[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWV88NQwl9PRYTDD3f0EhTvoOzTvMhHBiSr6jfnx15Ow":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1944,"Jenkki kuningas Arthurin hovissa","Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel)",1835,1910,"1944-twain-mark-jenkki-kuningas-arthurin-hovissa","1944__Twain_Mark__Jenkki_kuningas_Arthurin_hovissa",null,"romaani",[],[],"fi",1889,1926,85837,558243,true,[],[],[],"Humoristinen seikkailuromaani kertoo 1800-luvun amerikkalaisesta, joka siirtyy ajassa taaksepäin kuningas Arthurin hoviin. Hän yrittää uudistaa keskiaikaista yhteiskuntaa ja ritarilaitosta modernin tieteen sekä tekniikan avulla, mikä johtaa koomisiin ja satiirisiin kohtaamisiin.","Mark Twainin 'Jenkki kuningas Arthurin hovissa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1944. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JENKKI KUNINGAS ARTHURIN HOVISSA\n\nHiukan ihmiskunnan historiaa humoristisen\nseikkailuromaanin kehyksissä\n\n\nKirj.\n\nMark Twain\n\n\nSuomentanut\n\nToivo Nelimies\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\nPari selittävää sanaa.\n       I. Camelot.\n      II. Kuningas Arthurin hovi.\n     III. Pyöreän pöydän ritarit.\n      IV. Dinadan herra, humoristi.\n       V. Mielijohde.\n      VI. Auringonpimennys.\n     VII. Merlinin torni.\n    VIII. Poosu.\n      IX. Turnajaiset.\n       X. Sivistyksen alkua.\n      XI. Jenkki seikkailujen haussa.\n     XII. Pitkällistä kidutusta.\n    XIII. \"Vapaita\" miehiä.\n     XIV. Puolustaudu, herra!\n      XV. Sandyn satu.\n     XVI. Morgan le Fay.\n    XVII. Kuninkaalliset kemut.\n   XVIII. Kuningattaren vankiluolissa.\n     XIX. Vaeltava ritarius ammattina.\n      XX. Jättiläisen linna.\n     XXI. Pyhiinvaeltajat.\n    XXII. Pyhä lähde.\n   XXIII. Kaivo saatetaan käyttökelpoiseen kuntoon.\n    XXIV. Kilpailija noituudessa.\n     XXV. Tutkinto.\n    XXVI. Ensimmäinen sanomalehti.\n   XXVII. Jenkki ja kuningas matkaavat tuntemattomina.\n  XXVIII. Kuningasta harjoitetaan.\n    XXIX. Isorokko.\n     XXX. Murhenäytelmä herraskartanossa.\n    XXXI. Marco.\n   XXXII. Dowleyn nöyryytys.\n  XXXIII. Kansantaloutta kuudennella vuosisadalla.\n   XXXIV. Jenkki ja kuningas myydään orjiksi.\n    XXXV. Surkea tapahtuma.\n   XXXVI. Kamppailu pimeässä.\n  XXXVII. Kauhea tilanne.\n XXXVIII. Lancelot herra saapuu ritarien seuraamana avuksemme.\n   XXXIX. Jenkin ja ritarien taistelu.\n      XL. Kolme vuotta myöhemmin.\n     XLI. Interdikti.\n    XLII. Sota.\n   XLIII. Hiekkavyöhykkeen taistelu.\n    XLIV. Clarencen jälkikirjoitus.\nJulkaisijan jälkikirjoitus.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nNe sivistymättömät lait ja tavat, joita tämä kertomus kuvailee, ovat\nhistoriallisia samoin kuin jutut, joita on käytetty niitä valaisemaan.\nEn väitä, että nämä lait ja tavat olivat voimassa Englannissa\nkuudennella vuosisadalla; ei, väitän, vain, että koska ne olivat\nyleisiä Englannissa ja muissa kulttuurivaltioissa paljon myöhempinä\naikoina, niin saattaa panettelematta otaksua, että niitä siihenkin\naikaan harjoitettiin. Onpa vielä täysi oikeus päätellä, että ellei\njoitakuita näitä lakeja ja tapoja tunnettu vielä niin aikaisin, niin\nniitä korvaamassa oli joitakin vielä huonompia.\n\nKysymystä Jumalan armoon perustuvasta kuninkuudesta ei ratkaista tässä\nkirjassa. Se kysymys osoittautui liian liukkaaksi. Oli päivänselvää ja\nkiistämätöntä, että valtion toimeenpanevan vallan hoitajan tuli olla\njaloluonteinen ja tavattoman lahjakas; niinikään oli päivänselvää ja\nkiistämätöntä, ettei kukaan muu kuin Jumala voinut erehtymättä määrätä\ntätä päällikköä, ja myöskin oli päivänselvää ja kiistämätöntä, että\nhänen piti tekemän se. Välttämättömänä johtopäätöksenä seuraa, että\nhän myöskin tekee sen. Tämähän oli aivan selvä juttu tämän kirjan\nkirjoittajalle, kunnes hän tutustui Pompadouriin, Castlemaineen ja\nmuutamiin muihin, jotka ovat käytelleet mainitunlaista valtaa. Oli\nniin vaikeata päästä tolkulle näistä henkilöistä yllämainitun teorian\nvalossa, että tuntui paremmalta ottaa asia tässä kirjassa kevyemmällä\nkannalta ja harjoitella probleemin ratkaisemista seuraavan kirjan\nilmestymiseen saakka. Tämän kirjan on näet valmistuttava syksyksi.\nKysymys on kuitenkin sellainen, että se täytyy ratkaista, ja koska\nminulla ei ensi talveksi ole mitään kummempaa, niin tartunpa siihen\nkiinni silloin.\n\n_Mark Twain_.\n\n\n\n\nPARI SELITTÄVÄÄ SANAA.\n\n\nWarwickin linnassa minä tapasin sen omituisen muukalaisen, josta\nnyt aion kertoa. Kolme hänen ominaisuuttaan miellytti minua,\nnimittäin avoin ja yksinkertainen olemus, ihmeellinen perehtyneisyys\nasevarustuksiin ja seurustelutapa -- hän näet otti keskustelun kokonaan\nomalle osalleen. Vaatimattomien henkilöiden tapaan me molemmat\npysyttelimme linnaa katsovan joukon häntäpäässä, ja heti hän rupesi\njuttelemaan minkä mitäkin mielenkiintoista. Puhuessaan aivan hiljaa,\nmiellyttävästi ja sujuvasti hän tuntui huomaamatta vajoavan tästä\nmaailmasta ja aikakaudesta johonkin kaukaiseen aikaan ja unohtuneeseen\nmaahan, ja vähitellen hän aivan kuin kutoi ympärilleni lumotun verkon;\ntuntui kuin olisin liikkunut harmaan muinaisuuden varjojen ja haamujen\nkeskellä ja jutellut erään sellaisen kanssa, joka oli unohtunut tänne.\nAivan samalla tavoin kuin minä puhun lähimmistä persoonallisista\nystävistäni tai vihollisistani tahi naapureistani, aivan samalla tavoin\nhän puhui sir Bediverestä, sir Bors de Ganisista, Järven Lancelotista,\nsir Galahadista ja muista Pyöreän pöydän suuruuksista -- ja miten\niankaikkisen vanhalta ja kuihtuneelta ja kuivuneelta hän näyttikään\npuhuessaan. Kesken juttuaan hän kuitenkin kääntyi minun puoleeni ja\nsanoi samaan tapaan kuin tavallisesti puhutaan säästä tai muusta\nsellaisesta:\n\n\"Te olette tietenkin selvillä sielunvaelluksesta, mutta tiedättekö\nmitään aikojen ja ruumiiden siirtymisestä?\"\n\n\"En\", vastasin, \"en ole kuullut sellaisesta puhuttavankaan\".\n\nHän oli aineeseen yhtä innostunut kuin jos keskustelu olisi koskenut\nilmaa -- ei edes huomannut, vastasinko.\n\nSyntyi hetkisen hiljaisuus, jonka heti keskeytti palkatun oppaan\nlaulava ääni:\n\n\"Vanha rautapaita kuudennelta vuosisadalta -- kuningas Arthurin\nja Pyöreän pöydän ajoilta; väitetään kuuluneen sir Sagramour le\nDesireuxille; huomatkaa pyöreä reikä rengaspaidan vasemmassa rinnassa;\nmahdoton selittää; luullaan, että sen on aiheuttanut kuula tuliaseiden\nkeksimisen jälkeen -- ehkä Cromwellin sotilaiden ilkitöitä.\"\n\nUusi tuttavani hymyili -- ei mitään uudenaikaista hymyä, vaan\nsellaista, mikä varmasti oli muodissa monen monituista vuosisataa\nsitten -- ja mutisi itsekseen:\n\n\"Tiedättekö mitä? Minä _näin, kun se tehtiin_.\" Ja hetken vaiti oltuaan\nhän lisäsi: \"Minä tein sen itse.\"\n\nOlin tuskin ennättänyt toipua tästä sähköiskun tapaan vaikuttavasta\nyllätyksestä -- kun hän oli poissa.\n\nKoko illan istuin takkatulen ääressä \"Warwickin aseet\"-nimisessä\nmajatalossa vaipuneena uneksimaan entisistä ajoista; sade pieksi\nikkunoita ja tuuli ulvoi räystäissä ja nurkissa. Väliin lueskelin\nsir Thomas Maloxyn ihastuttavaa kirjaa, nautin sen ihme- ja\nseikkailumässäyksistä, hengitin vanhojen nimien tuoksua -- ja uneksin\ntaas. Vihdoin, keskiyön tullessa, luin vielä erään sadun n.s.\n\"unipilleriksi\". Se on tällainen:\n\n\n_Miten sir Lancelot tappoi kaksi jättiläistä ja vapautti erään linnan_.\n\nKerran hänen päälleen hyökkäsi kaksi isoa jättiläistä, jotka olivat\nsangen lujasti asestettuja, paitsi että heidän päänsä olivat paljaat,\nja heillä oli kauheat nuijat käsissään. Heilauttaen kilven eteensä\nLancelot herra torjui toisen jättiläisen nuijan iskun ja halkaisi hänen\npäänsä miekallaan. Kun toinen jättiläinen näki tämän, niin hän läksi\njuoksemaan pakoon kuin hullu, mutta Lancelot juoksi hänen peräänsä\nminkä ennätti ja iski häntä miekallaan hartioihin ja tappoi hänet.\nSitten Lancelot meni linnan halliin ja siellä tuli häntä vastaan\nkuusikymmentä ladyä ja neitoa, jotka kaikki polvistuivat hänen eteensä\nja kiittivät Jumalaa ja häntä pelastuksestaan. Sillä, herra, he\nvirkkoivat, me olemme useimmat olleet täällä vankeina seitsemän vuotta\nja me olemme valmistaneet kaikenlaisia silkkikankaita ruokamme edestä\nja me olemme kaikki korkeasukuisia aatelisnaisia. Siunattu olkoon se\nhetki, jolloin sinä synnyit, sillä sinä olet tehnyt jaloimman teon\nmitä milloinkaan kukaan ritari on tehnyt, ja sen me tahdomme pitää\nmuistossamme. Ja me pyydämme kaikki, että sinä sanoisit meille nimesi,\njotta me voisimme kertoa ystävillemme, kuka meidät pelasti vankeudesta.\nIhanat neidot, Lancelot sanoi, minun nimeni on Järven herra Lancelot.\nJa hän jätti kaikki ladyt Jumalan haltuun ja lähti. Sitten hän nousi\nratsunsa selkään ja ratsasti monen asumattoman ja oudon seudun läpi\nja poikki monien vesien ja halki monien laaksojen, ja kehno oli hänen\nmakuusijansa. Viimein myöhään eräänä iltana hän saapui sattumalta\nkauniille kartanonpihalle ja siellä tapasi vanhan rouvan, joka otti\nhänet ja hänen ratsunsa suopeasti vastaan. Ja sitten hänen emäntänsä\nvei hänet nukkumaan kauniiseen huoneeseen, joka oli porttikäytävän\npäällä. Ja Lancelot herra riisui aseensa ja otti yltään varustuksensa\nja meni nukkumaan ja vaipui sikeään uneen.\n\nKohta senjälkeen tuli joku ratsun selässä ja koputti kiivaasti\nportinovelle. Kun Lancelot herra kuuli sen, niin hän nousi, ja\nkatsoessaan ulos ikkunasta hän näki kuutamossa kolme ritaria tulevan\ntäyttä laukkaa tuon yksinäisen ritarin perässä, ja kaikki kolme\nsivalsivat häntä yhtä haavaa miekoillansa, ja tuo yksinäinen ritari\nkääntyi uljaasti heitä vastaan ja puolustautui. Totisesti, sanoi\nLancelot herra, tuota yksinäistä ritaria minun tulee auttaa, sillä\nhäpeällistä olisi katsella, kuinka kolme ritaria on yhden kimpussa, ja\njos hän saisi surmansa, niin minä olisin osallinen hänen kuolemaansa.\nJa hän otti aseensa ja meni ikkunasta ulos ja laskeutui lakanalla\nnoiden neljän ritarin luokse. Kääntykää minua vastaan, huusi hän,\nja heretkää ahdistamasta tuota ritaria. Silloin he kaikki jättivät\nrauhaan sen ritarin, joka oli Kay herra, ja kääntyivät Lancelot herran\nkimppuun, ja ankara ottelu alkoi, sillä kaikki kolme hyppäsivät\nsatulasta ja iskivät Lancelotiin aimo iskuja ja ahdistivat häntä joka\npuolelta. Mutta kun Kay herra olisi tullut Lancelot herran avuksi,\nniin jälkimmäinen pyysi saada taistella yksin, ja tehdäkseen hänen\nmielikseen Kay herra vetäytyi syrjään. Ja nopeasti silloin, kuudella\niskulla, Lancelot herra kaatoi kaikki ritarit maahan.\n\nJa silloin he kaikki huusivat: Herra ritari, me antaudumme teille,\nkoska olette verrattoman voimallinen mies. Vai niin, sanoi Lancelot\nherra, mutta minä en salli, että antaudutte minulle, mutta jos\nantaudutte Kay herralle, hovimestarille, niin silloin säästän henkenne,\nen muuten. Siihen emme mielellämme suostu, vastasivat he, sillä\nmehän ajoimme Kay herran tänne ja olisimme voittaneet hänet, ellette\nolisi tullut väliin. Eihän meillä siis ole syytä antautua hänelle.\nAjatelkaa tarkoin, sanoi Lancelot, sillä teidän on valitseminen elämän\nja kuoleman välillä. Jos antaudutte, niin teidän tulee antautua Kay\nherralle. No hyvä, he sanoivat, koska olette säästänyt henkemme, niin\ntahdomme tehdä käskynne mukaan. Silloin Lancelot käski heidän mennä\nArthur kuninkaan hoviin ensi helluntaipäiväksi ja antautua siellä\nGuenever kuningattarelle ja sanoa, että Kay herra oli heidät lähettänyt\nhänen vangeikseen. -- Aamulla Lancelot herra nousi varhain ja jätti\nKay herran nukkumaan. Ja Lancelot herra otti Kay herran varustukset\nja hänen kilpensä ja asestautui. Sitten hän meni talliin ja haki Kay\nherran ratsun ja jätti hyvästit emännälleen ja lähti. Sitten vähän\najan perästä Kay herra nousi ja kaipasi Lancelot herraa. Ja silloin\nhän huomasi, että Lancelot herra oli ottanut hänen varustuksensa ja\nratsunsa. Kautta kunniani, Lancelot herra tahtoo kiusoitella joitakuita\nArthur kuninkaan hovilaisia. Ja kyllä ritarit ovatkin kopeita häntä\nkohtaan, kun luulevat häntä minuksi, totta totisesti. Ja kyllä he nyt\npettyvät. Ja koska minulla on nämä varustukset ja tämä kilpi, niin saan\nvarmasti ratsastaa rauhassa. Sitten Kay herra kiitti emäntäänsä ja\nlähti pois.\n\nKun olin laskenut kirjan kädestäni, kuulin naputusta ovelta, ja\nmainitsemani merkillinen vieras astui sisään. Tarjosin hänelle piipun\nja tuolin ja pyysin kotiutumaan. Viihdytin häntä myöskin lämpimällä\nwhiskyryypyllä -- annoinpa vielä toisenkin. Ja vielä kolmannen --\nkaikki toivoen saada kuulla hänen tarinansa. Neljännen yrityksen\njälkeen hän aloitti ilman muita yllykkeitä aivan yksinkertaisesti ja\nluonnollisesti.\n\n\n_Vieraan tarina_.\n\nOlen amerikkalainen. Olen syntynyt ja kasvanut Hartfordissa,\nConnecticutin valtiossa -- maalla, heti joen toisella puolen. Olen\nsiis aivan väärentämätön jenkki -- käytännöllinen; jaa, ja luultavasti\naivan vailla tunteita eli toisin sanoen runoutta. Isäni oli seppä,\nisoisäni hevostohtori, ja aluksi minä olin kumpaakin. Mutta sitten\nmenin suureen asetehtaaseen ja opin oikean ammattini, opin niin paljon\nkuin siellä saattoi oppia, opin tekemään kiväärejä, revolvereja,\ntykkejä, höyrypannuja, koneita -- kaikenkaltaisia työtä säästäviä\nkoneita. Saatoin valmistaa kaikkea mitä ihminen tarvitsi -- kaikkia\ntämän maailman asioita, mitä hyvänsä. Ja ellei ollut nopeata uutta\nvalmistustapaa, niin minä keksin sellaisen, ja se kävi helposti kuin\npölkyn vierittäminen. Jouduin parin tuhannen työmiehen kaitsijaksi.\n\nOn päivänselvää, että sellainen henkilö usein joutuu riitoihin.\nKun ihmisellä on pari tuhatta raakaa miestä kaittavanaan, niin sen\nkaltaisesta huvista ei ole puutetta. Sain ihan kyllikseni. Lopuksi\ntapasin erään vertaiseni ja silloin sain oman annokseni. Erään\nHerkuleeksi nimitetyn miehen kanssa selviteltiin väärinkäsityksiä\nsorkkaraudan avulla. Hän antoi minulle päähän oikein emäiskun, joka\npani koko kalloni rutisemaan. Kaikki meni sekaisin, maailma sammui ja\nmuuttui aivan mustaksi, en tuntenut enää mitään enkä tietänyt mistään\n-- ainakaan vähään aikaan.\n\nKun jälleen tulin tajuihini, istuin ruohikossa tammen alla, ja eteeni\nlevisi suurenmoinen, ihana näköala, joka oli melkein yksinomaan minun\nkäytettävissäni. Ei kuitenkaan aivan kokonaan minun, sillä lähellä\nistui muuan mies ratsun selässä silmäillen minua -- otus, joka oli\nkuin kuvakirjasta leikattu. Hän oli kiireestä kantapäähän puettu\nvanhanaikaisiin rautavarustuksiin, ja päässä oli kypärä, joka oli\nkuin lekkeri. Hänellä oli kilpi, miekka ja suunnaton keihäs, ja hänen\nhevosensakin oli panssaroitu. Teräksinen sarvi pisti esiin eläimen\notsasta, ja korean punaviheriä silkkiloimi riippui sen ympärillä kuin\nsänkyhuopa, melkein maahan asti.\n\n\"Haluaisitko, jalo herra?\" kysyi mies.\n\n\"Mitä minun pitäisi haluta?\"\n\n\"Otella maasi tähden tai sydämesi valtiattaren tai...\"\n\n\"Mitä tyhmyyksiä te jaarittelette?\" virkoin minä. \"Menkää takaisin\nsirkukseenne, tai annan teidät ilmi.\"\n\nMutta mitä mies tekee silloin? Nähkääs, hän vetäytyy parisataa kyynärää\ntaapäin ja karauttaa sitten hurjaa vauhtia minua kohden lekkeri\npainettuna melkein hevosen kaulaan ja pitkä keihäs eteen ojennettuna.\nNäin hänen tarkoittavan totta ja olin puussa, ennenkuin hän ehti\nluokseni.\n\nHän väitti, että minä olin hänen omaisuuttaan, hänen keihäänsä\nvangitsema. Erinäiset asianhaarat puhuivat tämän väitteen puolesta, ja\nminä pidin parhaimpana yhtyä hänen käsitykseensä. Me teimme sopimuksen,\nettä minä seuraisin häntä eikä hän puolestaan tekisi minulle pahaa.\nKipusin alas, ja me lähdimme matkaan -- minä jalkaisin hänen hevosensa\nrinnalla. Me marssimme aivan rauhallisesti läpi notkojen ja yli\npurojen, joita en muistanut ennen nähneeni -- hämmästyin ja ihmettelin\nkovasti -- mutta kumminkaan emme saapuneet sirkukseen emmekä mihinkään\nmuuhunkaan senkaltaiseen paikkaan. Luovuin siis sirkus-otaksumastani ja\narvelin hänen karanneen jostakin hulluinhuoneesta. Mutta emme tulleet\nmyöskään hulluinhuoneeseen -- nolostuin vallan pahanpäiväiseksi. Kysyin\nhäneltä, miten kaukana olimme Hartfordista. Hän sanoi, ettei hän\nsellaisesta paikasta ollut kuullut puhuttavankaan. Pidin sitä valheena,\nmutta annoin olla. Tunnin marssittuamme näimme uneliaan kaupungin, joka\noli laaksossa kiemurtelevan joen varrella, ja sen takana oli kukkula,\niso harmaa linnoitus torneineen -- ainoa minkä olen nähnyt muualla kuin\nkuvakirjoissa.\n\n\"Bridgeport?\" kysyin viitaten sinnepäin.\n\n\"Camelot\", vastasi hän.\n\n\nVieraani oli osoittanut uneliaisuuden merkkejä. Hän hätkähti, kun hänen\npäänsä nyökähti, hymyili -- tuota liikuttavaa, vanhentunutta hymyä ja\nsanoi:\n\n\"Huomaan, etten voi jatkaa, mutta tulkaa mukaani, sillä minulla on\nkaikki kirjoitettuna muistiin, niin saatte lukea, jos haluatte.\"\n\nSaavuttuamme hänen huoneeseensa hän virkkoi: \"Aluksi pidin päiväkirjaa,\nmutta muutamien vuosien kuluttua tein päiväkirja-muistiinpanoista\nkirjan. Oi, miten pitkä aika siitä on!\"\n\nHän ojensi minulle käsikirjoituksensa ja näytti, mistä oli aloitettava:\n\n\"Alkakaa tästä -- ensimmäiset sivut olen jo teille kertonut.\" Hän oli\nnyt jo niin uninen, että tuskin saattoi pitää silmiään auki. Mennessäni\nhänen ovestaan kuulin hänen mutisevan puoliääneen:\n\n\"Paljon hupia, kaunis herra!\"\n\nIstuuduin takkatuleni ääreen ja aloin tarkastella aarrettani. Alku- ja\nsuurin osa siitä oli pergamenttia, iän kellastamaa. Tutkin erästä\nlehteä ja huomasin, että se oli palimpsesti. [Pergamentti tai papyrys,\njohon entisen, kaapimalla poistetun tekstin sijaan on kirjoitettu\nuusi. Vanhalla ja keskiajalla yleinen säästäväisyyssyistä johtunut\nmenettelytapa. -- _Suomentaja_.] Jenkin vanhan, tumman kirjoituksen\nalta näkyi jälkiä toisesta vielä vanhemmasta ja epäselvemmästä, jossa\noli latinalaisia sanoja ja lauseita, epäilemättä vanhan munkkilegendan\nkatkelma. Aloitin vieraan näyttämästä paikasta ja luin seuraavaa.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nCamelot.\n\n\n\"Camelot -- Camelot\", sanoin itsekseni. \"Olen varma, etten ennen ole\nkuullut sitä. Luultavasti hulluinhuoneen nimi.\"\n\nMarssimme lempeän, rauhallisen kesämaiseman läpi; se oli kaunis kuin\nuni ja hiljainen kuin sunnuntai. Ilma oli täynnä kukkien tuoksua,\nhyönteisten surinaa ja linnunlaulua; ei ihmisiä eikä ajopelejä\nnäkynyt missään, ei mikään liikkunut, eikä mitään tapahtunut. Tie\noli oikeastaan kiemurteleva polku, täynnä kavioiden jälkiä. Siellä\ntäällä ruohossa näkyi pyörän uurteita tien molemmin puolin, ja pyörät\ntuntuivat olleen käden levyiset.\n\nPar'aikaa marssiessamme tuli vastaamme pieni tyttö. Hän saattoi olla\nnoin kymmenvuotias, ja kullankeltaiset hiukset aaltoilivat hänen\nolkapäillään. Hänen päässään oli tulipunaisista unikoista punottu\nseppele. Kauniimpaa pukua -- jos seppelettä voi siksi sanoa -- saa\nharvoin nähdä. Hän käveli aivan huolettomasti, ja mielenrauha kuvastui\nhänen viattomista kasvoistaan. Sirkusolento ei kiinnittänyt mitään\nhuomiota häneen -- tuskin tuntui häntä edes näkevän. Ja tyttönen\n-- häntä eivät miehen kummalliset tamineet näyttäneet lainkaan\nhämmästyttävän, aivan kuin koko ikänsä olisi sellaista nähnyt. Hän\nkulki ohi yhtä välinpitämättömästi kuin olisi sivuuttanut pari\nlehmää; mutta nähdessään minut tuli aivan toista! Hän nosti kätensä\nja seisoi kivettyneenä; suu avautui, silmät tuijottivat pelästyneinä;\nhän oli uteliaan, pelon sekoittaman hämmästyksen kuva. Ja siihen hän\njäi seisomaan jonkinlaisen lamauttavan ihastuksen vallassa, kunnes\nmetsäpolku kääntyi ja me katosimme hänen näkyvistään. Meni tosiaankin\nyli ymmärrykseni, että hän saattoi hämmästellä minua toverini sijasta.\nEn voinut sitä käsittää. Ja se, että hän saattoi pitää minua jonakin\nihmeellisenä -- ehkäpä oikeana näytöskappaleena -- ja kokonaan jättää\nhuomaamatta omat ansionsa siihen suuntaan, se totisesti ihmetytti minua\nja todisti ylevämielisyyttä, minkälaista harvoin tapaa niin nuorista\nhenkilöistä. Siinä oli jotakin ajattelemisen arvoista. Kuljin kuin\nunessa.\n\nLähestyessämme kaupunkia alkoi näkyä elämän merkkejä. Silloin tällöin\nsivuutimme kurjan, olkikattoisen majan, jota sangen huonosti hoidetut\npelto- ja puutarhatilkut ympäröivät. Ihmisiä näkyi myöskin; rotevia\nmiehiä, joiden pitkät, karkeat, takkuiset hiukset riippuivat kasvoille\nsaattaen heidät näyttämään elukoilta. Niillä, samoin kuin naisilla,\noli kaikilla karkeat piikkopuvut, jotka ulottuivat hiukan polven\nalapuolelle, ja jaloissa jonkinlaiset tökeröt sandaalit; sitäpaitsi\nmonet käyttivät rautaista kaulanauhaa. Pikku pojat ja tytöt olivat\njärjestään alastomia, mutta kukaan ei tuntunut sitä huomaavan. Kaikki\nnämä ihmiset tuijottivat minuun, juttelivat minusta, juoksivat\nmajoihinsa ja kutsuivat koko perheen ulos ällistelemään minua. Mutta\nkukaan ei välittänyt mitään tuosta toisesta miehestä, tervehtivät häntä\nvain nöyrästi saamatta minkäänlaista vastausta.\n\nKaupungissa oli muutamia tukevia, ikkunattomia kivitaloja, joita\noli siroteltu sinne tänne olkikattoisten majojen erämaahan; kadut\neivät olleet muuta kuin kiveämättömiä, kiemurtelevia kujia; suuri\njoukko koiria ja alastomia lapsia leikki auringossa pannen meteliksi;\nröhkivät siat tonkivat mutaa aivan tyytyväisinä, ja muuan emäsika\nmakasi haisevassa rapakossa keskellä hienointa pääkatua imettäen\nporsaitaan. Yht'äkkiä kajahti kaukaa sotilasmusiikin pauhu; se läheni\nlähenemistään, ja pian oli näkyvissämme ylväs ratsasjoukko. Töyhdötetyt\nkypärät ja kiiltävät haarniskat, hulmuilevat liput ja kallisarvoiset\njakut, loimet ja kullatut keihäänkannattimet panivat sen kimmeltelemään\naivan silmiä häikäisevästi; ja läpi lian ja ohi sikojen, alastomien\npienokaisten, iloisten koirien ja kurjien majojen tämä seurue raivasi\ntiensä, ja me seurasimme sen jäljessä. Seurasimme kiemurtelevaa kujaa\ntoisensa jälkeen -- aina vain ylöspäin -- kunnes vihdoin pääsimme\nraittiiden tuulten hyväilemälle kukkulalle, jolle linna oli rakennettu.\nTorvisignaaleja vaihdettiin, neuvoteltiin vallien kanssa, joilla\nasestettuja rautapukuisia miehiä kulki edestakaisin pertuska olalla,\nlepattavien lippujen alla, joihin oli karkeasti piirretty lohikäärmeen\nkuva. Ja sitten isot portit avattiin, nostosilta laskettiin alas, ja\nratsujoukon johtaja ajoi ankaran holvikaaren alle. Me, jotka seurasimme\njäljessä, saavuimme pian avaralle, kivetylle pihalle, ja torneja ja\nvallinsakaroita nousi kaikilla neljällä sivulla korkealle taivasta\nkohti. Ratsastajat laskeutuivat hevostensa selästä, lukemattomia\njuhlallisia tervehdyksiä vaihdettiin, oli liikettä ja elämää; taulu oli\niloinen ja värikäs, ja melu ja hälinä vaikutti sangen miellyttävältä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nKuningas Arthurin hovi.\n\n\nKohta tilaisuuden tarjoutuessa hiivin varovaisesti syrjään ja kosketin\nolkapäähän erästä vanhaa ja ulkonäöstä päättäen mitätöntä miestä.\nSanoin hänelle mielistelevästi ja luottavaisesti:\n\n\"Ystäväiseni, tehkää minulle palvelus. Kuulutteko te hulluinhuoneeseen,\nvai oletteko täällä vain käymässä?\"\n\nHän tuijotti minuun tyhmästi ja virkkoi:\n\n\"Totisesti, kaunis herra, minusta näyttää...\"\n\n\"Hyvä on\", sanoin minä, \"ymmärrän, olette potilas\".\n\nTuumiskellen asiaa lähdin hänen luotaan, mutta tarkastelin, tokko\njoukossa olisi joku täysijärkinen, joka ohimennen voisi antaa hieman\nselityksiä. Lopuksi luulin löytäneeni sellaisen. Otin hänet syrjään ja\nkuiskasin:\n\n\"Kunpa vain saisin tavata esimiestä hetkisen -- vain pienen...\"\n\n\"Pyydän, älä pidätä minua.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Älä _estä_ minua, jos se sana miellyttää sinua enemmän.\"\n\nJa sitten hän selitti olevansa alikokki ja sanoi, ettei hänellä ollut\naikaa lörpötellä, vaikk'ei hänellä joskus toiste olisi mitään sitä\nvastaan. Häntä näet huvittaisi tietää, mistä minä ostin vaatteeni.\nLähtiessään luotani hän osoitti sormellaan ja sanoi, että tuolla\nloitompana oli muuan tarpeeksi toimeton minua tyydyttämään ja\nsitäpaitsi halukas tapaamaan minua. Hän osoitti hoikkaa, vilkasta\npoikaa, joka keltaisissa housuissaan näytti halaistulta porkkanalta.\nMuu puku oli sinistä silkkiä ja hienoja pitsejä ja röyhyksiä. Pitkät,\nkeltaiset kutrit aaltoilivat sulilla koristetun ruusunpunaisen\nsilkkimyssyn alta, joka keimailevasti oli painettu toiselle\nkorvalliselle. Kasvoista päättäen hän oli hyväntahtoinen, käynnistä\npäättäen tyytyväinen itseensä. Hän oli niin kaunis, että hyvin\nolisi voitu panna lasin taakse kehysten keskelle. Kohdatessamme hän\ntarkasteli minua hymyillen ja hieman tunkeilevan uteliaasti, sanoi\ntulleensa minua hakemaan ja ilmoitti olevansa paashi.\n\n\"Varsin todennäköistä\", sanoin minä.\n\nKuulostihan se vähän ankaralta, mutta minä olin suutuksissani. Hän ei\nkuitenkaan pahastunut siitä eikä näyttänyt lainkaan loukkaantuneelta.\nHän rupesi juttelemaan ja naureskelemaan aivan iloisesti,\najattelemattomasti ja poikamaisesti siinä kävellessämme ja hieroi\nheti ystävyyttä -- kyseli kaikkea mahdollista minusta itsestäni ja\nvaatteistani, mutta ei milloinkaan odottanut vastausta -- lörpötteli\nvain hurjalla vauhdilla, aivan kuin ei olisi tietänyt tehneensä\nkysymystä, kunnes hän lopuksi sattui sanomaan, että oli syntynyt\nalkupuolella vuotta 513.\n\nSilloin kylmä väre kiiti selkärankaani pitkin. Pysähdyin äkkiä ja\nsanoin kysyvällä äänellä:\n\n\"Enpä tainnut kuulla oikein. Sanokaa se uudelleen -- ja sanokaa\nhitaasti. Mikä vuosi se oli?\"\n\n\"Viisisataakolmetoista.\"\n\n\"Viisisataakolmetoista! Ettepä siltä näytä. Kas niin, poikaseni, minä\nolen vieras täällä, eikä minulla ole ystäviä; olkaa rehellinen ja\nkunniallinen minua kohtaan. Oletteko aivan viisas?\"\n\nHän väitti olevansa.\n\n\"Ja ovatko nämä muutkin ihmiset täällä ihan viisaita?\"\n\nHän väitti heidän olevan.\n\n\"Eikä tämä myöskään ole hulluinhuone? Tarkoitan sellaista paikkaa,\njossa hoidetaan sekapäisiä ihmisiä?\"\n\nHän väitti, ettei se sellainen ollut.\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoin, \"minä siis olen järjiltäni tai minulle on\ntapahtunut jotakin yhtä hirveätä. Sanokaa kunniallisesti ja suoraan,\nmissä minä olen.\"\n\n_\"Kuningas Arthurin hovissa.\"_\n\nOdotin minuutin, kunnes olin saanut niellyksi tämän selityksen, ja\nsitten sanoin:\n\n\"Ja mikä vuosi nyt on teidän käsityksenne mukaan?\"\n\n\"Viisisataakaksikymmentäkahdeksan -- kesäkuun yhdeksästoista päivä.\"\n\nSydäntäni puristi, ja minä mutisin: \"En enää milloinkaan saa\nnähdä ystäviäni -- en enää milloinkaan. He eivät synny vielä\ntuhanteenkolmeensataan vuoteen.\"\n\nEn voinut olla poikaa uskomatta -- en tiedä miten. Jokin minussa tuntui\nuskovan häntä -- alitajuntani ehkä -- mutta järkeni ei häntä uskonut.\nJärkeni vastusti ankarasti hänen puhettaan, niinkuin luonnollista\noli. En tietänyt, miten pääsisin selvyyteen, sillä tiesin, etteivät\nihmisten väitteet mitään merkinneet -- järkeni sanoisi heitä hulluiksi\nja jääväisi heidän todistuksensa. Mutta äkkiä sain onnellisen\nvälähdyksen. Tiesin, että kuudennen vuosisadan ensimmäisen puoliskon\nainoa täydellinen auringonpimennys oli sattunut kesäkuun 21 päivänä 528\nj.Kr. ja että se oli alkanut päivällä kolme minuuttia yli kaksitoista.\nTiesin myöskin, ettei mitään täydellistä auringonpimennystä ollut\nodotettavissa sinä vuonna, jota minä elin, nimittäin 1879. Jos siis\nvoisin estää tuskan ja uteliaisuuden kiduttamasta minut kuoliaaksi\nlähimpien neljänkymmenenkahdeksan tunnin aikana, niin saisin kyllä\nselvät todistukset siitä, puhuiko poika totta.\n\nKäytännöllisenä connecticutilaisena heitin koko probleemin menemään\nmäärättyyn päivään ja hetkeen saakka. Tahdoin näet suunnata koko\ntarkkaavaisuuteni par'aikaa tapahtuviin asioihin, pysytellä reippaana\nja sukkelana sekä etuilla mahdollisimman paljon. \"Asia kerrallaan\" on\nminun tunnuslauseeni. Pelaa koko voimallasi, kun kerran pelaat, vaikka\npeli ei olisikaan muuta kuin \"kahta herraa ja yhtä narria\". Kaksi asiaa\npanin määräkseni: jos me edelleenkin elimme yhdeksättätoista vuosisataa\nja minä olin hullujen joukossa enkä voinut päästä pois, niin pienessä\najassa ottaisin hulluinhuoneen komennon, jos olisi pienintäkään\nmahdollisuutta. Jos me toiselta puolelta todellakin elimme kuudetta\nvuosisataa, en voinut toivoa parempaa; silloin kolmessa kuukaudessa\ntekisin itseni koko maan hallitsijaksi. Laskelmani perustui siihen,\nettä näet minulla oli sivistyksen suhteen kaikkiin muihin verraten\ntuhannenkolmensadan vuoden etumatka ja olin koko maan parhaiten\nkoulutettu mies. En ole niitä, jotka tuhlaavat aikaa päätöksen tehtyään\nja työn odottaessa. Sanoin siis paashille:\n\n\"Kuulkaahan, rakas Clarence, jos nimenne sattumalta on se, tahtoisin\npyytää teitä hiukan tutustuttamaan minua olosuhteihin. Mikä on sen\nilmiön nimi, joka toi minut tänne?\"\n\n\"Meidän herrammeko? Hän on hyvä ritari ja suuri lordi, Kay herra,\nhovimestari, meidän lääniherramme kuninkaan kasvatusveli.\"\n\n\"Hyvä juttu. Jatkakaa! Kertokaa minulle kaikki!\"\n\nKertomuksesta tuli pitkä, mutta se osa, joka herätti minun\nmielenkiintoani, oli tällainen: Hän sanoi, että minä olin Kay herran\nvanki ja että minut vallitsevan tavan mukaan heitettäisiin pimeään\nvankilaan heikolle muonalle, kunnes joku ystäväni lunastaisi minut\n-- ellen sitä ennen olisi sattunut mätänemään. Ymmärsin, että\njälkimmäinen vaihtoehto oli todennäköisempi, mutta en kuluttanut aikaa\nlörpöttelemällä siitä. Aika oli liian kallista. Hän kertoi edelleen,\nettä näillä tienoin päivällinen pian loppuisi suuressa salissa, ja\nheti ilojen ja varsinaisten juominkien alkaessa Kay herra lähettäisi\nhakemaan minut näyttääkseen minua kuningas Arthurille ja tämän\nkuuluisille ritareille, jotka istuivat Pyöreän pöydän ympärillä. Hän\ntulisi silloin kerskailemaan minua vangitessaan tekemistään urotöistä,\neikä hänen liioittelunsa olisi niinkään vähäistä, mutta minun ei\nsopisi oikaista hänen ilmoituksiaan. Oltuani näytteillä minut heti\nheitettäisiin vankilaan, mutta hän, Clarence, keksisi aina jonkin\nkeinon päästäkseen minua joskus tapaamaan ja ilahduttamaan, ja hän\nkyllä auttaisi minua ilmoittamaan ystävilleni, mitä oli tapahtunut.\n\nIlmoittamaan ystävilleni! Kiitin häntä -- vähin mitä saatoin tehdä.\nJuuri silloin tuli palvelija sanomaan, että minun oli mentävä saliin.\nClarence vei minut sinne, johdatti minut toiselle seinämälle ja\nistuutui viereeni.\n\nTotta totisesti, näytelmä oli harvinainen ja tavattoman\nmielenkiintoinen. Huone oli suunnattoman avara, jokseenkin vailla\nhuonekaluja ja koristuksia, mutta täynnä kirkuvia vastakohtia. Se oli\nsangen, sangen korkea -- niin korkea, että kattoparruista riippuva\nlippu lepatti jonkinlaisessa hämärässä. Salin kummassakin päässä oli\nkivikaiteilla reunustettu parveke; toisella istuivat musikantit,\ntoisella näkyi naisia, jotka olivat pukeutuneet hämmästyttäviin\nväreihin. Lattiaa peittivät isot valko- ja mustaruutuiset, ajan ja\npahoinpitelyn kuluttamat kivilaatat, jotka kieltämättä tarvitsivat\nkorjausta. Koristuksia ei oikeastaan ollut lainkaan, vaikka seinät\noli ripustettu täyteen suunnattomia levyjä, joita arvatenkin\npidettiin taideteoksina. Siinä oli ratsujensa selässä taistelevia\nmiehiä; muodoiltaan ne muistuttivat sellaisia, joita lapset\nleikkaavat paperista tai leipovat piparikakkutaikinasta. Miesten\nsuomuspanssarien suomut oli muodostettu pienistä pyöreistä rei'istä,\nniin että haarniskat näyttivät sellaisilta, kuin niitä olisi käsitelty\nnäkkileipätärpillä. Takka oli niin iso, että siihen olisi hyvin voinut\nleiriytyä, ja sen esiintyöntyvät sivut sekä uuninkupu toivat mieleen\ntuomiokirkon portin. Seinänvierillä seisoi haarniskoituja, kypäräpäisiä\nasemiehiä pertuska ainoana aseenaan, jäykkinä kuin kivikuvat, ja\nmoisilta ne näyttivätkin.\n\nLaajalla lattialla, aivan ristiholvin alla, oli tammipöytä, jota ne\nnimittivät \"Pyöreäksi pöydäksi\". Se oli kooltaan kuin tavallinen\nsirkusareena, ja suuri seurue istui sen ympärillä. Ne olivat kaikki\nmiehiä; puvut olivat niin loistavia ja värikkäitä, että aivan koski\nsilmiin niitä katsellessa. Ne istuivat sulitetut hatut päässään. Vain\nsilloin, kun joku puhui suoraan kuninkaalle, hän ensimmäisiä sanoja\nlausuessaan nosti kevyesti hattuaan.\n\nUseimmat joivat, valtavista häränsarvista, mutta muutamat mutustelivat\nvielä leipää tai järsivät paistiluuta. Kutakin miestä kohden oli\nsäännöllisesti kaksi koiraa, ja nämä tuijottivat odottavissa\nasennoissa, milloin puhtaaksi järsitty luu viskattaisiin niille.\nSilloin ne hyökkäsivät sen kimppuun laumoina ja parvina, ja syntyi\ntappelu, villi kaaos, josta erotti vain ravistelevia päitä,\nkiemurtelevia ruumiita ja heilahtelevia häntiä, ja ulvonta vaimensi\npuhelun. Mutta mitäpä siitä, koiratappelu oli joka tapauksessa paljon\nhauskempaa. Joskus miehet nousivat pystyyn nähdäkseen paremmin ja\nlyödäkseen vetoa, ja naiset ja soittajat kurkottelivat samasta syystä\nkaiteiden yli, ja kerran toisensa perästä he puhkesivat hurjiin\nihastuksenhuutoihin. Lopuksi voittoisa koira laskeutui tyytyväisenä\nmahalleen pitäen luuta käpälien välissä ja jatkoi murinaansa sen\ntakaa, rouskutteli sitä ja likasi sillä lattiaa -- aivan samoin kuin\nviisikymmentä koiraa oli tehnyt aikaisemmin, ja hovin muu osa palasi\nentisiin hommiinsa ja huvituksiinsa.\n\nYleensä voi sanoa, että näiden henkilöiden puhe oli arvokasta\nja kohteliasta, ja huomasin erikoisesti, että he kuuntelivat\ntarkkaavaisesti, kun joku kertoi -- tarkoitan luonnollisesti\nkoiratappeluiden välillä. Ja selvästi näkyi myöskin, että he olivat\nlapsellista ja yksinkertaista seurakuntaa, joka mitä lempeimmällä ja\nuskottavimmalla luottavaisuudella lasketteli maailman hirvittävimpiä\nvalheita ja halukkaasti kuunteli toisten valheita ja päälle päätteeksi\nuskoi niitä. Oli vaikeata uskoa heidän kykenevän mihinkään julmuuksiin\nja petomaisuuksiin, ja kuitenkin he tarjoilivat kertomuksia veriteoista\nja kärsimyksistä koruttomalla mielihyvällä, mikä melkein sai minut\nunohtamaan värisemisen.\n\nEn ollut ainoa vanki salissa. Siellä oli ainakin kaksikymmentä kurjaa\npentelettä, usea ruhjottuna, hakattuna ja hirveästi silvottuna, ja\nheidän hiuksilleen, kasvoilleen ja vaatteilleen oli musta, hyytynyt\nveri muodostanut oikeita kakkuja. Luonnollisesti ankarat ruumiilliset\ntuskat, väsymys, nälkä ja jano kiusasivat heitä. Kukaan ei ainakaan\ntuonut heille virkistykseksi pisaraa pesuvettä, eikä kukaan lääkinnyt\nheidän haavojaan. Heidän ei kuitenkaan kuullut huokailevan eikä\nvoivottavan, eikä heissä nähnyt kärsimättömyyden merkkiäkään tai\ntaipumusta valitukseen. Päähäni tunki ajatus: \"Nuo kelmit ovat kyllä\naikanaan käsitelleet toisia samalla tavoin; kun nyt tuli niiden\noma vuoro, eivät ne odottaneet muuta kohtelua; niiden filosofinen\nkäyttäytyminen ei siis ole sielullisen kurin, henkisen voiman tai\nmietiskelyn tulos. Se on vain eläimellistä tottumusta; ne ovat\nvalkoisia intiaaneja.\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nPyöreän pöydän ritarit.\n\n\nKeskustelu Pyöreän pöydän ympärillä oli pääasiallisesti yksinpuheluja,\nkertomuksia seikkailuista, joissa nämä vangit oli otettu, niiden\nystävät ja seuralaiset tapettu ja varustukset sekä hevoset ryöstetty.\nMikäli minä saatoin ymmärtää, eivät nämä murhaseikkailut olleet mitään\nryöstöretkiä, joille oli lähdetty kostamaan vääryyksiä tai ratkaisemaan\nvanhoja riitoja tahi äkillisiä väärinkäsityksiä; ei lainkaan, ne kaikki\nolivat aivan yksinkertaisesti kaksintaisteluja vieraitten ihmisten\nkesken, joita ei milloinkaan oltu esitelty toisilleen ja joiden välillä\nei ollut mitään eripuraisuuden aihetta. Olin monta kertaa nähnyt kahden\npojan, jotka eivät tunteneet toisiaan, tapaavan sattumalta toisensa ja\nhuutavan: \"Tahdoks köniin!\" -- ja ryntäävän toistensa tukkaan. Mutta\ntähän saakka olin luullut sellaista vain lasten tavoiksi ja lapsuuteen\nkuuluvaksi. Nämä isot kuhnukset tuntuivat kuitenkin harrastavan\nsellaista ja kerskailevan siitä, vaikka olivat jo ehtineet kypsyneeseen\nikään ja sen ylikin. Ja kuitenkin näissä vilpittömissä ihmisissä oli\njotakin hurmaavaa, jotakin puoleensavetävää ja rakastettavaa. Koko\ntässä suuressa lastenkamarissa ei tuntunut olevan aivoja tarpeeksi\npaljon edes syötiksi ongenkoukkuun, mutta se ei tehnyt mitään, sillä\npian näki, että sitä ajatuskyvyn elintä ei tämänkaltaisessa seurassa\ntarvittu, se päinvastoin olisi vahingoittanut, häirinnyt ja järkyttänyt\nseurueen sopusointua -- ehkä tehnyt sen olemassaolon mahdottomaksi.\nMelkein kaikissa kasvoissa oli jotakin erikoisen miehekästä, ja\nmuutamat säteilivät sellaista ylevyyttä ja lempeyttä, että se torjui\nja teki tyhjäksi kaiken alentavan arvostelun. Erään kasvot -- he\nnimittivät häntä Galahad herraksi -- olivat jalon hyväntahtoiset ja\npuhtaat, ja samaten olivat kuninkaan, ja Järven herra Lancelotin\njättiläismäisessä olemuksessa ja ylväässä asennossa kuvastui\nmajesteetillisen suurisuuntainen mielenlaatu.\n\nPian tapahtui jotakin, mikä kohdisti yleisen mielenkiinnon Lancelotiin.\nSaatuaan merkin jonkinlaiselta juhlamenojen ohjaajalta kuusi tai\nkahdeksan vankia nousi, astui yhdessä eteenpäin, polvistui lattialle\nja ojensi kätensä kohti naisten parveketta ja pyysi kunniaa saada\npuhutella kuningatarta. Silmiinpistävin yksilö tässä naisellisen sulon\nja koreuden loistavassa kukkassarassa taivutti päätään myöntymykseksi,\nminkä jälkeen vankien puhemies jättäytyi tovereineen hänen käsiinsä,\njotta hän saisi mielensä mukaan päästää heidät vapaasti menemään tai\ntuomita heidät lunnaisiin, vankeuteen tai kuolemaan; ja tämän hän sanoi\ntekevänsä Kay herran, hovimestarin, käskystä, koska tämä oli voittanut\nheidät omalla voimallaan ja urhoollisuudellaan kovassa taistelussa\navoimella kentällä.\n\nKaikkien kasvoilla kuvastui hämmästys ja epävarmuus; kuningattaren\ntyytyväinen hymy häipyi Kayn nimeä mainittaessa, hän näytti\nikävystyneeltä, ja paashi kuiskasi korvaani ilmeisen pilkallisesti:\n\n\"Kay herra -- onko mokomaa kuultu! Pitele minusta, minä pyörryn!\nKaksituhatta vuotta olisi ihmisen syntisellä keksimiskyvyllä ankara työ\nkeksiä tuon vertaista valhetta!\"\n\nJok'ainoa silmä suuntautui ankaran tutkistelevana Kay herraan.\nMutta hän oli tilanteen tasalla. Hän nousi seisomaan, löi korttinsa\npöytään kuin aika poika ja otti itselleen jokaisen tikin. Hän sanoi\ntotuudenmukaisesti kertovansa asian; hän kertoisi yksinkertaisen,\nkoristelemattoman tosiasian lisäämättä mitään omasta juttukontistaan.\n\"Ja jos te silloin arvelette\", hän sanoi, \"että kunnianosoitukset\nja arvonimet ovat tässä paikallaan, niin antakaa ne sille, joka on\nylväin ja väkevin mies, mikä milloinkaan on kantanut kilpeä tai\nkristikunnan puolesta miekkaa heiluttanut -- sille, joka istuu\ntuolla!\" -- ja hän osoitti Lancelot herraa. Ah, se veteli -- se oli\nriivatun hieno veto! Ja sitten hän jatkoi kertoen, miten Lancelot\nherra oli jonkin aikaa sitten ollut maailmalla ja tappanut seitsemän\njättiläistä yhdellä miekkansa iskulla sekä vapauttanut vankeudesta\nsataneljäkymmentäkaksi nuorta tyttöä. Kun Lancelot herra yhä etsiessään\nseikkailuja oli ratsastanut edelleen, oli hän tavannut hänet -- Kay\nherran -- tappelemassa epätoivoisesti yhdeksää ulkomaalaista ritaria\nvastaan ja heti ottanut tappelun omakseen voittaen kaikki yhdeksän.\nJa seuraavana yönä oli Lancelot herra noussut hiljaa vuoteestaan,\npukeutunut Kay herran varustuksiin, ottanut Kay herran hevosen ja\nlähtenyt kaukaisiin maihin, missä hän eräässä kenttätaistelussa oli\nvoittanut kuusitoista ritaria ja eräässä toisessa kolmekymmentäneljä.\nJa näiden kaikkien samoin kuin yhdeksän edellisen hän oli antanut\nvannoa, että he helluntaina ratsastaisivat kuningas Arthurin hoviin\nja antautuisivat kuningatar Gueneverille Kay herran vankeina, hänen\nritarillisen urheutensa saaliina. Ja täällä nämä kuusi nyt olivat, ja\ntoiset tulisivat jäljestä, kohta kun heidän hirvittävät haavansa olivat\nparantuneet.\n\nNo niin, oli liikuttavaa nähdä kuningattaren punastuvan ja hymyilevän,\nheittävän salavihkaisia katseita Lancelot herraan, katseita sellaisia,\nettä niiden takia mainittu herra olisi Arkansasissa ammuttu.\n\nKaikki ylistivät Lancelot herran sankaruutta ja ylevämielisyyttä, ja\nminä puolestani olin aivan ällistynyt, että yksinäinen mies saattoi\nvoittaa ja vangita sellaisia pataljoonia harjaantuneita sotapukareita.\nSanoin ajatukseni Clarencelle, mutta, se hölmö, joka ilkkui kaikelle,\nvastasi vain:\n\n\"Jos Kay herra olisi vielä ennättänyt ajaa pullon hapanta viiniä\nnahkaansa, niin vankeja olisi tullut puolta enemmän.\"\n\nSurren katselin poikaa ja samalla näin, että syvän alakuloisuuden varjo\nlaskeutui hänen kasvoilleen. Seurasin hänen katseensa suuntaa ja näin,\nettä vanha valkopartainen liehuvaan kaapuun puettu mies oli noussut\nseisomaan ja sääret horjuen asettunut pöydän ääreen nyökytellen päätään\nja katsellen seurakuntaa vetisillä, tiirattavilla silmillään. Paashin,\nkärsivä ilme kuvastui kaikkien kasvoilla -- samanlainen ilme kuin\nmykillä olennoilla, jotka tietävät, että mukisematta on kärsittävä mitä\ntuleman pitää.\n\n\"Eikö se pahus ala taaskin\", huokasi poika. \"Sama vanha ikävä juttu,\njonka se samoilla sanoilla on kertonut tuhat kertaa ja jonka se\nkertoo kuolemaansa asti, kun vain on ajanut vähän liikaa liiviinsä ja\ntarvitsee päänkevennystä. Ah, olisinpa päässyt elämästä tätä päivää!\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Merlin, suuri valehtelija ja poppamies, kadotettu olkoon tämän\nikävystyttävän juttunsa takia. Elleivät ne niin pelkäisi, koska hänellä\non ukkonen ja salama ja kaikki pimeyden henget käytettävinään, niin ne\nolisivat jo monta kertaa kääntäneet hänet nurin päästäkseen käsiksi\ntuohon satuun ja pirstoakseen sen. Hän kertoo sen aina kolmannessa\npersoonassa, on olevinaan liian vaatimaton tahtoakseen ylentää itseään.\nKirottu olkoon hän, ja olkoon onnettomuus hänen osansa! Ystäväni, ole\nkiltti ja herätä minut iltalaulun aikaan.\"\n\nPoika nojasi päätään olkaani vasten ja oli nukkuvinaan. Vanhus aloitti\nkertomuksensa, ja pian nuorukainen tosiaankin nukkui. Samoin kävi myös\nkoirien, hovin, palvelijoiden ja asemiesten. Mumiseva ääni kaikui\nkatkeamatta; kaikilta tahoilta alkoi kuulua hiljaista kuorsausta, joka\nkannatti sitä kuin yksiäänisten puhallussoittimien kumea säestys.\nMuutamat päät nojasivat ristiin pantuihin käsivarsiin, toiset olivat\nretkahtaneet taapäin, kasvot kattoa kohden, ja avoimista suista\npuhaltui itsetiedoton musiikki. Kärpäset surisivat ja pistelivät aivan\nhuolettomina, rottia tassutteli sadoista koloista ja kotiutui vähän\nkaikkialle. Muuan rotta meni niin pitkälle, että istuutui pienen oravan\nlailla kuninkaan pään päälle ja järsi juustopalaa antaen lapsellisen\nepäkunnioittavasti murusten pudota kuninkaan kasvoille. Näky oli\nrauhaisa, lepuuttava väsyneille silmille ja kuluneille hermoille.\n\n\nVanhuksen kertomus oli tällainen:\n\nJa sitten kuningas ja Merlin lähtivät matkaan ja menivät erään erakon\nluo, joka oli hyvä mies ja suuri lääkäri. Erakko tutki hänen kaikki\nhaavansa ja antoi hänelle hyviä voiteita. Kuningas viipyi hänen\nluonaan kolme päivää, kunnes haavat olivat sen verran lääkityt,\nettä hän saattoi ratsastaa ja kävellä, ja sitten hän lähti. Heidän\nratsastaessaan kuningas Arthur sanoi: Minulla ei ole miekkaa. Ei tee\nmitään, sanoi Merlin, täällä lähellä on miekka, joka on sinun, jos\nsuvaitset. Sitten he ratsastivat, kunnes saapuivat kauniin ja suuren\njärven partaalle, ja keskellä järveä Arthur näki valkoisen sametin\nverhoaman käsivarren, joka piteli kaunista miekkaa. Katso, tuosta\nmiekasta minä puhuin, sanoi Merlin. Samassa he näkivät kauniin tytön\njärvellä. Kuka tuo neitonen on? sanoi Arthur. Vedenneito, sanoi Merlin,\nja tuolla järvessä on luoto ja luodolla paikka, joka on kauniimpi\nkuin mikään maailmassa ja rikkaasti koristeltu, ja tuo neito tulee\nnyt pian tänne, ja puhu hyvin hänelle, jotta hän antaisi sinulle sen\nmiekan. Pian neito tuli Arthurin luo tervehtien häntä, ja hän vastasi\ntervehdykseen. Nuori neito, sanoi Arthur, mikä tuo miekka on, jota\nkäsi kannattaa tuolla veden yläpuolella? Toivoisin sen omakseni, sillä\nminulla ei ole miekkaa. Arthur herra, kuningas, sanoi impi, tuo miekka\non minun, ja jos annat minulle lahjan kun pyydän, niin saat sen. Kautta\nkunniani, sanoi Arthur, annan mitä vain pyydät. Hyvä, sanoi neito, astu\ntuohon veneeseen ja souda miekan luo, ota se tuppineen tänne, ja minä\npyydän lahjani, kun aika on täytetty. Arthur herra ja Merlin astuivat\nnyt ratsujensa selästä, sitoivat hevosensa kahteen puuhun, nousivat\nveneeseen, ja tultuaan miekan luo, jota käsi kannatti, tarttui Arthur\nherra molempiin kädensijoihin ja otti miekan mukaansa. Ja käsivarsi\nkatosi veden alle, ja sitten he tulivat maihin ja ratsastivat pois.\nMutta sitten Arthur näki komean lipun. Mikä teltta tuo on? kysyi hän.\nSe on Pellinore herran lippu, sanoi Merlin, sen ritarin, jonka kanssa\nsinä viimeksi taistelit, mutta hän on nyt poissa, hän ei ole tuolla.\nHän on riidassa erään sinun ritarisi, niin sanotun Egglamen, kanssa,\nja he ovat taistelleet keskenään, mutta lopuksi Egglame pakeni,\nmuuten hän olisi nyt vainaja, ja hän on ajanut häntä aina Carlioniin,\nja pian tapaamme hänet maantiellä. Hyvin sanottu, sanoi Arthur, kun\nminulla nyt on miekka, niin rupean kaksintaisteluun hänen kanssaan ja\nkostan. Älä tee sitä, herra, sanoi Merlin, ritari on taistelusta ja\ntakaa-ajosta väsynyt, niin ettei olisi mikään kunnia käydä käsiksi\nhäneen. Sitäpaitsi ei maailmassa ole yhtään ritaria, joka helposti\nselviytyisi hänestä. Senvuoksi neuvon sinua jättämään hänet rauhaan,\nsillä ennen pitkää hän tekee sinulle suuren palveluksen, hän ja hänen\npoikansa. Ennen pitkää saat myös nähdä sen päivän, jolloin todellisella\nilolla annat sisaresi hänen puolisokseen. Kun hänet tapaan, niin\nseuraan neuvoasi, sanoi Arthur. Sitten Arthur katsoi miekkaansa, ja\nse miellytti häntä. Kummasta pidät enemmän, sanoi Merlin, miekasta\nvai tupesta? Miekka miellyttää minua enemmän, sanoi Arthur. Siinä\nolet väärässä, sanoi Merlin, sillä tuppi on kymmenen kertaa miekkaa\narvokkaampi; niin kauan kuin tuppi on mukanasi, et milloinkaan menetä\nverta, vaikka haavoittuisit kuinka pahasti. Muista senvuoksi pitää\ntuppea aina mukanasi. Sitten he ratsastivat Carlioniin ja kohtasivat\ntiellä Pellinore herran; mutta Merlin oli noitunut niin, ettei\nPellinore nähnyt Arthuria, vaan ratsasti ohi sanaakaan sanomatta. Minua\nihmetyttää, sanoi Arthur, ettei ritari puhutellut minua. Herra, sanoi\nMerlin, hän ei nähnyt sinua, sillä jos hän olisi sinut nähnyt, niin hän\nei olisi poistunut niin nopeasti. Sitten he saapuivat Carlioniin, mikä\nylenmääräisesti riemastutti kuninkaan ritareita. Ja kun he kuulivat\nhänen seikkailuistaan, ihmettelivät he, että hän sillä tavoin yksin\npani henkensä alttiiksi. Mutta kaikki arvokkaat miehet sanoivat, että\noli ilo palvella ruhtinasta, joka lähti seikkailemaan aivan kuin\ntavalliset köyhät ritarit.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nDinadan herra, humoristi.\n\n\nMinusta tuntui, että tämä eriskummallinen valhe oli kerrottu varsin\nyksinkertaisesti ja kauniisti, mutta minä nähkääs olin kuullut sen\nvain yhden kerran, ja siinä on suuri ero. Epäilemättä toisetkin olivat\npitäneet siitä uutena.\n\nDinadan herra, humoristi, heräsi ensiksi, ja hän herätti muut\njokseenkin epäonnistuneella kujeella. Hän sitoi erään koiran\nhäntään muutamia peltituoppeja ja laski sitten elukan irralleen.\nAivan hulluna kauhusta koira säntäili sinne tänne pitkin salia\nkaikki muut toverit perässään; haukkuen ne kaatoivat ja särkivät\nkaiken, mikä sattui niiden tielle, ja saivat aikaan hirvittävän,\nkorviahuumaavan melskeen ja metelin. Kaikki läsnäolijat nauroivat\ntälle, niin miehet kuin naisetkin, kunnes kyyneleet vuotivat ja\nmuutamia ritareita putosi tuoliltaan ja kieritteli ihastuksissaan\nlattialla. He olivat kuin lapset. Dinadan herra oli niin ylpeä\ntekosestaan, ettei malttanut kyllästymiseen asti olla toistamatta,\nmiten tämä kuolematon aate oli hänen aivoissaan syntynyt, ja --\nniinkuin hänen kaltaistensa humoristien; laita on ollut maailman\nalusta -- hän itse nauroi sukkeluudelleen kauan sen jälkeen kuin jo\ntoiset olivat lakanneet. Hän oli niin riemastunut, että lopuksi piti\npuheen -- tietenkin humoristisen. En milloinkaan luule kuulleeni\nsellaista vanhojen lopen kuluneiden sukkeluuksien rimprampsua. Hän\noli pahempi kuin markkinailveilijät, pahempi kuin sirkuksen Pelle.\nOli aivan kuvaamattoman surullista istua siellä tuhatkolmesataa\nvuotta ennen syntymäänsä jälleen kuuntelemassa vanhoja koin syömiä\nvitsejä, jotka poikasena ollessani, tuhatkolmesataa vuotta myöhemmin,\nolivat panneet minut pakahtumaan naurusta. Se sai minut melkein\nvakuutetuksi, ettei ole mitään uutta auringon alla. Kaikki nauroivat\nnäille muinaismuistoille -- mutta niinhän ihmiset tekevä aina -- olen\nsen huomannut monta sataa vuotta myöhemmin. Ainoa, joka ei nauranut,\noli pilkkakirves -- tarkoitan poikaa. Ei, hän vain ivaili niitä -- ei\nollut mitään mitä hän ei olisi ivaillut. Hän väitti, että useimmat\nDinadan herran sukkeluudet olivat läpimätiä ja loput kivettyneitä.\n\"Kivettyneitä\" pidin hyvänä sanana, koska minun vakaumukseni mukaan\nainoa keino, millä luokitella niistä useimmat, oli niiden sijoittaminen\ngeologisiin aikakausiin. Mutta sitä pientä onnistunutta aatetta\npoika ei tajunnut, sillä geologiaa ei oltu vielä keksitty. Merkitsit\nkuitenkin huomautukseni muistiin arvellen, että jos saisin elää, voisin\nkasvattaa yleisön sitä ymmärtämään. Ei pidä heittää pois sellaista,\nmikä itsessään on hyvää, vain siksi että markkinat eivät ole vielä\nkypsyneet sitä varten.\n\nKay herra nousi taasen ja rupesi käyttämään historiallista\nhöyrymyllyään, jonka polttoaineena nyt olin minä Hän kertoi, miten oli\ntavannut minut kaukaisessa, raakalaisten asumassa maassa; kaikilla\noli samanlainen naurettava puku kuin minulla -- puku, joka oli tehty\nnoitumalla ja joka suojeli pitäjäänsä ihmiskättä vastaan. Hän oli\nkuitenkin rukouksella häivyttänyt lumouksen voiman ja kolmen tunnin\ntaistelussa kaatanut minun kolmetoista ritariani ja vanginnut minut\nsäästäen elämäni, jotta kuningas ja hovi saisi hämmästelläkseen ja\nihmetelläkseen nähdä minun kaltaiseni harvinaisuuden. Koko ajan hän\nhaikailematta nimitteli minua \"tuoksi ihmeelliseksi jättiläiseksi\"\n\"täksi kauheaksi taivaita tavoittelevaksi hirviöksi\", ja koko\nseurakunta piti naivisti hyvänään sen sopan, nauramatta tai edes\nnäyttämättä huomaavansa jotakin puutetta hänen valheellisten\nkuvaustensa ja minun olemukseni yhtäläisyydessä. Hän sanoi, että\nminä olin koettanut paeta häntä loikkaamalla yhdellä hyppäyksellä\nkahdensadan kyynärän korkuisen puun latvaan, mutta että hän oli ajanut\nminut alas lehmän suuruisilla kivillä, jotka olivat melkein murskanneet\nkaikki jäseneni; sitten minun oli valallani ollut luvattava tulla\nkuningas Arthurin hoviin tuomittavaksi. Hän lopetti tuomitsemalla minut\npoltettavaksi kello kaksitoista ensimmäisenäkolmatta päivänä, ja asia\nliikutti häntä niin vähän, että hän haukotteli, ennenkuin mainitsi\npäivämäärän.\n\nOlin kurjassa mielentilassa hänen lopetettuaan, niin, tuskinpa kykenin\nseuraamaan sananvaihtoa siitä, mikä olisi paras tapa surmaamisekseni.\nArveltiin mahdottomaksi tappaa minua noiduttujen vaatteitteni takia.\nEikä ylläni kuitenkaan ollut sen kummempaa kuin viidentoista dollarin\npuku, joka oli ostettu valmiiden vaatteitten myymälästä. Olin sen\nverran yhä järjissäni, että saatoin huomata seuraavan asian: monet\nlauseet ja ilmaisumuodot, joita tämä maan ylhäisimpien miesten ja\nnaisten suuri seurue käytti, olivat senlaatuisia, että neekerikin\nolisi niitä punastunut. Törkeyksiksi nimittäminen olisi aivan liian\nlempeätä. Ja kuitenkin minä olin lukenut \"Tom Jonesia\" ja \"Roderick\nRandomia\" ja muita samantapaisia kirjoja ja tiesin, että Englannin\njaloverisimmät ylimykset ja heidän naisensa vielä sata vuotta sitten,\nvieläpä yhdeksännelletoista vuosisadalle asti olivat puheissaan ja\ntavoissaan jokseenkin sellaisia, mitä tarkoitetaan \"törkeä\"-sanalla.\nVasta yhdeksännellätoista vuosisadalla suurin piirtein katsoen ilmestyy\ntodellisen ylimysnaisen ja todellisen herrasmiehen tyyppi Englannin\nja muiden Euroopan valtioitten historiaan. Otaksukaa, että sir Walter\n[Englantilainen kirjailija, historiallisten romaanien sepittäjä Walter\nScott. -- _Suomentaja_] olisi asettamatta omia sanojaan sankariensa\nja sankarittarienpa suuhun antanut heidän puhua omasta päästään.\nSilloin olisimme saaneet kuulla Rebekan ja Ivanhoen sekä lempeän lady\nRowenan sanovan asioita, jotka olisivat hätkäyttäneet meidän päiviemme\njätkääkin. Mutta tietämättään karkeasta kaikki on hienoa. Kuningas\nArthurin väki ei tietänyt puhuvansa säädyttömästi, ja minä olin\ntarpeeksi tolkuissani ollakseni välittämättä siitä.\n\nHe olivat niin rauhattomia noiduttujen vaatteitteni vuoksi, että\nmilt'ei päästivät helpotuksen huokauksen, kun vanha Merlin lopuksi\nantoi käytännöllisen vihjauksen. Hän kysyi, miksi olivat niin tyhmiä\n-- miksi heidän päähänsä ei pälkähtänyt riisua minua. Minuuttia\npienemmässä ajassa olin alaston kuin rautanaula. Ja onko kuultu\nkummempaa! Minä olin ainoa, jota hävetti. Kaikki he käsittelivät\nminua -- käsittelivät yhtä huolettomasti kuin olisin ollut kaalinpää.\nKuningatar Guenever oli yhtä lapsekkaan innostunut kuin kaikki muutkin\nja väitti, ettei ollut milloinkaan nähnyt kellään aivan samanlaisia\njalkoja kuin minun. Se oli ainoa kohteliaisuus, minkä sain kuulla --\nsikäli kuin sitä saattoi kohteliaisuudeksi nimittää.\n\nLopuksi minut vietiin toiselle suunnalle ja vaatteeni toiselle.\nMinut ajettiin vankiluolan pimeään ja ahtaaseen koppiin, ja sain\nvähän padanpohjaa päivälliseksi, vähän homeisia olkia vuoteekseni ja\nlukemattomia rottia seurakseni.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nMielijohde.\n\n\nOlin niin väsynyt, että pelostani huolimatta en voinut pysyä valveilla.\n\nLienen nukkunut kauan, ennenkuin heräsin. Ensimmäinen ajatukseni\noli: \"Sepäs vasta merkillinen uni. Taisin herätä juuri parhaiksi,\njottei minua hirtetty tai hukutettu tai poltettu tai mestattu. Otanpa\nvielä pienen unituikkarin, kunnes pilli viheltää, ja sitten menen\nasetehtaaseen selvittämään sen Herkuleen laskun.\"\n\nMutta samassa sain kuulla ruosteisten ketjujen ja salpojen katkeraa\nmusiikkia, ja tuo Clarence-perhonen seisoi edessäni. Haukoin ilmaa --\nällistykseni oli tukahduttaa minut.\n\n\"Mitä nyt!\" sanoin, \"Olette jäljellä vielä? Menkää pois muun unen\nmukana! Livistäkää äkkiä!\"\n\nMutta hän vain nauroi huolettomaan tapaansa ja rupesi tekemään pilaa\nkurjasta tilastani.\n\n\"Olkoon menneeksi!\" sanoin nöyrästi. \"Jatkukoon uni vain. Minulla ei\nole kiirettä.\"\n\n\"Anteeksi, mutta mitä unta sinä tarkoitat?\"\n\n\"Mitä unta? Tietenkin sitä, että olen kuningas Arthurin hovissa. --\nArthuriahan ei milloinkaan ole ollutkaan -- ja keskustelen teidän\nkanssanne, joka olette vain mielikuvitukseni tuote.\"\n\n\"Sumfaritirallaa! Ja unta on siis myöskin, että sinut poltetaan\nhuomenna? Oleppa hyvä ja vastaa siihen kysymykseen!\"\n\nPotku oli hirvittävä. Rupesin tuumimaan, että uni ja valveillaolo\nolivat minun tilassani yhtä vakavia molemmat. Tunsin näet kokemuksesta,\nmiten eräät unet olivat aivan samanlaista kuin todellisuus, ja käsitin,\nettei ollut lapsenleikkiä palaa unissakaan. Siitä piti päästä millä\nkeinolla hyvänsä. Sanoin senvuoksi rukoilevalla äänellä:\n\n\"Clarence, hyvä poika, ainoa ystäväni -- ettekö olekin ystäväni? --\nälkää pettäkö minua! Auttakaa minut jollakin keinolla pakenemaan\ntäältä!\"\n\n\"Onko mokomaa kuultu! Paeta? Käytäväthän ovat täynnä asestettuja\nmiehiä.\"\n\n\"Tietysti, tietysti, Clarence. Mutta kuinka monta? Ei kai niitä niin\nhirvittävän monta ole?\"\n\n\"Parikymmentä ainakin. Ei voi paeta.\" Hetken vaiettuaan hän lisäsi\nepäröiden: \"Ja sitäpaitsi on muita painavampiakin syitä.\"\n\n\"Muita syitä -- esimerkiksi?\"\n\n\"Niin, kerrotaan -- mutta minä en uskalla, en tosiaankaan uskalla!\"\n\n\"Kas niin, poika parka, rohkaiskaa mielenne! Miksi kalpenette? Miksi\nvapisette noin?\"\n\n\"Siihen on syytäkin! Tahtoisin kertoa sinulle, mutta...\"\n\n\"No, olkaa urhea, olkaa mies! Puhukaa pois, niin olette hyvä poika!\"\n\nHän epäröi halunsa ja kovan pelon välillä. Hän hiipi ovelle ja katseli\nkuulostellen ulos. Mutta vihdoin hän tuli takaisin, pani suunsa korvani\njuureen ja kertoi kaamean salaisuutensa kuiskaillen ja vapisten, mikä\nosoitti, että hän oli astunut kielletyille alueille ja puhui asioista,\njoiden pelkkä mainitseminen saattoi tuottaa kuoleman.\n\n\"Merlin on pahuudessaan saartanut tämän vankilan taikapiiriin,\neikä näissä valtakunnissa ole tarpeeksi röyhkeätä miestä, joka\nuskaltaisi kulkea sinun kanssasi sen rajan yli. Nyt olen, Jumala minua\narmahtakoon, ilmaissut sen. Mutta ole hyvä minua kohtaan, ole armelias\npoika paralle, joka tahtoo sinulle hyvää, sillä jos sinä kavallat\nminut, niin olen kuollut mies.\"\n\nPurskahdin nauruun -- niin sydämellisesti en ollut nauranut pitkään\naikaan -- ja puhkesin puhumaan:\n\n\"Vai niin, vai Merlin on ollut loihtimassa! _Merlin_, totta totisesti!\nTuo läpinäkyvä vanha humpuukimaakari, tuo lörppösuinen vanha aasi!\nHuijausta, pelkkää huijausta, maailman yksinkertaisinta huijausta!\nLuulen, että taikauskon kaikista lapsellisista, idioottimaisista,\npaksupäisistä, ahdasrintaisista tuotteista tuo Merlin on...\"\n\nMutta aikoja ennen kuin olin päässyt loppuun Clarence oli heittäytynyt\npolvilleen ja näytti olevan tulemaisillaan hulluksi pelästyksestä.\n\n\"Oi, varo itseäsi! Nuo ovat vaarallisia sanoja! Jos puhut sellaista,\nniin muurit voivat kaatua päällemme. Oi, ota ne takaisin, ennenkuin on\nliian myöhäistä!\"\n\nTämä omituinen käyttäytyminen antoi minulle kuitenkin hyvän aatteen ja\njohti ajatukseni uuteen suuntaan. Jos nämä kaikki ihmiset pelkäsivät\nyhtä paljon kuin Clarence Merlinin kuviteltua loihtimiskykyä, niin\nvoisi kai joku henkisesti ylivoimainen henkilö, minun kaltaiseni, olla\ntarpeeksi älykäs saadakseen etua siitä. Kehittelin ajatustani ja tein\nsuunnitelman. Ja sitten sanoin:\n\n\"Nouskaa ylös. Rohkaiskaa mielenne ja katsokaa minua silmiin.\nTiedättekö miksi nauroin?\"\n\n\"En... mutta Pyhän Neitsyen nimessä, älkää enää tehkö sitä?\"\n\n\"Sanonpa teille miksi nauroin. Siksi, että olen poppamies itsekin.\"\n\n\"Sinä!\" Poika astui pari askelta taapäin ilmaa haukkoen, sillä\npaljastus oli tullut liian odottamatta; mutta hänen asentonsa todisti\nsuurta, ylen suurta kunnioitusta. Huomasin sen heti. Ymmärsin siitä,\nettei tässä hulluinhuoneessa humpuukimaakari tarvinnut edes huhua\nedeltäjäkseen, Kansa uskoi häntä ilman muuta. Jatkoin taas puhettani:\n\n\"Olen tuntenut Merlinin seitsemänsataa vuotta...\"\n\n\"Seitse...\"\n\n\"Älkää keskeyttäkö minua. Hän on kuollut ja syntynyt uudelleen\nkolmetoista kertaa, ja joka kerta hän on esiintynyt uudella nimellä:\nSmith, Robinson, Jackson, Peters, Haskins, Merlin -- nimenmuutos aina\nuudelleen ilmaantuessaan. Minä tunsin hänet Egyptissä kolmesataa\nvuotta sitten, Intiassa viisisataa vuotta sitten -- hän on aina\nnuuskimassa jälkiäni, menin minne hyvänsä. Hän aivan ikävystyttää\nminut. Poppamiehenä hän ei ole erikoinen -- osaa joitakin vanhoja\ntemppuja, mutta hän ei ole milloinkaan päässyt alkuasteita pitemmälle\neikä milloinkaan pääsekään. Maaseudulla hän kyllä menee mukiin, kelpaa\nkyllä tilapäisiin näytöksiin, mutta ei hänen maksa vaivaa esiintyä\nensiluokkaisena, varsinkaan, kun joku oikea taiteilija on lähistöllä.\nKuulkaahan, Clarence, minä olen aina teidän todellinen ystävänne,\nja vastapalvelukseksi teidän on tehtävä mitä nyt pyydän. Teidän on\nilmoitettava kuninkaalle, että minä itse olen poppamies -- että minä\nolen korkeimman luokan poppamies ja koko sen joukkion päällikkö, ja\nkuninkaan on ymmärrettävä, että minä täällä hiljaisuudessa valmistelen\npientä onnettomuutta, joka saa karvat pystyyn koko valtakunnassa,\nellei Kay herran määräystä peruuteta ja jos joku vahinko kohtaa minua.\nTahdotteko toimittaa tämän kuninkaan tietoon?\"\n\nPoika parka oli niin pelästynyt, että tuskin saattoi vastata. Oli\nsurullista nähdä ihmistä niin pelästyneenä, niin hermostuneena, niin\nalla päin. Mutta hän lupasi kaiken ja pyysi pyytämistään, että minä\npuolestani olisin aina hänen ystävänsä ja etten milloinkaan kävisi\nhänen kimppuunsa ja noituisi häntä. Ja sitten hän laahusti ulos,\nnojaten käsillään seiniin, aivan kuin olisi ollut sairas.\n\nKotvan kuluttua tulin kuitenkin tuumineeksi ajattelemattomuuttani.\nKun poika rauhoittuu, niin hän kyllä ihmettelee, miksi minun\nkaltaiseni suuri poppamies oli pyytänyt sellaista poikasta\nvankeudesta-auttajakseen. Hän tekee yksinkertaisen yhteenvedon ja\nhuomaa minut humpuukimaakariksi.\n\nKokonaisen tunnin harmittelin järkeni anteeksiantamatonta torkahdusta\nja nimittelin itseäni kaikilla mahdollisilla somilla nimillä.\nMutta äkkiä tulin ajatelleeksi, ettei tuo hanhikarja milloinkaan\nmietiskellyt, ei milloinkaan tehnyt yhteenvetoja ja etteivät\nhe puheistaan päättäen milloinkaan kyenneet huomaamaan edes\nkouraantuntuvimpiakaan ristiriitaisuuksia. Tämä huomio rauhoitti\nlevottomuuttani.\n\nMutta kun ihminen on rauhoittunut, niin hän heti rupeaa etsimään uusia\nlevottomuuden aiheita. Tulin nyt ajatelleeksi toista torkahdustani:\nolin lähettänyt pojan uhkauksella huolestuttamaan korkeita henkilöitä\n-- antanut sanoa, että par'aikaa suunnittelin onnettomuutta heidän\nvaralleen. Onhan tavallista, että ne, jotka ovat innokkaimpia ja\nhalukkaimpia nielemään ihmeitä, ne ovat myöskin hartaimpia katsomaan\nniiden suoritusta. Ajatella, jos minut kutsutaan antamaan näytteitä\ntaidostani. Ajatella, että minulta kysyttäisiin tuon onnettomuuden\nnimeä. Mitä silloin tekisin? Mitä voin sanoa voittaakseni hiukan aikaa?\nOlin taaskin pulassa -- enemmänkin, olin huolen syvimmässä alhossa.\n\n\"Kuuluu askeleita!... Nyt ne tulevat. Oi, kun olisi sekunti\nmiettimisaikaa... Hyvä, selvä on! Loistojuttu!\"\n\nAuringonpimennys näet. Muistin nyt viime-hetkellä, että Kolumbus\ntai Cortez tai joku muu veijari käytti aikoinaan auringonpimennystä\npelastavana valttina pelatessaan villien kanssa, ja minä tartuin\ntilaisuuteen. Minä itse löisin nyt sen valtin pöytään, eikä kukaan\nvoisi syyttää minua matkimisesta, sillä minähän käyttäisin sitä tuhat\nvuotta muita ennen.\n\nClarence tuli sisään alakuloisena ja huolestuneena ja sanoi:\n\n\"Lähetin sinun tervehdyksesi herrallemme kuninkaalle, ja hän antoi heti\nkutsua minut sisään. Hän oli niin pelästynyt, ettei tahtonut pysyä\njaloillaan, ja aikoi heti antaa määräyksen sinun vapauttamisestasi;\nsinun piti saada takaisin vaatteesi ja asunto, joka sopisi niin\nsuurelle miehelle. Mutta sitten tuli Merlin ja pilasi kaiken, sillä\nhän uskotteli kuninkaalle, että sinä olet hullu etkä tiedä mitä\npuhut, ja väitti, ettei uhkaus ollut muuta kuin tyhjää kerskausta. He\nkiistelivät kauan, mutta lopuksi Merlin sanoi pilkallisesti: 'Miksei\nhän sanonut onnettomuuden nimeä? Hän ei nähkääs osannut sanoa.' Tämä\nherjaus mykisti heti kuninkaan, eikä hän keksinyt vastausta. Vaikka\nhänen tekee pahaa eikä hän tahdo olla epäkohtelias sinulle, pyytää\nhän kuitenkin sinua asettumaan hänen hankalaan asemaansa ja ottaen\nhuomioon hänen pulmallisen tilansa mainitsemaan hänelle onnettomuuden\n-- sikäli kuin sinä olet määrännyt sen luonteen ja ajan, milloin sen\npitää tapahtua. Pyydän, älä lykkää sitä! Viivytys tekisi, kaksin- ja\nkolminkertaiseksikin sinua ympäröivät vaarat. Sano onnettomuuden nimi!\"\n\nAnnoin hiljaisuuden vallita, jotta hetken juhlallisuus, tehostuisi, ja\nvihdoin sanoin:\n\n\"Miten kauan olen ollut vankina tässä kolossa?\"\n\n\"Sinut suljettiin tänne eilisiltana. Kello on nyt yhdeksän aamulla.\"\n\n\"Todellakin? Olen taitanut nukkua hyvästi. Yhdeksän aamulla nyt? Ja\nkuitenkin näyttää siltä, kuin olisi yö. Nyt on siis kahdeskymmenes\npäivä?\"\n\n\"Niin, nyt on kahdeskymmenes.\"\n\n\"Ja huomenna minut poltetaan elävältä.\"\n\nPoika vavahti.\n\n\"Miten aikaisin?\"\n\n\"Keskipäivällä.\"\n\n\"Kuulkaa siis mitä sanon.\" Pidin paussin ja seisoin vaikuttavasti\näänetönnä kokonaisen minuutin kyykistyneen pojan edessä. Ja sitten\nrupesin puhumaan, syvällä, täsmällisellä, kohtalokkaalla äänellä, joka\ndramaattisesti nousi hurjaan kiihtymykseen, minkä sinkosin ylevimmällä\nja ylpeimmällä tavalla, mihin milloinkaan olen kyennyt: \"Menkää\ntakaisin ja sanokaa kuninkaalle, että sillä hetkellä kiedon koko maan\nmustimpaan keskiyön pimeyteen; minä pyyhkäisen auringon pois taivaalta,\nniin ettei se enää milloinkaan loista eikä valaise. Maan hedelmät\nmätänevät valon ja lämmön puutteessa, ja maan kansat kuolevat nälkään\nja kylmyyteen viimeistä miestä myöten!\"\n\nPoika pyörtyi; sain hänet itse kantaa ulos. Jätin hänet sotilaille ja\nmenin takaisin koppiini.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nAuringonpimennys.\n\n\nPimeydessä ja hiljaisuudessa alkoi toteuttaminen täydentää tietoa.\nPelkkä jonkin tosiasian tieto on väritön, mutta kun tämä tosiasia\n_tapahtuu_, niin silloin se saa väriä. Siitä johtuu ero, mikä on kahden\nasian välillä: kuulla jotakin miestä pistetyn sydämeen ja nähdä sen\ntapahtuvan. Hiljaisuudessa ja pimeydessä sai tieto kuolemanvaarasta yhä\nsyvemmän merkityksen. Jokin, jota nimittäisin toteuttamiseksi, hiipi\ntuuma tuumalta suoniini ja jäädytti vereni.\n\nMutta luonto on järjestänyt niin viisaasti, että kun elohopea on\nlaskenut vissiin pisteeseen, tapahtuu käänne, ja ihminen piristyy\njälleen. Toivo herää ja sen mukana ilo, ja silloin haluaa jos\nmahdollista tehdä jotakin pelastuksekseen. Käänne tapahtui minulle\näkkiä. Uskottelin itselleni, että auringonpimennys olisi varma\npelastukseni ja kaupan päällisiksi tekisi minut valtakunnan\nmahtavimmaksi mieheksi. Heti elohopea kiipesi putken huippuun, ja\nkaikki huoleni katosivat. Olin maailman iloisin ihminen. Aivan kaipasin\nhuomispäivää; olisi niin ihanaa korjata tuo riemuvoitto ja olla koko\nkansakunnan ihmettelyn ja kunnioituksen keskipisteenä. Sitäpaitsi se\nliikenäkökannalta edistäisi minun onneani -- tiesin sen varmasti.\n\nOli kuitenkin eräs seikka, jota en ennemmin tullut ajatelleeksi:\nettä näet kun nämä taikauskoiset ihmiset saavat tietää uhkaavan\nonnettomuuden, niin ne voivat tulla hieromaan sovintoa. Kun jonkin\najan kuluttua kuulin askeleita, juolahti se ajatus mieleeni, ja sanoin\nitsekseni: \"Varmasti tulevat hieromaan sovintoa. Jos se on tyydyttävä,\nniin tietenkin suostun; ellei ole, niin pysyn uhkauksissani ja pelaan\nkorttini parhaalla tavalla.\"\n\nOvi avautui ja muutamia asestettuja miehiä tuli näkyviin. Päällikkö\nsanoi:\n\n\"Rovio on valmis. Tule!\"\n\nRovio! Voimani pakeni, ja melkein vaivuin maahan. On vaikeata vetää\nhenkeä sellaisissa tapauksissa; se jähmettyy kurkkuun, ja ihminen\nläähättää. Heti puhumaan kyettyäni sanoin:\n\n\"Mutta sehän on erehdys -- tuomio on määrätty huomiseksi.\"\n\n\"Käsky muutettu. Siirretty päivää aikaisemmaksi. Kiiruhda!\"\n\nOlin hukassa. Apua ei ollut mistään. Olin sekaisin, muserrettu; en\nvoinut hallita itseäni, horjuin kopissani, aivan kuin olisin ollut\njärjiltäni. Sotilaat tarttuivat minuun ja laahasivat minut noiden\nmaanalaisten käytävien sekasokkelon läpi. Lopuksi tulimme kirkkaaseen\npäivänvaloon ja maan pinnalle. Kun saavuimme suurelle linnanpihalle,\ntunsin hirvittävän tuskan kouristavan mieltäni, sillä ensimmäiseksi\nnäin paalun, joka seisoi pihan keskellä risukimppujen ympäröimänä,\nja munkin sen vieressä. Pihan kaikilla neljällä sivulla istui\nteatterituolien tapaan toinen toisensa takaa nousevilla penkeillä\nuteliasta yleisöä muodostaen värikkäitä penkereitä. Kuningas ja\nkuningatar istuivat valtaistuimillaan ja luonnollisesti ensiksi\npistivät silmään.\n\nSilmänräpäyksessä olin huomannut kaiken tämän. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli Clarence hiipinyt luokseni jostakin piilopaikasta\nja kuiskaili minulle uutisiaan silmät riemusta ja ilosta loistaen.\n\n\"_Minä_ olen saanut tämän muutoksen aikaan, ja se on totisesti vaatinut\nsuuren työn. Mutta kun ilmoitin heille uhkaavan onnettomuuden ja\nnäin miten kauhuissaan he olivat, niin ymmärsin, että oli aika minun\nryhtyä toimeen. Kiiruhdin senvuoksi ahkerasti ilmoittamaan yhdelle jos\ntoisellekin, ettei sinun valtasi aurinkoon saavuttaisi täyttä voimaansa\nennenkuin vasta huomenna, ja jos joku haluaisi pelastaa auringon ja\nmaailman, niin sinut täytyisi tappaa tänään, koska sinun noitavoimasi\non kehittymässä ja kaikkivoipaisuus vielä puuttuu. Se oli sangen\ntyhmä valhe vailla päätä ja kaulaa, mutta sinun olisi pitänyt nähdä,\nmiten ne kauhusta hulluina syöksyivät sen kimppuun ja nielivät sen,\nniinkuin se olisi ollut taivaasta tullut. Ja koko ajan minä nauroin\npartaani, että olin niin helposti peijannut heidät, ja kiitin Jumalaa,\nettä hän on antanut mitättömimmän luoduista olennoistaan olla sinun\npelastumisesi välikappaleena. Miten hyvin meitä onkaan onnistanut!\nSinun ei tarvitse tehdä auringolle mitään _todellista_ vahinkoa --\nlupaa muistaa se, lupaa ettet unohda! Sinä laitat vain vähän pimeyttä\n-- vain vähän, hyvin vähän -- mutta älä kovin paljoa! Se riittää! Ne\nnäkevät minun silloin puhuneen pötyä -- tietämättömyydessäni, luulevat\n-- ja heti kun pimeyden ensimmäinen varjo lankee, ne varmasti tulevat\npelosta hulluiksi, vapauttavat ja koroittavat sinut. Rupea nyt työhön,\nvoitto on varma! Mutta pyydän, ystäväni, muistamaan minun rukoukseni ja\nsäästämään siunattua aurinkoa! _Minun_, uskollisen ystäväsi vuoksi.\"\n\nSurussani ja epätoivossani ähkäisin muutamia sanoja -- sanoin\nvarmasti säästäväni aurinkoa, mitkä sanat poika palkitsi sellaisella\nkiitollisuuden katseella, ettei minulla ollut sydäntä sanoa, että hänen\nhyvä tarkoituksensa oli tullut turmiokseni.\n\nKun sotilaat veivät minut pihan yli, oli hiljaisuus niin syvä, että\nsilmät sidottuina olisin luullut olevani erämaassa enkä neljäntuhannen\nihmisen ympäröimänä. Koko ihmismassa ei hievahtanutkaan; he istuivat\nliikkumattomina kuin marmorikuvat ja yhtä valkoisina kuin sellaiset.\nKauhu kuvastui kaikkien kasvoista. Ja hiljaisuus jatkui, kun minut\nsidottiin paaluun; se jatkui yhä, kun risukimput huolellisesti ja\nperinpohjaisesti ladottiin nilkkojeni, polvieni, reisieni, niin, koko\nruumiini ympärille. Ihmiset kumartuivat eteenpäin nähdäkseen paremmin,\nnousivat tietämättään puoliksi paikoiltaan; munkki nosti kätensä\npäänsä päälle, silmät sinistä taivasta kohti ja rupesi höpöttämään\nlatinaksi jotakin. Tässä asennossa hän jatkoi mutisemistaan vähän\naikaa ja lopetti sitten. Odotin muutaman silmänräpäyksen ja katsoin\nsitten häneen. Hän seisoi kivettyneenä. Äkillisestä mielijohteesta\nkaikki nostivat katseensa ja tuijottivat taivaalle. Seurasin heidän\nkatseittensa suuntaa, ja eikös pimennyksen pahus alkanutkin. Elämä\nsuhisi taas suonissani. Olin kuin toinen ihminen. Musta syrjä levisi\nhitaasti yli auringon kehän, sydämeni tykytti kiivaasti, ja ihmismassa\nsekä pappi tuijottivat liikkumattomina taivaalle. Tiesin, että pian\nhe tuijottaisivat minuun. Kun niin tapahtui, olin jo valmis. En\nmilloinkaan ennen ollut ollut niin ylevässä asennossa; seisoin käsi\nojennettuna osoittaen aurinkoa. Vaikutus oli suurenmoinen. Näin, miten\nväristys laineen tavoin kävi läpi seurakunnan. Kuului kaksi kovaa\nhuutoa heti toistensa jälkeen.\n\n\"Pistä soihtu rovioon!\"\n\n\"Minä kiellän sen!\"\n\nEnsimmäinen huutaja oli Merlin, toinen kuningas. Merlin tahtoi syöstä\npaikaltaan -- nähtävästi sytyttääkseen itse. Minä sanoin:\n\n\"Pysykää paikoillanne. Jos joku -- vaikkapa kuningas -- koskettaa\nminuun, ennenkuin annan luvan, niin annan ukkosen ja salamoiden\nmurskata hänet.\"\n\nKaikki vaipuivat nöyrinä istuimilleen, niinkuin olin odottanutkin. Vain\nMerlin epäröi sekunnin, pari, ja minä seisoin kuin neuloilla. Mutta\nsitten hän istuutui, ja hengitin taas kevyesti, sillä tiesin olevani\ntilanteen herrana. Kuningas virkkoi:\n\n\"Ole armelias, kaunis herra, äläkä enää kokeile tällä asialla, ettei\nsyntyisi onnettomuutta. Meille on kerrottu, ettei sinun kykysi saavuta\nvoimaansa ennen huomista, mutta...\"\n\n\"Teidän majesteettiinne otaksuu, että se huhu oli valhetta? Se _oli_\nvalhetta.\"\n\nTämä teki suurenmoisen vaikutuksen; joka taholta nousi rukoilevia\nkäsiä, ja kuningasta piiritettiin kiihkeillä rukouksilla sopia minun\nkanssani ja torjua onnettomuus. Kuninkaalla ei ollut mitään sitä\nvastaan. Hän sanoi:\n\n\"Sano ehtosi, jalo herra, vaaditpa vaikka puolet kuningaskuntaani.\nMutta torju tämä onnettomuus, säästä aurinkoa!\"\n\nOnneni oli taattu. Olisin heti suostunut hänen, pyyntöönsä, mutta\nminä en kyennyt _keskeyttämään_ auringonpimennystä. Pyysin senvuoksi\nmiettimisaikaa. Kuningas sanoi:\n\n\"Miten pitkän miettimisajan tahdot, kaunis herra? Ole armelias! Katso\nmiten aurinko pimenemistään pimenee. Sano miten pitkän!\"\n\n\"En mieti kauan. Puoli tuntia -- ehkä tunnin.\"\n\nTuhat vapisevaa vastalausetta nousi, mutta minä en voinut lyhentää\naikaa, sillä en muistanut, miten kauan täydellinen auringonpimennys\nkestää. Olin sangen hämmentynyt, ja minun oli saatava koota\najatuksiani. Pimennyksen laita oli jollakin tavoin hullusti, ja\nse horjutti tyyneyttäni. Ellei tämä pimennys ollut se, jota olin\ntarkoittanut, niin miten saatoin tietää, oliko nyt kuudes vuosisata\nvai oliko kaikki vain unta? Ah, olisinpa vain voinut todistaa,\nettä jälkimmäinen vaihtoehto oli oikea! Minulle aukeni tässä uusi,\nilahduttava mahdollisuus. Jos poika oli oikeassa päivämäärän suhteen ja\nnyt todellakin oli kahdeskymmenes, niin vuosisata _ei_ ollut kuudes.\nJärkyttyneenä vedin munkkia hihasta ja kysyin, monesko päivä nyt oli.\n\nAjatella! _Kahdeskymmenesyhdes_, sanoi hän. Kävin aivan kylmäksi\nsen kuullessani. Pyysin häntä ajattelemaan tarkasti, mutta hän oli\nasiastaan varma, hän tiesi, että nyt oli kahdeskymmenesyhdes. Siis\ntuo ajattelematon pojan loppi oli taas pannut sekasotkun toimeen.\nPimennyksen tunti oli oikea, olin sen itse alussa tarkistanut\naurinkokellosta, joka oli lähistöllä. Niinpä niin, olin kuningas\nArthurin hovissa, ja siinä oli tarpeeksi syytä koettaa asioiden\nkäänteestä vetää mahdollisimman paljon hyötyä.\n\nPimeys lisääntyi yhä, ja ihmiset huolestuivat huolestumistaan. Sanoin\nsilloin:\n\n\"Herra ja kuningas, olen ajatellut asiaa. Painaakseni tämän opetuksen\npysyvästi kansan mieleen tahdon antaa pimeyden lisääntyä ja yön levitä\nmaan ylle, mutta teistä tulee riippumaan, sammutanko auringon kokonaan\nvai annanko sen uudelleen päästä paistamaan. Nämä ovat minun ehtoni:\nTe jäätte edelleen alueittenne kuninkaaksi ja otatte vastaan kaikki\nne kunnianosoitukset ja kaiken sen kunnioituksen, mitkä kuninkuudelle\nkuuluu; mutta minut te nimitätte pysyväiseksi ministeriksi ja\ntoimeenpanevaksi valtioneuvokseksi, ja palveluksistani annatte minulle\nyhden prosentin nykyisten tulojen lisäyksestä, minkä valtio tulee\nsaamaan minun toimestani. Ellen voi elää sillä, niin en ainakaan pyydä\nkeneltäkään apua. Tyydyttääkö tämä teitä?\"\n\nMyrskyisät suosionosoitukset tervehtivät näitä sanoja, ja metelin\nkeskeltä kohosi kuninkaan ääni, joka sanoi:\n\n\"Pois hänen kahleensa, ja tehkää hänet vapaaksi! Ja kunnioittakaa häntä\nkaikki, niin ylhäiset kuin alhaiset, niin rikkaat kuin köyhät, sillä\nhän on nyt kuninkaan oikea käsi, voima ja valta ovat hänen, ja hänen\npaikkansa on valtaistuimen ylin porras! Ja pyyhi nyt pois tämä hiipivä\npimeys, palauta valo ja ilo, jotta koko maailma siunaisi sinua.\"\n\nMutta minä vastasin:\n\n\"Jos joku rahvaan mies saa hävetä koko maailman edessä, niin se ei\nmerkitse mitään, mutta olisi _kuninkaan_ häpäisemistä, jos joku, joka\non nähnyt hänen ministerinsä alastomana, ei saisi myös nähdä, miten\nhänet vapautetaan siitä häpeästä. Jos minulle tuotaisiin takaisin\nvaatteeni...\"\n\n\"Ne eivät sovi sinulle\", selitti kuningas. \"Tuokaa tänne toisenlaiset\nvaatteet; pukekaa hänet kuin prinssi!\"\n\nJuoneni onnistui. Tahdoin pitää kaiken muuttumattomana, kunnes pimennys\noli tullut täydelliseksi, muuten ne taas olisivat alkaneet pyytää\nminua hajoittamaan pimeyden, mihin en luonnollisestikaan kyennyt.\nVaatteiden hakeminen vei jonkin aikaa, mutta ei tarpeeksi. Täytyi\nsiis keksiä toinen viivyke. Sanoin, että oli sangen luonnollista,\njos kuningas muuttui ja jossakin määrin katui mitä kiivaudessaan oli\ntehnyt; antaisin senvuoksi pimeyden lisääntyä vielä vähän aikaa, ja\njos kuningas vissin ajan pitäisi nykyisen mielenlaatunsa, niin pimeys\nkatoaisi. Ei kuningas eikä kukaan muukaan ollut tähän tyytyväinen,\nmutta minä pysyin lujana vaatimuksessani.\n\nPimeni pimenemistään, maailma musteni mustenemistaan otellessani\nminulle tuotujen mutkikkaitten kuudennen vuosisadan vaatteitten kanssa.\nLopuksi oli aivan sysimustaa, ja ihmisjoukko vapisi kauhusta, kun\nkylmät, epämiellyttävät yötuulet puhalsivat kautta pihan ja tähdet\nrupesivat tuikkimaan taivaalla. Lopuksi pimennys oli täydellinen, ja\nminä iloitsin, vaikka muut olivat epätoivoissaan -- selvä se! Virkoin\nsilloin:\n\n\"Kuningas osoittaa äänettömyydellään, että hän pysyy ehdoissa.\" Kohotin\nkäteni -- seisoin silmänräpäyksen sillä tavoin -- ja sanoin sitten\njärkyttävän juhlallisesti: \"Vapautukoon lumous ja kadotkoon vahinkoa\ntekemättä!\"\n\nHetkisen kesti pimeyttä ja haudan hiljaisuutta. Mutta kun auringon\nhopeareuna pisti esiin, niin koko seurakunta puhkesi rajattomaan\nriemuun ja ammensi päälleni siunauksien ja kiitollisuuden virran, joka\noli vähällä hukuttaa minut. Ja Clarence pöyhisteli.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nMerlinin torni.\n\n\nKoska minä nyt poliittisena voimatekijänä olin valtakunnan toinen\nmies, niin minusta pidettiin melua. Pukuni oli silkkiä ja samettia ja\nkultakangasta, siis erikoisen prameileva ja epämukava. Mutta huomasin,\nettä tottumus pian saisi minut sovintoon sen kanssa. Vain kuninkaalla\noli linnassa kauniimpi asunto kuin minulla. Huoneet loistivat\nhienoja silkkikirjailuja, mutta lattia oli mattojen sijasta peitetty\nkaisloilla, eivätkä kaikki kaislat olleet leikatut samasta paikasta,\nsillä kimput eivät oikein tahtoneet soveltua yhteen. Mitään sellaista,\njota sanotaan mukavuudeksi, siellä ei ollut. Tarkoitan niitä pieniä\narkielämän helpotuksia, jotka edistävät ihmisen viihtymystä. Karkeilla\nleikkauksilla koristellut isot tammituolit olivat hyviä kylläkin,\nmutta niitä käytettiin vain silloin, kun tahdottiin istua. Ei ollut\nsaippuaa, ei tulitikkuja, ei peiliä -- paitsi eräs metallinen, mutta\nyhtä hyvin saattoi peilailla vesisangossa. Eikä ainoatakaan värikuvaa.\nMonen vuoden aikana olin tottunut öljypainoksiin, ja nyt huomasin, että\ntietämättäni oli olemukseeni tunkeutunut eräänlainen taiteen intohimo.\nKoti-ikävä kalvoi mieltäni, kun katselin ylpeätä ja komeilevaa,\nmutta sydämetöntä autiutta ympärilläni ja muistelin, että eräässä\nItä-Hartfordin talossa, vaikkapa se olikin varsin vaatimaton, ei voinut\nastua ainoaankaan huoneeseen näkemättä henkivakuutusvärikuvaa tai\nainakin oven päällä \"Jumala kotia siunatkoon\"-taulua. Vierashuoneessa\nmeillä niitä oli kaikkiaan yhdeksän. Mutta täällä ei edes hienoimmassa\nhuoneessani ollut taulua, paitsi eräs esine, suuri kuin sänkyhuopa,\njoka oli kudottu tai neulottu -- vuorattu se oli myöskin, eikä millään\nsiinä ollut oikeata väriä eikä muotoa. Mitä suhteihin tulee, ei\nedes Rafael itse olisi voinut sotkea enempää, päätelläkseni noista\nkuuluisista linnunpelättimistä, joita nimitetään \"kuuluisiksi Hampton\nCourt-kartongeiksi\". Rafael oli metka vekkuli. Meillä oli useita hänen\nväripainoksiaan -- muuan esitti \"Ihmeellistä kalansaalista\", ja siinä\nhänen tehtaansa on jo saavuttanut ennätyksen ihmeidenteossa -- hän\non näet pannut kolme miestä veneeseen, johon ei kumoon kellahtamatta\nkoirakaan mahtuisi. Rafaelin taiteen tutkiminen on aina saanut\nmielenkiintoni vireille. Se on niin naiivia ja korutonta.\n\nKoko linnassa ei ollut ainoatakaan soittokelloa. Minulla oli koko\njoukko palvelijoita, ja palveluksessa olevat ottivat torkahduksen\niltapäivällä. Jos tahdoin jotakin niiltä, täytyi minun niitä huutaa.\nEi ollut kaasua eikä kynttilöitäkään. Kynttilän virkaa toimitti\npronssiastia, joka oli puoliksi täynnä täyshoitola-voita, keskellä\npalava rasu. Kokonainen rivi sellaisia astioita riippui seinillä\nvaimentamassa pimeyttä, se on: lieventämässä sitä, niin että tuntui\nvallan kolkolta. Jos illalla meni ulos, niin palvelijat valaisivat\nsoihduilla tietä. Täällä ei ollut kirjoja, ei kyniä, ei paperia, ei\nmustetta, ja rei'issä, joita ne nimittivät ikkunoiksi, ei ollut lasia.\nLasi on pikkuasia, kunnes sitä joutuu kaipaamaan, ja silloin se on\nsuuri asia. Mutta kaikkein pahinta ehkä oli, ettei ollut sokeria, ei\nkahvia, ei teetä -- eikä tupakkaa. Huomasin olevani toinen Robinson\nCrusoe, heitetty asumattomalle saarelle ilman muuta seuraa kuin\nmuutamia enemmän tai vähemmän kesyjä elukoita; jos tahdoin muodostaa\nelämän siedettäväksi, täytyi minun tehdä hänen laillaan: keksiä,\nsuunnitella, luoda ja muodostaa esineitä ja asioita; panna aivot ja\nkädet työhön ja antaa niille alituista puuhaa. Hyvä -- olin omalla\nalallani.\n\nMuuan seikka huolestutti minua aluksi, se näet, että ihmiset olivat\nniin suunnattoman innostuneet minuun. Luultavasti koko kansakunta\ntahtoi nähdä minut läheltä. Saatiin pian tietää, että auringonpimennys\noli pelästyttänyt brittiläisen maailman melkein kuoliaaksi ja että\nsen aikana oli maassa ollut hirvittävä paniikki, kirkot, erakkolat ja\nluostarit tulvillaan rukoilevia ja itkeviä ihmis-raukkoja, jotka olivat\nluulleet maailmanlopun tulleen. Sittemmin oli saatu tietää, että kaiken\naiheuttajana oli ollut muukalainen, eräs mahtava poppamies kuningas\nArthurin hovissa, että hän oli voinut puhaltaa auringon sammuksiin\nkuin kynttilän ja oli aikonut tehdä sen, mutta että lahjoilla\noli saatu hänet armeliaaksi, minkä jälkeen hän oli peräyttänyt\nlumouksen, ja nyt hän oli tunnustettu ja kunnioitettu miehenä, joka\nmahdillaan oli yksinään pelastanut koko maailman ja kaikki sen kansat\nhävityksestä. Jos ajattelette, että kaikki uskoivat tähän aivan\nsokeasti ilman pienintäkään epäilystä, niin ymmärrätte helposti, ettei\nkoko Britanniassa ollut ainoatakaan olentoa, joka ei olisi kulkenut\nviittäkymmentä mailia saadakseen nähdä minut edes vilahdukselta. Olin\ntietenkin yleisenä puheenaiheena -- kaikki muut puheenaiheet saivat\nlevätä. Vieläpä kuningaskin aleni sivuhenkilöksi. Kahdenkymmenenneljän\ntunnin kuluttua alkoi tulla lähetystöjä, ja neljätoista päivää niitä\nkeskeytymättä riitti. Pieni kaupunki ja sen ympäristö olivat täynnä.\nSain ainakin kymmenkunta kertaa päivässä käydä ulkona näyttäytymässä\nnäille kunnioittaville ja hämmästyneille joukoille. Se rupesi jo\nkäymään raskaaksi, oli aikaa haaskaavaa ja vaivalloista, mutta toiselta\npuolen oli miellyttävää olla niin juhlittu ja sellaisen kunnioituksen\nkeskipisteenä. Merlin kävi viheriäksi kateudesta ja ilkeydestä, mikä\nmyöskin miellytti minua kovasti. Mutta erästä asiaa en saattanut\nymmärtää: kukaan ei pyytänyt nimikirjoitustani. Puhuin Clarencelle\nasiasta, mutta eikös totisesti minun pitänyt selittää hänelle, mitä se\nsana merkitsi. Silloin hän sanoi, ettei kukaan, muutamaa pappistusinaa\nlukuunottamatta, osannut lukea eikä kirjoittaa. Ajatella!\n\nOli vielä eräs seikka, joka minua hiukan huolestutti. Nuo ihmisjoukot\nrupesivat vaatimaan uutta ihmettä. Luonnollisesti. Tietenkin\nkaikki heitä kadehtisivat, kun he palattuaan kaukaisiin koteihinsa\nvoisivat kerskua nähneensä miehen, joka saattoi komennella aurinkoa\ntaivaan vahvuudella; mutta voida kehua itse nähneensä tämän miehen\ntekevän ihmetyön -- se herättäisi sellaista huomiota, että ihmiset\nmatkustaisivat pitkiä matkoja saadakseen nähdä _heidät_. Painostus\nalkoi käydä ylen kovaksi. Kuunpimennys oli tulossa -- tunsin päivän ja\ntunnin tarkalleen, mutta siihen oli liian pitkä aika. Kaksi vuotta.\nOlisin antanut paljon voidakseni sitä kiiruhtaa ja käyttää nyt, kun\nmarkkinat olivat sille sopivat. Synti tosiaankin, että sen piti joutua\nhukkaan ja tulla lönkytellä vasta sitten, kun sitä mahdollisesti ei\nenää voisi käyttää. Jos se olisi tapahtunut kuukauden kuluessa, olisin\nilmoittanut sen olevan hankinnan alaisena, mutta asiain näin ollen\nen tosiaankaan voinut laskea siitä mitään hyötyä, vaan luovuin koko\npimennyksestä. Juuri silloin Clarence oli päässyt selville, että Merlin\nsalaa juonitteli noiden ihmisten keskuudessa minua vastaan. Hän levitti\nhuhua, että minä olin humpuukimaakari ja että syynä, miksi en suostunut\nheidän tahtoonsa, oli se, etten kyennyt mitään saamaan aikaan. Näin,\nettä jotakin oli tehtävä, ja vähitellen laadin suunnitelman.\n\nToimeenpanevan viranomaisen ominaisuudessa heitätin Merlinin samaan\nkoppiin, jossa itse olin oleskellut. Sitten annoin airuiden ja\nrummuttajien tehdä tiettäväksi, että neljäntoista päivän aikana olin\nkiinni valtioasioissa, mutta sen ajan kuluttua ottaisin lomaa ja\nräjäyttäisin Merlinin kivitornin ilmaan taivaan tulella. Se, joka sinä\naikana kuuntelisi ja levittäisi pahoja puheita minusta, saisi varoa\nitseänsä. Tällä kertaa -- annoin heidän tietää -- tekisin vain tämän\nihmeen enkä enempää. Ellei se tyydyttäisi heitä, vaan joku mukisisi,\nniin minä muuttaisin mukisijan hevoseksi ja antaisin hänen raataa\nsellaisena. Nyt tuli rauhallista.\n\nErääseen määrään vihin Clarencen salaisuuksiini, ja me rupesimme\nyhdessä työskentelemään. Sanoin hänelle, että tämä ihme vaatisi\nvähän esivalmistelulta ja että kuolema kohtaisi hänet, jos hän\nilmoittaisi jollekin näistä valmisteluista. Se sulki hänen suunsa.\nSalaa valmistimme muutamia vakallisia ruutia, ja minä kaitsin muutamia\naseseppiäni, kun he laittoivat ukkosenjohdattimen ja muutamia\njohtolankoja. Tuon vanhan kivitornin muurit olivat sangen paksut, mutta\nse oli koko lailla rapistunut, sillä se oli roomalaista alkuperää\nja neljänsadan vuoden ikäinen. Niin, se oli kaunis omaan omituiseen\ntapaansa ja köynnösten peitossa juuresta huippuun. Se oli yksinään\neräällä kukkulalla noin puolen mailin päässä linnasta ja näkyi hyvin\nsinne asti.\n\nTyöskentelimme öisin, ajoimme ruutia torniin -- kaivoimme pari kiveä\nsisäpuolelta ja piilotimme ruudin muurien sisään, jotka juuresta olivat\nviidentoista jalan paksuiset. Eri paikkoihin laitoimme tusinan verran\nlatauksia -- kukin noin kymmenen litraa. Lataus oli niin voimakas,\nettä olisimme voineet lennättää Lontoon Towerinkin sillä ilmaan.\nKolmannentoista yön tultua asetimme ukkosenjohdattimen paikoilleen,\nasetimme toisen pään erääseen ruutikasaan ja johdimme siitä langat\ntoisiin. Tiedonannostani saakka kaikki olivat arastelleet tornia,\nmutta neljännentoista päivän aamuna arvelin kuitenkin järkevimmäksi\nantaa airuiden kehoittaa ihmisiä pysyttelemään siitä kaukana, ainakin\nneljännesmailin päässä. Määräyksessä sanottiin edelleen, että jollakin\nhetkellä kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa suorittaisin ihmeen,\nmutta sitä ennen antaisin heille merkin: valoisaan aikaan lipuilla\nlinnantornista, yöllä soihduilla samasta paikasta.\n\nUkkoskuuroja oli viime aikoina satanut hyvin usein, enkä paljoakaan\npelännyt epäonnistumista. Mutta sattuipa miten hyvänsä, minulla ei\nolisi ollut mitään päivän, parin lykkäystä vastaan; olisin sanonut,\nettä olin yhä kiinni valtioasioissa ja että kansa sai odottaa.\n\nLuonnollisesti päivä valkeni loistavan aurinkoisena -- melkein\nensimmäinen pilvetön kolmeen viikkoon. Niinhän sitä aina tapahtuu.\nClarence katsahti silloin tällöin sisään sanoen, että yleisön\njännitys kiihtyi kiihtymistään ja että koko seutu, niin kauas kuin\nsilmä rintavarustuksilta kantoi, oli suunnattomien ihmispaljouksien\npeittämänä. Lopulta rupesi tuulemaan ja pilviä näkymään taivaalla --\noikealta suunnalta ja juuri päivän hämärtyessä. Vähän aikaa katselin,\nmiten pilvi levisi mustumistaan mustuen, ja silloin arvelin olevan ajan\nnäyttäytyä. Annoin määräyksen, että soihdut oli sytytettävä, Merlin\nvapautettava ja tuotava paikalle. Neljännestuntia myöhemmin nousin\nrintavarustukselle ja tapasin sieltä kuninkaan hoveineen tuijottamassa\nMerlinin torniin. Oli jo niin pimeä, ettei voinut nähdä kauas. Nämä\nihmiset ja vanhat torninhuiput olivat osittain synkässä varjossa,\nosittain niitä valaisi yläpuolella riippuvien soihtukorien punainen\nvalo muodostaen vaikuttavan taulun.\n\nMerlin oli tullessaan sangen synkällä tuulella. Minä sanoin:\n\n\"Te tahdoitte polttaa minut elävältä, vaikka en ollut tehnyt\nteille mitään pahaa, ja viime aikoina olette yrittänyt horjuttaa\nihmeidentekijän mainettani. Senvuoksi tahdon kutsua tulen taivaasta\nräjäyttämään torninne ilmaan, mutta on aivan kohtuullista, että annan\nteille tilaisuuden kunnostautua. Jos luulette voivanne murtaa minun\nloihtuni voiman ja torjua tulen, niin käykää peliin. Nyt on teidän\nvuoronne.\"\n\n\"Minä voin, kaunis herra, ja minä teen sen. Älä epäile sitä.\"\n\nHän veti kuvitellun ympyrän kiville ja poltti hitusen tomua, josta\nlevisi tuoksuavaa savua; kaikki vetäytyivät takaperin, tekivät\nristinmerkin, alkoivat tuntea mielenmasennusta. Ja sitten hän rupesi\nmutisemaan ja piirtelemään kädellään kuvioita ilmaan. Vähitellen hän\nkiihoitti mielensä jonkinlaiseen raivotilaan ja heilutti käsiään,\nkuin ne olisivat olleet tuulimyllyn siivet. Ukonilma oli ennättänyt\njo melkein kohdallemme. Tuulenpuuskat panivat liekit lepattamaan\nja varjot tanssimaan, ensimmäiset raskaat sadepisarat putoilivat,\nulkomaailma kävi pikimustaksi, ja aina väliin salamoi. Luonnollisesti\nukkosenjohdatin latautui nyt. Asia oli selvä kuin päivä, ja siksi\nsanoin:\n\n\"Teillä on nyt ollut hyvää aikaa. Olen antanut teille kaikki edut enkä\nole sekaantunut tekemisiinne. Teidän loihtunne on luultavasti heikko.\nNyt on minun vuoroni alkaa.\"\n\nTein noin kolme liikettä ilmassa käsilläni, ja samassa kuului\nhirvittävä rymäys, ja vanha torni lensi ilmaan valtavina möhkäleinä\nkeskeltä tulista suihkulähdettä, joka teki yön päiväksi ja valaisi\ntuhannen tynnyrinalaa ihmisolentoja maassa pyörimässä kaamean kauhun\nvaltaamina. Kiviä ja muurilaastia satoi koko loppuviikon. Niin\nväitettiin, mutta huhuhan liioittelee aina.\n\nSe ihme totisesti teki vaikutuksensa. Koko kirjava tilapäinen asutus\nkatosi. Seuraavana aamuna näkyi loassa paljon jälkiä, mutta kaikki\njohtivat poispäin. Jos olisin ilmoittanut tekeväni uuden ihmeen, en\nolisi saanut yleisöä, vaikka olisin ryhtynyt pakkokeinoihin niitä\nhankkiakseni.\n\nMerlinin osakkeet olivat alhaalla. Kuningas tahtoi pidättää hänen\npalkkansa, vieläpä karkoittaa hänet maasta, mutta minä asetuin\nestämään. Sanoin, että hänestä voi olla apua säiden hoitamisessa\nja muissa sellaisissa pikkuhommissa ja että kyllä minä auttaisin\nhäntä joskus, kun hänen pieni amatöörinoitumisensa pettäisi. Hänen\ntornistaan ei ollut hitustakaan jäljellä, mutta minä taivutin\nhallituksen rakennuttamaan hänelle uuden ja kehoitin häntä ottamaan\ntäyshoitolaisia. Siihen hän kuitenkin oli liian ylpeä. Ja kiitollisuus\n-- hän ei kertaakaan sanonut minulle edes sanaa kiitos. Hän oli vaikea\nkäsitellä, mutta ihmisen ei ole helppo olla rakastettava, kun hänet on\nsyrjäytetty.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nPoosu.\n\n\nOn miellyttävää pidellä käsissään suunnatonta valtaa, mutta kun se\ntapahtuu ihailevan maailman suostumuksella, niin se tuntuu vieläkin\nmiellyttävämmältä. Tornin räjähdyttäminen lujitti minun mahtiani ja\nteki sen kiistämättömäksi. Jos jollakulla ennen tätä tapausta oli\ntaipumusta kateuteen ja arvosteluun, niin hänen sydämensä muuttui nyt.\nKoko kuningaskunnassa ei ollut _ainoatakaan_, joka olisi pitänyt minun\nasioihini sekaantumista hyvän arvostelukyvyn todisteena.\n\nMinun oli hyvin helppo mukautua asemaani ja olosuhteihin. Jonkin aikaa\nminun oli tapana herätä aamuisin hymyillen \"unelleni\" ja odottaa Coltin\nvihellyspillin kuulumista tehtaastani; mutta nuo harhat hävisivät\nvähitellen, ja lopuksi käsitin aivan selvästi, että todellakin\nelin kuudetta vuosisataa ja olin kuningas Arthurin hovissa enkä\nhulluinhuoneessa. Ja sitten olin yhtä kotiutunut tähän vuosisataan\nkuin johonkuhun muuhunkin, enkä olisi välittänyt vaihtaa sitä\nyhdeksänteentoista. Mitä tilaisuuksia täällä tarjoutuikaan miehelle,\njolla oli tietoja, päätä, rohkeutta ja aloitekykyä, tarttua ohjaksiin\nja nousta suuruuteen maan mukana! Suurempaa toiminta-aluetta ei voinut\najatella, ja olin aivan yksin, kilpailijoita vailla; täällä ei ollut\nketään, joka ei olisi ollut sylilapsi minuun verraten mitä lahjoihin\nja tietoihin tulee, kun sensijaan yhdeksännellätoista vuosisadalla\nen olisi näytellyt mitään huomattavaa osaa. Olisin korkeintaan ollut\ntehtaan esimies, ja jos olisin vetänyt nuottaa ihmisvilinässä, olisin\nvarmastikin vetänyt sata miestä, jotka olisivat olleet minulle\nylivoimaisia. Mikä suurenmoinen onni minulla olikaan; ei kenelläkään\nennen minua, ei edes Joosepilla, ole ollut sellaista. Meidän kahden\nonnenpotkausta ei voi verratakaan toisiinsa, sillä kun Joosepin\nloistava liikenero hyödytti vain kuningasta, on hyvin luultavaa, että\nrahvas katseli häntä kieroon; minä puolestani olin tehnyt koko kansalle\nsuuren palveluksen säästämällä auringon ja olin senvuoksi sangen\nsuosittu.\n\nEn ollut kuninkaan varjo; minä olin hänen olemuksensa, ja hän oli\nvarjo. Minun valtani oli mahdottoman suuri, eikä se, niinkuin\ntavallisesti, ollut mitään näennäistä, vaan oikeata alkuperäistä.\nMinulla oli täällä maailmanhistorian toisen suuren aikakauden\nlähteen ja alkuperän asema; saatoin nähdä tämän historian pienten\nsolisevien alkupurojen kokoutuvan, syventyvän ja levenevän sekä\nvyöryttävän valtavia aaltojaan läpi kaukaisten vuosisatojen, ja\nsaatoin huomata, miten minun kaltaiseni seikkailijat saivat suojaa\npitkän valtaistuinrivin juurella: miehet sellaiset kuin de Montfort,\nGavestone, Mortimer ja Villiers, Ranskan tappelunhaluiset, sotia\nkäyvät hekumoitsijat ja Kaarle II:n irstas naisväki, mutta koko tuossa\npitkässä jonossa en nähnyt kaltaistani vartaloa; olin yksinäinen ja\nonnellinen tietäessäni, ettei tätä tosiasiaa voitu horjuttaa eikä\nasettaa riidanalaiseksi kolmeentoista ja puoleen vuosisataan.\n\nNiin, minun valtani oli kuninkaan vallan veroinen. Mutta oli\nkuitenkin eräs mahti, joka oli vähän suurempi kuin meidän molempien\nyhteenlaskettuna. Se oli kirkko -- en koettanut sitä kieltää enkä olisi\nvoinutkaan, vaikka olisin koettanut. Mutta kylliksi siitä. Myöhemmin se\nkyllä näytti karvansa. Mutta alussa se ei minua huolestuttanut -- ei\nainakaan sanottavasti.\n\nMaa oli ihmeellinen ja hyvin mielenkiintoinen. Ja kansa! Se oli\nmaailman omituisinta, yksinkertaisinta ja herkkäuskoisinta, pelkkiä\nnöyriä palvelijoita. Vapaana ja terveessä ilmakehässä syntyneestä\noli aivan surkeata kuulla heidän nöyriä ja rehellisiä vuodatuksiaan,\nheidän uskollisuusvakuutuksiaan kuningasta, kirkkoa ja aatelistoa\nkohtaan, aivan kuin heillä olisi ollut enemmän aihetta rakastaa ja\nkunnioittaa kuningasta, kirkkoa ja aatelistoa kuin orjalla on rakastaa\nja kunnioittaa ruoskaa, tai koiralla rakastaa ja kunnioittaa vierasta,\njoka potkaisee sitä. Hiisi vie, kaikenlainen kuninkuus, jos se on niin\nmääriteltyä, kaikenlainen aristokratia, jos se on niin eristynyttä, on\nkerta kaikkiaan loukkaus. Mutta jos on syntynyt ja kasvanut sellaisen\njärjestelmän alaisena, niin itse ei pääse siitä selville eikä usko\ntoisia, jos he koettavat selittää, miten asian laita on. Tosiaankin\nhäpeää ihmissukua, kun ajattelee kaikkea sitä kuonaa, mikä vailla\nalkeellisintakin oikeudentuntoa on kavunnut valtaistuimille, ja sitä\nseitsemännen luokan väkeä, joka on esiintynyt aristokratiana -- joukkio\nmonarkkeja ja aatelismiehiä, jotka varmasti olisivat saaneet imeä\nkämmeniään, jos heidän, niinkuin useiden suuremman arvoisten, olisi\npitänyt huolehtia itsestään.\n\nUseimmat kuningas Arthurin brittiläiset alamaiset olivat aivan\nyksinkertaisesti orjia, heitä nimitettiin orjiksi, ja heillä oli\nkaularauta; muut olivat myöskin orjia, mutta ilman sitä nimeä,\nkuvittelivat olevansa miehiä, vapaita miehiä ja nimittivät itseään\nsellaisiksi. Totuus oli, että kansa kokonaisuudessaan oli maailmassa\nvain yhtä ainoata tarkoitusperää varten: ryömiäkseen kuninkaan, kirkon\nja aateliston edessä, orjaillakseen heille, hikoillakseen verta\nheidän vuokseen, nähdäkseen nälkää, jotta he saisivat syödä itsensä\nkylläisiksi, raataakseen, jotta he saisivat leikkiä, tyhjentääkseen\nkurjuuden maljan sakkaan asti, jotta he olisivat onnellisia,\nkulkeakseen alasti, jotta he voisivat pukeutua silkkiin ja jalokiviin,\nmaksaakseen veroja, jotta he pääsisivät niitä maksamasta, käyttääkseen\nkautta koko elämänsä imartelun alentavia sanoja ja elkeitä, jotta\nhe voisivat kulkea ylpeinä kautta elämänsä ja pitää itseään tämän\nmaailman kuninkaina. Ja ainoana palkkana tästä olivat korvapuustit ja\nhalveksunta, ja niin muserrettuja nämä raukat olivat, että sellaistakin\nhuomionosoitusta pitivät kunniana.\n\nPerityt käsitykset ovat tuiki kummallisia, ja niiden tutkiminen voi\nmuodostua mielenkiintoiseksi. Minulla oli omat käsitykseni, kuninkaalla\nja hänen kansallaan omansa. Molemmin puolin oli ajan ja tottumuksen\nmurtamia kuiluja, ja jos joku olisi syillä ja todistuksilla ruvennut\nniitä täyttämään, olisi hän saanut pitkän ja vaikean työn. Nuo ihmiset\nolivat näet perineet kuvitelman, että kaikki, joilla ei ollut aatelisia\ntitteleitä ja pitkiä sukutauluja -- olivatpa muuten miten lahjakkaita\nja nerokkaita hyvänsä -- eivät olleet sen arvokkaampia kuin järjettömät\nelukat, kun minä puolestani olin perinyt sen käsityksen, että\ninhimilliset naakat, jotka alentuvat mahtailemaan perittyjen arvojen\nja ansaitsemattomien titteleiden lainatuilla riikinkukonsulilla, eivät\nkelpaa muuhun kuin naurettaviksi. Heidän suhtautumisensa minuun oli\nkummallista, mutta kuitenkin aivan luonnollista. Te tiedätte, kuinka\nvartija ja yleisö suhtautuvat eläintarhan norsuun. Minun laitani oli\nsama. Ihmiset ällistelevät sen suunnattoman suurta ja mahdotonta\nvoimaa, ylpeinä he puhuvat, että se voi suorittaa tuhat merkillistä\nasiaa, jotka menevät heidän ymmärryksensä yli, ja yhtä ylpeinä he\njuttelevat, että se raivoissaan voi ajaa tuhat ihmistä pakoon. Mutta\ntekeekö tämä sen _heikäläiseksi?_ Ei. Viidennen rivin kurjin ryysypekka\nnauraisi tuollaiselle ajatukselle; aivan mahdotontahan se olisi. No\nniin! Kuninkaan, aatelismiesten ja koko kansan silmissä, aina alimpiin\norjiin ja renttuihin asti, minä olin juuri tuollainen norsu enkä sen\nenempää. Eläintä ei kunnioiteta, minuakaan ei kunnioitettu -- hädin\ntuskin pidettiin jonkinlaisessa arvossa. Minulla ei ollut esi-isiä,\nei perittyä titteliä, ja olin siis kuninkaan ja aateliston silmissä\naivan arvoton. Kansa suhtautui minuun peläten ja vavisten, mutta\nmitään kunnioitusta ei heidän tunteisiinsa sekaantunut. Perittyjen\nkäsityksiensä paineen alaisina he eivät voineet käsittää, että jokin\nmuu kuin sukupuu oikeuttaisi kunnioitukseen. Näette siitä, mihin\nroomalaiskatolinen kirkko kykenee. Kahden, kolmen pienen vuosisadan\naikana se oli muuttanut miesten kansakunnan matojen kansakunnaksi.\nEnnen kirkon ylivaltaa miehet olivat miehiä ja pitivät päätään\npystyssä, heissä oli miehen ylpeyttä, reippautta ja riippumattomuutta,\nja ihmisen asema perustui pääasiallisesti ansioihin eikä syntyperään.\nMutta sitten kirkko astui esille teroittaen kirvestään; se oli viisas\nja nokkela, tunsi useamman kuin yhden keinon nylkemiseen ja kansan\npeijaamiseen; se keksi lausetavan \"kuningas Jumalan armosta\" ja tuki\nsitä raamatunlauseilla, jotka oli kiskaistu hyvästä yhteydestään pahaa\npalvelemaan. Se saarnasi -- alhaiselle miehelle -- nöyryyttä, ylempien\nkunnioitusta, itseuhrauksen kaunista hyvettä; se saarnasi -- alhaiselle\nmiehelle -- alistumista loukkauksiin; se saarnasi -- edelleenkin\nalhaiselle miehelle ja ainoastaan hänelle -- kärsivällisyyttä,\npelkuruutta, sortoon taipumista, perusti perinnöllisen arvon ja\nperinnöllisen aateliston ja opetti maapallon koko kristikansan\nalistumaan niiden alaiseksi ja palvomaan niitä. Aina siihen\nvuosisataan, jolloin minä synnyin, tuo myrkky saastutti kristinuskon\nverta, ja paras aateliton englantilainen oli edelleenkin tyytyväinen\nnähdessään häntä arvottomampien henkilöiden muitta mutkitta asettuvan\nsellaisiin asemiin kuin kuninkaan ja lordin, joita arvoja hänen maansa\nkohtuuttomat lait estivät hänet saavuttamasta. Eikä hän vain ollut\ntyytyväinen tähän asioiden kummalliseen tilaan, vaan vieläpä saattoi\nsanoa olevansa ylpeä siitä. Tämä osoittaa, että ihminen voi sietää\nmitä tahansa, jos vain on asianmukaisesti syntynyt ja kasvatettu.\nLuonnollisesti tiedän sangen hyvin, että tuo arvojen ja tittelien\nkunnioitus on tartuntaa, joka jo oli hiipinyt amerikkalaisenkin vereen,\nmutta Amerikan jättäessäni se oli jo hävinnyt, ainakin yleisenä\nraivoamasta. Jäljelle jääneet taudinsiemenet ovat tarttuneet vain\nidiootteihin, ja kun sairaus on tullut sille asteelle, voi hyvin sanoa,\nettä järjestelmä on siitä vapaa.\n\nMutta palatkaamme järjettömään asemaani kuningas Arthurin hovissa.\nTässä minä nyt olin, jättiläinen kääpiöiden joukossa, mies lasten\nkeskellä, yli-ihminen ajattelevien maamyyrien parissa -- järkevästi\najatellen ainoa todellinen suuri mies koko tässä brittiläisessä\nmaailmassa. Ja kuitenkin -- aivan kuin syntymäaikani kaukaisessa\nEnglannissa -- pidettiin jotakin pässinpäistä lordia, joka saattoi\nlasketella esi-isiään jonkun kuninkaan rakastajattaresta lähtien,\nvaikka veri olisikin ollut Lontoon pahekortteleista, parempana miehenä\nkuin minua. Sellaista henkilöä hännysteltiin kuningas Arthurin\nvaltakunnassa, häneen katsoivat kaikki syvästi kunnioittaen, vaikka\nhänen taipumuksensa olisivat olleet yhtä kurjia kuin hänen järkensä ja\nmoraalinsa yhtä alhainen kuin sukujohtonsakin. Sattui tilaisuuksia,\njolloin hänellä oli oikeus istua kuninkaan läsnäollessa, mutta minulla\nei. Olisin kyllä helposti saanut tittelin, ja se olisi minut kohottanut\nkaikkien silmissä, vieläpä kuninkaankin, joka sen oli antanut. Mutta\nen pyytänyt sellaista ja kieltäydyin tarjottaessa. Ihmiselle, jolla\non minun käsitykseni, siitä ei näet olisi ollut mitään tyydytystä,\neikä sen pitäminen olisi ollut oikein, sillä niin pitkälle kuin\nsaatan muistaa, ei meidän sukumme vaakunakilven päällä ole ollut\npoikkinauhaa [aviottoman syntyperän merkki]. En ole milloinkaan voinut\ntuntea todellista ylpeyttä mistään tittelistä, ellei kansa ole sitä\nitse minulle antanut -- ainoa oikeudenmukainen syy sellaisen syntyyn.\nSellaisen toivoin saavuttavani ja vuoden kuluttua, tunnollisen ja\nkunniaa tuottavan työn jälkeen, saavutinkin sen ja kannoin sitä\nsuurella ja oikeudenmukaisella ylpeydellä. Titteli tai nimitys vierähti\nkerran sattumalta erään kyläsepän huulilta, sitä pidettiin hyvänä\nkeksintönä, ja se kulki suusta suuhun kaikkien nauraessa ja osoittaessa\ninnokkaasti suosiotaan. Kymmenessä päivässä koko kuningaskunta oli sen\nkuullut, ja se tuli yhtä tunnetuksi kuin kuninkaan nimi. Sittemmin\nminua ei tunnettu muulla nimellä sen enempää kansan puheessa kuin\nvakavassa neuvottelussa kuninkaan neuvospöydän ympärillä. Tämä nimitys\nolisi nykyaikaiseen kieleen parhaiten käännettävissä Poosuksi, pomoksi.\nSe miellytti minua. Se oli kansan antama. Ja se oli sangen ylhäinen\ntitteli. Oli harvoja titteleitä, joita ei seurannut henkilönimi, mutta\nminulla oli sellainen. Jos puhuttiin herttuasta, jaarlista, piispasta\n-- kuinka kukaan saattoi tietää, ketä tarkoitettiin? Mutta jos\npuhuttiin kuninkaasta, kuningattaresta tai Poosusta, niin se oli aivan\ntoista.\n\nNo niin, minä pidin kuninkaasta ja kunnioitin häntä kuninkaana --\nkunnioitin virkaa -- ainakin sen verran, kuin saatoin kunnioittaa\nansaitsematonta ylivalta-asemaa. Mutta miehenä minä kaikessa\nsalaisuudessa katselin häneen alaspäin ja samoin hänen aatelistoonsa.\nJa hän ja aatelisto pitivät minusta ja kunnioittivat minun\nvirkaani -- mutta koska olin kolho, jolla ei ollut syntyperää eikä\npäälleliisteröityä titteliä, he katselivat minuun alaspäin -- eivätkä\njuuri välittäneet pitää tunteitaan salassa. Olimme samaa mieltä\ntoisistamme, lasku oli oikea, kirjat kävivät yksiin, ja kaikki olivat\ntyytyväisiä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nTurnajaiset.\n\n\nCamelotissa pantiin usein toimeen turnajaisia, ja ne olivat\nsangen loistavia ja maalauksellisia -- naurettavia inhimillisiä\neläintaisteluita, jonkin verran pitkäveteisiä käytännölliselle\nluonteelle. Olin niissä kuitenkin läsnä kahdesta syystä: ei käy laatuun\nasettua vieraaksi; asioille, jotka ovat ystävistämme ja yhteiskunnasta\nmielenkiintoisia, jos tahtoo olla suosittu -- varsinkin valtiomiehenä\nJa sekä liike- että valtiomiehenä tahdoin tutkia turnajaisleikkejä,\nenkö saattanut parantaa niitä. Voin ohimennen mainita, että ensimmäinen\nvirallinen toimenpide, mihin hallitukseni alussa ryhdyin, oli\npatenttitoimiston perustaminen -- ja sen tein heti ensimmäisenä\npäivänä. Tiesin näet, että maa ilman patenttitoimistoa ja hyviä\npatenttilakeja on oikea krapu, joka ei voi kulkea muuten kuin viistoon\ntai takaperin.\n\nAsiat menivät tasaista menoaan melkein jokaviikkoisina turnajaisineen,\nja välistä pojat yrittivät -- tarkoitan Lancelot herraa ja muita --\nhoukutella minua ottamaan niihin osaa. Mutta minä vastasin, että ehkä\nmyöhemmin; minulla oli täysi työ hallituskoneiston rasvaamisessa ja sen\nkaikkien mutterien puhdistamisessa.\n\nMeillä oli eräät turnajaiset, jotka kestivät päivästä päivään\nkokonaisen viikon, ja kokonaista viisisataa ritaria otti niihin osaa.\nNiitä kerääntyi monien viikkojen aikana. Niitä tuli hevosten selässä\njoka suunnalta, valtakunnan äärimmäisiltäkin rajoilta, vieläpä merenkin\ntakaa. Ja useat toivat naisensa mukanaan, jokainen asepoikansa ja\nsuuren joukon palvelijoita. Vaatteet olivat koreita ja prameilevia,\nsangen luonteenomaisia maalle ja aikakaudelle, jonka elämänvoimat\nkuohuilivat, jonka puhetapa oli itsetiedottoman karkeaa ja joka\nsuhtautui moraaliin suruttoman välinpitämättömästi. Koko päivä ja\nkaikki päivät oli vain tapeltava tai katseltava tappeluita, koko yö\nja kaikki yöt laulettiin, soitettiin, tanssittiin tai kilisteltiin\nmaljoja. Heillä oli aivan ihastuttavan hauskaa. Sellaisia ihmisiä ei\nliene milloinkaan muulloin nähty. Nuo kauniiden naisten kukkaslavat,\nkimaltaen raakalaismaisessa loistossaan, saattoivat katsella, miten\nritari pudotettiin hevosen selästä, aidanseipään paksuinen keihäs\npistettynä ruumiin läpi ja veri haavasta pursuten, mutta turha on\nluulla, että naiset olisivat siitä pyörtyneet, ei lainkaan, he\ntaputtivat käsiään ja kurkottelivat kaulojaan paremmin nähdäkseen.\nJoskus sattui kuitenkin, että joku painautui nenäliinaansa ja näytti\nteennäisen epätoivoiselta, mutta silloin saattoi olla varma, että tässä\npiili jokin häväistysjuttu ja että hän pelkäsi yleisön pääsevän siitä\nselville.\n\nTavallisissa oloissa olisin pitänyt yöllistä meteliä epämiellyttävänä,\nmutta nyt minulla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä se esti\nkuulemasta, miten puoskarit päästivät päivän raajarikot käsistä\ntai jaloista. He pilasivat erään erittäin hyvän vanhan sahani, ja\nsitäpaitsi särkivät myöskin sahapukin, mutta minä annoin sen olla\nhuomaamatta. Ja kirveeni -- niin, päätin, että seuraavalla kerralla\nkirvestä välskärille lainatessani valitsisin paremmin vuosisatani.\n\nEi siinä kylliksi, että katselin turnajaisia joka päivä, vaan\nminä valitsin vielä erään papin, joka palveli yleisen siveyden ja\nmaanviljelyksen edistämisosastossa, ja määräsin hänet laatimaan\nselostuksen niiden kulusta. Tarkoitukseni oli näet saatuani\nkansan vähän valistuneemmaksi ruveta julkaisemaan sanomalehteä.\nEnsimmäinen, mitä uudessa maassa tarvitaan, on patenttitoimisto;\nsitten on järjestettävä koululaitos ja senjälkeen -- sanomalehti\nulos! Sanomalehdellä tietenkin on vikansa ja montakin vikaa, mutta\nmitäpä siitä, se on joka tapauksessa kuin herätyshuuto kuolleelle\nkansalle, eikä sitä sovi unohtaa. Ilman sitä ei kuolleen kansan\nylösnousemus ole mahdollinen. Tahdoin siis päästä selville, minkälaista\nreportteriainesta kuudennelta vuosisadalta saisi, kun sitä joskus\ntarvitsisi.\n\nNo niin, pappi hoiti tehtävänsä koko lailla mukiinmenevästi.\nHän sai talteen kaikki yksityiskohdat, ja siitä on suuri etu\npaikkakunnan uutisia julkaistaessa. Nähkääs, hän oli nuorempana\nmiehenä ollessaan hoidellut kirkkonsa hautausurakointiosaston\nkirjoja, ja kuten tunnettua, siinä tulot riippuvat yksityiskohdista;\nmitä enemmän yksityiskohtia, sitä enemmän kolikoita: kantajille,\nkirkonpalvelijoille, kynttilöihin, rukouksiin -- kaikki on\nrahanarvoista, ja elleivät jälkeläiset maksa tarpeeksi rukouksiin,\nniin pistetään variksenvarvas kynttilöiden kohdalle ja laskusta tulee\ntyydyttävä joka tapauksessa. Ja hänellä oli onnellinen kyky luiskauttaa\nsinne tänne imartelevia sanoja milloin mistäkin ritarista, joka\nnähtävästi tulisi lehdessämme ilmoittamaan -- tarkoitan: jolla oli\nvaikutusvaltaa. Hänellä oli myös onnellinen liioittelunlahja, sillä\njonkin aikaa hän oli ollut ovenvartijana eräällä hurskaalla erakolla,\njoka asui sikolätissä ja teki ihmeitä.\n\nLuonnollisesti tältä noviisilta niinkuin muiltakin sellaisilta\npuuttui reippautta ja vauhtia, mutta hänen antiikkinen kuvaustapansa\noli omituisesti ja miellyttävästi ja yksinkertaisesti ajan tuoksun\nläpitunkemaa, ja sen pienet avut vastasivat jossakin määrin sen\nmerkitsevimpiä puutteita. Tässä katkelma:\n\n    Silloin tapahtui, että Brian de les Isles herra ja Grummore\n    Grummorsum, linnan ritari, syöksyivät yhteen Aglovale herran ja\n    Tor herran kanssa, ja Tor herran pudotti Grummore Grummorsum\n    herran maahan. Silloin tulivat Murheen tornin Carados herra ja\n    Turquine herra, linnan ritari, ja heidän kanssaan iskivät yhteen\n    Percival de Galis herra ja Lamorak de Galis herra, jotka olivat\n    veljeksiä. Percivale herra otteli Carados herran kanssa, ja\n    molemmat katkaisivat peitsensä kahvaan asti, ja Turquine herra\n    Lamorak herran kanssa, ja molemmat syöksivät toisensa hevosineen\n    kaikkineen maahan, ja molemmat puolueet tulivat heidän avukseen,\n    ja he nousivat uudelleen hevosen selkään. Ja Arnold herra ja\n    Gauter herra, linnan ritarit, syöksyivät yhteen Brandiles herran\n    ja Kay herran kanssa, ja nämä neljä ritaria ottelivat väkevästi\n    ja katkaisivat peitsensä hamaan kahvaan saakka. Ja sitten tuli\n    Pertolope herra linnasta, ja hänen kanssaan taisteli Lionel\n    herra, ja silloin Pertolope herra, viheriäksi ritariksi kutsuttu,\n    kaatoi Lionel herran, Lancelot herran veljen. Jalot airuet\n    ilmoittivat kaiken tämän sekä taistelijoiden nimet. Senjälkeen\n    Bleobaris herra katkaisi peitsensä Gareth herraan, mutta siitä\n    töytäyksestä putosi Bleobaris herra itse maahan. Kun Galihad\n    herra näki tämän, pyysi hän Gareth herraa armahtamaan häntä,\n    mutta Gareth herra löi hänet maahan. Galihad herra tarttui\n    silloin peitseen kostaakseen veljensä, mutta samalla tavalla\n    kohteli Gareth herra häntä ja Dinadan herraa ja hänen veljeään La\n    Cote Male Taile herraa ja Sagramor le Desirous herraa ja Dodinas\n    le Savage herraa. Kaikki nämä hän pudotti samalla keihäällä. Kun\n    Irlannin kuningas Agwisance näki Gareth herran esiintyvän niin\n    voitollisena, ihmetteli hän, mikä ritari tuo saattoi olla, joka\n    toisinaan näytti viheriältä ja toisinaan, tullessaan uudelleen,\n    siniseltä. Ja joka kerta uudelleen esiin hyökätessään hän muutti\n    väriä, niin ettei kuningas eivätkä ritarit varmasti tietäneet,\n    missä hän milloinkin oli. Ja sitten syöksyi Agwisance herra,\n    Irlannin kuningas, yhteen Gareth herran kanssa, ja Gareth herra\n    heitti hänet hevosen selästä satuloineen kaikkineen. Ja sitten\n    tuli Skotlannin kuningas Carados, ja Gareth herra kaatoi hänet\n    hevosineen maahan. Samalla tavalla hän käsitteli Goren maan\n    kuningasta Uriensia. Ja sitten tuli Bagdemagus herra aitaukseen,\n    ja Gareth herra kaatoi hänet ja hänen hevosensa maahan. Ja\n    Bagdemagus herran poika taittoi ritarillisella voimalla peitsen\n    Gareth herraan. Silloin huusi jalo prinssi, Galahault herra,\n    korkealla äänellä: Monivärinen ritari, hyvin olet taistellut,\n    valmistaudu, että saan koettaa kanssasi. Gareth herra kuuli\n    hänet ja hankki itselleen ison peitsen, ja sitten he syöksyivät\n    yhteen, ja prinssi murskasi hänen peitsensä, mutta Gareth herra\n    iski häntä kypärän vasempaan sivuun niin, että hän hoiperteli\n    ja olisi kaatunut, elleivät hänen miehensä olisi tukeneet\n    häntä. Totisesti, sanoi kuningas Arthur, monivärinen ritari on\n    urhoollinen ritari. Senvuoksi kuningas kutsui Lancelot herran\n    luokseen ja pyysi häntä antautumaan taisteluun tämän ritarin\n    kanssa. Herra, sanoi Lancelot, minä pidän oikeimpana säästää\n    häntä tällä kerralla, sillä hänellä on ollut tarpeeksi vaivaa\n    tänään, ja kun urhoollinen ritari niin kunnostautuu, niin ei\n    sovi, että toinen urhoollinen ritari riistää häneltä hänen\n    maineensa, varsinkin kun hän on kovasti ponnistellut. Onhan\n    mahdollista, sanoi Lancelot herra, että joku näistä naisista\n    rakastaa häntä suuresti, sillä näen kyllä, että hän panee\n    parastaan, ja senvuoksi, sanoi Lancelot herra, hän kernaasti\n    pitäköön kunnian tänäpänä, vaikka kyllä kykenisin tekemään sen\n    riidanalaiseksi, jos tahtoisin.\n\nSamana päivänä sattui pieni epämiellyttävä sivutapaus, jonka\nkuitenkin poliittisista syistä pyyhin papin selonteosta. Lukija on\nkyllä huomannut, että Garry suoritti taistelujen aikana erinäisiä\nurotöitä. Kun sanon Garry, niin tarkoitan Gareth herraa. Garry oli\nminun yksityinen lempinimeni hänelle. Se merkitsee, että olin sangen\nkiintynyt häneen. Lempinimi oli kuitenkin aivan yksityislaatuinen,\neikä sitä milloinkaan sanottu ääneen kenellekään, kaikkein vähimmin\nhänelle itselleen. Aatelismiehenä hän ei olisi kärsinyt sellaista\ntuttavallisuutta minun puoleltani. Mutta jatkakaamme. Istuin aitiossa,\njoka minulle kuninkaan ministerinä oli varattu. Dinadan herra,\nodottaessaan vuoroaan aitaukseen mennäkseen, tuli minun luokseni ja\nistuutui jaarittelemaan. Hän pysytteli aina kernaasti minun seurassani,\nkoska olin vieras ja hän tarvitsi markkinoita sukkeluuksilleen,\njotka suurimmaksi osaksi olivat niin mätiä, että kertoja sai nauraa\nyksinään, kun kuulija puolestaan tunsi pahoinvointia. Olin aina\nkoettanut parastani myöten mukautua hänen yrityksiinsä ja todellakin\ntunsin mitä syvintä myötätuntoa häntä kohtaan siitä yksinkertaisesta\nsyystä, että jos hän kohtalon kujeesta sattui tuntemaan sen jutun,\njonka olin useimmin kuullut ja jota eniten inhosin, niin hän ainakin\noli säästänyt sen minulta. Se juttu on siitä omituinen, että se on\nomistettu jokaiselle humoristiselle henkilölle, joka Amerikan mannerta\non polkenut alkaen Kolumbuksesta aina Artemus Wardiin. Se kuvasi erästä\nhumoristista esitelmöitsijää, joka koko tunnin paiski ymmärtämättömään\nluentosaliin mitä hulluimpia vitsejä saamatta ainoatakaan ihmistä\nnauramaan. Kun hän lopuksi lähti salista, puristivat muutamat vanhat\npöhköt hänen kättään vakuuttaen, etteivät milloinkaan elämässään\nolleet kuulleet mitään niin hauskaa ja että \"he tuskin saattoivat\nolla räjähtämättä nauruun kesken esitelmää\". Tuo juttu oli niin\nyksinkertainen, ettei sen kertominen juuri maksanut vaivaansa, mutta\nkuitenkin olin satoja, tuhansia, niin, miljoonia ja biljooniakin\nkertoja saanut istua ja hikoilla sitä kuulemassa. Kuka siis aavistaa\ntunteeni, kun saan kuulla tuon haarniskoidun aasin vetävän tämän vanhan\njutun esiin etäisten aikojen hämärästä, jolloin ristiretket olivat\nvielä viisisataa vuotta edessäpäin? Juuri hänen lopettaessaan tuli\npalveluspoika kutsumaan häntä turnaukseen. Hohottaen kuin paha henki\nhän rämisteli tiehensä, ja minä kadotin tajuntani. Kesti muutamia\nminuutteja, ennenkuin toivuin, ja samassa näin Gareth herran suuntaavan\nvaltavan iskun Dinadania kohti ja tietämättäni rukoilin ääneen:\n\"Kunpa hän olisi tappanut sen!\" Surullista, että sanat eivät olleet\nvielä oikein päässyt huuliltani, kun Gareth herra törmäsi Sagramor\nle Desirous herraan ja viskasi hänet helposti yli hevosen lautasten.\nSagramor herra kuuli huudahdukseni ja luuli sen tarkoittavan häntä.\n\nSeikka oli sellainen, että jos nämä ihmiset olivat saaneet jotakin\nkalloonsa, niin sitä oli mahdoton saada sieltä pois. Tiesin sen enkä\nsiis tuhlannut sanoja selittelemisiin. Päästyään kuntoon Sagramor\nherra heti ilmoitti minulle, että meillä oli pieni kana kynittävänä\nkeskenämme, ja määräsi vissin päivän kolmen tai neljän vuoden perästä.\nSelvityspaikka olisi sama kuin se, jossa loukkaus oli tapahtunut.\nSanoin olevani valmis hänen palatessaan. Hän nähkääs aikoi maailmalle\nPyhää Graalia etsimään. Sellainen matka vei muutamia vuosia. He olivat\naina sangen omantunnontarkkoja ottamaan tarpeeksi aikaa, vaikk'ei\nheillä kellään ollut aavistusta, mistä pyhä Graal oli tavattavana,\nkukaan ei luultavasti toivonutkaan sitä löytävänsä eikä liioin\ntietänyt, mitä sillä tekisi, _jos_ hän sen löytäisi. Pyhä Graal oli sen\najan luoteisväylä, jos niin on lupa sanoa, ja sillä hyvä. Joka vuosi\nlähti retkikuntia tuota pyhää kapinetta etsimään, ja seuraavana vuonna\nlähetettiin apuretkikuntia etsimään edellisen vuoden retkikuntia.\nMainetta voitettiin, mutta ei rahaa. Ne tahtoivat minuakin mukaansa!\nMinä naureskelin partaani.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nSivistyksen alkua.\n\n\nPyöreä pöytä sai pian kuulla puhuttavan haasteesta, ja tietenkin\nsellaista puheenaihetta käsiteltiin laajasti, sillä se oli poikien\nmieleen. Kuningas arveli, että minun oli lähdettävä hakemaan\nseikkailuja, jotta saisin mainetta ja olisin vuosien kuluttua kyllin\narvokas kohtaamaan Sagramor herran. Pyysin lykkäystä. Sanoin, että\nminulta kuluisi vielä kolme, neljä vuotta asioiden järjestämiseen.\nSitten olisin kyllä valmis lähtemään matkalle. Kaiken todennäköisyyden\nmukaan Sagramor herra olisi vielä Graal-asiallaan, eikä lykkäämisellä\nmenisi kallista aikaa hukkaan. Olisin silloin tehnyt työtä kuusi tai\nseitsemän vuotta ja arvelin, että järjestelmäni ja koneistoni olisi\nsilloin tarpeeksi kehittynyt, jotta voisin ottaa lomaa aiheuttamatta\nmitään vahinkoa.\n\nOlin jokseenkin tyytyväinen työni tähänastisiin tuloksiin.\nMuutamissa rauhallisissa nurkissa minulla oli tekeillä kaikenlaisten\nteollisuushaarain alkuja -- tulevien tehtaitten alkupesäkkeitä, tulevan\nsivistykseni rauta- ja teräslähetyssaarnaajia. Näihin olin koonnut\nparhaat nuoret päät, mitkä olin voinut saada käsiini, ja kautta maan\nolin lähettänyt asiamiehiä valitsemaan lisää. Harjoitin kokonaisen\njoukon taitamattomia olentoja asiantuntijoiksi -- kaikenlaisten\nkäsitöiden ja tieteellisten toimien asiantuntijoiksi. Nämä minun\nkasvitarhani edistyivät rauhallisesti ja häiritsemättä huomaamattomilla\nmaaseutupaikoilla, sillä niiden alueelle ei kukaan päässyt ilman\nerikoista lupakirjaa -- pelkäsin näet kirkkoa.\n\nOlin heti perustanut opettajaseminaarin ja joukon pyhäkouluja;\nnäissä paikoin kukoisti ihmeteltävä järjestelmä ammattikouluja, ja\nminulla oli täydellinen kartta protestanttisista seurakunnista,\njotka edistyivät ja kasvamistaan kasvoivat. Jokainen sai ruveta\nminkälaiseksi kristityksi tahtoi, siinä suhteessa vallitsi täysi\nvapaus. Mutta julkisen uskonnonopetuksen minä rajoitin kirkkoihin\nja pyhäkouluihin enkä sallinut sitä muissa oppilaitoksissa. Olisin\nvoinut antaa omalle lahkolleni etusijan ja vaivatta tehnyt kaikista\npresbyteriaaneja, mutta se olisi ollut ihmisluonnossa asustavan lain\nloukkaamista; hengelliset tarpeet ja vaistot ovat ihmisperheessä\nyhtä moninaiset kuin ruumiillisetkin taipumukset ja erikoisuudet,\nja ihminen on, siveellisyyteen nähden, eniten edukseen, kun hän on\npuettu uskonnolliseen pukuun, jonka väri, muoto ja suuruus sopivat\nhänen henkisiin tapoihinsa, erikoisuuksiinsa ja muotoihinsa. Siksi\ntoiseksi minä pelkään yhteensulatettua kirkkokuntaa. Se muodostaa mitä\narveluttavimman suurvallan, ja kun se aina aikojen kuluessa joutuu\nitsekkäisiin käsiin, niin se merkitsee inhimillisen vapauden kuolemaa\nja inhimillisen ajatuksen lamautumista.\n\nKaikki kaivokset olivat kuninkaan omaisuutta, ja kaivoksia oli\nrunsaasti. Niiden hoito oli aikaisemmin ollut raakalaisten kaivoshoitoa\n-- maahan oli kaivettu koloja ja malmia kannettu nahkasäkeissä\nnoin tonni päivässä. Heti paikalla olin ruvennut järjestelemään\nkaivostenhoitoa tieteelliselle pohjalle.\n\nNiin, olin päässyt sangen pitkälle, kun Sagramor herran haaste tuli.\n\nNeljä vuotta vieri -- ja sitten! Ette minua oikein uskone, mutta\nrajaton valta on tosiaankin ihanteellisin valtiomuoto, kun se on\nhyvissä käsissä. Taivaan valtakunnan itsevaltius on ehdottomasti\ntäydellinen hallitusmuoto. Maallinen itsevaltius olisi ehdottomasti\ntäydellinen maallinen hallitusmuoto, jos edellytykset olisivat samat,\nettä näet itsevaltias olisi ihmissuvun täydellisin yksilö ja hänen\nelämänsä jatkuisi iankaikkisesti. Mutta koska kuolevaisen ihmisen on\nkuoltava, vaikkapa hän olisi täydellinenkin, niin maallinen itsevaltius\nei ole vain huono hallitusmuoto, vaan huonoin kaikista mahdollisista.\n\nTyöni tulokset osoittivat, mitä itsevaltias saisi aikaan, jos hänen\nkäytettävänään olisi kuningaskunnan varat. Tämän pimeän maan tietämättä\nolin pannut yhdeksännentoista vuosisadan sivistyksen kohisemaan\nsen nenän alle. Aitaus erotti sen yleisön katseilta, mutta se oli\nolemassa jättiläismäisenä, käsittämättömänä tosiasiana, joka antaisi\nkuulla itsestään, jos elää saisin. Se oli yhtä varma tosiasia kuin\nlepotilassa oleva tulivuori, joka seisoo niin viattomana savuamaton\nhuippu taivaan sineä tavoitellen, antamatta aavistaakaan helvetistä,\njoka sen sisässä kuohuu. Kouluni ja kirkkoni olivat lapsia neljä vuotta\nsitten, nyt ne olivat täyskasvuisia; työpajani olivat nyt tehtaita;\nmissä minulla oli ollut kaksitoista harjaantunutta miestä, siinä niitä\noli tuhat; missä oli ollut yksi loistava erikoistuntija, siinä niitä\noli viisikymmentä. Seisoin niin sanoakseni sormi nappulalla, valmiina\npainamaan ja lähettämään huikaisevan valovirran kautta koko maailman.\nMutta yht'äkkiä en sitä aikonut tehdä. Minun politiikkani ei ollut\nsellaista. Kansa ei olisi sitä kestänyt, ja sitäpaitsi olisin heti\nsaanut roomalaiskatolisen valtiokirkon niskaani.\n\nEi, olin koko ajan toiminut varovaisesti. Uskottuja miehiäni olin\njoskus lähetellyt pitkin maata huomaamatta kaivamaan maata ritarisäädyn\nalta, hiukan joka paikassa jyrsimään taikauskoa ja asteittain\nvalmistelemaan parempaa järjestystä. Painoin nappulaa hitaasti,\nvalovoima kasvoi vähitellen -- ja samalla tavoin aioin jatkaakin.\n\nAmmattikouluihini luotin eniten. Eräs syvimpiä salaisuuksiani\noli West Pointini -- sotakorkeakouluni. Suojelin sitä tarkasti\nasiaankuulumattomien katseilta, samoin kuin merisotakouluani,\njonka olin perustanut erääseen syrjäsatamaan. Molemmat edistyivät\ntyydyttävästi.\n\nClarence oli nyt kahdenkymmenenkahden ikäinen, suunnitelmieni etevin\ntoteuttaja ja kaikissa asioissa oikea käteni. Hän oli aivan ihastuttava\nja pystyi kaikkeen. Ei ollut mitään, mihin hän ei olisi kyennyt\nperehtymään. Viime aikoina olin harjoittanut häntä sanomalehtimiehen\ntoimeen, sillä aika tuntui jo kypsältä lehden yrittämiseen -- ei\ntietenkään minkään suurenmoisen, korkeintaan vain viikkolehden, jota\nvoisi kouluissa kokeilla. Ja hän oli kuin luotu siihen yritykseen.\nHänessä piili toimittaja. Hän oli jo tavallaan kaksinkertaistunut.\nHän puhui 600-luvun kieltä, mutta kirjoitti 1800-luvun tapaan. Hänen\nsanomalehtityylinsä parani paranemistaan. Sitä ei olisi voinut erottaa\ntavallisen amerikkalaisen lehden pääkirjoitustyylistä.\n\nMeillä oli vielä tekeillä pari suurta yritystä, nimittäin\nsähkölennätin ja puhelin. Toistaiseksi linjat oli tarkoitettu\nvain yksityistä käyttöä varten, kunnes valtakunta olisi tarpeeksi\nkypsynyt niihin. Työryhmä oli niitä laittamassa, mutta se työskenteli\nenimmäkseen vain öisin. Se laski maanalaisia johtoja. Emme uskaltaneet\npystyttää tolppia, sillä ne olisivat aiheuttaneet liiaksi kyselyitä.\nMaanalaiset johdot olivat tarpeeksi hyviä kumpaankin tarkoitukseen,\nsillä lankoja suojasi eristäjä, jonka olin itse keksinyt ja joka oli\ntäydellinen. Mieheni olivat saaneet käskyn vetää johdot poikki maan,\nvälttää yleisiä teitä, laittaa vehkeet jokaiseen vähänkin merkitsevään\nkaupunkiin, joiden olemassaolon huomaisivat valaistuksesta, sekä\njättää asiantuntijoita asemia hoitamaan. Kukaan ei voinut sanoa,\nmiten osaisi johonkin valtakunnan paikkaan, sillä kukaan ei mennyt\nvakain aikein mihinkään -- joutui sinne sattumalta vaelluksillaan ja\ntavallisimmin lähti pois nimeä kysymättä. Väliin olimme lähettäneet\nmaanmittaus-retkikuntia mittaamaan ja kartoittamaan valtakuntaa,\nmutta katoliset papit olivat aina sekaantuneet asiaan ja aiheuttaneet\nikävyyksiä. Olimme siis toistaiseksi luopuneet kartoittamisesta. Olisi\nollut typerää ruveta kirkkoa vastustamaan.\n\nValtakunnan olot olivat suurin piirtein samat kuin sinne tullessani.\nOlin ryhtynyt muutoksiin, mutta ne olivat pakosta mitättömiä ja\ntuskin huomattavia. En toistaiseksi ollut sekaantunut verotusasioihin\n-- paitsi niihin, jotka kohdistuivat kuninkaan valtiotuloihin. Olin\npannut niissä järjestelmän toimeen ja määrännyt suorituksen tehokkaille\nja oikeidenmukaisille perusteille. Seurauksena oli, että tulot\nlisääntyivät nelikertaisiksi, ja kuitenkin verotaakka oli tasaisemmin\njaettu kuin ennen; koko kuningaskunta huokasi helpotuksesta, ja\njärjestelyäni yleisesti kiitettiin.\n\nHenkilökohtaisesti minä nyt jouduin keskeyttämään työni, mutta se ei\ntehnyt mitään eikä olisi voinut sattua sopivampaan aikaan. Aikaisemmin\nse olisi suututtanut, mutta nyt kaikki oli hyvissä käsissä ja meni\ntasaista menoaan. Kuningas oli viime aikoina usein muistuttanut minua\nneljä vuotta sitten pyydetystä lykkäyksestä, joka nyt oli lopussa.\nSe oli vihjaus lähteä etsimään seikkailuja ja hankkimaan tarpeeksi\nmainetta, jotta olisin kyllin arvokas taittamaan peistä Sagramor herraa\nvastaan, joka yhä edelleen oli maailmalla \"graalaamassa\"; mutta hänen\nperäänsä oli lähetetty useita apuretkikuntia, jotka saattoivat löytää\nhänet milloin hyvänsä. Tämä keskeytys ei siis tullut odottamatta eikä\nyllättänyt minua lainkaan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nJenkki seikkailujen haussa.\n\n\nEi milloinkaan ole ollut maata, joka olisi ollut niin täynnä\nkuljeskelevia valehtelijoita. Ja ne olivat kumpaakin sukupuolta.\nTuskin meni kuukauttakaan ilman tuollaisen otuksen ilmaantumista;\ntavallisesti he kertoivat jutun jostakin prinsessasta ja pyysivät\napua vapauttaakseen hänet jostakin kaukaisesta linnasta, jossa joku\nemäroisto piti häntä vankina -- tavallisimmin jättiläinen. Olisi\ntietenkin luullut, että kuultuaan sellaisen pikku romaanin aivan\ntuntemattomalta henkilöltä kuningas ensityökseen olisi pyytänyt\ntodistuksia -- jonkin vihjauksen linnan asemasta, suorimmasta tiestä\nsinne tai jotakin muuta sen tapaista. Mutta kukaan ei milloinkaan\najatellut näin yksinkertaista ratkaisua. Ei, kaikki nielivät\nmaiskutellen näiden ihmisten valheet eivätkä milloinkaan tutkineet,\nmiten asian laita oikeastaan oli. Eräänä päivänä, kun en ollut läsnä,\ntuli tuollainen kulkija -- tyttö tällä kertaa -- ja kertoi tavallisen\nreseptin mukaan sepustetun tarinan. Hänen emäntänsä istui vankina\nsuuressa, synkässä linnassa, tovereinaan neljäkymmentäneljä muuta\nnuorta ja kaunista tyttöä, jotka melkein kaikki olivat prinsessoja.\nKaksikymmentäkuusi vuotta he olivat kituneet tässä kauheassa\nvankilassa. Linnan omistajina oli kolme hirviö-veljestä, joilla\nkullakin oli neljä kättä ja keskellä otsaa yksi ainoa silmä, joka oli\niso kuin hedelmä. Hedelmän laatua ei mainittu. Tilaston suhteen ne aina\nolivat leväperäisiä.\n\nJa ajatella! Kuningas ja koko Pyöreä pöytä olivat hurmaantuneet tähän\nseikkailumahdollisuuteen. Jok'ikinen Pöydän ritari tarjoutui lähtemään.\nMutta kaikkien harmiksi ja suruksi kuningas valitsi minut, joka en\nollut milloinkaan moiseen pyrkinyt.\n\nKovalla ponnistuksella hillitsin tunteeni, kun Clarence tuli\nilmoittamaan uutista. Mutta hän -- hän ei voinut hillitä omiaan.\nHänen huuliltaan virtasi loppumatta mitä innokkaimpia ihastuksen ja\nkiitollisuuden huudahduksia -- ihastus tarkoitti minun suunnatonta\nonneani, kiitollisuus kohdistui kuninkaaseen, joka antoi tämän ihanan\ntodistuksen suopeudestaan. Clarence ei voinut pitää aisoissa jalkojaan,\nvaan tanssi ja koikkelehti puolipökerryksissä riemusta.\n\nItse puolestani olin valmis kiroamaan hyväntahtoisuutta, joka ilmeni\ntällä tavoin, mutta valtioviisaus neuvoi minua kätkemään ärtymykseni\nja näyttämään iloiselta. Jopa _sanoin_ olevani iloinen. Tavallaan\nsiinä oli perääkin. Olin suunnilleen yhtä iloinen kuin ihminen, jolta\nnyljetään päänahkaa.\n\nAsiat täytyy kuitenkin ottaa parhaimmilta puoliltaan eikä tule tuhlata\naikaa turhaan harmittelemiseen, vaan on oltava käytännöllinen ja\nkatseltava, mitä voisi tehdä. Kaikissa valheissa on vehnää akanoiden\nseassa, ja tässä oli otettava selko vehnästä. Lähetin siis hakemaan\ntyttöä, ja hän tuli. Hän näytti jokseenkin hyvältä, vaikutti lempeältä\nja siveältä, mutta ulkonäöstä päättäen oli jokseenkin yhtä tietämätön\nkuin naisten kello. Sanoin:\n\n\"Tyttö kiltti, onko teiltä kysytty yksityiskohtia?\"\n\nEi, ei oltu.\n\n\"Arvelinkin niin, mutta pidin parhaana kysyä päästäkseni varmuuteen.\nOlen kasvatettu sillä tavoin. Ette saa pahastua, vaikka muistutankin,\nettä koska emme teitä tunne, niin meidän on suhtauduttava teihin hieman\nvarovaisesti. Ehkä olette aivan luotettava -- toivomme tietenkin, mutta\nei olisi järkevää pitää sitä varmana. Ymmärrätte kai? Minun on tehtävä\nteille muutamia kysymyksiä. Vastatkaa selvästi älkääkä pelätkö. Missä\nasutte kotona ollessanne?\"\n\n\"Äidin maassa, kaunis herra.\"\n\n\"Äidin maassa. Sellaisesta maasta en muistaakseni ole kuullut\npuhuttavan. Elävätkö vanhempanne?\"\n\n\"En tiedä, elävätkö he enää, sillä olen niin monta vuotta ollut\nvankilaan suljettuna.\"\n\n\"Nimenne, jos saan luvan?\"\n\n\"Nimeni on Demoiselle Alisande la Carteloise, palvelukseksesi.\"\n\n\"Onko täällä ketään, joka teidät tuntisi?\"\n\n\"Se ei ole luultavaa, kaunis herra, sillä olen täällä ensimmäistä\nkertaa.\"\n\n\"Onko teillä mukananne mitään kirjeitä, mitään todisteita -- mitään,\nmikä osoittaisi teidät luotettavaksi?\"\n\n\"Ei, ei tietenkään, minkä vuoksi? Eikö minulla ole kieli mukanani, ja\nenkö voi itse sanoa kaikkea mitä tarvitaan?\"\n\n\"Mutta nähkääs, on aivan eri asia, sanotteko _te_ vai sanooko joku muu.\"\n\n\"Aivan eri asiako? Mitenkä niin? Pelkään, etten ymmärrä sinua.\"\n\n\"Ettekö ymmärrä? Niin, nähkääs... nähkääs... pahus soikoon, ellette\nymmärrä niin yksinkertaista asiaa. Ettekö ymmärrä, että siinä on ero --\nmutta miksi näytätte niin viattomalta ja hölmöltä?\"\n\n\"Minäkö? En sitä tosiaankaan tiedä -- ellei se ole Jumalan tahto.\"\n\n\"Niinpä kai, luulisin ainakin. Älkää välittäkö, vaikka tunnun vähän\nkiivaalta; en ole lainkaan sellainen. Puhukaamme jostakin muusta. Niin,\ntuo linna, jossa on neljäkymmentäneljä vangittua prinsessaa ja kolme\nhirviötä -- voitte kai ainakin sanoa, missä se haaremi sijaitsee?\"\n\n\"Se haaremi?\"\n\n\"Niin, minä tarkoitan linnaa. Missä linna on?\"\n\n\"Mitä linnaan tulee, niin se on suuri ja vahva ja mahtava ja sijaitsee\nkaukaisessa maassa. Niin, sinne on monta peninkulmaa.\"\n\n\"Miten monta?\"\n\n\"Ah, kaunis herra, olisi hirveän vaikeata sanoa sitä, niitä on niin\nmonta, ja ne sulautuvat toisiinsa, ja koska ne ovat yhtä suoria ja\nkaikki saman värisiä, niin penikulmaa ei voi erottaa toisesta, ja\nniitä ei voi laskea kuin yksitellen, ja Jumala yksin kykenee siihen --\nihminen ei voi. Siksi näet...\"\n\n\"Lopettakaa, lopettakaa, ei ole väliä matkasta. Mutta missä linna\nosapuilleen sijaitsee? Millä suunnalla täältäpäin?\"\n\n\"Kaunis herra, ei sillä ole suuntaa täältäpäin, sillä tie ei kulje\nsuoraan, vaan polveilee loppumattomasti. Suunta ei ole milloinkaan\nsama, vaan on milloin tuon, milloin tämän pilven alla, niin että jos\nluulee sen sijaitsevan idässä ja menee itää kohden, niin silloin tie\nkiemurtaa puoliympyrässä, ja kun tämä uudistuu tuon tuostakin, niin\nkatuu, että turhilla päähänpistoilla on tahtonut kumota ja tehdä\ntyhjäksi hänen tahtonsa, joka ei anna linnalle määrättyä 'suuntaa'\njostakin paikasta, ellei hän katso hyväksi. Ellei hän sitä katso\nhyväksi, niin hän voi antaa linnojen kaikkien 'suuntien' hävitä maan\npäältä jättäen kaikki paikat, joissa ne ovat olleet, tyhjiksi ja\nautioiksi antaen sillä tavoin kaikkien luotujensa ymmärtää, että mitä\nhän tahtoo, sen hän tahtoo, ja mitä hän ei tahdo...\"\n\n\"Hyvä on, hyvä on, mutta riittää jo. Emme välitä suunnasta, p--u vieköön\nkaikki suunnat -- pyydän anteeksi, pyydän tuhannesti anteeksi, mutta en\nvoi oikein hyvin tänään. Älkää välittäkö, vaikka puhun itsekseni, se\non vanha tottumus, vanha huono tottumus, josta on vaikea päästä, kun\nruoansulatus on joutunut epäkuntoon siitä, että on syönyt ruokaa, joka\non laitettu kauan, kauan ennen syöjän syntymistä. Eiväthän prosessit\nvoi olla säännöllisiä, kun syö kananpoikia, jotka ovat kolmentoista\nvuosisadan ikäisiä. Mutta samantekevää, puhukaamme muusta... ei kai\nteillä sattumalta ole karttaa tuosta seudusta...\"\n\n\"Ehkä tarkoitat sellaista tavaraa, jota uskottomat ovat tuoneet suuren\nmeren takaa ja joka öljyssä keitettynä ja sipulilla ja suolalla\nmaust...\"\n\n\"Karttaa -- ettekö kuullut, että minä puhuin kartasta? Mistä te\njuttelitte? Ettekö tiedä, mikä kartta on? Vai niin, ette, ei tee\nmitään, älkää selittäkö, minä inhoan selityksiä. Menkää nyt, pikku\nystäväni. Hyvästi! Näytä tietä hänelle, Clarence.\"\n\nNyt olin jokseenkin selvillä, miksi nuo aasit eivät näiltä\nvalehtelijoilta kyselleet yksityiskohtia. Mahdollisesti tytöllä\noli jossakin sisässään jokin tosiasia, mutta sitä ei voinut\nhänestä pumpata, sitä ei olisi saanut esille edes varhaisemmilla\nräjähdysaineillakaan, ei, tämä tapaus vaati dynamiittia. Tyttöhän\noli oikea aasi, mutta kuitenkin kuningas ritareineen oli kuunnellut\nkuin hän olisi jutellut jumalansanaa. Tämä antaa käsityksen koko\nseurakunnasta. Ja ajatella, miten yksinkertaisesti tässä hovissa\nelettiin: tämän vaeltavan heilakan oli yhtä helppo päästä kuninkaan\npuheille palatsiin kuin minun aikoinani vaivaistaloon. Kuninkaasta oli\nhauska tavata hänet ja kuunnella hänen kertomustaan. Voidessaan tarjota\ntuon seikkailun tyttö oli yhtä tervetullut kuin raato rankkurille.\n\nJuuri lopetellessani näitä ajatuksia Clarence tuli takaisin. Sanoin\nhänelle jotakin kuulusteluni epätyydyttävästä tuloksesta. En ollut\nsaanut ainoatakaan selitystä, mikä olisi minua auttanut löytämään\nlinnan. Nuori mies näytti vähän hämmästyneeltä tai hämmentyneeltä\nja sanoi itsekseen ihmetelleensä, miksi olin tehnyt tytölle nuo\nkysymykset.\n\n\"Ei sitä ole vaikea käsittää\", sanoin minä. \"Minähän tahdon päästä\ntuohon linnaan, ja miten muuten tekisin saadakseni tietää, missä se\nsijaitsee?\"\n\n\"Siihen kysymykseen on helppo vastata. Hän lähtee mukaan. Hän ratsastaa\nkanssasi. Niin ne tekevät aina. Hän ratsastaa mukanasi.\"\n\n\"Ratsastaa minun kanssani? Lorua!\"\n\n\"Varmasti hän tekee niin. Saat nähdä, että hän ratsastaa kanssasi.\"\n\n\"Mitä ihmettä? Aikooko hän lähteä yli vuorten ja virtojen ja ratsastaa\nläpi metsien minun kanssani -- ja minä kun olen melkein kihloissa. Se\nolisi häpeällistä. Ajattele, miltä sellainen näyttäisi!\"\n\nTeidän olisi pitänyt nähdä, miten poika innostui. Hän tahtoi tietää\nkaiken mainitsemastani hellästä suhteesta. Annoin hänen vannoa\nvaitioloa ja kuiskasin lemmittyni nimen: \"Puss Flanagan.\" Poika\nnäytti vähän pettyneeltä ja sanoi, ettei hän muistanut sen nimistä\nkreivitärtä. Miten luonnollisesti tämän pienen hovimiehen päähän\npälähtikään antaa hänelle kreivittären titteli! Hän kysyi kreivittären\nasuntoa.\n\n\"Itäisessä Hart...\" Mutta samassa vaikenin, nolona ja jatkoin: \"Älä\nhuoli siitä. Puhun siitä joskus toiste.\"\n\nSaisikohan häntä nähdä? Antaisinkohan nähdä häntä joskus\ntulevaisuudessa?\n\nOli pikkuasia luvata, että hän saisi nähdä morsiameni\ntuhannenkolmensadan vuoden perästä, ja kun häntä niin halutti, niin\nlupasin. Mutta huokasin samalla; en voinut sitä auttaa. Ja kuitenkin\noli tyhmää huokaista, sillä tyttö ei ollut vielä syntynytkään. Mutta\nsellaisia me olemme: emme järkeile, kun tunteet ovat pelissä, me vain\ntunnemme.\n\nSinä päivänä ja yönä ei puhuttu muusta kuin minun retkestäni, ja pojat\nolivat sangen ystävällisiä minua kohtaan ja tuntuivat unohtaneen kaiken\nharminsa ja pettymyksensä; he näyttivät yhtä tyytyväisiltä siitä, että\nminä tekisin silppua hirviöistä ja vapauttaisin iäkkäät immet, kuin\njos itse olisivat olleet sijassani. Niin he olivat kilttejä lapsia,\nmutta vain lapsia. He antoivat minulle kaikkia mahdollisia opastuksia\njättiläisten vakoilemiseksi ja niiden nitistämiseksi. He opettivat\nkaikkia mahdollisia manauksia loihtuja vastaan ja antoivat voiteita ja\nmuita sotkuja haavojani voidellakseni. Mutta kukaan heistä ei älynnyt,\nettä jos olin sellainen poppamies, jollaisena esiinnyin, niin en\ntarvinnut voiteita enkä ohjeita enkä manauksia ja kaikkein vähimmin\naseita ja varustuksia, olipa ryöstöretkeni millainen tahansa -- olipa\nvastassa vaikka tultasyökseviä lohikäärmeitä tai pimeydenhenki.\nSellaiset kurjat vastustajat kuin nuo yksisilmäiset hirviöt olivat\npikkuasioita minulle.\n\nMinun piti syödä aamiainen aikaisin ja lähteä heti päivän\nkoittaessa, sillä tapa oli sellainen. Mutta minulla oli hirveä puuha\nvarustuksissani, niin että myöhästyin hiukan. On vaikeata vetää\nsellaiset vehkeet ylleen -- pitää ottaa niin monta seikkaa huomioon.\nEnsiksi kiedotaan huopa kerran tai kahdesti ruumiin ympäri; se\nmuodostaa jonkinlaisen alustan ja pitää kylmän raudan erossa nahasta.\nSitten vedetään ylle hihat ja paita eli niin sanottu rengaspanssari,\ntehty pienistä toisiinsa kytketyistä teräsrenkaista, jotka muodostavat\nniin taipuisan kudoksen, että jos heittää paidan lattialle, niin\nse vaipuu kasaan kuin märkä kalaverkko; se on sangen painava ja\nerittäin epämukava yöpaidaksi, jona sitä kuitenkin monet käyttävät\n-- esimerkiksi veronkantajat, reformaattorit, pikkukuninkaat, joilta\npuuttuu titteli, ja muut sellaiset. Sitten vedetään jalkoihin kengät\n-- tasapohjaiset kapineet, teräslankakerroksilla varustetut -- ja\nsen jälkeen ruuvataan kömpelöt kannukset kantapäihin. Kun se on\ntehty, kiinnitetään säärykset ja reisihaarniskat paikoilleen; sitten\ntulee selkä- ja rintahaarniskojen vuoro, ja ihminen alkaa tuntea\npukeutuneensa. Mutta sitten kiinnitetään rinnalle teräsnauhasta\npunottu puolihame, joka kuitenkin on takaa uurrettu, jotta voi istua\nsatulassa. Se ei ole mikään _parannettu_ laitos ylösalaisin käännetystä\nhiilisangosta ulkonäön eikä mukavuuden puolesta. Ja sitten ripustetaan\nmiekka vyölle, käsivarret pistetään pariin kamiinanputkeen ja kädet\npariin rautahansikkaaseen, päähän pannaan rautainen rotanloukku, josta\nriippuu teräskankainen räsy niskan suojaksi, ja sitten ihminen on\nvalmis. Siinä puvussa ei oikein luonnu tanssi. Sillä tavoin kapaloituna\nmuistuttaa pähkinää, jota ei maksa vaivaa musertaa. Sydämeen päästyään\nnäet huomaa, että se on ylen pieni kuoreen verraten.\n\nPojat auttoivat minua, muuten en olisi ikinä päässyt varustuksiini.\nJuuri ollessamme lopettamassa sattui Bedivere herra tulemaan\nhuoneeseen, ja minä ymmärsin, etten taitanut olla pitkälle matkalle\nparhaiten sopivassa puvussa. Miten ylväältä hän näytti, ja miten pitkä\nja leveä ja iso hän oli! Hänen päässään oli kypärä, joka ulottui\nhänen korviinsa, ja visiirin sijassa pieni teräksinen poikkipiena,\njoka ulottui ylähuuleen ja suojasi nenän. Hänen muu pukunsa kaulasta\nkantapäähän nousuineen kaikkineen oli joustavaa rengaskudosta. Hänen\npiti lähteä \"graalaamaan\", ja varustus oli yrityksen mukainen. Olisin\nantanut paljon hänen teräs-ulsteristaan, mutta katuminen oli myöhäistä.\nAurinko oli juuri noussut, kuningas ja hovi kokoontunut katselemaan\nminun lähtöäni ja toivottamaan onnea matkalle; viivytteleminen olisi\nollut rikos hovitapoja vastaan. En voinut itse nousta hevosen selkään\n-- yritys olisi epäonnistunut. Haarniskoitua kannetaan jokseenkin\nsamaan tapaan kuin auringonpiston saanutta retuutetaan apteekkiin,\nhänet asetetaan satulaan, autetaan pystysuoraan ja työnnetään jalat\njalustimiin. Ja koko ajan tuntee itsensä jäykäksi ja olonsa oudoksi,\naivan kuin ei olisikaan oma itsensä, vaan joku toinen -- joku, joka\nyht'äkkiä on joutunut naimisiin tai saanut salamaniskun tai jotakin\nmuuta siihen suuntaan eikä vielä ole ennättänyt tointua, vaan on\nyhä pökerryksissä eikä tiedä olevansa kotona. Sitten he panivat\nhylsyyn oikean jalkani juureen sellaisen maston, jota he nimittävät\nkeihääksi, ja minä tartuin siihen kiinni. Lopuksi he ripustivat kilven\nkaulaani; olin kaikin puolin valmis nostamaan ankkurini. Kaikki olivat\nmahdollisimman hyviä minua kohtaan, ja eräs hovinainen ojensi minulle\nomakätisesti lähtiäispikarin. Ei ollut muuta tekemistä kuin lähteä tuon\ntytön asialle, joka istui takanani satulanpaatsalla ja piti toista\nkättään vyötäisilläni pysyäkseen hevosen selässä.\n\nSitten me lähdimme, ja kaikki sanoivat meille hyvästi ja heiluttivat\nnenäliinojaan ja kypäröitään. Ja kaikki, jotka kohtasimme\nratsastaessamme mäkeä alas ja kylän läpi, osoittivat meille\nkunnioitustaan, paitsi pienet ryysyiset pojat kylän ulkolaidalla. Ne\nhuusivat:\n\n\"Katsokaas linnunpelättiä!\" -- ja heittivät multakokkareita peräämme.\n\nMinun kokemukseni mukaan pojat ovat samanlaisia kautta aikojen. Ne\neivät kunnioita mitään, pilkkaavat kaikkea ja kaikkia. Ne sanovat:\n\"Heisaa, klanipää!\" -- profeetalle, joka harmaassa muinaisuudessa\nkulkee kaikessa rauhassa tietä pitkin; ne pilkkaavat minua keskiajan\npyhässä hämärässä, ja olen nähnyt niiden käyttäytyvän samalla tavalla\nBuchananin presidenttikauden aikana. Muistan sen hyvin, sillä olin itse\nmukana auttamassa. Profeetta teki karhuillaan pikkupilttien leikin\nlyhyeksi. Olisin tahtonut tehdä samoin, mutta en kyennyt laskeutumaan\nmaahan, sillä silloin en olisi jälleen päässyt satulaan. Minä inhoan\nmaata, jossa ei ole nostokurkea!\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nPitkällistä kidutusta.\n\n\nMaaseudulle matkattiin kuin tanssien. Syysaamun viileä metsä oli sangen\nkaunis ja miellyttävä. Kukkulain huipuilta näimme eteemme leviävän\nviheriöiviä, pienten purojen halkomia laaksoja. Siellä täällä näkyi\nmyös pieniä lehtoja ja yksinäisiä tammia, jotka loivat ympärilleen\nison mustan varjon. Ja laaksojen takana näimme sumun sinistämien\nvuorenkukkuloiden yhtyvän aaltoilevine ääripiirteineen taivaanrantaan;\nmuutamissa paikoissa aallonharjalla näkyi harmaa tai valkoinen viiru,\njonka tiesimme linnaksi. Ratsastimme suurten, kastekimmelteisten\nluonnonniittyjen poikki ja etenimme kuin henkiolennot, sillä\nkavionkopse ei kuulunut pehmeässä ruohossa; liu'uimme vihreässä\nvalohämyssä, joka sai värinsä lehväkatoksen siivilöimistä\nauringonsäteistä, ajoimme läpi pitkien notkojen, ja jaloissamme porisi\npieniä, kirkkaita puroja, joiden soliseva soitto oli miellyttävää\nkuunnella. Joskus jätimme tuon maailman taaksemme ja jouduimme\naarniometsän juhlalliseen, synkkään syliin, missä nopeajalkaiset elukat\nkiitivät ja hypähtelivät ja olivat kadonneet, ennenkuin ennätti saada\nsilmiään irti paikasta, josta niiden synnyttämä ääni oli kuulunut.\nVain aamuvirkuimmat linnut olivat siellä poistuneet pesistään, laulaen\ntuolla, kiistellen täällä, ja jostakin salon sakeikosta kuului\nsalaperäistä nakutusta ja vasaroimista: puunkyljestä etsittiin toukkia.\nJa hetken perästä taas ratsastimme auringonpaisteessa.\n\nLuultavasti olimme kolmannen tai neljännen tai viidennen kerran\ntulleet uudelleen valoon -- pari tuntia auringonnoususta, kun ei enää\ntuntunutkaan yhtä miellyttävältä kuin aikaisemmin. Alkoi tulla kuuma,\nja huomasimme sen sangen hyvin, sillä saimme ajaa pitkän matkaa vailla\nvähintäkään siimestä. On ihmeellistä, miten pienet harmit voivat kasvaa\nmoninkertaisiksi päästyään vauhtiin. Asiat, joihin en alussa ollut\nkiinnittänyt mitään huomiota, rupesivat nyt saamaan aivan hirvittävän\nmerkityksen. Ensimmäiset kymmenen tai viisitoista kertaa, jolloin\ntarvitsin nenäliinaa, eivät merkinneet juuri mitään. Ajattelin: kukaan\nei voi auttaa, turha valitella, ja unohdin koko asian. Mutta nyt oli\naivan toisin; tarvitsin sitä joka hetki ja kärsin lakkaamattomasta\nEn voinut irroittaa ajatuksiani siitä, suutuin lopuksi ja sadattelin\ntaskuttomia haarniskoja. Nähkääs, nenäliinani oli muutamien muiden\ntavaroiden kera kypärässä, mutta kypärä oli moista maata, ettei sitä\nitse voinut saada päästään. En ollut tullut tarkoin harkinneeksi\npannessani liinan sinne. Olin pitänyt paikkaa varsin mukavana. Ajatus,\nettä se oli siellä, niin lähellä ja kuitenkin luoksepääsemättömissä,\nteki koettelemuksen vielä kovemmaksi. Kuitenkin on yleisesti niin,\nettä mitä ei voi saada, sitä eniten himoitsee -- kaikki ovat tulleet\nsiihen kokemukseen. Nyt kaikki ajatukseni kääntyivät muista seikoista\npois ja keskittyivät kypärään, ja sinne ne jäivät. Oli katkeraa ja\nraivostuttavaa tuntea suolaisten hikipisaroiden tunkeutuvan silmiinsä\nvoimatta pyyhkiä niitä pois. Tämä voi näyttää joutavalta pulmalta näin\npaperilla, mutta se ei ollut joutavuus, vaan oikea onnettomuus. En niin\nsanoisi, ellen puhuisi totta. Päätin seuraavalla kerralla ottaa mukaani\nkäsilaukun, näytinpä miten naurettavalta hyvänsä. Kansa sai sanoa mitä\nmieli teki. Tietenkin nuo Pyöreän pöydän rautaukkelit pitäisivät sitä\nhäväistyksenä ja ehkä repisivät maan ja taivaan palasiksi sen vuoksi,\nmutta minä puolestani asetan mukavuuden etusijalle ja tyylikkyyden\ntoiselle. Jatkoimme ratsastustamme ja joskus tulimme tomuiselle\ntiepalaselle, ja pöly pöllysi pilvinä ympärillämme, nousi nenääni ja\npani minut aivastamaan ja itkemään. Ja luonnollisesti minä päästin\nsuustani sanoja, joita ei olisi pitänyt päästää, en sitä lainkaan\nkiellä. En ole parempi kuin muutkaan ihmiset.\n\nJa tässä autiossa Britanniassa emme tavanneet ketään, emme edes\njättiläistä. Täytyy sanoa, katsoen silloiseen mielentilaani, että\njättiläisellä oli hyvä onni, toisin sanoen: jos jättiläisellä olisi\nollut nenäliina. Useimmat ritarit olisivat tunteneet suurempaa\nmielenkiintoa varustuksia kohtaan, mutta jos minä vain olisin\nsaanut nenäliinan, olisin antanut jättiläisen kernaasti säilyttää\nterästamineensa.\n\nPäivän pitemmälle ehtiessä kävi ilma entistä helteisemmäksi.\nNähkääs, aurinko jatkoi paistamistaan ja kuumensi varustukseni\nmelkein sietämättömiksi. Kun ihmisen on niin lämmin, niin suuttuu\nvähimmästäkin. Ajaessani ravia kalisin kuin saviastioilla täytetty\nkori, ja se suututti minua; sitäpaitsi en voinut sietää kilpeä, joka\nkilkutteli kalkutteli milloin rinnallani, milloin selässäni. Jos\nannoin mennä käymäjalkaa, niin kaikki jäseneni kitisivät ja natisivat\nkuin vanhan kottikärrin pyörä, ja koska tässä ajotavassa ei syntynyt\nilmanvaihtoa, tuntui siltä, kuin olisin ollut leivinuunissa. Ja mitä\nhitaammin ratsasti, sitä enemmän rauta painoi ja sitä useampia tonneja\npaino lisääntyi joka minuutti. Ja kättä sai vaihtaa alituisesti ja\nmuuttaa keihästä puolelta toiselle -- tarkoitan, että kävi raskaaksi\npitää siitä alituisesti kiinni yhdellä kädellä.\n\nJa vielä eräs asia. Kun hikoilee koskena, niin rupeaa -- niin, lopuksi\nrupeaa kutisemaan. Ruumis on haarniskan sisässä, mutta kädet ovat\nulkopuolella, -- mitä silloin on tehtävä? Pelkkää rautaa välissä!\nSeikka ei ole mikään leikin asia, niin naurettavalta kuin saattaakin\nkuulostaa. Ensiksi kutisee jokin paikka, sitten toinen, ja kutina\nleviää, kunnes koko mahdollinen alue on vallattu, eikä kukaan voi\naavistaa, miten alakuloinen mieli on ja miten epämiellyttävältä\nolo tuntuu. Kun se vihdoin oli kohonnut huippupisteeseensä ja\nminä ajattelin, etten enempää jaksaisi kärsiä, ryömi kärpänen\nsilmikkoristikon lävitse istuutuen nenälleni, enkä voinut nostaa\nsilmikkoa, sillä sen sarana oli joutunut epäkuntoon. Saatoin vain\npudistaa päätäni, joka nyt oli polttavan kuuma, ja kärpänen -- niin,\nte kai tiedätte, kuinka kärpänen käyttäytyy saadessaan olla rauhassa\n-- kärpänen ei välittänyt ravisteluista sen enempää kuin että muutti\nnenältä huulelle, huulelta korvaan, lakkaamatta suristen ja pistäen\ntavalla, jota jo aikaisemmin niin kovasti kidutettu ihminen kuin minä\nei totisesti kyennyt sietämään. Luovuin senvuoksi vastarinnasta ja\nsain Alisanden irroittamaan kypäräni ja vapauttamaan minut siitä. Hän\ntyhjensi sen sisällön ja haki sillä vettä. Join, oikaisin vartaloani ja\nkaadoin lopun vedestä varustusteni sisäpuolelle. Ei kukaan usko, miten\nvirkistävää se oli. Hän haki enemmän vettä ja kaatoi kaatamistaan,\nkunnes tulin aivan läpimäräksi ja jaksoin mainiosti.\n\nOli ihanaa saada levätä -- ja olla rauhassa. Mutta mikään ei ole\ntäydellistä tässä maailmassa. Olin jonkin aikaa sitten laittanut\npiipun ja valmistanut hiukan kohtalaisen hyvää tupakkaa; en oikeata\ntupakkaa, vaan sellaista, jota muutamat intiaanit käyttävät: piilipuun\nkuivatun kuoren sisäpuolta. Näitä ylellisyystavaroita olin säilyttänyt\nkypärässä, ja ne olivat nyt käytettävinä, mutta tulitikkuja ei ollut.\n\nAika vieri, ja vähitellen selvisi minulle eräs sangen ikävä asia. Emme\nheti voineet jatkaa matkaamme. Varusteisiin puettu vasta-alkaja ei\nkykene nousemaan ratsun selkään ilman apua -- voimakasta apua. Sandy --\nsiksi nimitin Alisandea -- ei jaksanut. Täytyi odottaa jonkin tuloa.\nOlisi ollut hauska hiljaa odotella, sillä minulla oli eräs mietiskelyn\naihe. Aioin ajatella, miten saattoi olla mahdollista, että järkevät\ntai ainakin nimeksi järkevät miehet olivat saattaneet harjoitella\npitämään haarniskaa, vaikka se oli niin epämukava, ja miten he niin\nmonen sukupolven ajan olivat jatkaneet sellaista tapaa, vaikka oli\naivan selvää, että kaikkea, mitä minä olin kärsinyt tänään, heidän\npiti kärsiä läpi elämänsä. Aioin harkita sitä ja koettaa keksiä jonkin\nkeinon tämän pahan hävittämiseksi ja taivuttaa ihmiset luopumaan näin\nnarrimaisesta muodista. Mutta niissä olosuhteissa ajatteleminen oli\nmahdotonta. En voinut ajatella Sandyn läsnäollessa.\n\nHän oli sangen sävyisä typykkä ja sangen hyväsydäminen, mutta hänen\npulppuava puheensa muistutti käsimyllyä ja vaikutti hermoihin kuin\nsuurkaupungin rämisevät tavaravaunut. Jos hänet olisi voinut korkata,\nniin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta hänen kaltaisensa eivät siedä\nkorkkaamista -- ne kuolisivat silloin. Hänen lörpöttelyään kesti koko\npäivän, ja olisi lopuksi voinut luulla, että hänen puhekoneistansa\njoskus joutuisi epäkuntoon -- mutta kaukana siitä, hänen ei tarvinnut\nmilloinkaan tapailla sanoja. Hän saattoi jauhaa ja pumputa, kuoria\nja surista viikkokaudet tarvitsematta välillä öljyämistä tai lepoa.\nJa tulos oli kuitenkin pelkkää tuulta. Hänellä ei ollut lainkaan\najatuksia. Hän oli oikea lärppä, mutta samalla hyvin säädyllinen.\nAamupäivän olin antanut hänen \"käydä\", sillä silloin kimpussani kuhisi\ntoisenlaisten kiusojen ampiaisparvi, mutta iltapäivällä sanoin monta\nkertaa:\n\n\"No no, lapsi! Te kulutatte täällä niin paljon ilmaa, että valtion\npitää näinä päivinä tuotattaa uusi varasto, ja valtiorahastolla on\ntarpeeksi menoja muutenkin.\"\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\"Vapaita\" miehiä.\n\n\nOnpa tosiaankin kummallista, miten lyhytaikainen ihmisen tyytyväisyys\non. Vähän aikaa sitten, kun kärsin kovia tuskia ratsastaessani, olisi\ntämä siimeksen suloinen rauha solisevan puron rannalla tuntunut minusta\ntaivaalliselta, varsinkin ajatellessani vesisuihkua, jollaisia nyt\ntuon tuostakin sain virkistykseksi haarniskani sisälle, mutta pian\ntyytymättömyys rupesi nostamaan päätään, osittain siksi, etten voinut\nsytyttää piippuani, sillä vaikka jo kauan sitten olin perustanut\ntulitikkutehtaan, olin unohtanut ottaa tikkuja mukaani, osittain siksi,\nettei ollut mitään syötävää. Asemani kelpasi kuvaamaan tämän ajan ja\nkansan lapsellista ennaltaharkinnan puutetta. Asestettu mies luotti\nmatkoillaan ruoansaannissaan pelkkään sattumaan, ja hänestä olisi\nollut sopimatonta, jos ritarin keihäästä olisi riippunut voileipäkori.\nPyöreän pöydän ääressä ei ollut ainoatakaan ritaria, joka ei olisi\nmieluummin kuollut kuin suostunut sellaiseen. Ja kuitenkin hän olisi\nollut varsin älykäs varustautuessaan voileivillä. Olin aikonut\nsalakuljettaa muutamia voileipiä kypärääni, mutta minut yllätettiin\nyrityksessäni; piti keksiä jotakin anteeksipyynnöksi ja työntää\nvoileivät vierellä olevan koiran kitaan.\n\nYö läheni ja sen mukana ukonilma. Meidän oli luonnollisesti maattava\nulkona. Löysin _la demoiselle'lle_ suojaisan paikan erään kallion\nkupeelta ja jonkin matkan päästä itselleni samanlaisen. Mutta\nvarustukset minun oli pidettävä ylläni, sillä itse en kyennyt niitä\npäästelemään enkä voinut pyytää Alisanden apua, koska se olisi tuntunut\ntoisen läsnäollessa riisuutumiselta. Minulla tosin oli tavalliset\nvaatteeni varusteni alla, mutta ihminen ei käden käänteessä pääse\neroon kasvatusta seuraavista ennakkoluuloista, ja tiesin, että heti\ntöpöhäntäiseen rautapaitaan päästyämme joutuisin hämilleni.\n\nUkkosen mukana tuli lämmönmuutos, ja mitä kovemmin tuuli ulvoi ja\nsade pieksi, sitä kylmemmäksi ilma kääntyi. Pian rupesivat madot ja\nmuurahaiset ja muut pikkupahukset ryömimään märästä maasta varustusten!\nsisään lämmittelemään; muutamat käyttäytyivät jotenkin säädyllisesti,\npiiloutuivat vaatteitteni poimuihin ja kävivät levolle, mutta\nuseimmat olivat kovin rauhatonta laatua eivätkä lainkaan pysyneet\naloillaan, vaan ryömiskelivät pitkin ja poikin etsien -- hitto ties\nmitä. Muurahaiset olivat pahimmat. Ne vaelsivat kutittavana kulkueena\ntuntikausia edestakaisin ruumiini joka kolkassa; enpä soisi enää\nmilloinkaan saavani sellaisia vuodetovereita. Neuvoisin ihmisiä,\njotka ovat joutuneet samanlaiseen tilanteeseen, pysymään aloillaan\nkierittelemättä ja pyörittelemättä itseään; sellainen näet herättää\nvilkasta mielenkiintoa kaikissa eläinlajeissa, ja jokainen tulee\ntutkimaan, mitä on tekeillä, mikä puolestaan tekee tilanteen teille\nentistä epämiellyttävämmäksi ja panee teidät murisemaan ja metelöimään\nentistä enemmän. Toiselta puolen taas ihminen menehtyy, ellei saa\nkieritellä ja lyödä ympärilleen, niin että molemmat tavat voivat olla\nyhtä hyviä. Ei niissä kovin suurta eroa ole. Vielä jäädyttyäni tönköksi\nsaatoin tuntea tuon pistävän kutinan, aivan kuin ruumis, joka on pantu\nsähkökäsittelyn alaiseksi. Sanoin, etten tämän rehkimisen jälkeen\nmilloinkaan enää käyttäisi haarniskaa.\n\nNäiden katkerien tuntien aikana, jolloin olin tönköksi kohmettunut,\nmutta kuitenkin niin sanoakseni elävää tulta kaikkien noiden\nryömiskelevien pikkupetojen vuoksi, pyöri väsyneessä päässäni\nalituisesti sama ajatus. Se oli tällainen: Miten ihmiset voivat sietää\nmoisia kamalia varustuksia? Miten he ovat saattaneet sietää niitä\nsukupolven toisensa jälkeen? Miten he voivat, huomispäivän odottava\nkidutus edessään, maata yönsä rauhassa?\n\nAamun vihdoinkin valjettua olin surullisessa tilassa. Kurjana,\nuneliaana ja unen puutteesta huonolla tuulella, väsyneenä\nryömiskelijöiden metsästyksestä, nälkäisenä pitkästä paastosta,\nkaivaten kylpyä päästäkseni pikkupedoista ja reumatismin köyristämänä!\nJa miten jakseli jalosukuinen, tittelöity aristokraatti la Demoiselle\nAlisande la Carteloise? Hän oli reipas kuin punatulkku ja oli\nnukkunut kuin tukki. Sellainen asia kuin kylpy oli uutuus hänelle;\nei hän, enempää kuin maan kukaan muukaan aatelinen henkilö, ollut\nkylpenyt milloinkaan, eikä siis voinut kylpyä kaivata. Uudenaikaisten\nkäsitysten mukaan arvosteltuina nämä ihmiset eivät olleet muuta\nkuin jossakin määrin kehittyneitä villejä. Tämä jalosukuinen nainen\nei kärsimättömästi ikävöinyt aamiaistaan -- viittaa villi-ihmiseen\nsekin. Sen ajan brittiläiset olivat matkoillaan tottuneet pitkiin\npaastoihin, ja he osasivat kestää niitä, samoin kuin he ymmärsivät\nennen matkalle lähtöään varustautua tulevia paastoja varten intiaanien\nja jättiläiskäärmeiden tapaan. Oli sangen luultavaa, että Sandy oli\nladattu kolmeksi päiväksi.\n\nLähdimme taas matkalle ennen auringonnousua, Sandy ratsastaen,\nminä nilkuttaen perässä. Puolen tunnin kuluttua tapasimme joukon\nryysyniekkoja, jotka olivat kokoontuneet laittamaan jotakin sellaista,\nmitä he nimittivät tieksi. Minun edessäni he ryömivät kuin elukat, ja\nkun tarjouduin syömään heidän kanssaan, tulivat he niin imarrelluiksi,\njoutuivat niin pois suunniltaan minun alentuvaisuudestani, että eivät\nensin tahtoneet uskoa korviaan ja luulivat minun laskevan leikkiä.\nDaamini nyrpisti nenäänsä ja vetäytyi syrjään; hän sanoi heidän\nkuultensa, että yhtä hyvin hänen päähänsä pälkähtäisi syödä karjan\nkanssa; huomautus hämmensi näitä raukkoja vain siksi, että se koski\nheitä, ei sen vuoksi, että he olisivat loukkautuneet -- ei lainkaan!\nEivätkä he kuitenkaan olleet orjia. Oli totisesti veristä ivaa, että\nhe lain ja yleisen katsantokannan mukaan olivat n.s. vapaamiehiä.\nSeitsemän kymmenes-osaa maan vapaista asukkaista kuului heidän\nluokkaansa: pienet \"riippumattomat\" maanviljelijät, käsityöläiset ja\nmuut sellaiset; toisin sanoen he muodostivat kansakunnan, varsinaisen\nkansakunnan. He muodostivat melkein koko sen osan, josta oli\njotakin hyötyä eli jolla oli elämisen oikeus eli jota saattoi pitää\nvarsinaisesti kunnioitettavana, ja jos heidät olisi poistettu, niin\nkoko valtio olisi kukistunut; jäljelle olisi jäänyt vain sakka, jonka\nmuodostivat kuningas, ripe aatelia ja muuta herrasväkeä, hölmöjä ja\nlaiskureita, joiden pääasiallisin kyky oli vain tuhlata ja hävittää\nja joista ei ollut mitään hyötyä järkevästi perustetussa maailmassa.\nJa kuitenkin nokkelien järjestelyiden vuoksi tämä kiilloitettu\nvähemmistö, sen sijaan että asianmukaisesti olisi pysytellyt jonon\nhäntäpäässä, olikin liehuvin lipuin ja musiikin soidessa marssinut\netunenään, selittänyt muodostavansa kansakunnan, ja nämä työläisraukat\nolivat antaneet asiain mennä menojaan niin kauan, että vihdoin\nolivat hyväksyneet sen tosiasiaksi -- ei, ei vain niin, vaan vieläpä\nluulivat asioiden olevan oikealla tolallaan. Papit olivat uskotelleet\nheidän isilleen ja heille itselleen, että Jumala itse oli säätänyt\ntämän nurinkurisen järjestyksen, ja ajattelematta, miten Jumalalle\nsopimatonta tällainen ivanteolla huvitteleminen oli -- varsinkin näin\nläpinäkyvällä ivalla, he olivat antaneet asiain olla aloillaan, olivat\nrauhallisia ja kunnioittivat \"parempiaan\". Näiden nöyrien ihmisten\npuhetapa kaikui omituiselta entisen amerikkalaisen korvissa. Tosin\nhe olivat vapaamiehiä, mutta he eivät voineet jättää herransa tai\npiispansa aluetta ilman hänen lupaansa. He eivät saaneet leipoa omaa\nleipäänsä mielensä mukaan, vaan heidän oli jauhettava viljansa hänen\nmyllyssään ja leivottava leipänsä hänen leipomossaan ja maksettava\nhyvät rahat kummastakin; he eivät voineet myydä kappalettakaan omaa\nmaataan suorittamatta hänelle kaunista prosenttia myyntisummasta,\neivätkä he voineet ostaa maata antamatta hänelle juomarahaa siitä\noikeudesta; ilmaiseksi täytyi heidän hänelle korjata hänen viljansa ja\nkäskyn saatuaan heti kiiruhtaa hänen luokseen jättäen oman viljansa\nuhkaavan raesateen turmeltavaksi; heidän täytyi antaa hänen istuttaa\nhedelmäpuita heidän pellonpientareilleen ja niellä suuttumuksensa,\nkun hedelmäinpoimijat polkivat viljan puiden ympäriltä; heidän\ntäytyi tukahduttaa vihansa, kun hänen metsästysseurueensa ravasi\npoikki heidän peltojensa hävittäen kärsivällisen työn tulokset.\nItse he eivät saaneet pitää kyyhkysiä, ja kun mylordin kyyhkyslakan\nlintuparvet laskeutuivat heidän viljaansa, eivät he saaneet suuttua\nja surmata ainoatakaan lintua, sillä silloin heitä olisi kohdannut\nankara rangaistus; kun vuodentulo viimein oli saatu korjatuksi, tuli\njoukko rosvoja kiristämään: ensiksi kirkko sai lihavat kymmenyksensä,\nsitten kuninkaan veronkantaja otti kahdennenkymmenennen osan, ja\nmylordin väki otti sangen suuren osan jäännöksestä. Vasta senjälkeen\nsai nyljetty vapaamies oikeuden viedä loput latoonsa, jos enää maksoi\nvaivaa. Tämän vapaan ja riippumattoman köyhimyksen piti suorittaa\nmaksuja -- maksuja loppumattomiin, mutta sellaisia ei vaadittu hänen\nherraltaan paroonilta tai piispalta, ei tuhlaavaisella aatelistolta\neikä kaiken ahmivalta kirkolta. Jotta parooni saisi nukkua rauhassa,\ntäytyi vapaamiehen päivätyön jälkeen istua koko yö valveilla lammikkoja\nhämmennellen, jotta sammakot pysyisivät vaiti; jos vapaamiehen tytär...\nmutta riittää jo, tätä viimeistä monarkkisen hallituksen halpamaisuutta\nei julkea mainita painetussa sanassa. Ja jos vapaamies nyt lopuksi,\nkidutukseensa tuskastuneena, huomasi elämän, sietämättömäksi, uhrasi\nsen ja pakeni kuoleman turviin armoa ja suojaa löytääkseen, tuomitsi\nlempeä kirkko hänet iankaikkiseen tuleen, hautasi hänet keskiyön aikaan\ntienristeykseen paalu selän läpi lyötynä, ja hänen herra parooninsa\ntai piispansa takavarikoi hänen omaisuutensa ajaen hänen leskensä ja\nlapsensa maantielle.\n\nJa tässä nämä vapaamiehet nyt olivat raa'assa aamuilmassa rakentamassa\nherransa piispan tietä, kolme päivää perättäin -- ilmaiseksi;\njokaisen perheen isän ja pojan piti raataa kolme päivää vuorotellen\nilmaiseksi ja lisäksi vielä heidän renkiensä toiset kolme päivää. Tämä\noli jokseenkin samanlaista kuin se, mitä olin lukenut Ranskasta ja\nranskalaisista ennen muistettavaa ja siunattua vallankumousta, joka\nyhtenä ainoana verisenä hyökyaaltona pyyhkäisi pois tuhatvuotisen\nhalpamaisen vääryyden. _Sitä_ vanhaa laskua kuitatessa tuli noin puoli\ntippaa verta kutakin tynnyriä kohden, mitkä oli puristettu kansasta\nkymmenen vuosisadan konnuudella, häpeällä ja kurjuudella, joiden\nvertaista tuskin löytää helvetistäkään. On ollut kaksi \"hirmuvaltaa\",\njos asiata oikein ajatellaan; toinen murhasi kiihtymyksen kuumuudessa,\ntoinen sydämettömän kylmäverisesti. Toinen kesti muutamia kuukausia,\ntoinen tuhat vuotta; toinen surmasi vähän yli kymmenentuhatta henkilöä,\ntoinen yli sata miljoonaa; mutta meidän inhomme kohtaa hirmuvallan\njulmuuksia, äkkiä ohimenevän hirmuvallan niin sanoaksemme. Ja mitä\nkuitenkaan on äkillisen mestauskuoleman pelko verrattuna koko elämän\nkestävään kuolemaan nälän, pakkasen, vääryyksien, julmuuksien ja\nsydänsurujen uhrina? Mitä on salamaniskusta kuoleminen verrattuna\nroviolla kuolemiseen? Suurkaupungin ruumishuoneeseen mahtuisivat\ntuon lyhyen hirmuvallan täyttämät ruumiskirstut, ja kuitenkin meitä\non opetettu sitä vapisemaan ja inhoamaan; mutta tuskin koko Ranskaan\nmahtuisivat ne ruumiskirstut, jotka vanhempi ja todellisempi hirmuvalta\non täyttänyt, sanomattoman pitkä ja kaamea hirmuvalta, jota kukaan\nmeistä ei ole oppinut katsomaan koko sen laajuudessa eikä inhoamaan\nniin paljon kuin pitäisi.\n\nNämä nimelliset vapaamiehet, poloiset, jotka jakoivat aamiaisestaan\nminulle ja keskustelivat kanssani, olivat niin täynnä kunnioitusta\nkuningasta, kirkkoa ja aatelia kohtaan kuin heidän pahin vihamiehensä\nsaattoi toivoa. Siinä oli jotakin surullista ja naurettavaa. Kysyin\nheiltä, luulivatko he milloinkaan olleen olemassa valtakuntaa, joka\nyleisen äänioikeuden vallitessa oli päättänyt, että yhden ainoan miehen\nperhe ja jälkeläiset saisivat ainaisesti hallita, olivatpa lahjakkaita\ntai hölmöjä, kaikkia muita perheitä, äänestäjän oma lukuunotettuna,\nsekä myöskin päättänyt, että noin sata perhettä nostettaisiin\narvoasemien korkeimmille huipuille ja niille annettaisiin kaikenlaisia\nperinnöllisiä etuoikeuksia kansan kaikkien muiden perheiden, myöskin\n_äänestäjän oman_ perheen, kustannuksella.\n\nHe näyttivät varsin välinpitämättömiltä ja vastasivat, etteivät\ntietäneet, etteivät milloinkaan olleet ajatelleet sitä ja\nettei heidän päähänsä ollut milloinkaan pälkähtänyt sellainen\nvaltiomuoto, jonka mukaan jokaisella miehellä _olisi_ sananvaltaa\nhallitusasioissa. Sanoin, että olin nähnyt sellaisen maan ja että\nkestäisi kauan, ennenkuin se saisi valtiokirkon. Taas kaikki näyttivät\nvälinpitämättömiltä -- aluksi. Mutta sitten eräs nosti päätään ja pyysi\nminua sanomaan kaiken saman vielä kerran ja sanomaan hitaasti, jotta\nhän oikein ymmärtäisi. Noudatin hänen toivomustaan, ja ymmärrettyään\npuheeni hän iski nyrkkinsä kiveen ja sanoi, ettei hän uskonut kansan,\njonka jokaisella miehellä oli äänioikeus, vapaaehtoisesti vajoavan\nliejuun ja likaan. Hän lisäsi, että ne, jotka varastavat kansalta\nsen tahdon ja oikeudet, tekevät rikoksen, kaikkein pahimmanlaatuisen\nrikoksen. Ajattelin itsekseni:\n\n\"Siinä on mies. Jos minulla olisi useita tuollaisia takanani, niin\niskisin iskuni tämän maan hyväksi ja koettaisin osoittautua sen\nlojaalisimmaksi kansalaiseksi tekemällä terveellisen muutoksen sen\nvaltiomuotoon.\"\n\nTe ymmärrätte, että minun lojaalisuuteni oli lojaalisuutta maata\nkohtaan eikä sen järjestelmiä tai viranomaisia kohtaan. Maa on\nainoa tosioleva, ikuisesti pysyvä; maasta on huolehdittava, sitä on\nrakastettava, sille on oltava uskollinen; laitokset ovat ulkonaisia\nilmiöitä, ne ovat maan puku, ja puku voi kulua, tulla resuiseksi,\nlakata sopimasta, lakata suojaamasta ruumista talvea, sairautta ja\nkuolemaa vastaan. Lojaalisuus rääsyjä kohtaan, rääsyille eläköön\nhuutaminen, rääsyjen palvominen, rääsyjen edestä kuoleminen --\nsellainen on aivan tolkutonta, eläimellistä lojaalisuutta; se kuuluu\nmonarkiaan, on monarkian keksimä, ja pitäköön monarkia sen. Minä\nolin kotoisin Connecticutista, jonka valtiomuoto sanoo, että \"kaikki\npoliittinen valta kuuluu kansalle, ja kaikki vapaat hallitusmuodot\nperustuvat sen valtaan ja ovat sen onneksi perustetut, ja sillä on\n_kaikkina aikoina_ kiistämätön ja järkyttämätön oikeus _muuttaa\nhallitusmuotoaan_, niinkuin hyväksi näkee\".\n\nSellaisen opin mukaan kansalainen, joka näkee puvun lopen kuluneeksi,\nmutta kuitenkin pysyy tuppisuuna eikä äänestä uutta pukua, on\nepälojaalinen; hän on petturi. Häntä ei se puolusta, että hän yksinään\nnäkee tuhon; joka tapauksessa hänen velvollisuutensa on puhua, ja\ntoisten velvollisuus on äänestää hänet kumoon, elleivät voi katsella\nasioita hänen silmillään.\n\nJa nyt minä olin maassa, jossa oikeus päättää valtion hallitusasioista\noli rajoitettu kuudelle kustakin tuhannesta asukkaasta. Jos\nmuut, yhdeksänsataayhdeksänkymmentäneljä, olisivat ilmaisseet\ntyytymättömyyttään vallitsevaan järjestelmään ja ehdottaneet sitä\nmuutettavaksi, niin nuo kuusi olisivat yhtenä miehenä värähtäneet\n-- sellainen olisi ollut epälojaalista, kunniatonta, niin, se\nolisi ollut maailman mustinta petosta. Olin tullut niin sanoakseni\nosakkaaksi yhtiöön, jossa yhdeksänsataayhdeksänkymmentäneljä jäsentä\nhankki kaiken rahan ja muut kuusi jäsentä muodostivat pysyväisen\njohtokunnan ja ottivat haltuunsa koko vuosivoiton. Minusta näytti,\nettä nuo herkkäuskoiset yhdeksänsataayhdeksänkymmentäneljä tarvitsivat\nuuden vuosikokouksen uusine äänestyksineen ja voitonjakotapoineen.\nTasapainotaiteilua minun luonteessani olisi kernaasti heittänyt\nsyrjään Poosun viran, asettunut kapinan etunenään ja muuttanut sen\nvallankumoukseksi. Mutta tiesin hyvin, että Jack Cade tai Wat Tyler,\njoka jotakin sellaista yrittää kasvattamatta ensin ainesvarastoaan\nvallankumouksen asteelle, voi olla varma epäonnistumisestaan. Ja\nsellaiseen minä en ole tottunut, vaikka sen itse sanon. Suunnitelma,\njota jonkin aikaa olin kypsytellyt, oli aivan eri mallia kuin sekä\nCaden että Tylerin.\n\nEn siis saarnannut verta ja kapinaa miehelle, joka istui mutustellen\nmustaa leipäänsä, vaan otin hänet syrjään ja puhuin aivan muuta.\nLopetettuani pyysin saada lainata vähän verta hänen suonistaan ja\nkirjoitin sitä musteena käyttäen puutikulla kaarnanpalaselle:\n\n    _Pane hänet laitokseen_\n\nsekä annoin sen hänelle sanoen:\n\n\"Viekää tämä Camelotin linnaan ja jättäkää Amyas le Pouletille, jota\nminä nimitän Clarenceksi, hän kyllä ymmärtää.\"\n\n\"Hän on siis pappi\", sanoi mies, ja ihastus hänen kasvoillaan himmeni\nhiukan.\n\n\"Mitä? Pappiko? Enkö ole sanonut teille, ettei kukaan kirkonpalvelija,\nkukaan paavin tai piispan orja pääse laitokseeni? Enkö ole sanonut\nteille, että ette pääse sinne, ellei uskontonne, olipa se millainen\nhyvänsä, ole teidän oma yksityisasianne?\"\n\n\"Kyllä, se on totta ja ilahduttaa minua. Juuri siksi minua epäilytti\nkuulla, että se pappi on siellä.\"\n\n\"Mutta minähän sanon, ettei hän ole pappi.\"\n\nMies ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä, vaan sanoi:\n\n\"Eikö hän ole pappi, vaikka osaa lukea?\"\n\n\"Hän ei ole pappi ja kuitenkin osaa lukea -- niin, hän osaa myöskin\nkirjoittaa, sillä olen itse häntä opettanut.\" Nyt miehen kasvot\nkirkastuivat. \"Ja se on ensimmäinen seikka, minkä saatte laitoksessa\noppia.\"\n\n\"Minäkö? Antaisin sydänvereni oppiakseni sen taidon. Olen sinun orjasi,\nsinun...\"\n\n\"Ei, ei niin, teistä ei tule orjaa. Ottakaa perheenne ja lähtekää\nmatkaan. Herranne, piispa, ottaa pikku tilanne takavarikkoon, mutta se\nei tee mitään. Clarence kyllä järjestää asianne.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nPuolustaudu, herra!\n\n\nMaksoin kolme pennyä aamiaisestani, ja se oli suhteettoman suuri\nhinta kaksitoista henkeä olisi voinut aterioida sillä summalla, mutta\naloinpa tuntea itseni anteliaaksi ja tavallani olen aina ollut tuhlari.\nSitäpaitsi nämä ihmiset olivat tahtoneet kestitä minua ilmaiseksi,\nvaikka heidän varastonsa olivatkin niin vähäiset. Minulle tuotti\ntodellista tyydytystä osoittaa kiitollisuuttani antamalla kunnollista\nraha-avustusta ihmisille, joiden käsissä niistä oli enemmän hyötyä\nkuin minun kypärässäni, missä samaiset lantit, rautaiset ja hyvin\npainavat, olivat rasittaneet minua sangen paljon. Minulla oli niitä\njoka tapauksessa muutamia jäljellä, sillä kokonaissumma oli ollut puoli\ndollaria. Totta on, että siihen aikaan käsittelin rahoja jokseenkin\nvapaasti. Muuan syy oli se, etten vieläkään, vaikka olin niin kauan\noleskellut Britanniassa, ollut saanut suhteita justeeratuiksi, en ollut\noikein saanut päähäni, että penny Arthurin maassa ja pari dollaria\nConnecticutissa olivat sama summa -- ostokyvyn puolesta niin sanoakseni\nkaksoset. Jos olisin voinut lähtöäni Camelotista viivyttää muutamia\npäiviä, olisin antanut näille ihmisille uusia kauniita lanttejamme --\nomaa rahaa -- mikä olisi ollut sangen hauskaa minusta jos heistäkin.\nOlin käyttänyt ainoastaan amerikkalaisia rahayksiköltä. Viikon, parin\nperästä sentit, nikkelit, dimet, neljännes- ja puolidollarit sekä\njonkin verran kultarahaa leviäisi ohuena, mutta tasaisena virtana\npitkin valtakunnan kaupallisia suonia, ja arvelin, että tämä uusi veri\nantaisi vauhtia sen elämään.\n\nTietyöläiset halusivat -- tahdoinpa tahi en -- tehdä jotakin\npalkitakseen jalouteni, ja minä sallin heidän antaa minulle piikiven\nja teräspalan. Päästyäni hevosen selkään ja saatuani Sandyn taakseni\nsytytin piippuni. Kun ensimmäiset savukiehkurat tunkeutuivat kypäräni\nraoista, syöksyi koko väki metsään, ja Sandy muksahti takaperin maahan.\nHe luulivat minun olevan noita tultasyökseviä lohikäärmeitä, joista\nritarit ja muut ammattivalehtelijat olivat niin paljon kertoneet.\nMinulla oli maailman suurin vaiva saadakseni työmiehet palaamaan ja\ntulemaan siksi lähelle, että saatoin selittää asian. Sanoin heille\nsitten, että tämä loihtu saattoi vahingoittaa vain vihollisiani,\nja lupasin käsi sydämellä, että jos kaikki ne, jotka eivät olleet\nvihamielisiä minua kohtaan, tahtoivat kulkea ohitseni, niin he\nnäkisivät, ettei kukaan muu kuin ne, jotka eivät kulkisi ohitseni,\nkaatuisi vainajana maahan. Ja kulkue pani toimeksi. Ei ainoatakaan\ntapaturmaa todettu, sillä kukaan ei ollut tarpeeksi utelias jäädäkseen\nkatsomaan, miten kävisi.\n\nTuhlasin jonkin verran aikaa, sillä nämä suuret lapset, päästyään\npelostaan, ihastuivat siinä määrin ihmeelliseen ilotulitukseeni,\nettä minun piti polttaa heille pari piipullista, ennenkuin pääsin\nheistä eroon. Viivytys ei kuitenkaan ollut aivan hyödytön, sillä\nSandy tarvitsi aikaa tottuakseen tähän uutuuteen, joka oli häntä niin\nlähellä. Se pisti pitkäksi aikaa sulun hänen keskustelumyllyynsä,\nja se oli puhdasta voittoa. Suurin etu oli kuitenkin se, että olin\noppinut jotakin, nimittäin keinon selviytyä jokaisesta hirviöstä ja\njättiläisestä, mitä tielleni sattuisi.\n\nYön majailin pyhän erakon luona ja seuraavan päivän iltapuolella sain\nnäyttää, mihin kykenin. Olimme oikaisseet suuren niityn poikki, ja\nistuin ajatuksissani mitään kuulematta ja mitään näkemättä, kunnes\nSandy äkkiä katkaisi erään huomautuksen, jonka hän oli aloittanut\naamulla, ja huudahti:\n\n\"Puolustaudu, herra! Kuolema uhkaa sinua!\"\n\nJa hän livahti hevosen selästä, juoksi hiukan syrjään ja pysähtyi.\nKatsahdin aatoksistani ja näin kaukana puun varjossa puolikymmentä\nasestettua ritaria asemiehineen; heihin tuli heti elämää, ja he\nkiristivät satulavöitään noustakseen ratsujensa selkään. Piippuni oli\nladattu ja olisi palanut, ellen olisi istunut ajatuksiini vaipuneena\nmiettien keinoa hävittää sorto maasta ja antaa kansalle takaisin\nvapautensa ja oikeutensa loukkaamatta ketään. Kiiruhdin ottamaan\ntulta, ja koottuani kunnollisen savuvaraston he jo tulivat nelistäen\nsuurena ryhmänä. Ei näkynyt sitä aatelista jaloutta, jollaisesta\nluemme kirjoista, nimittäin että nuo kohteliaat kelmit tulevat\nyksitellen toisten katsellessa, että kaikki käy rehellisesti. Ei, ne\ntulivat parvena, ne tulivat rämisten ja puhisten, ne tulivat kuin\npatteriston yhteislaukaus, ne tulivat päät painuksissa, töyhtöpensaat\nheiluen ja keihäät ojossa. Näky olisi ollut kaunis puustakatsojalle.\nOjensin keihääni ja sydän takoen odotin, kunnes rauta-aalto oli minut\nnielemäisillään, ja silloin lähetin kypäriristikon läpi valtavan,\nvalkoisen savupilven. Teidän olisi pitänyt nähdä, miten tuo rauta-aalto\nsärkyi ja hajosi! Se näky oli paljon edellistä kauniimpi.\n\nMutta nuo ihmiset pysähtyivät kahden- tai kolmensadan kyynärän päähän,\nja se huolestutti minua. Tyytyväisyyteni väistyi, ja tilalle tuli\npelko -- pidin itseäni menneenä miehenä. Sandy kuitenkin loisti ja\naikoi ruveta kaunopuheliaaksi, mutta minä keskeytin hänet sanoen,\nettä loihtukeinoni oli jostakin syystä mennyt vikaan, niin että\nhänen piti kiireesti nousta hevosen selkään, ja sitten pakenisimme\nhenkemme edestä. Ei, hän ei tahtonut. Hän sanoi, että taikani oli\nriistänyt ritareilta voiman; ne olivat ratsastamatta siksi, etteivät\nsiihen _kyenneet_; odottakaamme vain, pian ne putoaisivat maahan, ja\nsilloin me saisimme niiden hevoset ja varustukset. En voinut pettää\ntätä luottavaa viattomuutta, vaan sanoin, että olin tehnyt erehdyksen\nja että minun ilotulitukseni tappaessaan tappaisi silmänräpäyksessä.\nEi, nämä ihmiset eivät kuolisi, minun aparaattini olivat joutuneet\nepäkuntoon, enkä tietänyt, missä oli vika, mutta nyt meidän oli\nkiiruhdettava pois, sillä minuutin kuluessa nuo miehet hyökkäsivät\nuudelleen. Sandy nauroi sanoen:\n\n\"Voi niitä raukkoja, eivät ne ole sitä lajia. Lancelot herran tapana\non taistella lohikäärmeitä vastaan, eikä hän milloinkaan peräydy, vaan\nhyökkää alituisesti, kunnes on ne voittanut ja tappanut; samanlainen\non myös Pellinore herra ja Aglovale herra ja Carados herra ja ehkä\nuseammatkin, mutta muut eivät sitä uskalla, sanoivatpa jutunkertojat\nmitä tahansa. Nuo kurjat lörpöt ovat saaneet tarpeekseen, vai mitä\nluulet niiden tahtovan?\"\n\n\"Mutta mitä ne sitten odottavat? Mikseivät ratsasta pois? Eihän niitä\nkukaan estä. Vakuutan, että annan anteeksi kaiken, mitä on tapahtunut.\"\n\n\"Ratsastaisivat pois? Ei, kyllä ne jättävät sen tekemättä. Eivät\nsellaista ajattelekaan. Ne odottavat antautuakseen.\"\n\n\"Ohoo, vai niin. Onkohan: se totta. Mutta jos ne tahtovat, niin\nmikseivät sitten tee sitä.\"\n\n\"Ne tahtoisivat kyllä mielellään, mutta jos tietäisit, kaunis herra,\nmiten kauheat käsitykset lohikäärmeistä niillä on, niin et niitä\nmoittisi. Ne pelkäävät tulla luoksesi.\"\n\n\"Sitten kai on parasta, että minä menen niiden luokse ja...\"\n\n\"Ei, ne eivät uskaltaisi odottaa sinua. Minä menen.\"\n\nJa hän teki niin. Hän oli hyvä olemassa näin ryöstöretkillä. Itse\nolisin pitänyt tätä yritystä uhkarohkeana. Pian näin ritarien\nratsastavan omille teilleen ja Sandyn tulevan takaisin. Huokasin\nhelpotuksesta. Otaksuin, ettei tytön ollut onnistunut sanoa ensimmäistä\nsanaa -- muussa tapauksessa keskustelu ei olisi jäänyt niin lyhyeksi.\nMutta huomasin hänen hoitaneen asian hyvin, jopa aivan ihmeteltävästi.\nHän sanoi kertoneensa, että he olivat käyneet Poosun kimppuun: \"He\njoutuivat silloin suunniltaan kauhusta\", sanoi hän, ja olivat valmiit\nsuostumaan kaikkiin hänen vaatimuksiinsa. Hän antoi heidän vannoa, että\nkahden päivän kuluessa ilmestyvät kuningas Arthurin hoviin ja tämän\njälkeen rupeavat minun ritareikseni ja tottelevat käskyjäni. Hän oli\nhoitanut asian paljon paremmin, kuin minä ikinä olisin pystynyt. Hän\noli oikea simasuu.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nSandyn satu.\n\n\n\"Ja minä olen siis muutamien ritarien omistaja\", virkoin eteenpäin\nratsastaessamme. \"Kukapa olisi luullut, että minun tuloihini tulisivat\njoskus kuulumaan sellaisetkin kapistukset. En totisesti tiedä, mitä\nniillä tekisin, ellen pelaa niistä noppaa. Montako niitä on, Sandy?\"\n\n\"Seitsemän, armollinen herra, sekä asemiehet lisäksi.\"\n\n\"Hyvä kaappaus. Mitä ne ovat miehiään? Missä ne pitävät majaa?\"\n\n\"Missä ne pitävät majaa?\"\n\n\"Niin, missä ne asuvat?\"\n\n\"Vai niin, en ymmärtänyt sinua. Kerron siitä sittemmin.\" Ja hän rupesi\nhiljaa toistelemaan: \"Pitävät majaa... missä ne pitävät majaa...\nniin, niin se oli. Se kuulostaa kauniilta, ja minä kertaan sitä\nyksinäisyydessä, jotten unohda. Missä ne pitävät majaa? Juuri niin se\noli. Nyt luistaa jo hyvin...\"\n\n\"Älkää unohtako lehmäpoikia, Sandy.\"\n\n\"Lehmäpoikia?\"\n\n\"Niin, ritareita, tarkoitan. Teidän piti kertoa niistä äsken. Ettekö\nmuista? Nyt olette mukana!\"\n\n\"Olenko minä mukana?\"\n\n\"Olette, olette, olette! Pelissä, tarkoitan. Tarttukaa mailaan!\nTarkoitan: antakaa minun kuulla tosiasia, älkääkä tuhlatko niin paljon\ntervaksia sytyttämiseen. Kertokaa ritareista!\"\n\n\"Niin aionkin ja aloitan samalla. Ne molemmat lähtivät matkaan ja\nratsastivat suureen metsään ja...\"\n\n\"Herra minua armahtakoon!\"\n\nNäin näet heti erehdykseni. Olin pannut kellon käyntiin; oma vikani\n-- kestäisi kuukauden, ennenkuin hän pääsisi varsinaiseen asiaan.\nTavallisesti hän aloitti ilman johdantoa ja lopetti ilman tulosta.\nJos hänet keskeytti, niin hän joko jatkoi, niinkuin ei olisi\nkuullutkaan tai vastasi pari sanaa ja kertasi pari viimeistä lausetta.\nKeskeyttämisestä ei ollut muuta kuin vahinkoa, ja kuitenkin minun usein\ntäytyi keskeyttää hänet pelastaakseni henkeni. Olisin kuollut, jos\nminun olisi pitänyt olla koko päivä alttiina tuolle yksitoikkoiselle\nsanasateelle.\n\n\"Herra minua armahtakoon!\" huudahdin epätoivoisena. Hän palasi alkuun\nja kertasi: \"Ne molemmat lähtivät matkaan ja ratsastivat suureen\nmetsään. Ja...\"\n\n\"Kutka molemmat?\"\n\n\"Gawaine herra ja Uwaine herra. Ja sitten he saapuivat munkkiluostariin\nja saivat siellä hyvän vastaanoton. Ja aamulla he kuuntelivat messua ja\nratsastivat sitten edelleen, kunnes tulivat suureen metsään ja sitten\nGawaine herra näki laaksossa erään linnan luona kaksitoista kaunista\nneitoa ja kaksi asestettua ritaria jotka istuivat ratsun selässä ja\nneidot kävelivät edestakaisin erään puun alla. Ja sitten Gawaine herra\nhuomasi, että puusta riippui valkoinen kilpi ja joka kerta kun neitoset\nkulkivat sen ohi sylkivät he siihen ja muutamat heittivät likaa...\"\n\n\"Ellen olisi itse tässä maassa nähnyt sellaista, Sandy, niin en sitä\nuskoisi. Mutta minä olen sellaista nähnyt ja olen tällä hetkellä\nnäkevinäni nuo otukset kulkemassa kilven ohi ja käyttäytymässä\ntuolla tavoin. Tämän maan naiset ovat totisesti riivatuita. Niin,\nja minä tarkoitan parasta, yhteiskunnan hienointa merkkiä. Kehnoin\nvarieteetyttö kymmenentuhannen mailin alueella voisi opastaa Arthurin\nmaan hienointa herttuatarta lempeydessä, kärsivällisyydessä,\nhäveliäisyydessä ja säädyllisyydessä.\"\n\n\"Varieteetyttö?\"\n\n\"Niin, mutta älkää pyytäkö minua selittämään sitä sanaa; se on aivan\nuudenlajinen tyttö, jollaisia täällä ei vielä ole. Usein niille\ntiuskitaan, vaikka eivät ole tehneet mitään pahaa, ja ehkä sitten saa\nkatua tuhatkolmesataa vuotta, sillä se on raakaa ja aiheetonta. Totuus\non se, ettei kukaan gentlemanni käyttäydy niin... vaikka minä... no\nniin... jos tunnustaisin totuuden...\"\n\n\"Ehkä hän oli...\"\n\n\"Älkää huoliko hänestä -- sanoinhan, etten voi häntä selittää\nymmärrettävästi.\"\n\n\"Olkoon niinkuin hyväksi näette. Gawaine herra ja Uwaine herra menivät\nsilloin heidän luokseen ja tervehtivät ja kysyivät miksi he sillä\ntavoin häpäisivät kilpeä. Jalot herrat, sanoivat neidot, kerromme sen\nteille. Tässä maassa on tämä ritari, joka omistaa tämän kilven ja hän\non sangen urhea mies, mutta hän vihaa kaikkia naisia ja jalosukuisia\nneitoja ja siksi me näin häpäisemme hänen kilpeään. Sanon teille, sanoi\nGawaine herra, ettei hyvän ritarin sovi halveksia kaikkia naisia ja\njalosukuisia neitoja, mutta voihan sattua että vaikka hän vihaa teitä,\nniin hänellä voi olla aihettakin siihen ja sitäpaitsi voi sattua, että\nhän jossakin toisaalla rakastaa hienoja naisia ja jalosukuisia neitoja\nja että he rakastavat häntä ja jos hän on niin urhea kuin te sanotte...\"\n\n\"Niin urhea mies -- niin, urhea mies pitää olla niitä miellyttääkseen,\nSandy. Teräväpäiseen mieheen ne eivät kiinnitä mitään huomiota.\nTom Sawyer -- John Heenan -- John L. Sullivan -- vahinko, ettette\nole täällä. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa teidän jalkanne\nolisivat Pyöreän pöydän alla ja nimenne perässä titteli; seuraavien\nkahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa te pyörryttäisitte hovin naidut\nprinsessat ja herttuattaret. Totuus on se, että hovin muodostaa\npinnalta kiilloitettu joukko comanchi-intiaaneja, eikä siellä ole\nainoatakaan naista, joka ei olisi valmis karkaamaan sen huimapään luo,\njonka vyöstä riippuu eniten päänahkoja.\"\n\n\"... ja hän on niin urhea kuin te sanotte, sanoi Gawaine herra. Mikä\nhänen nimensä on? Herra, vastasivat he, hänen nimensä on Marhaus,\nkuninkaan poika Irlannissa.\"\n\n\"Irlannin kuninkaan poika, kai tarkoitatte; tuo teidän muotonne on\njärjetön. Ja olkaa nyt varuillanne, sillä meidän on mentävä ojan yli...\nKas niin, sepäs meni hyvin. Tämähän on oikea sirkushevonen. Se on\nsyntynyt ennen aikaansa.\"\n\n\"Tunnen hänet hyvin, sanoi Uwaine herra, hän on yhtä hyvä ritari kuin\nkukaan elävä sielu.\"\n\n\"_Kenenkään elävän sielu_. Jos teissä ylipäätänsä on mitään vikaa,\nSandy, niin ainakin se, että te käytätte vanhentunutta puhetapaa.\"\n\n\"... Sillä minä näin hänet kerran turnajaisissa, joihin oli kokoontunut\nmonta ritaria, ja sillä kerralla ei kukaan voinut häntä vastustaa. Ah,\nsanoi Gawaine herra, nuoret neidot, minusta näyttää että te olette\nsurkuteltavia, sillä voi otaksua täydellä syyllä, että se joka ripusti\nkilpensä tuohon ei ole kaukana ja noiden ritarien täytyy taistella\nhäntä vastaan ja vika on enemmän teidän kuin heidän, sillä minä en enää\njää katsomaan miten ritarin kilpeä häväistään. Ja sitten Uwaine herra\nja Gawaine herra poistuivat heidän luotaan ja sitten he näkivät Marhaus\nherran joka suurella hevosella tuli heitä vastaan ratsastaen. Ja kun\nnuo kaksitoista neitosta näkivät Marhaus herran, pakenivat he kuin\nhullut torniin niin, että muutamat kaatuivat tielle. Toinen tornin\nritareista nosti silloin kilpensä ja sanoi kovalla äänellä: Marhaus\nherra, puolustaudu. Ja sitten he syöksyivät yhteen niin että ritari\nkatkaisi peitsensä Marhausia vastaan ja Marhaus herra iski häntä niin\nlujasti, että hänen niskansa ja hevosen selkä murtui...\"\n\n\"Niin, näissä olosuhteissa on se ikävä puoli, että niin monet hevoset\nvahingoittuvat.\"\n\n\"Tämän näki toinen tornin ritareista ja syöksyi Marhausia vastaan ja he\ntörmäsivät toisiaan vastaan niin kiivaasti, että tornin ritari kaatui\nhevosineen ja makasi siinä kuolleena kuin kivi...\";\n\n\"Taas hevonen mennyttä! Sellainen tapa on totisesti poistettava. En\nymmärrä, miten tuntehikkaat ihmiset voivat suosia ja edistää sitä.\"\n\n-- -- --\n\n\"Sitten nämä molemmat ritarit syöksyivät yhteen hirveällä vauhdilla...\"\n\nYmmärsin torkahtaneeni ja menettäneeni yhden luvun, mutta en\nvalittanut. Otaksuin, että irlantilainen ritari oli nyt riitaantunut\nvieraittensa kanssa, ja otaksumani olikin oikea.\n\n\"... ja Uwaine herra ahdisti Marhaus herraa niin valtavasti, että hänen\npeitsensä murtui kilpeä vastaan, ja Marhaus herra ahdisti _häntä_\nniin hirveästi, että hevonen ja mies kaatuivat maahan ja Uwaine herra\nvahingoittui vasempaan sivuunsa...\"\n\n\"Tiedättekö, Alisande, teidän vanhanaikaiset ilmaisutapanne ovat\nmelkein yksinkertaisia; sanavarasto on rajoitettu, ja tietenkin\nkuvaukset kärsivät vaihtelun puutetta. Kaikki asiat ovat iankaikkisesti\nsamoja aivan kuin Saharan erämaa, ja niistä puuttuu pirteitä\nyksityiskohtia; se tekee ne yksitoikkoisiksi. Kaikki tappelut ovat\ntoistensa kaltaisia -- valtava vauhti on hyvä sanontatapa, mutta se\nasia voidaan sanoa monella muullakin tavalla, ja ihmisellä pitää\nolla arvostelukykyä -- he syöksyvät yhteen valtavalla vauhdilla, ja\npeitsi katkeaa, toinen särkee kilpensä ja toinen syöksyy maahan, sekä\nhevonen että mies menevät yli hevosenhännän ja katkaisevat niskansa,\nja sitten tulee toinen tarjokas ja katkaisee taas peitsensä, ja toinen\nsärkee kilpensä ja keikahtaa hevosineen hevosenhännän yli, ja taas\nyksi ja vielä yksi aina iankaikkisuuteen asti, kunnes kaikki tavara on\nkäytetty, ja kun tulos lasketaan, niin ei voi erottaa kaksintaisteluja\ntoisistaan eikä sanoa, kuka on ollut kovin poika. Ja eloisan,\nmyrskyisen, kumajavan taistelun maalauksena -- uh! -- tuollaisena\nkuvaus on kalpea ja väritön -- se on kuin aaveiden tappelu sumussa.\nMitä niin kurja sanavarasto saisi esille jostakin suuresta näytelmästä\n-- sanotaan vaikka Rooman palosta Neron aikaan? Se esittäisi asian vain\nnäin: 'Koko kaupunki palanut tuhaksi; ei mitään palovakuutettu; eräs\npoika särki ikkunan, muuan palosotilas taittoi niskansa!' Ei sellaista\nvoi sanoa eläväksi tauluksi!\"\n\nArvelin pitäneeni oikean esitelmän, mutta se ei huolestuttanut Sandyä,\nei tuntunut liikuttaneen häntä vähääkään. Hänellä oli taas täysi höyry\npäällä, kohta kun kohotin kantta:\n\n\"Silloin käänsi Marhaus herra ratsunsa ja ratsasti peitsi tanassa\nGawaine herraa vastaan. Ja kun Gawaine herra näki sen, ojentautui hän\nsatulassaan ja kannusti hevostaan ja he molemmat syöksyivät yhteen\nhevosten täydellä voimalla niin että molemmat ritarit osuivat toisiinsa\nkeskelle kilpiä mutta Gawaine herran peitsi katkesi...\"\n\n\"Tiesin, että niin kävisi.\"\n\n\"Ja Marhaus herran peitsi kesti; ja Gawaine herra syöksyi hevosineen\nmaahan...\"\n\n\"Aivan oikein -- ja hän katkaisi niskansa.\"\n\n\"... mutta Gawaine herra oli taas pian jaloillaan, veti miekkansa ja\nhyökkäsi jalkaisin Marhaus herran kimppuun ja hänen hyökkäykseensä\nvastattiin kiivaasti ja he syöksyivät yhteen miekka kädessä niin\nettä kilvet lensivät palasiksi, kypärit ja rautapaidat repesivät ja\nmolemmat taistelijat saivat pahoja haavoja. Mutta kello yhdeksältä\nGawaine herran voima kolmen tunnin aikana kasvoi niin että hänen\nvoimansa tuli kolminkertaiseksi. Kaiken tämän huomasi Marhaus herra ja\nihmetteli suuresti kuinka niin saattoi olla ja he haavoittivat toisiaan\nvaltavasti, mutta kun kello tuli kaksitoista päivällä...\"\n\nTämä yksitoikkoinen sumpparitiralla toi mieleeni kuvia ja ääniä\npoikuusajoiltani:\n\n\"New Ha-aa-ven! Kymmenen minuuttia, ravintola -- kelloa soitetaan kaksi\nminuuttia ennen junan lähtöä -- Rannikkolinjan matkustajat menevät\nviimeiseen vaunuun -- tämä vaunu jää tänne -- omenia, aa-appelsiineja,\nbanaa-a-neja, voileipiä-ää, paahdettua maissia-aa!\"\n\n\"... ja yli kaksitoista ja alkoi hämärtää, katosi Gawaine herran\nväkevyys ja näytti kuin hän ei olisi voinut kestää enempää, ja Marhaus\nherra tuli yhä suuremmaksi...\"\n\n\"Ja tietenkin varustus rupesi ahdistamaan, mutta mitä sellainen mies\nvälittää mokomasta pikkuseikasta.\"\n\n\"...ja Marhaus herra sanoi silloin: Jalo herra, olen nähnyt, että\nsinä olet sangen väkevä ritari ja aivan tavattoman voimakas ja meidän\nriitamme ei ole suuri ja senvuoksi olisi ikävä vahingoittaa sinua,\nsillä minä tunnen että sinä olet kovin heikko. Ah, sanoi Gawaine herra,\njalo ritari, sinä viet sanat suustani. Ja sitten he ottivat kypärit\npäästään ja suutelivat toisiaan ja sitten he vannoivat rakastavansa\ntoisiaan kuin veljet...\"\n\nMutta tässä kadotin langan ja nukahdin uudelleen ajatellen, miten suuri\nvahinko oli, että niin mahdottoman voimakkaat miehet -- jotka kykenivät\nrautahaarniskassaan ja vettä valuen vasaroimaan toisiaan kuusi tuntia\nyhtämittaa -- etteivät nuo miehet olleet syntyneet jonakin toisena\naikana, jolloin olisivat voineet käyttää voimaansa hyödyllisemmällä\ntavalla. Ajatelkaa esimerkiksi urosaasia: sen voima on samanlaatuista,\nse käyttää sitä hyödyksi ja on maailmalle hyödyllinen juuri siksi,\nettä se _on_ aasi. Mutta aatelismiehestä ei ole maailmalle hyötyä,\nvaikka hänkin on aasi. Se sekoitus on aina epäonnistunut, sitä ei olisi\nmilloinkaan pitänyt yrittää. Jos erehdys on tapahtunut, niin vahinko on\ntehty, eikä tiedä, mitä seurauksia siitä saattaa olla.\n\nKun uudelleen heräsin ja rupesin häntä kuuntelemaan, huomasin taas\nluvun menneen hukkaan ja Alisanden matkustaneen pitkiä matkoja\nhenkilökuntineen.\n\n\"Ja sitten he ratsastivat ja tulivat syvään kiviseen laaksoon ja\nlaaksossa virtasi kaunis joki ja aivan sen yläpuolella oli joen lähde\nja sen partaalla istui kolme impeä. Tähän maahan, sanoi Marhaus herra,\nei sen kristinuskoon kääntämisen jälkeen ole milloinkaan voinut ritari\ntulla joutumatta ihmeellisiin seikkailuihin...\"\n\n\"Seis, Alisande! Tehän annatte Marhaus herran, Irlannin kuninkaan\npojan, puhua aivan muiden tavalla; teidän pitäisi antaa hänelle murre\ntai ainakin antaa hänen käyttää jotakin luonteenomaista sanontatapaa,\nniin että nimeä kuulematta tuntisi hänet heti kun hän on avannut\nsuunsa. Kaikki suuret kirjailijat käyttävät sitä niksiä. Teidän pitäisi\nantaa hänen sanoa: 'Tähän maahan, saakeli soikoon, ei sen kristinuskoon\nkääntämisen jälkeen ole milloinkaan voinut ritari tulla joutumatta,\nsaakeli soikoon, ihmeellisiin seikkailuihin.' Eikö se kuulosta\nparemmalta?\"\n\n\"... maahan, saakeli soikoon, ei milloinkaan tule ritari joutumatta\nihmeellisiin seikkailuihin. Niin, kyllä se tuntuu paremmalta,\nkaunis herra, mutta sitä on niin vaikea sanoa, mutta ehkä minä voin\nharjaantua. Ja sitten he ratsastivat impien luo ja tervehtivät heitä ja\nvanhimmalla oli kultakruunu päässään ja hän oli vähintäin kuusikymmentä\nvuotta vanha...\"\n\n\"Tarkoitatteko impeä?\"\n\n\"Minä tarkoitan impeä, hyvä herra... ja kultakruunun alta pistivät\nesiin hänen valkoiset hiuksensa...\"\n\n\"Ja luultavasti hänellä oli selluloidihampaat yhdeksän dollaria rivi --\nsitä loksuttavaa lajia, joka syödessä käy ylös alas kuin laskusilta ja\nnauraessa putoaa suusta.\"\n\n\"Toinen impi oli kolmekymmentä talvea vanha ja hänellä oli kultainen\nrengas päässään. Kolmas impi oli vain viisitoista-vuotias...\"\n\nSieluuni tulvahti ajatusaaltoja, ja kaukaisia ääniä värähteli\nkorvissani.\n\nViisitoista vuotta! Huokaa sydän, mutta älä halkea! Oi, kadotettu\narmahaiseni! Juuri samanikäinen kuin hän, joka oli niin lempeä, niin\nkaunis, joka oli ollut minun kaikkeni maailmassa ja jota en enää\nmilloinkaan saa nähdä. Ajatus vie minut hänen luokseen muistojen pitkän\nmeren yli hämärään, epäselvään aikaan, ihanaan aikaan monen monta\nvuosisataa myöhemmin, jolloin lempeinä kesäaamuina heräsin uneksien\nhänestä ja sanoin: \"Halloo, keskus!\", mihin tervehdykseen hänen\nsointuva äänensä heti vastasi: \"Halloo, Hank!\", joka kaikui sfäärien\nmusiikkina ihastuneeseen korvaani. Hän sai kolme dollaria viikossa,\nmutta hän olikin sen arvoinen.\n\nEn voinut enää kauemmaksi seurata Alisanden selitystä, keitä nuo\nvangitut ritarit olivat -- en tiedä edes, antoiko hän mitään selitystä.\nMielenkiintoni oli poissa, ajatukseni liitelivät surullisina kauas.\nSilloin tällöin kuulin sanan sieltä toisen täältä ja sain selville,\nettä ritarit olivat nostaneet kukin impensä hevosen selkään ja\nensimmäinen heistä ratsasti pohjoiseen, toinen itään ja kolmas etelään\netsimään seikkailuja ja että he vuoden ja päivän päästä kokoontuisivat\nvalehtelemaan toisilleen. Vuosi ja päivä ja ilman matkatavaroita. Se\noli muuten kuvaavaa maan yksinkertaisille elintavoille.\n\nAurinko oli laskemaisillaan. Kello kolmelta iltapäivällä Alisande\noli ruvennut kertomaan, keitä lehmäpojat olivat; ei siis juttu ollut\njuossut kovin hitaasti, kun ottaa huomioon, että _hän_ oli ollut\nkertomassa. Ennemmin tai myöhemmin hän kyllä lopettaisi, mutta häntä ei\nmaksanut vaivaa kiirehtiä.\n\nLähestyimme linnaa, joka seisoi eräällä kukkulalla; se oli suuri,\nvahva, kunnioitusta herättävä rakennus, jonka harmaat tornit ja\nrintavarustukset muratti oli sievästi koristanut ja jonka koko\nmajesteetillinen massa kylpi mailleenmenevän auringon säteissä. Se\noli suurin linna, minkä olimme nähneet, ja luulin siksi, että se oli\nmatkamme päämaali, mutta Sandy sanoi ei. Hän ei tietänyt, kuka sitä\nhallitsi; hän oli sivuuttanut sen tullessaan Camelotiin.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nMorgan le Fay.\n\n\nJos kuljeskeleviin ritareihin oli luottamista, niin ei ollut viisasta\npyytää vieraanvaraisuutta mistä linnasta hyvänsä. Itse asiassa\nvaeltavat ritarit _eivät_ kuitenkaan olleet luotettavia henkilöitä\n-- nimittäin nykyajan käsitysten mukaan; mutta jos heitä mittasi\nheidän oman aikansa käsitysten mukaan ja sijoitti heidät omalle\npaikalleen asteikkoon, niin saattoi päästä lähelle totuutta. Keino\noli yksinkertainen. Heidän tiedonannoistaan oli vain vedettävä pois\nyhdeksänkymmentäseitsemän prosenttia; jäännös oli totta. Tämän poiston\njälkeen jäi se totuus jäljelle, että oli parasta saada tietoja\nlinnasta, ennenkuin soitti kelloa -- tarkoitan ennenkuin huusi\nvahdille. Ilostuin siksi, kun jonkun matkan päässä näin ratsastajan,\njoka kääntyi linnasta johtavalle tielle ja ratsasti meitä vastaan.\nLähestyessämme toisiamme näin, että hänellä oli töyhtökypäri, ja mies\ntuntui muuten olevan teräspuvussa, mutta sitäpaitsi hänen yllään oli\nkummallinen päällysvaate -- jäykkä, suora vaate, joka muistutti airuen\nviittaa. Minun täytyi kuitenkin hymyillä huonolle muistilleni, kun\nlähemmäksi tultuani luin hänen kaavustaan sanat:\n\n_\"Persimmonsin saippua on kaikkien primadonnain mielisaippua!\"_\n\nTuon tuollaisen olin itse keksinyt, ja sen tarkoituksena oli olla apuna\nkansan sivistämisessä ja kohottamisessa. Ensiksikin se oli salainen ja\nviekkaasti annettu isku vaeltavan ritariuden humpuukia vastaan, vaikkei\nsitä aavistanut kukaan muu kuin minä. Olin lähettänyt maailmalle koko\njoukon tuollaisia henkilöitä -- rohkeimpia ritareita, mitä käsiini olin\nsaanut, kaikki olin pannut kirjoituksilla varustettujen reklaamilevyjen\nväliin ja arvelin, että kun niitä olisi tarpeeksi monta, niin he\nnäyttäisivät naurettavilta. Ja ellei taas teräkseen puettu aasi\nkantaisi reklaamitaulua, niin hän itse näyttäisi naurettavalta, kosk'ei\ntarpeeksi seurannut muotia.\n\nToiseksi nämä lähetyssaarnaajat asteittain ja epäilyksiä tai\nlevottomuutta herättämättä levittäisivät jonkunverran siisteyttä\naatelistoon, ja aatelistosta se leviäisi kansaan, jos vain papisto\npysyisi aloillaan. Tämä olisi miina kirkon alle. Tarkoitan, että se\nolisi askel oikeaan suuntaan. Sitten seuraisi kasvatus ja vapaus -- ja\nkirkko rupeaisi kaatumaan. Koska minun vakaumukseni mukaan valtiokirkko\non rikos sinänsä, kansan orjuuttamista, ei minulla siis ollut\nminkäänlaisia epäilyksiä, vaan olin valmis hyökkäämään sen kimppuun\nmilloin hyvänsä ja millä keinoin tahansa, kunhan vain voisin sitä\nvahingoittaa. \"Lähetyssaarnaajani\" olivat saaneet oppia selittämään\nkaavuissaan olevien kultaisten kirjoitusten merkityksen -- loistava\nkultaus oli erittäin hyvä aate. Olisin saanut itse kuninkaan kantamaan\nreklaamitaulua tuon barbaarisen loiston takia -- lähetyssaarnaajien\npiti tulkita kirjoitukset ja sitten selittää saippua-sanan merkitys\nylhäisille herroille ja naisille, ja jos nämä pelkäsivät sitä, piti\nheidän taivuttaa nämä koettamaan vaikutusta koiraan. Lähetyssaarnaajan\ntoinen shakkisiirto oli koota perheenjäsenet ja koettaa saippuaa\nitseensä; hänen ei pitäisi säikähtää epätoivoistakaan koetta saadakseen\naatelistolle todistetuksi, että saippua on vaaratonta ainetta; jos\nvielä jäisi joku epäilyksen hiven, piti hänen vangita erakko -- niitä\nvilisi metsät täynnä; ne nimittivät itseään pyhimyksiksi, ja niiden\nluultiin olevan pyhimyksiä. Ne olivat kuvaamattoman pyhiä ja tekivät\nihmeitä, ja kaikki kunnioittivat niitä suuresti. Jos erakko saattoi\nelää pesun jälkeen, eikä tämä kuitenkaan vakuuttanut herttuaa, niin oli\nparasta heittää kaikki toiveet ja jättää herttua rauhaan.\n\nHeti kun lähetyssaarnaajani tapasivat vaeltavan ritarin maantiellä,\nhe pesivät hänet ja hänen toinnuttuaan antoivat hänen vannoa, että\nhän hankkisi reklaamitaulun ja pyhittäisi loput elonpäivänsä saippuan\nkäytön ja sivistyksen edistämiseen. Seurauksena oli, että vähitellen\ntämän alan työläiset lisääntyivät ja uudistus ajettiin hiljalleen läpi.\nSaippuatehtaani sai sen pian kokea. Alussa minulla oli ollut vain kaksi\napulaista, mutta ennenkuin läksin kotoa, oli niitä jo viisitoista, ja\ntehdas kävi yötä päivää. Sen vaikutus ilmakehään oli niin merkillinen,\nettä kuningas oli vähällä pyörtyä ja kulki edestakaisin huohotellen\nja selitellen, ettei hän luullut sietävänsä enää enempää, ja Lancelot\nherraan se vaikutti siinä määrin, ettei hän tehnyt muuta kuin\nkuljeskeli katolla kiroillen, vaikka sanoinkin hänelle, että siellä\nylhäällä oli pahempi kuin missään muualla, mutta hän sanoi tahtovansa\nilmaa. Hän murisi aina, ettei palatsi ollut saippuatehtaan oikea\npaikka, ja sanoi, että jos joku perustaisi sellaisen hänen taloonsa,\nhän piru vieköön kuristaisi sen ihmisen. Naisia oli läsnä, mutta\nmitä nuo ihmiset siitä välittivät. He saattoivat kiroilla lapsenkin\nläsnäollessa, jos tuuli puhalsi heitä kohden, kun tehdas oli käynnissä.\n\nLähetyssaarnaaja, jonka tapasin, oli nimeltään La Cote Male Taile, ja\nhän sanoi, että tässä linnassa asui Morgan le Fav, kuningas Arthurin\nsisar, joka oli naimisissa kuningas Uriensin kanssa; kuninkaan\nvaltakunta oli niin iso, että keskipisteessä seisoen saattoi heittää\nkiven naapurivaltakuntaan. \"Kuninkaita\" ja \"kuningaskuntia\" oli\nBritanniassa yhtä paljon kuin Joosuan aikaan pikku Palestiinassa, missä\npiti nukkua polvet koukussa, sillä niitä ei voinut ojentaa, ellei ollut\npassia.\n\nLa Cote oli alakuloinen, sillä hän oli kärsinyt suurimman\nvastoinkäymisen koko taisteluretken aikana. Hän ei ollut päästit\nirti ainoastakaan saippuapalasta, ja kuitenkin hän oli käyttänyt\nkaikkia ammattiniksejä, vieläpä pessyt erään erakonkin, mutta erakko\nkuoli. Sangen surullinen tapaus, sillä sitä hölmöä pidettäisiin nyt\nmarttyyrina ja se pääsisi paikalleen pyhimysten joukkoon roomalaiseen\nkalenteriin. Niin La Cote Male Taile herra onnettomana valitti, ja\nhänen surunsa oli niin suuri, että sydämeni vuoti verta. Tunsin\nkutsumusta lohduttaa ja rauhoittaa häntä ja siksi sanoin:\n\n\"Heittäkää surunne, kaunis ritari, sillä tuo ei ole tappio. Meillä\non pää, teillä ja minulla, ja miehillä, joilla on pää, ei ole\ntappioita, vaan pelkkiä voittoja. Katsokaamme, emmekö voi muuttaa tätä\nnäennäistä tappiota eduksemme, saippuamme reklaamiksi -- totisesti,\nvaikuttavimmaksi reklaamiksi, mitä milloinkaan olisimme voineet keksiä,\nreklaamiksi, joka muuttaa Washington-vuoren tappion Matterhornin\nvoitoksi. Me lisäämme teidän tauluunne: 'Valittujen suojeluksen\nalainen.' Mitä siitä sanotte?\"\n\n\"Totisesti ihmeellinen aate!\"\n\n\"Pieneksi vaatimattomaksi yhden rivin ilmoitukseksi se ei todellakaan\nole hullumpi.\"\n\nKolportööri-paran alakuloisuus haihtui. Hän oli urhea mies ja oli\naikoinaan suorittanut suuria urotöitä. Hänen kuuluisuutensa perustui\nkuitenkin suurimmaksi osaksi seikkailuihin, jotka olivat tapahtuneet\nsamanlaisella retkellä kuin se, jolla minä parhaillaan olin. Hän\noli kerran suorittanut sellaisen erään Maledisant-nimisen impyen\nkanssa, joka oli yhtä liukaskielinen kuin Sandy, vaikka toisella\ntavalla, sillä hänen suustaan ei lähtenyt muuta kuin herjauksia,\nkun taas Sandyn musiikki oli paljon ystävällisempää. Tunsin varsin\nhyvin hänen tarinansa ja osasin senvuoksi oikein tulkita säälin, joka\nhyvästellessämme väikkyi hänen kasvoillaan. Hän arveli, että minulla\noli kohtalaisen kovat oltavat.\n\nSandy ja minä käsittelimme hänen tarinaansa ratsastaessamme edelleen,\nja Sandy sanoi', että La Coten huono onni oli peräisin tuon matkan\nalkupuolelta. Kuninkaan narri oli näet heittänyt hänet ensimmäisenä\npäivänä satulasta, ja tapana on, että tyttö pakenee voittajan luo,\nmutta Maledisant ei tehnyt niin. Jälkeenkinpäin hän itsepintaisesti\npiti miehestä kiinni huolimatta kaikista tappioista. Mutta, keskeytin\nminä, otaksutaan, että voittaja kieltäytyy ottamasta saalistaan\nvastaan? Sandy vastasi, ettei sellainen käynyt päinsä -- ritarin\ntäytyi. Hän ei voinut kieltäytyä; se ei olisi ollut oikein. Tämän\nasian painoin mieleeni. Jos Sandyn musiikki kävisi joskus liian\nvaivalloiseksi, antaisin jonkun ritarin tehdä silppua itsestäni siinä\nhyvässä toivossa, että tyttö pakenisi voittajan syliin.\n\nHyvissä ajoin vahdit huusivat meille valleilta -- ja muutamia\nsanoja vaihdettuamme pääsimme sisään. Minulla ei ole mitään hauskaa\nkerrottavana tästä käynnistä, mutta mikään pettymys se ei ollut, sillä\ntunsin Morgan le Fayn maineelta enkä odottanut mitään huvia. Koko\nvaltakunta pelkäsi häntä, sillä hän oli saanut kaikki uskomaan, että\nhän oli oikea noita-akka. Kaikki hänen toimensa olivat ilkeitä ja hänen\nvaistonsa pirulliset. Hän oli täpö täynnä kylmäveristä pahuutta. Koko\nhänen elämänsä oli rikosten mustaama, ja näiden rikosten joukossa oli\nmurha tavallisin. Olin hyvin utelias hänet näkemään -- yhtä utelias\nkuin näkemään saatanan itsensä. Hämmästyksekseni hän oli kaunis;\nmustat ajatukset eivät olleet tehneet ulkonäköä luotaantyöntäväksi,\nikä ei ollut rypyttänyt hänen silkinhienoa ihoansa eikä hävittänyt\nhänen kukoistavaa raikkauttaan. Hän olisi voinut käydä vanhan Uriensin\ntyttärentyttärestä, häntä olisi voinut pitää oman poikansa sisarena.\n\nHeti tultuamme sisään saimme käskyn ilmaantua hänen luokseen. Kuningas\nUriens oli läsnä -- ulkonäöstä päättäen siivo vanha herra, jolla oli\nnujerretun ilme -- ja myöskin hänen poikansa, Uwaine le Blanchemains\nherra, joka luonnollisesti kiinnitti mieltäni, koska muuan satu tiesi\nkertoa hänen kerran taistelleen yksinään kolmeakymmentä ritaria\nvastaan, ja myös siksi, että hän oli Gawaine herran ja Marhaus herran\nmukana siinä seikkailussa, jota Sandy oli minulle kertonut. Mutta\nMorgan itse oli paras vetovoima, esiinpistävin persoonallisuus. Näkyi\nselvästi, että hän se talossa komentoa piti. Hän käski meidän istuutua\nja rupesi mitä viehättävimmällä ja arvokkaimmalla tavalla tekemään\nminulle kysymyksiä. Totisesti, hänen puheensa oli kuin linnunlaulua\ntai huilunsoittoa. Olin jo aivan varma siitä, että tätä naista oli\nhirvittävästi paneteltu. Hän liverteli ja viserteli, kun eräs kaunis,\nnuori paashi, joka oli puettu kaikkiin sateenkaaren väreihin, eloisana\nja kevyenä kuin meren aalto polvistui hänen eteensä tarjoten hänelle\njotakin kultaisella lautasella. Polvistuessaan poika taisi hiukan\nmenettää tasapainoaan, sillä hän horjahti eteenpäin ja kosketti aivan\nkevyesti kuningattaren polvea. Tämä pisti tikarin häneen, aivan kuin\nse olisi ollut maailman luonnollisin asia -- yhtä välinpitämättömästi,\nkuin joku toinen olisi lävistänyt rotan.\n\nPoika-raukka! Hän lyyhistyi lattialle, väänteli silkkijalkojaan\nkouristuksentapaisessa tuskassa ja kuoli. Vanhalta kuninkaalta, joka ei\nvoinut peittää sääliään, pääsi tahtomaton \"aa-ah\", mutta kuningattaren\nsilmäys mykisti hänet. Uwaine herra meni äitinsä viittauksesta\netuhuoneeseen ja huusi sisään muutamia palvelijoita, sillä aikaa kuin\nmadame jatkoi livertävää lörpötystään.\n\nNäin hänen osaavan hoitaa taloaan, sillä puhuessaan hän piti\npalvelijoita silmällä nähdäkseen, etteivät käyttäytyisi tyhmästi\nnostaessaan ja kantaessaan vainajaa pois. Kun he sitten olivat\npalanneet loistavan puhtaat pyyhinliinat käsissään, lähetti hän toisen\ntoisensa perästä ulos, ja kun he olivat pyyhkineet ja aikoivat poistua,\nosoitti hän pientä punaista, pisaran suuruista läiskää, jota heidän\nheikkonäköisemmät silmänsä eivät olleet huomanneet. Huomasin nyt, että\nLa Cote Male Taile ei ollut tavannut tämän talon rouvaa. Epäsuorat\ntodisteet vaikuttavat usein vakuuttavammin kuin monet sanat.\n\nMorgan le Fay kaiutti yhä edelleen huilumaista ääntään. Tosiaankin\nmerkillinen nainen. Ja millainen katse hänellä oli! Kun se moittivana\nsuuntautui näihin palvelijoihin, vetäytyivät he taapäin ja vavahtivat\nkuin pelokas ihminen salaman iskiessä pilvenraosta. Olin vähällä\nitsekin käyttäytyä samoin. Bror Uriensin laita oli sama. Hän oli aina\npelon rajamailla. Hän värähti aina kuningattaren katsahtaessa häneen.\n\nKeskustelun aikana satuin sanomaan muutamia imartelevia sanoja kuningas\nArthurista, sillä hetkiseksi unohdin, miten tämä naikkonen vihasi\nveljeään. Imartelevien sanojen vaikutus näyttäytyi pian. Hän musteni\nkuin ukkospilvi, huusi henkivartiostonsa ja sanoi:\n\n\"Laahatkaa heti nuo roistot vankiluoliin.\"\n\nMinun tuli jäätävän kylmä, sillä hänen vankiluolillaan oli oma\nmaineensa. En tiennyt, mitä tehdä tai sanoa. Aivan toisin Sandy. Kun\nvartija tarttui minuun, avasi tyttö aivan luottavaisesti ja varmana\nsuunsa sanoen:\n\n\"Jeesus Maaria, järjetön, tahdotko päästä hengestäsi? Sehän on Poosu!\"\n\nTosiaankin onnellinen pälkähdys! Ja niin yksinkertainen, mutta minä en\nmilloinkaan olisi sitä itse keksinyt. Olen syntynyt vaatimattomaksi --\nen kokonaan, mutta pilkutellen, ja tässä oli eräs pilkku.\n\nVaikutus madameen oli kuin sähköiskun. Se kirkasti hänen kasvonsa\nja palautti hänen hymynsä, hänen lumoavat elkeensä ja koko hänen\nviehättävyytensä, mutta kaikki tuo ei riittänyt peittämään sitä\ntosiasiaa, että hän oli kuolettavasti peloissaan. Hän sanoi:\n\n\"Onko ennen nähty noin yksinkertaista tyttöä! Miten se, jolla on\nsellaiset kyvyt kuin minulla, voi muuta kuin leikillä sanoa sen, minkä\näsken sanoin Merlinin voittajalle? Taikakeinoillani näin ennakolta\nteidän tulonne ja tunsin teidät saapuessanne. Käytin tätä pikkupilaa\nvain saadakseni sinut käyttämään mahtiasi, sillä luulin, että antaisit\nsalaperäisen tulen polttaa henkivartiani, niin että nämä kaikki miehet\nolisivat menneet tuhkaksi -- sellainen ihme nousee yli kykyjeni, mutta\nkatsoisin sitä mielelläni.\"\n\nHenkivartio ei ollut yhtä utelias ja meni ulos heti, kun sai luvan\nsiihen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nKuninkaalliset kemut.\n\n\nMadame, joka näki minut rauhalliseksi ja lepytetyksi, luuli varmasti\npettäneensä minut selityksellään, sillä hänen pelkonsa katosi ja\nvähän ajan perästä hän rupesi kiusaamaan minua; aloin tuntea elämäni\nikäväksi, kun hän vaatimalla vaati minua tempuillani surmaamaan\njonkun. Ilokseni hänen täytyi keskeyttää, kun tuli kutsu rukoukseen.\nSe tunnustus täytyy antaa aatelistolle ja ylimystölle, että miten\ntyrannimaisia, murhan- ja ryöstönhaluisia sekä siveellisesti\nturmeltuneita he olivatkin, he kuitenkin olivat syvästi ja\nhurmioituneesti uskonnollisia. Ei mikään saanut heitä lyömään laimin\nkirkon määräämien hartaudenharjoitusten säännöllistä ja uskollista\ntäyttämistä. Useammin kuin kerran olen nähnyt aatelismiehen, joka on\nvoittanut vihollisensa, pysähtyvän rukoilemaan, ennenkuin leikkaa hänen\nkaulansa; useammin kuin kerran olen nähnyt aatelismiehen, joka on ollut\nväijyksissä ja tappanut vihollisensa, vetäytyvän lähimmän pyhimyksen\nalttarille nöyrästi kiittämään ja ylistämään, ennenkuin on ottanut\naikaa ruumiin ryöstämiseen. Mitään kauniimpaa ja liikuttavampaa ei\nesiintynyt edes suurenmoisen pyhimyksen Benvenuto Cellinin elämässä,\ntuhannen vuotta ajassa eteenpäin. Britannian koko aatelisto oli\nperheineen mukana aamu- ja iltajumalanpalveluksissa omissa yksityisissä\nkappeleissaan, ja kaikkein pahimmatkin pitivät näitä hartaushetkiä\nviisi, kuusi kertaa päivässä. Ja tämä oli kokonaan kirkon ansiota.\nVaikka en ole katolisen kirkon ystävä, täytyy minun tämä kuitenkin\ntunnustaa. Ja vasten tahtoani tulin usein kysyneeksi: \"Mitä tämä maa\nolisi ilman kirkkoa?\"\n\nRukouksen jälkeen söimme päivällistä suuressa juhlasalissa, jota\nvalaisivat sadat taliliekit, ja kaikki oli niin komeata ja ylellistä ja\nprimitiivisesti suurenmoista, kuin isäntäväen kuninkaallinen arvo vaati.\n\nSalin perälle oli katettu koroke kuninkaalle, kuningattarelle ja heidän\npojalleen Uwainelle. Sen edessä lattialla oli pitkä, yleinen pöytä.\nTämän ääressä istuivat, suolan yläpuolella, palvelevat aatelismiehet\nja heidän perheittensä täysikasvuiset jäsenet, lyhyesti sanoen koko\nhovi, joka nousi kuuteenkymmeneenyhteen henkilöön; suolan alapuolella\nistuivat alemmat hovivirkailijat ja ylimmät heidän alaisistaan. Kaiken\nkaikkiaan istui pöydässä satakahdeksantoista henkilöä, ja jokseenkin\nyhtä monta livereihin puettua palvelijaa seisoi heidän tuohensa\ntakana tai suoritti palvelusta muulla tavoin. Näky oli mahtava.\nParvekkeella istui soittokunta, joka hoiteli symbaaleja, valttitorvia,\nharppuja ja muita epämiellyttäviä instrumentteja, ja kemut alkoivat\neräällä kappaleella, joka tuntui olevan ensimmäinen luonnos tai ehkä\nalkuperäinen kissannaukumus eräästä kappaleesta, joka myöhempinä\nvuosisatoina on tunnettu nimellä \"Ah, aika mennyt, suloinen\". Se oli\nsilloin uutta, mutta olisi pitänyt paremmin harjoitella. Jostakin\nsyystä kuningatar tuomitsi säveltäjän hirtettäväksi päivällisen jälkeen.\n\nKappaleen jälkeen pappi, joka seisoi kuninkaallisen pöydän takana, luki\nsangen pitkän ruokaluvun kielellä, jonka piti käydä latinasta. Heti\nsen jälkeen kaikki passaripojat lähtivät paikoiltaan -- syöksyivät,\nryntäsivät, lensivät ulos, toivat ruoan sisään, ja valtava ateriointi\nalkoi. Kaikkien leuat avautuivat ja sulkeutuivat yksiäänisesti, ja se\nmuistutti maanalaisen koneen vaimennettua pauhua.\n\nMutustaminen jatkui puolitoista tuntia, ja ruokavarain kulutus voitti\nvilkkaimmankin mielikuvituksen. Juhlan _pièce de résistancesta_ --\nsuunnattomasta villisiasta, joka alussa oli maannut keskellä pöytää\nvaltavana ja vaikuttavana -- ei ollut enää jäljellä muuta kuin jotakin,\njoka muistutti krinoliinia. Ja villisika oli vain sen vertauskuva, mitä\noli tapahtunut muille ruokalajeille.\n\nPiirasten ja muiden jälkiruokien mukana alkoi varsinainen ryyppääminen\n-- ja lörpöttely. Viini- ja simakannu toisensa jälkeen katosi ja\nkaikki tulivat ensin rattoisiksi, sitten iloisiksi, sitten raisuiksi\n-- molemmat sukupuolet -- ja lopuksi jotenkin metelöiviksi. Miehet\nkertoivat juttuja, jotka olivat hirveitä kuulla, mutta kukaan ei\npunastunut, ja kun lopuksi tultiin itse ytimeen, purskahtivat kaikki\nsellaiseen honotukseen, että linna tuntui vavahtelevan. Naiset\nvastasivat pikkujutuilla, jotka olisivat saattaneet Margareta\nNavarralaisen ja vieläpä Englannin suuren Elisabetinkin kätkemään\nkasvonsa nenäliinaan, mutta kukaan ei täällä tehnyt niin, täällä vain\nnaurettiin -- tai oikeammin sanoen ulvottiin. Melkein kaikissa näissä\nhirvittävissä jutuissa olivat kirkonmiehet uskaliaina sankareina,\nmutta se ei suinkaan loukannut kappalaista, hän nauroi mukana, vieläpä\nteki enemmänkin. Pyynnöstä hän esitti laulun, joka varmasti oli yhtä\nuskallettu kuin yksikään muu sinä iltana esitetty renkutus.\n\nKeskiyön aikana kaikki olivat väsyneet ja lopussa naurusta, ja useimmat\nolivat humalassa; muutamat itkuvalmiita, muutamat riehakkaita,\nmuutamat riidanhaluisia, ja jotkut makasivat \"kuolleina\" pöydän\nalla. Naisten joukossa oli liikuttavinta katsella erästä sangen\nkaunista nuorta herttuatarta, joka oli mennyt naimisiin samana\npäivänä. Juuri sellaisena, kuin hän nyt oli, hän olisi voinut käydä\nregentiksi kutsutun Orleansin herttuan tyttärestä noilla kuuluisilla\npäivällisillä, joilta tämä herjauksia huutavana ja juopumuksesta\navuttomana kannettiin sänkyynsä _l'Ancien Régimen_ ylistettyinä ja\nkaivattuina aikoina.\n\nÄkkiä, juuri papin nostettua kätensä ja kaikkien päiden painuttua\nkunnioittavina siunausta vastaan ottamaan, ilmestyi ovikaaren alle\nvanha, valkotukkainen nainen, joka nojautui kainalosauvaan. Hän nosti\nkeppiään, osoitti kuningatarta ja huusi:\n\n\"Jumalan viha ja tuomio kohdatkoon sinua, säälimätön nainen, joka\nolet surmannut minun viattoman lapsenlapseni ja särkenyt tämän vanhan\nsydämen, jolla ei paitsi häntä ollut sukulaista, ei ystävää, ei turvaa\ntässä maailmassa!\"\n\nKaikki ristivät itsensä kauhistuneina, sillä näille ihmisille kirous\noli hirveä asia. Mutta kuningatar nousi majesteetillisena istuimeltaan,\nhänen silmissään paloi pahaenteinen tuli, ja hän antoi vastauksen,\njonka tarkoituksesta ei voinut jäädä epätietoiseksi:\n\n\"Ottakaa hänet kiinni! Roviolle!\"\n\nVartijat lähtivät paikoiltaan käskyä täyttämään. Mikä häpeä, mikä\nkamala ilkityö! Mitä tehdä? Sandy katsahti minuun; ymmärsin hänen\njälleen saaneen \"vihjeen\". Sanoin:\n\n\"Tehkää niinkuin haluatte.\"\n\nSiinä silmänräpäyksessä hän oli pystyssä ja seisoi kuningattaren\nedessä. Hän osoitti minua sanoen:\n\n\"Madame, _hän_ sanoo, ettei se saa tapahtua. Peruuta käskysi, tai\nmuuten hän räjähdyttää tämän linnan ilmaan, ja se katoaa kuin unikuva!\"\n\nKirottua! Sitoa minut moiseen...! Ajatella, jos kuningatar...\n\nMutta hämmennykseni katosi ja pelkoni haihtui, sillä kuningatar\nseisoi nujerrettuna, myöntyi heti ja vaipui tuoliinsa. Yks' kaks'\nhän oli selvinnyt ja samoin suurin osa seurakuntaa. Koko seurue\nsyöksyi pystyyn, antoi palttua etiketille ja ryntäsi ovea kohden\nkuin pahin roskajoukko. He kaatoivat tuoleja, särkivät vateja ja\nlautasia, tappelivat, repivät ja tyrkkivät-toisiaan -- ponnistelivat\nkaikin voimin päästäkseen ulos, peläten, että muuttaisin mieleni ja\nräjähdyttäisin linnan, niin että se katoaisi äärettömään avaruuteen.\nEi voi kieltää, että he olivat ylen taikauskoisia. Siitä käsityksestä\ntäytyy pitää kiinni, jos mieli ymmärtää heidän käytöstään.\n\nKuningatar-parka oli niin pelästynyt ja nöyryytetty, ettei hän\nuskaltanut edes säveltäjää hirtättää kysymättä minulta lupaa. Säälin\nnais-raukkaa, ja kuka tahansa olisi säälinyt, sillä hän todellakin\nkärsi. Tunsin taipuvaisuutta antaa hänelle myöten niin paljon kuin oli\nmahdollista enkä tahtonut pitkittää ankaruuttani äärimmäisyyksiin.\nHarkitsin siis vähän asiaa, ja lopputuloksena oli, että hän sai kutsua\nsoittokunnan koolle ja antaa sen vielä kerran soittaa \"Ah, aika mennyt,\nsuloinen\". Katsoin hänen olevan oikeassa ja annoin hänen hirtättää\nsoittokunnan. Tämä pieni myönnytys vaikutti edullisesti kuningattareen.\nVähän hyödyttää valtiomiestä harjoittaa kaikissa mahdollisissa\ntilaisuuksissa raudankovaa isyyttään. Se näet loukkaa hänen\nkäskynalaisensa ylpeyttä ja kaivaa siten maaperää hänen jalkojensa\nalta. Pieni myönnytys silloin tällöin siinä, missä se ei vahingoita, on\nvarmasti parempaa politiikkaa.\n\nKun kuningatar nyt taas oli rauhoittunut ja jotensakin päässyt\npelostaan, alkoi humala uudelleen vaikuttaa ja vei hänet pitemmälle\nkuin säädyllistä oli. Tarkoitan, että se pani hänen hopeanhelisevän\nkielensä laulamaan. Herra paratkoon hänen lörpötystään. Minun on turha\nsanoakaan, että oli jo jokseenkin myöhäistä ja että olin väsynyt ja\nuninen. Sadattelin itsekseni, etten ollut ymmärtänyt mennä nukkumaan,\nkun tilaisuus oli ollut. Nyt täytyi kestää -- ainoa mahdollisuus. Hän\njatkoi jokellustaan ja liverrystään, joka kaikui omituisena tämän\nnukkuvan linnan syvässä ja aavemaisessa hiljaisuudessa, kunnes linnan\nsyvimmistä syvyyksistä kuului kaukainen huuto, aivan kuin tukahdutettu\nkirkuna -- niin tuskan täyttämä, että se pani kylmät väreet kulkemaan\npitkin ruumistani. Kuningatar keskeytti puheensa, ja hänen silmänsä\nloistivat ihastuksesta. Hän painoi hurmaavan päänsä kallelleen kuin\nkuunteleva lintu. Uudelleen leikkasi tuo huuto hiljaisuutta.\n\n\"Mitä se on?\" kysyin.\n\n\"Eräs totisesti jäykkäniskainen sielu, joka kestää kauan -- nyt sitä on\njo kestänyt monta tuntia.\"\n\n\"Mitä hän kestää?\"\n\n\"Piinapenkkiä. Tule, niin saat nähdä jotakin hauskaa. Ellei hän nyt\nilmaise salaisuuttaan, niin saat nähdä hänet revittävän palasiksi.\"\n\nKuinka silkinhieno ja siro tämä noita olikaan; ja niin rauhallinen ja\nvarma, jotavastoin minua värisytti sääli tuon mies-raukan kärsimysten\ntakia. Rautapaitaan puetut soihdunkantajat edellä me kuljimme\nkumajavien holvikäytävien läpi ja pitkin liukkaita, vettävuotavia\nportaita, missä home haisi ja pimeys oli vallinnut vuosisatoja --\nkylmä, kurja matka, jota ei suinkaan lyhentänyt kauniin noidan\nkidutettavaa ja hänen rikostaan koskeva lärpätys. Joku nimetön\nilmiantaja oli syyttänyt miestä siitä, että tämä oli tappanut hirven\nkuninkaallisilta metsästysmailta.\n\n\"Nimettömiä ilmiantoja ei pitäisi kuulla, teidän korkeutenne\",\nsanoin minä. \"Olisi oikeampaa kuulustella syytettyä ja ilmiantajaa\nvastatusten.\"\n\n\"Se ei juolahtanut mieleeni, kun asia on niin mitätön. Mutta vaikka\nolisin tahtonutkin, niin en olisi voinut, sillä ilmiantaja tuli\npimeässä naamioituna kertomaan siitä metsänvartijalleni ja poistui heti\nsen jälkeen, niin ettei metsänvartija voinut häntä tuntea.\"\n\n\"Onko se tuntematon siis ainoa, joka on nähnyt hirven tapon?\"\n\n\"Ei tietenkään; ei kukaan ole nähnyt hirven tappoa, mutta se tuntematon\ntapasi tuon roiston lähellä sitä paikkaa, missä hirvi makasi, ja tuli\nvelvollisuutensa mukaan ilmiantamaan hänet metsänvartijalle.\"\n\n\"Siis myös se tuntematon oli hirven läheisyydessä? Eikö ole\nmahdollista, että juuri hän tappoi hirven? Tuo naamioidun henkilön\nvelvollisuudentunto vaikuttaa vähän epäilyttävältä. Mutta mitä teidän\nkorkeutenne tarkoittaa miehen kiduttamisella? Mitä se hyödyttää?\"\n\n\"Hän ei tunnusta muuten, ja ellei hän tunnusta, niin hänen sielunsa on\nkadotettu. Lain mukaan hänen on elämällään sovitettava rikoksensa, ja\nkyllä minä laitan niin, että sovitus tulee, mutta olisi vaarallista\nomalle sielulleni antaa hänen kuolla ilman rippiä ja synninpäästöä.\nOlisin hyvin tyhmä, jos _hänen_ kärsimyksiään helpottamalla\nheittäytyisin helvettiin.\"\n\n\"Mutta, teidän korkeutenne, otaksukaa, ettei hän tunnusta.\"\n\n\"Sen saamme pian nähdä. Jos kidutan hänet kuoliaaksi hänen\ntunnustamaan, voi se ehkä todistaa, ettei hänellä ole mitään\ntunnustettavaa -- eikö totta? Minua ei silloin tuomita, koska olen\nantanut kiduttaa sellaista ripittämätöntä miestä, jolla ei ole mitään\ntunnustettavaa, vaan pääsen vapaaksi joka tapauksessa.\"\n\nSellaista oli sen ajan tolkuton ajatuksenjuoksu. Hänen kanssaan ei\nkannattanut väitellä. Syyt eivät vaikuta kasvatuksen paaduttamaan; ne\nvaikuttavat yhtä vähän kuin laineet kallioon. Ja hänen kasvatuksensa\noli sama kuin kaikkien muiden. Maan parhaat päät eivät kyenneet\ntajuamaan, että heidän käsityskantansa oli nurinkurinen.\n\nKun astuimme kidutuskoppiin, minua kohtasi näky, jota en milloinkaan\nunohda. Toivoisin voivani sen unohtaa. Nuori, noin kolmikymmen-vuotias\njättiläinen makasi penkillä ranteet ja nilkat sidottuina köysiin,\njoiden päät kulkivat väkipyörissä. Hän oli aivan väritön, piirteet\nvääntyneet ja jäykät, ja hikipisarat peittivät otsan. Pappi seisoi\nkumartuneena hänen kummallakin puolellaan; pyöveli oli läsnä; sotilaat\npitivät vahtia; savuavia soihtuja paloi kannattimissaan pitkin seiniä;\neräässä nurkassa istui nuori naisraukka kasvot tuskan vääristäminä ja\npuolivilli arka katse silmissään. Hänen polvillaan oli pieni nukkuva\nlapsi. Juuri kynnyksen yli astuessamme pyöveli väänsi vipusinta, vain\nhivenen verran, mutta se pusersi huudon sekä vangilta että naiselta;\nminä karjaisin, ja pyöveli laski otteensa kysymättä, kuka hänelle oli\nhuutanut. En voinut sallia moisten kauheuksien jatkuvan -- se olisi\nottanut hengen minulta. Pyysin kuningattarelta lupaa tyhjentää kopin ja\npuhua vähän kahden kesken vangin kanssa, ja kun hän aikoi vastustaa,\nniin minä alensin ääntäni sanoen, etten tahtonut järjestää kohtausta\nhänen palvelijoittensa läsnäollessa, mutta että minun _täytyi_ saada\ntahtoni perille, sillä olin kuningas Arthurin edustaja ja puhuin hänen\nnimessään. Pyysin hänen antamaan minulle henkilökohtaisen puoltosanan\nja sitten poistumaan. Se ei ollut hänestä hauskaa, mutta hän nieli\npillerinsä ja meni vielä pitemmälle kuin olin aikonut pyytääkään.\nPyysin vain hänen arvovaltansa tukea, mutta hän sanoikin:\n\n\"Te noudatatte kaikessa tämän herran määräyksiä. Hän on Poosu.\"\n\nSanoilla oli merkillinen lumousvoima; se näkyi selvästi lurjuksien\nelkeistä. Kuningattaren henkivartio lähti saattamaan valtiatartaan,\nsoihdunkantajat kulkivat heidän edellään, ja kellarimaiset holvit\nkajahtelivat poistuvien askelista. Annoin nostaa vangin kidutuspenkiltä\nja panna hänet vuoteeseensa, hauteita laitettiin hänen haavoilleen, ja\nhän sai viiniä juodakseen. Nuori nainen hiipi lähemmäksi, innokkaana,\nhellänä, mutta vavisten -- kuin olisi pelännyt pois karkoitettavan. Hän\nkoetti huomaamatta silittää vangin otsaa, mutta hypähti kauhistuneena\ntakaperin, kun satuin kääntymään häneen päin. Surullista nähdä.\n\n\"No toki -- taputtakaa kernaasti häntä, tyttöseni, jos tahdotte\",\nsanoin minä. \"Tehkää hänelle mitä mieleenne juolahtaa. Älkää välittäkö\nminusta.\"\n\nHänen katseensa oli kiitollinen kuin eläimen, kun sille osoittaa\nystävällisyyttä, jota se ymmärtää. Hän pani lapsen syrjään, hänen\nposkensa painui hetkeksi miehen poskea vasten, hänen kätensä leikkivät\nmiehen hiuksissa, ja ilonkyyneleltä putoili miehen kasvoille. Mies\nheräsi taas eloon ja hyväili vaimoansa katseillaan -- enempään hän\nei kyennyt. Arvelin nyt voivani tyhjentää luolan. Minä yksinäni jäin\nperheen seuraan. Sanoin silloin:\n\n\"No, ystäväiseni, nyt te kerrotte minulle koko jutun, teidän\nkannaltanne katsottuna. Toisen puolen tunnen jo itse.\"\n\nMies ravisti päätään kiellon merkiksi, mutta vaimo oli -- minun\najatukseni mukaan -- tyytyväinen, sangen tyytyväinen ehdotukseeni.\nJatkoin:\n\n\"Olette kai kuullut puhuttavan minusta.\"\n\n\"Kyllä, kukapa ei olisi kuullut kuningas Arthurin mailla!\"\n\n\"Jos huhu on puhunut totta minusta, niin teidän ei kai tarvitsisi\npelätä minua.\"\n\nNainen puhkesi innokkaasti puhumaan:\n\n\"Oi, kaunis herra, koeta taivuttaa hänet! Sinä voit, jos tahdot. Ja\nhän kärsii niin hirveästi -- ja minun tähteni hän kärsii. Miten voin\nminä sitä kestää? Jospa vain näkisin hänen kuolevan -- suloisen, nopean\nkuoleman! Oi, Hugo, en tätä enää kestä!\"\n\nJa hän rupesi nyyhkyttämään, polvistui eteeni ja kerjäsi ja rukoili.\nMitä hän rukoili? Miehensä kuolemaako? Moinen meni jo käsityskykyni\nyläpuolelle. Mutta Hugo keskeytti hänet:\n\n\"Hiljaa, hiljaa! Et tiedä mitä pyydät. Antaisinko helpon kuoleman\nvuoksi rakkaitteni nähdä nälkää? Paremmin olisin luullut sinun minut\ntuntevan.\"\n\n\"Tätä en enää ymmärrä\", virkoin. \"Tämähän on oikea arvoitus. Jos...\"\n\n\"Oi, kallis herra, minä rukoilen sinua, taivuta hänet! Ajattele, miten\nhänen kärsimyksensä koskevat minuun! Oi, hän ei tahdo puhua! Nopea ja\nsiunattu kuolema olisi lääke, lievitys...\"\n\n\"Mitä te höpsitte? Hänhän lähtee täältä vapaana ja reippaana miehenä --\nei hän kuole.\"\n\nMiehen kalpeat kasvot kirkastuivat, ja nainen syleili polviani aivan\nhulluna ilosta ja huusi:\n\n\"Hän on pelastettu! Pelastettu -- sillä kuninkaan sanan sanoo kuninkaan\npalvelija -- kuningas Arthurin sanat ovat kultaa!\"\n\n\"Vai niin, arvelette kuitenkin, että minuun voi luottaa. Miksi ette\nluottanut jo aikaisemmin?\"\n\n\"Kuka epäili? Varmasti en minä eikä myöskään hän.\"\n\n\"Miksi ette sitten tahtonut kertoa juttua minulle?\"\n\n\"Sinä et ollut antanut mitään lupausta.\"\n\n\"Ymmärrän, ymmärrän... mutta aivan kokonaan en ymmärrä kuitenkaan.\nTe kestitte kidutuksen ja kieltäydyitte tunnustamasta, mikä\nheikoimmallekin järjelle osoittaa, ettei teillä ollut mitään\ntunnustamista...\"\n\n\"Eikö minulla ollut, mylord? Miksi luulet niin? Minä surmasin hirven.\"\n\n\"Teittekö sen? Tämä on sotkuisin juttu, minkä milloinkaan olen kuullut.\"\n\n\"Jalo herra! Polvillani pyysin häntä tunnustamaan, mutta...\"\n\n\"Teittekö niin? Tämähän hämärtyy hämärtymistään. Minkä vuoksi tahdoitte\nsaada hänet tunnustamaan?\"\n\n\"Sen vuoksi, että hän olisi silloin saanut nopean kuoleman ja säästynyt\nkaikesta tästä hirvittävästä kidutuksesta.\"\n\n\"Se kuulostaa joltakin. Mutta itse hän ei toivonut nopeata kuolemaa.\"\n\n\"Hänkö? Tietysti halusi.\"\n\n\"Mutta miksi ihmeessä hän ei sitten tunnustanut?\"\n\n\"Jalo herra, luuletteko minun tahtoneen jättää vaimoni ja lapseni\nleipää ja kattoa vaille?\"\n\n\"Ah, minä ymmärrän, kultasydän. Kova laki ottaa syylliseksi todistetun\nmaan ja tekee vaimosta ja isättömistä lapsista kerjäläisiä. Ne\nsaattaisivat kiduttaa teidät kuoliaaksi, mutta ilman todistusta tai\ntunnustusta ne eivät voisi ryöstää vaimoltanne ja pienokaiseltanne\nheidän omaisuuttaan. Te vastustitte niitä kuin mies; ja _te_ --\nuskollinen vaimo ja oikea nainen -- te tahdoitte ostaa hänet vapaaksi\nkidutuksesta oman nälkänne ja vitkallisen kuolemanne hinnalla -- tuntee\nitsensä aivan nöyryytetyksi, kun ajattelee, miten voimakas teidän\nsukupuolenne on itseuhrautumisessa. Minä kirjoitan teidät molemmat\nsiirtokuntaani. Siellä te viihdytte; se on tehdas, jossa aion muuttaa\nhapuilevat ja haparoivat automaatit _ihmisiksi_.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nKuningattaren vankiluolissa.\n\n\nHuolehdin kaikesta ja annoin lähettää miehen kotiinsa. Minua\nhalutti kovasti asettaa pyöveli kidutuspenkille, ei siksi, että\nhän oli kunnollinen palvelija, joka vaivasi itseään ja muita --\nsillä eihän ollut lainkaan moitittavaa, että hän teki työnsä hyvin\n-- vaan siksi, että hän suotta oli lyönyt korvalle ja kiusannut\ntuota nuorta naista. Papit puhuivat siitä minulle ja olivat varsin\nhalukkaita saattamaan hänet rangaistukseen. Aina välistä tuli muutamia\nsellaisiakin päivänvaloon -- tarkoitan tapauksia, jotka osoittivat,\nettä kaikki papit eivät olleet petollisia ja itsekkäitä, vaan että\nuseat, niin, jopa suurin osa niistä, jotka työskentelivät alemman\nkansan keskuudessa, oli rehellisiä ja oikeamielisiä sekä halukkaita\nlieventämään ihmissuvun kärsimyksiä ja huolia. Sitä asiaa en voinut\nauttaa -- siksi harmittelin sitä harvoin enkä milloinkaan monta\nminuuttia yhteen menoon. Minun tapani ei ole ollut milloinkaan\nmetelöidä asioista, joita en voi auttaa. Mutta en siitä pitänyt, sillä\nse oli juuri sellaista, mikä sai kansan taipuvaiseksi valtiokirkkoon.\nMeillä _täytyy_ olla uskonto -- se on itsestään selvä -- mutta\nminusta olisi parasta, jos uskonto olisi jaettu moniin lahkoihin,\njotka pitäisivät vaaria toisistaan, niinkuin Yhdysvalloissa oli\nminun aikanani. Voimien keskitys poliittisessa koneistossa ei ole\nhyväksi, ja mitä muuta valtiokirkko on kuin poliittinen koneisto? Se\nkeksittiin vain politiikkaa varten, ja siksi sitä hellitään, suojellaan\nja koetetaan pitää pystyssä. Se on inhimillisen vapauden vihollinen\neikä tee niin paljon hyvää kuin se voisi hajoitettuna ja jaoiteltuna\ntehdä. -- Tämä ei ollut lakia eikä evankeliumia myöskään, se oli vain\nminun mielipiteeni -- minun mielipiteeni, ja minä olen vain yksi ainoa\nihminen -- yksi ainoa ihminen, joten siis se mielipide ei ole sen\narvokkaampi kuin paavinkaan; -- mutta ei myöskään arvottomampi.\n\nKuitenkaan en voinut panna pyöveliä kidutuspenkille, mutta en\nmyöskään voinut jättää pappien syytöksiä huomioon ottamatta. Miestä\noli rangaistava toisella tavalla. Siis alensin hänet -- pyövelistä\nsoittokunnan johtajaksi -- uuden, joka oli juuri perustettavana. Hän\nkerjäsi ja rukoili ja sanoi, ettei hän osannut soittaa -- syy kyllä\nsekin, mutt'ei riittävä. Koko valtakunnassa ei ollut musiikkeria, joka\nolisi osannut soittaa.\n\nKuningatar joutui raivoihinsa seuraavana aamuna saadessaan tietää,\nettei saisi Hugon elämää eikä hänen maatilaansa. Mutta minä sanoin\nhänelle, että hänen oli kannettava ristinsä ja että hänellä tosin\nvanhan tavan perusteella oli oikeus sekä miehen henkeen että\nomaisuuteen, mutta että tässä jutussa oli esiintynyt lieventäviä\nasianhaaroja, joiden vuoksi olin kuningas Arthurin nimessä\narmahtanut hänet. Hirvet olivat peuhanneet miehen pellossa, ja hän\noli äkkipikaisuudessa tappanut yhden -- hän ei ollut tehnyt sitä\nansaitakseen, ja oli kantanut eläimen kuninkaalliseen metsään,\nettei joutuisi ilmi. Mutta piru vieköön tuon naisen -- en saanut\nhäntä ymmärtämään, että \"äkkipikaisuus\" on lieventävä asianhaara\nmetsänriistan tai ihmisten tapossa, ja pian jätin yritykset sikseen;\nannoin hänen olla äkeissään. Luulin saavani hänet ymmärtämään, kun\nhuomautin, että hänen oma kiivautensa surmatessaan paashin oli\nsupistanut rikosta.\n\n\"Rikosta!\" huudahti hän. \"Mitä sinä puhut? Sekö olisi rikos! Minähän\naion maksaa hänen kuolemastaan!\"\n\nHäneen ei maksanut vaivaa tuhlata järkevää puhetta. Kasvatus ja\nharjoitus ovat kaikki kaikessa. Harjoitus muodostaa persoonallisuuden.\nMe puhumme luonteesta; sellainen on pelkkää typeryyttä; luonnetta ei\nole olemassakaan; se, mille me annamme tuon harhaanjohtavan nimen,\nei ole muuta kuin perinnöllisyyttä ja harjaantumusta. Meillä ei ole\nmitään omia ajatuksia, ei omia käsityksiä; ne muuttavat ulkoapäin\nmeihin, harjaantumisen kautta ne syöpyvät veriimme. Kaikki alkuperäinen\nmeissä, kunnioitusta tuottava tai halveksittava, voidaan peittää\nsilmäneulan kärjellä, muu on pelkkiä atomeja, jotka olemme perineet\npitkältä esi-isien jaksolta, mikä johtaa biljoonia vuosia taapäin\nAatami-amoebaan tai heinäsirkkaan tai apinaan; niistä sukumme on niin\npitkäpiimäisesti ja kerskaillen ja hyödyttömästi kehittynyt. Omasta\npuolestani voin sanoa, että ainoa, mitä ajattelen tällä surullisen\nvaivalloisella pyhiinvaellusretkellä, tällä ajelehtimisella kahden\niäisyyden välillä, on: yrittää kaikessa nöyryydessä elää puhdasta,\nylevämielistä ja moitteetonta elämää ja pelastaa se olemukseni\nmikroskooppinen atomi, joka on minun todellinen minäni; muu menköön\nkernaasti kuoleman valtakuntaan.\n\nEi, eikö hiidessä, ei tuon velhon äly ollut huono; hänen päänsä oli\nsangen hyvä, mutta harjoitus oli tehnyt hänet aasiksi -- tietysti sen\nkatsantokannan mukaan, joka oli voimassa monta sataa vuotta myöhemmin.\nPaashin tappaminen ei ollut rikos -- se oli hänen oikeutensa, ja hän\npiti kiinni oikeuksistaan, levollisesti ja tietämättä niissä mitään\npahaa olevan. Hän oli tulos sukupolvien harjaantumisesta siihen\nluuloon, että laki, joka salli hänen surmata alamaisensa, oli aivan\noikea ja oikeudenmukainen.\n\nJokaiselle meidän on annettava oikeutensa, vaikkapa saatanalle\nitselleen. Hän ansaitsi kohteliaisuuksia eräästä asiasta, ja minä\nyritin niitä lausua, mutta sanat tarttuivat kurkkuuni. Hänellä oli\noikeus surmata poika, mutta hänen ei ollut lainkaan pakko maksaa siitä.\n-- Muutamia varten oli sellainen laki, mutta se ei koskenut häntä. Hän\ntiesi sangen hyvin tekevänsä suurenmoisen ja jalon teon maksaessaan\npoikasesta, ja tavallinen kohteliaisuus vaati moniaita kauniita sanoja\nsen ylistykseksi, mutta en kyennyt -- suuni kieltäytyi palveluksesta.\nEn voinut olla näkemättä vanhaa murtunutta isoäitiä ja kaunista poikaa,\njoka makasi teurastettuna veren punaamine silkkitrikoineen ja muine\nkoristuksineen. Kuinka hän voi _maksaa_ siitä? _Kenelle_ hän maksaisi?\nJa vaikka tiesin varsin hyvin, että tämä nainen, omaan tapaansa\nkasvatettuna, ansaitsi kiitosta ja kunniaa aikeestaan, en kuitenkaan,\nomaan tapaani kasvatettuna, voinut pakottautua sanomaan mitään\nsellaista. Korkeintaan saatoin niin sanoakseni kalastaa kohteliaisuuden\nulkoapäin ja sanoa: \"Madame, väkenne tulee teitä jumaloimaan sen\nvuoksi.\" Totta se oli, mutta jos elää saisin, niin vielä jonakin\npäivänä hirtättäisin hänet siitä. Muutamat noista laeista olivat\nläpimätiä. Isäntä sai ilman mitään surmata orjansa. Hän saattoi sen\ntehdä äkkipikaisuudessaan, piruuttaan tai aikaa tappaakseen -- aivan\nkuin olemme nähneet kruunatun päämiehen tekevän _omalle_ orjalleen,\ntoisin sanoen kenelle hyvänsä. Aatelinen herrasmies saattoi surmata\nvapaan aatelittoman kansalaisen ja maksaa hänestä -- -- rahalla tai\npuutarhatuotteilla. Korkea aatelismies saattoi surmata toisen korkean\naatelismiehen ilman lain vaatimaa korvausta, mutta tavallisesti se\nmaksettiin samalla rahalla. _Kaikki_ saattoivat surmata _jonkun_,\npaitsi aateliton ja orja; näillä ei ollut mitään etuoikeuksia. Jos he\nsurmasivat, niin sitä pidettiin murhana, eikä laki sietänyt murhaa.\nSe teki leikin lyhyeksi sillä alalla kokeilevalle -- ja myöskin hänen\nperheelleen, jos murhattu kuului korkeimpiin yhteiskuntaluokkiin. Jos\naateliton antoi aateliselle vaikkapa vain Damiensin naarmun, niin\nhäntä kohtasi Damiensin rangaistus. Hänet revittiin palasiksi hevosten\nvälissä, ja koko maailma tuli katsomaan näytelmää, laskemaan leikkiä ja\npitämään oikein hauskaa. Muutamat näiden jalosukuisten katselijoiden\nlausunnot olivat niin rasvaisia, ettei niitä voi säädyllisesti\npainattaa, ja vastasivat täydelleen Casanovan hupaisaa kuvausta Ludvig\nXV:n kömpelön vihollis-raukan paloittelemisesta.\n\nOlin saanut tarpeekseni tästä kurjasta paikasta ja halusin lähteä pois,\nmutta en voinut, sillä minulla oli jotakin mielessä, mikä kiusasi\nomaatuntoani eikä antanut minun unohtaa. Jos saisin luoda ihmisen,\nniin sillä ei olisi omaatuntoa. Mainittu tunto on epämiellyttävin\nkaikesta, mitä omistamme, ja vaikka se tosin voi tehdä paljon hyvää,\nei se kumminkaan ajanmittaan kannata. Olisi paljon parempi, jos tuota\nhyvää olisi vähemmän ja viihtymystä ja lepoa enemmän. Mutta tämä on\nvain minun yksityinen mielipiteeni, ja minähän en ole enempää kuin\nyksi ainoa. Toiset, joilla on vähemmän kokemusta, ajattelevat kenties\ntoiseen tapaan, ja älköön kukaan kieltäkö heiltä sitä oikeutta. Tahdon\nvain sanoa, että olen monta vuotta tehnyt huomioita omastatunnostani,\nja tiedän, että se on aiheuttanut minulle enemmän rauhattomuutta ja\nvaivaa kuin mikään muu, minkä sain evääkseni matkalle elämän halki.\nLuullakseni pidin sitä aluksi arvossa, sillä me aina pidämme arvossa\nsitä, mikä on omaamme, mutta se oli tyhmää. Jos katsomme asiaa toiselta\npuolen, niin huomaamme, miten suhteeton tuo omatunto on. Jos minulla\nolisi alasin sisässäni -- pitäisinkö sitä arvossa? Tietenkään en. Ja\nkun asiaa oikein ajattelee, niin ero omantunnon ja alasimen välillä\nei ole kovin suuri -- tarkoitan rauhallisuuteen katsoen. Alasimen\nsaattaisi poistaa kemiallista tietä, kun sitä ei enää sietäisi, mutta\nomastatunnosta ei voi päästä -- ainakaan ei lopullisesti; en tiedä,\nmitenkä se kävisi päinsä.\n\nErään asian olin päättänyt tehdä ennen linnasta lähtöäni, mutta\nasia oli epämiellyttävä, ja minun oli vaikea päästä alkuun. Se oli\nhuolettanut minua koko aamupäivän. Olisin voinut mainita siitä vanhalle\nkuninkaalle, mutta mitäpä hyötyä siitä olisi ollut -- hän oli kuollut\ntulivuori; hän oli aikoinaan ollut toimelias, mutta tuli oli sammunut\nkauan sitten, ja nykyään hän oli vain komea tuhkakasa -- epäilemättä\ntarpeeksi hyvä ja tarpeeksi myöntyväinen tarkoitukseeni, mutta ei\nkäyttökelpoinen. Hän ei ollut mitään, tämä niin kutsuttu kuningas;\nkuningatar yksinään piti valtaa käsissään. Ja hän oli Vesuvius.\nArmonosoitukseksi hän saattoi sytyttää teille pienen takkatulen,\nmutta ehkäpä hän käytti samalla tilaisuutta polttaakseen kokonaisen\nkaupungin. Lopuksi tulin ajatelleeksi, että kun odottaa pahinta,\nsaattaakin tapahtua, että saavuttaa jotakin kohtalaisen hyvää.\n\nKokosin senvuoksi rohkeuteni ja esitin hänen kuningattarelliselle\nkorkeudelleen asiani. Sanoin antaneeni tyhjentää Camelotin ja läheisten\nlinnojen vankilat ja että hänen luvallaan mielelläni katselisin\nhänen pientä taidekokoelmaansa, hänen _bric-à-brac'iaan_ -- toisin\nsanoen hänen vankejaan. Hän esteli, mutta sitähän olin odottanutkin.\nLopuksi hän myöntyi, ja sitä olin odottanutkin, vaikk'en niin\nhelposti. Ja nyt oli rauhattomuuteni melkein kadonnut. Hän kutsui\nvartion soihtuineen, ja me menimme vankiluoliin. Ne olivat linnan\nperustusten alla, enimmäkseen kallioon hakattuja koppeja. Muutamista\npuuttui päivänvalo kokonaan. Eräässä oli likaisten ryysyjen peittämä\nnainen, joka istui maassa ja jota ei saanut puhumaan eikä vastaamaan;\nhän vain katsahti pari kertaa meihin takkuisten hiusten muodostaman\nverkon takaa, aivan kuin olisi halunnut tietää, keitä olimme, jotka\näänillämme ja valollamme häiritsimme järjetöntä unta, joka oli koitunut\nhänen elämäkseen. Sitten hän istui kyyryssä, likaiset kädet ristissä\npolvilla, päästämättä ääntäkään. Tämä surullinen luuranko näytti\nolevan keski-ikäinen nainen, mutta ulkonäkö petti. Hän oli istunut\nsiellä yhdeksän vuotta ja oli ollut kahdeksantoista-vuotias sinne\ntullessaan. Hän oli aatelitonta sukua ja hääiltanaan sinne joutunut;\nhänet oli lähettänyt Breuse Sance Pité herra, eräs naapuristossa\nasuva herrasmies, jonka alainen hänen isänsä oli ollut; sillä hän oli\nmainitulta herrasmieheltä kieltänyt sen, mitä myöhemmin nimitettiin _le\ndroit du seigneur_iksi [_Lääniherran oikeus_. Tarkoittaa samaa kuin\nlatinankielinen \"jus primae noctis\" -- lääninherran _oikeus_ viettää\n_ensimmäinen yö_, hääyö, alustalaisen morsiamen kanssa. -- _Suoment.\nselitys_.]; vielä pahempaa: väkivaltaan hän oli vastannut väkivallalla\nja vuodattanut muutaman pisaran huligaanin pyhää verta. Silloin nuori\nsulhanen oli astunut väliin luullen morsiamensa hengen olevan vaarassa,\nheittänyt aatelismiehen vaatimattomien, vapisevien häävierasten keskeen\nja jättänyt hänet siihen hämmästyneenä moisesta tavattomasta kohtelusta\nja äärimmäisen katkeroituneena sekä morsiameen että sulhaseen. Koska\nmainitulla lordilla oli vankihuonepula, oli hän pyytänyt kuningatarta\nmajoittamaan rikolliset, ja siitä pitäen molemmat olivat olleet täällä.\nTänne he olivat tulleet, ennenkuin heidän \"rikoksensa\" oli edes tunnin\nikäinen, eivätkä senjälkeen olleet nähneet toisiaan. He olivat kuin\nkaksi samaan luotoon kahlittua sammakkoa. He olivat viettäneet yhdeksän\nsysimustaa vuotta vain viidenkymmenen jalan päässä toisistaan, eikä\nkumpikaan tietänyt, elikö toinen vai ei. Ensimmäisinä vuosina he olivat\nvuodattaen kyyneleitä, jotka olisivat saaneet kivetkin heltymään --\nmutta ihmissydämet eivät ole kiveä -- alituisesti kyselleet: \"Elääkö\nsulhaseni?\" -- \"Elääkö morsiameni?\" -- Mutta milloinkaan he eivät\nolleet saaneet vastausta, ja lopuksi ei tätä kysymystä enää tehty --\neikä muitakaan.\n\nSaatuani tämän kuulla halusin nähdä miestä. Hän oli\nkolmenkymmenenneljän ikäinen, mutta näytti kuusikymmen-vuotiaalta.\nHän istui kivilohkareella pää painuksissa, käsivarret polviin\nnojaten, pitkä tukka riipuksissa kuin hevosenharja, ja mutisi hiljaa\nitsekseen. Tullessamme hän nosti hitaasti leukaansa, katsoi meihin\nvälinpitämättömästi, räpytteli silmiään soihdunvalolle, taivutti\njälleen päänsä ja rupesi taas mutisemaan, välittämättä meistä. Eräät\nseikat täällä puhuivat mykkää, vaikuttavaa kieltään. Hänen ranteissaan\nja nilkoissaan näkyi arpia -- vanhoja sileitä arpia, ja kiveen,\njolla hän istui, oli uutettu ketju käsirautoineen. Tämä kapine oli\nkäyttämättömänä, ruosteen peittämänä maassa. Ketjuja ei tarvita enää,\nkun vanki on menettänyt elämänhalunsa.\n\nEn saanut puhalletuksi elämää mieheen ja siksi käskin ottaa hänet\nnaisen luo -- morsiamen, joka ennen oli ollut hänestä kaunein ilmiö\nmaan päällä, ruusu, helmi ja kastepisara ihmishaahmossa, luonnon\nmestariteos, jonka silmät olivat erilaiset kuin kenenkään muun, ääni\nniin lempeä ja suloinen, raikkaus, nuoruuden viehkeys ja soreus\nsellaiset, joilla ei ole vertaa kuin ihanissa unikuvissa. _Hänen_\nnäkemisensä saisi miehen veren kiertämään. Hänen näkemisensä...\n\nPettymys. He istuivat vierekkäin maassa ja katselivat himmein silmin\ntoistensa kasvoja jonkinlaisella eläimen uteliaisuudella. Mutta sitten\ntarkkaavaisuus herposi, he painoivat päänsä ja olivat muuttaneet\njohonkin unelmien ja varjojen kaukaiseen maahan, jota me tavalliset\nihmiset emme tunne.\n\nAnnoin ottaa heidät vankilasta ja lähettää ystäviensä luo. Kuningatar\nei pitänyt siitä. Ei siksi, että hänellä olisi ollut asiaan mitään\nhenkilökohtaista mielenkiintoa, vaan siksi, että se tuntui todistavan\npuuttuvaa kunnioitusta Breuse Sance Pité herraa kohtaan. Vakuutin\nhänelle kumminkin, että jos tuolla miehellä oli jotakin sanomista, niin\nminä kyllä selvittäisin asian.\n\nVapautin neljäkymmentäseitsemän vankia, jotka olivat eläneet noissa\nkammottavissa rotankoloissa, ja jätin vain yhden jäljelle. Hän oli\nlordi ja surmannut erään toisen lordin, kuningattaren kaukaisen\nsukulaisen. Tämä toinen lordi oli asettunut väijyksiin murhatakseen\nensinmainitun, joka kuitenkin voitti hänet ja leikkasi hänen kaulansa\npoikki. En kuitenkaan siksi jättänyt miestä vankeuteensa, vaan siksi,\nettä hän ilkeydessään oli tärvellyt erään kurjan kylänsä yleisen\nkaivon. Kuningattaren velvollisuus oli hirtättää hänet, koska hän\noli surmannut madamen sukulaisen, mutta sitä en tahtonut sallia: ei\nollut mikään rikos tappaa murhaaja. Mutta, sanoin, hän saa kernaasti\nhirtättää miehen tuon kaivon turmelemisesta. Kuningatar päätti tyytyä\nsiihen, sillä olihan sekin tyhjää parempi.\n\nVoi tuskin kuvitella, miten äärettömän mitättömistä rikoksista useimmat\nvangit olivat istuneet vuosikausia. Monet eivät olleet sovittamassa\nrikosta, vaan tyydyttämässä jonkun kiukkua. Ellei kuningattaren, niin\njonkun hänen ystävänsä. Viimeksi vangitun rikos oli ollut eräs hänen\ntekemänsä huomautus. Hän oli sanonut, että kaikki ihmiset olivat\nyleensä samanlaisia, että mies oli yhtä hyvä kuin joku toinenkin,\nellei katsonut vaatteita. Hän oli sanonut, että jos koko kansakunta\nriisuttaisiin alasti ja vieras lähetettäisiin alastoman joukon\nkeskelle, niin hän ei erottaisi kuningasta puoskarista, ei herttuaa\nkyypistä. Hän oli nähtävästi mies, jonka aivoja ei idioottimainen\nharjoitus ollut vielä pehmentänyt velliksi. Päästin hänet ulos ja\nlähetin tehtaalleni.\n\nMuutamat kallioon hakatuista kopeista olivat aivan lähellä kallion\nulkopintaa, ja jokaiseen oli porattu pieni reikä, mikä päästi\npäivänvaloa sisään, niin että vangit lohdutuksekseen saattoivat\nnähdä edes jokusen siunatun auringonsäteen. Erään tällaiseen\nkoppiin sijoitetun vangin kohtalo oli erikoisen kauhea. Pienestä\npääskysenreiästään hän saattoi katsella ulos ja nähdä oman kotinsa\nkaukana laaksossa. Kahdenkymmenenkahden vuoden aikana hän oli sitä\nkatsellut tästä rakosesta sydän ikävää tulvillaan. Iltaisin hän\nnäki tulien loistavan sieltä, päivisin hän näki olentojen kulkevan\ntuvanovesta -- siellä oli hänen vaimonsa ja hänen lapsiaan, vaikka\noli mahdotonta tuntea ketään niin pitkän matkan päästä. Vuosien\nkuluessa hän näki siellä vietettävän juhlia ja koetti iloita mukana,\narvaillen, mahtoikohan siellä olla häät vai mitkä. Ja hautajaisia\nvietettiin myöskin, ja ne kiduttivat häntä. Hän saattoi erottaa\nruumisarkun, mutta ei kyennyt näkemään, miten suuri se oli; hän ei\nsiis tietänyt, oliko vainaja hänen vaimonsa vai hänen lapsiaan. Hän\nnäki kulkueen järjestyvän, pappi etunenässä, ja lähtevän pihalta\nvieden salaisuutensa mukanaan. Häneltä oli kotiin jäänyt vaimo ja\nviisi lasta, ja kahdenkymmenenkahden vuoden aikana hän oli nähnyt\nsieltä lähtevän viisi hautajaissaattuetta, eikä ainoakaan niistä ollut\nniin vaatimaton, että olisi voinut päätellä palvelijan kuolleen. Hän\noli siis menettänyt viisi omaisistaan; joku oli vielä varmaan elossa\n-- yksi niin määrättömän, niin sanomattoman kallis! Mutta kuka?\nVaimoko vai joku lapsista? Tuo ajatus raateli häntä alituisesti,\nyöt päivät, valveilla ja nukkuessa. Jokin mielenkiinnon esine, mikä\nhyvänsä, ja puoli auringonsädettä vankeudessa ovat suureksi eduksi\nruumiille ja pelastukseksi järjelle. Tämä mies oli suhteellisen\nhyvässä kunnossa. Hänen lopetettuaan kertomuksensa olin samassa\nmielentilassa, missä tekin olisitte olleet, jos olette yhtä utelias\nkuin ihmiset ylipäätänsä. Toisin sanoen olin yhtä innokas kuin hänkin\nsaamaan selville, mikä perheenjäsen oli elossa. Läksin senvuoksi hänen\nmukanaan kotiin. Ja totisesti yllätys oli suuri! Hirmumyrskyllisiä\nvilliä ihastusta, Niagaroittain ilonkyyneleitä: sillä entisen nuoren\nrouvan tapasimme harmaantuneena, puolen vuosisadan kynnyksellä, kaikki\nlapset olivat täysikasvuisia, muutamat naimisissa ja hoitivat omia\npienokaisiaan -- sillä kukaan heistä ei ollut kuollut. Kuvitelkaa tuon\ndemonisen kuningattaren pirullisia vehkeitä! Hän aivan erikoisesti\nvihasi tätä vankia ja oli itse _keksinyt_ kaikki hautajaiset oikein\nhäntä kiusatakseen. Suurin neronleimaus oli luonnollisesti _yhden_\nperheenjäsenen elämään jättäminen, niin että mies oli menehtyä\narvailuihinsa.\n\nEllen olisi tarttunut asiaan, ei hän ikinä olisi päässyt vapaaksi.\nMorgan le Fay vihasi häntä koko sielustaan, eivätkä hänen tunteensa\nolleet miedontuneet vuosien myötä. Ja kuitenkin miehen rikos oli\nollut pikemminkin hajamielisyyttä tai ajattelemattomuutta kuin\nsielullista pahuutta. Hän oli sanonut, että madamen tukka oli\npunainen, mikä kyllä olikin totta, mutta sellainen puhetapa ei ole\nsoveliasta. Kun punatukkaiset henkilöt ovat jossakin määrin tavallisten\nyhteiskuntaluokkien yläpuolella, niin heidän tukkansa muuttuu\nkullanväriseksi tai kastanjanruskeaksi.\n\nAjatella: näiden neljänkymmenenseitsemän vangin joukossa oli viisi,\njoiden nimiä, rikoksia ja tulopäiviä ei enää moneen vuoteen oltu\ntiedetty! Yksi nainen ja neljä miestä -- kaikki koukkuselkäisiä,\nryppyisiä ja järkensä menettäneitä vanhuksia. Itse he olivat kauan\nsitten unohtaneet mainitut yksityiskohdat, tai parhaastaan heillä\noli vain sangen hämäriä kuvitelmia niistä -- eivät tietäneet mitään\nvarmasti eivätkä milloinkaan kertoneet samaa asiaa kahta kertaa\nsamoin sanoin. Papeilla, jotka vuosien kuluessa toinen toisensa\njälkeen olivat rukoilleet vankien kanssa ja muistuttaneet heille,\nettä Jumala oli salvannut heidät sinne jotakin vissiä tarkoitusperää\nsilmälläpitäen, ja opettaneet, että ne hyveet, joista Jumala alemmissa\nkansanluokissa erikoisesti pitää, olivat kärsivällisyys, nöyryys\nja sortoon alistuminen, näillä papeilla kyllä oli perimätietoja\nnäistä ihmisraunioista, mutta ei sen enempää. Tiedot olivat muuten\nvähänarvoisia, sillä ne koskivat vain vankeuden pituutta, mutta\neivät rikoksen laatua. Eikä perimätietojenkaan avulla muuta voinut\ntodeta, kuin että ei ainoakaan näistä viidestä vangista ollut nähnyt\nvaloa kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen. Ei voinut arvatakaan, miten\npaljon kauemmin he olivat olleet tätä siunausta vailla. Kuningas ja\nkuningatar eivät tietäneet niistä muuta, kuin että ne samoin kuin\nvaltaistuin oli saatu perinnöksi edelliseltä firmalta. Ei sanaakaan\nniiden tarinasta ollut seurannut mukana, ja siksi perijät olivat\npitäneet niitä arvottomina eivätkä välittäneet niistä vähääkään. Sanoin\nkuningattarelle:\n\n\"Miksi ihmeessä ette niitä sitten vapauttanut?\"\n\nHän nolostui. Hän ei tietänyt, _miksi_ ei ollut tehnyt niin, hän ei\nollut milloinkaan tullut ajatelleeksi asiaa. Minulle kuitenkin selvisi,\nettä hänestä, kasvatuksensa mukaisesti, olivat perityt vangit tuntuneet\nmuuhun omaisuuteen kuuluvilta, eikä ihminen heitä perittyä omaisuutta\npois, vaikka sille ei antaisikaan mitään arvoa.\n\nKoska vangit eivät olleet nähneet valoa niin pitkiin aikoihin,\npanin siteen heidän silmilleen, ennenkuin jonossa vein heidät\nvapaaseen ilmaan ja auringon häikäisevään valoon. Näky totisesti,\nse inhimillisten yölepakkojen kulkue! Luurankoja, linnunpelättimiä,\naaveita ja peikkoja: Jumalan armoon perustuvan kuningaskunnan ja\nvaltiokirkon laillisia lapsia. Mutisin puoliääneen:\n\n\"Ah, voisinpa valokuvata nuo!\"\n\nOlette kai tavannut ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tahdo myöntää,\netteivät tunne jonkin uuden konstikkaan sanan merkitystä? Mitä\ntietämättömämpiä he ovat, sitä halukkaammin he tahtovat teille näyttää,\nettei puheenne ole mennyt heidän käsityskykynsä ylitse. Kuningatar oli\njuuri senlaatuinen ihminen, ja siksi hänelle sattui pieniä torkahduksia\ntuon tuostakin. Hän epäröi hetken, mutta kirkastui sitten ja sanoi,\nettä hän tekisi sen minun sijastani.\n\nHänkö? ajattelin minä. Mitä hän tietää valokuvauksesta? Mutta en\nennättänyt miettiä kauan. Kun katsahdin ympärilleni, näin hänen\nlähenevän kulkuetta kirves kädessä!\n\nNiin, kyllä Morgan le Fay oli merkillinen naikkonen. Monta naista olen\naikoinani nähnyt, mutta hän vei voiton kaikista. Ja miten äärettömän\nluonteenomainen tämä tapaus oli hänelle. Hänellä ei ollut pienintäkään\naavistusta, miten kulkue valokuvataan, mutta kun hän ei sitä tietänyt,\nniin hänen kaltaistaan oli koettaa tehdä se kirveellä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nVaeltava ritarius ammattina.\n\n\nSandy ja minä olimme taas seuraavana päivänä matkalla reippaina ja\naamuvirkkuina. Oli ihanaa saada taas päästää keuhkonsa paisumaan ja\nhengittää tynnyrittäin Jumalan saastuttamatonta, kasteenkosteata,\npihkalta tuoksuvaa ilmaa oltuaan kaksi päivää vähällä tukehtua\nruumiinsa ja sielunsa puolesta tuon vanhan haukanpesän siveellisesti ja\nruumiillisesti löyhkäävässä ilmakehässä. Puhun nyt vain omaan laskuuni.\nSandyllä oli ollut sangen hauskaa ja miellyttävää, sillä hänhän oli\nkoko ikänsä liikkunut ylhäisessä maailmassa.\n\nTyttö-parka, hänen leukaluidensa oli kaksi päivää täytynyt levätä, ja\nminä odotin saavani kestää seuraukset. Ne eivät jääneet tulematta,\nmutta hän oli voimakkaasti auttanut minua linnassa ja vahvistanut\nja tukenut minua suurenmoisilla järjettömyyksillään, jotka tällä\nkertaa olivat olleet paremmin paikoillaan kuin kaksi kertaa suuremmat\nviisaudet. Arvelin senvuoksi, että, jos tahtoi, hän kernaasti sai\nhetken jauhaa myllyään, enkä lainkaan pahastunut, kun hän aloitti:\n\n\"Ja nyt me palaamme Marhaus herraan, joka kolmekymmen-vuotiaan immen\nkanssa ratsasti etelää kohden...\"\n\n\"Aiotteko taas hetken seurata lehmäpoikain jälkiä, Sandy?\"\n\n\"Se on tarkoitukseni, kaunis herra.\"\n\n\"No, antaa mennä sitten! Tällä kertaa en yritä keskeyttää teitä.\nAloittakaa vielä kerran. Ottakaa vauhtia ja päästäkää kaikki reivit\nirti. Minä lataan piippuni ja kuuntelen tarkkaavaisesti.\"\n\n\"Ja nyt me palaamme Marhaus herraan, joka kolmekymmen-vuotiaan immen\nkanssa ratsasti etelää kohden. Ja he tulivat taajaan metsään ja onneksi\noli pimeätä ja he ratsastivat erästä salaperäistä tietä ja saapuivat\nlopuksi linnalle, missä Eteläsuon herttua asui, ja pyysivät sieltä\nasuntoa. Ja aamulla herttua lähetti Marhaus herralle ilmoituksen ja\npyysi häntä laittautumaan kuntoon. Ja Marhaus herra nousi ja asestautui\nja hänelle luettiin messu ja hän rikkoi paastonsa ja nousi hevosen\nselkään linnanpihalla, missä taistelu piti käytämän. Sinne oli herttua\nmyöskin ilmestynyt asestettuna ja hänen mukanaan hänen kuusi poikaansa.\nJa jokainen piti peistä kädessään ja sitten syöksyttiin yhteen, jolloin\nherttua ja hänen kaksi poikaansa taittoivat peitsensä, mutta Marhaus\nherra piti peistä pystyssä eikä koskettanutkaan ketään. Senjälkeen\ntulivat muut neljä poikaa pareittain ja kaksi ensimmäistä katkaisi\npeitsensä ja samoin kävi molempien toistenkin. Eikä Marhaus herra\nkoko aikana koskenutkaan heihin. Senjälkeen Marhaus herra syöksyi\nherttuaa vastaan ja heitti hänet hevosineen maahan. Ja samalla tavoin\nhän käsitteli poikia. Sitten Marhaus herra astui hevosen selästä ja\nvaati herttuaa antautumaan ellei tahtonut kuolemalla kuolla. Muutamat\npojista olivat nyt tointuneet ja valmistautuivat hyökkäämään Marhaus\nherran kimppuun. Mutta silloin sanoi Marhaus herra herttualle: Pysäytä\npoikasi, muuten teen lopun teistä kaikista. Kun herttua näki, että\nkuolema häntä uhkasi, niin hän huusi pojilleen ja käski heidän antautua\nMarhaus herralle. Ja he kaikki laskeutuivat polvilleen ja ojensivat\nmiekankahvansa ritarille, joka otti ne vastaan. Ja sitten he auttoivat\nisänsä pystyyn ja lupasivat yhdestä suusta Marhaus herralle, etteivät\nmilloinkaan rupeaisi kuningas Arthurin vihamiehiksi, vaan seuraavana\nhelluntaina herttua tulisi poikineen pyytämään armoa kuninkaalta.\n\n\"Sellainen on se kertomus, kaunis Poosu herra. Ja nyt tietäkää, että\njuuri tämän herttuan ja hänen kuusi poikaansa te muutamia päiviä sitten\nvoititte ja lähetitte Arthurin hoviin.\"\n\n\"Mitä sanotte, Sandy, ihanko totta?\"\n\n\"Ellei se ole totta, niin hirttäköön minut se ja se.\"\n\n\"Kuka ikinä olisi voinut sellaista ajatella? Kokonainen herttua ja\nkuusi pikkuherttuaa -- tosiaankin ylhäinen nuotanveto, Sandy. Vaeltavan\nritarin virka on tosin paksupäistä ja ikävääkin, mutta huomaanpa\nvähitellen, että siitä voi lähteä kolikoita, jos vain on onnea. Ei\nniin, että minä siihen rupeaisin ammatikseni -- pois se! Ei mitään\ntervettä ja kunnioitettavaa liikeyritystä pidä perustaa keinotteluun.\nOnnistunut panos tai hulina vaeltavassa ritaristossa -- jaa, mitä se\non, jos puhaltaa kaiken humpuukin pois ja pysyttelee yksinkertaisissa\ntosiasioissa? Jokseenkin samaa kuin 'rengas' läskikeinottelussa --\nmuuta se ei tosiaankaan ole. Tulee rikkaaksi -- aivan äkkiä, päiväksi\ntai viikoksi, kunnes joku toinen tulee ja perustaa renkaan ja vääntää\nmarkkinat nurin, ja silloin toinen kellahtaa; eikö totta, Sandy?\"\n\n\"En todellakaan tiedä, onko minun pääni sekaisin ja ovatko sinun sanasi\nyksinkertaisia ja luonnollisia, mutta ne eivät oikein mahdu minuun...\"\n\n\"Ei maksa vaivaa riidellä ja koettaa kieroilla, Sandy. Joka tapauksessa\nminä puhun totta. Minä _tiedän_ sen. Ja jos menee asian ytimeen, niin\nvaeltavan ritarin virka on _huonompaa_ kuin läski; sillä tapahtui\nmitä hyvänsä, niin läski jää jäljelle ja aina siitä joku hyötyy;\nmutta jos markkinat lamaantuvat vaeltavalle ritarihulinalle ja\njokainen ritari lyö rukkasensa pöytään, niin mitä tuloja siitä on?\nSuuria kasoja ruhjottuja ruumiita ja pari kuormaa survottuja rauta- ja\nterästavaroita. Voiko sellaista nimittää _tuloiksi!_ Ei kiitos,\nmieluummin läskiä. Enkö ole oikeassa?\"\n\n\"Ehkä minun pääni on vähän sekaisin niistä moninaisista aiheista, mitkä\novat saaneet alkunsa viime päivien tapahtumista ja kohtaloista ja joita\nen ainoastaan minä, vaan myöskin...\"\n\n\"Ei, ei teidän päässänne vikaa ole, Sandy. Teidän päänne on kyllä\ntarpeeksi hyvä omiin tarpeisiinne, mutta, nähkääs, te ette ymmärrä\nliikeasioita. Se tekee mahdottomaksi keskustelemisen liikeasioista,\neikä teidän pitäisi alituisesti sitä yrittää. Mutta kaikesta huolimatta\nse oli mainio nuotan veto, ja sitä ylistetään kuningas Arthurin\nhovissa. Lehmäpojista juolahti mieleeni, miten kummallista on, etteivät\nmiehet eivätkä naiset vanhene tässä maassa. Ajatella vain Morgan le\nFayta, joka olemukseltaan ja ulkonäöltään on pirteä ja nuori kuin\ntelkkä, ja vanhaa Eteläsuon herttuaa, joka iästään huolimatta heiluttaa\nsekä peistä että miekkaa kasvatettuaan ensin niin lukuisan perheen.\nJos ymmärsin teidät oikein, niin Gawaine herra tappoi hänen seitsemän\npoikaansa ja kuitenkin hänellä oli seitsemän jäljellä, jotka Marhaus\nherra ja minä pehmitimme. Ja sitten tuo kuusikymmentalvias impi, jonka\nhallanpanemassa ihanuudessaan teki niin pitkiä matkoja. -- Miten vanha\nte olette, Sandy?\"\n\nNyt ensimmäisen kerran hän jäi mykäksi, kun puhuttelin häntä. Mylly kai\noli pantu seisomaan korjauksen tai muun sellaisen takia.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nJättiläisen linna.\n\n\nKello kuudesta yhdeksään etenimme kymmenen mailia, mikä oli sangen\npaljon, koska hevosella oli kolminkertainen taakka: mies, nainen ja\nrautavarustus. Sitten me pysähdyimme ja lepäilimme useita tunteja\npuiden alla kirkkaan puron rannalla.\n\nLepäillessämme tuli muuan ritari ratsastaen, ja hänen lähestyessään\nkuulimme yksitoikkoista mutinaa, ja huomasin hänen kiroilevan ja\nsadattelevan. Ilostuin kuitenkin hänen tulostaan, sillä hänellä oli\nreklaamitaulu, jossa luki loistavin kultakirjaimin:\n\n_Käyttäkää Petersonin terveys-hammasharjaa. Viimeistä muotia!_\n\nOlin iloinen hänen tulostaan, sillä tästä merkistä huomasin hänet\nomaksi miehekseni. Hän oli kuin olikin Madok de la Montaine herra,\niso ja karkeatekoinen mies, jonka suurin ylpeys oli se, että hän oli\nkerran ollut vähällä heittää Lancelot herran hevosenhännän yli. Kauan\nei hän milloinkaan ollut vieraan seurassa, kun jo keksi aiheen levittää\nesille tämän tapahtuman. Mutta oli eräs toinen melkein samanarvoinen\ntosiasia, jota hän ei milloinkaan kysymättä ilmoittanut, mutta ei\nkysyttynä myöskään salannut, ja se oli: syynä hänen epäonnistumiseensa\noli ollut keskeytys, joka aiheutui siitä, että hän itse sai mennä\nhevosenhännän yli. Tuo sangen viaton ja yksinkertainen tomppeli ei\nhuomannut suurtakaan eroa näiden kahden tosiasian välillä. Pidin\nhänestä, sillä hän oli reipas työssään ja kaikin puolin hyvä olemassa.\nHän oli komea nähtävyys leveine, panssaroitune hartioineen, töyhdötetyn\npäänsä leijonamaisine heilautuksineen ja isoine kilpineen, johon oli\nmaalattu panssaroitu, terveys-hammasharjaa pitelevä käsi varustettuna\nmotolla: \"Koeta Noyodontia!\" Se oli näet hammastahna, jota koetin saada\nkäytäntöön.\n\nHän sanoi olevansa väsynyt, ja siltä näyttikin, mutta ei tahtonut\nlaskeutua hevosensa selästä. Hän sanoi, että hänen täytyi ajaa takaa\nliedenmustausmiestä. Tarkoitettu reklaamintekijä oli Surlusen Ossaise\nherra, uljas ritari ja sangen kuuluisa, koska hän oli kerran yrittänyt\nsellaisen suurmogulin kuin itsensä Gaheris herran kanssa -- vaikkakin\nilman menestystä. Hän oli kevytmielinen ja leikillinen eikä mitään koko\nmaailmassa ottanut toden kannalta. Juuri siitä syystä olin valinnut\nhänet muokkaamaan makua liedenkiilloitusvärille. Liesiä ei vielä ollut,\nsiis niiden mustaamisesta ei voinut tulla totta. Asiamiehen tehtävänä\noli ovelasti vähitellen valmistella yleisöä suureen muutokseen\nja kehittää siinä järjestyksen- ja siroudenhalua, kunnes se aika\nkoittaisi, jolloin rautaliesi tulisi näyttämölle.\n\nMadok herra oli peloittavan raivostunut ja puhkesi uudelleen\nkirouksiin. Hän sanoi kiroilleensa itsensä aivan pilalle, mutta\nkuitenkaan hän ei tahtonut laskeutua hevosen selästä eikä levätä eikä\nkuulla lohdun sanoja, ennenkuin hän oli saanut Ossaise herran kiinni ja\nselvittänyt laskunsa hänen kanssaan. Mikäli sain paikkailluksi kokoon\nhänen puheensa säädyllisiä osia, oli aihe tällainen:\n\nHän oli tavannut Ossaise herran aamun valjetessa, ja tämä oli sanonut\nhänelle, että jos hän valitsisi oikotien yli kenttien ja soiden ja\nkivikoiden ja notkojen, niin hän tapaisi matkailijaseurueen, josta\nvoisi saada hyviä asiakkaita terveysharjoilleen ja hammastahnalleen.\nLuonteenomaisella tarmollaan Madok herra oli heti lähtenyt matkaan ja\nkolmen tunnin ankaran ja vaivalloisen ratsastuksen jälkeen saavuttanut\nsaaliinsa. Ja ajatella! Seurueen muodostivat ne neljä patriarkkaa,\njotka edellisenä iltana oli vapautettu vankiluolistaan. Ukko-parat\n-- ainakin kaksikymmentä vuotta sitten viimeinenkin oli menettänyt\nviimeisenkin jäännöksen hampaistaan.\n\n\"Piru hänet periköön, ja minä kyllä mustaan hänet, kun vain saan\nkiinni, niin että näkyy ja tuntuu; olipa hänen nimensä Ossaise tai mikä\nmuu hyvänsä, niin se, joka on tehnyt minulle tällaisen jutkun, ei voi\njäädä elämään. Olen vannonut kalliin valan, että jos hänet löydän, niin\nhänen on kuoltava.\"\n\nSanottuaan nämä sanat sekä paljon muita hän otti peitsensä ja ratsasti\npois. Myöhemmin iltapäivällä tapasimme mekin erään noista vanhoista\npatriarkoista pienen, kurjan kylän ulkolaidalta. Hän paistatteli\nitseään rakkaudessa, jota sukulaiset ja ystävät hänelle tuhlasivat\n-- viiteenkymmeneen vuoteen he eivät olleet häntä nähneet. Häntä\nhyväilivät myös jälkeläiset suoraan alenevassa polvessa, joita hän ei\nollut milloinkaan nähnyt. Hänelle ne olivat vieraita, hänen muistinsa\noli poissa, hänen järkensä oli sammunut. Tuntui aivan mahdottomalta,\nettä ihminen on voinut kestää puoli vuosisataa oikeaan rotankoloon\nsuljettuna, mutta sen saattoivat nyt todistaa hänen vanha vaimonsa ja\nmuutamat vanhat toverinsa. He muistivat hänet sellaisena, kuin hän\noli ollut aikaisen miehuudenikänsä voimassa ja reippaudessa, kun hän\nsuuteli lastaan jättäen sen äidin syliin ja katosi unohdukseen. Linnan\nväki saattoi vain umpimähkään arvailla, miten kauan tämä mies oli\nistunut sovittamassa muistiinmerkitsemätöntä ja kokonaan unohdettua\nrikostaan. Mutta hänen vanha vaimonsa sen tiesi, ja samaten myös hänen\nvanha tyttärensä, joka seisoi siinä avioliittoon menneiden sisarustensa\nkeskellä koettaen todellistuttaa itselleen isää, joka koko hänen\nelämänsä ajan oli ollut vain nimi, ajatus, muodoton kuva, mutta nyt\nyht'äkkiä pukeutunut lihaksi ja vereksi ja ilmestynyt heidän eteensä.\n\nTilanne oli sangen kummallinen, mutta siitä syystä en ole ottanut\nsitä tähän, vaan erään seikan vuoksi, joka tuntui minusta vielä\nkummallisemmalta. Tarkoitan sitä, että tämä kauhea asia ei saanut\nsorretuissa ihmisissä aikaan minkäänlaista raivoa heidän sortajiaan\nkohtaan. Julmuus ja loukkaukset olivat niin kauan olleet heidän\nperintöosanaan, että mikään muu kuin hyvyys ei voinut heitä\nhämmästyttää. Niin, tämä osoitti, miten syvälle tuo kansa oli vaipunut\norjuuteen. Koko heidän olemuksensa oli kutistunut kärsivällisyydeksi\nja alistumiseksi ja mykäksi tyytymiseksi kaikkeen, mitä elämä suvaitsi\ntarjota kärsittäväksi. Heidän kuvittelukykynsä oli kuollut, ja kun\nihmisestä voidaan niin sanoa, on hän minun mielestäni jo päässyt\npohjaan eikä voi vaipua syvemmälle.\n\nToivoin melkein, että olisin valinnut toisen tien. Moiset\nkokemukset eivät ole sopivia valtiomiehelle, joka mielessään hautoo\nrauhallista vallankumousta. Se ei näet voinut olla tuomatta ilmi\nsitä tosiasiaa, että, kaiken hurskailun ja filosofian uhalla, mikään\nkansa ei milloinkaan ole saavuttanut vapauttaan lörpöttelyllä\nja moraalikakuilla. On näet järkähtämätön laki, että kaikkien\nvallankumousten, jotka onnistuvat, pitää _alkaa_ verellä, tapahtuipa\nsitten mitä hyvänsä. Jos historia teroittaa mieleen jotakin, niin\nainakin tätä. Tämä maa tarvitsi siis hirmuvallan ja giljotiinin, enkä\nminä siis ollut oikea mies täällä.\n\nKaksi päivää myöhemmin alkoi Sandy noin kahdentoista tienoissa osoittaa\nhermojännityksen ja kuumeisen odotuksen merkkejä. Hän sanoi, että me\nlähestyimme jättiläisten linnaa. Epämiellyttävä yllätys! Matkamme\ntarkoitus oli vähitellen häipynyt mielestäni. Sandyn jännitys kasvoi\nhetki hetkeltä, ja samaten minun, sillä sellainen on tarttuvaa.\nSydämeni rupesi takomaan. Sydämen kanssa ei voi keskustella, se seuraa\nomia lakejaan ja takoo asioille, joita järki halveksii. Kun Sandy vähän\nsen jälkeen liukui maahan, antoi minulle viittauksen pysyä aloillani\nja varovasti, pää melkein polviin taivutettuna läheni pensasriviä,\njoka reunusti erästä jyrkännettä, lisäytyi sydämeni takomisen tahti\nhuomattavasti. Sitä jatkui yhä, kun hän pääsi piilopaikkaansa ja\nkurkisti jyrkännettä alas ja minä hänen viittauksestaan ryömin perässä.\nHänen silmänsä paloivat, hän osoitti etusormellaan ja kuiskasi\nhuohottavalla äänellä:\n\n\"Linna! Linna! Tuollahan se kohoaa!\"\n\nVoi minun pettymystäni! Sanoin:\n\n\"Linnako? Sehän on vain sikolätti. Aidattu sikolätti.\"\n\nHän näytti hämmästyneeltä ja kiusaantuneelta. Valo katosi hänen\nkasvoiltaan, ja hetkisen hän oli vaiti ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta\nsitten hän älysi.\n\n\"Aikaisemmin se ei ollut lumottu\", virkkoi hän miettiväisesti, aivan\nkuin itsekseen. \"Mikä kummallinen ihme, totisesti kauhea, että se\ntoiselle on lumottu ja näkyy halpana ja häpeällisenä, kun sensijaan\ntoisen silmissä se ei ole ollenkaan noiduttu, vaan yhä edelleen seisoo\nalentumatta, lujana ja uljaana, vallihautojen ympäröimänä ja lippu\ntornista liehuen. Jumala meitä armahtakoon, miten sydäntä särkee nähdä\nnuo ihanat vangit niin murheen murtamin kasvoin. Me olemme viivytelleet\ntiellä ja ansaitsemme moitetta.\"\n\nNyt käsitin tarkoituksen. Linna oli noiduttu minun silmissäni, ei\nhänen. Vaiva olisi hukkaan valunut, jos häntä olisi koettanut päästää\nharhaluulostaan. Parasta oli pitää yhtä, ja senvuoksi sanoin:\n\n\"On sangen tavallista, että joku esine esiintyy lumottuna toiselle\nihmiselle, mutta ei toiselle. Olette siitä kuullut ennenkin puhuttavan,\nSandy, vaikka ette ole sitä kokenut. Mutta mitään vahinkoa ei ole\ntapahtunut. Jos nämä naiset olisivat sikoja kaikille muille ja\nitselleen, niin olisi välttämätöntä purkaa lumous, ja ehkä se olisi\nmahdotontakin, ellei löytäisi oikeata loihtulukua. Uhan-alaista se on\nkyllä aina, sillä jos koettaa tehdä sellaista ilman oikeata avainta,\nvoi sattua erehdys ja siat muuttua koiriksi, koirat kissoiksi, kissat\nrotiksi ja niin edespäin, kunnes lopuksi aine vähenee tyhjäksi tai\nhajuttomaksi kaasuksi, jota ei enää voi havaita -- mikä on jokseenkin\nsama asia. Mutta tässä tapauksessa eivät kaikeksi onneksi muiden silmät\nkuin minun ole lumotut, eikä siis tarvitse nähdä lumouksen hävittämisen\nvaivaa. Nämä naiset jäävät naisiksi itselleen ja samalla kaikille\nmuille, eivätkä he tule kärsimään minun harhanäystäni, sillä kun tiedän\ntuon näennäisen emäsian naiseksi, niin se riittää minulle, ja minä\ntiedän, miten häntä on kohdeltava.\"\n\n\"Kiitos, jalo herra, sinä puhut kuin enkeli. Ja minä tiedän, että sinä\ntahdot vapauttaa heidät, sillä sinä olet luotu suurtekoihin ja olet\nyhtä väkevä käsistäsi ja yhtä urhoollinen mieleltäsi ja teoiltasi kuin\nkukaan nykyään elävä ritari.\"\n\n\"Minä en anna ainoankaan prinsessan jäädä lättiin, Sandy. Sanokaa,\novatko nuo kolme, joita minun harhaantuneet silmäni pitävät\nsikopaimenina...\"\n\n\"Hirviöitäkö? Ovatko nekin muuttuneet? Se on kummallista, mutta nyt\nminä rupean pelkäämään, sillä miten sinä voit saada iskusi osumaan\nniihin, kun ne ovat kymmenen kyynärää pitkiä etkä sinä näe kuin neljä?\nOle varovainen, uljas herra! Yritys on vaarallisempi kuin luulinkaan.\"\n\n\"Olkaa rauhallinen, Sandy. Minun tarvitsee vain tietää, miten paljon\nkustakin hirviöstä on näkymättömissä. Silloin tiedän, missä niiden\narimmat elimet ovat. Olkaa rauhallinen, minä teen silppua niistä\nkonnista. Jääkää paikoillenne.\"\n\nJätin Sandyn polvilleen kuolonkalpeana, mutta rohkeana ja\ntoivehikkaana, ratsastin sikolätin luo ja ryhdyin kauppoihin\nsikopaimenten kanssa. Saavutin heidän kiitollisuutensa ostamalla siat\nsummassa kuudellatoista pennyllä, mikä summa jonkin verran nousi yli\nvirallisen noteerauksen. Tulin juuri parhaaseen aikaan, sillä kirkko,\ntilanomistaja ja muut veronkantajat olisivat tulleet seuraavana\npäivänä ja ottaneet koko karjan, jättäen sikopaimenet sikoja vaille\nja Sandyn vaille prinsessoja. Mutta nyt veronkiskojat saisivat\nsaamisensa kilisevinä kolikkoina, ja jäisi vähän ylijäämääkin. Eräällä\npaimenella oli kymmenen lasta, ja kun pappi menneenä vuonna oli tullut\nja ottanut kymmenyksenä lihavimman porsaan, oli vaimo joutunut aivan\nepätoivoihinsa, tarjonnut hänelle lasta sanoen:\n\n\"Armoton ja säälimätön peto, miksi annat minun pitää lapseni ja ryöstät\nminulta sen ruoan?\"\n\nIhmeellistä. Samoin oli tapahtunut minun päivieni Walesissa saman\nvanhan valtiokirkon aikana, jonka luultiin muuttaneen luontoaan, kun se\nmuutti pukua.\n\nLähetin pois nuo kolme miestä, avasin sitten sikolätin portin ja\nviittasin Sandylle, joka syöksyi paikalle preeriatulen vauhdilla. Ja\nkun näin hänen ilokyyneleitä vuodattaen heittäytyvän noiden sikojen\nsekaan, pusertavan niitä povelleen, suutelevan niitä, hyväilevän niitä\nja nimittävän niitä ylhäisten ruhtinattarien nimillä, niin häpesin\nhänen, niin, koko ihmissuvun puolesta.\n\nMeidän oli ajettava nämä siat kotiin -- kokonaista kymmenen mailia --,\nenkä milloinkaan ole nähnyt niin oikukkaita ja itsepintaisia naisia. Ne\neivät milloinkaan pysytelleet tiellä tai polulla, vaan laukkasivat läpi\npensaikkojen ja näreikköjen joka suunnalle, yli runkojen ja kivien, ja\ntäytyy sanoa, että ne osasivat löytää vaivalloisimmat maaston kohdat.\nEikä niitä sopinut lyödä, ei edes voinut niille karjaista. Sandy vaati,\nettä niitä oli kohdeltava niiden arvon mukaisesti. Riitaisinta vanhaa\nemäsikaa piti nimittää myladyksi ja teidän korkeudeksenne ja samaan\ntapaan muita. On ikävää ja raskasta täysin asestettuna pysytellä sian\nperässä. Joukossa oli pieni kreivitär, jonka kärsässä oli rautarengas\nja selkä aivan paljas; hän oli niskoitteleva kuin itse p--u. Hän\npani minut tunniksi ratsastamaan pitkin kaikenlaisia mantereita, ja\nsen tunnin kuluttua olimme lähtökohdassa jälleen. Lopuksi otin häntä\nsaparosta ja vinkumisesta huolimatta vein pikku kreivittären mukaani.\nKun pääsin Sandyn luo, kävi hän aivan vakavaksi ja sanoi, että oli\nerittäin säädytöntä vetää kreivitärtä laahustimesta.\n\nJuuri hämärän laskeutuessa olimme saaneet siat kotiin -- t.s. useimmat.\nPrinsessa Nerovens puuttui ja samoin hänen kaksi hovinaistaan, neiti\nAngela Bohun ja demoiselle Elaine Courtemains. Edellinen oli nuori\nmusta imisä sika, jolla oli valkoinen tähti otsassaan, jälkimmäinen\nruskea s:a, kapeanilkkainen, joka ontui etumaista tyyrpuuri-kinkkuaan.\nKaivattujen joukossa oli myöskin erinäisiä yksinkertaisia\nparoonittaria, ja minä olin sitä mieltä, että ne saivatkin hyvin olla\npoissa. Mutta älkää luulko. Palvelijat lähetettiin soihdut käsissä\netsimään metsistä.\n\nTietenkin koko laumaa kestittiin huoneissa; en ikinä ole nähnyt\nmokomaa. En ikinä ole kuullut mokomaa, en ikinä ole haistanut mokomaa.\nAivan kuin kapina kaasumittarissa.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nPyhiinvaeltajat.\n\n\nKun vihdoinkin pääsin sänkyyn, olin kuvaamattoman väsynyt. Oli ihana\noikaista ruumiinsa, antaa kauan, jännittyneiden lihasten höltyä, mutta\nsiinä olikin kaikki. Unesta ei niissä oloissa ollut puhettakaan.\nKopisteleva, vinkuva, röhkivä aatelisväki pani toimeen niin hirvittävän\nmetelin halleissa ja käytävissä, että se piti minut aivan valveilla.\nJa kun olin valveilla, oli ajatuksillani paljon askarreltavaa. Eniten\nniitä vaivasi Sandyn kummallinen hairahtuminen. Suurin piirtein hän\noli yhtä viisas kuin kukaan tässä kuningaskunnassa, mutta minun\nkannaltani katsoen hän käyttäytyi kuin täyshullu. Niin, paljon riippuu\nharjaantumisesta, saaduista vaikutuksista ja kasvatuksesta! Ne voivat\nsaada ihmisen uskomaan mitä hyvänsä. Minun täytyi ajatella itseäni\nSandyn asemassa ollakseni varma, ettei hän ollut mielenvikainen.\nJa ajattelin häntä omassa asemassani; huomasin, miten helppoa on\nnäyttää hullulta toisesta, joka oli saanut toisenlaisen opetuksen ja\nkasvatuksen. Jos olisin sanonut Sandylle nähneeni vaunun, joka ei ollut\nnoitavoiman alainen, kiitävän viidenkymmenen mailin tuntinopeudella,\nnähneeni miehen, joka ei suinkaan ollut poppamies, nousevan koriin ja\nleijailevan pilvien keskellä, kunnes kokonaan katosi, kuunnelleeni\nilman loihtujen apua, mitä eräs muutamien satojen mailien päässä oleva\nmies sanoi... jos tämän kaiken olisin sanonut Sandylle, niin hän ei\nolisi vain _luullut_ minua hulluksi, vaan hän olisi _tietänyt_ sen.\nKoko hänen ympäristönsä uskoi loihtimiseen; sitä ei epäilty lainkaan.\nJos täällä olisin epäillyt, voiko jokin linna muuttua sikolätiksi ja\nsen asukkaat sioiksi, olisi se ollut aivan samaa kuin Connecticutissa\nepäillä puhelinta ja sen ihmeitä -- molemmissa tapauksissa olisi\nepäilystä pidetty varmana merkkinä järjen heikentymisestä. Niin,\nSandy oli viisas, myönnetään. Jos minäkin halusin esiintyä viisaana\nhänen silmissään, oli minun pidettävä epäuskoni omana tietonani enkä\nsaanut hiiskahtaakaan luonnollista tietä syntyneistä vetureista,\nilmapalloista ja puhelimista. En uskonut, että maa oli tasainen ja\npilarien kannattama tai että sen yläpuolella oli kupu suojaamassa sitä\navaruuden täyttäviltä vesimassoilta. Mutta koska olin valtakunnan ainoa\nmies, jolla oli niin Jumalaa pilkkaavia ja rikollisia mielipiteitä,\narvelin viisaimmaksi pitää nekin omana tietonani, mikäli halusin pysyä\nviisasten kirjoissa.\n\nSeuraavana aamuna Sandy kokosi siat ruokasaliin ja antoi niille\naamiaista, itse niitä palvellen ja kaikin tavoin osoittaen syvää\nkunnioitusta, jota hänen saarensa asukkaat ovat aina tunteneet\narvoasemia kohtaan, vaikkapa ulkopinta ja älyllinen ja siveellinen\nsisällys olisi millaista tahansa. Olisin saanut syödä sikojen kanssa,\njos syntyperäni olisi vastannut korkeata virka-asemaani; mutta niin\nei ollut asian laita, ja siksi valittamatta kestin välttämättömän\ntodistuksen ala-arvoisuudestani. Sandy ja minä söimme toisena\npöytäkuntana. Perhe ei ollut kotona. Sanoin:\n\n\"Montako jäsentä perheessä on, Sandy, ja missä ne ovat?\"\n\n\"Perheessä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Missä perheessä, hyvä herra?\"\n\n\"Tässä perheessä tietysti. Omassa perheessänne.\"\n\n\"Rehellisesti sanoen en ymmärrä sinua. Ei minulla ole mitään perhettä.\"\n\n\"Eikö teillä ole perhettä? Sandy hyvä, eikö tämä ole teidän kotinne?\"\n\n\"Mitenkä se olisi mahdollista? Ei minulla ole kotia,\".\n\n\"Kenen talo tämä sitten on?\"\n\n\"Totisesti sanoisin sen sinulle, jos vain itse tietäisin.\"\n\n\"Voiko olla mahdollista, ettette edes tunne näitä ihmisiä? Kuka sitten\non kutsunut meidät tänne?\"\n\n\"Ei kukaan. Me olemme vain tulleet tänne.\"\n\n\"Sepä kummallinen teko. Sellaista hävyttömyyttä ei enää voi\nihaillakaan. Me marssimme aivan häikäilemättä toisen taloon ja täytämme\nsen ainoalla arvokkaalla aatelisväellä, mitä aurinko on maan päällä\nnähnyt, ja sitten huomataan, ettemme tunne edes omistajan nimeä.\nKuinka te uskalsitte ottaa sellaisen ennenkuulumattoman vapauden? Minä\nluonnollisesti otaksuin tätä teidän kodiksenne. Mitähän omistaja mahtaa\nsanoa?\"\n\n\"Mitäpä hän sanoo? Ei kai voi tehdä muuta kuin kiittää meitä.\"\n\n\"Ja mistä hyvästä?\"\n\nHänen kasvoillaan kuvastui neuvottomuus ja hämmästys.\n\n\"Totisesti, sinä kiusaat aivojani omituisilla sanoillasi. Luuletko\ntodellakin, että kukaan tämän talon isännän säätyinen mies kahta kertaa\nelämässään saa kunniaa ottaa vastaan sellaisia kuin ne, jotka, kiitos\nmeidän, tänään ovat kunnioittaneet hänen taloaan?\"\n\n\"Ei, siinä olette oikeassa. Aivan varmasti hänen, kotiaan on\nensimmäisen kerran näin kunnioitettu.\"\n\n\"Silloin hänen myöskin pitäisi olla kiitollinen ja osoittaa tunteensa\nkiitollisella puheella ja asianomaisella nöyryydellä. Muuten hän olisi\nkoira ja koirien jälkeläinen ja esi-isä.\"\n\nTilanne alkoi tuntua minusta epämiellyttävältä, ja epämiellyttävyys\nsaattoi vielä lisääntyä. Ehkä olisi parasta laskea siat menemään ja\nlähteä. Sanoin siksi:\n\n\"Päivä kuluu, Sandy. Kutsukaamme aatelisseura koolle ja jatkakaamme\nmatkaamme.\"\n\n\"Miksi, uljas herra ja Poosu?\"\n\n\"Eikö ole tarkoitus viedä ne kotiinsa, vai kuinka?\"\n\n\"Onko hullumpaa kuultu! Ne ovat kaikista maan kolkista. Jokainen olisi\nvietävä omaan kotiinsa. Luuletko että me ennättäisimme tehdä kaikki\nne matkat niin lyhyessä ajassa kuin meidän elämämme jonka hän on\nmäärännyt joka on luonut elämän -- ja kuoleman myöskin Aatamin avulla\njoka synnillä mihin hänet vietteli hänen puolisonsa joka vuorostaan\non peräisin suuresta ihmisvihollisesta, käärmeestä, Saatanaksi\nkutsutusta joka ennen ajan aamua on valittu ja määrätty tähän pahaan\ntyöhön ylenmääräisen kiukkunsa ja kateutensa vuoksi mikä syntyi hänen\nsydämessään tyhmästä kunnianhimosta joka turmeli ja mustasi luonteen\njoka alussa oli ollut niin valkoinen ja puhdas kun se nousi loistavien\nsisarparvien keskeltä ihanan taivaan siimeksessä missä kaikki ovat\nsyntyneet kallisarvoiseen perintöön...\"\n\n\"Sepäs oli saarna!\"\n\n\"Mylord?\"\n\n\"Niin, niin, nähkääs, kaikkeen tuohon meillä ei nyt ole aikaa.\nMe voimme jakaa nämä kaikki daamit pitkin maailmaa kolme kertaa\nlyhyemmässä ajassa kuin teiltä menee selittämiseen, ettemme sitä voi.\nNyt emme puhu, vaan toimimme. Ja te saatte luvan olla varovainen.\nEtte saa päästää myllyänne niin kovaan vauhtiin, ettette voi sitä\npysähdyttää, jos tulee kiire. Nyt asiaan ja reippaasti. Kuka vie kotiin\nnämä ylhäisyydet?\"\n\n\"Heidän ystävänsä. Ne tulevat tänne maan kaikilta kulmilta.\"\n\nSe tuli odottamatta, aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta, minut\ntäytti sama tunne kuin vangin, joka armahdetaan. Hän tietysti jäisi\ntänne jakelemaan tavaroita.\n\n\"Vai niin, Sandy. Koska meidän tehtävämme on onnellisesti loppuun\nsuoritettu, niin minä ratsastan kotiin ilmoittautumaan. Jos te joskus\ntoisen kerr...\"\n\n\"Minäkin olen valmis. Minä seuraan sinua.\"\n\nArmahdus peruutettiin!\n\n\"Mitä sanotte? Tuletteko mukaan? Miksi?\"\n\n\"Luuletko, että minä petän ritarini? Se olisi kunniatonta. En eroa\nsinusta, ennenkuin ritarillisessa kamppailussa avoimella kentällä joku\nvoimakas soturi on kukistanut sinut ja voittanut minut. Olisin moitteen\nansainnut, jos milloinkaan uskoisin sellaista tapahtuvan.\"\n\n\"Tuomittu elinkautiseksi\", mutisin hiljaa ja huokasin. \"Parasta tyytyä\nkohtaloonsa!\" Kokosin miehuuteni ja sanoin:\n\n\"Hyvä! Lähtekäämme!\"\n\nSillä aikaa kuin hän itkien hyvästeli sikoja, jätin koko herrasväen\npalvelusväen haltuun. Ja pyysin heitä ottamaan luudan ja lakaisemaan\nvähän sieltä, missä aateliset olivat eniten kävelleet. Mutta he\narvelivat, että tuskin maksoi vaivaa, ja sitäpaitsi se olisi\nniin suuri poikkeus yleisistä tavoista, että voisi antaa aihetta\nkulkupuheisiin. Poikkeus yleisistä tavoista -- se ratkaisi asian; nämä\nihmiset saattoivat tehdä minkä rikoksen tahansa, mutta eivät sitä.\nPalvelijat sanoivat seuraavansa tapaa, ja tapaa, jolla oli ikivanhuuden\npyhitys. He sirottaisivat tuoreita kaisloja kaikkien huoneiden ja\nhallien lattioille, ja sillä tavoin aristokraattisen vierailun jäljet\nkatoaisivat. Tämä menettelytapa oli tieteellinen, se oli geologinen\nmenettelytapa: suvun historia joutui päällekkäisiin kerroksiin, ja\nmuinaistutkija saattaisi päästä kaivamalla sen läpi ja jokaisen kauden\njäännöksistä päätellä ne ruokalistain muutokset, mitkä suvussa olivat\ntapahtuneet perättäisesti sadan vuoden aikana. Ensiksi sinä päivänä\nkohtasimme pyhiinvaelluskulkueen. Se ei kulkenut meidän suunnallemme,\nmutta siitä huolimatta liityimme siihen, sillä jokainen tunti vakuutti\nminua siitä, että jos aioin tätä maata hallita viisaasti, täytyi minun\ntuntea sen elämä yksityiskohtia myöten -- ei toisen käden tietoja, vaan\nhenkilökohtaisia tarkasteluja ja tutkimuksia.\n\nTämä pyhiinvaeltajien seurue antoi näytteen maan kaikista elinkeinoista\nja ammateista, ja sen puvut olivat vastaavasti vaihtelevat. Siellä\noli nuoria miehiä ja vanhoja miehiä, nuoria naisia ja vanhoja naisia,\neloisaa väkeä ja raskasmielistä väkeä. Ne ratsastivat muuliaaseilla\nja hevosilla, ja yhtään naisensatulaa ei näkynyt joukossa. Moinen\nerikoisuus näet jäi vielä yhdeksäksisadaksi vuodeksi Englannissa\ntuntemattomaksi.\n\nSe oli rattoisaa, ystävällistä, seuranhaluista joukkoa: hurskaita,\nonnellisia, iloisia ihmisiä, joille oli ominaista itsetiedoton karkeus\nja viaton säädyttömyys. Lystillinen kasku -- heidän mielestään -- kulki\nsuusta suuhun eikä herättänyt sen suurempaa hämminkiä kuin sama juttu\nparhaassa Englannin ylimystössä tuhatkaksisataa vuotta myöhemmin.\nKouraantuntuvaa pilaa, yhtä arvokasta kuin Englannin älyniekkojen\nyhdeksännentoista vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä, laskettiin\nsiellä täällä pitkin linjaa, ja se sai tunnustuksekseen kaikuvia\nkättentaputuksia, ja kun joku huomautus tehtiin kulkueen toisessa\npäässä, saattoi seurata sen matkaa toiseen päähän naurun pärskeistä\n-- ja muuliaasien punastumisesta, nämä eläimet kun kulkivat kulkueen\nsivulla.\n\nSandy tunsi pyhiinvaeltajain päämäärän ja tarkoituksen ja perehdytti\nminut olosuhteisiin. Hän sanoi:\n\n\"Ne ovat matkalla Taivaan-laaksoon saadakseen siunauksen jumalallisilta\nerakoilta, juodakseen ihmeitätekevää vettä ja puhdistuakseen\nsynneistään.\"\n\n\"Missä se lähdepaikka on?\"\n\n\"Se on kahden päivämatkan päässä täältä, sen maan rajalla, jota\nsanotaan Käkimaaksi.\"\n\n\"Kertokaa minulle siitä. Onko se paikka kuuluisa?\"\n\n\"Kyllä, totisesti voi niin sanoa. Mikään ei ole kuuluisampi. Entisinä\naikoina siellä asui apotti munkkeineen. Luultavasti ei maailmassa\nole milloinkaan ollut pyhempiä miehiä, sillä he omistivat aikansa\nhurskaitten kirjojen lukemiseen, eivät milloinkaan puhuneet toisilleen\neivätkä muillekaan, söivät mädäntyneitä yrttejä paljaaltaan, nukkuivat\nkovalla maalla, rukoilivat paljon, eivätkä peseytyneet milloinkaan.\nSamoja vaatteita he pitivät, kunnes vaatteet olivat niin vanhat ja\nkuluneet, että ne itsestään putosivat heidän päältään. Näiden pyhien\nkieltäymystensä vuoksi heidän maineensa levisi yli koko maailman,\nrikkaat ja köyhät kävivät heitä kunnioittamassa.\"\n\n\"Jatkakaa!\"\n\n\"Mutta siellä oli ainainen vedenpuute. Senvuoksi pyhä apotti rukoili\nvettä, ja kerran rukouksen johdosta puhkesi kirkas vesi juoksemaan\nautiolta paikalta. Paholainen vietteli nyt heikoimmat munkit, ja he\nahdistelivat apottia itsepäisillä pyynnöillä, että hän rakennuttaisi\nkylpyhuoneen. Ja kun he olivat hänet uuvuksiin väsyttäneet, eikä hän\njaksanut enää vastustaa, antoi hän heidän saattaa tahtonsa perille.\nHuomaa nyt tarkasti, mitä merkitsee hylätä ne puhtauden tavat, joita\nHerra rakastaa, ja tehdä sellaista, mikä on maallista ja sotii hänen\ntahtoaan vastaan. Nämä munkit menivät kylpyhuoneeseen ja tulivat sitten\nsieltä pestyinä ja valkoisina kuin lumi. Ja katso, silloin näkyi\nmerkki, nöyryyttävä ihme! Saastutettu vesi lakkasi äkkiä vuotamasta ja\nkatosi sitten kokonaan.\"\n\n\"Lempeä rangaistus, Sandy, kun ajattelee, millaisena tuota rikosta\ntässä maassa pidetään.\"\n\n\"Ehkä, mutta se oli heidän ensimmäinen syntinsä, ja he olivat kauan\neläneet täydellistä elämää eivätkä missään suhteessa olleet eronneet\nenkeleistä. Rukoukset, kyyneleet, lihan kidutus, kaikki oli turhaa, ei\nmikään voinut saada vettä virtaamaan uudelleen. Kulkueet, polttouhrit,\nkynttilät Pyhän neitsyen kunniaksi -- ei mikään auttanut, ja koko maa\nihmetteli.\"\n\n\"Merkillistä, että silläkin teollisuudenhaaralla on omat\nfinanssipaniikkinsa, että sekin joskus näkee assignaattiensa ja\npaperirahansa laskeutuvan nollaan ja kaikki pysähtyy. Jatkakaa, Sandy!\"\n\n\"Mutta aika kului, ja vuoden ja vuorokauden kuluttua apotti nöyrtyi\nja hävitti kylpyhuoneen. Ja katso, Herran viha leppyi heti, ja vesi\naikoi uudelleen kohista ja virtaa tänäkin päivänä runsaana ja siunausta\ntuottavana.\"\n\n\"Otaksun siis, ettei kukaan ole peseytynyt siitä pitäen.\"\n\n\"Joka koettaisi sitä, saisi hirttonuoransa ilmaiseksi ja tulisi sitä\npian tarvitsemaan.\"\n\n\"Ja yhdyskunta on kukoistanut siitä asti?\"\n\n\"Kyllä, aina tähän päivään saakka. Ihmeen maine levisi kaikkiin maihin,\nja joka maasta lähetettiin munkkeja sinne; ne tulivat parvittain\nkuin kalat, ja luostari rakensi suuren määrän lisärakennuksia,\nlevitti kätensä ja otti heidät vastaan. Ja myöskin nunnia tuli --\ntuli tulemistaan, ja ne rakensivat nunnaluostarin vastapäätä laakson\ntoiselle puolen ja rakensivat aina vain uusia rakennuksia, kunnes\nnunnaluostaristakin tuli sangen iso. Ja nunnat ja munkit olivat\nystävällisiä toisilleen ja yhdistyivät rakkaudentyöhön ja rakensivat\nyhdessä suuren löytölastenkodin keskellä olevaan laaksoon.\"\n\n\"Te puhuitte joistakin erakoista, Sandy.\"\n\n\"Niin, niitä on kokoontunut maan kaikista ääristä. Erakko viihtyy\nparhaiten siellä, missä on pyhiinvaeltajia. Sieltä ei puutu\nminkäänlajisia erakoita. Jos joku mainitsee erakosta, jota hän\npitää uutena, ja luulee, ettei sellaista ole muualla kuin jossakin\nkaukaisessa maassa, niin antaa hänen vain kulkea ja koluta kaikki\nonkalot ja luolat ja rämeet Taivaan-laakson ympärillä, ja olipa erakko\nminkälainen hyvänsä, niin aina sieltä joku sen lajin mallikappale\nlöytyy.\"\n\nMenin erään isokasvuisen miehen luo, jolla oli lihavahkot,\nhyvänsävyiset kasvot, aioin ruveta keskustelemaan ja kokoamaan joitakin\npikkuseikkoja Sandyn kertomuksen täydennykseksi. Mutta tuskin olin\nennättänyt alustavasti hieroa tuttavuutta, ennenkuin hän yleiseen\ntapaan, innokkaasti ja takaperoisesti, rupesi kertomaan tuota vanhaa\njuttua, jonka Dinadan herra oli kertonut silloin, kun jouduin riitaan\nSagramor herran kanssa ja sain haasteen. Jonkin tekosyyn varjolla\nvetäydyin takaisin kulkueen etujoukkoon, surullisena, toivoen pääseväni\ntästä levottomasta elämästä, tästä murheen alhosta, tästä lyhyestä\nmyrskyjen ja pilvien, raskaitten kamppailujen ja yksitoikkoisten\ntappioiden täyttämästä ajanjaksosta -- ja kuitenkin pelästyin muuttoa,\nkun ajattelin, miten pitkä iankaikkisuus on ja miten monta sinne on jo\nmennyt niitä, jotka osaavat samaisen jutun.\n\nIltapäivän alussa tapasimme toisen pyhiinvaelluskulkueen, mutta\ntässä jonossa ei vallinnut hilpeys, ei kuulunut pilaa, ei naurua,\nei leikillisyyttä, ei riehakkuutta. Kaikki ikäkaudet olivat siinä\nedustettuina; harmaapäisiä ukkoja ja akkoja, keski-ikäisiä vahvoja\nmiehiä ja naisia, nuoria aviomiehiä ja -vaimoja, pieniä poikia ja\ntyttöjä sekä kolme rintalasta. Eivät edes lapsoset hymyilleet;\njokainen näistä puolestasadasta naamasta oli alakuloinen, ja niillä\ntoivottomuuden jäykkä ilme, joka syntyy pitkistä ja raskaista\nkoettelemuksista sekä piintyneestä epätoivosta. Ne olivat orjia.\nKetjut kulkivat jalka- ja käsiraudoista karkeaan nahkavyöhön, joka\noli heidän vyötäisillään. Ja kaikki paitsi lapset olivat kuuden\njalan päähän toisistaan kiinnitetyt yhteisellä ketjulla, joka kulki\nkaularaudasta toiseen kautta koko linjan. Kaikki he kulkivat jalkaisin\nja olivat kahdeksassatoista vuorokaudessa kävelleet kolmesataa mailia,\nruokittuina kurjimmalla sotkulla, mitä koko valtakunnassa oli nähty,\nja sekin jaettu pienin annoksin. Joka yö he olivat, ajettuina kokoon\nkuin sikalauma, nukkuneet kahleissaan. Heillä oli joitakin vanhoja\nvaatekappaleita yllään, mutta heitä ei voinut sanoa puetuiksi. Ketjut\nolivat kalunneet ihon nilkoista ja aiheuttaneet pysyväisiä mätähaavoja.\nHeidän paljaat jalkansa olivat haavoittuneet, ja kaikki he ontuivat.\nAlkujaan näiden onnettomien luku on noussut sataan, mutta melkein\ntoinen puoli oli myyty matkalla. Kauppias, joka heitä piti silmällä,\nistui hevosen selässä, ja kädessä hänellä oli lyhytvartinen ruoska,\njonka siima oli pitkä ja päästä jaettu ohuempiin, solmutettuihin\nsiimoihin. Tällä piiskalla hän iski jokaista, joka hoiperteli\nväsymyksestä tai kivusta, ja pakotti hänet terästämään voimiaan. Hän\nei puhunut, mutta ruoska sanoi turhitta sanoitta, mitä hän toivoi. Ei\nainoakaan näistä ihmisparoista nostanut silmiään maasta ratsastaessamme\nheidän ohitseen. He eivät osoittaneet lainkaan tietävänsä meidän\nläsnäolostamme. Eivätkä he päästäneet ääntäkään, lukuunottamatta yhtä.\nSe oli ketjujen kumea, kauhea kalina, joka syntyi neijänkymmenenkolmen\njalan noustessa ja laskiessa. Koko kulkue liikkui pilvessä, jonka se\nitse oli nostanut.\n\nKaikki nämä kasvot olivat harmaita -- tiheän tomukerroksen peitossa.\nSellaisia tomukerroksia jokainen on nähnyt asumattomien talojen\nhuonekaluilla ja ajattelemattaan kirjoittanut siihen sormellaan\njotakin. Se muistui mieleen, kun katselin muutamia naisia, nuoria\näitejä, jotka kantoivat pienokaisiaan, kuolemaisillaan olevia\nlapsi-parkoja, ja näin, että jotakin heidän sydämistään oli heidän\nkasvoihinsa kirjoitettu, selvästi näkyvää ja niin helposti luettavaa\n-- kyynelten jälkiä. Eräs tällainen nuori äiti oli itse melkein lapsi\nvielä, ja minun sydäntäni viilsi lukiessani tuota kirjoitusta ja\najatellessani, että sen oli sepittänyt niin nuoren olennon rinta.\nSiinä iässä ei hänen olisi pitänyt tuntea huolia, vaan ainoastaan sitä\nhilpeyttä, mikä kuuluu elämän aamuun. Epäilemättä...\n\nSamassa hän horjahti, pää väsymyksestä sekaisin, ja samassa\nruoskansiima repäisi pienen reiän hänen paljaaseen hartiaansa. Minuun\nkoski, kuin itse olisin sen iskun saanut hänen sijastaan. Päällysmies\nantoi jonon pysähtyä ja hyppäsi hevosensa selästä. Hän rähisi ja\nkiroili tytölle, sanoi, että tämä oli jo laiskuudellaan aiheuttanut\ntarpeeksi ikävyyksiä ja että nyt tehtäisiin laskut selviksi. Tyttö\nlankesi polvilleen, ojensi kätensä ja alkoi kerjätä, itkeä ja rukoilla\naivan suunniltaan kauhusta, mutta mies ei taipunut. Hän riuhtaisi\nlapsen äidin sylistä ja käski miesorjien, joiden välissä nainen oli\nollut, viskata hänet maahan, pidellä häntä kiinni ja paljastaa hänen\nruumiinsa. Ja sitten mies pieksi, pieksi kuin mielipuoli, kunnes naisen\nselkä oli nyljetty; onneton huusi ja taisteli kaikin voimin, turhaan.\nToinen häntä kiinnipitelevä mies käänsi kasvonsa poispäin ja tästä\ninhimillisyyden todisteesta sai ankaran ojennuksen piiskalta.\n\nKaikki pyhiinvaeltajat katselivat tehden huomioitaan -- varmasta\ntavasta, millä ruoskaa heilutettiin. He olivat niin paatuneita\njokapäiväisestä orjuuteen tottumuksestaan, ettei heidän päähänsä\npälkähtänytkään tehdä muita huomioita. Niin pitkälle voi orjuus\nkivetyttää ihmisen tunteita, sillä nämä pyhiinvaeltajat olivat\nhyväntahtoisia ihmisiä eivätkä olisi sallineet kenenkään kohdella\nhevosta sillä tavalla.\n\nOlisin tahtonut tehdä kaikesta lopun ja vapauttaa orjat, mutta se\nei käynyt päinsä. En saanut liikaa sekautua toisten asioihin ja\nhaikailematta uhmailla valtakunnan lakeja ja asettautua kansalaisten\noikeuksien yläpuolelle. Jos saisin elää ja kaikki kävisi hyvin, niin\nminusta tulisi orjuuden kuolema, olin niin päättänyt, mutta yrittäisin\njärjestää niin, että vaikka minä olisin sen pyöveli, niin kuitenkin\nkansan käskystä.\n\nJuuri tässä tien ohessa oli pieni paja, ja sinne tuli muuan\ntilanomistaja, joka oli ostanut tuon naisen muutamia maileja\naikaisemmin sillä ehdolla, että nainen luovutettaisiin täällä, missä\nkahleet voitiin häneltä ottaa. Tämä tapahtui, ja herrasmiehen ja\norjakauppiaan välillä nousi riita siitä, kumpi maksaisi sepän. Heti\nvapauduttuaan kahleista nainen heittäytyi kiivaasti nyyhkyttäen ja\nitkien sen orjan käsivarrelle, joka oli kääntänyt kasvonsa pois. Mies\npainoi hänet povelleen, peitti hänen ja lapsen kasvot suudelmilla ja\npesi heidät kyyneltensä sateella. Minulla oli omat epäluuloni ja tein\nkyselyitä. Kyllä, olin oikeassa. He olivat mies ja vaimo. Heidät oli\nväkisin kiskottava eroon toisistaan, nainen täytyi laahata pois, hän\nponnisteli vastaan, taisteli ja huusi kuin hullu, kunnes tien mutka\nvei hänet näkyvistämme. Vielä kauan kuulimme hänen huutonsa, vaikka\nhiljenemistään hiljeten. Ja mies, isä, joka oli kadottanut vaimon ja\nlapsen eikä ehkä milloinkaan enää saisi heitä nähdä -- hän näytti niin\nepätoivoiselta, ettei häntä voinut katsoa, ja senvuoksi käännyin pois,\nmutta tiesin, ettei hänen kuvansa milloinkaan häipyisi muististani. Se\non yhä tallella, ja sydäntäni särkee aina sitä ajatellessani.\n\nHämärän tultua majoituimme kyläkievariin, ja kun seuraavana aamuna\nnousin ylös ja katselin ulos, sain nähdä ritarin tulevan ratsastaen\naamuauringon loistossa ja tunsin hänet erääksi omista ritareistani\n-- Ozana le Cure Hardy herraksi. Hän kuului herrainvaatetusosastoon,\nja hänen lähetyssaarnauksensa käsitteli silinterihattuja. Hän oli\nkokonaan teräkseen puettu, päällään ajan kaunein varustus, kypärää\nlukuunottamatta. Hänellä ei ollut kypärää, vaan sen sijalla kiiltävä\nuuninpiippu, joka näytti mahdottoman naurettavalta. Siinä muuan\novelimpia niksejäni ritarisäädyn kukistamiseksi. Tahdoin sen tehdä\nnaurunalaiseksi ja järjettömyydeksi. Ozana herran satulasta riippui\nnahkainen hattukotelo, ja joka kerta tavatessaan vaeltavan ritarin hän\npestasi tämän palvelukseemme, varusti miehen silinterillä ja taivutti\nhänet sitä käyttämään. Pukeuduin ja juoksin alas tervehtimään Ozana\nherraa ja kuulemaan hänen uutisiaan.\n\n\"Miten afääri luistaa?\" kysyin.\n\n\"Sinun pitäisi huomata, että minulla on vain nämä neljä jäljellä, ja\nkuitenkin niitä oli kuusitoista, kun lähdin Camelotista.\"\n\n\"Olette tosiaankin pannut toimeksi, Ozana herra. Missä rehustitte\nviimeksi?\"\n\n\"Olen, luvallasi, herra, äskettäin saapunut Taivaanlaaksosta.\"\n\n\"Sinne aion itsekin. Kuuluuko munkkiluostariin muuta kuin tavallista?\"\n\n\"Kautta pyhän messun, kuinka sellaista voit kysyä?... Anna hevoselle\nhyvät muonat, poika, äläkä puhalla niistä, jos pidät korviasi\narvossa. Vie heti talliin ja tee, niinkuin sanoin... Herra, minulla\non ihmeellisiä asioita kerrottavana, ja sano -- ovatko nuo ihmiset\ntuolla pyhiinvaeltajia?... Sitten on parasta, hyvä rahvas, että\nkokoonnutte minun ympärilleni ja kuuntelette, mitä teille kerron, sillä\nse koskee teitä sikäli, että löydätte, mitä ette tahdo löytää, ja\nturhaan etsitte, mitä teidän pitäisi etsiä. Minun elämäni on sanojeni\ntakuuna, ja minun tietoni on tällainen, että nimittäin on tapahtunut\ntapaus, jollainen on nähty vain kerran kahdessasadassa vuodessa.\nSilloin ensimmäisen ja ainoan kerran sanottu onnettomuus kohtasi\nTaivaan-laaksoa kaikkein korkeimman määräyksestä, oikeudenmukaisten\nsyiden vuoksi, joihin...\"\n\n\"Ihmeellinen lähde on lakannut vuotamasta!\" Tämä huuto kaikui kuorossa\npyhiinvaeltajain huulilta.\n\n\"Te sanotte oikein, hyvä rahvas. Minä aioin teille sen seikan\nilmoittaa, kun keskeytitte minut.\"\n\n\"Onko joku taas peseytynyt?\"\n\n\"Ei, on kyllä ollut epäluuloja, mutta kukaan ei usko sitä. Otaksutaan,\nettä syynä on jokin toinen synti, mutta kukaan ei tiedä mikä.\"\n\n\"Miten tähän onnettomuuteen suhtaudutaan?\"\n\n\"Sitä ei voi sanoin kuvata. Lähde on ollut kuivana yhdeksän päivää.\nRukoukset, jotka silloin alkoivat, valitukset säkissä ja tuhassa sekä\npyhät kulkueet ovat jatkuneet yötä päivää, niin että munkit ja nunnat\nja löytölapset ovat aivan lopen uupuneet ja kurottavat taivasta kohti\nrukouksia pergamentille kirjoitettuina, koska kukaan ihminen ei enää\njaksa koroittaa ääntään. Ja lopuksi he lähettivät sanan sinulle,\nkunnioitettava Poosu, että koettaisit, mitä loihdut ja manaukset\nvoisivat auttaa. Ellet sinä tulisi, niin lähetin piti ottaa Merlin\nmukaansa, ja Merlin on nyt ollut siellä kolme päivää ja sanoo, että\nhän hankkii veden, vaikka hänen täytyisi musertaa maa ja hävittää\nsen valtakunnat. Ja hän kulkee siellä loihtimassa ja huutaa kaikkia\npimeyden henkiä, manaten niitä apuun, mutta vielä tähän mennessä hän\nei ole saanut vähääkään kosteutta -- ei edes sen verran, että saisi\nkuparipeilin hikiseksi, minä en nimittäin ota huomioon niitä monia\nkannuja hikeä, mitä hänestä on tippunut tuossa rehkimisessä; ja jos\nsinä...\"\n\nAamiainen oli valmis. Heti syötyämme näytin Ozana herralle seuraavia\nsanoja, jotka olin kirjoittanut hänen hattunsa sisäreunaan:\n_Kemiallinen osasto, Lisälaboratorio, Jakso G. Pxxp. Lähetä kaksi ens.\nsuuruutta, kaksi N:o 3 ja kuusi N:o 4 sekä asiaankuul. yksit. kohd. --\nsekä kaksi tutk. suor. apul._ Ja sanoin:\n\n\"Kiirehtikää nyt Camelotiin, urhea ritari, niin nopeasti kuin pääsette,\nnäyttäkää kirjoitusta Clarencelle ja pyytäkää häntä mitä kiireimmin\njärjestämään pyydetyt asiat Taivaan-laaksoon.\"\n\n\"Tapahtuu, Poosu herra\", ja hän lähti nelistämään.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nPyhä lähde.\n\n\nPyhiinvaeltajat eivät olleet ihmisiä kummempia. Jos olisivat olleet,\nniin he olisivat käyttäytyneet toisin. He olivat tehneet pitkän ja\nvaivalloisen matkan, ja kun retki nyt oli melkein lopussa ja he olivat\nsaaneet tietää tulleensa turhaan, eivät he tehneet, niinkuin hevoset\ntai kissat tai onkimadot luultavasti olisivat tehneet -- he eivät\nkääntyneet ympäri ja menneet tekemään jotakin hyödyllistä -- ei,\nvarmasti he olivat halunneet nähdä tuon ihmeellisen lähteen, mutta nyt\nhe halusivat ainakin neljäkymmentä kertaa kiihkeämmin nähdä paikan,\nmissä se oli ollut. Ihmisten teot ovat sangen käsittämättömiä.\n\nMe kiiruhdimme, ja pari tuntia ennen auringonlaskua seisoimme\nTaivaan-laakson partaalla, katselimme koko aluetta ja panimme merkille\nsen erikoisuudet -- nimittäin silmäänpistävimmät. Ne olivat kolme\nrakennusryhmää, kaukana toisistaan; näyttivät leikkitaloilta laakson\nautiuden takia. Se oli tuollainen aavikko, joka äänettömyydessään\nvaikuttaa kuolleelta; mutta sieltä kuului ääni, kaukainen kumea\nluostarinkello, jonka ääni kantoi tänne asti vain joskus tuulen\nmukana -- niin hiljaisena, ettemme oikein tietäneet, kuulimmeko sen\nkorvillamme vaiko hengellämme.\n\nSaavuimme munkkiluostariin ennen pimeän tuloa, ja siellä saivat\nmiesvieraat asua, kun taas naiset lähetettiin laakson poikki\nnunnaluostariin. Kellot olivat nyt aivan lähellä, ja niiden juhlalliset\nkumahdukset iskivät korvaan kuin tuomion sanoma. Kaikkialla näkyi\nmustakaapuisia, sandaalijalkaisia, kalpeita aaveita, vilahdellen siellä\ntäällä äänettöminä kuin, painajais-unen kuvat ja yhtä kauheina kuin ne.\n\nVanhan apotin ilo, kun hän näki minut, oli liikuttava -- herkytti\nkyyneleihin -- mutta hän se niitä vuodatteli. Hän sanoi:\n\n\"Älä viivyttele, poikani, vaan ryhdy pelastustyöhön. Ellemme me hanki\ntänne vettä ja pian, niin me menemme perikatoon, ja hyvä laitos, joka\non ollut käynnissä kaksisataa vuotta, täytyy lopettaa. Ja katso, että\nteet sen pyhillä taikakeinoilla, sillä kirkko ei salli, että työ sen\nhyväksi suoritetaan saatanallisen noituuden avulla.\"\n\n\"Voitte olla varma, isäni, että kun minä teen jotakin, niin siinä\nei ole saatanan apua. En luota sellaisiin temppuihin, jotka ovat\npaholaisesta -- minä käytän vain sellaisia elementtejä, jotka Jumalan\nkäsi on luonut. Mutta mahtaakohan Merlin niin tarkasti seurata pyhiä\nsuuntaviivoja?\"\n\n\"Kyllä hän sanoi seuraavansa, poikani, kyllä hän sanoi niin ja vannoi\npitävänsä lupauksensa.\"\n\n\"No, antakaa hänen sitten jatkaa.\"\n\n\"Mutta et kai aio katsella sivusta panematta kortta ristiin?\"\n\n\"Metodeja ei käy sekoittaminen, isä: sekin olisi ammatillisesti\ntahditonta. Saman ammatin harjoittajien ei sovi syrjäyttää toisiaan.\nSiinä tapauksessa olisi parempi, että me kumpikin luopuisimme\nyrityksestä -- siihen se kuitenkin lopulta veisi.\" -- Ja jatkoin:\n\n\"Merlinillä on välikirja. Kukaan toinen ei voi sekaantua asiaan,\nennenkuin hän luopuu siitä.\"\n\n\"Mutta mitä otan sen häneltä. Me olemme hirvittävässä pulassa, ja se\noikeuttaa toimenpiteeni. Ja vaikk'ei meillä olisikaan mitään hätää --\nkuka säätää lakeja kirkolle? Kirkko säätää lakeja kaikille, ja mitä\nse tahtoo tehdä, sen se tekee. Minä otan häneltä välikirjan, ja sinä\naloitat heti.\"\n\n\"Ei käy laatuun, isä. Olette kyllä oikeassa sanoessanne, että se, jolla\non hallussaan korkein valta, voi tehdä, mitä haluaa, tarvitsematta\npelätä minkäänlaista rangaistusta. Mutta me taikuriparat emme ole\nsellaisessa asemassa. Merlin on erinomainen taikuri omalla rajoitetulla\nalallaan, ja hän on jo maaseudulla eräänlainen kuuluisuus. Hän raataa\nja rehkii, panee aina parastaan, ja olisi vastoin kaikkea sopivaisuuden\nlakeja, että minä ottaisin suorittaakseni hänen tehtävänsä, ennenkuin\nhän on luopunut siitä.\"\n\nApotin kasvot kirkastuivat.\n\n\"Se on pian tehty. On kaksi tapaa taivuttaa hänet luopumaan siitä.\"\n\n\"Ei, ei, se ei käy laatuun. Jos hänet pakotettaisiin siihen vasten\ntahtoaan, niin hän vihoissaan noituisi tuon lähteen, ja siitä olisi\nminulle sitten alituista vastusta, kunnes pääsisin salaisuuden perille\n-- ja se saattaisi kestää kenties kuukauden. Minä voisin valmistaa\npienen taikakalun, jota tahtoisin nimittää puhelimeksi, eikä hän\npystyisi sadassakaan vuodessa keksimään sen salaisuutta. Näettekö, hän\nviivyttäisi minua varmasti kokonaisen kuukauden. Tahdotteko välttämättä\nkärsiä vielä kuukauden tällaista kuivuutta?\"\n\n\"Kuukauden! Pelkkä moinen ajatus kauhistuttaa minua. Sinä saat\ntahtosi täytetyksi, poikani. Mutta tämä pettymys tuottaa minulle\nsuurta surua. Mene, poikani, ja anna uupumuksen ja odotuksen kiduttaa\nsieluani, niinkuin ne jo ovat sitä kiduttaneet kymmenen pitkää päivää\nkarkoittaen mielenrauhani, sillä vaikka ulkomuotoni varmaankin näyttää\nlevolliselta, ei sisimmässäni ole jälkeäkään rauhasta.\"\n\nTietysti olisi Merlinille ollut parasta, että minä olisin antanut\nsopivaisuudelle palttua, sillä hän ei kuitenkaan koskaan saisi kaivoa\nkuntoon. Hän oli tyypillinen sen ajan taikuri: ne suuret ihmeet, joita\nhän sai kiittää maineestaan, oli aina tehty silloin, kun ainoastaan\nMerlin oli näkemässä. Hän ei voinut saada vettä virtaamaan, kun koko\ntuo kansanjoukko oli katsomassa. Lukuisat katselijat vaikeuttivat\nsilloin taikurin toimintaa yhtä paljon kuin minun aikanani spriritistin\nesitystä. Oli melkein varmaa, että heidän joukossaan oli joku epäilijä,\njoka ratkaisevalla hetkellä vääntäisi kaasun palamaan ja pilaisi\nkaiken. Mutta minä en tahtonut, että Merlin luopuisi tehtävästä,\nennenkuin olin valmis suorittamaan sen itse; ja ensin minun oli saatava\nCamelotista tilaamani tavarat, mikä saattoi viedä pari kolme päivää.\n\nLäsnäoloni herätti kuitenkin munkeissa toivoa ja rohkaisi heitä\nhuomattavasti, niin että he sinä iltana nauttivat kunnollisen aterian,\nmitä he eivät olleet tehneet kymmeneen päivään. Kun heidän ruumiinsa\nolivat saaneet riittävästi ravintoa, alkoivat heidän sielunsa elpyä,\nja kun sima pantiin kiertämään, kohosi tunnelma yhä korkeammalle. Ja\nkun pyhä yhdyskunta kerran oli päässyt vauhtiin, näytti siltä, kuin se\nvoisi jatkaa koko yön. Me jäimme kaikki pöytään, eikä kukaan tehnyt\nvastaväitteitä. Vanhoja hyviä kaksimielisiä juttuja kerrottiin, ja ne\notettiin vastaan suurella riemulla: kyyneleet virtasivat, hampaattomat\nsuut ammottivat ja pyöreät vatsat hytkyivät naurusta. Epäilyttäviä\nviisuja hoilotettiin kuorossa niin äänekkäästi, ettei niiltä kuullut\nkellojen soittoa.\n\nLopulta uskalsin minäkin kertoa jutun, ja sen menestys oli\nsuurenmoinen. Tietenkään ei heti, sillä Brittein saarten asukkaat\neivät yleensä käsitä humoristista juttua niin äkkiä, mutta kun kerroin\njutun viidennen kerran, alkoi sieltä täältä kuulua tirskahduksia,\nkahdeksannella kerralla he olivat halkeamaisillaan naurusta,\nkahdennellatoista kerralla he halkesivat, ja viidennellätoista he\nmenivät pirstaleiksi, niin että minä otin luudan ja lakaisin heidät\nulos. Puhun kuvaannollisesti. Niiden saarten asukkaat -- kuinka\nsanoisinkaan -- niiden saarten asukkaat ovat hitaita palkitsemaan\nteidän lisänne yleiseen iloon, mutta lopuksi he palkitsivat ne tavalla,\njoka saa kaikki muut kansat näyttämään kitsailta ja itarilta.\n\nSeuraavana päivänä olin hyvissä ajoin lähteellä. Merlin oli siellä ja\nhääri kuin majava, mutta vettä hän ei saanut tulemaan. Hän ei ollut\nerikoisen hyvällä tuulella, ja joka kerta kun minä huomautin, että\ntehtävä oli aloittelijalle kenties liian vaikea, päästi hän kielensä\nsiteistä ja kirosi kuin piispa -- regenttiajan ranskalainen piispa,\ntarkoitan.\n\nAsianlaita oli suunnilleen sellainen kuin olin arvellut. Niin\nsanottu lähde eli \"fonteeni\" oli tavallinen kaivo, joka oli kaivettu\ntavalliseen tapaan ja kivetty tavalliseen tapaan. Mitään ihmettä siinä\nei ollut tapahtunut. Ei edes se valhe, johon sen maine perustui,\nollut ihmeellinen; olisin itse keksinyt sen silmät ummessa. Kaivo\nsijaitsi pimeässä kamarissa keskellä kivestä rakennettua kappelia,\njonka seinillä riippui hurskaita tauluja. Meidän öljypainoksemme\nolisivat niiden rinnalla näyttäneet erikoisen hyviltä. Noiden taulujen\ntarkoituksena oli säilyttää muistissa parannustaidollisia ihmetekoja,\njoita oli aikaansaatu veden avulla, kun kukaan ei ollut näkemässä. Tai\noikeammin: ei kukaan lukuunottamatta enkeleitä. Ne ovat aina siellä,\nmissä tehdään ihmeitä -- luultavasti päästäkseen tauluun. Enkelit ovat\nsiihen yhtä kärkkäitä kuin palokuntalaiset. Katsokaa vanhoja mestareita.\n\nKaivokamari oli valaistu heikosti lampuilla. Munkit väänsivät veden\nylös vintturin ja ketjun avulla, ja se kaadettiin sitten kaukaloihin ja\nkouruihin, jotka veivät sen kappelissa oleviin säiliöihin -- tarkoitan\ntietysti, silloin kun vettä oli -- ja ainoastaan munkit pääsivät\nkaivokamariin. Minä menin sinne, sillä olin saanut tilapäisen valtuuden\nsiihen, kiitos vähäpätöisen ammattiveljeni hyväntahtoisuuden. Itse\nhän ei ollut siellä. Hän luotti aina loitsulukuihin -- ei milloinkaan\njärkeensä. Jos hän olisi mennyt sinne ja käyttänyt hyväkseen silmiään\nhämärien kuvitelmiensa sijasta, olisi hän voinut korjata kaivon\nluonnollisilla apuneuvoilla ja sitten tavallisin keinoin muuttaa\ntekonsa ihmeeksi. Mutta sitä hän ei tietenkään tehnyt, hän oli vanha\npässinpää, taikuri, joka luotti omiin taikatemppuihinsa, eikä ainoakaan\ntaikuri voi ajan pitkään menestyä, jos hän on sellaisen taikauskon\nvallassa.\n\nMieleeni oli juolahtanut, että kaivo mahdollisesti oli saanut vuodon,\nettä jotkut lähellä pohjaa olevista seinäkivistä olivat pudonneet ja\nettä oli syntynyt aukkoja, joista vesi pääsi virtaamaan pois. Mittasin\nketjun -- 98 jalkaa. Sitten kutsuin sisään pari munkkia, lukitsin oven,\notin kynttilän ja annoin heidän laskea minut vesikuiluun. Kun ketju oli\nalhaalla, todisti kynttilä epäilykseni oikeaksi. Kiviseinästä oli suuri\nosa luhistunut, niin että oli muodostunut huomattava aukko.\n\nMinä miltei pahoittelin, että teoriani kaivon viasta oli oikea, sillä\nolin laatinut toisen, joka parilta kohdaltaan olisi ollut erikoisen\nsovelias ihmeen tekoon. Muistin, että kun monta sataa vuotta myöhemmin\nöljylähde lakkasi toimimasta kotona Amerikassa, se tavallisesti\nräjäytettiin dynamiittitorpeedolla. Jos olisin havainnut tuon kaivon\nkuivaksi kykenemättä selittämään syytä, olisin voinut hämmästyttää\nnoita ihmisiä kerrassaan ihanasti antamalla jonkun vähäarvoisen\nhenkilön pudottaa sinne dynamiittipommin. Olin aikonut valita Merlinin\nsiihen. Kuitenkin oli päivänselvää, ettei nyt ollut pienintäkään\naihetta käyttää pommia. Aina ei voi saada, mitä haluaa, eikä miehen\nsovi masentua pettymyksestä. Hänen tulee aina säilyttää mielensä\ntasapaino. Sen teinkin. Sanoin itselleni: sinulla ei ole kiirettä, sinä\nvoit odottaa. Pommin aika tulee kyllä kerran. Ja se tulikin.\n\nTultuani jälleen ylös karkoitin munkit ja laskin alas ongensiiman;\nkaivo oli sataviisikymmentä jalkaa syvä, ja siinä oli vettä\nneljänkymmenenyhden jalan korkeuteen! Kutsuin yhden munkeista sisään.\n\n\"Kuinka syvä kaivo on?\" kysyin.\n\n\"Sitä en tiedä, herra, sillä kukaan ei ole sitä minulle sanonut.\"\n\n\"Kuinka korkealle vesi tavallisesti kohoaa?\"\n\n\"Melkein ylös asti, ja niin on ollut kahdensadan vuoden ajan, niiden\ntodistusten mukaan, jotka edelläkävijämme ovat meille jättäneet.\"\n\nSe oli totta ainakin läheisimpään menneisyyteen nähden, sillä\nsiihen oli parempikin todistus kuin munkin. Ketju oli kulunut vain\nnoin kahdenkymmenen, kolmenkymmenen jalan pituudelta, muuten se\noli käyttämätön ja ruosteinen. Mitä oli tapahtunut edellisellä\nkerralla, kun vedentulo oli tyrehtynyt. Silloin oli epäilemättä joku\nkäytännöllinen henkilö keksinyt vuodon ja korjannut sen ja sitten\nsanonut apotille, että hänen selvänäköisyytensä oli ilmaissut hänelle,\nettä jos kylpylä revittäisiin, alkaisi vesi uudelleen juosta. Jälleen\noli syntynyt vuoto, ja nuo lapselliset olennot olisivat lähettäneet\ntaivaaseen rukouksia ja panneet toimeen juhlakulkueita ja soittaneet\nkirkonkelloja, kunnes itse olisivat kokonaan kuivuneet. Kukaan heistä\nei ikinä olisi älynnyt mitata kaivon syvyyttä ja mennä alas katsomaan,\nkuinka asianlaita oikeastaan oli. Vanhat totunnaiset ajatustavat\novat sitkeintä maan päällä, ja niistä on erittäin vaikea päästä. Ne\nperiytyvät niinkuin ruumiinmuoto ja kasvojenpiirteetkin, ja jos joku\nniinä aikoina olisi saanut ajatuksen, jota hänen esi-isillään ei olisi\nollut, olisi häntä epäilty aviottomaksi lapseksi. Sanoin munkille:\n\n\"Veden palauttaminen kuivaan kaivoon on vaikea ihme, mutta minä aion\nyrittää siinä tapauksessa, että veli Merlin epäonnistuu. Veli Merlin\non sangen mukiinmenevä taituri, mutta vain salonkinoituuden alalla, ja\non mahdollista, ettei se käy häneltä -- se on päälle päätteeksi hyvin\nluultavaa. Mutta älköön se alentako hänen arvoaan. Se mies, joka voi\ntehdä tällaisen ihmeen, omaa kylliksi tietoa pitääkseen hotellia.\"\n\n\"Hotellia? En tiedä kuulleeni...\"\n\n\"Ette ole kuullut puhuttavan hotellista? Se on se, mitä te nimitätte\nmajataloksi. Se mies, joka pystyy suorittamaan tämän ihmeen, voi pitää\nhotellia. Minä voin tehdä tämän ihmeen; minä aion tehdä tämän ihmeen;\nkuitenkaan en tahdo salata, että ihme on sen laatuinen, että se panee\nihmeittentekijän kyvyn ja taidon mitä ankarimmalle koetukselle.\"\n\n\"Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin tämä meidän veljeskuntamme, sillä\nkronikka kertoo meille, että se edellisellä kerralla oli tavattoman\nvaikeata ja vei kokonaisen vuoden.\"\n\nLiikemiehen kannalta oli erittäin tärkeätä levittää huhua, että\ntehtävä oli vaikea. Monet pienet asiat on tehty suuriksi ymmärtäväisen\nreklaamin avulla. Tuo munkki oli vakuutettu yrityksen suuruudesta,\nja hän pitäisi varmasti huolta siitä, että muutkin tulisivat siihen\nkäsitykseen. Kahden päivän kuluttua olisi päivittely korkeimmillaan.\n\nMennessäni kotiin keskipäivän aikaan tapasin Sandyn. Hän oli katsellut\nerakkoja. Sanoin:\n\n\"Tahtoisin itsekin mielelläni käydä heitä katsomassa. Tänään on\nkeskiviikko. Antavatko he matineoja?\"\n\n\"Mitä, herra?\"\n\n\"Matineoja. Ottavatko he vastaan iltapäivisin?\"\n\n\"Kutka?\"\n\n\"Erakot tietysti.\"\n\n\"Ottavatko he vastaan?\"\n\n\"Niin. Ettekö te sitä käsitä? Panevatko he lafkansa kiinni\nkahdeltatoista?\"\n\n\"Panevatko he lafkansa kiinni?\"\n\n\"Niin, siinä kai ei ole mitään epäselvää. Milloinkaan en ole nähnyt\nmoista pässinpäätä. Ettekö te sitten käsitä yhtään mitään? Sanokaa\nminulle muitta mutkitta, sanovatko he halleluja yleisölle ja panevat\nlafkansa kiinni...\"\n\n\"Sanovatko he halleluja yleisölle ja panevat...\"\n\n\"Lopettakaa jo huudahtelunne. Te väsytätte minua. Te ette näytä\nymmärtävän yksinkertaisimpiakaan sanoja.\"\n\n\"Toivoisin että voisin toimia tyydytykseksesi, herra, ja minulle\ntuottaa suurta surua ja tuskaa etten siinä onnistu, mutta näetkö minä\nolen vain yksinkertainen tyttö jota kukaan ei ole opettanut. Enhän\nminä kehdosta tähän päivään saakka ole kertaakaan saanut kylpeä noissa\nsyvissä opinlähteissä jotka antavat valituille ylivallan ja verhoavat\nheidän olemuksensa kunnioitusta herättävään majesteetillisuuteen, joka\ntekee valtavan vaikutuksen niihin ihmisparkoihin jotka vihkimättöminä\nnäkevät tietämättömyydessään vain sen puutteen ja kurjuuden symboolin\njota ihmiset ilmaisevat pukeutumalla säkkiin ja tuhkaan. Kun tällainen\nonneton olento kohtaa henkisessä pimeydessään tuollaisia puhetaidon\naarteita, tuollaisia syvästi mystillisiä kultaisia sanoja, tuollaisia\nlafkan kiinni panemisia ja yleisölle halleluja sanomisia, niin on onni\nellei hän menehdy kadehtiessaan päätä joka voi miettiä sellaisia puheen\nsointuvia ihmeitä ja kieltä joka voi ne lausua ja jos vähälahjaisemman\njärki sekaantuisi eikä voisi arvata noiden ihmeiden merkitystä, ei tämä\nväärinkäsitys ole teeskennelty vaan tosi ja vilpitön ja jos sinä olet\nminussa huomannut tämän älyn ja ymmärryksen puutteen, niin tiedä, että\nmitä tahdoin siihen en pystynyt ja mihin pystyin sitä en saanut ja minä\npyydän sinua olemaan pitkämielinen vikani suhteen ja antamaan minulle\narmosta anteeksi, sinä mestarini ja rakas herrani.\"\n\nEn voinut seurata koko rimssua yksityiskohdittain, mutta sen verran\npääsin siitä perille, että häpesin. Ei ollut oikeudenmukaista\nahdistella kuudennen vuosisadan lasta yhdeksännentoista vuosisadan\nsanontatavoilla ja sitten moittia tyttö parkaa sen tähden, ettei hän\nymmärtänyt, mitä ne merkitsivät, varsinkaan kun hän yritti parhaansa,\njoskin tuloksetta. Pyysin häneltä siitä syystä anteeksi. Ja sitten me\ntallustimme hitaasti erakkoluolia kohti tuttavallisesti keskustellen ja\nparempina ystävyksinä kuin milloinkaan ennen.\n\nVähitellen aloin tuntea tyttöä kohtaan salaperäistä, pelkoa hipovaa\nkunnioitusta. Kun tuo kuudennen vuosisadan lapsi avasi suunsa ja\nantoi kuulua hänelle ominaisen horisontittoman, transkontinentaalisen\nlausemuodostelman, hiipi mieleeni aavistus, että olin Saksankielen\näidin seurassa. Se käsitys sai minussa sellaisen vallan, että\nvälistä, kun hän alkoi valaa päälleni pitkäveteistä lausettaan,\notin vaistomaisesti lakin päästäni ja kuuntelin kunnioittavasti.\nJos sanat olisivat olleet vettä, olisin hukkunut niihin. Hänellä\noli tarkalleen saksalainen metodi. Mitä hän aikoikin esittää, olipa\nse sitten yksinkertainen huomautus tai saarna tai ensyklopedia tai\nsotahistoria, täytyi hänen koota se yhteen ainoaan lauseeseen tai\nkuolla. Kun saksalainen kirjanoppinut sukeltaa lauseeseen, ei hänestä\nnäe vilahdustakaan, ennenkuin hän kohoaa pinnalle Atlanttinsa toisella\npuolella ja läähättää verbinsä.\n\nKuljimme erakon luota erakon luo koko aamupäivän. Se oli erittäin\nomituinen eläinnäyttely. He kilpailivat keskenään ennen kaikkea\nlikaisuudessa ja syöpäläisten runsaudessa. Heidän käytöksensä\nja elkeensä ilmaisivat mitä täydellisintä omahyväisyyttä ja\nitsekylläisyyttä. Eräs erakoista piti kunnianaan loikoa liassa ja antaa\nsyöpäläisten häiritsemättä purra ja pistää; toisen ylpeys oli seistä\naamusta iltaan kallioon nojaten ja rukoilla; pyhiinvaeltajajoukot\nihailivat häntä suuresti; kolmas ryömi alastomana maassa kaikilla\nneljällä raajallaan; neljäs laahasi päivät päästään kahdeksaakymmentä\nnaulaa rautaa; viides mahtaili sillä, ettei koskaan nukkunut makaavassa\nasennossa, vaan kuorsasi seisaallaan orjantappurapensaikossa, kun\nläheisyydessä oli pyhiinvaeltajia, jotka saattoivat nähdä hänet;\neräällä naisella ei ollut muuta ruumiinverhoa kuin vanhuuden-valkea\ntukkansa; hän oli muuten musta kiireestä kantapäähän, sillä hän ei\nollut neljäänkymmeneenseitsemään vuoteen käyttänyt vettä, pelkästä\npyhyydestä. Kaikkien noiden omituisten olentojen ympärillä oli\njoukoittain töllisteleviä pyhiinvaeltajia, jotka hartaasti ihailivat\nja kadehtivat sitä tahratonta pyhyyttä, jonka nuo ihmiset olivat\nhurskailla kieltäymyksillään voittaneet ankaralta taivaalta.\n\nJa sitten me menimme katsomaan erästä kaikkein etevimmistä erakoista.\nHän oli suunnattoman kuuluisa -- hänen maineensa oli tunkeutunut\nkristikunnan kaikkiin kolkkiin. Aatelisia ja korkea-arvoisia henkilöitä\ntuli kaukaisimmista maista osoittamaan, hänelle kunnioitustaan. Hänen\npaikkansa oli keskellä laakson leveintä osaa, ja koko se ala tuli\ntarkasti käytäntöön, niin suuret olivat kansanjoukot.\n\nHän seisoi kuudenkymmenen jalan korkuisella pylväällä, jonka pää oli\nleveä ja tasainen. Hän teki parhaillaan sitä, mitä hän oli tehnyt jo\nkaksikymmentä vuotta siellä ylhäällä -- taivutti vartaloaan nopeasti ja\nherkeämättä melkein jalkoihin saakka. Se oli hänen rukoilemistapansa.\nMääräsin nopeuden sekuntikellolla ja havaitsin, että hän kumarsi\n24 minuutissa 46 sekunnissa 1,244 kertaa. Se oli mielestäni voiman\nväärinkäyttöä, ja oli vahinko, että se meni hukkaan. Heiluriliikehän\non mekaniikan hyödyllisimpiä. Tein sentähden merkinnän muistikirjaani\nsitä silmälläpitäen, että joskus myöhemmin sovittaisin häneen\nsähkölankayhdistelmän, jolla voisi käyttää ompelukonetta. Sittemmin\ntoteutinkin suunnitelmani, ja miehestä oli minulle viisi vuotta hyötyä.\nSinä aikana valmistin noin kahdeksantoistatuhatta ensiluokkaista\npalttinapaitaa, t.s. kymmenen päivässä. Käytin häntä myöskin\nsunnuntaisin; hän teki työtä niin sunnuntaina kuin arkipäivinäkin,\nsillä mitä hyödytti hukata voimaa. Nuo paidat eivät aiheuttaneet\nminulle mitään muita kustannuksia kuin sen vähäisen summan, minkä\ntarveaineet vaativat -- minä näet maksoin ne -- sillä olisi ollut\nväärin jättää se hänen tehtäväkseen -- ja ne menivät kuin kuumille\nkiville. Pyhiinvaeltajat maksoivat niistä kappaleelta puolitoista\ndollaria, jolla hinnalla Arthurin valtakunnassa olisi saanut\nviisikymmentä lehmää tai kilpa-ajohevosen. Niitä pidettiin parhaana\nturvana syntiä vastaan, ja sellaista niistä sanottiin myöskin ritarieni\nmaalaamissa ilmoituksissa, joita oli kaikkialla. Lopulta ei Englannissa\nollut ainoatakaan kalliota, ainoatakaan isohkoa kivilohkaretta,\nainoatakaan muuria, josta ei mailin päästä olisi voinut lukea:\n\n_\"Ostakaa ainoa oikea pylväspyhimyspaita; aateliston suojeluksessa.\nPatenttia haetaan.\"_\n\nYritys tuotti rahaa enemmän kuin tarpeeksi. Kun sitä laajennettiin,\naloin minä valmistaa hienompia tavaroita kuninkaita varten ja\nniinikään hyvin tyylikkäitä herttuattaria ja muita ylhäisiä naisia\nsilmälläpitäen; niissä oli röyhellyksiä ja poimutettuja suikaleita sekä\nedessä että takana. Ne olivat julman koreita.\n\nMutta samaan aikaan huomasin, että käyttövoima oli ottanut tavakseen\nseisoa yhdellä jalalla, ja sain selville, että toinen jalka oli\njollakin tavoin epäkunnossa; keskeytin silloin valmistuksen ja muutin\nvaraston rahaksi, taloudellisista seikoista neuvottelin Bors de\nGanis herran ja muutamien hänen ystäviensä kanssa. Vuoden kuluttua\nkone pysähtyi kokonaan, ja hyvä pyhimys astui lepoon, jonka hän oli\nrehellisesti ansainnut, se on varma.\n\nKun näin hänet ensi kerran -- mutta: hänen persoonallinen tilansa\noli sen laatuinen, ettei sitä voi tässä kuvata. Voitte lukea siitä\n\"Pyhimysten elämästä\". [Kaikki tässä luvussa esiintyvät yksityiskohdat\npyhimyksistä on otettu Leckyltä -- mutta huomattavasti lievennettyinä.\nKun tämä kirja ei ole historiaa, vaan ainoastaan kertomus, pidän\nuseimpia historiankirjoittajan avomielisistä yksityiskohdista liian\nväkevinä tässä toistettaviksi. -- Julkaisija.]\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nKaivo saatetaan käyttökelpoiseen kuntoon.\n\n\nLauantaina menin keskipäivällä kaivolle ja seisoskelin siellä jonkin\naikaa katselemassa. Merlin yhä vain poltti suitsutusjauhetta, huitoi\nilmaa ja mongersi kaikin voimin siansaksaansa, mutta hän näytti koko\nlailla masentuneelta, sillä hän ei tietenkään ollut vielä saanut\nkaivosta pisaraakaan kosteutta. Lopulta sanoin:\n\n\"Mitenkä työ edistyy, hyvä virkaveli?\"\n\n\"Ryhdyin juuri käyttämään voimakkainta taikakeinoa, minkä itämaalaiset\nsalatieteiden ruhtinaat tuntevat. Ellei se auta, ei mikään auta. Vaiti,\nkunnes olen lopettanut!\"\n\nTällä kertaa hän loi savupilven, joka pimitti koko seudun ja tuotti\nvarmasti paljon harmia erakoille, sillä tuuli oli heihin päin ja savu\npainui heidän luoliinsa tiheän, aaltoilevan sumun kaltaisena. Samalla\nMerlin alkoi syytää tulvimalla sanoja, hän kääntelehti ja vääntelehti\nja huitoi käsillään ilmaa hyvin merkillisellä tavalla. Kahdenkymmenen\nminuutin kuluttua hän kaatui hengästyneenä ja lopen uupuneena maahan.\nNyt saapui apotti ja muutamia satoja munkkeja ja nunnia ja heidän\nperässään joukko pyhiinvaeltajia ja pari tynnyrinalaa löytölapsia;\nheidät kaikki oli tuo hirveä savu sinne houkutellut, ja kaikki he\nolivat äärimmäisen kiihtyneessä mielentilassa. Apotti tiedusti\ninnokkaasti tulosta. Merlin sanoi:\n\n\"Jos mikään kuolevaisen taikakeino voisi vapauttaa tuon veden\nlumouksesta, olisi äsken suorittamani tehnyt sen. Se ei auttanut, ja\nsiitä tiedän nyt, että epäilykseni olivat oikeita. Asianlaita on se,\nettä mahtavin henki, minkä Itämaiden taikurit tuntevat, on lumonnut\ntämän kaivon. Sitä kuolevaista ei ole eikä tule koskaan olemaan, joka\nvoisi tunkeutua lumouksen salaisuuteen, ja ellei saa selville sitä\nsalaisuutta, ei myöskään voi poistaa lumousta. Vesi ei milloinkaan enää\nala uudelleen virrata. Olen tehnyt kaiken, mitä ihminen voi tehdä.\nAntakaa minun nyt mennä.\"\n\nTietysti apotti säikähti hirveästi. Sen näki hänen kasvoistaan, kun hän\nkääntyi minun puoleeni ja sanoi:\n\n\"Sinähän kuulit, mitä hän sanoi? Onko se totta?\"\n\n\"Osittain\", vastasin minä.\n\n\"Ei siis kokonaan. Mikä siitä on totta?\"\n\n\"Että tuo venäläisniminen henki on noitunut kaivon.\"\n\n\"Hyvä Jumala, silloin olemme hukassa!\"\n\n\"Ehkä.\"\n\n\"Mutta ei varmasti? Tarkoitatko, ettei varmasti?\"\n\n\"Juuri sitä tarkoitan.\"\n\n\"Silloin kai arvelet myöskin, että kun hän sanoo, ettei kukaan voi\npoistaa lumousta...\"\n\n\"Niin, kun hän sen sanoo, puhuu hän sellaista, mikä ei ehdottomasti\nole totta. Meillä on toiveita -- tosin vähäisiä toiveita, että lumous\nvisseissä olosuhteissa voidaan poistaa.\"\n\n\"Ja nuo olosuhteet...\"\n\n\"Oh, niitä ei ole vaikea aikaansaada. Tahdon pitää aivan yksin\nhallussani kaivon ja sen ympäristön puolen mailin päähän joka suuntaan\ntämän päivän auringonlaskusta siihen saakka, kunnes kumoan kiellon.\nKukaan ei saa ilman erikoista lupaani tulla tälle alueelle.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Eikö sinua peloita ryhtyä sellaiseen yritykseen?\"\n\n\"Ei vähääkään. Voihan sattua, että epäonnistun, se on selvä; voi\nmyöskin sattua, että onnistun. Joka tapauksessa yritän, ja olen valmis\nottamaan vastuun. Täytättehän ehtoni?\"\n\n\"Sekä ne, jotka jo mainitsit, että ne, jotka myöhemmin tulet\nmainitsemaan. Minä annan heti siitä määräyksen.\"\n\n\"Odotahan\", sanoi Merlin ilkeästi hymyillen. \"Tiedät kai, että sen,\njoka yrittää poistaa lumouksen, täytyy tuntea tuon hengen nimi?\"\n\n\"Aivan niin, minä tunnen hänen nimensä.\"\n\n\"Entä tiedätkö myöskin, ettei sen tunteminen yksin riitä, vaan täytyy\nlisäksi osata lausua se? Hah hah! Tiesitkö sen?\"\n\n\"Senkin tiesin.\"\n\n\"Vai niin, sinulla oli hallussasi se tieto! Oletko hullu? Haluttaako\nsinua lausua se nimi ja kuolla?\"\n\n\"Lausua se? Tietysti. Minä lausuisin sen, vaikka se olisi walesilainen.\"\n\n\"Silloin olet mennyttä miestä, ja minä lähden kertomaan siitä kuningas\nArthurille.\"\n\n\"Siinä olette oikeassa. Ottakaa te vain reppunne ja lähtekää tiehenne.\nTeidän, John W. Merlin, on parasta mennä kotiin sääsuhteita tutkimaan.\"\n\nSe osui arkaan kohtaan, ja hän räpäytti silmiään, sillä huonompaa\nsäänennustajaa ei ollut koko valtakunnassa. Heti kun hän käski panna\nmyrskymerkkejä pitkin rannikkoa, tuli viikon tyven, ja joka kerta kun\nhän ennusti kaunista ilmaa, satoi pieniä kiviä. Mutta minä pidin häntä\nkuitenkin säätoimistossa, jotta hän pilaisi maineensa. -- Piikkini\nkiukutti häntä, ja hän sanoi, ettei hän lähtisikään kotiin ilmoittamaan\nkuolemastani, vaan jäisi sensijaan nauttimaan siitä.\n\nMolemmat ammattimieheni saapuivat illalla sangen väsyneinä, sillä he\nolivat matkanneet hyvällä vauhdilla. Heillä oli mukanaan kuormamuuleja\nja kaikkea mitä tarvitsin -- työkaluja, pumppu, lyijyputkea,\nkreikkalaista tulta, kokonaisia kupoja suuria raketteja, roomalaisia\nkynttilöitä, värillisiä ilotulitustarpeita, sähkökone ja monenlaista\nmuuta tavaraa -- sanalla sanoen kaikki mitä tarvitsin aikaansaadakseni\nkomeimman kaikista ihmeistä. He saivat syödä illallisensa ja torkahtaa\nhetkeksi; kun me keskiyön aikaan lähdimme ulos, oli seutu niin autio\nja tyhjä, etten ollut osannut sellaista toivoakaan. Otimme kaivon ja\nsen ympäristön haltuumme. Poikani olivat ammattimiehiä missä hyvänsä,\nkaivon kiveämisestä matemaattisen koneen konstruoimiseen saakka.\nTuntia ennen aamunkoittoa oli vuoto korjattu, ja vesi alkoi nousta.\nMe ladoimme silloin ilotulitustarpeet kappeliin ja menimme kotiin\nnukkumaan.\n\nEnnenkuin keskipäivä-messu oli lopetettu, olimme jälleen kaivolla,\nsillä paljon oli vielä tehtävä ja minä olin afäärisyistä päättänyt\nsuorittaa ihmeen ennen keskiyötä. Asianlaita on näet sellainen, että\njos kirkon hyväksi tehty ihme tapahtuu arkipäivänä, on se sangen\nsuuriarvoinen, mutta jos se tapahtuu sunnuntaina, on se kuusi kertaa\narvokkaampi. Yhdeksässä tunnissa vesi oli noussut tavalliselle\nkorkeudelleen, t.s. se oli kaksikymmentäkolme jalkaa kaivoaukon\nalapuolella. Panimme siihen pienen rautapumpun, ensimmäisiä, mitä\npääkaupungissa olevista työpajoistani oli valmistunut; porasimme\nreiän kaivokamarin ulkoseinän kohdalla olevaan kivisäiliöön ja\nasetimme siihen kappaleen lyijyputkea, joka oli niin pitkä, että\nse saatiin ulottumaan kappelin ovelle asti ja pistämään esiin\nkynnyksen alta; kun vesi virtaisi siitä, näkisi sen varmasti koko se\nkahdensadanviidenkymmenen tynnyrinalan laajuinen ihmisjoukko, jonka\narvelin määräajaksi saapuvan tuon pyhän pikkukukkulan edessä olevalle\nsuurelle tasaiselle kentälle.\n\nMe nakutimme irti kannen eräästä suunnattoman suuresta tynnyristä\nja hinasimme itse tynnyrin kappelin laakealle katolle, kiinnitimme\nsen sinne ja panimme sen pohjalle ruutia tuuman paksuudelta. Sitten\nasetimme tynnyriin raketteja, jotenkin tiheään, mutta ei ahtamalla --\nkaikenlaisia raketteja, ja vakuutan, että siitä tuli melkoisen mahtava\nnippu. Ruutiin työnsimme taskusähköpatteriin johtavat langat ja katon\nkuhunkin kulmaan sijoitimme kreikkalaista tulta -- yhteen sinistä,\ntoiseen vihreätä, kolmanteen punaista ja neljänteen sinipunaista -- ja\npistimme jokaiseen metallilangan.\n\nKentälle, noin kahdensadan sylen päähän kappelista, me rakensimme\npienen aitauksen halkaistuista hirsistä. Tuon neljä jalkaa korkean\naitauksen katoimme sitten laudoilla ja saimme siten lavan. Verhosimme\nsen tilaisuutta varten lainatuilla upeilla matoilla ja asetimme\nsille apotin oman valtaistuimen. Kun on tehtävä ihme tietämättömälle\nsukukunnalle, niin on parasta ottaa käytäntöön kaikki yksityiskohdat,\njotka ovat omansa lisäämään sen vaikutusta; on koetettava saada se\ntehoamaan yleisöön mahdollisimman väkevästi; jaloimmille vieraille on\nvalmistettava mukavat paikat, ja sitten voi käyttää kaikkia keinoja,\njotta koko homma tekisi mahdollisimman voimakkaan vaikutuksen. Minä\ntiedän, mitä se merkitsee, sillä minä tunnen ihmisluonteen. Ihme ei\nkoskaan voi olla liian komea. Se vaatii työtä ja vaivaa ja toisinaan\nrahaa, mutta se kannattaa ajan pitkään. -- Johdimme langat kappelin\nlattiaan ja sieltä maan alitse lavalle, jonne patterit kätkettiin.\nPitääksemme kansaa tarpeellisen etäällä pingoitimme lavan ympärille\nnoin sadan jalan päähän siitä köyden, ja niin oli työ lopussa. Olin\nmäärännyt, että ovet avattaisiin kello 10,30 ja esitys alkaisi tasan\n11,25. Olisin mielelläni kantanut pääsymaksua, mutta sehän ei käynyt\nlaatuun. Käskin poikien tulla kappeliin jo kello 10, ennenkuin yhtään\nihmistä oli saapunut, ja olla valmiina hyvissä ajoin miehittämään\npumpun ja panemaan vauhdin päälle. Sitten menimme kotiin illastamaan.\n\nTieto kaivos-onnettomuudesta oli nyt levinnyt laajalle, ja viimeisten\nkahden tai kolmen päivän aikana oli laaksoon tullut väkeä tulvimalla.\nLaakson alempi osa oli muuttunut suureksi leiriksi; me saisimme hyvän\nhuoneen, siitä ei ollut epäilystäkään. Jo varhain illalla tekivät\nkuuluttajat kierroksensa tiedoittaen pian tapahtuvasta yrityksestä,\nmikä sai kaikkien sydämet pamppailemaan jännityksestä. Kuuluttajat\nilmoittivat kansalle, että apotti ja hänen virallinen saattueensa\nsaapuisivat juhlallisesti lavalle kello 10,30; siihen asti oli koko se\nalue, johon minun kieltoni ulottui, pidettävä tyhjänä. Kellonsoitto\nlakkaisi silloin, ja se olisi merkki, että kansanjoukot saisivat\nsiirtyä lähemmäksi kappelia.\n\nOlin lavalla, valmiina täyttämään isännän velvollisuudet, kun apotin\njuhlallinen kulkue tuli näkyviin -- se oli silloin jo lähellä\nköysisulkua, sillä ilta oli pimeä ja tähdetön ja soihtujen käyttö oli\nkielletty. Kulkueen mukana tuli Merlin ja valtasi yhden lavan parhaista\npaikoista. Kerrankin hän piti sanansa... Kielletyn alueen ulkopuolelle\nkokoontuneita joukkoja ei voinut nähdä, mutta joka tapauksessa ne\nolivat siellä. Samassa silmänräpäyksessä kuin kellojensoitto taukosi,\nlähti tuo taaja väkijoukko liikkeelle ja vyöryi rajalinjan yli suuren,\nmustan aallon kaltaisena; sen kuohumista kesti puoli tuntia, minkä\njälkeen se sai kiinteämmän muodon, niin että olisi voinut kävellä --\nmonta mailia -- ihmispäiden muodostamalla kiveyksellä.\n\nNyt seurasi juhlallinen teatteri-odotus, joka kesti suunnilleen\nkaksikymmentä minuuttia -- olin ottanut sen ohjelmaan vaikutuksen\ntehostamiseksi. On aina hyvä antaa jännityksen kohota huippuunsa.\nLopulta rikkoi hiljaisuuden miesäänien esittämä komea latinalainen\nkantaatti. Se vyöryi pimeydessä majesteetillisena sointuvirtana. Sekin\noli minun suunnittelemani, ja se oli parhaita vaikutuskeinoja, mitä\nkoskaan olen keksinyt. Kun laulu oli päättynyt, nousin minä lavalle\nja pidin käsiäni kaksi minuuttia ojennettuina ja kasvojani ylöspäin\nkäännettyinä -- mikä aina synnyttää syvän hiljaisuuden. Sitten lausuin\nhitaasti ja niin järkyttävän vakavasti, että sadat ihmiset vapisivat ja\nmonet naiset pyörtyivät, tämän hirveän sanan:\n\n\"Constantinopolitanischerdudelsackspfeifenmachergesellschaft.\"\n\nSamalla kuin kajautin sanan viimeiset tavut, painoin yhtä\nsähkönappuloistani, ja koko tuo ihmismaailma näkyi inhoittavan\nsinisessä valaistuksessa! Sen vaikutus oli tavaton. Kansanjoukko\nkiljui täyttä kurkkua, naiset painautuivat toisiinsa tai juoksivat\nkaikkiin suuntiin, löytölapsia keikahti plutoonittain maahan.\nApotti ja munkit tekivät nopeasti ristinmerkin, ja heidän huulensa\nvärisivät kuiskatuista rukouksista. Merlin hillitsi itsensä, mutta oli\nhämmästynyt päästä liikavarpaisiin. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt\nmitään tämän veroista. Nyt oli aika tehostaa vaikutusta. Kohotin käteni\nja lausuin valittaen, ikäänkuin kauhun vallassa, seuraavan sanan:\n\n\"Nihilistendynamtheaterkästchenssprengungsattentatsversuchungen\",\n-- ja päästin irti punaisen tulen. Olisittepa kuulleet, kuinka tuo\nihmis-atlantti valitti ja kirkui, kun punainen helvetintuli yhtyi\nsiniseen! Kuudenkymmenen sekunnin kuluttua minä huikkasin:\n\n\"Transvaaltruppentropentransporttrampelthiertreibertrauungsthrä-\nnentragödie\", -- ja sytytin vihreän tulen, Odotettuani tällä kertaa\nainoastaan neljäkymmentä sekuntia minä lausuin jyrisevällä äänellä\ntämän sanojen sanan kuolettavat tavut:\n\n\"Mekkamuselmannenmassenmenschenmördermohrenmuttermarmormonumentenmacher\",\n-- ja sytytin sinipunaisen valon. Nyt paloivat kaikki tulet yht'aikaa\n-- punainen, sininen, vihreä, sinipunainen, neljä raivoavaa tulivuorta,\njotka suitsuttivat korkeuteen kokonaisia pilviä välkkyvää savua ja\nloivat laakson kaukaisimpiinkin sopukkoihin keskipäivän loistetta.\nEtäisyydessä nähtiin pylväsmiehen kohoavan jäykkänä hahmona kimmeltävää\ntaustaa vasten, ensi kerran kahteenkymmeneen vuoteen hän oli\nkeskeyttänyt heilahtelunsa. Tiesin, että poikani nyt olivat valmiina\npumpun ääressä. Sentähden sanoin apotille:\n\n\"Hetki on tullut, kunnianarvoisa isä. Lausun heti tuon pelätyn nimen ja\nkäsken lumouksen lakata. Rohkaiskaa nyt mielenne ja pitäkää jostakin\nkiinni.\" Ja sitten minä huusin kansalle: \"Ottakaa huomioon! Minuutin\nkuluttua poistetaan lumous, mikäli kuolevainen voi sen poistaa. Jos\nkaivo vapautuu siitä, tulee se teidän kaikkien tietoon, sillä silloin\nsaatte nähdä pyhän veden virtaavan esiin kappelin portilta!\"\n\nOdotin muutaman silmänräpäyksen antaakseni kuulijoilleni tilaisuuden\nlevittää julistusta niille, jotka eivät voineet kuulla sitä; nämä\nvuorostaan saattoivat sen kaukaisimpienkin rivien tiedoksi. Sitten minä\nhuusin reuhtoillen ja viittoillen pahemmin kuin koskaan ennen:\n\n\"Kuulkaa ja nähkää! Minä käsken sen ilkeän hengen, joka on ottanut\ntämän kaivon asunnokseen, lähettää pilviin kaikki ne hornan tulet,\njotka vielä ovat hänessä jäljellä, sekä päästää kaivon heti lumouksesta\nja paeta täältä helvettiin viruakseen siellä vankina tuhannen\nvuotta. Minä käsken häntä hänen oman hirvittävän nimensä voimalla --\nBGWJJILLIGKKKK!\"\n\nNyt aukaisin virran siihen lankaan, joka vei rakettitynnyriin, niin\nettä valtava suihku säihkyviä tulisuikaleita syöksyi sähisten suoraan\ntaivasta kohti ja muuttui korkeudessa säkenöiväksi jalokivisateeksi!\nÄärettömästä ihmisjoukosta kohosi kauhunhuuto, mutta se vaihtui äkkiä\nhurjaksi riemuksi, sillä nyt he näkivät tuossa taikavalaistuksessa\nvapautuneen veden virtaavan. Vanha apotti ei saanut sanaakaan suustaan,\nkyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Mitään puhumatta hän sulki minut\nsyliinsä ja rutisti minut melkein hilloksi. Se todisti enemmän kuin\nsanat, ja siitä oli vaikeampi toipua maassa, jossa todellakaan ei ollut\nyhtään pennynkään arvoista lääkäriä.\n\nOlisittepa nähneet, miten nuo tuhannet ihmiset heittäytyivät veteen\nja suutelivat sitä; suutelivat sitä, taputtivat sitä, hyväilivät sitä\nja puhuivat sille, kuin olisi se ollut elävä olento, tervehtivät sitä\nrakkailla nimillä, joita he antoivat lemmikeilleen, aivan kuin se\nolisi ollut ystävä, joka oli ollut kauan poissa ja kadoksissa, mutta\näkkiä tullut takaisin kotiin. Niin, se oli kaunista, ja se sai minut\najattelemaan heistä parempaa kuin ennen.\n\nMerlinin annoin kantaa kotiin paareilla. Hän oli lyyhistynyt kokoon\nkuin maanvieremä, kun minä lausuin tuon viimeisen hirvittävän nimen,\neikä vielä ollut tullut tajuihinsa. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut\nsitä nimeä -- enkä minäkään ollut, mutta hänelle se oli ollut oikea.\nHänelle olisi kyllä kelvannut mikä roska hyvänsä. Hän myönsi sittemmin,\nettä tuon hengen oma äiti ei olisi osannut lausua nimeä paremmin kuin\nminä. Hän ei voinut käsittää, kuinka minä pääsin siitä elävänä, enkä\nminä sitä hänelle kertonut. Vain nuoret taikurit paljastavat sellaisia\nsalaisuuksia. Merlin käytti kokonaista kolme kuukautta siihen, että\netsi taikojen avulla keinoa lausua tuo nimi kuolematta. Mutta hän ei\nonnistunut.\n\nKun minä menin kappeliin, paljasti kansanjoukko päänsä ja väistyi\nsyrjään antaakseen minulle tilaa, ikäänkuin olisin ollut jokin\nkorkeampi olento -- ja niin minä olinkin. Sen kyllä tiesin. Otin\nmukaani ryhmän munkkeja, perehdytin heidät pumpun salaisuuteen ja panin\nheidät työhön, sillä oli ilmeistä, että suuri osa kansaa aikoi valvoa\nkatsellakseen vettä koko yön, ja oli siis vain oikeudenmukaista, että\nhe saisivat siitä tarpeekseen. Noille munkeille oli jo pumppu sinänsä,\nihme, se hämmästytti heitä mitä suurimmassa määrässä ja herätti heissä\nihailua toimintansa erinomaisen tuloksen johdosta.\n\nSe oli suurenmoinen, ihana yö. Se sisälsi maineen lupauksen. Saatoin\ntuskin nukkua, niin kovasti siitä iloitsin.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nKilpailija noituudessa.\n\n\nVaikutusvaltani Taivaan-laaksossa oli nyt aivan tavaton. Näytti\nkannattavan koettaa muuttaa se taloudellisiksi eduiksi. Se ajatus\npälkähti päähäni seuraavana aamuna, kun näin erään saippua-alalle\nkuuluvan ritarini tulevan ratsastaen. Jos saa uskoa perintätietoa,\nolivat sen paikkakunnan munkit kaksisataa vuotta sitten olleet niin\nmaailmallismielisiä, että halusivat peseytyä. Kenties oli vielä jotakin\njäljellä tuosta väärämielisyyden hapatuksesta. Tutkin sentähden erästä\nmunkeista. \"Pitäisittekö kylvystä?\" kysyin häneltä. Pelkkä ajatus\n-- vettä uhkaavan vaaran ajatus -- puistatti häntä, mutta hän sanoi\ntunteellisesti:\n\n\"Tarvitseeko sitä kysyä ihmisparalta, joka lapsuudestaan saakka ei ole\nsaanut nauttia sitä siunattua virvoitusta. Suokoon Jumala, että saisin\npeseytyä! Mutta minä en saa, kaunis herrani, älä houkuttele minua. Se\non kiellettyä.\"\n\nJa hän huokasi niin syvään, että päätin päästää ainakin hänet\nruumiinsa päällimmäisestä kerrostumasta, vaikka se maksaisi kaiken\nvaikutusvaltani ja nielisi omaisuuteni. Menin siis apotin luo ja\npyysin lupaa tälle veljelle. Hän kalpeni jo ajatellessaankin sitä --\nen tarkoita, että olisin nähnyt hänen kalpenevan, sillä sitä ei voinut\nnähdä raapimatta hänen kasvoistaan päällimmäistä kerrosta pois, enkä\npitänyt hänestä niin paljon, että olisin halunnut tehdä sen, mutta\ntiesin kuitenkin, että kalpeus oli olemassa kirjankannen paksuisen\npinnan alla, ja sitäpaitsi hän vapisi. Hän sanoi:\n\n\"Poikani, pyydä minulta mitä muuta hyvänsä, ja kiitollinen sydämeni\nantaa sen sinulle, mutta älä tätä, älä tätä. Tahtoisitko karkoittaa\nsiunatun veden?\"\n\n\"En, isä, en tahdo karkoittaa sitä. Olen saanut salaperäisen tiedon,\nettä silloin edellisellä kerralla erehdyttiin, kun luultiin, että\nkylpylä oli syynä vesivirran tyrehtymiseen.\" Vanhuksen kasvot\nkirkastuivat innostuksesta. \"Olen saanut selville, että kylpylä oli\nsyytön onnettomuuteen, joka johtui aivan toisenlaisesta synnistä.\"\n\n\"Ne ovat rohkeita sanoja -- mutta -- mutta kovin tervetulleita, jos ne\novat tosia.\"\n\n\"Ne ovat ehdottomasti tosia. Antakaa minun rakentaa kylpylä uudelleen,\nisä. Antakaa minun rakentaa se, ja vesi ei ole kaivosta koskaan\nloppuva.\"\n\n\"Lupaatko sen? Lupaatko sen? Sano, että lupaat sen!\"\n\n\"Minä lupaan sen.\"\n\n\"Silloin otan itse ensimmäisen kylvyn! Mene -- pane työ heti käyntiin.\nÄlä viivyttele hetkeäkään, mene nyt heti!\"\n\nMinä ja poikani aloitimme työt heti. Vanhan kylpylän eli vesialtaan\nrauniot olivat vielä tallella luostarin kellarikerroksessa, eikä\nkiveäkään puuttunut. Ne olivat saaneet olla koskemattomina paikoillaan\nsukupolvesta sukupolveen, ja niitä oli kartettu hurskaasta pelosta,\nne kun olivat kirottuja. Kahdessa päivässä oli kaikki valmista --\nsuuri allas oli täynnä kirkasta, puhdasta vettä, jossa saattoi uida.\nJa päälle päätteeksi se oli virtaavaa vettä. Se tuli altaaseen ja\npoistui siitä vanhoja putkia myöten. Iäkäs apotti piti sanansa ja\noli ensimmäinen, joka kasteli itsensä. Hän astui veteen mustana ja\nvapisevana, koko mustan veljeskunnan katsellessa pelästyneenä ja\npahojen aavistusten valtaamana, mutta hän tuli takaisin valkeana ja\niloisena, ja peli oli selvä -- taas uusi voitto!\n\nOlimme taistelleet menestyksellisesti Taivaan-laaksossa; minä olin\nerittäin tyytyväinen ja halusin matkata kauemmaksi, mutta sairaus esti\naikeeni. Kylmetyin kelpo lailla, ja vanha reumatismini nosti päätään.\nTietenkin se iski heikoimpaan kohtaani -- juuri siihen, mistä apotti\noli rutistanut minua kamalasti, silloin kun hän kiitollisuuttaan\nosoittaakseen syleili minua.\n\nKun vihdoin pääsin liikkeelle, olin kuin varjo. Mutta kaikki osoittivat\nkunnioitustaan ja olivat minulle ystävällisiä, ja se teki elämäni\niälleen iloiseksi, samalla kuin se paremmin kuin mikään lääke palautti\nvoimani ja terveyteni. Niin että pian olin taas entiselläni.\n\nSandy oli lopen uupunut hoidettuaan minua koko ajan, ja sentähden\npäätin lähteä yksinäni matkalle ja jättää hänet nunnaluostariin\nlepäämään. Aikomukseni oli pukeutua vapaaksi talonpojaksi ja kulkea\njalan maata ristiin rastiin viikko tai pari. Siten saisin tilaisuuden\nsyödä ja asua yhdessä vapaan kansalaisluokan alhaisimpien ja köyhimpien\nkanssa. Millään muulla tavoin en voinut saada tietoja heidän\narkielämästään ja lakien vaikutuksesta siihen. Jos esiintyisin heidän\njoukossaan herrasmiehenä, estäisi heidän käytöksensä väkinäisyys ja\nkursailevaisuus minua osallistumasta heidän yksityisiin iloihinsa ja\nsuruihinsa, enkä minä koskaan pääsisi tunkeutumaan kuoren läpi.\n\nEräänä aamuna olin pitkällä kävelyllä harjoittaakseni lihaksiani\njalkamatkaa varten. Olin juuri noussut harjulle, joka reunusti laakson\npohjoisinta osaa, kun näin erään luolan suulla ihmiskäden tekemän\noven; ympäristöstä päättelin, että edessäni oli likaisuutensa ja\nankarien elintapojensa vuoksi suuresti kunnioitetun erakon asunto, jota\nminulle usein oli etäältä näytetty. Tiesin, että erakolle äskettäin\noli tarjottu paikka suuressa Saharan erämaassa, jossa leijonat ja\nmyrkylliset hyönteiset tekivät erakkoelämän erikoisen vaikeaksi\nja houkuttelevaksi, ja että hän oli lähtenyt Afrikkaan astuakseen\ntoimeensa; päähäni pälkähti siitä syystä katsahtaa sisään ja tutkia,\noliko luolan ilma maineensa veroinen.\n\nHämmästykseni oli suuri. Luola oli vastikään lakaistu ja pesty. Ja\ntoinen vielä suurempi yllätys odotti minua. Syvältä onkalon pimeydestä\nkuulin pienen kellon pärinää ja heti sen jälkeen seuraavan huudahduksen:\n\n\"_Halloo! Keskusasema! Onko Camelotissa!_ -- Sydämeni iloitsee sinun\nkyvystäsi uskoa ihmeisiin, silloin kun ne tulevat odottamattomassa\nmuodossa ja ilmaantuvat mahdottomissa paikoissa -- täällähän on\nilmielävänä hänen armonsa Poosu, ja sinä saat omin korvin kuulla hänen\npuhuvan!\"\n\nTämä oli todellakin kaiken täydellistä myllerrystä, oikea pöperö\nsovittamattomia vastakohtia. Mikä merkillinen yhdistelmä jyrkkiä\nvastakohtia -- luuloteltu ihmeittentekijä oli luovuttanut kotinsa\ntodelliselle, keskiaikaisesta erakkoluolasta oli tullut puhelinasema!\n\nPuhelimenhoitaja astui valoon, ja tunsin hänet erääksi nuorista\nmiehistäni. Sanoin:\n\n\"Kuinka kauan tämä puhelinasema on ollut täällä, Ulfius?\"\n\n\"Vasta keskiyöstä lähtien, kaunis Poosu herra, luvallasi. Näimme\nlaaksossa paljon valoja ja pidimme siitä syystä viisaana avata tänne\nasema, sillä missä on niin paljon valoja, siellä on varmasti melkoisen\nsuuri kaupunki.\"\n\n\"Aivan oikein. Tämä tosin ei ole kaupunki tavallisessa mielessä, mutta\nse on joka tapauksessa huomattava paikkakunta. Tiedättekö, missä\nolette?\"\n\n\"Sitä seikkaa en ole ehtinyt tiedustella, sillä kun toverini lähtivät\ntäältä jatkaakseen työtänsä ja jättivät aseman minun haltuuni, kävin\nminä lepäämään aikoen herättyäni kysyä paikan nimeä ja ilmoittaa sen\nsitten Camelotiin, jossa se merkitään kirjoihin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa voin ilmoittaa, että tämä on Taivaan-laakso.\"\n\nSe ei tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta; tarkoitan, ettei nimi,\nniinkuin: olin odottanut, hämmästyttänyt häntä. Hän sanoi vain:\n\n\"Tiedoitan sen,\"\n\n\"Kaikkialla lähistöllä havaitsee vielä jälkimaininkeja siitä\nhämmästyksestä, jonka täällä viimeksi tapahtuneet ihmeet ovat\nherättäneet. Ettekö ole kuullut niistä mitään?\"\n\n\"Ota huomioon, että me matkaamme vain öisin emmekä antaudu puheisiin\nkenenkään kanssa. Emme saa mitään muita tietoja kuin ne, jotka meille\nilmoitetaan puhelimitse Camelotista.\"\n\n\"Mutta siellähän ne tietävät koko jutun. Eivätkö he ole kertoneet\nteille sitä suurta ihmettä, että pyhään kaivoon on jälleen saatu vettä?\"\n\n\"Ahaa, _sitäkö?_ Ovat toki. Mutta tämän laakson nimihän on _sen\nlaakson_ nimen jyrkkä vastakohta. Suurempaa vastakohtaa ei...\"\n\n\"Mikä sen nimi sitten oli?\"\n\n\"Vaivan-laakso.\"\n\n\"Se selittää asian. Saamarin puhelin. Se on niin peijakkaan kärkäs\nvaihtamaan sanat samantapaisilta kuulostaviksi, mutta merkitykseltään\nvastakohtaisiksi. Nyt siis lopulta tiedätte, mikä laakson nimi on.\nSoittakaa Camelotiin.\"\n\nHän totteli ja kutsutti Clarencen puhelimeen. Minun oli mieluista\nkuulla jälleen poikani ääntä. Oli kuin olisin tullut kotiin. Kun olimme\nvaihtaneet muutaman ystävällisen sanan ja minä olin kertonut lyhyesti\nsairaudestani, kysyin:\n\n\"Mitä uutta?\"\n\n\"Kuningas ja kuningatar ja osa hovista valmistautuvat tällä hetkellä\nlähtemään sinun laaksoosi kunnioittaakseen vettä, jonka sinä vapautit\nlumouksesta, sekä puhdistautuakseen synnistä ja myöskin nähdäkseen sen\npaikan, missä hornanhenki pärskytti helvetillisiä liekkejään pilviin --\njos kuuntelet kyllin tarkasti, kuulet minun iskevän silmää ja kuulet\nminun myöskin naureskelevan, koskapa juuri minä valitsin liekit ja\nlähetin ne sinun käskystäsi.\"\n\n\"Tunteeko kuningas tien tänne?\"\n\n\"Kuningas? Ei, ei hän eikä luullakseni kukaan muukaan hänen\nvaltakunnassaan, mutta pojat, jotka auttoivat sinua niissä ihmeissä,\ntulevat hänen oppaikseen ja sanovat, missä sydänyön aikana on levättävä\nja yöllä nukuttava.\"\n\n\"Entä milloinka he sitten olisivat täällä?\"\n\n\"Iltapäivällä tai vähän myöhemmin kolmen vuorokauden päästä tästä\nlukien.\"\n\n\"Onko muita uutisia?\"\n\n\"Kuningas on ehdotuksesi mukaisesti alkanut järjestää vakinaista\narmeijaa. Yksi rykmentti on jo täysilukuinen, ja siihen on nimitetty\nupseerit.\"\n\n\"Ai vietävä! Sen olisin totisesti itse tahtonut tehdä. Maassa on yksi\nainoa yhdyskunta, joka pystyy hoitamaan vakinaista armeijaa.\"\n\n\"Aivan niin -- ja sinua varmaankin hieman ihmetyttää, kun saat kuulla,\nettä koko rykmentissä ei ole ainoatakaan westpointilaista.\"\n\n\"Mitä sanotkaan? Puhutko tosissasi?\"\n\n\"Asia on niin kuin sanoin.\"\n\n\"Se saa minut todellakin levottomaksi. Keitä hän on valinnut, ja mitä\nmetodia hän on käyttänyt? Onko hän toimeenpannut tutkinnon?\"\n\n\"Metodista en tiedä mitään. Tiedän vain, että kaikki upseerit kuuluvat\naatelisiin sukuihin ja ovat synnynnäisiä pässinpäitä -- eikö niin?\"\n\n\"Sepä kuulostaa pahalta, Clarence.\"\n\n\"Rauhoitu. Kaksi luutnantti-ehdokasta matkustaa täältä kuninkaan\nseurassa -- molemmat ovat nuoria aatelismiehiä -- ja jos pysyt siellä\nvähän aikaa, voit panna heidät suorittamaan tutkinnon.\"\n\n\"Sehän on jotakin. _Yhden_ westpointilaisen minä ainakin toimitan\narmeijaan. Lähetä sanansaattaja koululle. Tarpeen vaatiessa\nratsastakoon vaikka hevosia kuoliaaksi, mutta hänen on oltava siellä\ntänään ennen auringonlaskua ja sanottava...\"\n\n\"Ei tarvitse. Olen järjestänyt maanalaisen puhelinjohdon koululle.\nVarrohan, niin yhdistän sinne.\"\n\nSe kuulosti hyvältä. Puhelimen ja sähkölennättimen ilmakehässä hengitin\njälleen elämänhaluisena oltuani jo vähällä tukehtua. Silloin huomasin,\nmikä hiipivä, painostava, eloton aave tuo maa kaikkina niinä vuosina\noli ollut minulle, vaikka elinvoimani olivat niin turtuneet, että sitä\ntuskin saatoin, tuntea.\n\nAnnoin henkilökohtaisesti määräykseni koulun rehtorille. Sitäpaitsi\npyysin häneltä hieman paperia, täytekynän ja muutaman rasian\ntulitikkuja. Aloin väsyä noiden tarvekalujen puutteeseen. Minulle\nsaattoi nyt olla niistä hyötyä, kun en ollut rautavarustuksissa, vaan\npääsin taskuihini.\n\nPalatessani luostariin havaitsin, että siellä tapahtui jotakin\nmielenkiintoista. Apotti ja hänen munkkinsa olivat kokoontuneet\nsuureen saliin ja katselivat lapsellisen ihmetyksen vallassa erään\nvastasaapuneen velhon taikatemppuja. Viimeksimainitun puku oli\nkovin omituinen -- yhtä narrimainen ja koreileva kuin intialaisen\npoppamiehen. Hän mumisi ja mutisi ja elehti ja piirsi ilmaan ja\nlattialle mystillisiä kuvioita -- aivan niinkuin tuollaisten\nhenkilöiden on tapana tehdä. Hän oli aasialainen kuuluisuus -- niin\nhän itse sanoi, ja se riitti. Sellaiset todistukset otettiin vastaan\ntäytenä kultana, ja ne olivat kaikkialla korkeassa kurssissa.\n\nKuinka helppo olikaan olla suuri taikuri sen miehen tavalla.\nHänen erikoisalansa oli ilmoittaa, mitä kuka hyvänsä maapallon\nkaikista ihmisistä toimitti sillä hetkellä, ja mitä hän oli tehnyt\nmilloin hyvänsä menneisyydessä, ja mitä hän tekisi milloin hyvänsä\ntulevaisuudessa. Hän kysyi, tahtoiko kukaan tietää, mitä Itämaiden\nkeisari juuri sillä hetkellä teki. Silmien hehku ja käsien hykertely\nolivat kaunopuheinen vastaus -- tuo kunnianarvoisa seurakunta tahtoi\n_mielellään_ tietää, mitä suuri valtias juuri silloin toimitti. Veijari\njatkoi hetkisen ilveilyään ja kuulutti sitten:\n\n\"Itämaiden suuri ja mahtava keisari panee tällä hetkellä rahoja erään\nkerjäläismunkin kouraan -- yhden, kaksi, kolme kolikkoa, ja kaikki ovat\nhopeaa.\"\n\nJoka taholta suhisi ihailevia huudahduksia:\n\n\"Se on aivan ihmeellistä!\" -- \"Miten merkillistä.\" --\n\n\"Kuinka paljon opintoja, kuinka paljon työtä onkaan vaadittu, ennenkuin\non saavuttanut moisen kyvyn!\"\n\nHaluaisivatko he tietää, mitä Intian ylhäinen hallitsija teki? Kyllä.\nHän sanoi heille, mitä tuo herra teki, ja sitten hän kertoi heille,\nmitä Egyptin sulttaani toimitti, ja niinikään, missä hankkeissa\nKaukaisten merien kuningas oli. Ja niin edespäin, ja niin edespäin,\nja jokaisen uuden ihmeen jälkeen yltyi hänen kaikkitietäväisyytensä\nihailu. He luulivat, että kai hän sentään jonkin kerran olisi epävarma\nasiastaan. Mutta kaukana siitä! Hän ei milloinkaan epäröinyt, vaan\nantoi aina pyydetyn tiedon, vieläpä hämmästyttävän tarkasti. Näin, että\njos moista jatkuisi, menettäisin vaikutusvaltani, mies anastaisi kaikki\nkannattajani ja minä saisin seisoa siinä häpeissäni ja avuttomana.\nEi, minun täytyi panna keppi hänen pyöränpuoliensa väliin, ja se oli\ntehtävä heti. Sanoin:\n\n\"Tahtoisin mielelläni tietää, mitä eräs henkilö tekee nyt; saanko\nkysyä?\"\n\n\"Puhu vapaasti. Minä sanon sen sinulle.\"\n\n\"Mutta se on vaikeata -- kenties mahdotonta.\"\n\n\"Tieteeni ei tunne sitä sanaa. Kuta vaikeampaa se on, sitä varmemmin\nvoin sen sinulle ilmoittaa.\"\n\nNähkääs, halusin kohottaa mielenkiintoa. Se oli nyt noussut sangen\nkorkealle, minkä saattoi huomata ympärillämme olevien ojennetuista\nkauloista ja läähättävästä hengityksestä. Nyt saatoin jännityksen\nhuippuunsa.\n\n\"Jos ette erehdy -- jos todellakin sanotte minulle, mitä haluan tietää\n-- annan teille kaksisataa hopeakolikkoa.\"\n\n\"Ne ovat kohta minun omaisuuttani. Sanon sinulle, mitä haluat tietää.\"\n\n\"Sanokaa sitten, mitä minä teen oikealla kädelläni.\"\n\n\"Oh!\" Yleisen hämmästyksen suhinaa. Ainoankaan munkin päähän ei\nollut pälkähtänyt kysyä, mitä joku sellainen henkilö teki, joka ei\nollut tuhansien mailien etäisyydessä. Taikuri oli pahemmassa kuin\npulassa. Sellaisessa kiipelissä hän ei vielä koskaan ollut ollut, ja\nse mykisti hänet. Hän näytti ällistyneeltä ja tolkuttomalta. Hän ei\nsaanut sanaakaan suustaan. \"Kas niin\", sanoin minä, \"mitä te odotatte?\nOnko mahdollista, että te voitte ihan heti sanoa, mitä maan toisella\npuolella oleva ihminen hommaa, mutta ette tiedä, mitä se tekee, joka\nseisoo teistä kolmen askeleen päässä? Ne, jotka ovat takanani, näkevät,\nmitä teen oikealla kädelläni, ja he voivat todistaa, puhutteko totta.\"\nHän oli yhä edelleen vaiti. \"Hyvä\", sanoin, \"minäpä sanon teille, minkä\ntähden ette kerro sitä meille. Sen tähden, ettette sitä tiedä. Tekö\ntaikuri! Hyvät ystävät, tämä kulkuri on yksinkertaisesti petkuttaja ja\nvalehtelija.\"\n\nPuheeni sekä suretti että kauhistutti munkkeja. He eivät olleet\ntottuneet siihen, että noista kunnianarvoisista olennoista käytettiin\nmoisia nimityksiä, eivätkä he tietäneet, mitä siitä seuraisi. Nyt\noli koko sali käynyt hiirenhiljaiseksi, ja taikauskoiset aavistukset\ntäyttivät kaikkien mielet. Taikuri oli kiristellyt viisaudenhampaitaan,\nja kun hän nyt hymyili huolettomasti ja välinpitämättömästi, tunsivat\nkaikki suurta helpotusta, sillä se ilmaisi, ettei hänen mielentilansa\nollut hirvittävän tuhoatuottava. Hän sanoi:\n\n\"Tämän henkilön rietas puhe on saattanut minut sanattomaksi. Tulkoon\nkaikille tunnetuksi -- elleivät kaikki ehkä vielä tiedä sitä, että\nminun arvoiseni taikurit eivät milloinkaan välitä muusta kuin mitä\nkuninkaat, prinssit ja keisarit sekä muut purppuraan syntyneet\ntoimittavat. Jos olisit kysynyt minulta, mitä Arthur, suuri kuningas,\nteki sillä hetkellä, olisi se ollut aivan toista, ja minä olisin\nvastannut sinulle. Mutta alamaisen toimet eivät kiinnitä mieltäni.\"\n\n\"Oh, siinä tapauksessa käsitin teidät väärin! Olin kuulevinani, että\nsanoitte 'kuka hyvänsä', ja luulin, että se _merkitsi_ kuka hyvänsä ja\ntarkoitti kaikkia.\"\n\n\"Niin se tarkoittaakin, kaikkia ylhäissukuisia -- mieluimmin\nkuninkaallisia henkilöitä.\"\n\n\"Minusta se tuntuu aivan selvältä\", sanoi apotti, joka käytti\ntilaisuutta rauhoittaakseen mielet ja torjuakseen onnettomuuden,\n\"sillä ei kai olisi sopivaa, että niin ihmeellinen lahja olisi annettu\nhenkilölle, joka piittaisi muidenkin toimista kuin niiden, jotka ovat\nsyntyneet suuruuden huipuilla. Meidän Arthur kuninkaamme...\"\n\n\"Tahdotteko tietää jotakin hänestä?\" keskeytti taikuri.\n\n\"Hyvin mielellämme ja kiitollisina.\"\n\nNuo parantumattomat idiootit olivat taas suuren innostuksen vallassa.\nErittäin tarkkaavaisesti he seurasivat manauksia ja katsoivat minuun\nkuin olisivat tahtoneet sanoa: \"Nyt ainakin olet voitettu.\" Sitten\ntaikuri kuulutti:\n\n\"Kuningas on väsynyt metsästyksestä ja on nyt kaksi tuntia levännyt\npalatsissaan ja nukkunut rauhallisesti näkemättä unia.\"\n\n\"Seuratkoon häntä Jumalan siunaus!\" sanoi apotti ja teki ristinmerkin.\n\"Olkoon se uni hyväksi niin hänen ruumiilleen kuin sielulleenkin.\"\n\n\"Hyvää se kyllä tekisi, jos hän nukkuisi\", lausuin minä, \"mutta\nkuningas ei nuku nyt, hän ratsastaa\".\n\nMunkit kävivät jälleen levottomiksi -- mahtajat iskivät yhteen. Kukaan\nei tietänyt, kumpaa uskoa. Muukalainen virkkoi minulle halveksivasti:\n\n\"Monta ihmeellistä ennustajaa ja profeettaa olen elonpäivinäni nähnyt,\nmutta en koskaan ennen ketään, joka olisi saattanut istua rauhallisena\npaikallaan ja katsoa olioiden sydämeen käyttämättä minkäänlaisia\nloitsuja.\"\n\n\"Te olette elänyt metsissä, ja paljon on siitä syystä jäänyt teiltä\nhuomaamatta. Minäkin käytän loitsuja, niinkuin tämä hyvä veljeskunta\ntietää -- mutta vain merkillisimmissä tilaisuuksissa.\"\n\nKun keskustelu käy pisteliääksi, en minä koskaan anna perään.\nRepliikkini sai miehen hämmästymään. Apotti pyysi tietoja\nkuningattaresta ja hovista ja sai seuraavan vastauksen:\n\n\"He nukkuvat kaikki, väsymyksen voittamina, niinkuin kuningaskin.\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"Siinä taaskin valhe. Puolet hovista huvittelee, kuningatar ja toinen\npuoli eivät nuku, he ratsastavat. Nyt voitte ehkä antaa meille hieman\ntarkempia tietoja ja sanoa, minne kuningas ja kuningatar ja kaikki ne,\njotka tällä hetkellä ratsastavat heidän kanssaan, aikovat matkata?\"\n\n\"He nukkuvat nyt; mutta huomenna he ratsastavat, sillä he aikovat\nmatkustaa merelle.\"\n\n\"Entä missä he ovat ylihuomisen jälkeisenä päivänä iltasoiton aikaan?\"\n\n\"Kaukana Camelotin pohjoispuolella, ja he ovat silloin ehtineet\npuolimatkaan.\"\n\n\"Taaskin valhe, vieläpä sadanviidenkymmenen mailin pituinen. Heidän\nmatkansa ei silloin ole puolivälissä, vaan se on päättynyt, ja he ovat\n_täällä_, tässä laaksossa.\"\n\nSe pommi ei jäänyt vaikutusta vaille. Se kiihdytti apottia ja munkkeja\nmitä suurimmassa määrässä ja sai taikurin vapisemaan sisimmässään.\nJatkoin samaan tapaan:\n\n\"Ellei kuningas tule, saatte kyyditä minut kottikärryillä\npaikkakunnalta. Jos hän tulee, toimitan minä teille saman palveluksen.\"\n\nSeuraavana päivänä menin puhelinasemalle ja sain tietää, että\nkuningas oli matkallaan sivuuttanut kaksi kaupunkia. Mutta siitä en\nhiiskunut mitään. Kolmannen päivän tiedonannot ilmoittivat, että jos\nhän jatkoi samalla nopeudella, olisi hän perillä noin kello neljä\niltapäivällä. Vielä ei kiinnitetty huomiota hänen tuloonsa, ei tehty\nmitään valmistuksia hänen juhlallista vastaanottoaan varten. Todellakin\nihmeellistä. Sen saattoi selittää vain yhdellä tavalla: tuo toinen\ntaikuri oli heikontanut vaikutusvaltaani. Niin oli todellakin asian\nkita. Tiedustin eräältä ystävältäni, eräältä munkilta, seikkaa, ja hän\nkertoi minulle, että taikuri oli käyttänyt joitakin toisia loitsuja ja\nhavainnut, että hovi olikin päättänyt jättää matkan sikseen ja pysyä\nkotona. Ajatelkaahan! Niin vähän merkitsevät sellaisessa maassa maine\nja kokemus. Nuo ihmiset olivat nähneet minun suorittavan historian\nkomeimman ihmeen, miesmuistiin ainoan, jolla oli todellista arvoa, ja\nkuitenkin he nyt olivat valmiit kannattamaan seikkailijaa, joka ei\nvoinut esittää muuta todistusta kyvystään kuin oman todistamattoman\nsanansa.\n\nEi ollut kuitenkaan viisasta jättää kuningas vaille minkäänlaista\nvastaanottoa; siitä syystä menin laaksoon ja rummutin kokoon joukon\npyhiinvaeltajia sekä savustin ulos ryhmän erakkoja, jotka lähetin\nkuningasta vastaan kello kaksi. Mitään muuta komeutta ei näkynyt\nhänen tullessaan. Apotti oli menehtyä nöyryytykseen ja raivoon, kun\nvein hänet parvekkeelle ja näytin hänelle valtion päämiehen, joka\nratsasti laaksoon; ainoakaan munkki ei lausunut häntä tervetulleeksi,\neivätkä liikkuvat joukot ja riemukellojen ääni ilahduttaneet hänen\nsieluaan. Apotti loi kuninkaaseen yhden ainoan katseen ja kiiruhti\nsitten tarkastamaan voimiaan. Seuraavassa minuutissa soivat kellot ihan\nvimmatusti ja kaikki talot syytivät ulos munkkeja ja nunnia, jotka\nsyöksyivät ottamaan kulkuetta vastaan. Ja heidän mukanaan seurasi\ntuo taikuri, apotin käskystä työntökärry-kyydillä; hänen kunniansa\noli loassa, ja minun maineeni oli jälleen kohonnut pilviin. Niin,\nsellaisessa maassa käy kyllä mainiosti päinsä pitää tehtaanmerkkiään\nnäkyvissä, mutta silloin ei saa istua kädet ristissä. Täytyy olla\nvirkeä ja reipas ja hoitaa asioitaan pontevasti.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\nTutkinto.\n\n\nKun kuningas matkusti saadakseen ilmanalan vaihdosta taikka kun hän\nsuoritti kuninkaankulkuaan tai kävi jonkun kaukana asuvan aatelismiehen\nluona, jonka hän tahtoi saattaa vararikkoon vierailunsa aiheuttamilla\nmenoilla, seurasi puolet hallinnosta häntä. Komitea, jonka tehtävänä\noli tutkia armeijan upseerinvirkoihin pyrkijöitä, tuli kuninkaan mukana\nlaaksoon, vaikka se olisi yhtä hyvin voinut suorittaa työnsä kotonakin.\nJa vaikka tämä retki oikeastaan oli huvimatka, ei kuningas kuitenkaan\nlaiminlyönyt eräitä toimia, jotka kuuluivat hänen ammattiinsa. Hän\nparansi risatautia kätensä kosketuksella -- niinkuin tavallista; hän\njakoi oikeutta auringonlaskun aikana ja käsitteli riita-asioita, sillä\nhän itse oli ylituomari Korkeimmassa oikeudessa.\n\nHän kunnostautui varsinkin tässä jälkimmäisessä tehtävässä. Hän oli\nviisas ja ihmis-ystävällinen tuomari ja teki varmasti parhaansa\n-- niin pitkälle kuin hänen tietonsa riittivät. Mutta siinä\npiilee sangen suuri rajoitus. Hänen tietonsa -- tarkoitan, hänen\nkasvatuksensa -- värittivät usein hänen tuomionsa. Kun vain oli\nkyseessä ylhäis-aatelisen henkilön tai herrasmiehen ja alempiarvoisen\nmiehen välinen riita, oli kuninkaan myötätunto aina korkeamman\nsäädyn puolella, vaikk'ei hän kenties itse ollut siitä tietoinen.\nJa toisin ei asia voinutkaan olla. Orjuuden tylsentävä vaikutus\norjainomistajien moraalisiin tunteihin on tunnettu ja tunnustettu\nkautta koko maailman, eikä etuoikeutettu luokka, ylimystö, ole muuta\nkuin orjainomistajajoukkio, jolla vain on toinen nimi. Tämä kuulostaa\nankaralta, mutta sen ei kuitenkaan pitäisi loukata ketään -- ei edes\naatelisia -- mikäli itse mainittu tosiasia ei ole loukkaus, sillä\nväitteenihän perustuu yksinkertaisesti tosiasiaan. Vastenmielistä\nei orjuudessa ole nimi, vaan _itse asia_. Kun kuulee aristokraatin\npuhuvan alemmista luokista, tuntee heti -- lievennetyssä muodossa --\ntodellisen orjainomistajan ilmeen ja äänensävyn; ja niiden takana\npiilee orjainomistajan henki, orjainomistajan tylstynyt tunne. Ne ovat\nkumpikin saman syyn seurauksia: ne johtuvat omistajan synnynnäisestä\ntavasta pitää itseään ylempänä olentona. Kuninkaan tuomiot olivat hyvin\nusein puolueellisia, mutta se oli yksinomaan hänen kasvatuksensa ja\nhänen synnynnäisten ja muuttumattomien sympatiojensa vika. Hän oli\nyhtä sopimaton tuomarinvirkaan kuin tavallinen äiti olisi pulavuosina\njakamaan maitoa nälkäisille lapsille; hänen omat lapsensa saisivat aina\nvähän runsaammin maitoa kuin muut.\n\nKuninkaan ratkaistavaksi annettiin sangen omituinen tapaus. Nuori\nisätön ja äiditön tyttö, joka omisti huomattavan maatilan, meni\nnaimisiin köyhän nuorukaisen kanssa. Tytön maatila kuului erääseen\nkirkon omistamaan läänitykseen. Hiippakunnan piispa, ylimielinen\naatelisherra, vaati tytön maata kirkolle, koska hän oli mennyt\nnaimisiin salaa ja siten puijannut kirkolta oikeuden, joka sillä oli\nlääniherrana -- kerran aikaisemmin mainitun _droit du seigneurin_.\nRangaistus tällaisesta laiminlyönnistä oli omaisuuden takavarikko.\nTyttö puolustautui sillä, että lääniherran arvo oli joutunut piispalle\nja että sitä oikeutta, jota tässä tarkoitettiin, ei voinut siirtää\nkenellekään toiselle, vaan lääniherran oli itsensä käytettävä sitä tai\nsitten luovuttava siitä. Eräs vanhempi laki -- ja se on kirkon oma --\nkielsi ankarasti piispoja käyttämästä sitä oikeutta. [Katolisen papin\non määrä elää n.s. selibaatissa, naimattomana, \"puhtaana\". Tytön muka\npiispalta puijaama oikeus tarkoittaa \"ensimmäisen yön oikeutta\". Suom.\nselitys.] Todellakin ihmeellinen tapaus.\n\nTuo juttu palautti mieleeni, mitä nuoruudessani olin lukenut siitä\nnerokkaasta tavasta, jolla Lontoon kaupungin vanhimmat hankkivat\nvaroja Mansion Housen [Lontoon pormestarin virastotalo. Suom.\nselitys.] rakentamiseksi. Henkilö, joka ei ollut nauttinut ehtoollista\nanglikaanisen kirkon menojen mukaan, ei Lontoossa voinut tulla\nsheriffi-ehdokkaaksi. Vapaakirkolliset eivät niin ollen olleet\nvaalikelpoisia. He eivät voineet suostua ehdokkaiksi, jos heitä\npyydettiin, eivätkä hoitaa virkaa, jos heidät valittiin. Kaupungin\nvanhimmat, jotka varmasti olivat valepukuisia jenkkejä, keksivät\nseuraavan nokkelan keinon: he laativat säädöksen, joka tuomitsi\njokaisen, joka kieltäytyi rupeamasta sheriffi-ehdokkaaksi, 400 punnan\nsakkoon ja jokaisen, joka kieltäytyi hoitamasta virkaansa tultuaan\nvalituksi sheriffiksi, 600 punnan sakkoon. Ja sitten he panivat vauhdin\npäälle ja valitsivat joukoittain eriuskolaisia, toisen toisensa\njälkeen, kunnes olivat koonneet sakkoja 15,000 puntaa. Ja vielä tänä\npäivänä on siellä; komea Mansion House muistuttamassa häpeileviä\nporvareita siitä kauan sitten menneestä ja kovasti päivitellystä\nhetkestä, jolloin joukko jenkkejä pujahti Lontooseen tekemään\nkepposiaan, jotka ovat hankkineet jenkkien heimolle ainoalaatuisen ja\nsangen epäilyttävän maineen maaltaan kaikkien hyvien ja pyhien kansojen\nkeskuudessa.\n\nTytöllä oli paljon tosiasioita puolellaan -- piispalla yhtä paljon. En\nkäsittänyt, miten kuningas voisi selviytyä siitä. Mutta hän käsitti.\nEsitän tässä hänen tuomionsa:\n\n\"Tässä asiassa ei ole mitään erikoista vaikeutta, se on niin\nyksinkertainen, että lapsikin sen ymmärtäisi. Jos nuori morsian\nvelvollisuutensa mukaisesti olisi puhunut kauniisti piispalle,\nlääniherralleen, isännälleen ja suojelijalleen, ei hänen olisi\ntarvinnut menettää mitään, sillä piispa olisi voinut hakea\nerivapautuksen, jonka nojalla hän olisi voinut käyttää mainittua\noikeutta, ja nainen olisi saanut pitää kaiken omaisuutensa. Mutta kun\nhän laiminlöi ensimmäisen velvollisuutensa, menetti hän sen johdosta\nkaikki. Sillä sen, joka riippuu nuoran varassa, mutta leikkaa sen\nkäsiensä yläpuolelta, täytyy pudota. Ei auta, että nuoran jäljellä\noleva osa on vahva ja virheetön, vaara on kuitenkin yhtä suuri, ja\nsen hän huomaa. Naisen menettely ei todellakaan ole puolustettavissa.\nTuomioistuimen päätös on, että hän mainitulle lääniherralle ja\npiispalle luovuttaa kaiken omaisuutensa viimeistä pennyä myöten ja\nsitäpaitsi suorittaa oikeudenkäynti-kulut. Seuraava asia!\"\n\nTulipa siitä surullinen loppu ihanalle kuherruskuukaudelle, joka\nei ollut kestänyt neljännesvuottakaan. Nuoret ihmisparat! Noiden\nkolmen kuukauden aikana he olivat eläneet ylellisyydessä ja\nnauttineet kaikista tämän maailman hyvyyksistä. Heidän vaatteensa ja\nkoristeensa olivat niin hienoja ja elegantteja kuin vapaamielisin\nylellisyysasetuksen tulkinta myönsi heidän säätyisilleen henkilöille;\nja noissa kauniissa vaatteissa -- nuori nainen nojaten itkien\nmieheensä, joka koetti lohduttaa häntä toiveikkailla sanoilla, vaikka\nhänen äänessään väreili epätoivo -- he lähtivät oikeudesta maailmalle,\nkodittomina, vuoteettomina, leivättöminä. Eivät edes maantien varrella\nseisoskelevat kerjäläiset olleet niin köyhiä kuin he.\n\nMutta kuningas oli selviytynyt pulmasta, ja tavalla, joka varmasti\ntyydytti kirkkoa ja muuta ylimystöä. Paljon kaunista ja vakuuttavaa\nkirjoitetaan monarkian tueksi, mutta tosiasia on kuitenkin, että\nvaltiossa, jossa kansalla on äänioikeus, ei voi olla raakoja lakeja.\nArthurin kansa oli tietysti ala-arvoista tasavalta-ainesta, monarkkinen\nhallitus kun oli jo niin kauan sitä huonontanut. Mutta tämäkin kansa\nolisi ollut kyllin järkevä antaakseen nopean lähdön sille laille, jota\nkuningas juuri oli sovelluttanut, jos siitä olisi toimeenpantu yleinen\näänestys. On eräs lause, joka on sanottu niin usein tässä maailmassa,\nettä se on alkanut näyttää järkevältä ja merkitsevältä; tarkoitan sitä\nsanontatapaa, että se ja se kansa mahdollisesti \"pystyy hallitsemaan\nitseään\". Noissa sanoissa piilee viittaus siihen, että jossain on\njoskus todella muka ollut kansa, joka ei ole siihen pystynyt ja jota\nmuutamat itseoikeutetut spesialistit ovat voineet hallita paremmin.\nJohtavat henget ovat kaikissa kansoissa ja kaikkina aikoina nousseet\nrahvaan keskuudesta ja ainoastaan sieltä -- ei etuoikeutetuista\nluokista. Siitä seuraa, että millä tasolla kansan älyllinen kyky onkin,\nolipa se suuri tai pieni, piilee suurempi osa kansan kelvollisuutta\nnimettömien ja köyhien pitkissä riveissä, eikä se siis koskaan\nole nähnyt sitä päivää, jolloin siinä ei olisi ollut yllin kyllin\nitsehallintoon pystyvää ainesta. Ja tämä tukee sitä itsestään selvää\ntosiasiaa, että parhaitenkaan hallittu ja valistuneinkaan monarkia ei\nole paras tila, mihin kansa voi päästä, ja että tämä pitää paikkansa\nmyöskin samantapaisiin alemman asteen hallitusmuotoihin nähden -- koko\nliutaan, alimpaan asti.\n\nKuningas Arthur oli kiiruhtanut armeijakysymystä paljon innokkaammin\nkuin olin odottanut. En ollut uskonut, että hän poissaollessani\nryhtyisi asiaan, enkä siitä syystä ollut valmistanut mitään\nsuunnitelmaa upseerikelpoisuuden tutkimista varten. Olin vain sanonut,\nettä olisi parasta saattaa jokainen ehdokas tarkan ja perusteellisen\ntutkinnon alaiseksi, ja olin aikonut itsekseni laatia luettelon\nsotilaallisista kelpoisuusehdoista, jotka ainoastaan westpointilaiseni\nvoisivat täyttää. Se minun olisi pitänyt tehdä, ennenkuin lähdin\nCamelotista, sillä kuningas oli niin hurmaantunut vakinaisen armeijan\naatteesta, ettei hän jaksanut odottaa, vaan hänen täytyi heti käydä\nkäsiksi asiaan ja laatia paras tutkintosuunnitelma, minkä hän itse\nsaattoi keksiä.\n\nMinua halutti kovasti nähdä se saadakseni näyttää, kuinka paljon\nparempi se oli, jonka minä antaisin tutkintokomitealle. Mainitsin siitä\njotakin ohimennen kuninkaalle, ja se herätti hänen uteliaisuutensa.\nKun komitea oli kokoontunut, seurasin häntä sisälle, ja meidän\nperässämme tulivat tarjokkaat. Joukossa oli muuan nokkela nuorukainen,\njoka kuului westpointilaisiini, ja hänen kanssaan tuli pari West\nPoint-professoriani.\n\nNähdessäni komitean en tietänyt, pitikö minun itkeä vai nauraa.\nPuheenjohtajana oli se virkamies, jonka jälkimaailma tuntee\nNorroy Asekuninkaan nimellä! Molemmat toiset jäsenet olivat\ntoimistopäällikköjä hänen osastossaan, ja tietysti he olivat pappeja\nkaikki kolme.\n\nKohteliaisuudesta minua kohtaan kutsuttiin minun ehdokkaani\nensimmäisenä esiin, ja tutkinto aloitettiin virkavaltaisen\njuhlallisesti.\n\n\"Nimesi?\"\n\n\"Mal-ease.\"\n\n\"Kenen poika?\"\n\n\"Websterin.\"\n\n\"Websterin -- Websterin. Hm -- sitä nimeä en todellakaan kykene\nmuistamaan. -- Ammattisi?\"\n\n\"Kankuri.\"\n\n\"Kankuri! -- Herra varjelkoon minua!\"\n\nKuningas hämmästyi kiireestä kantapäätä myöten, eräs pappi pyörtyi, ja\nmuille miltei oli käydä samoin. Puheenjohtaja koetti hillitä itsensä ja\nsanoi harmistuneena:\n\n\"Kylliksi. Mene tiehesi.\"\n\nMutta minä vetosin kuninkaaseen. Kerjäsin ja pyysin häntä\ntutkituttamaan kokelastani. Kuningas suostui siihen, mutta komitea,\njoka oli koottu ylhäisestä väestä, vannotti kuningasta säästämään heitä\nkankurin pojan tutkimisesta. Tiesin, että he joka tapauksessa olivat\nliian tyhmiä tutkiakseen häntä, niin että yhdyin heidän rukouksiinsa,\nja niin kuningas siirsi tutkimisvelvollisuuden professoreilleni. Olin\nteetättänyt mustan taulun, se ripustettiin seinälle, ja näytelmä alkoi.\nOli ihanata kuulla, miten nuori mies teki selkoa sotatieteestä ja\nesitteli yksityiskohtia taistelusta ja piirityksestä, apujoukoista,\nkuljetuksesta, miinoituksesta ja vastamiinoituksesta, taktiikasta,\nsuuresta ja pienestä strategiasta, merkinannosta, jalka-, ratsu- ja\ntykkiväestä, kenttäkanuunoista, kuularuiskuista, rihlatuista\nkivääreistä, musketti- ja revolveritulesta -- ja, katsokaapa, nuo\nkomitean pässinpäät eivät ymmärtäneet halkaistua sanaakaan koko\njutusta. Kelpasipa totisesti nähdä, miten hän mustalla taululla\nratkoi matemaattisia probleemeja, jotka olisivat voineet panna itse\nenkelit ymmälle; mutta häneltä se kävi kuin leikkien. Hän oli selvillä\nkaikesta mahdollisesta, auringonpimennyksistä ja pyrstötähdistä ja\nauringon asemasta ja konstellaatioista, keskiajasta ja tähtiajasta Ja\npäivällisajasta ja makuullemenoajasta, ja hän tunsi pilvien ala- ja\nyläpuolelta kaiken, millä vihollista saattoi rasittaa ja ahdistaa,\nja kun poika sitten teki kunniaa ja perääntyi paikoilleen, olin niin\nylpeä hänestä, että olisin voinut ottaa hänet syliini, ja kaikki muut\nolivat niin poissa tolkuiltaan, että eräät heistä näyttivät kuin\nkivettyneiltä, toiset kuin juopuneilta ja kaikki yhdessä tunsivat\nolevansa nolattuja ja nujerrettuja. Minä oletin, että suuri enemmistö\nhyväksyisi hänet.\n\nKasvatus on totisesti kumma seikka. Tämä samainen nuorukainen oli\ntullut West Pointiin niin tyhmänä, että kun kysyin häneltä: \"Jos\nkenraalilta ammutaan hevonen taistelukentällä, mitä hänen silloin pitää\ntehdä?\" -- hän vastasi vallan hölmösti:\n\n\"Nouskoon ylös ja harjatkoon itsensä.\"\n\nNyt käskettiin muuan nuorista aatelismiehistä esiin. Minun päähäni\npälkähti tehdä hänelle muutamia kysymyksiä. Sanoin:\n\n\"Osaako teidän korkeutenne lukea?\"\n\nHän punastui harmista ja vastasi kiivaasti:\n\n\"Pidätkö minua pappina? Minä luulisin, että en ole sellaista sukua...\"\n\n\"Vastatkaa kysymykseeni!\"\n\nHän hillitsi raivonsa ja sai vastatuksi: \"En.\"\n\n\"Osaatteko kirjoittaa?\"\n\nHän koetti taas sähistä vastaan, mutta sanoin:\n\n\"Pysykää kysymyksissäni älkääkä huomautelko mitään. Te ette ole täällä\nrehennelläksenne suvullanne ja etuoikeuksillanne. Semmoista täällä ei\nsallita. Osaatteko kirjoittaa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Osaatteko kertomataulun?\"\n\n\"En ymmärrä mitä tarkoitat?\"\n\n\"Paljonko on yhdeksän kertaa kuusi?\"\n\n\"Se on minulle salaisuus, joka pysyy minulta kätkettynä, koska en\nmilloinkaan ole ollut sellaisessa asemassa, että minun olisi ollut\npakko tutkistella sitä; ja koska minun ei ole tarvinnut sitä tietää,\nolen vapaa tästä opillisesta seikasta.\"\n\n\"Jos A antaa B:lle barrelin sipulia, jonka arvo on kaksi pennyä\nbushelilta, vaihtaen ne lampaisiin, joiden arvo on 4 pennyä, ja\nkoiran, joka on pennyn arvoinen, mutta C ennen luovutusta iskee\nkoiran kuoliaaksi syystä, että se on purrut häntä luullen häntä\nD:ksi, niin miten paljon voi A edelleen vaatia B:ltä ja kenen on\nkorvattava koira, C:n vaiko D:n, ja kuka saa rahat? Jos A saa ne,\nonko penny siinä tapauksessa kylliksi, vai onko hänellä oikeus vaatia\nvahingonkorvaukseksi summan suurentamista, summan, joka edustaa\nkoirasta mahdollisesti saatavaa voittoa ja joka voidaan luokittaa\nkäyttöoikeudeksi?\"\n\n\"Tosiaankaan en ole milloinkaan niillä kaikkiviisailla ja\ntutkimattomilla teillä, joilla Jumala liikkuu suorittaessaan ihmeitään,\ntavannut mitään noin mutkikasta ja sotkuista kuin tuo kysymys on.\nPyydän sinua sen tähden sallimaan koiran ja sipulien ja noitten\nouto- ja jumalaton-nimisten ihmisten selviytyä vaikeuksistaan ilman\nminun apuani, sillä heidän pulmansa on kylliksi vaikea ilmankin, ja jos\nminä koetan auttaa, pahentaisin vain asiaa enkä luultavasti selviäisi\nhengissä siitä kurjuudesta.\"\n\n\"Mitä te tiedätte attraktio- ja gravitaatiolaeista?\"\n\n\"Jos sellaisia on olemassa, on kuningas kai säätänyt ne minun ollessani\ntämän vuoden alkupuolella sairaana ja sen johdosta jäätyäni kuulematta\nniiden julistamista.\"\n\n\"Tiedättekö jotakin siitä, mitä nimitetään optiikaksi?\"\n\n\"Olen kyllä kuullut puhuttavan kuvernööreistä ja kenraaleista ja\nsheriffeistä ja monista muista sentapaisista pikkuviroista ja\nkunnianimistä, mutta niin sanotusta optiikasta en koskaan ole kuullut\nsanaakaan. Se on ehkä jokin uusi arvo.\"\n\n\"On kyllä, tässä maassa.\"\n\nVoiko kuvitellakaan, että mokoma nilviäinen vakavasti saattaisi\nyrittää johonkin viralliseen asemaan missään maailman maassa? Hänellä\noli kaikki konekirjoittajakopistin luonteenomaiset tuntomerkit,\njos jättää lukuunottamatta viimeksimainitun taipumuksen pyytämättä\ntehdä oikeinkirjoitus- ja välimerkkikorjauksia. Oli selittämätöntä,\nmiksei hän lisännyt tätäkin ominaisuutta vahvistamaan ihastuttavia\ntodistuksiaan ammattikelvottomuudestansa. Mutta se ei osoittanut, että\nhäneltä olisi puuttunut lahjoja siihen suuntaan, se osoitti vain, ettei\nhänestä ollut tullut kone-puhtaaksikirjoittajaa. Tehtyäni vielä jonkun\nhyökkäyksen laskin professorit hänen kimppuunsa, ja he käänsivät hänet\nylösalaisin sotatieteellisissä seikoissa ja huomasivat luonnollisesti,\nettä hän oli vallan tyhjä. Hän tiesi sitä ja tätä aikansa sotataidosta\n-- hirviöitten ajojahdista, härkätaisteluista turnailukentällä ynnä\nsentapaisesta -- mutta muussa suhteessa hän oli putipuhdas. Siirryimme\nsitten nuoreen jalosukuiseen N:o 2:een, ja tietämättömyydessä hän\noli edellisen kaksoisveli. Luovutin heidät komitean puheenjohtajalle\nvarmasti luottaen siihen, että heidät nitistettäisiin perinpohjin.\n\n\"Nimesi, jos suvaitset?\"\n\n\"Pertipole, Pertipole herran poika, Barley Mashin parooni.\"\n\n\"Isoisäsi?\"\n\n\"Myöskin Pertipole herra, Barley Mashin parooni.\"\n\n\"Isoisäsi isä?\"\n\n\"Sama nimi ja titteli.\"\n\n\"Isoisäsi isoisä?\"\n\n\"Semmoista ei meillä ole ollut, arvoisa herra, sukujohto päättyy ennen\nhäntä.\"\n\n\"Ei merkitse mitään. Se on selvänä jo neljässä polvessa ja täyttää\nvahvistetun säännön.\"\n\n\"Minkä säännön?\" kysyin minä.\n\n\"Sen säännön, joka määrää, että hakija ei ole pätevä, ellei hän voi\nosoittaa, että häneen sukunsa on ollut aatelinen neljässä polvessa.\"\n\n\"Eikä voi tulla nimitetyksi armeijan luutnantiksi, ellei ole\nesitettävänä neljää aatelista esi-isää?\"\n\n\"Ei, ei voi. Kukaan luutnantti tai muu upseeri ei voi saada valtakirjaa\nilman tätä ominaisuutta.\"\n\n\"Sepä ylen kummallista. Mitä hyötyä hänellä on sellaisesta\nominaisuudesta?\"\n\n\"Mitäkö hyötyä hänellä siitä on? Rohkea kysymys, kaunis herra Poosu,\nkoska se näyttää asettavan kysymyksenalaiseksi meidän pyhän äitimme,\nkirkon, viisauden.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Siten, että kirkko on vahvistanut aivan saman säännön pyhimyksiin\nnähden. Kirkon lain mukaan ei ketään saa kanonisoida, ellei hän ole\nollut kuolleena neljää sukupolvea.\"\n\n\"Ymmärrän, ymmärrän, se on aivan sama. Ylen merkillistä. Toisessa\ntapauksessa on mies ollut elävänä kuollut neljä sukupolvea --\nmuumioituna tietämättömyyteen ja tylsyyteen -- ja se tekee hänet\nkyvykkääksi komentamaan eläviä ihmisiä ja ottamaan niiden onnen ja\nmenestyksen voimattomiin käsiinsä. Toisessa tapauksessa on mies\nkuolleena ja matojen syömänä neljän sukupolven ajan, ja se tekee\nhänet päteväksi huolehtimaan palveluksesta taivaallisessa leirissä.\nHyväksyttekö te, armollinen kuningas, tämän merkillisen lain?\" Kuningas\nvastasi:\n\n\"Minä en tosiaankaan saata nähdä siinä mitään ihmeellistä. Kaikki ne\npaikat, jotka suovat kunniaa ja voittoa, kuuluvat oikeudenmukaisesti\nniille, jotka ovat aatelista sukua, ja armeijassa nämä arvot\njoutuvat heille ja joutuisivat heille, vaikkei sitä taikka tätä\nsääntöä pidettäisikään silmällä. Sääntö on vain rajan merkkinä.\nSen tarkoituksena on pidättää poissa viroista liiaksi tuoreita\naatelismiehiä, jotka alentaisivat niiden arvoa ja saattaisivat\nkorkeasukuiset miehet hylkimään niitä ja kieltäytymään niistä.\nAnsaitsisin moitetta, jos sallisin jotakin niin onnetonta. Sinä voit\nsallia sen, jos sinulla on halua, sillä sinulla on se valta ja arvo,\nmikä tarvitaan, mutta jos kuningas tekisi sen, olisi se hulluutta ja\naivan käsittämätöntä.\"\n\n\"Minä myönnyn. Jatkakaa, airuekolleegion herra johtaja.\"\n\nPuheenjohtaja otti uudelleen sananvuoron. \"Millä loistavalla urotyöllä\nvaltaistuimen ja valtion kunnian puolesta kohosi sinun ylvään sukusi\nperustaja brittiläiseen aatelistoon?\"\n\n\"Hän rakensi panimon.\"\n\n\"Herra kuningas, komitea katsoo tämän hakijan täyttävän kaikki\nsotilas-ammattiin tarvittavat vaatimukset ja siirtää asian sinun\nratkaistavaksesi tutkittuaan hänen kilpailijansa.\"\n\nKilpailija astui esiin ja esitteli hänkin omasta puolestaan neljä\naatelista esi-isää, niin että hänetkin siinä suhteessa hyväksyttiin.\n\nHän vetäytyi hetkeksi sivulle, ja herra Pertipole sai osalleen useita\nkysymyksiä:\n\n\"Mihin säätyyn kuului sukusi perustajan vaimo?\"\n\n\"Hän oli lähtöisin tilanomistajien luokasta, mutta ei kuulunut\nylhäisaateliin. Hän oli miellyttävä, puhdasmielinen ja hyväsydäminen,\nhänen elämänsä ja luonteensa oli moitteeton, niin että hän näihin\nominaisuuksiin katsoen hyvin vastasi maan parasta naista.\"\n\n\"Hyvä on, istuudu.\" Puheenjohtaja huusi taas esiin kilpailevan nuoren\nlordin ja sanoi: \"Mitä sukua ja säätyä oli sinun isoisäsi äiti, joka\nsiirsi brittiläisen aateluuden sinun kunnioitettavalle huoneellesi?\"\n\n\"Hän oli kuninkaan rakastajatar ja kohosi yksinomaan omasta ansiostaan\ntähän loistavaan asemaan siitä kurjuudesta, johon hän oli syntynyt.\"\n\n\"Sitä voidaan sanoa todelliseksi aateliudeksi, se on sitä oikeata, sitä\ntäydellistä sekoitusta, Onnittelen sinua luutnantin arvosi johdosta,\nkaunis lordini. Älä halveksi sitä; se on se alin porras, mikä vielä\njohtaa suuruuteen, joka on enemmän sinun loistavan sukuperäsi arvoinen.\"\n\nNyt olin nöyryytyksen pohjattomassa kuopassa. Olin luvannut itselleni\nhelpon ja komean voiton. Ja näin kävi sitten!\n\nHäpesin nähdessäni poloista pettynyttä kadettiani. Pyysin häntä\nmenemään ja olemaan kärsivällinen, sillä tähän ei asia päättyisi.\n\nPyysin yksityistä audienssia kuninkaan luo ja esitin hänelle\nehdotukseni. Sanoin, että hän teki erinomaisen oikein sijoittamalla\nsiihen rykmenttiin ainoastaan aatelisia upseereja; hän ei\nolisi voinut menetellä viisaammin. Myöskin olisi hyvä ajatus\nlisätä sitä viidelläsadalla upseerilla, niin, lisätä upseerien\nlukumäärää valtakunnan kaikilla ylhäisaatelisilla ja ylhäisaatelin\nsukulaismiehillä, siinäkin tapauksessa, että rykmentissä tulisi olemaan\nviisi kertaa enemmän upseereita kuin sotamiehiä. Siitä tulisi sillä\nkurin se hienonhieno rykmentti, se kaikkien kadehtima rykmentti,\nKuninkaan Oma Rykmentti, jolla oli oikeus tapella omaan laskuunsa ja\nomalla tavallaan, mennä mihin halusi, esiintyä sota-aikana milloin\nkatsoi hyväksi ja olla äärimmäisen tyylikäs ja itsenäinen. Se tekisi\ntämän rykmentin aatelistolle erinomaisen rakkaaksi, ja kaikki\naatelismiehet olisivat tyytyväisiä ja onnellisia. Muun vakinaisen\narmeijan muodostaisimme sitten jokapäiväisistä aineksista ja antaisimme\nsille merkityksettömiä upseereita -- toisin sanoen miehiä, joiden arvo\nperustui yksinomaan heidän kuntoonsa -- ja antaisimme tämän rykmentin\npanna parastaan, emme siis sille minkäänlaista aristokraattista\nvapautta, vaan pakottaisimme sen kaikin voimin työskentelemään, niin\nettä kun Kuninkaan Oma väsyisi, tahtoisi saada vaihtelua, haluaisi\nhuseerata hirviöitten kanssa ja huvitella hiukkasen, niin se voisi\nrauhassa jättää kaiken, hyvin tietäen luovuttavansa asiat hyviin käsiin\nja kaiken tulevan kulkemaan tavallista tasaista kulkuaan. Kuningas\nvallan ihastui tähän aatteeseen.\n\nKun huomasin sen, herätti se minussa kallisarvoisen ajatuksen.\nLuulin vihdoinkin voivani päästä irti eräästä sitkeästä vaikeudesta.\nKatsokaapas, Pendragon-suvun kuninkaat olivat pitkäikäistä ja\nhedelmällistä lajia. Niin pian kuin jossakin kuninkaallisista perheistä\nsyntyi lapsi -- ja niin tapahtui sangen usein -- vallitsi kansan\nhuulilla riemu, mutta sen sydämessä huoli. Riemu oli epäiltävää,\nsuru oli rehellistä, sillä tapaus merkitsi taas uuden kuninkaallisen\neläkerahan anomusta. Näiden määrärahojen luettelo oli jo pitkä, ja\nse oli raskaana, alituisesti kasvavana taakkana valtion rahastolle\nja uhkana kruunulle. Arthur ei sentään kyennyt uskomaan, että asiat\nolivat niin, eikä hän tahtonut kuunnella yhtäkään minun monista\nehdotuksistani, että kuninkaalliset määrärahat olisi korvattava\njollakin muulla. Jos olisin saanut taivutetuksi hänet silloin tällöin\nomasta taskustaan antamaan tukea jollekulle näistä monista vekaroista,\nolisi seikka luontunut hyvin, ja se teko olisi tehnyt edullisen\nvaikutuksen. Mutta hän ei halunnut kuulla puhuttavankaan mistään\nsellaisesta. Hän oli miltei uskonnollisesti hurmaantunut näihin\nmäärärahoihin. Hän tuntui pitävän niitä jonkinlaisina pyhyyksinä, ja\nmikään ei ärsyttänyt häntä siinä määrin kuin se, että uskallettiin\nkäydä tämän kunnianarvoisen järjestelmän kimppuun. Jos rohkenin\nvallan varovaisesti viitata, että Englannissa ei ollut mitään muuta\nkunnianarvoista sukua, joka olisi tahtonut alentua ojentamaan hatun...\npitemmälle en koskaan päässyt. Hän keskeytti minut aina sillä kohtaa ja\nsangen käskevästi.\n\nMutta lopulta luulin keksiväni pelastuskeinon. Aioin perustaa\nkuninkaan korurykmentin yksinomaan upseereista -- rykmentin, jossa ei\nolisi yhtään sotamiestä. Toisen puolen muodostaisivat aatelismiehet,\njotka täyttäisivät kaikki paikat aina kenraalimajurin arvoon asti,\npalvelisivat ilmaiseksi ja suorittaisivat kaikki menot. Ja he\nsuorittaisivat tämän kaiken mielellään, kun saisivat tietää, että\nlopun rykmentistä muodostaisivat yksinomaan puhdasrotuiset prinssit.\nNämä rotuprinssit aloittaisivat arvoasteikkonsa kenraaliluutnantista\nja kohoaisivat kenttämarsalkoiksi ja palkattaisiin komeasti,\nvarustettaisiin ja ylläpidettäisiin valtion puolesta. Ja lisäksi --\nkas, siinä mestaripisto -- päätettiin, että näitä ruhtinaallisia\npösöjä aina puhuteltaisiin erikoisella loistavalla ja kunnioittavalla\narvonimellä, joka minun oli keksittävä ja joka kuuluisi heille\nja yksinomaan heille koko Englannissa. Ja vihdoin olisi kaikilla\nrotuprinsseillä täysi valinnan vapaus. He saattaisivat liittyä\nrykmenttiin, saada tuon korkean arvonimen ja luopua eläkerahastaan\ntaikka olla liittymättä siihen ja saada eläkerahansa. Ja vielä muuan\nseikka -- kaikista nokkelin! Syntymättömät ylhäiset rotuprinssit\nsaattaisivat syntyä rykmenttiin ja aloittaa elämänvaelluksensa kohta\nkorkeasti palkattuina ja vakinaisessa toimessa, sikäli kuin vanhemmat\nilmoittivat heidät siihen.\n\nEttä kaikki pojat liittyisivät tähän rykmenttiin, siitä olin varma.\nKaikista tähänastisista kuninkaallisista määrärahoista luovuttaisiin\nsiis, ja että vastasyntyneet ilmoitettaisiin heti rykmenttiin, se oli\nyhtä varmaa. Kuudenkymmenen päivän kuluessa näin ollen se kummallinen\nepämuodostuma, jota nimitettiin kuninkaalliseksi määrärahaksi,\nluultavasti lakkaisi olemasta elävä tosiasia ja siirtyisi menneisyyden\nmerkillisyyksien joukkoon.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\nEnsimmäinen sanomalehti.\n\n\nKun kerroin kuninkaalle, että minulla oli aikomus vaeltaa läpi koko\nmaan puettuna tavalliseksi kulkuriksi ja perehtyä vähäväkisen kansan\nelämään, innostui hän heti kovasti tähän epätavalliseen asiaan ja\nvakuutti, että siihen seikkailuun hän itse tahtoi ottaa osaa...\nmikään ei saanut estää häntä... hän heittäisi kaiken muun hiiteen ja\nlähtisi matkaan... ajatukseni oli onnistunein aate, minkä hän oli\ntavannut pitkiin aikoihin. Hän halusi hiipiä ulos takatietä ja lähteä\nmatkalle heti, mutta minä kuvailin hänelle, ettei se käynyt päinsä.\nKatsokaas, hänhän oli sitoutunut kuningastautiin -- tarkoitan: luvannut\nparantaa sen kosketuksella, ja sen lupauksen pettäminen ei olisi\nollut oikein. Se asia ei muuten myöskään aiheuttaisi pitkää lykkäystä\n-- parantamiseen ei tarvittaisi enempää kuin yksi ilta. Ja minun\nmielestäni hänen piti sanoa kuningattarelle lähdöstään. Kun sanoin sen,\nsynkkeni hän ja näytti myrtyneeltä. Kaduin, että olin sanonut niin,\nvallankin kun hän aivan surullisena virkkoi:\n\n\"Sinä unohdat, että Lancelot on täällä, ja kun Lancelot on täällä,\nsilloin ei kuningatar huomaa, katoaako kuningas, eikä välitä, minä\npäivänä kuningas palaa.\"\n\nVaihdoin luonnollisesti heti keskustelun aihetta. Niin, tosin Guenever\noli kaunis, sitä ei voi kieltää, mutta kaiken kaikkiaan hän oli sangen\nlöyhä periaatteiltaan. Minä en pistänyt sormeani koskaan siihen\nasiaan, se ei kuulunut minulle. Mutta olin lujilla nähdessäni, miten\nkaikki kävi, sen voin totta puhuen sanoa. Monta kertaa oli hän sanonut\nminulle: \"Herra Poosu, oletko nähnyt Lancelotin?\" Mutta jos hän joskus\nkaipasi kuningasta, tapahtui se varmaan vain silloin, kun minä en ollut\nläheisyydessä.\n\nTuo kuningastautijutun toimeenpano oli hyvin onnistunut -- kaikki\noli niin komeata ja hyvin järjestettyä. Kuningas istui mahtavan\nvaltaistuinkatoksensa alla, ja hänen ympärillään istui suuri joukko\npappeja täydessä asussa. Silmäänpistävä sekä paikkaan nähden, jossa\noli, että pukunsa puolesta oli Marinel, eräs puoskarierakko, jonka\ntuli johtaa sairaat esiin. Pitkin tilavaa lattiata aina ovelle asti\nistuivat tai makasivat risatautiset tiheänä sekasoppana, vahvassa\nvalaistuksessa. Se näytti _tableau vivant'ilta_ -- vallan sellaiseksi\njärjestetyltä, vaikk'ei asia niin ollut. Kahdeksansataa sairasta oli\nkerääntynyt sinne. Kaikki kävi pitkäveteisesti. Minulle ei sillä ollut\nuutuuden viehätystä, sillä olin nähnyt menot ennen; se tuntui pian\nikävältä, mutta kohteliaisuus vaati kestämään. Lääkäri oli paikalla\nsiitä syystä, että moisessa kansankokouksessa aina oli aika monta\nsellaista, jotka vain kuvittelivat olevansa sairaita, ja monta,\njotka tiesivät olevansa terveitä, mutta pyrkivät suureen kunniaan\nruumiillisesti koskettaa muuatta kuningasta. Joukossa oli myöskin\nuseita, jotka teeskentelivät sairautta saadakseen kuninkaan kosketusta\nseuraavan raha-avun. Tähän asti oli sellaisena ollut pieni kultaraha,\nsuunnilleen kolmannesdollarin arvoinen. Kun ottaa huomioon, miten\npaljon siihen aikaan saatettiin ostaa senkin suuruisella rahalla ja\nkuinka tavallista risatautisuus oli elävien keskuudessa, niin ymmärtää,\nettä vuosittainen kuningastautijakelu vastasi hallitukselle joki- ja\nsatamalakiehdotusta -- niin paljon se kahmasi valtion kassasta\n-- ja että sai kaapia vajauksen täytettä sitten jos jostakin. Olin\nsen vuoksi päättänyt parantaa valtiokassan kuningastaudista. Panin\nkuusiseitsemättäosaa kuningastautimäärärahasta varmaan talteen\nviikkoa ennen kuin lähdin Camelotista ja määräsin, että jäljelläoleva\nseitsemäsosa oli vaihdettava viidensentin arvoisiksi nikkelirahoiksi\nsekä jätettävä kuningastautidepartementin ensimmäiselle kanslistille.\nYksi nikkeliraha tulisi siis korvaamaan entisen pienen kultarahan ja\nsaamaan aikaan saman hyödyn kuin sekin. Nikkeli joutui ehkä hiukan\nlujille, mutta minun mielestäni se saattoi kestää sen. Ylipäätänsä\nen hyväksy niin sanottuja rahamerkkejä, mutta tällöin katsoin ne\nkäyttökelpoisiksi, sillä kysymyshän oli joka tapauksessa vain lahjasta.\nLuonnollisesti voi perästäpäin vähentää tavanomaista lahjaa -- tapanani\non itse tehdä niin. Maan vanhat kulta- ja hopearahat olivat yleensä\ntuntematonta alkuperää, mutta muutamat niistä olivat roomalaisia; ne\nolivat muodottomia, harvoin pyöreämpiä kuin kuu viikkoa täysikuun\njälkeen; ne olivat taottuja, lyömättömiä ja niin kuluneita, että\ntekstit olivat vallan lukemattomia ja näyttivät rakkuloilta. Minä pidin\nparempana hyvin tehtyä, kirkasta uutta nikkelirahaa, jonka toisella\npuolella oli kuninkaan ensiluokkainen kuva ja toisella puolella\nGueneverin, sekä hieno ja hurskas motto; oletin niiden poistavan\nrisatautimyrkyn yhtä hyvin kuin jalosta metallista valmistetun rahan ja\nviehättävän sairaita enemmän. Ja olin oikeassa. Niitä koeteltiin ensi\nkertaa tähän joukkoon, ja ne osoittautuivat merkillisen tehokkaiksi.\nSäästö oli varsin huomattava, mikä selviää seuraavasta laskelmasta:\nkosketimme hiukan enemmän kuin seitsemääsataa potilasta saapuneesta\nkahdeksastasadasta; ennen voimassaolleen tariffin mukaan olisi se\nmaksanut valtiolle suunnilleen 240 dollaria, mutta uudella tavalla\nmeneteltäessä se maksoi vain 35, ja säästimme siis suunnilleen 200\ndollaria yhdellä iskulla. Oikein arvioidaksemme tämän vedon täyden\nmerkityksen tulee meidän kiinnittää huomiota seuraaviin numeroihin:\nkansan hallitseminen maksaa vuodessa suunnilleen kolmen päivän\nkeskisuuruisen palkan kansan jokaiselle yksilölle, jolloin yksilö on\najateltu täysikäiseksi mieheksi. Jos oletetaan, että kansan lukumäärä\non 60 miljoonaa ja keskipalkkana on kaksi dollaria päivässä, kohoaa\nkolmen päivän palkka, joka kultakin henkilöltä otetaan, 360,000,000\ndollariin, ja ne riittävät hallitusmenoihin. Minun ajallani ja minun\nomassa maassani nämä rahat otettiin tuontimaksuista, ja kansalaiset\nkuvittelivat, että ulkomainen tuottaja joutui ne maksamaan, mikä seikka\nlohdutti heitä; tosiasiallisesti ne kuitenkin maksoi Amerikan kansa,\nja ne jakaantuivat niin tasaisesti ja tarkasti, että monimiljonäärin\nja päiväpalkkalaisen kapalolapsen vuosimaksut olivat täsmälleen\nsamat -- kukin maksoi 6 dollaria. Se todisti kai tasa-arvoisuutta,\nluulisin. Mutta menkäämme edelleen! Skotlanti ja Irlanti olivat\nArthurin alusmaita, ja Brittein saarten väkiluku oli lähes 100,000.\nKäsityöläisen keskipalkkana oli 3 senttiä päivässä, jos hän itse maksoi\nruokansa. Tämän laskelman mukaan nousivat kansallisen hallituksen\nmenot 90,000 dollariin vuodessa eli likipitäen 250 dollariin\npäivässä. Käyttämällä kuningastautipäivän nikkeliä kullan asemasta en\nvahingoittanut ketään, en epämiellyttänyt ketään, vaan olin kaikkien\nmielen mukaan ja säästin kaupan päälle 4/5 päivän kansallismenoista --\nsäästö, joka vastaisi 800,000 dollaria minun aikanani Amerikassa. Kun\nsuunnittelin tätä muutosta, olin hankkinut viisauteni eräästä hyvin\netäisestä lähteestä -- poikavuosieni viisaudesta -- sillä todellinen\nvaltiomies ei halveksi mitään viisautta, olipa se miten vähäpätöistä\ntahansa alkuperältään. Poikasena olin aina säästänyt pennynlanttini ja\npistänyt nappeja pakanalähetyksen kolehtiin. Tietämätön villi hyötyi\nyhtä paljon napeista kuin rahoistakin, mutta minulle lantit olivat\nhyödyllisempiä kuin napit. Kaikki olivat tyytyväisiä, eikä mitään\nvahinkoa ollut koitunut.\n\nMarinel otti potilaat vastaan kunkin vuorollaan. Hän tutki\nsairasehdokkaan, ja ellei pyrkijää havaittu päteväksi, lähetettiin tämä\ntiehensä; päinvastaisessa tapauksessa hänet vietiin kuninkaan luo.\nEräs pappi lausui sanat: \"Ja he panevat kätensä sairaitten päälle, ja\nne paranevat.\" Kuningas siveli haavoja lukemisen kestäessä; potilas\nkatsottiin lopulta kypsäksi ja sai nikkelilanttinsa. Kuningas itse\nripusti sen hänen kaulaansa ennenkuin hän lähti. Pitäisikö uskoa,\nettä se paransi? Sen se varmasti teki. Kaikki hokuspokus parantaa,\nkunhan potilas vain lujasti uskoo siihen. Astolatin luona oli muuan\nkappeli, missä Pyhä Neitsyt kerran oli ilmestynyt eräälle tytölle,\njoka tapasi paimennella hanhia lähistöllä. Tyttö vakuutti niin itse.\nKappeli rakennettiin paikalle ja sinne ripustettiin taulu, joka\nkuvasi tapausta -- taulu, jonka olisi luullut olevan vaarallinen\nsairaan lähestyttäväksi. Mutta päinvastoin kävi. Tuhannet raajarikot\nja sairaat saapuivat sinne vuosittain, rukoilivat sen edessä ja\npalasivat parantuneina ja terveinä. Kun ensimmäisen kerran kuulin\nsiitä puhuttavan, en luonnollisestikaan uskonut; mutta kun matkustin\npaikalle ja sain nähdä kaiken, täytyi minun peräytyä. Näin itse miten\nparantuminen tapahtui ja voin todistaa, että terveys oli todellista\neikä epäilyksenalaista. Näin rampoja, joiden olin vuosikausia nähnyt\nkäyttävän Camelotissa kainalosauvoja, nyt tulevan ja polvistuvan\nkuvan eteen, hylkäävän kainalosauvansa ja lähtevän kotiinsa ontumatta\nhitustakaan. Kokonaisia sauvaläjiä oli siellä, kaikki sellaisten\nhenkilöitten sinne ihmeen todistukseksi jättämiä.\n\nToisissa paikoissa määrätyt henkilöt vaikuttivat potilaan mieleen\nsanomatta hänelle sanaakaan ja parantaen hänet. Toisissa taas oli\nasiantuntijoita, jotka keräsivät potilaat huoneeseen, rukoilivat\nheidän puolestaan, vetosivat heidän uskoonsa ja onnistuivat\nparantamaan heidät. Mistä tahansa osuu tapaamaan kuninkaan, joka ei\nosaa hoitaa kuningastautia, silloin voi olla varma siitä, että hänen\nvaltaistuintaan kaikkein lujimmin tukeva taikausko -- tarkoitan\nalamaisen uskoa Jumalan armosta olevaan itsevaltiaaseen -- on kuollut.\nMinun nuoruudessani olivat Englannin kuninkaat lakanneet parantamasta\nkuningastautia, mutta mitään syytä tähän laiminlyöntiin ei ollut\nolemassa. He olisivat onnistuneet neljässäkymmenessäyhdeksässä\ntapauksessa viidestäkymmenestä.\n\nKun sitten pappi oli mumissut kolmen tunnin ajan ja hyvä kuningas\noli hankaillut risatautipaiseita yhtä kauan ja sairaat tungeskelivat\nyhtä innokkaasti eteenpäin kuin ennenkin, aloin pitää kaikkea\nvarsin sietämättömänä. Istuin avoimen ikkunan ääressä lähellä\nvaltaistuinkatosta. Viidennensadan kerran astui nyt potilas esiin\nsaadakseen kosketuksen vastenmielisiin haavoihinsa; jälleen\nmumistiin sanat: \"Ja he panevat kätensä sairaitten päälle\" -- kun\nulkoa kuului kirkkaasti kuin räikeä torventoitahdus eräitä sanoja,\njotka ihastuttivat minun sieluani ja siirsivät minut kolmetoista\nvuosisataa ajassa eteenpäin. Sanat olivat: \"Camelotin Viikkolehti ja\nKirjallinen Vulkaani! -- Viimeinen purkaus maksaa vain 2 senttiä.\nSelonteko suuresta ihmeestä Taivaan-laaksossa!\" Jokin, joka oli\nsuurempi kuin kuninkaat, nimittäin sanomalehtipoika, oli saapunut.\nMutta minä olin ainoa, joka koko tässä kansanjoukossa tunsin mainitun\nilmiön merkityksen ja tiesin, mitä tämä itsevaltias taikuri oli saava\naikaan maailmassa. Heitin nikkelirahan ikkunasta ja sain lehteni.\nSanomalehtipoika -- ihmisenpoika tästä maailmasta -- juoksi nurkan\ntaa vaihtamaan rahaa, mutta ei ole vielä tullut takaisin. Oli ihanata\njälleen saada nähdä sanomalehti, mutta sain kuitenkin jonkinlaisen\nhermokohtauksen, kun katseeni osui ensimmäisiin otsakkeihin. Olin\nniin kauan elänyt kunnioituksen, respektin ja arvonannon äitelässä\nilmapiirissä, että ne panivat väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni:\n\n    Järnittäviä tapaktnmia taivaularksosa!\n\n              Fesijocto pysähtyny!\n    Veli Merlin suoritaa temppujins, muta epäonnistuu;\n\n    Muta Pousu ounistuu ensmäisellä yritykslel.\n\n    Ikmelinen Lähde alkaa pulpata\n              purkavtuen\n    HELvettilisenä TULENA ja SAUHUVA\n              ja RYMYNÄ!\n\n    Kokoo variksenpessä hämmästy!\n\n            Rajatont riemuu!\n\n... ja niin edespäin, ja niin edespäin, Se oli sangen voimakasta. Ennen\nmaailmassa olisin voinut nauraa sille ja pitää sitä melko hyvänä, mutta\nnyt se särki korviani. Se oli oivallista Arkansas-sanomalehtityyliä,\nmutta nyt ei oltu Arkansasissa. Viimeistäedellinen otsake saattoi\nsen lisäksi loukata erakkoja, ja mahdollisesti he eivät enää\nilmoittaisi lehdessämme. Koko lehti oli äänensävyltään liian kepeä\nja ajattelematon. Itse olin luonnollisesti huomaamattani muuttunut\nmelkoisesti. Minuun koskivat epämiellyttävällä tavalla pienet kärkevät\nja epäkunnioittavat ilmaukset, jotka eräänä elämäni varhempana kautena\nolisivat tuntuneet minusta sekä soveliailta että hauskoilta. Joukko\npaikallisia uutisia selostettiin niin tunkeilevasti, että se teki minut\nlevottomaksi.\n\nLuonnollisestikaan eivät asiat näyttäneet niin pahoilta sellaisesta,\njoka katseli lehteä vasta-alkajana. Tiesin sen, mutta tunsin itseni\nkuitenkin hiukan pettyneeksi. Hoviuutiset eli n.s. \"Hovipäivälista\"\nmiellytti minua enemmän. Sen yksinkertainen ja arvokas sävy tuntui\nvallan virkistävältä kaiken tuon vastenmielisen suorasuisuuden jälkeen.\nMutta myöskin tämä osasto olisi voinut olla parempi. Myönnän, että\nponnistelipa miten paljon tahansa, on vaikeata saada hovipäivälistaan\nvaihtelua. Sitä luonnehtii mitä suurin yksitoikkoisuus, joka uhmailee\ninnokkaimpiakin pyrkimyksiä saada siihen eloa ja tulta. Paras\nmenettelytapa, niin, ainoa järkevä on peittää tosiasioitten alinomainen\ntoistunta vaihteleviin ilmauksiin: nylje joka kerta nahka tosiasialtasi\nja pue sen päälle uusi sanallinen iho. Se pettää silmää; sitä pidetään\nuutena tosiasiana, ja syntyy mielikuva, että hovin elämä on vilkasta.\nSe vaikuttaa jännittävästi, koko palsta niellään suurella ruokahalulla,\nja ehk'ei huomata edes, että tässä on keitetty lientä yhdestä naulasta.\nClarencen tapa oli hyvä, se oli arvokas, se oli yksinkertainen, se oli\nasiallinen ja liikemiesmäinen; sanon vain, että se olisi voinut olla\nparempi:\n\n        HOVIPÄIVÄLISTA.\n\n    Marnantaina radsasti Kuningas puutArhasa.\n    TisTaana       \"        \"         \"\n    Keskivikona    \"        \"         \"\n    Dorstain       \"        \"         \"\n    Pertaujaina    \"        \"         \"\n    Laaavautaina   \"        \"         \"\n    SunuurtAina    \"        \"         \"\n\nKokonaisuuteen katsoen olin joka tapauksessa hyvin tyytyväinen lehteen.\nPieniä teknillisluontoisia virheellisyyksiä oli siellä täällä, mutta\nniitä ei ollut niin paljoa, että ne olisivat merkinneet jotakin, eikä\nkorrehtuurinlukukaan ollut huonoa, se muistutti Arkansasia ja oli\nparempi kuin Arthurin aikana ja hänen valtakunnassaan tarvittiin.\nYleensä oli kieliopinkin laita niin ja näin, eikä lauserakenne ollut\nvirheetöntä, mutta siihen en suurestikaan kiinnittänyt huomiotani.\nSellaiset epätäydellisyydet ovat tavallisia meilläkin, eikä saa\narvostella muita sellaisista seikoista, joissa itsekin on puutteellinen.\n\nOlin niin lukunälkäinen, että mielelläni olisin nielaissut koko lehden\nyhdellä aterialla, mutta sain syötyä vain muutamia makupaloja, sillä\nmunkit ympärilläni kävivät kimppuuni ylen innokkaasti kysymyksillään:\n\"Mikä ihme se on? -- Mikä se on? -- Onko se nenäliina? -- Onko se\nloimi? -- Kappale paitaa? -- Mistä se on tehty? -- Miten ohut ja hieno\nja hauras se on! -- Ja miten se kahisee! -- Luuletteko, että se kestää?\n-- Eikö se vahingoitu sateessa? -- Onko tuo jonkinlaista kirjoitusta\nvai ovatko ne pelkkiä koukeroita?\" -- He epäilivät, että se oli\nkirjoitusta, sillä ne heistä, jotka osasivat lukea latinaa ja joilla\noli hiukkasen aavistusta kreikankielestä, tunsivat joitakin kirjaimia,\nmutta eivät pystyneet saamaan mitään kokonaistolkkua siitä. Keskitin\nselitykseni niin yksinkertaisiin sanoihin kuin mahdollista:\n\n\"Tämä on julkinen lehti. Toisella kertaa sanon teille, mitä se\nmerkitsee. Se ei ole kangasta, sillä se on tehty paperista. Toisella\nkertaa saatte tietää, mitä paperi on. Nämä rivit on tarkoitettu\nluettaviksi. Niitä ei ole kirjoitettu käsin, vaan ne on painettu, ja\nvast'edes saatte tietää, mikä paino on. Tuhansia tällaisia lehtiä on\nvalmistettu, kaikki täsmälleen tämän näköisiä -- niin samanlaisia,\nettei niitä voi erottaa toisistaan.\"\n\nKaikki munkit ilmaisivat hämmästyksensä ja ihmettelynsä.\n\n\"Tuhansia, sanot! Tosiaankin valtava työ -- vuosien työ monen monelle\nmiehelle.\"\n\n\"Ei, vain yhden päivän työ yhdelle miehelle ja yhdelle pojalle.\"\n\nHe tekivät ristinmerkin ja pyysivät Jumalaa varjelemaan heitä moisesta.\n\n\"Ah -- ihmetyö, ihme! Synnillisen taikuuden työ!\"\n\nNo, pitäkää vain sitä sellaisena, ajattelin. Ja sitten luin korkealla\näänellä kaikille, jotka kykenivät saamaan sileäksi ajellun kallonsa\nkuulomatkan päähän, Selonteon lähteen ihmeellisestä korjautumisesta,\nja minun lukuani säestivät hämmästystä ja ihmetystä kuvaavat\nhuudahdukset: \"Ah-h-h!\" -- \"Miten totta!\" -- \"Hämmästyttävää,\nhämmästyttävää!\" -- \"Tapauksethan ovat niinkuin ne ovat tapahtuneet,\nihmeellisen tarkasti kuvattuina!\" -- Ja saisivatko he ottaa tuon\nkumman käteensä, tunnustella sitä, tutkia sitä? He pitäisivät sitä\nkyllä hyvin. Kyllä. Ja sitten he ottivat lehden käteensä, varovaisesti\nja kunnioittavaisesti, aivan kuin se olisi ollut jotakin pyhää ja\nkorkealta maan alhoon laskeutunutta. He tunnustelivat vallan hiljalleen\npaperia, silittivät viivyttelevin sormin sen hienoa, sileätä pintaa\nja tarkastelivat sen salaperäisiä kirjaimia ihastunein silmin. Nuo\nvieretysten kumartuneet päät, nuo hurmaantuneet kasvot, nuo puhuvat\nsilmät -- ne näyttivät minusta kauniilta! Sillä eikö tuo lehti ollut\nminun rakkaimpani ja eikö tuo mykkä ihmettely, tuo mielenkiinto ollut\nsuuri, välitön tunnustus sille. Ymmärsin silloin, mitä äiti tuntee, kun\nnaiset, olivatpa he vieraita taikka ystäviä, ottavat syliinsä hänen\nvastasyntyneen lapsosensa ja muodostavat vaistonsa ajamina piirin sen\nympärille, kumartavat päänsä sen puoleen autuaallisesti palvoen sitä,\nniin että koko muu maailmankaikkeus häipyy heidän tietoisuudestaan, he\nkäyttäytyvät niin kuin ei sitä lainkaan olisi olemassa. Tiesin, miltä\näidistä sellaisella hetkellä tuntuu, eikä ole olemassa mitään muuta\ntäyttynyttä kunnianhimoa, ei kuninkaan, valloittajan tai runoilijan,\njoka pääsisi edes puolitiehen sen korkeutta tai saisi niin jumalaista\ntyydytystä.\n\nKoko loppuistunnon ajan kulki lehteni ryhmästä ryhmään, edes ja\ntakaisin suuressa salissa, ja minun onnellinen silmäni seuraili sitä\nherkeämättä, ja istuin liikkumattomana, kylpien tyytyväisyydessä,\nihastuksesta humalaisena. Totisesti, tämä oli taivas. Sain toki kerran\nmaistaa sen ihanuutta, vaikkakaan vast'edes en saisi sitä tehdä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\nJenkki ja kuningas matkaavat tuntemattomina.\n\n\nKun maatamenon aika lähestyi, vein kuninkaan mukaani yksityis-asuntooni\nleikatakseni hänen tukkansa ja auttaakseni häntä suoriutumaan niistä\nvaatteista, joita hänen piti käyttää. Yläluokat tapasivat pitää\notsatukkaa, mutta muuten hiukset riippuivat valtoiminaan olkapäillä,\nkun taas alimpien vapaitten luokkien miesten tukka oli leikattu\nlyhyeksi niin edestä kuin takaakin. Orjien tukka oli leikkaamaton\nja sai kasvaa kuinka tahtoi. Panin siitä syystä kuninkaan päähän\nkumotun vadin ja leikkasin pois kaikki kiharat, jotka kurkistivat\nsen alta. Siistiskelin myöskin hänen poskipartaansa ja viiksiänsä,\nniin että ne jäivät vain puolen tuuman mittaisiksi. Yritin toimittaa\ntyöni epätaiteellisesti ja onnistuin. Hän oli julmetun pahanpäiväisen\nnäköinen. Saatuaan vielä parin kömpelöitä sandaaleja jalkaansa\nja pitkän, karkeasta ruskeasta palttinasta tehdyn kaavun, joka\nulottui kaulasta kantapäihin asti, ei hän enää ollut kaunein mies\nkuningaskunnassaan, vaan eräs sen rumimmista, jokapäiväisimmistä ja\nepämiellyttävimmistä olioista. Olimme molemmat samoin puettuja ja hius-\nja tukkalaitteiltamme muokattuja, niin että saatoimme kumpikin käydä\njostakin vähäisen maanviljelyksen harjoittajasta tai nimismiehestä\ntai paimenesta tai kuskista, niin, jos tahdoimme, miks'ei jostakin\nkyläkäsityöläisestä, sillä pukuamme käyttivät yleisesti vähävaraiset,\nkoska sellainen oli vahva ja halpa. Tarkoitan, etteivät vallan köyhät\nvoineet sitä katsoa halvaksi, tarkoitan vain, että se oli tehty\nhalvimmasta tehdaskankaasta, jota valmistettiin miesten vaatteita\nvarten, käsitättehän.\n\nHiivimme tiehemme tuntia ennen päivänkoittoa, ja kun aurinko oli\nkunnolla taivaanrannassa, olimme jo kulkeneet kahdeksan tai kymmenen\nmailia ja olimme keskellä säästeliäästi asuttua seutua. Matkalaukkuni\noli sangen raskas -- täynnä ruokavaroja, jotka oli aiottu kuninkaan\nravinnoksi, kunnes hän kykenisi vahingoittumatta nauttimaan maaseudun\nyksinkertaista ruokaa.\n\nValmistin kuninkaalle soman istumapaikan tien oheen ja annoin hänelle\nhiukkasen ruokaa nälkää hillitsemään. Sitten sanoin meneväni noutamaan\nvähän vettä ja jätin hänet. Tarkoituksenani oli päästä näkösältä ja\nlepuutella itseäni hiukkasen. Minun tapanani oli aina ollut seistä\nkuninkaan läsnäollessa, vieläpä neuvospöydässäkin, lukuunottamatta\nniitä tapauksia, jolloin istunto kesti useita tunteja; silloin käytin\nvähäistä selätöntä kapistusta, joka oli nurinkäännetyn kauhan kaltainen\nja herätti hampaansäryn väristyksiä. En tahtonut vallan äkkipäätä\ntotuttaa kuningasta muuhun, vaan annoin sen käydä vähitellen. Nythän\nmeidän oli istuttava vierekkäin muitten nähden, muutenhan kansa\nolisi ihmetellyt; mutta minä puolestani olisin harjoittanut tyhmää\npolitiikkaa, jos olisin näytellyt tasa-arvoisuutta silloin, kun se ei\nollut tarpeen.\n\nLöysin vettä kolmensadan sylen päästä ja olin lepäillyt suunnilleen\nkaksikymmentä minuuttia, kun ääniä kantautui korviini. Rahvasta kai,\najattelin, ovat työhön menossa. Kukaan muu ei liene tähän aikaan\njalkeilla. Mutta seuraavana hetkenä tulivat miehet näkösälle muutaman\ntienmutkan takaa. Ne olivat komeata, ylhäistä väkeä, mukanaan kuormaa\nkantavia muuleja ja palvelijoita. Otin jalat alleni ja juoksin\npensaikkojen läpi suorinta tietä. Aluksi näytti siltä, että ne\nsivuuttaisivat kuninkaan ennenkuin ennättäisin hänen luokseen, mutta\nepätoivo antaa siivet, se on tuttu asia. Kyyristin ruumiini etunojaan,\npullistin rintaani, pidätin henkeä ja lensin. Ennätin kuin ennätinkin\nhyvissä ajoin.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra kuningas, mutta nyt ei ole aikaa kursailla! Nyt\nylös! Nouskaa heti -- herrasväkeä tulee.\"\n\n\"Se kai ei ole mitään merkillistä. Anna tulla vaan!\"\n\n\"Mutta armollinen herra, ei käy päinsä, että silloin istutte. Nouskaa!\n-- Asettukaa nöyrään asentoon heidän mennessään ohi. Tiedättehän, että\nolette nyt talonpoika.\"\n\n\"Tottakin, unohdin sen, olin niin syventynyt suunnittelemaan mahtavaa\nsotaa Galliaa vastaan\" -- nyt hän oli noussut ylös, mutta farmin\nhinta nousee nopeammin, kun kiinteistöpaperit on vauhdissa -- \"kun\nsuurenmoinen unelmani häiriintyi\".\n\n\"Nöyrempi asento, herrani ja kuninkaan! -- ja nopeasti! Taivuttakaa\npäänne! -- Enemmän. Vielä enemmän! Antakaa sen riippua!\"\n\nHän teki siten, niin hyvin kuin taisi, mutta ei ollut kehumista. Hän\nnäytti jokseenkin yhtä nöyrältä kuin Pisan kalteva torni. Enempää\nei. Hän onnistui yrityksissään niin heikosti, että hänen käytöksensä\naiheutti ihmettelyä ja äkäisiä katseita joka puolelta, ja muuan korea\nlakeija jonon päässä kohotti piiskansa; mutta minä hypähdin esiin ja\nolin suojana, kun isku läimähti. Raakojen naurunrähäköiden suojassa\nsain puhuttua järkeä kuninkaalle ja pyysin häntä rauhoittumaan. Hän\nhillitsi itsensä hetkeksi, mutta se kävi hyvin vaivalloisesti. Hän\nolisi tahtonut niellä koko joukkueen elävältä. Sanoin:\n\n\"Se tekisi lopun meidän seikkailuistamme niiden tuskin alettua, ja\nkoska meillä ei ole aseita, emme voisi puolustautua tuota asestettua\nseuruetta vastaan. Jos haluamme onnistua yrityksessämme, ei meidän\npidä ainoastaan näyttää talonpojilta, vaan on myöskin käyttäydyttävä\nniinkuin talonpojat.\"\n\n\"Viisaasti puhuttu, sitä ei voi kieltää. Menkäämme eteenpäin, Poosu\nherra. Minä otan oppia tästä kokemuksesta ja yritän niin hyvin kuin\nosaan.\"\n\nJa hän piti sanansa. Hän yritti niin hyvin kuin taisi, mutta\nparempaakin olen nähnyt. Jos joskus olette nähneet vilkkaan, rajun ja\nyritteliään lapsen aamusta iltaan keksivän kepposen toisensa jälkeen\nja poloisen huolestuneen äidin alinomaa juoksevan hänen perässään\npelastaen hänet hukkumasta tai taittamasta niskojansa, niin olette\nnähneet kuninkaan ja minut.\n\nJos olisin aavistanut, miten tulisi käymään, olisin sanonut \"Ei!\"\nkoko yritykselle. Jos joku tahtoo ansaita leipänsä näyttelemällä\nkuningasta talonpoikana, niin tehköön niin. Minä tulen toimeen paremmin\neläinnäyttelyllä. Se on kiitollisempaa, ja kuitenkaan en sallinut hänen\nkolmen ensimmäisen päivän aikana kertaakaan astua tupaan tai johonkin\nsentapaiseen asumukseen kynnyksen sisäpuolelle. Jos hän jossakin\nuusikkokautenaan tahtoi esiintyä sellaisena, miltä hän halusi näyttää,\nniin se tapahtui noissa tienvarrella olevissa pienissä majataloissa,\nja niihin siitä syystä tyydyimme. Niin, kyllä hän yritti tehdä\nparhaimpansa, mutta... En minä voinut havaita edistysaskelia.\n\nHän säikytteli minua vähän päästä, yllätti alituisesti uusilla ja\nodottamattomilla seikoilla. Mitä hän esimerkiksi toisen päivän iltana\ntekee? Niin, hän vallan luontevasti ottaa esiin kupeeltansa tikarin.\n\n\"Herra varjele!\" puhkesin lausumaan. \"Mistä sen olette saanut,\nkuninkaani?\"\n\n\"Eräältä salakuljettajalta tuolta majatalosta eilisiltana.\"\n\n\"Kuinka Herran tähden teidän päähänne pälkähti sen ostaminen?\"\n\n\"Olemme välttäneet lukemattomia vaaroja nokkeluudella -- sinun\nnokkeluudellasi, mutta minä olen harkinnut asiaa ja minun mielestäni\nvoisi olla viisasta, että meillä on jokin ase. Sinun nokkeluutesi voi\nehkä joskus pettää.\"\n\n\"Mutta meidän säätyisten miesten ei ole lupa kantaa asetta. Mitä joku\nlordi sanoisi -- niin, mitä kuka tahansa sanoisi, joka keksisi poloisen\ntalonpojan, jolla on tikari vyöllä?\"\n\nKaikeksi onneksi ei ketään sattunut siihen meitä näkemään. Minä sain\nhänet heittämään tikarin pois, ja se kävi suunnilleen yhtä helposti\nkuin lapsen saaminen luopumaan jostakin uudesta ja hauskasta tavasta\nriistää henki itseltään. Vaelsimme eteenpäin, hiljaa ja ajatuksiin\nvaipuneina. Vihdoin kuningas virkkoi:\n\n\"Sanoppa, koska tiedät, milloin minä mietiskelen jotakin soveltumatonta\ntaikka jotakin vaarallista, miksi et heti kehoita minua luopumaan\nsiitä?\"\n\nKysymys oli varsin yllättävä, sangen hämmentävä. En tietänyt, miten\nminun oli se käsitettävä tai mitä minun pitäisi sanoa, ja tuloksena oli\nluonnollisestikin, että sanoin:\n\n\"Mutta herra, kuinka voin tietää, mitä te ajattelette?\"\n\nKuningas pysähtyi siihen paikkaan ja jäi tuijottamaan minua.\n\n\"Minä luulin, että sinä olit suurempi kuin Merlin, ja niin sinä todella\noletkin taikuudessa. Mutta ennustaminen on enemmän kuin taikuus. Merlin\non profeetta.\"\n\nHuomasin, että olin tehnyt tyhmyyden. Minun täytyi valloittaa takaisin\nmenetetty alue. Perusteellisesti ajateltuani sanoin:\n\n\"Herra, te olette ymmärtänyt minut väärin. Selitänpä. On olemassa\nkahdenlaista ennustelua. Toinen on kyky ennustaa asioita, jotka ovat\nvarsin lähellä, toinen taas kyky ennustaa asioita, jotka vuosisadat ja\naikakaudet erottavat nykyhetkestä. Kumpaa näistä lahjoista te pidätte\nsuurempana?\"\n\n\"Ehdottomasti viimeksimainittua.\"\n\n\"Aivan oikein, tokkohan se on Merlinillä?\"\n\n\"On, osittain. Hän ennustaa salaisuuksia, jotka koskevat minun\nsyntymääni ja tulevaista arvoani kaksikymmentä vuotta edeltäpäin.\"\n\n\"Mutta sen pitemmälle ei hän kai ole päässyt?\"\n\n\"Ei tietääkseni.\"\n\n\"Se on luultavasti hänen alansa raja. Kaikilla profeetoilla on\najallinen rajoituksensa. Joittenkin suurten profeettojen aikarajana on\nollut sata vuotta.\"\n\n\"Niitä on luultavasti erittäin vähän.\"\n\n\"On ollut olemassa kaksi suurempaa, joiden aikarajoituksena oli\nneljäsataa ja kuusisataa vuotta, ja kummankin aika-ala eteen- ja\ntaaksepäin käsitti seitsemänsataakaksikymmentä.\"\n\n\"Siunatkoon! Miten merkillistä!\"\n\n\"Mutta mitä he olivat minuun verrattuina? Ei suorastaan mitään.\"\n\n\"Mitä sanot? Voitko todellakin nähdä niin pitkälle --.\"\n\n\"Kuin seitsemänsadan vuoden päähän? Kuninkaani, haukan näön\nselvyydellä minun profeetallinen katseeni tunkeutuu meidän maailmamme\ntulevaisuuteen miltei kolmetoista ja puoli vuosisataa.\"\n\nOlisittepa nähneet kuinkaan silmien hitaasti laajenevan ja kohottavan\nmaan koko ilmakehää miltei tuumalla! Se löi veli Merlinin laudalta!\nEi milloinkaan ollut tarvis todistaa noille ihmisille asioitansa,\nsiinä oli kylliksi, että kuvasi ne, eikä kenenkään mieleen juolahtanut\nepäillä väitteitä.\n\n\"Asian laita on niin\", jatkoin, \"että vallan hyvin voisin ennustaa\nkummallakin tavalla -- sekä lyhyellä että pitkällä -- sikäli kuin\nhaluaisin harjoitella, mutta käytän harvoin muuta tapaa kuin\njälkimmäistä, sillä edellinen ei ole arvoni mukaista. Se kuuluu\nmieluummin Merlinin tapaisille miehille -- tynkähäntäisille\nprofeetoille, joiksi niitä kutsumme meikäläisten kesken. Luonnollisesti\ninnostun silloin tällöin ja linkoan jonkin pienemmänkin lajin\nennustuksen, mutta se tapahtuu harvoin -- haluaisinpa sanoa, tuskin\nkoskaan. Muistatte ehkä, että kun tulitte Taivaan-laaksoon, siellä\npuhuttiin paljon siitä, että minä olin ennustanut teidän tulonne ja\nilmaissut sen kaksi tai kolme päivää ennen saapumistanne.\"\n\n\"Kyllä, muistan sen todellakin.\"\n\n\"Katsokaapas, olisin voinut tehdä sen neljäkymmentä kertaa helpommin ja\nolisin voinut lisätä tuhat kertaa useampia yksityiskohtia, jos teidän\ntulonne olisi tapahtunut viidensadan vuoden kuluttua eikä kahden tai\nkolmen päivän.\"\n\n\"Ihmeellistä, että niin voi olla.\"\n\n\"Niin, henkilö, joka on todella asiantunteva, voi aina ennustaa paljon\nhelpommin sen, mikä tulee tapahtumaan viidensadan vuoden kuluttua, kuin\nsen, mikä tapahtuu viidensadan sekunnin kuluttua.\"\n\n\"Tuntuu todellakin siltä, että pitäisi olla päinvastoin.\nViimeksimainitun pitäisi olla viisisataa kertaa helpommin\nsanottavissa kuin edellisen, sillä sen, mikä on niin lähellä, sen\nvoi innoittumatonkin päätellä. Ennustamisen laki sotii kaikkia\ntodennäköisyyksiä vastaan, tehdessään ihmeellisellä tavalla vaikean\nasian helpoksi ja helpon vaikeaksi.\"\n\nViisas pää! Talonpojan lakki ei riittänyt sen valeverhoksi. Olisi\nhuomannut, että se oli kuninkaan, vaikka se olisi ollut sukeltajan\nkupukan alla, jos sen läpi vain olisi kuullut hänen puheensa.\n\nOlin nyt joutunut uuteen ammattiin, joka antoi minulle paljon\ntekemistä. Kuningas oli yhtä halukas tulemaan selville kaikesta siitä,\nmitä tulevina vuosisatoina tapahtuisi, kuin jos hän olisi luullut\nsaavansa elää ne. Olin niinä päivinä ennustella itseni paljaspäiseksi,\nniin rasittavia olivat ne vaatimukset, jotka minulle asetettiin. Olen\naikoinani tehnyt itseni syypääksi monen monituisiin varomattomuuksiin,\nmutta pahin oli tämä profeetaksi rupeaminen. Sillä oli kuitenkin omat\netunsa. Profeetalla ei tarvitse olla päätä lainkaan. Pää voi kyllä\nolla hyväksi elämän yleisiä tarpeita varten, mutta profeetalliseen\ntoimintaan sitä ei tarvita. Se on kaikkein eksyttävin ammatti\nmaailmassa. Kun profetoinnin henki puuttuu, on järki pistettävä\ntaskuun, irroitettava kielen siteet ja annettava kaiken käydä\nitsestään. Tuloksena on ennustus.\n\nJok'ainoa päivä näyttäytyi joku vaeltava ritari etäisyydessä, ja\nniiden näkeminen innosti kuninkaan sotaisen hengen ilmiliekkiin.\nHän olisi unohtanut osansa ja sanonut jotakin sellaista, mikä olisi\nsaattanut hänet epäilyksen alaiseksi ja mikä olisi ollut hänen\nnäennäisen sivistysasteensa yläpuolella; siitä syystä toimitin asiat\nsiten, että sain hänet aina tieltä sellaisen tapauksen ajaksi. Hän\nseisoi silloin ja katseli ritareita koko sielullaan, hänen silmänsä\nloistivat, hänen sieraimensa värisivät kuin sotaorhin, ja tiesin,\nettä hän himoitsi pientä yhteenottoa niiden kanssa. Mutta kolmantena\npäivänä päivällisaikaan olin pysähtynyt tielle suorittaakseni\nerään varovaisuustoimenpiteen, joka oli käynyt tarpeelliseksi pari\npäivää sitten osakseni tulleen piiskaniskun vuoksi. Olin sitten\nkuitenkin päättänyt olla ryhtymättä siihen, sillä olin kovin haluton\nturvautuakseni sellaisiin. Olin nyt kuitenkin saanut uutta yllykettä.\nNäet parhaillaan vaeltaessani mitään katselematta suu kiivaasti\nkäyden ja älyäni mitenkään rasittamatta, koska ennustelin, lipesin,\nloukkasin varpaani ja kaaduin nurinniskoin mäkeen. Aluksi olin niin\nhämmentynyt, etten kyennyt ajattelemaan mitään, mutta sitten nousin\npystyyn hiljakseen ja varovaisesti ja irroitin kapsäkkini hihnat. Siinä\noli dynamiittipommini, villoihin käärittynä ja laatikkoon pistettynä.\nSe oli kyllä hyvä olemassa matkalla; tulisi kai hetki, jolloin sen\navulla voisin toimittaa arvokkaan ihmeen; mutta se herätti sentään\naika lailla levottomuutta selässä ollessaan, enkä tahtonut pyytää\nkuningastakaan sitä kantamaan. Minun täytyi kuitenkin joko heittää se\npois tai sitten keksiä jokin vaaraton tapa seurustella sen kanssa.\nKaivoin sen esiin, pistin laukkuuni, ja juuri samassa hetkessä tuprahti\nesiin kaksi ritaria. Komeana kuin kuvapatsas seisoi kuningas ja katseli\nheidän tuloaan -- hän oli luonnollisesti unohtanut taas itsensä --\nja ennenkuin sain sanaa suustani oli hänen aika hypätä tieltä pois,\nja kaikeksi onneksi hän teki niin. Hän oli luullut, että ritarit\nväistäisivät. Vai väistyä säästääkseen yhtä halveksittua talonpoikaa?\nOlisiko hän koskaan itse tehnyt niin -- oliko hänellä edes koskaan\nollut tilaisuutta siihen, jos talonpoika vain ajoissa oli nähnyt hänet\ntai jalon ritarin! Ritarit eivät kiinnittäneet kuninkaaseen vähintäkään\nhuomiota; hänen yksityisasiansa oli olla varovainen, ja ellei hän\nolisi hypännyt sivuun, olisivat he ajaneet hänet kumoon ja nauraneet\npahanpäiväisesti.\n\nKuningas raivostui julmasti ja sinkoili voimalauseita ja moitteita\noikein kuninkaallisella väenväellä. Ritarit olivat päässeet vähän\nmatkan päähän meistä. He pysähtyivät tavattoman hämmästyneinä,\nkääntyivät satulassaan ja katsoivat taaksensa, niinkuin olisivat\najatelleet, oliko vaivan arvoista tarttua moisiin roskiin kuin\nmeihin. Mutta he pyörähtivät ympäri ja syöksyivät meitä kohti.\nSilmänräpäystäkään ei ollut menetettävänä. Ryntäsin _heitä_ kohti.\nNelistäen kiisin heidän ohitsensa ja vuodatin heille hiukset pystyyn\nnostavan, sielua kirvelevän kolmitoistatavuisen haukkumuksen,\njonka rinnalla kuninkaan haukkumasanat kalpenivat. Lainasin ne\nyhdeksänneltätoista vuosisadalta, jolloin moinen taito oli korkealla.\nRitarit olivat niin lujassa vauhdissa, että tulivat miltei kuninkaan\nkohdalle, ennenkuin kykenivät pysähtymään. Silmittömässä raivossaan\nhe antoivat hevostensa nousta takajaloilleen, kiepauttivat ne\nympäri ja syöksyivät seuraavana hetkenä eteenpäin vieri vieressä.\nOlin seitsemänkymmenen sylen päässä heistä ja kipusin parhaillani\nisolle tien vieressä olevalle kivelle. Kun välillämme oli ainoastaan\nkolmekymmentä syltä, tarttuivat he keihäisiinsä, kumarsivat kypäräiset\npäänsä, ja töyhdöt komeasti hulmuten syöksyi tämä salamapikatoimisto\nminua kohti. Kun ritarit olivat päässeet viisitoista syltä minua\nlähemmä, tähtäsin tarkasti ja heitin pommin, joka putosi juuri hevosten\nturvan eteen.\n\nOli, se oli erinomaisen onnistunut ajatus, ja se esiintyi\nedukseen kovin sievällä tavalla. Näyttipä vallan Missisippin\nhöyrylaivaräjähdykseltä, ja lähimmän viidentoista minuutin ajan\nseisoimme yhtämittaisessa tihkusateessa, joka sisälsi mikroskooppisia\nhiukkasia ritareita, metallia ja hevosenlihaa. Sanon seisoimme,\nsillä kuningas liittyi luonnollisesti katsojiin, heti kun oli\nhiukan selvinnyt. Tiehen oli syntynyt kuoppa, joka monet vuodet\nantaisi askarrusta seudun kansalle -- nimittäin askarruttaisi heidän\najatustaan, sillä kuopan täyttäminenhän ei veisi varsin pitkää aikaa\nja joutuisi valitun pikkujoukon kohtaloksi: läänitysalueen työmiesten.\nEivätkä he saisi siitä vaivasta palkkaa.\n\nMutta itse selitin asian kuninkaalle -- sanoin, että sen teki\ndynamiittipommi. Tämä tieto ei vahingoittanut häntä lainkaan,\nsillä sen kuultuaan hän oli yhtä viisas kuin ennenkin. Mutta se\noli hänen silmissään suurenmoinen ihme ja uusi isku Merlinille\nsuoraan kasvoihin. Katsoin tarpeelliseksi selittää, että tämä ihme\noli niin harvinaislaatuinen, ettei sitä voitu suorittaa muulloin\nkuin määrättyjen, erittäin suotuisten ilmastollisten olosuhteitten\nvallitessa. Hän olisi muuten tahtonut uudistaa sen joka kerran, kun\nuusi esine oli tarjolla, eikä moinen olisi sopinut laskelmiini, koska\nminulla ei ollut useampia pommeja käsillä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\nKuningasta harjoitetaan.\n\n\nNeljännen päivän aamuna, juuri ennen auringonnousua ja kuljettuamme\ntunnin koleassa koitteessa tein päätökseni. Kuningasta _on\nharjoitettava_. Seikka ei ajan pitkään voinut jäädä ennalleen, häneen\ntäytyi käydä käsiksi ja hänet oli huolellisesti harjoitettava, muuten\nemme milloinkaan uskaltaisi astua kynnyksen sisäpuolelle. Kissatkin\nymmärtäisivät, että hän oli valepuvussa oleva lurjus eikä mikään\ntalonpoika. Pysähdyin siitä syystä kuin naulaan ja sanoin:\n\n\"Herra, teidän vaatteenne ja ulkonäkönne eivät ole lainkaan\nristiriidassa, ja siinä suhteessa on kaikki hyvin ja oikein; mutta\nteidän vaatteenne ja käyttäytymisenne ovat jyrkässä ristiriidassa, ja\nsiinä suhteessa on kaikki päin honkia. Teidän sotilaallisen kulkunne,\nteidän ylhäisen asentonne on muututtava. Te pidätte itseänne liian\nsuorana, teidän eleenne ovat liian mahtipontisia, liian itsetietoisia.\nKuningaskunnan huolet eivät köyristä selkää, eivät paina leukaa\nalaskäsin, eivät muuta katseen korkeata suuntaa, ne eivät myöskään\naiheuta sitä epävarmuutta ja sydämen pelkoa, jolle on luonteenomaista\nmoukkamainen ruumis ja laahustavat askeleet. Vähäpätöisyyteen syntyneen\nmasentavat huolet sitävastoin tekevät sen. Teidän täytyy oppia tämä\ntaito; teidän täytyy matkia köyhyyden tuntomerkkejä, puutteen, sorron,\nkärsittyjen nöyryytysten sekä moninaisten muitten sellaisten seikkojen\ntuntomerkkejä, mitkä imevät miehekkyyden miehestä ja tekevät hänestä\ntasaisen, myöntyväisen, mallikelpoisen alamaisen, johon hänen isäntänsä\nvoivat olla tyytyväisiä. Ellette tee sitä, ymmärtävät jo pienet\nlapsetkin, että olette valepuvussa, ja meidän koko suunnitelmamme sulaa\ntyhjiin ensimmäisessä tuvassa, johon astumme. Koettakaa kulkea näin.\"\n\nKuningas katsoi tarkasti mallia ja koetti sitten jäljitellä minua.\n\n\"Käy päinsä -- käy ehkä päinsä. Laskekaa, olkaa hyvä, hiukan leukaa,\nnoin, oikein hyvin. Älkää nostako silmiä liian korkealle. Olkaa hyvä\nja olkaa katsomatta taivaanrantaan, sen sijaan kymmenen askeleen\npäähän tiehen. No -- niin, jo on parempi, on oikein hyvä. Mutta\nodottakaa hiukan. Teistä uhkuu liiaksi joustavuutta, liiaksi varmuutta,\nkoukistakaa polvet -- koukistakaa vielä vähän enemmän. Olkaa hyvä ja\nkatsokaa minuun -- näin tarkoitan... Nyt keksitte sen -- noin pitää\nolla -- ainakin vähän sinne päin... No, käy laatuun. _Mutta!_ Tästä\npuuttuu vielä jotakin suurta -- en tiedä tarkasti, mitä. Olkaa hyvä ja\nkulkekaa kolmekymmentä kyynärää, niin että saan oikean perspektiivin...\nKas niin -- te pidätte päätä oikein, onnutte oikein, hartioissa,\nsilmissä, leuassa ei ole mitään vikaa, myöskään kulussa ja asennossa\n-- kukin erikseen on kuin olla pitääkin, ja kuitenkin on varmaa, että\nkaikki on hullusti. Summa ei käy laatuun. Olkaa hyvä ja uudistakaa\n-- nyt luulen, että alan ymmärtää, missä vika on. Niin, nyt keksin\nsen. Katsokaapas, todellinen masentuneisuus puuttuu. Siinä juuri\non onnettomuutemme, siinä. Kaikki on _amatöörityötä_ -- mekaaniset\nyksityiskohdat ovat kyllä oikeat, ne ovat lähellä täydellisyyttä.\nKaikki harhaanjohtava on oikeata -- lukuunottamatta sitä, ettei se\njohda harhaan.\"\n\n\"Mitä sitten on tehtävä, että se vaikuttaisi vakuuttavalta?\"\n\n\"Antakaas kun ajattelen... On todella vaikeata sanoa sitä. Muu kuin\nharjoitus ei voi auttaa asiaa. Tässä on oikea paikka: juurinen ja\nkivinen tanner totuttaa teistä pois komean kulkutavan; ei ole vaaraa,\nettä meitä häirittäisiin, sillä täältä on vain lakeus ja tuo tupa\nnäkyvissä, ja se on niin kaukana, ettei kukaan voi nähdä meitä. Parasta\nkuitenkin on, että siirrymme tieltä syrjään ja kulutamme koko tämän\npäivän harjoituksiin, herra.\"\n\nKun äksiisi oli kestänyt jonkin aikaa, sanoin:\n\n\"Tahdotteko nyt, herra kuningas, kuvitella, että seisomme tuon tuvan\novella ja että sen koko perhe on edessämme. Olkaa hyvä ja puhutelkaa\nperheen päämiestä!\"\n\nAivan tietämättään ojentautui kuningas monumentaaliseen asentoon ja\nsanoi jäätävän ankarasti:\n\n\"Lurjus, hae tuoli ja laita minulle parastasi eteen.\"\n\n\"Teidän armonne, se ei käy päinsä.\"\n\n\"Mitä vikaa siinä sitten on?\"\n\n\"Nämä ihmiset eivät nimittele _toisiaan_ lurjuksiksi.\"\n\n\"Oikein tottako?\"\n\n\"Eivät, niin puhuvat heille vain heidän ylempänsä.\"\n\n\"Koetan vielä kerran sitten. Sanon häntä rahjukseksi.\"\n\n\"Ei, ei! Hänhän on vapaa mies.\"\n\n\"Tottakin, totta. Ehkä minun on sanottava: 'hyvä ukkoseni'?\"\n\n\"Se käy päinsä, teidän armonne, mutta parempi kuitenkin olisi, jos te\nsanoisitte: ystäväni taikka veljeni.\"\n\n\"Veljeni! -- sellaiselle raukalle?\"\n\n\"Mutta mehän kuvittelemme olevamme itse samanlaisia raukkoja.\"\n\n\"Olet oikeassa. Minä sanon veli. -- Veli, hakekaa tuoli ja tarjotkaa\nminulle parasta mitä teillä on. -- No oliko hyvä?\"\n\n\"Ei oikein. Te pyysitte vain yhdelle, ette meille -- yhdelle, ette\nmeille molemmille. Ruokaa yhdelle, tuolin yhdelle.\"\n\nKuningas näytti hiukan hämmentyneeltä -- eihän hän älyllisessä\nsuhteessa painanut kovin paljoa. Hänen päänsä oli tuntilasi: siihen\nsaattoi mahtua jokin ajatus, mutta sen piti tulla esiin jyvä jyvältä,\nei yhdellä sysäyksellä.\n\n\"Tahtoisitko sinäkin tuolin -- ja istutko?\"\n\n\"Ellen minä istu, huomaisi se mies, ettemme ole tasa-arvoiset -- ja\nettä me kaupanpäällisiksi näyttelemme osaamme, aika huonosti.\"\n\n\"Se on sekä oikein että totta. Totuus on ihmeellinen, esitettiinpä se\nmissä muodossa tahansa! Niin tottakin, hänen täytyy kantaa pihalle\ntuoleja ja ruokaa meitä kumpaakin varten, ja kun hän palvelee, älköön\nhän osoittako enempää kunnioitusta toiselle kuin toisellekaan, ja hänen\non annettava meille molemmille pesuvati ja servietti.\"\n\n\"Kas, siinä taasen uusi yksityiskohta, joka on oikaistava. Hän ei saa\nkantaa meille mitään pihalle, meidän täytyy mennä sisään -- sisään,\nsinne lian ja kaiken mahdollisesti vieläkin epämiellyttävämmän joukkoon\n-- syödä yhdessä talonväen kanssa, talon tapojen mukaan ja niinkuin\nvertaisten, sikäli kuin mies vain ei ole orja. Pesuvati ja servietti ei\ntule kysymykseen, olipa hän sitten orja taikka vapaa. Kulkekaa vielä\nvähän matkaa, herrani ja kuninkaani! Kas noin, nyt käy paremmin --\nparas tähänastinen saavutus, mutta vieläkään se ei ole täydellisyyttä.\nNuo hartiat eivät ole kantaneet halvempaa taakkaa kuin rautahaarniskaa,\neivätkä ne tahdo taipua.\"\n\n\"Anna minulle sitten pussi. Minä tahdon syventyä siihen henkeen, joka\nseuraa vähemmän kunniallisiksi katsottavia taakkoja. Jos olen oikein\nymmärtänyt sinua, niin henki se köyristää selän eikä taakan paino,\nsillä varustukset ovat raskaat, mutta ylväs kantamus harteillaan ja\nvarustuksissaan seisoo mies suorana... Älä sano ei, älä väitä vastaan.\nEn tahdo sitä. Heitä pussi selkääni.\"\n\nSaatuaan rensselin selkäänsä hän näytti vähemmän kuninkaalliselta\nkuin koskaan ennen, mutta hänen hartiansa ne olivat itsepäiset.\nNe eivät kyenneet köyristymään, niin että ne näyttivät mitä\nepäluonnollisimmilta. Äksiisi jatkui, minä komensin ja korjasin.\n\n\"Kuvitelkaa, että olette velkainen ja että teitä vainoavat\nsäälimättömät saamamiehet; teiltä puuttuu työtä -- olettakaamme, että\nolette hevosenkengittäjä -- ja ettette pysty saamaan minkäänlaista\nansiota. Teidän vaimonne on sairas, teidän lapsenne itkevät nälästä...\"\n\nJa niin edespäin, ja niin edespäin. Harjoitin häntä vuoron perään\nesittämään kaikenkaltaisia onnettomia ihmisiä, joiden on täytynyt\nalistua kieltäymyksiin ja kärsimyksiin. Mutta tuloksena oli vain\npelkkiä sanoja, tyhjiä sanoja, jotka hänelle eivät kyenneet\nmerkitsemään mitään. Olisin yhtä hyvin voinut viheltää. Sanat eivät\nmerkitse eivätkä elä, ellei asianomainen itse omassa persoonassaan ole\nkestänyt niitä kärsimyksiä, joita ne koettavat kuvata. On olemassa\nhyvin viisaita henkilöitä, jotka aina puhuvat asiantuntevasti ja\nitsetyytyväisinä \"työläisluokasta\" ja rauhoittavat itseään sillä, että\npäivän ankara aivotyö on paljon rasittavampaa kuin päivän ruumiillinen\ntyö ja on kaiken kohtuuden nimessä korvattava suuremmalla palkalla.\nHe luulevat niin, katsokaapas, sillä he tuntevat vain toisen, eivätkä\nkoskaan ole koetelleetkaan toista. Mutta minä tunnen kummankin\nlajin, ja mitä minuun tulee, ei maailmassa ole kylliksi rahaa, jotta\nminut voitaisiin palkata kolmeksikymmeneksi päiväksi heiluttelemaan\nkuokkaa, kun minä sensijaan suoritan mitä vaikeimpia älyllisiä töitä\npilkkahinnasta -- ja olen tyytyväinen maksuun.\n\nÄlyllinen \"työ\" on epäonnistunut ilmaus. Nimittäkää sitä huviksi,\najanvietteeksi, ja se on itse paras palkkansa. Kaikkein huonoimmin\npalkattu arkkitehti, insinööri, kenraali, kirjailija, kuvanveistäjä,\nmaalari, luennoitsija, asianajaja, lainsäätäjä, näyttelijä, saarnamies,\nlaulaja on lähestulkoon taivaanvaltakunnassa, kun hän suorittaa\ntyötään, ja mitä musiikkimieheen tulee, joka käyrä kädessään istuu\nkeskellä suurta orkesteria jumalaisten äänten, nousevien ja laskevien\naaltojen huuhtelemana -- niin voidaan kyllä sanoa, että hän tekee\ntyötä, jos nyt niin tahdotaan, mutta ilmaus on toki ivaa. Työn laki\nnäyttää hyvin epäoikeudenmukaiselta -- mutta se on joka tapauksessa\nolemassa, eikä mikään voi sitä muuttaa: kuta suuremman korvauksen\ntyöntekijä saa siitä nautintona, sen suurempi on myöskin hänen\nsiitä kilisevänä rahana saamansa palkka. Ja samanlainen on myöskin\nsen läpinäkyvän hassutuksen laki, jota nimitetään perinnölliseksi\naateluudeksi ja perinnölliseksi kuninkuudeksi.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.\n\nIsorokko.\n\n\nKun sitten iltapuolella saavuimme näkyvissämme olleelle tuvalle,\nemme havainneet minkäänlaista elämää sen läheisyydessä. Peltotilkku\nsen vieressä oli äsken korjattu ja näytti miltei nyljetyltä, niin\ntarkkaan oli joka tähkä ja olki viety. Aitaus, vaja, kaikki näytti\nkovin ränstyneeltä ja todisti köyhyydestä. Yhtään eläintä ei liikkunut,\nyhtäkään ihmistä ei ollut näkösällä. Hiljaisuus oli kaamea ja muistutti\nkuolemaa. Talo oli yksikerroksinen, ja sen olkikatto oli vanhuuttaan\nmustana, rikki huonosta hoidosta.\n\nOvi oli raollaan, Me hiivimme porstuaan varpaillamme ja henkeä\npidätellen -- sillä tunne pakottaa kunkin käyttäytymään siten\nsellaisissa tilaisuuksissa. Kuningas naputti ovelle, odotimme. Ei\nvastausta. Naputimme kerran vielä. Ei vastausta. Avasin hiljaa oven ja\nkurkistin sisään, Erotin joitakuita hämäriä haamuja, ja muuan nainen\nhyppäsi pystyyn lattialta ja tuijotti minua aivan kuin hänet olisi\nherätetty unesta. Vihdoin hän sai sanat suuhunsa.\n\n\"Ole armollinen!\" hän pyysi. \"Kaikki on viety, mitään ei ole jäljellä!\"\n\n\"Poloinen nainen, en ole tullut ottamaan mitään.\"\n\n\"Etkö ole pappi?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Etkä tule tilanherran luota?\"\n\n\"En, olen muukalainen.\"\n\n\"Sitä Jumalaa peläten, joka hädällä ja kuolemalla ahdistaa viattomia,\npyydän sinua sitten pakenemaan. Tämä paikka on hänen ja hänen kirkkonsa\nkirouksen alainen.\"\n\n\"Päästäkää minut sisään auttamaan teitä -- olette sairas ja\nhuolissanne.\"\n\nOlin nyt hiukan tottunut huoneen pimeyteen. Saatoin nähdä hänen\nonttojen silmiensä kiintyvän minuun. Saatoin nähdä, miten luunlaiha hän\noli.\n\n\"Olenhan sanonut sinulle, että mökkimme on kirkon kiroama. Pelasta\nitsesi ja mene tiehesi, ennenkuin joku vaeltaja näkee sinut ja antaa\nilmi.\"\n\n\"Älkää olko levoton puolestani. En välitä kirkon kirouksesta. Antakaa\nminun auttaa teitä.\"\n\n\"Kaikki hyvät henget -- jos sellaisia on olemassa -- siunatkoot sinua\nsiitä sanasta. Hyvä Jumala, jospa minulla olisi muutamia pisaroita\nvettä! Mutta unohda, unohda, että sanon niin, ja pakene, sillä täällä\non myöskin sellaista, jota senkin täytyy pelätä, joka ei kirkkoa\npelkää. Tarkoitan tautia, joka surmaa minut. Jätä meidät, sinä\nurhoollinen, hyvä vieras, ja ota myötäsi se lämmin, rehellinen siunaus,\njonka kirottu nainen voi antaa.\"\n\nMutta ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, olin kaapannut käteeni\nerään puuastian ja juossut kuninkaan ohi tieheni lähteelle. Se\noli aivan lähellä tupaa. Kun tulin takaisin ja astuin sisään, oli\nkuningas jo siellä ja par'aikaa avaamassa ikkunan luukkua päästääkseen\nhuoneeseen ilmaa ja valoa. Inhoittava löyhkä täytti huoneen. Ojensin\npuuastian naisen huulille. Ja kun hän innokkaasti tarttui siihen\nkynsillään, avautui luukku ja voimakas valo tulvi hänen kasvoilleen.\nRokkoa!\n\nHypähdin kuninkaan luo ja kuiskasin hänen korvaansa:\n\n\"Pian pois täältä, herra! Tämä nainen on kuolemaisillaan siihen\ntautiin, joka kaksi vuotta sitten raivosi Camelotin laiteilla.\"\n\nHän ei liikahtanut paikaltaan.\n\n\"Aion todellakin jäädä tänne -- minäkin tahdon auttaa.\"\n\nJälleen kuiskasin:\n\n\"Kuningas, se ei saa tapahtua. Teidän täytyy mennä.\"\n\n\"Sinä tarkoitat hyvää etkä puhu niinkään tyhmästi, mutta olisi häpeäksi\nkuninkaalle, jos hän pelkäisi, ja häpeäksi vyötetylle ritarille, jos\nhän kieltäisi kätensä auttamasta sitä, joka on hädässä. Tottakaan\nen lähde täältä. Sinun täytyy sen sijaan mennä. Kirkon kirous ei\nkohtaa minua, mutta se kieltää sinua olemasta täällä, ja kirkko tulee\nantamaan kätensä laskeutua raskaana päällesi, jos se saa tietää sinun\nrikkomuksestasi.\"\n\nOli kauheata, että hän oli moisessa paikassa ja että se saattoi maksaa\nhänen elämänsä, mutta oli turha väitellä hänen kanssaan. Jos hän\narveli, että hänen ritarikunniansa oli vaarassa, niin ei ollut mitään\ntehtävissä, sen ymmärsin. Jätin siis seikan sikseen. Nainen sanoi nyt:\n\n\"Hyvä herra, nousisitko noita tikapuita ylös ja sanoisitko sitten\nminulle, mitä löydät? Älä pelkää, sano vaan suoraan, sillä on aikoja,\njolloin ei edes äidin sydän saata murtua -- koska se on jo murtunut.\"\n\n\"Odota täällä\", sanoi kuningas, \"ja anna naiselle jotakin syötävää.\nMinä menen.\" Ja hän riisui rensselin harteiltaan.\n\nAioin ennättää ennen häntä, mutta kuningas oli jo mennyt. Hän pysähtyi\nja tarkasteli muuatta miestä, joka makasi varjossa ja joka ei vielä\nollut huomannut meitä eikä sanonut mitään.\n\n\"Onko hän sinun miehesi?\" kysyi kuningas.\n\n\"On.\"\n\n\"Nukkuuko hän?\"\n\n\"Kyllä, Jumalan kiitos, hän on nyt nukkunut kolme tuntia -- miten\nvoinkaan kylliksi kiittää! Sydämeni on haljeta kiitollisuudesta hänen\nunensa vuoksi.\"\n\nSanoin:\n\n\"Olkaamme varovaisia, niin ettemme herätä häntä.\"\n\n\"Sitä ei tarvitse pelätä, sillä hän on kuollut.\"\n\n\"Kuollut?\"\n\n\"Niin, miten ihanata onkaan tietää se! Nyt ei enää kukaan voi\nvahingoittaa eikä häpäistä häntä. Nyt hän on taivaassa ja onnellinen;\nja ellei hän ole siellä, niin on helvetissä ja on tyytyväinen, sillä\nsiellä ei ole apotteja eikä piispoja. Kuvitelkaa, miten kauan olemme\nrakastaneet toisiamme ja kärsineet yhdessä. Tänä aamuna hän houri, ja\nhänen mielikuvituksessaan olimme taasen poika ja tyttö ja kuljimme\nkäsi kädessä kauniilla kentillä. Ja viattomasti ja ilakoiden puhuen\nvaelsimme vaeltamistamme, kunnes hän saapui niille toisille maille,\njoista tiedämme niin vähän, ja kunnes hänen silmänsä sammuivat\nnäkemästä maisia näkyjä. Mitään eronhetkeä ei ollut, sillä hän uskoi,\nettä seurasin mukana; hän ei tietänyt muuta, kuin että kuljin hänen\nkanssaan, käteni hänen kädessään -- nuori, hento käteni, eivät nämä\nkuihtuneet kynnet. Ajatelkaa, että saa siirtyä täältä tajuamatta sitä,\nettä saa erota, tietämättä siitä mitään. Rauhallisemmin ei kai kukaan\nvoi kuolla? Se oli hänen palkintonsa onnettomasta, kärsivällisesti\nkestetystä elämästä.\"\n\nHeikkoa melua kuului siitä hämärästä nurkasta, jossa portaat\nolivat. Kuningas siinä palasi alas. Näin, että hänellä oli jotakin\ntoisella käsivarrellaan ja että hän tuki itseään toisella. Hän astui\npäivänvaloon. Hänen sylissään lepäsi solakka, noin viisitoista-vuotias\ntyttönen. Tyttö oli puoliksi tajuton, kuolemaisillaan rokkoon. Siinä\nnäki sankaruuden jaloimmassa ja ihanimmassa muodossaan, korkeimmassa\nhuipussaan. Se oli kuoleman taisteluun haastamista aseettomana ja\navoimella kentällä, kaikkien vastuksien ollessa haastajan osalla, siinä\nei ollut tiedossa voiton palkintoa, eikä läsnä ihailevaa, silkkistä ja\nkultakirjaista maailmaa suosiotaan osoittamassa. Ja kuitenkin kuninkaan\nasento oli yhtä rohkea ja yhtä rauhallinen kuin se aina oli vähemmän\nvaarallisissa yhteenotoissa, jolloin ritari kohtasi toisen tasapäässä\ntaistelussa, puettuna suojaavaan teräkseen. Nyt hän oli suuri, ylevän\nsuuri. Hänen esi-isiensä kömpelöt kuvapatsaat kuninkaallisessa linnassa\nlisääntyisivät luvultaan, siitä tulisin pitämään huolen, ja siinä\npatsaassa ei olisi kuvattuna haarniskaan puettua kuningasta, joka\nsurmaa jättiläisen tai lohikäärmeen, kuten muut, vaan rahvaan pukuun\npuettu kuningas, joka kantoi kuolemaa käsivarsillaan, jotta alhaisesta\nkansasta oleva äiti vielä kerran saisi nähdä lapsensa ja tuntisi\nlohdutusta.\n\nHän laski tytön äidin viereen, joka purki sydämensä ylitsevuotavan\nhellyyden rakkautta uhkuviksi sanoiksi ja hyväilyiksi, ja heikko\nvälähdys lapsen silmissä vastasi niihin -- siinä kaikki. Äiti kumartui\nhänen puoleensa, suuteli häntä, hyväili häntä ja vannotti häntä\npuhumaan, mutta tytön huulet eivät liikahtaneet, äännähdystäkään\nei niiltä päässyt. Tempasin pullon rensselistäni, mutta vaimo teki\ntorjuvan liikkeen ja sanoi:\n\n\"Ei -- hänellä ei ole tuskia, ja parasta on kuten on. Se kutsuisi hänet\nvain takaisin elämään. Se, joka on niin hyvä ja ystävällinen kuin sinä,\nei toki tahdo hänelle sellaista onnettomuutta. Katsopas -- miksi,\nminkä tähden hän eläisi? Hänen veljensä ovat kuolleet, hänen isänsä\non poissa, ja hänen äitinsä on lähellä kuolemaa. Kirkon kirous lepää\nhänen yllänsä, eikä kukaan anna hänelle turvaa eikä osoita hänelle\nmyötätuntoa, vaikka hän olisi menehtyä maantielle. Hän on täydellisesti\nhylätty. En ole kysynyt sinulta, hyvä herra, onko hänen sisarensa\nsiellä ylhäällä enää elossa. Sitä ei tarvittu. Olisit muuten mennyt\ntakaisin, etkä olisi antanut hänen maata siellä oman onnensa nojassa...\"\n\n\"Hän lepää rauhassa\", lausui kuningas hillityllä äänellä.\n\n\"Se on suloinen tieto. Miten rikas onnesta tämä päivä onkaan. Oi, rakas\nAnnis, pian siirryt sisaresi luo -- olet matkalla sinne, ja nämä miehet\novat armahtavia ystäviäsi, jotka eivät tahdo estää sinua.\"\n\nVaimo kumartui taas mumisten ja puhellen tyttärensä puoleen, siveli\nhänen kasvojansa ja tukkaansa, suuteli häntä ja puhutteli häntä\nlempinimillä. Mutta nyt saattoi enää hädin tuskin havaita vastausta\ntyttösen lasimaisesta katseesta. Näin kyynelten tulvahtavan kuninkaan\nsilmistä ja pisaroivan hänen kasvoilleen. Nainenkin huomasi sen ja\nsanoi:\n\n\"Ymmärrän tuon. Sinullakin on vaimo siellä kotona, miespoloinen, ja\nsinä ja hän olette monesti menneet nälkäisinä maata, että pienokaiset\nsaisivat jotakin suuhunsa. Te molemmat tiedätte, mitä köyhyys on, te\nolette joutuneet kokemaan parempiosaisten loukkauksia ja kirkon ja\nkuninkaan raskasta kättä.\"\n\nKuningas hätkähti tämän pahaatarkoittamattoman moitteen kuullessaan,\nmutta ei sanonut mitään. Hän alkoi osata osansa ja näytteli sitä\nsangen hyvin vasta-alkajaksi. Koetin kääntää sairaan naisen ajatukset\ntoisaanne, tarjosin hänelle ruokaa ja vahvistavaa juomaa, mutta hän ei\ntahtonut ottaa mitään vastaan. Hän ei sallinut minkään tulla itsensä ja\nvapahtavan kuoleman väliin. Hiivin silloin ylisille, toin alas kuolleen\nlapsen ja asetin sen hänen viereensä. Se liikutti uudelleen hänen\ntunteitansa, ja uusi sydäntäsärkevä näytelmä seurasi. Mutta sitten\nkeksin jälleen uutta ja pyysin häntä kertomaan lyhyesti elämäntarinansa.\n\n\"Sen tunnet kyllä\", sanoi hän, \"itse olet varmastikin kokenut samaa,\nsillä kukaan meidän säädystämme ei sitä Britanniassa vältä. Se on\nvanha, usein toistuva tarina. Teimme työtä, ahkeroimme ja menestyimme.\nMenestymisellä tarkoitan, että elimme emmekä menehtyneet. Enempää ei\nvoi pyytääkään. Ei tullut sellaisia huolia, joita emme olisi kestäneet\n-- vasta tämä vuosi toi ne muassaan. Mutta sitten ne tulivatkin kaikki\nyht'aikaa, jos niin saan sanoa, ja ne kukistivat meidät. Muutamia\nvuosia sitten istutti kartanon isäntä useita hedelmäpuita meidän\ntiluksellemme -- päälle päätteeksi parhaimmalle maalle -- mikä oli sekä\nhävytöntä että väärin...\"\n\n\"Mutta oli hänen oikeutensa\", puuttui kuningas puheeseen.\n\n\"Sitä ei kai kukaan kiellä. Jos laki merkitsee jotakin, niin on kaikki\nmikä on kartanonherran, hänen, ja kaikki, mikä on minun, myöskin\nhänen. Meidän tiluksemme oli meidän sopimuskirjan mukaan, siitä syystä\nse oli myöskin hänen, ja hän saattoi tehdä sille mitä tahtoi. Joku\naika sitten tavattiin kolme noista hedelmäpuista kaadettuina. Meidän\nkolme täyskasvanutta poikaamme tulivat kauhistuneina juosten kertomaan\nrikoksesta. Ja nyt makaavat nuoret miehet lordin vankiluolassa ja lordi\nsanoo, että siellä he saavat maata ja mädätä, kunnes tunnustavat.\nHeillä ei ole mitään tunnustettavaa, sillä he ovat syyttömät; siis\nhe saavat virua siellä, kunnes kuolevat. Sen tiedätte kyllin hyvin.\nAjatelkaa asemaamme. Yhdenmiehen, naisen ja kahden lapsen piti korjata\nsato, jonka oli kylvänyt ja istuttanut paljon suurempi työvoima,\nniin, heidän oli myöskin yötä päivää suojeltava sitä kyyhkysiltä ja\nmuilta ahneilta elukoilta, jotka ovat pyhiä ja joita meikäläinen ei\nsaa vahingoittaa. Kun mylordin sato oli miltei valmis korjattavaksi,\noli meidänkin. Kun hänen kelloansa soitettiin ja kansa kokoontui\nilmaiseksi korjaamaan hänen peltojansa, ei hän sallinut minun ja\nmolempien tyttösteni vastata vangittuja poikiamme, vaan ainoastaan\nkahta heistä. Kolmannesta piti meidän päivittäin suorittaa sakkoja. Ja\nsillä aikaa oli meidän oma satomme tuhoutumassa hoidon puutteeseen.\nSiitä rankaisi meitä sekä pappi että kartanonherra, koska myöskin\nheidän osuutensa vahingoittuivat. Vihdoin nielivät sakot koko sadon, ja\nhe ottivat kaiken ja antoivat meidän korjata sen omaan laskuunsa ilman\nruokaa tai palkkaa. Saimme nähdä nälkää. Mutta pahin tapahtui sitten,\nkun minä nälästä ja poikaini kohtalosta mielettömänä, nähdessäni\nmieheni ja pikku tyttöni rievuissa, hädässä ja epätoivossa, soimasin\nkirkkoa ja kirkon menettelytapoja. Siitä on nyt kymmenen päivää. Olin\nsairastunut tähän tautiin ja sanoin papille nuo sanani, sillä hän oli\ntullut luokseni moittimaan nöyryyteni puutetta Jumalan kurittaessa. Hän\nsaattoi rikkomukseni esimiestensä korviin. Olin uppiniskainen, niinpä\nRooman kirous lankesi minun ja rakkaimpieni päälle...\n\n\"Siitä päivästä asti välttivät kaikki meitä ja vetäytyivät\nkauhistuneina meistä eroon. Kukaan ei ole käynyt täällä kuulemassa,\nelämmekö vai emmekö. Kaikki muutkin meillä sairastuivat. Mutta silloin\nponnistin itseäni, kuten se tekee, joka on puoliso ja äiti, ja nousin\nvuoteestani. Vähän he joka tapauksessa olisivat voineet syödä, ja kovin\nvähän heillä oli syötävää. Mutta vettä toki oli, ja sitä annoin heille.\nKuinka he olivatkaan kaivanneet sitä, ja kuinka he siunasivatkaan sitä!\nMutta eilen sitten tuli loppu; silloin murruin. Eilen näin mieheni ja\nnuorimman lapseni viimeisen kerran elossa. Ja tässä olen maannut kaikki\nnämä tunnit -- nämä pitkät vuodet olin sanoa, ja kuunnellut, kuunnellut\njotakin ääntä tuolta ylhäältä...\"\n\nHän silmäsi terävästi, nopeasti vanhinta tytärtään ja puuskahti:\n\"Rakkaani!\" -- ja sulki jäykistyvän ruumiin heikkoihin suojaaviin\nkäsivarsiinsa. Hän oli jälleen kuullut kuolinkorahdukset.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\nMurhenäytelmä herraskartanossa.\n\n\nKeskiyöllä oli kaikki lopussa, ja me istuimme huoneessa neljä ruumista\nympärillämme. Peitimme ne niihin riepuihin, jotka saatoimme löytää, ja\nlähdimme sitten matkaan suljettuamme oven jälkeemme. Näiden ihmisten\nkodista piti tulla heidän hautansa, sillä he eivät voineet saada\nkristillistä hautausta eikä heitä voitu mullata vihittyyn maahan. He\nolivat kuin koiria, villejä eläimiä, spitaalisia, eikä yksikään sielu,\njoka toivoi iankaikkista elämää, tahtonut luopua siitä koskemalla\nnäihin kuritettuihin ja tarttuman saaneisiin olioihin.\n\nEmme olleet kulkeneet kuin muutaman kyynärän, kun korvaani kantautui\nsorassa narskahteleva askelten ääni. Sydän nousi kurkkuuni. Ei käynyt\npäinsä, että meidän nähtäisiin tulevan tuosta talosta. Vedin kuninkaan\nvaippani suojaan ja piilouduimme tuvan nurkan taa.\n\n\"Nyt olemme turvassa\", sanoin, \"mutta kyllä se riippui hiuskarvasta.\nJos yö olisi ollut valoisampi, olisi hän nähnyt meidät, sillä hän oli\nvarmaan sangen lähellä meitä.\"\n\n\"Ehkä se oli eläin eikä ihminen.\"\n\n\"Totta, mutta olipa se sitten eläin tai ihminen, varminta on pysähtyä\ntähän minuutiksi ja antaa sen mennä tieltä pois.\"\n\n\"Kuule! Se lähestyy meitä.\"\n\nSekin oli totta. Askeleet lähestyivät -- kulkivat suoraan kohti tupaa.\nSe oli varmastikin eläin, eikä meidän olisi tarvinnut pelästyä. Aioin\nastua esiin, mutta kuningas tarttui minua käsivarteen. Kaikki hiljeni\nhetkeksi, mutta sitten kuului tuvan ovelta nakutusta. Se pani minut\nvärisemään kauhusta. Nakutus toistui, ja kuulin seuraavat varovaisesti\nlausutut sanat:\n\n\"Äiti! Isä! Avatkaa. Me olemme vapaina ja meillä on uutisia, jotka\nkalventavat poskenne, mutta riemastuttavat sydäntänne, emmekä saa jäädä\ntänne, meidän täytyy paeta! Ja... he eivät vastaa... Äiti! Isä!\"\n\nVedin kuninkaan mukaani tuvan toiseen päähän ja kuiskasin:\n\n\"Tulkaa -- nyt voimme livistää tiehemme.\" Kuningas epäröi ja aikoi\nväittää vastaan, mutta samassa kuulimme, miten tuvan ovi antoi myöten,\nja aavistimme, että perheen poloiset pojat seisoivat nyt kuolleitten\nomaistensa edessä.\n\n\"Tulkaa, herra kuningas! Hetken kuluttua ne ovat sytyttäneet valon, ja\nsitten seuraa sellaista, että sen kuuleminen murskaisi sydämemme.\"\n\nNyt hän ei epäröinyt kauemmin. Heti kun olimme päässeet tielle, aloin\njuosta, ja hetken kuluttua hänkin heitti arvokkuutensa mäkeen ja rupesi\njuoksemaan. En tahtonut ajatella, mitä tapahtui tuvassa -- sitä en\nkestänyt. Tahdoin karkoittaa sen mielestäni ja kaivoin siitä syystä\nesiin lähimmän puheenaiheen.\n\n\"Minulla on ollut se tauti, johon nuo ihmiset kuolivat, eikä minun siis\ntarvitse peljätä mitään. Mutta ellei teissä ole ollut sitä...\"\n\nHän keskeytti minut sanomalla, että hän oli levoton... että hänen\nomatuntonsa soimasi häntä...\n\n\"Nuo nuoret miehet sanovat, että he ovat päässeet vapaiksi\", hän\nsanoi, \"mutta millä tavoin? Ei ole luultavaa, että heidän herransa on\nvapauttanut heidät.\"\n\n\"Ei, varmastikaan ei, oletan että he ovat paenneet.\"\n\n\"Se minua juuri huolestuttaakin. Pelkään, että niin on, ja sinun\nepäluulosi vahvistaa pelkoani, sillä sinähän luulet samaa.\"\n\n\"Sitä en tahdo sanoa. Epäilen, että he ovat paenneet, mutta jos he ovat\npaenneet, ei se minua suinkaan huolestuta.\"\n\n\"Ei myöskään minua, luulen -- mutta...\"\n\n\"Mitä? Mitä huolestumisen aihetta siinä asiassa on?\"\n\n\"Jos he ovat paenneet, on meidän velvollisuutemme ottaa heidät kiinni\nja viedä herransa luo, sillä ei ole soveliasta, että hänen säätyisensä\nmies joutuu niin röyhkeän, silmittömän loukkauksen esineeksi noin\nalhaissäätyisten ihmisten puolelta.\"\n\nSiinä se taas paljastui. Hänellä oli silmää vain asian toiselle\npuolelle. Hän oli sellaiseksi syntynyt, sellaiseksi kasvatettu, hänen\nsuonissaan virtasi esi-isien veri, mikä oli kyllästetty tiedottomalla\nraakuudella ja siirtynyt häneen monien sydänten kautta, joista jokainen\nosaltaan oli edistänyt sen myrkyttymistä. Nuorten miesten vangitseminen\nilman mitään todistuksia, heidän omaistensa näännyttäminen nälkään,\nse ei ollut mitään pahaa, sillä he olivat vain talonpoikia, isäntänsä\nmielivallan alaisia, esiintyipä se sitten missä muodossa tahansa. Mutta\nse, että miehet murtautuivat ulos ansaitsemattomasta vankeudesta,\nse oli röyhkeätä ja häpeämätöntä ja sellaista, johon kukaan\nomantunnontarkka henkilö ei saanut ketään kehoittaa, henkilö, joka\ntunsi velvollisuutensa ja kastinsa pyhyyden.\n\nTein työtä ja ponnistelin enemmän kuin puoli tuntia, ennenkuin sain\nhänet vaihtamaan puheenaihetta, ja kun hän vihdoin teki sen, tapahtui\nse eräästä ulkonaisesta aiheesta. Muuan seikka kiinnitti meidän\ntarkkaavaisuutemme puoleensa saapuessamme erään pienen kukkulan\nhuipulle -- punainen loimo, joka näkyi kaukaa.\n\n\"Se on tulipalo\", sanoin.\n\nTulipalot herättivät sangen paljon mielenkiintoani, sillä olin\npar'aikaa perustamassa palovakuutusyhtiötä, harjoitin muutamia hevosia\nja annoin valmistaa joitakuita höyryruiskuja aikoen siten vähitellen\nperustaa palkatun vakinaisen palokunnan. Papit vastustivat kuitenkin\nsekä palo- että henkivakuutussuunnitelmiani, sen perustuksella,\nettä oli turha vaiva vastustella Jumalan tahtoa, ja kun viittasin\nsiihen, etteivät ne läheskään ehkäisseet tätä tahtoa, vaan ainoastaan\nmuokkailivat sen pahoja seurauksia siinä tapauksessa, että maksut\noli suoritettu ja onni matkassa, niin he vastasivat, että moinen\noli jonkinlaista Jumalan tahdolla leikittelemistä eikä hiukkaakaan\nparempaa. Heidän onnistui täten haitallisesti vaikuttaa näihin\nyrityksiini; sen sijaan onnistuin paremmin tapaturmavakuutuksessani.\nYleensä ritari on lötys, väliin myöskin houkkio ja sen takia herkkä\npetollisille todistuksille, kun ne nokkelasti esitetään taikauskon\nvarjossa; mutta ritarillakin on joskus silmää asian käytännölliselle\npuolelle, eikä viime aikoina oltu järjestetty turnajaisia ja\nlaskettu niiden tuloksia löytämättä jok'ainoasta kypärästä\ntapaturmavakuutustodistusta.\n\nSeisoimme hetken pimeässä hiljaa ja tarkastelimme tuota punaista loimoa\naprikoiden kaukaisen melun merkitystä, joka aika ajoin kiihtyi ja\nheikkeni yössä. Se kasvoi väliin ja tuntui hetken läheiseltä, mutta\njuuri kun toivoimme, että se paljastaisi syynsä ja laatunsa, muuttui se\ntaas kumeaksi ja heikoksi vieden salaisuutensa mukanaan. Kiiruhdimme\nrinnettä siihen suuntaan, josta se tuntui tulevan. Mutkitteleva tie\njohti meidät miltei heti syvään pimeyteen -- pimeyteen, jonka sulki\nväliinsä kaksi korkeata metsäseinämää. Hapuilimme eteenpäin viettävää\ntietä suunnilleen puoli mailia, ja melu kävi yhä selvemmäksi, uhkaava\nrajuilma yhä läheisemmäksi; silloin tällöin hulmahti tuulenpuuska,\nvälähti heikko salamanvalo tai kuului kumea etäisen ukkosen jyrähdys.\nKuljin edellä, törmäsin johonkin -- pehmeään, raskaaseen esineeseen,\njoka jäi hiljaa keinahtelemaan työnnöstäni. Samassa hetkessä välähti\nsalama, ja jalan päässä itsestäni näin oksasta riippuvan miehen\nirvistävän naaman. Toisin sanoen: kasvot tuntuivat irvistävän, mutta\nsitä ne eivät tehneet. Näky oli kamala. Samassa räjähti korvia huumaava\nukkonen ja tuntui siltä, kuin taivaan pohja olisi pudonnut; sade\nvyöryi maahan kuin vedenpaisumus. Yhdentekevää, täytyi koettaa leikata\nmies alas, sillä hänessä saattoi vielä olla henkeä -- eikö totta?\nNyt seurailivat salamat toisiaan peräperää, ja metsässä oli milloin\nkeskipäivä, milloin keskiyö. Toisena hetkenä mies riippui edessäni\nvoimakkaassa valossa, seuraavana hetkenä hän peittyi pimeyteen. Sanoin\nkuninkaalle, että meidän piti leikata mies irti. Mutta siihen ei\nkuningas suostunut.\n\n\"Jos hän on itse hirttäytynyt, niin halusi omasta tahdostaan luovuttaa\nomaisuutensa herralleen, anna hänen siis olla. Jos toiset hirttivät\nhänet, oli heillä ehkä oikeus siihen -- anna hänen riippua.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Lopeta jo muttasi, jättäkäämme hänet kohtalonsa huostaan, siihen on\nolemassa vieläkin eräs syy. Kun salama taas valaisee -- niin, kas\ntuossa näet...\"\n\nKaksi muuta riippui viidenkymmenen kyynärän päässä meistä!\n\n\"Tämä sää ei sovellu kohteliaisuuksiin kuolleita kohtaan. Ne eivät voi\nkiittää niistä. Tule -- mitä pyhittää täällä viipyminen?\"\n\nHänen sanoissaan oli järkeä, ja jatkoimme matkaamme. Seuraavan mailin\nvarrelta tapasimme salamain valaistessa lisäksi kuusi riippuvaa\nolentoa, ja se matka oli kolkko. Vallitsevaa melua ei enää voinut\nkutsua meluksi, se oli kuin mylvintää. Mies kiisi lennossa ohitsemme,\nhämärästi häivähtäen pimeässä, häntä ajoi takaa kaksi muuta, ne\nhävisivät. Sama asia toistui vähän väliä. Äkillinen tienmutka vei\nmeidät tulen näköpiiriin -- tulessa oli suuri herraskartano, siitä\noli enää vähän, tuskin mitään jäljellä... Kaikkialla näkyi pakenevia\nihmisiä, joita toiset raivokkaasti ajoivat takaa.\n\nVaroitin kuningasta -- sanoin hänelle, ettei tämä ollut mikään varma,\npaikka vieraille. Olisi parasta, että vetäytyisimme pois tulen\nvalosta, kunnes olosuhteet selvenivät. Peräännyimme vähän matkaa ja\npiilouduimme metsän reunaan. Kätköpaikastamme saatoimme nähdä sekä\nmiehiä että naisia, joita rahvas ajoi. Tätä kamalaa työtä kesti miltei\naamunkoittoon asti. Kun tuli oli sammunut ja rajuilma tauonnut,\nlakkasivat myöskin vähitellen kiitävät askeleet kuulumasta, ja pimeys\nja hiljaisuus vallitsi jälleen.\n\nUskaltauduimme esiin ja kiiruhdimme varovaisesti paikalta, ja\nvaikka olimme aivan lopen väsyneitä ja kovin unisia, kuljimme\neteenpäin, kunnes pääsimme muutamien mailien päähän. Silloin pyysimme\nvieraanvaraisuutta erään sydenpolttajan miiluhaudalla ja saimme sieltä\nmitä annettavissa oli. Muuan nainen oli jo työssä, mutta hänen miehensä\nnukkui olkisäkillä savilattialla. Nainen näytti huolestuneelta, kunnes\nsanoin hänelle, että olimme eksyneitä matkamiehiä ja olimme koko yön\nvaeltaneet pitkin metsää. Hän kävi puheliaaksi ja kysyi, olimmeko\nkuulleet puhuttavan Abblascures-kartanon kauheista tapauksista. Kyllä,\nolimme kuulleet puhuttavan niistä, mutta nyt tahdoimme ennen kaikkea\nlepoa ja unta. Kuningas laukaisi:\n\n\"Myykää mörskä meille ja laputtakaa tiehenne, sillä me olemme\nvaarallista väkeä ja tulemme suoraan sellaisten ihmisten luota, jotka\novat kuolleet rokkoon.\"\n\nHän tarkoitti kyllä hyvää, mutta se oli tarpeetonta. Eräs\nkansakunnan kaikkein tavallisimpia koristuksia olivat niin sanotut\nvohvelirautakasvot. Olin jo huomannut, että sekä nainen että mies oli\nsillä koristettu. Nainen sanoi meidät tervetulleiksi ja vakuutti,\nettei vähintäkään pelännyt. Kuninkaan ehdotus oli selvästikin\ntehnyt voimakkaan vaikutuksen häneen. Oli luonnollisestikin hänen\nelämässään sangen harvinainen tapaus semmoisen miehen kohtaaminen,\njolla oli kuninkaan vaatimaton ulkonäkö ja joka oli halukas\nostamaan talon saadakseen yöksi katon päänsä päälle. Se pani hänet\nsuuresti kunnioittamaan meitä, ja hän jännitti majan mahdollisuudet\näärimmilleen, jotta meillä olisi niin mukavata kuin suinkin.\n\nNukuimme myöhään iltapäivään asti, ja kun nousimme ylös, olimme niin\nnälkäisiä, että torpparin ruoka tuntui kuninkaastakin maukkaalta,\neritoten kun sitä määrältään oli niin niukalti. Häävin vaihtelevaa\nse ei ollut. Siihen kuului yksinomaan sipulia, suolaa ja kansallista\nmustaa leipää -- kauroista leivottua. Nainen kertoi meille\neilisiltaisen tapauksen. Kello kymmenen ja yhdentoista välillä illalla,\nkun kaikki olivat paneutuneet maata, oli iso päärakennus alkanut palaa.\nSeudun koko väestö oli kiiruhtanut apuaan, ja perhe pelastettiin yhtä\nhenkilöä lukuunottamatta -- isäntää. Häntä ei näkynyt missään. Kaikki\nolivat suunniltaan tästä tappiosta, ja kaksi kunnollista talonpoikaa\nuhrasi elämänsä etsiessään rakennuksesta samaista arvon henkilöä.\nMutta vihdoin hänet löydettiin -- toisin sanoen löydettiin niin paljon\nkuin häntä oli jäljellä: hänen ruumiinsa. Se tavattiin pienestä\nmetsästä kolmesataa kyynärää kartanolta -- sidottuna, kapuloituna ja\nkymmenkunnan puukoniskun raatelemana.\n\nKuka sen oli tehnyt? Epäluulo kohdistui erääseen naapuriston köyhään\nperheeseen, jota parooni äskettäin oli erikoisen ankarasti kohdellut,\nja näistä ihmisistä levisi epäluulo heidän ystäviinsä ja tuttaviinsa.\nEikä siinä kylliksi, että vain epäiltiin, mylordin liveripukuiset\nrengit julistivat silmänräpäyksessä ristiretken näitä henkilöitä\nvastaan, ja heidän pieni parvensa sai nopeasti lisäystä rahvaasta.\nMeidän emäntämme mies oli liittynyt muihin eikä ollut tullut kotiin\nennenkuin aamupuolella. Nyt hän oli lähtenyt ulos saadakseen kuulla\nselkkauksen loppuselvitykset. Juuri meidän keskustellessamme hän\nsaapui tutkimusretkestään. Hänen ilmoituksensa oli sangen järkyttävä.\nKahdeksantoista henkilöä oli hirtetty tai teurastettu, kaksi\ntalonpoikaa ja kolmetoista vankia oli tuhoutunut tuleen. \"Ja kuinka\nmonta vankia oli kaikkiaan holvissa?\"\n\n\"Kolmetoista.\"\n\n\"Tuhoutuivatko ne kaikki?\"\n\n\"Kyllä, kaikki.\"\n\n\"Mutta kansaahan tuli ajoissa pelastamaan perhettä, miten kävi päinsä,\nettei yhtään vankia pelastettu?\"\n\n\"Luuletko, että sellaisessa tilaisuudessa olisi voitu avata holvi?\nSilloin olisi varmasti joku voinut paeta.\"\n\n\"Tarkoitat siis, ettei kukaan avannut sitä?\"\n\n\"Kukaan ei lähestynyt sitä, ei sulkeakseen eikä avatakseen. Olihan\nselvää, että puomit olivat edessä, luonnollisestikin oli tarvis\nsijoittaa siihen vain vartija, niin että jos joku olisi murtautunut\nulos paetakseen, olisi hänet otettu kiinni, eikä ketään otettu.\"\n\n\"Ja kuitenkin pääsi kolme pakoon\", sanoi kuningas, \"ja tekisit oikein,\njos kuuluttaisit siitä, niin että oikeus pääsisi heidän jäljilleen,\nsillä he murhasivat paroonin ja pistivät talon tuleen.\"\n\nOdotin juuri, että hän rupeaisi jotakin sellaista puhumaan. Hetken mies\nja hänen vaimonsa osoittivat suurta mielenkiintoa tälle uutiselle ja\nkävivät kärsimättömiksi halusta levittää sitä. Mutta sitten ilmestyi\njotakin muuta vallan äkkiä heidän kasvoihinsa, ja he alkoivat kysellä.\nVastasin itse kysymyksiin ja tarkkasin vastausteni vaikutusta. Huomasin\npian, että tieto siitä, keitä nuo kolme vankia olivat, oli vissillä\ntavalla muuttanut ilmakehän ja että meidän isäntäväkemme jatkuva\ninto muka mennä levittämään uutista oli enemmän teeskenneltyä kuin\ntodellista. Kuningas ei havainnut muutosta, ja se into ilahdutti häntä.\nJohdatin keskustelun toisiin yön tapauksia koskeviin yksityisseikkoihin\nja huomasin, että nämä ihmiset tunsivat helpotusta minun tehdessäni\nniin. Se, mikä tässä asiassa vaikutti erikoisen tuskalliselta, oli\nvalmius, jolla sorrettu yhteiskunta kohdisti julmuutensa omaan\nluokkaansa yhteisen sortajan etujen mukaisesti. Tämä aviopari näytti\najattelevan, että heidän säätyisensä mitättömän henkilön ja hänen\nisäntänsä välisessä riidassa oli vallan luonnollista, asiaankuuluvaa\nja oikein, että tuon poloisen miehen koko luokka piti isännän puolta\nja puolusti häntä vaivautumatta ottamaan selvää, kumpi oli oikeassa,\nkumpi väärässä. Tuo mies oli ollut mukana hirttämässä naapureitaan ja\ntehnyt työtään tunnollisesti, vaikka hän hyvin tiesi, että heitä vain\nepäiltiin ja ettei mitään todistuksia ollut olemassa. Ei mies eikä\nvaimo näyttänyt havaitsevan siinä mitään järkyttävää.\n\nSe tuntui masentavalta -- eritoten minusta, joka uneksin tasavallasta.\nSe muistutti minulle aikaa kolmetoistasataa vuotta myöhemmin, jolloin\nmeidän Etelävaltiossamme \"köyhät valkoiset\", joita paikkakunnan\norjainomistajat halveksivat ja usein loukkasivat ja jotka asetettiin\nniin alhaalle juuri siitä syystä, että orjuus kukoisti heidän\nkeskuudessaan, se muistutti minua siitä, miten hanakoita he aina\nolivat olleet pitämään orjainomistajain puolta kaikissa poliittisissa\nmielenosoituksissa, jotka pantiin toimeen orjuuden tukemiseksi\nja säilyttämiseksi, ja miten he vihdoin tarttuivat muskettiin ja\nuhrasivat elämänsä yrittäen ehkäistä tämän heitä alentavan järjestelmän\nkukistumista. Oli olemassa ainoastaan yksi lieventävä asianhaara\ntässä säälittävässä historian sirpaleessa, nimittäin se, että \"köyhät\nvalkoiset\" salaisuudessa halveksivat orjainomistajaa ja tunsivat oman\nhäpeänsä. Tämä tunne ei ilmennyt pinnalla, mutta se tosiasia, että se\noli olemassa ja suotuisissa olosuhteissa saattoi paljastuakin, se oli\njotakin -- niin, riitti, sillä se osoitti, että asianomaiset kuitenkin\npohjimmaltaan olivat miehiä, vaikkakaan ei aina siltä näyttänyt.\n\nNo hyvä, tulos osoitti, että tämä miilunpolttaja oli tulevaisuuden\netelävaltioitten \"köyhien valkoisten\" täydellinen vastine. Hetken\nkuluttua alkoi kuningas käydä kärsimättömäksi ja sanoi:\n\n\"Jos seisoskelette tässä ja lörpöttelette koko päivän, joutuu oikeus\nväärille jäljille. Luuletteko, että rikolliset jäävät vanhempiensa\nkotiin? Eivät, he pakenevat, eivät he vitkastele. Laittakaa niin, että\nheidän peräänsä lähtee ratsastavia takaa-ajajia.\"\n\nNainen kalpeni hiukan, mutta täysin huomattavasti, ja mies näytti\nkiihtyneeltä ja epävarmalta. Sanoin:\n\n\"Tulkaa mukaani, ystävät, mennään yhdessä vähän matkaa, niin sanon\nteille, mille suunnalle he luultavasti ovat paenneet. Joll'eivät he\nolisi tehneet itseään muuhun syypäiksi kuin niskoitelleet veronmaksussa\ntai tehneet jotakin vastaavanlaista hassutusta, olisin koettanut\nsuojata heitä kiinnijoutumiselta. Mutta koska he ovat murhanneet\nkorkeasäätyisen miehen ja polttaneet hänen talonsa, on asia toinen.\"\n\nViimeinen huomautus oli tarkoitettu rauhoittamaan kuningasta. Kun\nolimme päässeet tielle, yritti mies rohkaista itsensä ja näyttää\nuljaalta ja kulkea vakavin askelin, mutta innokkaasti hän. ei mitenkään\nesiintynyt. Hetken kuluttua sanoin:\n\n\"Mitenkä miehet olivat teille sukua -- olivatko he teidän serkkujanne?\"\n\nHän näytti niin kalpealta kuin kasvojensa nokikerros vain salli,\npysähtyi ja sanoi vapisevalla äänellä:\n\n\"Hyvä Jumala, mistä sen tiedät?\"\n\n\"En sitä tietänyt, arvasin vain.\"\n\n\"Poloiset pojat, he ovat mennyttä miestä. Ja kuitenkin he olivat perin\nkunnollisia.\"\n\n\"Aioitteko todellakin mennä antamaan heidät ilmi.\"\n\nHän ei tietänyt kunnolla, kuinka suhtautua kysymykseeni, ja sanoi\nepäröiden:\n\n\"Kyl-lä-ä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa pidän teitä kirottuna lurjuksena.\" Hän ilahtui\nniin kuin olisin sanonut häntä enkeliksi. \"Sano toistamiseen nuo\nystävälliset sanat, veli, sillä luonnollisesti tarkoitat, ettet antaisi\nminua ilmi, jos rikkoisin velvollisuuteni.\"\n\n\"Velvollisuutenne? Tässä ei voi olla puhettakaan muusta\nvelvollisuudesta kuin hiljaa olemisesta, niin että nuoret miehet\npääsevät pakenemaan. He ovat tehneet oikein.\"\n\nHän näytti tyytyväiseltä -- tyytyväiseltä ja liikutetulta, mutta\nsamalla sangen pelokkaalta. Hän katsoi sekä sinne että tänne tietä\npitkin varmistuakseen siitä, ettei ketään ollut läheisyydessä, ja sanoi\nsitten aivan hiljaa ja varovaisesti:\n\n\"Mistä maasta tulet, veli, kun voit pelkäämättä lausua moisia sanoja?\"\n\n\"Eivät ne kai ole vaarallisia, kun puhuttelen oman säätyni miestä. Ette\nkai kerro kenellekään, mitä olen puhunut?\"\n\n\"Minäkö? Ennen antaisin villien hevosten repiä itseni palasiksi.\"\n\n\"Antakaa minun sitten puhua suuni puhtaaksi. En pelkää, että toistatte\nsanani. Minun mielestäni tehtiin pirullinen työ poloisille syyttömille\nihmisille. Vanha parooni ei saanut enempää kuin minkä ansaitsi. Jos\nminun tahtoni pääsisi toteutumaan, kohtaisi sama kohtalo kaikki hänen\nlajisensa.\"\n\nPelko ja ahdistus katosi miehen koko olemuksesta; kiitollisuus ja\nvilkas tyytyväisyys tuli niiden tilalle.\n\n\"Siinäkin tapauksessa, että olet vakooja ja että sanasi ovat ansa, joka\non viritetty minun pääni menoksi, tuntuvat ne niin virkistäviltä, että\nsaadakseni kuulla ne uudelleen ja muita samantapaisia menisin riemuiten\nhirteen, kun olen ainakin kerran saanut elähdyttävän juhla-aterian\nnälistyneen elämäni aikana. Ja nyt sanon suoraan, mitä on sydämelläni\n-- saat sen kertoa mielelläsi muille, jos tahdot. Autoin hirttämään\nnaapureitani, sillä olisin asettanut oman elämäni vaaranalaiseksi,\nellen olisi osoittanut intoa isännän asiata ajettaessa; muut olivat\napuna samasta syystä. Kaikki iloitsevat tänään hänen kuolemastaan,\nmutta teeskentelevät surua ja vuodattavat ulkokultaisia kyyneleitä,\nsillä siitä on seurauksena turvallisuus. Nyt olen sen sanonut, nyt\nolen sanonut sanottavani, ainoan, mikä on suussani maistanut hyvältä,\nja se maku on ollut oma palkkansa. Vie minut mukaasi, vie minut\nteloituspölkylle, jos tahdot, sillä olen valmis siihen.\"\n\nKatsokaapa, niin oli asian laita. Mies on sentään mies pohjimmaltaan.\nKokonaisten aikakausien julkeus ja sorto ei ole täydelleen voinut\npusertaa hänestä miehuutta olemattomiin. Se joka epäilee sitä, erehtyy.\nNiin, on olemassa kylliksi ainesta tasavallaksi nöyryytetyimmässäkin\nkansassa, mikä milloinkaan on ollut olemassa -- venäläisissäkin,\ntarpeeksi miehuutta -- jopa saksalaisissakin [Teos on kirjoitettu\nvuonna 1889. -- _Suom. huomautus_.] -- kunhan vain saisi sen kainon\nja epäröivän kätköstään esiin. Se riittää heittämään laidan yli ja\npolkemaan jalkoihinsa kaikki valtaistuimet ja kaiken aateliston, joka\nniitä on kannattanut. Saanemme vielä nähdä monenlaista, toivokaamme\nja uskokaamme sitä. Ensin rajoitettu yksinvaltius, kunnes Arthurin\npäivät ovat päättyneet, sitten kukistetaan valtaistuin, lakkautetaan\naatelisto, sen jokainen jäsen pannaan hyödylliseen toimeen, yleinen\näänioikeus toteutetaan ja valtakunnan koko hallinto lasketaan kansan\nmiesten ja naisten käsiin niihin jäädäkseen. Niin, toistaiseksi ei\nminulla vielä ollut syytä luopua unelmastani.\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nMarco.\n\n\nVerraten veltosti vaelsimme eteenpäin, keskustellen. Meidän piti\nkäyttää sen verran aikaa kuin tarvittiin kulkeaksemme Abblascuren\nvähäiseen kauppalaan, johtaaksemme oikeuden murhaajien jäljille,\nja palataksemme taas kotiin. Osaksi askarrutti minua nyt muudan\nharrastus, joka ei milloinkaan ollut menettänyt väriään, milloinkaan\nkadottanut uutuuttaan sen jälkeen kuin saavuin Arthurin valtakuntaan.\nTarkoitan ankaran kastierotuksen määräämää erilaista käyttäytymistä\nihmisten kesken näiden tavatessa toisensa ulkosalla. Sileäksi\najellulle munkille, joka huppu niskaan heitettynä vaelsi eteenpäin,\noli miilunpolttaja hartaan kunnioittava; gentlemannia kohtaan hän oli\nalamainen; jos hän tapasi jonkun vähäpätöisen maanviljelijän tai vapaan\nkäsityöläisen, oli hän sydämellinen ja puhelias, mutta jos orja tuli\nvastaan pää kunnioittavasti kumarassa, nosti miilunpolttaja nenänsä\npystyyn eikä katsonutkaan toista. On tilanteita, jolloin tahtoisi\nhirttää koko ihmiskunnan ja siten tehdä lopun moisista ilveilyistä.\n\nYht'äkkiä jouduimme pieneen seikkailuun. Parvi puolialastomia\npoikia ja tyttöjä juoksi pelästyneenä ja huutaen metsästä.\nVanhimmat heistä saattoivat olla tuskin sen iäkkäämpiä kuin\nkaksitoista--neljätoista-vuotiaita. He huusivat meitä apuun, mutta\nolivat aivan poissa suunniltaan eivätkä kyenneet tekemään selkoa siitä,\nmitä oli tapahtunut. Kiiruhdimme kuitenkin metsään ja keksimme pian\nonnettomuuden: he olivat hirttäneet pienen poikasen hamppuköyteen, ja\npoika potki ja ponnisteli, sillä hän oli tukehtumaisillaan. Vapautimme\nhänet, ja hän toipui nopeasti. Tässäkin paljastui taas ihmisluonne.\nAikuisia ihailevat lapset matkivat näiden tekoja. He leikkivät\nroskaväkeä suurella menestyksellä, joka sitten näytti muuttuvan\nvakavammaksi kuin mitä he olivat tarkoittaneet tai luulleet.\n\nRetki ei ollut minusta suinkaan ikävä, päinvastoin minun onnistui\nkäyttää aikani sangen hyvin. Tein useita tuttavuuksia ja saatoin\nvieraana kysellä niin paljon kuin halusin. Seikka, mikä minua\nvaltiomiehenä luonnollisesti viehätti, oli palkkakysymys. Sitä\nsilmälläpitäen keräsin sinä iltapäivänä niin paljon aineistoa kuin\ntaisin. Sellainen, jolla ei ole kokemusta tai joka ei ajattele, voi\narvella, että kansan hyvinvointi tai hyvinvoinnin puute on mitattava\nvallitsevien palkkojen suuruuden mukaan. Jos palkat ovat korkeat,\nvallitsee maassa hyvinvointi; jos ne ovat matalat, on päinvastoin.\nMutta se on erehdys. Ei saatu summa, vaan sen ostokyky, se on\nolennaista, ja se voi ilmoittaa, ovatko palkat todellisuudessa\nkorkeat, ei yksinomaan näennäisesti hyvät. Muistin vallan hyvin,\nmiten asiat olivat suuren sisällissotamme aikana yhdeksännellätoista\nvuosisadalla. Pohjoisvaltioissa sai salvumies päivässä kolme dollaria,\njotka voitiin vaihtaa kultaan; Etelävaltioissa hän sai viisikymmentä\n-- Etelävaltioitten pankkiseteleissä, joiden arvo oli dollari koko\nkimpulta. Pohjoisvaltioissa maksoi lievetakki kolme dollaria -- päivän\npalkan; Etelävaltioissa se maksoi seitsemänkymmentäviisi -- miltei\nkahden päivän palkan. Kaikki muu samassa suhteessa. Luonnollisesti\nolivat siis palkat Pohjoisvaltioissa kaksi kertaa niin suuret kuin\nEtelävaltioissa, koska toisen palkan ostokyky oli suurempi kuin toisen.\n\nNiin, tein useita tuttavuuksia kauppalassa, ja mikä minua suuresti\nilahdutti, oli se, että näin uutta rahaamme runsaasti liikkeessä --\njoukoittain milreitä, joukoittain millejä, joukoittain senttejä --\npaljon kuparia ja jonkin verran hopeaa, ja miltei kaikki käsityöläisten\nja alemman kansan käsissä. Niin, ja hiukan kultaakin oli, mutta\nse sijaitsi pankissa, toisin sanoen kultasepällä. Solahdin sinne\nsisään Marcon, Marconpojan, tingiskellessä erään kauppiaan kanssa\nneljännesnaulasta suolaa. Pyysin vaihtaa kahdenkymmenen dollarin\nkultarahan. He vaihtoivat sen -- tarkoin sanoen purtuaan rahaa,\nkilautettuaan sitä pöytään ja koetettuaan sitä jollakin hapolla. He\nkysyivät, mistä olin sen saanut, kuka olin, mistä olin tullut ja minne\nmenisin, milloin luulin pääseväni perille, ja kai sataa muuta asiaa.\nKun he lopulta olivat lakanneet kyselemästä, jatkoin itse ja annoin\nheille useita tietoja vapaaehtoisesti, kerroin, että omistin koiran,\njonka nimi oli \"Herää\", että ensimmäinen vaimoni oli baptisti ja hänen\nisoisänsä prohibitionisti sekä että olin tuntenut erään miehen, jolla\noli kaksi peukaloa kummassakin kädessä ja käsnä ylähuulen sisäpuolella\nja joka kuoli toivoen autuasta ylösnousemusta, ja niin edespäin,\nkunnes vihdoin uteliainkin oli saanut kylliksensä ja alkoi näyttää\nhiukan loukkaantuneelta. Hänen täytyi kuitenkin osoittaa kunnioitusta\nmiestä kohtaan, joka taloudellisesti oli niin merkitsevä kuin minä,\neikä hän tiuskinut lainkaan, mutta huomasin, että hän korvasi vahingon\nkäskettävilleen, mikä olikin sangen luonnollista. He vaihtoivat\nkuitenkin kahdenkymmenen dollarin kultarahani, mutta olin huomaavinani,\nettä se jonkin verran rasitti pankkia, mitä saattoi odottaakin,\nsillä sehän merkitsi suunnilleen samaa kuin jos yhdeksännellätoista\nvuosisadalla joku olisi yht'äkkiä mennyt johonkin maakauppaan ja\nantanut kauppamiehelle vaihdettavaksi kahdentuhannen dollarin rahan.\nMies mahdollisesti saattaisi tehdä sen, mutta hän ihmettelisi kyllä,\nmiten vähäpätöisellä maanviljelijällä on niin paljon rahaa taskussaan.\nJa samoin ajatteli luultavasti tämäkin kultaseppä, sillä hän saattoi\nminut ovelle ja jäi katselemaan poistumistani kunnioittavasti\nkummastellen.\n\nMeidän uudet rahamme eivät olleet ainoastaan joutuneet liikkeeseen,\nniiden kieltäkin puhuttiin aivan yleisesti. Tarkoitan, että entisten\nrahaläjien vanhat nimitykset oli hylätty ja sanottiin sen ja sen olevan\nniin ja niin monen dollarin tai sentin tai millin tai milrein arvoisen.\nSellainen tulos oli erittäin tyydyttävä. Oli selvästi huomattavissa,\nettä voitimme maa-alaa.\n\nTutustuin muutamiin käsityöläismestareihin, mutta kaikkein\nmielenkiintoisin heistä oli Dowley seppä. Hän oli vilkas mies ja\nliukas suultaan, hänellä oli kaksi sälliä ja kolme oppipoikaa, ja\nhän tuli oivasti toimeen. Hän oli todellakin paisumassa rikkaaksi,\nja vieläpä hirmuista kyytiä, ja hän oli varsin arvossapidetty. Marco\noli ylpeä siitä, että hänellä oli sellainen mies ystävänä. Hän oli\nottanut minut mukaansa tämän luo sen tekosyyn varjolla, että näyttäisi\nminulle sen suurenmoisen laitoksen, joka osti huomattavan osan\nhänen hiilistään, mutta varsinaisena syynä oli se, että hän tahtoi\nnäyttää minulle, kuinka vaivattomasti ja miltei luottamuksellisesti\nhän seurusteli semmoisen suuruuden kanssa. Dowley ja minä tulimme\nveljiksi miltei ensihetkessä. Moisia kunnollisia, komeita miehiä oli\nminulla ollut alaisinani asetehtaassa. Halusin välttämättä tavata\nhäntä toistamiseenkin ja pyysin häntä tulemaan Marcon luo seuraavana\nsunnuntaina, syömään päivällistä kanssamme. Marco hämmentyi ja läähätti\nhuomattavasti. Kun tuo suuri mies suostui kutsuun, kävi hän niin\nkiitolliseksi, että unohti hämmästellä miehen alentuvaisuutta.\n\nMarcon ilo oli rajaton -- mutta vain hetken ajan. Hän kävi sitten\nmietteliääksi ja senjälkeen surulliseksi, ja kun hän kuuli minun\nsanovan Dowleylle, että ajattelin kutsua myöskin muurarimestari\nDickonin ja pyöräseppä Smugin sinne, muuttui hänen kasvojensa\nhiilentomu liiduksi, ja hänen oli vaikeata hillitä itseänsä. Ymmärsin\nheti syyn -- hän pelkäsi menoja. Hän pelkäsi menevänsä kumoon, luuli\ntaloudellisesti turvattujen päiviensä olevan lopussa. Kun meidän piti\nlähteä kutsumaan noita muita, sanoin kuitenkin hänelle:\n\n\"Teidän täytyy sallia minun kutsua nämä ystävät ja teidän täytyy sallia\nminun pitää huolta kustannuksista.\" Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän\npuhkesi innokkaasti lausumaan:\n\n\"Ei kaikkia menoja, ei kaikkia! Sellaista taakkaa et kai yksin jaksa\nkantaa.\"\n\nKeskeytin hänet ja sanoin:\n\n\"Ymmärtäkäämme oikein toisiamme, vanha ystävä. Enhän oikeastaan ole\nmuuta kuin vouti eräässä maatalossa, mutta köyhä en silti ole. Minua on\ntänä vuonna onnistanut hyvin -- varmasti hämmästyisitte, jos saisitte\ntietää, miten paljon olen ansainnut. Voin vakuuttaa teille, että on\ntotta, jos sanon, että voisin kustantaa tusinan verran sellaisia juhlia\nkuin tämän eikä minun tarvitsisi välittää pennyn edestä menoista\", --\nsanoin ja näpäytin sormiani. Näin, kuinka arvoni jalka jalalta nousi\nMarcon silmissä, ja kun olin lopettanut, oli se noussut jo aikamoisen\nkirkontornin korkeuteen. \"Ymmärrätte siis, että teidän täytyy antaa\nperään. Te ette saa yhdelläkään rovolla auttaa näitä orgioita, se on\npäätetty asia.\"\n\n\"Sinä olet suurenmoinen, sinä olet hyvä...\"\n\n\"Oh, en, en suinkaan. Te olette mitä vieraanvaraisimmalla tavalla\nottanut Jonesin ja minut vastaan taloonne. Jones siitä tänään, juuri\nennen kuin tulitte kylältä kotiin, huomautti, sillä vaikka hän kyllä\nei olisi sanonutkaan teille mitään sellaista -- Jones on näet aika\nniukkasanainen ja verraten hiljainen mies seurassa -- niin on hänellä\nkuitenkin hyvä sydän, hän on kiitollinen ja osaa arvostella oikein\ntapaa, jolla häntä kohdellaan. Niin, te ja teidän vaimonne olette\nosoittaneet meille niin paljon vieraanvaraisuutta...\"\n\n\"Oh, turhia, eihän se ole ollut mitään -- _moista_ vieraanvaraisuutta.\"\n\n\"Sillä on totta tosiaan arvonsa. Parasta minkä omistaa ja minkä\nystävällisesti on antanut, sitä voi aina sanoa hyväksi, ja se on\nyhtä arvokas kuin jokin ruhtinaallinen lahja, sillä ei edes ruhtinas\nvoi antaa enempää kuin parhaansa. Pistäytykäämme nyt kauppoihin\nja ostakaamme tarpeet, älkääkä huolestuko hinnoista. Minä olen\npohjimmaltani hyvin tuhlailevainen. Tietäkääpäs, joskus voin yhdessä\nviikossa panna menemään -- no yhdentekevää -- ette missään tapauksessa\nuskoisi minua.\"\n\nJa niin kuljeskelimme, pistäydyimme vähän joka paikkaan, kysyimme\nhintoja, juttelimme kauppamiesten kanssa yöllisestä mellakasta\nja saimme silloin tällöin sangen järkyttäviä muistutuksia siitä\nkohdatessamme halveksittuina vaeltelevia itkeviä ja kodittomia nuoria\nolentoja, jotka olivat menettäneet kaiken omaisuutensa vanhempiensa\ntultua murhatuiksi tai hirtetyiksi. Marcon ja hänen vaimonsa vaatteet\nolivat karkeata rohdinkangasta ja jonkinlaista puolivillaa sekä\nmuistuttivat kasvavien kuntien karttoja: ne oli pantu kokoon pelkistä\npaikoista, jotka oli parsittu toisiinsa viiden, kuuden vuoden kuluessa,\nkunnes alkuperäisestä aineesta oli enää tuskin kämmenen leveyttä\njäljellä. Halusin nyt suunnitellun juhlan johdosta varustaa molemmat\npuolisot uusilla puvuilla, mutta en tietänyt, miten voisin kyllin\nhienotunteisesti puuttua aiheeseen. Lopuksi pälkähti päähäni, että\nkoska olin niin auliisti lasketellut kuninkaan tiliin kiitollisia\nsanoja, olisi erittäin soveliasta vahvistaa nämä sanat laadultaan vielä\nkouraantuntuvammalla todistuksella. Sanoin siksi:\n\n\"Ja sitten, Marco, vielä muuan asia, johon teidän täytyy suostua\nJonesin ystävänä -- sillä ettehän halua joutua kahnauksiin hänen\nkanssaan? Hän tahtoisi kovin mielellään jollakin tavoin ilmaista\nkiitollisuuttaan, mutta hän on niin arka, ettei hän itse uskalla\nsiihen ryhtyä, vaan on pyytänyt minua ostamaan joitakin pikkuesineitä\nja antamaan ne teille ja Phyllis-rouvalle, ja hän tahtoo maksaa ne\nostot. Ette saa olla tietääksennekään siitä, että lahjat ovat häneltä,\nsillä hänhän on niin kauhean arka ja hienotunteinen. Olen nyt luvannut\nhänelle, ettette virka mitään. Hän on ajatellut uusia vaatteita teille\nkummallekin...\"\n\n\"Oh, mitä tuhlausta! Se ei käy koskaan päinsä, se ei koskaan käy\npäinsä! Ajattelehan kuluja!\"\n\n\"Kissanhäntää kuluista. Koettakaa nyt olla hiljaa hetkinen ja\nperehtykää asiaan. Eihän saa neulaakaan ilmaan pistettyä, niin puhutte.\nKoettakaa hillitä itsenne, Marco, tuo tapa ei käy laatuun, nähkääs, ja\ntottumus käy ylivoimaiseksi, ellei sitä vastusteta. No niin, mennään\ntästä sisään ja sovitaan kankaan hinnasta -- älkääkä missään nimessä\nantako Jonesin huomata, että tiedätte hänen sormiensa olevan mukana\nleikissä. Ette usko, miten ylpeä ja arka hän on. Hän on farmari ja\nverraten varakas farmari, ja minä olen hänen voutinsa tai vuokraajansa.\nMutta millainen mielikuvitus hänellä onkaan! Kun hän väliin unohtaa\nitsensä ja pääsee vauhtiin, luulisi, että hän on oikein äytäri. Ja\nvaikka hänen kuulisi puhuvan sata vuotta, ei milloinkaan luulisi häntä\nfarmariksi, kaikkein vähiten silloin, kun hän puhuu maataloudesta.\nJa kuitenkin hän uskoo olevansa siinä aika poika. Meidän kesken\nsanoen, hän ymmärtää miltei vähemmän maataloudesta kuin valtakunnan\nhallitsemisesta. Mitä hän puhuukaan, on parasta vain istua ja\nhaukotella ja kuunnella, niinkuin kysymyksessä olisi kaikkein korkein\nviisaus ja niinkuin pelkäisi kuolla ennenkuin on saanut sitä hiukkasen.\nSiitä Jones pitää.\"\n\nMarcoa huvitti tavattomasti kuulla puhuttavan niin omituisesta\nolennosta, mutta se valmisteli häntä samalla myöskin aavistamattomien\ntapausten varalta, ja minun kokemuksenani on, että kun matkustaa\nmukanaan kuningas, joka on lähtenyt matkalle ollakseen jotakin muuta,\nmutta joka alati unohtaa sen, silloin ei voi olla kyllin varovainen.\nTämä kauppa oli paras, johon toistaiseksi olimme poikenneet. Siellä\noli kaikenkaltaista pienissä erissä saatavana, alasimista ja\nkangastavaroista aina kalaan ja pinspakkikoristeisiin asti. Päätin\ntehdä ostokseni sieltä ja olla juoksentelematta ja tarkastelematta\nenää enempää. Marcosta vapauduin lähettämällä hänet kutsumaan\nmuuraria ja pyöräseppää ja nyt saatoin puuhailla omin nokkineni. En\nmielelläni suorittele asioitani vallan tyynesti ja vaatimattomasti\n-- teatraalisesti sen tulee käydä, muuten ei siitä ole mitään hupia.\nOtin esiin niin paljon rahaa, että se hankki minulle kauppamiehen\nkunnioituksen, ja sitten panin paperille kaiken, mitä halusin, ja\nojensin hänelle luettelon nähdäkseni, osasiko hän lukea. Hän osasi\nja paljasti ylpeänä taitonsa. Hän kertoi, että eräs pappi oli\nkasvattanut hänet ja että hän taisi sekä lukea että kirjoittaa. Hän\nsilmäili paperini läpi ja huomautti tyytyväisenä, että luettelo oli\nsangen kunnioitettava. Ja totta kyllä -- sellaisen pienen liikkeen\nmitoin katsottuna. En hankkinut itselleni vain uljaan päivällisen\ntarveaineita, tilasin lisäksi myös monenlaista ylimääräistä.\nMääräsin, että tavarat oli kuljetettava Marcon asuntoon ja jätettävä\nsinne lauantai-iltana sekä että lasku oli lähetettävä minulle\nsunnuntaina ennen päivällistä. Hän sanoi, että saatoin luottaa hänen\njoutuisuuteensa ja tarkkuuteensa, se oli hänen talonsa sääntönä.\nHän huomautti myöskin, että hän ilmaiseksi panisi matkaan pari\nsäästölipasta Marcoa varten -- niitä käytettiin nykyään yleisesti. Hän\npiti niitä erittäin vaikuttavina. Sanoin:\n\n\"Olkaa ystävällinen ja täyttäkää ne puoleksi ja pankaa sekin laskuun.\"\n\nSen hän mielellään lupasi tehdä. Hän latasi säästölippaat, ja otin ne\nmukaani. En uskaltanut sanoa hänelle, että ne olivat omaa keksintöäni\nja että olin säätänyt virallisen käskyn, jonka mukaan niitä oli\nhallituksen määräämästä hinnasta myytävä kaikissa valtakunnan\nkaupoissa. Hinta oli mitätön, ja se lankesi kauppamiehelle, ei\nhallitukselle. Me hankimme niitä heille ilmaiseksi.\n\nKuningas oli tuskin huomannut, että olimme olleet poissa, kun\ntulimme illalla takaisin. Hän oli miltei heti vajonnut unelmoimaan\nsuurenmoisesta hyökkäyksestään Galliaan, valtakuntansa koko voima\nselkänsä takana, ja iltapäivä oli jo kulunut ennenkuin hän heräsi.\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nDowleyn nöyryytys.\n\n\nKun kuorma lauantaina auringon laskiessa tuli perille, oli minun\nponnistettava kaikki voimani estääkseni Marco-puolisot pyörtymästä.\nHe olivat varmat siitä, että Jones ja minä nyt olimme auttamattomasti\nmennyttä miestä, ja he moitiskelivat itseään siitä, että olivat\nedistäneet tätä turmiota. Katsokaapas, paitsi päivällisruokavaroja,\njotka maksoivat sangen pyöreän summan, olin ostanut joukon tavaroita,\njoiden silmämääränä oli perheen vastainen viihtymys. Olin esimerkiksi\nhankkinut huomattavan määrän vehniä, herkkua, joka oli yhtä harvinaista\nheidän sääteiselleen kansalle kuin jäätelö erakolle. Sen lisäksi olin\nostanut jotenkin ison honkapöydän, kaksi kokonaista naulaa suolaa,\nsekin ylellisyyttä hyvän rahvaan silmissä -- sekä erilaisia ruukkuja,\ntuoleja, vaatteita, pienen tynnyrin olutta ja niin edespäin. Käskin\nMarcon olla hiljaa tästä ylellisyydestä, niin että minulla olisi\ntilaisuus yllättää vieraat ja osoittaa, että olin pannut parastani.\nUusiin vaatteisiin nähden huomautettakoon, että ne ilahduttivat\ntätä yksinkertaista pariskuntaa niinkuin lapsia. Koko seuraavan yön\nhe nousivat alinomaa vuoteesta tarkastamaan, eikö päivä jo alkaisi\nkoittaa, niin että he voisivat pukeutua noihin vaatteisiin, ja\nennenkuin aurinko oli kunnolla taivaanrannassa, olivat he olleet jo\nvähintään tunnin pukimissaan. Heidän ihastuksensa, etten sanoisi\nilonhumalansa, oli silloin niin voimakas ja tuore ja tartuttava, että\nsen näkeminen täydellisesti korvasi uneni keskeytymiset. Kuningas oli\nkuten tavallisesti nukkunut kuin tukki. Puolisot eivät voineet kiittää\nvaatteistaan, se oli kiellettyä, mutta he koettivat kaikin tavoin\nosoittaa, miten kiitollisia olivat. Mutta se ei merkinnyt mitään; ei\nhän huomannut mitään erotusta.\n\nPäivä sattui olemaan tuollainen ihana syyspäivä, joka muistuttaa\nkesäkuun päivää ja on niin kaunis, että ulkoilmassa oleskeleminen on\nvallan taivaallinen nautinto. Kellon lähetessä kahtatoista vieraat\nsaapuivat, ja kokoonnuimme erään suuren puun juurelle ja olimme pian\nyhtä puheliaita kuin jos olisimme olleet vanhoja tuttavia. Vieläpä\nkuninkaankin pidättyväisyys väheni hiukkasen, vaikka hänen aluksi\noli vaikeanlaista sopeutua Jones-nimitykseensä. Olin pyytänyt häntä\nparhaansa mukaan unohtamaan, että hän ei ollut farmari, mutta olin\nmyöskin katsonut viisaimmaksi, että hän tyytyisi siihen saavutukseen\nja olisi sen enempää esiintymättä osassaan. Hän oli näet sitä maata,\nettä hän saattoi pilata tuollaisen pikkuasian, ellei siitä varoitettu.\nHänen kielensähän oli niin höllässä, hänen henkensä niin altis ja hänen\nmaanviljelyksellinen perustuksensa niin horjuva.\n\nDowley oli loistavalla tuulella. Sain hänet pian puhumaan ja sitten\njohdatin jutun hänen omaan tarinaansa. Se tekstinään tuli hänestä\nitsestään sankari, ja silloin oli hauskaa istuminen ja jutun\nkuunteleminen. \"Self made man\" nähkääs: \"_oma_tekoinen mies\". Sellaiset\nosaavat puhua. Niitä kannattaa kunnioittaa enemmän kuin muita, se\non kyllä totta, mutta kyllä he itse ovat ensimmäisiä, jotka siitä\npääsevät selville. Hän kuvaili, miten hän isättömänä ja äidittömänä\npoikasena oli rahatta ja ilman auttavia ystäviä aloittanut elämänsä;\nmiten hän oli elänyt kuin orja mitä ahneimpien herrojen palveluksessa;\nmiten hänen päivätyönsä kesti kuudestatoista kahdeksaantoista tuntiin\neikä tuottanut palkaksi karkeata leipää enempää kuin hänen omiksi\nhengenpitimikseen. Miten hänen uutterat vaivannäkönsä vihdoin olivat\nkiinnittäneet puoleensa erään sepän huomion. Ja miten tämä seppä oli\ntuhlannut hänelle hyvyyttänsä aivan odottamatta; tarjoutuen ottamaan\nhänet oppipojakseen yhdeksäksi vuodeksi, antamaan hänelle ruokaa ja\nvaatteita ja opettamaan hänelle ammatin -- eli \"mysteerion\", kuten\nDowley sitä nimitti. Sellainen oli hänen ensimmäinen pinnalle nousunsa,\nhänen ensimmäinen suuri menestyksensä, ja saattoi huomata, ettei hän\nvielä voinut puhua siitä selvästi ihmettelemättä ja ihastelematta,\nettä niin oiva tarjous oli langennut köyhän osalle. Oppipoika- ja\nsälliaikana hän ei saanut uusia vaatteita, mutta sinä päivänä, jona hän\nsuoritti mestarikokeensa, hän sai uuden-uutukaisen hurstipuvun, jossa\nhän tunsi itsensä kuvaamattoman rikkaaksi ja hienoksi. \"Niin, kyllä sen\npäivän muistan!\" todisti pyöräseppä ihastuneena.\n\n\"Niin minäkin!\" puuttui puheeseen muurari. \"En aluksi uskonut, että ne\nvaatteet olivat omasi. Sitä en olisi todellakaan uskonut.\"\n\n\"Eivätkä muutkaan sitä uskoneet!\" huusi Dowley silmät säkenöiden.\n\"Olinpa miltei menettää kunniallisen nimeni -- naapurit epäilivät, että\nolin varastanut ne. Se päivä oli merkillinen, suuri päivä. Sellaiset\npäivät eivät unohdu.\"\n\n\"Niin, ja hänen herransa oli komea mies, varakas mies ja pani toimeen\nkaksi kertaa vuodessa suuren juhlan, jossa tarjoiltiin lihaa ja\nvalkeata leipää, oikeata vehnäleipää. Hän eli niin sanoakseni kuin\nlordi. Ja ajan mittaan otti Dowley pajan huostaansa ja nai talon\ntyttären.\"\n\n\"Ja voitteko kuvitella, miten nyt on laitani\", sanoi onnellinen\nmies painokkaasti. \"Kahdesti kuukaudessa on pöydälläni tuoretta\nlihaa.\" Tässä kohden hän pysähtyi hetkeksi, jotta sanottu saisi\noikein vaikuttaa meihin, ja sitten hän lisäsi: \"Ja kahdeksan kertaa\nsuolalihaa.\"\n\n\"Niin, se on totta\", sanoi pyöräseppä matalalla äänellä. \"Tiedän sen\nomasta kokemuksesta\", sanoi muurari yhtä kunnioittavasti.\n\n\"Minun pöydälläni on valkeata leipää joka sunnuntai koko vuoden\", sanoi\nmestariseppä juhlallisen vakavana. \"Te voitte omantuntonne kautta\ntodistaa, että sekin on totta.\"\n\n\"Pääni kautta, niin on!\" huusi muurari.\n\n\"Myöskin minä voin todistaa sen\", sanoi pyörämestari.\n\n\"Mitä huoneitten kalustukseen tulee, niin kuvatkaa itse se.\" Hän\nhuiskautti kättään niinkuin hän olisi armollisesti antanut muille luvan\nvapaasti lausua mielipiteensä ja lisäsi: \"Sanokaa totuus! Puhukaa\nniinkuin en olisi täällä!\"\n\n\"Sinulla on viisi tuolia, päälle päätteeksi hyvin tehtyä, vaikka koko\nperheeseesi kuuluu vain kolme henkilöä\", sanoi pyörämestari kasvoillaan\nmitä syvimmän kunnioituksen ilme.\n\n\"Ja kuusi pikaria ja kuusi puulautasta ja kaksi tinalautasta syömistä\nja juomista varten\", sanoi muurari pontevasti. \"Ja minä sanon tämän\ntäysin tietoisena siitä, että Jumala on minun tuomarini ja ettemme\nkauan viivy enää täällä maan päällä, vaan viimeisenä päivänä joudumme\nvastaamaan kaikesta puheestamme, minkä olemme lausuneet tässä ruumiissa\nollessamme, olipa se sitten totta tai valhetta.\"\n\n\"Kyllä sinä tiedät, veli Jones, mikä mies minä olen\", sanoi seppä\nystävällisen alentuvaisesti, \"ja syystä odotit, että tapaisit minusta\nmiehen, joka on arka arvostaan ja säästelee hyvänsuopuuttaan vierailta,\nennenkuin hän on oppinut tuntemaan heidän varallisuutensa ja säätynsä.\nMutta älä ole siitä huolissasi. Minussa näet miehen, joka ei kiinnitä\nhuomiotaan sellaiseen, vaan joka suostuu ottamaan vastaan kenen tahansa\noikeamielisen ja kunniallisen ihmisen, vaikkakin hänen asemansa olisi\nvarsin vaatimaton. Siitä merkiksi ojennan sinulle käteni ja omalla\nsuullani sanon: olemme tasa-arvoiset -- tasa-arvoiset\" -- ja hymyillen\nmies katseli ympärilleen ja oli tyytyväinen niinkuin ainakin se, joka\ntekee jalon ja kauniin teon ja hyvin tietää sen.\n\nKuningas tarttui käteen sangen huonosti kätkien vastenmielisyytensä\nja päästi sen yhtä halukkaasti kuin naikkonen liukkaan kalan. Se teki\nhyvän vaikutuksen, sillä se tulkittiin luonnolliseksi hämmentymiseksi,\njonka suuruuden hohde oli synnyttänyt.\n\nVaimo tuli nyt ulos pöytä mukanaan ja asetti sen puun alle. Se\nherätti suurta hämmästystä, koska se oli aivan uusi ja erittäin hyvää\nhonkaa. Mutta yhä enemmän kohosi hämmästys, kun hän huolettoman\nvälinpitämättömin elein -- mutta silmät liekehtien ylpeydestä ja\nilmaisten todellisen mielentilan -- levitti vallan puhtaan liinan\npöydälle. Se oli jo sepänkin talouden suurellisten tapojen yläpuolella\nja vaikutti häneen syvästi, sen saattoi huomata. Mutta Marco oli\ntaivaan valtakunnassa, ja senkin saattoi huomata. Ja sitten tuli hänen\nvaimonsa ulos mukanaan kaksi uutta tuolia. Se herätti huomiota; sen\nsaattoi nähdä jokaisen vieraan silmistä. Hän toi ulos vielä kaksi\ntuolia -- niin rauhallisesti kuin saattoi. Jälleen hälyä ja hillittyä\nmuminaa. Ja sitten vielä kaksi -- tuntui vallan siltä, kuin emäntä\nylpeydessään olisi liitänyt ilmassa. Vieraat olivat kuin kivettyneinä,\nja muurari mutisi:\n\n\"Maallinen upeus on laadultaan sellaista, että se synnyttää\nkunnioitusta.\"\n\nKun talon emäntä pyörsi ympäri mennäkseen sisään, ei Marco voinut olla\nsanomatta jotakin, jonka piti olla rauhallisen välinpitämätöntä, mutta\nmikä epäonnistui sellaiseksi sangen suuresti:\n\n\"Riittää jo. Annahan muiden olla.\"\n\nOli siis lisääkin vielä! Miten se vaikuttikaan! Itse en olisi voinut\nhoidella korttejani paremmin.\n\nJa nyt alkoi rouva tuoda yllätyksen yllätyksen jälkeen, mikä kohotti\nyleisen hämmästyksen 150 Fahrenheitasteeseen varjossa. Ja samalla\ntypisti sen ilmaukset yksinäisiksi \"Ah!\" ja \"Oh!\" huudahduksiksi\nja nosti kädet ja pullisti silmät. Hän lähti hakemaan kiviastioita\n-- uusia, monen monia -- uusia puukuppeja ja muuta, mikä kuului\nkalustoon; ja olutta, kalaa, kananpoikia, hanhea, munia, häränpaistia,\nlampaanpaistia, kinkkua, paistettua maitoporsasta ja valtavat röykkiöt\noikeata valkeata vehnäleipää. Suurin piirtein katsoen se jätti kaiken\nnäitten ihmisten ennen näkemän syvälle varjoon. Ja heidän siinä\njuuri istuessaan hämmästyksestä sanattomina ja mykkinä pelosta tuli\nkauppamiehen poika kuin pilvistä pudoten ja sanoi, että hänet oli\nlähetetty perimään maksua.\n\n\"Hyvä\", sanoin välinpitämättömästi. \"Anna kuulua! Lue luettelo!\"\n\nHän teki sen sangen kunnolla, kolmen hämmästyneen miehen kuunnellessa;\nrauhalliset tyydytyksen laineet vyöryivät sielussani, ja kauhun ja\nihmettelyn kuohut huuhtelivat Marcoja:\n\n     2 naulaa suolaa..............................    200\n    96 puolituoppia olutta tynnyrissä.............    800\n     3 bushelia vehniä............................  2,700\n     2 naulaa kalaa...............................    100\n     3 kanaa......................................    400\n     1 hanhi......................................    400\n     3 tusinaa munia..............................    150\n     1 häränpaisti................................    450\n     1 lampaanpaisti..............................    400\n     1 kinkku.....................................    800\n     1 maitoporsas................................    500\n     2 päivälliskalustoa..........................  6,000\n     2 pukua ja 2:t alusvaatteet..................  2,800\n     2 villa- ja pellavapukua.....................  1,600\n     8 puupikaria.................................    800\n       Erilaisia tarjoiluun kuuluvia esineitä..... 10,000\n     1 honkapöytä.................................  3,000\n     8 tuolia.....................................  4,000\n     2 säästölaatikkoa sisältöineen...............  3,000\n\nPoika lopetti. Syvä hiljaisuus vallitsi. Jäsenkään ei liikahtanut.\nYksikään sierain ei ilmaissut hengen kulkua.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" kysyin mitä rauhallisimmin.\n\n\"Kaikki, hyvä herra, lukuunottamatta sitä, että monet vähäpätöiset\nesineet on pantu 'erilaisten' otsakkeen alle. Jos tahdot, voin\nyksityiskoht --\"\n\n\"Vallan yhdentekevää\", sanoin ja annoin sanoja seurata huolettoman\nliikkeen, \"sano vain loppusumma\".\n\nKirjanpitäjä nojasi puuhun saadakseen tukea ja sanoi:\n\n\"_Kolmekymmentäyhdeksäntuhatta sataviisikymmentä_ milreitä!\"\n\nPyöräseppä putosi tuoliltaan, muut tarttuivat pöydän laitaan kiinni,\nett'eivät romahtaisi maahan, ja suusta suuhun kulki huudahdus:\n\n\"Olkoon meille Jumala armollinen onnettomuuden päivänä!\"\n\nKirjanpitäjä riensi sanomaan:\n\n\"Isäni pyysi sanomaan terveiset, ettei hän luonnollisestikaan voi\npyytää, että maksaisit kaiken samalla kertaa, hän pyytää vain...\"\n\nEn kiinnittänyt vähintäkään huomiota niihin sanoihin, käsittelin niitä\nkuin ne olisivat olleet ilmaa. Väsymystä hipovan huolimattomasti\nkaivoin rahat esiin ja viskasin pöydälle neljä dollaria. Olisittepa\nnähneet, miten he mulkoilivat!\n\nKirjanpitäjä sekä hämmästyi että ihastui. Hän pyysi minua pidättämään\nyhden dollarin takeeksi, kunnes hän on ennättänyt käydä kaupungissa\nja... -- keskeytin hänet:\n\n\"Ja vaihtaa, antaaksesi minulle takaisin yhdeksän senttiä? Mitäs\nturhia! Ota kaikki. Voit pitää liiat.\"\n\nKohahdus kävi kautta kuulijakunnan.\n\n\"Hän lienee upporikas. Hänhän heittää rahoja pois, niinkuin ne olisivat\npelkkää roskaa.\"\n\nSeppä oli vallan murskattu.\n\nKirjanpitäjä otti rahat ja hoiperteli tiehensä kuin ilonhumalassa.\nSanoin Marcon vaimolle:\n\n\"Katsokaas, hyvät ihmiset, tässä teille pieni kapine\" -- ja ojensin\nhänelle säästölaatikot aivan kuin ne olisivat olleet ihan pelkkä\npikkuasia, vaikka ne sisälsivät kumpikin 15 senttiä kilisevänä rahana;\nja köyhän pariskunnan vuodatellessa hämmästystään ja kiitollisuuttaan\nkäännyin muitten puoleen ja sanoin niin rauhallisesti kuin minun sinä\nhetkenä kävi:\n\n\"Jos nyt olemme valmiit, luulen, että päivällinen odottaa. Käykäämme\nsiihen käsiksi!\"\n\nSe oli ylen komea. En tiedä milloinkaan onnistuneeni paremmin jonkin\ntilanteen luomisessa, enkä milloinkaan ole saanut käsillä-olevasta\naineksesta houkutelluksi hämmästyttävämpiä vaikutuksia. Seppä -- niin,\nhän oli perin pohjin nujerrettu. Toden totta en mistään hinnasta\nolisi ottanut tunteakseni samaa, mitä se mies silloin tunsi. Siinä\nhän oli istuskellut ja ylistellyt ja kehuskellut suuria lihajuhliaan,\njoita piti kahdesti vuodessa, tuoretta lihaansa kahdesti kuussa ja\nsuolalihaansa kahdesti viikossa ja valkeata leipäänsä joka sunnuntai\nvuodet läpeensä -- kaikki taloutta varten, johon kuului kolme\nhenkilöä. Kaikki vuosittaiset kulut niistä eivät nousseet yli 69.2.6 m\n(kuudenkymmenenyhdeksän sentin, kahden millin ja kuuden milrein), ja\nsitten esiintyy äkkiä mies, joka heittää menemään miltei neljä dollaria\nyksissä pidoissa. Eikä vain se riitä, vaan hän käyttäytyy niinkuin\nhäntä väsyttäisi noin pienten summien käsitteleminen. Niin, Dowley\noli aika lailla nujerrettu, kylmällä vedellä valeltu ja vaarattomaksi\ntehty. Hän näytti ilmapallolta, jonka päälle lehmä on astunut.\n\n\n\n\nKOLMASNELJÄTTÄ LUKU.\n\nKansantaloutta kuudennella vuosisadalla.\n\n\nOtin kuitenkin päämääräkseni piristää hänet entiselleen, ja ennenkuin\nensimmäinen kolmannes päivällisestä oli syöty, oli mies taasen\niloinen. Se kävi helposti päinsä maassa, jossa vallitsi sääty- ja\nkasti-jako. Katsokaapas, maassa, jossa sääty ja kasti on olemassa,\nei mies koskaan ole oikein mies, hän on vain osittain eikä kehity\nkoskaan täydellisesti siksi. Osoittakaa vain, että olette säädyltänne,\narvoltanne tai omaisuudeltanne hänen yläpuolellansa, ja sillä on seikka\nselvänä -- hän antaa perään. Sitten ei häntä voi loukata. Ei, sitä en\ntarkoita. Tosin häntä _voi_ loukata, mutta se on vaikeata, ja ellei\nomaa hyvin runsaasti aikaa, ei maksa vaivaa moista yrittääkään. Olin\nnyt hankkinut sepän kunnioituksen, koska näytin olevan äärettömän\nonnellinen ja rikas. Minusta olisi tullut hänen palvontansa esine, jos\nminulla olisi ollut edes mitättömin aatelinen nimi. Eikä ainoastaan\nhänen, vaan kaikkien maan aatelittomien henkilöitten, sittenkin,\nvaikka aateliton olisi ollut älyn, arvokkuuden ja luonteen huipulla\nja minä olisin ollut täydellinen nolla kullakin näistä aloista. Niin\noli ja niin tulee olemaan niin kauan kuin Englanti on olemassa. Kun\nennustajan henki tuli päälleni, saatoin katsoa tulevaisuuteen ja\nnähdä, miten tämä maa kohotti muistopatsaita merkillisille Yrjöillensä\nja muille kuninkaallisille ja aatelisille heittiöille, mutta sen\nsijaan löi täydellisesti laimin ne miehet, jotka lähinnä Jumalaa ovat\nvieneet maailmaa eniten eteenpäin -- esimerkiksi Gutenbergin, Wattin,\nArkwrightin, Whitneyn, Morsen, Stephensonin, Bellin.\n\nKuningas piti huolen siitä, että sai itselleen runsaasti ruokaa ja\njuomaa, ja kun keskustelu ei lopultakaan kääntynyt tappeluihin,\nvalloitusretkiin ja haarniskaisiin kaksintaisteluihin, tuntui kaikki\nhänestä ikävältä, hän kävi uniseksi ja poistui pikkusen nukkumaan.\nRouva Marco korjasi pöydän, asetti olutkannun läheisyyteen ja meni\nvallan vaatimattomasti syömään itsensä kylläiseksi jäännöksistä, meidän\nmuiden alkaessa käsitellä aiheita, jotka olivat sydäntämme lähellä --\nliikeyrityksiä, palkkoja ja muuta semmoista. Ensi-silmäyksellä näytti\nkaikki kovin onnelliselta tässä pienessä vasallikunnassa, jonka herrana\noli kuningas Bagdemagus, tarkoitan verrattuna meidän seudullamme\nvallitsevaan asiain tilaan. Täällä oli suojelustullisysteemi täydessä\nkukassaan, kun me sensijaan vähitellen ponnistelimme vapaaseen\nkauppaan ja olimme nyt päässeet suunnilleen puolitiehen. Kauan ei\nviipynyt, ennenkuin Dowley ja minä yksin puhuimme -- muut kuuntelivat\ntarkkaavaisina. Dowley alkoi lämmetä, vainusi joitakin etuja ja ryhtyi\ntekemään kysymyksiä, joiden hän arveli käyvän minulle visaisiksi, eikä\nvoida kieltää, etteivätkö ne näyttäneet sellaisilta.\n\n\"Sano, veli, miten suuren palkan teidän maassanne saa nimismies,\npehtori, kuski, lammaspaimen, sikopaimen?\"\n\n\"Kaksikymmentäviisi milreitä päivässä, toisin sanoen neljännes-sentin.\"\n\nSeppä säteili ilosta. Hän sanoi:\n\n\"Meillä maksetaan kaksi kertaa niin paljon. Ja kuinka paljon ansaitsee\nkäsityöläinen -- salvumies, puutyömies, muurari, maalari, seppä tai\npyöräseppä?\"\n\n\"Keskimäärin viisikymmentä milreitä eli puoli senttiä päivässä.\"\n\n\"Hahhah! Meillä ne saavat sata. Jok'ainoa taitava käsityöläinen saa\npalkkaa meillä sentin päivässä! Jos jätän lukuunottamatta räätälin,\nmutta en ketään muuta, niin he saavat sentin päivässä, ja jos\ntyöskentelevät kovasti, saavat he enemmän -- niin, aina sataankymmeneen\ntai sataanviiteentoista milreihin asti päivässä. Itse saan viikossa\npalkkaa sataviisikymmentä. Eläköön suojelustullijärjestelmä! Helkuttiin\nvapaakauppa!\"\n\nJa hänen kasvonsa paistoi seurakunnan yli kuin aurinko, joka pääsee\npilven takaa. Mutta en antanut hypätä nenälleni. Panin kuntoon junttani\nja varasin viisitoista minuuttia oikein nujertaakseni tuon miekkosen.\nPainaakseni hänet niin syvälle maahan, ettei edes hänen kaljunsa\nvarjoakaan näkynyt pinnalle. Ja näin kävin hyökkäykseen. Sanoin:\n\n\"Kuinka paljon maksatte naulasta suolaa?\"\n\n\"Sata milreitä.\"\n\n\"Me maksamme neljäkymmentä. Mitä te maksatte häränlihasta ja\nlampaanlihasta, kun ostatte sitä?\"\n\n\"Se vaihtelee, mutta ei pahasti. Voi sanoa seitsemänkymmentäviisi\nmilreitä naulalta.\"\n\n\"Me maksamme kolmekymmentäkolme. Mitä annatte munista?\"\n\n\"Viisikymmentä milreitä tusinalta.\"\n\n\"Ja me kaksikymmentä. Mitä maksatte oluesta?\"\n\n\"Se maksaa kahdeksan ja puoli milreitä puolelta tuopilta.\"\n\n\"Me saamme sitä neljällä; kaksikymmentäviisi pulloa sentillä. Mitäs\nvehnä maksaa?\"\n\n\"Yhdeksänsataa milreitä bushelilta.\"\n\n\"Me maksamme neljäsataa. Mitä annatte hurstisesta miehen puvusta?\"\n\n\"Kolmetoista senttiä.\"\n\n\"Me annamme kuusi. Mitä te maksatte työmiehen tai käsityöläisen vaimon\npuvusta?\"\n\n\"Maksamme kahdeksan ja neljä.\"\n\n\"Huomatkaa erotus: te maksatte kahdeksan senttiä ja neljä milliä, me\nmaksamme vain neljä senttiä.\"\n\nJa nyt ryhdyin nuijimaan häneen totuutta. \"Kuulkaas nyt, ystäväni\",\nsanoin, \"kuinkas nyt on käynyt noitten korkeitten palkkojen, joista\nniin kovasti muutamia minuutteja sitten kerskasitte?\" Ja hiljaa\nriemuiten loin silmäyksen seurueeseen, sillä olinhan vähitellen\nhiipinyt miehen kimppuun ja sitonut hänen kätensä ja jalkansa hänen\nhuomaamattaan. \"Kuinka niitten korkeitten palkkojen on käynyt? Tunnuin\nnaputelleeni niistä mehun pois, vai kuinka?\"\n\nMutta uskotte minua tai olette uskomatta -- hän vain näytti\nhämmästyneeltä, ei sen enempää. Hän ei käsittänyt tilannetta lainkaan.\nEi aavistanut ollenkaan joutuneensa ansaan, ei huomannut, että hän oli\nloukussa. Raivostuin niin, että olisin voinut pamauttaa häntä kalloon.\nSilmät sumussa ja päästään sekaisin hän sammalsi:\n\n\"Tuota en todellakaan ymmärrä. On todistettu, että meidän palkkamme\novat kaksi kertaa niin suuret kuin teidän. Mitä sinä sitten tarkoitat\nsillä, että olet naputtanut niistä sisällön? Vai olenko ymmärtänyt\nihmeelliset sanasi väärin, sillä todellakaan ei minulla ole ennen ollut\nonnea kuulla moista.\"\n\nVallan hämmästyin, osaksi hänen odottamattomasta\nymmärtämättömyydestään, osaksi siitä, että hänen toverinsa asettuivat\nhänen puolelleen ja näyttivät puolustavan häntä. Asemani oli sangen\nyksinkertainen ja verraten helposti ymmärrettävissä. Voisinko vielä\nselvittää seikan? Minun täytyi kai koettaa.\n\n\"Kuulkaapa nyt, veli Dowley\", sanoin, \"ettekö ymmärrä, kuinka asiat on\nkäsitettävä? Teidän palkkanne ovat ainoastaan nimellisesti korkeammat,\neivät todellisuudessa.\"\n\n\"Onko ennen moista kuultu? Ne ovat kaksi kertaa niin suuret, sen olet\nitse tunnustanut.\"\n\n\"Niin, niin, sitä en kiellä. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän\nasian kanssa; tarkoituksettomilla rahannimillä ei ole mitään tekemistä\ntämän seikan kanssa. Kysymys on nyt siitä, miten paljon saa rahalla\nostetuksi. Siinä on se solmu. On kyllä totta, että kelpo käsityöläinen\nansaitsee teillä vuosittain suunnilleen kolme ja puoli dollaria\nvuodessa ja meillä ainoastaan noin dollarin ja seitsemänkymmentäviisi\n--\"\n\n\"Katsos -- nyt tunnustat sen taasen!\"\n\n\"Tuhannen vietävää, sitä kai en koskaan ole kieltänyt! Mutta tämän\nminä tahdon sanoa: meillä saapi puolella dollarilla ostetuksi enemmän\nkuin teillä kokonaisella -- siitä syystä on päivän selvää, että meidän\npalkkamme ovat korkeammat kuin teidän.\"\n\nHän näytti vallan pahanpäiväiseltä ja sanoi aivan epätoivoisena:\n\n\"Tuota en todellakaan pysty ymmärtämään. Sanoit vasta, että meidän\npalkkamme ovat korkeammat, ja samassa hetkessä peruutat sanasi.\"\n\n\"Oi suuri ja pyhä Antonius, onko sitten mahdotonta saada teidät\nymmärtämään näin yksinkertainen asia? Kuunnelkaahan -- otan esimerkin.\nMe maksamme naisen puvusta neljä senttiä, te maksatte kahdeksan senttiä\nneljä milliä, joka on neljä milliä enemmän kuin kaksinkertainen hinta\nmeillä. Mitä te annatte naiselle palkkaa päivätyöstä?\"\n\n\"Kaksi milliä päivässä.\"\n\n\"Hyvä, me annamme hänelle vain puolet siitä. Me maksamme vain\nkymmenesosa-sentin päivässä sellaisesta työstä, ja --\"\n\n\"Nyt kai taas --\"\n\n\"Odottakaa vähän. Esitän asian hyvin yksinkertaisesti, ja ymmärrätte\nkyllä minut. Teillä siis työntekijätär tarvitsee neljäkymmentäkaksi\nkahden millin päivää ansaitakseen itselleen puvun -- toisin sanoen\nse maksaa hänelle seitsemän viikon työn; meillä hän ansaitsee sen\nneljässäkymmenessä päivässä eli siis kaksi päivää lyhyemmässä ajassa\nkuin seitsemän viikkoa. Teidän naisellanne on puku, ja seitsemän viikon\nkoko palkka on mennyt häneltä; meidän naisellamme on puku ja kahden\npäivän palkka säästössä jonkin muun ostamiseen. Nyt olen varma siitä,\nettä ymmärrätte.\"\n\nHän näytti epäröivältä -- epäröikö hän, se ei kuulu tähän -- ja\nsamanlaisilta näyttivät muutkin. Odottelin antaakseni asian vaikuttaa.\nVihdoin viimein Dowley otti puheenvuoron ja paljasti, ettei hän vielä\nollut päässyt juurtuneista mielikuvistaan. Vissillä epäilyksellä hän\nsanoi:\n\n\"Mutta -- sitä kai et voi kieltää, etteikö kaksi milliä päivässä ole\nparempi kuin yksi?\"\n\nTotisesti, tämä oli lystiä! En kuitenkaan kernaasti tahtonut jättää\njuttua sikseen. Lähetin koepallon.\n\n\"Ajatelkaamme jotakin tapausta\", sanoin. \"Olettakaamme, että joku\nsälleistänne ostaa seuraavat tavarat: 1 naulan suolaa, 1 tusinan\nmunia, 1 tusinan olutta, 1 bushelin vehniä, 1 hurstipuvun, 5 naulaa\nhäränlihaa, 5 naulaa lampaanlihaa.\n\n\"Tämä kaikki maksaa hänelle kolmekymmentäkaksi senttiä. Häneltä menee\nkolmekymmentäkaksi työpäivää rahojen ansaitsemiseen -- viisi viikkoa ja\nkaksi päivää. Antakaapa hänen tulla meille ja tehdä kolmekymmentäkaksi\npäivää työtä teidän puolesta palkastanne; kaiken tuon hän voi ostaa\njonkin verran vähemmällä kuin neljällätoista ja puolella sentillä:\nostokset maksavat hänelle hiukan enemmän kuin kahdenkymmenenyhdeksän\npäivän työn, ja hänelle jää vielä suunnilleen puolen viikon palkka.\nLaajentakaa lasku koko vuoden ajalle; meillä hän joka toinen kuukausi\nsaisi säästetyksi miltei viikon palkan, teillä ei mitään. Vuoden\nkuluessa hän säästäisi lähes viiden tai kuuden viikon palkan, teillä\nei senttiäkään. Nyt oletan teidän ymmärtävän, että 'korkeat palkat'\nja 'alhaiset palkat' ovat puhetapoja, jotka eivät merkitse mitään,\nennenkuin on päästy selvyyteen siitä, miten paljon niillä voidaan\nostaa.\"\n\nSe oli oikea surman-isku.\n\nMutta se ei valitettavasti surmannut. Ei, minun täytyi luopua koko\njutusta. Nuo ihmiset pitivät arvossa palkkojen numeromäärää, eikä\nheistä näyttänyt mitään merkitsevän, saiko samaisilla muka suurilla\npalkoilla ostaa jotakin vai eikö. He olivat protektionisteja ja\npuolustivat innokkaasti suojelustulleja, mikä oli sangen hyvin\nkäsitettävissä, koska asianomaiset etupuolueet olivat heihin\njuurruttaneet, että juuri protektionismi oli tuonut mukanaan\nkorkeat palkat. Viittasin siihen, että neljännesvuosisadan aikana\nheidän palkkansa eivät olleet nousseet kuin 30 %:lla, kun taas\nelinkustannukset olivat nousseet 100 %:lla, ja että meillä palkat\nolivat lyhyemmässä ajassa nousseet 40 %:lla elinkustannusten alinomaa\nlaskiessa. Mutta se ei auttanut. Mikään ei voinut järkyttää heidän\nomituista katsomustapaansa.\n\nMinua kuitenkin kidutti tappion tunne. Ansaitsematon tappio, mutta\nmitä se auttoi? Se ei lieventänyt kirvellystä. Ja ajatelkaa sitten\nulkonaisia olosuhteita! Tässä istui aikakauden suurin valtiomies,\nmaailman kyvykkäin ja tietorikkain mies, jaloin kruunaamaton\nkuningas, mikä moniin vuosisatoihin oli ilmestynyt pilvistä millekään\npoliittiselle taivaalle, tässä se mies istui näennäisesti voitettuna\nkeskustellessaan yksinkertaisen ja sivistymättömän maalaissepän kanssa!\nJa ymmärsin, että toiset surkuttelivat minua -- ja se pani minut\npunastumaan, kunnes tunsin, että poskipartani savusi. Asettukaapa minun\nasemaani. Jos olette tunteneet itsenne niin vähäksytyksi kuin minä\n-- ettekö siinä tapauksessa olisi kostanut, korvataksenne vahinkonne\ntoisaalla? Kyllä, varmasti. Sellainen on ihmisluonto. Ja niin tein\nminäkin. En halua sanoa, että tein oikein, sanon vain, että olin\nmielettömänä suuttumuksesta ja että kuka muu tahansa olisi voinut\nmenetellä samalla tavoin.\n\nMutta katsokaapa, kun kerran päätän antaa jollekulle iskun, en pane\nsormiani väliin; en, se ei ole tapani. Jos lyön, teen sen niin, että\ntuntuu. Enkä suinkaan äkkiä hyppää riitamieheni kimppuun, en antaudu\nvaaraan onnistua vain puoliksi. En, vetäydyn sivuun ja lähestyn sitten\nvähitellen, niin ettei hän epäile vaaran uhkaavan; mutta sitten, yks'\n-- kaks' -- kolme: silmänräpäyksessä hän on selällään eikä, vaikka\nhenki olisi kysymyksessä, kykene käsittämään, miten kaikki kävi. Samoin\nmenettelin myöskin veli Dowleyhin nähden. Aloitin puhumalla vallan\nvälinpitämättömästi ja huolettomasti, aivan kuin olisin puhunut vain\naikaa tappaakseni, eikä maailman vanhin mies olisi lähtökohdastani\nosannut päätellä, mikä oli päämääränä.\n\n\"Tiedättekö, pojat\", sanoin, \"maailmassa tulee eteen monta metkaa\nseikkaa, jotka koskevat lakia ja perintätapaa ja tottumusta ja kaikkea\nsentapaista, kun sitä lähemmin tutkii. Paljon on otettava huomioon jo\nmielipiteisiin ja liikkeisiin nähden. On olemassa kirjoitettuja lakeja\n-- ne häviävät; mutta on olemassa myöskin kirjoittamattomia lakeja\n-- ja ne ovat ikuisia. Ajatelkaapa esimerkiksi työpalkkojen ikuista\nkirjoittamatonta lakia: se sanoo, että niitten on noustava alituisesti\nvuosisatojen kuluessa. Ja kiinnittäkää huomiota siihen, miten tämä\nlaki vaikuttaa. Tiedämme, millaiset palkat nyt ovat täällä ja muissa\npaikoissa. Otamme ne keskimääräisinä ja sanomme, että palkat ovat niin\nja niin korkeat nyt. Tiedämme niiden määrän sata vuotta sitten, niin,\nvieläpä kaksi vuosisataa sitten. Ilman minkäänlaisten asiakirjojen\napua voimme siis verraten tarkasti laskea, kuinka korkeat palkat\nolivat neljä, viisi vuosisataa sitten. Hyvä, mutta lopettaisimmeko\nsiihen? Emme. Lakkaamme katsomasta taapäin, mutta käännymme ympäri\nja sovellutamme lakia tulevaisuuteen. Ystäväni, voin sanoa palkkojen\nsummittaisen määrän minä ajankohtana tahansa tulevaisuudessa,\nvuosisatojen kuluttua.\"\n\n\"Mitä sinä sanot, hyvä mies, mitä sinä sanot?\"\n\n\"Niin, seitsemänsadan vuoden kuluttua palkat ovat kuusi kertaa niin\nisot kuin nykyään teidän seuduillanne ja rengit saavat työstään kolme\nsenttiä päivässä, käsityöläiset kuusi.\"\n\n\"Toivon, että saisin kuolla nyt ja elää silloin!\" puuttui Smug\npuheeseen, pyöräseppä, ahnas hohde silmissään.\n\n\"Eikä siinä kylliksi; rengit saavat ruoan lisäksi, tosin sellaisen kuin\nsaavat: ei siitä liho. Kaksisataaviisikymmentä vuotta myöhemmin --\nkuunnelkaa! -- on käsityöläisen palkka -- huomatkaa, että kysymyksessä\non laki eikä arvaus -- on käsityöläisen palkka _kaksikymmentä_ senttiä\npäivässä!\"\n\nKaikki vetivät henkeä puhtaasta hämmästyksestä, ja Dickon, muurari,\nnosti silmänsä ja kätensä pilviä kohti ja loihe lausumaan:\n\n\"Enemmän kuin kolmen viikon palkka yhden päivän työstä!\"\n\n\"Sellaisia rikkauksia -- sellaisia rikkauksia!\" mutisi Marco ja\nhengitti lyhyesti ja kiihkeästi.\n\n\"Palkat nousevat siten vähitellen ja nousevat tasaisesti niinkuin\npuun kasvu, ja edelleen kolmensadanneljänkymmenen vuoden kuluttua\ntulee olemaan ainakin yksi maa, jossa käsityöläisen päiväpalkka on\nkeskimäärin _kaksisataa_ senttiä päivässä.\"\n\nSe mykisti seurakunnan täydellisesti. Kahteen minuuttiin ei kukaan\nheistä saanut henkeä. Vihdoin miilunpolttaja sanoi vallan hartaana:\n\n\"Ah, kunpa saisin elää silloin ja olla mukana kaikessa sellaisessa!\"\n\n\"Nehän ovat jaarlin tuloja!\" sanoi Smug.\n\n\"Jaarlin, sanotko?\" puuttui Dowley puheeseen. \"Voisit käyttää\nsuurempaa esimerkkiä ja olla sittenkin valehtelematta. Koko Bagdemagun\nvaltakunnassa ei ole jaarlia, jolla olisi sellaiset tulot. Jaarlin\ntulot -- sano mieluummin enkelin!\"\n\n\"No niin, siten käy palkkojen. Niin kaukana tulevaisuudessa elävä mies\ntulee viikossa ansaitsemaan yhtä paljon kuin te _viidessäkymmenessä_\nviikossa. Ja paljon muutakin yllättävää tulee tapahtumaan. Veli Dowley,\nkuka täällä joka kevät määrää vuoden palkat kaikille käsityöläisille,\ntyömiehille ja palvelijoille?\"\n\n\"Väliin tuomioistuin, väliin kaupunginhallinto, mutta enimmäkseen\nmäärää palkat rauhantuomari.\"\n\n\"Eikö hän pyydä ketään noista köyhistä poloisista auttamaan\nmäärätessään ne?\"\n\n\"Sepä ajatus! Pyydän sinua huomaamaan, että isäntä maksaa palkat ja\nettä häntä asia lähinnä koskee.\"\n\n\"Niin, kyllä, mutta luulin, että toisellakin olisi joitakuita etuja\nvalvottavanaan ja että asia koskisi myöskin työläisen vaimoa ja lapsia.\nIsännistön muodostaa aateli, rikkaat ja yleensä hyvin toimeentulevat.\nTämä harvalukuinen joukko, joka ei itse tee työtä, määrää sen suuren\nmehiläispesän palkan, joka tekee työtä. Ymmärrättehän, he muodostavat\njonkinlaisen liiton, jonkinlaisen ammattiyhdistyksen -- käyttääkseni\nerästä uutta sanaa -- joka vetää yhtä köyttä pakottaakseen heikommat\nveljensä ottamaan, minkä he antavat. Kolmetoista vuosisataa tämän\njälkeen -- niin sanoo tuo kirjoittamaton laki -- on _se_ yhdistys\nalakynnessä, ja silloin tulevat samaisen hienon kansan väen\njälkeläiset raivoamaan ja huutamaan ja kiristelemään hampaitaan\nuusien ammattiyhdistysten tyrannian johdosta. Niin niin, miehet!\nRauhantuomari tulee kyllä vallan rauhallisesti määräilemään palkat\naina yhdeksännelletoista vuosisadalle saakka; mutta silloin käsittävät\npalkolliset aivan äkkiä, että pari tuhatta vuodessa tai suunnilleen\nniillä main voi riittää sille viranomaiselle, ja he nousevat pystyyn\nja tahtovat itse sanoa sanottavansa palkkalakia laadittaessa. Heillä\non silloin pitkä ja katkera vääryyksien ja nöyryytyksien lasku\nselvitettävänään.\"\n\n\"Uskotko todellakin --\"\n\n\"Että he ovat mukana määräämässä palkkoja? Kyllä, varmasti uskon sen.\nJa silloin he ovat jo ennättäneet kasvaa vahvoiksi ja kyvykkäiksi.\"\n\n\"Silloin koittaa ihanat ajat, totisesti!\" pilkkasi varakas seppä.\n\n\"Ja vielä muuan seikka! Niinä päivinä voi isäntä palkata miehen yhdeksi\nainoaksi päiväksi tai viikoksi tai kuukaudeksi, jos hän tahtoo.\"\n\n\"Mitä kummia?\"\n\n\"Se on totta. Eikä mikään rauhantuomari voi pakottaa miestä tekemään\ntyötä isäntänsä hyväksi kokonaista vuotta yhteen menoon siitä\nhuolimatta, tahtooko mies vai ei.\"\n\n\"Eikö siihen aikaan enää lainkaan ole olemassa lakia ja järjellisyyttä?\"\n\n\"Kummatkin, Dowley. Siihen aikaan tulee mies olemaan oma omaisuutensa\neikä rauhantuomarin tai isännän. Ja hän voi lähteä kaupungista milloin\ntahtoo, ellei palkka ole hänelle mieleen. Eikä häntä voida panna\nhäpeäpaaluun siitä syystä.\"\n\n\"Hornan kattilaan sellainen aika!\" ärjyi Dowley julmasti kiihtyneenä.\n\"Koirien aikaa on sellainen, jolloin ei ylempiä kunnioiteta eikä\nviranomaisia arvossapidetä! Häpeäpaalu --\"\n\n\"Seis, veli, älkäähän ylistäkö häpeäpaalua! _Minun_ mielestäni se\npitäisi hävittää.\"\n\n\"Kovasti merkillinen ajatus! Ja miksi?\"\n\n\"Sanonpa sen teille. Pannaanko mies koskaan häpeäpaaluun\nhengenrikoksesta?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Onko oikein tuomita jollekulle lievä rangaistus mitättömästä\nerehdyksestä ja sitten surmata hänet?\"\n\nEi vastausta. Merkitsin ensimmäisen voittopisteeni pelissä. Ensimmäisen\nkerran seppä oli vastauksetonna. Seura huomasi sen. Se vaikutti\nedullisesti.\n\n\"Ette vastaa, veli. Vallan äsken aioitte ylistellä häpeäpaalua ja\nilmaisitte surkua erästä vissiä tulevaa aikaa kohtaan, jolloin sitä\nei enää käytetä. _Minä_ olen sitä mieltä, että se olisi hävitettävä.\nMitä silloin tavallisesti sattuu, kun joku köyhä poloinen seisoo\nhäpeäpaalussa jostakin pienestä harha-askeleesta, mikä ei merkitse sitä\neikä tätä? Roskaväki haluaa tehdä pilkkaa hänestä, eikö totta?\"\n\n\"Totta.\"\n\n\"Ne aloittavat heittelemällä turpeilla häntä ja vääntelehtivät\nnaurusta, kun hän koettaa väistää toista joutuakseen toisen\nmaalitauluksi. Eikö niin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja sitten ne heittelevät häntä kuolleilla kissoilla.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Olettakaapa, että väkijoukossa on joitakuita hänen henkilökohtaisia\nvihamiehiään -- joku mies tai nainen, joka salaisesti vihaa häntä --\nkuvitelkaapa, että häntä katsotaan karsain silmin ylpeytensä tähden,\nmenestyksensä vuoksi tai jostakin muusta syystä -- sellaisissa\ntapauksissa käytetään pian kiviä ja tiilenpaloja turpeitten ja kissojen\nasemasta.\"\n\n\"Se on kyllä melko tavallista.\"\n\n\"Yleensä hänestä tulee loppuiäkseen rampa, eikö totta? -- Leuka on\nmurskattu, hampaat isketty suusta? Tai jalat poikki, kuolioina, jotka\non leikattava irti? Tai puhki lyöty silmä -- ehkä molemmat silmät on\nmenetetty?\"\n\n\"Sellaista kyllä tapahtuu, Herra paratkoon.\"\n\n\"Ja jos häntä vihataan, voi hän olla varma siitä, että hän menettää\nhenkensä häpeäpaalussa tai -puussa, eikö niin?\"\n\n\"Tietysti hän voi. Sitä ei saata kieltää.\"\n\n\"Oletan, ettei kukaan teistä ole karsaiden katseiden silmätikkuna --\nylimielisyydestä tai pöyhkeydestä tai liiallisesta hyvinvoinnista\ntai kaikesta muusta, mikä herättää kateutta ja vastenmielisyyttä\nseudun hylkyväessä? Ettekö luulisi panevanne mitään vaaran alaiseksi\nistuessanne jalkapuussa?\"\n\nDowley kärsi silminnähtävästi. Ymmärsin osuneeni häneen. Mutta hän ei\npaljastanut sitä ainoallakaan sanalla. Muut taas lausuivat -- selvästi\nja hyvin painokkaasti -- julki mietteensä. He sanoivat, että he olivat\nnähneet häpeäpaalua kylliksi tietääkseen, kuinka siinä voi käydä, ja\nmieluummin kuin paaluun menivät he hirteen saadakseen nopean kuoleman.\n\n\"Muuttakaamme jo puheenaihetta\", sanoin, \"sillä luulen, että\npuolustatte minua siinä suhteessa, että häpeäpaalu olisi poistettava.\nOlen sitä mieltä, että muutamat laeistamme ovat verraten\nepäoikeudenmukaisia. Jos olen tehnyt itseni syypääksi johonkin, josta\nolisi pitänyt tulla osakseni paalua, ja jos te tiedätte, että olen\ntehnyt sellaista, ettekä ilmaise sitä, niin te joudutte paaluun, jos\njoku tekee ilmiannon teitä vastaan.\"\n\n\"Ja oikeuden ja kohtuuden mukaan\", sanoi Dowley, \"sillä kunkin\nvelvollisuus on tehdä ilmianto. Niin sanoo laki.\"\n\nMuut olivat samaa mieltä.\n\n\"Olkoon sitten menneeksi, koska minut on äänestyksessä voitettu.\nMutta yksi asia ainakin on olemassa, joka ei ole oikeudenmukainen.\nMaistraatti esimerkiksi määrää käsityöläisen palkan sentiksi päivässä.\nLaki sanoo, että jos joku työnantaja, tapahtuipa se sitten miten\nkiireisenä työaikana tahansa, uskaltaa maksaa enemmän kuin sentin\npäivässä, vaikkakin vain yhtenä päivänä, on hänelle pantava sakkoja ja\nhänet on asetettava häpeäpaaluun siitä ja että se, joka on tietänyt\nsiitä eikä tee ilmiantoa, joutuu saman rangaistuksen alaiseksi. Nyt\nminusta näyttää epäoikeudenmukaiselta, Dowley, ja sangen vaaralliselta\nmeille kaikille se, että te ajattelemattomasti erehdyitte tunnustamaan,\nettä viikon varrella olitte maksanut sentin ja viisitoista milliä...\"\n\nSe vaikutti vallan rusentavasti. Olisittepa nähneet, miten koko\nseurakunta lysähti kokoon. Olin niin hiljakseen ja huomaamattomasti\nhiipinyt poloisen hymyilevän ja itsetyytyväisen Dowleyn kimppuun, ettei\nkenelläkään ollut aavistustakaan, ennenkuin isku jysähti ja murskasi\nhänet muhennokseksi.\n\nVaikutus oli vallan erinomainen -- temppu oli onnistuneimpia, mitä\nolen tehnyt -- jos ottaa huomioon, miten vähän aikaa minulla oli\nkäytettävissäni.\n\nMutta huomasin heti menneeni hiukan liian pitkälle. Olin aikonut\nsäikäyttää heitä, mutta en ollut aikonut säikyttää heitä kuoliaaksi.\nJa olipa täpärällä, etten sitä tehnyt. Katsokaapas, he olivat koko\nelämänsä ajan oppineet kunnioittamaan häpeäpaalua ja jalkapuuta. Mutta\ntuijottaa sitä nyt suoraan silmiin ja tietää, että heistä jokainen\noli minun, vieraan vallassa, jos suvaitsin antaa heidät ilmi, se oli\ntotisesti kauheata, eivätkä he voineet tointua järkytyksestä eivätkä\npäästä itsensä herroiksi. Vapisevina, kalpeina, mykkinä, säälittävinä\nhe istuivat siinä! He olivat miltei kuin kuolleet, ja minusta seikka\ntuntui sangen epämiellyttävältä. Luonnollisesti olin luullut, että\nhe olisivat pyytäneet minua pitämään suuni kiinni asiassa ja sitten\npaiskanneet kättä päälle ja nauraneet joka mies. Mutta sitä he eivät\nsuinkaan tehneet. Katsokaapas, olinhan tuntematon mies kovasti sorretun\nja epäluuloisen kansan keskuudessa, kansan, jonka avuttomuudesta\noli osattu nylkeä etua ja joka ei milloinkaan ollut odottanut hyvää\nkohtelua muilta kuin omalta perheeltään tai lähimmiltä ystäviltään.\nPyytäisivätkö he minua olemaan lempeä, oikeamielinen ja jalomielinen?\nTietysti he halusivat sitä, mutta eivät uskaltaneet.\n\n\n\n\nNELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\nJenkki ja kuningas myydään orjiksi.\n\n\nMitä minun nyt oli paras tehdä? En saanut hätiköidä, en tosiaankaan,\nvaan minun oli keksittävä jokin pieni valeliike, jotakin nokkelaa\nnäiden ihmisraukkojen ollessa aivan toipumattomissa. Siinä istui Marco\nkivettyneenä asentoon, jossa oli ollut par'aikaa tutkistellessaan\nsäästölippaansa mekanismia, nuijani jysähtäessä, siinä hän istui\nlelu tiedottomissa käsissään. Otin sen nyt häneltä ja aioin selittää\nsalaisuuden. Salaisuuden! Mokoma päivänselvä tekele, mutta se oli\nkuitenkin silloisen ajan kansalle salaperäinen.\n\nEn milloinkaan ollut nähnyt avuttomampia olentoja, kun kysymyksessä oli\nmekaniikka. He olivat näet aivan tottumattomia sellaiseen. Säästölipas\noli pieni karaistusta lasista tehty kaksipiippuinen putki, ja siihen\nkuului teräsjoustin, joka sitä painettaessa sinkautti ulos pienen\nhaulin. Mutta hauli ei vahingoittanut ketään, se putosi vain käteen.\nLippaassa oli niitä kahta kokoa -- pieniä sinapinsiemen-hauleja\nja erästä huomattavasti suurempaa lajia, Haulit olivat rahoja.\nSinapinsiemen-haulit edustivat milreitä, isommat millejä. Lipas oli\nsiis kukkaro ja oikein mukava olikin. Saattoi aivan tarkasti maksaa\nsitä pimeässäkin käyttäessään ja sitä saattoi kuljettaa suussa tai\nliivintaskussa -- kellä sellainen oli. Valmistin niitä erikoisia --\nniinkin ison, että siihen mahtui dollarin vastikkeet. Ampumatarpeitten\nrahana-käyttäminen oli varsin mukavata hallitukselle. Metalli ei\nmaksanut mitään, eikä rahoja voitu jäljentää, sillä minä olin ainoa,\njoka kykeni hoitamaan haulitehdasta.\n\nKuningas tuli nyt takaisin, unensa virkistämällä ja mitä parhaimmalla\ntuulella. Mikä tahansa saattoi nyt hermostuttaa minua, sillä olin ylen\nlevoton -- meidän henkemme oli vaarassa. Sen lisäksi ärsytti minua se,\nettä kuninkaan silmistä keksin jotakin, mikä viittasi siihen, että\nhän oli valmistautunut näyttelemään varsinaista osaansa. Tuhannen\ntulimmaisen harmillista! Miksi hänen piti valita juuri tämä hetki?\n\nOlin oikeassa. Hän alkoi heti ja mitä läpinäkyvimmällä ja\nkömpelöimmällä tavalla johdattaa keskustelua maanviljelykseen. Tunsin,\nmiten hikoilin kylmää hikeä. Halusin kuiskata hänen korvaansa: \"Uskokaa\npois, olemme suuressa vaarassa! Jokainen silmänräpäys on kuningaskunnan\narvoinen, kunnes olen saavuttanut näiden miesten luottamuksen.\nÄlkää tuhlatko hetkeäkään tästä kultaisesta ajasta.\" Mutta sitä en\nluonnollisestikaan voinut tehdä. Kuiskata hänelle! Se olisi näyttänyt\nsalaliitto-hankkeelta. Minulla ei siis ollut muuta neuvoa kuin\nistuskella siinä ja näyttää iloiselta ja tyytyväiseltä kuninkaan\nseistessä dynamiittimiinalla ja jaaritellessa ummet lammet kirotuista\nsipuleistaan ja kaikenlaisista kapistuksistaan. Aluksi tulvivat\nomat ajatukseni, jotka hätämerkki oli kutsunut liikkeelle ja apuun,\nsellaisena sekasotkuna ja moisella melulla, etten kuullut sanaakaan;\nmutta hetken kuluttua, kun suunnitelmieni joukko alkoi päästä kiinteään\nmuotoon, asettua asentoon ja kehittää sotarintamaa, syntyi jonkinlainen\njärjestys ja rauha, ja korviini kantautui kuninkaan patterien kaukainen\njyminä.\n\n\"-- eivät olleet, nähdäkseni, parhaita, vaikkakaan ei voi kieltää, että\nauktoriteetit ovat siinä kohden eri mieltä. Muutamat näet väittävät,\nettä sipuli, jos se liian aikaisin ravistetaan puusta, ei ole muuta\nkuin epäterveellinen marja...\"\n\nKuulijakunta rupesi heräilemään henkiin, ja miehet katselivat\nyllätettyinä ja levottomina toisiansa.\n\n\"-- kun taas toisten mielestä on olemassa paljon tukea sillä\nväitteellä, että niin ei ole asian laita, koska luumut ja muut\nviljalajit aina kaivetaan maasta ennenkuin ovat kypsyneet...\"\n\nKuulijakunta osoitti todellisia huolestumisen merkkejä, jopa pelkoakin.\n\n\"-- ja kuitenkin ne ovat ehdottomasti terveellisiä, varsinkin jos\nniiden luonnollista karvautta lievennetään pienellä annoksella\nkaalinpään merkillistä, rauhoittavaa mehua...\"\n\nKauhun villi tuli alkoi kyteä miesten silmissä, ja eräs heistä mutisi:\n\"Tämähän on silkkaa hulluutta -- Jumala on varmaankin riistänyt tältä\nmaanviljelijältä järjen.\"\n\nOlin epätoivoissani enkä tietänyt, mitä saattaisi tapahtua. Istuin kuin\nneuloilla.\n\n\"-- ja edelleen saadaan tukea myös siitä vanhasta totuudesta, että\neläinten joukosta nuoret, joita voisi nimittää eläinraakileiksi, ovat\nkaikkein maukkaimmat. Ei voida myöskään kieltää, ettei pukin vanhetessa\nsen turkki kävisi kuumaksi ja siten huonontaisi lihaa, mikä haitta\nmyöskin katsoen sen epäsiisteihin tapoihin ja törkeihin vietteihin ja\njumalattomaan mielialaan sekä kaksimieliseen moraaliin...\"\n\nNyt miehet nousivat pystyyn ja lähenivät kuningasta. Kiivaasti huutaen:\n\"Toinen niistä aikoi antaa meidät ilmi, toinen on hullu! Hengiltä\nne! Hengiltä ne!\" -- he kävivät kimppuumme. Mutta nyt syttyi riemun\nlieska kuninkaan silmiin. Hän ei ollut erikoisen etevä maanviljelijä,\nmutta nyt hän pääsi omalle alalleen. Hän oli paastonnut kauan, ja\nhän himoitsi tappelemisen tilaisuutta. Hän antoi sepälle sellaisen\nnyrkin-iskun leuan alle, että se heitti miehen selälleen maahan. \"Pyhä\nYrjö Britanniaa puolustamaan!\" huusi kuningas, ja samassa jysähti\npyöräseppä tantereeseen. Muurari oli isokasvuinen, mutta löin hänet\nmaahan niinkuin tyhjän säkin. Ystävys-kolmikko nousi pystyyn ja kävi\njälleen kimppuumme, mätkähti taas maahan, mutta uudisti hyökkäyksensä.\nJa se kertaantui brittien synnynnäisellä rohkeudella, kunnes heidät\noli piesty ihan pehmeiksi, kunnes he hoipersivat väsymyksestä ja\nolivat niin sokeina, etteivät erottaneet mitään. Mutta he jatkoivat\nsilti tappelua ja nuijivat ympärilleen kaikilla voimainsa vähäisillä\ntähteillä. He mukiloivat toisiansa, sillä me vetäydyimme syrjään\nkatselemaan, miten he pyöriskelivät, ponnistelivat, rehkivät,\njyskyttivät ja purivat sillä innolla ja mykällä hartaudella, mikä on\nominaista bulldoggeille. Katselimme heitä vaaraa pelkäämättä, sillä he\nlähenivät nopeasti tilaa, jolloin eivät enää kykenisi hankkimaan apua\nmeitä vastaan, ja areena oli siksi kaukana tiestä, että saatoimme olla\nturvassa keskeytyksiltä.\n\nMiesten siinä vähitellen uuvuttaessa toisiaan minulle tuli äkkiä Marco\nmieleen: mihin kummaan tämä oli kadonnut? Katselin ympärilleni. Miestä\nei näkynyt missään. Se tuntui sangen epäilyttävältä. Vedin kuningasta\ntakinhihasta, hiivimme tiehemme ja kiiruhdimme tuvalle. Siellä ei ollut\nMarcoa eikä Phyllistä. He olivat varmastikin juosseet apua noutamaan.\nPyysin kuningasta ottamaan jalat allensa ja lupasin sitten sanoa,\nmiksi. Pääsimme pian kentän poikki, ja syöksyessämme metsään käännyin\nkatsomaan taakse ja näin joukon kovasti kiihtyneitä talonpoikia, Marco\nja hänen vaimonsa etunenässä. Ne huusivat ja melusivat hirvittävästi,\nmutta se ei meitä lainkaan vahingoittanut. Metsä oli tiheä, ja\npäästyämme tarpeeksi syvälle kipuaisimme puuhun ja antaisimme heidän\nlentää ohitsemme. Mutta sitten kuulimme muunkinlaisia ääniä -- koirain\nhaukuntaa. Niin, se oli jo toista se. Se vaikeutti aiettamme. Meidän\ntäytyi saada jokin juokseva vesi selkämme taakse.\n\nKiiruhdimme nopeassa tahdissa eteenpäin, ja jonkin ajan kuluttua\näänistä kuului vain kumea sorina. Saavuimme eräälle joelle ja\nsyöksyimme siihen. Kahlasimme siinä myötävirtaan metsän pimennossa.\nRämmittyämme siten vähintään kolmesataa syltä äkkäsimme tammen, josta\nulkoni iso oksa veden yläpuolelle. Kipusimme oksalle, ja hilautuessamme\nrunkoa kohti äänet alkoivat taas voimistua. Talonpojat olivat siis\npäässeet jäljillemme, ja ne lähenivät hetken kuluttua varsin nopeasti.\nMutta sitten vauhti jälleen hidastui. Koirat olivat varmaankin tulleet\nsiihen kohtaan, jossa olimme hypänneet veteen, ja kiitivät nyt pitkin\nrantaa jälkiämme etsien.\n\nPäästyämme onnellisesti puuhun ja piilouduttuamme lehvistön suojaan\nkuningas oli rauhallinen ja levollinen, minä sensijaan en. Luulin\nvoivamme oksaa pitkin siirtyä seuraavaan puuhun; ainakin katsoin\nkannattavan yrittää. Yritimme ja menestyimme, jos kohta kuningas\nhorjahti ja oli vähällä pudota. Lehvistöstä löysimme mukavan tyyssijan\nja varman piilon, eikä meidän enää tarvinnut tehdä muuta kuin kuunnella\nmetsästyksen menoa.\n\nJa se läheni täyttä vauhtia -- pitkin joen kumpaakin rantaa. Se kävi\nyhä meluisammaksi -- seuraavana hetkenä se paisui korviahuumaavaksi\nmeteliksi: huutoja, koirain haukuntaa, askelten töminää -- ja sitten se\nmeni ohi kuin rajuilma.\n\n\"Pelkäsin, että tuo esiinpistävä oksa herättäisi niissä aavistuksia\",\nsanoin, \"mutta en ole pahoillani erehdyksestäni. Kuulkaahan,\nruhtinaani! Meidän täytyy käyttää aika hyvin. Olemme vetäneet niitä\nnenästä. Pian pimenee. Jos meidän onnistuu päästä joen yli ja saada\nhyvä etumatka ja lainata pari hevosta joltakin niityltä, luulen\npääsevämme turvaan.\"\n\nAloimme laskeutua maahan ja olimme miltei alimmalla oksalla, kun\nluulimme kuulevamme metsästyksen menon kääntyneen palaamaan.\nPysähdyimme ja kuuntelimme.\n\n\"Niin\", sanoi kuningas, \"ne on nyt niistetty, ne ovat luopuneet\ntoivosta ja ovat kotimatkalla. Kiivetään takaisin ylös, kunnes ne\npääsevät ohitsemme.\"\n\nTeimme niin. Kuningas kuunteli hetken ja sanoi: \"Ne jatkavat etsimistä\n-- tunnen merkit. On parasta, että odotamme tässä.\"\n\nHän oli oikeassa. Hän oli taitavampi metsämies kuin minä. Melu läheni\nlähenemistään, mutt'ei nopeasti. Kuningas sanoi:\n\n\"Ne harkitsevat jotakin semmoista, ettemme ole saaneet paljoakaan\netumatkaa emmekä jalan kulkien ole voineet edetä kovin kauas siitä\nkohdasta, jossa olimme astuneet veteen.\"\n\n\"Niin, herra kuningas, pelkäänpä pahoin, että asiat ovat sillä\nkannalla. Olin tosin toivonut parempaa.\"\n\nHälinä läheni hetki hetkeltä, ja etumaiset olivat jo aivan kohdallamme,\nkummallakin puolella jokea. Muuan ääni huusi \"Seis!\" vastarannalla ja\nsanoi:\n\n\"Jos ne ovat tahtoneet, ne ovat kyllä tuota esiinpistävää oksaa pitkin\nvoineet kivuta puuhun maata koskettamatta. On parasta, että joku kiipee\ntammeen.\"\n\n\"Totisesti, se on pian tehty!\"\n\nEn voinut muuta kuin ihailla kaukonäköisyyttäni, joka oli pannut meidät\nhyppäämään toiseen puuhun. Mutta on tunnettu totuus, että on olemassa\neräitä ominaisuuksia, jotka uhmaavat kaikkea nokkeluutta, kaikkea\nkaukonäköisyyttä, ja ne ovat nimeltään: kömpelyys ja tyhmyys. Maailman\netevimmän miekkailijan ei tarvitse pelätä lähinnä etevintä; sensijaan\nhänen sietää pelätä taitamatonta vastustajaa, jolla ei ole milloinkaan\nollut miekkaa kädessä: tämä ei tee mitä hänen pitäisi tehdä, toisin\nsanoen ammattimies ei ole valmistautunut hänen edesottamisiinsa. Hän\ntekee sellaisia temppuja, joita hänen ei pitäisi tehdä, ja siten hän\nusein yllättää oivallisen miekkailijan ja nitistää vastustajansa\nsiinä samassa. Miten olisin siis minä, lahjakas mies, osannut ryhtyä\ntepsiviin toimenpiteihin sellaisen likinäköisen, kierosilmäisen,\npaksupäisen tollon varalta, joka aikoi väärään puuhun ja joutui\noikeaan? Niin, juuri niin se mies teki. Hän valitsi väärän puun, joka\nluonnollisesti sattui olemaan oikea, ja kapusi siihen.\n\nNyt olimme vakavassa pinteessä. Istuimme hiljaa ja odotimme, mitä\ntuleman piti. Renkitolvana ponnisteli ylöskäsin pahkuraista runkoa.\nKuningas nousi seisoalleen ja piti toista jalkaansa valmiina. Kun\nkiipeäjän pää tuli ulottuman päähän, kuului kumea ääni, ja mies pudota\nmätkähti maahan. Kiivas vihan purkaus oli seurauksena, parvi kokoontui\nkaikkialta paikalle, ja me olimme vankeina. Vielä muuan mies kapusi\npuuhun, oksa, jota olimme käyttäneet siltana, keksittiin, ja eräs\nhuimapää nousi siihen puuhun, josta oksa haaraantui. Kuningas käski\nminun näytellä Horatiusta ja puolustaa siltaa. Hetken aikaa vihollinen\nläheni suurella vauhdilla; mutta mitä se merkitsi, jokaisen osaston\njohtaja sai korvatillikan, mikä pudotti miehen heti, kun hän pääsi\nulottuville. Kuningas rohkaistui jälleen, ja hänen ilonsa oli rajaton.\nHän sanoi, että ellei mikään sotkisi edellytyksiämme, saisimme ihanan\nyön, sillä noudattaen aloittamaamme taktiikkaa voisimme puolustaa\npuutamme koko tätä maankulmaa vastaan.\n\nValitettavasti väkijoukko päätyi samaan tulokseen, luopui\nluonnollisesti hyökkäyssuunnitelmistaan ja alkoi miettiä muita keinoja.\nMinkäänlaisia aseita ei heillä ollut, mutta kiviä oli yllin kyllin, ja\nkivet kelpasivat oivasti. Meillä ei ollut mitään vastaanväittämistä.\nJokunen kivi saattoi tunkeutua aina meihin asti, mutta sekään tuskin\noli luultavaa. Oksat ja lehvistö soivat meille hyvää suojaa, emmekä\nolleet näkyvissä ainoaltakaan kunnolliselta tähtäyskohdalta. Olimme\nsangen tyytyväisiä oloomme. Saatoimme hymyillä, jopa miltei nauraa.\n\nMutta emme nauraneet, ja se oli parasta, sillä naurumme olisi\nkeskeytynyt. Ennenkuin kivet olivat viittätoista minuuttia suhahdelleet\nlehvien lomitse, aloimme havaita jotakin hajua. Haistelimme ja keksimme\nselityksen. Se oli savua! Olimme menettäneet pelin -- se meidän\ntäytyi tunnustaa. Kun savu kutsuu, on mentävä. Kuivien risujen ja\ntuoreen rikkaruohon keko kasvoi kasvamistaan, ja kun miehet näkivät\npaksun savupilven kohoavan ja peittävän puun verhoonsa, puhkesivat he\nmyrskyävään ilonpitoon. Sain sen verran henkeä vedetyksi, että kykenin\nsanomaan:\n\n\"Laskeutukaa alas, ruhtinaani! Minun vuoroni on teidän jälkeenne.\"\n\nKuningas läähätti.\n\n\"Seuraa minua alas\", sanoi hän, \"ja nojaa selkäsi tammen toiseen\nkupeeseen -- jätä toinen kylki minulle. Ja sitten tappelemme. Kumpikin\nläjätköön kuolleensa oman mielensä ja harkintansa mukaan.\"\n\nSitten hän laskeutui puusta, kakistellen ja yskien, ja minä seurasin\nperässä. Tulin maahan hetkeä myöhemmin kuin hän, kiiruhdimme kumpikin\npaikallemme ja sitten aloimme antaa ja ottaa niin paljon kuin\njaksoimme. Häly ja melu oli kauhea. Myrskynä sekasotkua, metakkaa ja\nläimähteleviä iskuja. Vallan äkkiä ratsasti joukkoomme pari miestä, ja\nmuuan ääni huusi:\n\n\"Seis -- tai kuolema teidät perii!\"\n\nSepä kuulosti hyvältä! Äänen omistajalla oli gentlemannin kaikki\ntuntomerkit: värikäs ja kallisarvoinen puku, käskevä asento, ankarat\nkasvojen ilmeet ja irstailujen leimaamat piirteet. Joukko peräytyi\nnöyrästi kuin parvi piestyjä koiria. Gentlemanni tarkasteli meitä\ntutkivin silmin ja kysyi ankaralla äänellä talonpojilta:\n\n\"Mitä te näille miehille teette?\"\n\n\"Ne ovat hulluja, armollinen herra, jotka ovat tulleet ties mistä ja...\"\n\n\"Ette tiedä mistä? Tahdotteko väittää, ettette tunne heitä?\"\n\n\"Korkeasti kunnioitettu herra, puhumme totta. He ovat muukalaisia\nja tuntemattomia tällä paikkakunnalla. He ovat väkivaltaisimpia ja\nverenhimoisimpia mielipuolia, mitä milloinkaan...\"\n\n\"Hiljaa! Ette tiedä mitä puhutte. He eivät ole hulluja. -- Ketä te\nolette? Ja mistä tulette? Selittäkää asianne!\"\n\n\"Olemme vain rauhallisia muukalaisia, herra\", sanoin, \"ja matkustamme\nomissa asioissamme. Olemme kaukaisesta maasta ja täällä tuntemattomia.\nMeillä ei ole ollut tarkoituksenamme tehdä mitään pahaa, mutta ellette\nolisi urhoollisella tavallanne suojellut meitä, olisivat nämä ihmiset\nsurmanneet meidät. Kuten oletitte, herra, emme suinkaan ole hulluja,\nemme myöskään ole väkivaltaisia emmekä verenhimoisia.\"\n\nHerra kääntyi seurueensa puolueen ja sanoi rauhallisesti:\n\n\"Piiskatkaa nuo elukat koloihinsa!\" Väkijoukko kaikkosi\nsilmänräpäyksessä, ja ratsumiehet lähtivät ajamaan takaa talonpoikia\nheiluttaen piiskojansa ja ratsastivat armotta kumoon jokaisen, joka\noli kyllin mieletön pysytelläkseen tiellä eikä paennut pensaikkoon.\nHuudot ja rukoukset vaimenivat etäisyyteen, ja ratsumiehet palasivat\nvähitellen. Herra oli sillä aikaa tutkinut meitä, mutta ei ollut saanut\nkovinkaan paljoa selville. Tuhlasimme hänelle kiitoksia avusta, jonka\nhän oli meille antanut, mutta emme ilmoittaneet muuta kuin että olimme\nmuukalaisia kaukaisesta maasta, täällä vailla ystäviä. Kun sitten koko\nseurue oli palannut, sanoi herra eräälle palvelijalleen:\n\n\"Tuokaa varahevoset esiin ja pankaa nämä miehet niiden selkään.\"\n\n\"Kyllä, mylord.\"\n\nMeidät sijoitettiin peräjoukkoon palvelijain parveen. Ratsastimme\nverraten nopeasti ja pysähdyimme hiukan ennen pimeän tuloa erään tien\nvarrella olevan majatalon edustalle, kymmenen, kahdentoista mailin\npäässä ikävien kokemustemme näyttämöltä. Mylord meni heti huoneeseensa,\ntilattuaan illallista, ja sen jälkeen emme häntä enää nähneet. Päivän\nkoittaessa seuraavana aamuna saimme aamiaista ja valmistauduimme\njatkamaan vaellustamme. Mylordin arvokkain saattomies astui nyt aivan\nkursailuitta esiin ja sanoi:\n\n\"Te olette sanoneet matkustavanne edelleen tätä tietä, ja meillä on\nsama suunta. Herrani, Grip jaarli, on siitä syystä käskenyt, että\nsaatte pitää hevosenne ja ratsastaa eteenpäin sekä että muutamia\nmeistä tulee saattamaan teitä kaksikymmentä peninkulmaa erääseen\nCambenet-nimiseen kauniiseen kaupunkiin.\"\n\nEmme voineet sanoa muuta kuin suuret kiitokset ja myöntyä ehdotukseen.\nLähdimme matkaan, kuusi luvultamme, ja ajoimme tasaista miellyttävää\nravia, ja keskustelun kuluessa saimme tietää, että mylord Grip oli\nerittäin ylhäinen henkilö kotipaikallaan, joka oli päivämatkan päässä\nCambenetista. Ajoimme niin hitaasti, että vasta keskipäivällä vaelsimme\nkaupungin kauppatorille. Nousimme siellä satulasta, pyysimme vielä\nkerran tervehtimään ja kiittämään mylordia ja lähestyimme sitten\nerästä kansanjoukkoa, joka oli kerääntynyt keskelle toria, sillä\ntahdoimme nähdä, mikä joukkoa niin huvitti. Siinä oli jäännös ennen\nnäkemästäni orjakulkueesta. He olivat siis koko välillä kuluneen\najan kiertäneet maata ketjujansa laahaten. Aviomiesraukka oli\nmonien muiden ohella poissa, ja joitakuita uusia orjia oli liitetty\nkaravaaniin, Kuningasta se ei lainkaan liikuttanut, mutta minua sitä\nenemmän: poloiset säälittivät minua. En saanut silmiäni irti noista\nmurskattujen ihmiselämäin sirpaleista. He istuivat ryhmittäin maassa,\nhiljaa, valittamatta, pää kumarassa -- näky oli todella liikuttava. Ja\njärkyttävänä vastakohtana oli se, että kolmenkymmenen askeleen päässä\nheistä jokin liukaskielinen suunpieksäjä piti yleisölle inhoittavaa\npuhetta, jossa \"meidän kunniakasta brittiläistä vapauttamme\" suuresti\nylistettiin.\n\nMinussa kuohui. Olin unohtanut, että olin plebeiji, muistin, että olin\nmies, ja maksoi mitä maksoi -- nousen tuolle puhujalavalle...\n\nKlik! Sekä kuninkaan että minun käsiini loksahtivat käsiraudat.\nSeuralaisemme -- mylordin palvelijat -- olivat tehneet sen paikalle\nsaapuneen lordi Gripin seisoessa ja katsellessa. Kuningas raivostui ja\npuuskahti:\n\n\"Mitä tällä sopimattomalla pilalla tarkoitetaan?\"\n\nMylord sanoi vain pahantekijöittensä johtajalle:\n\n\"Tarjotkaa orjat ostettaviksi ja myykää ne!\"\n\nOrjat! Se sana oli saanut uuden kaiun -- miten kuvaamattoman kauhean.\nKuningas nosti käsirautansa ilmaan ja laski ne surmaavalla voimalla,\nmutta mylord oli tieltä poissa niiden pudotessa. Tusina tuon roiston\npalvelijoita syöksyi esiin, ja hetken kuluttua olimme avuttomina, kädet\nselän taa sidottuina. Selitimme niin korkealla äänellä ja vakavasti\nolevamme vapaita miehiä, että se herätti vapaudesta suutaan pieksävän\nmiehen ja hänen isänmaallisen seurakuntansa huomiota; ne alkoivat nyt\nkerääntyä meidän ympärillemme ja asettuivat vuorenvarmaan asentoon.\nPuhuja sanoi:\n\n\"Jos olette todella vapaita miehiä, ei teillä ole mitään pelättävää\n-- Britannian jumalainen vapaus ympäröi teidät suojeluksellaan!\n(Suosionosoituksia.) Sen saatte pian nähdä. Esittäkää todistuksenne!\"\n\n\"Mitkä todistukset?\"\n\n\"Todistukset siitä, että olette vapaita miehiä.\"\n\nAh, nyt muistin! Mutta en sanonut mitään. Kuningas sen sijaan tuiskaisi\nkiivaasti:\n\n\"Sinä olet hullu, mies! Olisi parempi tuolle varkaalle ja roistolle,\njos hän osoittaisi, _ettemme_ ole vapaita miehiä.\"\n\nKatsokaapas, hän tunsi omat lakinsa suunnilleen samalla tavalla kuin\nmuu väki useinkin tuntee lait, nimittäin niiden sanamuodon, ei niiden\nvaikutusta. Heillä on jokin vakaumus, ja he kiihtyvät kovasti, kun\ntulee kysymykseen lain soveltaminen heihin itseensä.\n\nKaikki työmiehet ravistivat päätänsä ja näyttivät vallan pettyneiltä.\nJotkut käänsivät selkänsä, eikä asia heitä enää huvittanut. Puhuja\nsanoi -- tällä kertaa liikemiesmäisesti, ilman tunteellista sävyä:\n\n\"Ellette tunne maanne lakeja, on aika, että opitte tuntemaan ne. Te\nolette meille muukalaisia -- sitä kai ette kiellä. On mahdollista, että\nolette vapaita miehiä, mutta myöskin on mahdollista, että olette orjia.\nLaki on selvä: se ei vaadi, että syyttäjä todistaisi, ettette ole\norjia, se vaatii, että _te_ todistatte, että _ette_ ole.\" Sanoin:\n\n\"Parhain herra, antakaa meille vain aikaa lähettää viesti Astolatiin\ntai Taivaan-laaksoon...\"\n\n\"Hiljaa, ukkoseni, sinä käytät ylen epätavallisia vuorosanoja etkä kai\ntoivo, että niihin suostuttaisiin. Se veisi paljon aikaa ja vaivaisi\nvallan anteeksiantamattomalla tavalla herraanne...\"\n\n\"_Minunko_ herraani, mieletön!\" ärjyi kuningas. \"Minulla ei ole ketään\nherraa. Olen itse he--\"\n\n\"Hiljaa, Jumalan tähden!\"\n\nOnnistuin todellakin hillitsemään hänet ajoissa. Asemamme oli kyllin\nvaikea, eikä hyödyttänyt lainkaan antaa näille ihmisille sitä\nkäsitystä, että soveltuisimme hullujenhuoneeseen.\n\nEi pyhitä mitään tässä kertoa yksityiskohtia. Jaarli tarjosi meidät\nkaupaksi ja möi huutokaupalla. Sama pirullinen laki, joka täällä\nvallitsi, oli omana aikanani vallinnut meidän etelävaltioissamme yli\nkolmetoista vuosisataa myöhemmin, ja sadoittain vapaita miehiä, jotka\neivät olleet voineet osoittaa olevansa vapaita, oli myyty orjiksi\nelinajakseen, asian silloin vaikuttamatta minuun sen kummemmin. Mutta\nniin pian kuin se laki ja huutokauppakamari liittyi persoonalliseen\nkokemukseeni, muuttui samainen seikka, joka varhemmin oli minusta\nnäyttänyt vain sopimattomalta, vallan taivaaseenhuutavaksi. Niin --\nsellainen ihminen on!\n\nNiin, meidät myytiin huutokaupalla, aivan kuin olisimme olleet sikoja.\nJossakin suuressa kaupungissa, jonka kauppa oli vilkasta, olisimme\nnousseet hinnassa korkealle. Mutta täällä olivat markkinat laimeat, ja\nmeidät myytiin luonnollisesti summasta, joka panee minut häpeämään jo\najatellessani sitä. Englannin kuninkaan annettiin mennä seitsemästä\ndollarista, hänen pääministerinsä yhdeksästä, vaikka kieltämättä\nkuningas oli kahdentoista ja minä viidentoista arvoinen. Mutta niin\ntässä maailmassa käy. Jos kiihoittaa myyntiä laimeilla markkinoilla\n-- olkoon tavara mitä laatua tahansa -- niin tekee huonon kaupan, voi\nsaada hyvästi takkiinsa. Olisipa jaarlilla ollut sen verran älyä...\n\nMutta miksi kehittelisin sympatioitani hänen edukseen? Annetaan hänen\nolla toistaiseksi. Otin vain niin sanoakseni hänen numeronsa selville.\n\nOrjakauppias osti meidät molemmat ja iesti pitkään ketjuunsa. Me\nlähdimme matkaan ja marssimme Cambenetista puolenpäivän aikaan, ja\nminusta tuntui hyvin oudolta ja omituiselta, että Englannin kuningas ja\nhänen ensimmäinen ministerinsä marssivat orjakaravaanissa käsiraudoin,\nkahlein ja ikein kytkettyinä, voivat sivuuttaa kaikenlaisia toimettomia\nmiehiä ja naisia ja kulkea monen monien suloisten ja ihanien olentojen\nikkunain alaitse saamatta osakseen edes uteliasta katsetta tai pienen\npientä huomautusta. Ajatella! Tämä todistaa selvästi, että kuningas ei\nole sen jumalaisempi kuin joku poloinen mierolainen. Hän on jokseenkin\nmitätön ja keinotekoinen olento siitä, joka ei tiedä hänen olevan\nkuningas. Mutta annapas olla, että hänen säätynsä paljastetaan, niin\ntuskin voidaan hengittää, kun hänet nähdään. Me olemme narreja hieman\njokainen. Minä luulen, että se on meissä synnynnäistä.\n\n\n\n\nVIIDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nSurkea tapahtuma.\n\n\nTämä maailma on täynnä yllätyksiä. Kuningas oli alakuloinen -- olihan\nse luonnollista. Mitähän hän mahtoi murehtia? kysytte te. Niin no,\nalennuksensa hämmästyttävää suuruutta -- ylimmältä sijalta maailmassa\nalimmalle, loistavimmasta asemasta vähimmän huomattuun, korkeimmasta\nkutsumuksesta kaikkein kurjimpaan. Ja kuitenkin voin mennä valalle\nsiitä, että alussa häntä kipeimmin kaiveli se, että hänestä oli\nmaksettu niin kehno hinta. Hän ei voinut sulattaa niitä seitsemää\ndollaria. Minustakin se oli niin mahdotonta, kun sen ensi-kertaa\nkuulin, että en ollut uskoa korviani -- se ei tuntunut luonnolliselta.\nMutta niin pian kuin sisäinen näkemykseni kirkastui ja minä pääsin\nselville ydinkohdasta, huomasin erehtyneeni; se _oli_ luonnollista.\nPerusteet ovat selvät: kuningas on keinotekoinen ilmiö, ja hänen\ntunteensakin ovat keinotekoisia, aivan kuin itsetoimivan nuken\nliikkeet. Ihmisenä hän sitävastoin on todellinen, ja hänen tunteensa\nihmisenä ovat todellisia, eivät mitään varjoja. Tusinaihmistä hävettää,\njos hänet arvioidaan alapuolelle sen arvon, mikä hänellä omasta\nmielestään on. Eikä kuningaskaan ollut muuta kuin keskitason ihminen --\ntuskin sitäkään.\n\nHiisi vieköön, hän väsytti minut niin, että olin aivan menehtyä\nhänen todisteluihinsa kahdenkymmenenviiden dollarin arvostaan --\nsopimattomuus, joka osoitti röyhkeätä itserakkautta. Minä itsekään\nen ollut sen arvoinen. Mutta se oli arka aihe keskusteltavaksi.\nPidin velvollisuutenani välttää kaikkea riitaa asiasta ja sen sijaan\nnäytellä diplomaattia. Kaikista omantunnon arveluista huolimatta\nminun oli haikailematta myönnettävä, että hänen olisi pitänyt tuottaa\nomistajalleen kaksikymmentäviisi dollaria; tiesin kyllä vallan hyvin,\nettei milloinkaan ole ollut kuningasta, joka olisi ollut edes puoliksi\nsen summan arvoinen, ja ettei kolmenatoista seuraavana vuosisatana\nnähtäisi ainoatakaan, josta kannattaisi maksaa edes neljättä osaa.\nTotisesti hän väsytti minut. Ryhtyipä hän puhumaan vuodentulosta tai\nsäästä tai poliittisesta tilanteesta tai koirasta tai kissasta tai\nyleisestä moraalista tai jumaluusopista tai mistä hyvänsä, niin aina\nminä huokasin, sillä tiesin, mitä tuleman piti. Aiheestaan hän varmasti\netsisi selityksen tuolle surulliselle seitsemän dollarin kaupalle. Joka\nkerta ihmisjoukkoon pysähtyessämme hän katsahti minuun kuin sanoakseen:\n\"Jos huutokauppa uudistuisi täällä näiden ihmisten joukossa, niin tulos\nolisi kokonaan toinen.\" Ensiksi, kun hänet myytiin, huvitti minua salaa\nnähdä hänet paukautettavan seitsemästä dollarista. Mutta ennenkuin hän\noli lopettanut murinansa siitä seikasta, toivoin, että hänestä olisi\nsaatu sata. Tästä kysymyksestä ei voitu mitenkään päästä irti. Joka\npäivä tarkastelivat meitä ostajat, joiden arvostelu kuninkaasta oli\njokseenkin tällainen:\n\n\"Tuossa on kahden ja puolen dollarin vekkuli, jolla on kolmenkymmenen\ndollarin elkeet. Paha vain, etteivät elkeet käy kaupaksi.\"\n\nNämä huomautukset johtivat lopulta surulliseen päätökseen. Omistajamme\noli käytännöllinen henkilö, ja hän koitui siihen lopputulokseen,\nettä tämä virhe oli korjattava, jos mieli saada kuninkaalle ostaja.\nHän siis rupesi poistamaan kuninkaan elkeitä. Olisin voinut antaa\nmiehelle muutamia arvokkaita neuvoja, mutta en kuitenkaan niitä\nantanut. Ei maksa vaivaa tyrkyttää neuvoja orjakauppiaalle, ellei\ntahdo pilata asiaansa. Minun oli ollut tarpeeksi vaikeata vähentää\nkuninkaan elkeitä talonpoikaisiksi, vaikka kuningas olikin ollut\nhalukas ja innostunut oppilas. Yrittää nyt vähentää kuninkaan elkeet\n-- orjamaisiksi ja vielä väkivallalla: onneksi olkoon! Se oli koko\nlailla vaikea tehtävä. Sivuutan yksityiskohdat -- vaivan säästämiseksi\njätän ne teidän kuviteltaviksenne. Huomautan vain, että viikon kuluttua\nnäkyi monta merkkiä ruoskan, kartun ja nyrkin heilumisesta. Kuninkaan\nruumis oli surullinen nähtävä. Se saattoi aivan pusertaa kyyneliä\nesille, mutta hänen luonteensa -- aivan muuttumaton. Paksupäisinkin\norjainkaitsija pääsi selville, että saattaa olla orjia, jotka pysyvät\nmiehinä kuolemaansa asti. Niiden luut voidaan murskata, mutta ei niiden\nmiehuutta. Tämä raakalainen näki ensimmäisestä yrityksestään viimeiseen\nsaakka, ettei hän voinut nujertaa kuningasta, ja jätti sikseen asian,\nantaen kuninkaan pitää elkeensä. Kuningas oli näet paljon enemmän kuin\nkuningas, hän oli mies, ja kun mies on mies, niin kukaan ei voi valtata\nmiestä hänestä.\n\nMeillä oli kurjat olot kokonaisen kuukauden, laahauduimme pitkin\nteitä ja kärsimme paljon. Ja kuka englantilainen oli siihen aikaan\ninnostunein orjakysymyksestä? Jaa, hänen majesteettinsa kuningas.\nKaikkein välinpitämättömimmästä hän oli muuttunut kaikkein\ninnostuneimmaksi. En milloinkaan ollut kenenkään kuullut lausuvan niin\nkatkeria sanoja tästä asiasta ja senvuoksi uskalsin kerran esittää\nkysymyksen, jonka olin esittänyt monta vuotta sitten, mutta silloin\nsaanut terävän vastauksen, josta syystä en ollut arvellut viisaaksi\nsekaantua enempää siihen seikkaan. Poistaisiko hän orjuuden?\n\nHänen vastauksensa tuli yhtä terävänä kuin edelliselläkin kerralla,\nmutta kaikui nyt kuin musiikki. En usko milloinkaan saavani\nilahduttavampaa vastausta, vaikkakaan en voi hyväksyä vannomista.\nVoimasana tuli näet nyt melkein lauseen keskellä lopun asemasta, missä\nsen oikea paikka luonnollisesti olisi ollut.\n\nJa nyt olin valmis ja halukas tulemaan vapaaksi. En ollut halunnut\nvapautua aikaisemmin. Ei, se ei ollut aivan totta. Tietenkin olin\nhalunnut päästä vapaaksi, mutta en ollut tahtonut tehdä epätoivoista\nyritystä ja olin kehoittanut kuningastakin aina luopumaan sellaisesta.\nMutta nyt -- ah, nyt olin päässyt uuteen ilmapiiriin. Vapaus oli nyt\nvaikka minkä hinnan arvoinen. Tein suunnitelman ja miellyin siihen\nheti. Mutta se kysyi aikaa ja kärsivällisyyttä -- paljon kumpaakin.\nSaattoi keksiä nopeampia ratkaisuja ja yhtä varmoja, mutta ei mitään\nniin miellyttävää kuin tämä, ei mitään, joka voisi muodostua niin\ndramaattiseksi. Sen vuoksi en aikonut siitä luopua. Se saattoi\naiheuttaa kuukausien viivytyksen, mutta samantekevää! Joka tapauksessa\nminä aioin seurata suunnitelmaani.\n\nVähän väliä jouduimme seikkailuihin. Eräänä iltana meidät yllätti\nankara lumituisku. Ja kylään oli vielä mailin matka. Tuisku oli niin\nsakea, että olimme kuin tiheässä sumussa. Emme nähneet mitään ja pian\nolimme kulkeneet harhaan. Ajaja ruoski meitä aivan epätoivoisesti,\nsillä hän näki perikadon edessään, mutta ruoskan iskut vain pahensivat\nasiaa; me näet ajauduimme yhä kauemmaksi tieltä. Viimein oli meidän\npysähdyttävä ja heittäydyttävä lumeen. Myrskyä jatkui aina puoliyöhön\nasti. Kaksi heikointa miestä ja kolme naista oli jo kuollut. Ja\nmuutamat muut eivät voineet liikahtaakaan. Ajaja oli melkein\njärjiltään. Hän ajoi elossa olevat pystyyn, antoi meidän seistä,\nhyppiä ja huitoa, jotta verenkierto vilkastuisi, ja itse hän auttoi\nruoskallaan minkä jaksoi.\n\nMutta samassa sattui keskeytys. Kuulimme huutoa ja ulvontaa, ja\nitkevä nainen tuli juosten meitä kohden. Nähtyään meidät syöksyi hän\njoukkoomme pyytäen suojelusta. Ihmisjoukko tuli hänen jäljessään.\nMuutamat miehet kantoivat soihtuja, ja he huusivat, että hän oli noita\nja tartuttanut joihinkin lehmiin ihmeellisen taudin. Taikatempuillaan\nhän oli saanut perkeleen muuttamaan hänet mustaksi kissaksi. Naisparkaa\noli kivitetty, hän oli niin runneltu ja verinen, että tuskin näytti\nihmiseltä. Nyt joukko tahtoi polttaa hänet.\n\nNo niin, mitä luulette omistajamme tehneen? Kun me keräydyimme\nnaisparan ympäri suojellaksemme häntä, keksi kauppias edullisen\nratkaisun. Hän sanoi, että heidän oli poltettava nainen siinä paikassa,\njos ylimalkaan tahtoivat saada hänet haltuunsa. Ja ajatelkaahan, he\nsuostuivat siihen. He sitoivat hänet paaluun, he menivät hakemaan puita\nja pinosivat ne hänen ympärilleen. He sytyttivät rovion soihduillaan\nnaisen huutaessa ja rukoillessa ja puristaessa kahta nuorta tyttöstään\nrintaansa vasten. Ja peto, joka ei muuta ajatellut kuin afääriä,\najoi meidät ruoskallaan rovion ympärille ja lämmitti meidät eläviksi\nja kauppakuntoon samalla tulella, joka poltti viattoman äitiparan.\nSellainen isäntä meillä oli. Minä kirjoitin _hänen numeronsa_ muistiin.\nTuo lumimyrsky oli maksanut hänelle yhdeksän hänen laumastaan. Ja sen\njälkeen hän oli monta päivää entistä raaempi meitä kohtaan. Hän oli\nniin ähmissään kärsimästään vahingosta.\n\nJa meillä oli paljon seikkailuja. Eräänä päivänä tapasimme\nkulkueen. Ja minkälaisen kulkueen? Kaikki valtakunnan kuona tuntui\nliittyneen siihen, ja kaikki olivat humalassa. Ensimmäisenä kieri\nesiin ruumisarkulla lastatut ajorattaat; arkulla istui kaunis noin\nkahdeksantoistavuotias nainen imettäen pientä lasta, jota hän välistä\nsydämellisen rakkaasti puristi rintaansa vasten, ja kerran toisensa\nperästä pyyhki pienokaisen kasvoilta kyyneleitä, joita hänen omista\nsilmistään niille tippui. Ja joka kerta tuo pikkuinen kullanmuru\nhymyili niin iloisena ja tyytyväisenä hänelle, muokkaillen hänen\nrintaansa pienellä palleroisella kädellään, jota hän taputti ja pusersi\nsärkyvää sydäntään vasten.\n\nMiehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä ravasi ajoneuvojen sivulla ja\njäljessä, hoilaten ja kirkuen rumia sanoja, laulaen sopimattomien\nlaulujen säkeitä, hyppien, keikkuen, tanssien -- oikea noidansabatti,\njota katsellessa alkoi yököttää. Olimme tulleet erääseen Lontoon\nesikaupunkiin, ja täällä sai nähdä näytteen lontoolaisesta näytelmästä.\nOmistajamme hankki meille hyvät paikat mestauslavan juurella. Eräs\npappi auttoi tytön nousemaan lavalle, puhui hänelle lohduttavia sanoja\nja kehoitti alisheriffiä hankkimaan hänelle tuolin. Ja sitten pappi\nasettui hänen vierelleen hirsipuun luo, katseli hetkisen kasvoja, jotka\ntähtäsivät ylöspäin hänen jalkojensa juuressa, ja senjälkeen tasaista\ntiheää päämerta, mikä ulottui joka suunnalle, ja sitten hän alkoi\nkertoa, miten tämän tapauksen laita oli. Ja hänen äänestään väreili\nsääliväisyys -- totisesti varsin harvinaista tässä tietämättömässä ja\nraa'assa, villissä maassa! Muistan jok'ainoan yksityiskohdan hänen\npuheestaan, mutta en muista sanoja, ja siksi muutan ne omikseni:\n\n\"Laki on tarkoitettu oikeutta jakamaan. Joskus se epäonnistuu. Sitä ei\nvoi auttaa. Voimme vain murehtia ja olla kuuliaisia ja rukoilla sen\nihmisen sielun puolesta, joka vastoin oikeutta joutuu lain käsiin,\nsekä rukoilla, että hänen onnettomuustovereitaan olisi vähän. Eräs\nlaki lähettää tämän nuoren naisraukan kuolemaan -- ja se on oikein.\nMutta eräs toinen laki on pakottanut hänet rikokseensa tai näkemään\nnälkää lapsineen -- ja Jumalan edessä se laki on vastuussa sekä hänen\nrikoksestaan että hänen häpeällisestä kuolemastaan.\n\n\"Vähän aikaa sitten tämä nuori olento, tämä kahdeksantoistavuotias\nlapsi oli niin onnellinen äiti ja puoliso kuin kukaan Englannissa, ja\nlaulu kaikui hänen huuliltaan, iloisen ja nuoren sydämen luonnollinen\nilmaus. Hänen nuori puolisonsa oli yhtä onnellinen, sillä hän teki\nvelvollisuutensa kuin mies, ahkeroi aamusta iltaan, ja hänen leipänsä\noli rehellisesti ansaittua, hän tuli hyvin toimeen, piti huolta\nitsestään ja omistaan ja kantoi kortensa kansan varallisuuden kekoon.\nErään petollisen lain vuoksi hänen kotiaan kohtasi onnettomuus.\nTuo nuori mies vangittiin kadulla, pakotettiin sotapalvelukseen ja\nlähetettiin merille. Vaimo ei tietänyt siitä mitään. Hän hellytti\nkovimmatkin sydämet kyynelillään ja epätoivonsa särkyneellä\nkaunopuheisuudella. Viikkoja kului, hän kuulosteli, odotteli, toivoi,\nja hänen sielunvoimansa heikentyivät onnettomuuden raskaan taakan\nalla. Vähitellen hänen vähät kapineensa oli vaihdettu ruoaksi. Kun hän\nei enää kyennyt maksamaan vuokraa, niin ajettiin hänet kadulle. Hän\nkerjäsi niin kauan kuin jaksoi. Kun lopuksi hänen täytyi nähdä nälkää\nja maito ehtyi hänen rinnoistaan, varasti hän palasen palttinaa, noin\nneljännessentin arvoisen, aikoen sen myydä pelastaakseen lapsensa.\nMutta palttinan omistaja oli nähnyt hänet. Hänet vangittiin ja vietiin\nkuulusteltavaksi. Mies osoitti syytöksen todeksi. Naisella oli\npuolustajia, hänen surullinen tarinansa esitettiin puolustukseksi.\nHänkin sai luvan sanoa sanansa. Ja hän kertoi varastaneensa palttinan,\nmutta olleensa niin sekaisin, ettei hän nälän heikontamana kyennyt\ntekemään eroa oikean ja väärän välillä, ei tietänyt muuta kuin että\nhänellä oli hirvittävä nälkä. Hetkiseksi heltyivät kaikki, ja oltiin\ntaipuvaisia antamaan armon käydä oikeudesta -- hänhän oli niin nuori,\nvailla ystäviä, hänen kohtalonsa niin surkuteltava, ja lakihan, joka\noli ryöstänyt puolison häneltä, oli moitittava. Ja sehän oli ollut\nensimmäinen ja ainoa syy hänen harha-askeleeseensa. Mutta tähän yleinen\nsyyttäjä vastasi, että kaikki tämä oli kyllä totta, ja surullista\nse oli kyllä, mutta näinä aikoina tapahtui paljon pikkuvarkauksia,\nsopimaton armahdus saattaisi vaaraan omistusoikeuden -- oi Jumalani,\neikö siis hävitetyillä kodeilla ja isänsä menettäneillä pienokaisilla\nja murtuneilla sydämillä ole brittiläisen lain edessä pyhää\nomistusoikeutta! -- niin että hänen täytyi vaatia rangaistusta.\n\n\"Kun tuomari asetti mustan myssyn päähänsä, nousi palttinan omistaja\npystyyn, ja kun tuomion hirveät sanat kaikuivat, huudahti hän vapisevin\nhuulin ja kasvot tuhkan harmaina: 'Oi lapsi, lapsiraukka, enhän minä\ntietänyt, että se oli kuolemaksi!' Ja sitten kaatui tajuttomana\nmaahan. Kun he nostivat miehen pystyyn, oli hän kadottanut järkensä,\nja ennen auringon laskua oli hän riistänyt itseltään hengen. Hän oli\nhyväntahtoinen mies, pohjaltaan kunniallinen ihminen. Kenen syytä\non hänen murhansa ja se, joka nyt tulee tapahtumaan: Britannian\nhallitsijan ja Britannian kovien lakien... Aika on täytetty,\nlapsukaiseni. Anna minun rukoilla kanssasi -- ei sinun puolestasi,\npuhtoiseni, vaan niiden, jotka ovat syypäitä onnettomuuteesi ja\nkuolemaasi, sillä: voi heitä!\"\n\nRukouksen jälkeen he panivat nuoran tuon nuoren tytön kaulaan, ja\nheillä oli paljon vaivaa sovittaessaan solmua korvain alle, sillä hän\nsuuteli kaiken aikaa aivan hurjasti lastaan, painoi sitä kasvojaan\nja rintaansa vasten, huuhteli sen kyynelillään puoliksi vaikeroiden,\npuoliksi huutaen. Ja sillä aikaa pienokainen jokelteli, naureskeli\nja potki ihastuksissaan, luullen kaikkea vain leikiksi. Ei edes\npyövelikään kyennyt sitä katselemaan, vaan käänsi kasvonsa toisaalle.\nKun kaikki oli kunnossa, oli papilla suunnaton vaiva houkutellessaan ja\nvetäessään lasta äidin käsistä; hän vetäytyi äkkiä naisen ulottuvilta,\nmutta tämä riuhtoi käsillään, huusi ja aikoi hyökätä lastaan\ntavoittamaan. Köysi ja alisheriffi pitivät hänet kuitenkin alallaan.\nSilloin hän lankesi polvilleen, ojensi kätensä ja huusi:\n\n\"Yksi ainoa suudelma vielä -- oi Jumalani, yksi, vain yksi ainoa --\nkuoleva sitä pyytää!\"\n\nHän sai sen ja melkein tukehdutti pienokaisen. Kun he sitten ottivat\nlapsen takaisin, huudahti hän:\n\n\"Oi lapseni, oma lapsukaiseni, hän kuolee! Hänellä ei ole kotia, ei\nisää, ei äitiä...\"\n\n\"Hänellä on se kaikki\", sanoi hyvä pappi. \"Minä pidän kuolemaani asti\nhuolta hänestä.\"\n\nTeidän olisi pitänyt nähdä tuo nainen. Kiitollisuuttako? Tarvitaanko\nsanoja kiitollisuutta ilmaisemaan? Sanat ovat vain tulen varjo,\nkatseessa on itse tuli. Hän loi pappiin sellaisen katseen ja vei\nkiitollisuutensa mukanaan taivaan aarrekammioon, minne kaikki\njumalainen kuuluu.\n\n\n\n\nKUUDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nKamppailu pimeässä.\n\n\nLontoo oli orjasta sangen hauska paikka. Siihen aikaan se tosin oli\nvain isonpuoleinen kylä, jonka rakennukset suurimmalta osalta olivat\nolkikattoisia savihökkeleitä. Kadut olivat mutkikkaita, kiveämättömiä\nja vahvan loan peitossa. Asukkaat: alituisesti parveutuva ja taas\nhajalle juokseva joukko ryysyjä ja loistoa, liehuvia töyhtöjä ja\nvälkkyviä haarniskoja. Kuningas omisti siellä linnan. Kun kuljimme\nsen ohi, huokasi kuningas ja kirosikin vähäsen kuudennen vuosisadan\nviattomaan, poikamaiseen tapaan. Me näimme tuttuja ritareja ja\naatelismiehiä, mutta he eivät meitä siinä asussa tunteneet. Eivät\nolisi tunteneet, vaikka olisimme heitä puhutelleetkin. Eivät olisi\nedes seisahtuneet, sillä laki kielsi ryhtymästä puheisiin ketjussa\nkuljetettavien orjien kanssa. Sandykin ratsasti ohitsemme muulinsa\nselässä tuskin kymmenen kyynärän päässä minusta -- uskoin varmasti,\nettä hän oli minua etsimässä. Mutta melkein musertavasti minuun\nvaikutti eräs tapaus parakkimme edustalla lähellä suurta toria, jonne\nmeidät oli kuljetettu katsomaan, kuinka muuatta väärän rahan tekijää\nkeitettiin öljyssä. Sillä siellä minä näin sanomalehtipojan puikkivan\nväkijoukossa, mutta en mitenkään voinut saada häntä käsiini. Poika oli\nkuitenkin todistus siitä, että Clarence vielä eli ja vaikutti, ja siis\npieni lohdutus sinään. Toivoin pian olevani jälleen Clarencen luona --\naika viihdyttävä ajatus.\n\nEräänä päivänä sattui silmiini jotain, joka tuntuvasti kohensi\nmielentilaani. Se oli metallilanka, joka juoksi katolta katolle.\nVarmaan puhelin tai sähkölennätin. Minun oli saatava pala tuota\nlankaa pannakseni toimeen pakosuunnitelmani. Olin ajatellut, että\nme jonakin päivänä kuninkaan kanssa pudotamme kahleemme, työnnämme\nkapulan orjakauppiaan suuhun ja sidomme hänet, sitten mukiloimme\nhänet tuntemattomaksi ja kahlitsemme orjakaravaaniin, minä ryhdyn\nnäyttelemään hänen osaansa, ja niin marssimme Camelotiin.\n\nTe ymmärrätte tarkoitukseni. Te huomaatte, mitä valtavaa dramaattista\nyllätystä minä suunnittelin linnan väelle. Minun oli vain saatava\nsen verran rautaa, sellaista rautaa, että voin valmistaa itselleni\ntiirikan. Silloin minä voisin millä hetkellä hyvänsä avata ne\nriippulukot, jotka pitivät kahleitamme koossa. Mutta minulla oli huono\nonni, en saanut mistään sopivaa rautaa. Kunnes vihdoin tuli tilaisuus.\nMuuan herra, joka jo pari kertaa ennemmin oli käynyt hieromassa\nminun hankkimistani itselleen, tuli takaisin kolmannen kerran. Minä\nen kylläkään tehnyt laskelmia noille vaihtomahdollisuuksille, sillä\nminulle oli jo alun perin pantu luonnottoman korkea hinta, joka herätti\nostajissa milloin naurua, milloin suuttumusta. Kaksikymmentäkaksi\ndollaria kauppiaamme pyysi eikä suostunut penniäkään tinkimään.\nKuninkaan uljasta runkoa ostajat kovin ihailivat, mutta hänen\nkuninkaalliset elkeensä puhuivat häntä vastaan. Sellaista orjaa ei\nkukaan halunnut. Sain olla aivan rauhallisena siitä, että kuninkaan\nja minun ei tarvinnut erota. Tuo herra, jonka mainitsin, ei maksaisi\nminusta vaadittua hintaa. Minä en ollenkaan ajatellut joutuvani hänen\nhuostaansa. Mutta hänellä oli jotakin, jonka vuoksi toivoin hänen usein\ntulevan meitä katsomaan. Se oli teräksinen neulasolki, joka piti hänen\nvaippaansa edestä kiinni. Niitä oli hänellä kolme samanlaista, ja yksi\nainoa riittäisi minulle. Kahdesti olivat toiveeni pettäneet, mies ei\ntullut tarpeeksi lähelle. Mutta tällä kerralla oli minulla menestystä.\nMinä pimitin alimman soijista, ja mies uskoi pudottaneensa sen tielle.\n\nMinulla oli aihetta olla sillä hetkellä iloinen. Mutta jo seuraavalla\nhetkellä sain aihetta hillitä iloani. Juuri kun kauppa oli\ntavallisuuden mukaan menemässä myttyyn, avasi orjakauppias suunsa ja\ntokaisi jotain, joka nykykielellä kuuluisi tähän tapaan:\n\n\"Kuulkaas nyt. Minä olen kyllästynyt elättämään noita kahta\nturhanpäiten. Maksakaa tästä kaksikymmentäkaksi dollaria, niin saatte\ntuon toisen kaupantekiäisiksi.\"\n\nKuningas raivostui niin että oli tukehtua. Hän alkoi sähistä ja\nänkyttää jotakin, mutta omistajamme ja vieras herra kulkivat jo jonkin\nmatkan päässä meistä keskustellen innokkaasti.\n\n\"Sinä pidät siis tarjouksen avoinna...\"\n\n\"Niin, se on avoinna aina tähän samaan aikaan huomenna.\"\n\n\"Annan silloin vastauksen\", sanoi herra ja katosi kauppiaan seuraamana.\n\nMinulla oli hirmuinen työ kuninkaan rauhoittamisessa, mutta sain hänet\nlopulta tyyntymään. Kuiskasin hänelle hiljaa:\n\n\"Teidän armonne tosin tulee menemään aivan ilmaiseksi, mutta hiukan\ntoisessa katsannossa. Tänä yönä olemme kumpainenkin vapaana.\"\n\n\"Miten niin? Miten se on mahdollista?\"\n\n\"Tällä kapineella, jonka olen puhaltanut, avaan nämä lukot, ja\nillalla pudotamme kaikessa hiljaisuudessa kahleemme. Kun mies tulee\niltatarkastukselle, hyökkäämme hänen kimppuunsa, pistämme hänelle\nsuukapulan ja teemme hänet tuntemattomaksi. Aamun koitteessa vaellamme\nkaupungista orjakaravaanin omistajina.\"\n\nKuningas oli ihastunut. Illalla odotimme kärsivällisesti, että muut\norjat ennättäisivät nukkua, sillä sellaisiin ihmispoloisiin ei pidä\nluottaa, jos vain voi ilman olla. Paras säilyttää salaisuutensa omassa\nhallussaan. Minusta tuntui, että he tuona iltana olivat hitaampia ja\nlevottomampia kuin muulloin. Kuorsaus ei milloinkaan tuntunut käyvän\nkyllin vahvaksi ja säännölliseksi. Aika kului, ja minä pelkäsin jo\nkadottavamme sitä liiaksi. Mutta ei auttanut hätäillä. Tein pari\nennenaikaista yritystä avata lukkoni, mutta tiirikan rasahdus katkaisi\nheti jonkun naapurin unen; tämä kääntyi, huokasi ja herätti siten\nmuita. Tuloksena oli uusi odottaminen.\n\nVihdoin olin irroittanut viimeisenkin kahleeni. Olin taas vapaa.\nHuokasin helpotuksesta. Nyt oli käytävä käsiksi kuninkaan kahleihin.\nLiian myöhään! Sisään astuu orjakauppias, kynttilä toisessa ja\npaksu kävelykeppi toisessa kädessä. Painauduin kiireesti lattialla\nkuorsaavaan rykelmään salatakseni niin kauan kuin mahdollista, että\nolin kahleeton. Pidin kuitenkin miestä tarkasti silmällä valmiina\nkäymään hänen kurkkuunsa, jos hän kumartuisi minua katsomaan.\n\nHän ei tullutkaan. Hän pysähtyi ja silmäili hetkisen hajamielisenä\nmeidän mustaa kasaamme. Hänen ajatuksensa nähtävästi askartelivat\nmuualla. Hän laski kynttilän kädestään, kulki miettiväisenä ovea kohden\nja, ennenkuin meillä oli aavistustakaan hänen aikeistaan, oli hän\nmennyt ulos ja sulkenut oven jälkeensä.\n\n\"Kiiruhda\" sanoi kuningas. \"Hae hänet takaisin.\"\n\nMitään muuta ei luonnollisesti voinut tehdä. Vilauksessa olin jättänyt\nhuoneen. Mutta paha kyllä ei siihen aikaan vielä tunnettu lyhtyjä,\nja ulkona oli pilkkosen pimeä. Erotin kuitenkin muutaman askeleen\npäässä edessäni jonkin tumman olennon, Minä painelin jäljestä ja\ntartuin miestä kaulukseen. Siitä tuli lämmin yhteenotto. Me painimme\nja puskimme, pyörimme milloin maassa, milloin ilmassa, ja ennen\npitkää olimme keskellä suurta kansankokousta, joka tavattomalla\nmielenkiinnolla seurasi otteluamme ja rohkaisi meitä parhaansa mukaan\n-- aivan kuin taistelu olisi ollut heidän omansa. Mutta yht'äkkiä\nnousi jumalaton huuto takanamme, ja puolet katsojapiiristämme\nryntäsi sinne. Lyhtyjä heilui joka puolella. Ne olivat kaupungin\nvahtimiehiä, jotka läheltä ja kaukaa riensivät mellakkaa asettamaan.\nTuota pikaa ojennettiin pertuska ylitseni. Tiesin, mitä se merkitsi.\nOlin vanki. Samoin kävi vastustajani. Meidät marssitettiin suoraa\npäätä vankilaan. Vahtimies kulki valppaana välissämme. Sitä kohtalon\nkovuutta! Näinkö nolon lopun minun kaunis suunnitelmani saikin! Koetin\nvalmistautua siihen, mitä sitten seuraisi, kun omistajani oli todennut\nriitaveikkonsa henkilöllisyyden. Ja mitä tapahtuisi, jos meidät\nmolemmat pantaisiin siihen yleiseen huoneeseen, jossa rauhanrikkojia ja\njuonikkoja taltutettiin, ja mitä --\n\nSamassa käänsi vastustajani kasvonsa minuun päin, ja vahtimiehen\npeltituikun läikehtivä valo sattui niille, ja -- saakeli soikoon! --\nhän ei ollutkaan oikea henkilö.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\nKauhea tilanne.\n\n\nNukkumisesta ei puhettakaan. Se olisi ollut jo ilman muuta mahdotonta\ntuossa tympäisevässä vankiluolassa, jonne oli kerätty inhoittava\nkokoelma kännipäissään rähiseviä ja riiteleviä renttuja. Mutta\nkaukaisimman ajatuksenkin siihen suuntaan teki mahdottomaksi minua\njäytävä into päästä ulos tuosta paikasta ja mennä toteamaan, kuinka\nlaajat seuraamukset minun epäonnistuneella yritykselläni orjain\nyömajassa oli.\n\nSe oli pitkä yö, mutta tuli siitäkin aamu viimein. Minä annoin\noikeudelle täydellisen ja totuuden kanssa yhtäpitävän selostuksen\ntapahtumasta. Minä sanoin, että olin orja, suuren jaarli Gripin\nomaisuutta. Jaarli oli eilen illalla pimeän tultua saapunut joen taakse\n\"Kuuluttajan\" majataloon ja joutunut jäämään sinne yöksi, sillä häneen\noli äkkiä tarttunut hyvin vaarallinen ja outo tauti. Minun oli käsketty\nkiireimmän kaupalla juosta kaupunkiin ja noutaa lääkäri, karskein\nmies, joka siellä sitä ammattia harjoitti. Tein työtä käskettyä ja\njuoksin minkä koivista pääsi. Mutta illan pimeässä törmäsin päin tuota\ntolvanaa, joka kävi kiinni kurkkuuni ja alkoi möyhentää minua, vaikka\nminä selitin hänelle asiani ja pyysin häntä ottamaan huomioon herrani,\njalon jaarlin hengenvaaran.\n\nTolvana keskeytti minut ja sanoi, että minä valehtelin. Hän alkoi\njuuri kertoa, kuinka minä sanaakaan sanomatta olin hyökännyt hänen\nkimppuunsa, kun käräjäpöydän takaa kajahti:\n\n\"Suu kiinni! Viekää se lurjus pois ja antakaa sille muutamia raippoja,\nettä oppii vastakerraksi kohtelemaan toisin aatelismiehen palvelijaa.\nMenkää!\"\n\nSenjälkeen oikeus pyysi minulta anteeksi ja toivoi, että minä en\nunohtaisi sanoa hänen armolleen, että oikeus ei mitenkään ollut vikapää\nsattuneeseen selkkaukseen. Minä lupasin selittää asian ja kumarsin\nkiireesti hyvästiksi -- teinkin sen oikeaan aikaan sillä samassa alkoi\ntuomari kysellä, miks'en minä heti pidätettäessä selittänyt tätä\nkaikkea. Minä sanoin, että olisin sen kyllä tehnyt, jos olisin älynnyt\n-- kuten tosi olikin, mutta että se mies oli kolhinut minua siinä\nmäärin, että olin miltei sekaisin päästäni ja niin edespäin ja niin\nedespäin, ja yhä mumisten painuin ovesta ulos.\n\nEn jäänyt odottamaan aamiaisia. Ruoho ei ennättänyt kasvaa jalkojeni\nalla. Pian olin taas orjain yömajalla. Tyhjä talo -- kaikki tiessään.\nToisin sanoen: erästä lukuunottamatta -- orjakauppiasta. Hän makasi\nhuoneen nurkassa mäskiksi survottuna -- ja kaikkialla näkyi jälkiä\nhirvittävästä metakasta. Rattailla portin edessä oli karkea, hätäpikaa\nkokoonkyhätty ruumiskirstu, ja neljä viisi työmiestä raivasi poliisin\nmyötävaikutuksella itselleen tietä halki töllistelevän kansanjoukon\nviedäkseen kirstun sisälle.\n\nMinä käännyin erään miehen puoleen, jolla näytti olevan siksi\nvaatimaton asema elämässä, että hän voisi alentua puhelemaan niinkin\nresuisesti puetun henkilön kanssa kuin minä olin, ja hän kertoi\nseuraavaa:\n\n\"Täällä oli kuusitoista orjaa. Ne nousivat kapinaan herraansa vastaan\nviime yönä, ja tässä näette, miten se päättyi.\"\n\n\"Niin, kyllä näen. Mutta miten se alkoi?\"\n\n\"Asiassa ei ole muita todistajia kuin orjat. Ne sanovat, että\nkallein heistä oli vapautettu kahleistaan ja päässyt pakoon jollakin\nkummallisella tavalla, luultavasti noituuden avulla, sillä hänellä ei\nollut ollut mitään avainta ja lukot olivat ehjät. Kun orjakauppias\nhuomasi vahingon, tuli hän suorastaan villiksi. Kävelykepillään\nraivoisasti huitoen syöksyi hän orjalaumaan. Orjat nousivat\nvastarintaan, taittoivat häneltä selän ja pitelivät häntä kaikin tavoin\npahoin, niin että hän heitti henkensä heidän käsissään.\"\n\n\"Kauheata. Orjille tulee kuumat paikat kuulustelussa.\"\n\n\"Se on jo ohi.\"\n\n\"Onko se jo pidetty?\"\n\n\"Luuletko, että niin selvissä asioissa viivytellään viikkokausia? Se ei\nvienyt kymmentä minuuttia!\"\n\n\"En käsitä, miten niin nopeasti kyettiin saamaan tietoon syylliset.\"\n\n\"Syyllisetkö! Ei sitä semmoisiin yksityiskohtiin takerruta. Ne\ntuomittiin kaikki summassa. Etkö tunne lakia? Laki, jonka sanotaan\nroomalaisten poislähtiessään tänne jättäneen, sanoo, että jos orja\ntappaa herransa, kuolevat kaikki herran orjat sen vuoksi.\"\n\n\"Se on totta. Olin unohtanut sen. Milloin he kuolevat.\"\n\n\"Luultavasti kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa. Vaikka muutamat\narvelevat, että voidaan saada odottaa pari päivää, sillä ne koettavat\nsaada samojen orjain avulla kiinni sen pakoon päässeen.\"\n\nPakoon päässeen. Kuulosti hiukan kolkolta.\n\n\"Luuletteko, että hänet löydetään?\"\n\n\"Vielä tänäänkö? Varmasti. Häntä haetaan kaikkialta. Kaikille kaupungin\nporteille on asetettu vahtimiehiä sekä pari orjaa, joiden asiana on\nilmaista hänet, jos hän yrittää jättää kaupungin. Eikä kukaan saa\nlähteä kaupungista ilman erikoista kuulustelua.\"\n\n\"Saako nähdä taloa, jonne orjat ovat teljetyt?\"\n\n\"Kyllä ulkopuolelta. Sisäpuolesta et välittäisikään.\"\n\nMerkitsin vankilan osoitteen muistiin ja kävelin rauhallisesti tieheni.\nLähimmästä vaatekauppakojusta ostin itselleni karkean vaatekerran. Se\nnäytti olevan tarkoitettu yksinkertaiselle merimiehelle, jolla oli\nedessään matka arktisiin seutuihin. Pääni ympäri kiedoin hammassärkyä\nteeskennellen paksun huivin. Näin onnistui minun salata pahimmat\nnaarmuni ja mustelmani. Se oli todellinen valepuku. Olisin eksyttänyt\nsiinä itsenikin. Minä tähyilin nyt lennätinlankaa, löysin sen ja\nseurasin sitä sen lähtökohtaan. Se oli pieni huone erään lihakaupan\nyläpuolella -- todistus siitä, että lennätintä ei paljoa käytetty.\nNuori sähköttäjä torkkui pöytänsä ääressä. Minä suljin oven jälkeeni\nja pistin ison avaimen puseroni helmaan. Tämä herätti nuorukaisessa\nlevottomuutta, ja hän aikoi nostaa melun, mutta minä sanoin:\n\n\"Säästäkää ääntänne. Jos avaatte suunne, olette kuoleman oma. Kävelkää\nkoneenne luo. Mutta vilppaasti. Kutsukaa Camelotia.\"\n\n\"Mitä -- sinä?\"\n\n\"Kyllä. Niin no, ei lörpötellä. Kutsukaa linnaa.\"\n\nHän totteli.\n\n\"Ja pyytäkää puhelua Clarencelle.\"\n\n\"Kelle Clarencelle?\"\n\n\"Se ei teitä liikuta. Sanokaa vain, että tahdotte puhua Clarencen\nkanssa ja tarkatkaa vastausta.\"\n\nHän teki niin. Me odotimme viisi hermoja kiduttavaa minuuttia --\nkymmenen -- ja vihdoin kuului tuttu nakutus.\n\n\"Nyt väistykää, poikaseni. Olisivat ehkä tunteneet minun\nkosketustapani, ja siksi oli parempi, että te häivytitte linjan auki,\nmutta lopun minä kyllä hoitelen itse.\"\n\nHän jätti paikkansa minulle ja heristi korviaan kuunnellakseen -- turha\nvaiva tykkänään, sillä minä käytin numeroita. Minä en tuhlannut aikaa\nkohteliaisuuksiin, kun puhuin Clarencen kanssa, vaan kävin suoraan\nasiaan ja sanoin:\n\n\"Kuningas on vaarassa. Meidät otettiin vangeiksi ja tuotiin tänne\norjina. Me emme voi todistaa henkilöllisyyttämme, ja tosiasia on,\nettä minulla ei ole tilaisuutta edes sitä yrittää. Lähetä täkäläiseen\nlinnaan sähkösanoma, se saa heidät vakuutetuiksi.\"\n\nHänen vastauksensa tuli heti.\n\n\"Ne eivät siellä ymmärrä sähkösanomaa. Niillä ei ole vielä kokemusta.\nLinja Lontooseen on niin uusi. Ei maksa vaivaa yrittääkään. Voisivat\nhirttää teidät. Keksikää jotakin parempaa.\"\n\nVoisivat hirttää meidät. Eipä hän aavistanut, kuinka lähelle totuutta\nhän osui. Kotvan aikaan en voinut ajatella mitään. Mutta sitten keksin\naatteen ja tiedoitin sen hänelle viipymättä:\n\n\"Lähetä tänne viisisataa valittua ritaria Lancelotin johdolla, mutta\nlähetä heti. Käske heidän ratsastaa sisään lounaisportista ja liittyä\nmieheen, jolla on valkea nauha vasemmassa käsivarressa.\"\n\nVastaus tuli heti:\n\n\"He lähtevät viimeistään puolen tunnin kuluttua.\"\n\n\"Hyvä on, Clarence. Sano nyt tälle nuorelle sähköttäjälle, että\nolen ystäviäsi ja että hänen on varottava kertomasta kenellekään\nkäynnistäni.\"\n\nNyt alkoi aparaatti puhua nuorelle miehelle, ja minä riensin matkaani.\nTein laskelmia. Puolen tunnin päästä on kello yhdeksän. Ritarit ja\nhevoset eivät raskaissa varuksissaan tee matkaa nopeasti. He kyllä\nkiirehtivät minkä voivat, ja koska nyt sää on hyvä ja kura tieltä\nennättänyt kuivua, katkaisevat he seitsemän mailia tunnissa. Pari\nkertaa täytyy heidän vaihtaa hevosia, joten ovat perillä kuuden\ntienoissa, siis vielä päiväsaikaan. He huomaavat minun valkean\nkäsivarsinauhani, ja minä saan päällikkyyden huostaani. Me piiritämme\nvankilan ja vapautamme kuninkaan käden käänteessä. Siitä tulee kaiken\nkaikkiaan hyvin vaikuttava ja maalauksellinen näytelmä, vaikkakin\nkeskipäivä kieltämättä olisi ollut vielä edullisempi dramaattisuuden\nkannalta.\n\nSaadakseni enemmän jänteitä jouseeni päätin käydä tapaamassa niitä\ntuntemiani henkilöitä, joita kadulla olin nähnyt. He pelastaisivat\nmeidät pulasta ilman ritarejakin. Mutta minun täytyi kulkea varoen\ntietäni, sillä yritys oli äärimmäisen uskallettu. Minun täytyi hankkia\nitselleni komeat vaatteet, mutta sitä ei käynyt suorittaminen yhdellä\nsiirrolla. Ei, sen täytyi tapahtua vähitellen, minun täytyi ostaa puku\ntoisensa jälkeen ja hyvinkin etäisistä myymälöistä, ja joka vaihdossa\npiti vaatekerran tulla entistä hienommaksi, kunnes vihdoin olin päässyt\nsilkkiin ja samettiin ja kypsynyt suunnitelmaani toteuttamaan. Ja nyt\nse oli pantava alulle.\n\nMutta huono onni vainosi minua! Lähimmässä kadunkulmassa juoksin pahki\nerääseen orjistamme, joka vahtimiehen seurassa kuljeskeli ympäri\nkaupunkia. Satuin juuri silloin yskimään, ja hän loi minuun silmäyksen,\njoka tunkeutui luihin ja ytimiin. Hänestä tuntui, että hän oli kuullut\ntuon yskän ennenkin. Minä astuin kiireesti läheiseen kauppaan ja\nkysyin, mitä koko myymälä maksoi, toinen silmä yhä suunnattuna kadulle.\nKumppanukset olivat pysähtyneet ja pitivät neuvottelua puodin oven\nedessä. Minä päätin paeta takatietä, jos sellainen oli olemassa. Minä\nkysyin puotineidiltä, saisinko käyttää sitä tietä etsiäkseni sitä\npaennutta orjaa, joka kuului piileksivän jossain lähistöllä. Minä\nsanoin, että olin valepukuinen vahtiupseeri ja että muuan miehistäni\nseisoi myymälän edustalla vartioimassa toista kiinni saatua orjaa.\nTahtoisiko neiti mennä sanomaan hänelle, ettei hänen tarvinnut odottaa\nkauempaa siinä, vaan että hänen oli parasta mennä takakadun ulompaan\npäähän napatakseen karkulaisen siinä kiinni, sen jälkeen kuin minä olin\najanut sen liikkeelle.\n\nHupakko hehkui innosta saada nähdä yhdenkin noista jo kuuluisista\nmurhamiehistä ja riensi suin päin toimittamaan asiaani. Minä hiivin\nulos takatietä, suljin oven jälkeeni, viskasin avaimen pois ja jatkoin\nmatkaani hymyillen ja tyytyväisenä.\n\nJa niin olin taas pilannut asiani, tehnyt taas virheen, vieläpä\nkaksinkertaisen virheen. Olisi ollut montakin tapaa suoriutua\ntuosta vahtimiehestä aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti.\nMutta minullahan on niin vahva taipumus kaikkeen vaikuttavaan ja\nmaalaukselliseen. Se on ikävin piirre luonteessani. Minä olin\nperustanut pakosuunnitelmani siihen, mikä vahdin kannalta katsoen oli\nluonnollista, muistamatta, että silloin tällöin saattaa mies ryhtyä\nsellaiseenkin, mikä hänestä ei ole luonnollista. Luonnollisinta\nhänen tällaisessa tapauksessa olisi ollut juosta kiireimmän kaupalla\njälkeeni. Hän olisi löytänyt edestään valtavan tammioven vahvoilla\nsalvoilla suljettuna. Ennenkuin hän olisi sen särkenyt, olisin minä\nmonen kadunkulman päässä vetämässä ylleni valepukua, joka antaisi\npaljon varmemman suojan Britannian röyhkeitä verikoiria vastaan kuin\nkonsanaan viaton ja ylevä luonne. Mutta sen sijaan, että mies olisi\ntehnyt niinkuin luonnollista oli, noudattikin hän ohjeitani, niin että\nkun minä tyytyväisenä itseeni ja kekseliäisyyteeni ravasin tuosta\numpikujasta avokadulle, oli käsiraudat vastassani. Olisinpa minä\ntietänyt, että se oli sellainen umpikuja! -- mutta tekemäni virheen\nkaltainen ei jää rankaisematta.\n\nMinä luonnollisesti olin loukkaantunut ja vannoin ja vakuutin, että\nolin vast'ikään noussut maihin pitkän merimatkan jälkeen -- yksinomaan\nvain saadakseni nähdä tuon paljon puhutun orjan, ymmärrättekö. Se ei\nauttanut. Orja tunsi minut. Silloin soimasin häntä siitä, että hän oli\nkavaltanut minut. Mies näytti enemmän hämmästyneeltä kuin loukatulta.\nHän levitti silmänsä selälleen ja sanoi:\n\n\"Luuletko sinä todellakin, että minä olisin antanut sinun välttää\nyhteisen hirsipuumme, sinun, jonka vuoksi meidät kaikki hirtetään? Se\nnyt vielä puuttuisi!\"\n\n\"Se nyt vielä puuttuisi\", sanoivat he, kun tarkoittivat \"sehän olisi\nnaurettavaa\" tai \"kaikkea vielä\". Omituiset puheet näillä ihmisillä.\n\nEn voinut kieltää kaikkea oikeutta hänen katsomustavaltaan, sen vuoksi\nannoin asian jäädä. Minusta on vastenmielistä riidellä, jos sillä ei\nvoida mitään saada aikaan. Sanoin siitä syystä vain:\n\n\"Ei sinua hirtetä. Ei ketään meistä hirtetä.\" Molemmat miehet\nnauroivat, ja orja sanoi: \"Sinua on tähän asti pidetty viisaan\nkirjoissa. Parasta, että koetat pitää mainettasi yllä, semminkin kun ei\nsinun pitkää aikaa tarvitse ponnistella.\"\n\n\"Maineellani ei ole mitään hätää. Ennen huomisaamua olemme jättäneet\nvankilan ja saamme itse määrätä matkamme.\"\n\nVartija, jolla oli hyvä annos huumorin tajua, osoitti peukalolla\nvasenta korvaansa ja selitti rämeällä äänellä:\n\n\"Olette kyllä jättäneet vankilan -- se on totta, ja saatte myös itse\nmäärätä matkanne, kunhan pysyttelette hänen majesteettinsa perkeleen\nhiostavilla tienoilla.\"\n\nMinä hillitsin kiivastukseni ja sanoin huolettomasti:\n\n\"Vai niin. Teistä on todennäköistä, että meidät hirtetään.\"\n\n\"Se oli todennäköistä pari minuuttia sitten, jolloin se oikeuden\npäätöksenä kuulutettiin.\"\n\n\"Mutta nyt näyttää asia teistä toiselta, sitäkö tarkoitatte?\"\n\n\"Niin. Silloin se oli todennäköistä, nyt se on järkkymättömintä totta.\"\n\nEn voinut olla sanomatta pilkallisesti:\n\n\"No, alentukaa nyt, te lain korkeaoppinen palvelija, sanomaan meille,\nmitä tiedätte.\"\n\n\"Että teidät hirtetään tänään iltapäivällä. Se laukaus osui! Nojatkaa\nminuun!\"\n\nTarvitsin, todellakin tukea. Ritarini eivät ennättäisi perille ajoissa.\nHe tulisivat kolme tuntia liian myöhään. Ei mikään mahti maailmassa\nvoinut pelastaa Englannin kuningasta eikä minua -- mikä olikin\nsurullisempaa. Surullisempaa, ei ainoastaan minun kannaltani, vaan\nkansakunnan kannalta, ainoan maailman kansoista, jolla oli edellytykset\nkukoistavaan sivistykseen. Tunsin pahoinvointia. En sanonut mitään, ei\nollut mitään sanomista. Ymmärsin, mitä mies tarkoitti. Hän tarkoitti,\nettä kun puuttuva orja oli löydetty, ei ollut aihetta pitkittää asiaa,\nvaan pantaisiin se toimeen jo tänään. Puuttuva orja oli löydetty, niin\nollen siis...\n\n\n\n\nKAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.\n\nLancelot herra saapuu ritarien seuraamana avuksemme.\n\n\nKello läheni neljää iltapäivällä. Tapahtumapaikka kaupungin muurien\nulkopuolella. Ihana päivä, viileä ja miellyttävä, aurinko paisteli\nherttaisesti -- kaikki omiaan herättämään ihmisessä enemmän elämän\nhalua kuin kuoleman. Kansanjoukko oli tavattoman suuri, sitä riitti\nmiltei silmänkantamattomiin. Eikä kuitenkaan yhdelläkään meistä\nkurjista penteleistä ollut ainoatakaan ystävää siinä. Se ajatus herätti\nsurumielisyyttä, katsoipa sitä miltä kannalta hyvänsä. Siellä istuimme\nme korkealla mestauslavallamme alttiina koko tuon vihollisjoukon\nvihalle ja pilkalle. Meistä oli tehty vapaa näytäntö. Aatelisia ja\nylhäisiä varten oli rakennettu upea aitio, ja nämä olivatkin saapuneet\nnaisineen täysilukuisina tilaisuuteen. Me tunsimme useita heistä.\n\nKuningas valmisti yleisölle aivan odottamatta virkistävän välipalan.\nSamassa silmänräpäyksessä kuin meidät vapautettiin raskaista\nkahleistamme, hyppäsi hän pystyyn fantastisissa ryysyissään, kasvot\ntuntemattomiksi runneltuina ja julisti, että hän oli Arthur, Britannian\nkuningas, ja uhkasi ankaralla rangaistuksella jokaista, joka\nuskaltaisi hiuskarvankaan katkaista hänen pyhästä päästään. Kuninkaan\nsanat otettiin vastaan raikuvalla naurulla. Se haavoitti hänen\narvontunnettaan, ja hän panssaroitui nyt mitä syvimpään vaitioloon,\nvaikka kansanjoukko pyysi häntä jatkamaan ja koetti kannustaa häntä\nsiihen vihellyspillein ja huudoin:\n\n\"Antakaa hänen puhua! Kuningas! Hei, kuningas! Hänen nöyrimmät\nalamaisensa isoavat ja janoavat viisauden sanoja herransa, pyhän ja\nylevän ryysykuninkaan huulelta!\"\n\nMikään ei auttanut. Hän verhoutui majesteetilliseen vakavuuteen ja\nistui välittämättä vähääkään herjausten ja loukkausten tulvasta. Hän\noli todella suuri laadussaan. Ajatuksissani olin minä irroittanut\nvalkean siteeni ja kietonut sen oikeaan käsivarteeni. Kun kansanjoukko\nhuomasi sen, kohdisti se herjauksensa minuun:\n\n\"Tuo merimies on kai kuninkaan ministeri! Ainakin hänen kalliista\narvonmerkeistään päätellen!\"\n\nAnnoin heidän riemuita, kunnes väsyivät. Silloin sanoin:\n\n\"Niin, minä olen hänen ministerinsä, Poosu, ja huomenna saatte kuulla\nCamelotista uutisia, jotka --\"\n\nPitemmälle en päässyt. Ääneni hukkui naurun ja herjausten pauhuun.\nMutta pian tuli hiljaista taas, sillä Lontoon sheriffit alkoivat\nliikehtiä, ja se oli merkki siitä, että toimitus pian alkaisi.\nHiljaisuuden vallitessa kuulutettiin kansalle meidän rikoksemme ja\nluettiin julki kuolemantuomio, minkä jälkeen kaikki paljastivat päänsä\npapin lukiessa rukouksen.\n\nNyt sidottiin silmät eräältä orjalta, ja pyöveli hissasi nuoransa ylös.\nJalkojemme juuressa kulki maantie, joka erotti meidät kansanjoukosta\n-- hyvin hoidettu suora tie. Poliisit estivät kansanjoukkoa sulkemasta\nsitä. Kuinka ihanaa olisikaan ollut nähdä viidensadan ritarini\nkarauttavan sitä pitkin paikalle! Mutta se ei ollut mahdollista. Annoin\nkatseeni kiitää tietä myöten niin pitkälle kuin silmä kantoi -- ei\nritarin häivettäkään!\n\nNykäys, ja orja killui sätkien kamalasti jaloillaan, jotka oli jätetty\nsitomatta.\n\nToinen nuora vedettiin esiin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä killui\ntoinen orja.\n\nHetken päästä kiemurteli kolmas ilmassa. Se oli kauheata. Käänsin\npois pääni. Kun jälleen katsoin lavalle, oli kuningas poissa. Hänen\nsilmiään juuri sidottiin. Lamaannuin niin, etten voinut jäsentäkään\nliikuttaa, tunsin tukehtuvani, kieleni oli jähmettynyt. Nyt oli side\npaikoillaan, ja hänet talutettiin köyden alle. En voinut vapautua\nvoimattomuudestani. Mutta kun näin heidän pujottavan nuoraa hänen\nkaulaansa, oli herpaannus kuin pyyhkäisty pois, ja minä syöksyin\npyöveliä kohti pelastaakseni kuninkaan. Samassa osui katseeni tielle\n-- mitä näen? -- siellä ne huristavat kohti -- viisisataa asestettua\nritaria -- polkupyörillä!\n\nKomeampaa näkyä ei ole milloinkaan nähty. Töyhdöt hulmusivat,\nhaarniskat välkkyivät auringossa, vilisevänä kiekkoparina seurasi pyörä\npyörää niin pitkälle kuin silmä kantoi.\n\nMinä heilautin oikeaa kättäni, kun Lancelot ennätti perille -- hän\ntunsi minut käsivarsisiteestäni -- minä työnsin nuoran ja silmäsiteen\nsyrjään ja huusin:\n\n\"Polvillenne, te konnat, maahan jok'ainoa ja tervehtikää kuningasta!\nKen niskuroi, syö illallisensa helvetissä.\"\n\nMinä puhun aina siihen tyyliin, kun tahdon terästää vaikuttavaisuuden\nhuippuunsa. Oli muhkea näky, kun Lancelot ja pojat ryntäsivät\nmestauslavalle ja pyyhkivät alas sheriffit ja muut. Ja somaa oli nähdä\nhölmistyneen joukon lankeavan polvilleen ja rukoilevan häpäisemältään\nkuninkaalta armoa. Ja kun hän seisoi siinä, muista erillään, ja\nrepaleissaan otti vastaan heidän kunnioituksensa, ajattelin sydämeni\nsyvyydessä, että sittenkin on jotakin suurenmoista kuninkaan liikkeissä\nja ryhdissä.\n\nOlin äärettömän tyytyväinen. Tilanne kokonaisuudessaan oli koreimpia\nvaikutelmia, mitä milloinkaan olen saanut aikaan.\n\nSiinä parhaillaan nautiskellessani tulee joku takaapäin ja lyö minua\nolkapäälle. Kuka se oli muu kuin Clarence. Hän sanoi nykyiskielellä:\n\n\"Tämä taisi käydä yllätyksestä, vai mitä. Tiesin, että tällainen olisi\nteidän makuunne. Pojat olivat saaneet pitkän aikaa treenata yksikseen\nja paloivat halusta näyttää, mihin pystyivät.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\nJenkin ja ritarien taistelu.\n\n\nNiin olimme jälleen kotona Camelotissa. Pari päivää kotiintulomme\njälkeen löysin aamiaispöydässä lautaseltani sanomalehden vielä kosteana\npainon jäljiltä. Minä silmäsin ilmoitussivua tietäen löytäväni sieltä\njotakin, joka koskisi minua henkilökohtaisesti. Minä toistan sen tässä\njättämällä pois painovirheet, ylösalaisin kääntyneet kirjaimet j.n.e.:\n\n    _Kuninkaan käskystä_.\n\n    Täten tehdään kaikkien tiettäväksi, että koska suuri lordi ja\n    jalo ritari Sagramor le Desirous herra on alentunut taistelemaan\n    Kuninkaan ministerin Hank Morganin kanssa, joka on tunnettu\n    myös liikanimeltä Poosu, kohtaavat nämä toisensa Camelotin\n    kilpakentällä kuudennentoista päivän neljäntenä aamuhetkenä\n    ensitulevassa kuussa. Taistelu käydään elämästä ja kuolemasta,\n    koska loukkaus on kuolettavaa laatua eikä salli muuta sovitusta.\n\nToimituksen viittaus asiaan oli Clarencen käsialaa. Se kuului\nseuraavasti:\n\n    _Kuninkaan käskystä_.\n\n    Silmäys ilmoituspalstoillemme kertoo lukijalle, että yleisöllä\n    on odotettavissa harvinaisen mielenkiintoinen huvitilaisuus\n    turnauspaikalla Taiteilijain nimet ovat takeina tilaisuuden\n    arvosta. Pilettitoimisto avataan t.k. kolmantenatoista päivänä\n    k:lo 12. Pääsymaksu 3 senttiä, numeroiduilta paikoilta 5. Voitto\n    lankeaa sairaalarahaston hyväksi. Kuningaspari ja koko hovi\n    tulevat olemaan läsnä. Ainoastaan näille sekä sanomalehtimiehille\n    ja papistolle on pääsy tähän kisatilaisuuteen vapaa. Yleisöä\n    varoitetaan pääsylippuja kauppaavista keinottelijoista\n    Sellaiset liput ovat kelvottomia. Kaikki tuntevat Poosun ja\n    pitävät hänestä, kaikki tuntevat Sagramor herran ja pitävät\n    hänestä. Saapukaamme sinne joukolla ja toivottakaamme\n    pojille: \"Lykky myötä!\" Muistakaa, että tulot on määrätty\n    hyväntekeväisyystarkoitukseen laitoksen hyväksi, jonka\n    laajasuuntainen hyväntekeväisyys ojentaa sydämenlämmöstä hehkuvan\n    kätensä kaikille, jotka kärsivät, rotuun uskoon, säätyyn tai\n    ammattiin katsomatta -- ainoa armeliaisuuslaitos, jonka sääliä\n    ei mikään poliittis-uskonnollinen sulkuläppä säännöstele vaan\n    joka sanoo: \"Täällä virtaavat raikkaat vedet, tulkaa kaikki, niin\n    saatte virvoituksen.\" Tuokoon jokainen kortensa kekoon. Ottakaa\n    piparpähkinöitä ja karamelleja mukaan ja huvitelkaa kerrankin\n    perin pohjin. Leivoksia ja rintasokeria myydään paikalla, myös\n    sirkuslimonaadia -- kolme tippaa sitruunamehua tynnyrilliseen\n    vettä.\n\n    _Nämä ovat ensimmäiset turnajaiset uuden lain aikana joka sallii\n    taistelevien valita vapaasti aseensa. Ottakaa se suosiolliseen\n    huomioonne._\n\nMääräpäivään mennessä ei koko Britanniassa puhuttu muusta kuin\ntästä taistelusta. Kaikki muut aiheet tuntuivat vähäpätöisiltä sen\nrinnalla; ne eivät kiinnittäneet kenenkään mieltä. Ei niin, että\nturnaaminen sinänsä olisi ollut mitään erikoista. Ottelua ei liioin\ntehnyt epätavalliseksi se, että siihen otti osaa pyhän Graalin\nlöytäjä, sillä Sagramor herra ei kerta kaikkiaan ollut sitä löytänyt.\nEi liioin se, että toisena riitapuolena oli järjestyksessä toinen\nvaltakunnan mahtimiehistä. Ei, kaikki tuollaiset seikat olivat aivan\njokapäiväisiä. Ja kuitenkin oli syytä yllin kyllin siihen tavattomaan\nmielenkiintoon, jonka lähestyvä ottelu sai osakseen. Oleellisin syy oli\nsiinä, että koko kansa tiesi, että tulossa ei ollut taistelu kahden\ntavallisen ihmisen välillä, vaan kahden mahtavan noidan; ottelu, jossa\nei kysytty lihaksia, vaan hengenvoimaa, ei inhimillistä kuntoa, vaan\nyli-inhimillistä taitoa ja viisautta, ratkaiseva taistelu ylivallasta\naikakauden kuuluisimpain taikureitten kesken. Pidettiin selvänä,\nettä uljaimpienkaan ritareitten kaikkein ihmeellisimpiä urotöitä ei\nvoitaisi verratakaan tähän näytelmään. Ne olivat lastenleikkiä tämän\nsalaperäisen ja valtaavan jumalten kamppailun rinnalla. Niin, koko\nmaailma tiesi, että kysymyksessä oli kaksintaistelu Merlinin ja minun\nkesken, hänen taikavoimiensa ja minun taikavoimieni mittely. Tiedettiin\nMerlinin ahertaneen yötä päivää varustaakseen Sagramor herran aseet\nyliluonnollisilla ominaisuuksilla ja hankkineen hänelle ilman hengiltä\nkevyen harson, joka tekisi hänet näkymättömäksi vastustajalleen, mutta\nei muille. Näissä aseissaan ja varuksissaan Sagramor herra saattoi\nseistä tuhatta ritaria vastaan; häneen eivät mitkään noitakeinot\ntehonneet. Nämä tosiasiat olivat luotettavia. Niihin nähden ei ollut\npienintäkään epäilystä; mitä aihetta olisi ollut niitä epäillä? Vain\nyksi kysymys oli jäljellä: olisiko olemassa joitakin Merlinille\ntuntemattomia noitakeinoja, joilla minä tekisin Sagramor herran hunnun\nnäkyväiseksi ja hänen varustensa taian tehottomaksi? Tämä kysymys\njuuri saisi ratkaisunsa areenalla. Siihen asti täytyi maailman häilyä\nepävarmuudessa.\n\nOltiin siis sitä mieltä, että pelissä oli suuret panokset. Mutta kuinka\nsuuret, sitä nuo ihmiset eivät osanneet aavistaakaan. Kysymyksessä\nei ollut enempää eikä vähempää kuin koko _vaeltavan ritariuden elämä\ntai kuolema_. Minä olin todellakin taistelija, mutta en mikään\nmustan tieteen esitaistelija, minä taistelin selvän, kaikesta\ntunteellisuudesta vapaan terveen järjen ja ymmärryksen puolesta.\nMinä ratsastin areenalle joko tuhotakseni vaeltavan ritariuden tai\nkaatuakseni sen uhrina.\n\nSuuri oli katsojille varattu tila, mutta ainoatakaan paikkaa ei ollut\nvapaana kello kymmeneltä aamupäivällä. Jättiläismäinen parveke oli\nkoristettu lipuin, viirein ja kallisarvoisin kankain. Parvekkeelle oli\nahdettu muutamia tynnyrinaloja alakuninkaita ja heidän seuralaisiaan\nsekä brittiläistä ylimystöä. Oma kuninkaamme saattueineen oli ottanut\nhuostaansa etumaiset paikat. Jokainen yksilö parvekkeella oli kuin\nmikäkin heijastava prisma prameissa silkki- ja samettiverhoissaan;\nkokonaisvaikutukselle taas ei voi löytää sattuvampaa vertauskuvaa kuin\nauringonlaskun ja revontulten taistelu ylisellä Mississipillä. Mahtava\nkenttä areenoineen, kirjavine teltteineen ja lippuineen oli myös kaunis\nnäky. Erikoisen komea oli areenan yläpäähän pystytetty teltta, jonka\njokaisella ovella seisoi kookas kunniavahti ja jonka viereen, hulmuavan\nlipun alle, oli ripustettu välkkyvä kilpi, turnausmenojen vaatima\nhaasteväline. On otettava huomioon, että paikalle oli saapunut jokainen\nritari, jolla oli hitunenkaan kunnianhimoa tai säätytunnetta. Minun\ntunteeni heitä ja heidän luokkaansa kohtaan ei ollut mikään salaisuus,\nja he olivat nyt päättäneet käyttää tilaisuutta hyväkseen. Jos minä\nvoittaisin Sagramor herran, olisi muilla ritareilla oikeus haastaa\nminut taistelemaan kanssaan niin kauan kuin katsoin voivani uusiin\notteluihin antautua.\n\nKentän alapäässä oli vain kaksi telttaa, toinen varattu minulle, toinen\npalvelijalleni. Määrättyyn aikaan antoi kuningas merkin, ja airuet\nastuivat valkeissa viitoissaan esiin ja julistivat taistelevien nimet\nja riidan aiheen. Sitä seuranneen hiljaisuuden katkaisi kaikuva torven\ntoitotus, merkki siitä, että meidän oli käytävä esiin. Kansanjoukko\npidätti henkeään, ja harras uteliaisuus loisti kaikista kasvoista.\n\nTelttansa suojasta ratsasti esiin suuri Sagramor herra komeana ja\npeloittavana rautamuurina. Hänen valtava peitsensä törrötti jäntevän\nkäden pitelemänä pystysuoraan taivasta kohti. Sotaratsun pää ja rinta\noli peitetty terässuojuksiin, sen ruumista verhosi kallisarvoinen\nsatulavaate, joka miltei laahasi maata. Kieltämättä muhkea näky.\nKansanjoukko kohotti voimallisen ihastus- ja tervetuliaishuudon.\n\nSitten menin minä esiin. Minua ei tervehditty riemunhuudoin. Hetkisen\nvallitsi ihmettelevä, kaunopuheinen hiljaisuus, mutta sitten syöksähti\nmahtava nauruntyrske kautta ihmismeren. Sen keskeytti kuitenkin\nvaroittava torven törähdys. Olin pukeutunut kaikkein yksinkertaisimpaan\nja kevyimpään voimistelupukuun, ihonvärisiin trikoohousuihin ja\npaitaan, vain lanteilla siniset silkkipuuhkat, päässä ei minulla ollut\nmitään. Hevoseni oli keskikokoinen, mutta nopea liikkeiltään, hieno\njäseninen ja virkku kuin vinttikoira. Kaunis se oli seistessään siinä\nvapaana ja kiiltäväkarvaisena ilman mitään verhoja -- ellen ota lukuun\nsuitsia ja satulaa.\n\nRautatorni ja pramea sänkyhuopa tulivat -- painostaan huolimatta\n-- sirosti pyörähdellen turnauspaikalle, ja me tipsutimme aivan\nkevyesti heitä vastaan. Me pysähdyimme, torni tervehti, minä vastasin\ntervehdykseen. Sitten torni ja me pyörähdimme ympäri ja ratsastimme\nrinnatusten suuren katoksen luo, pysäytimme hevosemme kuninkaan ja\nkuningattaren eteen, tervehtien heitä kunnioittavasti. Kuningatar\nhuudahti:\n\n\"Mitä näenkään, Poosu herra, aiotteko taistella alasti, ilman peistä,\nilman miekkaa, ilman --\"\n\nMutta kuningas keskeytti hänet ja antoi muutamin kohteliain sanoin\nhänen ymmärtää, että se oli asia, joka ei kuulunut hänelle. Taas\nkajahti merkkitorvi, ja me ratsastimme kumpikin omaan päähämme kenttää\nja asetuimme asentoon. Nyt astui vanha Merlin aitaukseen ja heitti\nSagramor herran harteille hämähäkinverkon tapaisen harson, joka heti\nmuutti hänet \"Hamletin\" haamuksi. Kuningas antoi merkin, Sagramor herra\nlaski peitsensä tanaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuli\nhuimaavaa vauhtia kenttää pitkin, harso takana hulmuten. Minä kiisin\nkuin nuoli häntä vastaan, höristellen korviani ikäänkuin olisin kuullut\ntuon näkymättömän ritarin aseman, lähestynyt häntä kuulon turvin enkä\nnäön. Myrskyisenä kuorona kaikuivat hänelle tarkoitetut kehoitushuudot,\nja yksi ainoa uskalias ääni lähetti minulle nämä elähdyttävät sanat:\n\n\"Pidä varasi, piippukinttu!\"\n\nOlen kiitollinen Clarencelle tuosta palveluksesta ja ennen kaikkea\nhänen onnellisesta sananvalinnastaan. Kun uhkaava peitsenkärki oli\npuolentoista kyynärän päässä rinnastani, suistin minä kevyesti hevoseni\nsyrjään, ja mahtava ritari syöksyi ohi osumatta. Sillä kerralla\npalkittiin minua runsain suosionhuudoin. Me käännyimme, järjestimme\nsuitset ja ryntäsimme taas toisiamme vastaan. Taas iski ritarin peitsi\nilmaan, ja voimakkaat suosionhuudot kaikuivat minulle. Sama juttu\ntoistui vielä kerran ja aiheutti sellaisen suosionosoitusten myrskyn,\nettä Sagramor herra suuttui, muutti taktiikkaa ja ryhtyi ajamaan\nminua takaa. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Kilpajuoksussa\nolivat kaikki edut minun puolellani: minä pujahdin syrjään, milloin\nhyväksi näin, taputinpa kerran häntä ohimennen selkäänkin. Lopuksi\nosat olivat vaihtuneet, minä vainosin häntä, ja miten hän kiertelikään\nja käänteli, ei hänen onnistunut päästä taakseni. Pian hän oli\nsaanut kylläkseen koko menosta ja vetäytyi takaisin omaan päähänsä\nkenttää. _Hänen_ itsehillintänsä oli nyt lopussa, hän unohti itsensä\nja sinkosi vasten kasvojani loukkauksen, joka sai vuorostaan minun\nvereni lämpenemään. Minä otin nyt lassoni satulannupista ja selvitin\nnuoran oikeaan käteeni. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet, kun hän nyt\nteki hyökkäyksen. Nyt oli kysymyksessä viiltävin tosi, hänen katseensa\nhehkui verta. Minä näyttelin huoletonta, istuin rennosti hevoseni\nselässä ja heilutin köyttä harvakseen pääni yläpuolella. Kun hän lähti\nryntäämään, ratsastin häntä kohti, noin kymmenen jalan päässä hänestä\nannoin nuoran käärmemäisin kiemuroin halkoa ilmaa, väistyin syrjään,\nkäännyin ja pysäytin harjoitetun juoksijani, joka nyt seisoi valmiina\nkestämään raivoisan tempauksen. Seuraavassa silmänräpäyksessä jännittyi\nnuora suoraksi ja veti Sagramor herran satulasta. Oi taivas sitä\nhämmästystä!\n\nUutuuden viehätys on vastustamaton. Nämä ihmiset eivät ennen\nolleet nähneet yhtään cowboy-esitystä ja olivat aivan suunniltaan\nihastuksesta. Kaikilta tahoilta huudettiin:\n\n\"Da capo! Da capo!\" [Italiaa = \"alkupäästä\", suosionhuuto konsertissa,\nkun halutaan kuulla esitys uudelleen. -- _Suomentajan selitys_.]\n\nIhmettelin, mistä he olivat sen sanan saaneet; mutta hetki ei ollut\notollinen kielitieteellisten kysymysten käsittelyyn. Koko vaeltava\nritariparvi alkoi näet surista levottomasti, ja minä päätin takoa\nniin kauan kuin rauta oli kuumana. Heti kun lassoni oli irroitettu ja\nSagramor herra laahattu telttiinsä, käärin minä sen taas vyyhdelle,\nasetuin asentoon ja aloin heiluttaa silmukkaa pääni ympäri. Olin varma,\nettä saisin käyttää sitä heti, kun he olivat ennättäneet sopia Sagramor\nherran lähimmästä seuraajasta. Eikä se kestäisi kauan, sillä innokkaita\nkandidaatteja oli yllin kyllin. Tuokiossa olivat he suorittaneet\nvalinnan. Hervis de Revel herra oli se onnenpoika.\n\n_Surrr!_ Hän tuli kohisten kuin kulovalkea. Minä väistyin syrjään. Hän\nsyöksyi salamana ohi, minun jouhisilmukkani kaulassaan. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli hänen satulansa tyhjänä.\n\nMinä sain yhden _da capon_ ja toisen ja kolmannen ja neljännenkin.\nKun olin kieräyttänyt viisi rautapaitaa satulasta, alkoi sillä puolen\nnäyttää hieman heikolta. He kokoontuivat neuvotteluun. Tulokseksi\ntuli, että heidän mielestään oli aika luopua etiketistä ja lähettää\nsuurimpansa ja parhaimpansa minua vastaan. Tuon pikku maailman ihmeeksi\npyydystin minä lassollani ensin Lamorak de Galis herran ja hänen\njälkeensä Galahad herran. Nyt ei heillä ollut enää valinnan varaa,\nheidän oli pantava peliin komeimmista komein, uljaimmista uljain, suuri\nLancelot herra itse.\n\nMiltäkö minusta tuntui sillä hetkellä? Kyllä minä olin vähän niinkuin\nylpeä. Tuossa istui Arthur, Britannian kuningas, ja tuossa Guenever.\nNiin, ja sitten joukoittain alakuninkaita ja varakuninkaita, ja hieman\netäämpänä telttaleirissä mainehikkaita ritareita kaikista maista,\nniiden joukossa itse ritariuden kukka, Pyöreän pöydän ritarit, nuo\nkristikunnan kuuluisimmat. Ja merkillisin heistä kaikista, hän, joka\noli heidän aurinkokuntansa keskus, oli tuossa minun edessäni, peistään\npunniten, itse tuhansien vetoavien katseiden polttopisteenä. Ja minä\n-- minä istuin tässä yksinäni ja asettelin paulaa hänen varalleen.\nSisäisen katseeni eteen siirtyi erään länsi-hartfordilaisen tytön rakas\nkuva, ja minä toivoin, että hän olisi nähnyt minut silloin.\n\nSamassa silmänräpäyksessä ryntäsi voittamaton sankari vihurina minua\nkohti -- koko hovi nousi istuimiltaan ja kumartui eteenpäin -- tuhoa\ntuottavat silmukat suhahtivat ilmassa, ja ennenkuin kukaan aavistikaan,\nlaahasin minä Lancelot herraa perässäni pitkin kenttää ja vastailin\nsormisuukkosin liehuville nenäliinoille ja jyriseville suosionhuudoille.\n\nKääriessäni kokoon lassoa mumisin voiton hurmiossa hiljaa itsekseni:\n\"Voitto on täydellinen -- kukaan muu ei uskalla astua minua vastaan\n-- vaeltavan ritariuden aika on mennyt!\" -- Mutta ajatelkaa minun ja\nmuittenkin hämmästystä, kun taas kuuluu tuttu torven toitotus, ja\nmeille julistetaan, että vielä yksi kilpailija on asettunut radalle.\nSiinä uutisessa oli jotakin hämäräperäistä. En voinut selittää sitä.\nPian kuitenkin huomasin Merlinin hiipivän poispäin minusta, ja kun\nsilmäsin kupeelleni, oli lassoni kadonnut. Tuo vanha silmänkääntäjä oli\nluonnollisesti varastanut sen ja piilottanut avaraan kaapuunsa.\n\nTaas torven toitotus. Silmäsin radalle. Sagramor herra ratsasti\nuudelleen esiin, varukset tomusta harjattuina ja huntu järjestettynä\nsomasti hartioille. Minä ratsastin häntä kohti ikäänkuin olisin\nkavionkapseesta päätellyt, missä päin hän oli. Hän sanoi:\n\n\"Sinulla on herkkä kuulo, mutta se ei pelasta sinua tältä!\" -- ja hän\nsipaisi ison miekkansa kahvaa. \"Jos sinä et hunnun vaikutuksesta voi\nnähdä sitä, niin tiedä, ettei se ole mikään kevyt peitsi, vaan miekka\n-- ja minä sanon sinulle ennakolta, että sitä sinä et vältä!\"\n\nHänen kypärinsä silmikko oli auki, ja hänen hymystään puhui\nkuoleman-uhka. Oli selvää, että en voisi välttää hänen miekkaansa.\nTällä kerralla täytyi jommankumman kuolla. Rinnatusten ratsastimme taas\ntervehtimään kuninkaallisia. Tällä kertaa oli kuningas liikutettu.\n\n\"Missä on sinun ihmeellinen aseesi?\" kysyi kuningas.\n\n\"Joku on varastanut sen, herra.\"\n\n\"Eikö sinulla ole toista käsillä?\"\n\n\"Ei, oli vain yksi mukanani.\"\n\nNyt puuttui Merlin keskusteluun.\n\n\"Hänellä oli vain yksi siitä syystä, että niitä on olemassa vain yksi.\nTuo ase on ainoa laatuaan. Se kuuluu merenhenkien kuninkaalle. Tämä\nmies on petturi, tietämätön heittiö, muutoin olisi hänellä ollut selko\nsiitä, että tuota asetta ei voi käyttää kuin kahdeksassa ottelussa. Sen\njälkeen se katoaa -- palaa kotiinsa meren alle.\"\n\n\"Hän on siis aseeton\", sanoi kuningas. \"Sagramor herra, sallikaa hänen\nlainata ase.\"\n\n\"Minä lainaan hänelle\", sanoi Lancelot herra ja nilkutti esiin. \"Hän on\nritari niin urhoollinen kuin kukaan nykyään elävistä, ja siksi hän on\nsaava minun aseeni.\"\n\nHän vei kätensä kupeelleen ottaakseen esiin miekkansa, mutta Sagramor\nherra sanoi:\n\n\"Seis, niin ei saa tapahtua! Hänen on taisteltava omine aseineen.\nHänen etuoikeutensa oli valita ne ja tuoda mukanaan. Jos hän on tehnyt\nvirheen, on hän yksin vastuussa siitä.\"\n\n\"Ritari\", sanoi kuningas, \"sinä annat vihasi johtaa itsesi harhaan. Se\nsumentaa järkesi. Haluatko tappaa alastoman, aseettoman miehen?\"\n\n\"Jos niin teet, saat vastata siitä minulle\", sanoi Lancelot herra.\n\n\"Minä en kieltäydy vastaamasta yhdellekään ritarille, joka sitä\nhaluaa\", ilmoitti Sagramor herra kiihkeästi.\n\nMerlin, joka hykerteli käsiään ja hymyili kaikkein alhaisinta,\nvahingoniloisinta hymyään, puuttui nyt puheeseen: \"Hyvin sanottu,\nerinomaisesti sanottu! Ja nyt on puhuttu kylliksi. Antakoon herrani ja\nkuninkaani taistelumerkin.\"\n\nKuninkaan oli pakko mukautua. Torven toitotus kajahti, me ratsastimme\npaikoillemme ja otimme asennot. Siinä me nyt seisoimme sadan kyynärän\npäässä toisistamme, jäykkinä ja liikkumattomina kuin ratsastajapatsaat.\nSeisoimme niin ainakin minuutin ajan kuolonhiljaisuuden vallitessa;\nkaikki katsoivat meihin liikahtamatta. Oli kuin kuninkaalla ei olisi\nollut sydäntä antaa merkkiä. Viimein hän kuitenkin kohotti kätensä:\nkirkas toitahdus kuului. Sagramor herran pitkä kalpa piirsi välkkyvän\nkaaren ilmaan. Oli komeata nähdä hänen tulevan. Minä istuin hiljaa.\nHän läheni. Minä en liikahtanutkaan. Ihmiset kauhistuivat niin, että\nhuusivat minulle:\n\n\"Pakene, pakene! Pelasta itsesi! Sehän on murha!\"\n\nMutta minä en siirtynyt tuumaakaan, ennenkuin tuo mahtava soturi oli\npäässyt viidentoista askeleen päähän. Silloin tempasin rakuunapistoolin\nkotelosta, se väikähti, pamahti ja oli taas kotelossaan, ennenkuin\nkukaan kunnolla tiesi, mitä oli tapahtunut.\n\nOhitseni juoksi hevonen ilman ratsastajaa, ja Sagramor herra makasi\nhengetönnä maassa.\n\nPaikalle rientävä väki mykistyi, kun näki hengen lähteneen, vaikk'ei\nvoitu löytää mitään näkyvää syytä siihen, mitään ulkonaista vauriota,\nmitään haavaa. Pyöreä reikä tosin näkyi rintahaarniskassa, mutta\nsellaista pikkuseikkaa ei otettu huomioon, ja kun kuulan haava ei\ntuollaisessa paikassa aiheuta voimakasta verenvuotoa, ei verta\ntullut lainkaan näkyviin -- se imeytyi haarniskan täytteisiin.\nRuumis laahattiin kuninkaan ja ylhäisön tarkasteltavaksi. He olivat\nluonnollisesti hyvin hämmästyneitä. Minua pyydettiin selittämään\nihmettä, mutta minä seisoin liikkumattomana kuin kuvapatsas ja sanoin:\n\n\"Jos se on käsky, tulen minä; mutta kuninkaani tietää, että minä seison\npaikalla, missä taistelulait määräävät minun pysymään niin kauan kuin\njoku haluaa koetella voimiaan kanssani.\"\n\nOdotin. Kukaan ei haastanut minua. Silloin sanoin: \"Jos täällä\non keitään, jotka epäilevät, etten ole voittanut rehellisellä ja\nkunniallisella tavalla, en odota heiltä haastetta, vaan haastan itse.\"\n\n\"Ritarillinen haaste, joka tuottaa tekijälleen kunniaa\", sanoi\nkuningas. \"Kenet nimeät ensiksi?\"\n\n\"En ketään. Minä haastan kaikki yht'aikaa. Tässä seison ja kehoitan\nEnglannin ritaristoa käymään minua vastaan, ei yksi kerrallaan, vaan\nkaikki summassa.\"\n\n\"Mitä hulluja?\" huudahti parisenkymmentä ritaria. \"Olette kuulleet\nhaasteen. Noudattakaa sitä tai julistan teidät kaikki pelkureiksi ja\nvoitetuiksi.\"\n\nSe oli vain \"bluffia\", silmäinlumetta, se. Semmoisissa tilanteissa\nei ole haitaksi olla karskin näköinen ja panna peliin sata kertaa\nenemmän kuin omistaa. Neljässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa\nviidestäkymmenestä ei kukaan käy peliin, ja rahat ovat omia. Mutta\ntämän ainoan kerran -- niin, kerrassaan kiukuttavaa! Viivana keikahti\nviisisataa ritaria satulaan, ja ennenkuin ennätin silmääni räpäyttää,\noli koko joukko liikkeessä ja piti tiukkaa kurssia minua kohti.\nSieppasin molemmat pistoolini esiin ja aloin mitata etäisyyttä ja tehdä\nlaskelmia.\n\nPam! Etumaisin satula tyhjänä. Pam! Toinenkin. Pam-pam! Kaksi\nlisää. Mitenkähän käy? Ratkaisu oli hiuskarvan varassa. Jos minun\nei onnistuisi vielä yhdennellätoistakaan laukauksella saada herroja\nvakuutetuiksi, olisi kahdestoista surmani. Senpä vuoksi en ole\nmilloinkaan tuntenut niin vilpitöntä iloa kuin yhdeksännen kuulani\nkaadettua miehensä, jolloin havaitsin joukossa sitä epäröintiä, joka\non pakokauhun ennemerkki. Kohotin molemmat pistoolini ja tähtäsin\n-- seisahtunut joukko oli silmänräpäyksen hiljaa, mutta sitten se\nhajaantui ja pakeni.\n\nVoitto oli saatu! Vaeltavan ritariuden aika oli ikipäiviksi mennyt!\nSivistyksen maahantulo oli alkanut. -- Miltäkö minusta tuntui?\nKoettakaa kuvitella.\n\nEntä veli Merlin? Hänen osakkeensa olivat taas laskeneet. Joka kerran\nkun silmänkääntötaito yritti mitellä voimiaan tieteellisen taikuuden\nkanssa, joutui se alakynteen.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENES LUKU.\n\nKolme vuotta myöhemmin.\n\n\nKun kerran olin katkaissut vaeltavalta ritariudelta selkärangan, en\npitänyt enää välttämättömänä salata puuhiani. Jo seuraavana päivänä\nhämmästytin maailmaa paljastamalla salaiset kouluni ja kaivokseni,\nsystemaattisesti järjestetyt tehtaani ja konepajani. Toisin sanoen:\nminä levitin yhdeksännentoista vuosisadan kuudennen vuosisadan silmäin\neteen.\n\nOn aina erikoisen viisasta nopeasti täydentää kerran saavutetut edut.\nRitarit oli joksikin aikaa nöyryytetty. Mutta jos mielin pitää heidät\njatkuvasti siinä tilassa, täytyi minun tyystin herpaannuttaa heidät.\nMuusta ei ollut apua. Katsokaas, minä luotin taannoin turnauskentällä\n\"bluffiin\", silmäinlumeeseen. He voisivat perästäpäin päästä siitä\nselville, jos minä soisin heidän olla rauhassa. Minä en siis saanut\nantaa heille aikaa, enkä niin tehnytkään.\n\nUudistin haasteeni, kaiverrutin sen kupariin ja asetutin haastetauluja\nkaikkialle, missä papit saattoivat niitä kansalle lukea, ja kuulutin\nsen lisäksi sanomalehdissä.\n\nEn ainoastaan uudistanut haastettani: -- suurensin sen suhteita.\nMinä pyysin ritareita määräämään vissin päivän, ja minä ottaisin\nviidenkymmenen apulaisen kanssa taistellakseni koko maailman ritaristoa\nvastaan ja tuhotakseni sen.\n\nEikä se ollut enää silmäinlumetta. Minä tarkoitin mitä sanoin; minä\nvoin myöskin täyttää mitä olin luvannut. Haasteeni sanamuotoa ei\nvoinut käsittää väärin. Paksupäisimmillekin ritareille kävi selväksi,\nettä kysymyksessä oli joko kaatua tai väistyä. He olivat viisaita ja\nvalitsivat jälkimmäisen vaihtoehdon. Kolmena lähivuotena en kokenut\nheidän taholtaan sanottavia ikävyyksiä.\n\nKuvitelkaa nyt, että nuo kolme vuotta ovat kuluneet. Ja katselkaa\nympärillenne Englannissa. Onnellinen, kukoistava maa, aivan\nihmeellisesti muuttunut. Kouluja kaikkialla ja erinäisiä korkeampia\noppilaitoksia. Monta melko hyvää sanomalehteä. Jopa kirjallisuuskin\noli alulla. Humoristi Dinadan herra hääri ensimmäisenä sillä alalla\njulkaisten joukon kuluneita sukkeluuksia, jotka tuhatkolmesataa vuotta\nolivat olleet minulle tuttuja. Jos hän olisi antanut jäädä pois sen\nmauttoman vitsin esitelmänpitäjästä, en olisi puhunut mitään, mutta\nsitä minä en voinut sietää. Minä takavarikoin kirjan ja hirtätin\ntekijän.\n\nOrjuus oli voitettu kanta; kaikki ihmiset olivat samanarvoisia lain\nedessä; verot oli jaettu tasan. Telegrafi, telefoni, fonografi,\nkirjoituskone, ompelukone, kaikki nuo tuhannet höyryn ja sähkön\npalvelijat olivat alkaneet työskennellä yleisön hyväksi. Meillä oli\npari höyryvenettä Thamesilla, meillä oli sotahöyry, ja kauppalaivojakin\nalettiin varustaa höyrykoneilla. Olin juuri aikeissa järjestää\nretkikunnan Amerikkaa löytämään.\n\nRautateitä rakennettiin kuumeisella kiireellä. Camelotin ja Lontoon\nlinja oli jo valmiina ja avattu liikenteelle. Olin tarpeeksi\novela tehdäkseni kaikki virat, jotka olivat jossakin tekemisessä\nhenkilöliikenteen kanssa, arvokkaiksi kunniapaikoiksi. Tarkoitukseni\noli vetää mukaan aateliset ja ritarit, kasvattaa heistä hyödyllisiä\nyhteiskunnan jäseniä ja estää heitä tekemästä tyhmyyksiään. Aate\nosoittautui hyväksi, paikat olivat hyvin haluttuja. 4.30-junan\nkonduktööri oli herttua, eikä matkustajajunissa ollut yhtään\nkonduktööriä alle jaarlin arvon. Ne olivat siivoja miehiä kaikki,\nmutta kaksi parantumatonta virhettä heillä oli: he eivät suostuneet\nluopumaan ritarivaruksistaan, ja heillä oli vastustamaton taipumus\nmyydä pilettejä alle taksan -- siis varastaa yhtiöltä.\n\nOli koko maassa tuskin ainoatakaan ritaria, jolla ei olisi ollut\njotakin hyödyllistä puuhaa. He kulkivat maata ristiin rastiin\nkaikenlaisissa matkustustehtävissä. Heidän taipumuksensa vaelluksiin\nja kokeneisuutensa sillä alalla loi heidät mitä käytännöllisimmiksi\nvälikappaleiksi kulttuurin levittämistyössä. He kulkivat kautta\nvaltakunnan puettuina rautavaruksiinsa, miekka, keihäs ja kirves\nmukanaan, ja elleivät he saaneet jotakin henkilöä ottamaan\nompelukonetta vähittäismaksulla tai ostamaan käsiharmonikkaa tai\npiikkilankasaksia tai vapaakauppaa puoltavaa sanomalehteä tai jotakin\nmuuta tyrkyttämäänsä tavaraa, tekivät he hänestä silppua ja jatkoivat\nmatkaansa.\n\nOlin hyvin onnellinen. Kaikki kehittyi tyynesti ja tasaisesti salaisia\nsuuntaviivojani myöten. Minulla oli kaksi valta-aatetta, joita pidin\nkaikkia muita tärkeämpinä. Toinen oli katolisen kirkon kumoaminen ja\nprotestanttisen rakentaminen sen raunioille -- ei valtiokirkoksi, vaan\nriippumattomaksi seurakunnaksi, johon jokaisella oli vapaus liittyä,\njos halusi. Toinen tarkoitti sellaisen lain säätämistä, että yleinen\näänioikeus otettaisiin Englannissa käytäntöön Arthurin kuoltua ja\nsovellutettaisiin sekä miehiin että naisiin -- ainakin erotuksetta\nkaikkiin miehiin, niin hyvin viisaihin kuin typeriin, sekä niihin\näiteihin, joiden keski-ikään päässeinä todettaisiin tietävän yhtä\npaljon kuin heidän kaksikymmentäyksi-vuotiaat poikansa. Arthur voisi\nelää vielä kolmekymmentä vuotta, sillä hän oli suunnilleen minun\nikäiseni -- siis nelikymmenvuotias, ja olin vakuutettu siitä, että\nsen ajan kuluessa ennättäisin valmistaa aktiivisen osan Englannin\nkansasta myötämieliseksi tapaukselle, joka olisi ensimmäinen laatuaan\nmaailmanhistoriassa -- täydelliselle valtiokeikaukselle, jonka\nsuorituksessa ei vuodatettaisi pisaraakaan verta. Ja tuloksena\nolisi tasavalta. Voinhan minä nyt tunnustaa asian, vaikka minua\nhieman hävettääkin sitä ajatella: minusta ei tuntunut ensinkään\nvastenmieliseltä tulla itse tasavallan presidentiksi. Ajatelkaa, että\nminullakin piti olla osani ihmisluonteen heikkouksista.\n\nClarencekin kannatti vallankumousta, mutta ei niin räikeässä muodossa.\nHän oli ajatellut tasavaltaa, jossa ei olisi säätyetuoikeuksia, mutta\nkuitenkin perinnöllinen kuninkuus kansan valitseman valtakunnanpään\nasemasta. Hänen käsityksensä oli, että kansalta, jolle kuninkaan\npalvominen oli kautta aikojen ollut suurin ilo ja riemu, ei voitaisi\ntuota iloa riistää ilman vakavia seurauksia. Se kuihtuisi, kuolisi\nmielenapeudesta. Minä väitin, että kuninkaat olivat vaarallisia.\nOttakaa sitten kissoja tilalle, sanoi hän. Hänen mielestään\nkuninkaallinen kissaperhekin jo vastaisi kansan tarvetta. Kissat\novat yhtä hyödyllisiä kuin muutkin kuningasperheet, osaavat yhtä\npaljon, omaavat samat hyveet ja heikkoudet, samat taipumukset\nrakentaa kahnauksia muiden kuningasperheiden kanssa. He olisivat\nnaurettavan itserakkaita ja luonnottomia tietämättään, eikä heistä\nolisi mitään kustannuksia. Lopulta olisi heillä jumalallinen oikeus\nvaltaistuimeensa kuten muillakin kuningassuvuilla, ja 'Kissi VII tai\nMirri XI, Jumalan armosta sen ja sen maan kuningas' kuulostaisi yhtä\nhyvältä kuin vastaavat nimitykset tavallisista trikoohousuisista\nkuninkaista käytettyinä. \"Poikkeuksetta\", sanoi hän ytimekkäällä\nnykyiskielellään, \"olisi näiden kissojen luonne huomattavasti\nyläpuolella keskitason kuninkaan luonnetta, ja tällä seikalla olisi\nääretön siveellinen merkitys kansakunnalle, sillä kansa ottaa aina\nkuninkaansa tavat oman elämänsä ojennusnuoraksi. Katsoen siihen,\nettä kuninkuuden palvonta kerran perustuu järjettömyydelle, tulisi\nnäistä sievistä ja vaarattomista kissoista ennen pitkää yhtä pyhiä\nkuin muutkin kuninkuudet, vieläpä pyhempiäkin, kun saataisiin\nkokea, että ne eivät ketään hirttäisi, eivät mestaisi, eivät panisi\ntyrmään, eivät ylimalkaan tekisi itseään vikapäiksi minkäänlaiseen\nvääryyteen tai julmuuteen. Ne ansaitsisivat niin ollen syvempää\nrakkautta ja kunnioitusta kuin tavallinen ihmiskuningas ja aivan\nvarmaan myöskin saisivat sitä osakseen. Koko kiusatun maailman silmät\nsuuntautuisivat tuohon lempeään ja ihmisystävälliseen systeemiin, ja\nkuninkaalliset teurastajatyypit alkaisivat käydä harvinaisemmiksi.\nAlamaiset täyttäisivät avoimiksi joutuneet kuninkaanpaikat meidän\nkuningashuoneestamme polveutuvilla kissanpennuilla. Meille aukenisi\nuusi teollisuudenhaara: me tyydyttäisimme maailman kaikkien\nvaltaistuinten tarpeen. Neljänkymmenen vuoden kuluttua hallitsisivat\nkissat Eurooppaa, ja me hankkisimme kissoja. Silloin alkaisi ikuinen,\nhäiriintymätön maailmanrauha... Mjau, mjau, mjau, isss! Mjau!\"\n\nSemmoinen vekkuli! Luulen hänen puhuvan vakavasti ja alan jo uskoa\nhänen perusteluihinsa, kun hän yht'äkkiä ottaa vapauden naukua ja\nmiltei säikäyttää minut. Hän ei voinut milloinkaan olla vakava. Hän ei\nyksinkertaisesti tietänyt, mitä \"vakava\" merkitsi. Hän oli piirtänyt\nhyvin järkevän ja käytännöllisen luonnoksen perustuslaillisesta\nmonarkiasta, mutta ei ajattelemattomuudessaan edes tietänyt sitä\ntai ei välittänyt siitä. Olin juuri aikeissa läksyttää häntä, kun\nSandy samassa syöksyi huoneeseen suunniltaan kauhusta ja niin itkun\ntukahduttamana, että aluksi ei saanut sanaa suustaan. Riensin sulkemaan\nhänet syliini, hyväilin häntä minkä ennätin ja sanoin lempeällä äänellä:\n\n\"Puhu, rakkaani! Mikä sinun on?\"\n\nHänen käsivartensa painuivat voimattomina rintaani vasten, ja hän\nläähätti miltei kuulumattomasti:\n\n_\"Halloo-Keskus.\"_\n\n\"Joudu\", huusin Clarencelle. \"Soita heti kuninkaan henkilääkäriä!\"\n\nKaksi minuuttia myöhemmin minä olin polvillani pienokaiseni vuoteen\nvieressä, ja Sandy lähetti palvelijoita kaikkiin ilmansuuntiin.\nOivalsin heti asianlaidan: kuristustauti. Kumarruin pienokaisen puoleen\nja kuiskasin:\n\n\"Herää, herää, kullanmuruseni! Avaa simmät, Halloo-Keskus!\"\n\nHän avasi hiljaa suloiset silmänsä ja kuiskasi:\n\n\"Isä!\"\n\nSe oli joka tapauksessa lohdutus. Kuolemasta ei vielä pelkoakaan.\nLähetin noutamaan rikkijauhoa ja asetin kattilan tulelle. En ole\nnäet niitä miehiä, jotka heittäytyvät sohvaan selälleen, kun talossa\nsairaus sattuu, ja odottavat lääkärin tuloa. Olin monesti hoitanut\nniin Sandyä kuin pienokaistakin. Huomattavan osan pienestä iästään oli\npalleroinen elänyt minun käsivarsillani, ja usein onnistui minun saada\nse lohdutetuksi ja viekoitella se nauramaan kyynelistä kostein silmin\n-- useinpa silloinkin, kun sen äiti oli toivottomana luopunut sitä\nyrittämästä.\n\nSillä hetkellä kulki Lancelot herra suuren hallin editse, Hän oli\nmatkalla pörssiin. Hän oli nyt pörssin johtaja ja istui siellä\nkunniaistuimella, jonka oli ostanut Galahad herralta. Pörssin\nmuodostivat näet Pyöreän pöydän ritarit, ja Pyöreän pöydän ääressä\ntehtiin nyt afäärejä. Paikat olivat niin kalliita, että ette uskoisi,\njos sanoisin. Lancelot herra oli \"karhu\" [karhu -- engl. _bear_\n-- pörssipelaaja, joka keinottelee hinnan laskulla. _Suomentajan\nselitys._]; hän oli tehnyt \"sivuhyökkäyksen\" eräällä uudella\nteollisuuden-alalla ja oli suunnitellut panna tänään vastustajansa\nahtaalle. Mutta mitä se merkitsi? Hän oli yhä entinen Lancelot! Kun\nhän kurkisti ohikulkiessaan sisälle ja sai nähdä lemmikkinsä sairaana,\noli siinä kylliksi. \"Härät\" [härkä -- _bull_ -- pörssipelaaja, joka\nkeinottelee hinnan nousulla. _S:n s._] ja \"karhut\" saivat taistella\ntaistelunsa ilman häntä, hän jäisi pikku Halloo-Keskuksen luo. Hän\nnakkasi kypäränsä nurkkaan ja oli puolessa minuutissa pistänyt\nspriilamppuun uuden sydämen saadakseen kattilan pikemmin kiehumaan.\nSandy oli rakentanut huopateltin pikkuvuoteen ylle, ja kaikki oli\njärjestyksessä.\n\nLancelot herra sai kattilan höyryämään, ja me panimme sinne\nsammuttamatonta kalkkia, karbolihappoa, maitohappoa ja vettä ja\njohdatimme höyryputken huopakatoksen alle. Kaikki oli nyt kunnossa, ja\nme istuimme vartioimaan. Sandy oli niin kiitollinen, että toi meille\nkumpaisellekin ladatun piipun ja kehoitti meitä huoleti polttamaan;\nsavu ei pääsisi huovan alle, ja hän itse oli kyllä tottunut siihen,\nhänhän oli maassa ensimmäinen nainen, joka oli nähnyt tupakoitavan.\nEi voi ajatella parempaa kuvaa 1 viihtymyksestä ja tyytyväisyydestä\nkuin Lancelot herra siinä istuksimassa rautaan puettuna, imeskellen\nhartaasti ja rauhallisesti pitkää piippuaan. Hän oli kaunis mies,\nherttainen mies ja olisi voinut tehdä vaimon ja lapset onnellisiksi.\nMutta se Guenever! -- niin no... ei kannata huokailla, tehtyä ei saa\ntekemättömäksi.\n\nMe valvoimme vuorotellen kolme päivää ja kolme yötä lapsen vuoteen\nääressä, kunnes vaara oli ohi. Silloin hän otti pienokaisen väkeville\nkäsivarsilleen ja suuteli sitä, ja hänen kypärintöyhtönsä varjosti\nlapsen kultaisia kiharoita, ja niin laski hän sen hellävaraen Sandyn\npolville ja astui, ryhdikkäänä kuten aina, poikki avaran salin,\nihailevien sotureitten ja palvelijoitten muodostaessa kunniakujan. Niin\nhän katosi, eikä mikään vaisto sanonut minulle, että näin Hänet tässä\nmaailmassa viimeisen kerran. Miten sydämetön tämä maailma onkaan!\n\nTohtorit sanoivat, että emme voineet pitää lasta täällä, jos tahdoimme,\nettä se eläisi ja tulisi terveeksi. Meri-ilma tekisi pikkuiselle\nhyvää. Mitäs muuta, me astuimme sotalaivaan seurueinemme, johon kuului\nkaksisataakuusikymmentä henkilöä, ja lähdimme pienelle huvimatkalle.\nKun olimme risteilleet neljätoista päivää, laskimme maihin Ranskan\nrannikolla, ja tohtorit kehoittivat meitä jäämään joksikin aikaa\nsinne. Sikäläinen pikkukuningas tarjosi meille kestiystävyyttään; me\nhyväksyimme ilolla tarjouksen. Jos hänellä olisi ollut käytettävinään\nkaikki puuttuvat nykyajan mukavuudet, olisi siellä voinut olla\nhauskaakin. Viihdyimme sentään kohtalaisen hyvin hänen vanhassa\nlinnassaan, kiitos mukaan ottamiemme varusteiden.\n\nKuukauden kuluttua lähetin purren kotiin noutamaan uutta varastoa ja\nuutisia. Odotimme sitä takaisin kolmen tai neljän päivän kuluttua.\nMuiden uutisten ohella olin innokas kuulemaan, mihin tuloksiin eräät\nkäynnissä olevat kokeiluni olivat johtaneet. Olin ryhtynyt keksimään\nturnajaisille jotain vastinetta, mikä hillitsisi aatelistulvaa\nliikennealalla, pystyisi huvittamaan herroja ja niin totuttamaan\nheitä pahoista tavoista, samalla kuin se pitäisi yllä heidän parasta\nominaisuuttaan: heidän kilpailutaipumuksiaan ja kilpailukestävyyttään.\nMinulla oli ollut valittu joukko kaikessa hiljaisuudessa\ntreenattavanani, ja heidän julkisen esiintymisensä päivä oli jo lähellä.\n\nKokeiltavana oli base-ball. [Amerikkalaisten kansallispeli,\npitkän-pallomme \"sukua\". -- _Suomentajan huomautus_.] Saadakseni\nalusta alkaen pelin hyvään huutoon ja kaiken kritiikin yläpuolelle,\nolin valinnut vaaditut yhdeksän miestä arvon mukaan enkä taipumusten.\nItsevaltiasta huonompaa miestä ei kumpaisessakaan joukkueessa ollut.\nLuonnollisesti en voinut saada näitä miehiä riisumaan varuksiaan --\ntuskin he tekivät sitä kylpiessäänkään. He suostuivat käyttämään\nniin paljon toisistaan eroavia varuksia, että voitiin tuntea eri\npuolueet, ja siihenkin olin tyytyväinen, Toisella joukkueella oli\nnäet rengaspaidat, toisella taas levyhaarniskat, joihin minä olin\nluovuttanut uutta bessemer-terästäni. Heidän harjoituksensa oli\nrepäisevintä mitä kuvitella voi. Kun he olivat \"pallonkestäviä\", eivät\nhe milloinkaan sitä väistäneet, vaan seisoivat alallaan ja antoivat\nosua; kun bessemerit olivat yläpuolella ja johonkin heistä osui pallo,\nsaattoi se kimmota aina puolentoistasadan kyynärän päähän. Ja kun joku\npelaajista oli juoksemassa ja heittäytyi nenälleen, jottei liukuisi yli\npesän, oli kuin panssarilaiva olisi tullut satamaan. Erotuomariksi minä\nvalitsin alussa miehiä umpimähkään arvoon katsomatta, mutta se tapa\ntäytyi minun pian hyljätä. Tuomari välitti säännöistä yhtä vähän kuin\npelaajat, ja hänen ensimmäinen riidanratkaisunsa oli tavallisesti myös\nhänen viimeisensä; ne mukiloivat mailoillaan hänet möhjyksi, ja ystävät\nsaivat kantaa hänet ovella kotiin. Kun huomattiin, että erotuomari ei\npoikkeukseksikaan elänyt yli pelin, kävi toimi vähänhalutuksi. Minun\ntäytyi valita siihen joku, jolle arvo ja korkea valtiollinen asema\nriitti takaamaan turvallisuuden.\n\n    Tämännäköinen oli pelilista:\n\n          _Bessemerit_                  _Rengaspaidat_\n\n        Kuningas Arthur               Keisari Lucius\n        Lothian kuningas Loth         Kuningas Logris\n        Northgalisin kuningas         Irlannin kuningas Marhalt\n        Kuningas Marsil               Kuningas Morganore\n        Pikkubritannian kuningas      Cornwallin kuningas Mark\n        Kuningas Labor                Garlotin kuningas Nentres\n        Listengesen kuningas Pellam   Lionesin kuningas Meliodas\n        Kuningas Bagdegamus           Meren kuningas\n        Kuningas Tolleme La Feintes   Syyrian sulttaani\n\n                         Erotuomari -- Clarence\n\nEnsimmäinen julkinen pallopeli keräisi varmaan viisikymmentätuhatta\nhenkilöä paikalle -- sellaisen hauskuuden vuoksi kannatti matkustaa\nvaikka maailman ympäri. Kaikki lupasi luonnistua hyvin. Oli tuoksuava,\nihana kevät, luonto oli ottanut ylleen uudet, kauniit verhonsa.\n\n\n\n\nYHDESVIIDETTÄ LUKU.\n\nInterdikti.\n\n\nMutta minun piti pian jättää ajatuksistani sellaiset asiat.\nPienokaisemme sairaus sai käänteen pahempaan päin; meidän täytyi\nvalvoa hänen vuoteensa ääressä; tilanne alkoi käydä huolestuttavaksi.\nMeillä ei ollut sydäntä jättää häntä vieraitten hoidettavaksi, ja me\nkestimme päivän toisensa jälkeen. Oi, miten uskollinen sydän olikaan\nSandyllä -- oi, miten vilpitön ja hyvä hän oli! Sellainen vaimo\nja äiti, täydellinen! Ja kuitenkin olin ottanut hänet ainoastaan\nsiksi, että hän ritariuden lakien mukaan kuului minulle, kunnes joku\nritari voittaisi hänet minulta kiistakentällä. Hän oli etsinyt minua\nkautta koko Englannin, oli löytänyt minut Lontoon laitakaupungilta\nja astunut jälleen entiselle paikalleen, minun rinnalleni, tyynesti\nja luonnollisesti, ikäänkuin hänellä olisi ollut siihen oikeus. Minä\nolin uus-englantilainen; ja minun mielipiteeni oli, että ennemmin tai\nmyöhemmin koituisi hänelle tästä kumppanuudesta ikävyyksiä. Sitä hän\nei voinut ymmärtää. Minusta oli tarpeetonta jatkaa väittelyä, ja niin\npidimme häät.\n\nEn tietänyt, että olin saanut aarteen, mutta sen olin todella saanut.\nEi ollut vuottakaan kulunut, ennenkuin jumaloin häntä, ja meidän\nyhdyselämämme oli mitä sydämellisintä ja hartainta toveruutta. Puhutaan\nniin paljon jalosta ystävyydestä kahden samaa sukupuolta olevan\nihmisen välillä. Mutta mitä se on verrattuna miehen ja vaimon väliseen\nystävyyssuhteeseen, kun molempain parhaat pyrkimykset ja korkeimmat\nihanteet ovat samoja? Näitä ystävyydenlajeja ei yksinkertaisesti voida\nrinnastaa. Toinen on maallista, toinen jumalallista.\n\nAlussa minä vaelsin unissani kolmetoista vuosisataa ajassa eteenpäin,\nja minun kaipaava henkeni huusi alituisesti kadonneen maailman\näänettömään tyhjyyteen ja odotti alituisesti vastausta sieltä. Monet\nkerrat kuuli Sandy tuon janoavan huudon lähtevän huuliltani unessa.\nHänen ylevä mielensä kiintyi huutooni, ja hän pani sen lapsemme\nnimeksi, luullen sen tarkoittavan jotakuta minulle rakasta henkilöä.\nMinä itkin liikutuksesta, vaikka kyllä myöskin hyvänlaisesti ällistyin,\nkun hän odottaen hyvin ansaittua palkintoa katsoi minuun hymyillen ja\nilmoitti tuon miellyttävän yllätyksen.\n\n\"Erään nimen, joka sinulle on ollut rakas, olen minä säilyttänyt ja\npyhittänyt\", sanoi hän. \"Sen sointu tulee aina kuulumaan korvissasi.\nSuutele minua, kun saat kuulla, miksi olen lapsemme nimittänyt.\"\n\nMutta en minä ollut siitä lainkaan selvillä. Minulla ei ollut\naavistustakaan, mikä se rakas nimi mahtoi olla. En kuitenkaan tahtonut\npilata hänen iloaan, vaan vastasin:\n\n\"Tiedän, tiedän, rakkaani -- kuinka kiltti ja hyvä sinä oletkaan! Mutta\nanna minun ensin kuulla se armailta huuliltasi, jotka myös ovat minun:\n-- silloin vasta se sointuu kuin oikea musiikki.\"\n\nAivan hurmaantuneena hän kuiskasi:\n\n\"Halloo-Keskus!\"\n\nMinä en nauranut -- olen siitä kiitollinen, mutta ponnistuksesta\npysyä vakavana repesivät kaikki rustot ruumiistani ja viikkomääriä\nmyöhemmin kuulin niiden ritisevän kävellessäni. Hän ei ole milloinkaan\nhuomannut erehdystään. Kun hän sitten ensimmäistä kertaa sai kuulla\npuhelimen hälyytyshuudon, ällistyi hän hieman. Mutta minä selitin,\nettä se tapahtui minun, määräyksestäni, sanoin hänelle, että tätä\nhuudahdusta käytettäisiin puhelujen vakinaisena alkumuodollisuutena\nystävätärvainajani muistoksi ja hänen pikku nimensä kunniaksi. Se ei\nollut aivan totta, mutta hyvin tilaisuuteen sopivaa.\n\nKaksi ja puoli viikkoa vartioimme pienokaisemme vuodetta ja unohdimme\ntuskassamme kaiken, mikä oli sairashuoneen ulkopuolella. Mutta vihdoin\nsaimme palkkammekin: maailmankaikkeuden keskus oli läpäissyt kriisin\nja alkoi nyt toipua. Olimmeko kiitollisia? Se on liian mieto sana.\nTiedätte sen itse, jos olette nähneet lapsenne vaeltavan varjojen\nmaassa ja senjälkeen taas palaavan elämään kirkastaen maailman hymynsä\nsäteilyllä.\n\nSe siirsi meidät takaisin maailmaan. Toistemme silmistä luimme heti\nsaman kysymyksen samassa sekunnissa: yli neljätoista päivää on kulunut,\neikä laivaa vielä kuulu takaisin.\n\nSeuraavana minuuttina puhuin seuralaisteni kanssa. Heitä olivat kaiken\naikaa kiusanneet pahat aavistukset -- sen huomasi heidän ilmeistään.\nKutsuin kokoon ratsuvartion ja karautin sen seuraamana täyttä ravia\nviiden penikulman päähän korkealle kukkulalle, jonka huipulta näki\nkauas merelle. Mitä oli tullut komeasta laivastostani, joka valkoisena\njoutsenparvena oli äskettäin laskettanut yli välkkyvän merenpinnan?\nKaikki laivani olivat kadonneet. Ei purjetta, ei savun siintoa\nsaattanut huomata -- edessäni levisi autius ja tyhjyys reippaan ja\nraikkaan elämän sijasta.\n\nSanaakaan sanomatta ratsastin kotiin. Sandylle sentään kerroin tämän\nsurusanoman. Emme voineet keksiä mitään luonnollista selitystä. Olisiko\nvihollinen hyökännyt maahan? Vai olisiko maanjäristys sitä kohdannut?\nVai ruttoko hävittänyt? Oliko koko kansa pyyhitty pois maan päältä?\nMutta mitä hyödytti arvailla? Minun täytyi lähteä ottamaan selkoa.\nKuningas-isäntämme antoi lainaksi huvipurtensa -- pienen saaristohöyryn\nkokoinen venepaha -- ja kohta olin valmis lähtöön.\n\nEro -- niin, kyllä oli vaikeata erota. Kun huuhtelin pikku tyttömme\nsuudelmilla, elostui hän niin, että alkoi jokellella -- ensimmäistä\nkertaa useaan viikkoon -- ja me tulimme miltei hulluiksi ilosta. Kuinka\nsuloiselta kuuluukaan korviin pienokaisten hullunkurinen ääntämistapa\n-- se on ihanampaa kuin mikään musiikki, ja miten harmillista on, kun\nhe jättävät sen ja alkavat puhua oikein. No, oli joka tapauksessa\nlohdullista saada mukaansa sellainen muisto.\n\nKun seuraavana aamuna lähenin Englantia, vallitsin yksin kanaalin\nvaltaväylää. Doverin satamassa oli laivoja, mutta purjeet olivat\nkaikilla reivatut, eikä ainoatakaan ihmistä kannella. Oli sunnuntai,\nmutta siitä huolimatta olivat Canterburyn kadut tyhjiä ja -- mikä\nihmeellisintä -- ei edes yhtään pappia näkynyt, ei kellon kumahdusta\nkantautunut korviini. Kuoleman hiljaisuus antoi kaikelle leiman.\nOlin ymmällä. Vihdoin keksi silmäni kaupungin vastakkaisella\nlaidalla hautaussaaton -- perhe ja muutamia ystäviä seuraamassa\nruumisarkkua, mutta ei yhtään pappia. Hautaus ilman kelloja, kirjoja,\nvahakynttilöitä? Lähellä oli kirkko, mutta he kulkivat itkien sen\nohi. Kun kohotin katseeni kellontorniin, huomasin että kello oli\nverhottu mustaan ja sen kieli sidottu laitaan kiinni. Nyt käsitin, mikä\nsuunnaton onnettomuus oli Englantia kohdannut. Maahanhyökkäys? Tämän\nrinnalla se oli joutava juttu. Tämä oli _interdikti_. [Nykyaikaisesti\nilmaistuna \"kirkon lakko\": tila, jossa katolinen kirkko lopetti\njumalanpalvelusten, hautausmenojen y.m.s. pidon. -- _Suomentajan\nselitys_.]\n\nEn kysynyt mitään -- se oli tarpeetonta. Kirkko oli antanut iskunsa.\nAutius ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla -- itse Lontoossakin. Kaikki\nliikenne oli lakannut; ihmiset eivät puhuneet, eivät nauraneet, eivät\nkokoontuneet ryhmiin, eivät edes kulkeneet pareittain. He harhailivat\nulkona ilman tarkoitusta, yksikseen, alla päin, suru ja kauhistus\nsydämissä. Towerin muureissa ja ympäristössä näki runsaasti jälkiä\nvastakäydystä taistelusta. Paljon oli tosiaankin täytynyt tapahtua.\n\nLuonnollisesti aioin nousta Camelotin junaan. Junaan! Asemalla oli\naivan tyhjää. Kuljin edelleen jalan. Koko matka Camelotiin oli jo\nnäkemäni kertausta. Maanantai ja tiistai eivät eronneet missään\nsuhteessa sunnuntaista. Tulin perille myöhään illalla. Oltuaan\nvaltakunnan parhaimmin valaistu kaupunki, se, joka enimmin muistutti\nsäteilevää aurinkoa, oli siitä tullut tumma täplä, mustetahra\npimeyteen, toisin sanoen: se oli tummempi ja tiheämpi kuin muu pimeys\nja senvuoksi hieman erottui siitä. Camelotin ulkoasu tuntui minusta\nvertauskuvalliselta -- Camelot oli jonkinlainen merkki siitä, että\nkirkko nyt tahtoi _säilyttää_ ylivaltansa ja niistää pois minun kauniin\nsivistykseni kuin kynttiläsaksilla. Ei hiiren hiiskaustakaan kuulunut\nsynkillä kaduilla. Raskain mielin hapuilin eteenpäin. Suuri linna\nkohosi aavemaisena kummullaan, valoa ei näkynyt ainoastakaan ikkunasta.\nLaskusilta oli alhaalla, iso portti selko selällään, astuin kenenkään\nestämättä sisälle, omain askelteni ääni oli ainoa merkki elämästä,\nhaudan kaameata tuntua oli noissa suurissa tyhjissä pihoissa.\n\n\n\n\nKAHDESVIIDETTÄ LUKU.\n\nSota.\n\n\nTapasin Clarencen yksin asunnossaan raskaihin ajatuksiin vaipuneena.\nVanha peltituikku sai jälleen, sähköjen sammuttua, pitää valaistuksesta\nhuolta. Siinä hän istui hämärässä -- kaikki ikkunanverhot oli\nlaskettu alas. Kun astuin huoneeseen, ryntäsi hän pystyyn ja riensi\nriemastuneena minua vastaan huudahtaen:\n\n\"Miten jumalaista taas kerran saada nähdä elollinen olento!\"\n\nHän tunsi minut aivan kuin en olisi ikänä nähnytkään valepukua, ja on\nselvää, että se säikähdytti minua.\n\n\"Kerro minulle pian, mitä tämä kauhea onnettomuus merkitsee!\" sanoin\nminä. \"Mikä on sen aiheuttanut?\"\n\n\"Jos ei Guenever-kuningatarta olisi ollut, ei se olisi tullut näin\npian, mutta tullut se olisi joka tapauksessa ja silloin teidän\nlaskuunne, rakas Poosu. Nyt se tuli kuningattaren tiliin.\"\n\n\"Ja Lancelot herran?\"\n\n\"Aivan oikein.\"\n\n\"Anna kuulua lähemmin.\"\n\n\"Olemme kai samaa mieltä siitä, että tässä kuningaskunnassa on\nmuutamaan vuoteen ollut vain yksi ainoa silmäpari, joka ei ole katsonut\nkierosti kuningattareen ja Lancelot herraan...\"\n\n\"Niin, kuningas Arthurin.\"\n\n\"Ja yksi ainoa sydän, joka ei ole kantanut epäluuloja...\"\n\n\"Niin -- kuninkaan. Hänen sydämellään ei ajatella pahaa ystävästä.\"\n\n\"Ei, se on totta. Ja hän olisi elänyt päivänsä iloisena ja\nluottavaisena loppuun asti, ellei muuan teidän uusista keksinnöistänne\nolisi tullut väliin. Tarkoitan pörssiä. Kun te lähditte matkalle, oli\nkolme mailia Lontoo-Doverin rautatielinjasta valmiina kiskoitettavaksi\nja myöskin valmiina liikuteltavaksi rahamarkkinoilla. Yritys lepäsi\nhuonolla perustalla, ja sen tiesi jokainen. Osakkeita myytiin miltei\nilmaiseksi. Mitä luulet silloin Lancelot herran tehneen?\"\n\n\"Minä tunnen asian. Hän osti kaikessa hiljaisuudessa niitä\npolkuhintaan, kunnes hänellä oli hallussaan runsas osake-enemmistö.\nSilloin hän osti saman verran lisää ehdolla, että ne levereerataan\nvaadittaessa. Hän aikoi sanoa ne irti, kun lähdin matkalle.\"\n\n\"Sen hän tekikin. Mutta pojat eivät voineet levereerata. Nyt\nolivat he hänen vallassaan, ja hän piti heitä tiukalla. Pojat\nnauroivat partaansa, kun olivat osanneet myydä hänelle osakkeita\nviidellätoista ja kuudellatoista, kun niiden arvo ei ollut\nkymmentäkään. Mutta kun he olivat aikansa nauraneet toisella\nsuupielellä, saivat he lepuuttaa sitä ja antaa toisellekin suupielelle\ntehtävää. Tämä tapahtui, kun he sopivat voittamattoman kanssa\nkahdestasadastakahdeksastakymmenestäkolmesta.\"\n\n\"Suuri jumala!\"\n\n\"Hän nylki heidät elävältä, eivätkä he muuta ansainneetkaan. Koko\nvaltakunnalla oli hauskaa. Nyljettyjen joukossa olivat Agrivaine herra\nja Mordred herra, kuninkaan sisarenpojat. Ensimmäisen näytöksen loppu.\nToinen näytös, ensimmäinen kohtaus, huone Carlislen linnassa, jonne\nhovi on lähtenyt muutamaksi päiväksi metsästämään. Mukana ovat kaikki\nkuninkaan sisarenpojat. Mordred ja Agrivaine päättävät ohjata kuninkaan\nhuomion Gueneveriin ja Lancelot herraan. Gawaine herra, Gareth herra\nja Gaheris herra eivät tahdo millään tavoin sekaantua asiaan. Syntyy\näänekäs kina. Samassa saapuu kuningas paikalle. Mordred ja Agrivaine\nkiiruhtavat kertomaan hänelle tuon mieltäkuohuttavan jutun. Kuvaelma.\nKuninkaan käskystä järjestetään ansa Lancelot herralle, ja tämä\nmenee siihen. Juttu päättyy Mordredille ja Agrivainelle, jotka ovat\nkahdentoista alempiarvoisen ritarin kanssa piiloutuneet todistajiksi,\nsikäli nolosti, että Lancelot herra lyö heidät kaikki Mordredia\nlukuunottamatta kuoliaiksi, mutta sillä asia ei tietenkään ollut\nselvitetty kuninkaan ja Lancelotin kesken.\"\n\n\"Ei tietenkään. Asialla saattoi olla vain yksi ratkaisu, nimittäin\nsota, ja valtakunnan ritarit jakautuivat kahteen puolueeseen --\nkuninkaan ja Lancelot herran.\"\n\n\"Aivan niin. Kuningas lähetti kuningattaren polttoroviolle, jotta\ntuli puhdistaisi hänet. Lancelot ja hänen ritarinsa pelastivat\nkuningattaren, mutta surmasivat siinä tilaisuudessa useita vanhoja\nystäviämme, jopa muutamia ihan parhaimpiakin, kuten Belias le Orgulos\nherran, Segwarides herran, Griflet le Fils de Dieu herran, Brandiles\nherran, Aglovalle herran...\"\n\n\"Voi, sinä riistät sydämen rinnastani.\"\n\n\"... odottakaa, ei siinä kaikki... Tor herran, Gauter herran, Gillimer\nherran...\"\n\n\"Toisen peli joukkueen kyvykkäimmät! Tosiaankin ihanaa!\"\n\n\"... Reynold herran kolme poikaa, Damus herran, Priamus herran, Kay\nMuukalaisen...\"\n\n\"Tuon mainion pallonsiepparin. Hänen vertaistaan kopin ottajaa ei ole\nkoko maassa. En kestä tätä.\"\n\n\"... Driant herran, Lambegus herran, Herminde herran, Pertilope herran,\nPerimones herran ja -- arvaatteko kenet vielä?\"\n\n\"En tiedä. Jatka.\"\n\n\"Gaheris herran ja Gareth herran -- molemmat.\"\n\n\"Sehän on uskomatonta. Heidän rakkautensa Lancelotiin oli sammumaton.\"\n\n\"Se tapahtuikin epähuomiossa. Heillä ei ollut aseitakaan. He olivat\nvain tulleet katsomaan kuningattaren rangaistusta. Sokeassa raivossaan\nLancelot herra löi maahan jokaisen, joka hänen tielleen sattui, ja\nniin hän nämäkin kaksi surmasi näkemättä, keitä he olivat. Tässä on\nsilmänräpäyskuva, jonka eräs pojistamme näppäsi kahakasta. Sitä myydään\nkaikissa sanomalehtikioskeissa. Kas tässä, lähinnä kuningatarta ovat\nLancelot herra miekka koholla ja Gareth herra juuri maahan kaatumassa.\nLäpi kiemuroivan savun voi nähdä tuskan kuningattaren kasvoilla. Se on\nerinomaisen onnistunut taistelukuva.\"\n\n\"Kieltämättä. Meidän on tarkoin säilytettävä se. Sillä tulee olemaan\nsuuri historiallinen arvo. Mutta jatka kertomustasi.\"\n\n\"Kertomuksen jatko on vain sotaa, tavallista sotaa. Lancelot vetäytyi\nlinnaansa 'Hilpeään vartioon' ja keräsi ympärilleen suuren joukon\nritareja. Kuningas marssi sinne valtavan sotajoukon etunenässä, ja\nuseita päiviä käytiin siellä epätoivoista taistelua, kunnes linnaa\nympäröivä nummi oli kuin kuolleilla ja valuraudalla laskettu. Kirkko\nharsi silloin kokoon jonkinlaisen rauhan Arthurin ja Lancelotin\nvälille, johon osallistuivat myös kuningatar ja kaikki muut paitsi\nGawaine herra. Hän oli hirmustunut veljiensä Garethin ja Gaheriksen\nsurmasta ja käänsi selkänsä kaikille lepyttämisyrityksille. Hän\nkehoitti Lancelotia korjaamaan luunsa ja valmistumaan hyökkäyksen\nvaralle. Lancelot purjehtikin seurueineen herttuakuntaansa Guienneen,\nja Gawaine seurasi sotajoukkoineen jäljissä ja sai Arthurin lähtemään\nmukaan. Arthur jätti valtakunnan Mordred herran hoitoon, kunnes\npalaisi.\"\n\n\"Siinä sitä ollaan! Kuninkaan tavallista järkeä!\"\n\n\"Niin sitten kävi. Mordred herra alkoi heti puuhata itseään pysyvästi\nkuninkaaksi. Ensi töikseen hän aikoi naida Gueneverin, mutta tämä pääsi\npakoon ja sulkeutui Lontoon Toweriin. Mordred ryhtyi piiritykseen.\nCanterburyn arkkipiispa linkosi kirkonkirouksen häntä vastaan.\nKuningas tuli takaisin. Mordred taisteli häntä vastaan Doverissa ja\nCanterburyssä ja vihdoin Barhamsin nummella. Sitten alettiin puhua\nsovitteluista ja rauhasta. Ehdot olivat, että Mordred saisi Cornwallin\nja Kentin Arthurin elinajaksi ja senjälkeen koko maan.\"\n\n\"Kyllä, kiitoksia paljon! Ajattele, että unelmani tasavallasta jäisikin\nvain unelmaksi.\"\n\n\"Sanokaahan muuta! Molemmat sotajoukot leiriytyivät lähelle Salisburyä.\nGawaine -- Gawainen pää koristaa nyt muuatta aidanseivästä Doverin\nlinnassa, hän näet kaatui taistelussa -- Gawaine ilmestyi Arthurille\nunessa ja kehoitti häntä kuukauden ajan karttamaan taistelua --\nmilloinkaan ei olisi aselepo niin hyödyllinen kuin nyt. Mutta\nomituisen sattuman johdosta meni välirauha myttyyn. Arthur kuningas\noli antanut määräyksen armeijalleen, että jos he vain näkivät miekan\npaljastettavan sillä aikaa kuin ehdotettua rauhansopimusta Mordredin\nkanssa käsiteltiin, tuli heidän tehdä kiivas hyökkäys ja tappaa\nMordred, sillä kuningas ei luottanut häneen. Mordred taas oli antanut\nomalle väelleen samanlaisen käskyn. Nyt sattui niin, että muuatta\nritaria puri kyykäärme kantapäähän. Ritari unohti koko määräyksen ja\nsivalsi käärmettä miekallaan. Puolen minuutin kuluttua olivat joukot\nmitä kiivaimmassa käsikähmässä. Teurastusta jatkui iltaan asti. Silloin\nkatsoi kuningas -- annas olla, mehän olemme keksineet hiukan uutta\npoissa ollessanne -- tahtoo sanoa, sanomalehtemme on keksinyt.\"\n\n\"Todellako? Mitähän se on?\"\n\n\"Sotakirjeenvaihtajan.\"\n\n\"Se ei ole hullumpaa.\"\n\n\"Lehdessä pyörivät koneet täyttä vauhtia, sillä kirkonkirous\nei merkinnyt mitään niin kauan kuin sotaa kesti. Minulla oli\nsotakirjeenvaihtaja kumpaisessakin armeijassa. Minä lopetankin\nselostukseni taistelusta lukemalla, mitä toinen pojista siitä sanoo.:\n\n    \"Silloin katsoi kuningas ympärilleen ja huomasi, että koko hänen\n    sotajoukostaan ja kaikista jaloista ritareistaan oli jäljellä\n    vain kaksi ritaria, nimittäin Lucan herra, juomanlaskija, ja\n    hänen veljensä Bedivere herra ja hekin vaikeasti haavoittuneina.\n    Silloin Arthur herra vihastui ylenmäärin, kun hän näki, että\n    hän sillä tapaa oli menettänyt kaiken väkensä. 'Voi, että minun\n    koskaan piti näkemäni tämä surkea päivä. Sillä nyt minun loppuni\n    lähestyy', Arthur virkkoi. 'Mutta suokoon Jumala, että saisin\n    tietää, missä on se petturi, Mordred herra, joka on kaiken tämän\n    pahan aikaansaanut!' Silloin Arthur kuningas huomasi Mordred\n    herran, joka nojasi miekkaansa keskellä isoa kaatuneiden joukkoa.\n    Lucan herra koetti estää kuningasta taistelemasta Mordred herran\n    kanssa, muistuttaen häntä Gawaine herran varoituksesta. 'Kiitos\n    Jumalan, sinä olet voittanut taistelun', hän virkkoi, 'sillä\n    tässä meitä on kolme elossa, mutta paitsi Mordred herraa ei\n    tuolla ole yhtäkään eloon jäänyt. Ja jos sinä nyt lakkaat, niin\n    tämä kovan onnen päivä on ohitse.' -- 'Olkoon minulle kuolemaksi\n    tahi elämäksi', kuningas sanoi, 'kun näen hänet tuolla yksinään,\n    niin enpä häntä ole päästävä käsistäni, sillä milloinkaan en\n    voi saada sopivampaa tilaisuutta'. -- 'Jumala sinua auttakoon',\n    sanoi Bedivere herra. Silloin Arthur kuningas tarttui molemmin\n    käsin peitseensä ja syöksyi Mordredia kohden huutaen: 'Petturi,\n    kuolemasi on tullut!' Kun Mordred herra kuuli Arthur kuninkaan\n    huudon, niin hän ryntäsi paljastetuin miekoin häntä vastaan.\n    Silloin Arthur kuningas syöksi peitsensä läpi Mordredin ruumiin,\n    niin että hän vaipui kuoliaana maahan. Mutta Mordredin miekka\n    halkaisi Arthur kuninkaan kypärän ja pääkallon, niin että hän\n    vaipui pyörryksissä tantereelle.\"\n\n\"Ei ole hullumpi selostus, Clarence. Siinä on meillä ensiluokkainen\nsanomalehtimies. No, onko kuningas entisellään? Onko hän parantunut?\"\n\n\"Ei, valitettavasti. Hän kuoli.\"\n\nUutinen oli yhtä odottamaton kuin murheellinen. Oli vaikeata uskoa,\nettä mikään haava olisi voinut olla kuolettava hänelle.\n\n\"Entä kuningatar, Clarence?\"\n\n\"Hän on mennyt nunnaksi Almesburyn luostariin.\"\n\n\"Näin valtavia muutoksia niin lyhyessä ajassa. Se on käsittämätöntä.\nMutta mihin meidän on nyt ryhdyttävä?\"\n\n\"Sanonko?\"\n\n\"No?\"\n\n\"Uskallettava henki ja pysyttävä uskollisina.\"\n\n\"Mitä se tahtoo sanoa?\"\n\n\"Kirkolla on nyt valta käsissään. Kirkonkirous käsitti myöskin teidät,\neikä sitä peruuteta niin kauan kuin elätte. Heimoja hälyytetään\naseihin. Kirkko on kutsunut kokoon kaikki henkiin jääneet ritarit, ja\nniin pian kuin ne keksivät teidät, saamme me työtä yllin kyllin.\"\n\n\"Äh, joutavia. Me tieteellisine sotamateriaaleinemme, hyvin\nharjoitettuine joukkoinemme --\"\n\n\"Säästäkää sanojanne. Meillä ei ole jäljellä kuuttakymmentä uskollista\nkannattajaa.\"\n\n\"Mitä sanot? Meidän koulumme, meidän opistomme, meidän suuret\nkorjauspajamme, meidän --\"\n\n\"Kun ritarit tulevat, tyhjenevät niin oppilaitoksemme kuin\ntehdaslaitoksemmekin, ja miltei kaikki menevät vihollisen puolelle.\nEtte kai te uskonut, että näistä miehistä kasvatuksen avulla voitaisiin\nkaristaa taikausko.\"\n\n\"Kyllä minä niin luulin.\"\n\n\"Sitten on parasta hiukan muuttaa luulojanne. He kestivät uljaina\nkaikki kokeet, kunnes kirkonkirous tuli. Mutta annas olla, kun se tuli,\nhe vain koettavat näytellä rohkeata -- mutta sydämissään he vapisevat.\nValmistautukaa vain siihen, jota ei voi välttää: kun armeijat tulevat,\nputoavat naamiot.\"\n\n\"Tuo ei ole erikoisen lohduttavaa kuulla. Me olemme hukassa. Ne\nkääntävät omat aseemme meitä vastaan.\"\n\n\"Sitä ne eivät kylläkään tee.\"\n\n\"Miks'eivät?\"\n\n\"Siksi, että minä olen, kourallinen miehiä apunani, tehnyt sen heille\nmahdottomaksi. Kerron teille, mitä olen tehnyt ja mikä on antanut\nminulle aiheen siihen. Kuinka taitava te olettekin, on kirkko vielä\ntaitavampi. Kirkko teidätkin lähetti merelle -- käskyläistensä,\ntohtorien, suulla.\"\n\n\"Clarence!\"\n\n\"Se on totta. Minä tiedän sen. Jokainen upseeri laivallanne kuuluu\nkirkon valiopalvelijoihin, kuten jokainen miehennekin. En älynnyt sitä\nheti, mutta vähitellen pääsin asiasta perille. Lähetittekö te päällikön\ntuomaan minulle suullisia terveisiä, että lähtisitte, hänen palattuaan\nlisävaroineen Englannista, pois Cadizista ja --\"\n\n\"Cadizista... En ole ollutkaan Cadizissa.\"\n\n\"... lähtisitte pois Cadizista ja purjehtisitte epämääräiseksi ajaksi\nkaukaisille vesille, jotta omaisenne saisivat terveytensä takaisin?\nLähetittekö te sellaisen sanoman?\"\n\n\"En tietenkään. Olisinhan silloin kirjoittanut, eikö niin?\"\n\n\"Luonnollisesti. Asia herätti minussa levottomuutta ja epäluuloja.\nKun päällikkö lähti paluumatkalle, onnistui minun asettaa vakooja\nlaivalle, mutta en ole sen jälkeen kuullut mitään enempää laivasta kuin\nvakoojastakaan. Päätin antaa asian levätä neljätoista päivää ja sitten\nlähettää höyryn Cadiziin. Sain kuitenkin aihetta luopua ajatuksesta.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Laivastomme oli hävinnyt äkkiä salaperäisellä tavalla. Yhtä äkkiä\nlakkasi rautatie-, sähkölennätin- ja puhelinliikenne, henkilökunta\nluikki kaikkialta tiehensä, pylväät hakattiin poikki, ja kirkko julisti\nsähkövalon pannaan. Nyt oli minun tartuttava asiaan ja äkäisesti.\nTeidän henkenne oli turvattu. Paitsi Merliniä ei koko valtakunnassa\nkukaan uskaltaisi kajota sellaiseen poppamieheen kuin te olette, ellei\nhänellä olisi kymmenentuhatta miestä takanaan. Nyt oli minun vain\nryhdyttävä turvaamaan teidän paluunne. Omasta puolestani voin olla\nhuoleton -- ketään ei miellytä satuttaa kättänsä teidän suosikkiinne.\nSenvuoksi tein näin. Kaikista laitoksistamme valitsin kaikki miehet --\npojat, tarkoitan, -- joiden uskollisuuteen voi olosuhteista riippumatta\nluottaa. Kutsuin heidät kokoon kaikessa hiljaisuudessa ja jaoin\nohjeet. Heitä on kaikkiaan viisikymmentäkaksi, joukossa ei ketään alle\nneljäntoista, mutta ei myöskään yli seitsemäntoista vuoden.\"\n\n\"Minkä tähden valitsit poikia?\"\n\n\"Sen tähden, että muut ovat syntyneet ja kasvaneet taikauskoisessa\nilmapiirissä. Se on imeytynyt heidän veriinsä ja ytimiinsä. Me\nkuvittelimme, että meidän sivistyksemme olisi karkoittanut ihmisistä\ntaikauskon, ja he uskoivat niin itsekin, mutta kirkonkirous herätti\nheidät kuin ukkosen isku. Se paljasti heidät sekä heille itselleen\nettä minulle. Mutta poikien laita oli toisin. Oltuaan meidän\njohdettavanamme seitsemän ja kymmenenkin vuotta ei heillä ole hajuakaan\nkirkon peloitussysteemistä, ja juuri näiden joukosta minä löysin nuo\nviisikymmentäkaksi. Toinen pelisiirtoni oli käydä salaa Merlinin\nluolassa -- ei pikkuluolassa, vaan isommassa...\"\n\n\"Ymmärrän -- jonne me sijoitimme sähkölaitoksemme, kun olimme\nvalmistamassa ihmettä.\"\n\n\"Aivan niin. Ja kun ihme silloin katsottiin tarpeettomaksi, ajattelin\nnyt olevan syytä käyttää hyväksemme aineistoa. Olen ryhtynyt\ntoimenpiteisiin piirityksen varalta.\"\n\n\"Hieno aate, kerrassaan erinomainen!\"\n\n\"Niin minustakin tuntuu. Jätin sinne neljä poikaa vahtiin --\nsisälle luolaan, jonne ei kukaan näe. Kenellekään ei satu vahinkoa\nulkopuolella, mutta jos joku yrittää astua sisään, on neuvokkaampaa\nluopua yrityksestä! Ja niin kiiruhdin kummuille ja kaivoin esiin ja\nkatkaisin salaiset johdot, jotka yhdistävät makuuhuoneenne kaikkien\ntehtaittemme, myllyjemme, työpajojemme ja varastohuoneittemme alle\nkätkettyihin dynamiittipanoksiin. Keskiyöllä vedin poikien kanssa\njohdot luolasta ja liitin ne päivällä paljastamiini. Ei kukaan meitä\nkahta lukuunottamatta aavista, minne toinen pää johtaa. Nyt meidän ei\ntarvitse jättää linnoitustamme, kun räjäytämme sivistyksemme ilmaan.\"\n\n\"Se oli kieltämättä oikea menettelytapa ja aivan luonnollinen, aivan\nyksinkertaisesti sotilaallinen välttämättömyys näissä muuttuneissa\nolosuhteissa. Niin, mitä valtavia muutoksia täällä onkaan tapahtunut!\nMe odotimme ennemmin tai myöhemmin saavamme torjua piiritystä kuninkaan\nlinnassa, mutta -- no niin, jatka, kaikella muotoa kerro edelleen.\"\n\n\"Sitten rakensimme metallilanka-aitauksen.\"\n\n\"Metallilanka-aitauksen?\"\n\n\"Niin, tehän itse vihjasitte sellaisesta pari kolme vuotta sitten.\"\n\n\"Ahaa, nyt minä muistan -- silloin, kun kirkko koetti ensimmäistä\nkertaa voimiaan meidän kanssamme, mutta pakotettiin odottamaan\nsoveliaampaa aikaa. No, miten järjestit aitauksen?\"\n\n\"Minä vedin kaksitoista tavattoman vahvaa metallilankaa -- paljaita,\nisoleeraamattomia lankoja isosta dynamosta, jossa on kaksi poolia,\npositiivinen ja negatiivinen...\"\n\n\"Aivan oikein!\"\n\n\"Langat lähtevät luolasta ja muodostavat sen eteen kentälle kaksitoista\nsisäkkäin olevaa ympyrää, joista suurin on sata kyynärää läpimitaten.\nLankojen päät palaavat takaisin luolaan.\"\n\n\"Hyvä on. Entä sitten?\"\n\n\"Aitoja tukevat jykevät tammipylväät, jotka on upotettu viiden jalan\nsyvyyteen maahan, mutta ovat toisistaan vain kolmen jalan päässä.\"\n\n\"Hyvältä kuulostaa ja varmalta.\"\n\n\"Langoilla ei ole mitään maajohtoa luolan ulkopuolella. Ne lähtevät\ndynamon positiivisesta poolista, negatiivisessa on kiinni maajohto.\nLankojen päät palautuvat luolaan, ja jokainen on erikseen liitetty\npooliin.\"\n\n\"Ei, ei, ei kelpaa.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Tulee liian kalliiksi. Haaskaa tarpeettomasti virtaa. Ei tarvita\nmuuta maajohtoa kuin se, joka lähtee negatiivisesta poolista. Joka\nlangan toinen pää täytyy johtaa takaisin luolaan ja kiinnittää ilman\nmaajohtoa. Ajattele, miten paljon sillä säästää! Ratsujoukko syöksyy\naitaa vasten; ei rasiteta voimanlähdettä, ei tuhlata pennyäkään,\nennenkuin tuo ratsujoukko tulee ja viskautuu aitaa vasten. Samassa\nsilmänräpäyksessä kuin he koskettavat sitä, muodostavat he itse maan\nvälityksellä johdon negatiivisen poolin kanssa ja kaatuvat kuolleina\nmaahan. Etkö käsitä? Energiaa ei käytetä ennenkuin tarvitaan. Lataus\non valmiina kuin pyssyssä, mutta ei maksa senttiäkään, ennenkuin\nse tuiskautetaan ulos. Niin kyllä, niin kyllä, mutta yksi maajohto\nriittää.\"\n\n\"Olette oikeassa! Kuinka en sitä huomannut! Tämä ei ole ainoastaan\ntoista tapaa halvempi, vaan vaikuttavampikin, sillä jos joku langoista\nsattuu katkeamaan tai sekaantumaan, ei ole mitään vahinkoa tapahtunut.\"\n\n\"Niin. Varsinkin, jos meillä luolassa on instrumentti, joka antaa\ntiedon viasta. Muuten, miten on kuularuiskujen laita?\"\n\n\"Järjestyksessä sekin asia. Sisimmän ympyrän keskellä olevalle laajalle\nalustalle olen järjestänyt kolmetoista gatling-kanuunaa käsittävän\npatterin ja kuljettanut sinne runsaasti ampumavaroja.\"\n\n\"Hyvä! Ne hallitsevat vihollista, tulipa se miltä suunnalta hyvänsä, ja\nkun kirkon ritarit lähestyvät, saavat he kuulla musiikkia. Entä rotkon\nreuna lähellä luolaa?\"\n\n\"Sinnekin järjestin metallilanka-aidan gatlingeineen. Eivät ne pääse\nkivittämään meitä.\"\n\n\"Hyvä! Entä lasisylinteridynamiittitorpedot?\"\n\n\"On pidetty huoli. Siinä on kaunein puutarha, mitä milloinkaan on\nmaan päälle istutettu -- neljäkymmentä jalkaa leveä vyöhyke, joka\nympäröi ulointa aitausta sadan kyynärän etäisyydellä -- sitä vyöhykettä\nvoi katsoa jonkinlaiseksi puolueettomaksi maaksi. Siinä ei ole\nneliökyynärääkään, jota ei olisi varustettu torpedolla. Me asetimme\nne maan pinnalle ja ajoimme kerroksen hiekkaa päälle. Se on päällisin\npuolin katsoen aivan vaaraton puutarha, mutta jos joku menee työntämään\nlapionsa siihen, saa hän nähdä muuta.\"\n\n\"Oletko koetellut torpedoja?\"\n\n\"Ajattelin tehdä sen, mutta --\"\n\n\"Mutta? On todella suurta huolimattomuutta jättää ne ilman --\"\n\n\"Koetusta? Tiedän sen, mutta ne ovat hyviä. Minä panin muutamia\nkappaleita maanteille alueemme ulkopuolelle, ja ne kyllä tulivat\nkoetelluiksi.\"\n\n\"Vai niin. Se muuttaa asian. Kuka ne --\"\n\n\"Muuan kirkollinen komitea.\"\n\n\"Vai niin ystävällisesti!\"\n\n\"Se tuli vaatimaan meiltä kuuliaisuuden valaa kirkolle. Eivät papit\ntulleet varta vasten torpedoja koettelemaan. Sen he tekivät sivumennen.\"\n\n\"Antoiko komitea lausunnon.\"\n\n\"Kyllä, täytyy sanoa, että se sen teki. Se kuului mailin päähän.\"\n\n\"Yksimielisesti?\"\n\n\"Niin, siltä kuulosti. Sitten minä panin muutamia varoitusmerkkejä\nvastatulevien komiteojen suojaksi, eikä asiattomia ole sen koommin\nkuulunut.\"\n\n\"Clarence, te pojat olette tehneet paljon työtä ja hyvää työtä.\"\n\n\"Meillä oli aikaa yllin kyllin. Ei ollut syytä hätiköidä.\"\n\nIstuimme hetkisen hiljaa ja mietimme. Tuokiossa oli päätökseni valmis,\nja minä sanoin:\n\n\"Kaikki on siis kunnossa. Missään ei ole vikaa. Minä tiedän, mitä\nmeidän on tehtävä.\"\n\n\"Tiedän minäkin: istuttava ja odotettava.\"\n\n\"Eikä, poika, vaan noustava pystyyn ja iskettävä.\"\n\n\"Tarkoitatteko, mitä sanotte?\"\n\n\"Kyllä varmasti. Hyökkäys luontuu minulta paljon paremmin kuin\npuolustus. Tahtoo sanoa: milloin minulla on hyvät kortit kädessäni --\nvähintään kaksi kolmannesta vihollisen valteista. Jaha... meidän on\nsiis noustava ja annettava isku. Se on nyt tehtävä.\"\n\n\"Minä uskallan sata yhtä vastaan, että olette oikeassa. Milloin näytös\nalkaa?\"\n\n\"Juuri nyt. Me julistamme tasavallan.\"\n\n\"Se tulee kieltämättä jouduttamaan tapausten kulkua.\"\n\n\"Minä panen ne pörräämään, ole varma siitä. Englannista tulee yksi\nainoa mehiläispesä ennen puoltapäivää huomenna, mikäli kirkon käsi ei\nole kadottanut joustavuuttaan -- ja siitä taas ei ole pelkoa. Kirjoita\nnyt, minä sanelen\":\n\n    Julistus.\n\n    _Kaikille tiettäväksi tehdään täten_, että koska kuningas\n    on kuollut jättämättä jälkeensä rintaperillistä, jää minun\n    velvollisuudekseni harjoittaa jatkuvasti sitä toimeenpanevaa\n    valtaa, joka on minulle uskottu, niin kauan, kunnes uusi hallitus\n    on muodostettu ja aloittaa työnsä. Yksinvalta on kaatunut,\n    sitä ei enää ole. Niin ollen on kaikki valtiollinen valta\n    maassa palannut alkulähteeseensä, maan kansalle. Yksinvallan\n    kera kuolivat myös sen kasvannaiset. Siitä johtuen ei ole enää\n    olemassa mitään aatelia, ei mitään etuoikeutettua luokkaa,\n    ei mitään valtiokirkkoa. Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia\n    ja samalla tasolla, ja uskonnon harjoitus on vapaata Täten\n    julistetaan vapaa tasavalta, joka on kansan luonnollinen\n    hallitusmuoto, sen jälkeen kuin muu hallitusvalta on lakannut\n    olemasta. Britannian kansan velvollisuus on viipymättä kokoontua\n    valitsemaan edustajansa ja jättämään hallitus heidän käsiinsä.\n\nKirjoitin _Poosu_ julistuksen alle ja päiväsin sen Merlinin luolasta\nannetuksi. Clarence sanoi:\n\n\"Mutta tämähän paljastaa olinpaikkamme ja lähettää heidät heti\nvieraiksemme.\"\n\n\"Niin on tarkoituskin. Me iskemme -- kuulutuksella. Heidän vuoronsa on\njatkaa peliä. Anna nyt latoa, painaa ja naulata esiin se -- tarkoitan,\nanna määräys, että se tulee tehdyksi.\"\n\n\"Muutamassa minuutissa olen palannut. Mikä myrsky nouseekaan huomenna,\nkun tämä paperilappu alkaa vaikuttaa!... Aika kodikas tämä vanha linna.\nMahdammekohan me milloinkaan enää... mutta ei puhuta siitä.\"\n\n\n\n\nKOLMASVIIDETTÄ LUKU.\n\nHiekkavyöhykkeen taistelu.\n\n\nMerlinin luolassa -- Clarence ja minä ja viisikymmentäkaksi reipasta,\nhyvin kasvatettua, ajatuksiltaan puhdasta brittiläistä poikaa.\nPäivän koittaessa lähetin tehtaisiin ja kaikkiin suuriin laitoksiini\nmääräyksen keskeyttää työt ja siirtyä turvallisen välimatkan päähän,\nkoska kaikki räjäytettäisiin ilmaan, \"eikä kukaan tiedä, milloin\n-- siksi on paras heti muuttaa asuntoa\". Ne ihmiset tunsivat minut\nja luottivat sanaani. He jättäisivät rakennukset ennättämättä\nedes vilkaista, onko jakaus kunnossa, ja minä voisin toimittaa\nräjähdyksen minä päivänä halusin. Heitä ei saisi palaamaan sinne tällä\nvuosisadalla, mikäli räjähdys vielä oli odotettavissa.\n\nSaimme odottaa viikon. Minulle se ei mitään merkinnyt, sillä minä\nkirjoitin koko ajan. Kolmena ensimmäisenä päivänä tein työtä\nmuuttaakseni vanhat päivämuistelmani tämän kertomuksen muotoon.\nLoppupuolen viikosta käytin kirjoittaakseni vaimolleni. Minulla oli\ntapana kirjoittaa Sandylle joka päivä, milloin emme olleet yhdessä,\nja nytkin minä noudatin tuota tapaa rakkaudesta siihen ja Sandyyn,\nvaikka en luonnollisesti voinut toimittaa kirjeitä matkaan saatuani ne\nvalmiiksi. Mutta siten sain ajan kulumaan, ja kirjoittaminen miltei\nvastasi puhumista; oli miltei kuin olisin sanonut: \"Sandy, jos sinä ja\nHalloo-Keskus olisitte täällä luolassa sen sijaan, että minulla nyt\ntäällä on vain valokuvanne... olisipa meillä ihanaa!\" Ja katsokaas,\nsilloin voin minä kuvitella, kuinka pienokainen jokelsi jotakin\nvastaukseksi, työnsi pienet, lihavat nyrkkinsä suuhun ja ojentautui\nselälleen äitinsä polvelle, ja kuinka äiti ihaili tyttöä ja nauroi;\npuheli sille ja kutitti vähän väliä leuan alta, virkkaen pari sanaa\nvastaukseksi minulle -- ja niin edespäin. Nähkääs, minä saatoin istua\nluolassa tuntikausia ja kynän avulla loihtia esiin noita rakkaita\nkuvia. Oli miltei, kuin olisimme olleet yhdessä jälleen.\n\nTietenkin lähetin joka yö vakoilijoita hankkimaan tietoja, ja jokainen\nuusi raportti sai asian näyttämään entistä arveluttavammalta.\nSotajoukkoja koottiin. Kaikilla Englannin teillä ja poluilla ratsasti\nritareita vihollisleiriin, ja pappeja ratsasti heidän kanssaan, sillä\ntämähän oli kirkon sotaa. Koko ylhäis- samoin kuin alempi aateli oli\nvastassamme, kuten oli saattanut odottaakin. Me kyllä liistisimme niitä\nniitä herroja sen verran, ettei kansalle jäisi muuta mahdollisuutta\nkuin astua rintamaan tasavaltoineen ja...\n\nMillainen aasi olinkaan! Viikon lopulla alkoi minulle selvitä suuri ja\njäätävä totuus: rahvas oli vain yhden ainoan päivän heiluttanut hattua\nja huutanut eläköötä tasavallalle, ja siinä lorun loppu. Kirkko ja\naatelisto loivat siihen paheksuvan, musertavan silmäyksen, ja se kävi\naraksi kuin lammas! Heti se oli ruvennut kokoontumaan karsinaan --\nt.s. leiriin -- tarjoamaan arvotonta elämäänsä ja arvokasta villaansa\n\"oikealle asialle\". Nekin miehet, jotka äskettäin olivat olleet orjia,\npuolustivat nyt \"oikeata asiaa\", ylistivät sitä ja samoin kuin muu\nkansa loruilivat hentomielisesti siitä. Voiko ajatella sellaisia\nihmisen muotoisia nautoja, voiko käsittää sellaista typeryyttä!\n\nNiin, poikkeuksetta joka suunnalta kuului huuto: \"Kuolema\ntasavallalle!\" Koko Englanti hyökkäsi kimppuumme. Tämä ei tosiaankaan\nkuulunut laskelmiini.\n\nPidin tarkasti silmällä viittäkymmentäkahta poikaani, tutkin heidän\nkasvojaan, heidän kävelyään, heidän itsetiedottomia liikkeitään --\nsillä kaikki tuollainen puhuu kieltä, joka on meille annettu meitä\nkavaltamaan tukalina aikoina, kun meillä on salaisuuksia, joita\ntahdomme salata. Tiesin, että heissä, heidän päissään ja sydämissään\nkaikui alituisesti huuto: \"Koko Englanti hyökkää kimppuumme!\" Tiesin,\nettä noiden sanojen jokainen toistuminen jännittäisi heidän mieltään,\nkunnes he eivät edes unissaankaan saisi olla rauhassa, kuulematta\npainajaisena huutoa: _Koko Englanti -- koko Englanti! -- hyökkää\nkimppuumme!_ -- Tiesin tämän kaiken tapahtuvan, tiesin paineen käyvän\nlopulta niin kovaksi, että se pakottaisi heidät puhumaan; siksi minulla\npiti olla vastaus valmiina -- hyvin valittu ja rauhoittava vastaus.\n\nOlin oikeassa. Kun aika oli täytetty, niin heidän _täytyi_ puhua.\nPoikaparat, oli aivan surkeata katsella heidän kalpeuttaan ja\nalakuloisuuttaan. Aluksi heidän puhemiehensä ei ollut saada sanoja\nsuustaan. Näin hän sanoi -- ja hän käytti hienoa, uudenaikaista\npuhetapaa, jonka hän oli oppinut minun kouluissani:\n\n\"Olemme koettaneet unohtaa mitä olemme -- englantilaisia poikia!\nOlemme kaikin tavoin koettaneet asettaa järjen tunteen edelle; päämme\nhyväksyvät, mutta sydämemme moittivat meitä. Niin kauan kuin asia koski\nvain aatelistoa, vain vallasluokkaa, vain niitä kahtakymmentäviittä-\ntai kolmeakymmentätuhatta ritaria, jotka olivat jääneet viime sodasta\njäljelle, olimme me samaa mieltä, eivätkä huolet painaneet meitä.\nJokainen näistä viidestäkymmenestäkahdesta nuorukaisesta, jotka\nseisovat edessänne, sanoi: 'Itsehän ovat niin tahtoneet -- se on heidän\nafääriään.' Mutta ajatelkaa! Asia on muuttunut -- _koko Englanti\nmarssii meitä vastaan!_ Oi, herra, ajatelkaa sitä! Ymmärtäkää se!\nNämä ihmiset ovat meidän lähimmäisiämme, lihaa meidän lihastamme,\nluuta meidän luustamme, me rakastamme heitä -- älkää pyytäkö meitä\nhävittämään omaa kansaamme!\"\n\nNyt huomaatte, miten edullista on katsoa eteenpäin ja olla valmiina\nkohtaamaan asiaa, jota ei voi välttää. Ellen olisi tätä edellyttänyt\nja ollut valmis vastaamaan, niin poikanen olisi puhunut minut kumoon.\nMutta minä _olin_ valmis. Sanoin:\n\n\"Poikani, teillä on sydän oikealla paikalla, teidän ajatuksenne ovat\nkunniaa tuottavia, te olette suorittaneet kunniaa tuottavia tekoja. Te\nolette englantilaisia poikia, te jäätte englantilaisiksi pojiksi, ja\nsitä nimitystä te tulette vankkumatta puolustamaan. Älkää huolehtiko\nmuusta, pysykää hyvällä tuulella ja ajatelkaa tätä asiaa: kun koko\nEnglanti marssii vastaamme, niin kutka muodostavat iskujoukon? Kutka\nsodankäynnin yksinkertaisimpien lakien mukaan marssivat ensimmäisinä?\nVastatkaa tähän!\"\n\n\"Haarniskoitujen ritarien ratsujoukot.\"\n\n\"Aivan oikein. Niitä on kolmekymmentätuhatta miestä, ja niiden\nrivit täyttävät kokonaisen tynnyrinalan. Ajatelkaa, etteivät muut\nkuin ne pääse hiekkakentälle! Silloin herää kauhu. Heti sen jälkeen\nsiviili-ihmisten joukko perääntyy muita taistelupaikkoja etsimään. Vain\nylhäisaatelin ja vallasluokan miehet ovat ritareita, ja sen tapauksen\njälkeen _vain ne_ jäävät tanssimaan meidän musiikkimme mukaan. On\nehdottoman varmaa, että me emme joudu taistelemaan muita kuin näitä\nkolmeakymmentätuhatta ritaria vastaan. Puhukaa nyt, ja tapahtukoon\nteidän tahtonne mukaan. Vältämmekö taistelua, peräydymmekö?\"\n\n\"Emme!!!\"\n\nHuuto oli yksimielinen ja voimakas.\n\n\"Oletteko -- miten sanoisin? -- pelkäättekö niitä kolmeakymmentätuhatta\nritaria?\"\n\nSe pila aiheutti makean naurun, poikien rauhattomuus katosi, ja he\nmenivät iloisina paikoilleen. Ihastuttava tuo viisikymmenkaksikko! Ja\nkauniita kuin tytöt he olivat myöskin.\n\nOlin nyt valmis kohtaamaan vihollisen. Odotettu hetki sai tulla. Se\ntapaisi kaikki miehet kannella.\n\nJa se tuli sangen pian. Päivän koittaessa astui aidan luona vahtia\npitänyt mies luolaan ilmoittaen, että horisontissa näkyi musta liikkuva\njoukkio ja että kuului ääntä, jota hän luuli sotilasmusiikiksi.\nAamiainen oli juuri valmistunut; me istuuduimme pöytään ja aterioimme.\n\nSyötyämme pidin pienen puheen pojille ja lähetin osaston, Clarence\npäällikkönä, patteristolle.\n\nAurinko nousi nyt valaisten koko maan kirkkailla säteillään, ja me\nnäimme suunnattoman joukon lähestyvän hitaasti samanlaisena tasaisena\nja voimakkaana rintamana kuin meren aallot. Se läheni lähenemistään\nylvään tenhoavana. Niin, tosiaankin koko vanha Englanti näytti\nolevan liikkeellä. Pian näimme lukemattomien lippujen liehuvan ja\nauringonsäteitten salamoivan lukemattomissa haarniskoissa. Totisesti\nkaunis näky. En ollut milloinkaan nähnyt sen vertaista.\n\nLopulta saatoimme erottaa yksityiskohtiakin. Kaikki etumaiset rivit\n-- ja niitä oli monta -- olivat ratsuväkeä, töyhdötettyjä ritareita\nloistavine varustuksineen. Äkkiä kuulimme kaikuvia torventörähdyksiä,\nhidas marssi muuttui laukaksi ja sitten -- totisesti ihmeellistä\nnähdä!... Valtava ratsastaja-aalto ryntäsi eteenpäin -- se läheni\nhiekkavyöhykettä -- en voinut edes hengittää; se läheni lähenemistään\n-- viheriä ruoho-kaista keltaisen vyöhykkeen toisella puolen kapeni\nkapenemistaan -- kapeni nauhaksi hevosten edessä -- ja katosi\nniiden kavioitten alle. Oi, suuri pyhä Antonius! Koko rintama lensi\nukkosmaisella pauhulla taivasta kohden ja muuttui tupruavaksi riepu-\nja pirstalemyrskyksi, ja pitkin maata leijaili paksu savupilvi, joka\nkatseiltamme kätki, mitä ratsujoukosta oli jäljellä.\n\nNyt oli aika toisen sotaliikkeen tapahtua. Painoin nappia ja täräytin\nkoko Englannin selkärangannikamat irti.\n\nSe räjähdys lennätti kaikki ylväät tehtaamme ilmaan ja hävitti ne maan\npäältä. Vahinko kyllä, mutta toimenpide oli välttämätön. Emme mitenkään\nvoineet antaa vihollistemme kääntää omia aseitamme meitä vastaan.\n\nNyt seurasi eräs ikävimpiä neljännestunteja, minkä milloinkaan olen\nelänyt. Odotimme hiljaisessa yksinäisyydessä, metallilankaympyröittemme\nja sen edessä leijailevan tiheän savumuurin muusta maailmasta\nerottamina. Emme voineet nähdä muurin yli, emmekä myöskään sen\nlävitse. Mutta lopulta se rupesi vähitellen hajoamaan, ja kun vielä\noli kulunut neljännestunti, oli maisema kirkas, ja me saatoimme\ntyydyttää uteliaisuuttamme. Ei ainoatakaan elävää olentoa näköpiirissä!\nHuomasimme nyt, että puolustuslaitteemme olivat vahvistuneet.\nDynamiitti oli räjähdyttänyt yli sata jalkaa leveän ojan ympärillemme\nja heittänyt yli kaksikymmentäviisi jalkaa korkean penkereen sen\nkummallekin reunalle. Mieshukka oli hämmästyttävä, vaikka siitä ei\nvoinut saada tarkkaa selkoa. Emme tietenkään voineet _laskea_ ruumiita,\nkoska ne eivät enää olleet yksilöitä, vaan yhtenäistä sotkua, jonka\nlisänä oli rautapalasia ja nappeja.\n\nEi huomannut elämää missään, mutta takimmaisissa riveissä oli varmasti\nollut muutamia haavoittuneita, jotka oli kannettu savumuurin suojassa\npois kentältä. Muiden joukossa oli varmasti paljon pahoinvoipia --\nmoisen mullistuksen jälkeen sellainen on luonnollista. Apujoukoista\nei enää voinut olla puhettakaan. Tämä oli englantilaisen ritarisäädyn\nviimeinen varsinainen hyökkäys. Mielestäni minulla oli oikeus otaksua,\nettä ritarijoukko, joka tulevaisuudessa voitaisiin vastaamme asettaa,\nolisi aivan merkityksetön. Senvuoksi julkaisin armeijalleni seuraavan\nonnittelun:\n\n    Sotilaat, inhimillisen vapauden ja tasa-arvoisuuden\n    esitaistelijat! Kenraalinne onnittelee teitä. Ylvästellen\n    väkevyydestään ja tyhjän maineensa sokaisemana ryntäsi\n    ylivoimainen vihollinen teitä vastaan. Taistelu oli lyhyt\n    ja teille kunniakas. Koska tämä suuri voitto saatiin ilman\n    vähintäkään mieshukkaa, on se vailla vertaistaan historiassa.\n    Niin kauan kuin kiertotähdet kiertävät ratojaan, on\n    _Hiekkavyöhykkeen taistelu_ elävä ihmisten muistossa. _Poosu_.\n\nLuin sen julki sangen hyvin ja sain palkakseni erittäin runsaat\nsuosionosoitukset. Lisäsin sitten:\n\n\"Sota Englannin kansaa vastaan kansana on nyt loppunut. Kansa on\nperäytynyt kentältä ja sodasta. Ennenkuin se saadaan palaamaan, on\nkoko sota jo päättynyt. Tämä sotaretki on ainoa, mikä meidän on\nkestettävä. Se käy lyhyeksi -- historian lyhyimmäksi. Sen mieshukka on\nmyös suurin, jos vertaa hyökkääjien lukua puolustajien lukumäärään.\nOlemme lopettaneet taistelun kansaa vastaan, ja tämän jälkeen meillä on\ntekemistä vain ritarien kanssa. Englantilainen ritari voidaan surmata,\nmutta häntä ei voida voittaa. Me tiedämme, mitä on odotettavissa. Niin\nkauan kuin yksikään heistä elää, ei meidän tehtävämme ole loppuun\nsuoritettu, sota ei ole lopussa. Me surmaamme ne kaikki.\" -- Äänekkäitä\nja pitkällisiä suosionosoituksia...\n\nAsetin vartioita dynamiittiräjähdyksen luomille valleille -- toisin\nsanoen: lähetin niille pari poikaa tähystämään ja ilmoittamaan,\nmilloin vihollinen taas ilmestyisi. Sitten lähetin erään insinöörin\nja neljäkymmentä poikaa suuntaamaan vuorilta tulevan puron meidän\nlinjojemme sisäpuolelle, jotta sitä tarvittaessa voisi heti käyttää.\nNuo kahteen työvuoroon jaetut neljäkymmentä miestä suorittivat tehtävän\nkymmenessä tunnissa.\n\nHämärän tullen kutsuin tähystäjäni takaisin. Poika, joka oli\nvartioinut pohjoispuolta, ilmoitti kiikarilla erottaneensa leirin.\nHän kertoi myös, että muutamia ritareita oli kävellyt meihin päin\najaen karjalauman linjoillemme, mutta että ritarit itse eivät olleet\ntulleet kovin lähelle meitä. Tätä olinkin odottanut. Tuntui, nähkääs,\nsiltä, kuin he olisivat tahtoneet tietää, voisimmeko uudelleen käyttää\ntuhoavaa tultamme. Ehkä he kävisivät yöllä röyhkeämmiksi. Luulin\ntietäväni, mihin suunnitelmaan he ryhtyisivät, koska juuri olisin\ntehnyt heidän sijassaan niin, jos olisin ollut yhtä tietämätön kuin he.\nIlmoitin sen Clarencelle. \"Luulen, että olette oikeassa\", sanoi hän.\n\"Sehän heillä on lähimpänä.\"\n\n\"Jos ne niin tekevät\", sanoin, \"niin hukassa ovat\".\n\n\"Tietenkin.\"\n\n\"Heillä ei ole mitään pelastumisen mahdollisuutta.\"\n\n\"Ei, eipä tietenkään.\"\n\n\"Se on kaameata, Clarence. Se olisi suuri synti.\" Asia huoletti\nminua siinä määrin, etten saanut rauhaa, vaan alituisesti ajattelin\nsitä. Omaatuntoani rauhoittaakseni sepitin lopuksi seuraavan kirjeen\nritareille:\n\n    \"Englannin kapinallisen ritariston jalosukuiselle päällikölle.\n    Te taistelette turhaan. Me tunnemme teidän voimanne -- jos sitä\n    sanaa voi käyttää. Me tiedämme, että korkeintaan voitte meitä\n    vastaan asettaa kaksikymmentätuhatta ritaria. Senvuoksi teillä\n    ei ole pienimpiäkään voitonmahdollisuuksia. Ajatelkaa asiaa!\n    Me olemme hyvin varustettuja, asemamme on hyvin linnoitettu,\n    ja meidän lukumäärämme nousee 54:ään. Viiteenkymmeneenneljään\n    mihin? Mieheen? Ei, päähän -- maailman terävimpään; voimaan, jota\n    vastaan puhtaasti eläimellisellä väkevyydellä ei ole sen enempää\n    onnistumisen mahdollisuuksia kuin meren aalloilla on toivoa\n    murtaa Englannin graniittivarustukset Tarjoamme teille erään\n    mahdollisuuden, ja se on viimeinen: Heittäkää aseenne! Antautukaa\n    ehdoitta Tasavallan armoille, ja kaikki annetaan anteeksi.\n\n                                          (Sinetti.) _Poosu_.\"\n\nLuin sen Clarencelle ja sanoin aikovani lähettää sen rauhanlipun\nsuojassa. Hän nauroi ivalliseen tapaansa ja virkkoi:\n\n\"Teidän näyttää olevan aivan mahdotonta käsittää, minkälaisia\nnuo ylhäisaateliset ritarit ovat. Säästäkäämme aikaa ja vaivaa.\nKuvitellaan, että minä olen noiden ritarien päällikkö. Te kannatte\nrauhanlippua. Tulkaa lähemmäksi, ilmoittakaa asianne, ja minä kyllä\nvastaan.\"\n\nTein kuten hän tahtoi. Lähestyin kuviteltuna rauhansoturina, otin\npaperin esiin ja luin sen. Vastaukseksi Clarence löi paperin kädestäni,\nvääristi halveksivasti suutaan ja sanoi ylimielisesti:\n\n\"Iskekää tuo elukka palasiksi ja lähettäkää se korissa halpasukuiselle\nkonnalle, joka on sen tänne lähettänyt. Muuta vastausta minulla ei ole!\"\n\nMiten tyhjä onkaan teoria tosiasioihin verraten! Ja tuo oli aivan\nyksinkertaisesti tosiasia. Ei päässyt mihinkään siitä, että juuri mm\ntapahtuisi. Revin paperin palasiksi ja passitin hentomielisyyteni\npitkälle lomalle.\n\nJa nyt töihin. Koettelin sähkösignaalilaitteita gatlingpatteriston\nja luolan välillä, ja niiden huomattiin toimivan; koettelin monesti\nsignaaleja, jotka hallitsivat aitoja -- ne olivat niin laitetut, että\nsaatoin katkaista ja uudistaa sähkövirran jokaiseen aitaan aivan muista\nriippumatta. Asetin purojohdon kolmen parhaimman poikani valvottavaksi;\nnäiden poikien oli läpi yön pidettävä kolmen tunnin vartiovuoroja ja\nheti toteltava merkkiäni -- kolmea peräkkäistä revolverinlaukausta.\nMuut vahdit kutsuttiin pois yöksi; ei ainoatakaan kuolevaista näkynyt\naitauksen sisäpuolella. Määräsin, että luolassa oli oltava hiljaa ja\nettä sähkövalo oli pidettävä mahdollisimman vähäisenä.\n\nHeti kun oli tullut aivan pimeä, suljin virran kaikista aidoista ja\nhapuilin ulos ison dynamiittiojan sisäpuolella oleville valleille.\nRyömin harjalle ja makasin siellä sotkussa vakoillen. Mutta oli niin\npimeä, että mitään ei voinut nähdä. Mitään valojakaan ei näkynyt.\nOli hiljaista kuin haudassa. Tietysti kuului tavallisia yöääniä --\nyölintujen lepatusta, hyönteisten surinaa, jonkun koiran haukuntaa\njossakin kaukana ja silloin tällöin hiljaista mylvintää, mutta ne äänet\neivät katkaisseet hiljaisuutta, ne tehostivat sitä ja päälle päätteeksi\ntäyttivät sen eräänlaisella alakuloisuudella.\n\nHetken kuluttua lakkasin katselemasta, sillä oli jo sysimustaa,\nmutta kuulostelin sitä tarkemmin erottaakseni jokaisen epäilyttävän\näänen. Ajattelin näet, että tarvitsi vain odottaa, niin kyllä jotakin\ntapahtuisi. Mutta kauan sain odottaa. Lopulta erotin jotakin, jota\nnimittäisin äänen varjoksi -- kumean metallisen äänen. Heristin\nkorviani ja pidättelin hengitystäni, sillä juuri tätä olin odottanut.\nÄäni vahveni ja läheni; se tuli pohjoisesta päin. Pian kuulin sen\nomalta korkeudeltani, vastakkaisen penkereen harjalta, sadan jalan\npäästä. Ja sitten olin näkevinäni mustan pisterivin nousevan esiin\n-- ihmispäitäkö? En tietänyt; ehkäpä siellä ei ollut mitään. Ei voi\nluottaa silmiinsä, kun mielikuvitus on joutunut, pois tasapainosta.\nPian kuitenkin sain varmuuden. Kuulin metalliäänen vaipuvan ojaan. Se\nvahveni, levisi ja ilmaisi vääjäämättömän tosiasian: asestettu joukko\noli laskeutunut ojaan. Niin, nuo ihmiset aikoivat valmistaa meille\npienen yllätyksen. Leikin piti kai alkaa päivän koittaessa, ehkäpä\nennemminkin.\n\nJa nyt minä ryömin takaisin aitaukseen. Olin nähnyt tarpeeksi. Menin\npatteristolle ja tiedotin, että virta oli laskettava molempiin\nsisäaitoihin. Sitten menin luolaan ja tapasin kaiken järjestyksessä:\nkaikki nukkumassa paitsi vahti. Herätin Clarencen ja sanoin hänelle,\nettä suuri oja oli täyttymäisillään ja että luulin ritarien hyökkäävän\nkimppuumme. Olin saanut päähäni, että päivän koittaessa saatoimme\nodottaa ojaan piiloutuneiden tuhansien nousevan yli penkereen ja heidän\njäljessään koko armeijan.\n\nClarence sanoi:\n\n\"Ne lähettävät varmasti pimeässä vakoilijoita tekemään alustavia\nhavaintoja. Miks'emme katkaisisi uloimpaan aitaan menevää virtaa ja\nantaisi heidän yrittää?\"\n\n\"Sen olen jo tehnyt, Clarence. Enkö ole aina ollut vieraanvarainen?\"\n\n\"Olette, teillä on hyvä sydän. Tahtoisin mennä...\"\n\n\"Lausumaan heidät tervetulleiksi? Minä lähden mukaan.\"\n\nKuljimme aidatun alueen poikki ja hiivimme sitten sisinten aitojen\nväliin. Näkömme oli jossakin määrin huiennut luolan valaistuksesta,\nniin heikko kuin se olikin, mutta pian tulimme mainiosti toimeen.\nEnsin oli meidän täytynyt tunnustella käsillämme, mutta nyt saatoimme\nnähdä aidanpylväät. Aloimme kuiskaillen puhella, mutta äkkiä Clarence\nkeskeytti minut sanoen:\n\n\"Mikä tuo on?\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Tuo tuolla.\"\n\n\"Mikä ja missä?\"\n\n\"Tuolla, vähän matkan päässä teistä -- se on jotakin mustaa -- joitakin\nepäselviä ääriviivoja, jotka piirtyvät toista aitaa vasten.\"\n\nMinä katsoin, ja hän katsoi. Sanoin:\n\n\"Onkohan se ehkä mies, Clarence?\"\n\n\"Sitä en usko. Pikemminkin se näyttää -- ei, sehän on mies -- joka\nnojaa aitaan.\"\n\n\"Selvästi. Mennäänpä katsomaan.\"\n\nRyömimme käsien ja polvien varassa eteenpäin, kunnes olimme tulleet\naivan lähelle tuota esinettä. Se oli todellakin mies -- kookas, tumma\nrautapukuinen olento seisoi siinä molemmat kädet ylälangalla -- ja\ntietysti löyhkäsi palaneelta lihalta. Mies parka -- kuollut tietämättä,\nmikä oli aiheuttanut hänen tuskansa ja kuolemansa. Hän seisoi siinä\nkuin patsas -- aivan liikkumattomana, vain kypäräntöyhtö liehui hiukan\nyötuulessa. Nousimme ja katselimme hänen kasvojaan silmikon läpi, mutta\nne olivat niin pimennossa, ettemme saaneet selville, tunsimmeko miehen\nvai emme.\n\nKuulimme hiljaisia ääniä, jotka lähenivät, ja painauduimme jälleen\nmaahan. Erotimme hämärästi toisen ritarin; hän liikkui varovasti\nhiipien ja haparoi käsillään. Hän oli nyt niin lähellä meitä, että\nnäimme, kuinka hän ojensi kätensä, sai kiinni ylälangasta, kumartui ja\nryömi alalangan, yli. Nyt hän tuli ensinmainitun ritarin kohdalle -- ja\nsäpsähti nähdessään tämän. Hän seisoi hetken liikahtamatta, varmaankin\nihmetellen, miks'ei toinen jatkanut matkaansa, sitten hän sanoi\nmatalalla äänellä: \"Miksi seisot täällä uneksimassa, hyvä Mar --\", hän\nlaski kätensä kuolleen olalle -- huudahti heikosti ja kaatui kuolleena\nmaahan. Kuolleen miehen surmaamana -- ymmärrättekö -- kuolleen\nystävänsä surmaamana. Siinä oli jotakin hirveätä.\n\nPuolen tunnin kuluessa noita aamukukkoja hiipi lähellemme toinen\ntoisensa jälkeen aina viiden minuutin väliajoin. Niillä ei ollut muuta\nmurha-asetta kuin miekkansa. Sitä ne kaikki kantoivat paljastettuna\nkädessään, ja ojentamalla sen ne löysivät metallilangat. Toisinaan\nnäimme sinisen kipinän, vaikka ritari, joka sen oli aiheuttanut, oli\nniin kaukana, ettemme voineet nähdä häntä. Tiesimme kuitenkin, mitä\noli tapahtunut. Ritari parka! Hän oli koskettanut miekallaan ladattuun\nlankaan, ja virta oli surmannut hänet. Välihetkinä vallitsi katkera\nhiljaisuus, jonka surullisen säännöllisesti keskeytti rautapukuisen\nmiehen kaatumisesta syntynyt ryminä. Sitä kesti sangen kauan, ja yön\nautiossa pimeydessä se oli ahdistavaa.\n\nSovimme siitä, että tekisimme kierroksen sisempien aitojen välitse.\nMukavuuden, vuoksi kuljimme nyt pystyssä. Arvelimme, että jos meidät\nnähtäisiin, pidettäisiin meitä pikemmin ystävinä kuin vihollisina,\nemmekä missään tapauksessa olisi miekan ulottuvissa. Keihäitä ei\nnoilla herroilla näyttänyt olevan mukanaan. Se oli sangen kummallinen\nkävelyretki. Kaikkialla oli toisen aidan ulkopuolella kuolleita miehiä,\nepämääräisiä hahmoja, jotka töin tuskin saattoi erottaa, ja me laskimme\nviisitoista patsasta -- tarkoitan: kuollutta ritaria, jotka seisoivat\nnojaten käsillään ylempään lankaan.\n\nEräs seikka oli nyt varma, nimittäin se, että virtamme oli niin\nvoimakas, että se tappoi, ennenkuin uhri ehti kiljahtaa. Hetken\nkuluttua kuulimme hiljaisen, raskaan äänen, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä arvasimme, mitä se oli. Se oli aiottu\njoukkoyllätykseksi. Kuiskasin Clarencelle, että hän menisi herättämään\narmeijan ja käskisi sen jäädä luolaan odottamaan lisämääräyksiä. Hän\npalasi pian, ja me seisoimme sisemmän aidan kohdalla ja katselimme,\nkuinka hiljainen salama teki hirveätä työtään hyökkääjien joukossa.\nYksityiskohtia emme erottaneet, mutta huomasimme, miten toisen\naidan taakse pinoutui mustaa massaa. Tuo alati kasvava röykkiö oli\nmuodostunut kuolleista miehistä! Leiriämme ympäröi nyt kuolleista\nrakentunut muuri -- ruumisvallitus, voisi sanoa. Erikoisen kaameata\noli, ettei ihmisääntä lainkaan kuulunut. Ei kehoitushuutoja eikä\nkuolevien parkaisuja. Kun vihollisen tarkoitus oli yllättää meidät,\nolivat miehet liikkuneet mahdollisimman hiljaa, ja niin pian kuin he\nolivat ehtineet niin lähelle päämaaliaan, että saattoivat kohottaa\nsotahuudon, kajosivat he tuhoatuottavaan lankaan ja kaatuivat ääntä\npäästämättä.\n\nNyt johdin virran kolmanteen aitaan ja melkein heti sen jälkeen\nneljänteen ja viidenteen, niin nopeasti täyttyivät välipaikat. Nyt\nkatsoin ratkaisevan hetken tulleen. Arvelin, että koko sotajoukko oli\nmennyt ansaani. Joka tapauksessa oli jo aika tutkia asiaa. Painoin\nsentähden erästä nappulaa, ja viisikymmentä sähköaurinkoa syttyi\njyrkänteemme reunalle.\n\nHyvä Jumala, mikä näky! Meitä ympäröi kolme kuolleista miehistä\nmuodostunutta muuria. Kaikki muut aitaukset olivat täynnä eläviä, jotka\ntunkeutuivat varovasti eteenpäin lankojen lomitse. Äkillinen valo\nlamautti nuo joukot, niin, ne suorastaan kivettyivät säikähdyksestä.\nMinulla oli juuri silmänräpäys aikaa käyttää hyväkseni heidän\nliikkumattomuuttaan, enkä minä laiminlyönyt sitä. Nähkääs, seuraavassa\nsekunnissa he olisivat jälleen tulleet järkiinsä, alkaneet riemuita ja\nrynnänneet eteenpäin, ja metallilankani olisivat menneet säpäleiksi;\nmutta tuo menetetty silmänräpäys vei heiltä kaikiksi ajoiksi kaikki\nmahdollisuudet: ennenkuin se oli kulunut, päästin sähkövirran\nkaikkiin aitoihin, ja koko sotajoukko kaatui kuolleena maahan. Sillä\nkertaa _kuulimme_ valituksen. Se kertoi yhdentoistatuhannen ihmisen\nkuolintuskista. Se kohosi järkyttävänä ja mahtavana yöhön.\n\nSilmäyksellä sain selville, että vihollisen sotavoiman jäännökset\n-- kenties kymmeneentuhanteen kohoava joukko -- olivat meidän ja\nympäröivän ojan välissä ja riensivät parhaillaan hyökkäykseen. Niin\nollen he olivat kaikki meidän vallassamme, auttamattomasti. Tragedian\nkolmannen näytöksen oli alettava. Ammuin kolme revolverinlaukausta,\nmikä merkitsi:\n\n\"Päästäkää vesi!\"\n\nJa nyt kuului ankaraa kohinaa, ja seuraavassa minuutissa syöksyi\nvuorelta tuleva puro tuohon suureen ojaan muuttaen sen sadan jalan\nlevyiseksi ja kahdenkymmenenviiden jalan syvyiseksi virraksi.\n\n\"Mieheni, konekivääreille! Avatkaa tuli!\"\n\nKolmetoista kuularuiskua alkoi kylvää kuolemaa noiden kymmenentuhannen\nonnettoman joukkoon. Ne säpsähtivät, kestivät hetken tuhoisaa tulta,\nmutta rikkoivat sitten rivinsä ja kiitivät ojaa kohden kuin akanat\ntuulessa. Runsaasti neljäsosa ei koskaan päässyt korkean törmän\nharjalle; muut kolme neljäsosaa pääsivät sinne, mutta putosivat sen\ntoiselle puolelle ja hukkuivat.\n\nKymmenen minuuttia sen jälkeen kuin olimme alkaneet ampua, oli kaikki\naseellinen vastarinta murrettu, sota lopussa, ja me viisikymmentäneljä\nolimme Englannin herroina. Kaksikymmentäviisituhatta miestä lojui\nkuolleina ympärillämme.\n\nMutta kuinka petollinen onni onkaan. Vähän ajan, kenties tunnin\nkuluttua tapahtui jotakin, johon itse olin syypää -- mutta minulla ei\nole rohkeutta kirjoittaa siitä. Päättyköön kertomus tähän.\n\n\n\n\nNELJÄSVIIDETTÄ LUKU.\n\nClarencen jälkikirjoitus.\n\n\nMinun, Clarencen, täytyy kirjoittaa se hänen sijastaan. Hän ehdotti,\nettä menisimme yhdessä katsomaan, voitaisiinko haavoittuneille antaa\napua. Minä olin kovasti ehdotusta vastaan. Sanoin, että jos niitä oli\npaljon, saatoimme tehdä perin vähän poloisten hyväksi, ja sitäpaitsi\noli uhkarohkeata lähteä heidän joukkoonsa. Mutta häntä ei koskaan ollut\nhelppo saada luopumaan päätöksestään. Suljimme siis aitoihin menevän\nsähkövirran, otimme vartioston mukaamme, kiipesimme ruumismuurien\nyli ja menimme tantereelle. Ensimmäinen haavoittunut, joka pyysi\nmeiltä apua, istui maassa muuan kuollut toverinsa selkänojanaan. Kun\nPoosu kumartui hänen puoleensa ja puhui hänelle, tunsi mies Poosun ja\npisti veitsensä häneen. Se ritari oli Meliagraunce herra; totesin sen\nkiskaistuani kypärän hänen päästään. Hän ei vast'edes pyydä apua.\n\nKannoimme Poosun luolaan ja hoidimme parhaalla tavalla hänen haavaansa,\njoka ei ollut kovin vaarallinen. Siinä meitä auttoi Merlin, vaikk'emme\ntietäneet sitä. Hän oli pukeutunut naiseksi ja näytti vanhalta kunnon\nmuorilta. Sellaisessa valepuvussa, kasvot ruskeatäpläisinä ja iho\nsileäksiajeltuna hän muutamia päiviä Poosun haavoittumisen jälkeen oli\ntullut luoksemme ja tarjoutunut keittäjättäreksemme. Tuon valenaisen\nsukulaiset muka olivat lähteneet joihinkin uusiin leireihin, jotka\nvihollinen oli muodostanut, ja itse hän oli kuolla nälkään. Poosu oli\nsiihen mennessä parantunut sangen paljon ja lopettanut ajan kuluksi\nkertomuksensa.\n\nOlimme iloissamme siitä, että olimme saaneet tuon avun, sillä\npalvelijoista oli puute. Nähkääs, me olimme satimessa -- satimessa,\njonka itse olimme virittäneet. Jos jäisimme sinne, surmaisivat\nkuolleemme meidät, ja jos poistuisimme varustuksistamme, emme enää\nolisi voittamattomia. Poosu näki sen, ja me muut myöskin. Jos olisimme\nvoineet lähteä johonkin noista uusista leireistä ja tehdä jonkinlaisen\nsopimuksen vihollisen kanssa -- niin tietysti... mutta Poosu ei\nvoinut sitä tehdä enkä minäkään, sillä minä olin ensimmäisiä, jotka\nsairastuivat kuolleista leviävästä myrkyllisestä löyhkästä. Toinen\ntoisensa jälkeen sairastui. Seuraavana päivänä...\n\n_Seuraavana päivänä_. Nyt se on tullut ja sen mukana loppu. Keskiyön\naikana minä heräsin ja näin, että se noita siveli omituisesti Poosun\npäätä ja kasvoja, ja minä aprikoin, mitähän se mahtoi merkitä. Kaikki\npaitsi dynamovahti nukkuivat. Ei kuulunut ääntäkään. Nainen lopetti\npian salaperäiset hullutuksensa ja meni varpaisillaan ovelle.\n\n\"Seis!\" huusin minä. \"Mitä sinä olet puuhannut?\"\n\nHän pysähtyi ja sanoi ilkeää tyytyväisyyttä ilmaisevalla äänellä:\n\n\"Te voititte; teidät on voitettu! Nuo toiset kuolevat -- niin sinäkin.\nTe kuolette kaikki tälle paikalle -- kaikki paitsi _hän_. Hän nukkuu\nnyt -- ja hän on nukkuva kolmetoista vuosisataa. Minä olen Merlin!\"\n\nJa sitten hän purskahti niin rajuun, mielettömään nauruun, että horjui\nkuin juopunut ja sattui silloin koskettamaan erääseen sähkölankaan.\nVieläkin hän seisoo siinä suu auki; näyttää siltä, kuin hän nauraisi\nyhä. Luulen, että tuo kivettynyt nauru on säilyvä hänen kasvoillaan\nsiksi, kunnes koko ruumis muuttuu tomuksi.\n\nPoosu ei ole liikahtanut -- nukkuu kuin tukki. Ellei hän tänään herää,\nkäsitämme kyllä, millaista unta se on, ja hänen ruumiinsa kannetaan\nsilloin jonnekin luolan kaukaisimpiin kolkkiin, josta kukaan ei ole\nsitä löytävä ja jossa kukaan ei ole sitä häpäisevä. Mitä meihin\ntoisiin tulee -- niin, olemme sopineet siitä, että jos joku meistä\npääsee elossa täältä, on hänen merkittävä se tähän ja kätkettävä tämä\nkäsikirjoitus tunnollisesti Poosun, vanhan, rakkaan päällikkömme\nviereen, jonka omaisuutta se on, olkoonpa hän sitten elävä tai kuollut.\n\n_(Käsikirjoituksen loppu.)_\n\n\n\n\nJULKAISIJAN JÄLKIKIRJOITUS.\n\n\nOli tullut päivä, kun laskin käsikirjoituksen kädestäni. Sade oli\nmelkein lakannut, maailma oli harmaa ja synkkä, lopen uupunut myrsky\nhuokaili ja nyyhkytti itsensä lepoon. Menin muukalaisen huoneen\novelle; se oli raollaan, ja minä kuuntelin. Olin kuulevinani hänen,\näänensä ja koputin. Ei vastausta, mutta äänen kuulin edelleen. Katsoin\nsisään. Mies loikoi selällään sängyssä ja puhui katkonaisesti,\nmutta voimakkaasti, ja vahvisti sanojaan hosuen käsillään hourivien\nsairaiden tavoin, Hiivin sisään ja kumarruin hänen puoleensa. Hän\nmutisi ja huudahteli yhä. Sanoin pari sanaa, vain herättääkseni hänen\nhuomiotaan. Hänen lasimaiset silmänsä ja tuhkanharmaat kasvonsa\ntulivat heti eloisiksi ja ilmaisivat tyytyväisyyttä, kiitollisuutta ja\njälleennäkemisen iloa.\n\n\"Oi, Sandy, oletko vihdoinkin täällä -- oi, kuinka olen kaivannut\nsinua. Istu tässä, älä jätä minua, Sandy, älä milloinkaan mene luotani.\nMissä on kätesi? Anna se minulle, rakkaani, anna minun pitää sitä --\nkas näin -- nyt tuntuu niin hyvältä ja rauhalliselta, ja minä olen\njälleen onnellinen -- _me_ olemme onnellisia, eikö totta, hyvä Sandy?\nSinä tunnut niin hämärältä, niin epämääräiseltä, sinä olet kuin\nusvaa, kuin pilveä, mutta sinä olet _täällä_, ja siinä on minulle\nautuutta kylliksi; ja minä pidän sinun kättäsi; älä ota sitä pois --\nanna minun pitää sitä vähän aikaa, minä päästän sen sitten... Oliko\nse lapsemme?... Halloo-Keskus!... Hän ei vastaa. Nukkuuko hän ehkä?\nTuo hänet tänne, kun hän herää, ja anna minun koetella hänen käsiään,\nhänen kasvojaan, hänen tukkaansa ja sanoa hänelle hyvästi... Sandy!...\nNiin, siinähän sinä olet. Minä sekaannuin hetkeksi ja luulin, että sinä\nolit mennyt... Olenko ollut kauan sairas? Varmasti olen -- minusta\ntuntuu, että sitä on kestänyt monta kuukautta. Ja millaisia unia!\nMillaisia ihmeellisiä, hirveitä unia, Sandy! Unia yhtä todellisia kuin\ntodellisuus -- tietysti houreita, mutta kuitenkin niin todellisia!\nTiedätkö, minusta tuntui, että kuningas oli kuollut, minä luulin,\nettä sinä olit Galliassa etkä voinut tulla kotiin, minä kuvittelin,\nettä maassa oli vallankumous. Noiden unien omituisessa huumeessa minä\nyhdessä Clarencen ja joidenkuiden kadettien kanssa olin voittavinani\nja hävittävinäni koko Englannin ritariston! Eikä se kuitenkaan ollut\nihmeellisintä kaikesta. Minä kuvittelin olevani kaukaisen, monta\nsataa vuotta sitten menneen aikakauden ihminen, ja sekin oli minulle\nyhtä todellista kuin kaikki muu. Niin, minusta tuntui, että olin\nlentänyt siitä aikakaudesta takaisin meidän omaamme ja sitten taas\npalannut siihen ja joutunut eksyneenä muukalaisena tuohon ihmeelliseen\nEnglantiin kolmentoista vuosisadan kuilun erottaessa minut sinusta,\nkodistani ja ystävistäni, kaikesta, mikä on minulle rakasta, kaikesta,\nmikä voisi tehdä elämän elämisen arvoiseksi. Se oli hirveätä --\nhirveämpää kuin voit kuvitellakaan, Sandy. Oi Sandy, valvo minun\nluonani -- älä jätä minua hetkeksikään -- älä salli minun uudelleen\nmenettää järkeäni. Kuolema ei ole mitään, se on tervetullut, kunhan\nvain nuo unet eivät tulisi, noiden unien inhoittava kidutus. -- _Sitä_\nen enää toista kertaa kestä... Sandy?\"\n\nHän makasi hetken mutisten edelleen hajanaisesti, mutta sitten hän\nvaikeni, ja kuolema näytti lähestyvän. Äkkiä hän alkoi hypistellä\npeittoaan, ja siitä ymmärsin, että kuolema oli ovella. Kun ensimmäiset\nkuolinkorahdusten merkit kuuluivat, säpsähti hän hieman ja näytti\nkuuntelevan. Sitten hän sanoi:\n\n\"Merkinantotorvi?... Kuningas tulee! Laskekaa nostosilta! Miehittäkää\nvallitus! Menkää vast --\"\n\nHän järjesti viimeistä \"vaikutuskeinoaan\", mutta ei ehtinyt suorittaa\nsitä loppuun.\n\n\n\n"]