[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvo3gjT2ze5gabOveEiimHaxVf4wlH0FqlogF9OVqhWk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1945,"Kirkkotie","Lewetzow, Cornelia",1836,1921,"1945-levetzow-corelia-kirkkotie","1945__Levetzow_Corelia__Kirkkotie",null,"romaani",[],[],"fi",1875,1886,16556,100897,false,34746,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Kirkkotie\" by Cornelia Levetzow is a novel written in the late 19th century. The story seems to unfold in a rural setting, focusing on a young man named Juho who appears to be navigating social dynamics and encounters with the local inhabitants, including a young girl named Maria. Themes of compassion, societal obligations, and personal growth seem to permeate the narrative, hinting at a deeper exploration of human connections.  The opening of \"Kirkkotie\" introduces us to Juho, a young farmer contemplating the beauty of the countryside while observing the struggles of the poor around him. As he walks through fields and forests, he interacts with a variety of characters, including an elderly woman and the genteel family at Saramäki. Juho's observations reveal his empathy towards the less fortunate, particularly children, and he expresses a desire to help a young boy named Pekka. The narrative begins to establish a relationship between Juho and Maria, hinting at both tenderness and a sense of duty that complicates their budding connection. As Juho continues his explorations, both in the physical landscape and interpersonally, a sense of transformation appears to be on the horizon. (This is an automatically generated summary.)",[],270,"Kertomus seuraa nuorta miestä, joka tarkkailee maaseudun elämää ja ihmisten moraalisia valintoja. Teos käsittelee hyväntahtoisuutta, säästäväisyyttä ja kristillisiä hyveitä kartanomiljöön ja kirkkotien varrella.","Cornelia Levetzowin 'Kirkkotie' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1945.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KIRKKOTIE\n\nKirj.\n\nCornelia Levetzow\n\n\nSuomennos.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlund,\n1886.\n\nJ. Simeliuksen perillisten kirjapainossa Helsingissä.\n\n\n\n\n\n\nKookas, voimakas, nuori mies astui vakavin askelin pitkin pientä\npolkua, joka kierrellen halkaisi viljavainioita. Hänen pukunsa oli\nmaalainen, mutta kuitenkin kaunis, kasvonsa vilpittömät, niissä\nkuvautui älyä ja hyväsydämmisyyttä ja ryhtinsä ilmaisi pontevuutta ja\nvireyttä. Aika ajoin pysähtyi hän katsellen ympärilleen.\n\n\"Tämähän on jotensakin kaunista\", arveli hän, \"mutta aivan liian\nlakeata ja sitäpaitse vesiä puuttuu; ja mitä ovat nämä vainiot omiini\nverrattuina! Entä nuo kurjat mökit tien varrella! onpa häpeällistä,\nettä ihmisten täytyy asua tuollaisissa turmiollisissa loukoissa.\"\n\nPolku loppui kuusistoon; hän katsahti kelloansa ja kulki eteenpäin.\n\nKorkeat yhtäläiset puun-rungot seisoivat tiheissä riveissä, himmeä valo\nlevisi niiden väliin ja kummallinen hiljaisuus vallitsi vanhassa\nkuusistossa, ikäänkuin se olisi odottanut jotakin. Kaukana puiden\nvälissä siinsi auringon valaisemina lehmuksia, kastanja- ja sarapuita.\nMetsä loppui maantien varrella, ja toisella puolen sitä alkoi suuri\npuutarha, jonka varjoiset puut levittelivät oksansa tien yli.\n\nKöyhä, vanha vaimo avasi puutarhan portin. \"Kiitoksia tästä kerrasta\",\nhuusi hän puutarhaan päin ja mennä linkutti sitten pois vasu kädessä\nsakarasauvansa nojassa.\n\n\"Kuinka paljon annoit hänelle\", kuului terävä ääni aidan takaa -- \"olen\nvarma että annoit hänelle enemmän kuin hän tavallisesti saa. -- Se on\ntietysti oma asiasi, Maria, mutta sinun asemassasi olisin varovaisempi.\nKymmenen äyriä sinne, kymmenen äyriä tänne, siitä tulee viimein koko\nsumma. Varmaan et antanut vähempää\".\n\n\"Kaisu-raukka on ollut sairaana, täti!\" Ääni oli lempeä ja heleä ja\nkuului puolustavalta.\n\n\"Minä kysäisin, paljonko hänelle annoit?\"\n\n\"Viisi kolmatta äyriä\", kuului vastaus, samalla vilpittömältä ja\npelokkaalta.\n\n\"Viisi kolmatta äyriä! Minä sinun asemassasi karttaisin\"... Jatko\nkotosi etäisyyteen.\n\n\"Vanha ruoja!\" mumisi muukalainen äreästi pilkistellen puutarhaan,\nmutta ketään ei näkynyt. Avarat nurmet aukenivat puiden takana. Sieltä\nhäämötti joutavan tarkasti leikeltyjä kukkamaita ja hyvin järjestettyjä\nkasviryhmiä; kauempaa näkyi päähuoneuksen ikävä kasarmintapainen\netupuoli.\n\nHänen palatessaan kuusistoon, istui köyhä vaimo muutamilla kaadetuilla\npuurungoilla järjestäen vasunsa sisällystä. Hän tervehti vaimoa.\n\"Kohtelivatko he teitä hyvin tuolla ylhäällä kartanossa?\"\n\n\"Saramäelläkö? -- kyllä, olenpa kiitollinen kaikesta, mutta muita\njätteitä siellä ei saa, kuin kahvensakkoja ja teenlehtiä. Rouva\nvarmaankin ajattelee, ett'ei niitä voi elukoille antaa. -- Nuori neiti,\nhän, joka ei ole heidän oma tyttärensä, kokoo ne minulle, mutta\nherrasväen vietyä jo ensimmäisen mehun niistä, palvelijain toisen, ei\nkolmas keitos juuri ole väkevää. -- Tänään antoi tyttönen minulle\npäällisiksi rahojakin. Jumala siunatkoon hänen lempeitä silmiään! Ei,\nei suinkaan tämä ollut herran tarkoitus? -- Todellako, sitten kiitän\nnöyrimmästi.\"\n\n\"Kuka asuu Saramäellä\", kysyi sittemmin nuori talon-omistaja,\nistuessaan tohtori Bruhn'in päivällispöydässä. Hän oli tohtorin\nsukulainen ja tätä nykyä hänen vieraanaan.\n\n\"Katteini Linde\", kuului vastaus, \"on hyvänsävyinen kunnon ukko. Talon\nsai hän rouvansa kautta ja otti silloin eron armeijasta. Sinne olisi\nsinun mentävä, Juho, katsomaan uuden puutarhan istutuksia. Jos ihailet\nkääpiömäisiä omena- ja perunapuita, tavattoman pitkine oksineen, saatat\nolla varmana hänen suosiostaan. Oikeastaan emme seurustele,\" -- hän loi\nveitikkamaisen katseen nuoreen vaimoonsa, -- rouvillemme on vaikea\nsopia ja silloin täytyy mies-raukkojen väistyä toisiensa edestä.\"\n\n\"Kenties voisi olla huvittavaa katsella puutarhaa, ei kuitenkaan\nhedelmä-viljelyn tähden. Minä pidän noista vanhoista puista; yhtä\nhuolellisesti kuin nuoria puita hoidetaan, täytyy niitäkin hoitaa.\nTahdotko tulla sinne kanssani?\"\n\nTohtori vilkutti silmiänsä naurettavasti, sanoen ett'ei hän uskalla.\nRouva Bruhn hymyili.\n\n\"Enkö aamulla pyytänyt sinua saattamaan ystävääsi Saramäelle?\"\n\n\"Niin, kyllähän sinun käy pyytäminen, sinun, joka itse jäät kotiin\nkehdon ääreen. Mikä suoja tuolloinen kehto sentään on kaikkea tukalaa\nvastaan, sen tietävät ainoastaan salaisuuteen perehtyneet. -- Olkoon\nmenneeksi, Juho! tekaistaanpas se tuokiossa. Minä toivon, ett'ei\nkumpikaan tyttäristä niska-kiekuroineen ja laahaavine helmoineen\nmillään tavalla sinua lumo. Sitten tapaat vielä siellä kivulloisen\npoika-raukan, kohtelijaan lannistetun isän, viisaan suunnittelevan\näidin, joka visusti säästelee äyriänsä paitse silloin kun on kysymys\nhetaleista ja korukaluista. -- Hyi sentään!\"\n\nRouva Bruhn katsahti ylös. \"Unohdat Marian.\"\n\n\"Maria on pieni ymmärtäväinen tyttö, sen tunnustan. Ensi kerran kun\ntapasimme toisiamme, kuulin hänen sanovan -- en muista nyt mistä oli\nkysymys -- 'minä erehdyin' ja silloin heti ajattelin hänen olevan\nparempaa laatua. Vähän ajan perästä luettiin ääneen jotakin kiskomalla\nkyhättyä romuteosta ja yhtä ylenpalttisten kiitospuheitten vaiettua,\ntiedustelen häneltä hänen ajatustaan. 'En sitä ymmärtänyt', sanoi hän\nsuoraan, mutta ikäänkuin olisi hän pyytänyt anteeksi. Senjälkeen\npuhuttiin teaatterista ja hän oli vaiti. 'Tehän olette asuneet\nKöpenhaminassa, olette varmaankin useinkin siellä käyneet,' sanoi joku.\n-- 'Enpä niinkään, hyvin harvoin vaan.' -- 'Ettekö pidä näytelmistä?'\n-- 'Pidän kyllä, mutta meillä ei ollut varaa siihen.' -- 'Hyvä', sanoin\nitsekseni, 'hyvä! Sinä voit erehtyä, onhan jotakin jota et ymmärrä,\nsinulla näet ei ole varaa kaikkeen, sinua kunnioitan'\".\n\nJuho kuunteli tyytyväisenä tätä ylistystä, hän muisti äänen\npuutarhassa.\n\n\"Kuka on tuo Maria?\"\n\n\"Katteinin veljentytär, hänellä ei ole laiskan päivät, hän toimittaa\npalkatta palkollisen tehtävät ja hänen täytyy sitäpaitse osoittaa\nosoittamistaan kiitollisuutta. Isänsä, oiva upseeri, kaatui Dybböl'in\nluona, äitinsä kuoli toisna syksynä, jolloin orpo tuli Saramäelle.\nHäntä sinne odottaissa sanoi rouva: kukaan ei saa nostaa suurta huutoa\nhänestä; jos äiti on opettanut hänelle oikkuja, kyllä minä ne pian\nhäneltä poistan, mutta tytöllä ei ollutkaan mitään oikkuja ja kaikki\nkävi onnellisesti. Hyi sitä akkaa.\"\n\n\"Katteini Linde varmaankin koko sydämmestään yhtyisi tuohon\nylistyspuheesen, jonka aamulla pidit vapauden kunniaksi. Pyydän\nnöyrimmästi anteeksi, niinkuin näet olen käynyt kielimässä vaimolleni;\ntuollaiset nuorenmiehen esitelmät ovat hyvin opettavaiset nuoren rouvan\nkuulla, ne teroittavat mieleen velvollisuudet.\" Hän hymyili\nveitikkamaisesti, mutta vaimonsa nyykäytti lempeästi päätänsä\nturvallisessa tiedossa heidän molempain onnesta.\n\n\"Onnea matkalle\", sanoi hän Juholle.\n\nTohtori huomasi serkkunsa katsahtavan nuoreen rouvaan.\n\n\"Ei hän taida olla niin aivan vastenmielinen sinullekaan, uskallatko\nkieltää sitä?\"\n\n\"En, mutta hän on poikkeus! Anna minun mennä omaa tietäni, Emil,\nkoska nyt kerran annan niin suuren arvon ajatus-, puhe- ja\ntoimintavapaudelle.\"\n\nJuuri tohtorin pienien yksivetoisten vaunujen tulla jyristessä Saramäen\nkartanolle, ajettiin wieniläis-vaunut esille, herrasväki oli lähdössä\npois.\n\n\"Me jätämme siellä käyntimme toistaiseksi\", huusi rouva heti, \"terve,\nterve tulemasta!\" -- \"Tohtori oli oikein ystävällinen kun toi tänne\nvieraansa. -- Niin, miehenikin on vähän toivonut saada teitä nähdä. Me\ntiesimme tietysti herra Bruhn'in\", -- hän lausui nimen hyvin\nimartelevalla äänellä -- \"olevan näillä seuduin. On todellakin paljoa\nhauskempi jäädä kotiin. Sanothan ajomiehelle, Linde!\"\n\nHyvä katteini oli silminnähtävästi kovin hämillään.\n\n\"Tiedäthän meitä odotettavan, Edvardine, emme voi olla menemättä. Olen\nvarma siitä että kunnioitetut vieraamme suovat anteeksi. Olimme\nlähdössä ristijäisiin, yksinkertaisen perheen, entisen tilanhoitajamme\nluo, ja kaikki on juhlallisemmaksi valmistettu meidän tähtemme. --\nEdvardine!\"\n\n\"Ei suinkaan isä\", vilkassilmäiset kasvot kurkistivat nenäkkäästi\nnäkyviin, \"siinä talossa ihan nääntyy ikävään.\"\n\n\"Minä lähden joka tapauksessa sinne\", katteini oli järkähtämätön.\n\"Toivon, että herrat suovat anteeksi, eivätkä väärin käsitä\nperussyitäni. Milloin saamme odottaa herroja uudestaan?\"\n\nTohtori antoi muutamia viittauksia vieraan pikaisesta lähdöstä, mutta\nJuho keskeytti häntä ripeästi. \"Saanko tulla huomenna tähän aikaan?\nHerra katteinin puutarha-istutukset herättävät utelijaisuuttani.\"\nKumartuessaan tarkasti hän jokaista läsnä-olevista tyyskästi. Pitkä,\nlaiha, silkkipukuinen äiti, jonka hymyily oli suurena vastakohtana\nsiihen kovuuteen, jonka kasvojen juonteet muutoin ilmoittivat, ja\nniihin kolmeen nuoreen tyttöön joilla oli punaiset, valkoiset ja\nsiniset puvut pitkine liepeineen liehuvine nauhoineen ja hiuksineen. --\nOlihan ainoastaan kaksi tytärtä! Oliko se ääni, jonka hän aamulla oli\nkuullut ja joka vielä kaikui hänen korvissaan, jonkun näistä kolmesta?\n\n\"Näitkö sen pienen sinisen?\" kysyi tohtori.\n\nKyllä, hän oli nähnyt sen, kiireestä kantapäähän saakka itsetietoisen\npienen sinisen.\n\n\"Mitäpä hänestä sitten?\" kysyi Juho melkein äreästi.\n\n\"Hän on rikas ystävä, neiti Schwalbe, jonka he toivovat miniäksi.\nLuulen kuitenkin hänen olevan viisaamman heitä, hän ei huoli hätäillä,\npoika raukka ei ole suinkaan sulhasen näköinen. Vielä voit nähdä häntä,\nhän istuu tuolla nurmella lähellä päiväkelloa, korvia myöten ison\nhuivin peittämänä. -- Kas tuolla käy Maria suunnattoman suurilla\nsakseilla leikaten ruohoa; viikatetta tietysti ei voi käyttää noissa\nkiukeroissa ja koukeroissa, jonkatähden ryhdytään sakseihin. Raskas työ\ntällaisessa helteessä. -- Nyt hän tervehtää; näitkö häntä?\"\n\n\"Näin\", hän rupesi kohta puhumaan toisista asioista, mutta kuva\nnuoresta tytöstä suruvaatteissa, vaaleilla tunnokkailla kasvoilla,\npainui selväksi hänen mieleensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Milloin tahdot ajoneuvot esille, Juho?\" kysyi tohtori seuraavana\npäivänä.\n\n\"Kiitoksia, käyn mieluummin jalkasin, -- minä hyvin mielelläni\nkuljeskelen sinne tänne, juttelen yhden ja toisen kanssa ja katselen,\nmitä ihmiset toimittavat. Varmaa on että tienne tarvitsevat enemmän\nkiviä ja peltonne vähemmän. -- Hyvästi niin kauvaksi!\"\n\nPian löysi hän oikotien peltojen yli ja saavutti kuusiston. Auringon\npaiste kimalteli puiden välissä ja levitteli kultansa tummanvihreälle\nsammalelle. Nyt tuli valoisempi, puut harvenivat, -- tuollahan oli tie\nja puutarhaportti. Hän nosti säpin astuen sisään. Iloisia ääniä ja\nnaurua kuului puutarhasta; hän meni ääntä kohden.\n\n\"Tervetullut, terve terve! -- istumme par'aikaa kahvipöydän ääressä;\nherra Bruhn'in täytyy juoda kuppi kahvia kanssamme, kyllä se maistuu\nkävelyn jälkeen. -- Maria!\" Viittaus kädellä ilmoitti että taalehikko\noli tyhjä, leivokset lopussa ja hiilet kahvikeittiön alla sammuksissa.\n\n\"Kiitoksia, olen jo juonut\", tyynessä äänessä oli jotakin, joka esti\nmitään tyrkyttämästä.\n\n\"Saanko kunnian esittää poikani -- hän on äsken palannut\nterveys-lähteeltä ja on vielä voimattomanlainen. -- Onko sulla kyllin\nvaatteita päälläsi, Aatto?\"\n\n\"On kyllä, mutta en istu mukavasti -- toimita minulle tänne korkea\ntuoli, Maria!\"\n\nHetken kuluttua tuli hän sitä kantaen. \"Otin matkaviitan mukaani,\nAatto!\" -- Siinä oli äänen painoa! -- Hän laskeutui polvilleen ja\nlevitti viitan.\n\n\"Aivanhan tahdot minut tukehuttaa, -- jospa olisit pikemmin tuonut\npäivä-varjostimen. -- Suokaa anteeksi herra Bruhn, tämä on ikävää\nteidän kuulla.\"\n\n\"Kipu on joka miehen isäntä.\" Juho ei ollut lempeällä tuulella.\n\nTuolla hän jo tuli päivä-varjostin kädessä. \"Nyt panen sen riippumaan\npuuhun niinkuin eilenkin. Lainaatko tuolisi, Aatto?\"\n\n\"Sallitteko?\" Juho otti sen tyyneesti häneltä ja asetti sen riippumaan\nrankisena.\n\n\"Kas, tuolla tavalla! -- tuohan on oivallista -- kiitoksia\". Hän loi\nJuhoon iloisen ujostelemattoman katseen.\n\n\"Käytännölliset liikunnot.\" Rouva Linde hymyili hyväksyen,\n\"ensimmäisessä silmäyksessä oivaltaa ajatus ainoan oikean keinon\ntehtävänsä suorittamiseksi. Niin pitääkin oleman. Minun täytyy oikein\nsaada keskustella kansanne, herra Bruhn, olen kuullut niin paljon\npuhuttavan teistä jo Rantamäestä, joka kuuluu olevan mallinmukainen\ntilus, jota valitettavasti ei läheskään käy sanominen Saramäestä. --\nPuutarhassa hallitsee Linde aivan yksinvaltaisesti, mutta muu kaikki\nlepää yksinomattain, sanonko nyt itse sen, minun hartioillani. Ehkäpä\ntäällä tulisi käyttää enemmän työvoimia, mutta väen ylläpito on jo\näärettömän kallis. Palkka on mitä vähäisin, mutta kun näkee ruokapadat\nluulisi helposti tuollaiset ihmiset kyllästymättömiksi.\"\n\nJuho, joka ajatteli kahvisakkoja ja teenlehtiä, rypisteli\nsilmäkulmiaan, vastatessaan:\n\n\"Hyvä palkka ynnä hyvä kohtelu tuottaa hyvät työntekijät, se on minun\nkokemukseni.\"\n\n\"Tulkaapas krokettisille meidän kanssamme, herra Bruhn!\" huusivat\nnuoret tytöt, \"jos äiti kerran alkaa tuota juttua palvelijoista, ei hän\ntaukoa ennenkuin huomenna.\"\n\n\"Kiitoksia, minä jään mieluisemmin tänne.\"\n\n\"Älkää suinkaan antako minun häiritä\", Aatto sanoi seuraten\nalakuloisella katseella pientä sinipukuista, \"sellainen Latsarus\nraukka, kuin minä, ei saa estellä toisten iloa.\"\n\n\"Jos rohkenen lausua mielipiteeni, on kroketti mielestäni ikävää.\" Tätä\nsanoessaan kumarsi Juho kohtelijaasti, mutta nuoret tytöt näyttivät\nolevan hiukan nyreissänsä, rientäessään pois leikkimään. Katteini kulki\nlevottomana edes takaisin, toivoen saavansa yksin nauttia vieraansa\nseurasta. Juho istui kuitenkin emännän mielihyväksi kuin\nkiinnikasvettuneena paikkaansa. Maria istui nurmikolla lähellä kipeän\ntuolia. Hänellä kun oli suuri neula, piti antaa neulan lennellä\nlakkaamatta ylös. Nuoret kasvot näyttivät totisilta, mutta hymy ei\nollut kaukana, yht'äkkiä taisi se, auringon säteen kaltaisena,\nkirkastaa hänen kasvonsa, sen oli Juho nähnyt. -- Mitäpä hän ajatteli?\n-- Oikein tuntui hyvälle katsoa noihin tyyniin tunnokkaisiin silmiin;\nmikä levottomuus ja rauhattomuus sitävastoin kuvautui toisten\nkasvoissa.\n\n\"Täällä mahtanevat asiat olla huonommalla kannalla kuin meidän\nseudulla\", sanoi Juho kuivasti, rouva Linden vihdoin lopetettua\nvalitusvirtensä. \"Kun siellä jokaiselle myönnetään hänen luonnolliset\noikeutensa eikä vaadita muuta kuin mikä oikeaa ja kohtuullista on,\nmutta se vaaditaan järkähtämättömästi, niin menee kaikki itsestään. --\nSuurien tiluksien omistajilla on tietysti velvollisuuksia köyhiä,\nvarsinkin sairaita ja vanhoja kohtaan\", lisäsi hän milt'ei\nankaruudella.\n\n\"Tuohan on kuin kertomus kulta-ajalta\", rouva Linde pudisti päätänsä,\n\"ei toki, niin hyvällä kannallahan tosin täällä ei olla; vaikka minulla\non tarkat silmät, menetellään täällä kuitenkin usein väärin. --\nKatsokaa nyt tuota poikaakin tuolla, joka selässänsä kantaa\npolttopuita! Voiko noita sanoa pieniksi oksiksi? Tuonlaatuiset pojat\ntaittelevat mieluummin oksia, kuin taivuttavat selkäänsä. Niin, tuohon\npieneen poikalurjukseen on rikos jo painanut merkkinsä. Minun täytyy\nsanoa kumminkin sananen hänelle.\"\n\n\"Kotona häntä varmaankin rangaistaan, ell'eivät oksat ole kyllin\npaksut, -- hän on ottolapsi.\" Maria jätti työnsä ja seurasi alas aidan\nviereen.\n\n\"Mitä nyt on tapahtunut?\" -- Nuoret tytöt jättivät leikkinsä ja\nkatselivat utelijaina pitkin tietä.\n\n\"Ei juuri mitään. -- Tule tänne Pekka, -- tänne! Minä tahdon puhua\nkanssasi.\"\n\nPieni pahantekijä, joka turhaan oli koettanut pyrkiä pakoon oksien\nsuojaan toisella puolen tietä, oli pakoitettu astumaan esiin. Hän oli\nvarteva, voimakas, kahden- tahi kolmentoista vuotias poika, kurjiin\nrepaleisiin puettuna.\n\nPää kohosi vapaasti ja rohkeasti olkapäitten välissä, tumman ruskeihin\nsuortuviin oli sotkeutunut sammalia ja lehtiä, päivettyneistä kasvoista\ntirkisteli kaksi eloisaa silmää vilkkaasti ympärilleen. Huolimatta\nraskaasta taakastaan, seisoi hän suorana ja jäykkänä ynseästi katsellen\npuutarhaan räpäyttämättäkään edes silmiä.\n\n\"Lakki pois, kun puhut naisten kanssa!\" vanhin tytär nosti\npilkallisesti pois pojan lakin, varjostimensa huipulla. Poika heitti\nhäneen häijyn katseen.\n\n\"Sinulla ei ole lupaa koota muuta kuin karisseita oksia\", torui rouva\nLinde, \"mene heti alas kyökkiin näiden kanssa! Ymmärrätkö?\"\n\nVimmastunut katse oli vastauksena; hän haki hämillään lakkiaan. Se oli\npudonnut puutarhaan. Maria otti sen ylös. \"Anna minun panna se päähäsi,\n-- sinulla ei ole kädet vapaina, lapsukainen! -- senkötähden et\ntervehtinyt? Kas noin nyt on hyvä.\"\n\nPekka punastui hänen lempeästä katsannostaan, mutta ei vastannut\nsanaakaan, vaan kiirehti pois.\n\n\"Mitä arvelette, enkö ollut oikeassa?\" Rouva Linde katsahti\nympärilleen, \"hän näkyy pyrkivän vankihuoneesen.\"\n\n\"Tätiseni, älä puhu niin ääneen!\" Maria oli kalpea. \"Ihminen päättää,\nmutta Jumala säätää,\" lisäsi hän hiljemmin.\n\n\"Mahtanee tuntua tyydyttävältä pelastaa sellainen lapsi\", sanoi Juho\ninnolla.\n\n\"Todellakin hyvin huvittava koe\", neiti Schwalbe naurahti, \"mutta\nluulenpa todenmukaisuuden, ett'ei se muka onnistuisi, käyvänkin\nvarmuudeksi.\" Tämä lausuttiin aivan iloisesti. Juhon ääni kuului\nharmistuneelta, kun hän vastasi:\n\n\"On luultava, ett'ei koe onnistuisi, mutta jos ryhtyisi asiaan toden\nteolla niinkuin velvollisuuteen ainakin, niin yritys mahdollisesti\nvoisi luonnistua.\"\n\nVaistomaisesti kääntyi hän Marian puoleen, joka katsoi häneen\nluottamuksella ja melkein rukoilevaisesti.\n\n\"Nyt täytyy minun mennä\", hän katsahti kelloonsa.\n\n\"Nyt jo!\" huusivat kaikki yhteen ääneen.\n\n\"Entäs hedelmätarha!\" huudahti katteini toivossaan pettyneenä. Juho\npudisti hänen kättään. \"Ehkä saan tulla toisen kerran.\"\n\nRouva Linde kiiruhti paikalle. \"Jos tahdotte ottaa hyväksenne, niin\nsyökää päivällistä kanssamme huomenna, herra Bruhn! -- Tytöt voivat\nsoitella vähän iltapäivällä ja sitten voidaan katsella niitä uusia\npuutarha-istutuksia.\"\n\nNiin päätettiinkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuho halusi päästä itsekseen. Mikä muutos nyt tapahtui hänen\nsielussaan? -- minkätähden menivät ajatukset aina samaa suuntaa,\nminkätähden hänestä elämä yht'äkkiä näytti niin valoisalta?\n\nHänellä ei ollut tapana osoittaa suurta huomiota nuorille tytöille,\ntavallisesti katseli hän heitä ankarasti (arvostelevin niuhin silmin.)\nMutta tämä tyttö olikin hänen mielestään aivan toisenlainen kuin muut,\n-- niin luontainen ja todellinen sydämmensä sisimmäisestä sopukasta\nalkain. -- Kahden päivän perästä oli hän aikonut lähteä. Jos serkkunsa\nkehoittaisi häntä, vaikkapa vaan puolellakin sanalla jäämään, niin hän\njäisi.\n\nJuhon kääntyessä niityltä maantielle, näki hän pienen polttopuu-varkaan\nseisovan nojautuneena vasten kurjan rappeutuneen mökin seinää. Poika\nantoi osan paksusta illallis-leivästään, ohuella harmahtavalla\nrasvakerroksella, vanhalle mustalle villakoiralle, joka oli yhtä\nlikainen, yhtä hyljätty ja laiminlyöty kuin poika itse. Silloin tällöin\nsilitteli hän koiran pyöreätä päätä ja vastaukseksi murisi koira\nhänelle ystävällisesti. Juhon askeleet säpsähyttivät häntä, hän tunsi\nkasvot, ja mieleensä muistui se nöyryytys, jonka hän oli kärsinyt.\nKasvonsa kävivät jälleen ynseän-näköisiksi ja hän potkaisi tahi\noikeammin oli potkaisevinaan mustaa ystävätään.\n\n\"Miksikä niin teit?\" Ääni ei kuulunut äreältä, ainoastaan jämeältä.\nPekka olisi mielellään juossut pakoon. \"Kuules!\" Juho laski kätensä\nlujasti hänen olkapäällensä, -- \"jos olisit potkaissut koiraa, kun\nluulit olevasi yksin ja taputellut sitä kun tulin, olisin mennyt\nohitsesi eteenpäin, mutta nyt on meidän kahden keskusteleminen. Olet\nparempi kuin miltä näytätkään, ja luulenpa että sinusta vielä voi\nihminen tulla. Tahdotko kokonaan jättää entisen elämäsi tänne ja\nseurata minua? -- En lupaa sulle rikkauksia ja laiskan päiviä, työtä ja\nkuria vaaditaan, että pojasta, sellaisesta kuin sinä, tulisi toimelijas\nkelpo mies.\"\n\nOli niinkuin lapsen silmissä jotakin toista olisi piileytynyt ja\njotakin ollut aiheena heltymykseen, itkuun ja rukoilemiseen. Juhon\nsydän kävi lämpimäksi.\n\n\"Saat minussa ystävän, mutta totteleminen sinun on, muuta keinoa ei\nole, aina totteleminen!\"\n\nSamassa aukeni mökin ovi ja terävä naisääni huusi:\n\n\"Tule sisään heittiö ja hoitele noita lapsiressukoita, niinkauvan kuin\nolen poissa.\" Äkkiä ääni muuttui. \"Oi herra kulta, pyydän anteeksi,\nmutta kun ei hyvällä parane, täytyy pahallakin koettaa\", hän huoahti\nteeskentelevästi.\n\nPoika kohotti päätänsä.\n\n\"Kysypäs tältä herralta, oliko valetta että minua pakotettiin viemään\npolttopuut Saramäelle. -- Tuo väittää, ett'en ensinkään ollut metsässä,\nettä sen valehtelin alusta loppuun, ja hän tahtoo antaa minulle siitä\nselkään. -- Kysypäs vaan herralta, jos uskallat?\" Pojan silmät\nsäihkyivät.\n\n\"Poika on puhunut totta, on väärin rangaista häntä ja vielä enemmän\nväärin vietellä häntä varastamaan.\"\n\n\"Jokainen vastatkoon itse puolestaan.\"\n\nVaimo heitti vieraasen epäilevän katseen ja vetäen repaleisen huivinsa\nparemmin ympärilleen, puikahti hän sisään tupaan.\n\n\"Löikö hän sinua?\"\n\n\"Kyllähän hän koetti, mutta minä pidin puoleni. Päivä päivää saan\nenemmän valtaa hänen ylitsensä.\"\n\n\"Vaiti, -- joka päivä, jolloin niin käy saat vähemmän valtaa itsesi\nyli. -- Katso minuun poika, ethän ole ostettu etkä myötykään. --\nToimitanko niin että saat lähteä täältä?\"\n\n\"Minä lähden mieluumminkin jo tänään kuin huomenna.\"\n\n\"Ja tahdot totella?\"\n\nPekka vaikeni, hänen mielessään kuohuivat ankarat asiat vastakkain,\nhänen tuli halu paeta pois, kauvas pois, mutta myös halu heittäytyä\ntämän vieraan jalkoihin. Ensin hän vaaleni, sitten punastui, silmät\nosoittivat sisällistä tuskaa.\n\n\"No?\" kysäisi Juho melkein lempeällä äänellä, vahva käsi lepäsi taas\npojan olkapäällä.\n\n\"Tahdon koettaa --\"\n\n\"Enempää en vaadikaan. -- Huomenna palaan. Räätälit ja suutarit,\nhuomaan, saavat paljon työtä sinun tähtesi.\" Hän nyykäytti päätänsä\nrohkaisevaisesti ja meni.\n\nPoika jäi liikkumattomana ja epätietoisena seisomaan. Mitä häneltä\noikeastaan vaadittiin? Eikö olisi parempi jäädä tänne jatkamaan\nvihelijäistä elämäänsä, kuin luopua uhkeasta ynseydestä, valeesta ja\nhurjuudesta? Hänestä tuntui, niinkuin olisi hänen pitänyt luopuman\nitsestään. -- Mutta sittenkin -- hän oli taputellut häntä poskelle ja\nnuori neiti oli ottanut hänen lakkinsa maasta. -- Pekka viskasi\nlakkinsa ilmaan, valmiina heittämään henkensä heidän kahden edestä; --\nmutta se totteleminen! -- Hei, miten ämmää tuolla sisällä harmittaisi,\njos hänestä tulisi kelpo mies. -- Entäs tuo mokoma sitten, joka oli\nennustanut häntä vankeuteen -- hän oli kuullut joka ainoan sanasen. --\nHän puristi nyrkkiänsä vihasta.\n\n\"Pyri hyväksi pojaksi\", oli kuoleva äitinsä sanonut, mutta hän ei\nollutkaan pyrkinyt hyväksi, tuntuipa kamalalle pimeässä kulkea\nkirkkomaan ohitse. -- Joskus oli hän kuitenkin pitänyt huolta köyhän\nhaudasta, vaikk'ei tänä vuonna. Ennenkuin hän oli lähtevä, oli hänen\nsinne meneminen, sitä katsomaan. Ja jos hänestä aikaa voittaen jotakin\ntulisi, toimittaisi hän kiven haudalle sekä aidan sen ympärille, se nyt\noli totta tosiaankin tapahtuva.\n\nTohtori seisoi ovella, Juhon tullessa kotiin. \"Nyt jo\", sanoi hän\ntyytyväisenä, \"me arvelimme jääväsi sinne. Vaimoni kanssa puheskelimme\njuuri sinusta, meidän mielestämme on aivan turhaa, että lähdet niin\npian. Eihän sinua siellä tarvita ennenkuin heinä-aikana? -- Kas niin,\ntaivu vaan kauniisti pyyntööni!\"\n\n\"Ei tarvita ensinkään mitään taivuttamista, jään aivan mielellänikin.\n-- Täällähän on hyvin kaunista\", lisäsi hän selitykseksi.\n\n\"Aivan niin!\" Tohtori vilkutti vähän silmiään, mutta hillitsi halunsa\nleikinlaskuun. \"Käy istumaan Juho, ja pidä meille esitelmä\nhedelmäpuista; mitä sanot puutarhasta?\"\n\n\"Tuskinpa olen sitä nähnytkään, ja hedelmäpuistossa en ole ensinkään\nollut, perhe kutsui minun päivällisille huomenna; syötyämme menemme\nkatselemaan kaikkia ihanuuksia.\"\n\n\"No, sallitko minun kysellä ajatustasi rouva Lindestä?\"\n\n\"Luulen häntä kovasydämmiseksi ja suunnittelevaksi vaimoksi, joka\nkuitenkin suunnitteluissaan hairahtuu, sentähden että itserakkaus häntä\nsokaisee.\"\n\n\"Kas kuinka vaimoni myöntäväisesti nyykäyttää päätänsä, joka sanalle;\nniin säälimättömät ovat naiset. -- Nyt on miehen ja lasten vuoro?\"\n\n\"Kapteeni on näköjänsä hyvä, mutta miehestä, joka unhottaa asemansa\nomassa talossaan, ei ole paljon sanomista. -- Tyttäriin tuskin\nkatsahdin. Poika on, niinkuin isänsäkin hyvännäköinen, mutta muutoin\naika huitukka.\"\n\n\"Sellaisten ihmisten vertaiseksi emme me voi pyrkiäkään; sehän on\nluonnollista että katsot heidän seuraansa paremmaksi.\"\n\nJuho löi häntä muhoillen olalle. \"Lörpöttele sinä vaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällispöytä Saramäellä oli seuraavana päivänä juhlalliseksi\nkoristettu; harvat ruokalajit, mutta erinomaisen hyvät, sekä viini\nolivat tuntijoita varten. Vierasta otettiin vastaan kuin vanhaa ystävää\nainakin.\n\nKaikessa tässä oli jotakin, joka vaivasi teeskentelemätöntä ja suoraa\nJuhoa; kukaan ei vastenmielisemmin kulkenut valheen kengissä. Hän oli\nmelkein kieltämäisillään, kun rouva Linde tarjoutui hänen pöytään\ntalutettavakseen. Seura oli pieni; silmä etsi turhaan Mariaa.\n\n\"Kiitos!\" Rouva Linde taputteli hänen kättään. \"Haette poikaani --\nAatto raukan täytyy olla hyvin tarkka ruokiensa valitsemisessa, ja syö\nsentähden yksin; me viemme ruoan puutarhaan hänelle. -- Mitä nyt,\nMaria?\"\n\n\"Aatto lähetti minua hakemaan lohta, täti, mutta niinkuin tiedätte, on\nse häneltä kielletty.\"\n\n\"Minkätähden siis tulet? -- luuletko minulle olevan mieluista antaa\nkieltävä vastaus? -- pyydän anteeksi, herra Bruhn, mutta eräiltä\npuuttuu todellakin niin täydellisesti järkeä, että peräti kadottaa\nmalttinsa.\"\n\n\"Mutta mitä soisit lapsen tehneen,\"  keskeytti kapteeni lepyttäen,\n\"luuletko Aaton huolivan hänen kiellostaan?\"\n\nNeiti ystävätär, joka tänään oli valkoisessa puvussa, sinisellä\nvyöhyellä ja lemmikkikukilla hiuksissa, puuttui nyt puheesen: \"Pieni\npalanen, minun tähteni, rouva Linde kulta. Varmaankaan se ei haitanne.\"\n\n\"Jättäkää se mieluummin tekemättä\", pyysi Maria.\n\n\"Miksikä sitten tulit? Sitä en käsitä? -- Anna hänelle heti tämä\npalanen ja sano hänelle kenen pyynnöstä hän sen saa.\" Hän nyykäytti\nhyväksyen päätänsä neiti Schwalbelle.\n\nVihan puna nousi Juhon kasvoille; hän oli harvapuheinen ja nyreissään\nkoko atrian ajan.\n\nKahvipöytä oli valmistettu lehmuksien alle, Maria toimiskeli\nkahvinkeittämisessä, Aatto lepäsi uutimessa lukien.\n\n\"Terveydeksenne!\" neiti Schwalbe niiasi hänelle leikillisesti.\n\n\"En sitä syönytkään, Marialla oli muka niin monta joutavaa estettä,\nettä aivan kadotin haluni siihen.\"\n\n\"Sepä olikin oikein,\" Juho lähestyi häntä, \"minun täytyy kiitellä\nneitiä tohtorille.\"\n\nMaria hymyili, mutta hänen katseessansa oli vielä jotakin surumielistä.\n\n\"Saanko tarjota sikarin?\" Kapteeni Lindestä oli jo aika nousta\nistualta.\n\n\"Kiitos, saanko odottaa vähän? Juho joi aina pitkillä väliajoilla\nkahviaan tilkoittain.\n\n\"Miten herra Bruhn vietti aamupäivänsä?\" kysyi emäntä hymyillen,\n\"oletteko yhtä innostunut kalastaja, kuin miehenikin? -- Minä jo näen\nulkomuodostanne, ett'ei kalastaminen teitä miellytä. Henkilö, yhtä\nuuras kuin te, ei suinkaan saata tuntikausia seisoa kokottaa -- suo\nanteeksi, hyvä Linde, niin tuota, tarkoitin uinailemista -- vapa\nkädessä.\"\n\nHänen uhkeutensa rasitti miestä; hän ikäänkuin painui kokoon ja tuli\nvähäpätöiseksi, vaimonsa läsnä ollessa. Tämä harmitti Juhoa.\n\n\"Vaikkapa en itse olekaan kalastaja\", virkkoi hän, \"täytyy minun\npuolustaa heitä; ne ovat useinkin miettiviä ihmisiä, joilla on kyllin\npäässä pidettävää, voidakseen olla ilman toisten seuratta. --\nAamupäiväni kulutin kuivalla kulkemisella nimismiehen luota lukkarille,\nja lukkarin luota kunnallisneuvokselle. Olen pestannut pojan, josta\neilen keskustelimme ja aijon viedä hänet kotiin muassani.\"\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan, kääntyi hän ehdottomasti Marian puoleen;\ntämä asiahan olikin näet yhteinen heille molemmille?\n\n\"Oi, kuinka se oli hauskaa!\" silmänsä heloittivat ilosta. \"Mitä sanoi\nlapsi?\"\n\nRouva Linde pudisteli päätään. \"Uskokaa minua, saatte ainoastaan\nkiittämättömyyttä palkaksi; pankaamme vetoa siitä!\"\n\n\"En katso tätä leikin asiaksi. -- Te kysyitte, mitä hän siihen sanoi;\nsain kuin sainkin hänet ehdollisesti tottelemisen lupaukseen. -- Kun\nlapselle alinomaa tiuskataan ja sitä pahasti kohdellaan, ei ole kummaa,\njos uhkamielisyys ja valheellisuus karttuvat. -- Ilkeä hän ei ole,\nsaamme kyllä hänet taipumaan.\"\n\n\"Jumalan avulla.\"\n\n\"Käy ilman-henki\", Aatto nousi istualle, \"tahtoisin mielelläni toisen\nviitan, Maria, sekä eilisen päivän sanomalehdet.\"\n\n\"Tuo samalla silmälasinikin\", jatkoi rouva Linde, \"sekä punainen\nneuleeni -- en muista, minne sen jätin. -- Katso myös onko nurkkakaappi\nlukossa ja tuo avain minulle.\"\n\n\"Neiti\", neiti Schwalbe pysähdytti Marian, \"noutakaapa samalla\nhuoneestani hieno pitsihuivini.\"\n\nJuho seurasi katseellaan poisrientävää, kuinka altis hän oli kaikkia\npalvelemaan. Onnellinen se, jolla olisi oikeus kohottaa hänet\nkunniapaikalle jo palvella häntä, arveli hän.\n\nKauvan ei kestänyt ennenkuin Maria palasi, tuoden muassaan pyydetyt\nkalut. Juho ei vielä tuntenut mitään halua nousemaan, vaikka kapteenin\nkarttuva kärsimättömyys ilmautui kehoittavasti möristen hänen käydä\ntallustellessaan edes takaisin.\n\n\"Maria\", serkku katsahti unelijaasti ylös sanomalehdistään, joita\nlehtiä hän noin kymmenkunta minuuttia oli selaillut, \"eipä lasillinen\nvettä jään kanssa olisi haitaksi.\"\n\n\"Saanko minä mennä sitä noutamaan?\"\n\nVieras nousi äkkiä tuolilta.\n\n\"Ette suinkaan! -- Olette aivan liiaksi kohtelias. -- Maria!\"\n\n\"Väärin minut ymmärrätte, herra Linde\", Juho puhui vakaasti, \"vaan\nsäästääkseni nuorelta neidiltä muutaman askelen, tarjouduin menemään.\"\n\n\"Oh, pyydän anteeksi!\" hän näytti loukkautuneelta, \"kun on kipeä, ei\ntaida olla aivan kohtelias. On todellakin kovaa olla rasituksena sekä\nitselleen että muille. -- Älä vaivaa itseäsi minun tähteni, menen\nmieluummin sisään.\"\n\n\"Älä nyt, Aatto-kulta! Täytyyhän sinun olla ulkona raittiissa ilmassa.\nOn suurin iloni, kun lähetät minua asioillesi, -- sen vakuutan!\" Juhoa\nkohtasi totinen, paheksiva katse noista ihmeellisen kirkkaista, syvistä\nsilmistä.\n\nVihdoinkin sai kapteeni vieraansa mukaan puutarhaan. Juho ihaili, teki\nmuistutuksiaan vilkkaudella ja ymmärryksellä, mutta ajatuksensa olivat\nkaukana. Jospa hän saisi sanoa edes sanasen pyytääkseen anteeksi. --\nTuollahan hän tuli. Kapteeni oli vielä kasvihuoneessa, Juho lähestyi.\n-- Maria katsahti ylös ja pysähtyi.\n\n\"Kuinka taisittekaan niin tehdä?\" sanoi hän, \"serkulleni tuntuu\nvoimattomuutensa muutenkin raskaalta; oikein mieltäni pahoitti.\"\n\n\"Minä tein väärin\", hän kallisti päätänsä.\n\nNyt kapteeni saapui paikalle. \"Emme ole vielä likipitäinkään kaikkea\nkatselleet\", sanoi hän, mielihyvissään hykertäen käsiänsä, \"ennenkuin\nolette sälehäkin nähneet, ette oikeastaan voi lausua arvosteluanne.\"\n\nJuhon palatessa illalla kotiin kuului vielä tuo lempeä \"kuinka\ntaisittekaan niin tehdä\", hänen korvissaan. Hän ei ollut tottunut\nsietämään vastaansanomisia, saatikka sitten nuhteita, mutta hänen\nsuustaan! -- Olikohan Maria huomannut hänen ponnistuksensa teepöydän\nääressä, voittaa Aaton ystävyyttä ja jälleen sovittaa kaikkea?\n\n       *       *       *       *       *\n\nLintuset visertelivät iloisesti tohtorin pienessä varjoisassa\npuutarhassa, sunnuntaiaamuna. Juho nautti täysin henkäyksin raitista\ntuoksuista ilmaa. Kaikkialla näki hän elpymistä ja kehittymistä! Niin\nihanaa kevättä ei hän ollut iässään nähnyt.\n\nÄkkiä narahti puutarhan ovi, kahden poismenevän keveät askelet\nkuuluivat, senjälkeen taisi eroittaa rouva Bruhnin ja Marian äänet\nkaukana. Marianko? olipa mahdotonta erehtyä.\n\nTohtori istui yksin aamiaispöydän ääressä, hän näytti miettiväiseltä.\n\n\"Terveisiä vaimoltani\", sanoi hän, \"neiti Linde kävi täällä häntä\nnoutamassa, he menevät tavallisesti yhdessä kirkkoon, joka on noin\npeninkulman matkan päässä täältä. -- Saanko kaataa sinulle kahvia? --\nvähäsen vaan, mutta väkevää, kylläpä minä tiedän. -- Muutoin ei sinun\npidä uskoman\", lisäsi hän totisella äänellä, \"jääneeni kotiin\nkohtelijaisuudesta. Ainoastaan virkavelvollisuus estää minua tänään\nsinne menemästä, kuinkapa suuri halu minulla siihen olisikin.\" Hän\nvaikeni hetkeksi, mutta jatkoi taas: \"Jos aiot mennä Saramäelle, Juho,\nvoit olla melkein varma tapaavasi perheen kotona. Toisista ei kukaan,\nminun tietääkseni, mene Jumalan huoneesen.\"\n\n\"Vai ei?\" sanoi Juho kuivasti, ottaen sanomalehden. \"Tokkohan hän jää\ntänne kotimatkallaan?\" -- Ei, rouva Bruhn tuli yksin kotiin.\n\nJuho otti hattunsa ja meni ulos. Silmänsä hakivat jälkiä tiellä; eikä\nsilmänräpäystäkään epäillyt, mitkä olivat Marian jäljet.\n\nEi käynyt laatuun tänään mennä vieraisiin Saramäelle, mutta pian\noli hänen sinne meneminen puhuakseen luvatuista aaluvista ja\nulkomaalaisista kananmunista.\n\nPelkkiä tekosyitä, arveli hän milt'ei häpeissänsä, mutta mitä tehdä?\n\nMelkein vaistomaisesti käänsi hän askeleensa polulle, joka vei\nkuusistoon.\n\nMiten vilpoista ja hiljaista siellä oli; korkeat puut seisoivat\nikäänkuin vartioiden jotakin salaisuutta. Salolta kuului metsäkyyhkyn\nkuherrus ja rastaan liverrykset. Kaksi henkilöä istui kaadetuilla\npuurungoilla, tuolla kaukana missä puut harvenivat. Juhon tarkat silmät\ntunsivat Marian mustan hameen ja valkoisen olkihatun, ja toinen, eikö\nse ollut Pekka?\n\nPehmoisella joustavalla metsämaalla askeleet tuskin kuuluivat ja hän\ntuli heitä hyvin likelle, ennenkuin häntä huomasivat. Maria nousi\nreippaasti ylös.\n\n\"Oletteko vielä suutuksissa minulle, neiti Linde?\" kysyi Juho\nkunnioituksella. Hän seisoi hattu kädessä ja näytti niin\nmiehuulliselta, rehelliseltä ja vilpittömältä.\n\n\"En suinkaan! -- suokaa anteeksi että eilen puhuin niin rohkeasti,\nmutta se pahoitti mieltäni niin sanomattomasti. Serkkuni on aina niin\nystävällinen ja hyvä. Väärin hänelle teitte.\"\n\n\"Käyttäydyin kaikin puolin sopimattomasti, kaduin sitä heti. -- Neiti\npuheskeli poikani kanssa?\" -- älkää millään muotoa antako minun häiritä\nteitä!\"\n\n\"Lopetimme jo\", hän kuiskasi vielä sanasen pojalle, tervehti vienolla,\nhempeällä tavallaan ja meni pois.\n\nVaikkapa Pekalla vielä olikin vanhat vaatteensa, olisi luullut häntä\ntoiseksi pojaksi. Tummat suortuvat olivat selvitetyt sekä kasvot ja\nkädet vapaina likakerroksestaan. Puvun pahimpiin repeämiin oli poika\nitse pannut aika suuret kömpelöt tilkut. Hän oli itkenyt ja koki nyt\nsitä salata, mutta huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan vapisivat\nhuulensa pidätetystä itkusta. Mistähän olivatkaan puhuneet? Juho olisi\nantanut paljon saadakseen sen tietää, jospa hän kysyisi? -- ei!\n\n\"Paina hänen sanansa mieleesi!\" sanoi hän vaan ja silitteli pojan\nposkea.\n\nSilloin Pekka ei enää voinut hillitä itseänsä, hän peitti silmänsä\nkädellään ja sanoi nyyhkyttäen:\n\n\"En ole käynyt koulua koko kesään, äiti opetti sen minulle, mutta eukko\nsanoi aina: pidä suusi kiinni! kun minä illalla siihen häntä pyysin;\nmutta yhä pahemmaksi minä siitä päivästä kävin -- sen kyllä tiedän --\nja nyt täytyy minun taas alkaa, sillä neiti niin sanoi ja tässä se\nseisoo.\" Hän otti nuttunsa taskusta pienen, ohuen, vaatteesen käärityn\nkirjasen.\n\nJuho joka huomasi olevan kysymyksen asiasta, johon hän ei pystynyt, oli\nhetkisen vaiti, sitten kysäisi hän aivan odottamattomasti -- tahtoen\nsaattaa keskustelun tutulle alalle: -- \"Osaatko juottaa hevosia?\"\n\n\"Osaan kyllä\", silmät vilkastuimat, \"joskus olen ratsastanut\nSadesuollekin nimismiehen raudikolla.\"\n\n\"Hyvä, täytyyhän tietää mihinkä sellainen poika-tilkkinen, kuin sinä,\nkelpaa. -- Käytäviä karhomaan ja lapioimaan ei suinkaan sinua myöskään\ntarvinne opettaa?\"\n\n\"Ei toki, sen kyllä osaan\", hän ajatteli hautaa tuolla puolen\nkirkkomaan aitausta. Juholla olivat myöskin omat ajatuksensa; hän näki\npienet, keveät jäljet äsken karhotuilla teillä Rantamäen puutarhassa.\n\n\"Vieläkin asia! -- Kun tuon sinut uuteen kotiisi, odottaa jokainen\nparhainta sinusta. En sano kellenkään: pidä silmällä tuota poikaa,\nhäneen ei voi luottaa. Omasta käytöksestäsi riippuu, josko kerran voit\nsanoa: luotan Pekkaan, kuin omaan itseeni.\" Pojan sydän sykähti ilosta,\ntumma puna levisi hauen kasvoilleen. Hetken kuluttua sanoi hän -- sepä\noli kummallinen ajatuksen juoksu: -- \"Minun pitää kai tappaa Tiras,\nennenkuin lähden.\"\n\n\"Tarkoitatko villakoiraa?\" Juhon ystävällinen katse osotti hänen\nymmärtäneen poikaa. -- \"Mitä siihen virkkaisit, jos saisit ottaa sen\nmukaasi? Kyllä on sillekin ruokaa Rantamäellä. Juokse kotiin kertomaan\nsitä sille. Ei olisi hullumpaa, jos panisit sen vesipankkiin sekä aika\nlailla harjaisit sen karvaista turkkia.\"\n\nMaanantaina oli markkinat läheisessä kaupungissa ja tohtori lähti sinne\nystävineen päivällisten jälkeen.\n\n\"Katsopas, ystäväsi ovat jo täällä\", huudahti hän iloisesti viitaten\nruoskallaan muutamiin koreavaatteisiin naisiin, jotka seisoivat\nryhmässä vanhan kalastajan ja hänen kesselinsä ympärillä, \"nytpä\nkysytään, näemmä, äyriäisiä.\"\n\nNaiset eivät vielä olleet lopettaneet ostoksiaan, tohtorin ja Juhon\nsaapuessa paikalle. Rouva Linde tervehti heitä riemastuksella.\n\n\"Oikein on huojennus sydämmelle vihdoinkin tavata ihmisiä täällä! -- en\ntiedä mitään markkinoita pahempaa, nämät hirveät positiivit, entäs\nkapakat sitten, -- hyi miten raa'alta tuo nauru kuuluu! -- Mitä sitten\nsanotte suutarin myymälästä? Haju tunkee aina tänne saakka. Tulimme\noikeastaan vaan vesileivoksien tähden, sattumalta neiti Schwalbe\nhuomasi meri-äyriäiset. -- Sido kansi visuun Maria, kas noin, nyt on\nhyvä. -- Katselkaapa noita epäsomia pukuja; -- kun eivät nuo\ntyhmeliinit edes ymmärrä väistyä pois ihmisten tieltä. -- Voi näitä\naikoja, joissa elämme!\"\n\n\"Varmaankaan ette täti oikein tarkastelleet heitä! -- muutamilla heistä\noli varsin sievät ja ystävälliset kasvot; kankurin Hanna kulki\nviimeisenä, hän, joka nyt kääntyen nyykäyttää päätänsä.\"\n\n\"Niin, tervehdipäs sinä vaan, me toiset jätämme sen mieluummin\ntekemättä. Voi, tuollahan tulee uusi parvi, aivanhan ne painavat meitä\nseinää vastaan. -- Koettakaamme päästä pois täältä. Minulla on aikeena,\n-- pitäähän meidän edes vähäisen huvitteleiman, -- lähtäänpäs\nMetsikkölään käydäksemme vuorostamme everstin rouvan luona. Käykää\nseurakumppaniksemme, herra Bruhn! Olisi perheelle varsin mieluista, jos\ntulisitte heidän luokseen. -- Vie sinä äyriäiset kotiin, Maria, ja\nvalmista ne illaksi! emme viivy kauvan Metsikkölässä.\"\n\n\"Minua vähän peloittaa mennä yksin tänään kotiin täti!\"\n\n\"Turhia, mieletön lapsi! vastahan kello on kuusi. No, herra Bruhn?\n\n\"Pyydän anteeksi, rouva Linde, en mielelläni mene vieraisiin vieraitten\nseurassa.\"\n\n\"Voi teitä, sanotteko meitä vieraiksi? -- En kuitenkaan tahdo teitä\nenää kiusata, jos lupaatte viettää huomisen päivän meillä. Herra\ntohtorin täytyy jo aikaisin luopua vieraastaan ja antaa meidän nauttia\nhänen seurastaan aina noin puoliyöhön saakka. Olemme aioskelleet lähteä\npitemmälle huvimatkalle. -- Jääkää hyvästi niin kauvaksi, -- voikaa\nhyvin!\"\n\nRouva Linde astuskeli majesteetillisesti pitkin katua, jälestäpäin\nkulkivat nuoret valkopukuiset tytöt, jotka rypistelivät pieniä\nnenänykeriänsä, heittäessään maalaisiin olentoihin pilkalliset katseet.\n\n\"Minne hän joutui?\" Tohtori katsahti ympärilleen hakien Mariaa, \"olisin\ntarjonnut hänelle paikan ajoneuvoissamme. Sepä vasta oiva täti! --\nMinne nyt, Juho?\"\n\n\"Älä odota minua, löydän minä kotiin\", hän kiiruhti joutuisasti pois.\n\nMaria oli jo ehtinyt hyvän matkan viimeisten talojen ohi, kun Juho\nhänet saavutti. Hän hiljensi käyntiänsä ja kuunteli. Kenties Juhon\naskelet häntä säikähdyttivät.\n\n\"Minä se olen, neiti Linde!\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" sanoi hän vilkkaasti, mutta lisäsi heti selitykseksi,\n\"minä olen hirveä pelkuri.\"\n\nSamassa tuli joukko miehiä pitkin tietä; ne nauroivat kohti kurkkua,\nlaulaa loilottivat tuuppien toisiansa. Juho tarjosi käsivartensa\nnuorelle tytölle, joka vastaanotti sen iloisesti ja luottamuksella.\n\n\"Matka on pitkä, minä luulin herra Bruhnin ajavan tohtorin vaunuissa.\"\n\nJuho pudisteli päätään ja toivoi, matkan olleen kaksi kertaa niin\npitkän.\n\n\"Ettehän vaan suinkaan minun tähteni tulleet jalkasin? hyvyydestä minua\nkohtaan?\" Maria katsoi kyselevästi ja kiitollisesti häneen.\n\nTaas tulivat muutamat hurjat mellastavat veijarit, Juhon vakaa katse\nsai heidät kuitenkin vaikenemaan ja väistymään tieltä. Hän huomasi\nsydämmellisellä ilolla kuinka turvallinen Maria oli hänen suojassaan.\nOnnellinen se, joka ikuisesti saisi sulkea hänet syliinsä, varjella\nhäntä kaikesta pahasta, raivata tien hänelle ja levitellä ruusuja hänen\njalkainsa eteen.\n\n\"Tämänhän minä saan kantaa\", hän otti vasun Marialta.\n\n\"Mutta se on kovin painava.\"\n\n\"Neiti Linden olisi pitänyt sanoman: kiitos, mielelläni, se on\ntodellakin kovin raskas.\"\n\n\"Kantakaa toinen toisenne taakka\", ajatteli Maria, \"hän on hyvä ja\njalomielinen mies.\"\n\nKeskellä tietä makasi ruskea mato; molemmat huomasivat sen ja\nkumartuivat yht'aikaa pelastaakseen sen joutumasta tallatuksi. Tuo\ntapahtui niin äkkiä että Maria purskahti luontevaan, lapselliseen,\nheleään nauruun.\n\n\"Ajatuksemme yhtyvät\", sanoi Juho, mutta arveli samassa itsekseen; niin\npitääkin oleman kaiken ikää siinä tapauksessa, että -- --!\n\n\"Kun täältä poikkee\", Maria viittasi kädellään, \"ja käy Sammalsuon\nylitse, lyhenee matka melkoisesti. Tätä pientä polkua sanotaan\nkirkkotieksi.\"\n\n\"Meillä on myöskin kirkkotie minun kotiseudullani. Se kulkee kierrellen\nviljavainioiden kautta ja sieltä on ihana näköala rannan yli. Missä\nvainiot loppuvat on metsäinen vuorentöyrämä viettävä mereen päin, joka\noikullisesti on uuttanut rantaan syvät lahdelmat ja poukamat.\"\n\n\"Ettekö kaipaa merta?\" kysäisi Maria.\n\nTällä hetkellä ei hän kaivannut mitään maailmassa, mutta vastasi\nsittenkin:\n\n\"Ei mikään minun silmissäni ole täysin kaunis ilman rannatta.\"\n\n\"Merellä on ihmeellinen lumousvoima\", lisäsi Maria hiljemmin. \"Kun\näitini vielä oli elossa, lähdimme joka kesä muutaman kerran rannikolle.\nÄitini istui usein tuntikaudet aivan äänetönnä, katsellen aaltoja ja\nkuunnellen niitä.\"\n\n\"Aallot puhuivat hänelle siitä mikä oli mennyttä\", Juhon ääni oli\nhellä, \"mitä sanoivat he teille siitä, mikä oli tuleva?\"\n\n\"Minä etsin merikiviä ja puhtaita helmiä ja täytin niiden puuttuessa\ntaskujani kirjavilla kivillä ja pienillä keltaisilla näkinkengillä. --\nMitä aallot kertoilivat, sitä en käsittänyt selvään -- ehkä periaatteen\nvaan.\"\n\n\"Ja mikä se oli?\"\n\nHän oli kahden vaiheella.\n\n\"Kuulisin mielelläni teidän käsityksenne?\"\n\n\"Valitsimme aina näihin huvimatkoihin pitkät, valoisat kesäpäivät, --\nen ole vielä nähnyt merta sen totisessa ylevyydessä. Kun äitini ja minä\nlauloimme: 'Kaunis on maa, ihana Jumalan taivas', yhdyimme mielestäni\nsiihen -- minä tarkoitan periaatteesen.\"\n\nKävivät hetken kumpikin mietteissään. Linnut visertelivät viidakossa,\nsammakot surisivat alhaalla suossa. Heidän käydessä metsikön ohitse,\nlennähti pieni lintunen esiin ja liepotteli levottomasti edes takaisin.\n\n\"Tuopa oli peukalolintu! -- varmaankin sillä on pesänsä täällä.\"\n\n\"Neiti näkyy hyvin tuntevan lintuja!\"\n\n\"Jotensakin hyvin. -- Setäni on ollut opettajanani nyt keväällä. Hän\ntuntee kuin viisi sormeansa, jokaisen linnun värin, lennon ja laulun.\"\n\n\"Niin minäkin! Varokaa vaan, ett'en rupea teitä kuulustamaan. -- Mikä\non tuo pieni väsymätön laulaja, tuolla kuusiston liepeellä?\"\n\n\"Urpuvarpunen\", hän pysähtyi, \"tässä tiemme eroavat.\"\n\n\"Ei vielä, antakaa minun ainakin kantaa vasunne metsän läpi\npuutarhanportille.\"\n\n\"En millään muotoa\", hän otti vasun, \"en tiedä miten oikein teitä\nkiittäisin.\"\n\nAurinko levitteli punertavan kullanhohteensa runsaasti pitkin puiden\nrunkoja ja maata metsässä. Näin ihanaa ei täällä ollut ikinä ennen\nMarian mielestä ollut. Hän tunsi itsensä niin onnelliseksi ja\nriemulliseksi, että hänen täytyi antaa valtaa tunteillensa:\n\n    Jos vaan joka pensas ruoho ja puu\n    Kaikk' ois säveleiseksi luotu\n    Jos laulaja enkelin suloinen suu\n    Ois itse lintujen suotu,\n    Ei Jumalan poikaa kyllin he vois\n    Ei ylistää Vapahtajaamme.\n\nJuho astuskeli hitaasti kotiapäin, ei hänen sielussaan enää ollut\nmitään epäilyksen varjoa; kuitenkin oli hän levoton: uskaltaisikohan\nhänkin toivoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tyytyykö nyt herra Bruhn siihen että jäätte ilman päivällisettä?\"\nkysyi rouva Linde seuraavana päivänä, viitaten äärin, vierin ruoilla\npeitettyyn aamiaispöytään. \"Meillä on pitkä matka ajettavana, niin\nett'ei iltapäivä riittäne. Olemme aikoneet -- jos siihen suostutaan --\nsyödä varhaista illallista teeveden kanssa, ulkona, taivasalla, juuri\nennen lähtöämme. -- Onko kaikki jo valmista matkaa varten, Maria?\"\n\n\"On\", hän vastasi Juhon tervehdykseen; katsannossaan taidettiin lukea\n\"kiitos viimeisistä.\"\n\n\"Eiköhän mitään vaan ole jäänyt sinulta unohduksiin?\"\n\n\"Häneltäkö!\" huudahti Aatto painavasti.\n\nJuho pudisti hänen kättään: \"No, tehän tulette mukaan?\"\n\n\"En tule, olen vaan rasitukseksi.\"\n\n\"Mutta Aatto kulta\", äiti näytti huolestuneelta, \"miten sitten\nmenettelemme? -- minun on vaikea tulla toimeen ilman Mariaa.\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Mutt'en myöskään voi jättää sinua yksin! -- jos ei vaan tuo\nAnna-Kressa olisi noin kovin tyhmä, ottaisin hänet mukaani.\"\n\nJuho olisi mielellään antanut Anna-Kressalle kulta-rahankin, sentähden\nettä hän oli noin kovin tyhmä.\n\nTalon nuoret tyttäret pysyivät aivan väliäpitämättöminä; ei tullut\nkysymykseenkään, että joku heistä jäisi kotiin veljensä luo, tahi\nottaisi toimittaakseen pienet askareet huvimatkalla.\n\n\"En ymmärrä, minne mieheni on joutunut\", rouva Linde huoahti: \"Soitapas\nmeille hiukka, niinkauvan kun odotamme, Henrietta, tahi ehkäpä te,\nneiti Schwalbe! Herra Bruhn tietysti on soitannon suosija.\"\n\n\"Olen kyllä, mutta minulla on suuret vaatimukset\", hän lausui sen\nsuoralla, mutta kuitenkin kohtelijaalla tavallaan; kumarrus ja\nkasvojenkuvaus lievensivät hänen sanoistaan niiden pistäväisyyttä.\n\n\"Sittenhän minä pulasta pääsen\", Henrietta koetti hymyillä. \"Sinä,\nAgata, saat ottaa sen tehtäväksesi.\"\n\nNeiti Schwalbe, joka ei epäillyt soitannollista kykyänsä, soitteli\nkomeata kappaletta. Aatto kuunteli huumautuneena, mutta oli kuitenkin\nkovin mielissään siitä, että vieras pysyi hyvin väliäpitämättömänä.\nOlihan selvää, ett'ei hän tullut sinne Agatan tähden.\n\n\"Eikö joku naisista laula?\" kysäisi Juho, Agatan lopetettua.\n\n\"Ei, siihen vaaditaan paljo\", Natalia naurahti, \"teillähän on niin\nsuuret vaatimukset.\"\n\n\"Yksinkertainen laulu minua miellyttää.\"\n\n\"Maria, nyt on sinun vuorosi\", Aatto tuli Juholle avuksi -- \"kylläpä,\näiti; osaa hän! Marialla on pieni sievä ääni.\"\n\n\"Marialla ei ole ollut mitään taideopetusta, ikävä kyllä, mutta hän\nsaattaa itsensä vaan naurun-alaiseksi.\"\n\n\"Suokaa anteeksi rouva Linde\", Agata loi ymmärtäväiset silmänsä\ntutkiellen vieraasen; \"Marian ääni on varsin miellyttävä. -- Äläpäs nyt\npane vastaan! mitä tuo nyt taas oli, jota aamulla lauloit?\"\n\n\"Aamulaulu -- en luullut kenenkään sitä kuulleen. -- Pitääkö minun\ntodellakin laulaman?\"\n\nTäti istui mykkänä kuin suljettu kirja; Aatto nyykäytti\nrohkaisevaisesti päätänsä, Juhon katse rukoili.\n\nHänen laulaessaan, astui kapteeni huoneesen.\n\n\"Eikö tuo ole ihastuttavan kaunista kuulla?\" kuiskasi hän.\n\n\"Nyt täytyy minun keskeyttää\", rouva Linde nousi tuoliltaan, \"missä\nolet ollut, Linde?\"\n\n\"Teidän täytyy joskus antaa meidän kuulla jatkoa\", sanoi Juho,\nmennessään nuoren tytön ohitse.\n\n\"Vai niin, pidätte hänen laulustaan,\" kapteeni hykersi tyytyväisenä\nkäsiänsä. \"Tiedänhän mitä aiot sanoa Edvardine, sanot että hän ei ole\nnauttinut mitään taideopetusta; mutta korvakuuloa hänellä on, sieluni\nkautta, ja ääni hellä; sen on hän perinyt äidiltään --\"\n\n\"Neiti Schwalbe soitti taiteilijan tavoin\", keskeytti rouva, \"et\ntiedäkään minkä nautinnon menetit, Linde!\"\n\nOli loistavan heleä kevätpäivä, hedelmäpuut kukkivat, vanhat\ntammet metsän laiteella hohtivat punertavan ruskeina silmikolle\npuhkeamaisillaan. Männyt ja nuoret lehtikuuset heloittivat\nvaaleanvihreöine töyhtöineen; sananjalat metsän rinteellä\nlevittelivät kummallisesti kääriytyneitä lehtiänsä ja oratuomiston\nlumivalkoiset kukat lähettivät tuulen myötä mantelituoksuaan. Ei\nainoatakaan kellastunutta lehteä, kaikki raitista, täynnä eloa ja\ntulevaisuudentoivoa. Tie kulki pyökkimetsän poikki, tuuhea vaalea\nlehväkaarros oli melkein läpikuultava, auringon säteiden leikkiessä sen\ntakana.\n\nMaria ajoi setänsä kanssa, joka itse ohjasi hevoset, hän istui\näänetönnä, rauhassa iloiten. Isoissa vaunuissa sitä vastoin juteltiin\nvilkkaasti, huolimatta vieraan umpimielisyydestä. Aika ajoin\nkatsahtelivat nuoret tytöt veitikkamaisesti toisiinsa ja sitten\nystävättäreensä. \"Minuako vai sinua tahi häntäkö?\"\n\nVihdoinkin saavuttiin määräpaikalle, korkealle viidakkoiselle\nmäenvierulle. Joki, josta paikka oli saanut nimensäkin, Jokivaara,\nkulki kierrellen niittyjen ja sammalikkojen kautta. Metsänvartijan\npieni tupa, kiiltävine ikkunoineen ja sinisine ovineen näkyi portin\ntakana.\n\n\"Tuutunpa hyvälle jälleen vähän astuskella\", rouva Linde ojensi itsensä\nsuoraksi, \"kävely aina huipulle saakka ja sieltä takaisin kestää puolen\ntuntia, kun astumme tavallisen nopeasti, silloin tällöin levähtäen.\nKatso kelloasi Maria, että olet valmiina oikeaan aikaan! -- Niin\njuoskaa te vaan edellä, lapset, jos teitä haluttaa. Mitä tahdot sinä,\nLinde?\"\n\nKapteenilla ja Marialla oli yhteinen salaisuutensa, kulhollinen\naamusaaliin oivallisimpia ahvenia piti kaunistaman illallispöytää.\nKapteeni oli ollut kalalla aina viimeiseen hetkeen saakka, ja kalat\nolivat vielä perkaamatta, niin että oikeastaan olivat nuorelle tytölle\nsuureksi vastukseksi, mutta hän ei hennonnut panna vastaan, sillä setä\noli kovin mielissään niistä. Metsänvartijan vaimo oli poissa, mutta\nhänen suuri esivaatteensa lainattiin ja pienet hienot kädet saivat\npaljon toimitettavaa. Vanha äijä toi vettä, viritti tulta, ja antoi\nhyviä neuvoja.\n\nJuuri seuran palatessa, saatiin atria valmiiksi. Marian posket olivat\nhekkautuneet kiireestä; valo heijastui kauniisti runsaille ruskeille\npalmikoille ja puhtaalle vilpittömälle otsalle; mustansiniset silmät\nloistivat lempeinä. \"Hänen vertaistaan ei ole\", arveli Juho.\n\nKala vastaan-otettiin ilonhuudahduksilla, kapteeni sai kuulla kiitosta,\nvieläpä vaimoltansakin.\n\n\"Olettepa reipas nuori nainen\", -- neiti Schwalbe pani kätensä Marian\nympärille. \"Kylläpä hän ymmärtää valikoida\", ajatteli hän myöhemmin,\nkun hän, ruotiessaan kalaansa, piti jokaista silmällä.\n\n\"Eikö neiti Lindenkin pidä näköalaa katseleman\", kysyi Juho atrian\njälkeen.\n\n\"Tuskinpa enään on aikaa, -- enkä luule hänen siitä välittävänkään. --\nOnko teillä rahkasoita herra Bruhn? Tämä suo on oiva aarreaitta.\nMennäänpäs likemmältä katselemaan turvetta! -- Ei vaan liian likelle,\nlapset? -- Jätä radake, Natalia; Henrietta sä et saa!\"\n\nKun palasivat, olivat vaunut jo esillä.\n\nNuorilla tytöillä oli kädet täynnä keltaisia suokukkia, radakkeita ja\nmuistokukkia.\n\n\"Varomattomat lapsukaiset\", nuhteli äiti.\n\n\"Maria ne meille toi\", puolusteli Natalia.\n\n\"Hän on niin kepeä\", selitti neiti Schwalbe, mutta lisäsi\nosanottavaisesti:\n\n\"Ethän vaan tullut kovin märjäksi, Maria?\"\n\n\"Hyvin vähän.\"\n\n\"Suvaitsetteko?\" Juho hyppäsi kapteenin vaunuihin, hän tahtoi saada\nrauhassa miettiä.\n\n\"Tätä ei enää käy pitkittäminen, hänen paikkansa ei ole täällä!\" --\nMikähän teki Marian aivan toisenlaiseksi, kuin kaikki muut, arveli hän\nvielä, Marian istuessa muiden keskellä, sillä hänen mielestään oli,\nikäänkuin istuisivat rauhanomaisella paikalla.\n\nYht'äkkiä kuului kiivaita ääniä toisista vaunuista; rouva Linde puhui\nkovaa ja ratkaisevaisesti:\n\n\"On liian myöhäistä, en tahdo mitään semmoista kuullakaan, en millään\nmuotoa!\"\n\n\"Mitä nyt?\" Kapteeni pysähdytti hevosen.\n\n\"Aja vaan eteenpäin, hyvä Linde, eipä juuri niin mitään!\"\n\nJuho kääntyi taaksepäin: \"enkö minä voisi jollakin tavoin auttaa?\"\n\nRouva Linde pudisteli hymyillen päätään, Maria katsahti alas; itkikö\nhän?\n\n\"Saanko astua pois tässä\", pyysi Juho tienhaarassa, \"kiitos kyydistä,\nherra kapteeni!\" -- Hän astui vaunujen luo: \"Mitä on tapahtunut?\" hän\nkääntyi Marian puoleen.\n\n\"Oi minähän vaan olin kadottanut jotakin ja pyysin saada astua pois,\nsitä hakemaan; mutta tätini oli kyllä oikeassa, varmaan en kuitenkaan\nolisi sitä löytänyt.\"\n\n\"Mitä se oli?\"\n\n\"Kultasormus\", vastasi neiti Schwalbe tutkivasti katsellen häntä.\n\n\"Sileä kultasormus, jotensakin arvoton\", rouva Linde oli äreissään.\n\n\"Minulle oli se suuriarvoinen -- se on ollut äitini oma.\"\n\n\"Minusta on jo kyllin puhuttu tästä asiasta, Maria.\"\n\nHuolimatta tästä muistutuksesta, kysäisi Juho:\n\n\"Missä luulette kadottaneenne sen?\"\n\n\"Varmaankin silloin, kun noukin kukkaset sammalsuolla, sormus oli vähän\nliian väljä ja luikahti välistä sormestani.\"\n\n\"Saat minulta toisen sormuksen\", lohdutti kapteeni.\n\n\"Viivytämme herra Bruhnia\", rouva Linde puristi hänen kättään,\n\"huomenna saamme nähdä teidät luonamme?\"\n\n\"Huomenna tulen ehkä hyvästiä jättämään\", hän tervehti ja meni.\n\nOli rauhallinen, lauha kesäyö; kuu paistoi kirkkaasti; Juho pysähtyi ja\nmietti.\n\n\"Mitähän jos sen löytäisin! -- mikä minua estää menemästä takaisin sitä\netsimään!\"\n\nHän kääntyi ja kulki vakavin askelin eteenpäin.\n\nTie oli pitkä, mutta sillä oli päämäärä, elämän onni, sormus!\n\nMiten tyyntä oli syvissä saloissa, ja kuitenkin tuntui vielä\nhiljaisemmalta, kun tie kulki nukkuvien kylien ja tupien ohitse. Juho\nikäänkuin vapautui jostakin tuntiessaan ensimmäisen aamutuulosen ja\nkuullessaan linnun ensi viserryksen. Hän hengitti syvään ja katsahti\nympärilleen. Paikka näytti hänestä vieraalle, hän ei tuntenut tuota\njärveä. -- Mutta kas, ei se järvi ollutkaan. Tuulenhenkäys rikkirepäisi\nja haihdutti sumuhunnun; tuollahan olikin rämesuo. Metsävartijan tupa,\nturvevajoineen ja sinisine ovineen oli aivan vastapäätä häntä, pitkin\nitäistä taivaanrantaa näkyi heikko monivärinen päivän sarastus.\n\nNyt oli etsittävä paikka, jossa hän oli seisonut. -- Ehkä tässä, ei\nparemmin tuossa; vähän kauempana nähtiin katkaistuja kukanvarsia.\n\nJuho laskeusi polvilleen ja kumartui varovasti reunan yli.\n\nHän silmäili niin tarkkaan kuin mahdollista tiheäkasvuista maata. --\nMikä tuo oli, joka riippui tuossa aivan likellä, taitetulla kaislalla?\nUskoisiko hän silmiään? Sormus? -- Hän tarttui siihen, otti sen pois,\npuristeli sitä kädessään ja katseli, käänteli sitä.\n\nJuhon noustessa maasta, seisoi hän kääntyneenä nousevaa aurinkoa\nkohden: se ei ollut vielä kokonaan noussut, vaan kohosi verkalleen,\nkultaloistossaan. Juhon sydän oli tällä hetkellä täynnä kiitosta ja\ntietämätöntä ylistystä; kenelle hän sen omistaisi? -- Marialle!\n\nLeivoset riemuitsivat korkealla vainioiden yli, pienet linnut metsässä\nlauleskelivat kauniisti, kukin omin tavoin. Taloissa herättiin jo,\ntakanpiippu savusi ja muori meni kaivolle vettä noutamaan.\n\nJuho kiiruhti rivakasti eteenpäin, olipa hän jo pian perillä, mitähän\nhän sanoisi? -- Hän ei epäillytkään löytävänsä Mariaa, joka todellakin\nseisoi puutarhan ovella, veitsi ja kori kädessä.\n\n\"Hyvää huomenta, Maria neiti\", -- hän sanoi Mariaksi -- \"aikainenpa\nolettekin.\"\n\nHän säpsähti ja katsoi kyselevästi Juhoon.\n\n\"Tunnetteko tätä?\"\n\n\"Äitini sormus! -- Onko mahdollista? Mutta miten olette sen saaneet?\"\nHänen kasvonsa heloittivat.\n\n\"Käännyin takaisin ja löysin sen.\"\n\n\"Jopa kai\", hän hymyili.\n\n\"Toden totta! -- Olen kävellyt koko yön. Sormus riippui kaislalla; ei\nollut se vielä täysin palvellut, arvelen. Kumartuessanne eteenpäin ja\nnoukkiessanne kukkasia oikealla kädellä, tartuitte kai vasemmalla\nkaislaan.\" Hän astui lähemmäksi. \"Eikö tämä ole kihlasormus?\"\n\nNuori tyttö katsahti ylös, sitten loi hän katseensa maahan;\näkkiarvaamatonta oli tuo hänelle; nyt ymmärsi hän Juhoa.\n\n\"Maria.\" Juho ojensi sormuksen hänelle, \"tahdotko ottaa sen minun\nkädestäni? -- saanko minä panna sen sormeesi?\"\n\nVapisten ja kuitenkin sanomattoman luottavaisesti ojensi hän pienen\nvärisevän kätensä esiin. Juho pani sormuksen sormelle. Mariasta tuntui\nkuin olisi tuo ollut unelma! \"Sitten palaan.\" Juho otti jo muutaman\naskelen, mutta kääntyi äkkiä. \"Anna minulle sananen mukaani matkalleni,\nyksi ainoa!\"\n\nMitähän hän sanoisi? Katse korvasi sanoja.\n\n\"Kiitos\", Juho ojensi kätensä häntä kohtaan, \"kiitos!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Maria, Maria, minne menetkään\", rouva Linde oli äkäissään. \"Aatto on\nkaksi kertaa sinua kysynyt. Luulenpa unohtavasi asemasi tässä talossa.\"\n\n\"Anna anteeksi! Tänään tätini, täytyy teillä olla kärsivällisyyttä\nminun kanssani.\" Nuori tyttö riensi huoneesensa, hän halusi päästä\nhiljaisuuteen, ajatuksiansa kokoomaan.\n\n\"Oletko kipeä?\" rouva Linde tempaisi oven auki.\n\n\"Nyt jo tulen!\" Kyyneliset kasvot loistivat autuaallisuudesta, \"älä ole\nsuutuksissasi täti kulta! Minä kiiruhdan kahta kiireemmin.\"\n\n\"Hyvää huomenta, setä!\" hän juoksi setäänsä vastaan ojentaen hänelle\nmolemmat kätensä, \"rakas, rakas setäni!\" Pieni pää kallistui hänen\nrintaansa vasten.\n\n\"No, -- mikäpä nyt, Maria kulta!\"\n\n\"Olen vaan niin iloinen! -- Hyvää huomenta, Aatto, jaksatko paremmin?\"\n\n\"Pikkaisen paremmin, mutta kyllin huonosti sittenkin. -- Toivoakseni\",\nlisäsi hän suopeasti -- \"ei äiti siitä pauhannut, että muutaman kerran\nturhaan kutsuin sinua. -- Pitäähän toki olla inhimillinen\nvaatimuksissaan.\"\n\nMaria istahti hänen viereensä: \"Aina ensi päivästä saakka, kun tulin\ntähän taloon, olet ollut niin hyvä minulle, Aatto serkku.\"\n\n\"Mitä vielä, olen ollut itsekäs, kärsimätön ja vaativa ja olen\nsemmoinen vieläkin: -- Miksikä puhut noin hennosti, kuuluu aivan siltä\nkuin sanoisit jäähyväiset.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuho kulki edestakaisin kuusistossa; ajatuksissaan hän jo puuhaili\nvalmistaakseen Rantamäellä kaikki nuoren rouvan vastaan-ottoa varten.\n\"Silloin pitää lippujen liehuman ja kukkia levitettämän. Päivä, jona\nhän saapuu uuteen kotiinsa, on kauvan pysyvä pitäjän kaikkien köyhien\nmuistissa.\"\n\n\"Mutta velikulta!\" huudahti tohtori serkkunsa avatessa ovea, \"missä\noletkaan ollut?\"\n\n\"Jokivaaralla.\"\n\n\"Aina tähän saakka?\"\n\n\"Etkö jo ulkomuodostanikin sitä näe, Eemil?\"\n\n\"Näenpä vaan, Juho, että olet löytänyt jonkun johon panet enemmän arvoa\nkuin omaan itseesi!\"\n\n\"Marian!\"\n\n\"Senhän arvasinkin. -- Jumala suokoon teille kaikkea onnea! -- Löysitpä\nsuuremman aarteen kuin aavistatkaan tahi ymmärrät. -- Pikku Maria!\" hän\nnäytti tuiki miettiväiseltä: \"vai niin, hänellä ei ollut mitään\nestelyksiä, toivon minä?\"\n\n\"Sinä tunnet meidät molemmat\", Juho puhui innolla, \"enkä kummastele,\nettä minua punnitessasi olet sanomaisillasi minua liian arvottomaksi.\n-- Mikähän se on, joka tekee hänet aivan toisenlaiseksi kuin kaikki\nmuut?\"\n\n\"Tiedänpä mikä se on: Maria on sydämmessään oikealla tiellä.\"\n\n\"Kiitos, tuo oli totta ja kaunista; minä olen heti ensimmäisestä\npäivästä saakka sitä tuntenut, voimatta sitä lausua. Hänen sydämmensä\non oikealla tiellä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"On turhaa odottaa miestäni, hän on aina huolimaton. Käykää istumaan\ntänne minun viereeni neiti Schwalbe kulta! nukuittehan vielä meidän\njuodessa aamukahviamme ja tarvitsette hyvin vähän aamiaista. Mutta\nmitä, näyttääpä todellakin siltä, kuin kahvi ei olisi valmista, --\nMaria!\"\n\n\"Oikein minua hävettää, -- jo tulen.\"\n\n\"En sinua ymmärrä, -- tästä puuttuu myöskin suolaa. Sanoinhan sinulle\njo ensimmäisenä päivänä, että sinun osaksesi tulisi huolenpito\npöydästä. Sinun oli sitä silmäileminen, ennenkuin meitä ruualle\npyydettiin. -- Enkeliltäkin vihdoin malttinsa loppuisi.\"\n\nNeiti Schwalbe myhähti. \"Kukapa, rouva Linde, on sitten enkeli, tekö\nvai hän? -- Katselkaapas häntä!\"\n\n\"Minä katselen teitä, pikku veitikka,\" hän hillitsi suuttumustaan\nkoettaen hymyillä. \"Kaada maitoa neiti Schwalbelle, Aatto! -- mutta\nmissähän Linde viipynee?\"\n\n\"Hänen luonaan on joku\", neiti Schwalbe puhui sulkeutuneella äänellä,\n\"mennessäni hänen ovensa ohitse kuulin ääniä. Joll'en erehdy puhuvat\nRantamäen herra ja kapteeni kahden kesken.\"\n\n\"Todellako,\" rouva oli olevinaan väliäpitämätöin, \"varmaankin puhuvat\naalumista, tahi ehkäpä hän on sanomassa jäähyväisiä. Siirrä Henrietan\nja Natalian tuolit toisistaan ja valmista paikka yhdelle lisään. --\nJoudu nyt Maria!\"\n\nKapteeni astui huoneesen. \"Tulepas kanssani, lapseni\", sanoi hän vaan,\notti Mariaa kädestä ja vei hänet pois.\n\nAatto katsoi neiti Schwalbeen, joka nyykäytti päätänsä.\n\n\"Me kaksi kumminkaan emme ole olleet sokeat, -- oi, hyvä rouva Linde,\non sanomattoman naurettavaa nähdä niin hämmästyneet kasvot kuin teidän\ntällä hetkellä.\" Hän purskahti nauruun. \"Älkää nyt vaan sanoko Mariaa\nkäärmeeksi, jonka olette povessanne kantaneet.\"\n\n\"Todellako luulette? -- ei sehän olisi mahdotonta -- tuo pieni\nvähäpätöinen tyttö.\"\n\nHän oli tuskin lausunut sanansa loppuun kun Juho jo seisoi ovella.\n\n\"Hyvästi rouva Linde!\" sanoi hän, \"minä uskon Marian vielä vähäksi\najaksi teidän huostaanne. Sukulaiseni tohtori Bruhn on kyllä pyytänyt\nhäntä luokseen, mutta Maria itse tahtoo mieluummin jäädä tänne, siksi\nkun tulen viemään häntä kotiin. Pitäkää hyvää huolta hänestä! -- mitä\nsanotte te herra Linde?\" hän pani ystävällisesti kätensä Aaton\nolkapäälle, \"tuletteko kaipaamaan Mariaa?\"\n\n\"Tulen, sillä hän ei koskaan ajattele itseänsä. -- Onnea Maria?\" --\n\n\"Tahdotko tulla saattamaan minua vähän matkaa\", Juhon käytöksessä oli\njotakin kunnioitusta osoittavaa, \"vaan kuusiston kautta?\"\n\nKun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, kavahti rouva Linde paikaltaan.\n\n\"Kaulani on kuin kuristuksissa, penäyksiä minulle, joka olen ollut\näitinä hänelle, sekö on kiitos?\" Hän kuitenkin pian toipui ja maltti\nmielensä. \"Muutenhan tämä on varsin ilahduttava tapaus, varsin\nilahduttava, mutta mikähän oli silmiäni soaissut?\" hän loi ihastelevan\nkatseen neiti Schwalbeen.\n\nSill'aikaa kulkivat nuoret hitaasti kuusiston läpi, he kulkivat\nhitaasti käsi kädessä.\n\n\"Minä saatan sinua taas takaisin\", Juho kääntyi kun tulivat portille.\n-- \"Muistatko kun erosimme tässä markkinapäivänä? -- minä jäin tänne\nseisomaan, katselin jälkeesi ja ajattelin: joko hän tahi sitten ei\nkukaan koko maanpiirillä. -- Mitä sinä ajattelit?\"\n\n\"Että olit altis kaikille, madolle tiellä, köyhälle pojalle, minulle\nitsellenikin. Minusta olit mies Jumalan mielen jälkeen ja tämä ajatus\ntäytti mieleni ilolla.\" -- Hän pysähtyi ja katsoi ujosti Juhoon.\n\"Ennenkuin eroomme antaisin mielelläni sinulle isäni sormuksen. Minulla\non se sekä suortuva isäni hiuksista tässä pienessä kotelossa, se on\nminulle, lähinnä äitini sormusta, jonka nyt olen sinulta saanut,\nrakkain kaikista mitä minulla on.\"\n\n\"Kiitos, se sopii minulle hyvin. -- Armas pieni morsiameni, oi, jospa\nvoisin olla sinulle sekä isä, äiti, veli että puoliso!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRantamäki näytti Juhon mielestä toisenlaiselta kuin tavallisesti hänen\najaessaan sisään pitkin lehtikujaa. Pienet, kepeät vaununsa eivät\nnekään olleet näköisensä, istuin näytti paljoa leveämmältä; hän ei\nistunut keskellä sitä niinkuin muulloin, vieressään oli tyhjä paikka.\n\nAjurin vieressä istui Pekka uhkeana uusista sarkavaatteistaan, uudet\nvankat saappaat jalassa ja päässä nauhalla ja ankkurilla koristettu\nhattu. Liina- ja sunnuntaivaatteita sisältävä pieni matkapussi oli\nhänen edessään Tiraksen vieressä, joka liehutteli häntäänsä ja loi\nutelevan katseen ulos maailmaan.\n\nJuho oli tuskin astunut maahan, ennenkuin palvelusväki jo ymmärsi\njotakin tapahtuneen. Olihan hän hyvä isäntä, mutta ankara ja käskevä;\nharvoin oli tervehdyksensä ollut näin suopea.\n\n\"Hyvät ystävät!\" nuori tilanomistaja seisoi avopäin kuistilla, \"minä\ntahdon tänä iltana juoda kanssanne maljan; tulevan emäntänne maljan. --\nMissä on puutarhuri? -- tule sisään kanssani Juustila.\"\n\n\"No\", Juho katseli nuoren puutarhurin surumielisiä kasvoja -- \"vieläkö\non aikomuksesi muuttaa, Juustila?\"\n\n\"Ei aivan vielä. -- Hänen vanhempainsa mielestä on viisainta, että\nodotamme, sekä että kumpikin puolestamme ensin koetamme koota vähän,\nmutta hänellä on huono palkka, niin että kylläpä kestää kiskoa. -- Enkä\nminäkään ole semmoinen kuin voisin olla; peräti kadottaa halunsa\nkaikkeen kun näin on kaiho mielen vallannut. Ei voi viihtyä paikassa,\njosta juuri pyrkii päästäkseen pois.\"\n\n\"Enkö pestannut sinua naimattomana puutarhurina?\"\n\n\"Kyllä, -- isännällä on täysi oikeus, mutta...\"\n\n\"Ymmärränpä minä sinua\", Juho pani kätensä hänen olkapäälleen,\n\"kuulepas, olen ajatellut sinua näinä päivinä, Juustila! Ehdosta olen\nnaimaton pyhkäissyt pois. On kai puutarhurin tuvassa, arvelemma,\nhänellekin tilaa; sievistetäänpä sitä sitten hiukan. -- Mutta mies,\nmitä ajattelet?\"\n\n\"Sit'ei isäntä koskaan ole katuva, sen vaan sanon, ei ikänään, ei\nikänään.\"\n\n\"Ota hevonen ja ratsasta kaupunkiin Juustila! Hänen pitää jo tänä\niltana saaman sähkösanoman siitä.\"\n\n\"Saanko luvan toivottaa herralle onnea!\" vanhanpuolinen vaimo,\nsilitetty huivi päähineen päällä ja kotikutoinen villahame ison\nkiiltävän puhtaan puuvillaisen esivaatteen peitossa, astui vitkastellen\nhuoneesen. Kaksi vaaleanruskeata lempeätä silmää pilkisteli esiin\nharmaiden silmäkulmien alta ja tekivät pienet ryppyiset kasvot aivan\nmiellyttäviksi. Vanha Kerttu oli palvellut Juhon vanhempien luona,\nolipa kannellut Juhoakin käsivarsillaan. Liinavaatteiden varasto oli\nhänen huostaansa uskottu ja hän oli erinomaisen tärkeä henkilö.\n\n\"Tämä tapahtui odottamatta\", hän sormi esivaatteensa nauhoja, \"mutta\ntunnustaa mun täytyy, että ajattelin hiukan kuin sinnepäin, kun herra\ntuli kauvemmin viipyneeksi. -- Mikähän nyt on minun osani oleva, herra?\nSietäneeköhän nuori rouva talossaan tällaista vanhaa kulua kuin minä,\njossa on työntekijää tuskin ruoakseenkaan.\"\n\n\"Hän on pitävä sinua suurena aarteena ja tulee sinulla olemaan paljoa\nparempikin olla, kuin tähän saakka. Sellainen hän on! -- Miten nyt on\nOlli Heikin laita?\"\n\n\"Hän istuu nyt ylhäällä, mutta raajarikko hän on ja sellaiseksi hän\njää. Siihen ei voi mitään, sanoi tohtori.\"\n\nOlli Heikki istui pienessä tallirakennukseen kuuluvassa valkaistussa\nhuoneessa, polttaen tupakkaa poikkinaisesta savipiipusta. Hän oli pitkä\nlaiha valkopäinen mies rypistyneellä miettiväisen näköisellä otsalla.\n\n\"Suokaa anteeksi isäntä, ett'en nouse tuoliltani\", sanoi hän naurahtaen\nja näytti vaatteihin käärittyjä jalkaparkojaan; \"kyllä ei ole\nleikin-asia tansiskella puimakoneen kanssa, sitä leikkiä se todellakaan\nei ole.\"\n\n\"Vastaa nyt minulle suoraan Olli Heikki, etkö ollut päissäsi sinä\npäivänä?\"\n\nMies loi epävarman katseen Juhoon: \"En tilkkaakaan paloviinaa ollut\nmaistanut, sen voin valalla vahvistaa. -- Voihan isäntä lähettää minua\nvaivashuoneesen -- siellä kai päiviäni kuluttelen. Saammehan kuulemma\nrouvan tänne; mitähän tuo Olli Heikki tässä istuu, on hän sanova, eihän\nhän ole ollut täällä palveluksessa kuin kolme vuotta; miks'ei ollut\nvarovaisempi. Noin hän jotakin sinnepäin virkkaa.\"\n\n\"Erehdytpä ukkoseni! Ethän tunne häntä, hän on kuin enkeli.\"\n\nPekka seisoi tallin-ovella, väen keskessä; hän oli nähnyt tulevan\nrouvan, ja oli nyt varsin tärkeä henkilö.\n\n\"Nuoriko hän on?\" -- \"Hän nuori, no sen minä takaan.\" -- \"Kaunisko\",\n\"hyväkö\", \"rikasko\", kysymyksiä vaan lennäteltiin. \"Hän on kaiken\nsenlainen, vieläpä paljon muutakin sen lisäksi. -- Saattepa itse\nnähdä.\" Mustat silmänsä loistivat ylpeydestä, ikäänkuin asia olisi\nkoskenut hänen omaa kunniaansa.\n\nOikein iloinen ei Pekka kuitenkaan ollut. Hän huomasi hyvin, että häntä\nluultiin erinomaisen kelpo pojaksi ja tämä häntä rasitti. Hurja, ynesä\nluontonsa tunsi itsensä kahlehdituksi, ja uhkasi tehdä vastarintaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori tilan-omistaja sai nyt paljon puuhia kaunistaa taloa ja puutarhaa\nnuoren rouvan vastaan-ottoon. Maria oli pyytänyt, että vanhat\nhuonekalut jäisivät paikoilleen; sentähden hankittiin ainoastaan\nvähäpätöisempiä, niinkuin: ikkunan eteisiä, mattoja, lamppuja,\nkukkamaljakkoja j.n.e. Juho itse toi pääkaupungista oivallisen pianon;\nhän ei uskaltanut jättää sen ääntä kenenkään muun arvosteltavaksi.\n\nHääpäivä lähestyi lähestymistään. Nuoren isännän poissa ollessa\nsidottiin seppeleitä, kunniaportteja pystytettiin sinne, missä tilukset\nalkoivat, ja pitkän kartanolle vievän lehmuskujaston molempiin päihin.\nLiput, viirit, moniväriset lyhdyt loistivat tähtimöiden ja daalioiden\nkeskellä. Juustila ja nuori vaimonsa kilpailivat keskenään pienten\nkoristusten keksimisessä, mutta kun oli kiivettävä puuhun jotakin\nkiinnittämään puun latvaan, ei ollut Pekan vertaista.\n\nOli ihana rauhallinen ilta. Kuu silaili hopealla värehtiviä aaltoja.\nTalo, joka oli rakennettu korkealle penkereiselle vierulle, oli\njuhlallisesti valaistu. Auki olevat ovet ja jok'ainoa ikkuna ja\nakkunakin näytti sanovan hänelle tervehdyksensä.\n\nVahva eläköönhuuto kajahti ensimmäisen kunniaportin luona, toisella oli\nse vielä vahvempi ja kolmannella ei tahtonut siitä loppua tullakkaan.\n\n\"Kiitos hyvät ystävät, kiitos! Rouvanne kiittää teitä myös, -- tässä\nhän on!\" hän nosti Marian varovasti vaunuista ja käänsi häntä heitä\nkohtaan.\n\nTunnokkaat kasvonsa ilmaisivat iloista mielenliikutusta. Miten\nystävälliseltä ja yksinkertaiselta hän näytti! Sievempää rouvaa eivät\nhe ikänään olleet nähneet. Eläköönhuudot kaikuivat kaikumastakin\npäästyä.\n\nPekka seisoi aivan seinää vasten ja katsoa tuijotti häneen. Nytpä rouva\nhänen huomasi.\n\n\"Tuossahan Pekkakin on!\" Hän silitteli kädellään pojan hiuksia. -- \"Ja\ntämä varmaankin on vanha Kerttusi? Juho esitäpäs minut.\"\n\n\"Jumala siunatkoon häntä, joka nyt astuu kynnyksen yli\", sanoi Kerttu\nkumartaen, kyynelien vieriessä pitkin ryppyisiä poskia.\n\nMaria katsahti Juhoon ikäänkuin odottaen hänen sanovan jotakin; mutta\nhän vei hänet kiireesti etehisen kautta sivuhuoneesen avatun pianon\nluo.\n\n\"Kiitoksia Juho, kiitoksia!\" -- Otettuaan pois hattunsa ja käsineensä\nhän istautui. Soittokalun ihmeellisen kirkkaat, heleät äänet sointuivat\njuuri hänen ääneensä. Väkijoukko kuunteli äänettömänä, kuu hän lauloi:\n\n    Asuntohon uudempaan,\n    Kotohomme valoisaan\n    Aina pyrkikäämme,\n    Pyhä Henki avun suo,\n    Jeesus johtaa Luojan luo;\n    Häntä kiittäkäämme.\n\nPehtori kohautti päätään, hän näytti puoleksi hämmästyneeltä, puoleksi\npilkalliselta, mutta Juustila ja hänen vaimonsa yhtyivät lauluun ja\nsilloin uskalsi myös talonrenki tehdä samoin. Yhä useampia ääniä yhtyi\nja kaikkein kauniimmalta kuului viimeinen säkeistö:\n\n    Ystäviesä joukkohon\n    Lue meit', ja olkohon\n    Majas' huoneessamme.\n    Rauhass' anna armaasti\n    Että sua ijäti\n    Siitä kiittää saamme.\n\nLaulun loputtua, juoksi Pekka pieneen ylis-huoneesen, otti neljä suurta\npuuperunaa esille, jotka olivat piiloitetut pieluksen alle, hiipi\nsitten hiljaa seinäviertä pihan yli puutarhaan, jossa hän varmasti pani\nperunat niiden puiden alle, jossa olivat kasvaneet.\n\nTämä oli ensimmäinen askel pois leveältä tieltä ja Pekka oli aivan\nhämillään sekä itsensä että monen muun suhteen, jota ei ollut yhtä\nhelppo suorittaa kuin hedelmän varkauksia. Varsinkin ajatteli hän\nkoulunopettajan pientä kanatyttöä, jota syytettiin muutaman kruunun ja\nkahden kuvakirjan ottamisesta. Pekka oli näkevinään edessään posket\nturvoksissa ja silmät itkuisina. Vihdoin oli tyttö tunnustanut itsensä\nsyylliseksi, yhä suuremman rangaistuksen pelosta. -- --: \"Ei\", arveli\nPekka, \"minä varmaankaan en milloinkaan tule kuulumaan Jumalan ystävien\njoukkoon!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"No, mitä näistä kaikista pidät?\" Aurinko loi säteensä mustansiniselle\nmerelle, liput liehuivat, isoruusut kukkivat; kaikki käytävät olivat\nkarhotut ja ne odottivat vaan Mariaa.\n\n\"Täällä on ihmeen kaunista, mutta kaikki on niin suurenmoista,\nJuho, ja niin mahtavaa; tunnen itseni niin pieneksi, typeräksi ja\ntietämättömäksi. Älähän nyt naura, todella sen sanon. Minulle on\ntotteleminen niin luonnollista ja helppoa, mutta käskemään en kykene.\"\n\n\"Siihen täytyy sun oppia; sinun on vallitseminen meitä kaikkia,\netupäässä minua.\"\n\n\"Ei niin, Juho, sinulta minä aina kysyn neuvoa, etkä saa väsyä minua\nopettamaan ja kasvattamaan.\"\n\nJuho vei hänen kätensä huulilleen. Kuinka mielellään hän uhrasi hänen\ntähtensä kaikki.\n\n\"Tulepas Maria antamaan kyyhkyisille jyviä ja hevosille leipää;\nkaikkialla täällä on läsnäolosi vaikuttava tyytyväisyyttä ja iloa.\"\n\nHe kulkivat yhdessä kaikkialla, Maria jakeli jyviä ja leipää; hänen\njälkensä nähtiin käytävillä ja poluilla.\n\n\"Tämä paikka minua enimmän miellyttää, Juho!\"\n\n\"Niin minuakin? -- oikein ylpeilen tästä tiestä, josta yht'äkkiä aivan\nodottamatta näkee merelle. Tuolla portin luona alkaa kirkkotie; kestää\nneljännes tunnin mennä kylään. -- Mutta enhän ole antanut sinulle\nainoatakaan ruusua! Joka puu toivoo saavansa antaa sinulle kukkasen.\"\n\nJuho katseli häntä, kun hän kepeänä ja iloisena riensi ruusupensasta\ntoiseen. \"Sellainen\", ajatteli hän, \"on elämäsi oleva, tie ruusujen\nkeskellä, minä yksin olen taakat kantava.\"\n\nMutta kun Maria tuli pieneen somaan huoneesensa, valtasi hänet keskellä\niloa tuska, joka saattoi hänet polville laskeutumaan.\n\n\"Rakas Isä, tässä kaikessa piilee vaara, -- en oikein käsitä sitä,\nmutta tunnen sen. Käännä kasvos puoleemme ja auta meitä kulkemaan sinun\nteitäsi!\"\n\n\"Minne nyt?\" Juho katsoi ystävällisesti ja udellen nuorta vaimoansa,\njoka seisoi hänen edessään mustassa silkkipuvussa, isolla huivilla,\nhattu päässä ja varjostin kädessä. Maria ei vastannut mutta näytti\nhymyillen Juholle kelloansa.\n\n\"Puoli kymmenen! -- joko niin paljo? Mutta minne olet menossa?\"\n\n\"Eikö ole aikaa mennä kirkkoon?\"\n\n\"Kirkkoonko, -- haluatko mennä kirkkoon?\"\n\n\"Niin, sitä minä ajattelin; eikö sinulla ole tapana mennä kirkkoon joka\nsunnuntai?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mutta kumminkin joskus?\" Äänensä vapisi. Mitähän tämä oli? Kaikkea hän\noli valmis tekemään hänen tähtensä, ainoastaan ei valehtelemaan eikä\nteeskentelemään. \"Ei\", kuului taas vastaus.\n\nMaria vaikeni hetkeksi; mutta käänsi sitten kalpeat kasvonsa ja\nrukoilevat silmänsä Juhon puoleen kysyen:\n\n\"Täällä on ehkä jotakin kirkollisissa tavoissa, jota et hyväksy, ja\npidät sentähden jumalanpalvelusta kotonasi? -- Niinkö on Juho?\"\n\n\"Älä vie minua kiusaukseen!\" Nyt puna hänenkin poskillaan pakeni; tämä\noli taistelu hengen edestä. \"Luotan täydellisesti suoruuteesi, ja\nsinulla on myöskin oikeus vaatia sitä minulta. Meidän täytyy kummankin\nmennä omaa tietämme. En millään tavoin ole sinua estävä: seuraa\ntaipumustasi ja haluasi -- älä vaan puhu minulle siitä! Voimmehan\nkaikessa muussa olla samanmieliset.\"\n\n\"Mutta tämähän on pääasia, kaiken muun pohja ja perustus.\"\n\n\"Tehdä oikein, se on pääasia ja siinähän olemme yhtä mieltä. -- On\nvallan mahdollista, että taivaan ja maan välillä on paljo, jota en\nymmärrä, mutta en myöskään ole sitä ymmärtävinäni.\"\n\n\"Oi Juho, minä uskoin sen niin varmaan! -- Näinhän tunnusmerkit!\"\n\n\"Mitkä tunnusmerkit?\"\n\n\"Rakkautta pieniin ja halpoihin, sääliä langenneihin.\"\n\nHän nojasi päätään kättä vasten ja jatkoi hiljemmin: \"Nyt muistelen\nmieleeni, saaneeni häiden edellisenä päivänä varoituksen; -- olin\nlaulanut muutamia lempivirsistäni ja silloin sanoit äkkiä: tahtoisin\nkuulla kansanlauluja. -- Minä rupesin heti niitä soittamaan, mutta\ntuntui niin oudolle; hetkisen perästä kerroit kuitenkin\nkirkonkelloista, jotka isoisäsi oli kirkkoon lahjoittanut,\nalttarivaatteesta, jonka isoäitisi itse oli ommellut. Olit niin\nhuvitettu siitä ja puhuit niin iloisesti, että kaikki epäilykseni\nhaihtuivat. -- Mitä minun nyt on tekeminen? -- On kuin kaikki\nhorjuisi!\" Hän katsahti tuskallisesti Juhoon.\n\n\"Lemmityiseni, sun täytyy olla kärsivällinen!\"\n\n\"Meidän täytyy molempain olla kärsivälliset.\" -- Maria astui muutaman\naskelen eteenpäin, mutta kääntyi kohta. Jäisiköhän hän kotiin? Juhon\nsydän sykähti ilosta, mutta samalla tunsi hän itsensä milt'ei\npettyneeksi; niin kummalliset ovat ristiriidat ihmisluonteessa. Maria\nnojautui hellästi häneen:\n\n\"Eihän tämä erottane meitä?\"\n\n\"Maria!\" -- --\n\nJos oli tarpeellista vakuuttaa sitä hänelle, kuinka syvään se lienee\nhäneen koskenut! -- Juho seurasi häntä katseellaan. \"Jos hän silloin\nolisi minut oikein tuntenut, olisikohan hän -- -- --?\" Juho ei\nuskaltanut lopettaa ajatustaan. Kirkonkellot rupesivat samassa soimaan,\nisoisän kellot; kertomus niistä se oli hänet rauhoittanut. -- Kuinka\nusein hän sitä kertoi, ja iloitsi että se oli isoisänsä hopeaa, joka\nantoi soinnun niiden äänille! Alttarivaatteesta oli hän myös usein\npuhunut, ja vienyt vieraitakin kirkkoon, ja pyytänyt lukkaria sitä\nnäyttämään. -- Mutta ei koskaan ennen ollut hän tullut ajatelleeksi\nkenen kunniaksi isoisä oli hopeansa uhrannut ja minkätähden vaate oli\nniin huolellisesti ja taiteellisesti ommeltu.\n\nJuho kulki levottomana edes takaisin. Tuntui ikäänkuin salama olisi\nheidät eroittanut. -- \"Ja minä, joka tahdoin varjella häntä kaikista\nsuruista! -- antaa henkenikin hänen edestään! niin, mutta totuushan on\nhenkeä kalliimpi.\" Asiasta oli välttämättömästi syntyvä keskustelu;\nJuho oli tyytyväinen, että se nyt tapahtui, vaikka hän vääntelikin\nkäsiänsä surusta.\n\n\"Tuonko eineen sisälle?\"\n\nVanha Kerttu katsoi utelevasti isäntäänsä.\n\n\"Sunnuntaisin syömme vasta rouvan kirkosta palattua.\" Hän puhui\npäättäväisesti; hän huomasi hyvin että vanha palvelijatar moitti häntä\nsydämmessään. --\n\n\"Menenkö Mariaa vastaan? Menen portille odottamaan. Jospa hän vaan pian\ntulisi!\"\n\nMaria kulki hitaasti kotiinpäin, mutta Juhon huomattuaan joudutti hän\naskelensa ja liehutteli tervehdykseksi nenäliinaansa. Juhon mielestä\nhän näytti suuremmalta; nuo kirkkaat silmät kuvasivat jotakin, jota hän\nei ennen ollut nähnyt, rakkauden voimaa täynnä kärsivällisyyttä ja\nluottamusta. Hän näki edessään hiljaisen vaimon, eikä aamullista\nsurutonta lasta.\n\nJuustila ja hänen pieni hymyilevä punaposkinen vaimonsa tulivat\njälestäpäin käsi kädessä. He kulkivat enemmän syrjällä ett'eivät olisi\nesteeksi. Juho taisi arvata heidän ajatuksensa: \"voi raukkaa, jonka\ntäytyy yksin käydä!\"\n\n\"Juho kulta, kiitos että tulit, melkeinpä sinua odotinkin.\"\n\n\"Vai sinä odotit!\" Juho vei Marian käden huulilleen, hänelle\nomituisella, merkitsevällä tavallaan.\n\nIltapuolella tuli tuomarin rouva kutsumaan nuorta paria luokseen\nseuraavaksi päiväksi. Hän oli muodinmukaisesti puettu nuori nainen,\nelottomilla silmillä, mutta liukkaalla kielellä, tukka silmillä\nriippuvana.\n\n\"Miten kaunista täällä ja kuinka se minua ilahuttaa, että herra Bruhn\nvihdoinkin löysi oikeansa, niin että jäinen sydän suli! -- Mutta täysin\nsulaunut ei se sittenkään ole. Että todellakin hennoitte antaa hänen\nmennä yksin kirkkoon. -- Ei, niin hän ei tee koskaan Kruse, hän tulee\nsiivosti mukaan, kun pyydän, vaikka varmaan tiedän, ett'ei hän kuule\nsanaakaan koko saarnasta, mutta istuu, kirjoittelee ajatuksissaan\ntuomionpäätöksiä tahi mietiskelee tilintekoja.\"\n\n\"Sitä minun mieheni ei koskaan tekisi\", sanoi Maria innolla, \"kun\nkerran käymme yhdessä käymään, menevät ajatuksemmekin yhtä suuntaa.\"\n\nKun kerran käymme yhdessä käymään! -- Juho ymmärsi hyvin, että tämä oli\nse tulevaisuuden toivo, joka Mariaa elähytti. Eikö hän voisi yhtä\nsuurella oikeudella toivoa saada Marian omalle puolelleen? Voisi kyllä,\nja kuitenkaan ei hän sitä toivonut.\n\n\"Minä olin Olli Heikin luona, Juho.\"\n\n\"Vai siellä sinä olit. -- Olisin muutoin tullut mukaasi.\"\n\n\"Luin hänelle vähäisen\", hän punastui.\n\nJuho nyykäytti hyväksyen päätänsä.\n\n\"Hänen huoneensa, mielestäni, ei ole oikein hupaisa. Saanko antaa\nhänelle nojatuolin -- täällähän on niin monta, -- ja pikkuisen\nsievistää kaikkea siellä?\"\n\n\"Saanko? -- ystäväiseni, saathan kaikkea mitä tahdot: sinunhan kaikki\non, jok'ainoa hiukkanen.\"\n\nKerttu ja Pekka auttoivat Mariaa; pian oli pieni ikkuna jo verholla\nvarustettu ja sängyssä pehmeät patjat. Olli Heikki istui mukavasti\nkorkeanojaisessa tuolissa, hän olisi ollut iloissaan, ell'ei -- -- \"No\nniin\", arveli hän, \"eivät muutkaan taida olla minua paremmat.\"\n\nKun rupesi hämärtämään istuutui Maria soittoneuvon ääreen.\n\nJuho istui ja kuunteli.\n\n\"En koskaan väsy sinua kuuntelemasta, kiitos!\"\n\nHän lauloi monta Juhon lempilauluista ja tahtoi sitten lopettaa; Juho\npidätti häntä.\n\n\"Nyt joku sinun mielilauluistasi.\"\n\n\"Tuskinpa tiedänkaän, Juho!\"\n\n\"Ovathan nekin kauniit, -- ja sinä pidät niistä.\"\n\n\"Juuri sentähden en tahdo tyrkyttää niitä sinulle, mutta ehkäpä yksi,\n-- joka päivä yksi?\"\n\n\"Ei, ei mitään määräyksiä tahi sääntöjä, vapautta ennen kaikkea! --\nViserrä, kuin lintuset tuolla ulkona, sydämmesi kyllyydestä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuho oli toivonut että kaikki vähitellen muuttuisi samanlaiseksi, kuin\nennen selitystä, mutta pian tunsi hän jotakin menneen hukkaan. Maria\nrakasti häntä yhtä hellästi, mutta Juho oli suljettu pois hänen\nsisällisestä maailmastaan; hänellä oli toinen tuki, toinen lohduttaja\nja häntä ohjasi toisen tahto. --\n\nNuori tilanomistaja oli jälleen voimakkain käsin tarttunut ohjiin ja\nemäntä oppi yhä enemmän tuntemaan velvollisuuksiaan ja tärkeätä,\nvaikeata kutsumustaan. Juho oli ylpeä hänen tarkkuudestaan ja\ntavattomasta taidostaan johtaa alustalaisiaan; yhtä suuren arvon pani\nhän Marian kauneuden-aistiin ja siihen suloon, jonka hän kaikkialle\nloi.\n\nJoka sunnuntai saattoi hän nuorta vaimoaan metsän läpi kirkkotielle ja\nodotti häntä taas portilla.\n\nMutta kun marraskuu tuli myrskyineen ja sateineen, käski hän ajaa\nwieniläis-vaunut esille.\n\n\"Kuinka pitkä se oli, tuo ensimmäinen aamupäivä!\" Vanha Kerttu oli\nmennyt Marian mukaan, Juustilan väki kulkea hinasi vaivaloisesti pitkin\ntietä, sateenvarjon suojassa, tuulen riuhtoessa. He astuivat\nturvallisina ja iloisina eteenpäin, kumpikin virsikirja kädessä. --\nTuollapa tuli talonrenkikin, tuo hiljainen kummallinen mies, joka aina\noli ensimmäinen työhön mentäessä ja viimeinen sieltä tultaessa;\nhänelläkin oli virsikirja; -- No niin, seuratkoon kukin taipumustaan!\n-- Niin ikäviä sanomalehtiä ei hän ollut kaukaan aikaan lukenut.\n\nSeuraavana päivänä tuli pehtori häntä vastaan hattu kädessä; hän näytti\nharmistuneelta ja puhui matalalla hillityllä äänellä:\n\n\"Suokaa anteeksi, tahdoin vaan kysäistä, isännänkö luvalla, väki joka\naamu, kotiin suurukselle mennessä, hukkaa aikaansa?\"\n\n\"Hukkaa aikaansa?\" Juho rypisti silmäkulmiaan.\n\n\"Tuolla ylhäällä Olli Heikin luona lauletaan tahi luetaan, ja mikä on\nuutta on aina viehättävää, niinkuin tiedetään, varsinkin kun saa työnsä\nkeskeyttää -- Se tuottaa uusia tapoja, kirkonkäyntiä ja muuta\nsellaista. Tahdoin vaan sen ilmoittaa.\"\n\n\"Kutsu väki kokoon!\"\n\nPehtori ei ollut hidas tottelemaan, hän näki mieltymyksellä tumman\nvihanpunan isäntänsä otsalla.\n\n\"Oletteko kaikki täällä? -- Hyvä. -- Tahdoin vaan sanoa että jokainen,\njota vaan haluttaa, saa käydä rouvaa kuulemassa, sen verran on aina\naikaa, eikä myös ketään kielletä menemästä sunnuntaisin kirkkoon.\"\n\nHänen palatessaan sieltä tuli Maria vastaan.\n\n\"Juho, armas Juhoni, olenko tehnyt vastoin tahtoasi? -- Alussa luin\nainoastaan sairaalle ja itselleni, mutta Kerttu pyysi saada tulla\nkuuntelemaan ja vähän ajan perästä tahtoivat muutkin palvelustytöt ja\nPekkakin olla muassa -- sittemmin tuli myös talonrenki ja muutamat\nmuutkin. Kestää ainoastaan neljännestunnin, lukea muudan luku Uudesta\nTestamentista ja laulaa virren säe. -- Mutta minun olisi varmaankin\npitänyt se sinulle sanoman, sinulta kysymän? Hän näytti aivan\nkatuvaiselta.\n\n\"Minkätähden kysymän, tiedäthän jo edeltäpäin vastaukseni: tee mitä\nvaan tahdot.\"\n\n\"Jospa saisit nähdä nää vaivani kantavan hedelmää, omin silmin nähdä,\nettä väki muuttuu yhä tunnollisemmaksi ja uskollisemmaksi sekä\nkeskenään yhä sopuisammaksi!\"\n\nVaihtelevin tuntein näki Juho joka päivä pienen joukon astuvan pihan\npoikki.\n\nVälistä valtasi häntä kova ikävöimyksen, yksinäisyyden tunne.\nJakelivathan he kaikki Marian kanssa jotakin, johon hän ei ollut\nosallinen?\n\n\"Olli Heikki tahtoisi mielellään puhua kanssasi,\" Maria pani kätensä\nhänen olkapäälleen, \"luulenpa hänellä olevan jotakin sydämmellään.\"\n\n\"Hyvää päivää, Olli! -- oletpa totta tosiaankin saanut huoneesi hienon\nhienoksi. Enkös jo sanonut?\"\n\n\"Isäntä sanoi häntä enkeliksi, -- ja enkeli on hän minulle ollutkin.\nMutta enhän sitä aikonutkaan sanoa. -- Näettekös isäntä, olipa\nkuitenkin totta, että sillä kertaa olin juonut liian paljon, mutta\npaloviinaa ei se ollut ja sepä juuri onkin pahinta.\" Hiki rupesi\ntihkumaan hänen rypistyneeltä otsaltaan, ääni oli hänet\npettämäisillään, mutta hän rohkaisi mieltänsä. \"Silloin kun kerran\nmetsästäjäin aikana olivat täällä, ja kun syötiin ulkona taivasalla,\npiiloitin kaksi pulloa vanhaa portviiniä ja vein ne sitten salaa\nkotiin. Viiniä ei kaivattu. Sinä päivänä olin juonut viimeisen tilkan,\njolloin sain käskyn puimakonetta tarkastaa. -- No, nytpä on kaikki\nsanottu!\"\n\n\"Rangaistus oli kova, Olli Heikki! -- teit oikein sanoessasi totuutta.\"\n\n\"Omatuntoni ei jättänyt minua rauhaan. -- Annatteko minulle anteeksi?\n-- Kiitos, -- no, nyt arvelemma, on uneni oleva levollisempi.\"\n\nJuho tuli miettiväisenä sieltä. Oliko tämä yksi hedelmistä?\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Rakas pieni vaimoseni, sinä olet täällä niin yksinäsi, emmekö kutsu\nvieraita luoksemme?\"\n\n\"Niinkuin tahdot Juho, mutta ei minun tähteni. Minulla on niin vähän\npuhuttavaa rouva Krusen kanssa, ja metsästys-ylitarkastajan naisethan\näskettäin ovat täällä olleet.\"\n\n\"Entäs papin perhe?\" kysyi Juho vähän vitkastellen.\n\n\"Emme sovellu yhteen.\"\n\nJuho näytti hyvin tyytyväiseltä, mutta sanoi kuitenkin: \"Tarkempaa\nselitystä vaaditaan.\"\n\n\"Tuskinpa uskallan sanoa, sillä on paha toisia tuomita, mutta minusta\ntuntuu aina siltä kuin pappilan perhe -- paitsi pappi itse, --\nkoettaisi palvella kahta herraa; ymmärrätkö minua?\"\n\n\"Ymmärrän kyllä.\"\n\n\"Pidänpä paljoa, paljoa enemmän metsästystarkastajan perheestä.\"\n\n\"Missä olet heidät tavannut?\"\n\n\"Minä näen heidät kirkossa joka sunnuntai, istun mielelläni samassa\npenkissä kuin he.\"\n\n\"Etkö istu omassa penkissämme.\"\n\n\"Pitäisikö minun istuman siellä?\"\n\n\"Pitäisikö istuman siellä, voi, sinua lapsukaista! Ei sinun pidä muuta\ntekemän, kuin mitä tahdot. -- Vai niin, rouva Bög sinua miellyttää? --\nhän onkin oiva nainen, sivistynyt ja ymmärtäväinen. -- En ensinkään ole\najatellut häntä sopivaksi seuraksi sinulle, hänhän on paljoa vanhempi\nsinua, luullakseni hän on noin neljänkymmenen vuoden vanha. -- Bög itse\non myöskin kunnon mies; oletko häntä nähnyt?\"\n\n\"Hän on siellä joka sunnuntai ja kaksi lapsista seurassa. Täysi-ikäiset\ntyttäret jäävät vuorotellen kotiin ja joku pienemmistä, se, jonka vuoro\non, pääsee sen sijaan mukaan kirkkoon. Kauniimpia lapsen-ääniä en ole\nijässäni kuullut, ja he istuvat hiljaisina kuin pienet hiiret,\nsill'aikaa kuin pappi puhuu. Jos sitä kestää liian kauvan luulen kyllä\nheidän väsyvän, mutta se ei estä heitä ikävöiden odottamasta ensi\nkertaa. -- Käymme mielellämme vähän matkaa yhdessä; rouva Bög kertoo\nniin paljon sinusta Juho; kuinka erinomaisen hyvä olit hänen miehensä\nsairastaessa, kuinka sinä kustansit metsähoidon-opistolaisen hänen\nvirkaansa hoitamaan koko vuoden ajan ja annoit hänen lähteä Italiaan.\nMinä tulen niin iloiseksi kun hän sinusta puhuu.\"\n\nJuholta ei puuttunut itsenarvoa ja hän oli ylimalkain varsin\ntyytyväinen käytöstapaansa; mutta kun hänen nuori vaimonsa häntä\nkiitteli, hänen silmänsä lausuessa vielä enemmän kuin suu, silloin tuli\nhän niin surumieliseksi ja pieneksi omissa silmissään.\n\n\"Rouva Bög on myöskin kertonut vanhemmistasi, jotka aivan äkkiä\nkuolivat lavantautiin; hän oli vaan pieni lapsi silloin, mutta muistaa\nsen vielä varsin selvästi. Kerropa minulle heistä, Juho, ja\nlapsuudestasi, se on tuhat vertaa hauskempi kaikkea seuraelämää.\"\n\n\"Vai niinkö mielestäsi on?\" -- Hän istuutui Marian viereen pienelle\nikkunoiden väliselle sohvalle.\n\n\"Minulla ei ole oikeastaan paljo kerrottavaa, tuskinpa muistan\nvanhempiani ja isoäitinikin kuva on minulle myöskin varsin epäselvä.\nHän, tahi oikeammin tallirenki oli ensimmäinen, joka sairastui, ja\nisoäidin häntä hoitaessa tarttui tauti häneen. Hän oli vanhanaikuinen\nemäntä, joka katsoi välttämättömäksi velvollisuudekseen pitää huolta\njokaisesta sairaasta talossa. Hän ei itse hoitanut palvelusväkeä, mutta\ntahtoi omin silmin vakuuttaa itseänsä että heitä huolellisesti\nhoidettiin. Neljättäkymmentä vuotta menestyi kaikki, mutta silloin tuli\nloppu, tallirenki parani, mutta isoäiti kuoli, isäni ja äitinikin\nkuolivat. Kerttu voi kertoa sinulle siitä, hän seisoi kuolinvuoteiden\nääressä.\n\n\"Isoisäsi kadotti heidät kaikki kolme!\"\n\n\"Niin, samalla viikolla, ja sitä ennen ei hän ollut suruun tutustunut.\n-- Ajattelepas ainoan poikansa, terveen, voimakkaan ja kaikin puolin\nhyvän luontoisen; verevän nuoren miniänsä ja viimein vanhan uskollisen\nvaimonsa, jota hän niin rakasti. Minua ihmetyttää ett'ei hän järkeänsä\nkadottanut.\"\n\n\"Miten hän kaiken sen kesti?\"\n\n\"Hiljaa ja vakaana. -- Muistan hyvin hautauspäivän, he haudattiin\nkaikki kolme samana päivänä. Isoisällä oli everstin univormunsa ja\ntähti rinnassa, minulla oli mustat vaatteet ja pienen olkihattuni\nympärille oli kääritty suruharso. Me astuimme heti arkkujen jälestä,\nhän talutti minua kädestä ja puristi sitä kovin, mutta en uskaltanut\nhiiskahtaa. Viimein nosti hän minut syliinsä ja antoi minun katsoa\nhautaan; se oli kukkaismeren kaltainen, minä ojensin käteni sitä\nkohden. -- Sitten palasimme kotiin, mutta illalla sain luvan syödä ison\npöydän ääressä. Senjälkeen tahtoi hän minua syömään kanssansa joka\nateria. -- Hän istui usein ajatuksiinsa vaipuneena, mutta kun minä\nkyselin häneltä sitä tahi tätä tahi iloitsin hedelmäkorista,\nhymyilivät totiset kasvonsa ja hän puhui minulle ystävällisesti ja\nrohkaisevaisesti. Vähitellen sen mukaan kuin kasvoin tulin kovemman\nkurin alaiseksi ja enemmän kuin kerran sain kovankin rangaistuksen.\nOlinhan myöskin niskoitteleva poika, joka oli taipuvaisempi käskemään\nkuin tottelemaan. -- Ymmärsin pian isoisän rankaisevan minua\nrakkaudesta ja tämä antoi hänelle kummallisen vallan lapsellisen\nsydämmeni yli. -- Eräänä päivänä, -- kuinka hyvin sen vielä muistan, --\nolin yksinäni syrjähuoneessa, jossa isoisän lintuhäkit riippuivat.\nMenin pienen kesyen kanarilinnun luo, jonka isoisä joskus suureksi\nhuvikseni antoi vapaana lennellä huoneessa; minä katselin häkkiä,\nhypistelin vähän ovea ja otin sitten -- tiesin vallan hyvin tekeväni\nväärin, -- pois säpin, joka ovea piti kiinni. Lintu lensi iloissaan\npois, mutta kauhistuin muistaessani, että ikkunat olivat auki. Salaman\nnopeudella riensin sitä kiinni ottamaan, sainkin sen käsiini ja panin\nsen häkkiin. Samassa soi päivälliskello, työnsin oven kiinni ja\nkiiruhdin paikalleni.\n\n\"Iltapäivällä tuli isoisä puutarhaan, jossa Kerttu ja minä\ntyöskentelimme.\n\n\"'Pieni Sirkkuseni on lentänyt pois', sanoi hän surullisesti. 'Onko\njoku käynyt siellä huoneessa, Kerttu?'\n\n\"'Ei ketään', hän oli itse hyvä omatunto täydessä olennossaan.\n\n\"'Silloinhan itse olen syypää siihen. -- Pikku raukka, minun on sitä\nsääli, -- olin itse totuttanut sen lentämään pois häkistä. -- Eikö\nsinunkin ole ikävä pientä lintusta, Juho?'\n\n\"'On.' Hän taputteli ystävällisesti päätäni, ymmärrät hyvin ett'en\nollut iloissani, ja illempana en enää voinut pidättää itseäni.\n\n\"'Isoisä!'\n\n\"'Mitä nyt?' Hän katsasti paraikaa luvunlaskujaan eikä ollut hänelle\nmieleen, kun keskeytin häntä.\n\n\"'Minähän kuitenkin olin se, joka sen tein, -- minä päästin Sirkun\nulos, mutta sain sen takaisin häkkiin ja luulin panneeni säpin kiinni,\nmutta varmaankaan en ollut aivan tarkka.' Seisoin jäykkänä ja suorana\nenkä uskaltanut katsoa häntä silmiin.\n\n\"'Luuletko saavasi selkään?'\n\n\"Äänensä oli tuima ja ankara, minä vastasin todenmukaisesti: 'totta\nkai.'\n\n\"Hän vaikeni hetkeksi, pani kätensä olkapäälleni, sanoen luottavaisesti\nja puoleksi humoristillisella äänellä: 'näytäpäs aina poikaseni,\npanevasi enemmän arvoa totuuteen kuin selkääsi. Tällä kerralla pääset\nrangaistuksetta, mutta tottelemaan on sun oppiminen, onko se sitten\ntapahtuva hyvällä vai pahalla, riippuu omasta itsestäsi.' -- Oi, kuinka\nhäntä rakastin!\"\n\n\"Minä myös häntä rakastan, Juho. -- Kerropa enemmän.\"\n\n\"Ei ole juuri muuta sanottavaa. -- Olin ainoastaan kymmenen vuoden\nvanha, kun hän kuoli. En ikinä unohda sitä yötä, jolloin tultiin\nkutsumaan minua hyvästelemään isoisääni. En tietänyt taudin olevan\nvaarallinen enkä tahtonut Kerttua uskoa, mutta itkin kuitenkin niin\nkatkerasti, että lääkärin täytyi pyytää minua vaikenemaan. Isoisä\nmakasi vuoteellaan, kasvonsa olivat rauhalliset ja säyseät, silmät\nsuuremmat ja kasvojen juonteet tavallistaan terävämmät, hän hengitti\nraskaasti, mutta hymyili minulle ja pani hyväillen kätensä päälleni,\nkun laskeusin polvilleni vuoteen viereen. -- En liikahtanut paikaltani,\nmutta käsi tuli yhä raskaammaksi ja viimein kylmäksi, olin kadottanut\nparhaimman ystäväni\"\n\n\"Eikö hän sanonut sinulle mitään?\"\n\n\"Ei viimeisenä yönä, -- mutta sen edellisenä päivänä. --\"\n\nMaria ei kysynyt ja Juho oli vaiti vaikka hän hyvin muisti sanat.\n\n\"Minut vietiin väkisin pois, -- oi, kuinka itkin yksin jäätyäni, mutta\nen voinut puhuakaan toisten kanssa. Pappi ja ystävällinen lääkärikin\nkoettivat minua lohduttaa, mutta juoksin pois heitä pakoon ja\nsulkeuduin omaan huoneeseni.\n\n\"Melkein kaikki lähitienoilta ja monta ystävää kaukaakin tulivat\nsaattamaan isoisää haudalle. Olin ylpeä kunniasta, joka hänelle\nosoitettiin, ylpeä siitä että yksin kävelin arkun takana ja että minä\nolin läheisin hänen omaisistaan, mutta sydämmeni oli surusta\npakahtumaisillaan. -- Lapsen suru ei ole kestäväinen, mutta häntä en\nkoskaan unohtanut.\n\n\"Keskusteltiin kauvan siitä, minne minä nyt joutuisin. Isoisän veli,\ntohtori Bruhnin isä, -- olisi ottanut minut luokseen, mutta holhojani,\nvanhan kunnon kenraalin mielestä, olisin muka liian kaukana poissa. Hän\nnäki paljon vaivaa saadaksensa minua hyvälle paikalle, mutta häneltä\npuuttui ihmistuntijan silmä. Siten tulin kaukaisen sukulaisen taloon,\njossa oli paljo vieraita ja jossa runsaat lisätulot olivat hyvin\ntarpeen. -- Hyvin vielä muistan tuloani sinne ensi iltana. Siellä oli\npaljo vieraita, vaunujen jyrinäkään ei kuulunut puheelta ja naurulta,\nniin että kauvan sain odottaa eteisessä. Vihdoin tuli palvelija, ja\nheti sen jälkeen tätini, -- enoni ei ollut kotona, -- komeissa puoleksi\nsuruvaatteissa, hopeahelmet kaulassa ja päässä valkoiset asterit. Hän\noli jotensakin kaunis, mutta kasvoissaan oli kummallisen sekava kuvaus.\n\n\"'Lapsi kultani', sanoi hän painaen nenäliinansa kuivia silmiä vastaan,\n'tahdon koettaa olla sinulle äitisi sijassa.'\n\n\"'En ensinkään muista äitiäni', vastasin jurosti. Hän katsoi\nhämmästyneenä minuun, syleili minua kuitenkin ja tahtoi viedä minut\nsisään.\n\n\"'Kiitoksia täti, menisin mieluummin maata, olen väsyksissä.'\n\n\"Huoneeni oli jokseenkin suuri ja komea, kirjotuspöydällä,\nkirjakaapilla ja pöytäkellolla varustettu.\n\n\"'Tahdotko palvelijaa auttamaan, poikaseni?'\n\n\"'Auttamaanko?' -- Kysymyksensä minua suututti; isoisä oli ankarasti\nvaatinut, että jokainen niin paljon kuin mahdollista yksin koettaisi\ntulla toimeen.\n\n\"'Enhän minä voi tuntea tuollaisen pienen hellikkiherran tapoja. --\nVieraitten mentyä palaan. -- Tahdotko teevettä, olutta vai maitoa?'\n\n\"'Minua on totutettu syömään, mitä minulle annetaan.'\n\n\"'Sitä parempi. -- Kyllä meistä kahdesta vielä ystävykset tulee.'\n\n\"Mutta sitä meistä ei koskaan tullut. -- Kun olin ottanut kirjani\nesiin, järjestänyt vaatteeni ja vihdoin pujahtanut sänkyyn, palasi\nVirginia täti.\n\n\"'Lue nyt rukouksesi, pieni Juho kultaseni! -- sitten suutelet minua ja\nsanot hyvää yötä. Niin kai sinulla on tapana tehdä, eikö niin?'\n\n\"Minä kohosin kyynäspäilleni, katsoa tuijotin häntä tuikeasti silmiin\nja sanoin; 'Sitä en tahdo tehdä, täti!'\n\n\"Hän kavahti, mutta kääntyi taas puoleeni.\n\n\"'Olet aivan uuvuksissa, lapsiraukka, minä luen sinulle rukouksesi.'\n\n\"Tuskin oli hän mennyt, kun pieni salaovi sänkyä vastapäätä aukeni ja\novella näin nauravat kasvot, heloittavin ruskein silmin.\n\n\"'Hyvin poika! etpä näytä minusta hämmentyneelle. Minulla ei ole\npitkään aikaan ollut näin lystiä,' hän nauroi niin että kyynelet\nsilmistä tippuelivat. Hän oli nuori Jensen, tuleva opettajani.\"\n\n\"Juho, tuo ei ollut mikään hyvä paikka.\"\n\n\"Enoni oli kelpo ihminen, häneltä opin ainoastaan hyvää, mutta hän\nseisoi niinkuin ulkopuolella kaikkea mitä muutoin talossa tapahtui. Hän\noli kunnon maamies, joka hoiti omia asioitansa ja kulki tietänsä\nsuoraan eteenpäin, luullen muiden tekevän samoin. -- No, mitään\nvarsinaista pahaa ei liene tapahtunutkaan. On vaikeaa kuvata tätiä, hän\noli luonteeltaan liian monipuolinen henkilö, mutta varmaa on että\nkaikki mitä sanoi tahi teki, tarkoitti samaa päämäärää, ympäröittää\nitsensä kunnialoisteella. Uskontoakin käytettiin siihen tarkoitukseen,\nhän koristi itseään sillä, niinkuin helmillä ja koralleilla, hän\nkoristi itsensä miehensä kunnialla, lähimmäistensä vioilla ja omalla\nsuvaitsevaisuudellaan. Hän oli muka osaaottavainen ja auttava ystäviä\nja tuttavia kohtaan, josta siten kaikki luulivat olevansa velassa\nhänelle ja koettivat, kumma kyllä, kaikin tavoin sitä maksaa.\nSilloinkin kun hän köyhiä auttoi, koettivat he puolestansa apua\nkorvata, ja yhä kasvoi heidän kiitollisuutensa ja ihastuksensa.\nPalvelusväki, paitsi emäntäpiika ja kamarineitsyt, katsoi häntä\npuolijumalaksi. -- Tunsin heti, melkein vaistomaisesti, ett'ei hän\nollut totinen ja asetuin siitä syystä heti sotakannalle. -- Nuori\nJensen oli oiva opettaja, hän vaati ankarasti minua lukemaan. Hän oli\nhilpeä, vilkasluontoinen ja hyväpäinen, mutta hänen käsityksensä ja\narvostelunsa olivat aina vähän tuimat ja pistävät. Hyvinpä hän osasi\ntemmata pois nuo hurskauden valokasvot, joilla tätini ynnä monet muut\nymmärsivät peittää turhuutensa, maallisuutensa ja itsekkäisyytensä!\"\n\n\"Ymmärrän kaikki vallan hyvin Juho! ymmärränpä sinuakin paremmin kuin\nennen. Isoisäsi mielipiteet ovat ikäänkuin vartioneet sinua, mutta\nunohdit tien lähteelle, josta heillä oli alkunsa. -- On kauheata kuulla\nihmisten kiroavan ja pilkkaavan, mutta vielä kauheampaa on kuulla\nHerran Jumalan pyhää nimeä väärinkäytettävän tekopyhyydeksi ja\nulkokultaisuuden kautta. -- Kumpikin tavallaan riisti sinulta lapsuuden\nuskosi, eikö niin, Juho?\"\n\n\"Älä vertaa heitä toisiinsa, -- hän oli terävämielinen henkilö,\npistopuheissaan oli jotakin vapauttavaista ja puhdistavaista. Hän on\nmonessa suhteessa avannut silmäni, olen aina oleva hänelle kiitollinen\nsiitä.\"\n\n\"Miten hänen sitten kävi?\n\n\"Hän on kuollut. -- Häntä kohtasi kova suru; tyttö, jota hän lempi ja\njoka oli antanut hänelle lupauksen uskollisuudestaan, otti toisen -- ja\nsilloin näytti hänelle elämä arvottomalta. No, en sitä millään tavoin\nhyväksy, mutta en myöskään häntä tuomitse.\"\n\n\"Oi, kuinka surkeata! -- miksikä kysyinkään?\"\n\nHe istuivat hetken ääneti, sitten veti Maria ikkunaneteisen syrjään ja\nkatsoi ulos.\n\n\"Juho!\" hän osoitti mustaa öistä taivasta, jossa tähdet tuikkivat\nkirkkaassa loistossaan. Kaukana merellä kimalteli niiden hohto\nläikkyvillä lainehilla.\n\n\"Eikö tuo ole ihmeellisen kaunista?\"\n\n\"On.\" Maria katsoi ylös tähtiin, Juho katsoi hänen syviin kirkkaihin\nsilmiinsä.\n\n\"Mitä ajattelet lapseni? -- ikävöitsetkö jotakin?\"\n\n\"Ikävöitsenkö?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Sinua.\"\n\n\"Pieni Mariaraukkani!\" -- hän oli vähällä itkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerttu sai päättää isäntänsä kertomuksen. Maria painoi mieleensä\njokaisen kuvaavan teon ja kertomuksen ja sai siten viimein selvän kuvan\nentisten päiväin elämästä vanhassa kartanossa. Se tuli hänelle kahta\nrakkaammaksi ja kunnioituksella avasi hän suuret kaapit, joissa hyllyt\nnotkuivat isoäidin ja hänen palvelijainsa ahkeruuden tuotteista.\n\n\"Tiedätkö mikä tämä on?\"\n\nJuho näytti pienen kiiltävän esineen vaimolleen.\n\n\"En.\"\n\n\"Avain tiirikoimattomaan lukkoon; löytyy kaksi avainta rahalippaasen,\nja toinen on sinun. -- Varmaankin sinulla on monta suunnitelmaa\njouluksi.\"\n\n\"Suunnitelmia ei suinkaan puutu, mutta en uskalla itse ottaa; anna\nparemmin sinä niin paljon kuin tahdot.\"\n\n\"No, onko mokomaa ennen kuultu! -- Katsos tänne, tässä on lipas,\npistäpäs vaan avain reikään, no niin. --\"\n\n\"En, minä en katso.\"\n\n\"En uskalla, Juho! Tuntuu aivan kuin varastaisin, sinun täytyy katsoa\ntänne!\"\n\n\"Täytänkö taskusi? -- Vai kulta sinua enemmän miellyttää?\"\n\n\"Kiitoksia, Juho kulta, tuhannen kiitosta! -- Eikö tämä todellakaan ole\nunelma? nythän voin ostaa Olli Heikille pyörätuolin, ja hankkia\nitsellisleskelle uunin ja, -- ei, minun täytyy oikein miettiä ja olla\nymmärtäväinen!\"\n\n\"Tahdotko, joulukuusen?\"\n\n\"Onko sinulla sitä ennen ollut?\"\n\n\"Ei, mutta --\"\n\n\"Saanko koristaa pienen kuusen Olli Heikille?\"\n\n\"Tietysti, mutta voihan meillä kuitenkin olla suuri kuusi täällä\nylhäällä.\"\n\n\"En kuitenkaan tiedä -- --\"\n\n\"No, jätetään se sitte.\" Se suretti häntä, mutta hän ymmärsi Marian.\n\nJouluaaton päivänä ajoi Pekka kylään, täyteen sullotuilla vaunuilla.\nHänellä oli kädessä luettelo leskien, sairasten, yksinaisten vanhain ja\nmonen muunkin nimistä. Ei ketään unohdettu, mutta enimmät lahjat\ntulivat kuitenkin lasten osalle.\n\n\"Oletko jo saanut kaikki valmiiksi?\" Juho astui odottamatta vaimonsa\nhuoneesen.\n\n\"Maria, katso minuun, sinä olet itkenyt?\"\n\n\"Se teki minulle niin hyvää, nyt olen oikein iloinen, Juho!\"\n\n\"Minua sinä olet itkenyt! -- tiedän sen ja se vaivaa minua. Ilmoita nyt\nkerran edes mitä tunnet. En voi kestää tuota, että noin hillitset\nitseäsi.\"\n\n\"Tahdotko kuulla mitä minä ajattelin?\"\n\n\"Tahdon.\"\n\n\"Arvelin itsekseni, voipiko kukaan elää rukoilematta; toivominen\nnäyttää minusta olevan aivan pieni korvaus siitä, mutta siinäkin\nkääntyy ihminen kuitenkin ulkopuolelle itseänsä.\"\n\n\"En sinua ymmärrä.\"\n\n\"Minä puhunkin niin katkonaisesti. -- Minä tahtosin antaa sinulle\njoululahjan, Juho, mutta en voisi kestää sitä, että sen halveksisit.\"\n\n\"Sinun lahjaasi en minä halveksi.\"\n\n\"Se on ainoastaan toivotus. -- Tiedän että rakastat totuutta ja mietin\ntämän toivotuksen sinulle: 'jospa yhä enemmän oppisit totuutta\ntuntemaan.' -- Muuta ei ollutkaan. Niin sanoessasi ja myöntäessäsi\nett'et ole täydellinen, voi Hän, joka on tie, totuus ja elämä, sinua\nauttaa.\"\n\n\"Tie?\"\n\n\"Niin tie, Juho, niin on hän sanonut.\"\n\nJuho ei vastannut, vaan vaipui mietteihin; hetken kuluttua nyökäytti\nhän ystävällisesti päätänsä ja meni.\n\nOlli Heikki ei ollut koskaan ennen joulukuusta nähnyt ja nyt se täten\ntuli hänen luoksensa! Tuossa se seisoi lukemattomine pienine, kirkkaine\nkynttilöineen, tähti latvassa: oksat notkuivat moniväristen verkkojen,\npunaposkisten omenain ja täyteen sullottuin paperipussien painosta.\n\nRengit ja piiat tunkeutuivat huoneesen, mutta vaikenivat, kun nuori\nemäntä avasi raamatun ha'at ja luki ääneen joulun iloisen sanoman.\n\nJuho seisoi ovella, hänestä oli tuntunut niin yksinäiseltä ja kolkolta\ntuolla ylhäällä suuressa rakennuksessa. Mitä, jos hän nyt täällä\njoulukuusen ääressä lausuisi Marian toivotuksen! -- Jospa yhä enemmän\noppisin totuutta tuntemaan, niin, tapahtukoon se! -- Hän kallisti\npäätänsä ja meni taas pois, ei kukaan ollut häntä nähnyt.\n\nMutta seuraavana jouluna oli yläruokasaliin koristettu joulukuusi,\ntalon kymmenviikkoisen pojan kunniaksi, joka isoilla mustansinisillä\nsilmillään katsoa tuijotteli noita monia kynttilöitä. Juho nosti hänet\nkorkealle ilmaan, joululapsensa, kalliin aarteensa! Nyt ei hänellä enää\nollut mitään toivomista, hänellähän olikin kaikkea.\n\nOi, kuinka hän rakasti pientä poikaansa, hän taisi istua pitkät ajat\nhäntä katsellen, kun hän nukkui, ja hänestä oli kovin hauskaa nähdä\nhänen heräävän, rypistävän otsaansa ja pieniä kätösiänsä ojentaen tuon\ntuostakin kiljahtelevan.\n\n\"Mitä sinunkin mielestäsi? eikö hän ole tavattoman kaunis, Maria? --\nMinä en ollut puoleksikaan noin kaunis, sanoo Kerttukin. Ajattelepas,\nkun hän kerran tulee niin suureksi, että voipi tulla kanssani\nratsastamaan ja katsomaan, kuinka avarat tiluksensa ovat!\"\n\n\"Kylläpä siihen vielä kestää! -- rakas, pieni poikaseni!\"\n\n\"Hänen lapsuutensa on oleva niin kirkas ja iloinen kuin suinkin, eikö\nniin? -- Annapas minun vähän häntä pidellä! kylläpä hän mielissään on\nkun korkealle ilmaan nostetaan. Eikö niin, poika-nulikkani? korkealle\nilmaan!\"\n\nEipä kestänyt monta kuukautta ennenkuin pienokainen jo vastasi\nilonhuudahduksella, voimakkaasti ravistaen isän tuuheaa tukkaa. Uutena\nvuotena sairastui lapsi, kastettiin silloin kotona ja kutsuttiin\nisoisän jälkeen Oskariksi. Vanhemmat olivat muutamat päivät kovin\nhuolissaan, mutta silloin hän yht'äkkiä parani.\n\n\"Luulenpa, Juho, että hän taas virkoo, Jumalalle kiitos ja ylistys!\"\n\n\"Sitä minäkin sanon,\" lausui Juho innolla.\n\nOskari nukkui levollisesti pienessä, pehmoisessa ja lämpymässä\nkehdossaan. Maria kumartui sen ylitse ja aloitti vapisevalla äänellä\nIsä-meidän rukoustansa. Juho lähestyi, pani kättensä hänen tuolillensa\nja silloin Maria sai rohkeutta jatkamaan. Senjälkeen oli Juho joka ilta\nläsnä, hänen rukoillessansa kehdon ääressä. He eivät puhuneet siitä\nkeskenänsä, mutta Maria kiitti sydämessänsä Jumalaa.\n\nLämpöisenä huhtikuun päivänä, kun Oskari ensi kerran pääsi ulos\nraittiisen ilmaan, liehuivat liput sekä puutarhassa että alhaalla\nlaiturilla. Juho itse ajoi mannut hänelle ja kaikki väki kutsuttiin\nhäntä katsomaan. Hän ei ensinkään peljännyt, vaan istui jäykkänä ja\nsuorana kaikkien ihailtavana. Silmät ja suu olivat äitin, mutta tuo\nleveä otsa ja voimakas leuka olivat isältä. Pekka huusi eläköön ja\nkaikki muut yhtyivät siihen; sehän oli pieni perintöruhtinas, joka\nvapaehtoisesti valittiin.\n\nToisia lapsia nähdessään oli pienokainen kovin ihastuksissaan, hän\nheilutteli käsiänsä ja tahtoi heitä taputtaa. Kun Kertun veljenpojan,\nlähikylän sepän kaksi pientä rivakasta poikaa välistä tuli Kerttua\ntervehtimään, antoi Juho usein heidän tulla lastenhuoneesen Oskariakin\nkatsomaan ja leikkimään hänen kanssaan. Aina vaan samaa leikkiä\nleikittiin. Oskari ravisteli heidän lyhyitä pellavanvärisiä tukkiansa\nja he nauroivat ja huusivat kilpaa hänen kanssaan. --\n\n\"Ilma on niin ihanaa tänään, Maria! tulepas niin soutelemme järvelle,\nme kahden vain! Kerttu sai luvan mennä kylään ja ottaa pojan mukaansa\npienissä varsavaunuissa.\"\n\n\"En minä oikein tuosta pidä, Juho kulta! -- Kerttu menee tietysti sepän\nluo ja sittenkös hänelle annetaan sokuria ja makeisia, kyllä minä tuon\ntunnen.\"\n\n\"Mutta et näy, kuulemma, Kerttua tuntevan. Kun lapsi on hänen\nhuostassaan, olen milt'ei levollisempi, kuin jos se olisi meillä\nitsellämme. -- Tule nyt vaan kiltisti mukaan! -- Ei sinun tarvitse\nmennä häntä neuvomaan. Katso, nyt olen saanut uuden veneen ja portaat\nlaiturin päähän sinun kunniaksesi. -- Kas niin, nyt vaan soutelen\nniemen ympäri, niin että voit nähdä, minkälaiselta rannikko näyttää\nkevätpuvussaan.\"\n\n\"Tuolla ne ovat, Juho; voin nähdä pienet vaunut tuolla kirkkotiellä.\"\n\n\"Niin, hekin kaunistavat maiseman? -- Kuuletko satakieltä ja katso\nkuinka pyökit mäen rinteellä kastavat oksiansa veteen! Eikö ollut\nhauska että tulit?\"\n\n\"Olen aivan ihastuksissani! Täältä näyttää Rantamäki kaikkein\nkauniimmalta ja hauskimmalta.\"\n\n\"Ensi kerralla otamme pojan mukaamme.\"\n\n\"Ei toki, varmaankaan se ei olisi viisasta.\" Juho hymyili: \"Tehdäänpäs\nsitten sinun tahtosi mukaan, mutta odotapas vaan, ensimmäisen vuoden\nlopussa, silloin tulee minun vuoroni.\"\n\nKun tulivat kotiin istui Oskari aivan tyytyväisenä leikitellen\nkalistimellaan; Kerttu oli hyvin totinen.\n\n\"Olitko veljenpoikasi luona Kerttu?\"\n\n\"Olin, rouva hyvä, mutta vaan tuokion, sillä pikku Hannu ei ollut aivan\nterve. Yrjö tuli kanssamme pajaan, jossa katselimme kuinka hänen isänsä\nvasaraansa heilutteli. Oskari oli niin huvitettu, että hän oikein\nilosta huusi, joka kerran kun säkeneet lentelivät.\"\n\n\"Et suinkaan vaan antanut hänen suudella kipeätä lasta?\"\n\n\"En, vein hänet kohta ulos, mutta Yrjöä hän taputteli ja syleili.\nToivon ett'en tehnyt väärin.\"\n\n\"Et ensinkään Kerttu! -- Suretpa vähän turhiakin, huolellinen pikku\näiti.\"\n\nKaksi päivää senjälkeen, oli Oskari silminnähtävästi kipeä, lähetettiin\nlääkäriä hakemaan.\n\n\"Onko täällä ollut toisia lapsia?\" kysyi hän heti.\n\nMaria kalpeni. \"Muutamia päiviä sitten leikitteli hän sepän nuorimman\npojan kanssa.\"\n\n\"Aih!\" Lääkäri kumartui taas kehdon yli.\n\n\"Mikä se on\", kysyi Juho kiivaasti, \"mitäpä luulette?\"\n\n\"Sepän molemmat lapset sairastavat polterokkoa, mutta ei sitä sentähden\ntiedä. -- No, toivotaanpas parhainta, eihän tauti kuitenkaan tarvitse\ntulla kovin vaikeaksi.\" Hän antoi muutamia määräyksiä ja lupasi palata\nillalla.\n\nNämät olivat tuskalliset tunnit, Maria ei jättänyt kehtoa, Juho astui\nlevottomasti edestakaisin, meni ja palasi taas. \"Oi, se olisi\nmahdotonta, hänen lapsensa, hänen koko omaisuutensa.\"\n\nKerttu ei uskaltanut mennä sisään, hän seisoi ulkona ovea vastaan\nvaipuneena ja väänteli käsiänsä.\n\nLapsen poski tuli yhä polttavammaksi ja hän hengitti yhä\nvaivaloisemmin. Tällä kertaa ei lääkäri epäillyt mitä laatua tauti oli.\n\n\"Vaarallinenko se on?\" Juhon katseessa oli jotakin, joka vaati täyttä\ntotuutta.\n\n\"En kiellä --\"\n\n\"Toivotonta?\"\n\n\"Ei suinkaan! -- Herra Bruhn\", hän puhui hiljaa, \"teidän täytyy säästää\nvaimoanne.\"\n\nMutta Juho ei voinut muita ajatellakaan ei edes häntä, niin kokonaan\nolivat suru ja tuska hänen vallanneet.\n\n\"Onkohan hänellä vaivoja? -- mitä meidän on tekeminen?\"\n\n\"Teidän vaimonne tekee nyt kaikkea, mitä tehdä voi, hän on\ntäydellisesti malttinsa säilyttänyt. Toivon sydämmestäni, että lapsi\nhuomenna on parempi.\"\n\nMutta ei hän tullutkaan paremmaksi, päinvastoin ehkä huonommaksi,\nkahtena seuraavana päivänä vieläkin vähän huonommaksi.\n\n\"Maria mitä sinä luulet? -- älä katso noin minuun! -- mitä sinä\najattelet?\"\n\n\"Hiljaa, katso hän tuntee sinut ja ojentaa kätensä. -- Juho leikki\nhänen kanssaan!\"\n\n\"Nytkö leikkiä! -- kuinka hän on kuuma, -- mitä teemme?\"\n\n\"Meidän täytyy olla kärsivälliset.\"\n\n\"Kärsivälliset! -- Luulinpa sinulla olleen paremman lohdutuksen. -- Nyt\nsinun täytyy käyttää rukousta, tuota rukousta, josta aina puhut, -- nyt\nvoimme nähdä sen voimaa!\"\n\nHän tarttui Marian käteen ja sanoi milt'ei käskevästi: \"Rukoile lapsesi\nhengen edestä!\"\n\n\"Mitä minä muuta teenkään?\"\n\n\"Tahdon sen kuulla.\"\n\nMaria veti pois kätensä ja kumartui ikäänkuin suojaksi kehdon yli.\n\n\"Rakas taivaallinen Isä, tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun.\"\n\n\"No mutta -- sinä et tahdo?\" Hän muisti epäselvästi kertomusta isästä,\njoka huusi: \"Herra tule alas luokseni, ennenkuin poikani kuolee\", mutta\nhän ei voinutkaan rukoilla.\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Nyt ei häntä enää mitään vaivaa, Juho!\"\n\n\"Tarkoitatko?\"\n\n\"Enkelit ovat hänet noutaneet, hän on nyt isoisän luona.\"\n\n\"Se on mahdotonta, -- kohtalo ei voi olla niin hirmuinen! -- Minä\njumaloitsin häntä --!\"\n\nMaria ei sanonut: juuri sentähdenpä että häntä jumaloitsit, kuoli hän\nsinulta.\n\n\"Miten käy?\" Kertun kalpeat, surulliset kasvot näkyivät ovensuussa; hän\nnäytti tulleen kymmenen vuotta vanhemmaksi näinä päivinä.\n\n\"Pois täältä!\" -- Juho kääntyi häntä vastaan -- \"sinun on syy -- en\ntahdo sinua nähdä, mene tiehesi!\"\n\nHän väistyi pois äänetönnä kuin varjo, mutta Maria pani kätensä Juhon\nkäsivarrelle ja sanoi vakavasti:\n\n\"Teet väärin, Juho!\"\n\n\"Hän on lapseni tappanut!\"\n\n\"Hiljaa! -- Ensin puolustit häntä ja nauroit huolilleni. Teitpä kovin\nväärin! Minun on niin sääli sekä sinua että häntä! -- Kutsu hänet\ntakaisin!\"\n\n\"Ethän tunne minua, -- olen täydellisesti miettinyt asiata, en voi\nkärsiä häntä näkyvissäni. Hätää ei hän ole kärsivä, sano se hänelle! --\nTahtoisin jäädä yksin suruni kanssa.\"\n\n\"Emmekö voi yhdessä surua jakaa keskenämme?\" hän kallisti päänsä Juhon\nkäsivartta vastaan ja katsoi rukoilevasti häneen, mutta hän vetäytyi\npois.\n\n\"Sinun surusi, mikä se on? -- Sinä luulet hänen elävän paremmassa\nkodissa, sinä uskot saavasi häntä jälleen nähdä, sitä en sano suruksi.\n-- Minun poikani on kuollut, -- tässä hän makaa kylmänä ja kankeana, --\nolen ainiaaksi hänen menettänyt, -- se on surua!\" hän itki tuimasti.\n\nMaria meni hiljaa pois ja koetti puhumalla sovittaa ja lohduttaa vanhaa\npalvelijatarta, mutta senjälkeen hänenkin täytyi saada hetki yksin\nollaksensa; suruaallot uhkasivat jo peittää hänen päänsä.\n\n\"Herra, herra, älä hänestä luovu! -- hän on oikeassa, minun suruni ei\nole yhtä suuri, -- minä uskon että pieni poikani on luonasi, minä\nluotan rakkauteesi! -- Saata häntäkin uskomaan, minun pelastajani!\"\n\nKun alkoi hämärtää, kulki vanha Kerttu hitaasti pää kallellaan pois\nkartanosta. Häin ei ollut vihoissaan, vaan kovin suruissaan, kuumat\nkyynelet valuivat pitkin hänen poskiansa. Monet vuodet olivat kuluneet\nsiitä kuu hän ensi kerran tuli tätä tietä, siiloin oli astuntansa\nniinkuin mielensäkin hilpeä. Kovat oli hän siitä saakka kokenut, mutia\ntämäpä oli vaikeinta. Hänen nuori herransa, jota hän oli käsivarsillaan\nkannellut, rakastanut kuin omaa lastansa, hän ajoi nyt hänet pois\nluotaan. Miks'ei Jumala paremmin ottanut hänen henkeänsä, kuin lapsen.\n\nOlli Heikkikin teki Herrallensa saman kysymyksen, \"minkätähden et\nottanut minun henkeäni ja säästänyt poikaa?\" Ja vieläkin oli talossa\nyksi, joka riiteli kaikkivaltiaan Jumalan kanssa. \"Olisit ottanut minun\nja antanut hänen pitää lapsensa\", sanoi Pekka ja itki niin että hänen\nsydämmensä oli pakahtua.\n\nJuho seisoi kalpeana ja jäykkänä pienellä haudalla; hän tervehti\nlyhyesti ja kylmästi niitä monia läsnäolevia. Eihän tämä heihin\nkoskenut? -- hän yksistään tunsi surua, ei kukaan heistä lasta tuntenut\neikä siitä välittänyt.\n\nVäki hajosi, vaunut lähetettiin pois, mutta Juho jäi paikalleen.\n\n\"Juho kulta, emmekö mene kotiin nyt?\"\n\n\"Mene sinä, -- minä jään tänne!\"\n\n\"Siellä kotona on niin kolkkoa, Juho, ja minä olen niin väsyksissäni.\"\n\n\"Oletko väsyksissäsi?\"\n\nEnsi kerran Juho nyt kuuli hänen valittavan tahi itsestään puhuvan; hän\nkatseli Mariaa ja tuska hänet valtasi.\n\n\"Oletko kipeä?\" hän ikäänkuin heräsi, \"olet niin kalpea -- nojaudu\nkäsivarteeni.\"\n\n\"Kiitoksia! -- en minä kipeä ole, vaan väsyksissä.\"\n\n\"Maria, olen ollut paha sinua kohtaan näinä päivinä, olen tehnyt surusi\nvielä raskaammaksi. Välistä minun mielestäni et surrut kyllin ja\nsilloin tulin kylmäksi ja kalseaksi ja kohtelin sinua niin tylysti.\"\n\n\"Et olisi sitä tehnyt, Juho, jos olisit tietänyt kuinka sinua\nikävöitsin ja kuinka hyvin olisin tarvinnut sinulta tukea. -- Emmekö\nlevähdä tässä tuokion aikaa!\"\n\n\"Minä kannan sinut kotiin ja sitten noudan lääkäriä.\"\n\n\"Älä, älä, voin varsin hyvin käydä, -- minulla on ollut sama kipu\nlapsena, -- älä nyt huolistu, se on paljasta väsymystä.\"\n\nNiin kulkivat he nyt ensi kerran yhdessä kirkkotietä eteenpäin.\nPortilla tahtoi Maria taas levähtää, mutta Juho otti hänet syliinsä ja\nkantoi hänen kotiin. Oikein oli hänelle lievitykseksi tehdä tätä hänen\nedestään.\n\nLähdettiin kiireesti lääkäriä hakemaan. Juho kulki levottomasti edes\ntakaisin odottaessaan. Tällä kertaa ei hän kysynyt jämeästi ja\nkäskeväisesti: \"mitäs nyt?\" vaan antoi lääkärin ensin puhua.\n\n\"Hän on liiaksi jännittänyt sekä ruumiin- että sielunvoimansa; rintakin\non vahingoittunut, vaikk'ei suuressa määrässä. -- Kuka täällä\noikeastaan voisi häntä hoitaa? Kerttuhan on poissa. Voittehan itse\nantaa hänelle rohtoja, -- joka toinen tunti, -- mutta tarkoitin\nkaikessa muussa?\"\n\n\"Sisäneitsyt.\"\n\n\"Tokkohan hän siihen sopii? -- no niin, eihän sitä muuta\nvaarinotettavaa olekaan.\"\n\nTohtorin mentyä, viittasi Maria miehelleen.\n\n\"Älä kutsu häntä Juho! -- kyllähän minä virkoan jahkapa saan oikein\nkylläkseni nukkua.\"\n\nKuinka hento ja kalpea hän oli, sen vasta oikein huomasi hänen\nnukkuessa. \"Enkö minä voisi tehdä mitäkään hänen edestään? -- varjella\nhäntä surusta, en ole voinut, ja sen sijaan että olisin jakanut sen\nhänen kanssaan, annoin hänen yksin sen kantaa, siksi että hän oli\nraukeamaisillaan. -- Eikö siis todellakaan ole mitään, jota voisin\ntehdä hänen edestään?\"\n\nÄkkiä  muistui hänen mieleensä kuinka Maria oli tullut hänen luokseen,\nja kuinka rukoilevasti ja kehottavasti hän oli häntä katsellut,\nsanoessaan vakavasti ja säyseästi: \"Teet väärin Juho!\" -- Niinpä niin,\nse olikin ja nytpä tulikin kosto. Uskollinen hoitaja, joka oli vaalinut\nhänen isäänsä, äitiänsä, isoisäänsä ja häntä itseäkin, hän oli poissa.\n\nNytpä taistelivat rakkaus ja ylpeys kovan taistelun, mutta kun katumus\ntuli lisäksi, täytyi ylpeyden väistyä. -- Hän oli tähän saakka niin\nvähän suruja kokenut, ja nytpä tuli kaikki yht'aikaa.\n\nJuho tarttui hattuunsa ja kiirehti ulos. Talon väki, joka oli\nkokoontunut lehmuskujan päähän, väistyi äänetönnä syrjään; lapsen\nkuoltua, ei ollut hyvä tulla isännän likelle. Nyt hän kuitenkin\ntervehti ystävällisesti ja sanoi: \"kiitoksia osanotostanne\naamupuolella! -- Niin, nyt on suru tämänkin asunnokseen ottanut.\" Ääni\nhänet petti.\n\nKerttu oli äsken palannut kirkkomaalta; hän oli tavannut tohtoria ja\nkuullut nuoren emäntänsä sairastumisesta. Sydämmensä painosti.\n\n\"Täti, isäntä tulee tännepäin, on parasta että menette sisään.\"\n\n\"Kiitos, Kirsti, että minua varoitit!\"\n\n\"Kerttu!\"\n\nKerttu vapisi; jokohan hän syyttäisi häntä tästäkin.\n\n\"Kerttu, vaimoni on kipeä, -- saatatko antaa minulle anteeksi --\ntahdotko unohtaa?\"\n\n\"Saanko palata? -- Oi sitä en koskaan saattanut uskoa! Minä olen\ntuntenut itseäni, kuin paikoiltaan temmattu puu, -- ja nyt saan häntä\nhoitaa. -- Minä tahdon kiittää ja siunata teitä viimeiseen päivääni\nsaakka, niin minä teen, rakas nuori herrani. -- Menkää te edelläpäin\nkotiin, minä tulen hiljemmin.\"\n\nEikö ollut muutakin, jota hän voisi tehdä vaimonsa edestä? -- Kun hän\ntuli huoneesen avasi Maria silmänsä.\n\n\"Kerttu tulee heti.\"\n\n\"Kiitoksia!\" Silmänsä kiilsivät kuumeisesti, hän ei muistanut mitä oli\ntapahtunut.\n\nKerttu toimiskeli hiljaa vuoteen vieressä, koetteli otsaa ja käsiä ja\nkuunteli hengitystä. Juho katsoi uteliaasti häneen.\n\n\"Paranee hän vielä, -- onhan hän muutoin terve ja niin nuori. --\nHerramme on paras lääkäri; yöt päivät tahdon rukoilla häntä hänen\nhenkensä edestä.\"\n\nJuho ei vastannut, -- oliko hänellä mitään oikeutta häneen? -- oliko\nhän tehnyt hänet onnelliseksi? -- Eikö olisi luonnollista että hän\nhaluaisi päästä pienen poikansa luo, oikeaan kotoonsa? -- Sinä hetkenä\ntuli Juhon sieluun luja vakuutus tulevaisesta elämästä.\n\nKerttu ymmärsi, että Juho mieluummin tahtoi olla yksin. \"Istun tässä\nlähihuoneessa, kunhan herra vaan nykäisee kellonnuoraa tulen heti.\"\n\n\"Kiitos uskollinen vanha Kerttuni!\" Näin ei hän ollut koskaan ennen\npuhunut; Kerttu itki ja rukoili, rukoili ja itki tuntikaudet yöllä.\n\nPekka ei myöskään nukkunut sinä yönä, vaan heittelihe levottomasti\nvuoteellaan. Viimein nousi hän, sytytti kynttilänpään tallilyhdyssä,\navasi matkapussinsa ja otti esille sen pohjalta pienen mytyn. Sen\nympärille oli kääritty sidelankaa ja senkin seitsemän solmua oli\navaaminen ennenkuin saatiin esiin kaksi pahoin pidettyä kuvakirjaa.\nOlipa siinä rahakin, huolellisesti käärittynä valkoiseen paperiin.\nPekka silitteli sitä, hieroi paksulla hihallaan silmiänsä, hamuili\nsormillaan tuuheita mustia kutriansa, mietti ja kirjoitti vihdoin:\n\n  \"Niilonpojan Matin Kirsti ei ole sitä tehnyt, ja tässä ovat kalut.\n   Katuvaisesti Pekka Juhonpoika.\"\n\nPäällekirjoitus oli helpompi: Koulunopettaja Maunula, Sarakylä,\nmaksettu. Hän kääri sidelankaa pitkin ja poikki kaikkien sääntöjen\nmukaan. Nyt Jumala kyliä oli kuuleva hänen rukouksensa, arveli hän, ja\nniin teki hän mitä vaan taisi, pelastaaksensa Marian hengen.\n\nNiinpian kuin alkoi valjeta, juoksi Pekka täyttä laukkaa postihuoneesen\nKytän seurassa, joka liehutteli häntäänsä, hurjasti iloiten kovasta\nvauhdista. Olipa kuitenkin tuo hätäileminen turha, sillä postihuoneen\nasukkaat nukkuivat vielä sikeätä unta, ovet ja akkunat olivat\nlukossa. -- Pekka ei ollut kauvan istunut pienellä penkillä\nhuoneuksen ulkopuolella, ennenkuin hän siihen nukkui ja näki unta\nkirkkomaasta tuolla kotona ja äitinsä haudasta, joka oli aidalla ja\nkultakirjaimisella kivellä varustettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYölamppu paloi himmeästi, ääniä ei kuulunut muuta kuin aaltojen\nyksitoikkoinen loiske rantoja vastaan ja tuulen hiljainen humina\npensaikossa tuolla ulkona. Maria nukkui levottomasti, aika ajoin avasi\nhän silmänsä ja sanoi jonkun sanan.\n\n\"Missä on Oskari?\"\n\n\"Hän nukkuu.\"\n\n\"Älä herätä häntä! -- Anna hänen olla, Juho!\"\n\nNäin hän usein oli leikillään sanonut, kuu Juho kärsimättömänä oli\nollut herättävinään lasta.\n\n\"Sinäkö se olet? -- oletko ollut täällä koko ajan.\"\n\n\"Nyt en sinun luotasi luovu, Maria!\"\n\nHetken sen jälkeen nousi hän istualleen sängystä, ottaen Juhon käden\nomiinsa.\n\n\"Tiesinhän sen Juho! -- Häntähän sinä kuitenkin rakastit: kutsuit Häntä\nvaan toisilla nimillä, sen Hän ymmärsi, ja sentähden ei Hän ole sinua\njättänyt!\" Hän vaipui takaisin vuoteelle.\n\n\"Kutsunut häntä toisilla nimillä?\" -- Kaikki se jota hän oli pitänyt\narvossa, kunnioittanut ja rakastanut, olikohan se vaan ollut\ntaittuneita säteitä Herran kirkkaudesta. Mikähän se teki Marian niin\ntoisenlaiseksi kuin muut? -- Mikähän se oli tehnyt hänen isoisänsäkin\nniin toisenlaiseksi kuin kaikki muut?\n\n\"Sen on Hän ymmärtänyt ja sentähden ei Hän ole sinua hyljännyt.\" --\nOlikohan se mahdollista? -- Ei ei, hän tunsi itsensä olevan niin\näärettömän kaukana! --\n\n\"Eikö nyt ensinkään löydy mitään, jota voisin hänelle tehdä?\" arveli\nJuho taas seuraavana aamuna ja silloin johtui hänen mieleensä ajatus\nlähettää pappia hakemaan.\n\nMaria makasi ummistunein silmin, mutta kun ovi aukesi ja pappi astui\nsisään, katsahti hän ylös, tunsi hänet ja tervehti.\n\n\"Tahdotteko puhua minun kanssani, rouva Bruhn hyvä?\"\n\nJuho tahtoi mennä, mutta Maria ei päästänyt hänen kättään.\n\n\"Kiitoksia, ei tänään -- kiitoksia!\" hän sulki silmänsä. Pappi näytti\nhämmästyneeltä, hetken kuluttua nousi hän poistuaksensa pois.\n\n\"Eikö hän toivonut saada minua tavata?\" kysyi hän.\n\n\"Ei, mutta minä arvelin, että se kenties olisi hänelle mieleen. -- On\ntoinenkin asia, josta tahdon puhua -- onhan tapana kirkossa joskus\nrukoilla sairaitten edestä, eikö niin? -- Tahdotteko huomenna rukoilla\nhänen edestään?\"\n\n\"Aivan mielelläni. -- Onko hän sitä toivonut?\"\n\nPapin viisaat, lempeät silmät katselivat tutkivaisesti Juhon totisia\nkasvoja.\n\n\"Ei, mutta tunnenhan hänet hyvin.\"\n\n\"On varsin kiitettävää, herra Bruhn, että te, joka seisotte aivan\nulkopuolella seurakuntaa, noin kunnioitatte vaimonne tunteita. -- Se on\ntodellakin kunnioitettavaa.\"\n\n\"Aivan ulkopuolella seurakuntaa!\" -- niin, sehän oli pelkkää totuutta,\nvaan kuitenkin tunsi hän itsensä niin peräti köyhäksi, sitä\nkuullessaan.\n\nMyöhemmin päivällä tuli tohtori.\n\n\"Kuume ei ole tullut kovemmaksi; mutta hän on kovin heikko. -- Älkää\nnyt olko huolissanne! Minulla on vielä hyvää toivoa.\"\n\nJuho hoiti tämänkin yön nuoren vaimonsa vuoteen ääressä. Joka kerta kun\nMaria tuli levottomaksi, hyräili Juho hiljaa siksi kun hän nukkui. Ne\nolivat Marian omat laulamat laulut; sanoja ei hän muistanut, mutta\nsävelet olivat ehdottomasti painuneet hänen muistiinsa.\n\nVäliaikoina, jolloin Maria nukkui, istui hän aivan hiljaa liikuttamatta\njäsentäkään, mutta hänen sielussaan oli taistelua ja rauhattomuutta. --\nEipä ole helppo asia tuomita itseänsä, mutta sen täytyy tapahtua. Juho\nteki sen nyt, ja koska hän oli uuttera ja lujaluontoinen teki hän sen\noikein perinpohjaisesti ja pontevasti.\n\nVuodet palasivat, lapsuudenkin vuodet ja he katselivat häntä isoisän\nankarilla ja lempeillä silmillä. -- Miksikä juuri nyt muistui hänen\nmieleensä talviaamut, jolloin isoisä ja norjalainen vieras seisoivat\nkirjoituspöydän ääressä keskustellen. Norjalainen herra, kookas,\ntotinen mies, jaloilla tunnokkailla kasvoilla, pani kätensä raamatun\npäälle, sanoen: \"Tiedän, että tämä kirja on sinunkin aarreaittasi!\"\n\n\"Niin Jumalan kiitos! -- mutta siinä on sana, joka joka illoin muistuu\nmieleeni ja joka minua huolestuttaa: Te olette maan suola.\"\n\n\"Arvelen, että se mieleesi johtuu sentähden että paremmin voisit sanoa:\nJumala, armahda minua syntistä. -- Mutta sinun sijassasi rukoilisin\nettä sen sana ennemmin muistuisi mieleesi aamuisin; sillä meidän täytyy\ntyötä tehdä, niinkauvan kuin päivä on.\"\n\nPoika oli hämmästyneenä kuunnellut; kummallista kuinka hän vielä muisti\njoka ainoan sanasen.\n\nKellon soidessa seitsemän, avasi Juho ikkunat ja vetäisi verhot\nsyrjään. Meri kimalteli auringon kultaamana, lintujen laulut täyttivät\nilman, metsä ja puutarha hohtivat kesäpäivän runsaassa hehkuvassa\nihanuudessa. -- Silmiä hiukaisi -- sydäntä vihloi! -- Hän palasi\nsairaan luo. Mitä hän voisi tehdä hänen edestään?\n\n\"Kerttu, sano väelle, että kirkossa rukoillaan rouvan edestä. -- Et saa\nkehoittaa heitä sinne menemään, kerro se vaan heille.\"\n\nHän taisi nähdä heidät ikkunasta; olipa koko pieni joukko, joka sinne\nmeni. -- Nyt kimahti kirkonkello, isoisän kello, tuuli toi äänen\nmuassaan.\n\nHän istui hetken hiljaa, mutta nousi äkkiä seisomaan.\n\nNyt he varmaankin rukoilivat hänen edestään, -- rukoilisiko hän, joka\nrakasti häntä hellemmin kuin kaikki muut, heidän kanssaan --\nuskaltaisiko hän? -- eikö hän voinut sitä vilpittömästi tehdä?\n\n\"Herra, minä uskon, auta epäuskoani!\" hän ei tietänyt mistä sanat\ntulivat, mutta ilmaisivat hänen tunteensa.\n\nVähän senjälkeen laskeutui hän polvilleen vuoteen viereen, mutta taas\ntuli rukous hänen itsensä edestä:\n\n\"Vapahda minua, Herra Jesus!\"\n\nKellot soivat taasen, jumalanpalvelus oli loppunut. Hänen edestään ei\nhän ollut vielä rukoillut, mutta nyt hän tahtoi sitä tehdä.\n\n\"Taivaallinen Isä, -- Sinun käsiisi minä hänen uskon!\"\n\nSamassa Maria heräsi.\n\n\"Missä olen? -- missä olen ollut? -- sinäkö se olet, Juho? oi! -- nyt\nmuistan!\" Hän ei kestänyt muistoa, vaan vaipui takaisin.\n\nJoko nyt oli tullut erohetki? -- Juhon sydäntä vihlaisi.\n\nHetken kuluttua tuli lääkäri, omenapuun kukkanen napinreijässä,\nosaaottavainen ja levollinen niinkuin aina.\n\n\"Tässä näkyy muutos tapahtuneen. -- Kuume on tauonnut. -- Sanoinhan\nettä hän parantuisi.\"\n\n\"Onko mahdollista? -- onko hän parempi.\"\n\n\"Paljoa parempi, mutta voimat ovat tietysti peräti lopussa. -- Muutamat\nsimpukat eivät olisi haitaksi, sekä munanruskuainen ja vähän viiniä.\nMuutaman päivän perästä, arvelemme, saatte työtä pyssyllennekin, herra\nBruhn! -- Hyvää päivää, rouva Bruhn! -- Mitä tahdotte? Miehenne tarjoo\nviiniä, minä ehdotan lihalientä tai maitoa?\"\n\n\"Ehkäpä vähän viiniä, kiitoksia Juho, kiitoksia!\"\n\n\"Nyt täytyy teidän maata aivan hiljaa ja antaa ajatuksennekin levätä.\n-- Teillä on edesvastaus siitä, herra Bruhn!\"\n\n\"Tahtoisin niin mielelläni puhua kanssasi.\"\n\n\"Saamme odottaa huomiseksi, Maria!\"\n\n\"Kuka on tuolla huoneessa? -- mielestäni,\" -- hän punastui.\n\nHeti senjälkeen tuli Kerttu hiljaa huoneesen. Levollinen tyyneys\nkuvautui rehellisille vanhoille kasvoille, ääni kuului hyväntahtoiselta\nja tavalliselta niinkuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut. --\nKerttu oli oiva sairaanhoitaja.\n\n\"Muutamat lusikalliset? -- kas niin, nyt juomme loput. Terveydeksenne!\"\n\nMutta Juhon täytyi mennä ulos, hänellä oli tarve heittäytyä polvilleen\nja tunnustaa viheliäisyytensä.\n\n\n\n"]