[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpSxWYXd9FTEVPjms-_55rqhceohpR8-2SD5dbdTMp8I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1946,"Pikku Herttua eli Rikhard Pelkäämätön","Yonge, Charlotte",1823,1901,"1946-yonge-charlotte-pikku-herttua-eli-rikhard-pelkaamaton","1946__Yonge_Charlotte__Pikku_Herttua_eli_Rikhard_Pelkäämätön",null,"romaani",[],[],"fi",1854,1897,32287,212363,false,58521,[23],"Richard I, Duke of Normandy, approximately 932-996 -- Juvenile fiction",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Pikku herttua eli Rikhard Pelkäämätön\" by Charlotte M. Yonge is a historical novel written in the late 19th century. The book follows the young prince Rikhard as he navigates life in 10th-century Normandy, shaped by the looming presence of his father, the duke, and the tumultuous events surrounding his royal heritage. Through Rikhard's adventures, the story delves into themes of honor, leadership, and the value of forgiveness amidst the backdrop of feudal loyalties.  The opening of the novel introduces a vibrant scene within the castle of Bayeux, where preparation is underway for a grand dinner in honor of Duke Wilhelm. Young Rikhard makes his entrance, eager and enthusiastic, boasting about his recent hunting exploits while navigating his interactions with the adults around him, including the formidable lady Astrida and his grandfather, the lord Eerikki. As the chapter progresses, it becomes evident that Rikhard's life is about to change dramatically; the atmosphere shifts to foreboding when news arrives of the duke's tragic fate. The realities of nobility, the implications of power, and the weight of future responsibilities begin to bear down on young Rikhard, setting the stage for his journey through hardship, growth, and the development of a ruler's character. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Helve, Uuno",211,"Historiallinen nuortenromaani sijoittuu keskiaikaiseen Normandiaan ja kertoo nuoresta Rikhardista, josta tulee herttua vain kahdeksanvuotiaana vuonna 943. Teos seuraa pojan kasvua ja vaarallisia vaiheita Ranskan hovissa poliittisten juonittelujen keskellä.","Charlotte Yongen 'Pikku Herttua eli Rikhard Pelkäämätön' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1946. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","PIKKU HERTTUA\n\neli\n\nRIKHARD PELKÄÄMÄTÖN\n\n\nKirj.\n\nMISS YONGE\n\n\nSuomentanut\n\nUuno Helve\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1897.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nEräänä kirkkaana syyspäivänä, ajassa takaperin aina vuoteen 943, oli\nBayeuxin linnassa Normandiassa kova kiire ja hälinä.\n\nSali oli suuri ja matala. Sen kaareva katto lepäsi lyhyiden, paksujen\npatsaiden kannattamana, melkein kuin salapyhäkkö jossain vanhassa\ntuomiokirkossa. Muurit olivat paksut ja lasittomat ikkunat tuiki\npienet sekä kiinnitetyt niin syvälle muuriin, että ikkunakomero oli\ntarpeeksi leveä estääkseen sadetta huoneesen tunkeutumasta. Ja jospa\nsitä olisi sisään tunkeutunutkin, ei siellä ollut mitään, joka olisi\nvoinut turmeltua, sillä seinät olivat karkeaksi hakatusta kivestä ja\nlattia tiilestä. Tämän ison, pimeän huoneen molemmissa päissä paloi\nsuuri tuli, mutta mahtavan tulisijan päällä ei ollut savutorvea.\nSiksi kierteli savu hitaasti ympäriinsä kaarevan katon alla paksuina\nvalkoisina pilvinä, kasvattaen yhä nokikerrosta, mikä teki salin\nentistään pimeämmäksi.\n\nSalin alapäässä palava tuli oli paljoa suurempi ja kuumempi kuin\ntoinen. Sen lieskassa riippui isoja mustia kattiloita ja ympärillä\naskaroitsi palvelijoita, miehiä ja naisia. Heidän poskensa hohtivat\npunaisina ja paljaat käsivarret olivat nokiset, kun he siinä häärivät\npitkine rautakoukkuineen, saviastioineen ja pannuineen. Salin\nyläpäässä, joka oli kolmea askelmaa korkeammalla muuta lattiaa,\ntoimielivat toiset palvelijat. Kaksi nuorta tyttöä ripotteli\nlattialle tuoreita kuusenhavuja. Miehet laativat karkeista laudoista\nkannatinliepojen päälle pitkää pöytää. Tälle järjestivät he sitte\nhopeamaljoja, juomasarvia ja puulautasia.\n\nUseimpia vieraita varten pantiin penkit, mutta ihan pöydän edessä,\nkunniapaikalla, komeili korkea tuoli. Sen karkeihin ristijalkoihin\nja käsinojiin oli taidokkaasti leikelty leijonan päitä ja jalkoja.\nTuolin edessä oli puiseva puujakkara ja samalla kohdalla pöydällä\nseisoa sojotti suuri hopeakolpakko. Tämä oli kerrassaan sirompaa tekoa\nkuin muut, runsaasti somisteltu kaikenmoisilla kuvioilla, niinkuin\nviinirypäleillä ja lehdillä sekä pikkuisilla viininjumalan seuraajilla\neli pukinkoipisilla pojilla. Jos se olisi voinut kertoa historiansa,\nolisi se varmaan ollut merkillinen. Malja oli näet tehty aikoja sitte\nvanhaan roomalaisten aikaan ja muuan pohjoismaalainen merirosvo oli\ntuonut sen ryöstösaaliinaan Italiasta.\n\nKaiken tämän toiminnan näyttämöltä toiselle liikkui muhkea, ijäkäs\nnainen. Hänen pitkät vaaleat tuskin vielä harmaantuneet hiuksensa\nolivat käärityt pään ympäri valkean myssyn sisään, joka oli solmittu\nnauhalla leuan alta. Hänellä oli pitkä, lattiaa viiltävä tumma hame\nlaajoine, riippuville hihoineen sekä paksut kultaiset korvarenkaat ja\nkaulanauha. Kukaties nämä viime mainitut olivat samoilta seuduilta\nkotoisin kuin kolpakkokin. Hän jakeli käskyjä palvelusväelle, piti\nsilmällä sekä ruuanlaittoa että pöydän järjestämistä ja neuvotteli\nvanhan hovimestarin kanssa. Silloin tällöin vilkasi hän ulos ikkunasta\nhiukan levottomana ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Lopulta alkoi\nhän puhua pelkäävänsä, etteivät viipyvät pojat tulisi ajoissa kotiin\notustensa kanssa herttua Wilhelmin illalliseksi. Mutta samassa katsahti\nhän ylös tyytyväisenä, sillä muutamia metsästystorven toitahduksia\nkuului äkkiä sekä heti perästä kepeiden, rajujen askelten kapsetta.\nTuossa tuokiossa syöksyi saliin noin kahdeksan vuotias poikanen. Hänen\nkasvonsa ja suuret siniset silmänsä säteilivät voimaa, terveyttä ja\neloisuutta ja vaaleanruskeat hiuksensa hulmusivat pään ympärillä, kun\nhän juoksi esiin heiluttaen jousta kädessään ja huutaen innoissaan:\n\"Minä sen ammuin, se oli minun laukaukseni, joka osui! Kuuletteko,\nrouva Astrida? Se on hirvi, joll'on kymmenen haaraa sarvissa, ja minä\nammuin sitä kaulaan.\"\n\n\"Tekö, prinssi Rikhard; tekö sen tapoitte?\"\n\n\"Eikä mitä, minä ammuin vain ensi laukauksen. Osmondin nuoli se oli,\njoka kävi sen silmään ja -- katsokaa vaan rouva Astrida -- se tuli\ntällä lailla metsän lävitse ja minä seisoin jousineni melkein näin\nsuuren jalavan alla, kas näin\" --. Ja Rikhardin piti juuri ruveta\nnäyttämään koko hirvenkaato-kohtausta, mutta Astrida rouvalla oli\nliian kiire voidakseen kuunnella. Sen vuoksi keskeytti hän poikasen\nkiihkeällä kysymyksellä: \"Onko riista tuotu kotiin\"?\n\n\"Walter tulee sen kanssa. Mull' oli pitkä nuoli.\" -- Samassa tuokiossa\nnähtiin kookkaan metsästäjän otuksineen astuvan sisään. Rouva Astrida\nriensi häntä vastaan antamaan käskyjään. Pikku Rikhard seurasi häntä\nkaiken aikaa ja selitti niin tulisesti, kuin jos rouva todellakin olisi\nhäntä kuunnellut. Hän kuvasi miten hän itse ampui, miten Osmond ampui,\nmiten eläin hypähti ja mitenkä se kaatui. Ja sarvien haaroja luetellen,\nlopetti hän aina näin: \"Jopa tätä pätii isälle kertoa! Luuletteko hänen\nkohta tulevan?\"\n\nSill'aikaa astui saliin kaksi miestä, toinen noin viidenkymmenen\nikäinen ja toinen noin kahdenkymmenenkahden. Molemmat olivat puetut\nyksinkertaiseen nahkaiseen metsästyspukuun ja vyötetyt leveillä\nkirjo-ompeleisilla vöillä, joissa riippui puukko ja metsästystorvi.\nVanhempi oli harteva, päivettynyt, punakka ja muodoltaan hieman ankara.\nNuorempi oli solea, isokasvuinen ja vilkas, kirkkaine, terävine,\nharmaine silmineen ja iloisine, hilpeine hymyilyineen.\n\nMiehet olivat Astrida rouvan poika vapaaherra Eerikki de Centeville\nja hänen pojanpoikansa Osmond. Näiden huostaan oli Normandian herttua\nWilhelm uskonut ainoan lapsensa Rikhardin kasvatettavaksi.\n\nPohjolassa oli aina tapana jättää nuoret prinssit tällä tavoin\njonkun uskollisen vasallin huostaan, sen sijaan että ne olisi kotona\nkasvatettu. Syynä minkä tähden herttua Wilhelm oli valinnut vapaaherra\nde Centevillen poikansa kasvatusisäksi oli, että herra Eerikki\näitineen puhui ainoastaan tuota vanhaa pohjoismaalaista kieltä, jota\nhän halusi nuoren Rikhardin oppivan hyvin ymmärtämään. Normannit\nherttuakunnan toisissa osissa sitä vastoin olivat unohtaneet oman\nkielensä ja ruvenneet käyttämään kieltä, mitä siihen aikaan kutsuttiin\n_Languéd'oui_, ja mikä saksan ja latinan välinen kieli oli ensimmäisenä\nalkuna ranskankielelle.\n\nHerttua Wilhelmiä odotettiin itseään tänään Bayeuxiin poikaansa\ntervehtimään, ennenkun lähtisi matkalle ratkaistakseen Flanderin ja\nMontreulin kreivien väliset riidat. Tämä oli aiheena Astrida rouvan\nsuuriin valmistuksiin. Hän ei katsonutkaan, oliko hirvenpaistos,\njota pikku pojan piti käännellä tulessa, kunnollisesti vartaasen\nasetettu, kun alkoi toista puuhaa: pukea nuorta Rikhard prinssiä.\nHän vei pojan kanssaan muutamaan linnan ylähuoneesen. Täällä oli\nRikhardilla viimeinkin hyvää aikaa pakinoida metsästysseikkailustaan.\nKorkeasukuinen ja ylhäinen kun oli, kampasi ja silitteli rouva Astrida\nitse hänen pitkiä, liehuvia kiharoitaan ja kiinnitti hänen tulipunaisen\nliivitakkinsa. Tämä ylettyi ainoastaan polveen, jättäen kaulan,\nkäsivarret ja sääret paljaiksi.\n\nRikhard pyyteli hartaasti saada kantaa vyöllään lyhyttä,\nrunsaskoristeista tikaria, mutta tähän ei rouva Astrida ottanut\nmyöntyäkseen.\n\n\"Saanette vielä olla kylläksi tekemisissä teräksen ja tikarin kanssa,\njos elää saatte\", sanoi hän, \"tarvitsematta alotella ennen aikojaan\".\n\n\"No se nyt on varma\", vastasi Rikhard. \"Minua tullaan kutsumaan Rikhard\nSotakirveeksi tahi Urhoolliseksi, sen lupaan teille, rouva Astrida.\nYhtä urhoollisia olemme me nykyajan pojat kuin Sigurd ja Ragnar, joista\nte laulatte! Ollappa täällä Normandiassakin lohikäärmeitä voitettavana!\"\n\n\"Pelkään, että tulette löytämään niitä liiaksikin\", sanoi rouva\nAstrida. \"Pahuudella on lohikäärmeensä täällä ja jokapaikassa, aivan\nyhtä myrkylliset kuin konsaan saduissani.\"\n\n\"Niitä vain en säikähdä\", sanoi Rikhard, joka ainoastaan puoleksi\nkäsitti häntä, \"jos te vain tahtoisitte antaa mulle tikarin. Mutta\nkuulkaas, kuulkaas!\" ja hän syöksyi ikkunaan. \"Nyt ne tulevat, hei, nyt\nne tulevat! Tuoll'on Normandian lippu.\"\n\nOnnellinen poika juoksi alas eikä pysähtynyt, ennenkun seisoi pitkien\njyrkkien kiviportaitten juurella, mitkä johtivat linnoitetulle portille.\n\nSinne tuli myöskin vapaaherra de Centeville poikineen vastaanottamaan\nlääniherraansa. Rikhard katsoi rukoilevasti Osmondiin ja sanoi; \"Anna\nminun pitää hänen jalustintaan.\" Juoksi sitte riemukkaasti huutaen\nesiin, kun kaarevasta porttikäytävästä näyttäytyi iso musta hevonen,\nkantaen Normandian herttuan komeata vartaloa. Herttuan purppuraista\nliivitakkia kiinnitti vyötäröön muhkea vyö kannattaen tuota tavatonta\nasetta, joka oli hankkinut hänelle liikanimen \"Pitkämiekka\". Hänen\nsäärensä ja jalkansa olivat verhotut kimmeltävällä teräskankaalla\nja kultaiset kannukset kiiltelivät hänen kantapäissään. Lyhyttä,\nruskeata tukkaa peitti herttuallinen purppuralakki, joka oli koristettu\njalokivisolen kiinnittämällä turkisreunuksella ja höyhentöyhdöllä.\nHänen otsansa oli vakava ja syvämietteinen ja kasvoilla oli sekä surun\nettä arvokkaisuuden ilme. Tämä johdatti ensi silmäyksellä mieleen, että\nhän oli varhain kadottanut nuoren, rakastetun puolisonsa, herttuatar\nEmman, ja että monet vaivat ja huolet rasittivat häntä. Mutta toinen\nsilmäys teki tavallisesti ilahduttavamman vaikutuksen, niin lempeyttä\nuhkuvat olivat hänen silmänsä ja niin paljon hyvänsuomaa oli piirteessä\nsuun ympärillä. Ja mikä hymyily kirkastikaan nyt hänen kasvojaan,\nkun sai nähdä pikku Rikhardin ensimmäistä kertaa osoittamassa\nkunnioitustaan ritaripoikana, pitämällä jalustinta, kun hän laskeutui\nhevosen selästä. Sitte polvistui Rikhard vastaanottaakseen hänen\nsiunauksensa, mikä aina lapsen kohdatessa vanhempiaan oli tapana.\nHerttua pani kätensä hänen päänsä päälle, sanoen: \"Jumala armostaan\nsiunatkoon sinua, poikani.\" Nostaen hänet syliinsä ja sulkien\nrinnoilleen, antoi hän Rikhardin kietoa käsivartensa kaulaansa ja\nsuudella kerran toisensa perästä. Sitte laski hän hänet taas alas,\nherra Eerikin astuessa esiin, taivuttaessa polvensa, suudellessa\nruhtinaansa kättä ja toivottaessa hänet tervetulleeksi linnaansa.\nKävisi liian laveaksi toistaa kaikkia niitä sydämmellisiä ja\nkohteliaita sanoja, joita lausuttiin, kuvailla herttuan ja jalon\nAstrida rouvan tervehtimistä sekä lääninherransa saattojoukossa\ntulleitten vapaaherrojen vastaanottoa.\n\nRikhardia käskettiin tervehtimään heitä, mutta vaikka hän ojensi\nkätensä, vetäysi hän ihan isänsä sivulle, katsellen heitä pelolla ja\nkainoudella.\n\nSiellä oli Harcourtin kreivi Bernard, jota nimitettiin\n\"Tanskalaiseksi\", vanukkeisine punatukkineen ja partoineen.\nJälkimäiselle oli harmaa vivahdus antanut oudon, epäluonnollisen värin.\nHänen tuimat ja hurjat silmänsä sädehtivät tuuheiden kulmakarvojen\nalla, joista niistäkin toista rumensi miekaniskun poikittain sekä\nposkelle että otsalle jättämä leveä tummanpunainen arpi. Tulijoiden\njoukossa oli myöskin kookas vapaaherra Rainulf de Ferrières, puettuna\nhienoteräsrenkaiseen sotisopaan, joka kalisi hänen kulkiessaan.\nLopuksi tulivat kypäri- ja kilpipukuiset taistelijat, jotka näyttivät\nsiltä kuin jos herra Eerikin salissa riippuvat sotatamineet olisivat\nvironneet henkiin ja astelleet ympäriinsä.\n\nTulijat asettuivat rouva Astridan vieraspitopöytään, tuo vanha rouva\nherttuan oikealle ja Harcourtin kreivi hänen vasemmalle puolelleen.\nOsmond leikkasi herttualle ja Rikhard tarjosi hänen lautasensa ja\nmaljansa. Koko ruokailuajan puhelivat herttua ja hänen vasallinsa\nvakavasti matkasta, jolle hankkiusivat, tavatakseen Flanderin kreiviä\nArnulfia eräällä Sommejoen saarella. Tarkoituksena tällä saarella\nyhtymisellä oli sovinnon tekeminen, jonka kautta Arnulf suostuisi\nhyvittämään ja korvaamaan muutamia Montreuilin Herluinille tekemiään\nvääryyksiä.\n\nJotkut sanoivat nyt olevan paraimman tilaisuuden pakoittaa Arnulfia\nluopumaan muutamista rajakaupungeista, joita Normandia jo kauan oli\nomakseen vaatinut. Mutta herttua pudisti päätään, sanoen ettei hänen\ntullut etsiä etuja omaksi hyväkseen silloin, kun oli kutsuttuna\nratkaisemaan toisten riitoja.\n\nRikhard väsyi hieman heidän vakavaan keskusteluunsa ja ateria oli\nhänestä hyvin pitkä. Mutta vihdoinkin päättyi se, ruokarukous luettiin\nja pöytälaudat kannettiin pois. Kun päivää oli vielä tähteellä, meni\nosa vieraita katsomaan hevosiaan, toiset taas tarkastelemaan herra\nEerikin hevosia ja koiria. Jälellä olevat keräytyivät pienempiin\nryhmiin.\n\nHerttualla oli nyt aikaa antautuakseen pikku pojalleen. Rikhard istui\nhänen polvellaan ja jutteli sydämmen halulla. Hän kertoi kaikista\nhuveistaan, kuinka hänen nuolensa oli osunut hirveen tänään, kuinka\nherra Eerikki antoi hänen ratsastaa metsälle pienellä ponyllaan ja\nkuinka Osmondilla oli tapana ottaa hänet kerallaan uimaan kirkkaassa,\nraikkaassa virrassa. Sanoipa hän nähneensä naakan pesiäkin ylhäällä\nvanhasta tornista.\n\nHymyillen kuunteli Wilhelm herttua häntä, näyttäen yhtä innokkaalta\nkuulemaan kuin poika kertomaan. \"No Rikhard\", sanoi hän vihdoin, \"eikö\nsinulla ole mitään sanottavaa minulle Isä Luukkaasta ja hänen suuresta\nkirjastaan? Mitä, eikö sanaakaan? Katsoppa silmiin, Rikhard, ja sano\nminulle, mitenkä luvut luistavat?\"\n\n\"Isä kulta\", sanoi Rikhard matalalla äänellä katsellen alas ja leikkien\nisänsä vyön solella. \"Min' en pidä noista juonikkaista kirjaimista\nkellastuneella pergamentilla.\"\n\n\"Mutta tokihan sinä koetat opetteleida niitä tuntemaan, toivon?\", sanoi\nherttua.\n\n\"Koetan, koetan, isä; mutta vaikeita ne ovat ja sanat niin kauhean\npitkiä. Isä Luukas saapuu aina silloin, kun aurinko helottaa\nkirkkaimmin ja metsä vihertää kauneimmin, niin ett'en tiedä, kuinka\njaksankaan istua sisällä miettien miettimistään noita mustia koukeroita\nja viiruja.\"\n\n\"Poika poloinen!\" sanoi herttua Wilhelm hymyillen.\n\nTämän yllyttämänä jatkoi Rikhard rohkeammin:\n\n\"Ettehän tekään, jalo isäni, osaa lukea?\"\n\n\"En, valitettavasti suureksi ikäväkseni\", sanoi herttua.\n\n\"Herra Eerikki ei osaa myöskään lukea, eikä Osmond, eikä joku\ntoinenkaan. Minkä tähden minun pitäisi sitte istua ja lukea ja\nmyötänään puristaa sulan pontta aivan kuin olisin mikäkin munkki\nprinssin asemesta.\" Rikhard katsoi isäänsä kasvoihin ja oli allapäin,\nikäänkuin olisi puoliksi hävennyt, että oli pannut isän tahdon\nmielevyyden epäilyksen alaiseksi. Mutta ilman tyytymättömyyden sävyä\nvastasi herttua:\n\n\"Se kyllä on sinusta nyt vaikeata ja ikävää, sitä en ihmettele; mutta\nsiitä koituu sinulle paljon hyvää vastaisuudessa. Minä antaisin paljo,\njos kykenisin itse lukemaan niitä pyhiä kirjoja, joita nyt saan kuulla\nainoastaan papin esiinlukemina. Mutta sen perästä kun tämä halu minussa\nheräsi, ei minulla ollut opetteluaikaa, kuten sinulla nyt.\"\n\n\"Mutta eiväthän ritarit ja jalosukuiset kuuna päivänä opetteleite\nlukemaan\", uskalsi Rikhard huomauttaa.\n\n\"Onko tämä sinun mielestäsi muka syy, jonka vuoksi he eivät lukutaitoa\ntarvitseisikaan? Väärässä olet, poikani, sillä Ranskan ja Englannin\nkuninkaat, Anjoun, Provencen ja Parisin kreivit, ja vieläpä Norjan\nkuningas Hakonkin osaavat kaikki lukea. Sanon sulle, Rikhard, että kun\ntehtiin sopimus, jonka kautta kuningas Ludvig sai takaisin Ranskan\nvaltaistuimen, hävetti minua huomatessani olevani yksi niitä harvoja\nkruunun vasalleja, jotka eivät osanneet kirjoittaa nimeään sen alle.\"\n\n\"Mutta kukaan ei ole niin viisas ja hyvä kuin sinä, isä\", sanoi Rikhard\nylpeillen. \"Sen sanoo herra Eerikki usein.\"\n\n\"Herra Eerikki rakastaa ruhtinastaan liiaksi, huomatakseen hänen\nvikojaan\", sanoi herttua. \"Mutta paljoa parempi ja viisaampi olisin\nminä voinut olla, jos minulla olisi ollut semmoiset opettajat kuin\nsinulla. Ja tiedä, Rikhard, ei ainoastaan kaikki meikäläiset ruhtinaat\ntaida lukea, vaanpa Englannissa kuningas Ethelstan tahtoo, että\njok'ainoan jalosukuisen tulee oppia se taito. He harjoittavat lukujaan\nhänen omassa palatsissaan, yhdessä hänen veljiensä kanssa, lukien niitä\nhyviä kirjoja, joita kuningas Alfred Oikeamielinen on kääntänyt heidän\nkielelleen.\"\n\n\"Minä vihaan englantilaisia\", sanoi Rikhard nostaessaan päätään\nuhkamielinen ilme kasvoillaan.\n\n\"Vihaat heitä! Ja minkä vuoksi?\"\n\n\"Koska murhasivat kavaluudella urhoollisen Ragnar merikuninkaan!\nAstrida rouvalla on tapana laulaa hänen kuolinlauluaan, jota hän\nlauloi, kun kyykäärmeet pistivät hänet kuoliaaksi ja hän riemuitsi\najatellessaan, kuinka hänen poikansa tulisivat ja antaisivat korppien\nherkutella anglosaksien ruumiilla. Voi, jos minä olisin ollut hänen\npoikansa, kuinka olisinkaan kostanut, kuinka olisinkaan nauranut\nsaadessani hakata maahan noita kavaloita pettureja ja polttaa poroksi\nheidän asuntojaan!\" Rikhardin silmät salamoivat. Kun hän puhui tuota\nvanhaa pohjoismaalaista kieltä, tulvivat hänen sanansa hurjana,\nsäännöttömänä runosäkeenä, johon muotoon nuo vanhat sankarisadut olivat\nsepitetyt. Ehkä hän tietämättään niitä toistelikin.\n\nWilhelm herttua näytti totiselta.\n\n\"Rouva Astrida ei saa laulaa sinulle enää moisia lauluja\", sanoi hän,\n\"jos ne täyttävät mielesi noin kostokkailla ajatuksilla, jotka sopivat\nvain Odenin ja Thorin jumaloitsijoille. Ei Ragnar Lodbrok enemmän\nkuin hänen poikansakaan ymmärtäneet sen parempaa kuin riemuita tästä\njulmasta verikostosta. Mutta me, jotka olemme kristittyjä, tiedämme\nvelvollisuudeksemme antaa anteeksi.\"\n\n\"Englantilaiset olivat lyöneet ja surmanneet heidän isänsä,\" sanoi\nRikhard, katsoen kummastuneena ja pahoilla mielin isäänsä.\n\n\"Aivan niin, Rikhard, enkä minä moitikaan heitä, sillä olivathan he\njuuri semmoisia kuin mekin olisimme olleet, jollei kuningas Harald\nKaunotukka olisi ajanut isoisääsi pois Norjasta. He eivät olleet\nsaaneet oppia totuutta; mutta meille on sanottu: 'anteeksi antakaat,\nniin teille anteeksi annetaan'. Kuuntele tarkasti, poikani: joskin\nkansamme tätä nykyä on kristitty, laiminlyödään tämä anteeksiannon\nvelvollisuus liian usein. Sinä puolestasi elä käyttäydy sillä lailla.\nMuista, näitpä milloin tahansa sotalippuumme maalatun tahi kirkoissa\nkiveen hakatun ristin, että se puhuu meille anteeksiannosta. Mutta\ntästä anteeksiannosta emme saa koskaan nauttia, jollemme anna anteeksi\nvihollisillemme. Käsitätkö minua, poikani, ja tahdotko panna sanani\nmieleesi?\"\n\nRikhard oli ensin kahden vaiheilla ja vastasi sitte: \"Tahdon, isä.\nMutta min'en olisi voinut koskaan antaa anteeksi, jos olisin ollut joku\nRagnarin pojista.\"\n\n\"Voit mahdollisesti sinäkin joutua samaan asemaan, Rikhard\", sanoi\nherttua. \"Jos minä kaatuisin, mikä helposti saattaa tapahtua, jossakin\nniistä pikkusodista, jotka pilkkovat tätä onnetonta Ranskaa, niin\nmuista, mitä nyt sanon sinulle. Panen juhlallisesti velvollisuudeksesi\nJumalaa ja isääsi kohtaan, ettet saa ylläpitää mitään vainoa tahi\nvihaa. Kostat minut parhaiten sillä, että kädellä ja sydämmellä\nannat vihamiehillesi suurimman näytteen sovinnollisuudestasi. Anna\nlupauksesi, että tahdot näin tehdä.\"\n\n\"Kyllä, isä\", sanoi Rikhard hiljaa isän sanojen juhlallisen vakavuuden\nkukistamana, nojaten päätään hänen poveaan vasten.\n\nHetkisen äänettömyys syntyi. Rikhard sai vähitellen entisen\neloisuutensa, alkoi sivellä herttuan lyhyttä, käherätä partaa ja\nleikkiä hänen kirjaillulla kaulustimellaan.\n\nTätä tehdessään sattui hänen kätensä hopeavitjoihin. Kun hän nopealla\ntempaisulla kiskasi ne esiin, näki hän niissä killuvan hopea-avaimen.\n\"Ai, mikä tämä on?\" kysyi hän innokkaasti. \"Mihinkä tämä avain käypi?\"\n\n\"Suurimpaan aarteeseni\", vastasi herttua Wilhelm piilottaessaan taaskin\nvitjat avaimineen pukimensa alle.\n\n\"Suurimpaan aarteesesiko, isä? Kruunuko se sitte on?\"\n\n\"Kai sen vielä kerran saat nähdä\", sanoi hänen isänsä, pidättäen pikku\nkättä liian likeisistä tutkimuksista.\n\nSamassa astui muutamia vapaaherroja takaisin saliin ja herttua ei\njoutanut enää kauempaa pakisemaan pikku poikansa kanssa.\n\nSeuraavana päivänä, aamujumalanpalveluksen perästä kappelissa ja\nsuuruksen syötyä salissa, lähti herttua taas matkalleen. Mutta\nRikhardin jätti hän siihen toivoon, että hän ehkä neljäntoista päivän\npäästä palaisi. Saipa hän Rikhardilta lupauksenkin, että olisi hyvin\nkohtelias isä Luukkaalle ja totteleisi herra Eerikki de Centevilleä.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nEräänä iltana istui Astrida rouva korkealla tuolillaan liesinurkassa\nkädessään kehrävarsi, josta hän veteli hienoa, sileätä pellavarihmaa,\nvärttinän hyrrätessä permannolla. Hänen vastapäätään istui herra\nEerikki nukkuen tuolillaan. Osmondilla oli paikkansa matalalla\nrahilla hiillustan vieressä. Hän vuoleksi ja teroitti metsähanhen\nsulkia, joidenka nyt piti oppia lentämään toisella tavoin kuin ennen,\nhelpoittaen terävän nuolen eikä rauhaisan hanhen lentoa.\n\nLinnan palvelijat ja sotamiehet istuivat penkeillä salin toisella\nseinustalla ja naiset toisella. Suuri takkavalkea katossa riippuvan\nmahdottoman suuren, loimahtelevan lampun kera valaisi salia. Ikkunat\nolivat suletut puuluukuilla, koko huone näytti miellyttävältä ja\nhauskalta. Kaksi tahi kolme suurta koiraa virutteleikse laiskotellen\nvalkean edessä, ja niiden keskessä istui Normandian pikku Rikhard.\nMilloin silitteli hän niiden leveitä silkkihienoja korvia, milloin\nkutkutteli niiden suuria käpäliä Osmondin sulan kärellä tahi avasi\nhiljaa unisen silmän. Koira ojensi silloin vaan koipiaan, ilmaisten\nvastenmielisyyttään raskaalla örinällä. Pojan silmät olivat koko ajan\nhievahtamatta kiinnitetyt Astrida rouvaan, ikäänkuin hän ei olisi\ntahtonut hukata sanaakaan tämän tarinasta. Rouva Astrida kertoi, kuinka\nJaarli Rolf Rikhardin isoisä oli purjehtinut Seinen suuhun, ja kuinka\nRouenin arkkipiispa Franco oli tullut häntä vastaan ja jättänyt hänelle\nkaupungin avaimet, ja kuinka nuo urhokkaat pohjoismaalaiset eivät\nolleet tehneet mitään vahinkoa ainoallekaan Rouenin asukkaalle. Sitte\nkertoi hän Jaarli Rolfin kasteesta, ja kuinka tämä niinä seitsemänä\npäivänä, joina hänellä oli päällään valkea kastepuku, oli antanut\nrunsaita lahjoja kaikille herttuakuntansa Normandian arvokkaimmille\nkirkoille.\n\n\"Mutta kertokaas uskollisuudenlupauksesta!\" sanoi Rikhard, \"ja kuinka\nSigurd Verikirves heitti nurinniskoin tuon typerän Kaarlo kuninkaan.\nVoi kun minä olisin nauranut sitä nähdessäni.\"\n\n\"En, en, prinssi Rikhard\", sanoi rouva, \"minä en pidä siitä tarinasta.\nSe oli ennen kuin pohjan miehet oppivat ritarillisuutta ja hyviä\ntapoja, ja raakuus on aina pikemmin painettava unholaan kuin\nmuisteltava. Ei, tahdon mieluummin kertoa tulostamme Centevilleen ja\nmitenkä yksitoikkoisia minusta olivat nämä aukeat tasangot ja leveät,\nhiljalleen liukuvat joet, verraten isäni vuonoon Norjassa. Korkeat,\nmustat, tummakuusikkoiset kalliot ne sitä ympäröivät ja etäällä näki\nlumipeitteisten tunturien taivasta kohti kohouvan. Oi kuinka sinervänä\nvesi väreilikään istuessani pitkät kesäpäivät isän venosessa pikku\nvuonollamme ja --\"\n\nTässä keskeytettiin äkkiä rouva Astrida kertomuksessaan. Torvi toitahti\nlinnan portilla. Koirat hyökkäsivät ylös kiivaasti haukkuen. Osmond\nponnahti myöskin ylös, huusi: \"kuulkaa!\" ja koetteli vaientaa koiria.\nRikhard kiiruhti herra Eerikin luokse, kiivaasti huutaen: \"Herätkää,\nherra Eerikki, herätkää, isä on tullut! voi joutukaa aukaisemaan\nportteja ja laskemaan hänet sisään.\"\n\n\"Hiljaa koirat!\" sanoi herra Eerikki, nousten verkalleen ylös, kun\ntorven toitotuksia toistettiin. \"Mene, Osmond, portinvartijan kanssa\nkatsomaan, onko se, ken tähän aikaan tulee, ystävä vai vihollinen.\nJääkää te tänne, hyvä prinssi\", lisäsi hän, kun Rikhard tahtoi juosta\nOsmondin perästä. Pikku poika totteli, seisten alallaan, vaikka hänen\njok'ikinen jäsenensä vapisi malttamattomuudesta.\n\n\"Tietoja herttualta, luulisin\", sanoi rouva Astrida. \"Itse hän tuskin\nlienee näin myöhäiseen liikkeellä.\"\n\n\"Voi niin, rakas rouva Astrida, se on varmasti hän\", sanoi Rikhard.\n\"Hän sanoi tulevansa pian takaisin. Kuulkaa, kuuluu jo hevosten\npoljenta pihalta. Olen varma, että se on hänen musta sotaratsunsa. Enkä\nminä ole siellä pitämässä hänen jalustintaan! Voi herra Eerikki, suokaa\nminun mennä!\"\n\nHerra Eerikki, aina harvapuheinen mies, pudisti vain päätään, ja\nsamassa tuokiossa kuului askeleita kiviportailta.\n\nTaas tahtoi Rikhard kipaista ulos, kun Osmond samassa palasi\nkasvoillaan ilme, joka heti ensi silmäyksellä osoitti, että joku\nonnettomuus oli tapahtunut. Mutta kaikki mitä hän virkkoi oli vaan:\n\"Harcourtin kreivi Bernard ja vapaaherra Rainulf de Ferrières.\" Sitte\nastui hän sivulle antaakseen tulijoille tietä.\n\nRikhard pysähtyi keskelle salia pettyneenä. Herra Eerikkiä tahi\nmuitakaan salissa olijoita tervehtimättä astui Harcourtin kreivi\nRikhardin luokse, taivutti polvensa hänen edessään ja sanoi\nmurtuneella, syvästi liikutetulla äänellä: \"Rikhard, Normandian\nherttua, olen sinun läänityksenalaisesi ja uskollinen vasallisi.\" Sitte\nnousi hän ylös ja sill'aikaa, kuin Rainulf de Ferrières suoritti samat\ntemput, peitti tuo vanha mies kasvonsa ja itki ääneensä.\n\n\"Voipiko asiat olla niin käsin\", sanoi vapaaherra de Centeville.\nSaatuaan Ferrièreltä vastineeksi surumielisen silmäyksen, taivutti\nhänkin polvensa pojan edessä, toistaen sanat: \"Olen sinun\nläänityksen-alaisesi ja uskollinen vasallisi ja vannon sinulle\nuskollisuutta linnani ja Centevillen vapaaherrakunnan puolesta.\"\n\n\"Eihän, eihän!\" huusi Rikhard, vetäisten kätensä pois tulisessa\ntuskassa, tunteella semmoisella kuin jos olisi ollut kauhistuttavan\nunennäön vallassa, josta ei voinut herätä. \"Mitä tämä merkitsee? Voi\nrouva Astrida, sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee? Miksi ne tekevät\nnäin? Missä on isäni?\"\n\n\"Voi lapsukaiseni\", sanoi vanha rouva, kietoen käsivartensa hänen\nympärilleen ja vetäen hänet aivan itseensä kiinni kyynelten viljanaan\nvirratessa. Hänen syleilynsä tyynnyttämänä seisoi Rikhard. Silmät\nselkiselällään ja syvin, läähättävin henkäyksin kuunteli hän noita\nneljää jalosukuista, jotka hiljaa ja vakavasti puhelivat keskenään,\nhänestä paljoa välittämättä.\n\n\"Herttua kuollut!\" toisti herra Eerikki de Centeville melkein\ntajuttomana ja kangistuneena kauhusta.\n\n\"Niin on\", sanoi Rainulf hitaasti ja suruisesti, ja hiljaisuutta\nhäiritsi vain vanhan kreivin Bernardin raskaat, syvät nyyhkytykset.\n\n\"Mutta miten? missä? milloin?\" puhkesi herra Eerikki vihdoin puhumaan.\n\"Eihän tietty mistään sodasta teidän täältä matkatessanne. Voi, miksi\nen ollut hänen sivullaan!\"\n\n\"Hän ei kaatunut sodassa\", vastasi Rainulf kolkosti.\n\n\"Olisiko sitte tauti voinut päättää hänen päivänsä niin rutosti?\"\n\n\"Eipä tautikaan\", vastasi Ferrières. \"Kavallus se oli. Hän kaatui\nPecquignyn saarella vilpillisen flaamilaisen käden kautta.\"\n\n\"Ja tuo kavaltaja elää vielä?\" kiljahti vapaaherra de Centeville,\nsuonenvedontapaisesti tarttuen oivaan miekkaansa.\n\n\"Hän elää, riemuiten rikoksestaan\", sanoi Ferrières, \"turvallisena ja\nhuolettomana omissa linnoitetuissa kauppakaupungeissaan.\"\n\n\"Voin tuskin uskoa sanojanne, jalot herrat\", sanoi herra Eerikki.\n\"Herttuamme salavainoisesti murhattuna, hänen vihollisensa turvan\ntakana, ja te täällä tätä kertomassa!\"\n\n\"Toivon, että makaisin kankeana ja jähmettyneenä herrani vieressä!\"\nsanoi kreivi Bernard, \"jollei vain pitäisi olla pystyssä Normandian ja\ntämän lapsiraukan tähden, joka tietenkin tulee tarvitsemaan kaikkein\nsukunsa ystäväin tukea. Toivoin, että silmäni olisivat soenneet\nikipäiviksi välttyäkseni näkemästä tätä näkyä. Ja jospa olisin edes\nsaanut kohottaa kalpani hänen puolustuksekseen! Kertokaa te, Rainulf,\nkuinka se tapahtui. Minä en kykene sitä tekemään.\"\n\nHän heittäytyi penkille, peittäen kasvonsa vaipallaan. Rainulf jatkoi:\n\"Te tiedätte, kuinka hyvä herttuamme onnettomuuden hetkenä lupautui\nkohtaamaan tuota arkaa Flanderin kreivi roistoa Pecquigny saarella.\nOli sovittu että molemmat sekä herttua että kreivi veisivät silloin\nmukanaan saareen kaksitoista aseetonta miestä. Bretagnen herttua Allan\noli yksi meidän miehiämme, kreivi Bernard samaten, vanha kreivi Botho\nja minä niinikään. Meillä ei ollut ollenkaan aseita -- auta armias,\njos meillä oli ne! Mutta niin ei ollut flaamilaisten laita. Voi, voi!\nelinpäivänäni en unhoita herttua Wilhelmin ruhtinaallista ryhtiä, kun\nhän astui maihin ja otti barettinsa päästään tuota Arnulf roistoa\ntervehtiessään.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", puuttui Bernard puheesen. \"Ja ettekö pannut merkille\nsen hylkiön sanoja? 'Ruhtinaani', sanoa liperteli hän, 'te olette\nkilpeni ja suojelukseni.' Oi jos voisin halaista hänen kavalan kallonsa\nsotakirveelläni!\"\n\n\"Sitte kävivät he neuvotteluihin käsiksi\", jatkoi Rainulf. \"Ja\nsanat kun eivät ole Arnulfille minkään arvoiset, lupasi hän kaiken\najateltavan vahingonkorvauksen tuolle kurjalle Montreuilille ja\ntarjoutuipa hyväkäs vielä tekemään herttuallemme uskollisuuden valankin\nFlanderin puolesta. Tämän epäsi kuitenkin meidän Wilhelmimme, sanoen,\nettä olisi häpeällinen vääryys sekä Ranskan kuningasta Ludvigia että\nSaksan keisaria Ottoa vastaan riistää heiltä vasallinsa. He jättivät\ntoisilleen hyvästit kaikella ritarillisella kohteliaisuudella, ja me\nastuimme taas veneihimme. Herttua Wilhelmiä halutti soutaa yksinään\npikku veneessä, sitä vastoin kuin me toiset yksitoista olimme kaikki\ntoisessa. Juuri kun olimme miltei rannassamme, kuultiin jonkun flaamin\nhuutavan, että heidän kreivillään olisi vielä jotain lisää sanottavana\nherttualle. Kieltäen meitä perästään tulemasta, käänsi herttua\nveneensä ja souti takaisin. Mutta hän ei ollut vielä jalkaansa maihin\nlaskenut\", jatkoi normanni, puristaen nyrkkejään ja purren hammasta,\nmelkein mielikatkeruuden masentamana, \"kun saimme nähdä, miten muuan\nflaami huitasi tarmonsa takaa, häntä airolla päähän. Herttua kaatui\ntaintuneena maahan, toiset heittäysivät hänen päälleen, ja tuokion\nperästä heiluttelivat he pilkaten verisiä tikareitaan meitä kohti.\nTe voitte kyllä mielessänne kuvailla, miten me kiljuimme ja ulvoimme\nheille ja soudimme kuin mielettömät, mutta kaikki turhaan, he olivat jo\nveneissään. Ennenkun olimme ennättäneet saarellekaan, olivat he jo joen\ntoisella puolella. Pian hyppäsivät he hevostensa selkään ja pakenivat\npelokkaalla kiireellä. Tuossa tuokiossa olivat he niin loittona, ettei\nyhdenkään normannin kosto voinut heitä yllättää.\"\n\n\"Mutta kauan he eivät sitä vältä!\" huudahti Rikhard, syöksyen esiin.\nHänen lapsellisesta mielikuvituksestaan tämä kauhistuttava kertomus\noli enemmän Astrida rouvan satujen tapainen kuin todellisuus. \"Ollappa\nminussa jo miehen mittaa heitä rangaistakseni! Mutta vielä kerran\nsaavat he nähdä --\"\n\nHän malttoi äkkiä mielensä, muistaessaan kuinka hänen isänsä oli\nkieltänyt häntä lausumasta kostonhimoisia sanoja. Mutta vapaaherrat\npuuttuivat innokkaasti hänen sanoihinsa, sillä he, olematta vähääkään\nsovinnollisia, pitivät verikoston pyhänä velvollisuutena. He vain\niloitsivat nähdessään uudessa herttuassaan sotaista luonnetta.\n\n\"Haa, niinkö sanotte, mun nuori ruhtinaani!\" huudahti vanha Bernard\nkreivi, nousten ylös. \"Niin, näen tulen silmissänne, joka kertoo\nminulle, että te eräänä päivänä kostatte salamurhan arvokkaasti.\"\n\nRikhard kohotti päätään, ja hänen sydämmensä sykki kovasti kun herra\nEerikki vastasi: \"Sen hän totta tosiaan tulee tekemään! Saisitte hakea\nkoko Normandian, niinpä Norjankin, löytääksenne vapaampaa ja uljaampaa\nluonnetta. Uskokaa pois, kreivi Bernard, nuoresta herttuastamme on\ntuleva yhtä kuulu kuin kaikista hänen edeltäjistään.\"\n\n\"Mielelläni uskon sen\", sanoi Bernard. \"Ryhti kuin isoisällään Rolfilla\nja paljo muistuttaa se jaloa isäänsäkin! Mitä sanotte, prinssi Rikhard,\ntahdotteko tulla normannilaisen heimon urhoolliseksi johtajaksi\nvihollisiamme vastaan?\"\n\n\"Tahdonpa tietenkin\", sanoi Rikhard, hurmaantuneena siitä\nmieltymyksestä, minkä hänen äsken lausumansa muutamat sanat olivat\nherättäneet. \"Tahdon ratsastaa etunenässä vielä tänä yönä, jos te vain\nsallitte meidän matkata kurittamaan noita petollisia flaameja.\"\n\n\"Huomenna ratsastatte kanssamme, prinssi\", vastasi Bernard. \"Mutta\ntämä matka on tehtävä Roueniin, pukeutuaksenne siellä herttualliseen\nmiekkaanne ja vaippaanne ja vastaanottaaksenne vasallienne\nuskollisuudenlupaukset.\"\n\nRikhard painoi päänsä alas vastaamatta, sillä tämä palautti hänet\ntajuamaan, että hänen isänsä todella oli poissa, ja ettei hän koskaan\nsaisi enää nähdä häntä. Hän mietti kaikkia isänsä tuloa varten\nlaatimiaan tuumia, kuinka hän melkein oli laskenut tunnit, ja kuinka\nhän olisi iloinnut saadessaan kertoa hänelle, että isä Luukas oli\nhäneen tyytyväinen. Ja nyt hän ei saisi enää milloinkaan suikertaa\nhänen syliinsä, ei kuulla hänen ääntään eikä nähdä hänen lempeitten\nsilmiensä hellää säteilyä. Suuret kyynelet täyttivät hänen silmänsä,\nmutta kun häntä hävetti niitä näyttää, asettausi hän jakkaralle Astrida\nrouvan jalkojen juureen. Hän nojasi otsaansa käsiinsä ja kertoi\nmielessään kaikki, mitä hänen isänsä heidän viime kerran yhdessä\nollessaan oli sanonut ja tehnyt. Hän ajatteli luvattua palausta ja\nantoi mielikuvituksen kuvata eteensä tuon kohtaamisen ja tervehdyksen,\nkunnes melkein onnistui saamaan itsensä vakuutetuksi, että tuo\nkauhistuttava kertomus olikin vain unennäköä. Mutta kun hän katsahti\ntaas ylös, istuivat vapaaherrat siinä surullisin, vakavin kasvoin. He\nkeskustelivat ruhtinaallisesta ruumiista, jonka Bretagnen herttua Allan\nvei Roueniin, siellä haudattavaksi vanhan Rolf herttuan ja herttuatar\nEmman, Rikhardin äidin viereen. Kuinkahan tämä kankea, vertavuotava\nruumis voisi olla sama isä, jonka käsivarret äskettäin olivat sulkeneet\nhänet syliinsä? Tietääköhän isä miten hän nyt ajattelee häntä? Näihin\nuneksiviin aatelmiin nukahtui vihdoin isätön ja äiditön Normandian\nherttua, vasalliensa unhoittamana vakavien neuvottelujensa vuoksi.\nHän selvisi tuskin siksikään hereille, että tarkkaavasti olisi voinut\nlukea rukouksensa, kun Astrida rouva vihdoinkin muisti hänet viedä\nvuoteelleen.\n\nKun Rikhard heräsi seuraavana aamuna, saattoi hän tuskin uskoa, että\nkaikki, mitä illalla oli tapahtunut, oli totta. Mutta pian se hänelle\nselvisi; kaikki oli järjestyksessä hänen matkaansa varten vasalliensa\nkanssa Roueniin. Harcourtin kreivi oli tullut Bayeuxiin varta vasten\nhäntä noutaakseen. Rouva Astrida oli ihan onneton, kun \"lapsen\",\nniinkuin hän kutsui Rikhardia, piti ratsastaa karskien sotilasten\nkanssa. Mutta herra Eerikki nauroi hänen levottomuudelleen sanoen ei\nkoskaan käyvän päinsä, että Normandian herttua saapuisi ensikerran\npääkaupunkiinsa hoitajattaren vaalimana. Ja niin Astrida rouvan täytyi\ntyytyä siihen, että saisi seurata heitä jonkun matkan päässä Walter\nMetsästäjän suojelemana.\n\nNäin jätti hän hyvästit Rikhardille, määräten sekä herra Eerikille,\nettä Osmondille velvollisuudeksi pitää hänestä mitä hellintä huolta.\nSitte sanoi Rikhard jäähyväiset kaikille linnanpalvelijoille,\nvastaanotti isä Luukkaan siunauksen, nousi pikku hevosensa selkään ja\nlähti matkaan, ratsastaen herra Eerikin ja kreivi Bernardin välissä.\nRikhard kun oli vain pikku poika, ei hän miettinyt suurin vahinkoaan\nratsastaessaan eteenpäin raikkaassa aamuilmassa. Hän tunsi olevansa\nruhtinas vasalliensa etunenässä, sukunsa lipun ylväästi hulmuillessa\nedessään. Missä hän kulkikin, riensi rahvas virtana häntä näkemään ja\nrukoilemaan hänelle siunausta. Rainulf de Ferrièrellä oli suuri, raskas\nkukkaro, täynnä hopeata ja kultaa. Milloin he vain tapasivat tuommoisia\nkatselijajoukkoja, oli Rikhardista hyvin hauskaa pistää kätensä\nkukkaroon ja kylvää rahoja väkijoukkoon, varsinkin missä näki pikku\nlapsia.\n\nHe seisattuivat syödäkseen päivällistä ja levätäkseen päiväsydäntä\neräässä linnassa. Tämän isäntä, niinpian kuin päivällinen oli ohi,\nnousi myöskin ratsaille ja seurasi heitä matkalla Roueniin. Aina tänne\nsaakka ei matka eronnut viimekertaisesta retkestä, jolloin Rikhard\nmatkusti isänsä luo joulua viettämään. Lähetessä kaupunkia, tunsi hän\nleveän Seinevirran ja näki tuomiokirkon nelikulmaisen tornin. Hän\nmuisti, kuinka isänsä juuri tällä paikalla oli tullut häntä vastaan ja\nkuinka hän oli saanut ratsastaa hänen sivullaan kaupunkiin, missä isä\noli sitte taluttanut hänet kädestä saliin.\n\nHänen mielensä oli hyvin apea muistaessaan, ettei nyt enään ollut\nketään, joka voisi tulla vastaan toivottamaan hänet tervetulleeksi,\ntuskinpa ketään, jolle voisi edes ilmaista, mitä sydämmellä oli. Sillä\nnoilla kookkailla, totisilla vapaaherroilla ei ollut mitään sanottavaa\nniin pienelle pojalle. Itse tuo kunnioitus ja muodollisuus, jolla\nhe kohtelivat häntä, saattoi hänen yhä enemmän arkailemaan heitä.\nEtenkin kreivi Bernardia tuimine, arpisine kasvoineen hän melkein\npelkäsi. Osmond, hänen uskollinen ystävänsä ja leikkitoverinsa, oli\nalhaisarvoisempana pakoitettu ratsastamaan kaukana jälessä.\n\nTehtiin juuri tuloa kaupunkiin, kun alkoi pimetä. Kreivi Bernard\nkatseli ympärilleen, järjestäen juhlakulun. Eerikki de Centeville\npyysi Rikhardin istumaan suorana eikä näyttäymään väsyneeltä. Sitte\nseisattivat kaikki ritarit, pikku herttuan ratsastaessa yksinään\nkappaleen matkaa heidän edellään porttiholvin läpi. Kaikui äänekäs\nhuuto: \"eläköön nuori herttuamme!\" Ihmisjoukkoja seisoi ylt'ympäriinsä\nkatselemassa hänen tuloaan, niin paljon, että rahapussi tyhjeni pian\nhänen auliissa käsissään. Koko kaupunki näytti yhdeltä ainoalta\nsuurelta linnalta, jota vallit ja kaivanteet ympäröivät. Toisessa\npäässä kohousi Rolfin torni. Tätä kohti tahtoi Rikhard ohjata\nhevosensa, mutta Harcourtin kreivi sanoi: \"Ei sinne, hyvä prinssi,\nNeitsyt Marian kirkkoon.\"\n\nSiihen aikaan pidettiin omaisten ja ystäväin velvollisuutena kuolleita\nkohtaan käydä näitä katsomassa, kun he lepäsivät juhlallisilla\nnäytevuoteillaan. Tulipa vielä pirskoittaa muutamia tippoja pyhää\nvettä vainajan päälle. Rikhardin piti nyt osoittaa isälleen tätä\nkunnioitusta. Hän vapisi hiukan, vaikkapa tuon tehtävän suorittaminen\nei tuntunutkaan hänestä kammottavalta, koska hän siten sai tilaisuuden\nvielä kerran nähdä isänsä kasvot. Hän ratsasti siis tuomiokirkolle.\nSiihen aikaan tämä oli vallan toisen näköinen kuin nyt. Muurit\nolivat hyvin paksut, ikkunat pienet ja melkein kätketyt raskaihin,\ntaidokkaasti laadittuihin holvikaarroksiin. Pilarit sisässä olivat\nmatalat ja kömpelötekoiset. Siellä oli tavallisesti niin hämärä, että\nkaarevata kattoa tuskin erotti.\n\nMutta nyt virtaili tulvana valoa jok'ikisestä ikkunasta. Paitsi\nkahta, alttarin molemmin puolin aina palavaa käsivarrenpaksuista\nvahakynttilää, oli tällä kertaa kuorissakin kaksikerroksinen\nkynttilärivi. Tämä oli järjestettynä nelikulmaan ja valoi kirkasta,\nhiljaista loistettaan koko huoneustoon ja etenkin alttarin kulta- ja\nhopeakoristuksiin.\n\nKynttiläin takana oli polvillaan rivi munkkeja mustissa kaapuissaan,\npäät kumartuneina ristissä olevain kätten yli. He lauloivat virsiä\nsuloisin, juhlallisin sävelin. Tämän pyhitetyn piirin sisäpuolella oli\nruumispaarit ja niillä herttuan ojennettu ruumis.\n\nRikhardin valtasi vapisuttava kunnioitus. Hän olisi mielellään\nseisattunut, mutta oli pakotettu menemään eteenpäin. Pistäen kätensä\npyhävesiastiaan ja tehden otsallaan ristinmerkin, astui hän verkalleen\nesiin. Jälellä olevat tipat pirskoitti hän elottoman vartalon päälle\nja seisoi sitte alallaan. Tuntui kuin paino olisi levännyt hänen\nsydämmellään, estäen hengittämästä ja liikkumasta.\n\nSiinä makasi Wilhelm Pitkämiekka kuni hyvä ja uskollinen kristitty\nsoturi ainakin. Hän oli puettuna kiiltäviin sotatamineihinsa: miekka\nsivulla, kilpi käsivarrella ja ristinkuva rinnan yli ristiinasetetuissa\nkäsissä. Herttuallinen kärpännahoilla sisustettu purppurasamettivaippa\noli vedettynä olkapäiden ympärille ja kypärin asemesta oli hänellä\nkruunu päässään. Tämän kallisarvoisen juhlapuvun vastakohtana oli,\nalaskäännettynä rautapaidan kauluksen yli, lieve karkeata jouhipaitaa,\njota herttua oli pitänyt ihokkaansa alla. Kukaan ei ollut tästä tiennyt\nennen kuin vasta sitte, kun hengettömän ruumiin päältä riisuttiin\nveren tahrimat vaatteet. Herttuan kasvoilla oli tyynen, juhlallisen\nrauhallisuuden ilme, ikäänkuin hän olisi vain hiljaa uinunut odottaen\nylösnousemiskehoitusta taas herätäkseen. Ei pienintäkään merkkiä\nulkonaisesta väkivallasta ollut näkyvissä, lukuunottamatta toisella\nohimolla näkyvää syvää purppurapunaista jälkeä. Tämä oli siinä kohti,\nmihin aironlyönti, joka oli vienyt hänet tunnottomaksi, ensiksi oli\nsattunut.\n\n\"Näettekö tätä, prinssi?\" sanoi matalalla, syvänankaralla äänellä\nkreivi Bernard, joka ensiksi katkasi äänettömyyden.\n\nRikhard oli viimeisten tuntien kuluessa kuullut tuskin muuta\nmitään kuin neuvotteluja flaameja vastaan sekä katkeran vainon ja\nkostontuumien ilmauksia. Murhatun isänsä näky yhdessä vainajaa niin\nsuuresti rakastaneen tanskalaisen katseen ja äänen kanssa, kiihoitti\nhänen mieltänsä. Hän kiskaisihe irti äänettömästä kunnioituksen ja\nsurun horroksesta ja huudahti: \"Minä näen sen, ja kalliisti saapi\nkavala petturi tekonsa maksaa!\" Ympärillä olevien jalosukuisten\nhyväksyvien silmäysten yllyttämänä astui hän sen perästä uljaasti\nesiin. Mielessä kierteli semmoinen tunne kuin jos hän olisi joku\nAstrida rouvan laulujen sankareja. Hänen poskensa hohtivat, hänen\nsilmänsä säteilivät ja hän nostaisi päänsä niin korkealle, että\nhiukset valahtivat takaisin otsalta. Laskien kätensä isänsä miekan\nkahvaan, jatkoi hän puhettaan sanoilla, jotka ehkä hänen tietämättään,\njuontuivat jostakin sankarisadusta. \"Niin, Flanderin Arnulf, tiedä,\nettä Normandian herttua Wilhelm ei jää kostamatta! Kautta tämän oiva\nmiekan vannon, että niinpian kuin käsivarressani on kylliksi tarmoa --\"\n\nLoppu jäi sanomatta, sillä samassa muuan käsi laskeusi hänen\nkäsivarrelleen. Munkki, joka tähän saakka oli ollut polvistuneena\nlähellä ruumiin päänalaista, oli noussut ylös, seisoen nyt jyhkeänä ja\nsynkkänä.\n\nKun Rikhard katsahti ylös, tunsi hän Martin, Jumiègesin apotin, isänsä\nparhaimman neuvonantajan kalpeat, totiset kasvot.\n\n\"Normandian Rikhard, mitä sanotkaan?\" lausui hän ankarasti. \"Niin,\nanna vain pääsi painua, eläkä toista moisia sanoja. Tuletko tänne\nhäiritsemään kuolleen rauhaa kostonhuudoillasi? Uskallatko _sinä_\nvaatia ja vannoa sotaa tuon miekan nimessä, jota koskaan ei paljastettu\nmuuhun kuin köyhäin ja sorrettujen asian puolustukseksi? Tahdotko\nreväistä itsesi irti Hänestä, jonka palvelukseen elämäsi on vihitty,\nja ruveta Hänen vihamiehekseen? Tätäkö olet oppinut autuaasti\nedesmenneeltä isältäsi?\"\n\nRikhard ei vastannut, peitti vaan kasvonsa käsillään salatakseen\nkiihkeästi esille pyrkiviä kyyneleitä.\n\n\"Herra apotti, herra apotti, tämä menee liian pitkälle!\" kiljasi\nBernard Tanskalainen. \"Nuori herttuamme ei ole mikään munkki, emmekä me\ntahdo nähdä, että jokainen jaloa ja sotaisata mielenlaatua osoittava\nkipene tukahdutetaan heti leimahtaessaan.\"\n\n\"Harcourtin kreivi\", sanoi apotti Martti. \"Ovatko nämät raa'an pakanan\nsanoja vai kristityn, joka on puhtaaksi pesty siunatussa kastemaljassa\ntuolla? Niin kauan kuin minä saatan sitä estää, et sinä koskaan tule\npimittämään lapsen sielua syntisellä kostonhimollasi. Ole vakuutettu,\nettet kuolleen herrasi läheisyydessä ole saapa häväistä Hänen\ntemppeliänsä, joka ei tullut tuomitsemaan vaan anteeksi antamaan,\nrikoksella, jota herttua eläissään sisimmästään inhosi. Tiedän vallan\nhyvästi, että te, Normandian herrat, mielihyvällä vuodattaisitte\nviimeisen veripisaranne, jos sillä voisitte palauttaa kalliin\nherttuamme henkiin tahi suojata hänen isätöntä lastansa. Mutta jos\nlienette rakastaneet isää, niin täyttäkää hänen käskynsä -- luopukaa\nsyntisestä vihan ja koston hengestänne. Jos rakastatte lasta, oo, elkää\nsitte koettako vahingoittaa hänen sieluaan enemmän ja synkemmin kuin\nhänen katkerin vihamiehensä, olkoonpa hän vaikka Arnulf itse, on voinut\ntehdä.\"\n\nVapaaherrat jäivät mykiksi, mitä lienevätkin ajatelleet, ja Martti\napotti kääntyi Rikhardin puoleen. Tällä kyyneleet yhä vielä\npisarehtivat sormien lomitse, sillä isänsä viimeiset sanat muistuivat\nhänelle yhä selvemmin mieleen. Apotti pani kätensä hänen päälaelleen\npuhellen nyt lempeästi.\n\n\"Nämä kyynelet tulevat nöyrästä ja katuvaisesta sydämmestä, toivon\",\nsanoi hän. \"Olen halukas uskomaan, että tuskin tiesit, mitä sanoit.\"\n\n\"Anteeksi!\" sanoi sanoi Rikhard niin selvästi kuin taisi.\n\n\"Katsoppa tuota\", virkkoi pappi, osoittaen suurta ristiä alttarin\ntakana, \"sinä kai tunnet tuon pyhän ristin merkityksen?\"\n\nRikhard nyökäytti päätään kunnioittavasti myöntäen.\n\n\"Se puhuu anteeksiannosta ja sovituksesta\", jatkoi apotti. \"Ja\ntiedätkö, ken antoi tämän anteeksiannon? Poika antoi anteeksi\nmurhamiehilleen, Isä niille, jotka surmasivat hänen poikansa. Ja sinäkö\nsitte kostoa pyytäisit?\"\n\n\"Mutta oi\", sanoi Rikhard, katsahtaen ylös. \"Saapiko sitte tuo julma,\nkavala murhamies rankaisematta ylvästellä rikoksellaan, sill'aikaa kuin\ntuossa lepää --.\" Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.\n\n\"Kosto on varmaan kohtaava rikollista\", sanoi Martti. \"Jumalan kosto,\nja sillä hetkellä kun Hän hyväksi katsoo. Mutta sinun ei tule kostoa\netsiä ja rukoilla. Ei, Rikhard, vaan juuri sinulla on edellä kaikkia\nmuita ihmisiä suurimpana velvollisuutena osoittaa kristillistä\nrakkautta ja laupeutta Flanderin Arnulfille. Niin, kun Herran käsi\nmilloin on sattunut häneen ja nöyristänyt hänet maahan asti, tulee\nsinun, joka olet saanut enimmän vääryyttä kärsiä hänen puoleltaan,\nojentaa auttava käsi ja vastaanottaa hänet anteeksiannolla ja rauhalla.\nJos haluat tehdä jonkun lupauksen autuaan isäsi miekalla ja vapahtajasi\npyhässä nimessä, niin olkoon lupauksesi siinä tapauksessa kristillinen.\"\n\nRikhard itki liian katkerasti voidakseen puhua, ja kreivi Bernard\ntarttui hänen käteensä ja talutti hänet ulos kirkosta.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nHerttua Vilhelm Pitkämiekka haudattiin seuraavana aamuna suurella\njuhlallisuudella ja komeudella. Monta rukousta ja virttä kohotettiin\nhänen haudallaan.\n\nVajonneena raskaasen, unentapaiseen ihmettelyn ja surun horrokseen\noli Rikhard seisonut tahi ollut polvistuneena lähimpänä ruumista. Kun\nhautaus oli ohitse, vietiin hänet takaisin palatsiin. Siellä riisuttiin\nhänen pitkä, raskas surupukunsa ja hän puettiin tulipunaiseen\ntunikkaan. Näin puettuna, hiukset huolellisesti järjestettyinä tuli\nhän taas saliin. Suuri joukko vasalleja oli täällä kokoontuneina,\ntoiset sotatamineissa, toiset pitkiin, nahkareunusteisiin pukimiin\npuettuina. He olivat kaikki olleet hänen isänsä hautajaisissa. Herra\nEerikki de Centevillen huomautuksesta otti Rikhard lakkinsa päästään ja\nkumarsi syvään vastaukseksi niihin kunnioituksen osoituksiin, joilla\nvieraat tervehtivät hänen tuloaan. Sen perästä meni hän hitaasti salin\npoikki ja astui oven luona olevia portaita alas vasallien järjestyessä\njuhlasaatoksi säädyn ja arvon mukaan. Ensimmäisenä kulki Bretagnen\nherttua ja sitte muut aina köyhimpään ritariin saakka.\n\nNäin etenivät he verkkaisessa ja juhlallisessa marssijärjestyksessä,\nkunnes saapuivat tuomiokirkolle. Papisto oli jo siellä, asettuneena\nriveihin kuorin molemmille puolille. Piispat seisoivat alttarin\nympärillä hiipoissaan ja kallisarvoisissa juhlapuvuissaan. Kun pikku\nherttua astui sisään, korottivat kaikki kuorissa \"_Te Deum laudamus_\"\ntäysiäänisenä, helähtelevänä kuorolauluna, joka kajahteli mustissa\nkattokaarroksissa. Laulun aikana astui Rikhard ylös kuoriin, suuren,\nraskaan, loistokkaasti valmistetun tuolin luo, mikä seisoi ylhäällä\nkaksiaskelmaisella korotteella, heti alttarirappujen alapuolella.\nSiihen pysähtyi hän, Harcourtin Bernard ja Eerikki de Centeville\nmolemmilla sivuillaan sekä muut vasallinsa asetettuina sopivaan\njärjestykseen kuorissa.\n\nKun tuo kaunis laulu oli lopussa, alkoi ehtoollismessu. Uhraamisajan\ntultua antoi jokainen ritari kultaa ja hopeaa. Viimeksi astui Rainulf\nde Ferrières alttarin kehyställe, kantaen vaatealustalla leveätä,\nkultaista rengasta -- se oli herttuallinen kruunu. Aivan hänen\nkintereillään seurasi eräs toinen vapaaherra. Hän kantoi pitkää,\nraskasta miekkaa, jonka kahva oli ristinmuotoinen. Rouenin arkkipiispa\notti vastaan sekä kruunun että miekan ja asetti ne alttarille. Sen\nperästä jatkettiin jumalanpalvelusta. Siihen aikaan toimitettiin\nripille laskenta jo pienokaisina ollessa. Rikhardin oli välittömästi\nkasteen perästä päästänyt ripille isäkumminsa Rouenin arkkipiispa.\nJuhlallisella kunnioituksella taivutti hän nyt polvensa ja vastaanotti\nrippi-isänsä kädestä sakramentin, niinpian kun koko papisto oli\nnauttinut ehtoollista.\n\nKun ehtoollisen jako oli loppunut, johtivat kreivi Bernard ja herra\nEerikki Rikhardin alttarin askelmalle. Laskien toisen kätensä hänen\nristissä oleville käsilleen, kysyi arkkipiispa Rikhardilta Jumalan ja\nNormandian kansan nimessä, tahtoiko hän tulla hyväksi ja uskolliseksi\nhallitusmieheksi, suojella heitä vihollisiltansa, ylläpitää totuutta ja\noikeutta, rangaista väkivaltaisuutta ja vääryyttä sekä suojella kirkkoa?\n\n\"Tahdon\", vastasi Rikhard hennolla, vavahtelevalla äänellä, \"niin totta\nkuin Jumala minua auttakoon!\" Sitte taivutti hän polvensa ja suuteli\nniitä pyhiä evankeliumeja, joita arkkipiispa hänelle kurotti.\n\nSe oli juhlallinen ja vastuullinen vala, ja hän vapisi ajatellessaan,\nettä oli sen tehnyt. Oltuaan vielä hetkisen polvistuneena, pani hän\nmolemmat kätensä kasvoilleen ja kuiskasi: \"Jumala, Isäni, auta mua\npitämään valani!\"\n\nArkkipiispa odotti, kunnes hän oli noussut ylös, käänsi sitte hänet\nkansaan päin, sanoen: \"Rikhard, Jumalan armosta puen minä päällesi\nNormandian herttuallisen vaipan!\"\n\nKaksi piispoista ripusti sitte hänen hartioilleen\nkärpännahkareunusteisen purppurasamettivaipan. Mutta aikamiehelle tehty\nkun oli, riippui se raskaana lapsiparan olkapäillä ja lepäsi syvissä\nlaskoksissa lattialla. Arkkipiispa pani sen jälkeen kultaisen kruunun\nhänen pitkäkiharaiseen päähänsä. Kruunu oli kumminkin niin väljä, että\nherra Eerikin täytyi panna kätensä väliin, pysyttääkseen sitä kyllin\nylhäällä. Viho viimeiseksi tuotiin pitkä, suora, kaksiteräinen miekka,\njoka pantiin hänen käteensä juhlallisella kehoituksella käyttämään\nsitä aina oikeuden voimassa pitämiseksi. Oikeastaan se olisi ollut\nvyötettävä vyötäisille, niin että se olisi riippunut sivulla. Mutta tuo\nsuuri kalpa oli niin paljo pikku herttuata pitempi, että hänen täytyi\nkurottaa kättänsä ylettyäkseen edes sen kahvaan.\n\nTämän jälkeen piti hänen palata valtaistuimelle takaisin, mikä ei\nkäynyt vaikeuksitta, sillä niin sälytetty hän oli. Mutta Osmond\nkantoi hänen vaippansa laahosta, herra Eerikki piteli kruunua hänen\npäässään ja itse piti hän tukevasti miekkaa, vaikka Harcourtin kreivi\ntarjoutui kantamaan sitä hänen puolestaan. Rikhard nostettiin nyt ylös\nvaltaistuimelleen, ja sitte seurasi uskollisuuden lupaukset. Allan,\nBretagnen herttua, oli ensimmäinen, joka taivutti polvensa hänen\nedessään. Käsi nuoren isäntänsä kädessä vannoi hän olevansa hänen\nmiehensä, tottelevansa häntä ja täyttävänsä läänitysvelvollisuutensa\nBretagnen herttuakunnan edestä. Sitä vastoin Rikhard vannoi olevansa\nhänen hyvä herransa ja suojelevansa häntä kaikilta vihollisilta. Sitte\nseurasi Bernard Tanskalainen ja monta muuta. Kaikki toistivat saman\nuskollisuudenvalan, sill'aikaa kun heidän isoja, karkeita käsiään\nympäröi lapsen pienet pehmoiset sormet. Moni ystävällinen ja lemmekäs\nsilmä kiintyi osanotolla orpopoikaan. Moni tyly ääni vavahti valaa\ntehdessä liikutuksen murtamana. Moni urhoollinen, sotaisa sydän tunsi\nsurun ja kaipauksen angervoa murhatun isän vuoksi. Rajuimpiakin\nmyrskyjä pohjoisilla merillä kestäneiden miesten ahavoittuneita\nposkia pitkin vierivät nyt viljavat kyynelet, kun he kumartuivat tuon\nisättömän pojan eteen, jota he rakastivat sekä hänen uljaan isoisänsä\nettä urhoollisen ja hurskaan isänsä vuoksi. Oli harva normanni, jonka\nsydän ei olisi hehkunut melkein isällistä rakkautta koskettaessaan\nnuoren herttuansa pikku kätösiä.\n\nUskollisuudenlupaus-menot kestivät kauan, ja niin toimitukseen\nkiintynyt ja liikutettu kuin Rikhard alussa olikin, alkoi häntä\nkuitenkin pian kovasti väsyttää. Kruunu ja vaippa olivat raskaat.\nUusia kasvoja seurasi lakkaamatta kuin loppumattomassa unelmassa. Tuo\nalituinen samojen sanojen toisteleminen kävi uuvuttavaksi. Hän tuli\nuniseksi, hän ikävöitsi saada hypätä seisoalleen ja nojautua oikealle\ntahi vasemmalle, taikka virkkoa jotain muuta kuin tuon yksitoikkoisen\nkaavan sanoja. Kerran haukotteli hän oikein juurta jaksain, mutta\nnäki silloin niin tuiman sävyn Bernardin ankarilla kasvoilla, että\nhän täydellisesti valveutui useiksi minuuteiksi. Sitte istui hän\ntaas ihan suorana ja otti seuraavan vasallin vastaan yhtä suurella\nhuomaavaisuudella kuin mitä ensimmäiselle oli osoittanut. Mutta hän\nkatsoi rukoilevasti herra Eerikkiin, aivan kuin kysyäkseen, eikö jo\nkohta olla lopussa. Viimein tuli loitompaa vapaaherrojen keskestä eräs,\njota nähdessään Rikhard hiukan elpyi. Se oli poikanen, vain paria\nvuotta häntä vanhempi, noin kymmenvuotias. Hänellä oli miellyttävät,\ntummanväriset kasvot, musta tukka ja eloisat mustat silmät, jotka\nystävällisyyden ja kunnioituksen välisellä ilmeellä katselivat pikku\nherttuan viehättyneitä kasvoja. Rikhard kuulosti innokkaasti hänen\nnimeään. Hän tunsi itsensä ihan tuon lapsellisen äänen virkistämäksi,\nkun se lausui: \"Minä, Alberic de Montémar, olen läänitysmiehesi ja\nvasallisi linnani ja Montémarin vapaaherrakunnan puolesta Epten\nvarrella.\" Kun Alberic poistui, seurasi Rikhard häntä katseellaan niin\nkauas kuin taisi.\n\nVihdoin loppuivat uskollisuudenlupaukset. Rikhard olisi tahtonut\nmieluimmin juosta porhaltaa koko matkan palatsille päästäkseen\nirtautumaan väsymyksestään, mutta hänen oli taas täytymys kulkea\nverkalleen juhlakulkueen etunenässä. Ja vielä linnan saliin\npäästyäänkään eivät vastukset olleet lopussa, sillä sinne oli laitettu\nupi-uhkea juhla-ateria. Hänen täytyi nyt istua samalla korkealla\ntuolilla, jolla hän muisti isänsä polville kiivenneenä istuneensa\nviime jouluna koko sen ajan, kun vapaaherrat istuivat vieraspöydässä\nvakavasti keskustellen. Rikhardin suurimpana lohdutuksena tällä\nkertaa oli katsella Osmond de Centevilleä ja Alberic de Montémaria,\njotka muiden nuorukaisten kera, jotka eivät olleet vielä saaneet\nritarilyöntiä, palvelivat pöydässä istujia. Viimein väsyi hän niin\nperinpohjin, että vaipui sikeään uneen suuren tuolinsa nurkkaan. Tästä\nheräsi hän säpsähtäen Harcourtin Bernardin karkeasta äänestä, millä\ntämä käski häntä heräämään, sanoakseen jäähyväiset Bretagnen herttualle.\n\n\"Lapsi raukka\", sanoi herttua Allan, kun Rikhard unen pöpperössä kohosi\npystyyn, \"hän on ihan uuvuksissa pitkästä päivätyöstään. Pidä hänestä\nhyvää huolta, kreivi Bernard. Sinä olet hyvä ja uskollinen hoitaja,\nvaikka hieman karkea noin pienelle lapselle. Vai niin, nuori herttuani,\nte punastutte kun teitä sanotaan pikku lapseksi. Pyydän anteeksi, sillä\nhuomaan teissä olevan miehen alun. Ja kuulkaas, Normandian Rikhard,\nminulla tuskin on syytä rakastaa sukuanne. Tuskinpa luullakseni Kaarlo\nYksinkertaisellakaan oli oikeutta tehdä meitä, vapaita bretagnelaisia,\nahnaan pohjoismaalais-merirosvosuvun läänityksenalaiseksi. Herttua\nRolfin ylivallalle ei isäni koskaan antanut uskollisuudenlupaustaan,\nenkä minäkään herttua Vilhelmin pitkälle miekalle. Minä annoin sen\nhänen jalomielisyydelleen ja ylevyydelleen ja nyt annan sen sinun\nvähäväkisyydellesi ja hänen jalolle muistolleen. En epäile, jottei tuo\narka frankki Ludvig, jonka isäsi auttoi jälleen valtaistuimelleen,\nyrittäisi käyttää sinun nuoruuttasi ja kykenemättömyyttäsi hyväkseen.\nJos niin kävisi, muista, että sinulla ei ole luotettavampaa ystävää\nkuin Bretagnen Allan. Jää hyvästi tällä kertaa, nuori herttuani!\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi, jalo herra\", sanoi Rikhard ja ojensi mielellään\nkätensä ystävälliselle vasallille sekä seurasi häntä katseellaan, herra\nEerikin saattaessa herttuata salista.\n\n\"Kauniita sanoja, mutta minä en luota bretagnelaiseen\", mutisi Bernard,\n\"viha on syöpynyt syvälle heihin.\"\n\n\"Hänen pitäisi tietää, mitä tuo ranskalainen kuningas hautoo\nmielessään,\" sanoi Rainulf de Ferrières. \"Hän kasvatettiin yhdessä\nkuninkaan kanssa heidän molempain ollessa maanpakolaisina Ethelstanin\nhovissa Englannissa.\"\n\n\"Niin, ja sekä Ludvig että Allan saavat kiittää herttua Wilhelmiä\nsiitä, etteivät vielä tänäkin päivänä ole maanpakolaisina. Nytpä\nnähdään, kummanko kiitollisuus on suuremman arvoinen, frankinko vai\nbretagnelaisen. Luulen vain, että parasta on luottautua tuohon vanhaan\npohjoismaalaiseen urhoollisuuteen.\"\n\n\"Niinpä lie, mutta mitäpä se pohjoismaalais-urhoollisuuskaan\nilman rahoja saapi aikaan? Kuka tietää, mitä löytyy herttuan\nrahastohuoneessa?\"\n\nSyntyi neuvottelu matalalla äänellä ja ensimmäinen, mitä Rikhard tämän\nperästä saattoi selvästi käsittää, oli että eräs ritari piti ylhäällä\nhopeavitjoja ja avainta sanoen ne löydetyn herttuan povelta. Hän oli\ntallettanut ne, otaksuen niiden johtavan johonkin tärkeään paikkaan.\n\n\"Ah niin\", sanoi Rikhard vilkkaasti, \"minäpä tiedän sen. Hän sanoi sen\nolevan kalleimman aarteensa avaimen.\"\n\nNormannilaiset kuuntelivat tätä suurella mieltymyksellä, ja päätettiin,\nettä muutamat luotettavimmista herroista, niinkuin Rouenin arkkipiispa,\nJumiègesin apotti Martti ja Harcourtin kreivi, lähtisivät heti etsimään\ntätä kallisarvoista aarretta. Rikhard seurasi heitä ahtaita, jyrkkiä\nkiviportaita myöten tuohon suureen, hämärään huoneesen, jossa hänen\nisällänsä oli ollut tapana nukkua. Vaikka ruhtinaan makuukammari,\noli siellä tuiki vähän huonekaluja. Matala, uutimeton vuode, risti\njalustassaan päänalaisen vieressä, yksinkertainen pöytä, muutamia\ntuoleja ja kaksi isoa arkkua olivat kaikki mitä siellä löytyi.\nHarcourt koetti nostaa toisen arkun kantta. Se ei ollut lukittu;\nhavaittiin sen olevan täynnä käytettyjä pitovaatteita. Hän meni\ntoiselle, joka oli pienempi, taidokkaammasti leikelty ja koristettu\nkauniilla rautakiskoilla. Se oli lukossa, ja kun pantiin avain\nlukkoon, huomattiin sen käyvän, kierrettiin ympäri ja lukko aukesi.\nNormannilaiset jalosukuiset tunkeutuivat kiivaasti katsomaan herttuansa\nsuurinta aarretta.\n\nSiellä oli kaapu tummasta villakankaasta ja yksi pari sandaaleja,\nsemmoisia kuin munkit Jumiègesin luostarissa pitivät.\n\n\"Haa! Tässäkö kaikki? Mitä se olikaan, kun sanoit, lapsi,\" huudahti\nHarcourtin kreivi pikaisesti.\n\n\"Hän sanoi minulle sen olevan suurimman aarteensa\", toisti Rikhard.\n\n\"Ja niin se olikin!\" lausui apotti Martti. Ja sitte kertoi tuo kelpo\napotti heille kertomuksen, jonka jotkut heistä jo osaksi tunsivat.\nNoin vuotta viisi tahi kuusi takaperin oli herttua Wilhelm metsästänyt\nJumiègesin lähimetsässä. Silloin oli hän äkkiä tullut tuon vanhan\nluostarin luo, jonka merikuningas Haakon kolme- tai neljäkymmentä\nvuotta sitte oli hävittänyt raunioiksi. Kaksi ijäkästä munkkia\nalkuperäisestä veljeskunnasta eleli vielä siellä ja tulivat nyt esiin\ntervehtiäkseen herttuata ja tarjotakseen hänelle vierasvaraisuuttaan.\n\n\"Niinpä niin\", sanoi Bernard, \"ja minä muistan vielä hyvästi heidän\nleipänsä. Kysäsimme, oliko se petäjän kuoresta leivottua, kuten\nheimolaistemme Norjassa.\"\n\nWilhelm, ollen raju ja ajattelematon nuorempana ollessaan, kääntyi\ninholla tästä viheliäisestä ruuasta, heitti muutamia kultarahoja\nvanhoille munkeille ja nelistätti edemmäksi jatkaakseen metsästystään.\nTämän kestäessä jäi hän sattumalta yksikseen ja yhdytti metsäsijan,\njoka heitti hänet maahan hevosen selästä, tallasi ja jätti hänet\ntaintuneena ja pahasti vahingoittuneena makaamaan tanterelle. Tässä\ntilassa löysivät hänet seuralaisensa ja kantoivat takaisin raunioille,\nne kun olivat läheisin turvapaikka. Molemmat munkkivanhukset\nvastaanottivat hänet halpaan asuntoonsa ilomielellä. Heti kun herttua\ntaas tuli tuntoihinsa, pyysi hän hartaasti anteeksi ylpeyttään ja\nsitä ylenkatsetta, mitä oli osoittanut köyhyydelle ja kärsivälliselle\nitsensäkieltäymykselle, joita hänen olisi pitänyt kunnioittaa.\n\nWilhelm oli aina ollut mies, joka valitsi hyvän ja hylkäsi pahan. Mutta\ntämä onneton sattuma ja sitä seuraava pitkällinen sairaus teki hänestä\nvielä syvämietteisemmän ja vakavamman. Suurimpana päämääränään oli\nhänellä valmistautua kuolemaa ja ijankaikkisuutta varten; maallisia\nasioitaan, sotiaan ja ruhtinaallista komeuttaan mietti hän vähemmän.\nHän rakennutti uudestaan tuon vanhan luostarin, antoi sille runsaasti\nlahjoja ja lähetti noutamaan Martin Ranskasta sen apotiksi. Parhaimpana\nilonaan oli hänellä rukoilla siellä, keskustella apotin kanssa ja\nkuulla hänen lukevan raamattua. Hän katsoi ajalliset asiansa sekä\narvolleen kuuluvan komeuden ja ulkopuolisen loiston niin suureksi\nkiusaukseksi, että hän kerran oli tullut apotin luokse hartaasti\npyytäen saada jättää ne syrjään ja tulla veljeskunnan jäseneksi. Mutta\nMartti oli kieltäytynyt vastaanottamasta hänen munkkilupaustaan.\nSanoi, ettei hänellä ollut oikeutta laiminlyödä tahi luopua niistä\nvelvollisuuksista, jotka kuuluivat sille paikalle, johon Jumala oli\nhänet asettanut. Olisi synti jättää asema, jota oli pantu suojelemaan.\nHänelle viitoitettu tie palvella Jumalaa oli siinä, että käyttäisi\noikeutta kansansa keskuudessa sekä valtaansa hyvän suojelemiseen ja\nylläpitämiseen. Vasta sitte, kun olisi toimittanut määrätyt tehtävänsä\nja poikansa olisi kylliksi vanha täyttääkseen hänen paikkansa\nhallitusmiehenä, saisi hän luopua ulkonaisista velvollisuuksistaan,\njättää maailman pauhaavat taistelut ja etsiä turvapaikkaa luostarissa.\nTämän rauhaisan pakopaikan toivossa oli Wilhelmillä ollut ilonsa\nsäilyttää aarteenaan tuota karkeata, halvannäköistä vaatetusta.\nSitä toivoi hän kerran saavansa pitää rauhassa ja pyhitetyssä\nyksinäisyydessä.\n\n\"Ja, oi! mun jalo herttuani!\" huudahti Martti apotti hyrskähtäen\nitkemään lopettaessaan kertomuksensa. \"Herra on ollut sangen armollinen\nsinua kohtaan! Hän on ottanut sinut kotiinsa lepoon paljoa ennen kuin\nuskalsit toivoakaan.\"\n\nVerkalleen ja hiljaisten, juhlallisten tunteiden valtaamina poistuivat\nnormannilaiset herrat huoneesta. Rikhard, jonka he näyttivät milt'ei\nunhottaneen, meni portaille etsiäkseen tietä siihen huoneesen, jossa\nhän oli edellisen yön viettänyt. Ei ollut hän monta askelta ottanut,\nkun kuuli Osmondin äänen lausuvan: \"tulkaa tänne, hyvä prinssi\". Hän\nkatsahti sinne päin, näki valkoisen myssyn eräässä aukiolevassa ovessa\nvähän matkan päässä ylempänä, syöksyi yhdellä harppauksella sinne ja\nlensi Astrida rouvan avattuun syliin.\n\nKuinka iloinen hän olikaan saadessaan nyt istua hänen polvillaan ja\npainaa uupuneen päänsä hänen rintaansa vasten puhjetessaan raukealla ja\nunisella äänellä puhumaan: \"Voi, rouva Astrida! Minä olen hyvin, hyvin\nväsynyt Normandian herttuana olemiseen!\"\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nNormandian Rikhard oli hyvin utelias saamaan enempi tietoja tuosta\npikku pojasta, jonka oli nähnyt vapaaherrainsa joukossa.\n\n\"Ah, Montémarin nuori vapaaherra\", sanoi herra Eerikki. \"Tunsin\nhyvästi hänen isänsä, hän oli urhokas mies, vaikk'ei vereltään\npohjoismaalainen. Hän oli pantu rajain vartijaksi Epten varrelle ja\nsurmattiin isänne sivulla eräässä maahankarkauksessa, jonka Contenin\nkreivi teki samaan aikaan kun te synnyitte, prinssi Rikhard.\"\n\n\"Mutta missä hän asuu? Enkö mä saa häntä enää nähdä?\"\n\n\"Montémarin linna on Epten rannalla, alueella, jota ranskalaiset\nvääryydellä vaativat omakseen, vaikka se kuuluu Normandiaan. Hän elää\nsiellä äitineen, ja ellei hän ole vielä lähtenyt kotimatkalleen, saatte\nheti häntä tavata. Osmond, mene sinä ottamaan selkoa nuoren Montémarin\nasunnosta. Sano, että herttua haluaa nähdä häntä.\"\n\nRikhardilla ei ollut koskaan ollut samanikäistä leikkitoveria. Hänen\nintonsa saada tavata Alberic de Montémaria oli siis suuri. Hän seisoi\nkoko ajan ikkunassa ja näki viimein Osmondin tulevan linnan pihaan\nsivullaan noin kymmen vuotias poika. Heidän perässään kulki vanha,\nharmaahapsinen hovimestari, koristettuna kultavitjoilla, joiden tuli\nosoittaa hänen olevan seneschallin eli voudin jossain linnassa.\n\nRikhard riensi ovelle häntä vastaan ja ojensi innokkaasti kätensä.\nAlberic paljasti mustat, kiiltävät hiuksensa, kumarsi syvään ja\nmiellyttävästi. Mutta sitte jäi hän paikalleen, aivan kuin ei olisi\noikein tietänyt, mitä nyt oli tehtävä. Tästä ujostui Rikhardkin, ja nuo\nkaksi poikaista seisoivat katsellen toisiaan saamattomina. Helposti\nhuomasi heidän olevan eri rotua, niin erilaiset olivat nuoren herttuan\nsiniset silmät, kullankeltainen tukka ja vaalakat kasvot verrattuina\nranskalaisen vasallinsa mustiin, tulisiin silmiin ja öljypuunruskeihin\nposkiin. Vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi, oli hän tuskin\nRikhardia pitempi, eikä hänen solea, notkea ja nuortea vartalonsa\nedellyttänyt vastaisen varalta yhtä paljon voimaa kuin Rikhardin\npyörevät jäsenet ja leveä rinta. Ne sitä vastoin näyttivät jo nyt\nennustavan hänelle yhtä voimakasta vartaloa kuin oli isoisällään Jaarli\nRolfilla, joka oli saanut liikanimen Gånge-Rolf, (Kävelijä-Rolf), koska\nmikään hevonen ei voinut häntä kantaa.\n\nMuutamia minuutteja seisoivat pikku herttua ja nuori vapaaherra\nkatsellen toisiaan sanaakaan virkkamatta. Asia ei parannut siitäkään,\nettä herra Eerikki lausui: \"No hyvä prinssi, tässä hän nyt on. Eikö\nteillä olekaan sen enempää haastamista?\"\n\n\"Lapset kainostelevat\", sanoi rouva Astrida nähdessään, miten molemmat\npunastuivat. \"Onko rouva äitinne tervennä, nuori herraseni?\"\n\nAlberic punastui yhä enemmän, kumarsi tuolle vanhalle\npohjoismaalaiselle rouvalle sekä vastasi pikaisesti ja matalalla\näänellä ranskaksi: \"Min' en osaa puhua pohjoismaalaisten kieltä.\"\n\nRikhard, iloisena kun sai jotain sanottavaa hänkin, käänsi Astrida\nrouvan sanat. Heti vastasi Alberic auliisti ja kohteliaasti, että\nhänen äitinsä voi hyvin, ja hän kiitti jaloa Dame de Centevilleä\n-- ranskalainen arvonimi, joka helähti uudelta ja oudolta Astrida\nrouvan korvissa. Sitte oli taas entinen pula edessä, kunnes rouva\nAstrida virkkoi: \"Viekää hänet mukananne ulkosalle, prinssi Rikhard,\nja näytelkää hälle hevosia tallissa tai koiria tahi mitä hyvänsä\nlöytänettekin.\"\n\nRikhard ei ollut hidas tottelemaan, ja he menivät linnan pihaan Rolfin\ntornin viereen. Raikkaassa ilmassa karkosi kainous tipotiehensä.\nRikhard näytti omaa pikku hevostaan ja Alberic kysyi, osasiko hän\nhypätä satulaan asettamatta jalkaa jalustimeen. Ei, Rikhard ei osannut\ntuota temppua, eikä Osmondkaan ollut nähnyt sitä tehtävän, sillä\nranskalaisen ritariston urheilut ja näppäryydet olivat vielä miltei\naivan outoja Normandiassa.\n\n\"Osaatkos sinä?\" kysyi Rikhard, \"ja etkö tahtoisi näyttää meillekin?\"\n\n\"Omalla hevosellani minä kyllä sen osaan\", sanoi Alberic, \"sillä\nBertrand ei salli minun nousta muulla lailla ratsaille. Mutta\nkoetanmahan teidänkin hevosella, jos niin haluatte, hyvä prinssi.\"\n\nRikhardin pony talutettiin pihalle. Alberic tarttui toisella kädellään\nsen harjaan ja oli yhdellä hyppäyksellä selässä. Osmondilta ja\nRikhardilta pääsi kummaltakin äänekäs ihmettelyn huudahdus.\n\n\"Mitä joutavia, tämähän nyt ei ole mitään\", sanoi Alberic kainosti.\n\"Bertrand sanoo, jotta tämä ei ole niin mitään. Hän, vielä nuori\nja notkea ollessaan, hyppäsi satulaan tällä lailla aivan täysissä\nsotatamineissa. Minun pitäisi toki suorittaa hyppy paljoa paremmasti.\"\n\nRikhard pyysi saada oppia hänkin konstin ja Alberic toisti hyppäyksen.\nSitte piti Rikhardin yrittää, mutta hevosen kärsivällisyys näytti\nloppuneen. Alberic sanoi opetelleensa isolla puuhevolla ja\nharjoitelleensa suurella susikoiralla. Senpä vuoksi Rikhardkin\njätti opettelun toiseen kertaan. Kuleskeltuaan vielä hetkisen\npihassa, kiipesivät he sitte kieruportaita tornin ylimmäiselle\nharjalle. Sieltä näkivät he huoneenkattoja Rouenista jalkainsa alla\nja Seinevirran, kuinka se toisella haaralla kimalteli ja leveni\nmerta kohti kulkiessaan, ja toisella taholla taas kapeni siniseksi\nnauhaksi luikerrellessaan kautta Normandian vehreiden tasankojen.\nHe nakkelivat alas piikiviä ja saviruukin muruja, saadakseen kuulla\nniiden maahan putoavan, koettelivat kumpiko uskalsi olla reunimaisna\nrintavarustuksella ilman että päätä olisi pyörryttänyt. Rikhard oli\nvallan mielihyvissaän huomatessaan uskaltavansa mennä reunemmalle.\nHän alkoi kertoella Astrida rouvan tarinoita Norjan äkkisyvänteistä\nja jyrkistä tuntureista, joilla tämän, nuorena tyttönä ollessaan, oli\nollut tapana kapuilla joka paikassa kaiten karjaa pitkinä, valoisina\nkesäpäivinä. Kun pojat sitte tulivat saliin päivälliselle, olivat he\nniin tuttavallisia kuin olisivat tunteneet toisensa ilmasen ikänsä.\nPäivällinen oli laitettu komeimman mukaan, ja Rikhardin täytyi kuten\nennenkin istua suuressa nojatuolissa. Toisella sivullaan oli vanha\nHarcourtin kreivi, toisella hänen lohdutuksekseen Astrida rouva.\n\nPäivällisen jälkeen nousi Alberic de Montémar sanoakseen jäähyväisensä,\nhänen kun piti vielä tänä iltana ratsastaa puolimatkaan kotiinsa.\n\nKreivi Bernard, joka koko syöntiajan oli silmäillyt häntä tarkkaavasti\ntuuheiden kulmakarvojensa alta, kääntyi tässä tuokiossa Rikhardiin,\njota hän muutoin tuskin milloinkaan puhutteli. \"Kuuletteko,\nhyvä prinssi, mitä sanoisitte, jos saisitte nuoren vapaaherran\ntoveriksenne?\" sanoi hän.\n\n\"Jottako hän jäisikin meille?\" huudahti Rikhard innokkaasti. \"Voi\nkiitos, herra kreivi -- saapiko hän ...?\"\n\n\"Te olette herra täällä.\"\n\n\"Alberic, kuule!\" huusi Rikhard, ponnahtaen alas korealta tuoliltaan\nkiiruhtaakseen hänen luokseen. \"Etkö tahdo jäädä luokseni ja tulla\nveljekseni ja toverikseni?\"\n\nAlberic katseli alas kahden vaiheilla.\n\n\"Voi, sano jotta tahdot! Saat hevosia, koiria ja ajohaukkoja ja minä\npidän sinusta miltei yhtä paljon -- kuin Osmondista. Oi jää luokseni,\nhyvä Alberic?\"\n\n\"Minun täytyy totella teitä, prinssini\", sanoi Alberic, \"mutta --\"\n\n\"No, nuori ranskalainen, ann' tulla\", sanoi Bernard. \"Ei mitään muttia,\npuhu suoraan suusi puhtaaksi kuni normanni, jos sinussa on miestä niin\ntekemään.\"\n\nTämä karkea puhuttelu näytti antavan nuorelle vapaaherralle\nmielenmalttinsa. Hän katsoi ujostelemattomin ja avonaisin katsein tuon\nvanhan tanskalaisen tuimiin kasvoihin sanoessaan: \"Haluaisin mieluummin\ntäältä lähteä kuin tänne jäädä.\"\n\n\"Haa! ettekö tahdo palvella ruhtinastanne?\"\n\n\"Tahdon palvella häntä kaikesta sydämmestäni, mutta tänne en jäisi\nvallan mielelläni. Montémarin linna on minulle rakkaampi, eikä\näidillänikään ole muuta kuin minut.\"\n\n\"Hyvästi ja oikein vastattu, herra ranskalainen\", sanoi vanha kreivi,\nlaskien ison kämmenensä Albericin päälaelle paljoa suosiollisemman\nnäköisenä kuin hänen kasvojensa jäykistä piirteistä saattoi odottaa.\nSitte kääntyi hän Bertrandin, Albericin voudin puoleen, sanoen: \"Vie\nHarcourtin kreivin terveiset jalolle Dame de Montémarille ja sano\nhänelle, että pojallaan on avomielinen ja ritarillinen mieli. Sano\nmyöskin, että jos hän tahtoo kasvatuttaa hänet yhdessä herttuan kanssa,\nhänen toverinaan ja asekumppalinaan, niin on hän sydämmellisesti\ntervetullut tänne.\"\n\n\"Siispä, Alberic, tulet ehkä kuitenkin takaisin?\" sanoi Rikhard.\n\n\"Täytyy tehdä sikäli kuin äiti tahtoo\", vastasi Alberic hiljaa,\nja tavanmukaisten kohteliaisuuden osoitusten perästä lähti hän\nhovimestarineen matkalle.\n\nNeljä viisi kertaa päivässä tiedusteli sitte Rikhard Osmondilta\nja Astrida rouvalta, luulivatko he Albericin tulevan takaisin.\nKuullessaan kaikkien arvelevan, että rouva de Montémar tekisi hyvin\nymmärtämättömästi, jos hylkäisi näin hyvän tarjouksen, tuli hän vallan\nhyvilleen. Rouva Astrida yksin ei ottanut oikein uskoakseen, että\nAlbericin äiti voisi luopua pojastaan. Mutta Montémarin vapaaherraa ei\nvain näkynyt, ja pikku herttuan toiveet alkoivat pimetä. Vaan silloinpa\neräänä iltana, palatessaan ratsastukselta herra Eerikin ja Osmondin\nkanssa, hän huomasi neljä ratsastajaa lähestyvän heitä, etunenässä\npieni poika.\n\n\"Se on Alberic itse, siitä olen varma\", huudahti Rikhard riemukkaasti.\nJa niin olikin. Sill'aikaa kuin vouti lausui linnan rouvan tervehdykset\nherra Eerikille, ratsasti Rikhard tervetullutta vierastaan tervehtimään.\n\n\"Hei, minä olen niin hyvilläni, kun äitisi laski sinut tulemaan!\"\n\n\"Hän sanoi, ettei oikein kykenisi kasvattamaan nuorta sotilasta, jonka\ntulee rajoja suojella\", vastasi Alberic.\n\n\"Olitko kovasti ikävissäsi, kun piti lähteä?\"\n\n\"Pian siitä päästänee, ja Bertrand tulee tänne joka kolmas kuukausi\nnoutamaan minua äitiä tervehtimään -- jos sallitte, hyvä prinssi.\"\n\nRikhard oli kerrassaan ihastunut ja luuli, ettei hän koskaan voisi\ntehdä kylliksi, saadakseen Rouenin hauskaksi uudelle toverilleen.\nEnsimmäisten päiväin perästä tuli tämä iloisemmaksi, kaipasi äitiään\nvähemmän ja oppi pian puhumaan ranskan ja normandian välistä kieltä\nAstrida rouvalle ja herra Eerikille. Hänestä sai Rikhard hyvin hauskan\nja arvokkaan toverin ja ystävän. Eräässä suhteessa oli Alberic parempi\nleikkikumppali kuin Osmond de Centeville. Osmond näet, täysikasvuinen\nkun oli, leikki lapsen huviksi eikä omakseen ja antoi usein Rikhardille\nkaikki edut, niin että tämä oli kehittymässä kovin vallanhimoiseksi.\nTästä ei Alberic pitänyt; jos vain, kuten hän sanoi, aina pitäisi olla\nruhtinas ja vasalli, silloin hän ei välitä koko leikistä. Ja niinpä\nheittäysi hän toisinaan niin haluttomaksi, että Rikhard aivan närkästyi.\n\n\"Sille min' en voi mitään\", sanoi Alberic. \"Jos teidän aina tulee\nvoittaa ja pitää kaikki edut omalla puolellanne, niin siitä ei ole\nvähääkään huvia mulle. Minä teen mitä käskette, te kun olette herttua,\nmutta tietenkään siitä ei ole minulle mitään hupia.\"\n\n\"Elä siitä huoli, jos minä olen herttua, leiki vain niinkuin\ntavallisesti leikitäänkin.\"\n\n\"Ka leikitään sitten sillä lailla kuin me leikittiin Bertrandin poikien\nkanssa Montémarissa. Minä olin heidän vapaaherransa, niinkuin te olette\nminun herttuani, mutta äitini sanoi, ettei leikistä tulisi mitään,\njollemme unhottaisi arvonimiä leikkisillä ollessa.\"\n\n\"Tehdään sitten mekin sillä lailla. Alota uudestaan Alberic, ja nyt\nsinä saat etuoikeuden.\"\n\nMilloin leikit eivät olleet kysymyksessä, osoitti Alberic Rikhardille\nhänelle kuuluvan arvon mukaista kohteliaisuutta ja kunnioitusta.\nAlberic nimittäin oli oppinut äidiltään, jalosyntyiseltä\nprovenkaaliselta naiselta sulavampaa ja ritarillisempaa käytöstä kuin\nmitä normannit olivat vielä ennättäneet omistaa. Linnan kappalainen\nMontémarissa oli alkanut opastaa häntä lukemaan ja kirjoittamaan, ja\nhänellä oli paljoa enemmän halua opiskelemiseen kuin Rikhardilla, joka\nei olisi yrittänytkään jatkaa lukujaan isä Luukkaan johdolla, jollei\napotti Martti olisi muistuttanut, että se oli isänsä nimenomainen\ntoivomus. Kaikkein vähimmän Rikhardia kuitenkin miellytti neuvostossa\nistuminen. Harcourtin kreivihän se itse asiassa herttuakuntaa hallitsi,\nvaikka mitään ei voinut tapahtua ilman herttuan suostumusta. Ainakin\nkerta viikossa pidettiin Rolfin tornin suuressa salissa niin kutsuttu\n_parlamentti_ eli \"neuvottelu\", jossa kreivi Bernard, arkkipiispa,\nvapaaherra de Centeville, Jumiègesin apotti sekä muut ritarit, piispat\nja apotit, jotka sattumalta oleskelivat Rouenissa, neuvottelivat\nvaltion asioista. Neuvotteluissa piti pikku herttuan olla aina läsnä,\nistua suorana korkealla tuolillaan ja ainakin kuunnella heidän\nkysymyksiään ja tuumailujaan. Nämä koskivat enimmäkseen linnojen\nkuntoonpanemista ja varustamista, lainanottamista vasalleilta ja\nsensemmoista. Tuumittiin myöskin, mille kannalle tuli asettua hänen\nnaapureinsa, Ranskan kuninkaan Ludvigin, Anjoun kreivin Pulcon ja\nMontreuilin kreivin Herluinin ryhtymien toimenpiteitten suhteen sekä\nmihinkä määrin uskaltaisi luottaa Parisin Hugon ja Bretagnen Allanin\nystävyyden osoitteihin.\n\nKaikki tämä väsytti kovasti Rikhardia, varsinkin kun hän huomasi,\netteivät normannit olleet päättäneet alkaa sotaa Flanderin kehnoa\nkreiviä vastaan. Hän huokaili väsymyksestä, haukotteli kerran toisensa\nperästä ja kääntelihe kärsimättömänä kahapäin tuolillaan. Mutta konsa\ntahansa kreivi Bernard näki hänen tekevän jotain sellaista, sai hän\nsamassa niin ankaran katseen ja viittauksen, että hän lopulta oikein\nkauhistui karkean vanhan tanskalaisen uhkaavaa silmää.\n\nBernard ei koskaan puhunut hänelle ylisteleviä sanoja eikä omannut\nerikoisempaa huomiota hänen puuhilleen. Hän kohteli Rikhardia\njoko jäykällä, vakavalla kunnioituksella, joka hänelle herttuana\nkuului, tahi virkkoi joskus jonkun kovan sanan nuhteeksi hänen\nmalttamattomuudestaan tahi jostain muusta lapsellisuudesta. Ja kun\nRikhard oli oppinut saamaan koko Centevillen perheen puolelta osakseen\nmielistelyä ja hemmoittelua, tuntui kreivi Bernardin kohtelu sitäkin\nkarvaammalta. Hän pelkäsi ja kammoi vanhaa kreiviä ja sanoi useamman\nkerran Alberic de Montémarille, että niinpian kun hän on täyttänyt\nneljätoista vuotta, jolloin hänet julistetaan täysi-ikäiseksi, laittaa\nhän heti kreivi Bernardin kotiinsa hoitamaan linnaansa. Hän ei tahdo,\nettä kreivi istuu synkkänä ja tylynä linnan salissa jokikinen ilta,\nhäiriten heidän huviaan.\n\nTalvi oli tullut ja Osmondilla oli tapana viedä joka päivä pikku\nherttua ja Alberic läheiselle jääradalle. Normannit näet upeilivat yhä\nvieläkin luistelutaidollaan, vaikka jo ammon aikoja olivat jättäneet\nNorjan jokien ja järvien jäät.\n\nEräänä päivänä, palatessaan jäältä ja ollessaan vielä linnan pihan\nulkopuolella, hämmästyivät he kuullessaan pihalta hevosten polkemista\nja ihmisääniä.\n\n\"Mitä tämä mahtanee merkitä\", sanoi Osmond. \"Siellä lienee varmaankin\nkoko joukkue vasalleja, Bretagnen herttua ehkä?\"\n\n\"Oi\", sanoi Rikhard huolestuneella äänellä, \"meillä on jo ollut yksi\nneuvottelu tällä viikolla. Toivon, ettei enää toista tarvitsisi istua.\"\n\n\"Jotain tärkeätä ja tavatonta on täytynyt tapahtua\", jatkoi Osmond. \"On\nkova onni kun Harcourtin kreivin pitää nyt juuri olla poissa Rouenista.\"\n\nRikhardin mielestä tämä ei ollut miltään kova onni. Samassa tuokiossa\ntuli Alberic, joka oli juossut kappaleen matkaa edellä, takaisin\nhuudahtaen:\n\n\"Ovat frankkeja! Ranskaa ne haastavat eikä normandiaa.\"\n\n\"Hyvä prinssi\", sanoi Osmond, pysähtyen äkkiä. \"Teidän\nsuostumuksellanne emme menekään suoraa päätä heidän joukkoonsa.\nToivoisinpa tietäväni mitä tässä olisi paras tehdä.\"\n\nOsmond hieroi miettien otsaansa, molempain poikain katsoessa häneen\nlevottomasti. Tuossa tuokiossa, ennenkun hän oli vielä ehtinyt tehdä\nmitään päätöstä, tuli normannilainen ratsastaja kahden muukalaisen\nseuraamana portista ulos.\n\n\"Jalo herttuani\", sanoi hän Rikhardille ranskaksi, \"herra Eerikki\nlähetti minut tuomaan teille tietoa, että Ranskan kuningas on tullut\nvastaanottamaan teidän uskollisuudenlupauksenne.\"\n\n\"Kuningas!\" huudahti Osmond.\n\n\"Niin\", jatkoi normanni omalla kielellään, \"Ludvig itse ja mukanaan\nseurue, joka näyttää epäilyttävältä. Toivon, ettei se ennustaisi mitään\npahaa herttuallemme. Te näette, että minulla on saattaja, vaan arvelen\nsen tapahtuneen sen vuoksi, että Ludvigin tarkoitus on estää minua\nantamasta teille varoitusta etukäteen, jotta voisitte näpistää pojan\npois hänen kynsistään.\"\n\n\"Haa, mitä!\" sanoi Rikhard levottomasti. \"Minkä vuoksi on kuningas\ntullut? Mitä minun on tehtävä?\"\n\n\"Käykää esiin aluksi, koska siitä ei muulla lailla päästä\", sanoi\nOsmond. \"Tervehtikää kuningasta, niinkuin velvollisuutenne vaatii,\ntaivuttakaa toinen polvenne ja vannokaa hälle uskollisuudenlupaus.\"\n\nRikhard toisti itsekseen uskollisuudenlupaus-kaavan, jottei siinä\nsotkeutuisi, ja astui linnaan päin. Osmond, Alberic ja toiset kulkivat\nmuutamia askelia jälempänä hänen astuessaan sisään. Linnan piha oli\nahdettu täpösen täyteen aseellisia miehiä ja hevosia, ja ainoastaan\nhuutamalla minkä jaksoi: \"herttua, herttua!\" saattoi Osmond raivata\nheille tietä joukon lävitse. Pian oli Rikhard rientänyt portaita ylös\nja seisoi nyt salissa.\n\nKunnia-istuimella huoneen yläpäässä istui pieni, hintelä, noin\nkahdenkymmenen yhdeksän vuoden vanha mies, kalpea ja valkoverinen,\npuettuna loistavasti sinisamettiin ja kultaan. Herra Eerikki ja joukko\nmuita seisoivat kunnioittavaisina hänen ympärillään. Hän oli juuri\nkeskustelemassa arkkipiispan kanssa, joka, kuten herra Eerikkikin,\nheitti levottomia silmäyksiä pikku herttuaan tämän astuessa saliin.\nRikhard meni kuninkaan luo, taivutti toisen polvensa lattiaan ja oli\njuuri sanomaisillaan: \"Ludvig, Ranskan kuningas, minä --\" kun kuningas\nkieppasi hänet syliinsä ja suuteli häntä molemmille poskille. Sen\njälkeen pani kuningas hänet polvelleen ja huudahti: \"Ja tämäkö on mun\nuljaan ja jalon ystäväni, herttua Wilhelmin poika? Ah, olisihan minun\nheti pitänyt tuntea hänet isänsä kuvaksi! Annas, kun syleilen vielä\nkerran sinua, lapsi kulta, isäsi vuoksi!\"\n\nRikhard tuli hieman hämilleen, mutta hänen mielestään oli kuningas\nhyvin hyvä, varsinkin kun Ludvig alkoi ihailla hänen pituuttaan ja\nuljasta ryhtiään sekä valitella, että hänen omat poikansa, Lothar ja\nCarloman, olivat paljoa pienemmät ja heikommat kaikin puolin. Hän\nliehakoi Rikhardia myötäänsä ja kehui häntä joka sanalla -- rouva\nAstrida ei ollut tässä suhteessa niin mitään häneen verraten! -- niin\nettä Rikhard alkoi arvella itsekseen kreivi Bernardin menettelevän\nylen omituisesti ja tylysti keksiessään alituiseen hänessä vikoja\nja oikomisen aiheita, kun hän sen sijaan oli ansainnut niin paljon\nylistystä kuninkaalta itseltään.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nNormandian herttua Rikhard nukkui siinä huoneessa, joka oli ollut\nhänen isällään. Alberic de Montémar, hänen hovipoikansa, makasi hänen\nsänkynsä vieressä, Osmond de Centevillellä taas oli vuoteensa lattialla\nihan oven edessä, missä hän lepäsi miekka vierellään ollakseen nuoren\nruhtinaansa henkivartijana ja suojelijana.\n\nKaikki olivat nukkuneet rauhassa hetkisen, kun Osmond säpsähti siitä,\nettä ovea, jota ei voitu avata häntä herättämättä, hiljaa kosketettiin.\nTuossa paikassa oli hän tarttunut miekkaansa, samalla kuin ponnisti\nharteillaan ovea vastaan pitääkseen sitä kiinni. Mutta se oli hänen\nisänsä ääni, joka vastasi tähän liikuntaan muutamin norjankielin\nkuiskatuin sanoin: \"Se olen minä, aukaise!\" Osmond jätti tien heti\nvapaaksi ja vanha Eerikki pistäytyi sisään, hiipien varovasti paljain\njaloin. Hän paneutui vuoteelle istumaan, käskien viittauksella\npojankin tekemään samoin, jotta voisivat puhella hiljemmin. \"Aivan\nniin, Osmond!\" sanoi hän, \"parasta on olla varuillaan, sillä vaarat\nvaanivat häntä joka puolelta. Frankilla on paha mielessä. Tiedän\nluotettavalta taholta, että niillä, Flanderin Arnulfilla ja hänellä,\non ollut neuvottelu pikkuista ennen kuin hän tuli tänne mesikielin\nimarrellakseen ja lumotakseen lapsi raukan.\"\n\n\"Katala petturi!\" mutisi Osmond. \"Ymmärrätkö hänen tarkoituksensa, isä?\"\n\n\"Ihan varmaan on hänellä aikomus viedä poika mukanaan, ja täten toivoo\nhän epäilemättä voivansa tuhota koko Rolfin aatelissuvun! Tiedän,\nettä hän aikoo viedä herttuan pois kruunun holhottina, ilkimys! Etkö\nkuullut, kuinka hän viehätteli poikaa uskotteluillaan prinssien\ntoveruudesta? En voinut tosin ymmärtää kokonaan hänen ranskalaista\nmongerrustaan, mutta näin kumminkin kyllin selvästi.\"\n\n\"Mutta sin'et antane sen koskaan tapahtua?\"\n\n\"Jos hän viepi pojan täältä, täytyy sen tapahtua kuolleiden\nruumiittemme yli. Mutta kun päällemme on hyökätty näin äkkiarvaamatta,\nei vastarintamme paljoakaan auttane. Linna on kukkuroillaan\nranskalaisia, sali ja piha vilisee heitä. Ja vaikkapa voisimme koota\nkoko normannilaisen voiman, ei meitä olisi enemmän kuin tusinan verran\nmiehiä. Mitäpä muuta silloin voisimme kuin kuolla? Siihen olemmekin\nvalmiit, jos niiksi tulee, ennen kuin sallimme, että huostaamme\nuskottu turvatti viedään pois tällä lailla, ilman mitään takeita hänen\nturvallisuudestaan ja valtiosäätyjen tietämättä.\"\n\n\"Pahempaan aikaan kuningas ei olisi voinut tulla\", sanoi Osmond.\n\n\"No eipä -- juuri nyt kun Bernard Tanskalainenkin on poissa. Jos hän\nvain tietäisi, mitä on tapahtunut, voisi hän kutsua aseihin koko maan\nja tulla pelastukseksemme.\"\n\n\"Emmekö voisi lähettää jotakuta viemään tästä sanaa hänelle vielä tänä\nyönä?\"\n\n\"Enpä tiedä\", virkkoi herra Eerikki aprikoiden. \"Ranskalaiset ovat\nottaneet huostaansa kaikkien ovien ja porttien vartioimisen, ollen\nniin hajallaan kaikkialla linnassa, että onpa niin ja näin tokko\nsaisin ainoatakaan meikäläistä käsiini. Sitä paitsi en voi lähettää\npois ainoatakaan miestä, jokikinen käsivarsi tarvitaan huomenna pojan\npuolustukseksi.\"\n\n\"Herra Eerikki!\" -- pienten paljasten jalkojen käyntiä kuului\nnyt lattialta, ja Alberic de Montémar seisoi hänen edessään. --\n\"Aikomukseni suinkaan ei ollut kuunnella\", sanoi poika, \"mutta mihinkäs\nminä korvani panin. Minusta ei ole vielä taistelijaksikaan herttuan\npuolesta, mutta sanaa viemään kyllä pystyn.\"\n\n\"Jaa, miten tuo nyt olisi?\" sanoi Osmond kiihkeästi. \"Olisi hän vain\nonnellisesti linnan ulkopuolella ja alhaalla kaupungissa, voisi hän\nhelposti yhdyttää jonkun, jonka saattaisi lähettää kreivin luokse. Hän\nvoisi mennä joko S:t Ouensin luostariin tahi, mikä olisi yhä parempi,\ntuon uskollisen aseseppä Thibaultin luo, joka pian hankkisi ratsumiehen\nkiidättämään sanaa kreiville.\"\n\n\"Niin! Eläpäs souda!\" sanoi herra Eerikki. \"Siitäpä taisi sukeutua\ntepsivä keino. Mutta mitenkä hän pääsisi ulos?\"\n\n\"Tiedän minä yhden tien\", sanoi Alberic, \"tässä viime viikolla kapusin\nleveälle ulkonemalle itäisellä muurilla, kun pallimme oli tarttunut\nmurattiin. Nyt on nostosiltakin alhaalla.\"\n\n\"Jos Bernard vain tietäisi tästä, olisi ainakin muuan kivi nostettu\nsydämmeltäni\", sanoi herra Eerikki. \"No niin, nuori ranskalaiseni, sinä\nvoisit tehdä meille nyt suuren palveluksen.\"\n\n\"Osmond\", kuiskasi Alberic, alkaen joutuisasti sukia vaatteita\npäälleen, \"teeppä herra Eerikille muuan pyyntö -- jott'ei hän sinä\nilmoisna ikänä sanoisi minua enää 'nuoreksi ranskalaiseksi'!\"\n\nHerra Eerikki myhähti: \"Osoittaudu sitte olevasi normanni, poikaseni!\"\n\n\"Ja\", lisäsi Osmond, \"jos olisi sitte vielä mahdollista saada itse\nherttua ulos linnasta varhain aamulla! Jos voisin viedä hänet mukanani\nulos pienestä takaportista ja saisin hänet kaupunkiin, niin olisi hän\nturvassa. Tarvitseisi kutsua ainoastaan porvarit aseihin tahikka etsiä\nturvaa tuomiokirkosta, kunnes kreivi ehtisi saapua. Saisi sitte Ludvig\nherättyään huomata, että saalis onkin luiskahtanut hänen kynsistään.\"\n\n\"Tuuma olisi kyllä hyvä\", vastasi herra Eerikki, \"mutta epäilen\nsen onnistumista. Ranskalaiset ovat kylliksi varuillaan estääkseen\nhänet pujahtamasta heidän käsistään. Olet huomaava jokikisen oven\nvartioiduksi!\"\n\n\"Niin, mutta kaikki ranskalaiset eivät ole nähneet herttuata, ja jos\nnäkevät hovimestarin pikku hovipojan kanssa menevän ulos, ei tuon\nluulisi herättävän heidän epäluuloaan.\"\n\n\"Aivan niin, jos herttua ottaisi vaan käyttäytyäkseen kuin pikku\nhovipoika, mutta sitä et tarvitse toivoakaan. Kaiken hyvän lisäksi\novat kuninkaan hyväilyt ja imartelut sokaisseet hänet siinä määrin,\nettä epäilenpä, tokko hän myöntyisi luopumaan hänestä kreivi Bernardin\nvuoksi. Lapsi poloinen, hän taitaa kyllä heti saada oppia tuntemaan,\nkutka ovat hänen tosiystäviään.\"\n\n\"Nyt olen valmis\", sanoi Alberic puikahtaen esiin.\n\nVapaaherra de Centeville toisti määräyksensä ja otti vahtiakseen\novea, sill'aikaa kun hänen poikansa piti huolta, että Alberic pääsi\nonnellisesti alkamaan uskaliasta matkaansa. Osmond astui hiljaa hänen\nkanssansa portaita myöten; sitte hiipivät he, kiertäen linnansalin,\njoka kuhisi täynnään ranskalaisia, loitos kapean ikkunan luo. Tämä\noli suojeltuna rautatangoilla, jotka olivat siksi lähekkäin, jotta\nainoastaan niin hento ja solea vartalo kuin Albericin saattoi\ntunkeutua niiden välitse. Matka maahan ei ollut kuin paroiksi kaksi\nhänen omaa mittaansa, ja muuri oli niin sakean muratin peittämä,\njotta alaslaskeutuminen ketterälle ja norjalle pojalle ei voinut olla\nerittäin vaaranalaista. Alberic olikin pian onnellisesti maassa ja\nkatseli ylös heiluttaen hattuaan. Sitte juoksi hän linnan kaivannetta\npitkin ja katosi kohta Osmondin näkyvistä pimeään.\n\nOsmond palasi herttuan kammariin ja päästi isänsä vartioimasta, sillä\nvälin kuin Rikhard kaiken aikaa veteli rauhallisia uniaan yhtä vähän\naavistamatta vihollistensa salahankkeista kuin uskollisten alamaistensa\npuuhista hänen suojeluksekseen.\n\nOsmondista olikin tämä paljoa parempi, sillä hän luotti tuskin\nnimeksikään Rikhardin kärsivällisyyteen ja mielenmalttiin. Hän toivoi\nvoivansa toimittaa hänet paljoa helpommasti huomiota herättämättä\nlinnasta, jos Rikhard itse ei tietäisi, kuinka paljon tästä riippui ja\nkuinka vaarallinen hänen asemansa oli.\n\nKun Rikhard heräsi, kummastui lian kovasti nähdessään, ettei Alberic\nollut sisässä; mutta Osmond sanoi hänen menneen kaupunkiin aseseppä\nThibaultin luo. Tämä tuntui niin todenperäiseltä, että Rikhardissa ei\nherännyt ollenkaan epäluuloja.\n\nPukeutuessaan puheli hän koko ajan kuninkaasta ja kaikista, mitä hän\naikoi näyttää hänelle tänä päivänä. Kun hän sitte oli valmis, oli hänen\nensi ajatuksenaan mennä kuten tavallisesti kappeliin aamurukousta\nkuulemaan.\n\n\"Ei tätä tietä tänään hyvä prinssi\", sanoi Osmond, kun Rikhard yritti\nmennä linnan salin kautta. \"Se on aivan täynnään ranskalaisia, jotka\novat maanneet siellä yönsä. Tulkaa takaportille.\"\n\nOsmond kääntyi puhellessaan ympäri ja astuskeli käytävän läpi nopein\naskelin, ei ollenkaan tyytymättömänä siitä että Rikhard viipyi hiukan\njälellä, koska oli varminta, että hän itse kulki edellä. Takaportti\noli, kuten hän oli odottanutkin, kahden kookkaan, teräspukuisen\nsotilaan vartioima, jotka samassa laskivat peitsensä ristiin oven eteen\nsanoen: \"Kukaan ei saa käydä tästä ilman erikoista lupaa.\"\n\n\"Kai me linnalaiset saamme toimittaa jokapäiväiset tehtävämme\", sanoi\nOsmond. \"Eipä taida suunne liioin kostua aamiaisesta, jos estätte\nkaiken yhteyden kaupungin kanssa.\"\n\n\"Teidän täytyy jättää lupatodistus\", toisti toinen sotureista. Osmond\noli juuri sanomaisillaan olevansa linnan voudin poika, kun Rikhard\nsaapui hätään.\n\n\"Mitä tämä merkitsee? Onko näillä miehillä mieli tukkia tie meiltä?\"\nhuudahti hän sillä käskevällä äänellä, jonka hän kruunauksensa perästä\nvähitellen oli ottanut. \"Päästäkää meidät menemään, hyvät ihmiset!\"\n\nSoturit katsoivat toisiaan ja vartioivat ovea vain yhä tarkemmin. Kun\nOsmond näki turhaksi yrittääkään, tahtoi hän ainoastaan vetää nuoren\nturvattinsa takaisin, jotta tätä ei olisi tunnettu. Mutta Rikhardpa\nhuudahtikin silloin kovalla äänellä: \"Mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Kuningas on määrännyt, ettei kukaan saa käydä tästä ilman\nlupatodistusta\", vastasi Osmond. \"Meidän täytyy odottaa.\"\n\n\"Minä _tahdon_ mennä ulos!\" tiuskasi Rikhard, kärttyisenä vastuksesta,\nmihin hän niin tuiki vähän oli tottunut. \"Mitä arvelet, Osmond? Tämä on\nminun linnani, eikä kellään ole oikeutta tulla tukkimaan minulta tietä,\nKuuletteko, rutkaleet! Päästäkää minut menemään. Olen herttua!\"\n\nVahtisoturit kumarsivat, mutta eivät virkkaneet sen enempää: \"Meille\nannetut käskyt ovat jyrkät ja varmat.\"\n\n\"Tietäkää, että olen Normandian herttua ja mennä tahdon minne\nhaluni pitää omassa linnassani!\" kiljusi Rikhard syöksyen tulisesti\nristiinpantujen aseiden kimppuun raivatakseen tien väkivallalla niiden\nläpi. Mutta toisen soturin tavattomat kämmenet tarttuivat häneen,\npitäen häntä kiinni.\n\n\"Hellitä minusta, katala!\" kiljui hän, riehuen täyttä väkeään. \"Osmond,\nOsmond, auta!\"\n\nTuossa paikassa, oli Osmond vapauttanut hänet ranskalaisen hyväilystä,\nmutta pani sitte kätensä hänen olalleen, sanoen: \"Ei, prinssi kulta,\nteidän ei sovi kinata ja tapella mokomien kanssa.\"\n\n\"Minä tahdon tapella\", huusi poika, \"min'en vain suvaitsekaan, jotta\nmulta tie tukitaan omassa linnassani. Sanon kuninkaalle, kuinka nää\nhänen typerät hunsvottinsa minua kohtelevat. Panetan heidät vankeuteen.\nHerra Eerikki! Missä on herra Eerikki?\"\n\nHän töytäsi portaille. Osmond kiiruhti hänen jälkeensä, peläten hänen\nsyöksyvän johonkin uuteen vaaraan, tahikka äänekkäällä huudollaan\nkutsuvan sinne ranskalaisia, jotka silloin helposti voisivat ottaa\nhänet vangiksi. Onneksi jo ensi portailla seisoi herra Eerikki, joka\noli liian levoton tämän pelastuskokeen onnistumisesta, voidakseen pysyä\nloitolla. Rikhard, ollen liian suuttunut nähdäkseen eteensä, syöksähti\nsuoraan häntä vastaan. Kun vanha vapaaherra tarttui häneen käsin, alkoi\nhän rajusti: \"Herra Eerikki, herra Eerikki, nuo ranskalaiset ovat koko\nroistoja! Eivät laske minua liikkumaan ...\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, hyvä prinssi\", sanoi herra Eerikki, \"olkaa hiljaa ja\ntulkaa tänne päin.\"\n\nKuinka vähän Rikhard muiden käskyistä välittikään, totteli hän toki\nvanhan tavan vuoksi herra Eerikkiä, ja salli nyt vetää itseään nopeasti\nja ääneti ylös portaita, Osmondin seuratessa aivan kintereillä. He\nnousivat toisia ja kolmansiakin portaita, jotka kiersivät ympyrässä\nyhä ahtaammiksi ja jyrkemmiksi. Tulivat niin viimein ylös tornin\npieneen, pyöreään kammariin, jossa oli paksut muurit, pieni ovipahanen\nja ikkunoina pienet aukot. Täällä näki hän ihmeikseen Astrida rouvan\npolvillaan, lukien rukousnauhaansa. Pari kolme palvelijatarta ja neljä\ntahi viisi normannilaista ritaria ja soturia oli siellä myöskin.\n\n\"Sinä et siis onnistunut, Osmond?\" sanoi vapaaherra.\n\n\"Mutta mitä ihmettä tämä kaikki on? Kuinka rouva Astrida, on tullut\ntänne ylös? Enkö ma saa mennä kuninkaan luo hankkimaan noille\nhävyttömille ranskalaisille rangaistuksensa?\"\n\n\"Kuulkaas minua, prinssi Rikhard\", sanoi herra Eerikki. \"Tämä kuningas\nliukkaine kielineen, jonka sanat lumosivat teidät niin eilisiltana,\non kiittämätön petturi. Frankit ovat aina vihanneet ja pelänneet\nnormanneja. Ja kun heissä ei ole miestä meitä voittamaan julkisodassa,\novat he nyt ryhtyneet viekkauteen ja petokseen. Ludvig on tullut tänne\nsuoraan Flanderista, tuoden matkassaan tämän vankan joukon ranskalaisia\nsotureita. Tarkoituksena hänellä on karattuaan äkkiarvaamatta\npäällemme, vaatia teidät kruunun holhotiksi ja viedä teidät sitte\nmukanaan johonkin vankilaan omassa maassaan.\"\n\n\"Vaan ettehän te minua päästä\", sanoi Rikhard.\n\n\"Ei tietenkään, jos minä elän\", sanoi herra Eerikki. \"Alberic on mennyt\nkoettamaan saada sanaa Harcourtin kreiville, jotta hän kutsuisi kokoon\nvasallit, ja me seisomme tässä valmiina puolustamaan tätä huonetta\nviimeiseen hengenvetoon saakka. Mutta meitä on vähä, ranskalaisia paljo\nja apu saattaa olla vielä matkojen päässä.\"\n\n\"Olikos sun aikomuksesi viedä minut pois hänen käsistään, Osmond?\"\n\n\"Oli, hyvä prinssi.\"\n\n\"Ja jos min'en olisi ollut niin paha enkä olisi sanonut, kuka olin,\nolisin saattanut olla nyt turvassa! Oo herra Eerikki! herra Eerikki!\nEttehän anna niiden laahustaa minua ranskalaiseen vankilaansa?\"\n\n\"Tule, lapseni\", lausui rouva Astrida, ojentaen käsivartensa. \"Herra\nEerikki on tekevä kaikki mitä voi puolestasi, mutta me olemme Jumalan\nkädessä.\"\n\nRikhard meni ja nojautui häntä vastaan. \"Kunpa en olisi ollutkaan\nhäjy!\" sanoi hän surumielisenä hetkisen vaitiolon perästä, katsellen\nrouvaa sitte kummissaan. \"Mutta kuinka te tulitte näin ylös?\"\n\n\"Pitkä matka tämä oli minun vanhoille jaloilleni\", sanoi rouva Astrida\nhymyillen, \"mutta poikani auttoi minua. Hän luulee tämän olevan ainoan\nturvallisen paikan linnassa.\"\n\n\"Turvallisimman,\" sanoi herra Eerikki, ja \"sittenkään se ei paljoa\nmerkitse.\"\n\n\"Kuulkaa\", sanoi Osmond, \"mitä kolinata ja melua ranskalaiset pitävät.\nTaitavat ruveta ihmettelemään, missä herttua on.\"\n\n\"Portaille, Osmond,\" sanoi herra Eerikki. \"Ne ovat siksi ahtaat, että\nyksi ainoa mies voipi pitää heitä loitolla kotvan aikaa. Sinä osaat\nheidän kieltänsäkin ja voit siis keskustella heidän kanssaan.\"\n\n\"Ehkä he luulevat minun olevan poissa\", kuiskasi Rikhard, \"jos eivät\npääse jälilleni, ja menevät matkaansa\".\n\nHänen puhuessaan sijouttaisivat Osmond ja kaksi normannia sopivaan\npaikkaan ahtailla kieruportailla, missä tuskin oli yhdelle paraiksi\nsijaa.\n\nOsmond oli alinna, toiset hänen yläpuolellaan, joten vihollisen olisi\nollut ylen vaikea raivata tiensä heidän sivuitsensa.\n\nOsmond saattoi selvästi kuulla ranskalaisten ääniä ja askeleita, kun\nhe neuvottelivat keskenään ja etsivät herttuata. Lopulta kuulosti\nmuuan haarniskoitu sotilas tulla kolisevan portaita myöten, kunnes\nviimeisessä käänteessä yhdytti äkkiä nuoren de Centevillen.\n\n\"Haa, normanni!\" huudahti hän, ällistyksestä taakse päin ponnahtaen,\n\"mitä te täällä teette?\"\n\n\"Velvollisuuteni\", vastasi Osmond yks'kantaan. \"Olen tässä\nvartioidukseni näitä portaita\", ja paljastettu miekkansa ilmaisi samaa\ntarkoitusta.\n\nRanskalainen vetäytyi takaisin. Kuiskien neuvoteltiin alempana ja pian\nsen perästä kuului taas portaille päin ääni: \"normanni -- rehellinen\nnormanni --\"\n\n\"Mitä teillä on sanottavaa\", kysyi Osmond, kun samassa toisen frankin\npää pilkisti näkyviin.\n\n\"Mitä tämä kaikki merkitsee, ystäväni\", kysyi tämä. \"Kuninkaamme\ntulee luoksenne kuin vieras kuuna päivänä ja te vastaanotitte hänet\neilen kuin uskolliset vasallit ainakin. Minkä vuoksi olette siis nyt\nvetäytyneet pakosalle ja kätkeneet nuoren herttuanne? Se totta vie ei\nennusta hyvää, että te tällä lailla koetatte pitää häntä piilossa. Sen\nvuoksi vaatii kuningas hänet heti nähdäkseen.\"\n\n\"Herra ranskalainen\", vastasi Osmond, \"kuninkaanne vaatii herttuata\nholhotikseen. Mutta millä oikeudella, siitä ei isälläni ole tietoa.\nMutta kun Normandian valtiosäädyt ovat antaneet hänelle toimeksi pojan\nhoitamisen, katsoo hän olevansa velvollinen pitämään hänet huostassaan\nsiksi, kunnes muita määräyksiä niiltä saapuu.\"\n\n\"Se tietää sitä, hävytön normanni, että te aijotte salvata pojan\njonnekin ja pitää hänet omissa kapinoitsijankäsissänne. Tekisitte\nparhaiten antaessanne perään -- se olisi viisainta sekä teille\nettä hänelle. Lapsi on kuninkaan holhotti eikä häntä jätetä\npohjolais-merirosvojen kasvatettavaksi röyhkeäksi ja kapinoitsijaksi.\"\n\nTällä hetkellä kajahti ulkoa sotahuuto, niin voimakas, että se voitti\näänellään tornin portailla puhujat, kirkuna, joka oli Osmondille\nmieluinen ja jota tuhannet äänet toistelivat.\n\n\"Haro! Haro! pikku herttuamme!\"\n\nTämä oli hyvin tunnettu normannilaisten sotahuuto. Niin oikeudenpitävä,\nniin valmis rankaisemaan kaikkia lakivastaisia uhkatöitä oli vanha\nRolf herttua ollut, jotta vetoominen hänen paljaasen nimeensä oli kuin\nlaki vääryyttä vastaan. Heti kun joku vääryys oli tapahtunut, huusivat\nnormannit: \"Ha Rolf!\" eli lyhennettynä: \"Haro!\" Ja nyt tiesi Osmond,\nettä se kansa, jonka mieltymyksen Rolfin oikeudentunto oli voittanut,\noli kokoutunut suojelemaan hänen avutonta pojanpoikaansa. Vähälukuinen\nlinnan väki tornikammarissa kuuli myöskin huudon, ja tämä tuotti sille\ntoivoa ja iloa. Rikhard luuli olevansa jo hädästä kaukana, juoksi pois\nAstrida rouvan kainalosta ja karkeloi ympäri huonetta ihastuksissaan.\nHän ikävöitsi vain nähdä uskollisia normannejaan, joiden äänten hän\nkuuli ulkona kaikuvan, heidän huudellessaan pikku herttuataan ja\nuhkaillessaan frankkeja. Ikkunat olivat kuitenkin niin ylhäällä, ettei\nniistä näkynyt muuta kuin taivas. Vanha vapaaherra de Centeville oli\nmiltei yhtä malttamaton kuin Rikhard saamaan tietää, mitä sotavoimia\noli saapunut ja mihin toimenpiteihin siellä aijottiin ryhtyä. Hän avasi\noven ja huusi pojalleen, voiko tämä sanoa, mitä ulkona tapahtui. Mutta\nOsmond tiesi yhtä vähän, sillä hän ei erottanut muuta kuin mustat,\ntomuiset portaat edessään. Sitä paitsi ulkona yhä äänekkäämmäksi ja\nuhkaavammaksi käyvä meteli sotki ranskalaisten jokaisen äänen, joka\nmuutoin olisi ylettynyt hänen kuuluvilleen linnasta. Vihdoin huusi\nkuitenkin Osmond isälleen norjaksi:\n\n\"Tänne on tullut frankkilainen vapaaherra, joka tällä kertaa ylen\nnöyrästi pyytää herttuata tulemaan kuninkaan pakeille.\"\n\n\"Sano hänelle\", vastasi herra Eerikki, \"ettei poika ilman\nnormannilaisen neuvoston suostumusta lähde minun käsistäni\".\n\n\"Hän sanoo\", huusi Osmond tuokion perästä uudelleen, \"että te saatte\nitse seurata mukana ja vartioida häntä niin monen miehen kanssa kuin\ntahdotte. Hän vakuuttaa ritarismiessanallaan, ettei kuninkaalla ole\nmitään pahaa mielessä. Hän tahtoo vain näyttää poikaa ulkona oleville\nRouenin asukkaille, jotka huutavat häntä, uhaten hajottaa koko tornin,\njolleivät saa nähdä pikku herttuataan. Vaadinko häneltä panttivankia?\"\n\n\"Vastaa hänelle\", lausui vapaaherra vastaan, \"ettei herttua tästä\nhuoneesta poistu ennen kuin meille taataan hänen turvallisuutensa.\nEilisiltana istui kuninkaan vierimäisenä pöydässä muuan liehakoiva,\nliukaskielinen kreivi, tulkoon hän tänne, -- siinä tapauksessa uskallan\nkukaties päästää herttuan heidän joukkoonsa.\"\n\nOsmond antoi halutun vastauksen, joka vietiin kuninkaalle. Silläaikaa\nkiihtyi melu ulkona kiihtymistään, raivosi jo myrskynä, torvet\ntörähtelivät ja \"_Dieu aide_!\" huudot kajahtelivat yhdessä normannien\nsotahuudon ja \"_Harcourtin Pyhä Maria_!\" huudon kanssa.\n\n\"Kuulkaa! kuulkaa!\" huudahti herra Eerikki syvästi hengähtäen,\nikäänkuin puolet hänen levottomuudestaan olisi haihtunut. \"Poika on\ntoimittanut asiansa ripeästi. Bernard on myöskin saapunut! Nyt kun hän\non luonamme, on vaara torjuttu.\"\n\n\"Tässä tulee kreivi\", sanoi Osmond, avattuaan oven. Sisään astui\npaksu, kookas mies, joka läähätti surkeasti noustuaan ylös jyrkkiä,\nrappeutuneita portaita, eikä näyttänyt aivan tyytyväiseltäkään\njoutuessaan mokomaan asemaan. Vapaaherra de Centeville piti kreivin\nkiireellistä tuloa hyvän merkkinä. Hän arvasi että Ludvig oli levoton\narveluttavan asemansa vuoksi. Malttamatta kuunnella, mitä tällä\npanttivangilla olisi ollut sanottavaa, viittasi hän kirstua, jolla hän\nitse oli istunut, käskien yhden sotilaan asettumaan kummallekin puolen\nkreiviä. Sitte sanoi hän Astrida rouvalle: \"Nyt, äiti, tiedätte, mitä\nteidän on tehtävä, jos lapselle sattuu jotakin pahaa. Tulkaa, prinssi\nRikhard!\"\n\nRikhard lähestyi ovea. Herra Eerikki otti häntä kädestä, Osmond\npysyttelihe hänen kintereillään, ja kaikkien niiden soturien\nseuraamana, joita ei tarvittu Astrida rouvan ja hänen panttivankinsa\nvartioimiseen, laskeutui Rikhard portaita alas. Hän ei ollut ollenkaan\npahoillaan, että sai lähteä sieltä pois, sillä hän oli väsynyt istumaan\nahtaassa, suletussa tornihuoneessa, josta ei voinut nähdä tämän\ntaivaallista. Ei Rikhard tuntenut pelkäävänsäkään, niin kauan kuin\nhänen kansansa huudot kaikuivat hänen korviinsa.\n\nHänet vietiin tuohon suureen neuvottelukammariin, joka oli linnan\nsalin päällä. Siellä astua vippasi kuningas edes takaisin kalpeampana\nentistään. Tämä ei ollutkaan ihme, sillä meteli ulkona kävi yhä\nhirvittävämmäksi ja kivi toisensa perään sinkahutettiin syvällä\nmuurissa olevaan ikkunaan.\n\nMelkein samassa silmänräpäyksessä kuin Rikhard astui sisään toisesta,\novesta, tuli kreivi Bernard toisesta. Hälinä ulkona taukosi myöskin.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, herrat?\" huudahti kuningas. \"Minä tulen tänne\nkaiken hyvän tarkoituksessa, lämpimän ystävyyteni muiston elähyttämänä\nherttua Wilhelmiä kohtaan, ottaakseni hänen poikansa hoitaakseni\nja neuvotellakseni kanssanne keinosta, miten hänen kuolemansa\nkostettaisiin, -- ja tämä on teidän tervehdyksenne! Kätkette lapsen\nja yllytätte Rouenin roskaväen kimppuuni. Näinkö te vastaan otatte\nkuningastanne!\"\n\n\"Herra kuningas\", vastasi Bernard, \"mitkä aikeenne lienevätkään, en\nniitä tunne. Kaikki tietoni supistuu siihen, että Rouenin porvarit ovat\nkovasti vihastuneet teihin, jopa siihen määrään, että yrittivät miltei\nrepiä minut kappaleiksi, kun olin poissa tästä tilaisuudesta. Sanovat\nteidän pitävän lasta vankina hänen omassa linnassaan ja tahtovat\nsaada hänet haltuunsa, vaikkapa linnakin tulisi revittäväksi maahan\nperustuksiaan myöten.\"\n\n\"Te olette rehellinen mies, uskollinen alamainen -- te käsitätte hyvät\ntarkoitukseni\", sanoi Ludvig vapisten, sillä norjalaiset olivat kauhean\npelättyjä. \"Te ette tahtoisi ottaa päällenne häpeää, jos kaupunkinne ja\nkansanne nousisi kapinaan. Neuvokaa minulle -- tahdon tehdä kaikki mitä\nkäskette -- kuinka minun on lepytettävä heidät?\"\n\n\"Ottakaa poika, viekää hänet ikkunan luo ja vannokaa, ettette aijo\ntehdä hänelle mitään pahaa ettekä ottaa häntä meiltä pois\", sanoi\nBernard. \"Vannokaa tämä kuningaskuntanne kautta.\"\n\n\"Kuninkaana -- kristittynä voin sen vannoa\", sanoi Ludvig. \"Tule tänne,\npoikaseni! Minkä vuoksi karttelet minua? Mitä olen tehnyt sinulle,\njotta sinun tarvitsisi pelätä minua? Olet kuullut häjyjen kielten\nparjaavan minua, lapseni. Tule luokseni!\"\n\nHarcourtin kreivin viitattua talutti herra Eerikki Rikhardin esiin\nja pani tämän käden kuninkaan käteen. Ludvig vei Rikhardin ikkunan\nluo, nosti hänet ikkunan pielelle ja seisoi siinä käsivarsi hänen\nympärillään. \"Eläköön Rikhard, pikku herttuamme!\" kajahti silloin\nuudelleen. Herra Eerikki poikineen katseli tällä välin kummissaan ukko\nHarcourtia, joka pudisteli päätään ja mutisi omalla kielellään: \"Tahdon\ntehdä kaikki mitä voin. Mutta voimamme ovat vähäiset ja kuningas on\nvoiton puolella. Sotaa on meidän vielä toistaiseksi vältettävä.\"\n\n\"Kuulkaa! Hän aikoo puhua\", huomautti Osmond.\n\n\"Hyvät herrat! Kelpo porvarit!\" alkoi kuningas, kun huuto oli hieman\nhiljennyt. \"Minua ilahduttaa nähdä, minkälaista rakkautta osoitatte\nnuorelle herttuallenne! Toivon, että kaikki alamaiseni olisivat minulle\nyhtä uskollisia. Mutta miksikä pelkäätte minua, aivan kuin olisin\ntullut vahingoittamaan häntä? Minua, joka olen tullut tänne ainoastaan\nneuvotellakseni kanssanne, mitenkä meidän on kostettava hänen isänsä\nkuolema, -- isänsä, joka auttoi minut tänne takaisin Englannista\nollessani maanpaossa, ilman ystäviä ja isänmaata. Ettekö tiedä, mitenkä\nsuuri tuo kiitollisuuden velka on, jossa olen herttua Wilhelmille? Hän\nse teki minusta kuninkaan -- hän hankki minulle Germanian kuninkaan\nystävyyden, hän kantoi poikani kastettavaksi; -- häntä minun on\nkiittäminen koko vallastani ja asemastani. Ainoa haluni on siis saada\nhyvittää hänen poikaansa tästä, kosk'en valitettavasti voi palkita\nhänelle itselleen: herttua Wilhelm lepää verisessä haudassaan! Minun\nasiani on kutsua hänen murhamiehensä tilille ja rakastaa ja helliä\nhänen poikaansa yhtä paljon kuin omia poikiani!\"\n\nNäin sanoen syleili Ludvig hellästi poikasta, ja kansa ulkona yltyi\nhuutamaan: \"eläköön Ludvig kuningas! eläköön Rikhard!\"\n\n\"Te kai ette päästä lasta käsistämme?\" sanoi herra Eerikki tällä välin\nHarcourtille.\n\n\"En ilman riittävätä takausta hänen turvallisuudestaan. Mutta sotaan\nemme ole vielä varustautuneet ja välttääksemme sitä on ainoa keino\nantaa hänen mennä mukana.\"\n\nEerikki murahti, puistellen päätään; mutta Harcourtin kreivin\nmielipiteellä oli häneen siksi suuri merkitys, ettei tullut\nkysymykseenkään panna sitä vastaan.\n\n\"Tuokaa tänne kaikki, mitä pidätte pyhinnä\", sanoi kuningas, \"ja minä\nolen vannova niiden kautta juhlallisen valan ollakseni herttuanne\nuskollisin ystävä.\"\n\nHetken viivyke syntyi, jolloin normannilais-jalosukuisilla oli aikaa\njatkaa tuumailujaan. Rikhard katseli heitä tarkasti, levottomana siitä,\nmitenkä tässä kävisi. Hartaasti halusi hän myöskin kysäistä Albericia.\n\nÄkkiä näki hän joukon tuomiokirkon pappeja tulevan sisään\njuhlakulkueessa. He toivat mukanaan Uuden Testamentin, saman,\njolla Rikhard oli tehnyt kruunausvalansa, ynnä muita kirkon pyhiä\nkalleuksia, säilytettyinä kultaisessa lippaassa. Pappien perästä tuli\nmuutamia normannilaisia ritareja ja jalosukuisia sekä useita Rouenin\narvokkaimpia porvareja. Suureksi mielihyväkseen huomasi Rikhard heidän\njoukossaan Alberic de Montémarinkin. Molemmat pojat tirkistelivät\ntoisiaan innokkain, ikävöivin silmäyksin, valmistuksia tehtäessä\nkuninkaan valaa varten.\n\nKivipöytä siirrettiin huoneen keskeltä sellaiseen paikkaan, että se\nnäytti jonkunlaiselta tuomiokirkon alttarilta. Harcourtin kreivi\nasettausi sen eteen, tarttui kuninkaan käteen ja kysyi lupaisiko\nhän olla Rikhardin, Normandian herttuan, ystävä, suojelija ja hyvä\nvaltaherra, suojella häntä kaikilta vihollisilta sekä edistää aina\nhänen menestymistään. Ludvig vannoi käsi Testamentilla tekevänsä niin.\n\n\"Amen\", sanoi Bernard Tanskalainen juhlallisesti. \"Ja niin kuin sinä\npidät valasi isätöntä poikaa kohtaan, samalla mitalla maksakoon Herra\nitsellesikin!\"\n\nSitte seurasi edellisenä iltana kesken jäänyt toimitus: Rikhard\nteki uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan kuninkaalle, ja tämä\npuolestaan otti hänet vasallikseen molempien Normandian ja Bretagnen\nherttuakuntain hallitsijana. \"Ja\", lisäsi kuningas, nostaen pojan\nkäsivarrelleen ja suudellen häntä, \"rakkaampaa vasallia ei minulla\nole koko valtakunnassani kuin tämä armas lapsi, murhatun ystäväni\nja hyväntekijäni poika -- yhtä kallis minulle kuin omat lapseni ja\npuolisoni, minkä heti toivon saavani osoittaa.\" Rikhard ei paljoakaan\nvälittänyt hänen hyväilyistään. Mutta hän oli vakuutettu, ettei\nkuninkaalla tosiaankaan ollut mielessä mitään pahaa häntä vastaan.\nSiksipä häntä kummastuttikin kaikki Centevillein epäilemiset.\n\n\"Nyt, urhoolliset normannit\", sanoi kuningas, \"varustautukaa pian\nhyökkäämään tuon kavaltajan Flanderin Arnulfin kimppuun. Holhottini\nasia on minunkin asiani. Kohta soipi sotatorvi, koko valtakunnan\nsotajoukko kutsutaan aseihin. Ja Arnulf on, nähdessään poroksi poltetut\nkaupunkinsa ja vasallienpa veren, oppiva katkerasti katumaan päivää,\njona hän laski jalkansa Pecquigny saarelle! Kuinka monta normannia\nvoitte asettaa katselmukseen, herra kreivi?\"\n\n\"Enpä osaa oikein sanoa -- ehkä muutamia satoja peitsiä\", vastasi vanha\ntanskalainen varovasti. \"Riippuu niiden sotilasten luvusta, jotka\novat ottaneet pestin italialaissotaan saraceenejä vastaan. Siihen\nsaatte kuitenkin kaikissa tapauksissa luottaa, herra kuningas, että\njokaikinen mies Normandiassa ja Bretagnessa, joka kykenee miekkaa\npaljastamaan ja jousta jännittämään, on valmis käymään taisteluun\nWilhelm herttuan murhaa kostamaan. Niin, onpa autuaan vainajan muisto\nkäynyt ylen kalliiksi kaukaiselle kotiseudullemmekin Pohjolassa. Meidän\ntarvitsee vain lähettää sana kuningas Harald Sinihampaalle, ja kohta\nmajailee Seinevirralla laivasto, täynnä urhoollisia tanskalaisia, jotka\npanevat Flanderin jopa koko Ranskankin vapisemaan. Me pohjan miehet\nemme niinkään hevin unhoita vanhaa ystävyyttä ja kiitollisuutta, herra\nkuningas.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, minä tunnen jo vanhastaan tuon pohjoismaalaisen\nuskollisuuden\", vastasi Ludvig levottomasti, \"mutta emme taida tarvita\nmoisia hurjia liittolaisia kuin te ehdotatte. Parisin kreiviltä ja\nSenliin Hubertilta on luullakseni myöskin apua toivottavissa!\"\n\n\"Uskollisempaa ystävää Normandialla ei ole kuin viisas ja urhokas vanha\nHugo Valkonen!\" sanoi Bernard. \"Mitä taas Senliiseen tulee, on hän\npojan eno ja siis kahdestakin syystä liittolaisemme.\"\n\n\"Minua ilahduttaa nähdä luottamustanne\", vastasi Ludvig. \"Olen\nantava teille kohta, itsestäni lähempiä tietoja. Kotiin on minun\nkuitenkin palattava kootakseni sotavoimani ja mahtavimmat vasallini.\nJa luvallanne, urhoolliset normannit, tahdon ottaa rakkaan, nuoren\nholhottini mukaani. Hänen läsnäolonsa puhuu paremmin hänen asiansa\npuolesta kuin pontevimmatkaan sanat. Sitä paitsi saapi hän kasvaa\nmolempien poikieni kanssa rakkaudessa ja ystävyydessä ja oppia yhdessä\nheidän kanssaan kaikkia hyviä tietoja ja harjoitella ritarillisia\nurheiluja. Hänen ei tarvitse koskaan tuntea itseään isättömäksi ja\näidittömäksi, niin kauan kuin hän on kuningatar Gerbergen ja minun\nhellässä huolenpidossa.\"\n\n\"Tahdotteko olla hyvä ja antaa pojan tulla tänne luokseni, herra\nkuningas\", vastasi Harcourt suorasukaisesti. \"Minun täytyy puhua muuan\nsana hänen kanssaan, ennenkun saatan tähän vastata.\"\n\n\"Mene sitte, Rikhard\", sanoi Ludvig, \"mene uskollisen vasallisi luo --\nolet onnellinen kun sinulla on semmoinen ystävä. Toivon, että käsität\nhänen ystävyytensä arvon.\"\n\n\"Kuulkaa, hyvä prinssi\", sanoi kreivi äidinkielellään, kun Rikhard oli\njättänyt kuninkaan ja tullut hänen luokseen, \"mitä tuumitte itse tästä\nehdotuksesta?\"\n\n\"Kuningas on ylen hyvä\", sanoi Rikhard. \"Olen varma, että hän\ntarkoittaa hyvää, mutta en tahdo lähteä Rouenista enkä Astrida rouvan\nluota.\"\n\n\"Kuulkaa, hyvä prinssi\", sanoi tanskalainen kumartuessaan alemmaksi\nja puhuessaan matalalla äänellä. \"Kuningas on päättänyt ottaa teidät\nkanssansa. Hän on tuonut mukanaan urhoollisimmat frankkinsa ja tullut\ntänne niin odottamatta, että joskin minä onnistuisin pelastamaan teidät\nhänen käsistään, se ei kuitenkaan kävisi päinsä ilman veristä tappelua.\nTässä te voisitte ehkä vahingoittua; he valloittaisivat meiltä linnan\nja kaupungin ja polttaisivat ne. Mutta muutamissa viikoissa ja\nkuukausissa olemme ehtineet koota koko voimamme, joten Normandian ei\ntarvitse säikähtää vihollista. Tämä väliaika täytyy teidän oleskella\nhänen luonaan.\"\n\n\"Täytyykö minun -- ja ihanko yksin?\"\n\n\"Ei, ei yksin, ei ilman luotettavimpaa suojelijaa, minkä voimme\nlöytää. Eerikki ystävä, mitä sinä sanot?\" ja hän laski kätensä\nvanhan vapaaherran olalle. \"En tiedä kumminkaan, oletko sinä\nsopivin. Uskollinen sinä kyllä olet kuni pohjan tunturi, mutta\ntahtoisinpa tietää, onko pääsi kylliksi ovela oivaltamaan kaikkia\nranskalaisten juonia ja vehkeitä, niin tarkkanäköiseksi kuin viime yönä\nosoittauduitkin.\"\n\n\"Osmondhan se oli, enkä minä\", sanoi herra Eerikki, \"Hän tuntee heidän\nheveltävän kielensä paremmin kuin minä. Hänet olisi paras lähettää\npoika paran kanssa, jos kerran niiksi tulee.\"\n\n\"Miettikäähän\", sanoi kreivi matalalla äänellä. \"Osmond on ainoa teidän\noivan, vanhan sukunne jälkeläinen, vanhuutenne toivo -- jos pelissä\non vilppiä, tietysti pojan suojelija on ensimmäinen, jota se tulee\nkohtaamaan.\"\n\n\"Kun te kerran katsotte hyväksi panna koko Normandian ainoan toivon\nvaaranalaiseksi, en minä ole mies, joka poikani estäisin menemästä\nsinne, missä hän voipi olla ruhtinaalleen avuksi\", lausui vanha\nEerikki surullisesti. \"Poloinen pikku herttua on kyllä tunteva itsensä\nyksinäiseksi ja hylätyksi tuolla vieraalla maalla, ja kovan kovaa,\nsydämmetöntä olisi, jollei hänellä sivullaan olisi edes uskollista\ntoveria ja ystävää.\"\n\n\"Olkoon sitte niin!\" sanoi Bernard. \"Niin nuori kuin Osmond onkin,\nuskon kuitenkin kernaammin lapsen hänen huostaansa kuin jonkun toisen,\nsillä hän on terävä-ajatuksinen ja ripeä toimissaan.\"\n\n\"Niin, siinähän me olemme juuri koreasti joutuneetkin pahempaan\nkuin pulaan\", mutisi vanha Centeville, \"kun meidän silloin, kuin\nvelvollisuutemme on pitää silmällä poikaa, täytyy lähettää hänet\npaikkaan, johon ette ole liian kehakka laskemaan minunkaan poikaani.\"\n\nBernard ei kuunnellut kuitenkaan kauempaa häntä, vaan pyörähti\nnyt kuninkaasen päin, vaatien häntä vannomaan uuden valan, jotta\nRikhardilla olisi yhtä turvallinen ja vapaa olo hänen hovissaan kuin\nRouenissa, eikä minkäänmoisen tekosyyn nojalla saisi erottaa nuorta\nherttuata aseenkantajansa, Centevillen perillisen Osmond Fitz Eerikin\nvälittömästä hoidosta.\n\nKun nämä toimitukset oli suoritettu, halusi kuningas kiireimmän\nkautta päästä matkalle, jota varten ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin\nvalmistuksiin. Bernard kutsui Osmondin syrjään antaakseen hänelle\ntäydelliset määräykset, kuinka hänen tulisi käyttäytyä ja tarpeen\ntullen antaa tietoja Normandiaan. Rikhard sanoi nyt hyvästit Astrida\nrouvalle, joka on laskeutunut alas tornikammarista, tuoden mukanaan\npanttivankina olleen kreivin. Hän itki kovasti pikku kerttustaan\nja rukoili Jumalaa antamaan hänen palata onnellisesti Normandiaan,\nvaikkakaan hän itse ei saisi sitä eläissään nähdä. Hän varoitti poikaa\nunhoittamasta niitä hyviä ja hurskaita opetuksia, joita hänelle\nkasvaessa oli annettu, käski hänen hillitsemään luontoaan ja ennen\nkaikkea lukemaan joka päivä rukouksensa. Mitä hänen pojanpoikaansa\nOsmondiin tuli, näytti hän Rikhardin vuoksi melkein kokonaan unohtaneen\nhänen huolehtimisensa. Tähdellisintä, mitä hän pani Osmondin\nsydämmelle, hänen jäähyväisiä heittäessään, olivat määräykset ja\nvaroitukset lapsen hoidosta. Hän kuvaili myöskin Osmondille, kuinka\ntämä nyt hänen osakseen tuleva suuri kunnia olisi hänen nimensä\nikiajoiksi tekevä kunnioitetuksi ja kuuluisaksi, jos hänessä vain\nolisi miestä suorittamaan luottamustoimensa, tehtävän, joka oli\nkallisarvoisinta, mitä normanni milloinkaan oli vastaanottanut.\n\n\"Parhaani mukaan, täti, lupaan sen tehdä\", sanoi Osmond. \"En koskaan\nole pettävä ruhtinastani, vaikkapa hänen tähtensä tuhonikin tulkoon!\"\n\n\"Alberic\", sanoi Rikhard, \"oletko iloinen päästessäsi kotiisi\nMontémariin?\"\n\n\"Olen kyllä, hyvä prinssi\", vastasi Alberic ujostelematta, \"yhtä\niloissani kuin tekin tulette olemaan nähdessänne jälleen Rouenin.\"\n\n\"Ja kun se päivä valkenee, lähetän heti sinua noutamaan, Alberic. Sillä\nmin' en tule kuuna päivänä pitämään Lothar ja Carloman prinsseistä\npuoltakaan sitä vertaa kuin sinusta.\"\n\n\"Herrani kuningas odottaa herttuata\", keskeytti eräs ranskalainen\nastuen esiin.\n\n\"Hyvästi sitte, rouva Astrida. Elkää itkekö, minä tulen kohta takaisin!\nHyvästi, Alberic, vie se juovikas haukka mukanasi Moutémariin ja pidä\nse muistona minulta. Hyvästi, herra Eerikki -- hyvästi, kreivi Bernard!\nKun normannit tulevat Arnulfia kukistamaan, saan kai silloin nähdä\nteidän johtavan joukkojamme. Voi armas, rakas Astrida rouva, hyvästi,\nkerta vielä hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi, oma lemmittyni! Taivaan siunaus seuratkoon sinua ja\nsaattakoon sinut onnellisesti kotiin jälleen. Hyvästi, Osmond! Taivas\nsuojelkoon sinua ja antakoon sinulle voimaa olemaan hänen kilpensä ja\nsuojeluksensa!\"\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nPois tuosta korkeasta, ahtaasta Rolfin torniin johtavasta\nporttikäytävästä ynnä kaikkien ystävällisten, surumielisten kasvojen\nluota, pois Rouenin pienistä taloista puoteineen, jotka näyttivät\nmarkkinakojuilta, ja luota reippaiden porvarien, jotka äänekkäästi\nhuutelivat: \"eläköön herttua Rikhard! eläköön kuningas Ludvig! kuolema\nflaameille!\" -- pois leveän Seinen seuduilta -- pois kodista ja\nystävien luota ratsasti Normandian nuori herttua Ranskan kuninkaan\nratsun rinnalla.\n\nKuningas osoitti hänelle erikoista huomiotaan, ajoi hänen sivullaan,\npuheli hänen kanssaan, ihaili kaunista karjaa, joka huoletonna käyskeli\nviheriällä, rehevällä tasangolla. Nähdessään peltojen hyötyisän,\ntummanruskean maaperän, linnojen tornit, jotka kohousivat metsäin\ntakaa, luostarit, joita ympäröi varakkaat tilukset, nuo monet kylät\nmaalaiskukkojen ympärillä ja väestön paljouden, joka tulvasi katsomaan\nretkyettä ja toistelemaan eläköönhuutoja kuninkaalle sekä toivomaan\nsiunausta pikku herttualle, -- silloin sanoi hän Rikhardille kerran\ntoisensa perästä, että hänen herttuakuntansa oli paras ja varakkain\nniinhyvin Ranskassa kuin Saksassakin.\n\nKun heidän oli mentävä Epte joen yli, tahtoi kuningas Rikhardin omaan\nveneesensä. Näin istuen Ludvigin vieressä ja haastellen innokkaasti\nhaukoista ja koirista, siirtyi pikku herttua oman herttuakuntansa rajan\nyli.\n\nJoen toisella puolella oleva seutu ei ollut Normandian kaltaista.\nEnsiksi tulivat he suureen metsään, jossa ei näyttänyt olevan tietä ei\npolkua. Kuningas määräsi oppaaksi muutaman soutajista, jonka molemmilla\npuolilla kävi kaksi soturia, pakottaen oppaan astumaan etunenässä.\nToiset karsivat ja raivasivat miekoillaan ja sotakirveillään piikkisen\nviidakon ja pensaikon tukkimaa tietä. Pitkin matkaa tähysteltiin\ntarkasti, jottei rosvot äkkiarvaamatta yllättäisi. Siltä varalta\npidettiin aseet valmiina ensi tiukassa käytettäviksi. Kun näin oli\npäästy metsän läpi, kohousi linna kulkijain nähtäviin. Vaikka ei vielä\nollut myöhäkään, päättivät he kuitenkin yöpyä siihen, senkin vuoksi\nkun pikkusen matkan päässä oli rimpi, jonka yli ei ollut hyvä lähteä\niltahämärissä kulkemaan.\n\nLinnan herra otti kuninkaan vastaan suurella kunnioituksella, vaan\nNormandian herttualle ei hän osoittanut erikoisempaa huomaavaisuutta,\nja Rikhard huomasi ettei kuninkaan vierussijaa pöydässä annettu\nhänelle. Hän sävähti tulipunaiseksi ja katsoi ensin kuninkaasen, sitte\nOsmondiin. Mutta viimemainittu nosti varoittaen sormeaan. Rikhard\nmuisti, kuinka äkkipikaisuus vastikään oli saanut hänessä vallan ja\nmitä tästä oli seurannut. Sen vuoksi päätti hän nyt koettaa hillitä\nitseänsä. Tämän lisäksi pistäytyi samassa sisään vapaaherran tytär,\nvieno ja miellyttävä, noin viiden- tahi kuudentoista vaiheilla oleva\ntyttönen. Tämä alkoi pakista hänen kanssaan ja onnistui niin hyvin\nkiinnityttämään Rikhardin huomion, että tämä kokonaan unhotti arvonsa\nloukkaamisen.\n\nKun he taas jatkoivat matkaa, liittyi vapaaherra muutamain\nkäskyläistensä kanssa matkueesen näyttääkseen ainoata luotettavaa tietä\nrämeikön yli. Tie oli hyvin niljakka, petollinen ja pahakulkuinen, niin\nettä hevosten jalat uppoutuivat syvään vesilätäköissä. Kuningas ja\nlinnan herra ratsastivat rinnakkain ja muut jalosukuiset ranskalaiset\nheidän ympärillään. Rikhard jätettiin jälkijoukkoon. Vaikka\nranskalaiset soturit varoivat tarkasti päästämästä häntä näkösältään,\nei kumminkaan kukaan tarjonnut hänelle pienintäkään apua. Mutta\nOsmond jätti oman hevosensa Sybaldille, eräälle häntä seuraavalle\nnormannilaiselle sotamiehelle, ja talutti Rikhardin hevosta ohjaksista\nkoko matkan tuota hetteistä polkua pitkin. Tehtävä varmaankaan ei\nollut helppo Osmondille, jolla oli päällään raskas rautapaitansa, jota\npaitsi teräväkärkiset, rautahelaiset saappaat vajosivat joka askeleella\nsyvälle liejuun. Hän ei puhunut juuri mitään, mutta näytti tarkoin\npanevan merkille jokaisen salavan kannon ja kiven, joka saattoi olla\ntienviittana.\n\nSuon toiselta rannalta alkoivat laajat, kolkot kanervikkokankaat,\nilman pienintäkään elon tahi ihmisasutuksen merkkiä. Täällä jätti\nlinnan herra hyvästit kuninkaalle ja pani matkaajille seuraksi\nainoastaan kolme asesotamiestä näyttämään tietä luostariin, jonka\npiti olla seuraavana lepopaikkana. Hän lähetti kolme, koska yhden,\nvaikka aseellisenkin, ei ollut viisasta ratsastaa yksinään. Oli\nnimittäin pelättävä erään toisen vapaaherran hyökkäyksiä, joka vainosi\nverisesti edellistä ja jonka ympäri samoilevat rosvojoukot tekivät koko\nrajaseudun matkustajalle peräti vaaralliseksi.\n\nRikhard saattoi syystä kyllä huomauttaa, ettei hän pitänyt tästä\nmaakunnasta puoltakaan sitä vertaa kuin Normandiasta, arvelipa että\nkansan täällä olisi pitänyt kuulua Astrida rouvan kertomukseen\nkultaisista rannerenkaista, jotka vuosikauden hänen isoisänsä aikoina\nolivat riippuneet puunoksassa metsässä.\n\nPitkin matkaa oli seutu likipitäen saman näköistä: kolkot kankaat, suot\nja metsät vaihtelivat. Linnat törröttivät korkeilla kunnailla, mistä\nne uhkaillen katselivat ympäristöönsä; alangossa olivat yhteenahdetut\nkylät. Mutta asukkaat olivat joko puittaneet pakoon karjoineen\npäivineen nähdessään aseellisen joukon, tahi jos olivat jääneet\naloilleen, näki vain laihoja, kurjia olentoja, joiden jäsenet kantoivat\nnälän merkkiä ja kasvot taudin leimaa ja olipa muutamilla rautapantakin\nkaulassa.\n\nJos poikkeukseksi näki paremmin voivan seudun viljavainioineen ja\nviinitarhoineen kukkuloiden rinteillä, lihavine karjoineen ja terveine,\ntyytyväisine maalaisineen, silloin saattoi olla varma, että sai nähdä\nrivin pitkiä, mataloita, ristipäätyisiä kivirakennuksia. Näiden\nkeskellä oli aina lyhyt nelikulmainen kirkontorni ja kyläjästä ympäröi\nkäppyräiset, ijänikuiset omenapuut tahi vehmaat vihannestarhat, jotka\nulottuivat aina alas niityille. Jos kuningas -- jostain linnasta\notettujen soturien tahi vapisevan orjan asemesta, jota pakotettiin\npalvelusta tekemään ja jota lyötiin, uhattiin ja pidettiin silmällä,\nettei saanut vilpistellä -- pyysi semmoisesta luostarista opasta,\nniin otti tavallisesti joku luostarivelistä sauvansa taikka nousi\naasin selkään. Sitte opasti hän heitä rauhallisena ja kotimatkastaan\nhuoletonna, sillä hän tiesi köyhyytensä ja pyhän pukunsa suojelevan\nhäntä seudun vallattomimmankin rosvon päällekarkauksilta.\n\nTällä tavoin matkasivat he kunnes pääsivät kuninkaalliseen\nLaon-linnaan. Tornissa liehuva liljoitettu lippu ilmoitti Ranskan\nkuningattaren ja hänen molempain poikainsa läsnäoloa. Kuningas\nritareineen ratsasti ensiksi pihaan, ja ennenkun Rikhard ennätti\nseurata häntä tuossa ahtaassa holvikkaassa porttikäytävässä, oli hän\njo hypännyt alas ratsailta, pistäytynyt linnaan ja kadonnut näkyvistä.\nOsmond piti herttuan jalustinta ja seurasi häntä suureen linnan\nsaliin viepiä portaita. Sali oli väkeä täynnä, vaan kukaan ei antanut\ntilaa Rikhardille, joka pysyttelihe aseenkantajansa kädessä kiinni ja\nkysyväisenä hämillään katseli häneen.\n\n\"Herra hovimestari\", sanoi Osmond, huomatessaan nyt muhkean, hartevan,\nvanhan miehen, jolla oli harmaat hapset ja kaulassa kultaiset vitjat.\n\"Tämä on Normandian herttua -- pyydän teitä saattamaan hänet kuninkaan\nluo.\"\n\nSen enempää ei Rikhardilla ollutkaan syytä valittaa laiminlyömisistä,\nsillä hovimestari teki samassa silmänräpäyksessä hänelle syvän\nkumarruksen ja huutaen: \"tilaa, tilaa korkeasukuiselle ja mahtavalle\nruhtinaalle, hänen ylhäisyydelleen Normandian herttualle!\" vei\nhänet salin korotettuun osaan. Täällä seisoi kuningas ja kuningatar\nkeskenään puhellen. Kuningatar käännähti päin, kun Rikhard ilmoitettiin\ntulevaksi, niin että tämä saattoi nähdä hänen kasvonsa. Mutta ne\nolivat keltaisen kalvakat ja tuikean näköiset, jonka vuoksi ne eivät\nRikhardia miellyttäneet, vaan saivat hänen pysähtymään epäröivänä\nvastenmielisyyden ilme kasvoillaan. Mutta Osmond nykäisi häntä\nvaroittaen hartioista muistuttaakseen, että hänen pitäisi astua esiin,\nnotkistaa toinen polvensa ja suudella kuningattaren kättä.\n\n\"Tuossa hän nyt on\", sanoi kuningas.\n\n\"Sittepä hän on ainakin turvassa\", sanoi kuningatar. \"Mutta mitä varten\ntuo pohjolaisjättiläinen riippuu ihan hänen kantapäillään?\"\n\nLudvig suhahti jotain matalalla äänellä, ja tällä välin koki Osmond\nkuiskuttaen saada nuoren herttuansa käymään esille tervehtimään\nkuningatarta, kuten tapana oli.\n\n\"Min' en tahdo, sanon mä sulle\", virkkoi Rikhard. \"Näyttää niin\nhäjyltä, enkä minä pidä hänestä.\"\n\nOnneksi puhui hän omaa kieltään; mutta hänen silmäyksensä ja äänensä\nilmaisivat kyllin riittävästi, mitä hän sanoi. Kuningatar Gerbergen\nkasvoille kuvastui tämän vuoksi vieläkin tympäsevämpi ilme.\n\n\"Oikea pohjoismainen karhunpenikka\", sanoi kuningas, \"yhtä villi ja\nhankalasti pideltävä kuin kaikki toisetkin. Käy tervehtimään niinkuin\npitää -- oletko unohtanut, missä olet?\" lisäsi hän ankarasti.\n\nRikhard kumarsi, osaksi siitä syystä kun Osmond painoi häntä\nhartioista. Mutta hän ajatteli vanhaa Rolfia ja Kaarlo Yksinkertaista\nja päätti ylväässä sydämmessään, ettei koskaan suutelisi tuon tylyn ja\nvastenmielisen kuningattaren kättä. Se oli ylpeydestä ja uhmakkuudesta\nsyntynyt päätös, josta hän sai sittemmin kärsiä. Sen enempää ei\nkuitenkaan tällä kertaa tapahtunut, sillä, kuningatar huomasi hänen\nkasvatuksessaan ainoastaan sivistymättömän pohjoismaalaisen raakuutta.\nHän ylenkatsoi Rikhardia eikä välittänyt hänen kohteliaisuuden\nosoituksestaan sen vertaa, että olisi sitä vaatinut. Hän paneusi\nistumaan, kuningas samoin. Sitte jatkoivat he keskusteluaan, jolloin\nkuningas luultavasti kertoi seikkailujaan Rouenissa. Rikhard taas\nseisoi aloillaan korotteen portaalla synkeän näköisenä ja sydän\nylpeyttä kuohuen.\n\nOli kulunut lähes neljännestunti tällä tavoin, kun palvelijat\ntulivat pöytää kattamaan. Rikhardin oli nyt pakko, harmistumisestaan\nhuolimatta, astua sivulle. Hän ihmetteli, miks'ei hän koko aikana ollut\nnähnyt kumpaakaan prinssiä ja mietti mitenkä vaikeata hänestä olisi\nollut, jos oma isänsä olisi ollut kotona jo niin kauvan eikä hän olisi\nsaanut mennä sisään toivottamaan häntä tervetulleeksi. Viho viimein,\njuuri kun ruoka jo oli pöydässä, avattiin eräs sivuovi ja hovimestari\nhuusi kovasti: \"Tilaa ylhäisille ja mahtaville ruhtinaille, prinssi\nLotharille ja Carlomanille!\" Kaksi poikaa astui sisään, toinen melkein\nRikhardin ikäinen, toinen vuoden verran nuorempi. Molemmat olivat\nkalpeita, hoikkia lapsia tuikeine kasvonpiirteineen. Rikhard ojensihe\nsuoraksi kovasti hyvillään siitä, että hän oli niin paljon Lotharia\npitempi.\n\nPojat menivät muitta mutkitta isänsä luo ja suutelivat hänen\nkättään. Tämä suuteli heitä otsaan ja sanoi: \"Tuolla on teille uusi\nleikkitoveri.\"\n\n\"Onko se se pikku normanni?\" sanoi Carloman, kääntyen uteliain silmin\nkatselemaan Rikhardia. Tämä puolestaan tunsi itsensä kauheasti\nloukatuksi, kun mokoma naatiainen kutsuisi häntä, isompaansa, pieneksi.\n\n\"On\", sanoi kuningatar, \"isänne on tuonut hänet tänne mukanaan.\"\n\nCarloman lähestyi ojentaen arasti kätensä vieraalle, mutta veljensä\nsurvasi hänet kiivaasti syrjään. \"Minä olen vanhin, minun on mentävä\nensiksi! Vai niin nuori normanni, te olette tullut tänne leikkimään\nkanssamme?\"\n\nRikhard kävi yhäkin enemmän hämilleen kuullessaan itseään puhuteltavan\nmoisella käskevällä tavalla. Siksi jäi häneltä vastaamatta, hän seisoi\nkuin puusta pudonnut, suuret sinisilmät seposelällään.\n\n\"Haa, minkä vuoksi sin'et vastaa? Etkö kuule? Etkö sinä osaa puhua\nmuuta kuin omaa pakanallista siansaksaasi?\" jatkoi Lothar.\n\n\"Normandiankieli ei olekaan mitään pakanallista siansaksaa\", sanoi\nRikhard, joka kovalla äänellä katkasi äkkiä vaitiolonsa. \"Me olemme\nyhtä hyviä kristittyjä kuin tekin, jopa paljoa parempiakin!\"\n\n\"Vait, vait, hyvä prinssi\", sanoi Osmond.\n\n\"Mitä nyt, herttua\", puuttui kuningas puheesen vihaisella äänellä,\n\"alatteko jo ruveta röyhkeäksi? Oli totta tosiaankin paras aika, kun\notin teidät pois noilta metsäläisiltä. Herra aseenkantaja, pitäkää\nhuolta turvattinne paremmasta kurissapidosta, muutoin lähetän hänet\nmakuulle heti iltasetta.\"\n\n\"Hyvä prinssi, hyvä prinssi\", kuiski Osmond, \"ettekö huomaa, että\nsaatatte meidät kaikki häpeään?\"\n\n\"Minä kyllä olisin kohtelias, jos he olisivat minulle\", vastasi\nRikhard, katsellessaan uhmaillen Lotharia, joka äkäsellä silmäyksellä\noli vetäytynyt äitinsä turviin. Kuningatar sanoi tällä välin\nkuninkaalle: \"Se on koko väkevä ja jykeäluinen tuo nuori metsäläinen!\nTulee varmaan pitelemään pahasti poikaparkojamme!\"\n\n\"Elä ole siitä huolissasi!\" sanoi Ludvig. \"Kyllä häntä pidetään\nsilmällä. Mutta\", lisäsi hän matalammalla äänellä, \"ainakin\ntoistaiseksi täytyy meidän antaa asiain olla ennallaan. Senliin\nHubertin ja Parisin Hugon silmät pälyvat meitä, ja jos poika vain olisi\nkateissa, toimittaisi tuima Harcourt ukko siinä silmänräpäyksessä\nkaikki kotimaansa hurjat merirosvot niskaamme. Hän on kuitenkin nyt\nkäsissämme, ja siihen on meidän toistaiseksi tyytyminen. Ja nyt ruokaan\nkäsiksi!\"\n\nIltasta syödessä istui Rikhard likinnä pientä Carlomania. Tämä\ntirkisteli häneen tuon tuostakin pitkien silmäripsiensä alta, aivan\nkuin olisi pelännyt. Mutta vihdoin, kaikkien muiden puhellessa niin\näänekkäästi, ettei hänen sanojaan voitu kuulla, hän puolittain kuiskasi\nsangen totisella äänellä: \"Kummastako sinä pidät enemmän, suolaisestako\nvai tuoreesta lihasta?\"\n\n\"Tuores minusta on parempaa\", sanoi Rikhard yhtä totisesti. \"Mutta me\nsyömme suolattua koko talven.\"\n\nTaas syntyi äänettömyys, jonka jälkeen Carloman samalla juhlallisella\ntavallaan kysäsi: \"Miten vanha sinä olet?\"\n\n\"Yhdeksän vuotias. Entäs sinä?\"\n\n\"Minä täytin kahdeksan Martin messuna ja Lothar täytti yhdeksän kolmea\npäivää takaperin.\"\n\nTaas äänettömyys, mutta sill'aikaa kun Osmond tarjoili Rikhardille,\nsai Carloman aihetta alottaa keskustelun uudelleen: \"Onko tuo sinun\naseenkantajasi?\" kysyi hän.\n\n\"On, se on Osmond de Centeville.\"\n\n\"Onpa sillä pituutta!\"\n\n\"Niin, me normannit olemme paljon kookkaampia kuin te frankit.\"\n\n\"Elä sano sitä Lotharille, sillä silloin hän vihastuu.\"\n\n\"Mitenkä niin? Sehän on totinen tosi.\"\n\n\"Vaikka --\" ja Carloman alensi äänensä -- \"on muutamia asioita, joista\nLothar ei halua kuulla puhuttavan. Elä ärsytä häntä, sillä äiti\nvihastuu silloin. Hän annatti Thierry de Lincourtille selkäsaunan, kun\ntämän palli kävi Lotharin naamaan.\"\n\n\"Hän ei voi kurittaa minua -- olen vapaasukuinen ruhtinas\", sanoi\nRikhard. \"Mutta minkä tähden hän teki niin? Nakkasiko se poika\ntahallaan pallilla Lotharia?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan.\"\n\n\"No, tulikos Lotharille jotain vahinkoa?\"\n\n\"Vait! sinun pitää sanoa prinssi Lothar. Ei, sehän oli aivan pehmyt\npalli.\"\n\n\"Vaan miksikä se sitte sai selkäsaunan?\" kysyi Rikhard kummissaan.\n\n\"Sanoinhan minä jo, että sen vuoksi kun palli kävi Lothariin.\"\n\n\"Niin niin, mutta eikö hän nauranut ja sanonut, ettei tuo tehnyt tämän\nenempää? Alberic heitti minut tässä muutamana päivänä kumoon isolla\nlumipallolla, ja herra Eerikki ei kuin nauroi vaan, sanoen että minun\npitää seistä tanakammin.\"\n\n\"Onko sulla tapana olla lumisilla?\"\n\n\"Onpa tietenkin. Eikös sulla?\"\n\n\"Ei... lumi on niin kylmää.\"\n\n\"Juokse suolle! Sinä olet pikku raukka sinäkin!\" sanoi Rikhard\netevämmän äänellä. Carloman kysyi, mitenkä sitä ollaan lumisilla,\nja vilkkaasti kuvaili Rikhard hänelle muutamata lumisotaa Rouenissa\nneljätoista päivää sitte. Osmond ja eräät toiset nuorukaiset olivat\ntehneet lumilinnan sekä puolustaneet sitä Rikhardin, Albericin ja\nheihin liittyneen poikajoukon hyökkäykseltä. Tuima oli ollut ottelu\nsilloin... Carloman kuunteli ihastuksissaan ja selitti että kun ensi\nkerran sataa lunta, laittavat hekin lumilinnan. Ja kun iltaselta\npäästiin, oli noista pikku pojista tullut mitä parhaimmat ystävät.\n\nHetken kuluttua iltasesta oli poikain mentävä makuulle. Rikhardin huone\noli pienempi kuin mitä hänellä Rouenissa oli ollut. Mutta vasta sisään\nastuessaan hän ihmeihinsä joutui. Pysähtyen hämmästyksestä tuumaili\nhän, että \"tämähän on aivan kuin kirkko.\"\n\n\"Onpa todellakin\", sanoi Osmond. \"Kummako sitte, jos nämä\nranskalais-nahjukset eivät kestä normannin peitsen edessä, kun eivät\nosaa maata lasi-ikkunoitta. Olisipa soma kuulla, mitä isä tästä\ntuumisi.\"\n\n\"Ja katsos, Osmond, katsos! Ovat panneet esirippuja ja koreita\npeitteitä pitkin seiniä, aivan kuin tuomiokirkossamme suurina\njuhlapäivinä. Kohtelevat meitä kuin mitäkin pyhimyksiä. Entäs kun on\nvielä ripoteltu kuusenhavujakin lattialle. Tässä on varmasti erehdys --\ntaitaa tämä ollakin rukoushuone makuusuojan asemesta.\"\n\n\"Eikä mitä, teidän ylhäisyytenne, täällä näkyvät olevan sälymme, jotka\nSybaldin ja Henrikin käskin kulettaa huoneesemme. No niin, jo näillä\nfrankeilla on omat laitoksensa! Täti ei kuuna päivänä usko todeksi, kun\ntästä hänelle kerromme. Lasiset ikkunat ja esirippuja makuuhuoneessa!\nMinua vaan ei tämä miellytä -- olen varma, ettei meillä tule makuusta\nmitään, kun tällä lailla suletaan taivaan raittiista ilmasta. Minä\nvarmaan herään vähä väliä ja uudestaan luullen olevani kotoisessa\nkappelissa ja kuulevani isä Luukkaan veisata hojottavan aamumessuaan.\nSitä paitsi sättisi isä minut pahanpäiväiseksi, jos antaisin niiden\nlellitellä teitä samalla tavalla kuin noita frankki-mamseleita. Pitää\nottaa pois nuo kallisarvoiset ruudut, jos vain ovat otettavissa.\"\n\nNiin ylelliseltä kuin kaikki linnassa näyttikin nuoren normannin\nmielestä, eivät lasi-ikkunat kuitenkaan olleet erittäin lujasti kiinni.\nIkkunain puitteet, joihin ruudut olivat kiinnitetyt, saattoi nimittäin\nmielensä mukaan panna paikoilleen tahi ottaa pois. Ja kun koko hovilla\nei ollut muuta kuin yksi ainoa lasi-ikkunakerros, saikin tämä olla\nalituisessa kulussa paikasta toiseen sitä mukaa kuin Ludvig muutti\nRheimsistä Soissoniin, Laoniin tahi johonkin muuhun kuninkaallisista\nlinnoistaan. Osmond oivalsi ettei siis olisi vaikeata päästää irti\nikkunoita ja laskea kirpasevaa talvikylmää sisään. Sanottu ja tehty,\njonka jälkeen hän ryhtyi pitämään nuorelle herralleen luentoa\nepäkohteliaisuudesta. Osmond sanoi, ettei totta tosiaan ollut ensinkään\nihmeellistä, jos frankit arvelivat, ettei herttualla olisi sivistystä\nenempää kuin Norjasta suoraan tulleella merirosvolla. Saivatpa ne sitä\npaitsi kauniin käsityksen Centevillessä hänelle opetetuista tavoista,\nkun mies ei osannut osoittaa tarpeellista kohteliaisuutta edes\nkuningattarelle -- naiselle! Tällä laillako se Alberic'kin käyttäytyi\ntullessaan Roueniin?\n\n\"Mutta rouva Astridapa ei kipristellytkään huuliaan hänelle eikä\nkutsunut häntä nuoreksi metsäläiseksi\", tenäsi Rikhard.\n\n\"Ka ei, Alberic kun ei antanut aihettakaan siihen. Hän tiesi että\nensimmäisiä ritarin opittavia oli kohteliaisuus naisia kohtaan,\nolivatpa nämä sitte nuoria ja kauniita tahi vanhoja ja vastenmielisiä.\nEnnen kuin te opitte huomaamaan tämän, prinssi Rikhard, ette ole\nkultaisten kannuksienne arvoinen.\"\n\n\"Ja kuningas sanoi mulle, että kuningatar kohtelisi minua kuin äiti\",\nhuudahti Rikhard. \"Luuletko kuninkaan puhuvan totta, Osmond?\"\n\n\"Sen saavat hänen tekonsa osoittaa\", sanoi Osmond.\n\n\"Kuningas oli ylen hyvä minulle niin kauvan kuin oltiin Normandiassa.\nPidin hänestä paljoa enemmän kuin kreivi Harcourtista, mutta nyt minä\nuskon, että kreivi sittekin on kaikkein paras! Lupaan sulle, Osmond,\netten ilmoisna ikänä sano enää tuota vanhaa Bernardia häjyksi!\"\n\n\"Se olisikin oikeimmin, sillä uskollisempaa ja hartaampaa vasallia te\nette koskaan tule saamaan.\"\n\n\"Hyvä! kunpa oltaisiin taas Normandiassa Astrida rouvan ja Albericin\nluona. Min'en siedä tuota Lotharia. Hän on ylpeä, vauhko ja\npikkumainen, siitä olen varma. En tule hänestä koskaan pitämään.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, teidän ylhäisyytenne, varokaa puhumasta niin kovasti.\nEtte ole omassa linnassanne.\"\n\n\"Ja Carloman on pieni pelkuriraukka,\" jatkoi Rikhard, välittämättä\nvaroituksesta. \"Ei uskalla mies lunta käteensä ottaa eikä pallosille\nruveta, päälle päätteeksi pelkää koiraa, tiedäthän, tuota kaunista\nsusikoiraa.\"\n\n\"Ja hän on niin tuhon pikkunenkin\", sanoi Osmond.\n\n\"Siitä olen varma, jotta minä en ollut tuommoinen hempula hänen\nijällään; vai olinko, Osmond? Etkö muista?\"\n\n\"Kas niin, prinssi Rikhard, en voi antaa teidän istua tässä ylhäällä\nkaikkia muistelemassa. Lukekaa iltasiunauksenne ja rukoilkaa, että\nsaisimme palata onnellisesti Roueniin ja ettette unhoittaisi kaikkia\nniitä hyviä neuvoja, joita isä Luukas ja hurskas Martti apotti ovat\nteille opettaneet.\"\n\nSen jälkeen luki Rikhard rukouksensa ja Osmond teki samalla tavalla.\nNiin paneusi pikku herttua makaamaan ahtaasen sänkyynsä, Osmondin\npistäessä tikarinsa oveen sillä lailla, että se oli entistä parempana\nsalpana ja tarkastaessa seinäverhotukset hankkiakseen siten varmuutta,\nettei niiden takana, ollut mitään salakäytävää. Sitte kokosi hän kasan\nkuusenlehväksiä ja rupesi niille pitkälleen vaippaansa kääriytyneenä,\npoikkiteloin oven eteen. Herttua vaipui pian sikeään uneen, mutta\nhänen uskollinen aseenkantajansa venyi kotvan aikaa valveilla. Hän\nmietiskeli niitä vaaroja, jotka mahdollisesti saattoivat ympäröidä hänen\nturvattiaan, sekä parhaimpia keinoja häntä niistä suojellakseen.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nOsmond de Centeville vakaantui pian siinä luulossa ettei mikään lähellä\noleva vaara uhannut nuorta herttuata Laonin linnassa. Ludvig näytti\naikovan täyttää valansa normanneille, antamalla pojan seurustella\nomien poikainsa kanssa ja kohtelemalla häntä kaikin puolin arvonsa\nmukaisesti. Rikhard sai oikean paikkansa pöydässä, häntä opetettiin,\nja yhdessä prinssien kanssa sai hän ratsastaa ja leikkiä. Ei ollut\nmitään valittamistakaan, ellei ottanut lukuun tuota kylmyyttä ja\nvälinpitämättömyyttä, jolla sekä kuningas että kuningatar häntä\nkohtelivat. Tässä suhteessa eivät he siis läheskään täyttäneet\nlupaustansa olla vanhempina isättömälle ja äidittömälle holhotilleen.\nGerberge oli alusta pitäen pelännyt hänen väkevämmyyttään omiin\nhintelöihin ja velttoihin poikiinsa nähden, luullen että Rikhard\npitelisi näitä liian kovakouraisesti. Ja kun Rikhardin käytös heidän\nensi yhtymässään ei ollut ollenkaan voittanut hänen mieltymystään,\nkohteli hän Rikhardia aina tylyn ankarasti. Hän puhutteli häntä tuskin\nnimeksikään, ellei vaan nuhdellakseen, ja nuhtelua Rikhard, se on\nmyönnettävä, usein ansaitsikin.\n\nCarlomanin, tuon lempeän, aran ja hellän lapsen kanssa oli Rikhard\nhyvin ystävällisissä väleissä. Rikhard katsoi tosin alasilmällä\nhäneen, mutta hyväpä hän sittenkin oli, -- eihän jalomielinen poika\nitseään nuorempaa ja heikompaa kohtaan voinut muuta ollakaan. Hän oli\npaljoa ystävällisempi kuin Lothar, jonka vuoksi Carloman pitikin heti\nhänestä lämpimästi ja ihanteli hänen miehuuttaan ja voimiaan jalona ja\nihmeellisenä.\n\nMutta toisin oli Lotharin laita, vaikkakin Rikhard juuri häneltä ennen\nkaikkia muita odotti myötätuntoisuutta. Lothar oli näet hänen isänsä\nristipoika, ja tällaista heimolaisuutta pidettiin näinä aikoina miltei\nyhtä pyhänä kuin veriheimolaisuutta. Mutta Lotharin olivat kasvattaneet\nheikko ja kuria käyttämätön äiti sekä hovimiehet, jotka eivät koskaan\ntauonneet imartelemasta häntä kruununperillisenä. Niinpä oli hän\nsaanutkin päähänsä, että päästämällä valloilleen tuon jo luontojaankin\nhirmuvaltaisen ja rajun luonteensa hän parhaiten osoittaa valtaansa\nja korkeata arvoaan. Aina oli hän saanut käymään kaikki mieltänsä\nmyöten eikä hänen pahoja taipumuksiaan oltu yritettykään hillitä. Arka\nterveys oli hänet tehnyt äreäksi ja pelokasluontoiseksi, ja kun hän\ntämän pelon itsekin tajusi, saattoi se hänet yhäkin julmemmaksi, joskus\nsäikähdyksen vuoksi, toiste taas kuvitellessaan sitä miehekkääksi.\nPieni veikkonsa Carloman oli aivan onneton hänen käsissään, niin\nröyhkeästi hän kohteli häntä. Eihän tullut kysymykseenkään, että kukaan\nuskaltaisi vastustaa kuninkaan vanhinta poikaa, sen vuoksi esiintyi hän\nylipäänsä samalla lailla kaikkia muitakin kohtaan. Ja varsinkin jos\neläinraukat milloin joutuivat hänen kiusoikseen, niin silloin Lothar\nvasta näytti mahtinsa. Kun hevonen potki ja lopulta heitti hänet pois\nselästään, seisoi hän ääressä ja lyötätti eläinparkaa kunnes veri\nvirtasi sen selästä. Kun koira, hänen koettaessaan temmata siltä pois\nlihapalaa, millä oli sitä härnännyt, purasi häntä sormeen, pakotti hän\nkoiran otettavaksi hengiltä. Yhä pahempi oli seikka, kun haukka kerran\nnokkasi häntä sormeen. Haava oli kyllä syvä, ja hurjassa raivossaan\nkäski hän kiireimmän kautta kuumentaa kaksi naulaa, puhkaisuttaakseen\nniillä lintuparan silmät.\n\n\"Silmiä ei puhkaista!\" huudahti Rikhard, joka luuli itseään\ntoteltavan täällä yhtä paljon kuin kotonaan. Mutta Lothar nauroi vaan\npilkallisesti, sanoen: \"Luuletko sinä olevasi herra täällä, hyvä\nmerirosvo?\"\n\n\"Min'en suvaitse sen tapahtuvan\", vastasi Rikhard. \"Hyi, saisit hävetä\nnoin jo alhaisen, epäritarillisen menettelyn ajattelemistakin.\"\n\n\"Minäkö hävetä! Tiedätkö, kelle sinä puhut, senkin metsäläinen?\" kiljui\nLothar, kiukusta punastuen.\n\n\"Minä tiedän, ken nyt on metsäläinen\", sanoi Rikhard. \"Seis!\" huusi\nhän sitte käskevästi palvelijalle, joka tuli punaisina hehkuvat naulat\nisoissa pihdeissä.\n\n\"Seiskö?\" toisti Lothar. \"Kellään muulla kuin mulla ja isälläni ei ole\nvaltaa täällä käskeä. Joudu Charlot -- missä on lintu? Pidä kiinni,\nGiles!\"\n\n\"Osmond, sinua voin minä käskeä --\"\n\n\"Tulkaa pois täältä, teidän ylhäisyytenne\", sanoi Osmond, keskeyttäen\nRikhardin käskyn. \"Meillä ei ole täällä oikeutta käydä väliin, emmekä\nvoi sitä estää. Tulkaa pois niin vastenmielisestä näystä.\"\n\n\"Saisit hävetä, Osmond, sinäkin antaessasi tuollaisen tapahtua\nkoettamatta sitä estää!\" huudahti Rikhard, kiskaseutuen omiin\nkoteihinsa ja syöksyen kuumia pihtejä pitelevän miehen kimppuun.\nRanskalaiset palvelijat eivät olleet eri halukkaita ryhtymään\nkäsirysyyn Normandian herttuata vastaan. Mies sitä paitsi niin\näimistyi Rikhardin rajusta ryntäyksestä, että pudotti pihdit maahan.\nMutta silloinpa Lothar, joka yhdellä tiellä säikähtyi ja vihastui,\nkoppi pihdit aseekseen ja tuskin tietäen mitä teki, lyödä sävähytti\nniillä Rikhardia vasten naamaa. Onneksi eivät pihdit toki osuneet\nsilmään, ja olivat jo jonkun verran jäähtyneetkin. Mutta sattuessaan\nposkeen, polttivat ne kuitenkin siksi paljon, että sangen kovat tuskat\nseurasi. Kirkuen suuttumuksesta ja tuskista lensi Rikhard Lothariin\nkäsiksi, retuutti häntä tarmonsa takaa ja nakkasi hänet lopuksi nurin\nniskoin tanterelle, niin pitkä kuin olikin. Mutta tähänpä päättyivät\nRikhardinkin urotyöt, sillä, aseenkantajansa kopristi hänet samassa\ntuokiossa kiinni ja kantoi pois. Rikhard kyllä potki ja karhisteli\nvastaan, aivan kuin Osmond olisi ollut hänen pahin vihollisensa. Mutta\nnuoren normannin käsivarret pitivät häntä kuin pihdeissä. Rikhard\nhelpotti viimein vastarintansa kuullessaan kiivasta räpyttelemistä. Hän\nkatsahti ylös ja näki haukkaraukan kohouvan yhä ylemmäksi ja ylemmäksi\nheidän päänsä päällitse myötäänsä pienenevissä kaarroksissa, kunnes\noli loitolla vainoojistaan. Palvelija, joka oli pidellyt haukkaa, oli\nhellittänyt sen Lotharin kuperkeikasta syntyneen hämmästyksen vuoksi.\nNuolen nopeudella kohosi lintu nyt korkeutta kohden... taisi vakoilla\nkirkkailla, keltaisilla silmillään, jotka Rikhard oli pelastanut, tietä\nisäinsä kalliolle Islannissa.\n\n\"Nyt sill' ei ole hätää!\" remahti Rikhard huutamaan riemukkaasti,\nlakaten samalla rimpuilemasta. \"Voi kuinka iloinen minä olen! Tuo pieni\nilkimys ei olisi kuuna päivänä saanut koskea sitä. Laske minut maahan,\nveikkonen, mitä sinä joutavaa minusta ...\"\n\n\"Pelastan teidät omasta -- ei, en voi sitä sanoa hulluudeksi -- sillä\nolipa niin ja näin tokko olisin itsekään suonut teidän seisovan\naloillanne mokomata katsellen -- mutta antakaapas kun katsotaan\nposkeanne!\"\n\n\"Se nyt ei ole vähääkään vaarallista, ja välipä hänestä, kun haukka on\nkerran turvan takana\", sanoi Rikhard. Hän koetti tuumia levollisesti,\nvaikka tiukkaa teki, jaksoiko hän hillitä leukojaan vapisemasta, ja\nsilmiään täytyi hänen räpäytellä myötänään salatakseen kyyneliä,\njoita kirvely väkisinkin ajoi esille. Mutta vaikeroimista katsoi\nhän normannin arvokkuutta alentavaksi ja seisoi sen vuoksi hiljaa,\nkestäen tuskat urhokkaalla järkähtämättömyydellä, puristellen vaan\nkovasti kouriaan, Osmondin polvistuessa haavaa tarkastamaan. \"Ei ole\nvaarallinen\", sanoi Osmond itsekseen, \"kaha naarmua ja palohaavaa --\nollappa täti täällä -- mutta kyllä se heti paranee! Se oli oikein! Te\nkestätte sen kuin aikamies, eikä taida olla pahaksikaan, että teillä on\nmerkki näytettävänä. Eiväthän pääse sanomaan, että te yksinänne olette\npahojanne tehnyt.\"\n\n\"Ihankohan tuohon ikipäiviksi jääpi merkki näkymään?\" kysyi Rikhard.\n\"Eiväthän vaan ruvenne kutsumaan minua Rikhard Arveksi, kun Normandiaan\npalataan.\"\n\n\"Ja vaikkapa niinkin kävisi, elkää siitä huoliko -- tätä arpea ei\ntarvitse ollenkaan hävetä, vaikkapa jäisikin näkymään, mitä kumminkaan\nen luule.\"\n\n\"No en minä huolikaan, olen niin iloissani, kun tuo kaunis haukka pääsi\npakoon siltä lurjukselta\", vastasi Rikhard hieman epävarmalla äänellä.\n\n\"Kirveleekö sitä kovasti? Hyvä, tulkaahan tänne, niin haudotaan\nkylmällä vedellä -- vai vienkö minä teidät kuningattaren hovinaisten\nvaalittavaksi?\" lisäsi hän vähän veitikkamaisesti.\n\n\"Vieläpä sinä minne -- kuuhan annat mulle pikkusen vettä\", sanoi\nRikhard, ja he menivät pihakaivolle. Mutta Osmond kerkesi paraiksi\nruveta hautomaan poskea jäänsekaisella vedellä -- karkealla\nhellyydellä, peläten sekä opettamasta herttuata hentomieliseksi että\npitämästä hänestä niin tarkkaa huolta kuin Astrida rouva olisi tahtonut\n-- kun jo sanansaattaja aika kyytiä tuli heidän luokseen. Tämä toi\nsemmoisen käskyn, että Normandian herttuan aseenkantajineen on heti\nsaavuttava kuninkaan luo.\n\nPojat tottelivat ja riensivät saliin. Lothar seisoi isänsä ja äitinsä\nkeskessä kunnia-istuimella, nojaten kuningattareen, joka oli kietonut\nkäsivartensa hänen ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kuumat ja\nkyyneleiset; hän vapisi vielä kiivaista nyyhkytyksistä. Näki selvästi,\nettä hän oli äsken itkenyt rajusti.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" alkoi kuningas, kun Rikhard tuli sisään. \"Mitä\nmerkitsee tämmöinen käytös, Normandian herttua? Tiedätkö, mitä olet\ntehnyt lyödessäsi Ranskan perintöruhtinasta? Voisin tällä hetkellä\npanna sinut vankeuteen, josta et sen koommin päivän valoa näkisi.\"\n\n\"Silloinpa tulisi Harcourtin Bernard vapauttamaan minut\", vastasi\nRikhard pelottomasti.\n\n\"Tahdotko käydä sananvaihtosille kanssani -- lapsi? Pyydä tuossa\ntuokiossa prinssi Lotharilta anteeksi, muutoin saat tekoasi katua.\"\n\n\"En ole tehnyt mitään, jota anteeksi tulisi pyytää. Olisin menetellyt\njulmasti ja arkamaisesti, jos olisin sallinut hänen puhkoa silmät\ntuolta haukkaraukalta\", sanoi Rikhard. Aitonormannin ylväin tavoin\nhalveksien omia kipujaan piti hän halpamaisena mainita palaneesta\nposkestaan. Olisihan kuninkaan pitänyt nähdä se selvästi ilmankin.\n\n\"Haukalta silmät?\" toisti kuningas. \"Puhu totta, herttua! Elä kartuta\nentisiä vikojasi väärillä syytöksillä.\"\n\n\"Olen puhunut totta -- niin teen aina!\" huudahti Rikhard. \"Ken toisin\nsanoo, on valehtelija!\"\n\nTässä astui Osmond äkkiä väliin, pyytäen lupaa saada kertoa asian\noikean laidan. Haukka oli kallisarvoinen lintu, ja Ludvigin kasvot\nsynkistyivät kuullessaan, mitä Lothar oli aikonut tehdä. Prinssi\noli näet itse kertoessaan tapausta kuvannut sen niin, että Rikhard\noli ollut riidan alkajana, muka vaatinut laskemaan haukan irti.\nLopettaessaan kertomuksensa näytti Osmond Rikhardin poskea. Olihan\nmerkki siinä niin selvä palohaava, jottei ollut epäilystäkään, ettei\nkuumalla raudalla ollut leikissä ollut osaansa. Kuningas katsahti\nerääsen ritareistaan, pyytäen tätä todistamaan. Hiukkasen oltuaan\nkahden vaiheilla ei tämä voinut muuta vastata kuin että asianlaita\nnäytti olevan aivan sillä lailla kuin nuori herra de Centeville oli\nsanonut. Sen perästä torui Ludvig kovasti omaa väkeään, koska olivat\nauttaneet prinssiä haukan vahingoittamisyrityksessä. Sitte kutsutti\nhän luokseen paraimman haukkamiehensä, nuhteli häntä, kun ei pitänyt\nparempaa huolta linnuistaan ja läksi viimein tämän kanssa ulos\nkoettamaan, voisiko haukan ehkä uudestaan vangita. Molemmat pojat jätti\nhän aloilleen, ei rangaissut eikä anteeksiantanut.\n\n\"Vai niin, tällä kertaa sinä olet päässyt, pakoon\", sanoi Gerberge\nkylmästi Rikhardille, \"mutta parasta on että pidät varasi toiste. Tule\nkerallani, pikku Lothar parkani!\"\n\nHän talutti poikansa pois mukanaan omiin huoneihinsa. Hovimiehet\nalkoivat keskenään puoliääneen nurista, mitenkä mahdotonta oli\ntehdä hallitsijansa mielen mukaan. Sillä jos he sanoivat jotain\nprinssi Lotharia vastaan, kävi tämä niin ilkeäksi, että yllytti aina\nkuningattaren heidän kimppuunsa. Tämä oli ajan oloon paljoa pahempi\nkuin kuninkaan tyytymättömyys.\n\nOsmond vei tällä välin Rikhardin ulos hautoakseen taas hänen kasvojaan.\nCarloman pistäytyi nyt pihalle, surkutteli häntä ja ihmetteli, ettei\nhän itkenyt. Hän sanoi olevansa hyvillään hänkin, kun tuo haukkaraukka\noli päässyt pakoon.\n\nPoski pysyi edelleen pahana ja oli pöheissä jonkun aikaa, ja kotvan sen\nperästä kun tuska taukosi, näkyi siinä syvä arpi. Mutta tätäpä Rikhard\nhyvin vähän kävi ajattelemaan, kun ensimmäinen kirvely kerran oli\nasettunut, eikä hän viitsinyt olla äissäänkään Lotharille tämän vuoksi.\n\nLothar lakkasi nyt pistelemästä Rikhardia hänen\nnormannilais-murteisesta kielestään ja nimittelemästä häntä pieneksi\nmerirosvoksi. Hän oli saanut oppia tuntemaan Rikhardin voimakkuutta\nja pelkäsi häntä, mutta ei suinkaan pitänyt hänestä siltä --\nmielisuosiolla ei hän koskaan leikkinyt hänen kanssaan. Hän oli vain\nharmissaan ja näytti synkeältä ja kateelliselta, jos isänsä tahi joku\nylhäisistä herroista vähänkään toimesivat pikku herttuan kanssa. Konsa\ntämä vain ei ollut lähimailla, alkoi hän lasketella kaikkea pahaa\nRikhardista luontonsa koko katkeruudella.\n\nRikhard piti yhtä vähän Lotharista. Tämän pelkuruus karvasteli hänen\nmieltään melkein yhtä paljon kuin hänen hirmuvaltaisuutensakin.\nHerttuaksi tultuaan oli Rikhard osoittanut jonkunlaista taipumusta\nruveta itse käskijäksi, vaikka Astrida rouvan johto ja kreivi Bernardin\nvalta olivat aina pitäneet hänet ohjissa. Mutta koko hänen jalomielinen\nluontonsa olisi toki noussut kapinaan, jos hän olisi kohdellut\nAlbericia tahi vain halvinta vasalliansakin, niinkuin Lothar kohteli\nniitä onnettomia lapsia, jotka olivat hänen leikkitovereinaan. Ehkä se\nolikin juuri tuo Lotharin hirmuvaltaisuuden näkeminen, joka saattoi\nRikhardin inhomaan sellaista. Kaikissa tapauksissa oivalsi hän siinä\nolevan alhaisuutta ja teki sen vuoksi monta pontevata päätöstä, ettei\nhallitsisi kansaansa sortovaltaisesti, kun kerran palaisi Normandiaan.\nHän kävi monesti väliin suojellakseen poikaraukkoja ja yleensä hyvällä\nmenestyksellä, sillä prinssi pelkäsi saada toista kertaa samallaista\nheilausta, kuin Rikhard kerran oli hänelle antanut. Vaikka Lothar\ntavallisesti kosti sittemmin uhreilleen, väisti hän toki tämmöisiä\ntilaisuuksia.\n\nCarloman, jonka Rikhard oli monesti pelastanut veljensä ilkeyksiltä,\nkiintyi yhä lähemmin ja sydämmellisemmin häneen. Hän seurasi häntä\nkaikkialle ja koki tehdä kaikki hänen mielikseen. Paljo piti\nnuori prinssi Osmondistakin. Suurimpana ilonaan oli hänellä istua\nilta-aterian jälkeen Rikhardin kanssa jossain syvässä ikkunakomerossa,\nkuunnellen kuinka Rikhard kertoi Astrida rouvan lempisatuja tahi\nhänen tyhjentymättömiä kuvailujaan heidän leikeistään Centevillessä\ntai Rolfin tornin vierellä. Joskus keskustelivat he niistä suurista\ntöistä, joita he kumpikin tulisivat suorittamaan täysikasvuisina ja\nRikhardin kerran hallitessa Normandiaa. He ehkä läksisivät yhdessä\nPyhälle Maallekin ja voittaisivat matkan varrella summattoman joukon\njättiläisiä ja lohikäärmeitä. Ei ollut kuitenkaan suuria toiveita, että\nCarloman koskaan tulisi tekemään urotöitä. Hän näet oli ikäisekseen\nkovin pieni, sairasti usein, väsyi pian, eikä kyennyt koskaan hurjiin\nja työläihin leikkeihin. Rikhard, jolla ei koskaan ollut syytä karttaa\nsemmoista, ei ymmärtänyt tätä alussa ja itketti sen vuoksi monta\nkertaa Carlomania kiivaudellaan ja kovakouraisuudellaan. Mutta tämä\nikävystytti aina häntä itseäänkin jälestä päin, niin että hän tuli\nvarovammaksi ja koki semmoista välttää tarkemmin vastaisuudessa. Hän\noppi vähitellen kohtelemaan kivuloista pikku ystäväparkaansa niin\nsuurella lempeydellä ja kärsivällisyydellä, että se oikein ihmetytti\nOsmondia -- seikka, jota hän tuskin kotoisissa otoissa onnen ja\nmenestyksen vallitessa olisi oppinut.\n\nCarlomanin ja Osmondin seurassa viihtyi siis Rikhard Laonissa\nkutakuinkin hyvästi. Mutta hän kaipasi muita rakkaita ystäviään ja\nvasalliensa uskollisuuden osoituksia ja halusi hartaasti päästä jälleen\nRoueniin. Hän tiedusteli Osmondilta melkein joka ilta, milloin he\nsaisivat palata, johon Osmond ainoastaan saattoi vastata, että hänen\ntäytyisi rukoilla taivasta saattamaan heidät onnellisesti kotiin\njälleen.\n\nOsmond piti kuitenkin tarkasti silmällä kaikkea, mistä jokin vaara\nnäytti uhkaavan hänen herraansa. Tätä nykyä ei kuitenkaan näkynyt\nmitään merkkiä, että pahaa olisi ollut tekeillä. Ainoa kohta,\njossa Ludvig ei näyttänyt täyttävän lupauksiaan normanneille, oli,\nettei mihinkään valmistuksiin ryhdytty Flanderin kreivin päälle\nhyökkäämiseksi.\n\nPääsiäisenä sai kuningas vieraakseen Hugo Valkosen, Parisin suuren\nkreivin, Ranskanmaan mahtavimman miehen, jota ainoastaan oma\nuskollisuutensa ja rehellisyytensä esti ottamasta kruunua Kaarlo\nSuuren heikon ja kehnontuneen aatelissuvun käsistä. Hän oli ollut\nWilhelm Pitkämiekan uskollinen ystävä, ja Osmond huomasi, kuinka näpeä\nkuningas oli hänen oleillessaan linnassa osoittamaan Rikhardille\nhuomaavaisuuttaan, puhumaan hänestä hellien ja liehakoimaan häntä\nmelkein yhtä paljon kuin Rouenissakin. Kreivi itse oli hyvin hyvä ja\nystävällinen pikku herttualle. Hän piti Rikhardia usein vieressään,\nnäkyi olevan mieltynyt sivelemään pojan pitkiä, keltaisia kiharoita\nja katselemaan häntä kasvoihin surumielisenä ja vakavana, aivan\nkuin olisi etsinyt jotakin yhtäläisyyttä hänen isänsä kanssa. Hän\ntiedusteli, mistä Rikhard oli saanut arven poskeensa. Kuninkaan oli\npakko heti vastata, että se oli tullut tapaturmassa lasten leikkisillä\nollessa. Ludvig oli itse asiassa levoton ja näytti pitävän silmällä\nParisin kreiviä koko hänen kyläilyaikansa. Hän tahtoi siten estää\nhäntä salaisesta keskustelusta toisten hoviin kokoontuneiden mahtavien\nvasallien kanssa. Hugo ei näyttänyt olevan huomaavinaan tätä ja\nkäyttäytyi levollisesti ja luontevasti, mutta varttoi samalla aikaa\nja tilaisuutta. Eräänä iltana syönnin jälkeen tuli hän ikkunan luo,\njossa Rikhard ja Carloman istuivat, kuten tavallisesti vaipuneina\nsadunkerrontaan. Hän istahti kivipenkille, otti Rikhardin polvelleen ja\nkysyi, oliko hänellä lähetettävänä terveisiä Harcourtin kreiville. Mikä\nmielihyvän hohde nyt kuvastuikaan Rikhardin kasvoille!\n\n\"Voi herra kreivi!\" huudahti hän, \"menettekö Normandiaan?\"\n\n\"En vielä, poikaseni; mutta kukaties minä tulen tapaamaan vanhan\nHarcourtin Gisorsin jalavan luona.\"\n\n\"Voi jos minä saisin seurata teitä!\"\n\n\"Toivoisin voivani ottaa sinut matkaani, mutta minun tuskin sopisi\nvarastaa Normandian perillistä. Mitä minun on sanottava hänelle?\"\n\n\"Sanokaa hänelle\", kuiskasi Rikhard, kietoen kätensä kreivin kaulaan ja\nkoettaen kurottaa hänen korvaansa, \"sanokaa hänelle minun nyt katuvani\nsitä, että tavallisesti tulin nyreilleni, kun hän torui minua. Tiedän\nhänen olleen oikeassa. Ja, herra kreivi, jos hänellä on mukanaan\nmuuan Walter niminen metsästäjä, jolla on pitkä ja väärä nenä, niin\nsanokaa hänelle pahottelevani sitä, että minä käskin häntä aina niin\nepäystävällisesti. Pyytäkää myöskin kreivi Bernardia viemään terveiseni\nAstrida rouvalle, herra Eerikille ja Albericille.\"\n\n\"Kerronko minä hänelle tuosta merkistä, minkä olet saanut poskeesi?\"\n\n\"Elkää toki\", sanoi Rikhard. \"Hän pitäisi minua piimäsuuna, jos\nhuolisin moisesta pikkuasiasta.\"\n\nKreivi kysyi, mitenkä hän oli saanut sen ja Rikhard kertoi hänelle\ntapauksen, sillä hän luuli voivansa uskoa tuolle ystävälliselle\nkreiville kaikki; muistuttihan hetki näin paljon viimeisestä illasta,\njolloin hän oli istunut isänsä polvella. Kun Rikhard oli lopettanut,\nkiersi Hugo käsivartensa hänen ympärilleen sanoen: \"Hyvä! pikku\nherttuani, olen yhtä iloinen kuin sinäkin tuon kauniin linnun\npelastumisesta. Tämäpä onkin tarina, jonka sopii kertoa omalle pikku\nHugolleni ja Eumacettelleni kotona. [Neljäntoista vanhana meni Rikhard\nkihloihin Parisin Eumacetten kanssa, joka silloin oli vain kahdeksan\nvuoden vanha. Hugo Valkonen pani niin suuren arvon vävyynsä, että\nasetti kuolinvuoteellaan poikansa Hugo Capetin hänen holhouksensa alle,\nvaikka herttua oli silloin tuskin kaksikymmen vuotias, ja julisti hänen\nälyn ja ritarillisten hyveiden esikuvaksi.] Sinun täytyy kerran tulla\nheidän kanssaan yhtä hyviksi ystäviksi kuin isäsi oli minun kanssani.\nLuuletko aseenkantajasi voivan tulla huoneeseni myöhään illalla, kun\nkaikki nukkuvat?\"\n\nRikhard arveli Osmondin kyllä voivan tulla, ja kreivi laski hänet taas\nsylistään ja palasi salin yläpäähän.\n\nIllalla, ennen kreivin luokse menemistään, käski Osmond Sybaldin\nherttuan ovea vartioimaan.\n\nHeille syntyi pitkä keskustelu, sillä Hugo oli tullutkin Laoniin\npääasiassa nähdäkseen, mitenkä ystävänsä pojan laita oli, ja sen vuoksi\noli hän nyt utelias kuulemaan Osmondin ajatusta asiassa. He olivat yhtä\nmieltä siitä, ettei tätä nykyä mitään pahaa näytty tarkoitettavan;\nnäytti pikemmin siltä kuin Ludvig olisi ainoastaan halunnut pitää häntä\nrauhansäilyttämisen panttivankina Normandian rajoilla. Mutta Hugo\nneuvoi Osmondia vartioimaan edelleen poikaa tarkasti ja lähettämään\nhänelle sanan ensimmäisen epäilyttävän merkin ilmaannuttua.\n\nAamulla tämän perästä poistui Parisin kreivi Laonista ja kaikki\nmeni entistä menoaan helluntaijuhliin saakka, jolloin tavallisesti\nylenmäärin komeiltiin Ranskan hovissa. Kruunun vasallit saapuivat\nsilloin kunniatervehdyksille kuninkaan luo ja seurasivat häntä\nkirkkoon. Suuria kemuja pidettiin myöskin, jolloin kuninkaalla ja\nkuningattarella oli kruununsa päässä ja kaikki istuivat suurilla\njuhlamenoilla pöytään, ottaen paikan kukin arvonsa mukaan.\n\nSuuri juhlakulku kirkkoon oli ohitse. Rikhard oli kulkenut samassa\nrivissä kuin Carloman. Prinssi oli puettuna siniseen samettiin, joka\noli kirjailtu kultaliljoilla, ja Rikhard tulipunaiseen kankaasen,\nkultaristi rinnan kohdalla. Kaunis ja juhlallinen jumalanpalvelus oli\npäättynyt ja kulkue oli taas palannut linnaan. Hovimestarin ollessa\ntäällä paraikaa kovalla äänellä kutsumassa \"jaloa ja korkeasukuista\nseuraa\" juhlapitoihin, kuului portilta kavioiden kapsetta, mikä tiesi\nuusien vieraiden saapumista. Hovimestari riensi heitä vastaanottamaan\nja heti sen perästä ilmoitti hän: \"jalo ja korkeasukuinen herra Arnulf,\nFlanderin kreivi.\"\n\nRikhard kalpeni -- hän kääntyi Carlomanin luota, jonka sivulla oli\nseisonut, ja astui suoraan ulos salista sekä sitte ylös portaita\nmyöten, Osmondin seuratessa kintereillä. Muutamain minuuttien kuluttua\nkuului hänen kammarinsa ovelta koputusta, ja eräs ranskalainen ritari\nhuusi oven takana: \"Eikö herttua tule juhlapitoihin?\"\n\n\"Ei\", vastasi Osmond. \"Hän ei käy syömään yhdessä isänsä murhaajan\nkanssa.\"\n\n\"Mutta kuningas voipi panna pahakseen; lapsen vuoksi pitäisi teidän\nolla varuillanne\", sanoi ranskalainen epäröiden.\n\n\"Itsensä hänen pitäisi olla varuillaan\", kiljasi Osmond harmistuneena.\n\"Ja pitäkääkin huolta, ettei hän kuleta sisään Wilhelm Pitkämiekan\npetollista murhaajaa vapaasukuisen normannin läsnäollessa. Vaatisin\ntuon kavaltajan tuossa tuokiossa kaksintaisteluun, jollei vaan tämän\npojan tähden pitäisi olla sitä tekemättä.\"\n\n\"Hyvä, voin teitä tuskin moittia, neuvon sentään olemaan varovaisia;\nmaa on epävarma jalkainne alla. Hyvästi!\" Rikhard kerkesi tuskin\nilmaista mielipahaansa ja toivoa olevansa hänkin mies, kun jo palvelija\nLotharin seuraamana toi uuden sanan, että jollei herttua tahdo syödä\ntoisten kanssa, saa hän paastota.\n\n\"Sanokaa, prinssi Lothar\", vastasi Rikhard, \"etten minä ole\nhänen moisensa syömäri -- tahdon kernaimmin nähdä nälkää, sillä\ntukehtuisinhan minä, jos minun pitäisi syödä Arnulfin kanssa samassa\npöydässä.\"\n\nKoko loppupäivän pysyttelihe Rikhard huoneessaan, vakaasti päättäneenä\npysyä loitolla Arnulfista. Aseenkantaja jäi hänen luokseen tähän\nvapaatahtoiseen vankeuteen. He työskentelivät parhaansa mukaan Osmondin\nsotatamineita puhdistaen ja kiilloittaen ja kertoivat toisilleen\nvanhoja sankarisatuja. Kerran kuulivat he kovaa hälinätä pihalta;\nmolemmat olivat hyvin uteliaat tietämään syytä siihen, mutta he eivät\nsaaneet siitä selkoa, ennenkun vasta myöhään iltapäivällä.\n\nSilloin hiipi Carloman heidän luokseen.\n\n\"Viho viimeinkin pääsin tänne!\" huudahti hän. \"Kas tässä, Rikhard,\ntässä on mulla pala leipää sulle, kosk'et ole saanut mitään\npäivälliseksi! Siinä on kaikki, mitä saatoin ottaa kanssani. Piiloitin\nsen pöydän alle, jottei Lothar saisi nähdä sitä.\"\n\nRikhard kiitti Carlomania kaikesta sydämmestään, sillä hänen\noli kovasti nälkä. Hän oli iloinen saadessaan jakaa leivästään\nOsmondillekin.\n\nSitte kysyi hän, kuinka kauan se kreivi-ilkiö viipyy täällä, ja ilostui\nkuullessaan hänen matkustavan pois seuraavana aamuna kuninkaan kanssa.\n\n\"Mitä melua siell' oli pihalla?\" kysyi Rikhard.\n\n\"Sitä minä tuskin sanon sinulle\", vastasi Carloman salaperäisesti.\n\nRikhard pyyteli kuitenkin hartaasti ja täytyihän Carlomanin lopulta\nkertoa, että molemmat normannilaiset asesotamiehet, Sybald ja Henrikki,\nolivat riitautuneet Arnulfin seurueen flaamien kanssa. Taistelu oli\nsyntynyt ja seurauksena oli kolmen flaamin, erään frankin ja Sybaldin\nitsensä kuolema. Mutta missä oli Henrikki? Niin, ei ollut siinä vielä\nkylliksi mitä jo oli tapahtunut: -- kuningas oli tuominnut Henrikin\nkuolemaan, ja hänet oli siinä tuokiossa hirtetty.\n\nSuru ja viha synkistyttivät nuoren Rikhardin kasvot. Hän oli pitänyt\nnäistä kahdesta normannilaisesta palvelijastaan, hän luotti heidän\nuskollisuuteensa ja hän olisi itkenyt heidät menetettyään, jos heidän\ntuhonsa olisi tullut jollain muulla tavalla. Mutta nyt, kun sen oli\ntuottanut heidän vihansa hänen isänsä vihamiehiin, flaameihin, nyt\nkun toinen oli joukon väkivallan uhrina kaatunut ja toinen tuomittu\nja teloitettu ajattelemattomasti, julmasti ja vastoin oikeutta -- oli\nmenty jo liian pitkälle. Läheltä piti, ettei hän masentunut surusta ja\nmieliharmista. Minkä vuoksi hän ei ollutkaan itse siellä suojelemassa\nHenrikkiä, joka oli hänen oma alamaisensa? Ja vaikkapa ei olisi voinut\npelastaakaan häntä, olisihan saanut edes hyvästit sanoa. Sitte tahtoi\nhän purkaa vihansa uhkauksia, mutta tunsi oman avuttomuutensa, häpesi\nsitä, eikä voinut muuta kuin vuodatella haikeimman surun kyyneleitä,\neväten kaikki Carlomanin lohdutukset.\n\nOsmond tuli kuitenkin vielä huolestuneemmaksi ja levottomammaksi.\nHän oli pannut arvaamattoman arvon molempiin normanneihin heidän\nrohkeutensa ja uskollisuutensa vuoksi. Hän oli luottanut siihen,\nettä voisi näiden kautta lähettää tiedon Roueniin tarpeen sattuessa.\nHänestä näytti kuin himoten olisi käytetty ensimmäistä tilaisuutta\nottaa pikku herttualta pois nämä suojelijat, ja että Rikhardia vastaan\ntehdyt hankkeet, olivatpa ne laatua mitä tahansa, pantaisiin nyt pian\ntoimeen. Osmond tuskin epäilikään, ettei hänen oma vuoronsa tulisi\ntämän jälkeen. Siksipä päätti hän kestää kaikki ennen kuin antaisi\naihetta pienimpäänkään tekosyyhyn, jonka nojalla hänet voitaisiin\nerottaa turvatistaan. Hän oli kärsivä solvauksiakin ja mieskohtaista\nhäväistystä maltillisesti, hän oli aina muistava, että hänen\nhuolenpidostaan riippui kokonaan avuttoman Rikhardin turvallisuus.\n\nEttä vaaroja todellakin keräytyi heidän ympärilleen, kävi päivä\npäivältä yhä selvemmäksi, varsinkin kuninkaan ja Arnulfin yhdessä pois\nmentyä. Ilma oli hyvin lämmin ja Rikhard alkoi ikävöidä tuota leveätä,\nviileätä jokea Rouenissa, missä hänellä oli ollut tapana käydä uimassa\nviime kesänä. Eräänä iltana saikin hän aseenkantajansa houkutelluksi\nlähtemään kanssansa Oise joella, joka oli vähän matkan päässä linnasta.\nMutta he olivat tuskin ennättäneet lähteä matkaan, kun kolme tahi neljä\npalvelijaa juosta kapristi heidän jälestään ilmoittaen kuningattaren\njyrkän käskyn, että heidän on heti käännyttävä takaisin. Pojat\ntottelivat ja palattuaan tapasivat he kuningattaren salissa kauhean\nvihastuneen näköisenä.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi hän suuttuneena. \"Ettekö tiedä kuninkaan\nmääränneen, ettei herttua saa poistua linnasta hänen poissa ollessaan?\"\n\n\"Olisin vain mennyt tuonne joelle\", alkoi Rikhard; mutta Gerberge\nkeskeytti:\n\n\"Vaikene, lapsi -- en halua kuulla mitään verukkeita. Ehkä arvelette,\nherra de Centeville, voivanne kuninkaan poissa ollessa ottaa vapauksia.\nMutta minä ilmoitan teille, että jos teidät kerrankin vielä tavataan\nvallien ulkopuolelta, saatte syyttää itseänne, -- niin, ja hän myöskin!\nMinä puhkaisutan nuo ylpeät silmänne, jollette tottele!\"\n\nHän kääntyi ja meni matkoihinsa. Lothar katseli heitä tyydytetyllä\nvahingon ilolla. \"Et sinä kauankaan paremmillesi ylvästele, herra\nmerirosvo!\" sanoi hän seuratessaan äitiään. Hän ei uskaltanut jäädä\nsaliin, sillä hän arveli pilkallisten sanojensa Rikhardissa ja\nOsmondissa herättäneen mielikarvautta, josta he häntä ehkä kostaisivat.\nMutta Rikhard, joka puoli vuotta sitte ei voinut kärsiä pienintäkään\npettymystä, oli nykyisen pakon-, vaaran- ja nöyryytyksenalaisen\nelämänsä aikana oppinut hillitsemään kiivautensa ja olemaan\nsuvaitsevainen, sen sijaan että olisi vimmoitellut ja uhkaillut. Hän\najatteli nyt ainoastaan rakasta aseenkantajatansa.\n\n\"Voi Osmond, Osmond!\" huudahti hän, \"he eivät saa tehdä sinulle mitään\npahaa. Min'en lähde enää milloinkaan ulos. Min'en sano koskaan pikaista\nsanaa. Min'en ärsytä kuuna päivänä prinssiä, jos vain antavat sinun\nedelleenkin olla luonani!\"\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nKauniina kesäiltana, kun Rikhard ja Carloman löivät pallia linnan\nportailla, kuului alhaalta päin ääni, joka Pyhän Neitseen nimessä pyysi\nalmua jaloilta prinsseiltä. Molemmat pojat näkivät nyt pyhiinvaeltajan\nseisovan portilla. Hän oli kääriytynyt pitkään villakaapuun, hänellä\noli ristikoristeinen sauva kädessä, pikkunen massi vyöllä, päässä\nleveälierinen hattu, jonka hän nyt kuitenkin oli ottanut käteensä\nseisoessaan siinä ja rukoillessaan syvään kumarrellen armeliaisuutta.\n\n\"Käykää sisään, hurskas pyhiinvaeltaja\", sanoi Carloman. \"On jo myöhä,\nsaatte syödä iltasta täällä ja levätä yönne.\"\n\n\"Taivas teitä siunatkoon, jalo prinssi\", vastasi pyhiinvaeltaja,\nja tuossa tuokiossa huudahti Rikhard riemukkaasti: \"Normanni,\nnormanni! Hän puhuu omaa rakasta äidinkieltäni! Voi hyvänen, oletteko\nNormandiasta? Osmond, Osmond, hän tulee kotoa!\"\n\n\"Prinssini! rakas herttuani!\" huudahti pyhiinvaeltaja taivuttaen toisen\npolvensa alimmalle portaalle ja suudellen nuoren herttuan kättä --\n\"tämä oli ilo, jota en elinpäivänäni uskaltanut toivoa.\"\n\n\"Walter! Walter Metsästäjä!\" huusi Rikhard. \"Sinäkö se olet? Voi,\nmitenkä jaksaa rouva Astrida ja kaikki muut kotona?\"\n\n\"Hyvin ne jaksavat, prinssini, mutta halajavat saada tietoa, miten\nteidän laitanne on --\" alkoi Walter. Mutta vallan toinen ääni samassa\nhuudahti pyhiinvaeltajan takana: \"Mitä tämä kaikki merkitsee? Kuka\ntukkii minulta tien? Mitä? Näyttääpä siltä kuin Rikhard olisi olevinaan\nkuningas, jollei enempikin? Yhä julkeampaa hävyttömyyttä!\" Se oli\nLothar, joka palasi palveluskuntansa kanssa metsästämästä, ja varsin\nhuonolla tuulella, sillä hän oli ampunut otusta osaamatta.\n\n\"Hän on normanni -- Rikhardin kansalainen\", sanoi Carloman.\n\n\"Normanni, sekö hän on? Luulin jo päässeemme siitä rosvoilijakansasta.\nEmme suvaitse täällä rosvoja! Anna hälle aimo lailla selkään, Perron,\nniin että oppii olemaan loitompana minun tieltäni!\"\n\n\"Hän on pyhiinvaeltaja, teidän ylhäisyytenne\", rohkeni muuan\nhovimiehistä muistuttaa.\n\n\"Sitä tässä ei katsota. Minä en suvaitse täällä normanneja, jotka\nvalepuvussa tulevat vain vakoillakseen. Lyökää sitä koiraa, sanon minä!\nLaputtakaa tiehenne! Vakooja! Vakooja!\"\n\n\"Ainoatakaan normannia ei lyödä minun saapuvilla ollessani!\" sanoi\nRikhard, syöksyen esiin ja heittäytyen Walterin ja metsästäjän väliin,\njoka jälkimäinen jo valmistihe tottelemaan Lotharin käskyjä. Normanni\nvältti täten iskun, mutta Rikhard sai omaan kaulaansa niin navakan\nsivauksen kirpeällä, notkealla nahkasiimalla, että siihen kohosi heti\npitkä, punainen juova. Lothar nauroi.\n\n\"Prinssini -- mitä olette tehnyt? Oi, jättäkää minut -- tämä ei\nsovi teille!\"- vaikeroi Walter syvimmän surun valtaamana. Mutta\nRikhard oli tarttunut piiskaan ja huusi kovalla äänellä: \"Pois! Pois!\nJuokse! Riennä! Kiirehdi!\" Ja huudon toistivat Osmond, Carloman\nja useat ranskalaiset, jotka, vaikka pelkäsivätkin suututtaa\nprinssiä, olivat kumminkin vastahakoisia sortamaan pyhiinvaeltajan\nloukkaamattomuuden oikeuksia. Normanni, huomatessaan ettei muu keino\nauttanut, totteli käskyä. Ranskalaiset antoivat tietä hänelle, ja\nhän onnistui pakenemaan. Lothar riensi tällä välin hirmuista melua\npitäen ja kiivaasti uhkaillen äitinsä pakeille, riemuiten siitä\nterävänäköisyydestä, millä hän oli keksinyt normannilaisen vakoojan\nvalepuvun alta.\n\nTässä ei Lothar ollutkaan aivan väärässä. Walter oli tosiaankin\ntullut sinne vakuuttautuakseen pikku herttuan turvallisuudesta ja\nhyvinvoinnista sekä koettaakseen päästä Osmondin kanssa puheikkain.\nViimeisessä aikeessaan hän kuitenkaan ei onnistunut, vaikka hän\noleskeli Laonin lähitienoilla useampia päiviä. Sillä Osmond ei\ntuokioksikaan heittänyt yksikseen herttuata, joka, niinkuin jo olemme\nnähneet, oli joka suhteessa, joskaan ei nimellisesti, tarkasti\nvartioitu vanki linnan muurien sisällä. Pyhiinvaeltaja pääsi kuitenkin\ntilaisuuteen saamaan tietoja, jotka ilmoittivat hänelle asiain\ntodellisen laidan. Hänelle kerrottiin myös Sybaldin ja Henrikin\nkuolemasta, kuninkaan ja Arnulfin liitosta sekä siitä pakosta ja\nkovuudesta, millä herttuata kohdeltiin. Näine tietoineen palasi hän\nkiireimmän kautta takaisin Normandiaan.\n\nHetipaikalla hänen kotiin tultuaan kuulutettiin pidettäväksi\nkolmipäiväinen paasto koko herttuakunnassa. Jokaisessa kirkossa,\nBayeuxin katedraalista aina pienimpään ja halvimpaan\nkylärukoushuoneesen saakka, näki hartaita väkijoukkoja polvillaan --\nmonet hartaita kyyneleitä vuodattaen -- rukoilemassa Herraa, että\nhän laupeudessaan katsoisi heidän puoleensa, antaisi heille takaisin\nruhtinaansa ja vapauttaisi lapsen vihamiestensä käsistä. Kuinka\npalavia ja kaihoavia rukoukset olivat, jotka lähetettiin korkeuteen\nCentevillessä, saattaa helposti mielessään kuvitella, eikä suru\nMontémarissakaan Epten varrella ollut juuri lievempi. Aivan siitä\nhetkestä kun nämä huolestuttavat sanomat olivat saapuneet, kävi Alberic\nhyvin levottomaksi, haluten innokkaasti tehdä jotakin herttuansa\nhyväksi. Eikä hän hellittänyt ennen kuin sai äitinsä lähtemään\nkanssansa pyhiinvaellukselle Jumiègesin luostariin rukoilemaan siellä\nrakkaan pikku herttuansa pelastukseksi.\n\nTällä välin oli Ludvig laittanut Laoniin sanan, viikon päästä\nkotiutuvansa. Rikhard iloitsi tästä sanomasta, sillä kuningas oli aina\nollut hänelle vähemmän epäystävällinen kuin kuningatar. Hän toivoi\npääsevänsä vankeudestaan linnassa. Juuri tähän aikaan sairastui hän\npahasti. Kenties se oli vain seuraus viimeaikaisesta, sisäänsuletusta\nelantotavasta, että hänen terveytensä nyt alkoi lamautua. Tunnettuaan\npari päivää itsensä raukeaksi ja pahoinvoivaksi, joutui hän eräänä yönä\nkovaan kuumeesen.\n\nOsmond tuli äärettömän levottomaksi. Hänellä ei ollut pienintäkään\nkäsitystä tautien hoidosta, ja mikä vielä pahempi, hän oli vakuutettu,\nettä lapsiparka oli myrkytetty. Sen vuoksi päätti hän olla kutsumatta\nmitään apua. Hän seisoi koko yön kumarassa pojan yli, odottaen joka\nsilmänräpäys saavansa nähdä hänen heittävän henkensä. Osmond olisi\nvoinut repiä tukkansa raivoissaan ja epätoivossaan, mutta sittenkin\noli hänen täytymys hillitä itsensä ja noudattaa suurinta tyyneyttä ja\nlempeyttä, koettaakseen lieventää sairaan lapsen tuskia.\n\nKoko tämän yön heittelihe Rikhard edes takaisin ahtaassa vuoteessaan\ntahi, kun hän levottomuudessaan tarvitsi milloin vaihdetta, istui\nnojaten kivistävätä päätään Osmondin rintaa vasten; mutta hän oli liian\nkipeä ja voipunut voidakseen puhua tahi ajatella selvästi. Kun päivä\nyllätti ja hän edelleen oli liian sairas jättämään huonetta, tultiin\nhäntä monesti tiedustamaan. Osmond ei voinut silloin salata kauempaa\nhänen sairauttaan, mutta hän puhutteli heitä vain oven läpi ja hylkäsi\nkaikki avun tarjoukset. Hän ei laskenut edes Carlomaniakaan sisään,\nvaikka Rikhard kuullessaan hänen äänensä hartaasti pyyteli saada\nhäntä nähdä. Ja kun kuningatar tarjoutui lähettämään vanhan, taitavan\nja kokeneen sairaanhoitajattaren potilaan luo määräämään hänelle\nlääkityksiä, kielsi Osmond jyrkästi tämänkin tarjouksen. Sulettuaan\noven asteli hän kiivaasti edes takaisin lattialla ja mutisi itsekseen:\n\"Mokoma noita-akka! Häntä täällä vielä kaivattaisiin myrkytystään\npäättämässä!\"\n\nKoko tämän ja seuraavan päivän oli Rikhard edelleen hyvin huonona,\nmutta Osmond hoiteli häntä mitä huolellisimmin eikä ummistanut silmiään\nsiunaaman hetkeksikään. Kaiken ajan, jona poika ei tarvinnut hänen\napuaan, vietti hän rukoillen. Vihdoin vaipui Rikhard uneen, nukkui\nsikeästi useita tunteja ja oli herättyään paljoa parempi. Osmond oli\nilon innoissaan. \"Jumala olkoon ylistetty, tällä kertaa he eivät\nonnistu, eivätkä uutta tilaisuutta tule koskaan saamaan. Olkoon Jumala\nedelleenkin kanssamme!\"\n\nRikhard oli liian heikko ja voipunut tiedustellakseen, mitä hän tällä\ntarkoitti. Seuraavina päivinä piti Osmond hänestä mitä tarkinta\nhuolta. Mutta nyt, kun Rikhard kykeni taas syömään, ei Osmond millään\nehdolla sallinut hänen koskevan mihinkään, mitä hänelle tuotiin\nkuninkaallisesta pöydästä, vaan meni aina itse hankkimaan elintarpeita\nkyökistä. Täällä arveli hän muutamata keittäjistä ystäväkseen, joka\nvarmaankaan ei tahallaan myrkyttäisi poikaa. Kun Rikhard kykeni\nkäymään huoneen yli, käski Osmond hänen aina telkeä tikarilla oven\neikä koskaan aukaisemaan sitä muille kuin hänelle yksistään, ei edes\nprinssi Carlomanillekaan. Rikhard ihmetteli tätä, mutta hänen oli pakko\ntotella. Hänellä oli nyt tarpeeksi tietoa heitä ympäröivistä vaaroista\nkäsittääkseen Osmondilla olevan syynsä tämmöiseen varovaisuuteen.\n\nNäin oli kulunut useampia päiviä, kuningas oli palannut ja Rikhard\noli jo siksi parannut, että hän välttämättömästi tahtoi päästä saliin\njälleen. Mutta Osmond ei ottanut vielä tähän myöntyäkseen, vaikka\nRikhard ei ollut koko päivänä tehnyt muuta kuin astua varpannut\nhuoneen ympäri näyttääkseen voimiaan. \"Nyt, hyvä prinssi, vartioikaa\ntarkasti ovea!\" sanoi Osmond, \"ei siitä tule teille vahinkoakaan,\njos olette tämän päivän täällä, sillä kuningas on tuonut tullessaan\ntänne Montreuilin Herluinin. Hänen tapaamisensa olisi teille melkein\nyhtä vastenluontoista kuin flaaminkin. Ja lukekaa rukouksianne poissa\nollessani, jotta pyhimykset johtaisivat meidät pois vaarasta.\"\n\nOsmond viipyi ulkona likemmä puoli tuntia ja kun hän palasi, oli\nhänellä olallaan suunnaton olkikupo.\n\n\"Mihinkä sinä tätä?\" huudahti Rikhard. \"Minä odotan iltastani, ja sinä\nkannat tänne olkikuvon.\"\n\n\"Tässäpä on iltasennekin,\" sanoi Osmond nakatessaan olet lattialle\nja ottaessaan käsille pienen pussin, jossa oli lihaa ja leipää.\n\"Mitäpä sanoisitte, hyvä prinssi, jos söisimmekin huomenna iltasta\nNormandiassa!\"\n\n\"Normandiassa!\" hihkasi Rikhard, hypähtäen ylös ja taputtaen käsiään.\n\"Normandiassa! Voi Osmond, sanoitko sinä Normandiassa? Millä ihmeen\ntavalla? Todellako? Voi, iloa ja riemua! Onko kreivi Bernard tullut?\nLaskeeko se kuningas meidät?\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, teidän ylhäisyytenne! Se riippuu ihan kokonaan meistä\nitsestämme. Mutta kaikki menee päin mäntyyn, jollette ole hiljaa ja\nvarovainen, ja sitten me vasta ollaan huutavassa hukassa.\"\n\n\"Minä juoksen vaikka tuleen päästäkseni kotiin jälleen!\"\n\n\"No, syökäähän sitte aluksi,\" sanoi Osmond.\n\n\"Mutta mitä sinä aijot tehdä? En minä nyt ole niin tuhma kuin silloin,\nkun sinä koetit viedä minut Rolfin tornista ulos. Mutta tekisipä\nmieleni sanoa Carlomanille hyvästit.\"\n\n\"Se ei käy päinsä,\" sanoi Osmond, \"niiden täytyy luulla teidän vielä\nolevan sairaana -- muutoin emme pääse pakenemaan.\"\n\n\"Ikävä sittenkin on, etten saa sanoa Carlomanille jäähyväisiä!\"\ntuumaili Rikhard. \"Mutta saammehan nähdä taas rouva Astridan ja herra\nEerikin, niin, ja Albericin on heti tultava meille takaisin! Voi,\nlähdetään heti tielle! Oo Normandia, mun rakas Normandiani!\"\n\nRikhard saattoi innoltaan ja hätäisyydeltään tuskin syödäkään, Osmondin\ntehdessä kiireen vilkkaan valmistuksiaan. Hän sitoi miekan vyölleen,\nantoi Rikhardille tikarinsa vyöhön pistettäväksi. Ruuan tähteet työnsi\nhän reppuansa, kääri paksun purppuravaipan herttuan ympärille ja\npyysi häntä sitten paneutumaan pitkälleen olille. \"Minä kätken teidät\nkupoon,\" sanoi hän, \"ja kannan teidät ulko-eteisen läpi, aivan kuin\nmenisin hevostani vaalimaan.\"\n\n\"Onpa sulla omat konstisi ... sitä ne eivät koskaan arvaa,\" huusi\nRikhard nauraen. \"Minä olen hiljaa kuin hiiri -- en päästä pienintäkään\nääntä, henkeänikin pidätän.\"\n\n\"No niin, muistakaa vain olla liikuttamatta kättä tahi jalkaa sekä\nkahisuttamatta olkia. Täst'on leikki kaukana -- maksaa elämän tahi\nkuoleman,\" sanoi Osmond käärien huolellisesti olkia pikku pojan\nympärille. \"Kas sillä lailla -- voitteko huokua?\"\n\n\"Kyllä\", -- kuului Rikhardin ääni kuvosta. \"Olenko minä nyt ihan\n'uupiilossa'?\"\n\n\"No kerrassaan! Muistakaa nyt vaan: Tapahtukoon mitä tahansa -- elkää\ntikahtako! Taivas meitä siunatkoon! Nyt! Pyhimykset kanssamme!\"\n\nLojuessaan olkikuvossa kuuli Rikhard, kuinka Osmond aukasi oven. Sitte\ntunsi hän, miten hänet nostettiin lattialta ja kuinka Osmond kantoi\nhäntä portaita myöten, kuvon päiden lakaistessa kahisten muureja. Ainoa\ntie ulkoportille meni alemman linnan salin kautta, ja siellä oli vaara\nsuurin. Rikhard kuuli ääniä, askeleita, äänekästä laulua ja naurua,\nikäänkuin juhlapidot olisivat olleet parhaallaan. Sen perästä kuului\njoku sanovan: \"Hoidatteko itse hevostanne, herra de Centeville?\"\n\n\"Hoidan,\" vastasi Osmond. \"Tiedättehän, että sen perästä kun kadotimme\npalvelijamme, olisi Musta poloinen pahemmassa kuin pulassa, ellen itse\nsiitä pitäisi huolta.\"\n\nJo huomasi Carlomankin Osmondin, riensi luo ja kysyi: \"Voi, Osmond de\nCenteville! Onko Rikhard parempi?\"\n\n\"Kiitos, teidän ylhäisyytenne, kyllä hän on parempi, mutta vaara ei ole\nvielä ohi.\"\n\n\"Oi, toivon, että hän olisi terve! Vaan milloinka sallitte minun tulla\nhänen luokseen, Osmond? Minä istuisin aivan todella ihan hiljaa enkä\nhäiritsisi häntä.\"\n\n\"Ei se vielä sovellu, hyvä prinssi, niin paljon kuin herttua teistä\npitääkin -- vastikään sanoi hän sen minulle.\"\n\n\"Sanoiko hän? Voi, sanokaa Rikhardille, että minäkin pidän hänestä niin\nihmeen paljon, enemmän kuin kestään muusta täällä, ja että minulla on\nilman häntä hyvin ikävä. Sanokaa hänelle näin, Osmond.\"\n\nRikhard malttoi tuskin olla huutamatta rakkaalle, pikku Carlomanilleen.\nMutta hän muisti kuningattaren uhkauksen, muisti, miten huonosti\nOsmondin silmille saattaisi käydä ja piti sen vuoksi suunsa kiinni,\najatellen että kyllä hän eräänä päivänä tekee Carlomanista Ranskan\nkuninkaan. Olkien puoleksi tukehduttamana tunsi hän, kuinka taas\nmentiin edelleen portin rappuja alas ja sitte pihan poikki. Pimeästä\nja Osmondin askelten toisenlaisesta kapseesta arvasi hän oltavan nyt\ntallissa. Osmond laski hänet hiljaa alas kuiskaten: \"Kaikki hyvin tähän\nsaakka. Voitteko huokua?\"\n\n\"Enpä oikein! Etkö voi laskea minua jaloilleni?\"\n\n\"En vielä, en millään ehdolla. Mutta sanokaahan, käännänkö kasvonne\nalas päin, sillä itse en voi sitä tietää.\"\n\nOsmond pani elävän olkikuvon poikittain satulaan, sitoi sen kiinni ja\ntalutti hevosen ulos, silmäillen samalla varovasti ympärilleen. Mutta\nkoko linnan väki vietti kemuja, eikä ollut ketään edes porttiakaan\nvahtimassa. Rikhard kuuli hevosen kavioiden kumean kapseen nostosillan\npoikki mentäessä ja tiesi nyt olevansa vapaa. Mutta Osmond piti\nyhä vielä käsivarttaan hänen päällään eikä sallinut hänen liikkua\nvielä muutamaan hetkeen. Vihdoin juuri kun Rikhard ei luullut enää\nsilmänräpäystäkään voivansa kestää tukehduttavaa olkien pistelemistä\neikä lymyä epämukavassa olinpaikassaan, seisautti Osmond hevosen, laski\nkuvon nurmikolle ja vapautti hänet epämiellyttävästä vankeudestaan.\nRikhard katsahti ympärilleen -- he olivat viidakossa -- hämy oli\nyllättämäisillään ja soreana soi lintujen laulu.\n\n\"Vapaa! Vapaa! Tämä on vapautta!\" huudahti Rikhard, ponnahtaen\nseisoalleen ja hurmaantuneena henkien leyhkeätä ilta-ilmaa.\n\"Kuningatar, Lothar ja se tuskauttava kammaripöksä, kaikki ovat nyt\nkaukana takanani.\"\n\n\"Eivätpä vielä niinkään kaukana,\" sanoi Osmond. \"Ette saata pitää\nitseänne turvattuna, ennen kuin olemme Epten toisella puolen. Satulaan,\nhyvä prinssi -- meidän täytyy ratsastaa henkemme edestä.\"\n\nOsmond auttoi herttuan ratsun selkään, hyppäsi itse taakse, kannusti\nhevosta ja ratsasti tujakasti eteenpäin, vaikk'ei täyttä kyytiä, sillä\nhän aikoi säästää hevosta. Hämy muuttui pimeäksi. Tähdet tuikkivat\ntaivaalla ja yhä ratsasti hän käsivarsi kiedottuna pojan ympäri,\njoka sitä myöten kuin yö eteni, väsyi ja vaipui horrokseen, tuntien\nkuitenkin koko ajan hevosen ravaavan. Mutta jokainen askel kiidätti\nhäntä loitomma kuningatar Gerbergestä ja lähemmä Normandiaa, ja mitäpä\nhän huolikaan väsymyksestä? Ainoastaan eteenpäin, eteenpäin!\n\nTähdet sammuivat taas ja ensimmäinen punainen aamunkoi purppuroi\nitäistä taivaanrantaa. Aurinko nousi, yleni yhä korkeammalle, helotti\ntäydeltä terältään, ja kuumaksi, helteiseksi kävi päivä. Hevonen kulki\nhitaammin, kompasteli ja vaikka Osmond laskeusi alas löyhentämään\nsatulan vyötä, kiinnitti se vain tuokion ajaksi juoksuaan. Osmondin\nvaltasi mitä suurin epätieto ja levottomuus, mutta he eivät olleet\nratsastaneet kauas, kun joukko kauppamiehiä tuli näkyviin. Nämät\nmatkustivat nummen poikki kerallaan pitkä rivi kuormitettuja muuleja ja\nturvanaan joukko lujakouraisia miehiä, aivan kuin itämainen karavaani\nerämaassa. He tuijottivat ihmeissään kookkaasen, nuoreen ritariin, joka\npiteli lasta perin väsyneen hevosen selässä.\n\n\"Herra kauppamies\", sanoi Osmond ensimmäiselle, \"näettekö tätä\njuoksijata? Paremmalla hevosella ei ole koskaan ratsastettu, mutta\nse on nyt ihan upiuuvuksissa ja meidän täytyy rientää. Suokaa minun\nvaihtaa tämä tuohon vahvaan pikku virkkuun tuolla. Tämä on kaksikertaa\nsen arvoinen, mutta min'en jouda tässä tinkimään -- suostutteko vai\nette?\"\n\nKauppamies, joka osasi Osmondin upealle mustalle oriille antaa oikean\narvonsa, hyväksyi ehdotuksen. Osmond muutti kohta satulan, nosti\nRikhardin uuden hevosensa selkään, istui siellä jo itsekin ja niin\nsitä taas mennä porhallettiin eteenpäin läpi tuon kolkon seudun, missä\nnuoren ritarin silmä tunsi jälleen tienviitat teräväjärkisyydellä,\njonka ihmiset saavat asumalla metsä- ja viljelemättömissä seuduissa.\nSuuret rämeet olivat nyt paljoa vaarattomammat kuin talvella, ja he\npääsivät niiden yli onnellisesti. Tähän saakka ei ollut kuulunut mitään\ntakaa-ajosta. Osmondin ainoana pelkona oli vain, että hänen pikku\nturvattiaan, joka ei ollut vielä voimistunut sairautensa perästä,\nmatka ja pitkä, helteinen kesäpäivä liian paljon rasittaisivat, sillä\npoika alkoi jo nojata häneen eikä jaksanut liikuttaida eikä pitää auki\nsilmiään. Hän tuli tuskin virkeämmäksi auringon mailleen mentyä ja\nraittiin tuulosen leppoisena alkaessa puhaltaa, mikä Osmondia itseään\nvirkisti paljon. Mutta vielä suurempi virkistys oli uskolliselle\naseenkantajalle, kun hän viho viimein näki sinertävän virran\nmutkittelevan vehreiden laidunlakeuksien välissä, ja vastarannalla\nkallion kukkulan, jolla kohosi linna tornineen ja hyvin varustettuine\nvallineen.\n\n\"Epte! Epte! Tuolla on Normandia, hyvä prinssi! Silmätkääpä ylös ja\nkatsokaa omaa herttuakuntaanne.\"\n\n\"Normandia!\" huudahti Rikhard, kavahtaen ylös. \"Oo, mun oma rakas\nkotini!\"\n\nJoki oli kumminkin leveä ja syvä eikä vaara vielä ollut ohitse. Osmond\nkatseli levottomana ympärilleen, mutta riemastui huomatessaan karjan\njälkiä, aivan kuin siinä olisi ollut kaalamopaikka. \"Meidän täytyy\nyrittää,\" sanoi hän. Laskeutuen maahan, astui hän sitte veteen, talutti\nhevosta ja piti Rikhardia tukevasti kiinni satulassa. Vesi syveni\nsyvenemistään, nousi Rikhardin jalkoihin, sitte hevosen kaulaan ja\nvihdoin ui hevonen ja Osmond rinnalla pitäen pitkin matkaa poikaa\ntanakasti kiinni. Sen jälkeen kuului pohja taas, vuolteen voima väheni\nja he lähenivät rantaa. Mutta samassa tuokiossa huomasivat he kaksi\njousimiestä, jotka pitkillä jousillaan tähtäsivät heitä linnasta, ja\nmiehen, joka seisoi korkealla rannalla heidän edessään huutaen: \"Seis!\nei kukaan saa käydä Montémarin kaalamon yli ilman jalon Dame Yolanden\nlupaa.\"\n\n\"Ka Bertrand, herra hovimestari, tekö se olette?\" huusi Osmond vastaan.\n\n\"Ken se on, joka mainitsee minua nimeltäni?\" vastasi hovimestari.\n\n\"Minä se olen, Osmond de Centeville. Avatkaa porttinne niin pian kuin\nmahdollista, herra hovimestari, sillä herttua on täällä ja hän on mitä\nsuurimmassa levon ja virkistyksen tarpeessa.\"\n\n\"Herttua!\" huudahti Bertrand, kiiruhtaen alas maallenousupaikalle ja\nheitellen ilosta hattuaan ilmaan.\n\n\"Herttua! Herttua!\" kajahduttivat soturitkin muurilta. Seuraavassa\ntuokiossa oli Osmond taluttanut hevosen maalle joesta ja huusi nyt\nRikhardille: \"Silmät auki, teidän ylhäisyytenne, silmät auki! Olette\nnyt omassa herttuakunnassanne taaskin. Tämä on Albericin linna.\"\n\n\"Tuhat kertaa tervetullut, ruhtinaallinen herrani! Siunattu olkoon\ntämä päivä!\" huusi hovimestari. \"Mikä ilo armolliselle rouvalleni ja\nnuorelle herralleni!\"\n\n\"Hän on aivan nääntyä väsymyksestä,\" sanoi Osmond, levottomasti\nkatsahtaen Rikhardiin. Sillä eivät tervetulohuudotkaan, jotka selvästi\ntodistivat hänen olevan omassa, rakkaassa Normandiassaan, saaneet\nRikhardia nousemaan ylös tahi puhumaan. \"Hän on ollut pahasti sairaana\nennen kuin pakenimme. Pelkäsin niiden myrkyttävän hänet enkä uskaltanut\nviipyä Laonissa tuntiakaan sen jälkeen, kun hän oli siksi voimistunut,\nettä saattoi lähteä pakoretkelle. Mutta ilostukaahan nyt, teidän\nylhäisyytenne, nyt olette viimeinkin turvassa ja vapaa. Täällä on\nmyös kelpo Dame de Montémar, joka pitää teistä parempaa huolta kuin\nminunlaiseni kovakourainen sotilas.\"\n\n\"Eikä mitä, sen pahempi!\" sanoi hovimestari, \"meidän jalo rouvamme\non lähtenyt nuoren Albericin kanssa pyhiinvaellukselle Jumiègesiin,\nrukoillakseen herttuan turvallisuuden puolesta. Kuinkahan he\nriemastuvatkaan saadessaan tietää, että heidän rukouksensa on kuultu.\"\n\nOsmond ei voinut kuitenkaan juuri iloita tästä, sillä niin levoton hän\noli turvattinsa ylenpalttisesta väsymyksestä ja raukeudesta. Rikhard\nnäet, kun he veivät hänet linnan saliin, jaksoi tuskin puhua tahi\nsilmiään raottaa, saatikka syödä. He kantoivat hänet yläkertaan ja\npanivat hänet Albericin vuoteelle, missä hän levottomasti heittelehti\nedes takaisin, ollen liian uupunut nukkuakseen.\n\n\"Voi! voi!\" päivitteli Osmond, \"olen ollut liian hätäinen! Olen\npelastanut hänet frankkien käsistä ainoastaan tuottaakseni hänelle oman\nvaromattomuuteni kautta kuoleman.\"\n\n\"Mutta olkaa toki jo vaiti, herra de Centeville,\" sanoi\nhovimestarin vaimo, joka samassa pistäytyä sisään -- \"tuollaisella\npäivittelemisellähän te voitte hänet surmata. Jättäkää poika minun\nhuostaani, hän on vain liiaksi rasittunut ja tarvitsee lepoa.\"\n\nOsmond, joka nyt oli varma että herttuansa oli ystävien parissa, olisi\nilomielellä uskonut hänet vaimon hoitoon, ellei Rikhard kaikesta\nheikkoudesta ja voipumuksesta huolimatta olisi aivan vaistomaisesti\nnojautunut ihan Osmondiin kiinni, tahtomatta päästää häntä luotaan,\naivan kuin pitäen Osmondia ainoana ystävänään ja suojelijanaan. Hän ei\nollut vielä kylliksi tajussaan ymmärtääkseen olevansa Normandiassa ja\nturvassa vihollistensa salavehkeiltä. Pari kolme tuntia valvoivat sen\ntähden Osmond ja hovimestarin vaimo kahden puolen hänen vuodettaan,\nkoettaen tyynnyttää hänen levottomuuttaan sekä suositella häntä mitä\nhellimmin. Tätä tekivät he siksi kunnes poika vähitellen rauhoittui ja\nvaipui viimein sikeään, vahvistavaan uneen.\n\nAurinko oli jo ylhäällä taivaalla, kun Rikhard heräsi. Hän käännähti\nahtaalla, olilla täytetyllä tilallaan ja katseli ympärilleen\nihmeissään. Nämä eivät olleet vaipoilla peitetyt seinät hänen\nkammarissaan Laonissa, jotka hän unen pöpperossään näki, vaan rosoiset\nkivimuurit ja syvä, pyöreä tornihuoneen ikkunareikä. Osmond de\nCenteville nukkui lattialla hänen vierellään, vaipuneena syvään, pitkää\nvalvomista ja ponnistusta seuranneesen uneen. Ja mitähän muuta vielä\nRikhard näkikään?\n\nHän näki iloisen pojan naaman ja sädehtivän silmäparin: Alberic de\nMontémar siinä nojausi sängynjalkaa vasten, odottaen jännityksellä\nRikhardin heräämistä.\n\n\"Alberic, Alberic!\"\n\n\"Prinssini, prinssini!\"\n\nNopsasti kiepsahti Rikhard istualleen, ojensi molemmat käsivartensa\nja Alberic heittäysi hänen syliinsä. Innokkaina sylittelivät pojat\ntoisiaan, ja katkonaisia riemuhuutoja pääsi tuon tuostakin ilmoille,\nkylliksi äänekkäitä herättämään kenen tahansa tavallisen nukkujat, vaan\nei Osmondia, joka oli niin tuiki väsynyt.\n\n\"Onko se totta? Olenko minä sitte todellakin Normandiassa taas?\"\nhuudahti Rikhard vihdoin.\n\n\"Olette, olette, -- hyvä prinssi! Te olette Montémarissa. Kaikki on\nteidän. Se juovikas haukka voi ylen hyvästi ja äitini tulee tänne\niltapuoleen -- hän antoi minun ratsastaa edeltä, heti kun saimme kuulla\nsen suuren uutisen!\"\n\n\"Ratsastimme kauan, kunnes tuli myöhä ja minä olin hyvin väsynyt,\"\nsanoi Rikhard. \"Mutta nyt kun olemme kotona, en välitä siitä vähääkään.\nMutta minä tuskin saatan uskoa! Kuule, Alberic, olen viettänyt kauheita\npäiviä!\"\n\n\"Katsokaas tuonne, hyvä prinssi,\" sanoi Alberic ikkunan luota.\n\"Kurkistakaapa ulos tästä, niin huomaatte olevanne kotona jälleen.\"\n\nYhdellä hyppäyksellä oli Rikhard ikkunassa. Mikä näky sattuikaan\nhänelle siinä silmään? Linnan piha oli täpösen täynnä ratsumiehiä\nja hevosia, aamuaurinko kimmelsi loistavilla pantsaripaidoilla ja\nkorkeilla pyöreillä kypäreillä, ja niiden yläpuolella hulmusi monta\nratsulippua ja sotamerkkiä, jotka Rikhard hyvästi tunsi jälleen. \"Oo,\nkas tuolla, kas tuolla!\" huusi hän riemastuksissaan. \"Tuoll'on\nFerrièren hevosenkenkä ja tuolla Varenneen juoksija! Ja kaikista paras,\ntuoll'on -- tuoll'on meidän oma, Centevillen punainen ratsulippumme!\nOo, Alberic, Alberic! Onko herra Eerikki täällä? Minun täytyy mennä\nhänen luoksensa!\"\n\n\"Bernard lähetti heti teidän tultuanne sanan heille kaikille tulla\npuolustamaan linnaamme, jos frankit ajaisivat teitä takaa. Mutta te\nolette nyt turvassa, turvassa semmoisessa kuin Normandian peitset\nvoivat tuottaa -- Jumala olkoon kiitetty!\"\n\n\"Niin, Jumala olkoon kiitetty!\" toisti Rikhard, notkistaen hartaasti\npolvensa muutamiksi minuuteiksi lukiessaan latinalaista rukoustaan.\nSitte nousi hän ylös ja sanoi katsahtaen Albericiin: \"Minun pitää\ntodellakin kiittää Häntä, sillä Hän on pelastanut Osmondin ja minut\njulman kuninkaan ja kuningattaren käsistä. Minun täytyy koettaa tulla\nvähemmän kiivaaksi ja käskeväksi kuin olin ennen pois menoani, sillä\nsen olen juhlallisesti luvannut tekeväni, jos konsa kotia tulisin.\nOsmond parka, miten hyvästi hän vetelee unia! Tule Alberic näyttämään\nmulle tietä herra Eerikin luo!\" Ja tarttuen Albericin käteen,\npoistui Rikhard huoneesta ja meni portaita alas linnan saliin. Monta\nnormannilaista ritaria ja vapaaherraa täysissä sotavaruksissa oli\ntänne kokoontunut, mutta Rikhardin katse haki vain yhtä. Jo tunsi hän\njälleen herra Eerikin harmahtavat hapset ja sinisen sotisovan, vaikka\ntämä seisoi selin häneen. Silmänräpäyksessä, ennen kuin kukaan oli\nhuomannut hänen siellä oloaan, juoksi hän vapaaherraa kohden ojennetuin\nkäsivarsin, huudahtaen: \"Herra Eerikki! rakas herra Eerikki, nyt olen\nviimeinkin täällä taas! Osmond on terve mies! Rouva Astrida voi kai\nhyvin?\"\n\nVanha vapaaherra käännähti päin. -- \"Lapseni!\" huudahti hän, sulkien\nhänet rautaiseen syliinsä, kyynelten viljanaan virratessa hänen\nahavoittuneita kasvojaan pitkin, \"kiitetty olkoon Jumala, että te\nolette turvassa ja poikani on miehen tavoin täyttänyt velvollisuutensa!\"\n\n\"Ja kuinka voi rouva Astrida?\"\n\n\"Oikein hyvin, saatuaan kuulla teidän olevan turvassa. Mutta\nkatsokaahan ympärillenne, hyvä prinssi -- herttuaa ei sovi tällä\nlailla riippua vanhan miehen kaulassa. Katsokaa, kuinka paljo teidän\nuskollisia vasallejanne on täällä, suojellakseen teitä halpamielisiltä\nfrankeilta!\"\n\nRikhard nousi ylös ja ojensi kätensä sekä vastasi kohteliaalla\nkumarruksella jokaisen urhoollisen vapaaherran tervehdykseen,\nkäyttäytyen ihmeen miellyttävästi ja luontevasti, mitä taitoa hänellä\ntietenkään ei ollut Normandiasta lähtiessään. Kasvanut hän oli myöskin,\nja vaikkakin hän oli hyvin kalpea eikä ollut erityisen huolellisesti\npuettu, -- pukeminen kun oli käynyt kovassa kiireessä ja ilman muitten\napua kuin Albericin -- vaikka hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä\neikä palohaavan arpi ollut vielä hävinnyt poskesta, -- oli hän\nkuitenkin, tästä kaikesta huolimatta, kirkkaine sinisilmineen,\navonaisine katsantoineen ja rohkeamielisine ryhtineen lupaava ruhtinaan\nalku. Ilolla ja ylpeydellä silmäilivät Normandian jalosukuiset häntä,\netenkin kun hän kenenkään kehoittamatta lausui: \"Kiitän teitä, jalot\nritarit, kun olette tulleet tänne suojelemaan minua. Nyt en pelkää\nkoko Ranskanmaan sotalaumoja, kun olen joukossa omien uskollisten\nnormannieni.\"\n\nHerra Eerikki vei hänet ylimmälle portaalle portin ulkopuolella, jotta\nsoturit saisivat nähdä hänet. Silloin kajahti huuto niin jymisevä\n\"eläköön herttua Rikhard! terve pikku herttuamme!\" että se \"rimasi ja\nraikui\" kaikilla kunnailla -- helähti takaisin vanhasta tornista --\nherätti Osmondin unestaan ja Rikhard tuli nyt vakuutetuksi, jos hän\nolisi enää lisätodistuksia kaivannut, että hän todellakin oli maassa,\njossa jokikinen sydän hehkui uskollista rakkautta häneen.\n\nEnnenkun riemu oli lakannut, kuultiin torven toitahdus portin\nulkopuolelta. Herra Eerikki lähetti Bertrandin joutuisasti avaamaan\nsanoen: \"Se on Harcourtin kreivin tulomerkki.\" Alberic meni myös linnan\nisäntänä mukaan vastaanottamaan vierasta.\n\nVanha kreivi ratsasti pihaan portaiden eteen, laskeusi alas hevosen\nselästä, Albericin pitäessä jalustinta. Hän ei ollut käynyt monta\naskelta portaita ylös päin, kun Rikhard vapaatahtoisesti tuli häntä\nvastaan, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, ojensi hänelle\nkätensä ja lausui: \"Terve tuloanne, kreivi Bernard, terve tuloanne!\nKiitos, että tahdotte tulla suojelemaan minua! Olen kovasti iloissani\nsaadessani nähdä teidät taas.\"\n\n\"Kiitos, nuori herttuani!\" sanoi Bernard, \"ja minä olen oikein iloinen\nnähdessäni teidän onnellisesti päässeen frankkien kynsistä. Nyt te\nluullakseni voitte jo erottaa ystävän vihollisesta!\"\n\n\"Kyllä, voin totta tosiaan, kreivi Bernard. Tiedän nyt teidän\ntarkoittaneen parastani, ja että minun olisi tullut kiittää teitä, sen\nsijaan kuin vihastuin, nuhdellessanne minua. Odottakaa hetkinen, herra\nkreivi, on eräs asia, jonka olen lupautunut sanomaan, jos konsa tulisin\ntervennä takaisin rakastettuun kotiini. Walter -- Maurice -- Jeannot\n-- te kaikki minun ja herra Eerikin palvelijat, tiedän että ennen\npoismenoani en ollut mikään hyvä valtaherra teitä kohtaan. Olin kiivas,\nylpeä ja röyhkeä, mutta Jumala on minua tästä rangaissut ollessani\nkaukana vihollisten keskessä sairaana ja yksinäisenä. Olen nyt hyvin\npahoillani siitä ja toivon teidän suovan minulle anteeksi; sillä olen\nkoettava -- Jumala minua siinä auttakoon -- välttää koskaan enää\nolemasta kiivas ja ylpeä.\"\n\n\"Kas vain, herra Eerikki,\" sanoi Bernard, \"kuuletteko, mitä poika\nsanoo! Kun hän tuolla tavoin puhuu, noin vapaasti, avonaisesti ja\nkenenkään kehoittamatta, ja jos hän pysyy sanassaan, niin luulenpa\nvarmaan, että Ranskan matka on ollut hänelle hyväksi opiksi ja että\nvast'edes näemme hänestä paisuvan joka suhteessa isänsä moisen\nruhtinaan, -- siunattu olkoon hänen muistonsa!\"\n\n\"Teidän on kiittäminen Osmondia kaikesta, mitä hän on tehnyt minulle,\"\nsanoi Rikhard, kun Osmond viimeinkin kylläkseen nukuttuaan tuli\nalas. \"Osmond se on auttanut minua kestämään suuret vaivani. Mitä\npelastukseemme tulee, niin hän se lensi minun kanssani pakoon kuin\nvanha kotka poikasineen. Sanon sulle, Osmond, että sinun tästä lähin\non aina kannettava pari siipeä kilvessäsi ja ratsulipussasi, hyvin\nonnistuneen pakoretkemme muistona.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte, teidän ylhäisyytenne,\" sanoi Osmond vielä tuskin\nkunnollisesti valveutuneena. \"Se oli todellakin väki pitkä matka yhteen\nkyytiin; mutta toivon, etten tarvitsisi enää koskaan paeta teidän tahi\nomia vihollisiani.\"\n\nMikä iloinen kesäpäivä tämä olikaan! Nekin kolme tuntia, jotka\nRikhardin täytyi istua neuvottelussa, lisäsivät vain sitä mielihyvää,\njota hänelle sitte tuottivat Albericin tavaroiden katseleminen, omien\nseikkailujen kertominen ja Laonissa opittujen ritarillisten taitojen\nnäyttäminen. Ilta muodostui yhä riemukkaammaksi, kun linnan portit\navattiin, nostosilta laskettiin alas, ja linnaan saapui ensiksi\nDame Yolande de Montémar ja tuskin neljännestunnin kuluttua siitä\nCentevillen asesotilaat, joiden etunenässä nähtiin Astrida rouvan\noma, korkea myssy. Yhdellä hyppäyksellä oli Rikhard Astrida-rouvan\nsylissä. Hellästi sulki hän poikasen poveaan vasten, mutta työnsi hänet\nsitte vähän ulomma nähdäkseen, paljonko hän oli kasvanut, surkutteli\nhänen arpeaan ja syleili häntä sitte lujemmin kuin milloinkaan ennen.\nMutta katseltuaan lähemmin häntä, selitti hän Osmondin antaneen hänen\ntukkansa mennä pahemmin vanuksiin kuin kuningas Harald Nahkalakin.\nSitte otti hän elfenluisen kamman vyöllään olevasta laukusta ja alkoi\nsuoria pojan paksuja, sekavia kiharoita. Kun suoriminen ei käynyt\naivan hellä varoen, olisi Rikhardilla entisiin tapoihinsa nähden ollut\nsyytä tästä raivostua, mutta nyt hän vain hyväili Astrida rouvaa kahta\nhellemmin.\n\nKun Osmond laskeusi polvilleen tätinsä eteen; siunasi tämä häntä,\nitki hänen tähtensä ja nuhteli siitä, että oli rasittanut liiaksi\nhänen lemmikkiään -- kaikkia yhtaikaa. Ja kun yö yllätti ja Rikhard\nkuten muinoinkin oli lukenut rukouksensa rakkaan kasvattajansa polvien\nääressä, niin varmaa oli, ettei Normandiassa ollut onnellisempaa poikaa\nkuin sen pikku herttua.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nMontémarin linna oli liian lähellä rajaa ollakseen turvallinen\nolopaikka pikku herttualle. Hänen enonsa Senliin kreivi Hubert oli\nHarcourtin kreivi Bernardin kanssa yhtä mieltä siitä, että hän olisi\nparemmassa turvassa herttuakuntansa rajain ulkopuolella, koska\nNormandia luultavasti tulisi pian sotanäyttämöksi. Hänet lähetettiin\nsiis, vaikka vasten tahtoaankin, lukuisan ja hyvin varustetun seurueen\nkera salaa ensiksi Coucyyn ja sittemmin Senliisen.\n\nHänen ainoana lohdutuksenaan oli, ettei hänen tarvinnut enää erota\nystävistään. Alberic, herra Eerikki, yksinpä rouva Astridakin\nseurasivat häntä, samoin kuin hänen ainainen kumppalinsa Osmond.\nVapaaherra saattoi tuskin näkyvistään jättää poikaa, jota yhä vielä\npidettiin niin tarkasti silmällä, että vartioiminen näytti melkein\nvankeudelta. Ei koskaan, ei edes kesälläkään eikä keskellä päivää\nsaanut hän lupaa mennä linnan vallien ulkopuolelle. Hänen suojelijansa\ntahtoi kernaasti pitää salassa, että linnassa oleskeli niin korkea\nvieras.\n\nOsmondin seurasta ei Rikhard saattanut nauttia niin paljon kuin\ntavallisesti, sillä tällä oli jotain hommaa asepajassa, eräässä\nmatalassa, holvikkaassa huoneessa, johon oli käytävä linnan pihasta.\nRikhard ja Alberic olivat hyvin uteliaita tietämään, mitä hän siellä\nteki; mutta Osmond telkesi ovensa kiinni rautakangella, jotta poikain\noli pakko tyytyä vain kuuntelemaan vasaraniskuja, jotka naksuttelivat\nsamassa tahdissa kuin hilpeät äänet sisällä lauloivat muuatta laulua\nSigurdin miekasta ja sotaurhottaresta, joka nukkui liekkien häntä\nsyleillessä. Rouva Astrida sanoi Osmondin tekevän ihan oikein, sillä\nkukaan kelpo aseseppä ei työskennellyt koskaan ovi selällään. Ja kun\npojat utelivat nuorelta Centevilleltä hänen työtään, myhäili hän vain\nsanoen, että he kyllä saavat sen nähdä, konsa aseihin kutsunta saapuisi.\n\nSitä odotettiinkin joka hetki, sillä tietoja oli saapunut, että Ludvig\noli koonnut sotajoukkonsa ja samonnut Normandiaan ottaakseen uudestaan\nhuostaansa nuoren herttuan ja valloittaakseen maan. Mitään semmoista\nkutsua ei kuitenkaan kuulunut, sen sijaan tuli vaan sana, että Rouen\noli jätetty kuninkaan käsiin. Rikhard vuodatti mieliharmin kyyneleitä.\n\"Isäni linna! Oma kaupunkini vihollisten vallassa! Bernard on sitte\nkavaltaja! Kukaan ei voi estää minua kutsumasta häntä siksi. Miksikä\nluotimmekaan häneen?\"\n\n\"Elkää olko millännekään, teidän ylhäisyytenne\", sanoi Osmond.\n\"Kun te tulette asekuntoiseksi, hankkii oma kelpo miekkanne teille\noikeutta, huolimatta kaikista vilpillisistä tanskalaisista ja vielä\nvilpillisemmistä frankeista tässä maassa.\"\n\n\"Mitä, niinkö sinäkin Osmond poika haastelet? Luulin sinun toki\nparemmin mielesi voivan hillitä kuin että olisit pettynyt miehen\nsuhteen, joka oli uskollinen Rolfin suvulle, ennen kuin sinä ja tuo\nkukkopoikanen olitte syntyneetkään\", sanoi vanha vapaaherra.\n\n\"Hän on luovuttanut herttuakuntani! On väärin kutsua häntä muuksi\nkuin kavaltajaksi!\" huudahti Rikhard kiivaasti. \"Arka, petollinen,\nliehakoiva...!\"\n\n\"Kas niin, kas niin, hyvä prinssi\", sanoi vapaaherra. \"Bernardilla on\nvanhassa, ovelassa päässään enemmän keinoja kuin teidän nuori ja minun\nvanha järkeni kykenevät keksimäänkään. Mitä hän aikoo tehdä, en voi\nnyt sanoa, mutta panen pääni pantiksi, että hänellä on sydän oikealla\npaikallaan.\"\n\nRikhard vaikeni, muistaen jo kerran ennenkin häntä väärin tuominneensa,\nmutta kovasti häntä kuitenkin harmitti ajatellessaan, että Rolfin torni\noli ranskalaisten hallussa. Asiat vaan yhä pahenivat, kun entisen\nhyvän lisäksi kerrottiin kuninkaan olevan aikeessa jakaa Normandia\nranskalaisten vasalliensa kesken. Yhä kiivaamman harminhuudahtuksen\npäästi Senliin linnan väki suruviestit kuultuaan. Mutta herra Eerikki\nluotti edelleenkin lujasti ystäväänsä Bernardiin, vieläpä sittenkin\nkun kuuli Centevillen linnan valitun tuon lihavan ranskalaisen kreivin\nsaaliiksi, joka oli ollut panttivankina Rouenissa.\n\n\"No, mitä sanotte nyt, hyvä prinssi\", sanoi hän muutamana päivänä\nkeskusteltuaan pitemmän aikaa erään sanansaattajan kanssa portilla.\n\"Musta kotka on levittänyt siipensä. Viisikymmentä pitkää laivaa\npurjehtii Seinellä ja Harald Sinihampaan Pitkä Käärme on niiden\netunenässä.\"\n\n\"Tanskan kuningas! Tullut minun avukseni!\"\n\n\"Niin, niinpä vainenkin! Tullut Bernardin salaisesta kutsumuksesta\npuolustamaan teidän oikeuksianne ja asettamaan teidät isänne\nvaltaistuimelle. Sanokaa nytkin rehellistä Harcourtia kavaltajaksi,\nsen tähden ettei antanut ihanata herttuakuntaanne tulelle ja miekalle\nalttiiksi!\"\n\n\"_Minua_ ei ole hän kavaltanut\", sanoi Rikhard hetkisen mietittyään.\n\n\"Eikö todellakaan; mutta mitä teillä sitte oli mielessä?\"\n\n\"Tarkoitan, että kun minä pääsen valtakuntaani hallitsemaan, en tahdo\nolla niin perin valtioviisas\", sanoi Rikhard. \"Tahdon olla julkinen\nystävä tahi julkinen vihollinen.\"\n\n\"Poika paisuu meitä mielevämmäksi\", sanoi herra Eerikki hymyillen,\n\"mutta se tuli kuin isänsä suusta.\"\n\n\"Hän tulee päivä päivältä yhä enemmän isävainajaansa\", sanoi rouva\nAstrida.\n\n\"Mutta tanskalaiset, isä, tanskalaiset\", sanoi Osmond. \"Kohta ne kalvat\nkalskahtelevat! Saan kait minäkin lähteä sotaväkeen ansaitsemaan\nkannukseni?\"\n\n\"Kyllä, aivan kernaasti\", vastasi vapaaherra, \"jos hänen ylhäisyytensä\nherttua antaa sinulle luvan. Kunpa voisin minäkin jättää hänet ja tulla\nmukaan! Tekisi hyvää minulle ihan sydänjuuriini saakka päästä kerran\nvielä viikinkien pitkään laivaan.\"\n\n\"Tahdonpa mielelläni nähdä, mihin nämä pohjan miehet kelpaavat\", sanoi\nOsmond.\n\n\"Oh! nämä ovat vain tanskalaisia eivätkä norjalaisia, eikä oikeita\nviikinkejä enää olekaan, sellaisia kuin ennen vanhaan kun Ragnar teki\ntuhojaan...\"\n\n\"Poika, poika! onko tämä oikeata puhetta lapsen kuullen?\" keskeytti\nrouva Astrida. \"Sopivatko tämmöiset sanat kristitylle ritarille?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, äiti!\" sanoi harmaahapsinen sotilas hellästi. \"Mutta\nvereni käyvät kuohuksiin kuullessani pohjoismaalaisen laivaston olevan\nniin lähellä ja ajatellessani Osmondin saavan paljastaa miekkansa\nmerikuninkaan johdolla.\"\n\nSeuraavana aamuna talutettiin Osmondin uljas sotaori oven eteen ja\nkaikki soturit, jotka vaan voitiin luovuttaa Senliin linnan väestä,\nolivat valmiit lähtemään mukaan. Pojat seisoivat portailla, toivoen\nhekin olevansa kylliksi vanhoja lähtemään taistelutanterelle sekä\nihmettelivät, miksi Osmoud viipyi. Kun ovi vihdoinkin aukeni, näkivät\nhe ihmeekseen pajan matalassa holviportissa punaisen, hehkuvan\nuunin edessä Osmondin seisovan puettuna kimmeltävään, teräksiseen\nsotisopaan, jonka hienoista renkaista tulenliekki kirkkaana heijasti,\nja kypärissään oli hänellä pari kultasiipeä, joka merkki myös somisti\nhänen pitkää suippoa kilpeään.\n\n\"Sinun siipesi! Meidän siipemme!\" huudahti Rikhard, \"Centevillen\nvaakunamerkki!\"\n\n\"Lentäkööt ne vihollisen perässä, vaan ei edellä\", sanoi herra Eerikki.\n\"Lähde matkaan Jumala kerallasi, poikani -- osoittaudu mieheksi -- elä\nanna tanskalaisille heimolaisillemme aihetta sanomaan meidän oppineen\nranskalaisia temppuja pohjoismaalaisten iskujen asemesta.\"\n\nTämmöisillä jäähyväissanoilla evästettynä lähti Osmond Senliistä.\nMolemmat pojat riensivät ylös linnan harjalle seuratakseen häntä\nsilmillään niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Korkein torni tuli siitä\nhetkestä heidän pää-olinpaikakseen, ja alinomaa he tähystelivät sille\ntaholle, jonne Osmond oli kadonnut. Mutta ajan oloon he väsyivät\nvahdinpitoonsa ja palasivat leikkeihinsä linnan pihaan.\n\nEräänä päivänä olivat he lohikäärmeisillä, ja Alberic oli olevinaan\nlohikäärme. Hän makasi selällään, läähättäen täyttä väkeään, siten muka\nosoittaen purskuttavansa hirmuisesti tulta ja savua Rikhardin, ritarin\npäälle. Tämä taas koki suurine puumiekkoineen ja seiväspeitsineen\nkolhia sitä kuoliaaksi. Mutta leikin kuumimmillaan ollessa taukosi\nlohikäärme äkkiä puhkumasta, kapasi pystyyn ja osoitti sormellaan\nvartijata ylhäällä tornissa. Tämä oli pannut torven suulleen ja tuossa\ntuokiossa räikähti kimeä signaali tornista.\n\nÄänekkäästi huutaen syöksyivät molemmat pojat suoraa päätä portaita\nylös ja tulivat tasakatolle niin hengästyksissään, etteivät voineet\nedes vartijalta tiedustaa, mitä hän näki. Vartija osoitti sormellaan\ntasangolle päin, ja tarkkanäköinen Alberic huudahti: \"Minä näen\njotakin, hyvä prinssi, ettekö tekin erota mustaa pilkkua kaukana\nnummella?\"\n\n\"En, en niin mitään! Missä, oi, missä?\"\n\n\"Se meni nyt kummun taa, mutta -- kas tuossa se on taas! Miten nopeasti\nse ratsastaa!\"\n\n\"Niin käypi kuin linnun lento\", sanoi Rikhard, \"niin nopeasti, niin\nnopeasti...\"\n\n\"Eihän karkuuttanekin vain pakoon\", sanoi Alberic, hieman levottomana\nkatsahtaen vartijaan, sillä hän oli rajalta kotoisin ja kauhistuttavia\njuttuja Contentin kreivin tuhoovasta maahankarkauksesta kerrottiin\npäivät päästään Epten ympäristöllä.\n\n\"Eikä mitä, nuori herra\", sanoi vartija, \"sitä ei tarvitse pelätä.\nKyllä minä tiedän millä lailla miehet ratsastavat sodasta paetessaan.\"\n\n\"Ei tosiaankaan, tuon hevosen juoksu ei tiedä mitään pahaa\", sanoi\nherra Eerikki, joka nyt oli saapunut yhteen joukkoon.\n\n\"Minä näen hänet paremmin! Näen hevosen!\" huusi Rikhard, hyppien\ninnoissaan, niin että herra Eerikin oli pakko tarttua häneen kiinni\nja varoittaa: \"Jollette pysy aloillanne, prinssi, niin saatatte pian\nluisua alas linnan harjalta. Enemmin kuulisin tappelussa hävityn kuin\nsoisin semmoisen tapahtuvan.\"\n\n\"Sill' on jotain kädessään\", sanoi Alberic.\n\n\"Lippu tahi ratsulippu\", sanoi vartija, \"minusta hän ratsastaa nuoren\nvapaaherran tavoin.\"\n\n\"Niin totta tosiaan! Ripeä poikani! Hän on suorittanut asiansa\noivallisesti!\" huudahti herra Eerikki, ratsastajan tultua paremmin\nnäkyviin. \"Tanskalaiset ovat saaneet nähdä, kuinka me kasvatamme\npoikiamme!\"\n\n\"Hänen siipensä tuovat hyviä uutisia\", sanoi Rikhard. \"Antakaa minun\nmennä, herra Eerikki; minun täytyy kertoa tästä Astrida rouvalle.\"\n\nNostosilta laskettiin alas, raskas ristikkoportti avattiin ja linnan\nkaikkien asukkaiden seistessä pihalla ajaa karahutti sisään soturi\nkypärissä siivet ja kädessä liehuva lippu, jonka hän tullessaan laski\nlevälleen Normandian pikku herttuan jalkain juureen. Hämmästyksen\nhuuto pääsi kaikilta nähdessään lipussa Ranskan kultaiset liljat, ja\nhätäilevin, loppumattomin kysymyksin keräytyivät he hänen ympärilleen.\n\n\"Suuri voitto -- kuningas vankina, Montreuil tapettu!\"\n\nRikhard tarttui nuoren ritarin käteen, vieden hänet saliin, missä\nkaikki sijottuivat hänen ympärilleen kuullakseen uutisia. Hänen\nisänsä ensimmäinen kysymys oli, mitä hän piti heidän heimolaisistaan,\ntanskalaisista.\n\n\"Sivistymättömiä tovereja, isä, se täytyy minun tunnustaa\", sanoi\nOsmond hymyillen ja päätään pudistaen. \"Minä en voinut maljaani juoda\nheidän onnekseen ihmisenkallosta -- niin kultakoristeinen kuin se\nolikin.\"\n\n\"Mutta eivät siltä huonompia soturia,\" sanoi herra Eerikki. \"No\nniinpä niin, ja sinä tietenkin olit siksi hieno ja turhamainen,\nettet käsittänyt tuota vanhaa hyvää tapaa repiä koko lammasta\npalasiksi. Sinun kai piti leikata viipaleesi hienolla ranskalaisella\nveitsinykerölläsi.\"\n\nOsmond ei voinut käsittää, että mies voisi olla urhoollisempi ollessaan\nraaka kuin metsäläinen, mutta hän katsoi viisaammaksi olla vaiti ja\nRikhard pyysi kärsimätönnä saada kuulla taistelusta sekä missä se oli\nsuoritettu.\n\n\"Diven rannalla,\" sanoi Osmond. \"Oi isä! syystäpä saatatte kutsua\nvanhaa Harcourtia ovelaksi -- Revonsydän se pitäisi hänen nimensä olla,\neikä Karhunsydän! Kuulkaahan kummaa kun hän oli lähettänyt frankeille\nsanan, että tanskalaiset olivat hyökänneet hänen päällensä koko\nvoimallaan, ja pyysi näitä tulemaan avukseen.\"\n\n\"Toivon, ettei siinä ollut kavallusta. Mitään vilppiä ei saa minun\nnimessäni tehdä!\" huudahti Rikhard semmoinen arvokkuus äänessä ja\nliikkeissä, että he kaikki sillä hetkellä tunsivat hänet todellakin\nruhtinaakseen kokonaan unohtaen hänen nuoren ikänsä.\n\n\"Ei, luulisitteko minun sitte sotatapahtumista kertovan näin\nilomielin,\" sanoi Osmond. \"Bernardin tarkoitus oli vain saattaa yhteen\nkuninkaat näyttääkseen Ludvigille, että teillä, herttuani, oli ystäviä,\njotka kykenivät puolustamaan laillista asiaanne. Hän koetti vain\nvälttää verenvuodatusta.\"\n\n\"Entä sitte?\"\n\n\"Tanskalaiset olivat leiriytyneet Liven rannalle, ja samassa kun\nfrankit tulivat näkyviin, lähetti Harald Sinihammas airueen Ludvigin\nluo, kehoittamaan häntä poistumaan Normandiasta ja jättämään maan\nteille, sen lailliselle haltijalle. Ludvig, joka mesikielin toivoi\nvoittavansa hänet puolelleen, halusi keskustella hänen kanssansa\npersoonallisesti.\"\n\n\"Missä sinä olit, Osmond!\"\n\n\"Siellä, missä tuskin maltoin olla. Bernard oli koonnut meidät kaikki,\nrehelliset normannit, ja asettanut meidät kuninkaan ratsulipun, tämän\nsamaisen lipun alle, ikäänkuin puolustamaan sitä tanskalaisia vastaan.\nKaikesta päättäen oli hän ihan yhtä maata Ludvigin kanssa, johti\nhäntä neuvoillaan ja tuntui tosiaankin olevan hänen paras ystävänsä\nja neuvonantajansa. Mutta _yhdessä_ asiassa ei hän saanut valtaa:\ntuo kiittämätön, arka konna, Montreuilin Herluin, tuli kuninkaan\nmukana, nähtävästi toivossa saada olla osallisena saaliinjaossa meidän\njouduttua perikatoon. Kun Bernard neuvoi kuningasta lähettämään hänet\nkotiinsa takaisin, koska yksikään uskollinen normanni ei sietänyt häntä\nsilmiensä edessä, vannoivat nuo tuittupäiset frankit, ettei ainoakaan\nnormanni voisi estää heitä tuomasta kerallaan ketä halusivat.\n\n\"Sitte pystytettiin teltta joen rannalle, jossa molemmat kuninkaat\nyhdessä Bernardin Bretagnen Allanin ja kreivi Hugon kanssa pitivät\nkokousta. Me kaikki seisoimme ulkopuolella, ja molemmat sotajoukot\nalkoivat sekaantua toisiinsa, jolloin me normannit teimme tanskalaisten\ntuttavuutta. Siellä oli muuan metsäläisen näköinen punatukkainen\nmiehenkarhu, joka sanoi olleensa Anlaffin kanssa Englannissa, ja tiesi\npaljon kertoa Norjan kuninkaan Hakonin urostöistä. Äkkiä osoitti hän\nmuuatta lähellämme seisovata ritaria, joka puheli erään Continin\nseuralaisen kanssa, ja tiedusti minulta hänen nimeään. Vereni kiehuivat\nvastatessani, että se oli Montreuil itse. 'Hän, joka on ollut syynä\nherttuanne kuolemaan!' huudahti tanskalainen. 'Haa! Te normannit olette\nkehnoja, turmeltuneita Odinin poikia, salliessanne hänen elävän'.\"\n\n\"Toivon sinun sanoneen, poikani, ettemme noudata Odinin lakeja,\" lausui\nAstrida rouva.\n\n\"Sanaakaan sanoa en kerinnyt, täti, kun tanskalaiset jo ottivat koston\nitse toimekseen. Siinä silmänräpähtämässä syöksyivät he kamaline\nsotakirveineen Herluinin kimppuun ja kurikoivat onnettoman kuoliaaksi.\nNyt se vasta rytäkkä nousi! Jokainen iski ympärilleen, tietämättä ketä\nja miksi. Muutamat huusivat _Thor auta_, toiset _Dieu aide_, jotkut\ntaas _Montjoie S:t Denis!_ Pohjoismaalaisveri frankkilaista vastaan\n-- se oli ainoa ohjeemme. Minä seisoin tämän ratsulipun juurella ja\nankarasti oli minun oteltava ennen kuin sain sen lopultakin haltuuni.\"\n\n\"Entä kuninkaat?\"\n\n\"He kiiruhtivat ulos teltasta, kuten näytti, yhtyäkseen taas miehiinsä.\nLudvig nousi ratsaille. Mutta tiedättehän vanhastaan, hyvä prinssi,\nettä hän on kehno ratsastaja, ja niinpä kiidätti hevonen miesparan ihan\ntanskalaisten sankimpaan joukkoon. Kuningas Harald vangitsi hänet omin\nkäsin ja jätti hänet neljän ritarin vartioitavaksi. Mutta sitte se\nhyväkäs onnistui joko lahjomaan vartijansa taikka, kuten he väittivät,\nkarkaamaan heidän ryöstäessään hänen telttaansa. Kuinka se kävi päinsä,\nen osaa sanoa; se vaan oli varma, että kun Harald vaati kuningasta\ntakaisin, oli hän tipotiessään.\"\n\n\"Tiessään! Ja sinä sanot kuninkaan olevan vankina!\"\n\n\"Malttakaahan. Hän ratsasti neljä peninkulmaa ja tapasi Rouenissa\nerään katalan porvarin, jonka lahjoi kätkemään itsensä Halavaluotoon.\nBernard pani kuitenkin tarkan peräänkuulustelun ja sai selville, että\ntuon veijarin oli nähty keskustelevan ranskalaisen ratsastajan kanssa.\nSiitäpä Bernard veti kovalle hänen vaimonsa ja lapsensa, uhaten heidät\nsiihen paikkaansa surmata, jolleivät ilmaisisi salaisuutta. Kuninkaan\noli siis pakko ryömiä kauniisti esiin piilopaikastaan ja nyt istuu hän\nlukkojen ja salpojen takana Rolfin tornissa, missä tanskalainen soturi\nsotakirves olalla on jokaisessa portaiden käänteessä vartioimassa.\"\n\n\"Haa, haa!\" huudahti Rikhard. \"Tahtoisinpa tietää, mitä hän pitää\nolostaan! Olisipa hauska kuulla, tokko hän enää muistaa, kuinka hän\nnosti minut ikkunalle ja vannoi juhlallisesti tahtovansa ainoastaan --\nminun parastani!\"\n\n\"Niin, ja te uskoitte häntä, hyvä prinssi,\" sanoi Osmond\nveitikkamaisesti.\n\n\"Olin silloin pikku poika,\" vastasi Rikhard ylpeästi. \"Mutta nyt --\nmuurienkin täytyy muistuttaa häntä valastaan sekä Bernardin sanoista,\nettä taivas on maksava hänelle samalla mitalla kuin hän kohtelee minua.\"\n\n\"Muista se, lapseni, kavahda rikottuja valoja,\" lausui isä Luukas,\n\"mutta elä muistele vahingonilolla vihollisesi kaatumista. Olisi\nparempi, että menisimme kaikki kappeliin lausumaan kiitoksemme Hänelle,\njolle ne yksin kuuluvat!\"\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nLähes vuosikautisen vankeuden perästä täytyi kuninkaan sitoutua\nmaksamaan lunnaat ja siihen saakka, kunnes oltiin yhtä mieltä ehdoista,\nolivat hänen molemmat poikansa annettavat panttivangeiksi normanneille,\njota vastoin kuningas sai palata omaan valtakuntaansa. Prinssit piti\nlähettää Bayeuxiin, jonne Rikhard oli palannut Centevillein katsannon\nalla ja jossa hänellä oli nyt lupa kävellä tahi ratsastaa vapaasti\nympäriinsä, tosin suojelusvahdin seuraamana.\n\n\"Onpa hupaista, kun Carloman tulee tänne. Minä olen koettava parastani,\nettä hän viihtyy hyvin luonamme\", sanoi Rikhard. \"Mutta Lotharin en\ntoivoisi tulevan mukana.\"\n\n\"Kunpa hän sentään tulisi\", sanoi hyvä isä Luukas, \"jotta saisitte\ntilaisuuden osoittaa, onko isänne viimeinen opetus saanut sijaa\nsydämmessänne ja voitteko palkita pahan hyvällä.\"\n\nHerttuan kasvot sävähtivät tulipunaisiksi, mutta hän ei virkkanut\nmitään. Hän ja Alberic asettuivat uudestaan paikallensa vahtitornissa.\nVihdoin näkivät he ratsastajaparven lähenevän, keskellään hyvin\nummistettu kantotuoli, jota kaksi hevosta välillään kantoi. \"Nuo eivät\nvoi olla prinssit,\" sanoi Alberic, \"se on varmaankin joku sairas\nnainen.\"\n\n\"Toivon, ettei olisi kuningatar!\" huudahti Rikhard nurjalla\nmielellä. \"Mutta eläpäs, Lotharhan se on semmoinen pelkuri. Pelkäsi\nvannaankin ratsastaa, eikä kuningatar arvatenkaan tohtinut lähettää\nlemmikkiään matkaan, vaatehtimatta häntä kuin mitäkin pikku mamselia.\nMutta lähdetäänhän alas, Alberic; min'en sano mitään tylyjä sanoja\nLotharille, jos vain maltan olla sen tekemättä.\"\n\nRikhard tuli prinssejä vastaan pihalla, vaaleakiharainen pää paljaana.\nHän kumarsi tulleille niin miellyttävän kohteliaasti, että rouva\nAstrida pukkasi poikaansa käsivarteen kysyen, eikö hänestä ollut heidän\npikku herttuansa kaunein ja rakastettavin lapsi koko kristikunnassa.\n\nSynkin katsein laskeusi Lothar kantotuolista, mutta ei osoittanut\npikku herttualle vähintäkään huomaavaisuutta, menihän vaan saliin,\nkärttyisästi käskien hovipoikansa Charlotin seuraamaan itseään. Täällä\nhän sanaakaan sanomatta heittäysi ylimmäiselle kunnia-istuimelle ja\nkäski Charlotin hankkimaan viiniä.\n\nSilläaikaa kurkisti Rikhard kantotuoliin ja näki Carlomanin ryömineen\nyhteen nurkkaan vapisten ja nyyhkyttäen kauhistuksesta.\n\n\"Carloman, rakas pikku Carloman! Elä itke, tule ulos -- se olen minä,\nsinun oma Rikhardisi. Etkö salli minun toivottaa sinua tervetulleeksi?\"\n\nCarloman silmäsi arasti ylös, tarttui innokkaasti ojennettuun käteen ja\nheittäytyi Rikhardin kaulaan.\n\n\"Oo Rikhard, lähetä meidät takaisin! Elä anna niiden villien\ntanskalaisten tappaa meitä.\"\n\n\"Kukaan ei tule tekemään teille vähintäkään pahaa. Ei täällä ole\ntanskalaisia. Sinä olet minun vieraani, ystäväni, veljeni. Silmät auki!\nTässä on minun oma, hyvä kasvattajani, Astrida rouva.\"\n\n\"Mutta äiti sanoi normannien tappavan meidät, kun me pidimme sinua\nvankina. Hän itki ja parkui eikä tahtonut päästää meitä, mutta ne häjyt\nmiehet hilasivat meidät pois väkisin. Voi, anna meidän mennä kotiin\njälleen!\"\n\n\"En voi sitä tehdä,\" sanoi Rikhard, \"te kun olette Tanskan kuninkaan\nvankeja ettekä minun. Mutta minä pidän sinusta niin ihmeesti ja sinä\nsaat kaikki mitä minulla on, jollet vain itke, kiltti Carloman. Voi,\nrouva Astrida, mitä minun pitää tehdä? Ettekö te voi lohduttaa häntä\"\n-- jatkoi herttua, kun poikaraukka nyyhkien riippui kiinni hänessä.\n\nRouva Astrida läheni, tahtoi tarttua hänen käteensä, puhutellen\nhäntä hyväilevin äänin, mutta Carloman hypähtäen vavahti takaisin\nja huudahti uudelleen kauhistuksesta. -- Kookkaine vartaloineen,\nkorkeine myssyineen ja ryppyisine kasvoineen näytti rouva Astrida\nhänestä noita-akalta, ja kun hän ei osannut puhua ranskaa, ei Carloman\nymmärtänyt hänen ystävällisiä sanojaan. Vihdoin suostui prinssi\nkuitenkin Rikhardin taluttamana lähtemään saliin, missä Lothar nyreänä\nistui kunnia-istuimella toinen jalka allaan ja sormi suussa.\n\n\"No senpä sanonen, herttua herraseni,\" lausui hän, \"eikö tässä\nvanhassa hökkelissä ole niin mitään suuhun pantavaa? Eikö tilkkaakaan\nBourdeaux'ta?\"\n\nRikhard voi vaivoin hillitä harmiaan tämän epäkohteliaan puhuttelemisen\njohdosta. Tyynesti vastasi hän kuitenkin, ettei mitään sellaista\nluullut löytyvän, mutta kyllä sen sijaan hyvää normannilaista\nhedelmä- tahi omenaviiniä.\n\n\"Aivan kuin minä kävisinkin härppimään teidän talonpoikaisjuomianne!\nOlen käskenyt tuomaan iltaseni sisään -- miksi sitä ei tule?\"\n\n\"Siksi kun te ette ole herra tässä talossa\", pyöri Rikhardin huulilla,\nmutta hän hillitsihe ja vastasi, että iltanen olisi koht'sillään\nvalmis. Carloman katsoi rukoilevasti veljeensä sanoen: \"Elä ärsytä\nheitä, Lothar!\"\n\n\"Mitä! Yhäkö sinä itket, tyhmä poika,\" sanoi Lothar. \"Etkö tiedä,\nettä jos uskaltavat suututtaa meitä, niin isä kurittaa heitä ansionsa\nmukaan? Tuokaa sisään iltanen, sanon minä, ja antakaa minulle\nortolan-piirakainen.\"\n\n\"Semmoisia ruokia ei meillä ole -- nyt ei ole se vuodenaika,\" sanoi\nRikhard.\n\n\"Ette kai arvele antaa minulle mitään, josta pidän? Sanon teille, että\nse käypi teille kalliiksi.\"\n\n\"Kananpoikia paistavat paraikaa,\" yritti Rikhard.\n\n\"Minä vähät teidän kananpojistanne, -- olenhan sanonut tahtovani\nortolaneja.\"\n\n\"Jollen minä pian nöyryytä tuota poikaa, älköön nimeni olko Eerikki\",\nmutisi vapaaherra.\n\n\"Kuinkahan lapsiraukkamme onkaan saanut kärsiä hänen tähtensä\",\npäivitteli rouva Astrida, \"mutta tuota toista poikasta tulee minun\nsurkuni. Niin pieni ja heikko! Mutta meidän pikku herttuatapa kannattaa\nkatsella, miten hellästi hän kohtelee häntä.\"\n\n\"Hän on liian uljas ja vahva ollakseen muuta kuin lempeä\", sanoi\nOsmond. Ja tuo vilkas, innokas poika oli tosiaankin lempeä ja hellä\nkuni tyttö tälle heikolle, aralle lapselle. Ystävällisin sanoin\nmaanitteli hän hänet syömään, lohdutteli kaikilla tavoin ja sen sijaan\nettä olisi nauranut hänen pelolleen, pysyttelihe hänen ja suuren\nverikoiran Hardigrasin välissä ja vei koiran aina edemmäksi, kun se\nyritti tulla liian lähelle.\n\n\"Aja pellolle tuo koira!\" sanoi Lothar käskevästi.\n\nEi kukaan liikahtanut totellakseen häntä, ja koira leivänmuruja\netsiessään läheni taas Lotharia.\n\n\"Aja pois se\", toisti hän potkaisten sitä jalallaan. Koira härähti, ja\nRikhard hyppäsi pystyyn närkästyneenä. \"Prinssi Lothar\", sanoi hän, \"en\npidä väliä mitä te muutoin suvaitsette tehdä, mutta koirani ja väkeni\non teidän annettava olla rauhassa.\"\n\n\"Sanon sinulle, että olen prinssi! Teen mitä tahdon! Haa, ken se on,\njoka nauraa tuolla?\" kirkui pahasisuinen poika, polkien lattiaan.\n\n\"Ei ole niinkään helppoa Ranskan prinssien pieksättää täällä\nvapaasukuisia normanneja\", lausui Walter Metsästäjän karkea ääni. \"On\nkaiketi vielä palkinto sitäkin piiskaniskua varten, jonka hänen armonsa\nherttua kärsi minun tähteni.\"\n\n\"Vait, vait, Walter!\" sanoi Rikhard. Mutta Lothar oli siepannut\nkäteensä jakkaran ja oli juuri lähättää sillä metsästäjää, kun joku\ntarttui kiinni hänen käsivarteensa. Osmond, joka hyvin tunsi hänen\nilkeän tapansa, piteli häntä kiinni molemmin käsin, huolimatta hänen\nhurjasta kirkumisestaan ja ponnistuksistaan, mikä muistutti metsäläisen\nkäytöksestä.\n\nHerra Eerikki pauhasi sill'aikaa normandiansekaisella\nranskankielellään: \"Teen tiettäväksenne, nuori herraseni, niin prinssi\nkuin olettekin, että olette meidän vankimme ja saatte istua vankeudessa\nvedellä ja leivällä, jollette ota mukautuaksenne.\"\n\nLothar, joka ei joko kuullut tai ei uskonut näitä sanoja, rimpuili vain\nkahta kauheammin, mutta nuoren, karskin sotilaan kourat olivat kylliksi\nkovat pitääkseen ponnistelijan aisoissa. Ja lopuksi kannettiin tuo\npotkiva ja kirkuva poika Rikhardin rukoilemisista huolimatta salista\npois ja sulettiin yksikseen tyhjään huoneesen.\n\n\"Antaahan nulikan olla hetkisen itsekseen\", sanoi herra Eerikki,\ntyöntäen herttuan syrjään. \"Kun hän on oppinut tuntemaan väkevämpänsä,\nsaadaan lepo ja rauha taloon jälleen.\"\n\nRikhardin täytyi kääntyä tyynnyttämään Carlomania, joka oli ryöminyt\npakoon pimeään nurkkaan, missä hän istui itkien ja vapisten kuin haavan\nlehti. Hän aivan hätkähti kauhistuksesta, kun Rikhard kosketti häneen.\n\n\"Voi, elä pane minuakin vankeuteen! Min' en voi olla yksin pimeässä.\"\n\nRikhard koki taas lohduttaa häntä, mutta hän ei näyttänyt kuulevan\neikä huolivan siitä. \"Oi, voi, meille sanottiin, että sinä löisit\nja kiusaisit meitä ja kostaisit siten kaiken sen ilkeyden, jolla me\nkohtelimme sinua, mutta enhän ainakaan minä polttanut sinun poskeasi!\"\nvaikerteli hän.\n\n\"Emme tahdo sinua kiusata ei vaikka mikä olisi, kiltti Carloman! Eikä\nLothar ole vankeudessa, on vain sulettuna huoneesen, kunnes tulee\nkiltiksi.\"\n\n\"Lothar se poltti sen\", toisti Carloman. \"Etkä sinä saa todellakaan\nolla minulle paha, sillä äitini suuttui kauheasti, kun en pidättänyt\nOsmondia tavatessani hänet olkikupoineen. Hän tuli niin vimmoihinsa,\nettä antoi minulle semmoisen sätkäyksen, että keperryin siinä paikassa\nselälleni. Mutta olitko sinä todellakin siinä kuvossa, Rikhard?\"\n\nRikhard kertoi jutun ja oli hyvillään nähdessään Carlomanin sille\nhymyilevän. Sitte neuvoi rouva Astrida häntä saattamaan pikku ystävänsä\nvuoteelle. Carloman ei tahtonut panna maata, ennenkun sai vieläkin\npitää Rikhardia kädestä. Eikä pikku herttuakaan säästänyt vaivojaan\ntyynnyttääkseen ja hellitelläkseen ystäväänsä, sillä hän tiesi itse,\nmiten katkerata on olla hylättynä vankina kaukana omaistensa piiristä.\n\n\"Luulin, että sinä olisit minulle hyvä\", sanoi Carloman. \"Mitä\nLothariin tulee, niin teethän vallan oikein kohdellessasi häntä kuten\nhän sinua.\"\n\n\"Ei toki, Carloman; jos minulla olisi veli, en koskaan puhuisi hänestä\nsillä tavoin.\"\n\n\"Mutta Lothar on niin häjy.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta meidän on oltava hyviä niille, jotka ovat meille\npahoja.\"\n\nLapsi nousi kyynärpäilleen ja katsoi Rikhardia totisena kasvoihin.\n\"Sitä ei ole kukaan sanonut minulle ennen.\"\n\n\"Kyllä, Carloman, eikö veli Hilarius ole?\"\n\n\"En kuuntele koskaan veli Hilariusta -- hän on niin pitkäpiimäinen ja\nväsyttävä. Sitä paitsi ei kukaan ole milloinkaan hyvä vihamiehilleen.\"\n\n\"Isäni oli...\" sanoi Rikhard ajatuksissaan.\n\n\"Ja tappoivat hänet!\" ihmetteli Carloman.\n\n\"Niin tekivät\", jatkoi Rikhard, tehden ristinmerkin, \"mutta hän on\nmennyt taivaasen.\"\n\n\"Tahtoisinpa tietää, onko siellä onnellisempaa kuin täällä\", sanoi\nCarloman. \"Min' en ole onnellinen. Mutta sanoppa mulle, minkä tähden\nmeidän tulee olla hyviä niille, jotka meitä vihaavat.\"\n\n\"Koska hurskaat pyhimykset olivat -- ja katso ristiinnaulitun kuvaa,\nCarloman. _Ristiinnaulitseminen_ tapahtui niiden tähden, jotka\nvihasivat Vapahtajaa. Ja etkö tiedä, mitä Paternosterimme sanoo?\"\n\nPikku Carloman rukka osasi ainoastaan ulkomuistilta Herran rukouksen\nlatinaksi eikä hänellä ollut aavistustakaan sen sisällyksestä; Rikhard\nsitä vastoin oli saanut siinä huolellista opetusta isä Luukkaalta.\nHän alkoi selittää sitä, mutta ei ennättänyt montakaan sanaa lausua,\nkun pikku Carloman oli vaipunut uneen. Herttua hiipi hiljaa pois\npyytääkseen lupaa mennä Lotharin luo. Sitte astui hän huoneesen, jossa\noli aivan pimeä, kädessä tulisoihtu, joka hulmusi ilmanvedossa niin,\nettei hän alussa nähnyt mitään, mutta lopulta erotti epäselvän esineen\nlattialta.\n\n\"Prinssi Lothar\", sanoi hän, \"täällä on...\"\n\nLothar keskeytti hänet. \"Liputa tiehesi\", sanoi hän kiivaasti. \"Jos\nsinun vuorosi on nyt, niin kaiketi tässä vielä minunkin tulee. Toivon,\nettä äiti olisi pitänyt sanansa ja puhkaisuttanut silmäsi.\"\n\nRikhardin luontainen luonne ei ollut sitä laatua, että se olisi\nsietänyt moista vastausta. \"Teette häpeällisesti puhuessanne tuolla\ntavalla, kun tulin tänne ainoastaan tehdäkseni teille hyvää. Mutta\nsamantekevä, minä annan teidän myöskin olla täällä koko yön, enkä pyydä\nherra Eerikkiä laskemaan teitä ulos.\" Ja hän paukahutti raskaan oven\njälkeensä kiinni, niin että käytävissä kaikui. Mutta hänen omatuntonsa\nsoimasi häntä lukiessaan rukouksiaan ja muistaessaan, mitä hän\nCarlomanille oli sanonut. Hän ei voinut nukkua lämpimällä vuoteellaan\nLotharin viruessa kylmän, tuulisen huoneen lattialla. Herra Eerikki oli\ntosin sanonut että se tekisi hänelle hyvää; mutta herra Eerikki tuskin\ntiesi, kuinka arkoja Ranskan prinssit olivat.\n\nRikhard hiipi siis takaisin pimeässä, veti pois salvan ja huusi\npuoliääneen: \"Prinssi, prinssi, olen pahoillani kun vihastuin. Tulkaa\npois ja koetetaan olla ystävykset.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" sanoi Lothar.\n\n\"Tulkaa pois kylmästä ja pimeästä. Täällä minä olen. Näytän teille\ntietä. Missä on kätenne? Ai, miten kylmä! Suokaa minun taluttaa teidät\nalas takkavalkealle saliin.\"\n\nPelko, kylmä ja pimeä olivat lannistaneet Lotharin ja hän antoi\nRikhardin taluttaa itsensä tyynesti alas. Tulen ympärillä salin\nalapäässä kuorsasi puoli tusinaa asesotamiehiä. Ylälieden ääressä\nmakasi ainoastaan Hardigras, joka poikain sisään tullessa kohotti\npäätään. Rikhardin kuiskaukset ja ystävälliset viittoilemiset\nrauhoittivat valppaan vartijan kuitenkin heti, ja molemmat pienet\nprinssit istahtivat yhdessä lieden viereen, Lothar kummissaan mutta\nnureamielisenä. Rikhard kohenteli hiiliä saadakseen ne hehkumaan\nlämpimämmin ja sanoi sitte: \"Prinssi, ettekö suvaitse, että olisimme\nystävykset?\"\n\n\"Kaiketi minun täytyy, _jos_ olen vallassanne.\"\n\n\"Toivoisin teidän olevan vieraani ja toverini.\"\n\n\"Hyvä! minä olen, sitä kun ei voi auttaa.\"\n\nRikhard ajatteli itsekseen, että hänen ystävällisyytensä olisi Lotharin\npuolelta ansainnut sydämmellisempääkin vastakaikua, ja kun ei Lotharin\nvastaus kehoittanut häntä pitempiin puheihin, vei hän prinssin\nvuoteelleen, heti kun hän oli tarpeekseen lämmitellyt.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nKuten vapaaherra oli ennustanut, saatiin talossa nyt enemmän rauhaa,\nLotharin opittua tuntemaan, että hänen täytyi mukautua ja ettei\nkukaan välittänyt hänen uhkauksistaan. Hän oli hyvin kärttyisä ja\nnurpeissaan, ja otti Rikhardin kärsivällisyyden tiukalle, mutta mitään\nuusia puuskia ei kuitenkaan sattunut, ja jonkun ajan perästä saattoi\nhuomata edistystä parempaan. Hän ei voinut aina kopeilla niin sävyisätä\nja herttaisen hyvää luontoa vastaan kuin pikku herttuan. Ja itse se\nseikka, että häntä nyt pidettiin ohjissa, vaikutti häneen edullisesti,\nhän kun tähän saakka oli saanut kotonaan harjoittaa mitä hurjinta\nvallattomuutta.\n\nOsmondinkin kuultiin kerran sanovan, että oli vahinko, kun poika ei\nsaanut olla panttivankina koko elinaikaansa, johon herra Eerikki\nvastasi: \"Niin, kun pääsisimme vain vaivasta kasvattaa hänet.\"\n\nPikku Carloman lakkasi kuitenkin vähitellen pelkäämästä linnan\nasukkaita, paitsi Hardigraa, jonka lähestyessä hän aina vapisi ja\nvetäysi pakoon. Hän uusi vanhan ystävyytensä Osmondin kanssa, ei\nhätkähtänyt enää herra Eerikin sisään astuessa, nauroi Albericin\nhilpeille ilveille ja istui mielellään rouva Astridan polvilla ja\nkuunteli hänen lauluaan, vaikk'ei ymmärtänyt sanaakaan. Mutta suurinta\nmieltymystä osoitti hän yhä vielä ensimmäistä ystävätään, herttua\nRikhardia kohtaan. Käsi kädessä kulkivat he kaikkialla yhdessä\nja Rikhard nosteli häntä jyrkissä portaissa sekä säälien hänen\nheikkouttaan pysyi erillään meluisista leikeistä. Hän sai Carlomaninkin\nottamaan osaa opetukseen, jota kelpo isä Luukas joka perjantai- ja\nsunnuntai-iltapuolina antoi lapsille linnan kappelissa. Tämä hyvä\npappi seisoi alttarin askelmalla lapset puoliympyrässä ympärillään:\nasesepän poika ja tyttö, metsästäjän pikku poika, Montémarin nuori\nvapaaherra, Normandian herttua ja Ranskan prinssi -- kaikkia hän\ntäällä yhtäläisesti opetti, selittäen heille asioita, joita heidän\noli opittava uskomaan ja tuntemaan. Eikä Carloman niin muodoin enää\nihmetellyt, miksi Rikhard piti oikeana olla hyvä vihollisilleen.\nVaikkakaan hän alussa ei ollut tiedoissa vetänyt vertoja tuolle\npienelle, karkeaan nahkaturkkiin puetulle metsästäjälle, näytti hän\nkuitenkin oppivan pyhät opetukset syvemmin kuin kukaan muu, niin --\nhän näytti koettavan noudattaakin niitä. Heikko terveytensä näytti\nainoastaan olevan hänelle apuna saamaan paljoa paremman käsityksen\nniiden lohduttavasta merkityksestä, paremman kuin itse Rikhard ja\nAlberic. Ja isä Luukas kertoi kohta rouva Astridalle, että tällä\nlapsella oli pyhimyksen mieli.\n\nCarlomanilla oli todella paljoa enemmän taipumusta syvempään\najatuselämään juuri sen vuoksi, kun hän saattoi niin tuiki vähän\nottaa osaa toisten poikain leikkeihin. Kilpajuoksu pihan ympäri meni\nhänen voimainsa yli, raitis tuuli ylhäällä linnan harjalla vilusti\nja värisytti häntä, ja äänekkäät, työläät leikit kauhistivat häntä\nkerrassaan. Ennen oli hänellä ollut tapana itkeä, kun Lothar sanoi,\nettä hänen olisi parasta ajattaa tukkansa ja ruveta munkiksi; mutta nyt\nhän vallan tyynenä sanoi mielelläänkin rupeavansa siksi, jos hän vain\nvoisi tulla kyllin hyväksi.\n\nRouva Astrida huokaili ja pudisti päätään, sillä hän pelkäsi, ettei\nlapsiraukka koskaan eläisi tullakseen joksikin täällä maan päällä.\nVaikka erotus Carlomanin ja Rikhardin välillä oli jo alusta pitäen\nollut suuri, oli se kuitenkin nyt paljoa suurempi. Rikhard oli vain\nkymmenvuotiaaksi harvinaisen iso ja vahva poika, oli suora ja harteva\nkorkeankaarevine rintoineen ja kasvoi rivakasti. Carloman sitä vastoin\nnäytti kuihtuvan, oli heikkoudesta eteenpäin kumarassa, ja hänellä oli\nhienot, terävät, jyrkät kasvonpiirteet sekä kalpeat, kuopallaan olevat\nkasvot. Hän näytti pimeässä kasvaneelta kasvilta.\n\nVanha vapaaherra sanoi kyllä karaisevien, terveellisten elämäntapojen\nvahvistavan ja ripeyttävän sairaita lapsia, ja Lothar voimistui kyllä\nterveydeltään ja samalla luonteeltaankin, mutta hänen pikku veikollaan\nei ollut tarpeeksi voimaa kestämään tämmöistä muutosta. Hän kuihtui ja\nsurkastui yhä enemmän päivä päivältä. Ja kun syksy saapui ja tuuli kävi\nkylmäksi ja kosteaksi, huononi hän huononemistaan ja poistui tuskin\nmilloinkaan hyvän Astrida rouvan polvilta. Ei se ollut mitään tiettyä\ntautiakaan, mutta siitä huolimatta heikkoni ja riutui hän vaan. Hänelle\ntehtiin pieni vuode tulen ääreen ja suuri kunnia-istuin pantiin tämän\nja oven väliin, jottei veto kävisi. Siellä hän sitte parhaasta päästä\noleskeli kärsivällisesti tunti tunniltaan, puhuen heikolla äänellä tahi\nhymyillen ja näyttäen tyytyväistä mieltä, kun joku, josta hän piti,\ntuli hänen luokseen. Hyvillä mielin otti hän myös vastaan isä Luukkaan,\nkun hän tuli rukouksia lukemaan, ja aina valaisi kalpeita kasvoja\nilonsäde, kun hänen rakas, pikku herttuansa tuli ja iloisella tavallaan\nkertoili hänelle ratsastuksistaan ja metsästysseikkailuistaan. Sairas\nvieraansa antoi Rikhardille paljo ajattelemisen aihetta. Hän ei\ntahallaan viipynyt koskaan useampia tuntia poissa hänen luotaan eikä\nunhoittanut koskaan olla hiljentämättä askeliaan ja ääntään astuessaan\nsaliin, ettei vaan häiritsisi Carlomania, jos hän olisi sattunut\nnukahtamaan.\n\n\"Rikhard, sinäkö se olet?\" sanoi tuo pikku poika eräänä päivänä, kun\nnuori, jäntevä vartalo varovasti hiipi penkin ympäri jo hämärtävässä\nhuoneessa.\n\n\"Niin olen. Kuinka on ollaksesi nyt, Carloman, oletko parempi?\"\n\n\"Kiitos, kiltti Rikhard, en ole parempi\", ja pienet laihtuneet sormet\ntapailivat hänen kätösiään.\n\n\"Onko särky taas tullut?\"\n\n\"Ei, olen venynyt hiljaa vuoteessani ja ajatellut; -- Rikhard, kyllä\nmin'en koskaan parane...\"\n\n\"Voi, elä sano niin! Paranet sinä, varmasti paranet, kunhan kevät\njoutuu.\"\n\n\"Tuntuu kuin minun olisi kuoltava\", sanoi pikku poika. \"Uskon kyllä\nniin käyvänkin, mutta elä sure, Rikhard. Min'en ole paljoa peloissani.\nSinä sanoit aikoja sitte siellä oltavan onnellisempia kuin täällä, ja\nnyt minä sen tiedän.\"\n\n\"Siellä, missä rakastettu isäni on\", sanoi Rikhard ajatuksissaan,\n\"mutta oi, sinä olet kovin nuori kuolemaan.\"\n\n\"En halua elää. On kova, riidanhaluinen maailma täällä alhaalla, täynnä\njulmia, pahoja ihmisiä, mutta tuolla ylhäällä on rauha. Sinä olet vahva\nja rohkea, tulet tekemään heitä paremmiksi; mutta minä olen heikko ja\nherkkämielinen, huokailisin vaan ja surisin.\"\n\n\"Oo Carloman! Carloman! Min'en voi olla ilman sinua. Pidän sinusta\naivan kuin olisit oma veljeni. Sin'et saa kuolla -- sinun täytyy elää\nnähdäksesi jälleen vanhempasi!\"\n\n\"Sano heille sydämmelliset terveiseni\", sanoi Carloman. \"Minä menen\nIsäni luo taivaasen. Olen iloinen, että olen sinun luonasi, Rikhard\n-- ennen en ole ollut koskaan näin onnellinen. Olisin kyllä pelännyt\nkuolemata, jollei isä Luukas olisi opettanut minulle, kuinka syntini\novat anteeksiannetut. Mutta nyt uskon, että enkelit ja pyhimykset\nodottavat minua.\"\n\nHän puhui heikolla äänellä ja viimeiset sanat sammuivat tuskin\nkuultavaan kuiskaukseen. Hän nukahti sitte, ja kun iltanen tuotiin\nsisään, arveli Astrida rouva pienten kasvojen näyttävän tavallista\nkalpeammilta ja kuultavammilta, mutta hän ei herännyt. Illalla\nkantoivat he hänet sänkyynsä ja hän heräsi silloin puoleksi tuntoonsa\nja vaikeroi kun häntä muutettiin. Rouva Astrida ei tahtonut jättää\nhäntä, ja isä Luukas valvoi hänen kanssansa.\n\nPuoliyön aikana heräsivät linnan asukkaat kuolinkellojen kumeisiin,\njuhlallisiin läpsäyksiin, jotka kehoittivat heitä nousemaan ylös ja\nrukouksiinsa sulkemaan sielun, joka teki lähtöä viimeiselle matkalleen.\nRikhard ja Lothar olivat tuota pikaa sängyn vieressä. Carloman nukkui\nyhä edelleen, kädet ristissä rinnan yli, mutta hengitys tuntui\nvoipuneelta ja läähättävältä. Isä Luukas rukoili hänen puolestaan,\nja vahakynttilät olivat asetetut sängyn molemmille puolin. Kaikki\noli hiljaa, pojat eivät uskaltaneet puhua eikä paikaltaan hievahtaa.\nVihdoin he kuulivat pitkän hengenvedon ja sielu oli liihoitellut\ntoiseen maailmaan. Carloman oli poissa, hän oli tosiaankin mennyt\nonnellisempaan kotiin, todellisempaan kuninkaallisuuteen kuin mitä\nmilloinkaan olisi voinut tulla hänen osakseen maan päällä.\n\nJa nyt riehahti poikain suru valloilleen. Lothar huusi ääneensä äitiään\nja parkui nyyhkyttäen, että hänkin kuolisi -- hänen täytyy matkustaa\nkotiin. Rikhard seisoi mykkänä sängyn vieressä. Suuria kyyneleitä vieri\nhiljalleen hänen poskensa yli ja hänen rintansa aaltoili hillityistä\nnyyhkytyksistä. Astrida rouva talutti pojat pois huoneesta ja vei\nheidät takaisin vuoteelleen. Lothar itki itsensä pian uneen; mutta\nRikhard venyi valveilla, suruisena ja syvissä mietteissä, juhlallisen\nnäyn Rouenin tuomiokirkossa taas hänelle näyttäytyessä. Vaikka siitä,\nkun tuo näky oli hänen edessään ensi kerran, oli nyt lähes kaksi\nvuotta, oli se jättänyt niin valtavan ja syvän vaikutuksen hänen\nsydämmeensä, että hän nyt näki sen taas edessään yhä kirkkaammassa\nvalossa.\n\n\"Minnehän minä joutunen, konsa oma kuolinhetkeni tulee, jos en ole\nkostanut pahaa hyvällä?\" Ja päätös kypsyi pikku herttuan mielessä.\n\nKun aamu tuli, tajusi Rikhard vielä selvemmin, että hän oli kadottanut\nystävällisen pikku leikkitoverinsa. Ja hän itki taas, aivan kuin\nei koskaan voisi lohtua, nähdessään verhotun vuoteen, mistä tuo\nkärsivällinen hymyily ei koskaan enää häntä tervehtinyt. Hän käsitti\nnyt rakastaneensa Carlomania varsinkin juuri hänen heikkoutensa ja\navuttomuutensa vuoksi.\n\nMutta hänen surunsa, ei ollut Lotharin surun tapaista, sillä Lotharissa\noli se yhtyneenä itsekkääsen pelkoon: hän huusi myötäänsä kuolevansa,\njollei pääsisi vapaaksi. Kiivas itkeminen tekikin hänen päänsä kipeäksi\nja raskaaksi.\n\nPikku ruumis, palsamoituna ja lyijykirstuun sulettuna, oli lähetettävä\ntakaisin Ranskaan saadakseen levätä esi-isäinsä haudassa Rheimsin\nkaupungissa. Lotharista tuntui tämä vieläkin kovemmalta kolaukselta.\nHän oli melkein pois suunniltaan epätoivosta ja rukoili kaikkia\nihmisiä, kutakin erikseen, lähettämään hänet kotiin, hyvin tietäen,\netteivät he voineet sitä tehdä.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\n\"Herra Eerikki\", sanoi Rikhard, \"sanoitte minulle, että Falaisessa\npidetään kreivi Bernardin ja Tanskan kuninkaan kesken neuvottelu. Aijon\nolla siinä saapuvilla. Tahdotteko tulla kanssani, vai lähteekö Osmond\nja te jäätte tänne pitämään prinssiä silmällä?\"\n\n\"Mikäs nyt on, prinssi Rikhard, teitähän ei tavallisesti huvita olla\nmukana neuvotteluissa?\"\n\n\"Mutta minulla on jotakin sanottavaa\", vastasi Rikhard. Vapaaherra\nei tehnyt vastaväitteitä, sanoihan vaan äidilleen herttuan olevan\nihmeteltävän järkevän lapsen ja että hän kyllä pian voisi ottaa\nhallituksen omaan huostaansa.\n\nLothar puhkesi uuteen valitukseen nähdessään, että Rikhard tuli\nmatkustamaan pois. Tämän läsnäollessa tuntui hänestä turvallisemmalta,\nja hän kuvitteli mielessään, että he nyt, kun Carloman oli kuollut,\nkostaisivat hänelle hänen entiset vääryytensä. Herttua vakuutti hänelle\nmoneen kertaan ettei hän aikonut muuta kuin hyvää hänelle ja lisäsi:\n\"Kun tulen takaisin, saat tietää jotakin, Lothar.\" Uskoen hänet sitte\nrouva Astridan, Osmondin ja Albericin hyväntahtoiseen huostaan, läksi\nRikhard matkalle, ratsastaen pikku hevosellaan herra Eerikin ja kolmen\nsoturin seuraamana. Rikhard tunsi mielensä angervoksi katsoessaan\ntakaisin Bayeuxin linnaan ja ajatellessaan, ettei siellä enää ollut\nhänen rakasta pikku ystäväänsä. Mutta oli kirkas, raikas talviaamu,\nkentät olivat hopeanvalkoisessa peitteessä, huurretta kimmelsivät\npensaat ja routautunut maa rimasi iloisesti hevosen kavioiden alla.\nSitä mukaa kuin aurinko kohousi vaivaloisesti läpi harmaiden sumujen,\njotka himmensivät sen kirkkautta, ja helotti lopulta täydessä\nloistossaan sinisen taivaan laella, vilkastui myöskin Rikhardin mieli.\nHän nauroi ja päästi ilmoille kovia riemuhuutoja, kun jänis tahi\nkaniini kiiti kanervikon halki tahi varis raakkuen lensi hänen päänsä\npäällitse, räpytellen leveillä siivillään.\n\nYötä olivat he muutamassa luostarissa, missä saivat kuulla Parisin\nHugon kulkeneen ohitse, ollakseen hänkin saapuvilla Falaisen\nkokouksessa. Seuraavana päivänä ratsastivat he edelleen.\n\nIllan suussa osoitti vapaaherra sormellaan riviä korkeita kallioisia\nkukkuloita, joidenka huipulla kohosi suunnattoman suuri linnoitettu\ntorni. \"Tuolla loittona\", sanoi hän Rikhardille, \"on teidän linnanne\nFalaise, Normandian lujin linnoitus.\"\n\nMaa kävi yhä karummaksi ja epätasaisemmaksi, mitä enemmän he lähenivät.\nKeskenään vaihtelivat korkeat, jyrkät vuoret ja ahtaat, metsäiset,\nkallioiden siellä täällä sulkemat laaksot.\n\n\"Oivallisia metsästysmaita!\" sanoi herra Eerikki ihaillen. Ja\nkun Rikhard näki vuohipeuraparven syöksyvän salaman nopeudella\nmetsä-aukeaman ohi, huudahti hän, että heidän täytyi tulla tänne\nsyksyllä joksikin aikaa metsästämään.\n\nTuntui olevankin metsästäjiä metsässä, sillä kirkkaan talvi-ilman\nhalki kuului tuon tuostakin koirien haukuntaa, metsästäjäin huutoja\nja toisinaan kimakasti kaikuvia metsästystorven toitotuksia.\nRikhardin silmät loistivat, kasvot hehkuivat innosta kiihoittaessaan\nripsakkajalkaista hepoaan yhä kovemmin ja kovemmin eteenpäin,\nvälittämättä siitä, että seurueen raskaammat miehet ja hevoset eivät\nvoineet pysyä hänen rinnallaan epätasaisella maalla ja sakeassa\nvarvikossa.\n\nÄkkiä kuului kummallista murinata ja ulvontaa ihan hänen läheltään.\nHevonen viskautui sivulle eikä sitä saanut eteenpäin menemään,\njonka tähden Rikhard laskeutui alas ja murtautui jalkaisin tiheikön\nläpi. Eräällä aukealla paikalla jyrkän, synkän, murattia kasvavan\nkallion juurella, joka kohousi pystysuorana kuin seinä, huomasi hän\nhirveän suuren harmaan suden ja ison koiran ottelemassa elämästä ja\nkuolemasta. Näytti kuin ne olisivat pudonneet tahi vierineet yhdessä\näkkijyrkännettä alas huomaamatta sitä raivoissaan. Molemmista vuoti\nverta ja molempain silmät kiiluivat kuin hehkuvat hiilet pimeässä\nvarjossa kallion kupeella. Koira oli alla, melkein voitettuna, teki\nenää heikkoa vastarintaa. Ja seuraavassa tuokiossa olisi susi valmis\nsyöksymään yksinään olevan lapsen kimppuun...\n\nMutta pelko ei siltä Rikhardia vallannut hänen itsensä vuoksi, --\nkoiran pelastaminen oli hänen ainoana ajatuksenaan. Silmänräpäyksessä\noli hän paljastanut tikarinsa, jota kantoi vyöllään, kiiruhti nyt\ntaistelevien eläinten luo ja survasi aseen koko voimallaan suden\nkurkkuun, koiran kaikeksi onneksi pitäessä vielä sitä hampaillaan\nkiinni.\n\nPaininlyönti taukosi. Susi hellitti ja vierähti raskaasti sivulle\nkuolleena. Koira, virui läähättäen ja hurmeissaan, ja Rikhard pelkäsi\nsen olevan pahasti haavoitetun. \"Poloinen poikaseni! Muhkea koira!\nMitä mä nyt teen sinua auttaakseni?\" Ja hän silitteli säälien tummaa\ntäplikästä päätä.\n\nSilloin kuului kimeä huuto. Tämän tutun äänen kuullessaan koetti\nkoira nousta ylös ja kohotti päätään, kun samassa metsästyspukuun\npuettu mies näkyi laskeutuvan alas kallioista polkua. Tulija oli\ntavattoman kookas mies, kaunisruumiinen, jaloine kasvonpiirteineen.\n\"Haa! Hollah! Vige! Vige! Miten on laitasi, rivakka koirani?\" sanoi\nhän pohjoismaalaiskielellä, vaikk'ei ihan samalla lailla ääntäen kuin\nRikhard oli tottunut kuulemaan. \"Oletko vialla?\"\n\n\"Pahoin raadeltuna pelkään\", huusi Rikhard vastineeksi, kun uskollinen\neläin heilutti häntäänsä ja koki turhaan nousta mennäkseen herraansa\nvastaan.\n\n\"Haa, poikani! Ken olet?\" huudahti metsästäjä kummastuneena nähdessään\nlapsen seisovan kuolleen suden ja haavoitetun koiran välillä. \"Näytät\njoltakin noista ranskalaistutetuista normannilais-aateliskeikareista\nhienoine kiharoinesi ja koristettuine vöinesi, mutta sanasi ovat\npohjoismaalaiset. Kautta Thorin vasaran! Siinähän johottaa tikari suden\nkurkussa!\"\n\n\"Se on minun\", sanoi Rikhard. \"Tapasin koiranne puolikuolleena ja\nriensin sitä pelastamaan.\"\n\n\"Niinkö teit? Hyvin tehty! Vigeä en olisi tahtonut menettää kaikista\nItalian aarteista. Olen sulle kiitollisuuden velassa, urhea, nuori\nystäväni\", sanoi vieras, kaiken aikaa tarkastellen ja hyväillen\nkoiraansa. \"Mikä nimesi? Et voi olla etelämaalainen syntyjäsi.\"\n\nHänen puhuessaan kuului toisia ääniä huutelevan ja vapaaherra de\nCenteville syöksähti esiin viidakosta, pitäen Rikhardin hevosta ohjista.\n\nSamassa tuokiossa lähestyi niinikään metsästysseura polkua myöten.\nNäiden etunenässä oli Bernard Tanskalainen.\n\n\"Haa!\" huudahti hän, \"mitäpä näen? Nuori herttuani! Mikä tuopi teidät\ntänne?\" Ja pikaisella kumarruksella vastaanotti Bernard Rikhardin\nojennetun käden.\n\n\"Tulin tänne ollakseni läsnä kokouksessa\", vastasi Rikhard. \"Minulla on\neräs armonosoitus pyydettävänä Tanskan kuninkaalta.\"\n\n\"Jokainen armonosoitus, joka Tanskan kuninkaalla on vallassaan sinulle\nantaa, on jo myönnetty\", sanoi koiran isäntä lyödessään pikku herttuata\nolalle suoralla, sydämmellisellä tuttavallisuudella, mikä tätä\nhämmästytti. Rikhard katsoi häneen ylpeyden sekaisella epävarmuudella,\nkunnes totuus äkkiä selveni hänelle, ja hän otti lakin päästään\nhuudahtaen: \"Kuningas Harald itse! Suokaa anteeksi, herra kuningas!\"\n\n\"Anteeksi, jaarli Rikhard! Mitä tahdot minun anteeksiantamaan? Kunko\nolet pelastanut Vigen hengen? Ei mitään ranskalaisia kohteliaisuuksia\nminulle! Sano toivomuksesi ja se on täytetty! Otanko sinut kerallani\njollekin viikinkiretkelle rosvoamaan Irlannin lihavia munkkeja?\"\n\nRikhard vetäysi hieman taakse päin uudesta ystävästään.\n\n\"Ohoh! unhoitin, että ovat tehneet sinusta kristityn, sen pahempi!\nNäytät olevan niin kelpo pohjan poika, että vallan unohdin sen. Tule,\nastu rinnalleni ja esitä pyyntösi. Sven, hoi, kanna Vige linnaan ja\nhoida sen haavoja! Ja nyt, nuori jaarli, sano suoraan asiasi.\"\n\n\"Anomukseni on, että antaisitte vapauden prinssi Lotharille.\"\n\n\"Mitä, sille nuorelle frankilleko? Kuinka! Hehän pitivät sinua vankina,\npolttivat poskesi ja olisivat tuhonneet koko miehen, jollei vain urhea\naseenkantajasi olisi sinua pelastanut.\"\n\n\"Se on ollutta ja mennyttä, Lothar on niin onneton. Veljensä on\nkuollut, hän on surusta sairaana, sanoo kuolevansa hänkin, jollei pääse\nkotiinsa.\"\n\n\"Se se vasta mainio asia olisikin, jos tuo kurja, petollinen suku\nkuolisi hänessä! Miksi sinä hänestä huolehdit -- hän on sinun\nvihollisesi?\"\n\n\"Olen kristitty\", vastasi Rikhard lyhyesti.\n\n\"Hyvä: lupasin sulle, mitä vain pyytäisit. Kaikista oikeuksistani,\njoita minulla on hänen linnoihinsa tahi persoonaansa, olkoonpa hän\nvapaa tahi vanki, luovun minä eduksesi. Sinun tarvitsee sopia niistä\nainoastaan omien jaarliesi ja vasalliesi kanssa.\"\n\nRikhard pelkäsi tämän käyvän vaikeaksikin, mutta apotti Martti saapui\nkokoukseen ja asettui hänen puolelleen. Sitä paitsi ajatus, että heidän\npanttivankinsa kuolisi heidän käsiinsä ja ettei heidän ja kuninkaan\nvälillä enää olisi siis mitään yhdyssidettä, painoi paljo vaakakupissa.\nJa pitkän neuvottelun perästä suostuivat he päästämään Lotharin\nvapaaksi ilman lunnaita, mutta ainoastaan ehdolla, että Ludvig takaisi\nRikhardille maan rauhallisen omistuksen aina St. Clairiin asti Epten\nvarrella, mikä kauan oli ollut riidanalaisena -- joten Alberic nyt\nkieltämättä tuli Normandian vasalliksi.\n\nRikhardille oli se päivä kenties elämänsä onnellisin, kun hän ratsasti\ntakaisin Bayeuxiin sanoakseen Lotharille, että hän saisi pian seurata\nhäntä S:t Clairiin, jossa hän jätettäisiin isänsä huostaan.\n\nTäällä kohtasivat he kuningas Ludvigin, vakavana ja suruissaan,\nkuultuaan pikku Carlomanin kuolleeksi ja ainakin tässä tilaisuudessa\nnäytti hän katuvan petollista menettelyään Normandian isätöntä\nperillistä kohtaan.\n\nHän painoi herttuan syliinsä ja hänen suudelmansa oli tällä kertaa\nvilpitön, kun hän sanoi: \"Herttua Rikhard, emme ole tätä teiltä\nansainneet. En kohdellut minä teitä sillä tavoin, kuin te olette\nkohdellut lapsiani. Tahdomme tästä lähtien olla toisillemme uskollisia\nherrana ja vasallina.\"\n\nLotharin viimeiset sanat olivat: \"Hyvästi Rikhard, jos eläisin yhdessä\nkanssasi, voisin ehkä tulla niin hyväksi kuin sinä. En koskaan unhoita,\nmitä olet minulle tehnyt.\"\n\nKun Rikhard vielä kerran saapui juhlakulussa Roueniin ja hänen\nalamaisensa hurmaantuneina kohottivat riemuhuutoja hänen ympärillään,\nniin valtasi hänet kuitenkin suloisempi tunnelma kuin mitä kaikki\ntämä kunnia ja loistavuus saattoi hänessä synnyttää, astuessaan\ntuomiokirkkoon ja notkistaessaan polvensa isänsä haudalla puhtaalla\nomallatunnolla ja täydellä tiedolla siitä, että oli koettanut noudattaa\nisänsä viimeistä tahtoa.\n\n\n\n\nLOPPU.\n\n\nVuosia oli vierinyt. Ludvigin valat ja Lotharin lupaukset olivat\nrikkoutuneet, ja Flanderin Arnulf, herttua Wilhelmin murhaaja,\noli kiihoittanut heitä uudistettuihin ja petollisiin hyökkäyksiin\nNormandiaa vastaan, jotta Rikhardin oli täytynyt neljäntoista vanhasta\nkuuteenkolmatta ikävuoteen saakka käydä lakkaamatonta sotaa maansa\npuolustamiseksi. Mutta tämä oli ollut hänelle kunniakas sota, ja hänen\nrohkeat urotyönsä olivat syystä hankkineet hänelle lisänimen \"Rikhard\nPelkäämätön\", nimi, jonka hän hyvin ansaitsi, sillä hän pelkäsi vain\nyhtä seikkaa -- vääryyden tekemistä.\n\nVähitellen pääsi hän kuitenkin voitolle vihollisistaan ja rauha\npalautui. Kun Flanderin Arnulf huomasi, ettei Rikhardia voitu\njulkisella väkivallalla kukistaa, koetti hän kavaluudella kolmasti\nsalaa murhata hänet, niin kuin isänsäkin. Mutta kaikki nämä\nmurhayritykset olivat epäonnistuneet, ja nyt oli Rikhard saanut monena\nvuonna nauttia häiritsemätöntä ja kunniakasta rauhaa, vihollisten\nkadottua näkyvistään.\n\nKuningas Ludvig saavutti kuolemansa pudotessaan hevosen selästä.\nLothar kuoli varhaisessa nuoruudessaan ja hänessä loppui Kaarlo Suuren\nveltostunut aatelissuku. Ranskan valtaistuimelle nousi Hugo Capet,\nRikhardin vanhan ystävän Hugo Valkosen poika. Ollen Rikhardin lanko ja\nvarma liittolainen, kääntyi hän aina tämän puoleen saadakseen neuvoja\nja apua kaikissa yrityksissään.\n\nRouva Astrida ja herra Eerikki olivat kauan uinuneet hiljaisissa\nhaudoissaan. Osmond ja Alberic olivat Rikhardin uskotuimpia\nneuvonantajia ja parhaita sotapäälliköitä. Apotti Martti johti vielä\nvanhoilla päivillään Jumiègesin luostaria. Mielellään kävi Rikhard,\nniinkuin isänsäkin oli tehnyt, häntä siellä katsomassa puhellakseen\nhänen kanssaan ja nauttiakseen rauhaisassa luostarissa virkistävää\nlepoa hallitushuolien ja sodan myrskyjen jälkeen.\n\nJa Rikhard oli itse nyt harmaahapsinen mies kookkaine vartaloineen ja\nmajesteetillisine ryhtineen. Hänen vanhin poikansa oli nyt vanhempi\nkuin hän itse oli ollut tullessaan \"pikku herttuaksi\". Ja isänsä\nunelman tavoin halusi hän viettää vanhuutensa päivät rauhassa ja\nyksinäisyydessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana kesäiltana sattuu niin, että herttua Rikhard istui tuon\nvalkopartaisen apottivanhuksen rinnalla galleriassa luostarin portin\nedessä, katsellen mailleen menevää aurinkoa, jonka vienot säteet\nvalaisivat pylväitä ja holvikaaria. He puhelevat keskenään Rouenin\nhautajaisista ja hopea-avaimesta, sillä apotin suurin ilo on vieläkin\nkertoa kertomasta päästyä kaikista Wilhelm Pitkämiekan hyvistä teoista\nja sanoista.\n\nHeidän siinä istuessaan tulee luostarin portille vanha, ryppyinen ja\nkumarassa käyvä mies heikoin ja horjuvin, mutta kuitenkin kiireisin\naskelin, aivan kuin jonkun takaa-ajamana koettaen ponnistaa viimeiset\nvoimansa turvapaikkaan ennättääkseen.\n\n\"Voiko tuommoinen vanha ja heikko mies olla pahantekijä, jota takaa\najetaan?\" sanoo herttua kummastuneena.\n\nHerttuan nähdessään välähtää pelästyksen salama vanhuksen silmistä. Hän\nlyö tuskaisesti kätensä yhteen ja kääntyy ikäänkuin paetakseen, mutta\nkun tuntee olevansa siihen kykenemätön, heittäytyy maahan Rikhardin\njalkain juureen.\n\n\"Armoa, armoa! jalo, korkeasukuinen herttua!\" saa hän vaan änkytetyksi.\n\n\"Nouse ylös, elä polvistu minun edessäni! En voi sallia, että mies,\njoka voisi olla isäni, tekee siltä tavoin\", sanoo Rikhard, koettaan\nnostaa häntä seisoalleen. Mutta vanha mies sanat kuullessaan päästää\nvalittavan liikutuksen ja käyristyy kokoon yhä enemmän.\n\n\"Ken olet?\" kysyy herttua. \"Tässä pyhässä huoneessa olet turvattu, mitä\ntahansa lienet rikkonutkin. Puhu! -- ken olet?\"\n\nEtkö tunne minua? sanoo vanhus rukoilevasti, \"oo, lupaa mulle\nlaupeutta, ennenkun kuulet nimeni.\"\n\n\"Nuo kasvot olen nähnyt kypärin alta\", sanoo nyt herttua. \"Olet\nFlanderin Arnulf.\"\n\nSyntyy syvä äänettömyys.\n\n\"Ja mitä varten tulet tänne?\" kysyy taas herttua.\n\n\"En tahtonut tunnustaa heti Ranskan kuningasta, Hugoa. Hän on nyt\nvalloittanut kaupunkini ja hävittänyt maani. Jokainen ranskalainen\nja jokainen normanni on vannonut tappavansa minut, kostaakseen\nteitä kohtaan, jalo herttua, tekemäni rikokset. Minua on ajettu\nsinne ja tänne, olen ollut ainaisessa hengen vaarassa, kunnes\ntulin ajatelleeksi, että herttua Rikhardia ylistetään paitsi\npelkäämättömyydestä, myöskin armeliaisuudesta, jolle yksikään ruhtinas\nei vertoja vedä. Koetin joutua tänne, toivossa, että pyhä isä,\napotti, nähdessään katkeran katumukseni, sovittaisi minut luonanne,\nkorkeasukuinen ruhtinas, ja hankkisi minulle anteeksiannon ja\nturvallisuuden. Oo, jalo herttua, suokaa anteeksi, säälikää minua!\"\n\n\"Nouskaa ylös, Arnulf\", lausuu Rikhard. \"Mihin Herran käsi on käynyt,\nsiinä ei ole ihmisten asia kostaa. Isäni kuoleman olen jo ammon aikoja\nantanut anteeksi, ja teidän vehkeilynne minua itseäni vastaan ovat\nJumalan armon kautta tyhjiin rauenneet. Normanneilta ei teiltä ainakaan\nole mitään pelättävissä, ja huolenani tulee olemaan hankkia teille\nlankoni, kuninkaan, anteeksianto. Tulkaa ruokasaliin -- tarvitsette\nvirkistystä -- kunnianarvoinen apotti on vieraan varaisesti ottava\nteidät vastaan.\"\n\nKiitollisuuden ja vilpittömän katumuksen kyyneltulvalta ei Arnulf saa\nsanaakaan lausutuksi. Hän antaa nostaa itsensä ylös maasta, vaikka\nhänen noustessaan onkin pakko nojautua herttuan käsivarteen.\n\n[Rikhardin toimesta annettiin Arnulfille takaisin Arras ja useita\nmuita flaamilaisia kaupunkeja. Rikhard kuoli kahdeksan vuotta sen\njälkeen, vuonna 996, jättäen jälkeensä useita lapsia. Näistä mainitaan\nhänen tyttärensä Emma Englannin historiassa, jouduttuaan naimisiin\nensiksi Ethelred Vitkallisen kanssa ja sitte Knuutin, hänen ystävänsä\nja liittolaisensa pojanpojan, Harald Sinihampaan, kanssa. Hänen\npoikansa oli Rikhard, jota sanottiin Hyväksi, hänen pojanpoikansa oli\nRobert Muhkea, hänen pojanpojanpoikansa Wilhelm Valloittaja, jonka\nkanssa nonnannilaisrotu siirtyi Englantiin. Harvat nimet historiassa\nloistavat niin puhtaalla ja himmenemättömällä loistolla kuin Rikhardin,\njota ensiksi kutsuttiin Pikku herttuaksi, sitte \"Richard aux longues\njambes\", mutta aina \"Richard sans peur\". Tarkoituksena tällä pienellä\nkertomuksella on ainoastaan ollut kuvata vaaroja hänen lapsuutensa\naikana. Hänen ensimmäinen miehuudenikänsä oli täynnä seikkailuja,\njoissa hän osoittihe aina urhoolliseksi, jalomieliseksi, rehelliseksi,\nhurskaaksi ja sovinnolliseksi. Mutta kaikki näinä seikkailut on\nlukijaimme itsensä etsittävä Ranskan keskiajan historiasta. Ja kaikki,\nmitä he sieltä sankaristamme löytävät, on ainoastaan omansa hänen\nluonteensa jaloutta korottamaan.]\n\nKunnioitettava apotti nousee verkalleen istualtaan, kohottaa kätensä,\ntehden sillä juhlallisen, siunaavan liikkeen ja lausuu:\n\n\"Armollisen Jumalan armo levätköön syntisen yli, joka pahalta tieltään\nkääntyy! Kymmentuhatkertainen siunaus, armo ja rauha ovat jo tulleet\nhänen osakseen, joka on ojentanut kätensä anteeksiantamaan, hyvittämään\nja auttamaan sitä, joka kerran oli hänen sovittamattomin vihollisensa!\"\n\n\n\n"]