Minun Vapahtajani

MINUN VAPAHTAJANI

Kirj.

E. W. Pakkala

Helsinki, Kirjapaja, 1945

SISÄLLYS:

Joulun odotus – sielujen hätä. Sielun aarteen etsijöille. Taivaallinen jouluilo. Teille on tänään syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. "Se sana seisoo vahvana". "Nous' ylös sieluni nyt mullast' tästä". Kun kuolema ahdisti. Uskosta uskoon.

JOULUN ODOTUS -- SIELUJEN HÄTÄ.

On kuin olisi ilma täynnä joulun odotusta. Painottamatta ajatukset uskonnolliselle alalle siirtyessään liittyvät oloihin ja ihmisiin semmoisina kuin tapaamme ne historiassa ennen Jeesuksen syntymistä varsinaisena jouluna ja ennen hänen tunnustamistaan maailman Vapahtajaksi.

Mitä siellä kohtaamme? Raakuutta, epäjumalanpalvelusta, tapainturmelusta ja perikatoon tuomitun sivistyksen kuolinkorahduksia. Mutta kaiken tämän takana kuuluu korviimme sielujen salattu hätähuuto: Missä on pelastus? Olemme orpoja, kuka meistä välittää. – Yhdellä sanalla voisi sanoa sen mitä oli ominaista ihmisille ensimmäisen joulun edellä. He odottivat. He ikävöivät pelastusta. Heidän sielunsa janosi sisällistä vapautta, so. elävää Jumalaa.

Uusi testamentti paljastaa nähtäväksemme tämän joulujen edellisen sielujen ikävän kukkaansa puhjenneena ja valmiiksi kypsyneenä. Pääskööt tässä esille muutamat näiden joululasta odottavien sielujen ikävöintiä todistavat tosiasiat viitoittamaan meillekin todellista, joulun edellistä mielialaa kaiken nykyaikaisen kurjuuden ja tapainturmeluksen keskellä.

Itämailla, kaukana Babyloniassa, asuivat tietäjät. Taivaan tähtien ihmeitä tutkiessaan poltti heidän poveansa kumma ikävä, joulun odotus. Jumala oli sen sinne pannut. Ja kun he vuonna 7 ennen ajanlaskumme alkua eräänä iltana ensi kerran näkivät 'uuden' tähden – Jupiterin ja Saturnuksen niin lähellä toisiaan, että ne heistä näyttivät vain yhdeltä tähdeltä – sykähytti heidän sydäntään outo aavistus. Se kasvoi uskoksi. Usko taas ajoi heidät liikkeelle yli loputtomien hiekka-arojen. Vihdoin he tulivat Jerusalemiin kysellen: "Missä on se äskensyntynyt juutalaisten kuningas? Sillä itäisillä mailla me näimme hänen tähtensä ja olemme tulleet häntä kumartamaan." Babylonian tietäjille oli Jeesus joulun ruhtinas, kuningas, maallinen hallitsija, joka tähän sotien ja veljesvihan raatelemaan maailmaan pystyttää oman, rauhan ja vanhurskauden valtakunnan. Joulun odotus vei heidät heidän elämänsä suurimpaan tekoon, Jeesus-lapsen etsimiseen, löytämiseen, kumartamiseen.

Evankelista Johannes kertoo meille kreikkalaisista, jotka tulivat Herramme julkisen toiminnan loppupuolella apostoli Filippuksen luo ja sanoivat: "Herra, me haluamme nähdä Jeesusta." – Kreikkalaiset etsivät viisautta. Diogenes oli lyhty kädessä keskellä päivää etsinyt Ateenan kadulla ihmistä. Sokrates oli puhunut itsensä tuntemisesta ja uskonut tietämisen vievän tosi-ihmisyyteen. Mutta ammottavan kuilun partaalle oli elämän karu todellisuus paiskannut nämä viisauden lapset. Hekin odottivat ja ikävöivät. Käsitteihin valettu tieto asioista ja elämästä ei ollutkaan voinut sammuttaa kreikkalaistenkaan poveen istutettua iankaikkisen elämän janoa. Hekin ikävöivät joulua, Jeesusta, suurta kansojen opettajaa, joka uuden kansanvalistuksen tiellä pelastaisi kansat niiden eksymyksestä ja perikadosta. Mutta sensijaan, että kreikkalaisten ikävöimä Jeesus olisi lähtenyt heidän mukanaan Hellaan ihanan taivaan alle elämään viisauden opettajaksi, hän, joskin tuska sydämessään, päätti ensin antautua häpeälliseen ristin kuolemaan. Sitten vasta, vasta ristin tuolla puolen hän todella voi kreikkalaisia viisaitakin auttaa, jos ristiin loukkaantumatta tahtovat hänet vastaanottaa, kun hän tarjoaa heille maailmanvoittavan uskon.

Maailmanvoittava usko syntyi myöskin erään roomalaisen soturin kodissa Kesareassa. Tuo upseeri oli hyvä ja siveellinen persoonallisuus, ankara kurin ja velvollisuuksien mies. Mutta syntienanteeksiantamuksen rauhaa hän ei tuntenut. Joulun odotus eli hänessä elävänä. Sovinnon rauhaa hän omalletunnollensa ikävöi. Kun sitten Jumalan aika oli täytetty ja apostoli Pietari Pyhän Hengen johdatuksesta saapui Korneliuksen kotiin ja julisti siellä Herran edessä koossa oleville, että "jokainen, joka uskoo Jeesukseen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta", niin laskeutui Pyhä Henki kaikkiin, jotka puheen kuulivat. Se oli pakanain Helluntai. Se oli lähetystyön alku. Suuria tapahtuu siellä, missä joulun odotus on valmistanut sielut uskolle, joka tarttuu kiinni iankaikkiseen elämään, kun sitä evankeliumin sanan kautta tarjotaan. Pakanankin kotiin saapui oikea joulu.

Ja saapuihan se joulu sellaisenkin pakanan luo, jolla ei kotia lie ollutkaan, vaan yksinäisenä tietänsä vaelsi. Afrikan mustaihoinen poika, eunukki, oli matkalla Jerusalemista takaisin Etiopian maahan. Joulun odotus oli ajanut hänetkin liikkeelle. Sielun ikävästä hänkin oli lähtenyt pitkälle matkalle Jerusalemiin. Vaan eipä saanut hän sieltä tyydytystä sielunsa polttavalle janolle. Turhia olivat olleet lain lukemiset, turhia liturgiset juhlamenot ja temppelin kaunis jumalanpalvelus, sielulla oli hätä. Matkavaunuissakin piti Raamattua lukea. Vanha Testamentti oli polvilla. Mutta hätääntynyt on pyyntönsä: "Kuinka voisin ymmärtää, kun ei kukaan minua opasta?" Se oli miljoonien sielujen hätähuuto. Etsin, mutta en löydä. Sieluni on sairas ja orpo, mutta minulla ei ole sitä ihmistä, joka sielustani välittäisi tai tahtoisi minua todella auttaa. Silloin astui Jumalan lähettiläs Filippus, joka jo aikaisemmin oli kreikkalaisia heidän joulun odotuksessaan palvellut, tuon afrikkalaisen neekerin vaunuihin "ja julisti hänelle evankeliumin Jeesuksesta, joka oli niinkuin lammas, joka teuraaksi viedään ja niinkuin karitsa, joka keritsijänsä edessä vaikenee". Usko tulee kuulosta ja kuulo Kristuksen sanasta. Siinä matkavaunuissa taisi Afrikan mustaihoinen mies 'koko sydämestänsä' tunnustaa: "Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan poika". Vaunut pysäytettiin. Etiopialainen kastettiin. Joulu tuli neekerinkin sieluun. Häntäkin varten oli Jumala lähettänyt poikansa maailmaan, että hänkin olisi vapaa synnin syyllisyydestä ja vallasta. Joulun odotus päättyi tässäkin löytämisen suotuisaan tulokseen: "Ja hän jatkoi matkaansa iloiten."

Babyloniasta, Kreikasta, Roomasta ja Afrikasta kuuluu korviimme sielujen hätähuuto joulun edellä: missä on vanhurskauden kuningas, missä on elämän oikea opettaja, missä on syntien anteeksiantaja, missä vikauhri, johon syyllinen voi omantuntonsa ahdistaessa turvansa panna koko sydämestänsä? Nämä kysymykset eivät ole vieraita meidän ajallemmekaan joulun edellä. Suurissa kulttuurimaissa kuuluu huuto: Hankkikaa meille valtion kustannuksella neuvontatupia, että pääsemme kokeneemmille lähimmäisillemme avaamaan rikkirevityt, raadellut sydämemme ja sairaan, väsyneen sielumme hädän, ettemme sortuisi yöhön ja epätoivoon. Tämä sielujen hätähuuto, joka alkaa kaikua idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, on herättänyt evankelisessa maailmassa kirkkomiehet kääntämään katseensa sielunhoidon alalle. Ja katso! On tehty järkyttävä havainto. Pappien työhuoneet eivät olekaan enää rukoushuoneita. Heidän aikansa ei ole enää järjestetty sielunhoidollisia keskustelutilaisuuksia varten, vaan kaikkeen muuhun yhdistystyö-, luottamusmies- ja virastotoimintaan. Sielut huutavat hädässään apua. Eletään muistojuhla joulun edellä. Maailmanvapahtaja on jo syntynyt, että hän vapahtaisi ihmiset heidän synneistään. Mutta sielunhoitajilla ei ole aikaa! Sielunsairasten täytyy valittaa niinkuin sairas Betesdan lammikolla: "Herra, minulla ei ole ketään ihmistä!" taikka niinkuin yksinäinen Afrikan mies Raamattu kourassa: "En ymmärrä, kun ei kukaan minua opasta!"

Onhan kyllä totta, ettei vastaanotto ole aivan myötämielinen Kristuksen todistajalle. Kun Paavali aikanaan tuli Ateenaan, missä Diogenes oli etsinyt ihmistä ja kreikkalaisten isien sielunikävä oli pystyttänyt alttarin 'tuntemattomalle jumalalle', sai hän, todistaessaan Kreikan viisaille mielenmuutoksen välttämättömyydestä ja uskosta, joka on Jumalan lahja, osaksensa ylimielistä kulttuuri-ivaa, jonka takaa irvisti tuhmasti kerskuen ylpeyden ja nautinnonhimon riivaajainen. Samoin käy vieläkin. Pelastuksen ikävän odotus tapetaan väkivaltaisesti. Ken sen tekee, vastaa siitä itse. Mutta joulun odotusta on vieläkin nöyrissä, rehellisissä tiedemiehissä, tutkijoissa, sotureissa ja rahavarain hoitajissa, yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Pitääkö heidän saada turhaan lukea, turhaan matkustaa, kun Herran seurakunnalla ei ole käytettävissä niitä miehiä ja naisia, joita hän voisi panna pesemään syntisten jalkoja? Valistusaika vei Jumalan sanan pois hänen huoneestansa. Nykyaikainen tämän maailman parannuspuuha on lopettamassa sielunhoidon seurakunnista.

Antakaamme ajatustemme joulun kynnyksellä liitää sielun pelastusta janoavien ihmisten luo ympäri Suomen nientä! On varmasti olemassa epälukuinen joukko niitä kansalaisia, joiden sielut uskon jännityksestä odottavat tilaisuutta, että voisivat roomalaisen Korneliuksen kanssa Jumalan miehen astuessa heidän luoksensa luottamuksessa vakuuttaa: "Nyt olemme Jumalan edessä koolla kuullaksemme kaikki, mitä Herra on käskenyt minulle."

Joulun odotus, sielujen hätä herättäköön meitä nukkuvia hieromaan unisia silmiämme! Auetkoot ne paremmin kuin tähän asti näkemään sielunhoidon tärkeyttä kansamme sairaan sielun terveeksi saattamiseksi. Ulottukoon niiden heräävä katse myöskin siihen siunaukseen, minkä isien ns. kamaripuheet seurojen jälkeen ovat tuoneet Suomen kansan terveelle uskonnolliselle elämälle. Muistakaamme, että joulu ei ole joulu, ellei Kristus saa syntyä sydämiimme parannuksessa ja uskossa.

SIELUN AARTEEN ETSIJÖILLE.

Kun sielun aarteista on kysymys, on luonnollista, että itsestänsä tulee mieleen sellainen mies kuin tunnettu hovisaarnaaja Kristian Scriver, jonka kirjoittama kirja 'Sielun aarre' on ahkerasti kulunut Suomenkin kilvoittelevan kansan käsissä. Tästä miehestä, joka ei milloinkaan tyytynyt puolinaiseen kristillisyyteen ja joka verrattomana Raamatun tuntijana aina ja aina ammensi Jumalan sanan mittaamattomista aarteista virvoitusta janoisten sielujen juotavaksi, julkaisee hänen elämäkertansa kirjoittaja Jaakko Haavio mm. hänen omakätisen kuvauksensa elämänsä juoksusta: "Jumala on auttanut minua tärkeässä virassani. Hän on siunannut työtäni ja tehnyt sen minulle keveäksi niin että olen voinut siinä kestää. Olen saanut kärsiä vainoja ja loukkauksia vihollisteni taholta, mutta Jumala on auttanut ja suojellut minua. Olen joutunut hoitamaan tärkeitä asioita. Monesti olen ollut epätietoinen, miten olisi meneteltävä, mutta Jumala on ollut neuvonantajana ja johdattanut mieleeni sen, mikä lopulta on osoittautunut parhaaksi. Olen ollut sairas ja heikko, mutta Jumala on jälleen tehnyt minut terveeksi ja vahvaksi ja ollut lääkärini. Olen ollut lähellä kuoleman portteja, mutta Jumala on tuonut minut takaisin sieltä. Olen ollut heikkouskoinen, mutta Jumala on vahvistanut minua ja nostanut minut jälleen ylös. Olen alkanut vajota kuten Pietari, jota Herra kehotti tulemaan merta myöten luokseen, mutta Jumala on ojentanut minulle kätensä. Olen itkenyt, mutta Jumala on nähnyt ja kuullut itkuni ja pyyhkinyt pois kyyneleeni. Yölläkin, kun en ole saanut nukutuksi olen huutanut Jumalaa avukseni, eikä hän ole hylännyt rukoustani eikä kieltänyt minulta hyvyyttänsä."

Tämä 'sielujen aarteen' etsijä, joka näin kuvaa omaa kilvoitustaan, kirjoitti myöhemmin ajatellessaan Raamatun sanaa, että "kaiken loppu on lähellä" rukouksesta: "Ei aina tarvita pitkiä puheita. Meillä on kaikkitietävä Isä, joka tuntee sydämemme ikävöimisenkin. Huokauksemme eivät ole häneltä salassa. Surkea, hätäinen katse jo riittää liikuttamaan hänen sydäntänsä. Tuhlaajapoika oli tarkoin miettinyt, miten hän puhuttelisi isäänsä. Hän aikoi sanoa hänelle: "Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi." Mutta kun hän vielä oli kaukana, ennenkuin hän vielä ennätti puhua, armahti isä häntä, juoksi häntä vastaan ja sulki syliinsä. Tätä Jumalan Isän rakkautta Scriver ylistämästä päästyäänkin aina uudelleen ja uudelleen lukijoilleen ylistää. Hän sanoo pelokkeitten ja mahdottomuuksienkin painon alla: "Älkäämme antako perään! Mitä enemmän saatana, synti, omatunto ja maailma vastustaa ja säikyttää meitä, sitä enemmän huutakaamme: "Oi Isä, armahda minua!" Tämä kirjoittaja ei tehnyt sitä majesteettirikosta, jonka moni meistä aina uudelleen ja uudelleen on tehnyt epäuskonsa takia, kun on tehnyt Jumalan valehtelijaksi, milloin ei ole uskonut Jumalan sanaa eikä hänen lupauksiansa tosiksi. Tässä kohdassa varsinkin Scriver'in tuttavuus sielun aarteitten etsijänä yhä edelleen kehoittaa meitä parannukseen luottamuksessamme Jumalan sanaan.

Toinen sellainen etsijä, joka tähän yhteyteen soveltunee, johtui alunperin mieleeni Suomesta. Sellainen mies oli herännäisyytemme historiassa tunnettu Jonas Lagus, joka kuoli juhannusyönä 1857. Hänen elämänsä loppuviisaus tulee ilmi hänen kuolinvuoteellaan omaisilleen lausumistaan sanoista: "Katsokaa, tässä tyhjässä kädessäni on kaikki mitä minulla on, parannukseni, uskoni – kaikki, mutta lunastajani on Isän oikealla puolella." Opetukseen tämän miehen "Evankeliumin Äänestä" sisältyy kilvotteleville se ihmeellinen lohdutus, että meille ei koskaan mitään hengellisiä kassoja kartu eikä Jumala meille mitään itsemme ihailtaviksi tarkoitettuja varastoja anna, vaan että kaikki meidän eväämme aikaa ja iankaikkisuutta varten ovat taivaallisen Isän takana. Laguksen kristillisyys oli yksinkertaista alistumista Jumalan johdatukseen. Hän pelkäsi korkeata ja vakuuttavaa tunne-elämää, hän pyysi harjoittaa ja siihen hän toisiakin kehoitti, jatkuvaa ainaista 'tykökäymistä' tässä armon ajassa siinä varmassa vakaumuksessa, että Jumalan Kristus aina on ja pysyy syntisen ystävänä, jonka tykö saa aina tulla purkamaan kuormaansa ja kaikki huolensa.

Edelleen on tunnettu Thomas Wilcoxin "Hunajan pisara, neuvon sanaksi kaikille pyhille ja syntisille". Hänen päänäkemyksensä kristillisyydestä ilmenee sanoissa: "Kaikki mitä luonto saa aikaan, ei vastaa pienintä armon pisaraa." Hän terottaa sitä, että Kristus on Raamatun salaisuus ja armo on Kristuksen salaisuus, lisäten: "usko on ihmeellisin asia maailmassa. Pane jotakin omaasi siihen ja sinä turmelet sen". Tässä näkemyksessään, ettei ihminen voi koska vaan ja missä vaan elävää, mutta salattua Jumalaa kokemusperäisesti lähestyä, eikä uskoa pelastukseen hän muistuttaa Lutheria, jonka itsetunnustus meille on katkismuksestamme tuttu: "Minä uskon, etten minä omasta järjestäni enkä voimastani voi minun Herrani Jeesuksen Kristuksen tykö tulla enkä häneen uskoa." Tämä on myöskin hyvin modernisen uskontieteen toteamus. Karl Heim toteaa, että me omien voimiemme varaan jätettyinä aina toimimme vain 'polaarisella' alalla, mutta p. Henki liikkuu vain 'ylipolaarisessa' piirissä, johon meistä käsin ei ole mitään pääsyä, ovea tai aukkoa.

Sielunhoidossa täytyy aina uudelleen ja uudelleen todeta, että nämä sielun aarteitten etsijäin löydöt ovat varsin vieraita heränneille seurakuntalaisillemme. Sillä kun omatunto alkaa etsivän armon vaikutuksesta nuhdella siitä, että koko parannuksen asia on vielä tekemättä, heränneet alkavat puristaa itse itsestään katumusta, parannusta, uskoa – joita kyllä tarvitaan – mutta eivät huomaa sitä, ettei näitä avuja ja harjoituksia voida vaatia omalta kirotulta, langenneelta ja kuolleelta luonnoltamme, vaan että ne on kaikki saatava yksin Herralta Kristukselta, jota on lähestyttävä, jonka tykö on mentävä, tuntukoon se meistä kuinka mahdottomalta tahansa.

Tämän 'tykökäymisen', ymmärtämisen ja harjoitukseen saattamisen takia on syytä perehtyä edellämainittuihin sielun aarteitten etsijöihin henkilökohtaisesti. Mikä aarre onkaan Wilcoxin sanoissa: "Luonto ei voi sietää ajatusta, että evankeliumi on vain syntisiä varten, se mieluummin antautuu epätoivoon kuin menee tällaisilla ehdoilla Kristuksen tykö." "Luonto tekisi autuaaksi tullaksensa mieluummin mitä hyvänsä, kuin menisi Kristuksen tykö ja olisi kaikesta hänelle velkaa."

TAIVAALLINEN JOULUILO.

Ensimmäisten joukossa neitsyt Maria otti uskossa vastaan joulun ilosanoman: "Älä pelkää, Maria, sillä sinä olet löytänyt armon Jumalan edessä. Ja katso sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinun on pantava hänen nimekseen Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistään."

"Kun aika oli täytetty lähetti Jumala Poikansa." Enkeli-ilmestys Marialle tapahtui, kun Jumalan hetki historiassa oli tullut. Mutta tämä hetki oli yhtäältä sidottu ihmisen odotukseen. Kun neitsyt Marialle ajan täyttyessä sanottiin: "Älä pelkää, sillä sinä olet löytänyt armon Jumalan edessä", oli siinä ilmestyssanassa samalla sisällä tunnustus hänelle: "Joka etsii, se löytää". Varmasti oli Maria Jumalan armoa etsinyt ja Herran pelastuslupauksen täyttymistä odottanut. Mutta tällaiseen etsimiseen ja odotukseen sisältyy vilpitön, jatkuva, jokapäiväinen parannus ja rukous. Joka taas tällä tiellä uskollisesti kulkee, hänen kohdalleen käyvät toteen molemmat Jumalan valtakunnan perustuslait eli sinetti: "Herra tuntee omansa" ja: "Luopukoon vääryydestänsä jokainen, joka Herran nimeä avuksensa huutaa." Siinä tehdään täyttä totta synnistä luopumisen kysymyksessä. Ei luovuta vääryydestä vain yleensä, vaan omista henkilökohtaisista taipumuksista syntiin ja oman itsekkyyden eri ilmauksista. Tällaista oli Marian odotus ja armon etsiminen. Ja sellaisena se ei voinut päättyä muuhun kuin löytämiseen. Jumala, joka on salattu, on näet sitonut ilmestyksensä hetket meidän ihmisten odotukseen. Mutta on otettava huomioon, ettemme me kuitenkaan voi vielä etsimisellämme ja odotuksellamme pakottaa Jumalan hetkeä esiin. Jumalan hetki koittaa keskellä jumalaapelkäävien ihmisten uskon odotusta äkkiä, odottamatta, vasta silloin, kun Jumalan oma aika on täytetty. Raamatun sanan valossa käy kyllin selvästi ilmi, että Jumalan hetki ja aika on toinen kuin meidän aikamme. Tätä viisautta sai Maria vielä myöhemmin uudelleen opetella, kun hän antoi tunteellisuutensa houkutella itsensä puhumaan ja toimimaan tavalla, mikä ei ollut Jumalalle otollista. Kun Maria sydämensä tunteita noudattaen olisi suonut, että Kaanaan häissä se piinallinen pula, mikä uhkasi särkeä kaiken juhlatunnelman, olisi heti poistettu, vastasi Jeesus tiukasti hänelle: "Minun aikani ei ole vielä tullut."

Niin on vieläkin ja on aina ollut meidän ihmisten aika toinen kuin Herran aika. Meidän aikamme ja hetkemme ovat riippuvaisia meidän kunkinkertaisista tunteistamme ja erehtyvän arvostelukykymme ja tahtomme ratkaisuista. Mutta toisin on Herran hetken laita. Jumala on iankaikkinen, ajasta kokonaan riippumaton. Hänellä itsellään ei ole alkua eikä loppua niinkuin hänen luomallaan ajalla. Iankaikkisena on hän ajan ulkopuolella. Hänelle ovat meidän ajan lasten menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus yhtä läsnäolevia tai yhtä etäisiä. Herran edessä häipyvät vuosituhannet pian ohikiitäviksi ajan pisteiksi: tuhannen vuotta on kuin yksi päivä. Ilman häntä ja hänen ilmestystään on aika arvoton ja vailla todellista sisällystä. Emmekä me ihmiset voi tätä sisällystä ajan ohikiitäviin hetkiin panna, ellei sitä meille otollisena aikana ylhäältä anneta. Tätä apostoli tarkoittaa, kun hän Jumalan suurimmasta ilmestymistapahtumasta ajallisuuden piirissä sanoo: "Kun aika oli täytetty, lähetti Jumala oman Poikansa."

Tämä Raamatun sana antaa meidän aavistaa, että salattu Jumala on sittenkin rakkaudessaan sitonut itsensä määrättyihin ajan hetkiin. Ja tämä Herran hetki ei tule ennenkuin aika on täytetty. Jumala ei toimi milloinkaan sattuman varassa tai hetkellisten tunteitten tai puutteellisen arvostelukyvyn vaikutuksesta, vaan aina ikuisesti pätevien pelastussuunnitelmiensa mukaan erehtymättömän varmasti. Sen takia Herran hetki, kun se tulee, ei tule milloinkaan liian aikaisin tai liian myöhään, vaan aina juuri oikealla ajalla. Kun Jeesus jouluna syntyi maailman Vapahtajaksi neitsyt Mariasta, silloin oli aika täytetty ja Jumalan hetki tullut ei yksin Marian elämässä, vaan koko ihmiskunnan kehityksessä.

Saamme olla varmat siitä, ettei suuri Jumala ja Luoja vähemmin suinkaan rakastanut esimerkiksi Noakin päivien ihmiskuntaa kuin keisari Augustuksen hallitsemaa maailmaa. Eikä Jumala liioin pienemmällä armomäärällä tahtonut pelastaa Mooseksen aikuista ihmiskuntaa, kuin se armomäärä oli, mikä saattoi hänet lähettämään enkeli Gabrielin Galilean Nasaretin neitsyt Marian luo sanomaan: "Älä pelkää Maria, sillä sinä olet löytänyt armon Jumalan edessä. Katso se, joka Sinusta syntyy, on oleva suuri ja kutsuttava Korkeimman Pojaksi ja Herra Jumala antaa hänelle Davidin, hänen isänsä valtaistuimen, ja hän on oleva Jaakobin huoneen kuningas iankaikkisesti ja hänen valtakunnallansa ei ole loppua oleva." – Ja kuitenkaan Jumala ei lähettänyt Poikaansa enempää Noakin kuin Mooseksenkaan aikana, vaan vasta "kun aika oli täytetty" keisari Augustuksen aikana, kun Galilean kaupungissa Nasaretissa oli neitsyt, jonka parannuksen tiellä kypsynyt usko oli siksi luottavainen ja tottelevainen ojentautumaan näkymättömien mukaan, että se saattoi alistuvasti ottaa vastaan pelastushistorian suurimman ilmestyksen riitelemättä Herraa vastaan järkisyillä tai oman pyhyytensä etuoikeuksilla.

Lause: "Katso, Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle sinun sanasi jälkeen!" neitsyt Marian suussa on suurin uskon sana, mitä tämän itsekkyyden takia kirotun maan päällä on milloinkaan syntisten huulien yli esiin tuotu. Siinä ihmisen usko vastasi Jumalan ilmoitukseen, kun ne "kun aika oli täytetty", kohtasivat toisensa täydellisesti.

Ja vieläkin, kun ihmisen odottava usko otollisella ajalla kohtaa luottavaisesti ja tottelevaisesti Jumalan ilmoituksen, valuu aikaan sisälle ylimaailmallisia voimia, jotka uudistavat yksilöitä ja kokonaisia yhteiskuntia uskonnollisesti ja siveellisesti.

Saakoon joulunviettoamme tänä sekasotkuisena, pimeänä aikana valaista varmuus siitä, että Jumala, joka on ajasta riippumaton, on sitonut itsensä ja ilmestyksensä ei ainoastaan meistä ihmisistä riippumattomiin ajan ja historian hetkiin, vaan myöskin meidän heikkojen ihmislasten uskon odotukseen. Vieläkin pitää paikkansa sana: "Joka etsii se löytää." Niin monta kuin Jumalan silmä näkee Suomenkin Siionissa niitä, jotka häntä kaikesta sydämestään etsivät, yhtä monta on myöskin niitä, joille hän, kun aika on täytetty, sanoo: "Älä pelkää, sinä löysit armon minun edessäni, sinä hyvä ja uskollinen palvelija, minä panen sinut paljon päälle; mene Herrasi iloon!" Ei oikeata, ehjää jouluriemua ole maan päällä, vaan vasta taivaassa. Taivaaseen siis kehoittaa meitä pyrkimään puutteellinen ja köyhä jouluilomme.

"TEILLE ON TÄNÄÄN SYNTYNYT VAPAHTAJA, JOKA ON KRISTUS, HERRA."

"Teille on syntynyt Vapahtaja" – sanoo jouluevankeliumi. "Tunnenko minä häntä?" – kysyy todellisuusarvoja etsivä nykyajan ihminen.

"Teille on syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra" – kuuluu enkelien joululaulu. "Onko Kristuksella Jeesuksella vielä mitään sanomista maailmassa?" – kysyy rääkätty ihmislapsi keskellä ajan melskettä ja itsekkyyden viettäessä voittoretkiään joka taholla.

– – –

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen suurvallat ovat olleet henkitoreissaan. Jälelle on jäänyt itseasiassa vain kaksi suurvaltaa: kristinusko ja materialismi. Ja mikä merkillistä, sotaa ei käydä ainoastaan kristittyjen ja heidän vastustajiensa, materialistien välillä, vaan sota riehuu meidän kristittyjen omassa povessamme aineellisuuden ja henkisyyden, lihan ja hengen minän ja Kristuksen välillä.

Usean mielestä tämä sota kristinuskon ja materialismin välillä on vielä rauhalla ratkaistavissa ja sovintoon päättyvä. Mutta näyttääpä niidenkin luku lisääntyvän, jotka selkeästi käsittävät, ettei näiden kahden suurvallan välille mitään pysyvää rauhaa koskaan voi syntyä – korkeintaan aselepo: toisen tai toisen on näet lopulta pakosta kukistuminen. Kristinuskon tunnus on tämä: "maailma Kristukselle!" Vihollisen lipussa taas on sanat: "ota pois, ristiinnaulitse Kristus."

– – –

Tätä ajan taustaa vastaan pitäisi jouluevankeliumilla olla kristikansalle enemmän merkitystä kuin ennen. "Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra", on sanoma, jonka pitäisi tuoda epäileviin sydämiin varmuutta ja antaa ahdistetuille ihmissieluille lohdutusta heidän huokaillessaan avoimine kysymyksineen ajan painon alla.

Kristus on Herra.

Ihmissilmällä katsottuna on äärettömän pitkä matka vielä kuljettavanamme ennen kuin toteutuu p. Hengen ennustus: "Maailman kuninkuus on tullut Herramme ja hänen voideltunsa omaksi ja hän on hallitseva iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa.

Joulu toi meille kerran Jeesuksen. Jeesus toi silloin mukanaan uuden ajan. Hänessä pani Jumala alkuun uuden luomisen. Sen toteuttamista varten Jeesukselle on annettu kaikki valta. Kaikki kansat hän on määrännyt tehtäväksi itsellensä opetuslapsiksi.

Kun vanha Simeon otti pienen Jeesuslapsen syliinsä, lausui hän nuo tunnetut sanansa: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään sillä silmäni ovat nähneet pelastuksesi, jonka olet valmistanut kaikkien kansojen nähden – valoksi pakanoille ja kirkkaudeksi Israelille."

Historian kaksijako vastakohta epäuskon ja uskon välillä on Simeonin näkemyksessä poistettu, kun hän uskon silmillä katselee jouluna syntynyttä Jeesuslasta, valmiina kuolemaan hänet nähtyään. Voimme sanoa: Jeesuslapsi oli synnyttänyt hänessä näkymättömistä kotoisin olevan riemastuksen ja ylistyksen – oli vallannut hänet kokonaan.

Samaa haltioitumista ja Messiasuskon valtoihin joutumista tapaamme Herran kansan muissakin jäsenissä ensimmäisen joulusanoman vaikutuksesta: "Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra."

Hurskaat apulaispaimenet Betlehemin kedolla ylistivät Jumalaa Vapahtajan syntymän johdosta. Hanna Fanuelin tytär, naisprofeetta, samoin.

Evankeliumin ensilehdillä tapaamme edelleen sellaisen haltioituneen kiitosvirren kuin pappi Sakariaan oli, puhumattakaan Jeesuksen äidin, Marian, ihmeellisestä ylistysvirrestä ja hänen sukulaisensa Elisabetin nöyrää uskoa uhkaavasta tunnustuksesta: "Kuinka minulle tämä tapahtuu, että Herrani äiti tulee minun luokseni?"

Kaikilla heillä on koko olentonsa uumenista lähtevän tunnustuksensa ja haltioituneen kiitosvirtensä sisällyksenä tämä: Jeesus Marian poika on Kristus, Herra – "minun Herrani". Joulusanoma oli ottanut heidät valtoihinsa ja tullut heille persoonalliseksi uskonvarmuudeksi, jonka perustuksella he saattoivat elää ja kuolla.

Sanan julistuspaikoissa puhutaan Jeesuksen syntymästä. Mutta, voi, kuinka paljon tuossa kaikessa on kuollutta oppia ja pelkkää vanhaa tapaa. Missä ovatkaan nyt Jeesuksen, joulunruhtinaan, haltioittamat miehet ja naiset, papit ja maallikot, joiden sydämen syvimmistä hetteistä uhkuisi kiitos- ja ylistysvirsi: Meillä on Vapahtaja. Kristus, Herra – "minun Herrani".

Niin – vanha Simeon meni rauhassa kuolemaan, pidettyään Jeesuslasta, Herraansa, sylissään. Ahne Sakkeus jakoi puolet tavaroistaan köyhille ja korjasi tekemänsä vääryydet nelinkertaisesti jokaiselle pettämälleen lähimmäiselle nähtyään lihaan tulleen Jumalan pojan. Saulus Tarsolainen teki ihmeitä seurakuntatyössä Aasiassa ja Euroopassa kohdattuaan ylösnousseen ja kirkastetun Jeesuksen Damaskon porttien ulkopuolella.

Ja hän se vasta oikein onkin kirjoituksissaan ja elämässään osottanut, että joulun Jeesus, Marian poika, on maailman Vapahtaja, on Kristus, Herra. Juuri hän sanoi Europan esikoiselle Filipin kaupungissa: "usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut sinä ja sinun huoneesi."

Entä vielä? Kun Lutherille, joka omilla töillään ei saanut taivasta avatuksi itselleen, kirkastui, että sen onkin avannut Betlehemissä syntyneen Jeesuksen, Marian pojan, työ, silloin joutui hänkin joulu-uskon valtoihin. "Minä uskon", niin Luther tunnusti, "että Jeesus – neitseestä Mariasta syntynyt, on minun Herrani". Kuinka suuri olikaan hänen sydämensä riemu siitä, että Jeesus on Kristus, Herra, kun hän keskellä vaivojaan kirjoitti: "kristitty ihminen on uskon kautta kaikkien kappalten herra, eikä kenenkään alamainen!"

Nytkin, tänään Jeesus on Kristus, on Herra. Hän ei ole ainoastaan persoonaa muodostava Herra, vaan seurakuntaa muodostava, niin jopa koko maailmankin uudistava Herra.

Oi, kunpa me tämän uskon valtoihin oikein joutuisimme! Tie siihen kulkee uskon kokemuksen kautta: "minun Herrani".

Sen omistajina emme hetkeäkään epäile, kumpi suurvalta kristinusko vai materialismi keskuudessamme ja sisässämme lopulta voittaa ja kumpi joutuu häviöön.

"Teille on tänään syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra", on mitä persoonallisinta evankeliumia.

Uskokaa, rakkaat Suomen kristityt, itse ensin Herraan Jeesukseen sillä lailla, niin vilpittömästi, että aineen orjuudesta, lihan himosta, silmäin pyynnöstä ja elämän korskasta so. materialismista, väärästä kulttuurista ja anarkismista itse ensin vapaannutte, kyllä se sitten tämä meille kallis yhteinen Suomen kansammekin pelastuu.

Mutta muistakaamme mitä Jumala itse sanassaan todistaa: "ei kukaan voi sanoa: 'Jeesus on Herra', vaan yksin Pyhän Hengen kautta." Se henki oli katuvalla ryövärilläkin, joka ristillä riippuvalta vierustoveriltaan aneli: "Herra, muista minua, kun tulet valtakuntaasi!" Ilman p. Henkeä on evankeliumin lupausten suuhumme ottaminen ja elämään sovelluttaminen majesteettirikos.

Anarkistit tosin eivät majesteettirikosta minään pidä, mutta se, kellä vielä ei ole paatunut tunto, vapisee sydämessään, kun joutuu avoimin kasvoin katselemaan Jumalan suuria lupauksia Kristuksen valtaherruudesta.

Viettäkäämme siis joulua polvillamme rukoilemassa p. Henkeä. Sen on Jumala luvannut antaa niille, jotka sitä häneltä anovat.

Ja siitä me tiedämme, että se on jo meille annettu, kun mekin herännein tunnoin uskallamme keskellä jumalattoman sivistyksen suurta romahdusta pimeyden henkivoimien uhkaillessa kaikkein pyhintä uskoamme, – muuttaa jouluevankeliumin persoonallisemmaksi tunnustukseksemme:

Meille on syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, "minun Herrani".

"SE SANA SEISOO VAHVANA"

1.

Tämä Lutherin lause on tuttu meille virrestä "Jumala ompi linnamme". Se on Uudessa Virsikirjassa n:o 170. Luther tarkoittaa sanalla, jonka vahvuudesta hän virressänsä kerskaa, Jumalan nimeä 'Immanuel', – Jumala meidän kanssamme. Sanathan kuuluvat yhteydessään: "Se sana seisoo vahvana, he ei voi sitä kestää. Kun kanssamme on Jumala, ken meiltä voiton estää." Sinä vuonna, jolloin Luther tämän taisteluvirtensä kirjoitti, raivosi rutto hänen työpaikassaan Wittenbergissä. Tiuhasti hän sai käydä sairasvuoteiden ääressä jakamassa sitä lohdutusta, jolla elävä Kristus oli häntä itseänsä evankeliumin sanan ja sakramentin välityksellä rohkaissut. Aika oli muutoinkin ankea. Kansalaissota oli äskettäin riehunut maassa ja Lutheriakin vastaan oli sinkautettu törkeitä, joskin aiheettomia syytöksiä sekaantumisesta politiikkaan. Samana vuonna kun hän taisteluvirtensä kirjoitti, hän myöskin julkaisi "Vähän Katkismuksensa", josta on tullut meidän luterilaisen kirkkomme tunnetuin ja kansalle tutuin tunnustuskirjamme. Hän tunsi sydämensä pakkoa sen kirjoittamiseen, nähtyään tarkastusmatkoillaan ympäri evankelista Saksaa sen suuren kurjuuden, raakuuden, epäsiveellisyyden ja tietämättömyyden, missä kansa ja varsinkin sen nuoriso siihen aikaan eli. Tätä taustaa vastaan ymmärtää paremmin kuin muuten hänen katkismuksensa alussa sen kirjoittamisen tarkoitusta selventävät sanat: "Kuinka nuoren kansan pitää nämä oppiman ja ymmärtämän" siis Kristinuskon perustotuudet. Niistä Luther itse eli ja imi niistä voimaa siinä elävässä kokemuksessa, että Jumala oli hänen kanssansa ja elävä Jeesus puhutteli häntä yhtä mittaa. Tämä usko kantoi häntä yli läsnäolevan hädän ja kurjuuden ja hän saattoi sanoa: "Se sana – Immanuel – seisoo vahvana ja kerskata pelottomasti, uskoen saaneensa jo etukäteen ne rukoukset, joita oli rukoillut: "Ken meiltä voiton estää?" Sen uskon perustana oli ja on edelleenkin Jeesuksen oma sana rukouksen kuulemisesta: "uskokaa saaneenne (siis etukäteen), niin se on oleva teillä" (Mark. 11: 24).

2.

Kansallisrunoilijamme J. L. Runeberg on myöskin runoillut eräässä tutussa virressä tästä sanan varassa toimivasta uskon voimasta, joka kantaa yli ajallisten vaikeuksien ja siinä hän on Lutherin hengenheimolainen. Tarkoitan virttä, joka Uudessa Virsikirjassa on löydettävissä numerolla 162. Siinä hän on muun muassa näin runoillut: "Ah sana kallis, iäinen, hyljätty monta kertaa, ei mikään tieto maallinen, voi sulle vetää vertaa. Lujempaa turvaa meille ken voi tuoda mistään muusta, kuin armon sana ikuinen, lähtenyt Herran suusta?" Joskin Runeberg oli varhemmalla iällään lausunut, että hän siirtyessään virsirunouden alalle oli profaneerannut Muusansa, se on runottarensa, niin kyllä hän varmasti niinä pitkinä 13 vuotta kestäneinä sairausvuosinaan, jolloin hän ei enää voinut mitään kirjoittaa, ei enempää uskonnollista kuin kansallistakaan runoutta, tunsi sisimmässään, mikä läsnäolevan kärsimyksen yli kantava voima oli jokaisella armon sanalla, joka kirjoittamattomana läksi elävän, läsnäolevan Jumalan suusta pelastuksen sanana maan matoseksi itsensä tuntevan syntisen kuolemattomaan, pelastusta janoavaan sieluun.

3.

Nykyisellä ajankohdalla on historiassamme täällä isiemme maassa monenlaisia yhtymäkohtia tilanteeseen Saksassa vuonna 1529, jolloin "Jumala ompi linnamme" ja "Vähä Katkismus" syntyivät. Olemmehan mekin neljännesvuosisata sitten eläneet kansalaissodan kaikki kauhut ja sitten myöhemmin talvisodan sata kunniakasta päivää ja totaalisen maailmansodan myllertäessä sen tuomat rasitukset, kärsimykset ja verenvuodatukset. Niistähän todistavat satalukuiset valkeat ristit ja valkeat marmorilevyt kirkkojemme hautausmailla kaikkialla ympäri armaan isänmaamme. Onhan totta, ettei meillä vielä erikoisesti ruttotauteja eikä nälkää eikä maanjäristystä ole ollut maan vaivana Suomessa, vaan voivathan nekin aikanaan tulla. Mutta Jeesus, joka on asian ytimen nähnyt, on nekin liittänyt yhteen sodan kauhuihin, nimittäessään kaikkia yhteisellä nimellä "synnytystuskien aluksi". Ja jokaisella uskovaisella on tänä raskaana aikana se tunne, että jotakin uutta todella syntyy ja että Jumala on mukana ja läsnä, vaikka emme häntä näe ja ymmärräkään, kaikissa meitä kohtaavissa kovissa sota-ajan vaikeuksissa. "Immanuel, Jumala kanssamme", se on Herran kansan usko tänäkin aikana. Se sana seisoo vielä vahvana tänäkin jouluna, kävi muutoin miten kävi. Maailman tuomari Kristus ei ole tähän päivään mennessä irtisanonut valaansa ja lupaustansa opetuslapsillensa, so. kaikille kasteen liitossa eläville: "Katso minä olen teidän kanssanne joka päivä."

Me, jotka olemme tulleet "taivaallisen kutsumuksen" välityksellä elämän yhteyteen hänen kanssaan, tunnemme edelleen Lutherin taisteluvirren sanojen kantavuuden, samalla kun tunnemme läsnäolevan ankean ajan painon sydämellämme itsesyyttelyineen ja rukouspakkoineen. Mutta juuri tältä pohjalta vahvistuu uskomme, ett'ei nytkään ole mitään hätää, että kaikessa meidän hädässämme ei ole mitään todellista hätää, vaan että on olemassa läsnäoleva Jumala, joka enkeliensä avulla auttaa ja varjelee meitä ja kantaa valoisampaan tulevaisuuteen yli kaiken sen, mikä nyt painaa, itkettää, surupukuun puettaa ja joskus heikkoina hetkinä uhkaa, ellei "sana seisoisi vahvana", sortaa epätoivoon. Mutta sinnepä ei sorruta juuri sen takia, että yhä uusia armon sanoja lähtee elävän, läsnäolevan Herran suusta, jotka takaavat meille lopullisen voiton ajassa ja iankaikkisuudessa.

"NOUS' YLÖS SIELUNI NYT MULLAST TÄSTÄ."

Ensimmäinen joulu vetosi ihmisten sisällisiin tarpeisiin ja iankaikkisuuden kaipioon. "Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra." "Koska lapsilla on liha ja veri, on hän niistä osalliseksi tullut, että Hän heidät lunastaisi, joiden piti koko elämänsä ajan kuoleman pelon orjina oleman." Nykyaikainen joulu vetoaa taitavine, jopa ylellisine liikemainoksineen ja tavaranpaljouksineen ihmisten ulkonaisiin tarpeisiin – niin, osataanpa näyteikkunoilla ja maallismielisten toimittajien "joulunumeroilla" kiihottaa, jopa lisätäkin turhanpäiväisiä tarpeitamme. Tarvitsee vain kävellä joulun edellä Helsingissä Mannerheimintietä ja Aleksanteria pitkin, niin tulee tästä kaikesta vakuuttuneeksi. Koko joulunvieton suuntautuminen on kohdistettu tämänpuoleiseen maailmaan. Vieras näkyy olevan itse joulun Herra, joka sanoi: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta."

Kun syntisten Vapahtaja syntyi tänne maailmaan n. 1900 vuotta sitten ja kun hän täällä vaelsi, olivat demoonihenget runsaslukuisina ja kiihkeästi liikkeellä hänen pelastustyötänsä vastustamassa. Nytkin on vastustavien henkien luku legio. Emme puhu nyt julkijumalattomien liitosta ja sen semmoisista. Nykyajan demoonihenget ovat pukeutuneet länsimaisen kulttuurin eteviin saavutuksiin: kirjallisuuteen, taiteeseen, politiikkaan, diplomatiaan, teollisuuteen, keksintöihin, muoteihin. Kaikkea tätä harrastetaan ja yksinomaan harrastetaan ja kuitenkin valmistaudutaan viettämään kristillistä joulua.

Mutta vielä nytkin pitää paikkansa ilmestyksen sana, että "kansalle, joka pimeässä vaeltaa koittaa suuri valkeus". Tämän antikristillisen maailman pimennoissa joulun viettoon käyvälle sukupolvellemme koittaa vielä Betlehemin kirkas tähti niinkuin aikaisempina vuosina. Jumala ei tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa, vaan että syntinen palajaisi pois pahalta tieltänsä ja eläisi. Niinpä kaikuu tänäkin jouluna kirkoissamme evankeliumin voittosanoma: "Sana tuli lihaksi", Jumala tuli ihmiseksi, tuli sinne asti, missä me olemme synneissämme ja turmeltuneisuudessamme, auttaaksensa meitä ihmisiksi, joilla on päämääränä täydellisyys eikä epätoivoinen kadotus. Niinpä nousevat jouluevankeliumin ilmestystotuutta kohti: "Sana tuli lihaksi", kaikkien niiden katseet, jotka kulttuurioptimismiin kyllästyneinä ovat alkaneet epäillä itseänsä ja itsestänsä. Ja niitä on meidän keskellämme sellaisia hyvinkin paljon kaikissa yhteiskuntakerroksissa, eikä vähimmin sivistyneistömme ja varakkaitten piirissä.

Ja mitä saa aikaan tämä väsyneitten katseitten suuntautuminen pois näistä ajallisista ylös joulun tosi-Herraan? Lyhyt vastaus: pinnallistunut elämä syvenee. Vanhat kuluneet sanat: Joulu, 'Betlehemin tähti', 'Ihmisenpoika', 'sana tuli lihaksi' alkavat uudelleen hehkua silmissämme ikäänkuin hiipuva hiillos alkaa hehkua, kun siihen väkevästi puhalletaan. Jumalalla on keinonsa, millä hän saa meidät sen verran kiskotuiksi irti näistä ajallisista ja katoavaisista ja hiljennetyiksi eteensä, että hän voi panna Pyhän Henkensä uudistamaan sisällisen näkö- ja kuulokykymme. Kun tämä saa tapahtua, me alamme aavistaa, mikä ihmiselämää uudistava väkevä voima on sisältynytkään alkuseurakunnan, so. ensimmäisten joulunviettäjien aikana sanoihin: 'Jeesus-Vapahtaja', 'Ihmisenpoika', 'sana tuli lihaksi' jne.

Vain pieni esimerkki tästä. Opetuslapsi Johannes oli luonteeltaan kiivas, oli 'ukkosenjyrinän poika'. 'Tulta taivaasta' hän halusi kerrankin kostoksi niiden maalaisten päälle, jotka eivät olleet taipuvaisia kestiystävyyteen häntä ja hänen tovereitaan varten. Mutta Jeesusta, joulun Herraa, katsellessaan täynnä armoa ja totuutta muuttui koston mieli Efesossa rakkauden apostolin uudeksi puheeksi: "Lapsukaiset rakastakaa toinen toistanne. Joka vihaa veljeänsä, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus." Sana pääsi hänessä lihaksi. Hän uudistui kostonmiehestä rakkauden mieheksi. Uudistui ensin sisällisesti.

Toinen esimerkki. Saulus Tarsolaisessa, tuossa vanhassa, itsekkäässä fariseuksessa, joka muka pyhässä kiivaudessaan veriin asti vainosi Jeesuksen tunnustajia, alkoi hänen kohdattuansa kuolleista ylösnousseen Ihmisenpojan, Jeesus Nasarealaisen, vaikuttaa uusi tahto, uusi minä, josta hän itse käyttää sanontaa: 'Kristus minussa', s.o. 'kirkkauden toivo'. Se oli uuden päämäärän täydellisyyden, Kristuksen kaltaisuuden, saavuttamisen pantti. Hänelle ei Kristus ollut stratosfäärinen Jumala, vaan läsnäoleva Herra ja eläväksi tekevä Henki.

Nykyajan biologinen käsitys ihmisestä sammuttaa sielun jaloimmat kyvyt: uskon, toivon ja rakkauden. Ihmispeto astuu aina esiin siltä pohjalta, ensin hienostuneempana, sitten raaempana: hekumallisena, mammonan orjana ja ruumista, omaa ja toisten, tuhoavana. Sellaisena ihmiset vähän välittävät köyhistä, yksinäisistä ja puutteenalaisten kotien asukkaista. Rakkauden ja laupeuden ajatuksia he eivät ajattele; ilon ja autuuden ääntä ei kuulu heidän lauluistansa. Heidän lähimmäisensä nääntyisivät rakkauden ja laupeuden puutteeseen, ellei rakkauden Jumala olisi sytyttänyt tultansa niiden sydämiin, jotka syntiensä takia vaivattuina ovat tulleet ei vain Jumalan lunastusjärjestyksen, vaan myöskin luomisjärjestyksen piiriin uuden syntymisen kautta. Nämä viimemainitut ovat sitä kansaa, jotka antavat kunnian Jumalalle korkeuksissa ja elävät sovinnossa kanssaihmisten kanssa maan päällä. Joka rakastaa, hän viettää siunattua joulua, vaikkapa hän asuisi murhehuoneessa ja itse söisi kyynelten leipää. Sillä totisesti: "Parempi on mennä murhehuoneeseen kuin ilohuoneeseen, sillä murheitten alla sydän paranee." Näin kirjoitti viisas mies jo tuhannen vuotta ennen ensimmäistä joulua; mutta hänen sielunsa olikin kohonnut "ylös mullasta tästä" elävän Jumalan aukinaisia näköaloja näkemään Pyhän Hengen avaamilla silmillä. Olisikohan meilläkin syytä mennä silmälääkärin luo?

KUN KUOLEMA AHDISTI.

Ollessaan kuoleman edessä Vanhan liiton virsilaulaja on piirtänyt muistiin seuraavat, ikäänkuin kallioon hakatut sanat: "Herra, minun pelastukseni Jumala, päivin ja öin minä huudan sinua edessäsi. Salli minun rukoukseni tulla kasvojesi eteen, kallista korvasi minun huutoni puoleen. Sillä minun sieluni on kärsimyksistä kylläinen, ja minun elämäni on lähellä tuonelaa. Minut luetaan hautaan menevien joukkoon, minä olen kuin mies, jolta voima on poissa. Minä olen jätetty kuolleitten joukkoon, olen kuin kaatuneet, jotka haudassa makaavat ja joita sinä et enää muista ja jotka ovat sinun kädestäsi erotetut." (Ps. 88: 1-6) – Mies, joka näin kirjoitti ja tällaisia itsestänsä tunnusti, ei ollut käynyt vain kuoleman ajatuksen edessä tietopuolisesti, vaan kuoleman tosiasiain edessä. Sellaisessa tilanteessa sielu totuudessa huutaa syvyydestä Herran tykö. Se ei silloin pyydä mitään tämänpuoleista: ei ajallisia lahjoja, ei aineellisia etuja eikä mitään maallista onnea. Se mitä hän silloin pyytää sielunsa kärsimyksissä on 'voimaa voimattomuudelle' 'hautaan menevien joukossa' ja 'oikeaa ymmärrystä' tässä valheen ja varjojen maassa. Tässä kohden hänen rukouksensa koskettaa samoja syviä kieliä kuin 90:nnen Psalmin tekijän, joka katoavaisuuden ja kuoleman edessä 'salaisten syntiensä' painon alla rukoili: "Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen."

Muuan herännyt ystäväni vetosi terveenä ollessaan usein erääseen runoilia Tersteégenin sanaan: "Minulla ei ole varaa pitää yhtään ystävää", lisäten aina omasta puolestaan: "En voi ollenkaan ymmärtää, kuinka runoilija voi näin väittää." Mutta kuolinvuoteellaan lausui tämä mies iloisena yhdelle yhteisistä ystävistämme: "Nyt minä ymmärrän Tersteégenin lauseen, ettei hänellä ollut varaa pitää yhtään ystävää. Se oli sitä varten, että Jeesus olisi hänelle yksin kaikki kaikessa."

Kerran veisattiin seuroissa S. V. 157: 2. "Ei oikeata kotia meill' ole maailmassa, vaan koti vasta aukeaa eteemme kuolemassa, parissa pahain piinassa, taikk' vanhurskasten seurassa, taivaassa Herran luona." – Kun se oli veisattu eräs tuttu seurapuhuja sanoi: "Helppoa on veisata kuoleman ajatuksesta, mutta toista on itse teossa olla kuoleman edessä. Siinä ei auta muu kuin kuoleman voittajan ilmestyminen pelastajaksi."

Se mitä tässä olen saattanut esittää virsilaulajan, kuolleen ystäväni ja paljon kokeneen seurapuhujan näkökannalta olosta kuoleman edessä, se on muutamia vuosia sitten omalle kohdallenikin tullut eläväksi todellisuudeksi. Kun siitä jotakin nyt mainitsen, on selvää, ettei tällaisia asioita yksityiskohtia myöten vedetä juhlajulkaisuissa eikä muutenkaan yleisön eteen. Kerron siis kokemuksestani yleispiirtein ja lyhyesti. Kokenut lukija osaa kyllä päätellä enemmänkin rivien välistä.

Kuoleman edessä on yleiskokemuksena tämä ilmestystotuuden alkukohta: "Herra vie ahdistukseen"; mutta sen jatko: "ja siitä ulos jälleen", on salattu uskon silmältä – ainakin toistaiseksi. Emme me itse vapaaehtoisesti tällaiseen vaivaan mene, emmekä anna siirtää itseämme "hautaan menevien joukkoon". Mutta Herra itse siihen vie, kun hänen aikansa on tullut ja meidän hengellinen kehityksemme sellaista murheen pätsiin joutumista tarvitsee. Kun Herra on kulettamassa ei ahdistukseen jouduta yhtään aikaisemmin, ei liioin yhtään myöhemminkään, kuin mitä ikuinen onnemme vaatii. Jos joutuminen tuollaiseen ahdistukseen, missä helvetti, tulikuumana tulesta, joka ei koskaan sammu, ammottaa edessä kauhistaen sielun epätoivon raatelevalla tuskalla, joka ei suo päivän rauhaa eikä yön unta, kuten virsilaulajallekin oli käynyt, – on 'pelastuksen Jumalan viemistä' eli 'johdatusta' sekin, niin pelastuskin niistä niisistä on ihmeellinen. Ristillä kuolleen Kristuksen hankkimaa, mittaamatonta ja täydellistä vanhurskautta vastaan katoavat kaikki synnit kuoleman edessä vaivatuksi joutuneen sielun näköpiiristä sekä poistuu omastatunnosta tiettyjen syntien aikaisemmin sinne kasaama kiroustuomio.

Tässä Jaakobin taistelussa on luotettavalla heränneellä ystävällä opastajana ja rippi-isänä suuri arvonsa, mutta ei kukaan ihminen, ei paraskaan sielunhoitaja voi kuoleman hädässä ja sen synnyttämässä ahdistuksessa seurata kilvoittelijaa hänen sisäisiin taisteluihinsa hänen ollessaan tilillä 'salaisista synneistään' ja nuoruusiän rikkomuksistaan aina lapsuudesta asti. Kuoleman edessä nimittäin näkyy koko eletty elämä tahroineen, petoksineen, lankeemuksineen ja synteineen armottoman tarkasti ja säälimättömän ja lahjomattoman täydellisyyden vaatimusten valossa. Sentakia siinä ei kestä mikään, mikä on epätäydellistä ja syntisestä, puutteellisesta ihmisestä kotoisin. Paraskin oma hurskaus siinä romahtaa. Kuoleman edessä tarvitaan Jumalan Pojan tahraton ja iankaikkisesti kelpaava täydellisyys, so. 'Jumalan vanhurskaus' puolustukseksi hätääntyneen omantunnon syytöksiä vastaan. Ei mistään muusta lohdutusperustuksesta syyllisyyden tunnon alla kituroiva ja täydellisyyttä kaipaava omatunto saa rauhaa. Vasta kuoleman edessä kirkastuu vaivatulle tunnolle Jumalan suuri pelastusihme, kun tuomittu syntinen uskossa näkee kaikki syntinsä hukkuneen Jeesuksen sovinnon pohjattomaan verimereen, – näkee Jeesuksen sovintotyön perfektin.

Lopuksi voinen lisätä, että kuoleman edessä aukenee toivottomalle, jolta kaikki ajallisten vaikeuksien korjaantuminen ja iankaikkisen autuuden toivo oli jo mennyt, kansojen Apostolin sana, jonka hän vankila-tyrmässä kuoleman edessä marttyyrikruunun jo varmasti häämöttämässä hänen paljon kilvoitelleen sielunsa herkistyneitten silmien eteen, uskossaan yhtäkaikki lujana ja horjumattomana kirjoitti nuorelle uskonveljelleen ja työtoverilleen, Timoteukselle: "Kristus Jeesus (on) meidän toivomme." (1. Tim. 1: 1). Spes unica – ainoa toivomme.

USKOSTA USKOON.

Elävän elimistön jokainen pian vaihtuva solu on aikanaan aina tarpeellinen kokonaisuudelle.

Jokainen kristitty on, elämänsä lyhyydestä huolimatta, aikanaan tarpeellinen seurakunnan suuressa ruumiissa sellaisena kuin se maailmassa esiintyy, päänään Jeesus Kristus.

Tämä näkemys on ollut kirkkaana, joskin ei väreillä väritettynä apostoli Paavalin hengen silmän edessä. Kerrankin hän huudahti: "Me olemme luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviin tekoihin, että me niissä vaeltaisimme."

Jokaiselle kristitylle on Luoja valmistanut myöskin oman tehtävän. Autuas ken tämän luomiseen perustuvan tehtävänsä täyttää. Autuas ken elämänkutsumustaan ei petä, vaan otollisella hetkellä osaa ja jaksaa sen Herran kädestä vastaanottaa. Raskain syntimme ei ole joku yksityinen rikos, vaan se, ettemme käytä tehtäviämme, joihin Herra on meidät luonut. Itsekkyytemme turmiollisin ilmaus on se, ettemme toteuta kutsumustamme, minkä Jumala itse meille kullekin tarjoo.

Heräävä usko.

"Katso, olen Herran palvelijatar! Tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan!" Kun neitsyt Maria elämänsä keväimessä lausui nämä sanat jouluenkeli Gabrielille, oli pyhin ja arvokkain, mitä viaton nainen omistaa, uhrattu Jumalalle ja Hänen suuria, ihmeellisiä pelastustarkoituksiansa varten. Luottavan ja alistuvan täytyi sen uskon olla, joka sellaisen naisellisen uhrin kesti. Vuosituhantinen Jumalan kasvatus oli Israelissa tarvittu, jotta sellainen nainen ja sellainen usko voisivat olla todellisuuksia.

Neitsyt Maria oli luotu tehtäväänsä Jumalan Pojan äitinä. Mutta hänen oli itsensä vapaaehtoisesti mukauduttava ja taivutettava tahtonsa sitä vastaanottamaan, "kun aika oli täytetty", kun Jumalan hetki tuli. Eikä hän tehtäväänsä pettänyt, vaikka järki ja naisellinen tunne asettuivatkin vastarintaan. Hän uskoi mahdottoman mahdolliseksi, heittäytyen muille äänille kuurona yksin Jumalan lupauksen varaan: "Pyhä Henki tulee sinun päällesi ja Korkeimman voima varjoaa sinut, sentähden onkin se pyhä, joka syntyy, kutsuttava Jumalan Pojaksi." – Tämän uskon elämys oli sen sanan henkilökohtaista sovitusta Marian omaan elämään, minkä hän oli Jesaia-profeetan kirjasta varemmin oppinut tuntemaan: "Herra itse antaa teille merkin: katso neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja kutsuu hänen nimensä: Immanuel."

Jumala on vieläkin ilmestyksen Jumala. Uskolla yksin voimme tarttua hänen ilmoitukseensa. Eli oikeammin: usko syntyy – jos olemme valmiit tahtomme uhraamaan – juuri niinä hetkinä, jolloin pelastusilmoitusta julistavan enkelin siipien havina suhisee läheisyydessämme. Jumalan itsensä tarjotessa meille luomiseen perustuvaa henkilökohtaista tehtäväämme.

Vaikka me silloin kaikki, mitä meillä maailmassa arvokasta ja pyhää on, uhraisimme, mutta sisin tahtomme jäisi alistamatta – silloin me itse kaiken uhalla jäisimme tehtävämme ulkopuolelle.

Miten vilpitön olikaan neitsyt Marian usko!

Usko arkioloissa.

Toista on ottaa kutsumuksensa tehtävä vastaan vilpittömässä uskossa ja toista on sitä sitten tässä synnin maailmassa vuosien vieriessä toteuttaa.

Kun neitsyt Mariasta aikanaan tuli äiti ja hän pilttiä pientä helmassansa tuuditteli, olivat puute, köyhyys, ihmisten piittaamattomuus, vaino ym. alituisina todisteina siitä, että "maailma on niin kylmä", siitä, että usko on kuorma. Eikä sitä kuormaa paljonkaan keventänyt muutamien köyhien paimenten ja työläisten pian ohimenevä osanotto. Neitsyt Marian äidiniloa ja äidinoikeutta eivät ulkonaiset menestykset tukeneet. Ei päässyt Maria Kristuksensa kanssa, jonka Jumala lähetti, kasvamaan omahyväisyydessään enempää pojan ollessa nuorena lapsena kuin myöhemminkään. Äidinilo ja äidinoikeus suhteessa poikaansa saivat kovia kolahduksia tavan takaa, Jeesuksen jäädessä 12-vuotiaana temppeliin, Kaanaan häissä, suuressa kansankokouksessa Kapernaumissa, missä Jeesus, torjuen luotaan äitinsä holhouksen, kysyy: "Kuka on minun äitini?" Ja lopulta kaikki väärät, lihalliset, äidinoikeutta elättävät ajatukset murskattiin kokonaan Golgatan ristin juurella.

Mutta senkin kesti Marian usko.

Usko ristin juurella.

Jumalan antama tehtävä ei tule matkan varrella lihalle ja verelle helpommaksi kuin taipaleen alussakaan. Samassa yhteydessä, missä apostoli puhuu luomiseemme perustuvista tehtävistämme, hän myöskin toteaa, että olemme pelastettuja 'armosta yksin'. Se merkitsee sitä, että suurimmallakin uskon sankarilla ja sankarittarella oli lopulta paikkansa ristin juurella. Sinne on taiteilija uskoa kuvatessaan sijoittanut Mariankin, Jeesuksen äidin, joka tehtävänsä oikealla ajalla otti vastaan ja kunnialla sen sitten arkioloissa täytti. Poissa ovat kukat, jotka 34 vuotta aikaisemmin hänen pukuansa koristivat. Himmentynyt on sädekehä, gloria, hänen päänsä ympärillä. Ristin juurella ei enää istuta ihastellen ja aavistellen aukihakattuja, hurmaavia uskon näköaloja katselemassa, vaan maataan maassa polvillaan armon tarpeessa.

Ristin juurella sai Maria, Jeesuksen äiti, opetella uudessa uskon kuuliaisuudessa sanomaan: "Katso, Herran palvelijatar! Tapahtukoon minulle sinun tahtosi mukaan!" – Hän ei ollut enää, – ei saanut olla enää edelleen äidinsuhteessa Jeesukseen, vaan syntisen asemassa yksin. Ristiinnaulittu Jeesus ei ollut hänelle enää poika, vaan vapahtaja. Siitä lähtien oli hänen paikkansa toisten tavallisten seurakuntalaisten joukossa. Nyt hän ymmärsi Jeesuksen sanan sisällön: "Kun te olette tehneet kaikki, mitä teille on käsketty, sanokaa: 'me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet ainoastaan sen, minkä olimme velvolliset tekemään'."

Ristin juuri on jokainen tilanne, on jokainen elämys, jolloin vaivanalaiselle uskovaiselle syntiselle kirkastuu Jumalan anteeksiantamus ja armo Kristuksessa tehden mahdottoman mahdolliseksi, mustan otolliseksi, syntisen pyhäksi. Se se vasta on autuuttava usko – Jumalan lahja. Silloin vasta ihmissydämeen jo luomisessa istutettu luottamus ja alistuminen valmiiksi puhjenneina pääsevät täysiin oikeuksiinsa. Sillä "usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan ja ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy".