[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRDqLOIojtl3cdxbOW6_AyFNVfPiaHjY_8tDjypDVb7U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},1947,"Minun Vapahtajani","Pakkala, E. W.",1878,1945,"1947-pakkala-e-w-minun-vapahtajani","1947__Pakkala_E._W.__Minun_Vapahtajani",null,"tietokirja",[],[],"fi",6637,44674,true,[],[],[],"Hengellinen kirjoituskokoelma käsittelee joulun sanomaa, kristillistä uskoa ja ihmisen sielunhätää. Tekstit pohtivat pelastuksen etsimistä ja Jeesuksen merkitystä toivon tuojana historian eri vaiheissa sekä kirjoitusajankohdan vaikeissa oloissa.","E. W. Pakkalan 'Minun Vapahtajani' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1947. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MINUN VAPAHTAJANI\n\nKirj.\n\nE. W. Pakkala\n\n\n\n\n\nHelsinki,\nKirjapaja,\n1945\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJoulun odotus -- sielujen hätä.\nSielun aarteen etsijöille.\nTaivaallinen jouluilo.\nTeille on tänään syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra.\n\"Se sana seisoo vahvana\".\n\"Nous' ylös sieluni nyt mullast' tästä\".\nKun kuolema ahdisti.\nUskosta uskoon.\n\n\n\n\nJOULUN ODOTUS -- SIELUJEN HÄTÄ.\n\n\nOn kuin olisi ilma täynnä joulun odotusta. Painottamatta ajatukset\nuskonnolliselle alalle siirtyessään liittyvät oloihin ja ihmisiin\nsemmoisina kuin tapaamme ne historiassa ennen Jeesuksen syntymistä\nvarsinaisena jouluna ja ennen hänen tunnustamistaan maailman\nVapahtajaksi.\n\nMitä siellä kohtaamme? Raakuutta, epäjumalanpalvelusta,\ntapainturmelusta ja perikatoon tuomitun sivistyksen kuolinkorahduksia.\nMutta kaiken tämän takana kuuluu korviimme sielujen salattu hätähuuto:\nMissä on pelastus? Olemme orpoja, kuka meistä välittää. -- Yhdellä\nsanalla voisi sanoa sen mitä oli ominaista ihmisille ensimmäisen joulun\nedellä. _He odottivat. He ikävöivät_ pelastusta. Heidän sielunsa janosi\nsisällistä vapautta, so. elävää Jumalaa.\n\nUusi testamentti paljastaa nähtäväksemme tämän joulujen edellisen\nsielujen ikävän kukkaansa puhjenneena ja valmiiksi kypsyneenä. Pääskööt\ntässä esille muutamat näiden joululasta odottavien sielujen ikävöintiä\ntodistavat tosiasiat viitoittamaan meillekin todellista, joulun\nedellistä mielialaa kaiken nykyaikaisen kurjuuden ja tapainturmeluksen\nkeskellä.\n\nItämailla, kaukana Babyloniassa, asuivat tietäjät. Taivaan tähtien\nihmeitä tutkiessaan poltti heidän poveansa kumma ikävä, joulun odotus.\nJumala oli sen sinne pannut. Ja kun he vuonna 7 ennen ajanlaskumme\nalkua eräänä iltana ensi kerran näkivät 'uuden' tähden -- Jupiterin\nja Saturnuksen niin lähellä toisiaan, että ne heistä näyttivät vain\nyhdeltä tähdeltä -- sykähytti heidän sydäntään outo aavistus. Se\nkasvoi uskoksi. Usko taas ajoi heidät liikkeelle yli loputtomien\nhiekka-arojen. Vihdoin he tulivat Jerusalemiin kysellen: \"Missä on\nse äskensyntynyt juutalaisten kuningas? Sillä itäisillä mailla me\nnäimme hänen tähtensä ja olemme tulleet häntä kumartamaan.\" Babylonian\ntietäjille oli Jeesus joulun ruhtinas, kuningas, maallinen hallitsija,\njoka tähän sotien ja veljesvihan raatelemaan maailmaan pystyttää oman,\nrauhan ja vanhurskauden valtakunnan. Joulun odotus vei heidät heidän\nelämänsä suurimpaan tekoon, Jeesus-lapsen etsimiseen, löytämiseen,\nkumartamiseen.\n\nEvankelista Johannes kertoo meille kreikkalaisista, jotka tulivat\nHerramme julkisen toiminnan loppupuolella apostoli Filippuksen luo ja\nsanoivat: \"Herra, me haluamme nähdä Jeesusta.\" -- Kreikkalaiset etsivät\nviisautta. Diogenes oli lyhty kädessä keskellä päivää etsinyt Ateenan\nkadulla ihmistä. Sokrates oli puhunut itsensä tuntemisesta ja uskonut\ntietämisen vievän tosi-ihmisyyteen. Mutta ammottavan kuilun partaalle\noli elämän karu todellisuus paiskannut nämä viisauden lapset. Hekin\nodottivat ja ikävöivät. Käsitteihin valettu tieto asioista ja elämästä\nei ollutkaan voinut sammuttaa kreikkalaistenkaan poveen istutettua\niankaikkisen elämän janoa. Hekin ikävöivät joulua, Jeesusta, suurta\nkansojen opettajaa, joka uuden kansanvalistuksen tiellä pelastaisi\nkansat niiden eksymyksestä ja perikadosta. Mutta sensijaan, että\nkreikkalaisten ikävöimä Jeesus olisi lähtenyt heidän mukanaan Hellaan\nihanan taivaan alle elämään viisauden opettajaksi, hän, joskin tuska\nsydämessään, päätti ensin antautua häpeälliseen ristin kuolemaan.\nSitten vasta, vasta ristin tuolla puolen hän todella voi kreikkalaisia\nviisaitakin auttaa, jos ristiin loukkaantumatta tahtovat hänet\nvastaanottaa, kun hän tarjoaa heille maailmanvoittavan uskon.\n\nMaailmanvoittava usko syntyi myöskin erään roomalaisen soturin kodissa\nKesareassa. Tuo upseeri oli hyvä ja siveellinen persoonallisuus, ankara\nkurin ja velvollisuuksien mies. Mutta syntienanteeksiantamuksen rauhaa\nhän ei tuntenut. Joulun odotus eli hänessä elävänä. Sovinnon rauhaa\nhän omalletunnollensa ikävöi. Kun sitten Jumalan aika oli täytetty\nja apostoli Pietari Pyhän Hengen johdatuksesta saapui Korneliuksen\nkotiin ja julisti siellä Herran edessä koossa oleville, että \"jokainen,\njoka uskoo Jeesukseen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta\",\nniin laskeutui Pyhä Henki kaikkiin, jotka puheen kuulivat. _Se_ oli\npakanain Helluntai. Se oli lähetystyön alku. Suuria tapahtuu siellä,\nmissä joulun odotus on valmistanut sielut uskolle, joka tarttuu kiinni\niankaikkiseen elämään, kun sitä evankeliumin sanan kautta tarjotaan.\nPakanankin kotiin saapui oikea joulu.\n\nJa saapuihan se joulu sellaisenkin pakanan luo, jolla ei kotia lie\nollutkaan, vaan yksinäisenä tietänsä vaelsi. Afrikan mustaihoinen\npoika, eunukki, oli matkalla Jerusalemista takaisin Etiopian maahan.\nJoulun odotus oli ajanut hänetkin liikkeelle. Sielun ikävästä hänkin\noli lähtenyt pitkälle matkalle Jerusalemiin. Vaan eipä saanut hän\nsieltä tyydytystä sielunsa polttavalle janolle. Turhia olivat\nolleet lain lukemiset, turhia liturgiset juhlamenot ja temppelin\nkaunis jumalanpalvelus, sielulla oli hätä. Matkavaunuissakin piti\nRaamattua lukea. Vanha Testamentti oli polvilla. Mutta hätääntynyt on\npyyntönsä: \"Kuinka voisin ymmärtää, kun ei kukaan minua opasta?\" Se\noli miljoonien sielujen hätähuuto. Etsin, mutta en löydä. Sieluni on\nsairas ja orpo, mutta minulla ei ole sitä ihmistä, joka sielustani\nvälittäisi tai tahtoisi minua todella auttaa. Silloin astui Jumalan\nlähettiläs Filippus, joka jo aikaisemmin oli kreikkalaisia heidän\njoulun odotuksessaan palvellut, tuon afrikkalaisen neekerin vaunuihin\n\"ja julisti hänelle evankeliumin Jeesuksesta, joka oli niinkuin lammas,\njoka teuraaksi viedään ja niinkuin karitsa, joka keritsijänsä edessä\nvaikenee\". Usko tulee kuulosta ja kuulo Kristuksen sanasta. Siinä\nmatkavaunuissa taisi Afrikan mustaihoinen mies 'koko sydämestänsä'\ntunnustaa: \"Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan poika\". Vaunut\npysäytettiin. Etiopialainen kastettiin. Joulu tuli neekerinkin sieluun.\nHäntäkin varten oli Jumala lähettänyt poikansa maailmaan, että hänkin\nolisi vapaa synnin syyllisyydestä ja vallasta. Joulun odotus päättyi\ntässäkin löytämisen suotuisaan tulokseen: \"Ja hän jatkoi matkaansa\niloiten.\"\n\nBabyloniasta, Kreikasta, Roomasta ja Afrikasta kuuluu korviimme\nsielujen hätähuuto joulun edellä: missä on vanhurskauden kuningas,\nmissä on elämän oikea opettaja, missä on syntien anteeksiantaja,\nmissä vikauhri, johon syyllinen voi omantuntonsa ahdistaessa turvansa\npanna _koko sydämestänsä_? Nämä kysymykset eivät ole vieraita meidän\najallemmekaan joulun edellä. Suurissa kulttuurimaissa kuuluu huuto:\nHankkikaa meille valtion kustannuksella _neuvontatupia_, että pääsemme\nkokeneemmille lähimmäisillemme avaamaan rikkirevityt, raadellut\nsydämemme ja sairaan, väsyneen sielumme hädän, ettemme sortuisi yöhön\nja epätoivoon. Tämä sielujen hätähuuto, joka alkaa kaikua idästä\nja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, on herättänyt evankelisessa\nmaailmassa kirkkomiehet kääntämään katseensa sielunhoidon alalle.\nJa katso! On tehty järkyttävä havainto. Pappien työhuoneet eivät\nolekaan enää rukoushuoneita. Heidän aikansa ei ole enää järjestetty\nsielunhoidollisia keskustelutilaisuuksia varten, vaan kaikkeen muuhun\nyhdistystyö-, luottamusmies- ja virastotoimintaan. Sielut huutavat\nhädässään apua. Eletään muistojuhla joulun edellä. Maailmanvapahtaja\non jo syntynyt, että hän vapahtaisi ihmiset heidän synneistään. Mutta\nsielunhoitajilla ei ole aikaa! Sielunsairasten täytyy valittaa niinkuin\nsairas Betesdan lammikolla: \"Herra, minulla ei ole ketään ihmistä!\"\ntaikka niinkuin yksinäinen Afrikan mies Raamattu kourassa: \"En ymmärrä,\nkun ei kukaan minua opasta!\"\n\nOnhan kyllä totta, ettei vastaanotto ole aivan myötämielinen\nKristuksen todistajalle. Kun Paavali aikanaan tuli Ateenaan, missä\nDiogenes oli etsinyt ihmistä ja kreikkalaisten isien sielunikävä\noli pystyttänyt alttarin 'tuntemattomalle jumalalle', sai hän,\ntodistaessaan Kreikan viisaille mielenmuutoksen välttämättömyydestä ja\nuskosta, joka on Jumalan lahja, osaksensa ylimielistä kulttuuri-ivaa,\njonka takaa irvisti tuhmasti kerskuen ylpeyden ja nautinnonhimon\nriivaajainen. Samoin käy vieläkin. Pelastuksen ikävän odotus tapetaan\nväkivaltaisesti. Ken sen tekee, vastaa siitä itse. Mutta joulun\nodotusta on vieläkin nöyrissä, rehellisissä tiedemiehissä, tutkijoissa,\nsotureissa ja rahavarain hoitajissa, yhteiskunnalliseen asemaan\nkatsomatta. Pitääkö heidän saada turhaan lukea, turhaan matkustaa,\nkun Herran seurakunnalla ei ole käytettävissä niitä miehiä ja naisia,\njoita hän voisi panna pesemään syntisten jalkoja? Valistusaika vei\nJumalan sanan pois hänen huoneestansa. Nykyaikainen tämän maailman\nparannuspuuha on lopettamassa sielunhoidon seurakunnista.\n\nAntakaamme ajatustemme joulun kynnyksellä liitää sielun pelastusta\njanoavien ihmisten luo ympäri Suomen nientä! On varmasti olemassa\nepälukuinen joukko niitä kansalaisia, joiden sielut uskon jännityksestä\nodottavat tilaisuutta, että voisivat roomalaisen Korneliuksen kanssa\nJumalan miehen astuessa heidän luoksensa luottamuksessa vakuuttaa:\n\"Nyt olemme Jumalan edessä koolla kuullaksemme _kaikki_, mitä Herra on\nkäskenyt minulle.\"\n\nJoulun odotus, sielujen hätä herättäköön meitä nukkuvia hieromaan\nunisia silmiämme! Auetkoot ne paremmin kuin tähän asti näkemään\nsielunhoidon tärkeyttä kansamme sairaan sielun terveeksi saattamiseksi.\nUlottukoon niiden heräävä katse myöskin siihen siunaukseen, minkä isien\nns. kamaripuheet seurojen jälkeen ovat tuoneet Suomen kansan terveelle\nuskonnolliselle elämälle. Muistakaamme, että joulu ei ole joulu, ellei\nKristus saa syntyä sydämiimme parannuksessa ja uskossa.\n\n\n\n\nSIELUN AARTEEN ETSIJÖILLE.\n\n\nKun _sielun aarteista_ on kysymys, on luonnollista, että itsestänsä\ntulee mieleen sellainen mies kuin tunnettu hovisaarnaaja Kristian\nScriver, jonka kirjoittama kirja 'Sielun aarre' on ahkerasti\nkulunut Suomenkin kilvoittelevan kansan käsissä. Tästä miehestä,\njoka ei milloinkaan tyytynyt puolinaiseen kristillisyyteen ja joka\nverrattomana Raamatun tuntijana aina ja aina ammensi Jumalan sanan\nmittaamattomista aarteista virvoitusta janoisten sielujen juotavaksi,\njulkaisee hänen elämäkertansa kirjoittaja Jaakko Haavio mm. hänen\nomakätisen kuvauksensa elämänsä juoksusta: \"Jumala on auttanut minua\ntärkeässä virassani. Hän on siunannut työtäni ja tehnyt sen minulle\nkeveäksi niin että olen voinut siinä kestää. Olen saanut kärsiä\nvainoja ja loukkauksia vihollisteni taholta, mutta Jumala on auttanut\nja suojellut minua. Olen joutunut hoitamaan tärkeitä asioita. Monesti\nolen ollut epätietoinen, miten olisi meneteltävä, mutta Jumala on\nollut neuvonantajana ja johdattanut mieleeni sen, mikä lopulta on\nosoittautunut parhaaksi. Olen ollut sairas ja heikko, mutta Jumala on\njälleen tehnyt minut terveeksi ja vahvaksi ja ollut lääkärini. Olen\nollut lähellä kuoleman portteja, mutta Jumala on tuonut minut takaisin\nsieltä. Olen ollut heikkouskoinen, mutta Jumala on vahvistanut minua ja\nnostanut minut jälleen ylös. Olen alkanut vajota kuten Pietari, jota\nHerra kehotti tulemaan merta myöten luokseen, mutta Jumala on ojentanut\nminulle kätensä. Olen itkenyt, mutta Jumala on nähnyt ja kuullut itkuni\nja pyyhkinyt pois kyyneleeni. Yölläkin, kun en ole saanut nukutuksi\nolen huutanut Jumalaa avukseni, eikä hän ole hylännyt rukoustani eikä\nkieltänyt minulta hyvyyttänsä.\"\n\nTämä 'sielujen aarteen' etsijä, joka näin kuvaa omaa kilvoitustaan,\nkirjoitti myöhemmin ajatellessaan Raamatun sanaa, että \"kaiken loppu\non lähellä\" rukouksesta: \"Ei aina tarvita pitkiä puheita. Meillä on\nkaikkitietävä Isä, joka tuntee sydämemme ikävöimisenkin. Huokauksemme\neivät ole häneltä salassa. Surkea, hätäinen katse jo riittää\nliikuttamaan hänen sydäntänsä. Tuhlaajapoika oli tarkoin miettinyt,\nmiten hän puhuttelisi isäänsä. Hän aikoi sanoa hänelle: \"Isä, minä\nolen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi.\" Mutta kun\nhän vielä oli kaukana, ennenkuin hän vielä ennätti puhua, armahti\nisä häntä, juoksi häntä vastaan ja sulki syliinsä. Tätä Jumalan Isän\nrakkautta Scriver ylistämästä päästyäänkin aina uudelleen ja uudelleen\nlukijoilleen ylistää. Hän sanoo pelokkeitten ja mahdottomuuksienkin\npainon alla: \"Älkäämme antako perään! Mitä enemmän saatana, synti,\nomatunto ja maailma vastustaa ja säikyttää meitä, sitä enemmän\nhuutakaamme: \"Oi Isä, armahda minua!\" Tämä kirjoittaja ei tehnyt sitä\nmajesteettirikosta, jonka moni meistä aina uudelleen ja uudelleen on\ntehnyt epäuskonsa takia, kun on tehnyt Jumalan valehtelijaksi, milloin\nei ole uskonut Jumalan sanaa eikä hänen lupauksiansa tosiksi. Tässä\nkohdassa varsinkin Scriver'in tuttavuus sielun aarteitten etsijänä yhä\nedelleen kehoittaa meitä parannukseen luottamuksessamme Jumalan sanaan.\n\nToinen sellainen etsijä, joka tähän yhteyteen soveltunee, johtui\nalunperin mieleeni Suomesta. Sellainen mies oli herännäisyytemme\nhistoriassa tunnettu Jonas Lagus, joka kuoli juhannusyönä 1857. Hänen\nelämänsä loppuviisaus tulee ilmi hänen kuolinvuoteellaan omaisilleen\nlausumistaan sanoista: \"Katsokaa, tässä tyhjässä kädessäni on kaikki\nmitä minulla on, parannukseni, uskoni -- kaikki, mutta lunastajani\non Isän oikealla puolella.\" Opetukseen tämän miehen \"Evankeliumin\nÄänestä\" sisältyy kilvotteleville se ihmeellinen lohdutus, että meille\nei koskaan mitään hengellisiä kassoja kartu eikä Jumala meille mitään\nitsemme ihailtaviksi tarkoitettuja varastoja anna, vaan että kaikki\nmeidän eväämme aikaa ja iankaikkisuutta varten ovat taivaallisen Isän\ntakana. Laguksen kristillisyys oli yksinkertaista alistumista Jumalan\njohdatukseen. Hän pelkäsi korkeata ja vakuuttavaa tunne-elämää, hän\npyysi harjoittaa ja siihen hän toisiakin kehoitti, jatkuvaa ainaista\n'tykökäymistä' tässä armon ajassa siinä varmassa vakaumuksessa, että\nJumalan Kristus aina on ja pysyy _syntisen ystävänä_, jonka tykö saa\naina tulla purkamaan kuormaansa ja kaikki huolensa.\n\nEdelleen on tunnettu Thomas Wilcoxin \"Hunajan pisara, neuvon\nsanaksi kaikille pyhille ja syntisille\". Hänen päänäkemyksensä\nkristillisyydestä ilmenee sanoissa: \"Kaikki mitä luonto saa aikaan,\nei vastaa pienintä armon pisaraa.\" Hän terottaa sitä, että Kristus on\nRaamatun salaisuus ja armo on Kristuksen salaisuus, lisäten: \"_usko_\non ihmeellisin asia maailmassa. Pane jotakin omaasi siihen ja sinä\nturmelet sen\". Tässä näkemyksessään, ettei ihminen voi koska vaan ja\nmissä vaan elävää, mutta salattua Jumalaa kokemusperäisesti lähestyä,\neikä uskoa pelastukseen hän muistuttaa Lutheria, jonka itsetunnustus\nmeille on katkismuksestamme tuttu: \"Minä uskon, etten minä omasta\njärjestäni enkä voimastani voi minun Herrani Jeesuksen Kristuksen tykö\ntulla enkä häneen uskoa.\" Tämä on myöskin hyvin modernisen uskontieteen\ntoteamus. Karl Heim toteaa, että me omien voimiemme varaan jätettyinä\n_aina_ toimimme vain 'polaarisella' alalla, mutta p. Henki liikkuu vain\n'ylipolaarisessa' piirissä, johon meistä käsin ei ole mitään pääsyä,\novea tai aukkoa.\n\nSielunhoidossa täytyy aina uudelleen ja uudelleen todeta, että nämä\nsielun aarteitten etsijäin löydöt ovat varsin vieraita heränneille\nseurakuntalaisillemme. Sillä kun omatunto alkaa etsivän armon\nvaikutuksesta nuhdella siitä, että koko parannuksen asia on vielä\ntekemättä, heränneet alkavat _puristaa_ itse itsestään katumusta,\nparannusta, uskoa -- joita kyllä tarvitaan -- mutta eivät huomaa sitä,\nettei näitä avuja ja harjoituksia voida vaatia omalta kirotulta,\nlangenneelta ja kuolleelta luonnoltamme, vaan että ne on kaikki saatava\nyksin Herralta Kristukselta, jota on lähestyttävä, jonka tykö on\nmentävä, tuntukoon se meistä kuinka mahdottomalta tahansa.\n\nTämän 'tykökäymisen', ymmärtämisen ja harjoitukseen saattamisen takia\non syytä perehtyä edellämainittuihin sielun aarteitten etsijöihin\nhenkilökohtaisesti. Mikä aarre onkaan Wilcoxin sanoissa: \"Luonto\nei voi sietää ajatusta, että evankeliumi on vain syntisiä varten,\nse mieluummin antautuu epätoivoon kuin menee tällaisilla ehdoilla\nKristuksen tykö.\" \"Luonto tekisi autuaaksi tullaksensa mieluummin mitä\nhyvänsä, kuin menisi Kristuksen tykö ja olisi kaikesta hänelle velkaa.\"\n\n\n\n\nTAIVAALLINEN JOULUILO.\n\n\nEnsimmäisten joukossa neitsyt Maria otti uskossa vastaan joulun\nilosanoman: \"Älä pelkää, Maria, sillä sinä olet löytänyt armon Jumalan\nedessä. Ja katso sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinun on\npantava hänen nimekseen Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän\nsynneistään.\"\n\n\"Kun aika oli täytetty lähetti Jumala Poikansa.\" Enkeli-ilmestys\nMarialle tapahtui, kun Jumalan hetki historiassa oli tullut. Mutta\ntämä hetki oli yhtäältä sidottu ihmisen odotukseen. Kun neitsyt\nMarialle ajan täyttyessä sanottiin: \"Älä pelkää, sillä sinä olet\nlöytänyt armon Jumalan edessä\", oli siinä ilmestyssanassa samalla\nsisällä tunnustus hänelle: \"Joka etsii, se löytää\". Varmasti oli\nMaria Jumalan armoa etsinyt ja Herran pelastuslupauksen täyttymistä\nodottanut. Mutta tällaiseen etsimiseen ja odotukseen sisältyy\nvilpitön, jatkuva, jokapäiväinen parannus ja rukous. Joka taas tällä\ntiellä uskollisesti kulkee, hänen kohdalleen käyvät toteen molemmat\nJumalan valtakunnan perustuslait eli sinetti: \"Herra tuntee omansa\"\nja: \"Luopukoon vääryydestänsä jokainen, joka Herran nimeä avuksensa\nhuutaa.\" Siinä tehdään täyttä totta synnistä luopumisen kysymyksessä.\nEi luovuta vääryydestä vain yleensä, vaan omista henkilökohtaisista\ntaipumuksista syntiin ja oman itsekkyyden eri ilmauksista. Tällaista\noli Marian odotus ja armon etsiminen. Ja sellaisena se ei voinut\npäättyä muuhun kuin löytämiseen. Jumala, joka on salattu, on näet\nsitonut ilmestyksensä hetket meidän ihmisten odotukseen. Mutta on\notettava huomioon, ettemme me kuitenkaan voi vielä etsimisellämme ja\nodotuksellamme pakottaa Jumalan hetkeä esiin. Jumalan hetki koittaa\nkeskellä jumalaapelkäävien ihmisten uskon odotusta äkkiä, odottamatta,\nvasta silloin, kun Jumalan oma aika on täytetty. Raamatun sanan valossa\nkäy kyllin selvästi ilmi, että Jumalan hetki ja aika on toinen kuin\nmeidän aikamme. Tätä viisautta sai Maria vielä myöhemmin uudelleen\nopetella, kun hän antoi tunteellisuutensa houkutella itsensä puhumaan\nja toimimaan tavalla, mikä ei ollut Jumalalle otollista. Kun Maria\nsydämensä tunteita noudattaen olisi suonut, että Kaanaan häissä se\npiinallinen pula, mikä uhkasi särkeä kaiken juhlatunnelman, olisi heti\npoistettu, vastasi Jeesus tiukasti hänelle: \"_Minun aikani_ ei ole\nvielä tullut.\"\n\nNiin on vieläkin ja on aina ollut meidän ihmisten aika toinen kuin\nHerran aika. Meidän aikamme ja hetkemme ovat riippuvaisia meidän\nkunkinkertaisista tunteistamme ja erehtyvän arvostelukykymme ja\ntahtomme ratkaisuista. Mutta toisin on Herran hetken laita. Jumala on\niankaikkinen, ajasta kokonaan riippumaton. Hänellä itsellään ei ole\nalkua eikä loppua niinkuin hänen luomallaan ajalla. Iankaikkisena on\nhän ajan ulkopuolella. Hänelle ovat meidän ajan lasten menneisyys,\nnykyisyys, tulevaisuus yhtä läsnäolevia tai yhtä etäisiä. Herran\nedessä häipyvät vuosituhannet pian ohikiitäviksi ajan pisteiksi:\ntuhannen vuotta on kuin yksi päivä. Ilman häntä ja hänen ilmestystään\non aika arvoton ja vailla todellista sisällystä. Emmekä me ihmiset voi\ntätä sisällystä ajan ohikiitäviin hetkiin panna, ellei sitä meille\notollisena aikana ylhäältä anneta. Tätä apostoli tarkoittaa, kun hän\nJumalan suurimmasta ilmestymistapahtumasta ajallisuuden piirissä sanoo:\n\"Kun aika oli täytetty, lähetti Jumala oman Poikansa.\"\n\nTämä Raamatun sana antaa meidän aavistaa, että salattu Jumala on\nsittenkin rakkaudessaan sitonut itsensä määrättyihin ajan hetkiin.\nJa tämä Herran hetki ei tule ennenkuin aika on täytetty. Jumala ei\ntoimi milloinkaan sattuman varassa tai hetkellisten tunteitten tai\npuutteellisen arvostelukyvyn vaikutuksesta, vaan aina ikuisesti\npätevien pelastussuunnitelmiensa mukaan erehtymättömän varmasti. Sen\ntakia Herran hetki, kun se tulee, ei tule milloinkaan liian aikaisin\ntai liian myöhään, vaan aina juuri oikealla ajalla. Kun Jeesus jouluna\nsyntyi maailman Vapahtajaksi neitsyt Mariasta, silloin oli aika\ntäytetty ja Jumalan hetki tullut ei yksin Marian elämässä, vaan koko\nihmiskunnan kehityksessä.\n\nSaamme olla varmat siitä, ettei suuri Jumala ja Luoja vähemmin suinkaan\nrakastanut esimerkiksi Noakin päivien ihmiskuntaa kuin keisari\nAugustuksen hallitsemaa maailmaa. Eikä Jumala liioin pienemmällä\narmomäärällä tahtonut pelastaa Mooseksen aikuista ihmiskuntaa, kuin\nse armomäärä oli, mikä saattoi hänet lähettämään enkeli Gabrielin\nGalilean Nasaretin neitsyt Marian luo sanomaan: \"Älä pelkää Maria,\nsillä sinä olet löytänyt armon Jumalan edessä. Katso se, joka Sinusta\nsyntyy, on oleva suuri ja kutsuttava Korkeimman Pojaksi ja Herra Jumala\nantaa hänelle Davidin, hänen isänsä valtaistuimen, ja hän on oleva\nJaakobin huoneen kuningas iankaikkisesti ja hänen valtakunnallansa ei\nole loppua oleva.\" -- Ja kuitenkaan Jumala ei lähettänyt Poikaansa\nenempää Noakin kuin Mooseksenkaan aikana, vaan vasta \"kun aika oli\ntäytetty\" keisari Augustuksen aikana, kun Galilean kaupungissa\nNasaretissa oli neitsyt, jonka parannuksen tiellä kypsynyt usko oli\nsiksi luottavainen ja tottelevainen ojentautumaan näkymättömien mukaan,\nettä se saattoi alistuvasti ottaa vastaan pelastushistorian suurimman\nilmestyksen riitelemättä Herraa vastaan järkisyillä tai oman pyhyytensä\netuoikeuksilla.\n\nLause: \"Katso, Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle sinun sanasi\njälkeen!\" neitsyt Marian suussa on suurin uskon sana, mitä tämän\nitsekkyyden takia kirotun maan päällä on milloinkaan syntisten huulien\nyli esiin tuotu. Siinä ihmisen usko vastasi Jumalan ilmoitukseen, kun\nne \"kun aika oli täytetty\", kohtasivat toisensa täydellisesti.\n\nJa vieläkin, kun ihmisen odottava usko otollisella ajalla kohtaa\nluottavaisesti ja tottelevaisesti Jumalan ilmoituksen, valuu aikaan\nsisälle ylimaailmallisia voimia, jotka uudistavat yksilöitä ja\nkokonaisia yhteiskuntia uskonnollisesti ja siveellisesti.\n\nSaakoon joulunviettoamme tänä sekasotkuisena, pimeänä aikana valaista\nvarmuus siitä, että Jumala, joka on ajasta riippumaton, on sitonut\nitsensä ja ilmestyksensä ei ainoastaan meistä ihmisistä riippumattomiin\najan ja historian hetkiin, vaan myöskin meidän heikkojen ihmislasten\nuskon odotukseen. Vieläkin pitää paikkansa sana: \"Joka etsii se\nlöytää.\" Niin monta kuin Jumalan silmä näkee Suomenkin Siionissa niitä,\njotka häntä kaikesta sydämestään etsivät, yhtä monta on myöskin niitä,\njoille hän, kun aika on täytetty, sanoo: \"Älä pelkää, sinä löysit armon\nminun edessäni, sinä hyvä ja uskollinen palvelija, minä panen sinut\npaljon päälle; mene Herrasi iloon!\" Ei oikeata, ehjää jouluriemua ole\nmaan päällä, vaan vasta taivaassa. Taivaaseen siis kehoittaa meitä\npyrkimään puutteellinen ja köyhä jouluilomme.\n\n\n\n\n\"TEILLE ON TÄNÄÄN SYNTYNYT VAPAHTAJA, JOKA ON KRISTUS, HERRA.\"\n\n\n\"Teille on syntynyt Vapahtaja\" -- sanoo jouluevankeliumi. \"Tunnenko\nminä häntä?\" -- kysyy todellisuusarvoja etsivä nykyajan ihminen.\n\n\"Teille on syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra\" -- kuuluu\nenkelien joululaulu. \"Onko Kristuksella Jeesuksella vielä mitään\nsanomista maailmassa?\" -- kysyy rääkätty ihmislapsi keskellä ajan\nmelskettä ja itsekkyyden viettäessä voittoretkiään joka taholla.\n\n-- -- --\n\nEnsimmäisen maailmansodan jälkeen suurvallat ovat olleet\nhenkitoreissaan. Jälelle on jäänyt itseasiassa vain kaksi suurvaltaa:\nkristinusko ja materialismi. Ja mikä merkillistä, sotaa ei käydä\nainoastaan kristittyjen ja heidän vastustajiensa, materialistien\nvälillä, vaan sota riehuu meidän kristittyjen omassa povessamme\naineellisuuden ja henkisyyden, lihan ja hengen minän ja Kristuksen\nvälillä.\n\nUsean mielestä tämä sota kristinuskon ja materialismin välillä on\nvielä rauhalla ratkaistavissa ja sovintoon päättyvä. Mutta näyttääpä\nniidenkin luku lisääntyvän, jotka selkeästi käsittävät, ettei näiden\nkahden suurvallan välille mitään pysyvää rauhaa koskaan voi syntyä\n-- korkeintaan aselepo: toisen tai toisen on näet lopulta pakosta\nkukistuminen. Kristinuskon tunnus on tämä: \"maailma Kristukselle!\"\nVihollisen lipussa taas on sanat: \"ota pois, ristiinnaulitse Kristus.\"\n\n-- -- --\n\nTätä ajan taustaa vastaan pitäisi jouluevankeliumilla olla\nkristikansalle enemmän merkitystä kuin ennen. \"Teille on tänäpäivänä\nsyntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra\", on sanoma, jonka\npitäisi tuoda epäileviin sydämiin varmuutta ja antaa ahdistetuille\nihmissieluille lohdutusta heidän huokaillessaan avoimine kysymyksineen\najan painon alla.\n\nKristus on _Herra_.\n\nIhmissilmällä katsottuna on äärettömän pitkä matka vielä\nkuljettavanamme ennen kuin toteutuu p. Hengen ennustus: \"Maailman\nkuninkuus on tullut Herramme ja hänen voideltunsa omaksi ja hän on\nhallitseva iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulu toi meille kerran Jeesuksen. Jeesus toi silloin mukanaan uuden\najan. Hänessä pani Jumala alkuun uuden luomisen. Sen toteuttamista\nvarten Jeesukselle on annettu kaikki valta. Kaikki kansat hän on\nmäärännyt tehtäväksi itsellensä opetuslapsiksi.\n\nKun vanha Simeon otti pienen Jeesuslapsen syliinsä, lausui hän nuo\ntunnetut sanansa: \"Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään\nsillä silmäni ovat nähneet pelastuksesi, jonka olet valmistanut\nkaikkien kansojen nähden -- valoksi pakanoille ja kirkkaudeksi\nIsraelille.\"\n\nHistorian kaksijako vastakohta epäuskon ja uskon välillä on Simeonin\nnäkemyksessä poistettu, kun hän uskon silmillä katselee jouluna\nsyntynyttä Jeesuslasta, valmiina kuolemaan hänet nähtyään. Voimme\nsanoa: Jeesuslapsi oli synnyttänyt hänessä näkymättömistä kotoisin\nolevan riemastuksen ja ylistyksen -- oli vallannut hänet kokonaan.\n\nSamaa haltioitumista ja Messiasuskon valtoihin joutumista tapaamme\nHerran kansan muissakin jäsenissä ensimmäisen joulusanoman\nvaikutuksesta: \"Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja, joka on\nKristus, Herra.\"\n\nHurskaat apulaispaimenet Betlehemin kedolla ylistivät Jumalaa\nVapahtajan syntymän johdosta. Hanna Fanuelin tytär, naisprofeetta,\nsamoin.\n\nEvankeliumin ensilehdillä tapaamme edelleen sellaisen haltioituneen\nkiitosvirren kuin pappi Sakariaan oli, puhumattakaan Jeesuksen äidin,\nMarian, ihmeellisestä ylistysvirrestä ja hänen sukulaisensa Elisabetin\nnöyrää uskoa uhkaavasta tunnustuksesta: \"Kuinka minulle tämä tapahtuu,\nettä _Herrani_ äiti tulee minun luokseni?\"\n\nKaikilla heillä on koko olentonsa uumenista lähtevän tunnustuksensa ja\nhaltioituneen kiitosvirtensä sisällyksenä tämä: Jeesus Marian poika\non Kristus, Herra -- \"minun Herrani\". Joulusanoma oli ottanut heidät\nvaltoihinsa ja tullut heille persoonalliseksi uskonvarmuudeksi, jonka\nperustuksella he saattoivat elää ja kuolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanan julistuspaikoissa puhutaan Jeesuksen syntymästä. Mutta, voi,\nkuinka paljon tuossa kaikessa on kuollutta oppia ja pelkkää vanhaa\ntapaa. Missä ovatkaan nyt Jeesuksen, joulunruhtinaan, haltioittamat\nmiehet ja naiset, papit ja maallikot, joiden sydämen syvimmistä\nhetteistä uhkuisi kiitos- ja ylistysvirsi: _Meillä on_ Vapahtaja.\nKristus, Herra -- \"minun Herrani\".\n\nNiin -- vanha Simeon meni rauhassa kuolemaan, pidettyään Jeesuslasta,\nHerraansa, sylissään. Ahne Sakkeus jakoi puolet tavaroistaan köyhille\nja korjasi tekemänsä vääryydet nelinkertaisesti jokaiselle pettämälleen\nlähimmäiselle nähtyään lihaan tulleen Jumalan pojan. Saulus Tarsolainen\nteki ihmeitä seurakuntatyössä Aasiassa ja Euroopassa kohdattuaan\nylösnousseen ja kirkastetun Jeesuksen Damaskon porttien ulkopuolella.\n\nJa hän se vasta oikein onkin kirjoituksissaan ja elämässään osottanut,\nettä joulun Jeesus, Marian poika, on maailman Vapahtaja, on Kristus,\nHerra. Juuri hän sanoi Europan esikoiselle Filipin kaupungissa: \"usko\nHerraan Jeesukseen, niin pelastut sinä ja sinun huoneesi.\"\n\nEntä vielä? Kun Lutherille, joka omilla töillään ei saanut taivasta\navatuksi itselleen, kirkastui, että sen onkin avannut Betlehemissä\nsyntyneen Jeesuksen, Marian pojan, työ, silloin joutui hänkin\njoulu-uskon valtoihin. \"Minä uskon\", niin Luther tunnusti, \"että Jeesus\n-- neitseestä Mariasta syntynyt, on _minun Herrani_\". Kuinka suuri\nolikaan hänen sydämensä riemu siitä, että Jeesus _on_ Kristus, Herra,\nkun hän keskellä vaivojaan kirjoitti: \"kristitty ihminen on uskon\nkautta kaikkien kappalten herra, eikä kenenkään alamainen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNytkin, tänään Jeesus on Kristus, on Herra. Hän ei ole ainoastaan\npersoonaa muodostava Herra, vaan seurakuntaa muodostava, niin jopa koko\nmaailmankin uudistava Herra.\n\nOi, kunpa me tämän uskon valtoihin oikein joutuisimme! Tie siihen\nkulkee uskon kokemuksen kautta: \"minun Herrani\".\n\nSen omistajina emme hetkeäkään epäile, kumpi suurvalta kristinusko vai\nmaterialismi keskuudessamme ja sisässämme lopulta voittaa ja kumpi\njoutuu häviöön.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Teille on tänään syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra\", on mitä\npersoonallisinta evankeliumia.\n\nUskokaa, rakkaat Suomen kristityt, itse ensin Herraan Jeesukseen sillä\nlailla, niin vilpittömästi, että aineen orjuudesta, lihan himosta,\nsilmäin pyynnöstä ja elämän korskasta so. materialismista, väärästä\nkulttuurista ja anarkismista itse ensin vapaannutte, kyllä se sitten\ntämä meille kallis yhteinen Suomen kansammekin pelastuu.\n\nMutta muistakaamme mitä Jumala itse sanassaan todistaa: \"ei kukaan voi\nsanoa: 'Jeesus on Herra', vaan yksin Pyhän Hengen kautta.\" Se henki oli\nkatuvalla ryövärilläkin, joka ristillä riippuvalta vierustoveriltaan\naneli: \"_Herra_, muista minua, kun tulet valtakuntaasi!\" Ilman p.\nHenkeä on evankeliumin lupausten suuhumme ottaminen ja elämään\nsovelluttaminen majesteettirikos.\n\nAnarkistit tosin eivät majesteettirikosta minään pidä, mutta se,\nkellä vielä ei ole paatunut tunto, vapisee sydämessään, kun joutuu\navoimin kasvoin katselemaan Jumalan suuria lupauksia Kristuksen\nvaltaherruudesta.\n\nViettäkäämme siis joulua polvillamme rukoilemassa p. Henkeä. Sen on\nJumala luvannut antaa niille, jotka sitä häneltä anovat.\n\nJa siitä me tiedämme, että se on jo meille annettu, kun mekin herännein\ntunnoin uskallamme keskellä jumalattoman sivistyksen suurta romahdusta\npimeyden henkivoimien uhkaillessa kaikkein pyhintä uskoamme, -- muuttaa\njouluevankeliumin persoonallisemmaksi tunnustukseksemme:\n\n_Meille on syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, \"minun Herrani\"._\n\n\n\n\n\"SE SANA SEISOO VAHVANA\"\n\n\n1.\n\nTämä Lutherin lause on tuttu meille virrestä \"Jumala ompi linnamme\".\nSe on Uudessa Virsikirjassa n:o 170. Luther tarkoittaa sanalla,\njonka vahvuudesta hän virressänsä kerskaa, Jumalan nimeä 'Immanuel',\n-- Jumala meidän kanssamme. Sanathan kuuluvat yhteydessään: \"Se\nsana seisoo vahvana, he ei voi sitä kestää. Kun kanssamme on\nJumala, ken meiltä voiton estää.\" Sinä vuonna, jolloin Luther tämän\ntaisteluvirtensä kirjoitti, raivosi rutto hänen työpaikassaan\nWittenbergissä. Tiuhasti hän sai käydä sairasvuoteiden ääressä\njakamassa sitä lohdutusta, jolla elävä Kristus oli häntä itseänsä\nevankeliumin sanan ja sakramentin välityksellä rohkaissut. Aika\noli muutoinkin ankea. Kansalaissota oli äskettäin riehunut\nmaassa ja Lutheriakin vastaan oli sinkautettu törkeitä, joskin\naiheettomia syytöksiä sekaantumisesta politiikkaan. Samana vuonna\nkun hän taisteluvirtensä kirjoitti, hän myöskin julkaisi \"Vähän\nKatkismuksensa\", josta on tullut meidän luterilaisen kirkkomme\ntunnetuin ja kansalle tutuin tunnustuskirjamme. Hän tunsi sydämensä\npakkoa sen kirjoittamiseen, nähtyään tarkastusmatkoillaan ympäri\nevankelista Saksaa sen suuren kurjuuden, raakuuden, epäsiveellisyyden\nja tietämättömyyden, missä kansa ja varsinkin sen nuoriso siihen\naikaan eli. Tätä taustaa vastaan ymmärtää paremmin kuin muuten hänen\nkatkismuksensa alussa sen kirjoittamisen tarkoitusta selventävät\nsanat: \"Kuinka nuoren kansan pitää nämä oppiman ja ymmärtämän\" siis\nKristinuskon perustotuudet. Niistä Luther itse eli ja imi niistä\nvoimaa siinä elävässä kokemuksessa, että Jumala oli hänen kanssansa\nja elävä Jeesus puhutteli häntä yhtä mittaa. _Tämä usko_ kantoi häntä\nyli läsnäolevan hädän ja kurjuuden ja hän saattoi sanoa: \"_Se_ sana --\nImmanuel -- _seisoo vahvana_ ja kerskata pelottomasti, uskoen saaneensa\n_jo etukäteen_ ne rukoukset, joita oli rukoillut: \"Ken meiltä voiton\nestää?\" Sen uskon perustana oli ja on edelleenkin Jeesuksen oma sana\nrukouksen kuulemisesta: \"uskokaa saaneenne (siis etukäteen), niin se on\noleva teillä\" (Mark. 11: 24).\n\n\n2.\n\nKansallisrunoilijamme J. L. Runeberg on myöskin runoillut eräässä\ntutussa virressä tästä sanan varassa toimivasta uskon voimasta,\njoka kantaa yli ajallisten vaikeuksien ja siinä hän on Lutherin\nhengenheimolainen. Tarkoitan virttä, joka Uudessa Virsikirjassa on\nlöydettävissä numerolla 162. Siinä hän on muun muassa näin runoillut:\n\"Ah sana kallis, iäinen, hyljätty monta kertaa, ei mikään tieto\nmaallinen, voi sulle vetää vertaa. Lujempaa turvaa meille ken voi\ntuoda mistään muusta, kuin armon sana ikuinen, lähtenyt Herran\nsuusta?\" Joskin Runeberg oli varhemmalla iällään lausunut, että hän\nsiirtyessään virsirunouden alalle oli profaneerannut Muusansa, se\non runottarensa, niin kyllä hän varmasti niinä pitkinä 13 vuotta\nkestäneinä sairausvuosinaan, jolloin hän ei enää voinut mitään\nkirjoittaa, ei enempää uskonnollista kuin kansallistakaan runoutta,\ntunsi sisimmässään, mikä läsnäolevan kärsimyksen yli kantava voima\noli jokaisella _armon_ sanalla, joka kirjoittamattomana läksi elävän,\nläsnäolevan Jumalan suusta pelastuksen sanana maan matoseksi itsensä\ntuntevan syntisen kuolemattomaan, pelastusta janoavaan sieluun.\n\n\n3.\n\nNykyisellä ajankohdalla on historiassamme täällä isiemme maassa\nmonenlaisia yhtymäkohtia tilanteeseen Saksassa vuonna 1529, jolloin\n\"Jumala ompi linnamme\" ja \"Vähä Katkismus\" syntyivät. Olemmehan mekin\nneljännesvuosisata sitten eläneet kansalaissodan kaikki kauhut ja\nsitten myöhemmin talvisodan sata kunniakasta päivää ja totaalisen\nmaailmansodan myllertäessä sen tuomat rasitukset, kärsimykset ja\nverenvuodatukset. Niistähän todistavat satalukuiset valkeat ristit ja\nvalkeat marmorilevyt kirkkojemme hautausmailla kaikkialla ympäri armaan\nisänmaamme. Onhan totta, ettei meillä vielä erikoisesti ruttotauteja\neikä nälkää eikä maanjäristystä ole ollut maan vaivana Suomessa, vaan\nvoivathan nekin aikanaan tulla. Mutta Jeesus, joka on asian ytimen\nnähnyt, on nekin liittänyt yhteen sodan kauhuihin, nimittäessään\nkaikkia yhteisellä nimellä \"synnytystuskien aluksi\". Ja jokaisella\nuskovaisella on tänä raskaana aikana se tunne, että _jotakin uutta_\ntodella syntyy ja että Jumala on mukana ja läsnä, vaikka emme häntä\nnäe ja ymmärräkään, kaikissa meitä kohtaavissa kovissa sota-ajan\nvaikeuksissa. \"Immanuel, Jumala kanssamme\", se on Herran kansan usko\ntänäkin aikana. Se sana seisoo vielä vahvana tänäkin jouluna, kävi\nmuutoin miten kävi. Maailman tuomari Kristus ei ole tähän päivään\nmennessä irtisanonut valaansa ja lupaustansa opetuslapsillensa, so.\nkaikille kasteen liitossa eläville: \"Katso minä olen teidän kanssanne\n_joka päivä_.\"\n\nMe, jotka olemme tulleet \"taivaallisen kutsumuksen\" välityksellä elämän\nyhteyteen hänen kanssaan, tunnemme edelleen Lutherin taisteluvirren\nsanojen kantavuuden, samalla kun tunnemme läsnäolevan ankean ajan\npainon sydämellämme itsesyyttelyineen ja rukouspakkoineen. Mutta juuri\ntältä pohjalta vahvistuu uskomme, ett'ei nytkään ole mitään hätää,\nettä kaikessa meidän hädässämme ei ole mitään _todellista_ hätää, vaan\nettä on olemassa läsnäoleva Jumala, joka enkeliensä avulla auttaa ja\nvarjelee meitä ja kantaa valoisampaan tulevaisuuteen yli kaiken sen,\nmikä nyt painaa, itkettää, surupukuun puettaa ja joskus heikkoina\nhetkinä uhkaa, ellei \"sana seisoisi vahvana\", sortaa epätoivoon.\nMutta sinnepä ei sorruta juuri sen takia, että yhä uusia _armon_\nsanoja lähtee elävän, läsnäolevan Herran suusta, jotka takaavat meille\nlopullisen voiton ajassa ja iankaikkisuudessa.\n\n\n\n\n\"NOUS' YLÖS SIELUNI NYT MULLAST TÄSTÄ.\"\n\n\nEnsimmäinen joulu vetosi ihmisten sisällisiin tarpeisiin ja\niankaikkisuuden kaipioon. \"Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja,\njoka on Kristus, Herra.\" \"Koska lapsilla on liha ja veri, on hän niistä\nosalliseksi tullut, että Hän heidät lunastaisi, joiden piti koko\nelämänsä ajan kuoleman pelon orjina oleman.\" Nykyaikainen joulu vetoaa\ntaitavine, jopa ylellisine liikemainoksineen ja tavaranpaljouksineen\nihmisten ulkonaisiin tarpeisiin -- niin, osataanpa näyteikkunoilla\nja maallismielisten toimittajien \"joulunumeroilla\" kiihottaa, jopa\nlisätäkin turhanpäiväisiä tarpeitamme. Tarvitsee vain kävellä joulun\nedellä Helsingissä Mannerheimintietä ja Aleksanteria pitkin, niin tulee\ntästä kaikesta vakuuttuneeksi. Koko joulunvieton suuntautuminen on\nkohdistettu tämänpuoleiseen maailmaan. Vieras näkyy olevan itse joulun\nHerra, joka sanoi: \"Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta.\"\n\nKun syntisten Vapahtaja syntyi tänne maailmaan n. 1900 vuotta sitten\nja kun hän täällä vaelsi, olivat demoonihenget runsaslukuisina ja\nkiihkeästi liikkeellä hänen pelastustyötänsä vastustamassa. Nytkin\non vastustavien henkien luku legio. Emme puhu nyt julkijumalattomien\nliitosta ja sen semmoisista. Nykyajan demoonihenget ovat pukeutuneet\nlänsimaisen kulttuurin eteviin saavutuksiin: kirjallisuuteen,\ntaiteeseen, politiikkaan, diplomatiaan, teollisuuteen, keksintöihin,\nmuoteihin. _Kaikkea tätä_ harrastetaan ja yksinomaan harrastetaan ja\nkuitenkin valmistaudutaan viettämään _kristillistä_ joulua.\n\nMutta vielä nytkin pitää paikkansa ilmestyksen sana, että \"kansalle,\njoka pimeässä vaeltaa koittaa suuri valkeus\". Tämän antikristillisen\nmaailman pimennoissa joulun viettoon käyvälle sukupolvellemme koittaa\nvielä Betlehemin kirkas tähti niinkuin aikaisempina vuosina. Jumala\nei tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa, vaan että syntinen palajaisi\npois pahalta tieltänsä ja eläisi. Niinpä kaikuu tänäkin jouluna\nkirkoissamme evankeliumin voittosanoma: \"Sana tuli lihaksi\", Jumala\ntuli ihmiseksi, tuli sinne asti, missä me olemme synneissämme ja\nturmeltuneisuudessamme, auttaaksensa meitä ihmisiksi, joilla on\npäämääränä täydellisyys eikä epätoivoinen kadotus. Niinpä nousevat\njouluevankeliumin ilmestystotuutta kohti: \"Sana tuli lihaksi\", kaikkien\nniiden katseet, jotka kulttuurioptimismiin kyllästyneinä ovat alkaneet\nepäillä itseänsä ja itsestänsä. Ja niitä on meidän keskellämme\nsellaisia hyvinkin paljon kaikissa yhteiskuntakerroksissa, eikä\nvähimmin sivistyneistömme ja varakkaitten piirissä.\n\nJa mitä saa aikaan tämä väsyneitten katseitten suuntautuminen\npois näistä ajallisista ylös joulun tosi-Herraan? Lyhyt vastaus:\npinnallistunut elämä syvenee. Vanhat kuluneet sanat: Joulu, 'Betlehemin\ntähti', 'Ihmisenpoika', 'sana tuli lihaksi' alkavat uudelleen hehkua\nsilmissämme ikäänkuin hiipuva hiillos alkaa hehkua, kun siihen\nväkevästi puhalletaan. Jumalalla on keinonsa, millä hän saa meidät\nsen verran kiskotuiksi irti näistä ajallisista ja katoavaisista ja\nhiljennetyiksi eteensä, että hän voi panna Pyhän Henkensä uudistamaan\nsisällisen näkö- ja kuulokykymme. Kun tämä saa tapahtua, me alamme\naavistaa, mikä ihmiselämää uudistava väkevä voima on sisältynytkään\nalkuseurakunnan, so. ensimmäisten joulunviettäjien aikana sanoihin:\n'Jeesus-Vapahtaja', 'Ihmisenpoika', 'sana tuli lihaksi' jne.\n\nVain pieni esimerkki tästä. Opetuslapsi Johannes oli luonteeltaan\nkiivas, oli 'ukkosenjyrinän poika'. 'Tulta taivaasta' hän halusi\nkerrankin kostoksi niiden maalaisten päälle, jotka eivät olleet\ntaipuvaisia kestiystävyyteen häntä ja hänen tovereitaan varten. Mutta\nJeesusta, joulun Herraa, katsellessaan täynnä armoa ja totuutta\nmuuttui koston mieli Efesossa rakkauden apostolin uudeksi puheeksi:\n\"Lapsukaiset rakastakaa toinen toistanne. Joka vihaa veljeänsä, se ei\ntunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.\" Sana pääsi hänessä lihaksi.\nHän uudistui kostonmiehestä rakkauden mieheksi. Uudistui ensin\nsisällisesti.\n\nToinen esimerkki. Saulus Tarsolaisessa, tuossa vanhassa, itsekkäässä\nfariseuksessa, joka muka pyhässä kiivaudessaan veriin asti vainosi\nJeesuksen tunnustajia, alkoi hänen kohdattuansa kuolleista ylösnousseen\nIhmisenpojan, Jeesus Nasarealaisen, vaikuttaa uusi tahto, uusi minä,\njosta hän itse käyttää sanontaa: 'Kristus minussa', s.o. 'kirkkauden\ntoivo'. Se oli uuden päämäärän täydellisyyden, Kristuksen kaltaisuuden,\nsaavuttamisen pantti. Hänelle ei Kristus ollut stratosfäärinen Jumala,\nvaan läsnäoleva Herra ja eläväksi tekevä Henki.\n\nNykyajan biologinen käsitys ihmisestä sammuttaa sielun jaloimmat kyvyt:\nuskon, toivon ja rakkauden. Ihmispeto astuu aina esiin siltä pohjalta,\nensin hienostuneempana, sitten raaempana: hekumallisena, mammonan\norjana ja ruumista, omaa ja toisten, tuhoavana. Sellaisena ihmiset\nvähän välittävät köyhistä, yksinäisistä ja puutteenalaisten kotien\nasukkaista. Rakkauden ja laupeuden ajatuksia he eivät ajattele; ilon\nja autuuden ääntä ei kuulu heidän lauluistansa. Heidän lähimmäisensä\nnääntyisivät rakkauden ja laupeuden puutteeseen, ellei rakkauden\nJumala olisi sytyttänyt tultansa niiden sydämiin, jotka syntiensä\ntakia vaivattuina ovat tulleet ei vain Jumalan lunastusjärjestyksen,\nvaan myöskin luomisjärjestyksen piiriin uuden syntymisen kautta.\nNämä viimemainitut ovat sitä kansaa, jotka antavat kunnian Jumalalle\nkorkeuksissa ja elävät sovinnossa kanssaihmisten kanssa maan päällä.\nJoka rakastaa, hän viettää siunattua joulua, vaikkapa hän asuisi\nmurhehuoneessa ja itse söisi kyynelten leipää. Sillä totisesti:\n\"Parempi on mennä murhehuoneeseen kuin ilohuoneeseen, sillä murheitten\nalla sydän paranee.\" Näin kirjoitti viisas mies jo tuhannen vuotta\nennen ensimmäistä joulua; mutta hänen sielunsa olikin kohonnut\n\"ylös mullasta tästä\" elävän Jumalan aukinaisia näköaloja näkemään\nPyhän Hengen avaamilla silmillä. Olisikohan meilläkin syytä mennä\nsilmälääkärin luo?\n\n\n\n\nKUN KUOLEMA AHDISTI.\n\n\nOllessaan kuoleman edessä Vanhan liiton virsilaulaja on piirtänyt\nmuistiin seuraavat, ikäänkuin kallioon hakatut sanat: \"Herra, minun\npelastukseni Jumala, päivin ja öin minä huudan sinua edessäsi. Salli\nminun rukoukseni tulla kasvojesi eteen, kallista korvasi minun\nhuutoni puoleen. Sillä minun sieluni on kärsimyksistä kylläinen, ja\nminun elämäni on lähellä tuonelaa. Minut luetaan hautaan menevien\njoukkoon, minä olen kuin mies, jolta voima on poissa. Minä olen jätetty\nkuolleitten joukkoon, olen kuin kaatuneet, jotka haudassa makaavat ja\njoita sinä et enää muista ja jotka ovat sinun kädestäsi erotetut.\" (Ps.\n88: 1-6) -- Mies, joka näin kirjoitti ja tällaisia itsestänsä tunnusti,\nei ollut käynyt vain kuoleman ajatuksen edessä tietopuolisesti,\nvaan kuoleman tosiasiain edessä. Sellaisessa tilanteessa sielu\ntotuudessa huutaa syvyydestä Herran tykö. Se ei silloin pyydä mitään\ntämänpuoleista: ei ajallisia lahjoja, ei aineellisia etuja eikä mitään\nmaallista onnea. Se mitä hän silloin pyytää sielunsa kärsimyksissä\non 'voimaa voimattomuudelle' 'hautaan menevien joukossa' ja 'oikeaa\nymmärrystä' tässä valheen ja varjojen maassa. Tässä kohden hänen\nrukouksensa koskettaa samoja syviä kieliä kuin 90:nnen Psalmin tekijän,\njoka katoavaisuuden ja kuoleman edessä 'salaisten syntiensä' painon\nalla rukoili: \"Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme\nviisaan sydämen.\"\n\nMuuan herännyt ystäväni vetosi terveenä ollessaan usein erääseen\nrunoilia Tersteégenin sanaan: \"Minulla ei ole varaa pitää yhtään\nystävää\", lisäten aina omasta puolestaan: \"En voi ollenkaan ymmärtää,\nkuinka runoilija voi näin väittää.\" Mutta kuolinvuoteellaan lausui\ntämä mies iloisena yhdelle yhteisistä ystävistämme: \"Nyt minä ymmärrän\nTersteégenin lauseen, ettei hänellä ollut varaa pitää yhtään ystävää.\nSe oli sitä varten, että Jeesus olisi hänelle yksin kaikki kaikessa.\"\n\nKerran veisattiin seuroissa S. V. 157: 2. \"Ei oikeata kotia meill' ole\nmaailmassa, vaan koti vasta aukeaa eteemme kuolemassa, parissa pahain\npiinassa, taikk' vanhurskasten seurassa, taivaassa Herran luona.\" --\nKun se oli veisattu eräs tuttu seurapuhuja sanoi: \"Helppoa on veisata\nkuoleman ajatuksesta, mutta toista on itse teossa olla kuoleman edessä.\nSiinä ei auta muu kuin kuoleman voittajan ilmestyminen pelastajaksi.\"\n\nSe mitä tässä olen saattanut esittää virsilaulajan, kuolleen ystäväni\nja paljon kokeneen seurapuhujan näkökannalta olosta kuoleman edessä,\nse on muutamia vuosia sitten omalle kohdallenikin tullut eläväksi\ntodellisuudeksi. Kun siitä jotakin nyt mainitsen, on selvää, ettei\ntällaisia asioita yksityiskohtia myöten vedetä juhlajulkaisuissa eikä\nmuutenkaan yleisön eteen. Kerron siis kokemuksestani yleispiirtein ja\nlyhyesti. Kokenut lukija osaa kyllä päätellä enemmänkin rivien välistä.\n\nKuoleman edessä on yleiskokemuksena tämä ilmestystotuuden alkukohta:\n\"Herra vie ahdistukseen\"; mutta sen jatko: \"ja siitä ulos jälleen\",\non salattu uskon silmältä -- ainakin toistaiseksi. Emme me itse\nvapaaehtoisesti tällaiseen vaivaan mene, emmekä anna siirtää itseämme\n\"hautaan menevien joukkoon\". Mutta Herra itse siihen vie, kun hänen\naikansa on tullut ja meidän hengellinen kehityksemme sellaista murheen\npätsiin joutumista tarvitsee. Kun Herra on kulettamassa ei ahdistukseen\njouduta yhtään aikaisemmin, ei liioin yhtään myöhemminkään, kuin mitä\nikuinen onnemme vaatii. Jos joutuminen tuollaiseen ahdistukseen,\nmissä helvetti, tulikuumana tulesta, joka ei koskaan sammu, ammottaa\nedessä kauhistaen sielun epätoivon raatelevalla tuskalla, joka ei suo\npäivän rauhaa eikä yön unta, kuten virsilaulajallekin oli käynyt,\n-- on 'pelastuksen Jumalan _viemistä_' eli 'johdatusta' sekin,\nniin pelastuskin niistä niisistä on ihmeellinen. Ristillä kuolleen\nKristuksen hankkimaa, mittaamatonta ja täydellistä vanhurskautta\nvastaan katoavat kaikki synnit kuoleman edessä vaivatuksi joutuneen\nsielun näköpiiristä sekä poistuu omastatunnosta tiettyjen syntien\naikaisemmin sinne kasaama kiroustuomio.\n\nTässä Jaakobin taistelussa on luotettavalla heränneellä ystävällä\nopastajana ja rippi-isänä suuri arvonsa, mutta ei kukaan ihminen, ei\nparaskaan sielunhoitaja voi kuoleman hädässä ja sen synnyttämässä\nahdistuksessa seurata kilvoittelijaa hänen sisäisiin taisteluihinsa\nhänen ollessaan tilillä 'salaisista synneistään' ja nuoruusiän\nrikkomuksistaan aina lapsuudesta asti. Kuoleman edessä nimittäin\nnäkyy koko eletty elämä tahroineen, petoksineen, lankeemuksineen ja\nsynteineen armottoman tarkasti ja säälimättömän ja lahjomattoman\ntäydellisyyden vaatimusten valossa. Sentakia siinä ei kestä mikään,\nmikä on epätäydellistä ja syntisestä, puutteellisesta ihmisestä\nkotoisin. Paraskin oma hurskaus siinä romahtaa. Kuoleman edessä\ntarvitaan Jumalan Pojan tahraton ja iankaikkisesti kelpaava\ntäydellisyys, so. 'Jumalan vanhurskaus' puolustukseksi hätääntyneen\nomantunnon syytöksiä vastaan. Ei mistään muusta lohdutusperustuksesta\nsyyllisyyden tunnon alla kituroiva ja täydellisyyttä kaipaava omatunto\nsaa rauhaa. Vasta kuoleman edessä kirkastuu vaivatulle tunnolle\nJumalan suuri pelastusihme, kun tuomittu syntinen uskossa näkee kaikki\nsyntinsä hukkuneen Jeesuksen sovinnon pohjattomaan verimereen, -- näkee\nJeesuksen sovintotyön perfektin.\n\nLopuksi voinen lisätä, että kuoleman edessä aukenee toivottomalle,\njolta kaikki ajallisten vaikeuksien korjaantuminen ja iankaikkisen\nautuuden toivo oli jo mennyt, kansojen Apostolin sana, jonka hän\nvankila-tyrmässä kuoleman edessä marttyyrikruunun jo varmasti\nhäämöttämässä hänen paljon kilvoitelleen sielunsa herkistyneitten\nsilmien eteen, uskossaan yhtäkaikki lujana ja horjumattomana kirjoitti\nnuorelle uskonveljelleen ja työtoverilleen, Timoteukselle: \"Kristus\nJeesus (on) meidän toivomme.\" (1. Tim. 1: 1). Spes unica -- ainoa\ntoivomme.\n\n\n\n\nUSKOSTA USKOON.\n\n\nElävän elimistön jokainen pian vaihtuva solu on aikanaan aina\ntarpeellinen kokonaisuudelle.\n\nJokainen kristitty on, elämänsä lyhyydestä huolimatta, aikanaan\ntarpeellinen seurakunnan suuressa ruumiissa sellaisena kuin se\nmaailmassa esiintyy, päänään Jeesus Kristus.\n\nTämä näkemys on ollut kirkkaana, joskin ei väreillä väritettynä\napostoli Paavalin hengen silmän edessä. Kerrankin hän huudahti: \"Me\n_olemme luodut_ Kristuksessa Jeesuksessa _hyviin tekoihin_, että me\nniissä vaeltaisimme.\"\n\nJokaiselle kristitylle on Luoja valmistanut myöskin oman tehtävän.\nAutuas ken tämän luomiseen perustuvan tehtävänsä täyttää. Autuas\nken elämänkutsumustaan ei petä, vaan otollisella hetkellä osaa ja\njaksaa sen Herran kädestä vastaanottaa. Raskain syntimme ei ole joku\nyksityinen rikos, vaan se, ettemme käytä tehtäviämme, joihin Herra on\nmeidät luonut. Itsekkyytemme turmiollisin ilmaus on se, ettemme toteuta\nkutsumustamme, minkä Jumala itse meille kullekin tarjoo.\n\n\n_Heräävä usko_.\n\n\"Katso, olen Herran palvelijatar! Tapahtukoon minulle sinun sanasi\nmukaan!\" Kun neitsyt Maria elämänsä keväimessä lausui nämä sanat\njouluenkeli Gabrielille, oli pyhin ja arvokkain, mitä viaton\nnainen omistaa, uhrattu Jumalalle ja Hänen suuria, ihmeellisiä\npelastustarkoituksiansa varten. Luottavan ja alistuvan täytyi sen uskon\nolla, joka sellaisen naisellisen uhrin kesti. Vuosituhantinen Jumalan\nkasvatus oli Israelissa tarvittu, jotta sellainen nainen ja sellainen\nusko voisivat olla todellisuuksia.\n\nNeitsyt Maria oli luotu tehtäväänsä Jumalan Pojan äitinä. Mutta hänen\noli itsensä vapaaehtoisesti mukauduttava ja taivutettava tahtonsa sitä\nvastaanottamaan, \"kun aika oli täytetty\", kun Jumalan hetki tuli.\nEikä hän tehtäväänsä pettänyt, vaikka järki ja naisellinen tunne\nasettuivatkin vastarintaan. Hän uskoi mahdottoman mahdolliseksi,\nheittäytyen muille äänille kuurona yksin Jumalan lupauksen varaan:\n\"Pyhä Henki tulee sinun päällesi ja Korkeimman voima varjoaa sinut,\nsentähden onkin se pyhä, joka syntyy, kutsuttava Jumalan Pojaksi.\" --\nTämän uskon elämys oli sen sanan henkilökohtaista sovitusta Marian\nomaan elämään, minkä hän oli Jesaia-profeetan kirjasta varemmin oppinut\ntuntemaan: \"Herra itse antaa teille merkin: katso neitsyt tulee\nraskaaksi ja synnyttää pojan ja kutsuu hänen nimensä: Immanuel.\"\n\nJumala on vieläkin ilmestyksen Jumala. Uskolla yksin voimme tarttua\nhänen ilmoitukseensa. Eli oikeammin: usko syntyy -- jos olemme valmiit\ntahtomme uhraamaan -- juuri niinä hetkinä, jolloin pelastusilmoitusta\njulistavan enkelin siipien havina suhisee läheisyydessämme. Jumalan\nitsensä tarjotessa meille luomiseen perustuvaa henkilökohtaista\ntehtäväämme.\n\nVaikka me silloin kaikki, mitä meillä maailmassa arvokasta ja pyhää on,\nuhraisimme, mutta sisin tahtomme jäisi alistamatta -- silloin me itse\nkaiken uhalla jäisimme tehtävämme ulkopuolelle.\n\nMiten vilpitön olikaan neitsyt Marian usko!\n\n\n_Usko arkioloissa_.\n\nToista on ottaa kutsumuksensa tehtävä vastaan vilpittömässä uskossa\nja toista on sitä sitten tässä synnin maailmassa vuosien vieriessä\ntoteuttaa.\n\nKun neitsyt Mariasta aikanaan tuli äiti ja hän pilttiä pientä\nhelmassansa tuuditteli, olivat puute, köyhyys, ihmisten\npiittaamattomuus, vaino ym. alituisina todisteina siitä, että \"maailma\non niin kylmä\", siitä, että usko on kuorma. Eikä sitä kuormaa\npaljonkaan keventänyt muutamien köyhien paimenten ja työläisten\npian ohimenevä osanotto. Neitsyt Marian äidiniloa ja äidinoikeutta\neivät ulkonaiset menestykset tukeneet. Ei päässyt Maria Kristuksensa\nkanssa, jonka Jumala lähetti, kasvamaan omahyväisyydessään enempää\npojan ollessa nuorena lapsena kuin myöhemminkään. Äidinilo ja\näidinoikeus suhteessa poikaansa saivat kovia kolahduksia tavan takaa,\nJeesuksen jäädessä 12-vuotiaana temppeliin, Kaanaan häissä, suuressa\nkansankokouksessa Kapernaumissa, missä Jeesus, torjuen luotaan äitinsä\nholhouksen, kysyy: \"Kuka on minun äitini?\" Ja lopulta kaikki väärät,\nlihalliset, äidinoikeutta elättävät ajatukset murskattiin kokonaan\nGolgatan ristin juurella.\n\nMutta senkin kesti Marian usko.\n\n\n_Usko ristin juurella_.\n\nJumalan antama tehtävä ei tule matkan varrella lihalle ja verelle\nhelpommaksi kuin taipaleen alussakaan. Samassa yhteydessä, missä\napostoli puhuu luomiseemme perustuvista tehtävistämme, hän myöskin\ntoteaa, että olemme pelastettuja 'armosta yksin'. Se merkitsee sitä,\nettä suurimmallakin uskon sankarilla ja sankarittarella oli lopulta\npaikkansa ristin juurella. Sinne on taiteilija uskoa kuvatessaan\nsijoittanut Mariankin, Jeesuksen äidin, joka tehtävänsä oikealla\najalla otti vastaan ja kunnialla sen sitten arkioloissa täytti. Poissa\novat kukat, jotka 34 vuotta aikaisemmin hänen pukuansa koristivat.\nHimmentynyt on sädekehä, gloria, hänen päänsä ympärillä. Ristin\njuurella ei enää istuta ihastellen ja aavistellen aukihakattuja,\nhurmaavia uskon näköaloja katselemassa, vaan maataan maassa polvillaan\narmon tarpeessa.\n\nRistin juurella sai Maria, Jeesuksen äiti, opetella uudessa uskon\nkuuliaisuudessa sanomaan: \"Katso, Herran palvelijatar! Tapahtukoon\nminulle sinun tahtosi mukaan!\" -- Hän ei ollut enää, -- ei saanut olla\nenää edelleen äidinsuhteessa Jeesukseen, vaan syntisen asemassa yksin.\nRistiinnaulittu Jeesus ei ollut hänelle enää poika, vaan vapahtaja.\nSiitä lähtien oli hänen paikkansa toisten tavallisten seurakuntalaisten\njoukossa. Nyt hän ymmärsi Jeesuksen sanan sisällön: \"Kun te olette\ntehneet _kaikki_, mitä teille on käsketty, sanokaa: 'me olemme\nansiottomia palvelijoita; olemme tehneet _ainoastaan_ sen, minkä olimme\n_velvolliset_ tekemään'.\"\n\nRistin juuri on jokainen tilanne, on jokainen elämys, jolloin\nvaivanalaiselle uskovaiselle syntiselle kirkastuu Jumalan\nanteeksiantamus ja armo Kristuksessa tehden mahdottoman mahdolliseksi,\nmustan otolliseksi, syntisen pyhäksi. Se se vasta on autuuttava usko\n-- Jumalan lahja. Silloin vasta ihmissydämeen jo luomisessa istutettu\nluottamus ja alistuminen valmiiksi puhjenneina pääsevät täysiin\noikeuksiinsa. Sillä \"usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan ja\nojentautumista sen mukaan, mikä ei näy\".\n\n\n\n"]