Karjalaan sijoittuva romaani kuvaa Revon talon isäntää, joka on keskittynyt enemmän pitäjän asioiden hoitamiseen kuin oman tilansa viljelyyn. Teos käsittelee maaseudun elämänmenoa, perhesuhteita ja oikeudenmukaisuutta perinteisessä kyläyhteisössä.
K. A. Järven 'Lahjomaton laki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1949. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.
LAHJOMATON LAKI
Karjalainen kertomus
Kirj.
K. A. JÄRVI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1925.
I
Revon tila ei ollut pitäjän pienimpiä. Ukko Repo oli aikanaan kylänsä ensimmäisiä isäntämiehiä. Hän oli saanut herastuomarin arvonimen, sillä hän oli monet kymmenet vuodet "istunut käräjiä", kuten hän virallisesti ilmoitti kuulijoille lautamiesajastaan. Siitä ajasta ukko aina mielellään haastoi, sillä se oli hänen omasta mielestään antanut arvoa hänen elämälleen. Maanviljelys oli tullut kyllä kyläläisten mielestä laiminlyödyksi. Ylen paljon meni aikaa manuilla kulkiessa, nimismiehen palkkaamana poliisin apulaisena pitäjällä, metsästysretkillä luvallisilla ja luvattomilla ajoilla, pitäjän herrasmiesten kanssa kalastellessa, ryypätessä ja korttia lyödessä. Kaikkeen tällaiseen oli herastuomari Repo ahkerasti ottanut osaa. Kirjallisuuttakin oli tullut luetuksi, joukossa joku Päivärinnan novelli, ja Suomettaren hän oli kerran tilannut puoleksi vuodeksi. Mutta kun sitä kummasteltiin liiallisena sekä ajan että rahan tuhlaamisena, jätti hän sen rovastin tilattavaksi, joka yksinään pitäjässä tilasi Suometarta; muut herrat lukivat pääkaupungin ruotsalaisia lehtiä. Aina oli herastuomari Repo herroissa mielellään nähty vieras ja kutsuttiin heidän pitoihinsa "edustamaan kansaa". Silloinkin kun piispa ja kuvernööri virkamatkoillaan saapuivat paikkakunnalle, oli hän läsnä näille "ylhäisyyksille", kuten herastuomari niitä nimitti, pidetyillä juhlapäivällisillä. Ja herastuomari Revon ymmärrys, kohteliaisuus ja nöyräselkäisyys antoi "ylhäisyyksille" miellyttävän todistuksen Suomen talonpoikaisen kansan lainkuuliaisuudesta.
Kun herastuomari Repo luopui lautamiehen toimesta, jatkoi hän käräjillä oloaan talonpoikain asianajajana. Ja nautti sellaisena luottamusta yli omankin pitäjän rajojen. Siitä liekin ollut herastuomarin paras tulo, sillä maanviljelys antoi niukasti isännälle, jonka talossa rengit omin päinsä tekivät töitään. Tämä oli kyllä kylässä tunnettu asia, mutta ei sitä osattu sen ankarammin arvostella. Olihan Repo kylän ensimmäinen maanviljelijä, joka viljeli kylvöheinää, rehukasveja ja käytti tekolannoitusaineita. Jopa hän nosti pitäjässä puheen meijerinkin perustamisesta. Mutta siinä asiassa ei hän päässyt koskaan sen pitemmälle.
Hän se myös oli ollut ensimmäisiä puuhaamaan kyläänsä kansakoulua, jonka johtokuntaan hän kuului sen puheenjohtajana, ollen tämän kansakoulun perustaja ja "isä", kuten hän sanoi.
Mutta kotona sai emäntä yksin huolehtia lehmistä, sioista, lampaista, kanoista ja lasten kasvatuksesta. Herastuomari Revolla oli vain kaksi poikaa: Benjam ja Maunu. Nämä pojat olivat aina olleet kansakoulussa opettajattarelleen suoranaisena kauhuna.
Kerran Maunu naulasi opettajattaren kalossit koulun eteisen lattiaan. Siitä koitui opettajattarelle sanomattoman paljon ikävyyttä, sillä herastuomari syytti johtokunnan kokouksessa opettajatarta kyvyttömyydestä pitää järjestystä koulussaan. Herastuomari näet oli pahastunut siitä, että opettajatar rankaisi Maunua tuntuvasti. Nyt alkoivat rettelöt, joiden johdosta opettajatar vuodatti paljon kyyneleitä. Mutta emäntä Repo oli nauraa suunsa pilalle. Ja koulukkaat ymmärsivät, että herastuomari oli lasten puolella. He saivat olla vapaasti eikä heitä saanut rangaista.
Siitä lähtien oli kuri koulussa mennyttä, ja opettajatar söi leipäänsä paljolla murheella ja huolella, hermostui ja herastuomarin ilmiantamana sai nuhteita tarkastajalta. Opettajatarta mustattiin herastuomarin kotona poikain kuullen. Benjam ja Maunu yltyivät yhä enemmän härnäämään häntä, kunnes hän lopulta menetti malttinsa. Ja siinä mielentilassa hän teki virkavirheen. Ja se oli opettajattarelle hyvin ikävä juttu, sillä koulupiiriläistensä silmissä on sellainen opettajatar menettänyt arvonsa.
Opettajatar erosi.
Uusi opettajatar oli Revon emännän mieleen. Hän ei ollut ankara. Eikä emännän mielestä saanut olla lapsille ankara. Ja hän kertoi aina ylpeydellä, ettei häntä itseään oltu koskaan kodissaan vitsalla kuritettu. Eikä hän ollut koskaan poikiaan kurittanut. Ja sittenkin aina on oltu sivistyneiden suosiossa.
Uudelta opettajattarelta saivat Benjam ja Maunu päästötodistukset, joissa käytöksen arvosanana oli korkein numero.
Isänsä ammatin vuoksi Benjam ja Maunu tottuivat aivan nuoresta lähtien olemaan käräjillä. Äiti laittoi heitä käräjäpaikalle kuljettamaan isälle eväitä tai muulle asialle. Silloin pojat viivähtivät kuulemassa, miten juttuja käsiteltiin. Käräjähuonetta he eivät arastelleet, sillä se oli kuin isän toinen koti. Ja että omaa etuaan pitää elämässä valvoa, sen opetuksen Maunu sieltä sai.
Jos pojat eivät olleet liioin koulussa tehneet työtä, eivät he tehneet sitä koulusta päästyäänkään. Eihän isäkään tehnyt työtä, vaan enimmäkseen "käveli". Eikä poikia peltotyö miellyttänyt. Mutta pitihän isän käskystä jossakin olla mukana: lantakuormaa vedättämässä, metsästä halkoja hakemassa, heinänteossa ja viljan leikkuussa. Kunnes Benjam ja Maunu löysivät oman kutsumuksensa: käskeä ja komentaa työväkeä sekä kieliä heistä isälle. Näin heistä sukeutui nuoria isäntiä, jotka siinä sivussa keinottelivat pienellä kaupanteolla. He ostivat vasikannahkoja ja metsälintuja, joita möivät kaupunkiin. Pitivät pientä rihkamakauppaa oman kylän ostajille. Mutta kortinpeluussa he hankkivat parhaat rahatulonsa. Minkä isä maksoi rengeille palkkaa rahassa, sen Benjam ja Maunu heiltä pois pelasivat. Samaten kylän toisten nuorten korttiurhojen rahat saattoivat joutua Benjamin ja Maunun taskuihin ja niiden avulla heidän "kauppaliikkeensä" varttui. Revon emäntä oli aina poikainsa kanssa samaa mieltä ja herastuomari oli harvoin kotona. Taloa asuttiin keinottelulla ja keinotekoisilla lannoitusaineilla, joista kylän miehet pitivät omat mielipiteensä.
Herastuomari kuoli, ja hautajaiset olivat talonpoikaisiksi suurenmoiset. Pitäjän herrat puhuivat kauniita muistosanoja tämän kunnon talonpojan haudalla. Ja emäntä oli rouvien hellän myötätunnon esineenä. Mutta Benjam ja Maunu tekivät laskelmia talon tulevina isäntinä.
Yhdessä he päättivät asua äitinsä kanssa taloa entiseen tapaan. Mutta riita oli veljesten kesken isännyydestä. Nyt jäi äiti kahdenvaiheelle. Hän koetti ratkaista pulmallista kysymystä sovinnossa pyrkimällä olemaan yksin käskijä, jota oli toteltava. Mutta pojat eivät olleet totelleet häntä pieninäkään, saati sitten nyt aikamiehinä. He hommailivat äitiään talon eläkemuoriksi, mihin paljon riidan ja toran jälkeen äiti lopulta Benjamin tahdosta suostui. Nyt talossa ei ollut käskijävallasta enää kolmea riitelijää, vaan kaksi: Benjam ja Maunu. Kummallakin oli oma korttiseuransa, oma ryyppyseuransa ja oma "kauppaliikkeensä". Mutta ennen kaikkea kumpikin koetti varastaa yhteisestä talosta omaan kukkaroonsa niin paljon kuin kykeni. Ja paljon sitä kumpikin kykenikin. Saatiin kiinni toisiaan näissä hommissa. Silloin hillitty sisu purkautui. Riideltiin ja kiroiltiin, kiroiltiin ja riideltiin. Talossa palvelijat ja työväki asettuivat kannattamaan isäntiä eri tavalla. Toiset olivat Benjamin väkeä, toiset Maunun, vaikka saman talon työväkeä oltiin. Tuo kannatus annettiin salassa toisen isännän tietämättä. Ja niin talossa toinen vakoili toistaan renkipojasta eläkemuoriin asti.
Benjam näki Maunun taitavammaksi varastamaan yhteistä taloa. Hän arveli oman etunsa vaativan talon jakamista. Sitä ajatusta hän hautoi ensin salassa veljeltään. Hän laski yhteisen talon omaisuuden monella tavalla, aina sen mukaan, miten jako tehtäisiin. Itse hän aikoi jäädä vanhempana asumaan vanhaan rakennukseen ja teettää Maunulle oman kodin. Tai he asuisivat kyllä yhdessä, mutta maat ja elukat jaettaisiin. Tai kaikkein pahimmassa tapauksessa hän ostaisi Maunun osan. Vuotuisen säästön jakaminen ei häntä tyydyttänyt, sillä Maunu oli taitavampi varastamaan. Saattaisi olla niinkin ovela siinä taidossa, ettei vuoden lopulla jaettavaa säästöä olisikaan.
Sitten kun Benjam oli kylliksi miettinyt, esitti hän aikomuksensa Maunulle tyynesti ja ystävällisesti. Heillä kun kummallakin oli "kauppaliikkeensäkin", niin senkin vuoksi oli parasta erota.
Maunu kuunteli Benjamin esitystä välinpitämättömänä, sillä hän oli aikonut tehdä eron vasta vuosien kuluttua. Sitten kun hän olisi ehtinyt viedä yhteisestä talosta suurimman osan omaan kukkaroonsa tukemaan omaa "kauppaliikettä".
Sitten tehtäisiin ero, niin hän oli puolestaan mielessään suunnitellut. Mutta Maunu ei Benjamille hiiskunut sanaakaan tästä.
Benjam sai esittää eroa viikko viikon perästä. Maunu vain kummasteli, mitä hän oikein tarkoitti.
Jos on ollut riitaa, niin onhan ollut sopuakin. Eikähän ero ole muuta kuin lopullinen riita, mikä tulee molemmille vahingoksi. Pidä eri taloa, pidä myös eri talous, rakenna myös eri rakennukset saunasta saliin asti! Metsä on jo hinnassa. Säästetään sitä vielä, niin yhä sen hinta nousee!
Benjam tuli lämpimälle, sovinnolliselle mielelle, kun Maunu näin puhui. Ja hän luopui eroamisaikeestaan.
Mutta taas sattui Benjam kuulemaan luotetulta renkiystävältä, joka talonväestä oli hänen lähin uskottunsa, että Maunu oli myönyt viljaa omaan tiliinsä.
Benjam sydäntyi ja teki taas Maunulle eroamisehdotuksensa.
Maunu kuunteli levollisena. Ja tarjosi Benjamille ryypyn. Mutta kummasteli hänen mielihalujaan:
– Jos talo jaetaan, niin mitenkäs käypi äitimuorin? Kumpi hänet elättää?
– Pannaan elatus kahtia, esitti Benjam.
– Mutta hänen tuparakennustansa ei voi jakaa kahtia.
– Käyköön vuoronperään asumassa kummassakin talossa!
– Entäpä ei lähde, kun ei ole pakko lähteä.
– Eiköhän lähtene huvikseen vähän vierailemaan.
– Ei taida lähteä, sillä äitimuorin mieli on kiukkuinen, kun piti tuohonkin tupaan siirtyä.
Maunu kaatoi toiset ryypyt. Benjam aikoi puhua Maunun viljanmyönnistä. Mutta pelkäsi riitaa ja vältti. Esitti uudelleen kuitenkin eroa, jos sattuisi jompikumpi avioliittoon menemään. Maunu naurahti ja kysyi:
– Silläkö kannalla jo ovat veljen asiat?
Benjam ei pitänyt kysymyksestä.
– Kaikki on mahdollista. Voithan sinä mennä avioliittoon, jolloin minä olisin tässä yhteisessä talossa emäntäsi tiellä.
– Ehditään sittenkin erota. Ja mitenkäs metsä jaetaan? Metsän laskettaminen vain eron vuoksi tulee kalliiksi. Kun sinä, Benjam, olet vanhempi, niin hallitse sinä tästä puoleen aitassa! Siellähän se on talon paras tavara. Mutta hallitse talon yhteistä etua silmällä pitäen!
Benjam unhotti Maunun viljanmyönnin. Ja hän heltyi, kun Maunu kaatoi kolmannen ryypyn.
Se ryypättiin. Benjamin mieli oli jo niin sovinnollinen, että hän olisi saattanut puristaa Maunun kättä ja kiittää hyvistä neuvoista.
Ja niin päätettiin asua edelleen yhteistä taloa.
II
Maunu meni avioliittoon ja toi emännän yhteiseen taloon. Nyt oli Maunun puolelta syömässä jo kaksi henkeä. Ja nuori emäntä pyrki pitämään ominaan kaikki muut huoneet, paitsi tupaa, joka oli yhteinen Benjamin kanssa.
Aitan avaimet oli ehdottomasti annettava nuorelle emännälle. Benjamille jäi vain osa tupaa ja oma puolueensa talon työväestä.
Benjam tunsi olonsa vieraaksi.
Hän esitti taas entistä jyrkemmin eroa. Maunu pani tiukasti vastaan. Mutta Maunun emäntä meni Benjamin puolelle. Hän ihmetteli ihmettelemistään, miksi ei Maunu jo silloin eronnut, kun meni naimisiin, kun toinen isäntä kuitenkin eroa halusi. Ja Irja-emäntä ryhtyi myös vaatimaan eroa.
Mutta Maunulla oli omat laskelmansa. Talon metsää hän ei ollut ehtinyt käyttää edukseen. Oli yhteiseen taloon rakennettava uusi talli ja uusi navettarakennus. Myös oli lisättävä asuinrakennusta. Sillä Benjamille piti nyt luvata pari asuinhuoneista, koskapa hän uhkasi muuten eroavansa.
Benjam taas myöntyi, kun sai lupaan pari asuinhuonetta erityisesti omaa tarvetta varten. Sillä hänkin aikoi avioliittoon.
Työväkikin pyrki Benjamille selän takana nauramaan, kun hän, vaikka oli vanhempi veli, oli joutunut nuoremman veljen emännän käskettäväksi. Siitä oli Benjam jo kärsinyt.
Nyt Benjamkin toi emännän taloon. Mutta päärakennukseen olikin jo silloin lisätty uusi sali ja kamari. Ja yhteisen talon tarvetta varten oli rakennettu uusi navetta ja uusi tallirakennus.
Uusi emäntä, Aune, toi uutta riitaa taloon. Molemmilla emännillä oli oma puolueensa talon työväessä. Ja nämäkin molemmat emännät vakoilivat toisiaan. Pidettiin silmällä toistensa työntekoa, syöntiä, vierasten kahvittamista ja aitassa hallintaa. Maunun emäntä otti villoista runsaimman osan, möi omaan tiliinsä karjanantia ja kohteli Benjamin emäntää puoleksi palvelijana.
Vanha emäntä eli erakkona tuparakennuksessaan. Hän rakasti poikiaan, vaikka olikin heille kiukkuinen, mutta vihasi miniöitään. Hänelläkin oli oma vakoilijansa asuinrakennuksen puolella.
Benjamin emäntä Aune valitteli miehelleen huonosta asemastaan talossa. Hän oli tullut taloon emännäksi, mutta olikin pantu piiaksi.
– Miksi nuorempi veli emäntineen isännöipi? hän kysyi kummastuksissaan mieheltään.
– Hänen emäntänsä toi enemmän rahaa taloon. Mutta sinulla ei ollut mitään tänne tullessasi. Koeta mukautua! neuvoi Benjam.
Aune katsoi pitkään, hyvin pitkään miestään. Tämä oli nähtävästi suuttunut.
Kunnes hän purskahti itkemään.
Benjam tuli huonolle tuulelle. Mietti miettimistään asiaa. Entinen eroajatus nousi yhä vaativampana sieluun. Sitä piti ajatella öilläkin. Ja Aune vielä lisäksi oli tuittuinen. Maunu nähtävästi halveksi häntä. Ja Maunun emäntä halveksi itseään Benjamia.
Benjam ei oikein rohjennut enää esittääkään Maunulle eroa, sillä niin hänen yläpuolelleen käskijäksi oli Maunu jo osannut asettautua. Talossa häntä jo pidettiin varsinaisena isäntänä, jolta tuli tiedustaa tärkeimmät asiat.
Maunun emäntä etsimällä etsi tilaisuuksia loukata Benjamia, sillä hän halusi vielä kiihkeämmin kuin Benjam talon jakamista. Tämän huomatessaan Benjam ei ollutkaan niin kärkäs eroamaan. Sillä Maunun emäntä Irja oli kopea nainen, joka tunsi nöyryyttäväksi yhteisessä talossa asumisen nyt, kun Benjamkin oli tuonut emännän taloon.
Eräänä aamuna renki tiedusti Benjamilta lupaa mennä kaupunkiin markkinoille. Benjam mietti, osaisiko yksin luvata.
Mutta kun hän näki Irjan pilkallisena iskevän silmää rengille, suoristautui hän isäntäarvossaan ja antoi rengille luvan mennä.
– Ennenkuin mennään markkinoille, pitää isännältä kysyä lupa, huomautti Irja painokkaasti.
Benjam punastui ja häpesi: ettäkö rengin kuullen käly tuolla tavalla puhuu!
– Isännältähän kysyinkin luvan, huomautti renki.
– Isäntä on tallissa. Kysy häneltä, mahtavoi Irja.
Renki olikin Maunun puoluetta, naurahti pilkallisesti Benjamille ja lähti talliin.
Benjam tulistui.
– Veli on kyllä isäntä talossa, kuten minäkin. Mutta sinä olet tulokas, jonka kopeus on kylältä tuotua. Eivät meidän talossa vieraat käske!
– Kun on isäntä, niin pitäisi olla isännän ymmärryskin, ettei tule loukkaamaan läheisintä sukulaistaan, sanoi Irja suutuksissaan.
– Oletko minua läheisimpänä sukulaisenasi pitänyt? Jo tultuasi ahdistit tuvan loukkoon renkien seuraan!
– No kun olet kuin renki! Saahan jokainen arvoa ja asemaa, jos itse osaa sitä ottaa.
– Minä otan sinulta kopeat sanat suustasi tällä – ja Benjam osoitti uuniluutaa.
Silloin Irja heitti kiehuvaa vettä padasta hänen silmilleen.
Benjam lähestyi uuniluuta kädessä suuttuneena Irjaa.
Irja lähti täyttä kurkkua parkuen juoksemaan ulos.
Mutta ovella tuli vastaan Maunu rengin kanssa tallista tapauksen todistajaksi.
Hän pysähtyi. Katsoi kiukkusilmällä Benjamia. Ja työnsi Irjan sisälle tupaan.
– Mieskö täällä tappelee toisen naisen kanssa? kysyi Maunu.
Benjam häpesi, kadotti ryhtinsä, viskasi luudan kädestään ja lähti ulos.
Renki nauroi hänen jälkeensä:
– Lähtekää, isäntä, markkinoille tekin huvittelemaan, koskapa on paha mieli!
– Sinne naisille nähtäväksi, huomaavatko arvoltaan isännäksi, pisteli Irja mukaan.
Maunu närkästyi yhä.
– Velimiestä et saa halventaa. Mistä se tuo jupakka syntyi? kysyi hän.
– Mistä muusta kuin isännyydestä. Kyllä Tuomas tietää todistaa.
– Mitäpä minä voin todistaa, joka olin ulkona, sanoi renki Tuomas.
– Tuomashan se isäntää tiedusteli, puhui Irja.
– Eikös sitten hän, joka meni ulos, ole isäntä? kysyi renki.
Maunun täytyi naurahtaa. Renki sai luvan mennä markkinoille.
Irja asettui askareilleen. Mutta Maunu ymmärsi, että nyt on aika erota, jos Benjam sitä pyytää. Tästä kulkee jo juoru kylälle. Ja Revon talosta ollaan kovin mieluisia juoruja kuulemaan.
Benjam ei tullut sinä päivänä enää tupaan, vaan pysytteli sisähuoneissaan Aunensa kanssa. Siellä he hiljaa keskustelivat. Lopuksi laadittiin valmis suunnitelma. Irja on heidän molempain vihaama, Maunua siedetään, mutta vaaditaan jakamaan talo.
Seuraavana aamuna meni Aune iloisena tupaan ja sanoi Irjalle:
– Minun sijalleni saat kohta piian palkata!
Irja katsoi kysyvästi häneen, sillä hän ei ymmärtänyt Aunen puhetta.
Samaan aikaan Benjam keskusteli Maunun kanssa kamarissaan, jonne oli veljensä juhlallisen vakavana pyytänyt.
– Emäntäsi on sinulle tietysti rakkaampi kuin minä, puhui Benjam.
– Miksi hänen kanssaan riitelit uuniluuta kädessä? kysyi Maunu.
– Siksi kun minäkin tässä olen isäntä ja vielä vanhempi käskemään kuin sinä, vastasi Benjam.
– Irjaako haluat käskeä? tiedusti Maunu.
– Hän se käskee minua, huomautti Benjam.
– Olet riitainen luonteeltasi, uhosi Maunu.
– Kun aina pidät emäntäsi puolta, niin meille molemmille on yhteisen rauhan vuoksi parempi, että yhteinen talo jaetaan lopultakin, virkkoi Benjam hiljaisesti ja sovinnollisesti.
– Kun et voi sovinnossa asua naisesi kanssa, niin kaipa talo täytyy jakaa, sillä emäntääni en voi karkoittaa kodistani, vastasi Maunu kuin suruissaan.
– Etpä vainkaan, kun kerran hänet toit. Mutta voithan muuttaa yhdessä hänen kanssaan, puhui Benjam tyynesti.
– Se, joka ei sovi talossa asumaan, se muuttaa, sanoi Maunu painavasti.
– Vanhempi se aina taloon jääpi, lausui Benjam hillitysti.
– Silloin jään minäkin, vakuutti Maunu.
– Kun et sinä lähde, lähden minä, puhui Benjam jo tulistuen.
– Kun menet, niin mene, vastasi Maunu nousten lähteäkseen.
– Haen lautamiehen tekemään erokirjat. Sellaisia loukkauksia emännältäsi kuin eilen, en siedä.
– Hae! kivahti Maunu ja lähti.
Eikä hän ollut ensinkään murheissaan mennessään ulos.
Sillä nyt hän oli jo valmis eroamaan omilla ehdoillaan, jotka hän jo kauan sitten oli suunnitellut mielessään.
Koko talon työväen olisikin ollut mahdotonta ajatella, että Maunu emäntineen lähtisi talosta ja Benjam jäisi isännäksi ja Aune emännäksi. Maunua oli jo totuttu pitämään isäntänä. Ja Irja oli emännöinyt talossa jo monet vuodet sellaisella arvolla, luottamuksella ja tuntemuksella, että Aune oli hänen rinnallaan vain talon ensimmäinen piika.
Sinä päivänä eivät veljekset puhuneet mitään toisilleen. Mutta Benjam oli pienessä humalassa. Ja Maunu vältti häntä. Aune hämmästeli Irjalle, mutta Irja välinpitämättömänä sivuutti Aunen ärsyttävät puheet.
Seuraavana päivänä Benjam taas pyysi Maunua kamariinsa. Maunu ei ollut kuullakseen. Benjam pyysi uudelleen. Maunu ei vastannut. Benjam pyysi kolmannen kerran. Maunu mietti. Hän epäili riitaa.
– Onko esillä eroasia? kysyi hän.
– Siksi pyydänkin, vastasi Benjam.
– Mennään.
Yhdessä menivät veljekset Benjamin kamariin.
– Kuinka olet asiaa tuuminut? kysyi Maunu.
– Että maksan sinut irti talosta, vastasi Benjam.
– Sitten ei tule erosta mitään. Isän kehoitus asua yhdessä taloa on minulle pyhä. Hän antoi meille sen määräyksen, sanoi Maunu.
– Mutta entä laki?
– Jos rupeat käräjöimään, vetoan minä korkeimpiin valtoihin asti. Saat silloin vielä vuosia asua yhdessä Irjan kanssa. Ja hän on sinulle kiukkuinen. Voi yllyttää työväen sinua ja vaimoasi ärsyttämään.
– On sitä työväkeä minunkin puolellani.
– Siispä eletään edelleen yhdessä kumpikin omalla mahdillamme. Ja jos en vapaasti suostu eroon, tuskinpa lakikaan voi minua siihen pakottaa.
Benjam mietti.
– Ettäkö minun pitää lähteä? kysyi hän vitkaan ajatuksissaan.
– Sitten tehdään tosi. Minä en lähde, vastasi Maunu lujasti.
Benjam katsoi Maunun hartioihin. Ne olivat liian voimakkaat. Benjam katsoi Maunun otsaa. Se oli liian korkea. Benjam katsoi harmistuneena Maunun silmiin. Niistä isä-vainaja katsoi häntä suoraan vastaan. Ja isä-vainaja oli ollut Benjamista aina taitavin miesten joukossa. Sisäinen ääni sanoi Benjamille: Maunu on sinua voimakkaampi!
– Olet hyötynyt yhteisen talon kustannuksella, puhui Benjam.
– Erehdyt. Jos olen varakkaampi, niin se on Irjan ansio. Siksihän minun pitää arvoa antaa Irjalle. Sinä, veli, toitkin taloon vain naisen, mutta et emäntää. Et ymmärtänyt, mihin naimisiin mennessäsi isä-vainajan arvo sinua velvoitti. Jos minun emäntäni on vaimosi tehnyt piiakseen, niin oma syysi.
Benjam harmistui yhä enemmän. Jo velikin loukkasi häntä vasten silmiä eikä vain veljen vaimo.
Aina Benjam oli kärsinyt Aunen tähden, kun Aune oli Irjan lähettyvillä. Sillä Aune oli Irjan rinnalla Benjamin omissakin silmissä kovin vähäpätöinen. Työväki ei kunnioittanut Aunea. Nyt Maunukin suoraan lausui arvostelunsa Aunesta, jota aina piti ulohtaalla itsestään.
Aune olikin talon silmissä Benjamille vain alennuksena. Benjam otti vaimokseen ensimmäisen saatavissa olevan. Ei ruvennut vaativaiseksi siinä asiassa, ei ymmärtänyt kilvoitella pitäjän ensimmäisten kosijain kanssa, ei tiennyt, että arvokas emäntä saadaan vasta monen vaikeuden, taistelun ja ponnistelun jälkeen. Ja että on suvun arvolla kosittava. Valikoitava rikas ja ryhdikäs neito morsioksi vaikkapa paljolla kilvoittelulla, missä kysytään miestä ja voimia. Ja se morsian on sitten tuotava taloon emännäksi koko kylän yhteisellä arvonannolla.
Niin oli Maunu tehnyt. Ja siitä hän kuin itsestään yleni talon isännäksi työväenkin silmissä.
Ja nyt Maunu ilmoitti Benjamille, että isävainajan arvon vaatimuksesta hän näin teki.
– Jos avioliittoon mennessäni en osannutkaan mielestäsi katsoa etuani, niin nyt taloa jaettaessa osaan. Näytän koko kylälle, etten rupea rengiksesi eikä emäntäni tässä talossa piian asemaan. Kärsityt loukkaukset isän kodissa ovat minuakin opettaneet. Minäkin ymmärrän jo näyttää kylälle, että olen herastuomari Revon vanhempi poika, virkkoi Benjam.
Sillä Maunun silmistä juuri äsken isä-vainaja häntä neuvoi: Ole luja ja viisas!
Ja Benjam teki sukkelaan päätöksensä: Hän ei anna myöten, vaikka eroaakin.
– Eroat näyttääksesi kylälle viisauttasi. Siksikö? kysyi Maunu.
– Voisit hyötyä yhä enemmän minun kustannuksellani, siksi eroan, sanoi Benjam varmana.
– Kun niin epäilet, onkin sitten oman etusi mukaista erota. Naisemme eivät sovi yhteen, jos tahdot Aunen Irjan rinnalle käskijäksi. Ja minäkään en alennu käskettäväksi. Siksi Irja jää taloon emännäksi ja minä isännäksi. Me maksamme teidät irti, puhui Maunu.
Benjam arvasi joutuvansa silloin huonommalle puolelle. Jos pitäisi ottaa puhdasta rahaa, ei hän saisi perintönsä todellista arvoa vastaavaa summaa.
– Rahaa en tahdo, mutta talosta puolet omaan nimeeni. Jaetaan maa ja minä rakennan itselleni uuden asunnon saunasta alkaen, ehdotti Benjam.
– Talon yhteisestä metsästä? Niinhän? kysyi Maunu pilkallisesti.
– Tietenkin.
Maunu tuli vakavaksi. Sillä Benjam oli varma vaatimuksissaan.
– Tuumitaan asiaa. Metsä on kallista. Eikä sitä ole paljon tällaiselle talolle. Uuden asuinrakennuksen saat. Mutta et mitään muuta, vakuutti Maunu.
– Kaikki uudet! väitti Benjam.
– Tuvan, kamarin ja vierashuoneen saat rakennuttaa yhteisestä metsästä. Nämä huoneet tässä jäävät minulle. Jos näitä onkin useampia, niin ovat ne jo vanhoja. Ja kun vanhat asuinhuoneet jäävät minulle, otan minä uuden tallirakennuksen ja uuden navettarakennuksen ja vanhat samaiset saat sinä kuljettaa maaosallesi. Silloin on perintö jaettu rakennuksiin nähden. Maa ja metsä jaetaan arviomiesten kanssa. Talon yhteisiä rahoja ei ole, mutta kyllä velkoja, jotka pannaan tasan. Karja ja muut elukat jaetaan pääluvun mukaan, huomioonottaen silloin, että Irja on jo monet vuodet karjaa kasvattanut ja kartuttanut, sen jälkeen kuin äitimuori sai mökkinsä ja me naimattomina taloa asuimme. Näin tehdään oikein.
Maunu katsoi Benjamiin kuin hänen hyväksymistään odottaen. Sillä hän oli aina tottunut sanelemaan päätökset talon yhteisissä asioissa.
Mutta Benjam kävi punaiseksi.
– En rupea kanssasi inttämään. Lautamies saa tehdä erokirjat ja arviomiehet arvioivat perinnön ja nykyisen omaisuuden. Mutta vahvasti olet hyötynyt minun kustannuksellani. Sen sinulle nyt tässä sanon. Ja jos rupeat minua sortamaan vierasten kuullen, teen riidan.
– Onko asiasi nyt puhuttu? kysyi Maunu.
– Sinä, veli, luulet olevasi viisaampi. Lupaamasi rakennukset eivät vastaa sinun rakennuksiasi. Sorrat minua ja naisesi sortaa minun naistani. Meidän on pakko erota teistä sortajista. Tänään lähden puhuttelemaan lautamiestä kirkolle. Kaipa vieraiden avulla minäkin oikeutta saan. Jos isännällä on kiire, niin nyt menköön, uhosi Benjam.
Maunun silmissä paloi tuli.
– Jos olisit vielä poikaiässä, niin selkääsi saisit sanoistasi! Itse sorrat itseäsi, kun riitelet. Kyllä tässä olisi voitu elää ja asua yhteistä taloa, jos sinulla olisi isän maltillinen, harkitseva luonne. Mutta kiukkusi ja riidanhalusi olet perinyt äidiltäsi, jonka nyt saat viedä kaupantekiäisiksi mökkeineen päivineen uuteen taloosi. Tässä näet isä-vainajan neuvovan sinua minun suullani. Ja minä nauran sinun riidanhalullesi erokirjoja tehtäessä. Muista se! Jos vaativaksi rupeat, niin saat vielä vähemmän. Nyt olen tästä puoleen yksinäni asumassa näissä huoneissa väkineni, kun riitainen veli riitoineen menee matkaansa. Ymmärrä olla edes uudessa talossasi isäntä, jotta et joudu naisesi kanssa lopulta mökkiläisekseni! Sillä isän perintömaalta isän muiston vuoksi en sinua tahdo, en sinua henno – Maunun silmissä oli yhä enemmän tulta – maantielle naisesi kanssa karkoittaa.
Olipa vähällä, ettei Benjam karannut kiinni Maunuun. Maunu huomasi hänen kiihkonsa. Katsoi pilkallisesti taas veljeensä ja lähti huoneesta.
Mitenkähän vähän Maunu olisikaan hänelle tarjonnut, ellei hän olisi ollut luja vaatimuksissaan, mietti Benjam. Sillä hän on aina käyttänyt niitä keinoja, joita hän – Benjam – nyt vasta ymmärtää käyttää. Maunu ei tingi, kun on kysymyksessä oma etu. Maunua on aina onnistanut, kun hän on ollut rohkea ja luja. Irja on kylän ensimmäinen emäntä, joka kosittiin taloon isän maineella ja Maunun rohkeudella. Toisesta päästä pitäjää, tunnetusta talosta, hänet tuotiin herastuomari Revon taloon rahojen kanssa, vaikka Maunulla oli monet kilpakosijat. Maunu ei ole tottunut joutumaan tappiolle. Ja nyt hän aikoo pakottaa hänet – Benjamin – eroasiassa vaatimuksiinsa. Asema on sittenkin vaikea, sillä Maunulla on pitäjän ensimmäiset ystävinä. Ja Aune on pikku talon tytär, jonka suvusta ei apua ole. Hänen täytyy saada eroa toimittamaan luotettavat miehet, joiden rinnalla Maunu ja Irja eivät pääse määräämään ehtojaan sillä tavalla kuin Maunu äsken määritteli. Eikä saamaan tilaisuutta hänen ja Aunen pilkkaamiseen ja nöyryyttämiseen. Maunulla on suuret aikeet. Hänen vuoksensa pitää hänen – Benjamin – olla vielä vaativampi.
Maunu oli nytkin häntä syvästi loukannut. Silloin kun Maunu ei ole viekas, hän on loukkaava. Hän on sittenkin ollut Maunua kohti liian anteeksiantava, aina taipunut hänen esityksiinsä omaksi vahingokseen. Ja nyt Maunu siitä vain ilkkui. Hän – Benjam – ei muka ymmärrä olla isäntä omassakaan uudessa talossaan, josta Maunu jo häntä maantielle ennustaa. Mutta ehkäpä isän kodissa kärsitty loukkaus Maunun puolelta hänestäkin tekee lujan isännän, joka eroasiassa ei anna myöten.
Ero oli siis päätetty tehdä. Iltapäivällä Benjam harmistuneena lähti pullo mukanaan ajamaan kirkonkylän lautamiehen luo. Mutta matkalla hän poikkesi parhaan korttiystävänsä luo, joka oli varakas eläjä ja tunnettu rohkeudestaan. Hän osasi väitellä ja oli aina Maunua kadehtinut Irjan vuoksikin. Hänen luonaan tyhjennettiin pullo. Ja hänet pyysi Benjam arviomiehekseen.
Yötä Benjam oli korttiystävänsä talossa.
III
Aamulla Benjam lähti kirkonkylään, lautamiehen luo. Hän olisi halunnut puhua lautamiehen kanssa kahden pitemmälti. Mutta lautamiehellä oli vieraana veljensä toisesta pitäjästä sekä muita häntä tavoittavia, ja hänen oli lähdettävä samana päivänä toiselle pitäjän kulmalle tekemään perunkirjoitusta.
Kiire oli. Valitti, ettei ole aikaa talon töihinkään. Leikkuu oli vielä kesken. Työväki teki työtä omin päin. Ja laiskotteli.
– Tulit, Benjam-parka, aivan sopimattomaan aikaan, puhui lautamies.
Benjam mietti, pyytääkö lautamiestä vai ei. Tulisiko toiseen aikaan? Entäpä Maunu panee silloin pilkaksi koko eroamisen. Turhanpäivisiä jaarittelee, sanoo. Ei mies pääse sanojaan pitemmälle, sanoo. Ei sinulla ole tarmoa, sanoo, vaan suutasi pieksät ja tyhmänä riitelet. Irjakin pian uudelleen hyppää hänen nenälleen ja silmäniskuillaan tekee hänet naurettavaksi talon työväelle, josta yhä uusia Maunun puolelle siirtyy.
Benjam teki päätöksen.
– Onko lautamiehellä aikaa ensi viikon ensi arkipäivänä tulla Revon taloon jakamaan sitä isäntien kesken? kysyi hän.
Lautamies kummasteli:
– Vai jaetaan herastuomari-vainaan talo? No, se on ajan henki semmoinen.
– Eivät sovi emännät keskenään.
– Mutta isännät sopisivat?
Benjam ei vastannut. Lautamies ymmärsi ja puhui lyhyesti:
– Tullaan. Isän aikana kävin monestikin. Silloin talo oli herrain käyntipaikka. Nyt olen kuullut Maunun pitävän yllä talon arvoa.
Benjam heitti tuskastuneena hyvästi ja ulostultuaan ajatteli:
– Minulla on aina huono onni. Mutta isä-vainaja on vielä kuoltuaankin korkealla, jos vain Maunu pysyy korkealla. Revon talo on ollut pitäjän ensimmäisiä näidenkin ihmisten silmissä. Onko vastakin? Maunuun kai luottavat.
Benjam tuli kotiin mielessään se ikävä ajatus, ettei matka ollut onnistunut niinkuin hän oli suunnitellut. Lautamies saattaa olla Maunun puolella. Piti saada aivan puolueeton jakolautakunnan puheenjohtaja, jollaisen hän oli luullut saavansa kirkonkylän lautamiehestä. Sentähden hän hänet, vaikka hän olikin kallispalkkainen, oli aikonut valita puheenjohtajaksi. Ja sitten lautamiehellä ei ollut aikaa, jotta olisi saanut hänen kanssaan puhua laveammin asiasta jo edeltäpäin. Valvoa omaa etuaan.
Mutta hän käyttää tästä puoleen Maunun keinoja: on luja ja vaativa!
Benjam ilmoitti Maunulle talon jakopäivän ja käski hänen puolestaan valita arviomiehen.
Maunu oli olevinaan aivan välinpitämätön, vaikka hän hämmästyikin. Hänenhän olisi pitänyt saada jakopäivä määrätä ja hänen kanssaan veljen ainakin olisi ollut sovittava jakolautakunnan puheenjohtajasta.
– Menit pyytämään kirkonkylän lautamiestä minun kanssani sopimatta! Mutta sopiva hän on minunkin mielestäni, kun on pitäjän ensimmäinen lautamies.
– Aina minua moitit! Miksi et tahdo myöntää, että ilmoitin sinulle lautamiehestä, ja sinä suostuit?
– No hyvä näinkin. Näkevät, kuka haluaa erota, puhui Maunu.
Benjam tunsi tehneensä jotain peräti rohkeaa. Mutta se ei vaikuttanut mitään Maunuun. Hän otti asian aivan arkipuolelta, asian, jota Benjam piti tärkeimpänä, juhlallisimpana, vakavimpana tapauksena heidän elämässään isänsä kuoleman jälkeen.
Benjam aavisti Maunun nytkin hyötyvän.
Hän alkoi miettiä, miten hän talon jaossa saisi pidetyksi vaatimuksensa niin korkeina, että Irja suuttuisi, josta arviomiehet näkisivät, kuka on talon paha henki. Aunea pitää varoittaa hillitsemään itsensä. Ja Maunuun nähden on oltava sovinnollinen, jotta arviomiehet eivät tuskaannu.
Päätä kirveli Benjamilla eilisen iltapäivän humala. Se hämmensi hänen tunteitansa. Jos ei hänen hermoissaan olisi tuntunut väkijuoman vaikutusta, olisi tämä aiottu ero vallannut miehen niin kokonaan, että muu maailma olisi unohtunut. Humala aina häntä hävetti.
Mutta Maunu ja Irja katselivat Benjamia pilkkasilmällä hänen tuvassa liikkuessaan. Ja kun työväki sai kuulla erosta, alkoi sen keskuudessa hiljainen väittely, missä talon tulevaisuus esitettiin niin synkin värein, että saattoi olla edullista tiedustaa uutta työpaikkaa. Sillä Maunu ei tietenkään ottaisi Benjamin puoluelaisia, jotka taas Benjamia yksinään tuskin jäisivät palvelemaan. Tulevaisuus näytti työväestä epävarmalta, kun Maununkin arveltiin alentavan palkkoja jäädessään vain puolen talon isännäksi. Revon talossa oli tähän asti herastuomarin ajoilta alkaen ollut työväen mielestä parasta olla työssä, vaikka parhaita palkkoja siinä ei oltu maksettu. Mutta kylän parhaat palvelijat ja työmiehet siinä olivat talon vanhan maineen vuoksi.
IV
Seuraavan viikon ensi arkipäivänä tuli Repoon kirkonkylän lautamies syöttiläällä ajaen. Tulivat myös arviomiehet. Maunu oli pyytänyt arviomiehekseen kunnallislautakunnan esimiehen, joka oli arvokas isäntä, ja jonka rinnalla Benjamin korttiystävä aleni tavalliseksi yksinkertaiseksi talonpojaksi. Lautamies tervehti arvoa-antavasti Maunua ja Irjaa, mutta Benjamia välinpitämättömästi ja Aunea jo puoleksi vältellen. Kunnallislautakunnan esimiehen ja lautamiehen Irja vei saliin istumaan, jonne Maunukin siirtyi. Mutta Benjamin korttiystävä sai jäädä tupaan, kunnes Benjam vei hänet omalle puolelleen.
Maunu tarjosi salissa vierailleen sikarit ja savukkeet. Ja kun Irja kantoi kahvin sinne, toi Maunu tarjottimelle konjakkipullon. Pullon mukana tuli saliin tunnelmaa ja mielet lämpenivät.
Oli sitä ryyppyainetta Benjaminkin puolella. Mutta siellä olevien mielessä asusti salissa olevia kohtaan epäluulo ja kateus, joka teki olon ikäväksi.
Kun oli juotu kahvi, jonka kanssa ryyppyainetta säästäen viljeltiin, lähdettiin ulos arvioimaan talon maita ja viljelyksiä.
Pahatuuli valtasi Benjamin, sillä hän huomasi nytkin jäävänsä varjoon Maunun rinnalla. Maunun puhetta kuuntelivat arviomiehet tarkaten, mutta hänen esityksiään kylmän välinpitämättömästi, kunnes hän liian teräviin huomautuksiinsa sai kunnallislautakunnan esimieheltä ja lautamieheltä kysyviä katseita. Ja sitten täydellisen vaikenemisen. Korttiystävä koki pitää Benjamin puolta paljolla puheella, jota Maunu pilkkasi. Tuntui jo ukkosta ilmassa, mutta lautamies koetti pitää sovinnollisuutta yllä.
Kun oli katsottu maat, siirryttiin navettaan ja talliin, joihin elukat katsastusta varten oli jätetty sisälle. Sitten mentiin toisiin ulkohuoneihin, arvioitiin työkalut ja muu irtaimisto.
Palattiin sitten sisälle saliin, jonne nyt Maunu kutsui myös Benjamin, Aunen ja korttiystävän.
Irjakin tuli sinne. Toimitus alkoi lautamiehen johdolla, joka katseillaan aikoi saada kaiken käymään rauhallisesti.
Mutta jo viljelyksiä arvioitaessa eivät lautamiehen katseet jaksaneet saada aikaan sitä, mitä niiden piti. Benjam oli tyytymätön ja korttiystävä oli tyytymätön. Maunu antoi myöten. Niin päästiin siitä asiasta.
Karjaa jaettaessa tutkittiin uudelleen herastuomarin kuoleman jälkeen tehty perunkirjoituspaperi. Arvioitiin tarkkaan karja silloin ja nyt. Benjam vaati jaettavaksi elukkain nykyisen luvun mukaan. Silloin Maunu huomautti, miten paljon Irjalla oli ansioita karjaan nähden.
Nyt aloitti Irja sanatulvan, mistä piti käymän selville, millaista karja oli silloin, kun hän tuli taloon, ja millaista se nyt on. Ja karjan lukumäärä silloin ja nyt. Aune ehätti väittämään, että hän se on navetassa työtä tehnyt, mutta Irja on vain käskijänä mahtavoinut.
Aune ja Irja joutuivat väittelyyn. Kunnallislautakunnan esimies nauroi ja laski leikkiä, että Benjamin emäntä onkin ollut vain piika omien sanojensa mukaan. Ja esitti hänelle maksettavaksi erityisen piian palkan. Benjam ymmärsi pilkan ja koetti taltuttaa Aunea, joka vain yltyi Irjan pistopuheista.
Benjam meni puhumaan kahden kesken järkeä Aunelle, joka suuttuneena vaati talosta piian palkkaa itselleen.
Nyt jo lautamieskin nauroi. Ja se nauru tarttui lautakunnan esimieheen, Maunuun ja Irjaan.
Benjam kuumeni. Korttiystävä vaikeni. Mutta Aune pillahti itkemään. Ja valitti, että häntä on aina tässä talossa sorrettu.
Syntyi äänettömyys. Lautamies ryhtyi sovittamaan.
Irja oli taipumaton. Maunu oli taipumaton. Korttiystävä oli harmissaan Benjamin vaimon typeryydestä, eikä puhunut mitään.
Benjamin täytyi taipua. Hän sai vain puolet siitä karjasta, mikä oli talossa isän kuollessa. Ja Aunelle määrättiin työstään navetassa maksettavaksi erityinen korvaus.
Benjam ymmärsi sen hänen ja Aunen halventamiseksi. Mutta kun hän ei osannut parempaakaan jakoehdotusta tehdä, tyytyi hän siihen, mitä annettiin. Hevoset ja lampaat pantiin kahtia. Samaten työaseet ja muu irtaimisto.
Metsä jätettiin yhteiseksi. Benjamin oli saatava yhteisestä metsästä rakennuspuut.
Nyt tuli rakennusten vuoro. Benjam tyytyi muuttamaan, kun sai yhteisestä metsästä rakentaa saman verran huoneita kuin Maunulle jäi.
– Asuinhuoneethan ovat jo melkein kaikki vanhat tässä vanhassa paikassa, huomautti lautamies.
– Osa jo herastuomarin isän ajoilta, lisäsi lautakunnan esimies.
– Sali ja kamari ovat miltei eilispäivältä, lausui korttiystävä.
– Tulevatko rakennuskustannukset yksin Benjamin kannettaviksi? kysyi lautamies.
– Arvatenkin yhteisestä talosta, nauroi lautakunnan esimies.
– Benjam tahtoo asua herroiksi, pisteli Irja.
– Onhan ehdotukseni selvä. Minä rakennuskustannukset maksan. Mutta minun pitää saada yhteisestä metsästä rakennuspuita niin paljon kuin tarvitaan tällaiseen asuntoon, puhui Benjam.
– Vaikkapa myötäviksi, niinkö? kysyi Maunu. Benjam ei vastannut. Oltiin ääneti.
– Kyllä Benjamin vaatimus on kohtuuton, sanoi lautamies painokkaasti.
– Ei ole kohtuuton, kun Benjam suorittaa omistaan kaiken muun paitsi puuaineen, vakuutti korttiystävä.
– Benjam ei koskaan tarvitse näin suurta asuntoa. Ja antaa hänelle myötäväksi päältä puita talon yhteisestä metsästä on hulluutta, suurta hulluutta, mitä talonjaossa ei ole koskaan tapana tehdä, haastoi lautakunnan esimies.
– Niin minustakin, sanoi lautamies.
Benjam mietti.
– Siirrän sitten tämän uuden salin ja kamarin ja rakennan lisää uutta yhteisestä metsästä, puhui hän sitten vain kiusatakseen.
– Kun vanhat kelpaavat, niin saat vielä vanhempia. Ota rakennuksen toisesta päästä ukon rakentamia saman verran! esitti Maunu naurusuin.
– Jakolautakunnasta kaksi vastustaa ja vain yksi puoltaa Benjamin vaatimusta saada yhteisestä metsästä rakennuttaa saman määrän samallaisia huoneita kuin on vanhassa asunnossa, vaikka Benjam itse kustantaakin kaiken muun paitsi mitä metsästä saadaan rakennusainetta. Siis vaatimus hylätään!
Lautamies puheensa vahvistukseksi napautti kynänvarrellaan pöytään.
Benjam ymmärsi olevan turhaa inttää vastaan.
– Vaatiiko Benjam tästä salin ja kamarin itselleen? kysyi nyt lautamies.
– Vaadin! ehätti Benjam sanomaan.
– Missä tässä sitten Maunu asuu? kysyi kunnallislautakunnan esimies.
– Herastuomari-vainaja oli virkamiesten ja valtain suosiossa ja silloin tässä talossa kävi herrojakin aivan asiasta lähtien vierailemassa. Ja oli huoneita oleilla, vaikka tätä salia ja uutta kamaria ei ollutkaan. Toki Maunu sopii asumaan siinä, missä herastuomarikin, puhui korttiystävä.
– Sopi kyllä poikasena. Mutta pian parikymmentä vuotta ovat huoneet siitä iästyneet. Ukon rakentama joutuu pian revittäväksi, huomautti Maunu välinpitämättömänä.
– Ei tarvitse repiä nykyisen isännän, epäsi korttiystävä.
– Kun asun seinät omaa huonouttaan putoaviksi, niin säästyn repimisen vaivasta, puhui Maunu jo pistävästi.
– Minä kannatan lautakunnan esimiestä, että Maunu saakoon kokonaan nykyisen asuntorakennuksen...
Lautamies napautti taas puheensa vahvistukseksi pöytään.
Benjam vaikeni.
– ... mutta ehdolla, että Benjamille annetaan oma asuntorakennus riittävine huoneineen, jatkoi lautamies katsoen ystävällisesti Benjamiin.
Aune lämpeni lautamiehelle. Hän ei sorra, ajatteli hän.
– Suostuuko Benjam ehdotukseen? kysyi lautamies.
– Lautamiehen ehdotus ei minun etuani vahingoita. Ja saattaahan velimiehelle kasvaa joukko, jotta huoneita tarvitaan. Isävainajalla oli vain kaksi poikaa, puhui Benjam.
– Eivätkä nekään kaksi sopineet tässä yhdessä asumaan, haastoi lautamies Maunua ystävällisesti katsoen.
Aunen lämmin tunne lautamiestä kohtaan laimeni hieman. Mutta Irja huomautti:
– Kyllä Benjamin sietää saada oma asunto, sillä ei hänestä ole yhdessä asujaksi.
– Velimiehen kanssa olisi kyllä asuttu yhdessä. Ja sovittu asumaan. Mutta taloon tuli velimiehen emäntä. Hänen tiellään on aina oltu omassa isän kodissa. Sentähden täytyy erota, sanoi Benjam.
– Ja sovinnossa erotaan, haastoi lautamies.
– Se on hartain haluni, vakuutti Benjam.
– Millainen uusi rakennus tulee nyt Benjamille? kysyi lautamies.
– Tuvan, kamarin ja vierashuoneen saa velimies yhteisestä metsästä rakennuttaa, ehdotti Maunu.
– Entä rakennuskustannukset? kysyi lautamies.
– Itse maksaa.
– Entä muun? Puuaineenko saa vain yhteisestä metsästä rakennukseensa eikä mitään muuta? kysyi lautamies.
– Ei mitään muuta, sanoi Maunu.
– Tietenkin niin pienen rakennuksen valmiina yhteisestä pesästä, vaati Benjam.
Irja katsoi vihaisesti Benjamia.
– Aunelle maksettiin jo työpalkka talossa olostaan. Nytkö vielä pitää huoneet teettää?
– Ne rakennetaan omasta perinnöstäni, huomautti Benjam.
– Siihen menee jo minunkin perintöäni. Talo oli velkainen tullessani ja minun rahoillani on taloa viety eteenpäin, uhosi Irja.
– Enemmän on ollut Maunulla joukkoakin syömässä yhteisestä talosta. Minä olin ensin yksinäinen, kun Maunu jo emännän kanssa asui. Ja sitten on hänellä joukko yhä kasvanut. Isä-vainajan jättämiä velkoja ei ole maksettu. Irja sai tulla emännäksi hänen kotiinsa, jossa Maunu emäntineen on vain hyötynyt. Isä-vainajan perinnöllä tässä ovat kaikki asuneet, sanoi Benjam.
– Kyllä herastuomari-vainaja kulutti liian paljon aikaansa muiden asioihin. Me kaikki tiedämme Irja-emännän ansiot ja rahatkin taloa eteenpäin vietäessä. Benjam tekee nyt kohtuuttomia vaatimuksia, puhui lautakunnan esimies.
– Mehän luovutamme heille oman elämisemme, jos kaikkiin vaatimuksiin suostumme, valitti Irja.
– Onhan huoneita luvassa Benjamille vähemmän, huomautti korttiystävä.
– Mutta aivan uusia, sanoi Maunu.
– Kovin on vähän, valitti Benjam.
Sitten hän kääntyi erityisesti puhumaan lautakunnan esimiehelle:
– Te tiedätte puhua Irjan rahojen käytöstä yhteisen talon eduksi. Mutta siitä en minä tiedä. Velat ovat entisellään, ja jos taloa on viety eteenpäin, niin se on tehty talon omalla entisellä omaisuudella. Jos Irja on ymmärtäväinen, niin hän myöntää, että hän on saanut moninkertaisen koron antamastaan vähästä rahasta, minkä lie pannut karjan kartuttamiseen, nyt karjaa jaettaessa. Kyllä Maunu on osannut katsoa etuaan, ettei Irjan rahoja minun hyväkseni käytetä. Missään kirjassa ei ole merkitty Irjan rahoja yhteisen talon maksuiksi. Mutta minä yksinäisenä eläessäni en saanut renginkään palkkaa talosta. Sitten olen elänyt vähemmällä joukolla ja lapsettomana. Siksi nyt vaadin. Ja vaadin paljonkin, jos tarkkoja tilejä ruvetaan tekemään. Työni yhteisessä talossa on maksamatta.
– Jos tahdot, Benjam, erota sovinnossa, niin älä ylettömiä vaadi, huomautti lautamies.
– Velimiehen arviomies se tekee ylettömiä vaatimuksia.
– Onko Maunulla mitään kirjaa, josta näkyy Irjan rahoja yhteiseen taloon käytetyn? kysyi lautamies.
Maunu naurahti:
– Ei ole tullut pannuksi kirjoihin.
– Sitten kai Benjam tahtoo, että palaamme asuinrakennukseen, puhui lautamies.
– Mikä on siitä lautamiehen ehdotus? kysyi Benjam.
– Saat väenhuoneen, kaksi kamaria ja salin rakennuttaa talon yhteisestä metsästä omalla kustannuksellasi, vastasi lautamies.
– Kannatetaan! puhui lautakunnan esimies.
– Olkoon menneeksi kamari lisää, myönsi Maunukin.
– Ja kaikkiko omalla kustannuksellani? kysyi Benjam.
– Kaikki omalla kustannuksella, vastasi Maunu.
Benjam mietti. Lautamies kohotti kynänvartensa.
– Jakolautakunnassa kannattaa kunnallislautakunnan esimies minun ehdotustani, jonka vielä Maunukin hyväksyy. Siis se asia on päätetty. Benjam saa väenhuoneen, kaksi kamaria ja salin rakennuttaa talon yhteisestä metsästä omalla kustannuksellaan, puhui lautamies ja löi vakuudeksi kynän varrella pöytään.
Benjam hämäytyi. Mutta malttoi mielensä. Saihan hän yhden kamarin lisää lautamiehen avulla.
Aune tuli myös huolekkaaksi ja silmäili kiukkuisesti Irjaa.
– Nyt ulkohuoneet, niin tästä päästään loppuun, puhui lautamies jo reimasti.
– Nekin saakoon Benjam rakennuttaa talon yhteisestä metsästä, ehdotti korttiystävä.
– Kyllä sitten saisi metsää olla! Ja aivan turhaa tuhlausta! Minulle jäävät vanhat asuntohuoneet. Nyt tässä talossa on vanha navetta ja tallirakennus. Ne saakoon Benjam vuorostaan ja minä pidän uudet samaiset. Olen kaikessa muussa antanut Benjamille myöten isä-vainajan muiston vuoksi. Mutta tässä en anna. Täytyy minunkin jo pitää puoltani, haastoi Maunu arvokkaasti ja vakavasti.
Maunun ehdotus on järkevä, myönsi lautamies mielessään, mutta ääneen hän sanoi:
– Eiköpä Benjam jääne huonommalle puolelle? Ne huoneet ovat talonpojan taloudessa tuvan arvossa.
Lautamies sai Benjamilta ja Aunelta kiitollisen katseen.
– Kannatan kaikin puolin Maunun ehdotusta. Järkevämpää ei voi kukaan tehdä, sanoi lautakunnan esimies.
– Saako Benjam aitan, saunan ja muut ulkohuoneet talon yhteisestä metsästä? kysyi lautamies.
– Täytyy saada, mutta yhdellä ehdolla, puhui Maunu.
– Mikä se on? kysyi lautamies.
– Että äitimuori asuu loput vuotensa – niitä ei ole enää monta – Benjamin luona ja minä saan omakseni hänen nyt asumansa tuparakennuksen.
Benjam ja Aune suuttuivat. Aune oli jo purkamaisillaan suuttumuksensa sanoiksi, mutta Benjam hillitsi häntä.
Lautamies jo pelkäsi riitaa.
– Puhutaan ensin navetasta ja tallista, ehdotti lautamies.
– Puhutaan vain, mutta minä puolestani en tee mitään myönnytystä, uhosi Maunu.
– Täytyy tehdä, vakuutti korttiystävä.
– Kyllä täytyy, vahvisti Benjam.
– Lautamies katsoo, ettei meitä sorreta, pyyteli Aune värisevällä äänellä.
– Maunu pitäköön kaikki ulkohuoneensa ja minä rakennan uudet yhteisestä metsästä, vaati Benjam.
– Se on jo, hyvä Benjam, metsänhaaskausta. Yhteisen talon edun vuoksi ja sinunkin etusi vuoksi emme me jakomiehet saa sellaista sallia, sanoi lautamies tyynesti ja ystävällisesti Benjamille.
Benjam tunsi joutuneensa tappiolle.
– Mutta minun arviomieheni ei siihen suostu! Ethän? kiivaili Benjam.
– Kun kunnallislautakunnan esimies ja minä jakolautakunnassa tahdomme välttää metsänhaaskausta ja siihen nähden, että Benjam saa uuden asuinrakennuksen, kannatamme Maunun ehdotusta, jonka mukaan vanha talli ja navetta siirtyvät Benjamille, niin on jakolautakunnassa kaksi yhtä vastaan, joten Benjam saa vanhan navetan ja vanhan tallin, määritteli lautamies jo korkeammalla äänellä ja päätökseksi napautti kynänvarrella pöytään.
– Niinkö se nyt jää? kysyi Benjam.
– Niin jää, ja se on sinunkin etusi mukaista, vakuutti lautamies.
Aune yltyi itkemään. Benjam katsoi jo vihaisena Maunua.
Mutta Irja hymyili tyytyväisenä.
– Muut ulkohuoneet toki saan uudet yhteisestä metsästä? sanoi Benjam katkeralla äänellä.
– Ehdolla, jonka äsken ilmoitin, vastasi Maunu nurjasti.
– Ettäkö vanha emäntä muuttaa Benjamin luo? kysyi lautamies kummastuneena Maunuun kääntyen.
– Eihän hän monta vuotta rasita veljen uutta taloa, huomautti Maunu.
– Mutta ei vanhan emännän ole pakko lähteä, sanoi lautamies.
– Ei ilman omaa suostumusta, myönsi Maunukin.
– Hän on ollut jo minun hoidettavana tarpeeksi kauan, huomautti Irja.
– Eläke on annettu tähän taloon ja siitä minä pidän kiinni, sanoi Benjam.
– Yhteiseen taloon on annettu ja me puoleltamme olemme hoitaneet äitimuoria tähän asti. Nyt on uuden talon vuoro, haastoi Maunu.
– Onko tämä isäntä Maunu Revon tinkimätön ehto? kysyi lautamies.
– On. Ja minulle jää äidin tuparakennus, sanoi Maunu.
– Vain tällä ehdollako Benjam saa ne uudet ulkohuoneet? tiedusti kunnallislautakunnan esimies.
– Vain sillä ehdolla, vakuuttivat Irja ja Maunu yhteen ääneen.
– Sitten minä sitä kannatan pelkän sovinnon ja veljesriidan välttämisen vuoksi. Muuten järkevä ehdotus kylläkin, puhui lautakunnan esimies.
Lautamies mietti. Aune yltyi itkemään uudelleen.
– Meitä sorratte... sorratte! parkui hän.
Lautamies mietti.
– Eikö Maunu yhtään helpota? kysyi hän lienteästi ajatuksissaan.
– En, sanoi Maunu lujasti.
– Mehän olemme jo niin kovin paljon antaneet myöten, hyvä lautamies, puhui Irja huolekkaalla äänellä.
– Mitä oikeastaan? kysyi Benjam.
– Sinä se aina tahdot riidellä! kiivasteli Irja.
– Tämä nainen on veljesten välillä ollut ainainen riidannostaja, puhui korttiystävä.
– Jos veljen arviomies ei voi olla loukkaamatta emäntääni, niin lopetetaan toimitus, huomautti Maunu.
– On tässä minullakin oikeus puhua. Minun arviomiestäni ei kukaan saa loukata, sillä minä olen hänet taloon pyytänyt. Ja tämä on isä-vainajan perintötilus eikä kenenkään muun. Naisesi, Maunu, haastaa taas riitaa. Neuvo häntä! uhosi Benjam.
Irja meni Benjamin luo ja huudahti:
– Sinä, lanko, pidät suusi kiinni minuun nähden, joka olen tämän talon emäntä!
Lautamies jo hymähti. Ja katsahti pilkallisesti lautakunnan esimieheen.
– Pyydetään vanha emäntä tänne! esitti lautakunnan esimies.
– Ei vielä. Annetaan sukulaisten tyyntyä. Äiti ei varmaankaan tahdo nähdä vieraiden läsnä ollessa riiteleviä miniöitään, puhui lautamies.
Irja häpesi. Syntyi äänettömyys.
– Kysyn vielä kerran isäntä Maunu Revolta, vaatiiko hän äitinsä eläkkeen siirrettäväksi yksin veljelleen ja itselleen annettavaksi äitinsä tuparakennuksen, jolloin isäntä Benjam saa yhteisestä metsästä muut puheena olleet ulkohuoneet? tiedusti lautamies hiukan punakkana kasvoiltaan.
– Vaadin. Ja ellei veli siihen suostu, niin asutaan edelleen yhdessä taloa. Sillä muuten en minä suostu eroon, koska isän viimeinen tahto oli, että taloa ei jaettaisi. Murhemielellä suostun näilläkin ehdoilla. Ja murhemielellä näen, että tässä riidellään. Minä puoleltani sovinnon vuoksi olen ollut niin myöntyväinen kuin etuni suinkin on sietänyt. Mutta loukkauksia en siedä. Joka rupeaa riitelemään, saa minulta uloskäskyn. Tai lähden itse ulos, jos veli ei hillitse itseään, puhui Maunu ollen paheksuvinaan sattunutta kohtausta, mistä lautamies häntäkin syytti.
Lautamies katsoi Maunuun. Ja sitten Benjamiin. Ja ajatteli: noilla ei ole pitkä aika enää yhdessäoloon, Maunu vain teeskentelee. Mutta Benjam ei ymmärrä veljensä haluavan erota.
– Ei ole siis Benjamilla muuta ehtoa kuin joko myöntyä tai asua yhdessä edelleen, vakuutti lautamies.
– Ei ole, lisäsi lautakunnan esimies. Benjam kauhistui edelleen yhdessäoloa.
– Ei yhdessä asuta häijyn kälyn kanssa! huudahti Aune.
– Ei asuta! vakuutti Benjam tulipunaisena kiukusta.
– Siis Benjam suostuu? kysyi lautamies.
– Päästäkseni erilleni suostun, vastasi Benjam.
Lautamies löi kynänsä pöytään ja kuului lyhyt:
– Päätetty!
Maunun lujuus oli voittanut. Nyt oli korttiystävänkin rohkeus tiessään. Ja Benjamin kiukku kylmenti lautamiestä eroasiassa.
– Nyt muori sisään! esitti lautakunnan esimies, jota Maunun voitto riemastutti.
V
Pidettiin väliaika. Maunu tarjosi ryypyt. Ei kehdannut olla ryyppäämättä korttiystäväkään, vaikka arvelikin Maunun häntä tarkoittaneen uloskäskyllään. Benjamkin otti ryypyn lautamiehen vuoksi.
Muori tuli saliin keppineen ja sankalasineen. Hän oli paljon viime vuosina vanhentunut. Tukka oli käynyt harmaaksi ja silmistä pyrki juoksemaan vettä. Tuo pitkä, laiha nainen oli huolestuneen näköinen. Närkästystä oli hänen kasvoillaan. Hän tuli kuin outoon seuraan vastenmielisesti. Lautamies ja lautakunnan esimies olivat hänelle kohteliaita. Mutta muori pysyi kylmän vaiteliaana. Miniöitään hän tuskin silmäsikään. Irja hänet laittoi istumaan. Mutta Aune häntä melkein pelkäsi. Hänelle ei vanha emäntä milloinkaan puhunut juuri sanaakaan.
Tuotiin kahvia. Sitä tarjottiin ensin muorille. Maunu kehoitti vieraita kaatamaan konjakkia kahviin. Ja itse tipautti sitä äitinsäkin kuppiin. Nautittiin kahvia ja mieliala jo tasaantui.
– Vanha emäntä on kuullut, millä asioilla täällä ollaan, puhui lautamies.
– En kuule enää hyvin, sanoi emäntä ja siirsi huivia korvalehden taa kääntyessään lautamieheen päin.
– Taloa tässä jaetaan veljesten kesken! puhui kovemmin lautamies.
– Niin niin niin. Eivät sovi miniät, puhui muori.
– Kumman pojan luo emäntä haluaa? tiedusti lautamies.
Maunu lisäsi konjakkia kuppeihin. Kaatoi äitinsäkin kuppiin.
Vanha emäntä ei ollut kuulevinaan lautamiehen kysymystä. Eikä kukaan sitä toistanut. Sillä Maunun konjakin tarjoilu oli vienyt huomion puoleensa.
Vanhan emännän raihnaiseen hermostoon teki konjakki virkistävän vaikutuksen, vereen tuli vilkkautta ja mieli kuin keventyi, vaikka nuo molemmat miniätkin olivat tuossa silmäin alla. Nämä tulokkaat taloon, minkä oikea emäntä hän oli!
Puhuttiin sitä ja tätä. Ryypättiin kahvia ja sen kermana konjakki rakensi omia ilojaan mieliin.
Irja meni vanhan emännän luo ystävällisesti puhelemaan. Emäntä siirsi tuoliaan ulommaksi hänestä. Irja pahastui anoppinsa äkeydestä ja vilkaisi lautamieheen, huomasiko tämä muorin halua eristäytyä hänestä. Lautamies sen kyllä huomasi ja iski silmää Irjalle merkiksi.
– On se tämäkin aikaa, kun nyt muka pitää erota. Eivätköhän nämä nuorikot ole ylen kalliita tälle talolle? Mutta eihän vanha ymmärrä nuoria, sanovat, puheli muori.
– Kyllä äidistä huoli pidetään, sanoi Maunu.
– On pidetty... on. Ahdistellaan vuosi vuodelta, haastoi muori.
– Eläkettä ei saa vähentää vanhalta emännältä, vaikka talo jaetaankin, huomautti lautamies.
– Entä kun en voi pitää puoliani. Ei minua enää muistetakaan. Jauhoja vähennetään, perunoita vähennetään, puita vähennetään. Ei saisi muka juoda kahviakaan. Olin emäntä ennen ja nyt – kaikkien tiellä! Kuolla pitäisi, niin nämä toivovat...
– Kuka niin toivoo? Äiti hupsii omiaan, sanoi Irja.
– Unohdettiin kysyä äidin ajatusta. Sentähden hän on ärtyinen, puhui Maunu.
– Ja nyt vanhan emännän pitäisi siirtyä Benjamin luo, virkkoi lautamies.
– Entä kun en siirry? Entä kun jakopuuhanne teen tyhjiksi?
– Sitä ei äiti sentään voi tehdä, vakuutti Irja.
– Asun sitten siellä, missä asun! Ja kuolen sinne, missä asun!
– Ei vanhaa emäntää voi kukaan siirtää muualle väkisin, haastoi lautamies.
– Annetaan eläkettä yhteisestä talosta edelleen, puhui Maunu.
– Ja jakoko jää tekemättä? kysyi lautakunnan esimies.
– Niin jää, vakuutti Maunu.
– Sitä minäkin vaadin. Maunu ja Benjam neuvokoot naisensa ymmärtämään, että heidän tähtensä ei jaeta herastuomari Revon taloa, sanoi muori käskevästi.
Täällä "isolla puolella" hän tunsi taas entisen emännyysvaltansa vieraiden läsnäollessa. Ja konjakki terästi kuuloa, antoi rohkeutta ja lisäsi vaativaisuutta.
Benjam tuli alakuloiseksi.
Mutta Irjan mieli kuohui.
– Äidin eduksi olen tehnyt paljon hyvää. Mutta vanhuus ja kärtyisyys kulkevat rinnan. Onhan äidin hyvä olla Benjamin luona, puhui Irja.
– Miksi hänen luonaan, kun asunto on täällä? kysyi Benjam.
– Asunto jää, mutta asuja muuttaa, sanoi Irja.
– Jos äiti haluaa asua tässä, niin asuu silloin Benjam myös. Isä-vainajan tahto oli, että taloa ei jaeta, haasteli Maunu.
– On jo yhdessä asuttu – liiankin kauan. Äidin ei tarvitsekaan muuttaa, vaan hän saa jäädä tähän, sillä ei käly voi käskeä talon vanhaa emäntää muuttamaan, sanoi Benjam.
Benjam koetti äitinsä avulla saada Maunun äskeisen voiton peruutetuksi. Mutta Maunu ehätti sanomaan:
– Sitten jää talokin jakamatta. Ja me kaikki asumme yhdessä ja kaikki peruutuu... Laitetaan vieraille päivällinen ja maksetaan vaivat. Tehdään tästä tilaisuudesta vain vieraskäynti eikä mitään muuta.
– Vieraille se on yhtä! nauroi lautamies.
Benjamin alakuloisuus kasvoi. Aune ei tiennyt, mitä sanoa, sillä Irjakaan ei päässyt voitolle. Entä sitten muori hänen ristikseen! Tämä häntä halveksinut kärtyinen muori, joka oli aina pysytellyt loitolla hänestä!
– Entä jos äiti muuttaisi minun luokseni, sillä minä sittenkin eroan... näissä huoneissa en tunne enää omaa itseäni eikä tämä ole enää minun vanha isänkotini. Täällä asuu outo henki, muualta tuotu, enkä minä alistu sen käskettäväksi, puhui Benjam syvämietteisesti mielialoihinsa uponneena.
– Muuttaako vanha emäntä? Benjam jo lupasi eläkkeen uudessa talossaan. Minä puollan muuttoa, kun päätän sen teille paremmaksi, haastoi lautakunnan esimies.
– Vanha koti on minusta emännälle paras. Tässä on herastuomarin kanssa eletty nuoruudesta asti. Kylä kummastelisi, pitäjä kummastelisi, jos nyt pois tästä muualle. Ja tässä on oma rakennus asuttavana. Sitä ei uudessa ole, sillä Benjamilla on asuttava yhdessä, uhosi korttiystävä.
Muori ajatteli, mietti, harkitsi. Kaikki häntä katsoivat, tarkkasivat kuin hetken valtiatarta. Tuo unohdettu nainen oli ymmärtänyt kohottaa itseään. Eikä hän pitänyt kiirettä päätöksen teossa. Hän nautti asemastaan. Ja konjakki oli kuin nuorentava neste hänen veressään.
– Jos eläkettä lisätään, sitten muutan, ehdotti muori pitkään mietittyään.
Kaikki häntä katsoivat ihmeissään. Benjam oli harmistunut. Aune teki taas itkua.
– Minun puoleltani ei lisätä mitään, vakuutti Maunu.
– Missä vanha emäntä saa asunnon uudessa talossa? kysyi lautamies.
– Yksi kamari annetaan hänelle elämänsä loppuun asti, ehdotti lautakunnan esimies.
– Sehän sopii, iloitsi Irja.
– Rakennetaan siinä tapauksessa yhteisestä metsästä lisää muorin kamari, ehdotti korttiystävä.
– Se lankeaa itsestään, huudahti Benjam.
– Ei mitään lisää! On turhaa yhteisestä talosta vaatiakaan enää mitään lisää! sanoi Maunu.
– Siinä tapauksessa, jos isäntä Benjam Repo ehdottomasti vaatii jaon loppuun viemistä, ei ole meillä muuta keinoa kuin lisätä talon vanhan emännän eläkettä ja panna se isäntä Benjamin maksettavaksi. Niin saa isäntä Benjam tahtonsa läpi, haastoi lautamies, iski silmää lautakunnan esimiehelle, ryyppäsi suuren kulauksen konjakkikahvia ja jäi odottamaan Benjamin vastausta.
– Siis se kamari, minkä sain lisää, jäisi äidin asuttavaksi? puhui Benjam.
– Niin jäisi, sanoi Maunu.
– Aina te meitä sorratte! kiivaili Aune.
Muori katsoi Aunea ja ajatteli: Hänen kanssaan tulen paremmin toimeen kuin Irjan.
– Eihän kamari tule vieraan asuttavaksi, vaan oman äidin, huomautti lautamies Benjamille.
– Mitä muuta äiti vaatii? kysyi Benjam.
Muori teki vaatimuksensa. Niitä tingittiin. Mutta konjakki oli tehnyt muorin rohkeaksi. Hän ei helpottanut. Maunu ei helpottanut.
Benjamin täytyi lopultakin myöntyä.
Ja niin tuli äiti hänen asukkaakseen uuteen kotiin mustalaisakkaa vastenmielisempänä tulokkaana.
Sitä vastenmielisyyttä suurensi sanomattomasti se, että hän – Benjam – kaikkein silmissä oli joutunut talon jakoasiassa pahasti tappiolle. Häntä ei Maunun rinnalla paljonkaan otettu huomioon. Lautamieskin naurahteli hänelle. Ja lautakunnan esimies häntä melkein halveksi. Mutta Irja ylimielisine silmineen häntä kiukutti. Ja Maunu nähtävästi oli hyvillään.
Benjam ajatteli, että hänen uutta kotiaan asuttiin jo ennen sen rakentamista surulla ja murheella. Ja että sitä Maunun väen puolelta pilkkasilmällä katseltiin.
Lautamies valmisti jakokirjat. Asianomaiset allekirjoittivat ne.
Muuton piti tapahtua keväällä.
Syötiin päivälliset, joilla muorikin oli mukana. Kaikki muut olivat iloisia, paitsi Benjam ja Aune.
Hiellä ja vaivalla heidän uusi kotinsa syntyisi, mietti lautamieskin, sillä yhteisessä talossa oli vielä paljon enemmän velkaa kuin luultiinkaan. Ja velka pantiin kahtia.
Myöhään lähtivät vieraat talosta. Lähtiessä kuiskasi lautamies Benjamin korvaan: "Katso hyvissä ajoin eteesi! Veljesi sortaa sinua selvästi!"
Benjam lämpeni lautamiehelle. Ja palveli häntä vieraiden pihalta lähtiessä kuin renkipoika.
Aune oli jo aikaa sitten siirtynyt itkemään omalle puolelleen, sillä uuden kodin mukana tuli hänelle uusi käskijä muorin muodossa. Tuli velkoja ja vastuunalaisuutta.
Mutta Maunu ja Irja olivat hyvillä mielin. He kumpikin olivat ajaneet läpi tahtonsa. Benjam ja Aune alentuivat heidän silmissään saamattomiksi ja kyvyttömiksi uutta taloaan asumaan.
Maunu näki jo Benjamin tulevaisuuden päättyvän mökkiläisen asemaan isävainajan perintötilalla, jahka hän vuosia kymmenkunnan on omana isäntänä taloaan hallinnut. Ja Aune on alusta lähtien ollut hänen silmissään vain piika. Jo syntymästään piiaksi luotu. Äiti ei enää vuosia elä. Ja Aune saa hänestä anopin, joka yllyttää Benjamin vihaamaan omaa vaimoaan. Tässä Revon talossa on ollut herrojen kanssa siksi paljon seurustelua, että äiti on oppinut ymmärtämään arvonsa tavallisen talonpojan emäntää suuremmaksi. Ellei Irja olisi ollut luja puoleltaan, niin olisi äiti niistänyt hänenkin nenänsä.
Nyt Aunea niistetään ja itketetään...
Siihen tuli äitimuori vielä Maunulle paheksumaan talon jakamista. Hän oli lähdössä tupaansa "isolta puolelta".
– Ei ollut pojista herastuomarin tavalla taloa asumaan. Piti erota ja jakaa talo. Kyllä nuorikot saivat sopia keskenään, jos sinä, Maunu, et olisi päästänyt Benjamia eroamaan. Mitenkä hän velalla rakentaa ja menestyy? Ja mitenkä sinä menestyt, kun nyt jäät käskijäksi vain puolelle? Herastuomari-vainaan aikana talo oli hyvässä huudossa. Mutta mitenkä nyt käypi? Osaatko pitää talosi isä-vainaan maineessa? Se tätä taloa nosti hänen eläissään. Ja jäi tähän hänen kuoltuaankin. Mutta nyt sekin tärvellään miniäin vuoksi, uhosi muori.
– Mutta Benjamhan tahtoi erota. Jos veli tyytyi minun isännyyteeni tässä yhdessä, niin kaikki meni hyvin. Ei osannut naimiskaupassaankaan hyötyä isä-vainajan maineella. Se tätä vanhaa taloa edelleenkin hyödyttää. Työväkikin tulee edelleen vanhaan taloon pienemmästä palkasta talon maineen vuoksi. Se maine mitään maksamatta minun taloani vie eteenpäin, jahka Irjan perintö vielä tekee tehtävänsä lisäksi. Tämän talon mainetta ei viedä kylälle, kun osataan se vielä kotonakin säilyttää. Isä-vainajan muisto on pitäjäläisistä lähtemätön. Ja sen muiston koti on tämä talo, puhui Maunu äidilleen.
Tyytymättömänä lähti muori omalle puolelleen. Ja vihasi miniöitään yhä enemmän. Heidän tähtensä tänä päivänä oli tapahtunut se, että herastuomari-vainajan tahto rikottiin ja jaettiin talo, jossa he olivat tulokkaita. Tätä muori oli pelännyt, sillä vakoilullaan "isolla puolella" hän oli saanut tietää kaikki. Joku talon naistyöväestä oli aina hänellä ollut vakoilijana.
– Miltä tuntunee nyt olo uudessa talossa? mietti muori mennessään.
Vieraiden mentyä maisteli Maunu konjakeita yksinään. Tuli iloiselle tuulelle ja lähti Benjamia puhuttelemaan hänen puolelleen.
– Nyt sait kokea, mitä voitat, kun eroat. Sinä revit talon kahtia. Mutta se repiminen on sinulle kallista, puheli Maunu.
– Veli on iloisella päällä. Onhan tämä sinulle ja naisellesi ilonpäivä. Mutta meille murheenpäivä. Tulitko vielä riitaa rakentamaan? kysyi Benjam.
– Lähdin sinulle vain nauramaan, tyhmyri! Benjam katsoi velimiestä tuli silmissä. Maunu oli kyllä häntä suurempi ja tukevampi. Mutta tämän päivän nöyryytys antoi Benjamille voimaa ja hän heristi nyrkkiään Maunulle.
Maunu humalaisena ilkkui:
– Ei sinunlaisestasi saamattomasta ole omaksi isännäksi. Myö minulle osasi ja lähde kohta maantielle! Sinne kuitenkin vielä joudut...
Silloin loppui Benjamin koko päivän kovasti koeteltu maltillisuus. Hän kävi kiinni Maunuun ja työnsi hänet huoneestaan ja pani sitten ovensa säppiin.
Maunu kirosi ja löi nyrkillään oveen.
Irja kuuli huudon ja haki pois miehensä.
Mutta Benjam oli niin suuttunut, että hänelle tulivat vedet silmiin.
Jakopäivä oli päättyä veljesten tappeluun. Samaan aikaan Aune toraili anoppinsa kanssa tämän tuvassa, jonne Aune vihaisen mielensä yllyttämänä oli rohjennut mennä.
Seuraavana päivänä olivat veljet niin kylmät toisilleen, etteivät sanaa vaihtaneet.
Niin meni toinenkin päivä.
Vielä kesti pakollista yhdessäoloa kevääseen asti saman katon alla.
Aune ei enää Irjaa kunnioittanut. Heidän näytti olevan mahdotonta edes syödä samassa pöydässä.
Niin siirtyivät Benjam ja Aune syömään omalle puolelleen. Irja siitä työväelle teki pilkkaa. Irjan pilkat kielittiin Benjamille ja Aunelle. Yhä karsaammin silmin katselivat sukulaiset toisiaan.
Mutta rakennuspuuhat kiinnittivät Benjamin mieltä. Ja niiden vuoksi hän oli kaiket päivät ulkosalla. Siten oli olo siedettävä.
Ja toivo päästä omaan taloon virkisti Aunen mieltä yli talven.
VI
Keväällä valmistui Benjamin asunto. Se oli Uusi talo, jonka hän rakennutti parin kolmen kivenheiton päähän vanhasta kodista. Maunu kävi joskus ohimennessään rakennuksella. Asuntopuolella oli hänen mielestään harrastettu liikaa komeutta. Huoneet olivat liian korkeat, liian suuret. Riihi kuin palatsi. Sauna talonpojalle kovin herraskainen. Ja sen mukaan muukin. Yhteistä metsää oli hänen vahingokseen suorastaan haaskattu. Benjam tahtoi häntä ärsyttää tällä talollaan. Irjakin jo kadehti Aunen uutta kotia.
Olisi pitänyt taloa jaettaessa tarkasti määrätä rakennusten mitat.
Vasta kesän alussa päästiin muuttamaan. Sinne Uuteen taloon siirtyi vanhasta Benjamin puolella ollut väki työväestä. Mutta Benjamin oli pitänyt korottaa palkkoja. Eroasian vuoksi oli hänestä niin paljon puhuttu pitäjällä, että työväkikin ymmärsi hänen asemansa isäntänä omassa talossa epävarmaksi. Maunulle jäivät muut entisestä työväestä ja entisellä palkalla.
Vanha emäntä kulki Aunen taluttamana keppineen sankalasineen Uuteen taloon riemumielellä lyhyintä tietä niityn poikki. Tähän hän sitten polun tallaisi, kun alkaisi vierailla vanhassa talossa – vasta pitkän ajan takaa. Tämä nainen, jonka käsikoukussa hän nyt muutti, oli Irjan rinnalla hänestä vain piikatyttö, jonka hän kyllä jaksoi pitää itseään alempana. Eikä Benjamilla ollut Maunun selkärankaa. Benjam taipui. Mutta ei taipunut se poika, jota hän oli enimmän rakastanut.
Juhannuksena olivat uuden talon tupaantuliaiset. Sinne kutsuttiin nuoret ja vanhat, jaon toimittanut lautamies ja korttiystävä ensimmäisinä. Ja sinne saapuikin väkeä huoneet täyteen. Oli kuin häät laulun ja tanssin kera. Nuoret naiset olivat heleissä kesäpuvuissa, nuoret miehet juhannustunnelmissa ja vanhoilta oli arvostelu täksi päiväksi unohtunut.
Aune viettikin nyt vasta häitään. Hän oli mielestään onnistunut emäntä. Vaikka hieman ujostelutti tässä omassa kodissakin.
Arkuutta hän tunsi sydämessään muistaessaan muoria. Ja noita toisia vanhassa talossa. Sillä Irja ja Maunu eivät olleet tulleet.
Vain renki ja piika siitä talosta nähtiin vieraina.
Ja muori oli kärtyinen, kun hänenkin kamarinsa otettiin vieraita varten.
Sillä muorin sydän oli sittenkin jäänyt vanhaan taloon. Sinne Maunun luo.
Täällä Uudessa talossa oli kaikki liian uutta. Täältä puuttui kaikki se, mihin sielu elämän varrella oli kiintynyt vanhassa kodissa. Oli muorista melkein kuin olisi asunut taivasalla tässä uudessa paikassa, kun hän vertasi sitä muistojen lujittamaan vanhaan kotitaloon.
Benjam oli tänä päivänä ylen tyytyväinen, sillä hän huomasi, että hänelle annettiin arvoa. Vanhassa kodissa Irjan ja Maunun äärellä hän oli jo ollut kadottamaisillaan kaiken sen arvonannon, mikä isäntämiehelle on välttämätön.
Benjam jakoi huoneissa säästäen ryyppyainetta vieraille.
Mutta sitä runsaammin sitä nautittiin määrätyissä ryhmissä tuvassa ja ulkona.
Vanhan talon rengillä oli pullo taskussa. Ja hänellä oli oma seuransa. Uuden talon rengillä oli myös oma pullonsa ja oma seuransa.
Vanhan talon piika oli tullut isäntäväkensä lähettämänä vakoilijaksi kesteihin. Ja Aune oli hänen erityisen valvontansa alainen.
Viulut soivat. Harmonikka niitä säesti. Tanssi oli ylimmillään.
Valoisa yö antoi tunnelmaa kesän tuoreiden tuoksujen ja nautittujen väkijuomien ohella.
Tässä vihittiin uutta kotia ilolla ja nuoruudella juhannuksen suloissa.
Benjam oli vienyt alun pitäen arvokkaimmat miehet ja naiset saliin.
Miesvieraista hän yön suussa valikoi erityisen seuran pelaamaan korttia ja ryyppäämään kamarissa. Sinne tuli lautamieskin ja korttiystävä.
Ja siellä se vasta illan mieliala tiivistyi eheäksi ja sopusointuiseksi ystävyydeksi yön vienosti hämärtyessä. Kun otit tulen tupakkaan, niin se jo valaisi.
Pelattiin rahasta ja virvokkeeksi maistettiin konjakkia. Lautamies oli erinomainen pelaaja. Mutta ei ollut huono Benjamkaan. Kaikista parhain sentään korttiystävä.
Nämä kolme voittivat, lähentyivät toisiaan ja saivat mielialan yhä korkeammalle.
Sadat markat jo kulkivat pelissä.
Seura olikin valittua rahallista väkeä.
Tällaista iloista mielialaa ei Benjam ollut tuntenut sitten poikavuosiensa, jolloin hän oli vielä alle parinkymmenen vuoden. Ja silloin hän oli kaikkien kanssa ystävä.
Nyt hänellä oli tässä taas ympärillään pelkkiä ystäviä. Ja omassa uudessa talossa, missä hän yksin isännöi, talossa, joka oli kylän uudenaikaisimpia.
Maunu oli unohtunut. Unohtunut oli kaikki viha ja kateus, mikä oli vallinnut siellä parin kolmen kivenheiton päässä, missä hän oli saanut kokea Irjan taloon tultua vain alituista mielipahaa, alentumista ja ikävää.
Tässä hänellä oli oma koti ja omat ystävät. Tänne ei päässyt riitelevä käly eikä rettelöivä veli.
Tässä vienoon hämärään käyvässä juhannusyössä, jossa luonnon sulo oman kodin viihtymystä lisäsi, hän saattoi ympärillä olevia ihmisiä veljikseen sanoa. Saattoi heitä vaikka syleillä...
Sillä hän oli vielä lisäksi voittanut sievoisen summan pelissä tänä iltayönä.
Ja Aunekin oli hyvin onnistunut uuden talon emäntänä.
Yö oli jo yli puolen. Äkkiä tyynessä yössä kuuluu kamala kirkaisu, valitusääniä ja kiroussanoja.
Benjam säikähti. Hän kiiruhti ulos. Peli taukosi. Kaikki pelästyivät.
Siellä navetan takana oli sukeutunut vimmattu tappelu nuorten miesten kesken. Uuden talon renki taisteli siellä joukkoineen vanhan talon rengin johtamaa miesryhmää vastaan. Kaikki olivat humalassa. Lenteli kiviä. Seipäät katkeilivat miesten käsissä. Mustelmia, kuhmuja, verta. Vanhan talon renki oli nutistanut alleen uuden talon rengin, pidellen häntä pahoin.
Benjam ehti renkinsä avuksi. Hän repäisi kahtia Maunun rengin takin selästä. Samassa hän sai nyrkillä kasvoihinsa, jotta pyörtyi, ja jäi makaamaan uudelle pellolleen.
Lautamieskin joutui kamarista pihalle. Ja antoi kuulua varoittavan huudon. Hän juoksi kohti tappelevia, jotka hänet nähtyään karkasivat suin päin pakoon.
Tappelupaikalle ei jäänyt muita kuin pyörryksissä makaava Benjam ja hänen pahoin piesty renkinsä.
Naiset siunasivat. Mutta vanhan talon piika nauroi Uuden talon isännän ja rengin huonolle onnelle, sillä Maunun renki oli hänen sulhasensa.
Lautamies kirjoitti nimiä muistikirjaansa. Mutta Aune virvoitti Benjamin ja vei hänet sisälle.
Vieraat hajaantuivat. Tupaantuliaiset olivat lopussa.
Maunun talossa seuraavana päivänä naurettiin Benjamin kesteille. Sillä ne päättyivät käräjäjuttuun.
VII
Käräjäjuttu aiheutui Benjamin talon rakentamisestakin. Maunu syytti häntä yhteisen metsän haaskauksesta omaksi edukseen.
Syyskäräjillä olivat esillä Benjamin molemmat jutut. Tappelujutussa syytti nimismies, sillä lautamiehen oli tuomarinarvonsa vuoksi ollut pakko kaikki tutkituttaa ja tilityttää nimismiehelle poliisilla. Maunun renki oli manuuttanut Benjamin korvaamaan hänelle revityn takin.
Ensin oli esillä metsänhaaskausjuttu. Benjam uskoi Maunun joutuvan tappiolle, sillä eihän jakokirjassa ollut huoneiden mittoja määrätty. Kun Maunu oli vääryydellä Benjamin mielestä saanut äitimuorin siirretyksi uuteen taloon eläkkeelle, jota vielä piti korottaa, ja karjaa jaettaessa sortanut häntä, tahtoi Benjam korvata vahinkonsa rakentamalla uuden talonsa rakennukset kylän ensimmäisiksi joka suhteessa. Olihan lisäksi vielä Maunu vuosien mittaan varastanut yhteistä taloa hänen vahingokseen.
Benjam oli tahtonut nyt periä pois vahinkonsa Maunulta rakennuttaessaan yhteisestä metsästä.
Ja niin olivat uuden talon rakennukset tulleet niin upeat, että Maunu siitä kauhtui ja Irja kadehti. Kylän ensimmäiset ne olivat.
Maunu teki kanteensa ja vaati paljon korvausta Benjamilta hänen vahingokseen tapahtuneesta metsänhaaskauksesta.
Benjam vetosi jakokirjaan, joka ei mitään mittoja määrännyt.
Maunu esitti jakokirjan. Siinä määrättiin Benjamille samanlaisia huoneita, väenhuone, kaksi kamaria ja sali, kuin mitä vanhassa talossa oli. Mutta ulkohuoneista ei määritelty mitään muuta kuin vain nimi mainittiin.
Sitten Maunu esitti todistajien vahvistamat mitat omista huoneistaan ja Benjamin huoneista.
– "Samanlaisia" eivät siis uuden talon huoneet ole kuin minun huoneeni, huomautti Maunu.
Mutta Benjam väitti, että jakokirjassa piti olla mitat, jos mieli kanteen perustua lakiin. Ulkohuoneista ei Maunukaan voinut tehdä mitään muistutusta jakokirjan perusteella.
Maunu esitti todistajina kirkonkylän lautamiehen ja kunnallislautakunnan esimiehen. Ja nämä todistivat valallisesti talon jakamisessa sovitun, ettei yhteistä metsää saanut haaskata enempää kuin välttämätön tarve vaati. Heidän mielestään oli metsää tässä haaskattu Maunun vahingoksi.
Benjam katsoi lautamieheen ja ajatteli:
– Miksi et rakentaessani huomauttanut? Olet Maunun salainen ystävä ja yllytät minua veljeäni vastaan.
Jakomiesten todistus oli Benjamille yllätys. Sillä oli hänen vastustuksensa murrettu. Hän tuli surulliseksi.
Oikeus antoi päätöksensä. Maunulla oli taas ilonpäivä. Sillä Benjam tuomittiin maksamaan Maunulle korvausta.
Benjam kiehui vihasta. Yhteinen metsä oli kohta arvioitava ja jaettava, ajatteli hän.
Maunu hyvästeli hyvin ystävällisesti lautamiehen. Sitten hän lähti käräjäpaikalta lautakunnan esimiehen kanssa. Benjamiin, joka suruissaan istui eteisen penkillä, he ohimennessään pilkkasilmällä katsahtivat.
Siinä Benjam odotti toisen juttunsa esille tuloa. Talon isäntänä hän vaatisi tappelussa olleille rangaistusta kotirauhan rikkomisesta.
Hänet käskettiin sisälle. Nimismiehen hän tunsi ja tervehti häntä. Mutta nimismies oli tällä kertaa kovin ylpeä. Tuskin näki häntä. Tuomarin kanssa meni puhumaan. Ja sitten tuomari käski kirkonkylän lautamiehen ulos.
Benjam arvasi, mitä se tiesi. Nimismies selaili papereitaan. Sitten hän otti ryhtiä ja alkoi puhua. Hän teki kanteensa Benjamia vastaan.
Samassa lautamies toi tupaantuliaisten tappelijat käräjäsaliin. Mutta itse hän jäi ulos.
Tuomari huusi sisääntulleiden nimet. Ja nimismies jätti oikeudelle heidän mainetodistuksensa. Silloin Benjam huomasi, että nimismies jätti hänenkin mainetodistuksensa. Ja hän kauhistui. Häntä siis syytetään kuin pahantekijää.
– Mitä syytetyllä Benjam Revolla on sanottavaa syytteeseen? kysyi tuomari.
– Pyydän sen kumottavaksi aiheettomana. Minä vaadin näille rangaistusta kotirauhan rikkomisesta, puhui Benjam.
Benjamin vaatimus merkittiin pöytäkirjaan.
Nyt vanhan talon renki sai puhevuoron. Hän teki kanteensa, jossa vaati Benjamille rangaistusta pahoinpitelystä ja korvausta revitystä nutusta.
Se merkittiin pöytäkirjaan. Nimismies pyysi kuultaviksi todistajia ensin isäntä Benjam Revon jutussa.
Kirkonkylän lautamies sai ensin todistaa. Ja hän todisti valallaan Benjamin lyöneen vanhan talon renkiä ja repineen hänen takkinsa.
– Mutta minuahan lyötiin, jotta pyörryin, huomautti Benjam.
– Tämä isäntä on ensin lyönyt, ilmoitti nimismies.
Lautamies todisti valallaan Benjamin ensin lyöneen.
Jo suuttui Benjam.
– Minähän talon isäntänä menin tappelijoita asettamaan. Ja se oli minun velvollisuuteni, puhui Benjam.
– Onko muita, jotka voivat todistaa syytetyn Revon lyöneen ensin? kysyi tuomari nimismieheltä.
Niitä oli. Ja ne olivat Benjamin omia vieraita sieltä kamarin korttiseurasta. Se vanha korttiystäväkin, joka aina oli pitänyt Benjamin puolta, todisti Benjamin ensin lyöneen ja repineen nutun.
– On todistettu, että isäntä Benjam Repo on ensin lyönyt renki Mikko Loposta ja repinyt häneltä nutun, sanoi nimismies ja luetteli rikoslain pykälät, joiden nojalla vaati rangaistusta Benjamille tappelusta ja piti raskauttavana asianhaarana, että se oli tapahtunut juhlapäivänä.
Benjam vainusi taas Maunun olevan mukana. Maunu se on yllyttänyt renkinsäkin. Häntä kadehtivat ja sortavat. Kirkonkylän lautamies on saanut nimismiehen puolelleen. Ja nimismies suurentelee. Jos oikein olisi menetelty, niin ei kukaan olisi häntä ilmiantanut, vaikka hän antoikin selkään omassa talossaan ja omassa juhlassaan tappelevalle ja häiriötä tekevälle vieraalle renkimiehelle.
Benjam uudisti rangaistusvaatimuksensa kotirauhan rikkomisesta, jota hän talon isäntänä oli oikeutettu palauttamaan ja vaati kanteen kumoamista.
Mutta hänen sisunsa kiehui.
Nyt alkoi itse tappelujoukon tutkiminen. Suut rupesivat soimaan ja puhetta oli niin paljon, että tuomari ryhtyi yksitellen tutkimaan tappelijoita.
Todistajia vannotettiin. Saivat puhua. He puhuivat oman ymmärryksensä mukaan, mistä nimismies sai koota kokonaista. Ja hän kokosi ja uteli lisää. Lautamies oli paras todistaja. Ja hänen todistuksensa ympärille kokosi nimismies uusia todistuksia.
Kesti tutkintoa. Enimmän aikaa meni tutkimiseen, kuka löi Benjamia niin, että hän pyörtyi. Lopulta selvisi, että se oli vanhan talon rengin isä, joka oli Maunun mökkiläinen. Tämä mökkiläinen oli aina ollut Maunun erityisessä suosiossa. Hän oli suuri ja vankka mies. Mutta aika kielevä. Ulkomuodoltaan kuin mustalainen. Vienossa yön hämärässä viinapäissään oli hän paljon uskaltanut poikansa puolustukseksi.
Nyt kun hänet ilmiannettiin, menetti hän ryhtinsä ja alkoi valittaa, että isäntä Maunu on häntä aina yllyttänyt veljeään vastaan.
Lautamies tuskaantui. Sillä nimismies näytti yhä kiinteämmin jatkavan tutkimuksiaan.
Nimismies pyysi tarkastettavaksi mökkiläisen mainetodistusta. Häntä oli sakotettu luvattomasta hirven ampumisesta, luvattomasta metsästyksestä ja luvattomasta kalastuksesta.
– Mutta silloinhan oli herastuomari-vainaakin mukana, oli jo mökkiläinen sanomaisillaan.
Mutta ymmärsi, että hän pilaisi vain omaa asemaansa Maunuun nähden. Ja oli vaiti.
– Onko isäntä Maunu Repo yllyttänyt syytettyä veljeään Benjamia pieksämään? kysyi tuomari.
– Ei ole, täytyi mökkiläisen tunnustaa.
– Syytetty löi siis kenenkään yllyttämättä? kysyi tuomari.
Mökkiläinen vaikeni.
– Teidän on todistettu lyöneen isäntä Benjam Revon pyörryksiin, virkkoi tuomari.
– Puolustin vain poikaani. Miten hänen olisi käynytkään, ellen olisi häntä puolustanut. Nutun jo repi. Olisi lyönyt pojan pian pilalle.
– Onko syytetyllä vielä mitään sanottavaa? kysyi tuomari.
– Tämä isäntä Benjam on tunnettu riitaiseksi. Ellei hän olisi tullut riitelemään, en olisi häntä lyönyt. Hänen on alku. Minä puolustin vain heikompivoimaista poikaani.
Lautamies naurahti nimismiehelle. Hän pelkäsi Benjamia liiaksi ärsytettävän. Ja nyt hän joutuu kovin pitkälle vasten tahtoaan Benjamia vastaan.
Nimismies jätti asian oikeuden päätettäväksi.
Asianomaiset käskettiin ulos. Oikeus ryhtyi tekemään päätöstä. Ja kun se oli valmis, käskettiin miehet taas sisälle.
Oikeus määräsi Benjam Revolle sakkoa pahoinpitelystä ja korvaamaan vanhan talon rengin nutun. Mökkiläinen sai vankeutta tappelemisesta, juopumuksesta, pahoinpitelystä ja kotirauhan rikkomisesta. Muut saivat sakkoa tappelusta, juopumuksesta ja kotirauhan rikkomisesta.
Eteisessä lautamies meni puhuttelemaan Benjamia, jonka huomasi suunnattomasti suuttuneeksi.
– Sellaista ne tuovat mukanaan talon jakamiset. Jos olisit, Benjam, asunut yhteistä taloa, niin olisit säästynyt tältä. Maunu on sinua paljoa taitavampi. Miksi ärsytit häntä rakennuksillasi? Minun piti todistaa, että sinussa oli vika. Älä minua vastaan kanna nurjaa mieltä. Toisella kertaa kun voin, autan mielelläni. Pahoittelen, että hupaisat tupaantuliaisesi päättyivät renkien tappeluun. Teit oikein ymmärtäväisesti, kun vaadit rangaistusta kotirauhan rikkomisesta. Mökkiläinen Loponen lopultakin saatiin rangaistuksi. Häneen on herastuomari-vainaa liiaksi luottanut.
Lautamies tarjosi kätensä hyvästiksi. Benjam puristi sitä silmät kyynelissä. Hän itki, sillä hänet oli suunnattomasti häväisty oman kotirauhansa puolustamisesta. Hänen mielestään ei lähtenyt vakaumus, että hänelle oli tehty suuri vääryys.
Ja kun hän tuli tyynemmälle mielelle, ymmärsi hän, että riita ja tappelu tuotiin Uuden talon tupaantuliaisiin vanhasta talosta.
Kotiin ajaessaan hän mietiskeli, miten paljon lautamiehellä oli ollut osuutta tappelujutussa.
Tämän käräjäpäivän jälkeen kulkivat veljet kaukana toisistaan. Samaan huoneeseen he eivät sopineet. Samaa tietä he eivät kulkeneet. Jos he sattumalta kahden kesken kohtasivat jossain toisensa, niin kiroillen he toisensa sivuuttivat.
Benjam ja Maunu olivat kuin Kain ja Abel.
Samaten Irjan ja Aunen suhde oli kuin ventovierasten ihmisten. Eivät he käyneet toistensa luona. Jos tapasivat, niin karttoivat toisiaan.
Naapuritalojen palvelijatkin vieroivat toisiaan. Sillä isäntäväen sappi tarttui palvelijoihinkin.
Kun Benjam todistajien kanssa, kävi maksamassa Maunulle oikeuden määräämän korvauksen metsän haaskaamisesta, oli Maunu ystävällinen ja puhelias vieraiden vuoksi. Tarjosi ryypyt ja sikarit.
Benjam ei ryypännyt eikä tupakoinut. Hän ei puhunut enempää kuin mitä pakko oli.
Ja yksin hän lähti pois. Sillä todistajat jäivät taloon Maunun vieraiksi.
Irja ihmetteli ja kummasteli, miksi naapuritalon isäntä jo pois meni.
Mutta Maunu naurahti vieraille. Ja vieraat naurahtivat hänelle vastaan.
Maunu pidätti todistajat aterialle.
Ennen pitkää oli Benjam taloineen, tupaantuliaisineen, tappeluineen ja emäntineen vieraiden suussa.
Hänellä naurettiin, kun hän ei ymmärtänyt asua yhteistä taloa.
Mutta kotonaan Benjam mietti, miten hän saisi Maunun maksamaan takaisin sen rahan, minkä hän hänelle oli vienyt.
Se on kuitenkin vielä kerran Maunun takaisin maksettava, päätti Benjam.
VIII
Maunu avasi talossaan kaupan. Siihen sijoitti Maunu Irjan rahoja. Mutta Benjam arveli kaupan perustetun Maunun hyötymisellä yhteisestä talosta hänen kustannuksellaan. Ja kateus veljeä kohtaan hänessä karttui. Se kalvoi Benjamin sielua. Se yhä kasvoi, kun kauppa näytti Maunun puodissa käyvän hyvin. Benjam arvosteli, että siinä kaupassa oli hänenkin pääomaansa ja että hänenkin pitäisi olla osallisena sen voittoon.
Maunun äly näkyi tässäkin. Nuoruusajan "kauppaliikettään" hän ei ollut heittänyt, vaan sitä yhtenään suurentanut yhteisen talon kustannuksella. Benjam ei kestänyt kilpailussa, vaan lopetti "kauppaliikkeensä".
Nyt Maunu Irjan rahojen avulla ryhtyi varsinaiseksi maakauppiaaksi, jolla on oma myymälä.
Maunu oli laitattanut puotinsa edustalle hevosia varten oikein sidonta-alan. Ja siihen talonpojat hevosensa sitoivat puotiin tullessaan. Se oli kuin kirkonkylän kauppiaassa. Ja oli komeata nähdä, kun puolikymmentä hevosta siinä yhtä-aikaa odotti isäntiään.
Benjamista se oli kovin vastenmielinen näky.
Jos isän aikana oli niin, niin se kuului asian luontoon.
Mutta nyt...!
Maunua nimitettiin kauppias Revoksi. Benjam sai olla vain Uuden talon isäntä. Maunu oli siis aina korkeammalla häntä. Ja aina Maunua onnisti, mutta ei häntä...
Sekin hänen maksamansa korvaussumma oli kai pantu kaupan perustamiseen.
Irja oli komea kauppiaan emäntä ja ajoi koristeltu nahka reen perällä usein kirkolle.
Uuden talon ikkunoista sitä menoa aina pidettiin silmällä, pilkaten ja nauraen Irjan huomaamatta.
Mutta vanha emäntä siitä sielussaan nautti, niin vihamielinen kuin olikin Irjalle. Irja oli sentään Maunun vaimo.
Ja sopivana hetkenä muori huomautti Aunelle Irjaa osoittaen, että sellainen pitää olla herastuomari Revon miniän. Ja silmissä oli Aunelle kysymys: mitäs sinä?
Maunu lähetti äidille puodista kahvin, sokerin, siirapin y.m. apua. Benjamista se oli vastenmielistä. Mutta Aune kadehti muoria, joka siten voi kahvittaa Uudessa talossa käyviä naapureita, joille hän Aunea halventi. Muori tarjosi Benjamillekin saamisistaan, mutta Benjam ei ottanut.
Sitä enemmän äiti kehui Maunua Benjamille, joka tunsi yhä alentuvansa äidin silmissä Maunun menestyksen johdosta.
Ensin oli muori Benjamin vuoksi käymättä vanhassa talossa. Mutta häntä pyydettiin käymään. Siellä hän lateli paljaaksi Benjamin huonon talonpidon.
Benjam vielä menisi, mutta Aune...! huokasi muori puheensa päätteeksi.
Äidin käynneistä vanhassa talossa ei Benjam pitänyt. Hän arvasi, että häntä ja hänen taloansa siten vakoiltiin muorin avulla.
– Maunu on ylen taitava kauppamies! kehaisi muori aina vanhasta talosta palattuaan.
Kerran Benjam sanoi tylysti vastaan:
– Ja sentään tänne palaatte.
Muori silmäsi Benjamia sankalasiensa takaa. Ja hänellä oli tulta silmissä.
– Onko eläkemuori tiellä talossasi? Naapurissa se antaa arvoa talollesi. Ja koko kylälläkin, luulen mä, haastoi äiti.
Benjam hillitsi harminsa.
– Se on äiti, joka pitää yllä sukulaisuutta naapuritalon kanssa, naurahti hän Aunelle.
Vanha emäntä meni kamariinsa pussineen, joita Maunu oli hänelle antanut.
Kun muori oli hyvällä tuulella, liikeni häneltä kahvikuppi kamarissaan Aunen piiallekin.
Aune kävi toraillen hakemassa piikansa talon töihin. Mutta piiasta tuli muorille suosiollinen kielijä, miten asiat navetassa olivat ja miten Aune emännyyttään hoiti aitassa sukulaistensa eduksi.
Jouluksi lähetti Irja muorille pukukankaan muun hyvän ohella.
Se oli Irjalta ensimmäinen lahja muorille. Mitä hän ennen oli antanut, oli hän antanut pakosta talosta tulevana eläkkeenä. Ja siinäkin kitsastellut.
Muori lämpeni Irjalle. Hän näytti Benjamille lahjojaan. Aunekin tuli katsomaan.
– Maunu osasi ottaa oivan emännän, puhui äiti Benjamille.
– Se emäntä taisi karkoittaa meidät kaikki tänne parin kolmen kivenheiton taakse vanhasta kodistamme, vastasi Benjam.
– Irja ymmärsi, että te ette enää sopineet samaan taloon, kun Aunekin tahtoi emännöidä Irjan yläpuolella, puhui muori.
– Niinkö Irja uhoaa? kysyi Aune.
– Niin kylä uhoaa, sanoi muori.
– Irja kohta tultuaan karkoitti minut väenhuoneen loukkoon renkien pariin, puhui Benjam.
– Itse menit. Ei hän voinut karkoittaa, jos sinä isäntänä pysyit Maunun rinnalla. Mutta sinä alensit itsesi Irjan silmissä.
– Riitoja kartoin.
– Et ymmärtänyt riitelemättä olla isäntä.
Benjam katsoi äitiinsä, joka huoletonna ja ihastuneena levitteli uutta pukukangastaan Aunen silmäin alla.
– Milloin se tämä miniä antaa minulle tällaisen pukukankaan? kysyi muori Aunelta.
Aune ikäänkuin hyvästyi muorin huomaavaisuudesta ja ilostui puhumaan:
– Ei äiti tarvitse enää monta pukukangasta.
– Jos äiti yltyy kyläilemään, niin ehkäpä tarvitsee. Mutta minä annan, jos Aune ei kykene äidin mielestä antamaan, haastoi Benjam.
– Siellä naapuritalossa on kyllä monenlaista kangasta myödä. Jos annat, niin sieltä täytyy ostaa. Eivät Aunen villat riitä. Kyllä minä tiedän. Saatte pian työvaatteennekin ostaa Maunulta. Sellaista se on, kun taloon tuodaan emäntä pikku talon puutteesta ja köyhyydestä, missä ei ole totuttu aitassa näkemään orsia villoja täynnä. Mutta Irjan kodissa on totuttu. Niin sitä taloa asutaan. Mutta ei teidän tavallanne.
Benjam vaikeni. Aune vaikeni. Hän katsoi Benjamiin ja oli purskahtamaisillaan itkuun.
Mutta muori vei lahjansa kamariinsa. Ja lähti sitten vanhaan taloon kiittämään saamisistaan. Siellä ei muori muusta puhunutkaan kuin Maunun ja Irjan rakkaudesta ja hyvästä sydämestä häntä kohtaan. Kehui Maunua ja kehui Irjaa ja ylisti heidän ymmärrystään ja menestystään.
– Mutta Benjam teitä haukuskelee, kun hyvin menestytte. Olette varastaneet häneltä isän perintöä yhteistä taloa asuessanne. Ja Irja on muka hänet loukkoon renkien pariin ahdistanut. Irja on muka kuumalla vedellä hänen silmiään pyrkinyt sokaisemaan, sanoo. Ja Maunu on laittanut minut hänen elätettäväkseen, sanoo. Talon jaossa on kavaluudella muka pettänyt jakomiehiä ja saanut enemmän kuin olisi ollut oikeutta saada. Sitten lain varjolla onnistunut maksattamaan hänellä suuren korvauksen muka yhteisen metsän haaskaamisesta. Irja on hänelle aina riidellyt, aina kopeillut, aina häntä muka alentanut työväen silmissä. Ja Maunu on uhkaillut ajavansa hänet maantielle isän perintötilalta, sanoo, haastoi muori innostuen.
– Benjamia kaikki sortavat, naurahti Maunu.
– Mitä Aunelle on tehty? uteli Irja.
– Aune ei minulle murheitaan kantele, virkkoi vanha emäntä.
– Aunea ei äidin pidä liian ankarasti tuomita eikä häneltä paljon vaatia, sillä se nainen on luonnostaan vähälahjainen, haastoi Maunu.
– Kyllä hän on täysi typerys, jolta ei pidä paljon vaatia, vahvisti Irjakin.
– Joutaa kuulla siitä, että rohkeni tulla herastuomarin taloon miniäksi, puhui muori.
– Siitä tulostaan saa Aune raukka kyllä vielä muutenkin kärsiä, sanoi Maunu.
– Olisi ollut heille molemmille parasta asua tässä yhdessä, huokasi muori.
Sitten kaikki tulivat vakaviksi. Siellä parin kolmen kivenheiton päässä oli omaisia, joita kohtaan siltikin sydämen pohjalla oli hitunen sääliä siitä, etteivät ymmärtäneet saamaansa taloa edukseen asua.
Tämän käynnin jälkeen Benjam kielsi muoria vanhassa talossa vierailemasta.
Mutta Aune laittoi enemmän kehruuta muorille.
Aunen kehruut muori käski antaa palvelijalle, jolle hän maksaa, ellei talossa emäntä itse ehdi kehrätä.
Hän – muori – on jo liian vanha... tekemään enempää kuin mitä huvikseen tekee.
IX
Maunun onni ja menestys muorin suun soittamana oli Benjamille ja Aunelle heidän omassa kodissaan alituisena ärsytyksenä.
Mutta muori tahtoi siten kiihottaa heitä ponnistamaan ja yrittämään enemmän asuessaan taloaan.
Benjam ja Aune ymmärsivät sen pelkäksi loukkaamiseksi. Mutta muori oli ankara vaatimaan ja selitti Aunelle, miten huonosti hänen lehmänsä lypsävät.
– Sitten ne ovat aina liassa! lopetti hän.
Aune ymmärsi, miten muori sai tietoja navetasta.
Ja ärtyi siitä piialleen, jolle muori joskus kamarissaan antoi kahvikupin.
Piika vei havaintonsa Uudesta talosta kylälle.
Seuraavana kesänä Maunu rakennutti uuden tavara-aitan vanhaan taloon. Sitä koko kylä ihasteli. Niin uudenaikainen se oli. Se oli punattu, mutta ovet olivat mustat ja niiden pielet oli valkoisiksi maalattu. Kaksilattiainen se oli ja suuri vahva rautasalpa lukkoineen oli alaovella. Sellaista aittaa ei ollut koko pitäjässä.
Sitä käytiin katsomassa aivan asiakseen.
Muori osoitti Uuden talon ikkunasta Benjamille aittaa ja sanoi:
– Se on kuin kirkko kylässä. Ja se on tavaraa täynnä. Se kertoo jokaiselle, miten Maunu yrittää.
Benjam tokaisi suuttuneena muorille:
– Entä kun Maunu kauppoineen tekee vielä kuperkeikan? Kovin on suurellista!
– Benjam, sinä kadehdit Maunua! huudahti äiti.
– Entäpä siinä aitassa on minunkin perintöäni, huomautti Benjam.
– Jos hennot kuulla vanhalta äidiltäsi totuuden, niin sanon sinulle, että Maunun turvin vielä elät tässä.
– Mitenkä niin? kysyi Benjam.
– Jos Maunu hakee sinulta saatavansa, niin missä olet?
– Mitkä saatavat?
– Maunulla on tukku sinun velkakirjojasi, haastoi muori.
Benjamin hiukset nousivat pystyyn. Ja hän kauhuissaan ärjyi äidilleen:
– Minunko velkakirjoja Maunulla?
– Niin on.
Benjam oli vaiti. Hän mietti.
– Ja miten saatuja? hän kysyi.
– Siirrättänyt itselleen velkojiltasi. Onhan niitä sinulla velkojia. Tämä talo tuli sinulle, Benjam, paljon maksamaan. Ja sinä rakensit velalla.
– Kutka kurjat minun velkakirjojani ovat hänelle luovuttaneet?
– Ensin jakoarviomiehesi: kirkonkylän lautamies ja paras korttiystäväsi. Toiset sitten perässä.
Benjam suuttuneena löi tuolin, johon hän seisoessaan molemmin käsin nojasi, palasiksi lattiaan.
Ja kirosi synkästi veljeään.
Mutta Aune itki.
Benjam lähti ulos, tuli taas sisälle ja sanoi äidilleen:
– Mitenkä kirkonkylän lautamies ja vanha nuoruudenystäväni ovat minut ensiksi pettäneet?
– Huomasivat sinut jo taloa jaettaessa sellaiseksi, joka ei pysty pitämään puoliaan.
– Vai niin. Siis sortoa sorron jälkeen! Miestä siinä kysytään kestämään. Isä-vainajan maine se Maunua kohottaa. Hän ymmärtää, hän osaa, hän on viisas... sitähän koko pitäjä on aina korviini huutanut. Mutta minäkin koetan! Maunun puolella ovat kaikki muut viisaat, muut ymmärtäväiset, muut osaavat... oh, kun yhtä ihmistä ruvetaan nostamaan, niin sitä nostetaan vaikka toisten elämän hinnalla! Äiti teki oikein, kun ajoissa ilmoitti tämän karvaan totuuden...
– Et, Benjam rukka, ole Maunun vertainen ymmärryksessä! Ja tämä sinun emäntäsi... oikein minun tekee pahaa sanoa...
Benjam katsoi aivan kummastuneena äitiinsä.
– ... on arvoton herastuomari Revon miniäksi, jatkoi muori.
Benjam ja Aune tunsivat sielullisesti lähentyvänsä toisiaan. Heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Aune meni itkien Benjamin luo, tarttui häntä kaulasta ja sanoi:
– Jää, rakas mieheni, äitisi kanssa taloosi! Minä lähden. Minä olen aina hänen tiellään. Ei tämä ole minun kotini, niin kauan kuin hän tässä asuu.
Benjam torjui vaimonsa hyväilyt. Ja lähti sanaa puhumatta ulos.
Aune ja anoppi jäivät kahden huoneeseen.
– Jos sinulla olisi, Aune rukka, enemmän ymmärrystä, niin ajoissa olisit nöyrtynyt. Kun Benjam pyysi sinua, niin olisit kieltäytynyt oman onnesi tähden. Nyt sinä lähtisit ja häpäisisit Benjamin! Tiedätkö, että se on nyt myöhäistä, uhosi muori ja meni kamariinsa.
Aune jäi yksin uuteen suureen väenhuoneeseen, jossa emäntänä oleminen olisi ollut kunniaksi Irjallekin.
– Nämä komeat huoneet olisivat saaneet olla tekemättä, sillä näissä asuu minua ja Benjamia uhkaava turmio. Ja minä itse tulin turmioksi Benjamille, joka on liiaksi minun yläpuolellani, ajatteli Aune.
Aune alkoi miettiä, että joko muorin tai hänen itsensä täytyi talosta lähteä.
Hän lähti ulos katsomaan Benjamia. Ja joutui näkemään, miten Benjam väkineen riehui kuin mieletön.
Vanhan talon kukko oli tullut uuden talon pihalle. Aunella oli kanoja, mutta ei kukkoa. Irjan kukko oli suuri, valkoinen, komea.
Se parhaillaan komensi uuden talon kanoja, kun Benjam kiehuva viha mielessään Maunua kohtaan tuli väenhuoneesta pihalle.
Kukkoon suuntautui Benjamin koko viha Maunua vastaan. Se olikin ensi kertaa vierailemassa Uuden talon kanojen luona. Ja sitten se oli liian ylpeä ja liian käskevä kukoksikin. Aunen kanat sitä pelkäsivät. Ja pakenivat. Mutta kukko kuritti ja isännöi.
Benjam karjui ja meni kalikka kädessä kohti kukkoa. Kanat sitä enemmän säikkyivät. Mutta sitä rohkeampi oli kukko.
Renki kuuli Benjamin huudon, otti kalikan hänkin ja yhtyi taisteluun. Siihen yhtyi myös piika ja renkipoika. Oli karjuntaa, huutoa, juoksua kukon perässä. Kalikat lentelivät. Kukko juoksi, hyppi, yritti lentoon julman vihaisena. Mutta Benjam ärjyi lujemmin. Ja hänen joukkonsa sen mukaan.
Jo saatiin kukko eristetyksi kanoista. Nyt sitä joukolla meluten ajettiin takaa.
Kukko hätääntyneenä siivet levällään juoksi Benjamin ruispeltoon päästäkseen sen kautta vanhan talon pihalle, missä kanat sitä kaakottaen odottivat. Sinne ruispeltoon lenteli kalikoita. Ja renkipoika juoksi sinne kukon jäljessä hyvän matkaa.
Maunu itse sattui pihalleen parin jauhoja ostavan miehen kanssa. Ja he näkivät kukon tulon omiensa luo ja sen saaton Uuden talon pihalta.
Benjam katseli kukon aikaansaamaa hävitystä ruispellossa, mikä parhaillaan teki tähkää. Tuli uusi suuttumus mieleen. Kukko oli tehnyt vahinkoa hänen ruispellossaan.
– Mutta... se on Maunun kukko! Ja Maunu saa maksaa...!
Benjam tyyntyi.
– Maunu on manattava käräjiin! päätti hän.
Ja parin työmiehensä hän antoi tuoreeltaan arvioida kukon hävityksen.
– Koska Maunu on minua kohtaan ilkeä ja selän takana minua vainoaa... saakoon manuun! ajatteli Benjam.
Työmiehet arvioivat vahingon muutamaksi kymmeneksi markaksi.
Mutta Benjamille olikin pääasia saada manata Maunu ja siten kostaa hänelle hänen ilkeytensä.
Aune kokosi hätääntyneet kanansa ja näki sitten miehensä arvioimassa ruispeltoa. Miehensä oli hänet kylmästi jättänyt väenhuoneeseen. Mutta muori oli herjannut vasten silmiä. Ja sitten taas uusi riita oli parhaillaan syntymässä vanhan talon kanssa.
Aune meni aittaansa. Hän itki siellä itsensä väsyksiin. Pukeutui sitten pyhäpukuunsa. Ja hiipi salaa talosta mennäkseen vanhaan kotiinsa.
Benjam oli niin tuohtunut, ettei tullut ajatelleeksikaan Aunea.
Kun hän malttoi mielensä, mietti hän, että olisi ensin mentävä Maunun luo vaatimaan korvaus kukon aikaansaamasta vahingosta ruispellossa.
Mutta mennä Maunun luo... luonto pani jyrkästi vastaan.
Benjam mietti ja harkitsi. Hän päätti sitten lähteä korttiystävänsä luo saamaan häneltä tietoa muorin puhumista velkakirjoista.
– Se on Maunulta helvetillistä vahingoittamista! Pitää ajoissa ryhtyä lujaan itsepuolustukseen.
Ja hän lähti keskellä parhainta työpäivää kylälle. Väki jäi ominpäin töitä tekemään.
X
Benjam tuli korttiystävän taloon. Isäntä ei ollut entinen kohtelultaan. Kamariin käski. Mutta vaikeni. Eikä tarjonnut tupakkaa.
Ehkä hän arvasi Benjamin asian. Ja sentähden tahtoi osoittaa ylemmyyttään. Puhe ei mielinyt luistaa. Benjamin oli vaikea päästä asiaansa.
– Sanovat, että Maunun kaupassa käy ihmisiä aina kirkolta asti. Hän se ymmärsi alkaa kauppansa oikeaan aikaan. Hän jos kukaan rikastuu, puhui korttiystävä tarkoituksella.
– Sinäkin jo kehut häntä. Maunun vuoksi tulinkin tänne, virkkoi Benjam.
– Miksikä hänen?
– Arvannet kysymättäkin. Kuinka tulit antaneeksi velkakirjani hänelle?
Se oli korttiystävälle verta kasvoihin nostava kysymys. Hän hätääntyi.
Mutta Benjam pysyi tyynenä.
– Hän tiedusti muun puheensa lomassa, olitko minulle velkaa. Ja hän sai tietää.
– Olitko hänen kotonaan vierailemassa?
– Miksikä sitä kysyt?
– Arvelin kysyä, kun et ole Uudessa talossa käynyt.
– Kaupassa kävin, kun Maunu pyysi sisään. Ja tarjosi ryypyt. Kehui tavaransa olevan yhtä hyvää kuin kirkollakin. Mutta kun enemmän ostaa, niin on huokeampaa. Ja hyvää hänellä on tavara. Kauppaa tekevät vetää puoleensa. On tästä lyhyempi matkakin Maunun puotiin kuin kirkolle. Korttiystävä alkoi jo etsiä tupakkaa.
– Pyysikö Maunu saada velkakirjani siirretyksi itselleen? kysyi Benjam, josta Maunun kehuminen oli vastenmielistä kuulla.
– Sinun ja talon yhteisen edun vuoksi.
– Mitenkä minun ja talon yhteisen edun vuoksi?
– Ei halunnut, että talon velkoja on paljon vieraissa käsissä.
– Vai niin, vai niin... ja niin sinä annoit. Minua et sillä hyödyttänyt. Lienetkö niin luullutkaan, kun et minulta tiedustanut ensin.
– Aikomukseni oli sinulta tiedustaa. Mutta ei tullut käydyksi, ennenkuin Maunu tuli tänne pyytämään. Silloin minulla oli kova rahan tarve. Ehkä olisi ollut pantava ryöstöön sinulta... haastoi korttiystävä.
Hänen mielessään olivat alituiset huhut Benjamin huonosta talonpidosta ja Aunen saamattomuudesta emäntänä. Enemmän hän oli tuntenut jo vetoa Maunuun kuin Benjamiin, jolle tappelujuttu käräjissä oli tuottanut häpeää.
Benjamkin muisti nyt korttiystävän todistajana itseään vastaan tappelujutussa.
– Sinä oletkin jo siirtymässä vihamiesteni joukkoon, olet Maunun puoluetta.
– Maunu jyrkästi vastusti sinulta ryöstämistä. Ei Benjamilla ole rahaa, sanoi, mutta itse lupasi maksavansa lainan kohta korkoineen. Sanoi sinulla olevan velkoja kymmeniin tuhansiin. Jos minä panisin ryöstöön sinulta, seuraisivat muut velkojasi jäljestä, sanoi.
– Ja sinä uskoit Maunua enemmän kuin minua. Aina ennen oli toisin. Maunuko maksoi ja sai velkakirjani?
– Ka, kun rahasta minullakin oli puute. Ja minun uskoakseni se oli sinulle eduksi.
– Etkö tunne välejämme?
– Ei Maunu tahdo muuta kuin sinun etuasi. Et ymmärrä veljeäsi. Pyri olemaan sovinnossa hänen kanssaan! Olisi ollut paljon parempi, ettet olisi eronnutkaan. Sinulla, Benjam, on riitainen luonne. Sitä pitää miehen voittaa itsensä. Ei teidän talonne kestänyt niin suurellista jakamista kuin miksi sinä sen teit. Sinussa, Benjam, on paljon vikaa. Kyllä Maunulla on luottamusta ja paljon ystäviä. Ja Irja tuli taloon rahain kanssa. Et olisi saanut suututtaa häntä.
– Maksoiko Maunu enemmän?
Korttiystävä vaikeni. Hänen hätääntynyt katseensa ilmaisi Benjamille totuuden.
Benjamkin vaikeni. He olivat molemmat aivan ääneti. Mutta korttiystävä häpesi katsoa Benjamia silmiin.
– Sinä, nuoruuden toverini, olet siis minut pettänyt. Sinä möit velkakirjani vihamieliselle veljelleni, kun sait ylitystä. Sinuun ennen luotin. Ja sinä ennen katsoit minun etuani. Mutta Maunun menestys on sinullekin mennyt päähän. Ihmiset ovat aina hänen puolellaan, jolla on asema ja arvo. Niin sinäkin!
– Totta puhuen, Benjam, me kaikki olemme pakotetut katsomaan omaa parastamme. Mutta tässä katsomisessa olet sinä aina epäonnistunut. Kylä puhuu sinusta paljon. Älä siis minua neuvo! Jos asemasi sietää, saathan rahalla Maunulta velkakirjasi. Rahan minäkin olisin siitä vaatinut.
– Paljonko Maunu maksoi ylitystä sinulle? uteli Benjam närkästyneesti.
Vastausta ei kuulunut. Korttiystävä nousi puna kasvoillaan. Taisi pahastua.
– Väki odottaa minua töihin näin keskellä päivää ja...
Korttiystävä käänsi hänelle selkänsä.
– Kiire on minullakin. Näen, etten sovi enää vieraaksi taloosi. Otat vieraaksi vain sellaisia, jotka ylittävät sinulle velkakirjoja. Olet minusta ennenkin hyötynyt. Siten sinua onnistaa.
Benjam heitti hyvästin. Siihen ei vastattu.
Maunu oli vienyt Benjamilta parhaan ystävän.
Benjam lähti kirkonkylän lautamieheen.
Mennessään johtui Benjamille mieleen, miten paljon hän tälle ystävälleen oli menettänyt kortinpelaamisessa. Se oli ollutkin hänelle vain korttiystävä, joka oli mukana voittamassa, mutta ei mitään menettämässä. Mutta hänen kanssaan oli hänellä pojasta lähtien ollut enemmän yhteistä kuin kenenkään muun kanssa. Enemmän kuin Maununkaan kanssa.
Mutta nyt tuo isäntä on jo Maunun ystävä.
XI
Lautamiehen sai Benjam itse etsiä heinämaalta. Siellä hän työväkensä kanssa oli heinänteossa. Kiire oli. Hiki juoksi virtana lautamiehen lihavilta kasvoilta. Ja ruumiin yläpuolta peitti vain hiestynyt paita. Rinta ja kaula ja kasvot olivat päivän tummiksi polttamat, kun ne paljaaltaan saivat osakseen auringon kuuman paahteen. Lakiton pää oli kuin kylvyn jäljestä.
Että sille miehelle työ oli elämän kovaa ja raskasta kuormaa, huomasi jo ensi silmäyksellä.
Mutta työväki oli kallispalkkaista, nyt olivat mainiot heinäilmat, ja sitten isännän arvo vaati näyttämään palkkalaisille, mihin pystyttiin.
Benjam joutui siihen hänen tielleen kuin viikatteen eteen.
Benjamkin ymmärsi arkaluontoisen tilanteen. Ja oli nöyrämielinen.
Lautamies antoi hetken odottaa. Sitten ojensi vähän kättä ja kysyi väkeensä kääntyen kuulumisia.
– Heinäkö on jo tehty, kun joudit vierailemaan?
– Oli asiaa, niin tulin.
– Siis aivan tärkeää?
– Joutaisiko lautamies?
– Tupaan vai pitäjälle?
– Jos olisi aikaa kahden kesken...?
– Mennään sitten. Mutta nyt on asioitava kuin Ameriikassa. Tässä on aika rahaa.
He lähtivät rakennusta kohti. Benjam tahtoi säästää lautamiehen kallista aikaa. Ja hän esitti, että istuttaisiin vain niityn reunalle.
Ja niin he istuivat.
Benjam arasteli puhua manuusta, vaikka olikin lujasti päättänyt antaa sen Maunulle korttiystävän luota lähdettyään. Sillä Maunun toiminta Benjamin velka-asiassa oli kiihottanut lisää hänen kiukkuaan.
– En saanut mielessäni rauhaa, ennenkuin tulin luoksenne. Kuulin tänään äidiltäni, että Maunu on saanut teiltä, lautamies, velkapaperini...
– Eikö Maunun olisi pitänyt sitä saada?
– Sanoihan lautamies itse minulle taloa jaettaessa, että Maunu sortaa minua. Ja niin ollen...
– Eihän Maunu antamallasi velkakirjalla voi sinua sortaa enemmän kuin minäkään. Jos joku sinua sillä sortaa, niin sinä itse sitä teet. Miksi rakensit niin suurellisesti?
Benjam mykistyi.
– Aikooko Maunu panna paperit ryöstöön? kysyi lautamies.
– Ehkäpä niin.
– Jos aikoo, niin katso aikanasi eteesi! Etkö pysty maksamaan?
Benjam vaikeni.
– Älä sitten kummastele, jos minäkin täytin Maunun pyynnön juuri sinun tähtesi. En tahtonut suinkaan sinulle vahinkoa, sillä Maunu lupasi, ennenkuin hänelle luovutin kirjasi, olla panematta sitä ryöstöön. Hän halusi sen siksi, ettei isä-vainaansa talon velkakirjoja olisi vierailla, kun hänkin pystyi niitä maksamaan. Jos sinua sattuisi onnistamaan huonosti, ottaisi hän lähimpänä koko talon. Onhan hänellä siihen lainkin mukaan suurin oikeus. Säästyt vielä sinäkin vähemmillä kustannuksilla.
Benjam vaikeni edelleen. Hän ajatteli, että tällaistako se olikin se lautamiehen myötätunto. Hän on kylmä kuin lakikirja.
Mutta lautamies jatkoi:
– Nyt itse joka päivä näet, miten Maunu hoitaa isänsä perintöä. Yrittää ja onnistuu. Miksi et sinä yritä?
– Mitä?
– Onnistua?
– Missä?
– Talonpidossa.
Benjam ymmärsi läksytyksen. Hän on kaikkialla huonossa huudossa talonpitäjänä.
– Kun menet talonpidossa takaperin, niin älä kummastele, jos ihmiset hyvän tilaisuuden sattuessa pyrkivät erilleen sinun velkakirjoistasi! puhui lautamies vakavasti ja painokkaasti.
Häntä nähtävästi suututti Benjamin vierailu. Mutta Benjamin nöyryytetty mieli ärtyi. Hän tuli rohkeammaksi ja sanoi:
– Maunu edistyy kavaluudella. Hän on alunpitäen anastanut minun isänperintöäni.
– Miksi annat anastaa?
– Ainahan kaikki ovat hänen puolellaan.
– Kutka kaikki?
– Tekin.
– Minä olen omalla puolellani. Ja on pakko olla. Muuten minulle käy kuin sinulle. Olisit turvannut lakiin, kun huomasit Maunun sinua vahingoittavan.
– En halunnut käräjöidä veljen kanssa.
– Siinäkin on rajansa. Mutta syytä itseäsi, jos hän pääsee vahingoittamaan sinua.
Benjam arkaili manuunsa kanssa. Jospa tässä olikin se raja, jonka yli ei saanut mennä.
– Onko lautamies saanut viime aikoina manuita?
– Heinäaikana ei joudeta niitä ajattelemaan. Onko sinulla muuta asiaa kuin tuo velkakirjajuttu, joka on jo selvitetty? Kiire on. Tuolla niitty odottaa. Se on vielä tänään leikattava.
Lautamies katsoi toiselle viereiselle niitylle, minkä korkea heinä oli hänen silmälleen paljon mieluisempi kuin tuo Benjam tuossa velkakirjoineen.
Pitää kai sanoa sittenkin asiansa ja joutua tästä, mietti Benjam.
Lautamies jo ojensi kättään hyvästiksi ja aikoi lähteä.
– Tulinkin antamaan Maunulle manuuta.
– Mistä?
– Hänen elukkansa on sotkenut ruispeltoni. Vahinko on aikamoinen.
– Mikä elukka?
Benjam katsoi lautamiestä vältellen, pelkäsi hänen pilkkaansa ja vaikeni.
– Milloin sotki ja vahingoitti?
– Tänään hänen kukkonsa teki ruispeltooni monen kymmenen markan vahingon.
– Siitäkö pitää manata?
Lautamies ajatteli. Benjam ajatteli. Lautamies muisti Benjamin tappelujutun. Ja mitä siitä Benjamille tuli. Benjam yhä madaltui hänen silmissään. Eläkkeen hän otti uuteen taloonsa, mutta nyt hän lähtee käräjöimään Maunun kanssa tämän kukon käynnistä hänen ruispellossaan. Benjam on isäntä, joka ei osaa eroittaa oikeaa vasemmasta.
Benjam muisti myös sen tappelujutun ja miten lautamies siinä häntä vastaan todisti. Muisti, miten lautamies myös todisti hänen haaskanneen yhteisen talon metsää. Muisti, miten hän silloin käräjöidessään joutui aivan tappiolle. Kävisikö nytkin niin? Ja hän jo ajatteli jättää manuunsa.
– Onko todistajia? kysyi lautamies.
– On.
Ja Benjam mainitsi todistajat.
– Manataan. Mutta tässä tuli puheeksi sinun perintösi yhteisestä talosta. Siinä voisi olla sittenkin tuomarille asiaa. Puhut menettäneesi Maunulle isänperintöäsi. On minusta väärin, jos Maunu on sinua sortanut. Etkö sinä puoleltasi pysty mihinkään? Minä mielelläni suon, että Maunu menestyy. Sillä hän ansaitsee menestyä, kun hän taitavasti yrittää. Ja Maunu on taitava mies. Hän on ymmärtäväinen mies. Ja hän yrittää. Mutta oikeutta en soisi poljettavan, en soisi lakia rikottavan. En soisi sinulle, Benjam, Maunun tekevän vääryyttä. Ja sinä, Benjam, olet liian hätäinen, etkä osaa katsoa omaa etuasi. Sinulla, Benjam, on naapuri, jota vastaan käyttäytyessä pitäisi olla paljon enemmän viisautta kuin mitä olet osoittanut. Ymmärrätkö minua, että minä puhun sinun parastasi katsoen? Sinunkin, Benjam, pitäisi päästä eteenpäin. Äitisi eläke talossasi on vääryys sinua vastaan Maunulta ja Irjalta, sanon minä. Mieti sitä! puhui lautamies.
Benjam lämpeni. Hänen sortunut mielensä nousi. Hän tuli aivan hyvälle tuulelle, kun lautamies oli noin myötätuntoinen hänelle. Ja lautamies antoi vielä hyviä neuvoja. Kaikki katsovat vain omaa etuaan. Siis hänkin.
Benjam maksoi manuurahan ja teki lähtöä.
Lautamies oli myös hyvillään, kun pääsi Benjamista erilleen.
Benjam heitti kohteliaan hyvästin monien kiitosten kanssa. Ja oli hyvillään, kun manuustaan lautamiehen kanssa noin hyvin selvisi. Manuusta Irja ainakin kauhtuu. Hän onkin kopeillut kuin kukko! Nyt kukkonsa hänelle manuun saattoi.
Benjam lähti ja kulki kappaleen matkaa hattu kourassa. Sillä hyvästiksi oli kirkonkylän lautamiehelle pitänyt oikein hattua nostaa.
Mutta lautamies vain varmistui Benjamin kyvyttömyydestä asua omaa taloa. Tultuaan työväkensä luo hän kertoi sille:
– Uuden talon isäntä kävi pyytämässä manaamaan veljeään kukon juoksusta ruispeltonsa kautta. Mitähän sieltä päin vielä kuuluukaan?
Väki alkoi arvostella Benjamia talonpitäjänä ja Aunea talon emäntänä.
– Jos oli heinämaallaan tämän manuumatkansa ajan, niin tuli kukon vahinko korvatuksi. Mutta se onkin vanha kateus, joka kytee ja puhkeaa tuollaiseen, puhui muuan entinen Revon talon työmies.
– On Uuden talon huoneissa Aunelle liian monta loukkoa. Vanhassa talossa väenhuoneessa oli vain yksi, naurahteli Revon entinen piikaihminen.
Kotimatkalla ei Benjam voinut ajatella muuta kuin lautamiehen puhetta eteenpäin pääsemisestä ja Maunun tekemästä vääryydestä, kun vaati muorin Uuteen taloon eläkkeelle. Se oli Maunulla tinkimätön ehto eroasiassa. Ja nyt on eläkemuori hänen kodissaan sotkenut kaikki asiat. Pyrkii sotkemaan isännän ja emännän välitkin. Maunua yhtenään kiittää, mutta häntä moitiskelee. Aunea nälvii, mutta Irjaa kehuu. Yllyttää piian emäntää vastaan ja viemään juoruja kylälle. Mutta vanhassa talossa itse kielii uuden talon lehmäin liatkin. Vain hänen tekemänsä polku yhdistää Uuden talon vanhaan taloon. Ja sitä polkua myöten kulkee Uuteen taloon vastusta, murhetta, vahinkoa – ainaista epäsopua veljesten kesken.
Se polku maksaa Uudelle talolle paljon enemmän kuin Irjan kukon tie ruispellossa, arvioi Benjam.
Sillä siitä on tullut vääryys Uuteen taloon. Ja sen kautta Maunun vakoilijat Uuteen taloon kulkevat.
Benjam alkoi miettiä, miten päästä Maunuun kiinni isän perinnöstä.
XII
Kun Benjam palasi kotiinsa, hän etsi Aunea puhuakseen hänen kanssaan. Mutta häntä ei löytynyt mistään. Hän ihmetteli ja tuli murheelliselle mielelle. Tiedusti työväeltä. Eivät tienneet.
Tiedusti muorilta.
– Kuulithan, mitä naisesi aamulla aikoi. Ellet tapaa kotona, tapaat kylällä. Äksyilee!
Benjam närkästyi:
– Teidät vielä Maunu minun niskoilleni laittoi. Ei pitäisi eläkemuorilla olla oikeutta loukata talon emäntää.
– Eläkemuori ja emäntä! Mutta missä on tämän talon isäntä? Se taitaa olla tuolla toisessa talossa...
Ja muori osoitti kädellään vanhaan taloon.
Benjamin loukattu isännän arvo kuohutti hänen mieltään. Lautamiehen huomautus Maunun tekemästä vääryydestä ja hänen kotimatkalla asiasta mieleensä kohonnut harmi nosti nyt vihaa eläkemuoria vastaan, joka vielä lisäksi aamulla oli kiusannut Aunea.
Hän astui vihaisena äitiään kohti ja ojensi kättään lyödäkseen.
Mutta äidin tyyni katse masensi hänet.
– Jos lyöt äitiäsi, olet kirottu poika! kuului Maunun ääni ovelta.
Hän oli tullut taloon ottamaan selvää ruispellosta.
Sillä juoru oli jo ehtinyt Maunun korviin.
Benjam säikähti. Hänen koko päivän kiihoitettu sieluntilansa ärtyi yhä enemmän. Kun hän näki Maunun, nousi synkkä viha hänen mieleensä. Hän jätti äidin, mutta meni sisukkaana Maunua vastaan, joka pelkäämättä katsoi häneen.
Benjamin veri kiehui ja kuohui. Koko päivän vastoinkäyminen oli järkyttänyt hänen mielensä tasapainostaan. Ja nyt tuossa päävihamies Maunu niin kiusallisena hetkenä tuli todistajaksi tekoon, jota hän itse jo häpesi.
Mutta Maunu uhosi painokkaasti:
– Miksi Irjan kukon sellaisella vimmalla ajoit pihaltasi, että se piti lopettaa? Vuosi verta ja kitui.
– Sait lintupaistin keskellä kesää. Mutta kalliiksi se paisti sinulle tulee.
– Arvelin sen tulevan maksamaan sinulle. Maksat kukon moninkertaisesti, jos aiot sovinnossa selvitä.
– Minä sinulta korvausta vaadin raiskatusta ruispellostani. Mutta vaadin toisessa paikassa...
Benjam otti askeleen lähemmäksi Maunua.
– ... ja nyt ulos! ärjäisi hän.
Samassa Benjamin työväki tuli tupaan omasta aloitteestaan saamaan päivällistä. Kukaan ei ollut sitä käskenyt, sillä se oli unohdettu työhön niitylle. Oli jo ohi tavallinen päivällisaika.
Mutta päivällinen ei ollut vieläkään pöydässä, kun emäntä oli poissa.
Ruuan asemasta he tapasivat tuvassa veljensä kanssa riitelevän isännän, joka oli kuin tappeluun valmistunut.
Maunun arvo ei antanut myöten lähteä talosta.
Mutta Benjam meni kohti Maunua.
– Sydämeni on jo tälle päivälle kyllin täysi, mies! Sinä saatat talonikin asiat nurin. Nyt ei ole työväelle vielä päivällistä sinun tähtesi. En saa omassa kodissanikaan sinulta rauhaa. Selän takana sotket tässäkin asuessani asiani. Erosin sinun tähtesi isän kodista. Mutta sinä laitat riidat tännekin. Ja tulet lopuksi itse riitelemään kotiini. Ulos!
Maunu nousi tuohtuneena.
– Häpeä käytöstäsi väen kuullen!
– Vai minun kodissani minua häpäiset! ärjyi Benjam.
– Sinä häpäiset meidät kaikki!
– Ellet lähde, niin... uhkaili Benjam.
– Minä lähden. Ja vien vanhan äitini mennessäni. Sillä täällä hän ei ole täydessä turvassa.
– Et vie muita kuin oman itsesi! Ja joutuin!
Väki kuunteli jännittyneenä. Tässä satuttiin keskelle ukkosilmaa. Perheessä vuosia kytenyt salainen viha räjähti heidän silmäinsä alla.
Maunu kehoitti äitiään lähtemään. Muori haki keppinsä. Ja meni Maunun luo. Sieltä haastoi hän kuin turvapaikasta:
– Emäntäsi, Benjam, on jättänyt väen kiireimpänä heinänteon aikana päivällisettä. Ja isäntä haukkuu lähimmät omaisensa palvelijainsa kuullen. Kuinka menestyy talo, jota näin asutaan? Sinun tähtesi, Benjam, menen naapuriin yöksi. Jos siellä enemmänkin aikaa viivyn, ei emäntäsi minua pois hae.
Maunu lähti äitinsä kanssa.
Benjam huusi Maunun jälkeen purkaen sydäntänsä. Uhkasi käräjöivänsä...
Mutta kun hän huomasi työväkensä naureskelevan ja katsovan pilkkasilmällä isäntäänsä, häpesi hän ja vaikeni. Hän huomasi voimatonna ja avutonna kuuluttavansa omaa heikkouttaan palvelijoilleen, joiden myötätunto näytti olevan menijäin puolella. Niin typerästi hän oli riehunut.
Benjam sai arvostelukykynsä takaisin ja puhui tyynesti kuin parhain isäntä.
– Emännällä oli asiaa kylälle. Viivyin itse kirkolla. Naiset laittavat ruuan pöytään.
Samassa hän silmäsi ikkunasta. Ja näki äidin Maunun käsipuolessa keppineen vitkaan vaeltavan muorin tallaamaa polkua Uudesta talosta vanhaan taloon.
Joko se polku nyt tukkeutuisi? Joko muori jäisi lopullisesti Maunun luo?
Tukkeutuisiko tuo surupolku ilman käräjiä? Eikö eläkemuori enää sitä polkua Uuteen taloon koskaan astuisi?
Mutta riidanaiheita on riittävästi. Irja kauhtuu kukkojutusta, kauhtuu eläkemuorin tulosta vanhaan taloon, ja ehkä saadaan velimiehen väelle siten lisää manuita syyskäräjiin. Oli päästävä Maunuun kiinni siitä isänperinnöstäkin. Tämä päivä on manuiden alku.
Benjam meni kamariinsa miettimään.
Missä on Aune?
Aunen on muori karkoittanut! tuli päätökseksi hänen kuumenneissa aivoissaan.
Benjamin ajatukset harhailivat sinne tänne kuin sen, joka eksyksissä korvessa tietä etsii. Hän – Benjam – oli jäänyt yksin tänä suuren surun päivänä! Näistä velkaisista seinistä, joiden keskeltä Aune oli poistunut, kasvaisi hänen surunsa kuorma, jonka alta hän ei jaksaisi nousta. Kun emäntä lähtee karkuun kodistaan anoppinsa ajamana, tietää se uhkaavaa turmiota taloon. Äiti on siirtynyt eläketalostaan hakemaan turvaa vihamielisen veljen luota työväen nähden ja kuullen. Tässä talossa ei siis ole turvaa sen eläkemuorillekaan. Sekin on paha enne! Ja sieltä vanhasta kodista, jossa isä eli ja kuoli, ajaisi veli hänet pois, jos sinne menisi, samalla tavalla kuin hän veljen täältä karkoitti...
– Mutta minun piti katsoa omaa etuani! Näyttää Maunulle, että minäkin johonkin kykenen! Minun piti seurata lautamiehen neuvoa, mutta Maunu tuli sopimattomaan aikaan. En minä voittanut. Mutta hän voitti minut omassa kodissanikin. Työväki nauroi minulle! Ja saa itse parhaana heinänteon aikana hakea suuhunsa päivällistä emännättömässä talossa, mistä saa, isännän riidellessä lähimpien omaistensa kanssa. Mutta kuka tähän kurjuuteen on syypää? Maunu, sillä hän on kavala ja kylmä! Mutta kaikki sanovat tietysti syyn olevan minussa ja Aunessa. Ei tahdota nähdä Maunun sortavan meitä Irjansa kanssa. He menestyvät ja he saavat kiitosta. Mutta me menemme alaspäin ja meitä moititaan. Menemme alas koko pitäjän silmissä muka oman kehnoutemme takia, arvosteli Benjam asemaansa häntä ympäröivien uhkaavien voimien kiduttamana.
Hän muisteli tämän katkeran päivän tapauksia. Oli siinä yhden päivän osaksi miehelle ärsytystä...
Minne hän menisi? Jäisikö hän tähän odottamaan Aunea? Menisikö hän häntä etsimään pitäjältä? Ei. Työväkeä ei voi heittää yksin.
– Taloa on pidettävä, vaikka ihmiset, vaikka omaiset minua kurkusta kuristaisivat! huudahti Benjam itsekseen.
Hän lähti väenhuoneeseen. Istuutui siellä joukkoon aterialle. Mutta hän huomasi, että väellä oli vain piimää ja leipää.
Hän kysyy voita piialta.
– Emäntä vain tietää voista! nauraa piika.
Benjamia hävettää ja suututtaakin. Miten se Aunekin näin...?
Ei ole kellään erikoista ruokahalua tällaisella ravinnolla. Mutta koetetaan syödä.
Isännän vakavuus siirtyy työväkeenkin. Huomataan, että hän on murheellinen.
– Hänellä on ollut tänä päivänä onnettomuutta, ajatellaan.
Eikä kukaan enää naura. Hiljaisella äänellä puhellaan vain välttämätöntä. Naiset ajattelevat Aunea. Miehet Benjamia. Mutta sitten heidän ajatuksensa yhtyvät. Benjam ja Aune eivät onnistu uudessa talossaan. Tämä talo tarvitsee toisellaisen emännän.
Äänettöminä noustaan pöydästä. Myötätuntoa on taas Benjamiin. Vaikka ateria olikin puutteellinen.
Työväkensä silmissä isäntä näkee ymmärtämystä.
Väki paneutuu tavalliselle ruokalevolle.
Benjamkin heittäytyy penkille pitkälleen. Unta hän ei saa, mutta paljon ajatuksia sen sijaan.
Ja ne ajatukset sinne tänne risteiltyään päätyvät päätökseen:
– On jo aika Maunulla kaikki käräjissä maksattaa.
Noustaan sitten ylös isännän hoputtamina. Ja ensimmäisenä astelee Benjam heinäniitylle.
Väki seuraa vakavana jäljessä.
Mielensä katkeruuden purki Benjam työhön. Hän niitti pian kaksi sen vertaa kuin toiset. Mutta oli vaitelias. Työ vei mukanaan ajatukset. Ja mielen tasapaino palasi.
Kun myöhään illalla palattiin taloon, oli isännän toimesta piika jo laittanut illallisen valmiiksi. Se korvasi päivällisenkin niukkuuden. Tuore lammaslihakeitto höyrysi voin ja kalan ohella pitkällä pöydällä, sillä avaimia ei emäntä ollut vienyt mukanaan.
Pöytään istuutui isäntä väkensä kerällä jo hyväntuulisena ajatellen: – Kyllä Aunekin palaa!
XIII
Aune palasikin seuraavana päivänä kuin häpeissään. Kodistaan olivat hänen vanhempansa käskeneet hänen mennä miehensä luo.
Benjam oli olevinaan hänelle suuttunut, kun hän mitään ilmoittamatta jätti talon. Mutta hän oli mielensä pohjalla silti tyytyväinen, kun Aune tuli. Nyt hän ei enää olisi yksin taistelussa vihollisiaan vastaan, kuten eilen. Ja sentähden oli eilen iltapäivällä olo tuntunut niin kaamealta. Kunnes työssä niityllä työväen keskuudessa mieli oli tasautunut.
Mutta eläkemuori ei palannut. Ja siitä Aune oli hyvillään. Hän uskalsi jo kuin rohkeammin liikkua miehensä kodissa, kun hänen ei tarvinnut olla muorin arvostelevien silmien alla. Eikä Benjam ollut hänelle koskaan ollut niin rakas kuin nyt. Sillä Benjam lähentyi yhä enemmän Aunea, kuta enemmän hän ulontui omaisistaan.
Kaikki sai Aune tietää. Senkin, että Benjam tekee käräjäjutun äitinsä siirtämisestä eläkkeelle Uuteen taloon, vaikka eläke alkuaan oli vanhaan taloon asetettu ja sille kuuluva.
Siitä Aune ilostui. Ja kehoitti miestään käräjöimään.
– Jos muori vielä tähän taloon palaa, lähden minä. Yhdessä emme voi olla saman katon alla. Hän halventaa minua, yllyttää piian minua vastaan ja saattaa kylän silmissä Maunun väen kanssa talomme asiat huonoon huutoon. Tuomarin avulla saat kyllä eläkkeen pois, puhui Aune silmissä kyyneleitä.
– Kirkonkylän lautamies nimenomaan minua kehoitti käräjöimään eläkkeen pois, virkkoi Benjam.
Hän tiesi liioittelevansa. Mutta hänen oma asemansa pakotti liioittelemaan Aunelle. Ja tarkkaan otettuna oli lautamies sanonut siinä eläkkeen siirtämisessä tapahtuneen vääryyden.
Mutta Benjam liioitteli. Se oli välttämätöntä hänen oman rohkeutensa ylläpitämiseksi ja Aunen rohkaisemiseksi.
Aunea hänen ei kuitenkaan olisi tarvinnut rohkaista. Sillä hän oli kovin innokas muoria talosta pois ajamaan.
– Hän on se paha henki, joka vie taloa alaspäin! huudahti hän Benjamille.
Nyt kertoi Benjam Aunelle muorin eilisen lähdön Uudesta talosta.
– Se oli Maunu itse, jonka käsipuolessa äiti meni talosta, lopetti Benjam vakavasti.
– Menköön... menköön ainiaaksi!
Ja Aune lensi miehensä kaulaan ja syleili häntä rajusti. Hän nauroi ja itki tunteidensa kuohuttamana. Suuteli ja syleili miestään. Näin kiihkeätä rakkauden osoitusta ei Benjam ollut vielä koskaan ennen saanut vaimoltaan.
– Sitten vasta minulla on oma koti, kun muori ei enää palaa eläkkeelle. Ja sitten minäkin voin näyttää, mihin minä emäntänä kykenen, puheli Aune.
Benjam antautui hyväiltäväksi. Sillä hän tarvitsi rakkautta ja myötätuntoa. Ja tämä hyväilijä oli hänen lähimpänsä, hänen oma vaimonsa.
Nyt hän rohkaistui. Aune oli palannut! Ja Aune kehoitti häntä käräjöimään! Hänellä oli toveri onnettomuudessaan.
Ja se häntä rohkaisi. Benjam joutui kuin käräjöimishumalaan. Uusi päivä toi uusia mietteitä. Nyt vasta hänelle selvisi, mistä hänen oli haettava turvaa sortoa vastaan, jota hänen veljensä niin monet vuodet oli harjoittanut häntä kohtaan.
– Laki ja oikeus on minun puolellani. Minä vaan en ole ymmärtänyt siihen turvata, kunnes kirkonkylän lautamies minun silmäni avasi, selitti hän Aunellekin.
Benjam muisteli, miten hän ennen isän eläessä kasvavana poikana monesti oli ollut mukana käräjähuoneessa. Siellä hän oli nähnyt vankeja jalka- ja käsiraudoissa, raitaisissa vangin harmaasarkapuvuissa, hyvin puettuja kaupungin herroja ja arvokkaita virkamiehiä, lihavia isäntiä, miettiviä lautamiehiä ja outoa rahvasta. Se huone kirkon jälkeen oli hänen nuoreen mieleensä enimmän vaikuttanut. Mutta kirkossa oli valoisaa, korkeaa, kaunista, ja siellä puhuttiin rakkaudesta ja anteeksiannosta. Käräjähuoneessa oli hämärä valaistus, se kun oli matala ja sen ikkunat pienet. Siellä oli ahdistavaa, siellä kun tuotiin esille oikein tarkkaan hakemalla rikoksia, siellä tuomittiin ja siellä luettiin lakia ja annettiin ankaria rangaistuksia. Siellä sakotettiin, mutta monen tie vei sieltä vankilaankin. Kun todistajia vannotettiin, vavahti mieli jostain ankaran juhlallisesta. Se oli hetki, jolloin todistaja saattoi myödä sielunsa helvetin tuleen ja piinaan, kuten isä oli sanonut. Mutta rikos siellä rangaistiin, kärsinyt ja loukattu siellä hyvitettiin ja oikeus pääsi voimaansa. Se oli ankara huone, josta syytön lähti hymyhuulin, korvauksen saanut naurahdellen, mutta rikollinen synkkänä ja sapekkaana, itku kurkussa ja kuolemankalpeana.
Hän – Benjam – kuuluu tuohon edelliseen väkeen. Mutta Maunu synkkään ja sapekkaaseen. Ja Irja siihen, jolla on itku kurkussa ja joka on kuolemankalpea. He saavat rangaistuksensa, he saavat maksaa korvauksen, mutta hänet hyvitetään.
Näin poikaiän ankara käräjähuone tuli hänen sielussaan paikaksi, missä hänellekin annetaan oikeutta, missä häntäkin ymmärretään eikä kylän yhteisellä suulla parjata ja halvenneta.
Benjam alkoi pyrkiä sinne käräjähuoneeseen halusta osoittamaan koko pitäjälle, miten paljon hänelle oli tehty vääryyttä ja miten paljon häntä oli väärin ymmärretty.
Aune oli käräjähuonetta ennen pelännyt. Mutta nyt hänkin kehoitti miestään sinne menemään.
Benjam sai kuulla kirkonkylän lautamiehen jo käyneen manaamassa Maunun ruispelto-jutussa. Mutta hän ihmetteli, ettei lautamies ollut poikennut Uuteen taloon.
Benjam katsahti ikkunasta muorin polulle. Siellä se odotti kulkijaansa.
– Sitä polkua ei muori enää kulje! uhosi Benjam Aunelle.
Ja hän manautti Maunun äitinsä eläkkeestä ja kotirauhansa rikkomisesta.
Kun ne haasteet oli annettu, oli Benjamin sielussa suuri tyytyväisyys. Työ luisti talossa ja kylällä oli hauskaa. Aunen kanssa hän eli kuin sulhasaikaa ja kävi useasti hänen kerällään kyläilemässä. Tällöin hänelle oli mieluista puhua haasteistaan, kun kyseltiin Maunun ja hänen väleistä. Ihmiset ottivat osaa hänen puheisiinsa ja jopa parjasivatkin Maunua.
– Niin sitä minuakin onnistaa! ajatteli Benjam. Ja suunnitteli uusia manuita.
Nyt hän manuutti Maunun kärsimästään vahingosta talon jakoasiassa viljelyksiin ja lehmiin nähden, sekä Irjan kunnianloukkauksesta.
Mutta tämän manuun hän annatti toisella lautamiehellä. Sillä hän varoi kirkonkylän lautamiestä. Edellisellä kerralla oli kirkonkylän lautamies jo epäröinyt, paljon miettinyt, tehnyt huomautuksia, mutta vakuuttanut Benjamille tehdyn vääryyttä, kun muori siirrettiin eläkkeelle uuteen taloon.
Lautamiehen epäröimisen Benjam ajatteli aiheutuneen lautamiehen haluttomuudesta kulkea Maunun talossa manuita viemässä.
Haaste Irjalle kunnianloukkauksesta aiheutui siitä, että Irja oli muka pahasti solvannut Benjamia kirkonkylän lautamiehen haastaessa Maunun vastaamaan kukon aikaansaamasta vahingosta ruispellossa.
Se toinen haastemies kävi Uudessakin talossa vanhasta talosta palattuaan. Ja polki auki muorin jo ruohottuneen polun.
Aune sen huomasi ja tuli surulliselle mielelle. Lautamiehen mentyä hän huomautti Benjamille ikkunasta osoittaen polkua:
– Muorin jo ruohottuneen polun se lautamies taas auki tallasi. Se tietää pahaa, rakas Benjam.
– Ehkä Maunu seuraa perässä sovittamaan. Mutta vähällä minä en sovi. Monet tuhannet kun maksaa, niin ollaan käräjöimättä, haasteli Benjam.
Ja Benjam suorastaan nautti siitä, miten apealla mielellä nyt vanhassa talossa elettiin hänen manuidensa vuoksi.
Hän odotti käräjiä riemumielellä. Hänen uskonsa asiansa oikeuteen oli horjumaton.
Kunnes Maunu manuutti hänet kuudesta velkakirjasta, joiden yhteinen summa oli niin suuri, ettei hän voisi suorittaa sitä muuten kuin myömällä talonsa ja lähtemällä maantielle. Maunu oli maksanut vanhan talon yhteisetkin velkakirjat, jotka olivat jääneet taloa jaettaessa Maunun haltuun. Muut velkakirjat, jotka olivat Benjamin yksin antamia, oli Maunu siirrättänyt itselleen Benjamin selän takana.
Sama lautamies, joka vei Maunulle Benjamin viime manuut, toi Benjamille Maunun haasteet muorin polkua kulkien. Maunukin oli karttanut kirkonkylän lautamiestä.
Kun lautamies oli lähtenyt, purskahti Aune ääneen itkemään ja osoitti Benjamille muorin polkua:
– Lautamiehen tulo sitä tietä tiesi sittenkin pahaa!
Peräti katalaa tämä oli Benjaminkin mielestä. Ja hän joutui lopuksi toivomaan, että edes äiti olisi vielä ollut hänen luonaan. Ehkäpä hänen avullaan ja välityksellään hän saisi Maunun manuistaan luopumaan! Mutta äitikin oli sillä puolella, jolta hänelle ei hyvää aiottu.
Katsoessaan mietteissään ikkunasta muorin polkua Benjam olisi jo mielellään nähnyt äitinsä astelevan sitä tulossa vanhasta talosta tavalliselta käynniltään pusseineen, joita sieltä puodista kuljetti.
Benjam ensi hädässään olisi jo peruuttanut omat manuunsa, jos Maunu olisi luopunut haasteistaan.
Mutta Maunu on luja. Hän ei peruuta. Siitä oli Benjam varma.
Benjamin mieltä lohdutti hieman se, että käräjillä hänenkin asiansa oikeavat. Maunu joutuu hänelle maksamaan talonkin jakoasiassa...
Maunu oli jättänyt manuunsa mahdollisimman myöhälle, niin että Benjam ei mitenkään ehtisi saada sellaisia summia ennen käräjiä, vaikkapa parhaansa koittaisi. Ja Benjamia oli koko pitäjälle huudettu kehnoksi talon pitäjäksi, joten luotto oli huono.
Maunu tahtoi ahdistaa Benjamin hänen talostaan, jota hän mieli pakkohuutokauppaan. Ja sitä tietä itselleen. Vieras ei siitä silloin korkeinta hintaa tarjoaisi. Ja siitä samasta saisi sen sitten Maunu.
Että Maunun tarkoitus velkakirjarynnäköllä oli noin pitkälle suunniteltu, sitä ei Benjam ymmärtänyt ajatella.
XIV
Käräjillä veljekset itse valvoivat asioitaan.
Ensin olivat Maunun velkavaatimukset esillä.
Niissä ei viivytty kauan, kun vaatimukset perustuivat täysin laillisiin velkakirjoihin.
Kaikki tuomittiin Benjamin maksettaviksi.
Kun päätös oli annettu, huomasi Benjam kirkonkylän lautamiehen iskevän silmää Maunulle, joka samaten vastasi. Se teki pahaa Benjamille. He ovat ystäviä yksin täällä käräjähuoneessakin.
Ja lautamies oli silti hänen todistajansa eläkeasiassa. Toinen oli korttiystävä. Benjam oli seurannut Maunun antamaa aikaisempaa esimerkkiä manuuttaessaan jakomiehet todistajiksi.
Nyt seurasivat Benjamin manuut Maunulle.
Ensin oli esillä muorin eläkejuttu.
Juuri sen alkaessa Benjam huomasi kummakseen äidinkin ajavan käräjille Irjan kanssa.
Benjam selitti oikeudelle äitinsä eläkkeellemenoa ja miten se oli asetettu vanhaan taloon.
– Onko äitinne siirtynyt vapaaehtoisesti omasta aloitteestaan eläkkeelle vai pakotettuna? kysyi tuomari.
Se oli Benjamista outo kysymys. Ei hän ollut luullut siitä lähdettävän.
– Kyllä Benjam on vaatinut äitiä eläkkeelle, vastasi Maunu, pyytäen että äiti asianosallisena kutsuttaisiin sisään kuultavaksi.
Muori käskettiin sisään. Hän niiasi oikeudelle ja oli aivan huoleton kuin omassa salissaan. Sillä olihan tämä käräjätalo herastuomari-vainajan toinen koti. Tämä tuomari oli nuorena käynytkin heillä, vaikka näytti nyt kuin ei tuntisi häntä.
Tuomari uudisti kysymyksensä muorille.
– En olisi eläkkeelle siirtynyt, mutta vanhempi poika Benjam uhkasi lähtevänsä pois talosta, kun minä emäntänä ollen aina muka katsoin tämän nuoremman pojan Maunun etua hänen vahingokseen. Oli siitä aina riitelemässä minulle, puhui muori.
– Vaatiko hän teitä eläkkeelle? kysyi tuomari.
– Vaati, vastasi muori silmät kyynelissä.
– Pakottiko hän äitiään eläkkeelle? kysyi taas tuomari.
– Pakotti, vastasi muori ääni väristen.
– Ellei äiti olisi siirtynyt eläkkeelle, olisi Maunu äidin avulla riistänyt minulta kaiken, huomautti Benjam harmistuneena.
– Maunuun enemmän luotin talon hallinnossa, kun hän on ymmärtäväisempi, sanoi muori.
– Äiti on siis pakotettu eläkkeelle ja pakottaja on vanhempi poika. Ei talon emäntää ilman laillista syytä voi pakottaa eläkkeelle. Mutta kun aikanaan ei ole valitettu, pysyy eläke, puhui tuomari.
– Mutta eläkettä ei pysytetty vanhassa talossa, mihin se oli määrätty, vaan siirrettiin minun talooni erotessani, virkkoi Benjam.
– Siirrettiinkö eläke ilman vanhan emännän suostumusta? kysyi tuomari.
– Kyllä minä suostuin, kun eläke korotettiin. Muuten en olisi lähtenyt, sanoi muori.
– Siirrettiinkö eläke ilman vanhemman pojan suostumusta hänen taloonsa? kysyi tuomari.
– Minut pakotettiin suostumaan, vastasi Benjam keveämmällä mielellä.
– Kuka pakotti? kysyi tuomari.
– Veljeni Maunu emäntineen.
– Korotettiinko eläke ilman teidän suostumustanne? kysyi tuomari Benjamin puoleen kääntyen.
– Minut pakotettiin suostumaan korotukseen, vastasi Benjam vielä keveämmällä äänellä.
– Kuka pakotti? kysyi tuomari.
– Veljeni Maunu.
– Onko todistajia? kysyi tuomari.
Benjam esitti todistajikseen kirkonkylän lautamiehen ja korttiystävän.
– Mitä on vastaajalla sanottavaa? kysyi tuomari Maunulta.
Maunu esitti Benjamin allekirjoittaman jakokirjan. Tuomari luki sen eläkettä koskevan kohdan oikeudelle.
– Kantaja on itse antanut kirjallisen suostumuksensa, huomautti tuomari Benjamille.
– Minut on siihen pakotettu, lausui Benjam värähtelevällä äänellä.
– Miten sen voitte todistaa? kysyi tuomari.
Benjam pyysi todistajansa kuultaviksi. Lautamies käskettiin sisään. Hän teki valansa.
– Tämä lautamies voi todistaa, että veljeni on pakottanut minut suostumaan eläkkeeseen niinkuin se on jakokirjassa, puhui Benjam.
– Onko kantaja omasta vapaasta tahdostaan allekirjoittanut jakokirjan? kysyi tuomari lautamieheltä.
– On, vakuutti lautamies.
– Mutta muuten veljeni ei olisi suostunut jakoon, puolusteli itseään Benjam.
Tuomari naurahti lautamiehelle.
– No olisiko veljenne suostunut vai eikö asumaan edelleen yhdessä, ellette olisi allekirjoittanut jakokirjaa? kysyi tuomari.
– Kyllä olisi suostunut, myönsi Benjam.
– Hän juuri tahtoi yhteistä taloa asuttavaksi, todisti lautamies.
– Mutta lautamies voi valallaan todistaa, että minulle tehtiin vääryyttä, väitteli Benjam kiihtyen.
Jo nauroivat tuomari, lautamiehet ja Maunu.
Benjam katsoi kuin apua pyytäen todistajaansa. Mutta kirkonkylän lautamies yhtyi naurajiin eikä ruvennut Benjamia auttamaan, sillä jakokirja oli täysin laillinen. Kun Benjam oli antanut sortaa itseään, niin syyttäköön itseään, ajatteli hän.
Benjam oli aivan avuton ja silmäsi katkeroituneena tuomariin.
Korttiystävää kuultiin vielä todistajana. Tuomari teki hänelle samat kysymykset kuin oli tehnyt lautamiehellekin. Mutta Benjamin asia ei parantunut. Korttiystävä olisi mielellään yhtynyt Benjamin naurajiin.
Maunu pyysi vielä kohteliaasti äitiä kuulusteltavaksi eläkeasiassa. Siihen oikeus suostui. Ja pöytäkirjaan merkittiin Maunun pyynnöstä, että äidin ilmoituksen mukaan Benjam oli pakottanut äitinsä eläkkeelle, että Benjam oli vaatinut yhteisen talon jakoa, että Benjam oli suostunut ottamaan eläkkeen uuteen taloon ja korottamaan sen, mutta että Benjam oli huonosti kohdellut äitiään talonsa eläkemuorina, joten äidin oli pitänyt siirtyä vanhaan taloon.
Benjam pelkäsi joutuvansa vieläkin enemmän naurunalaiseksi, jos hän ryhtyisi puolustautumaan. Ja mitä hän sanoisi?
Kanne kumottiin ja Benjam sai maksaa kulut Maunulle.
Talon jakojutussa ei viivytty pitkälti, sillä Maunu taas esitti Benjamin allekirjoittaman jakokirjan. Kanne hylättiin. Sama jakokirja kelpasi kumoamaan lehmäjutunkin. Kotirauhan rikkomista ei voitu todistaa. Siinäkin Benjam hävisi. Kukkojutussa todettiin Benjamin itsensä ajaneen väkineen Maunun kukon ruispeltoon ja vähältä piti, ettei hän saanut sakkoa eläimen rääkkäämisestä. Sekin kanne siis kumottiin.
Irjaa vastaan nostettu kunnianloukkausjuttu oli pitkällinen ja niin pikkumainen, että oikeus oli tuskautua. Se liikkui jo oikeuden väärinkäyttämisen rajamailla.
Mutta säälistä Benjamia kohtaan ei häntä tuomittu siitä sakkoihin.
Ja Benjam oli jo lopulta todella säälittävä. Hänen äänensä värähteli ja silmät kyynelissä hän teki syytöksiä veljeään ja veljen emäntää vastaan. Hän näytti olevan suorastaan sielullisessa hädässä.
Irja äidin keralla oli aikaa sitten lähtenyt kotimatkalle. Maunu esiintyi Irjan puolesta kunnianloukkausjutussa.
Maunu häpesi Benjamia. Mutta tuomari katsoi tilaisuuteen sopivaksi puhua jonkun sanan veljesrakkaudesta, jonka veren siteiden pitäisi olla niin lujia, ettei raha eikä pikkumainen riiteleminen voisi niitä horjuttaa.
Vaikka Maunu olikin päässyt voitolle, oli hän kiukusta ja harmista tulipunainen tullessaan ulos käräjäsalista Benjamin edellä, joka oli kalpea ja huumautunut. Elämässään ei Benjam ollut ennen tuntenut niin suuria sieluntuskia kuin tänään. Hänen mielialansa vaihteli pelon ja toivon välillä. Mutta aina tuli pettymystä. Ja sen mukana epätoivo kasvoi. Hän oli ruumiillisestikin väsynyt ja uupunut.
– Herastuomari Repo-vainaan pojat häpäisivät koko käräjämenon, kuiskailtiin käräjäväen parissa.
Sen kuulivat veljetkin. Benjamin voimat jo pettivät. Hän sai kohtauksen ja kaatui pyörtyneenä eteisen lattialle. Mutta Maunu nousi ylpeästi sieville rattailleen, löi hevosta ja ajoi kuin rahvaan arvosteluja pakoon.
Benjam virvotettiin. Kun hän nousi rattailleen ajaakseen kotiinsa, näki hän ympärillään vain osanottavia katseita ja kuuli ystävällisiä hyvästelyjä.
Mutta hänestä itsestään tuntui kuin hän ajaisi viimeistä kertaa omaa hevosta.
Sillä hänen omaisuutensa oli jo menossa ryöstöön.
Aune kotona tuskin jaksoi kuulla totuutta. Mutta sisäinen vaatimus pakotti häntä lohduttamaan miestään, joka hänen tähtensä sai kärsiä omaistensa vainoa. Hän syleili Benjamia, jonka suku oli tahtonut häneltä pois riistää.
Ja molemmilta murhe repi tunnesulut. Sielullinen yhtyminen lujittui yhä. Silmät kosteina he istuivat käsi kädessä oman talonsa komeassa väenhuoneessa, johon pian vieras astuisi isännäksi.
Kahden he olivat. Ja kai he pian saisivatkin olla vain kahden.
Sillä talonpito ei heiltä luonnistanut.
XV
Tappio käräjillä oli musertanut Benjamin. Hän oli uskonut varmasti, liian varmasti voittavansa.
Ja sitten –!
Kaikki murtui hänen jalkainsa alla! Omaisensa hän oli saanut vihamiehikseen. Talonsa oli ryöstöön menossa. Ja pitäjällä hän oli kaikkialla lyödyn miehen kirjoissa. Päästäkseen tästä katkeruudesta hän ajatteli jo siirtyä mahdollisimman pian pois vihamielisen veljensä lähettyviltä.
Sillä vähällä, mikä vielä jäi, oli perustettava uusi koti Aunen kanssa jossain muualla.
Aunea hän yhä enemmän lähentyi. Ja vain hänen seurassaan hän vielä jaksoi uskoa tulevaisuuteen.
Kun hän kosketti Aunen lämpöistä kättä, lämpeni hänenkin kätensä, ja kun hän köyhyytensä tyhjyyttä tuntien veti Aunen syliinsä, tuntui hänestä kuin hänellä vieläkin olisi aarre omanaan. Se hänelle nyt tuli onnettomuudessaan aarteeksi, jota hänen sukunsa vihasi arvottomana.
Ja niin rakas ei Aune ollut hänelle ennen koskaan ollut kuin nyt isän perintömaalta lähdettäessä.
Mutta eräänä aamuna hänen herätessään ei Aune ollutkaan vuoteessa hänen vieressään. Tavallisesti hän ensin heräsi ja herätti Aunen töilleen.
Mutta nyt oli Aune poissa. Benjam nousi ylös ja tarkasteli makuukamaria. Aune oli jo pukeutunut, sillä hänen vaatteensa olivat poissa.
Benjam meni väenhuoneeseen ja nostatti työhön palvelijat. Ei siellä ollut Aunea.
Hän palasi makuukamariin. Ja nyt hän huomasi Aunen poistuneen sieltä vieraseteisen kautta, sillä kamarin ovi sinne oli raollaan.
Benjamin valtasi kauhu. Aune oli kainoluontoinen ja arka. Olisiko hän joutunut epätoivoon ja surusta –
Benjam ei rohjennut pitemmälle ajatella.
Hän meni kaivolle, tarkasti sen.
Ei Aune toki ollut kaivoon mennyt.
Mutta Benjam huomasi vaateaitan ovessa avaimen. Hän meni aittaan.
Ei ollut Aune aitassakaan, mutta hänen pyhäpukunsa oli poissa ja hänen arkipukunsa oli aitan lattialla.
Nyt Benjam arvasi, minne Aune oli mennyt. Hän oli jättänyt itsestään selvät jäljet.
Benjam lukitsi aitan ja meni sisälle väenhuoneeseen. Mutta emännän katoamisesta ei hän siellä mitään puhunut.
Benjam lähti väen mukana ulkotöihin. Mutta oli aivan ääneti. Emännästä ei kukaan puhunut, ei kukaan tiedustellut, sillä niin vähäpätöinen eläjä hän jo oli tässä talossa.
Vähäpätöinen oli isäntäkin jo työväen silmissä. Se tuskin teki päivätyön loppuun, ennenkuin siitä isännältä jo palkkaa vaati.
Eikä Benjam ollut enää varma, vaikka uuden päivän valjetessa ei hänellä olisi enää yhtään työmiestä.
Työväki eleli talossa välinpitämättömänä kuin lähdön edellä. Vain maksamalla suuremmat palkat kuin muualla pitäjässä Benjam sai sen pysymään paikallaan.
Mutta se nauroi hänelle hänen selkänsä takana. Ivaili komeita huoneita ja pilkkasi emäntää.
Ja nyt oli emäntä karannut sitä pilkkaa pakoon.
Aamuruualla ei emäntää kodissa näkynyt. Mutta kukaan työväestä ei häntä kysynyt. Kaikki söivät naureskellen aamiaistaan, joka oli tavallista huonompi.
Benjamia tällainen työmiesten käytös vaivasi. Mutta viime aikoina oli se tullut heille tavaksi. Työtä he tekivät, minkä itse parhaaksi katsoivat. Eikä Benjam rohjennut heitä moittia.
Kun Aunea ei päivällisellekään kuulunut, päätti Benjam illalla lähteä häntä etsimään. Sillä työväki jo kuiskaili keskenään emännän poissaolosta, silmäsi pilkallisesti isäntää ja iski silmää keskenään.
Sen myötätunto ei ulottunut enää Benjamiin. Ja jos nyt emäntä pääsisi karkaamaan ensimmäisenä, niin karkaisi työväki pian perässä.
Näin Benjam ajatteli. Ja lähti kylälle Aunen ainoan tuttavan luo. Häneltä hän sai tietää Aunen siirtyneen vanhempainsa kotiin.
Benjam meni häntä noutamaan. Mutta Aunen vanhemmat osoittivat hänet ovelle. Ja Benjamille luettiin luja käsky, että sitten vasta tulkoon noutamaan Aunen takaisin, kun on talonsa pelastanut ryöstöhuutokaupasta, johon se oli jo kuulutettu.
Benjam seisoi voimatonna tämän pikku talon väenhuoneen lattialla ja antoi moittia itseään.
Aune itki huoneen perällä.
Mutta appivanhempain vihaiset sanat polttivat Benjamin sielua. Mitään hänelle ei talossa tarjottu.
Benjam aikoi vielä yrittää. Hänen piti saada rahaa maksaakseen Maunulle velkakirjat. Hän meni säästöpankkiin kiinnittämään sinne talonsa. Siellä häntä katsottiin kummastellen. Miten olisi voitu lainata kiinnitystä vastaan taloon, joka oli kuulutettu ryöstöhuutokauppaan?
Benjam ajatteli nyt kirkonkylän lautamiestä. Mutta mennä häneltä apua pyytämään... Se oli Benjamista äärettömän vastenmielistä. Sillä viimeksi käräjillä Benjam oli jo lukenut lautamiehen vihamiestensä joukkoon kuuluvaksi. Lautamieshän iski silmää Maunulle ja nauroi tuomarille, kun hän – Benjam – joutui tappiolle. Ja kuitenkin kahdenkesken vakuutti Maunun sortavan häntä ja kehoitti häntä pitämään puoliaan. Jo aikaisemmilla käräjillä lautamiehen todistus saattoi hänet häviämään. Ja sitten oli lautamies luovuttanut hänen velkakirjansa Maunulle.
Jollei hän olisi luovuttanut, niin nyt olisi maksettavaa vähemmän.
Mutta Benjam muisti, että lautamies oli sanonut vaatineensa, ettei Maunu pane velkaa ryöstöön.
Tähän lautamiehen puheeseen turvaten hän lähti hänen luokseen apua etsimään.
Kun Benjam tuli perille, otti lautamies hänet kylmästi vastaan ja antoi kättä kuin uppo-oudolle.
Sitten hän vei Benjamin vastenmielisesti kamariin, jossa hän itse istuutui keinutuoliin, kun Benjam sai istua tuolille ovensuuhun. Pani itse sikarin palamaan, mutta Benjamille ei tarjonnut.
Tästä epäkohteliaisuudesta välittämättä Benjam aikoi yrittää saada lainaa lautamieheltä.
Mutta sen puheeksi ottaminen oli vaikeata. Juteltiin vitkaan ja hitaasti muista asioista.
– Maunun tuomittu velka on nyt minulta ryöstössä, virkkoi sitten Benjam pitkän vaitiolon perästä alakuloisesti.
Lautamies oli vaiti.
– Siinä on mukana teidänkin luovuttamanne velkakirja. Se meni sittenkin ryöstöön. Eikö lautamies käräjillä olisi voinut vaatia Maunua pitämään teille antamaansa lupausta? jatkoi edelleen Benjam.
Lautamies harmistui. Oli tulistua. Mutta hillitsi sitten itsensä.
– Eikö lautamies vielä voisi korjata asiaa?
– Millä tavalla?
– Antamalla minulle lainan kiinnitystä vastaan talooni.
– Pyydä Maunua kiinnittämään ja ryöstö peruutuu! neuvoi lautamies tähän Benjamin avunpyyntöön.
Benjam tuli peräti alakuloiseksi. Sen huomasi lautamieskin.
– Te yllytitte minua käräjöimään Maunun kanssa. Sanoitte hänen sortaneen minua.
– Maunu on sinua sortanut. Ja hän on velkapää kiinnittämään. Siinä hän ei mitään menetä.
– Ettekö te puhuisi puolestani Maunulle?
– Asia suoriutuu paremmin, kun itse puhut. Mene veljenä veljen luo! Nöyrry ja pyydä sovintoa! Sovitte sitten kaikki riitanne. Ja alatte uuden elämän naapureina ja veljeksinä. Sovinto on kummallekin paras. Etkä sinä, Benjam, ymmärrä käräjöidä. Luulen, ettet tahdokaan käräjöidä, kun sinua vain ymmärretään. Minun kanssani et ole koskaan joutunut riitaan.
– Mutta entä jos Maunu ei suostu kiinnittämään?
– Sinun, Benjam, pitää ensin nöyrtyä. Sinä olet Maunua ärsyttänyt. Tunnusta hänelle katuvasi käytöstäsi! Ja pyydä anteeksi! Muistuta hänelle, että olet veli, ja että talo pysyy vieraiden haltuun joutumatta, jos veli vain sen tahtoo. Sitten alatte uuden elämän. Ja koko pitäjä näkee taas teidät kuin yhtä taloa asumassa. Kun teette sovinnon, olen minä ensimmäinen teidän molempien ystävä. Ja käyn vieraana yhtä halusta molempien talossa.
Benjamkin heltyi. Lautamies ei ole hänen vihamiehiään. Mutta vaikka hän lähti eroittamaan veljeksiä, niin yhdistämään ei lähde.
– Luulisin Maunun paremmin käyvän sovintoon, jos lautamies ryhtyisi sovittajaksi.
– Asia on sellainen, että sinun itsesi on mentävä pyytämään anteeksi. Ei vieras voi sitä tehdä. Tässä tarvitaan, Benjam, nöyryyttä sinulta. Käräjillä et pysty Maunulta mitään saamaan. Olet kulkenut sitä tietä loppuun. Viime kerralla olit saada sakkoa oikeuden väärinkäyttämisestä. Ellen olisi puhunut puolestasi, olisi voinut niin käydäkin. Sinun on lopetettava kaikki riita Maunun kanssa, kaikki kauna häntä vastaan ja vedottava veljen rakkauteen. Sinun on pantava pois viha ja ylpeys, se huonompi oma itsesi. Ja siinä ei kuljeta käräjätietä, vaan sovinnon ja nöyryyden tietä. Ei Maunu voi olla niin tyly, ettei taivu, kun sovintoa pyydät.
Benjam mietti, harkitsi, aprikoi. Lautamiehen neuvo oli ehkä ainoa mahdollinen. Mutta mennä Maunulta pyytämään sääliä... armahdusta – se oli mahdotonta! Maunulta, jolta hän oli oikeutettu vaatimaan kavallettua isänperintöään!
Silloin hän tunnustaisi Maunun hyväntekijäkseen...
– Olet nyt saanut minulta avun, jota parempaa en voi antaa. Neuvoni on sinulle ainoa apu, mikä sinut ryöstöhuutokaupasta pelastaa. Minä ymmärrän, että sinun on vaikeata sitä seurata. Minullekin se olisi vastenmielinen seurattavaksi, jos olisin asemassasi. Me ihmiset köyhinä ja syntisinäkin olemme ylpeitä. Nöyrtyä sen edessä, jota itse lähti nöyryyttämään, se on oman itsensä tallaamista.
– Lautamies ei siis tahdo minua auttaa? kysyi Benjam pitkän vaitiolon perästä.
Lautamies oli taas tuskaantua. Mutta Benjam vain katsoi häneen ja odotti.
Lautamies oli jo itse nauttinut kauniista rakkauden ja sovinnon neuvostaan. Hän oli tullut miltei liikutetuksi. Mutta Benjam ei näyttänyt jaksavan seurata häntä.
– Muuta apua ei minulla ole sinulle antaa. Etkö ymmärrä minua?
– Minunko pitäisi pyytää anteeksi häneltä, joka on minulta kavaltanut?
– No jos saat kavalletun takaisin käräjöimällä, niin käräjöi.
– Siten en saa.
– Sen jo ymmärrät. Mutta sinä et ymmärrä nöyrtyä. Sinä et tahdo nöyrtyä. Ja kuitenkin nöyrtyminen Maunun edessä on ainoa keino pelastua ryöstöhuutokaupasta. Ellet tahdo seurata neuvoani, niin seuraukset siitä saat kokea. Mieti sitä!
Sielullisessa ahdistuksessaan Benjam ei jaksanut innostua lautamiehen neuvosta. Sillä lautamies oli hänelle vieras, jonka puheella ei ollut vakuuttavaa voimaa.
– Saat, Benjam parka, lähteä maantielle isäsi perintömaalta, ellet seuraa neuvoani. Siinä on paljas ja karvas totuus, puhui lautamies Benjamille, joka jo oli lähtemäisillään.
– Kun lautamies ei tahdo minulle lainata, niin yritän muilta, puhui Benjam vitkaan ajatuksissaan.
Ja jätti hyvästi. Lautamies jäi kamariinsa kuin nolattuna. Hän oli puhunut niin paljon kaunista Benjamille ja jo nähnyt sielunsa silmillä Maunun ja Benjamin taas sovinnossa elelevän koko kylän silmäin alla. Mutta hänen neuvonsa ei kelvannut.
– Hän on sittenkin riitainen luonne. Ja Maunu on kavala, taitava ja itsekäs. Revon herastuomari elää vielä kuoltuaankin pojissaan!
Benjam juoksi hätä sielussa pitäjän kaikki rikkaat. Mutta hän ei saanut rahoja. Hän sai osakseen vain pilkkaa, naurua, vieläpä härnäilyäkin. Kaikki hänen vikansa hänelle lueteltiin. Manattiin hänen häpäisseen isä-vainajansa, äitinsä ja veljensä. Ja hänen saamattomuutensa suurenneltiin kymmenkertaiseksi.
Mutta pahimpana huutajana esiintyi hänen oman vaimonsa, Aunen isä.
Benjam mietti nyt syömättä, juomatta, epätoivon kuristamana. Kirkonkylän lautamiehen neuvon hän huomasi lopultakin ainoaksi pelastukseksi.
Benjam pyysi ensin vieraita tekemään hänen puolestaan Maunulle ehdotuksen sovinnosta.
Mutta aina Maunu käski Benjamin itsensä tulla.
Silloin Benjam itse lähti vanhaan taloon.
Hän kulki muorin entistä murhepolkua routaan menneessä maassa.
Ensi kertaa hän nyt tätä polkua kulki. Ja se kulku vei sovinnon pyyntöön veljen luo. Ensi kerran hän elämässään kulki alistuneena nöyryytykseen.
Oli kyllä ennenkin riidelty ja sitten sovittu. Mutta oli riidelty ja sovittu yhdenvertaisina.
Nyt oli Maunu kuin kuningas. Ja hän alammainen, joka anoo kuninkaalta armoa.
Sentähden tämä matka oli hänen elämänsä raskain, murheellisin taival, vaikka kuljettavaa oli vain pari kolme kivenheittoa. Ja Irjan ylpeyden hän tunsi vanhastaan. Ja Maunun oli hän itse ajamalla ajanut pois talostaan...
Äidin avulla Benjam pyrki asioimaan Maunun kanssa.
– Voit itse selvitellä välisi veljesi kanssa, huomautti äiti.
– Ei täältä Uuden talon isäntää ulos käsketä, uhosi Irja.
Siihen tulikin Maunu. Mutta hän ei pyytänyt veljeään istumaan. Hän katsoi Benjamia pitkään ja vaikeni.
Benjam seisoi kuin kerjäläinen isänsä kodin ovenpielessä. Ja mietti, mennäkö pois vai käydä käskemättä istumaan.
Hän istuutui tuvan penkille ja esitti Irjan ja muorin kuullen Maunulle asiansa. Hän pyysi Maunua kiinnittämään saatavistaan Uuden talon ja peruuttamaan ryöstöhuutokaupan.
Tuvan seinäkellon naksutus kuului äänekkäästi. Mutta mitään muuta ei kuulunut.
Niin syvä oli hiljaisuus Benjamin nöyrällä äänellä esittämän pyynnön jäljestä.
Sillä Maunu viivytti vastaustaan. Ja toiset odottivat sitä.
Mutta Maunu yhä viivytti. Kello naksutteli tyvenesti.
Benjamilla veri poltti ja sydän takoi.
– Olen juossut pitäjän läpeensä sinulle rahoja hakemassa. Mutta eivät anna. Aune ei palaa, ellen saa ryöstöhuutokauppaa peruutetuksi.
Maunu yritti lähteä sanaa puhumatta ulos. Benjamkin nousi.
– Vastaa toki veljellesi, Maunu! kehoitti äiti.
– Antaa asian kulkea edelleen virkatietä! puhui Maunu.
– Sitten kai minä lähden enkä enää koskaan palaa tähän taloon, sanoi Benjam väsyneesti.
– Ei pois käsketä, jos ei pyydetäkään! haastoi Maunu.
– Anna toisenlainen vastaus veljellesi hänen esitykseensä, Maunu! kehoitti Irjakin.
Silloin Maunu kääntyi Benjamia kohti ja puhui:
– Minä otan velastani talosi ja isä-vainajan muiston vuoksi saat sinä mökin paikan syntymätilaltasi, jossa saat loppuikäsi naisesi kanssa elää, jos hänet vielä saat yhteiselämään. Muuta ehtoa ei ole ryöstöhuutokaupan peruuttamiseen.
– Sitten annan ruununmiehen kaupata taloa. Kaipa se siitä saa korkeamman hinnan. Ja mökin paikan saan vielä muualtakin kuin sinun tilaltasi, puhui Benjam.
Ja lähti hyvästiä heittämättä. Mutta muorin polkua hän ei palannut kotiinsa.
Siellä odotti häntä entinen ikävä, entinen pilkka, entinen epätoivo.
XVI
Ryöstöhuutokaupan päivää Benjam odotti kauhulla. Miten hän senkin häpeän kestäisi! Ja nyt piti hänen kaikki yksin kestää. Oma elämänkumppanikin oli hänet jättänyt. Ja jos hän palaisikin taas, kun uusi elämisen mahdollisuus olisi hänelle auennut, ei hän olisi enää entisensä kaltainen. Aune ei enää uskoisi miehellään olevan hänelle iloa tarjota.
Ryöstöhuutokaupan päivä oli kirkas talvipäivä. Pakkasta oli niin paljon, että se sai koreat veriruusut ihmisten kasvoille. Puut olivat somassa huurteessa ja rekikeli oli oivallinen. Melkeinpä huvikseen maalaisrahvas tällaisena talvipäivänä ajeli lämpimien rekivaatteiden alla lämpimissä turkeissaan. Hyvää tuulta riitti aina hevoselle asti, joka sekin sai juosta ja olla juoksematta melkeinpä oman halunsa mukaan. Piiskaa ei käytetty.
Niin tulikin Uuden talon huutokauppaan väkeä yli odotuksen. Piha oli täynnä hevosia ja ihmisiä kuin markkinoilla. Parhaat parveilivat huoneissa.
Maunu katseli tuota suurta joukkoa karsain silmin, sillä se varmaankin kohottaisi hintoja.
Ja silloin hän pettyisi laskuissaan.
Mutta hänenkin pihansa täyttyi väestä ja puotinsa ostajista. Puodin edustalla ei ollut odottanut vielä koskaan samalla kertaa niin paljon hevosia kuin nyt, kun herastuomari Repo-vainajan taloa myötiin ryöstöhuutokaupalla.
Tämä isän nimen yhdistäminen Benjamin romahdukseen tuntui pahalta Maunun korvaan. Joillekuille hän siitä sävyisästi huomauttikin.
Kello 12 päivällä oli toimituksen määrä alkaa. Ruununvouti itse tuli huutokauppaa pitämään. Kun hän ajoi pihaan komealla reellä aisakello heleästi soiden ja kauniisti somistettu karhunnahka reen perällä, riensi puoli tusinaa parhaita isäntiä häntä palvelemaan. Hän oli turpea virkaherra, suuret turkit korealla vyöllä vyötettyinä ja hieno kriminnahkalakki päässä.
Benjam meni nöyränä avopäin ottamaan häntä vastaan. Vouti antoi hänelle kättä; ja Benjam pyyteli voutia sisälle. Ja lähti oppaana itse edellä kulkemaan.
Voudin hevonen rekineen jäi renkipojan ja isäntien hoitoon. Benjam autteli turkit ja matkatamineet voudin yltä ja vei hänet saliin.
Kahvia juodessaan ja sikaria poltellessaan vouti vaihtoi Benjamin kanssa jonkun kylmän sanan, kunnes ryhtyi ystävällisesti puhelemaan parhaiden isäntien kanssa, jotka Benjam oli myös saliin kutsunut.
Muissa huoneissa liikuskeli huutokauppaväki kuin kotonaan huonekaluja arvostellen, nauraen, pilkaten ja toisiaan tuuppien.
Uusi talo oli muuttunut kuin kapakaksi, joka oli kaikille sinne tulleille yhteinen.
Kun väkeä oli niin kovin paljon, päätettiin pitää toimitus pihalla. Sinne kannettiin huoneesta suuri pöytä, jolle tavaroita voitiin nostaa yleisön nähtäviksi.
Voutia ja kirjuria varten vietiin salista pihalle pöytä ja tuoleja.
Piha oli mustanaan väkeä. Kaikki muut olivat hyvällä tuulella ja ostonhaluisia, paitsi talon isäntä, jolta lakkikin oli unohtunut sisälle. Tuo avopäinen mies pihalla talvi-ilmassa oli jo päältä nähden alempiarvoinen kaikkea muuta kansaa.
Mutta Benjam ymmärsi, että tämäkin nöyryytys oli kestettävä.
Ja hän kesti sen vaiteliaana kuin tuomittu.
Ensin myötiin talo kaikkine kiinteineen. Vitkaan nousi hinta. Paljon oli talossa moittimista. Metsä haaskattu, viljelykset huonossa kunnossa, maaperä laihaa, karjan laidun etäällä, niittymaitakin vähän, uutisviljelykseen ei sanottavia mahdollisuuksia.
Maunu kuunteli ulohtaalta hyvillä mielin.
Ja kun tila lopulta myötiin, oli hän tyytyväinen.
Benjamin talo oli joutunut yhtämittaisen parjauksen johdosta niin huonoon maineeseen, ettei kukaan oman arvonsa vuoksi ollut halukas siitä paljoa tarjoamaan.
Benjam kävi surulliseksi. Sillä paljosta väestä hän oli toivonut itselleen paljon hyvää.
Mutta hänen etuaan ei kukaan katsonut.
Eikä voutikaan ruvennut myödessään varsin puheliaaksi ulkona talvi-ilmassa, jossa saattoi saada yskää ja vilustua.
Hänellä oli lisäksi kiirekin, kun piti joutua hyvissä ajoin pappilaan päivälliselle.
Kun oli myöty kiinteä, myötiin irtain. Se sai rahvaan hyvälle tuulelle. Voutikin naurahteli, sillä hän muisti, että kansan suosiosta oli myös pidettävä huoli.
Nyt sujui toimitus kuin leikki. Ja Benjamin rakkaimmat kapineet saivat tämän leikin vieraille kustantaa.
Kovat kädet raastoivat hänen eläimiänsä nähtäviksi pihalle. Lehmät ammuivat, lampaat määkivät, siat kirkuivat, kanat kaakottivat. Mutta talon koira haukkui ja kulki hampaat irvellä uhaten purra niitä, jotka Benjamin paria hevosta kovakätisesti pitelivät.
Kun elukat olivat myödyt ja viedyt pois, siirtyi koira muristen voudin taakse. Ja sen murina aina koveni, jos vouti liian äänekkäästi huusi tai nauroi.
Voutikin huomasi vartijansa ja alensi ääntään peläten joutuvansa naurunalaiseksi rahvaan huomatessa koiran käytöksen.
Huone- ja talouskaluja kannettiin tuvan suurelle pöydälle hälisten ja kiiruulla kuin tulipalossa. Niitä viskeltiin ja heiteltiin. Sillä vieraan omaisuutta ei tarvinnut helläkätisesti pidellä.
Kaikki meni polkuhinnasta. Sillä yleinen ivakin, jota lisäsi avopäinen talon isäntä talvi-ilmassa suuren väkijoukon keskellä, alensi hintoja.
Jos Benjamissa olisi vielä ollut miehen ryhti, jos hän olisi vaatinut hintoja kohotettaviksi, jos hän olisi ymmärtänyt nauraa mistään välittämättä, niin varmasti hinnat olisivat nousseet.
Mutta hän seisoi mykkänä kuulijana hänen koiransa pitäessä voutia kurissa.
Ja niin meni kaikki alhaisesta hinnasta, sillä voudillakin alkoi jo olla kova kiire päivälliselle pappilaan.
Kellon lähetessä neljää iltapäivällä oli kaikki myöty.
Nyt Maunu lähestyi voutia ja ilmoitti sukulunastuksella vaativansa Uuden talon samasta hinnasta, mistä se oli myöty. Ja hän tarjoutui maksamaan hinnan.
Vouti merkitsi kirjoihinsa hänen vaatimuksensa.
Mutta Benjam heräsi alakuloisuudestaan. Hän loi Maunuun synkän katseen. Sillä nyt hän vasta oikein ymmärsi, mitä Maunu oli ajanut takaa.
Hänen mielensä kuohui. Tuo mies tuossa oli hänen pahin vihamiehensä.
Ja kuitenkin hänen ainoa veljensä!
Koira pahasti murahteli, kun huomasi isäntänsä katseen.
Kun Maunu oli asiansa toimittanut, tuli Aunen isä esiin väkijoukosta voudin pöydän luo. Sillä hänelläkin oli asiaa voudille.
Hän pyysi, ettei herra ruununvouti antaisi rahojen ylijäämää Benjamille, jonka hänen vaimonsa tulee vaatimaan holhoukseen asetettavaksi, vaan pidättäisi sen Benjamin vaimoa varten, jonka isä asian esittäjä oli. Hänellä oli todistajatkin mukanaan.
Tämä meni jo yli Benjamin ymmärryksen. Hänen teki mieli karata kiinni appeensa. Sillä tämä oli ryöstänyt ensin häneltä vaimon. Ja nyt hän aikoo ryöstää hänen viimeisen isänperintönsä.
Koirakin jo liikahteli kohti appea, jonka jalkoja se äristen nuuski.
Appi potkaisi koiraa. Se vingahti ja alkoi tulisen haukunnan.
Tämä veti Benjamin huomion puoleensa. Ja maltti palautui hänen mieleensä.
Jäi koiran asiaksi kostaa apelle, jonka vaatimuksen vouti myös merkitsi kirjoihinsa.
Benjam ilmoitti vastalauseensa apen vaatimukseen.
Mutta koira saattoi apen maantielle asti hänen poistuessaan todistajineen.
Kun toimitus oli päättynyt, poistui väki. Mutta vouti meni Benjamin saattamana saliin. Siellä Benjam tarjosi hänelle konjakkia. Vouti kieltäytyi ottamasta.
Benjam ymmärsi ja harmistui.
Hän pyysi voudilta ylijäämää saadusta hinnasta. Vouti teki esteitä apen kiellon vuoksi. Muut saivat auttaa voudin lähtöön. Benjam ei hänestä enää välittänyt.
Voudille kaatamansa konjakin hän ryyppäsi itse.
Sitten Benjam istui salinsa sohvalle miettimään. Sohvan oli vouti ostanut huutokaupassa, mutta luvannut noudattaa sen vasta jäljestäpäin. Se olikin nyt ainoa huonekalu hänen ennen riittävästi kalustetussa vierashuoneessaan.
Kamarit olivat typötyhjät. Ikkunaverhotkin oli viety.
Väenhuoneeseen oli jäänyt vain pitkä penkki. Ja huone oli kylmä, kun ovea oli yhtenään pidetty auki huutokaupan aikana.
Nyt kylmyydessään se oli vielä alastomampi. Tyhjä ja kylmä kuin talvinen riihi.
Palvelijat olivat menneet väen mukana. Mitäpä paljas talo palvelijoilla teki.
Benjam oli yksin autioissa huoneissa, joissa ei ollut enää kodin henkeä, sen lämpöistä tuntua. Seinät olivat paljaat, lattiat paljaat.
Kyynel nousi Benjamin silmään. Hänellä, talon isännällä, ei ollut muuta omaisuutta kuin konjakkipullo ja ryyppylasi, mitkä hän oli varannut saliin voutia varten huutokauppapäiväksi. Konjakkipullo oli ollut sohvan takana salissa ja sen suulla ryyppylasi alasuin.
Ne olivat jääneet nyt hänen ainoaksi omaisuudekseen näissä ennen täysinäisissä huoneissa.
Hän oli tällä kertaa tyhjä mies, jota uhattiin holhouksella siihenkin nähden, mitä vielä jäi.
Benjam oli pyytänyt voutia yhdellä kertaa myömään kaikki, koska hän aikoi muuttaa pois paikkakunnalta.
Ja hän tiesi itse, että paljon ei jäänyt yli velkojen. Vain joku erä irtaimesta.
Mutta nyt uhkasi appi viedä senkin Aunen elatukseksi.
Benjamilla oli vain konjakkipullo. Ja raunioitunut koti. Ja kodista karannut vaimo. Ja holhoutta vaativa appi. Ja ainoa veli kuin verikoira...
Mutta olihan vielä äitikin! Benjam oli jo aivan nuorena oppinut maistelemaan äidin nähden. Eikä äiti ollut koskaan kiellellyt.
Surussaan hän joi nyt täyden lasin.
Joi lasin, joi kaksi.
Sillä yksinäiselle miehelle, joka oli lyöty koko pitäjän nähden, tarjosi konjakki yksin seuraa, yksin lämpöä kodissa, mistä muu lämpö oli viety maailmalle.
Ilta hämärtyi.
Konjakin avulla Benjam sai jo vähän tulevaisuuttaankin ajatelleeksi.
Hän siirtyy pois kotipitäjästä, jossa hän on äidilleenkin häpeäksi, tälle äidille, joka ei vaivautunut hänen tähtensä silloin, kun kaikki oli toisin isän kodissa.
Monesti hän oli kuullut äidin kehuvan vieraille, ettei hän ollut vitsalla poikiaan kurittanut.
Mutta nyt elämä vitsoi tätä poikaa...
Milloin vitsonee toista...?
Ja nyt äiti huutaa maailmalle häpeäänsä Benjamin tähden. Hänestä tuli, sanoo, omiensa hylkiö, mies, jonka jalkain alla syntymäpitäjän tanner polttaa...
Benjam joi lasin, joi kaksi. Pimeä yllätti. Eikä hänellä ollut valoa. Tämä pimeys olisi ilman konjakkia ollut kerrassaan sielua surmaava tyhjien seinien keskellä kylmäksi käyvässä vierashuoneessa.
Benjam oli nyt todella vieras omassa kodissaan. Ja hän oli niin lyöty mies, että vouti häntä karttoi, vaikka hän tarjosi konjakkiryypyn nelituntisen ulkonaolon jälkeen kylmässä ilmassa.
– Tarjosinpa vuosi takaperin uuden talon isäntänä, niin naureskellen olisi yhdessä ryypätty voudin kanssa konjakkia, ajatteli Benjam.
Mutta nyt vouti epäsi ja vei mennessään hänen viimeisen omaisuutensa.
Benjamin ei ollut nälkä. Mutta yöksi hänen täytyi päästä jonnekin.
Ehkä hän menee korttiystävän luo. Vanha nuoruuden toveri ei kiellä häneltä yösijaa, kun hän tulee mukanaan ryyppyainetta, jota ennenkin oli yhdessä nautittu.
Benjam otti pullonsa, lasinsa ja lähti.
Siellä kamarin naulassa oli turkki ja lakki.
Hevosta ei ollut eikä rekeä herastuomari Repo-vainajan pojalla hänen lähtiessään kotitalostaan etsimään yösijaa jostain. Jalkaisin täytyi mennä rahatonna ja köyhänä, sielu täynnä katkeruutta ja vihaa niillekin, jotka kerran elämässä, onnen ja menestyksen päivinä, olivat olleet hänelle rakkaimmat.
Mutta vielä piti tehdä kävely huoneissa.
Sitten hän lukitsi ulko-oven. Pihalla hän viipyi. Nytkö hän viimeistä kertaa seisoi vanhan kotitalonsa maalla?
Hän viipyi ja mietti. Koiransa ei ollut häntä jättänyt, sillä ystävällisesti hyppien se juoksi jostain häntä vastaan. Mutta kun hän ei sitä hyväillyt, jätti se hänet rauhaan. Ja meni allapäin makaamaan jonnekin. Silläkin oli surua. Mutta se jäi vahtimaan tyhjää taloa.
Benjamin täytyi kulkea Maunun kauppapuodin ohi. Siellä oli runsaasti valoa. Vasta äsken lähtivät viimeiset ostajat ajamaan pois. Niin paljon niitä oli ollut. Niin vilkasta liikettä kuin tänään ei ollut vielä ennen ollut Maunun puodissa.
Myynti laskettiin monin tuhansin markoin.
Benjam oli nousuhumalassaan juuri menossa Maunun puodin ohi, kun tiukka ääni huusi häntä.
Se oli Maunu, joka vaati häntä sisälle.
Maunu oli puodistaan huomannut hänet seisomassa ulkona puotinsa edustalla.
Benjam oudoksui kutsua. Mitä se tiesi? Sovintoako?
Hän ei sitä noudattanut.
Mutta ääni vaati uudelleen. Se oli tyly.
Mennäkö?
Benjam oli konjakin rohkaisema. Ja kun kolmas kerta käskettiin, noudatti hän kutsua ja meni Maunun jäljessä puotiin.
Siellä ei ollut ketään muita kuin he kahden.
– Nyt olet talostasi kirjaimellisesti maantiellä! Ja minne menet? puheli Maunu.
Benjam oli vaiti.
– Jos ymmärrät vielä yrittää, niin onneksesi olkoon! Mutta näet, että minä osasin ennustaa oikein. Sinusta ei ollut oman talon isännäksi. Eikä ole. Käy jonkun toisen palvelukseen! Mutta muualla, äläkä tässä pitäjässä! Meidän omaistesi vuoksi älä jää rengin virkaan tässä pitäjässä! Siitä sinua jo edeltäpäin varotan, haastoi Maunu.
– Te-ei-dänkö vuoksi! venytti Benjam puhettaan halveksivasti.
Maunu katsoi häneen nyt tarkemmin ja uhosi:
– Olet humalassa! Ja elämäsi on raunioina! Taidat olla rengiksikin jo liian huono!
Benjam otti askeleen Maunua kohti käsi nyrkissä.
– Mutta ennenkuin poistut lähettyviltäni, on sinun maksettava minulle muorin elatuksesta. Siksi sinua tänne vaadin. Ellet maksa hyvällä, niin perin sinulta käräjissä. Sen verran omaisuutta sinulle kuitenkin jäi. Ja eläke on päältä maksettava. Äiti ei saanut rauhaa talossasi. Näin omilla silmilläni, että rupesit lyömään omaa äitiäsi. Ja se on lain edessä –
Vuosien viha Maunua vastaan kuohahti Benjamissa nyt yli entistenkin rajain. Hän ei nähnyt veljessään enää muuta kuin verikoiran, joka hänen oli tapettava.
Ja Benjam syöksyi pahaa aavistamattoman, itseään veljeensä nähden kovin korkealla pitävän Maunun kimppuun, kaatoi hänet alleen ja kuristi häntä kurkusta.
Maunun asema oli toivoton. Hän tuskin sai ääntään kuuluviin.
Ei ollut nyt muusta kysymys kuin hengestä ja elämästä. Lujat olivat Benjamin kourat ja hänen polvensa painoi Maunun rintaa.
Mutta siinä otellessa meni Benjamin housun taskussa oleva konjakkipullo rikki ja hänen jalkansa haavoittui pullon palasista. Se herpaisi Benjamia.
Nyt Maunu sai temmaistuksi puukkonsa. Ja sillä hän iski veljeään suoraan sydämeen.
Benjam vierähti koristen hänen päältään lattialle. Ja hänen kätensä herposivat.
Samalla tuli puotiin sisältä puotilainen piian kanssa.
He näkivät Maunun nousevan verinen puukko kädessään lattialta. Ja Benjamin vetävän viimeisiä henkäyksiään.
– Murha! Murha! parkui piika ja juoksi takaisin.
– Veljesmurha! huudahti puotipalvelija kauhuissaan.
Palvelijoita syöksyi puotiin. Siellä tuoksui konjakille.
– Se teko olisi Benjamilta saanut jäädä tekemättä! puhui Maunu ja yritti lähteä.
Mutta hänen omat renkinsä pidättivät hänet.
Ja nyt lähetettiin kiireinen sana ruununvoudille pappilaan.
Äiti ja Irja kävivät katsomassa Benjamin ruumista, johon ei kukaan saanut koskea, ennenkuin ruununvouti tulisi.
Äiti huusi ja itki. Mutta Irja nähtävästi koetti etsiä pelastuskeinoa.
– Benjam on ollut juovuksissa! hän huudahti kuin helpottuen nähdessään pullon siruja ja tuntiessaan konjakin hajun.
– Sinä olit aina liian tyly Benjamille! Ja Aune sitten –! Te nuorikot olette syypäät veljesmurhaan! Te olette syypäät siihen, että nyt on näin...! Teidän riitanne ei loppunut, ennen kuin miestenne viha päätyi veritekoon. Siinä näet uhrisi, Irja! Minulla piti olla miniät, jotka ryöstivät minulta poikani ja sitten tekivät heidät onnettomiksi! soimasi muori Irjaa.
– Riita oli talossa jo ennen minun tuloani.
– Etkö sinä yllyttänyt Maunua Benjamia vastaan?
– En koskaan. Sillä itse olen pystynyt pitämään puoliani sellaista miestä vastaan kuin Benjam oli. Ja nytkin hän on tullut juovuksissa riitelemään puotiin. Eikä Maunu ole häntä murhannut, uhosi Irja kalpeana.
Mutta kyyneltä ei hänen silmäänsä tullut. Hän oli varma, että kaikki syy oli Benjamissa. Tutkinto kyllä puhdistaisi Maunun.
Mutta nyt vasta äiti puhkesi oikein itkemään.
Hän polvistui lattialle Benjamin viereen, pani kätensä ristiin ja itki ääneen. Siihen hän jäi eikä kukaan saanut häntä siitä pois.
Äidin äänekäs itku kuului avonaisista ovista Maunun korviin, joka istui murhasta pidätettynä väenhuoneen penkillä ruununvoutia odoteltaessa. Teko toi hänelle mieleen kouluajaltaan lattiaan naulatut opettajattaren kalossit. Sillä sinä päivänä hän oli ensi kerran tapellut Benjamin kanssa. Opettajatar oli häntä siitä rangaissut ja tästä sydäntyneenä hän naulasi eteisen lattiaan opettajattarensa kalossit. Sille teolle äiti vain nauroi. Mutta tälle veljen naulaamiselle...
Maunu ei jatkanut ajatuksiaan, sillä äidin äänekäs itku repi hänen sieluaan. Sellaista itkua hän ei ennen ollut kuullut.
Irja selitteli palvelijoille, että tutkinto kyllä puhdistaa isännän.
Mutta Maunua hän ei lähestynyt. Maunu istui synkkänä äitinsä itkua kuunnellen.
Siihen saapui jo ruununvouti kahleiden kanssa mukanaan kirkonkylän lautamies.
Pidettiin poliisitutkinto. Sitten ruununvouti vei hevosellaan Maunun kahleissa vankilaan. Mutta lautamies kuljetti toisella hevosella Benjamin ruumiin hautuumaalle leikkaushuoneeseen.
Kuu oli noussut.
Lautamies lohdutti vanhaa emäntää talosta lähdettäessä.
Mutta itsekseen hän ajatteli Benjamin ruumiin viereen rekeen istuutuessaan:
– Herastuomari Revon talon maine on nyt mennyttä. Kauan kesti, ennenkuin totuus paljastui. Tätä taloa olisi jo herastuomarin eläessä rahvaan pitänyt katsella toisilla silmillä kuin se katseli. Herastuomari eli ja asui taloaan lähimmäistensä riitelemisestä hyötymällä. Tämä oli kavalan riidan koti ja nyt veljesmurha saa ihmisten silmät avautumaan.
Maantielle noustaessa paljastuivat Benjamin kasvot päälle heitetyn turkin alta. Ne olivat kuun valossa lumenkalpeat.
Syvä sääli kohosi lautamiehen mieleen.
– Jos, Benjam, kuljit niin nöyränä ja anteeksipyytävänä Maunun luo, kuten neuvoin sinua viimeksi, niin tuskinpa tässä sinua ruumiina ajaisin, ajatteli hän.
Ja hän peitti turkilla Benjamin kasvot.
– Mutta vääryyttä on sinulle, Benjam, Maunu tehnyt. Ja tylyjä olemme me kaikki sinulle olleet, ajatteli hän taas.
Samassa kuului lautamiehen korvaan kahleiden ääni Maunun liikahtaessa edellisen reen etulaudalla.
– Joku tunti sitten oli Maunu vielä kylänsä ensimmäinen mies. Mutta hänen takanaan hiipi se lahjomaton laki, joka ei käräjillä pykäliään lue. Ja nyt hän on kahleissa. Kuinka musertavalla ja kaamealla tavalla saikaan Maunu kaiken kavaluutensa palkan!
Taas kahleet ääntelivät. Maunun oli olo ahdasta reen etulaudalla. Hänen täytyi liikkua, jolloin kahleet kalisivat.
Ja niin tuontuostakin kuului kahleiden ääni ajettaessa talvista tietä kalpeassa kuutamossa.