[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNUDWTyi1QaSo5s1Paxe_plMWGypPDg5x9SExjRFZNws":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1949,"Lahjomaton laki","Järvi, K. A.",1869,1942,"1949-jarvi-k-a-lahjomaton-laki","1949__Järvi_K._A.__Lahjomaton_laki","Karjalainen kertomus","romaani",[],[],"fi",1925,null,22327,138041,true,[],[],[],"Karjalaan sijoittuva romaani kuvaa Revon talon isäntää, joka on keskittynyt enemmän pitäjän asioiden hoitamiseen kuin oman tilansa viljelyyn. Teos käsittelee maaseudun elämänmenoa, perhesuhteita ja oikeudenmukaisuutta perinteisessä kyläyhteisössä.","K. A. Järven 'Lahjomaton laki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1949.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","LAHJOMATON LAKI\n\nKarjalainen kertomus\n\n\nKirj.\n\nK. A. JÄRVI\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nRevon tila ei ollut pitäjän pienimpiä. Ukko Repo oli aikanaan kylänsä\nensimmäisiä isäntämiehiä. Hän oli saanut herastuomarin arvonimen, sillä\nhän oli monet kymmenet vuodet \"istunut käräjiä\", kuten hän virallisesti\nilmoitti kuulijoille lautamiesajastaan. Siitä ajasta ukko aina\nmielellään haastoi, sillä se oli hänen omasta mielestään antanut arvoa\nhänen elämälleen. Maanviljelys oli tullut kyllä kyläläisten mielestä\nlaiminlyödyksi. Ylen paljon meni aikaa manuilla kulkiessa, nimismiehen\npalkkaamana poliisin apulaisena pitäjällä, metsästysretkillä\nluvallisilla ja luvattomilla ajoilla, pitäjän herrasmiesten kanssa\nkalastellessa, ryypätessä ja korttia lyödessä. Kaikkeen tällaiseen\noli herastuomari Repo ahkerasti ottanut osaa. Kirjallisuuttakin oli\ntullut luetuksi, joukossa joku Päivärinnan novelli, ja Suomettaren hän\noli kerran tilannut puoleksi vuodeksi. Mutta kun sitä kummasteltiin\nliiallisena sekä ajan että rahan tuhlaamisena, jätti hän sen\nrovastin tilattavaksi, joka yksinään pitäjässä tilasi Suometarta;\nmuut herrat lukivat pääkaupungin ruotsalaisia lehtiä. Aina oli\nherastuomari Repo herroissa mielellään nähty vieras ja kutsuttiin\nheidän pitoihinsa \"edustamaan kansaa\". Silloinkin kun piispa ja\nkuvernööri virkamatkoillaan saapuivat paikkakunnalle, oli hän läsnä\nnäille \"ylhäisyyksille\", kuten herastuomari niitä nimitti, pidetyillä\njuhlapäivällisillä. Ja herastuomari Revon ymmärrys, kohteliaisuus ja\nnöyräselkäisyys antoi \"ylhäisyyksille\" miellyttävän todistuksen Suomen\ntalonpoikaisen kansan lainkuuliaisuudesta.\n\nKun herastuomari Repo luopui lautamiehen toimesta, jatkoi hän käräjillä\noloaan talonpoikain asianajajana. Ja nautti sellaisena luottamusta\nyli omankin pitäjän rajojen. Siitä liekin ollut herastuomarin paras\ntulo, sillä maanviljelys antoi niukasti isännälle, jonka talossa\nrengit omin päinsä tekivät töitään. Tämä oli kyllä kylässä tunnettu\nasia, mutta ei sitä osattu sen ankarammin arvostella. Olihan Repo\nkylän ensimmäinen maanviljelijä, joka viljeli kylvöheinää, rehukasveja\nja käytti tekolannoitusaineita. Jopa hän nosti pitäjässä puheen\nmeijerinkin perustamisesta. Mutta siinä asiassa ei hän päässyt koskaan\nsen pitemmälle.\n\nHän se myös oli ollut ensimmäisiä puuhaamaan kyläänsä kansakoulua,\njonka johtokuntaan hän kuului sen puheenjohtajana, ollen tämän\nkansakoulun perustaja ja \"isä\", kuten hän sanoi.\n\nMutta kotona sai emäntä yksin huolehtia lehmistä, sioista, lampaista,\nkanoista ja lasten kasvatuksesta. Herastuomari Revolla oli vain kaksi\npoikaa: Benjam ja Maunu. Nämä pojat olivat aina olleet kansakoulussa\nopettajattarelleen suoranaisena kauhuna.\n\nKerran Maunu naulasi opettajattaren kalossit koulun eteisen lattiaan.\nSiitä koitui opettajattarelle sanomattoman paljon ikävyyttä,\nsillä herastuomari syytti johtokunnan kokouksessa opettajatarta\nkyvyttömyydestä pitää järjestystä koulussaan. Herastuomari näet\noli pahastunut siitä, että opettajatar rankaisi Maunua tuntuvasti.\nNyt alkoivat rettelöt, joiden johdosta opettajatar vuodatti paljon\nkyyneleitä. Mutta emäntä Repo oli nauraa suunsa pilalle. Ja koulukkaat\nymmärsivät, että herastuomari oli lasten puolella. He saivat olla\nvapaasti eikä heitä saanut rangaista.\n\nSiitä lähtien oli kuri koulussa mennyttä, ja opettajatar söi leipäänsä\npaljolla murheella ja huolella, hermostui ja herastuomarin ilmiantamana\nsai nuhteita tarkastajalta. Opettajatarta mustattiin herastuomarin\nkotona poikain kuullen. Benjam ja Maunu yltyivät yhä enemmän härnäämään\nhäntä, kunnes hän lopulta menetti malttinsa. Ja siinä mielentilassa\nhän teki virkavirheen. Ja se oli opettajattarelle hyvin ikävä juttu,\nsillä koulupiiriläistensä silmissä on sellainen opettajatar menettänyt\narvonsa.\n\nOpettajatar erosi.\n\nUusi opettajatar oli Revon emännän mieleen. Hän ei ollut ankara.\nEikä emännän mielestä saanut olla lapsille ankara. Ja hän kertoi\naina ylpeydellä, ettei häntä itseään oltu koskaan kodissaan vitsalla\nkuritettu. Eikä hän ollut koskaan poikiaan kurittanut. Ja sittenkin\naina on oltu sivistyneiden suosiossa.\n\nUudelta opettajattarelta saivat Benjam ja Maunu päästötodistukset,\njoissa käytöksen arvosanana oli korkein numero.\n\nIsänsä ammatin vuoksi Benjam ja Maunu tottuivat aivan nuoresta lähtien\nolemaan käräjillä. Äiti laittoi heitä käräjäpaikalle kuljettamaan\nisälle eväitä tai muulle asialle. Silloin pojat viivähtivät kuulemassa,\nmiten juttuja käsiteltiin. Käräjähuonetta he eivät arastelleet, sillä\nse oli kuin isän toinen koti. Ja että omaa etuaan pitää elämässä\nvalvoa, sen opetuksen Maunu sieltä sai.\n\nJos pojat eivät olleet liioin koulussa tehneet työtä, eivät he\ntehneet sitä koulusta päästyäänkään. Eihän isäkään tehnyt työtä, vaan\nenimmäkseen \"käveli\". Eikä poikia peltotyö miellyttänyt. Mutta pitihän\nisän käskystä jossakin olla mukana: lantakuormaa vedättämässä, metsästä\nhalkoja hakemassa, heinänteossa ja viljan leikkuussa. Kunnes Benjam\nja Maunu löysivät oman kutsumuksensa: käskeä ja komentaa työväkeä\nsekä kieliä heistä isälle. Näin heistä sukeutui nuoria isäntiä,\njotka siinä sivussa keinottelivat pienellä kaupanteolla. He ostivat\nvasikannahkoja ja metsälintuja, joita möivät kaupunkiin. Pitivät pientä\nrihkamakauppaa oman kylän ostajille. Mutta kortinpeluussa he hankkivat\nparhaat rahatulonsa. Minkä isä maksoi rengeille palkkaa rahassa, sen\nBenjam ja Maunu heiltä pois pelasivat. Samaten kylän toisten nuorten\nkorttiurhojen rahat saattoivat joutua Benjamin ja Maunun taskuihin ja\nniiden avulla heidän \"kauppaliikkeensä\" varttui. Revon emäntä oli aina\npoikainsa kanssa samaa mieltä ja herastuomari oli harvoin kotona. Taloa\nasuttiin keinottelulla ja keinotekoisilla lannoitusaineilla, joista\nkylän miehet pitivät omat mielipiteensä.\n\nHerastuomari kuoli, ja hautajaiset olivat talonpoikaisiksi\nsuurenmoiset. Pitäjän herrat puhuivat kauniita muistosanoja tämän\nkunnon talonpojan haudalla. Ja emäntä oli rouvien hellän myötätunnon\nesineenä. Mutta Benjam ja Maunu tekivät laskelmia talon tulevina\nisäntinä.\n\nYhdessä he päättivät asua äitinsä kanssa taloa entiseen tapaan. Mutta\nriita oli veljesten kesken isännyydestä. Nyt jäi äiti kahdenvaiheelle.\nHän koetti ratkaista pulmallista kysymystä sovinnossa pyrkimällä\nolemaan yksin käskijä, jota oli toteltava. Mutta pojat eivät olleet\ntotelleet häntä pieninäkään, saati sitten nyt aikamiehinä. He\nhommailivat äitiään talon eläkemuoriksi, mihin paljon riidan ja\ntoran jälkeen äiti lopulta Benjamin tahdosta suostui. Nyt talossa\nei ollut käskijävallasta enää kolmea riitelijää, vaan kaksi: Benjam\nja Maunu. Kummallakin oli oma korttiseuransa, oma ryyppyseuransa ja\noma \"kauppaliikkeensä\". Mutta ennen kaikkea kumpikin koetti varastaa\nyhteisestä talosta omaan kukkaroonsa niin paljon kuin kykeni. Ja paljon\nsitä kumpikin kykenikin. Saatiin kiinni toisiaan näissä hommissa.\nSilloin hillitty sisu purkautui. Riideltiin ja kiroiltiin, kiroiltiin\nja riideltiin. Talossa palvelijat ja työväki asettuivat kannattamaan\nisäntiä eri tavalla. Toiset olivat Benjamin väkeä, toiset Maunun,\nvaikka saman talon työväkeä oltiin. Tuo kannatus annettiin salassa\ntoisen isännän tietämättä. Ja niin talossa toinen vakoili toistaan\nrenkipojasta eläkemuoriin asti.\n\nBenjam näki Maunun taitavammaksi varastamaan yhteistä taloa. Hän\narveli oman etunsa vaativan talon jakamista. Sitä ajatusta hän hautoi\nensin salassa veljeltään. Hän laski yhteisen talon omaisuuden monella\ntavalla, aina sen mukaan, miten jako tehtäisiin. Itse hän aikoi jäädä\nvanhempana asumaan vanhaan rakennukseen ja teettää Maunulle oman kodin.\nTai he asuisivat kyllä yhdessä, mutta maat ja elukat jaettaisiin. Tai\nkaikkein pahimmassa tapauksessa hän ostaisi Maunun osan. Vuotuisen\nsäästön jakaminen ei häntä tyydyttänyt, sillä Maunu oli taitavampi\nvarastamaan. Saattaisi olla niinkin ovela siinä taidossa, ettei vuoden\nlopulla jaettavaa säästöä olisikaan.\n\nSitten kun Benjam oli kylliksi miettinyt, esitti hän aikomuksensa\nMaunulle tyynesti ja ystävällisesti. Heillä kun kummallakin oli\n\"kauppaliikkeensäkin\", niin senkin vuoksi oli parasta erota.\n\nMaunu kuunteli Benjamin esitystä välinpitämättömänä, sillä hän oli\naikonut tehdä eron vasta vuosien kuluttua. Sitten kun hän olisi ehtinyt\nviedä yhteisestä talosta suurimman osan omaan kukkaroonsa tukemaan omaa\n\"kauppaliikettä\".\n\nSitten tehtäisiin ero, niin hän oli puolestaan mielessään suunnitellut.\nMutta Maunu ei Benjamille hiiskunut sanaakaan tästä.\n\nBenjam sai esittää eroa viikko viikon perästä. Maunu vain kummasteli,\nmitä hän oikein tarkoitti.\n\nJos on ollut riitaa, niin onhan ollut sopuakin. Eikähän ero ole muuta\nkuin lopullinen riita, mikä tulee molemmille vahingoksi. Pidä eri\ntaloa, pidä myös eri talous, rakenna myös eri rakennukset saunasta\nsaliin asti! Metsä on jo hinnassa. Säästetään sitä vielä, niin yhä sen\nhinta nousee!\n\nBenjam tuli lämpimälle, sovinnolliselle mielelle, kun Maunu näin puhui.\nJa hän luopui eroamisaikeestaan.\n\nMutta taas sattui Benjam kuulemaan luotetulta renkiystävältä, joka\ntalonväestä oli hänen lähin uskottunsa, että Maunu oli myönyt viljaa\nomaan tiliinsä.\n\nBenjam sydäntyi ja teki taas Maunulle eroamisehdotuksensa.\n\nMaunu kuunteli levollisena. Ja tarjosi Benjamille ryypyn. Mutta\nkummasteli hänen mielihalujaan:\n\n-- Jos talo jaetaan, niin mitenkäs käypi äitimuorin? Kumpi hänet\nelättää?\n\n-- Pannaan elatus kahtia, esitti Benjam.\n\n-- Mutta hänen tuparakennustansa ei voi jakaa kahtia.\n\n-- Käyköön vuoronperään asumassa kummassakin talossa!\n\n-- Entäpä ei lähde, kun ei ole pakko lähteä.\n\n-- Eiköhän lähtene huvikseen vähän vierailemaan.\n\n-- Ei taida lähteä, sillä äitimuorin mieli on kiukkuinen, kun piti\ntuohonkin tupaan siirtyä.\n\nMaunu kaatoi toiset ryypyt. Benjam aikoi puhua Maunun viljanmyönnistä.\nMutta pelkäsi riitaa ja vältti. Esitti uudelleen kuitenkin eroa, jos\nsattuisi jompikumpi avioliittoon menemään. Maunu naurahti ja kysyi:\n\n-- Silläkö kannalla jo ovat veljen asiat?\n\nBenjam ei pitänyt kysymyksestä.\n\n-- Kaikki on mahdollista. Voithan sinä mennä avioliittoon, jolloin minä\nolisin tässä yhteisessä talossa emäntäsi tiellä.\n\n-- Ehditään sittenkin erota. Ja mitenkäs metsä jaetaan? Metsän\nlaskettaminen vain eron vuoksi tulee kalliiksi. Kun sinä, Benjam, olet\nvanhempi, niin hallitse sinä tästä puoleen aitassa! Siellähän se on\ntalon paras tavara. Mutta hallitse talon yhteistä etua silmällä pitäen!\n\nBenjam unhotti Maunun viljanmyönnin. Ja hän heltyi, kun Maunu kaatoi\nkolmannen ryypyn.\n\nSe ryypättiin. Benjamin mieli oli jo niin sovinnollinen, että hän olisi\nsaattanut puristaa Maunun kättä ja kiittää hyvistä neuvoista.\n\nJa niin päätettiin asua edelleen yhteistä taloa.\n\n\n\n\nII\n\n\nMaunu meni avioliittoon ja toi emännän yhteiseen taloon. Nyt oli Maunun\npuolelta syömässä jo kaksi henkeä. Ja nuori emäntä pyrki pitämään\nominaan kaikki muut huoneet, paitsi tupaa, joka oli yhteinen Benjamin\nkanssa.\n\nAitan avaimet oli ehdottomasti annettava nuorelle emännälle. Benjamille\njäi vain osa tupaa ja oma puolueensa talon työväestä.\n\nBenjam tunsi olonsa vieraaksi.\n\nHän esitti taas entistä jyrkemmin eroa. Maunu pani tiukasti\nvastaan. Mutta Maunun emäntä meni Benjamin puolelle. Hän ihmetteli\nihmettelemistään, miksi ei Maunu jo silloin eronnut, kun meni\nnaimisiin, kun toinen isäntä kuitenkin eroa halusi. Ja Irja-emäntä\nryhtyi myös vaatimaan eroa.\n\nMutta Maunulla oli omat laskelmansa. Talon metsää hän ei ollut ehtinyt\nkäyttää edukseen. Oli yhteiseen taloon rakennettava uusi talli ja uusi\nnavettarakennus. Myös oli lisättävä asuinrakennusta. Sillä Benjamille\npiti nyt luvata pari asuinhuoneista, koskapa hän uhkasi muuten\neroavansa.\n\nBenjam taas myöntyi, kun sai lupaan pari asuinhuonetta erityisesti omaa\ntarvetta varten. Sillä hänkin aikoi avioliittoon.\n\nTyöväkikin pyrki Benjamille selän takana nauramaan, kun hän, vaikka oli\nvanhempi veli, oli joutunut nuoremman veljen emännän käskettäväksi.\nSiitä oli Benjam jo kärsinyt.\n\nNyt Benjamkin toi emännän taloon. Mutta päärakennukseen olikin jo\nsilloin lisätty uusi sali ja kamari. Ja yhteisen talon tarvetta varten\noli rakennettu uusi navetta ja uusi tallirakennus.\n\nUusi emäntä, Aune, toi uutta riitaa taloon. Molemmilla emännillä oli\noma puolueensa talon työväessä. Ja nämäkin molemmat emännät vakoilivat\ntoisiaan. Pidettiin silmällä toistensa työntekoa, syöntiä, vierasten\nkahvittamista ja aitassa hallintaa. Maunun emäntä otti villoista\nrunsaimman osan, möi omaan tiliinsä karjanantia ja kohteli Benjamin\nemäntää puoleksi palvelijana.\n\nVanha emäntä eli erakkona tuparakennuksessaan. Hän rakasti poikiaan,\nvaikka olikin heille kiukkuinen, mutta vihasi miniöitään. Hänelläkin\noli oma vakoilijansa asuinrakennuksen puolella.\n\nBenjamin emäntä Aune valitteli miehelleen huonosta asemastaan talossa.\nHän oli tullut taloon emännäksi, mutta olikin pantu piiaksi.\n\n-- Miksi nuorempi veli emäntineen isännöipi? hän kysyi kummastuksissaan\nmieheltään.\n\n-- Hänen emäntänsä toi enemmän rahaa taloon. Mutta sinulla ei ollut\nmitään tänne tullessasi. Koeta mukautua! neuvoi Benjam.\n\nAune katsoi pitkään, hyvin pitkään miestään. Tämä oli nähtävästi\nsuuttunut.\n\nKunnes hän purskahti itkemään.\n\nBenjam tuli huonolle tuulelle. Mietti miettimistään asiaa. Entinen\neroajatus nousi yhä vaativampana sieluun. Sitä piti ajatella öilläkin.\nJa Aune vielä lisäksi oli tuittuinen. Maunu nähtävästi halveksi häntä.\nJa Maunun emäntä halveksi itseään Benjamia.\n\nBenjam ei oikein rohjennut enää esittääkään Maunulle eroa, sillä niin\nhänen yläpuolelleen käskijäksi oli Maunu jo osannut asettautua. Talossa\n_häntä_ jo pidettiin varsinaisena isäntänä, jolta tuli tiedustaa\ntärkeimmät asiat.\n\nMaunun emäntä etsimällä etsi tilaisuuksia loukata Benjamia, sillä\nhän halusi vielä kiihkeämmin kuin Benjam talon jakamista. Tämän\nhuomatessaan Benjam ei ollutkaan niin kärkäs eroamaan. Sillä Maunun\nemäntä Irja oli kopea nainen, joka tunsi nöyryyttäväksi yhteisessä\ntalossa asumisen nyt, kun Benjamkin oli tuonut emännän taloon.\n\nEräänä aamuna renki tiedusti Benjamilta lupaa mennä kaupunkiin\nmarkkinoille. Benjam mietti, osaisiko yksin luvata.\n\nMutta kun hän näki Irjan pilkallisena iskevän silmää rengille,\nsuoristautui hän isäntäarvossaan ja antoi rengille luvan mennä.\n\n-- Ennenkuin mennään markkinoille, pitää _isännältä_ kysyä lupa,\nhuomautti Irja painokkaasti.\n\nBenjam punastui ja häpesi: ettäkö rengin kuullen käly tuolla tavalla\npuhuu!\n\n-- Isännältähän kysyinkin luvan, huomautti renki.\n\n-- Isäntä on tallissa. Kysy häneltä, mahtavoi Irja.\n\nRenki olikin Maunun puoluetta, naurahti pilkallisesti Benjamille ja\nlähti talliin.\n\nBenjam tulistui.\n\n-- Veli on kyllä isäntä talossa, kuten minäkin. Mutta sinä olet\ntulokas, jonka kopeus on kylältä tuotua. Eivät meidän talossa _vieraat_\nkäske!\n\n-- Kun on isäntä, niin pitäisi olla isännän ymmärryskin, ettei tule\nloukkaamaan läheisintä sukulaistaan, sanoi Irja suutuksissaan.\n\n-- Oletko minua läheisimpänä sukulaisenasi pitänyt? Jo tultuasi\nahdistit tuvan loukkoon renkien seuraan!\n\n-- No kun olet kuin renki! Saahan jokainen arvoa ja asemaa, jos itse\nosaa sitä ottaa.\n\n-- Minä otan sinulta kopeat sanat suustasi tällä -- ja Benjam osoitti\nuuniluutaa.\n\nSilloin Irja heitti kiehuvaa vettä padasta hänen silmilleen.\n\nBenjam lähestyi uuniluuta kädessä suuttuneena Irjaa.\n\nIrja lähti täyttä kurkkua parkuen juoksemaan ulos.\n\nMutta ovella tuli vastaan Maunu rengin kanssa tallista tapauksen\ntodistajaksi.\n\nHän pysähtyi. Katsoi kiukkusilmällä Benjamia. Ja työnsi Irjan sisälle\ntupaan.\n\n-- Mieskö täällä tappelee toisen naisen kanssa? kysyi Maunu.\n\nBenjam häpesi, kadotti ryhtinsä, viskasi luudan kädestään ja lähti ulos.\n\nRenki nauroi hänen jälkeensä:\n\n-- Lähtekää, isäntä, markkinoille tekin huvittelemaan, koskapa on paha\nmieli!\n\n-- Sinne naisille nähtäväksi, huomaavatko arvoltaan isännäksi, pisteli\nIrja mukaan.\n\nMaunu närkästyi yhä.\n\n-- Velimiestä et saa halventaa. Mistä se tuo jupakka syntyi? kysyi hän.\n\n-- Mistä muusta kuin isännyydestä. Kyllä Tuomas tietää todistaa.\n\n-- Mitäpä minä voin todistaa, joka olin ulkona, sanoi renki Tuomas.\n\n-- Tuomashan se isäntää tiedusteli, puhui Irja.\n\n-- Eikös sitten hän, joka meni ulos, ole isäntä? kysyi renki.\n\nMaunun täytyi naurahtaa. Renki sai luvan mennä markkinoille.\n\nIrja asettui askareilleen. Mutta Maunu ymmärsi, että nyt on aika erota,\njos Benjam sitä pyytää. Tästä kulkee jo juoru kylälle. Ja Revon talosta\nollaan kovin mieluisia juoruja kuulemaan.\n\nBenjam ei tullut sinä päivänä enää tupaan, vaan pysytteli\nsisähuoneissaan Aunensa kanssa. Siellä he hiljaa keskustelivat. Lopuksi\nlaadittiin valmis suunnitelma. Irja on heidän molempain vihaama, Maunua\nsiedetään, mutta vaaditaan jakamaan talo.\n\nSeuraavana aamuna meni Aune iloisena tupaan ja sanoi Irjalle:\n\n-- Minun sijalleni saat kohta piian palkata!\n\nIrja katsoi kysyvästi häneen, sillä hän ei ymmärtänyt Aunen puhetta.\n\nSamaan aikaan Benjam keskusteli Maunun kanssa kamarissaan, jonne oli\nveljensä juhlallisen vakavana pyytänyt.\n\n-- Emäntäsi on sinulle tietysti rakkaampi kuin minä, puhui Benjam.\n\n-- Miksi hänen kanssaan riitelit uuniluuta kädessä? kysyi Maunu.\n\n-- Siksi kun minäkin tässä olen isäntä ja vielä vanhempi käskemään kuin\nsinä, vastasi Benjam.\n\n-- Irjaako haluat käskeä? tiedusti Maunu.\n\n-- Hän se käskee minua, huomautti Benjam.\n\n-- Olet riitainen luonteeltasi, uhosi Maunu.\n\n-- Kun aina pidät emäntäsi puolta, niin meille molemmille on yhteisen\nrauhan vuoksi parempi, että yhteinen talo jaetaan lopultakin, virkkoi\nBenjam hiljaisesti ja sovinnollisesti.\n\n-- Kun et voi sovinnossa asua naisesi kanssa, niin kaipa talo _täytyy_\njakaa, sillä emäntääni en voi karkoittaa kodistani, vastasi Maunu kuin\nsuruissaan.\n\n-- Etpä vainkaan, kun kerran hänet toit. Mutta voithan _muuttaa_\nyhdessä hänen kanssaan, puhui Benjam tyynesti.\n\n-- Se, joka ei sovi talossa asumaan, se muuttaa, sanoi Maunu painavasti.\n\n-- Vanhempi se aina taloon jääpi, lausui Benjam hillitysti.\n\n-- Silloin jään minäkin, vakuutti Maunu.\n\n-- Kun et sinä lähde, lähden minä, puhui Benjam jo tulistuen.\n\n-- Kun menet, niin mene, vastasi Maunu nousten lähteäkseen.\n\n-- Haen lautamiehen tekemään erokirjat. Sellaisia loukkauksia\nemännältäsi kuin eilen, en siedä.\n\n-- Hae! kivahti Maunu ja lähti.\n\nEikä hän ollut ensinkään murheissaan mennessään ulos.\n\nSillä nyt hän oli jo valmis eroamaan omilla ehdoillaan, jotka hän jo\nkauan sitten oli suunnitellut mielessään.\n\nKoko talon työväen olisikin ollut mahdotonta ajatella, että Maunu\nemäntineen lähtisi talosta ja Benjam jäisi isännäksi ja Aune emännäksi.\nMaunua oli jo totuttu pitämään isäntänä. Ja Irja oli emännöinyt talossa\njo monet vuodet sellaisella arvolla, luottamuksella ja tuntemuksella,\nettä Aune oli hänen rinnallaan vain talon ensimmäinen piika.\n\nSinä päivänä eivät veljekset puhuneet mitään toisilleen. Mutta Benjam\noli pienessä humalassa. Ja Maunu vältti häntä. Aune hämmästeli Irjalle,\nmutta Irja välinpitämättömänä sivuutti Aunen ärsyttävät puheet.\n\nSeuraavana päivänä Benjam taas pyysi Maunua kamariinsa. Maunu ei ollut\nkuullakseen. Benjam pyysi uudelleen. Maunu ei vastannut. Benjam pyysi\nkolmannen kerran. Maunu mietti. Hän epäili riitaa.\n\n-- Onko esillä eroasia? kysyi hän.\n\n-- Siksi pyydänkin, vastasi Benjam.\n\n-- Mennään.\n\nYhdessä menivät veljekset Benjamin kamariin.\n\n-- Kuinka olet asiaa tuuminut? kysyi Maunu.\n\n-- Että maksan sinut irti talosta, vastasi Benjam.\n\n-- Sitten ei tule erosta mitään. Isän kehoitus asua yhdessä taloa on\nminulle pyhä. Hän antoi meille sen määräyksen, sanoi Maunu.\n\n-- Mutta entä laki?\n\n-- Jos rupeat käräjöimään, vetoan minä korkeimpiin valtoihin asti.\nSaat silloin vielä vuosia asua yhdessä Irjan kanssa. Ja hän on sinulle\nkiukkuinen. Voi yllyttää työväen sinua ja vaimoasi ärsyttämään.\n\n-- On sitä työväkeä minunkin puolellani.\n\n-- Siispä eletään edelleen yhdessä kumpikin omalla mahdillamme. Ja jos\nen vapaasti suostu eroon, tuskinpa lakikaan voi minua siihen pakottaa.\n\nBenjam mietti.\n\n-- Ettäkö minun pitää lähteä? kysyi hän vitkaan ajatuksissaan.\n\n-- Sitten tehdään tosi. Minä en lähde, vastasi Maunu lujasti.\n\nBenjam katsoi Maunun hartioihin. Ne olivat liian voimakkaat. Benjam\nkatsoi Maunun otsaa. Se oli liian korkea. Benjam katsoi harmistuneena\nMaunun silmiin. Niistä isä-vainaja katsoi häntä suoraan vastaan. Ja\nisä-vainaja oli ollut Benjamista aina taitavin miesten joukossa.\nSisäinen ääni sanoi Benjamille: Maunu on sinua voimakkaampi!\n\n-- Olet hyötynyt yhteisen talon kustannuksella, puhui Benjam.\n\n-- Erehdyt. Jos olen varakkaampi, niin se on Irjan ansio. Siksihän\nminun pitää arvoa antaa Irjalle. Sinä, veli, toitkin taloon vain\nnaisen, mutta et emäntää. Et ymmärtänyt, mihin naimisiin mennessäsi\nisä-vainajan arvo sinua velvoitti. Jos minun emäntäni on vaimosi tehnyt\npiiakseen, niin oma syysi.\n\nBenjam harmistui yhä enemmän. Jo velikin loukkasi häntä vasten silmiä\neikä vain veljen vaimo.\n\nAina Benjam oli kärsinyt Aunen tähden, kun Aune oli Irjan lähettyvillä.\nSillä Aune oli Irjan rinnalla Benjamin omissakin silmissä kovin\nvähäpätöinen. Työväki ei kunnioittanut Aunea. Nyt Maunukin suoraan\nlausui arvostelunsa Aunesta, jota aina piti ulohtaalla itsestään.\n\nAune olikin talon silmissä Benjamille vain alennuksena. Benjam otti\nvaimokseen ensimmäisen saatavissa olevan. Ei ruvennut vaativaiseksi\nsiinä asiassa, ei ymmärtänyt kilvoitella pitäjän ensimmäisten kosijain\nkanssa, ei tiennyt, että arvokas emäntä saadaan vasta monen vaikeuden,\ntaistelun ja ponnistelun jälkeen. Ja että on suvun arvolla kosittava.\nValikoitava rikas ja ryhdikäs neito morsioksi vaikkapa paljolla\nkilvoittelulla, missä kysytään miestä ja voimia. Ja se morsian on\nsitten tuotava taloon emännäksi koko kylän yhteisellä arvonannolla.\n\nNiin oli Maunu tehnyt. Ja siitä hän kuin itsestään yleni talon\nisännäksi työväenkin silmissä.\n\nJa nyt Maunu ilmoitti Benjamille, että isävainajan arvon vaatimuksesta\nhän näin teki.\n\n-- Jos avioliittoon mennessäni en osannutkaan mielestäsi katsoa\netuani, niin nyt taloa jaettaessa osaan. Näytän koko kylälle, etten\nrupea rengiksesi eikä emäntäni tässä talossa piian asemaan. Kärsityt\nloukkaukset isän kodissa ovat minuakin opettaneet. Minäkin ymmärrän jo\nnäyttää kylälle, että olen herastuomari Revon _vanhempi_ poika, virkkoi\nBenjam.\n\nSillä Maunun silmistä juuri äsken isä-vainaja häntä neuvoi: Ole luja ja\nviisas!\n\nJa Benjam teki sukkelaan päätöksensä: Hän ei anna myöten, vaikka\neroaakin.\n\n-- Eroat näyttääksesi kylälle viisauttasi. Siksikö? kysyi Maunu.\n\n-- Voisit hyötyä yhä enemmän minun kustannuksellani, siksi eroan, sanoi\nBenjam varmana.\n\n-- Kun niin epäilet, onkin sitten oman etusi mukaista erota. Naisemme\neivät sovi yhteen, jos tahdot Aunen Irjan rinnalle käskijäksi. Ja\nminäkään en alennu käskettäväksi. Siksi Irja jää taloon emännäksi ja\nminä isännäksi. Me maksamme teidät irti, puhui Maunu.\n\nBenjam arvasi joutuvansa silloin huonommalle puolelle. Jos pitäisi\nottaa puhdasta rahaa, ei hän saisi perintönsä todellista arvoa\nvastaavaa summaa.\n\n-- Rahaa en tahdo, mutta talosta puolet omaan nimeeni. Jaetaan maa ja\nminä rakennan itselleni uuden asunnon saunasta alkaen, ehdotti Benjam.\n\n-- Talon yhteisestä metsästä? Niinhän? kysyi Maunu pilkallisesti.\n\n-- Tietenkin.\n\nMaunu tuli vakavaksi. Sillä Benjam oli varma vaatimuksissaan.\n\n-- Tuumitaan asiaa. Metsä on kallista. Eikä sitä ole paljon tällaiselle\ntalolle. Uuden asuinrakennuksen saat. Mutta et mitään muuta, vakuutti\nMaunu.\n\n-- Kaikki uudet! väitti Benjam.\n\n-- Tuvan, kamarin ja vierashuoneen saat rakennuttaa yhteisestä\nmetsästä. Nämä huoneet tässä jäävät minulle. Jos näitä onkin useampia,\nniin ovat ne jo vanhoja. Ja kun vanhat asuinhuoneet jäävät minulle,\notan minä uuden tallirakennuksen ja uuden navettarakennuksen ja vanhat\nsamaiset saat sinä kuljettaa maaosallesi. Silloin on perintö jaettu\nrakennuksiin nähden. Maa ja metsä jaetaan arviomiesten kanssa. Talon\nyhteisiä rahoja ei ole, mutta kyllä velkoja, jotka pannaan tasan. Karja\nja muut elukat jaetaan pääluvun mukaan, huomioonottaen silloin, että\nIrja on jo monet vuodet karjaa kasvattanut ja kartuttanut, sen jälkeen\nkuin äitimuori sai mökkinsä ja me naimattomina taloa asuimme. Näin\ntehdään oikein.\n\nMaunu katsoi Benjamiin kuin hänen hyväksymistään odottaen. Sillä hän\noli aina tottunut sanelemaan päätökset talon yhteisissä asioissa.\n\nMutta Benjam kävi punaiseksi.\n\n-- En rupea kanssasi inttämään. Lautamies saa tehdä erokirjat ja\narviomiehet arvioivat perinnön ja nykyisen omaisuuden. Mutta vahvasti\nolet hyötynyt minun kustannuksellani. Sen sinulle nyt tässä sanon. Ja\njos rupeat minua sortamaan vierasten kuullen, teen riidan.\n\n-- Onko asiasi nyt puhuttu? kysyi Maunu.\n\n-- Sinä, veli, luulet olevasi viisaampi. Lupaamasi rakennukset eivät\nvastaa sinun rakennuksiasi. Sorrat minua ja naisesi sortaa minun\nnaistani. Meidän on pakko erota teistä sortajista. Tänään lähden\npuhuttelemaan lautamiestä kirkolle. Kaipa vieraiden avulla minäkin\noikeutta saan. Jos isännällä on kiire, niin nyt menköön, uhosi Benjam.\n\nMaunun silmissä paloi tuli.\n\n-- Jos olisit vielä poikaiässä, niin selkääsi saisit sanoistasi!\nItse sorrat itseäsi, kun riitelet. Kyllä tässä olisi voitu elää ja\nasua yhteistä taloa, jos sinulla olisi isän maltillinen, harkitseva\nluonne. Mutta kiukkusi ja riidanhalusi olet perinyt äidiltäsi, jonka\nnyt saat viedä kaupantekiäisiksi mökkeineen päivineen uuteen taloosi.\nTässä näet isä-vainajan neuvovan sinua minun suullani. Ja minä nauran\nsinun riidanhalullesi erokirjoja tehtäessä. Muista se! Jos vaativaksi\nrupeat, niin saat vielä vähemmän. Nyt olen tästä puoleen yksinäni\nasumassa näissä huoneissa väkineni, kun riitainen veli riitoineen menee\nmatkaansa. Ymmärrä olla edes uudessa talossasi isäntä, jotta et joudu\nnaisesi kanssa lopulta mökkiläisekseni! Sillä isän perintömaalta isän\nmuiston vuoksi en sinua tahdo, en sinua henno -- Maunun silmissä oli\nyhä enemmän tulta -- maantielle naisesi kanssa karkoittaa.\n\nOlipa vähällä, ettei Benjam karannut kiinni Maunuun. Maunu huomasi\nhänen kiihkonsa. Katsoi pilkallisesti taas veljeensä ja lähti huoneesta.\n\nMitenkähän vähän Maunu olisikaan hänelle tarjonnut, ellei hän olisi\nollut luja vaatimuksissaan, mietti Benjam. Sillä hän on aina käyttänyt\nniitä keinoja, joita hän -- Benjam -- nyt vasta ymmärtää käyttää. Maunu\nei tingi, kun on kysymyksessä oma etu. Maunua on aina onnistanut,\nkun hän on ollut rohkea ja luja. Irja on kylän ensimmäinen emäntä,\njoka kosittiin taloon isän maineella ja Maunun rohkeudella. Toisesta\npäästä pitäjää, tunnetusta talosta, hänet tuotiin herastuomari Revon\ntaloon rahojen kanssa, vaikka Maunulla oli monet kilpakosijat. Maunu\nei ole tottunut joutumaan tappiolle. Ja nyt hän aikoo pakottaa hänet\n-- Benjamin -- eroasiassa vaatimuksiinsa. Asema on sittenkin vaikea,\nsillä Maunulla on pitäjän ensimmäiset ystävinä. Ja Aune on pikku talon\ntytär, jonka suvusta ei apua ole. Hänen täytyy saada eroa toimittamaan\nluotettavat miehet, joiden rinnalla Maunu ja Irja eivät pääse\nmääräämään ehtojaan sillä tavalla kuin Maunu äsken määritteli. Eikä\nsaamaan tilaisuutta hänen ja Aunen pilkkaamiseen ja nöyryyttämiseen.\nMaunulla on suuret aikeet. Hänen vuoksensa pitää hänen -- Benjamin --\nolla vielä vaativampi.\n\nMaunu oli nytkin häntä syvästi loukannut. Silloin kun Maunu ei ole\nviekas, hän on loukkaava. Hän on sittenkin ollut Maunua kohti liian\nanteeksiantava, aina taipunut hänen esityksiinsä omaksi vahingokseen.\nJa nyt Maunu siitä vain ilkkui. Hän -- Benjam -- ei muka ymmärrä olla\nisäntä omassakaan uudessa talossaan, josta Maunu jo häntä maantielle\nennustaa. Mutta ehkäpä isän kodissa kärsitty loukkaus Maunun puolelta\nhänestäkin tekee lujan isännän, joka eroasiassa ei anna myöten.\n\nEro oli siis päätetty tehdä. Iltapäivällä Benjam harmistuneena lähti\npullo mukanaan ajamaan kirkonkylän lautamiehen luo. Mutta matkalla\nhän poikkesi parhaan korttiystävänsä luo, joka oli varakas eläjä\nja tunnettu rohkeudestaan. Hän osasi väitellä ja oli aina Maunua\nkadehtinut Irjan vuoksikin. Hänen luonaan tyhjennettiin pullo. Ja hänet\npyysi Benjam arviomiehekseen.\n\nYötä Benjam oli korttiystävänsä talossa.\n\n\n\n\nIII\n\n\nAamulla Benjam lähti kirkonkylään, lautamiehen luo. Hän olisi halunnut\npuhua lautamiehen kanssa kahden pitemmälti. Mutta lautamiehellä oli\nvieraana veljensä toisesta pitäjästä sekä muita häntä tavoittavia, ja\nhänen oli lähdettävä samana päivänä toiselle pitäjän kulmalle tekemään\nperunkirjoitusta.\n\nKiire oli. Valitti, ettei ole aikaa talon töihinkään. Leikkuu oli vielä\nkesken. Työväki teki työtä omin päin. Ja laiskotteli.\n\n-- Tulit, Benjam-parka, aivan sopimattomaan aikaan, puhui lautamies.\n\nBenjam mietti, pyytääkö lautamiestä vai ei. Tulisiko toiseen aikaan?\nEntäpä Maunu panee silloin pilkaksi koko eroamisen. Turhanpäivisiä\njaarittelee, sanoo. Ei mies pääse sanojaan pitemmälle, sanoo. Ei\nsinulla ole tarmoa, sanoo, vaan suutasi pieksät ja tyhmänä riitelet.\nIrjakin pian uudelleen hyppää hänen nenälleen ja silmäniskuillaan tekee\nhänet naurettavaksi talon työväelle, josta yhä uusia Maunun puolelle\nsiirtyy.\n\nBenjam teki päätöksen.\n\n-- Onko lautamiehellä aikaa ensi viikon ensi arkipäivänä tulla Revon\ntaloon jakamaan sitä isäntien kesken? kysyi hän.\n\nLautamies kummasteli:\n\n-- Vai jaetaan herastuomari-vainaan talo? No, se on ajan henki\nsemmoinen.\n\n-- Eivät sovi emännät keskenään.\n\n-- Mutta isännät sopisivat?\n\nBenjam ei vastannut. Lautamies ymmärsi ja puhui lyhyesti:\n\n-- Tullaan. Isän aikana kävin monestikin. Silloin talo oli herrain\nkäyntipaikka. Nyt olen kuullut Maunun pitävän yllä talon arvoa.\n\nBenjam heitti tuskastuneena hyvästi ja ulostultuaan ajatteli:\n\n-- Minulla on aina huono onni. Mutta isä-vainaja on vielä kuoltuaankin\nkorkealla, jos vain Maunu pysyy korkealla. Revon talo on ollut pitäjän\nensimmäisiä näidenkin ihmisten silmissä. Onko vastakin? Maunuun kai\nluottavat.\n\nBenjam tuli kotiin mielessään se ikävä ajatus, ettei matka ollut\nonnistunut niinkuin hän oli suunnitellut. Lautamies saattaa olla Maunun\npuolella. Piti saada aivan puolueeton jakolautakunnan puheenjohtaja,\njollaisen hän oli luullut saavansa kirkonkylän lautamiehestä. Sentähden\nhän hänet, vaikka hän olikin kallispalkkainen, oli aikonut valita\npuheenjohtajaksi. Ja sitten lautamiehellä ei ollut aikaa, jotta olisi\nsaanut hänen kanssaan puhua laveammin asiasta jo edeltäpäin. Valvoa\nomaa etuaan.\n\nMutta hän käyttää tästä puoleen Maunun keinoja: on luja ja vaativa!\n\nBenjam ilmoitti Maunulle talon jakopäivän ja käski hänen puolestaan\nvalita arviomiehen.\n\nMaunu oli olevinaan aivan välinpitämätön, vaikka hän hämmästyikin.\nHänenhän olisi pitänyt saada jakopäivä määrätä ja hänen kanssaan veljen\nainakin olisi ollut sovittava jakolautakunnan puheenjohtajasta.\n\n-- Menit pyytämään kirkonkylän lautamiestä minun kanssani sopimatta!\nMutta sopiva hän on minunkin mielestäni, kun on pitäjän ensimmäinen\nlautamies.\n\n-- Aina minua moitit! Miksi et tahdo myöntää, että ilmoitin sinulle\nlautamiehestä, ja sinä suostuit?\n\n-- No hyvä näinkin. Näkevät, kuka haluaa erota, puhui Maunu.\n\nBenjam tunsi tehneensä jotain peräti rohkeaa. Mutta se ei vaikuttanut\nmitään Maunuun. Hän otti asian aivan arkipuolelta, asian, jota Benjam\npiti tärkeimpänä, juhlallisimpana, vakavimpana tapauksena heidän\nelämässään isänsä kuoleman jälkeen.\n\nBenjam aavisti Maunun nytkin hyötyvän.\n\nHän alkoi miettiä, miten hän talon jaossa saisi pidetyksi vaatimuksensa\nniin korkeina, että Irja suuttuisi, josta arviomiehet näkisivät, kuka\non talon paha henki. Aunea pitää varoittaa hillitsemään itsensä.\nJa Maunuun nähden on oltava sovinnollinen, jotta arviomiehet eivät\ntuskaannu.\n\nPäätä kirveli Benjamilla eilisen iltapäivän humala. Se hämmensi hänen\ntunteitansa. Jos ei hänen hermoissaan olisi tuntunut väkijuoman\nvaikutusta, olisi tämä aiottu ero vallannut miehen niin kokonaan, että\nmuu maailma olisi unohtunut. Humala aina häntä hävetti.\n\nMutta Maunu ja Irja katselivat Benjamia pilkkasilmällä hänen tuvassa\nliikkuessaan. Ja kun työväki sai kuulla erosta, alkoi sen keskuudessa\nhiljainen väittely, missä talon tulevaisuus esitettiin niin synkin\nvärein, että saattoi olla edullista tiedustaa uutta työpaikkaa. Sillä\nMaunu ei tietenkään ottaisi Benjamin puoluelaisia, jotka taas Benjamia\nyksinään tuskin jäisivät palvelemaan. Tulevaisuus näytti työväestä\nepävarmalta, kun Maununkin arveltiin alentavan palkkoja jäädessään vain\npuolen talon isännäksi. Revon talossa oli tähän asti herastuomarin\najoilta alkaen ollut työväen mielestä parasta olla työssä, vaikka\nparhaita palkkoja siinä ei oltu maksettu. Mutta kylän parhaat\npalvelijat ja työmiehet siinä olivat talon vanhan maineen vuoksi.\n\n\n\n\nIV\n\n\nSeuraavan viikon ensi arkipäivänä tuli Repoon kirkonkylän lautamies\nsyöttiläällä ajaen. Tulivat myös arviomiehet. Maunu oli pyytänyt\narviomiehekseen kunnallislautakunnan esimiehen, joka oli arvokas\nisäntä, ja jonka rinnalla Benjamin korttiystävä aleni tavalliseksi\nyksinkertaiseksi talonpojaksi. Lautamies tervehti arvoa-antavasti\nMaunua ja Irjaa, mutta Benjamia välinpitämättömästi ja Aunea jo\npuoleksi vältellen. Kunnallislautakunnan esimiehen ja lautamiehen\nIrja vei saliin istumaan, jonne Maunukin siirtyi. Mutta Benjamin\nkorttiystävä sai jäädä tupaan, kunnes Benjam vei hänet omalle\npuolelleen.\n\nMaunu tarjosi salissa vierailleen sikarit ja savukkeet. Ja kun Irja\nkantoi kahvin sinne, toi Maunu tarjottimelle konjakkipullon. Pullon\nmukana tuli saliin tunnelmaa ja mielet lämpenivät.\n\nOli sitä ryyppyainetta Benjaminkin puolella. Mutta siellä olevien\nmielessä asusti salissa olevia kohtaan epäluulo ja kateus, joka teki\nolon ikäväksi.\n\nKun oli juotu kahvi, jonka kanssa ryyppyainetta säästäen viljeltiin,\nlähdettiin ulos arvioimaan talon maita ja viljelyksiä.\n\nPahatuuli valtasi Benjamin, sillä hän huomasi nytkin jäävänsä varjoon\nMaunun rinnalla. Maunun puhetta kuuntelivat arviomiehet tarkaten, mutta\nhänen esityksiään kylmän välinpitämättömästi, kunnes hän liian teräviin\nhuomautuksiinsa sai kunnallislautakunnan esimieheltä ja lautamieheltä\nkysyviä katseita. Ja sitten täydellisen vaikenemisen. Korttiystävä koki\npitää Benjamin puolta paljolla puheella, jota Maunu pilkkasi. Tuntui jo\nukkosta ilmassa, mutta lautamies koetti pitää sovinnollisuutta yllä.\n\nKun oli katsottu maat, siirryttiin navettaan ja talliin, joihin\nelukat katsastusta varten oli jätetty sisälle. Sitten mentiin toisiin\nulkohuoneihin, arvioitiin työkalut ja muu irtaimisto.\n\nPalattiin sitten sisälle saliin, jonne nyt Maunu kutsui myös Benjamin,\nAunen ja korttiystävän.\n\nIrjakin tuli sinne. Toimitus alkoi lautamiehen johdolla, joka\nkatseillaan aikoi saada kaiken käymään rauhallisesti.\n\nMutta jo viljelyksiä arvioitaessa eivät lautamiehen katseet jaksaneet\nsaada aikaan sitä, mitä niiden piti. Benjam oli tyytymätön ja\nkorttiystävä oli tyytymätön. Maunu antoi myöten. Niin päästiin siitä\nasiasta.\n\nKarjaa jaettaessa tutkittiin uudelleen herastuomarin kuoleman jälkeen\ntehty perunkirjoituspaperi. Arvioitiin tarkkaan karja silloin ja nyt.\nBenjam vaati jaettavaksi elukkain nykyisen luvun mukaan. Silloin Maunu\nhuomautti, miten paljon Irjalla oli ansioita karjaan nähden.\n\nNyt aloitti Irja sanatulvan, mistä piti käymän selville, millaista\nkarja oli silloin, kun hän tuli taloon, ja millaista se nyt on. Ja\nkarjan lukumäärä silloin ja nyt. Aune ehätti väittämään, että hän se on\nnavetassa työtä tehnyt, mutta Irja on vain käskijänä mahtavoinut.\n\nAune ja Irja joutuivat väittelyyn. Kunnallislautakunnan esimies nauroi\nja laski leikkiä, että Benjamin emäntä onkin ollut vain piika omien\nsanojensa mukaan. Ja esitti hänelle maksettavaksi erityisen piian\npalkan. Benjam ymmärsi pilkan ja koetti taltuttaa Aunea, joka vain\nyltyi Irjan pistopuheista.\n\nBenjam meni puhumaan kahden kesken järkeä Aunelle, joka suuttuneena\nvaati talosta piian palkkaa itselleen.\n\nNyt jo lautamieskin nauroi. Ja se nauru tarttui lautakunnan esimieheen,\nMaunuun ja Irjaan.\n\nBenjam kuumeni. Korttiystävä vaikeni. Mutta Aune pillahti itkemään. Ja\nvalitti, että häntä on aina tässä talossa sorrettu.\n\nSyntyi äänettömyys. Lautamies ryhtyi sovittamaan.\n\nIrja oli taipumaton. Maunu oli taipumaton. Korttiystävä oli harmissaan\nBenjamin vaimon typeryydestä, eikä puhunut mitään.\n\nBenjamin täytyi taipua. Hän sai vain puolet siitä karjasta, mikä oli\ntalossa isän kuollessa. Ja Aunelle määrättiin työstään navetassa\nmaksettavaksi erityinen korvaus.\n\nBenjam ymmärsi sen hänen ja Aunen halventamiseksi. Mutta kun hän ei\nosannut parempaakaan jakoehdotusta tehdä, tyytyi hän siihen, mitä\nannettiin. Hevoset ja lampaat pantiin kahtia. Samaten työaseet ja muu\nirtaimisto.\n\nMetsä jätettiin yhteiseksi. Benjamin oli saatava yhteisestä metsästä\nrakennuspuut.\n\nNyt tuli rakennusten vuoro. Benjam tyytyi muuttamaan, kun sai\nyhteisestä metsästä rakentaa saman verran huoneita kuin Maunulle jäi.\n\n-- Asuinhuoneethan ovat jo melkein kaikki vanhat tässä vanhassa\npaikassa, huomautti lautamies.\n\n-- Osa jo herastuomarin isän ajoilta, lisäsi lautakunnan esimies.\n\n-- Sali ja kamari ovat miltei eilispäivältä, lausui korttiystävä.\n\n-- Tulevatko rakennuskustannukset yksin Benjamin kannettaviksi? kysyi\nlautamies.\n\n-- Arvatenkin yhteisestä talosta, nauroi lautakunnan esimies.\n\n-- Benjam tahtoo asua herroiksi, pisteli Irja.\n\n-- Onhan ehdotukseni selvä. Minä rakennuskustannukset maksan. Mutta\nminun pitää saada yhteisestä metsästä rakennuspuita niin paljon kuin\ntarvitaan tällaiseen asuntoon, puhui Benjam.\n\n-- Vaikkapa myötäviksi, niinkö? kysyi Maunu. Benjam ei vastannut.\nOltiin ääneti.\n\n-- Kyllä Benjamin vaatimus on kohtuuton, sanoi lautamies painokkaasti.\n\n-- Ei ole kohtuuton, kun Benjam suorittaa omistaan kaiken muun paitsi\npuuaineen, vakuutti korttiystävä.\n\n-- Benjam ei koskaan tarvitse näin suurta asuntoa. Ja antaa hänelle\nmyötäväksi päältä puita talon yhteisestä metsästä on hulluutta, suurta\nhulluutta, mitä talonjaossa ei ole koskaan tapana tehdä, haastoi\nlautakunnan esimies.\n\n-- Niin minustakin, sanoi lautamies.\n\nBenjam mietti.\n\n-- Siirrän sitten tämän uuden salin ja kamarin ja rakennan lisää uutta\nyhteisestä metsästä, puhui hän sitten vain kiusatakseen.\n\n-- Kun vanhat kelpaavat, niin saat vielä vanhempia. Ota rakennuksen\ntoisesta päästä ukon rakentamia saman verran! esitti Maunu naurusuin.\n\n-- Jakolautakunnasta kaksi vastustaa ja vain yksi puoltaa Benjamin\nvaatimusta saada yhteisestä metsästä rakennuttaa saman määrän\nsamallaisia huoneita kuin on vanhassa asunnossa, vaikka Benjam itse\nkustantaakin kaiken muun paitsi mitä metsästä saadaan rakennusainetta.\nSiis vaatimus hylätään!\n\nLautamies puheensa vahvistukseksi napautti kynänvarrellaan pöytään.\n\nBenjam ymmärsi olevan turhaa inttää vastaan.\n\n-- Vaatiiko Benjam tästä salin ja kamarin itselleen? kysyi nyt\nlautamies.\n\n-- Vaadin! ehätti Benjam sanomaan.\n\n-- Missä tässä sitten Maunu asuu? kysyi kunnallislautakunnan esimies.\n\n-- Herastuomari-vainaja oli virkamiesten ja valtain suosiossa\nja silloin tässä talossa kävi herrojakin aivan asiasta lähtien\nvierailemassa. Ja oli huoneita oleilla, vaikka tätä salia ja\nuutta kamaria ei ollutkaan. Toki Maunu sopii asumaan siinä, missä\nherastuomarikin, puhui korttiystävä.\n\n-- Sopi kyllä poikasena. Mutta pian parikymmentä vuotta ovat huoneet\nsiitä iästyneet. Ukon rakentama joutuu pian revittäväksi, huomautti\nMaunu välinpitämättömänä.\n\n-- Ei tarvitse repiä nykyisen isännän, epäsi korttiystävä.\n\n-- Kun asun seinät omaa huonouttaan putoaviksi, niin säästyn repimisen\nvaivasta, puhui Maunu jo pistävästi.\n\n-- Minä kannatan lautakunnan esimiestä, että Maunu saakoon kokonaan\nnykyisen asuntorakennuksen...\n\nLautamies napautti taas puheensa vahvistukseksi pöytään.\n\nBenjam vaikeni.\n\n-- ... mutta ehdolla, että Benjamille annetaan oma asuntorakennus\nriittävine huoneineen, jatkoi lautamies katsoen ystävällisesti\nBenjamiin.\n\nAune lämpeni lautamiehelle. Hän ei sorra, ajatteli hän.\n\n-- Suostuuko Benjam ehdotukseen? kysyi lautamies.\n\n-- Lautamiehen ehdotus ei minun etuani vahingoita. Ja saattaahan\nvelimiehelle kasvaa joukko, jotta huoneita tarvitaan. Isävainajalla oli\nvain kaksi poikaa, puhui Benjam.\n\n-- Eivätkä nekään kaksi sopineet tässä yhdessä asumaan, haastoi\nlautamies Maunua ystävällisesti katsoen.\n\nAunen lämmin tunne lautamiestä kohtaan laimeni hieman. Mutta Irja\nhuomautti:\n\n-- Kyllä Benjamin sietää saada oma asunto, sillä ei hänestä ole yhdessä\nasujaksi.\n\n-- Velimiehen kanssa olisi kyllä asuttu yhdessä. Ja sovittu asumaan.\nMutta taloon tuli velimiehen emäntä. Hänen tiellään on aina oltu omassa\nisän kodissa. Sentähden täytyy erota, sanoi Benjam.\n\n-- Ja sovinnossa erotaan, haastoi lautamies.\n\n-- Se on hartain haluni, vakuutti Benjam.\n\n-- Millainen uusi rakennus tulee nyt Benjamille? kysyi lautamies.\n\n-- Tuvan, kamarin ja vierashuoneen saa velimies yhteisestä metsästä\nrakennuttaa, ehdotti Maunu.\n\n-- Entä rakennuskustannukset? kysyi lautamies.\n\n-- Itse maksaa.\n\n-- Entä muun? Puuaineenko saa vain yhteisestä metsästä rakennukseensa\neikä mitään muuta? kysyi lautamies.\n\n-- Ei mitään muuta, sanoi Maunu.\n\n-- Tietenkin niin pienen rakennuksen valmiina yhteisestä pesästä, vaati\nBenjam.\n\nIrja katsoi vihaisesti Benjamia.\n\n-- Aunelle maksettiin jo työpalkka talossa olostaan. Nytkö vielä pitää\nhuoneet teettää?\n\n-- Ne rakennetaan omasta perinnöstäni, huomautti Benjam.\n\n-- Siihen menee jo _minunkin_ perintöäni. Talo oli velkainen tullessani\nja _minun_ rahoillani on taloa viety eteenpäin, uhosi Irja.\n\n-- Enemmän on ollut Maunulla joukkoakin syömässä yhteisestä talosta.\nMinä olin ensin yksinäinen, kun Maunu jo emännän kanssa asui. Ja\nsitten on hänellä joukko yhä kasvanut. Isä-vainajan jättämiä velkoja\nei ole maksettu. Irja sai tulla emännäksi hänen kotiinsa, jossa Maunu\nemäntineen on vain hyötynyt. Isä-vainajan perinnöllä tässä ovat kaikki\nasuneet, sanoi Benjam.\n\n-- Kyllä herastuomari-vainaja kulutti liian paljon aikaansa muiden\nasioihin. Me kaikki tiedämme Irja-emännän ansiot ja rahatkin taloa\neteenpäin vietäessä. Benjam tekee nyt kohtuuttomia vaatimuksia, puhui\nlautakunnan esimies.\n\n-- Mehän luovutamme heille oman elämisemme, jos kaikkiin vaatimuksiin\nsuostumme, valitti Irja.\n\n-- Onhan huoneita luvassa Benjamille vähemmän, huomautti korttiystävä.\n\n-- Mutta aivan uusia, sanoi Maunu.\n\n-- Kovin on vähän, valitti Benjam.\n\nSitten hän kääntyi erityisesti puhumaan lautakunnan esimiehelle:\n\n-- Te tiedätte puhua Irjan rahojen käytöstä yhteisen talon eduksi.\nMutta siitä en minä tiedä. Velat ovat entisellään, ja jos taloa on\nviety eteenpäin, niin se on tehty talon omalla entisellä omaisuudella.\nJos Irja on ymmärtäväinen, niin hän myöntää, että hän on saanut\nmoninkertaisen koron antamastaan vähästä rahasta, minkä lie pannut\nkarjan kartuttamiseen, nyt karjaa jaettaessa. Kyllä Maunu on osannut\nkatsoa etuaan, ettei Irjan rahoja minun hyväkseni käytetä. Missään\nkirjassa ei ole merkitty Irjan rahoja yhteisen talon maksuiksi. Mutta\nminä yksinäisenä eläessäni en saanut renginkään palkkaa talosta. Sitten\nolen elänyt vähemmällä joukolla ja lapsettomana. Siksi nyt vaadin.\nJa vaadin paljonkin, jos tarkkoja tilejä ruvetaan tekemään. Työni\nyhteisessä talossa on maksamatta.\n\n-- Jos tahdot, Benjam, erota sovinnossa, niin älä ylettömiä vaadi,\nhuomautti lautamies.\n\n-- Velimiehen arviomies se tekee ylettömiä vaatimuksia.\n\n-- Onko Maunulla mitään kirjaa, josta näkyy Irjan rahoja yhteiseen\ntaloon käytetyn? kysyi lautamies.\n\nMaunu naurahti:\n\n-- Ei ole tullut pannuksi kirjoihin.\n\n-- Sitten kai Benjam tahtoo, että palaamme asuinrakennukseen, puhui\nlautamies.\n\n-- Mikä on siitä lautamiehen ehdotus? kysyi Benjam.\n\n-- Saat väenhuoneen, kaksi kamaria ja salin rakennuttaa talon\nyhteisestä metsästä omalla kustannuksellasi, vastasi lautamies.\n\n-- Kannatetaan! puhui lautakunnan esimies.\n\n-- Olkoon menneeksi kamari lisää, myönsi Maunukin.\n\n-- Ja kaikkiko omalla kustannuksellani? kysyi Benjam.\n\n-- Kaikki omalla kustannuksella, vastasi Maunu.\n\nBenjam mietti. Lautamies kohotti kynänvartensa.\n\n-- Jakolautakunnassa kannattaa kunnallislautakunnan esimies minun\nehdotustani, jonka vielä Maunukin hyväksyy. Siis se asia on päätetty.\nBenjam saa väenhuoneen, kaksi kamaria ja salin rakennuttaa talon\nyhteisestä metsästä omalla kustannuksellaan, puhui lautamies ja löi\nvakuudeksi kynän varrella pöytään.\n\nBenjam hämäytyi. Mutta malttoi mielensä. Saihan hän yhden kamarin lisää\nlautamiehen avulla.\n\nAune tuli myös huolekkaaksi ja silmäili kiukkuisesti Irjaa.\n\n-- Nyt ulkohuoneet, niin tästä päästään loppuun, puhui lautamies jo\nreimasti.\n\n-- Nekin saakoon Benjam rakennuttaa talon yhteisestä metsästä, ehdotti\nkorttiystävä.\n\n-- Kyllä sitten saisi metsää olla! Ja aivan turhaa tuhlausta! Minulle\njäävät vanhat asuntohuoneet. Nyt tässä talossa on vanha navetta ja\ntallirakennus. Ne saakoon Benjam vuorostaan ja minä pidän uudet\nsamaiset. Olen kaikessa muussa antanut Benjamille myöten isä-vainajan\nmuiston vuoksi. Mutta tässä en anna. Täytyy minunkin jo pitää puoltani,\nhaastoi Maunu arvokkaasti ja vakavasti.\n\nMaunun ehdotus on järkevä, myönsi lautamies mielessään, mutta ääneen\nhän sanoi:\n\n-- Eiköpä Benjam jääne huonommalle puolelle? Ne huoneet ovat talonpojan\ntaloudessa tuvan arvossa.\n\nLautamies sai Benjamilta ja Aunelta kiitollisen katseen.\n\n-- Kannatan kaikin puolin Maunun ehdotusta. Järkevämpää ei voi kukaan\ntehdä, sanoi lautakunnan esimies.\n\n-- Saako Benjam aitan, saunan ja muut ulkohuoneet talon yhteisestä\nmetsästä? kysyi lautamies.\n\n-- Täytyy saada, mutta yhdellä ehdolla, puhui Maunu.\n\n-- Mikä se on? kysyi lautamies.\n\n-- Että äitimuori asuu loput vuotensa -- niitä ei ole enää monta --\nBenjamin luona ja minä saan omakseni hänen nyt asumansa tuparakennuksen.\n\nBenjam ja Aune suuttuivat. Aune oli jo purkamaisillaan suuttumuksensa\nsanoiksi, mutta Benjam hillitsi häntä.\n\nLautamies jo pelkäsi riitaa.\n\n-- Puhutaan ensin navetasta ja tallista, ehdotti lautamies.\n\n-- Puhutaan vain, mutta minä puolestani en tee mitään myönnytystä,\nuhosi Maunu.\n\n-- Täytyy tehdä, vakuutti korttiystävä.\n\n-- Kyllä täytyy, vahvisti Benjam.\n\n-- Lautamies katsoo, ettei meitä sorreta, pyyteli Aune värisevällä\näänellä.\n\n-- Maunu pitäköön kaikki ulkohuoneensa ja minä rakennan uudet\nyhteisestä metsästä, vaati Benjam.\n\n-- Se on jo, hyvä Benjam, metsänhaaskausta. Yhteisen talon edun vuoksi\nja _sinunkin_ etusi vuoksi emme me jakomiehet saa sellaista sallia,\nsanoi lautamies tyynesti ja ystävällisesti Benjamille.\n\nBenjam tunsi joutuneensa tappiolle.\n\n-- Mutta minun arviomieheni ei siihen suostu! Ethän? kiivaili Benjam.\n\n-- Kun kunnallislautakunnan esimies ja minä jakolautakunnassa tahdomme\nvälttää metsänhaaskausta ja siihen nähden, että Benjam saa uuden\nasuinrakennuksen, kannatamme Maunun ehdotusta, jonka mukaan vanha talli\nja navetta siirtyvät Benjamille, niin on jakolautakunnassa kaksi yhtä\nvastaan, joten Benjam saa vanhan navetan ja vanhan tallin, määritteli\nlautamies jo korkeammalla äänellä ja päätökseksi napautti kynänvarrella\npöytään.\n\n-- Niinkö se nyt jää? kysyi Benjam.\n\n-- Niin jää, ja se on sinunkin etusi mukaista, vakuutti lautamies.\n\nAune yltyi itkemään. Benjam katsoi jo vihaisena Maunua.\n\nMutta Irja hymyili tyytyväisenä.\n\n-- Muut ulkohuoneet toki saan uudet yhteisestä metsästä? sanoi Benjam\nkatkeralla äänellä.\n\n-- Ehdolla, jonka äsken ilmoitin, vastasi Maunu nurjasti.\n\n-- Ettäkö vanha emäntä muuttaa Benjamin luo? kysyi lautamies\nkummastuneena Maunuun kääntyen.\n\n-- Eihän hän monta vuotta rasita veljen uutta taloa, huomautti Maunu.\n\n-- Mutta ei vanhan emännän ole pakko lähteä, sanoi lautamies.\n\n-- Ei ilman omaa suostumusta, myönsi Maunukin.\n\n-- Hän on ollut jo minun hoidettavana tarpeeksi kauan, huomautti Irja.\n\n-- Eläke on annettu tähän taloon ja siitä minä pidän kiinni, sanoi\nBenjam.\n\n-- Yhteiseen taloon on annettu ja me puoleltamme olemme hoitaneet\näitimuoria tähän asti. Nyt on uuden talon vuoro, haastoi Maunu.\n\n-- Onko tämä isäntä Maunu Revon tinkimätön ehto? kysyi lautamies.\n\n-- On. Ja minulle jää äidin tuparakennus, sanoi Maunu.\n\n-- Vain tällä ehdollako Benjam saa ne uudet ulkohuoneet? tiedusti\nkunnallislautakunnan esimies.\n\n-- Vain sillä ehdolla, vakuuttivat Irja ja Maunu yhteen ääneen.\n\n-- Sitten minä sitä kannatan pelkän sovinnon ja veljesriidan\nvälttämisen vuoksi. Muuten järkevä ehdotus kylläkin, puhui lautakunnan\nesimies.\n\nLautamies mietti. Aune yltyi itkemään uudelleen.\n\n-- Meitä sorratte... sorratte! parkui hän.\n\nLautamies mietti.\n\n-- Eikö Maunu yhtään helpota? kysyi hän lienteästi ajatuksissaan.\n\n-- En, sanoi Maunu lujasti.\n\n-- Mehän olemme jo niin kovin paljon antaneet myöten, hyvä lautamies,\npuhui Irja huolekkaalla äänellä.\n\n-- Mitä oikeastaan? kysyi Benjam.\n\n-- Sinä se aina tahdot riidellä! kiivasteli Irja.\n\n-- Tämä nainen on veljesten välillä ollut ainainen riidannostaja, puhui\nkorttiystävä.\n\n-- Jos veljen arviomies ei voi olla loukkaamatta emäntääni, niin\nlopetetaan toimitus, huomautti Maunu.\n\n-- On tässä minullakin oikeus puhua. Minun arviomiestäni ei kukaan saa\nloukata, sillä minä olen hänet taloon pyytänyt. Ja tämä on isä-vainajan\nperintötilus eikä kenenkään muun. Naisesi, Maunu, haastaa taas riitaa.\nNeuvo häntä! uhosi Benjam.\n\nIrja meni Benjamin luo ja huudahti:\n\n-- Sinä, lanko, pidät suusi kiinni minuun nähden, joka olen tämän talon\nemäntä!\n\nLautamies jo hymähti. Ja katsahti pilkallisesti lautakunnan esimieheen.\n\n-- Pyydetään vanha emäntä tänne! esitti lautakunnan esimies.\n\n-- Ei vielä. Annetaan sukulaisten tyyntyä. Äiti ei varmaankaan tahdo\nnähdä vieraiden läsnä ollessa riiteleviä miniöitään, puhui lautamies.\n\nIrja häpesi. Syntyi äänettömyys.\n\n-- Kysyn vielä kerran isäntä Maunu Revolta, vaatiiko hän äitinsä\neläkkeen siirrettäväksi yksin veljelleen ja itselleen annettavaksi\näitinsä tuparakennuksen, jolloin isäntä Benjam saa yhteisestä metsästä\nmuut puheena olleet ulkohuoneet? tiedusti lautamies hiukan punakkana\nkasvoiltaan.\n\n-- Vaadin. Ja ellei veli siihen suostu, niin asutaan edelleen yhdessä\ntaloa. Sillä muuten en minä suostu eroon, koska isän viimeinen tahto\noli, että taloa ei jaettaisi. Murhemielellä suostun näilläkin ehdoilla.\nJa murhemielellä näen, että tässä riidellään. Minä puoleltani sovinnon\nvuoksi olen ollut niin myöntyväinen kuin etuni suinkin on sietänyt.\nMutta loukkauksia en siedä. Joka rupeaa riitelemään, saa minulta\nuloskäskyn. Tai lähden itse ulos, jos veli ei hillitse itseään, puhui\nMaunu ollen paheksuvinaan sattunutta kohtausta, mistä lautamies\nhäntäkin syytti.\n\nLautamies katsoi Maunuun. Ja sitten Benjamiin. Ja ajatteli: noilla ei\nole pitkä aika enää yhdessäoloon, Maunu vain teeskentelee. Mutta Benjam\nei ymmärrä veljensä haluavan erota.\n\n-- Ei ole siis Benjamilla muuta ehtoa kuin joko myöntyä tai asua\nyhdessä edelleen, vakuutti lautamies.\n\n-- Ei ole, lisäsi lautakunnan esimies. Benjam kauhistui edelleen\nyhdessäoloa.\n\n-- Ei yhdessä asuta häijyn kälyn kanssa! huudahti Aune.\n\n-- Ei asuta! vakuutti Benjam tulipunaisena kiukusta.\n\n-- Siis Benjam suostuu? kysyi lautamies.\n\n-- Päästäkseni erilleni suostun, vastasi Benjam.\n\nLautamies löi kynänsä pöytään ja kuului lyhyt:\n\n-- Päätetty!\n\nMaunun lujuus oli voittanut. Nyt oli korttiystävänkin rohkeus tiessään.\nJa Benjamin kiukku kylmenti lautamiestä eroasiassa.\n\n-- Nyt muori sisään! esitti lautakunnan esimies, jota Maunun voitto\nriemastutti.\n\n\n\n\nV\n\n\nPidettiin väliaika. Maunu tarjosi ryypyt. Ei kehdannut olla\nryyppäämättä korttiystäväkään, vaikka arvelikin Maunun häntä\ntarkoittaneen uloskäskyllään. Benjamkin otti ryypyn lautamiehen vuoksi.\n\nMuori tuli saliin keppineen ja sankalasineen. Hän oli paljon viime\nvuosina vanhentunut. Tukka oli käynyt harmaaksi ja silmistä pyrki\njuoksemaan vettä. Tuo pitkä, laiha nainen oli huolestuneen näköinen.\nNärkästystä oli hänen kasvoillaan. Hän tuli kuin outoon seuraan\nvastenmielisesti. Lautamies ja lautakunnan esimies olivat hänelle\nkohteliaita. Mutta muori pysyi kylmän vaiteliaana. Miniöitään hän\ntuskin silmäsikään. Irja hänet laittoi istumaan. Mutta Aune häntä\nmelkein pelkäsi. Hänelle ei vanha emäntä milloinkaan puhunut juuri\nsanaakaan.\n\nTuotiin kahvia. Sitä tarjottiin ensin muorille. Maunu kehoitti vieraita\nkaatamaan konjakkia kahviin. Ja itse tipautti sitä äitinsäkin kuppiin.\nNautittiin kahvia ja mieliala jo tasaantui.\n\n-- Vanha emäntä on kuullut, millä asioilla täällä ollaan, puhui\nlautamies.\n\n-- En kuule enää hyvin, sanoi emäntä ja siirsi huivia korvalehden taa\nkääntyessään lautamieheen päin.\n\n-- Taloa tässä jaetaan veljesten kesken! puhui kovemmin lautamies.\n\n-- Niin niin niin. Eivät sovi miniät, puhui muori.\n\n-- Kumman pojan luo emäntä haluaa? tiedusti lautamies.\n\nMaunu lisäsi konjakkia kuppeihin. Kaatoi äitinsäkin kuppiin.\n\nVanha emäntä ei ollut kuulevinaan lautamiehen kysymystä. Eikä kukaan\nsitä toistanut. Sillä Maunun konjakin tarjoilu oli vienyt huomion\npuoleensa.\n\nVanhan emännän raihnaiseen hermostoon teki konjakki virkistävän\nvaikutuksen, vereen tuli vilkkautta ja mieli kuin keventyi, vaikka nuo\nmolemmat miniätkin olivat tuossa silmäin alla. Nämä tulokkaat taloon,\nminkä oikea emäntä hän oli!\n\nPuhuttiin sitä ja tätä. Ryypättiin kahvia ja sen kermana konjakki\nrakensi omia ilojaan mieliin.\n\nIrja meni vanhan emännän luo ystävällisesti puhelemaan. Emäntä siirsi\ntuoliaan ulommaksi hänestä. Irja pahastui anoppinsa äkeydestä ja\nvilkaisi lautamieheen, huomasiko tämä muorin halua eristäytyä hänestä.\nLautamies sen kyllä huomasi ja iski silmää Irjalle merkiksi.\n\n-- On se tämäkin aikaa, kun nyt muka pitää erota. Eivätköhän nämä\nnuorikot ole ylen kalliita tälle talolle? Mutta eihän vanha ymmärrä\nnuoria, sanovat, puheli muori.\n\n-- Kyllä äidistä huoli pidetään, sanoi Maunu.\n\n-- On pidetty... on. Ahdistellaan vuosi vuodelta, haastoi muori.\n\n-- Eläkettä ei saa vähentää vanhalta emännältä, vaikka talo jaetaankin,\nhuomautti lautamies.\n\n-- Entä kun en voi pitää puoliani. Ei minua enää muistetakaan. Jauhoja\nvähennetään, perunoita vähennetään, puita vähennetään. Ei saisi muka\njuoda kahviakaan. Olin emäntä ennen ja nyt -- kaikkien tiellä! Kuolla\npitäisi, niin nämä toivovat...\n\n-- Kuka niin toivoo? Äiti hupsii omiaan, sanoi Irja.\n\n-- Unohdettiin kysyä äidin ajatusta. Sentähden hän on ärtyinen, puhui\nMaunu.\n\n-- Ja nyt vanhan emännän pitäisi siirtyä Benjamin luo, virkkoi\nlautamies.\n\n-- Entä kun en siirry? Entä kun jakopuuhanne teen tyhjiksi?\n\n-- Sitä ei äiti sentään voi tehdä, vakuutti Irja.\n\n-- Asun sitten siellä, missä asun! Ja kuolen sinne, missä asun!\n\n-- Ei vanhaa emäntää voi kukaan siirtää muualle väkisin, haastoi\nlautamies.\n\n-- Annetaan eläkettä yhteisestä talosta edelleen, puhui Maunu.\n\n-- Ja jakoko jää tekemättä? kysyi lautakunnan esimies.\n\n-- Niin jää, vakuutti Maunu.\n\n-- Sitä minäkin vaadin. Maunu ja Benjam neuvokoot naisensa ymmärtämään,\nettä heidän tähtensä ei jaeta herastuomari Revon taloa, sanoi muori\nkäskevästi.\n\nTäällä \"isolla puolella\" hän tunsi taas entisen emännyysvaltansa\nvieraiden läsnäollessa. Ja konjakki terästi kuuloa, antoi rohkeutta ja\nlisäsi vaativaisuutta.\n\nBenjam tuli alakuloiseksi.\n\nMutta Irjan mieli kuohui.\n\n-- Äidin eduksi olen tehnyt paljon hyvää. Mutta vanhuus ja kärtyisyys\nkulkevat rinnan. Onhan äidin hyvä olla Benjamin luona, puhui Irja.\n\n-- Miksi hänen luonaan, kun asunto on täällä? kysyi Benjam.\n\n-- Asunto jää, mutta asuja muuttaa, sanoi Irja.\n\n-- Jos äiti haluaa asua tässä, niin asuu silloin Benjam myös.\nIsä-vainajan tahto oli, että taloa ei jaeta, haasteli Maunu.\n\n-- On jo yhdessä asuttu -- liiankin kauan. Äidin ei tarvitsekaan\nmuuttaa, vaan hän saa jäädä tähän, sillä ei käly voi käskeä talon\nvanhaa emäntää muuttamaan, sanoi Benjam.\n\nBenjam koetti äitinsä avulla saada Maunun äskeisen voiton peruutetuksi.\nMutta Maunu ehätti sanomaan:\n\n-- Sitten jää talokin jakamatta. Ja me kaikki asumme yhdessä ja kaikki\nperuutuu... Laitetaan vieraille päivällinen ja maksetaan vaivat.\nTehdään tästä tilaisuudesta vain vieraskäynti eikä mitään muuta.\n\n-- Vieraille se on yhtä! nauroi lautamies.\n\nBenjamin alakuloisuus kasvoi. Aune ei tiennyt, mitä sanoa, sillä\nIrjakaan ei päässyt voitolle. Entä sitten muori hänen ristikseen! Tämä\nhäntä halveksinut kärtyinen muori, joka oli aina pysytellyt loitolla\nhänestä!\n\n-- Entä jos äiti muuttaisi minun luokseni, sillä minä sittenkin\neroan... näissä huoneissa en tunne enää omaa itseäni eikä tämä ole\nenää minun vanha isänkotini. Täällä asuu outo henki, muualta tuotu,\nenkä minä alistu sen käskettäväksi, puhui Benjam syvämietteisesti\nmielialoihinsa uponneena.\n\n-- Muuttaako vanha emäntä? Benjam jo lupasi eläkkeen uudessa talossaan.\nMinä puollan muuttoa, kun päätän sen teille paremmaksi, haastoi\nlautakunnan esimies.\n\n-- Vanha koti on minusta emännälle paras. Tässä on herastuomarin kanssa\neletty nuoruudesta asti. Kylä kummastelisi, pitäjä kummastelisi, jos\nnyt pois tästä muualle. Ja tässä on oma rakennus asuttavana. Sitä ei\nuudessa ole, sillä Benjamilla on asuttava yhdessä, uhosi korttiystävä.\n\nMuori ajatteli, mietti, harkitsi. Kaikki häntä katsoivat, tarkkasivat\nkuin hetken valtiatarta. Tuo unohdettu nainen oli ymmärtänyt kohottaa\nitseään. Eikä hän pitänyt kiirettä päätöksen teossa. Hän nautti\nasemastaan. Ja konjakki oli kuin nuorentava neste hänen veressään.\n\n-- Jos eläkettä lisätään, sitten muutan, ehdotti muori pitkään\nmietittyään.\n\nKaikki häntä katsoivat ihmeissään. Benjam oli harmistunut. Aune teki\ntaas itkua.\n\n-- Minun puoleltani ei lisätä mitään, vakuutti Maunu.\n\n-- Missä vanha emäntä saa asunnon uudessa talossa? kysyi lautamies.\n\n-- Yksi kamari annetaan hänelle elämänsä loppuun asti, ehdotti\nlautakunnan esimies.\n\n-- Sehän sopii, iloitsi Irja.\n\n-- Rakennetaan siinä tapauksessa yhteisestä metsästä lisää muorin\nkamari, ehdotti korttiystävä.\n\n-- Se lankeaa itsestään, huudahti Benjam.\n\n-- Ei mitään lisää! On turhaa yhteisestä talosta vaatiakaan enää mitään\nlisää! sanoi Maunu.\n\n-- Siinä tapauksessa, jos isäntä Benjam Repo ehdottomasti vaatii jaon\nloppuun viemistä, ei ole meillä muuta keinoa kuin lisätä talon vanhan\nemännän eläkettä ja panna se isäntä Benjamin maksettavaksi. Niin saa\nisäntä Benjam tahtonsa läpi, haastoi lautamies, iski silmää lautakunnan\nesimiehelle, ryyppäsi suuren kulauksen konjakkikahvia ja jäi odottamaan\nBenjamin vastausta.\n\n-- Siis se kamari, minkä sain lisää, jäisi äidin asuttavaksi? puhui\nBenjam.\n\n-- Niin jäisi, sanoi Maunu.\n\n-- Aina te meitä sorratte! kiivaili Aune.\n\nMuori katsoi Aunea ja ajatteli: Hänen kanssaan tulen paremmin toimeen\nkuin Irjan.\n\n-- Eihän kamari tule vieraan asuttavaksi, vaan oman äidin, huomautti\nlautamies Benjamille.\n\n-- Mitä muuta äiti vaatii? kysyi Benjam.\n\nMuori teki vaatimuksensa. Niitä tingittiin. Mutta konjakki oli tehnyt\nmuorin rohkeaksi. Hän ei helpottanut. Maunu ei helpottanut.\n\nBenjamin täytyi lopultakin myöntyä.\n\nJa niin tuli äiti hänen asukkaakseen uuteen kotiin mustalaisakkaa\nvastenmielisempänä tulokkaana.\n\nSitä vastenmielisyyttä suurensi sanomattomasti se, että hän -- Benjam\n-- kaikkein silmissä oli joutunut talon jakoasiassa pahasti tappiolle.\nHäntä ei Maunun rinnalla paljonkaan otettu huomioon. Lautamieskin\nnaurahteli hänelle. Ja lautakunnan esimies häntä melkein halveksi.\nMutta Irja ylimielisine silmineen häntä kiukutti. Ja Maunu nähtävästi\noli hyvillään.\n\nBenjam ajatteli, että hänen uutta kotiaan asuttiin jo ennen sen\nrakentamista surulla ja murheella. Ja että sitä Maunun väen puolelta\npilkkasilmällä katseltiin.\n\nLautamies valmisti jakokirjat. Asianomaiset allekirjoittivat ne.\n\nMuuton piti tapahtua keväällä.\n\nSyötiin päivälliset, joilla muorikin oli mukana. Kaikki muut olivat\niloisia, paitsi Benjam ja Aune.\n\nHiellä ja vaivalla heidän uusi kotinsa syntyisi, mietti lautamieskin,\nsillä yhteisessä talossa oli vielä paljon enemmän velkaa kuin\nluultiinkaan. Ja velka pantiin kahtia.\n\nMyöhään lähtivät vieraat talosta. Lähtiessä kuiskasi lautamies Benjamin\nkorvaan: \"Katso hyvissä ajoin eteesi! Veljesi sortaa sinua selvästi!\"\n\nBenjam lämpeni lautamiehelle. Ja palveli häntä vieraiden pihalta\nlähtiessä kuin renkipoika.\n\nAune oli jo aikaa sitten siirtynyt itkemään omalle puolelleen, sillä\nuuden kodin mukana tuli hänelle uusi käskijä muorin muodossa. Tuli\nvelkoja ja vastuunalaisuutta.\n\nMutta Maunu ja Irja olivat hyvillä mielin. He kumpikin olivat\najaneet läpi tahtonsa. Benjam ja Aune alentuivat heidän silmissään\nsaamattomiksi ja kyvyttömiksi uutta taloaan asumaan.\n\nMaunu näki jo Benjamin tulevaisuuden päättyvän mökkiläisen asemaan\nisävainajan perintötilalla, jahka hän vuosia kymmenkunnan on omana\nisäntänä taloaan hallinnut. Ja Aune on alusta lähtien ollut hänen\nsilmissään vain piika. Jo syntymästään piiaksi luotu. Äiti ei enää\nvuosia elä. Ja Aune saa hänestä anopin, joka yllyttää Benjamin\nvihaamaan omaa vaimoaan. Tässä Revon talossa on ollut herrojen kanssa\nsiksi paljon seurustelua, että äiti on oppinut ymmärtämään arvonsa\ntavallisen talonpojan emäntää suuremmaksi. Ellei Irja olisi ollut luja\npuoleltaan, niin olisi äiti niistänyt hänenkin nenänsä.\n\nNyt Aunea niistetään ja itketetään...\n\nSiihen tuli äitimuori vielä Maunulle paheksumaan talon jakamista. Hän\noli lähdössä tupaansa \"isolta puolelta\".\n\n-- Ei ollut pojista herastuomarin tavalla taloa asumaan. Piti erota ja\njakaa talo. Kyllä nuorikot saivat sopia keskenään, jos sinä, Maunu,\net olisi päästänyt Benjamia eroamaan. Mitenkä hän velalla rakentaa\nja menestyy? Ja mitenkä sinä menestyt, kun nyt jäät käskijäksi vain\npuolelle? Herastuomari-vainaan aikana talo oli hyvässä huudossa. Mutta\nmitenkä nyt käypi? Osaatko pitää talosi isä-vainaan maineessa? Se tätä\ntaloa nosti hänen eläissään. Ja jäi tähän hänen kuoltuaankin. Mutta nyt\nsekin tärvellään miniäin vuoksi, uhosi muori.\n\n-- Mutta Benjamhan tahtoi erota. Jos veli tyytyi minun isännyyteeni\ntässä yhdessä, niin kaikki meni hyvin. Ei osannut naimiskaupassaankaan\nhyötyä isä-vainajan maineella. Se tätä vanhaa taloa edelleenkin\nhyödyttää. Työväkikin tulee edelleen vanhaan taloon pienemmästä\npalkasta talon maineen vuoksi. Se maine mitään maksamatta _minun_\ntaloani vie eteenpäin, jahka Irjan perintö vielä tekee tehtävänsä\nlisäksi. Tämän talon mainetta ei viedä kylälle, kun osataan se vielä\nkotonakin säilyttää. Isä-vainajan muisto on pitäjäläisistä lähtemätön.\nJa sen muiston koti on tämä talo, puhui Maunu äidilleen.\n\nTyytymättömänä lähti muori omalle puolelleen. Ja vihasi miniöitään\nyhä enemmän. Heidän tähtensä tänä päivänä oli tapahtunut se, että\nherastuomari-vainajan tahto rikottiin ja jaettiin talo, jossa he\nolivat tulokkaita. Tätä muori oli pelännyt, sillä vakoilullaan \"isolla\npuolella\" hän oli saanut tietää kaikki. Joku talon naistyöväestä oli\naina hänellä ollut vakoilijana.\n\n-- Miltä tuntunee nyt olo uudessa talossa? mietti muori mennessään.\n\nVieraiden mentyä maisteli Maunu konjakeita yksinään. Tuli iloiselle\ntuulelle ja lähti Benjamia puhuttelemaan hänen puolelleen.\n\n-- Nyt sait kokea, mitä voitat, kun eroat. Sinä revit talon kahtia.\nMutta se repiminen on sinulle kallista, puheli Maunu.\n\n-- Veli on iloisella päällä. Onhan tämä sinulle ja naisellesi\nilonpäivä. Mutta meille murheenpäivä. Tulitko vielä riitaa rakentamaan?\nkysyi Benjam.\n\n-- Lähdin sinulle vain nauramaan, tyhmyri! Benjam katsoi velimiestä\ntuli silmissä. Maunu oli kyllä häntä suurempi ja tukevampi. Mutta tämän\npäivän nöyryytys antoi Benjamille voimaa ja hän heristi nyrkkiään\nMaunulle.\n\nMaunu humalaisena ilkkui:\n\n-- Ei sinunlaisestasi saamattomasta ole omaksi isännäksi. Myö minulle\nosasi ja lähde kohta maantielle! Sinne kuitenkin vielä joudut...\n\nSilloin loppui Benjamin koko päivän kovasti koeteltu maltillisuus. Hän\nkävi kiinni Maunuun ja työnsi hänet huoneestaan ja pani sitten ovensa\nsäppiin.\n\nMaunu kirosi ja löi nyrkillään oveen.\n\nIrja kuuli huudon ja haki pois miehensä.\n\nMutta Benjam oli niin suuttunut, että hänelle tulivat vedet silmiin.\n\nJakopäivä oli päättyä veljesten tappeluun. Samaan aikaan Aune\ntoraili anoppinsa kanssa tämän tuvassa, jonne Aune vihaisen mielensä\nyllyttämänä oli rohjennut mennä.\n\nSeuraavana päivänä olivat veljet niin kylmät toisilleen, etteivät sanaa\nvaihtaneet.\n\nNiin meni toinenkin päivä.\n\nVielä kesti pakollista yhdessäoloa kevääseen asti saman katon alla.\n\nAune ei enää Irjaa kunnioittanut. Heidän näytti olevan mahdotonta edes\nsyödä samassa pöydässä.\n\nNiin siirtyivät Benjam ja Aune syömään omalle puolelleen. Irja siitä\ntyöväelle teki pilkkaa. Irjan pilkat kielittiin Benjamille ja Aunelle.\nYhä karsaammin silmin katselivat sukulaiset toisiaan.\n\nMutta rakennuspuuhat kiinnittivät Benjamin mieltä. Ja niiden vuoksi hän\noli kaiket päivät ulkosalla. Siten oli olo siedettävä.\n\nJa toivo päästä omaan taloon virkisti Aunen mieltä yli talven.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKeväällä valmistui Benjamin asunto. Se oli Uusi talo, jonka hän\nrakennutti parin kolmen kivenheiton päähän vanhasta kodista. Maunu kävi\njoskus ohimennessään rakennuksella. Asuntopuolella oli hänen mielestään\nharrastettu liikaa komeutta. Huoneet olivat liian korkeat, liian\nsuuret. Riihi kuin palatsi. Sauna talonpojalle kovin herraskainen. Ja\nsen mukaan muukin. Yhteistä metsää oli hänen vahingokseen suorastaan\nhaaskattu. Benjam tahtoi häntä ärsyttää tällä talollaan. Irjakin jo\nkadehti Aunen uutta kotia.\n\nOlisi pitänyt taloa jaettaessa tarkasti määrätä rakennusten mitat.\n\nVasta kesän alussa päästiin muuttamaan. Sinne Uuteen taloon siirtyi\nvanhasta Benjamin puolella ollut väki työväestä. Mutta Benjamin oli\npitänyt korottaa palkkoja. Eroasian vuoksi oli hänestä niin paljon\npuhuttu pitäjällä, että työväkikin ymmärsi hänen asemansa isäntänä\nomassa talossa epävarmaksi. Maunulle jäivät muut entisestä työväestä ja\nentisellä palkalla.\n\nVanha emäntä kulki Aunen taluttamana keppineen sankalasineen Uuteen\ntaloon riemumielellä lyhyintä tietä niityn poikki. Tähän hän sitten\npolun tallaisi, kun alkaisi vierailla vanhassa talossa -- vasta pitkän\najan takaa. Tämä nainen, jonka käsikoukussa hän nyt muutti, oli Irjan\nrinnalla hänestä vain piikatyttö, jonka hän kyllä jaksoi pitää itseään\nalempana. Eikä Benjamilla ollut Maunun selkärankaa. Benjam taipui.\nMutta ei taipunut se poika, jota hän oli enimmän rakastanut.\n\nJuhannuksena olivat uuden talon tupaantuliaiset. Sinne kutsuttiin\nnuoret ja vanhat, jaon toimittanut lautamies ja korttiystävä\nensimmäisinä. Ja sinne saapuikin väkeä huoneet täyteen. Oli kuin häät\nlaulun ja tanssin kera. Nuoret naiset olivat heleissä kesäpuvuissa,\nnuoret miehet juhannustunnelmissa ja vanhoilta oli arvostelu täksi\npäiväksi unohtunut.\n\nAune viettikin nyt vasta häitään. Hän oli mielestään onnistunut emäntä.\nVaikka hieman ujostelutti tässä omassa kodissakin.\n\nArkuutta hän tunsi sydämessään muistaessaan muoria. Ja noita toisia\nvanhassa talossa. Sillä Irja ja Maunu eivät olleet tulleet.\n\nVain renki ja piika siitä talosta nähtiin vieraina.\n\nJa muori oli kärtyinen, kun hänenkin kamarinsa otettiin vieraita varten.\n\nSillä muorin sydän oli sittenkin jäänyt vanhaan taloon. Sinne Maunun\nluo.\n\nTäällä Uudessa talossa oli kaikki liian uutta. Täältä puuttui kaikki\nse, mihin sielu elämän varrella oli kiintynyt vanhassa kodissa. Oli\nmuorista melkein kuin olisi asunut taivasalla tässä uudessa paikassa,\nkun hän vertasi sitä muistojen lujittamaan vanhaan kotitaloon.\n\nBenjam oli tänä päivänä ylen tyytyväinen, sillä hän huomasi, että\nhänelle annettiin arvoa. Vanhassa kodissa Irjan ja Maunun äärellä\nhän oli jo ollut kadottamaisillaan kaiken sen arvonannon, mikä\nisäntämiehelle on välttämätön.\n\nBenjam jakoi huoneissa säästäen ryyppyainetta vieraille.\n\nMutta sitä runsaammin sitä nautittiin määrätyissä ryhmissä tuvassa ja\nulkona.\n\nVanhan talon rengillä oli pullo taskussa. Ja hänellä oli oma seuransa.\nUuden talon rengillä oli myös oma pullonsa ja oma seuransa.\n\nVanhan talon piika oli tullut isäntäväkensä lähettämänä vakoilijaksi\nkesteihin. Ja Aune oli hänen erityisen valvontansa alainen.\n\nViulut soivat. Harmonikka niitä säesti. Tanssi oli ylimmillään.\n\nValoisa yö antoi tunnelmaa kesän tuoreiden tuoksujen ja nautittujen\nväkijuomien ohella.\n\nTässä vihittiin uutta kotia ilolla ja nuoruudella juhannuksen suloissa.\n\nBenjam oli vienyt alun pitäen arvokkaimmat miehet ja naiset saliin.\n\nMiesvieraista hän yön suussa valikoi erityisen seuran pelaamaan korttia\nja ryyppäämään kamarissa. Sinne tuli lautamieskin ja korttiystävä.\n\nJa siellä se vasta illan mieliala tiivistyi eheäksi ja sopusointuiseksi\nystävyydeksi yön vienosti hämärtyessä. Kun otit tulen tupakkaan, niin\nse jo valaisi.\n\nPelattiin rahasta ja virvokkeeksi maistettiin konjakkia. Lautamies oli\nerinomainen pelaaja. Mutta ei ollut huono Benjamkaan. Kaikista parhain\nsentään korttiystävä.\n\nNämä kolme voittivat, lähentyivät toisiaan ja saivat mielialan yhä\nkorkeammalle.\n\nSadat markat jo kulkivat pelissä.\n\nSeura olikin valittua rahallista väkeä.\n\nTällaista iloista mielialaa ei Benjam ollut tuntenut sitten\npoikavuosiensa, jolloin hän oli vielä alle parinkymmenen vuoden. Ja\nsilloin hän oli kaikkien kanssa ystävä.\n\nNyt hänellä oli tässä taas ympärillään pelkkiä ystäviä. Ja omassa\nuudessa talossa, missä hän yksin isännöi, talossa, joka oli kylän\nuudenaikaisimpia.\n\nMaunu oli unohtunut. Unohtunut oli kaikki viha ja kateus, mikä oli\nvallinnut siellä parin kolmen kivenheiton päässä, missä hän oli saanut\nkokea Irjan taloon tultua vain alituista mielipahaa, alentumista ja\nikävää.\n\nTässä hänellä oli oma koti ja omat ystävät. Tänne ei päässyt riitelevä\nkäly eikä rettelöivä veli.\n\nTässä vienoon hämärään käyvässä juhannusyössä, jossa luonnon sulo\noman kodin viihtymystä lisäsi, hän saattoi ympärillä olevia ihmisiä\nveljikseen sanoa. Saattoi heitä vaikka syleillä...\n\nSillä hän oli vielä lisäksi voittanut sievoisen summan pelissä tänä\niltayönä.\n\nJa Aunekin oli hyvin onnistunut uuden talon emäntänä.\n\nYö oli jo yli puolen. Äkkiä tyynessä yössä kuuluu kamala kirkaisu,\nvalitusääniä ja kiroussanoja.\n\nBenjam säikähti. Hän kiiruhti ulos. Peli taukosi. Kaikki pelästyivät.\n\nSiellä navetan takana oli sukeutunut vimmattu tappelu nuorten miesten\nkesken. Uuden talon renki taisteli siellä joukkoineen vanhan talon\nrengin johtamaa miesryhmää vastaan. Kaikki olivat humalassa. Lenteli\nkiviä. Seipäät katkeilivat miesten käsissä. Mustelmia, kuhmuja, verta.\nVanhan talon renki oli nutistanut alleen uuden talon rengin, pidellen\nhäntä pahoin.\n\nBenjam ehti renkinsä avuksi. Hän repäisi kahtia Maunun rengin takin\nselästä. Samassa hän sai nyrkillä kasvoihinsa, jotta pyörtyi, ja jäi\nmakaamaan uudelle pellolleen.\n\nLautamieskin joutui kamarista pihalle. Ja antoi kuulua varoittavan\nhuudon. Hän juoksi kohti tappelevia, jotka hänet nähtyään karkasivat\nsuin päin pakoon.\n\nTappelupaikalle ei jäänyt muita kuin pyörryksissä makaava Benjam ja\nhänen pahoin piesty renkinsä.\n\nNaiset siunasivat. Mutta vanhan talon piika nauroi Uuden talon isännän\nja rengin huonolle onnelle, sillä Maunun renki oli hänen sulhasensa.\n\nLautamies kirjoitti nimiä muistikirjaansa. Mutta Aune virvoitti\nBenjamin ja vei hänet sisälle.\n\nVieraat hajaantuivat. Tupaantuliaiset olivat lopussa.\n\nMaunun talossa seuraavana päivänä naurettiin Benjamin kesteille. Sillä\nne päättyivät käräjäjuttuun.\n\n\n\n\nVII\n\n\nKäräjäjuttu aiheutui Benjamin talon rakentamisestakin. Maunu syytti\nhäntä yhteisen metsän haaskauksesta omaksi edukseen.\n\nSyyskäräjillä olivat esillä Benjamin molemmat jutut. Tappelujutussa\nsyytti nimismies, sillä lautamiehen oli tuomarinarvonsa vuoksi ollut\npakko kaikki tutkituttaa ja tilityttää nimismiehelle poliisilla. Maunun\nrenki oli manuuttanut Benjamin korvaamaan hänelle revityn takin.\n\nEnsin oli esillä metsänhaaskausjuttu. Benjam uskoi Maunun joutuvan\ntappiolle, sillä eihän jakokirjassa ollut huoneiden mittoja määrätty.\nKun Maunu oli vääryydellä Benjamin mielestä saanut äitimuorin\nsiirretyksi uuteen taloon eläkkeelle, jota vielä piti korottaa, ja\nkarjaa jaettaessa sortanut häntä, tahtoi Benjam korvata vahinkonsa\nrakentamalla uuden talonsa rakennukset kylän ensimmäisiksi joka\nsuhteessa. Olihan lisäksi vielä Maunu vuosien mittaan varastanut\nyhteistä taloa hänen vahingokseen.\n\nBenjam oli tahtonut nyt periä pois vahinkonsa Maunulta rakennuttaessaan\nyhteisestä metsästä.\n\nJa niin olivat uuden talon rakennukset tulleet niin upeat, että Maunu\nsiitä kauhtui ja Irja kadehti. Kylän ensimmäiset ne olivat.\n\nMaunu teki kanteensa ja vaati paljon korvausta Benjamilta hänen\nvahingokseen tapahtuneesta metsänhaaskauksesta.\n\nBenjam vetosi jakokirjaan, joka ei mitään mittoja määrännyt.\n\nMaunu esitti jakokirjan. Siinä määrättiin Benjamille _samanlaisia_\nhuoneita, väenhuone, kaksi kamaria ja sali, kuin mitä vanhassa talossa\noli. Mutta ulkohuoneista ei määritelty mitään muuta kuin vain nimi\nmainittiin.\n\nSitten Maunu esitti todistajien vahvistamat mitat omista huoneistaan ja\nBenjamin huoneista.\n\n-- \"Samanlaisia\" eivät siis uuden talon huoneet ole kuin minun\nhuoneeni, huomautti Maunu.\n\nMutta Benjam väitti, että jakokirjassa piti olla mitat, jos mieli\nkanteen perustua lakiin. Ulkohuoneista ei Maunukaan voinut tehdä mitään\nmuistutusta jakokirjan perusteella.\n\nMaunu esitti todistajina kirkonkylän lautamiehen ja\nkunnallislautakunnan esimiehen. Ja nämä todistivat valallisesti talon\njakamisessa sovitun, ettei yhteistä metsää saanut haaskata enempää kuin\nvälttämätön tarve vaati. Heidän mielestään oli metsää tässä haaskattu\nMaunun vahingoksi.\n\nBenjam katsoi lautamieheen ja ajatteli:\n\n-- Miksi et rakentaessani huomauttanut? Olet Maunun salainen ystävä ja\nyllytät minua veljeäni vastaan.\n\nJakomiesten todistus oli Benjamille yllätys. Sillä oli hänen\nvastustuksensa murrettu. Hän tuli surulliseksi.\n\nOikeus antoi päätöksensä. Maunulla oli taas ilonpäivä. Sillä Benjam\ntuomittiin maksamaan Maunulle korvausta.\n\nBenjam kiehui vihasta. Yhteinen metsä oli kohta arvioitava ja jaettava,\najatteli hän.\n\nMaunu hyvästeli hyvin ystävällisesti lautamiehen. Sitten hän lähti\nkäräjäpaikalta lautakunnan esimiehen kanssa. Benjamiin, joka suruissaan\nistui eteisen penkillä, he ohimennessään pilkkasilmällä katsahtivat.\n\nSiinä Benjam odotti toisen juttunsa esille tuloa. Talon isäntänä hän\nvaatisi tappelussa olleille rangaistusta kotirauhan rikkomisesta.\n\nHänet käskettiin sisälle. Nimismiehen hän tunsi ja tervehti häntä.\nMutta nimismies oli tällä kertaa kovin ylpeä. Tuskin näki häntä.\nTuomarin kanssa meni puhumaan. Ja sitten tuomari käski kirkonkylän\nlautamiehen ulos.\n\nBenjam arvasi, mitä se tiesi. Nimismies selaili papereitaan. Sitten hän\notti ryhtiä ja alkoi puhua. Hän teki kanteensa Benjamia vastaan.\n\nSamassa lautamies toi tupaantuliaisten tappelijat käräjäsaliin. Mutta\nitse hän jäi ulos.\n\nTuomari huusi sisääntulleiden nimet. Ja nimismies jätti oikeudelle\nheidän mainetodistuksensa. Silloin Benjam huomasi, että nimismies jätti\nhänenkin mainetodistuksensa. Ja hän kauhistui. Häntä siis syytetään\nkuin pahantekijää.\n\n-- Mitä syytetyllä Benjam Revolla on sanottavaa syytteeseen? kysyi\ntuomari.\n\n-- Pyydän sen kumottavaksi aiheettomana. Minä vaadin näille\nrangaistusta kotirauhan rikkomisesta, puhui Benjam.\n\nBenjamin vaatimus merkittiin pöytäkirjaan.\n\nNyt vanhan talon renki sai puhevuoron. Hän teki kanteensa, jossa vaati\nBenjamille rangaistusta pahoinpitelystä ja korvausta revitystä nutusta.\n\nSe merkittiin pöytäkirjaan. Nimismies pyysi kuultaviksi todistajia\nensin isäntä Benjam Revon jutussa.\n\nKirkonkylän lautamies sai ensin todistaa. Ja hän todisti valallaan\nBenjamin lyöneen vanhan talon renkiä ja repineen hänen takkinsa.\n\n-- Mutta minuahan lyötiin, jotta pyörryin, huomautti Benjam.\n\n-- Tämä isäntä on ensin lyönyt, ilmoitti nimismies.\n\nLautamies todisti valallaan Benjamin ensin lyöneen.\n\nJo suuttui Benjam.\n\n-- Minähän talon isäntänä menin tappelijoita asettamaan. Ja se oli\nminun velvollisuuteni, puhui Benjam.\n\n-- Onko muita, jotka voivat todistaa syytetyn Revon lyöneen ensin?\nkysyi tuomari nimismieheltä.\n\nNiitä oli. Ja ne olivat Benjamin omia vieraita sieltä kamarin\nkorttiseurasta. Se vanha korttiystäväkin, joka aina oli pitänyt\nBenjamin puolta, todisti Benjamin ensin lyöneen ja repineen nutun.\n\n-- On todistettu, että isäntä Benjam Repo on ensin lyönyt renki Mikko\nLoposta ja repinyt häneltä nutun, sanoi nimismies ja luetteli rikoslain\npykälät, joiden nojalla vaati rangaistusta Benjamille tappelusta ja\npiti raskauttavana asianhaarana, että se oli tapahtunut juhlapäivänä.\n\nBenjam vainusi taas Maunun olevan mukana. Maunu se on yllyttänyt\nrenkinsäkin. Häntä kadehtivat ja sortavat. Kirkonkylän lautamies on\nsaanut nimismiehen puolelleen. Ja nimismies suurentelee. Jos oikein\nolisi menetelty, niin ei kukaan olisi häntä ilmiantanut, vaikka hän\nantoikin selkään omassa talossaan ja omassa juhlassaan tappelevalle ja\nhäiriötä tekevälle vieraalle renkimiehelle.\n\nBenjam uudisti rangaistusvaatimuksensa kotirauhan rikkomisesta, jota\nhän talon isäntänä oli oikeutettu palauttamaan ja vaati kanteen\nkumoamista.\n\nMutta hänen sisunsa kiehui.\n\nNyt alkoi itse tappelujoukon tutkiminen. Suut rupesivat soimaan ja\npuhetta oli niin paljon, että tuomari ryhtyi yksitellen tutkimaan\ntappelijoita.\n\nTodistajia vannotettiin. Saivat puhua. He puhuivat oman ymmärryksensä\nmukaan, mistä nimismies sai koota kokonaista. Ja hän kokosi ja uteli\nlisää. Lautamies oli paras todistaja. Ja hänen todistuksensa ympärille\nkokosi nimismies uusia todistuksia.\n\nKesti tutkintoa. Enimmän aikaa meni tutkimiseen, kuka löi Benjamia\nniin, että hän pyörtyi. Lopulta selvisi, että se oli vanhan talon\nrengin isä, joka oli Maunun mökkiläinen. Tämä mökkiläinen oli aina\nollut Maunun erityisessä suosiossa. Hän oli suuri ja vankka mies. Mutta\naika kielevä. Ulkomuodoltaan kuin mustalainen. Vienossa yön hämärässä\nviinapäissään oli hän paljon uskaltanut poikansa puolustukseksi.\n\nNyt kun hänet ilmiannettiin, menetti hän ryhtinsä ja alkoi valittaa,\nettä isäntä Maunu on häntä aina yllyttänyt veljeään vastaan.\n\nLautamies tuskaantui. Sillä nimismies näytti yhä kiinteämmin jatkavan\ntutkimuksiaan.\n\nNimismies pyysi tarkastettavaksi mökkiläisen mainetodistusta. Häntä oli\nsakotettu luvattomasta hirven ampumisesta, luvattomasta metsästyksestä\nja luvattomasta kalastuksesta.\n\n-- Mutta silloinhan oli herastuomari-vainaakin mukana, oli jo\nmökkiläinen sanomaisillaan.\n\nMutta ymmärsi, että hän pilaisi vain omaa asemaansa Maunuun nähden. Ja\noli vaiti.\n\n-- Onko isäntä Maunu Repo yllyttänyt syytettyä veljeään Benjamia\npieksämään? kysyi tuomari.\n\n-- Ei ole, täytyi mökkiläisen tunnustaa.\n\n-- Syytetty löi siis kenenkään yllyttämättä? kysyi tuomari.\n\nMökkiläinen vaikeni.\n\n-- Teidän on todistettu lyöneen isäntä Benjam Revon pyörryksiin,\nvirkkoi tuomari.\n\n-- Puolustin vain poikaani. Miten hänen olisi käynytkään, ellen olisi\nhäntä puolustanut. Nutun jo repi. Olisi lyönyt pojan pian pilalle.\n\n-- Onko syytetyllä vielä mitään sanottavaa? kysyi tuomari.\n\n-- Tämä isäntä Benjam on tunnettu riitaiseksi. Ellei hän olisi tullut\nriitelemään, en olisi häntä lyönyt. Hänen on alku. Minä puolustin vain\nheikompivoimaista poikaani.\n\nLautamies naurahti nimismiehelle. Hän pelkäsi Benjamia liiaksi\närsytettävän. Ja nyt hän joutuu kovin pitkälle vasten tahtoaan Benjamia\nvastaan.\n\nNimismies jätti asian oikeuden päätettäväksi.\n\nAsianomaiset käskettiin ulos. Oikeus ryhtyi tekemään päätöstä. Ja kun\nse oli valmis, käskettiin miehet taas sisälle.\n\nOikeus määräsi Benjam Revolle sakkoa pahoinpitelystä ja korvaamaan\nvanhan talon rengin nutun. Mökkiläinen sai vankeutta tappelemisesta,\njuopumuksesta, pahoinpitelystä ja kotirauhan rikkomisesta. Muut saivat\nsakkoa tappelusta, juopumuksesta ja kotirauhan rikkomisesta.\n\nEteisessä lautamies meni puhuttelemaan Benjamia, jonka huomasi\nsuunnattomasti suuttuneeksi.\n\n-- Sellaista ne tuovat mukanaan talon jakamiset. Jos olisit, Benjam,\nasunut yhteistä taloa, niin olisit säästynyt tältä. Maunu on sinua\npaljoa taitavampi. Miksi ärsytit häntä rakennuksillasi? Minun piti\ntodistaa, että sinussa oli vika. Älä minua vastaan kanna nurjaa\nmieltä. Toisella kertaa kun voin, autan mielelläni. Pahoittelen, että\nhupaisat tupaantuliaisesi päättyivät renkien tappeluun. Teit oikein\nymmärtäväisesti, kun vaadit rangaistusta kotirauhan rikkomisesta.\nMökkiläinen Loponen lopultakin saatiin rangaistuksi. Häneen on\nherastuomari-vainaa liiaksi luottanut.\n\nLautamies tarjosi kätensä hyvästiksi. Benjam puristi sitä silmät\nkyynelissä. Hän itki, sillä hänet oli suunnattomasti häväisty oman\nkotirauhansa puolustamisesta. Hänen mielestään ei lähtenyt vakaumus,\nettä hänelle oli tehty suuri vääryys.\n\nJa kun hän tuli tyynemmälle mielelle, ymmärsi hän, että riita ja\ntappelu tuotiin Uuden talon tupaantuliaisiin vanhasta talosta.\n\nKotiin ajaessaan hän mietiskeli, miten paljon lautamiehellä oli ollut\nosuutta tappelujutussa.\n\nTämän käräjäpäivän jälkeen kulkivat veljet kaukana toisistaan. Samaan\nhuoneeseen he eivät sopineet. Samaa tietä he eivät kulkeneet. Jos he\nsattumalta kahden kesken kohtasivat jossain toisensa, niin kiroillen he\ntoisensa sivuuttivat.\n\nBenjam ja Maunu olivat kuin Kain ja Abel.\n\nSamaten Irjan ja Aunen suhde oli kuin ventovierasten ihmisten. Eivät he\nkäyneet toistensa luona. Jos tapasivat, niin karttoivat toisiaan.\n\nNaapuritalojen palvelijatkin vieroivat toisiaan. Sillä isäntäväen sappi\ntarttui palvelijoihinkin.\n\nKun Benjam todistajien kanssa, kävi maksamassa Maunulle oikeuden\nmääräämän korvauksen metsän haaskaamisesta, oli Maunu ystävällinen ja\npuhelias vieraiden vuoksi. Tarjosi ryypyt ja sikarit.\n\nBenjam ei ryypännyt eikä tupakoinut. Hän ei puhunut enempää kuin mitä\npakko oli.\n\nJa yksin hän lähti pois. Sillä todistajat jäivät taloon Maunun\nvieraiksi.\n\nIrja ihmetteli ja kummasteli, miksi naapuritalon isäntä jo pois meni.\n\nMutta Maunu naurahti vieraille. Ja vieraat naurahtivat hänelle vastaan.\n\nMaunu pidätti todistajat aterialle.\n\nEnnen pitkää oli Benjam taloineen, tupaantuliaisineen, tappeluineen ja\nemäntineen vieraiden suussa.\n\nHänellä naurettiin, kun hän ei ymmärtänyt asua yhteistä taloa.\n\nMutta kotonaan Benjam mietti, miten hän saisi Maunun maksamaan takaisin\nsen rahan, minkä hän hänelle oli vienyt.\n\nSe on kuitenkin vielä kerran Maunun takaisin maksettava, päätti Benjam.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nMaunu avasi talossaan kaupan. Siihen sijoitti Maunu Irjan rahoja.\nMutta Benjam arveli kaupan perustetun Maunun hyötymisellä yhteisestä\ntalosta hänen kustannuksellaan. Ja kateus veljeä kohtaan hänessä\nkarttui. Se kalvoi Benjamin sielua. Se yhä kasvoi, kun kauppa näytti\nMaunun puodissa käyvän hyvin. Benjam arvosteli, että siinä kaupassa\noli hänenkin pääomaansa ja että hänenkin pitäisi olla osallisena sen\nvoittoon.\n\nMaunun äly näkyi tässäkin. Nuoruusajan \"kauppaliikettään\" hän ei\nollut heittänyt, vaan sitä yhtenään suurentanut yhteisen talon\nkustannuksella. Benjam ei kestänyt kilpailussa, vaan lopetti\n\"kauppaliikkeensä\".\n\nNyt Maunu Irjan rahojen avulla ryhtyi varsinaiseksi maakauppiaaksi,\njolla on oma myymälä.\n\nMaunu oli laitattanut puotinsa edustalle hevosia varten oikein\nsidonta-alan. Ja siihen talonpojat hevosensa sitoivat puotiin\ntullessaan. Se oli kuin kirkonkylän kauppiaassa. Ja oli komeata nähdä,\nkun puolikymmentä hevosta siinä yhtä-aikaa odotti isäntiään.\n\nBenjamista se oli kovin vastenmielinen näky.\n\nJos isän aikana oli niin, niin se kuului asian luontoon.\n\nMutta nyt...!\n\nMaunua nimitettiin kauppias Revoksi. Benjam sai olla vain Uuden talon\nisäntä. Maunu oli siis aina korkeammalla häntä. Ja aina Maunua onnisti,\nmutta ei häntä...\n\nSekin hänen maksamansa korvaussumma oli kai pantu kaupan perustamiseen.\n\nIrja oli komea kauppiaan emäntä ja ajoi koristeltu nahka reen perällä\nusein kirkolle.\n\nUuden talon ikkunoista sitä menoa aina pidettiin silmällä, pilkaten ja\nnauraen Irjan huomaamatta.\n\nMutta vanha emäntä siitä sielussaan nautti, niin vihamielinen kuin\nolikin Irjalle. Irja oli sentään Maunun vaimo.\n\nJa sopivana hetkenä muori huomautti Aunelle Irjaa osoittaen, että\nsellainen pitää olla herastuomari Revon miniän. Ja silmissä oli Aunelle\nkysymys: mitäs sinä?\n\nMaunu lähetti äidille puodista kahvin, sokerin, siirapin y.m. apua.\nBenjamista se oli vastenmielistä. Mutta Aune kadehti muoria, joka siten\nvoi kahvittaa Uudessa talossa käyviä naapureita, joille hän Aunea\nhalventi. Muori tarjosi Benjamillekin saamisistaan, mutta Benjam ei\nottanut.\n\nSitä enemmän äiti kehui Maunua Benjamille, joka tunsi yhä alentuvansa\näidin silmissä Maunun menestyksen johdosta.\n\nEnsin oli muori Benjamin vuoksi käymättä vanhassa talossa. Mutta\nhäntä pyydettiin käymään. Siellä hän lateli paljaaksi Benjamin huonon\ntalonpidon.\n\nBenjam vielä menisi, mutta Aune...! huokasi muori puheensa päätteeksi.\n\nÄidin käynneistä vanhassa talossa ei Benjam pitänyt. Hän arvasi, että\nhäntä ja hänen taloansa siten vakoiltiin muorin avulla.\n\n-- Maunu on ylen taitava kauppamies! kehaisi muori aina vanhasta\ntalosta palattuaan.\n\nKerran Benjam sanoi tylysti vastaan:\n\n-- Ja sentään tänne palaatte.\n\nMuori silmäsi Benjamia sankalasiensa takaa. Ja hänellä oli tulta\nsilmissä.\n\n-- Onko eläkemuori tiellä talossasi? Naapurissa se antaa arvoa\ntalollesi. Ja koko kylälläkin, luulen mä, haastoi äiti.\n\nBenjam hillitsi harminsa.\n\n-- Se on äiti, joka pitää yllä sukulaisuutta naapuritalon kanssa,\nnaurahti hän Aunelle.\n\nVanha emäntä meni kamariinsa pussineen, joita Maunu oli hänelle antanut.\n\nKun muori oli hyvällä tuulella, liikeni häneltä kahvikuppi kamarissaan\nAunen piiallekin.\n\nAune kävi toraillen hakemassa piikansa talon töihin. Mutta piiasta tuli\nmuorille suosiollinen kielijä, miten asiat navetassa olivat ja miten\nAune emännyyttään hoiti aitassa sukulaistensa eduksi.\n\nJouluksi lähetti Irja muorille pukukankaan muun hyvän ohella.\n\nSe oli Irjalta ensimmäinen lahja muorille. Mitä hän ennen oli antanut,\noli hän antanut pakosta talosta tulevana eläkkeenä. Ja siinäkin\nkitsastellut.\n\nMuori lämpeni Irjalle. Hän näytti Benjamille lahjojaan. Aunekin tuli\nkatsomaan.\n\n-- Maunu osasi ottaa oivan emännän, puhui äiti Benjamille.\n\n-- Se emäntä taisi karkoittaa meidät kaikki tänne parin kolmen\nkivenheiton taakse vanhasta kodistamme, vastasi Benjam.\n\n-- Irja ymmärsi, että te ette enää sopineet samaan taloon, kun Aunekin\ntahtoi emännöidä Irjan yläpuolella, puhui muori.\n\n-- Niinkö Irja uhoaa? kysyi Aune.\n\n-- Niin kylä uhoaa, sanoi muori.\n\n-- Irja kohta tultuaan karkoitti minut väenhuoneen loukkoon renkien\npariin, puhui Benjam.\n\n-- Itse menit. Ei hän voinut karkoittaa, jos sinä isäntänä pysyit\nMaunun rinnalla. Mutta sinä alensit itsesi Irjan silmissä.\n\n-- Riitoja kartoin.\n\n-- Et ymmärtänyt riitelemättä olla isäntä.\n\nBenjam katsoi äitiinsä, joka huoletonna ja ihastuneena levitteli uutta\npukukangastaan Aunen silmäin alla.\n\n-- Milloin se _tämä_ miniä antaa minulle tällaisen pukukankaan? kysyi\nmuori Aunelta.\n\nAune ikäänkuin hyvästyi muorin huomaavaisuudesta ja ilostui puhumaan:\n\n-- Ei äiti tarvitse enää monta pukukangasta.\n\n-- Jos äiti yltyy kyläilemään, niin ehkäpä tarvitsee. Mutta minä annan,\njos Aune ei kykene äidin mielestä antamaan, haastoi Benjam.\n\n-- Siellä naapuritalossa on kyllä monenlaista kangasta myödä. Jos\nannat, niin sieltä täytyy ostaa. Eivät Aunen villat riitä. Kyllä minä\ntiedän. Saatte pian työvaatteennekin ostaa Maunulta. Sellaista se on,\nkun taloon tuodaan emäntä pikku talon puutteesta ja köyhyydestä, missä\nei ole totuttu aitassa näkemään orsia villoja täynnä. Mutta Irjan\nkodissa on totuttu. Niin sitä taloa asutaan. Mutta ei teidän tavallanne.\n\nBenjam vaikeni. Aune vaikeni. Hän katsoi Benjamiin ja oli\npurskahtamaisillaan itkuun.\n\nMutta muori vei lahjansa kamariinsa. Ja lähti sitten vanhaan taloon\nkiittämään saamisistaan. Siellä ei muori muusta puhunutkaan kuin Maunun\nja Irjan rakkaudesta ja hyvästä sydämestä häntä kohtaan. Kehui Maunua\nja kehui Irjaa ja ylisti heidän ymmärrystään ja menestystään.\n\n-- Mutta Benjam teitä haukuskelee, kun hyvin menestytte. Olette\nvarastaneet häneltä isän perintöä yhteistä taloa asuessanne. Ja\nIrja on muka hänet loukkoon renkien pariin ahdistanut. Irja on muka\nkuumalla vedellä hänen silmiään pyrkinyt sokaisemaan, sanoo. Ja Maunu\non laittanut minut hänen elätettäväkseen, sanoo. Talon jaossa on\nkavaluudella muka pettänyt jakomiehiä ja saanut enemmän kuin olisi\nollut oikeutta saada. Sitten lain varjolla onnistunut maksattamaan\nhänellä suuren korvauksen muka yhteisen metsän haaskaamisesta. Irja\non hänelle aina riidellyt, aina kopeillut, aina häntä muka alentanut\ntyöväen silmissä. Ja Maunu on uhkaillut ajavansa hänet maantielle isän\nperintötilalta, sanoo, haastoi muori innostuen.\n\n-- Benjamia kaikki sortavat, naurahti Maunu.\n\n-- Mitä Aunelle on tehty? uteli Irja.\n\n-- Aune ei minulle murheitaan kantele, virkkoi vanha emäntä.\n\n-- Aunea ei äidin pidä liian ankarasti tuomita eikä häneltä paljon\nvaatia, sillä se nainen on luonnostaan vähälahjainen, haastoi Maunu.\n\n-- Kyllä hän on täysi typerys, jolta ei pidä paljon vaatia, vahvisti\nIrjakin.\n\n-- Joutaa kuulla siitä, että rohkeni tulla herastuomarin taloon\nminiäksi, puhui muori.\n\n-- Siitä tulostaan saa Aune raukka kyllä vielä muutenkin kärsiä, sanoi\nMaunu.\n\n-- Olisi ollut heille molemmille parasta asua tässä yhdessä, huokasi\nmuori.\n\nSitten kaikki tulivat vakaviksi. Siellä parin kolmen kivenheiton päässä\noli omaisia, joita kohtaan siltikin sydämen pohjalla oli hitunen sääliä\nsiitä, etteivät ymmärtäneet saamaansa taloa edukseen asua.\n\nTämän käynnin jälkeen Benjam kielsi muoria vanhassa talossa\nvierailemasta.\n\nMutta Aune laittoi enemmän kehruuta muorille.\n\nAunen kehruut muori käski antaa palvelijalle, jolle hän maksaa, ellei\ntalossa emäntä itse ehdi kehrätä.\n\nHän -- muori -- on jo liian vanha... tekemään enempää kuin mitä\nhuvikseen tekee.\n\n\n\n\nIX\n\n\nMaunun onni ja menestys muorin suun soittamana oli Benjamille ja\nAunelle heidän omassa kodissaan alituisena ärsytyksenä.\n\nMutta muori tahtoi siten kiihottaa heitä ponnistamaan ja yrittämään\nenemmän asuessaan taloaan.\n\nBenjam ja Aune ymmärsivät sen pelkäksi loukkaamiseksi. Mutta muori oli\nankara vaatimaan ja selitti Aunelle, miten huonosti hänen lehmänsä\nlypsävät.\n\n-- Sitten ne ovat aina liassa! lopetti hän.\n\nAune ymmärsi, miten muori sai tietoja navetasta.\n\nJa ärtyi siitä piialleen, jolle muori joskus kamarissaan antoi\nkahvikupin.\n\nPiika vei havaintonsa Uudesta talosta kylälle.\n\nSeuraavana kesänä Maunu rakennutti uuden tavara-aitan vanhaan taloon.\nSitä koko kylä ihasteli. Niin uudenaikainen se oli. Se oli punattu,\nmutta ovet olivat mustat ja niiden pielet oli valkoisiksi maalattu.\nKaksilattiainen se oli ja suuri vahva rautasalpa lukkoineen oli\nalaovella. Sellaista aittaa ei ollut koko pitäjässä.\n\nSitä käytiin katsomassa aivan asiakseen.\n\nMuori osoitti Uuden talon ikkunasta Benjamille aittaa ja sanoi:\n\n-- Se on kuin kirkko kylässä. Ja se on tavaraa täynnä. Se kertoo\njokaiselle, miten Maunu yrittää.\n\nBenjam tokaisi suuttuneena muorille:\n\n-- Entä kun Maunu kauppoineen tekee vielä kuperkeikan? Kovin on\nsuurellista!\n\n-- Benjam, sinä kadehdit Maunua! huudahti äiti.\n\n-- Entäpä siinä aitassa on minunkin perintöäni, huomautti Benjam.\n\n-- Jos hennot kuulla vanhalta äidiltäsi totuuden, niin sanon sinulle,\nettä Maunun turvin vielä elät tässä.\n\n-- Mitenkä niin? kysyi Benjam.\n\n-- Jos Maunu hakee sinulta saatavansa, niin missä olet?\n\n-- Mitkä saatavat?\n\n-- Maunulla on tukku sinun velkakirjojasi, haastoi muori.\n\nBenjamin hiukset nousivat pystyyn. Ja hän kauhuissaan ärjyi äidilleen:\n\n-- _Minunko_ velkakirjoja Maunulla?\n\n-- Niin on.\n\nBenjam oli vaiti. Hän mietti.\n\n-- Ja miten saatuja? hän kysyi.\n\n-- Siirrättänyt itselleen velkojiltasi. Onhan niitä sinulla velkojia.\nTämä talo tuli sinulle, Benjam, paljon maksamaan. Ja sinä rakensit\nvelalla.\n\n-- Kutka kurjat minun velkakirjojani ovat hänelle luovuttaneet?\n\n-- Ensin jakoarviomiehesi: kirkonkylän lautamies ja paras\nkorttiystäväsi. Toiset sitten perässä.\n\nBenjam suuttuneena löi tuolin, johon hän seisoessaan molemmin käsin\nnojasi, palasiksi lattiaan.\n\nJa kirosi synkästi veljeään.\n\nMutta Aune itki.\n\nBenjam lähti ulos, tuli taas sisälle ja sanoi äidilleen:\n\n-- Mitenkä kirkonkylän lautamies ja vanha nuoruudenystäväni ovat minut\nensiksi pettäneet?\n\n-- Huomasivat sinut jo taloa jaettaessa sellaiseksi, joka ei pysty\npitämään puoliaan.\n\n-- Vai niin. Siis sortoa sorron jälkeen! Miestä siinä kysytään\nkestämään. Isä-vainajan maine se Maunua kohottaa. Hän ymmärtää, hän\nosaa, hän on viisas... sitähän koko pitäjä on aina korviini huutanut.\nMutta minäkin koetan! Maunun puolella ovat kaikki muut viisaat, muut\nymmärtäväiset, muut osaavat... oh, kun yhtä ihmistä ruvetaan nostamaan,\nniin sitä nostetaan vaikka toisten elämän hinnalla! Äiti teki oikein,\nkun ajoissa ilmoitti tämän karvaan totuuden...\n\n-- Et, Benjam rukka, ole Maunun vertainen ymmärryksessä! Ja tämä sinun\nemäntäsi... oikein minun tekee pahaa sanoa...\n\nBenjam katsoi aivan kummastuneena äitiinsä.\n\n-- ... on arvoton herastuomari Revon miniäksi, jatkoi muori.\n\nBenjam ja Aune tunsivat sielullisesti lähentyvänsä toisiaan. Heidän\nkatseensa kohtasivat toisensa.\n\nAune meni itkien Benjamin luo, tarttui häntä kaulasta ja sanoi:\n\n-- Jää, rakas mieheni, äitisi kanssa taloosi! Minä lähden. Minä olen\naina hänen tiellään. Ei tämä ole minun kotini, niin kauan kuin _hän_\ntässä asuu.\n\nBenjam torjui vaimonsa hyväilyt. Ja lähti sanaa puhumatta ulos.\n\nAune ja anoppi jäivät kahden huoneeseen.\n\n-- Jos sinulla olisi, Aune rukka, enemmän ymmärrystä, niin ajoissa\nolisit nöyrtynyt. Kun Benjam pyysi sinua, niin olisit kieltäytynyt oman\nonnesi tähden. Nyt sinä lähtisit ja häpäisisit Benjamin! Tiedätkö, että\nse on nyt myöhäistä, uhosi muori ja meni kamariinsa.\n\nAune jäi yksin uuteen suureen väenhuoneeseen, jossa emäntänä oleminen\nolisi ollut kunniaksi Irjallekin.\n\n-- Nämä komeat huoneet olisivat saaneet olla tekemättä, sillä näissä\nasuu minua ja Benjamia uhkaava turmio. Ja minä itse tulin turmioksi\nBenjamille, joka on liiaksi minun yläpuolellani, ajatteli Aune.\n\nAune alkoi miettiä, että joko muorin tai hänen itsensä täytyi talosta\nlähteä.\n\nHän lähti ulos katsomaan Benjamia. Ja joutui näkemään, miten Benjam\nväkineen riehui kuin mieletön.\n\nVanhan talon kukko oli tullut uuden talon pihalle. Aunella oli kanoja,\nmutta ei kukkoa. Irjan kukko oli suuri, valkoinen, komea.\n\nSe parhaillaan komensi uuden talon kanoja, kun Benjam kiehuva viha\nmielessään Maunua kohtaan tuli väenhuoneesta pihalle.\n\nKukkoon suuntautui Benjamin koko viha Maunua vastaan. Se olikin ensi\nkertaa vierailemassa Uuden talon kanojen luona. Ja sitten se oli liian\nylpeä ja liian käskevä kukoksikin. Aunen kanat sitä pelkäsivät. Ja\npakenivat. Mutta kukko kuritti ja isännöi.\n\nBenjam karjui ja meni kalikka kädessä kohti kukkoa. Kanat sitä enemmän\nsäikkyivät. Mutta sitä rohkeampi oli kukko.\n\nRenki kuuli Benjamin huudon, otti kalikan hänkin ja yhtyi taisteluun.\nSiihen yhtyi myös piika ja renkipoika. Oli karjuntaa, huutoa, juoksua\nkukon perässä. Kalikat lentelivät. Kukko juoksi, hyppi, yritti lentoon\njulman vihaisena. Mutta Benjam ärjyi lujemmin. Ja hänen joukkonsa sen\nmukaan.\n\nJo saatiin kukko eristetyksi kanoista. Nyt sitä joukolla meluten\najettiin takaa.\n\nKukko hätääntyneenä siivet levällään juoksi Benjamin ruispeltoon\npäästäkseen sen kautta vanhan talon pihalle, missä kanat sitä\nkaakottaen odottivat. Sinne ruispeltoon lenteli kalikoita. Ja\nrenkipoika juoksi sinne kukon jäljessä hyvän matkaa.\n\nMaunu itse sattui pihalleen parin jauhoja ostavan miehen kanssa. Ja he\nnäkivät kukon tulon omiensa luo ja sen saaton Uuden talon pihalta.\n\nBenjam katseli kukon aikaansaamaa hävitystä ruispellossa, mikä\nparhaillaan teki tähkää. Tuli uusi suuttumus mieleen. Kukko oli tehnyt\nvahinkoa hänen ruispellossaan.\n\n-- Mutta... se on Maunun kukko! Ja Maunu saa maksaa...!\n\nBenjam tyyntyi.\n\n-- Maunu on manattava käräjiin! päätti hän.\n\nJa parin työmiehensä hän antoi tuoreeltaan arvioida kukon hävityksen.\n\n-- Koska Maunu on minua kohtaan ilkeä ja selän takana minua vainoaa...\nsaakoon manuun! ajatteli Benjam.\n\nTyömiehet arvioivat vahingon muutamaksi kymmeneksi markaksi.\n\nMutta Benjamille olikin pääasia saada manata Maunu ja siten kostaa\nhänelle hänen ilkeytensä.\n\nAune kokosi hätääntyneet kanansa ja näki sitten miehensä arvioimassa\nruispeltoa. Miehensä oli hänet kylmästi jättänyt väenhuoneeseen. Mutta\nmuori oli herjannut vasten silmiä. Ja sitten taas uusi riita oli\nparhaillaan syntymässä vanhan talon kanssa.\n\nAune meni aittaansa. Hän itki siellä itsensä väsyksiin. Pukeutui sitten\npyhäpukuunsa. Ja hiipi salaa talosta mennäkseen vanhaan kotiinsa.\n\nBenjam oli niin tuohtunut, ettei tullut ajatelleeksikaan Aunea.\n\nKun hän malttoi mielensä, mietti hän, että olisi ensin mentävä Maunun\nluo vaatimaan korvaus kukon aikaansaamasta vahingosta ruispellossa.\n\nMutta mennä Maunun luo... luonto pani jyrkästi vastaan.\n\nBenjam mietti ja harkitsi. Hän päätti sitten lähteä korttiystävänsä luo\nsaamaan häneltä tietoa muorin puhumista velkakirjoista.\n\n-- Se on Maunulta helvetillistä vahingoittamista! Pitää ajoissa ryhtyä\nlujaan itsepuolustukseen.\n\nJa hän lähti keskellä parhainta työpäivää kylälle. Väki jäi ominpäin\ntöitä tekemään.\n\n\n\n\nX\n\n\nBenjam tuli korttiystävän taloon. Isäntä ei ollut entinen kohtelultaan.\nKamariin käski. Mutta vaikeni. Eikä tarjonnut tupakkaa.\n\nEhkä hän arvasi Benjamin asian. Ja sentähden tahtoi osoittaa\nylemmyyttään. Puhe ei mielinyt luistaa. Benjamin oli vaikea päästä\nasiaansa.\n\n-- Sanovat, että Maunun kaupassa käy ihmisiä aina kirkolta asti. Hän se\nymmärsi alkaa kauppansa oikeaan aikaan. Hän jos kukaan rikastuu, puhui\nkorttiystävä tarkoituksella.\n\n-- Sinäkin jo kehut häntä. Maunun vuoksi tulinkin tänne, virkkoi Benjam.\n\n-- Miksikä hänen?\n\n-- Arvannet kysymättäkin. Kuinka tulit antaneeksi velkakirjani hänelle?\n\nSe oli korttiystävälle verta kasvoihin nostava kysymys. Hän hätääntyi.\n\nMutta Benjam pysyi tyynenä.\n\n-- Hän tiedusti muun puheensa lomassa, olitko minulle velkaa. Ja hän\nsai tietää.\n\n-- Olitko hänen kotonaan vierailemassa?\n\n-- Miksikä sitä kysyt?\n\n-- Arvelin kysyä, kun et ole Uudessa talossa käynyt.\n\n-- Kaupassa kävin, kun Maunu pyysi sisään. Ja tarjosi ryypyt. Kehui\ntavaransa olevan yhtä hyvää kuin kirkollakin. Mutta kun enemmän ostaa,\nniin on huokeampaa. Ja hyvää hänellä on tavara. Kauppaa tekevät vetää\npuoleensa. On tästä lyhyempi matkakin Maunun puotiin kuin kirkolle.\nKorttiystävä alkoi jo etsiä tupakkaa.\n\n-- Pyysikö Maunu saada velkakirjani siirretyksi itselleen? kysyi\nBenjam, josta Maunun kehuminen oli vastenmielistä kuulla.\n\n-- Sinun ja talon yhteisen edun vuoksi.\n\n-- Mitenkä minun ja talon yhteisen edun vuoksi?\n\n-- Ei halunnut, että talon velkoja on paljon vieraissa käsissä.\n\n-- Vai niin, vai niin... ja niin sinä annoit. Minua et sillä\nhyödyttänyt. Lienetkö niin luullutkaan, kun et minulta tiedustanut\nensin.\n\n-- Aikomukseni oli sinulta tiedustaa. Mutta ei tullut käydyksi,\nennenkuin Maunu tuli tänne pyytämään. Silloin minulla oli kova\nrahan tarve. Ehkä olisi ollut pantava ryöstöön sinulta... haastoi\nkorttiystävä.\n\nHänen mielessään olivat alituiset huhut Benjamin huonosta talonpidosta\nja Aunen saamattomuudesta emäntänä. Enemmän hän oli tuntenut jo vetoa\nMaunuun kuin Benjamiin, jolle tappelujuttu käräjissä oli tuottanut\nhäpeää.\n\nBenjamkin muisti nyt korttiystävän todistajana itseään vastaan\ntappelujutussa.\n\n-- Sinä oletkin jo siirtymässä vihamiesteni joukkoon, olet Maunun\npuoluetta.\n\n-- Maunu jyrkästi vastusti sinulta ryöstämistä. Ei Benjamilla ole\nrahaa, sanoi, mutta itse lupasi maksavansa lainan kohta korkoineen.\nSanoi sinulla olevan velkoja kymmeniin tuhansiin. Jos minä panisin\nryöstöön sinulta, seuraisivat muut velkojasi jäljestä, sanoi.\n\n-- Ja sinä uskoit Maunua enemmän kuin minua. Aina ennen oli toisin.\nMaunuko maksoi ja sai velkakirjani?\n\n-- Ka, kun rahasta minullakin oli puute. Ja minun uskoakseni se oli\nsinulle eduksi.\n\n-- Etkö tunne välejämme?\n\n-- Ei Maunu tahdo muuta kuin sinun etuasi. Et ymmärrä veljeäsi. Pyri\nolemaan sovinnossa hänen kanssaan! Olisi ollut paljon parempi, ettet\nolisi eronnutkaan. Sinulla, Benjam, on riitainen luonne. Sitä pitää\nmiehen voittaa itsensä. Ei teidän talonne kestänyt niin suurellista\njakamista kuin miksi sinä sen teit. Sinussa, Benjam, on paljon vikaa.\nKyllä Maunulla on luottamusta ja paljon ystäviä. Ja Irja tuli taloon\nrahain kanssa. Et olisi saanut suututtaa häntä.\n\n-- Maksoiko Maunu enemmän?\n\nKorttiystävä vaikeni. Hänen hätääntynyt katseensa ilmaisi Benjamille\ntotuuden.\n\nBenjamkin vaikeni. He olivat molemmat aivan ääneti. Mutta korttiystävä\nhäpesi katsoa Benjamia silmiin.\n\n-- Sinä, nuoruuden toverini, olet siis minut pettänyt. Sinä möit\nvelkakirjani vihamieliselle veljelleni, kun sait ylitystä. Sinuun ennen\nluotin. Ja sinä ennen katsoit minun etuani. Mutta Maunun menestys on\nsinullekin mennyt päähän. Ihmiset ovat aina hänen puolellaan, jolla on\nasema ja arvo. Niin sinäkin!\n\n-- Totta puhuen, Benjam, me kaikki olemme pakotetut katsomaan omaa\nparastamme. Mutta tässä katsomisessa olet sinä aina epäonnistunut. Kylä\npuhuu sinusta paljon. Älä siis minua neuvo! Jos asemasi sietää, saathan\nrahalla Maunulta velkakirjasi. Rahan minäkin olisin siitä vaatinut.\n\n-- Paljonko Maunu maksoi ylitystä sinulle? uteli Benjam närkästyneesti.\n\nVastausta ei kuulunut. Korttiystävä nousi puna kasvoillaan. Taisi\npahastua.\n\n-- Väki odottaa minua töihin näin keskellä päivää ja...\n\nKorttiystävä käänsi hänelle selkänsä.\n\n-- Kiire on minullakin. Näen, etten sovi enää vieraaksi taloosi. Otat\nvieraaksi vain sellaisia, jotka ylittävät sinulle velkakirjoja. Olet\nminusta ennenkin hyötynyt. Siten sinua onnistaa.\n\nBenjam heitti hyvästin. Siihen ei vastattu.\n\nMaunu oli vienyt Benjamilta parhaan ystävän.\n\nBenjam lähti kirkonkylän lautamieheen.\n\nMennessään johtui Benjamille mieleen, miten paljon hän tälle\nystävälleen oli menettänyt kortinpelaamisessa. Se oli ollutkin hänelle\nvain _korttiystävä_, joka oli mukana voittamassa, mutta ei mitään\nmenettämässä. Mutta hänen kanssaan oli hänellä pojasta lähtien ollut\nenemmän yhteistä kuin kenenkään muun kanssa. Enemmän kuin Maununkaan\nkanssa.\n\nMutta nyt tuo isäntä on jo Maunun ystävä.\n\n\n\n\nXI\n\n\nLautamiehen sai Benjam itse etsiä heinämaalta. Siellä hän työväkensä\nkanssa oli heinänteossa. Kiire oli. Hiki juoksi virtana lautamiehen\nlihavilta kasvoilta. Ja ruumiin yläpuolta peitti vain hiestynyt paita.\nRinta ja kaula ja kasvot olivat päivän tummiksi polttamat, kun ne\npaljaaltaan saivat osakseen auringon kuuman paahteen. Lakiton pää oli\nkuin kylvyn jäljestä.\n\nEttä sille miehelle työ oli elämän kovaa ja raskasta kuormaa, huomasi\njo ensi silmäyksellä.\n\nMutta työväki oli kallispalkkaista, nyt olivat mainiot heinäilmat, ja\nsitten isännän arvo vaati näyttämään palkkalaisille, mihin pystyttiin.\n\nBenjam joutui siihen hänen tielleen kuin viikatteen eteen.\n\nBenjamkin ymmärsi arkaluontoisen tilanteen. Ja oli nöyrämielinen.\n\nLautamies antoi hetken odottaa. Sitten ojensi vähän kättä ja kysyi\nväkeensä kääntyen kuulumisia.\n\n-- Heinäkö on jo tehty, kun joudit vierailemaan?\n\n-- Oli asiaa, niin tulin.\n\n-- Siis aivan tärkeää?\n\n-- Joutaisiko lautamies?\n\n-- Tupaan vai pitäjälle?\n\n-- Jos olisi aikaa kahden kesken...?\n\n-- Mennään sitten. Mutta nyt on asioitava kuin Ameriikassa. Tässä on\naika rahaa.\n\nHe lähtivät rakennusta kohti. Benjam tahtoi säästää lautamiehen\nkallista aikaa. Ja hän esitti, että istuttaisiin vain niityn reunalle.\n\nJa niin he istuivat.\n\nBenjam arasteli puhua manuusta, vaikka olikin lujasti päättänyt antaa\nsen Maunulle korttiystävän luota lähdettyään. Sillä Maunun toiminta\nBenjamin velka-asiassa oli kiihottanut lisää hänen kiukkuaan.\n\n-- En saanut mielessäni rauhaa, ennenkuin tulin luoksenne.\nKuulin tänään äidiltäni, että Maunu on saanut teiltä, lautamies,\nvelkapaperini...\n\n-- Eikö Maunun olisi pitänyt sitä saada?\n\n-- Sanoihan lautamies itse minulle taloa jaettaessa, että Maunu sortaa\nminua. Ja niin ollen...\n\n-- Eihän Maunu antamallasi velkakirjalla voi sinua sortaa enemmän kuin\nminäkään. Jos joku sinua sillä sortaa, niin sinä itse sitä teet. Miksi\nrakensit niin suurellisesti?\n\nBenjam mykistyi.\n\n-- Aikooko Maunu panna paperit ryöstöön? kysyi lautamies.\n\n-- Ehkäpä niin.\n\n-- Jos aikoo, niin katso aikanasi eteesi! Etkö pysty maksamaan?\n\nBenjam vaikeni.\n\n-- Älä sitten kummastele, jos minäkin täytin Maunun pyynnön juuri sinun\ntähtesi. En tahtonut suinkaan sinulle vahinkoa, sillä Maunu lupasi,\nennenkuin hänelle luovutin kirjasi, olla panematta sitä ryöstöön.\nHän halusi sen siksi, ettei isä-vainaansa talon velkakirjoja olisi\nvierailla, kun hänkin pystyi niitä maksamaan. Jos sinua sattuisi\nonnistamaan huonosti, ottaisi hän lähimpänä koko talon. Onhan hänellä\nsiihen lainkin mukaan suurin oikeus. Säästyt vielä sinäkin vähemmillä\nkustannuksilla.\n\nBenjam vaikeni edelleen. Hän ajatteli, että tällaistako se olikin se\nlautamiehen myötätunto. Hän on kylmä kuin lakikirja.\n\nMutta lautamies jatkoi:\n\n-- Nyt itse joka päivä näet, miten Maunu hoitaa isänsä perintöä.\nYrittää ja onnistuu. Miksi et sinä yritä?\n\n-- Mitä?\n\n-- Onnistua?\n\n-- Missä?\n\n-- Talonpidossa.\n\nBenjam ymmärsi läksytyksen. Hän on kaikkialla huonossa huudossa\ntalonpitäjänä.\n\n-- Kun menet talonpidossa takaperin, niin älä kummastele, jos ihmiset\nhyvän tilaisuuden sattuessa pyrkivät erilleen sinun velkakirjoistasi!\npuhui lautamies vakavasti ja painokkaasti.\n\nHäntä nähtävästi suututti Benjamin vierailu. Mutta Benjamin nöyryytetty\nmieli ärtyi. Hän tuli rohkeammaksi ja sanoi:\n\n-- Maunu edistyy kavaluudella. Hän on alunpitäen anastanut minun\nisänperintöäni.\n\n-- Miksi annat anastaa?\n\n-- Ainahan kaikki ovat hänen puolellaan.\n\n-- Kutka kaikki?\n\n-- Tekin.\n\n-- Minä olen omalla puolellani. Ja on pakko olla. Muuten minulle käy\nkuin sinulle. Olisit turvannut lakiin, kun huomasit Maunun sinua\nvahingoittavan.\n\n-- En halunnut käräjöidä veljen kanssa.\n\n-- Siinäkin on rajansa. Mutta syytä itseäsi, jos hän pääsee\nvahingoittamaan sinua.\n\nBenjam arkaili manuunsa kanssa. Jospa tässä olikin se raja, jonka yli\nei saanut mennä.\n\n-- Onko lautamies saanut viime aikoina manuita?\n\n-- Heinäaikana ei joudeta niitä ajattelemaan. Onko sinulla muuta asiaa\nkuin tuo velkakirjajuttu, joka on jo selvitetty? Kiire on. Tuolla\nniitty odottaa. Se on vielä tänään leikattava.\n\nLautamies katsoi toiselle viereiselle niitylle, minkä korkea heinä\noli hänen silmälleen paljon mieluisempi kuin tuo Benjam tuossa\nvelkakirjoineen.\n\nPitää kai sanoa sittenkin asiansa ja joutua tästä, mietti Benjam.\n\nLautamies jo ojensi kättään hyvästiksi ja aikoi lähteä.\n\n-- Tulinkin antamaan Maunulle manuuta.\n\n-- Mistä?\n\n-- Hänen elukkansa on sotkenut ruispeltoni. Vahinko on aikamoinen.\n\n-- Mikä elukka?\n\nBenjam katsoi lautamiestä vältellen, pelkäsi hänen pilkkaansa ja\nvaikeni.\n\n-- Milloin sotki ja vahingoitti?\n\n-- Tänään hänen kukkonsa teki ruispeltooni monen kymmenen markan\nvahingon.\n\n-- Siitäkö pitää manata?\n\nLautamies ajatteli. Benjam ajatteli. Lautamies muisti Benjamin\ntappelujutun. Ja mitä siitä Benjamille tuli. Benjam yhä madaltui hänen\nsilmissään. Eläkkeen hän otti uuteen taloonsa, mutta nyt hän lähtee\nkäräjöimään Maunun kanssa tämän kukon käynnistä hänen ruispellossaan.\nBenjam on isäntä, joka ei osaa eroittaa oikeaa vasemmasta.\n\nBenjam muisti myös sen tappelujutun ja miten lautamies siinä häntä\nvastaan todisti. Muisti, miten lautamies myös todisti hänen haaskanneen\nyhteisen talon metsää. Muisti, miten hän silloin käräjöidessään joutui\naivan tappiolle. Kävisikö nytkin niin? Ja hän jo ajatteli jättää\nmanuunsa.\n\n-- Onko todistajia? kysyi lautamies.\n\n-- On.\n\nJa Benjam mainitsi todistajat.\n\n-- Manataan. Mutta tässä tuli puheeksi sinun perintösi yhteisestä\ntalosta. Siinä voisi olla sittenkin tuomarille asiaa. Puhut\nmenettäneesi Maunulle isänperintöäsi. On minusta väärin, jos Maunu on\nsinua sortanut. Etkö sinä puoleltasi pysty mihinkään? Minä mielelläni\nsuon, että Maunu menestyy. Sillä hän ansaitsee menestyä, kun hän\ntaitavasti yrittää. Ja Maunu on taitava mies. Hän on ymmärtäväinen\nmies. Ja hän yrittää. Mutta oikeutta en soisi poljettavan, en soisi\nlakia rikottavan. En soisi sinulle, Benjam, Maunun tekevän vääryyttä.\nJa sinä, Benjam, olet liian hätäinen, etkä osaa katsoa omaa etuasi.\nSinulla, Benjam, on naapuri, jota vastaan käyttäytyessä pitäisi olla\npaljon enemmän viisautta kuin mitä olet osoittanut. Ymmärrätkö minua,\nettä minä puhun sinun parastasi katsoen? Sinunkin, Benjam, pitäisi\npäästä eteenpäin. Äitisi eläke talossasi on vääryys sinua vastaan\nMaunulta ja Irjalta, sanon minä. Mieti sitä! puhui lautamies.\n\nBenjam lämpeni. Hänen sortunut mielensä nousi. Hän tuli aivan hyvälle\ntuulelle, kun lautamies oli noin myötätuntoinen hänelle. Ja lautamies\nantoi vielä hyviä neuvoja. Kaikki katsovat vain omaa etuaan. Siis\nhänkin.\n\nBenjam maksoi manuurahan ja teki lähtöä.\n\nLautamies oli myös hyvillään, kun pääsi Benjamista erilleen.\n\nBenjam heitti kohteliaan hyvästin monien kiitosten kanssa. Ja oli\nhyvillään, kun manuustaan lautamiehen kanssa noin hyvin selvisi.\nManuusta Irja ainakin kauhtuu. Hän onkin kopeillut kuin kukko! Nyt\nkukkonsa hänelle manuun saattoi.\n\nBenjam lähti ja kulki kappaleen matkaa hattu kourassa. Sillä hyvästiksi\noli kirkonkylän lautamiehelle pitänyt oikein hattua nostaa.\n\nMutta lautamies vain varmistui Benjamin kyvyttömyydestä asua omaa\ntaloa. Tultuaan työväkensä luo hän kertoi sille:\n\n-- Uuden talon isäntä kävi pyytämässä manaamaan veljeään kukon\njuoksusta ruispeltonsa kautta. Mitähän sieltä päin vielä kuuluukaan?\n\nVäki alkoi arvostella Benjamia talonpitäjänä ja Aunea talon emäntänä.\n\n-- Jos oli heinämaallaan tämän manuumatkansa ajan, niin tuli kukon\nvahinko korvatuksi. Mutta se onkin vanha kateus, joka kytee ja puhkeaa\ntuollaiseen, puhui muuan entinen Revon talon työmies.\n\n-- On Uuden talon huoneissa Aunelle liian monta loukkoa. Vanhassa\ntalossa väenhuoneessa oli vain yksi, naurahteli Revon entinen\npiikaihminen.\n\nKotimatkalla ei Benjam voinut ajatella muuta kuin lautamiehen puhetta\neteenpäin pääsemisestä ja Maunun tekemästä vääryydestä, kun vaati\nmuorin Uuteen taloon eläkkeelle. Se oli Maunulla tinkimätön ehto\neroasiassa. Ja nyt on eläkemuori hänen kodissaan sotkenut kaikki asiat.\nPyrkii sotkemaan isännän ja emännän välitkin. Maunua yhtenään kiittää,\nmutta häntä moitiskelee. Aunea nälvii, mutta Irjaa kehuu. Yllyttää\npiian emäntää vastaan ja viemään juoruja kylälle. Mutta vanhassa\ntalossa itse kielii uuden talon lehmäin liatkin. Vain hänen tekemänsä\npolku yhdistää Uuden talon vanhaan taloon. Ja sitä polkua myöten\nkulkee Uuteen taloon vastusta, murhetta, vahinkoa -- ainaista epäsopua\nveljesten kesken.\n\nSe polku maksaa Uudelle talolle paljon enemmän kuin Irjan kukon tie\nruispellossa, arvioi Benjam.\n\nSillä siitä on tullut vääryys Uuteen taloon. Ja sen kautta Maunun\nvakoilijat Uuteen taloon kulkevat.\n\nBenjam alkoi miettiä, miten päästä Maunuun kiinni isän perinnöstä.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKun Benjam palasi kotiinsa, hän etsi Aunea puhuakseen hänen kanssaan.\nMutta häntä ei löytynyt mistään. Hän ihmetteli ja tuli murheelliselle\nmielelle. Tiedusti työväeltä. Eivät tienneet.\n\nTiedusti muorilta.\n\n-- Kuulithan, mitä naisesi aamulla aikoi. Ellet tapaa kotona, tapaat\nkylällä. Äksyilee!\n\nBenjam närkästyi:\n\n-- Teidät vielä Maunu minun niskoilleni laittoi. Ei pitäisi\neläkemuorilla olla oikeutta loukata talon emäntää.\n\n-- Eläkemuori ja emäntä! Mutta missä on tämän talon isäntä? Se taitaa\nolla tuolla toisessa talossa...\n\nJa muori osoitti kädellään vanhaan taloon.\n\nBenjamin loukattu isännän arvo kuohutti hänen mieltään. Lautamiehen\nhuomautus Maunun tekemästä vääryydestä ja hänen kotimatkalla asiasta\nmieleensä kohonnut harmi nosti nyt vihaa eläkemuoria vastaan, joka\nvielä lisäksi aamulla oli kiusannut Aunea.\n\nHän astui vihaisena äitiään kohti ja ojensi kättään lyödäkseen.\n\nMutta äidin tyyni katse masensi hänet.\n\n-- Jos lyöt äitiäsi, olet kirottu poika! kuului Maunun ääni ovelta.\n\nHän oli tullut taloon ottamaan selvää ruispellosta.\n\nSillä juoru oli jo ehtinyt Maunun korviin.\n\nBenjam säikähti. Hänen koko päivän kiihoitettu sieluntilansa ärtyi yhä\nenemmän. Kun hän näki Maunun, nousi synkkä viha hänen mieleensä. Hän\njätti äidin, mutta meni sisukkaana Maunua vastaan, joka pelkäämättä\nkatsoi häneen.\n\nBenjamin veri kiehui ja kuohui. Koko päivän vastoinkäyminen oli\njärkyttänyt hänen mielensä tasapainostaan. Ja nyt tuossa päävihamies\nMaunu niin kiusallisena hetkenä tuli todistajaksi tekoon, jota hän itse\njo häpesi.\n\nMutta Maunu uhosi painokkaasti:\n\n-- Miksi Irjan kukon sellaisella vimmalla ajoit pihaltasi, että se piti\nlopettaa? Vuosi verta ja kitui.\n\n-- Sait lintupaistin keskellä kesää. Mutta kalliiksi se paisti sinulle\ntulee.\n\n-- Arvelin sen tulevan maksamaan sinulle. Maksat kukon\nmoninkertaisesti, jos aiot sovinnossa selvitä.\n\n-- Minä sinulta korvausta vaadin raiskatusta ruispellostani. Mutta\nvaadin toisessa paikassa...\n\nBenjam otti askeleen lähemmäksi Maunua.\n\n-- ... ja nyt ulos! ärjäisi hän.\n\nSamassa Benjamin työväki tuli tupaan omasta aloitteestaan saamaan\npäivällistä. Kukaan ei ollut sitä käskenyt, sillä se oli unohdettu\ntyöhön niitylle. Oli jo ohi tavallinen päivällisaika.\n\nMutta päivällinen ei ollut vieläkään pöydässä, kun emäntä oli poissa.\n\nRuuan asemasta he tapasivat tuvassa veljensä kanssa riitelevän isännän,\njoka oli kuin tappeluun valmistunut.\n\nMaunun arvo ei antanut myöten lähteä talosta.\n\nMutta Benjam meni kohti Maunua.\n\n-- Sydämeni on jo tälle päivälle kyllin täysi, mies! Sinä saatat\ntalonikin asiat nurin. Nyt ei ole työväelle vielä päivällistä sinun\ntähtesi. En saa omassa kodissanikaan sinulta rauhaa. Selän takana\nsotket tässäkin asuessani asiani. Erosin sinun tähtesi isän kodista.\nMutta sinä laitat riidat tännekin. Ja tulet lopuksi itse riitelemään\nkotiini. Ulos!\n\nMaunu nousi tuohtuneena.\n\n-- Häpeä käytöstäsi väen kuullen!\n\n-- Vai minun kodissani minua häpäiset! ärjyi Benjam.\n\n-- _Sinä_ häpäiset meidät kaikki!\n\n-- Ellet lähde, niin... uhkaili Benjam.\n\n-- Minä lähden. Ja vien vanhan äitini mennessäni. Sillä täällä hän ei\nole täydessä turvassa.\n\n-- Et vie muita kuin oman itsesi! Ja joutuin!\n\nVäki kuunteli jännittyneenä. Tässä satuttiin keskelle ukkosilmaa.\nPerheessä vuosia kytenyt salainen viha räjähti heidän silmäinsä alla.\n\nMaunu kehoitti äitiään lähtemään. Muori haki keppinsä. Ja meni Maunun\nluo. Sieltä haastoi hän kuin turvapaikasta:\n\n-- Emäntäsi, Benjam, on jättänyt väen kiireimpänä heinänteon aikana\npäivällisettä. Ja isäntä haukkuu lähimmät omaisensa palvelijainsa\nkuullen. Kuinka menestyy talo, jota näin asutaan? Sinun tähtesi,\nBenjam, menen naapuriin yöksi. Jos siellä enemmänkin aikaa viivyn, ei\nemäntäsi minua pois hae.\n\nMaunu lähti äitinsä kanssa.\n\nBenjam huusi Maunun jälkeen purkaen sydäntänsä. Uhkasi käräjöivänsä...\n\nMutta kun hän huomasi työväkensä naureskelevan ja katsovan\npilkkasilmällä isäntäänsä, häpesi hän ja vaikeni. Hän huomasi\nvoimatonna ja avutonna kuuluttavansa omaa heikkouttaan palvelijoilleen,\njoiden myötätunto näytti olevan menijäin puolella. Niin typerästi hän\noli riehunut.\n\nBenjam sai arvostelukykynsä takaisin ja puhui tyynesti kuin parhain\nisäntä.\n\n-- Emännällä oli asiaa kylälle. Viivyin itse kirkolla. Naiset laittavat\nruuan pöytään.\n\nSamassa hän silmäsi ikkunasta. Ja näki äidin Maunun käsipuolessa\nkeppineen vitkaan vaeltavan muorin tallaamaa polkua Uudesta talosta\nvanhaan taloon.\n\nJoko se polku nyt tukkeutuisi? Joko muori jäisi lopullisesti Maunun luo?\n\nTukkeutuisiko tuo surupolku ilman käräjiä? Eikö eläkemuori enää sitä\npolkua Uuteen taloon koskaan astuisi?\n\nMutta riidanaiheita on riittävästi. Irja kauhtuu kukkojutusta, kauhtuu\neläkemuorin tulosta vanhaan taloon, ja ehkä saadaan velimiehen väelle\nsiten lisää manuita syyskäräjiin. Oli päästävä Maunuun kiinni siitä\nisänperinnöstäkin. Tämä päivä on manuiden alku.\n\nBenjam meni kamariinsa miettimään.\n\nMissä on Aune?\n\nAunen on _muori_ karkoittanut! tuli päätökseksi hänen kuumenneissa\naivoissaan.\n\nBenjamin ajatukset harhailivat sinne tänne kuin sen, joka eksyksissä\nkorvessa tietä etsii. Hän -- Benjam -- oli jäänyt yksin tänä suuren\nsurun päivänä! Näistä velkaisista seinistä, joiden keskeltä Aune oli\npoistunut, kasvaisi hänen surunsa kuorma, jonka alta hän ei jaksaisi\nnousta. Kun emäntä lähtee karkuun kodistaan anoppinsa ajamana,\ntietää se uhkaavaa turmiota taloon. Äiti on siirtynyt eläketalostaan\nhakemaan turvaa vihamielisen veljen luota työväen nähden ja kuullen.\nTässä talossa ei siis ole turvaa sen eläkemuorillekaan. Sekin on paha\nenne! Ja sieltä vanhasta kodista, jossa isä eli ja kuoli, ajaisi veli\nhänet pois, jos sinne menisi, samalla tavalla kuin hän veljen täältä\nkarkoitti...\n\n-- Mutta minun piti katsoa omaa etuani! Näyttää Maunulle, että minäkin\njohonkin kykenen! Minun piti seurata lautamiehen neuvoa, mutta Maunu\ntuli sopimattomaan aikaan. En minä voittanut. Mutta hän voitti minut\n_omassa_ kodissanikin. Työväki nauroi minulle! Ja saa itse parhaana\nheinänteon aikana hakea suuhunsa päivällistä emännättömässä talossa,\nmistä saa, isännän riidellessä lähimpien omaistensa kanssa. Mutta kuka\ntähän kurjuuteen on syypää? Maunu, sillä hän on kavala ja kylmä! Mutta\nkaikki sanovat tietysti syyn olevan minussa ja Aunessa. Ei tahdota\nnähdä Maunun sortavan meitä Irjansa kanssa. He menestyvät ja he saavat\nkiitosta. Mutta me menemme alaspäin ja meitä moititaan. Menemme alas\nkoko pitäjän silmissä muka oman kehnoutemme takia, arvosteli Benjam\nasemaansa häntä ympäröivien uhkaavien voimien kiduttamana.\n\nHän muisteli tämän katkeran päivän tapauksia. Oli siinä yhden päivän\nosaksi miehelle ärsytystä...\n\nMinne hän menisi? Jäisikö hän tähän odottamaan Aunea? Menisikö hän\nhäntä etsimään pitäjältä? Ei. Työväkeä ei voi heittää yksin.\n\n-- Taloa on pidettävä, vaikka ihmiset, vaikka omaiset minua kurkusta\nkuristaisivat! huudahti Benjam itsekseen.\n\nHän lähti väenhuoneeseen. Istuutui siellä joukkoon aterialle. Mutta hän\nhuomasi, että väellä oli vain piimää ja leipää.\n\nHän kysyy voita piialta.\n\n-- Emäntä vain tietää voista! nauraa piika.\n\nBenjamia hävettää ja suututtaakin. Miten se Aunekin näin...?\n\nEi ole kellään erikoista ruokahalua tällaisella ravinnolla. Mutta\nkoetetaan syödä.\n\nIsännän vakavuus siirtyy työväkeenkin. Huomataan, että hän on\nmurheellinen.\n\n-- Hänellä on ollut tänä päivänä onnettomuutta, ajatellaan.\n\nEikä kukaan enää naura. Hiljaisella äänellä puhellaan vain\nvälttämätöntä. Naiset ajattelevat Aunea. Miehet Benjamia. Mutta sitten\nheidän ajatuksensa yhtyvät. Benjam ja Aune eivät onnistu uudessa\ntalossaan. Tämä talo tarvitsee toisellaisen emännän.\n\nÄänettöminä noustaan pöydästä. Myötätuntoa on taas Benjamiin. Vaikka\nateria olikin puutteellinen.\n\nTyöväkensä silmissä isäntä näkee ymmärtämystä.\n\nVäki paneutuu tavalliselle ruokalevolle.\n\nBenjamkin heittäytyy penkille pitkälleen. Unta hän ei saa, mutta paljon\najatuksia sen sijaan.\n\nJa ne ajatukset sinne tänne risteiltyään päätyvät päätökseen:\n\n-- On jo aika Maunulla kaikki käräjissä maksattaa.\n\nNoustaan sitten ylös isännän hoputtamina. Ja ensimmäisenä astelee\nBenjam heinäniitylle.\n\nVäki seuraa vakavana jäljessä.\n\nMielensä katkeruuden purki Benjam työhön. Hän niitti pian kaksi sen\nvertaa kuin toiset. Mutta oli vaitelias. Työ vei mukanaan ajatukset. Ja\nmielen tasapaino palasi.\n\nKun myöhään illalla palattiin taloon, oli isännän toimesta piika jo\nlaittanut illallisen valmiiksi. Se korvasi päivällisenkin niukkuuden.\nTuore lammaslihakeitto höyrysi voin ja kalan ohella pitkällä pöydällä,\nsillä avaimia ei emäntä ollut vienyt mukanaan.\n\nPöytään istuutui isäntä väkensä kerällä jo hyväntuulisena ajatellen: --\nKyllä Aunekin palaa!\n\n\n\n\nXIII\n\n\nAune palasikin seuraavana päivänä kuin häpeissään. Kodistaan olivat\nhänen vanhempansa käskeneet hänen mennä miehensä luo.\n\nBenjam oli olevinaan hänelle suuttunut, kun hän mitään ilmoittamatta\njätti talon. Mutta hän oli mielensä pohjalla silti tyytyväinen, kun\nAune tuli. Nyt hän ei enää olisi yksin taistelussa vihollisiaan\nvastaan, kuten eilen. Ja sentähden oli eilen iltapäivällä olo tuntunut\nniin kaamealta. Kunnes työssä niityllä työväen keskuudessa mieli oli\ntasautunut.\n\nMutta eläkemuori ei palannut. Ja siitä Aune oli hyvillään. Hän uskalsi\njo kuin rohkeammin liikkua miehensä kodissa, kun hänen ei tarvinnut\nolla muorin arvostelevien silmien alla. Eikä Benjam ollut hänelle\nkoskaan ollut niin rakas kuin nyt. Sillä Benjam lähentyi yhä enemmän\nAunea, kuta enemmän hän ulontui omaisistaan.\n\nKaikki sai Aune tietää. Senkin, että Benjam tekee käräjäjutun äitinsä\nsiirtämisestä eläkkeelle Uuteen taloon, vaikka eläke alkuaan oli\nvanhaan taloon asetettu ja sille kuuluva.\n\nSiitä Aune ilostui. Ja kehoitti miestään käräjöimään.\n\n-- Jos muori vielä tähän taloon palaa, lähden minä. Yhdessä emme voi\nolla saman katon alla. Hän halventaa minua, yllyttää piian minua\nvastaan ja saattaa kylän silmissä Maunun väen kanssa talomme asiat\nhuonoon huutoon. Tuomarin avulla saat kyllä eläkkeen pois, puhui Aune\nsilmissä kyyneleitä.\n\n-- Kirkonkylän lautamies nimenomaan minua kehoitti käräjöimään eläkkeen\npois, virkkoi Benjam.\n\nHän tiesi liioittelevansa. Mutta hänen oma asemansa pakotti\nliioittelemaan Aunelle. Ja tarkkaan otettuna oli lautamies sanonut\nsiinä eläkkeen siirtämisessä tapahtuneen vääryyden.\n\nMutta Benjam liioitteli. Se oli välttämätöntä hänen oman rohkeutensa\nylläpitämiseksi ja Aunen rohkaisemiseksi.\n\nAunea hänen ei kuitenkaan olisi tarvinnut rohkaista. Sillä hän oli\nkovin innokas muoria talosta pois ajamaan.\n\n-- Hän on se paha henki, joka vie taloa alaspäin! huudahti hän\nBenjamille.\n\nNyt kertoi Benjam Aunelle muorin eilisen lähdön Uudesta talosta.\n\n-- Se oli Maunu itse, jonka käsipuolessa äiti meni talosta, lopetti\nBenjam vakavasti.\n\n-- Menköön... menköön ainiaaksi!\n\nJa Aune lensi miehensä kaulaan ja syleili häntä rajusti. Hän nauroi\nja itki tunteidensa kuohuttamana. Suuteli ja syleili miestään. Näin\nkiihkeätä rakkauden osoitusta ei Benjam ollut vielä koskaan ennen\nsaanut vaimoltaan.\n\n-- Sitten vasta minulla on oma koti, kun muori ei enää palaa\neläkkeelle. Ja sitten minäkin voin näyttää, mihin minä emäntänä\nkykenen, puheli Aune.\n\nBenjam antautui hyväiltäväksi. Sillä hän tarvitsi rakkautta ja\nmyötätuntoa. Ja tämä hyväilijä oli hänen lähimpänsä, hänen oma vaimonsa.\n\nNyt hän rohkaistui. Aune oli palannut! Ja Aune kehoitti häntä\nkäräjöimään! Hänellä oli toveri onnettomuudessaan.\n\nJa se häntä rohkaisi. Benjam joutui kuin käräjöimishumalaan. Uusi\npäivä toi uusia mietteitä. Nyt vasta hänelle selvisi, mistä hänen oli\nhaettava turvaa sortoa vastaan, jota hänen veljensä niin monet vuodet\noli harjoittanut häntä kohtaan.\n\n-- Laki ja oikeus on minun puolellani. Minä vaan en ole ymmärtänyt\nsiihen turvata, kunnes kirkonkylän lautamies minun silmäni avasi,\nselitti hän Aunellekin.\n\nBenjam muisteli, miten hän ennen isän eläessä kasvavana poikana monesti\noli ollut mukana käräjähuoneessa. Siellä hän oli nähnyt vankeja\njalka- ja käsiraudoissa, raitaisissa vangin harmaasarkapuvuissa,\nhyvin puettuja kaupungin herroja ja arvokkaita virkamiehiä, lihavia\nisäntiä, miettiviä lautamiehiä ja outoa rahvasta. Se huone kirkon\njälkeen oli hänen nuoreen mieleensä enimmän vaikuttanut. Mutta kirkossa\noli valoisaa, korkeaa, kaunista, ja siellä puhuttiin rakkaudesta ja\nanteeksiannosta. Käräjähuoneessa oli hämärä valaistus, se kun oli\nmatala ja sen ikkunat pienet. Siellä oli ahdistavaa, siellä kun tuotiin\nesille oikein tarkkaan hakemalla rikoksia, siellä tuomittiin ja siellä\nluettiin lakia ja annettiin ankaria rangaistuksia. Siellä sakotettiin,\nmutta monen tie vei sieltä vankilaankin. Kun todistajia vannotettiin,\nvavahti mieli jostain ankaran juhlallisesta. Se oli hetki, jolloin\ntodistaja saattoi myödä sielunsa helvetin tuleen ja piinaan, kuten\nisä oli sanonut. Mutta rikos siellä rangaistiin, kärsinyt ja loukattu\nsiellä hyvitettiin ja oikeus pääsi voimaansa. Se oli ankara huone,\njosta syytön lähti hymyhuulin, korvauksen saanut naurahdellen, mutta\nrikollinen synkkänä ja sapekkaana, itku kurkussa ja kuolemankalpeana.\n\nHän -- Benjam -- kuuluu tuohon edelliseen väkeen. Mutta Maunu synkkään\nja sapekkaaseen. Ja Irja siihen, jolla on itku kurkussa ja joka on\nkuolemankalpea. He saavat rangaistuksensa, he saavat maksaa korvauksen,\nmutta hänet hyvitetään.\n\nNäin poikaiän ankara käräjähuone tuli hänen sielussaan paikaksi, missä\nhänellekin annetaan oikeutta, missä häntäkin ymmärretään eikä kylän\nyhteisellä suulla parjata ja halvenneta.\n\nBenjam alkoi pyrkiä sinne käräjähuoneeseen halusta osoittamaan koko\npitäjälle, miten paljon hänelle oli tehty vääryyttä ja miten paljon\nhäntä oli väärin ymmärretty.\n\nAune oli käräjähuonetta ennen pelännyt. Mutta nyt hänkin kehoitti\nmiestään sinne menemään.\n\nBenjam sai kuulla kirkonkylän lautamiehen jo käyneen manaamassa Maunun\nruispelto-jutussa. Mutta hän ihmetteli, ettei lautamies ollut poikennut\nUuteen taloon.\n\nBenjam katsahti ikkunasta muorin polulle. Siellä se odotti kulkijaansa.\n\n-- Sitä polkua ei muori enää kulje! uhosi Benjam Aunelle.\n\nJa hän manautti Maunun äitinsä eläkkeestä ja kotirauhansa rikkomisesta.\n\nKun ne haasteet oli annettu, oli Benjamin sielussa suuri tyytyväisyys.\nTyö luisti talossa ja kylällä oli hauskaa. Aunen kanssa hän eli kuin\nsulhasaikaa ja kävi useasti hänen kerällään kyläilemässä. Tällöin\nhänelle oli mieluista puhua haasteistaan, kun kyseltiin Maunun ja hänen\nväleistä. Ihmiset ottivat osaa hänen puheisiinsa ja jopa parjasivatkin\nMaunua.\n\n-- Niin sitä minuakin onnistaa! ajatteli Benjam. Ja suunnitteli uusia\nmanuita.\n\nNyt hän manuutti Maunun kärsimästään vahingosta talon jakoasiassa\nviljelyksiin ja lehmiin nähden, sekä Irjan kunnianloukkauksesta.\n\nMutta tämän manuun hän annatti toisella lautamiehellä. Sillä hän varoi\nkirkonkylän lautamiestä. Edellisellä kerralla oli kirkonkylän lautamies\njo epäröinyt, paljon miettinyt, tehnyt huomautuksia, mutta vakuuttanut\nBenjamille tehdyn vääryyttä, kun muori siirrettiin eläkkeelle uuteen\ntaloon.\n\nLautamiehen epäröimisen Benjam ajatteli aiheutuneen lautamiehen\nhaluttomuudesta kulkea Maunun talossa manuita viemässä.\n\nHaaste Irjalle kunnianloukkauksesta aiheutui siitä, että Irja oli muka\npahasti solvannut Benjamia kirkonkylän lautamiehen haastaessa Maunun\nvastaamaan kukon aikaansaamasta vahingosta ruispellossa.\n\nSe toinen haastemies kävi Uudessakin talossa vanhasta talosta\npalattuaan. Ja polki auki muorin jo ruohottuneen polun.\n\nAune sen huomasi ja tuli surulliselle mielelle. Lautamiehen mentyä hän\nhuomautti Benjamille ikkunasta osoittaen polkua:\n\n-- Muorin jo ruohottuneen polun se lautamies taas auki tallasi. Se\ntietää pahaa, rakas Benjam.\n\n-- Ehkä Maunu seuraa perässä sovittamaan. Mutta vähällä minä en sovi.\nMonet tuhannet kun maksaa, niin ollaan käräjöimättä, haasteli Benjam.\n\nJa Benjam suorastaan nautti siitä, miten apealla mielellä nyt vanhassa\ntalossa elettiin hänen manuidensa vuoksi.\n\nHän odotti käräjiä riemumielellä. Hänen uskonsa asiansa oikeuteen oli\nhorjumaton.\n\nKunnes Maunu manuutti hänet kuudesta velkakirjasta, joiden yhteinen\nsumma oli niin suuri, ettei hän voisi suorittaa sitä muuten kuin\nmyömällä talonsa ja lähtemällä maantielle. Maunu oli maksanut vanhan\ntalon yhteisetkin velkakirjat, jotka olivat jääneet taloa jaettaessa\nMaunun haltuun. Muut velkakirjat, jotka olivat Benjamin yksin antamia,\noli Maunu siirrättänyt itselleen Benjamin selän takana.\n\nSama lautamies, joka vei Maunulle Benjamin viime manuut, toi Benjamille\nMaunun haasteet muorin polkua kulkien. Maunukin oli karttanut\nkirkonkylän lautamiestä.\n\nKun lautamies oli lähtenyt, purskahti Aune ääneen itkemään ja osoitti\nBenjamille muorin polkua:\n\n-- Lautamiehen tulo sitä tietä tiesi sittenkin pahaa!\n\nPeräti katalaa tämä oli Benjaminkin mielestä. Ja hän joutui lopuksi\ntoivomaan, että edes äiti olisi vielä ollut hänen luonaan. Ehkäpä hänen\navullaan ja välityksellään hän saisi Maunun manuistaan luopumaan! Mutta\näitikin oli sillä puolella, jolta hänelle ei hyvää aiottu.\n\nKatsoessaan mietteissään ikkunasta muorin polkua Benjam olisi jo\nmielellään nähnyt äitinsä astelevan sitä tulossa vanhasta talosta\ntavalliselta käynniltään pusseineen, joita sieltä puodista kuljetti.\n\nBenjam ensi hädässään olisi jo peruuttanut omat manuunsa, jos Maunu\nolisi luopunut haasteistaan.\n\nMutta Maunu on luja. Hän ei peruuta. Siitä oli Benjam varma.\n\nBenjamin mieltä lohdutti hieman se, että käräjillä hänenkin asiansa\noikeavat. Maunu joutuu hänelle maksamaan talonkin jakoasiassa...\n\nMaunu oli jättänyt manuunsa mahdollisimman myöhälle, niin että Benjam\nei mitenkään ehtisi saada sellaisia summia ennen käräjiä, vaikkapa\nparhaansa koittaisi. Ja Benjamia oli koko pitäjälle huudettu kehnoksi\ntalon pitäjäksi, joten luotto oli huono.\n\nMaunu tahtoi ahdistaa Benjamin hänen talostaan, jota hän mieli\npakkohuutokauppaan. Ja sitä tietä itselleen. Vieras ei siitä silloin\nkorkeinta hintaa tarjoaisi. Ja siitä samasta saisi sen sitten Maunu.\n\nEttä Maunun tarkoitus velkakirjarynnäköllä oli noin pitkälle\nsuunniteltu, sitä ei Benjam ymmärtänyt ajatella.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nKäräjillä veljekset itse valvoivat asioitaan.\n\nEnsin olivat Maunun velkavaatimukset esillä.\n\nNiissä ei viivytty kauan, kun vaatimukset perustuivat täysin laillisiin\nvelkakirjoihin.\n\nKaikki tuomittiin Benjamin maksettaviksi.\n\nKun päätös oli annettu, huomasi Benjam kirkonkylän lautamiehen iskevän\nsilmää Maunulle, joka samaten vastasi. Se teki pahaa Benjamille. He\novat ystäviä yksin täällä käräjähuoneessakin.\n\nJa lautamies oli silti hänen todistajansa eläkeasiassa. Toinen\noli korttiystävä. Benjam oli seurannut Maunun antamaa aikaisempaa\nesimerkkiä manuuttaessaan jakomiehet todistajiksi.\n\nNyt seurasivat Benjamin manuut Maunulle.\n\nEnsin oli esillä muorin eläkejuttu.\n\nJuuri sen alkaessa Benjam huomasi kummakseen äidinkin ajavan käräjille\nIrjan kanssa.\n\nBenjam selitti oikeudelle äitinsä eläkkeellemenoa ja miten se oli\nasetettu vanhaan taloon.\n\n-- Onko äitinne siirtynyt vapaaehtoisesti omasta aloitteestaan\neläkkeelle vai pakotettuna? kysyi tuomari.\n\nSe oli Benjamista outo kysymys. Ei hän ollut luullut siitä lähdettävän.\n\n-- Kyllä Benjam on vaatinut äitiä eläkkeelle, vastasi Maunu, pyytäen\nettä äiti asianosallisena kutsuttaisiin sisään kuultavaksi.\n\nMuori käskettiin sisään. Hän niiasi oikeudelle ja oli aivan\nhuoleton kuin omassa salissaan. Sillä olihan tämä käräjätalo\nherastuomari-vainajan toinen koti. Tämä tuomari oli nuorena käynytkin\nheillä, vaikka näytti nyt kuin ei tuntisi häntä.\n\nTuomari uudisti kysymyksensä muorille.\n\n-- En olisi eläkkeelle siirtynyt, mutta vanhempi poika Benjam uhkasi\nlähtevänsä pois talosta, kun minä emäntänä ollen aina muka katsoin\ntämän nuoremman pojan Maunun etua hänen vahingokseen. Oli siitä aina\nriitelemässä minulle, puhui muori.\n\n-- Vaatiko hän teitä eläkkeelle? kysyi tuomari.\n\n-- Vaati, vastasi muori silmät kyynelissä.\n\n-- Pakottiko hän äitiään eläkkeelle? kysyi taas tuomari.\n\n-- Pakotti, vastasi muori ääni väristen.\n\n-- Ellei äiti olisi siirtynyt eläkkeelle, olisi Maunu äidin avulla\nriistänyt minulta kaiken, huomautti Benjam harmistuneena.\n\n-- Maunuun enemmän luotin talon hallinnossa, kun hän on\nymmärtäväisempi, sanoi muori.\n\n-- Äiti on siis pakotettu eläkkeelle ja pakottaja on vanhempi poika. Ei\ntalon emäntää ilman laillista syytä _voi_ pakottaa eläkkeelle. Mutta\nkun aikanaan ei ole valitettu, pysyy eläke, puhui tuomari.\n\n-- Mutta eläkettä ei pysytetty vanhassa talossa, mihin se oli määrätty,\nvaan siirrettiin minun talooni erotessani, virkkoi Benjam.\n\n-- Siirrettiinkö eläke ilman vanhan emännän suostumusta? kysyi tuomari.\n\n-- Kyllä minä suostuin, kun eläke korotettiin. Muuten en olisi\nlähtenyt, sanoi muori.\n\n-- Siirrettiinkö eläke ilman vanhemman pojan suostumusta hänen\ntaloonsa? kysyi tuomari.\n\n-- Minut pakotettiin suostumaan, vastasi Benjam keveämmällä mielellä.\n\n-- Kuka pakotti? kysyi tuomari.\n\n-- Veljeni Maunu emäntineen.\n\n-- Korotettiinko eläke ilman teidän suostumustanne? kysyi tuomari\nBenjamin puoleen kääntyen.\n\n-- Minut pakotettiin suostumaan korotukseen, vastasi Benjam vielä\nkeveämmällä äänellä.\n\n-- Kuka pakotti? kysyi tuomari.\n\n-- Veljeni Maunu.\n\n-- Onko todistajia? kysyi tuomari.\n\nBenjam esitti todistajikseen kirkonkylän lautamiehen ja korttiystävän.\n\n-- Mitä on vastaajalla sanottavaa? kysyi tuomari Maunulta.\n\nMaunu esitti Benjamin allekirjoittaman jakokirjan. Tuomari luki sen\neläkettä koskevan kohdan oikeudelle.\n\n-- Kantaja on itse antanut kirjallisen suostumuksensa, huomautti\ntuomari Benjamille.\n\n-- Minut on siihen _pakotettu_, lausui Benjam värähtelevällä äänellä.\n\n-- Miten sen voitte todistaa? kysyi tuomari.\n\nBenjam pyysi todistajansa kuultaviksi. Lautamies käskettiin sisään. Hän\nteki valansa.\n\n-- Tämä lautamies voi todistaa, että veljeni on pakottanut minut\nsuostumaan eläkkeeseen niinkuin se on jakokirjassa, puhui Benjam.\n\n-- Onko kantaja omasta vapaasta tahdostaan allekirjoittanut jakokirjan?\nkysyi tuomari lautamieheltä.\n\n-- On, vakuutti lautamies.\n\n-- Mutta muuten veljeni ei olisi suostunut jakoon, puolusteli itseään\nBenjam.\n\nTuomari naurahti lautamiehelle.\n\n-- No olisiko veljenne suostunut vai eikö asumaan edelleen yhdessä,\nellette olisi allekirjoittanut jakokirjaa? kysyi tuomari.\n\n-- Kyllä olisi suostunut, myönsi Benjam.\n\n-- Hän juuri _tahtoi_ yhteistä taloa asuttavaksi, todisti lautamies.\n\n-- Mutta lautamies voi valallaan todistaa, että minulle tehtiin\nvääryyttä, väitteli Benjam kiihtyen.\n\nJo nauroivat tuomari, lautamiehet ja Maunu.\n\nBenjam katsoi kuin apua pyytäen todistajaansa. Mutta kirkonkylän\nlautamies yhtyi naurajiin eikä ruvennut Benjamia auttamaan, sillä\njakokirja oli täysin laillinen. Kun Benjam oli antanut sortaa itseään,\nniin syyttäköön itseään, ajatteli hän.\n\nBenjam oli aivan avuton ja silmäsi katkeroituneena tuomariin.\n\nKorttiystävää kuultiin vielä todistajana. Tuomari teki hänelle samat\nkysymykset kuin oli tehnyt lautamiehellekin. Mutta Benjamin asia ei\nparantunut. Korttiystävä olisi mielellään yhtynyt Benjamin naurajiin.\n\nMaunu pyysi vielä kohteliaasti äitiä kuulusteltavaksi eläkeasiassa.\nSiihen oikeus suostui. Ja pöytäkirjaan merkittiin Maunun pyynnöstä,\nettä äidin ilmoituksen mukaan Benjam oli pakottanut äitinsä eläkkeelle,\nettä Benjam oli vaatinut yhteisen talon jakoa, että Benjam oli\nsuostunut ottamaan eläkkeen uuteen taloon ja korottamaan sen, mutta\nettä Benjam oli huonosti kohdellut äitiään talonsa eläkemuorina, joten\näidin oli pitänyt siirtyä vanhaan taloon.\n\nBenjam pelkäsi joutuvansa vieläkin enemmän naurunalaiseksi, jos hän\nryhtyisi puolustautumaan. Ja mitä hän sanoisi?\n\nKanne kumottiin ja Benjam sai maksaa kulut Maunulle.\n\nTalon jakojutussa ei viivytty pitkälti, sillä Maunu taas esitti\nBenjamin allekirjoittaman jakokirjan. Kanne hylättiin. Sama jakokirja\nkelpasi kumoamaan lehmäjutunkin. Kotirauhan rikkomista ei voitu\ntodistaa. Siinäkin Benjam hävisi. Kukkojutussa todettiin Benjamin\nitsensä ajaneen väkineen Maunun kukon ruispeltoon ja vähältä piti,\nettei hän saanut sakkoa eläimen rääkkäämisestä. Sekin kanne siis\nkumottiin.\n\nIrjaa vastaan nostettu kunnianloukkausjuttu oli pitkällinen ja niin\npikkumainen, että oikeus oli tuskautua. Se liikkui jo oikeuden\nväärinkäyttämisen rajamailla.\n\nMutta säälistä Benjamia kohtaan ei häntä tuomittu siitä sakkoihin.\n\nJa Benjam oli jo lopulta todella säälittävä. Hänen äänensä värähteli\nja silmät kyynelissä hän teki syytöksiä veljeään ja veljen emäntää\nvastaan. Hän näytti olevan suorastaan sielullisessa hädässä.\n\nIrja äidin keralla oli aikaa sitten lähtenyt kotimatkalle. Maunu\nesiintyi Irjan puolesta kunnianloukkausjutussa.\n\nMaunu häpesi Benjamia. Mutta tuomari katsoi tilaisuuteen sopivaksi\npuhua jonkun sanan veljesrakkaudesta, jonka veren siteiden pitäisi\nolla niin lujia, ettei raha eikä pikkumainen riiteleminen voisi niitä\nhorjuttaa.\n\nVaikka Maunu olikin päässyt voitolle, oli hän kiukusta ja harmista\ntulipunainen tullessaan ulos käräjäsalista Benjamin edellä, joka oli\nkalpea ja huumautunut. Elämässään ei Benjam ollut ennen tuntenut niin\nsuuria sieluntuskia kuin tänään. Hänen mielialansa vaihteli pelon ja\ntoivon välillä. Mutta aina tuli pettymystä. Ja sen mukana epätoivo\nkasvoi. Hän oli ruumiillisestikin väsynyt ja uupunut.\n\n-- Herastuomari Repo-vainaan pojat häpäisivät koko käräjämenon,\nkuiskailtiin käräjäväen parissa.\n\nSen kuulivat veljetkin. Benjamin voimat jo pettivät. Hän sai kohtauksen\nja kaatui pyörtyneenä eteisen lattialle. Mutta Maunu nousi ylpeästi\nsieville rattailleen, löi hevosta ja ajoi kuin rahvaan arvosteluja\npakoon.\n\nBenjam virvotettiin. Kun hän nousi rattailleen ajaakseen kotiinsa,\nnäki hän ympärillään vain osanottavia katseita ja kuuli ystävällisiä\nhyvästelyjä.\n\nMutta hänestä itsestään tuntui kuin hän ajaisi viimeistä kertaa omaa\nhevosta.\n\nSillä hänen omaisuutensa oli jo menossa ryöstöön.\n\nAune kotona tuskin jaksoi kuulla totuutta. Mutta sisäinen vaatimus\npakotti häntä lohduttamaan miestään, joka _hänen_ tähtensä sai kärsiä\nomaistensa vainoa. Hän syleili Benjamia, jonka suku oli tahtonut\nhäneltä pois riistää.\n\nJa molemmilta murhe repi tunnesulut. Sielullinen yhtyminen lujittui\nyhä. Silmät kosteina he istuivat käsi kädessä oman talonsa komeassa\nväenhuoneessa, johon pian vieras astuisi isännäksi.\n\nKahden he olivat. Ja kai he pian saisivatkin olla vain kahden.\n\nSillä talonpito ei heiltä luonnistanut.\n\n\n\n\nXV\n\n\nTappio käräjillä oli musertanut Benjamin. Hän oli uskonut varmasti,\nliian varmasti voittavansa.\n\nJa sitten --!\n\nKaikki murtui hänen jalkainsa alla! Omaisensa hän oli saanut\nvihamiehikseen. Talonsa oli ryöstöön menossa. Ja pitäjällä hän oli\nkaikkialla lyödyn miehen kirjoissa. Päästäkseen tästä katkeruudesta\nhän ajatteli jo siirtyä mahdollisimman pian pois vihamielisen veljensä\nlähettyviltä.\n\nSillä vähällä, mikä vielä jäi, oli perustettava uusi koti Aunen kanssa\njossain muualla.\n\nAunea hän yhä enemmän lähentyi. Ja vain hänen seurassaan hän vielä\njaksoi uskoa tulevaisuuteen.\n\nKun hän kosketti Aunen lämpöistä kättä, lämpeni hänenkin kätensä, ja\nkun hän köyhyytensä tyhjyyttä tuntien veti Aunen syliinsä, tuntui\nhänestä kuin hänellä vieläkin olisi aarre omanaan. Se hänelle nyt tuli\nonnettomuudessaan aarteeksi, jota hänen sukunsa vihasi arvottomana.\n\nJa niin rakas ei Aune ollut hänelle ennen koskaan ollut kuin nyt isän\nperintömaalta lähdettäessä.\n\nMutta eräänä aamuna hänen herätessään ei Aune ollutkaan vuoteessa hänen\nvieressään. Tavallisesti hän ensin heräsi ja herätti Aunen töilleen.\n\nMutta nyt oli Aune poissa. Benjam nousi ylös ja tarkasteli\nmakuukamaria. Aune oli jo pukeutunut, sillä hänen vaatteensa olivat\npoissa.\n\nBenjam meni väenhuoneeseen ja nostatti työhön palvelijat. Ei siellä\nollut Aunea.\n\nHän palasi makuukamariin. Ja nyt hän huomasi Aunen poistuneen sieltä\nvieraseteisen kautta, sillä kamarin ovi sinne oli raollaan.\n\nBenjamin valtasi kauhu. Aune oli kainoluontoinen ja arka. Olisiko hän\njoutunut epätoivoon ja surusta --\n\nBenjam ei rohjennut pitemmälle ajatella.\n\nHän meni kaivolle, tarkasti sen.\n\nEi Aune toki ollut kaivoon mennyt.\n\nMutta Benjam huomasi vaateaitan ovessa avaimen. Hän meni aittaan.\n\nEi ollut Aune aitassakaan, mutta hänen pyhäpukunsa oli poissa ja hänen\narkipukunsa oli aitan lattialla.\n\nNyt Benjam arvasi, minne Aune oli mennyt. Hän oli jättänyt itsestään\nselvät jäljet.\n\nBenjam lukitsi aitan ja meni sisälle väenhuoneeseen. Mutta emännän\nkatoamisesta ei hän siellä mitään puhunut.\n\nBenjam lähti väen mukana ulkotöihin. Mutta oli aivan ääneti. Emännästä\nei kukaan puhunut, ei kukaan tiedustellut, sillä niin vähäpätöinen\neläjä hän jo oli tässä talossa.\n\nVähäpätöinen oli isäntäkin jo työväen silmissä. Se tuskin teki\npäivätyön loppuun, ennenkuin siitä isännältä jo palkkaa vaati.\n\nEikä Benjam ollut enää varma, vaikka uuden päivän valjetessa ei hänellä\nolisi enää yhtään työmiestä.\n\nTyöväki eleli talossa välinpitämättömänä kuin lähdön edellä. Vain\nmaksamalla suuremmat palkat kuin muualla pitäjässä Benjam sai sen\npysymään paikallaan.\n\nMutta se nauroi hänelle hänen selkänsä takana. Ivaili komeita huoneita\nja pilkkasi emäntää.\n\nJa nyt oli emäntä karannut sitä pilkkaa pakoon.\n\nAamuruualla ei emäntää kodissa näkynyt. Mutta kukaan työväestä ei häntä\nkysynyt. Kaikki söivät naureskellen aamiaistaan, joka oli tavallista\nhuonompi.\n\nBenjamia tällainen työmiesten käytös vaivasi. Mutta viime aikoina\noli se tullut heille tavaksi. Työtä he tekivät, minkä itse parhaaksi\nkatsoivat. Eikä Benjam rohjennut heitä moittia.\n\nKun Aunea ei päivällisellekään kuulunut, päätti Benjam illalla\nlähteä häntä etsimään. Sillä työväki jo kuiskaili keskenään emännän\npoissaolosta, silmäsi pilkallisesti isäntää ja iski silmää keskenään.\n\nSen myötätunto ei ulottunut enää Benjamiin. Ja jos nyt emäntä pääsisi\nkarkaamaan ensimmäisenä, niin karkaisi työväki pian perässä.\n\nNäin Benjam ajatteli. Ja lähti kylälle Aunen ainoan tuttavan luo.\nHäneltä hän sai tietää Aunen siirtyneen vanhempainsa kotiin.\n\nBenjam meni häntä noutamaan. Mutta Aunen vanhemmat osoittivat\nhänet ovelle. Ja Benjamille luettiin luja käsky, että sitten\nvasta tulkoon noutamaan Aunen takaisin, kun on talonsa pelastanut\nryöstöhuutokaupasta, johon se oli jo kuulutettu.\n\nBenjam seisoi voimatonna tämän pikku talon väenhuoneen lattialla ja\nantoi moittia itseään.\n\nAune itki huoneen perällä.\n\nMutta appivanhempain vihaiset sanat polttivat Benjamin sielua. Mitään\nhänelle ei talossa tarjottu.\n\nBenjam aikoi vielä yrittää. Hänen piti saada rahaa maksaakseen Maunulle\nvelkakirjat. Hän meni säästöpankkiin kiinnittämään sinne talonsa.\nSiellä häntä katsottiin kummastellen. Miten olisi voitu lainata\nkiinnitystä vastaan taloon, joka oli kuulutettu ryöstöhuutokauppaan?\n\nBenjam ajatteli nyt kirkonkylän lautamiestä. Mutta mennä häneltä\napua pyytämään... Se oli Benjamista äärettömän vastenmielistä. Sillä\nviimeksi käräjillä Benjam oli jo lukenut lautamiehen vihamiestensä\njoukkoon kuuluvaksi. Lautamieshän iski silmää Maunulle ja nauroi\ntuomarille, kun hän -- Benjam -- joutui tappiolle. Ja kuitenkin\nkahdenkesken vakuutti Maunun sortavan häntä ja kehoitti häntä pitämään\npuoliaan. Jo aikaisemmilla käräjillä lautamiehen todistus saattoi hänet\nhäviämään. Ja sitten oli lautamies luovuttanut hänen velkakirjansa\nMaunulle.\n\nJollei hän olisi luovuttanut, niin nyt olisi maksettavaa vähemmän.\n\nMutta Benjam muisti, että lautamies oli sanonut vaatineensa, ettei\nMaunu pane velkaa ryöstöön.\n\nTähän lautamiehen puheeseen turvaten hän lähti hänen luokseen apua\netsimään.\n\nKun Benjam tuli perille, otti lautamies hänet kylmästi vastaan ja antoi\nkättä kuin uppo-oudolle.\n\nSitten hän vei Benjamin vastenmielisesti kamariin, jossa hän itse\nistuutui keinutuoliin, kun Benjam sai istua tuolille ovensuuhun. Pani\nitse sikarin palamaan, mutta Benjamille ei tarjonnut.\n\nTästä epäkohteliaisuudesta välittämättä Benjam aikoi yrittää saada\nlainaa lautamieheltä.\n\nMutta sen puheeksi ottaminen oli vaikeata. Juteltiin vitkaan ja\nhitaasti muista asioista.\n\n-- Maunun tuomittu velka on nyt minulta ryöstössä, virkkoi sitten\nBenjam pitkän vaitiolon perästä alakuloisesti.\n\nLautamies oli vaiti.\n\n-- Siinä on mukana teidänkin luovuttamanne velkakirja. Se meni\nsittenkin ryöstöön. Eikö lautamies käräjillä olisi voinut vaatia Maunua\npitämään teille antamaansa lupausta? jatkoi edelleen Benjam.\n\nLautamies harmistui. Oli tulistua. Mutta hillitsi sitten itsensä.\n\n-- Eikö lautamies vielä voisi korjata asiaa?\n\n-- Millä tavalla?\n\n-- Antamalla minulle lainan kiinnitystä vastaan talooni.\n\n-- Pyydä Maunua kiinnittämään ja ryöstö peruutuu! neuvoi lautamies\ntähän Benjamin avunpyyntöön.\n\nBenjam tuli peräti alakuloiseksi. Sen huomasi lautamieskin.\n\n-- Te yllytitte minua käräjöimään Maunun kanssa. Sanoitte hänen\nsortaneen minua.\n\n-- Maunu _on_ sinua sortanut. Ja hän on velkapää kiinnittämään. Siinä\nhän ei mitään menetä.\n\n-- Ettekö te puhuisi puolestani Maunulle?\n\n-- Asia suoriutuu paremmin, kun itse puhut. Mene veljenä veljen\nluo! Nöyrry ja pyydä sovintoa! Sovitte sitten kaikki riitanne. Ja\nalatte uuden elämän naapureina ja veljeksinä. Sovinto on kummallekin\nparas. Etkä sinä, Benjam, ymmärrä käräjöidä. Luulen, ettet tahdokaan\nkäräjöidä, kun sinua vain ymmärretään. Minun kanssani et ole koskaan\njoutunut riitaan.\n\n-- Mutta entä jos Maunu ei suostu kiinnittämään?\n\n-- Sinun, Benjam, pitää ensin nöyrtyä. Sinä olet Maunua ärsyttänyt.\nTunnusta hänelle katuvasi käytöstäsi! Ja pyydä anteeksi! Muistuta\nhänelle, että olet veli, ja että talo pysyy vieraiden haltuun\njoutumatta, jos veli vain sen tahtoo. Sitten alatte uuden elämän. Ja\nkoko pitäjä näkee taas teidät kuin yhtä taloa asumassa. Kun teette\nsovinnon, olen minä ensimmäinen teidän molempien ystävä. Ja käyn\nvieraana yhtä halusta molempien talossa.\n\nBenjamkin heltyi. Lautamies ei ole hänen vihamiehiään. Mutta vaikka hän\nlähti eroittamaan veljeksiä, niin yhdistämään ei lähde.\n\n-- Luulisin Maunun paremmin käyvän sovintoon, jos lautamies ryhtyisi\nsovittajaksi.\n\n-- Asia on sellainen, että sinun itsesi on mentävä pyytämään anteeksi.\nEi vieras voi sitä tehdä. Tässä tarvitaan, Benjam, nöyryyttä sinulta.\nKäräjillä et pysty Maunulta mitään saamaan. Olet kulkenut sitä tietä\nloppuun. Viime kerralla olit saada sakkoa oikeuden väärinkäyttämisestä.\nEllen olisi puhunut puolestasi, olisi voinut niin käydäkin. Sinun on\nlopetettava kaikki riita Maunun kanssa, kaikki kauna häntä vastaan ja\nvedottava veljen rakkauteen. Sinun on pantava pois viha ja ylpeys, se\nhuonompi oma itsesi. Ja siinä ei kuljeta käräjätietä, vaan sovinnon ja\nnöyryyden tietä. Ei Maunu voi olla niin tyly, ettei taivu, kun sovintoa\npyydät.\n\nBenjam mietti, harkitsi, aprikoi. Lautamiehen neuvo oli ehkä ainoa\nmahdollinen. Mutta mennä Maunulta pyytämään sääliä... armahdusta\n-- se oli mahdotonta! Maunulta, jolta hän oli oikeutettu vaatimaan\nkavallettua isänperintöään!\n\nSilloin hän tunnustaisi Maunun hyväntekijäkseen...\n\n-- Olet nyt saanut minulta avun, jota parempaa en voi antaa. Neuvoni\non sinulle ainoa apu, mikä sinut ryöstöhuutokaupasta pelastaa. Minä\nymmärrän, että sinun on vaikeata sitä seurata. Minullekin se olisi\nvastenmielinen seurattavaksi, jos olisin asemassasi. Me ihmiset köyhinä\nja syntisinäkin olemme ylpeitä. Nöyrtyä sen edessä, jota itse lähti\nnöyryyttämään, se on oman itsensä tallaamista.\n\n-- Lautamies ei siis tahdo minua auttaa? kysyi Benjam pitkän vaitiolon\nperästä.\n\nLautamies oli taas tuskaantua. Mutta Benjam vain katsoi häneen ja\nodotti.\n\nLautamies oli jo itse nauttinut kauniista rakkauden ja sovinnon\nneuvostaan. Hän oli tullut miltei liikutetuksi. Mutta Benjam ei\nnäyttänyt jaksavan seurata häntä.\n\n-- Muuta apua ei minulla ole sinulle antaa. Etkö ymmärrä minua?\n\n-- Minunko pitäisi pyytää anteeksi häneltä, joka on minulta kavaltanut?\n\n-- No jos saat kavalletun takaisin käräjöimällä, niin käräjöi.\n\n-- Siten en saa.\n\n-- Sen jo ymmärrät. Mutta sinä et ymmärrä nöyrtyä. Sinä et tahdo\nnöyrtyä. Ja kuitenkin nöyrtyminen Maunun edessä on ainoa keino pelastua\nryöstöhuutokaupasta. Ellet tahdo seurata neuvoani, niin seuraukset\nsiitä saat kokea. Mieti sitä!\n\nSielullisessa ahdistuksessaan Benjam ei jaksanut innostua lautamiehen\nneuvosta. Sillä lautamies oli hänelle vieras, jonka puheella ei ollut\nvakuuttavaa voimaa.\n\n-- Saat, Benjam parka, lähteä maantielle isäsi perintömaalta, ellet\nseuraa neuvoani. Siinä on paljas ja karvas totuus, puhui lautamies\nBenjamille, joka jo oli lähtemäisillään.\n\n-- Kun lautamies ei tahdo minulle lainata, niin yritän muilta, puhui\nBenjam vitkaan ajatuksissaan.\n\nJa jätti hyvästi. Lautamies jäi kamariinsa kuin nolattuna. Hän oli\npuhunut niin paljon kaunista Benjamille ja jo nähnyt sielunsa silmillä\nMaunun ja Benjamin taas sovinnossa elelevän koko kylän silmäin alla.\nMutta hänen neuvonsa ei kelvannut.\n\n-- Hän on sittenkin riitainen luonne. Ja Maunu on kavala, taitava ja\nitsekäs. Revon herastuomari elää vielä kuoltuaankin pojissaan!\n\nBenjam juoksi hätä sielussa pitäjän kaikki rikkaat. Mutta hän ei saanut\nrahoja. Hän sai osakseen vain pilkkaa, naurua, vieläpä härnäilyäkin.\nKaikki hänen vikansa hänelle lueteltiin. Manattiin hänen häpäisseen\nisä-vainajansa, äitinsä ja veljensä. Ja hänen saamattomuutensa\nsuurenneltiin kymmenkertaiseksi.\n\nMutta pahimpana huutajana esiintyi hänen oman vaimonsa, Aunen isä.\n\nBenjam mietti nyt syömättä, juomatta, epätoivon kuristamana.\nKirkonkylän lautamiehen neuvon hän huomasi lopultakin ainoaksi\npelastukseksi.\n\nBenjam pyysi ensin vieraita tekemään hänen puolestaan Maunulle\nehdotuksen sovinnosta.\n\nMutta aina Maunu käski Benjamin itsensä tulla.\n\nSilloin Benjam itse lähti vanhaan taloon.\n\nHän kulki muorin entistä murhepolkua routaan menneessä maassa.\n\nEnsi kertaa hän nyt tätä polkua kulki. Ja se kulku vei sovinnon\npyyntöön veljen luo. Ensi kerran hän elämässään kulki alistuneena\nnöyryytykseen.\n\nOli kyllä ennenkin riidelty ja sitten sovittu. Mutta oli riidelty ja\nsovittu yhdenvertaisina.\n\nNyt oli Maunu kuin kuningas. Ja hän alammainen, joka anoo kuninkaalta\narmoa.\n\nSentähden tämä matka oli hänen elämänsä raskain, murheellisin taival,\nvaikka kuljettavaa oli vain pari kolme kivenheittoa. Ja Irjan ylpeyden\nhän tunsi vanhastaan. Ja Maunun oli hän itse ajamalla ajanut pois\ntalostaan...\n\nÄidin avulla Benjam pyrki asioimaan Maunun kanssa.\n\n-- Voit itse selvitellä välisi veljesi kanssa, huomautti äiti.\n\n-- Ei täältä Uuden talon isäntää ulos käsketä, uhosi Irja.\n\nSiihen tulikin Maunu. Mutta hän ei pyytänyt veljeään istumaan. Hän\nkatsoi Benjamia pitkään ja vaikeni.\n\nBenjam seisoi kuin kerjäläinen isänsä kodin ovenpielessä. Ja mietti,\nmennäkö pois vai käydä käskemättä istumaan.\n\nHän istuutui tuvan penkille ja esitti Irjan ja muorin kuullen Maunulle\nasiansa. Hän pyysi Maunua kiinnittämään saatavistaan Uuden talon ja\nperuuttamaan ryöstöhuutokaupan.\n\nTuvan seinäkellon naksutus kuului äänekkäästi. Mutta mitään muuta ei\nkuulunut.\n\nNiin syvä oli hiljaisuus Benjamin nöyrällä äänellä esittämän pyynnön\njäljestä.\n\nSillä Maunu viivytti vastaustaan. Ja toiset odottivat sitä.\n\nMutta Maunu yhä viivytti. Kello naksutteli tyvenesti.\n\nBenjamilla veri poltti ja sydän takoi.\n\n-- Olen juossut pitäjän läpeensä sinulle rahoja hakemassa. Mutta eivät\nanna. Aune ei palaa, ellen saa ryöstöhuutokauppaa peruutetuksi.\n\nMaunu yritti lähteä sanaa puhumatta ulos. Benjamkin nousi.\n\n-- Vastaa toki veljellesi, Maunu! kehoitti äiti.\n\n-- Antaa asian kulkea edelleen virkatietä! puhui Maunu.\n\n-- Sitten kai minä lähden enkä enää koskaan palaa tähän taloon, sanoi\nBenjam väsyneesti.\n\n-- Ei pois käsketä, jos ei pyydetäkään! haastoi Maunu.\n\n-- Anna toisenlainen vastaus veljellesi hänen esitykseensä, Maunu!\nkehoitti Irjakin.\n\nSilloin Maunu kääntyi Benjamia kohti ja puhui:\n\n-- Minä otan velastani talosi ja isä-vainajan muiston vuoksi saat\nsinä mökin paikan syntymätilaltasi, jossa saat loppuikäsi naisesi\nkanssa elää, jos hänet vielä saat yhteiselämään. Muuta ehtoa ei ole\nryöstöhuutokaupan peruuttamiseen.\n\n-- Sitten annan ruununmiehen kaupata taloa. Kaipa se siitä saa\nkorkeamman hinnan. Ja mökin paikan saan vielä muualtakin kuin sinun\ntilaltasi, puhui Benjam.\n\nJa lähti hyvästiä heittämättä. Mutta muorin polkua hän ei palannut\nkotiinsa.\n\nSiellä odotti häntä entinen ikävä, entinen pilkka, entinen epätoivo.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nRyöstöhuutokaupan päivää Benjam odotti kauhulla. Miten hän senkin\nhäpeän kestäisi! Ja nyt piti hänen kaikki yksin kestää. Oma\nelämänkumppanikin oli hänet jättänyt. Ja jos hän palaisikin taas, kun\nuusi elämisen mahdollisuus olisi hänelle auennut, ei hän olisi enää\nentisensä kaltainen. Aune ei enää uskoisi miehellään olevan hänelle\niloa tarjota.\n\nRyöstöhuutokaupan päivä oli kirkas talvipäivä. Pakkasta oli niin\npaljon, että se sai koreat veriruusut ihmisten kasvoille. Puut olivat\nsomassa huurteessa ja rekikeli oli oivallinen. Melkeinpä huvikseen\nmaalaisrahvas tällaisena talvipäivänä ajeli lämpimien rekivaatteiden\nalla lämpimissä turkeissaan. Hyvää tuulta riitti aina hevoselle asti,\njoka sekin sai juosta ja olla juoksematta melkeinpä oman halunsa\nmukaan. Piiskaa ei käytetty.\n\nNiin tulikin Uuden talon huutokauppaan väkeä yli odotuksen. Piha oli\ntäynnä hevosia ja ihmisiä kuin markkinoilla. Parhaat parveilivat\nhuoneissa.\n\nMaunu katseli tuota suurta joukkoa karsain silmin, sillä se varmaankin\nkohottaisi hintoja.\n\nJa silloin hän pettyisi laskuissaan.\n\nMutta hänenkin pihansa täyttyi väestä ja puotinsa ostajista. Puodin\nedustalla ei ollut odottanut vielä koskaan samalla kertaa niin paljon\nhevosia kuin nyt, kun herastuomari Repo-vainajan taloa myötiin\nryöstöhuutokaupalla.\n\nTämä isän nimen yhdistäminen Benjamin romahdukseen tuntui pahalta\nMaunun korvaan. Joillekuille hän siitä sävyisästi huomauttikin.\n\nKello 12 päivällä oli toimituksen määrä alkaa. Ruununvouti itse tuli\nhuutokauppaa pitämään. Kun hän ajoi pihaan komealla reellä aisakello\nheleästi soiden ja kauniisti somistettu karhunnahka reen perällä,\nriensi puoli tusinaa parhaita isäntiä häntä palvelemaan. Hän oli\nturpea virkaherra, suuret turkit korealla vyöllä vyötettyinä ja hieno\nkriminnahkalakki päässä.\n\nBenjam meni nöyränä avopäin ottamaan häntä vastaan. Vouti antoi hänelle\nkättä; ja Benjam pyyteli voutia sisälle. Ja lähti oppaana itse edellä\nkulkemaan.\n\nVoudin hevonen rekineen jäi renkipojan ja isäntien hoitoon. Benjam\nautteli turkit ja matkatamineet voudin yltä ja vei hänet saliin.\n\nKahvia juodessaan ja sikaria poltellessaan vouti vaihtoi Benjamin\nkanssa jonkun kylmän sanan, kunnes ryhtyi ystävällisesti puhelemaan\nparhaiden isäntien kanssa, jotka Benjam oli myös saliin kutsunut.\n\nMuissa huoneissa liikuskeli huutokauppaväki kuin kotonaan huonekaluja\narvostellen, nauraen, pilkaten ja toisiaan tuuppien.\n\nUusi talo oli muuttunut kuin kapakaksi, joka oli kaikille sinne\ntulleille yhteinen.\n\nKun väkeä oli niin kovin paljon, päätettiin pitää toimitus pihalla.\nSinne kannettiin huoneesta suuri pöytä, jolle tavaroita voitiin nostaa\nyleisön nähtäviksi.\n\nVoutia ja kirjuria varten vietiin salista pihalle pöytä ja tuoleja.\n\nPiha oli mustanaan väkeä. Kaikki muut olivat hyvällä tuulella ja\nostonhaluisia, paitsi talon isäntä, jolta lakkikin oli unohtunut\nsisälle. Tuo avopäinen mies pihalla talvi-ilmassa oli jo päältä nähden\nalempiarvoinen kaikkea muuta kansaa.\n\nMutta Benjam ymmärsi, että tämäkin nöyryytys oli kestettävä.\n\nJa hän kesti sen vaiteliaana kuin tuomittu.\n\nEnsin myötiin talo kaikkine kiinteineen. Vitkaan nousi hinta. Paljon\noli talossa moittimista. Metsä haaskattu, viljelykset huonossa\nkunnossa, maaperä laihaa, karjan laidun etäällä, niittymaitakin vähän,\nuutisviljelykseen ei sanottavia mahdollisuuksia.\n\nMaunu kuunteli ulohtaalta hyvillä mielin.\n\nJa kun tila lopulta myötiin, oli hän tyytyväinen.\n\nBenjamin talo oli joutunut yhtämittaisen parjauksen johdosta niin\nhuonoon maineeseen, ettei kukaan oman arvonsa vuoksi ollut halukas\nsiitä paljoa tarjoamaan.\n\nBenjam kävi surulliseksi. Sillä paljosta väestä hän oli toivonut\nitselleen paljon hyvää.\n\nMutta hänen etuaan ei kukaan katsonut.\n\nEikä voutikaan ruvennut myödessään varsin puheliaaksi ulkona\ntalvi-ilmassa, jossa saattoi saada yskää ja vilustua.\n\nHänellä oli lisäksi kiirekin, kun piti joutua hyvissä ajoin pappilaan\npäivälliselle.\n\nKun oli myöty kiinteä, myötiin irtain. Se sai rahvaan hyvälle tuulelle.\nVoutikin naurahteli, sillä hän muisti, että kansan suosiosta oli myös\npidettävä huoli.\n\nNyt sujui toimitus kuin leikki. Ja Benjamin rakkaimmat kapineet saivat\ntämän leikin vieraille kustantaa.\n\nKovat kädet raastoivat hänen eläimiänsä nähtäviksi pihalle. Lehmät\nammuivat, lampaat määkivät, siat kirkuivat, kanat kaakottivat. Mutta\ntalon koira haukkui ja kulki hampaat irvellä uhaten purra niitä, jotka\nBenjamin paria hevosta kovakätisesti pitelivät.\n\nKun elukat olivat myödyt ja viedyt pois, siirtyi koira muristen voudin\ntaakse. Ja sen murina aina koveni, jos vouti liian äänekkäästi huusi\ntai nauroi.\n\nVoutikin huomasi vartijansa ja alensi ääntään peläten joutuvansa\nnaurunalaiseksi rahvaan huomatessa koiran käytöksen.\n\nHuone- ja talouskaluja kannettiin tuvan suurelle pöydälle hälisten\nja kiiruulla kuin tulipalossa. Niitä viskeltiin ja heiteltiin. Sillä\nvieraan omaisuutta ei tarvinnut helläkätisesti pidellä.\n\nKaikki meni polkuhinnasta. Sillä yleinen ivakin, jota lisäsi avopäinen\ntalon isäntä talvi-ilmassa suuren väkijoukon keskellä, alensi hintoja.\n\nJos Benjamissa olisi vielä ollut miehen ryhti, jos hän olisi vaatinut\nhintoja kohotettaviksi, jos hän olisi ymmärtänyt nauraa mistään\nvälittämättä, niin varmasti hinnat olisivat nousseet.\n\nMutta hän seisoi mykkänä kuulijana hänen koiransa pitäessä voutia\nkurissa.\n\nJa niin meni kaikki alhaisesta hinnasta, sillä voudillakin alkoi jo\nolla kova kiire päivälliselle pappilaan.\n\nKellon lähetessä neljää iltapäivällä oli kaikki myöty.\n\nNyt Maunu lähestyi voutia ja ilmoitti sukulunastuksella vaativansa\nUuden talon samasta hinnasta, mistä se oli myöty. Ja hän tarjoutui\nmaksamaan hinnan.\n\nVouti merkitsi kirjoihinsa hänen vaatimuksensa.\n\nMutta Benjam heräsi alakuloisuudestaan. Hän loi Maunuun synkän katseen.\nSillä nyt hän vasta oikein ymmärsi, mitä Maunu oli ajanut takaa.\n\nHänen mielensä kuohui. Tuo mies tuossa oli hänen pahin vihamiehensä.\n\nJa kuitenkin hänen ainoa veljensä!\n\nKoira pahasti murahteli, kun huomasi isäntänsä katseen.\n\nKun Maunu oli asiansa toimittanut, tuli Aunen isä esiin väkijoukosta\nvoudin pöydän luo. Sillä hänelläkin oli asiaa voudille.\n\nHän pyysi, ettei herra ruununvouti antaisi rahojen ylijäämää\nBenjamille, jonka hänen vaimonsa tulee vaatimaan holhoukseen\nasetettavaksi, vaan pidättäisi sen Benjamin vaimoa varten, jonka isä\nasian esittäjä oli. Hänellä oli todistajatkin mukanaan.\n\nTämä meni jo yli Benjamin ymmärryksen. Hänen teki mieli karata kiinni\nappeensa. Sillä tämä oli ryöstänyt ensin häneltä vaimon. Ja nyt hän\naikoo ryöstää hänen viimeisen isänperintönsä.\n\nKoirakin jo liikahteli kohti appea, jonka jalkoja se äristen nuuski.\n\nAppi potkaisi koiraa. Se vingahti ja alkoi tulisen haukunnan.\n\nTämä veti Benjamin huomion puoleensa. Ja maltti palautui hänen\nmieleensä.\n\nJäi koiran asiaksi kostaa apelle, jonka vaatimuksen vouti myös merkitsi\nkirjoihinsa.\n\nBenjam ilmoitti vastalauseensa apen vaatimukseen.\n\nMutta koira saattoi apen maantielle asti hänen poistuessaan\ntodistajineen.\n\nKun toimitus oli päättynyt, poistui väki. Mutta vouti meni Benjamin\nsaattamana saliin. Siellä Benjam tarjosi hänelle konjakkia. Vouti\nkieltäytyi ottamasta.\n\nBenjam ymmärsi ja harmistui.\n\nHän pyysi voudilta ylijäämää saadusta hinnasta. Vouti teki esteitä apen\nkiellon vuoksi. Muut saivat auttaa voudin lähtöön. Benjam ei hänestä\nenää välittänyt.\n\nVoudille kaatamansa konjakin hän ryyppäsi itse.\n\nSitten Benjam istui salinsa sohvalle miettimään. Sohvan oli vouti\nostanut huutokaupassa, mutta luvannut noudattaa sen vasta jäljestäpäin.\nSe olikin nyt ainoa huonekalu hänen ennen riittävästi kalustetussa\nvierashuoneessaan.\n\nKamarit olivat typötyhjät. Ikkunaverhotkin oli viety.\n\nVäenhuoneeseen oli jäänyt vain pitkä penkki. Ja huone oli kylmä, kun\novea oli yhtenään pidetty auki huutokaupan aikana.\n\nNyt kylmyydessään se oli vielä alastomampi. Tyhjä ja kylmä kuin\ntalvinen riihi.\n\nPalvelijat olivat menneet väen mukana. Mitäpä paljas talo palvelijoilla\nteki.\n\nBenjam oli yksin autioissa huoneissa, joissa ei ollut enää kodin\nhenkeä, sen lämpöistä tuntua. Seinät olivat paljaat, lattiat paljaat.\n\nKyynel nousi Benjamin silmään. Hänellä, talon isännällä, ei ollut muuta\nomaisuutta kuin konjakkipullo ja ryyppylasi, mitkä hän oli varannut\nsaliin voutia varten huutokauppapäiväksi. Konjakkipullo oli ollut\nsohvan takana salissa ja sen suulla ryyppylasi alasuin.\n\nNe olivat jääneet nyt hänen _ainoaksi_ omaisuudekseen näissä ennen\ntäysinäisissä huoneissa.\n\nHän oli tällä kertaa tyhjä mies, jota uhattiin holhouksella siihenkin\nnähden, mitä vielä jäi.\n\nBenjam oli pyytänyt voutia yhdellä kertaa myömään kaikki, koska hän\naikoi muuttaa pois paikkakunnalta.\n\nJa hän tiesi itse, että paljon ei jäänyt yli velkojen. Vain joku erä\nirtaimesta.\n\nMutta nyt uhkasi appi viedä senkin Aunen elatukseksi.\n\nBenjamilla oli vain konjakkipullo. Ja raunioitunut koti. Ja kodista\nkarannut vaimo. Ja holhoutta vaativa appi. Ja ainoa veli kuin\nverikoira...\n\nMutta olihan vielä äitikin! Benjam oli jo aivan nuorena oppinut\nmaistelemaan äidin nähden. Eikä äiti ollut koskaan kiellellyt.\n\nSurussaan hän joi nyt täyden lasin.\n\nJoi lasin, joi kaksi.\n\nSillä yksinäiselle miehelle, joka oli lyöty koko pitäjän nähden,\ntarjosi konjakki yksin seuraa, yksin lämpöä kodissa, mistä muu lämpö\noli viety maailmalle.\n\nIlta hämärtyi.\n\nKonjakin avulla Benjam sai jo vähän tulevaisuuttaankin ajatelleeksi.\n\nHän siirtyy pois kotipitäjästä, jossa hän on äidilleenkin häpeäksi,\ntälle äidille, joka ei vaivautunut hänen tähtensä silloin, kun kaikki\noli toisin isän kodissa.\n\nMonesti hän oli kuullut äidin kehuvan vieraille, ettei hän ollut\nvitsalla poikiaan kurittanut.\n\nMutta nyt _elämä_ vitsoi _tätä_ poikaa...\n\nMilloin vitsonee toista...?\n\nJa nyt äiti huutaa maailmalle häpeäänsä Benjamin tähden. Hänestä tuli,\nsanoo, omiensa hylkiö, mies, jonka jalkain alla syntymäpitäjän tanner\npolttaa...\n\nBenjam joi lasin, joi kaksi. Pimeä yllätti. Eikä hänellä ollut valoa.\nTämä pimeys olisi ilman konjakkia ollut kerrassaan sielua surmaava\ntyhjien seinien keskellä kylmäksi käyvässä vierashuoneessa.\n\nBenjam oli nyt todella vieras omassa kodissaan. Ja hän oli niin lyöty\nmies, että vouti häntä karttoi, vaikka hän tarjosi konjakkiryypyn\nnelituntisen ulkonaolon jälkeen kylmässä ilmassa.\n\n-- Tarjosinpa vuosi takaperin uuden talon isäntänä, niin naureskellen\nolisi yhdessä ryypätty voudin kanssa konjakkia, ajatteli Benjam.\n\nMutta nyt vouti epäsi ja vei mennessään hänen viimeisen omaisuutensa.\n\nBenjamin ei ollut nälkä. Mutta yöksi hänen täytyi päästä jonnekin.\n\nEhkä hän menee korttiystävän luo. Vanha nuoruuden toveri ei kiellä\nhäneltä yösijaa, kun hän tulee mukanaan ryyppyainetta, jota ennenkin\noli yhdessä nautittu.\n\nBenjam otti pullonsa, lasinsa ja lähti.\n\nSiellä kamarin naulassa oli turkki ja lakki.\n\nHevosta ei ollut eikä rekeä herastuomari Repo-vainajan pojalla\nhänen lähtiessään kotitalostaan etsimään yösijaa jostain. Jalkaisin\ntäytyi mennä rahatonna ja köyhänä, sielu täynnä katkeruutta ja vihaa\nniillekin, jotka kerran elämässä, onnen ja menestyksen päivinä, olivat\nolleet hänelle rakkaimmat.\n\nMutta vielä piti tehdä kävely huoneissa.\n\nSitten hän lukitsi ulko-oven. Pihalla hän viipyi. Nytkö hän viimeistä\nkertaa seisoi vanhan kotitalonsa maalla?\n\nHän viipyi ja mietti. Koiransa ei ollut häntä jättänyt, sillä\nystävällisesti hyppien se juoksi jostain häntä vastaan. Mutta kun hän\nei sitä hyväillyt, jätti se hänet rauhaan. Ja meni allapäin makaamaan\njonnekin. Silläkin oli surua. Mutta se jäi vahtimaan tyhjää taloa.\n\nBenjamin täytyi kulkea Maunun kauppapuodin ohi. Siellä oli runsaasti\nvaloa. Vasta äsken lähtivät viimeiset ostajat ajamaan pois. Niin paljon\nniitä oli ollut. Niin vilkasta liikettä kuin tänään ei ollut vielä\nennen ollut Maunun puodissa.\n\nMyynti laskettiin monin tuhansin markoin.\n\nBenjam oli nousuhumalassaan juuri menossa Maunun puodin ohi, kun tiukka\nääni huusi häntä.\n\nSe oli Maunu, joka vaati häntä sisälle.\n\nMaunu oli puodistaan huomannut hänet seisomassa ulkona puotinsa\nedustalla.\n\nBenjam oudoksui kutsua. Mitä se tiesi? Sovintoako?\n\nHän ei sitä noudattanut.\n\nMutta ääni vaati uudelleen. Se oli tyly.\n\nMennäkö?\n\nBenjam oli konjakin rohkaisema. Ja kun kolmas kerta käskettiin,\nnoudatti hän kutsua ja meni Maunun jäljessä puotiin.\n\nSiellä ei ollut ketään muita kuin he kahden.\n\n-- Nyt olet talostasi kirjaimellisesti maantiellä! Ja minne menet?\npuheli Maunu.\n\nBenjam oli vaiti.\n\n-- Jos ymmärrät vielä yrittää, niin onneksesi olkoon! Mutta näet, että\nminä osasin ennustaa oikein. Sinusta ei ollut oman talon isännäksi.\nEikä ole. Käy jonkun toisen palvelukseen! Mutta muualla, äläkä tässä\npitäjässä! Meidän omaistesi vuoksi älä jää rengin virkaan tässä\npitäjässä! Siitä sinua jo edeltäpäin varotan, haastoi Maunu.\n\n-- _Te-ei-dänkö_ vuoksi! venytti Benjam puhettaan halveksivasti.\n\nMaunu katsoi häneen nyt tarkemmin ja uhosi:\n\n-- Olet humalassa! Ja elämäsi on raunioina! Taidat olla rengiksikin jo\nliian huono!\n\nBenjam otti askeleen Maunua kohti käsi nyrkissä.\n\n-- Mutta ennenkuin poistut lähettyviltäni, on sinun maksettava minulle\nmuorin elatuksesta. Siksi sinua tänne vaadin. Ellet maksa hyvällä, niin\nperin sinulta käräjissä. Sen verran omaisuutta sinulle kuitenkin jäi.\nJa eläke on päältä maksettava. Äiti ei saanut rauhaa talossasi. Näin\nomilla silmilläni, että rupesit lyömään omaa äitiäsi. Ja se on lain\nedessä --\n\nVuosien viha Maunua vastaan kuohahti Benjamissa nyt yli entistenkin\nrajain. Hän ei nähnyt veljessään enää muuta kuin verikoiran, joka hänen\noli tapettava.\n\nJa Benjam syöksyi pahaa aavistamattoman, itseään veljeensä nähden kovin\nkorkealla pitävän Maunun kimppuun, kaatoi hänet alleen ja kuristi häntä\nkurkusta.\n\nMaunun asema oli toivoton. Hän tuskin sai ääntään kuuluviin.\n\nEi ollut nyt muusta kysymys kuin hengestä ja elämästä. Lujat olivat\nBenjamin kourat ja hänen polvensa painoi Maunun rintaa.\n\nMutta siinä otellessa meni Benjamin housun taskussa oleva konjakkipullo\nrikki ja hänen jalkansa haavoittui pullon palasista. Se herpaisi\nBenjamia.\n\nNyt Maunu sai temmaistuksi puukkonsa. Ja sillä hän iski veljeään\nsuoraan sydämeen.\n\nBenjam vierähti koristen hänen päältään lattialle. Ja hänen kätensä\nherposivat.\n\nSamalla tuli puotiin sisältä puotilainen piian kanssa.\n\nHe näkivät Maunun nousevan verinen puukko kädessään lattialta. Ja\nBenjamin vetävän viimeisiä henkäyksiään.\n\n-- Murha! Murha! parkui piika ja juoksi takaisin.\n\n-- Veljesmurha! huudahti puotipalvelija kauhuissaan.\n\nPalvelijoita syöksyi puotiin. Siellä tuoksui konjakille.\n\n-- Se teko olisi Benjamilta saanut jäädä tekemättä! puhui Maunu ja\nyritti lähteä.\n\nMutta hänen omat renkinsä pidättivät hänet.\n\nJa nyt lähetettiin kiireinen sana ruununvoudille pappilaan.\n\nÄiti ja Irja kävivät katsomassa Benjamin ruumista, johon ei kukaan\nsaanut koskea, ennenkuin ruununvouti tulisi.\n\nÄiti huusi ja itki. Mutta Irja nähtävästi koetti etsiä pelastuskeinoa.\n\n-- Benjam on ollut juovuksissa! hän huudahti kuin helpottuen nähdessään\npullon siruja ja tuntiessaan konjakin hajun.\n\n-- Sinä olit aina liian tyly Benjamille! Ja Aune sitten --! Te nuorikot\nolette syypäät veljesmurhaan! Te olette syypäät siihen, että nyt on\nnäin...! Teidän riitanne ei loppunut, ennen kuin miestenne viha päätyi\nveritekoon. Siinä näet uhrisi, Irja! Minulla piti olla miniät, jotka\nryöstivät minulta poikani ja sitten tekivät heidät onnettomiksi!\nsoimasi muori Irjaa.\n\n-- Riita oli talossa jo ennen minun tuloani.\n\n-- Etkö sinä yllyttänyt Maunua Benjamia vastaan?\n\n-- _En koskaan_. Sillä itse olen pystynyt pitämään puoliani sellaista\nmiestä vastaan kuin Benjam oli. Ja nytkin hän on tullut juovuksissa\nriitelemään puotiin. Eikä Maunu ole häntä murhannut, uhosi Irja\nkalpeana.\n\nMutta kyyneltä ei hänen silmäänsä tullut. Hän oli varma, että kaikki\nsyy oli Benjamissa. Tutkinto kyllä puhdistaisi Maunun.\n\nMutta nyt vasta äiti puhkesi oikein itkemään.\n\nHän polvistui lattialle Benjamin viereen, pani kätensä ristiin ja itki\nääneen. Siihen hän jäi eikä kukaan saanut häntä siitä pois.\n\nÄidin äänekäs itku kuului avonaisista ovista Maunun korviin, joka istui\nmurhasta pidätettynä väenhuoneen penkillä ruununvoutia odoteltaessa.\nTeko toi hänelle mieleen kouluajaltaan lattiaan naulatut opettajattaren\nkalossit. Sillä sinä päivänä hän oli ensi kerran tapellut Benjamin\nkanssa. Opettajatar oli häntä siitä rangaissut ja tästä sydäntyneenä\nhän naulasi eteisen lattiaan opettajattarensa kalossit. Sille teolle\näiti vain nauroi. Mutta tälle veljen naulaamiselle...\n\nMaunu ei jatkanut ajatuksiaan, sillä äidin äänekäs itku repi hänen\nsieluaan. Sellaista itkua hän ei ennen ollut kuullut.\n\nIrja selitteli palvelijoille, että tutkinto kyllä puhdistaa isännän.\n\nMutta Maunua hän ei lähestynyt. Maunu istui synkkänä äitinsä itkua\nkuunnellen.\n\nSiihen saapui jo ruununvouti kahleiden kanssa mukanaan kirkonkylän\nlautamies.\n\nPidettiin poliisitutkinto. Sitten ruununvouti vei hevosellaan Maunun\nkahleissa vankilaan. Mutta lautamies kuljetti toisella hevosella\nBenjamin ruumiin hautuumaalle leikkaushuoneeseen.\n\nKuu oli noussut.\n\nLautamies lohdutti vanhaa emäntää talosta lähdettäessä.\n\nMutta itsekseen hän ajatteli Benjamin ruumiin viereen rekeen\nistuutuessaan:\n\n-- Herastuomari Revon talon maine on nyt mennyttä. Kauan kesti,\nennenkuin totuus paljastui. Tätä taloa olisi jo herastuomarin\neläessä rahvaan pitänyt katsella toisilla silmillä kuin se katseli.\nHerastuomari eli ja asui taloaan lähimmäistensä riitelemisestä\nhyötymällä. Tämä oli kavalan riidan koti ja nyt veljesmurha saa\nihmisten silmät avautumaan.\n\nMaantielle noustaessa paljastuivat Benjamin kasvot päälle heitetyn\nturkin alta. Ne olivat kuun valossa lumenkalpeat.\n\nSyvä sääli kohosi lautamiehen mieleen.\n\n-- Jos, Benjam, kuljit niin nöyränä ja anteeksipyytävänä Maunun luo,\nkuten neuvoin sinua viimeksi, niin tuskinpa tässä sinua ruumiina\najaisin, ajatteli hän.\n\nJa hän peitti turkilla Benjamin kasvot.\n\n-- Mutta vääryyttä on sinulle, Benjam, Maunu tehnyt. Ja tylyjä olemme\nme kaikki sinulle olleet, ajatteli hän taas.\n\nSamassa kuului lautamiehen korvaan kahleiden ääni Maunun liikahtaessa\nedellisen reen etulaudalla.\n\n-- Joku tunti sitten oli Maunu vielä kylänsä ensimmäinen mies. Mutta\nhänen takanaan hiipi se lahjomaton laki, joka ei käräjillä pykäliään\nlue. Ja nyt hän on kahleissa. Kuinka musertavalla ja kaamealla tavalla\nsaikaan Maunu kaiken kavaluutensa palkan!\n\nTaas kahleet ääntelivät. Maunun oli olo ahdasta reen etulaudalla. Hänen\ntäytyi liikkua, jolloin kahleet kalisivat.\n\nJa niin tuontuostakin kuului kahleiden ääni ajettaessa talvista tietä\nkalpeassa kuutamossa.\n\n\n\n"]