[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fq-HbkbivuDCNmoxQYRssqyjHso3WbRYJDGAV9esmZiU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},195,"Tieni varrella tapaamia II","Friberg, Maikki (nimim. Aura)",1861,1927,"195-friberg-maikki-tieni-varrella-tapaamia-ii","195__Friberg_Maikki__Tieni_varrella_tapaamia_II",null,"muistelmat",[],[],"fi",1920,30947,203452,false,17114,[22],"Biography -- 19th century",[24,25],"Biographies","History - Other","\"Tieni varrella tapaamia 2\" by Maikki Friberg is a historical account written in the early 20th century. The text appears to explore the lives and contributions of notable figures, particularly women, within Finnish society, showcasing their societal impacts and personal stories. Central to the opening is Minette Donner, whose life and influence are detailed along with her relationships with various prominent cultural and political figures.  At the start of the work, we are introduced to Minette Donner, reflecting on her passing and the profound impact she had on her community in Helsinki. The narrative discusses her background, her engaging personality, and her role as a cultural hub, both in her home and the larger societal context, that fostered connections among influential figures. Additionally, we learn about her experiences that shaped her character, including personal losses and her dedication to supporting the Finnish cultural scene, revealing her as a significant contributor to the development of national identity and community welfare. The rich portrayal invites readers to appreciate her legacy and the texture of life in early 20th-century Finland. (This is an automatically generated summary.)",[],425,"Muistelmateos koostuu henkilökuvista ja muistoista kirjailijan kohtaamista aikalaisista. Kirjoituksissa esitellään sekä suomalaisia kulttuurivaikuttajia, kuten Minette Donner ja Fanny Sinebrychoff, että kansainvälisiä tieteen ja taiteen edustajia.","Maikki Fribergin 'Tieni varrella tapaamia II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 195. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Gutenberg Europen DP oikolukijat.","TIENI VARRELLA TAPAAMIA II\n\nKirj.\n\nMaikki Friberg\n\n\nKustannusosakeyhtiö Rosma, Helsinki, 1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMinette Donner\nFanny Sinebrychoff\nProfessori N. C. Frederiksen\nMathilde Wergeland\nAlvilde Prydz\nKarl Gjellerup\nMinna Cauer\nHerman Grimm\nYstävykset\nZenaïda Maslowski\n\n\n\n\nMINETTE DONNER.\n\n\n\"Voi miten lyhyt ihmiselämä sentään on\" oli ajatus, joka ihan väkisin\ntuli mieleeni seisoessani _Minette Donnerin_ paarien ääressä viime\nkeväänä Diakonissalaitoksen kirkossa, jonka sairaalassa hän huhtik. 10\np. ainiaaksi oli sulkenut silmänsä. Eihän 50 vuotta ihmiskunnan\nkehityksessä merkitse juuri mitään, mutta hän, joka siinä nyt lepäsi\ntammisessa kirstussaan, oli 50 vuotta sitten ollut kukoistava impi, ja\nne harmaahapsiset vanhukset, jotka laskivat laakeriseppeleen hänen\nkirstulleen tervehdyksenä v. 1869 seppelöidyiltä maistereilta, olivat\nsilloin nuoruutta ja voimaa uhkuvia miehiä.\n\nYleensä saattoi useimmista läsnäolevista sanoa, että he kuuluivat siihen\nHelsinkiin, joka pian on jättävä vartiopaikkansa ja josta ei jää kuin\nmuisto vain. Mutta se muisto on kaunis, eikä tämä arvostelu suinkaan\nvähimmässä määrässä ole sovellutettavissa Minette Donneriin. Hän oli\npersonallisuus, jonka poismeno on jättänyt tuntuvan jäljen, hänen\nkotinsa oli noin kolmisenkymmenen vuoden kuluessa huomattava\nkulttuurikeskus Helsingissä. Siellä oli kaikki laajemmassa mitassa kuin\nuseimmissa muissa pääkaupungin kodeissa, oli paljon tilaa, paljon\nkasvavaa nuorta väkeä, paljon talousapulaisia, paljon vieraita, paljon\nharrastuksia, puhuttiin monia eri kieliä. Ja kaikkea tätä hallitsi\nMinette rouva. Hän oli se akseli, jonka ympärillä kaikki pyöri ja joka\npiti kaikki nuo eri ainekset koossa, niin että siitä syntyi miellyttävä\nkokonaisuus.\n\n[Kuva: Minette Donner 70-vuotiaana.]\n\nVarmaankin oli suurin syy siihen, että hän niin hyvin täytti paikkansa\ntässä suuressa kodissa ja painoi siihen sellaisen vapaan, hienostuneen,\nennakkoluulottoman leiman se, että hän jo ennen naimisiin menoaan oli\nollut tilaisuudessa näkemään niin paljon, liikkumaan niin eri piireissä\nja niin monipuolisesti kehittymään. Hän tunsi elämän, hän oli sitä itse\nkokenut ja parhaan siitä itselleen johtotähdeksi valinnut.\n\nMinette Donner syntyi heinäk. 25 p. 1848 Hämeenlinnassa ja oli sekä isän\nettä äidin puolelta vanhojen ylimyssukujen jälkeläinen. Isä oli\nritarillisesta käytöksestään kuuluisa vapaaherra _Munck_, Haminan\nkadettikoulun johtaja ja sittemmin yliopiston varakansleri, hänen\näitinsä oli syntyään _v. Kræmer_. Ja tuollainen koti, jossa ymmärretään\nettä _aateluus velvoittaa_, ja jossa on koottuna monen polven hankkimaa\nsivistystä ja kulttuuritraditsioneja, vaikuttaa aivan ihmeellisesti\njäseniinsä. He oppivat jo pienestä pitäen aivan tietämättään sellaista,\njota muiden vasta myöhemmällä ijällä suurella vaivalla on itselleen\nhankkiminen -- tai joka, ikävä kyllä, usein jää hankkimatta -- he saavat\nsellaisen notkean, varman käytöksen ja tottuvat asettumaan oikeaan\nsuhteeseen kanssaihmisiinsä pokkuroimatta toisia ja rupeamatta toisten\nsuhteen yliolkaisiksi. Nämä piirteet havaitsikin Minette Donnerissa läpi\nkoko hänen elämänsä. Hän oli aina luonnollinen, aina oma itsensä, joutui\nhän sitten millaiseen seuraan tahansa.\n\nToisaalta voi kyllä olla niin, että kun ihminen kotoa saa kaikki\nvalmiina, niin se voi synnyttää jonkinlaista velttoutta ja\nitsetyytyväisyyttä. Ei hän viitsi liikoja ponnistella, vaan arvelee,\nettä tuo ulkonainen hienous, hiottu käytös ja yhteiskunnallinen asema on\njo kyllin. Mitäpä sitä muuta enää tarvitsee!\n\nTähän passiivisuuteen ei Minette kuitenkaan koskaan langennut. Hän oli\nsiksi liian vilkas ja liian lämminsydäminen ja sitten hän kasvoi suuren\nisänmaallisen heräämisen aikana ja sellaisessa ympäristössä, jossa\nsiihen ymmärtämyksellä suhtauduttiin. Vapaaherra Munck ei nimittäin\nollut ainoastaan hienosti sivistynyt ja ylhäinen, vaan myöskin erittäin\nvapaamielinen ja isänmaallinen. Hän oli esim. toiminut hyvin tehokkaasti\nvalmistaakseen _J. W. Snelman'ille_ paikkaa meidän yliopistossamme ja\nhänen kodissaan oli tämä sekä _Lönnrot_ ja _Cygnæus_ aina tervetulleita\nvieraita, kuten kaikki muutkin sen ajan kulttuurielämän kannattajat.\nKeskustelut Suomen tulevaisuudesta ja siitä jättiläistyöstä, joka täällä\noli tarpeen kansamme henkiseksi, aineelliseksi ja siveelliseksi\nkohottamiseksi, herätti nuoren Minetten mielessäkin vilkasta\nvastakaikua.\n\nSitten tuli taas toisenlaisia vaikuttimia, jotka myöskin olivat omiaan\navartamaan näköpiiriä ja panemaan aivot askartelemaan. Hän oli esim.\ntilaisuudessa vierailemaan tätinsä, vapaaherratar _Lagerbringin_ kodissa\nUpsalassa ja tekemään siellä paljon hauskoja tuttavuuksia. Ja jos\nmikään, vaikuttavat tuollaiset oleskelut herättävästi vastaanottavaan\nmieleen. Kotimaan sekä puutteet että edut käyvät senkautta entistä\nselvemmiksi, kun on nähnyt vastaavia oloja muualla ja verrannut niitä\nomiinsa.\n\n[Kuva: Minette Donner yleisenä seppeleen sitojana maisterivihkiäisissä\n1869.]\n\nMutta elämä ei ainoastaan anna, vaan se asettaa myöskin vastalaskuja,\nväliin hyvinkin kalliisti lunastettavia ja sen sai kyllä Minettekin\nkokea. Ensimäinen oli hänen rakkaan isänsä kuolema, joka tapahtui juuri\nsilloin kun hän täytti 17 vuotta. Osoitteeksi siitä miten rakas ja\nkunnioitettu tämä isä oli ollut, mainittakoon, että vaikka hän jo useita\nvuosia oli levännyt turpeen alla, valittiin hänen tyttärensä Minette\nsiitä huolimatta yleiseksi seppeleensitojaksi maisterinvihkiäisiin v.\n1869.\n\nSeuraava ankara isku oli hänen sulhasensa, tri _Enebergin_ kuolema. Hän\noli Suomen ensimäinen assyriologi, paljon toiveita herättävä ja etevä\nalallaan, ja sitten tulee yhtäkkiä sanoma että hän oli kuollut kaukana\nitämailla, juuri kun hänen piti ruveta seuraamaan kaivauksia Niniven\nraunioissa. Tämä tapahtuma heitti tietenkin pitkiksi ajoiksi tumman\nvarjon nuoren naisen elämään, eikä hän tätä nuoruuden lempeään\nmilloinkaan unohtanut. -- Kun jokunen vuosi sitten kävin Minette\nDonnerin Hyvinkäällä omistamassa Ahdenkallio nimisessä kartanossa,\nosoitti hän erästä koivua sen puutarhassa ja sanoi: \"Tuon runkoon\nleikkasi tri Eneberg omansa ja minun nimikirjoitukseni ja ne näkyvät\nsiinä vieläkin\".\n\nMutta Minette tiesi että työ, varsinkin työ muiden hyväksi, on paras\nlääke ja niinpä hän jo varhain koetti olla iloksi ja hyödyksi niille,\njotka olivat joutuneet elämän varjopuolelle. Helsingissä oli silloin tuo\nkurjista asujamistaan kuuluisa Antipoffin kivimuuri ja sinne hän perusti\nn.k. äitien ompeluseuran, niinikään hän muutamien ystävättärien kera\nrupesi pitämään pyhäkoulua nuorille naisille. Hän mainitsi kerran, kun\noli kysymys näistä ajoista, että eräs hänen entisistä\npyhäkouluoppilaistaan joutui suuren liikemiehen Julius Tallbergin\npuolisoksi ja kiitti häntä monta kertaa myöhemmin tavatessaan siitä\nhyvästä, mitä hän pyhäkoulussa oli saanut.\n\nTri Eneberg oli ollut harras suomenkielisen kulttuurin kannattaja ja\ntämä oli vaikuttanut Minetteenkin niin, että hän esim. seurasi suurella\nmyötämielisyydellä vastasyntyvää suomalaista, näytelmätaidetta, ja\nseurusteli ahkerasti _Bergbomien_, _Aspelinien_ ja _Nervanderien_ y.m.\nsuomenmielisten kanssa. -- Usein hän myöskin oli matkoilla Europan\nsuurkaupungeissa rikastuttaen henkeänsä kaikella sillä kauniilla ja\njalostavalla, mitä niissä on tarjottavana jokaiselle, ken vain osaa\nvalita. Kerrankin hän pitemmän aikaa matkusteli Espaniassa erään\nruotsinmaalaisen ystävättären kanssa, joka lähetti sieltä kirjeitä\nmaansa sanomalehtiin. Minette taas kiinnitti paperille siellä näkemiään\nvanhoja linnoja, palmulehtoja, kokonaisia kaupunkeja ja kyliä käyttäen\nahkerasti piirustuskynäänsä ja vesivärejä.\n\nTältä matkalta on vieläkin olemassa jotenkin rikas kokoelma akvarelleja,\njoista muutamat osoittavat sellaista huomiokykyä ja reipasta\nkäsittelytapaa, että niiden tekijä varmaankin olisi päässyt tällä alalla\nvarsin pitkälle, jos hän todenteolla olisi ruvennut kehittämään näitä\ntaipumuksiaan. Nyt se oli vain huvia ja välityötä. Mutta tämä\ntaiteellinen silmä, muoto- ja väriaisti vaikutti, että Minette aina\nosasi luoda kauneutta ympärilleen, että kuvaamataiteet ja yleensä Suomen\nnuori taide aina oli hänen huolenpitonsa esineenä.\n\n[Kuva: Minette Donner nuorena.]\n\nKun meidän yhteiskoululiikkeemme alkoi, herätti sekin Minettessä mitä\nlämpimintä vastakaikua ja hän matkusti paki paraastaan Ruotsissa olevaan\nNäsin veisto-opistoon, suoritti kurssin siellä ja rupesi senjälkeen\nveistonopettajaksi n.k. Pippingin yhteiskouluun, jossa hän voitti sekä\noppilaiden että opettajien ihailun. Tätä hänen opettajanaoloaikaansa ei\nkuitenkaan kestänyt kauan, sillä jo vuoden kuluttua oli hän professori,\nsittemmin senaattori _Otto Donnerin_ puoliso.\n\nEnsi kerran tapasin Minette Donnerin syystalvella v. 1891 ja hyvinkin\nkohtalokkaana aikana. Suomen Naisyhdistyksessä, jonka jäsen hänkin oli,\nvaikkei hänellä ollutkaan tapana käydä sen kokouksissa, oli syntynyt\nerimielisyyttä ja se oli jakaantunut kahteen eri ryhmään. Toisella\npuolella oli joukko nuoria, jotka olisivat tahtoneet enemmän vauhtia\nasioiden käsittelyyn ja ennenkaikkea enemmän julkisuutta, -- yhdistyksen\nkokouksiin ei esim. saanut, jäseniä lukuunottamatta, kukaan\nhelsinkiläinen tulla, eikä niistä liioin saanut mainita mitään\nsanomalehdissä, ilman erityistä lupaa -- toisella puolella oli taas\nyhdistyksen johtokunta ja suurin osa sen jäseniä. Heistä tämä nuorten\nryhmä oli niin vaivalloinen, että he ilman muuta äänestivät sen ulos.\nTämä toimenpide oli sentään siksi omituinen ja ennen kuulumaton, että se\nherätti paheksumista monessa yhdistyksen vakavamielisessä jäsenessä ja\nhe liittyivät nyt nuoriin ja pitivät neuvotteluja heidän kanssaan siitä,\nmillaisiin toimenpiteisiin tässä oikein oli ryhdyttävä.\n\nErääseen tällaiseen neuvottelukokoukseen tuli myöskin Minette Donner.\nMeidän nuorten ryhmä oli tottunut siihen, että aina kun saapui joku uusi\nhenkilö näihin n.k. vähemmistön kokouksiin, täytyi hänelle juurta\njaksaen kertoa koko erimielisyyden syyt ja kaikki mitä sen johdosta oli\ntehty ja päätetty. Mutta sitä ei ensinkään tarvinnut Minette Donnerin\nsuhteen. Hän tuntui heti olevan asioista selvillä, ja osoitti meille\nsamassa suurta ystävällisyyttä. Jo vain tapa millä hän tervehti ja antoi\nkättä oli harvinaisen lämmin ja luottava. Tuntui aivan siltä kuin olisi\nhän tahtonut sanoa: \"Kyllä minä tiedän, että teillä on ollut vaikea aika\nja myöskin sen, että te ette ole mitään pahaa tarkoittaneet\". --\nYmmärsin sitten jälestäpäin, että se oli hänen läheinen tuttavuutensa\n_Adelaide Ehrnroothin_ ja tämän sisarentyttären _Rose-Marie Boijen_\nkanssa, joka vaikutti, että hän oli niin selvillä yhdistyksen asioista.\n\nMinette Donner oli siihen aikaan vähän päälle neljänkymmenen, kookas ja\nryhdikäs. Tukka oli jo harmahtava, mutta muuten hän tuntui varsin\nnuorekkaalta ja reippaalta. Ja samalla hänessä oli jotain sangen\näidillistä. Oli aivan kuin hän olisi tahtonut suojella, auttaa ja\nkeventää niiden kuormaa, jotka joutuivat hänen tielleen, olla heille\njollain tavalla hyödyksi. Sen sain minäkin monta kertaa hänet\ntavatessani kokea.\n\nMuistan esim. selvään miten herttaisesti hän kerran tuli vastaani\nParisin kadulla ja juuri sellaisena hetkenä, jolloin tunsin olevani\nsiellä yhtä yksinäni kuin jos olisin astunut Saharan erämaassa. Syy\nsiellä olooni oli seuraava: Naisasialiitto Unioni, jonka jäseniä me\nmolemmat olimme ja joka perustettiin heti sen jälkeen, kun Suomen\nNaisyhdistyksessä syntynyt selkkaus ei ollut sovitettavissa, oli\nvaatimalla vaatinut minua edustamaan itseään Parisissa pidettävässä\nnaiskongressissa keväällä 1896, koska muka olin niin lähellä tätä\nmaailmankaupunkia. Opiskelin nimittäin siihen aikaan Zürichin\nyliopistossa. Olin kaikin tavoin vastahakoinen. Tiesin, että sellainen\nmatka kysyisi koko lailla aikaa ja veisi ajatukseni päätehtävästäni ja\nsitten olin pari vuotta yhtämittaa puhunut ja lukenut saksaa ja sillä\naikaa oli muutenkin puutteellinen ranskankielentaitoni vajonnut jonnekin\nniin syvälle aivokoppaani, että tuntui aivan mahdottomalta saada se\nsieltä yhtäkkiä esille. Kieltäytymiseni eivät kuitenkaan vaikuttaneet\nmitään. Kehoittavia kirjeitä seurasi vieläkin kehoittavampi sähkösanoma,\neikä lopulta ollut muuta neuvoksi kuin sulkea kurssikirjat ja ruveta\nlukemaan ranskaa, kyhätä kokoon kongressissa pidettävä esitelmä ja\nryhtyä muihinkin pieniin valmistuksiin. Onneksi oli pääsiäisluvan aika,\neikä tarvinnut laiminlyödä luentoja.\n\nKaikki tämä vaikutti kuitenkin, etten ensinkään keveällä mielellä\nlähtenyt Parisia kohti, enkä liioin tuntenut mitään iloa perille\npäästyäni. Läpi yön olin matkustanut, levännyt sitten joitakuita tunteja\nsiinä pienessä hotellihuoneessa, jonka eräs tuttava oli minulle\nsuositellut ja astuin senjälkeen ihmisvilinässä kadulla.\n\nYhtäkkiä kuulin iloisen äänen mainitsevan nimeni. Katsoin ylös ja\nedessäni seisoi Minette Donner puolisoineen.\n\n\"Voi, miten aika kuluu nopeasti\", huudahti hän tervehdittyämme, \"olin\njuuri hiljattain läsnä siinä Unionin kokouksessa, missä liitto päätti\npyytää teitä itseään edustamaan, ja nyt me jo tapaamme toisemme täällä\".\nKuultuaan, ettei minulla ollut mitään erityistä ohjelmaa sinä päivänä,\nehdotti hän, että tulisin heidän kanssaan päivällisille. Nyt sitä\notettiin vaunut ja ruvettiin ajelemaan Parisin loppumattomia bulevardeja\nja Minette Donner, joka oli ollut siellä kymmeniä kertoja ja tunsi sen\nmiltei yhtä hyvin kuin Helsingin, rupesi esittämään minulle sen\nloistorakennuksia ja eri osia, liittäen usein esittelyynsä: \"Katsokaa\nnyt kuinka iloiselta ja hymyilevältä kaikki täällä näyttää!\"\n\nPäivällistä syödessämme oli sitten m. m. kysymys siitä esitelmästä, joka\nminun oli pitäminen, ja minä kerroin, miten olin kymmenen päivää aamusta\niltaan lukenut ranskaa ja matkalla tullessani harjoittanut kongressissa\nsanottavani ulkoa, jotta voisin esittää sen aivan vapaasti, ilman\npaperia. Se huvitti häntä suuresti ja nyt hän tahtoi kuulla, miten\nosasin sen lausua ja siinä seurasi kokonaiset pienet kokeet. \"Oikein\nhyvin\", sanoi hän ystävällisesti rohkaisten.\n\nSinä päivänä, jolloin minun oli esiintyminen, oli hänkin läsnä\nkongressissa ja iloitsi suuresti siitä, että myöskin meidän pieni maamme\nsai olla mukana siellä, missä maailman suuret ja tunnetut olivat koossa,\nja että tiedot meidän naistemme työstä ja voitoista otettiin siellä\nvastaan hyvin suosiollisesti. Samana iltana istuimme vielä yhdessä\n_Cafée de Régencessa_ toistaen päivän tapahtumia ja kun siellä oli pari\nmuutakin suomalaista, joiden kanssa aina olin tottunut puhumaan suomea,\nkääntyi keskustelu yhtäkkiä suomenkieliseksi. Huomattuani, ettei Minette\nDonner senjälkeen ottanut siihen osaa, pyysin anteeksi ja ehdotin, että\nme vaihtaisimme kieltä. \"Ei mitenkään\", sanoi hän, \"puhukaa te vain\nsuomea, minä kuuntelen sitä mielelläni ja ymmärrän kaikki, vaikken itse\nosaakaan sitä puhua\".\n\nSeuraava muistoni Minette Donnerin suuresta avuliaisuudesta on vuodelta\n1898. Olin kotimaahan palattuani ollut miltei pakoitettu rupeamaan\nnaisasialehti \"Nutidin\" toimittajaksi, jotta se ei olisi kuollut sen\ntoimittajan matkustaessa Italiaan. Mutta se oli, kuten naisten lehdet\nyleensä, pieni ja vähäpätöisen näköinen. Käännyin silloin Minette\nDonnerin puoleen ja kysyin, eikö hän tahtoisi kutsua luokseen muutamia\nasiasta innostuneita ja vaikutusvaltaisia naisia, joille saisin esittää\nsellaisen aikakauslehden tärkeyden ja kehoittaa heitä sitä rahallisesti\nkannattamaan, niin että se edes voisi ilmestyä hiukan laajennetussa\nmuodossa. Hän oli heti valmis ja istuutui kirjoittamaan kutsukirjeitä\nparille kymmenelle henkilölle, jotka sitten määräpäivänä olivat\niltapäiväteellä hänen kauniissa kodissaan. Tulos neuvotteluistamme oli\nkaikin puolin tyydyttävä. He takasivat lehdelle niin paljon varoja, että\nsen sivumääriä saattoi tuntuvasti lisätä, vieläpä panna toimeen\npalkintokirjoituksiakin, jotka aina vilkastuttavat toimintaa.\n\nJuuri tuo nopeus, joustavuus ja toimeliaisuus oli niin miellyttävä\npiirre Minette Donnerissa. Hän ei lykännyt asiaa, jonka näki hyväksi ja\nkannattamisen arvoiseksi, kaukaiseen tulevaisuuteen, vaan kävi siihen\nheti kiinni. Ja itsellään hänellä myöskin aina oli paljon aloitteita,\njotka hän tahtoi saada toteutettua. Ei hän silloin laskenut aikaansa, ei\nvaivaansa, eikä menojaan. Hänellä oli esim. erityinen kalustamistaito,\ns. o. taito asettaa huonekalut niin, että ne muodostivat miellyttävän\nkokonaisuuden, että jokainen esine joutui juuri sille paikalle, mihin se\nparhaiten sopi. Hän tunnusti kerran, puhuessamme tästä, että hän aina\ntullessaan ihmisten luo, ajatuksissaan, muutteli hiukkasen heillä olevia\nkaluja ja niinikään sommitteli niiden värit vähän toisenlaisiksi. Ja\nluonnollista onkin, että se, kellä on personallista makua, ei voi\nrauhallisesti katsella sitä personattomuutta ja kaikenlaisen rihkaman\nkasaamista, jota tapaa useimmissa kodeissa -- olivatpa ne sitten vaikka\nvarakkaidenkin henkilöiden omistamat. Minette Donner tahtoi näyttää,\nettei varat ja komeat kalut mitenkään olleet päätekijänä kodikkuuden\naikaansaamisessa, vaan kauneusaisti, johon yhtyi käytännöllisyys ja\ntarkoituksenmukaisuus, ja siksi hän kerran järjesti Sörnäisiin n.k.\nmallihuoneen, jota ken tahansa oli tervetullut katsomaan ja josta sitten\nsaattoi ottaa kaikenmoisia aiheita.\n\nToimin siihen aikaan Raittiusyhdistys Koiton naisosaston puheenjohtajana\nja kun me sunnuntaiaamusin olimme kävelemässä, poikettiin tähän\nmallihuoneeseen ja katseltiin sitä sekä kokonaisuutena että tutkittiin\nkaikkia sen eri osia. Huonekalut olivat toisaalta niin yksinkertaiset,\nettä kuka kirvesmies tahansa, puusepästä puhumattakaan, kykeni sellaiset\nvalmistamaan, ja toisaalta niin käytännölliset, että joka kalu saattoi\npalvella paria, kolmea tarkoitusta. Hauskasta sälesohvasta syntyi yöksi\nvuode, pöytä oli samalla säilytyspaikka, jonne pääsi sen levyä hiukan\nsiirtämällä. Toinen pöytä saatiin siten, että ikkunalautaan oli\nkiinnitetty levy, joka nostettiin ylös kun tarvittiin pöytää ja sitten\ntaas laskettiin alas, kun sitä jo oli käytetty. Vaatekaappi asetettiin\nniin, että vain sen toinen sivu oli kiinni seinässä ja siten syntyi\nseinän ja kaapin väliin erinomaisen mukava pesukomero j.n.e. Siinä oli\noikein osoitettu, miten voi pienestä tilasta huolimatta saada mukavuutta\nsyntymään. Kaikki kalut olivat viheriäksi maalatut, ikkunaverhot ja\npöytäliinat olivat kullan keltaiset.\n\nMinette Donnerilla oli tähän aikaan muutenkin paljon tekemistä Sörnäisin\nkotien ja perheenäitien kanssa m.m. sen kautta, että hän hoiti Unionin\nsinne perustamaa äitien ompeluseuraa, oli aina mukana sen\nviikkokokouksissa ja järjesti sen jäsenille aivan erinomaiset\njoulujuhlat, joissa oli paljon sekä henkistä että aineellista hyvää.\n\nSuurenmoisin muisto minulla kuitenkin on Minette Donnerista\nrouta-ajaltamme. Kun meidän suruvuotemme 1899 alkoi ja kaikki mielet\nolivat kuohuksissa helmikuun manifestin johdosta, osoittautui hän\nnimittäin heti erinomaisen toimeliaaksi. Hän kirjoitti asiasta\ntuttavilleen ulkomaille, hän piti neuvotteluja kodissaan m.m. sen suuren\nkokouksen, jolloin joukko Helsingin naisia kartan mukaan jakoi\npääkaupungin ryhtyäkseen sitten määrähetkenä keräämään nimikirjoituksia\ntsaarille lähetettävän adressin alle. Hän suunnitteli kaikenlaisia\ntoimenpiteitä, joihin voisi ruveta ja oli aina valmis kuulemaan kaikkia\nniitä, jotka kävivät hänen luonaan neuvottelemassa ja ehdotuksia\ntekemässä.\n\nJa samalla kannalla Minette Donner pysyi koko routa-ajan, eikä\nvetäytynyt pois tästä työstä, vaikka se kävi yhä vaarallisemmaksi ja\nurkkijat monta kertaa ympäröivät hänen kotiansa. Semmoiseen kysytään\npaljon rohkeutta, itsensä kieltämistä ja uskoa oikeuden voimaan. Ja\nsellainen edellyttää myöskin kykyä katsoa elettyä hetkeä pitemmälle ja\nymmärtää, mitkä arvot ovat pysyväisiä, mitkä ohimeneviä. Oma mukavuus,\noma menestys, jopa rakkaiden omaisten turvallisuuskin painavat silloin\nsellaisen ihmisen silmissä paljon vähemmän kuin isänmaan tulevaisuus ja\nsen oikeusjärjestön suojeleminen.\n\nIkävä kyllä eivät kaikki nähneet asiata siltä kannalta ja luopuivat\nsenvuoksi koko työstä -- jopa katselivat sitä karsain silmin. Mutta\nMinette Donnerin koti pysyi koko routa-ajan tärkeänä keskustana, jonne\naina silloin tällöin muutamia kymmeniä passiivisen vastarinnan\netuvartijajoukkoon kuuluvia naisia kokoontui neuvottelemaan miten\nsaataisiin iskut meidän kansallista ja valtiollista itsenäisyyttämme\nvastaan vältettyä, tai edes hiukan lievennettyä, miten tiedot siitä\nvaarasta, joka uhkasi kutakin maamme asukasta, mutta josta\nsanomalehdissä ei saanut hiiskua sanaakaan, saataisiin leviämään, miten\nkansamme kaikista uhkauksista ja houkutteluista huolimatta jaksaisi\npysyä laillisuuden pohjalla.\n\nJa kun sitten suurlakko tuli ja lakasi pois -- ainakin ajaksi -- meitä\nvastaan viritetyt ansat, seurattiin taaskin juuri Donnerien kodissa\ntapahtumien kehitystä erittäin valppaasti. Pistäydyin sinne tänä\njännittävänä lakkoviikkona, jolloin voi sanoa, että tavallinen arkielämä\ntöineen ja toimineen oli tykkänään seisahtunut ja sen sijaan pidettiin\njoka päivä suuria kokouksia, jolloin tuhannet aivot suunnittelivat uutta\naikaa suurine muutoksineen.\n\nSisäänastuessani kuulin Minette rouvan nuoremman pojan sanovan\näidilleen: \"Jos vain tahdot äiti mennä ulos katsomaan lakottelevaa\nHelsinkiä, niin kyllä minä tulen sinua saattamaan ja suojelemaan\". Hän\njoka näin puhui, oli siinä 14--15 vuoden vanha, ja siksi hänen\nritarillinen ehdotuksensa tuntui varsin lystikkäältä. Mutta muuten olin\njuuri minäkin tullut taloon saadakseni Minette rouvasta opastajan ja\nsaattajan. Houkuttelin häntä näet tulemaan mukaani kuuluisan\nenglantilaisen toimittajan _William Steadin_ luo, joka ennen lakon\npuhkeamista oli saapunut Helsinkiin ja sitten oli pakoitettu jäämään\ntänne useaksi päiväksi kulkuneuvojen seisahduttua. Minette rouva oli jo\naikaisemmin ollut hänen seurassaan, eikä aluksi ollut ensinkään halukas\ntulemaan, mutta hyväntahtoinen kun oli, taipui hän kuitenkin lopulta, ja\nniin me jouduimme Steadin luo. Oli pari asiaa, joista minä erityisesti\ntahdoin häntä kiittää ja toinen niistä oli tuo hänen erinomainen\nkirjeensä Plehvelle, Suomen puolesta. Se oli sellainen tyylitaidon\nmestariteos, että ani harvoin näkee kirjettä, joka yhtaikaa olisi niin\ntavattoman kohtelias ja niin äärimmäisen pureva. Mitä Plehve siitä\nsanoi, ei arvattavasti koskaan ole tullut tunnetuksi, mutta meille se\nnäinä pimeinä aikoina oli todellinen lohdutus. Mistäkö me sen saimme? Se\noli painettuna noissa n.k. \"Vapaissa sanoissa\", joita silloin hyvin\nsalavihkaa levitettiin ja luettiin.\n\nTästä salaisesta kirjallisuudesta puhuessa olkoon mainittu, että sitä\nsäilytettiin suuret määrät Donnerien kodissa siitä huolimatta, että\nvenäläiset viranomaiset ja heidän kätyrinsä kulkivat ympäri kuin\nkiljuvat jalopeurat ja vaanivat sitä kaikkialla. Kun kerran kysyin missä\nMinette Donner piti sen piilotettuna, vastasi hän hyvin rauhallisesti,\nettä hänen palvelijansa pitivät siitä huolta. Itse hän ei tiennyt mitä\npiilopaikkoja he sille kulloinkin keksivät. Vain nämä sanat osoittavat,\nmiten rajaton luottamus siellä vallitsi molemmin puolin, miten sellainen\najatus kuin ilmiantaminen siinä talossa oli tuntematon.\n\n[Kuva: Minette Donner 1908]\n\nMutta niinpä olikin Minette Donner talousapulaistensa hyvä ystävä ja\nauttaja. Lähinnä heitä ajatellen, perusti hän Hyvinkäälle n.k.\n_Vilhelmiina kodin_ lepoa tarvitsevia ja sairaalasta päässeitä\npalvelijattaria varten. Tunnetulla taidollaan hän senkin kalusti ja\nantoi sen sitten täydessä kunnossa Naisasialiitto Unionin hoidettavaksi.\nVäsyneet palvelijat, työläis-äidit y.m. samassa asemassa olevat pääsivät\nsinne lepäämään niin halvalla maksulla kuin viisikymmentä penniä\npäivältä. Monta monituista vuotta se palvelikin tarkoitustaan ja Minette\nDonner oli itse sen johtokunnan puheenjohtaja sekä huolehti\npersonallisesti kodin asukkaista, joita talvella saattoi ottaa vastaan\nkymmenen ja kesällä useimpiakin.\n\nViimeisinä ahtaina vuosina on koti tosin ollut suljettuna ja\nyksityisille vuokrattuna, mutta miten lämpimästi Minette Donner siitä\nviimeiseen asti huolehti, osoittaa se, että hän sääti sen jälleen\nkuntoonpanemiseksi ja ylläpitämiseksi 100,000 mk.\n\nHyvinkäällä ollessaan hän myöskin avusti sikäläistä yhteiskoulua\nantamalla sille m.m. tontin, niinikään hän luovutti maata Hyvinkään\nkirkolle ja päällepäätteeksi hän perusti sinne komean urheilukentän,\njota sittemmin syntynyt Urheiluyhdistys nyt hoitaa. Tällä kentällä\n_Kolehmainenkin_ kerran kilpaili ja sai niin paljon ystävällisyyttä\nosakseen Minette rouvalta, että hän voittonsa jälkeen olympialaisten\nkilpailuissa Antverpenissä heti sähkötti siitä tälle äidilliselle\nystävälle, joka tyytyväisenä sitten kertoi, että hän oli saanut\nsähkösanoman \"Koolemaiselta\". Myöskin Martta Yhdistyksen haaraosaston ja\näitien ompeluseuran rva Donner perusti Hyvinkäälle.\n\nYleensä hän oli aina toimessa ja hommassa ja aina hänen päässään liikkui\nuusia ehdotuksia. Kun hän sitäpaitsi oli tunnettu suuresta\nhyväntekeväisyydestään, kulki hänen luonaan aina paljon ihmisiä, joita\nkaikkia hän oli ihmeellisen kärsivällinen kuuntelemaan. Näin monta\nkertaa hänen nousevan keskellä ateriaansa tulijoita vastaanottamaan. Kun\nkerran huomautin tästä, sanoi hän vain hyvin iloisesti: \"On niin monta,\njoiden täytyy jättää ateriansa siksi, ettei ole mitä syödä. Ei se tee\nmitään, jos minä sen joskus jätän kesken, se vain muistuttaa minua\nnäistä osattomista\".\n\nTavallisesti Minette Donner puolisoineen aina keväisin lähti Europpaan.\nJa niinpä hän tuli olleeksi kaikissa Europan maissa yksinpä Turkissa ja\nvoitti kaikkialla tuttavia ja sympatiaa. Hänen poissa ollessaan hoiti\n_Lilli Munck_, hänen miellyttävä naimaton sisarensa, joka asui samassa\ntalossa, lapsia ja kotikomentoa, niin että hän saattoi rauhallisella\nmielellä jättää omaisensa joksikin viikoksi. Tietysti hänellä oli paljon\nkerrottavaa näiltä matkoiltaan ja joskus hän niistä kirjoittikin jonkun\npienen tuokiokuvan, kuten esim. käynnistään Konstantinopolissa, mutta\nkirjoittaminen kuului kuitenkin harvinaisuuksiin.\n\nMinette Donnerista voi ehkä sanoa, kuten on sanottu monesta muustakin\nnaisesta, että vaikka hänellä oli taipumuksia moneen suuntaan, niin ei\nhän antautunut mitään niistä todenteolla kehittämään. Mutta onhan se\nkaikkien perheenemäntien ja äitien kohtalo. Heidän täytyy yhtenään jakaa\naikansa ja huomionsa niin monelle eri taholle ja valvoa että ne, jotka\nheitä ympäröivät saavat rauhassa työskennellä, ettei heille itselleen\njää sitä keskitystilaisuutta, sitä itseensä syventymisaikaa ja\ntyörauhaa, jota kaikki luova työ edellyttää. Ja mitä juuri Donnerien\nkotiin tulee, oli emännällä siellä tavallista enemmän hoivattavaa ja\nhuolehdittavaa. Talon isännällä oli edellisestä naimisestaan lapsia,\nhänen ensimäinen puolisonsa oli ollut leski ja tuonut taloon lapsia, ja\nMinette rouvalla itsellään oli kaksi poikaa ja tyttönen. Kaikki he\nkaipasivat hellää johtoa ja äidin ohjaavaa kättä. Sitten oli hänen\npuolisollaan kuuluisana tiede- ja valtiomiehenä paljon\nedustusvelvollisuuksia ja paljon kansainvälisiä tuttavuuksia, joita\nkoska tahansa saattoi saapua taloon.\n\nEntä kaikki ne taiteilijat, joita Minette Donner suosi ja avusti. Hän\nauttoi meidän nuoria maalarejamme m.m. siten, että hankki heille työtä.\nNiinpä hän esim. antoi _Juho Rissasen_, siihen aikaan kun tämä oli nuori\nja tuntematon, maalata hänen lastensa muotokuvat. _Axel Gallén_ maalasi\nhänen oman kuvansa ja hänen vanhimman poikansa, tämän koulupoikana\nollessa j.n.e. Se oli yhtämittaista itsensä antamista, aikansa\npaloittelemista ja kaikkialla läsnäolemista. Mutta ei suuri koti pysy\nkunnossa, ei sen liesi lämpimänä, eikä sen kotihaltijat koossa, ellei\nsen keskus ja sielu ole paikallaan, valmiina ottamaan osaa jokaisen sen\njäsenen kohtaloon ja ulotuttamaan tätä huolenpitoaan vielä heidän\nystäviinsä ja vieraisiinsakin.\n\nSe on tavallaan sellaista hiljaista, näkymätöntä työtä, ettei sitä edes\nkaikki huomaa ja ymmärrä niinkauan kuin koneisto on käymässä, mutta\nperästäpäin sen tuntee aivan liiankin selvästi.\n\nJokunen kuukausi Minette Donnerin kuoleman jälkeen kävin hänen kodissaan\nasialla. Huoneet olivat samat kuin ennenkin, kalut seisoivat siinä\nniinikään paikoillaan, mutta kodin elävöittävä henki oli poissa, ja\nsanomaton tyhjyys huokui joka nurkasta ja sopesta. Oli kuin jokainen\nesine, jokainen taulu ja kasvi olisi kertonut, että se käsi, joka heidät\nkerran järjesti, nyt oli kylmennyt, että ystävällinen, lämminsydäminen\nMinette rouva, jolla oli ollut sellainen kokoova ja yhdistävä voima, nyt\noli poissa, ainiaaksi poissa.\n\n\n\n\nFANNY SINEBRYCHOFF.\n\n\nKahdeksankymmenluvulla tuli Bulevardilla joka aamu vastaani eräs nuori\npariskunta, joka kaikesta päättäen oli aamukävelyllään. Varsinkin oli\nnuori rouva hyvin huomiota herättävä suuren kauneutensa ja kevyen\nkäyntinsä takia. Aivan kuin keijukainen hän siinä astuskeli\nruumiinmukaisessa talvitakissaan ja sirossa samettisessa\nkapottihatussaan, jonkatapaiset silloin olivat muodissa.\n\nKaikki katselivat häntä ja kaikki tiesivät myöskin, että hän oli rva\n_Fanny Sinebrychoff_ o. s. _Grahn_, joka hiljattain oli mennyt naimisiin\nnuoren Sinebrychoffin kanssa. Senkin kaikki tiesivät, että hän oli ollut\nlupaava näyttelijä, joka yhtäkkiä kaikkien taiteenystävien suureksi\nsuruksi oli jättänyt uransa juuri silloin, kun sen loistoaika oli vasta\nalkamaisillaan. Huhuttiin sitäkin, että herra Sinebrychoffin olisi ollut\nmaksaminen aika hyvitys teatterille sen johdosta, että hän vei sen\nparhaan voiman ennenkuin tämän ja teatterin välinen sitoumus vielä oli\nloppuunkulunut.\n\n[Kuva: Fanny Sinebrychoff o. s. Grahn puolisoineen.]\n\nVuodet vierivät, vanha rva Sinebrychoff kuoli ja nuori pari muutti\nkauniista tasakattoisesta huvilastaan Hietalahdentorin varrella hänen\ntaloonsa Bulevardinkadun päässä, johon myöskin kuuluu tuo ihana\nSinebrychoffin puutarha puistoineen. Päinvastoin kuin mitä muilla\nyksityisillä on tapana tehdä, olivat sen haltijat aina antaneet sen olla\navoinna suurelle yleisöllekin. Sinne saattoi kuka tahansa mennä\nkävelemään ja oleskelemaan, ruveta istuskelemaan sen sohville ja\ntuoleille kirjoineen ja käsitöineen tai antaa katseensa seurata\nsinertävää ulappaa saarineen ja kallioineen, joka puiston korkeimmilta\nkohdilta oli nähtävissä.\n\nMutta pelkään, että aniharva niistä, jotka siellä liikkuivat, tulivat\najatelleeksi miten harvinaisen ihmisystävällisen työn sen omistajat\ntekivät antaessaan yksityisen puistonsa näin yleisön käytettäväksi. Eikä\nmoni sivultakatsoja edes tullut ajatelleeksi, että tämä oli vain yksi\nhaara vanhan rva Sinebrychoffin kuuluisaa hyväntekeväisyyttä, jota hänen\nminiänsä, rva Fanny Sinebrychoff, sitten niin uskollisesti läpi koko\nelämänsä jatkoi.\n\nMutta eihän hyväntekeväisyys olekaan juuri korkeassa kurssissa nykyään,\nkun pyritään siihen, että kukin voisi seisoa omilla jaloillaan ja että\nyhteiskunnalliset laitokset kuten sairaalat, kunnalliskodit, apukassat\ny. m. voisivat hädän tullen tarjota raihnaisille ja vanhoille apua ja\nturvaa, jota ne eivät kuitenkaan tähän asti ole kyenneet tekemään;\nkykenevätkö edes koskaan. Tämä yleinen katsantotapa kai kuitenkin\nvaikutti, ettei minunkaan mieleeni milloinkaan juolahtanut ajatus käydä\nhaastattelemassa rva Sinebrychoffia, vaikkakin usein näin hänen nimensä\nlahjoittajien ja hyväntekijöiden joukossa. Mutta kun sitten\nkevättalvella 1921 kaikki lehdet tiesivät kertoa, että hän oli määrännyt\ntaideteoksensa annettavaksi Suomen valtiolle ja että hänellä oli niitä\nhuomattava kokoelma, päätin mennä sitä katsomaan.\n\nKun puhelimitse oli sovittu ajasta, lähdin tuota tuttua taloa kohti,\njonka puutarhassa monasti olin käynyt. Sisäänkäytävä oli kadultapäin ja\nrouva S. asui toisessa kerroksessa. Sinne johtavat portaat olivat\npunaisen maton peittämät ja molemmin puolin oli komeita palmuja ja muita\nlehtokasveja. Tämä väriyhdistelmä oli suurenmoinen ja ihankuin valmistus\nkaikkeen siihen mitä sain nähdä. Ja kuitenkin -- en aluksi sittenkään\nodottanut aivan paljoa. Arvelin, että talossa tietysti oli\ntaide-esineitä, sillä kuuluihan asiaan, että varakkaat hankkivat niitä\nitselleen, mutta että kokoelma olisi sellaisella rakkaudella valittu,\nettä koko koti olisi niin personallinen ja puhuisi sellaisesta\nhienostuneesta mausta ja kauneuden palvonnasta, sitä en kuitenkaan\nvoinut aavistaa. Mutta jo siinä suuressa salissa, jonne ensin jouduin,\noli nähtävänä alkuperäinen _Sebastiano del Piombo_ ja _Velasquez_\npuhumattakaan renessanssiajan pienemmistä kuuluisuuksista kuten esim.\n_Bronzihosta_ y. m.\n\nRouva Sinebrychoff tuli vastaani mustiin puettuna. Nähtävästi hän\npuolisonsa kuoleman jälkeen aina kävi mustissa, sillä sellaisena tapasin\nhänet sitten myöhemminkin. Hän ei nyt enää ollut sama kevyt keijukainen\nkuin 80-luvulla, jolloin näin hänet Bulevardilla.\n\nVartalo oli käynyt paljon tukevammaksi ja pyylevämmäksi, käynti\nraskaammaksi ja hipiä, joka silloin oli kuin ruusunlehti, oli nyt\nkalpea. Mutta piirteet olivat yhtä hienot kuin silloinkin ja tukassa oli\nvain vähän hopeata. Muutamien tervehdyssanojen jälkeen, jolloin totesin,\nettä hänellä oli kaunis, sointuva ääni ja että hän äänsi sanat erittäin\nselvästi, alkoi kokoelman katseleminen.\n\nRouva Sinebrychoff kulki vieressäni ja esitti jokaisen taulun ja oli\naina valmis antamaan lisätietoja niin pian kun sellaisia pyysin.\n\nHän tunsi jokaisen taideteoksen historian niin pitkälle kuin sen jälkiä\nyleensä saattoi seurata, ja hänen personallinen makunsa oli ollut\nmääräämässä sekä sitä ostettaessa että sille paikkaa kokoelmassa\nvalitessa.\n\nEnsin me kulimme läpi koko ruotsinmaalaisen kokoelman, joka tuntui hyvin\nehyeltä, siinä kun oli edustettuna Ruotsin suuruuden ajan ja Kustaa III\nkauden etevimmät muotokuvamaalarit kuten esim. _David von Krafft_,\n_Lundberg_, _von Breda_, _Roslin_, _Wertmüller_, _P. Hall_ y. m., joiden\nmonetkin tekeleet -- Kristiina kuningattaren, Kaarle XII, Kustaa III,\nBellmanin, Lidnerin, Svedenborgin y. m. kuvat -- olivat niin arvokkaat,\nettei todella ymmärrä, miten Ruotsi on päästänyt ne käsistään.\n\nSiinä jokaisen taulun edessä seisoessamme, kääntyi väliin keskustelumme\nhiukan muillekin aloille kuin taiteen. Tulin m.m. ihmetelleeksi, että\ntämä kokoelma oli saanut olla rauhassa punakapinan aikana.\n\n\"Se on minun anoppini ansio\", selitti rva S. \"Tästä kodista ei\ntarvitseva vielä koskaan ole mennyt saamatta apua ja siitä johtuva\nsiunaus on pitänyt sen yllä\".\n\nSitten me taas jouduimme puhumaan Suomen kahdesta kansallisuudesta ja\nrva S. huomautti, että kun Jumala kerran oli asettanut kaksi eri kansaa\nsamaan maahan, niin oli tarkoitus, että he oppisivat toisiltaan, eivätkä\nriitelisi. Nämä sanat eivät olleet mitään korulauseita hänen suussaan,\nvaan hänen syvin vakaumuksensa, joka pohjautui monivuotisiin\nhavaintoihin ja mietiskelyihin.\n\nSeuraavassa huoneessa oli hollantilaista tai paremmin sanoen\nalankomaalaista taidetta maailmankuuluine nimineen: _Rembrandt_,\n_Rubens_, _Frans Hals_, _Van Dyck_, _Jan Steen_, _Teniers_, _Ruysdael_,\n_Van Goyen_, _Haysum_ y.m., joiden teoksia tavallisissa oloissa vain\ntapaa Europan suurissa taidekokoelmissa. Tuskin oli uskoa silmiään\nnähdessään niitä täällä meillä yksityisessä kodissa. Vain niiden\netsimiseen ja valitsemiseen oli tietysti käytetty paljon aikaa ja huolta\n-- rahoista puhumattakaan.\n\nParisen tuntia siinä katseltuamme, ehdotti rva S. että menisimme\nruokasaliin, jossa kahvipöytä oli katettu. Se oli taaskin uusi\nkauneusmaailma, joka siellä avautui eteeni. Ruokasali oli nimittäin\ntäynnä mitä arvokkaimpia taide-esineitä: vanhoja kaappeja puu- ja\nluuleikkauksineen, kallisarvoisia porsliinimaljakoita, metallisia\nseinäkoristeita y. m. y. m. ja tietysti taaskin tauluja. En ehtinyt\nkiinnittää niin mitään huomiota itse kahviin, töin tuskin sain kuppini\ntyhjennettyä.\n\n\"Te ette varmaankaan pidä kahvista\", arveli rva S.\n\n\"Kyllähän minä, mutta tässä on nyt niin paljon muuta, että kahvi joutuu\naivan sivuseikaksi\", vastasin.\n\nRva S. hymyili ja avasi vastapäätä olevan kaapin, joka oli tehty\nkilpikonnan kuoresta, norsunluusta ja ebenholtsipuusta. Kauniimpaa ja\naistikkaampaa esinettä ei juuri voi kuvitella. Siinä oikein näki mitä\ntaiteilijoita muinaisajan käsityöläiset olivat tehdessään huonekaluista\ntaideteoksia, joiden arvo aina vain lisääntyy vuosi vuodelta.\n\nMe rupesimme puhumaan eri maiden ja eri kaupunkien taidekokoelmista,\njoissa rva S. oli oleskellut päiväkausia. Välistä hän oli nähnyt niissä\nkoululuokkia, jotka opettajansa kera kulkivat salista toiseen ja saivat\nkoko ajan tarvittavaa opastusta ja valaisevia selityksiä. Oikein\nkadehdittavina hän piti näitä lapsia, jotka pienestä pitäen saivat\nkuulla ja oppia sellaista, mistä meillä täällä Suomessa ei ole\naavistustakaan -- ei alaikäisillä eikä aikuisilla. Vasta täysikäisiksi\npäästyämme me omin voimin ja omasta aloitteestamme pääsimme hiukan\nsyventymään vanhaan taiteeseen ja yleensä taidehistoriaan. -- Rva S:llä\noli esillä monta kuvitettua taidehistoriaa ja taidetta koskevaa\nkuvateosta, josta huomasi hänen ottaneen taidetutkimuksensa vakavalta\nkannalta.\n\nJa miten hän oli iloinnut jokaisesta saavutuksesta kokoelmaansa.\nSaadakseen jonkun kauan toivomansa taideteoksen, oli hän monta kertaa\nkieltäytynyt sellaisesta, jota muut hänen asemassaan olisivat pitäneet\naivan itsestään lankeavana, kuten esim. joka kevät uusiutuvista\nkävelypuvuista, hatuista y.m. Ja kun niin monet henkilöt aina olivat\nhänen puolisonsa kimpussa pyytäen lainoja, takauksia y.m. jotka sitten\nainaiseksi jäivät selvittämättä ja he vain lohduttivat itseään sillä,\nettä eihän se kauppaneuvos Sinebrychoffin afääreissä mitään merkinnyt,\nsanoi rva S. sen monta kertaa häntä oikein kirvelleen, kun kymmenet\ntuhannet sillä tavalla menivät, sen sijaan että niillä olisi voinut\nostaa taideteoksia.\n\nKuta kauemmin me puhuimme, sitä enemmän ilmestyi keskustelun aiheita. Ja\nrva S. oli harvinaisen avomielinen, vaikka ei silti ensinkään\nlörpöttelevä. Kun on paljon tavannut ihmisiä ja seurustellut heidän\nkanssaan, tulee viimein jotenkin herkkäkuuloiseksi ja oppii eroittamaan\nväärän ja teeskennellyn todellisesta, mutta vaikka kuinka olisin\nheristänyt korviani, en huomannut rva S:n sanoissa mitään, joka olisi\ntodistanut suurentelemishalua, omahyväisyyttä tai turhamaisuutta.\nKaikella mitä hän kertoi oli vakava pohja, jokainen huomautus ja\narvostelu oli kypsän, hienotunteisen ihmisen. Kun hän niin\nystävällisesti uteli miksikä en ollut aikaisemmin tullut katsomaan hänen\nkokoelmaansa, kun olin niin innostunut kuvaamataiteesta, olin miltei\nhämilläni, sillä paitsi etten ollut tiennyt tästä rikkaasta\ntaidekokoelmasta mitään, en ollut aavistanut, että sen omistaja oli niin\nsyvämietteinen ja hienostunut henkilö, että hänen elämänsä oli ollut\nniin yhtämittaista sisäistä kasvamista -- tosin ei siihen suuntaan kuin\nhän nuoruudessaan oli kuvitellut. Hän oli silloin vain uneksinut\nkehittymisestään taiteilijauralla jo päättänyt olla menemättä naimisiin.\nKerta toisensa jälkeen hän oli antanut rukkaset liikemies\nSinebrychoffille, mutta tämä tuli aina uudestaan. Kun hän sitten taaskin\nkerran oli ottanut esiin tämän kysymyksen, sanoi Fanny Grahn lopulta\nväsyneesti:\n\n\"Tulkaa huomenna puhumaan vanhempieni kanssa asiasta\", ja lähti samassa\nastumaan kotiin päin.\n\nMutta niin järkytetty hän oli tästä puolesta lupauksesta, että hän\nkotiin päästyään heti purskahti itkuun ja istui siinä pää käsien varassa\npitkän aikaa.\n\nÄiti, joka hänen surunsa ensin huomasi, kysyi osaaottavasti syytä\nsiihen. Nyyhkytysten kesken hän sai sanotuksi:\n\n\"Kun minun pitää mennä naimisiin\".\n\n\"Kenenkä kanssa?\" kysyi äiti hämmästyneenä.\n\n\"Saattepa huomenna nähdä\", oli vastaus.\n\n[Kuva: Fanny Grahn 80-luvulla.]\n\nYmmärtääkseen tämän epäröimisen ja surun, on välttämätöntä tietää, että\nrva S. jo ennen naimisiin menoaan oli ollut kymmenen vuotta teatterin\npalveluksessa ja että teatteri oli ollut hänen ensimäinen suuri\nrakkautensa, hänen lapsuuden ja nuoruuden unelmiensa luvattu maa. Kun\nhänen vanhempi sisarensa ja tämän toverit leikkivät teatteria, istui\nnelivuotias Fanny jakkaralla oven suussa -- hän oli muka saanut\nvahtimestarin tehtävän -- ja seurasi ihmetellen ja ihaillen heidän\nliikkeitään ja puheitaan. Leikkiessään Heikinesplanadissa katseli hän\naina mitä kunnioittavimmin vastapäätä olevaa ruotsalaista teatteria ja\nkerran hän jo pääsi pujahtamaan sinne sisäänkin. Oli aamupäivä ja siellä\nharjoitettiin parasta-aikaa. Pikku Fanny painautui seinää vasten ja oli\nhiljaa kuin hiiri voidakseen kuulla mitä siellä sanottiin. Joku huomasi\nhänet ja kysyi: \"Pidätkö sinä niin paljon teatterista?\"\n\n\"Pidän\", tuli pienestä, ylitsevuotavasta sydämestä, ja tämä sana avasi\nhänelle portit tuohon ihannoituun valtakuntaan. Teatterissa tarvitaan\njoskus aina lapsiakin näyttämöllä ja tässä oli nyt saatavissa\nerinomaisen sievä ja sopiva pieni olento. Olihan hänellä koulunkäyntinsä\naamupäiväsin, mutta iltasin hän aina oli teatterissa, niin pian kun\nhäntä vain tarvittiin. Jo yhdeksän vuotiaana hän esim. oli mukana\npiiritanssissa \"Wärmländningarna\" nimisessä kappaleessa. Silloinen\nteatterin johtaja _Gustaf Mallander_ huomasi piankin tytön lahjakkuuden\nja kävi ehdottamassa hänen vanhemmilleen, että pikku Fanny saisi\nantautua tykkänään näyttelijäalalle, jolloin hän, herra M., oli valmis\nrupeamaan hänen taipumuksiaan kehittämään -- varsinaista teatterikoulua\nkun ei siihen aikaan vielä ollut. Vanhemmat panivat kovasti vastaan; he\nolivat vakavia, ajattelevia ihmisiä ja pitivät keskinkertaisen\nnäyttelijän elämää varsin säälittävänä. \"Ennemmin saa Fanny vaikka mennä\nluostariin kuin teatteriin\", selitti isä. Mutta Fanny pyysi ja rukoili,\nkunnes vanhemmat lopulta taipuivat. Herra Mallander rupesi hänen\nopettajakseen ja johti samalla paria muutakin nuorta tulijaa, joista\ntoinen oli _Adolf Lindfors_, sittemmin Helsingin kansallisteatterin\netevä näyttelijä.\n\nHerra M. oli niin tyytyväinen pieneen kolmioonsa, että antoi sen jo pian\nesiintyäkin eräässä soitannollis-draamallisessa iltamassa, jonka\nohjelmaan m.m. kuului Topeliuksen \"Sotavanhuksen joulu\", missä Fanny\nGrahn esitti sotilaspojan osaa reippaasti ja luonnollisesti. Aina\nsilloin tällöin hän sai pieniä tehtäviä ja huomattiin hyvin lupaavaksi.\nSiihen aikaan vieraili teatterissa naapurimaistamme useita eteviä\nnäyttelijöitä -- toiset heistä viipyivät oikein vuosimääriä -- jotka\nantoivat paljon loistoa ja eloisuutta pääkaupungin teatterielämälle. Ja\npikku Fanny, jonka vastaanottavaisuudella ja innostuksella ei ollut\nrajoja, sai heistä haihtumattomia vaikutteita. M. m. hänellä oli ilo\nesiintyä samassa kappaleessa kuin kuuluisa tanskalainen näyttelijä\n_Magda v. Dolcke_. Tämä hienostunut, suuren maailman nainen ihastui niin\npikku Fannyyn, että hän antoi hänelle valokuvansa, syleili häntä ja\nsanoi: \"Pikku Fanny, sinäkin tulet kerran suureksi\".\n\nV. 1875, siis Fannyn ollessa 13-vuotias, kiinnitettiin hänet teatteriin\noikein kontrahdilla, jossa m.m. sanottiin, että hänen piti olla mukana\nkaikissa kuorolaulu- ja tanssiharjoituksissa sekä esiintyä pienissä\nosissa. Suuria tehtäviä ei nyt aluksi voinut niin nuorelle tytölle\nantaa, mutta ne kasvoivat vuosi vuodelta, samassa määrin kuin hän\nitsekin kasvoi. Kaikkiaan hän teatterissa oloaikanaan esiintyi 85\nosassa. Tämä on jo aivan tavatonta kun ottaa huomioon, että hän\nteatterista erotessaan oli vain 20-vuotias; ja se osoittaa ennen muuta\nmiten paljon tehtäviä hänelle uskottiin ja miten rajattoman ahkera ja\ntarmokas hän oli. Monta kertaa hän meni teatteriin jo klo 8 aamulla,\njolloin siellä ei vielä ollut ketään muuta, sytytti kaasun ja rupesi\naivan yksinään harjoittelemaan. Niinpä hän esim. koitti saada äänensä\nniin kantavaksi, että se kuuluisi joka soppeen, aina ylimmälle riville\nasti, ja että sen sävy samassa olisi aivan luonnollinen.\n\nMeidän pienissä oloissammehan kappaleet keskimäärin menevät vain noin 5\nà 6 kertaa -- toiset vähän useammin, toiset taas eivät sitäkään -- ja\nsiksi täytyy ehtimiseen harjoittaa uutta. On alituinen vaihtelu,\nalituinen kiire, eikä nuorta Fannyä tässä ollenkaan säästetty.\nEsimerkkinä siitä, mitä häneltä vaadittiin, olkoon mainittu, että hänen\nesim. kymmenessä päivässä täytyi harjoittaa Cypriennen osa Sardoun\nhuvinäytelmässä \"Erotaan pois\", jossa aina oli totuttu näkemään mitä\netevimmät kyvyt. Sehän kuului aikoinaan _Ida Aalberginkin_ loisto-osiin\nja siinä on Helsingin yleisö sittemmin saanut ihailla _Betty Nansenia_.\nFanny Grahn tiesi, että hänellä oli suuret edeltäjät ja jo siitä syystä\nhän ponnisti kaikki voimansa, ja teki työtä kuumeisesti ja\nuupumattomasti. Kun se suuri päivä sitten koitti, todettiin, että hän\noli aivan erinomainen, että hänen vertaistaan ei vielä koskaan oltu\nnähty. _K. F. Vasenius_ (nim. \"Bis\",) joka on kirjoittanut teoksen Fanny\nGrahnista näyttelijänä, sanoo siinä, että vaikka hän elämässään oli\nnähnyt monta Cypriennen esittäjää, voitti Fanny heidät kaikki eräässä\nsuhteessa. Kaikki muut olivat olleet jo kypsyneitä naisia, Fanny Grahn\nyksin oli yhtä nuori, yhtä säteilevä, yhtä naivi kuin Sardoun Cyprienne.\n\nNiin monessa muussakin yleisesti tunnetussa ja ensimäisten\nteatteridiivojen luomissa osissa häntä käytettiin kuten esim. Suzannena\nPailleronin \"Ikävässä seurassa\" Perditana Shakespearen \"Talvisessa\ntarinassa\", Sigridinä tuossa pohjoismaalaisessa kappaleessa \"Bröllopet\npå Ulfåsa\" y. m. Ja sitten taas hänen piti esiintyä aivan toisenlaisissa\nosissa kuten nuorena Kaarlo kuninkaana Topeliuksen kirjoittamassa ja\nPaciuksen säveltämässä oopperassa \"Kaarlo Kuninkaan metsästys\" sekä\nnuorena Richelieun herttuana kappaleessa \"Richelieun ensimäinen sotainen\nurotyö\". Arvostelut olivat aina hyvin kehoittavia ja kiittäviä, sekä\ntotesivat, että tämä nuori, runsaslahjainen näyttelijäalku yhtä mittaa\nedistyi. Ja kuitenkin on lisättävä, että sen aikuiset teatterikriitikot\nolivat sangen vaativaisia ja että heidän joukossaan olivat maamme\nensimäiset esteetikot sellaiset kuin prof. _G. G. Estlander_, _tri\nFredrik Berndtson_ y. m. jotka tunsivat alansa täydellisesti, eivätkä\nsuinkaan suotta tunnustavia sanojaan tuhlanneet.\n\nFanny Grahnin nimi ja maine oli jo ehtinyt tulla niin tunnetuksi\nPohjanlahden toisella puolellakin, että hänelle sieltä tuli mitä\nedullisin ehdotus. Hänelle tarjottiin nimittäin tilaisuutta päästä\nTukholman kunink. teatteriin, missä hänen ei ensinkään olisi tarvinnut\nehtimiseen harjoittaa uutta, vaan hän olisi ehtinyt syventymään\ntehtäviinsä ja sitäpaitsi saanut mitä parhainta ohjausta. Se oli\ntietysti hyvin houkuttelevaa, mutta kun kaikki ystävät ja tuttavat\nkovasti kehoittivat häntä jäämään, uudisti hän taaskin kontrahtinsa\ntäkäläisen teatterin kanssa. Mutta tietysti tämä mahdollisuus kerran\npäästä väljemmille vesille jäi kytemään hänen mieleensä, ja siksi\nymmärtää niin hyvin, että taiteilijauran keskeyttäminen ei suinkaan\nollut hänelle mikään kevyt tehtävä. Olihan se ollut yhtämittaista\nnousua, yhtämittaista voittoisaa eteenpäin kulkua. Ei hän vielä ollut\ntuntenut mitään pettymystä tai kyllästymistä. Aurinkoisena ja\nkullanhohtavana loisti hänen mielikuvituksessaan se suuren todellisen\ntaiteen ihana temppeli, jota kohti hän koko ajan pyrki ja jonka niin\nharvat saavuttavat.\n\nLuultavasti hän aluksi tunsi mitä suurinta kaipuuta jätettyään sen\ntyöalan, johon hän niin tavattomasti oli kiintynyt, mutta vähitellen\nhankki kuvaamataide ja vanhojen mestarien taideaarteisiin syventyminen\nhänelle korvausta. Hyvin kuvaavaa on muuten, että hän, joka niin paljon\noli eritellyt ihmisten luonteita ja tulkinnut heidän sielunelämänsä\nilmauksia ja heidän eleitään, enin oli huvitettu muotokuvista. Harvoja\npoikkeuksia lukuunottamatta, muodostavat nimittäin muotokuvat\nhuomattavimman osan Sinebrychoffin kokoelmassa.\n\nOnneksi oli hänen puolisonsa myöskin innostunut taiteesta ja niin\ntaide-esineiden ja taideteosten kokoominen muodostui heidän\npääharrastuksekseen, heidän suureksi elämäntehtäväkseen. He hankkivat\ntähän kaukaiseen maahan sellaisia maalaustaiteen helmiä, joita täällä ei\nvielä koskaan ole ollut, he iloitsivat niistä ja tahtoivat että muutkin,\nsitten kun heitä ei enää ollut, saisivat niistä iloa.\n\n\"Aina kun Paul ja minä palasimme kotiin seuroista ja kutsuista\", kertoi\nrva S., niin me syleilimme toisiamme ja sanoimme: 'Ei missään ole niin\nhyvä olla, kuin täällä kotona.'\n\nMutta niinpä rva S. hoitikin tätä kotiaan kuin silmäteräänsä,\nerittäinkin juuri sen taidekokoelmaa. Hän piti sitä lainana, uskottuna\nleiviskänä, josta hänen tuli vastata. Joka taide-esine, joka huonekalu\noli sellainen kuin olisi se juuri tullut valmistuspajastaan ja kuitenkin\noli moni jo ollut talossa vuosikymmeniä.\n\nSalin pronssikruunut esim. olivat riippuneet sen katossa jo sata vuotta\nja kuitenkin ne hohtivat ja kimaltelivat aivan kuin uudet. Ne olivat jo\nkyllä aivan mustuneet hänen taloon muuttaessaan, mutta hän antoi ottaa\nne alas, ruuvasi joka metalliosan erikseen, pesi ne lämpimässä vedessä,\njohon oli pantu muutama tippa ammoniakkia ja sitten niitä hangattiin\nniin kauan kunnes ne tulivat aivan kirkkaiksi.\n\nRva S:llä oli joka esinettä varten omat, itse keksimät puhdistustapansa\nja puhdistusvälineensä ja niistä pidettiin kiinni. -- Taideyhdistyksen\nintendentti _M. Wænerberg_ toi hänelle kerran pienen painetun vihkosen,\njossa hän neuvoi miten tauluja tulee hoitaa ja puhdistaa.\n\n\"Ennenkuin luen tämän, niin suonette, että minä kerron, miten minulla on\ntapana tehdä\", sanoi rva S. ja teki sitten selkoa menettelytavastaan,\nmiten esim. keväisin jokainen taideteos pyyhittiin pehmeällä,\nerityisestä kankaasta tehdyllä rievulla, joka käytettäessä rutistettiin\npallon muotoiseksi, miten taulujen kehyksiä varten taas oli erikoiset\ntomurätit ja pienet puikot, joiden avulla kaikki niiden koristukset ja\nleikkaukset saatiin puhdistettua, miten jokainen taulu senjälkeen\npeitettiin verholla, jotta ei kesäaurinko sitä pahentaisi. Tämän\nkuultuaan arveli herra Wænerberg, ettei hänellä ollut mitään neuvoja\nannettava rva S:lle, mutta pikemmin häneltä opittava.\n\nTapa millä rva S. puhui näistä käytännöllisistä tehtävistään, oli varsin\nmielenkiintoinen. Se osoitti erityistä perehtymistä niihin ja\nloppumatonta työiloa. Suurien kevät- ja syyssiivousten aikoina esim. hän\noli liikkeellä aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, mutta piti sen\nkaikkein luonnollisimpana asiana maailmassa. Ei hän ollenkaan ymmärtänyt\nsellaisia emäntiä, jotka pitävät parin viikon suursiivousta niin\nraskaana, että jo kaipaavat lepoa sen suoritettuaan.\n\nOlin ajatellut olla tunnin tällä retkelläni ja se kasvoi neljäksi, olisi\nluultavasti venynyt vieläkin pitemmäksi, ellei myöhäinen tunti olisi\nmuistuttanut minua kotiin menosta.\n\n\"Tulkaa uudestaan aina kun teidän on ikävä hollantilaista huonetta\",\nsanoi rva S. hyvästellessäni, koska hän oli havainnut, että vanha\nhollantilainen taide minua erittäin oli huvittanut.\n\nKului kuitenkin aikoja, ennenkuin noudatin tätä ystävällistä kutsua,\nsillä huomasin kaikesta, että rva S:n aika oli hyvinkin täpärällä. Oli\nniin paljon ihmisiä, jotka kääntyivät hänen puoleensa pyytäen apua ja\nkannatusta, oli niin monta laitosta, kuten lasten-, vanhojen- ja\nsokeiden koteja y. m. yksinäisten ja sairaiden turvapaikkoja, joiden\npystyssä pysymistä hän tahtoi edistää käymällä niiden kevät- ja\nsyysmyyjäisissä y. m. tilaisuuksissa.\n\n\"Hän osti meiltä aina koko sylillisen harjoja, käydessään\", kertoi esim.\nSokeiden kodin johtajatar, \"eikä siinä kyllin, vaan hän otti myöskin\nselkoa ketkä hoidokeista olivat ne valmistaneet, kävi heitä\npuhuttelemassa ja lausui heille rohkaisevia sanoja\".\n\nMutta kun sitten pari hyvää ystävääni myöskin mielellään tahtoi nähdä\nSinebrychoffin taideaarteet, tarjouduin heidän oppaakseen ja tulin\nuudestaan siellä käyneeksi. Tämä toinen käynti muodostui jos mahdollista\nvieläkin sisältörikkaammaksi ja hauskemmaksi kuin ensimäinen, se kun\nantoi tilaisuutta syventymään kaikkiin edellisellä kerralla saatuihin\nvaikutelmiin ja taas uudestaan tapaamaan talon miellyttävän emännän --\nvieläpä hänen uskollisen talousapulaisensa Alman, joka oli eteisessä\nvastaanottamassa aivan kuten edellisellä kerrallakin. \"Sellainen kuin on\nemäntä on palvelijakin\" sanotaan ja tässä kodissa se ihan\nkirjaimellisesti oli toteutunut. Sisäkkö Alma oli ollut talossa 23\nvuotta, keittäjä 27 vuotta ja suorittaneet tehtävänsä yhtä uskollisesti\nkuin emäntäkin, tottuneet kaikkiin talon tapoihin, oppineet\nkunnioittamaan sen taide-esineitä ja haltijaväen taideharrastusta. Siksi\nvallitsikin heidän keskenään mitä täydellisin luottamus ja kiintymys.\nEmännän huolet ja surut olivat myöskin talousapulaisten ja sitten taas\npäinvastoin. Kun esim. kauppaneuvos Sinebrychoff kuoli ja rouva pitkät\najat senjälkeen oli surun valtaama ja uneton, valvoi Alma ihan\npyytämättä viereisessä huoneessa ollaksensa aina valmis tulemaan, kun\nhänen haltijattarensa vain suinkin kutsui. -- Ja aivan ihmeellisesti hän\nosasi liikkua kahvipöydän ympärillä ja valvoa, että kukin aina sai mitä\nhän tarvitsi. Kaikki kävi niin hiljaa ja melutta, aivan kuin olisi siinä\nollut henkiolento pitämässä huolta jokaisesta. Vieraanvaraisen tapansa\nmukaan oli rva S. nimittäin taaskin antanut kattaa kauniiseen\nruokasaliinsa kahvipöydän ja siinä me istuimme toista tuntia vilkkaasti\nkeskustellen ja leikkiä laskien.\n\n\"Kyllä se sentään on kummallista\", sanoi eräs seurueesta, \"että vaikka\nHelsingissä on tällainen koti ja kokoelma, emme me tavalliset ihmiset\nole tienneet siitä mitään\".\n\n\"Se on juuri yhtä ihmeellistä, että Helsingissä on näin hauskoja\nihmisiä, joista minä en tähän asti ole tiennyt mitään\", vastasi rva S.\nSe oli hyvin kohtelias ja lystikäs käänne ja sellaisia hän teki monta.\nKun eräs toinen seurueestamme valitti, että hänen vuosimääriä oli\ntäytynyt elää pienessä maaseutukaupungissa \"Kuopion takana\", ja siksi\noli jäänyt niin jälelle kaikilla aloilla, vastasi rouva S., että se\npäinvastoin mahtoi olla aivan erinomainen paikka, koska siellä sekä\nhenkisesti että ruumiillisesti pysyi niin pirteänä. Olin edellisellä\nkäynnilläni tiedustellut, eikö talon vieraat vahingoittaneet siellä\nolevia kalliita kaluja ja kertonut omista ikävistä kokemuksistani: miten\nihmiset mieluimmin istuivat nojatuolien käsinojilla kuin itse istuimilla\nja saivat ne siten irti, miten he jaloillaan kahnasivat pöytien jalkoja\nja ristikoita, joten ne olivat täynnä naarmuja, asettivat kahvikuppejaan\nsoittokoneen kannelle y. m. Silloin rva S. ei tietänyt sellaisesta\nmitään, nyt hän sanoi minua usein muistaneensa tämän kysymyksen\njohdosta, sillä senjälkeen kuin suuri yleisö oli ruvennut käymään hänen\nkokoelmiaan katsomassa, oli hän ihmeekseen havainnut kuinka huonosti\nkasvatetut ihmiset tässä suhteessa olivat. He saapastelivat hänen\nhienoilla parkettilattioillaan niin häikäilemättä, että niitä ehtimiseen\noli täytynyt kiillottaa, tauluja katsellessaan he heittäysivät\npolvilleen vanhoille kallisarvoisille nojatuoleille ja tarttuivat niiden\nkullattuihin karmeihin lämpöisin, hikisin käsin. \"Jos olisin mies, en\nvain koskaan kosisi sellaista tyttöä, sillä ei hänestä ole talon\nemännäksi\", sanoi hän hyvin vakuuttavasti.\n\nOli todellakin oikein masentava kuulla, että sen nuoren polven naiset,\njoilla oli onni päästä rva S:n kotiin ja hänen opastamanaan katsella\nsiellä olevia kauneusarvoja, eivät ensinkään ymmärtäneet miten oli\nkäyttäytyminen. He saattoivat paiskautua istumaan, sillä aikaa kun\nemäntä aina itse seisoi taulujaan esittäessään. Ja kuitenkin oli\nseisominen hänelle hyvin raskasta senjälkeen kun hän pahasti oli\nloukannut jalkansa. Hänen uskollinen Almansa kertoi tästä tapahtumasta\nsitten jälestäpäin seuraavasti: Eräänä kesäpäivänä oli rva S. tapansa\nmukaan valmistanut puistossaan juhlat erään lastenkodin lapsille. Hän\nistui heidän kanssaan keinulaudalla, kun tämä yhtäkkiä katkesi ja hänen\njalkansa jäi laudan alle sekä vikaantui niin pahasti, että hänet oli\nkannettava sisään. Siinä tuskissaan ollen, hän lähetti sanan, ettei\nlasten juhlaa mitenkään saanut keskeyttää, vaan että heitä oli\nkestitettävä juuri sillä tavalla kuin alusta oli ajateltu, ja samassa\nhän oli tyytyväinen senjohdosta, että onnettomuus oli kohdannut häntä\neikä pienokaisia.\n\n[Kuva: Fanny Sinebrychoff eräässä yksityisessä seurassa esitetyssä\nnäytelmäkappaleessa]\n\nTästä jalkansa vikaantumisesta hän ei kuitenkaan meille sanonut mitään,\neipä sitäkään, että hänen terveytensä yleensä oli heikko. Päinvastoin.\nKun eräs seurastamme mainitsi päättäneensä elää hyvin kauan nähdäksensä\nmillaiseksi nykymaailma tästä muuttuisi, vakuutti hän päättäneensä juuri\nsamaa. Kun oli kysymys siitä, että hän joskus poikkeisi N. Ä:n\ntoimistoon, mutta ensin kuitenkin ilmoittaisi tulostaan, jotta siellä\nsitä ennen voitaisiin panna toimeen oikein perusteellinen suursiivous,\nselitti hän sen olevan aivan turhaa. Ei hän mennyt tuttaviinsa\ntarkastaakseen heidän järjestystään, vaan nauttiakseen heidän\nseurastaan. Muuten hän kyllä sanoi olevansa tottunut siihen, että häntä\npidettiin jonkinmoisena järjestyksen pedanttina. Hänen nuoret\nsukulaisensa esim. väittivät pilkaten, että kun Fanny täti panee heitä\njotakin esinettä kiillottamaan, niin täytyy ensin hangata sitä määrätyt\nkerrat pitkittäin ja sitten poikittain, eikä siinä vain saa erehtyä.\n\nHyvin mielenkiintoista oli kuulla hänen kertovan edellisen kesän\nkorjaustöistä hänen kesäasunnossaan Hagalundissa. Siinä oikein havaitsi\nmikä järjestävä kyky ja käytännöllinen emäntä hän oli. Kaikki hän itse\nsuunnitteli valmiiksi ihan pienimpiä yksityisseikkoja myöten ja ellei\nsitten käsityöläiset suvainneet ruveta hänen määräyksiään seuraamaan,\nniin työ vaikka keskeytettiin joksikin aikaa, kunnes asianomaiset\nottivat ymmärtääkseen mistä oli kysymys.\n\nKaikissa hänen töissään ja toimissaan oli metoodia, eikä suinkaan vähin\nhänen hyväntekeväisyydessään. Ei se ensinkään ollut tuollaista\ntavallista almunantoa, joka ei tiedä muusta kuin pienen tilapäisen\nrahalahjan luovuttamisesta apua-anovalle päästäkseen hänestä vapaaksi.\nRva S. antoi ottaa tarkalleen selkoa apua pyytävän henkilön olosuhteista\nja mahdollisuuksista ja jos sitten näyttäytyi, että hän todella oli\navuntarpeessa, antoi hän sitä mitä tehoisimmalla tavalla, ei kerran,\neikä pari kertaa, vaan väliin vuosimääriä perätysten. Hänen kirjoissaan\noli esim. monta sataa vanhaa vaimoa, joita hän auttoi, ja joille hän\nm.m. joka joulu hankki jouluiloa. Jo monta päivää ennen jouluiltaa\nvalmisti hän Alman kanssa heitä varten myttyjä, joissa oli sekä vaate-\nettä ruokatavaraa. Niitä he sitten aattoiltapuolella saivat tulla\nnoutamaan. Saman päivän aamupuolella hän taas personallisesti kävi\ntervehtimässä ystäviään ja suojattejaan eri laitoksissa.\n\nOn aivan tavallista, että ihmiset, joilla on tuollainen erityinen\njärjestämistaito, seuraihmisinä ovat jäykkiä ja kuivia. Heiltä puuttuu\nvälittömyys, heillä ei ole tuota nopeata antautumisen lahjaa ja\ninnostuksen kykyä. He ovat niin tottuneet aina harkitsemaan ja\npunnitsemaan, että se on painanut leimansa koko heidän olemukseensa.\nTämä ei kuitenkaan millään tavalla pitänyt paikkaansa rva\nSinebrychoffiin nähden. Ei kukaan kuullessaan hänen niin hilpeästi\nkeskustelevan ja leikkiä laskevan, olisi voinut aavistaa, että hän oli\nniin ankara järjestyksen ihminen. Kaikki hänessä tuntui pikemmin\nhetkellisten, voimakkaiden tunteiden määräämältä aivankuin\ntaiteilijatemperamentiltä saattaa odottaakin. Hänellä oli sitä\npersonallista vetovoimaa ja haltioitumiskykyä, joka on ominaista\nkaikille taiteilijaluonteille ja vaikuttaa, että heidän seurassaan\nmiltei aina on hauska olla, että heti syntyy sellainen lämmin tunnelma\nja vapauttava luonnollisuus.\n\nMekin, jotka sinä iltana istuimme rva S:n luona, olimme aivan\ntäydellisesti tämän tunnelman lumoissa ja iloitsimme siitä, että täällä\nHelsingissä olimme löytäneet sellaisen henkevän, kaikesta inhimillisestä\ninnostuneen henkilön.\n\nJa niin mahtavasti oli hänen mallikelpoinen kotinsa vaikuttanut meihin\nkaikkiin, että nuorin joukossamme rupesi heti kotiin tultuaan\nkiillottamaan lattiaansa sillä seurauksella, että hänen\ntalousapulaisensa sanoutui irti, ja eräs toinen asettui vielä samana\niltana pesemään kasvejaan.\n\nViimeinen nimittäin, jonka rva S. oli näyttänyt meille oli eräs\nrakennuksen pihan puolella oleva ulkoneva osa, n. k. erkeri\nlasiseinineen, täynnä mitä ihanimpia kukkivia ruusuja azaleoja ja\namaryllisiä. Hän oli niidenkin hoitoa tarkkaan valvonut ja nautti nyt\nsanomattomasti niiden väriloistosta, jota katossa riippuva punainen\nlamppu vielä kohotti. Sinne kukkien keskelle hän asetti meidät istumaan\nja seisoi itse erkeriin johtavan aukon suussa hymyilevänä ja\nsäteilevänä.\n\nVain kymmenen päivää tämän jälkeen luimme lehdissä, että rva\nSinebrychoff oli kuollut. Se tuntui aivan mahdottomalta. Emme oikein\nottaneet sitä uskoaksemme, ennenkuin puhelimitse kyselimme uskolliselta\nAlmalta. Nyyhkytysten kesken hän kertoi, että rva S. jo pitemmän aikaa\noli kärsinyt vatsassa olevien kasvien takia ja kun nämä vaivat lopulta\nkävivät sietämättömiksi, oli hän mennyt sairaalaan leikattavaksi. Mutta\nhän oli koko ajan ollut hyvin toivorikas ja puhunut pikaisesta\nkotiinpalaamisestaan. Kaikki olikin alussa tuntunut varsin lupaavalta:\nleikkaus oli onnistunut hyvin ja potilas oli kestänyt nukutuksen, mutta\nsydän ei kestänyt.\n\nSanoma tästä kuolemantapauksesta kulki kuin kulovalkea ympäri Helsinkiä\nja herätti kaikkialla hämmästystä ja surua, mutta ei kuitenkaan missään\npiirissä niin, kuin niiden pienten keskuudessa, joiden auttaja ja\nlohduttaja rva S. jo vuosikausia oli ollut. Moni tunsi, ettei hänellä\ntästälähin enää ollut ketään, joka hänestä olisi välittänyt, että hän\noli menettänyt ainoan maallisen ystävänsä ja joutunut orvoksi.\n\n\"En ole vielä kenenkään haudalla vuodattanut niin katkeria kyyneleitä\nkuin rva Sinebrychoffin\", sanoi eräs nuori mies, jota hän oli auttanut\ntaiteilijauralle, \"en ainoastaan siksi, että hän minua avusti, mutta hän\noli minulle niin herttainen ja hyvä, etten vielä koskaan ole sellaista\ntavannut\".\n\n[Kuva: Fanny Sinebrychoff s. 24. X--64 k. 27. IV--21.]\n\nEsimerkkinä siitä miten vaatimaton hän oli itsensä suhteen, olkoon\nmainittu, että, niin innostunut kuin hän olikin taiteellisista\nmuotokuvista, ei hän antanut itsestään maalata niin mitään kuvaa -- eräs\ntaiteilija Berdtsonin tekemä tosin on vanhemmilta ajoilta, mutta ei se\nole erityisesti onnistunut. Ei hän edes mennyt valokuvaajalle pariin\nkolmeenkymmeneen vuoteen[1] ja niin hänen kauniit, puhtaat piirteensä\nhyvin epätäydellisesti tulevat säilymään tuleville polville. Mutta hänen\nnimensä tulee aina mainittavaksi Sinebrychoffin kokoelmien kanssa\nyhteydessä niinkuin se myöskin kaikiksi ajoiksi on liittynyt meikäläisen\nnäytelmätaiteen ja hyväntekeväisyyden historiaan.\n\n[1] Edellisellä sivulla oleva kuva, joka jo on otettu 90-luvulla, on\nviimeinen mikä rva Sinebrychoffista on olemassa.\n\n\n\n\nPROFESSORI N. C. FREDERIKSEN.\n\n\nKeväällä 1896 kun ensi kerran olin Parisissa, sain eräänä päivänä\ntervehdyksen professori _N. C. Frederikseniltä_ ja kutsun tulla syömään\npäivällistä hänen ja hänen puolisonsa kera. Jälkimäisen olin joskus\ntavannut, edellisestä en tiennyt mitään muuta kuin että hän vuosimääriä\noli oleskellut ulkomailla ja että hänellä oli äiti ja sisar, tuo oppinut\n_Kirstine Frederiksen_, Köpenhaminassa.\n\nOlin kutsusta varsin hyvilläni, vaikka en tosiaankaan ymmärtänyt syytä\ntähän kohteliaisuuteen. En silloin vielä tiennyt mitään siitä, miten\nlämpimästi prof. F. oli seurannut Suomen kohtaloa jo vuosimääriä, ja\nmillä osanotolla hän meitä hamasta nuoruudestaan oli ajatellut. Eikä\nainoastaan ajatellut, vaan myöskin koettanut tehdä parhaansa meidän\navustamiseksemme. Hän oli nuorena ylioppilaana saanut Köpenhaminan\nyliopiston kultamitalin eräästä kansantaloutta koskevasta\nkilpakirjoituksestaan, ja tämän kalleimman tavaransa hän nälkävuosinamme\n60-luvulla lähetti Suomeen leiväksi vaihdettavaksi.\n\n80-luvulla taas, jolloin hyökkäykset Suomea vastaan venäläisissä\nlehdissä rupesivat käymään ihan jokapäiväisiksi, hankki hän itselleen\ntarkat ja seikkaperäiset tiedot meidän maamme suhteista keisarikuntaan\nvoidakseen aina sopivissa tilaisuuksissa torjua vihamielisessä\ntarkoituksessa tehtyjä perättömiä syytöksiä.\n\n[Kuva: N. C. Frederiksen vähää ennen kuolemaansa.]\n\nMäärätuntina me tapasimme toisemme eräässä parisilaisessa ravintolassa\nja nyt seurasi hilpeä yhdessäolo. Professori F. oli vielä siihen aikaan\nparhaassa miehuuden ijässään, täynnä tuumia ja elinvoimaa. Paitsi häntä\nitseään ja hänen puolisoaan, oli siellä läsnä myöskin eräs nuori\ntanskatar, _Pauline Bagge_, joka, kuten minäkin, oli tullut Parisiin\nnaisasiakongressia varten ja siitä meillä oli paljon kerrottavaa. Se oli\nmeluavin ja myrskyisin kongressi, jonka milloinkaan olimme nähneet,\nsinne kun oli kokoontunut joukottain parisilaisia ylioppilaita y. m.\nnuorisoa keskeyttääkseen puhujia. Siinä he monasti onnistuivatkin\nerinomaisesti, varsinkin silloin, kun asianomainen luki sanottavansa\npaperista. Tuskin hän oli päässyt alkuun, niin jo huudettiin \"alas\" ja\nsitä jatkui kunnes hän totteli. Minä olin kuitenkin onnistunut\nesittämään sanottavani Suomesta tyydyttävän hiljaisuuden vallitessa ja\nantanut sen, Suomesta tulleen määräyksen mukaan, painettavaksi. Olin\nvastikään saanut siitä ensimäisen korehtuuri-vedoksen ja kun sitten\nvalitin tottumattomuuttani korjaamaan ranskankielistä korehtuuria,\ntarjoutui prof. F. heti auttamaan.\n\nOli miltei kuin ennustuksellinen sattuma, että prof. F. heti ensikerran\ntavatessamme teki minulle palveluksen, sillä senjälkeen niitä seurasi\nehtimiseen. Tuskin tunnen toista, joka minua siihen määrin olisi\nopastanut, neuvonut, opettanut ja rohkaissut.\n\nNoin puolitoista vuotta tästä ensi tapaamisestamme olin nimittäin\ntaaskin Parisissa, en enää viipyäkseni vain pari viikkoa, kuten ensi\nkäynnilläni, vaan ollakseni siellä koko kesän. Oli niin paljon, jota\ntahdoin oppia ja nähdä. Ohjelmaani kuului m. m. asettua johonkin\nranskalaiseen perheeseen tai täysihoitolaan saadakseni joka päivä puhua\nranskaa. Mutta pian havaitsin, että juuri Parisi on se paikka, johon\nsiihen kaikkein vähin on tilaisuutta.\n\nTäysihoitolat ovat enimmäkseen täynnä muukalaisia, joiden\nranskankielentaito on niin heikko, ettei heiltä totta tosiaankaan opi\nmitään, ja yksityiset perheet ovat ani harvoin taipuvaiset ottamaan\nvieraita luokseen. Kuulusteltuani sopivaa täysihoitolaa noin viikon\npäivät ja käytyäni katsomassa monenmoisia, sekä mahdollisia että\nmahdottomia paikkoja, tulin siihen johtopäätökseen, että kaikkein\nparasta oli jäädä asumaan siihen pieneen hotelliin, missä\nFrederiksenitkin asuivat ja jonne olin aluksi asettunutkin. Rouva F. oli\nmatkustanut kylpylaitokseen, mutta professori oli Parisissa, ja hän oli\njo ehtinyt antaa minulle niin paljon hyviä neuvoja ja ohjeita sekä\nkertoa minulle niin paljon opettavaista näiden muutamien päivien\nkuluessa, että arvelin hänen seurassansa oppivani enemmän kuin parhaassa\npensionaatissa. Älykkäät ihmiset ovat aina antaneet minulle enemmän kuin\nkaikenmaailman kirjat -- parasta siis käyttää taas tätäkin tilaisuutta\nhyväkseen.\n\nSillä aikaa kun prof. F. aamupäivisin oli toimistossaan, kävin minä\n\"Alliance françaisen\" luentokursseilla, kouluissa kuuntelemassa y. m.,\nmutta illalla kl. 6 tuli hän aina hotelliin minua päivällisille\nnoutamaan.\n\nParisissa oli siihen aikaan paljon hauskoja, siistejä ruokapaikkoja ja\nnäitä me vuorotellen käytimme ja vietimme loppuillan tavallisesti\njossakin kahvilassa keskustellen ja päivän lehtiä lukien. Väliin tehtiin\nmyöskin retkiä maailmankaupungin eri osiin. Professori F. tunsi Parisin\njuurta jaksain, niin että hänellä itsellä ei ollut näistä retkistä\nmitään iloa, mutta sen enemmän ne viehättivät minua. Pimeän tultua, kun\nkaikki tulet olivat sytytetyt, ja niiden valot kuvastuivat Seinessä kuin\nsadat kultapatsaat tai kimmeltävät hapsut, oli ajeleminen omnibussien\nkatoilla tai astuskeleminen pitkin joen rannikoita mitä ihaninta, ja\npäivänvalossa taas olivat sen sadat muistopatsaat, suihkulähteet,\npuistot ja loistorakennukset sellaiselle ensikertalaiselle kuin minulle\nyhä uutena ilonaiheena, varsinkin kun sai nähdä ne taitavan oppaan\nseurassa, joka osasi selittää kaikki ja oli kuin elävä tietosanakirja.\n\nProfessori Frederiksen oli nimittäin, paitsi että hän oli monipuolisesti\noppinut henkilö, niin paljon nähnyt, kokenut ja elänyt, että hänen\nseurassaan oleskeleminen oli kuin eri maissa, jopa eri maanosissa\nmatkustaminen.\n\nNe, jotka eivät personallisesti tunteneet häntä, olivat vain kuulleet\nhänen vaihtelevan elämäntarinansa, olivat valmiit sanomaan, että hän oli\nseikkailijaluonne ja epävakainen henkilö, mutta siinä ei kuitenkaan\nensinkään ollut perää. Hänellä oli vain tavaton toimintahalu ja\nuskomattoman paljon aloitteita, mutta toisaalta hänellä ei ollut kyllin\norganisoimiskykyä ja ennen kaikkea kyllin ihmistuntemusta -- paremmin\nsanoen epäilystä ihmisiin -- apulaisia valitessaan ja siksi niin monet\nhänen hyvistä tuumistaan epäonnistuivat.\n\nHän alkoi uransa loistavammin kuin useimmat muut kuolevaiset. Ennenkuin\nhän edes vielä oli päässyt äänioikeutetuksi, valittiin hänet jo Tanskan\nKansankäräjien jäseneksi ja kaksi vuotta sen jälkeen oli hän\nKöpenhaminan yliopiston professori. Mutta nämä työalat, jotka jo\nolisivat tyydyttäneet monen muun ihmisen toimintahalua, eivät vielä\nolleet kyllin hänelle. Oli niin paljon tehtäviä käytännöllisellä alalla,\nniin paljon uudistuksia, jotka hänestä myöskin välttämättä olivat\nsuoritettavat. Tuo käytännöllinen piirre ja halu olla mukana maataan\nrakentamassa ei ainoastaan välillisesti tiedemiehenä ja\nkansantaloudenopettajana, vaan suoranaisesti aatteittensa toteuttajana,\noli isänperintöä, sillä tämä oli ollut arvossapidetty, toimelias\nmaanviljelijä. Tuo aatteellinen ja ihanteellinen puoli hänessä oli taas\näidiltä kotoisin, häneltä, joka jo pikku tyttösenä oli oppinut latinaa\nkuunnellessaan sivultapäin miten hänen veljiään oli opetettu, joka osasi\nkertoa sellaisia satuja ja sepittää sellaisia lauluja lapsilleen, että\nhänen lastenlastenlapsensa kaukana Amerikassa ja Uuden Seelannin\naarniometsissä niitä vieläkin toistavat. Läpi koko elämänsä hän\nsitäpaitsi seurasi kaikkia kirjallisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä ja\noppi vielä vanhoilla päivillään, oleskellessaan erään talvikauden\nRoomassa, italian kieltäkin.\n\n[Kuva: N. C. Frederiksen nuorena ylioppilaana 1863.]\n\nAatteellisuuden ja käytännöllisyyden yhdistäminen ei ole aina niinkään\nhelppoa ja useimmiten havaitsee, että jompikumpi kärsii; ja mitä juuri\nprof. Frederikseniin tulee, niin joutui käytännöllinen puoli\ntavallisesti aina vähemmälle, sillä hänen tuumansa ja niiden alkuunpano\nolivat aivan erinomaiset. Köpenhaminassa ei esim. vielä viime vuosisadan\n60 luvulla ollut maalaisten pankkia. Sellaista prof. F. rupesi sinne\npuuhaamaan ja saikin sen tuota pikaa pystyyn. Tanskassa ei vielä liioin\nsiihen aikaan harjoitettu sokerijuurikkaiden viljelystä. Prof. F.\nperusti sinne koeasemat ja rupesi kirjoittamaan asiasta. Hän hankki\nitselleen maakartanoita ja myllyjä pitkin maata, ulotutti toimintansa\nRuotsiinkin ja osti siellä metsiä ja putouksia. Hän oli yhtämittaisessa\ntyössä ja touhussa ja pidettiin jo yhteen aikaan miljoonien omistajana:\nKymmenen vuoden kuluttua tuli romahdus ja hän menetti kaikki, sekä\nomansa että muiden tavarat. Hänen vararikkonsa kuului yleensä suurimpiin\nmitä Tanskassa siihen aikaan on tehty, ja senjälkeen oleskeleminen\nsiellä kävi hänelle mahdottomaksi. Hän siirtyi perheineen Amerikkaan ja\ntoimi siellä aluksi sanomalehtimiehenä, mutta taaskin veti liike-elämä\nhäntä puoleensa. Hän joutui m. m. maapalstojen välittäjäksi\nsiirtolaisille, hänellä oli omat konttorinsa monine kymmenine\napulaisineen, omat matka-agenttinsa y. m. tähän välitystoimeen\ntarvittavat henkilöt ja oli taaskin: miljoonamies. Tätä nousua kesti\nhiukan toistakymmentä vuotta ja sitten tuli taaskin äkkinäinen lasku ja\nvararikko. Itse hän selitti syyn tähän amerikkalaiseen romahdukseen\nolleen sairauden, jonka takia hänen kuukausimääriksi oli ollut\njättäminen liikkeensä johto vieraisiin käsiin, mutta minusta tuntui\nsittenkin siltä kuin olisi suurin syy ollut siinä, että hänellä oli\nliika paljon luottamusta ihmisiin, niin että kaikenmoiset onnenonkijat,\njotka tarjoutuivat hänen palvelukseensa, otettiin vastaan ja tekivät\nsitten voitavansa hävittääkseen hänen omaisuuttaan.\n\nAivan pohjaton hyvyys ja rehellisyys oli nimittäin perussävel prof. F:n\nluonteessa ja sellaisen ihmisen on varsin vaikea epäillä muita. Hän\nlähtee aina siitä, että kukin koittaa parastaan ja tahtoo yleistä hyvää\nedistää kuten hän itsekin. Ja yleinen hyvä oli Frederiksenillä kaikki\nkaikessa. Ei hän pannut liikkeitä pystyyn itse niistä hyötyäkseen tai\nkunniaa ja mainetta niittääkseen, vaan hankkiakseen ihmisille työaloja\nja työtä. Ihmisten hyvinvointi ja onni, kulttuuriarvojen kasvaminen ja\nihmisyyden edistäminen olivat hamasta nuoruudesta hänen toimintansa\npäämääränä, se henkinen ilmakehä, jossa hän eli ja liikkui ja näiden\nperiaatteiden valossa ja kannustamana hän toimi. Mutta nämä periaatteet\nja niiden mukana toimiminen eivät aina, ikävä kyllä, ole edulliset\nliikeihmiselle. Moni pitää esim. vararikkoja tehdessään huolta siitä,\nettei itse joudu aivan puille paljaille ja toiset osaavat sellaisissa\ntilaisuuksissa korjata itselleen oikein tuntuvastikin tavaraa. Prof. F.\nei sellaista ajatellutkaan ja siksi hän seisoi siinä taas toisen kerran\ntyhjin käsin. Silloin hän jätti Amerikan ja siirtyi Lontooseen ja sieltä\njonkun vuoden kuluttua Parisiin, jossa hän enimmäkseen toimi\nkirjallisella alalla.\n\nNämä monet vuodet eri maissa ja erilaisten ihmisten parissa, kaikki se\nkunnioitus ja kumartelu, joka tulee mahtavan liikemiehen osaksi ja\nsitten taas se välinpitämättömyys ja halveksiminen, jota samat ihmiset\nniin runsaasti osoittavat, kun hän on epäonnistunut, kaikki tämä oli\ntietenkin opettanut prof. F:lle paljon, mutta katkeraksi se ei ollut\nhäntä ensinkään tehnyt. Päinvastoin.\n\nOli kerran kysymys siitä vaihtaisiko hän elämänsä vanhemman veljensä\nkanssa, joka eli varakkaana maanviljelijänä Tanskassa Laalannin saarella\nja omisti niin komean asuinrakennuksen, että siinä oli sekä tornit että\nparvekkeet, mutta hän pudisti päätänsä. Elämä oli kyllä tuonut hänelle\nmonet suuret pettymykset ja huolet, mutta samalla se oli henkisesti\nhäntä suuresti rikastuttanut, oli antanut sisällystä ja elämyksiä,\nnäyttäytynyt monikirjavuudessaan ja vaihtelurikkaudessaan. Tiedemiehenä\nhän tunsi koko tieteellisen maailman, liikemiehenä liikeihmiset, valtio-\nja sanomalehtimiehenä kaikki politikoitsijat ja julkisen sanan\nedustajat. Hänen personallinen vetovoimansa vaikutti taas, että hänellä\noli uskollisia ystäviä kaikissa kansoissa ja piireissä. _Björnson_ esim.\nkuului hänen personallisiin ystäviinsä, samaten _Walter Runeberg_\nmonesta muusta meillä vähemmin tunnetusta henkilöstä puhumattakaan.\n\nTämä hänen monipuolisuutensa ja henkinen joustavuutensa vaikutti\ntietenkin, että hänen seurassaan oli aina hauska olla, ettei\nkeskusteluaiheista koskaan ollut puutetta, varsinkin kun tähän vielä\ntulee lisää, että hän oli ottanut aivan erikoistehtäväkseen kehittää\nminua, aivan kuin olisi hän ollut sitä varten palkattu opettaja. Niin\npian kun hän esim. löysi toimistoonsa tulleissa sanoma- ja\naikakauslehdissä jotakin mielenkiintoista, merkitsi hän sen heti\nsinisellä kynällä ja toi minulle luettavaksi. Kun hän tapasi Parisissa\nhuomattavia skandinaaveja, kuletti hän heitä mukanaan päivällisille,\njotta minullakin olisi heistä iloa, tai ainakin tilaisuus nähdä\nkuuluisia henkilöitä. Tällainen oli esim. _Hans Jæger_, \"Kristiania\nBohemen\" nimisen kirjan tekijä, josta paljon puhuttiin 80-luvulla. Nyt\nhän oli ajanut karille ja eli Parisissa säälittävässä tilassa ansaiten\nleipänsä vedonlyönneillä kilpa-ajoissa. Mutta ilman itsetietoisuutta ja\ntulevaisuuden suunnitelmia ei hän silti suinkaan ollut, sillä hän puhui\npaljon aikeestaan julkaista laaja, anarkismia käsittävä teos.\n\nProf. F. ehdotti, että minä, joka siihen aikaan ahkerasti kirjoittelin\nParisin kuulumisia meidän lehtiimme, hankkisin itselleni vapaapaikan sen\nvanhimmassa ja kuuluisimmassa \"Comedie Française\" nimisessä teatterissa,\nja neuvoi tarkkaan minne minun oli meneminen ja mitä tekeminen se\nsaadakseni, joka myöskin onnistui. Hän auttoi minua niiden\nanomuspaperien kirjoittamisessa, jotka piti jättää Parisin\nviranomaisille ennenkuin pääsi sikäläisiin kouluihin, ja niinikään sen\nesitelmän, joka minun tuli pitää samana kesänä Brysselissä, kelvolliseen\nranskankieliseen asuun saamisessa. Olin itse kyllä tuuminut, että kun\nsiellä pidettävä kongressi oli kansainvälinen, voisin esiintyä saksaksi,\njonka puhuminen ei tuottanut minulle mitään vaikeuksia, mutta prof. F.\npani vastaan ja minä huomasin myöhemmin, että hän siinä oli aivan\noikeassa.\n\nHyvin usein prof. F. kuvasi minulle Amerikan oloja ja lisäsi aina:\n\"Sinne teidän olisi meneminen, se olisi kuin luotu teitä varten, siellä\nte saisitte sekä ansiota että hengenheimolaisia\". Kun me juuri\noleskelimme ranskalaisten keskuudessa, oli tietysti usein kysymys\nheistä, heidän erikoispiirteistään ja kansallisominaisuuksistaan. Hän\nkiitti Ranskan naisia hyvin ahkeriksi ja säästäväisiksi, sitäpaitsi hän\nväitti heidän omistavan erityistä liiketaitoa. \"Ei tarvitse kuin\nkatsella heidän ryhdikästä käyntiään\", oli hänellä tapana puhua, \"niin\njo siitä näkee, että heidän luonteessaankin on ryhtiä\". Ja sitten hän\nkertoi, miten he niin monella tavalla osasivat venyttää ja lisätä\nperheen pieniä tuloja, niin että saivat ne riittämään, vaikkakin kaikki\noli tavattoman kallista. Kun monet tärkeät tarvekalut, kuten esim.\ntulitikut, oli tehty valtion monopooliksi ja jokaisesta ruuanpalasesta\noli niin kalliit verot, että esim. tavallinen työläisperhe jo tuli\nmaksaneeksi välillisiä veroja pari francia päivässä, niin kyllä sitä\nsaikin ahertaa ja olla kekseliäs tullaksensa toimeen. Hän oli yleensä\nsitä mieltä, että Ranskaa hallittiin varsin huonosti, ja että monet\naineellisen elämän alat olivat siellä tykkänään laiminlyödyt. Kauppa\nesim. oli enimmäkseen muukalaisten käsissä, etenkin saksalaisten ja\nenglantilaisten, ellei aina nimellisesti ja avoimesti, niin olivat he\nkuitenkin yrityksien takana ja aloitteen tekijöinä.\n\nTuskin oli sitä kysymystä taivaan ja maan välillä, jota emme olisi\npohtineet ja sitä asiaa, jota en olisi prof. F:ltä kysellyt. Olin niin\ntottunut hänen intelligenttiin seuraansa ja siihen, että hän aina kävi\nminut päivälliselle noutamassa, tai lähetti n.k. sähkösanomakortin,\njossa määräsi, missä meidän piti tavata toisemme, että kun hän\nmuutamaksi päiväksi matkusti Lontooseen, tuntui Parisi oikein tyhjältä\nja kolkolta.\n\nNiinä parina vuotena, jotka seurasivat tätä sisältörikasta kesää, olimme\nsuhteellisesti vähän tekemisissä toistemme kanssa, sillä eihän prof.\nF:llä ollut aikaa tuollaisten tavallisten \"tervehdyskirjeiden\"\nkyhäämiseen, mutta sitten tuli suruvuotemme 1899 helmikuun\nmanifesteineen, ja nyt alkoi hyvinkin ahkera kirjevaihto. Personallisten\ntuttavuuksien kautta prof. F:llä oli tie avoin ranskalaisiin lehtiin ja\nse merkitsi siihen aikaan paljon. Niin moni venäläisten viranomaisten\nlevittämä väärä tieto ja aiheeton syytös saatiin siten korjattua. Oli\ntodellakin lohduttavaa tietää, että siellä maailman kaupungissa oli\nhenkilö, joka niin rehellisesti, ilman mitään sivutarkoituksia, aina oli\nvalmis meidän hyväksemme toimimaan ja tuleen heittäytymään, kun siksi\nkävi.\n\nMuistan varsinkin yhden tilaisuuden, jolloin ilman hänen välitystään\nolisin ollut varsin toivoton monta päivää. Olin siihen aikaan ulkona\nEuropassa tehdäkseni Suomen kohtalon tunnetuksi sekä järjestämieni\nesitelmien että sanomalehtikirjoitusten ja myöskin suullisten\nselostuksien kautta vaikutusvaltaisille henkilöille. Oltuani muutamia\nviikkoja Itävalta-Unkarissa, matkustin Wienistä yhtämittaa Brysseliin\njäädäkseni sinne loppukesäkseni. Lukemattomat askeleet oli ollut\nastuttava sekä Wienissä että Budapestissä, saadakseni jotakin toimeen,\nja nyt seurasi tuo pitkä, toista vuorokautta kestävä rautatiematka\njunanvaihtoineen keskellä yötä. Olin viimein niin lopen väsynyt, etten\najatellut enkä toivonut muuta kuin pian pääseväni perille ja korvissani\nsoi koko ajan: \"Brysselissä saat levätä, Brysselissä saat levätä\".\nTiesin, että minua siellä odotettiin ja nautin jo sanomattomasti\najatellessani mukavaa, puhdasta vuodettani siellä, istuttuani pikajunan\npölyisillä sohvilla lähes 30 tuntia. Mutta sitten kävikin aivan toisin.\nSiellä oli vastassa sähkösanoma Tukholmasta, joka oli siihen määrin\nsalaperäinen ja peloittava, että se vei unen silmistäni tuntimääriksi.\nSiinä nimittäin kehoitettiin noudattamaan suurinta varovaisuutta ja\nlukemaan \"La Fronde\" lehteä. Tästä ymmärsin, että toimintani oli tullut\ntunnetuksi, joutunut ehkä vastustajiemme tietoisuuteen ja tämä kaikki\nsai yön hiljaisuudessa mitä kauhistuttavimmat muodot. Mistäpä minä edes\nsaisin käsiini \"La Fronde\" lehden, joka ilmestyi Parisissa, ja joskin\njoku numero oli eksynyt Brysseliin, niin miten löytäisin juuri kyseessä\nolevan kirjoituksen. Haudottuani tätä samaa yhtenään, välähti\naamupuolella yötä yhtäkkiä mieleeni, että \"onhan Frederiksen Parisissa\nja hän auttaa kyllä, ottaa selkoa mitä lehdessä on seisonut ja vastaa\nsiihen, jos tarvitaan\". Ja vain tämä ajatus rauhoitti minua niin, että\nhermopingoitus antautui ja uni sai voiton.\n\nSyksyllä v. 1900 tuli prof. Frederiksen senaattori _Mechelinin_ kutsusta\nSuomeen. Tarkoitus oli, että hän kirjoittaisi meidän aineellista\nelämäämme käsittävän teoksen ja niin hän sitten tekikin. Teos ilmestyi\nyhtaikaa tanskan, ranskan ja englannin kielisenä, ja siitä oli usein\nulkomaisissa lehdissä otteita, jotka antoivat hyvinkin edullisen kuvan\nSuomen valtion varojen hoidosta. Kootessaan täällä aineksia tuohon\nteokseensa, teki Frederiksen paljon tuttavuuksia. Hän tahtoi tavata eri\npuolueiden ja eri aatesuuntien johtohenkilöitä ja saada siten\nläpileikkauksen siitä, mitä maassamme liikkui.\n\nVielä toisenkin kerran kävi Frederiksen Suomessa. Se tapahtui elokuun\nviimeisinä päivinä v. 1903 ja silloin oli varsin omituinen seikka syynä\nhänen tuloonsa. _Plehve_ oli kuullut kerrottavan Frederiksenistä ja\nhänen työstään Suomen hyväksi. \"Eiköhän tuota saisi vastaiseen\nsuuntaankin toimimaan\" arveli tämä ovela Suomi-syöjä ja antoi kutsua\nFrederiksenin luokseen Pietariin keskustelemaan Suomen asioista, luvaten\nhänelle kaikki matkakulut ja vielä runsaan vaivanpalkkion. Meikäläisten\npolitikoitsijoittemme mielestä ei hänen olisi pitänyt noudattaa tätä\nkäskyä, mutta prof. F. ajatteli toisin. Hänestä oli varsin\nmielenkiintoista käydä tapaamassa sitä miestä, joka siihen aikaan\nrautakourin johti Venäjän ja sen reunavaltioiden kohtaloa. Sitäpaitsi\nhän toivoi voivansa selvittää Plehvelle Suomen asiaa sekä suomalaisten\nettä valistuneen yleisen mielipiteen kannalta.\n\nHän siis matkusti Pietariin ja joutui kaikkivaltiaan Plehven puheille,\nsekä torjui kaikki tämän tekemät, Suomea tarkoittavat kiristysehdotukset\nselittäen ne Venäjän puolelta Suomelle vahvistettujen perustuslakien\nrikkomiseksi ja aivan tehottomiksi Suomeen nähden. Plehve koitti\nselvittää ja esittää, mutta ei päässyt tuumaakaan pitemmälle miehen\nkanssa, joka niin kovasti piti meidän puoliamme. Hän oli varsin\ntyytymätön vieraaseensa ja osoitti sen m.m. siten, ettei maksanutkaan\ntuota lupaamaansa vaivanpalkkaa, tuskin hän antoi matkarahat. Pietarista\nFrederiksen tuli Helsinkiin ja viipyi täällä muutamia päiviä saadakseen\ntaaskin selville mitä meillä ajateltiin tilanteesta ja mitä toiveita\nmeillä oli tulevaisuuteen nähden. Täältä hän matkusti Tukholman kautta\nkotiin. Hän kirjoitti minulle jokunen aika senjälkeen, että hänellä oli\nollut aikomus julkaista keskustelunsa Plehven kanssa \"L'Européen\"\nlehdessä, sillä mitä Plehve sanoi hänelle oli kyllä yhtä\nmielenkiintoista kuin mitä hän aikoinaan sanoi Steadille, mutta\nmeikäläiset politikoitsijat olivat olleet kovin vastaan ja saaneet hänet\nsähköttämään asianomaiselle lehdelle, ettei kyseessä olevaa haastattelua\nsiihen pantaisikaan.\n\nViimeisen kerran tapasin professori Frederiksenin tuona meille niin\nkohtalokkaana kesänä 1904 Köpenhaminassa, jonne hän jokunen vuosi\naikaisemmin oli siirtynyt. Olin hänen perheessään päivällisillä hilpeän\nmielialan vallitessa ja sieltä hän saattoi minut englantilaiseen klubiin\n5 o'clock teelle. Tietysti Suomen politiikka silloin oli esillä, ja\nsiinä pohdittiin tilannettamme joka puolelta. Tanskan lehdissä oli juuri\nniinä päivinä ollut Helsingistä saapunut uutinen siitä, miten eräs\npuhuja Helsingin Työväenyhdistyksen tavanmukaisessa keväisessä\nulkoilmajuhlassa oli lopettanut puheensa huutamalla: \"Alas Bobrikoff,\nalas Plehve\" ja sitten niin kiireellisesti poistunut puhujalavalta ja\nsekaantunut ihmisjoukkoon, että häntä oli yhtä mahdoton löytää kuin\nerityistä kortta heinäaumasta. Se oli varsin ihmeellinen ja rohkea\ntoivomus, miltei ennustus, sillä jo jotakuta päivää myöhemmin oli\nBobrikoffin viimeinen hetki tullut ja muutaman viikon kuluttua meni\nPlehve samaa tietä.\n\nEn luule, että professori Frederiksenillä aineellisesti oli niinkään\nhuolettomat ajat vanhoilla päivillään. Hän oli suunnitellut\nkansainvälisen pankin perustamista joko Lontooseen tai Parisiin ja\nsaanut monen vaikutusvaltaisen henkilön, jolle hän asiasta oli puhunut,\ntästä tuumastaan innostumaan jo sen personallisen vaikutusvallan takia,\njoka hänelle oli ominainen. Ja sitten hänen suunnitelmansa aina olivat\nhyvin selvät ja suuripiirteiset, teoriiana aivan erinomaiset. Mutta\nhänellä ei ollut tuota tavallisen rahamiehen häikäilemättömyyttä ja\nkylmyyttä, ei sitä säälimättömyyttä ja itsekkyyttä, joka on valmis\nriistämään muilta vaikka heidän viimeisen penninsä hyötyäkseen heidän\nkustannuksellaan. En tahdo sanoa, että jokainen rahamies olisi\nsellainen, mutta tämän piirteen tapaa siksi usein, että ymmärtää miten\nvaikea ihmisyyden kannalla seisovan henkilön silloin on pitää puoliaan.\nHänen kansainvälinen pankkinsa jäi siis pelkäksi suunnitelmaksi ja vain\npienet kirjalliset tehtävät täyttivät hänen aikansa.\n\nOnneksi hän ihan ensi hetkestä oli eroittanut vaimonsa perinnön omista\nafääreistään, jotta ei tämä milloinkaan hänen takiaan tulisi kärsimään\npuutetta. Eihän tuo Ada Frederiksenin perintö mikään suuren suuri ollut,\nsitä oli vain sen verran, että säästäväisesti eläen sillä tuli toimeen.\n_Ada Frederiksen_ oli muuten hyvinkin huomattavasta kodista ja oli\nlapsuudestaan asti saanut olla mukana niissä piireissä, joissa Tanskan\nhenkinen elämä voimakkaana pulppusi, niinkuin hän myöskin jo nuorena\ntyttönä oli oleskellut Parisissa, saanut olla vastaanotoissa Napoleon\nIII hovissa y. m. Hänen isänsä oli nimittäin teoloogina ja\npolitikoitsijana kuuluisa piispa _Monrad_, joka varsinkin v:sta 1848,\njolloin Tanska sai uuden perustuslain, näytteli hyvinkin tärkeätä osaa\nsen valtiollisessa elämässä, toimi kahdesti kirkollisasiain ministerinä\nja v:sta 1863 Tanskan ministeripresidenttinä.\n\nTästä merkillisestä appi-isästään prof. F, monasti kertoi ja niistä\nraikkaista tuulahduksista, jotka hänen kauttaan olivat tulleet\ntanskalaiseen politiikkaan, sillä piispa Monrad oli yhteen aikaan sekä\nsanomalehdissä että kansainkäräjissä koko vastustuspuolueen johtaja.\n\nKerran me puhuimme siitä, kuinka säälittävää on, että ihminen, sitten\nkun hän on ehtinyt jotakin kokea ja oppia, niin että siitä jo olisi\nmuillekin jakaa, yhtäkkiä kuolee ja siinä menee kaikki, mitä hän on\nelämänsä varrella itselleen koonnut, hyödyttämättä jälelle jääneitä.\n\nProf. Frederiksen menikin sitten pikemmin kuin kukaan olisi osannut\naavistaakaan. Hän oli syksyllä v. 1905 ollut matkoilla, kylmettynyt ja\nsairastui kotia tultuaan keuhkokuumeeseen. Se tapahtui juuri samaan\naikaan, kun meillä täällä elettiin suurlakon merkeissä ja\nulkomaalaisissa lehdissä oli ehtimiseen tietoja jännittävästä\ntilanteestamme. Prof. F. oli joka päivä kysellyt, mitä Suomesta kuuluu,\neikö jo tule ratkaisua? Mutta kun sitten voiton päivä valkeni ja\nilosanoma siitä levisi Europpaan, oli hän jo tajutonna, eikä voinut\nenään iloita tästä hyvästä uutisesta.\n\nHänen elämänsä oli siinä suhteessa niin traagillinen, että niin monet\nhänen aloitteistaan pirstoutuivat juuri silloin, kun kaikki jo näytti\nvoittoisalta ja varmalta. Eihän kukaan ole voinut kaikkia unelmiaan\ntoteuttaa, mutta ani harvalla on ollut niin paljon yleistä hyvää\ntarkoittavia ehdotuksia kuin Frederiksenillä. Hän oli niin täynnä\naloitteita ja tuumia, että niitä on sittemmin riittänyt monelle muulle\nsekä panna käytäntöön että myöskin korjata niistä voittoja.\n\nSe suuri yleisö, joka vain mittaa ihmisarvon sen mukaan, miten paljon\nhän on saanut koottua itselleen mammonaa, ei huomaa sellaista henkilöä\nmiksikään, joka tosin on ollut nerokas ja aloiterikas, mutta ei ole\nsaanut niitä perille vietyä, eikä omaisuuksia itselleen rapsittua. Mutta\nprof. F:n ystävät katselivat asiaa toisin. Siitä todistaa m. m. se\nkaunis hautapatsas, jonka he pystyttivät hänen haudalleen Lyngbyn\nkirkkomaalle, missä hän monivaiheisen elämänsä jälkeen nyt lepää.\n\nSamaiset ystävät tulevat myöskin kyllä säilyttämään hänen muistonsa\nrakkaana ja kirkkaana, mutta on aivan paikallaan, että hänen muistonsa\nja nimensä meilläkin elää, sillä hartaampaa, epäitsekkäämpää ystävää\nSuomella omien rajojensa ulkopuolella ei ole ollut.\n\n\n\n\nMATHILDE WERGELAND.\n\n\nOlin juuri menossa Köpenhaminassa pidettävään pohjoismaiseen\nnaisasiakongressiin kesällä 1914, kun sain kirjeen ja pinkan\nsanomalehtiä Amerikasta. Otin ne mukaani laivaan ja rupesin niitä\ntutkimaan. Kirjeessä kerrottiin, että Wyomingin yliopiston professori,\n_Mathilde Wergeland_, oli kuollut, ja lehdet tekivät selkoa hänen\nmerkille pantavasta opettajatoimestaan.\n\nEn voi kielin kertoa, kuinka kummalliselta ja surulliselta tämä tieto\ntuntui, varsinkin sinä hetkenä, kuinka muisto ensimäisestä Köpenhaminan\nmatkastani, jolloin tutustuin tri Mathilde Wergelandiin, sen kautta\ntulvimalla tulvi mieleeni.\n\nSe tapahtui kesällä 1890, jolloin Köpenhaminassa oli pohjoismaalainen\nopettaja-kokous. Sen edellisenä päivänä oli \"Dansk Kvindesamfund\"\n(Tanskalainen Naisliitto) pannut toimeen pienen pohjoismaalaisen\nnaisasiakokouksen, koska siellä sattui olemaan läsnä asiasta\ninnostuneita naisia kaikista pohjoismaista. Se oli luultavasti nykyajan\nmittoja käyttäen hyvinkin vaatimaton kokous, mutta minun silmissäni se\noli aivan suurenmoinen. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä ja kaikkia\nkokouksessa esiintyviä katseli kuin korkeampia olentoja. Toimihan\n_Elisabeth Grundtvig_ siinä puheenjohtajana, _Anna Bugge Wicksell_\nesitelmöitsijänä ja _Kirstine Frederiksen_ aivan kuin kokouksen hyvänä\nhenkenä, sillä hän oli m. m. valmistanut sen huomatuimmille\nosanottajille aamiaiset kodissaan, kun keskustelut pariksi tunniksi\nkeskeytettiin. Minäkin kuuluin niihin onnellisiin, jotka pääsivät näille\naamiaisille, kiitos siitä _Alli Tryggille_, joka minut oli kokouksen\ntoimihenkilöille esittänyt.\n\n[Kuva: Mathilde Wergeland v. 1890]\n\nOsanottajien joukossa oli eräs nainen päätä pitempi muuta kansaa, ja\nsamassa niin ylevän ja komean näköinen, että katseet aivan\nvastustamattomasti kiintyivät häneen. Hänellä oli suuret, surulliset\nsilmät, hienot piirteet, aivan kreikkalainen profiili ja koko hänen\nolennossaan ja liikkeissään oli jotakin klassillisen levollista ja\nplastillista.\n\nOtin heti selkoa siitä, ken hän oli ja sain kuulla, että hän oli\nensimäinen norjalainen nainen, joka oli hankkinut itselleen fil.\ntohtorin arvon, että hänen nimensä oli Mathilde Wergeland ja että hän\noli runoilija _Henrik Wergelandin_ ja tämän sisaren _Camilla Collettin_\nläheinen sukulainen.\n\nKun kokous sitten päättyi yhteisiin illallisiin, jouduin minä\naterioidessa hänen vierustoverikseen ja olin onnellinen. Edustihan hän\nsitä suurta maailmaa, josta minä aina olin unelmoinut, sillä hän oli\njuuri hiljattain palannut Zürichistä, missä oli saanut tohtorinarvonsa,\nopiskeltuaan sitä ennen pari vuotta Münchenissä. Kaikista näistä\nasioista olin kovin halukas kuulemaan niin paljon kuin suinkin -- kuten\nmyöskin hänen kuuluisista norjalaisista omaisistaan, hänen matkoistaan\neri maissa ja hänen tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän vastasi\nkauniilla, sointuvalla norjankielellään ja hymyili tuon tuostakin minun\nsuurelle tiedonhalulleni. Mutta toisaalta hän kyllä iloitsikin siitä,\nettä naiset Pohjolassa olivat niin valveutuneita ja innokkaita sekä\nvakuutti, että kun etelästäpäin matkustaa pohjoista kohti, oli miltei\nyhtenäisenä piirteenä, että naisten kasvojen ilme muuttui yhä\neloisammaksi ja pirteämmäksi.\n\nNe pari kolme viikkoa, jotka silloin viivyin Köpenhaminassa, olimme\nyhdessä melkein joka päivä. Joko me olimme kävelemässä tai Köpenhaminan\nmonia kokoelmia katselemassa. Väliin istuttiin hänen hotellihuoneessaan,\nja silloin sitä vasta oikein keskusteltiin.\n\nHän kertoi minulle paljon sekä Norjan oloista että niistä vieraista\nmaista, joissa hän oli oleskellut. Hän laski joskus leikkiäkin, mutta\nusein hänen kauniisiin kasvoihinsa ilmestyi hyvin totinen, miltei\nsurunvoittoinen ilme. Lähin syy siihen oli hänen epävarma\ntulevaisuutensa. Hän olisi valmistuttuaan mielellään halunnut työtä ja\ntoimeentuloa synnyinmaassaan, mutta siellä olivat kaikki ne paikat,\njoita hän ajatteli, vielä visusti suljetut naisilta. Hän valitti, ettei\nvanha maailma hänen laiselleen tarjonnut mitään, ja että hänen täytyi\nmatkustaa Atlantin tuolle puolen löytääkseen itselleen taipumuksiaan\nvastaavaa työtä. Mutta ilomielin ei hän tästä matkastaan puhunut.\nPäinvastoin. Hän ei kuulunut noihin käytännöllisiin ihmisiin, jotka\nyhtäkkiä selviävät vastuksista ja miltei ilolla heittäytyvät taisteluun\nolemassaolon puolesta. Eikä hän liioin ollenkaan osannut puhua\npuolestaan ja alleviivata ansioitaan. Hän oli alusta alkaen ja\nkauttaaltaan hiljainen ajattelija, todellinen hengen-maailman asukas ja\noli siellä oppinut erinomaisen vaatimattomaksi.\n\nKun kokoukset ja juhlallisuudet olivat ohitse, erosimme me. Minä palasin\nSuomeen ja Mathilde Wergeland matkusti jonkun viikon kuluttua\nAmerikkaan, sitä ennen vielä kerran suotta etsittyään toimialaa omassa\nmaassaan.\n\nHän oli usein ajatuksissani ja kovin mielelläni olisin tahtonut saada\nhäneltä tietoja siitä, miten hänen toiveensa olivat toteutuneet, oliko\n\"suuri länsi\" antanut hänelle mitään. Keväällä v. 1891 tuli vihdoinkin\nkirje, josta havaitsin, että Amerikka ei ollut häntä niinkään\nmiellyttänyt.\n\nKoska kirjeet usein, vaikka ne ovatkin kaikessa kiireessä kyhätyt,\nantavat varsin selvän kuvan lähettäjänsä mielenlaadusta, panen siitä\ntähän pari kohtaa:\n\n\"Pelkään teidän jo arvelevan, ettei minulla ole uskollisuutta, eikä\nliioin kiitollisuutta -- sillä enhän ole puoleen vuoteen antanut mitään\nelonmerkkiä. -- -- -- Mutta syynä minun pitkään vaitiolooni ei ole ollut\nvälinpitämättömyys, vaan paljon enemmän itse matka tänne ja se\nihmeellinen herpaantuminen, joka seuraa tuloa aivan vieraaseen maahan,\nmissä täytyy omaksua uusia vaikutelmia ja eläytyä niin aivan uusiin\nolosuhteisiin.\n\n\"Minä puolestani olen ollut aivan kykenemätön ylläpitämään entistä\nkirjevaihtoani tai alkamaan mitään uutta. Ystäväni Tanskassa, Saksassa\nja Norjassa ovat saaneet tyytyä hyvinkin pieniin palukkoihin silloin\ntällöin. He ovat senjohdosta hyvin äkämystyneet, mutta minäpä tahtoisin\nlähettää heidät jonakuna päivänä Amerikkaan ja panna heidät täällä omin\npäin selviytymään, niin saataisiin nähdä, saavatko he enemmän aikaan.\n\n\"Ensinnäkin tahdon kiittää teitä sydämellisesti Kalevalasta; olen varsin\nhämilläni sen johdosta, että pyysin teitä sen itselleni lähettämään,\nmutta se on pantava Köpenhaminassa oleskelun laskuun, ellei suorastaan\nkoulukokouksen. Luulen että yhdessäolo sellaisissa tilaisuuksissa tekee\ntavallista avomielisemmäksi ja ujostelemattomaksi. Ajattelin lähettää\nteille norjalaisten kirjailijoiden runoja Kristianiassa ollessani, mutta\nei siitä tullut mitään -- olin koko ajan sellaisessa jännityksessä\npääsisinkö matkustamaan jo ensimäisessä laivassa vai ei. Kun se sitten\ntuli ja minä huomasin, että se tuntui kaikkea muuta kuin puoleensa\nvetävältä pitkää matkaa varten, olin aivan allapäin. Lähdin siinä\nkuitenkin ja olin tuota pikaa keskellä valtamerta. Ajattelin teitä\nsiellä, -- mutta kun siellä ei ollut kyyhkys- eikä pääskyspostia, jäi\nkirje lähettämättä -- -- -- --\n\n\"En luule, että kannattaa kertoa teille Amerikasta, sillä kai Alli\nTryggin kautta olette kuullut kaikkein tärkeimmät asiat. Minä puolestani\nolen suuresti huvitettu siitä, mitä olen nähnyt, vaikka toisaalta tuntuu\nkyllä siltä, ettei U. S. A. ole maa, joka vaikuttaisi erittäin puoleensa\nvetävästi. Kaikki eroaa suuresti Europasta, eikä tämä eroavaisuus aina\nsuinkaan tunnu paremmalta. Elämä kulkee kuin polkumyllyssä, joko se on\nkovaa työntekoa, tai on se rikasta ja mukavaa, mutta ei ole paljon\nymmärtämystä eikä iloa elämästä -- oli se sitten rikas tai köyhä, joka\nsitä elää. Hetken ilosta, miellyttävästä ja sisältörikkaasta yhdessä\nolosta on sangen vähän nautintoa, varsin vähän tyydytystä siitä mitä\nelämä antaa -- kaikkialla tavoitellaan vain enemmän rahaa, rahaa.\nRajaton rikkaus toisella puolen -- köyhyys ja vimmattu taistelu\ntoisella. Ei se minusta tunnu erittäin kehoittavalta. Poliittinen elämä\non täällä valtavin ja terveellisellä pohjalla, ja politiikasta,\nkansantaloudesta ja sosiologiasta ovat kaikki huvitettuja -- -- -- -- --\n\n\"Mutta mitäpä minä tässä puhun Amerikasta, paljon parempi on, että pian\nkirjoitatte minulle Suomen oloista.\n\n\"Tanskalaisesta 'Politiken' lehdestä näin, että keisari on vastannut\nrauhoittavasti valtiopäivien adressiin. Eihän se ollut muuta kuin mitä\nsaattoi odottaa. Kulkee huhuja, että Venäjä tahtoo käyttää hyväkseen\nNorjan ja Ruotsin välillä syntynyttä eripuraisuutta Unionin johdosta, ja\nseuraus siitä on, että keisari koittaa pysyä hyvissä väleissä\nsuomalaisten kanssa pitääksensä tien avoinna Suomen yli Ruotsiin ja\nNorjaan. Paljonko perää näissä huhuissa on, ei ole hyvä tietää, mutta\neihän se otaksuminen ole mahdoton, että Venäjän laajentamistuumat\nmyöskin etsisivät itselleen tätä tietä. Jumala vapauttakoon meitä tästä\nraakalaisuudesta, kun se aika tulee. Siitä koituu kova ottelu ja kun ei\nvain Suomea silloin poljettaisi hevosten kavioiden alle.\n\n\"Harperin 'Monthly Magazinessa' näin kauniita kuvia Suomesta. Ne\nmuistuttavat koko lailla Norjaa. Tahdon kerran lähettää teille saman\naikakauslehden julkaisemia kuvia Norjasta -- mutta niiden teksti on\nenglanninkielinen. -- Ei tästä tullut kuin jokunen rivi -- minulla on\nyleensä niin vähän aikaa kirjoittamiseen. Mutta otattehan tämän\ntervehdyksenä ja kiitoksena niistä hauskoista hetkistä, jotka vietimme\nyhdessä Köpenhaminassa. Koska minulla kerran on ollut tilaisuus päästä\nkaukaiseen Amerikkaan, pääsen ehkä myöskin kerran Suomeen. Sanokaa sille\nterveisiä minulta ja toivottakaa sille onnea ja menestystä. Tervehtikää\nniinikään niitä naisia, joiden kanssa olin yhdessä Tanskassa --\nerittäinkin Alli Tryggiä\".\n\nMinä vastasin kyllä heti tähän kirjeeseen, mutta sitten kului\nvuosimääriä ennenkuin kuulin mitään Mathilde Wergelandista. En tiennyt\noliko hän elävien vai kuolleiden joukossa. Mutta sitten aivan\nodottamatta tuli kesällä 1902 taaskin häneltä kirje, tällä kertaa oikein\nsisäänkirjoitettuna. Siitä havaitsin, että hänen elämänpolkunsa ei\nsuinkaan ollut kulkenut myötämaata ja sileästi, vaikkei hän tosin siitä\naivan paljon puhunutkaan, mutta koko kirjeen sävy sen kertoi.\n\nNäin hän siinä kirjoitti:\n\n\"Pelkään, että te jo olette unohtanut erään, joka kokouksen aikana\nKöpenhaminassa 1890 oli teidän seurassanne muutaman kerran ja sai\nosakseen teiltä sen saman edistyksestä ja voitoista aiheutuvan\ninnostuneen tunnustuksen, jonka osoititte kaikille, ketkä olivat maansa\nhyväksi työskennelleet ja naisten asioita edistäneet. Matkustin sitten,\nkuten muistanette, Amerikkaan, ja siellä olen nyt ollut kaikki nämä\nvuodet. \"Nylænde\" lehdestä havaitsin, että te vielä asutte Helsingissä\nja olette siellä toimittajana, siis henkilö, jonka löytää, vaikkei\nkirjeenkirjoittaja tiedäkään hänen osoitettaan. Käytän siksi tilaisuutta\nhyväkseni ja lähetän teille pari riviä.\n\n[Kuva: Mathilde Wergeland v. 1900]\n\n\"Muistatteko vielä, että annoitte minulle muistoksi suomalaisen markan.\nSiihen minä annoin lyödä reijän kantaakseni sitä kellonperissäni, mutta\nnyt kun Suomen kovat päivät ovat tulleet, en voi pitää sitä enää\nleikkikaluna, vaan lähetän sen teille takaisin hyvänä enteenä siitä,\nettä entiset ajat eivät ole vielä kuolleet. Suomen kunnia ja vapaus\ntulee uudestaan virkoamaan ja palajamaan niiden luo, jotka sitä surevat\nja kaipaavat. Ja että te surette ja kaipaatte, sitä ei suinkaan tarvitse\nepäillä. -- -- -- Toivoisin voivani auttaa teitä työssänne -- -- Täällä\nseurataan Suomen raskasta taistelua kyllä myötätunnolla, mutta toimintaa\nsitä tarvittaisiin, eikä pelkkää sympatiaa. Tässä kirjeessä tulee se\npieni rahasumma, jonka te suuressa hyvyydessänne lainasitte minulle\nvaikeina aikoinani Köpenhaminassa. Olisin niin mielelläni tahtonut\nmaksaa sen aikaisemmin, mutta aineelliset olosuhteeni ovat olleet hyvin\nahtaat kaikkina näinä vuosina, eikä minulla koskaan ole ollut mitään\nylitsejäämää. -- -- Tuokoot nämä dollarit teille paljon ja ansaittua\nsiunausta. Myötäseuraavan medaljongin ehdottaisin teidät kiinnittämään\nkellonperiinne ja säilyttämään siinä tämän kalliin markan, joka jo\nkahdesti on kulkenut Atlannin meren poikki -- -- --\"\n\nKun hän tässä kirjeessä sanoo, että hänellä aineellisesti oli ollut\nhyvin ahtaat ajat, ei siinä ollut sanaakaan liioittelua; hän oli\nnimittäin saanut kokea niin paljon vastuksia ja ollut pakoitettu\ntaistelemaan niin ankarasti jokapäiväisen leipänsä takia, että moni\nhänen sijassaan jo olisi heittänyt kirveen järveen. Vasta v. 1902\ntapahtui käännös parempaan päin, kun hänet nimitettiin professoriksi\nWyomingin yliopistoon.\n\nKoko hänen elämästään ja varsinkin hänen Amerikassa olostaan saa\nnimittäin erittäin mielenkiintoisen kuvan siitä loistoteoksesta, jonka\nhänen ystävänsä julkaisivat pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Sen\nnimi on \"Glimpses from Agnes Mathilde Wergelands Life\" (Tuokiokuvia\nAgnes Mathilde Wergelandin elämästä), ja siinä on, paitsi otteita hänen\npäiväkirjastaan, kirjeistään ja runoistaan, hänen ystäviensä,\noppilaittensa ja opettajatoveriensa arvosteluja ja kuvauksia hänestä eri\nvuosina ja eri tilaisuuksissa. Yksin se pieni pätkä, jonka minä\nkirjoitin hänestä kesällä 1914 Naisten Ääneen kuultuani hänen\nkuolemastaan on siellä, kuka sen sitten lie suomesta englanniksi\nkääntänyt. Sitten siellä on useita kuvia hänestä itsestään, hänen\nomaisistaan ja ystävistään sekä koko joukko hänen omia piirustuksiaan.\nMathilde Wergeland oli nimittäin taitava piirustaja. Se kuului ihan\nsukutaipumuksiin, sillä hänen veljensä _Oscar Wergeland_ oli suosittu\nmaalari, joka m. m. sai tehtäväkseen maalata sen suuren taulun, joka\nkuvaa Eidsvoldin kokousta.\n\nEuropassa ollessaan Mathilde Wergeland oli erityisesti tutkinut\nkeskiajan kirkkorakennuksia ja kiinnittänyt niitä paperille, niinkuin\nyleensä keskiajan historia oli hänen erikoisalansa. Hän julkaisi siitä\nuseita tutkimuksiakin, kuten esim. orjuudesta keskiaikana, mutta eri\nteoksina ne eivät kuitenkaan hänen eläissään ilmestyneet, ainoastaan\nnoiden laajojen amerikkalaisten aikakauslehtien palstoilla.\n\nKaikki, jotka hänestä yllä mainitussa teoksessa kirjoittavat,\nvakuuttavat, että hän oli hienoimpia, syvämietteisimpiä ja\ntietorikkaimpia naisia, joita yleensä tapaa. Ja kuitenkin hänellä oli\nniin paljon vastoinkäymisiä työtä ja toimeentuloa itselleen etsiessään\n-- tai ehkä se juuri olikin seuraus siitä, että hän oli sellainen\npoikkeusihminen, ja niin paljon keskitasoa ylempänä. Humbugi ja\npintapuolisuus pääsevät tuota pikaa perille, sillä ne eivät ensinkään\narkaile keinoja valitessaan, mutta todellinen taito ja ansio ei rupea\nedellään torvella toitottamaan, ei muita tieltään tyrkkimään, ei\nmahtavia mielistelemään eikä imartelemaan. Ja mitä nyt juuri Mathilde\nWergelandiin tulee, oli hän niin itseensä sulkeutunut ja arka, ettei hän\nmilloinkaan huomauttanut suurista ansioistaan ja tiedoistaan. Sellaiseen\nei yleensä oltu Amerikassa totuttu, ja siksi kesti kaksitoista pitkää\nvuotta, ennenkuin tri Wergeland sai taipumuksiaan vastaavan varman\ntoimialan ja tulot, ennenkuin hänen ansionsa huomattiin. Vaikka me\nsilloin Köpenhaminassa olimme mielestäni puhuneet hyvinkin avomielisesti\nkaikenlaisista asioista, ei hän esim. sanallakaan maininnut, että hän\noli etevä soittaja, ja että hän oli ollut itse _Griegin_ oppilas, jolle\ntämä oli ennustanut suurta tulevaisuutta soittotaiteilijana.\nOmituisuutena mainitaankin hänestä, että hän yleensä vain soitteli\nyksinään ollessaan, tai jonkun läheisen ystävän kuunnellessa, sillä hän\npani soittoonsa niin koko sielunsa, ettei hän tahtonut ruveta sitä\ntuntemattomille, välinpitämättömille ihmisille paljastamaan.\n\nHänen norjalaiset ystävänsä väittävät, että hän suuresti muistutti\nCamilla Collettia, ei ainoastaan ulkomuotonsa puolesta, -- olihan heillä\nmolemmilla nuo hienot, jalot piirteet ja tuo solakka pitkä vartalo,\nmutta vielä enemmän sisällisesti. Molemmat olivat itsenäisiä, syviä\najattelijoita ja totuuden etsijöitä, molemmat elivät omassa\nihannemaailmassaan, eivätkä kyenneet tiedoillaan ja taidoillaan\nhankkimaan itselleen aineellisia etuja, molemmilla oli käytännöllisen\nelämän pikku huolet hyvin vieraita ja kun heidän kuitenkin, varojen ja\napulaisten puutteessa, täytyi niitäkin hoitaa, oli se heille tuntuva\nrasitus. Münchenissä ja Zürichissä esim. valmisti tri Wergeland itse\npienen spriikeittiön avulla ateriansa, mutta se oli sellaista, josta hän\nei koskaan ollut huvitettu.\n\nHän uneksi monta vuotta omasta kodista, jossa hänellä olisi oma\nsoittokoneensa, tilaa suurelle kirjastolleen ja rauhallinen oma\nmaailmansa, ja missä hän tietenkin olisi vapautettu Martan huolista.\n\nSellaisen hän sitten saikin Wyomingin yliopistossa ollessaan, jossa hän\nteki tuttavuutta toisen naisprofessorin, tri _Grace Raymond Hebardin_,\nkanssa. Kun heillä oli niin samoja tieteellisiä, taiteellisia ja\nkirjallisia harrastuksia, panivat he pystyyn yhteisen kodin, jossa tri\nHebard kaikesta päättäen oli sen toimelias emäntä ja tri Wergeland sai\ntykkänään antautua omia harrastuksiaan hoitamaan. Ne olivat, paitsi\nhänen tieteellisiä ja kirjallisia töitänsä ja musiikkiaan, hänen\nkukkansa ja lintunsa.\n\nTätä heidän yhteistä kotiaan, joka kulki nimellä \"the Doctors inn\"\nrakennettaessa, oli sen piha tyhjä ja autio, mutta jonkun vuoden\nkuluttua se oli muuttunut kukoistavaksi puutarhaksi, jonka molemmat\nystävykset olivat yhdessä perustaneet. Niin innostuneet he siitä olivat,\nettä jo kl. 5:stä aamusin tekivät siellä monta kertaa työtä.\n\nPaljon oli tri Wergelandilla opetustyötäkin. Yliopisto oli\nsuhteellisesti nuori hänen sen palvelukseen astuessaan, eikä hän\nsäästänyt voimiaan eikä vaivojaan, jotta se pääsisi samalle tasolle kuin\nmuut Amerikan korkeakoulut, jotka ylpeilivät ijästään ja\nmenneisyydestään. Hänen opetusvelvollisuuksiinsa kuului historia, joka\noli hänen erikoisalansa, sekä ranskankieli, joka muutaman vuoden\nkuluttua vaihdettiin espanjankieleen. Paljon aikaa hän myöskin antoi\nyksityisesti oppilailleen ja seurasi heidän harrastuksiaan suurella\nmyötämielisyydellä. Niin moni oppilas, joka oli havainnut mitä aarteita\ntämä kaukaa tullut professori omasi, ei ainoastaan opettajana, vaan\nmyöskin ihmisenä, pujahti mielellään hänen luokseen, tuohon pieneen\nhiljaiseen kotiin, missä koko ilmakehä tuntui olevan täynnä puhtaita,\nkauniita ajatuksia ja missä aina tiesi saavansa ymmärtämystä.\n\nOliko ihme, että he kaipasivat tätä harvinaista opettajaansa ja niin\nmonella tavalla sen osoittivat. Jo hänen sairastaessaan tuli ehtimiseen\nkukkatervehdyksiä, ja hänen kuoltuaan he seisoivat kunniavahtina hänen\npaariensa ääressä, kirjoittivat hänestä ylioppilaslehteensä ja kokosivat\nvaroja pronssiseen levyyn, johon hänen nimensä, syntymä- ja\nkuolinvuotensa sekä merkityksensä Wyomingin yliopistolle on kaiverrettu\nja joka on kiinnitetty sen kirjaston seinään. Sen yläpuolella on komea\nkuva Mathilde Wergelandista ja kahdesta hänen kuuluisasta maalaisestaan.\nVasemmalla puolella on nimittäin hänen opettajansa Grieg ja oikealla\npuolella _Henrik Ibsen._\n\n[Kuva:\n\n           In Loving Memory of\n      Dr. Agnes Mathilde Wergeland\n          Professor of history\n           in this university\n      1902-1914          1857-1914\n        The gift of the students\n                 of the\n         University of Wyoming\n\n\nWyomingin yliopiston kirjastoon ylioppilaiden lahjoittama vaskinen levy\nprofessori, tohtori Agnes Mathilde Wergelandin muistoksi]\n\nSamaan kirjastoon määräsi tri Wergeland annettavaksi koko rikkaan\nkirjakokoelmansa ja piirustuksensa. Hänen muistonsa kiinnittämiseksi\nikuisiksi ajoiksi Wyomingin yliopistoon, lahjoitti tri Hebard sinne\nmelkoisen rahasumman, joka tulee kantamaan tri Mathilde Wergelandin\nstipendin nimeä, ja jonka vuosittaiset korot ovat annettavat jollekin\nhistoriaa tutkivalle ylioppilaalle. Seuraavana vuonna lahjoitti hän yhtä\nsuuren summan Kristianian yliopistolle määräten niinikään, että sen piti\nkulkea \"professori tohtori Agnes Mathilde Wergelandin apurahan\" nimellä\nja että siitä oli jaettava palkkio sellaiselle _naisylioppilaalle_, joka\noli tutkinut historiaa ja kirjoittanut akateemisen väitöskirjan Norjan\nsuhteista Yhdysvaltoihin, koskivat ne sitten kauppaa, kansallisuuksia\ntai muita yhdyssiteitä.\n\nSama tri Hebard on myöskin pitänyt huolta siitä, että Mathilde\nWergelandin ystävät ovat saaneet kaikki ne häntä koskevat teokset, jotka\nnyt on julkaistu hänen kuoltuaan. Niitä on minullekin tullut useampia,\nm.m. eräs, jossa on tri Wergelandin kirjoituksia Norjan\nkulttuurielämästä ja sen johtavista henkilöistä. Sekin on täynnä hienoja\nkuvia ja paperi on mitä parahinta, mutta kun se juuri saapui siihen\naikaan, jolloin sotasensuuri täällä kaikkein vimmatuimmin vainosi\nkaikkia ulkoa lähetettyjä painotuotteita ja kirjoja -- peläten jo, että\nniiden kansiinkin mahdollisesti oli piiloitettu suuria\nvaltiosalaisuuksia, repi se tästäkin teoksesta pois sen kannet ja vasta\nsellaisena se joutui minun käsiini. Tähän muuten niin hienoon kirjaan\nliittyy siis surullinen ja masentava muisto sotaisesta\nhävittämisraivosta.\n\nEräässä Mathilde Wergelandia koskevassa elämäkerrassa sanotaan, että\n\"hän oli aina köyhä, mutta hänellä oli hyviä ystäviä\". Harvalla\nihmisellä on kaikesta päättäen ollut niin todellisia, uskollisia ystäviä\nkuin hänellä, mutta kai se johtui siitä, että harvalla myöskin on ollut\nniin paljon henkisesti antaa, kuin juuri hänellä.\n\nKun oli hänen seurassaan, tuntui aina siltä kuin olisi hänellä ollut\naivan loppumattomia henkisiä varastoja, kuin olisi hän kuulunut aivan\ntoiseen maailmaan kuin me muut pienet arki-ihmiset.\n\n\n\n\nALVILDE PRYDZ.\n\n\nOllessani syksyllä 1909 Tukholmassa, näin eräänä päivänä sikäläisissä\nlehdissä uutisen, että norjalainen kirjailija, _Alvilde Prydz_, oli\nsaapunut kaupunkiin ja asui kuvanveistäjä _Milles_in luona. Tottapa\nviimeinkin saan hänet nähdä, juolahti heti mieleeni ja paluumatkani\nkotiin, jonka jo piti tapahtua saman päivän iltana, lykättiin eteenpäin.\n\nTämä halu tavata Alvilde Prydziä ei nyt ainoastaan johtunut siitä, että\njo vuosimääriä olin ihaillut hänen tekeleitään, että ne olivat antaneet\nminulle enemmän virkistystä ja nautintorikkaita hetkiä kuin useampien\nmuiden, silloin lukemieni kirjailijoiden teokset, vaan me olimme myöskin\npitemmän aikaa olleet kirjevaihdossa ja aina lausuneet sen toivomuksen,\nettä kerran oikein personallisesti saisimme tavata toisemme. Kerrankin\nhän kirjoitti:\n\n\"Olen niin paljon ajatellut teitä ja matkoillani aina koittanut kysellä\nteitä kaikenlaisilta ihmisiltä, mutta onni ei ole koskaan ollut minulle\nniin suotuisa, että se olisi tuonut teidät itse tai jonkun ystävistänne\nminun tielleni\".\n\n[Kuva: Alvilde Prydz]\n\nKun minä ensi kerran kirjoitin Alvilde Prydzille 90-luvulla, tapahtui se\nsenjohdosta, että tahdoin esittää hänet meidän suomalaiselle\nyleisöllemme aikakauslehti \"Nutidin\" palstoilla, jota siihen aikaan\ntoimitin. Hänen teoksiaan luettiin hyvin paljon silloin helsinkiläisissä\npiireissä ja varsinkin oli \"Gunvor Thorsdatter til Hærö\" herättänyt\nmelkoista huomiota. M. m. kirjoitti _Björnson_ siitä seuraavasti:\n\n\"Lueppa tämä voimakas kirja kaiken sairaaloista rakkautta uhkuvan,\nkuuhun kohdistetun surkean koiranulinan jälkeen!\" Ja hän jatkaa, \"ei ole\nNorjassa hätää niinkauan kun naisissa on miesten voimaa, silloin kun\nmiehet käyvät heikoiksi\".\n\nJa yleisö luki ja ymmärsi sen arvon, sillä jo sen kahtena ensimäisenä\nvuotena ilmestyi siitä kuusi eri painosta ja monta käännöstä. Se\nihastutti sekä vanhoja että nuoria, sekä naisia että miehiä. Se johti\nlukijan kuin uuteen, puhtaampaan, kauniimpaan maailmaan ja antoi hänelle\naavistuksen siitä naisesta, joka on säilyttänyt lämpimän, naisellisen\nsydämensä, mutta vapautunut pikkumaisuudesta ja ennakkoluuloista.\n\nMutta olivathan jo monet Alvilde Prydzin edellisistä teoksistakin kuten\nesim. \"Paa Fuglevik\", \"Mennisker\", \"Dröm\" y. m. osoittaneet samaa\nlennokkuutta ja runollisuutta. Ne ovat sen lisäksi vielä tänäpäivänä\nhienoja, sielutieteellisiä erittelyjä ihmisistä yleensä, mutta naisista\naivan erittäin ja muodostavat mitä arvokkaimman lisän naisen\nkehityshistoriaan. Ei kukaan ole niinkuin Alvilde Prydz kyennyt\nkuvaamaan ahtaissa oloissa kasvaneen naisen vapaudenkaipuuta ja\ntulevaisuuden unelmia. Moni lukija on löytänyt näissä hänen luomissaan\njuuri sitä, mitä hän vuosikausia on hakenut ja kaivannut:\nsukulaissieluja, joiden seurassa hän on rikastunut ja saanut enemmän\nrohkeutta astua uutta, yksinäistä polkuaan. -- Mutta myöskin noita\nalistuvia, vanhan ajan naisia hän on kuvannut, joiden yksilöllisyys ei\nkoskaan päässyt kehittymään ja jotka aina pitivät itseään jonkinmoisina\ntoisen luokan olijoina, luodut olemaan vain kuokkavieraina elämän\n\"suurissa kutsuissa\". Aivan liikuttavia kuvia hän on antanut heistä.\nVäliin he ovat tyttärinä kodissa, missä vanhemmat, ja juuri eritoten\näiti, ihailee vain poikiaan ja pitää huolta siitä, että he saavat\nkaikkea, mikä edistää heidän tulevaisuuttaan: työrauhaa ja tilaisuutta\nseurata taipumuksiaan; heitä rohkaistaan ja kiitetään, heihin luotetaan\nja heissä nähdään suvun kunnia ja tulevaisuus, jota vastoin tyttäret\novat vain jonkinlaisena kodin täytteenä, luodut veljiään palvelemaan.\nVäliin heitä myöskin tapaa muiden kodeissa, esim. naimisissa olevien\nsisaruksien luona, jolloin heille tosin kyllä suodaan pieni nurkka ja\nelatus, mutta niitä on aina höystämässä tietoisuus siitä, että he\noikeastaan syövät armoleipää ja ovat tiellä. Alvilde Prydz ymmärsi, että\naivankuin kasvi varjossa kutistuu ja saa vain pieniä käpristyneitä\nlehtiä, kävi juuri näiden vanhan ajan naistenkin -- olivat he sitten\nyksinäisiä tai naimisissa. Ja siksi hän ei heitä milloinkaan pilkkaa,\nvaan puhuu sellaisella suurella ymmärtämyksellä heidän heikkouksistaan,\nomituisuuksistaan ja äreydestään. Sitten hänellä taas on noita\npintapuolisia loisolijanaisia (teoksessa \"Mens det var Sommer\" on\nhyvinkin tyypillinen sellainen), joiden verkkoihin parhaat ja\nhienotunteisimmat miehet niin helposti tarttuvat siksi, että he\nihmistuntemuksen puutteessa luulevat kauniin ulkokuoren, sulavien\nliikkeiden ja veikeän käytöksen edellyttävän sisällistäkin kauneutta,\nolevan sen näkyväinen tunnusmerkki.\n\nOn huomautettu, että Alvilde Prydz oikeastaan vain jatkoi _Camilla\nCollettin_ työtä ja sai myöskin jakaa hänen kohtalonsa. Sillä aikaa\nnimittäin kun Camilla Collet teoksiensa kautta valmisti uutta kevättä\nNorjan naisille, oli hänen itse niin yksinään pakkasessa värjöttäminen,\nettä hänen sielunsa siitä vahingoittui. Myöskin Alvilde Prydz tuntui\naina olleen yksin. Ne, joiden olisi pitänyt häntä tukea ja auttaa,\netupäässä Norjan naisten, eivät sitä tehneet, eivät häntä useinkaan\nymmärtäneet, eivätkä edes ottaneet selvää siitä, mitä hänellä oli heille\nsanottavaa. Sehän on juuri naissuvun suurin onnettomuus, ettei se näe,\neikä tunne omaa onnettomuuttaan ja ihmisarvonsa puutetta.\n\nAlvilde Prydz sen sensijaan tajusi. Ei ollut sitä puolta naisen asemassa\nja elämässä, jota hän ei olisi huomannut. M. m. hän ymmärsi kuinka\nluonnotonta ja naisen arvoa ihmisenä ja kansalaisena halventavaa on,\nettei hänellä edes ole omaa puhuttelusanaa, vaan kaikki riippuu siitä,\nmissä suhteessa hän on toiseen sukupuoleen. Kuultuaan, että\nNaisasialiitto Unioni oli ottanut tämän asian pohdittavakseen ja\npäättänyt ruveta käyttämään yhteistä titteliä kaikille naisille,\ninnostui hän niin, että kirjoitti tätä naisten puhuttelusanaa\nselvittävän kirjoituksen \"Nylænde\" lehteen ja onnitteli Suomen naisia,\njotka olivat joutuneet näin pitkälle. Hän ei tiennyt, että se oli vain\nalastoman oksan pieni kukka, jota hyvin huonosti sittemmin hoidettiin.\n\nLuettuaan samaisessa Nylændessä minun antamani selostuksen tästä Unionin\nkokouksesta ja havaittuansa, että minä voimakkaasti kannatin tätä\nuudistusta, jouduin aivan erityisesti hänen suosioonsa ja hän esitti\nheti seuraavassa kirjeessään, että rupeisimme toisiamme sinuttelemaan ja\npanikin sen samalla alkuun.\n\nOli siis aivan luonnollista että minä, kun kerrankin tarjoutui siihen\ntilaisuutta, tahdoin tehdä hänen personallista tuttavuuttaan, vaikkakin\ntoisaalta aina on se pelko, että personallinen kosketus voi myöskin\ntuoda pettymystä.\n\nItse puolestani sitä en sentään pelännyt, sillä olinhan jotenkin\ntarkkaan ottanut selkoa siitä millainen Alvilde Prydz oli ihmisenä sekä\nnorjalaisilta että tanskalaisilta tuttaviltani, jotka hänet tunsivat.\nKaikki he vakuuttivat, että hän oli hienostunut ja kauttaaltaan\nkulttuurin läpitunkema, mutta myöskin hyvin herkkä ja arka, että\nkritiikka aina vaikutti häneen masentavasti ja että hän otti kaikki\npienetkin vastoinkäymiset sangen raskaalta kannalta. Tämä kuvastui jo\nmuuten hänen kirjeissäänkin, kuten myöskin se, että hän ruumiillisesti\noli erittäin heikko ja että hänellä oli paljon aineellisia\nvastahakoisuuksia.\n\nNiinpä hän kerrankin kirjoitti:\n\n\"Istun ensi kerran kynä kädessäni pitkällisen influensan jälkeen. Olen\nvielä hyvin heikko ja väsynyt. Siksi on kirjeiden kirjoittaminen minulta\nkiellettyä työtä, jotta voisin saada hiukan muuta tehtyä. Mutta kun\nsitten kuulin, että tekin olette ollut sairas ja liiallisen työn\nrasittama, ajattelin: Nyt tai ei milloinkaan; nyt tahdon lähettää teille\nrakkaan tervehdyksen. Olen aina pitänyt teistä niin paljon, vaikka en\nkoskaan ole teitä nähnyt, ja kuvittelen, että te olette pieni, kalpea,\nsyväkatseinen. Enkö ole oikeassa?\n\n\"Olen kirjoittamaisillani erästä näytelmäkappaletta ja ihan palan\ntyöintoa. Jos saan stipendin, aion kesällä tehdä opintomatkan\nNorlantiin. Siellä tahdon kirjoittaa kertomuksen pikku Gunnista.[1]\n\n[1] Teoksesta tuli \"Herön kartanon lapset\", joka on suomennettu kuten\nGunvor Thorintytärkin.\n\n\"Kiitos terveisistä, jotka sain Gina Krogin kautta. Sen tiedän, että\nSuomessa tuntisin hengittäväni lämmintä ilmaa ja olevani myötätuntoisten\nsydämien keskellä, sekä Suomessa että Ruotsissa, paljoa enemmän kuin\nNorjassa, jossa usein olen saanut tuntea päinvastaista. Monasti on ollut\nvarsin raskasta olla Alvilde Prydz. Olen ollut kaikenmoisen kiusallisen\npikkumaisuuden ympäröimä, mutta en ole antanut sen tukahuttaa itseäni.\nPaljosta minun kyllä on elämässäni ollut luopuminen, mutta jotakin olen\nsentään pelastanutkin, parhaani: ihmisarvoni, ihmisyyteni. Uskallan\nkatsoa itseäni silmästä silmään. -- Olen yksinäinen; lintu, joka ei\nkoskaan ole rakentanut pesää, siksi etten koskaan löytänyt\nrakennusainesta. Joka kerran kun sitä oli tarjolla, havaitsin, ettei se\nollut parasta lajia, ei sellaista, jota minä olisin voinut käyttää -- --\n-- -- -- -- -- -- --\"\n\nSitten hän taaskin jonkun vuoden kuluttua kirjoitti:\n\n\"Kiitos kirjeestäsi ja lämpimästä, sydämellisestä kutsustasi. Tietysti\ntulisin mielelläni Suomeen, sillä minulla on aina se tunne, että siellä\ntapaisin rakkaimmat, minua paraiten ymmärtävät ystäväni, mutta minun\naineellinen asemani on nykyään hyvin huono. Sen vähän, jonka olin saanut\nsäästettyä, on tämä kotoinen romahdus, -- meidän pankkiemme vararikko,\n-- tykkänään niellyt. Ja \"Undine\"[1] ei ole tuottanut minulle äyriäkään.\nIhmiset eivät sitä ymmärrä, eivätkä osta. Viime talvi on ollut aivan\nhirveä. Ensin rakkaan äitini kuolema ja sitten oma ruumiillinen\nheikkouteni. Olen m. m. sairastanut kirjoituskramppia pitemmän aikaa.\nYmmärrät siis, etten ole voinut kirjoittaa kenellekään.\n\n[1] Undine on eräs Alvilde Prydzin kirjoittama näytelmäkappale.\n\n\"Mutta sydämeni on vuotanut verta Suomen takia. Olen ollut mukana sen\nkorpivaelluksessa. Ihailen sen kansaa ja lähetän sille tervehdykseni\ntäynnä syvintä myötätuntoa ja lämpimintä ihailua sen suuren\nkärsivällisyyden takia. Voi jospa nämä raskaat ajat pian päättyisivät ja\nme saisimme nähdä päivän taas valkenevan -- -- --\".\n\nAlvilde Prydzillä ei ollut huumorin lahjaa, joka osaa hymyillä ja laskea\nleikkiä silloinkin, kun kyynel kiertää silmässä ja sydän vuotaa verta.\nHän antaa Gunvor Thorintyttären sanoa: \"Onnen saavuttamiseksi tarvitaan\nerityistä voimaa, jota paljon kärsineellä ei ole\". Tuntuu miltei siltä\nkuin hän siinä olisi lausunut oman kokemuksensa, sillä tunnustaa täytyy,\nettä hänen elämänsä aina oli ollut kovaa taistelua ihan lapsuudesta asti\nja se hänen terveytensäkin oli murtanut.\n\nLähteneenä pienestä virkamieskodista, jossa oli kaksitoista lasta ja\nniukat tulot, oli hän jo aikaisin saanut tutustua köyhyyteen ja raataa\nlakkaamatta.\n\nJo 17-vuotiaana hän joutui vieraisiin kotiopettajaksi, mutta kehitti\nitseään siinä sivulla koko ajan: luki mitä vain käsiinsä sai aina\nkaunokirjallisuudesta saksalaiseen filosofiaan. Samalla tavalla hän\njatkoi päästyään Kristianiassa olevaan Nissenin opistoon täysi-ikäisiä\nnuoria naisia varten. Hän antoi päivisin yksityistunteja ansaitakseen\nylläpitonsa ja käytti yöt lukemiseen. Mutta sellainen elämä heikentää\nparhaankin terveyden ja jonkun vuoden kuluttua täytyi hänen jättää\nkaikki ja vetäytyä maalle, missä hän rupesi hoitamaan isänsä taloutta,\nsillä aikaa kun äiti oleskeli Kristianiassa veljien takia.\n\nNäinä yksinäisinä vuosina Ödemarkissa (Erämaassa), joka kuvaavaa kyllä\noli isän virkapiirin nimi, oli hän monta kertaa henkisesti nääntyä ja\ntukehtua. Pitikö hänen todellakin viettää koko elämänsä siellä? Eikö\ntapahtunut mitään, joka olisi avannut hänelle tien vapaampiin,\nsuurempiin olosuhteisiin. Ei kerrassaan mitään. Alvilde Prydz oppi näinä\nvuosina oikein perusteellisesti tuon vanhan totuuden että \"omasta\nitsestään on ihmisen kaikki ottaminen\".\n\nMonasti hän oli jo hiukan kirjoittanut joutohetkinänsä. Nyt hän\nviimeinkin rohkaisi mielensä ja lähetti erään \"Agn og Agnar\" nimisen\nkertomuksensa Kristianiaan ja sai sille kustantajan, mutta ei mitään\ntekijäpalkkiota.\n\nJokunen aika senjälkeen matkusti hän Köpenhaminaan, ja sen maan etevät\nkirjallisuusarvostelijat: _Skram_, _Brandes_ y. m. havaitsivat piankin,\nettä tässä oli kysymys kirjailijasta Jumalan armosta ja rohkaisivat\nhäntä -- samalla kun oikeusneuvos _Hegel_ maksoi hänen ensimäisestä \"I\nMoll\" nimisestä novellikokoelmastaan enemmän kuin hän milloinkaan oli\nuneksinut. -- On siis etupäässä pantava kirjallisesti kehittyneen\ntanskalaisen yleisön ansioksi, että hän yleensä pääsi alkuun -- kuten se\nniin monelle muullekin norjalaiselle kirjailijalle on tasoittanut tien\naina _Amalie Skramista_ _Ibseniin_.\n\nKaikkia näitä asioita ajattelin astuessani rautiovaunuun, joka vei minut\nkuvanveistäjä Millesin huvilaa kohti, kauaksi kaupungin keskustasta. Se\noli suuri ja komea aivan kuin pieni linna ja muutamien kysymyksien\njälkeen sain viimein selville, että Alvilde Prydz oli kotona.\n\nKaikki kai ovat panneet merkille, että ympäristö vaikuttaa äärettömästi,\nkun ensi kerran näkee ihmisen. Alvilden ja minun olisi pitänyt tavata\ntoisemme lämpimässä, ystävällisessä asuinhuoneessa, missä lamppu olisi\nvalaissut pöydällä ja me olisimme saaneet istuutua pieneen, pehmeään\nsohvaan keskustelemaan. Sen sijaan minut vietiin kuvanveistäjän suureen\nateljeehen, joka tuntui hieman kylmältä ja autiolta. Lokakuun aurinko\noli jo laskenut ja hämärä teki tuloaan. -- Alvilden ulkonainen ihminen\nei ollut minulle mikään yllätys, olinhan niin monasti nähnyt kuvia\nhänestä; mutta se hento, pieni nainen, jonka hän odotti minussa\nnäkevänsä, olikin sitten aivan toisellainen.\n\n\"Voi miten hauskaa, että olet noin suuri ja näytät niin voimakkaalta\",\nselitti hän miltei ensimäiseksi ja kun me siinä vieretysten seisoimme,\nolikin kokomme ero varsin tuntuva. Utelin tietysti missä asioissa hän\noli tullut Tukholmaan ja sain kuulla, että kuvanveistäjä Milles tahtoi\nmuovata hänen rintakuvansa ja siinä tarkoituksessa oli kutsunut hänet\nvierailemaan huvilaansa.\n\n[Kuva: Alvilde Prydz]\n\nYleensä teki Alvilde Prydz koko lailla reippaamman ja pirteämmän\nvaikutuksen kuin mitä hänen alakuloisista, surunvoittoisista kirjeistään\nolin odottanut. Mutta tavallaan se myöskin oli tuon ryhdikkään,\nsointuvan norjankielen ansio. Siinä on jotain, joka aina panee minut\najattelemaan paimentorven kaikua vuoristossa, mahtavien putouksien\nehkäisemätöntä vauhtia, iloisesti eteenpäin rientävien kalliopurojen\nsolinaa, jotain niin puhdasta, tarmokasta ja laulavaa. -- Ja sitä paitsi\nhän nyt oli matkoilla ja ystävien luona, jotka ymmärsivät hänen\nelämäntyönsä -- kaukana pienistä kotimaisista harmeista, ja se myöskin\nvaikutti hänen virkeään mielialaansa. Hän matkusti nimittäin mielellään\nja paljon. Kaikissa Europan kulttuurikeskuksissa hän oli käynyt ja\noleskellut niissä väliin kuukausimääriä, aina käyttäen aikansa\noppimiseen, kauneusarvojen keräämiseen ja ihmiselämän moninaisuuden\ntutkimiseen. Väliin hän oleskeli päiväkaudet niiden kirjastoissa ja\ntaidekokoelmissa, sitten hän taas istui kuulijana suurissa\nkansankokouksissa tai vietti iltansa suurkaupunkien parhaissa\nteattereissa. Kun hän esim. kerran oli Wienissä kuusi viikkoa, kävi hän\nsen ajan kuluessa kolmekymmentä kertaa tuossa ylväässä Burgteatterissa,\njonka näyttelijöistä hän sanoi, että he omistivat kaiken tekniikan ja\nettä heillä oli tulta rinnassa. Hän ikäänkuin kiirehtimällä kiirehti ja\nahmimalla ahmi saadakseen takaisin kaiken sen, jota hän lapsuudessaan ja\nensi nuoruudessaan niin äärettömästi oli kaivannut.\n\nYmmärtää miten avartavasti ja henkisesti vapauttavasti kaikki nämä\nmonikirjavat kuvat vaikuttivat hänen vastaanottavaan runolliseen\nmieleensä. Siksi väittikin norjalainen kriitikko _Carl Nørup_ kerran,\nettei heillä Norjassa ollut toista kaunokirjailijaa, jolla olisi ollut\nniin monipuolisia tietoja, niin laajaa yleissivistystä ja korkeata\nkulttuuritasoa kuin Alvilde Prydzillä.\n\nHän oli jo kirjeissään ehdottanut, että me matkustaisimme yhdessä\njonnekin ja nyt tavatessamme, otti hän taas tämän tuuman esiin. Se ei\nollut mikään mahdottomuus siihen aikaan, kun itse matkat olivat varsin\nhalpoja ja elämä Europan suurkaupungeissa ei ensinkään ollut niin\nkallista kuin esim. Kristianiassa tai Helsingissä. Miksikä emme siis\nolisi tehneet matkasuunnitelmia!\n\nMyöskin Norjassa oli Alvilde Prydz paljon liikkunut ja useimmiten hän\nsuuntasi retkensä länsirannalle päin. Hän oli aivan rajaton luonnon\nihailija, ihan lapsesta asti. Se oli aina antanut hänelle virkistystä ja\niloa silloin, kun hän tunsi olevansa yksinään ja ilman ymmärtämystä\nsisaruksiensa keskuudessa. Luonto oli ihankuin hänen hyvä ystävänsä,\njoka puhui hänelle ja jonka kieltä hän aina ymmärsi. Ja niinpä ovatkin\nhänen luonnonkuvauksensa aivan ihmeellisiä, niin täynnä runollisuutta,\nsyvyyttä ja hartautta. Hän saattaa muutamin piirtein antaa lukijan\ntuntea se hiljaisuus ja rauhallisuus, joka vallitsee havumetsässä. Hän\nkuvaa varmalla kädellä meren suuruutta ja voimaa, tasangon yksinäisyyttä\nja kaihomielisyyttä.\n\nMeidän tapaamisemme jälkeen Alvilde Prydz yhä lähetti minulle kuten\nennenkin kappaleen vasta painosta tulleita teoksiaan ja niitä ilmestyi\npaljon, sillä hän oli tuottelias. Näistä myöhemmistä teoksista on\nvarsinkin \"Torbjörn Wik\" saanut osakseen runsaasti kiitosta. Myöskin\nnäytelmäkappaleita hän joskus kirjoitti, mutta niistä muodostui pikemmin\nlyyrillisiä kertomuksia, kuin draamoja. Ehkä hän sen itsekin huomasi,\nsillä hänen \"Aino\" ja \"Undine\" näytelmänsä jälkeen, ei niitä enää\ntullut. Sen sijaan hänen runonsa ovat hyvin hienoja. Vielä niin myöhään\nkuin v. 1916, jolloin maailmansota jo oli raivonnut pari vuotta, lähetti\nhän minulle juuri hiljattain ilmestyneen runokokoelmansa, mutta sodan\ntakia oli kirjevaihtomme aivan seisahtunut. Ei silloin tee mieli\nlähettää ystäville aijottuja ajatuksiaan, kun tietää, että kirje\nkaikkein ensin joutuu vieraiden käsiin kopeloitavaksi, ja että vieraan\nsilmät etsivät siitä kentiesi mitä tahansa. Mutta kun kirjeenvaihto\nkerran jää, on sen solmiminen sitten varsin työläs ja nyt se on\nmyöhäistä. Syksyllä tuli nimittäin sanoma, että Alvilde Prydz oli\nkuollut Oakhillissa lähellä Mossia syysk. 5 p.\n\nHän kuului Norjan suuriin kirjallisiin tähtiin viime vuosisadalla,\njoihin koko Europan katseet olivat kiinnitetyt. Mutta Norja ei suinkaan\nollut mikään hemmoitteleva äiti näille kuuluisille lapsilleen, ja siksi\nhe kai vuosimääriksi vetäytyivätkin ulkomaille. _Björnson_ ja _Lie_\nolivat monet ajat Parisissa, _Ibsen_ Münchenissä ja Roomassa. Heille\nkoitti kuitenkin kerran se päivä, että he saivat yleistä tunnustusta.\n\nAlvilde Prydzille se ei koskaan tullut. Kirjailijapalkkiot esim. olivat\naina kovin kireellä, kun oli kysymys hänestä, ja hänen rikas kirjallinen\ntuotantonsa merkitsi hänen aikalaistensa silmissä varsin vähän. Mutta\nniinhän kävi Camilla Collettinkin ja yksinpä _Fredrika Bremerin_\nsenjälkeen, kun hän rupesi puhumaan sukupuolensa vapautumisesta. Entä\n_Minna Canth_in meillä? Sama toistuu kaikkialla. Sitten kun he ovat\npoissa ja uusi sukupolvi on kasvanut ja saanut uusia kokemuksia, niin se\nherää havaitsemaan, että ne olivatkin sentään suuria henkiä nuo\nedelläkulkijat, oikeita tulisoihdun kantajia, joiden elämäntyö on\ntuottanut koko heidän maalleen ja kansalleen kunniaa.\n\nAlvilde Prydzin aika ei vielä ole tullut. Mutta se tulee, sillä ellei\nhän olisi kirjoittanut mitään muuta kuin \"Dröm\" ja \"Gunvor Thorsdatter\ntil Hærö\", niin nämä teokset ovat jo niin suuripiirteiset ja mahtavat,\nettä ne kaikiksi ajoiksi säilyttävät tekijänsä nimen ensimäisten\njoukossa.\n\nMutta säälittävää on, että Alvilde Prydzin täytyi mennä pois sillä\ntunteella, etteivät hänen omansa välittäneet hänestä, etteivät naiset,\njoiden sielunkielien väräjämisen hän kuuli paremmin kuin muut,\nymmärtäneet mitä hän tarkoitti.\n\nOikein tuntee itsensä syylliseksi ajatellessaan, ettei mitään tehnyt\nhänen hyväkseen, ettei edes tuntuvammin saanut kiitollisuuttaan ja\ntunnustustaan lausutuksi.\n\nMutta sellaisiahan me ihmiset aina olemme, silloin me vasta heräämme\nhuomaamaan mitä rauhaamme sopii, kun se jo on liian myöhäistä.\n\n\n\n\nMUISTOJENI MAAILMASTA\n\nKARL GJELLERUP.\n\n\nKaikki olemme kai kokeneet miten yhtäkkiä joku nimi, väriyhdistelmä,\nsävel tai kukan tuoksu voi herättää joukon muistelmia menneiltä ajoilta\nja miten nämä muistot taas tuovat mukanaan sarjan toisia, jotka ovat\njollakin tavalla yhteydessä edellisten kanssa.\n\nLuin lehdissä v. 1917 että kirjailija _Karl Gjellerup_ oli saanut\nNobelin kirjallisen palkinnon ja heti nousi mieleeni koko joukko kuvia\nmuistojeni maailmasta. Ensinnäkin nuori ylioppilas, joka oli minun\nvierustoverini Berlinin yliopistossa taidehistoriallisilla luennoilla,\nja joka näytti hyvin siivolta, hyvästi kasvatetulta ja lapsellisen\navomieliseltä. Kerran tulin kysyneeksi häneltä jotakin ja niin oli\ntuttavuus tehty. Hän esitti itsensä, sanoi olevansa kirjailija _Ricarda\nHuchin_ serkku, _Friedrich Huch_, Dresdenistä ja oli tavattoman utelias\ntietämään mistä maasta minä olin kotoisin ja millä kielellä minä tein\nmuistiinpanoni.\n\nKoska näitä taidehistoriallisia luentoja oli kaksi aina perätysten, oli\nväliajalla hyvä aika haastella ja nuori toverini olikin varsin\nkeskusteluhaluinen. Hän kertoi paljon saksalaisista oloista ja vakuutti,\nettei hän yhtään hyväksynyt saksalaisten ylioppilaiden elämää\nolutjuominkeineen ja kaksintaisteluineen; hän oli nopea moittimaan\ntoisen opettajamme, prof. _Freyn_, luentoja, mutta ihaili suuresti\ntoista, prof. _Herman Grimmiä_, ja miltei kadehti minua senjohdosta,\nettä silloin tällöin olin kutsuttu hänen luokseen päivällisille.\n\nKun me eräänä päivänä puhuimme Tanskasta, ja minä kerroin hänelle\npiirteitä sen korkeasta kulttuurista, kysäsi hän tunsinko kirjailija\nGjellerupin. Kieltävän vastaukseni johdosta selitti hän, että se oli\nsuuri vahinko, sillä Gjellerup oli hyvin intressantti sekä ihmisenä että\nkirjailijana, oli jo monta vuotta asunut Dresdenissä ja siellä oli hän,\nFriedrich Huch, usein hänet tavannut. Kuultuaan, että minä\ntalvilukukauden päätyttyä aijoin Dresdeniin, tarjoutui hän heti\nvälittämään tuttavuuttamme, antoi osoitteensa ja pani sydämelleni\nilmoittamaan hänelle olopaikastani, niinpian kun olin saapunut\nDresdeniin. Eipä siis ihme, että Friedrich Huchin nimi aina tulee\nmieleeni niin pian kuin kuulen puhuttavan Gjellerupista, sillä ilman\nedellistä olisi jälkimäinenkin tuttavuus jäänyt tekemättä.\n\nEnsimäisiä käyntejäni Dresdenissä oli Gjellerupien luo, mutta ei sentään\nnuoren saksalaisen tuttavani seurassa, kuten olimme kuvitelleet, vaan\nyksin. Friedrich Huchin oli nimittäin suin päin ollut matkustaminen\nerään sairaan sisarensa kuolinvuoteelle Hamburgiin ja sen koommin en\nhäntä sillä kerralla nähnyt, ja varsin vähän myöhemminkin, sen vain olen\nkuullut, että myöskin hänestä on kehittynyt hyvin suosittu ja kiitetty\nkirjailija. -- Mutta enhän minä opasta tarvinnutkaan Gjellerupien luo\nmennessäni.\n\nIkävä kyllä oli talon isäntä itse poissa, hän oli näet juuri siihen\naikaan Köpenhaminassa valvomassa erään näytelmäkappaleensa harjoituksia,\nmutta hänen puolisonsa ja tytärpuolensa, jotka molemmat myöskin olivat\ntanskalaisia, ottivat minut vastaan kuin vanhan tuttavan ja sukulaisen.\nYmmärsinhän minä heidän äidinkieltään, olin jo monasti ollut heidän\nsynnyinmaassaan ja osasin panna arvoa siihen, että heidän kodissaan oli\nniin paljon aito tanskalaista. Meillä oli yllin kyllin\nkeskustelunaiheita, mutta ennenkaikkea me kuitenkin puhuimme Karl\nGjellerupista, sillä sekä vaimo että tytär olivat häneen äärettömän\nkiintyneet.\n\nMinä sain kuulla, että hän, tuo hienon ja ajattelevan näköinen mies,\nkerran oli saanut ihmisten mielet Tanskassa hyvinkin kuohumaan, että hän\nnoin toistakymmentä vuotta sitten oli hylännyt silloiset kirjalliset\nepäjumalat, varsinkin sen, joka kulki Tanskan kirjallisen maun ja\nsuunnan määrääjänä, _Georg Brandesin_, ja osoittanut syvempiä ja\npitemmälle ulottuvia arvoja ja päämääriä kuin ne, joita radikalismi\nkielteisessä ohjelmassaan oli tuonut esille.\n\nMutta ei sitä niinkään vain saa ruveta tunnettuja suuruuksia\nvastustamaan. Elämä ja toimintamahdollisuudet tehtiin Gjellerupille\ntämän jälkeen varsin ahtaiksi. Käytettiin ennen koiteltuja, tepsiviä\nkeinoja: ensin hyökätään kimppuun ja halvennetaan, ja kun sitä on\naikansa noudatettu, sivuutetaan äänettömyydellä, ja koitetaan siten\nkatkaista toisen ura. Gjellerup ei milloinkaan, ei edes\nensinuoruudessaan kuulunut noihin taisteluhaluisiin ihmisiin, joiden\nmielestä kynäsota ja tukkanuottasilla oleminen on virkistävää. Hän\nsaattoi joskus lausua voimasanan, välistä hiukan harkitsemattomankin,\nmutta sitten hän taas vetäytyi omaan maailmaansa ja siksi se hälinä,\njoka oli syntynyt hänen nimensä ympärille, vaivasi häntä niin suuresti,\nettä hän päätti ravistaa pöly jaloistaan ja siirtyä pois Tanskasta.\n\nKauniin, taiteellisen Dresdenin hän silloin valitsi oleskelupaikakseen\nja eli siellä kuolemaansa asti. Aluksi hän siellä kyllä oli vieras\nvieraiden keskellä, mutta vähitellen hän kotiutui ja omaksui mitä\nparasta germanilaisessa hengessä ja saksalaisessa kulttuurissa oli\ntarjottavaa. Ja sieltä hän sitten lähetti maailmalle teoksen toisensa\njälkeen, jotka sittemmin, hänen maineensa kasvaessa, aina yhtaikaa\nilmestyivät sekä saksan että tanskan kielisinä ja monta kertaa voittivat\ntuossa hänen uudessa isänmaassaan enemmän ymmärtämystä kuin\nsynnyinmaassa, riippuen ehkä osaksi siitä, että lukeva yleisö siellä\nkuitenkin on niin monenkertaisesti suurempi kuin Tanskassa, mutta\nmyöskin ehkä siitä, että moni tanskalainen ei oikein voinut sulattaa\nsitä, että hän oli asettunut Saksaan ja vastaanottanut sieltä niin\npaljon vaikutelmia, sillä eihän Tanskan ja Saksan välit vuosikymmeniin\nole olleet hyvät. Tosin taiteella ja kulttuurilla ei ole mitään\npäiväpolitiikan kanssa tekemistä, mutta on aina ihmisiä, jotka eivät voi\neroittaa näitä aloja.\n\nKaikista näistä asioista me keskustelimme rva Gjellerupin kanssa ja kun\nen ollut koskaan lukenut hänen puolisonsa teoksia, lainasi hän niitä\nminulle useampia, joita sitten iltasin lueskelin ja totesin, että niiden\ntekijä mahtoi olla harvinaisen henkevä ja hieno ihminen. Toiset niistä\nvarsinkin jäivät mieleeni kuten esim. \"Romulus\", \"G-Dur\" ja \"Pastor\nMørs\". Hänen myöhemmät suuret teoksensa, joissa hän on käyttänyt sekä\nmuinaisgermanilaisia että hindulaisia aiheita, kuten esim \"Brynhild\",\n\"Guds Venner\", \"Offerilden\", \"Pilgrimmen Kamanita\" y.m. eivät olleet\nsilloin vielä ilmestyneet.\n\nRouva Gjellerup kehoitti minua usein käymään talossa ja kun ei minua\nsitten pariin päivään ollut kuulunut, lähetti hän jo tyttärensä\nkatsomaan mihin olin joutunut, kun en ollut heillä käynyt. Tämä tytär\noli siihen aikaan kuin vasta puhjennut ruusunnuppu täynnä nuoruuden\nsuloa ja kukkeutta. Hänen isäpuolensa teoksista puhuessamme, kysyi hän,\nolinko jo lukenut erään \"Ti Kroner\" (Kymmenen kruunua) nimisen\nkertomuksen, joka myöskin oli minulla lainana, ja selitti sitten, että\nsiinä kuvattiin hänen äitiään ja tämän ensimäistä miestä. \"Ja se pieni\ntyttö, joka siinä esiintyy\", lisäsi hän nauraen, \"olen minä\".\n\nHänen äitinsä oli nimittäin aikaisemmin ollut naimisissa erään\nsoittotaiteilijan kanssa, mutta se ei ollut mikään onnellinen\navioliitto. Mies oli sekä juopotellut että irstaillut ja kaikin tavoin\nnöyryyttänyt vaimoaan. Silloin hän oli tutustunut Karl Gjellerupiin. He\nolivat heti tunteneet olevansa sukulaissieluja ja tämä tunne ei ollut\npettänyt, sillä heidän avioliittonsa oli kaikesta päättäen harvinaisen\nonnellinen. Ahkeruutensa, järjestämistaitonsa ja käytännöllisyytensä\nkautta oli rouva G. saanut luoduksi heille kauniin kodin, pienen\nlämpimän pesän, joka puhui hienostuneesta mausta ja henkisistä\nharrastuksista. Muistan miten hän heti ensi käynnilläni siellä näytti\nminulle heidän Böcklin-jäljennöksiään, joita oli suuri kokoelma, ja\nmiten sattuvia ja hienoja huomautuksia hän niistä teki.\n\nHänellä ei ollut palvelijaa, vaan hän suoritti itse kaikki pienet\nkotiaskareet. \"Äiti pesee enimmäkseen pyykkimmekin\", kertoi tytär. Ja\nkun tahdoin tietää miten hän joutui kaiken tämän suorittamaan, silti\nmuuttumatta työkoneeksi, joka ei enää tiedä eikä välitä mistään muusta\nkuin aineellisuudesta, vakuutti hän sen riippuvan tuosta Saksassa\nvallitsevasta tavasta syödä päivällinen klo 1. Sen valmistaminen ja\njälkisiivous vei enin aikaa, mutta kun se sitten oli ohitse, jäi vielä\nkoko iltapäivä muihin rientoihin. Ennen kaikkea hän silloin saattoi\nomistaa aikaa puolisolleen, olla hänen hyvä henkensä, innostajansa ja\nrohkaisijansa. Rouva G. antoi minulle erotessamme puolisonsa kuvan,\nvieläpä me vaihdoimme muutamia kirjeitäkin tämän ensi tuttavuutemme\njälkeen.\n\nNeljä vuotta myöhemmin, meidän surunkeväänämme 1899, olin taaskin\nDresdenissä, mutta tällä kertaa hyvin alakuloisena, yhtä ainoata asiaa\nalituisesti pohtien. Olihan helmikuun manifesti tullut ja tuhonnut\nkaikki, josta ennen oli pitänyt kiinni, m. m. tykkänään luottamuksen\nitäiseen naapuriimme. Nyt tahdoin vain, että maailma saisi kuulla,\nkuinka hirveästi meitä oli petetty, ja miten rikoksellisesti pyhät valat\noli rikottu, ja siksi etsin henkilöitä, joilla oli kyllin rohkeutta\nkirjoittaa tästä ja kyllin vaikutusvaltaa saadakseen kirjoituksensa\nsuuriin maailman lehtiin.\n\n[Kuva: Karl Gjellerup 90-luvulla.]\n\n\"Gjellerup minua varmaan myöskin auttaa\" arvelin, sillä olihan hän siksi\ntunnettu ja vaikutusvaltainen, että hän voisi saada kirjoituksensa\nsijoitettua mihin tahansa. Lähdin jo varhain aamupäivällä heidän\nluokseen ja nyt tapasin vihdoinkin Gjellerupin. Hän oli juuri sellainen,\njoksi hänet olin kuvitellut: hintelä, hienopiirteinen, syvämietteinen,\nhiukan surunvoittoinen. Sai melkein sen käsityksen, että hän ei ollut\ntästä maailmasta, eikä elänyt siinä. Hänessä ei ollut yhtään tuota\ntanskalaista iloisuutta ja lystikkyyttä, mutta sensijaan hän tuntui\nhyvin lempeältä ja herkältä.\n\nRouva G:llä oli aamuaskareensa kesken ja niihin hän taas palasi, jättäen\nmeidät kahdenkesken, ja nyt minä rupesin kertomaan Gjellerupille\ntapahtumista Suomessa. Koska en tiennyt missä määrin hän oli selvillä\nmeidän historiastamme ja suhteistamme keisarikuntaan, oli näitäkin\nasioita kosketeltava ja sitten niiden valossa helmikuun manifestin tulo\nja kaikki mitä siitä oli seurannut selostettava.\n\nGjellerup näytti sangen totiselta ja tavallaan tarkkaavaiseltakin, mutta\nei hän ensinkään innostunut, ja pyyntööni, että hän kirjoittaisi näistä\nasioista ei hän vastannut oikeastaan mitään. Tämä keskustelu ja sen\ntulos oli minulle tavallaan pieni pettymys ja minä ihmettelin, ettei se\nystävällisyys, jota hänen vaimonsa ja tytärpuolensa olivat osoittaneet\nminulle, ollenkaan ollut tarttunut häneen. En tahdo sanoa, että hän\nolisi ollut epäystävällinen, mutta niin pidättyväinen, etten oikein\ntiennyt mille kannalle hän tässä asiassa asettui. Rupesin jo pelkäämään,\nettä hänen oleskelunsa suuren kansan kesken ehkä oli vaikuttanut siihen\nsuuntaan, että hän katseli tällaisia ristiriitaisuuksia suurten kannalta\nja arveli, että pienten oli alistuminen.\n\nHyvästellessäni ehdotti rouva G. että tulisin heidän luokseen seuraavana\npäivänä iltapäiväkahville, joka saksalaisissa kodeissa aina juodaan klo\n4, ja johon aina silloin kuului \"Brödchen und Butter\" (Ruokaleipä ja\nvoi). Joskus sitten juhlallisuuden kohottamiseksi joku leivoskin. Rva\nGjellerupin kahvipöytä oli tällä kertaa hyvin hyvästi varustettu, sillä\nolihan siellä tyttären sulhanenkin, eräs nuori saksalainen fil. tohtori,\nläsnä. Taaskin tuli Suomen asia ja silloinen tilanne esille, ja minä\ntoistin osaksi samoja asioita, joita jo edellisenä päivänä olin kertonut\nGjellerupille, mutta nyt me kaikki puhuimme saksaa sulhasen takia. Ja\ntällä kertaa Gjellerup lämpeni ja lupasi kirjoittaa asiasta ja osoitti\nyleensä suurta ymmärtämystä. Silloin minulle yhtäkkiä selveni; ettei hän\nedellisenä päivänä ollut ymmärtänyt kuin vain murrososan siitä mitä olin\nkertonut, ja se oli ollut syynä hänen varovaisuuteensa ja\nhiljaisuuteensa.\n\nKyllähän Tanskassa paljon tapaa ihmisiä, jotka eivät ymmärrä ruotsia,\ntai jotka ymmärtävät sitä niin puutteellisesti, että heille täytyy puhua\naivan erityisellä tavalla: valita niin paljon kuin suinkin tanskaa\nmuistuttavia sanoja, panna aina silloin tällöin tanskaa joukkoon ja\nennenkaikkea puhua hitaasti.\n\nMutta että Gjellerup kuuluisi heihin, sitä en ollut ottanut lukuun, vaan\nesittänyt sanottavani yhtä nopeasti kuin jos edessäni olisi ollut\nhenkilö, joka ymmärsi ruotsia täydellisesti.\n\nMahtoivat minun pitkät selostukseni häntä edellisenä päivänä sekä\nväsyttää että ihmetyttää. Nyt hän oli aivan liikuttava innostuksessaan,\njuoksi vielä jälkeeni portaisiin ja vakuutti, että kyllä hän tekee mitä\nsuinkin voi. Hän kirjoittikin sitten \"Preussische Jahrbücher\" nimiseen\naikakauslehteen Suomen asiasta.\n\nSeuraavalla kerralla olin Dresdenissä suurlakkomme jälkeen. Aikomukseni\noli kyllä mennä Gjellerupejä tapaamaan, mutta silloin minulle\nkerrottiin, että he eivät enää asuneetkaan itse kaupungissa, vaan olivat\nmuuttaneet sen ulkopuolelle, enkä todellakaan ymmärrä, mikä\ntoimettomuuden puuska minua silloin vaivasi, kun en siitä huolimatta\nlähtenyt heitä etsimään. Oli muka niin paljon ohjelmaa itse kaupungissa,\npiti istua aamupäivisin kouluissa kuuntelemassa, iltapäivisin valmistaa\nmeidän routa-aikaamme koskevaa esitelmää, jonka olin luvannut pitää\neräässä sikäläisessä yhdistyksessä, käydä teatterissa ja oopperassa\ny. m. Mutta ajatukseni olivat kyllä monta kertaa Gjellerupien luona ja\nminä olisin mielelläni tahtonut tietää, miten he m. m. olivat\naineellisesti kestäneet, sillä eihän henkisen työn tekijöitä, ei\nvarsinkaan Gjellerupin tapaisia henkilöitä, koskaan niin palkita, että\nhe vapautuisivat aineellisista huolista. Kun sitten sain kuulla, että\nhän oli saanut Nobelin kirjallisen palkinnon, iloitsin siitä suuresti.\nKerran oli siis voitonpäivä koittanut, ja hän oli saanut sen\ntunnustuksen, jonka hän niin täydellisesti ansaitsi.\n\nSe kuului muuten olleen professori _Høffdingin_ ansio, että\npalkintokomitea kiinnitti huomionsa Gjellerupiin. Høffding, joka tunsi\nhänet lapsesta asti, he olivat nimittäin serkukset, oli antanut\nsuosittelevan lausuntonsa hänen hindulaisaiheisista töistään, prof.\n_Vilh. Andersen_ taas niistä teoksista, jotka koskivat tanskalaisia\noloja.\n\nSilloin oli maailmansota jo ollut käymässä kolme vuotta ja sen käsittää,\nettä se aika oli tuonut Gjellerupeille, kuten kaikille muillekin\nSaksassa, paljon kärsimyksiä. Tämän palkinnon johdosta oli nyt suurin\npuute poistettu. Mutta eihän Gjellerup ehtinyt nauttia siitä kuin kaksi\nvuotta, sillä lokakuussa 1919 sähkölennätin jo toi tiedon hänen\nkuolemastaan.\n\n\"Eräs Tanskan syvämietteisimpiä ja harvinaisimpia kirjailijoita on\nmennyt pois\", kirjoitti Berlingske Tidende (Berlingin lehti) hänestä,\nmutta lisää sitten, että \"ehkä moni nykyajan hälinässä ei huomaa, että\ntämä oli niitä 'suuria' kuolemantapauksia.\"\n\nOlkoon vain, ettei kaikki huomanneet, mutta ken vain kerrankin oli\njoutunut personalliseen kosketukseen Gjellerupin kanssa, tai vain oli\nlukenut hänen teoksiaan, tunsi, että maailma taaskin oli tullut entistä\nköyhemmäksi, että henkilö, joka paljon oli antanut, mutta vieläkin olisi\nvoinut antaa, sillä eihän hän kuollessaan ollut kuin 62-vuotias, nyt oli\nainiaaksi vaiennut.\n\n\n\n\nMINNA CAUER.\n\n\nKun minä talvella v. 1920 oleskelin muutamia viikkoja Berlinissä, oli\nelämä siellä kaikinpuolin aivan toisenlaista kuin ennen. Ei siinä\nkyllin, että kaikki ihmiset tuntuivat niin alakuloisilta ja\nmasentuneilta, että puute ja kärsimys pisti päätään esiin kaikkialla,\nvaan vielä minä personallisestikin astuin siellä kuin hautojen keskellä,\nsillä olivathan oikeastaan kaikki ne henkilöt, joiden kodeissa aina\nennen olin viettänyt niin sisältörikkaita hetkiä, jo poissa. Prof.\n_Herman Grimm_ oli jo kauan aikaa levännyt samalla kirkkomaalla kuin\nhänen kuuluisa isänsä ja setänsä, veljekset _Jakob ja Wilhelm Grimm_,\n_Liebknechtin_ puolisot olivat jo molemmat kuolleet, samaten prof. _v.\nGizycki_ ja hänen paljon huomiota herättänyt vaimonsa _Lily Braun_,\nsamaten herrasväki _Schubert-Feder_, jotka pitivät salonkia, missä aina\ntapasi intressanttia ihmisiä. Kaikki nämä, ynnä monet muut tuttavat,\nolivat menneet läpi sen portin, joka suletaan niin visusti jokaisen\njälkeen, ettei palajaminen enää ole mahdollinen.\n\nMutta yksi tuttavistani noilta menneiltä ajoilta oli kuitenkin jälellä\nja oli ihmeellisesti kyllä kestänyt ajan myrskyt. Se oli rva _Minna\nCauer_. Vaikken ollutkaan niin aivan usein noina entisinä, onnellisina\naikoina ollut hänen seurassaan, vaikutti vain se seikka, että hän kuului\nsen ajan Berliniin hyvin puoleensa vetävästi. Olihan hän sitäpaitsi\ntuntenut minun unohtumattoman opettajani prof. v. Gizyckin ja hänen\nluonaan minä Minna Cauerin ensi kerran olin nähnytkin.\n\nLähdin siis jo seuraavana päivänä häntä tapaamaan ja löysin hänet hänen\nkodissaan, Wormserstrassen varrella, istumassa työhuoneessaan paksu,\ntäytetty aamutakki yllään. Se oli kyllä paikallaan, sillä huone oli\njotenkin viileä ja kuitenkin se oli ainoa hänen kodissaan, jota\nlämmitettiin. Hän oli paljon vanhentunut siitä, kun tapasin hänet 1904,\nmutta eihän se ihme ollutkaan kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut.\n\nMinna Cauer oli muuten ihmeellinen sekoitus vanhan ja uuden ajan naista.\nEsiintymisessään ja käytökseltään hän oli tuollainen hienoissa seuroissa\nliikkunut vanhanajan nainen, jonka aina piti olla hillitty ja tyyni,\npuhua matalalla äänellä, näyttää hyvin arvokkaalta, eikä osoittaa mitään\nerityisiä tunteenpurkauksia. Tätä vaikutusta lisäsi vielä nuo ainaiset\npitsisaarlit ja pitsiset pääkoristeet, joita hän käytti. Mutta tähän\nliittyi uuden ajan naisen tavaton ulospäin kohdistuva toimintahalu ja\nmonessa kysymyksessä jotenkin radikaali katsantokanta.\n\n[Kuva: Minna Cauer]\n\nEnnenkaikkea hän kuitenkin oli aito saksalainen ja omisti rotunsa\nparhaat ominaisuudet: organisoimiskyvyn ja suuren tarmon. Hän jaksoi\ntehdä työtä juuri kuin kone, kun siksi kävi, eikä hetkeksikään päästänyt\notettaan. -- Kun hän esim. syksyllä v. 1896 järjesti kansainvälisen\nnaisasiakongressin Berliniin, kävi hän omassa personassaan jokaisen\nsanomalehden toimituksessa -- olivat ne sitten mitä väriä tahansa -- ja\npyysi, että ne lähettäisivät edustajan piakkoin pidettävään kongressiin\nja saikin sen aikaan, että suurkaupungin monen monet lehdet noin viikon\npäivät puhuivat naisasiasta.\n\nMinna Cauer oli organisoinut Berlinin naispuoliset kauppa-apulaiset,\njoiden yhdistykseen siihen aikaan kuului kymmenentuhatta jäsentä ja joka\nkulki nimellä \"Verein der weiblichen Angestellten im Handelsgewerbe\".\nVuodesta 1919 lähtien on se toiminut jo laajennettunakin nimellä\n\"Verband der weiblichen Bureau- und Handelsangestellten.\" Tätä\nyhdistystä varten hän m. m. oli järjestänyt aivan erinomaisia n. k.\nkirjallisia iltoja. Otettiin aina joku määrätty saksalainen runoilija,\nsanotaan esim. Schiller tai Goethe tai Grillparzer tai Uhland tai kuka\nmuu tahansa ja silloin hänestä pidettiin esitelmä, kohtia hänen\nteoksistaan luettiin ääneen, hänen runojaan lausuttiin ja myöskin niitä\nlaulettiin, jos niihin oli olemassa säveleet. Vieläpä väliin esitettiin\njoku hänen näytelmäkappaleensakin. Minna Cauer arveli, että tällaiset\nillat olivat välttämätön vastapaino henkilöille, jotka aina vain\ntoimivat aineellisen maailman palveluksessa. Hyvin hän hoiti\n\"Frauenwohl\" nimistä yhdistystäkin, jonka puheenjohtajana ja sieluna hän\ntoimi.\n\nJuuri niihin aikoihin, kun me ensin tutustuimme, oli sieltä kuitenkin\neronnut suuri joukko naisia ja perustanut uuden yhdistyksen, jolle\nannettiin nimeksi \"Berliner Frauenverein\" ja jonka puheenjohtajana toimi\n_Helena Lange_. Mikä oikeastaan oli ollut erimielisyyden aiheena, jäi\nminulle ikuiseksi salaisuudeksi, sillä vaikka asiata valaistiin sekä\npuolelta että toiselta, en oikeastaan viisastunut. Mutta ei suinkaan\nsiinä paljon muuta ollutkaan kuin personakysymys. Kaksi niin voimakasta\nnaista kuin Minna Cauer ja Helena Lange eivät sopineet samaan\nyhdistykseen, yhtä vähän kuin kaksi paavia Roomaan.\n\nMinulla oli tuttavia molemmissa yhdistyksissä ja kävin joskus niiden\nkokouksissa, en sentään usein, sillä ne käsittelivät minun mielestäni\nkovin alkeellisia asioita, ei yhtään noita suuria kysymyksiä, kuten\nesim. naisten äänioikeutta, palkanyhdenvertaisuutta, laillistetun\nsiveettömyyden poistamista y.m. joista me siihen aikaan Suomessa pidimme\nsuurta ääntä.\n\nMinusta Saksan naisen asema oli niin tavattoman kurja, etten ollenkaan\nymmärtänyt miten he jaksoivat sellaisissa olosuhteissa elää. Naiset\neivät esim. saaneet milloinkaan olla mukana poliittisissa kokouksissa,\nhe eivät saaneet toimia opettajina valtion tyttökouluissa, eipä edes\nkansakoulujen ylemmillä luokilla. Vain alemmat luokat ja\nharjoitusaineet, kuten käsityöt ja voimistelu, uskottiin heille. Heitä\nei käytetty minkäänlaisissa virastoissa, ei pankeissa, eikä\npostilaitoksessa. Heiltä oli kaikki korkeammat koulut ja yliopistot\nsuletut; eivät he edes saaneet vapaasti käyttää raitiovaunuja, sillä jos\nhe yrittivät ottaa kattopaikan, oli konduktööri heti heitä siitä\npoishäätämässä. Kaiken tämän johdosta olisi Saksan naisten minun\nmielestäni pitänyt nousta mitä voimakkaimpaan vastarintaan, eikä\nensinkään tyytyä pieniin, pinnallisiin uudistuksiin, sekä ehtimiseen\ntehdä mitä tuntuvimpia hyökkäyksiä näitä sulettuja ovia vastaan. Nyt\njälestäpäin olen hiukan paremmin ymmärtänyt, että johtajanaiset ehkä\nkuitenkin menettelivät pedagogisesti oikein siinä, kun he aluksi ottivat\npohdittaviksi yleisesti tajuttavia ja vaarattomimmilta näyttäviä\nasioita, sillä jos heti olisi käyty käsiksi suuriin, \"polttaviin\"\nkysymyksiin, olisivat nuo alistuvaisuuteen ja oman itsensä unohtamiseen\nkasvatetut Saksan naiset kauhistuneet niin, että tuota pikaa olisivat\nvetäytyneet pois koko leikistä.\n\nUlkonainen ahtaus oli nimittäin aikaansaanut heissä aivan uskomattoman\nsisäisen ahdasmielisyyden ja epäilyksen omaan kykyynsä sekä vakaumuksen\nsiitä, että mikä sopi miehelle ja kunnosti häntä, oli suorastaan\nhäpeäksi naiselle.\n\n\"Kuinka te käytte yliopistossa luentoja kuuntelemassa, eihän ne ole\nnaisia varten\", oli tavallinen huomautus, joka tuli osakseni silloin,\nkun aluksi asuin \"Heimat\" nimisessä laitoksessa, jossa oli paljon\nnaisia. Eräs luuli jo sanovansa suuren sukkeluuden kun ehdotti, että\nminun sinne mennessäni olisi pitänyt esiintyä miehen puvussa.\n\nEivätkä he liioin ollenkaan ymmärtäneet sitä, että naisen piti valita\nitselleen ammatti ja ansiotyö, paitsi silloin tietysti, kun koti oli\nniin köyhä, ettei voinut tyttäriään elättää. Perhetyttärien luokka\nrehoitti silloin vielä kaikessa voimassaan, ja kun tuollaiselta kysyi\nmiksi hän aikoi, piti hän sen miltei loukkauksena, ellei hän suorastaan\npurskahtanut nauruun.\n\nTästä ajasta ei vielä ole kulunut kuin neljännesvuosisata ja kaikki mikä\nkoskee naisen asemaa Saksassa on nyt jo niin muuttunut, että siellä\nollessaan tuskin tuntee liikkuvansa saman kansan keskuudessa. Tähän on\nkyllä noiden johtajanaisten tarmokas työ suuresti vaikuttanut, eikä\nsuinkaan vähin Minna Cauerin. Väsymättömästi hän vuosikymmeniä taisteli,\nlisäten aina vauhtia. Hän oli aina valmis panemaan alulle naisten\nelinkysymyksiä koskevia valtiopäivä-anomuksia ja valvomaan kaikkia\nilmiöitä, jotka olivat heidän etujensa kanssa yhteydessä. M. m. on juuri\nhänen aloitteestaan suurin osa naisia koskevaa siviili- ja rikoslakia\naivan saanut muutetun muodon näiden vuosien kuluessa.\n\nHänen toimittamansa \"Die Frauenbewegung\", niminen lehti käsitteli joka\nnumerossaan näitä asioita ja kun hän sen lopetti, hoidettuaan sitä\nneljännesvuosisadan, saattoi hän sanoa, että suurin osa niitä esteitä ja\nrajoituksia, jotka olivat ympäröineet Saksan naista, nyt olivat\npoistetut ja portit avatut.\n\nYksin täydet kansalaisoikeudet, sekä äänioikeus että vaalikelpoisuus,\nolivat neljännesvuosisadan ahkeran työn tulos. Mutta ne tulivat samana\nhetkenä kun Saksan valtakunta oli luhistunut kokoon, kun vuosikymmenien\ntyö oli mennyt aivan hukkaan, ja sellaisena hetkenä kaikki tuntuu\nturhalta.\n\n\"Mitä se meitä hyödyttää, että olemme raataneet kuin orjat, säästäneet\nja koittaneet hankkia itsellemme vanhojen päivien varoja, kun kaikki nyt\non mennyt ja me olemme rutiköyhät\", vaikeroivat monet tuhannet, ja\nsellaiset henkilöt kuin Minna Cauer katselivat asiaa vieläkin syvemmältä\nja näkivät sekä omat että muiden laiminlyönnit.\n\n\"Jos vielä aloittaisin työni, asettaisin sen aivan toiselle pohjalle\",\nvakuutti hän, \"paljon henkevämmälle ja syvemmälle\" ja osoitti sitten\nmiten se materialismi ja pintapuolisuus, joka jo kauan aikaa oli\nrehennellyt hänen kansassaan, oli vaikuttanut haitallisesti joka alalla\n-- myöskin naisasialiikkeeseen. Tyydyttiin puolinaiseen ja ulkonaisiin\nvoittoihin, mutta se, joka kuitenkin oli pääasia, voimakas ja eheä\npersonallisuus, syrjäytettiin.\n\nHäntä tuntui suuresti loukanneen se, että naiset äänioikeuden saatuaan\nolivat niin valmiit yhtymään voimassa oleviin puolueisiin ja omistamaan\nniiden katsantokannan tuomatta niihin mitään uutta. Mutta vielä\nsäälittävämpänä hän piti naisten sotaista intoa. Naispuolisten\nvaltiopäiväedustajien joukossa ei esim. ollut kahta naista enempää,\njotka olisivat ymmärtäneet rauhanaatteen, valitti hän. Itse hän pitkällä\nelämäntaipaleellaan oli selvästi tullut havaitsemaan militarismin ja\nsotaisen mielialan suuren vaaran, ja missä sitä vastaan taisteltiin ja\nuutta katsantokantaa kasvatettiin, siellä hän tahtoi olla mukana.\n\nHän vakuutti, että juuri heräämäisillään oleva Saksa, siis etupäässä sen\nnuoriso, oli ymmärtänyt henkisten ihanteiden tärkeyden, ja siksi katseli\nvarsin kriitillisesti nykyisten puolueiden temmellystä tahtomatta yhtyä\nniihin, mutta sen sijaan sillä oli omat pienet yhteenliittymänsä, joille\nse oli antanut sellaisia nimiä kuin Fichte-, Goethe-, Kant-, Hegel- y.m.\nseurat. Sitäpaitsi sillä oli lukuisat rauhanyhdistyksensä. Koska eräällä\nrauhanyhdistyksen haaraosastolla oli juuri kokouksensa samana iltana,\nkehoitti hän minuakin sinne tulemaan ja otti vain ensin puhelimitse\nselkoa siitä, tulisiko pastori _Bleyer_ sinä iltana siellä puhumaan.\n\nSinne sitten meninkin jotenkin hyvissä ajoissa ja olin taaskin\ntilaisuudessa toteamaan, miten vaatimattomat saksalaisten kokouspaikat\nolivat. Sitä kyllä kutsuttiin kahvilaksi ja minut neuvottiin sen\ntakimaiseen huoneeseen, mutta ei sillä ollut mitään yhteistä Helsingin\nhienosti ja aistikkaasti sisustettujen kahvilojen kanssa. Huone oli\nkyllä jotenkin tilava, arvelen, että sinne olisi voinut sijoittaa noin\nsata ihmistä, ja olihan siellä korokekin, arvattavasti soittajia varten,\nmutta muuten sen oviverhot, uutimet ja huonekalut tekivät hyvin kuluneen\nja mauttoman vaikutuksen, ja sitäpaitsi se oli kylmä kuin kellari. En\nollenkaan uskaltanut ajatellakaan päällystakin poisottamista. Sinne\nrupesi vähitellen kokoontumaan ihmisiä, enimmäkseen nuorta väkeä\nkumpaakin sukupuolta, kuten Minna Cauer oli kertonut.\n\nPuheenjohtajana toimi eräs pappi, muistaakseni hänen nimensä oli\nFrancke, ja hänelle rva Cauer saavuttuaan minut heti esitti ja lisäsi,\nettä olin nähnyt ja elänyt punakapinan kauhut Suomessa, jonka johdosta\ntämä kysyi, enkö tahtoisi hiukan kertoa tästä läsnäolijoille. Ei se sinä\niltana ollut mikään tervetullut tehtävä, sillä olin jo Berliniin\ntullessani aikamoisesti vilustunut, ääni oli käheä ja kurkkua\nkirventeli, mutta pitäähän sitä aina olla valmis tuleen heittäytymään\nkun Suomesta tahdotaan tietoja, ja niin minä siis tein työtä käskettyä.\n-- Muuten pidin paljon puheenjohtajan tervehdyspuheesta, se oli koruton,\nsydämellinen ja todisti syvää vakaumusta. Toinen puhuja tuntui minusta\nsensijaan liiaksi monisanaiselta, hänessä oli tuota tavallista\nsaksalaista tapaa: asettaa kaikkein yksinkertaisimmatkin asiat\nraskaaseen, monimutkaiseen muotoon.\n\nTälle yhdistykselle omisti nyt rva Cauer hyvin paljon aikaa ja\nharrastusta. Sen viikkokokouksissa hän aina oli mukana ja esiintyi\nniissä itsekin tuon tuostakin. Mutta ei hän silti ollut katkaissut\nentisiä siteitäänkään, joihin myöskin kuului paljon kansainvälisiä,\nsillä hänellä oli laaja tuttavapiiri ympäri Europpaa, vieläpä\nAmerikassakin, jossa hänen tarmokasta työtään aina kunnioituksella\nmainittiin. He muistivat häntä näinä raskaina aikoina oikein\naineellisestikin. Juuri kun minä ensi käynnilläni istuin hänen luonaan,\ntoi hänen talousapulaisensa postista paketin, jossa oli kahvia, teetä,\nsuklaata sokeria y.m. ruokatavaraa. Eräs tuttava Englannissa, joka tunsi\nSaksan vaikeat olot, oli sen sieltä hänelle lähettänyt. Siitä huomasi,\nettä ihmisrakkaus ja yhteistunne eivät sittenkään olleet kuolleet,\nkaikesta vihankylvöstä huolimatta.\n\nEräs Minna Cauerin saksalaisista ystävistä, minun toimelias ja samassa\nhenkevä emäntäni, _Margarethe Schurgast_, oli myöskin erityisesti\nottanut huolehtiakseen Minna Cauerin aineellisista elinehdoista, sillä\nhän tiesi hyvin, ettei elämä eikä toimeentulo ollut leikkiä sille, joka\nläheni kahdeksattakymmentään, eikä ollut muita tuloja kuin pieni eläke.\nIloisesti hän siksi aina telefonitse kysyi tarvitsiko hänen vanha\nystävänsä jotain ja kertoi, että hänellä oli liikenemään väliin lihaa,\nväliin kalaa tai jotain muuta.\n\n[Kuva: Margarethe Schurgast]\n\nRva Schurgast pani myöskin toimeen Minna Cauerin hyväksi kansainvälisen\nrahankeräyksen -- siinä olivat Suomen naisetkin mukana jonka keräyksen\ntulos sitten lahjoitettiin hänelle hänen täyttäessään 79 vuotta marrask.\n1 p. 1920.\n\nHe asuivatkin jotenkin lähellä toisiaan ja niinpä oli rva Cauer usein\nMargarethe Schurgastin kodissa vieraana. Minäkin tapasin hänet siellä\nuseampia kertoja. Kun me kerran tulimme koskettaneeksi saksan\npoliittista tilannetta, valitti rva Cauer haikeasti, ettei sillä ollut\nensinkään valtiomiehiä. Taistella se kyllä oli osannut koko maailmaa\nvastaan, mutta nyt kun se tarvitsi diplomaatteja, ei vain ollut. Hän\nmyönsi, että liittovaltiot, varsinkin Englanti, siinä suhteessa olivat\npaljon onnellisemmat. Ja miten hän suri Danzigin kaupunkia, joka oli\nirroitettu Saksasta! Siellä hän vastanaineena oli viettänyt muutamia\nonnellisia vuosia, ja siksi hän nyt syvästi tunsi sen kanssa.\n\nMe olimme pari päivää aikaisemmin olleet siinä kokouksessa, jossa\npohdittiin Saksan entisen keisarin luovuttamisesta ja se oli tehnyt\nmeihin molempiin varsin kiusallisen vaikutuksen. Se pilkka, häväistys ja\nparjaus, joka siellä tuli hänen osakseen, oli sentään liikaa, sillä\nolihan hän jo muutenkin lyöty ja nöyryytetty. Ja aivan luultavaa oli,\nettä ne, jotka siellä nyt niin räyhäsivät ja entistä keisariaan\nmoittivat, jokunen vuosi aikaisemmin olivat kurkkunsa täydeltä hänelle\nhuutaneet ja hurranneet, kun hän oli näyttäytynyt. Sen johdosta kertoi\nrva Cauer miten hän nuoruudessaan oli oleskellut Parisissa ja usein\nnähnyt Ranskan keisarin Napoleon III, jolloin kuului asiaan aina\nkumartaa syvästi. Sen jälkeen kun tämä sitten Ranskan onnettoman sodan\njälkeen oli menettänyt kruununsa ja oleskeli Wilhelmshöhessä lähellä\nCasselia, missä kansa katseli häntä hyvin tylysti, oli rva Cauer ulkona\nkävellessään kerran taas nähnyt hänet ja kumartanut juuri yhtä syvästi\nja kohteliaasti kuin ennenkin, jolloin hän oli Ranskan hallitsija.\nNapoleonista oli tämä niin odottamatonta, että hän kääntyi sen puoleen,\njoka istui hänen rinnallaan vaunuissa ja sanoi: \"Cétait vraiment une\nfrançaise\" (Se oli varmaan ranskalainen.)\n\nTämä piirre kuvaa hyvin selvään rva Caueria. Ei hän antanut hetken\nmielipiteiden ja vaihtelevan päiväpolitiikan vaikuttaa itseensä niin\nmitään. Mitä hän oli oppinut kunnioittamaan, sitä hän kunnioitti, mitä\nhän näki hyväksi, sitä hän kannatti, tekivät sitten muut mitä tahansa.\nTietysti sellainen ihminen tulee usein seisomaan aivan yksin ja\nluultavasti Minna Cauerkin sen monasti sai kokea. Mutta oma vakaumus oli\nhänelle kalliimpi kuin ihmisten suosio.\n\nTavatessamme viimeisen kerran, sanoi hän: \"Kun te seuraavalla kerralla\ntulette Saksaan, ei minua enään ole\". Uskalsin epäillä sitä, sillä\nolihan hän henkisesti vielä hyvin elinvoimainen ja pirteä, miksikä hän\nei vielä olisi voinut elää muutamia vuosia lisää. Mutta viime kesänä\ntuli kuitenkin tieto, että hän elokuun 2 ja 3 päivän välisenä yönä oli\nsammunut.\n\nRouva Schurgast, joka kirjoitti tästä, sanoo m. m.: \"Te ymmärrätte\nvarmaan, miten surulliseksi rakkaan Minna Cauerin kuolema on tehnyt\nmeidät. Harvoin kai hänen ikäisensä henkilö on jättänyt jälkeensä niin\nsyvän aukon. Me hänen ystävänsä tunnemme itsemme miltei kodittomiksi.\nAina viime hetkeensä asti ajatteli hän Saksaa, ihmiskuntaa ja ystäviään\n-- --\"\n\nMinna Cauerin elämä oli yhtämittaista ankaraa työtä, mutta hän piti\nkiinni siitä, että elämä oli parasta silloin, kun se oli työtä ja\nvaivaa, kuten psalmista sanoo. Hänen isänsä oli ollut pappina\nBrandenburgissa ja hän oli kasvanut sellaisessa ilmapiirissä, jossa\nelämän suuruus ja syvyys ymmärretään ja jossa nuoret saavat alusta\npitäen sellaisen henkisen perinnön, ettei mikään myöhemmin voi heiltä\nsitä riistää.\n\nPaitsi lehteään, josta voi seurata Saksan naisten heräämistä ja vapauden\ntaistelua askel askeleelta, on hän jättänyt jälkeensä \"Die Frau des\nneunzehnten Jahrhunderts\" nimisen teoksen (19:nen vuosisadan nainen),\njosta vielä syntymättömät suvut voivat saada paljon tärkeitä tietoja.\n\n\n\n\nHERMAN GRIMM.\n\n\nSeuraelämässä tapahtuu joskus, että siellä on henkilö, joka on niin\npuoleensa vetävä ja vaikuttaa niin elähyttävästi, että hän ihankuin\nhypnotisoi muut läsnäolijat. He tuntevat itsensä tuota pikaa hyvin\niloisiksi ja kevyiksi, keskustelu sujuu kuin itsestään, ja kauniit,\nhyvät ajatukset tulevat tulvimalla mieleen. Mutta jos tämän henkilön\nsitten muita aikaisemmin on poistuminen, tuntuu yhtäkkiä sellainen\nihmeellinen lamaannus. Koko edellinen eheä, korkea tunnelma laskeutuu ja\npirstoutuu, ja vähitellen on ilma taas täynnä tuota tavallista\narkipäiväisyyttä ja mielenmataluutta.\n\nVäliin saattaa tuollainen henkilö antaa väriä ja loistoa kokonaiselle\npaikkakunnalle meidän silmissämme. Niin kauan kun hän asuu ja elää\nsiellä, menevät meidän ajatuksemme ehtimiseen sinne, ja hänen luokseen\nme riennämme niin pian, kun sinne joudumme. Kun hän on poissa, tuntuu\nsiltä kuin koko seutu olisi autio ja tyhjä.\n\nOpettajani, prof. _Herman Grimm_, Berlinissä vaikutti minuun monta\nvuotta juuri tällä tavalla. En tiennyt mitään parempaa kuin heti\nBerliniin saavuttuani käydä häntä tervehtimässä, tulla kutsutuksi hänen\nluokseen ja istua hänen kauniissa työhuoneessaan kuunnellen hänen\nviisaita sanojaan.\n\nMiltei sattuman kautta tulin hänet tuntemaan. Olin valinnut Berlinin\nyliopiston ohjelmasta ne luennot, joita tahdoin seurata, käynyt\npuhuttelemassa asianomaisia professoreja ja pyytänyt lupaa saada heitä\nkuunnella sekä maininnut tästä prof. _Foersterille_, joka minua ensi\naikoina siellä paljon oli auttanut ja m. m. kirjoittanut konseptit\nhakupapereihini yliopiston konsistoriolle y. m. Hän kyseli taaskin\nkerran tavatessamme, olinko jo käynyt Herman Grimmin puheilla, sillä hän\noli heti ensikerralla ehdottanut, että kuuntelisin häntä. En ollut, enkä\nedes tämänkään jälkeen mennyt, sillä olin jo mielestäni yllin kyllin\nkäynyt kumartelemassa noita suuria herroja -- ihan yliopiston rehtorista\nasti. Mutta koska prof. Foerster piti tärkeänä, että kuuntelisin prof.\nGrimminkin luentoja, niin kirjoitin hänelle kirjeen ja huomautin, että\nolin jo saanut luvan useilta hänen virkaveljiltään seurata heidän\nluentojaan ja toivoin, ettei hänelläkään mitään sitä vastaan olisi. En\nodottanut mitään vastausta, vaan kiipesin, kun luentopäivä koitti,\nrohkeasti siihen saliin, jossa minulle oli ilmoitettu hänen luennoivan.\n\n[Kuva: Herman Grimm]\n\nHeti sisään astuessani ymmärsin, että siinä mahtoi olla jotakin\nerikoista. Luentosali oli varsin suuri ja se oli täynnä viimeistä\npaikkaa myöten. Sen etuseinä oli sileäksi pingoitetun, lumivalkeaksi\nmaalatun kankaan peittämä, ja vastaisella seinällä oli skioptikonkone\nsitävarten laitetulla telineellä. Ikkunoissa riippui pikimustat\nverkaiset verhot. Siinä oli jotakin teatteria muistuttavaa ja yleinen\njännitys, aivan kuin näytöksen edellä, tuntuikin ilmassa.\n\nViimein avautui luentosalin yläpäässä oleva ovi ja vanhanpuoleinen\nherrasmies astui sisään, jolloin kaikki kuuntelijat heti rupesivat\ntömistelemään jalkojaan niin paljon kuin jaksoivat. Olin jo oppinut sen\nverran, että tiesin sen merkitsevän sekä tervehdystä että\nsuosionosoitusta, sillä sellaista ei kaikille suotu.\n\nRupesin tarkkaamaan tuota sisääntullutta. Hän oli kokolailla pitempi\nkeskikokoa, ja koko hänen olennossaan oli jotakin joka pikemmin\nmuistutti hienoa hovimiestä kuin tavallista, kuihtunutta oppinutta.\nTukka oli jo harmaa, mutta ryhti oli vielä aivan moitteeton ja piirteet\nihailtavan säännölliset, ilme henkevä. Ohjelmassa oli sanottu, että hän\nluennoisi Dantesta aina Michelangeloon, ja yhtäkkiä oli sali pimeä ja\nkankaalla edessämme näimme Danten pään. Grimm rupesi puhumaan hänen\nmerkityksestään, hän antoi läpileikkauksen koko siitä aikakaudesta, jona\nDante eli, sen poliittisesta ja sivistys-elämästä ja luki kappaleita\nDantesta. Näin hän vähitellen johdatti meidät niin toisiin maailmoihin,\nettä kun taikalyhty sammutettiin ja huone taas tehtiin valoisaksi,\ntuntui aivan siltä kuin olisi yhtäkkiä herännyt kauniista unesta\ntodellisuuteen.\n\nJa jotenkin sama tunne minulla sitten aina oli hänen luennoillaan. Ne\nmuuttuivat viikon sisältörikkaimmiksi hetkiksi ja niitä ei olisi millään\nehdolla raskinut laiminlyödä. Varhaisrenessansin edustajat Cimabue,\nGiotto, Masaccio, Donatello y. m. tulivat järjestänsä esille ja koko\najan olivat kuvat sanottua valaisemassa. Minulle kerrottiin, että prof.\nGrimm oli omilla varoillaan hankkinut yliopistoon tuon muhkean\ntaikalyhtykoneen, niinkuin hänellä myöskin oli erityinen henkilö sitä\nkäyttämässä ja kuvia vaihtamassa.\n\nHerman Grimm oli aivan omintakeinen luennoitsija. Ei hän takertunut\npikku seikkoihin, ei hän ottanut esittääkseen sellaista, jota löysi\njokaisesta taidehistoriasta, mutta hän pysytteli suurissa pääpiirteissä\nja tahtoi ennen kaikkea, että kuulijat oppisivat ymmärtämään taidetta,\nettä heidän silmänsä avautuisivat näkemään sellaista, jonka he\ntavallisesti niin helposti sivuuttivat. Hän sanoi kerran aivan suoraan,\nettei hän ensinkään aikonut valmistaa kuulijoitaan tutkintoa varten, sen\nhe saattoivat tehdä itse kirjallisuuden avulla, mutta hän tahtoi\nkiinnittää heidän huomionsa muutamiin pääkohtiin ja saada heitä\nkäsittämään tärkeitä perustotuuksia.\n\nHänellä oli aivan ihmeellinen taito esittää sanottavansa niin, että se\njäi mieleen, että joka kerta tunsi saaneensa jotakin elämää varten\ntalletettavaa: aarteita, joiden ohi ennen typeryydessään oli aivan\nvälinpitämättömänä kulkenut. Vuotta aikaisemmin olin nähnyt Dresdenin ja\nBerlinin taidekokoelmat ja jotenkin kevyesti sivuuttanut niissä olevat\nvanhojen mestarien tekeleet. Nyt ne rupesivat elämään, nyt niiden sisin\nvähitellen ikäänkuin avautui ja rupesi puhumaan. Silmistä putosi kuin\nsuomut ja sitä ymmärsi, miten paljon täytyy nähdä ja kuulla, ennenkuin\nosaa ottaa vastaan sitä kaunista mitä tarjotaan. Grimm väitti kerran,\nettä Ranskan kansa oli saksalaisia paljon taiteellisempi ja tämä riippui\nvain siitä, että sillä lapsuudesta asti oli niin paljon enemmän kaunista\nnähtävää. Jo sikäläiset näyteikkunat olivat sellaisen hyvän maun\ntuotteita, että niistä aina sai jotain.\n\nHeti ensikerran kuultuani Herman Grimmiä, rupesin syvästi katumaan,\netten ollut personallisesti mennyt hänen luokseen lukukauden alussa, ja\ntämä katumuksen tunne yhä vain kasvoi, kuta kauemmin häntä kuuntelin.\nOlin pyt jo myöskin saanut kuulla, että hän oli _Grimmin veljesten_\njälkeläinen, Wilhelmin poika, Jakobin veljenpoika, että hän oli ollut\nnaimisissa _Bettina von Arnimin_ tyttären kanssa ja säilyttänyt kaikki\nGoethe-traditsionit. Asiaa tuumittuani päätin, että minä sittenkin menen\nhänen luokseen, ellei muuta, niin kiittämään niistä nautintorikkaista\nhetkistä, joita hänen luentonsa tuottivat minulle.\n\nJa niin minä eräänä päivänä seisoin sen talon ulkopuolella, missä Herman\nGrimm asui ja painoin sisäänkäytävän ovikelloa. Se avautui, portinvartia\npisti päänsä ulos luukustaan ja katsoi minuun pitkään. Ehken ollut hänen\nsilmissään kylliksi arvokas astumaan noita hienoja, matoilla\npäällystettyjä portaita, sillä ne olivat, kuten saksassa aina seisoo\nsisäänkäytävän seinällä: \"Nur für Herrschaften\" (vain herrasväelle),\nmutta kun sitten kysyin prof. Grimmiä, neuvoi hän mihin kerrokseen minun\noli kiipeäminen. Siellä taas jouduin palvelijan tarkastettavaksi. Olin\njo kotoa lähtiessäni ottanut selvän siitä, pitikö ottaa päällysvaatteet\nyltään ennenkuin astui sisään, ja saanut kuulla, että Saksassa ei\ntiedetty sellaisesta tavasta mitään, ainoastaan sateenvarjo ja kalossit\nolivat jätettävät eteiseen, ei mitään muuta, ja se koski sekä miehiä\nettä naisia. -- Palvelijalta sain kuulla, että professori oli kotona ja\nnyt lähetin sisään käyntikorttini ja jäin odottamaan, mitä tästä\nseuraisi. Hän palasi vähän ajan päästä ja ilmoitti, että professori\nodotti minua työhuoneessaan. Sinne hän sitten opasti minut useiden\nhuoneiden läpi ja vihdoin seisoin tuon oppineen kaunosielun edessä, joka\nluennoimistaidollaan oli voittanut koko sydämeni.\n\nHyvin ystävällisesti hän tuli vastaani sanoen: \"Te olette suomalainen.\nSe minua ilahuttaa, sillä Jakob sedälläni oli paljon tekemistä\nsuomalaisten kanssa\".\n\nHän johdatti minut istumaan sammalväriselle plyyshisohvalleen ja asettui\nitse sen vieressä olevaan nojatuoliin. Katsahdin nopeasti ympärilleni.\nHuoneessa oli paljon tauluja, m. m. havaitsin siellä heti erään suuren,\nBöcklinin maalauksen, kohokuvia m.m. eräs aito Luca della Robbia ja\nkirjoja, ennenkaikkea kirjoja. Hänen suuren työpöytänsä läheisyydessä ja\nympärillä oli kirjahyllyjä ja aivan sen ääressä oli tuollainen\npyöritettävä jalallinen hylly tietosanakirjoja ynnä muita teoksia\nvarten, joihin ehtimiseen työnsä kuluessa täytyy turvautua.\n\nAloitin, kuten olin päättänyt, kiittämällä häntä hänen erinomaisista\nluennoistaan, joita aina riensin kuuntelemaan yhtä jännitettynä ja\nodottavaisena kuin jos olisi ollut kysymys Shakespeare-näytännöstä.\nMinulla oli erityinen syy yhdistää nämä kaksi asiaa, sillä juuri siihen\naikaan annettiin \"Deutsches Teatterissa\" Hamlet pitkin syksyä ja _Josef\nKainz_ oli nimiosan esittäjänä minusta niin mestarillinen, etten\nsellaista näytelmätaitoa ollut vielä koskaan nähnyt Herman Grimm näkyi\npitävän tästä yhdistelmästä, sillä hän vastasi hyvin kohteliaasti:\n\"Etwas schöneres hat man mir noch nie gesagt\". (Mitään kauniimpaa ei\nminulle vielä koskaan ole sanottu.)\n\nSitten hän tahtoi tietää mitävarten oikeastaan olin tullut Berliniin\nseuratakseni luentoja sen yliopistossa, ja minä kerroin työstäni\nHelsingin kansanopistokursseilla ja kaikenlaisissa valistusseuroissa ja\nselitin, että tuo alituinen antaminen lopulta oli siihen määrin\ntyhjentänyt pienet henkiset varastoni, että ne jo välttämättömästi\nolivat uudistettavat. Hän huomautti kyllä, ettei hän yleensä pitänyt\nsiitä, että naiset opiskelivat, \"mutta tehkää te sitä vain, koska otatte\nasian vakavalta kannalta\".\n\nKansanopistokursseista jouduimme pohjoismaisiin kansanopistoihin, joihin\npari vuotta aikaisemmin olin niiden synnyinmaassa Tanskassa oikein\nhenkilökohtaisesti tutustunut, ja kaikki mitä kerroin niistä, näkyi\nprof. Grimmiä suuresti huvittaneen.\n\nKoko seurustelutaidon salaisuus on oikeastaan siinä, että osaa asettua\ntoisen kannalle, kuunnella ja ottaa osaa hänen harrastuksiinsa, ja tämä\ntaito oli Herman Grimmillä aivan harvinaisesti kehittynyt. Ei hän ollut\nsuotta kuuluisa oppinut ja kaunosielu sekä senlisäksi suuren maailman\nmies, aito saksalainen \"Geheimrat\" (salaneuvos), jolla arvonimellä häntä\nyleensä puhuteltiinkin.\n\nYhtäkkiä hän kysyi: \"Mutta missä te olette oppinut noin hyvin saksaa?\"\nHän oli ihan ensimäinen, joka näki siinä mitään ihmeteltävää, että\nmuukalainen puhui hänen kieltään. Kaikki muut, joiden kanssa joka päivä\nolin seurustellut, ennenkaikkea nuo lukuisat asuintoverit, pitivät sen\naivan luonnollisena, olen varma siitä, että he olettivat saksan kielen\nolevan yleisenä puhekielenä meillä. Selitin, että se oli minun taitavan\nsaksankielen opettajani ansio Suomessa, joka oli antanut minulle hyvän\nteoreettisen pohjan, ja sitten oli oleskeluni Itämeren maakunnissa\nantanut tarvittavaa käytännöllistä harjoitusta. -- Näin keskustelumme\nsiirtyi asiasta toiseen. Hänellä oli pöydällä edessään _Ada Negrin_\nrunot ja kiitti niitä suuresti, hän kertoi saaneensa paljon\najattelemista erään amerikkalaisen kuulijansa käynnin johdosta, joka oli\nkertonut miten muuan varakas amerikkalainen oli määrännyt miljoonansa\nyliopiston perustamista varten kaukaiseen länteen, jonne sitten tuota\npikaa oli kohonnut rakennus toisensa jälkeen, niin että siellä nyt oli\ntäydellinen yliopisto kaikkine laitoksineen. Kertoja itse kuului tämän\nn. k. Stranfordin yliopiston opettajiin ja oleskeli nyt opintomatkalla\nEuropassa. -- Herman Grimm oli tällä tavalla koko ajan kosketuksissa\nerilaisten ihmisten kanssa, valmis ottamaan vastaan vaikutelmia heiltä\nja sitten taas antamaan heille oman henkensä rikkautta.\n\nOlin jo istunut hänen luonaan enemmän kuin puolen tuntia ja ymmärsin,\nettä se oli enemmän kuin liikaa, mutta aika rientää niin liika nopeasti,\nkun on henkisesti rikkaiden ja suurpiirteisten ihmisten seurassa.\nSanomattoman kiitollinen olin tästä hetkestä, ja vielä suuremmaksi\nkiitollisuuteni kasvoi, kun hän mennessäni ehdotti, että parin päivän\nperästä tulisin hänen luokseen aamiaisille, hänellä kun silloin oli\nmuitakin vieraita. Ja lopuksi hän antoi minulle korukansiin sidotun\nteoksen, joka sisälsi hänen Goethe-luentonsa.\n\nTuttavuus oli nyt tehty ja johti siihen, että silloin tällöin aina sain\npienen kutsukirjeen, jossa minua pyydettiin taloon päivällisille. Kun\ntuollainen kirje ensikerran tuli, kirjoitettuna Herman Grimmin omalla,\nselvällä käsialalla, iloitsin siitä suuresti, mutta en ymmärtänyt, että\nsiihen oli heti vastattava ja ilmoitettava aikooko tulla vai ei. Emmehän\nme Suomessa välitä sellaisista pienistä muodollisuuksista mitään. Mutta\nkutsupäivän aamuna ilmestyi prof. Grimmin talousapulainen täyshoitolani\neteiseen ja tiedusteli herrasväkensä puolesta, olinko aikeissa tulla\nheidän luokseen. Se oli sellainen läksy, jota en koskaan unohda.\n\nJuuri näillä päivällisillä tapasin sitten ensikerran Herman Grimmin\nsisaren, _Auguste Grimmin_, joka asui hänen kanssaan ja hoiti hänen\nkotiaan. En tiedä miksikä hän ei edellisellä kerralla ollut\nnäyttäytynyt. Hän oli erittäin ystävällinen ja herttainen sekä kohteli\nminua miltei yhtä suojelevasti kuin jos olisin ollut parinkymmenen\nvuotias ja ensikerran ulkona maailmalla. Mutta samaa tapaa hän\noikeastaan noudatti veljensäkin suhteen. Syödessä hän usein kysyi tältä,\nkun joku uusi ruokalaji oli tuotu pöytään: \"Wie schmeckt es Dir mein\nKind?\" (Miltä maistuu lapseni?) -- Hän oli nuoruudessaan arvattavasti\nollut kylläkin huomattu, sillä minä näin monta vuotta myöhemmin erään\nrunokokoelman, jonka sen tekijä, tuo taitava Eddan kääntäjä, _Karl\nSimrock_, oli hänelle omistanut. Nyt hän kaikesta päättäen eli vain\nveljeään ja muistojaan varten, eikä paljon sekaantunut tämän maailman\nhumuun.\n\n[Kuva: Auguste Grimm]\n\nMuistan miten hän kauhistui, kun minä kerroin hänelle kysyneeni monelta\neri henkilöltä, mitä he ajattelivat elämästä tämän jälkeen, ja miten\nuseammat olivat vastanneet, etteivät ajatelleet siitä yhtään mitään,\netteivät välittäneet koko asiasta, ja ettei heillä ollut mitään tarvetta\njatkaa elämäänsä kuoltuaan. Itse hän sanoi usein ajattelevansa näitä\nasioita ja samassa niitä rakkaita omaisiaan, jotka jo olivat elämän ja\nkuoleman rajan sivuuttaneet ja joiden joukossa m.m. oli eräs veli, joka\noli ollut lupaava taiteilija. -- Oikein äidillisellä huolehtivaisuudella\nhän tahtoi tietää oliko minulla hyvä asunto ja ravinto, kuinka usein\nkirjoitin äidilleni j.n.e. Ja kun minä tähän viimeiseen kysymykseen\nvastasin sen tapahtuvan joka toinen päivä, ilmoitti hän erityistä\ntyytyväisyyttä.\n\nKun minä taaskin kerran olin kutsuttu heidän luokseen, rupesi Herman\nGrimm tiedustelemaan olinko suorittanut yliopiston kassaan maksun hänen\nluennoistaan. -- Saksan yliopistoissa ovat yleensä kaikki luennot\nmaksulliset. -- Kun vastasin siihen myöntävästi, selitti hän, ettei se\nmitenkään sopinut. Ja hän lisäsi leikillisellä tavallaan toivovansa,\nettä kun hän tulee Suomeen, niin häneltä ei täällä liioin ruveta maksua\nkiskomaan. Sitten hän otti kultarahan kukkarostaan ja antoi minulle\nsuorittamani summan takaisin. Tässä yhteydessä hän kertoi hyvin\nhumoristisesti, ettei puolellakaan kaikista niistä kuulijoista, jotka\nkävivät hänen luennoillaan, ollut tapana maksaa. Hän sanoi tietävänsä\nsen m. m. siitä, että silloin kun oli maksujen aika, jäi suuri osa\ntulematta, mutta kun tämä oli ohitse, ilmaantuivat he sinne taas kaikki,\nkuten ennenkin. -- Ihmeellinen ja täysin kansainvälinen tuo Herman\nGrimmin kuulijakunta muuten olikin. Siellä oli nuoria miehiä sekä\nkaukaisesta idästä että lännestä. Oli aivan tummia hindulaisia ja\npersialaisia ja sitten taas aivan vaaleita pohjoismaalaisia, oli\nvenäläisiä, puolalaisia, serbialaisia, bulgarialaisia, englantilaisia,\nitalialaisia, unkarilaisia ja yleensä vaikka mitä kansallisuutta, ja\nulosmennessä kuuli jos joitakin kieliä, yksin viron kieltä satuin\neteisessä kerran kuulemaan.\n\nOlin kauan aikaa ollut ainoa naiskuulija hänen luennoillaan, mutta\neräänä päivänä ilmestyi sinne eräs amerikatar, joka harrasti taidetta\nyli kaiken ja sen jälkeen meillä oli tapana heti luennon päätyttyä mennä\n\"Altes Museumiin\" katsomaan juuri sen mestarin tekeleitä, josta\nluennossa oli ollut kysymys. Tämä näyttäytyi olevan hyvinkin\nhyödyllistä, sillä senkautta kaikki kuulemamme syventyi.\n\nVäliin saattoi Herman Grimm esitelmöidä yhdestä ainoasta taulusta koko\ntunnin. Unohtumattomasti jäi mieleen hänen luentonsa _Lionardo da\nVincin_ \"Ehtoollisesta\". Ensin hän näytti kuvia siitä, miten tätä\naihetta aikaisemmin oli käsitelty ja sitten tuli Lionardon taulun vuoro,\njolloin vain huomautukset siitä, mitä opetuslasten kätten liikkeet\nmerkitsivät, olivat aivan erinomaiset. Samassa tilaisuudessa hän myöskin\nmainitsi tehneensä sen ihmeellisen havainnon, etteivät nuoret yleensä\ntienneet raamatusta mitään, ei senverran, että olisivat osanneet etsiä\nsieltä tuota tai tätä kohtaa. Mutta jo taiteen kannalta se oli suuri\npuute, sillä uskonnollisten aiheiden ymmärtäminen edellytti aina tarkkaa\nevankelioiden tuntemista. -- Hän osasi tehdä tällaiset huomautukset niin\nmukavalla tavalla, etten luule kenenkään niitä unhoittaneen.\n\nMonta monituista luentoa hän omisti _Michelangelolle_, josta hän oli\nkirjoittanut laajan teoksenkin ja oleskellut sitä varten pitemmän aikaa\nItaliassa. Siitä oli jo ilmestynyt useampia painoksia silloin, ja kun\nsen seitsemäs painos v. 1900 ilmestyi täynnä mitä hienoimpia kuvia,\nsyntyi siitä kallis, komea loistoteos, jonka Herman Grimm oli määrännyt\nminullekin annettavaksi, sillä kustantaja lähetti säännöllisesti minulle\ntänne Suomeen vihon toisensa jälkeen.\n\nHerman Grimm oli muuten aivan ruhtinaallisen antelias. Sinä jouluna,\njonka vietin Berlinissä, sain häneltä pienen laatikollisen lahjoja,\njossa m. m. oli Grimmin sadut, hänen valokuvansa y. m. Hän tahtoi tehdä\nihmiset iloisiksi ja pisti siksi usein heidän käteensä jonkun kirjan,\nkuvan, aikakauslehden tai jotakin muuta, josta hän arveli heidän olevan\nhuvitettuja.\n\nLiikuin siihen aikaan hyvin paljon eri piireissä Berlinissä, tein mitä\nerilaisimpia tuttavuuksia aina kaupungin poliisimestarista\nsosialistijohtajiin asti, sekä kuulin samoja asioita käsiteltävän ja\narvosteltavan senkin seitsemällä eri tavalla, mutta niin pian kun\njouduin Herman Grimmin luo, olin aivan joutunut kuin toiseen maailmaan.\nEi siellä ensinkään puhuttu sellaisista asioista kuin muualla, ei päivän\npoliittisista tapahtumista, ei sosialismista, ei yhdistyselämästä, ei\nnaisasiasta, ei mistään n. k. polttavista kysymyksistä. Siellä vallitsi\ntyyneys ja kauneus, oikein tuo aito weimarilainen henki, jonka\nsaksalaisen kulttuurin ihailijat aina asettavat Saksan militaristisen\nhengen vastakohdaksi. Mutta juuri siksi nuo hetket siellä muodostuivat\nniin rakkaiksi ja unohtumattomiksi. Herman Grimm ennustikin kerran,\nettei politiikka tulevaisuudessa enään olisi kansojen arvonmäärääjä,\nvaan ainoastaan heidän henkinen kehityksensä.\n\nSurun keväänämme 1899 olin taas muutamia kertoja Herman Grimmin luona.\nMutta vaikka sydämeni olikin aivan täynnä Suomen politiikkaa ja suurta\nonnettomuutta, koitin olla ulkonaisesti hyvin rauhallinen ja oikeastaan\nvain päällemiten kajota siihen, mikä oli aiheuttanut matkani ja miten\nminä koitin tehdä propagandaa maani puolesta.\n\nMutta Herman Grimm oli paremmin kuin luulinkaan arvannut mielialani ja\nponnistukseni, sillä kun viimeisen kerran olin hänen luonaan, piti hän\nminulle varsin lystikkään puheen, josta havaitsin, että kyllä hän oli\nasioiden perillä. Siinä hän m. m. sanoi: \"Te olette varsin vaarallinen\nihminen, sillä te olette fanaatillinen, -- fanaatillinen hyvän puolesta.\nNytkin te vain koko ajan ajattelette maatanne, ja olette valmis tekemään\nmitä tahansa sen pelastamiseksi. Luulen melkein, että olisitte valmis\nleikkaamaan minun nenäni poikki, jos vain luulisitte voivanne sen kautta\nauttaa Suomea\".\n\nHänen ruumiilliset voimansa olivat jo tähän aikaan varsin heikot, ja hän\nvakuuttikin tuolla samalla leikillisellä tavallaan, etteivät ne\nollenkaan enää siitä lisääntyneet, menivät vain alaspäin päivä päivältä.\nMutta vielä hän tämän jälkeen kesti parisen vuotta.\n\nOllessani Berlinissä v. 1906 kävin tapaamassa hänen sisartaan, joka asui\nihan samassa paikassa kuin ennenkin, Matthäikirchstrassen 5:ssä, ja näin\nkaikki nuo tutut huoneet ja esineet. Olisin mielelläni tahtonut tietää\njotain Herman Grimmin kuolemantaudista ja viime hetkistä, mutta sisar ei\nsanonut voivansa niistä kertoa. Me puhuimme sensijaan kyllä monesta\nmuusta asiasta, ja hän oli rakastettava kuin ennenkin sekä kehoitti\nminua menemään Matthäi-Kirchhofille (Matteuksen hautausmaalle) ja\ntaittaa itselleni ruusu Grimmin haudalta. Sinne pistäydyinkin eräänä\npäivänä ja löysin sieltä Grimmien samankokoiset ja varsin vaatimattomat\nhautapatsaat pitkässä rivissä.\n\nMutta eivät hautakummut koskaan ole minulle paljonkaan puhuneet. Eihän\nhauta voi sitoa edesmenneiden henkeä. Päinvastoin tunnen heidän\nläheisyytensä monta kertaa voimakkaammin muualla, ennenkaikkea siellä,\nmissä he ovat vaikuttaneet, ja niissä ajatuksissa, jotka he ovat\njälkeensä jättäneet. Herman Grimmin teoksista minä aina löydän hänet ja\nvielä tänäpäivänä soi minun korvissani hänen äänensä kaiku ja ne monet\nsekä vakavat että leikilliset arvostelut ja huomautukset, jotka hän\nlausui.\n\n\n\n\nYSTÄVYKSET.\n\n\nKöpenhaminassa on eräs pieni koti, jonne minä aina sinne saavuttuani\nheti ensimäiseksi riensin ja siellä minä myöskin kaikkein viimeiseksi\nkävin. Ja muutenkin minä aina tuon tuostakin pistäydyin siellä käymään,\nsillä se oli yhtä aikaa sekä \"elävien maa\", että rauhan suoja.\n\nMinulla oli aina se tunne, että kun sitä kotia ei enään olisi, olisi\nKöpenhamina menettänyt suurimman viehätysvoimansa, että tulisin\ntuntemaan itseni siellä jotenkin yksinäiseksi ja orvoksi, niin paljon\nkun minulla siellä onkin muita tuttavia ja ystäviä. Ja nyt se on\ntapahtunut.\n\nTänä syksynä saapui tieto, että maisteri _Ida Falbe-Hansen_, tämän\nherttaisen, pienen kodin toinen asukas, oli nyt jättänyt tämän\nmaallisen. Senjälkeen tuo pieni huvila kai tulee myydyksi ja sen toinen\nasukas, _Elisabeth Grundtvig_, muuttaa muualle.\n\n\"Ida Falbe-Hansen ja Elisabeth Grundtvig ovat parasta mitä meillä on\",\nsanoi aikoinaan meidän maalaisemme _Anna Berendsen_, joka tarkkaan tunsi\nkaikki Köpenhaminan piirit.\n\nMolemmat he kuuluivat maansa sivistyselämän huomattavimpiin edustajiin\nja olivat jo ihan perintönä saaneet vastaanottaa arvokasta\nkulttuuripääomaa.\n\nIda Falbe-Hansenin esi-isät ovat toimineet kirkon ja yliopiston\npalveluksessa -- hänen veljensä esim. on kuuluisa tilastotieteilijä ja\nkansantalouden tutkija, prof. _Falbe-Hansen_. Elisabeth Grundtvig on\nkansanopiston luojan, runoilija, historioitsija ja piispa _N. F. S.\nGrundtvigin_ pojantytär. Siinä on jo monessa polvessa koottuja henkisiä\nrikkauksia ja niitä he omalla ahkeralla työllään yhtä mittaa lisäsivät.\n\n[Kuva: Ida Falbe-Hansen]\n\nSiihen aikaan kun tie naisilta yliopistoon vielä oli suljettu, eivätkä\nhe ainakaan saaneet kulkea sinne sitä valtaväylää, joka oli olemassa\nmiehiä varten, jo silloin hankki Ida Falbe-Hansen itselleen pääsön sinne\nja saavutti siellä maisteri-arvonsa.\n\n[Kuva: Elisabeth Grundtvig]\n\nTanskan kieli ja sen kirjallisuus oli hänen pääaineensa, mutta hänen\ntietonsa ja harrastuksensa ulottuivat kyllä moneen muuhunkin suuntaan ja\nsama koskee hänen asuintoveriaan.\n\nHeti kun astui heidän kotiinsa, sai voimakkaan vaikutuksen siitä, että\nsiellä elettiin, että ajan sydämen lyönnit siellä tunnettiin ja\nymmärrettiin, ettei mikään nykyhetken virtauksista ja riennoista ollut\nsiellä vieras. Mutta asujanten korkea sivistystaso vaikutti, että siellä\nkaikkia ilmiöitä arvosteltiin tyynesti ja monipuolisesti, ettei tänään\noltu täynnä hehkua jonkun asian puolesta ja huomenna jo\nvälinpitämättömiä, tai aivan ehkä jo vastustavalla kannalla.\n\nNiin kauan kun tuo pieni koti vielä on niin elävänä silmäini edessä,\ntahdon edes ajatuksissani mennä sitä katsomaan. Astun siis\nWesterbrogadea kulkevaan raitiovaunuun ja ajan sillä ulos\nFredriksbergiin. Siellä nousen alas ja rupean kulkemaan jotakuta niistä\npoikkikaduista, jotka vievät minut päämäärääni kohti. Kaikilla taloilla\npitkin matkaa on omat puutarhansa ja muratti kapuaa niiden seinämiä.\nMyöskin Akacievejn 4:ssä, jossa ystävykset asuvat, on pieni puutarha,\nmissä hyasintit ja narsissit kukkivat keväällä ja ruusut kesällä. Avaan\nsen portin, astun sinne sisään ja tuota pikaa soitan jo ovikelloa.\nTavallisesti on nuori, siisti palvelija avaamassa, viime käynnilläni\ntuli sairaanhoitaja. Alakerrassa ei ole muita huoneita kuin eteinen ja\nkeittiö, seurusteluhuone ja kirjasto; yläkerrassa on sitten\nmakuuhuoneet.\n\nJoka kerta kun jonkun vuoden poissaoltuani lähenin tätä kotia, oli\nminulla aina odottava, miltei jännitetty tunne, sillä tiesin, että\nsaisin siellä kuulla kaikesta mitä Tanskassa kulttuurielämän alalla\nsillä aikaa oli tapahtunut, että siellä tehtäisiin minulle selkoa sen\nviimeisistä kirjallisista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä, että siellä\nkärsivällisesti vastattaisiin kaikkiin kysymyksiini, vaikka olisin\ntehnyt niitä kuinka monta tahansa.\n\nOlivathan sen asukkaat opettaneet minut Tanskan menneisyydenkin\ntuntemaan ja avanneet minulle portit koko sen rikkaaseen henkiseen\nelämään. Heti kun ensi kerralla tapasin Ida Falbe-Hansenin, kertoi hän\nminulle esim. _Kristen Koldista_ ja hänen merkityksestään Grundtvigin\nkansanopistoaatteen elävässä elämässä toteuttamisesta niin\nunohtumattoman elävästi, että hänen sanansa vieläkin soivat korvissani.\nHän tutustutti minut _Leonora Kristine Ulfeldtiin_ ja antoi minulle\nhänen \"Jammersminde\" nimisen muistelmateoksensa luettavaksi. Entä hänen\nkuvauksensa _Holbergistä_, _Ingemannista_, _Andersenista_ y. m.\n\nViime mainittu oli oikeastaan ainoa, jonka minä ensi kerralla Tanskassa\nkäydessäni oikein kunnollisesti tunsin. Mutta Andersenin sadut olivat\nolleetkin minun henkinen ravintoni jo kuudenvuotiaasta alkaen ja niihin\nsekä hänen \"Mit Livs Eventyr\" nimiseen elämäkertaansa olin niin\neläytynyt, että ne ensipäivinä Köpenhaminassa ollessani ehtimiseen\njoutuivat mieleeni. Jokainen vinttikamarin ikkuna, jokainen herttainen\nlapsukainen, jokainen harmaahapsinen vanhus, jokainen vanha kivitalo ja\nkapea kuja toi heti mieleeni jonkun kohdan hänen kertomuksistaan.\n\nKun mainitsin tästä Ida Falbe-Hansenille, otti hän esiin erään vanhan\nkellastuneen paperin, jossa oli H. C. Andersenin omakätisesti\nkirjoittama runo ja nimikirjoitus, ja lahjoitti sen minulle muistoksi\nsiitä kirjailijasta, johon olin niin ihastunut pienestä pitäen. (Se on\nnykyään N. Ä:n toimiston seinällä lasissa ja raamissa).\n\nMutta eivät he ainoastaan olleet selvillä oman maansa historiasta ja\ntapahtumista, vaan koko europpalainen kirjallisuus ja kulttuuri-elämä\noli heille yhtä tuttu, sen totesin aina kun johdatin heidän luokseen\njonkun muukalaisen. Kun esim. kevättalvella 1909 ja sitten taas 1911\nolin heidän luonaan englantilaisen ystävättäreni _Rosalind Traversin_\nkanssa, siirtyi keskustelu tuota pikaa englantilaiseen kirjallisuuteen\nja he olivat siihen niin perehtyneet, että vieras aivan ihmetteli.\n\n\"Mutta koska olet kaikkien noiden ihmisten teokset lukenut?\" kysyin\nkerran Elisabeth Grundtvigiltä. \"Minä olen istunut kirjojen ääressä ja\noppinut tuntemaan elämää niistä, sillä aikaa kun sinä olet maailmaa\nkierrellyt ja oppinut itse elämästä\", vastasi hän.\n\nMutta eihän nämä ystävyksetkään aina olleet paikallaan istuneet.\nBerlinin kansainväliseen äänioikeuskongressiin esim. 1904 ilmestyi\nElisabeth Grundtvig yhtäkkiä, vaikkei hän aluksi luvannutkaan tulla\nsinne, vain nähdäkseen _Susan B. Anthonyn_, tuon suuren amerikattaren,\njoka oli antanut koko elämäntyönsä auttaakseen sisariaan itsenäisyyteen\nja vapauteen ja nytkin, korkeasta ijästään huolimatta -- hän oli jo\nsilloin 80-vuotias -- oli tullut Atlannin valtameren poikki ollakseen\nmukana siinä tilaisuudessa, kun naisten äänioikeuskongressi ensi kerran\npiti kokouksen Europassa. Ida Falbe-Hansen oli siellä jo ennestään,\nsillä hän kuului kongressin esitelmöitsijöihin.\n\nEräänä kesänä he taas matkustivat _Selma Lagerlöf_in luo Mårbackaan,\nsillä hän kuului heidän hyviin ystäviinsä jo aivan entisiltä ajoilta,\noli asunut heidän luonaan Köpenhaminassa ja useimmat hänen teoksistaan\noli Elisabeth Grundtvig muuttanut tanskankieliseen asuun. Siihen aikaan\nkun hän käänsi Selma Lagerlöfin Topeliuksen elämäkertaa, kirjoitti hän\nminulle seuraavasti:\n\n\"Sinä varmaan antanet anteeksi pitkän vaitioloni, kun kuulet sen syyn.\nEn ole nimittäin viimeaikoina ehtinyt muuta -- pieniä kotiaskareita\nlukuunottamatta -- kuin istua kirjoituskoneeni ääressä ja kääntää Selma\nLagerlöfin kirjaa Topeliuksesta. Oikeastaan olen näiden kuukausien\nkuluessa elänyt Suomessa, oleskellut Pietarsaaressa, Oulussa ja\nHelsingissä ja tämä käynti on tuottanut minulle paljon iloa -- ainoa\njonka minä nähtävästi teen Suomeen -- ja ennenkaikkea on lähempi\ntuttavuuteni Topeliuksen kanssa ollut minulle ilonaihe. Tähän asti ei\nminulla ole ollut vähintäkään aavistusta siitä, millainen hän oli\nihmisenä. Tässä yhteydessä olen ajatellut sinua monta kertaa joka päivä\nja _tahtonut_ kirjoittaa, mutta eipä se vain ole tullut tehtyä\".\n\nVälistä kun olin näiden ystävysten kodissa, oli Ida Falbe-Hansen poissa\nja Elisabeth Grundtvig yksin kotona. Silloin minä aina pyysin häntä\nkertomaan menneistä ajoista, elämästä Tanskassa hänen lapsuudessaan ja\nerittäinkin hänen suuresta iso-isästään.\n\nKuvan toisensa jälkeen hän siinä loihti eteeni, miten esim. Grundtvigin\nsyntymäpäiväksi aina saapui niin paljon hänen hengenheimolaisiaan, että\nse jotenkin avara puutarha, joka ympäröi hänen huvilaansa, oli aivan\ntäynnä ihmisiä, jotka sitten istutettiin pitkien katettujen pöytien\nääreen aterioimaan, jolloin Grundtvigin ytimekkäät laulut kaikuivat ja\npuheiden pitäjistä ei ollut puutetta; miten Grundtvigin elämässä, sen\njälkeen kun hän, leskeksi jouduttuaan, oli mennyt naimisiin tuon hienon,\nintelligentin valtioneuvoksetar _Toften_ kanssa, oli huomattava uusi\nkevät ja runokausi. -- Mutta lapset edellisestä avioliitosta, jotka jo\nolivat täysi-ikäisiä miehiä, olivat niin loukkaantuneet siitä, että\nheidän äitinsä niin pian unhotettiin, että he mielenosotuksellisesti\nesiintyivät kirkossa isää vihittäessä surunauhat käsivarsilla ja\nmiekkojensa kahvojen ympärillä, -- he olivat näet vapaaehtoisina olleet\nTanskan sodassa v. 1848--50 mukana ja kulkivat vieläkin sotilaspuvussa.\n\nVain kolme vuotta kesti tätä Grundtvigin onnellista kevättä, sillä jo\n1854 peitettiin sen aiheuttaja, Marie Tofte hautaan, mutta hän jätti\njälkeensä pienen pojan, joka tuli isän silmäteräksi. Hän oli kaunis kuin\nsadunprinssi, ja niin lahjakas, että hän jo siinä 8--10-vuotiaana\nkirjoitteli runoja. Nämä pikku poikansa runot Grundtvig sitten julkaisi\nja liitti kokoelmaan muutamia omiaankin sekä painatti kannelle: \"Tanskan\nnuorimman ja vanhimman runoilijan runoja\".\n\n\"Sinun pitäisi toki kirjoittaa muistelmasi\", huomautin kerran, mutta\nElisabeth Grundtvig sanoi olevansa aivan samaa mielipidettä kuin entinen\ntalontytär Norjassa. Kun häntä nimittäin moitittiin senjohdosta, ettei\nhän ollut opetellut kirjoittamaan, vastasi hän vain: \"Kun jo Olavi ja\nPetteri osaavat kirjoittaa, niin kyllä se meidän perheellemme riittää,\nei minun sitten enään tarvitse siihen ruveta\" Elisabeth Grundtvig\nväitti, että hänen isoisänsä oli jättänyt jälkeensä niin runsaan\nkirjallisen tuotannon, että vaikka vain murrososa siitä oli juuri niihin\naikoihin koottu ja julkaistu Grundtvigin valittujen teosten nimellä,\nläheni niiden sivumäärä jo kymmentätuhatta, ja tuottelias oli hänen\nsetänsä prof. _Svend Grundtvigkin_ ollut. Kyllä siinä jo oli yhden suvun\nlaskuun tarpeeksi.\n\nMutta ei nyt Elisabeth Grundtvigkaan sentään niin aivan viaton tässä\nsuhteessa ollut. Siihen aikaan kun naiset Tanskassa rupesivat\njärjestettynä ryhmänä mielipiteensä lausumaan omasta itsestään ja\nmaailman menosta, sekä vaativat paikkaa elämän auringon puolella, oli\nhän kyllä mukana ja toimitti yhteen aikaan heidän julkaisemaansa\n\"Kvinden og Samfundet\", nimistä lehteäkin, mutta yleensä olivat hänen\nvaatimuksensa kirjallisuuden ja kirjallisten teoksien suhteen jotenkin\nsuuret, niinkuin sellaisen ihmisen aina käy, joka on syventynyt kaikkeen\nmaailman kirjallisuuteen.\n\nIda Falbe-Hansen oli sitä vastoin pitkin elämäänsä hyvin ahkera\nkynänkäyttäjä. Hän kirjoitti oppikirjoja, joita käytetään useissa\nTanskan kouluissa, hän julkaisi tieteellisten tutkimuksiensa tuloksia,\nhän oli suosittu kirjallisuuden arvostelija ja työskenteli myöskin monta\nvuotta uuden ruotsalais-tanskalais-norjalaisen sanakirjan parissa, joka\nmuutamia vuosia sitten valmistui. Hän oli tavattoman tunnollinen tässä\nkuten kaikissa tehtävissään, eikä ainoastaan koonnut kaikkia niitä\nsanoja ja sanontatapoja, joita hän löysi Ruotsin ruotsissa ja sen\nkirjallisuudessa, vaan hän etsi niitä myöskin meidän maamme\nruotsinkielisiä kirjailijoita lukiessaan, kuten esim. Runebergiä,\nTopeliusta, Tavaststjernaa y. m. Väliin tapahtui, että nämä Suomen\nruotsissa käytetyt sanat olivat sellaiset, ettei hän mitenkään voinut\nniitä ymmärtää ja silloin piti jo minunkin auttaa. Muistan miten minua\nhuvitti kun hän oli merkinnyt paperille sellaisia sanoja kuin\n\"fortuschka\" \"isvoschik\" y.m. ja ihmetellen kysyi niiden merkitystä.\nMahtoivat nuo venäjänkielestä otetut lainasanat kuuluakin hyvin\nvierailta ja ihmeellisiltä länsi-europpalaisen korvissa.\n\nIda Falbe-Hansenin päätehtävä oli kuitenkin opettaminen ja siinä hän oli\naivan verraton, todistivat kaikki hänen oppilaansa, jotka etupäässä\nolivat täysikasvaneita nuoria naisia. Hän kuului nimittäin seminaarien\ntutkintovaliokuntaan ja matkusti keväisin seminaarista toiseen\npannakseen toimeen kokeita ja arvostellakseen oppilaiden kypsyyttä.\n\nKeväällä v. 1906 hän kertoi eräässä seminaarissa asettaneensa\nvastattavaksi kysymyksen, mikä oli edellisen vuoden tärkein poliittinen\ntapahtuma, mutta samassa hän myöskin oli ollut pahoillaan siitä, että\nmoni oli maininnut kaikenlaisia pikku seikkoja, eikä ymmärtänyt, että\nSuomen suurlakko ja sitä seurannut vapautuminen sortajan puserruksesta\nmuodosti senvuoden suuren rajapyykin.\n\nHyvin sievästi ovat hänen entiset oppilaansa nyt, hänen kuoltuaan\nkirjoittaneet hänestä, ja eräskin sanoo:\n\n\"Hän oli sanan täydellisessä merkityksessä päällikkö, sillä hän kykeni\njohtamaan ja panemaan ihmisiä liikkeelle. -- -- Hänellä ei ainoastaan\nollut harvinaisia tietoja, vaan hän hallitsi niitä niin hyvin, että hän\ntykkänään olisi voinut antautua tieteen palvelukseen ja kulkea pitkälle\nsitä tietä, mutta sensijaan hän valitsi näennäisesti vaatimattoman\ntehtävän, rupesi opettajaksi ja tuli mitä ihmeellisemmäksi nuorten\nopastajaksi -- -- -- Kaikki me, jotka olemme nauttineet hänen nerokasta\nopetustaan, olemme hänelle suuressa kiitollisuuden velassa siitä, että\nhän omisti elämänsä opettamiseen.\n\n\"Hän ei ainoastaan ollut etevä alallaan ja siten saanut niin paljon\naikaan, mutta hän oli myöskin suuri personallisuus ja sen kautta hän\nennen muuta vaikutti.\n\n\"Meille, jotka tunsimme hänet ammatti-ihmisenä ja mestarina paljoa\nenemmän kuin yksityisihmisenä, osoittautui hänen ihanteellisen ylevä\npersonallisuutensa varsinkin elävänä siinä suhteessa, että hän, jolla\noli niin harvoja vertaisia, eikä ketään yläpuolellaan, otti mitä\nherttaisimmalla tavalla osaa jokaisen yksityisen oppilaan kehitykseen,\noli tämä sitten rikaslahjainen tai vähemmän lahjakas\".\n\nTämän hänen opettaja-innostuksensa laskuun panen senkin, että hän aina\ntahtoi tehdä minun oleskeluni Köpenhaminassa niin sisältörikkaaksi kuin\nsuinkin. Minun piti kuulla kaikki merkkitapaukset, tutustua kaikkiin\nmerkkihenkilöihin ja nähdä kaikki mikä oli mielenkiintoista. Kerran hän\nvei minut Tanskan naiskoulujen luojan, _Nathalie Zahlen_ luo, kun tällä\noli vastaanotto, toisen kerran hän ja Elisabeth Grundtvig kulettivat\nminut kuvanveistäjä _Marie Carl-Nielsenin_ luo hänen ateljeehensa ja\nkertoivat jo matkalla, että rva Nielsen oli kahdessa kilpailussa\nvoittanut ensi palkinnon, mutta kun nimilippu sitten avattiin ja\nhavaittiin, että palkittu olikin nainen, ei tilausta annettu hänelle.\nSitten oli taaskin kilpailu Kristian IX:nen suurta ulkoilmapatsasta\nvarten ja tälläkin kertaa sai rva Carl-Nielsenin luonnos ensi palkinnon.\nEikä häntä enää rohjettu kolmatta kertaa sivuuttaa, kun oli kysymys itse\ntyöstä, ja niin hän sai tuon mahtavan muistopatsaan valmistaakseen.\nHänen tilavassa, korkeassa ateljeessaan oli jo muutamia siihen aijottuja\njalustaryhmiä valmiina, ja niitä hän nyt meille näytteli ja selitteli.\nSiellä oli läsnä muutamia muitakin intressantteja henkilöitä, m. m.\nhänen puolisonsa, säveltäjä Carl Nielsen, joka käydessään täällä meillä\npohjoismaalaisilla säveltäjäjuhlilla v. 1921, voitti niin paljon\ntunnustusta.\n\nSitten Ida Falbe-Hansen taas kerran vei minut katsomaan Hagemanin\nkollegiumia, jonka polyteknikon johtaja ja samalla varakas liikemies,\nherra _Hageman_ oli perustanut asunnoksi yliopistossa ja polyteknikossa\nopiskeleville nuorille ihmisille. Ida Falbe-Hansenilla oli siellä\nentinen oppilas ja tämän johdolla me sitten saimme nähdä koko tuon upean\nkauniin laitoksen ja syödä aamiaista hänen kanssaan sen tilavassa\nruokasalissa.\n\nYleensä kaikki ovet aina avautuivat, niin pian kun Ida Falbe-Hansen oli\nliikkeellä, hänet tunnettiin ja häntä kunnioitettiin kaikkialla.\n\nTuskin on sitä huomattavaa tanskalaista naista, jonka tuttavuutta en\nolisi tehnyt hänen välityksellään, joko hän saattoi minut heidän\nluokseen, tai oli hänellä pieniä hauskoja kutsuja omassa kodissaan.\nSilloin teki tuo muutenkin niin miellyttävä koti aivan erinomaisen\nvaikutuksen, kun kaikki lamput olivat sytytetyt ja kynttilät paloivat\nlampeteissa, kukkaset tuoksuivat pöydillä ja kirjasto huoneeseen oli\njärjestetty aistikkaasti katettu teepöytä, johon aina kuului nuo\nherkulliset tanskalaiset voileivät, joiden vertaisia ei saa missään\nmuualla.\n\nKun ensikerran suurlakkomme jälkeen keväällä 1906 olin Köpenhaminassa,\nolivat Ida Falbe-Hansen ja Elisabeth Grundtvig valmistaneet kodissaan\noikein pienen illatsun. He kertoivat kutsuja lähettäessään tuumineensa,\netteivät kai kaikki tulisi, sillä onhan muutamilla aina viime tingassa\nesteitä, ja tällä kertaa heistä miltei tuntui toivottavalta, että\njokunen jäisi pois ahdingon välttämiseksi. Mutta kaikki saapuivat, sillä\nkaikki tahtoivat kuulla uutisia Suomesta ja siinä minun nyt piti tehdä\nselkoa koko edellisen syksyn tapahtumista aina siitä suuresta\nkokouksesta alkaen Palokunnan salissa, jonka santarmit kivääriniekkojen\nkanssa kävivät hajoittamassa, suurlakkoomme ja sen seurauksiin asti.\nLäsnäolijat kuuluivat kaikki Tanskan naisten valiojoukkoon, siinä oli\nkirjailijoita, toimittajia, kouluihmisiä, lääkärejä, eri yhdistysten\npuheenjohtajia y. m. He edustivat toisin sanoen sitä ryhmää, joka elää\nenemmän tulevaisuutta kuin nykyhetkeä varten ja koittaa työllään ja\ntoiminnallaan valmistaa uutta ehompaa aikaa.\n\nLokakuussa v. 1910 oli Suomessa taaskin tapahtunut jotain, josta\ntanskalaiset ystäväni olivat sangen huvitettuja. Olimmehan täällä\nsilloin viettäneet _Uno Cygnæuksen_ satavuotisjuhlaa ja kun sitten\nkevättalvella 1911, jolloin Helsingissä vallitsi latojalakko, oleskelin\nKöpenhaminassa, kutsui Ida Falbe-Hansen luokseen oppilaitaan\nLerer-Højskolesta (Opettaja-korkeakoulusta), joka vastaa meidän\nyliopistollisia lomakurssejamme, mutta on seisova laitos, ja pyysi, että\ntulisin kertomaan heille Suomen kansakoulun isän elämäntyöstä, hänen\nlaajakantoisista suunnitelmistaan ja uudenaikuisista mielipiteistään\nkansan sivistäjänä. -- Jo monta vuotta oli Ida Falbe-Hansen luennoinut\ntässä opettajakorkeakoulussa, jonne Tanskan opettajat tulevat tietojaan\nlisäämään, uusia vaikuttimia saamaan, henkisesti nuortumaan ja\nuudistumaan, oltuaan jo useita vuosia opettajina ja aina vain muille\nantamassa. He olivat erityisesti Ida Falbe-Hansenin sydämellä, sillä\nolihan Tanskan tulevaisuus heidän käsissään, heille hän runsaista\ntiedoistaan aina jakoi parhaansa ja kutsui heitä silloin tällöin\nkotiinsa. Olin siksi hyvin iloinen kun saatoin olla hänelle avuliaana\nohjelman laatimisessa sellaisessa tilaisuudessa.\n\nKerran taas hän tahtoi minut puhumaan Tanskan tyttökoulunopettajien\nkokouksessa. Joku esitelmöitsijä oli sairastunut, oli syntynyt aukko\nohjelmassa ja nyt minun piti se täyttää ja kertoa meidän\nkoulu-oloistamme. Se olikin harvinaisen hauska kuulijakunta, josta heti\nhavaitsi, että se oli mukana ja ymmärsi joka sanan. Itse hän tässä\ntilaisuudessa piti hyvin mielenkiintoisen esitelmän kansanlaulujen\nsynnystä, jossa hän m. m. todisti, että ne eivät olleet joutohetkien\ntulokset, vaan olivat syntyneet työtä tehdessä, sekä ulkoilmassa, että\nmyöskin sisällä, mutta ei milloinkaan tehtaissa, eikä siellä missä\nkäytettiin koneita. Kaikki konetyö oli niin yksitoikkoista ja\nyhtämittaista, ettei sen ääressä syntynyt mitään väliaikoja, eikä halua\npurkaa tunteitaan, kuten omin voimin ja omin käsin työskennellessä.\n\nIda Falbe-Hansenin luennot ja esitelmät eivät yleensä olleet vain muiden\najatuksien ja johtopäätöksien toistamista, vaan ne perustuivat usein\nomiin tutkimuksiin ja niihin johtopäätöksiin, joihin hän alaansa\nsyventyessään oli tullut.\n\nYliopistossa olisi ollut hänen paikkansa, sanoivatkin siksi hänen\ntuttavansa. -- Viranomaisetkin tunnustivat hänen suuret ansionsa, sillä\nhän sai oman maansa hallitukselta vastaanottaa kultaisen ansiomitalin ja\nRuotsin kuninkaalta kultamitallin \"pro litteris & artibus\".\n\n80-luvulla hän oli ahkerasti mukana herättämässä maansa naisia ja\nperustamassa \"Dansk Kvindesamfundin\" osastoja ympäri maata. Ja kun\nTanskan naisten Kansallisliitto perustettiin, oli hän yhteen aikaan sen\npuheenjohtaja. Sittemmin hänellä ei enään ollut aikaa suoranaisesti olla\nmukana naisasiatyössä, mutta hänen opetustyönsä nuorten naisten kesken\ntarkoitti juuri samaa. Vapaiksi, itsenäisiksi, paikkansa ja\nvelvollisuutensa yhteiskunnassa tunteviksi hän tahtoi heidät kasvattaa\nja onnistuikin siinä harvinaisen hyvin.\n\nViimeiset elinvuotensa oli Ida Falbe-Hansen hyvin heikko. Liikanainen,\nalituinen työ oli kuluttanut hänen voimansa miltei loppuun. Ja tähän\ntuli vielä lisää jonkinlainen, vähitellen lisääntyvä lihasten\nherpaantuminen, jota koitettiin sähkön avulla parantaa. Sellaisessa\nlaitoksessa hän esim. oli v. 1914, jolloin Köpenhaminassa pidettiin\npohjoismaalainen naisten kongressi. Hän ei voinut ensinkään ottaa siihen\nosaa, mutta seurasi kuitenkin sen kulkua hyvin innokkaasti.\n\nKun kävin häntä katsomassa kongressin päätyttyä, sanoi hän heti:\n\"Onnittelen teitä\".\n\n\"Minkä johdosta?\" kysyin hämmästyneenä.\n\n\"Teidän esitelmänne tuossa suuressa iltakokouksessa oli onnistunut niin\nhyvin. Otin heti selkoa siitä puhelimitse eräältä tuttavaltani, joka oli\nollut siinä läsnä, ja hän sen minulle kertoi\".\n\nTämä osanotto liikutti minua aivan tavattomasti, sillä sellaiseen en\nyleensä ensinkään ole tottunut. Henkilöä, joka usein esitelmöi, pidetään\nenimmäkseen jonkinmoisena rämisevänä posetiivina, jolta ei odoteta, eikä\ntoivota mitään muuta, kuin että hän täyttää määrätyn ohjelmanumeron.\nEihän siinä mikään onnistuminen tai epäonnistuminen tule kysymykseen.\n\nJa tässä oli eräs vieraan kansan jäsen niin ajatellut minua, että hän\nsairaalassa ollessaan oli telefonissa tiedustellut miten esitelmäni\nkävi. Se oli ylen ihmeellistä ja minulle aivan uutta.\n\nSähköhoito ei parantanut Ida Falbe-Hansenia, saattoi korkeintaan lykätä\nhiukan tuonnemmaksi täydellisen herpaantumisen. Mutta sitäkin hänen\ntäytyi kestää muutamia vuosia, jolloin hän ei voinut kääntää kirjan\nlehteä, eikä viedä suuhunsa ainoatakaan ruokapalaa. Mutta henki oli\nvirkeä ja työskenteli yhtenään. Vielä vuotta ennen kuolemaansa hän\njulkaisi uuden teoksenkin.\n\nMutta harva sairas onkaan saanut osakseen niin hellää hoitoa kuin Ida\nFalbe-Hansen. Hänellä oli tietenkin kyllä palkattu sairaanhoitajatar,\nmutta sitäpaitsi omisti Elisabeth Grundtvig koko aikansa ja huolensa\nystävänsä hoitamiseen, hankki hänelle kirjallisuutta, keksi sellaiset\nkojeet, joiden avulla kirja hänen rullatuolissaan istuessa tai vuoteessa\nollessaan, pysyi hänen edessään, kirjoitti hänen sanelunsa mukaan j.n.e.\nTeki mitä suinkin voi hänen elämänsä suloistuttamiseksi ja\nolemassaolonsa keventämiseksi aivan viimeiseen asti.\n\nJa loppu tuli tänä syksynä. Kun hän syyskuun 29 p. kätkettiin maan\npoveen Fredriksbergin vanhalla hautausmaalla, oli kirkko missä siunaus\ntapahtui erittäin kauniisti koristettu -- todellinen lehtimaja -- ja\ntäynnä yleisöä. Kaikki ne, joille vainaja niin runsaasti oli antanut\nhenkensä aarteita: entiset oppilaat, työtoverit ja hengenheimolaiset,\ntahtoivat olla mukana hänelle viimeistä kunnioitusta osoittamassa ja\nm.m. siinä lausuttiin toivomus, että hänen nimensä ja elämäntyönsä aina\ntulisi valaisemaan Tanskan naisten tietä.\n\nJa sen se kyllä tuleekin tekemään, sillä suurinta mitä voi jälkeensä\njättää, on kuitenkin nostattavat, lämmittävät sanat ja aatteet, joita on\nkyennyt kylvämään ihmisten sydämiin.\n\n\n\n\nZENAÏDA MASLOWSKI.\n\n\nOvikello soi. Menin avaamaan ja sisään astui pitkä, nuorehko, tumma\nnainen. Hän muistutti niin suuresti erästä helsinkiläistä tuttavaani,\njota en muutamiin vuosiin ollut nähnyt, että olin juuri aikeissa kysellä\nmissä asioissa hän nyt kulki. Mutta samassa vieras rupesi puhumaan\nsaksaa, sanoi tulevansa Naantalista, jossa oli ollut kylpemässä, ja\nsaanut sikäläiseltä lääkäriltä suosituskirjeen minulle. Kutsuin hänet\nsisään ja olin valmis kuulemaan mitä hän tahtoi ja toivoi.\n\nHän tuntui erittäin hillityltä ja miltei ujolta ruvetessaan esittämään\nasiaansa ja jotta sen paremmin ymmärtäisin, kertoi hän aluksi työstään\neräässä perustamassaan kasvatuslaitoksessa Pietarissa. Tapa millä hän\nsiitä puhui, koko hänen hienostunut olentonsa, kaunis katseensa,\nherttainen hymyilynsä oli erittäin huomiota herättävä. Hän ei ollut\nmikään tusina-ihminen, sen havaitsin hyvinkin pian, kuten myöskin sen,\nettä hän ei kuulunut niihin kansankerroksiin, kuin esim. Sveitsissä\ntapaamani venäläiset naisylioppilaat, jotka, kaikista pyrinnöistään ja\nkorkealle lentävistä puheistaan huolimatta, kuitenkin tuntuivat varsin\nnaiveilta ja puolisivistyneiltä. Vieraani oli rotuihminen, siitä ei\nollut epäilystäkään, enemmän kuin siitäkään, että hän kuului Venäjän\nylimyspiireihin.\n\n[Kuva: Zenaïda Maslowski]\n\nHänen asiansa supistui siihen, että neuvoisin mihin hän voisi sijoittaa\nne nuoret tytöt hänen kasvatuslaitoksestaan, jotka muutaman päivän\npäästä tulisivat Helsinkiä katsomaan. Kun tämä tapahtui v. 1912, jolloin\nHelsingissä vielä oli huoneita ja halpoja yömajapaikkoja, oli asia\npiankin järjestetty. Telefoonasin \"Valkonauhan\" majataloon\nVladimirinkadun varrella ja tilasin sieltä yösijat tulijoille, ja sitten\npäätettiin, että he saavuttuaan tulisivat johtajattarensa kanssa\nluokseni viettämään ensi iltaansa.\n\nTämä oli ensi kosketukseni _Zenaïda Maslowskin_ kanssa, josta sitten\nseurasi mitä vilkkain vuorovaikutus ja paljon uusia vaikutelmia. Hänen\nkauttaan tulin venäläistä kansansielua paljoa lähemmäksi kuin ennen ja\nopin tuntemaan mitä lahjoja ja kykyjä Venäjän kansassa piilee, miten\njoustava ja taipuisa se on, mutta miten siltä puuttuu sitkeyttä,\njohdonmukaisuutta ja todellisuuden pohjalle rakentamistaitoa.\n\nOikeastaan Zenaïda Maslowski oli ensimäinen tapaamani venäläinen, jolla\noli hyvinkin selvillä kansansa sekä valo- että varjopuolet, niinkuin hän\nmyöskin tykkänään erosi muista tuntemistani vapaamielisistä ja\nuudistushaluisista venäläisistä siinä, ettei hän kiinnittänyt toiveitaan\nVenäjän tulevaisuudesta yksinomaan vallankumoukseen ja pitänyt olemassa\nolevien olojen hävittämistä hetken kaikkein tärkeimpänä tehtävänä. Hän\najatteli ja suunnitteli paljon enemmän kansansa kasvattamista ja\nkehittämistä ahkeraksi, raittiiksi, siistiksi ja ammattikykyiseksi.\nNäistä asioista hän puhui paljon ja oli niin innostunut uusista\nopetustavoista ja psykologisista kysymyksistä, että eräs meikäläinen\njoka oli muutamia kertoja ollut hänen seurassaan, jo säälien tuumi, että\ntämä muuten niin lahjakas nainen osoittautui aivan välinpitämättömäksi\nkansansa vapauspyrintöjen suhteen. Erehdyttävämpää arvostelua ei juuri\nvoi langettaa.\n\nSen jälkeen kun me jo olimme pitemmän aikaa tunteneet toisemme, tulivat\nnämäkin asiat kerran puheeksi ja Zenaïda Maslowski tuli lausuneeksi,\nettä hän itse teossa oli suuri vallankumouksellinen, mutta hän ymmärsi\nparemmin kuin tuhannet muut, että tietämätön ja orjuutettu kansa ei voi\nkäyttää vapauttaan hyödykseen ja siksi hän asetti sen kasvattamisen ensi\nsijaan, eikä voinut hyväksyä sitä tapaa, jota monet uudistajat ja\nvapaudensankarit käyttivät, että vain saarnasivat tietämättömille\nihmisille vallankumousta.\n\nKerran hänen kasvatuslaitoksessaankin oli sellainen opettaja, joka\nrupesi noitten nuorten holhokkien kesken levittämään\nvallankumouksellisia aatteita ja siten sai heidät aivan pois\nsuunniltaan. Hänet täytyi eroittaa, siinä ei muu auttanut.\n\nSyynä siihen, että Zenaïda Maslowski katseli näitä asioita niin paljon\nlaajemmalta kannalta kuin muut ja ymmärsi kuinka lapselliset ne ihmiset\nolivat, jotka luulivat, ettei tarvittu muuta kuin romahdus ja\ntsaarivallan syrjäytys, niin ihanneolot jo olivat alkaneet, oli tietysti\nhänen lahjakkuutensa, mutta myöskin hänen syntyperänsä, kasvatuksensa ja\nihmistuntemuksensa ansio. Hän ei ollut elänyt pienessä rajoitetussa\npiirissä ja nähnyt vain yhdenlaisia ihmisiä, vaan hän tunsi kaikki\nyhteiskuntaluokat ja niissä liikkuvat mielipiteet -- aina hovipiireistä\nrantajätkiin asti.\n\nZenaïda Maslowski on nimittäin kotoisin Venäjän ylhäisimmistä piireistä\nja nautti nuorena tyttönä niitä etuja, joita vanhempien korkea asema,\nvarallisuus ja synnynnäiset edut tarjosivat. Mutta hänen isänsä vakava\nmaailmankatsantokanta ja uudistuvat kehoitukset tyttärilleen antautua\njoko opintojen harjoittamiseen tai yhteiskunnalliseen työhön vaikutti,\nettä hän jo seitsemäntoista vuotiaana rupesi ottamaan selkoa niistä\nkasvatuslaitoksista ja hyväntekeväisyysseuroista, joita Pietarissa oli\nja antoi kirjoituttaa itsensä jäseneksi niihin.\n\nJo silloin mahtoi hänellä olla hyvin kehittynyt pedagoginen aisti, sillä\nhän huomasi piankin tässä hyväntekeväisyys-järjestelmässä olevan varsin\npaljon nurinkurisuutta, ulkokultaisuutta ja todellisen ytimen puutetta.\nHyväntekeväisyysrouvat, jotka tuon tuostakin kävivät näitä laitoksia\nkatsomassa, eivät ymmärtäneet kasvatuksesta eikä työläisluokan tarpeista\nniin mitään. Tyytyivät vain siihen, että laitoksien johtajattaret olivat\nhyvin nöyrät ja alamaiset, ja siksi he aina valitsivat näihin toimiin\nsivistymättömiä ja epäitsenäisiä naisia.\n\nJonkinmoista ulkonaista järjestystä kyllä harjoitettiin, mutta itse\nteossa holhokit eivät oppineet niissä yhtään mitään muuta kuin\nviekastelemaan ja vetelehtimään. Ja siksi niiden tilastotietokin tiesi\nkertoa, että he miltei järjestänsä laitoksen jätettyään joutuivat\nperikatoon.\n\nZenaïda Maslowski rupesi ahkerasti miettimään syytä tähän, hän matkusti\nulkomaillekin katsomaan sikäläisiä kasvatuslaitoksia, vertaili niitä\nvenäläisiin ja teki johtopäätöksiä.\n\nKerran hän valmisti muutamalle kurjalle lapselle kesäoleskelua maalla ja\nvuokrasi heille pienen tuvan terveellisessä seudussa tällä puolen rajaa.\nUseimmat lapsista olivat niin heikkoja ja kurjia, niin täynnä vammoja,\nettä lääkäri jo aikoja sitten oli tuominnut heidät kuolemaan. Mutta tämä\nainoa kesä terveellisessä ympäristössä ja siihen liittyvä hyvä hoito,\nvaikutti suuren muutoksen. Useimmat palasivat koteihinsa aivan\nuusiintuneina, monta kiloa painavampina, punaposkisina ja reippaina.\n\nMutta kun he sitten taas joutuivat entisiin surkeisiin koteihinsa,\nmenettivät he vähitellen kaiken mitä olivat voittaneet. Eikä siinä\nkyllin. He kun olivat tottuneet puhtauteen, järjestykseen ja\nsivistyneeseen seuraan, kärsivät nyt moninverroin siitä kaikesta mikä\nheitä ympäröi. Rumat, rivot puheet, joita eivät ennen olleet\nhuomanneetkaan, loukkasivat nyt heidän korviaan, lika ja syöpäläiset\nvaivasivat heitä nyt aivan toisella tavalla kuin ennen. He kävivät\npuhumassa kaikesta tästä uudelle ystävälleen, rva Maslowskille, ja\nsilloin hänessä kypsyi ajatus perustaa oma seisova kasvatuslaitos, joka\nsai nimekseen\n\n      \"Olga asyyli\".\n\nAluksi hänellä oli siellä vain pari-kolmekymmentä tyttöä ja varsin pieni\nasunto. Oli sellainen tilanpuute, että iltasin aina täytyi nostaa kaikki\npöydät ulos käytävään, jotta saataisiin sijaa kaikille pikku vuoteille.\nAineellisesti oli koti myöskin hyvin ahtaissa olosuhteissa, ja monta\nkertaa ei ollut tietoa siitä, mistä saataisiin ruuan apua seuraavaksi\npäiväksi.\n\nKerran kun varastot taas olivat tyhjät ja vain jokunen kopeekka kilisi\nkukkarossa, päätti rva Maslowski hankkia itselleen kirjallista\nansiotyötä ja selitti tytöille, että heidän nyt puolestaan myöskin piti\nmiettiä keinoja, miten ylläpitää kotia ja auttaa häntä.\n\nTytöt, joista vanhimmat olivat kahdentoista ja kolmentoista ikäiset,\npitivät heti yhteisen neuvottelun ja kirjoittivat kaikki hyvät\npäätöksensä paperille, jota sitten tulivat ilosta säteilevinä\nnäyttämään. Ensimäinen päätös oli, etteivät enää pitäisi palvelijaa,\nvaan suorittaisivat kaikki kotiaskareet: siivoomiset, pesut, torilta\nostot ja keittämiset itse. Toinen päätös oli, että he kesäisin\nkulkisivat paljain jaloin, jotta kengät säästyisivät, kolmas, etteivät\nenään kesän kuluessa söisi marjoja kuten ennen, vaan että kaikki\nkeitettäisiin ja säästettäisiin talven varaksi j.n.e. Monta hyvää\npäätöstä oli tehty ja ne he siitä päivästä alkaen panivat täytäntöön\nharvinaisella innolla, johdonmukaisuudella ja kestävyydellä.\n\nJa samassa oli ruvettu astumaan aivan uutta uraa venäläisessä\nkasvatustyössä, sillä sitä ennen ei oltu vielä ainoassakaan laitoksessa\nopetettu lapsia kotiaskareita itse suorittamaan ja omalla työllään\ntoimeen tulemaan.\n\nRva Maslowskin laitos sai uusia ystäviä ja kannattajia ja tyttöjen\nlukumäärä lisääntyi samassa suhteessa vuosi vuodelta. Aikaa myöten se\nmuodostui yhä enemmän pieneksi \"lasten tasavallaksi\", missä jokainen\ntunsi edesvastuunsa kokonaisuuden suhteen ja ymmärsi, että hänen tulee\nmyötävaikuttaa sen onnistumiseksi.\n\nSitten kun tyttöjen lukumäärä jo oli noussut sataan, pidettiin siellä\njoka syksy suuri kokous, missä lapset valitsivat keskuudestaan kymmenen\nluottamushenkilöä. Kaikki pienimmätkin, jotka eivät vielä osanneet\nkirjoittaa, kuiskasivat johtajattarelle niiden nimet, jotka he\ntahtoisivat, ja hän pani ne paperille. Kun kaikki olivat antaneet\nvaalilippunsa, luettiin äänet ja ne, jotka olivat saaneet enin, olivat\nnyt valitut seuraavan vuoden johtajiksi.\n\nRva Maslowski kertoi, että lapset tässä tilaisuudessa aina osoittivat\nerinomaista oikeudentuntoa ja arvostelukykyä, sekä aina poikkeuksetta\nosasivat oikeaan.\n\nKun luottohenkilöt oli määrätty, valitsi kukin heistä itselleen n. s.\nperheen, yhdeksän tai kymmenen eri ikäistä tyttöä, joista hänen tuli\npitää huolta. Tätä tehdessään osoittivat pienet johtajat kiitettävää\ntasapuolisuutta ja hienotunteisuutta. Ei kukaan ollut niin itsekäs, että\nolisi poiminut itselleen kaikki parhaat ainekset, vaan ymmärsi heti,\nettä jos sattui esim. saamaan hyvin lahjakkaan tytön ryhmäänsä, niin\ntäytyi heti myöskin ottaa vähälahjainen. Jos oli saanut hyväluontoisen\nja ahkeran, täytyi sen ohessa myöskin ottaa vähemmän ahkera ja\npahasisuinen, j. n. e.\n\nKun kukin oli saanut pikku perheensä kokoon, jakoi hän työt sen kesken.\nKen määrättiin siivoojaksi, ken ostoksien tekijäksi, vaatteiden\nparsijaksi ja paikkaajaksi, pienempien tyttöjen läksyjen valvojaksi.\nPikku tytöt kävivät nimittäin kansakoulua, joka Pietarissa kuitenkin\nvain oli kolmiluokkainen.\n\nKullakin ryhmällä oli oma huoneensa, jonka se järjesti parhaan\nymmärryksensä mukaan, hankki tai piirsi itse kuvia sen seinille, asetti\nkukkia ikkunoille j.n.e. Kansakoulunkäyneitä varten oli kodissa\njonkinmoista jatko-opetusta -- aivan vapaaehtoisilla työvoimilla\ntietenkin johon myöskin kuului piirustaminen ja maalaaminen. Sitäpaitsi\nannettiin siellä perusteellista ompeluopetusta ja lahjakkaimmat\nedistyivätkin niin hyvästi, että voivat ottaa vastaan töitä ulkoapäin ja\nsiten hankkia kodille pieniä tuloja.\n\nSillä varojen hankkiminen oli yhä eteenkinpäin kodin kaikkein\npulmallisin kysymys. Joka syksy pidettiin sen hyväksi myyjäiset, jotka\ntuottivat noin parituhatta ruplaa. Niihin oli keisarinnallakin aina\ntapana lähettää joku arvokas lahja, sillä kuultuaan \"Olga asyylistä\" ja\nsiellä toteutetuista periaatteista, oli hän heti selittänyt, että\nsellainen kasvatusmuoto oli ainoa oikea. Sitten oli pieni yhdistys, joka\ntuki rva Maslowskin työtä ja lopullisesti hän itse ja hänen läheisimmät\nomaisensa antoivat siihen mitä suinkin irti saivat.\n\nLaitoksen etevimmille tytöille oli jo monta kertaa tarjottu sekä\nompeluliikkeissä, konttoreissa että perheissä oikein hyväpalkkaisia\npaikkoja, mutta kaikkien useimmat heistä olivat niin kiintyneet kotiin,\netteivät raskineet sitä jättää. He tunsivat olevansa tarpeelliset siellä\nja tahtoivat kiitollisuudesta siitä mitä olivat saaneet, antaa sille\ntyönsä ja huolenpitonsa. Ja yhtä lämpimästi kuin he tahtoivat tätä\nyhteistä kotia palvella, yhtä innokkaat he olivat auttamaan sellaisia\nonnettomia lapsia, joista tiesivät, ettei niillä ollut suojaa eikä\nruokaa. Kerrankin he kuulivat kerrottavan kymmenen kuukauden vanhasta\nlapsesta, jolla oli niin tunnoton äiti, että hän, sitä ensin kauan aikaa\nkidutettuaan, lopulta myi sen eräälle kerjäläiselle, joka sitten taas\nkäytti sitä omiin tarkoituksiinsa.\n\nHe rupesivat heti pyytämään, että saisivat ottaa sen laitokseen. Rva\nMaslowski pani ensin vastaan huomauttaen, että heillä jo laitoksen\nniukkoihin varoihin ja ahtaaseen tilaan nähden oli liiaksikin lapsia, ja\nettä sellaisen pienen, kivulloisen raukan hoito sitäpaitsi kysyi paljon\naikaa. Mutta tytöt vakuuttivat, että he tekisivät ylityötä ansaitakseen\nsen elatuksen, ja että he vuorotellen hoitaisivat sitä. Ja sen he sitten\ntekivätkin omantunnon mukaisesti ja vaalivat sitä sellaisella\nrakkaudella, että tyttönen kaikkien ihmeeksi jäi eloon.\n\nLauantaisin saivat ne äidit, joiden lapset olivat laitoksessa, tulla\nheitä tervehtimään. Tämä käynti ei suinkaan aina ollut hauska, ei\njohtajattarelle, eikä lapsillekaan, sillä monikin äiti saapui\npäihtyneenä ja käyttäytyi muutenkin varsin sopimattomasti. Kun rva\nMaslowski kerran antoi kasvateilleen kirjallisesti vastattavaksi\nkysymyksen: \"Ketkä lapset ovat onnellisimmat?\" selitti monikin, että se\non onnellisin, jolla ei ole äitiä. Äidin rakkaudesta eivät nämä lapset\nsiis paljoakaan tienneet, mutta sen enemmän he saivat johtajattareltaan\nja olivat kiintyneet häneen. Hänen takiaan he koettivat parastaan, hänen\nesimerkkinsä ja olentonsa vaikutti heihin niin syvästi, että se lopulta\nleimasi koko heidän käytöksensä.\n\nRva Maslowski oli innokkaana kasvattajana käynyt monessa eri maassa,\nm. m. Ruotsissa ja Tanskassa tutkimassa kasvatuslaitoksia ja kouluja, ja\neräänä kesänä hän otti osaa Jenassa pidettyihin lomakursseihin\nsaadaksensa tilaisuutta kuulla professori _Reinin_\nyhteiskunnallis-pedagogisia luentoja.\n\nNäiltä matkoiltaan toi hän aina raikkaita tuulahduksia omaan\nlaitokseensa ja kertoi tytöilleen millaista muualla maailmassa oli. Eipä\nihme, jos heissäkin heräsi halu kerran päästä muualle maailmaan jotakin\nnäkemään. Mutta se ei ollut niinkään helppoa tyhjin kukkaroin.\nTuumittiin ja mietittiin, kunnes lopulta tultiin siihen, että\npistäydyttäisiin Suomen kouluja katsomassa, sillä matka tänne oli siksi\nlyhyt, että se ei voinut tulla järin kalliiksi, varsinkin kun\n\"Olga-asyylin\" holhokeilla oli vapaapiletit kaikkialla Venäjän\nrautateillä, ja he siis saattoivat matkustaa ensin Rääveliin ja sitten\nsieltä päästä yhtäkkiä laivalla Suomeen.\n\nMutta tietysti tämäkin kysyi hiukan varoja ja nyt matkaan aikovat niitä\nahkerasti itselleen kokoomaan. He tekivät iltasin ylityötä, he ottivat\nkodin suurpesonkin suorittaakseen, joka muuten aina annettiin pois, he\npuuhasivat ja ahersivat saadakseen kokoon jonkun ruplan. Ja kun sitten\nkaikki valmistukset oli tehty, saapuivat he eräänä kauniina syyskuun\niltapäivänä opintomatkalle Helsinkiin.\n\nNe olivat varsin sisältörikkaita päiviä, jotka he viettivät täällä\nmeillä. Käytiin kansakouluissa, lastentarhoissa, ammattikoulussa,\nAteneumissa, Korkeasaaressa, Kansankirjastossa y. m. ja iltasin he\nolivat kutsutut eri perheisiin. Ei tosin heidän kanssaan osattu juuri\npaljonkaan puhua, mutta he lauloivat sen enemmän ja huvittivat siten\nsekä itseään että muita.\n\nSitten tuli tavaksi, että Zenaïda Maslowski joka vuosi kävi Helsingissä.\nHän oli saanut täällä paljon ystäviä ja ihailijoita, jotka aina suuresti\niloitsivat hänen tulostaan. Jotta niin moni kuin suinkin olisi\ntilaisuudessa hänet näkemään ja kuulemaan, pantiin joka kerta N. Ä:n\ntoimistossa toimeen illatsut, jolloin hän oli keskushenkilö ja kertoi\ntyössään ja toiminnassaan saaduista kokemuksistaan. Eikä parempaa\nkertojaa koskaan voinut toivoa. Onhan puhuminen yleensä venäläisten\nvahva puoli. Ja kaikessa mitä hän esitti, oli sellaista herttaista\nkodikkuutta ja samalla syvää elämänviisautta ja ennen kaikkea ilmeni\nsiinä hänen suuri rakkautensa kasvatteihinsa.\n\nKerran hän esim. kertoi uskonnonopetuksesta laitoksessaan. Venäjällä oli\nvielä siihen aikaan sellainen määräys, ettei nainen saanut opettaa\nuskontoa, mutta juuri sen aineen hän tahtoikin ottaa omiin käsiinsä\nhuomattuaan, ettei niistä opettajista ollut juuri mitään, joita hän\nsiihen tarkoitukseen oli käyttänyt. Hän löysi vihdoin erään\nvapaamielisen papin, joka otti Olga-asyylin uskontotunnit nimelleen,\nmutta antoi Zenaïdan niitä hoitaa. -- Ensimäisenä tuntina hän silloin\nasetti lasten katseltavaksi jäljennöksen Böcklinin \"Der heilige Hain\"\n(Pyhä lehto) nimisestä taulusta, jossa näkee uhrialttarin ja valkeiksi\npuettuja naisia astuvan juhlallisessa rivissä salaperäisen hämärältä\ntuntuvaa lehtokujaa.\n\nOppilaiden piti olla aivan hiljaa viisi minuuttia, vain katsella ja\nantaa kuvan puhua. -- Tämän jälkeen ruvettiin nähdystä keskustelemaan ja\nsaatiin selville, miten kaikilla kansoilla ja kaikilla yksityisilläkin\non ollut aavistus Jumalan olemassaolosta ja miten tämä tunne heissä\nvähitellen on kasvanut ja vienyt siihen, että he ovat tahtoneet uhrata\nhänelle jotakin. Siinä jo tulivat sellaiset käsitteet esiin kuin\nomatunto, Jumalan kaikkivaltius, kaikkialla läsnäolo, y. m.\n\nSeuraavalla tunnilla johdatettiin nuoret Rooman katakombeihin, joista\ntaas näytettiin kuvia ja puhuttiin ensimäisten kristittyjen\nhautakammioista ja niistä symbolisista kuvista, joilla he ne koristivat,\nsekä heidän maan alla pitämistään hartaushetkistä. Tällä tavalla tultiin\nseurakuntaelämään ja julkiseen jumalanpalvelukseen menoineen, joita\nvarsinkin on runsaasti kreikkalaiskatolisissa kirkoissa ja joilla\nkaikilla on vertauskuvallinen merkityksensä. Niiden selittäminen on näet\nhyvin tärkeä osa uskonnonopetusta venäläisissä kouluissa. Mutta tässä ne\notettiin historiallisesti ja osoitettiin miten ne olivat syntyneet ja\nkuinka kauaksi niiden juuret ulettuivat.\n\nJa niinkuin Zenaïda Maslowski käytti paljon maailman kuuluisimpien\nmestarien kuvajäljennöksiä opettaessaan, hän toisaalta antoi lasten\nitsekin kuvittaa sitä mitä olivat lukeneet.\n\nKerran otettiin esim. 104:s psalmi tutkittavaksi ja kukin sai valita\nsiitä värssyn, joka hänen tuli kuvittaa. Hän oli ottanut mukaansa näitä\nkuvia Helsingissä sidottaviksi ja näytti niitä nyt meille. Ne herättivät\nyleistä ihmettelyä sekä niissä ilmenevän rohkean sommittelun että\nreippaan tekotavan takia. Niissä oikein taas näyttäytyi tuo rikas\nvenäläinen mielikuvitus ja taipumus taiteellisuuteen.\n\nMuuten kaikista Zenaïda Maslowskin kertomuksista ilmeni, että\nkeskusteleminen uskonnollisista asioista sikäläisten lasten elämässä,\ntäytti suuremman tilan kuin meikäläisten. Tuntui siltä kuin olisivat he\nottaneet nämä asiat paljoa läheisemmältä ja tuttavallisemmalta kannalta\nkuin meillä on tapana, jos se sitten riippui siitä, että heidän\nkirkkonsa ovat täynnä raamatullisia kuvia ja että jokaisessa huoneessa\non jonkinmoinen jumalankuva lamppuineen, tai että Zenaïda itse niin\nusein kootessaan hoidokkinsa ympärilleen, kertoi heille\nuskonnollisaiheisia kertomuksia. Varsinkin olivat hänen\njoulukertomuksensa hyvin ihmeellisiä. En, ikävä kyllä, tullut\nkiinnittäneeksi niitä paperille, enkä siis uskalla ruveta niitä\ntoistamaan, mutta eräästä joulusta, jonka hän lastensa kera vietti\nSuomen puolella Kuokkalassa -- joku venäläinen perhe oli luovuttanut\nsikäläisen kesähuvilansa heidän käytettäväkseen -- hän kirjoitti minulle\nseuraavasti:\n\n\"Me olemme viettäneet joulumme aivan harvinaisella tavalla. Me menimme\njo aamulla metsään ja valitsimme itsellemme sieltä kauniin joulukuusen,\njohon kiinnitimme niin paljon kynttilöitä, kuin vain saimme siihen\nsopimaan ja yltympärille lumeen me myöskin asetimme kynttilöitä. Sitten\nme laitoimme seimen puun alle ja lainasimme naapuriltamme hänen sievän\npikku aasinsa. Vanhemmat tytöt pyysivät, että he saisivat sytyttää\nkynttilät ja sitte vasta minä pikku tyttöjeni kera sain tulla sinne.\nKynttilät loistivat hyvin ihanasti kirkkaan tähtitaivaan alla ja kaikki\nlapset lauloivat jouluvirren, joka usein kaikuu niin tavalliselta ja\nontolta kirkossa -- mutta täällä, lumipeitteisen metsän keskellä, se soi\nmelkein yhtä ihmeelliseltä kuin tuo ylistyslaulu: \"Kunnia olkoon\nJumalalle korkeudessa\", jonka paimenet lähes kaksituhatta vuotta sitten\nkuulivat. Sen jälkeen oli minun vuoroni kertoa lapsilleni tavallinen\njoulu-satuni, jota he aina kiihkeästi odottavat. Edellisenä vuotena olin\nkertonut heille jotain Selma Lagerlöfiltä, mutta tänä vuonna valitsin\nlegendan pyhästä Frans Assisista, sen nimittäin, jossa kuvataan miten\nhän sytytti joulupuunsa metsässä ja miten sielläkin oli seimi, aasi ja\nlampaita. Seimi vain oli tyhjä, mutta kun hän sitten oli lopettanut\nvoimakkaan saarnansa, jonka hän piti luokse kiirehtineille köyhille ja\nvaivaisille, havaitsi hän seimessä pienen lapsen. Se oli Kristuslapsi\nitse, ja hän otti sen syliinsä ja suuteli sitä.\n\nLapset olivat ihastuneet legendasta ja kuuntelivat sitä niin täydestä\nsydämestä, että kokonaisvaikutus oli todella suurenmoinen. Eräs pieni\ntyttökin, jonka minä luulin talonmiehen tyttäreksi ja joka meidän\nmetsään tullessamme jo istui aasin selässä, kuunteli hyvin tarkkaan,\nvaikka olikin vasta neljän vanha. Kun minä olin lopettanut kertomukseni,\nsanoi minun vanhin tyttöni Jennia, samassa kun hän nosti pienokaisen\naasin selästä ja toi sen minulle: 'Me tahdoimme valmistaa teille kauniin\njoululahjan -- ja silloin me löysimme tämän pienen tytön Pietarin\nkadulta ja toimme sen tänne antaaksemme hänet teille joululahjaksi.\nKaikki ne meistä, jotka jo ansaitsevat, ovat luvanneet maksaa hiukan\nkuukausittain hänen edestään, -- siten hän ei tule teidän menojanne\nlisäämään, vaan ainoastaan iloa tuottamaan'.\n\n\"Ja niinpä siis mekin keskuudessamme saimme kokea jonkunmoisen ihmeen\ntänä jouluiltana, aivan kuin pyhä Frans Assisi. Pienokainen onkin\ntodella suloinen, vaikka on katukerjäläisen tytär -- -- --\"\n\nSyksyllä v. 1916 Zenaïda Maslowski taaskin toi muutamia vanhimmista\ntytöistään Helsinkiin. Tällä kertaa oli jo sodan vaikutus hyvin tuntuva\nmonella alalla, m.m. siinä, että oli varsin vaikea sijoittaa näitä\nnuoria. Käännyin viiteen kuuteen eri paikkaan kuten Lähetysmajaan,\nPalvelijataryhdistyksen kotiin, Saylors Homeen y.m. ja aina vain oli\nkieltävä vastaus kaikkien tiedustelujen tulos. Tilanne rupesi jo\ntuntumaan aivan toivottomalta, kunnes siskoni tälläkin kertaa kuten\nmonasti ennenkin pulaan jouduttuani, keksi keinon. Talossa oli\nalakerroksessa tyhjä puotihuoneisto ja sen hän nyt luovutti tähän\ntarkoitukseen. Zenaïda Maslowskin helsinkiläiset ihailijat ja ystävät\nlähettivät puolestaan tyynyjä, patjoja ja peitteitä ja niin saatiin tämä\npulmallinen majoituskysymys ratkaistua.\n\nTaaskin käytiin tämän uuden joukon kera katsomassa meidän koulujamme,\nlaitoksiamme, kokoelmiamme, ulkoilmamuseotamme ja Korkeasaarta, jossa\nrva _Sigrid Heinricius_ piti heille hauskat kahvikestit. Iltaisin taas\noltiin yksityisten kodeissa. Niinpä oli _Maila Talvio_ järjestänyt\nheille sisältörikkaat iltakutsut, samaten lehtori _Palmroos_ ja hänen\npuolisonsa _Dagmar_ o.s. Berg. Lehtori, joka oli venäjänkielen opettaja\nja sitä paitsi hyvä laulaja, esitti heille kaikenlaisia venäläisiä\nlauluja, joka innostutti pienokaisia niin suuresti, että he tuota pikaa\nitsekin tahtoivat antaa jotain ja rupesivat esittämään pientä\nsatunäytelmää lauluineen ja tansseineen. Suomalaista näytelmätaidettakin\nhe tällä kertaa saivat nähdä, sillä kansannäyttämön innokas johtaja,\n_Mia Backman_, kutsui heidät \"Laulua tulipunaisesta kukasta\" katsomaan\nja Kansallisteatterissa he saivat nähdä Minna Canthin \"Anna Liisan\".\n\nHeidän Helsingissä olonsa huippukohta oli kuitenkin ne päivälliset,\njotka he täällä parille kymmenelle kutsuvieraalle valmistivat,\nnäyttääkseen miten he suomalaisen talousopettajattaren johdolla olivat\nedistyneet. Rva Maslowski oli nimittäin kiinnittänyt laitokseensa\nopettaja _Onerva Lahdensuun_ jo syksyllä v. 1915. Hän oli edellisellä\nkerralla meidän ammattikoulussamme käydessään ihastunut niin suuresti\nsen talousosastoon, että hän, vaikka Olga Asyylin tyttöset jo kyllä\nennenkin olivat suorittaneet kaikki talousaskareet, tahtoi että he\nsaisivat säännöllistä ammattiopetusta tällä alalla, ja kun Venäjällä ei\nollut talousopettajaa saatavissa, hankki hän sen Suomesta.\n\nNäytti aluksi miltei mahdottomalta saada huoneistoa näitä\npäivälliskutsuja varten, mutta tyttöjen ammattikoulun aina\nhyväntahtoinen ja toimelias johtaja _Mathilda Blomqvist_ sai\nvaikutetuksi koulunsa johtokuntaan niin, että se luovutti keittiön ja\nruokasalin tähän tarkoitukseen. Siitä syntyi niin hienot ja hyvin\njärjestetyt kutsut, ettei parempia voi toivoa. Maukkaat kasvisruokalajit\nseurasivat toisiaan ja siinä välillä oli aina laulua ja puheita, Siis\nsekä aineellista, että henkistä hyvää.\n\n[Kuva: V. 1916 rva Maslowskin mukana olleita tyttöjä keittiöpuvuissaan\nja heidän suomal. opettajansa Onerva Lahdensuu.]\n\nMutta niinpä nämä nuoret olivatkin ahkeroineet, hyörineet ja pyörineet\nkuin pienet kerät saadakseen kaikki kuntoon. He olivat esim. piirtäneet\nja maalanneet kunkin ruokalistan ympärille mitä sievimmät, erilaisilla\nkuvilla varustetut kansilehdet, koittaen niin paljon kuin suinkin\ntavoitella kunkin makua ja luonnetta. He olivat ommelleet itselleen\nedellisenä päivänä kaikessa kiireessä ruudullisesta pumpulikankaasta\nuudet leningit ja esiintyivät nyt niissä sekä lumivalkeissa\nesiliinoissaan ja päähineissään tarjoillessa. Vieläpä he olivat\nyhteisvoimin ja aivan ominpäin sommitelleet puheenkin\ntalousopettajalleen kuten täkäläisille ystävilleenkin, joihin nämä\ntietysti vastasivat.\n\nEi kukaan sentään puhunut niinkuin Zenaïda Maslowski itse. Hän huomautti\ntervehdyspuheessaan, että ne siemenet, jotka he ensimäisellä käynnillään\nolivat vastaanottaneet, nyt olivat itäneet ja antaneet ensimäisen sadon.\nJa sittemmin hän pitemmässä puheessa esitti, mikä hänet oli johtanut\ntälle alalle, mitä vaikeuksia siinä oli ollut, mitä hän oli toivonut ja\ntahtonut. Juuri sinä päivänä oli kulunut 25 vuotta siitä, kun hän aivan\nnuorena tyttönä oli aloittanut työnsä ja ollut siinä jotenkin yksin,\nilman syvempää ymmärtämystä ympäristönsä puolelta. Hänen pietarilaiset\ntuttavansa olivat ehdottaneet, että tätä päivää vietettäisiin, mutta se\ntuntui hänestä vastenmieliseltä. Kun useimmat heistä vain olivat\nepäillen katselleet hänen työtään ja mieluummin pysyneet siitä loitolla,\nei yhteinen juhliminenkaan silloin ollut paikallaan.\n\nTämä oli maailmantapahtumien kauhuista huolimatta vielä sittenkin\nsuhteellisesti onnellinen aika, oli elintarpeita, hinnat eivät vielä\nolleet ylittäneet kaikkia kohtuuden rajoja, korttijärjestelmästä ja sitä\nseuraavasta gulashaamisesta ei tiedetty vielä mitään, itäisessä\nnaapurimaassa vallitsi vielä jonkinlainen järjestys, vaikka Venäjän\nvaltakunnan loppunäytös jo tuntuikin ilmassa. Zenaïda Maslowski sanoi\nhyvin totisesti näistä asioista keskustellessamme: \"Me joudumme\nperikatoon, meitä ei nyt enään mikään voi pelastaa\".\n\nYleensä tuntui siltä, kuin olisi hänellä ollut jonkinlainen kuudes\naisti, jonka avulla hän tunsi, mitä tulisi tapahtumaan, vaistosi\nuseinkin vaarat, jotka uhkasivat hänen ympäristöään ja sai ne monasti\nvain senkautta aikoinaan torjuttua; näki kauas tulevaisuuteen. Kun hän\nesim. kesällä 1916 oleskeli Helsingissä ja erään yhteisen ystävämme\njuuri vastikään ylioppilaaksi tullut poika makasi Eiran sairaalassa\nkeuhkokuumeessa, ei sanoma tämän lupaavan nuorukaisen kuolemasta ollut\nhänelle mikään yllätys, sillä hän sanoi jo edellisenä päivänä,\nkäydessään häntä tervehtimässä, nähneensä mustien siipien varjon sen\nhuoneen ovella, missä sairas lepäsi. Hänellä oli usein ihmeellisiä,\nilmestyksen tapaisia unia, hän tunsi jo aivan ilmassa millaiset ne\nihmiset olivat, jotka tulivat hänen luokseen, j. n. e. Tämä\ntunneherkkyys ja henkinen kaukokatse on varsin omituinen piirre\nslaavilaisessa luonteessa, sillä ken esim. on lukenut kuvauksen _Sonja\nKovalewskista_, on varmaan pannut merkille, että hänellä oli juuri sama\nominaisuus.\n\nKevättalvella 1917 ilmestyi Zenaïda Maslowski taaskin Helsinkiin, mutta\ntällä kertaa niin murtuneena ja väsyneenä, että häntä oli sääli\nkatsella. \"Hyvä etten osaa ampua\" sanoi hän, \"sillä muuten olisin ehkä\njo ajanut kuulan otsaani, niin toivottomat ovat olot meillä\".\n\nHän tuntui kuitenkin virkistyneen täällä, kuten aina ennenkin ja kertoi\ntuossa tavallisessa N. Ä:n toimistoon kokoontuneessa ystäväpiirissä\npaljon ihmeellisiä asioita sodasta ja sen uhreista. Mutta sitten tuli\nyhtäkkiä sanoma, että vallankumous Venäjällä oli puhjennut ja silloin\nhän suinpäin lähti kotia. Vaikeroi vain mennessään, että sen nyt juuri\npiti tapahtua, kun hän oli tullut Suomeen lepoa etsimään. Pitkin talvea\nsiitä oli puhuttu yhtämittaa, mutta juuri viime aikoina oli ollut\nsuhteellisesti hiljaista. Pyysimme ja houkuttelimme häntä jäämään, kun\nei edes tiennyt pääsikö junalla perille saakka, mutta hän ei ottanut\nsellaisia ehdotuksia kuuleviin korviinsakaan. Siellä missä kuularuiskut\nrätisivät ja kanuunat jyrisivät piti hänen olla pienokaisiaan\nsuojelemassa ja rauhoittamassa.\n\nSitä vapauden tuulahdusta, jonka Venäjän vallankumous toi tänne, seurasi\npiankin tuo kamala aika meillä jolloin venäläiset matroosit ja\nsuomalaiset huligaanit yhteenliittyneinä tekivät voitavansa saadakseen\nyhteiskunnan nurinniskoin. Kun he pitkin kevättä ja kesää olivat\naikaansaaneet lakkoja, sekä maalla että kaupungissa, tuli syystalvella\nryöstöjen ja murhien aika, joka oli valmistus häpeän ja kauhun talveemme\n1918. -- Venäjällä ei suinkaan ollut vähemmin levotonta ja synkkää, ja\nniinpä en kuullut Zenaïda Maslowskista mitään ennenkuin kesällä 1918.\nSilloin saapui yksityistä tietä kirje, jossa hän sanoi seuranneensa\ntapahtumia meillä ja olleensa iloinen ja ylpeä siitä, että järjestys ja\nlailliset muodot olivat voittaneet. Hän oli myöskin hyvin halukas\ntulemaan Suomeen ja pyysi minulta tietoja, oliko siihen mitään\nmahdollisuuksia, mutta kaikesta päättäen kirjeeni ei koskaan joutunut\nperille, sillä ei häntä kuulunut, eikä näkynyt.\n\nOlosuhteet Venäjällä kävivät yhä sekavimmiksi, kaikki, jotka suinkin\nvoivat päästä pois, jättivät tuon hukkuvan laivan, ja ketkä eivät\npäässeet, joutuivat helposti uusien vallanpitäjien uhreiksi ja\nlähetettiin toiseen maailmaan.\n\n\"Mitenkä Zenaïda Maslowski siellä toimeen tullee? Onko hän ollenkaan\nenään elävien joukossa, tai ovatko bolschevikit, vanhaa kulttuuria\nvainotessaan, jo hänetkin murhanneet?\" tuumin joka päivä, ja samaa\nkysyivät kaikki hänen täkäläiset tuttavansakin sekä ihmettelivät, etten\nollut kuullut mitään hänestä. Eräs luuli voivansa saada kirjeen hänelle\nmenemään, ja sen johdosta minä kyhäsin hänelle muutaman rivin, koko ajan\nkuitenkin sillä tunteella, etteivät ne arvattavasti joudu hänen\nkäsiinsä. Ja siksi en ollutkaan monisanainen. Kysyin vain oliko hän\nvielä hengissä ja voisimmeko me, hänen suomalaiset ystävänsä, häntä\njolloin tavalla auttaa.\n\nMuutaman viikon kuluttua tuli vastaus, ties mitä tietä lie saapunut,\nmutta postilaatikostani sen eräänä päivänä löysin. Niin ihmeelliseltä\ntuntui taas monen vuoden perästä nähdä tuo tuttu käsiala, kuin olisi\nollut kysymys haudantakaisesta viestistä.\n\n\"Minä en ole kuollut, elän vielä tämän sanan parhaassa merkityksessä,\nsillä en ole menettänyt uskoani ja rakkauttani ihmisiin ja elämään\",\naloittaa hän kirjeensä. Sitten hän kertoo, että hän aina vuoteen 1920\njohti kasvatuslaitostaan, mutta silloin hän, vasten tahtoaan,\nsijoitettiin Tsarskoje Selo'hon, siellä olevien palatsi-museojen\nnäyttäjäksi. Joka kerta kun työläisryhmät tai eri koulujen oppilaat\ntekevät sinne retkiä, kuului hänen tehtäviinsä pitää heille\ntaidehistoriallisia esitelmiä. Edelleen hän kertoo, että hänellä on\nkaunis asunto, jonka hän jakaa äitinsä kanssa, itse palatsissa, mutta\nsiinä on talviseen aikaan vain 2 astetta lämmintä, ja vuosiin hän ei ole\nnähnyt voita, sokeria, maitoa ja munia.\n\nTämä oli niin vähentänyt hänen voimiaan, ettei hän enään jaksanut nostaa\nkolmea kiloa raskaampaa myttyä ja hänen oma painonsa oli alentunut 30\nkg. Mutta kaikki tulisi jälleen paremmaksi, jos hän vain pääsisi Suomeen\nlepäämään ja ystäviään tapaamaan, ja siksi hän mitä lämpimimmin, oikein\nsydäntäsärkevimmin vetoaa meihin ja pyytää, että me valmistaisimme\nhänelle ja hänen äidilleen mahdollisuuden tulla tänne ja neuvoi miten\nmeidän oli menetteleminen, jotta hänet laskettaisiin sieltä irti\nmuutamaksi viikoksi. Hän ehdottaa, että joku helsinkiläinen naisyhdistys\ntai pedagoginen seura kääntyisi sikäläisten viranomaisten puoleen ja\npyytäisi häntä tänne esitelmöimään esim. palatseista museoina ja niiden\nkasvatuksellisesta merkityksestä, tai koulunuorison retkeilyistä\nVenäjällä, sekä antoi tarkat osoitteet minne nämä pyyntökirjeet olivat\nlähetettävät.\n\nMe seurasimme kaikessa hänen neuvojaan. Kutsu tapahtui Suomalaisen\nNaisliiton Helsingin osaston nimessä, eräs saksalainen rouva, joka oli\nPietarissa kasvatettu ja toiminut ja päälle päätteeksi oli ollut\nZenaïdan koulutoveri, otti kirjoittaakseen kaikki tarvittavat paperit\nvenäjäksi, sitten hankittiin hänelle maahantulolupa meidän omilta\nviranomaisiltamme, joka heti onnistuikin, ja lopulta käytiin\nbolshevikien lähetystössä. Kaikki oli siis järjestetty meidän parhaan\nymmärryksemme mukaan, mutta Zenaïdaa ei vain kuulunut.\n\nPiakkoin on tästä jo kulunut vuosi ja hän voi jo otaksua, etteivät hänen\nsuomalaiset ystävänsä ole tehneet mitään hänen hyväkseen, sillä vaikka\nkaikesta tästä on hänelle kirjoitettu, ei ole ensinkään sanottu, että\nkirje on joutunut perille.\n\nTaaskin on talvi edessä ja sama ravitsevan ruuan puute ja kylmä\nasuinhuone odottamassa kaikkia niitä venäläisiä, jotka eivät kuulu tuon\nuuden suunnan kätyreihin. Ja näiden kärsivien joukossa on myöskin\nZenaïda, hän, joka on omistanut koko elämänsä ja työnsä kansansa\nkohottamiseksi, sen pienten ja hyljättyjen kasvattamiseksi, ja nyt häntä\nei tänä kuuluisana \"kansanvallan aikana\" edes lasketa naapurimaahan\nmatkustamaan. Se on jo täydellistä orjuutta, se on vankilassa elämistä\nja todistaa selvemmin kuin mikään muu, millainen se valtio on, jonka\nbolshevikit ovat luoneet, ja jonka he koittavat saada kaikkialle\nleviämään.\n\nVoi säälittävä Zenaïda, säälittävä jokainen, ken siellä mieli hehkuvana\nja tulevaisuuden toiveita täynnä, on raatanut ja parhaansa antanut!\n\n\n\n"]