[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffin19TSr7WdljC7LQ99PDusHa-QM6hKLxttD_NYUDZg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1950,"Uuteen elämään","Kataja, Väinö",1867,1914,"1950-kataja-vaino-uuteen-elamaan","1950__Kataja_Väinö__Uuteen_elämään","Idylli erämaasta","romaani",[],[],"fi",1909,null,14160,85579,false,59079,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Uuteen elämään: Idylli erämaasta\" by Väinö Kataja is a novel written in the early 20th century. The story centers around Kaarlo Savio, a young writer from southern Finland, who embarks on a journey to the northern wilderness in search of a new life. Accompanied by Heikki Kotarova, a seasoned inhabitant of the area, Kaarlo experiences the challenges and beauty of rural life, which starkly contrasts with his previous urban lifestyle.  The beginning of the novel introduces Kaarlo and Heikki as they navigate a winding path toward Illinginjärvi, their final destination. Heikki carries a heavy load, showcasing his resilience and familiarity with the terrain, while Kaarlo, equipped only with a small bag, struggles to keep pace. Their journey is filled with observations about the desolate but captivating northern landscape, which leaves Kaarlo both in awe and reflective about the hardships faced by those who live there. As they approach the lake, Kaarlo begins to understand the stark realities of rural life, revealing his desire to escape his past and find solitude in the wilderness. (This is an automatically generated summary.)",[],283,"Erämaahan sijoittuva kertomus seuraa kokenutta Heikki Kotarovaa ja nuorta Kaarloa heidän matkallaan kohti uutta elämää. Teos kuvaa raivaajien arkea, luonnonvoimia sekä sivistyneen kaupunkilaisen sopeutumista pohjoisen karuihin olosuhteisiin.","Väinäö Katajan 'Uuteen elämään' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1950.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UUTEEN ELÄMÄÄN\n\nIdylli erämaasta\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKaksi miestä kävelee kapeaa, mutkittelevaa polkua pitkin asutuilta\nmailta kiveliöön päin. Edellä astuvalla on kannannainen taakka\nselässään, mutta jälkimäisellä vain pieni kainalolaukku, joka riippuu\nolan yli nahkakantimessa. Polku on kapea, paikoitellen kivikkorovaa ja\npounikkoa. Väliin se nousee sileälle vaaran kyljelle ja toisin ajoin,\nkuin kulkijalle huviksi, viepi hietaista männikkökangasta pitkin.\nSoiden poikki ei vie eikä halkaise jänkkiä, vaan kiertää niiden\nrantoja, metsän peitossa pysyen.\n\nOn valoisa ja lämmin Pohjolan kesäyö.\n\nVanhemmalle miehelle, joka astuu edellä taakkoineen, tuntuu tulevan\nlämmin ja palava. Hiki tippuu hänen kasvojaan pitkin, joita hän tuon\ntuostakin pyyhkäisee puseronsa hihalla. Mutta reippaasti hän astuu,\ntottuneesti kiertää polulla olevat kivet, ja varmasti nousee jalka\npolun poikki kaatuneen lahon yli. Voimaa on vielä jänteissä ja\ntukevassa varressa, joustavuutta koko olennossa. Eivät ole hartiat\nkumarassa, sillä hän on lyhyenläntä ja tanakkaa tekoa kuin petäjän\ntyvi.\n\nParas miehuuden aika on sentään jo ollutta; harmahtavat hiukset\nohimolla ja rypyt silmäin ympärillä tietävät vanhuuden päivien\nalkaneen. Mutta hän on tottunut kantamaan taakkoja selässään, oppinut\npolkuja astumaan ja kiveliöitä kulkemaan. Koko ikänsä on kiveliössä\nasunut ja monasti sinne selässään kuljettanut perheelleen elatuksen.\n\nHänen jäljessään kävelevä mies on nuori vielä, hoikka ja\nheikonnäköinen. Vaatteet ja kengät ovat herrasmiehen, ja keppi, jota\nhän levottomasti heiluttelee, on hienon maailmanmiehen. Tukka on\nmustankiiltävä, silmät suuret ja siniset, mutta niiden ilme on väsynyt\nja arka, samoin kuin koko olemuksessa on jotakin pelonsekaista ja\npehmeää. Mutta vaikka häntä ei paino rasita, näyttää hän paljoa\nväsyneemmältä kuin hänen vanhempi kumppaninsa. Sillä hän on tottumaton\nkulkemaan kivikkopolkuja eikä näytä karaistuneelta kestämään erämaan\nvaivoja ja elämää. Vähän väliä hänen jalkansa töksähtää polun kiviin\ntai tarttuu risuihin. Vari on hänelläkin, vielä varimpi kuin toverilla.\nLakkaamatta hän pyyhkii hikeä kasvoiltaan ja huitoo nenäliinallaan\nsääskiä ympäriltään.\n\nVanhemman miehen nimi on Heikki Kotarova, Illinginjärven uudistalon\nkovaa kokenut isäntä. Nuorempi on Kaarlo Savio, eteläsuomalainen\nkirjailija.\n\nKaksi päivää he ovat jo olleet matkalla. Suoraan itää kohden ovat\ntaivaltaneet, ensin koskista jokea pitkin veneen varassa, sitten\njalkapatikassa. Nyt on viimeinen, mutta myöskin pisin ja raskain taival\nkuljettavana, ennenkuin pääsisivät perille suuren, saivovedestään\nkuuluisan Illinginjärven rannalle, missä oli yksi ainoa asukas ja talo.\n\nOutoa ja omituista oli taival ollut Savion mielestä, outoa ja omituista\nkoko tämä pohjoinen maailma, josta ei ollut kuullut muuta kuin satuja\nkerrottavan. Kun he kirkonkylästä veneellä lähtivät painamaan\nvastavirtaan synkistä kiveliöistä juoksevaa jokea pitkin, tuntui\nhänestä, että se oli viimeisiä ponnistuksia siihen uuteen elämään, jota\nhän oli hakemassa. Jyrkkien koskien alla hän oli noussut maihin ja\nkävellyt polkua pitkin sen niskalle, sillä aikaa kun Heikki\nkumppaneineen kiskoi venettä ylös koskea. Yön aikoina oli kuljettu ja\nkuumimman päivän ollessa noustu maihin johonkin koskenrannalla olevaan\ntaloon, jossa levähdettiin.\n\nAlajuoksultaan olivatkin joen molemmanpuoliset rannat olleet taajaan\nasuttuja, mutta kuta ylemmäs he ehtivät, sitä mukaa harveni asutus,\npienenivät viljelykset. Synkkä kiveliö alkoi heti joen rannasta ja\nnäytti ulottuvan maailman ääriin. Sinne tänne joenrannalle, etelään\nviettävälle rinteelle, oli vielä joku uskaltanut mökkinsä salvaa ja\nkuokkia peltoa sen ympärille. Mutta joen latvoilla, suurten järvien\nrannoilla, kuului olevan vankkoja asutuksia ja varakkaita kyliä, joiden\nasukkaat viillättivät näitäkin vesiä alas valtaväylän varsille, mutta\nkulkivat toisaalle päinkin erämaiden poikki leikkaavia jokiloita pitkin\ntoisen suuren valtaväylän rannoille ja kirkonkylään.\n\nTämä polku, joka vei Illinginjärvelle, oli alkanut joen lompalolta\nkorkean vaaran alta. Siinä oli jokitörmän päällä, kuusikon suojassa,\nHeikillä vakituinen venehuoneensa, jossa sitä säilytti talvisin ja\njohon sen kesäisinkin veti suojaan aina kun kirkolta palasi. Siinä oli\nhänen varastohuoneensakin, johon veneestä tuomisensa kokosi, ne sitten\nselässään kantaakseen vähissä erin kotiaan. Neljä säkkiä jauhoja oli\nsinne nytkin jätetty ja säkki suoloja. Kesän evääksi ne oli tuotu, kun\noman pellon vilja oli aikoja loppunut.\n\nIhmetellen ja kuin unta nähden oli Kaarlo tarkkaillut Heikin ja hänen\nkumppaniensa raskaita ponnistuksia, kun he kiivasta virtaa ylös\nsauvoivat jauholastissa olevaa raskasta venettä. Kuntoa ja miehuutta\nsiinä kysyttiin.\n\nVähitellen hän oli alkanut herätä unestaan ja herännytkin oikeaan\ntodellisuuteen. Mitäpä olikaan hän tiennyt erämaan asukkaiden elämästä\nja niistä ponnistuksista ja vaivoista, joita he saivat kokea\njokapäiväisen leivän hankinnassa! Ei mitään hän niistä tiennyt, ei\nkoskaan omin silmin ollut nähnyt. Tosin oli joskus pääkaupungista\nmaaseudulla käynyt, mutta mitäpä se oli sekään kansan elämä muuta kuin\nnäennäistä hyvinvointia hyvien kulkureittien varsilla... Mutta tämä!\n\nTämä oli sitä todellista, tervettä elämää, Suomen kansan elämää, josta\noli kuullut puhuttavan ja lukenut kirjallisuudessakin... Tämän sitkeän,\nkovaa kokeneen kansan raskasta elämää, karua maata ja kylmää ilmanalaa\nvastaan...\n\nKun hän silmäsi edellään kävelevää Heikkiä, jonka hartioita painoivat\nhänen matkakapineensa ja jonka harmenevia hiuksia pitkin hiki tippui,\ntuli hänen niin sääli Heikkiä, että esitteli levähdettäväksi...\n\n\"Ei ole enää pitkä matka järvelle\", vastasi Heikki eikä katsonutkaan\ntaakseen, toisen ollessa vähän väliä kompastua kiviin.\n\nKaarloa ihmetytti miehen sitkeys. Monta vuorokautta oli raskasta lastia\nsauvonut vastavirtaan... nyt tuommoinen taakka selässä... ja kuitenkin\nastui kuin levännyt, nuori mies... Ei taakseen joutanut silmäämään, ei\ntaakkaansa mättäälle laskemaan.\n\n\"Tästä alkavat heti... tuo jänkkäpilkka kun on kierretty... hyvät maat\nja paremmat polut\", puheli Heikki hetken kuluttua.\n\n\"Joko olemme puolivälissä?\" kysyi Kaarlo nyt. Oli aikaa jo aikonut\nkysyä, mutta peläten, ettei vielä oltaisi, oli hän koettanut säästää\nkysymystään niin kauan kuin mahdollista.\n\n\"Jo toki!\" kuului Heikin rauhoittava vastaus. \"Eihän tätä väliä vedestä\nveteen pitäisi olla kuin kolme neljännestä... vaan liekö tuota kukaan\noikein mitannut.\"\n\n\"Sanoittehan olevan tuolta joen rannalta kotia toista penikulmaa\",\nmuisteli Kaarlo.\n\n\"Niinpä niin. Mutta siinäpä onkin järvi välissä, toista neljännestä\nleveä...\"\n\n\"Teidän talonne on siis tuolla puolella järveä?\"\n\n\"Niin on -- ei sinne tietämättä kulkija kostu... Ja kyllä siellä saapi\nolla rauhassa se, joka ei muita ihmisiä ikävöi... Kun kuulutte\nsemmoiseen paikkaan haluavan... On sekin!...\"\n\nKaarlo pani merkille, että kuta likemmäksi he saapuivat Illinginjärveä,\nja kuta synkempi ja lyömättömämpi erämaa heitä ympäröitsi, sitä\npuheliaammaksi kävi Heikki. Kirkonkylässä, jossa yhteen tulivat, ei\nHeikki ollut monta sanaa virkkanut, ja tullessakin haasteli hyvin\nvähän. Joskus vain jonkun sanan lausui, kun osui vastuspaikka.\nSilloinkin tyynesti ja rauhallisella äänellä. Mutta nyt vasta näytti\nkuin kotiutuvan, kun oli loitottu asutuilta mailta. Täällä se olikin\nHeikin kehto, täällä kovan kiveliön keskellä, täällä hänen elämänsä,\nilonsa ja onnensa.\n\nEi ollut Heikki Kaarlolle kertonut juuri mitään kotioloistaan. Lyhyeen\noli vastannut ja siihen lopettanut keskustelun. Sen oli Kaarlo saanut\ntietää, että nuorena, naimattomana miehenä Heikki oli tänne\nIllinginjärven rannalle hakenut kruununtorpan paikan ja siihen alkanut\nrakentaa mökkiä. Toisen sydänmaanjärven rannalta oli kotoisin, suuren\nlapsilauman nuorin poika.\n\n\"Kauanko Heikki on jo täällä asunut?\"\n\n\"Kolmaskymmenesviides kesä on kulumassa.\"\n\nTaas näytti Heikki tiukentavan kulkuaan. Ainakin Kaarlosta tuntui niin,\nsillä hänen ja Heikin väli pyrki pitenemään.\n\n\"Tässä on juuri heti, kun pääsemme tuon Hiirimaanvaaran pohjukalle,\nminun tavallinen lepokiveni... Jospa siinä levähtäisimme!\" kuuli Kaarlo\nHeikin edestäpäin puhuvan kuin kehoittavalla äänellä.\n\nHe olivatkin jo rannanneet äskeisen jänkän ja nousseet\nmännikköharjulle, jota pitkin polku näytti nousevan korkeammalle.\n\n\"Tästä se alkaa Hiirimaanvaara... Kun pääsemme tuonne paljukalle, niin\nsiintää sinne jo kappale järven lahtea\", selitteli Heikki taas.\n\nKaarlo koetti joutua perässä, mutta sittenkin ehti Heikki äkkimutkassa\nkadota näkyvistä. Ei ollut hänestä, helsinkiläisestä elostelijasta,\nerämaan polkuja kulkemaan! tuumaili hän mielessään.\n\nPolku nousi nousemistaan ja näytti kiipeävän vaaran laelle. Harvenevan\nmäntymetsän läpi siinsi kaukaa puuttomia, harmaita vaarojen lakia,\nnäkyi tummia korpia ja lehtoja loivien nousujen rinteiltä. Mutta\nyhtäkkiä aukeni eteen puuton vaarankylki, paljukka, jossa kulovalkea\noli aikoinaan tehnyt tuhoa. Nousevan taimiston seassa loikoi siellä\nhonkia ristikkäin, sikin sokin.\n\nPaljukan laidassa oli iso, tasainen paasi, se Heikin lepokivi. Heikki\noli ehtinyt laskea taakkansa maahan ja istahtaa kivelle ennenkuin\nKaarlo saapui. Pyyhkien hikeä kasvoiltaan hän istahti väsyneesti Heikin\nviereen ja arveli:\n\n\"Kyllä te olette vallan hurja kävelijä, vaikka tuommoinen taakka on\nselässä.\"\n\n\"On tätä täytynyt kulkea raskaammankin painon alla... neljäkymmentä\nvuotta jo...\"\n\nHän tarjosi Heikille sikaarin, mutta sytytti itse paperossin.\n\n\"Tuosta kun katsotte tuon kelohongan oikealta puolelta... tuon pitkän\nkuusen latvaa kohden, joka näkyy tuolta laaksosta alempaa, niin\nvilahtelee vettä metsän välistä... Siinä on muudan Illinginjärven\nlahti\", neuvoi Heikki ja osoitteli kädellään.\n\nKaarlo katsoi sinnepäin, mihin Heikki viittasi. Sieltä näkyi, kaukana\nvielä, välkkyvän vesiä. \"Mutta taloa ei vielä näy\", sanoi hän. \"Ei näy\njuuri tälle kivelle, vaan jos kehtaisi nousta tämän vaaran lakeen, niin\nnäkyisi koko järvi ympäristöineen ja muitakin järviä edempänä. Mutta\npianhan tästä nyt olemme tämänpuolisessa venevalkamassa... Ja mitäpä\nsiinä liioin on sydänmaan järvessä katselemista!... Lihavammat ovat\nmaat siellä etelässä...\"\n\n\"Lienevätkö lihavammat... kaunista metsäähän täälläkin kasvaa. Olenkin\nmuuten hyvin vähän oleskellut maaseudulla. Kesillä saaristossa,\nsydänmaalla en koskaan...\"\n\n\"No mikä pani tänne lähtemään näin kauas?\"\n\n\"Ajattelinpa, että pitää mennä, kun kerran lähtee, niin kauas, että\nHelsingin humu lakkaa kuulumasta.\"\n\nHeikkiä nauratti.\n\n\"No, jo te parhaan paikan löysittekin! Ei tämän meidän järvemme kautta\nkesän aikana kulje kukaan ihminen. Tämä on vähän syrjässä kulkuteistä\nkesällä, mutta talvella pitävät poromiehet jälkeä auki kevätpuoleen\nasti...\"\n\n\"En minä ketään kaipaakaan. Sitä hauskempi, kun ei näe ketään\nvierasta.\"\n\n\"No, on se kummaa. Mutta mitäpä siitä on hyvää ihmisten\nnäkemisestäkään. En minä vain ole ikävöinyt enkä kauppoja katunut, kun\naloin katsella paikkaa tänne Illinginjärven rannalle. Ei kukaan tänne\nsilloin halunnut, kun tämä oli niin syrjässä eikä vesiä pitkin päässyt\nkulkemaan. Mutta nyt kyllä jo monet kadehtivatkin. Kun poikasena täällä\nkuljin otusta hakemassa, yövyin usein tähän järven rantaan... juuri\ntuonne, johon kartanoa sitten aloin rakentaa. Minua miellytti järvi...\nse on saivovetinen ja kalarikas... ja miellyttivät maatkin ja\njärvenrannan lihava multa. Kun muualla ensimäiset syyshallat panivat\nmustikat, säilyivät ne siinä syyspakkasiin asti. Siitä ymmärsin, ettei\npaikka ollut hallanarka, ja se minua innostutti.\"\n\nHeikki vetäisi sikaaristaan vahvan sauhun ja sanoi sitten:\n\n\"Enkä saata moittia, että halla olisi viljaani hätyytellyt...\"\n\nKaarlo seurasi Heikin puhetta mielenkiinnolla. Kummallinen mies tämä\nHeikki! Juro oli ollut kirkolla, vähäpuheinen välillä, mutta kun oli\ntultu tänne kiveliöön ja päästy kahden kesken, oli muuttunut\npuheliaaksi. Ja käynyt muutenkin miellyttävämmäksi. Kaarlo huomasi\nvasta nyt, että Heikillä oli kauniit, tuntehikkaat silmät ja\nsäännölliset, miehekkäät kasvot, vaikka ne nyt olivat harvan\nparransängen peitossa. Epäilemättä oli Heikki nuorena ollut komea,\nmiellyttävä mies. Eikä tainnut olla niin lahjatonkaan kuin Kaarlo oli\nluullut. Häntä alkoi Heikki yhä enemmän ja enemmän miellyttää, ja hän\nhavaitsi alinomaa uusia puolia Heikissä.\n\nKun he olivat tuokion tupakoineet äänettöminä, nousi Heikki ja arveli:\n\n\"Jospa sitten katkaisemme tämän lopunkin taivalta.\"\n\nJa kun olivat jo lähteneet sinnepäin, missä vesiä näkyi vilkkuvan,\nsanoi Heikki:\n\n\"Menkää sitten sinne meille, niin kyllä siellä toimitetaan vuode\nvieraalle... Minä käyn vielä venevalkamassa...\"\n\n\"Ettäkö palaatte sinne, johon jätitte jauhosäkit ja muut tuomiset?\"\nkysyi Kaarlo hämmästyen.\n\n\"Olen minä tämän taipaleen kulkenut välistä kolmeenkin kertaan yössä.\"\n\nKaarloa kadutti, että hän oli pyytänyt kapineitaan nyt matkaansa.\nOlisihan ne ehtinyt jäljestäpäin tuoda! Mutta eihän hän ymmärtänyt\nerämaan asukkaan elämää! Kuka sen tiesi, kuinka suuri köyhyys siellä\noli kotona, kuinka suuri puute... ehkä leipäkin lopussa.\n\n\"On näin yön aikana vähän viileämpää\", kuuli hän Heikin vielä\narvelevan.\n\nPolku laskeusi nyt sakeaan kuusikkokorpeen, jossa ilma tuntui tuoreelta\nja viileältä. Polullakin kenkä upposi kosteaan sammaleeseen, ja\npaikoitellen näkyi pienoisia puroja, joiden vesi juoksi joistakin\nlähteistä edempää.\n\nTuntui oikein herttaiselta kävellä viileän kuusikon keskellä. Ei nähnyt\nmihinkään muualle kuin suoraan taivaalle, joka näytti pyörryttävän\nkorkealta ja kalpean sinertävältä. Outo, omituinen hyvänmielen tunne\ntäytti Kaarlon sydämen. Tänne oli menossa, pakoon maailmaa ja suuria\nsyntejä, tänne erämaiden ja vauhkojen vaarojen taakse, kauas... niin\nkauas... niin kauas kuin pois kokonaan maailmasta! Tänne aloittamaan\nuutta elämää, tervettä ja voimakasta, puhdasta ja himotonta suuren\nluonnon koskemattomassa helmassa! Välistä vihlaisi kyllä mieltä\njonkunlainen arkuuden tunne, ja toisinaan taas tuntui kuin pelko olisi\nahdistellut sydäntä... Ellei enää koskaan pääsisi täältä pois! Kun hän\nnäki puuttomien vaarojen huippujen köyhännäköisinä, alastomina ja\nharmaina kohoavan vasten vaaleata taivaanrantaa, tuntui hänestä, kuin\nne olisivat kauan sitten kuolleiden jättiläisten hautakumpuja... Jos\nsinne eksyisi elämästä!\n\nMutta toisaalta viehätti häntä ympäristön jykevä, hiljainen rauha.\nKaikki oli hänelle outoa ja ihmeellistä. Kesäyön kummallinen kirkkaus,\nkarun luonnon koskematon kiveliö ja metsäisten maitten puhdas, keveä\nilma...\n\nHän oli alkanut tuntea, että täällä hän paranee, täällä hän kokoaa\nentiset voimansa takaisin, täällä henki saa rauhoittua ja sydän\ntyyntyä. Täällä kasvaa uusi veri ruumiiseen, ja saasta ja lika\nhälvenevät höyrynä ilmaan! Entinen elämä on oleva kuin pahaa unta, ja\ntästä alkaisi hänen uusi, voimakas ja toimellinen elämänsä.\n\nReippaasti vain! Tuosta Heikistä piti ottaa esimerkkiä! Heikin elämä\noli oikeata, vaikka se oli raskasta ja köyhää! Jahka hän oikein pääsee\nkäsittämään sydänmaan miehen elämää...\n\nKuusikkokorpi oli harvennut, ja he tulivat männikkökankaalle, joka\nnäytti viettävän järveen päin. Hetken kuluttua alkoikin järveä näkyä,\nensin pieninä lampina metsän läpi, mutta sitten yhä suurempina. Ja\naivan äkkiä he saapuivat järven rantaan, kun aurinko alkoi kohota\nheidän takanaan, paistaen kahden suuren vaaran välistä. -- \"Nyt ollaan\nperillä\", sanoi Heikki ja laski taakkansa rannalle. Hän alkoi hommata\ntulta rantahiekalle, missä näkyi entisiä nokisia hongantyviä ja\npikkurisuja.\n\nKaarlo katseli mielihyvin järvenselälle, jota nouseva päivä kultasi.\nToiselta rannalta pohotti korkealta törmältä talo, jossa näkyi joku\nvastaveistettykin rakennus. Talon takaa kohosi korkea, louhikkoinen\nvaara, jonka kupeella kasvoi metsää, mutta tasainen laki oli kalju ja\npaljas. Se näytti niin rauhalliselta pienten peltojensa keskellä.\n\n\"Tämä on siis Illinginjärvi?\"\n\n\"Tämäpä, tämä. Ja tuolla se on talo... Se uusi rakennus on navetta,\nmenneenä talvena vasta salvettu...\"\n\n\"Mutta eikö talolla ole erityistä nimeä?...\"\n\nHeikki oli saanut tulen syttymään ja kantoi siihen märän turpeen,\nsaadakseen sauhun mustemmaksi. Hän naurahti.\n\n\"On sillä nimikin, vorstmestari-vainajan antama.\"\n\n\"Mikä se on?\" Ja Kaarlo koetti mielessään miettiä, mikä nimi sopisi\ntälle yksinäiselle uudistalolle, kaukana naapureista, kiveliön\nkeskellä, kirkkaan järven rannalla.\n\n\"Kaiholaksi tämän vorstmestari-vainaja on nimittänyt, ja se tuo kuuluu\nolevan kirjoissakin. Kaiholan uudistalo Illinginjärven rannalla, kuului\nrovastikin papereistaan lukevan.\"\n\n\"Vai Kaihola!\"\n\nJa Kaarlo jäi hetkeksi mietteisiinsä. Heikki kantoi kaatunutta puuta\nlisää nuotioon ja tähysteli järven poikki. Kaarlo ei ollut\nhavainnutkaan, ettei venettä ollut rannassa. Nyt hän sen vasta huomasi\nja kysäisi:\n\n\"Mutta millä me soudamme järven yli? Eihän näy venettä tällä\nrannalla...\"\n\n\"Tällä sauhulla me veneen saamme, jahka huomaavat\", sanoi Heikki.\n\nKaarlo ymmärsi nyt vasta, mitä varten Heikki oli sytyttänyt tulen.\n\n\"Tämä on siis jonkunlaista langatonta sähköttämistä\", nauroi hän, sillä\nensi kertaa eläissään hän näki, miten erämaan asukas ilmoittaa järven\nyli tahtovansa.\n\nMitäpä hän olikaan nähnyt kansan elämästä!\n\n\"Mutta ellei siellä kukaan ole valveilla?\" hän epäili.\n\n\"Kyllä sen aina joku huomaa. Eivät ne näin tähän aikaan kesästä nuku\nöisin täällä päin... Jopahan näkyy Eeva kävelevän venevalkamaan.\"\n\nOttaen kiikarin käsilaukustaan katseli Kaarlokin taloon päin.\n\n\"Eeva\", virkkoi hän. \"Onko hän teidän tyttärenne?\"\n\nOli. Eeva oli nyt vanhin lapsista; kaksi vanhempaa, poikia kumpikin,\noli nuorena hukkunut järveen, heikkoon jäähän. Nuorempia oli vielä\nkolme poikaa ja kaksi tytärtä.\n\n\"Lienevät pojat menneet Kallijärveen kylästelemään, koska Eeva tulee\nnoutamaan\", aprikoi Heikki.\n\nHetken kuluttua, kun vene jo näytti olevan puolijärvellä, sanoi Kaarlo:\n\n\"Vai on se Kaihola! Minusta se näyttää, tämä teidän talonne, sangen\nrauhalliselta ja hauskalta. Mistä forstmestari-vainaja mahtoi arvata\nsemmoisen nimen!\"\n\n\"Mikäpä tiennee! Hän täällä kulki kalassa kesäisin ja linnustamassa\nsyksyisin. Oli semmoinen vähäpuheinen ja yksin elelevä mies. Mutta\nminua kohtaan oli kovin hyvä, aina auttoi ja neuvoi... Ja viipyi\nvälisti meillä viikkomääriä. Ei hänellä ollutkaan vaimoa eikä lapsia.\nJa kuoli sitten... mikä sydämenvika lie ollut...\"\n\nJa Heikki kertoi minkä mitäkin forstmestari-vainajan elämästä.\n\nVene oli jo saapunut likelle rantaa, ja Kaarlo näki, että soutaja tuon\ntuostakin kääntyi teljolla katsomaan rannalla olijoihin. Soutaja näkyi\nolevan nuori vaaleaverinen tyttö. Pitkä ja paksu palmikko oli joutunut\nolkapäälle, huivin valuessa teljolle. Juuri ennenkuin vene rantaantui,\nloi tyttö pitkän, kysyvän katseen Kaarloon eikä näyttänyt isäänsä\nhuomaavankaan. Hänellä oli suuret, siniset silmät ja kalpeat, pienehköt\nkasvot. Ja kun hän nousi veneeseen seisomaan, huomasi Kaarlo, että hän\noli pitkä ja solakka, ja että vartalo oli kaunis ja sopusuhtainen.\n\n\"Tämä on eräs herra Helsingistä, tullut tänne kalastelemaan meille\nkesäksi. Sano äidille, että toimittaa vieraan tupakamariin ja laittaa\nruokaa. Ottakaa niitä poronpaisteja... eikä tämä muuta kuulu\ntahtovankaan, kun vain saa maitoa kyllikseen\", esitteli Heikki Kaarloa\ntyttärelleen.\n\nKaarlo kävi antamaan Eevalle kättä. Tyttö ei osannut hänelle mitään\nsanoa, katseli vain totisin kasvoin ikäänkuin ei koskaan ennen olisi\nnähnyt vierasta miestä. Mutta Kaarlo näki, että tytöllä oli\nmiellyttävät punaiset posket ja valkoinen kaula, joka hohti auenneen\nröijyn alta.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHe työnsivät veneen vesille vasta sitten, kun Heikki oli lähtenyt\ntakaisin pitkin joenrantaa venevalkamaan, noutamaan sinne jätettyjä\ntavaroita.\n\nAurinko oli jo kohonnut korkeammalle ja paistoi yli vaarain lakien,\nkoko järveä kullaten.\n\nEeva istuutui soutamaan ja Kaarlo perään. Ei ollut Kaarlo eläissään\npuhutellut erämaassa kasvanutta tyttöä, ei tuntenut heidän\nyksinkertaisia tapojaan eikä sitä luonnollisuutta, jonka aina tapaa\nsydänmaan asukkaan käytöksessä. Omituinen tunne valtasi hänet, kun hän\nkatseli soutavaa tyttöä, joka ei näyttänyt häntä ujoavan eikä liioin\nhäntä herranakaan pitävän. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt tässä\nvenheessä kulkisi johonkin salaperäiseen ihmemaahan, kauas pois\nentisestä, uuteen kirkkaaseen elämään. Aamun loiste, erämaanjärven\njylhä ympäristö ja hänen oma haaveksiva mielensä kutoivat hänen eteensä\nkuin uuden elämän sarastusta. Ei hän oikein tiennyt, näkikö unta vai\noliko valveilla... Koko maailma tuntui kultahohteessa kylpevän,\nrantojen puissa lauloivat linnut, ja käkien kukunnoita kuului\nkaukaisista korvista.\n\nTämä järvi ja tuo talo tuolla ja sen asukkaat... tässä oli nyt se\nmaailma, jossa hänen tuli parantua, virkistyä, voimistua, uusiintua\nkaikin puolin... Tänne eivät voineet seurata maailman pahat eivätkä\nsuuret synnit... täällä oli niin puhdasta ja valoisaa, niin kirkasta ja\nhyvää...\n\nOli sittenkin ollut onnellinen ajatus, kun päätti lähteä pakoon\nsuurkaupungin huumaavia humuja ja erota ja lakata surkeasta elämästä,\njossa sielu sairasti hurjien illatsujen jälkeen ja ruumis kutistui\nsynnissä!... Onni oli ollut, että ymmärsi pahaa paeta...\n\nOliko mahtanut paha hänestä paeta! Oliko jäänyt vetten ja vaarain ja\ntaivalten taakse, vai seurasiko aina matkassa, koskaan jättämättä\nrauhaan?\n\n\"Kuinka vanha Eeva on?\"\n\nHän tahtoi jotakin jutella tytölle, sillä tämä näytti nyt ujoavan\nenemmän kuin äsken.\n\n\"Jo minä Mikkelinä täytin yhdeksäntoista.\"\n\nHänen suunsa oli sievä ja huulet punertavat. Päällimmäisen hameensa oli\nhän kohottanut korkealle, niin että lyhyt alushame peitti vain siroja\npohkeita. Takista oli auennut vielä muuan nappi, niin että valkoista\nrintaakin pilkisti palanen näkyviin...\n\nKaarlo tapasi ajatuksensa jostakin riettaasta kuvasta, joka tuntui\nviehättävän. Mutta samassa hän osui katsomaan Eevan silmiin, joiden\nilme oli totinen ja viisas. Koko Eevan olennosta näytti viattomuus\nsädehtivän -- sopusoinnussa tämän kumman kirkkaan aamun kanssa.\nKatkera, vihlova vastenmielisyyden tunne omaa itseään kohtaan tärisytti\nKaarlon sisintä. Hän kirosi itseään, saastaista sisuaan, likaista\nmielikuvitustaan.\n\nNäinkö olikin jo langennut! Näin uponnut, näin menettänyt puhtaan\nmielikuvituksen maailman! Ettei ollut voimaa vangita liiteleviä\nkuviaan! Ettei ollut kykyä ajatella puhtaasti puhtaan vieressä!\n\nSeurasivatko ne sittenkin häntä tänne erämaahankin, nuo villit,\neläimelliset vietit? Eikö koskaan enää paranisi pilaantunut liha, ja\neikö koskaan kirkastuisi himmeä, likainen mieli!...\n\nHän pusersi melaa kouraansa ja vannoi vieläkin saman valan, jonka oli\nvannonut porttolan eteisessä... että hän vangitsee halunsa, hänen\nheikon lihansa täytyy nyt totella sielun käskyjä... hänestä on tuleva\nuusi mies... Ja tuntien äskeisen pahan puuskan menneen ohi hän\nrauhoittui ja alkoi jutella Eevalle.\n\n\"Kuinka siellä äiti ja muut kotona voivat? Ovatko terveinä?\"\n\nMutta Eeva kysyi vuorostaan:\n\n\"Mistä te sinne tiesitte, että täällä on talo Illinginjärven rannalla,\nkun tänne arvasitte tulla?\"\n\n\"No, tiesin minä. Onko Eevan tapana kalastaa uistimella?\"\n\nEi ollut nyt joutanut pariin kesään, kun lehmäin hoito oli yksin hänen\ntoimenaan. Äidillä oli toinen käsi loukkaantunut, ettei saattanut\nlypsää. Mutta pojat uistivat melkein joka yö.\n\n\"Montako on lehmää?\"\n\n\"On nyt yksitoista vasikkain kanssa. Mennä talvena isä myi Mustikin,\njoka oli paras maitolehmä...\"\n\n\"Sepä nyt oli...\"\n\n\"Kun ei saatu verorahaa ja Aapo sitten loukkasi jalkansa... kirveellä\nlöi kaksi varvasta poikki... Onko teillä lehmiä?\"\n\nEevasta tuntui luonnolliselta, että Kaarlokin oli talosta, jossa oli\nlehmiä.\n\nKaarloa nauratti.\n\n\"Ei ole lehmiä. Minä olen kaupungin lapsia. Eikä Helsingissä monta\nlehmää olekaan. Maito tuodaan sinne maalta.\"\n\n\"Ei taida olla peltojakaan?\"\n\nEeva tuli yhä puheliaammaksi. Hän kysyi minkä mitäkin, niinkuin tekee\noppimaton erämaan tyttö, joka ei maailmasta ole paljoa kuullut eikä\nnähnyt. Kuta enemmän puhelivat, sitä enemmän Kaarlo tunsi vapautuvansa\näskeisistä likaisista ajatuksistaan, ja hänen hellään sydämeensä levisi\nhyväätekevänä, suloisena ja lämpimänä säälin ja rakkauden tunne kaikkia\nnäitä yksinäisyydessä eläviä hyviä ihmisiä kohtaan. Peto ja perkele oli\näsken hänen sisässään, kun hän näki Eevan paljaan, pyöreän poven... Hän\ninhosi vieläkin äskeistä.\n\n\"Kyllä täällä on kaunista ja kirkasta, täällä Pohjolassa... Helsingissä\non ainakin kesä pimeä tähän verrattuna.\"\n\nSiitä alkoi Eeva taas tiedustella. Hän teki niin kummallisia\nkysymyksiä, ettei Kaarlo välisti tiennyt mitä vastata. Hän tahtoi\ntietää Kaarlon isän ja perheolot. Oliko rikas vai köyhä? Joko oli\nnainut? Mitä oli noissa laukuissa ja kapsäkeissä?\n\n\"Kirjoja vain ja vähän vaatteita.\"\n\n\"Onko semmoisia satukirjoja?\"\n\n\"Ei ole satukirjoja. Onko Eeva lukenut satukirjoja?\"\n\n\"Olen minä yhden. Sen toi isä kirkolta mennä kesänä. Se oli hauska\nkirja...\"\n\nHe olivat jo saapuneet niin likelle talon rantaa, että peltojen\nvihannoiva oras välkkyi kuin silkkinen sametti aamuauringon paisteessa.\n\nAsuinrakennuksen takaa lähti kellertävähiekkainen polku alas loivaa\nmyötälettä järven rantaan päin. Siinä oli suuren kiven vieressä\nvenevalkama porraspuineen.\n\nPeräti pieniltä näyttivät viljelykset Kaarlon mielestä; oli kuin olisi\nnähnyt jonkunlaisen lasten leikkipaikan. Vai tuo louhikkoinen, korkea\nvaarako teki, että kaikki sen kupeella näyttivät niin pieniltä ja\navuttomilta!\n\nKaihola! Surujen ja ikävän koti! Mutta ei näyttänyt talo ikävältä.\nPihamaa oli vankan nurmen peittämä, ja akkunalaudat olivat maalatut\nvalkoisiksi. Rantaan vievän polun varressa oli matala pienoinen huone,\njonka musta ovi oli järvelle päin.\n\n\"Se on sauna, ja tuo toinen, joka on aivan rannassa, on verkkohuone\",\nselitteli Eeva.\n\n\"Onpa siellä uusi, vastatervattu venekin!\"\n\n\"Se on Aapon kalavene. Nyt tänä kevännä hän on sen lumen lähtiessä\ntehnyt. Ensimmäinen Aapon tekemä vene, ja isä sanoi, että se on hyvin\ntehty.\"\n\nEi ollut rantaan enää monta syltä matkaa. Eeva kääntyi katsomaan, eikö\nketään näkynyt rantaan tulevaksi, ja arveli:\n\n\"Eipä tainnut äitikään arvata, että täältä vieras tulee, koska ei näy.\nTaisi nukkua. Enkä minäkään vielä isää odottanut ennenkuin tulevan yön\nseutuna.\"\n\n\"Eikö Eeva ollut nukkumassa?\"\n\n\"Mansikka kohta poikii, niin nousin navetassa käymään, ja silloin näin,\nettä isä oli jo Raakonrannalla, kun savu nousi.\"\n\nKaarloa huvittivat Eevan puheet, jotka käsittelivät sellaista, mikä oli\nlikinnä hänen sydäntään. Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää häntä.\n\n\"Vai poikii Mansikka pian\", sanoi hän, kuin asia häntä hyvinkin\nhuvittaisi. Ei ymmärtänyt silloin, että lehmän poikiminen köyhässä\nerämaanperheessä oli merkkitapaus, mutta jäljestäpäin se kyllä selvisi\nhänelle.\n\n\"Siitä tulee yhtä hyvä lehmä kuin Mustikistakin, joka myytiin.\"\n\n\"No, sepä on hauskaa!\"\n\nJärven pohjasta pohotti kellertävä hiekka kuin kulta saivoveden läpi.\nPohja näytti olevan tasainen kuin lattia ja madaltui hienosti kuin\nhyvin loivana myötäleenä venevalkamaa kohden.\n\n\"Mutta jopa on kerrassaan hyvä uimaranta tässä\", puhkesi Kaarlo\nihmettelemään.\n\n\"On se. Eikä ole liekoja eikä kiviä. Saunasta tultua minäkin juoksen\njärveen. Mutta pojat käyvät päivilläkin.\"\n\n\"Tässä minä käyn joka päivä, ja saunassa myöskin.\"\n\nJa Kaarlo antoi toisen kämmenensä rentona uiskennella vedessä.\n\nSamassa kolahti vene porraspuihin.\n\nKaarlolle oli tehty vuode tupakamariin, joka oli järven puolella\nrakennusta. Sinne tultiin tuvan läpi, jossa ei talvisin asuttu ja jossa\nei ollut uunia eikä vasituisia parsia. Viereinen kamari oli myöskin\nkeskentekoinen, mutta siitä ei puuttunut muuta kuin uuni. Toisessa\npäässä oli perheen huone, kookas valoisa pirtti, jossa oli neljä\nikkunaa.\n\nPäivä oli jo korkealla, kun Kaarlo alkoi riisuutua. Hitaasti otti hän\nvaatekappaleen kerrallaan päältään ja katseli järvelle. Sieltä ei\nnäkynyt muuta kuin sileä, päiväpaisteinen selkä ja suuri, synkkä\nsydänmaa sen takana... kauas silmän kantamattomiin... leivättömään\nLappiin, tunturien maahan. Korkeita paljaspäisiä kukkuloita siellä\nkohosikin kiveliön keskeltä, muutamat kuin kiinni taivaanrannassa. Ei\nmikään osoittanut, että siellä olisi asuttua maailmaa... Oliko kukaan\nihminen koskaan kulkenutkaan!\n\nHänen väsynyt mielensä kietoi ajatukset kuin harson sisään. Hän\nkuvitteli siirtyneensä pois entisestä maailmasta, muuttaneensa toiseen,\noutoon maailmaan, jossa ei ollut muita ihmisiä kuin tämän talon väki\neikä muita asumuksia kuin tämä Kaihola...\n\nMitä varten hän oli tänne tullut?\n\nOli kuin hän itsekään ei sitä enää tietäisi taikka niinkuin nyt vasta\nhavahtuisi, että ainakin oli tänne tullut...\n\nOliko todella lähtenyt pakoon pahaa maailmaa? Oliko todella väsähtänyt\nja tahtonut lepoa, uusia voimia ja uutta mieltä?\n\nOli. Niin oli.\n\nHän oli niin väsynyt kaikkeen siihen, mitä maailma iloineen tarjosi,\nettei hän enää mistään tuntenut iloa eikä rauhaa. Senkö tähden, että\nhän ei ollut osannut elää säästävämmin ja säännöllisemmin, vaan oli\nkuluttanut nuoren elämänsä iloissa ja nautinnoissa? Vai oliko syynä se,\nettä elämän ikivoima oli hänestä jo loppuun kulunut, ja alkaisi\nkuihtumus ja jäykistyminen...\n\nEi voinut olla niin. Hänhän tunsi vielä veren pulppuavan lämpöisenä ja\nnuorteana, hänhän rakasti elämää ja koko kärsivää ihmiskuntaa! Hänen\nhenkensä tuli ei ollut vielä loppuun palanut, eikä mielensä joustavuus\nkangistunut...\n\nHän rakasti elämää, mutta ei sairasta eikä synnillistä elämää, vaan\ntervettä ja voimakasta. Ei semmoista elämää, jota oli viettänyt ja\njossa ei koskaan ollut onnea tuntenut.\n\nSilloin hän äkkiä teki päätöksensä, samana yönä, jona hän toveriensa\nkanssa, tuliaismaljoja maistellen, vietti kekkereitä ulkomaanmatkalta\npalattuaan. Rikkaan isän poikana hän oli saanut kaikkia halujansa\ntyydyttää. Ja nyt viimeksi tehdä sen onnettoman ulkomaanmatkan, joka\noli ollut hänen suurin erehdyksensä!\n\nMitä hän teki ulkomailla, hän, joka ei vielä tuntenut omaa maatansa\nmuualta kuin kartasta eikä kansaansa muutoin kuin kirjoista...\n\nJa synkkänä katumuksen hetkenä, jona mieli on musta kuin sysi, sielu ja\nruumis sairaana eikä maailma enää huvita, lensi hänen uupuneeseen\nmieleensä vilkas ja veres ajatus. Se sai veret liikkeelle ja uudet\ntoiveet syttymään.\n\nPois täältä, pois synkän saloseudun sydämeen, missä luonto on\nkoskematon; sinne eivät maailman viestit kuulu, eivätkä siellä himot\nhuumaa... Sinne hän pakenee, niin kauas kuin oman maan mannerta on;\nsiellä hän kykenee työhön ja parantaa särkyneen mielensä... Nyt hän oli\nsaapunut tänne!\n\nOli oikein huvittavaa ajatella, ettei kukaan, ei edes hänen lähimmistä\nsukulaisistaan, tiennyt minne hän oli mennyt.\n\n\"Menenpähän katselemaan omaakin maatani, jota en tunne kuin pienen\npalasen.\"\n\nEi hän matkastaan muuta selittänyt.\n\nElämä tuntui nyt niin oudon viehkeältä. Oliko erämaa jo upottanut\nrauhansa hänen sydämeensä? Oliko Pohjolan kirkas kesäinen yö jo\nvalaissut hänen pimeää mieltänsä?\n\nHänestä tuntui siltä. Suloinen raukeus valtasi mielen, leppeä väsymys\nruumiin.\n\nHänen ympärillään oli hiljaista, ei kuulunut mitään liikettä, ei tuulen\ntohinaa. Totinen ja uhkaava oli tuo erämaa tuolla järven takana, yhtä\nääretön joka suunnalle. Ja tuo vankka louhinen vaara melkein päälle\nkaatumassa... Ei ollut täältä polkuja pahan maailman markkinoille,\neivät päässeet viestit tuomaan eivätkä viemään...\n\nErämaan rauhassa... Erämaan rauhassa...\n\nHän katsoi vuoteeseensa, joka valkoisine pieluksineen oli häntä varten\nvalmistettu. Peite oli aivan uusi ja lakanat hohtavan valkoiset.\n\nMistä oli heillä täällä synkässä sydänmaassa näin?... Köyhiä, kovaa\nkokeneita ihmisiä he olivat, puutetta kärsineitä, kovaa työtä\ntehneitä... Parhaansa olivat hänelle, maailman elostelijalle tuoneet...\n\nHäntä melkein hävetti, ja sanomaton säälin tunne pulppusi hänen\nsydämessään.\n\nMiten voisi hän osoittaa kiitollisuutta, miten olla hyvien ihmisten\nmieliksi!\n\nHän heittäysi vuoteeseen ja painoi päänsä pehmeään pielukseen. Samassa\nhän muisti Eevan, muisti Eevan solakan varren, pyöreät käsivarret ja\nkauniit silmät ja tuuhean tukan... Tyttö-raukka! Hän ei tiennyt vielä\nmitään syntisestä maailmasta!...\n\nKun hänen ei koskaan tarvitsisikaan tietää! Ja hän nukkui raskaaseen\nuneen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHän heräsi siihen, että kuuli puhelua jostakin pihasalta ja pääskysten\nliverryksiä ilmasta. Hän oli nukkunut niin, ettei ensin muistanut missä\nolikaan.\n\nMutta kun hän pääsi oikein valveille, palasivat kuluneen yön muistot\nmieleen. Päivä oli kai jo hyvin lännellä. Hän ei nähnyt aurinkoa, mutta\nhänestä tuntui, että hän oli nukkunut kauan ja hyvin. Tunsi mielensä\nvirkeäksi, vaikka jalkapohjat olivat arkoina eilisen kävelyn jälkeen.\nHän nousi ylös ja päätti lähteä uimaan. Ei pannut kenkiäkään jalkaansa.\nTäytyi nyt aloittaa oikeaa metsäelämää kaikin voimin! Karaista\nruumistansa, puhdistaa sieluansa! Ja viheltäen käveli hän tuvan poikki\nja meni pirttiin.\n\nHeikkikin oli juurikään saapunut tuliaisineen. Koko perhe oli\nkokoontunut pöydän ympärille, jolle Heikki lappoi laukustaan minkä\nmitäkin tuomista. Siinä olivat kaikki pojatkin, Aapo, Erkki ja Akseli,\njoita Kaarlo ei ollut vielä nähnyt. Siinä seisoivat pikku tytötkin\nLaila ja Maria äitinsä vieressä, uteliaina katsellen isän tuomisia.\nHeikki komensi pojat kättelemään Kaarloa ja sanoi:\n\n\"Kiittäkää myöskin! Tämä herra se antoi rahaa tuliaisiin ja maksoi\nvielä jauhotkin kauppiaaseen!\"\n\nPojat tulivat kättelemään. Olivat vankkoja poikia, Aapo jo pitempi\nisäänsä, avojaloin, mutta puhtaat paidat kaikilla. Emäntä oli pitkähkö,\nlaiha nainen leppeine sinisine silmineen, joiden ilme oli samanlainen\nkuin Eevankin.\n\n\"Missä Eeva on?\" kysyi Kaarlo.\n\n\"Se tulee heti... meni teille lypsämään maitoa.\"\n\nAapolle isä oli tuonut uuden, kiiltävän uistimen, pikkupojille onget ja\njokaiselle sitäpaitsi kirveen omiin nimiinsä, Eevalle ja pikkutytöille\nhuivit ja emännälle pakan liinakangasta.\n\nKaikki olivat niin hyvillään, että Kaarloa huvitti. Heikki oli itsekin\nhyvällä tuulella, laski leikkiä ja kertoi:\n\n\"Kun rovasti minulle esitti, että 'ottakaa sinne teille kesäksi asumaan\neräs Helsingin herra, hän tahtoo rauhalliseen paikkaan', niin minä\nsanoin, että meillä on niin talonpoikainen ja metsäinen elämä, että ei\ntaida tyytyä... Rovasti siihen, että semmoiseen elämään se juuri\ntahtookin... Niin minä sanoin, että tulkoon vain... ja niin on nyt\ntullut...\"\n\n\"Tänne kiveliöön!...\" virkkoi emäntä. \"Ei täällä ole vieraalle mitään\nantamista...\"\n\n\"Onpa järvessä kaloja ja metsissä riistaa, ja särvintä saadaan\nmyöskin... ei hätää... Tämä tyytyykin, kun saapi maitoa kyllikseen...\nMutta, pojat, menkääpä hoputtamaan Eevaa, että tuopi verestä maitoa,\nettä maisteri on jo valveilla\", tuumaili Heikki, eikä häntä vieläkään\nnäyttänyt väsymys vaivaavan.\n\nPojat rynnistivät kaikin ulos semmoisella voimalla, että pirtin jykevä\nja paksu ovi paukahti auki, jotta eteisen seinät helisivät.\n\nKaarlokin istuutui Heikin viereen penkille ja kysyi:\n\n\"Eikö Heikkiä väsytä hyvin? Minun jalkapohjani ovat niin kipeät,\nettä...\"\n\n\"Kuinkas sitä on nukuttu? Minkälainen oli vuode?\" kysyi Heikki vastaan.\n\n\"Hyvin olen nukkunut; niin makeasti, etten herättyäni ensin muistanut,\nmissä olinkaan!\"\n\n\"Niin, että oli joutunut tänne keskelle kiveliötä\", virkkoi emäntä.\n\n\"Täällähän on suuri järvi ja hyvä uimaranta\", nauroi Kaarlo. \"Mikä on\nhätänä!\"\n\n\"Ei täällä käy kaikkina kesinä yhtään ihmistä, eikä talvellakaan kuin\njoku poromies\", tenäsi emäntä yhä; hänen tuntui käyvän sääliksi\nKaarloa, että oli tänne hautautunut.\n\n\"Kyllähän minä jo ihmisiä olen nähnyt\", puolusteli Kaarlo. \"En minä\ntäällä mitään kaipaa.\"\n\nHeikki sanoi siihen:\n\n\"Ja jos ikävä tulee, niin pääseehän täältä pois milloin hyvänsä...\nVaikka huomenna jo...\"\n\n\"Ei toki... en minä mitään ikävöi...\"\n\nKaarlo käveli pihalle, jota peitti vankka nurmikko. Pääskyset\nlentelivät pesistään, joita oli vieri vieressä koko pirtin räystäs\ntäynnä, lensivät yli uuden navetan järvelle päin. Toisia palasi\npesiinsä, ja yhtenä viserryksenä oli koko piha. Päivä paistoi korkean,\nlouhikkoisen vaaran takaa; ilma tuntui vähän nuoskeammalta kuin\ntullessa aamuvarhaisella.\n\nNavetasta kuului lehmän kello kalkahtavan, ja vaaran alla kukkui käki.\n\nSamassa hän näki Eevan tulevan maitokellarista, joka oli matala,\npuoleksi maahan kaivettu huone päärakennuksen pohjoispäässä. Hänellä\noli maitoa iso kippo kädessään. Kaarlon silmät seurasivat Eevaa\nmielihyvin. Tyttö oli kuin muuttunut. Hänellä oli erilainen huivi, joka\noli solmittu niskaan. Hänen kasvonsa olivat punakat ja niiden ilme\niloinen ja ystävällinen. Kaikin puolin näytti Eeva somemmalta ja\nmiellyttävämmältä kuin yöllä järveltä tullessa. Silmien sini oli kuin\ntummempi, ja Kaarlo huomasi nyt, kun Eeva hymyili, että hänen hymynsä\noli hurmaavaa.\n\nPojatkin joutuivat siihen.\n\n\"Lähtekää tekin, maisteri, uimaan!\" sanoi Eevan takaa nuorin, Akseli.\n\"Eeva sanoi, että te olette hyvä uimaan.\"\n\n\"Olet nyt\", varoitti Eeva ja nipisti poikaa hiuksista.\n\n\"Me lähdemme miehissä tästä\", sanoi Kaarlo ja laski huulilleen\nmaitoastian. \"Ja sitten kalastamaan!\"\n\n\"Minullakin on onki!\" huomautti Akseli taas toimessaan.\n\nHetken kuluttua olivat kaikin menossa järven rantaan kellervähiekkaista\npolkua pitkin, joka lähti maitokellarin päästä. Kaarlo oli avojaloin,\nlakitta ja paitahihasillaan.\n\nSillä välin meni Eeva kamariin vieraan huonetta siistimään. Ikkunasta\nhän näki, miten Kaarlo ja pojat riisuutuivat. Pojat joutuivat ensiksi\nveteen, kahlasivat niin pitkälle, että vesi ulottui kaulaan, ja\nheittäysivät sitten uimaan. Kaarlo seisoi kauan kiven päällä\nvenevalkamassa ja lämmitteli jäseniään, laskeusi sitten veteen, kasteli\npäänsä ja rintansa ja juoksi, veden pärskyessä hänen ympärillään,\njärveen. Pojat huusivat ja nauroivat, ja kuului Kaarlokin nauravan.\n\nKaarlo oli Eevan mielestä komea mies. Hänen silmänsä olivat kauniit, ja\nhän puheli niin kovin ystävällisesti. Miten lieneekin ollut oppinut,\nkun oli näin paljon kirjojakin.\n\nKaarlo oli avannut kapsäkkinsä ja jättänyt sen selälleen lattialle,\notettuaan siitä pyyheliinan. Toinenkin kapsäkki oli auki. Siinä oli\nvain kirjoja. Eeva ei tohtinut niitä liikuttaa. Mutta kun hän näki\nniitä niin paljon, ei hän malttanut olla koskettamatta päällimmäistä.\nHän avasi kannen ja luki \"Kalevala\".\n\nMikä lienee? Ja kiireesti asetti Eeva kirjan paikoilleen.\n\nÄitikin tuli kamariin.\n\n\"Rikas se taitaa olla. Isällekin oli antanut jauhoihin rahaa, sanoen,\nettä kyllä sitten sovitaan, ja rovastikin oli maininnut, että kyllä se\nolostansa maksaa, kun vain saapi olla rauhassa\", selitteli emäntä\nEevalle.\n\n\"Paljon sillä näkyy olevan kirjoja ja vaatteita tuossa toisessa\",\nnäytteli Eeva ja kehuskeli.\n\n\"Mutta ei se ollut virastaan mitään selvää tehnyt, vaikka isä oli\nvälillä kysynytkin\", tiesi emäntä. \"Saattaa olla isokin virka. Kuinka\nlienee vanha? Nuorelta näyttää, mutta on sillä semmoista somaa\nalamielisyyttä silmissään.\"\n\n\"Sanoi viisikolmatta täyttäneensä.\"\n\nEeva havaitsi nyt ikkunalaudalla kultakellon ja sormuksen, jotka Kaarlo\noli siihen jättänyt.\n\nYhdessä he niitä emännän kanssa kävivät tunnustelemaan ja tutkimaan.\n\n\"Antaisipa noita kirjoja luettavaksi!\" toivoi Eeva.\n\n\"Ne ovat varmaan vieraskielisiä kaikki.\"\n\n\"Tämä tässä on suomalainen...\"\n\nJa Eeva otti \"Kalevalan\" uudestaan kapsäkistä.\n\n\"Elä missään nimessä koske!\" varoitti äiti, vaikka itsekin olisi ollut\nutelias näkemään.\n\n\"Kyllä minä vielä jolloinkin pyydän lainaksi\", arveli Eeva.\n\n\"Et saa pyytää. Voipi suuttua.\"\n\n\"Ei suinkaan suutu... niinpä on lempeäsilmäinen.\"\n\nJa Eeva katseli vieläkin \"Kalevalaa\".\n\n\"Se on silmistään vähän vorstmestari-vainajan näköinen... liekö sitten\nniin siivo ja hyväsydäminen\", tunnusteli emäntä. Häntäkin oli vieras\nmiellyttänyt.\n\n\"Mistä meille tiesi tulla?\" kysyi Eeva.\n\n\"Rovasti oli neuvonut. Pappilaan oli isä käsketty. Siinä olivat yhteen\ntulleet.\"\n\n\"Hyvä tämä on ja ystävällinen. Tiedusteli lehmistäkin. Katsokaa, äiti,\nkuinka se on hyvä uimaankin... noin vain... nyt keljottaa selällään\nkuin hauki...\"\n\n\"Niin näkyy. Siisti nyt huone, ja laitamme ruokaa sille.\"\n\nEmäntä meni, mutta Eeva jäi siistimään huonetta ja panemaan vuodetta\nkokoon.\n\nHerttainen mies oli, siivonnäköinen ja soma. Ei ollut naimisissa, mutta\nvarmaan oli ystävä jossakin kaukana...\n\nJa ajatuksissaan tarttui Eeva uudelleen \"Kalevalaan\" ja luki muutamia\nrivejä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSuurimman, kirkkaimman valon vallassa oli Pohjola.\n\nEi ollut pimeänaikaa ollenkaan. Kaiket yöt oli aurinko näkynyt vaarojen\nyli, vaikka sen loisto vähän vaimenikin sydänyöllä.\n\nTämä valo, tämä outo kirkkaus, vaikutti Kaarloon omituisesti. Hän eli\nkuin eri elämää. Hänestä tuntui niinkuin hän kevenisi ja puhdistuisi,\nnuortuisi, ja niinkuin uusi elämä olisi hänessä alkanut. Pari viikkoa\noli hän vasta ollut Kaiholassa. Hän oli jo ryhtynyt siihen työhön,\njonka hän kesän aikana oli päättänyt täällä valmistaa. Hän oli\nnauttinut tästä ihmeellisestä valoisuudesta ja karusta sydänmaan\nluonnosta. Öisin, kun oli vähän viileämpää, hän souti poikain kanssa\nuistinta ja palasi vasta sitten kun päivä alkoi lämmittää.\n\nEevakin oli joskus mukana. Tähän aikaan elivät Kaiholan asukkaat\nomituista elämää: nukkuivat useinkin päivillä, mutta öisin olivat\nliikkeellä.\n\nÖisin kulki Heikkikin kuokkamaalla, ja sinne piti poikainkin joutua\nsilloin kun Kaarlo ei tarvinnut kalastuskumppania.\n\nAlussa hän oli rauhallinen, nukkui levollisesti ja tunsi saavansa uusia\nvoimia.\n\nYksi seikka oli alkanut häntä kiusata, eikä hänen onnistunut karkoittaa\nmielikuviaan, vaikka kuinka koettikin. Eeva oli niin hempeä, ja kaunis,\nniin luonnollinen ja suora!...\n\nKuta useammin he olivat yhdessä, sitä somemmaksi tuli Eeva Kaarlon\nmielestä. Ja vaikka Eeva ei näyttänyt enempää välittävän Kaarlosta kuin\nennenkään, luuli Kaarlo huomaavansa, että tytön sinisissä silmissä oli\nlempeämpi ilme kuin heidän tutustumisensa ensi päivänä...\n\nJa se oli kumma, että Kaarlon silmät aina osuivat niin, että tuli\nnähneeksi aistillista siinä, missä puhtaan mielen ei olisi pitänyt sitä\nhavaita.\n\nJa taas hän kirosi itseään.\n\nEihän tyttö kiemaillut eikä millään osoittanut, että olisi entisestään\nmuuttunut. Yhtä luonnollinen, iloinen ja ystävällinen oli kuin\nalussakin. Puheliaampi hiukan. Ei, Eevassa ei ollut vikaa, Eeva ei\nollut tietensä herättänyt hänen pahoja halujansa. -- Hänen oma syynsä\noli, oman irstaan mielensä ja silmäinsä syy oli, että hänen hiljainen\nrauhansa ja tyyni elämänsä oli tullut häirityksi.\n\nMitä varten hänen tarvitsi eräänä aamuvarhaisena, kun palasi kalasta,\nkulkea ohi aitan, jossa tiesi Eevan nukkuvan? Omaa haluaan\ntyydyttääkseen. Ovi oli raollaan, ja hänen ilkeään mieleensä iskeysi\nheti, että Eeva olikin sen häntä varten jättänyt auki... Hän nousi\nkynnykselle ja katsoi sisälle, luullen Eevan olevan valveilla. Mutta\nEeva nukkuikin. Toinen jalka oli puikahtanut peitteen alta ja\nsolahtanut sängyn laidalle, polvesta asti paljaana... Paljaat\nkäsivarret olivat koukistettuna niskan taakse, poven kohotessa\navoimena... Hän kysyi hiljaisella äänellä: \"Nukutko Eeva?... nukutko\nEeva?...\"\n\nMutta Eeva ei vastannut. Hän tunsi, kuinka kuuma sähkö virtasi hänen\nsisässään, ja hillitön halu veti häntä sängyn viereen... Silloin hän\nmuisti Heikin, hänen kovan työnsä ja kamppailunsa ja koko tämän\nystävällisen talon ihmiset...\n\nJa kiireesti hän riensi pois.\n\nSilloin hän vannoi, ettei siitäpitäen anna mielijohteilleen valtaa!\n\nSillä laillako hän palkitsisi näiden köyhien ihmisten ystävyyden, että\nveisi ja turmelisi sen, mitä heillä oli parasta...\n\nMutta kun hän oli laskeutunut levolle, tuli kiusaaja, viettelijä, hänen\nmieltänsä häiritsemään. -- Eeva oli kokematon erämaan lapsi, --\nkuiskaili se. -- Pian hän sinuun rakastuu, rakastuu silmittömästi...\nMitä ihanaa elämää voisitkaan viettää täällä Eevan kanssa!... Mikä\nnotkeus ja sirous on hänen varressaan, ja mikä taivaan sulo hänen\nsilmissään... Elämäsi ihanimmat hetket voisit hänen kanssaan viettää...\nEtkä koskaan enää kohtaa niin puhdasta tyttöä... Ei Eeva siitä sen\nonnettomammaksi tule... Muistaa vain sinua, suree aikansa ja sitten\nlakkaa...\n\nMutta sellaisina hetkinä hän hypähti pystyyn ja kirosi. Oliko taivas\nlähettänyt Eevan tänne erämaahan hänen kiusakseen, hänen viettejään\närsyttämään?\n\nJa silloin hän aina muisti, mitä varten oli tullut, mitä varten hakenut\ntämän kaukaisen paikan: että oli aikonut karaistua uuteen elämään...\n\nJa hän puhui kiukkuisena kiusaajalle:\n\n-- Riehu, sydän, ja hyppää rinnassa, -- ja rakenna ihmelinnoja,\nsaastainen halu, mutta minä olen minä...\n\nJa kun hän aamuisin näki Eevan iloisen, himottoman ja viisaan katseen,\nhäpesi hän yöllisiä kuviaan, niin ettei tahtonut Eevaa silmiin katsoa.\n\nMutta hän ei sittenkään päässyt rauhaan.\n\nOli kummallista, että hän aina osui sinne, missä tiesi Eevan olevan.\nEräänä iltana, kun Heikki ja pojat olivat kuokkamaalla ja emäntä\npikkutyttöjen kera rannassa, oli Eeva lypsämässä. Kaarlo käveli\nnavettaan päin, kun tiesi Eevan olevan siellä. Häntä oli alkanut\nkyllästyttää kalastaminen, eikä hän suomennostyötäkään jaksanut tehdä.\nEeva istui lypsämässä, pää painettuna lehmän kuvetta vasten ja toinen\njalka oikaistuna suoraksi, niin että lyhyt hame ei ulottunut peittämään\npolvea... tuota valkoista, pyöreää, sievää polvea...\n\nKaarlo jäi ovelle seisomaan. Eeva ei näyttänyt hämmästyvän, ei vetänyt\npolveaan hameensa peittoon...\n\n\"Pojat ovat varmaan isän kanssa kuokkamaalla?\" sanoi hän Eevalle.\n\n\"Siellä ne ovat. Aikoiko maisteri järvelle?\"\n\n\"No, en tiedä. Olisi tässä jo aika ruveta minunkin tosityöhön. Kesä\nkuluu.\"\n\n\"Mutta tehän kirjoitatte ihan myötäänsä! Mitä te kirjoitatte?\"\n\n\"Minä suomennan erästä ranskalaista romaania.\"\n\nEeva ei osannut siihen mitään sanoa. Hetken kuluttua virkkoi:\n\n\"Mutta jo teillä on paljon kirjoja!\"\n\n\"Ei niitä täällä ole paljon.\"\n\nEeva nousi lypsämästä. Hänen hiuksensa olivat valahtaneet ohimoille ja\nposket punoittivat. Kun hän kävi kiulua tyhjentämässä pyttyyn, joka oli\nkeskellä navetan lattiaa, kumartui hän niin, että Kaarlo näki hänen\npulleat, sirot pohkeensa takaapäin...\n\n\"Olisi minulla ollut yksi pyyntö, mutta äiti ei ole luvannut...\"\n\nEeva katsoi häntä suoraan silmiin, loistavin, viisain katsein. Hän tuli\nmelkein Kaarlon viereen...\n\n\"Mikä se olisi? Sano pois vain! Jos voin täyttää pyyntösi, niin teen\nsen heti...\"\n\nHän laski kätensä Eevan olkapäälle ja painoi etusormellaan poskeen.\nEeva ei muuttanut ilmettä kasvoissaan, vaan sanoi päättävästi:\n\n\"Huomenna sanon...\"\n\nJa hän asettui toista lehmää lypsämään.\n\n\"Miksei nyt?\"\n\nKaarlo meni navettaan ja seisahtui Eevan viereen.\n\n\"En minä nyt. Tämä se nyt on se Mansikka, josta teille selitin, kun\njärvellä tulimme. Se on nyt poikinut ja antaa toista kiulua maitoa\naamuin, illoin.\"\n\n\"Vai niin.\" Kaarlon teki mieli laskea kätensä Eevan hiuksille, jotka\nolivat niin silkinhienot ja pehmoiset, ja hiuksilta sitten paljaalle\nvalkoiselle kaulalle. Mutta ei tehnyt kuitenkaan. Äskeinen kosketus jo\nhäntä kadutti, ja hän ponnisti kaiken kykynsä poistuakseen.\n\n\"No, Eeva sanoo sitten huomenna! Minäpä lähden tästä käymään\nkuokkamaalla...\"\n\nJa hän poistui navetasta, sydän rinnassa takoen kuin vasaralla...\n\nMikä siinä oli tuossa tytössä, joka viehätti ja kiihoitti niin...\nniin... Äh...! Hänessä oli jotakin sanoin kuvaamatonta suloa, niin\nviehättävää, viekoittelevaa hempeyttä, ettei Kaarlo koskaan muistanut\nnähneensä...\n\nHän käveli kuokkamaalle päin ja koetti tyynnyttää herääviä pahoja\nhalujaan. Ja taas hän tunsi, kuinka saastainen, likainen ja häijy hän\noli... ja kuinka hänen mielensä ja ajatuksensa aina hakivat\nruumiillisia suloja... pyöreitä rintoja, polvia ja pohkeita... Miksei\nhän nähnyt tytössä muita piirteitä?\n\nSiksi, ettei hän ollut tahtonutkaan nähdä. Nämä olivat niitä hänen\nentisen elämänsä maininkeja, jotka _täytyi_ tyynnyttää, _täytyi_\nasettaa... Omantuntonsa nimessä hän ei saanut enää ajatella eikä\nkuvitella mitään kohtausta Eevan kanssa... Hänen elämänsä täällä\nmaanpovessa olisi muutoin turhaa, eikä siitä uudesta elämästä, jota oli\naikonut aloittaa, sitten enää koskaan tulisi mitään... _Jos_ hän nyt\nlankeaisi, ei hän milloinkaan enää nousisi!...\n\nOli ollut jo hyvin vaapperaa tämäkin päätös...\n\nNiin hän mietiskeli kävellessään kuokkamaalle, joka oli korkean vaaran\nalla lihavassa kuusikkokorvessa.\n\nSiellä kuokki Heikki. Kuokki suuren kuusen juuret ensin paljaiksi,\nhakkasi sitten kirveellään juuret poikki, ja miehissä työnsivät kuusen\npitkälleen. Pojat irroittivat pienempää puuta, koivua, leppää,\nmännynalkuja ja kuostoja, kantaen ne kaikki läjiin, jotka sytyttivät\nnuotioiksi. Oli jo ennen kuokittu monta sarkaa sitä samaa korpea.\nMuutamissa saroissa jo rehoitti lihava ohra, joka paikoin jo hiusta\nnäytti.\n\nKaarlo ihmetteli. Kun hän tuli tänne pari viikkoa sitten, ei saroilla\nollut kuin lyhyt oras... nyt jo pitkä oljenalku... pian kai olisi\ntähkällä.\n\n\"Kuudessa viikossa hyvinä kesinä joutuu täällä ohra tynnyristä\ntynnyriin\", selitti Heikki.\n\nVaikkei Kaarlo isojakaan tiennyt maanviljelyksestä, ymmärsi hän, ettei\ntämmöistä vauhtia voinut kasvullisuudelle antaa mikään muu kuin valo...\ntämä ihmeellinen kirkas valo, jota kasvikunta yötä päivää sai nauttia.\n\nHän istuutui kannon nokkaan, savuisen nuotion viereen, katsellen\npoikain töitä. Vankkoja ja sitkeitä olivat jo pojatkin juuria poikki\nrepimään. Nuorinkin, Akseli, jo touhusi naama nokisena, että pois\ntieltä.\n\n\"Riskejä poikia te olette!\"\n\nNoin sitä maata viljeltiin, noin kiskottiin lakittomin päin, hiki\ntippuen pitkin nokista naamaa! Mitä saivat palkakseen tästä kovasta,\nrasittavasta työstä?\n\nKaarlo alkoi vähitellen ymmärtää oman kansansa taistelua, ymmärtää,\nettei tätä kansaa syyttä ollut sanottu sitkeäksi ja niukkaan tuloon\ntyytyväiseksi.\n\n\"Kun nuo pojat tässä jaksaisi miehiksi kasvattaa, niin kyllä me tästä\ntalon tekisimme\", jutteli Heikki Kaarlolle. \"Vähältä näyttää tämä\nmeidän vainiomme vielä... Vaikka töitä tässä olen tehnyt... Tuossa on\nvieläkin navetan takana iso mänty, jonka juurelle ensin laukkuni\nlaskin... Ja siitä aloin... Kahteen kesään en saanut kerätyksi\nheiniä kuin yhdelle lehmälle... Niittyä minä sitten ensi vuosina\nharrastinkin... raivasin Kuverojan varren ja laitoin tammen. Siitä on\ntullut nyt hyvä niitty, on maaheinää aika paljon paikoitellen... Niitty\non pellon äiti, sanotaan. Ja niin minä sitä olen lisännyt ja lisännyt,\nlatoja kevätahavain aikana salvanut... Mutta mitäpä minä niistä nyt\nteille juttelen...\"\n\n\"Jutelkaahan vain! Hauskaa on kuulla, kuinka tässä olette elämään\nalkaneet\", kehoitti Kaarlo.\n\nNyt hän vasta alkoi oikein ymmärtää \"kansan elämää\".\n\n\"Ei sitä yksi mies sentään maailmaa kerkiä\", sanoi Heikki.\n\n\"Pankaa nyt täältä sikaari ja istahtakaa tähän levähtämään\", kehoitti\nKaarlo.\n\nHeikki näyttikin kovin uupuneelta, ja hänen silmäinsä kirkas ilmekin\noli kuin himmennyt.\n\n\"Väsymys jo alkaa minussakin tuntua\", hän sanoi ja istahti Kaarlon\nviereen, poikain ahertaessa nuotion ympärillä. \"Olisi pitänyt saada\ntämä sarka kuokituksi ennen heinäntekoa, vaan keskiin näyttää jäävän...\nhuomenna jo pitää alkaa lehtikerppuja lampaille... ja sitten\nheinäntekoon... Pojista alkaa jo olla hyvä apu: Aapo tuo käykin\ntäydestä miehestä, eikä ole kehnokuntoinen Erkkikään, ja Akselikin jo\nniittää kampailee toisten jäljessä lakeisensa niinkuin muutkin. Eeva se\nolisi hyvä heinäntekijä ja joutuisa haravamies, mutta kun kuivi tuolta\näidiltä käsi, ettei kykene lypsämään, niin ei Eeva pääse kuin\nlähiniityille päivänajaksi... Mutta nyt ei enää ole hätää. Ensi alussa\noli, kun kahden vain kahlaten perkasimme veteliä jänkkiä... Ja siinä se\nmeni äidiltäkin terveys, kun raskaaksi vielä sattui kesänajaksi...\"\n\n\"Kyllä on ollut hirveää\", sanoi Kaarlo, jonka sydän pian lämpeni ja\nmieli heltyi.\n\n\"Ei sekään niin. Mutta se oli, kun Eeva syntyi. Ei ollut paljon mitään\nsuuhun panemista ja täytyi yksin jättää vaimo ja vastasyntynyt, lähteä\nensimmäisiin kyliin apua hakemaan...\"\n\nKaarloa ihan hirvitti. Ja Heikki kertoi kaikki tyynesti, tasaisesti,\naivan kuin kaikki olisi ollut ja tapahtunut kuten luonnollisinta ja\nselvintä oli. Mutta kuka kuitenkaan tiesi, mitä tuon jäykän miehen\nrinnassa oli liikkunut, mitä oli tuntenut ja kärsinyt näinä pitkinä\nvuosina nälän ja puutteen ahdistamana, keskellä asumatonta kiveliötä!\n\nTällä laillako olivat kaikki korvet asutuiksi tulleet? Nälkää ja kipuja\nkärsienkö oli Suomi tullut viljellyksi?\n\nNiin oli. Kaarlo ymmärsi sen nyt. Eikä mitään ollut hän ennen nähnyt\neikä tiennyt!\n\n-- Jospa ne tietäisivät siellä kotona Helsingissä, mitä minä täällä\nnäen ja tutkin, tuntisivat korven asukkaan elämää!\n\n\"Ei sitä silloin kukaan uskonut, kun minä tähän tulin, että tästä taloa\nkoskaan tulee, mutta nyt uskovat. Meillä nyt jo sentään elättää\nkaksitoistakin nautaeläintä ja hevosen... Kun nyt vain jaksaa saada\npeltoa lisää, niin... Ja olen minä ajatellut, että kun tämän\nperintömaaksi saapi, niin on tässä lapsilla toista aloittaa elämäänsä\nkuin meillä... Peltoa vain tarvitsee saada lisää... Tämä on melkoisen\nhyvää peltomaata... Nuo sarat tuossa... Eikö ole kaunis laiho, vaikka\nei niihin liiennyt lantaakaan kuin liimaksi...\"\n\nSitä Kaarlo jo oli tässä ihmetellytkin.\n\nHyvillä mielin jatkoi Heikki:\n\n\"Kun nyt vain kesä pysyisi tämmöisenä, niin Laurin päivänä joutuisi\nleikattavaksi... Ja jos täyteen jyvään pääsee, niin kyllä tulee leipää\nkoko talveksi...\"\n\nHyvissä toiveissa näytti Heikki olevan, ja hänen kasvonsa loistivat\nilosta, kun hän katseli peltojaan.\n\n\"Mutta merkillistä on sittenkin, että olette tässä näinkin hyvään\nelämänalkuun päässeet!\" kummasteli Kaarlo.\n\n\"On tässä nähty monenlaista huonoakin päivää, mutta niinpähän on Jumala\nhuolen pitänyt... Tänä kesänä ei tarvinnut ottaa velkaakaan... Mitä nyt\nteille tulee, kun jauhoihinkin rahan annoitte... Mutta ei ole nyt\nkauppiaaseen mitään...\"\n\n\"Niistä minun anneistani emme puhu mitään, kunnon Heikki\", sanoi\nKaarlo, ja hän tunsi, että hän yhä enemmän ja enemmän alkoi ymmärtää ja\nkunnioittaa tätä hiljaista, vaivojaan valittamatonta miestä.\n\nHe istuivat hetkisen ääneti, omissa mietteissään kumpikin. Ilta oli\nkaunis ja kirkas, aurinko oli kukkulain lakien tasalla melkein suoraan\npohjoisessa. Suuri, äänetön erämaan rauha vallitsi ympäristössä.\n\n\"Näin se lyhyt kesä kuluu hupaisesti\", alkoi Heikki puhua. \"Aurinkokin\non jo öisin piilossa tuolla vaarain takana... nyt jo laskee tuon\nMainavaaran huipun taakse... Siitä minä aina pidän merkkiä, jotta\nmilloin heinän teon aloitan... Ja on se tuokin, että kun ohra hiusta\nnäyttää, niin varta silloin viikatteesi... Nyt jo on ensimmäinen kylvö\nhiuksella...\"\n\n\"Onpa Heikillä varmat merkit\", hymähti Kaarlo. -- Luonnon lapsia\nopettaa luonto, -- ajatteli hän. Mitä oli hän oppinut luonnosta?\n\nEi muistanut mitään oppineensa.\n\n\"Menkääpä, pojat, panemaan sauna lämpiämään\", käski Heikki poikia.\n\"Jopa tässä nyt on täksi päiväksi revittykin juuria... pitää tässä\nhautoa jäseniään...\"\n\nMieleen olikin pojille, että saivat heittää kuokkimisen. Heillä olikin\nollut verrattain helppoa siitä asti, kun Kaarlo tuli. Saivat vain\nkalastella järvellä maisterin kanssa; se oli paljon hauskempaa kuin\nrepiä kivoja juuria ja polttaa rutoläjiä.\n\n\"Lähdemmekö uistille, kun saunasta tullaan?\" huusi Akseli saunalle\nmennessään.\n\n\"Pankaa te kovasti puita, että tulee hyvää löylyä\", varoitti Heikki.\n\"Varmaan maisterikin taas saunaan...\"\n\n\"No, johan toki! Minäkö laiminlöisin hyvät kylvyt! En vain!\"\n\nPojat riensivät juoksujalassa saunalle, jonka ikkunoista ja mustasta\novesta alkoi hetken kuluttua nousta sakea sauhu, paksuna pilvenä\nhajaantuen järvelle päin.\n\n\"Mikäpä alkaa tuntua tämä kiveliön elämä?\" kysyi Heikki.\n\n\"Hauskaa on ollut. Ei ole kuultu kahteen viikkoon maailmalta mitään!\"\nvastasi Kaarlo.\n\n\"Eipä tänne näin kesän aikana, kun ei satu kulkijoita... Ja menee\ntalvisinkin kuukausia, ettei ketään näy, mutta siihen tottuu...\"\n\nHeikki meni pirttiin ja Kaarlo käveli tuvan läpi kamariinsa. Pöydällä\nikkunan luona olivat hänen kirjansa ja kirjoitusvehkeensä levällään.\nHän istahti tuolilleen ja katseli rantaan päin, saunalle, josta musta\nsauhu pakkasi ulos rei'istä ja ikkunoista.\n\nHän tunsi kummallista apeutta mielessään. Oliko ikävä vai mitä? Olihan\nhän täällä nyt löytänyt, mitä oli halunnutkin: rauhaa ja yksinäisyyttä,\nlepoa, jota oli ikävöinyt, tervettä erämaan elämää ja kirkasta Pohjolan\nilmaa. Parantuakseen hän oli tänne tullut, unhoittaakseen entisyytensä\nja aloittaakseen uutta elämää.\n\nSillä eihän se ollut oikeaa elämää, jota hän oli viettänyt! Kun hän oli\npäässyt ylioppilaaksi, oli hänelle auennut vapaus. Upeassa\nkauppiaskodissa kasvaneena, mutta kovan kurin alaisena, ei hän\npääkaupungissa ollut saanut kouluajalla minkäänlaista vapautta. Mutta\nkun ankara isä kuoli juuri hänen ylioppilaaksi tultuaan ja hän sai\nperinnön käsiinsä, päätti hän tutkia elämää. Ulkomailla hän oli\nmatkustellut näiden viiden vuoden aikana -- tuskin mitään saaden\naikaan. Kieliä oli tosin vähän opiskellut ja tutustunut kirjallisuuteen\nja tuhlannut rahoja. Maailman elämä ja suurkaupungin viettelykset\nolivat olleet liian houkuttelevia. Hän ei ollut jaksanut vastustaa\nniitä... tuskin oli oikein tahtonutkaan...\n\nMutta sitten tuli äkkiä ikävä ja kaipuu kotimaahan, äitelä mieli ja\nkyllästyminen kaikkeen siihen, mitä näki vieraassa maassa. Hän oli\nuskonut kehittävänsä kirjailijalahjojansa ja oppivansa taitavaksi\nsuomentajaksi. Mutta vähiin olivat suomennostyöt supistuneet.\nKotimaahan oli tosin silloin tällöin lähettänyt pienen\nnovellisuomennoksen, mutta ei mitään muuta. Alkuperäistä tekelettä hän\nei ollut luonut, vaikka monesti oli miettinyt aiheita. Mutta kesän\naikana hän oli aikonut suomentaa erään Emile Zolan laajimmista\nromaaneista...\n\nTyö oli tuossa vasta alulla!\n\nNyt hänen täytyy käydä tosityöhön, päätteli hän. Hän oli nuori! Hän\nparanisi nyt täällä kaikesta entisestä: ruumis saisi uutta verta, mieli\nerämaan surumielisyyttä. Hän uisi ja kylpisi, kävelisi maita ja\nvaaroja, joisi kirkkaitten lähteitten vesiä...\n\nJa salaperäisintä oli juuri se, ettei kukaan tietänyt, missä hän oli.\n\n\"Mihin sinä oikeastaan aiot?\" kysyivät toverit ja tuttavat.\n\n\"Menenpähän levähtämään jonnekin.\"\n\nHe uskoivat varmaan, että hän oli matkustanut Savoon tai Karjalan\nmaille. Kukaan ei arvannut, että hän oli saapunut tänne kauas\nPohjolaan... Lapin raukoille rajoille...\n\nMutta mikä häntä nyt oikeastaan vaivasi tänään?\n\nEi mikään muu kuin hänen entinen elämänsä, joka vieläkin vilisi\nsydämessä kuin vetten viri...\n\n\n\n\nV.\n\n\nOli lauantai-ilta.\n\nHeikki oli jo poikain kanssa aloitellut heinäntekoa. Olivat olleet\nyökunnassa Uittosaajossa, joka oli kotojänkkää loitompana, heinävä\nsuonsilmä vaarojen välissä. Mutta nyt lauantai-iltana olivat saapuneet\nkotia.\n\nOlivat saunoneet ja istuivat pirtissä, pannen verkalleen vaatteita\npäälleen. Kaarlokin oli joukossa. Oli melkein puoliyön aika, mutta\naivan valoisaa vielä, vaikka aurinko oli hetkeksi laskenut Mainavaaran\ntaakse.\n\nEmäntä keitteli saunakahvia, ja Eeva oli navetalla, sillä lehmät olivat\ntänä iltana palanneet hyvin myöhään kotia.\n\nOli haasteltu kaikenlaisista asioista, maanviljelyksestä etupäässä.\nKaarloa äsken hävetti, kun hän niin vähän tunsi maanviljelystä, että\ntuskin mihinkään Heikin tekemään kysymykseen tiesi vastata. Heikki\ntuntui olevan tiedonhaluinen mies, joka muisti kaikki, mitä kerran\nkuuli.\n\n\"Ensi viikolla minäkin tulen heinäntekoon\", puheli Kaarlo. \"Aapo on\nlainannut minulle pitkävartiset saappaansa... kyllä tästä nyt\nkyetään...\"\n\n\"Kuverojalla meillä onkin iso niittypirtti ja tahko loukossa\", selitti\nAkseli. \"Siellä ei tarvitse kuusen juurella yötä olla. Lähtekää jo\nmeidän kanssamme\", esitteli hän Kaarlolle, sillä he olivat tulleet\noikein hyviksi ystäviksi.\n\n\"Vaikkapa lähdenkin!\"\n\n\"Mutta mitenkä käypi, kun ei siellä olekaan maitoa?\" nauroi Heikki.\n\"Eipä taida piimä lystää...\"\n\n\"Kyllä kelpaa piimäkin\", uskoi Kaarlo itse. \"Onko se isokin niitty, se\nKuveroja?\" hän kysyi sitten.\n\n\"No, jos on kirkkaita poutia, niin kyllä sen sitten puolessatoista\nviikossa saamme tehdyksi... Se onkin paras ja laajin niitty\", selitti\nHeikki.\n\n\"Kylläpä siinä on työtä\", kummasteli Kaarlo; \"vai niin kauan menee!\"\n\n\"Ja matkassa pitää sittenkin olla aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja jos\nsateita sattuu, niin menee siinä kaksikin viikkoa umpeen...\"\n\n\"Niin, mutta sitten on vielä Sammaljoki, Hanhisaajo ja Risuniitty\",\nluetteli Akseli.\n\nKun he olivat juoneet saunakahvin ja Eeva tuonut Kaarlolle kipollisen\nmaitoa, sanoi Kaarlo leikillä:\n\n\"Ei ole kuulunut muusta maailmasta mitään... vaikka olisi palanut koko\nhomma...\"\n\n\"Eipä ole kuulunut, että olisi palanutkaan...\"\n\n\"Tulevana kesänä minäkin pääsen juhannuskirkkoon\", iloitsi Akseli. Ja\nKaarlo sai nyt kuulla, etteivät Eeva ja Aapokaan olleet käyneet\nkirkonkylässä kuin kaksi kertaa eläissään... rippikouluaikana.\n\n\"Eikö tee joskus mieli?\" kysyi hän Aapolta.\n\n\"Eipä juuri.\"\n\nAapo olikin sellainen vähäpuheinen, hiljainen miehen alku. Haasteli\nniinkuin vanhat miehet.\n\n\"Entä eikö Eevan tee mieli?\"\n\n\"Minkäpä tekee, jos mieli olisikin?\"\n\nEevan silmissä vilahti kuin ikävää.\n\nSiihen taukosi keskustelu. Heikki ei arvellut sinne eikä tänne.\n\nTultuaan huoneeseensa Kaarlo alkoi riisuutua.\n\nPitkin viikkoa hän oli työskennellyt eikä ollut usein Eevankaan kanssa\njoutunut puheisiin. Eeva näytti nyt ujostelevan häntä enemmän kuin\nensin. Pikkutyttöjen kanssa oli Kaarlo käynyt järvellä kalastamassa,\nsillä Eeva oli, heti kun oli saanut lehmät hoidetuksi ja päästänyt ne\nmetsään, mennyt kerppuja tekemään vainioiden taakse.\n\nEeva oli välistä näyttänyt olevan syvissä mietteissä, mutta ei ollut\nKaarlolle sanonut sitä tuonnoista asiaa.\n\nMikä asia hänellä saattoi olla? kysyi hän itseltään, mutta ei saanut\nsiihen mitään vastausta.\n\nJoka yö oli kiusaaja häirinnyt hänen rauhaansa. Kun miesväki oli\nyökunnassa niityllä, ja emäntä ja pikkutytöt nukkuivat pirtissä, tiesi\nKaarlo Eevan olevan yksin aitassaan...\n\nKiusaaja kehoitti häntä lähtemään, painautumaan Eevan viereen viileään,\nlehdittyyn aittaan... Eeva ei panisi sitä pahakseen... sallisi siihen\nviereensä asettua... antaisi käden kietoa kaulaansa. Nyt oli\nlauantai-ilta... Silloinhan aina maalaispojatkin lähtivät yökenkään...\n\nJa yhtäkkiä kiusaaja kuiskasi hänelle: -- Entäpä se onkin juuri sitä,\njoka Eevalla on asiana sanoa, että tulla sinne vain hänen viereensä...\nhänen on yksin ikäväkin...\n\nKaarlo oli jo vuoteessa ja kääntelehti siinä paremmin sovittaakseen\nruumiinsa. Mutta kesken kaiken hän muisti Eevan silmien ilmeen...\n\nSe ilme ei voinut olla aistillista ikävöimistä eikä lihan himoa... Se\noli jotakin muuta ikävömistä, joka kaivaten ilmausi hänen suuriin\nsinisiin silmiinsä...\n\nMitä se lienee ollut?\n\nNämä olivat muutenkin kummallisia ihmisiä kaikki. Koskaan ei Kaarlo\nollut kuullut Heikin kiroilevan eikä puhuvan mitään rumaa, ei kahden\nkesken eikä lasten kuullen. Ja maallahan kuuluttiin puhuvan kaikista\nseikoista peittelemättä ja selvästi. Merkillisintä oli, etteivät\npojatkaan koskaan puhuneet rumaa eivätkä kiroilleet.\n\nKun Kaarlo kalassa ollessa oli jonkun kerran noitunut, että \"voi\nperhana, kun pääsi komea ahven\", eivät pojat näyttäneet siitä\nymmärtävän mitään...\n\nMutta Eevan täytyi jo ymmärtää yhtä ja toista, oli juuri naiseksi\npuhjennut, viehkeimmillään... hehkeimmillään...\n\nMutta eipä ollut tässä kerran, silloin kun siitä asiastaan mainitsi,\nollut millänsäkään, vaikka Kaarlo painoi sormellaan hänen poskeensa...\nSaattoi vain odottaakin, että Kaarlo häntä hyväilisi...\n\nHän innostui siinä mietteissään niin, että nousi jo istumaan vuoteelle\nja päätti hiipiä... Hän unohti kaiken muun: minkä vuoksi oli tullut\ntänne erämaahan ja lujan päätöksensä olla näille hyville ihmisille hyvä\nkesävieras...\n\nMutta juuri kun hän aikoi nousta vuoteestaan, kuuli hän askeleita, ovi\nkävi, ja Eeva tuli hänen kamariinsa. Hän säpsähti ja vetäytyi peiton\nalle. Eeva oli vähän kalpeampi, mutta sanomattoman suloisen näköinen\npuhtaassa valkeassa röijyssään, alushameessaan ja avojaloin. Kaarlon\näskeinen säpsähdys katosi, ja villi, himokas riemu syöksyi hänen\nsydämeensä.\n\n\"Eeva\", sanoi hän ja kohosi istumaan vuoteessaan.\n\nEeva seisoi oven luona, ja Kaarlosta näytti, että hän nyt oli\nsuloisempi kuin koskaan ennen.\n\n\"Eeva... tule tänne lähemmäs\", sanoi hän houkuttelevalla äänellä\nuudestaan.\n\n\"Nyt minä tulin sitä asiaa... Huomenna kun on sunnuntai, olisi\naikaa...\"\n\nEevan ääni oli luonnollinen ja tyyni, ja hänen silmäinsä ilme omituisen\npehmeä.\n\n\"Tulehan tänne!\" ja Kaarlo kurotti kättään Eevaa kohti. Mutta kun hän\nvilahdukselta silmäsi tytön kasvoihin, tunsi hän kuin jotakin kylmää\nolisi kulkenut hänen selkärankaansa pitkin. Hän selkisi huumauksestaan,\npaiskautui pitkäkseen kuin häveten ja kysyi:\n\n\"Mitä Eeva tahtoi?\"\n\nEeva astui nyt pari askelta likemmäksi ja puhui kuin anteeksi pyytäen:\n\n\"Sitä minä olen koko ajan aikonut, mutta äiti on kieltänyt... tuota\nkirjaa lukeakseni...\"\n\nJa Eeva osoitti nurkassa olevaa avonaista kapsäkkiä, joka oli kirjoja\ntäynnä.\n\nKaarlo tunsi omituista pettymystä mielessään ja jonkunlaista\nhämmästystä. Ymmärsikö Eeva kirjoista? Osasiko oikein sisältäkään\nlukea? Hän ei tiennyt mitä vastata, joten Eeva jatkoi:\n\n\"Minä siihen kerran vilkaisin, mutta en ole uskaltanut koskea. Se on\nsuomalainen kirja, 'Kalevala'... Äiti on kovin vihainen, kun siihen\nkoskin, että jos te suututte. Mutta minä niin mielelläni tahtoisin\nlukea...\"\n\nKaarlo yhä katseli hämmästyksissään Eevaa. Kuinka hänen otsansa oli\nsievä ja hyvin muodostunut, hiussuorto niin verrattoman kaunis! Pitkien\nsilmäripsien alta loistivat suuret, tummansiniset silmät omituisen\narasti ja pehmeästi. Niiden ilme oli viisas ja tarkkaava. Hiukset\nolivat valuneet ohimoille, ja palmikko ulottui lanteitten alapuolelle.\n\n\"Vai tahtoisi Eeva lukea\", sanoi Kaarlo vihdoin, mutta aivan kuin ei\nolisi vieläkään oikein ymmärtänyt Eevan tarkoitusta. \"Onko Eeva ennen\nlukenut kertomuksia?\" osasi hän sitten kysyä.\n\n\"Olen minä Genoveevan, mutta pojat ovat sen repineet.\"\n\nEeva seisoi kuin tuomiotaan odotellen, väliin luoden pitkän silmäyksen\nkirjoihin päin.\n\n\"Saapihan Eeva mitä tahtoo... Vai 'Kalevalaa'... Annappa sieltä\nkapsäkistä...\"\n\nNopeasti kumartui Eeva nurkkaan, jossa kapsäkki kirjoineen oli, ja otti\nsukkelaan pinkasta \"Kalevalan\". Se oli sidottu mustiin kansiin, mutta\nEeva tunsi sen jo päältäkin, vaikkei ollut kuin kerran käyttänyt\nkädessään.\n\nMutta sillä aikaa kun Eeva kumartui \"Kalevalaa\" ottamaan, ehti Kaarlon\nrietas mielikuvitus rynnätä muihin mietteisiin...\n\n-- Tämä oli Eevan omaa keksimää, päästäkseen tänne puheille, kun ei\nminussa ollut miestä menemään hänen luokseen... osasipa tyttö oivan\nkoukun!...\n\nEeva ojensi Kaarlolle \"Kalevalan\" ja sanoi:\n\n\"Tämä on se kirja, jota halusin...\"\n\nKaarlosta kuului niinkuin Eevan ääni olisi vavissut. Hänen sieraimiinsa\ntuoksahti Eevan puvusta hajuheinäin ja lehtien lemua.\n\n\"Syksyllä on isä luvannut, kun kesävoi viedään kauppiaaseen, ostaa\nminulle kansakoulukirjoja... Tänä kesänä tuleekin paljon enemmän voita\nkuin viime kesänä... Minä olen niin hyvin koettanut ruokkia lehmiä...\nEikä ole itse maistettu rieskamaitoa kuin sunnuntai-aamuisin... Nyt on\njo voita melkein niin paljon kuin menneenä kesänä oli Mikkelinä, ja on\nvasta Jaakon päivä huomenna...\"\n\nEeva puhui loistavin kasvoin, hyvässä toivossa, että hän syksyn tullen\nsaisi kansakoulukirjoja... Hän seisoi niin likellä sänkyä, että Kaarlo\nolisi ylettänyt kaappaamaan hänen lanteestaan kiinni ja vetämään hänet\nsänkynsä laidalle. Käsi jo ojentui, mutta laskeusi hänen kuullessaan\nEevan äänen ja puheen, ja häpeän puna nousi hänen poskilleen.\n\n\"Eeva saapi lukea vaikka kaikki kirjat\", sanoi hän, painautui maata ja\nasetti molemmat kämmenensä niskan taakse.\n\n\"Oikein paljo kiitoksia!\"\n\nJa Eeva pusersi kirjaa käteensä kuin peläten sen putoavan.\n\n\"Pojat ovat menneet hilloon... Huomenna saatte hilloja... Ja hyvästi\nnyt! Nukkukaa rauhassa!\"\n\nJa Eeva pyörähti kuin varjo ovesta ulos.\n\nKaarlo näki hänen ovea avatessaan katsovan häneen omituisen viehkeästi\nja lämpimästi.\n\nOliko ehkä kiitollisuutta, että oli kirjan saanut? Kaarlon ajatukset\ntuntuivat olevan kuin sekaisin. Mikä oli tämä Eeva? Tulee yksin\nyöpuvussa nuoren miehen huoneeseen... Mutta eihän Eeva ymmärtänyt sitä\nsopimattomaksi!\n\nKuka hänelle sitä olisi neuvonut! Ei, ei! Eeva oli luonnollinen,\nviaton, puhdas tyttö, joka ei osannut eikä tiennyt aavistaa, mitä\ntoisen riettaassa rinnassa liikkui. Olisipa hänen pitänyt jo heti\nalussa se nähdä, huomata Eevan koko olemuksesta...\n\nJumalan kiitos kuitenkin, ettei tullut vedetyksi Eevaa hameesta\nsänkyyn...\n\nHäneltä pääsi kuin helpotuksen huokaus, ettei ollut tehnyt, mitä oli\naikonut. Oliko se ollut hänen ansiotaan?\n\nEi, tuhannen kertaa ei.\n\nJos olisi Eevan silmissä, liikkeissä, jossakin muussa nähnyt\npienimmänkin viittauksen siihen, ettei Eevalle olisi vastenmielistä\ntulla viereen, niin aivan empimättä hän olisi vetänyt Eevan luokseen...\n\nJa silloin... silloin olisi hänen rauhansa mennyt, ja Eevan ilo ehkä\niäksi kadonnut. Ja mitä olisi tyttö-parka hänestä uskonut!\n\nHän oli taas erehtynyt, taas ollut tekemäisillään tyhmyyden, jota koko\nelinaikansa olisi saanut katua! Ja vaikka oli niin moneen kertaan\nvakuuttanut itselleen, ettei enää anna millekään alhaiselle halulle\nvaltaa, oli hän taaskin tavannut itsensä ruokottomuudesta...\n\nOlihan hän usein mietiskellyt, että vaikka Eeva aina puhui hänelle\nhymyssä suin, ja vaikka silmät loistivatkin kirkkaasti, ei hänessä\nkoskaan ilmaantunut lihallista kevytmielisyyttä, ei notkean varren\nliikkeissä, ei silmien ilmeessä, ei missään. Päinvastoin hänen kapeat,\nsievät kasvonsa näyttivät joskus hyvin miettiviltä, jolloin silmäin\nväliin, nenän yläpäähän, muodostui kaksi pientä ryppyä...\n\nEevan äskeinen käynti teki Kaarloon kumman vaikutuksen. Ensin hän ei\ntahtonut uskoa, että tyttö olisi ainoastaan kirjan takia tullut;\nhänellä täytyi muka olla joku muu syy. Mutta kun hän tarkemmin asiaa\nmietiskeli, alkoi se hänestä tuntua todelta. Hän muisti nyt, että Eeva\nusein oli puhunut kirjoista ja tiedustellut, mitä kirjoja Kaarlolla oli\nkapsäkissään. Hän oli luullut sitä vain tavalliseksi maalaisen\nuteliaisuudeksi, eikä ollut sen tarkemmin tehnyt selvää\nkirjavarastostaan...\n\nMutta miksi ei Eeva ollut jo ennen pyytänyt lainaksi? Äiti oli\nkieltänyt. Niinkö he uskoivat hänet kitsaaksi, vai minkätähden äiti oli\nkieltänyt...\n\nJa kun Kaarlo muisteli yhtä ja toista seikkaa, mitä hän ja Eeva olivat\npuhelleet, selvisi hänelle, että Eevalla täytyi olla tavattoman hyvä\nmuisti. Kerran kun olivat järvellä kalastamassa, oli Kaarlo itsekseen\nhyräillyt kappaletta Runebergin \"Torpan tytöstä\". Seuraavana päivänä\nhän kuuli Eevan laulavan samoja säkeitä navetalla...\n\nJa Kaarlo alkoi nähdä Eevaa aivan uudessa valossa. Ehkä tuo ikävöivä\nilme, joka hänen silmissään hetkittäin kuvastui, oli tiedon kaipuu,\nsielun jano johonkin, jota ei itsekään tiennyt. Kuka osasi arvata,\nmitkä voimat, rikkaat hengen aarteet, olivat kätkettyinä tuohon hentoon\nvarteen!\n\nKaarlo ei ollut sitä puolta Eevassa ennen huomannut. Ei ollut tullut\nsitäkään ajatelleeksi, että Eevalla saattoi olla tunteellisesti\nväräjävä sielu ja lämmin sydän, jotka olivat puhdasta kultaa...\n\nEhkä ei tyttö-parka vielä tiennyt mistään siitä pahasta, mikä hänelle\nitselleen oli tuttua ja tunnettua. Missäpä olisikaan Eeva nähnyt,\nkuinka syntinen oli se maailma, joka oli tämän yksinäisen järven\nympärillä!\n\nMutta silloinhan Eeva oli juuri semmoinen tyttö, jota hän oli\najatellut!\n\nNytkö vasta hän sen ymmärsi!\n\nHän tunsi kummallista ahdistusta rinnassaan; mutta samalla tuntui\nniinkuin hän nyt vasta olisi saanut silmänsä oikein auki, niinkuin nyt\nvasta oikein heräisi todellisuuteen. Kaikki hänen ajatuksensa olivat\ntähän asti viipyneet ja viihtyneet vain Eevan ruumiillisia suloja\nkatsellessa...\n\nSokko oli hän ollut ja irstaan mielensä halpa orja!\n\nUni kaikkosi hänen silmistään. Hän nousi ylös, pani tupakaksi ja istui\nkatselemaan järvelle, jota peitti keveä kesäyön harso. Korkean,\nkaljupäisen Mainavaaran takaa näkyi punertava aamurusko...\n\n-- Suuri, sininen erämaan silmä, kolkon kiveliön keskellä... kesäisin\nkirkas ja sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas...\n-- runoili hän ja tunsi kummallisesti mielensä alakuloiseksi. -- Sen\nkirkkaan järven rannalle saapui kerran mieron kulkija ja maailman\nmatkoista väsynyt mies... ja löysi aarteen, suuren ja kalliin... Se\ntyttö oli kaunis kuin Pohjolan kesäinen aamu, jona taivaan ja maan\nvalot toisiansa syleilevät... Se tyttö oli puhdas pulmunen... sen veri\nnuorteaa ja vilkasta, eikä sen silmien sineen ollut kenenkään kuva\nuponnut... Oli niinkuin Luojan kädestä lähtenyt...\n\nSemmoista tyttöä hän oli ajatellut, muttei koskaan uskonut löytävänsä.\n\nMutta ehkä nyt oli kohdannut!\n\nHän nousi kävelemään, hänen verensä vilkastui, ja hän tunsi sydämensä\nkummasti lämpenevän. Eeva ilmausi hänen silmäinsä eteen sellaisena kuin\näsken kamarissa käydessä. Nyt hän teki sen havainnon, että Eevan kädet\nolivat herttaisen sievät, käsivarret pyöreät ja iho puhtaan, puhtaan\nvalkoista... Suunkin näki, josta tasaiset valkoiset hampaat päilyivät\nkuin helmet...\n\nEevan katse oli lähtiessä ollut niin lämpöinen ja herttainen...\n\n-- Täällä elelen onnen elämää. Tulen täällä terveeksi ja opin\nrakastamaan. Opin rakastamaan tätä köyhää, kallista maata ja tätä\nsitkeää, kärsivää kansaani... Voi, tulkaa tänne erämaahan kaikki\nväsyneet ja vaivaiset ja puolihullut ja hermoheikot... paetkaa pois\nsumuisesta suurkaupungista keskelle kiveliötä... ja te paranette!\n\nAurinko alkoi kohota Mainavaaran takaa. Kiillahti ensin kaari sen\nylälaitaa kirkkaan tummanpunaisena, mutta samassa se paljastui koko\nloistossaan... Oli kummaa nähdä, kuinka keveät, häikäisevät valot\nsilmänräpäyksessä kultasivat kaikkien korkeimpien kukkulain lakia,\ntummien laaksojen ollessa hämärässä varjossa... Kaarlo aukaisi ikkunan\nja katseli kaukaiseen, ihanaan erämaahan... Ei olisi saanut nukkua\nyhtenäkään yönä... ei päästää tätä salaa ohitseen...\n\nHän kuuli lintujen rupeavan laulamaan vainioiden takana ja rannan\nkoivuissa, näki pääskysten pyrähtävän pesistään ja nuolena kiitävän\njärvelle...\n\nOliko hän koskaan vieraalla maalla ollessa tämmöistä tuntenut? Oliko\nmieli tuntunut koskaan näin levolliselta? Oliko sydän näin tyynesti,\nhiljaisesti riemuinnut?\n\nEi muistanut hän tällaista.\n\nKun hän aamulla käveli avojaloin pirttiin, näki hän porstuan ja portaat\nkatajahavuilla ripotelluiksi.\n\nRaitis katajanhavun lemu levisi ympärille, ja jonkunlainen\njuhlatunnelma valtasi hänet.\n\nPirtin lattia oli lehditettynä, ja Heikki istui pöydän päässä raamattua\nlukien. Emäntä istui toisessa päässä ja näytti kuuntelevan Heikin\nlukua.\n\nNyt oli sunnuntai, oli Jaakonpäivän sunnuntai.\n\nHeikki luki kappaleen loppuun, luki hartaalla, veisaavalla äänellä,\nmutta selvään. Lopetettuaan lukunsa, hän siirsi raskaan raamattunsa\nvähän syrjään ja alkoi tuumailla Kaarlon kanssa.\n\nMinkätähden oli porstua ja portaat havutettu ja pirtin lattia\nlehditetty?\n\n\"No isä tahtoo sillä lailla, kun hänellä on toisena nimenä Jaakko\",\nsanoi emäntä.\n\n\"On siinä muukin syy, ja se on suurempi. Ohra on jo maitojyvällä\",\nsanoi Heikki. \"Jos näin lämmintä riittää, niin Laurin päivän tienoissa\nsaapi leikata ensimmäiset kylvöt.\"\n\n\"Milloin se on Laurin päivä?\" kysäisi Kaarlo.\n\n\"Elokuun kymmenes päivä.\"\n\nHän sai tietää muutakin. Tänään syötiin ensi kerran uusia perunoita. Ja\nkaikki lapset olivat menneet marjaan, hilloja poimimaan, joita tänä\nkesänä oli verrattoman paljon. Hyvä kesä oli kaikin puolin. Heiniäkin\ntuli runsaasti.\n\n\"Mutta muistan minä erään poutakesän, siitä on nyt tämä kymmenes, kun\nensimmäiset kylvöt leikattiin näin Jaakonpäivän viikolla... Semmoista\nkesää ei minun eläissäni ole ollut...\"\n\n\"Silloin saimme uusia perunoita jo ennen Jaakonpäivää\", muisteli\nemäntäkin.\n\nKaarlo ihmetteli.\n\nJa he läksivät Heikin kanssa katselemaan peltoja. Heikki oli ajanut\nparransängen poskiltaan. Hänellä oli eheät housut ja puhdas valkoinen\npaita. Näytti nuoremmaltakin nyt ja oli oikein mainiolla tuulella.\n\nPäivä paistoi lämpimästi, taivas oli aivan pilvetön, ja lämmin\ntuulenhenki huokui järveltä päin. Pihan nurmi tuntui paljaaseen\njalkapohjaan lämpöiseltä, ja hiekkapoluilla melkein poltti.\n\nHe kävelivät navetan taitse pellon pientaretta pitkin. Kauniina tasona\nsiinä ohranpäät nyökkyivät. Heikki taittoi yhden pään, puristi jyvää,\njosta roiskahti pisara valkoista nestettä, ja näytti Kaarlolle.\n\n\"Tuommoistako sitä maitojyväksi sanotaan?\"\n\n\"Tämmöistä... viikon päästä se jo on kova ja kahden viikon kuluttua\nvalmis...\"\n\nPeltoja kierrettyään he saapuivat kuokkamaalle, josta polku lähti\nniitylle, Kuverojalle päin.\n\nKaarlo oli jostakin kaukaa laaksosta kuulevinaan ääniä.\n\n\"Mihin päin ne ovat menneet marjaan?\" hän kysyi.\n\n\"Kivijankalle he aikoivat, mutta luultavasti ovat käyneet muillakin\njänkillä ja saajoissa.\"\n\n\"Tuolta kuuluu ääniä!\"\n\nHe pysähtyivät kuuntelemaan ja tunsivat Eevan ja Aapon äänet. Ne\ntulivat yhä likemmäksi, ja Kaarlo kuuli selvään Eevan äänen, vaikkei\ntulijoita vielä näkynyt kuusikon peitosta. Ulkomuististaanko vaiko\nkirjasta lienee Eeva ladellut runoa. Kaarlo erotti selvään sanat:\n\n    Tuuli neittä tuuitteli,\n    aalto impeä ajeli\n    ympäri selän sinisen,\n    lakkapäisen lainehisen.\n    Vuotta seitsemän satoa,\n    yheksän yrön ikeä\n    vieri impi veen emona;\n    uipi idät, uipi lännet,\n    uipi luotehet, etelät,\n    uipi kaikki ilmanrannat --\n    itkeä hyryttelevi,\n    sanan virkkoi, noin nimesi:\n    \"Voi, poloinen päiviäni,\n    lapsi kurja kulkuani!\n    Jo olen joutunut johonkin,\n    iäkseni ilman alle,\n    tuulten tuuiteltavaksi,\n    aaltojen ajeltavaksi.\"\n\nMutta kun tulijat metsän peitosta ilmestyivät kuokkamaa-aukealle ja\nnäkivät Kaarlon ja Heikin seisovan pientareella, lakkasi tyttö runoa\nlukemasta. Heillä oli kaikilla suuret tuohiropposet täynnä kauniita,\npunaisen kellertäviä hilloja. Eevalla oli kaikkein isoin, mutta\npikkutytöilläkin oli näppärät tuohiset täpö täynnä.\n\n\"Nyt on hilloja jänkät aivan keltaisena!\" huusi Akseli ja lisäsi: \"Eeva\ntaitaa niin soman runon; minäkin jo sen osaan.\"\n\nEeva oli niin herttaisen miellyttävän näköinen, kun hänen poskensa\npunottivat, ja huivi oli solmittu niskan taakse kiinni. Se somisti\nhäntä. Hän riensi Kaarlon luo ja tarjosi tuohisestaan, silmät ilosta\nloistaen. Kaikki muutkin tulivat ja tarjosivat.\n\n\"Onpa nyt... onpa nyt!\" riemuitsi Kaarlo. \"Kovin ovatkin kauniita ja\nsuuria!\"\n\nHe lähtivät kaikki pihaan päin.\n\n\"Ja nyt minä annan kaikille, mitä olen luvannut. Aapolle rahaa uusiin\npieksuihin, Erkille ja Akselille uusiin talvilakkeihin ja pikkutytöille\nLailalle ja Marille kenkiin ja hameisiin ja röijyihin.\"\n\nKaikin kuuntelivat suu hymyssä.\n\n\"Mitä te Eevalle annatte?\" muisti Akseli kysyä.\n\nKaarlo silmäsi Eevaan. Ensi kerran Eeva loi katseensa alaspäin ja\npunastui.\n\n\"Voi, antakaa se runokirja, se Väinämöisen runokirja Eevalle\", esitteli\nAkseli.\n\n\"No, Eeva saa kirjan.\"\n\nKun tyttö nosti katseensa Kaarloon päin, näki tämä siinä saman ilmeen\nkuin eilen illallakin, kun Eeva lähtiessään häntä silmäsi.\n\nHän tunsi lämpöisen laineen loiskahtavan sydämessään.\n\nMerkillinen... merkillinen tyttö, mietti hän. Eikä hänelle selvinnyt,\nmitä Eevan lempeä katse oikeastaan tarkoitti.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKuverojalla oli heinä saatu tehdyksi, ja nyt oltiin jo Hanhisaajossa,\njosta kuljettiin yöksi kotia.\n\nLehmät aamuisin lypsettyään läksi Eevakin luo'olle. Kaarlo seurasi\nmukana.\n\nHeillä oli nyt niin paljon puhelemista, että melkein unohtivat kaiken\nmuun. Kaarlo ei voinut kyllin ihmetellä Eevaa. Hän osasi ulkoa melkein\njoka runon \"Kalevalasta\" ja kyseli aina uutta ja uutta Kaarlolta.\nMaailman alusta piti Kaarlon selittää. Ja Eeva muisti kaikki, mitä\nkuuli Kaarlon puhuvan maailmasta ja sen historiasta. Ja yhä lisää\ntietoja tahtoi.\n\nKaarlo jätti sikseen kirjallisen työnsäkin ja oleskeli aina Eevan\nseurassa. He olivat kerran käyneet Kuverojallakin, vaikka sinne oli\nniin pitkä matka.\n\nNyt olivat menossa Hanhisaajoon.\n\nSinne lähti polku saunan luota rannasta ja vei ensin hiekkaista\njärvenrantaa pitkin ensimmäisen rantakallion luo. Se oli kivinen,\nlouhikkoinen niemi, joka näytti juoksevan suoraan suuresta ja\nlaajalakisesta Susijupukasta edempää erämaasta. Se ei pysähtynyt vielä\njärvenrantaankaan, vaan sukelsi rantahiekkaan päästyään veden alle ja\nkiilteli sieltä sylien syvyydestä.\n\nHe astelivat peräkkäin, Eeva edellä, Kaarlo perässä, kummallakin\nharavat olalla. Kun ehtivät kivisen niemen luo, niin lähtivät sen\nkuvetta noudattaen kiveliöön päin.\n\n\"Tässä isä toissa syksynä sai ahman... tuosta juuri... noiden kahden\nkallion lomasta oli kurkistellut\", näytti Eeva.\n\nMutta Kaarlo tuntui olevan muissa mietteissä. Eeva oli iltaisin\nopetellut kirjoittamaan Kaarlon kynällä. Nyt jo kirjoitteli kokonaisia\nlauseita, vaikka kirjaimet vielä näyttivätkin kömpelöiltä. Kuinka\nlahjakas Eeva varmaan olikaan, kuinka terävä hänen älynsä ja\nmuistinsa!... Ollapa, että Eeva olisi istunut koulunpenkillä!\n\nKaarlo näki Eevan sorean varren takaapäin, näki pitkän vaalean palmikon\nriippuvan huivin alta ja nautti tytön joustavista liikkeistä. Kun polku\nväliin oli kivinen, väliin porrastettu ja paikoitellen koukersi suurten\nkuusten oksain alitse, notkui Eevan varsi aina sen mukaan kuin polku\nvaati.\n\nNämä viimeiset päivät olivat Kaarlosta kuluneet tavattoman nopeaan. Oli\nollut hetkiä, kun hän ja Eeva istuivat kahden ja hän opasteli tyttöä\nkirjoittamaan, että hän unohti koko muun maailman. Kun hän tutki\nitseään ja kysyi sydämeltään, täytyi hänen myöntää, että Eeva oli hänet\nkokonaan vallannut. Ja kuitenkaan ei tyttö näyttänyt hänestä itsestään\npaljon välittävän. Hänen puheitaan ja opetuksiaan vain kuunteli, mutta\nväliin katsoi suoraan silmiin niinkuin sydämeen olisi tahtonut nähdä.\n\nMitä lienee mietiskellyt? Mutta sen Kaarlo tunsi selvemmin ja selvemmin\njoka päivä, että aivan outo voima veti häntä Eevan lähelle. Se ei enää\nollut paljaiden polvien ja pyöreän poven ihailemista, se oli jotakin\nmuuta kummallista tunnetta, jossa tuntui sääliäkin tyttö-parkaa\nkohtaan, tämä kun oli niin tiedonhaluinen ja opiskeluun luontuva...\n\n\"Osaisin minäkin tehdä lauluja\", sanoi Eeva, kun jo olivat lähempänä\nHanhisaajoa.\n\n\"Oletko koettanut?\"\n\n\"Olen. Mutta se taitaa olla niin ruma.\"\n\nEeva kääntyi takaperin nähdäkseen Kaarlon kasvot.\n\n\"Koetahan sanoa!\"\n\n\"En minä nyt. Illalla sitten... Mutta kyllä se Lemminkäinen kuitenkin\noli aika hulivili... Mutta teiltä jäi kesken se Kaarina Maununtyttären\ntarina...\"\n\n\"Ei se ole tarina. Se on historiallinen totuus. Kaarina joutui\nnaimisiin kuninkaanpojan kanssa ja sai paljon kärsiä.\"\n\nJa Kaarlo kertoi pitkälti Kaarina Maununtyttärestä.\n\nHetken kuluttua arvosteli Eeva:\n\n\"Mutta he rakastivat kuitenkin toisiaan! Kuinka ihmeen kaunis onkaan se\nKaarina ollut!\"\n\nJa taas hetken perästä:\n\n\"Mahtaa olla kaunista sentään tämä Jumalan luoma maailma... Joka\nkerrankin sen näkisi!...\"\n\n\"Siellä maailmassa on niin paljon pahaa... syntiä, tuskaa ja suruja,\nverta, vainoa ja sotia... Ei sinne kannata haluta...\"\n\n\"Sinne minä nyt tahtoisin!\"\n\nEeva käännähti taas katsomaan Kaarloon. Hänen silmissään välähti kuin\nsalama, ja Kaarlo huomasi niissä saman ilmeen kuin silloinkin, kun Eeva\nkuuli jotakin merkillistä maailmassa tapahtuneen.\n\n\"Joko te pian lähdette?\" kysäisi hän sitten melkein väräjävällä\näänellä.\n\n\"En minä vielä. Minun on niin hyvä ja hauska täällä olla...\"\n\n\"Eikö teidän ole ikävä? Kyllä minunkin on joskus ollut ikävä, mutta ei\nnyt tänä kesänä...\"\n\n\"Mihinkä Eeva ikävöitsi?\"\n\n\"En tiennyt... Oli vain ikävä... välistä kirkonkylään...\"\n\nHe saapuivat jo niin lähelle niittyä, että kuulivat viikatteen hiontaa\nja näkivät niittomiehet.\n\nAkseli huomasi heidät ensiksi.\n\n\"Maisteri ja Eeva tulevat luo'olle\", hän huusi.\n\nNiittäjät seisahtuivat katsomaan.\n\n\"Jo on maisterillakin harava!\" iloitsi Akseli.\n\nEeva ja Kaarlo alkoivat luokoilla, kooten siipikarhet sieviin\nkokkosiin. Kaarloa työ oudosti, eikä hän ehtinyt neljättä osaa nakata\nmiten Eeva. Välistä Eeva purskahti nauramaan, kun Kaarlo pyrki tulemaan\nsamalle karhelle kuin Eevakin. Mutta Eeva auttoi aina Kaarloa, niin\nettä he koko ajan olivat lähekkäin ja voivat keskenään puhella. He\nviipyivät koko päivän, ja hauskaa oli heillä kaikilla. Illalla ennen\nauringon laskua kannettiin kuivat heinät latojen luo. Eeva ja Kaarlo\nkantoivat samalla sapilasparilla, mutta Kaarlolta kävi työ kömpelösti,\nsillä niitty oli pehmeää jänkkää, vaikkei jalkaa syvempään uponnutkaan.\nMutta hikipäässä hän peuhasi, ja nähtyään, että pojat ja Heikki olivat\navopäin, heitti hänkin lakkinsa ladon nurkkaan.\n\n\"Maamies teistä tuleekin\", kiitteli häntä Heikki, kun Kaarlo hankosi\nheiniä latoon ja Eeva oli ladossa niitä vastaanottamassa.\n\n\"Jahka minä tässä vähän opettelen, kyllä minä vielä tartun\nviikatteeseenkin.\"\n\n\"Onkin jo jalan käynti tullut taatummaksi kuin ensin oli\", arveli\nHeikki.\n\n\"Niin... kun en hankkinut osata polkua pitkin kulkea, vaan aina kiviin\nja risuihin kompastuin...\"\n\n\"Niin oli, niin oli\", naurahti Heikki. \"Mutta kyllä kiveliö poikansa\nopettaa.\"\n\nHe palasivat kaikki yhdessä joukossa kotia yöksi. Akseli käveli\neellimmäisenä ja lasketteli \"Kalevalasta\" säkeitä, jotta korpi kaikui.\n\n\"Näin maailma luotiin\", hän huusi edellä kävellessään ja luki pitkän\nluvun \"Kalevalasta\".\n\n\"Itsekö se on lukenut?\" kysyi Kaarlo.\n\n\"Ei ole itse. Minun on kuullut lukevan, niin muistaa kaikki\", vastasi\nEeva.\n\n    \"Kussa pohjasi jalalla,\n    kalahauat kaivaeli;\n    kussa ilmaan...\"\n\nkuului Akselin ääni edeltä.\n\nSaapuessaan rantapolulle, joka johti saunalle, he näkivät emännän ja\npikkutyttöjen puuhailevan rakennuksen edustalla.\n\n\"Parhaiksi tulitte. Kylpy on valmis\", huusi heille Laila, joka äidin ja\nMarin kanssa oli valmistanut kylvyn niittymiehille.\n\nKylvyn ja aterian jälkeen tuli Eeva, iltatyöt tehtyään, Kaarlon luo.\nKaarlo oli luvannut opastaa kirjoituksessa. Eevan posket punoittivat\nsaunoituksen jälkeen kuin mansikat, ja muutenkin hän näytti niin ihmeen\nsomalta. Mutta Kaarlo oli huomaavinaan, että hänen silmissään oli jokin\nalakuloinen ilme, ja että ääni ei soinut niin kirkkaalta kuin päivällä.\n\n\"Mutta se sinun runosi, Eeva? Nyt sinun pitää se minulle lukea!\"\n\nHän seisoi aivan Eevan edessä ja silitteli hänen hiuksiaan\nkämmenellään.\n\n\"Se on niin ruma\", sanoi Eeva, mutta ajatuksissaan hän pisti kätensä\nKaarlon takinnappiin ja pyöritteli sitä sormillaan.\n\n\"Sano vain! Olkoon kuinka ruma hyvänsä!\"\n\n\"Oikein omaksiko minä saan 'Kalevalan?'\"\n\n\"Saatpa tietysti, ja saat nämä kaikki muutkin suomenkieliset kirjat.\nSaat ottaa jo nämä omaan haltuusi.\"\n\nJa Kaarlo latoi kapsäkistään kirjoja suuren pinon pöydälle.\n\n\"Tässä on uusinta suomalaista kaunokirjallisuutta.\"\n\nEeva katseli hämmästyksissään.\n\n\"Mutta mistä te sitten itse saatte, kun annatte kaikki minulle!\"\n\n\"Kyllä minä saan! En viitsi niitä takaisin kuljettaa. Sinulle olen ne\najatellutkin antaa...\"\n\n\"Mitä minä sitten teille annan!\"\n\nEeva näytti kovin onnettomalta.\n\n\"Olethan koko kesän ollut hyvä minulle, siinä on kyllä.\"\n\nKaarlon ääni oli pehmeä, ja hän katsoi Eevaa silmiin niin, että Eeva\nlaski katseensa alaspäin.\n\n\"No, nyt se runosi!\"\n\n\"Mutta se on teistä.\"\n\n\"Minusta? No sitä hauskempi. Istu nyt tähän tuolille... minä istun\ntänne ikkunan luo...\"\n\nOli jo vähän hämärä huoneessa, niin ettei Kaarlo huomannut, kuinka\nEevan veret muuttuivat.\n\nEeva alkoi:\n\n    \"Kerran kesän alussa,\n    juhannuksen jälkeisenä,\n    kulki kauas Kaiholaamme,\n    kiveliön kuuluville,\n    mies meren takainen:\n    saapui valon vallitessa,\n    päivän öitä valaistessa,\n    taivon tähtein piilotessa\n    alla siintävän sinisen.\n    Silloin saapui siro, sievä,\n    kävi kaunis Kaiholahan.\n    Siellä tyttö, tyhmänlainen,\n    mietti mit' on miehiänsä,\n    kun on kirjoja kosolta,\n    pitkä pino painettua.\n    Mietti maata mennessänsä,\n    aamuin aina aprikoien:\n    saisko sairas parannusta,\n    jos sais kirjaan kurkistella,\n    käsin käyä 'Kalevalaan'...\"\n\n\"Semmoinen se on alku... Mutta en minä enää...\"\n\nKaarlo oli kuunnellut Eevan runoa ja tunsi ja ehti ajatella siinä\nmonenlaista.\n\n\"Sekö tyttöä enimmin miellytti... ne merentakaisen miehen kirjat?\"\n\n\"Ne ensin...\"\n\n\"Ei mies itse vähääkään?\"\n\n\"On se lopussa sekin...\"\n\n\"Anna minulle se runo!\" pyysi Kaarlo, ja hänen äänessään helähti\nsemmoista hellyyttä, jota ei Eeva koskaan ennen ollut kuullut.\n\n\"En minä sitä ole kirjoittanut...\"\n\n\"Milloin sinä olet sen sepittänyt?\"\n\n\"Kerran illalla... kun jo olin maata pannut.\"\n\nHe olivat pitkän aikaa ääneti.\n\n\"Tiedätkö, Eeva, että sinulla on verraton muisti ja paljon muutakin...\"\n\n\"Minulla olisi niin kauhea halu lukea... Kun oppisi oikein paljon.\nSiellä suuressa maailmassa taitaa saada lukea niin paljon kuin\ntahtoo...\"\n\n\"Älä sinne kaipaa. Sinä et tiedä, kuinka suuria syntejä siellä\ntehdään...\"\n\n\"Mutta sinnepä tekin taas lähdette!\"\n\n\"Niin, mutta sinun on parempi täällä, sinä et tunne elämää... et tiedä,\nkuinka pahoja ihmiset maailmassa ovat...\"\n\n\"Ettepähän tekään ole paha...\"\n\n\"Minä juuri olenkin paha... Jos sinä tietäisit, kuinka paha minä\nolen... olisin voinut sinutkin pettää, jos sinä olisit ollut semmoinen\nkuin muut tytöt...\"\n\n\"Enkö sitten ole semmoinen?\"\n\n\"Et, sillä sinä olet hyvä. Sano minulle, eikö sinua kukaan poika ole\nsuudellut tai muuten...\"\n\n\"Ei ole koskaan. Minkätähden te sitä kysytte?\"\n\n\"Ilman vain.\"\n\nKaarlo siirsi tuoliaan vähä lähemmäs Eevaa.\n\n\"Miten oli sitten se runon loppu? Sano nyt!\"\n\nEeva luki lopunkin. Siinä hän kuvasi rakastavansa sitä kaunista miestä.\nKaarlo kuunteli henkeään pidättäen, ja kun Eeva lopetti, otti hän\nvarovasti Eevan kädestä kiinni ja kysyi:\n\n\"Tosiko se on tuo sinun runosi?\"\n\n\"Tosi se on.\"\n\n\"Eeva, Eeva... sinä olet kaikkein paras tyttö koko maailmassa...\"\n\nHän tunsi ääretöntä onnea, suloa ja kaipuuta samalla kertaa. Hän yritti\npainaa Eevan rinnalleen, suudella noita viehkeitä, punertavia huulia ja\nvakuuttaa... Mutta oli jotakin, mikä esti... Hänestä tuntui, että Eeva\noli liian hyvä hänen hyväiltäväkseen... niin lapsellinen, vilpitön ja\nsuora. Mutta hän tunsi, että Eevan käsi vapisi hänen omassaan...\n\n\"Erämaan kukka... kovan kiveliön kävijä... Tiedätkö, että olet minulle\nniin rakas... niin rakas, etten minä sitä osaa sanoa... Te olette\nminulle rakkaita kaikki... isä, äiti ja pojat ja pikkutytöt...\"\n\nHän heltyi niin, että pillahti itkuun.\n\n\"Minun tulee niin äärettömän ikävä, kun te lähdette...\"\n\n\"Lähtisitkö sinä minun kanssani?\"\n\n\"Lähtisin minä...\"\n\n\"Mutta jos minä sinut pettäisin ja jättäisin sitten...\"\n\n\"Ette te voi minua pettää...\"\n\n\"Mistä sen niin varmaan tiedät?\"\n\n\"Minä näen sen teidän silmistänne, ja muutenkin... te olette hyvä.\"\n\n\"Lapsi-raukka! Rakastatko minua?\"\n\n\"Rakastan minä... nyt minä oikein rakastankin...\"\n\n\"Mutta isä ja äiti ja pojat ja pikkutytöt?\"\n\nEeva jäi sanattomaksi. Kaarlo läheni häntä ja painoi kuuman suudelman\nhänen otsalleen.\n\nEevan poistuttua Kaarlo tunsi elävänsä jaloa, puhdasta, ihanaa elämää.\nKaikki saasta ja lika tuntui lähteneen hänestä...\n\nRakastiko hän Eevaa?\n\nRakasti nyt, rakasti puhtaammin kuin ennen nuorena, josta jo oli pitkä\naika. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt vasta alkaisikin elää, ja että\nentinen elämä oli vain pahaa unennäköä...\n\nJa kun elokuun pehmeä hämy hiipi huoneeseen, loi hänen\nmielikuvituksensa suloisia haaveita sydämeen...\n\nSe entinen katala ja köyhä elämä kangasti vielä, ja tunto soimaili\nhukkaan menneistä vuosista...\n\nJo oli hän nähnyt ja kokenut maailman elämää! Miksi enää pyrkiä sinne\ntakaisin, josta onnellinen sallimus johdatti pois? Miksi palata\ntakaisin viekoitusten ja viettelysten teille...\n\nTäällä hän oli löytänyt sen uuden elämän, jota oli hakenut ja\nikävöinyt... löysi vielä paljon muutakin... tapasi suuren, puhtaan ja\nkalliin aarteen, joka oli parempi kuin kaiken maailman kunnia ja\nrikkaus...\n\nMiksei hän voisi jäädä tänne koko elinajakseen? Eläisi täällä... Eeva\nrupeaisi hänen vaimokseen... He tekisivät uuden talon tuonne\nRaakonrannalle... Siellä olisi maita ja metsiä... Hän katoaisi pois\nmaailmasta... ei kukaan häntä kaipaisi, ja toveritkin unohtaisivat.\n\nMutta sitten syntyi toinen kuva... Jos veisi Eevan täältä matkassaan...\nnäyttäisi siellä niille Helsingin mamselleille erämaan kukan... Mitä ne\nolivat kaikkine sivistyksineen? Hampaat mustia, madonsyömiä tynkiä,\nhuulet vaaleat ja kuin nuollut, poskien puna lievää ja sairasta... Hyi!\n\nEeva oppisi pian suuren maailman tapoja. Hänen erinomainen muistinsa\nihmetyttäisi kaikkia...\n\nJa kaikki häntä ihailisivat...\n\nNiin, kaikki! Mutta jos sieltä joukosta ilmaantuisi semmoinen, joka\nolisi uljaampi kuin hän ja viekottelisi Eevan hänen viereltään...\n\nSitä ei tiennyt. Maailma oli niin paha, ja niin kaunista ja lahjakasta\ntyttöä ei ollut olemassakaan kuin Eeva...\n\nEi, ei. Parempi oli sittenkin Eevan saada olla täällä vankkojen\nvaarojensa ja suurien salojensa takana. Yksinäistä oli tämä elämä,\nmutta se oli tervettä ja rauhallista...\n\nMutta voisiko hän nyt erota Eevasta, kun he kumpikin rakastivat?\n\nTyttö-parka! Kovaa koulua kävi täällä työtä tehden ja karjaansa\nhoidellen, mutta hänen elämänsä oli kuitenkin onnea, rauhaa ja suloista\nsopusointua... Mistä oli hän saanut kaipuun maailmalle, kun sinne mieli\nteki? Oliko hän liian paljon kertonut tytölle ja herättänyt nukkuvia\nhaluja? Oliko tullut sanotuksi maailmaa paremmaksi ja kauniimmaksi kuin\nse oli?\n\nEeva oli niin herkkä ja hellä, ja hänen mielikuvituksensa nopea kuin\nsalama. Jos hän joutuisi ihmisjoukkoon ja näkisi kirjavaa\nihmiselämää... näin yhtäkkiä erämaan rauhasta vilisevään\nihmisvirtaan... Ja taas hän mietti:\n\n-- Tänne tulen takaisin... täällä elän... tänne kuolen. En missään\nolisi minä parantunut näin terveeksi... En missään muualla olisi saanut\ntakaisin kuihtuvia voimiani, en karaistua siveellistä tarmoani... Tämä\non onnelani, ja elämäni paratiisi...\n\nTämmöistä oli kai ollut ennen Suomen kansan elämä, silloin kun se tämän\nkarun, mutta ihanan maan valitsi isänmaakseen. Laulun ja soiton\nihmemaa!\n\nKärsivällisyyttä, siveellistä tarmoa ja sitkeää työtä! Siinä se oli\nheidän voittonsa ollut...\n\nTäällä oli jälellä vielä sitä voimaa, jolla Suomen korvet oli\nviljaviksi vainioiksi viljelty! Heikki oli sitkeän suomalaisen perikuva\nja Eeva laulun ja soiton hengetär, jonka suonissa varmaan vielä\nvirtaili vanhan Väinämöisen viisasta verta.\n\n-- Ihme tyttö! Ihana tyttö! Sinun kirkkaan silmäsi himoton ilme on\nnostanut minut elämän, oikean, terveen elämän kukkulalle...\n\n-- Sinun siveellinen voimasi minut on parantanut! Omat voimani olivat\njo lopussa! Kuinka minä sinua nyt rakastan, puhdas, kaunis pulmuni!\nVedän sinut povelleni ilman kiihkoa ja rakastan sinua niin, että...\n\n-- En tahdo sinua täältä siirtää pois pahan maailman markkinoille... Ei\nkukaan saa sinun taivaanihaniin silmiisi kurkistella, eikä kukaan\nhuultesi punaa vaalentaa. Elät täällä semmoisena kuin Luojan kädestä\nlähdit... erämaan kiveliön ihmetyttö...\n\nHän paneusi levolle ja nukkui pian, hyvän omantunnon ja suloisen rauhan\ntäyttäessä hänen sydämensä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nPohjolan kesä on lyhyt.\n\nValo muuttuu vaaleaksi hämyksi elokuun alussa, ja öinen verho kattaa\ntaivaan. Yhtäkkiä Kaarlo huomasi, että syksy henki jo ilmassa, ja\nluonnossa alkoi lakastua kesän voimakas vihreys.\n\nOli ollut niin kummallista hänen elämänsä täällä erämaassa, täällä\nvalon ja hiljaisen rauhan ympäröimänä, ettei hän itsekään oikein\nkäsittänyt. Mutta hän tunsi astuvansa maailmaan uutena miehenä, joka\ntietää sen mutkikkaat polut.\n\nMutta kun hän ajatteli eroaan ja lähtöään, valtasi hänet kumma kaiho ja\nikävä. Tämä kesä oli ollut hauskin hänen koko elämässään. Niin tervettä\nja puhdasta, virkistävää ja opettavaa. Mikään ei tuntunut hänestä niin\nhyvältä kuin se, että hänen suhteensa Eevaan oli säilynyt niin\npuhtaana. Nyt hän sen tunsi.\n\nMitä olisi hänen ilonsa ollut, jos olisi antanut himojensa mellastaa\nherrana? Kurjana ja häpeässä saisi hän nyt hyvästi jättää... eikä\nkoskaan voisi tulla takaisin...\n\nMutta nyt voipi.\n\nHän käveli pellolle, jossa koko talon väki oli leikkuulla. Enin osa\npeltoja oli jo haasioissa ja kuhilaalla, eikä leikkaamatta ollut enää\nkuin navetan takainen pelto.\n\nKaarlon tullessa nousi Eeva leikkaamasta ja alkoi teroittaa sirppiään.\n\n\"Viikon päästä siis lähdette\", sanoi tyttö hiljaisella äänellä.\n\nKaarlo istui pientareelle vastapäätä Eevaa.\n\n\"Kun minä pääsisin kirkonkylään asti saattamaan... Mutta äiti ei saata\nlypsää...\"\n\n\"Minä lähetän sinulle hyviä tuliaisia isän matkassa, ja talvella\nkirjoitan...\"\n\n\"Ja sitten ensi kesäksi tulette taas tänne meille!...\"\n\n\"Jos elän, niin varmaan tulen, ja silloin tulet matkaani...\"\n\nEevan silmissä ilo aivan salamoi.\n\n\"Kun olisi talvi oikein lyhyt...\"\n\n\"Sinä kirjoitat minulle... Kerrot, kuinka täällä metsänriistaa\nsaatte...\"\n\n\"Niin, niin...\"\n\nHeikkikin tuli siihen.\n\n\"Onnen te toitte tänne matkassanne\", sanoi hän. \"Hyvä on kesä ollut, ja\nvuosi tulee runsas ja raskas... Näin runsasta vuotta en ole koskaan\nennen saanut...\"\n\n\"Saatte leipää koko talveksi?\"\n\n\"Hyvinkin. Liikenee ruunallekin appeeseen komahuttaa. Tässä on nyt...\nkun tämän vielä leikkaamme, niin kaikki on kuhilaalla.\"\n\n\"Eipä ole hallaa näkynyt...\"\n\n\"Ei ole tämän järven rannalla, mutta kuuluu kirkonkylässä ja muuallakin\njokivarrella arimmilla paikoin hätyytelleen.\"\n\n\"Niinkö? Kuka sieltä on sanomia tuonut? Onko sieltä ollut kulkijoita?\"\n\n\"Tuolta Auttojyppyrästä, johon meiltä on penikulma, on ruotilainen\nkuollut, ja sitä on käyty hautaan saattamassa. Saattomiehet olivat\nkertoneet Aapolle...\"\n\n\"Missä Aapo ne kohtasi?\"\n\n\"Aapo on käynyt linnustamassa...\"\n\nKaarlo jutteli siinä Heikin kanssa minkä mitäkin, mutta parhaasta\npäästä hän katseli Eevaa, joka reimasti leikkasi ohran kellertäviä\nolkia. Ja kun vähänkin oli väliä, kuiskasivat he toisilleen lämpimän\nsanan.\n\n\"Huomenna ollaan jo riihellä, ja kun heti myllyyn toimitan, niin saatte\ntekin maistaa uutisleipää\", tuumaili Heikki. \"Käyppä, Akseli,\nlisäämässä koivuja riihen pesään.\"\n\nRannempana kuin navetta, metsän laidassa, kivisen rovan päällä oli\nriihi latoineen ja ruumenhuoneineen. Räystään alta, seinänraoista ja\nikkunoista tuprusi vaaleaa koivuhalkojen savua kirkkaaseen ilmaan.\n\n\"Paistamme pottuja tänä iltana riihen pesässä\", esitteli Akseli.\n\nPaistetut perunat olivat herkkua vastakirnutun voin kanssa. Kerran\nsaaristossa ollessaan oli Kaarlokin syönyt paistinperunoita.\n\n\"Niin me teemme, Akseli\", sanoi hän. \"Pidämme oikein hauskaa tänä\niltana.\"\n\n\"Jotta senkin hauskan vielä näkee\", sanoi Heikkikin ja painautui\nleikkaamaan.\n\nHämyn tullessa saatiin kaikki leikkuu loppumaan. Enin osa lyhteitä oli\njo haasioituna, kuhilailla oli vain navetan takainen pelto.\n\nIstuivat kaikin suuren kirkkaan takkavalkean ääressä pirtissä, ja\nKaarlo kertoi olostaan ulkomailla. Kahvit juotua päättivät nuoret\nlähteä riihelle perunoita paistamaan. Mutta hämyn enetessä kirkastui\ntaivas, ja tähtiä alkoi vilkkua siellä täällä. Järven päälle laskeusi\nsakea usva, joka siihen kokoontui suomailta, vuorten kallioisista\nrotkoista ja pohjattomilta leviltä.\n\nKun Heikki tuli sisälle, arveli hän:\n\n\"Jopahan taitaa halla tänä yönä olla liikkeellä... Seestyy taivas, eikä\ntuulen henkeä käy... Parahiksi taisimme ehtiä lopettaa leikkuun...\"\n\nÄskeinen iloisuus katosi, ja Kaarlo huomasi kaikkien kasvoilla\npelästyneen ilmeen. Halla on niin kova vieras, että sen paljas nimi jo\nvapisutti, vaikkei enää ollutkaan pelkoa, että se leivän ryöstäisi.\n\n\"Kyllä minä sitä vähin olen aavistellut, kun tuuli on monta päivää\nollut pohjoisessa, ja siksi olen kiirettä pitänytkin leikkuussa. Olisin\nvielä tuon navettapellon antanut olla... antanut tuleentua pari päivää,\nmutta epäilin, että kyllä se... ja aamulla on kyllä kuura maassa, se\nnähdään.\"\n\nHe lähtivät kaikin ulos. Kaarlo tunsi jo portailla, että ilma oli\nkylmennyt, ja taivaalta välkkyivät tähdet kirkkaina. Hän ei ollut\nkoskaan tiennyt hallaöistä mitään. Tuskin oli koskaan ajatellut niin\npitkältä, että olisi tiennyt hallan yhtenä ainoana aamuhetkenä vievän\nkaiken toivon ja kesänvaivat. Mutta kun hän nyt näki Heikin vakavat\nkasvot ja hänen silmissään riemun siitä, että vilja oli ehtinyt kypsyä\nja se saatu leikatuksi, ymmärsi hän taas paremmin erämaan elämää. Yksi\nsolmu oli taas auennut, ja taas hän tunsi siirtyvänsä lähemmäksi näitä\nihmisiä.\n\nPihalla seisoessaan puheli Heikki Kaarlolle:\n\n\"Tämmöinen se on... Vaikka on lämmin päivä olevinaan, voipi silti tulla\nhallayö. Jos tämmöisenäkin yönä vilja vielä on keskissä, niin kaikki\nviepi... ei muuta jää kuin lentäviä kaunoja... Voipi välisti tulla\nkylmä keskellä kesääkin...\"\n\n\"Mutta tämähän ei ole hallanarka?\" muisteli Kaarlo.\n\n\"Ei olekaan, ja minä kun tavallisesti teen kevätkylvöni hyvin aikaiseen\nheti lumen lähdettyä, niin joutuu pian leikattavaksi. Mutta kyllä\ntämmöisenä yönä vie kaikki, ken vain ei ole ehtinyt leikata ja kenen\npellot eivät ole joutuneet kypsiksi...\"\n\nHe seisoivat kauan äänettöminä, taivaalle katsellen.\n\nSilloin Akseli juoksi riiheltä ja huusi, että perunat olivat jo\nkypsyneet.\n\nHeikkikin seurasi riihelle paistinperunoita maistelemaan.\n\nJa varhain seuraavana aamuna noustiin ensimmäistä riihtä puimaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nOn vielä varhainen aamu.\n\nYö on ollut kylmä. Valkoisena huurteena hohtelevat Kaiholan\nuudistalossa pellon sänget ja pihamaan nurmikko. Kirkkaana nousee\nsyysaurinko ja kimaltelee valkoisten kattojen harjoilla.\n\nVenevalkamassakin ovat porraspuut huurteessa ja jäänriittaa palanen\nrantahiekan reunalla.\n\nHeikki siinä puuhaa veneen luona, asetellen uusia hankavitsoja\npaikoilleen. Kun kuura on maasta sulanut ja päivä noussut korkeammalle,\ntyönnetään vene vesille. Kaarlo on nyt poislähdössä Kaiholasta. Eeva ja\nAkseli lähtevät venheessä saattamaan poikki järven Raakonrannalle,\nmutta Heikki menee kirkonkylään asti, johon nyt on muitakin asioita.\n\nRannalla seisovat emäntä ja pikkutytöt, ja Aapo ja Erkki katselevat,\nkun vene loittonee rannasta.\n\nEeva on nytkin istunut soutamaan. Heikki pitää perää, ja Kaarlo ja\nAkseli istuvat keskipiitan päällä. Eevan silmissä on kostea kiilto ja\nkoko hänen olemuksensa on alakuloista.\n\n\"Silloin oli aamuyö\", sanoo Eeva hiljaa.\n\n\"Niin oli... se oli ihana aamu... Mutta kaunis päivä nytkin tulee...\nKas nyt, kun jo näkyy keltalehtiä tuolla lehdoissa... syksy tulee...\"\n\n\"Ja sitten se talvi...\"\n\nEevan ääni on surullinen.\n\nKaarlo on omituisissa mietteissä, ja kummalliset, ristiriitaiset\ntunteet mellastavat hänen sydämessään. Kun hän muistaa sitä maailmaa,\njosta oli tänne uuteen elämään tullut, tuntuu välisti vieläkin, että\nikävöi sinne takaisin... Mutta kun vertasi sitä entistä tähän\nnykyiseen, niin sydän vavahti. Jos se vieläkin veisi pyörteisiinsä, jos\nse vieläkin voisi viehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa...\njos hän ei enää jaksaisikaan...\n\nMutta sen hän tunsi, että häntä halu veti takaisin, mutta toinen,\nväkevämpi, pidätti. Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko\nsiitä, ettei sieltä enää jaksaisi tänne takaisin tulla, jos kerran\npyörteeseen joutuu...\n\nMutta mitäpä hänen tarvitsee suin päin entiseensä vajota. Hän järjestää\nvain asiansa, kulkee varovasti, silmät auki, pää pystyssä, kulkee\nniinkuin vuorivaeltaja jyrkänteen rantaa ja varoo, ettei putoa\nkuiluun... ja tulee tänne takaisin... oman rakkaan, ihanan impensä\nsyliin ja erämaan yksinäiseen rauhaan.\n\n\"Kuinka lie teillä hauska ollut, mutta kyllä te paljoa riskimmän\nnäköinen nyt olette kuin tänne tullessa\", puhelee Heikki veneen\nperästä.\n\nOli toki! Kaarlo oli lihonut ja ahvettunut. Näytti siinä pieksujalassa\naika sydänmaan mieheltä.\n\n\"Täällähän elää paljaasta ilmasta\", naurahti hän. \"En ole koskaan\ntuntenut itseäni näin terveeksi...\"\n\n\"Terveinä mekin täällä olemme pysyneet.\"\n\nKaarlo koettaa haastella jotakin hauskaa, mutta ei hymähdä Akselikaan.\nSuurin, totisin silmin poika katselee ja on kuin tahtoisi laueta\nitkuun.\n\n\"Jouluksi minä lähetän Akselille kuvakirjan ja pikkutytöille myös.\"\n\nMutta ei huvita sekään poikaa.\n\n\"Tulkaa sitten vain kesäksi\", pyysi poika pitkän väliajan perästä.\n\n\"Varmaan tulen.\"\n\nEevan silmissä on yhä kostea kiilto, ja Kaarlosta näyttää kuin hänen\nhento povensa kohoilisi tuskasta.\n\n\"Jos te ette muistakaan minua!\"\n\nEeva puhuu hiljaisella äänellä.\n\n\"Minä muistan aina ja iäti! Muista sinäkin minua... ja isän kanssa jo\nkirjoitan ja lähetän tuliaisia, ja kirjoja saat kovasti...\"\n\n\"Jos minä Mikkelinä pääsen isän kanssa voinvientiin kirkonkylään, niin\nsilloin käyn kirjettä kysymässä...\"\n\n\"Niin tee. Silloin siellä jo on.\"\n\nJo kopsahtaa vene Raakonrannan hiekkaiseen venevalkamaan, jossa vielä\nnäkyy nokisia hangon palasia kesällisestä merkkitulesta.\n\n\"Mahtuisi tänne toinenkin talo\", arvelee Kaarlo.\n\n\"Jo toki, mutta eipä ole miestä, joka paljain kämmenin uskaltaisi\nalottaa.\"\n\nJa sen sanottuaan nousee Heikki veneen perästä, nostaa Kaarlon kapsäkit\nrantahiekalle ja alkaa asettaa niitä korentoon, sitten olalla\nkantaakseen.\n\n\"Kevenneet nämä ovat. Ne kirjatko ne niin raskaita olivat!\"\n\n\"Nepä ne.\"\n\nKaarlo on irroittanut sievän kiiltävän sormuksensa sormestaan, ja kun\nhyvästelee Eevaa, niin painaa sen tytön sormeen.\n\n\"Pidä nyt tämä muisto minulta, ja kiitos kaikesta!\"\n\nAkseli pillahtaa itkuun, ja silloin ei Eevakaan enää voi pidättyä.\n\nHeikki kulkee taas edellä, Kaarlo perässä. Hyvää vauhtia astuvat,\neivätkä tee enää Kaarlonkaan kävelylle kiusaa polulla olevat kivet ja\nrisut.\n\nKun he ovat ehtineet siihen Heikin lepokivelle, esittelee Kaarlo, että\nsiinä levähdettäisiin. Siitä näki vielä läikkiä järvestä ja tuttuja\nvaarojen lakia järven ympäriltä.\n\nHeikin istuessa kivellä nousee Kaarlo suurelle kallion lohkareelle,\njolta näköala on avarin. Sieltä näkyy melkein koko järvi ja talo\nkorkealla törmällä. Puolijärvessä jo menevät Eeva ja Akseli...\n\n-- Onnen järvi! Sydänmaan, kiveliön kirkas silmä! Kesäisin kirkas ja\nsininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas... Voi,\nnähnenkö sinut vielä onneni ja iloni päivinä...\n\nHän pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan ja vilkaisi vielä kerran Kaiholaan\npäin. Ja sitten eteläisille ilmoille, josta näkyi ääretöntä\npäivänpaisteista erämaata ja jostakin hyvin kaukaa vesien välkettä...\n\nKun hän vertasi entistä elämäänsä tähän nykyiseen, vavahti sydän... Jos\nvieläkin se entinen veisi pyörteisiinsä... jos se vieläkin voisi\nviehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa ja ellei enää\njaksaisikaan tulla takaisin...\n\nSyvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko siitä, aavistus, ettei\nenää koskaan kykenisi palaamaan, jos sen pyörteeseen joutuisi...\n\n\n\n"]