[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjVu0x4DeX5ExQNFuDQR1T4hWs5tRKrW3-olWT1Vjgmo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1951,"Hirvenhovin Elsa","Runa (oik Beskow, Elisabeth)",1870,1928,"1951-runa-hirvenhovin-elsa","1951__Runa__Hirvenhovin_Elsa",null,"romaani",[],[],"fi",1910,1922,40419,261498,false,58564,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Hirvenhovin Elisa\" by Elisabeth Maria Beskow is a novel written in the early 20th century. The story is set at a country estate in Scandinavia and revolves around the central character, Elisa Spitzenholdt, who exhibits strength and compassion as she navigates her surroundings and relationships. The novel explores themes of duty, love, and the complexities of personal and social responsibilities, reflecting the life and struggles of its female protagonist.  At the start of the book, we are introduced to Elisa who begins her day by feeding sparrows in the early morning light at Hirvenhovin estate. Her strong presence and nurturing instincts are revealed as she tends to both the birds and an ailing old woman named Inga. As she discovers Inga's neglectful living conditions filled with animals, Elisa's determination to help becomes clear, showcasing her desire to improve the lives of those around her. The narrative establishes a sense of purpose for Elisa as she confronts societal expectations and personal responsibilities, setting the stage for the challenges she will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[],232,"Romaani kuvaa Hirvenhovin kartanon Elisan elämää ja hänen tyyntä, periaatteellista luonnettaan. Teos seuraa kartanon asukkaiden välisiä suhteita ja arjen tapahtumia, joissa korostuvat kristillinen elämänkäsitys ja moraalinen kasvu.","Runan 'Hirvenhovin Elsa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1951.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HIRVENHOVIN ELISA\n\nKirj.\n\nRuna [Elisabeth Beskow]\n\n\nMukaeltu suomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusliike Minerva Oy,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nOli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla. Kartanon pitkän\npäärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan auringon valoa\nheijastaen.\n\nElisa Spitzenholdt tuli veräjälle ja alkoi ripotella leivänmurusia\nvarpusille, jotka heti lensivät parviin hänen ympärilleen. Hänen\nryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin ilmeni jotakin voimakasta,\njoka muistutti muinais-skandinavilaista naista, jotain, joka herätti\nsekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä katsellessa ei tullut\npanneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa Spitzenholdt'in\nolennossa oli jotain nuorekasta, mutta samalla kypsynyttä ja sellaisena\nhän viehätti.\n\nLinnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein\nrohkenivat syödä hänen käsistään.\n\nKun kaikki oli jaettu, katselivat lintuset häntä päät kallellaan\nhelmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut jo olivat\nlopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:\n\n\"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita\nsamoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan.\"\n\nHän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut.\nAivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni\nvarpunen sen heti ahmien sieppasi.\n\nElisa seisoi alallaan odottaen, kunnes varpunen itsestään lentäisi\ntiehensä, hän ei olisi mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän\nedelleen toiselle puolelle pihaa. Suurimman alan Hirvenhovin\ntilasta anastavat korkeat, tiheät metsät, rikkaina riistasta ja\nrunollisuudesta, mutta lähellä jokea, joka uurtaa seudun läpi, on\nmetsä saanut väistyä ja tehdä tilaa viljelysmaille. Täällä juoksee\njoki hiljaa ja huoletonna, se ei ensinkään kiirehdi laskemaan\njärveen, niin ylen onnellinen on se siinä taivasta heijastellen,\nlasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen ja säyseästä kaislikossa\nsohisten. Mutta maltappa! Kun joki joutuu kappaleen matkaa metsään,\nniin jopa muuttuu se ihan toisenlaiseksi. Tuuli, joka humisee metsän\npuissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, sekä suuret että pienet,\njotka tungeksivat sen rannoille, opettavat sen tajuamaan, että\nmaailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa käydä virta.\n\nEtäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa.\nJoen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät,\nyltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen\ntyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa\nvesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.\n\nElisa kulki porrasta pitkin yli joen, joka, Hirvenhovin puutarhan ohi\nennätettyään, oli alkanut kiiruhtaa vauhtiaan. Rannan toisella puolella\noli metsä. Sen helmaan astui Elisa.\n\nSiellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt\ntäyteen valtaansa. Tuuli, puhaltaessaan puitten lehvistössä, pudotteli\nkastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan, kulki avopäin.\nMilloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä\nharsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä uhkuva ja\npuhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseytyi.\n\nKuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen\nkatolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei\nollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.\n\nTöllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi\nporsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä,\nvanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu\nkaikenlaisista ryysyistä.\n\nElisa pujotteli tämän lauman lävitse mummon luokse.\n\n\"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?\" kysyi hän.\n\n\"Häh\", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan.\n\nElisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti\nvähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten\nharhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa\nhänelle tilastaan.\n\nElisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo\npäiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei\nluudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että\ntodellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä\nvasta oli sairashuone!\n\nIngalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet\nasuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi\nseuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä\nedelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota\nviimeksimainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa.\nEnnen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella\nmetsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät\neläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi\nsentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden,\nettä ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi\nsiitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.\n\nVasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän\noli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää\nja huomasi asiat huonommiksi kuin olisi saattanut aavistaakaan.\n\nMummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki selälleen eläimille,\njotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo,\njoka äsken näytti puolikuolleena, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti\nistualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki\nporsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona,\nja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa\noven. Sitten hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut\nsuinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky\nhillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset\ntiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta\ntaltuttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin\nvimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta\nneuvoksi kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa\ntullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut\noven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan\nsuolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan\nerityisen kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga\nvaikeni ja rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt\nyhtäkään Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton\nvastustaa tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi mitä suurinta\ntahdonlujuutta; samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy.\nMummo ymmärsi, että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin\nniin kauan kuin hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin,\nettä Elisa avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli\nsytytettiin ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän\nruuanpuolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi\nmielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin\nlähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjiksi.\nHän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada auki.\nRauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin. Ne\ntottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä oven\nettä ikkunan ja laahusti takasin vuoteelle. Mutta silloin jo olivatkin\nvoimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa porsaalle,\njoka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky tärisi. Kovin\nkipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen, mutta vähätpä\nsiitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen ympärillään. Hän ei\nenää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi, miten siisti tupa nyt\noli. Huh, hänen oli vilu!\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nHeti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheenjäsenet aamiaiselle.\n\nMajuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta\njo vivahtivat hopealta. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä loivat hänen\nkasvoihinsa ankaran piirteen, joka jyrkästi erosi hänen muotonsa\nmuuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina hyvällä tuulella, milloin\nei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja raskasmielisyys oli hänen\nluonteelleen vierasta. Virastaan eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin\ntilalla ja oli yleensä tunnettu lystikkääksi ja hyväntahtoiseksi\nmieheksi.\n\nAamiaiskellon soitua hän astui saliin, itseensä ja koko maailmaan\ntyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksen\nja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.\n\nElisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan\nläsnäollessakaan ymmärtänyt esiintyä arvolleen sopivasti. Hänen\nvieressään seisoi näet nuori maisteri, Sven Riise, joka muutamia päiviä\nsitten oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille,\nneljän- ja kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.\n\nVähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksumisesta kääntyi\nmajuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla\ntavalla:\n\n\"Tyttäreni on vähän ankarantapainen\", sanoi hän osoittaen Elisaa, \"hän\npitää meidät kaikki pelon ja vavistuksen vallassa, olemalla itse hyvä\nkuin enkeli\".\n\nVeitikkamaisesti, mutta samalla anteeksiantavaisen näköisenä katsahti\nhän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä\nja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.\n\n\"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä\", huomautti\nmajuri silmäillen kahta tyhjää paikkaa pöydän ääressä.\n\n\"Isä\", sanoi Elisa, \"minun luullakseni ei Andersson sovellu\ntyönjohtajaksi\".\n\n\"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen olen jo aikoja sitten\nhuomannut\", vastasi majuri huolettomasti.\n\nMaisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi\nnauramaan ja jatkoi:\n\n\"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei kukaan\nlaskettele laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tuli\ntähän; minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän kyntelisi\nmaita yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu',\nkuten sattuvasti sanotaan.\"\n\n\"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kai hänen saada ero\",\narveli maisteri.\n\n\"Pitäisi kai\", myönsi majuri, \"mutta, koira vieköön, kuka hänet\nerottaa? Minä ainakaan en voi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja\nsilloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin\nuhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä\nkuolee, ja pysyköön, en minä sitä pahoittele. Meillä on toisinaan hyvin\nhupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen kaskujaan.\n'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku, ja ainakin\non voudillani se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut tavallista\ntiheämmin työmailla käymään.\"\n\n\"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu\nkoko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen\", huomautti Torvald nauraen.\n\n\"Kas poikaa, alatko viisastella?\" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan\nnäköiseksi.\n\nTorvald ei ollut millänsäkään.\n\n\"Mutta, isä\", sanoi Elisa, \"mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa\nnykyistä elämäntapaansa\".\n\n\"Ja miksi ei se kävisi laatuun?\" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä\nvaivasi yleensä kaikenlaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä\nitseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.\n\n\"Hän on alkanut juoda, Isä. Ehkä olisi apua siitä, jos asettaisit\nraittiuden hänelle toimessa pysymisen ehdoksi.\"\n\n\"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä\nsiihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma\nkynnyksesi, ukkoseni'.\"\n\n\"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli\njuopotellut.\"\n\n\"No, eikö väki silti tehnyt työtä?\"\n\n\"Teki kyllä.\"\n\n\"No, mitäs siitä sitten? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaa\naamusella?\"\n\n\"Mutta työ ei suju täyttä vauhtia silloin, kun päällysmies on poissa.\"\n\n\"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta.\"\n\n\"Neiti oli varhain ulkona tänään\", sanoi maisteri Elisalle.\n\n\"Niin olin, ihan aamunkoitteessa.\"\n\n\"Hui, miten saatoitkaan nousta keskellä yötä?\" kuului ääni Elisan\ntakaa. Puhuja oli Kristian-veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui\njoukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja\nsiksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa.\nElisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa\nsiellä eikä muualla.\n\n\"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa\nsairaana.\"\n\n\"Voit viedä hänelle pullon portviiniä\", sanoi majuri hyväntahtoisesti.\n\n\"Kiitos, se virkistää häntä. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja\nraittiin ilman tarpeessa\", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa\nhän oli tavannut mummon.\n\nKaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen.\n\n\"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut\", sanoi hän, \"rakkaasta\neroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitten joko kultaa ja\nkunniaa tai lokaa ja porsaita\".\n\n\"Mutta jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa tapauksissa\neroaminen\", sanoi Elisa.\n\n\"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee\", sanoi\nmajuri ja heitteli muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat\nkärkkymässä kummallakin puolella pöytää.\n\n\"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että puhdistan hänen\ntupansa\", vastasi Elisa. \"Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton elää.\"\n\n\"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden\nhäneltä\", arveli majuri. \"Anna sinä hänen pitää siivonsa.\"\n\n\"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kansa tarvitsee\nkasvatusta. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta\", lausui\nKristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.\n\nHän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia\nkoski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.\n\n\"Ala sinä, Riise, miettiä sellaista luentoa\", lisäsi hän.\n\n\"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin.\"\n\n\"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä\nkohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!\"\n\n\"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan\nInga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja\njuuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen\nkaunopuheiset luennot\", sanoi Elisa.\n\n\"Sepä oli totinen sana\", virkkoi maisteri hymyillen. \"Ylen paljon\npuhetta ja vähän toimintaa on maailmassa.\"\n\nSamassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä.\n\n\"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme\", sanoi majuri. \"Mutta\nsinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian\nhyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit.\"\n\n\"Minun aamu-uneni!\" huudahti Silla-täti tuskautuneena. \"Hyvä se\ntosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan\nnuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen.\"\n\nSilla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut\nperheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse\nasiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tädistäkin.\n\nMutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu\nniin suurella myötätuntoisuudella kuin hän luuli voivansa vaatia.\nSentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaikki kipunsa\njokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille\nhän nyt oikein seikkaperäisesti kertoi kaikista kivuista, jotka\nhänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan\ntodenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän\nvuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin\noli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto vasta\noikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.\n\n\"Surkuttelen sinua, Riise\", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, \"nyt\nsait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule\nsaamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan,\nettä siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon\nkukaan kestä.\"\n\nMaisteri hymyili:\n\n\"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa\ntähden.\"\n\n\"Äh, kyllä hän nukkuu\", vakuutti Kristian, \"hän on kaikista meistä\ntervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa\".\n\n\"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset\",\nvastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen.\n\nLuutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu\nulkonevine olkapäineen erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta\nruumiinrakenteestaan.\n\n\"Riise!\"\n\nMaisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että\nhänen naisellisen lempeitä, sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja\nohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima.\n\n\"Sinä se olet viettänyt unettoman yön, eikä Silla-täti\", hän sanoi.\n\n\"Kaiketi minä vaan kuvittelin valvoneeni\", vastasi maisteri hymyillen.\n\n\"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään\", ehdotti\nKristian.\n\n\"En voi.\"\n\n\"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä\nsekaantua sinun opetusasioihisi.\"\n\n\"Mutta minun periaatteeni pyytävät sekaantua niihin\", vastasi maisteri.\n\n\"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne\nkiireimmiten pois!\"\n\nMaisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita\nylös, sillä kello löi jo ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren\nmiehen periaatteisiin.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nPäivän kuluessa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti,\nettä Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut\nrakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän\noli.\n\nElisa tuumi itsekseen asiaa. Viestintuoja viipyi odottamassa hänen\npäätöstään.\n\n\"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta\", sanoi hän. \"Hän\nhoukutteli ne luokseen takaisin niin pian kuin huomasi minun yrittävän\nviedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat\npurra minua.\"\n\n\"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta\",\nvastasi Elisa lyhyeen.\n\nOttaen mukaansa ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon\nmökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan.\n\n\"Joko lähdette pois sairaan luota?\" kysyi Elisa.\n\n\"Ei minulla ole aikaa kauemmin viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi\nja lupasi istua hetkisen siellä\", vastasi Riitta.\n\n\"Entä kuka sitten?\"\n\n\"Minä en ainakaan voi tulla takaisin\", vastasi Riitta epäröiden.\n\nSelvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli\nhänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään.\n\n\"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen\nvoinut\", sanoi hän.\n\nElisa muisti luvanneensa vähän vaivanpalkkaa ja otti kukkaron\ntaskustaan. Mutta Riitta ei suostunut ottamaan mitään. Elisa loi häneen\nlempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ettei Riitta ollut\nvastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen\naikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen.\n\nHeti hänet nähdessään valmistautui Inga-mummo pontevaan vastarintaan.\nMutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ettei\neläimiä vietäisi pois.\n\n\"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä\", sanoi hän\nlempeästi.\n\nNyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja\nitki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus\nhänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen\nherättänyt.\n\n\"Mutta hyväähän tarkoitin\", puolusteli Elisa itseänsä\nomantunnonsyytöksiä vastaan.\n\nNyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään.\nKun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä.\nHyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen\nmummolle avuksi.\n\nJa Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle\nElisa-neidillensä palveluksen.\n\nTakavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään äkillisen\nteon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unohti. Kerran olivat\njotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja rumaa muotoa, jota\nsillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin oli Elisa sattunut\nkulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet. Katsahtamattakaan\nmuihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan Signen luokse ja\nsuudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä alkaen oli Signe\nElisan uskollisin ystävä.\n\nTästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa\nautellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin\ntoimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin\ntehdyksi.\n\nKauan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila\nhuononi huononemistaan. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että\npappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen\nkohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee loppu,\njonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen koetti parhaansa mukaan\npuhua kuolevalle hänen synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta,\nmutta turhaan! Varsin vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun\nhänen järkensä lisäksi oli hämärän sekava, niin ei hän voinut puheesta\nmitään tajuta.\n\nViimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauan tuvassa. Signen\noli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjoutui valvomaan hänen\npuolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä\nsaanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt.\n\n\"Kun vaan noista porsaista pääsisin\", sanoi hän. \"Ne löyhkäävät niin\npahalta.\"\n\n\"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole ja ne varmaankaan eivät\nkarkaa\", sanoi Elisa.\n\nMutta Signe ei uskaltanut. Entä jos mummo suuttuisi.\n\n\"Mutta onhan mummo jo kuolemaisillaan\", sanoi Elisa katsellen\nsääliväisesti kuolevaa. \"Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä\nympärillä tapahtuu.\"\n\nPorsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada ulos. Mutta ne\neivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa vihaisesti\nröhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: \"Antakaa elukkain\nolla!\"\n\nElisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää\nhämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on\nselvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan.\n\nElisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen\nääntänsä.\n\nEriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin\nkiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen\nhyvään, niin ettei se enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan\nhaudan tuolla puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä\nhuolenpito eläimistä. Ingalla ei ollut ollut ketään muuta olentoa,\njolle olisi voinut rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta,\nkohdistukoon se sitten vaikka porsaaseen.\n\nYön kuluessa Inga-mummo kuoli. \"Antakaa elukkain olla!\" siinä hänen\nviimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nSeuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä,\njossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä.\n\nMetsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla, hän tapasi maisteri\nRiisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella\nvainajasta.\n\nPortaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa\nmyöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa\ntehdä kierrosta.\n\n\"Mutta porras on kapea ja joki sekä syvä että vuolas\", sanoi Riise.\n\n\"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen\nsuistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan\", selitti Elisa vähääkään\najattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäsi.\n\nMutta joen toiselle puolelle päästyään hän huomasi, että niin oli asian\nlaita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan, toinen\njalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan katsellen.\nPelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippaihin\nveljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä\nhyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten empiä.\n\nHän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi\nhänet puron ylitse.\n\nKalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti punastui.\nElisa huomasi hänen olevan häpeissänsä ja etsiskeli sanoja päästääkseen\nhänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaksi.\n\n\"Olen heikko raukka\", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi\nhänen jo tointuneen. \"Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin\nselvään.\"\n\nElisan mieli keveni.\n\n\"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen\",\nsanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.\n\n\"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole\nmilloinkaan pyörryttänyt.\"\n\nElisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat\nhänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan\nläpi.\n\n\"Väitättekö todella pelänneenne?\" kysyi Elisa veräjälle tultua.\n\n\"Minulla ei ole paljon ruumiillista rohkeutta\", vastasi maisteri.\n\nElisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen?\nHän ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni\nkyllä näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuikin\nhalveksimisen alaiseksi.\n\n\"En ymmärrä teitä, maisteri Riise\", sanoi Elisa päätään pudistaen ja\nherttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa.\nSiinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin\nvalon ilmiö ylhäältä.\n\nRiisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata,\nmutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja\nläksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle.\n\nSven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä.\nEikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa\nmietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin\nmonella muulla.\n\nHän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin\nryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta\nomaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä\npiileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla\nlääkäriksi, ja hän luuli pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän\nkoko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä\nhyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden\nraskaan, vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta, oli\nlopussa. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi sairaus ja\nvielä kauemmin kesti toipumisaika. Kun hänet sitten vihdoin katsottiin\nkyllin terveeksi lukuja jatkamaan, olivat varat jo melkein loppuneet.\nHän yritti kyllä lukea, mutta huomasi kohta voimansa riittämättömiksi\nopintojen harjoittamiseen, varsinkin, kun luvut vaativat suurta\nkiirettä. Lääkäri arveli, että hänen parantuakseen pitäisi viettää\nmuutamia vuosia jossakin terveellisessä metsäseudussa kohtuullisesti\nharjoitellen jotakin helpompaa tointa, joka samalla häntä huvittaisi.\nSe oli syynä, miksi hän oli pyrkinyt kotiopettajaksi Hirvenhoviin.\n\nTäällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan, minkä kesken\njäänyt elämänura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin sen unohti.\n\nTilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin\nhän kohta huomasi, ettei häneltä kukaan sitä vaatinut.\n\nOppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Nämä olivat miellyttäviä\nja luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein\nkesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähänkin voi pitää\nheitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja\nse aika, jonka hän sisaruksilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä,\nettei minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut\ntulla kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän\nkäski heidän olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa\ntähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli\nollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin. Majuri\nhemmoitteli kovin lapsiaan; milloin he eivät vaan häntä häirinneet,\nsalli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän ei ollut\nkoskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis muiltakaan\nvaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet päivät\npäästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet.\n\nEi hän siis myöskään mikään ankara isäntä ollut. Täyttikö kukin\nvelvollisuudet tai ei, mitäpä hän siitä! Sen huomattuaan olisi moni\nheittäytynyt huolimattomaksi. Sven Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä\ntilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten opetuksen kustannuksella\nkenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta. Mutta hän voitti\nviettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien edessä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\n\"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion kuluttua ovat\nvieraat täällä\", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen\ntullessaan, kun tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon,\nahmien hyväkseen päivän viimeisetkin vilahdukset.\n\n\"Heti paikalla\", vastasi Irene päätään kirjasta kohottamatta.\n\nMutta Elisa, joka huomasi, etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti\npois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni\naarteestaan.\n\n\"Anna minun vaan lopettaa tämä luku\", pyysi hän. \"Juuri ovat\nkannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin.\"\n\n\"Sen saavat jättää huomiseksi\", sanoi Elisa. \"Joudu nyt vaan! Kuulen jo\nvaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota helakanpunainen pukusi!\"\n\n\"Mutta luuletko, että ne syövät hänet?\" kysyi Irene huolestuneena.\n\nKristian, joka filosofoiden istui nojatuolissa, purskahti nauramaan.\n\n\"Ole vaan huoleti, Irene\", sanoi hän, \"ethän ole vielä puolitiehenkään\nennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule\nsyödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi\nvasta viimeisellä sivulla.\"\n\n\"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa\", pyysi\nIrene.\n\nJa \"kulta, rakas Elisa\" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään, että\nolisi antanut kirjan takaisin, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa.\nMutta hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea\nkappaleen siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän\nrauhoitti. Mutta ei Irene sittenkään siitä oikein vakuutetuksi tullut,\nsillä sir Reginald oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan\ntilaan, ettei pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.\n\nMajuri oli tänä iltana tyytyväinen ja iloinen. Hän oli hyvin huvitettu\nvierailuista.\n\nVieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma\najettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin\nviehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin\ntervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan\nhämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin suuressa arvossa.\nIsäntäväki oli ystävällistä, seurustelu kävi vapaasti, ruoka oli hyvää\nja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.\n\nSilla-täti vakuutteli aina juhlan edellisinä päivinä, ettei hän\nsuinkaan jaksaisi olla joukossa, mutta juhlaillan tultua ilmestyi\nhän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus\nkasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä,\nmutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Jos\njoku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui hänen muotonsa\nheti niin, että se sanoittakin ilmaisi: \"Ei kukaan tiedä kuinka sairas\nolen, ainoastaan itse sen tunnen.\"\n\nEnsi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seuraelämässä ja olisi\ntuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa, aistikkaassa\npuvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli\nkaikille ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittenkin\nluoksepääsemättömältä. Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä\nmuutos miellytti vai ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri\nkyennyt antamaan kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta toisaalta\ntuntui Elisan käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta\nnyt, kun hän huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.\n\nIrene kuljeskeli ympäri tietäen olevansa viehättävä helakanpunaisessa\nempiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille valuen. Hän oli jo\nkokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin kohtalosta kannibaalien\nparissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien häntä hyväillessä ja\nmairitellessa.\n\nTorvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä\niässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus\noli toki se, että sai makeisia mielensä mukaan ja vähiin ei Torvald\ntyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estellä hänen\nahmimistaan.\n\nElisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi\nsaattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi\nja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto.\nMutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä\nkyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän\nharrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän\nnäytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät\nloistivat ja heleämpi puna oli kohonnut poskille. Tämä oli Elisasta\nniin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän\nei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin\nhuoneeseen, missä punssia tarjoiltiin. Sinne herrat tuon tuostakin\nkatosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän mikä vähemmän punakkana.\n\nMaisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten Siinä, niin\nsanoakseni, oli jotakin sielukasta.\n\nTähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen\npian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät\nHirvenhovista pois ja kynttilät siellä sammutettiin.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nSyys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun\nHirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia,\nmissä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin häntä luonnollisesti jäämään\nsinne. Se tuuma miellytti kaikkia.\n\nMajurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi\nympärilleen. Kristiankin viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren\nmiehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän oli yhä. Elisa, joka oli\nhuomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen\njäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin\nRiisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet\npuhella kahden kesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä\nolisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan arvoon\nnousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei halveksinut.\n\nEräänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona suuressa valoisassa\nhuoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin. Elisa katselee ulos\nodottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan oli päivän silmä pian\ntuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin kotiin. Kustaa Aadolf\noli veljistä se, jota Elisa enin rakasti ja hän oli syntynyt elämän\npäiväpuolella. Sentähden piti hänen aina asuakin päiväpuolella.\n\nPitkään aikaan ei Kustaa Aadolf ollut kotona käynyt, sillä toverit\nolivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt\nviikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä.\nMutta ei hän siellä kauan viipynyt, iloinen maailma häntä houkutellen\nkutsui. Elisalle oli tuon tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä\nkirjeitä, milloin huokuen raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen\nnuoren, haaveellisen ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli\nhän suoraan lähtenyt Upsalaan alkamaan ensimäistä opintokauttansa.\nEivät opinnot paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi\nniin paljon uutta ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan\nmitään salannut, huolestuttivat aluksi Elisaa, mutta lopulta hän\nlohduttautui ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä\npitänee olla aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauan kuin hän piti\ntotuudesta kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut\naihetta pelkoon.\n\nKuitenkin tuotti Elisalle huolenaihetta Kustaa Aadolfin viimeinen\nkirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin\nselväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei\nElisa ensinkään käsittänyt: -- -- -- \"Minulla on uusi kokemus, suuri\nja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan\nhartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni\nniin täynnä, etten saata enempää kirjoittaa.\"\n\n\"Mitä hän oikein ajatellee\", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona\nkäännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan.\n\"Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa\nja rakkautensa?\" Elisa vaatisi siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä\npaljon. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle\nveljelleen!\n\nKustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä,\nhänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja\netevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä\njos tämä ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi\njonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa\nluomaa nuorta tyttöä, joka kenties todellisuudessakin saattoi olla\nolemassa.\n\nMutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi\nnuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinä. Hyvä\nenne!\n\nElisa riensi vihurina ulos lausumaan veljensä tervetulleeksi. Lumi\njäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään\nkylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti\nyhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf\ntervehti häntä veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat Irene ja\nTorvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna, kun\nhevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli\nKristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan,\nkunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä\nsisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli\nsiihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman\npäällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli\nhatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla.\n\n\"Joudu jo saliin, isä odottaa\", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf\nlähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan\navaimenreiästä.\n\n\"Huh, täällähän vetää, etkö tunne, isä?\" kysyi hän hetken perästä.\n\n\"Vetää? Mistä vetää? Sulje paikalla!\" huudahti majuri kiihkeästi.\n\n\"Avainreikä on tukkimattomana\", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen\npuuvillatulppaa kädessään. \"Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina\nsinä olet laisesi\", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle.\nHän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli\nmielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin.\n\nVasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa\nja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät\nkahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuuden kysyä veljeltään jotakin\nhänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta.\n\n\"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun\nlempeni nyt enää merkitse mitään\", sanoi hän.\n\n\"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä\net siltä jää syrjään.\"\n\nNäin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja\nlämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut,\nvaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla\nhuomasi.\n\n\"Mikä on tytön nimi?\" kysyi hän.\n\n\"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe.\"\n\n\"Eikö?\"\n\nElisa hämmentyi:\n\n\"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! --\nMiksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?\"\n\n\"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani\nJesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan\", vastasi Kustaa Aadolf\njuhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän\ntunnustuksen.\n\nElisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois\nhaipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta\nsamalla myös tenhonnut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa\nAadolfin elämän.\n\nMutta kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan, vilpittömän katseen,\nhuomasi hän, että siinä sittenkin säteili jotakin uutta, jotakin\nkieltämättä todellista.\n\n\"Miten se tapahtui?\" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä\näänellä.\n\n\"Kerran sattumalta -- ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta,\nvaikk'en sitä silloin oivaltanut -- menin kirkkoon ja siellä kuulin\nsaarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen\nsaanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko\nsinulla rauha Jumalassa?\"\n\n\"En ainakaan ole kapinassa Häntä vastaan.\"\n\n\"Mutta rakastatko Häntä?\"\n\n\"Kunnioitan Häntä ja pyrin paraimpani mukaan tekemään, mitä Hän tahtoo.\"\n\n\"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää\ntulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi.\"\n\n\"En hyväksy uskonnon ja pyhien asiain alentamista jokapäiväisiksi.\"\n\n\"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin\nluulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen\", sanoi\nKustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä.\n\nElisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui\nniin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden\npariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he\nhänestä tuntuivat, lienevätkö sitten todellakin muita huonompia,\nvai vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt\nkorkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut\nerottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus\nseurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet.\nEikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin\nettä he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa.\nApulainen oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon\norja. \"Mitä sanonevat ihmiset?\" siinä se, mitä hän toimiessaan aina\nensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään\nvoimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää\nsopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen,\nmiten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän\nmiellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän\nsaarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta\nyleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka\nkilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa\nAadolfistakin tulisi?\n\n\"Oletko pahoillasi minun mieleni muutoksesta?\" kysyi Kustaa Aadolf.\n\n\"Pelkään, että tulet joutumaan sairaaloiselle suunnalle, sinä, joka\nnäihin asti olet ollut niin terve ja luonteva\", vastasi Elisa.\n\n\"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni\", sanoi Kustaa\nAadolf. \"Vasta nyt olen terve.\"\n\nElisaan ei hänen innostuksensa tarttunut.\n\n\"Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian\npintapuolisesti\", sanoi hän. \"On saarnaajia, jotka sanelevat jonkun\nrukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitten osaa lukea\nlaverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä\najan että iankaikkisuuden varalle.\"\n\n\"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla\nmukana\", puolusteli Kustaa Aadolf.\n\n\"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen\nhuomannut, ja joutuvat siten itsepetoksen vaaralliseen tilaan\", sanoi\nElisa.\n\n\"Minä puolestani en usko olevani siinä tilassa\", vastasi veli.\n\n\"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä\nsuutu, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en\npaljon luota uskonnolliseen innostukseen.\"\n\n\"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa\nusein harhaan, mutta innostus on voimaa\", vastasi Kustaa Aadolf.\n\nElisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden,\nettä se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut\nsietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen\nluonne.\n\n\"Kunpa ei vaan\", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, \"intoilusi\njohtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuljeksiva saarnaaja\ntäällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että\nmaailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se\nheinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta,\ntoiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää\ntyönteko, kun lopunaika oli niin likellä. Jotkut taas joutuivat\nsairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa.\nTällaisiin houreihin voi se lopulta viedä.\"\n\n\"Voi kyllä, jos unhotamme Jeesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä\nei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on\ntaivaassa\", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren\nkaulaan hän lisäsi: \"Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin\nymmärrä toisiamme.\"\n\nElisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa\nhellyydenosoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kenellekään, mutta\nhe olivat aina sydämellisiä ja luotettavia.\n\n\"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko\", sanoi hän. \"Olen uneksinut\nsinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta tulisi sankari.\"\n\n\"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta\nVoitonruhtinaalle\", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten\nolisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin\nsuurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki\nhalveksivat.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nMuutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme\nihmeeksemme majurin yksin huoneessaan pasianssia panemassa.\nTavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä,\njoko heidän kanssaan whistiä pelaten tai itsekseen \"diplomaattia\"\nasetellen.\n\nUlkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi,\njoka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vain\nKristian.\n\n\"Vai sinäkö se olit, poikaseni\", sanoi hän. \"Tule katsomaan, miten\ndiplomaattini sujuu!\"\n\n\"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?\" kysyi\nKristian istuutuen mukavasti sohvannurkkaan, josta ei ainakaan ensi\nhopussa näyttänyt aikovan nousta.\n\nMajuri tuli hyvälle tuulelle.\n\n\"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi\", vastasi hän vältellen.\n\nHän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä.\n\n\"Luulenpa, isä, että sinun yleensä ei ole helppo taipua uudistuksiin\",\nvastasi Kristian. \"Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan vanhaan\ntapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen ainakin niin\nkauan kuin minulla on ollut ilo tuntea sinut.\"\n\nMajuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut\njännittävään kohtaan. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia\nsankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alentui sitten antamaan muutamia\nneuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi.\n\n\"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on\nsyntiä\", sanoi Kristian hetken kuluttua.\n\nMajuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikkei\nollut saanut lausutuksi.\n\n\"Vai niin, sinustakin?\" kysyi hän ja lisäsi ikäänkuin menettelynsä\nselitykseksi: \"Katsos, totta puhuen, juuri siitä syystä minäkin istun\nkorttineni täällä.\"\n\n\"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?\"\n\n\"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi\nmonelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakaan. Pasianssin panoa\nhän sanoo ajanhukaksi. Noh, mitä pahaa nyt siinäkin olisi, milläpä\nmuuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?\"\n\n\"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet pasianssiasi\nkaikessa salaisuudessa\", sanoi Kristian naurahtaen.\n\n\"Niin\", puolusteli majuri, \"en tahdo kiusata häntä. Täten ei hänen\ntarvitse nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata pasianssiani\nheittää sikseen.\"\n\n\"Kas, mitä?\" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen\npistävän esiin pienellä pöydällä. \"Punssiako sinulla on näin ihan\narkipäiväiltana?\"\n\n\"Niin, ymmärräthän, että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän\naikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen\", puolusteli\nmajuri yhä.\n\nJa täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksumisen asemesta täytti\nitselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.\n\n\"Minullekin vähän!\" pyysi hän.\n\nSiinä he sitten maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut\noikein elpyäkseen.\n\n\"Kustaa Aadolf hokee, että pitää ajatella sieluansa\", sanoi hän.\n\n\"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen\", vastasi\nKristian.\n\n\"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on\nsittenkin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa\nAadolf.\"\n\n\"Kuolinhetkellä ehtii kyllä ajatella sieluansa\", arveli Kristian.\n\n\"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa\npyörivät hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin\", sanoi\nmajuri. Hänen mielensä oli hetkeksi painunut lamaan, mutta pian hän\nlohduttautui taas: \"Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen\nja laupias, eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis\nhiukan oman mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä,\nmissä synti on suureksi todettu, siinä on armo ylenpalttinen, niin on\nKustaa Aadolf itse sanonut.\"\n\n\"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri,\nsiltä ainakin näyttää\", virkkoi Kristian kuivasti.\n\n\"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä,\nKristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi\nälyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se,\nminkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä.\"\n\n\"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä\nilkeydessä\", vastasi Kristian rauhoittaen.\n\n\"Etkä tulekaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin\nminunkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän.\nMutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta, mikä\nhuvittaa, ja mihinkä sitä sitten osaa ryhtyä?\"\n\n\"Niin, sanohan muuta!\"\n\nSamassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen\nnaurettavan surullisesti:\n\n\"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta.\nMuuta ensin sydämemme, ennenkuin huvejamme tuomitset!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nSunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja\nmaisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin\nilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kävivät kirkossa, eikä\nheidän johtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne.\nMaisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan\nkuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt niin,\nmutta ei mielinyt uudelleen yrittää.\n\nPäivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä.\nIrene oli haltioissaan, kun sai istua etuistuimella Elisan vieressä,\nkuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui Kustaa\nAadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen vieressään\nmaisteri, jolle voi vähän keimailla; se vasta jotakin oli!\n\nIlma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen huurteista\nmetsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat\nsamassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli lähdetty matkalle.\n\nVilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin\noli alussa virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen\nherkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa\nkysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti\nmaisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli?\n\n\"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä\", sanoi Elisa\nyht'äkkiä nousten seisoalleen reessä. \"Vaihtakaamme paikkaa!\"\n\n\"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille\", vastasi maisteri hienon\npunan kohotessa kalpeille kasvoille.\n\n\"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään\nvilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne\", sanoi Elisa.\n\"Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta\nminä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille.\"\n\nNäin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisterin taipumaan, nähtävästi\noli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä.\nSven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa,\nja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta tuntui\nnöyryyttävältä tuo paikan-muutto! Ruumiillinen heikkous oli Riisellä\nraskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä katkerammin kuin\njättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut sääliä, jota hän halusi\nnähdä Elisan katseessa!\n\nKustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuuluttanut hartaushetken vietettäväksi\nHirvenhovissa. Alakerran salissa oli sitä varten tehty tilaa, sinne oli\nkannettu penkkejä ja tuoleja.\n\n\"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan\nsekaantua\", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.\n\nSilla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa\npalauttamiseksi.\n\nKristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan\ninnostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää.\n\n\"Entä mitä, jos sekaantuisikin\", sanoi hän. \"Kotiväelleenhän hän vain\npuhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä\ntuosta sitten!\"\n\nMutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden\nkasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias odotus, alkoi viimein\nKristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän,\nKristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne\nnoin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä, jos Kustaa\nAadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan\nennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla\ntavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan\nelottomiksi puunukeiksi!\n\nMutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan.\nKristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa\nAadolfilla näytti olevan toisia rankaisukeinoja.\n\nKello löi jo kuusi ja Kustaa Aadolf nousi rukoilemasta.\n\n\"Nyt, Herra\", huoahti hän, \"älä hylkää minua\".\n\nSenjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän\nkalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän\navuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla,\nmitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen ei\nhän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa\nkuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tunkeutunut tähän\ntoimeen, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta, ja\nse tietoisuus tuotti hänelle voimaa. Ainoastaan yhtä hän puhui, mutta\nse oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan rakkaudesta\nilmenneenä Jeesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa uhkui nuoruuden\nintoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki kuuntelivat hartaina.\nEsitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta ja tunki sellaisena\nharvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi totuudeksi sen tunsi\njokainen.\n\nSaarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi\njokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia. Monet karkeat kädet puristivat\nhänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel kiilsi monen silmissä.\n\nMajurikin oli liikutettu, mutta samalla ylen ylpeä pojastaan.\n\n\"Rakas poikani\", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, \"sinä olet\nensi luokan kaunopuhuja, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot. Tästä\nsaarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi.\"\n\n\"Kiire sinulla olikin\", arveli Kristian, \"sanat liukuivat ihan\nluiskahtaen huuliltasi. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin\nolisit kohta minutkin kääntänyt.\"\n\n\"Ja niin kaunis olit, innostus sinua niin somisti\", sanoi Silla-täti\npäätään pudistaen.\n\n\"Sinua voisin minäkin kuunnella, sinä osaat saarnata\", sanoi Torvald.\n\n\"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan\", sanoi Irene ja läheni hyväilemään\nveljeänsä.\n\nKustaa Aadolf kumartui suutelemaan häntä. Irenen arvostelu oli hänestä\nparas.\n\nElisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut,\nikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän\nei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli\nElisalle vieras. Mutta silti ei heidän tarvinnut loittoutua toisistaan\nenemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä\nlähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.\n\n\"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä\nkyllyyden\", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat\nhajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat\njääneet kolmisin saliin.\n\n\"Niin, se on suurta\", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. \"Ja\nihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni\ntämän jälkeen ihan toisenlaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin\ntuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt sen\nsulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa.\"\n\n\"On ihanaa olla Jumalan mies\", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi\näkkiä.\n\n\"Te olette?\" kysyi hän sydämellisesti. \"Sen jo ensi näkemältä oivalsin.\"\n\nJa lujasti kättä lyöden tekivät he ystävyysliiton. On olemassa\nystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut jo aikoja\nennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina siunaukseksi\nja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.\n\nJoulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas\nohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta\nperheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun\nKustaa Aadolf muka tunkeutui liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta\nhe rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua.\nMutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan sanottiin jäähyväiset entistä\ntyynemmin mielin.\n\nElisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän\nrakkainta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti\nmatkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon\nuuteen ainekseen veikon olennossa.\n\nSven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmällä\nkiitävää rekeä.\n\n\"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti\", sanoi hän.\n\n\"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi jotain\nsuurta\", vastasi Elisa.\n\n\"Suuruudenunelmat ovat vaarallisia\", sanoi Sven Riise kaiholla\najatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua\nettä voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi.\n\n\"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan\npalvelukseen\", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen.\n\n\"Niin, siinä toimessa ei saa kunniasijoja tavoitella\", sanoi Elisa.\n\n\"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkein\nsuurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja\nsen saa hän tehdä.\"\n\nSven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään\nhän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet\nniin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa\nlaajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän\nhuomannut, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa,\nkantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämänuran kohtalo oli\njohtanut suurempaan menestykseen.\n\nHän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi,\njoka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt\nhän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua\nja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen\nluonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina\ntuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf\nnuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut\nolla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle\nvarmenemistaan varmeni.\n\n\"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai\nharvaan sydämeen\", sanoi hän, \"toinen taas elää hiljaista elämäänsä\nharvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä\".\n\nHän oli puhunut harvaan ja aatoksiinsa syventyneenä, kuten itsekseen.\n\nSellaista puhetta ei Riise olisi milloinkaan uskonut Elisan huulilta\nkuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen\nvaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä\nkätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi\nsen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki.\n\nSven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin\nJumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen\nturhaan tavoitellessaan parempia asemia.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nTalvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana\nKustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin\nja Irenen piti kesälläkin lukea vähän aikaa päivässä. Elisa oli sen\nniin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea\njouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet\nmuutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään\nhäntä yhä paremmin ja tiesi, ettei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin\nkoko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin.\nJa miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta\nmetsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi\ntäydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.\n\nKustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä\ntaivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.\n\nIloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta Elisan\nterävä silmä huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Toisenlaista oli\nhänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta ja ylevämielistä,\nvaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja tämä hilpeys ei\nollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti piileksivän\njotakin outoa, arvaamatonta.\n\nEräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi\nlevitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise\nkävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen\nhän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen.\nLuonnon suuressa temppelisalissa Jumalan läheisyys usein on suurin.\n\n\"Halloo! Minne matka?\"\n\nÄäni oli Kustaa Aadolfin. Sven Riise pysähtyi:\n\n\"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?\"\n\nHeidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa.\n\n\"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on\nollut niin paljon muuta tekeillä.\"\n\nKustaa Aadolf saavutti ystävänsä. He astelivat puutarhan läpi, tulivat\nmaantielle ja kääntyivät sitten kulkemaan pientä kylänraittia myöten,\njoka kierteli metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli\nniittyjä, joissa ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina\nviikatteelle. Joki kiemurteli välkkyvänä nauhana.\n\n\"Istukaamme hetkeksi näille kiville\", sanoi Sven Riise. \"Täällä on\nihana olla, ja ilma tuntuu niin lauhalta.\" Kaikki oli tyyntä, kaukaa\nmetsästä kuului koskien kohina.\n\nKustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime\naikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa\navaruudesta Riiseen.\n\nRiise oli istuutunut kivelle. Istuen siinä tavallisessa kumarassa\nasennossaan näytti hän tahtovan ottaa mahdollisimman pienen tilan\nmaailmassa. Sellaisena olisi hän ollut miltei kurjan näköinen, ellei\nkasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua tähyävät tummansiniset silmät\nolisi puhuneet aivan toista.\n\n\"Riise\", sanoi Kustaa Aadolf, \"tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi.\nAntaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni,\nja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!\"\n\nRiise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes\nolla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa\nAadolf.\n\n\"Et sinä voi mitään antaa sielunrauhan saamiseksi\", sanoi Riise, \"eikä\nterveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle\".\n\n\"Sen tiedän kyllä. Sitä ei tarvitse minulle sanoa\", vastasi Kustaa\nAadolf katkerasti.\n\n\"Mutta näytätpä unhoittaneen, että sinulle on sielunrauha ilmaiseksi\ntarjona.\"\n\n\"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut.\"\n\n\"Siis palaja takaisin hänen luokseen!\"\n\n\"Mahdotonta! Syntini ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, jotka erottavat\nminut Jumalasta.\"\n\n\"Se muuri voidaan hajoittaa ja upottaa meren syvyyteen, jos sinulla\nvaan on uskoa edes sinapin siemenen verran.\"\n\n\"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkä sanoit, tarkoittanee\ntoisenlaisia syntejä kuin minun\", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti.\n\"Sinä tiedät, että on olemassa kuolemansynti. Siihen olen vikapää.\"\n\n\"Sinua siis tyydyttää oleminen Jumalasta erotettuna?\"\n\n\"Tyydyttää! Kuinka saatat olettaa sellaista?\"\n\n\"Jos todellakin olet vikapää kuolemansyntiin, niin halunnet myös\npysyä loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää hartioiltasi hänen\nikeensä.\"\n\n\"Puhut niin outoja.\"\n\n\"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen\nlankeemustasi?\"\n\n\"Tietysti haluaisin. Mutta se on mahdotonta.\"\n\n\"Miksikä mahdotonta?\"\n\n\"Jumala hylkäsi minut.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen.\"\n\n\"Luulet, että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto\nsydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on\nkuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ettet synnissä löydä\nrauhaa.\"\n\nKustaa Aadolf vaikeni.\n\nOlisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei!\nJumalan armollakin on rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut. Ja\nRiiselle hän sitten puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin, mitkä\nolivat saattaneet hänet täten ajattelemaan.\n\n\"Jos me teemme syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme,\nniin käytämme kevytmielisesti Jumalan armoa\", sanoi hän.\n\n\"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt.\"\n\n\"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikkileikkaamisesta, jos sallimme\njuuren jäädä maahan?\" kysyi Kustaa Aadolf.\n\n\"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan\nsyvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen.\nMutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä.\"\n\n\"En, sen tiedän.\"\n\n\"Mutta Jumala sen voi tehdä\", sanoi Sven Riise.\n\n\"Miksi Hän ei sitten sitä tee?\"\n\n\"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa. Älä\nenää epäile, heittäydy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet,\nkaikkine synteinesi. Sanoihan Jeesus useasti: 'tapahtukoon sinulle\nuskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi.\"\n\nTämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Olisiko ikuisesti\narmorikkaan Jumalan syli vielä avoinna hänellekin?\n\n\"Pakene syntiä uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu\nrististä! Ainoastaan Jumalan rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa voi\nsydämesi uudeksi luoda. Taistelu elämän kruunun saavuttamiseksi\non alituista Jaakobin kamppailua Jumalan kanssa, se on alituista\nrukous-elämää.\"\n\nVoimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa\nvielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä,\npaljon sisältävä vaitiolo.\n\nViimein nousi Kustaa Aadolf ripeästi maasta.\n\n\"Yö yllättää meidät, lähtekäämme kotiin\", sanoi hän vaan, mutta paljon\nenemmän ilmaisi äänen sointu.\n\n\"Joko olet rohjennut armosyliin heittäytyä?\" kysyi Sven Riise häneltä.\n\n\"Olen rohjennut\", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan\nilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. \"Tästä\nlähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa.\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nKustaa Aadolf oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi\naikoi hän tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen.\nParaillaan lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi\nensin sen, ja siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan.\n\n\"Hyvä on!\" arveli majuri. \"Ajan kanssa sukeut arkkipiispaksi.\"\n\nHän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja,\nmutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirtyi\nasian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi\nennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta.\n\nKustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki\ntoverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi.\n\n\"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät\npäähäsi. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen\",\nvirkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen.\n\nSven Riisekin hymyili.\n\n\"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi\", jatkoi Kustaa Adolf. \"Säälin\nsinua.\"\n\n\"Näet, etten ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä\njaksan\", vastasi Riise.\n\n\"Aiot siis jatkaa.\"\n\n\"Aion, mikäli voimistun.\"\n\nÄäni kuului niin toivehikkaalta.\n\n\"Lukisit täälläkin vaan yksin omiasi.\"\n\n\"En uskalla ponnistautua.\"\n\n\"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä\njaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä\nUpsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä suojelisin\nsinut liialta työltä, ole huoleti vaan!\"\n\nSven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut\ntuumaansa, että hän puheli siitä yhä edelleen, kuvaillen heidän\nvastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja\nRiise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi, kuinka mielellään hän\nolisi halunnut! -- -- --\n\n\"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja\nluottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri\ntarvittaisiin sairas- ja kuolinvuoteitten ääreen. Älä epäröi enää. Vai\nrahoistako olet huolissasi?\"\n\n\"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon\ntakaa. Kun vielä oleskelen yhden talven täällä, toivon olevani terve.\nSeuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi.\"\n\nJo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren\narvoiseksi, elpyi niin valoisaksi.\n\n\"Älä odota sinne asti!\" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa\nhehkuen. \"Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen\ntäällä. Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia\nlääkkeitä päästäksesi tuosta yskästä. Pane kaiket voimasi terveytesi\npalauttamiseen; hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä\njälellä, jotta jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole\nrahoja, niin minulla on. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän\nkuulut meihin nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli.\"\n\nVaikkei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjousta, tekivät\nKustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan rahoja,\nmilloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä ottamaan ja\nkäyttämään hyväkseen; ainoa, joka sai tutustua asian tukalaan puoleen,\noli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta siitä huolimatta\noli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista tarpeistaan, ja\nettä hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot sopimaan yhteen.\nEikä hän, Riise, ikänä tahtoisi lisätä Elisan huolia. Ja niin täytyi\nKustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut hän ystäväänsä lääkärin\npuheillekaan menemään.\n\n\"Ei minun tilani niin vaarallinen ole\", sanoi Riise levollisesti,\n\"tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maalaisilmaa\".\n\nHän uskoi itse mitä sanoi ja saipa pian ystävänsäkin samaan uskoon.\n\nUudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä.\n\nJospa todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen! Lukisi\nahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan, rakentaisi ehkä oman\npienen kodinkin, jossa -- -- --.\n\nEi, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että\nsai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi.\nPuolen vuotta sitten ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Oikein\nkirjamiehen innolla ja rakkaudella hän ryhtyisi lukuihin. Miks'ei\nolisi yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä unetonna\nja toimetonna? Parasta lienee vaan ruveta voimiaan koettelemaan ja\nkarkaisemaan.\n\nElisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle\nvirkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä\nhänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen\ntulevaisuuteensa.\n\nLoppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi.\nElisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään,\nhymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi\nja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen\naikaansaanut.\n\n\"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?\" kysyi majuri eräänä päivänä.\n\n\"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän\nmakuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä.\"\n\n\"Minua ei se häirinnyt, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee\nhoitaa itseäsi.\"\n\n\"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan\nolla hiljemmin.\"\n\n\"Sinun tulee nauttia yskälääkkeitä ja pysyä huoneessasi\", määräsi\nmajuri.\n\nJa maisteri totteli; nautti yskälääkkeitä ja pysyi huoneessaan, mutta\nsatunnainen kylmettyminen ei vaan ottanut hellittääkseen, se alkoi\nvoimia hivutella. Kaikki kehoittivat häntä menemään kaupunkiin,\nmuutaman etevän lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut todellista vaaraa\nolevan, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin taipui hän lähtemään,\nsillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa huolimattomasti hoitaa, arveli\nhän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna.\n\nSeuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen\nympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli\nsaamiansa lääkkeitä ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri\noli määrännyt hänelle.\n\n\"Siis se ei ollutkaan vaarallista?\" kysyi Elisa keventynein mielin,\nvaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt.\n\nSven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, ettei tullut vastanneeksi\nElisalle. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan\nvastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni,\nihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan\njälkeinen väsymyskin vaikuttaa.\n\nPäivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa\nsauhuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise\nseurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri\nhermostui:\n\n\"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?\" sanoi hän äänellä, joka\nilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta.\n\n\"No, eipä juuri -- -- --\", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänestä\noli nähtävästi vaikeaa käydä asiaansa suoraan käsiksi.\n\n\"Ei se varsin ikävää ole\", jatkoi hän viivytellen. \"Ja asia koskee\nyksin minua. -- Minun -- pitää lähteä Hirvenhovista pois.\" --\n\n\"Vielä mitä\", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei\nsuvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. \"Ei minulla ole\naikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia,\nniin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa.\"\n\n\"Ei minulla ole mitään valittamista\", sanoi maisteri ja päätti käydä\nheti asiaansa, koska aikaa oli niin niukalta. \"En voi täällä enää\ntointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt keuhkotauti.\"\n\n\"Mitä? Keuhkotautiko? Se on mahdotonta.\"\n\n\"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi\nepäilläkään\", vastasi Riise.\n\n\"Ja sen ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä, että\nikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?\"\n\nMajuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi\nsijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa kuohumasta yli äyräitten.\nMutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin\ntyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä\nettä sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä, ne tohtorin\ntaudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän\ntoisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet.\nJa erehtynyt tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen\nmielettömämpää ei oltu ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala\nterveellisyydestänsä maankuulu.\n\nNäin jutellen onnistui majurin ainakin itsensä puolesta päästä siihen\nvakaumukseen, että hän tiesi asian oikean laidan. Vastaväitteitä hän ei\nkärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille suunvuoroakaan. Hirvenhovista\nlähteminen ei näin ollen saisi tulla kysymykseenkään. Ja jos asia\ntodella olisi, kuten tohtori kuvitteli, niin pitäisi Riisen sitä\nsuuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiinko Hirvenhovista sairas mies\nmatkaansa? Ei ikinä!\n\n\"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä.\nMinnekkä sitten täältä lähtisit?\" kysyi hän, tosin sydämellisesti,\nvaikk'ei juuri hienotunteisesti.\n\n\"Menisin johonkin sairaalaan.\"\n\n\"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei,\ntänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä.\"\n\n\"Lääkäri arveli, etten eläisi yli talven\", lisäsi Riise.\n\nMajuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän\nei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä\nJumalan sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen\npoissaollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin.\n\nSven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman\nkauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki\nhuolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä\nvälttävänsä vaaran.\n\nSven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei\nottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen\npäästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin\nmajurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi hän\nsaattanut koko talon pelon valtaan. Jos vaan majuri olisi ottanut\njärkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen\nsaattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen.\n\nAllapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin luota omaan huoneesensa.\nMajuri oli vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä\nvakuuttaen, että hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas\npoikansa, jota, keuhkotaudista huolimatta, ei milloinkaan laskettaisi\nHirvenhovista lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta\nvaikutti samalla masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös\nvaikeudet lisääntyivät.\n\nTämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti\ntulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan\nkoittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti.\nMutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän\narastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia.\n\n\"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen\", kuiskasi hän hiljaa,\nsulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin nojaan.\n\nPuolipäivän jälkeen lähti hän Elisaa tapaamaan.\n\nHän saavutti tämän portaissa ja kysyi, saisiko hän puhua muutaman sanan.\n\n\"Vaikkapa tuhannen\", vastasi Elisa iloisesti. \"Minulla ei ole mitään\ntehtävää ennen kahvia.\"\n\nHe menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan.\nHänen miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääriviivoin\nhaipuvan päivän himmeän valon taustalle. Silmät loistivat kuin tähdet\niltahämärässä.\n\n\"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä\",\nalkoi Sven Riise.\n\n\"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?\" kysyi\nElisa. \"Ette olekaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi. Arveliko\nhän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?\"\n\n\"Ei\", vastasi Riise, ja surunvoittoinen hymy levisi hänen huulilleen.\n\nKuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänestäkin on tämä tuntuva\npettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitten, mitä lääkäri sanoi.\n\nMiksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeutuva hämäräkö sen\nvaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti?\n\nSven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan\näänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä\nsaattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä\nasiasta.\n\n\"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?\"\nsai Elisa viimein vaivalla kysytyksi.\n\n\"Vaadin totuutta häneltä. Sanoin, että jaksan kuulla.\"\n\n\"Totuutta!\" toisti Elisa. \"Mistä tiedätte, että se totta oli?\nLääkäritkin saattavat erehtyä.\"\n\n\"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin\nväärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että\nhän olisi erehtynyt.\"\n\n\"Mitä aiotte siis tehdä?\"\n\nKysymys ilmaisi suurta tuskaa. Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän\ntahtoi olla luja Elisan tähden ja senvuoksi pakoitti hän äänensä\nhuolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan:\n\n\"Lähteä sairaalaan.\"\n\n\"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ettemme täällä voisi teitä hoitaa?\"\n\nElisan ääni vaipui miltei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä\nhartaammin rukoili Riiseä jäämään.\n\nOudoksi muuttui Riisen mieli. Mitä tämä merkitsi? Paljasta osanottoako?\n\n\"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni\", sanoi hän\nlämpimästi. \"Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta\nniin suurta uhrausta en saata vastaanottaa.\"\n\n\"Uhrausta? Kuinka saatatte puhuakaan uhrauksesta tässä kohdin?\"\n\n\"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa\nja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä,\nja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä.\nMutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään\nteitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta\najatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille\nvoisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee\nläpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis,\nettä minun täytyy lähteä?\"\n\nRiiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista\ntoivettansa vastaan.\n\n\"En, sitä en ensinkään ymmärrä\", vastasi Elisa hiukan tyynemmin.\n\nHän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi\nhänessä vaimennetuksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä.\n\n\"Teidän täytyy jäädä!\" sanoi hän päättävästi. \"Ei enää hiiskaustakaan\nvastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä\naina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä.\" Elisan ääni\nheltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: \"En salli\nteidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne\nlaskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asian näin\nollen lähtisitte hänen kodistaan?\"\n\nElisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä\nhän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin\njäytämä oli tämä ruumiinrakenteeltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää ja\nkasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin hienon\nsoinnukas.\n\nElisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyyneleensä\nmuilta. Ensimmäisen ja ehkä viimeisenkin kerran elämässään hän\nheikkouden avulla koetti pyrkiä tahtonsa perille.\n\n\"Elisa!\" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan\nnyyhkytyksiin vaipuneena, kasvot käsien varassa.\n\n\"Älkää lähtekö\", rukoili Elisa.\n\nEpäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja\nautuaalliset tunteet.\n\nPitkä, väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa\nSven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi\nhänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, --\ntaisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt\nsaamaan selville.\n\n\"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo\",\nkuiskasi hän.\n\n\"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät\", vastasi\nRiise.\n\nElisa pudisti päätään.\n\n\"Ei\", sanoi hän. \"Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko\nmeistä!\"\n\nRiise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa.\n\n\"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vain kuormana teitä\nrasittamaan\", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköään\nrauhoittuneena. \"Omasta puolestani olisi minusta kaikkein rakkainta\nkuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä\nkaikkia näkemästä viimeistä kamppailuani. Se saattaa tulla ankaraksi.\"\n\nViimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan,\nsilmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä\nsaattaneensa Elisan levottomaksi.\n\n\"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä, auttamassa ja\nvaalimassa\", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua,\nettä Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.\n\nHetken kuluttua hän nosti päänsä ja virkkoi kätensä Elisalle ojentaen.\n\n\"Jumala sinulle tämän palkitkoon; minä en sitä milloinkaan voi...\"\n\nLiikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat\ntehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan\nkuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä\ntunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat\niäisyyden selkeätä kirkkautta.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nKustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään,\nsillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.\n\nVilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan samalla tavalla kuin majuri.\nErotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää\ntosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa\nAadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.\n\n\"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kutsun Vapahtajasi luokse! Kunpa\nolisin sinun sijallasi!\"\n\nTällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin\ntavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa\nhänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta\nlisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää. Hän\npelkäsi lopulta joutuvansa kuolemankauhun valtaan ja siten häpäisevänsä\nrakkaan Vapahtajansa opin.\n\n\"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään\nkantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja\ntarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut\nlaupiaan Jumalan niin menettelevän?\"\n\nSven Riisen huulet vetäytyivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat\nsairaloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas\nsilmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen\nkiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa\nylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen\nlohdutus tulee.\n\n\"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni\", sanoi hän\nhetken kuluttua. \"Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan\nvaltakunnalle.\"\n\n\"Luuletko niin?\" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. \"Se onkin\nhartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukoukseni aihe\", lisäsi hän\nmiehevän vakavasti.\n\n\"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkea ole vilpitön\nJumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana hänen\nkäyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain\njuuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan\",\nsanoi Sven Riise.\n\n\"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää\",\nsanoi Kustaa Aadolf.\n\n\"Niin juuri\", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin\nmiettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen.\n\n\"Mitä nyt ajattelet?\" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän\nkasvot niin äkkiä kirkasti.\n\n\"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä\ntäällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi\nkuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja\njotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan.\nJa ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauan\nkesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen\ntiensä.\"\n\nKustaa Aadolf kuunteli häntä liikutettuna.\n\n\"Kiitos sanoistasi!\" sanoi hän. \"Ne johtivat mieleeni sen kristinopin\nperustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina\nvoimme olla todelliseksi siunaukseksi.\"\n\nToisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala\nnäin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja\nIrenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat.\n\n\"Ihmetellä täytyy todellakin\", sanoi Elisa, \"että Jumala ottaa hänet\npois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi.\nMinkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlahjansa ja ehkäistä\nniitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aiotut?\"\n\nKustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan\nse johdatti hänelle jotakin mieleen.\n\n\"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?\" kysyi hän. \"Se oli\nkylvössä; mehevän vihreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras\nsurkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla\nsen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat\nvastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä\ntähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras\nkoskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt.\nNäin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne\nmurtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä\nvoisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?\"\n\n\"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua\", sanoi Elisa silmäillen\nnäennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa.\n\nIrene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä\nympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja\nsisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus\nvallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä\nse tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas\ntummeni; ennen pitkää alkoivat jo tähdet tuikehtia.\n\n\"Mitä sanoi taivas nyt?\" kysyi hän.\n\nVakava tunnelma oli vallannut hänetkin, viisitoistavuotiaan, ennen niin\najattelemattoman nuoren tytön mielen. Elisa katsahti ylös.\n\n\"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?\"\nvirkkoi hän miettivänä. \"Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin\nkaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat.\"\n\n\"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita\", lisäsi Kustaa Aadolf.\n\"Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon,\nsamoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä.\"\n\nElisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon\nlangetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan\nlupauksia.\n\nHe kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo\njäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna.\n\nTuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa\nviritettävän.\n\nPian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta,\nvalmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojautui Kustaa Aadolfin\nkäsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi\ntuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat?\nHirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin\nnuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua\nvakavuuden painosta.\n\nElisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä\nhän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta,\njoka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä.\n\nHän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistautui paraillaan\npitkälle, ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein\npuistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan\nhuolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin\nhuolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa\näärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan\nlöytämättä tietä Isän syliin.\n\nElisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä.\nUsko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä.\nAinoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien\nsyvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä\ntuntee hukkuva, joka ponnistelee tullakseen pelastetuksi.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä\nolla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi\nseurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän\nkenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen\nkuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli\njo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät.\nLaajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylästä\ntiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten\nmaisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon\nSven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän\nyksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja\nnäillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa\ntodellisia ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin.\nMonet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa,\nvaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen.\n\nKerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsyn kahdelta\nnuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille.\n\n\"Toiste älä niin tee, Elisa\", sanoi hän hellän nuhtelevasti.\n\n\"Mutta sinä päivänä olit erityisen heikko\", vastasi Elisa\npuolustuksekseen.\n\n\"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä\", vastasi hän kaihonsekaisella\näänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä.\n\nElisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin,\nmutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän\nlähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli\ntaival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun\njollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoin tämä\nitselleen mitään toivoi.\n\nMolemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit\nlähtemään Elisan mukaan. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä\npuhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin\nolivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut.\nToinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin\nmetsässä; tämä oli heti lyöttäytynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen\nkanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat\nsiirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan\ntakoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään.\nEikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä\nmuutoksen vaikutti, mutta, selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan\nhaasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta.\n\nHeidän näitä kertaillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja hänen\nopetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita kullekin\nyksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri työstä ensimmäisen\nkeskustelun aiheen.\n\nArkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa\nasennossa yötakkiin puettuna.\n\nAinoastaan lyhyen ajan he saivat häntä puhutella.\n\nLähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä,\nettä oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi\nliikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa.\nNiin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken\nkeskusteltuaan.\n\nHeidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä\nvaloaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä.\n\n\"Kummallista oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen\ntulemaan ja juuri tänään, jolloin heistä puhelimme\", sanoi Riise.\n\nElisa ei vastannut mitään, vaan asettui istumaan hänen viereensä.\n\n\"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä\", sanoi maisteri\nhymyillen.\n\n\"Anna anteeksi minulle\", pyysi Elisa. \"Koskaan en enää riistä sinulta\ntilaisuutta tehdä hyvää.\"\n\n\"En minä paljoa voi\", sanoi hän, \"ajattelen vaan, että kuoleman ja\niankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan\ntässä elävänä muistutuksena siitä.\"\n\nElisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan\nkoskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina\npainui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli\nse sittenkin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä,\nsehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis?\nSiltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää.\n\n\"Oletko käynyt ulkona?\" kysyi hän, \"hiuksesi ovat ohimoilta ihan\nkosteat\".\n\n\"Siellä tuiskuaa lunta\", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten\nkeveästi käsillään hiuksiaan.\n\n\"Miksi lähdit sellaiseen ilmaan?\"\n\n\"Kävin toimittamassa muutamia asioita\", vastasi Elisa vältellen.\n\nMutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata.\nPian selveni hänelle, etteivät nuorukaiset sattumalta tulleetkaan.\nHän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui\nhetkeksi mietteisiin, mutta havahtui pian.\n\n\"Ei; ei saa katsoa taakseen enää\", virkahti hän.\n\nElisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet,\nkatsahti kysyvästi häneen.\n\n\"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi\nsairastunut\", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin\nmitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan\nmaailmassa.\n\nElisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe\nvaltasi hänen mielensä.\n\n\"Parasta Jumala sittenkin aina tahtoo\", jatkoi Sven Riise tyynellä\nmielin. \"Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kutsun\nHerraltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan päällä,\nsaan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei ole\nminulla valittamisen syytä\", toisti hän vielä kerran.\n\n\"Mutta minulla on. Onhan?\" kysyi Elisa häneltä hiljaa.\n\n\"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi\nheittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa,\njotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut\nvielä paljon tehtävää tässä elämässä.\"\n\nHänen näin puhuessaan laskeutui Elisa hänen viereensä polvilleen,\npiilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään\nei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin\npuoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi.\n\nKunnioittaen laski hän kätensä Elisan hiuksille ja rukoili, että Elisa\nkaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle ja tulla runsaaksi\nsiunaukseksi muille.\n\nEikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän\nrukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus\nvetäytyä Jumalasta loitolle, hän oli, näet, liiallisella lähenemisellä\npelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän\näsken kuuli, todisti ihan toisenlaista suhdetta Jumalaan; se kohosi\nsydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden\nuskalsi puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli\nElisa tämän rukouksen kautta käsittämään, että ihminen, eläen näin\nsydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa, vähitellen oppii tahtomaan,\nmitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän kuin\nketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyessä Elisan\npuolesta rukoillessaan ei hän anonut hänelle maallista onnea, ei\npyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta\nElisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan\nvaltakunnan puolesta.\n\nJa Elisa liitti \"amen\"-sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi,\nettä vielä viipyisi aikoja sen toteenkäymiseen.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nKun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi\nhäntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat\nveljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman\nsilmälläpitoa ja holhoamista.\n\nTorvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi\nolo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle\nkorvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänen onnistuikin kiinnittää\nIrenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt tätä ainoastaan\napulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla\nedesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuuden omistaa enemmän aikaansa\nSven Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka\ntaas teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi.\n\nSairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi\nja tuttavallisemmaksi, jotta oli luonnollista, että he toisilleen\nilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen, mikä heidät\nyhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä huolimatta\nse alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen huomasivat kyllä\nmuutkin, vaikkei kukaan siitä sen enempää puhunut. Eikä kukaan sitä\nihmeekseen pannut, että heillä oli kahdenkesken paljon puhuttavaa. Sven\nRiise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja milloin hänen\ntilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta etupäässä Elisan\ntähden.\n\nMaaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan\nmieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti\nvireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä\nlähtien antautui hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin\nhuolellisemmin vaalia.\n\n\"Kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä sinäkin\",\nsanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti.\n\nJa kevätaurinko nousikin lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui\nSven Riise.\n\n\"Miksen minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän\nminun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon\", sanoi kerran\nIrene Elisalle.\n\n\"Sinä olet niin nuori vielä, voisit itse tulla sairaaksi\", vastasi\nElisa.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Irene.\n\n\"Tuberkelit tarttuvat.\"\n\n\"Entä sinuun?\"\n\n\"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen\nniin terve.\"\n\n\"Terve minäkin olen.\"\n\n\"Mutta sinä kasvat niin joutuisasti ja olet varsinkin viimeaikoina\nkäynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi\", vastasi Elisa ja painoi hyväillen\nIrenen posken omaansa vastaan. \"Olen niin arka pikku sirkkuni\nterveydestä.\"\n\nTuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä\nhetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin\nlempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua\nmuihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.\n\n\"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin\ntavalla voisin työtäsi keventää\", sanoi Irene. \"Sinä olet yövalvonnasta\nkäynyt aivan kalpeaksi.\"\n\n\"En yövalvonnasta.\"\n\n\"Mistä sitten?\"\n\n\"Sydänsurusta\", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku\nsisarestaan mennäkseen potilaansa luo.\n\nHirvenhovissa vallitsi vakava, vaan ei silti synkkä mieliala.\nSairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta toisinaan\nhengenahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi hänen\ntukehduttaa, ei hän voinut ystäviään rohkaista. Silloin vasta\nnähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita\nalkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan\nsuunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä\nvoi, mutta kukaan ei voinut aavistaakaan, mitä se hänelle maksoi.\nJälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti\nsaada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran\nkirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.\n\nHän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen\npelkkä läsnäolonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei\nhänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.\n\nNähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. \"Nyt et\nenää minua jätä\", sanoi hän turvallisesti.\n\n\"En ennenkuin paranet\", vastasi Kustaa Aadolf.\n\n\"Pian paranen, -- ihan terveeksi\", sanoi Riise hymyillen, ja Kustaa\nAadolf vaikeni hänet ymmärtäen.\n\nJa pari päivää sen jälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta.\n\nKuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse\nmajurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen\nvaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene\nhänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin\nhengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolonenkelin\ntulohetken pyhää hiljaisuutta.\n\nSven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf,\njoka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjoutui vuorostaan hänen\nsijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.\n\nSairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä\nolisi mistään hinnasta paikaltaan siirtynyt.\n\nHiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä\nheikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven\nRiisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät\nenää ulotu. Joka sekuntti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan\nportit olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin\nhengen siitä hiljaa vapautuessa.\n\nYhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui. Sanoin\nselittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli ruumiista\neronnut, autuuden majoille rientänyt.\n\nKustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen,\nsillä Elisa ei vielä ollut lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko\nolennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven\nRiise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa\nmaan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat\ntunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat nähneet kirkastuksen.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nVasta hautajaisten jälkeen kävi tyhjyyden tunne tuntuvaksi varsinkin\nElisalle. Hän lohduttautui sillä, ettei Sven Riisen enää tarvinnut\nkärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän vainajan eläessä\noli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.\n\nRiise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet\npikkutavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun\npäiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut.\nMutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli\nkirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi runot pian ulkoa.\n\nYlinnä eräälle paperiliuskalle oli kirjoitettu:\n\n\"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin.\"\n\nVarmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän\nlauseen johdosta, mutta oli se jäänyt tekemättä.\n\nElisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille\nkirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.\n\nElisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli\ntilikirjoja ja muuta käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein saisi\ntilaisuuden silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta arkiaskarten\ntouhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi jo vapautua\npelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän ikävöi\npelastusta synnistä ja senvuoksi ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin\nottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.\n\nSven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa\nviljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä.\nElisa luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin\nolisi vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin lähellä. Muutamat kohdat\nolivat erityisellä painolla alleviivatut. Niitä kohtia hän varsinkin\nluki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin Sven Riisen ääni\nolisi kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella\nniitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä\nkäännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.\n\nMutta eräänä päivänä sattui Irene kaatamaan palavan lampun. Onneksi\noli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun\nlehdille, ja kirja turmeltui, ennenkuin loimottava tuli saatiin\nsammuksiin.\n\nElisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ettei kukaan vielä ollut häntä\nsellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui muodoltaan\nvallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen anteeksipyyntöihin.\n\n\"Olen niin pahoilla mielin\", vakuutti Irene. \"Sehän oli Sven Riisen\nRaamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä ihmettele, että sinä\nsuutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia sen\neheänä sinulle takaisin.\"\n\nKyyneleet nousivat hänelle silmiin.\n\nElisa suuteli häntä lauhtuneena.\n\n\"Älä itke\", sanoi hän. \"Hyvin ehkä teit. Luin liiaksi paljon _hänen_\nRaamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea _Jumalan_\nRaamattua. Älä itke, pikkusisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan\ntahdosta.\"\n\nElisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa.\n\nIrene makasi kauan valveilla äskeistä tapausta ajatellen. Minkätähden\noli Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? ja kuinka saattoi Elisa\nsiihen näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene,\nei millään muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta\nriistää, mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi\nrakastanut ja sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti hän\nolisikaan sydämensä syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt\nmenettää armaansa rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli tyyni ja\ntyytyväinen, vaikkakin hieman alakuloinen. Näitä asioita ei Irene\nsaanut itselleen selväksi ja viimein hän nukahti mietteihinsä.\n\nMutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauan oman Raamattunsa ääressä\netsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei Jumala ollut\nkova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala oli valinnut\ntällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja tuntea, miten\nsuloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden esineenä,\nsen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä ihmissydämeen\ntemmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi Hänen ja\nHänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että herrain Herra ja\nkuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta sykähteli\nElisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen tappio\nusein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis anomaan\nitselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin suureksi ja\nylentäväksi.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nVähitellen alkoi Sven Riisen kuolemanmuisto himmetä hirvenhovilaisten\nmielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin unohtaneet; aarteen tavoin\ntallennettiin muistot hänestä, silloin tällöin taas kaiholla mieleen\npalautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan laita; hänen sydämessään\nsäilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä, ollen samalla hänelle\nkohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä, erkani hänen\nmielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä Riise nyt oli,\ntaivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.\n\nSven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene\nrippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester\nBroo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään\nKustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.\n\nElämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt kulkemaan entistä\nrataansa. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinka muuten\nolisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen ylimpänä\nmäärääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa omistanut\nitselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi ja niissä\nhän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli, vaikkei\nhän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.\n\nSilla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi.\nVaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu,\nettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin\nmieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen\nkanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoilemassa tapauksia\nelämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä\nvuotta sitten tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin\neiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma, ammoin\nkadonnut nuoruus, elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän\ntyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elää elämänsä\nihanimman ajan.\n\nKun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena,\npysähtyi hän heidän huomaamattaan kuuntelemaan heitä. Täti oli\njuuri kertoilemassa ensimmäisistä tanssiaisistaan, kuvaillen kaikki\nihan tarkalleen, alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin\ntunteisiin asti, mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat.\nIrene ja Ester kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta\nSilla-täti, huomattuaan Elisan, keskeytti kertomuksensa ja näytti\njoutuvan hämilleen.\n\n\"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?\" kysyi Elisa astuen lähemmäksi.\n\n\"Et, sinä... sinä halveksit sellaisia loruja\", arveli Silla-täti.\n\nElisa kumartui häntä suutelemaan. Miksei täti hänenkin seurassaan\nollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin?\nVaikuttiko hän, Elisa, ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä\nlamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää\nhän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön\nanteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi.\n\n\"Katso, Elisa\", sanoi hän, \"ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee\nkertoa omia heikkouksiaan kuudenneltatoista ikävuodeltaan\".\n\n\"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?\"\n\nTädin suu vetäytyi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi\nveitikkamaisesti päätään pudistaen. \"Tuskin; ainakaan et samalla\nlailla kuin minä.\" Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä\nkuusitoistavuotiaana. Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut.\nSiinä iässä, jolloin ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen\nimpyen mielen hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä\nvallannut. Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille hartioilleen\nsälyttänyt muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäytynyt vallan\navuttomaksi, pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat\nmenettäneet parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä\niässä, jolloin vinhat vihurit olivat alkaneet elämän pursissa\npuhallella. Kaikki tämä oli kovasti koskenut Elisaan; suuren\nedesvastuun painon alla karastui hänen jo ennestäänkin ajatteleva\nluonteensa ja varttui yhä vakavammaksi.\n\nKeväällä, helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen\nikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan\ntulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului\nhauskasti.\n\nVeljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana\npainoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan\nsekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa\nahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi\njotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään\nei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistelussaan huomasi hän tumman\ntukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä kaihoisine katseineen\nihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi.\nMutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa!\nPaikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat\ntunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen\njo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain\nuutta kokemaan.\n\nElisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään\nräpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että\nSilla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan\nkansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä\nkodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä\nkaikenlainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi!\nMinkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen\nasemassa tulla kysymykseenkään.\n\nNäin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä\nmuutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Irene riemuitsi. Vieläkin isä\nja Silla-täti tekivät vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi,\narvelivat he. Ja kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa!\nJoulun jälkeen olisi hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien\nseurassa Upsalaan, mutta kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä\nestelyistä ei kuitenkaan kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne olleet\nniin varsin vakaviksi aiotutkaan? Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene\nlähti. Jäähyväishetkellä oli Irene hiukan apealla mielin ja vuodatti\nrunsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Ja Upsalaan\npäästyään tuntui hänestä elämä jo niin hauskalta, ettei koti-ikävä\npäässyt vähääkään tuntumaan.\n\nIrenen kotiin lähettämissä kirjeissä esiintyi usein muuan nimi, joka\nvähitellen yhä tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko\npääsisällyksen. Se oli Helmerin, Esterin veljen nimi. Elisa huomasi\nsen ja oli levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän\nrauhoittui. Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän\nei varmaankaan tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan\nsitäpaitsi Kustaa Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan\nhuolta pitämässä.\n\nEräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeä ilme\nkasvoillaan.\n\n\"Sain vastikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua\nilahuttamaan\", sanoi hän.\n\n\"Mitä hän kirjoittaa?\"\n\n\"Saat kuulla, kun luen.\"\n\n\"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin\", pyysi majuri, joka alkoi huomata,\nettä asia oli jotain erikoista.\n\n\"Irene on kihloissa.\"\n\n\"Mitä, kihloissa? Sekö tytöntypykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne, jotta\nitse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsian!\"\n\nMajuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä\nkatkaisten lukunsa omilla mietteillään.\n\n-- -- -- \"Helmer Broo. Hän on jaloin, ylevin, kaunein ja parhain mies\nmaan päällä\" -- -- -- (\"Häpeä toki, tytöntynkä. Entäs isäsi sitten?\")\n\n-- -- -- \"Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet\nensiksi näin.\" (\"Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että\nhän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran\nnähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia\nsitten.\")\n\nMajuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi\nvaimovainajataan muistellessaan.\n\n-- -- -- \"Vasta nyt tunnen, että elän\", luki hän edelleen. -- -- --\n\"Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin\nsinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa se ehkä joskus\nsinuakin, mutta Helmerin laista et ilmoisna ikänä saa, sillä toista\nsentapaista miestä maailmassa ei ole.\" -- -- -- (\"Hoh, hoh, Elisa,\nkuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin suojeluksensa alle.\nMitä siitä arvelet?\") -- -- --\n\n-- -- -- \"Me haluamme molemmat julkaista mahdollisimman pian.\nOlen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme\nsitten julkaista; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan\nystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa\nvierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua\nvalmistuksissa auttamaan.\" -- -- --\n\n\"Minä itse\", tokaisi majuri. \"Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet?\nSukeutuipa tuo pienoisemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä\nHelmerille, vai kuinka?\"\n\n\"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulhanen että\nKustaa Aadolfin ystävä\", vastasi Elisa hymyillen.\n\n\"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta selitä minulle eräs seikka,\narmaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönheilakka hiukan kysyisi\nisänsäkin mieltä ja suostumusta?\"\n\nTämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan\nloukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muistettu. Elisa\nymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi\nkirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.\n\n\"Et lukenut vielä loppuun, isä\", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen:\n\n-- -- -- \"Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa\nhänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen.\" -- -- --\n\nMajurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin\nhellyydenilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös\ntunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei siitä sen\nparempia tuloksia saattanut odottaakaan.\n\n\"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi\", sanoi hän. \"Mutta miehen tahtoisin\nsentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan.\"\n\nTämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen\nkirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti\nperinpohjin pahastui.\n\n\"Ajattele toki Elisaa, mitä kirjoittaa\", sanoi hän närkästyneenä\nsulholleen, joka istui hänen vieressänsä. \"Hän sanoo, etten voi\npitää kihlaustani vielä vallan varmana, ennenkuin isä siihen on\nsuostumuksensa antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja\nvartoisi! Kylläpä huomaa, ettei Elisa milloinkaan ole rakastanut.\"\n\nHelmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin eivät\nElisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta\narveli hän, että Elisa ehkä sittenkin oli oikeassa.\n\n\"Oikeassa!\" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten.\n\n\"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä\nnaimisiin ilman isäsi suostumusta.\"\n\nIrene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti\nvärähdellä.\n\n\"Mutta minkä kumman tähden ei isä suostuisi?\" virkkoi hän.\n\n\"Etteikö suostuisi?\" kysyi Helmer epäilevästi.\n\n\"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii\nminua.\"\n\nHän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea.\n\n\"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ettei isä muka\nsuostuisi\", sanoi Helmer luettuaan. \"Enkä ymmärrä, miten näiltä\nystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin\nmilloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti\nkirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään\nElisa-sisareesi.\"\n\nNäistä sanoista Irene rauhoittui.\n\n\"Onhan Elisa hyvin kiltti\", myönsi hän. \"Ja niin hienotunteinen\nsitäpaitsi. Väliin vain liiaksi vakava ja ankara.\"\n\n\"Enkä voi uskoa ettei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi\nrakastanut\", jatkoi Helmer. \"Miten voisi hän sitten sinua niin täysin\nymmärtää, kun nyt näkyy tekevän.\"\n\n\"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli.\nMutta Riise oli niin sairas, etteivät he naimisiinmenoa voineet\najatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa.\"\n\n\"Kihloissa\"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti\nHelmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa\nsilmissään melkoisesti kohonnut entisestään.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nJuhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun\nviikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa\nvalmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa.\n\nJuhannusaattona julkaistiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein\nrunollinen ilmestys. Ajatelkaapa vaan valkeaan pukuun puettua nuorta\nseitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä\nkultasormus kimmelteli!\n\nIllan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa\nkylän nuoriso kukkas-saivon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald\nseurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan\nkauan houkutella.\n\nVähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi\nniityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen\nja laulaen pyörivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat\nsiinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä\naurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt\najattelevankaan; ehkä se ajatteli pysyäksensä paikallaan yön umpeen.\n\n\"Elisa, miksi siellä seisot? Tule tänne joutuun\", huusi Irene.\n\nEi ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä\njo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin uhkui\nhilpeyttä ja iloa ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen,\nettä se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa\nAadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin\nElisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja\njuoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto,\nja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät\niloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin\nElisa-neitiä.\n\nKarkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti\nsilmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen,\nettä hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun\nvaltaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta:\n\nPitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli\nratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät\nmielenkiinnolla leikkiä katselemaan.\n\n\"Kuka tuo tyttö on?\" kysyi äkkiä toinen heistä toiselta.\n\n\"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar\", vastasi toinen,\n\"arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata\ntäällä erityisesti kysellä\".\n\n\"Mutta sanoithan, että majuri on leskimies.\"\n\n\"No niin, tytär kai hänellä silti saattaa olla\", vastasi toinen nauraen.\n\n\"Ja tytär on naimaton. Miten se on mahdollista?\"\n\n\"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että\nhän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut\nihastuneena häneen, mutta turhaan.\"\n\n\"Sinäkin?\"\n\n\"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa,\nkunnes vihdoin pikku Tereeseni minut armahti ja sydänhaavani paransi.\nLähdetään mekin tuonne. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä aivan\nvapaasti.\"\n\n\"Tohditko Tereeseltä?\"\n\n\"Miksen tohtisi. Entä sinä. Sinun laitasi on hullumpi. Tohditko sinä?\"\n\n\"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää.\" Puhuja kohotti\nolkapäitään.\n\nHe sitoivat hevosensa puun runkoon ja menivät niitylle.\n\nMajuri tervehti heitä sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän tunsi\nainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti\nHanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin.\n\nRuukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut\nhänen luokseen vierailemaan.\n\nKun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon\nsikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumielellä,\nylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas,\nettä luuli herrojen ihan joutuvan ihmettelyyn, ja ruukinpatruuna,\nperheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa\nhänen toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään\nvielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi\nylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön\ntavallisella välinpitämättömyydellä.\n\nHirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin\nkäytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne\nkoko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään.\n\nPian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden\nkulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin joukon viimeisinä. He\nsaapuivat terassille toisten luokse silloin kun ilmoitettiin illallisen\nolevan valmiin.\n\n\"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?\" kysyi Kustaa Aadolf\nja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen\njälkeen ulos ruokasalista.\n\n\"En toki\", vastasi Broo, \"mutta edesvastuu minua painostaa\".\n\n\"Edesvastuu.\"\n\n\"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin.\nMiten voin minä häntä oikein ohjata?\"\n\n\"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo\nohjata\", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti.\n\nMutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene\nhänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer\nenää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta\nsäteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut\nsulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa\nhänen luotaan.\n\nMiksi Irene juuri tänään oli niin iloinen? Olivathan he jo kauan sitten\ntoisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin suuren arvon\nsiihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti muittenkin\nnähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikkei hän siitä itsekään ollut\noikein selvillä.\n\nElisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen\nsanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulhanen oli tehnyt\nhäneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin\nmielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene\nsiitä olivat hyvillään.\n\nElisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä\nterveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään\ntehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti\nhäneltä odottavan.\n\n\"Kuuleppa, Hessel\", sanoi patruuna, \"nyt on jo aika miettiä kotimatkaa;\naurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen\nhalu peijata meitä\".\n\nJäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan\noikotietä Hanninkylän metsän kautta.\n\nIhana oli metsä, ikäänkuin tarun taikahohteessa. Loitolla laulurastas\nliversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä\nunhottaneet painaa päänsä siiven suojaan.\n\n\"No, mitä pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkö olleet ystävällistä\nväkeä?\"\n\n\"Erinomaisen. Sanoit, että toinen pojista oli poissa. Se pietistikö?\"\n\n\"Hoh, ho\", nauroi patruuna. \"Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia\nsillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja\nsinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan.\"\n\n\"Ethän tarkoittane sitä reipasta nuorta miestä?\" -- --\n\n\"Häntä tarkoitan.\"\n\n\"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana\", sanoi tohtori Hessel\nnolostuneena. \"Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut\nväittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi.\"\n\n\"Rehelliseksi minäkin voin hänet varmasti vakuuttaa\", sanoi patruuna.\n\n\"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti.\nOlisipa se harvinainen löytö!\"\n\n\"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta,\njoihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata\nkuin velikin.\"\n\n\"Vai hänkin?\" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti\nruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä\nja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden.\n\"Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua.\"\n\n\"Varo vaan, ettet noissa tutkimuksissasi menetä mielesi rauhaa.\"\n\nPatruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää.\n\n\"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa\nymmärtäisi\", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti\nratsuruoskallaan selkään.\n\n\"Kohtalo\", toisti tohtori Hessel painuen mietteihinsä. Kumman levoton\nja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. \"Korkeammat voimat kuin\nkohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan\", sanoi hän.\n\n\"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä\", huomautti patruuna.\n\n\"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras,\nettä pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi,\nmutta Jumala...\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSeuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon\njuhlia vastakihlattujen kunniaksi.\n\nIrene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli\nsiitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty\nlapsena ja Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta. Mutta nyt\ntunsi hän uuden arvonsa ja piti kiinni siitä. Erittäinkin käytöksessään\nElisaa kohtaan oli hän muuttunut mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä\nteki varsin hullunkurisen vaikutuksen.\n\nOltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi\npuettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan\npäällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja\npysähtyi harjaamaan muutamia tomuhiukkasia isän takinkauluksesta.\n\n\"Tuo siniharmaa puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä kuin\nmuinais-skandinavialainen nainen\", huomautti Irene.\n\n\"Elisa on aina kaunis, mihinkä ikänänsä pukeutuu\", sanoi Helmer.\n\n\"No, sitä en tahdo väittää\", vastasi Irene. \"Oikeastaan Elisa ei\nensinkään osaa pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin pukeutuu\nhyvin, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin päivälliskutsuihin.\"\n\n\"Tohtori Hessel\", kertasi Helmer.\n\n\"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin\nmielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva\nhänelle sulhaseksi.\"\n\n\"Ei ensinkään sopiva\", väitti Helmer painolla.\n\n\"Mistä on puhe\", kysyi Elisa, joka samassa saapui paikalle.\n\nHelmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen\nehti Kustaa Aadolf ennen häntä.\n\n\"Tohtori Hesselistä me tässä puhuimme\", selitti Irene.\n\n\"Niin, hän on hauska veitikka\", sanoi majuri, \"hän saisi mielellään\nkäydä talossa niin usein kuin vaan haluaa\".\n\n\"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä\", virkkoi Irene\nnauraen.\n\n\"Ainakaan en minä vastaan pane\", sanoi majuri. \"Hän on sitäpaitsi\nlääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi\nhankkia lääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?\"\n\n\"Ehkei sitä juuri kävisi ehdottaminen\", arveli Kustaa Aadolf.\n\n\"Miksei?\" kysyi Irene vallattomasti.\n\n\"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon\nElisan puolesta.\"\n\n\"Vai sinä, pikku veitikka\", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen\nhäntä sormellaan sekä nenälle että suulle.\n\n\"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta\nkäydä\", sanoi Silla-täti, jota tuuma miellytti, sillä senkautta saisi\nhänkin tilaisuuden joka päivä luetella kipujaan lääkärille.\n\n\"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden\nitse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa\",\nlasketteli Irene vallattomasti tekeytyen arvokkaan näköiseksi.\n\n\"Totta puhuen, eiköhän se sentään kävisi laatuun?\" sanoi majuri\ninnostuneena äkkipikaiseen tuumaansa. \"Tietäneekö kukaan, mistä hän on\nkotoisin ja missä ammattiaan harjoitellut?\"\n\n\"Kaikkialla eikä missään\", vastasi Kustaa Aadolf. \"Äskettäin teki hän\nminulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana lähetettiin\nhän merille, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä amerikkalaisessa\nsatamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa tavallisena\ntyömiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi hän isänsä\npuoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut, anoi\nanteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä uudelleen.\nIsä auttoi ja hän rupesi lukemaan oikein todenteolla, valmistuen pian\nylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki hän lääketiedettä, toimi aikansa\nlääkärinä, kyllästyi siihenkin ja matkusti viimein kotimaahan takaisin.\nIsä on hiljattain kuollut ja ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä\nnyt yltäkyllin sekä rahoja että aikaa levähtääkseen.\"\n\n\"Eipä tuo juuri mikään suosituslause ollut\", huomautti Helmer Broo.\n\n\"Amerikkalainen lääkäri!\" huudahti Silla-täti päätään pudistaen.\nNähtävästi ei hänelläkään enää ollut halua uskoa kalliita kipujaan\nmoisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä suuremmalla\ninnolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset tiedonannot tekivät\nhänen mielestään sen toteuttamisen mahdolliseksi.\n\n\"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin\nasettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi.\"\n\n\"Mitä Elisa siihen sanoo?\" kysyi Irene.\n\n\"Hevoset ovat jo aikoja sitten olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?\"\nkysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen\npihalle.\n\n\"Kuule, Irene\", sanoi hän, \"suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa\najelemaan isoissa vaunuissa, joissa isä ja Silla-tätikin ajelevat,\njotta Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?\"\n\nHän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän\nepäröityään kuitenkin suostui.\n\n\"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla\",\nlisäsi hän.\n\n\"Mitä loruilet sinä vallaton?\" sanoi majuri leikkisästi nipistäen\nIreneä korvasta. \"Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku\ntytönheilakka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka\nsormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen\nkanssaan kaksin ajella.\"\n\nPappilassa sai Elisa, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin\npöytänaapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut. Hän\nkoetti aina tutkia, mitä maata kukin ihminen oli, joka hänen tielleen\nsattui, mutta tuosta tohtori Hesselistä ei hän selville päässyt. Hän\noli erilainen kuin muut ja miellytti senvuoksi Elisaa.\n\nPuolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muuan Bergsjön tehtaan\nkonttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen.\n\n\"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?\" kysyi\ntohtori Hessel Elisalta.\n\n\"Hänellä on kaunis ääni\", vastasi Elisa.\n\n\"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miksei hän tempaa kuulijoita mukaan?\"\nvirkkoi tohtori. \"Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu\nääni, hän laulaa hyvin, mutta...\"\n\n\"Niin -- hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan\", vastasi Elisa\nmerkitsevästi hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt tätä\njuuri minään ansiona.\n\n\"Olisiko parempi, jos hän hutiloisi?\"\n\n\"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukaan\", vastasi Elisa viimeistä\nkysymystä huomioonottamatta. \"Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi\nvähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää.\"\n\n\"Poika parka\", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä\nilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut\npanna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin.\nHetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja\ntämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön.\n\nHänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi\nsaattanut kuulla nuppineulan putoavan lattialle. Tohtori loi\nvilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta\nhäntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämättömänä. Tästä\ninnostuneena lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitten\npianon äärestä kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär\nasettui hänen sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun\nsäestämisen epäkiitollisen tehtävän.\n\n\"Lauloinko hyvin?\" kysyi tohtori Hessel taas Elisan viereen asetuttuaan.\n\n\"Sitä en tullut ajatelleeksi\", vastasi Elisa todenmukaisesti.\n\n\"Lienenkö minä eläessäni mitään kokenut?\"\n\n\"Liiaksikin paljon\", pääsi Elisalta.\n\nTohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi\nvaikuttaneen Elisaan.\n\nElisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo!\nYlenmäärin intohimoa uhkui hänen laulustaan, jotakin siitä oli\ntunkeutunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen,\nherättänyt ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden\nhelkettä säikähtänyt.\n\nTohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi\nitsensä ylpeäksi.\n\nElisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta\nkirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen\nsiivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä\nhetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen\npuolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin\nhänen päällään lepäisi. \"Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa\nsiunaukseksi muille!\" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen\npauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui\nhän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin\nvaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille.\n\n\"Voiko kukaan eläessään liiaksi paljon kokea?\" kysyi tohtori Hessel.\n\n\"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi\nentistään\", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen.\n\n\"Mihin esimerkiksi?\" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen\nihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä.\n\n\"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa -- syntiin\", vastasi Elisa\nyhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen.\n\nMutta näistä tohtori ei tietysti mitään tietänyt, ja senvuoksi olivat\nhänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa hän\nei tosin myöntänyt, mutta liikaa oli sittenkin, että Elisa häntä\nsellaisesta soimasi.\n\n\"Synti, mitä se on?\" kysyi hän olkapäitään kohotellen.\n\nVastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan\njotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa.\nHerra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan\nja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omaksi huvikseen,\npisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos\nverannalle ja piiloutui huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen.\nKumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa\nhiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.\n\n\"Tohtori Hessel!\"\n\nHän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan.\nElisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin\nmitkään sanat.\n\n\"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken\", alkoi hän. \"Luulitte varmaan,\nettä tarkoitin teitä.\"\n\n\"Ketäs muuten?\"\n\n\"Itseäni tietysti.\"\n\n\"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?\"\n\n\"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että\ntahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen.\"\n\nHän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli\nnähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut\nsellaista otaksua.\n\n\"Joka minua tuskin tunnette\", toisti tohtori. \"Sanokaa minulle miten\nkatkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko itseänne\nminulle vieraaksi!\"\n\nElisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi\nkasvonsa pois. Mutta kohta hän kääntyi tohtorin puoleen takaisin.\n\n\"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä\", vastasi hän\nhymyillen tarjoten hänelle kätensä.\n\nMiksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi\nkiintymystä häneen. Juorujen pelostako? Eihän! Platooniseen rakkauteen\nhän kokemuksesta uskoi, miksei siis löytyisi platoonista ystävyyttäkin?\nVilpitön lähestyminen miellytti häntä enemmän kuin piilosilla leikki,\njulki tunnustettu ystävyys häätäisi kaikenlaiset salaiset ajatukset.\n\nTohtori Hessel puristi sydämellisesti hänen käsiään ja tunsi tällä\nhetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi; Elisa vaikutti\nhäneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina valmis taipumaan\nalamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista. Sitä hän jumaloi.\n\nKotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana\nei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.\n\nKalmiston ohi ajettaessa Elisa katseillaan haki kiviristiä, joka oli\nSven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui koko matkan ääneti ja\npuhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut keskustelua seurannut.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\n\"Miten kauan hän viipyykin\", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon\npoikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroiksi.\n\n\"Lähde vastaan\", sanoi Elisa.\n\n\"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olen jo käynyt joen\nviertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle,\nmutta vielä ei ole ketään näkynyt\", jatkoi Irene haikealla äänellä.\n\nHän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden\ntoisensa perästä, kertaillen puoliääneen: \"on, ei, on, ei\".\n\nMutta varmaankaan ei kukan vastaus ollut hänelle mieluinen, sillä hän\nviskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin\npetti hänen toiveensa.\n\n\"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?\" kysyi hän.\n\n\"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?\"\n\n\"En minäkään juuri, -- -- -- mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne\nvastaavat kieltävästi.\"\n\n\"No, älä sitten niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne\nmyöntävät.\"\n\nViimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen\nmäärään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan\nkaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän.\nHän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnallaan.\nSilloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhastaan, joka oli\nniin kauan poissa viipynyt. Jos hän olisi sen alussa aavistanut, niin\nmukaan olisi varmaankin lähtenyt.\n\nHelmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei\nhäneltä jäänyt huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäytyi ihmettelevä\nilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta\njatkavan kulkuansa asunnolle päin.\n\n\"Mikä Kustaa Aadolfia vaivaa?\" kysyi hän.\n\nHelmer hymähti ja alkoi puolustellen selitellä:\n\n\"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä\nkolmisin keskustelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja\nniin jouduimme kiistaan.\"\n\n\"Kiivastuiko Kustaa Aadolf?\"\n\n\"Kiivastui, ikävä kyllä.\"\n\n\"Entä tohtori Hessel?\"\n\n\"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa\nhärnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä,\nmutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu.\"\n\n\"Mikset sinä vastannut hänelle?\"\n\n\"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin,\nsillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle\nmieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin.\"\n\n\"Kustaa Aadolfin suuttumusta ei tarvitse paljonkaan sydämelleen panna\",\nvirkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. \"Hänen mielensä\nsyttyy nopeasti, mutta yhtä pian se taas entiselleen tasoittuu.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän\", vastasi Helmer, \"enkä siitä omasta puolestani\nmitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen\npahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai\nehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen\nkristillisyydestään.\"\n\n\"Mistä te puhuitte?\" kysyi Elisa.\n\n\"Sovituksesta sekä elämästä kuoleman jälkeen.\"\n\n\"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä\nvastaan\", sanoi Elisa.\n\n\"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei se saa tulistua,\njoka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on\nkoettaa asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle\nmyönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään.\"\n\n\"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horju vakaumuksestamme?\"\n\n\"Totuutta ennen kaikkea!\"\n\n\"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän\nvaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni\nsiinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?\"\n\n\"En toki; mutta kiihkoissaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin.\nJa sitte hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä\nsellaisissakin asioissa, missä olisi noudatettava suurinta\nvarovaisuutta.\"\n\n\"Kuten esimerkiksi missä?\"\n\n\"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme\nselitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen\nmahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi\nnäin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa\nmyös paikkoja, missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta,\nmiksei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?\"\n\n\"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa\", vakuutti Elisa, \"mutta silti\nhän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista\nedellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä\nuseampia että ovat ne selvemmin huomattavissa.\"\n\n\"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?\"\nvirkkoi Helmer.\n\nHän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että\nnäytti unhottaneen morsiamensa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan\nollut tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut ilmaista\nolemassaolostaan, mutta turhaan.\n\nElisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan.\n\n\"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat\nuskoa\", vastasi hän, \"sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo\".\n\n\"Sepä rohkea väite.\"\n\n\"Ehkei liian rohkea sentään.\"\n\n\"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa\nAadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo\nkuitenkin iankaikkiseen kadotukseen\", sanoi Helmer varmana siitä, että\nElisa nyt olisi takertunut ansaan.\n\n\"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on\nJumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan\nkaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän\nlähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä.\"\n\n\"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat\nRaamattuun, syystä kyllä\", vakuutti Helmer.\n\n\"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu.\nJa kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme\nja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen\nomistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfikaan kadotukseen uskoisi, ellei\nhän olisi tuntenut itseään kadotetuksi.\"\n\nHelmer jäi mietteihin.\n\n\"Kokemukset ovat monenlaiset\", sanoi hän viimein. \"Minä puolestani en\ntunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka\nkyllä tiedän, ettei kaikki minussa ole oikealla kannalla. Kenties tuo\nkadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten\nsitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys\nvielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää\nsuoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen.\"\n\n\"Ja siinä hän tekee oikein\", arveli Elisa.\n\n\"Sillä jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädetty, niin\nolisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta, että\nantaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauan kuin vielä on aikaa\ntuomiota välttää.\"\n\nHelmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa oli\njo ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä\nmiellyttävällä tavalla.\n\n\"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta\", nureksi Irene.\n\"Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauan poissa, ja kun viimein\npalajat, keskustelet vaan Elisan kanssa.\"\n\nHelmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät. Mutta\nIrene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella voidaksensa\nkäyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti itsekseen\ntulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.\n\nKoko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna\nkysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää,\nmutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.\n\nKustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja\nalkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisenlainen\njumalanpalvelus toimitettavana.\n\n\"Bergsjön tehtaallako sen suoritat?\" kysyi Elisa hymyillen.\n\n\"Onko Helmer kielinyt?\" kysyi Kustaa Aadolf.\n\n\"Ei hänen tarvinnut mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn\nhengellisistä asioista, niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen\nveljeni siinä väittelyssä suoriutui\", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa\nmitä sydämellisintä hellyyttä.\n\nHe seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui\nHanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään.\n\n\"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani\", toivotti Elisa\nhartaasti.\n\nHeti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf\nyksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran\nkäskylle: \"mene ensin sopimaan veljesi kanssa!\"\n\nTohtori ei suuresti hämmästynytkään, kun Kustaa Aadolf astui sisään.\n\n\"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?\" kysyi hän. \"Ole\ntoki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin\nsaattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta\nnyt, auringon paahteessa...\"\n\nHän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsi suin silmin pesuvatiinsa\npolskuttaen kuin virtahepo.\n\n\"En tullut helvetistä puhuakseni\", sanoi hän, \"tulin sinulta anteeksi\npyytämään\".\n\n\"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut\nhelvettiin.\"\n\n\"Sitä en tehnyt.\"\n\n\"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan\nsiihen tyyliin.\"\n\n\"Anna anteeksi pikaisuuteni!\"\n\n\"Mitä joutavia! Siitä en ollut millänikään.\"\n\n\"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin\najaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni\nmukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani\nopin.\"\n\nTuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui\ntohtorin huulilta.\n\n\"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin...\",\nsanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä.\n\"Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen\nhymyilen.\"\n\n\"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko\nsitä?\" kysyi Kustaa Aadolf.\n\n\"En enää. Entisaikoina luin.\"\n\n\"Aloita uudelleen\", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä\nsuoruudellaan.\n\nTaas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti\npiankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä\nvaloon pääsemästä.\n\n\"Raamattu on minulle mennyttä\", sanoi hän. \"Milloin ikänäni sitä koetan\nlukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan.\"\n\n\"Kenen äänen?\"\n\n\"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet\nnuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään\nhengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan, haihtuivat\nkaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi\nsivuttu hauta, liukasteleva konna.\"\n\n\"Älä tuomitse kaikkia kristityltä niin surkean poikkeuksen mukaan.\"\n\n\"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin\neronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin\nuskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen\nkonna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen\nseurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen\nsanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin\nälä salaisuudessa anna lihan vallita.\"\n\nKustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton,\näärettömän edesvastuun tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän\nJumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena\ntoimiminen ei suinkaan ole leikintekoa. Mutta vaatimukset, ne Hän\nitse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla\nvilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa pelätä paljastaa\nsaastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata\nsydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiin soppiin\npaistamaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nUlkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä\nasusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja\nsytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä.\n\nIrene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen\nkiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana.\n\n\"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan\", sanoi Irene, nuorten\ntavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin.\n\nMutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta,\nvarsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän\nenää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän\ntyön painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos\nhäntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän\najatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä.\nJa tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä\najatukset enää olleet niin iloisia kuin entisaikoina. Koko syksyn oli\nHelmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi, mutta varsinkin\nnyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa käynyt oikein\nanteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan kirjoittaa kolme,\njopa neljäkin kirjettä, ennenkuin vastaus saapui. Ja sen vihdoinkin\nsaapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä, jottei kukaan huomaisi,\nmiten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin itselleenkään tunnusti,\nmiten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli ollut.\n\nPostilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen\nhän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä\nhuvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten\nmalttamattomuutta.\n\n\"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!\" huudahti Irene innoissaan\nkättään ojentaen.\n\nHeleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa\ntavallista paksummalta.\n\nIllallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt.\nPalvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian\nkertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan,\neikä tahtonut mitään ruokaa.\n\nSyötyään meni Elisa häntä katsomaan.\n\nHuoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja\nulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle\ntaivaalle.\n\nLevottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toivoi toiselta puolelta,\ntoiselta puolelta pelkäsi saavansa osan siitä surusta, mikä täällä\nvallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan palamaan,\nripusti tumman varjostimen sen eteen, niin että sohvan kohta jäi\nainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitten houkutteli hän Irenen teetä\njuomaan.\n\n\"Oliko kirjeessä mitään ikävää?\" kysyi hän Irenen juotua teen ja\nasetettua kupin tarjottimelle.\n\n\"Miten niin luulet?\" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka\nkuitenkaan ei hänelle onnistunut.\n\nElisa silitteli hellävaroen itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos\nkukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden.\n\n\"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin\ntulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan\", vastasi hän\nniin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi.\n\n\"Hän ei minua rakasta. Lue kirje!\" kehoitti Irene murtuneella äänellä.\n\nElisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirtyi\nlähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämä\nmuutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän\ntämän kaiken kestää?\n\nSisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa\nkirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä\nsiihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon\nja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen\ntunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut\nilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina\ntuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi.\nNyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ettei jo ennen ollut\nvilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer\nsuinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa\ntoiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä.\n\nElisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Irenen laskeutumaan\nlevolle. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan.\n\nVäsyneenä mielenliikutuksesta Irene sisarensa hellän huolen alla\nviimein nukahti pois suruistaan.\n\nIrene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana\npäivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan,\nsillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja\nhuomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla\nkoko asiaan kajoamatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut,\noli vain tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä\nja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle\nElisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti\nvaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon\ntuostakin pyyhkieli silmiänsä, ei haluttanut häntäkään nyt haastella\nterveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin.\n\nPäivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vain kalpeana ja\nhiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäytyi vaan syrjään ja näytti vaivautuvan\nystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että ne vain\njohtuivat säälistä häntä kohtaan.\n\nOli kulunut pari päivää tuon kovan onnen kirjeen saapumisesta. Alkoi\njo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan sytyttämässä\ntulta takkaan.\n\nElisa oli juuri aikeessa viedä puukantimen pois, kun äkkiarvaamatta\nhuomasi Irenen, joka oli tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä\njotakin sydämellä.\n\n\"Mitä tahdot, kultaseni?\" kysyi hän.\n\nIrene koetti kaikin voimin terästää mieltänsä, jottei itseään säälien\nitkuun herahtaisi.\n\n\"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa. Mutta en osaa, en tiedä, mitä\nhänelle sanoisin\", sai hän viimein vaivoin lausutuksi.\n\nElisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän\nnousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata.\n\n\"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta,\nsiinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät\", sanoi hän viimein.\n\nIrene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen\ntakaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä\nHelmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan,\nettei mikään muu voisi tulla kysymykseenkään. Olisiko Helmerkin sitä\ntarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän\nantoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon\nviimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, voimatta pitää\najatuksiaan koossa; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen piti\nmenettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut. Vaivoin\nriisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle.\n\n\"Kirjoita sinä!\" pyysi hän avuttomana.\n\nJa Elisa kirjoitti.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nHirvenhovissa alkoi ikävä aika. Surun painosta oli Irene käynyt\numpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa itseään. Elisa oli\nhyvin levoton hänen puolestaan, sillä tällä tavoin eivät saattaneet\nasiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene sairastui. Itse\niloitsi hän taudistaan, sillä se oli omiaan hänen sydänsuruansa\nlieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi halusi hän mielellään\nkuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä ystävyyden ja rakkauden\nosoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat raukesivat, parani hänen\nmielensä.\n\nHarvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa\ntoinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä\nensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi\nhalvauskohtaus Silla-tädin.\n\nKaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymässä Hirvenhovissa. Hän\noli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna\ntoimien tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron\nkeskellä.\n\nMajuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa oli niin paljon\nsairautta. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes joksikin aikaa.\n\n\"Se on aina ollut hartain toivoni ja monasti ennenkin olen ajatellut\nsitä teille esitellä, vaikken sitä tähän asti ole tullut tehneeksi\",\npuheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että\ntällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.\n\nTohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän\nkoetti vain päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli,\nennenkuin hän vastaisi majurille.\n\n\"Tuntuisihan meistä hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori\",\nvastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa\nasui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli pitkä.\n\nTohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vain kaksi\nviikkoa, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä moneksi\nkuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin.\n\"Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi\", ilkkui Kristian\nkuultuaan Elisalta päätöksestä.\n\nLähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi kuin oli pelätty.\nIrenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin\nluuli kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä tyyneksi ja\ntyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin vauhtia.\n\nSilla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitten jäi paraneminen\nsikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka\nvuoksi hankittiin erityinen hoitajatar.\n\nVähitellen vieri elämä Hirvenhovissa entisiin tapoihinsa. Tohtori\nHessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut taloon jo ensi hetkestä\nalkaen.\n\nMajuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen\nneuvojaan pienimmissäkin asioissa.\n\n\"Miten olen saattanutkaan näin kauan tulla lääkärittä toimeen?\"\nihmetteli hän.\n\nTohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan\nvaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona,\nmutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka\nkysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi\nvain antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa\ntapauksissa muuta tehtävää ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.\n\nTohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse\ntietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan\nviehätti heitä mieltäkiinnittävillä kaskuilla elämänsä seikkailuista.\n\n\"Tämä joutilaitten triumfiraatti\", kuten Elisa leikillisesti nimitti\nnäitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa,\njäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta\nmielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin aina\nkorttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana hävittiin,\nse voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä, \"ettei\nkysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia\", kuten majuri selitti.\nHuonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja kohta\notettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin\nvikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne\nsaapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran\nsattui hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi\nheti seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen.\nRitarillinen kunniotus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään\nElisaa kohtaan.\n\nKristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan\naikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella\nkolinalla paikaltaan, mutta istuutui tuokiossa, harmitellen\nhullunkurista kohteliaisuuttaan.\n\n\"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti...\", selitti majuri ja jatkoi\nsamaan hengenvetoon: \"Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua?\nSiinä tapauksessa olemme heti valmiit, ymmärräthän.\"\n\nElisa huomasi, minkä sekaannuksen hän äkkiarvaamattomalla\nesiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän\nei tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä esinettä, jota\nIrene kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi\nmajuri Elisalle, mitä hän pyysi.\n\n\"Hyvä merkki\", sanoi hän, \"että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta,\nHessel? Kyllä hän kohta taas tulee terveeksi. Katso, Elisa, emme tätä\ntässä enää kauan jatka. Ulkona on niin ruma ilma... Lopetamme jo tuossa\ntuokiossa.\"\n\n\"Miksikä niin hartaasti puolustaudut, isä?\" kysyi Elisa hymyillen.\n\"Enhän ole sanaakaan virkkanut.\"\n\n\"No, ethän olekaan\", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä\nselviytyisi. \"Luulin sinun vaan ajattelevan, ettemme mitään tee.\"\n\nKristian helähti nauruun.\n\n\"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa\", sanoi hän.\n\nKaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.\n\nHänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttejaan\nniin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen\najatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle\nmitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, heitti hän kortit pöytään\nja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.\n\n\"Tällaiseenko koiranilmaan\", kysyi Kristian.\n\n\"Etkö sinä milloinkaan ole ollut sellaisella tuulella, että hartain\nhalusi on ollut rynnistää myrskyjä vastaan ja antaa lumihiukkasten\nneulasina pistellä kasvojasi?\" kysyi tohtori.\n\n\"Ehkä joskus, pahalla päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin\nkaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut\nsuututtanut\", vastasi Kristian.\n\n\"No, entä silloin, kun olet itseesi suutuksissa?\"\n\n\"En minä itseeni suutu\", selitti Kristian.\n\n\"Lähdetkö todellakin, Hessel?\" kysyi majuri ja hänen silmänsä\nsiirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.\n\n\"Minun täytyy saada ilmaa\", vastasi Hessel.\n\n\"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään.\"\n\n\"Ei minulle.\"\n\nTurha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä\njotakin. Aina hän teki, niinkuin itse tahtoi.\n\nTohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja\nsitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä\nulkonaisiin olosuhteihinsa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan\nseurapiirissä elellen, ihmisten kesken, joita hän piti ystävinään, --\nmikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, -- nyt alkoi hän kyllästyä\nomaan itseensä.\n\nJotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin\nselittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken\nvarsinkin oli se ilme tullut erityisesti näkyviin. Etsikö Elisa hänestä\njotain, jota hän ei löytänyt? Miksi olisikaan muutoin hänen silmiensä\nkatseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä kaiho, kuin olisi\nhän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi sittenkin vielä toivoa.\n\nTämä liikutti tohtorin mieltä ja elvytti hänessä hereille jotakin siitä\neteenpäin pyrkivästä voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten\naikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä\nvoima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen\neloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee\nlentoon nousta.\n\n\"Neiti Elisa\", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan,\n\"lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne\nravitsette\".\n\nElisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitten erään mielikirjoistaan.\n\nTohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä. \"Eikö tämä mahda olla\nliian vaikeatajuinen minulle?\" arveli hän.\n\n\"Minulla siitä on ollut sekä huvia että hyötyä.\"\n\n\"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat\nvallan vieraita\", sanoi tohtori.\n\n\"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään\", sanoi Elisa. Hän\nnäytti toivovan, että tohtori sen lukisi.\n\nTohtorin katse lauhtui lempeäksi. Hänen, epäilijän, sydämessä alkoi\nusko herätä, usko Elisaan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nVasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauan oli tauti vaihdellut\nmilloin parempaan, milloin huonompaan päin, mutta lopulta kuume\nkokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin\nheikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen\nhänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti niin\nsynkältä.\n\n\"Miksen saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka\nhyväksi eläisin?\" huokaili Irene eräänä päivänä.\n\n\"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin,\nellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?\" kysyi Elisa häneltä.\n\n\"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kelpaa mihinkään\", valitteli Irene.\n\n\"Kukaan ihminen ei tarkoituksetta ole tullut tähän maailmaan. Sinuakin\nvarmaan joku elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu.\"\n\n\"En näe sitä missään.\"\n\n\"Pyydä Jumalaa näyttämään se sinulle.\"\n\n\"Ei minulla ole voimia.\"\n\n\"Jumala on oleva väkevyytenäsi.\"\n\nSamassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli\nmääräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä koko\npäivänä ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat hänen määräyksiinsä.\n\nJäätyään yksin, uneksui Irene hetken hereillään keväimen valoisassa\nhämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen\nunelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.\n\nHänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitten oli Sven\nRiiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruo'onkorrella kiikkui\nja korren katketessa lensi ylöspäin. Miksei ollut hänellä siipiä?\nMiksei voinut linnun lailla lentää hänkin?\n\nEi hän Jumalan rakkautta epäillyt, -- Sven Riise oli niin usein\nsanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, -- mutta miksei se\nkyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana,\njonka hän lapsuudessaan oli kuullut, äkkiä noussut hänelle mieleen\nja saattanut hänen katseensa kohoamaan. Mutta nyt, toipumisaikana\ntuntuivat ne tehonsa menettäneen; ne eivät enää voineet viihdyttää\nhänen epätoivoisten ajatustensa yksitoikkoista kiertokulkua. Hän\nväsähtyi ja elämä painosti häntä. Miksei ollut hänellä siipiä?\n\nElisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka häntäkin, Ireneä,\nodottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi\naikaansaanut käänteen ajatusten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt\nvain keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin\nuudelleen heräisi.\n\nOi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää\nHelmer Broolle, ettei hän ollutkaan lommoinen tyhjänpäiväinen raukka,\njoksi Helmer häntä oli luullut? Tämän ajatuksen hän heti halventavana\nhylkäsi, mutta siitä huolimatta se kätkeytyi hänen mieleensä. Sitten\nIrene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin kanssa\ntaivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille, sillä\nsilloin he epäilemättä olisivat vajonneet polviaan myöten lumihyhmään.\n\nTohtori ei rakastanut kevättä, eikä saattanut käsittää, miksi\nrunoilijat lauluissaan erityisellä mielihalulla ylistelevät jäänlähdön\naikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät kaikilta kulmilta\npuhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei mieli lumihyhmää\nkahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee maanteiden puroina\nsolisevan.\n\nElisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi.\n\n\"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka\ntaholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan.\"\n\n\"Kuten tuulikin\", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa pitämään\npuoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nyki ja repi häntä vaatteista.\n\nVaieten kulkivat he eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui.\n\nTohtori pysähtyi huoahtamaan. \"Mitä on tämä elämä tosiaankin?\" kysyi\nhän sitten.\n\nElisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen\nmielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa\ntoisi esiin.\n\n\"Onko elämä oikeastaan mitään?\" jatkoi tohtori. \"Onko siinä mitään\nkokonaisuutta? Eikö se ole vain joukko arvottomia vähäpätöisyyksiä? Vai\nonko se lopultakin vain olemisen tapa?\"\n\n\"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan.\"\n\n\"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole\nkuolemaisillani.\"\n\n\"Ruumiin elämä ei ole _elämää_. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole.\"\n\nToisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin\nhetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan\nliikkeen osotti hän ympärillä, olevaa seutua.\n\n\"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki\nsyksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittenkin vakuutatte, ettei elämä koskaan\nkuole. Kuinka se sopii yhteen?\"\n\n\"En tiedä, ajattelevatko muut niinkuin minä\", vastasi Elisa\nviivytellen, \"mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän\nvertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vain olotilana, missä\nhänen tosielämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy.\"\n\n\"Te ette siis pane maalliseen elämään paljonkaan arvoa\", huomautti\ntohtori.\n\n\"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on\nkaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt\nsitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?\"\n\n\"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämäparasta sen\nitsensä tähden?\"\n\nElisaa nauratti hänen liikuttava äänensä.\n\n\"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin.\"\n\n\"Hyvä, se ilahuttaa minua\", virkkoi tohtori keveämmällä mielellä.\n\nNiin he astuivat edelleen, kumpikin omaa puoltaan, sillä keskitie oli\nniin sohjuinen, ettei sitä saattanut kulkea. Tohtori Hessel jättäytyi\ntahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen katsella Elisaa ja ihaillakseen\nhänen ryhtiään ja käyntiään.\n\nElisa kääntyi taaksepäin ja huomasi silloin että tohtori hymyili. Hän\nkysyi syytä siihen.\n\n\"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen,\nolette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva\", vastasi tohtori.\n\n\"Mystillisyyteen! Kuinka niin?\"\n\n\"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittenkin varsin\nepätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee.\"\n\n\"Se, joka sitä elää\", vastasi Elisa.\n\n\"Entä se poloinen, joka sitä ei elä? Miten hän siihen pääsee?\"\n\n\"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään -syntymällä\", vastasi\nElisa. \"Oletteko lukenut Jeesuksen sanat Nikodemukselle?\"\n\n\"Olen: 'Tuuli puhaltaa kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa,\nja et tiedä kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta\ntosi sana.\"\n\n\"Nain on jokainen, kuin Hengestä syntynyt on\" lisäsi Elisa.\n\n\"Tietävätkö Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja minne\nmenevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä.\"\n\n\"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin he\nsen kyllä tietävät. Jumalasta ovat he tulleet ja Häneen taas palajavat.\"\n\nTohtori Hessel pysähtyi.\n\n\"Miten siitä voitte olla niin varma?\" kysyi hän \"Miten tiedätte, että\nHengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei\nole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan.\"\n\n\"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jeesus Kristus. Joka Häneen\nuskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän?\"\n\nElisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen\nalemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein\nesiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.\n\n\"Tulkaa tänne ylös, että näette seutua kukkulan toiseltakin puolelta,\nennenkuin kotiin käännymme\", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt mihinkään\nkeskeneräiseen. Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen, päivän\nmailleen menoa katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä\nenne!\n\nElisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua\nmuistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitten, jolloin hän\nyhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon\nvertauskuvia.\n\n\"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?\" kysyi\nhän.\n\n\"En.\"\n\n\"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota.\"\n\nTohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut\nsaman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittenkään nähnyt, mitä\nElisa näki.\n\n\"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko\nhänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen\nmielestään arvoa, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä.\"\n\nEnsi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen.\nTohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi.\nElisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.\n\nHe kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan\nnimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen\nElisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei Elisa ollut hänelle\nsellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien\nvastaista puolta, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä,\nettä lumisohju ulottui hänelle miltei pohkeisiin.\n\nTuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaa hämärä kattoi\nsalaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin\ntoisiaan lähemmäksi.\n\nTohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös\nvaloisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.\n\nSinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian\nkumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo\ntottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan he eivät\nolleet tavanneet häntä näin ajattelevana ja vakavana. Varmaan tässä\npiili jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori ei\nhalunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.\n\nKun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti askareilleen,\ntapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän\nihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä.\n\n\"Elisa-neiti\", alkoi tohtori heti, \"ei ole minusta kasvatusopillisesti\noikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen\nhäpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun\njotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte.\"\n\n\"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel.\"\n\n\"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Kuten sanoin,\nte saatatte minut häpeämään\", jatkoi tohtori, \"ette niin paljon\nsanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette. Läksinkin\nulos saadakseni oikein ajatella.\"\n\n\"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?\"\n\n\"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa\nsiinä paljon; lausukaa vain sana, Elisa-neiti!\" vastasi tohtori.\n\nElisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä,\nsillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki\nnyt oli käsissä.\n\n\"Pitääkö minun, tullakseni joksikin, lähteä Hirvenhovista pois vai\njäädä tänne?\"\n\nElisan katse välähti kirkkaammaksi. \"Teidän pitää lähteä\", kehoitta hän.\n\n\"Tahtoisitteko siis niin mielellänne päästä minusta?\" kysyi tohtori\nteennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli\ntarkoittanut.\n\n\"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te\nsaattaisitte tulla\", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla\nkehoittavasti.\n\n\"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin...?\" virkkoi tohtori\nsilmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan\nvastauksesta.\n\nElisa vapisi edesvastuun tunnossa, mutta samalla sydän riemuitsi.\n\n\"Silloin...\", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut\naika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitten pois\nlausettaan lopettamatta.\n\nTohtori Hessel jäi ääneti paikalleen.\n\nJalona, ylevänä, kuin oman sisäisen tunteensa kirkastamana oli Elisa\nseisonut hänen edessään. Ainoan pienen sanan oli hän vastaukseksi\nantanut, mutta se sana sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi\nhän tällä hetkellä saanut katsahtaa Elisan sielun sisimpään.\n\nJo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan\nopintojaan täydentämään, voidakseen tulla kotimaiseksi lääkäriksi. Tämä\nuutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella\nlukemattomia esteitä. Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan;\nmutta tohtorin lujaan päätökseen raukesivat kaikki vastaväitteet.\n\n\"Elisa, sinähän et mitään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä\nonnistut paremmin kuin me\", sanoi majuri.\n\n\"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista\nhuolimatta\", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään.\n\nKristian katsoi ensin häneen, sitten tohtoriin, rupesi viheltämään ja\nhyräili: \"Ma lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nPari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen\nTukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen\nlukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta\nhänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä\nkelpasi. Luvut sujuivat reipasta vauhtia.\n\nHän tutki muutakin lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää, josta\nElisa oli puhunut.\n\nEräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko\nnuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä.\nLamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka\nkumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista. Tohtori Hessel\nvertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin lähekkäin ja niin\nerilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta;\nsielu ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät,\nja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta\nkohtelusta, joka tuli niiden osaksi.\n\nKumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitten oikeuttaa\ntoisen silpomaan toista? Vai elämäkö se on, joka ihmisen tekee? Jos\nniin on, eikö siis kuollut enää olekaan suuremman arvoinen kuin pöytä,\njonka päällä se makaa.\n\nTohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä\nhänen tutkimuksensa hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden\nkuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi\nvoimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja\nnauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.\n\nEräs toinen kandidaatti lähestyi.\n\n\"Vai niin\", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, \"tuossako\nse Påhlman nyt makaa. Hänestä oli pientä riitaa. Eläessään myi hän\nruumiinsa tänne, mutta kun hän sitten kuoli, tahtoi vaimo haudata\nruumiin; hän ei tietänyt, että ukko oli myynyt itsensä ja juonut rahat.\"\n\nToverit jatkoivat työskentelyään, mutta tohtori Hesselin ajatukset\nolivat saaneet muuta tehtävää. Aina kun olemuksemme syvällisimmät\nkysymykset nousivat hänen sielunsa silmien eteen, saivat ne suunnan,\njoka teki hänet levottomaksi; ne kohdistuivat häneen itseensä\nnuolenterävinä.\n\n\"Mitä olet sinä tehnyt elosi aikana; mitä on sinusta tullut? Mikä on\nsisin olemuksesi; mihinkä suuntautuisi sen kehitys, jos se nyt joutuisi\niankaikkisuuteen?\"\n\nKiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel vältti niitä ja tahtoi\ntukahduttaa aavistuksen, joka pakotti hänen omasta sisimmästään\netsimään totuuden salaisuutta, Iäisyyselämää ei hän odottanut\nkohtaavansa itsessään, koska hän tiesi, ettei hän sellaista elänyt.\nTutkia Elisaa oli turhaa; tytön läheisyyskin oli kylliksi hämmentämään\nhänen terveen järkensä. Ei, puolueeton ja kirkas täytyi hänen olla\netsiessään totuutta.\n\nKuolinvuoteitten ääreen oli hän useasti sattunut, mutta minkäänlaista\nkuolemankauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan huomannut,\nhaudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät he\ntajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista\nvaivoista.\n\nLöytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on\nJumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle: \"Maasta olet sinä tullut,\nja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!\" Ei löydy menneisyyttä eikä\ntulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme! Hulluja olemme, ellemme\nnykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon epäilyksittä elämältä\nota mitä otettavissa on!\n\nUsein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat\npyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina\nkehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen;\nse, mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta\nolla. Entä Kustaa Aadolf sitten? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi\npanemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen\nuskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen pyrki\nhän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen saanut\nviran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän saarnasi, oli\nkirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne, tungeskeli\nväkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin\nElisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa, pyrki kylmä\nivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään näkyi pikkumainen\nitsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen liikutuksen, kyynelten\nja huokausten keskellä. Hän oli valmis epäilemään kaikkea, minkä olisi\nvoinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen sijaan liiankin nopea virheitä\nkeksimään.\n\n\"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka\nansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan\", sanoi hän kerran Kustaa\nAadolfille.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka\nmyöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes\npääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta miltei\nkahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä\nnousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne\nistumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti\nkai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitten kuunteli hän\nnähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan\narmosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis\nhänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä.\"\n\nKustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi.\n\n\"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä\", sanoi hän.\n\"jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia,\njoissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni.\"\n\nPian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet\nväkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta\nerotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli\ntohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin\nvoisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitä oli hän\nnyt etsinyt väsyksiin asti, mitään löytämättä. Mutta pitäisikö hänen\nnyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästä, maan päällä?\nYrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei hänestä kuitenkaan\nmilloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka hänet sai tällaiseen\nvoimainponnistukseen, yksin hän voisi myös voimassa pitää alulle pantua\nparannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa sekin vähän, mitä hänessä\nitsessään oli hyvää, ainoastaan sentähden, että oli niitä, jotka eivät\nsitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli hänen jumalansa, ja Elisaa\njumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi. Eikö hän\nsiis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauan kuin hän ei muuta Jumalaa\ntuntenut.\n\nHän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet\nantamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoi.\n\nOlot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri\nkuoli ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel\nlähetti hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan\nElisan läheisyydessä ja saisi Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa\nhäntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta kauemmin ei se\nonnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi rakkauden\nkaikkivaltaisuuteen.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nEräänä päivänä tuli majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen\nnäköisenä aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi aivan\nvereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti\narvaamalla päästä sen perille.\n\n\"Joko Kustaa Aadolf on arkkipiispana?\" kysyi Torvald.\n\n\"Ei vielä\", vastasi majuri.\n\n\"No, onko Kristian kenraalina?\" kysyi Irene.\n\n\"Vieläkin parempaa\", vakuutti majuri.\n\n\"Onko hän kihloissa?\" kysyi Torvald.\n\n\"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua!\nEnsiksi, keneltä kirje on, ja sitten, kenestä siinä puhutaan!\"\n\n\"Keneltä se on sitten?\" kysyi Elisa.\n\n\"Vastaan ainoastaan 'on' tahi 'ei'\", selitti majuri.\n\n\"Se muuten ei ole isällä ollut tapana\", sanoi Torvald.\n\n\"Suu poikki, poika-viikari\", sanoi majuri lauhkeasti.\n\n\"Onko kirje Kustaa Aadolfilta?\" kysyi Irene.\n\n\"Miksikä se häneltä olisi?\"\n\n\"Siinäkö nyt oli 'on' tahi 'ei'?\" nauroi Torvald.\n\n\"Se merkitsi 'ei'\", selitti majuri arvokkaasti.\n\n\"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?\" kysyi Torvald vilkasten\nveitikkamaisesti Elisaan.\n\nMajuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta\nuseammin arvaaja kirveensä kiveen iski.\n\n\"Kristianiltako?\" kysyi Elisa.\n\n\"Kas, oikeaan osasit\", sanoi majuri.\n\n\"'Kenestä' vai 'mistäkö' se puhuu?\"\n\n\"Molemmista.\"\n\n\"Kenestä?\"\n\n\"En vastaa enempää kuin 'on' tai 'ei'.\"\n\n\"Siitäpä kuuluu\", pisti Torvald väliin.\n\n\"Puhuttele kunnioittaen isääsi, pojan-nallikka.\"\n\n\"Kristian kirjoittaa tietysti etupäässä itsestään\", sanoi Torvald.\n\n\"Miten siitä olet niin varma?\"\n\n\"Siksi, että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa\nsitten kysymys mistä tahansa.\"\n\n\"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa\", sanoi\nmajuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.\n\n\"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö,\nisä?\" kysyi Elisa.\n\nMajuri hymyili salamyhkäisesti.\n\nNyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli\nylen onnellinen.\n\n\"Kuka, kuka on se toinen\", kaikui kuorossa hänen ympärillään.\n\n\"Malttakaa toki, lapset, malttakaa\", sanoi majuri arvokkaasti ja otti\nkirjeen taskustaan.\n\nVitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään,\nsiten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti\nja suurella äänenpainolla, Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri\ntakertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri\nsoveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.\n\n\"Lue sinä\", sanoi majuri ja antoi kirjeen Elisalle.\n\nKirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, suloisen\nja varakkaan tytön kanssa, joka oli ennättänyt kääntää ainakin kuuden\nluutnantin päin pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin tarttui.\nMiten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta tullut\nvalituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vain todistettiin\ntosiasiaksi.\n\nPikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen\nisänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää.\nKirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi\nviikolla kihlajaisten viettoon.\n\nAlettiin tuumia, kenen tulisi kutsua noudattaa. Torvald vakuutti heti,\nettä hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut jäisivät\nkotiin. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja\nkauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut\nosakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun\nhänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään,\nvaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen\nedukseen, kuin vahingokseen.\n\nPääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai\nei. Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta\nsittenkin näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.\n\n\"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois\", arveli\nIrene.\n\n\"Vai niinkö ajattelet?\" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta\ntepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen\nElisaan kysyen häneltä: \"Mitä ajattelet sinä?\"\n\n\"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin, jos vaan itse\nhaluat\", vastasi Elisa.\n\n\"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa\nAadolfin papinvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä,\ntänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan läsnä\niloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa. Sen\nlisäksi olin keväällä niin sairaskin ja lääkärin hoidon alaisena; nyt\nolen paljon pirteämpi.\"\n\n\"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan\nKristiania enemmän kuin häntä\", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi\njo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.\n\nMajuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa.\n\n\"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vain, että se voisi näyttää\nsiltä.\"\n\n\"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?\" kysyi Torvald.\n\n\"Ehk'ei tarvitse kenenkään jäädä?\"\n\n\"Tarvitsee tietysti. Minä jään\", vastasi Elisa.\n\n\"Et sinä, vaan minä\", päätti Irene.\n\n\"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä\nkerran päästä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut\", sanoi\nTorvald, joka sisarensa tulevaisuudentuumia ei ensinkään hyväksynyt.\n\nMutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättä jäädä kotiin.\nMielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin voi valmistautua\ntulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin päätetty, että hän\ntalven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa harjoittelemaan, sillä\nlähetysalalla, jolle hän oli päättänyt antautua, saattoi sairaanhoidon\ntunteminen olla hyvinkin tarpeellista.\n\nSiis päätettiin, että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät.\n\nKun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan\nminiäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet\nsaattaneet ihan haltioihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa\nsitävastoin oli jokseenkin tyyni.\n\nToimiessaan sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti\nElisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin\nrakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut.\nKotoisen kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas, hellä ääni.\nJa mökeissä asui kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.\n\nTosin Elisa jo kauan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran\ntulisi erota, mutta nyt, kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan\nhallitsijattaren, alkoi tuo tietoisuus tuntua oikein todenperäiseltä.\nEronhetki ei enää häämöittänyt etäisyyden usvaisissa helmoissa, se oli\njo lähellä. Miltä mahtoi tuntua ratkaisun hetkellä?...\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nUutena vuotena vietettiin Kristianin häät. Kohta senjälkeen läksivät\nnuorikot muutamiksi kuukausiksi ulkomaille. Tämä oli Kristianin\npuolesta suuri uhraus, sillä hänen velttouteen taipuvalle luonteelleen\nolivat pitkät matkat varsin vastenmielisiä. Mutta nyt hän kumminkin\ntaipui seuraamaan nuoren vaimonsa mielihalua, ja siitä päättivät\nkaikki, jotka hänet lähemmin tunsivat, että hän todellakin mahtoi olla\nrakastunut.\n\nToukokuun puolivälissä he palasivat kotiin ja asettuivat asumaan\nHirvenhoviin, jossa toinen puoli alakertaa oli heille varattu.\n\nNuoren rouvan ensimmäinen olo uudessa kodissa ei tullutkaan niin\nvaloisaksi, kuin sitä oli kuvailtu; se sattui, näet, yhteen aikaan\nSilla-tädin kuoleman kanssa. Vanha neiti oli toistamiseen saanut\nhalvauskohtauksen, jonka jälkeen loppu nopeasti läheni.\n\nEedit ei itsekkäästi vetäytynyt sairaanhoidosta pois, päinvastoin\notti hän siihen hyvin tehokkaasti osaa, vaikkei kukaan sitä häneltä\nvaatinut. Tämä ilahutti Elisaa ja hänen silmissään nuoren kälyn arvo\ntämän kautta kohosi. Mutta pian huomattiin, ettei Eedit oikeastaan\ntullutkaan sairaan huoneeseen auttaakseen, vaan enemmän siellä\nhallitakseen ja määrätäkseen.\n\nPikku Eedit, niin rakastettava kuin muuten olikin, oli pohjaltaan hyvin\nomavaltainen luonne. Hän kuului niihin, joiden pitää saada hallita\nvoidakseen olla hyviä. Ja yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta\nsopi koko Hirvenhovin perhe erinomaisesti hänen luonteelleen.\nKristianin kietoi hän helposti sormiensa ympäri, majuri oli häneen\nniin hurmaantunut, että saattoi unhottaa vanhat totutut tapansakin\nhänen tähtensä. Irene, joka paraillaan oli sairashoitokurssillaan\nja silloin tällöin kävi kotonaan viipyen lyhyen aikaa, oli hänkin\nkälyynsä ihastunut, niinikään Torvald. Kustaa Aadolfin puolelta\nei saattanut hän muuta odottaakaan kuin ystävällisen ritarillista\nkohtelua. Elisa oli ainoa, jota ei ollut aivan helppo taivuttaa, sen\noli Eedit jo vaistomaisesti huomannut, vaikkei mitään epäsopua heidän\nvälillään ollutkaan ilmennyt. Elisa ei helposti kenenkään kanssa\nriitaantunut; hän saattoi peräytyä ja sallia muitten tehdä mielensä\nmukaan, mutta pysyi siitä huolimatta aina itsenäisenä, peräytyen vaan\nvapaaehtoisesti ja sellaisella arvokkuudella, että se pikemmin tuntui\nsuosionosoitukselta kuin pakkokeinolta. Eeditiä tämä suututti, mutta\nsamalla täytyi hänen sitä ihailla. Hän olisi voinut pitää Elisasta\nenemmän kuin kenestäkään muusta, jos he vaan olisivat olleet toisistaan\nloitommalla eikä heidän molempain työala olisi näin yhteen sattunut.\n\nElisankin sydämessä liikkui samanlaisia vaistomaisia tunteita kälyä\nkohtaan, mutta ne olivat ainakin aluksi paljon epämääräisempiä.\nHänellä oli nykyisin niin paljon muuta ajateltavaa. Kuolema oli taasen\nsaapumaisillaan vieraaksi taloon, ja sen läheisyys häätää mielestä\nkaiken pikkumaisuuden.\n\nHitaasti ja tietämättänsä Silla-täti elämästä erkani. Miettimättä ja\nharkitsematta oli hän kulkenut elämänsä läpi ja samanlaisena hän nyt\nkohtasi kuoleman. Hellävaroin hänet kuolema korjasi, vaikka muista\nnäyttikin kovalle.\n\nSyvä hiljaisuus valtasi koko talon varhaisena aamuhetkenä, jolloin\nvanha neiti veti viimeiset raskaat henkäykset.\n\nMajuri oli paennut alakertaan Kristianin huoneustoon päästäkseen\nkuulemasta kuolevan viimeisiä äännähdyksiä. Häntä puistatti kuin\nvilutaudissa. Alati piti hänelle kerrata lääkärin rauhoittava vakuutus,\nettä kuoleva tajuttomassa tilassaan ei enää tuskiaan tuntenut, kunnes\nviimein Elisa tuli ilmoittamaan, että kaikki oli loppunut.\n\n\"Jumalan kiitos!\" nyyhkytti majuri.\n\nMuuten ei Silla-tätiä paljon itketty; hän oli jo niin kauan kitunut,\nettä kuolemaa pidettiin pelastuksena. Välttämättömän tarpeellinen ei\nhän myöskään ollut eläessään kenellekään ollut, ei edes niille, jotka\nhäntä enin olivat rakastaneet.\n\nHänen kuolemansa näkyi kuitenkin syvästi vaikuttaneen majuriin, joka,\nihmeellistä kyllä, saattoi toisinaan istua pitkät ajat ajatuksiinsa\nvaipuneena. Tässä hänen mielentilassaan näki Elisa jotakin toiveita\nherättävää ja iloitsi siitä, mutta Eeditin mielestä piti ukko\nvälttämättömästi siitä herätettämän ja elvytettämän jälleen vireeseen.\nHän otti sen tehtäväkseen ja onnistui siinä varsin hyvin.\n\nSilla-tädin kuoleman jälkeen oli Elisa isänsä kehoituksesta alkanut\nlukea jonkun luvun Raamatusta, ennenkuin kukin yöksi erkani omaan\nhuoneeseensa. Majuria se miellytti ja hän tahtoi, että Kristian ja\nEeditkin tällöin olisivat läsnä. Eräänä iltana ehdotti Eedit, että\nyhdessä laulettaisiin joku virsi.\n\n\"Minäkin tahtoisin jollakin tavoin avustaa\", sanoi hän asettuen pianon\nääreen.\n\nHeleällä äänellä hän aloitti virren ja tahtoi muitakin siihen yhtymään,\nvähemmällä ei hän ketään päästänyt. Kristian ei ollut vielä eläessään\nvirsiä laulanut. Hän häpesi isäänsä ja Elisaa ja koetti vaieta. Mutta\nse ei ottanut onnistuakseen. Eedit herkesi soittamasta kesken tahtia ja\nkatsoi häneen kuin hemmoteltu lapsi, joka on tottunut saamaan kaikki\nmielensä mukaan taipumaan. Kun hän uudelleen alkoi soittaa, yhtyi\nKristiankin lauluun.\n\nMyöhemmin Eedit ehdotti, että palvelusväkikin kutsuttaisiin\nrukoushetkeä viettämään.\n\n\"Jos sinä aristelet lukea niin monen kuullen\", sanoi Eedit Elisalle,\n\"niin saattaahan isä tahi Kristian sen tehdä. Sopivintahan oikeastaan\nonkin, että isäntä itse pitää kotihartautta.\"\n\nMutta isännistä ei kumpainenkaan tahtonut lukea rukousta. Eeditpä ei\nkuitenkaan hellittänyt. Majurin hän tosin pian jätti rauhaan, mutta\nKristian ei niin vähällä päässyt. Viimein piti tämä helpompana suostua\niltarukouksen toimittamiseen kuin kauemmin kinaili vaimoansa vastaan.\n\nElisaan teki tämä Kristianin ensimmäinen toimi perheenisäntänä\nliikuttavan vaikutuksen, vaikkakin hän huomasi, ettei Kristian uuteen\ntehtäväänsä oikein pystynyt. Hän luki nopeaan ja hutiloimalla, ja\npäästi helpotuksen huokauksen, kun tehtävä oli loppuun suoritettu.\nMutta Eedit oli varsin tyytyväinen, kun oli saanut tahtonsa\ntapahtumaan, hän tahtoi mielellään näyttää Elisallekin, miten suuri\nvaikutusvalta hänellä oli Kristianiin.\n\n\n\n\nKADESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nSuuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua mitä\nsuurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne mieltä ärsyttävät ja\nalituinen peräytyminen saattaa ajanoloon käydä varsin tuskastuttavaksi.\nSen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin voinut vapautua\nkaikenlaisesta naisellisesta pikkumaisuudesta, huomasi hän nyt, että\nulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon auttaneet. Hän koetti\nolla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla joutui varjoon, ja\nettä hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että sen ulkopuolella\nvastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä näkemästä eikä\ntuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä välittämättä, mutta\nsiinäkään ei hän kauan onnistunut.\n\nEräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka\noli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen\nmuistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku\ntapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä\nuurre muodostui otsalle.\n\n\"Ei mitään, jota kannattaisi muistiin kirjoittaa\", virkkoi Elisa\nitsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi\nkasvoille.\n\nHän veti pöytälaatikon auki ja heitti almanakan sinne. Silloin\nsattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama\nsana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauan oli laatikossa maannut.\nAinoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitten\nkylmennyt käsi oli ne sinne piirtänyt:\n\n\"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!\" Kaikessa\nyksinkertaisuudessaan puhuivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja\ntukahuttivat katkeruuden hänen mielestään.\n\nLumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli!\nTaas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä\nainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista\npikkumaisuuksistakin.\n\n\"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin.\" Katselemistaan\nhän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä\nesiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin\ntarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän\nsyyn.\n\nKyyneleitä kiertyi silmiin, valuen kuumina ja polttavina poskia myöten\nalas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä oli hän oppinut tällaisia\nkyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan uusi ihminen, itki\nsentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin voimallisena tahtoi\nelää.\n\nPese minut! Omasta voimastani en voi puhdistua. Pese minut veressäsi!\nPuhtaaksi kuin sinä itse!\n\nElisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka\nolikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli\nlupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään.\nKristus ei jakele vanhurskauttaan vähitellen, kokonaan hän sen tahtoo\nmeille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa tällä\nhetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jeesuksen nimeen anomaan, mitä\nikänänsä halusi.\n\nJa mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä\nkohtasi, olkoon se sitten suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi\nhäntä Jeesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja\nyhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi.\n\nJälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän sittenkin\nollut liiaksi paljon anonut? _Yhdeksi_ Jumalan Pojan kanssa, _itse\nJumalan kanssa yhdeksi!_ Miten voi synnillä saastutettu ihminen olla\nniin läheltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä koskenutkaan Elisan\n_synnillistä luontoa_, se koski hänen _uutta ihmistänsä_, joka on\nJumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja mielitekoja Jumala\nhallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli Jumalan kanssa yhdeksi\nyhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä vahvistuva ja varttuva\nsyntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luomus hänessä yhä kehittyisi,\nvanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se kerran kuolemassa\nkokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi. Silloin saisi hän\ntäysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle, \"Ihmisen Pojan\"\nkasvojen eteen. \"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin.\"\n\nTämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät\nsiintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään\nhuumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen\nilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa\nnauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten\nPietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän\noli syntinen ihminen. Mutta \"ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne\", ja\nmissä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa?\n\nElisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi\nvälkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi,\nmutta vinhalla vauhdilla liukui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia,\njoiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan\nkatse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin\nkiitää.\n\nMuuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen\nmeren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan\nkanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He\nveisasivat Mooseksen, Jumalan miehen, virttä ja Karitsan virttä,\nsanoen: \"Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala,\nKaikkivaltias; oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien\nKuningas.\" Hän koetti kuvailla mielessään tuota autuaitten laulua.\nMillainen lienee se ollut rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja\nmilloin, milloin saisi hänkin siihen yhtyä?\n\nVähät siitä, olisiko taival enemmän tai vähemmän hankala. Päämäärään se\nkuitenkin johti ja oli Herran tie.\n\n\"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas\", kuiskaili\nhän hartaasti. \"Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta\nminua sinun johtoosi tyytymään!\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nKun Irene oli päättänyt sairashoitokurssinsa, palasi hän vähäksi\naikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän\nmelkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli\nhäneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut häneen tyyntä\nvarmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut. Oman\ntulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut\najattelevan nuoren naisen.\n\nEräänä päivänä kävi Elisa asioilla kirkonkylässä. Sieltä palatessaan\nhän tapasi Kristianin ja Eeditin. He kääntyivät hänen kanssaan\nkotiinpäin kulkemaan.\n\n\"Puhuimme tässä vastikään Irenestä\", sanoi Eedit. \"Merkillistä, miten\nhän viime aikoina on edukseen muuttunut.\"\n\n\"Niin, sielu painaa leimansa ulkonäköönkin\", vastasi Elisa.\n\n\"No, enpä juuri tiedä, olisiko se sielun ansio, että tyttö on\nuhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin\", arveli Kristian. \"Mutta\nsomemmaksi hän on versonut.\"\n\n\"Uskokaa, mitä sanon, sairaanhoitajattaren ammattiin ei hän tule\njäämään\", sanoi Eedit toivehikkaasti.\n\n\"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen\nmuuttunut?\" kysyi Elisa.\n\n\"Joku tulee kyllä hänet estämään. Isän ei suotta tarvitse estettä\ntoivoa.\"\n\n\"Näyt unohtaneen Helmer Broon.\"\n\n\"Päinvastoin, häntä juuri ajattelen\", vastasi Eedit hilpeästi. \"Etkö\ntiedä, että hän on Tukholmassa?\"\n\n\"Tiedän kyllä. Mutta mitä se asiaan kuuluu?\"\n\n\"Kuuluu toki, varsinkin kun Irene nyt on siellä.\"\n\n\"He eivät kumminkaan tule toisiaan tapaamaan.\"\n\n\"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin\nkehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa.\"\n\n\"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen,\njoka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä.\"\n\n\"Ei Irene ylpeä ole\", huomautti Kristian.\n\nIhmetellen katsahti Elisa häneen mitään virkkamatta.\n\n\"Mutta kuka hän oikeastaan on, tuo Helmer Broo, ja mitä hän tekee?\"\nkysyi Eedit.\n\n\"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja\nkirjoittelee\", vastasi Elisa.\n\n\"Yllin kyllin jo ammattia\", huomautti Kristian.\n\n\"Luulen, että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän\nhyvin yleisön suosiossa\", lisäsi Elisa.\n\n\"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä\",\nnauroi Eedit. \"Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä\nsaat lankomiehen.\"\n\nJa totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan\ntyöstään. Mutta sitten saapui Elisalle yksityiskirje, jossa Irene\nkertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset\ntunteet taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei\nenää tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin\nkauas, oikein kauas, missä hän ahkerassa työssä voisi unohtaa, mitä\nunohdettava oli.\n\nMutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan\naiotut peittämään sitä, mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei hän voinut\nkirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet Helmerin\nluentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista päätöksistään\nhuolimatta tuon tuostakin löysi itsensä sieltä istumasta. Helmerin\näänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitä se auttoi, että hän salin\näärimmäiseen soppeen kätkeytyi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja\nkun he sitten uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä\nvastaan -- - -- Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäytynyt ilosta saada\nhäntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi\nhänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin\nkirjoittanutkaan.\n\nAivan odottamatta lopetti Irene luennoilla käyntinsä. Helmer huomasi\nhäntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miksei\nIrene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla\noli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen\npoissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin,\nja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän\nmitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.\n\nHirvenhovissa nousi riemu. \"Hurraa!\" huusi majuri. \"Este on tullut.\nIrenen saamme pitää. Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!\"\n\n\"Mitä sanoin?\" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta.\n\nIrene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään.\nSiellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin.\n\nEräänä iltana istui hän penkillä lähellä joenrantaa ompelemassa. Kevät\noli jo ehtinyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja\nasettui sisarensa viereen.\n\n\"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole\nminua kohtaan kuin ennen.\"\n\nIrene ei vastannut mitään, pujotteli vain lankaa neulansilmään täysin\nvajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut\ntoimitetuksi; mutta kun ei sittenkään vastausta kuulunut, jatkoi hän:\n\n\"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että suunnitelmasi heitit\nkesken, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ettei se sinun\nkutsumuksesi ollut.\"\n\n\"En minä siitä...\", vastasi Irene uutterasti ommellen.\n\n\"Vai luuletko, etten hyväksyisi kihlaustasi?\" kysyi Elisa.\n\n\"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta\npuuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran...\" Enempää ei hän\nsaanut puhutuksi.\n\n\"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua\nsentähden, että annoit hänelle anteeksi!\"\n\n\"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää\", sanoi\nIrene.\n\nElisa ei tietänyt, mitä vastata, sillä Irene oli osannut ihan oikeaan.\n\n\"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua\nensinkään moiti, enkä ihmettele menettelyäsi\", vastasi Elisa.\n\n\"Miksi sitten olet levoton?\"\n\nÄäni kuului hiukan omituiselta, kuin tilille vaativalta.\n\n\"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota\ntarvitset.\"\n\n\"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun menin hänen\nkanssaan kihloihin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla nyt on\nvähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä jälellä\non.\"\n\n\"Oletko varma siitä, ettei se ole Helmerin omaa?\" kysyi Elisa.\n\n\"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on\nvakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää\", vastasi Irene armaansa\npuolesta loukkaantuneena.\n\n\"Enkö tahtoisi myöntää?\" puolusteli Elisa.\n\n\"Niin, tiedän kyllä, ettet sinä eikä Kustaa Aadolf hänen mielipiteitään\nhyväksy.\"\n\n\"Saattaa olla totta, mutta silti emme kumpainenkaan häntä tuomitse.\"\n\nMolemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä\nsyventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan:\n\n\"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkavan kihlaukseni sentähden, ettei\nHelmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?\"\n\n\"En toki.\"\n\n\"Miksi sitten teet minut levottomaksi?\"\n\n\"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran ja ettet sekaantuisi hänen\nkummallisiin tuumiinsa.\"\n\n\"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja\nsitäpaitsi hän suurimmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä\nmuutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa.\"\n\n\"Irene, et saa uskoa, etten Helmeristä pitäisi, ja että sinua\nmenettelysi tähden halveksisin\", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi\nitseään.\n\nIrene lähestyi vähän vastahakoisesti.\n\n\"Onko oikein totta, mitä puhut\", sanoi hän katsoen läpitunkevasti\nElisaan. \"Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit,\nja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se,\njoka sinut oikein tunsi:\"\n\n\"Ehkä ensin vähän siihen suuntaan ajattelinkin\", tunnusti Elisa,\n\"mutta nyt en enää. Parempi on nöyränä pysyä totuudessa kuin olla\nylpeä. Valheellisesti olisit menetellyt, jos olisit sellaiselle alalle\nantautunut, johon halusi oli kylmennyt; olit nöyrä, kun Helmerin\nrakkauteen vastasit. Sen kaiken nyt huomaan. Annatko anteeksi, että\najattelin liittoasi ensin hiukan halveksien?\"\n\nAina oli Irene helposti voitettu, niinpä nytkin. Hän kiersi\nkäsivartensa sisaren kaulaan.\n\nÄänetön syleily sovitti taas kaikki. Molemmat olivat tyytyväisiä. He\ntunsivat, että kaikki vieroittavat esteet heidän väliltään olivat\nkadonneet.\n\nIrene alkoi taas ääneti ommella. Pian tointui hän mielenliikutuksestaan\nja virkkoi puheenaihetta muuttaen:\n\n\"Oletko kuullut, että tohtori Hessel aikoo hakea piirilääkärin virkaa\nvanhan Borgsten'in jälkeen?\"\n\n\"En, sitä en ole kuullut.\"\n\n\"Hän aikoo pian lähettää hakemuksensa, ehkä on ne jo lähettänytkin.\nSilloinhan tullaan naapureiksi.\"\n\n\"Tapasitko häntä Tukholmassa?\"\n\n\"Tapasin kerran. Hän kyseli paljon sinusta. Hän oli niin kaunis, näytti\npaljon reippaammalta ja miehekkäämmältä kuin täällä ollessaan. Kustaa\nAadolf pitää paljon hänestä, samoin Helmer.\"\n\nHetken perästä Irene kokoili työnsä ja nousi ylös penkiltä.\n\n\"Joko tulet sisään, Elisa?\"\n\n\"En vielä.\"\n\nElisa nojautui puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta\njoutilaina helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne\nvalaisivat hänen peittämätöntä päätään ja lankesivat varjostavien\nsilmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin\nsyvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet\nesiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia\nväikkynyt niiden jokaisessa kaarelmassa. Hienon kaareva nenä lisäksi\nkaunisti näitä kasvoja, joissa ilmeni samalla niin paljon jaloutta ja\nmielenlujuutta.\n\nIrene tuli sivumennen heittäneeksi silmäyksen Elisaan, joka istui\nyhä vielä siinä ajatuksiinsa vaipuneena, itsestään ja ympäristöstään\nirtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan viereen\ntietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta.\n\n\"Tahtoisin niin paljon sinulta oppia\", sanoi hän.\n\nElisan sielu erkani vähitellen unelmien maailmasta tosielämään takaisin.\n\n\"Niin minäkin sinulta\", vastasi hän.\n\nSellaista vastausta ei Irene ollut odottanut.\n\nUsein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita\nitsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen\nnöyryyteen.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nOli tuiman kylmä päivä. Aurinko välkkyi hehkuvana kiekkona aamuisen\nautereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli Hirvenhovin härmäisten\nmetsien ja lumenpeittämien maitten.\n\nMetsän rinteellä oli pieni mökki, jonka ikkunat punasinervänä\nkimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha\nKotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemaa odotellen. Tohtori Hessel,\njoka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui sairaan vuoteen\nyli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt ensimmäisellä\nvirkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt voivan mitään tehdä.\n\"Rukoilkaa\", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti viimeisen\nkerran sormensa ristiin.\n\nTohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä\nei merkkiä ymmärtänyt.\n\nTohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas\ntavannut jotakin, joka sai hänet heltymään ja kohotti hänen mielensä\njalommaksi. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän\nrukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan ollut uskoa, niin oli siinä\nainakin tunnetta. Kuka hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä\npyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä, minkä tietää\nolevan armaansa mielen mukaista.\n\nRukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan.\nNiin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen\ntuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt\nsyvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin\nrukoilija itse. Ääneti he puristivat toistensa käsiä ja kääntyivät\nsitten sairaan puoleen.\n\nHän oli kuollut.\n\nAurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se\nheitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen\nharvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringonvalossa esiintyi\nkasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla\nkuvastuva rauhallinen ilme kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan\npäivätyönsä jälkeen lepoon päässyt.\n\n\"Rakas Antti-vanhus\", sanoi Elisa hiljaa, \"yksinkertaisuudessasi\nkäsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden\".\n\nTohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan.\nHän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois.\n\nElisa katseli liikutettuna ympärilleen huoneessa.\n\n\"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut\",\njatkoi hän. \"Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin.\"\n\n\"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan\", sanot tohtori Hessel\nkatsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä\ntäällä ei enää tarvittu.\n\n\"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla,\njota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen\nenemmän, ja siitä jakoi hän minullekin.\"\n\nHän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta.\nHellävaroen hyväili hän uurteista otsaa. Mielellään olisi hän tahtonut\npyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehkei ollut se myöhäistä\nvieläkään.\n\nÄänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel\nseurasi häntä.\n\nVierekkäin kulkivat he kuin valoisaa unta nähden. Äskeinen\nkuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se\noli vain kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät\nlähemmäksi toisiansa.\n\nJo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten. Ilma\noli tyyni ja puhtaan raitis.\n\nTohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli hänen\nsydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko hän\ntulla hänen omakseen, Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä\nvalkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan.\n\nVakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain\naikomuksin. Mitään hän ei aikonut Elisalta salata; hän oli valmis\nvilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi\nhäneltä kysyä.\n\nMutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vastikään\nkuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt\nkehittyneen siihen mielentilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran\ntulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen.\n\n\"Et kysele minulta mitään\", virkkoi tohtori.\n\n\"En tarvitse mitään kysellä, ymmärrämmehän me toisemme.\"\n\nTohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja\noliko väärin näin käyttää hänen luottamustaan hyväkseen.\n\nMutta jos ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa\nherättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli\ntohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei\nElisa luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään.\n\nIllalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä\najatustensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten\nkuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja\nluki: \"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin.\" Kuin kaukainen\nkajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi\nsäilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään\nmieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka\nnäissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret\nvaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt,\nei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin\nsekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin\nse hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä\npäämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää\nrakkaammaksi.\n\n\"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin\", rukoili hän hartaasti.\n\"Pese meidät!\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nElisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään.\nMajuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen.\nKuulijakunta osasi ne yhtä hyvästi ulkoa kuin majuri itsekin. Elisa\nosasi ne miltei sanasta sanaan, samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä\nhuolimatta istuivat he ääneti kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä\nheitti puhelunsa kesken ja kysyi kelloa.\n\n\"Vähän yli kahden\", vastasi tohtori Hessel.\n\n\"Miksei ole kukaan minua siitä huomauttanut?\" sanoi majuri\nkärsimättömästi. \"Jo neljännestunti sitten olisi minun pitänyt mennä\nlevolle. Sepä nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen\npäästyä unohtaa kokonaan ajan kulun.\"\n\nJa kiireesti katosi majuri huoneeseensa voittaakseen takaisin edes\njonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen ollut\ntapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori Hesselin\nneuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa ennen päivällistä, määräten\nsiihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta hän\nkuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja palasi\nvasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että\naamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-uni tarpeettomaksi,\nselitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan\nnukkunut, korkeintaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka majurin\nhuoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua majurin\nuinailu oli.\n\nMajurin lähdettyä jäivät kihlatut kahdenkesken huoneeseen. Elisa pani\ntyönsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin.\n\n\"Mitä tahdot?\" kysyi tämä hymähtäen.\n\n\"Sinä olet löytänyt perustuksen elämällesi, Alfred. Olenko liian\ntunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen löysit?\"\n\n\"Tunkeilevainen\", toisti Alfred hellästi. \"Älä puhukaan\ntunkeilevaisuudesta meidän välillämme!\" Ja hetken perästä hän jatkoi\nmatalan tuntehikkaalla äänellä:\n\n\"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka\nhän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen nousi tuikkailemaan! Kysy\nhukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan\nlöysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen\nvalossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa\npitää, eikä uudelleen heittäydy aallokon ajeltavaksi?\"\n\n\"Miten saatat edes sellaista kysyäkään\", sanoi Elisa, joka selitti\nhänen puheensa oman sydämensä mukaan. Ei osannut Elisa aavistaa, että\nAlfredin tähti ei ollutkaan taivaan tähtiä, ja ettei se perustus, josta\nAlfred puhui, Jumalaa tarkoittanutkaan.\n\n\"Tarvitsiko sinun kauan etsiä ennenkuin löysit?\"\n\n\"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkea\nlöytänyt.\"\n\nHän puhui totta, mutta ei hän sittenkään Elisalle tositilaansa\npaljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko\nhän sille mitään, että Elisa selitti hänen puheensa maallisesta\nrakkaudesta taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän\nsisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle\nmitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä\npeittää. Elisa tahtoi itse pettyä, ja koska hän tässä pettymystilassaan\noli onnellinen, niin miksikä sitten riistää sitä häneltä? Ja tosi\nonnea tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä\nhänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen\narvoista.\n\n\"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä\ntuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päässeet ikuiseen\npäämäärään\", vastasi Elisa lempeästi.\n\nTohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta\nElisa, vaikkei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä, mitä\nne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ettei Alfred\nhalunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä tunteita,\nja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista poikkeava\nkuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen päätti\nElisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred itse\nvapaaehtoisesti puhuisi.\n\nGonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi\nkäsivartensa morsiamelleen.\n\nYlivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin\nrinnalla tuntui niin turvalliselta vaeltaa tulevaisuutta kohden, niin\nlupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.\n\nJo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin,\nleivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat\nolevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa\nolossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut\nedes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan\nHirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, niin että\nseurustelu alkoi jo ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä tuntunut\nmajurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että aivan\noli unohtaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan hänen\noloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin täydellisesti kuin\nIrenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi muuttamaan, sijaitsi\nainoastaan puolen penikulman päässä Hirvenhovista, korkealla kukkulalla\nHanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein saisi siis majuri\ntytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat vakuuttaneet häntä\nniin hellästi vaalivansa, ettei hänen tarvitsisi liiaksi paljon Elisan\nhuolenpitoa kaivata.\n\nHääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin\naikaa ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten\nkokoilemisen tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi\nsilmiin enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeutui. Kaikki\nnukkuivat. Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni kasvihuoneelle,\ntaittoi sieltä kauneimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän\nkautta kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle laski\nhän kukkalahjansa. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen\nkohdistuivat, sillä jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt\nhänen omanansa. Rakkaus Sven Riiseen ei ollut kuollut Elisassa;\nmutta se ei ollut hänen toisen rakkautensa tielläkään, siihen oli se\nliiaksi maantomun sukuista. Niin, ehkei olisi tuo ensimmäinen rakkaus\nkoskaan tullutkaan semmoiseksi kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä\njo alussa olisi puhtaalla iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi\nse asiainhaarain toisin ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän\nmaallista tälle maailmalle. Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen,\nmutta ei hän siihen mitään vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan.\nYksi asia oli hänelle varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään\nja tulisi siellä aina edelleenkin jalostavana voimana elämään.\n\nHän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet\nlankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille:\nSven Riise, ja sitten, kun aurinko kohosi ja sen säteet ulottuivat\nalemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta loisti kullassa\nkuninkaalliset sanat: \"Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka minuun\nuskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut.\"\n\nElisa sai rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen kytketty henkensä pääsi\ntaas irtautumaan ja ajatusten levoton kuohunta asettui. Hiljaa hän\nitsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli hänen\npuolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen omaksi\nja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka mielellään hän\nolisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli ilmaissut halunsa\nRiiselle, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalla vielä olisi paljon\ntehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä kohdistui tämä\nelämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hänet tänään vihittiin.\nAjatuksiin vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki metsän kautta\nkotiin.\n\nJos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä\ntyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle\nsellaista tuskin koko päivänä suotukaan. Puuha seurasi toista, ja\nkaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen\npiti olla mukana.\n\nKello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti sen.\nHän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä oli: \"minä ja minun huoneeni\npalvelemme Herraa\".\n\nSyvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin\npuhe lämmitti hänen sydäntään. Jonkun kerran koetti hän tapailla\nmiehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.\n\nVihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille, ja mieliala kävi hilpeäksi.\nEikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan\nseurustelua jatkettiin iltamyöhään.\n\nTuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel,\nkun hän vain tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei\ntyytynyt ylkämiehen tavalliseen tehtävään kulkea ylinmäärin rakastuneen\nnäköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa\nheitä huvittaen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan\nsilmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä.\n\nKäsi laskeutui hänen olalleen.\n\n\"Yksi sana, Hessel!\"\n\nSe oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota\nsanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavaa. Hän\nmalttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan\nElisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi\nmuista.\n\n\"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?\" kysyi\nKustaa Aadolf.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Näytti siltä.\"\n\n\"Mistä sen olit näkevinäsi?\"\n\n\"Kasvojesi ilmeestä.\"\n\n\"Erehdyit.\"\n\n\"Tuskinpa erehdyin. Sano, Alfred, tahdotko huoneinesi palvella Herraa?\"\n\n\"Osoita Hänet minulle, niin palvelen Häntä.\"\n\nKustaa Aadolf katsahti lankoonsa. Kuuliko hän väärin?\n\n\"Luulin jo varmasti sinut uskovaiseksi.\"\n\n\"Miten olit sellaiseen luuloon tullut?\"\n\n\"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan,\nja kuinka muuten olisit valinnut Elisan kaltaista vaimoksesi?\"\n\n\"En ole vaimokseni valinnut _Elisan kaltaista_, vaan _itse Elisan_.\"\n\n\"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti;\nettä te kaikessa olitte yksimieliset ja että sinäkin jo olit löytänyt\nperustuksen? Miten onnistuikaan sinun niin täydellisesti viedä hänet\nharhaan?\"\n\n\"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa\nherkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt\nantautua siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten tähden\nolisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu ikäänkuin\nolisi hän itse tahtonut tulla petetyksi.\"\n\n\"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa\", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti,\nmutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä\nsydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa.\n\"Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle\", lisäsi\nhän. \"Suoruus ja vilpittömyys sekä Jumalan että ihmisten edessä on\ntärkeimpiä elinehtojamme.\"\n\n\"Aiotko huomauttaa Elisaa hänen erehdyksestään?\" kysyi tohtori Hessel.\n\n\"En; miksi niin tekisin? Se jääköön sinun asiaksesi. Elisa parka!\"\n\n\"Lupaan, ettei sinun tarvitse häntä sääliä\", vastasi tohtori Hessel.\n\"Mutta sinä et ensinkään ajattele minua, vaan yksin häntä. Onko se\nkristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä ilman häntä olisin joutunut!\"\n\n\"Ei kukaan ihminen voi toista pelastaa.\"\n\n\"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi\nsisartasi vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi paremmin\nsopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä päivästä\nlähtien.\"\n\nTämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin,\nodottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta.\n\nKustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu\noli kiihdyttänyt hänen mielensä. Olihan luonnollista, että hän\netupäässä huolehti sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred Hessel\nhänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että hän näin\najatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia luonnollisten\nsiteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei se enää voinut\navautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka käsittää kaikki?\nOlihan Alfred Hessel hänen lähimmäisensä, kuten Elisakin, ja eikö\nollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen opetuslapsena, huolehtia\nyhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen onnesta kuin oman\nsisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta olivatko tässä\nainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa enemmän? Kumpiko\nyhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan, Elisako vai Alfred?\nKumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen?\n\nOvelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka\ntällätavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa\nkynnykselle.\n\nMorsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen ympärillään ja\nmyrttikruunun varjosta säteilivät silmät tähtinä; kevätillan vaalea\nhohde sekä mielenliikutus tekivät hänet kuultavan kalpeaksi.\n\n\"En tahtonut lähteä kotoani sinulle hyvästiä sanomatta\", sanoi hän.\n\nHellästi sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varoi rypistämästä\nharsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa oli sittenkin\nhänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen voimallisen\nsuojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi Elisa aina\nluottaa.\n\n\"Jumala olkoon kanssasi!\" sanoi hän. \"Älä anna kenenkään tai minkään\nitseäsi Hänen kädestään irti temmaista.\"\n\n\"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen\ntiedät\", vastasi Elisa luottavasti.\n\nTietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf\nhuolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa, vaan\nhän, jonka suojassa Elisa lepäsi.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nOli kevät. Taivas kuvastui vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen\npintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin\njuhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien lomitse.\nKaikkialla oli raitista ja puhdasta.\n\nElisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle. Hän oli istunut sisällä\ntyönsä ääressä alakuloisiin ajatuksiin vaipuneena. Ne painoivat hänen\nmieltänsä, hän tahtoi niistä päästä ja pakeni senvuoksi luonnonhelmaan.\n\nRannalla oli laituri, johon oli vene kiinnitetty. Elisa irroitti sen\nja sousi rivakasti ulapalle päin, mutta antoi sitten airojen hetkisen\nlevätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään voimatta kuitenkaan\nsulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi tahtonut.\n\nSilloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla\naironvetämällä sousi hän takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi veneeseen.\nHän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.\n\n\"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäsi. Nythän oli sinulla\nhyvä onni, kun minut tapasit.\"\n\nElisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymynsä oli\nalakuloinen.\n\n\"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Mikset ole oikein iloinen tänään?\" kysyi\nhän.\n\n\"Ei minua mikään vaivaa\", vastasi Elisa vältellen.\n\n\"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!\"\n\nElisa epäröi.\n\n\"Taitaa olla vain typeryyttä\", alkoi hän ikäänkuin itseään\npuolustellen. \"Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla samanlaisia.\"\n\nElisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut,\njäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti.\nKuinka olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän\navioliittonsa vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut!\nHän oli kuvitellut sisäistä luottamusta luonnolliseksi seuraukseksi\nulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän tärkeimmässä\nkysymyksessä, miksei siis voitu siihen milloinkaan vapaasti kosketella?\nAlussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli ollut ihan luonnollista\nAlfredille uskoa kaikki Hengen elämästä johtuneet ilonsa ja huolensa.\nMutta silloin oli Alfred joko vallan vaiennut tai vastannut kaunein\nja miellyttävin, mutta hämärin sanoin. Ja alussa oli Elisa siihen\ntyytynytkin, mutta lopulta hän alkoi kaivata jotakin enempää.\n\n\"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?\" sai tohtori viimein\nkysytyksi.\n\nHe lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä\nvähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.\n\nÄkkiä kohotti Elisa päänsä ja katsoi häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi\nhän Alfredin katseessa jotakin säälintapaista. Alfred katseli häntä\nkuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyi tuskia tuottaa. Nähtävästi\nymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse.\nVoisiko hän ehkä myös hänet parantaa?\n\n\"Tunnetko sinäkin sen?\" kysyi Elisa.\n\n\"En, vaan minä tiedän sen, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten\nhuomaan.\"\n\nElisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli\nAlfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:\n\n\"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen\nhuomaat sinäkin, kun vain sen olemassaoloon totut.\"\n\nHän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko leikkaus suoritettu, eikä se\nläheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.\n\n\"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole\ntahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa\nsinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys\nhivuttaa enemmän kuin varmuus.\"\n\n\"Ettäkö sinua epäilisin!\" huudahti Elisa paheksumista ilmaisevalla\näänellä.\n\n\"Niin, sinä epäilet, etten olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa\nAadolf, tai toisin sanoen, etten ole lammas oikeasta lammashuoneesta.\"\n\n\"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan\", vastasi Elisa.\n\"En epäile. Soisin vain, että joskus avaisit sydämesi minulle. Tiedän\nkyllä, että luonteet ovat erilaiset, älä luule, että sinua siitä\nsoimaan, ettet ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan.\"\n\nMikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan\nhän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo\nhorjuvan, vaikkei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa.\nVarsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria kovin painostanut se seikka,\nettä Elisa edelleenkin säilytti väärän luulonsa.\n\n\"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, -- -- -- ettei minulla\nole sinun uskoasi, etten sinun laillasi elä Hengen elämää.\"\n\nElisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut\ntäyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittenkään\nsaattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.\n\nAlfred ei sallinut hänelle sananvuoroa, ja säälimätöntä olisi ollutkin\nhäntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten tämä oli\ntoivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota Elisa oli\ntoivonut siellä olevan. Lopetettuaan selityksensä sousi hän rantaan.\n\nElisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan\nei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi\nrantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä\nei liikahtanut paikaltaan.\n\n\"Elisa, etkö tule jo?\"\n\nSilloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova\nkatse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: \"Oi, herätä minut\npahasta unestani!\"\n\nMiksikä kävi tuo asia noin hänen sydämelleen? Oliko se niin mahdottoman\ntärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista käsittämättömistä\nasioista olemaan, ajatteli tohtori itsekseen.\n\nVaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen hänet laiturille. Sitten\nläksivät he kulkemaan auringon kultaamain koivujen varjossa.\n\n\"Enkö ole sanankaan arvoinen, kosket mitään minulle puhu?\" pysähtyi\ntohtori viimein kysymään.\n\nElisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla\nkuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän\nsamalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.\n\n\"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus saattoi\nminut siihen. Eikö sekään asiata lievennä?\" kysyi hän.\n\n\"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit.\"\n\n\"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Moiti, herjaa, syytä minua\nulkokullatuksi, katalaksi tai miksi tahdot; mikä tahansa on parempi\nkuin että kuljet näin vaieten ja kärsit.\"\n\nElisan teki mieli vastata, ettei hän ensinkään itsensä tähden kärsinyt,\nmutta tohtori jatkoi:\n\n\"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, teet sen paraiten\nrakkaudella. Anteeksianto ei siihen yksin riitä, ainoastaan rakkaus.\"\n\nElisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä\nvoinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille\nja koetti kääntää puheen muihin asioihin, mutta se ei onnistunut.\nHiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Elisaa lohduttaakseen alkoi\ntohtori vedota Raamattuun, puhuen, miten vaimon puhtaus ja hurskaus\nmiehenkin voittaa hyvän puoleen.\n\n\"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen\nniin läheltä näkemään?\" kysyi Elisa alakuloisesti, ajatellen vaikeata\nja edesvastuullista elämäntehtäväänsä.\n\nVapaaehtoisesti ei hän olisi milloinkaan uskaltanut semmoiseen\ntehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut, itsekö\noli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin johdattanut?\nTämä kysymys oli hyvin tärkeä, sillä ainoastaan viimeksimainitussa\ntapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta.\n\n\"Minun mielestäni olet saanut jo ihmeitä aikaan, Elisa\", jatkoi\ntohtori lohdutellen. \"Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä\nvakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut\ntakaisin entiseen seikkailijaelämääni. Olethan siis jotakin voittanut.\"\n\nSanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät.\n\n\"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit tullut paremmin pelastuksen\ntarpeellisuuden tuntoon kuin nyt, jolloin luulet jotakin olevasi\",\nsanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen sanojaan\nkäsittäisi.\n\nTohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummallinen, ettei se\nvastausta ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti\nhuomionsa.\n\n\"Miksi itket? Sentähdenkö, että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi\nedes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla kuin asiain\ntoisin ollessa olisin tehnyt.\"\n\n\"Oi, älä puhu noin\", pyysi Elisa. Tohtori hymyili koettaen hellyydellä\nhäntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa häntä sääli, tuota miestä, jolla ei\nelämässä ollut muuta turvaa kuin heikko nainen, joka rakkautensa tähden\nmieheensä oli käynyt vielä kaksinverroin heikommaksi.\n\n\"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?\"\n\n\"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa\",\nvastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.\n\n\"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin\nkauan kuin omistan sinut.\"\n\nElisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat,\npaljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti\najatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin\noli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen\nmeni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän\nepäjumalan kukistamiseksi?\n\nTuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa.\nElisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä päästäkseen\njälleen tasapainoon.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\n\nAika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat\nelämään, vanhuksetkin kiintyvät siihen yhä enemmän ja, vaikka he\ntietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin\nolevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä\nkepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.\n\nKun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänen itsensä\nvarsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt\nastella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat saapuneet kukin\ntahoiltaan vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin\nuskoa, että ukko todellakin oli jo niin vanha, sillä hän oli vieläkin\nsuoraryhtinen ja kookas.\n\nVanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään.\n\n\"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat\nluontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus\", sanoi hän\nheltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, ja oli taas valmis leikkiä\nlaskemaan entiseen iloiseen tapaansa.\n\nJa iloa hän todellakin lapsistaan sai.\n\nEntisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä.\nJa tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat\nherättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat\nloihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen rakkautta\nkenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin\nvieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli\nhän rakastanut kuten tapana on, vaimoonsa oli hän ensi aikoina ollut\nkorviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vain häntä tottelemaan,\nmutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen hän eli. Tietoisuus siitä,\nettä kerran saisi Hirvenhovin omaksi hallittavakseen, ei milloinkaan\nollut häntä tosityöhän kannustanut, vasta nyt, kun hän näki sen\ntulevaisuudessa vanhimman pikku poikansa perintötilana, pääsi koko\nhänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle. Ja työn siunaus huomattiin\nkaikkialla. Se osoittautui ulkonaisissa olosuhteissa, mutta sitä\nenemmän Kristianin luonteessa ja olennossa. Paljon hän oli edukseen\nmuuttunut.\n\nKustaa Aadolfin toiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta siunausta.\nKaikki menestyi, mitä hän teki. Hänen maineensa, jonka monet\nkateudesta olivat ennustaneet pian laskevan, oli nyt entistäänkin\nylemmällä. Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä\nvieläkin joka sunnuntai tungokseen asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen\nsielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko,\njotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti\nhän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana\nJumalalta, eikä kiitellyt sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi.\nJumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä\nannettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta hänen vaimonsa ja\npikku tyttärensä olivat hyvin heikkoja terveydeltään. Perherakkaus oli\nSpitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla\nesiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän\nvaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiaan\nlisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän\niloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi,\nkoska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat\nsaattaneet häntä seurata.\n\nEntinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut\nkelpo perheenemäntä. Suurella harrastuksella puhui hän pikku Kristerin\nensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä,\njolloin pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka\npienokaiselle puhkesi kolmas hammas. Ihmiskunnan elinkysymykset eivät\nhäntä paljonkaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä,\nettei hänellä olisi harrastusta niihin ollut, sillä sitä hänellä kyllä\noli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista\nmielipidettä, vaan hän esiintyi aina miehensä ajatussuunnan\njäljittelijänä. Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin\nvaltuutti itsensä ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana\nlapsena niiden ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia\ntahi kaulusta Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä\nhän tarkalleen valvoi, ettei Helmer hajamielisyydessään saanut\nserviettirengastaan pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä\nlusikallaan tahi kierrellä lautastaan. Ja ihmeen kärsivällisesti\npiti Helmer hyvänään kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän\nniitä tarvitsikin; ehkä tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen\nsamanlaista huojennusta kuin Irenelle vapautus suurten asiain\najattelemisesta. Monessa suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka\nhänen mielipiteensä vielä olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen\nuskollaan ollut pysyväistä pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien\nihmisystävällisessä tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien\ntoimintaan ja harrasti lämpimästi kaikkea, mikä tarkoitti ihmiskunnan\nedistystä ja valistusta. Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja\npiti sen ohella sivistäviä esitelmiä eri aloilta; hänen luennoillaan\nkävi paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo\nkirjailijanakin saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin\nlaaja lukijakunta.\n\nHelmerin ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan\nHirvenhoviin lähteäkseen, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko\ntarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin\nsiskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan\nhalunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei\nhänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi\nHelmerin tulla mukaan.\n\nPäähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha\nsyntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald,\njoka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli kotiin\nsaapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden minuutin kuluttua\nolivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet lempisedäkseen ja\nmielienokseen.\n\nSyntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin\nvanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, kuka puhui\nsuorasanaisesti, kuka runomitassa. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon\ntuostakin kihosi silmään ilonkyynel.\n\nPaljon sai hän tänään rakkaudenosoituksia sekä odotettuja että ennen\narvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle\nlaskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman.\nKorvapielukselle oli pantu pieni kirje.\n\nMajuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi\nkynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen.\n\nSe oli suurilla, pyöreillä kirjaimilla kirjoitettu:\n\n    \"Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen asti,\n    kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan, kannan ja\n    pelastan.\" Es. 46: 4.\n\n    Jumala siunatkoon rakasta Isoisää!\n\n                                             toivoo pikku Sven.\n\nEnempää siinä ei ollut, mutta sittenkin täytyi majurin vielä kerran\npyyhkäistä silmälasejaan, ennenkuin sai sen loppuun luetuksi. Hän luki\nsen moneen kertaan, ja luettuaan kätki hän kirjeen pieluksen alle kuten\nkoulupoika. Majuri tiesi tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina\npäivinä ollut antanut Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että\nviattoman lapsen siunaus sekä Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat\nolla hyvänä pieluksena, johon turvallisesti voisi päänsä laskea.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti\npuolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään\nkotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä,\nsillä moni halusi häntä puhutella ja puristaa hänen kättään. Siksi\nolikin hän kehoittanut omaisiaan ajamaan kotiin, häntä ei tarvitsisi\nodottaa, hän tulisi mieluummin kävellen.\n\nVihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa\n\"ihan kuin tykistä lauaistuna\", kuten majurilla oli tapana hänestä\nsanoa.\n\nMutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen\nkotimatkalle.\n\nKahdenkeskenolo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta\nharvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa\nAadolf kävi harvoin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina monta, jotka\nhäntä halusivat tavata ja puhutella.\n\n\"Mitä tietä menemme?\" kysyi Elisa.\n\n\"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi\",\nvastasi Kustaa Aadolf.\n\nHeillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään\noli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan\nerottaneet.\n\nKustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain\nkäsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien\nolosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi.\nPaljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa,\nsillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa\nsisällisen tilansa.\n\nHe puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä, salatusta elämästä\nHänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä.\nMolemmilla oli ollut jotenkin samanlaisia kokemuksia, molemmat olivat\nyhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä kärsimys\noli heidät yhdistänyt yhä lähemmin Kristukseen ja saattanut heidät\nkaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia näytti tuo\nsanoin kertomaton onni kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.\n\n\"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin ja kaikesta heikkoudestamme\nhuolimatta saamme olla varmat siitä, että olemme Jumalan omat\", puhui\nhän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. \"Ajattele,\nettä minun tapaiseni syntinenkin saa uskoa vapaasti Jumalalle\nasiansa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on\npelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä\nkiinni, siinä on minulla vahva turva.\"\n\nElisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä\nsoinnahti surulliselta.\n\nKustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet\nHirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo\nnäkyi vastaiselta rannalta. Sieltä vilahti rakennus esille puitten\nvälitse, joiden kellertävät syyslehdet loistivat auringonvalossa.\nKyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.\n\n\"Mikä sinulla on?\" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin\nhänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen\nnähneensä Elisaa alakuloisena.\n\n\"Omallatunnollani lepää synti, laatuaan mitä raskain.\"\n\nKustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, siten rohkaisten\nhäntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut\nitseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle,\nja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua,\npian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa\nsisimmästä syvyydestä.\n\n\"Etkö luule\", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, \"että meitä\ntuomitaan ankarimmin siitä, miten olemme elämäntehtävämme täällä\nsuorittaneet\"?\n\n\"Ankarimmin --\", toisti Kustaa Aadolf viivytellen.\n\n\"Sitä en tiedä, mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulee tietysti\nuskollisuutemme ilmi, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja\nvertauksessaan puhuu.\"\n\nElisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin.\n\n\"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut,\npäinvastoin olen siitä paljon menettänyt\", sanoi hän. \"En ole vähääkään\nonnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai\nlieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?\" Elisa loi katseensa maahan ja\njatkoi: \"Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut.\"\n\nViimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi,\nmitä hän ajatteli. Hän painoi Elisan itseään lähemmäksi.\n\n\"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden\ntyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa\",\nsanoi hän.\n\nElisa katsoi kotiansa kohden\n\n\"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä...\", kuiskasi hän.\n\n\"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään\nkulunut elämä. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa Jumala\nsinulle anteeksi.\"\n\n\"Niin, sen uskon\", kuiskasi hän, \"uskon, että Jeesuksen Kristuksen\nansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä\nvastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?\"\n\n\"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä\nkysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole\nsinun vallassasi.\"\n\n\"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalalle? Niin minä olen\nsen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä pyrintönä jo\nkohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana.\"\n\n\"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä\nhedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee.\"\n\n\"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään\", sanoi Elisa\nlaskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia\nlohdutuksen suloudesta.\n\n\"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin\nvälinpitämättömämmäksi Jumalasta\", jatkoi hän.\n\n\"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla\", vastasi Kustaa\nAadolf. \"Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla\nsanalla temmata hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen\nvastustamishalunsa.\"\n\n\"Mutta miksei Jumala sitten lausu sitä sanaa?\"\n\n\"Hän näkee, ettei aika vielä ole tullut, ehkei Hän vielä ole Alfredissa\npäättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole huomannut,\nmiten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut ilman,\nettä se sinuun olisi syvemmälti vaikuttanut, äkkiä leimahtaa eloon ja\ntunkeutuu uudistavalla voimallaan olentoosi?\"\n\n\"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt\", vastasi Elisa, ja salatun elämän\npyhät muistot, joita veli oli hänen mieleensä herättänyt, hälvensivät\nhetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.\n\n\"Ja mikä oli syynä siihen, että sana sai näin äkkiä elon? Syynä oli\nse, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa\ntavoitteli.\"\n\n\"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita\", vastasi Elisa,\nja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus palasi Alfrediin. \"Hän on\nitseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan\nsana voisi antaa.\"\n\n\"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää.\"\n\n\"Millä tavoin? Minusta tuntuu se aivan mahdottomalta.\"\n\n\"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!\"\n\n\"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua,\nsenhän ymmärrät\", sanoi Elisa ja lisäsi sitten matalalla äänellä:\n\"Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen ei hän ennen\navioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan,\nvaan on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä vaikuttanut\nymmärtämättömyydessäni jollakin tavoin siihen.\"\n\nKustaa Aadolf pysyi hetken ääneti.\n\n\"Sitä en usko\", vastasi hän viimein. \"Tietysti on sinullakin vikasi,\nmutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet\nHänen omansa; eikö niin?\"\n\n\"Niin olen\", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista,\njota Pietari tunsi, kun hän Jeesukselle sanoi: \"Herra, sinä tiedät\nkaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan.\"\n\n\"Katso, Elisa\", jatkoi Kustaa Aadolf, \"en usko, että sinussa on syytä,\nvaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä elävät\ntodellisen Jumalanlapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat hänen\nvaikutustaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta\", lisäsi hän lohduttaen,\n\"voihan Jumala kallioitakin musertaa\".\n\n\"Oi, mutta kovasti täytyy hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat\", sanoi\nElisa ja vilunväristys puistatti häntä.\n\nHirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille\nja pappilanväelle.\n\nPerille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven\nsyöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven\nollutkaan nähnyt äitiä koko aamupuoleen; hänellä oli äidille niin\npaljon kerrottavaa.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nTohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat\nsikariaan ulkona pengermällä.\n\nUusi kirkkoherra, joka hiljattain oli astunut virkaan rovastivanhuksen\njälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat\nvarsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria\nluonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli\nmietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla,\njotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppineisuutta ja katsoi järkeä\nhuonoksi ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan\nsalaisuuksissa. Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän\nvälillään innokkaita väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena,\nettä väittelijät kiistan lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin\nystävät kuin sen alkaessa. Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman\najan raamatun arvosteluun. Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin\noli siinä löytänyt yhtä ja toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf\ntuomitsi sen vääräksi. Tohtori Hesse seurasi katseillaan hienoa,\nsinervää savukiemuraa, joka hänen sikaristaan nousi kohtisuoraan\nylös tyyneen syysilmaan. Hän seurasi keskustelua ylenkatseellisen\nvälinpitämättömästi ja alentui vain silloin tällöin tekemään jonkun\nhuomautuksen.\n\n\"Mutta, rakas Spitzenholdt\", alkoi kirkkoherra, \"täytyyhän sinun\nsentään tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on\nainakin ihmisten välityksellä syntynyt.\"\n\n\"On kyllä, mutta pyhät miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta.\"\n\n\"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti\ninhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri\narvostelun tehtävä.\"\n\n\"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan.\nEi ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen\nmukana nisujakin.\"\n\n\"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita\", huomautti Helmer\nBroo.\n\n\"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt\", vastasi Kustaa Aadolf.\n\"Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei\nminusta suinkaan kumoa raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin\nkirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten\nkirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka\ntodistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon\nraamatusta mitä tahansa, niin muuta keinoa meillä ei ole, jonka avulla\nlöydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet tuntemaan. Raamattu\non Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen meidän pitäisi\nsitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on ainoa oikea\nraamatunselittäjä, järki siihen ei riitä.\"\n\n\"Siis ei järjellä ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan\nsana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?\" kysyi\ntohtori Hessel.\n\n\"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli\", vastasi Kustaa\nAadolf painolla.\n\nTohtori Hessel kohotti olkapäitään ja vaikeni.\n\n\"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii saada\nvaltansa alle muita kun haavelijoita ja typeriä ihmisiä\", sanoi Helmer\nBroo.\n\n\"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja\nyksinkertaisille ilmoitetut\", vastasi Kustaa Aadolf.\n\n\"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma\nuskonto. Peskööt sitten syyttöminä kätensä\", virkkoi tohtori Hessel.\n\n\"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä\", sanoi Kustaa Aadolf. \"He\nvoivat kääntyä ja tulla kuin lapset isänsä tykö.\"\n\n\"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus\nkajota uskontoon ja uskonnon tulee myös täyttää sen tarve\", sanoi\nHelmer Broo.\n\n\"Meidän tulee olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset\",\nvirkkoi kirkkoherra.\n\n\"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.\", kysyi\ntohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen\nnimensä alkukirjaimilla.\n\n\"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta samoin\nkuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon ja\nrakkauden kuuliaisuudelle\", vastasi Kustaa Aadolf. \"'Sinun pitää\nrakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta\n_ymmärryksestäsi_ [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta\nvoimastasi.' Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää\n_rakastaman_; ei sanota: sinun pitää _arvosteleman_.\"\n\nKustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei\nenää niin helposti tuleksi syttynyt kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan\nlauhduttanut hänen kiihkeän mielensä, luultavampaa on sentään, että\nmonivuotinen läheinen seurustelu hänen kanssaan, joka sydämestään oli\nnöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään\nmieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten\nennen, mieliharmin tuli.\n\n\"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?\" sanoi kirkkoherra miettivän\nnäköisenä.\n\n\"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen\nkysymykseen, jonka Jeesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen\nteki ihmisille.\"\n\nKustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan\nylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo intomielinen, joka alituiseen\nsaarnasi, ettei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin syntiä,\nhän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää Jumalan\nlain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä räikeätä\nepäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.\n\n\"Mikä kysymys se oli? En muista sitä\", sanoi hän.\n\n\"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?\"\n\n\"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?\"\n\n\"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle\nja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja\nasetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle.\nJa kun Hän sitten vapahti minut synnin tuomiosta ja vallasta ja korotti\nminut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että\nvastaukseni oli ollut oikea.\"\n\n\"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi,\nkaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!\" virkkoi tohtori Hessel yhä\nenemmän ihmetellen.\n\nHetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi\nsanovansa joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.\n\n\"Rakkauteni Jumalaan\", alkoi hän \"on laadultaan täydellinen, sillä\nsen on Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään\nhallitse koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi\nrakastaa Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jeesuksen Kristuksen rakkaus\ntäyttää vajavuudet minun rakkaudessani. Jeesus on minun edusmieheni.\nMitä Hän minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle\nansioksi, kunnes Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa.\"\n\n\"Mukava tapa tosiaankin\", huomautti tohtori Hessel.\n\n\"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja\nkohtuutta vastaan\", virkkoi Helmer Broo.\n\nHän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai\nkirkkoherra ensin sananvuoron.\n\n\"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut\", sanoi hän.\n\"Kuulkaapa seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita\nJeesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut\noikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen\ntekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi\nsyyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset\nhuusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis\nvapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus siirsi\nrikoksensa heidän hartioilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala sekä\nhyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin\nhävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on\naivan sama silloin, kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän\nja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin\nmielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin\nelää. Ja Jeesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi!\nJa Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin\nolisi hän elänyt Jeesuksen elämän ja kuollut Jeesuksen kuoleman.\"\n\n\"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!\" huudahti Kustaa\nAadolf ihastuneena.\n\n\"En ole sitä itse keksinyt\", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut\nmuitten ajatuksilla loistaa. \"Sen kertoi minulle muuan ystäväni,\nfilosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä\nmieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän\nantaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen\njohtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle\nalistettava.\"\n\n\"Niinpä niin!\"\n\n\"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos\nhänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset\nlentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan\njäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti\nhaeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät, on vihdoin palannut\nlapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa uskomaan.\"\n\n\"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa\", myönsi Kustaa Aadolf.\n\"Mutta jos ihminen vain oikein tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon\nsuoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä.\"\n\n\"Siitä älä ole niin varma\", sanoi kirkkoherra, \"kaikki eivät sinun\nlaillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet\nsaavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään\nvaloon.\"\n\n\"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä\", vastasi Kustaa Aadolf.\n\"Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se\näkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin.\"\n\n\"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä\njohtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla\", huomautti tohtori\nHessel hymyillen.\n\n\"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että\nminunlaiselleni onnettomalle kurjalle olisi vielä armo tarjona. Jos\nvaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en\nolisi koskaan Jumalan luokse tullut.\"\n\n\"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen\", sanoi\nkirkkoherra miettiväisesti. \"Päinvastoin se pikemmin auttaa siihen.\"\n\n\"Siis on hyvä tehdä syntiä\", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen\nimukkeen puhtaaksi heitettyään siitä sikarin pätkän pois.\n\n\"Ei suinkaan, vaan _tuntea_ syntinsä\", vastasi kirkkoherra.\n\n\"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se ole meissä itsessämme\", sanoi\ntohtori.\n\n\"Mutta se voi _olla_ meissä, emmekä sittekään sitä tunne\", virkkoi\nKustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla\nollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.\n\n\"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi\nkuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi\nJuudakselle\", sanoi kirkkoherra.\n\n\"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani\", sanoi Kustaa Aadolf.\n\n\"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?\" kysyi kirkkoherra\nmielenkiinnolla.\n\n\"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hätien\nkehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäydyin uskossa Jumalan\nhelmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut\nvastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään\noppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona.\nJumalan uskollisuus on minua varjellut.\"\n\n\"Mikä oli ystäväsi nimeltään?\"\n\n\"Sven Riise.\"\n\nHetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat\nliidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli\nunohtamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin\nääni hänet palautti taas todellisuuteen.\n\n\"Minusta te vanholliset teoloogit suotta mutkittelette\npelastusasiassa\", sanoi hän. \"Ei meidän valistuneella aikakaudellamme\nenää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia\nmielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka\nonneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi\non huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen\nkansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden\nkäsitteitä. Kohta ei kelpo syntivanhuksestakaan enää siedetä mitään\nkuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat\nvain sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa.\nKiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja\neteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei\nenää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä.\"\n\nMahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää, oliko tämä moitetta\ntahi kiitosta.\n\n\"Onneksi ei enää monta olekaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen\nuskovat\", virkkoi Helmer Broo.\n\n\"Niin, onneksi toki\", myönsi tohtori. \"Ja enin riemuitsee siitä perkele\nitse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä\nenemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan\nlaita. Vastustajansa esimerkkiä noudattaen pitäisi Jumalan asettua\nuskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois.\"\n\n\"Älä puhu tuollatavoin Jumalastasi!\" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi\nkuljeskella edestakaisin penkereellä.\n\nTohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas\noli saanut syöstyksi hänet tasapainostaan.\n\n\"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel\", sanoi\nHelmer Broo. \"Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä\nniin paljon puhuta synnistä, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän\nvoittoon vielä voimassaan.\"\n\n\"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauan kestää.\nPahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen\nkajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan\ntarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan\nteoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös\nJumalan Pojan ovat he muuttaneet tavalliseksi ihmiseksi. Toistaiseksi\nvielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen\nsiinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä\nkaikkivaltias ihmiskunta säätää.\"\n\nKustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen\nhämmästyneesti ja tutkivin silmin. \"Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa,\nmillä puhut\", sanoi hän. \"Mitä oikein tarkoitat?\"\n\nTohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta\nmalttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo\nkuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja\nmeni Elisaa vastaan.\n\n\"Olen oikein jähmettynyt tässä istuessani\", sanoi hän.\n\n\"Tahdotko kävellä tuokion aikaa kanssani, jotta taas lämpeneisin?\"\nkysyi hän vetäen Elisan käden kainaloonsa.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nOli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan\nlastenkamarissa pienintä lastaan vaalimassa, kun tohtori Hessel astui\nsisään ja kertoi aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen\nsatamakaupunkiin. Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä\nmaankiertäjäajoilta, oli nimittäin äsken puhunut puhelimessa hänelle.\nKapteeni, jonka piti satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumalta\nsaanut kuulla entisen toverinsa asuvan lähistöllä ja toivoi nyt\nsaavansa tavata häntä.\n\n\"Matkustan puolipäiväjunassa\", sanoi tohtori Elisalle. \"Ja pariin\npäivään älä odota minua takaisin!\"\n\n\"Mikset häntä tänne kutsunut?\" kysyi Elisa.\n\n\"Se ei juolahtanut mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos\nhän, näet, on se, mikä ennen oli.\"\n\nElisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli\nihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä\nkädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi.\n\n\"Oi, Alfred, kunpa et sentään lähtisi!\" rukoili Elisa.\n\n\"Miksen lähtisi?\"\n\n\"Ei sinun pitäisi etsiä ystäviä, jotka vaikuttavat sinuun huonosti.\"\n\n\"Puhut kuin kokemattomalle pojalle, ja mistä niin varmaan päätät, että\ntuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?\"\n\n\"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua.\"\n\n\"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko silti\nsanottu, että hän on heittiö?\"\n\nAlfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet\nuhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan.\nHän koetti vielä kerran saada Alfredin taipumaan.\n\n\"Alfred, älä lähde, -- älä, minun tähteni!\"\n\nMiksi pelotti ja tuskastutti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään\nsitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko\nsielunsa voimalla rukoili hän häntä jäämään kotiin. Eikö hän siis enää\nmillään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon\nrakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?\n\nAlfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys\nja miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa\nja suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta sitoa näin hänen\nvapauttaan.\n\n\"Olen luvannut lähteä ja siis lähden\", vastasi hän päättäväisesti.\n\nToivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi\nmalttamattomaksi.\n\n\"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa\", sanoi hän. \"Mitä\npahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Kuule, Elisa, mitä\nsinulle sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita.\" Tämän sanottuaan\nläksi hän matkalleen valmistautumaan.\n\nHetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa,\nkunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään\nvaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa anovan sovintoa.\nTohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. \"Käyn ensin muutamien\nsairaitten luona, sitten ajan asemalle\", virkkoi hän kiireisesti.\n\"Ylihuomenna olen jo kotona.\" Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla\nkatsellen hänen jälkeensä.\n\nSiinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran\nkotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän\nlehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan\nkuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin.\nSilmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten\npeitti hänet metsä.\n\n\"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua\", mietti\ntohtori itsekseen. \"Mutta voinhan takaisin palatessani tuhlailla niitä\nsitä enemmän.\"\n\n\"Äiti itkee!\"\n\nSe oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen.\n\nVasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä\nkyyneleitä.\n\n\"Pian se menee ohi\", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy\noli niin surullista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.\n\n\"Miksi olet niin murheellinen, äiti?\"\n\nSven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina.\n\n\"Isä on matkustanut pois\", vastasi Elisa.\n\n\"Mutta tuleehan isä takaisin\", lohdutteli poika.\n\n\"Niin, tuleehan isä takaisin\", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi\nSveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.\n\nIllalla, lasten mentyä levolle istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset\ntunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä.\nSekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän\nkuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti\nulos. Kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista suurta valoisaa\navaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan.\nHänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se, mikä hänelle\nitselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän\nryhtyi kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen,\nse oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti\nja ajattelemattakaan, että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin\njoutuisivat.\n\n\"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita.\nMutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa,\nkun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla\noleva usko saattaa olla suvaitsevainen, mutta kun usko riippuu kiinni\nHänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, _ei kenkään_\ntule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä\nvoi tehdä.\n\n\"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jeesuksen Kristuksen\nkäsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!\n\n\"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele\nitseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka\nuskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko\nPojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy\nhänen päällänsä.'\n\n\"Ja tämä sana pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas ja\nmaa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita nyt, niin kauan kuin\narmoa vielä on sinullekin tarjona!\n\n\"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus\nlausui: 'Kuinka usein minä tahdoin -- -- ja te ette tahtoneet'!\"\n\nElisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta\ntaivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen\nihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita\nsinne ylös katsahtamaan?\n\nSanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin\nheijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii\nsokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkoaikaa ymmärrä.\n\nOi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen\nsanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa\nhän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää.\nMutta maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti\nsitovat hätäkellon pumpuleilla, ettei se liian kovasti kumahtaisi ja\nihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.\n\n\"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä,\nvaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pue heidät\nväkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä\nvastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!\"\n\nElisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä.\nMilloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut tällaista suurta, sydäntä\nlaajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta,\njohon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen\ntuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa\npuolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat\npyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää\njo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nSeuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin\nlupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja\nhän riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin\noli äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä\nniin kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.\n\nHe olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä\nvielä päivällisellekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä\nperheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa\nhetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakaan.\n\n\"Mieluimmin pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni\", selitti\nvanha majuri.\n\nPäivällisen jälkeen kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani\nharvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Svenin kirjeen ja\nselittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä\nmajuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa\nsyvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.\n\n\"Luuletko, että Jeesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän\nraukan? Luuletko, että hän minusta välittää?\" kysyi hän luoden Elisaan\nherttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.\n\nLuuliko Elisa sitä? Mistään hän ei ollut varmempi.\n\nAinoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella,\nmutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei\nkotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen\nilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin\nhilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin\nnyt sieltä palatessa.\n\nAjettiin eteenpäin oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli\nkotiin; levottoman kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli,\nmikä ihme Polleen oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas\noli käynyt punasen keltaiseksi ja näytti ennustavan rajuilmaa. Ilmakin\ntuntui raskaan painostavalta.\n\nMitähän tämä saattoi merkitä?\n\nTie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi\nElisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin\nne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos\nukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään\nmökkiäkään ei lähellä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin niin\npian kuin suinkin pääsi.\n\nJo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä.\nMutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä\nsalama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.\n\nSäikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat,\nja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla\nvauhdilla puunrunkoa vastaan ja jäi liikkumattomana makaamaan;\nlapset putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta pelkällä\nsäikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei\nliikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.\n\n\"Äiti, sano toki jotakin, äiti\", rukoili Rigmor epätoivoissaan, mutta\npikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa\nrajuilmaa vastaan.\n\n\"Äiti, rakas äiti, heräähän toki\", huudahti Sven Rigmorin rukouksiin\nyhtyen. Hellävaroen hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen\nkasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.\n\nMutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui\nkylään laahaten perässään kaatuneita rattaita, sai väki jalat alleen\nja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. Pahinta\naavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä\nkohtasi, oli liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin katsella.\n\nLapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.\n\nHirvenhoviin lähetettiin sana. Puhelinta ei voitu käyttää, sen oli\nmyrsky tuhonnut.\n\nMari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku\nSven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä\nväistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.\n\nKaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin\ntuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät ne\nkuitenkin onnistuvan.\n\nElisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihin peitossa, ei hän\nkiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat\nhiljaiseen valitukseen.\n\n\"Äiti\", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.\n\nSilloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui\nvähitellen eloisammaksi.\n\nTajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti\nlieventyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen\ntähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.\n\n\"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve\", sanoi Sven sekä\nrukoillen että lohdutellen.\n\nElisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta hän\nei uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn vääntyvän tuskien alla\nirvistykseksi. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi\nlevottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä\nhän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He\nvoivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.\n\nElisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä\nhuomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus\ntunkeutua hänen mieleensä.\n\n\"Paljonko kello on?\" kysyi hän.\n\n\"Vähän yli kymmenen\", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen\ntehtäväkseen.\n\n\"Aamuko on?\"\n\n\"Ei, vaan ilta.\"\n\nElisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen\ntavoin kuulla ajan vierivän ohi, vai pelkäsikö hän elämänsä sammuvan\nliian pian.\n\nMari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen.\nMutta Elisa ei nukkunut. Hän koetti paraikaa tehdä tilinpäätöstä\nmaailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina lähtemään?\n\nMuuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli\nhänestä eronnut vihaisella mielellä.\n\nTäytyisikö hänen nyt kuolla ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki\nsovitettu?\n\n\"Paljonko on kello?\" kysyi hän uudelleen. \"Tottahan aamu jo kohta\njoutuu.\"\n\n\"Kohta puoli yksitoista.\"\n\nAinoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit\nolleet tunnin pituisia.\n\nHän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuolemaa oli Elisa aina\nkuvitellut suloiseksi kotiin noutajaksi; sellaisena oli se esiintynyt\nSven Riisen viimeisenä hetkenä, mutta nyt, kun se läheni häntä itseään,\nei hän ollutkaan vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut päättänyt\nvielä päivänsä työtä.\n\nOi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes\nsovituksen sana!\n\nMutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat\njo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli\nympärilleen.\n\nPikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti puoleksi väkisin,\npuolesi houkuttelemalla saada hänet pois, mutta Sven ei tahtonut lähteä.\n\n\"Sven!\"\n\nÄiti kutsui! Mari laski pojan ja kääntyi ikkunaan päin kyyneleitään\nsalatakseen.\n\nPikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui lähemmäksi äitiä, hän ymmärsi,\nettä äiti varmaan mieli sanoa hänelle jotakin. Kuolevan ääni oli niin\nheikko, että poika oikein henkeään pidättäen ponnisteli sitä kuulemaan.\nNiin lapsi kun Sven olikin, käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja\nettä äidin sanat olivat tarkalleen muistiin painettavat.\n\nNyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnonviesti oli saapuva Alfredille\nsittenkin, vaikkei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin palatakaan.\n\nVoimat vähenivät vähenemistään, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi.\nYhä lähemmäksi joutui suuri hetki.\n\nTärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin\nettä tuleviin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme\ntervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä\nkokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jeesuksen uskollinen\nrakkaus; se nytkin kaikkein selvimmin loisti hänen sielunsa silmään.\nJeesus ei häntä nytkään hylkäisi. \"Jeesus Kristus eilen ja tänäpänä ja\nmyös iankaikkisesti.\" Kuinka tervehti hän tulevia tapahtumia? Hyvillä\npäätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä oli monin verroin parempaa:\nhänellä oli Herransa ihanat lupaukset. Ei ollut kuolinvuoteen ääressä\nketään, joka olisi hänelle niistä muistuttanut, mutta ne olivat hänen\nsyvimpään sydämeensä kätkettyinä. Varsinkin säteili yksi niistä\nmuita kirkkaampana hänelle hänen kuolonalhoon astuessa. Se kuului:\n\"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänäpäivänä pitää sinun\noleman minun kanssani paratiisissa.\"\n\n\"Äiti!\"\n\nSvenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin\näitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti puhuisi. Mutta äkkiä\noli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeutuvan äidin kasvoille, ja\nsenjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan odotti, että äiti\nheräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että kaikki kivut ja\ntuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä näytti äiti siinä maatessaan.\n\nOvi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään kalpeina\nlevottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he\nantaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän\nmetsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta\nsäteileviin kasvoihin, huomasivat he myöhästyneensä.\n\nÄäneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä\nkummastuneena. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen\nmielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan\nkuin äsken.\n\nEedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven\nymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin\nkäynyt häntä niin sääli?\n\nTäti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnisteli vastaan.\n\n\"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa\",\nvirkkoi hän.\n\nMutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä\nepäröidä että kummastella.\n\n\"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa\", kuiskasi täti nyyhkyttäen.\n\nSven katsoi häneen suurin, kysyvin silmin. Hän näytti jo hiukan\naavistavan.\n\n\"Äitisi on mennyt Jumalan luo.\"\n\nMillään muulla tavoin ei tässä tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa\nSvenille määritellä.\n\nNyt Sven ymmärsi. Vastaan panematta hän antoi viedä itsensä vuoteeseen.\nVaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauan\nmakasi hän vielä valveilla kertaillen itsekseen, mitä äiti oli sanonut.\nHän pelkäsi ainoatakaan sanaa unohtavansa, hän oli ihan tarkalleen\nkuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi ne ylen tärkeiksi. Ne juurtuivat\nlapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja kun hän viimein nukkui,\nniin hän niistä uneksi.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nKristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut\ntavoitella lankoaan, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan\nei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut.\nArviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei\ntohtorille saapunut.\n\nTohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän\npahoitteli mielessään ja katui, että oli eronnut Elisasta\nepäystävällisesti. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin\naikaisemmin kuin Elisa saattoi odottaakaan.\n\nViisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko\nedellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä,\nniin että hän junan asemalle saavuttua tunsi itsensä täysin\nlevähtäneeksi ja pirteäksi.\n\nMutta miksi asemapäällikkö tervehti häntä noin kummasti katsellen?\nVarmaan oli hänellä ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla\nei ollut aikaa kyselyihin, eikä hän halunnut päästä mahdolliselle\nsairaskäynnille. Hän kiirehti siis tahallaan pois, jättäen\nasemapäällikön hyörimään virkaansa kuuluvissa tehtävissä.\n\nKävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen\nvireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta.\nMikäpä eriskummainen kiire jouduttikaan häntä nyt kotiin!\n\nKaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unohtivat\ntervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän\npistosanan. Sattumalta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä katselemaan.\nEukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun vaipuneina ja\nkaikesta päättäen puhelivat he hänestä.\n\n\"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?\" ajatteli hän ja astuskeli\nharmistuneena eteenpäin.\n\nKäsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut.\nEtäältä näki hän talonsa vuokraajan tulevan vastaan. Mutta mies,\nhuomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut\ntietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori\njoudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?\n\nKodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuden tunne.\nIhmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet\nputoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla\noli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden\nkellertävästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän\nläksi matkalle.\n\nPikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella\nrantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella,\nkenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja\nkatsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää\nkohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.\n\n\"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?\"\npuhutteli isä häntä. \"Mitä nyt luulet äidin sanovan?\"\n\n\"Äiti nukkuu\", vastasi pienokainen turvallisesti.\n\n\"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista\",\nsanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.\n\nNe olivat selki seljällään.\n\n\"Äiti nukkuu\", toisti pienokainen varmasti. \"Äiti on mennyt Jumalan\ntykö.\"\n\nTohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli\nnäkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta\nsaliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan, ja\nouto ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen, mitä tohtori jo oli\naavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla\nvauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.\n\nMutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä.\n\n\"Sait kaiketi sähkösanoman?\" kysyi Eedit.\n\n\"Minkä sähkösanoman? En ole mitään saanut.\"\n\n\"Oi, etkö?\"\n\nTohtorin sisimmässä vuoroin poltti, vuoroin paleli.\n\n\"Missä Elisa on?\"\n\nJa tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä\noikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti\ntohtori hillitä itsensä.\n\n\"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni.\"\n\nHän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli miltei jäykistynyt.\n\n\"Koeta urhoollisesti kestää -- -- --\", änkytti Eedit. \"Elisa -- on\nsairas.\"\n\nEedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän\npelkäsi Alfredin menettävän järkensä.\n\n\"Mikset samassa sano kaikkea? Sano vaan, että hän on kuollut!\"\n\nTohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vain\nsaadakseen kuulla toisen vastaväitteen.\n\nMutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli arvannut\noikein.\n\nHetken ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitten, missä\nElisa oli. Saatuaan sen tietää, läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei\nollut huoneessa kuin vainaja.\n\nTunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei palannut huoneesta.\nLevottomina raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen\nääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka\ntutkii sydänten salaisimmat.\n\n\"Eedit, mikähän meille tulee nyt neuvoksi. Oi, kunpa edes olisi Kustaa\nAadolf täällä\", virkkoi Kristian.\n\nEeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia,\nsillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa.\nSähkösanoma oli lähetetty hänelle, mutta sittenkään ei ennättäisi hän\ntänään saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.\n\nÄkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen. \"Laskekaamme lapset isänsä\nluokse!\" virkkoi hän.\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi Kristian, jonka mieli nähtävästi huojentui.\n\nSveniä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja\näidin luokse.\n\nKuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen\nkäänteen isän mielentilassa, jo nähdessään heidät suli routa hänen\nsydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki ulos.\n\nTohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta\nnämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä\nverrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen\nhuomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta erikoisesti\nnurkunut eikä valittanut. Oli kuin olisi hän katsonut kaiken tämän\naivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima oli\ntapauksen kulkua johtanut ja täyttänyt tahtonsa. Siihen päätökseen oli\nhän tullut tuolla Elisan luona.\n\nHänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi\ntajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö\nvaan iloinnut päästessänsä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin\nhuonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän\nkuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut\nnäihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset\nolisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole\nElisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan\nrakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys,\nvaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran\nkeventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa\ntukehtumaisillaan.\n\nHän sulkeutui huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja\nyksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan.\n\nPäivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred\nHessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän\nhorjua, kova isku oli kallion särkenyt.\n\nAamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel\nlaski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli\nedestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen.\n\n\"Elisa, Elisa\", vaikeroi hän itsekseen. \"Mitä antaisinkaan ainokaisesta\nsanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut.\"\n\nHiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli\nkuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä.\n\nJumala! Ihmeellistä, ettei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta\nmyös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta,\njoka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa\nja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän\nvarmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä,\njoita jätti jälkeensä.\n\n\"Jumala, jos olet laupias, niin osoita minullekin laupeutta!\"\n\nMiltei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään.\nSiinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän.\n\nOvi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä\nhäiritsemään? Ken uskalsi?\n\nSe oli pikku Sven. Koko edellisenä päivänä oli häntä estetty isän\nhuoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan ja\nkenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hän hämmästyi nähdessään isän\njo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä ilahdutti, sillä\nnyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin hän oli saanut\npuhua isälle asiansa.\n\n\"Mitä sinä tahdot?\"\n\nSven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa\nsilmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä\nnäin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.\n\n\"Äiti, -- -- -- äiti pyysi\", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun;\nSven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.\n\nEi ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat\nvärähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä\npitänyt itkevistä pojista.\n\n\"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?\"\n\nTuoko oli isän ääni? Kuinka se oli kummalliseksi muuttunut! Sven\nkatsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti kyyneleensä.\n\nMutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli\nsanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.\n\n\"Näin äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki anteeksi,\nniinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän kerran\nkuolee.\"\n\nKatsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri\nkuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana\noli tarkkaan osattava.\n\n\"Milloin äiti niin sanoi?\"\n\n\"Silloin, kun hän lähti Jeesuksen luo, -- ei, hiukan ennen se oli.\"\n\n\"Sinulleko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kuuliko sitä kukaan muu?\"\n\n\"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona,\nja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta\nnäin äiti varmasti sanoi; Jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen, enkä\nole mitään unhottanut\", vakuutteli poika.\n\n\"Sanoiko äiti mitään muuta?\"\n\nHessel katseli poikaa, kiihkeästi odottaen jokaista sanaa.\n\n\"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää\nminun puolestani.\"\n\nSven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä\nisää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja\nlempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi... Ja Sven syleili isää.\n\nTohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas\nmies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan\nhänellekin osoittanut.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nKirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät\nihmiset juhlapukimissaan kirkkoon, joka täyttyi vähitellen ääriään\nmyöten. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni\nsitävastoin hiljalleen itki.\n\nTorninkellot alkoivat kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan\nsurusaaton lähetessä pää-alttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf\nodottamassa sisartaan.\n\nParemmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan\nruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi\npuhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi\nvainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.\n\nKustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli\nyhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi\nHirvijärven rannalle jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen\nmieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä\npaikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin\nja huokasi: \"Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!\"\n\nKustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin perheessä voidakseen olla\nlähempänä surun murtamaa perheenisää.\n\nHautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän\noli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne\nja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin\nkeskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli\nhänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi\nhetkisen viivähtää siinä huoneessa, missä hänen rakkaansa viimeiset\naatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut.\n\nKun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää,\nesiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittenkin luottaa\nElisan uskon voimaan. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut\npuutteet: ja vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan\nsen eheät puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän\noikein Elisaa ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?\n\nHän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki\nyhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen\narmaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan\nRaamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti\nsen käteensä hellävaroen kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen\nkäännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän\notti sen käteensä ja luki, mitä Elisa oli hänelle kirjoittanut samana\npäivänä, jolloin he olivat eronneet -- jonkun päivän ajaksi, kuten itse\nluulivat, -- mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko\nmyös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.\n\nElisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut _kaikki_,\nvaatinut sen Herransa nimessä.\n\nTohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt,\nkuten se ennen olisi tehnyt. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se\njuuri oli heidät ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät\niankaikkisuudessakin erottaa?\n\n\"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani.\"\n\n\"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta\nJumalan viha pysyy hänen päällänsä.\"\n\nNe olivat lahjomattomia sanoja nuo.\n\nJa tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä,\npimeätä oli kaikkialla, päivänsädettä ei mistään näkynyt. Entiset\npuolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään\nJumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet hajoittaa pimeyttä\nhänen ympäriltään. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta sysätty\npois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää sanoen: miksi\nminut loit? Miksi minulle annoit vapaan tahdon, kun kumminkin näit,\nettä tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää vaadit kuin minkä\nmaksaa voin?\n\nRatasten jyrinä pihalla sekä lasten heleät äänet herättivät viimein\nepäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun,\nunhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.\n\n\"Ethän tullutkaan\", sanoi Kustaa Aadolf, \"saimme hankkiutua\nkotimatkalle ilman sinua.\"\n\n\"Niin, en tullut\", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä\nsanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti\nhäneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan\nlapsia ja sanoi heille hyvää yötä.\n\nLasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut\ntoinen salata enää sydämensä tuskia, ja toinen taas oli heti valmis\nlohduttamaan.\n\n\"Tule katsomaan\", sanoi tohtori, \"mitä äsken löysin\"!\n\nHän ojensi langolleen Elisan kirjeen.\n\nSen luettuaan Kustaa Aadolf kirkastui kasvoiltaan, mutta tohtori painui\nvieläkin synkemmäksi.\n\n\"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee\nminut auttamattomasti ulos\", sanoi hän katkerasti.\n\n\"Älä sano niin\", lohdutti Kustaa Aadolf. \"Se päinvastoin kehoittaa ja\nkutsuu sinua sisään tulemaan.\"\n\nNyt kertoi tohtori Kustaa Aadolfille mitä äsken oli ajatellut.\n\n\"Sinä olet Jumalan omaksi luotu\", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, \"sait\nvapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on\nitse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa\nanteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jeesuksen Kristuksen\nkautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan\nylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä\nteiltäsi ja usko Poikaan!\"\n\n\"Tuo on helpommin lausuttu kuin tehty\", arveli tohtori Hessel synkästi.\n\n\"Tiedän kyllä sen\", vastasi Kustaa Aadolf myötätuntoisesti, \"mutta\nmyöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauan tahdot\nviipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: Minä tahdoin,\nmutta te ette tahtoneet.\"\n\nVaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta,\nniin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pienikin lapsi\nsaattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä kulkemaan pelastuksen\ntietä. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille tielle saattaisi\nkääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri, perinpohjainen\nmullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan myöten uudeksi\nihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen mullistuksen\nalaiseksi? Oliko tahtoa?\n\nVai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten\nheiteltävänä?\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nMurheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa.\nSilloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi\nsanomattomasti; koko olennollaan ikävöi hän Elisaa.\n\nLohdutuksena hänellä oli puhella lasten kanssa heidän äidistään.\nErittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään\nymmärtänyt.\n\nUsein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin\nJumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen\nsyvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää\nollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa\nturvautuivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien\nedesvastuun varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli\nlapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut.\nJa lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä\näiti oli opettanut.\n\nEntinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän\nuskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren\nsyvyyteen kuin herättänyt epäilyksen kipinääkään heissä. Ja senvuoksi\nolikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lasten uskon kanssa.\n\nTiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin hyvään\ntarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Mutta seurustellessaan lasten,\nnoitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka välittömässä\nuskossaan lepäävät lähinnä Jeesuksen sydäntä, tuli hän itsekin\nlähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee. Suuri totuus\nalkoi hänelle selvetä: \"Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan\nniinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle\". Murtuneena ja\nmaahan masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka\nainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin\nlapsi.\n\nTällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että\nhänestä lopulta tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut\nhänestä tulevankin ja jommoista Elisa rakasti.\n\nVielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa\nisässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina\nhänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli\nrajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja\npuhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan,\nettä isä joskus olisi ollut toisenlainen ihminen.\n\nAika kului. Sanotaan, että se parantaa kaikki haavat, mutta tohtori\nHessel ei mielellään sitä myönnä. Hänen haavansa ei milloinkaan tahdo\nmennä umpeen ja saakin mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän\ntahdo luopua, sillä hän tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut,\nettei kaipaus Herrassa eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu\npainostavalta, vaan auttaa päinvastoin meitä kohottamaan sekä sydämemme\nettä silmämme kohden suurta ja valoisaa päämaalia.\n\n\n\n"]