[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_NYkfev07zldUH7ig3GE-gT7G5MO3uIrXFGZeFW_52c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1952,"Kuningas Arthur ja hänen jalot ritarinsa","Malory, Thomas (n. 1405-1471)",null,"1952-malory-thomas-arthur-kuningas-ja-hanen-jalot-ritarinsa","1952__Malory_Thomas__Arthur_kuningas_ja_hänen_jalot_ritarinsa","romaani",[12],"kansanperinne",[14,15],"brittilainen","klassikot","fi",1485,1908,57309,343512,false,54655,[24,25],"Arthur, King -- Juvenile literature","Arthurian romances -- Adaptations",[27,28,29,30],"British Literature","Classics of Literature","Historical Novels","Mythology, Legends & Folklore","\"Arthur kuningas ja hänen jalot ritarinsa\" by Sir Thomas Malory is a 15th-century Middle English prose compilation completed around 1470. This legendary work weaves together tales of King Arthur, Guinevere, Lancelot, Merlin, and the Knights of the Round Table. Malory draws from French and English sources to create a complete narrative spanning Arthur's conception to his death, including the quest for the Holy Grail and the legend of Tristan and Iseult. Written apparently in prison, it remains one of the most influential works of Arthurian literature. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Lehtonen, Aino",299,"Klassinen kokoelma tarinoita kuningas Arthurista ja Pyöreän pöydän ritareista. Teos pohjautuu Thomas Maloryn keskiaikaiseen ritarieepokseen ja sisältää kertomuksia muun muassa Excalibur-miekasta, Graalin maljan etsinnästä sekä Lancelotin ja Tristramin seikkailuista.","Thomas Maloryn 'Arthur kuningas ja hänen jalot ritarinsa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1952. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","ARTHUR KUNINGAS JA HÄNEN JALOT RITARINSA\n\nTarinoita Thomas Maloryn Morte d'Arthurista\n\n\nToim.\n\nMARY MACLEOD\n\n\nSuomentanut Aino Lehtonen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWSOY,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMaloryn Morte d'Arthur.\n\nMorte d'Arthurin ensimäisen painoksen esipuheesta.\n\nArthur kuningas.\n\n  Miekan ihme.\n  Kuinka Arthur kruunattiin kuninkaaksi.\n  Lujan linnan piiritys.\n  Kuninkaiden taistelu.\n  Turmion ennustus.\n  Lähteen ritari.\n  Excalibur miekka.\n  Pyöreä pöytä.\n  Taikalaivan ihmeellinen seikkailu.\n  Morgan le Fayn kavaluus.\n  Kuinka Arthur kuningas sai takaisin oman miekkansa.\n  Jalokivi viitta.\n  Uni lohikäärmeestä ja karjusta.\n\nJärven herra Lancelot.\n\n  Metsän vahva ritari.\n  Neljä kuningatarta.\n  Kartano kaalamon luona.\n  Kuinka Lancelot kaatoi kaksi jättiläistä.\n  Vaarojen kappeli ja häijy velho.\n  Haukan kavaluus.\n\nMetsän ritari Tristram.\n\n  Tristramin lapsuus.\n  Kuninkaallinen ritari.\n  Kaunis Iseult.\n  Lohjennut miekka.\n  Kuinka Tristram herra tuli Camelotiin.\n  Ennemmin kuolema kuin häpeä.\n  Taikajuoma.\n  Morgan le Fayn juomasarvi.\n  Brittanyn Iseult.\n  Kummien seikkailujen metsä.\n  Metsän kurja mies.\n  \"Lancelot herran tähden\"\n  Morgan le Fayn kavala petos.\n  Neitojen linnalla.\n  Turnajaisten kolmas päivä.\n  Kymmenen ritaria etsimässä.\n  Morgan le Fayn kummallinen kilpi.\n  Hautakivi Camelot virran rannalla.\n\nPyhän Graalin etsintä.\n\n  Vaarallinen istuin.\n  Kuinka Galahad tehtiin ritariksi.\n  Ihmeitä, yhä suurempia ihmeitä.\n  Viimeiset turnajaiset.\n  Galahad herran valkoinen kilpi.\n  Kummallinen kultakruunu.\n  Neitojen luona.\n  Näky metsäkappelissa.\n  Lancelot herran katumus.\n  Huone, jonka ovi oli suljettu.\n  Kuinka Galahad herra näki Pyhän Graalin.\n\nArthurin kuolema.\n\n  Lancelot herran lähtö.\n  Gawaine herran kosto.\n  Lännen taistelu.\n  Maailman jaloin ritari.\n\n\n\n\nMaloryn Morte d'Arthur.\n\n\nMaloryn Morte d'Arthurilla on englantilaisessa kirjallisuudessa\njotenkin samantapainen merkitys kuin Kalevalalla meidän\nrunoudessamme. Senkin aineksena ovat vanhat kansanrunot ja sekin on\nollut maansa kirjallisuuden ja runollisen mielikuvituksen pohjana ja\nperustana.\n\nTarinat, joita Morte d'Arthurissa kerrotaan, ovat vanhoja. Jo\nkuudennella vuosisadalla Arthur kuningas esiintyy Englannin\nkelttiläisten kansantaruissa kansallissankarina, joka kerran vielä\non palaava, vapauttava sorretun kansansa ja kohottava sen taas\nmahtavuuteen. Aikojen kuluessa Arthurin ympärille sitten kutoutui ja\nkietoutui samaa juurta olevia, mutta alkuaan itsenäisiä tarinoita\nmahtavasta Merlin tietäjästä, jalojen ritarien rohkeudesta,\nseikkailunhalusta, verisestä vihasta ja vainosta. Yhdennellätoista\nvuosisadalla tämä kaunis, seikkailurikas tarusto levisi yli Kanaalin\nBretagnen kelttiläisten keskuuteen ja puhkesi siellä perin eloisaan\nkukoistukseen, saaden vaikutuksia ja lisäpiirteitä ranskalaisesta\nrunoudesta. Siellä siihen m.m. liittyy taru Pyöreän pöydän jalosta\nritaristosta Kaarle-sadussa esiintyvien kahdentoista päärin\nmukaan. Ennen pitkää se kietoi lumoihinsa seikkailuja rakastavien\nnormannilais-ranskalaistenkin mielen. Nämä riistivät siltä sen\nkansallisen omituisuuden, tekivät kelttiläisestä kansallissankarista\nritarillisen ruhtinaan ihanteen ja hänen uljaista asetovereistaan\n-- jotka pian työntävät Arthurin varjoon -- täydellisen ritariuden\nesikuvia. Arthur-taru muuttui heidän käsissään ritaritaruksi. Niinpä\nhe ritarihengen mukaisesti soivat näissä taruissa arvokkaan sijan\nlemmellekin, miehen ja naisen väliselle intohimolle, joka oli ollut\naivan vieras kelttiläiselle runoudelle. Ja lopuksi Arthur tarustoon\nliittyy tuo salaperäinen tarina pyhästä Graalista -- astiasta,\njohon legendan mukaan Josef Arimatialainen kokosi ristiinnaulitun\nKristuksen veren -- jota Arthur ja hänen ritarinsa pannaan etsimään.\nNäin lisättyinä ja luonteeltaan muuteltuina nämä tarut kulkeutuivat\nEnglantiin takaisin, samalla kun ne levisivät yhä laajemmalle\nmannermaalla, peittäen lopulta koko läntisen Europan mielikuvituksen,\nkuin taaja hämähäkin seitti. Mutta kun ritarius jo oli raukeemassa,\nkokosi englantilainen Malory nuo loistavat eri piirteet yhteen\nja laati tuosta laajasta häviävästä aineksesta viehättävän\nproosakertoelman, jossa nuo loppumattomat, vaivoin luetut tarinat\nesiintyivät lyhennettyinä soveliaaseen, helposti luettavaan kokoon,\nmuodostaen tenhoavan kuvauksen ajasta, joka kallistui iltaansa.\n\nSemmoisenaan siitä tuli Englannin kirjallisuuden ja kirjakielen\nkulmakiviä. Se oli aikanaan englantilaisen proosakielen esikuvana.\nJa englantilaisille runoilijoille se on ollut aina meidän päiviimme\nasti ehtymätön runollisen innostuksen ja runollisten kuvien lähde.\nJa vielä enemmän -- se on monien polvien kuluessa värittänyt\nkoko englantilaisen luonteen, ja siitä saa osaltaan selityksensä\nenglantilainen seikkailunhalu ja ritarillisuuden rakkaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMorte d'Arthurin julkaisi painosta v. 1485 kuuluisa kirjanpainaja\nja kääntäjä William Caxton, mutta sen tekijä on viime aikoihin asti\nollut lukemattomille lukijoilleen täysin tuntematon. Vasta uusimpien\ntutkimusten kautta on saatu selville, kenen kirjoittama on tämä\nkuuluisa teos, jota pidetään etevimpänä Arthur-tarujen muodostelmana.\nNiistä niukoista tiedoista, joita Maloryn elämästä hartaat\ntutkimukset ovat tuoneet ilmoille, mainitsemme seuraavaa.\n\nThomas Malory, ritari, syntyi Newbold Revellin tilalla Warwickin\nkreivikunnassa Richard II:n hallituksen lopulla, viimeistään\nvuonna 1399. Nuo vanhat ritarirunot, joihin hän jo aikaisin oli\nperinpohjin perehtynyt, saivat erinomaista elävyyttä, kun Malory\nehti itse elämässä tutustumaan siihen ritariuteen, jota vielä\noli tavattavissa. Hän liittyi jo nuorena Richard Beauchampiin,\nWarwickin kreiviin, ja joutui siten läheiseen suhteeseen mieheen,\njossa oli ruumiillistuneena se ritarillisuus, minkä suuri ja pysyvä\nylistäjä hänestä oli tuleva. Varmana voitaneen pitää, että tämä\nhänen nuoruudenaikansa suuri sotapäällikkö usein oli esikuvana hänen\npiirtäessään Lancelot herran ja noiden muiden tarunomaisten sankarien\nuljaita piirteitä.\n\nRichard Beauchampin kuoltua vuonna 1439 Maloryn suhteet hänen\nperheeseensä pysyivät yhä katkeamattomina, sittenkin kun Warwickin\nkreivin arvonimi siirtyi Richard Nevillelle, joka oli nainut\nBeauchampin tyttären.\n\nVuoden 1433 paikkeilla Thomas Maloryn isä, John Malory, kuoli,\njättäen perinnöksi pojalleen laajat tiluksensa ja arvonimensä.\nVuoden 1444 ja 1445 parlamentissa Thomas Malory edusti Warwickin\nkreivikuntaa ja vuonna 1445 hänet ritaroitiin.\n\nSyttyi sitten pitkällinen \"Ruusujen sota\", tuo Englannin historiassa\nniin surullisen maineen saanut kuningassuvun eri haarojen\ntaistelu keskenään, jossa York suku riisti kruunun hallitsevalta\nLancaster suvulta. Tässä taistelussa asettui Warwickin kreivi,\n\"Kuninkaantekijä\", Yorkin suvun puolelle, ollen sen vahvin tuki,\nja varmalta näyttää, että Malorykin oli tämän uskollisen ystävänsä\nliittolainen. Hänen mainitaankin esim. vuonna 1462 Edvard IV:n lipun\njohdolla marssineen lancasterilaisjoukkoja vastaan.\n\nMutta ennen pitkää Edvardin ja Warwickin kreivin välit rikkoutuivat.\nKuninkaasta kävi \"Kuninkaantekijän\" ies liian tukalaksi, ja hän\npudisti sen niskoiltaan. Thomas Malory näyttää silloin pysyneen\n\"Kuninkaantekijän\" puolella, sillä hänet suljettiin muutamien muiden\nmuassa pois yleisestä anteeksiannosta, jonka Edvard kuningas syksyllä\n1468 julisti. Kuinka hänen tämän johdosta kävi, ei varmuudella\ntiedetä, mutta hyvin luultavasti hän joutui vankeuteen ja suljettiin\narvatenkin Towerin linnaan, jossa hänen sanotaan kirjoittaneen\nosan ihailtavaa teostaan kuoleman varjojen häntä piirittäessä.\nEpäilemättä hän Tristram herran vankeutta kuvatessaan puhuukin omasta\nkärsimyksestään, niin välittömän vaikuttavasti ja yksinkertaisesti\nhän siitä kertoo (kts. s. 174).\n\nLuultavasti Thomas Malory sai anteeksiannon ja laskettiin vapauteen\nsyksyllä 1469 yleisen anteeksiannon johdosta. Tämän jälkeen Malory\ntodennäköisesti pysyi erillään kaikista valtiollisista vehkeilyistä\n-- hän olikin jo vanha mies. \"Kuninkaantekijä\" oli antautunut yhä\nenemmän ja enemmän itsekkäiden pyyteiden valtaan; kansalaissota\nkauhuineen oli taas uhkaamassa maata. Ei liene epäilemistäkään, että\nMalory nyt luopui Warwickin kreivistä, jonka uskollisena asetoverina\nhän niin kauan oli ollut, ja siirtyi Edvardin kannattajien joukkoon.\nElämänsä loppuvuodet -- niitä ei monta enää ollutkaan jäljellä --\nhän vietti maatilallaan Newbold Revellissä. Siellä hän sai valmiiksi\nkirjansa vuonna 1470 ja kuoli seuraavan vuoden maaliskuussa. Hänet\nhaudattiin Harmaaveljesten kirkkoon, joka oli keskiaikaisen Lontoon\nkomeimpia kirkkoja, lähelle sitä kenttää, missä hän oli ollut niin\nmonen viehättävästi kuvaamansa ritarillisen ottelun todistajana ja\nmissä hän muinoin itsekin oli peitsi tanassa kiitänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomennoksessa esiintyvät tarinat ovat käännetyt, jättämällä\npois pari tarinaa, Mary Macleodin laatimasta Morte d'Arthurin\nlyhennysmuodostelmasta. Suomennoksessa on pyritty, mikäli\nmahdollista, säilyttämään alkutekstin naiivista koruttomuutta ja\nyksinkertaista lauserakennusta.\n\nLukijaa oudostuttanee suomennoksessa käytetty sana \"tjostata\"\n[alkuäänteet luettava tj eikä tsh]. Se on ritarillinen termi,\njoka Englannista keskiajalla levisi muuhun Europaan, ja merkitsee\nritarillista kaksintaistelua keihäillä; sillä on epäilemättä yhtä\nsuuri oikeus päästä kieleemme, kuin \"turnata\" sanalla, joka merkitsee\nritarillista joukkotaistelua.\n\n\nMorte d'Arthurin ensimäisen painoksen esipuheesta.\n\n\"Tässä saadaan nähdä ritarillista uljuutta ja kohteliaisuutta,\ninhimillistä luontoa, lempeyttä, rohkeutta, rakkautta, ystävyyttä,\nkonnuutta, murhaa, vihaa, hyvettä, syntiä. Ota hyvästä esimerkkiä\nja jätä paha, niin olet hyvän nimen ja maineen saava... Kaikki on\nkirjoitettu meidän oppimme hyväksi ja jotta kavahtaisimme lankeemasta\nsyntiin ja paheeseen, vaan harjoittaisimme ja noudattaisimme\nsitä mikä hyvää on, minkä kautta me hyvän nimen ja maineen tässä\nelämässä saavutamme, ja tämän lyhyen ja katoavaisen elämän jälkeen\npäästäksemme ikuiseen autuuteen taivaassa, minkä Hän meille on\nluvannut, joka taivaassa hallitsee, pyhä Kolminaisuus. Amen.\"\n\n_William Caxton_.\n\n\n\n\n\n\nARTHUR KUNINGAS\n\n\n\n\nMiekan ihme.\n\n\nKun Englannin kuningas Uther Pendragon kuoli, oli maa kauan aikaa\nsuuressa vaarassa, sillä jokainen mahtava lordi kokosi joukkojaan,\nja moni halusi tulla kuninkaaksi. Sillä Uther kuninkaan oma poika,\nArthur prinssi, jonka olisi pitänyt hänen sijaansa astua, oli vielä\nvain lapsi, ja Merlin, tuo mahtava tietäjä, oli hänet piilottanut.\n\nKummallinen tapaus oli sattunut Arthurin syntyessä, ja näin se\ntapahtui.\n\nVähän ennen Merlin oli tehnyt Uther kuninkaalle suuren palveluksen\nsillä ehdolla, että kuningas tekisi mitä ikinä hän häneltä pyytäisi.\nKuningas vannoi juhlallisen valan niin tekevänsä. Silloin Merlin\notti häneltä lupauksen, että kun hänen lapsensa oli syntynyt, niin\nse annettaisiin Merlinille, jotta hän kasvattaisi sitä mielensä\nmukaan, sillä se olisi lapsen omaksi parhaaksi. Kuningas oli\nantanut lupauksensa ja niin hänen täytyi suostua. Silloin Merlin\nsanoi tuntevansa oikein uskollisen ja luotettavan miehen, yhden\nUther kuninkaan lordeista, Ector herran, jolla oli suuria tiluksia\nuseassa paikoin Englantia ja Walesia, ja hänen hoitoonsa lapsi olisi\nannettava.\n\nSinä yönä, jona lapsi syntyi, Uther kuningas käski kahden ritarin\nja kahden hovinaisen ottaa sen, vaikka se vielä oli kastamatta, ja\nkääriä sen kultaisiin vaatteisiin ja antaa sen köyhälle ukolle,\njonka he tapaisivat odottamassa linnan takaportilla. Tuo köyhä ukko\noli valepukuinen Merlin, vaikka he eivät sitä tietäneet. Niin lapsi\nannettiin Merlinille, ja hän vei sen Ector herralle ja antoi pyhän\nmiehen kastaa sen ja nimitti sen Arthuriksi. Ja Ector herran vaimo\nrakasti sitä kuin omaa lastansa.\n\nEi ollut kulunut kahta vuottakaan, kun Uther kuningas sairastui\nankaraan tautiin, ja kolme päivää ja kolme yötä hän oli puhumatonna.\nParoonit olivat suuresti suruissaan ja kysyivät Merliniltä, mitä\nolisi paras tehdä.\n\n\"Tässä ei mikään lääke auta\", Merlin sanoi, \"Jumalan tahdon täytyy\ntapahtua. Mutta kuulkaa, paroonit, tulkaa huomenna kaikki Uther\nkuninkaan vuoteen ääreen, Jumala on antava hänen puhua.\"\n\nNiin seuraavana päivänä Merlin ja kaikki paroonit tulivat kuninkaan\nvuoteen ääreen, ja Merlin sanoi kovalla äänellä Uther kuninkaalle:\n\n\"Herra, onko sinun päiviesi päätyttyä poikasi Arthur hallitseva tätä\nvaltakuntaa ja kaikkea mitä siihen kuuluu?\"\n\nSilloin Uther Pendragon kääntyi ja sanoi niin että kaikki kuulivat:\n\n\"Minä annan pojalleni Arthurille Jumalan siunauksen ja omani ja\npyydän häntä rukoilemaan sieluni edestä ja oikeuden mukaisesti ja\nkunniallisesti kantamaan kruunua, jott'ei hän menettäisi siunaustani.\"\n\nJa sen sanottuaan Uther kuningas kuoli.\n\nMutta Arthur oli vielä vain lapsi, ei kahdenkaan vuotias, ja Merlin\ntiesi ett'ei hänen kuninkaaksi julistamisestaan olisi vielä ollut\nmitään hyötyä. Sillä siihen aikaan oli Englannissa monta mahtavaa\nmiestä, jotka koettivat kaikki saada valtakunnan itselleen, ja he\nolisivat ehkä tappaneetkin pikku prinssin. Niin oli maassa kauan\naikaa riitaa ja taistelua.\n\nKun useita vuosia oli kulunut, niin Merlin meni Canterburyn\narkkipiispan luo ja käski häntä lähettämään sanan kaikille\nvaltakunnan lordeille ja aseellisille aatelismiehille, että he\nkaikin tulisivat jouluksi Lontooseen, sillä Jumala oli ihmeen kautta\nnäyttävä, kuka oikeutta myöden oli oleva valtakunnan kuningas. Niin\nkaikki lordit ja aatelismiehet valmistautuivat matkalle ja saapuivat\nLontooseen, ja pitkän aikaa ennen joulupäivän valkenemista he\nkokoontuivat suureen pyhän Paavalin kirkkoon rukoilemaan.\n\nEnsimäisen jumalanpalveluksen jälkeen nähtiin kirkkopihassa iso\nneliskulmainen kivi, valkoinen kuin marmori, ja sen keskellä oli\nikäänkuin jalan korkuinen alasin teräksestä. Siihen oli pistettynä\nkaunis paljastettu miekka ja kultakirjaimilla oli kirjoitettuna\nmiekkaan nämä sanat:\n\n_\"Kuka ikinä vetää tämän miekan tästä kivestä ja alasimesta, on\noikeutta myöden koko Englannin kuningas.\"_\n\nSilloin kaikki kansa ihmetteli ja kertoi sen arkkipiispalle.\n\nSilloin arkkipiispa sanoi:\n\n\"Minä käsken teitä pysymään kirkossa ja rukoilemaan vielä Jumalaa; ja\nälköön kenkään koskeko miekkaan, ennenkuin jumalanpalvelus on ohitse.\"\n\nSitten kun kaikki rukoukset olivat kirkossa päättyneet niin kaikki\nlordit menivät katsomaan kiveä ja miekkaa. Ja kun he lukivat\nkirjoituksen, niin monet heistä -- ne, jotka tahtoivat tulla\nkuninkaaksi -- koettivat vetäistä miekkaa alasimesta. Mutta ei\nyksikään saanut sitä liikahtamaan.\n\n\"Se mies ei ole täällä, joka on vetävä miekan kivestä\", arkkipiispa\nvirkkoi, \"mutta varmasti Jumala on tekevä hänet tunnetuksi. Mutta\nasettakaamme siksi aikaa kymmenen urhoollista ritaria miekkaa\nvartioimaan.\"\n\nNiin tehtiinkin ja julistettiin, että ken vain tahtoisi, saisi\nkoettaa tempaista miekkaa kivestä. Ja uuden vuoden päiväksi paroonit\nmääräsivät suuret turnajaiset, joihin kaikki ritarit, jotka tahtoivat\ntjostata taikka turnailla, saisivat ottaa osaa. Näin määrättiin sen\nvuoksi, että lordit ja alempi kansa olisivat pysyneet koolla, sillä\narkkipiispa uskoi varmasti, että Jumala oli tekevä tunnetuksi, ken\nmiekan oli voittava.\n\n\n\n\nKuinka Arthur kruunattiin kuninkaaksi.\n\n\nUuden vuoden päivänä kirkonmenojen jälkeen paroonit ratsastivat\nkentälle, toiset tjostaamaan ja toiset turnailemaan, ja niin\ntapahtui, että Ector herra, jolla oli laajoja maatiluksia lähellä\nLontoota, myöskin tuli turnajaisiin. Ja hänen mukanaan ratsasti hänen\npoikansa Kay herra kasvatusveljensä nuoren Arthurin kanssa.\n\nHeidän ratsastaessaan Kay herra huomasi olevansa ilman miekkaa, sillä\nhän oli jättänyt sen isänsä asuntoon. Ja niin hän pyysi Arthuria sitä\nhakemaan.\n\n\"Mielelläni sen teen\", Arthur virkkoi, ja ratsasti pois täyttä karkua.\n\nMutta kun hän saapui taloon, hän ei tavannut ketään, joka olisi\nantanut hänelle miekan, sillä kaikki olivat menneet katsomaan\nturnajaisia. Silloin Arthur suuttui ja sanoi itsekseen:\n\n\"Minäpä ratsastan kirkkopihaan ja otan sen miekan, joka on kiveen\npistettynä, sillä veljeni Kay herra ei mitenkään saa tänäpäivänä olla\nilman miekkaa.\"\n\nKun hän saapui kirkkopihalle, niin hän hyppäsi alas ratsultaan ja\nsitoi sen pylvääseen ja meni telttaan. Mutta hän ei nähnyt siellä\nainoatakaan ritaria miekkaa vartioimassa, sillä he olivat menneet\nkaikki turnajaisiin. Ja Arthur tarttui miekan kahvaan, ja kiivaasti\ntempaisten hän sen helposti vetäisi kivestä; ja sitten hän hyppäsi\nratsunsa selkään ja lähti ratsastamaan minkä ennätti, kunnes saavutti\nveljensä Kay herran, jolle hän antoi miekan.\n\nHeti kuin Kay herra sen näki, niin hän tunsi sen Ihmeellisen kiven\nmiekaksi, ja hän ratsasti isänsä Ector herran luo ja sanoi:\n\n\"Herra, katsokaa, tässä on Ihmeellisen kiven miekka, minusta täytyy\nsiis tulla tulla tämän maan kuningas.\"\n\nKun Ector herra näki miekan, niin hän käänsi hevosensa ja ratsasti\nkirkolle, ja siellä he kaikki kolme hyppäsivät alas satulasta ja\nmenivät kirkkoon, ja Ector herra vannotti poikaansa todenmukaisesti\nkertomaan, kuinka hän oli saanut miekan.\n\n\"Veljeltäni Arthurilta\", Kay herra virkkoi, \"sillä hän sen minulle\ntoi.\"\n\n\"Kuinka sinä sait tämän miekan?\" Ector herra sanoi Arthurille.\n\nJa poika kertoi hänelle.\n\n\"Nyt ymmärrän\", Ector herra virkkoi, \"että sinusta täytyy tulla tämän\nmaan kuningas.\"\n\n\"Minkä tähden minusta\", Arthur virkkoi, \"ja mistä syystä?\"\n\n\"Herra\", Ector sanoi, \"siitä syystä että Jumala niin tahtoo; sillä\ntuota miekkaa ei olisi saanut vedetyksi kivestä kukaan muu, kuin se,\njoka oikeutta myöden on oleva kuningas. Näytäpä nyt, saatatko pistää\nmiekan takaisin sinne missä se oli ja vetää sen jälleen irti.\"\n\n\"Eipä se ole vaikeata\", Arthur virkkoi, ja pisti miekan takaisin\nkiveen.\n\nSilloin Ector herra koetti vetää miekkaa, eikä se onnistunut;\nja Kay herrakin veti sitä kaikista voimistaan, mutta miekka ei\nliikahtanutkaan.\n\n\"Koetapa nyt sinä\", Ector herra sanoi Arthurille.\n\n\"Kas näin\", Arthur sanoi ja vetäisi nopsasti miekan kivestä.\n\nSilloin Ector herra ja Kay herra polvistuivat maahan hänen eteensä.\n\n\"Voi, minun oma rakas isäni ja veljeni\", Arthur virkkoi, \"minkä\ntähden te notkistatte minulle polvianne?\"\n\n\"Ei niin, ei niin, armollinen herrani Arthur, minä en suinkaan ole\nteidän isänne, enkä heimolaisennekaan. Mutta nyt näen, että te olette\nkorkeampaa sukua kuin luulinkaan.\"\n\nSilloin Ector herra kertoi hänelle kaikki, kuinka hän oli ottanut\nhänet kasvatikseen ja kenen käskystä ja kuinka hän oli saanut hänet\nMerliniltä. Ja kun Arthur käsitti, ett'ei Ector ollutkaan hänen\nisänsä, niin hän kävi kovin surulliseksi.\n\n\"Tahdotteko olla minun hyvä ja armollinen hallitsijani, kun pääsette\nkuninkaaksi?\" ritari kysyi.\n\n\"Tottapa tahdon, huonostipa muuten käyttäytyisin\", Arthur sanoi,\n\"sillä teillehän olen kaikkein suurimmassa kiitollisuuden velassa\nja hyvälle äiti rouvalleni, teidän vaimollenne, joka on minua\nkasvattanut ja hoitanut kuin omaa lastansa. Ja jos se on Jumalan\ntahto että minusta tulee kuningas, niinkuin te sanotte, niin\nilmoittakaa minulle vain mitä soisitte minun tekevän, enkä minä ole\nteitä pettävä, Jumala varjelkoon että teidät pettäisin.\"\n\n\"Herra\", Ector sanoi, \"en pyydä teiltä mitään muuta kuin että\nteette poikani, kasvattiveljenne Kay herran, kaikkien maittenne\nhovimestariksi.\"\n\n\"Niin on tapahtuva\", Arthur sanoi, \"ja kautta kunniani, kukaan muu ei\nole sitä virkaa hoitava, niin kauan kuin hän ja minä olemme elossa.\"\n\nSitten he menivät arkkipiispan luo ja kertoivat hänelle, kuinka\nmiekka oli saatu ja kuka sen oli vetänyt kivestä.\n\nLoppiaisena kaikki paroonit kokoontuivat kirkkopihaan kiven\nympärille, niin että jokainen joka tahtoi, olisi saanut koettaa\nvetää miekkaa. Mutta ei kukaan muu heistä kaikista kuin Arthur\nsaanut miekkaa irti kivestä. Silloin useat heistä kovin suuttuivat\nja sanoivat, että olisi suuri häpeä heille ja koko maalle, jos\njoutuisivat alhaissukuisen pojan hallittaviksi, sillä vieläkään ei\nkukaan heistä tietänyt, että hän oli kuningas Uther Pendragonin\npoika. Niin he päättivät jättää asian ratkaisun kynttilänpäiväksi,\njoka on toisena päivänä helmikuuta.\n\nMutta kun kynttilänpäivä tuli ja Arthur yhä vieläkin oli ainoa, joka\nsaattoi vetää miekan kivestä, niin he lykkäsivät sen pääsiäiseksi.\nJa kun pääsiäinen tuli, ja Arthur taas voitti heidät kaikki, niin he\nlykkäsivät sen helluntaiksi.\n\nSilloin arkkipiispa kutsui Merlinin neuvosta kokoon muutamia\nparhaimpia ritareita, joita oli saatavissa -- sellaisia ritareita,\njoista kuningas Uther Pendragon eläessään oli enin pitänyt ja joihin\nhän oli enin luottanut -- ja nämä määrättiin vartioimaan nuorta\nArthuria yötä ja päivää ja kiellettiin hetkeksikään jättämästä häntä\nyksiksensä, kunnes helluntaijuhla oli tullut.\n\nKun tuo suuri päivä tuli, niin kaikellaiset miehet yrittivät vielä\nkerran vetää miekkaa kivestä, mutta kenellekään muulle se ei\nonnistunut kuin Arthurille. Kaikkien sinne kokoontuneiden lordien ja\nkaiken kansan edessä hän tempaisi miekan kivestä, ja silloin kaikki\nkansa huusi yhdestä suusta:\n\n\"Me tahdomme Arthurin kuninkaaksemme! Me emme salli että häntä enää\nestetään, sillä me näemme kaikki, että se on Jumalan tahto, että hän\non oleva meidän kuninkaamme, ja joka sitä vastustaa, sen me lyömme\nkuoliaaksi.\"\n\nJa sen sanottuaan he kaikki polvistuivat yhtä aikaa, sekä rikkaat\nettä köyhät, ja pyysivät anteeksi Arthurilta, että olivat antaneet\nhänen odottaa niin kauan.\n\nJa Arthur antoi heille anteeksi ja tarttui miekkaan molemmin käsin\nja laski sen alttarille, jonka vieressä arkkipiispa seisoi, ja niin\nparas siellä olevista miehistä teki hänet ritariksi.\n\nSitten hän heti kruunattiin, ja hän vannoi lordeillensa ja\nkansallensa, että hän olisi oikeutta harrastava kuningas ja\nhallitsisi oikein ja tunnollisesti siitä päivästä lähtien ja niin\nkauan kuin hän eläisi.\n\n\n\n\nLujan linnan piiritys.\n\n\nSenjälkeen kun Arthur oli kruunattu kuninkaaksi, tehtiin hänelle\nuseita valituksia monesta suuresta vääryydestä, joita oli tehty\nmaassa Uther kuninkaan kuoleman jälkeen. Monelta lordilta, ritarilta,\naatelisrouvalta ja aatelismieheltä oli riistetty heidän maansa.\nSilloin Arthur määräsi, että maat olivat annettavat takaisin niille,\njoiden omat ne olivat olleet. Ja kun se oli tehty ja kaikkien Lontoon\nympärillä olevien alueiden asiat olivat järjestetyt, niin Arthur\nteki Kay herran Englannin hovimestariksi, Baldwin herran Britannian\nkonnetaabeliksi ja Ulfius herran kamariherraksi; ja Brastias herra\nmäärättiin Trentin pohjoispuolella olevien maiden hoitajaksi. Suurin\nosa sitä seutua oli silloin kuninkaan vihollisten hallussa, mutta\nmuutamassa vuodessa Arthur sai koko pohjoisosan maata valloitetuksi.\n\nMuutamat osat Walesia vastustivat häntä vielä, mutta aikanansa\nhän voitti ne kaikki, niinkuin hän oli voittanut muutkin, jalolla\nmiehuudellaan ja Pyöreän pöydän ritarien uljuudella.\n\nSitten Arthur kuningas meni Walesiin ja kuulutti suuren juhlan\nhelluntaiksi sen jälkeen kun hänet oli kruunattu Carleonin\nkaupungissa. Siihen juhlaan tuli monta rikasta ja mahtavaa kuningasta\nsuurine ritariseurueineen. Arthur iloitsi heidän tulostaan, sillä\nhän luuli, että kuninkaat ja ritarit olivat tulleet ystävyydessä ja\nkunnioittaakseen häntä hänen juhlassaan, ja sentähden hän iloitsi\nsuuresti ja lähetti heille runsaita lahjoja.\n\nMutta kuninkaat eivät tahtoneet ottaa niitä vastaan, vaan pieksivät\nhäpeällisesti lähettiläitä ja sanoivat, ett'ei heitä haluttanut\nottaa vastaan lahjoja parrattomalta pojalta, joka vielä lisäksi oli\nalhaista sukua. He lähettivät hänelle sanan, ett'eivät he huoli\nhänen lahjoistansa, mutta että he tulevat ja antavat hänelle lahjoja\nterävällä miekalla niskan ja hartioitten väliin. Sen vuoksi he olivat\nsinne saapuneet, sillä häpeällistä oli heidän sallia tuollaisen pojan\nhallita niin jaloa valtakuntaa.\n\nKun sanansaattajat olivat tuoneet tämän vastauksen Arthur\nkuninkaalle, niin parooniensa neuvosta hän sulkeutui viidensadan\nurhean miehen kanssa lujaan linnaan. Ja kaikki kuninkaat alkoivat\npiirittää häntä, mutta Arthur kuninkaalla oli yllinkyllin ruokavaroja.\n\nEnnenkuin kaksi viikkoa oli kulunut, niin Merlin, tuo suuri tietäjä,\ntuli Carleonin kaupunkiin. Kuninkaat ihastuivat suuresti, kun hänen\nnäkivät, ja kysyivät häneltä:\n\n\"Minkä tähden tuo Arthur poika on tehty meidän kuninkaaksemme?\"\n\n\"Herrat\", Merlin sanoi, \"hän on tehty kuninkaaksemme sentähden,\nettä hän on kuningas Uther Pendragonin poika. Ja sanokoon 'ei' kuka\nhyvänsä, niin Arthur on sittenkin oleva kuningas ja voittava kaikki\nvihollisensa, ja ennenkuin hän kuolee, niin hän on kauan aikaa\nollut koko Englannin kuninkaana ja hallinnut Walesia, Irlantia ja\nSkotlantia ja useampaa valtakuntaa, kuin minä nyt tahdon mainita.\"\n\nMuutamat kuninkaista ihmettelivät Merlinin sanoja ja uskoivat, että\nniin kävisi kuin hän sanoi; ja muutamat, kuten Orkneyn kuningas Lot,\nnauroivat hänelle, ja toiset taas kutsuivat häntä velhoksi. Mutta\nhe kaikki olivat sitä mieltä, että Arthur kuninkaan pitäisi tulla\nkeskustelemaan heidän kanssaan, ja he vakuuttivat, että hän saisi\nturvallisesti tulla ja mennä.\n\nNiin Merlin meni Arthur kuninkaan luo ja kertoi hänelle mitä hän oli\ntehnyt ja sanoi, ett'ei hänen pitäisi pelätä, vaan tulla rohkeasti ja\npuhua heidän kanssaan.\n\n\"Älkää heitä säästäkö\", hän sanoi, \"vaan vastatkaa heille niinkuin\nheidän kuninkaansa ja päämiehensä tulee, sillä te olette voittava\nheidät kaikki, joko he sitten tahtovat taikka eivät.\"\n\nSilloin Arthur kuningas tuli ulos linnastaan, ja hänellä oli kaapunsa\nalla panssaripaita kaksinkertaisesta teräksestä. Ja hänen kanssaan\nkulki Canterburyn arkkipiispa ja Baldwin herra, Kay herra ja Brastias\nherra. Kun hän kohtasi kuninkaat, niin ei silloin häikäilty, vaan\nlausuttiin molemmin puolin voimakkaita sanoja, ja Arthur kuninkaalla\noli valmiina vastaus kaikkeen mitä he sanoivat, ja hän lausui,\nettä jos hän vain saa elää, niin kyllä hän vielä taivuttaa heidän\nniskansa. Kuninkaat lähtivät sentähden raivoissaan pois, ja Arthur\nkuningas palasi linnaansa ja asesti itsensä ja kaikki soturinsa.\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" Merlin sanoi kuninkaille; \"parempi olisi teille,\nettä malttaisitte mielenne, sillä ette te täällä pääse voitolle,\nvaikka teitä olisi kymmenen kertaa enemmän.\"\n\n\"Pitäisikö meidän pelästyä untenselittäjän puheista\", ilkkui Lot\nkuningas.\n\nSilloin Merlin katosi ja tuli Arthur kuninkaan luo ja käski hänen\nahdistaa heitä ankarasti. Ja tietäjä neuvoi Arthuria ja sanoi, ett'ei\nhänen heti alussa pitäisi käyttää miekkaansa, jonka hän oli saanut\nihmeen kautta; vaan vasta sitten kun hän näkisi olevansa suuressa\nvaarassa, hän saisi paljastaa miekan ja tehdä parastansa.\n\nMutta sillä välin kolmesataa parasta miestä, jotka olivat kuninkaiden\nmukana, menivät Arthurin puolelle, ja se oli hänelle suureksi\nlohdutukseksi. Kaikki hänen soturinsa taistelivat uljaasti, ja\ntaistelu raivosi kauheasti. Arthur kuningas itse oli aina etumaisena\ntungoksessa, mutta viimein hänen ratsunsa lyötiin kuoliaaksi hänen\naltaan. Ja samassa Lot kuningas paiskasi Arthur kuninkaan maahan.\n\nMutta neljä Arthurin ritaria riensi apuun ja asetti hänet taas\nratsun selkään. Ja silloin hän paljasti miekkansa, ja se hohti niin\nhänen vihollistensa silmissä, että se paistoi kuin neljäkymmentä\ntulisoihtua. Ja sillä tapaa hän karkoitti vihollisensa ja löi monta\nheistä.\n\nSilloin Carleonin asukkaat nousivat taisteluun, aseinaan nuijia ja\nkiviä, ja he kaatoivat monta ritaria. Mutta kuninkaat liittyivät\nniihin ritareihinsa, jotka vielä olivat elossa, ja pakenivat.\n\nJa Merlin tuli Arthurin luo ja kielsi hänen heitä enempää\nahdistamasta.\n\n\n\n\nKuninkaiden taistelu.\n\n\nJuhlan ja turnajaisten jälkeen Arthur tuli Lontooseen ja kutsui\nkaikki parooninsa neuvotteluun. Sillä Merlin oli kertonut hänelle,\nettä nuo kuusi kuningasta, jotka olivat sotineet häntä vastaan ja\njotka hän oli tuhonnut, eivät vitkastelisi kostaakseen hänelle ja\nhänen maalleen. Paroonit eivät osanneet antaa mitään neuvoa, vaan\nsanoivat että he olivat kylliksi voimakkaita taistelemaan.\n\n\"Hyvin puhuttu\", Arthur sanoi, \"minä kiitän teitä rohkeudestanne;\nmutta tahtovatko teistä kaikki ne, jotka minua rakastavat, kuulla\nMerlinin sanoja. Tiedättehän, mitä kaikkea hän on tehnyt minun\nhyväkseni ja että hän tietää paljon asioita, ja kun tapaatte hänet,\nniin toivon että pyydätte hänen antamaan teille kaikkein parhaimman\nneuvonsa.\"\n\nKaikki paroonit sanoivat, että he mielellään kuulisivat Merlinin\nneuvoja, ja niin lähetettiin häntä hakemaan.\n\n\"Varoitan teitä ajoissa\", Merlin virkkoi, \"koska teidän vihollistenne\nvoimat ovat enentyneet ja he ovat niin taitavia sotureita kuin\nsuinkin saattaa olla. He ovat nyt saaneet puolelleen vielä neljä\nkuningasta ja mahtavan herttuan, ja joll'ei meidän kuninkaamme saa\nenemmän ratsumiehiä, kuin on saatavissa hänen oman valtakuntansa\nrajojen sisäpuolelta, niin hänet voitetaan ja lyödään, jos hän ryhtyy\ntaisteluun.\"\n\n\"Mitä on tehtävä?\", paroonit kysyivät.\n\n\"Ilmoitan teille neuvoni\", Merlin virkkoi. \"Meren tuolla puolen\non kaksi veljestä, ja he ovat molemmat kuninkaita ja ihmeellisen\nvoimallisia miehiä. Toinen on Benwickin kuningas, Ban nimeltään,\nja toinen Gaulin, se on Ranskan, kuningas Bors. Ja näitä veljeksiä\nvastaan sotii mahtava mies, Claudas kuningas, ja taistelee heidän\nkanssaan eräästä linnasta, ja ankara on viha ja vaino heidän\nvälillään. Mutta kun Claudas on sangen rikas, niin hän voi hankkia\nmonia taitavia ritareita taistelemaan puolestansa, ja enimmäkseen hän\npitää noita molempia kuninkaita varsin ahtaalla. Tämä on nyt minun\nneuvoni: että meidän kuninkaamme ja hallitsijamme lähettää Ban ja\nBors kuninkaille kahden luotettavan ritarin mukana kirjeet, joissa\nhän ilmoittaa, että jos he tahtovat tulla katsomaan Arthuria ja hänen\nhoviansa ja auttaa häntä hänen sodissaan, niin hän vannoo auttavansa\nheitä heidän sodissaan Claudas kuningasta vastaan. No, mitä te nyt\najattelette tästä neuvosta?\"\n\n\"Se on hyvä neuvo\", sanoivat kuningas ja paroonit.\n\nJa niin asia päätettiin kaikessa kiireessä.\n\nUlfius ja Brastias valittiin sanansaattajiksi, ja he lähtivät matkaan\nhyvin asestettuina ja uljaitten ratsujen selässä. Ja niin he kulkivat\nyli meren ja ratsastivat kohden Benwickin kaupunkia. Silloin eräässä\nkapeassa paikassa yksitoista Claudas kuninkaan ritaria karkasi\nheidän päällensä ja koetti tappaa heidät tai ottaa heidät vangiksi.\nMutta Ulfius ja Brastias taistelivat heidän kanssaan kaksitellen ja\nvoittivat heidät kaikki toisen toisensa jälkeen ja jättivät heidät\npahoin kolhittuina ja ruhjottuina maahan makaamaan.\n\nKun he saapuivat Benwickiin, niin sattui niin onnellisesti, että\nmolemmat kuninkaat, Ban ja Bors, olivat siellä. Heti kun kuninkaat\nkuulivat, että he olivat Arthurin sanansaattajia, niin nämät ottivat\nheidät mitä sydämellisimmin vastaan, ja kun Ban ja Bors lukivat\nkirjeet, niin sanansaattajat tulivat vieläkin tervetulleemmiksi.\n\nNiin Ulfiusta ja Brastiasta kestitettiin hyvin ja heille annettiin\nkallisarvoisia lahjoja niin paljon kuin jaksoivat kantaa, ja he\nsaivat mukaansa sen vastauksen, että molemmat kuninkaat tulisivat\nArthurin luokse niin kiireesti kuin suinkin saattoivat.\n\nArthur kuningas riemastui suuresti saadessaan tämän sanoman, ja kun\naika tuli kuninkaiden saapua, niin hän kuulutti suuren juhlan ja\nmeni kymmenen penikulmaa Lontoon ulkopuolelle heitä vastaan. Juhlan\njälkeen pidettiin komeat turnajaiset, joihin otti osaa seitsemän\nsataa ritaria. Arthur, Ban ja Bors istuivat Canterburyn arkkipiispan\nja Ector herran (Käyn isän) keralla kultakankaalla verhotussa\nkatoksessa ladyen ja aatelisnaisten keralla, nähdäkseen ketkä\ntaistelivat parhaiten ja antaakseen arvostelunsa. Ne ritarit, jotka\nvoittivat palkintoja, olivat Arthur kuninkaan hoviin kuuluvat Kay\nherra, Lucas herra ja Griflet herra.\n\nBan ja Bors kuninkaiden avulla Arthur uudestaan voitti ja karkoitti\nnuo yksitoista kuningasta, jotka sotivat häntä vastaan. Ja kun hänen\nvihollisensa olivat lyödyt, niin Ban ja Bors kuninkaat palasivat\nomille mailleen mukanaan kalliita lahjoja. Ja he tekivät Arthurin\nkanssa sellaisen sopimuksen, että jos he tarvitsisivat hänen apuaan\nClaudas kuningasta vastaan, niin he lähettäisivät häntä hakemaan, ja\njos taas Arthur heitä tarvitsisi, niin tulisi hänen vain lähettää\nheille sana, eivätkä he vitkastelisi.\n\n\n\n\nTurmion ennustus.\n\n\nBan ja Bors kuninkaiden lähdettyä Arthur ratsasti Carleoniin. Sillä\nsinne oli lähettänyt puolisonsa Orkneyn kuningas Lot, yksi niistä\nkuninkaista, jotka olivat sotineet häntä vastaan. Kuningatar tuli\nsuurella komeudella ja loistolla lähettilään tavoin, mutta itse\nasiassa hänen tarkoituksensa oli urkkia Arthurin hovia. Hänen\nmukanaan olivat hänen neljä poikaansa, Gawaine, Gaheris, Agrivaine ja\nGareth, ja monta muuta ritaria ja ladyä. Vaikka hän oli hyvin ilkeä\nja kavala, niin hän oli sentään mitä ihanin nainen, ja sentähden\nhän kokonaan voitti Arthur kuninkaan sydämen. Arthur ei tietänyt,\nettä tuo kuningatar itse asiassa oli hänen oma sisarpuolensa,\nhänen äitinsä Igrainen tytär, sillä Igraine oli ennen naimistaan\nUther Pendragonin kanssa ollut erään mahtavan Cornwallin herttuan\npuolisona. Toinen tytär oli Morgan le Fay, joka oli myöskin\näärettömän ihana ja ilkeä sekä sangen taitava noitakeinoissa.\n\nLot kuninkaan puoliso viipyi kuukauden Carleonissa ja lähti sitten\npois, ja hänen mentyään Arthur kuningas näki ihmeellisen unen, joka\ntäytti hänen mielensä suurella pelolla. Hän näki unta, että maahan\ntuli korppikotkia ja käärmeitä; ja että ne tappoivat ja hävittivät\nkaiken kansan, ja sitten hän taisteli niitä vastaan ja ne tekivät\nhänelle paljon pahaa ja haavoittivat hänet vaikeasti, mutta viimein\nhän ne surmasi.\n\nKun kuningas heräsi, niin hän oli sangen surullisella mielellä unensa\njohdosta, ja päästäkseen ajatuksistaan hän lähti useiden ritariensa\nkera metsästämään. Heti metsään saavuttuaan näki kuningas edessään\nison hirven ja hän ajoi sitä takaa niin kiivaasti, että hänen\nratsuparkansa vaipui nääntyneenä maahan.\n\nKun kuningas istui odottamassa toista hevosta, jota muuan hänen\nmiehistään oli hakemassa, tuli Merlin hänen luokseen neljäntoista\nvuotiaan pojan muodossa ja tervehtien kuningasta kysyi, miksi hän oli\nniin mietteissään. Arthur vastasi, että hänellä oli kyllä syytä olla\nalakuloinen, ja silloin Merlin saattoi hänet aivan hämmästyksiinsä,\nkun hän tiesi kaikki hänen ajatuksensa ja kertoi kuka hän oli\nja kaikki mikä häntä koski. Sitten Merlin katosi ja palasi taas\nkahdeksankymmenen vuotiaan ukon haahmossa, ja siinä valepuvussa hän\ntaas kysyi kuninkaalta, miksi hän oli niin surullinen.\n\n\"Syytä on kyllä ollakseni surullinen\", Arthur virkkoi.\n\nJa hän kertoi vanhukselle unensa ja kuinka tuo kummallinen poika\noli juuri ollut hänen luonaan ja kertonut hänelle hänen isästään\nja äidistään ja ilmoittanut asioita, joista ei hänellä ollut\naavistustakaan. Silloin Merlin sanoi että kaikki, mitä lapsi oli\nhänelle puhunut, oli aivan totta. Ja että hän oli tullut sanomaan,\nettä tulevina vuosina moni onnettomuus oli kohtaava maata, sillä Lot\nkuninkaan vaimo oli synnyttävä lapsen, joka koettaisi tuhota Arthurin\nja kaikki hänen ritarinsa.\n\n\"Ken olet sinä\", kysyi Arthur, \"joka kerrot minulle tällaisia\nuutisia?\"\n\n\"Minä olen Merlin\", sanoi tietäjä, \"ja minä olin sekin, joka oli\ntäällä pojan muodossa.\"\n\n\"Ah\", virkkoi Arthur kuningas, \"tepä olette ihmeellinen mies, mutta\nminä ihmettelen suuresti teidän sanojanne, että minun täytyy kuolla\ntaistelussa.\"\n\n\"Älkää ihmetelkö\", Merlin virkkoi, \"sillä se on Jumalan tahto, hän\nrankaisee teitä niiden pahojen tekojen tähden, joita on tehty maan\npäällä. Mutta minä saattaisin murehtia\", vanhus lisäsi, \"sillä minun\ntäytyy kuolla häpeällinen kuolema -- minut pistetään elävänä maan\nsisään, mutta sinä saat kuolla kunniallisen kuoleman.\"\n\nKun he siten pakinoivat, tuotiin kuninkaan hevonen ja Arthur nousi\nsatulaan, ja Merlin astui toisen hevosen selkään ja he ratsastivat\nCarleoniin.\n\nSe mitä Merlin ennusti omasta kuolemastaan, kävi todellakin toteen.\nMuutamia vuosia myöhemmin tuo suuri tietäjä rakastui erääseen\nhovineitoon nimeltä Nimue, tai kuten muutamat häntä kutsuivat\n\"Vivien\", joka oli tuntevinaan vastarakkautta Merliniä kohtaan,\nkunnes oli oppinut kaikki ne asiat, joita hän halusi tietää. Merlin\nopetti hänelle kaikki loihdut ja noitakeinot, niin että hän saattoi\nitsekin noitua. Mutta Merlin hullaantui niin rakkaudessaan, ett'ei\nhän tahtonut hetkeksikään laskea Nimueta näkyvistään, ja tuo lady\nlopuksi aivan väsyi hänen hellyyteensä ja tahtoi päästä vapaaksi\nhänestä. Hän pelkäsi Merliniä senvuoksi, että tämä oli tietäjä, eikä\nhän keksinyt mitään keinoa, jolla olisi päässyt hänestä eroon.\n\nViimein tapahtui että Merlin kerran näytti hänelle ihmeellisen\nkallion, jonka edessä oli suuri kivi, jota saattoi taikakeinoilla\nliikuttaa. Silloin Nimue kavalasti houkutteli Merlinin astumaan\nkallion sisään, saadakseen muka tietää mitä kaikkia ihmeitä siellä\noli. Mutta kun Merlin oli kallion sisässä, niin hän noitui kiven\npaikoilleen niillä loihduilla, joita Merlin oli hänelle opettanut, ja\nkaikista taikakeinoistaan huolimatta Merlin ei päässyt sieltä ikinä\nulos. Sitten Nimue pakeni ja jätti Merlinin kallioon.\n\nSiten kävi toteen ennustus Merlinin kohtalosta, ja myöhemmin myöskin\ntapahtui se mitä hän oli ennustanut Arthur kuninkaasta. Sillä Merlin\nsanoi kerran, että se mies, joka tuhoisi Arthurin, syntyisi toukokuun\nensimäisenä päivänä. Ja niin kuningas noudatti luokseen kaikki ne\nlapset, jotka olivat syntyneet ensimäisenä päivänä toukokuuta. Niiden\njoukossa oli monta lordien ja ladyjen poikaa ja muiden muassa myös\nhänen sisarenpoikansa Mordred, Lot kuninkaan puolison poika. Kaikki\nlapset pantiin laivaan ja lähetettiin pois maasta, ja muutamat olivat\nvain neljän viikon vanhoja. Mutta laiva ajoi karille ja murskaantui,\nja kaikki lapset hukkuivat, paitsi yksi. Pikku Mordredin heittivät\naallot rannalle, ja eräs hyvä mies otti hänet hoitoonsa ja kasvatti\nhäntä, kunnes hän oli täyttänyt neljätoista vuotta, jolloin hän\nvei hänet hoviin. Mordred oli samoin kuin äitinsäkin sangen ilkeä\nja kavala ja, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hän saattoi paljon\nkurjuutta Pyöreän pöydän ritarien jaloon joukkoon.\n\nMonet valtakunnan lordit ja paroonit olivat kovin vihoissaan lastensa\nmenettämisestä; mutta useat syyttivät enemmän Merliniä kuin Arthuria,\nniin että he pysyivät alallaan, joko sitten pelosta tai rakkaudesta.\n\n\n\n\nLähteen ritari.\n\n\nKun Arthur kuningas kuuli Merliniltä, että hänen äitinsä Igraine\nvielä oli elossa, niin hän lähetti häntä kaikessa kiireessä hakemaan.\nJa kuningatar tulikin ja toi mukanaan tyttärensä Morgan le Fayn, joka\noli niin ihana nainen kuin olla saattoi. Igraine ei ollut koskaan\nsaanut tietää, kuinka oli käynyt sen pienen lapsen, jonka hän oli\nantanut Merlinin huostaan, sillä hän ei ollut koskaan sen jälkeen\nnähnyt lastansa eikä tietänyt edes mikä nimi sille annettiin. Silloin\nMerlin otti kuningasta kädestä ja sanoi: \"Tämä on sinun äitisi.\" Ja\nsilloin Arthur sulki äitinsä, Igraine kuningattaren, syliinsä ja\nsuuteli häntä, ja he itkivät molemmat toinen toisensa tähden. Ja\nkuningas määräsi pidettäväksi juhlan, joka kesti kahdeksan päivää.\n\nEräänä päivänä saapui hoviin muuan asemies kuljettaen edessään\nratsunsa selässä kuolettavasti haavoitettua ritaria. Hän kertoi,\nettä metsässä oli muuan ritari, joka oli pystyttänyt teltan lähteen\npartaalle ja kuinka tuo ritari oli surmannut hänen herransa, joka oli\nkelpo ritari; ja hän pyysi että hänen herransa haudattaisiin ja että\njoku ritari kostaisi hänen kuolemansa.\n\nSuuri hälinä nousi hovissa tuon ritarin kuoleman johdosta, jokainen\ntahtoi antaa neuvojaan, ja muuan nuori asemies, Griflet nimeltään,\njoka oli jokseenkin samanikäinen kuin Arthur, tuli kuninkaan luokse\nja pyysi että tämä tekisi hänet ritariksi.\n\n\"Sinä olet vielä liian nuori ja hento\", sanoi Arthur, \"ottaaksesi\nniin korkean arvon hartioillesi.\"\n\n\"Herra\", Griflet virkkoi, \"minä rukoilen teitä tekemään minut\nritariksi.\"\n\n\"Herra, olisi kovin ikävää menettää Griflet\", sanoi Merlin, \"sillä\nhänestä tulee ylen kelpo mies, kun hän pääsee täysi-ikäiseksi, ja hän\non oleva teidän luonanne elämänsä loppuun asti.\"\n\nNiin kuningas teki hänet ritariksi.\n\n\"Mutta nyt\", hän sanoi, \"koska minä olen tehnyt sinut ritariksi, niin\nsinun täytyy antaa minulle lahja.\"\n\n\"Mitä vain tahdotte\", Griflet sanoi.\n\nSilloin kuningas otti häneltä lupauksen, että kun hän oli taistellut\nlähteellä ritarin kanssa, niin hän palaisi suoraapäätä hoviin enempiä\ntaisteluja etsimättä.\n\nNiin Griflet hyppäsi kiireesti ratsunsa selkään, asetti kilpensä\npaikoilleen ja otti peitsen käteensä ja ratsasti täyttä laukkaa,\nkunnes hän saapui lähteelle. Siellä hän näki komean teltan ja sen\nvieressä seisoi peitteen alla uljas ratsu, hyvin satuloituna ja\nsuitsitettuna ja puussa riippui monivärinen kilpi ja iso peitsi.\nGriflet kolhautti kilpeen peitsensä perällä, niin että kilpi putosi\nmaahan.\n\nSilloin ritari tuli ulos teltasta ja sanoi: \"Hyvä ritari, miksi te\ntyönsitte alas minun kilpeni?\"\n\n\"Siksi että tahdon tjostata teidän kanssanne\", sanoi Griflet.\n\n\"Parempi on teidän olla tjostaamatta\", sanoi ritari, \"sillä te olette\nnuori ja vast'ikään ritariksi tehty, eikä teidän voimanne ole mitään\nminun voimieni rinnalla.\"\n\n\"Oli miten oli\", Griflet sanoi, \"mutta minä tahdon tjostata teidän\nkanssanne.\"\n\n\"En mielelläni siihen suostu\", sanoi ritari, \"mutta koska minun\ntäytyy, niin olen valmis. Mistä te olette?\"\n\n\"Herra, minä olen Arthurin hovista.\"\n\nMolemmat ritarit törmäsivät yhteen, niin että Grifletin peitsi\nkalahti kappaleiksi, ja silloin toinen ritari, jonka nimi oli\nPellinore, syöksi peitsensä läpi Grifletin kilven ja vasemman kupeen,\nniin että peitsi katkesi ja hevonen ja ritari kaatuivat maahan.\n\nKun Pellinore näki Grifletin makaavan maassa, niin hän hyppäsi\nratsultaan ja oli hyvin pahoillansa, sillä hän luuli surmanneensa\nhänet. Hän irroitti Grifletin kypärin, jotta tämä olisi saanut\nraitista ilmaa, ja asetti hänet uudestaan ratsun selkään ja sanoi\nettä hänellä oli uljas sydän ja että hänestä tulisi ylen kelpo\nritari, jos hän saisi elää. Niin Griflet herra ratsasti takaisin\nhoviin, jossa nousi suuri suru hänen tähtensä. Mutta hyvien lääkärien\navulla hän sentään parani.\n\nArthur kuningas oli kovin kiukuissaan Griflet herran saaman vamman\ntähden, ja hän käski yhden miehistään pitää valmiina hänen ratsuaan\nja varuksiaan kaupungin ulkopuolella seuraavana aamuna ennen\npäivänkoittoa. Aamulla ennenkuin päivä oli valjennut hän nousi\nratsulleen ja otti peitsensä ja kilpensä ja käski miehen odottaa,\nkunnes hän palaisi.\n\nHän ratsasti hiljalleen, kunnes päivä koitti, ja silloin hän näki\nkuinka kolme moukkaa ajoi takaa Merliniä surmatakseen hänet. Kuningas\nratsasti niitä vastaan ja huusi: \"Paetkaa, moukat!\" Ja silloin he\npelästyivät, kun näkivät ritarin, ja pakenivat.\n\n\"Voi Merlin\", Arthur virkkoi, \"täällä sinä olisit joutunut surmasi\nsuuhun kaikesta oveluudestasi huolimatta, jollen minä olisi tullut!\"\n\n\"Enpä suinkaan\", Merlin virkkoi, \"sillä minä olisin voinut pelastaa\nitseni, jos olisin tahtonut. Mutta sinä olet lähempänä kuolemaasi\nkuin minä, sillä sinä olet menossa kuolemaasi kohden, joll'ei Jumala\nsinua varjele.\"\n\nSiten pakinoiden he kulkivat ja tulivat lähteelle, jonka partaalla\ntuo komea teltta seisoi. Ja Arthur kuningas näki että siellä istui\nasestettu ritari tuolilla.\n\n\"Herra ritari\", Arthur virkkoi, \"minkä vuoksi sinä oleskelet täällä,\nniin ett'ei yksikään ritari saata kulkea tätä tietä taistelematta\nsinun kanssasi? Minä neuvon sinua luopumaan tästä tavasta.\"\n\n\"Tätä tapaa minä olen käyttänyt\", Pellinore sanoi, \"ja tahdon sitä\nkäyttää, kieltäköön kuka tahansa. Ja jos jotakuta suututtaa minun\ntapani, niin parantakoon sen kuka tahtoo.\"\n\n\"Minä tahdon parantaa sen\", virkkoi Arthur.\n\n\"Se ei onnistu\", sanoi Pellinore.\n\nJa hän nousi nopeasti ratsulleen, asetti paikoilleen kypärinsä ja\notti peitsensä. He törmäsivät niin rajusti toinen toisensa kilpiä\nvastaan, että heidän peitsensä katkesivat. Silloin Arthur paljasti\näkkiä miekkansa.\n\n\"Antakaahan olla\", ritari virkkoi, \"kauniimpaa on meidän molempien\nrynnistää vielä kerran terävillä peitsillä toisiamme vastaan.\"\n\n\"Niinpä niinkin\", vastasi Arthur, \"jos minulla olisi enemmän peitsiä.\"\n\n\"Minulla on kyllä\", Pellinore sanoi.\n\nAsemies tuli ja toi kaksi oivallista peistä, ja taas ritari ja\nkuningas rynnistivät kaikista voimistaan toisiaan vastaan, niin että\nmolemmat peitset katkesivat. Silloin Arthur tarttui miekkaansa.\n\n\"Älkäähän vielä\", sanoi ritari, \"te olette taitavin tjostaaja, jonka\nminä olen tavannut, ja ritariuden korkean arvon tähden pyydän teitä\nvielä kerran tjostaamaan kanssani.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", Arthur virkkoi.\n\nSilloin tuotiin kaksi vielä suurempaa peistä, ja kumpikin ritari otti\nyhden ja he syöksyivät yhteen, niin että Arthurin peitsi kalahti\nkappaleiksi. Mutta Pellinore antoi hänelle niin voimakkaan iskun\nkeskelle kilpeä, että sekä ratsu että mies kaatui maahan. Silloin\nArthur paljasti kiukkuisesti miekkansa ja sanoi: \"Minä koettelen\nsinun voimiasi, herra ritari, jalkaisin, sillä minä olen kadottanut\nkunniani ratsun selässä\", ja hän syöksyi paljastetuin miekoin häntä\nkohden.\n\nKun Pellinore sen näki, niin hän hyppäsi myöskin satulasta, sillä\nhänen mielestään ei ollut kunniallista antaa ritarin olla niin\nepäedullisessa asemassa, itse olla ratsun selässä, kun toinen\ntaistelee jalkaisin. Silloin alkoi kiivas ottelu, iskuja saatiin ja\nannettiin molemmin puolin, kunnes kenttä oli kosteana hurmeesta. He\ntaistelivat kauan, lepäsivät ja alkoivat taas ottelun. Viimein he\nmolemmat iskivät miekkansa yhteen, mutta Pellinoren miekka katkaisi\nArthurin miekan kahtia, ja se suututti kovin kuningasta.\n\nSilloin ritari sanoi Arthurille:\n\n\"En tiedä annanko sinun jäädä elämään vai surmaanko sinut. Mutta\njollet sinä antaudu ja tunnusta itseäsi voitetuksi ja pelkuriksi,\nniin sinun pitää kuoleman.\"\n\n\"Kuolema on tervetullut, tulkoon koska tahansa\", Arthur kuningas\nsanoi, \"mutta antautua sinulle pelkurina: ennemmin kuolen, kuin niin\nhäpäisen itseni.\" Ja hän ryntäsi Pellinoren kimppuun ja paiskasi\nhänet maahan ja tempasi kypärin hänen päästänsä.\n\nKun ritari tunsi sen, niin hän pelästyi kovin, vaikka hän olikin iso\nja vahva mies. Mutta hän sai Arthurin nopeasti allensa ja riisti\nkypärin hänen päästään ja aikoi katkaista hänen kaulansa.\n\nMutta silloinpa ilmestyi Merlin ja sanoi:\n\n\"Ritari, pidätä kätesi, sillä jos sinä surmaat tuon ritarin, niin\nsinä syökset tämän valtakunnan suurimpaan turmioon, missä mikään\nvaltakunta koskaan on ollut. Sillä tämä ritari on korkeampi arvoltaan\nkuin sinä luuletkaan.\"\n\n\"Kuka hän sitten on?\" kysyi Pellinore.\n\n\"Arthur kuningas.\"\n\nSilloin Pellinore olisi surmannut itsensä, sillä hän pelkäsi\nkuninkaan vihaa, ja hän nosti miekkansa. Mutta Merlin pani hänet\nlumoukseen, niin että hän vaipui raskaaseen uneen.\n\n\n\n\nExcalibur miekka.\n\n\nVaivutettuaan Pellinoren taikauneen Merlin nosti pystyyn Arthur\nkuninkaan ja ratsasti pois Pellinoren ratsulla.\n\n\"Voi, mitä sinä olet tehnyt, Merlin\", Arthur sanoi, \"surmasitko sinä\ntuon kelpo ritarin taikakeinoillasi? Ei ole maan päällä toista niin\nkunnianarvoisaa ritaria kuin hän, ja minä luopuisin mieluummin koko\nvuoden tuloista, kuin antaisin hänen kuolla.\"\n\n\"Älkää huolehtiko\", Merlin sanoi, \"sillä hänellä on vähemmän hätää\nkuin teillä. Hän on vain unessa ja herää ennenkuin kolme tuntia on\nkulunut. Ei eläkään maan päällä oivallisempaa ritaria kuin hän, ja\ntäst'edes hän tekee teille suuria palveluksia. Hänen nimensä on\nPellinore, ja hän on saava kaksi poikaa, joista tulee ylen kelpo\nmiehiä: Walesin Percival ja Walesin Lamerack.\"\n\nJätettyään Pellinoren, Arthur kuningas ja Merlin saapuivat erään\nerakon luo, joka oli hyvä mies ja taitava parannustaidossa. Hän hoiti\nniin huolellisesti kuninkaan haavoja, että ne kolmessa päivässä\nkokonaan paranivat, ja Arthur kykeni jatkamaan matkaansa Merlinin\nkera. Silloin heidän ratsastaessaan Arthur sanoi: \"Minulla ei ole\nmiekkaa.\"\n\n\"Ei ole väliä\", Merlin sanoi, \"tässä on lähellä miekka, joka tulee\nteidän omaksenne, jos minä vain sen saan käsiini.\"\n\nNiin he ratsastivat kunnes saapuivat eräälle järvelle, joka oli leveä\nja kirkasvetinen. Ja järven keskellä Arthur näki valkoiseen samettiin\nverhotun käsivarren, joka piti kaunista miekkaa kädessään.\n\n\"Katsokaa\", Merlin sanoi, \"tuolla on miekka, josta minä puhuin.\"\n\nSilloin he näkivät neidon soutavan järven poikki.\n\n\"Mikä neito tuo on?\" kysyi Arthur.\n\n\"Se on Järven neito\", Merlin sanoi, \"ja tuossa järvessä on kallio ja\nsen sisässä on ihanin asunto kuin olla saattaa maan päällä ja se on\nkoristettu kalleilla koristuksilla. Tuo neito tulee kohta luoksenne,\npuhukaa silloin hänelle kauniisti, niin että hän antaa teille tuon\nmiekan.\"\n\nSilloin juuri neito tuli Arthurin luo ja tervehti häntä, ja Arthur\nvastasi neidon tervehdykseen.\n\n\"Neito\", Arthur sanoi, \"mitä miekkaa tuo käsivarsi tuolla kannattelee\nveden päällä? Soisinpa että se olisi minun, sillä minulla ei ole\nmiekkaa.\"\n\n\"Arthur herra kuningas\", sanoi neito, \"se miekka on minun; sen nimi\non Excalibur, joka merkitsee niin paljo kuin _'Leikkaa terästä'_. Jos\nlupaatte antaa minulle lahjan, kun sitä teiltä pyydän, niin saatte\ntuon miekan.\"\n\n\"Kautta kunniani\", sanoi Arthur, \"saatte minkä lahjan vain tahdotte.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi neito, \"astukaa tuohon veneesen ja soutakaa miekan\nluo ja ottakaa se ja sen huotra mukaanne, ja minä tulen pyytämään\nlahjaani, kun aikani tulee.\"\n\nNiin Arthur kuningas ja Merlin hyppäsivät ratsuiltaan ja sitoivat ne\nkahteen puuhun ja astuivat veneesen, ja kun he saapuivat miekan luo\njota käsi kannatteli, niin Arthur tarttui miekkaan kahvasta ja nosti\nsen veneesen ja vei sen mukanaan. Ja käsivarsi ja käsi katosi veden\nalle, ja niin he soutivat rantaan ja ratsastivat pois.\n\nSitten Arthur kuningas katseli miekkaa ja kehui sitä ylen hyväksi.\n\n\"Kumpiko mielestänne on parempi, miekkako vai huotra?\" kysyi Merlin.\n\n\"Minusta miekka on parempi\", vastasi Arthur.\n\n\"Te olette kerrassaan ymmärtämätön\", Merlin virkkoi, \"sillä huotra\non kymmenen miekan arvoinen. Kun teillä on huotra mukananne, niin\nette menetä tippaakaan verta, vaikka olisitte kuinka vaikeasti\nhaavoitettu. Pitäkää sentähden huotraa aina huolellisesti\nhuostassanne.\"\n\nNiin he palasivat Carleoniin ja Arthur kuninkaan ritarit ihastuivat\nikihyviksi, kun taas hänet näkivät. Kun he kuulivat hänen\nseikkailuistaan, niin he ihmettelivät, että hän sillä tapaa antautui\nvaaroihin ypö yksinään. Mutta kaikki kunnon miehet sanoivat, että\noli hauskaa olla sellaisen päällikön käskettävänä, joka antautui\nseikkailuihin aivan kuin tavallinen halpa ritari.\n\nVähän aikaa senjälkeen Merlin taas varoitti Arthur kuningasta\npitämään tarkkaa huolta Excalibur miekan huotrasta, sillä niin\nkauan kuin se oli hänellä, ei hän menettäisi tippaakaan verta,\nvaikka hänet haavoitettaisiin kuinka vaikeasti tahansa. Varmemmaksi\nvakuudeksi Arthur silloin uskoi miekan ja huotran sisarensa Morgan\nle Fayn huostaan. Mutta Morgan le Fay oli viekas ja kavala nainen.\nHän rakasti muuatta ritaria enemmän kuin puolisoansa Uriens\nkuningasta tai veljeänsä Arthur kuningasta, ja hän keksi viekkaan\nkeinon, jolla hän saisi heidät molemmat surmatuksi. Sitten hän aikoi\nmennä naimisiin tuon ritarin, Accolon herran kanssa, ja asettaa\nhänet Arthur kuninkaan sijaan valtaistuimelle, jolloin hänestä\nitsestään tulisi koko valtakunnan kuningatar. Senvuoksi hän valmisti\ntaikakeinoillaan toisen huotran, joka oli aivan samallainen kuin\nExcaliburin huotra, ja antoi sen sitten Arthurille, kun tämä lähti\ntaistelemaan. Mutta Excaliburia ja sen huotraa hän säilytti Accolon\nherraa varten.\n\n\n\n\nPyöreä pöytä.\n\n\nKun Arthur oli ollut muutamia vuosia kuninkaana ja taistellut\nvihollisiaan vastaan ja voittanut useat niistä, niin hänen parooninsa\nalkoivat pitää huolta, että hän ottaisi itselleen puolison, ja niin\nhän tapansa mukaan meni neuvottelemaan Merlinin kanssa.\n\n\"Se on oikein\", Merlin sanoi, \"sillä niin hyvän ja jalon miehen kuin\nte ei pidä jäädä ilman vaimoa. Onko ketään, jota rakastatte enemmän\nkuin muita?\"\n\n\"On\", Arthur kuningas sanoi, \"minä rakastan Guinevereä, Cameliardin\nkuninkaan Leodegrancen tytärtä. Leodegrance pitää huoneessaan\nPyöreätä pöytää, jonka hän sai isältäni Utherilta, ja tämä neito\non kaunein ja jaloin kaikista, joita olen nähnyt tai koskaan nähdä\nsaatan.\"\n\n\"Herra\", sanoi Merlin, \"mitä kauneuteen tulee niin hän on kyllä\nkaikkein ihanimpia. Mutta joll'ette rakastaisi häntä niin suuresti\nkuin rakastatte, niin saattaisin löytää teille toisen neidon, niin\nkauniin ja hyvän, että te häneen mielistyisitte -- joll'ei teidän\nsydämenne jo olisi kiintynyt. Mutta kun miehen sydän on kiintynyt,\nniin vaikea on enää kääntyä takaisin.\"\n\n\"Se on totta\", Arthur sanoi.\n\nSitten Merlin varoitti kuningasta, ettei olisi viisasta naida\nGuinevereä. Merlinillä oli ennustuksen lahja ja hän tiesi että\njos tuo naimisliitto tehtäisiin, niin siitä syntyisi paljon\nonnettomuutta. Mutta ei mikään voinut saada kuningasta luopumaan\naikeestaan. Niin Merlin vei sanan Leodegrancelle, joka ilostui\nsuuresti.\n\n\"Ne ovat parhaimpia sanomia mitä koskaan olen saanut\", hän sanoi,\n\"että niin jalo ja ylevä kuningas tahtoo naida tyttäreni. Mitä\nmaihini tulee, niin antaisin ne hänelle kaikki, jos luulisin sen\nolevan hänelle mieleen, mutta hänellä on maita kylliksi, hän ei\ntarvitse enempää. Sen sijaan annan hänelle lahjan, joka miellyttää\nhäntä paljo enemmän. Annan hänelle Pyöreän pöydän, jonka sain Uther\nPendragonilta, ja kun kaikki paikat ovat täytetyt, niin siinä on\nritareita sata ja viisikymmentä. Ja sata hyvää ritaria minulla on\nitselläni, mutta viisikymmentä puuttuu, sillä niin moni on minun\naikanani surmansa saanut.\"\n\nNiin Leodegrance kuningas antoi tyttärensä Merlinille ja Pyöreän\npöydän ja nuo sata ritaria. Ja he ratsastivat kuninkaallisessa\nloistossa ja komeudessa yli maiden ja vesien, kunnes saapuivat\nlähelle Lontoota.\n\nKun Arthur kuningas kuuli että Guinevere oli tulossa ja nuo sata\nritaria Pyöreän pöydän keralla, niin hän riemuitsi suuresti heidän\ntulostaan ja siitä kalliista lahjasta.\n\n\"Tämä ihana lady on ylen tervetullut minun luokseni\", hän sanoi,\n\"sillä minä olen häntä kauan rakastanut, ja sentähden ei mikään minua\nniin ilahuta. Ja nuo ritarit ja Pyöreä pöytä miellyttävät minua\nenemmän kuin suuret ja kalliit aarteet.\"\n\nJa kuningas käski kaikessa kiireessä ruveta valmistamaan häitä ja\nkruunajaisia, jotta ne saataisiin niin komeiksi kuin vain ajatella\nsaattoi. Ja hän käski Merlinin mennä ja hakea viisikymmentä jalointa\nja arvokkainta ritaria ja täyttää vapaat paikat Pyöreän pöydän\nääressä.\n\nEnnen pitkää Merlin löysikin sellaisia ritareita, niin että\nkahdeksankolmatta paikkaa tuli täytetyksi, mutta enempää hän ei\nvoinut löytää.\n\nSitten noudettiin Canterburyn arkkipiispa ja hän siunasi istuimet\nsuurella loistolla ja hartaudella, ja nuo kahdeksankolmatta ritaria\nistuutuivat paikoilleen.\n\nKun se oli tehty, sanoi Merlin:\n\n\"Jalot herrat, teidän täytyy kaikkien nousta ja tulla osoittamaan\nkunnioitustanne Arthur kuninkaalle.\" Ja niin he nousivat ja\nkunnioittivat häntä.\n\nJa kun he olivat menneet, niin Merlin huomasi että jokaisessa\nistuimessa oli kultakirjaimilla sen ritarin nimi, joka oli siinä\nistunut. Mutta kaksi paikkaa oli tyhjänä.\n\nKohta senjälkeen saapui nuori Gawaine, Orkneyn kuninkaan Lotin poika,\nja pyysi lahjaa kuninkaalta.\n\n\"Pyydä\", kuningas sanoi, \"ja minä annan sinulle.\"\n\n\"Herra, minä pyydän että te tekisitte minut ritariksi sinä päivänä,\njona otatte Guineveren avioksi.\"\n\n\"Teen sen mielelläni\", Arthur kuningas sanoi, \"ja tahdon osoittaa\nteille kaikkea kunniaa, minkä voin, koska te olette minun nepaani.\"\n\nNiin kuningas teki Gawainen hääjuhlassaan ritariksi ja samalla kertaa\nhän myöskin ritaroi Pellinore kuninkaan pojan, jalon ja uljaan\nnuorukaisen, jonka nimi oli Tor.\n\nSitten Arthur kuningas kysyi Merliniltä, mikä oli syynä siihen, että\nPyöreän pöydän istuinten joukossa oli kaksi paikkaa tyhjänä.\n\n\"Herra\", sanoi Merlin, \"niillä paikoilla ei ole istuva ketkään\nmuut kuin kaikista mainehikkaimmat ja jaloimmat. Ja Vaarallisella\nistuimella on istuva vain yksi, ja jos joku muu uskaltaa siihen\nasettua, niin tuho hänet perii. Ja sillä, joka siinä on istuva, ei\nole vertaista oleva.\"\n\nNiin sanoen Merlin otti Pellinore kuningasta kädestä ja vei hänet\nmolempien tyhjien tuolien ja Vaarallisen istuimen luo ja sanoi\nkaikkien kuullen ja syvään kumartaen:\n\n\"Tämä on teidän paikkanne ja parhaiten kaikista täällä olevista te\nsen ansaitsette.\"\n\nSilloin Gawaine herra vihastui suuresti ja sanoi veljelleen\nGaherisille:\n\n\"Tuo ritari on asetettu suureen kunniaan ja se suututtaa minua\nkovasti, sillä hän surmasi meidän isämme, Lot kuninkaan. Sen vuoksi\nminä tahdon surmata hänet tällä miekalla, joka minulle lähetettiin ja\njoka on ylen terävä.\"\n\n\"Älkää sitä nyt tehkö\", Gaheris sanoi, \"sillä minä olen vasta\nasemies. Mutta kun minut on tehty ritariksi, niin minä kostan\nhänelle. Ja sentähden, veljeni, on parasta että te odotatte toiseen\naikaan, että saisimme hänet pois hovista, sillä jos me surmaisimme\nhänet täällä, niin me häiritsisimme tätä jaloa juhlaa.\"\n\n\"Tahdon tehdä niinkuin te sanotte\", virkkoi Gawaine.\n\nSitten valmistui tuo jalo juhla, ja Camelotissa vihittiin kuningas\nsuurilla juhlallisuuksilla Guinevereen pyhän Tapanin kirkossa.\n\nSitten kuningas antoi kaikille ritareillensa lahjoja, ja niille,\njotka eivät olleet rikkaita, hän antoi tiluksia ja teroitti heidän\nmieleensä ett'eivät koskaan ketään loukkaisi tai tappaisi ja että\nhe aina pakenisivat petosta. Ja ett'eivät he millään muotoa olisi\njulmia, vaan armahtaisivat niitä, jotka pyytävät armoa, taikka muuten\nhe menettäisivät ikipäiviksi kunniansa ja Arthur kuninkaan suosion;\nja että he aina auttaisivat ladyjä ja neitejä ja aatelisnaisia\nkuoleman rangaistuksen uhalla. Ja myös ett'ei kenkään saanut ryhtyä\nväärään taisteluun, ei kenenkään käskystä eikä tämän maailman\nhyvyyden tähden.\n\nTämän vannoivat kaikki Pyöreän pöydän ritarit, sekä nuoret että\nvanhat. Ja joka vuosi he uudistivat valansa korkeana helluntaijuhlana.\n\n\n\n\nTaikalaivan ihmeellinen seikkailu.\n\n\nEräänä päivänä tapahtui, että Arthur oli metsästämässä useiden\nritariensa kanssa suuressa metsässä. Kuningas itse, Gaulin Accolon\nja Uriens kuningas, Morgan le Fayn puoliso, ajoivat takaa komeata\nhirveä ja heidän ratsunsa olivat niin nopsat että he tovin perästä\nolivat kymmenen penikulmaa edellä kumppaneistaan. Ankarasta ajosta\nnääntyneinä heidän ratsunsa viimein vaipuivat maahan, mutta yhä he\nnäkivät edessään hirven, joka näytti aivan uupuneelta.\n\n\"Mitä nyt teemme?\", Arthur kuningas sanoi, \"me olemme aika pulassa.\"\n\n\"Käykäämme jalkaisin\", sanoi Uriens kuningas, \"kunnes kohtaamme\njonkin asumuksen.\"\n\nSilloin he näkivät hirven makaavan leveän järven rannalla ja koirat\nolivat sen saavuttaneet, ja Arthur kuningas puhalsi torvellaan merkin\nettä otus oli kaatunut.\n\nSitten hän katseli ympärilleen ja näki edessään järvellä pienen\nlaivan, joka oli aina veden rajaan asti verhottuna silkillä. Ja laiva\ntuli suoraan heitä kohden ja laski rannan hietikolle. Arthur kuningas\nmeni rantaan ja kurkisti laivaan, mutta ei nähnyt siinä ainoatakaan\nmaallista olentoa.\n\n\"Tulkaa\", sanoi Arthur kuningas, \"menkäämme katsomaan, mitä tuossa\nlaivassa oikein on.\"\n\nNiin he kaikki kolme astuivat laivaan ja näkivät että se oli\nrunsaasti koristettu silkkikankaalla. Mutta sitten kaikki pimeni\nja he näkivät yht'äkkiä ympärillään laivan kaikilla kulmilla\nsatoja soihtuja, jotka valaisivat kirkkaasti. Ja samassa ilmestyi\nkaksitoista ihanaa impeä, jotka tervehtivät polviaan notkistaen\nArthur kuningasta ja kutsuivat häntä nimeltään ja sanoivat että\nhän oli sangen tervetullut, ja että he kestitsisivät häntä miten\nparhaiten taitaisivat. Kuningas kiitti heitä kohteliaasti.\n\nNeidot veivät kuninkaan ja hänen molemmat toverinsa kauniiseen\nhuoneesen, jossa oli pöytä runsaasti katettuna kaikilla hyvillä\ntavaroilla; ja siellä heille tarjottiin kaikellaisia viinejä ja\nruokia, mitä he vain saattoivat ajatella, ja se ihmetytti suuresti\nkuningasta, sillä hän ei ollut koskaan eläessään syönyt parempaa\nateriaa.\n\nKun he olivat syöneet kyllikseen, niin Arthur kuningas vietiin\ntoiseen huoneeseen, joka oli kauniimmin koristettu kuin hän koskaan\noli nähnyt. Ja samaten palveltiin Uriens kuningasta, ja Accolon\nherra vietiin kolmanteen huoneeseen, joka myös oli ylen ihanasti\nkoristettu. Ja niin he menivät iloissaan maata ja vaipuivat heti\nuneen.\n\nMutta herätessään aamulla Uriens kuningas huomasi olevansa\nCamelotissa puolisonsa Morgan le Fayn luona, ja se hämmästytti häntä\nsuuresti, sillä edellisenä iltana hän oli ollut kahden päivän matkan\npäässä Camelotista.\n\nJa kun Arthur kuningas heräsi, niin hän huomasi olevansa pimeässä\ntyrmässä ja kuuli ympärillään monen onnettoman ritarin vaikerruksia.\n\n\"Keitä te olette, jotka niin valitatte?\" Arthur kuningas sanoi.\n\n\"Meitä on täällä kaksikymmentä ritaria vankina\", he sanoivat, \"ja\nuseat meistä ovat maanneet täällä seitsemän vuotta, ja toiset\nkauemman ja toiset vähemmän aikaa.\"\n\n\"Mistä syystä?\" kysyi Arthur.\n\n\"Saatte kuulla\", ritarit sanoivat.\n\n\"Tämän linnan lordi on Damas herra nimeltään ja hän on kavalin\nritari mitä olla saattaa ja täynnä petosta, ja suurin konna, mitä\nmilloinkaan on elänyt. Hänellä on nuorempi veli, hyvä ja uljas\nritari, nimeltä Ontzlake herra, ja vanhempi veli, tämä Damas\npetturi, ei tahdo antaa hänelle hänen perintö-osaansa, paitsi mitä\nOntzlake herra omalla uljuudellaan on saanut pidetyksi hallussaan.\nNuoremmalla veljellä on sangen kaunis ja rikas kartano, ja siinä hän\nasuu kaikessa kunniassa ja on kaiken kansan rakastama, mutta Damas\nherraa vihaavat kaikki, sillä hän on ilman sääliä ja suuri konna. He\novat käyneet kauan sotaa keskenään, mutta Ontzlake on aina voiton\npuolella; ja hän tarjoutuu tarjoutumistaan taistelemaan Damas herran\nkanssa perinnöstä mies miestä vastaan, taikka joll'ei tämä tahdo itse\ntaistella, niin saa hän hankkia jonkun ritarin taistelemaan edestänsä.\n\n\"Siihen Damas herra suostuikin, mutta hän on niin vihattu, ett'ei\nkukaan ritari tahdo taistella hänen puolestansa. Senvuoksi Damas\non joka päivä ritareineen väijymässä ja hyökkää kaikkien ritarien\nkimppuun, jotka retkillänsä joutuvat näille maille, ja vie heidät\ntyrmäänsä. Ja monta kunnon ritaria, luvultaan yksitoista, on kuollut\nnälkään tässä tyrmässä. Jos vain yksi meistä, jotka olemme täällä,\nolisi tahtonut taistella hänen veljensä Ontzlake herran kanssa,\nniin hän olisi laskenut meidät vapaiksi, mutta kun tuo Damas on\nniin viekas ja kavala, niin me emme ikinä tahdo taistella hänen\npuolestansa. Ja me olemme niin nälän heikontamia, että me tuskin\nvoimme pystyssä pysyä.\"\n\n\"Jumala armossaan teidät pelastakoon\", sanoi Arthur.\n\nSilloin juuri tuli muuan neito Arthurin luo ja sanoi: \"Mitä kuuluu?\"\n\n\"En tiedä\", Arthur virkkoi.\n\n\"Herra, jos te tahdotte taistella minun isäntäni puolesta, niin\nteidät lasketaan vapaaksi, muuten ette ikinä pääse täältä elävänä.\"\n\n\"Se on kovaa\", Arthur sanoi, \"mutta ennemmin tahdon taistella ritaria\nvastaan kuin kuolla vankeudessa. Mutta vain sillä ehdolla, että minä\nsaan vapauteni, ja kaikki nämä vangit, lähden minä taisteluun.\"\n\n\"Niin on tapahtuva\", sanoi neito.\n\n\"Minä olen valmis\", sanoi Arthur, \"jos minulla vain olisi ratsu ja\nvarukset.\"\n\n\"Teiltä ei ole mitään puuttuva\", neito vastasi.\n\n\"Minusta näyttää, neito, niinkuin olisin nähnyt teidät Arthurin\nhovissa.\"\n\n\"Ette suinkaan\", neito sanoi, \"minä en ole koskaan ollut siellä, minä\nolen tämän linnan herran tytär.\"\n\nMutta hän valehteli, sillä hän oli yksi Morgan le Fayn neidoista.\n\nSitten hän meni joutuisasti Damas herran luokse ja kertoi, että\nArthur tahtoi taistella hänen edestänsä, ja niin tämä lähetti\nhakemaan Arthuria. Ja kun Arthur saapui, niin hän oli niin kaunis ja\nylevä, että kaikki ritarit, jotka hänen näkivät, sanoivat että olisi\nsääli, jos moinen ritari kuolisi vankeudessa.\n\nSitten hän ja Damas herra sopivat, että hän taistelisi Damas herran\nedestä sillä ehdolla, että kaikki muut ritarit pääsisivät vapaiksi.\nDamas herra vannoi Arthurille, että se tapahtuisi, ja Arthur\npuolestaan vannoi taistelevansa niin kauan kuin pystyssä pysyisi.\n\nSilloin kaikki kaksikymmentä ritaria tuotiin saliin pimeästä tyrmästä\nja laskettiin vapaiksi. Ja niin he kaikki jäivät katsomaan taistelua.\n\n\n\n\nMorgan le Fayn kavaluus.\n\n\nPalatkaamme nyt Gaulin Accoloniin, joka oli Arthurin ja Uriens\nkuninkaan mukana, kun nämä menivät taikalaivaan nukkumaan.\n\nKun hän heräsi, niin hän huomasi olevansa syvän kaivon partaalla,\nvain muutamia tuumia sen reunasta, suuressa hengen vaarassa.\nKaivosta kohosi hopeaputki ja putkesta suihkusi vettä korkealle\nmarmorialtaaseen.\n\nKun Accolon herra näki sen, niin hän sanoi:\n\n\"Taivas varjelkoon minun herraani Arthur kuningasta ja Uriensia,\nsillä nuo laivan neidot ovat pettäneet meidät. He olivat paholaisia,\neivätkä naisia, ja jos minä vain hengissä suoriudun tästä\nonnettomasta seikkailusta, niin surmaava olen minä kaikki kavalat\nnoitaneidot, missä ikinä heitä tapaan.\"\n\nSilloin tuli hänen luokseen kääpiö, jolla oli suuri suu ja litteä\nnenä, ja hän tervehti Accolon herraa ja sanoi, että hän tuli Morgan\nle Fayn luota.\n\n\"Hän tervehtii teitä ja pyytää teitä olemaan rohkealla mielellä,\nsillä huomenna kello yhdeksän aikaan te olette taisteleva erään\nritarin kanssa ja senvuoksi hän lähettää teille tässä Arthurin\nmiekan, Excaliburin, ja huotran. Hän pyytää teitä, jos häntä\nrakastatte, taistelemaan viimeiseen asti ja ilman sääliä, aivan\nniinkuin hänelle lupasitte, kun hänen kanssaan salaisesti\nkeskustelitte. Ja siitä neidosta, joka tuo hänelle sen ritarin pään,\njonka kanssa te taistelette, siitä hän tekee kuningattaren.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän mitä tarkoitatte\", Accolon sanoi. \"Ja minä olen\npitävä lupaukseni, koska minulla on tämä miekka. Sulkekaa minut\narmollisen kuningattareni suosioon ja sanokaa hänelle, että olen\ntekevä kaikki mitä olen hänelle luvannut, taikka muutoin olen\nkuoleva. Nytpä ymmärrän\", hän lisäsi, \"että Morgan le Fay on tehnyt\nkaikki nämä taiat tuon taistelun tähden?\"\n\n\"Siitä saatte olla varma\", sanoi kääpiö.\n\nSitten tuli hänen luokseen ritari ja lady ja kuusi asemiestä. Ja\nritari tervehti Accolon herraa, ja pyysi häntä tulemaan kartanoonsa\nlepäämään. Se ritari oli Ontzlake herra, Damas herran veli, jonka\nkanssa Arthur kuningas jo oli Damas herralle luvannut taistella. Niin\nAccolon nousi joutilaan ratsun selkään ja ratsasti ritarin keralla\nkauniiseen kartanoon, jonka vieressä oli luostari, ja siellä häntä\nkestittiin hyvin.\n\nSillävälin oli Damas herra lähettänyt veljelleen sanan, että tämä\nolisi valmis seuraavana päivänä kello yhdeksän aikaan ja saapuisi\ntaistelukentälle taistelemaan erään ritarin kanssa, sillä hän oli\nlöytänyt kelpo ritarin, joka oli kaikin puolin valmis taistelemaan.\nKun tämä sanoma saapui Ontzlake herralle, niin hän kävi hyvin\nlevottomaksi, sillä häntä oli jo haavoitettu peitsellä molempiin\nreisiin, mutta vammoistaan huolimatta hän aikoi taistella. Mutta\nkun Accolon herra kuuli taistelusta ja kuinka Ontzlake herra oli\nhaavoitettu, niin hän sanoi, että hän tahtoi taistella hänen\nedestänsä, koska Morgan le Fay oli lähettänyt hänelle Excaliburin\nja huotran, että hän taistelisi tuon ritarin kanssa seuraavana\naamuna. Silloin Ontzlake herra riemastui suuresti ja kiitti kaikesta\nsydämestään Accolon herraa siitä että tämä tahtoi tehdä niin paljo\nhänen hyväksensä.\n\nSeuraavana aamuna, kun Arthur kuningas oli noussut ratsunsa selkään\nja oli valmis lähtemään taistelukentälle, tuli hänen luokseen neito,\njoka antoi hänelle Excaliburin kaltaisen miekan ja huotran ja sanoi:\n\n\"Morgan le Fay lähettää teille tässä teidän miekkanne ja rakkaan\ntervehdyksensä.\"\n\nArthur kiitti neitoa ja luuli että niin oli laita, mutta neito oli\nkavala, sillä miekka ja huotra olivat väärennetyt ja heikot ja\nhauraat.\n\nSitten Arthur kuningas ja Accolon herra asettuivat asentoon ja heidän\nratsunsa syöksyivät niin rajusti yhteen, että sekä ratsut että miehet\nsuistuivat maahan. Silloin molemmat ritarit hyppäsivät pystyyn ja\npaljastivat miekkansa. Tuo ilkeä kuningatar oli loihtinut heidät,\nniin ett'ei kumpainenkaan tuntenut toistansa. Mutta heidän siten\ntaistellessaan tuli Järven neito, joka oli pistänyt Merlinin kiven\nalle, ja hän tuli Arthurin tähden, sillä hän tiesi että Morgan le\nFay oli asettanut niin, että Arthur sinä päivänä saisi surmansa.\nSenvuoksi Nimue tuli pelastamaan Arthurin henkeä.\n\nNiin he taistelivat tulisesti ja iskivät monta ankaraa iskua. Mutta\nArthur kuninkaan miekka ei sattunut ensinkään niinkuin Accolon\nherran; melkein jokainen isku, jonka Accolon iski, haavoitti\nvaarallisesti Arthuria, niin että oli ihme että hän pysyi pystyssä,\nja virtana valui hänen verensä. Kun Arthur näki, että maa oli\nkokonaan veren peittämä, niin hän pelästyi ja arvasi, että häntä oli\npetetty ja että hänen miekkansa oli vaihdettu. Sillä hänen miekkansa\nei purrut ensinkään terästä, niinkuin oli ollut sen tapa ja sentähden\nhän pelkäsi saavansa surmansa. Hänestä näytti kuin se miekka, joka\noli Accolonin kädessä, olisi ollut Excalibur, sillä jokaisella\niskulla se vuodatti verta, mutta hän oli niin ritarillinen, että hän\nylevästi kärsi vaivansa. Ja kaikki miehet, jotka katselivat häntä,\nsanoivat ett'eivät he koskaan olleet kenenkään ritarin nähneet niin\nhyvin taistelevan, kuin Arthur taisteli, katsoen siihen kuinka\nkovin hän oli haavoitettu. Kaikki kansa oli murheissaan hänen\ntähtensä, mutta molemmat veljekset, Damas herra ja Ontzlake herra,\neivät tahtoneet sopia, niin että ritarit jatkoivat vain tulista\ntaisteluansa. Silloin yht'äkkiä Arthur kuninkaan miekka katkesi\nkahvan juuresta ja putosi ruohikkoon ja hänen käteensä jäi vain\nmiekan kahva ja nuppi. Kun hän sen näki, niin hän pelkäsi kovin\nsaavansa surmansa, mutta yhä hän vain piti kilpeänsä ylhäällä, eikä\nväistynyt eikä menettänyt rohkeuttansa.\n\n\n\n\nKuinka Arthur kuningas sai takaisin oman miekkansa.\n\n\nKun Accolon herra näki, että Arthur kuninkaan miekka oli katkennut,\nniin hän koetti pakoittaa häntä antautumaan.\n\n\"Ritari, sinä olet voitettu etkä saata enää kestää, ja sinä olet\nsitäpaitsi aseeton ja olet menettänyt paljo verta. Minun ei tee\nmieleni sinua surmata, antaudu sentähden minun armoilleni.\"\n\n\"En\", Arthur sanoi, \"sitä en voi tehdä, sillä minä olen luvannut\ntaistella _niin kauan kuin on elonkipinääkään ruumiissani_. Ja\nsenvuoksi minä ennemmin kuolen kunnialla kuin elän häpeällä. Ja\nvaikka voisi kuolla satoja kertoja, niin minä ennemmin kuolisin\nniin monta kertaa, kuin antautuisin sinulle pelkurina, sillä vaikka\nminulta puuttuu aseita, niin minulta ei ole puuttuva kunniaa, ja jos\nsinä surmaat minut, aseettoman, niin se on oleva sinun oma häpeäsi.\"\n\n\"No niin\", sanoi Accolon, \"siitä häpeästä en tahdo säästää itseäni.\nPysy erilläsi minusta, sillä sinä olet kuoleman oma.\" Ja niin\nsanoessaan hän antoi Arthurille sellaisen iskun, että tämä melkein\ntupertui maahan, ja hän toivoi että Arthur huutaisi armoa.\n\nMutta kuningas ryntäsi Accolonia kohden ja sysäsi häntä niin\nvoimakkaasti katkenneen miekan nupilla, että ritari hoiperteli kolme\naskeletta takaperin.\n\nKun Järven neito katseli Arthuria ja näki, kuinka uljas hän oli ja\nkuinka häntä kavaluudella koetettiin saada surmatuksi, niin häntä\nkovin säälitti, että niin uljaan ritarin ja jalon miehen piti joutua\nperikatoon. Ja hänen taikomisensa kautta miekka putosi seuraavalla\niskulla maahan Accolonin kädestä. Ja Arthur juoksi nopeasti sen luo\nja otti sen käteensä ja tunsi heti, että se oli hänen oma miekkansa\nExcalibur.\n\n\"Liian kauan sinä olet ollut poissa minun luotani\", hän huusi, \"ja\npaljon pahaa sinä olet minulle tehnyt.\"\n\nSitten hän huomasi huotran, joka riippui Accolonin sivulla, ja äkkiä\nryntäsi hän Accolonin kimppuun ja tarttui huotraan ja tempasi sen\nniin kauaksi kuin saattoi.\n\n\"Oi ritari\", hän sanoi, \"nyt sinä olet kuoleman oma, sillä minä\ntakaan, että tämä miekka on maksava sinulle moninkerroin kaikki ne\niskut, mitkä minä olen saanut.\" Ja hän karkasi koko voimallaan hänen\nkimppuunsa ja paiskasi hänet maahan ja halkasi hänen kypärinsä ja\nantoi hänelle sellaisen iskun päähän, että se melkein tappoi hänet.\n\n\"Nyt minä surmaan sinut\", Arthur sanoi.\n\n\"Surmata minut kyllä saatte, jos teitä haluttaa\", Accolon sanoi,\n\"sillä te olette paras ritari, mitä minä milloinkaan olen tavannut,\nja minä näen, että Jumala on teidän kanssanne. Mutta koska minä\nolen luvannut taistella viimeiseen asti, enkä millään ehdolla tahdo\nantautua elävänä, niin sentähden minun suuni ei ole ikinä pyytävä\narmoa, vaan Jumala tehköön minun ruumiillani, mitä Hän hyväksi näkee.\"\n\nSilloin Arthur kuningas muistutteli, että hän oli varmaankin nähnyt\ntuon ritarin.\n\n\"Sano minulle\", hän virkkoi, \"taikka minä tapan sinut, mistä maasta\nsinä olet ja mistä hovista.\"\n\n\"Herra ritari\", Accolon herra sanoi, \"minä olen Arthur kuninkaan\nhovista ja minun nimeni on Gaulin Accolon.\"\n\nSilloin Arthur pelästyi vielä enemmän kuin ennen, sillä hän muisti\nsisartansa Morgan le Fayta ja laivan taikaa.\n\n\"Oi herra ritari\", hän sanoi, \"pyydän, sanokaa minulle kuka teille\ntämän miekan antoi.\"\n\nSilloin Accolon herra kertoi hänelle, kuinka Morgan le Fay oli\nlähettänyt sen hänelle sitä varten että hän surmaisi hänen veljensä\nArthur kuninkaan. Sillä Arthur kuningasta Morgan le Fay enin vihasi\nmaan päällä hänen kuntonsa ja suuren maineensa tähden. Ja jos hänen\nonnistuisi tappaa Arthur loitsujensa avulla, niin hän samoin surmaisi\npuolisonsa ja sitten Accolonista tulisi maan kuningas ja Morgan le\nFaysta kuningatar.\n\n\"Mutta nyt siitä ei tule mitään\", sanoi Accolon, \"sillä minä olen\nvarma kuolemastani. Mutta kun minä nyt olen kertonut teille totuuden,\nniin pyydän teitäkin sanomaan, miltä seudulta te olette ja mistä\nhovista.\"\n\n\"Oi Accolon\", Arthur sanoi, \"tiedä siis, että minä olen Arthur\nkuningas, jolle sinä olet paljon pahaa tehnyt.\"\n\nKun Accolon sen kuuli, niin hän huusi korkealla äänellä:\n\n\"Jalo laupias herra, armahtakaa minua, sillä minä en tuntenut teitä!\"\n\n\"Kyllä armahdan sinua, Accolon herra\", Arthur sanoi, \"sillä minä\nnäen, että sinä nyt vasta minut tunnet. Mutta minä huomaan sinun\nsanoistasi, että sinä olet suostunut minun kuolemaani ja sentähden\nsinä olet petturi; mutta minä en tahdo syyttää sinua siitä, sillä\nminun sisareni Morgan le Fay on kavalilla keinoillaan saanut sinut\nsuostumaan ilkeyteensä.\"\n\nSitten Arthur kuningas kutsui taistelun tarkastajat ja kertoi heille\nmitä oli tapahtunut.\n\n\"Jos kumpikaan meistä olisi tuntenut toisensa, niin ei tässä olisi\niskuakaan isketty\", hän sanoi.\n\nSitten Accolon herra huusi korkealla äänellä kaikille ritareille ja\nmiehille, jotka olivat sinne kokoontuneet: \"Oi herrat, tämä jalo\nritari, jonka kanssa minä olen taistellut, mitä minä suuresti kadun,\non miehuullisin ja kunnianarvoisin mies maan päällä, sillä hän on\nitse Arthur kuningas, meidän kaikkien armollisin lääniherramme!\"\n\nSilloin kaikki kansa lankesi polvillensa ja huusi armoa, ja sen\nkuningas heille heti lupasikin.\n\nSitten hän meni ratkaisemaan noiden molempien veljesten välistä\nriitaa, jonka vuoksi hän ja Accolon herra olivat taistelleet. Koska\nDamas herra oli kopea ritari ja täynnä ilkeyttä, niin Arthur määräsi\nhänen antamaan nuoremmalle veljellensä kartanon ja kaikki mitä siihen\nkuului, ja Ontzlake herran sen sijaan antamaan hänelle vuosittain\nparaatihevosen ratsastettavaksi, sillä se sopisi hänelle paremmin\nkuin sotaratsu. Ja kuoleman uhalla kiellettiin Damas herraa koskaan\nhäiritsemästä ketään vaeltavaa ritaria, joka kulki seikkailuillaan.\nJa niille kahdellekymmenelle ritarille, joita hän oli niin kauan\npitänyt vankeudessa, hänen täytyi antaa takaisin kaikki heidän\naseensa ja varuksensa.\n\n\"Ja jos joku heistä tulee minun hoviini ja valittaa sinusta, niin\njumalauta sen saat maksaa hengelläsi\", sanoi kuningas.\n\n\"Ja kuulkaa te, Ontzlake herra, koska teitä sanotaan uljaaksi ja\nkunnon ritariksi ja rehelliseksi ja hyväntahtoiseksi kaikissa\nteoissanne, niin tämä olkoon teidän tehtävänne: minä pyydän teitä,\nettä te niin pian kuin suinkin tulette minun luokseni ja minun\nhoviini, ja teistä on tuleva minun ritarini, ja jos teidän tekonne\npysyvät edelleenkin samallaisina, niin minä olen Jumalan avulla niin\nteidät ylentävä, että te ennen pitkää saatte elää yhtä komeasti kuin\nDamas herra konsanaan.\"\n\nSitten Arthur kuningas ja Accolon herra ratsastivat lähellä olevaan\nrikkaaseen luostariin lepäämään ja sidottamaan haavojansa, ja pian\nkuningas kokonaan parani. Mutta Accolon herra kuoli neljän päivän\nkuluessa, sillä hän oli vaikeasti haavoittunut.\n\nKun Accolon oli kuollut, niin kuningas lähetti hänet hevospaareilla\nkuuden ritarin saattamana Camelotiin ja sanoi:\n\n\"Viekää hänet minun sisarelleni Morgan le Faylle ja sanokaa, että\nminä lähetän hänet lahjaksi hänelle, ja ilmoittakaa hänelle, että\nminä olen saanut miekkani Excaliburin ja huotran.\"\n\n\n\n\nJalokivi viitta.\n\n\nKun sanoma saapui Morgan le Faylle, että Accolon oli kaatunut ja että\nArthurilla taas oli miekkansa, niin hän tuli niin murheelliseksi,\nettä hänen sydämensä oli särkyä. Mutta kun hän ei tahtonut saattaa\nsitä muiden tietoon, niin hän säilytti ulkonaisesti tyyneytensä eikä\nnäyttänyt surun merkkiäkään. Mutta hän tiesi hyvin, että jos hän\nodottaisi alallansa, kunnes hänen veljensä Arthur tulisi, niin ei\nkulta eikä kalliit kivet voisi pelastaa hänen henkeänsä, sillä Arthur\noli vannonut kostavansa.\n\nSentähden hän meni Guinevere kuningattaren luokse ja pyysi häneltä\nlupaa ratsastaa edemmäksi valtakuntaan.\n\n\"Voittehan odottaa\", Guinevere kuningatar sanoi, \"siksi kun teidän\nveljenne kuningas tulee.\"\n\n\"Sitä en voi\", sanoi Morgan le Fay, \"sillä minä olen saanut niin\nkiireelliset sanomat, että minä en voi viivytellä.\"\n\n\"Vai niin\", Guinevere sanoi, \"lähtekää sitten milloin tahdotte.\"\n\nNiin aamulla varhain ennen päivän tuloa Morgan le Fay otti hevosensa,\nja ratsasti koko sen päivän ja suurimman osan yötäkin, ja seuraavana\naamuna puolenpäivän aikaan hän saapui samaan luostariin, jossa Arthur\noli. Koska hän tiesi että kuningas oli siellä, niin hän kysyi, kuinka\nhän voi, ja hänelle vastattiin, että kuningas nukkui vuoteessansa,\nsillä hän oli saanut vain vähän lepoa näinä kolmena yönä.\n\n\"Vai niin\", sanoi Morgan le Fay, \"älköön kukaan teistä herättäkö\nhäntä, ennenkuin minä sen teen.\"\n\nSitten hän hyppäsi alas hevosensa selästä ja aikoi ryöstää Arthurilta\nhänen miekkansa Excaliburin. Niin hän meni suoraan hänen huoneeseensa\neikä kukaan uskaltanut olla tottelematta hänen käskyänsä, ja\nsiellä hän tapasi Arthurin makaamassa vuoteessansa ja Excalibur\noli paljastettuna hänen oikeassa kädessänsä. Kun Morgan le Fay sen\nnäki, niin häntä kiukutti kovin ett'ei hän voinut saada miekkaa\nherättämättä Arthuria ja hän tiesi että jos hän niin tekisi, niin se\nolisi hänen kuolemansa. Niin hän otti huotran ja meni matkoihinsa\nhevosensa selässä.\n\nKun kuningas heräsi ja näki että huotra oli poissa, niin hän vihastui\nkovasti ja kysyi, kuka oli ollut hänen huoneessansa. Hänelle\nkerrottiin että siellä oli käynyt hänen sisarensa Morgan le Fay, joka\noli pistänyt huotran vaippansa alle ja mennyt menojaan.\n\n\"Voi teitä\", Arthur sanoi, \"huonosti te olette minua vartioineet!\"\n\n\"Herra\", sanoivat he kaikki, \"me emme uskaltaneet olla tottelematta\nteidän sisarenne käskyä.\"\n\n\"Tuokaa parhain ratsu, mikä on saatavissa\", kuningas sanoi, \"ja\nkäskekää Ontzlake herran kiireesti asestautua ja ottaa toinen hyvä\nratsu ja tulla minun kanssani.\"\n\nNiin kuningas ja Ontzlake asestautuivat nopeasti ja ratsastivat\nMorgan le Fayn perään. Pian he tapasivat karjanpaimenen, jolta he\nkysyivät, oliko kukaan lady hiljattain ratsastanut sitä tietä.\n\n\"Herra,\" sanoi tuo köyhä ukko, \"juuri ikään kulki tästä muuan lady\nratsastaen neljänkymmenen hevosmiehen keralla, ja hän ratsasti tuonne\nmetsään.\"\n\nSilloin he kannustivat hevosiansa ja ratsastivat kiivaasti hänen\nperäänsä, ja hetken kuluttua Arthur sai näkyviinsä Morgan le Fayn,\nja silloin hän vielä kiivaammin kiirehti ratsuansa. Kun Morgan le\nFay huomasi, että Arthur ajoi häntä takaa, niin hän riensi metsän\nläpi, kunnes hän saapui aukealla paikalle. Ja kun hän näki ett'ei\nhän voinut päästä pakoon, niin hän ratsasti lähellä olevan järven\nrannalle ja sanoi: \"Käyköön minun kuinka tahansa, mutta veljeni ei\nole saava tätä huotraa.\" Ja hän heitti sen syvimpään veteen, niin\nettä se vaipui pohjaan, sillä se oli raskas kullasta ja kalliista\nkivistä.\n\nSitten hän ratsasti laaksoon, jossa oli paljo suuria kiviä, ja kun\nhän näki että hänet saataisiin kiinni, niin hän muutti itsensä\ntaikakeinoillaan suureksi rnarmorikiveksi. Kun kuningas Ontzlaken\nkeralla saapui paikalle, ei hän tuntenut sisartansa eikä tämän miehiä.\n\n\"Ah\", kuningas sanoi, \"tässä näette Jumalan koston, ja minua\nmurhetuttaa kovin, että tämä onnettomuus on tapahtunut.\"\n\nSitten hän haki huotraa, mutta sitä ei näkynyt missään. Ja niin hän\npalasi luostariin, josta hän oli tullutkin.\n\nKun Arthur oli mennyt, niin Morgan le Fay muutti itsensä ja kaikki\nritarinsa entiseen muotoonsa ja sanoi: \"Herrat, nyt me saamme mennä,\nminne tahdomme.\"\n\nNiin hän lähti Goren maahan ja hänet otettiin siellä komeasti\nvastaan. Ja hän teki linnansa ja kaupunkinsa niin lujiksi kuin\nsaattoi, sillä yhä hän kovin pelkäsi Arthur kuningasta.\n\nKun kuningas oli tarpeeksi levännyt luostarissa, niin hän ratsasti\nCamelotiin ja hänen kuningattarensa ja parooninsa iloitsivat\nsuuresti hänen tulostansa. Ja kun he kuulivat hänen kummallisista\nseikkailuistansa, niin he kaikki ihmettelivät Morgan le Fayn\nkavaluutta, ja hänen häijyjen taikomistensa tähden moni ritari\ntoivoi, että hänet olisi elävältä poltettu.\n\nSeuraavana päivänä tuli Arthurin luo muuan neito Morganin lähettämänä\nja hän toi mukanaan komeimman viitan kuin koskaan oli nähty siinä\nhovissa, sillä se oli niin täynnä kalliita kiviä, kuin niitä vain\nmahtui vierekkäin, ja ne olivat kauneimpia ja kallisarvoisimpia kiviä\nmitä kuningas koskaan oli nähnyt.\n\n\"Teidän sisarenne lähettää teille tämän viitan ja toivoo että te\notatte vastaan tämän hänen lahjansa, ja te olette saava häneltä\nhyvitystä mielenne mukaan siitä, missä hän on teitä vastaan rikkonut.\"\n\nKun kuningas näki viitan, miellytti se häntä suuresti, mutta hän\npuhui vain vähän.\n\nSillä hetkellä tuli Järven neito kuninkaan luokse ja sanoi: \"Herra,\nminun täytyy puhua teidän kanssanne kahden kesken.\"\n\n\"Sanokaa vain\", kuningas virkkoi, \"mitä tahdotte.\"\n\n\"Herra\", sanoi neito, \"älkää millään muotoa panko tuota viittaa\npäällenne, ennenkuin olette nähnyt enemmän, älkääkä antako sitä panna\nkenenkään ritarinne päälle, ennenkuin olette käskenyt sen tuojan\npanna sen päällensä.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Arthur kuningas, \"tahdon tehdä, niinkuin te neuvotte.\"\nSitten hän sanoi sille neidolle, jonka hänen sisarensa oli\nlähettänyt: \"Neito, tahdon nähdä teidän päällänne tämän viitan, jonka\nolette tuonut.\"\n\n\"Herra\", sanoi neito, \"ei minun sovi kantaa kuninkaan pukua.\"\n\n\"Jumalauta\", Arthur sanoi, \"sinun on pitäminen sitä viittaa,\nennenkuin minä tai kukaan minun miehistäni panemme sen hartioillemme.\"\n\nNiin viitta pantiin neidon päälle, ja samalla hetkellä hän kaatui\nkuolleena maahan, eikä puhunut enää sanaakaan, sillä hän paloi\ntuhaksi.\n\nSilloin Arthur vihastui kauheasti, vielä enemmän kuin ennen, ja hän\nsanoi Uriens kuninkaalle:\n\n\"Minun sisareni, teidän puolisonne, koettaa yhä vain pettää minua,\nja minä tiedän kyllä että joko te taikka teidän poikanne, minun\nsisarenpoikani, olette yksissä neuvoin hänen kanssansa saattaaksenne\nminut turmioon. Mutta teidän en sentään luule olevan hänen\nliitossaan, sillä Accolon tunnusti minulle omalla suullansa, että\nhän aikoi surmata teidätkin, niinkuin minut, ja sentähden annan minä\nteille anteeksi. Mutta teidän poikaanne, Uwaine herraa, minä pidän\nepäiltävänä, ja käsken teitä sentähden ajamaan hänet pois minun\nhovistani.\"\n\nNiin Uwaine herra karkoitettiin.\n\nKun Gawaine herra, Lot kuninkaan poika, sai sen tietää, niin hän\nvalmistautui myös lähtemään hänen kanssansa.\n\n\"Joka karkoittaa minun serkkuni, karkoittakoon minutkin\", hän\nvirkkoi, ja niin he molemmat lähtivät.\n\nKun Arthur huomasi että Gawaine herra oli jättänyt hovin, niin suuri\nsuru nousi kaikkien lordien kesken.\n\nJa Gawainen veli, Gaheris, virkkoi: \"niin me nyt menetimme kaksi\nkelpo ritaria yhden sijasta.\"\n\n\n\n\nUni lohikäärmeestä ja karjusta.\n\n\nPitkän sotansa jälkeen Arthur kuningas lepäsi ja piti komeita pitoja\nliittolaiskuninkaittensa ja prinssiensä ja jalojen ritariensa\nkanssa, jotka kaikki kuuluivat Pyöreään pöytään. Ja kun hän istui\nkuninkaallisella valtaistuimellaan, niin saliin astui kaksitoista\nvanhusta, joilla oli kaikilla oliivin oksa kädessä, merkkinä\nsiitä että he tulivat Rooman keisarin Luciuksen lähettiläinä ja\nsanansaattajina. Kumarrettuaan kuninkaalle, he ilmoittivat hänelle\nLucius keisarin tervehdyksen ja käskivät Arthuria tunnustamaan\nhänet herrakseen ja maksamaan sitä veroa, joka Englannilta oli\ntuleva Roomalle, niinkuin hänen isänsä ja edeltäjänsäkin ennen\nolivat tehneet. Jollei hän suostuisi siihen, niin keisari oli tekevä\nsuuren sotaretken häntä, hänen valtakuntiaan ja alamaisiaan vastaan,\nikuiseksi varoitukseksi kaikille kuninkaille ja ruhtinaille, jotka\nuskaltaisivat kieltäytyä maksamasta veroa Roomalle, koko maailman\nvaltiaalle.\n\nKun he olivat esittäneet asiansa, niin kuningas käski heidän\npoistua ja kutsui kokoon kaikki lordinsa ja Pyöreän pöydän ritarit\nneuvottelemaan asiasta ja lausumaan siitä mielipiteensä. He sanoivat\nkaikki, että veron vaatiminen oli kohtuutonta, ja jokainen heistä oli\nvalmis sotimaan ja auttamaan kuningasta voimiensa mukaan. Skotlannin\nkuningas, Vähän-Britannian kuningas ja läntisen Walesin herra\nlupasivat kaikki miehiä ja rahaa, ja Lancelot herra ja muut ritarit\nlupasivat samoin. Kun Arthur kuningas näki heidän uljuutensa ja hyvän\ntahtonsa, niin hän kiitti heitä sydämellisesti. Ja lähettiläille\nannettiin runsaasti lahjoja ja heidät lähetettiin takaisin Roomaan\nsen vastauksen kera, että Arthur kuningas ei ollut velvollinen\nmaksamaan veroa kenellekään maalliselle ruhtinaalle, ei kristitylle\neikä pakanalle, hänelle oli Englannin valtakunnan herruus kuuluva\nhänen edeltäjiensä oikeuksien mukaan ja hän oli päättänyt tulla\nsuuren ja mahtavan sotajoukon kanssa Roomaan valloittaakseen Jumalan\narmollisella avulla keisarikunnan ja kukistaakseen niskoittelijat.\n\nKun lähettiläät palasivat tuoden sen sanoman Lucius keisarille, niin\nhän lähetti kokoomaan sotamiehiä yli koko maailman, kaikista Rooman\nkeisarikunnan alusmaista. Niin suuri joukko kuninkaita ja herttuoita\nja sotapäälliköitä ja tuhansittain kansaa kokoontui Rooman ympärille.\nJa sitäpaitsi keisarilla oli luonaan viisikymmentä jättiläistä,\njoiden oli määrä häntä suojella ja murtaa Arthur kuninkaan joukon\nrintama.\n\nSillävälin Arthur kuningas piti Yorkissa parlamenttia ja määräsi,\nettä hänen poissa ollessaan Guinevere kuningatarta ja valtakuntaa\npiti hallitseman Britannian Baldwin herran ja Constantine herran,\nCornwallin Cador herran pojan, josta isänsä kuoleman jälkeen\ntuli valtakunnan kuningas. Sitten Arthur kuningas lähti kaikkine\njoukkoineen ja purjehti Sandwichista monilukuisine laivoineen,\nkaleereineen, venheineen ja sotamiehineen.\n\nJa kun kuningas makasi hytissään laivassa, niin hän vaipui uneen ja\nnäki ihmeellisen unen. Hänestä näytti että kauhea lohikäärme tuhosi\npaljo hänen väkeänsä, ja se tuli lentäen lännestä päin. Sen pää oli\nsilattu taivaansiniseksi, ja sen lavat loistivat kuin kulta, sen\nruumis oli kuin ihmeellisen värinen panssari, sen pyrstöstä riippui\nriekaleita, sen jalat olivat sopulinnahan peittämät ja sen kynnet\nkiilsivät kuin kirkas kulta. Hirveä liekki leiskui ulos sen suusta,\nikäänkuin kaikki maa ja meri olisi tulessa leimunnut.\n\nSen jälkeen tuli idästä päin hirmuinen karju suuressa pilvessä. Sen\nsorkat olivat isot kuin pylväät, se oli takkuinen ja inhoittavan\nnäköinen, rumin eläin mitä nähdä saattoi, ja se röhki ja karjui niin\nkamalasti, että sitä oli oikein kauhea kuulla.\n\nSilloin tuo pelottava lohikäärme lähestyi ja alkoi tapella karjun\nkanssa, ja karju iski siihen torahampaillaan niin että meri tuli\naivan punaiseksi verestä. Mutta viimein lohikäärme hakkasi karjun\nmäsäksi, sekä luut että lihat, niin että kappaleet ajelehtivat pitkin\nmerta.\n\nSilloin Arthur kuningas heräsi ja oli aivan ymmällä tuon unen tähden,\nja hän lähetti heti hakemaan erästä viisasta filosofia ja käski hänen\nsanoa, mitä se merkitsi.\n\n\"Herra\", sanoi filosofi, \"se lohikäärme, josta sinä uneksit,\ntarkoittaa sinua itseäsi ja sen siipien väri niitä valtakuntia,\njotka sinä olet valloittanut, ja sen pyrstö, joka oli ryysyjen\npeitossa, tarkoittaa Pyöreän pöydän jaloja ritareita. Ja karju, jonka\nlohikäärme tappoi ja joka tuli pilvistä, tarkoittaa jotain tyrannia,\njoka kiusaa kansaa, taikka muutoin näytät sinä joutuvan taistelemaan\njättiläisen kanssa, jonka vertaa et koskaan ole nähnyt. Sentähden\nälä ensinkään pelkää tuon hirveän unen tähden, vaan kulje sinä vain\nvoittajana eteenpäin.\"\n\nPian senjälkeen kun Arthur kuningas oli nähnyt unta lohikäärmeestä\nja karjusta, saavuttiin Ranskan maalle, ja siellä muuan talonpoika\ntuli Arthurin luo ja kertoi hänelle, että jo seitsemän vuotta hirveä\njättiläinen oli hävittänyt Brittanyn maata ja tappanut ja syönyt\nsuuhunsa paljo maan kansaa. Hiljattain oli hän ryöstänyt Brittanyn\nherttuattarenkin, kun tämä oli seurueineen ratsastamassa, ja oli\nvienyt hänet asuntoonsa, joka oli eräässä vuoressa, pitääkseen\nhäntä siellä elämänsä loppuun asti. Paljo kansaa oli seurannut\nherttuatarta, enemmän kuin viisisataa, mutta eivät he kaikki\nyhdessäkään voineet häntä pelastaa.\n\n\"Hän oli sinun serkkusi, Howell herttuan puoliso, hänen, jota\nkutsumme sinun läheiseksi sukulaiseksesi\", virkkoi mies lopuksi, \"ja\nkoska sinä olet hurskas kuningas, niin sääli tuota ladyä, ja koska\nsinä olet suuri sankari, niin kosta meidän kaikkien puolestamme.\"\n\n\"Voi\", Arthur kuningas sanoi, \"se on suuri onnettomuus! Parhaimman\nvaltakuntani menettäminen minua vähemmän surettaisi, kuin ett'en\nennättänyt tulla vähän ennemmin tuota ladyä pelastamaan. No, mies,\nvoitkos viedä minut sinne missä tuo jättiläinen asustaa?\"\n\n\"Kyllä, herra\", tuo kunnon ukko sanoi, \"katso tuonne missä näet nuo\nmolemmat isot tulet palavan, sieltä sinä hänet löydät ja aarteita\nenemmän kuin luulen olevan koko Ranskan maassa.\"\n\nKun kuningas oli kuullut tuon surkean tapauksen, niin hän palasi\ntelttaansa. Ja hän kutsui luokseen Kay herran ja Bedivere herran ja\nkäski heidän kaikessa hiljaisuudessa asettaa kuntoon hänen ja omat\nratsunsa ja varuksensa, sillä iltamessun jälkeen hän aikoi vain\nheidän molempain kanssa tehdä toivioretken Pyhän Mikaelin vuorelle.\nNiin he lähtivät kolmisin ja ratsastivat minkä ennättivät, kunnes\nviimein saapuivat tuon vuoren juurelle. Siellä he hyppäsivät alas\nratsuiltansa ja kuningas käski heidän jäädä siihen odottamaan, sillä\nhän tahtoi mennä yksin vuorelle.\n\nHän astui ylös mäkeä, kunnes hän tuli isolle tulelle, ja siellä hän\nnäki äsken luodun haudan partaalla leskivaimon istuvan ja vääntelevän\nkäsiänsä ja itkevän. Arthur kuningas tervehti häntä ja kysyi, miksi\nhän niin valitti.\n\n\"Herra ritari, puhu hiljaa\", nainen vastasi, \"sillä tuolla on piru\nitse. Jos hän kuulee sinun puhuvan, niin hän tulee ja tappaa sinut.\nOi miesparka, mitä on sinulla tekemistä tällä vuorella? Vaikka\nteitä olisi viisikymmentä sinun kaltaistasi, niin te ette kykenisi\nvastustamaan tuota hirviötä. Tässä makaa haudattuna muuan herttuatar,\njoka oli kaunein kaikista maan päällä, Howellin, Brittanyn herttuan\npuoliso -- tuo hirviö hänet surmasi.\"\n\n\"Rouva\", sanoi kuningas, \"minut on lähettänyt Arthur kuningas,\nse suuri sankari, keskustelemaan tuon tyrannin kanssa hänen\nvasalleistaan.\"\n\n\"Yhhyh, vai keskustelemaan!\" sanoi leski. \"Se peto ei välitä\nkuninkaista eikä muistakaan. Ole varoillasi, äläkä mene häntä\nliian lähelle, sillä hän on voittanut viisitoista kuningasta ja on\ntehnyt itselleen nutun, joka on täynnä jalokiviä ja reunustettu\nheidän parroillaan, jotka he tässä viime jouluna hänelle lähettivät\nkansaansa pelastaakseen. Ja jos sinä tahdot, niin puhu hänen kanssaan\ntuon suuren tulen luona, jossa hän istuu illallisella.\"\n\n\"Hyvä\", Arthur sanoi, \"kaikista teidän pelottavista puheistanne\nhuolimatta minä tahdon tehdä tehtäväni.\"\n\nSitten hän meni ylös vuoren kukkulaa kohden ja näki, kuinka\njättiläinen istui illallisellaan kalvaen isoa luuta ja paistaen\njykeviä jäseniään tulen ääressä, sillä välin kuin kolme kaunista\nneitoa käänteli vartaita, joissa oli riippumassa kaksitoista pientä\nlasta aivan kuin pienet linnunpoikaset. Kun Arthur kuningas näki tuon\nsurkean näyn, niin hän sääli heitä niin suuresti että hänen sydämensä\noli särkyä, ja hän huusi jättiläiselle:\n\n\"Se joka kaikkea maailmaa hallitsee, antakoon sinulle lyhyen iän\nja häpeällisen kuoleman! Minkätähden olet sinä tappanut nuo pienet\nviattomat lapset ja surmannut herttuattaren? Nouse ylös, sinä\nahmatti, ja valmistaudu taisteluun, sillä tänä päivänä olet sinä\nminun käteni kautta surmasi saava.\"\n\nSilloin jättiläinen hyppäsi pystyyn ja otti ison nuijan käteensä\nja iski sillä kuningasta, niin että tämän kypäri murskaantui, ja\nkuningas iski häntä vuorostaan ja haavoitti häntä vaikeasti. Silloin\njättiläinen heitti pois nuijansa ja rutisti kuningasta käsivarsiensa\nvälissä, niin että hänen kylkiluunsa olivat murskaantua. Silloin\nnuo kolme neitoa polvistuivat ja huusivat Kristusta Arthurin avuksi\nja turvaksi. Kuningas paini ja tappeli, niin että hän oli milloin\nalla milloin päällä ja sillä tapaa painien ja tapellen he kierivät\nalas kukkulaa, kunnes tulivat merimerkille. Ja kaiken aikaa heidän\npainiessaan Arthur pisteli jättiläistä tikarillaan. Ja niin sattui\nettä he tulivat sille paikalle, jossa molemmat ritarit Arthurin\nhevosen kera seisoivat.\n\nKun he näkivät kuninkaan jättiläisen käsissä, niin he tulivat ja\nirroittivat hänet, ja samalla hetkellä jättiläinen heitti henkensä.\nSilloin Arthur kuningas käski heidän lyödä poikki jättiläisen pään\nja asettaa sen peitsen kärkeen ja viedä sen Howell herttualle ja\nilmoittaa hänelle, että hänen vihollisensa oli saanut surmansa. Ja\nsenjälkeen hän käski heidän pistää tuon pään tornin huippuun, niin\nettä kaikki kansa saattaisi sitä katsella.\n\n\"Ja menkää te molemmat vuorelle ja noutakaa minun kilpeni ja miekkani\nja rautanuija\", virkkoi Arthur kuningas. \"Ja mitä aarteisiin tulee,\nniin ottakaa te ne, sillä siellä te löydätte rikkauksia suunnattoman\npaljon. Niin että kun minä vain saan takin ja nuijan, niin en välitä\nmuusta.\"\n\nNiin ritarit noutivat nuijan ja takin ja ottivat itselleen hiukan\naarteita ja palasivat takaisin sotajoukkoon. Ja kohta levisi\ntieto kuninkaan teosta kautta koko maan ja kansa tuli kiittämään\nkuningasta. Mutta hän vastasi:\n\n\"Kiittäkää Jumalaa ja jakakaa aarteet keskenänne.\"\n\nJa sen jälkeen Arthur kuningas käski serkkunsa Howell herttuan\nrakennuttamaan sille vuorelle kirkon pyhän Mikaelin kunniaksi.\n\nSeuraavana päivänä kuningas jatkoi matkaansa Roomaa kohden. Monen\nkiivaan tappelun jälkeen hän löi roomalaiset ja surmasi Lucius\nkeisarin ja hänet kruunattiin kaikkien niiden maiden keisariksi,\njotka ulottuvat Roomasta Ranskaan asti. Sitten hän palasi\nriemusaatossa maahansa kaikkine ritareineen ja kulki meren yli\nja nousi maihin Sandwichissa, jonne hänen puolisonsa Guinevere\nkuningatar oli tullut häntä vastaan. Ja jokaisessa kaupungissa ja\nlinnoituksessa otti kansa hänet jalosti vastaan ja hänelle annettiin\nkalliita lahjoja tervetuliaisiksi.\n\n\n\n\n\n\nJÄRVEN HERRA LANCELOT\n\n\n\n\nMetsän vahva ritari.\n\n\nArthur kuninkaan hovissa oli monta uljasta ritaria, ja muutamat\nheistä olivat niin taitavia aseiden käyttämisessä, että he veivät\nkaikista tovereistaan voiton miehuudessa ja sankariteoissa. Mutta\nmainioin kaikista oli Järven herra Lancelot, sillä kaikissa\nturnajaisissa ja tjosteissa ja aseteoissa hän voitti kaikki muut\nritarit, eikä hän koskaan ollut kertaakaan joutunut tappiolle, paitsi\npetoksen tai taikajuonien kautta.\n\nSenvuoksi Guinevere kuningatar piti häntä suuremmassa suosiossa\nkuin ketään muuta ritaria, ja Lancelot herra puolestaan rakasti\nkuningatarta koko elämänsä ajan yli kaikkien muiden ladyjen ja\nneitojen. Ja kuningattaren tähden hän teki monta mainehikasta\ntekoa ja useammin kuin kerran hän pelasti hänet kuolemasta jalolla\nritarillisuudellansa.\n\nKun Arthur kuningas palasi Englantiin Roomasta, niin kaikki Pyöreän\npöydän ritarit saapuivat hänen luokseen ja monta tjostia ja\nturnajaista silloin pidettiin. Lancelot herra lepäsi jonkun aikaa\nurheillen ja leikkien, mutta lopulta hänen mielensä taas alkoi\npalaa kummiin seikkailuihin. Senvuoksi hän pyysi nepaansa Lionel\nherran valmistautumaan matkalle, ja niin he hyppäsivät ratsuillensa\nasestettuina kiireestä kantapäähän asti ja ratsastivat synkkään\nmetsään ja sieltä edelleen aavalle aukealle.\n\nPuolenpäivän aikaan ilma kävi kovin kuumaksi ja Lancelot herraa\nrupesi nukuttamaan. Silloin Lionel herra huomasi suuren omenapuun,\njoka kasvoi pensasaidan vieressä, ja hän virkkoi:\n\n\"Veli, tuolla on suloista siimestä. Siellä meidän ja ratsujemme\nkelpaa levätä.\"\n\n\"Oikein puhuttu\", Lancelot herra virkkoi, \"sillä seitsemään viime\nvuoteen en ole ollut niin uninen kuin nyt.\"\n\nNiin he hyppäsivät alas satulasta ja sitoivat ratsunsa puuhun, ja\nLancelot heittäytyi pitkäkseen ja asetti kypärän päänsä alle ja\nvaipui heti raskaaseen uneen. Mutta Lionel pysyi valveilla.\n\nSillä välin tuli ratsastaen kolme ritaria ja he pakenivat minkä\nennättivät, ja noita kolmea ritaria ajoi takaa yksi ainoa ritari. Kun\nLionel herra näki tuon ritarin, niin hän mielestänsä ei ollut koskaan\nnähnyt niin kookasta ritaria eikä niin komeata ja karskin näköistä\nmiestä. Hetken kuluttua tuo vahva ritari hyökkäsi yhden päälle noista\nkolmesta ritarista ja paiskasi hänet tantereeseen, niin että hän jäi\nmakaamaan liikkumatta. Sitten hän karkasi toisen ritarin kimppuun ja\nantoi hänelle sellaisen iskun, että sekä mies että ratsu tupertuivat\nmaahan. Sitten hän ratsasti suoraan kolmatta kohden ja paiskasi hänet\npeitsen kantaman päähän ratsunsa taakse. Sitten hän hyppäsi maahan ja\nsitoi kaikki nuo ritarit heidän omilla suitsillaan.\n\nKun Lionel herra näki ritarin tuolla tapaa menettelevän, niin hän\npäätti käydä hänen kimppuunsa, ja hän valmistautui tappeluun ja otti\nhiljaa hevosensa, jott'ei olisi herättänyt Lancelot herraa. Ja hän\nratsasti äkkiä ritaria kohden ja kutsui häntä otteluun, mutta tämä\nantoi Lionel herralle sellaisen iskun, että ratsu ja mies suistui\nmaahan. Sitten hän hyppäsi ratsultansa ja sitoi Lionel herran ja\nheitti hänet ja nuo kolme muuta ritaria kunkin poikkipäin oman\nratsunsa selkään ja ratsasti heidän kanssaan linnaansa. Kun he\nsaapuivat sinne, niin hän otti heiltä aseet ja varukset ja ruoski\nheitä okailla ja pisti heidät syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä\noli suuri joukko muitakin ritareita, jotka valittivat surkeasti.\n\nSillä välin oli Ector herra, kuultuaan että Lancelot herra oli\njättänyt hovin lähteäkseen seikkailuille, suutuksissaan mennyt häntä\netsimään. Ratsastaessaan kautta suuren metsän, hän kohtasi miehen,\njoka näytti hänestä metsän vartialta, ja hän kysyi tuolta mieheltä,\ntiesikö hän lähimailla mitään seikkailuja, joihin voisi antautua.\nMetsänvartia vastasi, että penikulman päässä oli luja kartano, jota\nympäröi vallihauta, ja vasemmalla kädellä kartanon lähellä oli\nkaalamo, jossa hevosia juotettiin, ja sen partaalla kasvoi kaunis puu\nja siinä riippui monta kilpeä, jotka ennen olivat kuuluneet uljaille\nritareille. Puussa riippui myös kuparista ja pronssista tehty malja\nja tätä maljaa piti Ector herran iskeä kolmasti peitsensä tylpällä\npäällä, niin hän kyllä saisi kuulla outoja sanomia, joll'ei hänellä\nollut parempaa onnea, kuin kaikilla muilla ritareilla, joita monena\nvuonna oli sen metsän läpi vaeltanut.\n\nEctor herra kiitti miestä ja lähti, ja pian hän saapui puulle, jossa\nhän näki monta kaunista kilpeä riippumassa. Niiden joukossa hän näki\nveljensä Lionel herrankin kilven ja monen muun ritarin, jotka hän\ntunsi Pyöreän pöydän kumppaneikseen. Se murehdutti hänen mieltänsä ja\nhän päätti kostaa veljensä puolesta.\n\nHän kolhasi peitsellänsä maljaa kuin hullu ja sitten hän juotti\nratsuaan kaalamossa. Silloin tuli ritari hänen taakseen ja käski\nhänen tulla pois vedestä ja valmistautua taisteluun. Ector herra\nkääntyi äkkiä ja heitti peitsensä ja antoi ritarille oikein ankaran\niskun, niin että tämän ratsu kieri kahdesti ympäri.\n\n\"Sepä oli aimo isku\", tuo vahva ritari virkkoi, \"ja ritarin tavoin\nolet sinä minua pidellyt.\" Ja samassa hän kannusti ratsunsa Ector\nherran päälle ja tarttuen hänen oikeaan käsivarteensa hän tempasi\nhänet satulasta ja ratsasti sillä tapaa hänestä kiinni pitäen suoraa\npäätä linnansa halliin ja paiskasi hänet keskelle lattiaa.\n\nSen ritarin nimi oli Turquine herra.\n\n\"Koska sinä olet tänä päivänä pitänyt minua ahtaammalla, kuin kukaan\nmuu ritari näinä kahtenatoista vuotena\", hän sanoi Ector herralle,\n\"niin minä annan sinun pitää henkesi, jos sinä tahdot vannoa olevasi\nminun vankinani koko elämäsi ajan.\"\n\n\"Enpä toki, sitä en ikinä sinulle lupaa\", Ector herra virkkoi.\n\n\"Se surettaa minua\", virkkoi silloin Turquine herra.\n\nJa hän otti Ector herralta aseet ja varukset ja ruoski häntä okailla\nja pisti hänet syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä Ector herra\ntapasi monta kumppania, jotka hän tunsi. Mutta kun hän näki siellä\nLionel herrankin, niin hän tuli sangen murheelliseksi. \"Voi\", hän\nsanoi, \"missä on minun veljeni Lancelot herra?\"\n\n\"Minä jätin hänet nukkumaan omenapuun alle, kun lähdin hänen\nluotaan\", Lionel virkkoi, \"ja kuinka hänen on käynyt, en saata sanoa.\"\n\n\"Voi\", ritarit silloin virkkoivat, \"jollei Lancelot herra meitä\nauta, niin emme ikinä pääse vapaiksi, sillä emme tiedä ketään muuta\nritaria, joka kykenisi pitämään puoliansa meidän isäntäämme Turquineä\nvastaan.\"\n\n\n\n\nNeljä kuningatarta.\n\n\nSillävälin Lancelot herra yhä makasi omenapuun alla. Silloin\npuolenpäivän aikaan kulki siitä ohi neljä komeata kuningatarta, ja\njott'ei auringon paahde olisi heitä vaivannut, niin heidän vieressään\nratsasti neljä ritaria, jotka neljän keihään kärjessä kannattivat\nviheriää silkkivaatetta kuningattarien ja auringon välillä. Ja\nkuningattaret ratsastivat neljällä valkoisella muulilla.\n\nSiten ratsastaessaan he kuulivat lähellänsä ison hevosen vihaisesti\nhirnuvan, ja he huomasivat että muuan ritari nukkui täysissä\naseissaan omenapuun alla; ja heti kun nuo kuningattaret näkivät\nhänen kasvonsa, niin he tunsivat hänet Lancelot herraksi. Silloin he\nalkoivat riidellä, kuka heistä saisi voittaa hänen rakkautensa, sillä\nhe sanoivat kaikki tahtovansa hänet ritariksensa.\n\n\"Älkäämme riidelkö\", virkkoi silloin Morgan le Fay, Arthur kuninkaan\nsisar, \"minä panen hänet lumoukseen, niin ett'ei hän herää kuuteen\ntuntiin, ja vien hänet linnaani. Ja kun hän on varmasti minun\nkäsissäni, niin päästän hänet lumouksesta, ja valitkoon hän sitten\nmeistä, kenen tahtoo.\"\n\nNiin he panivat Lancelot herran lumoukseen ja asettivat hänet\nsitten hänen omalle kilvellensä, ja niin kaksi ritaria kuljetti\nhäntä keskellänsä ratsun selässä Chariotin linnaan. Siellä hänet\nsijoitettiin kylmään huoneeseen, ja illalla myöhään tuli hänen\nluokseen kaunis neiti tuoden hänen illallisensa. Silloin lumous oli\njo ohitse, ja kun neiti tuli, niin hän tervehti Lancelot herraa ja\nvirkkoi: \"Mitä kuuluu?\"\n\n\"En saata sanoa, jalo neiti\", Lancelot herra virkkoi, \"sillä minä\nen ensinkään tiedä, kuinka olen tähän linnaan joutunut, ell'en ehkä\ntaikuuden kautta.\"\n\n\"Herra\", virkkoi neiti, \"pysykää rohkealla mielellä, ja jos te olette\nsellainen ritari kuin sanotaan, niin huomenna päivän koittaessa\nsaatte kuulla enemmän.\"\n\nNiin hän lähti, ja siellä Lancelot sai viettää koko yön vailla\nkaikkia mukavuuksia.\n\nVarhain seuraavana aamuna tulivat nuo neljä kuningatarta komeasti\nkoristettuina, ja he toivottivat Lancelotille hyvää huomenta ja\nhän toivotti heille takaisin. Sitten he sanoivat hänelle, että he\ntiesivät kyllä, kuka hän oli -- Järven herra Lancelot, Ban kuninkaan\npoika, jaloin ritari maailmassa.\n\n\"Me tiedämme kyllä ett'ei kukaan lady ole saanut sinun rakkauttasi\npaitsi yksi, ja se on Guinevere kuningatar; mutta nyt sinun pitää\nainiaaksi hänet kadottaa ja hänen sinut, ja sentähden sinun pitää\nnyt valita yksi meistä neljästä. Minä olen kuningatar Morgan le Fay,\nGoren maan valtiatar, ja tässä on Pohjois-Walesin kuningatar ja\nEastlandin kuningatar ja Ulkosaarten kuningatar. Valitse nyt meistä\nse, jonka tahdot, taikka kuole tähän tyrmään.\"\n\n\"Se on vaikea seikka\", Lancelot herra virkkoi, \"että minun täytyy\njoko kuolla tai valita joku teistä. Mutta ennemmin minä kuitenkin\nkunnialla kuolen tähän tyrmään, kuin otan teistä ketään vastoin\ntahtoani ladykseni. Ja senvuoksi vastaan teille: minä en huoli teistä\nkenestäkään, sillä te olette kaikki kavalia velhoja.\"\n\n\"Vai niin\", kuningattaret virkkoivat, \"sekö siis on vastauksenne,\nett'ette meistä huoli?\"\n\n\"Niin on, kautta kunniani\", Lancelot sanoi, \"minä en huoli teistä\nkenestäkään.\"\n\nNiin he lähtivät ja jättivät hänet yksikseen suureen murheeseen.\n\nPuolenpäivän aikaan neito taas tuli hänen luokseen, tuoden\npäivällistä, ja hän kysyi: \"Mitä kuuluu?\"\n\n\"Totisesti, jalo neito\", Lancelot virkkoi, \"ei elinikänäni ole ollut\nnäin huonosti asiat.\"\n\n\"Herra\", virkkoi neito, \"se surettaa minua, mutta jos te tottelette\nminua, niin minä tahdon auttaa teitä tästä pälkähästä, ettekä te saa\nmitään ikävyyksiä ettekä häpeätä, jos suostutte pyyntööni.\"\n\n\"Sen lupaan teille; minua kovin kammottaa nuo velhokuningattaret,\nsillä he ovat tuhonneet monta kunnon ritaria.\"\n\nSilloin neito kertoi että seuraavana tiistaina oli hänen isällään\nturnajaiset Pohjois-Walesin kuninkaan kanssa, ja jos Lancelot herra\ntahtoisi tulla sinne auttamaan hänen isäänsä, niin hän päästäisi\nhänet varhain seuraavana aamuna vapauteen.\n\n\"Jalo neito\", Lancelot virkkoi, \"sanokaa minulle isänne nimi, niin\nannan teille vastauksen.\"\n\n\"Minun isäni on kuningas Bagdemagus, jonka viime turnajaisissa voitti\nkolme Arthur kuninkaan ritaria.\"\n\n\"Tunnen teidän isänne jaloksi kuninkaaksi ja hyväksi ritariksi\",\nLancelot virkkoi, \"ja kautta kunniani, minä olen valmis palvelemaan\nteitä ja teidän isäänne tuona päivänä.\"\n\nNiin tyttö kiitti häntä ja käski hänen olla valmiina varhain\nseuraavana aamuna, jolloin hän tulisi vapauttamaan hänet. Hänen tuli\nottaa varuksensa ja ratsunsa ja kilpensä ja peitsensä ja ratsastaa\nvalkoisten veljesten luostariin, joka ei ollut täyteen kymmenen\npenikulman päässä. Sinne hänen piti jäädä ja sinne tyttö toisi isänsä\nhäntä tapaamaan.\n\n\"Kaikki on tapahtuva\", Lancelot herra virkkoi, \"niin totta kuin olen\nrehellinen ritari.\"\n\nVarhain seuraavana aamuna tuli tyttö ja tapasi Lancelot herran\nvalmiina. Sitten hän vei hänet kahdentoista lukitun oven kautta\nja toi hänelle aseet ja varukset. Ja kun Lancelot oli täysissä\ntamineissaan, niin tyttö vei hänet hänen oman ratsunsa luo, ja\nketterästi Lancelot sen satuloitsi, ja otti peitsen käteensä ja\nratsasti pois.\n\n\"Jalo neito\", hän virkkoi, \"en teitä petä, niin totta kuin Jumala\nminua armahtakoon.\"\n\nNiin hän ratsasti synkkään metsään ja kulki siellä kaiken sen päivän,\neikä löytänyt mistään valtatietä, ja viimein yö laski hänen ylitsensä.\n\nSeuraavana päivänä hän saapui luostariin, ja siellä Bagdemagus\nkuninkaan tytär oli jo häntä odottamassa ja toivotti hänet iloisesti\ntervetulleeksi. Kiireesti hän sitten lähetti hakemaan isäänsä, joka\noli kahdentoista penikulman päässä luostarista, ja ennen iltaa\nhän saapuikin uljaan ritariseurueen kanssa. Lancelot herra kertoi\nkuninkaalle, kuinka hänet oli petetty ja kuinka hänen nepaansa Lionel\nherra oli lähtenyt hänen luotaan tiesi minnekkä ja kuinka kuninkaan\ntytär oli vapauttanut hänet vankeudesta. \"Sentähden olen palveleva\nhäntä niin kauan kuin elän ja kaikkea hänen sukuansa\", hän virkkoi\nlopuksi.\n\n\"Silloin olen varma teidän avustanne tulevana tiistaina\", sanoi\nkuningas.\n\n\"Niin olette, herra\", Lancelot virkkoi, \"enkä teitä petä, sillä olen\nsen luvannut ladylleni, teidän tyttärellenne. Mutta sanokaa minulle,\nherra, ketkä herrani Arthurin ritareista olivat Pohjois-Walesin\nkuninkaan seurassa?\"\n\nKuningas vastasi että ne olivat Mador, Mordred ja Gahalatine ja\nett'ei niitä kolmea vastaan hänen eikä hänen ritariensa voimat\nriittäneet.\n\n\"Herra\", Lancelot virkkoi, \"koska turnajaiset kuuluvat olevan kolmen\npenikulman päässä tästä luostarista, niin teidän tulee lähettää\nminulle kolme ritarianne, sellaisia, joihin luotatte, ja katsokaa\nettä nuo kolme ritaria saavat aivan valkoiset kilvet ja minä myöskin\nja ett'ei ole mitään maalauksia kiivissä. Me neljä ryntäämme sitten\nesiin metsiköstä, joka on molempien joukkojen välissä, ja hyökkäämme\netumaisina teidän vihollistenne kimppuun ja pehmitämme heitä\nvoimiemme takaa. Ja sillä tapaa ei tulla tietämään, kuka ritari minä\nolen.\"\n\nSinä yönä, joka oli sunnuntaiyö, he sitten lepäsivät, ja seuraavana\npäivänä lähti Bagdemagus kuningas, ja hän lähetti Lancelot herralle\nne kolme ritaria ja neljä valkoista kilpeä.\n\n\n\n\nKartano kaalamon luona.\n\n\nTiistaina sitten Lancelot herra ja nuo kolme Bagdemagus kuninkaan\nritaria, joilla oli valkoiset kilvet, asettuivat pieneen tuuheaan\nmetsikköön, joka oli turnajaispaikan vieressä. Ja sinne oli\npystytetty telttoja, niin että lordit ja ladyt saattoivat katsella\ntaistelua ja antaa palkinnon.\n\nSilloin saapui taistelutantereelle Pohjois-Walesin kuningas mukanaan\nsata ja kuusikymmentä kypäripäätä ja nuo kolme Arthur kuninkaan\nritaria olivat niiden joukossa.\n\nSitten saapui tantereelle Bagdemagus kuningas mukanaan\nkahdeksankymmentä kypäripäätä. Ja he laskivat peitsensä tanaan ja\nhyökkäsivät toinen toistansa vastaan, ja ensimäisessä törmäyksessä\nkaatui kaksitoista Bagdemagus kuninkaan ja kuusi Pohjois-Walesin\nkuninkaan ritaria, ja Bagdemagus kuninkaan joukko lyötiin pakoon.\n\nSilloin ryntäsi esiin Järven herra Lancelot ja hän syöksi peitsensä\ntaajimpaan parveen ja ritari ritarin jälkeen keikahti kumoon hänen\nedestänsä, ja siinä mylläkässä hän kaatoi myös Pohjois-Walesin\nkuninkaan. Kun Arthur kuninkaan kolme ritaria näki tuon Lancelotin\nteon, niin he kukin vuorostansa karkasivat hänen kimppuunsa, mutta\njoutuivat tappiolle jokainen.\n\nSitten Lancelot herra taisteli kahdeksaakolmatta ritaria vastaan ja\nvoitti heidät jokaisen, ja silloin Pohjois-Walesin ritarit eivät\ntahtoneet enää tjostata, ja palkinto annettiin Bagdemagus kuninkaalle.\n\nNiin kumpikin joukko meni paikoilleen, ja Lancelot herra ratsasti\nBagdemagus kuninkaan kera tämän linnaan, jossa kuningas ja hänen\ntyttärensä häntä ylenpalttisesti kestitsivät ja antoivat hänelle\nkalliita lahjoja.\n\nSeuraavana aamuna Lancelot herra otti jäähyväiset ja sanoi\nkuninkaalle, että hän tahtoi mennä hakemaan veljeänsä Lionel herraa,\njoka oli lähtenyt hänen luotaan, silloin kun hän nukkui omenapuun\nalla. Niin hän otti ratsunsa ja jätti heidät kaikki Jumalan haltuun.\nJa kuninkaan tyttärelle hän virkkoi:\n\n\"Jos milloinkaan tarvitsette minun palvelustani, niin pyydän että\nminulle vain annatte tiedon, enkä minä ole pettävä teitä, niin totta\nkuin olen rehellinen ritari.\"\n\nNiin Lancelot herra lähti, ja sattumalta hän tuli samaan metsään,\njossa hänet oli nukkuessaan otettu kiinni. Ja keskellä valtatietä\nhän kohtasi neidin, joka ratsasti valkoisella hevosella, ja he\ntervehtivät kumpikin toisiansa.\n\n\"Jalo neiti\", Lancelot herra virkkoi, \"tiedättekö, onko näillä\ntienoin mitään seikkailuja saatavissa?\"\n\n\"Herra ritari\", neiti sanoi, \"tässä on aivan lähellä seikkailuja\nsaatavissa, jos vain uskallatte niihin antautua.\"\n\n\"Kuinka minä en uskaltaisi antautua seikkailuihin\", Lancelot virkkoi,\n\"sillä juuri niiden tähden olen tullut tänne.\"\n\n\"Vai niin\", neiti virkkoi, \"sinä näytät tosiaankin oivalta ritarilta,\nja jos sinä uskallat mitellä voimiasi kunnon ritarin kera, niin\nminä vien sinut sinne, missä kohtaat parhaimman ja mahtavimman mitä\nkoskaan olet tavannut, jos sinä sanot minulle nimesi ja mikä ritari\nolet.\"\n\n\"Sanomaan sinulle nimeni olen heti valmis, totisesti se on Järven\nherra Lancelot.\"\n\n\"Herra, sinä olet uljaan näköinen ritari, täällä tapaat seikkailuja,\njotka sinulle sopivat. Sillä tässä lähellä asuu ritari, jota ei pysty\nvoittamaan kenkään, jonka tunnen, paitsi jos te hänet voitatte. Hänen\nnimensä on Turquine herra, ja mikäli minä tiedän niin hänellä on\ntyrmässänsä kuusikymmentä ja neljä kunnon ritaria Arthurin hovista,\njotka hän on omin käsin voittanut. Mutta kun olette tehnyt tämän\npäivän työn, niin luvatkaa minulle, niin totta kuin olette rehellinen\nritari, että tulette minun kerallani ja autatte minua ja muita\nneitejä, joita muuan katala ritari joka päivä kiusaa.\"\n\n\"Olen täyttävä kaikki mitä haluatte, jos vain viette minut tuon\nritarin luokse.\"\n\nNiin neito vei hänet kaalamolle ja sen puun luo, jossa malja riippui.\n\nLancelot herra antoi ratsunsa juoda ja sitten hän hakkasi voimiensa\ntakaa maljaa peitsensä perällä, niin että lopulta pohja putosi\nmaahan, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän ratsasti edes takaisin\nkartanon portin edessä lähemmäs puolentoista tuntia, ja viimein\nhän näki kookkaan ritarin tulevan, joka ajoi edessään hevosta, ja\npoikkipäin hevosen selässä makasi asestettu ritari sidottuna. Kun he\ntulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, niin Lancelot herra arveli,\nettä hänen pitäisi tuntea tuo ritari, ja sitten hän näki, että se oli\nGawainen veli, Gaheris herra, yksi Pyöreän pöydän ritareista.\n\nSillä välin Turquine herra oli huomannut Lancelotin ja molemmat\ntarttuivat peitsiinsä.\n\n\"Hohoi, uljas ritari, nostappa tuo haavoitettu ritari alas ratsusi\nselästä ja jätä hänet hetkeksi rauhaan, ja koetelkaamme me molemmat\nvoimiamme. Sillä kuten olen kuullut, sinä tuotat ja olet tuottanut\npaljon turmiota ja häpeää Pyöreän pöydän ritareille. Siksipä puolusta\nnyt itseäsi!\"\n\n\"Jos sinä olet Pyöreän pöydän ritareita, niin minä vaadin taisteluun\nsinut ja kaikki sinun kumppanisi\", sanoi Turquine herra.\n\n\"Jopa lupaat liikoja\", Lancelot sanoi. Sitten he laskivat peitsensä\ntanaan ja karahuttivat ratsuineen niin lähelle toisiaan, kuin vain\nvoivat, ja kumpikin iski toinen toistansa keskelle kilpeä, niin että\nmolempain ratsujen selkäranka katkesi. Molemmat ritarit hämmästyivät,\nja niin pian kuin saattoivat selvitä ratsuistansa he heilahuttivat\nkilvet eteensä ja paljastivat miekkansa ja syöksyivät yhteen niin\nrajusti, ett'eivät kilvet eivätkä varukset voineet kestää heidän\niskujansa. Ennen pitkää he olivat täynnä kauheita haavoja, ja sitä\nkesti kaksi tuntia ja enemmänkin. Sitten he molemmat lopulta aivan\nhengästyneinä seisahtuivat ja nojasivat miekkoihinsa.\n\n\"No, kumppani\", Turquine herra virkkoi, \"pidätä kättäsi hetkinen ja\nsano minulle mitä sinulta kysyn.\"\n\n\"Anna kuulua\", Lancelot virkkoi.\n\n\"Sinä olet isoin mies minkä minä koskaan olen nähnyt ja kaikista\ntaitavin, ja muistutat muuatta ritaria, jota minä vihaan yli kaikkien\nmuiden. Jos niin on että sinä et ole se ritari, niin minä mielelläni\nteen sovinnon sinun kanssasi ja sinun tähtesi minä tahdon vapauttaa\nkaikki vangit, joita minulla on kuusikymmentä ja neljä, jos sinä\nilmoitat minulle nimesi. Ja minä rupean sinun ystäväksesi enkä ikinä\nsinua petä, niin kauan kuin elän.\"\n\n\"Hyvin sinä puhut\", Lancelot herra vastasi, \"mutta koska minä saan\nsinun ystävyytesi, niin sano kuka on se ritari, jota sinä vihaat yli\nkaikkien muiden?\"\n\n\"Totisesti se on Järven herra Lancelot, sillä hän surmasi Tuskien\ntornin luona minun veljeni, joka oli parhaimpia ritareita maan\npäällä. Senvuoksi, jos minä milloinkaan hänet kohtaan, niin\njompikumpi meistä on toisen surmaava, sen vannon. Ja Lancelot herran\nvuoksi minä olen surmannut sata kunnon ritaria ja yhtä monta minä\nolen lyönyt raajarikoiksi ja moni on kuollut vankeudessa ja vielä\nniitä on vankina kuusikymmentä ja neljä. Mutta kaikki pääsevät\nvapaiksi, jos sinä ilmoitat minulle nimesi, jollet sinä vain ole\nLancelot.\"\n\n\"Nyt minä huomaan\", Lancelot herra virkkoi, \"että minä olen semmoinen\nmies että minä voin saada rauhan, ja semmoinen mies että meidän\nkeskemme voi syntyä taistelu elämästä ja kuolemasta. Ja nyt, herra\nritari, koska sinä olet kysynyt, niin sinä saat tietää ja tuntea\nettä minä olen Järven Lancelot, Benwichin kuninkaan Banin poika\nja rehellinen Pyöreän pöydän ritari. Ja nyt minä vaadin sinut\ntaisteluun, tee parastasi!\"\n\n\"Ah Lancelot\", Turquine sanoi, \"sinä olet kaikista ritareista\ntervetullein minun luokseni, sillä me emme eroa, ennenkuin toinen\nmeistä on surmansa saanut.\"\n\nSitten he syöksyivät toisiaan vastaan kuin kaksi villiä härkää, ja\nkilvet ja miekat kalskuivat ja kilahtelivat. Siten he taistelivat\nkaksi tuntia ja enemmänkin, eivätkä tahtoneet huoata. Ja Turquine\nherra iski Lancelot herraan monta haavaa, niin että siinä missä he\ntaistelivat tanner oli kirjavana verestä. Silloin Turquine herra\nlopulta uupui ja peräytyi muutaman askeleen ja antoi kilpensä\nhetkeksi vaipua. Lancelot herra huomasi sen ja karkasi rajusti hänen\nkimppuunsa ja tarttui hänen kypärinsä silmikkoon ja tempasi hänet\nmaahan polvillensa. Sitten hän äkkiä vetäisi pois hänen kypärinsä ja\nhakkasi hänen kaulansa mäsäksi.\n\nJa kun Lancelot herra oli sen tehnyt, niin hän meni neidon luo ja\nvirkkoi:\n\n\"Neito, minä olen valmis tulemaan teidän kanssanne minne tahdotte,\nmutta minulla ei ole ratsua.\"\n\n\"Jalo herra\", neito sanoi, \"ottakaa tuon haavoitetun ritarin ratsu ja\nlähettäkää hänet kartanoon ja käskekää hänen vapauttaa kaikki vangit.\"\n\nNiin Lancelot meni Gaheris herran luo ja sanoi, ett'ei Gaheris panisi\npahakseen, vaikka hän pyysi lainaksi hänen ratsuaan.\n\n\"En suinkaan, jalo herra\", Gaheris virkkoi, \"minä tahdon että te\nomin valloin otatte minun ratsuni, sillä te pelastitte sekä minut\nettä ratsuni. Ja tänä päivänä minä näin, että te olette paras ritari\nmaan päällä, sillä te olette surmannut minun nähteni mahtavimman\nmiehen ja parhaimman ritarin, mitä minä milloinkaan olen tavannut,\nteitä lukuunottamatta. Minä pyydän teitä, herra, ilmoittakaa minulle\nnimenne.\"\n\n\"Herra, minun nimeni on Järven Lancelot, joka olin velvollinen teitä\nauttamaan sekä Arthur kuninkaan että varsinkin Gawaine herran, teidän\noman rakkaan veljenne tähden. Ja kun te menette tuonne kartanoon,\nniin varmaan siellä tapaatte monta Pyöreän pöydän ritaria, sillä minä\nnäin tuolla puussa riippuvan useita heidän kilpiään, jotka tunnen. Ja\nniiden joukossa on minun sukulaisteni Marisin Ector herran ja Lionel\nherran kilvet. Sentähden minä pyydän teitä, että tervehtisitte heitä\nkaikkia minun puolestani, ja sanokaa että minä pyydän heitä ottamaan\nkaikki aarteet, joita löytävät kartanosta, ja että joka tapauksessa\nminun sukulaiseni menkööt hoviin ja odottakoot siellä, kunnes minä\ntulen, sillä helluntaijuhlaksi minä arvelen sinne ennättäväni; nyt\nminun täytyy pitää lupaukseni ja seurata tätä neitoa.\"\n\nNiin Lancelot herra lähti, ja Gaheris meni kartanoon ja häntä vastaan\ntuli portinvartija, jolla oli paljo avaimia. Silloin Gaheris herra\npaiskasi hänet nopeasti maahan ja otti häneltä avaimet ja avasi\nkiireesti tyrmän ovet ja laski kaikki vangit vapauteen; ja kukin\nirroitti toinen toisensa kahleet.\n\nKun he näkivät Gaheris herran, niin he kaikki kiittivät häntä, sillä\nhe näkivät että hän oli haavoittunut.\n\n\"Älkää minua kiittäkö\", Gaheris virkkoi, \"Lancelot teidän ryövääjänne\nsurmasi, minä näin sen omin silmin. Ja hän tervehtii teitä kaikkia ja\npyytää teitä kiirehtimään hoviin, ja Lionel herraa ja Ector herraa\nhän pyytää odottamaan hovissa.\"\n\n\"Sitä emme tee\", veljekset sanoivat, \"me tahdomme löytää hänet, jos\nmeille on elonpäiviä suotu.\"\n\n\"Niin totta kuin olen rehellinen ritari, olen löytävä hänet,\nennenkuin menen hoviin\", Kay herra virkkoi.\n\nSitten ritarit hakivat sen huoneen, jossa aseet ja varukset\nolivat, ja asestautuivat ja jokainen ritari löysi oman ratsunsa ja\nkaikki mitä hänelle kuului. Ja kun se oli tapahtunut, niin saapui\nmetsänvartia mukanaan neljä hevosen kantamusta lihavaa metsänriistaa.\n\n\"Kas, tuossahan on meille ruokaa yhdeksi ateriaksi\", Kay herra\nvirkkoi, \"sillä laihalla ravinnolla olemme olleet monen monta päivää.\"\n\nNiin metsänriista paahdettiin, paistettiin ja keitettiin, ja\nillallisen jälkeen muutamat ritarit viettivät siellä kartanossa koko\nsen yön, mutta Lionel herra ja Marisin Ector herra ja Kay herra\nratsastivat Lancelot herran perään häntä etsimään.\n\n\n\n\nKuinka Lancelot kaatoi kaksi jättiläistä.\n\n\nLancelot herra ratsasti neidon keralla, niinkuin hän oli luvannut,\nauttaakseen häntä tuota ilkeätä ritaria vastaan, joka ryöväili ja\nkiusasi kaikkia ladyjä ja aatelisnaisia.\n\n\"Hän on häpeäksi koko ritarikunnalle ja valansa rikkoja\", Lancelot\nsanoi, \"ja se on synti että hän saa elää. Mutta hyvä neito,\nratsastakaa te edellä; minä pysyttelen piilossa ja jos hän teitä\nhäiritsee tai ahdistaa, niin minä tulen teidän avuksenne ja opetan\nhänelle ritarin tapoja.\"\n\nNiin tyttö ratsasti hiljakseen eteenpäin valtatietä pitkin.\n\nPian ajaa karautti metsästä tuo ilkeä ritari, ja hänen asemiehensä\noli hänen mukanaan, ja hän otti neidon hevosen selästä ja neito\nkirkasi.\n\nSilloin Lancelot herra tuli täyttä karkua paikalle.\n\n\"Ohoi sinä rietas konna ja ritariuden häpäisijä!\" hän huusi. \"Kuka\nsinut on opettanut ahdistamaan ladyjä ja aatelisnaisia?\"\n\nKun ritari kuuli tuon läksytyksen, niin hän ei vastannut sanaakaan,\nvaan veti miekkansa ja ratsasti Lancelot herraa kohden. Silloin\nLancelot otti peitsensä ja paljasti miekkansa ja antoi ritarille\nsellaisen iskun kypäriin, että hänen päänsä halkesi kurkkuun asti.\n\n\"Nyt sinä olet saanut palkkasi, jonka jo kauan sitten olit ansainnut,\nja se on totta\", neito silloin virkkoi. \"Sillä samoin kuin Turquine\nherra vaani ja surmasi ritareita, niin tämä ritari väijyi ja surmasi\nladyjä ja neitiä ja aatelisnaisia; ja hänen nimensä oli Villinmetsän\nherra Peris.\"\n\n\"No, neito\", Lancelot virkkoi, \"tahdotteko minulta vielä jotain\npalveluksia.\"\n\n\"En, herra, en tällä kertaa\", neito virkkoi, \"vaan Kristus teitä\nvarjelkoon, minne ikinä menettekin! Sillä kohteliain ritari te olette\nja lempein ja ystävällisin kaikkia ladyjä ja aatelisnaisia kohtaan\nkaikista ritareista maan päällä.\"\n\nJa niin neito ja Lancelot herra erosivat.\n\nSitten Lancelot herra ratsasti pitkin synkkää metsää kaksi päivää ja\nenemmänkin, ja kova oli hänen leposijansa. Kolmantena päivänä hän\nratsasti pitkän sillan yli, ja silloin äkkiä hänen päälleen karkasi\nkauheannäköinen moukka, joka iski hänen ratsuaan turpaan niin että\nse nousi takajaloilleen, ja kysyi Lancelotilta, kuinka hän ratsasti\nsillan yli ilman hänen lupaansa.\n\n\"Miksipä minä en ratsastaisi tätä tietä?\" Lancelot herra sanoi.\n\n\"Sinulla ei ole valitsemisen varaa\", moukka sanoi ja tavoitti häntä\nisolla raudoitetulla nuijalla.\n\nSilloin Lancelot herra paljasti miekkansa ja väisti iskun ja halkaisi\nilkiön pään.\n\nSillan päässä oli kaunis kylä, ja kaikki kansa, miehet ja naiset,\nhuusivat Lancelot herralle.\n\n\"Jopa teit teon joka sinut turmioon vie, sillä sinä surmasit meidän\nlinnamme pääportinvartijan.\"\n\nLancelot ei välittänyt heidän sanoistaan, vaan meni suoraan linnaan.\nJa kun hän saapui sinne, niin hän hyppäsi alas ratsunsa selästä ja\nsitoi sen linnanmuurissa olevaan renkaaseen. Ja muurin sisäpuolella\nhän näki kauniin viheriän pihan ja sinne hän meni, sillä se oli hänen\nmielestänsä sopiva taistelukentäksi. Ja hän katseli ympärilleen ja\nnäki ovissa ja akkunoissa paljo ihmisiä, jotka huusivat:\n\n\"Jalo ritari, sinä olet turman tiellä!\"\n\nJa pian hyökkäsi hänen päälleen kaksi isoa jättiläistä, jotka\nolivat sangen lujasti asestettuja, paitsi että heidän päänsä olivat\npaljaina, ja heillä oli kauheat nuijat käsissään. Heilahduttaen\nkilpensä eteensä Lancelot herra torjui toisen jättiläisen nuijan\niskun ja halkaisi hänen päänsä miekallaan. Kun toinen jättiläinen\nnäki sen, niin hän läksi juoksemaan pakoon kuin hullu, mutta Lancelot\njuoksi hänen peräänsä minkä ennätti ja iski häntä miekallaan\nhartioihin ja tappoi hänet.\n\nSitten Lancelot meni linnan halliin ja siellä tuli häntä vastaan\nkuusikymmentä ladyä ja neitoa, jotka kaikki polvistuivat hänen\neteensä ja kiittivät Jumalaa ja häntä pelastuksestansa.\n\n\"Sillä, herra\", he virkkoivat, \"me olemme useimmat olleet täällä\nvankeina seitsemän vuotta ja me olemme valmistaneet kaikellaisia\nsilkkikankaita ruokamme edestä, ja me olemme kaikki korkeasukuisia\naatelisnaisia. Siunattu olkoon se hetki, jolloin sinä synnyit, sillä\nsinä olet tehnyt jaloimman teon, mitä milloinkaan kukaan ritari\non tehnyt, ja sen me tahdomme pitää muistossamme. Ja me pyydämme\nkaikki, että sinä sanoisit meille nimesi, että me voisimme kertoa\nystävillemme, kuka meidät pelasti vankeudesta.\"\n\n\"Ihanat neidot\", Lancelot virkkoi, \"minun nimeni on Järven herra\nLancelot.\"\n\n\"Ah, herra\", naiset virkkoivat, \"tottakai sinä se oletkin, sillä\nniinkuin arvelimmekin, ei paitsi sinua kukaan ritari olisi noita\nkahta jättiläistä voittanut. Moni kunnon ritari kyllä koetti, mutta\nsurmansa täällä sai, ja monta kertaa me toivoimme sinun tulevan,\nsillä nuo jättiläiset eivät pelänneet ketään muuta kuin sinua.\"\n\n\"No nyt te voitte sanoa ystävillenne, kuinka ja ken teidät pelasti\",\nLancelot virkkoi, \"ja tervehtikää heitä kaikkia minun puolestani.\nMitä aarteita tässä linnassa on, ne minä annan teille korvaukseksi\nkärsimyksistänne; ja se lordi, joka on tämän linnan omistaja,\nottakoon sen haltuunsa, niin kuin oikein on.\"\n\n\"Tämän linnan nimi on Tintagel\", naiset sanoivat, \"ja se oli jonkun\naikaa erään herttuan oma, joka oli kauniin Igrainen puoliso. Ja\nherttuan kuoleman jälkeen Igraine meni avioksi Uther Pendragon\nkuninkaalle ja Arthur oli heidän poikansa.\"\n\n\"Vai niin\", Lancelot virkkoi, \"kyllä ymmärrän, kenelle tämä linna\nkuuluu.\"\n\nJa niin hän jätti kaikki ladyt Jumalan haltuun ja lähti.\n\nSitten hän nousi ratsunsa selkään ja ratsasti monen asumattoman ja\noudon seudun läpi, ja poikki monien vesien ja halki monien laaksojen,\nja kehno oli hänen leposijansa. Viimein myöhään eräänä iltana hän\nsaapui sattumalta kauniille kartanonpihalle, ja siellä hän tapasi\nvanhan rouvan, joka otti hänet suopeasti vastaan ja kestitsi hyvin\nhäntä ja hänen ratsuansa. Ja sitten hänen emäntänsä vei hänet\nnukkumaan kauniiseen huoneeseen, joka oli porttikäytävän päällä.\nJa Lancelot herra riisui aseensa ja otti yltään varuksensa ja meni\nnukkumaan ja vaipui pian uneen.\n\nKohta senjälkeen tuli joku ratsun selässä ja koputti kiireesti\nportinovelle. Kun Lancelot herra kuuli sen, niin hän nousi, ja\nkatsoessaan ulos akkunasta hän näki kuunvalossa kolme ritaria tulevan\ntäyttä laukkaa tuon yksinäisen ritarin perässä, ja kaikki kolme\nsivalsivat häntä yhtä haavaa miekoillansa ja tuo yksinäinen ritari\nkääntyi uljaasti heitä vastaan ja puolusti itseänsä.\n\n\"Totisesti\", Lancelot herra virkkoi, \"tuota yksinäistä ritaria minun\ntulee auttaa, sillä häpeällistä olisi minun katsella, kuinka kolme\nritaria on yhden kimpussa, ja jos hän saisi surmansa, niin minä\nolisin osallinen hänen kuolemaansa.\"\n\nJa hän otti aseensa ja meni ulos ikkunasta ja laski itsensä alas\nlakanalla noiden neljän ritarin luokse.\n\n\"Kääntykää, te ritarit, minun puoleeni\", hän huusi, \"ja heretkää\nahdistamasta tuota ritaria!\"\n\nSilloin he kaikki jättivät rauhaan sen ritarin, joka oli Kay herra,\nja kääntyivät Lancelot herraa vastaan, ja ankara ottelu alkoi, sillä\nhe kaikki kolme hyppäsivät alas satulasta ja iskivät Lancelotiin aimo\niskuja ja ahdistivat häntä joka puolelta. Mutta kun Kay herra olisi\ntullut Lancelot herran avuksi, niin jälkimäinen pyysi että hän saisi\ntaistella yksin, ja tehdäkseen hänelle mieliksi Kay herra vetäytyi\nsyrjään. Ja nopsasti silloin, kuudella iskulla, Lancelot herra kaatoi\nkaikki ritarit maahan.\n\nSilloin he kaikki huusivat: \"Herra ritari, me antaudumme teille,\nkoska olette verrattoman voimallinen mies.\"\n\n\"Vai niin\", Lancelot herra virkkoi, \"mutta minä en salli että te\nantaudutte minulle, vaan jos te antaudutte hovimestarille, Kay\nherralle, niin sillä ehdolla minä säästän teidän henkenne, mutta en\nmuuten.\"\n\n\"Sitä emme mielellämme tee, jalo ritari\", he virkkoivat, \"sillä mehän\najoimme Kay herran tänne ja olisimme voittaneet hänet, joll'ette te\nolisi tullut väliin; eihän meillä siis ole syytä antautua hänelle.\"\n\n\"Ajatelkaa tarkoin\", Lancelot virkkoi, \"sillä teidän on valitseminen\nsaatteko elää vai kuolla. Jos te antaudutte, niin teidän tulee\nantautua Kay herralle.\"\n\n\"No hyvä\", he sanoivat, \"koska te olette säästänyt meidän henkemme,\nniin me tahdomme tehdä niinkuin te käskette.\"\n\nSilloin Lancelot käski heidän mennä Arthur kuninkaan hoviin ensi\nhelluntaipäiväksi ja antautua siellä Guinevere kuningattarelle ja\nsanoa, että Kay herra oli heidät lähettänyt hänen vangeiksensa. Ja\nkaikki ritarit vannoivat lujasti miekkansa kautta, että he niin\ntekisivät. Niin Lancelot herra antoi heidän lähteä.\n\nSitten hän koputti portille miekkansa kahvalla, ja silloin hänen\nisäntänsä tuli, ja he astuivat sisään, hän ja Kay herra.\n\nHänen isäntänsä ei ollut ensinkään kuullut tuota kahakkaa ja\nhämmästyi suuresti, kun hän näki heidät. \"Herra\", hän virkkoi, \"minä\nluulin että te olitte vuoteessanne.\"\n\n\"Niin olinkin\", Lancelot herra virkkoi, \"mutta minä nousin ja\nhyppäsin ulos ikkunasta auttamaan muuatta vanhaa toveriani.\"\n\nJa kun he tulivat lähelle valoa, niin Kay herra näki, että hänen\npelastajansa oli Lancelot herra, ja hän polvistui ja kiitti häntä\nkaikesta hänen hyvyydestänsä, Lancelot herra kun jo toisen kerran oli\npelastanut hänet kuolemasta.\n\n\"Herra\", Lancelot virkkoi, \"minä en ole tehnyt muuta kuin\nvelvollisuuteni, niin että te olette tervetullut; ja täällä teidän\nsopii levätä ja koota voimia.\"\n\nKun Kay herra oli riisunut aseensa, niin hän pyysi ruokaa, ja sitä\ntuotiin, ja hän söi nälkäisesti. Ja kun hän oli syönyt, niin hän ja\nLancelot herra menivät makuulle ja he nukkuivat molemmat samassa\nhuoneessa.\n\nAamulla Lancelot herra nousi varhain ja jätti Kay herran nukkumaan.\nJa Lancelot herra otti Kay herran varukset ja hänen kilpensä ja\nasestautui. Sitten hän meni talliin ja haki Kay herran ratsun ja\njätti hyvästit isännällensä ja lähti.\n\nSitten vähän ajan perästä Kay herra nousi ja kaipasi Lancelot\nherraa. Ja silloin hän huomasi että Lancelot herra oli ottanut hänen\nvaruksensa ja ratsunsa.\n\n\"Kautta kunniani, Lancelot herra tahtoo kiusotella joitakuita Arthur\nkuninkaan hovilaisia. Ja kyllä ritarit ovatkin kopeita häntä kohtaan,\nkun luulevat häntä minuksi, sen takaan; ja niin heitä petetään. Ja\nkoska minulla on nämä varukset ja tämä kilpi, niin saan varmasti\nratsastaa rauhassa.\"\n\nSitten Kay herra kiitti isäntäänsä ja lähti pian.\n\n\n\n\nVaarojen kappeli ja häijy velho.\n\n\nKay herran varuksiin puettuna Lancelot herra ratsasti pitkän aikaa\nisossa metsässä, ja viimein hän saapui tasangolle, joka oli täynnä\nkauniita jokia ja niittyjä. Edessään hän näki pitkän sillan ja\nsillalla kolme eriväristä silkistä ja santelipuusta tehtyä telttaa.\nTelttojen ulkopuolella riippui kolme valkoista kilpeä peitsien\nkahvapäissä, ja pitkiä peitsiä oli pystytetty telttojen ympärille, ja\njokaisen teltan ovessa seisoi asemies. Lancelot herra kulki niiden\nohi eikä sanonut sanaakaan.\n\n\"Kas tuolla kulkee tuo kopea Kay herra\", sanoivat ritarit, joille\nteltat kuuluivat. \"Hänen mielestään ei kukaan ritari vedä hänelle\nvertoja, vaikka päinvastoin on usein nähty käyvän.\"\n\n\"Kautta kunniani, minäpä karkaan hänen kimppuunsa, koska hän on niin\nylen kopea\", sanoi yksi ritareista, \"ja saatte nähdä kuinka minä\nhäntä pitelen.\" Ja hän asestautui ja ratsasti rivakasti Lancelotin\njälkeen ja kutsui häntä taisteluun.\n\nMutta Lancelot herra kaatoi hänet maahan, ratsuineen päivineen, ja\nsitten kun molemmat toiset ritarit tulivat veljensä avuksi, niin hän\nlöi heidätkin. Yksi heistä hyppäsi silloin pystyyn aivan verisin päin\nja ryntäsi suoraan Lancelot herraa kohden.\n\n\"No, anna jo olla\", Lancelot virkkoi, \"minä en ollut silloin kaukana\nsinusta, kun sinut lyötiin ritariksi, Raynold herra, ja minä tiedän\nsinut myös kunnon ritariksi, eikä minua haluta sinua surmata.\"\n\n\"Suur' kiitos hyvyydestänne\", Raynold herra virkkoi, \"ja minä\nuskallan sanoa omasta ja veljieni puolesta, että me mielellämme\nantaudumme teille, jos me saamme tietää teidän nimenne, sillä me\nnäemme kyllä, että te ette ole Kay herra\".\n\n\"Sen asian laita olkoon kuinka hyvänsä\", Lancelot vastasi, \"sillä\nteidän tulee antautua Guinevere kuningattarelle. Katsokaa, että\nsaavutte hänen luokseen helluntaipäiväksi ja antautukaa hänen\narmoillensa ja sanokaa että Kay herra teidät lähettää.\"\n\nSilloin ritarit vannoivat niin tekevänsä, ja Lancelot herra jatkoi\nmatkaansa.\n\nRatsastaessaan pitkin synkkää metsää hän saapui aukeamaan ja näki\nsiellä neljä ritaria tammen alla. Ne olivat kaikki Arthur kuninkaan\nhovista, ja Lancelot herra tunsi heidät kaikki -- ne olivat:\nSagramour le Desirous, Ector de Maris, Gawaine herra ja Uwaine herra.\nKun he näkivät Lancelotin ja hänen varuksensa, niin he luulivat,\nettä hän oli Kay herra, ja päättivät ruveta hänen kanssaan otteluun\nkoetellakseen hänen voimiansa. Mutta Lancelot herra kävi vuoronperään\nkaikkien heidän kimppuunsa ja kaatoi heidät kaikki ja jatkoi\nmatkaansa naureskellen.\n\n\"Mitäs te sanotte tästä teosta\", Gawaine virkkoi, \"että yksi peitsi\non kaatanut meidät neljä.\"\n\n\"Piru hänet periköön\", sanoivat he kaikki, \"sillä hän on sangen\nväkevä mies.\"\n\n\"Kyllä häntä saattaakin sanoa väkeväksi mieheksi\", Gawaine virkkoi,\n\"sillä minä uskallan panna pääni pantiksi, että hän on Lancelot\nherra, minä tunnen hänet ratsastuksestaan. Antaa hänen mennä, sillä\nkun saavumme hoviin, niin saamme kuulla.\"\n\nLancelot ratsasti taas kauan aikaa synkkää metsää ja viimein hän\nnäki mustan koiran nuuskivan pitkin maata, ikäänkuin se olisi ollut\nhaavoittuneen hirven jäljillä, ja silloin Lancelot herra näki maassa\nverisen jäljen. Niin hän ratsasti koiran perässä, ja se katsoi vähän\nväliä taakseen. Se meni ison suon poikki, ja Lancelot seurasi sitä,\nja sitten hän näki vanhan kartanon, ja sinne koira juoksi sillan\nyli, joka oli vanha ja heikko. Lancelot herra tuli isoon halliin ja\nkeskellä hallia hän näki makaamassa kuolleen ritarin, jalonnäköisen\nmiehen, ja koira nuoli hänen haavojansa.\n\nSilloin astui halliin muuan lady itkien ja väännellen käsiänsä.\n\n\"Oi ritari\", hän huusi, \"liian paljo murhetta sinä olet minulle\ntuottanut!\"\n\n\"Miksi te niin sanotte?\" Lancelot herra virkkoi. \"Minä en ole tälle\nritarille koskaan tehnyt mitään pahaa, sillä tänne toi minut tuo\nkoira verisiä jälkiä pitkin. Sentähden jalo lady, älkää olko minulle\nvihoissanne, sillä minä olen suuresti suruissani teidän murheenne\ntähden.\"\n\n\"Totisesti, herra\", nainen virkkoi, \"minä tiedän että te ette\nole minun puolisoani surmannut, sillä se, joka teki sen teon, on\nvaikeasti haavoitettuna eikä arvattavasti koskaan parane, -- siitä\nminä olen pitävä huolta.\"\n\n\"Mikä oli teidän puolisonne nimi?\" Lancelot herra kysyi.\n\n\"Herra\", nainen virkkoi, \"häntä kutsuttiin Gilbert herraksi ja hän\noli parhaimpia ritareita maan päällä, enkä minä tiedä sen nimeä, joka\nhänet surmasi.\"\n\n\"Jumala teitä lohduttakoon ja auttakoon\", Lancelot herra virkkoi, ja\nniin hän lähti.\n\nSitten hän meni taas metsään ja siellä hän kohtasi erään neidon, joka\ntunsi hänet hyvin.\n\n\"Mikä onnellinen kohtaus, jalo herra!\" sanoi neito, \"minä pyydän ja\nrukoilen sinua ritariutesi nimessä, auta minun veljeäni, joka on\nvaikeasti haavoitettuna. Sillä tänä päivänä hän taisteli Gilbert\nherran kanssa ja surmasi hänet rehellisessä taistelussa ja siinä\nminun veljeni vaikeasti haavoittui. Ja tässä läheisessä linnassa asuu\nmuuan lady, velhonainen, ja hän sanoi minulle tänä päivänä että minun\nveljeni haavat eivät parane, ennenkuin minä tapaan ritarin, joka\nsuostuu menemään Vaarojen kappeliin, ja sieltä hän löytää miekan ja\nverisen vaipan, johon Gilbert herra oli käärittynä. Ja tuo miekka ja\ntuon vaipan palanen parantaisivat minun veljeni haavat.\"\n\n\"Tämäpä on ihmeellistä\", Lancelot virkkoi, \"mutta mikä on teidän\nveljenne nimi?\"\n\n\"Herra\", neito sanoi, \"Meliot de Logres on hänen nimensä.\"\n\n\"Se surettaa minua\", Lancelot virkkoi, \"sillä hän on Pyöreän pöydän\nritareita, ja häntä auttaakseni teen kaikki mitä voin.\"\n\n\"Silloin, herra\", virkkoi neito, \"seuratkaa tätä valtatietä, niin se\nvie teidät Vaarojen kappeliin, ja minä odotan tässä, kunnes Jumala\nlähettää teidät takaisin; ja jos te ette onnistu, niin minä en tiedä\nainoatakaan ritaria maan päällä, joka saattaisi suorittaa tämän\nseikkailun.\"\n\nNiin Lancelot herra lähti, ja kun hän saapui Vaarojen kappelille,\nniin hän hyppäsi maahan ja sitoi ratsunsa pieneen porttiin.\n\nHeti kun hän astui kirkkopihaan, niin hän näki useita komeita kilpiä\nalassuin maassa, ja useita niistä kilvistä Lancelot herra oli ennen\nnähnyt ritarien kantavan.\n\nSilloin hän näki ympärillään seisovan kolmekymmentä isoa ritaria,\njokainen kolmea jalkaa pitempi kuin kukaan, jonka hän oli nähnyt, ja\nkaikki ne kiristelivät hampaitansa ja irvistivät Lancelot herralle.\nKun hän näki heidän käytöksensä, niin häntä pelotti suuresti ja\nhän nosti kilpensä eteensä ja otti miekan käteensä ja valmistautui\ntaistelemaan. Ja kaikki nuo ritarit olivat puetut mustiin\nhaarniskoihin ja kilvet olivat koholla ja miekat paljastettuina.\nMutta kun Lancelot herra lähti kulkemaan heidän keskitsensä, niin he\nväistyivät molemmin puolin ja antoivat hänelle tietä, ja siitä hänen\nrohkeutensa taas kasvoi ja hän astui kappeliin.\n\nSiellä hän ei nähnyt mitään muuta valoa kuin himmeän lampun palavan,\nja sitten hän huomasi kuolleen ruumiin, joka oli käärittynä\nsilkkivaippaan.\n\nLancelot herra kumartui ja leikkasi kappaleen vaipasta, ja silloin\nhänestä tuntui kuin maa olisi vavahtanut, ja siitä hän pelästyi.\nSitten hän näki kauniin miekan kuolleen ritarin vieressä, ja hän otti\nmiekan käteensä ja meni ulos kappelista.\n\nTuskin oli hän astunut ulos kappelin pihalle, kun kaikki ritarit\nalkoivat julmistuneina puhua:\n\n\"Ritari, Lancelot herra, pane pois tuo miekka kädestäsi, taikka sinä\nolet kuoleman oma!\"\n\n\"Joko elän tai kuolen\", Lancelot virkkoi, \"niin suuret sanat eivät\nsaa minua siitä luopumaan. Taistelkaa siitä, jos tahdotte!\" Ja niin\nhän tunkeusi heidän lävitsensä.\n\nKappelin pihan ulkopuolella kohtasi hän kauniin neidon, joka virkkoi:\n\n\"Lancelot herra, heitä tuo miekka taaksesi, taikka sinä olet kuoleman\noma!\"\n\n\"Ei pyynnöt eikä rukoukset saa minua siitä luopumaan\", Lancelot\nvirkkoi.\n\n\"Vai ei\", neito virkkoi, \"jos sinä olisit heittänyt pois tuon miekan,\nniin sinä et enää ikinä olisi saanut nähdä Guinevere kuningatarta.\"\n\n\"Sittenhän olisin hullu, jos sen heittäisin\", Lancelot virkkoi.\n\n\"No, ritari kulta\", neito virkkoi, \"anna minulle edes yksi suudelma.\"\n\n\"Enpä toki\", Lancelot virkkoi, \"siitä Jumala minua varjelkoon!\"\n\n\"No niin, herra\", neiti virkkoi, \"jos sinä olisit suudellut minua,\nniin sinun viimeinen hetkesi olisi lyönyt. Mutta voi minua\", hän\nvirkkoi, \"nyt olen hukkaan nähnyt kaiken tämän vaivan. Sillä\nminä laitoin tuon kappelin sinun tähtesi. Ja tiedä nyt, Lancelot\nherra, että minä olen sinua rakastanut seitsemän vuotta, mutta ei\nkenenkään naisen ole suotu saada sinun rakkauttasi, paitsi Guinevere\nkuningattaren. Ja koska minä en voinut saada sinua elävänä, niin\nminulla ei ollut suurempaa iloa tässä maailmassa kuin saada sinun\nkuollut ruumiisi. Minä olisin sen balsamoinut ja säilyttänyt sitä ja\npitänyt sitä luonani kaiken elämäni ajan, ja joka päivä minä olisin\nsinua suudellut Guinevere kuningattaren kiusalla.\"\n\n\"Hyvin sinä puhut\", Lancelot herra virkkoi. \"Jumala varjelkoon minua\nsinun kavaloista vehkeistäsi!\"\n\nJa samalla hän otti ratsunsa ja lähti.\n\nJa kun Lancelot herra oli lähtenyt, niin tuo neito vaipui niin\nsuureen suruun, että hän kuoli ennenkuin kaksi viikkoa oli kulunut.\nJa hänen nimensä oli Hellawes, ja hän oli velho ja Nigramousin linnan\nlady.\n\nPian Lancelot herra tapasi Meliot herran sisaren ja kun tyttö näki\nhänet, niin hän taputti käsiänsä ja itki ilosta, ja sitten he\nratsastivat läheiseen linnaan, jossa Meliot herra makasi.\n\nHeti kun Lancelot herra näki hänet, niin hän tunsi hänet Arthur\nkuninkaan ritariksi, mutta Meliot herra oli kalmankalpea paljosta\nveren vuotamisesta. Silloin Lancelot juoksi hänen luokseen ja\nkosketti hänen haavojaan Gilbert herran miekalla ja pyyhki niitä sen\nvaipan kappaleella, johon Gilbert herra oli ollut käärittynä, ja heti\nMeliot herra parani ja nousi ylös terveempänä ja voimakkaampana kuin\nhän koskaan elämässään oli ollut.\n\nSitten iloittiin ja riemuittiin ja Lancelot herraa kestittiin\nparhaan mukaan. Ja kun Lancelot seuraavana aamuna lähti, niin hän\nkäski Meliot herran kiirehtimään Arthur kuninkaan hoviin, sillä\nhelluntaijuhla läheni, ja siellä hän oli tapaava Meliot herran, jos\nJumala niin salli.\n\n\n\n\nHaukan kavaluus.\n\n\nSitten Lancelot herra ratsasti läpi monen oudon seudun, yli soiden\nja halki laaksojen, kunnes hän sattumalta saapui kauniille linnalle,\nja kun hän kulki linnan ohi, niin hän luuli kuulleensa kahden\nkellon soivan. Silloin hän huomasi haukan, joka tuli lentäen hänen\npäänsä yläpuolella. Se lensi korkeaa jalavaa kohden, ja sen koipien\nympärille oli kiedottu pitkät nauhat, ja kun se lensi jalavaan, niin\nnauhat takertuivat jalavan haaraan. Ja kun se olisi taas lähtenyt\nlentoon, niin se jäi riippumaan kiinni koivistansa, ja Lancelot herra\nnäki kuinka se riippui, ja häntä säälitti tuo kaunis haukka.\n\nSillävälin tuli muuan lady linnasta ja huusi:\n\n\"Voi Lancelot, Lancelot, sinä joka olet kaikkien ritarien kukka, auta\nminua saamaan takaisin haukkani, sillä jos minun haukkani hukkuu,\nniin minun herrani surmaa minut. Sillä minä pidin tuota haukkaa, ja\nse livahti minun käsistäni, ja jos minun mieheni saa sen tietää, niin\nhän kiivaudessaan tappaa minut.\"\n\n\"Mikä on teidän miehenne nimi?\" Lancelot virkkoi.\n\n\"Herra\", nainen virkkoi, \"hänen nimensä on Phelot herra, ja hän on\nPohjois-Walesin kuninkaan ritareita.\"\n\n\"No niin, jalo rouva, koska te tunnette minun nimeni ja pyydätte\nminua ritariuteni nimessä teitä auttamaan, niin tahdon tehdä\nvoitavani saadakseni kiinni teidän haukkanne. Mutta minä olen huono\nkiipeejä ja tuo puu on sangen korkea ja vain harvoista oksista\nminulla on apua.\"\n\nSitten Lancelot herra hyppäsi maahan ja sitoi ratsunsa kiinni samaan\npuuhun ja pyysi ladyä auttamaan varuksia hänen päältään. Ja kun\nLancelot herra oli saanut yltään kaikki aseensa, niin hän riisui\nkaikki vaatteensakin, paitsi paidan ja housut, ja voimakkain ottein\nja taitavasti hän kiipesi haukan luo ja sitoi nauhat ison lahon oksan\nympärille ja heitti sen ja haukan maahan.\n\nSilloin lady heti otti haukan käsiinsä. Ja yht'äkkiä karkasi\nmetsiköstä esiin Phelot herra, hänen miehensä, aseissa kiireestä\nkantapäähän asti ja paljastettu miekka kädessä.\n\n\"Oi ritari, Lancelot, nyt olen sinut saanut käsiini, niinkuin\ntahdoin\", hän huusi ja pysähtyi puun juurelle iskeäkseen häntä\nmiekallansa.\n\n\"Voi lady\", Lancelot herra virkkoi, \"minkätähden te minut petitte?\"\n\n\"Hän teki vain niinkuin minä hänen käskin tehdä\", Phelot herra\nvirkkoi, \"eikä nyt mikään sinua auta, vaan nyt sinun hetkesi on\ntullut, sillä sinun pitää kuoleman.\"\n\n\"Se olisi sinun häpeäsi\", Lancelot herra virkkoi, \"sinäkö asestettu\nritari kavalasti surmaisit aseettoman miehen!\"\n\n\"Ei tässä armotkaan auta\", Phelot herra virkkoi, \"auta sentähden\nitseäsi jos voit.\"\n\n\"Totisesti\", Lancelot virkkoi, \"itsellesi sinä sillä häpeätä tuotat.\nMutta koska sinä et tahdo toisin tehdä, niin anna minulle edes\nvarukseni ja ripusta miekkani puun oksaan, niin että sen siitä saan,\nja tee sitten parastasi ja surmaa minut jos voit.\"\n\n\"Enpä toki\", Phelot herra sanoi, \"sillä minä tunnen sinut paremmin\nkuin luuletkaan. Sentähden sinä et saa mitään aseita, jos minä vain\nvoin sen estää.\"\n\n\"Voi!\" Lancelot herra huudahti, \"että ritarin täytyy kuolla\naseetonna!\"\n\nSitten hän katsoi yllensä ja allensa, ja päänsä päällä hän näki ison\nlehdettömän oksan, josta haaraantui muita oksia, ja sen hän katkaisi\npuun rungosta. Sitten hän tuli alemmaksi ja tarkasti missä hänen\nratsunsa seisoi ja yht'äkkiä hän hyppäsi sen taakse. Phelot herra\ntavoitti häntä kiivaasti miekallaan ja luuli osanneensa häneen. Mutta\nLancelot herra väisti iskun puun oksalla ja läimäytti sillä Phelot\nherraa pään seuduille, niin että hän vaipui tainnoksissa maahan.\nSilloin Lancelot otti Phelot herran miekan tämän kädestä ja löi\npoikki hänen päänsä.\n\n\"Voi, miksi sinä surmasit minun mieheni?\" huusi lady.\n\n\"Ei minussa ole syytä\", Lancelot virkkoi, \"sillä viekkaudella\nja kavaluudella te koetitte minua surmata ja nyt olette saaneet\nrangaistuksenne molemmat.\"\n\nSilloin lady vaipui tainnoksiin ja oli kuin kuollut.\n\nLancelot herra otti kaikki varuksensa niin hyvin kuin taisi ja\npani joutuin ylleen, sillä hän pelkäsi uutta päällekarkausta, kun\nritarin linna oli niin lähellä. Ja niin nopeasti kuin suinkin hän\notti ratsunsa ja lähti, kiittäen Jumalaa, että oli selvinnyt siitä\nseikkailusta.\n\nKaksi päivää ennen helluntaijuhlaa hän palasi kotia, ja kuningas ja\nkoko hovi riemuitsi suuresti hänen tulostansa. Kun ne neljä ritaria,\njoiden kanssa hän oli metsässä taistellut, näkivät hänen tulevan\nKay herran varuksissa, niin he heti tunsivat, että hän se heidät\noli yhdellä ainoalla peitsellä maahan syössyt, ja he hymyilivät ja\nnaureskelivat kovin keskenään. Ja kaikki ritarit, joita Turquine\nherra oli pitänyt vankeudessa, saapuivat joukottain kotiin, ja kaikki\nhe ylistivät ja kunnioittivat Lancelot herraa. Kun Gaheris herra\nkuuli heidän puhuvan, niin hän sanoi: \"Minä näin koko taistelun\nalusta loppuun saakka\", ja hän kertoi Arthur kuninkaalle, kuinka\nse oli käynyt ja kuinka Turquine herra oli väkevin ritari mitä hän\nmilloinkaan oli nähnyt, Lancelot herraa lukuunottamatta. Ja lähes\nkuusikymmentä ritaria kantoi siellä Lancelot herralle kiitostansa.\n\nSitten Kay herra kertoi kuninkaalle, kuinka Lancelot herra oli\npelastanut hänet, kun hän oli joutumaisillaan surman suuhun yön\npimeydessä sen kartanon ulkopuolella, jossa Lancelot herra oli yötä;\nja kuinka tämä oli käskenyt ritarien antautua Kay herralle eikä\nitsellensä. Ja siinä nuo ritarit olivat, kaikki kolme, ja kantoivat\nkiitostansa.\n\n\"Ja kautta kunniani\", Kay herra virkkoi, \"koska Lancelot herra otti\nminun haarniskani ja jätti minulle omansa, niin minä sain ratsastaa\nrauhassa, eikä kukaan tahtonut koskea minuun.\"\n\nSitten saapuivat myös nuo kolme ritaria, jotka taistelivat pitkällä\nsillalla Lancelotia vastaan, ja he tahtoivat antautua Kay herralle.\nMutta Kay ei ottanut heidän antautumistaan vastaan, vaan sanoi ettei\nhän koskaan ollut heidän kanssaan taistellut.\n\n\"Mutta minä tahdon keventää teidän mieliänne\", hän virkkoi; \"tuolla\non Lancelot herra, joka teidät voitti.\"\n\nJa kun he sen kuulivat, niin he riemastuivat.\n\nSitten Meliot de Logres tuli kotiin ja kertoi Arthur kuninkaalle,\nkuinka Lancelot herra oli pelastanut hänet kuolemasta uhmaamalla\nennen tuntemattomia vaaroja ja Vaarojen kappelin ilkeitä taikoja.\n\nJa kaikki hänen tekonsa tulivat tunnetuiksi, -- kuinka neljä\nkuningatarta, jotka olivat ilkeitä velhoja, pitivät häntä vankeudessa\nja kuinka Bagdemagus kuninkaan tytär hänet pelasti. Samoin\nkerrottiin kaikki ne aseteot, jotka Lancelot herra oli tehnyt niissä\nturnajaisissa, joissa taistelivat nuo molemmat kuninkaat, nimittäin\nPohjois-Walesin kuningas ja Bagdemagus kuningas.\n\nNiin että siihen aikaan Lancelot herralla oli mainioin nimi kaikkien\nritarien joukossa maan päällä, ja sekä ylhäiset että alhaiset pitivät\nhäntä kaikkein suurimmassa kunniassa.\n\n\n\n\n\n\nMETSÄN RITARI TRISTRAM\n\n\n\n\nTristramin lapsuus.\n\n\n    \"Poika\", hän virkkoi, \"sun nimes' olkoon surun;\n    Tristram se olkoon mun kuoloni tähden.\"\n    Niin hän virkkoi ja metsään synkkään kuoli.\n    Murheeseen mustaan puolison jätti.\n\nOli kerran kuningas nimeltä Meliodas, ja hän oli Lyonessen maan\nvaltias, ja tämä kuningas Meliodas oli niin jalo ritari kuin kukaan\nsiihen aikaan elävistä. Hänen vaimonsa oli Cornwallin kuninkaan\nMarkin sisar; hänen nimensä oli Elizabeth, ja hän oli sekä hyvä\nettä kaunis. Siihen aikaan hallitsi Arthur kuningas ja hän oli koko\nEnglannin, Walesin ja Skotlannin ja monen muun valtakunnan kuningas.\nMonessa seudussa oli kyllä monta kuningasta, mutta he olivat kaikki\nsaaneet maansa Arthur kuninkaalta. Sillä Walesissa oli kaksi\nkuningasta ja pohjoisessa oli monta kuningasta; ja Cornwallissa ja\nlännessä oli kaksi kuningasta; samoin Irlannissa oli kaksi tai kolme\nkuningasta; mutta kaikki he olivat Arthur kuninkaan vasalleja.\n\nMeliodas kuninkaan vaimo oli hyvä ja lempeä nainen, ja hän rakasti\nsuuresti puolisoansa, ja tämä samoin häntä, ja he elivät sangen\nonnellisina yhdessä. Mutta siinä maassa oli muuan lady, joka oli\nkovasti kiukuissaan, sillä hän olisi itse jo aikoja sitten tahtonut\npäästä Meliodas kuninkaan puolisoksi, vaikk'ei tämä koskaan ollut\nhäntä rakastanut. Eräänä päivänä kun kuningas meni metsästämään, tuo\nlady saattoi hänen taikojensa avulla ajamaan takaa hirveä, kunnes\nhän saapui eräälle vanhalle linnalle, ja siellä kuningas joutui tuon\nhäijyn ladyn vangiksi.\n\nKun Elizabeth kuningattaren puoliso ei palannut, niin hän oli aivan\ntulla hulluksi surusta, ja hän otti erään kamarirouvan mukaansa ja\nriensi metsään kuningasta etsimään.\n\nJa siellä, keskellä tuota kylmää ja kolkkoa metsää, syntyi pieni\npoika, mutta kuolema tuli äitiraukan luo. Ja kun kuningatar näki\nettei mikään auttanut, vaan että hänen täytyi kuolla ja jättää tämä\nmaailma, niin hän kävi kovin surulliseksi.\n\n\"Kun te näette minun puolisoni, Meliodas kuninkaan, niin sulkekaa\nminut hänen suosioonsa\", hän sanoi kamarirouvallensa, \"ja kertokaa\nhänelle, mitä minä täällä rakkaudesta häneen olen kärsinyt ja kuinka\nminun täytyy tänne kuolla keneltäkään apua saamatta. Ja ilmoittakaa\nhänelle, että minua suuresti surettaa että minun täytyy jättää tämä\nmaailma ja hänet, älköön hän sentähden minua unhoittako. Ja näyttäkää\nnyt minulle pieni lapseni, jonka vuoksi minä olen kaiken tämän tuskan\nkärsinyt.\" Ja kun hän näki lapsen, niin hän sanoi hellästi leikkiä\nlaskien: \"voi pikku poikani, sinä olet tappanut äitisi, ja senvuoksi\nsinusta, joka olet murhaaja niin nuorena, varmaankin tulee miehekäs\nmies aikoinasi.\" Sitten hän käski kamarirouvaa hartaasti pyytämään,\nettä Meliodas kuningas antaisi lapselle nimeksi \"Tristram\" -- se\nmerkitsee niin paljo kuin: \"surussa syntynyt.\"\n\nJa sen sanottuaan kuningatar kuoli.\n\nKamarirouva pani hänet suuren puun varjoon ja peitti lapsen niin\nhyvin kuin taisi kylmää vastaan. Sillä hetkellä saapuivat paikalle\nparoonit, jotka olivat lähteneet kuningatarta hakemaan, ja kun\nhe näkivät että hän oli kuollut, ja kuvittelivat mielessään että\nkuningaskin oli saanut surmansa, niin muutamat heistä tahtoivat\ntappaa lapsenkin, niin että he olisivat päässeet Lyonessen maan\nherroiksi.\n\nMutta kamarirouva rukoili niin kauniisti lapsen puolesta, että\nuseimmat paroonit eivät siihen suostuneet.\n\nSitten he kantoivat kuningatarvainajan kotiin, ja suuresti häntä\nmurehdittiin.\n\nSillävälin Merlin, tuo suuri tietäjä, vapautti Meliodas kuninkaan\nvankeudesta kuningattaren kuoleman jälkeisenä aamuna, ja kun kuningas\npalasi kotia, niin useimmat paroonit iloitsivat. Mutta sitä surua,\nmihin kuningattaren kuolema kuninkaan saattoi, sitä ei yksikään kieli\nvoi kertoa.\n\nKuningas piti hänelle komeat maahanpaniaiset, ja sitten hän kastatti\nlapsen, niinkuin hänen vaimonsa ennen kuolemaansa oli määrännyt; ja\nhän antoi sille nimeksi \"Tristram\" -- lapsi, joka on surussa syntynyt.\n\nSeitsemän vuotta Meliodas kuningas murehti vaimoansa, ja koko sen\najan pientä Tristramia hoidettiin hyvin.\n\nMutta sitten tapahtui, että Meliodas kuningas nai Brittanyn herttuan\nHowellin tyttären. Ennen pitkää uusi kuningatar sai itsekin lapsia,\nja hänessä herätti kateutta ja häntä suututti, että hänen omat\nlapsensa eivät saisi omistaa Lyonessen maata, ja senvuoksi hän mietti\nmiten hän saisi surmatuksi nuoren Tristramin. Niin hän pani myrkkyä\nhopeamaljaan ja asetti sen siihen huoneesen, jossa Tristram ja hänen\nlapsensa yhdessä leikkivät, siinä tarkoituksessa että Tristram joisi\nsiitä kun hänen tulisi jano. Mutta kävikin niin että kuningattaren\noma pieni poika huomasi myrkkymaljan ja luuli että siinä oli hyvää\njuotavaa, ja janoissaan kun oli, hän tyhjensi sen suurella halulla ja\nkuoli äkkiä siihen paikkaan.\n\nKun kuningatar kuuli poikansa kuolemasta, niin voitte mielessänne\nkuvitella kuinka surulliseksi hän kävi. Mutta kuningas ei ensinkään\naavistanut puolisonsa kavaluutta. Mutta lapsensa kuolemastakaan\nhuolimatta kuningatar ei sentään tahtonut luopua ilkeästä\naikeestansa, vaan uudestaan hän otti enemmän myrkkyä ja pani maljaan.\n\nSattumalta Meliodas kuningas silloin näki tuon myrkytetyn viinin, ja\nkun hän oli kovin janoissaan, niin hän otti maljan juodakseen siitä.\nMutta juuri kun hän oli juomaisillaan, kuningatar huomasi sen ja hän\njuoksi kuninkaan luokse ja tempasi äkkiä maljan hänen kädestänsä.\n\nKuningas ihmetteli kovin, miksi hän niin teki, ja muisti sitten\nkuinka hänen poikansa oli äkkiä kuollut myrkystä. Silloin hän otti\nkuningatarta kädestä ja virkkoi:\n\n\"Sinä kavala petturi, sinun pitää sanoa minulle, mitä lajia juomaa\ntämä on, taikka minä lyön sinut kuoliaaksi.\" Ja niin sanoessaan hän\npaljasti miekkansa.\n\n\"Voi armoa, herrani\", kuningatar huusi, \"minä kerron teille kaikki.\"\n\nSitten hän kertoi, kuinka hän olisi tahtonut tappaa Tristramin, niin\nettä hänen omat lapsensa olisivat saaneet periä maan.\n\n\"Vai niin\", kuningas virkkoi, \"tästä laki teitä rangaiskoon.\"\n\nParoonien kokouksessa tuo häijy kuningatar tuomittiin poltettavaksi,\nja iso rovio rakennettiin. Mutta kun kuningatar jo oli roviolla ja\nhänen piti kärsiä rangaistuksensa, niin nuori Tristram polvistui\nMeliodas kuninkaan eteen ja pyysi, että tämä lupaisi hänelle yhden\nasian.\n\n\"Mielelläni sen teen\", kuningas virkkoi.\n\n\"Antakaa siis minulle\", nuori Tristram sanoi, \"äitipuoleni,\nkuningattaren, henki.\"\n\n\"Sitä pyytäessäsi et tee oikein, sillä sinun pitäisi oikeutta myöten\nhäntä vihaaman, sillä hän olisi sinut surmannut, jos hän vain olisi\nsaanut tahtonsa täytetyksi; ja sinun tähtesi on kaikkein viisainta\nettä hän kuolee.\"\n\n\"Herra\", Tristram virkkoi, \"minä rukoilen teitä, antakaa hänelle\narmossanne anteeksi, ja mitä minuun tulee, niin Jumala antakoon\nhänelle anteeksi, niinkuin minä olen antanut! Ja koska teidän\nkorkeutenne suvaitsi suostua minun pyyntööni, niin minä rukoilen\nteitä Jumalan rakkauden tähden pitämään lupauksenne.\"\n\n\"Koska niin on asianlaita, niin tahdon antaa hänen henkensä teidän\nkäsiinne\", kuningas virkkoi. \"Minä annan hänet teille. Menkää\nroviolle ja ottakaa hänet ja tehkää hänelle mitä tahdotte.\"\n\nNiin Tristram meni roviolle ja pelasti kuninkaan määräyksestä\nkuningattaren kuolemasta.\n\nPitkään aikaan Meliodas kuningas ei tahtonut olla missään tekemisissä\nkuningattaren kanssa, mutta viimein nuoren Tristramin hyvästä\nvaikutuksesta hän teki sovinnon vaimonsa kanssa. Eikä kuningatar\nkoskaan unhoittanut, kuinka hyvä Tristram oli ollut häntä kohtaan,\nvaan rakasti hellästi Tristramia senjälkeen.\n\n\n\n\nKuninkaallinen ritari.\n\n\nKun Meliodas kuningas oli sopinut kuningattarensa kanssa, niin hän\nhankki opettajan, joka oli viisas ja oppinut, ja hänen hoivassaan hän\nlähetti nuoren Tristramin Ranskaan oppimaan sen maan kieltä ja tapoja\nja asetekoja. Ja opettajansa Gouvernailin keralla Tristram oli siellä\nenemmän kuin seitsemän vuotta. Kun hän osasi puhua hyvin maan kieltä\nja kun hän oli oppinut kaikki mitä hän saattoi oppia siinä maassa,\nniin hän palasi takaisin isänsä Meliodas kuninkaan luo. Ja sitten\nTristram opetteli soittamaan harppua ja voitti siinä taidossa kaikki\nmuut, niin ettei mistään maasta löydetty hänen vertaistansa. Siten\nhän nuoruudessaan opetteli soittamaan harppua ja kaikkia soittimia,\nja myöhemmin kun hän kasvoi voimassa ja väkevyydessä, hän harrasti\najometsästystä ja haukkajahtia enemmän kuin koskaan kenenkään\naatelismiehen on kuultu harrastaneen. Hän saattoi käytäntöön hyviä\nmenettelytapoja kaikkinaisten isojen ja pienten metsäeläinten\npyydystämisessä ja hän keksi kaikki ne sanat, joita käytetään\najometsästyksessä ja haukkajahdissa. Senvuoksi Metsästyskirjaa, jossa\nneuvotaan pyydystystä, ajometsästystä ja haukkajahtia, sanotaankin\nTristram herran kirjaksi. Ja sentähden kaikkien aatelismiesten, jotka\nkantavat aseita, tulee hyvällä syyllä kunnioittaa Tristram herraa,\nsillä hän opetti sellaisia metsästyssanoja, joita aatelismiehet\nkäyttävät vielä tänäkin päivänä, niin että kaikki saattavat\neroittaa aatelismiehen halpasukuisesta miehestä. Sillä se, joka on\njalosukuinen, seuraa toisten ylhäissyntyisten tapoja.\n\nTristram pysyi poissa, kunnes hänestä oli tullut iso ja väkevä ja\nhän oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Kun hän palasi kotia,\nniin Meliodas kuningas iloitsi suuresti pojastansa ja samoin hänen\npuolisonsa, kuningatar. Sillä senjälkeen kun Tristram oli pelastanut\nkuningattaren roviolla kuolemasta, tämä rakasti häntä koko elämänsä\najan ja antoi hänelle paljon kalliita lahjoja. Ja minne ikinä\nTristram meni, niin kaikki hänestä pitivät.\n\nPian senjälkeen kun Tristram oli palannut Ranskasta, tapahtui että\nIrlannin kuningas Anguish lähetti hakemaan Cornwallin kuninkaalta\nMarkilta sitä veroa, jota Cornwall monta talvea oli maksanut\nIrlannille. Mutta seitsemään vuoteen Mark kuningas ei ollut sitä\nmaksanut, ja nyt hän ja hänen parooninsa vastasivat Irlannin\nlähettiläälle, etteivät he maksaisikaan mitään.\n\n\"Sanokaa herrallenne\", he virkkoivat, \"että jos hän yhä edelleenkin\ntahtoo saada veroa Cornwallista, niin lähettäköön hän jonkun uljaan\nritarin taistelemaan oikeutensa puolesta, ja me hankimme toisen\nritarin puolustamaan omaa oikeuttamme.\"\n\nSen vastauksen lähettiläs vei Irlantiin.\n\nAnguish kuningas suuttui kovin siitä vastauksesta, ja hän kutsui\nluokseen Marhaus herran, tuon oivan ritarin, joka oli tunnettu\nuljuudestaan ja joka kuului Pyöreään pöytään ja oli Irlannin\nkuningattaren veli.\n\n\"Jalo veli\", hän virkkoi, \"pyydän että te menisitte Cornwalliin ja\ntaistelisitte meidän veromme puolesta, joka oikeutta myöten on meille\ntuleva; ja kulukoon teiltä kuinka paljon tahansa, niin te olette\nsaapa enemmän kuin kylliksi tarpeisiinne.\"\n\nMarhaus herra suostui mielellänsä ja valmistautui kaikessa kiireessä\nmatkalle, ja lähti Irlannista ja saapui Cornwalliin lähelle\nTintagelin linnaa.\n\nMark kuningas oli suuresti suruissansa, kun hän kuuli että tuo uljas\nja jalo Marhaus herra oli saapunut taistelemaan Irlannin puolesta,\nsillä hän ei tietänyt ketään ritaria, joka olisi uskaltanut taistella\nhänen kanssaan, sillä siihen aikaan Marhaus herra oli maailman\nmainioimpia ja kuuluisimpia ritareita.\n\nNiin Marhaus herra odotti laivassaan Cornwallin edustalla, ja joka\npäivä hän lähetti Mark kuninkaalle sanan, että tämä maksaisi veron,\njoka oli maksamatta seitsemältä vuodelta, taikka toimittaisi jonkun\nritarin taistelemaan hänen kanssansa. Ja Cornwallin kansa julisti\njoka paikassa, että se ritari, joka tahtoo taistella pelastaakseen\nCornwallin veronmaksusta, saisi sellaisen palkinnon, että hänelle\nriittäisi rikkautta koko loppuiäkseen.\n\nMuutamat paroonit neuvoivat Mark kuningasta lähettämään sanan\nArthurin hoviin ja pyytämään Järven herraa Lancelotia, jota siihen\naikaan pidettiin koko maailman merkillisimpänä ritarina. Mutta muut\nparoonit kielsivät kuningasta siihen suostumasta ja sanoivat, että se\nolisi turhaa vaivaa, sillä Marhaus herra oli Pyöreän pöydän ritari ja\nsenvuoksi toiset ritarit eivät mielellänsä rupeisi taistelemaan häntä\nvastaan, paitsi jos ehkä joku omasta halustaan tahtoisi taistella\nvalepuvussa ja tuntemattomana. Niin kuningas ja kaikki hänen\nparooninsa päättivät, ettei kannattanut lähettää hakemaan ketään\nPyöreän pöydän ritaria.\n\nSillävälin huhu oli saapunut Meliodas kuninkaan hoviin, kuinka\nMarhaus herra odotteli Tintagelin linnan edustalla ja kuinka Mark\nkuningas ei saattanut löytää minkäänlaista ritaria taistelemaan\npuolestansa.\n\nKun nuori Tristram kuuli sen, niin hän vihastui ja häpesi kovin,\nettei ainoakaan Cornwallin ritari uskaltanut taistella Irlannin\nMarhaus herraa vastaan. Ja niin hän meni isänsä Meliodas kuninkaan\nluokse ja kysyi häneltä, mitä Mark kuninkaan tulisi tehdä, jotta hän\nsaisi pitää veronsa, sillä suuri häpeä olisi, jos Marhaus herra saisi\nlähteä pois ilman että kenkään olisi hänen kanssaan taistellut.\n\n\"Mitä siihen asiaan tulee\", Meliodas virkkoi, \"niin tiedä, Tristram\npoikani, että Marhaus herraa pidetään yhtenä maailman parhaimmista\nritareista, ja hän on Pyöreän pöydän ritari. En tiedä tässä maassa\nketään ritaria, joka kykenisi häntä vastaan taistelemaan.\"\n\nSilloin Tristram valitti, ettei häntä vielä oltu tehty ritariksi, ja\npyysi isältään lupaa mennä Mark kuninkaan luokse, jotta tämä tekisi\nhänet ritariksi. Meliodas kuningas suostui mielellänsä, ja niin\nTristram valmistautui matkalle ja ratsasti Cornwalliin. Ja kun hän\nsaapui sinne, niin hän kuuli sanottavan, ettei kukaan ritari tahtonut\ntaistella Marhaus herran kanssa. Silloin hän meni Mark kuninkaan\nluokse ja sanoi: \"Herra, jos te annatte minulle ritarin arvon, niin\nminä tahdon taistella Marhaus herran kanssa.\"\n\n\"Kuka te olette ja mistä tulette?\" sanoi kuningas.\n\n\"Herra, minä tulen Meliodas kuninkaan luota, jolla oli puolisona\nteidän sisarenne; ja että minä olen jalosukuinen, sen te hyvin\ntiedätte.\"\n\nMark kuningas katsoi Tristramia ja näki, että tämä oli vielä vallan\nnuori, mutta erinomaisen roteva ja jalomuotoinen.\n\n\"Jalo herra\", kuningas virkkoi, \"mikä on teidän nimenne ja missä\nolette syntynyt.\"\n\n\"Herra\", hän virkkoi, \"Tristram on minun nimeni ja Lyonessen maassa\nminä olen syntynyt.\"\n\n\"Hyvin puhuttu\", sanoi kuningas, \"ja jos te tahdotte taistella tämän\ntaistelun, niin minä teen teidät ritariksi.\"\n\n\"Juuri sen vuoksi, enkä minkään muun, minä tulinkin luoksenne\",\nTristram virkkoi, ja silloin Mark kuningas teki hänet ritariksi.\n\nMarhaus herra kuuli, että Cornwallin kuningas oli löytänyt ritarin,\njoka oli valmis taistelemaan hänen kanssaan viimeiseen saakka. \"Hyvä\non\", hän sanoi sanansaattajalle, \"mutta sanokaa Mark kuninkaalle,\nettä minä en taistele kenenkään ritarin kanssa, jollei hän ole\nkuninkaallista sukua, se on joko kuninkaan tai kuningattaren poika,\ntaikka syntynyt prinssistä tai prinsessasta.\"\n\nMark kuningas lähetti hakemaan Tristramia ja kertoi hänelle, mitä\nMarhaus herra oli sanonut.\n\n\"Ilmoittakaa hänelle\", Tristram virkkoi, \"että minä olen sekä isän\nettä äidin puolelta yhtä jaloa verta kuin hänkin. Sillä minä olen\nMeliodas kuninkaan poika, syntynyt teidän omasta sisarestanne,\nElizabeth ladystä, joka kuoli metsään minun syntyessäni.\"\n\n\"Oi, armas sisarenpoikani\", Meliodas kuningas huusi, \"tervetultuasi\nluokseni.\"\n\nSilloin Mark kuningas kaikessa kiireessä toimitti Tristram herralle\nparhaimman ratsun ja parhaimmat varukset mitä kullalla ja hopealla\nvoitiin saada, ja hän lähetti sanan Marhaus herralle, että\nkorkeampisukuinen mies kuin hän oli valmiina taistelemaan hänen\nkanssansa.\n\nOli sovittu, että taistelu taisteltaisiin eräällä saarella, jonka\nluona Marhaus herran laiva oli ankkurissa. Niin Tristram herra\npantiin alukseen, sekä hän että hänen ratsunsa, ja mukaan pantiin\nkaikkea mikä oli tarpeellista heille molemmille. Ja kun Mark kuningas\nja hänen parooninsa näkivät, kuinka nuori Tristram herra lähti\ntaistelemaan Cornwallin oikeuksien puolesta, niin ei ollut sitä arvon\nmiestä eikä naista, jonka silmä ei olisi vettynyt nähdessään niin\nnuoren ritarin antautuvan vaaraan heidän tähtensä.\n\nKun Tristram herra saapui saarelle, niin hän katsoi sen toiselle\npuolelle ja näki siellä kuusi laivaa ankkurissa ja maalla laivojen\nvarjossa näkyi jalo ritari, Irlannin Marhaus herra. Silloin Tristram\nherra käski palvelijansa Gouvernailin viedä hänen ratsunsa maihin ja\nauttaa häntä asestautumaan, ja kun hän istui aseissaan satulassa,\nkilpi valmiina olallaan, niin hän käski Gouvernailin mennä takaisin\nalukseen.\n\n\"Sulje minut enoni Mark kuninkaan suosioon\", hän virkkoi, \"ja\npyydä häntä hautaamaan minun ruumiini niinkuin parhaaksi näkee,\njos kaatuisin taistelussa, ja tietäköön hän, että minä en ikinä\npelkuruudesta antaudu. Jos kaadun enkä pakene, silloin he eivät\nmenetä mitään veroa minun tähteni, ja jos niin kävisi, että pakenisin\ntai antautuisin voittajan armoille, niin älköön enoni minulle ikinä\nsuoko kristillistä hautausta. Ja henkesi uhalla pysy sinä loitolla\ntältä saarelta, kunnes näet että olen lyöty, tai saanut surmani,\ntaikka että minä olen voittanut tuon toisen ritarin.\" Niin he\nerkanivat haikeasti itkien.\n\nKun Marhaus herra näki Tristramin ja kuinka nuori hän oli, niin\nhän surkutteli hänen uhkarohkeuttaan ja kehoitti häntä palaamaan\nlaivaansa. Sillä Englannin ja koko maailman parhaimmat ritarit olivat\nMarhaus herran kanssa koetelleet voimiansa ja hän oli ne kaikki\nvoittanut.\n\nMutta Tristram herra vastasi, että hän ei voinut luopua aseleikistä,\njonka vuoksi hänet oli tehty ritariksi. Hän oli kuninkaan poika\nja kuningattaren synnyttämä ja hän oli luvannut enolleen Mark\nkuninkaalle taistella viimeiseen saakka ja vapauttaa Cornwallin\ntuosta vanhasta verosta.\n\n\"Ja tiedä, Marhaus herra, sepä juuri minua yllyttääkin taistelemaan\nkanssasi, että sinua kutsutaan maailman uljaimmaksi ritariksi, ja\nsinun suuri maineesi se juuri kiihoittaa minua koettelemaan voimiani\nsinua vastaan, sillä en ole vielä kenenkään kunnon ritarin kera\notellut. Ja koska minä tänään sain ritariarvon, niin kiitän onneani,\njoka suo minun taistella niin uljasta ritaria vastaan kuin sinä olet.\nJa tiedä, Marhaus herra, että minä koetan voittaa kunniaa sinun\nkauttasi, ja vaikka en ole vielä voimiani koettanut, niin toivon\nsaavani niitä kohta näyttää sinun ruumiisi päällä ja vapauttavani\nCornwallin maan ikuisiksi ajoiksi kaikista veronmaksuista Irlannille.\"\n\nKun Tristram oli sanonut sanottavansa, niin Marhaus herra taas puhui\ntähän tapaan:\n\n\"Jalo ritari, koska sinä minun kauttani kunniaa haluat voittaa,\nniin ilmoitan sinulle, että sinä et mitään menetä, jos sinä kestät\nkolme iskua minun puoleltani; sillä monasti koeteltujen ja nähtyjen\nurotekojeni tähden Arthur kuningas minut koroitti Pyöreän pöydän\nritariksi.\"\n\nSitten he laskivat peitsensä tanaan ja törmäsivät niin rajusti\nyhteen, että he syöksivät kumpikin toisensa maahan, ratsuineen\npäivineen. Marhaus herra iski ison haavan Tristramin kylkeen\npeitsensä kärjellä, ja irtautuen ratsuistaan he paljastivat miekkansa\nja työnsivät kilvet eteensä ja sivaltelivat toisiaan kuin rajut ja\nrohkeat miehet ainakin. Mutta kun he olivat taistelleet ison aikaa,\nniin Tristram herra oli vereksempi ja väkevämpi, ja mahtavalla\niskulla hän löi miekkansa Marhaus herran päähän, niin että se\ntunki läpi hänen kypärinsä ja teräspäähineensä ja halkaisi hänen\naivokoppansa, ja miekka jäi kiinni kypäriin, niin että kolmasti\nTristram herran täytyi sitä tempaista, ennenkuin hän sen sai irti.\nJa Marhaus herra lankesi maahan polvillensa, Tristramin säilän kärki\naivokopassaan. Sitten hän äkkiä hoipersi hänen jalkojensa juureen,\nja heittäen miekkansa ja kilpensä luotaan hän juoksi hoippuen\nlaivoilleen ja pakeni. Ja Tristram herralle jäi Marhaus herran miekka\nja kilpi.\n\nNiin Marhaus herra seurueineen lähti Irlantiin. Ja heti kun hän\nsaapui lankonsa Anguish kuninkaan luokse, hän tutkitutti haavansa.\nJa hänen päästään löytyi kappale Tristram herran miekasta, eivätkä\nketkään haavurit eivätkä lääkärit saaneet sitä sieltä pois, niin että\nMarhaus herra kuoli. Mutta hänen kuolemansa jälkeen hänen sisarensa,\nIrlannin kuningatar, säilytti aina luonaan sitä miekan kappaletta,\nsillä hän oli päättänyt kostaa, milloin ikinä vain voisi.\n\n\n\n\nKaunis Iseult.\n\n\nTristram herra oli myös vaikeasti haavoittunut, ja taistelun jälkeen\nhän vaipui pienelle kummulle ja saattoi tuskin hievahtaakaan. Silloin\nGouvernail saapui laivoineen, ja Mark kuningas ja hänen parooninsa\nsaapuivat juhlakulussa, ja kun he palasivat Cornwalliin, niin\nkuningas otti Tristramin syliinsä, ja hän ja Dinas herra kantoivat\nTristramin Tintagelin linnaan. Siellä häntä hoivattiin miten\nparhaiten taidettiin ja pantiin vuoteeseen. Ja kun Mark kuningas näki\nhänen haavansa, niin hän itki katkerasti, ja niin tekivät kaikki\nhänen parooninsakin.\n\n\"Jumala minua auttakoon\", kuningas virkkoi, \"ennen luopuisin kaikista\nmaistani, kuin soisin sisarenpoikani kuolevan.\"\n\nNiin Tristram herra makasi kuukauden ja enemmänkin, ja yhä näytti\nsiltä kuin hän kuolisi siitä iskusta, jonka Marhaus herra hänelle\npeitsellään antoi. Sillä peitsen pää oli myrkytetty.\n\nMark kuningas ja kaikki hänen parooninsa olivat ylen murheellisia,\nsillä he luulivat että Tristram herra ei ikinä paranisi haavoistaan.\nKuningas lähetti hakemaan kaikenlaisia tohtoreita ja haavureita, sekä\nmiehiä että naisia, mutta ei yksikään niistä saattanut luvata että\nTristram jäisi eloon.\n\nSilloin saapui linnaan muuan lady, joka oli sangen viisas ja\nymmärtäväinen nainen, ja hän sanoi suoraan Mark kuninkaalle ja\nTristramille ja kaikille parooneille, että Tristram ei ikinä parane,\nell'ei hän mene siihen maahan, josta myrkky oli kotoisin, ja siinä\nmaassa hän saisi apua, taikka ei sitten ollenkaan.\n\nKun Mark kuningas sen kuuli, niin hän määräsi kauniin, hyvin\nvarustetun laivan Tristram herraa varten, ja sairas ritari pistettiin\nsiihen ja Gouvernail hänen mukaansa, ja Tristram herra otti harppunsa\nkerallaan. Niin he laskivat aavalle merelle Irlantia kohti, ja\nonnellinen sattuma vei heidät Irlantiin juuri lähelle sitä linnaa,\njossa kuningas ja kuningatar asuivat; ja maihin laskiessaan Tristram\nistui ja soitti vuoteessaan harpullaan iloista laulua, jommoista ei\nIrlannissa koskaan oltu kuultu sitä ennen.\n\nKun kuningas ja kuningatar kuulivat kerrottavan ritarista, joka\noli niin taitava harpunsoittaja, niin kuningas lähetti heti häntä\nhakemaan ja tarkastutti hänen haavansa ja kysyi sitten hänen nimeään.\n\n\"Minä olen Lyonessen maasta, ja minun nimeni on Tramtrist ja minä\nhaavoituin taistelussa puolustaessani erään ladyn oikeuksia\",\nTristram vastasi.\n\n\"Totisesti\", Anguish kuningas virkkoi, \"teidän pitää saaman tässä\nmaassa kaikkea sitä apua, mitä saatavissa on. Mutta minä ilmoitan\nteille, että Cornwallissa minä kärsin suurimman tappion, kuin koskaan\nkuningasta kohdata saattaa, sillä siellä minä menetin maailman\nparhaimman ritarin, ja Marhaus oli hänen nimensä -- kerrassaan jalo\nmies ja vielä Pyöreän pöydän ritari.\" Ja hän kertoi Tristramille,\nkuinka Marhaus oli saanut surmansa.\n\nTristram herra koetti näyttää surulliselta, mutta hän tiesi paremmin\nkuin kuningas, kuinka asian laita oli. Hän pelkäsi ilmaista oikeaa\nnimeänsä, ja niin hän yhä edelleen sanoi sen olevan \"Tramtrist\".\n\nTramtrist pääsi niin Anguish kuninkaan suosioon, että tämä toimitti\nhänet tyttärensä hoitoon ja huomaan, sillä neito oli taitava haavain\nparantaja. Hän huomasi että haavassa oli myrkkyä, ja ennen pitkää hän\nsai haavan paranemaan. Silloin Tristram oppi suuresti rakastamaan\ntuota kaunista Iseult prinsessaa, sillä tämä oli siihen aikaan\nmaailman ihanin impi ja lady. Ja Tristram opetti häntä soittamaan\nharppua, ja Kaunis Iseult alkoi tuntea suurta kiintymystä Tristramiin.\n\nSiihen aikaan oli siinä maassa muuan saraseenilaisritari, josta\nkuningas ja kuningatar paljon pitivät. Palamides herra oli kovin\nihastunut Kauniiseen Iseultiin ja hän antoi hänelle paljon lahjoja,\nsillä hän rakasti häntä ylen paljon. Kaiken sen Tristram herra näki,\nja hän tiesi sangen hyvin, että Palamides herra oli uljas ritari\nja mahtava mies. Ja Tristram vihasi suuresti Palamidesta, sillä\nIseult oli kertonut hänelle, että tuo Saraseeni suostuisi tulemaan\nkristityksikin hänen tähtensä. Niin vallitsi vihaa ja kateutta\nTristramin ja Palamides herran välillä.\n\nSitten tapahtui, että Anguish kuningas julisti pidettäviksi tjostit\nja turnajaiset erään ladyn kunniaksi, jota kutsuttiin \"Ketojen\nladyksi\", ja hän oli kuninkaan läheinen serkku. Sen miehen, joka\nhänet voitti, piti naida hänet kolmen päivän kuluttua, ja hän oli\nsaapa kaikki tuon ladyn maat haltuunsa. Tämä julistus julistettiin\nEnglannissa, Walesissa, Skotlannissa ja myös Ranskassa ja Brittanyssa.\n\nEräänä päivänä Kaunis Iseult tuli Tristramin luokse ja kertoi hänelle\nnoista turnajaisista.\n\n\"Jalo lady\", Tristram virkkoi, \"minä olen vain heikko ritari ja\nhiljattain olisin kuollut, jollei teidän armonne olisi minua\nhyvyydessään pelastanut. Mutta mitä te nyt tahdotte että minä tässä\nasiassa tekisin? Te tiedätte kyllä että minä en voi tjostata.\"\n\n\"Oi Tramtrist\", Kaunis Iseult virkkoi, \"kuinka te ette ottaisi osaa\nnoihin turnajaisiin? Minä tiedän että Palamides herrakin tulee sinne\npanemaan parastansa, ja sentähden, Tramtrist, täytyy teidänkin sinne\ntulla, taikka muutoin Palamides herra varmasti voittaa palkinnon.\"\n\n\"Neiti\", Tristram virkkoi, \"jos hän sen saa, niin saakoon, sillä hän\non koeteltu ritari ja minä olen vasta nuori ja hiljattain ritariksi\ntehty, ja ensimäisessä taistelussa, jonka taistelin, minulla oli niin\nhuono onni, että haavoituin näin vaikeasti, niinkuin näette. Mutta\njos te rupeatte minun ladykseni, niin minä menen noihin turnajaisiin\nsillä ehdolla, että te pidätte sen salassa, ettekä ilmaise\nkenellekään luodulle olennolle, että minä olen tjostaava, paitsi\nitsellenne ja niille, joita vaaditte salaisuuttanne säilyttämään.\nVähäpätöisen itseni minä uhraan teidän tähtenne, ja sen Palamides\nherra ehkä saa tietää, kun minä tulen.\"\n\n\"Pankaa parastanne\", Kaunis Iseult virkkoi, \"minä varustan teille\nratsun ja aseet.\"\n\n\"Niinkuin te tahdotte, niin tapahtukoon\", Tristram herra virkkoi,\n\"minä olen teidän käskettävänänne.\"\n\nTurnajaispäivänä saapui Palamides herra mustine kilpineen, ja hän\nvoitti monta ritaria, niin että kaikki kansa ihmetteli häntä. Kaikki\nritarit pelkäsivät Palamides herraa hänen suuren uljuutensa tähden\nja monet nimittivät häntä \"Mustan kilven ritariksi.\" Niin että sinä\npäivänä Palamides herra sai suurta kunniaa.\n\nSilloin Anguish kuningas tuli Tristramin luokse ja kysyi, miksi hän\nei tahtonut tjostata.\n\n\"Herra\", Tristram virkkoi, \"siitä on vasta vähän aikaa kun minä sain\nvamman taistelussa, enkä minä uskalla vielä antautua vaaraan\", sillä\nhän ei tahtonut ilmaista kuninkaalle, että hän juuri oli menossa\ntaisteluun.\n\nSeuraavana aamuna Palamides herra taas tuli turnajaiskentälle\nniinkuin edellisenä päivänäkin. Ja hän paiskasi maahan \"Sadan ritarin\nkuninkaan\" ja Skotlannin kuninkaan.\n\nKaunis Iseult oli hankkinut Tristramille valkoisen ratsun ja\nvalkoiset varukset, ja kun Tristram oli valmis, niin hän päästi hänet\nulos salaisesta takaportista, ja tehden leveän kaarroksen Tristram\najaa karautti taistelutantereelle.\n\nHeti Palamides herra huomasi hänet, ja samassa hän suuntasi peitsensä\nTristramia kohden ja Tristram samoin häntä kohden. Ja silloin\nTristram herra syöksi Palamides herran tantereeseen.\n\nSilloin nousi aika hälinä. Toiset sanoivat, että Palamides herra oli\nkaatunut, toiset että \"Mustan kilven ritari\" oli kaatunut. Ja voitte\nkuvitella mielessänne, että Kaunis Iseult oli ylen iloinen.\n\nSen perästä ei enää kukaan tahtonut taistella Tristramin kanssa, vaan\nkaikki väistyivät hänen tieltään.\n\nPalamides herraa hävetti haikeasti, että hän oli kaatunut, ja niin\nhuomaamatta kuin suinkin hän koetti poistua tantereelta. Mutta\nTristram herra huomasi tämän kaiken, ja ajoi nopeasti Palamides\nherran perään ja saavutti hänet ja käski hänen kääntyä takaisin,\nsillä hän tahtoi vielä paremmin koetella voimiaan hänen kanssaan,\nennenkuin hän saisi lähteä. Silloin Palamides kääntyi takaisin,\nja molemmat iskivät toisiaan miekoillaan. Mutta ensi lyönnillä jo\nTristram kaatoi Palamides herran ja antoi hänelle sellaisen iskun\npäähän, että Palamides tupertui maahan. Silloin Tristram käski hänen\nantautua ja tehdä mitä hän käski, taikka muuten hän saisi surmansa.\n\nKun Palamides näki hänen elkeensä, niin hän pelkäsi niin kovin hänen\niskujaan, että hän suostui kaikkeen, mitä Tristram vaati. Tristram\npakoitti hänet lupaamaan, että hän kokonaan lakkaisi Kaunista\nIseultia tavoittelemasta ja ettei hän vuoteen ja päivään kantaisi\naseita eikä sotakoristuksia.\n\n\"Lupaa minulle tämä, taikka sinä olet kuoleva\", Tristram virkkoi.\n\n\"Voi\", sanoi Palamides, \"minä olen iäksi häväisty!\" Mutta hän vannoi\ntekevänsä niinkuin Tristram käski, ja kiukuissaan hän hakkasi\nvaruksensa palasiksi ja heitti ne luotaan.\n\nSitten Tristram ratsasti salaa takaportille, jossa Kaunis Iseult oli\nodottamassa, ja siellä hänet otettiin hyvin vastaan, ja Kaunis Iseult\nkiitti Jumalaa hänen menestyksestänsä.\n\nPian kuningas ja kuningatarkin saivat tietää, että Tramtrist se\nPalamides herran oli tantereeseen paiskannut, ja silloin häntä\npidettiin vielä suuremmassa arvossa kuin ennen.\n\n\n\n\nLohjennut miekka.\n\n\nSillä tapaa Tristram herra viipyi Irlannissa ison aikaa, ja hyvin\nhäntä kuningas ja kuningatar ja Kaunis Iseult pitivät rakkaana. Mutta\neräänä päivänä, hänen poissa ollessaan tapahtui, että kuningatar ja\nIseult menivät hänen huoneeseensa, ja siellä kuningatar näki hänen\nmiekkansa, joka oli heitettynä vuoteelle. Kuningatar veti miekan\ntupesta ja katseli sitä, ja sekä hänen että Iseultin mielestä se oli\nylen kaunis. Mutta puolentoista jalan päässä kärjestä oli iso pala\nlohjennut terästä.\n\nKun kuningatar huomasi tuon kolon miekassa, niin hän muisti sitä\nmiekan kappaletta, joka oli löytynyt hänen veljensä Marhaus herran\naivoista.\n\n\"Voi\", hän huusi tyttärelleen, \"hän se on, se petturi ritari, joka\nsurmasi minun veljeni, sinun enosi.\"\n\nIseult oli aivan joutua suunniltaan, kun hän sen kuuli, sillä hän\nrakasti Tristram herraa ylen paljon ja hyvin hän tunsi äitinsä,\nkuningattaren, julmuuden.\n\nKuningatar meni äkkiä omaan kamariinsa ja otti arkustaan sen miekan\nkappaleen, joka oli löytynyt Marhaus herran päästä, ja juoksi tuo\nrautakappale kädessään vuoteella olevan miekan luo. Ja kun hän pisti\nsen puuttuvan palasen miekan terään, niin oli aivan kuin olisi se\nsiitä juuri lohjennut.\n\nKuningatar vihastui niin kovin tästä keksinnöstään, että hän sieppasi\njulmistuneena miekan käteensä ja karkasi kaikista voimistaan Tristram\nherraa kohden, joka istui aseetonna. Ja hän olisi siinä paikassa\ntyöntänyt miekan hänen lävitsensä, joll'ei Tristramin asemies, Hebes\nherra, olisi siepannut häntä syliinsä ja temmannut miekkaa hänen\nkädestänsä. Kun hänet näin estettiin ilkiteostaan, niin hän juoksi\npuolisonsa Anguish kuninkaan luo.\n\n\"Voi herrani\", hän huusi, langeten polvilleen hänen eteensä, \"täällä\nte pidätte talossanne tuota petturiritaria, joka surmasi minun\nveljeni ja teidän palvelijanne, jalon Marhaus herran.\"\n\n\"Kuka se on? Ja missä hän on?\" kuningas virkkoi.\n\n\"Herra\", kuningatar sanoi, \"se on Tramtrist, sama ritari, jonka\ntyttäreni paransi.\"\n\n\"Voi\", kuningas virkkoi, \"olen siitä suuresti murheissani, sillä hän\non jaloimpia ritareita, mitä koskaan olen nähnyt taistelutantereella.\nMutta minä käsken teitä, älkää enää ruvetko mihinkään tekemisiin\nhänen kanssaan, vaan antakaa minun selvittää tämä asia.\"\n\nSitten kuningas meni kamariin Tristram herran luo ja tapasi hänet\naseissa kiireestä kantapäähän asti, valmiina nousemaan ratsulleen.\n\n\"Ei, Tramtrist\", kuningas virkkoi, \"ei sinua hyödytä vaatia minua\ntaisteluun. Koska sinä olet minun hovissani, niin ei minulla olisi\nmitään kunniaa sinun surmaamisestasi. Senvuoksi saat sinä turvassa\nlähteä tästä hovista, sillä ehdolla, että sinä ilmoitat minulle,\nkuka oli sinun isäsi ja mikä on sinun nimesi ja surmasitko sinä\nkuningattaren veljen, Marhaus herran.\"\n\nSilloin Tristram kertoi kuninkaalle koko jutun, ja sen kuultuaan\nkuningas virkkoi:\n\n\"Totisesti, minä en voi muuta sanoa, kuin että te menettelitte\nritarin tavoin, ja teidän etunne vaati teitä taistelemaan parhaanne\nmukaan ja enentämään mainettanne niinkuin ritarin tuleekin. Mutta\nminun kunniani ei salli, että te jäätte tähän maahan, sillä minun\nparoonini siitä suuttuisivat ja puolisoni ja hänen sukunsa.\"\n\n\"Herra\", Tristram virkkoi, \"minä kiitän teitä siitä suuresta\nystävällisyydestä, jota olen täällä saanut osakseni ja siitä suuresta\nhyvyydestä, jota teidän tyttärenne, minun ladyni, on minulle\nosoittanut. Ja saattaa tapahtua, että te voitatte enemmän siitä, että\nolette antanut minun elää, kuin minun kuolemastani, sillä ehkäpä\nminä jossain Englannin kolkassa vielä saatan olla teille hyödyksi,\nniin että te saatte iloita siitä, että piditte minua kunniassa.\nLisäksi lupaan minä, niin totta kuin olen rehellinen ritari, että\njoka paikassa olen pysyvä armollisen ladyni, teidän tyttärenne,\nuskollisena palvelijana ja ritarina, sekä oikeassa että väärässä,\nenkä koskaan ole jättävä tekemättä, mitä ritari vain tehdä voi. Vielä\npyydän minä teiltä sitä suurta suosiota, että sallisitte minun ottaa\njäähyväiset tyttäreltänne ja kaikilta parooneilta ja ritareilta.\"\n\n\"Mielelläni\", Anguish kuningas virkkoi. Silloin Tristram meni Kauniin\nIseultin luo ja otti häneltä jäähyväiset.\n\n\"Voi jalo ritari\", Iseult virkkoi, \"suuren surun valtaan minut\njätätte, sillä en ole ketään toista miestä tavannut, josta niin\nsuuresti olisin pitänyt.\" Ja niin sanoessaan hän itki katkerasti.\n\n\"Neito\", Tristram herra virkkoi, \"nyt ilmoitan teille, että nimeni\non Lyonessen Tristram, Meliodas kuninkaan ja hänen kuningattarensa\npoika. Ja minä lupaan teille, kautta kunniani, että olen teidän\nritarinne kaiken elämäni ajan.\"\n\n\"Suuri kiitos\", sanoi Kaunis Iseult. \"Ja minä lupaan teille, että\nensitulevina seitsemänä vuotena en mene naimisiin, muuten kuin teidän\nluvallanne. Ja jolle te tahdotte, hänelle menen avioksi, jos hän\nhuolii minusta.\"\n\nSitten Tristram antoi Iseultille sormuksen, ja Iseult antoi\nTristramille toisen, ja niin Tristram lähti hänen luotaan ja jätti\nhänet suureen suruun ja murheeseen.\n\nSenjälkeen hän meni suoraan hoviin, jossa kaikki paroonit olivat,\nja hän otti heiltä jäähyväiset kaikilta, sekä suurimmilta että\npienimmiltä, ja puhui avomielisesti heille kaikille:\n\n\"Jalot herrat, nyt on niin laita että minun täytyy lähteä. Jos\ntäällä on joku teidän joukossanne, jota olen loukannut tai joka\nkantaa kaunaa minua vastaan, niin tulkoon hän tähän minun eteeni ja\ntehköön valituksensa, ennenkuin minä lähden, ja minä koetan sovittaa\nrikkomukseni, mikäli se on minun vallassani. Ja jos joku tahtoo\ntehdä minulle vääryyttä taikka puhua minusta pahaa selkäni takana,\nniin tehköön hän sen nyt heti, taikka ei koskaan, ja tässä minä olen\nvaatimassa hyvitystä, mies miestä vastaan.\"\n\nJa he seisoivat kaikki ääneti; eikä ollut yhtäkään, joka olisi\ntahtonut sanoa ainoatakaan sanaa häntä vastaan, vaikka ritareista\nolivat monet kuningattaren heimolaisia ja Marhaus herran sukua.\n\n\n\n\nKuinka Tristram herra tuli Camelotiin.\n\n\nNiin Tristram herra lähti Irlannista ja purjehti pitkin merta ja\nsuotuisa tuuli toi hänet Tintageliin Cornwalliin. Sanoma saapui Mark\nkuninkaalle, että Tristram oli palannut ja että hän oli parantunut\nhaavoistansa, ja siitä Mark kuningas iloitsi suuresti ja kaikki hänen\nparooninsa. Tristram jatkoi samaa menoa matkaansa isänsä Meliodas\nkuninkaan luo, ja kuningas ja kuningatar, hänen äitipuolensa, ottivat\nhänet mitä sydämellisimmin vastaan ja lahjoittivat hänelle paljon\nmaitaan ja aarteitaan.\n\nViivyttyään jonkun aikaa kotona, Tristram taas jätti isänsä hyvästi\nja palasi Cornwalliin Mark kuninkaan hoviin, ja siellä hän ison aikaa\neli ilossa ja riemussa, kunnes viimein suuri mustasukkaisuus ja viha\nrikkoi hänen ja Mark kuninkaan välit, sillä he rakastivat molemmat\nsamaa ladyä.\n\nEräänä päivänä, kun Tristram oli matkalla tuota ladyä tervehtimään,\nyht'äkkiä kolme ritaria karkasi hänen kimppuunsa, ja vaikka hän\nvoitti heidät kaikki ja haavoitti heidät vaikeasti, niin hän sentään\nitsekin sai pahoja vammoja kahakassa.\n\nMark kuningas oli yksi noista päällekarkaajista, mutta hän ei\ntahtonut, että se olisi tullut tunnetuksi, ja Tristram herra taas\nei ensinkään tiennyt kuninkaan kanssa tapelleensa. Kuninkaan\nhoviherrat tulivat Tristramia lohduttamaan, kun hän makasi sairaana\nvuoteessansa, sillä tuo viekas kuningas oli olevinaan suruissansa\nsisarenpoikansa tähden. Niin kului monta päivää ja viikkoa, ja kaikki\nnäytti olevan unohdettu ja anteeksi annettu.\n\nMutta koko elinaikanaan ei Mark kuningas enää sen perästä rakastanut\nTristramia. Vaikka sanat olivat kauniit, niin rakkautta ei ollut.\nKuningas mietti yhä mielessään, kuinka hän saisi sisarenpoikansa pois\npäiviltä. Silloin hänen mieleensä juolahti, että hänen piti lähettää\nTristram Irlantiin kosimaan Kaunista Iseultia. Sillä Tristram herra\noli niin suuresti ylistänyt hänen kauneuttaan ja hyvyyttään, että\nMark kuningas sanoi tahtovansa naida neidon ja käski sentähden\nTristramin mennä Irlantiin hänen lähettiläänään. Ja kaikkea tätä\nkuningas suunnitteli siinä tarkoituksessa että Tristram saisi\nsurmansa, sillä hän tunsi Anguish kuninkaan vihamielisyyden.\n\nMutta kun hänen enonsa sitä halusi, niin Tristram herra ei tahtonut\nkieltäytyä asiaa toimittamasta, ei niiden vaarojenkaan uhalla, jotka\nsaattoivat häntä kohdata, vaan hän valmistautui lähtemään matkalle\nniin komeassa asussa kuin ikinä ajatella saattoi.\n\nHän otti mukaansa jaloimmat ritarit mitä hovista saattoi löytää ja\nhe olivat puetut mitä loistavimpiin ja kallisarvoisimpiin pukuihin,\nkuten sen ajan tapa oli.\n\nNiin Tristram herra lähti ja laski aavalle merelle kaikkine\njoukkoineen. Mutta kohta kun he olivat tulleet ulapalle, joutuivat\nhe ankaran myrskyn käsiin, joka ajoi heidät takaisin Englannin\nrannikolle, ja niin he joutuivat lähelle Camelotia, ja hyvin\niloissaan he olivat että hengissä pääsivät rannalle. Kun he olivat\nnousseet maihin, niin Tristram herra pystytti telttansa Camelotin\nalueelle ja ripusti kilpensä teltan sivuun.\n\nJuuri siihen aikaan kaksi ritaria, jotka olivat veljekset, Ganisin\nherra Blamor ja Bleoberis herra, Järven herran Lancelotin serkut,\nolivat molemmat käskemässä Irlannin kuningasta Anguishia Arthurin\nhoviin Arthur kuninkaan suosion menettämisen uhalla. Ja jos Irlannin\nkuningas ei määräpäivänä saapuisi, niin hän menettäisi maansa.\n\nSilloin tapahtui, että tuona määrättynä päivänä ei Arthur\nkuningas eikä Lancelot herra voineet olla saapuvilla asiaa\nratkaisemassa, sillä Arthur kuningas oli Lancelot herran kera\nIlojentarhan linnassa. Senvuoksi Arthur kuningas määräsi Carados\nkuninkaan ja Skotlantilaisten kuninkaan menemään Camelotiin siksi\nratkaisupäiväksi, ja kun he olivat siellä, niin Irlannin kuningas\nAnguish tuli tiedustelemaan mistä häntä syytettiin.\n\nSilloin Ganisin Blamor syytti Irlannin kuningasta petturuudesta, että\nhän oli kavalasti surmannut englantilaisen ritarin serkun hovissaan\nIrlannissa.\n\nAnguish kuningas oli suuresti suruissaan ja hämmästynyt tästä\nsyytöksestä. Hän oli tullut Arthur kuninkaan käskemänä eikä tietänyt\nennen Camelotiin saapumistaan edes minkä vuoksi hänet sinne oli\nhaettu. Kun hän kuuli mitä Blamor herralla oli sanottavana, niin\nhän ymmärsi täysin, ettei ollut muuta neuvoa kuin vastata hänelle\nritarin tavoin. Sillä siihen aikaan oli tapana, että jos jotakuta\noli syytetty petoksesta tai murhasta, niin hänen tuli taistella mies\nmiestä vastaan, taikka sitten hankkia joku toinen ritari taistelemaan\nedestänsä. Kaikellaisia murhia nimitettiin siihen aikaan \"petokseksi\".\n\nAnguish kuningas oli aivan allapäin, kun hän sai tietää tuon\nsyytöksen, sillä hän tiesi että Blamor herra oli uljas ritari ja\npolveutui uljaista ritareista. Tuomarit soivat hänelle kolme päivää\naikaa antaakseen vastauksensa. Niin Anguish kuningas lähti asuntoonsa.\n\nSillävälin Tristram herran ollessa teltassaan Camelotin luona, hänen\nasemiehensä Gouvernail tuli ja kertoi hänelle kuinka Anguish kuningas\noli saapunut sinne Irlannista ja kuinka hän oli joutunut suureen\nhätään ja kuinka häntä oli syytetty ja vedetty edesvastaukseen\nmurhasta.\n\n\"Totisesti\", Tristram herra virkkoi, \"nuopa ovat parhaita uutisia\nmitä minä seitsemään viime vuoteen olen saanut, sillä nytpä Irlannin\nkuningas tarvitsee minun apuani, sillä uskallanpa sanoa, ettei tässä\nmaassa eikä Arthur kuninkaan hovissa ole ainoatakaan ritaria, joka\nuskaltaisi antautua taisteluun Blamor herran kanssa. Voittaakseni\nIrlannin kuninkaan suosion tahdon ruveta taisteluun, ja senvuoksi\ntulee sinun, Gouvernail, viedä minut kuninkaan luo.\"\n\nGouvernail meni siis Anguish kuninkaan luo ja tervehti häntä\nkauniisti. Kuningas toivotti hänet tervetulleeksi ja kysyi mitä hän\nhalusi.\n\n\"Herra\", Gouvernail virkkoi, \"täällä on lähitienoilla muuan ritari,\njoka haluaisi puhua teidän kanssanne. Hän käski minun teille\nilmoittamaan, että hän tahtoo teitä auttaa.\"\n\n\"Kuka ritari se on?\" kuningas kysyi.\n\n\"Herra\", Gouvernail virkkoi, \"Lyonessen herra Tristram se on;\npalkitakseen teille sitä hyvyyttä, jota osoititte hänelle\nvaltakunnassanne, hän nyt tahtoo teitä auttaa tässä maassa.\"\n\n\"Tule pian kanssani, hyvä mies\", kuningas virkkoi, \"ja vie minut\nTristram herran luo.\"\n\nNiin Anguish kuningas otti pienen ratsastushevosen ja vain muutamia\nseuralaisia ja tuli Tristram herran teltalle.\n\nKun Tristram herra näki kuninkaan, niin hän juoksi häntä vastaan\nja tahtoi kannattaa hänen jalustintaan. Mutta kuningas hyppäsi\nketterästi ratsunsa selästä ja he syleilivät toisiaan molemmat.\n\n\"Minun armollinen herrani\", Tristram virkkoi, \"suuri kiitos kaikesta\nhyvyydestänne, jota minulle osoititte kun olin maassanne. Lupasin\nteille silloin, että teitä auttaisin, koska ikinä vain voisin.\"\n\n\"Jalo ritari\", kuningas virkkoi, \"nyt teitä kovin tarvitsen. En\nmilloinkaan ole niin kovin kenenkään ritarin apua tarvinnut.\"\n\n\"Kuinka niin, hyvä herrani?\" Tristram kysyi.\n\n\"Kerron sen teille\", kuningas virkkoi. \"Minut on vaadittu tulemaan\ntänne maastani ja minua syytetään erään ritarin kuolemasta, joka\noli sukua tuolle uljaalle Lancelot herralle, ja senvuoksi Ganisin\nherra Blamor, Bleoberis herran veli on vaatinut minua taistelemaan\nkanssansa, taikka sitten hankkimaan sijastani jonkun toisen ritarin.\nJa minä tiedän hyvin että ne, jotka polveutuvat Ban kuninkaan\nsuvusta, niinkuin Lancelot herra ja nuo toiset, ovat ylen jaloja\nritareita ja heitä on niin vaikea voittaa taistelussa, etten tiedä\nketään heidän kaltaistaan.\"\n\n\"Herra\", Tristram virkkoi, \"koska te osoititte minulle niin suurta\nkunniaa Irlannissa, ja teidän tyttärenne, minun ladyni, Kauniin\nIseultin tähden minä tahdon teidän puolestanne taistella, sillä\nehdolla että lupaatte minulle kaksi asiaa, että vannotte olevanne\noikeassa ja että ette ollut antanut suostumustanne tuon ritarin\nsurmaan. Sitten kun olen taistellut tämän taistelun ja jos Jumala\nantaa minun onnistua, te saatte antaa minulle palkinnon, mitä hyvänsä\nkohtuullista teiltä pyydän.\"\n\n\"Totisesti\", kuningas virkkoi, \"te olette saapa mitä ikinä pyydätte.\"\n\n\n\n\nEnnemmin kuolema kuin häpeä.\n\n\n\"Antakaa nyt vastauksenne että teidän puolustajanne on valmis\",\nTristram herra virkkoi Anguish kuninkaalle, \"sillä minä ennemmin\nkuolen tässä ottelussa kuin antaudun armoille.\"\n\n\"Minä en ensinkään epäile teitä\", kuningas virkkoi, \"en, vaikkapa\nteidän pitäisi taistella itse Järven Lancelotia vastaan.\"\n\n\"Herra\", Tristram virkkoi, \"mitä Lancelot herraan tulee, niin häntä\nkutsutaan maailman jaloimmaksi ritariksi, ja tietäkää, että hänen\nsukuaan olevat ritarit ovat jaloja miehiä ja kammovat häpeää. Mitä\ntaas tulee Bleoberis herraan, Blamor herran veljeen, niin hänen\nkanssaan olen ollut ottelussa ja siksipä, kautta kunniani, saatan\nsanoa ettei ole häpeä kutsua häntä oivaksi ritariksi.\"\n\n\"Kerrotaan, että Blamor herra on sitä vankempi ritari\", Anguish\nkuningas virkkoi.\n\n\"Herra, mitä siihen tulee, niin olkoon vain, minä en kieltäydy\ntaistelemasta hänen kanssaan, vaikka hän olisi paras ritari, joka\nnykyään kantaa peistä tai kilpeä.\"\n\nAnguish kuningas lähti Carados kuninkaan ja niiden muiden kuninkaiden\nluo, jotka silloin olivat tuomareina, ja ilmoitti heille että hän\noli löytänyt puolustajan. Silloin lähetettiin kuninkaiden käskystä\nhakemaan Tristram herraa ja Blamor herraa kuulemaan mitä heidän tuli\ntehdä.\n\nKun he saapuivat tuomarien eteen, niin kuninkaat ja ritarit\nkatselivat kovin Tristramia, ja puhelivat keskenään hänestä, koska\nhän oli lyönyt Marhaus herran, tuon oivan ritarin, ja voittanut\nturnajaisissa jalon saraseenin, Palamides herran.\n\nSaatuaan määräyksensä taistelijat lähtivät valmistautumaan taisteluun.\n\nSilloin Bleoberis herra virkkoi veljelleen Blamor herralle: \"Rakas\nveli, muista mitä sukua olemme ja mikä mies on Järven Lancelot, emme\netäisempiä emmekä lähempiä kuin veljesten lapsia. Ei koskaan ole\nkenkään meidän suvustamme joutunut häpeään taistelussa -- vaan on\nennemmin kärsinyt kuoleman, kuin antautunut häpeään!\"\n\n\"Veli\", Blamor virkkoi. \"älä epäile minua, sillä minä en ole koskaan\ntuottava häpeää suvulleni, vaikkakin tiedän että tuota toista ritaria\nmainitaan ylen oivalliseksi ritariksi, ja sanotaan että hän on\nparhaimpia tämän ajan ritareista. Kuitenkaan en ole ikinä tunnustava\nitseäni voitetuksi, enkä lausuva tuota vihattua sanaa 'antaudun'.\nPaiskatkoon hän minut vain tantereeseen suurella ritarillisella\nvoimallaan ja väellään, mutta ennen hän saa minut surmata, kuin minä\nhänen armoillensa antaudun.\"\n\n\"Jumala sinua auttakoon\", virkkoi Bleoberis, \"sillä sinä tapaat\nhänessä mahtavimman ritarin, minkä kanssa koskaan olet ollut\ntekemisissä; minä tunnen hänet, sillä minä olen hänen kanssaan\nvoimiani koetellut.\"\n\n\"Jumala minua auttakoon!\" virkkoi Blamor.\n\nSitten hän hyppäsi ratsulleen aitauksen toisessa päässä ja Tristram\nherra toisessa, ja niin he kohottivat peitsensä ja ryntäsivät\nvastatusten kuin ukkosen jyrinä, ja suurella voimallaan Tristram\nherra silloin syöksi Blamor herran ja hänen ratsunsa tantereeseen.\n\nBlamor herra irrottautui nopeasti hevosestaan, paljasti miekkansa ja\ntyönsi kilven eteensä ja käski Tristramin astua alas satulasta.\n\n\"Sillä vaikka ratsu ei minua kannattanut, niin luulen sentään\nmaaperän kestävän\", hän huusi.\n\nTristram herra astui maahan ja siinä he sitten ankarasti mittelivät\nmiekkoja, iskien monta rajua iskua, niin että kuninkaat ja ritarit\nihmettelivät suuresti. Sillä he taistelivat kuin riivatut, ei\nkoskaan oltu ritarien nähty hurjemmin taistelevan. Blamor herra kävi\npäälle niin kiivaasti, ettei hän hetkeksikään hellittänyt, ja kaikki\nihmettelivät että he jaksoivat pysyä pystyssä. Viimein Tristram herra\nantoi Blamor herralle sellaisen iskun kypäriin, että hän kaatui\nkyljelleen, ja Tristram herra seisoi ja katseli häntä.\n\nKun Blamor herra saattoi puhua, sanoi hän näin:\n\n\"Lyonessen herra Tristram, minä pyydän sinua niin totta kuin olet\njalo ritari, ja parhain ritari, minkä koskaan olen tavannut, että\nsurmaat minut saman tien; en tahtoisi enää elää, vaikka minusta\ntehtäisiin koko maailman herra sillä minä tahdon ennemmin kuolla\nkunnialla, kuin elää häpeällä. Sinun täytyy surmata minut, Tristram\nherra, taikka muutoin et ikinä voita taisteluasi, sillä minä en\nkoskaan sano tuota vihattua sanaa. Senvuoksi, jos uskallat surmata\nminut, niin surmaa minut heti, minä pyydän ja rukoilen sinua!\"\n\nKun Tristram herra kuuli hänen puhuvan niin ritarillisesti, niin hän\nei tietänyt mitä tehdä hänen suhteensa. Hän mietti asiaa puolelta ja\ntoiselta -- mistä suvusta Blamor herra polveutui ja kuinka hän jo\nLancelot herran vuoksi oli kerrassaan haluton häntä surmaamaan. Mutta\ntoisaalta hän ei saattanut valita, vaan antaa Blamor herran voittaa\ntaikka sitten surmata hänet.\n\nSillä sellainen oli turnajaisten laki.\n\nNiin Tristram meni niiden kuninkaiden luo, jotka olivat tuomareina,\nja polvistui heidän eteensä ja pyysi heitä oman kunniansa ja Arthur\nkuninkaan ja Lancelot herran vuoksi ottamaan tämän asian käsiinsä.\n\n\"Sillä, jalot herrat\", Tristram virkkoi, \"olisi synti ja häpeä, jos\nnoin jalo ritari kuin tuo, joka makaa tuolla tantereella, saisi\nsurmansa, sillä niinkuin olette kuulleet, häpeään hän ei tahdo\njoutua, ja minä rukoilen Jumalaa, ettei hän minun kauttani tulisi\nhäpeään eikä surmaansa saisi. Ja mitä tulee siihen kuninkaaseen,\njonka puolesta minä taistelen, niin tahdon häneltä pyytää, niin\ntotta kuin olen hänen rehellinen puolustajansa ja rehellinen ritari\ntaistelussa, että hän armahtaisi tuota oivaa ritaria.\"\n\n\"Totisesti\", Anguish kuningas virkkoi Tristramille, \"minä annan\njohtaa itseäni, minne tahdotte, sillä minä tiedän että te olette\nminun rehellinen ritarini. Ja senvuoksi minä kaikesta sydämestäni\ntahdon pyytää, että nuo kuninkaat, jotka ovat täällä tuomareina,\nottaisivat asian käsiinsä.\"\n\nSilloin kuninkaat kutsuivat Bleoberis herran luoksensa ja kysyivät\nhänen mielipidettänsä.\n\n\"Herrani\", Bleoberis virkkoi, \"vaikka veljeni on lyöty, ja\nasevoimalla lannistettu, niin uskallan vakuuttaa, että vaikka\nTristram herra on voittanut hänen ruumiinsa, niin hän ei ole\nmasentanut hänen rohkeuttansa. Ja, Jumalan kiitos, hän ei ole tänä\npäivänä joutunut häpeään. Ja ennemmin kuin että hänet saatetaan\nhäpeään, minä pyydän ja rukoilen teitä, että annatte Tristram herran\nhänet suoraa päätä surmata.\"\n\n\"Niin ei saa tapahtua\", kuninkaat sanoivat, \"sillä vastustajien\npuolella sekä Irlannin kuningas että hänen puolustajansa säälivät\nBlamor herran ritarikuntoa.\"\n\n\"Herrani\", Bleoberis sanoi, \"minä suostun kaikkeen mitä hyvänsä te\ntahdotte.\"\n\nSilloin kuninkaat kutsuivat luokseen Irlannin kuninkaan ja huomasivat\nettä hän oli hyvä ja myöntyväinen. Heidän neuvonsa mukaan Tristram\nherra ja Bleoberis herra nostivat Blamor herran maasta, ja nuo\nmolemmat veljekset tekivät sovinnon Anguish kuninkaan kanssa ja\nsuutelivat toisiaan ja rupesivat ystäviksi ainiaaksi.\n\nSamoin Blamor herra ja Tristram herra suutelivat toisiaan, ja siinä\nhe vannoivat sellaiset valat, etteivät he ikinä kumpikaan veljeksistä\ntaistelisi Tristram herraa vastaan, ja Tristram herra vannoi samalla\ntapaa, ettei hänkään ikinä taistelisi heitä vastaan.\n\nJa tuon jalon taistelun tähden koko Lancelot herran suku alati\nrakasti Tristramia.\n\nSitten Anguish kuningas ja Tristram herra ottivat jäähyväiset ja\npurjehtivat Irlantiin suuressa riemussa ja jaloutensa loistossa.\nKun he saapuivat Irlantiin, niin kuningas teki kautta koko maan\ntietyksi, kuinka ja millä tapaa Tristram herra oli häntä auttanut, ja\nkuningatar ja kaikki, jotka siellä olivat, osoittivat Tristramille\nniin suurta kunniaa kuin vain voivat.\n\nMutta Kauniin Iseultin riemua Tristram herran saapuessa ei kieli\nsaata kertoa, sillä kaikista maallisista miehistä hän rakasti\nTristramia enimmän.\n\n\n\n\nTaikajuoma.\n\n\nSilloin yhtenä päivänä Anguish kuningas kysyi Tristramilta, miksei\ntämä pyytänyt lahjaansa, sillä mitä hän kerran oli luvannut\nTristramille, sen hän myös aivan varmaan saisi.\n\n\"Herra\", Tristram sanoi, \"nyt on aika anoa, että annatte minulle\nKauniin Iseultin, tyttärenne, ei minulle itselleni, vaan enolleni\nMarkille, joka on saapa hänet puolisokseen, sillä niin minä olen\nhänelle luvannut.\"\n\n\"Voi\", kuningas virkkoi, \"mieluisempaa kuin kaikkien maitteni\nomistaminen, olisi minulle että te itse hänet naisitte.\"\n\n\"Herra, jos minä niin tekisin, niin joutuisin ainiaaksi häpeään\ntässä maailmassa ja lupaukseni rikkojaksi. Senvuoksi\", Tristram\nherra sanoi, \"minä pyydän teitä pitämään lupauksenne, jonka minulle\nannoitte. Sillä tämä on toivoni -- että annatte minulle Kauniin\nIseultin viedäkseni hänet Cornwalliin enolleni Mark kuninkaalle\navioksi.\"\n\n\"Silloin\", Anguish kuningas sanoi, \"te saatte hänet mukaanne\ntehdäksenne hänen suhteensa mitä tahdotte, se on, jos te suvaitsette\nnaida hänet itse, niin se olisi minulle kaikista mieluisinta; ja jos\nte tahdotte antaa hänet enollenne Mark kuninkaalle, niin voitte sen\ntehdä, jos hyväksi näette.\"\n\nNiin Kaunis Iseult valmistettiin matkalle lähteäkseen Tristram\nherran kera, ja Bragwaine neiti lähti hänen kanssaan hänen\nylikamarirouvakseen ja monta muuta ladyä.\n\nEnnenkuin he lähtivät, antoi kuningatar, Iseultin äiti, Bragwaine\nneidille ja Gouvernailille, Tristram herran seuralaiselle,\ntaikajuoman ja pani heidän sydämellensä että sinä päivänä kuin Mark\nkuningas nai, heidän tuli antaa se juoma hänelle, niin että Mark\nkuningas joisi Kauniin Iseultin maljan. \"Ja silloin\", kuningatar\nsanoi, \"minä takaan että he molemmat rakastavat toisiansa koko\nelämänsä ajan.\"\n\nNiin juoma annettiin Bragwaine neidolle ja Gouvernailille, ja heti\nsenjälkeen Tristram herra lähti Kauniin Iseultin kera merelle.\n\nSilloin tapahtui, kun he olivat hytissään, että heitä alkoi janottaa,\nja he näkivät lähellään pienen kultaisen maljan ja väristä ja mausta\npäättäen siinä näytti olevan jaloa viiniä. Tristram herra otti maljan\nkäteensä ja sanoi:\n\n\"Iseult neito, tässä on parasta juotavaa mitä milloinkaan olette\njuonut, jota Bragwaine, teidän kamarineitonne, ja minun palvelijani\nGouvernail ovat säästäneet itseänsä varten.\"\n\nSilloin he nauroivat ja pitivät hauskaa ja joivat kumpikin toistensa\nmaljat viattomasti ilakoiden. Eivätkä he mielestään olleet koskaan\nelämässään juoneet niin hyvää ja suloista juomaa.\n\nMutta kun he olivat juoneet sen taikajuoman, niin he rakastivat\ntoisiaan niin suuresti, ettei heidän rakkautensa koskaan senjälkeen\nhaihtunut, ei onnessa eikä onnettomuudessa.\n\nJa tällä tapaa rakkaus ensiksi syttyi Tristram herran ja Kauniin\nIseultin välille, joka rakkaus ei koskaan haihtunut koko heidän\nelämänsä aikana.\n\nNiin he purjehtivat edelleen, kunnes sattumalta tulivat lähelle\nerästä linnaa, ja sinne he pysähtyivät lepäämään, ajatellen että\nsiellä saisivat hyvän asunnon. Mutta heti kun he olivat tulleet\nsisälle linnaan, otettiin heidät vangiksi, sillä sen linnan tapa oli\nsellainen, että kuka hyvänsä ratsasti siitä ohi ja kuljetti ladyä\nmukanaan, niin hänen täytyi taistella linnan herran kanssa, jonka\nnimi oli Brennor. Ja jos Brennor voitti taistelun, niin hän pisti\nkuoliaaksi sen muukalaisen ritarin ja hänen ladynsä, keitä hyvänsä\nhe olivatkin. Mutta jos vieras ritari voitti taistelun, niin Brennor\nherran ja hänen ladynsä tuli molempien kuolla.\n\nTämä oli monta talvea ollut tapana, ja senvuoksi linnaa nimitettiin\n\"Itkujen linnaksi.\"\n\nKun Tristram herra ja Iseult olivat vankilassa, niin muuan ritari ja\nlady tulivat heitä lohduttamaan.\n\n\"Minä ihmettelen\", Tristram sanoi, \"mikä siihen on syynä, että tämän\nlinnan lordi pitää meitä vankeudessa. Sellaista ei ole ollut tapana\nmissään kunniallisessa paikassa, missä minä olen ollut, että kun\nritari ja lady pyytävät suojaa, niin isäntä ottaa heidät vastaan ja\nsitten tappaa ne, jotka ovat hänen vierainaan.\"\n\nRitari kertoi silloin Tristram herralle, että se oli sen linnan vanha\ntapa, että kun sinne tuli joku ritari, niin hänen täytyi taistella\nlinnan lordin kanssa, ja sen joka oli heikompi, täytyi menettää\npäänsä. Ja kun se oli tehty, niin jos hänen ladynsä, jonka hän oli\ntuonut mukanaan, oli vähemmän kaunis kuin linnan lordin vaimo, niin\nsilloin hänen piti menettää päänsä; ja jos vieraan ritarin lady\nhuomattiin ihanammaksi kuin linnan lady, niin silloin linnan ladyn\ntäytyi menettää päänsä.\n\n\"Vai niin\", Tristram herra virkkoi, \"sepä on ruma ja häpeällinen\ntapa. Mutta yksi etu minulla on\", hän lisäsi. \"Minulla on lady,\njoka on kylliksi kaunis, kauniimpaa en koskaan ole nähnyt koko\nelämäni aikana, enkä minä pelkää, että hän kauneuden puutteesta\nmenettää päänsä. Ja ennemmin kuin menettäisin pääni minä tahdon siitä\ntaistella avonaisella tantereella. Senvuoksi, herra ritari, minä\npyydän teitä sanomaan herrallenne, että minä ladyineni olen huomenna\nvalmis taisteluun, jos niin on että minä saan ratsuni ja varukseni.\"\n\n\"Herra\", ritari sanoi, \"minä takaan, että teidän toivomuksenne on\ntoteutuva. Levätkää ja katsokaa, että olette ajoissa ylhäällä, sillä\nteiltä ei ole puuttuva mitään, mikä tarpeellista on.\"\n\nVarhain aamulla sama ritari tuli taas Tristram herran luokse ja nouti\nhänet ja Kauniin Iseultin pois vankeudesta, ja toi hänelle hänen oman\nratsunsa ja varukset ja käski hänen valmistautua taisteluun, sillä\nkaikki sen lordikunnan kansa oli valmiina katselemaan tuomiota ja\ntaistelua.\n\nSilloin tuli Brennor herra, Itkujen linnan lordi, taluttaen kädestä\nladyänsä, jonka kasvot oli peitetty, ja hän kysyi Tristram herralta,\nmissä hänen ladynsä oli. Sillä sen heistä, joka oli vähemmän kaunis,\ntäytyi menettää päänsä.\n\n\"Herra\", Tristram sanoi, \"tämä on raaka ja hirvittävä tapa, ja\nennemmin kuin antaisin ladyni menettää päänsä, menettäisin mieluummin\nomani.\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi Brennor herra, \"ensiksi on ladyjä näytettävä yhdessä,\nja toisen tulee saada tuomionsa.\"\n\n\"Ei, minä en sitä tahdo\", Tristram herra sanoi, \"sillä täällä ei ole\nketään, jotka voisivat oikeudenmukaisesti tuomita. Mutta en minä\nepäilekään, ettei minun ladyni ole kauniimpi kuin sinun, ja sen minä\ntahdon osoittaa ja todeksi näyttää kädelläni. Ja jos joku sanoo\nvastaan, olkoon ken hyvänsä, niin minä näytän sen toteen hänen päänsä\nkautta.\"\n\nJa samassa Tristram herra näytti Kauniin Iseultin ja käänsi hänet\nkolmasti ympäri pitäen paljastettua miekkaa kädessään. Ja Brennor\nherra teki samoin ladylleen. Mutta kun Brennor näki Kauniin Iseultin,\nniin hän ajatteli, ettei hän koskaan ollut nähnyt suloisempaa ladyä.\nJa kaikki kansa joka oli siellä läsnä, lausui sen tuomion, että\nKaunis Iseult oli kaikkein ihanin.\n\n\"Totisesti\", Brennor sanoi, \"sinun ladysi on kauniimpi kuin minun,\nja senvuoksi minä kovasti kadun. Nyt täytyy minun ladyni kuolla, ja\nsitten ei ole epäilemistäkään että minä lyön sinut ja nain sinun\nladysi.\"\n\n\"Sinun pitää saaman hänet niin kalliilla hinnalla, kuin koskaan\nkenkään ritari on ladyn saanut\", Tristram herra sanoi.\n\nSitten he ottivat ratsunsa ja syöksyivät yhteen kuin ukkosen jyrinä,\nja sillä tapaa he taistelivat hurjasti iskien toinen toistaan\nlähemmäs kahden tunnin ajan, ja molemmat haavoittuivat vaikeasti.\nMutta viimein Tristram herra syöksi Brennor herran suinpäin maahan ja\ntappoi hänet, ja se oli sen julman ja jumalattoman ritarin loppu.\n\nSenjälkeen kokoontui kaikki kansa, joka kuului linnaan, Tristramin\nluo ja kunnioitti häntä herranansa ja pyysi häntä jäämään sinne\nvähäksi aikaa poistaakseen tuon ilkeän tavan. Ja siihen Tristram\nherra suostui.\n\n\n\n\nMorgan le Fayn juomasarvi.\n\n\nKun he olivat saattaneet asiat oikein päin Itkujen linnassa, niin\nTristram herra ja Kaunis Iseult lähtivät taas merelle, ja tulivat\nCornwalliin, jossa kaikki paroonit olivat heitä vastassa. Ja Mark\nkuningas ja Kaunis Iseult naitettiin komeasti ja suurella loistolla.\n\nMutta sen taikajuoman tähden, jonka he olivat juoneet, Tristram herra\nja Kaunis Iseult yhä rakastivat hellästi toisiaan, ja kaiken elämänsä\najan Tristram herra pysyi Iseult kuningattaren uskollisena ritarina\nja aina valmiina tekemään hänen laillista palvelustaan.\n\nKerran kun Kauniin Iseultin vanha vihamies, saraseeniritari Palamides\nvei hänet pois, eikä kukaan muu Markin hovissa ollut kylliksi\nvoimakas häntä pelastamaan, niin Tristram herra ratsasti heidän\nperäänsä ja vapautti Kauniin Iseultin linnasta, jonne hänet oli\nsuljettu vankeuteen, ja olisi tappanut Palamides herran, jollei\nKaunis Iseult olisi pyytänyt häntä säästämään tämän henkeä. Sillä\nPalamides herra ei ollut kääntynyt kristinuskoon, ja Kaunis Iseult\nei tahtonut että hän kuolisi saraseenina. Kauniin Iseultin tähden\nTristram lakkasi taistelemasta, ja sen sijaan että hänet olisi\ntapettu, Palamides herra käskettiin lähtemään maasta, minkä hän\ntekikin, vaikka kovin vastoin tahtoansa.\n\nKun tuo pakanaritari oli sangen raskaalla mielellä lähtenyt, niin\nTristram otti kuningattaren ja vei hänet takaisin Mark kuninkaalle,\nja suuri oli siellä ilo ja riemu kuningattaren takaisin tulosta.\nKetäpä silloin pidettiin hyvänä, jollei Tristram herraa! Sillä tapaa\nison aikaa kaikki oli pelkkää iloa ja riemua.\n\nMutta Mark kuninkaan hovissa oli muuan Tristram herran läheinen\nserkku, nimeltä Andred herra, ilkeä ja häijy mies. Hän kadehti ja\nvihasi Tristram herraa, koska tämä viimemainittu oli niin uljas ja\njalo ritari, että jokainen häntä rakasti. Andred herra ei uskaltanut\njulkisesti riidellä hänen kanssaan, mutta hän väijyi ja vaani häntä\nalinomaa saadakseen hänet kiinni jostain salaisesta hairahduksesta,\nniin että hän saattaisi panetella häntä hänen enolleen. Ja Mark\nkuningas oli liiankin halukas uskomaan Tristramista kaikkea pahaa,\nsillä hän oli mustasukkainen sisarenpojalleen eikä ollut unhoittanut\nsitä vanhaa vihaa, jota hän kantoi häntä vastaan.\n\nNiin tapahtui eräänä päivänä, että Tristram herra puheli Iseult\nkuningattaren kanssa, ja Andred herra huomasi heidät, ja toivoen\nsaavansa vahinkoa aikaan hän meni ja kertoi sen kuninkaalle. Silloin\nMark kuningas tuli kauheasti raivoissaan, miekka kädessä, ja kutsui\nTristramia \"kavalaksi petturiksi\" ja olisi lyönyt hänet siinä\npaikassa kuoliaaksi. Mutta Tristram oli liian lähellä ja väisti\nmiekan ja tempasi sen kuninkaan kädestä.\n\n\"Missä ovat minun ritarini ja minun mieheni?\" kuningas sanoi. \"Minä\nkäsken teitä tappamaan tuon petturin!\"\n\nMutta ei yksikään heistä liikahtanut.\n\nKun Tristram herra näki ettei yksikään noussut häntä vastaan, niin\nhän oli iskevinään kuningasta miekalla, jonka tähden Mark pakeni.\nSilloin Tristram meni pois ja asesti itsensä ja ottaen ratsunsa ja\nmiehensä hän lähti metsään.\n\nMark kuningas lähetti monta ritaria hänen peräänsä, mutta Tristram\nherra tappoi kaksi ja haavoitti vielä enemmän, eikä yksikään heistä\nvoinut voittaa häntä. Silloin Mark kuningas kutsui neuvoskuntansa\nkokoon ja kysyi parooneiltaan neuvoa, mitä olisi paras tehdä Tristram\nherran suhteen.\n\n\"Herra\", paroonit sanoivat, ja varsinkin Dinas herra, hovimestari,\n\"me neuvomme teitä haetuttamaan Tristram herran metsästä, sillä me\ntahtoisimme saada teidän tietoonne, että moni mies menee Tristram\nherran puolelle, jos häntä kovin ahdistetaan. Teidän tulee tietää,\nherra, että Tristramia pidetään voittamattomana ja verrattomana\nkaikkien kristittyjen ritarien joukossa, ja voimassa ja rohkeudessa\nei ole ketään hänen kaltaistaan, jollei ehkä Järven herra Lancelot.\nJos hän lähtee teidän hovistanne ja menee Arthur kuninkaan hoviin,\nniin, huomatkaa tarkoin, hän löytää sieltä sellaisia ystäviä, että\nvähät hän välittää teidän ilkeydestänne. Sentähden, herra, me\nneuvomme teitä ottamaan hänet suosioonne.\"\n\n\"Suostun mielelläni siihen, että häntä lähetetään hakemaan, että\nmeistä taas tulisi ystävät\", kuningas sanoi.\n\nSilloin paroonit lähettivät hakemaan Tristramia varman\nsuojelussaattueen turvissa. Kun ritari palasi hoviin, niin hänet\nlausuttiin tervetulleeksi; ei puhuttu mitään siitä, mitä oli\ntapahtunut, ja pantiin toimeen urheiluja ja huvituksia; kuningas ja\nkuningatar menivät metsästämään ja Tristram meni heidän mukaansa.\n\nSiihen aikaan Morgan le Fay, tuo Arthur kuninkaan häijy sisar,\nlähetti lahjan veljelleen. Se oli kaunis, kullalla kirjaeltu\njuomasarvi ja sillä luultiin olevan jokin taikavoima, niin että\nei kukaan lady eikä aatelisnainen voinut siitä juoda, jollei hän\nuskollisesti rakastanut miestänsä; jollei hän rakastanut miestänsä,\nniin silloin kaikki juoma läikähti maahan. Koska Morgan le Fay vihasi\nGuinevere kuningatarta, niin hän oli lähettänyt tämän maljan Arthur\nkuninkaalle, toivoen saavansa ilkeillä taikakeinoillaan jotain pahaa\naikaan.\n\nLähettiläs, joka kantoi sarvea, sattui kohtaamaan erään Mark\nkuninkaan ritarin, Lamorak herran, jonka Tristram herra oli äskettäin\nkaatanut jossain turnajaisissa ja joka halusi saada kostaa. Kun\nhän tunsi Mark kuninkaan vihan Tristram herraa kohtaan ja hänen\nkateutensa sen vuoksi että kaikki Tristramia rakastivat, niin\nLamorak herran mielestä oli oiva tuuma anastaa sarvi ja lähettää\nse Mark kuninkaalle ja saada hänet koettamaan sitä keinoa Iseult\nkuningattaren suhteen. Hän uhkasi tappaa lähettilään, jollei tämä\ntottelisi hänen käskyänsä, ja noiduttu sarvi annettiin senvuoksi Mark\nkuninkaalle.\n\nKuningas pani Iseult kuningattaren juomaan siitä, ja samoin\nsata hovin ladyä, ja vain neljä heistä saattoi juoda maahan\nläikäyttämättä. Silloin tuo julma kuningas vannoi raivoissaan\nsellaisen valan, että Iseult ja kaikki toiset ladyt piti poltettaman\nkuoliaaksi.\n\nMutta paroonit kokoontuivat yhteen ja sanoivat suoraan, etteivät\nhe salli polttaa noita ladyjä noituudella tehdyn juomasarven\ntakia, jonka oli lähettänyt ilkein velhonainen mitä maa päällään\nkantoi. Sillä tuo sarvi ei tehnyt suinkaan mitään hyvää, vaan sai\nalinomaan aikaan riitaa ja toraa, ja koko ikänsä Morgan le Fay oli\nollut kaikkien rehellisten ja hyvänsuopain ihmisten vihollinen. Ja\nmonet ritarit vakuuttivat, että jos he vain koskaan kohtaisivat\nMorgan le Fayn, niin he osoittaisivat hänelle kaikkea muuta kuin\nkohteliaisuutta.\n\nTristram herrakin oli hyvin suutuksissaan siitä että Lamorak herra\noli lähettänyt sarven Mark kuninkaalle, sillä hän arvasi että sillä\noli aiottu tuottaa hänelle ikävyyksiä.\n\n\n\n\nBrittanyn Iseult.\n\n\nAndred herra oli sillävälin yhä varuillaan ja odotti, kuinka hän\nvoisi yllättää Tristram herran, ja viimein sopiva tilaisuus tulikin.\nEräänä päivänä hän karkasi kahdentoista ritarin kera äkkiarvaamatta\nTristram herran kimppuun ja sitoi hänen kätensä ja jalkansa.\nMark kuninkaan suostumuksella Tristram sitten vietiin pieneen\nrantakalliolla olevaan kappeliin kuulemaan tuomiotansa, ja hänet\nkuljetettiin sinne sidottuna neljänkymmenen ritarin keskellä.\n\nKun Tristram herra näki, ettei ollut pakenemisen mahdollisuutta, vaan\nettä hänen täytyisi kuolla, niin hän sanoi:\n\n\"Jalot lordit, muistakaa mitä minä olen tehnyt Cornwallin maalle,\nja missä vaarassa minä olen ollut teidän kaikkien hyväksenne. Sillä\nsiihen aikaan, kun minä taistelin Marhaus herraa vastaan Cornwallin\nveron maksun tähden, kun te kaikki kieltäydyitte rupeamasta\ntaisteluun hänen kanssaan, minulle luvattiin parempi palkinto.\nSenvuoksi, niin totta kuin te olette rehellisiä ritareita, älkää\nantako minun näin häpeällisesti kuolla, sillä se on häpeäksi koko\nritarisäädylle, että minua näin kohdellaan. Sillä minä uskallan\nsanoa, etten vielä koskaan ole tavannut ketään ritaria, jonka\narvoinen en olisi ollut, tai parempikin.\"\n\n\"Hyi häpeä sinä katala petturi kerskattuinesi\", huusi Andred herra.\n\"Sillä kaikesta ylvästelyistäsi huolimatta sinun pitää tänä päivänä\nkuoleman.\"\n\n\"Andred, Andred\", Tristram herra sanoi, \"sinun pitäisi olla minun\nsukulaiseni, ja nyt sinä käyttäydyt minua kohtaan kuin vihollinen!\nMutta jollei meitä olisi muita kuin sinä ja minä, niin sinä et minua\nsaisi surmatuksi.\"\n\n\"En!\" virkkoi Andred herra, ja samassa hän tempaisi miekkansa ja\naikoi lyödä Tristramin kuoliaaksi.\n\nKun Tristram herra näki tuon uhkaavan liikkeen, niin hän katsoi\nmolempia käsiään, jotka olivat lujasti sidotut kahteen ritariin, ja\näkkiä hän vetäisi ne itseänsä kohden ja kiskaisi ne irti. Sitten hän\nhypähti Andred serkkunsa luo ja tempaisi miekan hänen kädestään ja\npaiskasi hänet maahan. Ja niin hän taisteli, kunnes hän oli tappanut\nkymmenen ritaria. Sitten hän meni sisälle kappeliin ja puolusti sitä\nuljaasti.\n\nMutta huuto ja kiljuna oli suuri, ja joukottain kansaa -- toista\nsataa -- virtaili Andred herran luo. Kun Tristram herra näki\nkansajoukon lähestyvän, niin hän muisti olevansa ilman aseita, ja hän\npani kiinni kappelin oven ja katkaisi ikkunan rautatangot, ja niin\nhän hyppäsi alas ja putosi merestä kohoavalle karikolle. Ja silloin\nei Andred herra eikä kukaan hänen tovereistaan päässyt häneen käsiksi.\n\nSillä välin Gouvernail ja kaksi Tristram herran miestä olivat\nisäntäänsä hakemassa. Kun he kuulivat että hän oli päässyt pakoon,\nniin he iloitsivat suuresti, ja karikolta he hänet löysivät ja\nnostivat ylös.\n\nTristram kysyi, missä kaunis Iseult oli, sillä hän luuli että Andred\nherran joukko oli vienyt hänet pois. Mutta Gounernail vastasi, että\nkuningatar oli pantu pieneen hirveään hökkeliin, joka oli rakennettu\nerilleen sairaita varten ja oli vaarallisen tartunnan pesä.\n\n\"Voi\", Tristram herra sanoi, \"se on kurja paikka sellaisen ladyn\noltavaksi, ja jos vain on minun vallassani niin hän ei ole siellä\nkauan oleva.\" Ja niin hän meni miehinensä ja nouti pois Iseult\nkuningattaren ja vei hänet metsään kauniiseen kartanoon, ja sinne\nIseult jäi oleskelemaan, sillä häntä peloitti palata puolisonsa Mark\nkuninkaan luo.\n\nEräänä päivänä Tristram herra meni metsään hiukan urheilemaan, ja\nniin tapahtui että hän vaipui siellä uneen. Ja muuan mies, jonka\nveljen Tristram jonkun aikaa sitten oli surmannut, tuli sitä tietä,\nja kun hän näki Tristramin nukkuvan, niin hän ampui nuolen hänen\nolkansa läpitse.\n\nSillä välin oli kerrottu Mark kuninkaalle, kuinka Tristram herra\noli vienyt Iseult kuningattaren pois hökkelistä ja majoittanut\nhänet kartanoon, ja niin pian kuin kuningas sen kuuli, niin hän\ntuli sinne monen ritarin kanssa tappamaan Tristram herraa. Mutta\nhän saapui sinne silloin kun Tristram oli poissa metsässä ja niin\nhän otti Kauniin Iseultin mukaansa kotia, ja piti häntä sen perästä\nniin tarkasti teljettynä, ettei Iseult millään vallassaan olevilla\nkeinoilla voinut lähettää sanaakaan Tristramille, eikä Tristram\nliioin hänelle.\n\nKun Tristram herra palasi metsästä sinne vanhaan kartanoon, niin hän\nnäki monien hevosten jälkiä ja siitä hän arvasi että hänen ladynsä\noli mennyt. Silloin hän kävi sangen surulliseksi ja ison aikaa hän\nsai kärsiä kovia tuskia, sillä se nuoli, joka häntä oli haavoittanut,\noli myrkytetty.\n\nViimein erään ladyn kautta, joka oli Bragwaine neidin serkku,\nIseult kuningatar sai lähetetyksi sanan Tristram herralle. Hän\nilmoitti Tristramille, ettei häntä millään keinoin voitu parantaa\nCornwallissa. Senvuoksi Iseult pyysi häntä rientämään Brittanyyn\nHowell kuninkaan luo, ja siellä hän tapaisi tämän tyttären,\nValkokätisen Iseultin, ja häneltä Tristram saisi apua.\n\nNiin Tristram herra ja Gouvernail astuivat laivaan ja purjehtivat\nBrittanyyn. Howell kuningas oli suuresti iloissaan, kun hän kuuli\nettä Lyonessen herra Tristram oli saapunut. Tristram sanoi tulleensa\nhänen maahansa saamaan apua hänen tyttäreltään, sillä hänelle oli\nsanottu ettei kukaan muu voisi häntä parantaa.\n\nJa lyhyessä ajassa Brittanyn Iseult paransi Tristram herran\nvammastaan.\n\nTapahtuipa että siihen aikaan Brittanyssä oli muuan Grip niminen\njaarli, joka kävi suurta sotaa Howell kuningasta vastaan ja pani\nhänet sangen ahtaalle ja piiritti häntä. Ja kerran kun kuninkaan\npoika Kehydius herra hyökkäsi ulos kaupungista, niin Grip herra\nhaavoitti hänet vaikeasti, melkein hengenvaarallisesti.\n\nSilloin Gouvernail meni kuninkaan luo ja sanoi:\n\n\"Herra, minä neuvon teitä pyytämään minun herraltani, Tristramilta\napua hädässänne.\"\n\n\"Minä teen niinkuin neuvotte\", kuningas sanoi. Ja niin hän meni\nTristram herran luokse ja pyysi tätä auttamaan sodassa, kun hänen\npoikansa Kehydius ei voinut tulla taistelutantereelle.\n\n\"Herra\", Tristram sanoi, \"minä tulen taistelutantereelle ja teen mitä\nvoin.\"\n\nHän hyökkäsi ulos kaupungista kaikkine joukkoineen, jotka hän oli\nsaanut kokoon ja teki sellaisia tekoja, että koko Brittany puhui\nhänestä. Ja viimein hän suurella voimallaan ja väkevyydellään surmasi\nomin käsin Grip jaarlin ja useita tämän ritareita.\n\nPalatessaan kaupunkiin Tristram herra otettiin vastaan suurilla\nkunnianosoituksilla ja juhlasaatolla. Howell kuningas syleili häntä\nja sanoi:\n\n\"Tristram herra, kaiken valtakuntani minä tahdon luovuttaa sinulle.\"\n\n\"Jumala varjelkoon\", sanoi Tristram herra, \"sillä minä olen\nvelvollinen tekemään teidän edestänne mitä voin, teidän tyttärenne\ntähden.\"\n\nSilloin Howell kuningas ja hänen poikansa Kehydius tuumailivat,\nkuinka hyvä olisi, jos Tristram herra naisi Valkokätisen Iseultin. Ja\nsuuri mieltymys syntyi Tristramin ja Iseultin välille, sillä tuo lady\noli sekä hyvä että kaunis, ja jalosukuinen ja jalomielinen nainen.\nJa kun Tristram herraa pidettiin niin hyvänä ja kestiteltiin ja\nhuviteltiin kaikella tavalla, niin hän vähäksi aikaa melkein unhoitti\nKauniin Iseultin, joka oli rakastanut häntä jo kauan aikaa.\n\nNiin hän suostui naimaan Brittanyn Iseultin, ja viimein heidät\nnaitettiinkin ja häät vietettiin suurella loistolla ja komeudella.\n\n\n\n\nKummien seikkailujen metsä.\n\n\nKun Iseult kuningatar kuuli, että Tristram herra oli nainut Brittanyn\nIseultin, niin hän lähetti kamarineidillään Bragwainella kirjeen\nTristramille, jossa hän sanoi, että jos Tristramia haluttaisi tulla\nhänen hoviinsa ja ottaa Valkokätinen Iseult mukaansa, niin heitä\nkohdeltaisiin oikein hyvin.\n\nTristram herran mielestä ei ollut hyvä ottaa vaimoansa mukaansa\nCornwalliin, sillä hän ei tietänyt, mitä saattaisi tapahtua Mark\nkuninkaan vihamielisyyden vuoksi. Mutta hän kutsui luokseen lankonsa,\nKehydius herran ja kysyi, tahtoisiko tämä tulla hänen kanssaan.\nKehydius herra vastasi olevansa valmis koska hyvänsä. Niin pieni\nlaiva varustettiin pikaisesti, ja siihen he menivät, -- Tristram\nherra, Kehydius, Bragwaine neiti ja Gouvernail, Tristram herran\nasemies.\n\nKun he olivat merellä, niin vastatuuli vei heidät Pohjois-Walesin\nrannalle, lähelle Vaarallista linnaa. Silloin Tristram sanoi\nBragwaine neidille: \"Odottakaa täällä minua kymmenen päivää, ja\njääköön Gouvernail, minun asemieheni, teidän seuraanne. Ja jos niin\nkäy että minua ei kuulu sen ajan kuluttua, niin kulkekaa lähintä\ntietä Cornwalliin, sillä olen kuullut sanottavan, että tässä metsässä\nsaa kohdata monta kummaa seikkailua ja minä haluan koetella muutamia,\nennenkuin jatkan matkaani. Ja niin pian kuin voin, tahdon rientää\nteidän jälkeenne.\"\n\nTristram herra ja Kehydius herra ottivat ratsunsa ja jättivät\nseuralaisensa ja ratsastivat pitkin metsää penikulman ja enemmänkin.\nJa siellä heille tuli vastaan muuan vaeltava ritari, jonka kanssa he\ntjostasivat, mutta ensi törmäyksessä Kehydius herra suistui maahan\nja haavoittui vaikeasti. Niin Tristram herra ja se toinen ritari,\njonka nimi oli Walesin Lamorak, asettivat hänet kilvelle ja kantoivat\nhänet keskellään erään metsänvartijan asuntoon, jonka mieleen he\nteroittivat, että Kehydius herraa oli hyvin hoidettava. Kolmen\npäivän perästä nuo molemmat toiset ritarit ottivat ratsunsa, ja tien\nristeyksessä he erosivat.\n\nKun Tristram herra ratsasti tietänsä yksinään, niin sattui että hän\nkohtasi Kay herran, hovimestarin. Kay herra kysyi Tristram herralta,\nmistä maasta hän oli; ja jälkimäinen vastasi olevansa Cornwallin\nmaasta.\n\n\"Niinpä saattaa ollakin\", sanoi Kay herra pilkallisesti, \"sillä eipä\nCornwallista ole koskaan kuulunut tulleenkaan ketään kelpo ritaria.\"\n\n\"Sepä on pahasti puhuttu\", Tristram herra sanoi, \"mutta minä pyydän\nteitä ilmoittamaan minulle nimenne.\"\n\n\"Herra, minun nimeni on Kay herra, hovimestari.\"\n\n\"Sekö teidän nimenne on\", Tristram herra sanoi; \"tietäkääpä\nsitten, että teitä kutsutaan pahasuisimmaksi kaikista nyt elävistä\nritareista; teitä sanotaan kyllä uljaaksi ritariksi, mutta häijyksi\nja kaikkein ilkeäkielisimmäksi.\"\n\nSitten he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat eräälle sillalle, ja\nsiellä seisoi muuan ritari, joka ei tahtonut antaa heidän mennä\nohi, ennenkuin jompikumpi heistä oli tjostannut hänen kanssaan.\nNiin ritari tjostasi Kay herran kanssa ja syöksi hänet maahan; sen\nritarin nimi oli Tor herra, Lamorak herran velipuoli, ja he olivat\nPellinoren poikia, sen saman ritarin, jonka kanssa Arthur kuningas\nkerran oli otellut. Sitten Tristram herra ja Kay herra ratsastivat\nmajapaikkaansa, ja siellä he tapasivat erään toisen ritarin, jota\nnimitettiin Brandiles herraksi, ja Tor herra tuli sinne pian jäljessä.\n\nKun nuo neljä ritaria istuivat illallisella, niin kolme heistä puhui\nkaikkea pahaa Cornwallin ritareista. Tristram kuuli mitä he sanoivat,\nja hän puhui vain vähän, mutta ajatteli sitä enemmän, eikä hän sillä\nkertaa ilmaissut heille nimeään.\n\nAamulla hän otti ratsunsa ja kulki heidän kanssaan. Matkalla\nBrandiles herra tarjoutui taistelemaan hänen kanssaan, ja Tristram\nherra paiskasi hänet maahan, ratsuineen päivineen. Sitten Tor\nherra karautti Tristram herraa vastaan, ja Tristram herra paiskasi\nmaahan hänetkin. Sitten hän ratsasti yksinään; Kay herra tuli hänen\nperässään, mutta Tristram ei huolinut hänen seurastansa.\n\n\"Tahtoisinpa mielelläni tietää, mikä tuon ritarin nimi on\", virkkoi\nBrandiles herra, ajaen Kay herran luokse.\n\n\"Tulkaa minun kanssani\", Kay herra sanoi, \"pyytäkäämme häntä\nilmoittamaan meille nimensä.\"\n\nSitten he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat lähelle Tristramia ja\nnäkivät kuinka hän istui lähteen reunalla ja oli ottanut kypärin\npäästänsä juodakseen lähteestä. Kun hän näki heidän tulevan, niin\nhän sitoi kiinni kypärinsä ja otti ratsunsa ja tarjoutui tjostaamaan\nheidän kanssansa.\n\n\"Älkäähän toki\", Brandiles herra sanoi, \"äskenhän juuri tjostasimme\nteidän kanssanne, emme tule siinä tarkoituksessa. Vaan me tulemme\npyytämään, että ritarillisuudesta ilmoittaisitte meille nimenne.\"\n\n\"Jalot ritarit, koska se on teidän toivomuksenne ja koska se teitä\nhuvittaa, niin tietäkää sitten, että minun nimeni on Lyonessen\nTristram, Cornwallin kuninkaan Markin sisarenpoika.\"\n\n\"Ajallansa kaikki tapahtuu\", Brandiles herra sanoi. \"Tietäkää,\nettä me olemme oikein iloisia, että olemme tavanneet teidät,\nja me kuulumme ritariseurueeseen, joka oikein iloitsisi teidän\nkumppanuudestanne. Sillä te olette se ritari, jota Pyöreän pöydän\nritarikunta kaikkein hartaimmin joukkoonsa haluaa.\"\n\n\"Minä kiitän heitä heidän suuresta hyvyydestänsä\", Tristram herra\nsanoi, \"mutta tähän asti olen tuntenut, etten ole ollut mahdollinen\nheidän joukkoonsa kuulumaan. Sillä minä en ole tehnyt sellaisia\nansiokkaita tekoja, jotta voisin kuulua moiseen ritarikuntaan.\"\n\n\"Oh\", sanoi Kay herra, \"jos te olette Lyonessen Tristram, niin te\nolette se mies, jota tätä nykyä pidetään kaikkein miehuullisimpana,\nlukuunottamatta Järven Lancelotia. Sillä sitä miestä ei ole\nelävien joukossa, ei kristittyä eikä pakanaa, joka voisi näyttää\ntoisen sellaisen ritarin, jonka miehuutta ja taitoa ja sen lisäksi\nuskollisuutta niin saattaisi ylistää. Sillä vielä ei ole yksikään\nvoinut kertoa hänestä mitään kunniatonta, eikä todistaa sitä todeksi.\"\n\nSillä tapaa he puhelivat ison aikaa, ja sitten he erkanivat\ntoisistaan ja lähtivät ratsastamaan kukin sitä tietä, joka näytti\nhänestä parhaimmalta.\n\nMutta tähän aikaan muuan ilkeä velhonainen, nimeltä Anna lady, oli\nkauniilla sanoilla ja kavalalla viekkaudella houkutellut Arthur\nkuninkaan ratsastamaan kanssansa Vaaralliseen metsään. Anna lady oli\nsuuri noita ja hän oli kauan aikaa rakastanut Arthur kuningasta,\nja senvuoksi hän oli tullut siihen maahan. Kun Arthur kuningas oli\nlähtenyt tuon ladyn keralla, ja kun hänen ritarinsa huomasivat,\nettä hän oli poissa, niin useat heistä lähtivät kuninkaan jälkeen,\nniinkuin Lancelot herra, Brandiles ja monet muut.\n\nVelhonainen vei Arthur kuninkaan linnaansa ja toivoi voittavansa\nhänen rakkautensa, mutta kuningas muisti omaa ladyänsä, Guinevere\nkuningatarta, eikä suostunut rakastamaan tuota noitanaista, vaikka\ntämä olisi käyttänyt mitä taikakeinoja tahansa. Silloin Anna lady\nlähetti hänet joka päivä ratsastelemaan tuohon metsään omien\nritariensa kera, siinä tarkoituksessa, että hän olisi siellä saanut\nsurmansa. Sillä kun tämä Anna lady ei saanut tahtoansa täytetyksi,\nniin hän koetti kaikilla kavalilla keinoilla saada Arthur kuninkaan\nsurmatuksi ja tapetuksi.\n\nMutta Järven neito -- jonka nimi oli Nimue -- joka yhä vieläkin\noli ystävällismielinen Arthur kuningasta kohtaan, sai ovelilla\ntaikakeinoillaan tietää, että kuningas oli suuressa vaarassa, ja\nsenvuoksi hän tuli Vaaralliseen metsään hakemaan Lancelot herraa tai\nTristram herraa Arthur kuninkaan avuksi. Sillä Järven lady tiesi että\nsinä samana päivänä Arthur kuningas oli surmansa saava, jollei hän\nsaisi apua jommaltakummalta noista molemmista ritareista.\n\nNiin hän ratsasti edestakaisin, kunnes hän kohtasi Tristram herran,\nja heti kun hän näki Tristramin, niin hän tunsi hänet.\n\n\"Oi, Tristram herra\", hän sanoi, \"olkaa tervetullut ja siunattu\nolkoon se hetki, jona teidät kohtasin! Sillä juuri tänä päivänä ja\nnäiden kahden tunnin kuluessa tulee tapahtumaan häpeällisin teko,\nmitä koskaan on tehty tässä maassa.\"\n\n\"Oi, jalo neito\", Tristram herra sanoi, \"voinko minä sitä estää?\"\n\n\"Seuratkaa minua\", neito sanoi, \"ja niin nopeasti kuin vain voitte,\nsillä te saatte nähdä maailman kunnianarvoisimman ritarin suuressa\nhädässä.\"\n\nSilloin Tristram herra sanoi: \"Minä olen valmis auttamaan sellaista\njaloa miestä.\"\n\n\"Se ei ole kenkään parempi eikä huonompi kuin itse Arthur kuningas\",\nsanoi Järven neito.\n\n\"Jumala varjelkoon häntä koskaan sellaiseen hätään joutumasta\", sanoi\nTristram herra.\n\nHe ratsastivat yhdessä täyttä karkua, kunnes saapuivat pienelle\nlinnalle, ja tuon linnan juurella he näkivät erään ritarin seisovan\nja taistelevan kahta ritaria vastaan. Tristram herra tarkasteli\nniitä, ja viimein hän näki kuinka nuo molemmat ritarit paiskasivat\ntuon yhden ritarin maahan ja toinen niistä irroitti hänen kypärinsä\nlyödäkseen hänet kuoliaaksi. Ja Anna lady sai Arthur kuninkaan miekan\nkäteensä katkaistakseen sillä hänen kaulansa.\n\nSilloin Tristram herra ryntäsi eteenpäin kaikella voimallaan ja\nväellään ja huusi: \"Kavala nainen, kavala nainen, anna olla!\" Ja\nnopeasti hän kaatoi toisen ritarin toisen perään, niin että ne\nmolemmat vaipuivat kuoliaina maahan.\n\nSillä välin Järven neito huusi Arthur kuninkaalle: \"Älkää antako tuon\nkavalan naisen päästä pakoon!\" Ja Arthur kuningas sieppasi äkkiä tuon\nilkeän noidan kiinni, ja sillä samalla miekalla, jota tuo ilkeä noita\npiti kädessään, Arthur kuningas löi poikki hänen päänsä.\n\nTristram herra asetti Arthur kuninkaan ratsun selkään ja ratsasti\npois hänen kerallaan, mutta hän varoitti Järven neitoa sillä kertaa\nvielä ilmaisemasta hänen nimeänsä. Kun kuningas oli noussut ratsun\nselkään, kiitti hän sydämellisesti Tristram herraa ja pyysi saada\ntietää hänen nimensä, mutta Tristram ei tahtonut sanoa hänelle\nmuuta kuin että hän oli muuan seikkailuilla kulkeva ritariparka. Ja\nniin hän teki kuninkaalle seuraa, kunnes tämä kohtasi muutamia omia\nritareitaan.\n\nPenikulman kuljettuaan he kohtasivat Ector herran, joka ei tuntenut\nArthur kuningasta eikä Tristram herraa ja halusi tjostata heistä\ntoisen kanssa. Tristram herra suostui hänen tarjoukseensa, ja työnsi\nhänet ykskaks alas satulasta. Sen tehtyään hän palasi taas kuninkaan\nluo ja sanoi:\n\n\"Herrani, tuolla on yksi teidän ritareistanne, hän voi tehdä teille\nseuraa, ja kerran te vielä tulette ymmärtämään, että minä tahdoin\nteitä palvella.\"\n\n\"Voi\", sanoi Arthur kuningas, \"ilmoittakaa minulle, ken te olette.\"\n\n\"En tällä kertaa\", sanoi Tristram herra. Niin hän lähti ja jätti\nArthur kuninkaan Ector herran seuraan.\n\n\n\n\nMetsän kurja mies.\n\n\nMääräpäivänä Tristram herra palasi sinne metsävartijan asuntoon,\njonne Kehidius herra oli jätetty paranemaan haavoistansa, ja he\nratsastivat laivalle, jossa Bragwaine neiti ja Gouvernail olivat\nodottamassa, ja niin he kaikki yhdessä purjehtivat Cornwalliin.\n\nIseult kuningatar iloitsi enemmän kuin kieli saattaa kertoa, kun\nhän taas sai nähdä Tristram herran, mutta Tristram ei voinut jäädä\nTintagelin linnaan, sillä Mark kuningas vihasi häntä yhä ja olisi\nsurmannut hänet, jos vain olisi voinut. Niin Tristram herra otti\nratsunsa ja varuksensa ja ratsasti metsään, ja siellä hän vietti\nmonta päivää yksinäisyydessä ja katkerassa surussa. Eikä yksikään\ntietänyt minne hän oli joutunut. Muuan hovineiti meni häntä etsimään,\nmutta ei mikään, mitä hän sanoi tai teki, voinut lohduttaa Tristram\nherraa, eikä Tristram herra tahtonut syödäkään mitään ruokaa eikä\njuoda, kun hovineiti sitä hänelle toi. Silloin tapahtui että Tristram\nherra kuljeskellessaan tuli lähelle sitä samaa linnaa, jossa hän ja\nPalamides herra olivat taistelleet, silloin kun Kaunis Iseult eroitti\nheidät. Ja neiti meni linnan rouvan luokse ja kertoi hänelle Tristram\nherran onnettomuudesta.\n\n\"Voi\", lady sanoi, \"missä sitten on minun herrani Tristram?\"\n\n\"Tässä aivan teidän linnanne vieressä\", sanoi neiti.\n\n\"Hyvään aikaanpa hän tulikin\", lady sanoi, \"hänen pitää saada ruokaa\nja juomaa parasta mitä on, ja minulla on hänen harppunsa, jolla hän\nopetti minua soittamaan -- sillä hyvässä harpunsoitossa hän vie\nvoiton kaikista muista.\"\n\nJa niin tuo lady ja neiti veivät Tristramille ruokaa ja juomaa,\nmutta hän söi vain vähän. Hän ajoi pois ratsunsa luotansa ja riisui\nyltään varuksensa ja vaelsi metsän jylhimpiin osiin. Toisinaan hän\nkatkoi puita ja oksia, ja toisina aikoina taas, kun hän sai käsiinsä\nsen harpun, jonka lady oli hänelle lähettänyt, niin silloin hän\nusein soitti sitä ja itki. Ja toisinaan kun Tristram herra harhaili\nmetsässä, eikä linnan lady tietänyt, missä hän oli, niin lady istui\nsoittamaan harppua; silloin Tristram usein tuli sitä kuuntelemaan ja\ntoisinaan hän saattoi soittaa itsekin.\n\nSellaista kesti monta kuukautta, mutta lopulta Tristram herra lähti\ntiehensä, eikä linnan lady tietänyt, minne hän oli joutunut.\n\nNyt alkoi vaikea aika Tristram herra raukalle. Hän murehti niin\nsyvästi ja niin kauan tuossa autiossa ja kolkossa metsässä, että\nhänen muistinsa vallan katosi ja hän unhoitti kaikki ritarilliset\nasiat. Hänen vaatteensa putoilivat repaleina hänen päältään ja hän\nkävi laihaksi ja kuivaksi: ja niin hän joutui paimenten ja lampurien\nseuraan, ja joka päivä he antoivat hänelle ruokaa ja juomaa, ja he\nkeritsivät häntä lammassaksilla ja kohtelivat häntä kuin hullua.\n\nMutta vaikka hän oli menettänyt kaiken muistinsa, niin hän oli\nsentään vahva ruumiiltaan ja rohkea mieleltään. Kerrankin kun hänen\nystäviään paimenia ahdisti Dagonet herra, Arthur kuninkaan hovinarri,\nja kaksi asemiestä, niin Tristram herra riensi paimenten avuksi,\nvoitti Dagonetin, surmasi toisen asemiehen ja ajoi toisen pakoon.\n\nSillä välin hänen ilkeä serkkunsa Andred herra levitteli kaikkialle\nsitä huhua, että Tristram oli kuollut. Hän sai erään ladyn kertomaan\nMark kuninkaan hovissa sen valheellisen jutun, että hän oli Tristram\nherran luona silloin kun tämä kuoli, ja että hän oli haudannut\nhänet erään lähteen lähelle ja että Tristram herra oli kuollessaan\npyytänyt, että Mark kuningas tekisi hänen serkkunsa Andred herran\nLyonessen maan kuninkaaksi, jonka maan hallitsija Tristram herra oli.\nKaiken tämän Andred herra teki sen vuoksi, että hän tahtoi saada\nTristram herran maat haltuunsa.\n\nMark kuningas itki ja oli kovasti surevinaan, kun hän kuuli että\nTristram herra oli kuollut. Mutta kun tämä sanoma saapui Iseult\nkuningattaren kuuluviin, niin hän murehti niin että hän oli aivan\nmenettää järkensä; hän sairastui surusta ja makasi kauan aikaa\nsairaana, melkein kuoleman kielissä.\n\nMutta siinä maassa oli jättiläinen nimeltä Tauleas. Peläten\nTristramia hän ei yli seitsemään vuoteen ollut uskaltanut paljoa\nliikuskella, vaan pysytteli enimmäkseen eräässä lujassa linnassa,\njoka oli hänen omansa. Mutta kun Tauleas kuuli tuon Markin hovista\nlevitetyn jutun, että Tristram oli kuollut, niin hän alkoi taas käydä\njoka päivä ulkona. Niin tapahtui yhtenä aamuna, että hän metsässä\nkuljeskellessaan tuli paimenten parveen ja istui lepäämään lähteen\nreunalle.\n\nHänen siinä istuessaan tuli muuan cornwallilainen ritari nimeltä\nDinant herra, joka kuljetti mukanaan erästä ladyä. Kun jättiläinen\nnäki ritarin, lähti hän pois paimenten luota ja piiloittautui puun\nalle; ja ritari tuli lähteelle ja astui alas ratsunsa selästä\nlepäämään.\n\nTuskin oli ritari hypännyt maahan, kun Tauleas jättiläinen tuli\nritarin ja tämän ratsun väliin ja otti ratsun ja hyppäsi sen selkään.\nSitten hän ratsasti Dinant herraa vastaan, tarttui häneen kaulurista,\nnosti hänet eteensä ja aikoi lyödä poikki hänen päänsä.\n\n\"Auttakaa tuota ritaria!\", huusivat silloin paimenet Tristram\nherralle.\n\n\"Auttakaa häntä itse!\" Tristram sanoi.\n\n\"Emme me uskalla\", paimenet sanoivat. Silloin Tristram näki ritarin\nmiekan makaavan maassa ja hän juoksi ja otti sen käteensä ja löi\npoikki pään jättiläiseltä, ja palasi sitten taas paimenten luo.\n\nPalattuaan hoviin Dinant herra kertoi Mark kuninkaalle siitä\nseikkailusta, joka oli sattunut hänelle metsässä ja kuinka muuan\nhullu mies oli pelastanut hänet kauhean Tauleas jättiläisen käsistä.\n\n\"Missä teille sattui se seikkailu\", kysyi Mark kuningas.\n\n\"Teidän metsässänne sen kauniin lähteen luona, jossa monet\nseikkailuhaluiset ritarit tapaavat toisensa\", Dinant herra virkkoi,\n\"ja siellä on se hullu mies.\"\n\n\"Vai niin\", Mark kuningas sanoi, \"tahdonpa nähdä tuon hullun miehen.\"\n\nNiin päivän tai parin kuluttua Mark kuningas antoi ritareilleen ja\nmetsästäjilleen määräyksen, että heidän piti seuraavana aamuna olla\nvalmiit metsästämään, ja aamulla hän meni metsään. Ja kun hän tuli\nlähteelle, niin hän näki siellä komean miehen makaavan nukuksissaan\nmaassa, miekka vieressään. Kuningas käski ritareitansa nostamaan\nhänet varovaisesti maasta ja viemään hänet Tintagelin linnaan, jonka\nhe tekivätkin. Ja siellä hänet pestiin ja kylvetettiin ja hänelle\nannettiin lämmintä ruokaa, niin että Tristram herra kohta sai\nkadotetun muistinsa kokonaan takaisin.\n\nMutta koko tänä aikana ei ainoakaan olento tuntenut Tristram herraa,\neikä mikä mies hän oli.\n\nSattuipa silloin yhtenä päivänä että kuningatar, Kaunis Iseult, sai\nkuulla tuosta metsän eriskummaisesta miehestä ja kuinka kuningas oli\ntuonut hänet kotia hoviin. Silloin Iseult kuningatar kutsui Bragwaine\nneidin luokseen ja sanoi: \"Tulkaa minun kanssani, sillä minä tahdon\nmennä katsomaan tuota miestä, jonka minun herrani toi metsästä.\" Niin\nhe menivät ulos ja kysyivät, missä se sairas mies oli. Muuan asemies\nilmoitti silloin kuningattarelle, että hän oli puutarhassa lepäämässä\nauringon paisteessa.\n\nKun kuningatar katsoi Tristram herraa, niin hän ei muistanut kuka hän\noli, mutta kuitenkin hän sanoi Bragwainelle: \"Minusta tuntuu kuin\nolisin nähnyt hänet monasti tätä ennen.\"\n\nMutta heti kun Tristram herra näki Iseultin, niin hän tunsi hänet\nsangen hyvin ja käänsi pois päänsä ja itki.\n\nKuningattarella oli aina mukanaan pieni koira, jonka Tristram herra\noli hänelle antanut kaikkein ensimäisenä aikana hänen Cornwalliin\ntulonsa jälkeen, eikä tuo pieni koira jättänyt koskaan kuningatarta,\npaitsi kun Tristram herra itse oli lähettyvillä.\n\nHeti kun tuo pieni koira tuli lähelle Tristramia, niin se hyppäsi\nhänen päälleen ja nuoli hänen poskiaan ja korviaan ja vinkui ja\nhyppeli hänen ylitsensä.\n\n\"Voi, valtiattareni\", sanoi Bragwaine neiti Kauniille Iseultille.\n\n\"Oi voi!\" kuningatar huusi, \"minä näen, että se on minun oma herrani\nTristram!\" ja senjälkeen vaipui hän tainnoksiin ja makasi kauan aikaa\ntiedotonna, sillä hän pelästyi nähdessään Tristram herran elävänä,\npidettyään häntä niin kauan aikaa kuolleena. Vähitellen, sen mukaan\nkuin hän saattoi puhua, hän sanoi: \"Minun herrani Tristram, ylistetty\nolkoon Jumala, että olette hengissä! Minä olen varma, että teidät\ntunnetaan tämän pienen koiran avulla, sillä sitä ei mitenkään saa\nlähtemään teidän luotanne. Mutta minä olen myös varma siitä, että\nkun minun herrani Mark kuningas tuntee teidät, niin hän karkoittaa\nteidät Cornwallin maasta, taikka sitten hän surmaa teidät. Tehkää\nsentähden niinkuin Mark kuningas tahtoo ja menkää Arthur kuninkaan\nhoviin, sillä sinne teitä halutaan. Ja milloin vain voin, minä\nlähetän teille sanomia, ja te saatte tulla minua katsomaan koska\nvain haluatte, ja kaikkina aikoina, myöhään ja varhain, minä olen\nteidän käskettävänänne ja tahdon elää niin kurjaa elämää kuin koskaan\nkenkään kuningatar tai lady on elänyt.\"\n\n\"Oi rouva\", huusi Tristram herra, sydän surun ja säälin repelemänä,\n\"jättäkää minut, minä pyydän, sillä paljon tuskaa ja vaaroja minä\nolen kärsinyt teidän tähtenne.\"\n\nSilloin kuningatar lähti, mutta pieni koira ei tahtonut jättää\nTristram herraa.\n\n\n\n\n\"Lancelot herran tähden!\"\n\n\nHeti Iseult kuningattaren lähdettyä tuli Mark kuningas, ja pieni\nkoira hyökkäsi hänen kimppuunsa ja haukkui heitä kaikkia. \"Herra,\ntämä mies on Tristram herra, minä näen sen koirasta\", virkkoi Andred\nherra.\n\n\"Eipä suinkaan\", kuningas sanoi, \"sitä ei saata uskoa\", ja hän pyysi\nTristramin totuudenmukaisesti sanomaan kuka hän oli ja mikä oli hänen\nnimensä.\n\n\"Totisesti\", ritari sanoi, \"minun nimeni on Lyonessen Tristram, ja\ntehkää nyt minulle mitä haluatte.\"\n\n\"Ah\", Mark kuningas sanoi, \"olen pahoillani, että olette joutunut\nkäsiini.\" Ja hän kutsui parooninsa kokoon tuomitakseen hänet\nkuolemaan.\n\nMutta monet paroonit eivät tahtoneet suostua siihen, ja niin kaikkien\nheidän neuvostaan Tristram herra karkoitettiin maasta kymmeneksi\nvuodeksi. Siten hänet pakoitettiin lähtemään Cornwallista, ja useat\nparoonit astuivat hänen kanssaan hänen laivaansa, ja niistä olivat\ntoiset hänen ystäviänsä ja toiset hänen vihollisiansa.\n\nSillä välin tuli muuan Arthur kuninkaan ritari, jonka nimi oli\nDinadan, ja hänen tulonsa tarkoituksena oli hakea Tristram herraa.\nSilloin hänelle näytettiin, missä Tristram herra hampaisiin asti\nvarustettuna seisoi, valmiina lähtemään laivallansa.\n\n\"Kuulkaapa, uljas ritari\", Dinadan sanoi, \"ennenkuin lähdette tästä\nhovista, vaadin teitä tjostaamaan kanssani.\"\n\n\"Varsin mielelläni\", Tristram sanoi, \"jos nämä herrat antavat minulle\nluvan.\"\n\nParoonit suostuivat siihen, ja niin molemmat ritarit hyökkäsivät\ntoisiansa vastaan, ja Tristram herra paiskasi Dinadan herran maahan.\nSilloin Dinadan pyysi lupaa saada tulla hänen kanssaan.\n\n\"Te olette sangen tervetullut\", Tristram herra sanoi. Niin he ottivat\nratsunsa ja ratsastivat yhdessä laivoillensa.\n\nKun Tristram herra oli laivalla, niin hän kääntyi ja puhui\nparooneille, jotka olivat tulleet häntä saattamaan.\n\n\"Tervehtikää Mark kuningasta ja kaikkia minun vihamiehiäni\", hän\nsanoi, \"ja sanokaa heille että minä tulen takaisin kun vain voin. Ja\nhyvin minua on palkittu siitä, että taistelin Marhaus herran kanssa\nja vapautin kaiken tämän maan orjuudesta, ja hyvin minua on palkittu\nsiitä, että noudin Kauniin Iseultin Irlannista ja kestin vaaroja\nkaiken aikaa ja että kotimatkalla pelastin Iseult kuningattaren\nItkujen linnasta! Ja hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin\nBlamor herran kanssa Anguist kuninkaan, Kauniin Iseultin isän\npuolesta. Ja hyvin minua on palkittu siitä, että Mark kuninkaan\npyynnöstä paiskasin maahan tuon jalon ritarin Walesin Lamorak herran!\nJa hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin Sadan ritarin\nkuningasta ja Pohjois-Walesin kuningasta vastaan, jotka tahtoivat\nmolemmat ottaa hänen maansa orjuuteen, ja saatoin heidät kuritukseen!\nJa hyvin minua on palkittu siitä, että surmasin tuon mahtavan Tauleas\njättiläisen! Ja monta muuta tekoa minä olen tehnyt hänen hyväksensä,\nja nyt olen saanut palkkani! -- Sanokaa Mark kuninkaalle, että monet\njalot Pyöreän pöydän ritarit ovat säästäneet tämän maan parooneita\nminun vuokseni. Hyvinhän minua on palkittu siitäkin, kun taistelin\nuljaan Palamides ritarin kanssa ja pelastin Iseult kuningattaren\nhänen käsistänsä? Ja silloin Mark kuningas sanoi kaikkien paroonien\nedessä, että minun olisi pitänyt saada parempi palkka.\"\n\nJa heti sen sanottuaan Tristram herra lähti purjehtimaan merelle.\n\nEnsi kertaa senjälkeen maihin laskiessaan Tristram herra ja Dinadan\nkohtasivat lähellä meren rantaa kaksi ritaria, Marisin Ector herran\nja Ganisin Bors herran, jotka vaativat heitä voimien koetteluun.\nEctor herra tjostasi Dinadan herran kanssa ja syöksi hänet ja hänen\nratsunsa maahan, ja Tristram herra olisi tahtonut tjostata Bors\nherran kanssa, mutta Bors herra sanoi, ettei hän tahtonut tjostata\nkenenkään cornilais-ritarin kanssa, sillä niitä ei pidetty kunnian\nmiehinä.\n\nJuuri silloin saapui paikalle kaksi muuta ritaria, joista toinen,\nBleoberin herra, tarjoutui tjostaamaan Tristram herran kanssa, joka\nensi iskulla työnsi hänet maahan niinkuin ei mitään.\n\nSilloin sanoi Ganisin Bors herra: \"Enpä ole koskaan nähnyt ketään\nCornilais-ritaria, niin miehuullista ja uljasta, kuin tuo ritari,\njoka kantaa kruunuilla kirjailtuja koristuksia.\"\n\nSen jälkeen Tristram herra ja Dinadan herra jättivät heidät ja\nratsastivat metsään, ja siellä kohtasi heidät muuan neiti, joka oli\nLancelot herran vuoksi tullut hakemaan joitakuita jaloja Arthur\nkuninkaan hovin ritareita pelastamaan Lancelot herraa. Sillä\nkuningatar Morgan le Fay, tuo ilkeä velho, oli päättänyt petoksella\nsurmata Lancelot herran ja sitä varten hän asetti kolmekymmentä\nritaria häntä väijymään. Tämä neiti tiesi tuosta petoksesta ja siitä\nsyystä hän oli tullut hakemaan joitakuita jaloja ritareita Lancelot\nherran avuksi. Sillä sinä iltana taikka seuraavana päivänä Lancelot\nherran piti tulla sinne, missä nuo kolmekymmentä ritaria olivat\nväijymässä.\n\nNeiti kohtasi ensiksi Bors herran, Bleoberis herran, Ector herran\nja Driant herran, ja hän kertoi heille kaikille neljälle Morgan le\nFayn petoksesta. He lupasivat hänelle, että he olisivat lähettyvillä,\nkun Lancelot herra kohtaisi nuo kolmekymmentä ritaria, ja jos niin\nkävisi, että nämä hyökkäisivät hänen päällensä, niin he auttaisivat\nhäntä niin hyvin kuin voisivat. Jätettyään nuo neljä ritaria, neiti\nsitten sattumalta tapasi Tristram herran ja Dinadan herran ja näille\nhän myös puhui siitä petoksesta, mitä oli suunniteltu Lancelot herraa\nvastaan.\n\n\"Jalo neiti\", Tristram herra virkkoi, \"viekää minut sille paikalle,\nmissä he odottavat tapaavansa Lancelot herran.\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" Dinadan herra sanoi. \"Eihän meidän sovi\ntaistella kolmeakymmentä ritaria vastaan, ja tietäkää, että minä en\naio niin tehdä. Pitää puoliansa yhtä ritaria, taikka kahta, kolmea\nvastaan on kylliksi, jos he ovat miehiä. Mutta ryhtyä vastarintaan\nviittätoista ritaria vastaan, siihen en ikinä rupea.\"\n\n\"Hyi hävetkää\", Tristram herra sanoi, \"tehkää vain tehtävänne.\"\n\n\"En\", Dinadan sanoi, \"paitsi jos te lainaatte minulle kilpenne;\nsillä te kannatte cornwallilaista kilpeä, ja sen pelkurimaisuuden\ntähden, josta Cornwallin ritarit ovat mainittuja, teitä tuota kilpeä\nkantaessanne aina vältetään.\"\n\n\"Ei, minä en tahdo erota kilvestäni hänen tähtensä, joka sen minulle\nantoi\", Tristram sanoi. \"Mutta yhden asian minä lupaan sinulle,\nDinadan herra, joll'et sinä jää odottamaan minun kanssani, niin\nlyön sinut kuoliaaksi siihen paikkaan. Sillä minä en pyydä sinulta\nenempää, kuin että sinä vastustat yhtä ritaria, ja jollei sinun\nrohkeutesi anna sitä myöden, niin seiso vieressä ja katsele minua ja\nheitä.\"\n\n\"Herra\", sanoi Dinadan pelkuri, \"minä lupaan teille, että jään\nkatselemaan ja teen voitavani pelastaakseni itseni, mutta minä toivon\netten olisi teitä kohdannut.\"\n\nKohta senjälkeen nuo kolmekymmentä ritaria lähestyivät noita\nneljää ritaria, ja he huomasivat kaikki toinen toisensa. Mutta nuo\nkolmekymmentä ritaria antoivat noiden neljän ritarin mennä, koska\nheidän oli käsketty ahdistaa vain Lancelot herraa; ja nuo neljä\nritaria antoivat niiden kolmenkymmenen ritarin mennä, jotta näkisivät\nmitä he tekisivät Lancelot herralle.\n\nNiin nuo kolmekymmentä ritaria ratsastivat ohi ja tulivat Tristram\nherran ja Dinadan herran luo. Ja kun he lähestyivät, niin Tristram\nherra huusi korkealla äänellä:\n\n\"Kas tässä on ritari teitä vastassa Lancelot herran puolesta!\"\n\nJa siinä paikassa hän kaatoi kaksi ritaria yhdellä peitsellä ja\nkymmenen miekallansa; ja silloin Dinadan rohkaisi mielensä ja ryntäsi\ntaistelun tuoksinaan ja teki tehtävänsä erittäin hyvin.\n\nNiin noista kolmestakymmenestä ritarista pääsi vain kymmenen pois, ja\nne pakenivat.\n\nGanisin Bors herra ja hänen kolme kumppaniansa katselivat tätä\nottelua, ja he näkivät kyllä että se oli sama ritari, joka oli\ntjostannut heidän kanssaan meren rannalla. Silloin he ottivat\nratsunsa ja ratsastivat Tristram herra luo ja ylistivät häntä ja\nkiittivät häntä niiden hyvien tekojen tähden, joita hän oli tehnyt.\nJa he pyysivät kaikki Tristram herraa tulemaan heidän kerallaan\nheidän majapaikkaansa.\n\nMutta Tristram sanoi 'ei', hän ei tahtonut tulla mihinkään\nmajapaikkaan.\n\nSilloin kaikki nuo neljä ritaria pyysivät Tristramia ilmoittamaan\nheille nimensä.\n\n\"Jalot herrat\", Tristram sanoi, \"tällä hetkellä en tahdo teille\nnimeäni sanoa.\"\n\n\n\n\nMorgan le Fayn kavala petos.\n\n\nTristram herra ja Dinadan herra jatkoivat matkaansa, ja kulkiessaan\nheillä oli monta seikkailua. Mutta Dinadan valitteli kaiken aikaa,\nettä hän oli joutunut Tristram herran seuraan. Sillä jokainen ritari,\njonka he kohtasivat, tahtoi tjostata heidän kanssaan, eikä Dinadan\nherra pitänyt niin paljosta taistelemisesta, ja sitäpaitsi hän\nsuistui monta kertaa maahan.\n\n\"Te käyttäydytte kuin hullu\", hän sanoi Tristram herralle, \"ja\nkuin mies, joka on menettänyt järkensä ja tahtoo syöstä itsensä\nperikatoon. Minä kiroan sitä hetkeä, jolloin teidät tapasin. Sillä\nkoko maailmassa ei ole kahta ritaria, jotka olisivat niin hurjia\nkuin Lancelot herra ja te. Sillä kerran minä jouduin Lancelot herran\nseuraan, niinkuin nyt olen joutunut teidän seuraanne, ja hän pani\nminut sellaiseen työhön, että neljänneksen vuotta olin senjälkeen\nvuoteessa. Varjelkoon minua kahdesta sellaisesta ritarista ja\nvarsinkin _teidän_ seurastanne!\"\n\nHe saivat asunnon siksi yötä erään kunnon miehen luona muutamassa\nluostarissa, jossa heitä kohdeltiin hyvin. Aamulla Tristram herra\ntaas lähti ja jätti Dinadan herran luostariin, sillä tämä jälkimäinen\noli niin väsynyt ja niin kovin kolhittu, että hän ei saattanut\nratsastaa. Seuraavana päivänä Tristram herra tapasi airueita,\njotka ilmoittivat hänelle, että oli julistettu pidettäväksi suuret\nturnajaiset Skotlannin kuninkaan Caradosin ja Pohjois-Walesin\nkuninkaan välillä ja että heidän piti tjostata toinen toisensa kanssa\nNeitojen linnalla. Nämä airueet olivat etsiskelemässä ympäri maata\nhyviä ritareita, ja varsinkin Carados kuningas haki Lancelot herraa\nja Pohjois-Walesin kuningas haki Lyonessen Tristramia.\n\nNiin Tristram herra päätti mennä niihin turnajaisiin.\n\nSamana päivänä hän tapasi erään neidon, joka kertoi hänelle, että hän\nvoittaisi suurta mainetta, jos hän surmaisi erään seikkailijaritarin,\njoka teki paljon pahaa siinä maassa. Kun Tristram herra kuuli neidon\nniin puhuvan, niin hän lähti iloisena hänen mukaansa. He olivat\nratsastaneet noin kuusi penikulmaa, kun Gawaine herra kohtasi\nheidät. Tämä tunsi heti tuon neidon yhdeksi ilkeän Morgan le Fayn\nhovineidoksi.\n\n\"Jalo ritari\", Gawaine herra sanoi, \"minne te ratsastatte tämän\nneidon keralla?\"\n\n\"Herra\", Tristram sanoi, \"minä en tiedä, minne minun tulee ratsastaa,\ntämä neito ohjaa minua.\"\n\n\"Herra\", Gawaine sanoi, \"älkää ratsastako hänen kanssansa, sillä hän\nja hänen valtiattarensa eivät koskaan ole tehneet hyvää, pahaa vain.\"\nSitten hän paljasti miekkansa ja sanoi: \"Neito, jollet sinä minulle\nheti ilmoita, mistä syystä sinä kuljetat tätä ritaria mukanasi, niin\nminä surmaan sinut siihen paikkaan. Minä tunnen kyllä kaikki sinun ja\nvaltiattaresi kavalat juonet ja metkut.\"\n\n\"Armoa, Gawaine herra!\" neito huusi, \"jos säästätte minun henkeni,\nniin kerron teille kaikki.\"\n\n\"Anna kuulua, niin saat pitää henkesi\", Gawaine virkkoi.\n\n\"Herra, kuningatar Morgan le Fay, minun valtiattareni, on käskenyt\nkolmekymmentä neitoa hakemaan ja väijymään Lancelot herraa tai\nTristram herraa, ja sen, joka ensiksi tapaa jommankumman näistä\nritareista, tulee kääntää heidät Morgan le Fayn linnaa kohden\nja sanoa että heillä on siellä urhotekoja tehtävänä. Ja jos\njompikumpi noista molemmista ritareista tulee sinne, niin siellä on\nkolmekymmentä ritaria väijymässä eräässä tornissa ja odottamassa\nLancelot herraa tai Tristram herraa.\"\n\n\"Hyi häpeä\", Gawaine herra sanoi, \"että tuollaista kavalaa petosta\ntekee ja harjoittaa kuningatar, kuninkaan sisar ja kuninkaan ja\nkuningattaren tytär.\"\n\nSilloin Gawaine herra ja Tristram herra päättivät ratsastaa sinne\nlinnalle, jossa Morgan le Fay oli, ja uhmata noiden kolmenkymmenen\nritarin ilkeyttä. Ja Gawaine herra ajatteli ajattelemistaan,\nettä hänen kumppaninsa varmaankin oli Lyonessen Tristram, sillä\nhän oli kuullut kerrottavan, kuinka kaksi ritaria oli taistellut\nkolmeakymmentä ritaria vastaan ja voittanut ne.\n\nKun he tulivat linnan edustalle, niin Gawaine herra huusi korkealla\näänellä:\n\n\"Kuningatar Morgan le Fay, lähettäkää ulos ne ritarinne, jotka olette\npannut väijymään Lancelot herraa ja Tristram herraa! Minä tiedän ja\ntunnen teidän kavalat aikeenne, ja kaikkialla missä kuljen, olen\nkertova teidän petollisuudestanne. Ja kuulkaapa, te kolmekymmentä\nritaria, näyttäkää Gawaine herralle, uskallatteko tulla ulos\nlinnastanne!\"\n\nSilloin kuningatar ja nuo kolmekymmentä ritaria puhuivat ja sanoivat:\n\n\"Sinun on hyvä puhua, Gawaine herra. Mutta me tiedämme kyllä, miksi\nuskallat olla niin kopea. Sillä monet meistä tuntevat hyvin sen\nritarin, joka on sinun seurassasi, ja tiedä, Gawaine herra, että\nenemmän hänen tähtensä kuin sinun, me olemme tulematta ulos tästä\nlinnasta. Sen ritarin, joka kantaa cornwallilaisia aseita, me kyllä\ntunnemme ja mitä hän on miehiään.\"\n\nKun Gawaine herra ja Tristram herra näkivät, että Morgan le Fay\nja hänen ritarinsa olivat liiaksi pelkureita uskaltaakseen tulla\nrehelliseen otteluun, niin he lähtivät linnalta ja matkasivat\nedelleen päivän pari yhdessä.\n\nHe eivät olleet vielä ratsastaneet kauaksi, kun he näkivät erään\njulman ritarin ajavan takaa muuatta naista surmatakseen hänet, sillä\nhän oli jo surmannut naisen seuralaisen. Tuota ritaria kutsuttiin\nnimellä \"Herra Breuse Säälimätön.\"\n\n\"Pysykää hiljaa\", Gawaine herra sanoi, \"älkääkä hiiskuko mitään, niin\nsaatte nähdä että minä maksan tuolle katalalle ritarille. Sillä jos\nhän huomaa teidät, niin hänellä on niin hyvä ratsu, että hän pääsee\npakoon.\"\n\nSitten Gawaine herra ajaa karautti Breuse herran ja tuon naisen\nväliin ja huusi: \"Katala ritari, jätä se nainen rauhaan ja tule\ntekemään tuttavuutta minun kanssani!\"\n\nKun Breuse herra ei nähnyt muuta kuin Gawaine herran, niin hän\nkohotti peitsensä ja Gawaine herra teki samoin, ja silloin Breuse\nherra työnsi Gawaine herran satulasta. Ja Gawaine herran maatessa\nmaassa, Breuse herra ratsasti monta kertaa hänen ylitsensä. Mutta kun\nTristram herra näki hänen halpamaisen menettelynsä, niin hän karkasi\nBreuse herran kimppuun.\n\nHeti kuin Breuse herra näki cornwallilaisen kilven, niin hän arvasi,\nettä hänen ahdistajansa oli Tristram herra, ja hän lähti pakoon minkä\nkerkesi ja Tristram herra hänen perässään. Breuse herralla oli niin\nhyvä ratsu että hän pääsi pakoon, mutta Tristram ajoi häntä takaa\nison aikaa, sillä hän olisi sangen halusta tahtonut kostaa hänelle.\n\nAjettuaan häntä takaa jonkun matkaa, Tristram herra näki kauniin\nlähteen ja sinne hän ratsasti huokaamaan. Hän hyppäsi satulasta ja\nsitoi ratsunsa puuhun, ja sitten hän otti pois kypärinsä ja pesi\nkasvonsa ja kätensä, ja vaipui kohta uneen.\n\nSillä aikaa tuli muuan neito, joka oli hakenut Tristram herraa monta\npäivää ja monelta suunnalta. Kun hän tuli lähteelle, niin hän katsoi\ntuota nukkuvaa ritaria, mutta hän ei olisi tuntenut häntä Tristram\nherraksi, jollei hän olisi nähnyt hänen ratsuaan \"Passe-Brewelia.\"\nSiitä hän tunsi hänet; sillä kun Tristram herra oli hulluna metsässä,\nniin Fergus herra, muuan Mark kuninkaan hoviin kuuluva ritari, piti\nhuolta hänen ratsustaan, ja siellä tämä lady, joka ei ollut kukaan\nmuu kuin Bragwaine neito, oli usein nähnyt sen.\n\nBragwaine neito odotti hiljaa, kunnes Tristram heräsi ja sitten hän\ntervehti Tristramia ja Tristram häntä takaisin, sillä he olivat\nvanhastaan tuttavia. Bragwaine kertoi Tristram herralle, kuinka hän\noli hakenut häntä läheltä ja kaukaa ja kuinka hänellä oli kirjeitä\nCornwallin kuningattarelta Iseultilta. Tristram luki ne heti ja\nsuuresti hän iloitsi että oli saanut ne.\n\n\"Bragwaine neito\", hän sitten sanoi, \"te saatte ratsastaa minun\nkanssani, kunnes Neitojen linnalla pidettävät turnajaiset ovat ohi;\nja sitten te saatte viedä kirjeitä ja terveisiä takaisin Iseult\nkuningattarelle.\"\n\n\n\n\nNeitojen linnalla.\n\n\nNoiden suurten turnajaisten ensimäisenä päivänä Tristram herra\nkunnosti niin itseänsä ja voitti niin monta ritaria, että Arthur\nkuningas ja kaikki kuninkaat ja lordit, jotka olivat tuomareina,\nantoivat hänelle palkinnon, vaikka eivät tunteneetkaan häntä, vaan\nnimittivät häntä \"Mustan kilven ritariksi.\"\n\nAamulla Palamides herra, joka oli taistellut Pohjois-Walesin\nkuninkaan puolella, jätti hänet ja ratsasti Arthur kuninkaan\npuolelle, jossa oli Carados kuningas ja Irlannin kuningas ja Lancelot\nherran ja Gawaine herran sukulaiset. Ja paremmin salatakseen itseään,\nLancelot herra ja kaksi neljättä hänen heimolaisritariaan olivat\nottaneet cornwallilaiskilvet. Palamides herra lähetti erään neidon\nsanansaattajana Tristram herran luo kysymään, kuka hän oli ja mikä\noli hänen nimensä.\n\n\"Sen asian suhteen\", Tristram herra sanoi, \"saatte ilmoittaa\nPalamides herralle, että tällä hetkellä hän ei saa sitä tietää, eikä\nennenkuin minä olen katkaissut häneen kaksi keihästä. Mutta sanokaa\nhänelle suoraan, että olkoon hän puolella millä hyvänsä, niin minä\nolen aina vastakkaisella puolella.\"\n\n\"Herra\", neito sanoi, \"teidän tulee tietää, että Palamides herra on\nArthur kuninkaan puolella, missä kaikki maailman jaloimmat ritarit\novat.\"\n\n\"Silloin minä tahdon olla Pohjois-Walesin kuninkaan puolella\",\nTristram herra sanoi, \"koska Palamides herra on Arthur kuninkaan\npuolella; muuten en niin tekisi kuin hänen tähtensä.\"\n\nKun Arthur kuningas saapui, niin torvensoittajat puhalsivat\nturnajaiset alkaneiksi, ja silloin nousi ankara ottelu. Carados\nkuningas tjostasi Pohjois-Walesin kuninkaan kanssa ja suistui\ntantereeseen, ja sen jälkeen heti joukko toisia Arthur kuninkaan\nritareita syöksyi taisteluun ja löi takaisin Pohjois-Walesin\nkuninkaan ritarit. Silloin Tristram herra karautti kentälle ja alkoi\ntaistella niin äärettömällä vimmalla, ettei kukaan voinut häntä\nvastustaa, ja sillä tapaa hän taisteli ison aikaa. Mutta viimein\nTristram joutui keskelle Ban kuninkaan joukkoa, ja häntä alkoi\nahdistaa Bors herra, Blamor herra ja Ector herra ja moni muu ritari.\nTristram herra iski oikealle ja iski vasemmalle, niin että lordit\nja ladyt puhuivat hänen urhoteoistaan. Mutta lopulta hänen olisi\nkäynyt huonosti, jollei \"Sadan ritarin\" kuningas olisi saapunut\nseuralaisineen ja pelastanut Tristram herran ja vienyt hänet pois\nniiden ritarien keskeltä, jotka kantoivat Cornwallin kilpiä.\n\nSenjälkeen Tristram herra näki toisen joukon, noin neljänkymmenen\nritarin suuruisen, ja Kay herra, Arthur kuninkaan hovimestari, oli\nniiden johtajana. Tristram herra karautti niitä vastaan ja työnsi\nKay herran alas ratsun selästä, ja niin hän temmelsi noiden ritarien\nkeskellä kuin vinttikoira kaniiniparvessa.\n\nSillävälin Lancelot herra näki erään ritarin, joka oli saanut vaikean\nhaavan päähänsä. Hän kysyi häneltä, kuka sen oli tehnyt.\n\n\"Herra\", ritari sanoi, \"sen teki eräs ritari, joka kantaa mustaa\nkilpeä. Kirottu olkoon se hetki, jolloin hänet kohtasin, sillä hän on\nitse piru, eikä ihminen.\"\n\nLancelot herra jätti hänet, ja toivoen tapaavansa Tristram herran hän\nratsasti pitkin kenttää hakien häntä miekka paljastettuna kädessään;\nviimein hän huomasikin hänet, ja näki kuinka hän ryntäsi sinne ja\ntänne, ja melkein jokaisella iskulla Tristram herra työnsi ritarin\nmaahan.\n\n\"Oh armahtakaa\", sanoi Arthur kuningas, \"siitä asti kuin kannan\naseita, en ole vielä ikinä nähnyt kenenkään ritarin tuollaisia\nihmeteltäviä tekoja tekevän.\"\n\n\"Ja jos minä ryntäisin tuon ritarin kimppuun\", Lancelot herra sanoi\nitsekseen, \"niin minä saattaisin itseni häpeään.\" Ja niin sanoen hän\npisti miekkansa tuppeen.\n\n\"Sadan ritarin\" kuningas joukkoineen ja vielä sata Pohjois-Walesin\nmiestä hyökkäsi nyt niiden kahdenkymmenen ritarin kimppuun, jotka\nolivat Lancelot herran heimoa, ja nuo kaksikymmentä ritaria pysyivät\nkoko ajan yhdessä eikä kukaan tahtonut jättää toista vaaralle\nalttiiksi. Kun Tristram herra näki noiden kahdenkymmenen ritarin\njalouden, niin hän ihmetteli heidän uljuuttaan, sillä hän näki heidän\nolennostaan ja käytöksestään, että he ennemmin kaatuisivat viimeiseen\nmieheen, kuin peräytyisivät taistelusta.\n\n\"Mahtaapa se olla uljas ja täynnä miehuullisuutta, jolla on noin\njaloja ritareita sukulaisinaan\", Tristram herra sanoi, \"ja varmaankin\non se jalo mies, joka on heidän johtajansa ja päämiehensä!\" Tällä hän\ntarkoitti Järven Lancelotia.\n\nKun Tristram herra oli katsellut heitä pitkän aikaa, niin hänen\nmielestään oli suuri häpeä että kaksi sataa ritaria hakkasi\nkahtakymmentä, ja niin hän ratsasti Pohjois-Walesin kuninkaan luo ja\nsanoi:\n\n\"Herra, lakatkaa taistelemasta noita kahtakymmentä ritaria vastaan,\nsillä te ette sillä suinkaan voita mainetta, teitä kun on niin\nmonta ja heitä niin vähän. Ja tietäkää, että he eivät peräydy\ntaistelutantereelta, sen minä näen heidän käytöksestään; ettekä\nte kunniaa suinkaan sillä saavuta, jos heidät surmaatte. Lakatkaa\nsenvuoksi taistelemasta heitä vastaan, taikka kunniani vaatii minua\nratsastamaan noiden kahdenkymmenen ritarin joukkoon ja auttamaan\nheitä kaikella voimallani ja väelläni.\"\n\n\"Ei\", Pohjois-Walesin kuningas sanoi, \"älkää niin tehkö. Kun nyt näen\nkuinka rohkea ja ritarillinen te olette, niin teidän mieliksenne\ntahdon kutsua pois ritarini, sillä kunnon ritari tahtoo aina tehdä\ntoisen mielen mukaan, ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.\"\n\nSitten Pohjois-Walesin kuningas kutsui pois ritarinsa. Koko tämän\najan ja jo kauan ennenkin Lancelot herra oli pitänyt silmällä\nTristram herraa siinä tarkoituksessa, että olisi saanut hänestä\nseuraa. Mutta äkkiä Tristram herra, Dinadan herra ja Gouvernail,\nhänen asemiehensä, ajaa karauttivat metsään, niin ettei yksikään\nhuomannut minne he joutuivat.\n\nSitten Arthur kuningas puhalsi taistelun lakanneeksi ja antoi\npalkinnon Pohjois-Walesin kuninkaalle, koska Tristram herra oli\nollut hänen puolellansa. Lancelot herra ratsasti pitkin kenttää\nkuin kiljuva jalopeura, koska hän oli joutunut pois Tristram herran\njäljiltä, mutta hänen oli palattava ilman Tristramia Arthur kuninkaan\nluo. Silloin nousi kentällä suuri huuto, niin että myötätuuleen\nsaattoi kuulla kahden penikulman päähän, kuinka lordit ja ladyt\nhuusivat:\n\n\"Mustan kilven ritari on voittanut taistelun!\"\n\n\"Voi\", Arthur kuningas sanoi, \"minne tuo ritari on joutunut? On\nhäpeäksi kaikille taistelijoille, että hänen niin annettiin livahtaa\ntiehensä, sensijaan että olisitte ritarillisesti ja kohteliaasti\ntuoneet hänet minun luokseni Neitojen linnaan.\"\n\nSitten tuo jalo Arthur kuningas meni ritariensa luo ja lohdutti heitä\nparhaiten minkä taisi siitä että olivat joutuneet tappiolle sinä\npäivänä. Monet olivat loukkaantuneet ja vaikeasti haavoittuneet,\nmutta monet olivat myös haavoittumatta.\n\n\"Urheat ritarini\", kuningas sanoi, \"älkää pelästykö, vaikka\nmenetittekin tänään taistelun. Katsokaa että olette huomenna hyvissä\nvoimissa, sillä minä tahdon taistella teidän kanssanne ja kostaa\nteidän puolestanne vihollisillenne.\"\n\n\n\n\nTurnajaisten kolmas päivä.\n\n\nSitten seuraavana aamuna torvet kutsuivat kolmanneksi päiväksi\nturnajaisiin.\n\nPohjois-Walesin kuningas ja \"Sadan ritarin\" kuningas taistelivat\nCarados kuninkaan ja Irlannin kuninkaan kanssa; ja \"Sadan ritarin\"\nkuningas syöksi maahan Carados kuninkaan ja Pohjois-Walesin kuningas\nsyöksi maahan Irlannin kuninkaan. Palamides herra tuli silloin aika\nkyytiä noiden kaatuneitten ritarien avuksi ja sai aikaan suurta\nhäiriötä, sillä hänet tunnettiin hyvin uurrereunaisesta kilvestään.\nSilloin Arthur kuningas yhtyi häneen ja teki suuria asetekoja ja\npani Pohjois-Walesin kuninkaan ja \"Sadan ritarin\" kuninkaan aivan\nahtaalle. Mutta Tristram herra mustine kilpineen tuli näiden avuksi\nja hyökkäsi äkkiä Palamides herraa vastaan ja syöksi voimallaan ja\ntaidollaan Palamides herran suin päin maahan.\n\nSilloin Arthur kuningas huusi: \"Mustan kilven ritari, valmistaudu\ntaistelemaan minun kanssani!\" Ja samalla tapaa Tristram herra työnsi\nmaahan Arthur kuninkaankin.\n\nRitariensa avulla Arthur kuningas ja Palamides herra nousivat\ntaas ratsujensa selkään ja temmaten kiihkeästi keihään käteensä\nkuningas sysäsi Tristram herran sivulta päin ratsun yli maahan.\nJa kiukkuisesti karkasi toiselta sivulta Palamides herra Tristram\nherraa kohden, aikoen ratsastaa hänen ylitsensä, mutta Tristram herra\nhuomasi hänen aikeensa ja hyppäsi syrjään, ja vimmoissaan hän tarttui\nPalamides herraa käsivarteen ja veti hänet alas ratsun selästä.\n\nPalamides herra nousi ketterästi pystyyn, ja he iskivät toisiansa\nkiukkuisesti miekoillaan, ja monta kuningasta, kuningatarta ja\nlordia seisoi heitä katselemassa. Viimein Tristram herra löi kolme\nvoimakasta iskua Palamides herran kypäriin, ja joka kerta kuin hän\niski hän huusi: \"Tämän saat Tristram herran puolesta!\" Silloin\nPalamides herra vaipui suin päin maahan.\n\nSitten tuli \"Sadan ritarin\" kuningas ja toi Tristram herralle ratsun,\nja niin hän nousi taas satulaan. Sitten hän huomasi Arthur kuninkaan,\njoka piti paljastettua miekkaa kädessään, ja keihäs sojossa Tristram\nherra syöksyi Arthur kuningasta kohden; mutta kuningas odotti häntä\nrohkeana ja ylväänä ja löi miekallaan keihään kahtia. Siitä Tristram\nherra niin ällistyi, että Arthur kuningas ennätti antaa hänelle kolme\nneljä aimo iskua ennenkuin hän sai miekkansa esille, mutta viimein\nTristram herra sai vedetyksi miekkansa ja hyökkäsi kuningasta kohden\nja ahdisti häntä ankarasti.\n\nMutta nyt tuo suuri ihmisjoukko eroitti heidät. Silloin Tristram\nherra ratsasti edestakaisin ja taisteli sellaisella vimmalla,\nettä yksitoista uljasta ritaria Ban kuninkaan suvusta, jotka\nolivat Lancelot herran heimoa, suistui sinä päivänä Tristram\nherran kaatamina tantereeseen. Ja kaikki kansa, kaiken säätyiset\nja arvoiset, ihmettelivät kovin hänen suuria tekojansa ja kaikki\ntervehtivät huudoilla \"Mustan kilven ritaria\".\n\nMelu oli niin suuri, että Lancelot herra kuuli sen, ja ottaen suuren\nkeihään käteensä hän tuli huutoa kohden.\n\n\"Mustankilven ritari\", hän huusi, \"valmistaudu tjostaamaan minun\nkanssani!\"\n\nKun Tristram herra kuuli hänen huutonsa, niin hän otti keihään\nkäteensä ja molemmat painoivat päänsä nojoon ja jysähtivät yhteen\nkuin ukkonen. Tristram herran keihäs katkesi kappaleiksi ja kovaksi\nonneksi Lancelot herra pisti Tristram herran kylkeen syvän, melkein\ntappavan haavan. Mutta Tristram herra ei jättänyt satulaansa, ja niin\nkeihäs katkesi; ja vaikka Tristram herra oli vaikeasti haavottunut,\nniin hän sentään tempaisi miekkansa ja syöksyi Lancelot herraa\nvastaan ja antoi hänelle kolme ankaraa iskua kypäriin, niin että\nkipunoita lenteli ja Lancelot herra painoi päänsä alas satulansa\nkaareen. Ja samalla Tristram herra lähti pois taistelukentältä,\nsillä hän tunsi itsensä niin vaikeasti haavoittuneeksi, että luuli\nkuolevansa.\n\nDinadan herra näki hänen menevän ja seurasi häntä metsään. Kun he\nolivat kulkeneet jonkun matkaa, niin Tristram herra laskeutui alas\nsatulasta ja riisui haarniskansa ja sitoi haavansa. Silloin Dinadan\nherra pelkäsi, että hän siihen paikkaan kuolisi.\n\n\"No, no, Dinadan, älä suotta pelkää\", Tristram herra sanoi, \"minun\nmieleni ei ole mustunut, ja tästä haavasta minä Jumalan armollisella\navulla kyllä pian paranen.\"\n\nKun Tristram herra lähti metsään, niin Lancelot herra yhä jatkoi\ntaistelua kuin vimmattu, ja silloin oli monta jaloa ritaria häntä\nvastassa. Kun Arthur kuningas näki Lancelot herran tekevän sellaisia\nihmeellisiä asetekoja, niin hän asestautui ja otti ratsunsa ja\nvaruksensa ja ratsasti taistelukentälle Lancelot herraa auttamaan,\nja monta muutakin ritaria tuli sinne Arthur kuninkaan muassa. Ja\nlyhyesti kertoaksemme, lopuksi voitettiin sekä Pohjois-Walesin\nkuningas että \"Sadan ritarin\" kuningas, ja koska Lancelot herra yhä\ntaisteli ja jäi viimeiseksi kentälle, niin palkinto annettiin hänelle.\n\nMutta Lancelot herra ei tahtonut ottaa vastaan palkintoa, ei\nkuninkaan, kuningattaren eikä ritarien mieliksi; mutta kaikkialla\npitkin kenttää huudettiin siitä huolimatta: \"Lancelot herra, Lancelot\nherra on tänä päivänä voittanut taistelun!\" Silloin Lancelot herra\npani huutamaan päinvastaista huutoa: \"Tristram herra on voittanut\ntaistelun! Sillä hän alkoi ensimäisenä ja viimeiseksi hän kesti! Ja\nniin hän teki ensimäisenä päivänä ja toisena ja kolmantena!\"\n\n\n\n\nKymmenen ritaria etsimässä.\n\n\nSilloin kaikki sekä ylhäiset että alhaiset ylistivät suuresti\nLancelot herraa sen kunnioituksen vuoksi, jota hän osoitti Tristram\nherralle, ja sen Tristram herralle osoittamansa kunnioituksen tähden\nhäntä mainittiin ja kiitettiin paljo enemmän, kuin jos hän olisi\nlyönyt viisisataa ritaria. Ja kaikki kansa, yksinomaan tämän hänen\nritarillisuutensa vuoksi, ensin jalosukuiset, suuret ja pienet, ja\nsitten kaikki rahvaskin, huusi yhdestä suusta: \"Lancelot herra on\nvoittanut taistelun, väittäköön vastaan kuka hyvänsä!\" Se suututti ja\nhävetti Lancelot herraa ja hän ratsasti Arthur kuninkaan luo.\n\n\"Voi\", kuningas sanoi, \"me olemme kaikki peloissamme, kun Tristram\nherra sillä tapaa lähti meidän luotamme. Totisesti hän on jaloimpia\nritareita, joiden koskaan olen nähnyt pitävän miekkaa tai keihästä\nkädessään.\"\n\nArthur kuningas ja Lancelot herra ottivat ratsunsa lähteäkseen\nhakemaan Tristram herraa, mutta kun he tulivat sille teltalle,\njossa hän oli nukkunut yön ennen turnajaisia niin hän ja Dinadan\nherra olivat jo menneet. Kuningas ja Lancelot herra olivat suuresti\nsuruissaan, kun eivät löytäneet häntä, ja palasivat neitojen\nlinnalle, valittaen kovasti Tristram herran haavoittumista ja hänen\näkkinäistä lähtöään.\n\n\"Totisesti\", Arthur kuningas sanoi, \"minä olen enemmän murheissani\nsiitä etten saa tavata häntä, kuin kaikista niistä vammoista, joita\nritarini ovat saaneet näissä turnajaisissa.\"\n\nJuuri silloin tuli Gaheris herra ja kertoi Arthur kuninkaalle, että\nsen jälkeen kuin Tristram herra oli haavoittunut, Palamides herra\noli lähtenyt hänen jälkeensä metsään ja vaatinut häntä tjostaamaan\nkanssansa ja että Tristram herra oli siellä syössyt hänet maahan.\n\n\"Voi\", Arthur kuningas sanoi, \"se oli suuri häpeä Palamides herralle,\nkoska Tristram herra oli vaikeasti haavoittunut, ja nyt sanokaamme me\nkaikki, kuninkaat, ritarit ja arvon miehet, että Tristram herraa on\nkutsuttava jaloksi ritariksi ja yhdeksi parhaimmista ritareista, mitä\nkoskaan elonpäivinäni olen nähnyt. Sillä minä tahdon, että te kaikki\ntiedätte, että minä en milloinkaan ole nähnyt kenenkään ritarin\ntekevän niin ihmeellisiä tekoja, kuin hän näinä kolmena päivänä on\ntehnyt; sillä hän oli ensimäinen, joka alkoi ja pisimmän aikaa hän\nkesti, paitsi tänä viimeisenä päivänä. Ja vaikka hän haavoittuikin\ntaistelussa, niin se tapahtui kahden jalon ritarin miehuullisessa\nottelussa; ja kun kaksi uljasta miestä ryntää toisiansa vastaan, niin\ntäytyy jommankumman joutua tappiolle, niinkuin Jumala kulloinkin\nsallii.\"\n\n\"Ja minä\", Lancelot herra sanoi, \"ennemmin olisin minä luopunut\nkaikista maistani, jotka isäni on jättänyt minulle perinnöksi, kuin\nolisin tahtonut haavoittaa Tristram herraa, jos olisin hänet sillä\nhetkellä tuntenut. Että minä haavoitin häntä, tapahtui senvuoksi,\nettä minä en nähnyt hänen kilpeänsä, sillä jos minä olisin nähnyt\nhänen mustan kilpensä, niin en minä mistään hinnasta olisi puuttunut\nhäneen, sillä hiljattain hän teki minulle niin suuren hyvän työn,\nettei kenkään ritari koskaan voi suurempaa tehdä. Ja tunnettuahan\non, että hän otteli kolmenkymmenen ritarin kanssa ja ilman muuta\napua kuin Dinadan herran. Ja yhden asian minä lupaan, -- Palamides\nherra saa katua sitä epäystävällistä tekoaan, että hän ajoi takaa\nsitä jaloa ritaria, jonka minä tapaturmassa haavoitin.\" Niin Lancelot\nherra ylisteli ja kiitteli Tristram herraa.\n\nSitten Arthur kuningas piti suuret pidot kaikille, jotka tahtoivat\ntulla, ja pidoissa hän sanoi Lancelot herralle:\n\n\"Jollei teitä olisi ollut, emme olisi menettäneet Tristram herraa,\nsillä hän oli täällä joka päivä siihen hetkeen asti kun te hänet\ntapasitte, ja pahana hetkenä te hänen kanssaan ottelitte.\"\n\n\"Arthur, valtiaani\", Lancelot virkkoi, \"te soimaatte minua vikapääksi\nhänen lähtöönsä. Totisesti se oli vastoin minun tahtoani. Mutta kun\nmiehet kuumenevat aseleikissä, niin he usein haavoittavat ystäviään\nyhtähyvin kuin vihamiehiäänkin; ja, valtiaani, teidän tulee ymmärtää,\nettä Tristram herra on mies, jota minä en suinkaan ole halukas\nvahingoittamaan, sillä hän on tehnyt minun hyväkseni enemmän, kuin\nminä tähän asti olen ikinä tehnyt hänen hyväksensä.\"\n\nSitten Lancelot herra tuotatti paikalle kirjan, ja sanoi:\n\n\"Tässä meitä on kymmenen ritaria, jotka vannomme kirjan päällä,\nettemme koskaan näinä kahtenatoista kuukautena jää toiseksi yötä\nsinne, missä olemme yhden yön levänneet, kunnes olemme löytäneet\nTristram herran. Ja minä puolestani lupaan tämän kirjan päällä, että\njos vain hänet kohtaan, niin keinoilla millä tahansa tuon hänet tähän\nhoviin, taikka muutoin henkeni menköön.\"\n\nNiiden kymmenen ritarin nimet, jotka lähtivät etsimään, olivat\nseuraavat: Ensiksi oli Lancelot herra; sitten Ector herra, Ganisin\nBors herra, Bleoberis ja Blamor herrat; Lucan juomanlaskija; Uwaine\nherra, Galihud herra, Lionel herra ja Galiodin herra.\n\nNämä kymmenen jaloa ritaria lähtivät Arthur kuninkaan hovista, ja he\nratsastivat yhdessä, kunnes tulivat erääseen tienristeykseen, josta\nlähti neljä valtatietä; ja siinä seurue hajaantui neljään osaan\nTristram herraa hakemaan.\n\nSillävälin Tristram herra ja Dinadan herra pitivät asuntoa erään\nvanhan, Darras herra nimisen ritarin linnassa.\n\nJouduttuaan metsässä tappiolle Palamides herra oli melkein joutua\npois suunniltaan kiukusta ja vihasta Tristram herraa kohtaan, ja niin\nhän päätti ajaa häntä takaa. Tullessaan eräälle joelle, hän koetti\nhurjapäissään saada ratsunsa hyppäämään sen yli, mutta hänen ratsunsa\nastui harhaan ja putosi jokeen, ja silloin Palamides herra pelkäsi\nhukkuvansa. Kuitenkin hän pääsi irralleen hevosesta ja ui rannalle,\nmutta hevonen upposi.\n\nKun Palamides herra saapui rantaan, niin hän riisui yltään varuksensa\nja istui maahan ja ulisi ja ulvoi ikäänkuin olisi menettänyt\njärkensä. Juuri silloin muuan neito ratsasti Palamides herran\nohi, ja he puhuivat toisilleen sanoja, jotka eivät olleet heidän\nkumpaisenkaan mieleen; niin neito jatkoi matkaansa kunnes hän tuli\nsiihen paikkaan, jossa Tristram herra asui erään vanhan ritarin\nluona, ja siellä hän kertoi, kuinka hän sattumalta oli kohdannut\nhulluimman ritarin, mitä hän koskaan ennen oli nähnyt.\n\n\"Mitä hänellä oli kilvessään?\" Tristram herra sanoi.\n\n\"Se oli mustan ja valkoisen juovainen\", neito sanoi.\n\n\"Ah, se on Palamides herra\", Tristram herra virkkoi, \"hän on uljas\nritari, sillä minä tiedän että hän on yksi parhaimpia ritareita,\njoita on tässä valtakunnassa.\"\n\nSitten tuo vanha ritari otti pienen hevosen ja ratsasti hakemaan\nPalamides herraa ja toi hänet omaan kartanoonsa.\n\nJoka kerta kun Palamides herra sattui näkemään Tristram herran, niin\nhän katseli häntä tarkasti, sillä vaikkei hän tuntenut häntä, niin\nhänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt hänet ennen. Sitten hän tapasi\nsanoa Dinadan herralle: \"Jos koskaan kohtaan Tristram herran, niin\neipä hän ole pääsevä käsistäni.\"\n\n\"Minua ihmetyttää\", Dinadan herra sanoi, \"että te pöyhkeilette\nTristram herran selän takana, sillä vasta hiljattainhan hän oli\nteidän käsissänne ja te hänen käsissänsä. Miksi ette pitänyt häntä\nkiinni, kun hän teillä oli? Sillä minä näin itse pari kolme kertaa,\nettä Tristram herra piteli teitä jokseenkin kovakouraisesti.\"\n\nSilloin Palamides herra häpesi.\n\nSiten he asustivat jonkun aikaa linnassa tuon vanhan ritarin, Darras\nherran, luona. Mutta yhtenä päivänä tuli muuan neito, joka kertoi\nDarras herralle, että kolme hänen pojistaan oli surmattu Neitojen\nlinnan turnajaisissa, ja kaksi oli tullut kauheasti haavoitetuiksi,\nniin että luultavasti he eivät koskaan paranisi, ja kaiken tämän oli\ntehnyt muuan jalo ritari, joka kantoi mustaa kilpeä. Silloin joku\nsanoi, että se sama ritari, joka kantoi sitä mustaa kilpeä, oli juuri\nDarras herran linnassa. Darras herra meni Tristramin huoneeseen, ja\nsieltä hän löysi hänen kilpensä ja näytti sitä neidolle.\n\n\"Oi herra\", neito sanoi, \"se sama mies, joka kantoi tätä kilpeä, se\nteidän poikanne surmasi.\"\n\nViipymättä Darras herra silloin heitti Tristram herran, Palamides\nherran ja Dinadan herran ankaraan vankeuteen, ja siellä Tristram\nherra kävi niin sairaaksi, että hän oli vähällä kuolla. Ja joka\npäivä Palamides herra tapasi soimata Tristram herraa sen vanhan\nvihan tähden, joka oli heidän välillään, mutta Tristram herra puhui\nkauniisti ja vain vähän. Mutta kun Palamides herra näki Tristram\nherran sairastuvan, niin se suretti häntä ja hän lohdutti Tristram\nherraa parhaiten kuin taisi.\n\nSitten tuli Darras herran luo neljäkymmentä ritaria, jotka olivat\nhänen omaa sukuansa, ja he olisivat tahtoneet surmata Tristram herran\nja hänen molemmat kumppaninsa; mutta Darras herra ei kuitenkaan\ntahtonut siihen suostua, vaikka hän pitikin heitä yhä vankeudessa; ja\nheillä oli kylliksi syömistä ja juomista.\n\nMutta Tristram herra kärsi siellä kovaa tuskaa, sillä sairaus yllätti\nhänet, ja se on suurin vaiva mikä vankia saattaa kohdata. Sillä\nniin kauan kuin vangilla on ruumiinsa terveys, niin hän voi kestää,\nJumalan avulla ja vapautuksen toivossa; mutta kun sairaus rupeaa\nvangin ruumiiseen, niin silloin saattaa vanki sanoa, että kaikki onni\non häneltä viety, ja silloin hänellä on syytä itkeä ja valittaa. Ja\nniin teki Tristram herra, kun sairaus yllätti hänet, sillä silloin\nhänen oli niin vaikea olla, että hän melkein oli surmata itsensä.\n\n\n\n\nMorgan le Fayn kummallinen kilpi.\n\n\nKun Tristram herra sairastui, niin Dinadan herra ja Palamides herra\nsurivat suuresti, ja yhtenä päivänä tuli muuan neito ja tapasi\nheidät valittamassa. Niin hän meni Darras herran luo ja kertoi\nhänelle kuinka se mahtava ritari, joka kantoi mustaa kilpeä, oli\nkuolemaisillaan.\n\n\"Se ei saa tapahtua\", Darras herra sanoi, \"sillä Jumala varjelkoon,\nettä minä antaisin niiden kuolla vankeudessa luonani, jotka ovat\ntulleet minulta apua saamaan. Tuokaa tuo ritari ja hänen kumppaninsa\nminun eteeni.\" Ja kun hän näki Tristramin, niin hän sanoi: \"Herra\nritari, minua surettaa sinun sairautesi, sillä sinua kutsutaan\njaloksi ritariksi, ja siltä sinä näytätkin. Ja tiedä, ettei koskaan\nkenkään saa sanoa, että Darras herra on antanut sellaisen jalon\nritarin kuin sinä menehtyä vankeudessa, vaikka sinä oletkin surmannut\nkolme minun poikaani, josta minä olin suuresti murheissani. Mutta nyt\nsinä saat mennä ja sinun kumppanisi; teidän varuksianne ja ratsujanne\non hyvin hoidettu ja pidetty puhtaina, ja te saatte mennä minne\nhaluatte -- sillä ehdolla että sinä, ritari, lupaat minulle että\ntahdot olla minun molempien vielä elossa olevien poikieni hyvä ystävä\nja että sinä myöskin ilmoitat minulle nimesi.\"\n\n\"Herra\", Tristram sanoi, \"minun nimeni on Lyonessen Tristram ja\nCornwallissa minä synnyin ja minä olen Mark kuninkaan sisarenpoika.\nJa mitä tulee teidän poikienne kuolemaan, niin minä en voinut sitä\nauttaa, sillä vaikka he olisivat olleet minun lähimpiä sukulaisiani,\nniin en olisi voinut tehdä toisin. Jos minä olisin surmannut heidät\nkavaluuden tai petoksen kautta, niin minä olisin ansainnut kuoleman.\"\n\n\"Niin minäkin ajattelen\", Darras herra sanoi, \"että kaikki mitä te\nteitte tapahtui ritariuden pakosta ja sen lakien mukaan, ja senpä\nvuoksi minä en tahtonutkaan teitä tappaa. Mutta koska te olette\nTristram herra, se jalo ritari, niin minä pyydän sydämestäni, että te\nrupeisitte hyväksi ystäväksi minulle ja minun pojilleni.\"\n\n\"Herra\", Tristram sanoi, \"minä lupaan teille kautta kunniani, että\ntahdon palvella teitä niin kauan kuin elän, sillä te olette kohdellut\nmeitä ainoastaan ritarin tavalla.\"\n\nTristram herra viipyi linnassa, kunnes hänen sairautensa parani, ja\nkun hän taas oli terve ja voimissaan, niin nuo kolme kumppanusta\nvalmistautuivat lähtemään; kukin ritari otti ratsunsa, ja niin he\nlähtivät, ratsastaen yhdessä, kunnes tulivat tienristeykseen, josta\nhe kukin lähtivät kulkemaan eri tietä.\n\nSilloin tapahtui sattumalta, että Tristram herra tuli kysymään\nasuntoa eräästä linnasta, jossa Morgan le Fay oli, ja siellä häntä\nsinä iltana kestitettiin, syötettiin ja juotettiin. Mutta aamulla kun\nhän tahtoi lähteä, sanoi kuningatar hänelle:\n\n\"Pankaa mieleenne, te ette helposti pääse lähtemään täältä, sillä te\nolette täällä vankina.\"\n\n\"Jumala varjelkoon\", sanoi Tristram herra, \"sillä juuri vastahan minä\npääsin vankeudesta.\"\n\n\"Jalo ritari\", kuningatar sanoi, \"teidän tulee viipyä minun luonani,\nkunnes saan tietää, mitä te olette miehiänne ja mistä te tulette.\nSanokaa minulle nimenne, ja minä sallin teidän lähteä koska tahdotte.\"\n\n\"Sillä ehdolla tahdon sanoa teille nimeni -- minä olen Lyonessen\nTristram.\"\n\n\"Ah\", sanoi Morgan le Fay, \"jospa olisin sen tietänyt, niin ette\nte olisi päässyt niin pian lähtemään, mutta koska minä kerran olen\nluvannut, niin minä tahdon pitää sanani sillä ehdolla, että te\nlupaatte viedä erään kilven, jonka minä annan teille, Kovan kallion\nlinnaan, jossa Arthur kuningas on julistanut pidettäväksi suuret\nturnajaiset; ja minä pyydän teitä menemään sinne ja tekemään minun\npuolestani niin paljon asetekoja, kuin voitte. Sillä Neitojen\nlinnalla, Tristram herra, te teitte ihmeellisempiä asetekoja, kuin\nkoskaan olen kuullut kenenkään ritarin tekevän.\"\n\n\"Hyvä rouva\", Tristram sanoi, \"näyttäkää minulle tuo kilpi, jota\nminun tulee kantaa.\"\n\nNiin kilpi tuotiin esille, ja se oli kultainen, ja siihen oli\nmaalattu kuningas ja kuningatar ja ritari, joka seisoi heidän\nyläpuolellaan, toinen jalka kuninkaan ja toinen kuningattaren pään\npäällä.\n\n\"Hyvä rouva\", Tristram sanoi, \"tämä on kaunis kilpi ja komea; mutta\nmitä tarkoittaa tämä kuningas ja tämä kuningatar ja tuo ritari, joka\nseisoo heidän molempien päittensä päällä?\"\n\n\"Sanonpa teille\", sanoi Morgan le Fay; \"se tarkoittaa Arthur\nkuningasta ja Guinevere kuningatarta ja erästä ritaria, joka\nvallitsee heitä molempia.\"\n\n\"Kuka on se ritari?\" Tristram kysyi.\n\n\"Sitä ette juuri vielä saa tietää\", kuningatar sanoi.\n\nMutta se oli vain ilkeä juoni, jolla Morgan le Fay tahtoi tuottaa\nikävyyksiä Lancelot herralle, kostonhimosta vain, kun Lancelot ei\nkoskaan ollut suostunut hänen rakkauteensa eikä milloinkaan tehnyt\nmitään mitä hän oli pyytänyt. Morgan le Fay toivoi, että Arthur\nkuningas saisi nähdä kilven ja suuttuisi Lancelot herraan sen\nmaalauksen tähden, joka siinä oli.\n\nTristram herra otti kilven ja lupasi kantaa sitä Kovan kallion\nlinnalla pidettävissä turnajaisissa. Hän ei tietänyt silloin, että se\nkilpi oli aiottu saamaan aikaan ikävyyksiä Lancelot herralle, mutta\nmyöhemmin hän sen sai tietää. Hän sanoi hyvästit kuningattarelle ja\nratsasti Kovan kallion linnalle, jossa hän näki viisisataa telttaa.\nSkotlantilaisten kuningas ja Irlannin kuningas taistelivat Arthur\nkuninkaan ritareita vastaan, ja siellä oli ankara tappelu. Tristram\nherra ryntäsi taistelun tuoksinaan ja teki ihmeellisiä asetekoja,\npaiskaten maahan useita ritareita. Ja kaikkialla taistelun mylläkässä\nloisti etumaisena tuo kummallinen kilpi.\n\nKun kuningas näki sen, niin hän ihmetteli kovin, missä tarkoituksessa\nse oli tehty, mutta Guinevere kuningatar arvasi, mitä se tarkoitti,\nja senvuoksi hän tuli raskaalle mielelle. Muuan Morgan le Fayn\nhovineiti oli sattumalta läsnä siinä huoneessa, josta kuningas\nkatseli turnajaisia, ja kun hän kuuli kuninkaan puhuvan kilvestä,\nniin hän sanoi suoraan:\n\n\"Herra kuningas, tietäkää, että tämä kilpi oli aiottu teitä varten,\nsaattamaan teitä häpeän ja pilkan alaiseksi\", ja sitten hän hiipi\nvarkain pois, niin ettei kukaan tiennyt minne hän joutui.\n\nArthur kuningas suuttui ja kiukustui hänen sanoistansa ja kysyi,\nmistä se neito oli, mutta siellä ei ollut ketään, joka olisi häntä\ntuntenut tai tietänyt minne hän oli mennyt.\n\nKaiken tämän aikaa kuningas piti silmällä Tristram herraa, joka\nteki niin ihmeellisiä asetekoja, että kuningas ihmetteli, kuka hän\nmahtoi olla, sillä hän tiesi, ettei se ritari ollut Lancelot herra.\nHänelle oli kerrottu että Tristram herra oli Brittanyssä puolisonsa,\nValkokätisen Iseultin luona, ja Arthur arveli että jos Tristram olisi\nollut Englannissa, niin Lancelot herra tai joku hänen kumppaneistaan,\njotka olivat menneet Tristram herraa etsimään, olisivat jo\nennättäneet löytää hänet. Niin Arthur kuningas ihmetteli, mikä ritari\ntämä saattoi olla, ja katseli katselemistaan kilpeä.\n\nJa Tristram herra paiskoi maahan ritareita, niin että sitä oli ihana\nkatsella, oikealle vain ja vasemmalle hän heitä pyöräytteli, ja\ntuskin kukaan saattoi häntä vastustaa. Mutta Skotlannin kuningas ja\nIrlannin kuningas alkoivat vetäytyä takaisin. Kun Arthur näki sen,\nniin hän päätti ettei tuon ritarin, jolla oli se kummallinen kilpi,\npitäisi päästä hänen käsistänsä. Sentähden hän huusi luokseen Uwaine\nherran ja käski hänen asestautua; ja sitten he äkkiä ilmestyivät\nTristram herran eteen ja vaativat häntä ilmoittamaan heille, mistä\nhän oli saanut sen kilven.\n\n\"Herra\", tämä sanoi, \"minä sain sen kuningatar Morgan le Faylta,\nArthur kuninkaan sisarelta.\"\n\n\"Vai niin, no, voitteko sanoa, mitä kilpenne merkitsee. Muuten ei\nteidän sovi sitä kantaa.\"\n\n\"Tämän kilven antoi minulle sitä pyytämättäni kuningatar Morgan\nle Fay\", Tristram herra vastasi, \"enkä minä tiedä mitä tämä ase\nmerkitsee, eikä se minuun kuulukaan; mutta kuitenkin luulen kantavani\nkunnialla tätä kilpeä.\"\n\n\"Totisesti\", Arthur kuningas sanoi, \"teidän ei pitäisi kantaa mitään\naseita, jollette tiedä mitä kannatte. Mutta minä pyydän teitä,\nilmoittakaa minulle nimenne.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\" Tristram herra kysyi.\n\n\"Senvuoksi että minä haluan tietää sen\", Arthur kuningas virkkoi.\n\n\"Herra, te ette saa sitä tietää tällä hetkellä.\"\n\n\"Silloin täytyy teidän ja minun taistella keskenämme\", sanoi Arthur\nkuningas.\n\n\"Miksi te tahdotte taistella minun kanssani, jollen sano teille\nnimeäni?\" Tristram sanoi. \"Tuskinpa te niin tekisitte, jos olisitte\nkunnian mies, sillä te olette nähnyt, että minulla on tänään\nollut kova työ; senvuoksi te olette arvoton ritari, kun vaaditte\nminua taisteluun. Kuitenkaan minä en tahdo kieltäytyä, älkääkä te\nluulotelkokaan, että minä teitä pelkäisin; vaikka te mielestänne\nolettekin nyt minua voimallisempi ja käytätte tilaisuutta hyväksenne,\nniin minä näytän että sentään sangen hyvin voin pitää puoliani.\"\n\nSamassa Arthur kuningas kohotti kilpensä ja peitsensä ja Tristram\nherra teki samoin ja he syöksyivät niin kiivaasti yhteen, että Arthur\nkuningas katkaisi keihäänsä kappaleiksi Tristram herran kilpeä\nvastaan. Mutta Tristram herra iski Arthur kuningasta takaisin niin,\nettä ratsu ja mies kaatui maahan; ja kuningas sai haavan vasempaan\nkylkeensä, ison haavan ja vaarallisen.\n\nKun Uwaine herra näki hallitsijansa Arthurin makaavan maassa\nvaikeasti haavoitettuna, niin hän tuli sangen apealle mielelle.\nSitten hän ojensi keihäänsä ja kilpensä ja huusi kovalla äänellä\nTristramille: \"Puolustaudu, ritari!\" He iskivät yhteen kuin ukkosen\njyrinä, ja Uwaine herra katkaisi keihäänsä kappaleiksi Tristram\nherran kilpeä vastaan. Ja Tristram herra iski häntä yhä kovemmin\nja kiivaammin sellaisella voimalla, että hän työnsi Uwaine herran\nsatulasta maahan.\n\nSilloin Tristram herra kääntyi ympäri ja sanoi: \"Jalot ritarit, minun\nei olisi tarvinnut tjostata teidän kanssanne, sillä minulla on ollut\nkylliksi tekemistä tänä päivänä.\"\n\nSilloin Arthur nousi ja meni Uwaine herran luo ja sanoi Tristram\nherralle:\n\n\"Meidän on käynyt niinkuin me olemme ansainneet, sillä kopeudessamme\nme vaadimme teitä taisteluun, emmekä vieläkään tiedä teidän nimeänne.\"\n\n\"Totisesti\", Uwaine herra sanoi, \"kautta kunniani, olipa se väkevä\nritari, väkevämpi kuin kenkään, jonka kanssa tähän saakka olen\notellut.\"\n\n\n\n\nHautakivi Camelot virran rannalla.\n\n\nVoitettuaan Arthur kuninkaan ja Uwaine herran Tristram lähti Kovan\nkallion linnasta; kaikkialla minne hän tuli hän kysyi Lancelot\nherraa, mutta missään paikassa hän ei voinut saada tietoja hänestä,\noliko hän kuollut vaiko elossa, ja senvuoksi Tristram herra suri ja\nmurehti suuresti. Kun hän ratsasti muutaman metsän kautta, niin hän\nnäki kauniin linnan, suo toisella puolella ja viheriäinen niitty\ntoisella puolella, ja siellä hän näki kymmenen ritaria taistelevan\ntoisiansa vastaan. Kun hän tuli lähemmäksi, niin hän näki, kuinka\nyksi ritari se vain pitikin puoliansa yhdeksää vastaan, ja se\nyksinäinen ritari taisteli niin ihmeellisen urhokkaasti, että\nTristram ihmetteli kovin, kuinka yksi ritari saattoi tehdä sellaisia\nasetekoja. Hänen tuli tuota ritaria suuresti sääli, ja hänen\nkilvestään hän päätti että hän varmaankin oli Palamides herra.\n\nNiin Tristram herra ratsasti ritarien luo ja huusi heille ja käski\nheidän lakata taistelemasta, sillä he tekivät itselleen suurta\nhäpeätä, kun taistelivat niin moni ritari yhtä vastaan. Olisi synti,\nhän sanoi, jos niin hyvä ritari niin kunnottomasti surmattaisiin, ja\nsenvuoksi hän kielsi heitä, taikka muuten hän tulisi tuon ritarin\navuksi kaikella voimallansa.\n\nJoukon päällikkö, jota nimitettiin \"Breuse Säälimättömäksi\", kaikkein\nilkein ja jumalattomin silloisista ritareista, ei välittänyt Tristram\nherran sanoista, mutta kun hänen miehensä saivat kokea Tristram\nherran iskuja, niin he pakenivat kaikki linnan torniin, ja vaikka\nTristram herra seurasi täyttä karkua heidän perässään, miekka\npaljastettuna, niin he sentään pääsivät pakoon hänen käsistänsä ja\nsulkivat hänet portin ulkopuolelle.\n\nTristram herra palasi pelastamansa ritarin luo ja tapasi hänet\nistumassa puun alla, vaikeasti haavoitettuna.\n\n\"Suuri kiitos teille hyvyydestänne\", ritari sanoi, \"sillä te olette\npelastanut minun henkeni.\"\n\n\"Mikä on teidän nimenne?\" Tristram sanoi.\n\nHän vastasi, että se oli Palamides.\n\n\"Oho\", Tristram herra sanoi, \"sinä olet saanut suuren\nsuosionosoituksen minulta tänä päivänä, koska minä pelastin sinun\nhenkesi, ja sinä olet kuitenkin se mies maan päällä, jota minä\nkaikkein enimmän vihaan! Mutta valmistaudu nyt, sillä minä tahdon\ntaistella sinun kanssasi.\"\n\n\"Mikä on teidän nimenne?\" Palamides sanoi.\n\n\"Minun nimeni on Tristram herra, sinun verivihollisesi.\"\n\n\"Saattaa niin olla\", Palamides sanoi, \"mutta te olette tehnyt liian\npaljon hyvää minulle tänä päivänä, että minä saattaisin taistella\nteitä vastaan; sillä koska te olette pelastanut minun henkeni, niin\nei teille olisi kunniaksi ruveta nyt ahdistamaan minua, sillä te\nolette terve, mutta minä olen vaikeasti haavoitettu. Senvuoksi, jos\nte välttämättä tahdotte taistella minun kanssani, niin määrätkää\npäivä, ja silloin minä varmasti tulen teitä tapaamaan.\"\n\n\"Oikein puhuttu\", sanoi Tristram herra. \"Minä määrään siis, että te\ntulette minua tapaamaan tästä päivästä kahden viikon taa, Camelot\nvirran rannalla olevalle niitylle, sinne mihin Merlin on asettanut\nhautakiven.\"\n\n\"Minä en ole teitä pettävä\", sanoi Palamides herra.\n\nSiten he sopivat asiasta ja niin he erosivat, lähtien kumpikin omalle\ntahollensa.\n\nMääräpäivänä Tristram herra ratsasti suorinta tietä Camelotiin sille\nhaudalle, jonka Merlin oli tehnyt kauan aikaa sitten sille paikalle,\nmihin uljas ritari Lanceor ja hänen ihana ladynsä Columbe olivat\nmolemmat haudattuina saman kiven alle. Ja silloin Merlin ennusti,\nettä sillä paikalla oli taisteleva kaksi parhainta ritaria, kuin\nikinä eläisi Arthur kuninkaan aikoina.\n\nKun Tristram herra tuli haudalle, johon Lanceor ja hänen ladynsä\nolivat haudattuina, niin hän katseli, näkyikö missään Palamides\nherraa. Silloin hän huomasi komean ritarin, joka tuli ratsastaen\nhäntä kohden, kokonaan valkoiseen puettuna, peitetty kilpi kädessään.\nKun hän tuli lähelle, niin Tristram herra huusi: \"Olkaa tervetullut,\nherra ritari, ja hyvin ja rehellisesti te olette pitänyt lupauksenne\".\n\nSitten he ojensivat keihäänsä ja kilpensä ja syöksyivät yhteen\nkaikella ratsujensa voimalla. He ryntäsivät toisiansa vastaan niin\nrajusti, että sekä ratsut että ritarit kaatuivat maahan, mutta he\nirtautuivat ratsuistaan niin nopeasti kuin suinkin voivat ja iskivät\ntoisiaan kirkkailla miekoilla, ja kumpikin haavoitti toisensa\nvaarallisesti. Sillä tapaa he taistelivat pitkän aikaa ja monen\nison kappaleen he hakkasivat irti toistensa varuksista, mutta ei\nkumpainenkaan virkkanut puoltakaan sanaa.\n\nViimein valkeaan puettu ritari puhui ja sanoi:\n\n\"Ritari, sinä taistelet ihmeellisen hyvin, paremmin kuin koskaan olen\nnähnyt kenenkään ritarin taistelevan, sano senvuoksi, ole niin hyvä,\nminulle nimesi.\"\n\n\"Herra\", Tristram virkkoi, \"minun ei haluta sanoa nimeäni\nkenellekään.\"\n\n\"Totisesti\", vieras ritari sanoi, \"koska vain minulta nimeäni\ntiedusteltaisiin, en koskaan olisi haluton sitä sanomaan.\"\n\n\"Hyvin puhuttu\", Tristram virkkoi; \"silloin minä pyydän teitä\nsanomaan minulle nimenne.\"\n\n\"Jalo ritari\", vieras virkkoi, \"minun nimeni on Järven Lancelot.\"\n\n\"Voi\", Tristram sanoi, \"mitä olen minä tehnyt? Sillä te olette se\nmies maan päällä, jota minä kaikkein enimmän rakastan.\"\n\n\"Jalo ritari\", Lancelot herra sanoi, \"sanokaa minulle nimenne.\"\n\n\"Totisesti, minun nimeni on Tristram!\"\n\n\"Oh\", Lancelot herra sanoi, \"mikä seikkailu on minulle sattunut!\" Ja\nsamalla hän polvistui ja tarjosi miekkansa Tristram herralle. Mutta\nTristram polvistui myöskin ja tarjosi miekkaansa Lancelot herralle,\nsiten kumpikin teki toisellensa kunniaa.\n\nSitten he menivät heti hautakivelle ja istuivat sille ja ottivat\npois kypärinsä ja suutelivat toisiansa. Ja senjälkeen he ratsastivat\nCamelotiin.\n\nSitä lähestyessään he tapasivat Gawaine herran ja Gaheris herran,\njotka olivat luvanneet Arthur kuninkaalle, etteivät ikinä palaisi,\nennenkuin toisivat Tristram herran mukanansa.\n\n\"Palatkaa takaisin\", Lancelot sanoi, \"sillä teidän etsintänne on\nsuoritettu, minulla on mukanani Tristram herra. Katsokaa, tässä hän\non!\"\n\nSilloin Gawaine herra riemastui. \"Te olette tervetullut\", hän sanoi\nTristramille, \"sillä te olette päästänyt minut suuresta vaivasta.\nMinkä vuoksi te tulitte tähän hoviin?\"\n\n\"Jalo herra\", Tristram sanoi, \"minä tulin tähän maahan Palamides\nherran tähden, sillä hän ja minä olimme päättäneet taistella tänä\npäivänä keskenämme sen hautakiven luona, joka on Camelot virran\nrannalla olevalla niityllä. Ja sillä tapaa sattumalta minun herrani\nLancelot herra ja minä kohtasimme toisemme.\"\n\nSillä hetkellä tuli Arthur kuningas, ja kun hän sai tietää että\nTristram herra oli löytynyt, niin hän juoksi hänen luoksensa ja otti\nhäntä kädestä ja sanoi: \"Tristram herra, te olette tervetulleempi,\nkuin kukaan ritari, joka koskaan on tullut tähän hoviin\", ja niin hän\nvei hänet Pyöreän pöydän luo.\n\nSitten tuli Guinevere kuningatar ja monta ladyä hänen kanssansa, ja\nkaikki ladyt sanoivat yhteen ääneen: \"Tervetultuanne, Tristram herra!\"\n\n\"Tervetultuanne!\" sanoivat neidot. \"Tervetultuanne!\" sanoivat ritarit.\n\n\"Tervetultuasi\", sanoi Arthur, \"sinä, joka olet maailman parhaimpia\nja jaloimpia ritareita ja mies, jolla on suurin maine maan päällä!\nSillä kaikenlaatuisessa metsästyksessä sinä olet taitavin; ja sinä\nolet kaikkien metsästykseen ja haukanjahtiin kuuluvien sanojen\nkeksijä; ja kaikkien soittimien soittamisessa sinä olet ensimäinen.\nSentakia, jalo ritari\", Arthur sanoi, \"sinä olet tervetullut tähän\nhoviin! Vielä pyydän sinua, suostu erääseen pyyntööni.\"\n\n\"Teen niinkuin käskette\", Tristram sanoi.\n\n\"Hyvä\", Arthur sanoi, \"minä pyydän sinua jäämään hoviini.\"\n\n\"Herra\", Tristram sanoi, \"minä en ole halukas niin tekemään, sillä\nminulla on tekemistä monessa maassa.\"\n\n\"Älä puhu niin\", Arthur sanoi, \"sinä olet luvannut, sinä et voi\nkieltäytyä.\"\n\n\"Herra, tahdon tehdä niinkuin käskette\", Tristram sanoi.\n\nArthur meni Pyöreän pöydän luo ja katseli kaikkia istuimia, joista\npuuttui ritareita. Silloin kuningas näki Marhaus herran istuimessa\nkirjaimia, jotka sanoivat:\n\n_\"Tämä on jalon ritarin, Tristram herran istuin.\"_\n\nNiin Arthur kuningas teki suurella komeudella ja loistolla Tristram\nherran Pyöreän pöydän ritariksi.\n\n\n\n\n\n\nPYHÄN GRAALIN ETSINTÄ\n\n\n\n\nVaarallinen istuin.\n\n\nNyt jätämme Lyonessen Tristram herran ja alamme puhua Järven herrasta\nLancelotista ja Galahad herrasta, Lancelot herran pojasta.\n\nEnnen sitä aikaa, jolloin Galahad syntyi, tuli muuan erakko Arthur\nkuninkaan luo helluntaipäivänä, kun ritarit istuivat Pyöreän pöydän\nympärillä. Mutta Pyöreän pöydän ääressä oli yksi istuin, joka aina\noli tyhjänä, ja sitä kutsuttiin \"Vaaralliseksi istuimeksi\". Kun\nerakko näki tämän istuimen, niin hän kysyi kuninkaalta ja kaikilta\nritareilta, minkävuoksi se oli tyhjänä.\n\n\"Kenkään ei saa sillä istuimella istua turmioon joutumatta, paitsi\nyksi ainoa\", oli vastaus.\n\n\"Tiedättekö, ken se on?\" erakko kysyi.\n\n\"Emme\", sanoi Arthur ja kaikki ritarit, \"me emme tiedä, kuka siinä on\nistuva.\"\n\n\"Sitten minä tiedän\", erakko sanoi. \"Se joka siinä on istuva, ei\nole vielä syntynyt; ja tänä vuonna se syntyy, joka Vaarallisella\nistuimella istuva on. Ja hän on näkevä Pyhän Graalin.\"\n\nTämän sanottuaan erakko lähti Arthur kuninkaan hovista.\n\nTämän juhlan jälkeen Lancelot ratsasti seikkailuillaan, kunnes hän\nyhtenä päivänä tuli kulkeneeksi yli Corbinin sillan, ja siellä hän\nnäki kauneimman linnan, mitä hän ikinä oli nähnyt, ja sen juurella\noli kaunis kaupunki täynnä kansaa; ja kaikki kansa, miehet ja naiset,\nhuusivat heti:\n\n\"Tervetultuasi, Järven herra Lancelot, kaiken ritarisäädyn kukka,\nsillä sinä meidät päästät pälkähästämme.\"\n\nLancelot herra kysyi miksi he sillä tapaa häntä tervehtivät, ja\nkansa vastasi, että muuan ihana lady oli julmasti suljettu kuumaan\nhuoneeseen linnantorniin, eikä kukaan muu kuin Lancelot herra voinut\nhäntä vapauttaa. Lancelot herra meni silloin linnaan, ja kun hän\ntuli sen kammion edustalle, jossa lady oli, niin rautaovet aukenivat\nitsestään. Hän astui huoneeseen, joka oli kuuma kuin uuni ja siellä\nhän näki ihanan ladyn ja tarttui hänen käteensä. Noitakeinoillaan\nkuningatar Morgan le Fay ja Pohjois-Walesin kuningatar olivat\npistäneet lady raukan tuohon kuumaan huoneeseen, syystä että häntä\noli kutsuttu sen maan ihanimmaksi naiseksi. Siellä hän oli ollut\nviisi vuotta, eikä voinut päästä vaivastansa ennenkuin maailman paras\nritari ottaisi häntä kädestä.\n\nKun lady näki olevansa pelastettu, niin hän pyysi Lancelot\nherraa tulemaan kanssansa kirkkoon kiittämään Jumalaa hänen\npelastuksestansa. Kun tämä oli tehty ja kun kaikki kansa, oppineet ja\noppimattomat, olivat kantaneet kiitoksensa, sanoivat he Lancelotille:\n\"Herra ritari, koska te olette vapauttanut tämän ladyn, niin\nvapauttakaa meidätkin käärmeestä, joka asuu täällä eräässä haudassa.\"\n\nLancelot herra otti kilpensä ja sanoi: \"Viekää minut sinne, ja mitä\nminä voin tehdä Jumalan kunniaksi ja teidän hyväksenne, sen minä\nteen.\"\n\nKansa vei hänet haudalle, ja siinä hän näki kultakirjaimilla\nkirjoitettuina nämät sanat:\n\n\"Tänne on tuleva pantteri kuninkaallista sukua ja hän on tappava\ntämän käärmeen, ja pantterille on syntyvä poika, leijona, tässä\nvieraassa maassa; ja se leijona on voittava kaikki muut ritarit.\"\n\nLancelot herra nosti ylös hautakiven ja ulos syöksähti sieltä kauhea\nlohikäärme, sylkien tulta suustansa. Lohikäärme lensi Lancelot herran\npäälle, mutta ritari kävi sen kimppuun miekallansa ja viimein pitkän\ntaistelun perästä hän sai sen suurella vaivalla tapetuksi.\n\nSilloin saapui Pelles kuningas, tuo hyvä ja jalo ritari, ja tervehti\nLancelot herraa ja tämä häntä takaisin.\n\n\"Jalo ritari\", kuningas sanoi, \"mikä on teidän nimenne?\"\n\n\"Herra, minun nimeni on Järven herra Lancelot.\"\n\n\"Ja minun nimeni\", kuningas sanoi, \"on Pelles, tämän maan kuningas;\nja minä olen Josef Arimatialaisen huonetta.\"\n\nSilloin kumpikin osoitti suurta kunnioitusta toisellensa ja niin he\nmenivät linnaan aterioimaan. Ja heti lensi ikkunasta sisään kyyhkynen\nja sillä näytti olevan nokassansa pieni kultainen suitsutusastia; ja\nsiitä levisi sellainen tuoksu huoneeseen, kuin jos siellä olisi ollut\nkaikki maailman mausteet ja hyvät hajut, ja sitten ilmestyi pöydälle\nruokaa ja juomaa kaikellaista, mitä vain ajatella saattoi.\n\nSitten astui sisään neito, erinomaisen nuori ja ihana, ja hän kantoi\nkultaista maljaa käsiensä välissä. Kuningas polvistui hartaasti ja\nsaneli rukouksensa, ja niin tekivät kaikki, jotka siellä olivat.\n\n\"Mitä tämä mahtaa tarkoittaa?\" Lancelot herra sanoi.\n\n\"Tämä on kaikkein kallisarvoisin kapine, mitä kenelläkään\nkuolevaisella olla saattaa\", sanoi Pelles kuningas. \"Ja kun tämän\nkapineen maine leviää maailmaan, niin Pyöreä pöytä joutuu häpeään.\nTietäkää, että te olette nähnyt Pyhän Graalin.\"\n\nPelles kuninkaalla oli tytär, niin ihana lady ja nuori ja viisas kuin\nkukaan siihen aikaan elävistä; hänen nimensä oli Elaine. Kun Lancelot\nherra tappoi lohikäärmeen, niin Pelles kuningas ymmärsi, että ne\nsanat toteutuisivat, jotka kultakirjaimilla olivat hautakiveen\nkirjoitetut. Sillä \"kuninkaallista sukua oleva pantteri\", joka tuli\nvieraaseen maahan, tarkoitti Lancelot herraa itseä; ja \"leijona\",\njoka oli voittava kaikki muut ritarit, oli Galahad herra, joka ei\nollut kukaan muu, kuin Järven herran Lancelotin ja Pelles kuninkaan\ntyttären, Elaine ladyn, poika.\n\n\n\n\nKuinka Galahad tehtiin ritariksi.\n\n\nViisitoista vuotta oli kulunut siitä helluntaipäivästä, jolloin\nArthur kuningas ja hänen ritarinsa pitivät pitoja Camelotissa ja\nerakko oli ennustanut, kuka Vaarallisella istuimella oli istuva. Ja\nkaikki nämä vuodet oli Vaarallinen istuin seisonut tyhjänä.\n\nOli taas helluntaiaatto, jolloin koko Pyöreän pöydän ritarikunta oli\nsaapunut Camelotiin uudistamaan juhlalliset lupauksensa ja ottamaan\nosaa pyhään palvelukseen. Pöydät oli jo asetettu valmiiksi juhlaa\nvarten, kun suoraapäätä ratsasti saliin muuan vallasnainen, joka oli\najanut täyttä karkua, sillä hänen hevosensa oli märkänä hiestä.\n\nHän astui satulasta ja tuli Arthur kuninkaan eteen ja tervehti häntä;\nja kuningas sanoi: \"Neito, Jumala sinua siunatkoon!\"\n\n\"Herra\", neito sanoi, \"minä pyydän teitä sanomaan minulle, missä\nLancelot herra on.\"\n\n\"Tuolla hänet näette\", sanoi kuningas.\n\nSitten neito meni Lancelotin luokse ja sanoi: \"Lancelot herra, minä\ntervehdin teitä Pelles kuninkaan puolesta ja pyydän teitä tulemaan\nkanssani tähän läheiseen metsään.\"\n\nLancelot herra kysyi häneltä, kenen hovissa hän asui.\n\n\"Minä asun Pelles kuninkaan hovissa\", neito vastasi.\n\n\"Mitä te minusta tahdotte?\" kysyi Lancelot herra.\n\n\"Saatte tietää, kun tulette metsään.\"\n\n\"Hyvä\", Lancelot sanoi, \"minä tulen mielelläni teidän mukananne.\"\n\nNiin Lancelot herra käski asemiehensä satuloida ratsun ja tuoda\naseet, ja mies teki niinkuin käskettiin.\n\nSitten tuli Guinevere kuningatar Lancelotin luo ja sanoi: \"Tahdotteko\nte jättää meidät tänä suurena juhlapäivänä?\"\n\n\"Rouva\", vallasnainen sanoi, \"huomenna päivällisen aikaan hän on taas\nteidän luonanne.\"\n\n\"Jos en tietäisi että hän huomenna taas on täällä meidän kerallamme\",\nsanoi kuningatar, \"niin en mielisuosiolla laskisikaan häntä\nlähtemään.\"\n\nSitten Lancelot herra lähti tuon vallasnaisen keralla. He\nratsastivat, kunnes saapuivat metsään ja suureen laaksoon, jossa he\nnäkivät nunnaluostarin. Asemies oli valmiina avaamassa portteja,\nja he ratsastivat pihaan ja astuivat alas ratsujensa selästä, ja\nkaunis joukkue tuli Lancelot herran ympärille ja toivotti hänet\ntervetulleeksi.\n\nHe veivät hänet abbedissan kammioon ja riisuivat häneltä aseet\nja varukset, ja siellä Lancelot herra tapasi kaksi orpanaansa\nBors herran ja Lionel herran, jotka olivat suuresti iloissaan ja\nkummastuksissaan, kun hänet näkivät.\n\n\"Herra\", virkkoi Bors herra, \"mikä seikkailu sinut tänne toi, sillä\nme luulimme tapaavamme sinut huomenna Camelotissa?\"\n\n\"Totisesti\", Lancelot herra sanoi, \"eräs vallasnainen toi minut\ntänne, mutta mistä syystä en tiedä.\"\n\nKun he siten seisoivat puhellen keskenänsä, tuli kaksitoista nunnaa,\njotka toivat mukanaan noin viisitoista vuotiaan pojan, niin kauniin\nja solakan, että tuskin mistään maailmasta saattoi löytää hänen\nvertaistansa. Ja kaikki naiset itkivät.\n\n\"Herra\", he sanoivat, \"me tuomme tässä teille tämän lapsen,\nGalahadin, jota me olemme kasvattaneet ja vaalineet, ja me pyydämme\nteitä lyömään hänet ritariksi; sillä ansiokkaamman miehen kädestä hän\nei voi ritariarvoa saada.\"\n\nLancelot herra katseli tuota nuorta asemiestä ja näki että hän oli\nhyvän ja hurskaan näköinen kuin kyyhkynen ja kaikin puolin hyvin\nmuodostunut, niin ettei hän mielestään ollut koskaan nähnyt sen\nikäistä miestä niin kaunista kasvoilta ja vartalolta.\n\nSilloin Lancelot herra sanoi: \"Onko tämä hänen oma toivomuksensa?\"\n\nJa poika ja kaikki nunnat sanoivat: \"On!\"\n\n\"Sitten hän on saapa ritariuden korkean arvon huomenna suuren juhlan\nkunniaksi\", Lancelot sanoi.\n\nSinä iltana kestittiin Lancelot herraa ylenpalttisen hyvin ja aamun\nkoittaessa hän Galahadin pyynnöstä löi tämän ritariksi.\n\n\"Jumala tehköön teistä hyvän miehen\", Lancelot herra sanoi, \"sillä\nkauneutta ei teiltä suinkaan puutu. No, jalo herra, tahdotteko tulla\nminun kanssani Arthur kuninkaan hoviin?\"\n\n\"En\", sanoi poika, \"en tällä hetkellä voi tulla teidän kanssanne.\"\n\nNiin Lancelot herra lähti luostarista ja otti molemmat orpanansa\nmukaansa ja he tulivat Camelotiin kello yhdeksän aikaan\nhelluntaipäivän aamuna. Sillä hetkellä kuningas ja kuningatar olivat\nmenneet tuomiokirkkoon jumalanpalvelusta kuulemaan. Kun kuningas ja\nkaikki ritarit tulivat takaisin, niin paroonit näkivät että kaikkiin\nPyöreän pöydän istuimiin oli kirjoitettu kultakirjaimia -- tuossa\ntuli yhden istua, ja tuossa toisen.\n\nSiten he kulkivat pitkin tuoliriviä, kunnes tulivat Vaaralliselle\nistuimelle, missä he näkivät kultakirjaimia, äskettäin kirjoitettuja,\njotka sanoivat:\n\n_\"Kun neljäsataa ja neljäkuudetta vuotta on kulunut meidän Herramme\nJesuksen Kristuksen kärsimyksestä, on tämä istuin täyttyvä.\"_\n\nSilloin sanoivat kaikki: \"Tämäpä on ihmeellistä.\"\n\n\"Totisesti perin ihmeellistä\", sanoi Lancelot herra; ja sitten hän\nlaski kirjoituksen mainitseman ajanjakson meidän Herramme kuolemasta\nsiihen päivään saakka. \"Minusta näyttää\", hän sanoi, \"että juuri tänä\npäivänä tämän istuimen pitäisi täyttyä, sillä tänä helluntaijuhlana\ntulee neljäsataa ja neljäkuudetta vuotta kuluneeksi. Ja jos se on\nkaikkien mieleen, niin minä neuvoisin ettei näytettäisi yhtäkään\nnäistä kirjaimista, kunnes se tulee, joka on tällä istuimella\nistuva.\" Sitten he määräsivät tuotavaksi silkkivaatteen noiden\nVaarallisen istuimen kirjainten peitteeksi, ja senjälkeen Arthur\nkuningas käski heidän kiirehtiä päivälliselle.\n\nSilloin sanoi Kay herra, hovimestari, kuninkaalle: \"Herra, jos te\nmenette nyt aterialle, niin te rikotte hovinne vanhaa tapaa vastaan.\nSillä teillä ei ole ollut tapana istua pöytään tänä päivänä,\nennenkuin olette nähnyt jonkun seikkailun.\"\n\n\"Se on totta\", kuningas sanoi, \"mutta minä iloitsin niin suuresti\nLancelot herrasta ja hänen orpanoistaan, jotka ovat terveinä ja\nreippaina saapuneet hoviin, että minä en ollenkaan muistanut vanhaa\ntapaani.\"\n\nKun he siinä seisoivat puhelemassa, niin sisään astui muuan asemies.\n\n\"Herra\", hän sanoi kuninkaalle, \"minä tuon teille kummia sanomia.\"\n\n\"No, mitä sitten?\" kuningas sanoi.\n\n\"Herra, täällä lähellä Camelot joessa näin minä ison kiven kelluvan\nveden päällä ja siihen oli miekka pistettynä.\"\n\n\"Tahdonpa nähdä sen kumman\", kuningas sanoi.\n\nNiin kaikki ritarit menivät hänen kerallansa, ja kun he tulivat\njoelle, niin ne näkivät siinä kiven kelluvan, ikäänkuin se olisi\nollut punaista marmoria, ja siihen oli pistettynä kaunis ja komea\nmiekka, jonka kahvassa oli jalokiviä ja tasaisilla kultakirjaimilla\nkirjoitettuja sanoja.\n\nSitten paroonit lukivat sen kirjoituksen, joka sanoi tähän tapaan:\n\n_\"Kenkään ei ole minua tästä ottava, paitsi se, jonka sivulla minun\non määrä riippua, ja hänestä on tuleva maailman paras ritari.\"_\n\nKun Arthur kuningas näki tämän kirjoituksen, niin hän sanoi Lancelot\nherralle:\n\n\"Jalo ritari, tämä miekka tulee teidän saada, sillä minä olen varma\nsiitä, että te olette maailman paras ritari.\"\n\nMutta Lancelot herra vastasi juhlallisesti:\n\n\"Totisesti, herra, se ei ole minun miekkani; enkä minä rohkene siihen\nkädelläni ruveta, sillä se ei ole minun sivullani riippumaan aiottu.\nJa se, joka koettaa ottaa tuota miekkaa, eikä onnistu, se saa siitä\nhaavan, josta hän ei pitkien aikojenkaan perästä parane. Ja minä\ntahdon että te panette merkille, että juuri tänään Pyhän Graalin\nseikkailu on alkava.\"\n\n\n\n\nIhmeitä, yhä suurempia ihmeitä.\n\n\nSilloin Arthur kuningas kehoitti veljenpoikaansa Gawaine herraa\nkoettamaan vetää miekkaa kivestä. Mutta Gawaine herra sanoi, ettei\nhän siihen kykene. Mutta kuningas käski häntä yrittämään.\n\n\"Herra\", Gawaine sanoi, \"koska te käskette minua, niin tahdon\ntotella.\" Ja hän tarttui samassa miekan kahvaan, mutta hän ei voinut\nsitä liikahuttaa.\n\n\"Kiitän teitä\", kuningas sanoi.\n\n\"Gawaine herra\", Lancelot sanoi, \"tietäkää nyt, että tämä miekka on\nteitä satuttava niin vaikeasti, että te toivotte, ett'ette ikinä\nolisi siihen kättänne pannut, vaikka olisitte saanut parhaimman\nlinnan tässä valtakunnassa.\"\n\n\"Enhän voinut vastustaa enoni tahtoa ja käskyä\", Gawaine herra\nvirkkoi.\n\nKun Arthur kuningas kuuli sen, niin hän katui kovasti sitä mitä hän\noli tehnyt, mutta pyysi kuitenkin Percival herraakin sitä koettamaan.\n\n\"Vallan halusta, tehdäkseni seuraa Gawaine herralle\", vastasi\nPercival herra, ja samalla hän laski kätensä miekkaan ja veti\nsitä voimakkaasti, mutta hän ei saanut sitä liikkumaan. Ja sitten\nsiellä oli vielä muitakin, jotka uskalsivat olla niin rohkeita että\ntarttuivat siihen käsillänsä.\n\n\"Nyt te saatte mennä päivällisellenne\", Kay herra sanoi kuninkaalle,\n\"sillä te olette nyt nähnyt ihmeellisen seikkailun.\"\n\nNiin kuningas ja kaikki palasivat palatsiin, ja jokainen ritari\ntunsi oman paikkansa ja istui siihen, ja nuoret miehet, jotka olivat\nritareita, palvelivat heitä.\n\nKun kaikki olivat saaneet ruokaa ja istuimet olivat täytetyt, paitsi\nVaarallinen istuin, niin äkkiä sattui kummallinen tapaus -- kaikki\novet ja ikkunat sulkeutuivat. Mutta sali ei kuitenkaan paljoa\npimennyt, ja he hämmästyivät kovasti joka ainoa.\n\nArthur kuningas alkoi ensiksi puhua.\n\n\"Jalot toverit ja lordit\", hän sanoi, \"me olemme tänä päivänä nähneet\nihmeitä, mutta minä luulen että ennen iltaa saamme nähdä vielä\nsuurempia ihmeitä.\"\n\nSillävälin tuli sisään muuan vanhus, sangen iäkäs, kokonaan\nvalkoiseen puettuna, eikä kukaan ritari tietänyt mistä hän tuli. Hän\ntoi mukanaan nuoren ritarin, joka myöskin kulki jalkaisin, punaisissa\nvaruksissa, ilman miekkaa tai kilpeä, vain huotra riippumassa hänen\nsivullaan.\n\n\"Rauha olkoon teille, lordit!\" vanhus sanoi. Sitten Arthurille:\n\"Herra, minä tuon tässä nuoren ritarin, joka on kuninkaallista\nsyntyperää ja Josef Arimatialaisen sukua, ja tämän kautta tämän hovin\nja vieraiden valtakuntien ihmeet lopullisesti täytetään.\"\n\nKuningas ihastui suuresti hänen sanoistansa ja sanoi vanhukselle:\n\"Herra, te olette sangen tervetullut, ja samoin se nuori ritari, joka\non teidän kanssanne.\"\n\nVanhus antoi silloin nuoren ritarin riisua varuksensa ja niiden alla\nhänellä oli punaiset silkkivaatteet ja vanhus pani hänen hartioilleen\nkärpännahalla vuoratun viitan. Sitten hän sanoi nuorelle ritarille:\n\"Herra, seuraa minua\", ja vei hänet suoraan Vaaralliselle istuimelle,\njonka vieressä istui Lancelot herra. Vanhus nosti pois silkkivaatteen\nja sen alla hän näki kirjaimia, jotka sanoivat näin:\n\n\"Tämä on korkean ruhtinaan, Galahadin istuin.\"\n\n\"Herra, tietäkää että tämä paikka on teidän\", vanhus sanoi ja asetti\nhänet vakavasti istumaan istuimelle.\n\nSitten nuori ritari sanoi vanhukselle: \"Herra, te saatte nyt palata,\nsillä te olette hyvin tehnyt sen mitä teidän oli käsketty tehdä. Ja\nsulkekaa minut isoisäni Pelles kuninkaan suosioon ja sanokaa hänelle\nminun puolestani, että minä tulen häntä katsomaan niin pian kuin vain\nsaatan.\"\n\nNiin tuo kunnon mies lähti, ja häntä oli odottamassa kaksikymmentä\njaloa asemiestä ja he ottivat ratsunsa ja menivät menojaan.\n\nKaikki Pyöreän pöydän ritarit ihmettelivät suuresti Galahadia, kun\nhän oli uskaltanut istua Vaaralliselle istuimelle ja oli niin hento\niältänsä. He eivät tietäneet mistä hän oli tullut, muuta kuin että\nJumala oli hänet lähettänyt, ja he sanoivat:\n\n\"Tämän ritarin kautta Pyhän Graalin seikkailu suoritetaan, sillä ei\nikinä kukaan muu, paitsi hän, ole istunut tuolla paikalla ilman että\nhänen on käynyt huonosti.\"\n\nMutta Lancelot herra katseli poikaansa ja iloitsi hänestä suuresti.\n\n\"Niin totta kuin elän, tuo nuori ritari on pääsevä suureen kunniaan\",\nBors herra sanoi kumppaneilleen.\n\nKaikkialla palatsissa nousi suuri hälinä, niin että uutiset saapuivat\nGuinevere kuningattarenkin kuuluviin. Hän ihmetteli kuka ritari\nsaattoi uskaltaa istua Vaarallisella istuimella. Silloin hänelle\nsanottiin, että tuo ritari oli hyvin Lancelot herran näköinen.\n\n\"Voin sangen hyvin mielessäni kuvitella\", kuningatar sanoi, \"että\nhän on Lancelot herran ja Pelles kuninkaan tyttären poika ja hänen\nnimensä on Galahad. Tahtoisinpa halusta nähdä häntä, sillä hän on\nvarmaankin jalo mies, sillä sellainen on hänen isänsä.\"\n\nKun ateria oli syöty ja Arthur kuningas ja kaikki muut ritarit\nnousseet pöydästä, niin kuningas meni Vaarallisen istuimen luo ja\nnosti peitteen ja näki siinä Galahadin nimen. Hän näytti sitä Galahad\nherralle ja sanoi:\n\n\"Jalo orpana, nyt on joukossamme Galahad herra, joka on tuottava\nkunniaa meille kaikille; ja totisesti hän on saavuttava Pyhän\nGraalin, niinkuin Lancelot herra on meille sanonut.\"\n\nSitten Arthur kuningas meni Galahadin luo ja sanoi: \"Herra te olette\ntervetullut, sillä te olette saava monta uljasta ritaria lähtemään\nPyhän Graalin etsintään, ja te olette tekevä sen mitä ei yksikään\nritari ole voinut.\" Sitten kuningas otti häntä kädestä ja astui alas\npalatsin portaita näyttääkseen Galahadille joessa uiskentelevan kiven.\n\nKun Guinevere kuningatar sen kuuli, niin hän tuli perässä useiden\nladyjen kanssa ja näytti heille kiven, joka kellui vedessä.\n\n\"Tässä näette niin suuren kumman, etten koskaan ole nähnyt vertaa\",\nArthur kuningas sanoi Galahadille, \"oikein hyvät ritarit ovat\nkoettaneet vetää miekkaa kivestä, vaan se ei ole heille onnistunut.\"\n\n\"Herra\", Galahad sanoi, \"se ei ole mikään ihme, sillä tämä miekka ei\nole heidän, vaan minun, ja kun varmasti tiesin tämän miekan minua\nodottavan, en tuonut mitään mukanani; sillä tässä minun sivullani\nriippuu huotra.\" Hän laski kätensä miekalle ja vähällä vaivaa hän sen\nveti kivestä ja pisti huotraan. \"Nyt se on tekevä parempia tekoja,\nkuin ennen.\"\n\n\"Jumala lähettää teille kilvenkin\", kuningas sanoi.\n\n\"Nyt minulla on se miekka, jota kerran kantoi uljas ritari, Balin\nRaju\", Galahad sanoi, \"ja hän oli ylen taitava mies. Tällä miekalla\nhän surmasi veljensä Balanin, jota hän ei tuntenut, ja se oli kovin\nsurkeata, sillä Balan oli hyvä ritari; ja kumpikin he surmasivat\ntoisensa, tietämättä että olivat veljiä, sen tuskia tuottavan haavan\nvuoksi, jonka Balan iski minun isoisääni Pelles kuninkaaseen, joka\nei ole vieläkään parantunut eikä paranekaan, ennenkuin minä hänet\nparannan.\"\n\nSillä hetkellä kuningas ja kaikki ritarit näkivät naisen, joka\nvalkoisen hevosen selässä ratsastaen tuli pitkin joen vartta heitä\nkohden. Nainen tervehti kuningasta ja kuningatarta ja kysyi, oliko\nLancelot herra heidän joukossaan. Hän vastasi itse: \"Täällä olen,\njalo neito.\"\n\nSilloin nainen sanoi itkien:\n\n\"Kuinka teidän korkea asemanne onkaan muuttunut tämän päivän aamun\njälkeen!\"\n\n\"Neiti, miksi te niin sanotte?\" Lancelot virkkoi.\n\n\"Minä sanon totuuden\", neito sanoi, \"sillä tänä aamuna te olitte\nvielä maailman paras ritari; mutta joka nyt niin sanoisi, se\nvalhettelisi, sillä nyt on ilmestynyt toinen parempi kuin te. Ja\nsen on kyllä todeksi näyttänyt se ihmeellinen miekka, johon ette\nuskaltanut käydä käsiksi; ja tästä teidän nimenne alkaa himmetä.\nSenvuoksi minä pyydän teitä muistamaan, että te ette täst'edes enää\nsaa luulla olevanne maailman paras ritari.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Lancelot herra, \"mutta minä olen aina tietänyt,\netten koskaan ole ollut parhain.\"\n\n\"Kyllä olette ollut\", neito sanoi, \"ja olette vieläkin paras kaikista\nsyntisistä ihmisistä. Ja, herra kuningas, Nacien erakko lähettää\nsinulle sanan, että sinulle on tapahtuva suurin kunnia kuin koskaan\non tullut kenenkään Britannian kuninkaan osaksi. Ja minä sanon\nsinulle miksi. Tänä päivänä Pyhä Graal on ilmestyvä sinun huoneeseesi\nja ravitseva sinua ja kaikkea Pyöreän pöydän ritarikuntaa.\"\n\nNiin neito lähti ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin.\n\n\n\n\nViimeiset turnajaiset.\n\n\n\"No nyt\", Arthur kuningas sanoi, \"te Pyöreän pöydän ritarit\nvarmaankin kaikki lähdette Pyhän Graalin etsintään, enkä minä saa\nenää koskaan nähdä teitä kaikkia yhdessä. Senvuoksi minä tahdon\nnähdä teidän kaikkien vielä kerran yhdessä turnailevan ja tjostaavan\nCamelotin rantaniityllä, niin että teidän kuolemanne jälkeen vielä\nmainitaan, kuinka Pyöreän pöydän ritarit olivat kaikki koossa sinä\npäivänä.\"\n\nTähän kuninkaan pyyntöön he kaikki suostuivatkin ja pukivat ylleen\ntjostaamiseen kuuluvat varuksensa. Mutta kuningas teki tämän siinä\ntarkoituksessa että saisi nähdä Galahadin näyttävän taitoaan, sillä\nkuningas arveli, ettei hän hevillä palaisi hoviin sieltä lähdettyään.\n\nNiin he kaikki kokoontuivat rantaniitylle, ja kuningatar oli kaikkine\nnaisineen eräässä tornissa katselemassa turnajaisia. Silloin Galahad\nkuninkaan hartaasta pyynnöstä puki uljaan rautapaidan ylleen ja pani\nkypärin päähänsä, mutta kilvestä hän ei huolinut ainoastakaan, vaikka\nkuningas kuinka hartaasti pyysi.\n\nGawaine herra ja muut ritarit pyysivät häntä ottamaan peitsen\nkäteensä ja sen hän tekikin. Sitten hän asettui keskelle niittyä ja\nalkoi katkoa keihäitä niin ihmeellisesti, että kaikki kummastelivat.\nSillä hän voitti kaikki muut ritarit ja vähässä ajassa hän oli\nkaatanut maahan monta uljasta Pyöreän pöydän ritaria. Mutta Lancelot\nherraa ja Percival herraa hän ei voittanut.\n\nGuinevere kuningattaren pyynnöstä Arthur kuningas käski hänen hypätä\nalas ratsultaan ja irroittaa kypärinsä, että kuningatar näkisi hänen\nkasvonsa. Ja kun kuningatar näki hänet, niin hän sanoi: \"Totisesti\nuskallan vakuuttaa, että Lancelot herra on hänen isänsä, sillä ei\nmilloinkaan ole kaksi miestä ollut enemmän toistensa näköisiä; senpä\nvuoksi ei ole ihme, jos hänestä tulee miehuullinen ja mahtava ritari.\"\n\nMuuan lady, joka seisoi kuningattaren vieressä, sanoi:\n\n\"Rouva, tuleeko hänestä oikeuden mukaan niin hyvä ritari?\"\n\n\"Tulee, totisesti\", kuningatar sanoi, \"sillä sekä isänsä että\näitinsä puolelta hän polveutuu maailman parhaimmista ritareista ja\nkorkeimmasta suvusta. Minä uskallan vakuuttaa, että Lancelot herra ja\nGalahad herra ovat maailman jaloimmat miehet.\"\n\nSitten kuningas ja kaikki arvon herrat palasivat kotiin Camelotiin,\nja oltuaan iltamessussa suuressa tuomiokirkossa, he menivät\nillalliselle; ja kukin ritari istui omalla paikallaan, niinkuin he\nolivat ennenkin tehneet.\n\nÄkkiä he kuulivat ukkosen jyrinää ja rätinää, ikäänkuin se paikka,\njossa he olivat, olisi haljennut. Ja tuon jyryn ja rätinän keskeltä\nvalahti huoneeseen auringonsäde, seitsemän kertaa kirkkaampi, kuin\nhe koskaan olivat päivällä nähneet, ja kaikkien heidän kasvonsa\npaistoivat taivaallisesta valosta. Silloin alkoivat ritarit katsella\ntoinen toistaan ja joka-ainoa näytti kauniimmalta, kuin koskaan ennen\noli näyttänyt. Ei yksikään ritari saanut pitkään aikaan puhutuksi\nainoatakaan sanaa ja niin he katselivat vain toisiaan, ikäänkuin\nolisivat olleet mykkiä.\n\nSilloin tuli saliin Pyhä Graal, valkoisella sametilla peitettynä,\nmutta ei kenkään voinut sitä nähdä eikä kuka sitä kantoi. Ja koko\nsali täyttyi hyvillä tuoksuilla ja jokainen ritari sai sellaista\nruokaa ja juomaa, mistä hän enimmän piti; ja kun Pyhä Graal oli\nkannettu läpi salin, niin tuo pyhä astia poistui taas äkkiä, niin\nettei kenkään tietänyt, minne se joutui.\n\nSen mentyä kaikki taas uskalsivat hengähtää ja ruveta puhumaan, ja\nArthur kuningas kiitti Jumalaa siitä suuresta armonosoituksesta,\njonka hän oli heille lähettänyt.\n\n\"Niin\", Gawaine herra sanoi, \"meitä on tänä päivänä ravittu\nkaikenlaisella ruualla ja juomalla, mitä olemme ajatella saattaneet,\nmutta yksi asia meiltä on puuttunut -- me emme ole saaneet nähdä\nPyhää Graalia, se oli sellaisella huolella peitettynä. Senvuoksi\ntahdon minä tehdä tässä pyhän lupauksen, että huomenna olen\nviipymättä lähtevä Pyhän Graalin etsintään. Vuoden ja päivän olen\nkulkeva ja enemmänkin, jos tarvitaan, enkä koskaan ole palaava\ntakaisin tähän hoviin, ennenkuin olen saanut nähdä pyhän astian\nselvemmin, kuin se täällä nähtiin.\"\n\nKun Pyöreän pöydän ritarit kuulivat, mitä Gawaine herra sanoi, niin\nuseimmat heistä nousivat seisomaan ja tekivät samallaisen pyhän\nlupauksen kuin Gawaine herra oli tehnyt.\n\nArthur kuningas oli tästä suuresti mielipahoissaan, sillä hän tiesi\nvarsin hyvin, ettei hän voinut heitä kieltää.\n\n\"Oi voi\", hän sanoi Gawaine herralle, \"te melkein viette minulta\nhengen sillä lupauksella ja valalla, jonka olette tehnyt. Sillä sen\nkautta te riistätte minulta jaloimman veljeskunnan ja uskollisimmat\nritarit, mitä koskaan on missään maailman valtakunnassa yhdessä\nnähty. Sillä kun minun ritarini lähtevät täältä, niin olen varma,\netten enää koskaan tässä maailmassa heitä kaikkia yhdessä näe,\nsillä monet heistä menettävät henkensä Pyhän Graalin etsinnässä.\nJa minä suren sitä, sillä minä olen rakastanut heitä niinkuin omaa\nhenkeäni, ja senvuoksi tämän veljeskunnan hajoaminen minua suuresti\nmurehduttaa.\"\n\nJa niin sanoessaan hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.\n\n\"Oi Gawaine, Gawaine\", hän sanoi, \"suureen suruun te olette minut\nsaattanut. Sillä minä pelkään kovin, ettei minun uskollinen\nritarikuntani enää milloinkaan ole täällä kokoontuva.\"\n\n\"Malttakaa mielenne\", Lancelot sanoi, \"sillä jos kuolemmekin Pyhän\nGraalin etsinnässä, niin se on oleva meille suureksi kunniaksi, paljo\nsuuremmaksi kuin jos me kuolisimme jossain muussa toimessa; sillä\nvarhain tai myöhään, kuolema meidät kuitenkin varmasti tapaa.\"\n\n\"Ah, Lancelot\", kuningas sanoi, \"se suuri rakkaus, jota minä olen\ntuntenut teitä kohtaan kaikkina elämäni päivinä, saattaa minut\ntäten valittamaan. Sillä ei milloinkaan ole kenelläkään kristityllä\nkuninkaalla ollut niin useita arvon miehiä pöytänsä ääressä, kuin\nminulla on tänä päivänä ollut Pyöreän pöydän ympärillä, ja se on\nminun suuri suruni.\"\n\nKun kuningatar, ladyt ja vallasnaiset saivat tietää nämä uutiset,\nniin he tulivat niin raskaalle mielelle, ettei sitä voi kieli kertoa,\nsillä nuo ritarit olivat heitä rakastaneet ja pitäneet kunniassa.\nMutta kaikista enimmän suri Guinevere kuningatar.\n\n\"Minua ihmetyttää\", hän sanoi, \"että minun herrani kuningas sallii\nheidän lähteä luotansa.\"\n\nNiin koko hovi oli suruissaan noiden ritarien lähdön vuoksi. Mutta\nmuutamat ladyt, jotka rakastivat ritareita, tahtoivat lähteä\npuolisojensa ja rakastajiensa keralla, ja olisivat tehneetkin niin,\njollei muuan iäkäs, hengelliseen pukuun puettu ritari olisi tullut\nheidän luoksensa.\n\n\"Jalot lordit, jotka olette vannoutuneet Pyhän Graalin etsintään\",\nhän sanoi, \"Nacien erakko lähettää teille täten sanan, että älköön\nkenkään viekö ladyä tai vallasnaista mukanaan, sillä se on vaikea ja\nkorkea toimitus. Ja sitäpaitsi sanon teille suoraan, että se, joka ei\nole puhdas synneistä, ei saa näitä salattuja asioita nähdä.\"\n\nTämän jälkeen kuningatar meni Galahadin luo ja kysyi, mistä hän oli\nja mistä maasta. Galahad sanoi sen hänelle.\n\n\"Ja Lancelotin poikako?\" kuningatar kysyi; mutta siihen Galahad ei\nvastannut mitään.\n\n\"Totisesti\", kuningatar sanoi, \"isäänne teidän ei tarvitse hävetä,\nsillä hän on upein ritari ja polveutuu maailman parhaimmista\nsuvuista, molemmin puolin kuninkaallisesta huoneesta. Senvuoksi pitää\nteistäkin tulla kunnon mies ja oiva ritari, -- ja olette todellakin\nsuuresti hänen näköisensä.\"\n\nGalahad tuli hieman hämilleen ja sanoi:\n\n\"Rouva, koska te sen varmaan tiedätte, niin miksi te kysytte? Se,\njoka on minun isäni, tulee ajallansa yleisesti tunnetuksi.\"\n\nSitten he menivät kaikki levolle. Ja suuren ja korkean sukuperänsä\nvuoksi Galahad vietiin Arthur kuninkaan huoneeseen ja hän lepäsi\nkuninkaan omassa vuoteessa.\n\nHeti kun päivä koitti nousi kuningas, sillä hän ei ollut koko yöhön\nsaanut surultansa levätyksi. Sitten hän meni Gawainen ja Lancelot\nherran luo, jotka olivat nousseet mennäkseen kirkkoon.\n\n\"Oi, Gawaine, Gawaine\", kuningas sanoi, \"te olette pettänyt minut.\nSillä koskaan ei ole minun hovini entiseen loistoonsa tuleva.\"\nJa kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskiansa. \"Oi, ritari\nLancelot\", hän sanoi, \"minä pyydän teitä neuvomaan minua, sillä\nminä soisin että tämä etsintä jäisi tekemättä, jos se vain olisi\nmahdollista.\"\n\n\"Herra\", Lancelot sanoi, \"te näitte eilen niin monen arvon ritarin\nsiihen vannoutuvan, että he eivät millään tavalla voi jättää sitä\ntekemättä.\"\n\n\"Sen tiedän varsin hyvin\", kuningas sanoi, \"mutta minua surettaa\nheidän lähtönsä niin kovin, etten saa mistään lohdutusta.\"\n\nSitten kuningas ja kuningatar menivät tuomiokirkkoon.\n\nLancelot ja Gawaine antoivat miehilleen käskyn tuoda heidän aseensa\nja kun he olivat täysissä aseissa, paitsi kilpeä ja kypäriä, niin he\nolivat valmiit menemään tuomiokirkkoon jumalanpalvelusta kuulemaan.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen kuningas halusi tietää, kuinka moni oli\npäättänyt lähteä Pyhän Graalin etsintään; ja kun laskettiin, niin\nheitä saatiin sata ja viisikymmentä, ja kaikki olivat Pyöreän pöydän\nritareita.\n\nSitten he panivat kypärit päähänsä ja lähtivät ja sulkeutuivat kaikki\nkuningattaren suosioon, ja suuri oli itku ja suru. Ja Guinevere\nkuningatar meni kammioonsa, niin ettei kukaan näkisi hänen suurta\nmurhettansa.\n\nLancelot herra kaipasi kuningatarta ja meni häntä hakemaan kammiosta,\nja kun kuningatar näki hänet, niin hän parkaisi:\n\n\"Oi, Lancelot herra, te hylkäätte meidät! Te viette minulta hengen,\nkun sillätapaa jätätte kuninkaanne!\"\n\n\"Armollinen rouva\", Lancelot sanoi, \"minä pyydän, ett'ette surisi,\nsillä minä palaan takaisin niin pian kuin kunniani sallii.\"\n\n\"Voi\", kuningatar sanoi, \"että minä koskaan teitä näin! Mutta\nHän, joka ristinpuulla kärsi kuoleman kaiken ihmiskunnan edestä,\nHän johtakoon ja suojelkoon teitä, ja samoin kaikkia teidän\nkumppaneitanne!\"\n\nKohta sitten Lancelot herra lähti ja tapasi kumppaninsa odottamassa.\nHe nousivat ratsuillensa ja ratsastivat läpi Camelotin katujen,\nja kovasti itkivät sekä rikkaat että köyhät, ja kuningas kääntyi\npoispäin, eikä saanut itkultaan puhutuksi.\n\nNiin Pyöreän pöydän ritarit ratsastivat pois Pyhän Graalin etsintään.\n\nSinä yönä he lepäsivät eräässä Vagon nimisessä linnassa, jonka herra\noli hyvä vanhus ja kestitsi heitä parhaansa mukaan. Aamulla he\npäättivät kaikki erota toisistansa. Ja niin he lähtivät seuraavana\npäivänä ja kukin ritari lähti kulkemaan sitä tietä, mikä hänestä\nnäytti parhaimmalta.\n\n\n\n\nGalahad herran valkoinen kilpi.\n\n\nGalahad oli yhä vielä ilman kilpeä ja hän ratsasti neljä päivää ilman\nseikkailuja.\n\nNeljäntenä päivänä iltamessun jälkeen hän tuli valkoisten veljesten\nluostariin, ja siellä hänet otettiin suurella kunnioituksella\nvastaan ja vietiin erääseen kammioon ja riisuttiin hänen varuksensa.\nSilloin hän huomasi pari Pyöreän pöydän ritaria, toinen oli\nBagdemagus kuningas ja toinen oli Uwaine herra; ja he olivat sangen\nmielihyvissään hänet nähdessänsä.\n\n\"Herrat\", virkkoi Galahad, \"mikä seikkailu toi teidät tänne?\"\n\n\"Olemme kuulleet\", he vastasivat, \"että tässä luostarissa on\nsellainen kilpi, että kuka vaan sitä kantaa kaulallaan, se joutuu\nkolmen päivän kuluessa surman suuhun tai tulee raajarikoksi koko\nelämänsä ajaksi.\"\n\n\"Mutta minäpä kannan sitä huomenna koetteeksi\", sanoi Bagdemagus\nGalahadille; \"ja jollen minä siitä kunnialla suoriudu, niin te saatte\nottaa sen kaulallenne, sillä teille se varmaan onnistuu.\"\n\n\"Tehdään niin\", Galahad sanoi, \"sillä minulla ei ole kilpeä.\"\n\nAamulla he nousivat, ja kuunneltuaan jumalanpalvelusta kysyi\nBagdemagus kuningas, missä tuo kummallinen kilpi oli. Muuan munkki\nvei hänet heti alttarin taakse, missä kilpi riippui. Se oli valkoinen\nkuin lumi, mutta keskellä oli punainen risti.\n\n\"Herra\", munkki virkkoi, \"tämän kilven ei ole määrä riippua kenenkään\nritarin kaulalla, paitsi sen, joka on maailman parhain ritari;\nsenvuoksi minä kehoitan teitä tarkoin miettimään, ennenkuin siihen\nkoskette.\"\n\n\"Hyvä on\", virkkoi Bagdemagus kuningas, \"tiedän kyllä, etten ole\nmaailman paras ritari, mutta sentään tahdon koettaa sitä kantaa.\"\n\nJa hän kantoi kilven ulos luostarista ja sanoi Galahadille: \"Jos\nsallitte, niin pyydän teitä odottamaan täällä, kunnes saatte tietää,\nkuinka minun käy.\"\n\n\"Tahdon odottaa teitä täällä\", virkkoi Galahad.\n\nBagdemagus kuningas otti mukaansa asemiehen, jotta tämä heti toisi\nGalahadille tiedon, kuinka kävi. Kun he olivat ratsastaneet lähes\nkaksi penikulmaa, he tulivat kauniiseen laaksoon erakon asumuksen\nedustalle, ja sieltä he näkivät tulevan upean ritarin, joka oli\nratsuineen päivineen valkoisissa varuksissa. Hän tuli niin vinhaan\nkuin hänen ratsunsa vain saattoi, peitsi tanassa, ja Bagdemagus\nkuningas suuntasi peitsensä häntä kohden ja katkaisi sen valkoista\nritaria vastaan. Mutta tuo toinen iski häntä niin kovaa, että hän\nmurskasi panssarin, ja pisti häntä oikean olan läpi, sillä juuri\nsiinä kilpi ei häntä suojannut, ja heitti hänet maahan.\n\nSitten ritari hyppäsi ratsunsa selästä ja otti valkoisen kilven\nBagdemagukselta, sanoen:\n\n\"Ritari, sinä olet menetellyt sangen rikollisesti, sillä tätä kilpeä\nei pidä kenenkään muun kantaman kuin sen, jolla ei ole vertaistaan\nelävien joukossa.\"\n\nSitten hän tuli Bagdemagus kuninkaan asemiehen luo ja virkkoi: \"Vie\ntämä kilpi Galahad herralle, jonka jätit luostariin, ja tervehdi\nhäntä minulta.\"\n\n\"Herra\", asemies sanoi, \"mikä on teidän nimenne?\"\n\n\"Älä sinä huoli minun nimestäni\", ritari virkkoi, \"sillä sinun ei\nsitä tarvitse tietää, eikä kenenkään muunkaan kuolevaisen.\"\n\n\"Mutta jalo herra\", virkkoi asemies, \"sanokaa minulle taivaan tähden,\nminkä vuoksi tätä kilpeä ei saa kukaan kantaa turmioon joutumatta.\"\n\n\"Koska sinä minua siten vannotat\", ritari sanoi, \"niin tätä kilpeä ei\nsaa kantaa kukaan muu kuin Galahad herra.\"\n\nAsemies meni Bagdemagus kuninkaan luo ja kysyi, oliko hän vaikeasti\nhaavoittunut vai eikö.\n\n\"Olen totta tosiaankin\", tämä vastasi, \"tuskinpa henkiin jään.\"\n\nAsemies nouti hänen ratsunsa ja vei hänet suurella vaivalla erääseen\nluostariin. Siellä riisuttiin varovasti hänen varuksensa ja hänet\npantiin vuoteeseen ja hänen haavansa tarkastettiin. Ja siellä hän\nmakasi pitkän aikaa ja tuskinpa hän eloon jäi.\n\nAsemies vei kilven Galahadille ja sanoi hänelle ritarin tervehdykset.\n\n\"Kiitetty olkoon Jumala ja sallimus\", Galahad virkkoi. Sitten hän\notti varuksensa ja nousi ratsulleen ja ripusti valkoisen kilven\nkaulalleen ja sanoi heille hyvästi. Uwaine herra sanoi haluavansa\ntehdä hänelle seuraa, jos hän sallisi, mutta Galahad vastasi,\nettei hän voinut sitä sallia, sillä hänen tuli kulkea yksin,\nlukuunottamatta asemiestä, joka kulkisi hänen mukanaan.\n\nKotvan perästä Galahad herra saapui erakon asumukselle, ja siellä oli\nvalkoinen ritari häntä odottamassa. Kumpikin tervehti kohteliaasti\ntoinen toistansa ja sitten tuo outo ritari kertoi hänelle valkoisen\nkilven tarinan.\n\nSen oli tehnyt yli neljäsataa vuotta sitten Josef Arimatialainen\neräälle Evelake nimiselle kuninkaalle, joka oli sodassa saraseenien\nkanssa. Erään suuren taistelun aattona Josef Arimatialainen meni\nEvelake kuninkaan luo ja selitti hänelle kristinuskon oikean mielen,\nja silloin Evelake suostui kaikesta sydämestään kristinuskoon. Sitten\ntämä kilpi tehtiin Evelake kuninkaalle, ja sen kautta hän sai voiton\nvihollisistansa. Sillä kun hän meni taisteluun, niin kilpi oli\nverhottu vaatteella, ja kun hän näki olevansa suurimmassa vaarassa,\nniin hän veti pois vaatteen ja silloin hänen vihollisensa näkivät\nristin, ja masentuivat.\n\nSen jälkeen tapahtui kummallinen ihme, sillä kilven risti katosi,\nniin ettei kenkään tiennyt minne se joutui.\n\nSodan loputtua Evelake kuningas kastettiin, ja samoin suurin osa\nhänen kaupunkinsa kansaa. Ja kun Josef Arimatialainen lähti, niin\nEvelake kuningas tahtoi välttämättä lähteä hänen kanssansa. Niin\ntapahtui että he tulivat tähän maahan, jota siihen aikaan kutsuttiin\nSuureksi Britanniaksi.\n\nEi kauan sen jälkeen Josef Arimatialainen sairastui ja oli\nkuolemaisillaan.\n\nEvelake kuningas oli syvästi murheissaan ja pyysi häntä jättämään\njotain muistomerkkiä.\n\n\"Sen tahdon mielelläni tehdä\", virkkoi tuo pyhä mies, ja hän käski\nhänen tuoda kilven, joka nyt oli aivan valkoinen. Sitten omalla\nverellään Josef Arimatialainen piirsi siihen punaisen ristin.\n\n\"Nyt teillä on muistomerkki siitä, että minä teitä rakastan\", hän\nvirkkoi, \"sillä te ette milloinkaan näe tätä kilpeä ilman että minua\najattelette. Ja se on pysyvä aina yhtä tuoreena kuin se nyt on. Eikä\nkonsanaan ole tätä kilpeä kukaan katumatta kaulallaan kantava, kunnes\nse aika tulee, jolloin Galahad, tuo hyvä ritari, ja viimeinen minun\nsukuani, sitä on kantava ja tekevä monta ihmeellistä mainetyötä.\"\n\nSilloin virkkoi Evelake kuningas: \"Minne minä nyt panen tämän kilven,\nettä se jalo ritari sen saisi?\"\n\n\"Teidän tulee viedä se sinne, minne Nacien erakko haudataan\nkuolemansa jälkeen. Sillä sinne se jalo ritari on tuleva viidentenä\npäivänä sen jälkeen, kun hän on ritariarvon saanut.\"\n\n\"Ja se päivä, jonka hän määräsi, on tämä päivä, jolloin te olette\nsaanut kilven\", ritari sanoi Galahadille. \"Ja siinä samassa\nluostarissa lepää Nacien erakko. Ja te olette tyttären poika Pelles\nkuninkaalle, joka on Josef Arimatialaisen sukua.\"\n\nJa sen sanottuaan valkoinen ritari katosi.\n\n\n\n\nKummallinen kultakruunu.\n\n\nHeti kun asemies kuuli, mitä valkoinen ritari sanoi Galahadille,\nhyppäsi hän alas hevosensa selästä ja polvistui Galahadin jalkojen\njuureen ja pyysi että hän saisi kulkea hänen kerallaan, kunnes\nGalahad olisi tehnyt hänet ritariksi. \"Ja sitä arvoa olen Jumalan\navulla kunniassa pitävä\", hän lisäsi. Niin Galahad herra suostui\nhänen anomukseensa. Sitten he palasivat siihen luostariin, josta\nolivat tulleet, ja suuresti iloittiin Galahad herrasta, ja siellä he\nlepäsivät sen yötä.\n\nAamulla Galahad ritaroitsi asemiehen, ja kysyi hänen nimeänsä ja\nmistä suvusta hän polveusi.\n\n\"Herra\", tämä virkkoi, \"ihmiset kutsuvat minua Saaren Meliaaksi ja\nminä olen Denmarkin kuninkaan poika.\"\n\n\"Vai niin, jalo herra\", Galahad virkkoi, \"koska te polveudutte\nkuninkaista ja kuningattarista, niin katsokaa että kunnialla kannatte\nritariarvoa, sillä teistä pitää tulla kaiken ritariuden esikuva.\"\n\n\"Herra, te puhutte totta\", Melias virkkoi. \"Mutta koska te olette\ntehnyt minut ritariksi, niin teidän pitää suostua minun ensimäiseen\npyyntööni, jos se on kohtuullinen.\"\n\n\"Se on totta\", Galahad sanoi.\n\n\"Sallitteko sitten minun ratsastaa kerallanne Pyhää Graalia\netsimään?\" kysyi Melias.\n\nJa Galahad suostui siihen.\n\nMelias herralle tuotiin sitten varukset, peitsi ja ratsu, mutta\nGalahad herra ja hän saivat ratsastaa koko viikon, ennenkuin\nkohtasivat mitään seikkailuja.\n\nEräänä maanantaina aamulla varhain, lähdettyään eräästä luostarista,\nhe tulivat ristille, josta lähti kaksi tietä, ja siinä ristissä oli\nkirjoitus, joka kuului näin:\n\n\"Te vaeltavat ritarit, jotka etsitte seikkailuja, tässä näette kaksi\ntietä: toista tietä kielletään kulkemasta, sillä kenkään ei ole siltä\ntieltä palaava, jollei hän ole hyvä mies ja uljas ritari; ja se joka\nkulkee tätä vasemmalla kädellä olevaa tietä, ei myöskään helposti\nvoita mainetta, sillä pian tälläkin tiellä häntä koetellaan.\"\n\n\"Herra\", Melias sanoi Galahadille, \"sallitteko minun kulkea tätä\nvasemmalla kädellä olevaa tietä, sillä minä tahtoisin koetella\nvoimiani?\"\n\n\"Olisi parempi, jos ette sitä tietä ratsastaisi\", Galahad virkkoi,\n\"sillä minusta tuntuu, että minä selviäisin siitä paremmin kuin te.\"\n\n\"Ette suinkaan, herrani, minä pyydän, että te antaisitte minun mennä\nsitä tietä.\"\n\n\"No, menkää sitten Jumalan nimessä\", virkkoi Galahad.\n\nSilloin Melias ratsasti vanhaan metsään, ja sen kautta hän matkasi\nkaksi päivää ja enemmänkin, kunnes hän saapui eräälle vehmaalle\nniitylle, jossa oli kaunis oksista tehty maja. Ja hän näki majassa\ntuolin, jolla oli erittäin hienosti tehty kultainen kruunu. Siellä\noli myös pöytäliinoja levitetty maahan, ja niille oli asetettu monta\nherkullista ruokalajia.\n\nMelias herra katseli sitä kummaa ja ihmetteli. Hänen ei ollut nälkä,\nmutta hänen teki kovasti mielensä kultakruunua, ja niin hän kumartui,\notti sen käteensä ja ratsasti tiehensä. Mutta pian hän näki ritarin,\njoka tuli ratsastaen hänen perässään ja huusi:\n\n\"Ritari, heittäkää käsistänne se kultakruunu, joka ei ole teidän, ja\npuolustautukaa!\"\n\n\"Hurskas taivaan Herra, auta ja varjele juuri lyötyä ritariasi!\"\nrukoili Melias.\n\nSitten he hoputtivat ratsujaan, ja tuo toinen ritari pisti keihäänsä\nMelias herran panssaripaidan ja vasemman kyljen läpi, niin että\ntämä vaipui henkitoreissaan maahan. Ritari otti kultakruunun ja\nmeni tiehensä, ja Melias herra jäi maahan makaamaan eikä voinut\nliikahtaakaan.\n\nSilloin sattui kaikeksi onneksi Galahad herra tulemaan sitä tietä ja\nhän näki Meliaan makaavan maassa kuoleman kielissä.\n\n\"Oi Melias, kuka teidät on haavoittanut?\" hän virkkoi. \"Olisi ollut\nparempi ratsastaa toista tietä.\"\n\n\"Herra, älkää Jumalan tähden jättäkö minua tähän metsään kuolemaan\",\nMelias sanoi, \"vaan viekää minut tuonne läheiseen luostariin, että\nvoisin ripittää itseni ja saisin taivaallista lohdutusta.\"\n\n\"Se on tapahtuva\", virkkoi Galahad, \"mutta missä on se, joka teidät\nhaavoitti?\"\n\nSillä hetkellä Galahad herra kuuli läpi puiden äänekkään huudon:\n\"Ritari, pysy loitolla minusta!\"\n\n\"Oi, herra, varjelkoon!\" Melias virkkoi, \"tuo se on, joka minut löi\ntantereeseen.\"\n\n\"Herra ritari, tulkaa turmioonne!\" Galahad herra vastasi.\n\nSitten he kumpikin kannustivat hevosiaan ja syöksyivät yhteen, ja\nGalahad työnsi peitsensä niin rajusti vieraaseen ritariin, että se\nmeni läpi tämän toisen olan ja vei hänet maahan ratsun selästä ja\nsiinä putoomuksessa Galahadin peitsi katkesi. Samassa ryntäsi toinen\nritari esiin puiden takaa ja katkaisi peitsensä Galahadiin, ennenkuin\ntämä oli ennättänyt kääntyäkään. Silloin Galahad paljasti miekkansa\nja löi poikki ritarin vasemman käsivarren, ja silloin ritari pakeni.\n\nAjettuaan häntä takaa jonkun matkaa, Galahad herra palasi Meliaan\nluo ja asetti hänet varovasti ratsulleen, hyppäsi hänen taakseen ja\npiti häntä sylissään ja vei hänet luostariin. Siellä hänen haavaansa\nhuolellisesti hoidettiin, ja muuan vanha munkki, joka oli entisaikaan\nollut ritarina, sanoi Galahadille, että hän toivoi haavan paranevan\nnoin kuudessa viikossa. Galahad herra oli iloinen sen kuullessaan ja\nsanoi että hän jäisi luostariin kolmeksi päivää.\n\nKolmen päivän kuluttua hän sanoi: \"Nyt minä tahdon lähteä, sillä\nminulla on paljon tekemistä; moni oiva ritari näkee sangen paljo\nvaivaa sen asian tähden, ja tämä ritari ja minä olimme myös Pyhää\nGraalia etsimässä.\"\n\n\"Syntiensä vuoksi hän sillä tapaa haavoittui\", virkkoi muuan vanhus.\n\"Ja ihmettelenpä\", hän lisäsi Meliaalle, \"kuinka te uskalsitte ottaa\nvastaan ritariuden korkean arvon, ripittämättä itseänne synneistänne,\nja se juuri oli syynä siihen, että niin ankarasti haavoituitte.\nSillä oikealla kädellä oleva tie osoittaa meidän Herramme Jesuksen\nKristuksen valtatietä ja hurskaasti ja hyvin elävän ihmisen tietä.\nJa se toinen tie osoittaa syntisten ja harhauskoisten tietä. Ja kun\nperkele näki teidän ylpeytenne ja röyhkeys vietteli teidät Pyhän\nGraalin etsintään, niin sen tähden te jouduitte häviöön, sillä sitä\ntyötä ei saa suorittaa kukaan muu kuin jaloavuinen ihminen.\"\n\n\"Niin myöskin ristin kirjoitus tarkoitti taivaallisia tekoja ja\nritarillisia tekoja Jumalan töissä, eikä ritarillisia tekoja\nmaailmallisissa töissä; ja ylpeys on kaikkien kuolemansyntien pää,\njoka saattoi sinun, Melias, lähtemään pois Galahad herran seurasta.\nJa kun sinä otit kultakruunun, niin sinä teit ahneuden ja varkauden\nsynnin. Ne eivät olleet ritarillisia tekoja. Ne molemmat ritarit,\njoita vastaan Galahad, tuo pyhä ritari, taisteli, tarkoittivat niitä\nmolempia kuolemansyntejä, ylpeyttä ja ahneutta, jotka asustivat\nMelias herrassa, ja he eivät voineet vastustaa Galahad herraa, sillä\nhän on ilman kuolemansyntejä.\"\n\nNyt Galahad herra lähti heidän luotansa ja sanoi heille kaikille\nhyvästi.\n\n\"Herrani Galahad\", Melias virkkoi, \"niin pian kuin vain voin\nratsastaa, olen etsivä teidät.\"\n\n\"Jumala suokoon teille terveyttä\", virkkoi Galahad, ja otti ratsunsa\nja lähti.\n\n\n\n\nNeitojen linna.\n\n\nGalahad herra teki monta päivämatkaa edes ja takaisin, niinkuin\nsattuma johti häntä, ja viimein hän eräänä päivänä tuli vuorelle,\njolla hän näki vanhan kappelin eikä ketään siellä sisällä, sillä\nkaikki oli autiota. Sitten hän polvistui alttarin eteen ja rukoili\nhyvää neuvoa, ja rukoillessaan hän kuuli äänen, joka sanoi: \"Mene\nNeitojen linnaan, sinä seikkailunhaluinen ritari, ja poista sieltä ne\nilkeät tavat.\"\n\nKun Galahad kuuli sen, niin hän kiitti Jumalaa ja otti ratsunsa.\nHän oli ratsastanut vain puolen penikulmaa, kun hän näki eräässä\nlaaksossa edessänsä vahvan linnan syvine kaivantoineen; ja sen\nvieressä virtasi kaunis joki, Severn nimeltä, ja siellä hän kohtasi\noikein vanhan ukon. Kumpainenkin tervehti toistaan, ja Galahad kysyi\nhäneltä linnan nimeä.\n\n\"Hyvä herra\", hän virkkoi, \"se on Neitojen linna.\"\n\n\"Se on kirottu linna\", virkkoi Galahad, \"ja kaikki ne, jotka ovat sen\nyhteydessä, sillä kaikki armeliaisuus on sen ulkopuolella ja kaikki\njulkeus ja ilkikuri sen sisällä.\"\n\n\"Senpä vuoksi minä neuvon teitä, herra ritari, kääntymään takaisin.\"\n\n\"Herra, tietäkää että minä en saa takaisin kääntyä\", sanoi Galahad\nherra.\n\nSitten hän tarkasti aseitaan, ettei mitään häneltä puuttunut, ja\nasetti kilpensä eteensä, ja silloin tuli häntä vastaan seitsemän\nihanaa neitoa.\n\n\"Herra ritari\", he sanoivat, \"te ratsastatte tänne suuressa\nhulluudessa, sillä teidän on kuljettava virran yli.\"\n\n\"Miksipä en kulkisi virran yli?\" Galahad virkkoi. Ja niin hän\nratsasti heidän luotansa.\n\nSitten tuli häntä vastaan muuan asemies, joka sanoi:\n\n\"Herra, tämän linnan ritarit vaativat sinua taisteluun ja kieltävät\nsinua menemästä edemmäksi, ennenkuin saavat tietää, mitä sinä haluat.\"\n\n\"Hyvä herra, minä tulen hävittämään tämän linnan ilkeitä tapoja.\"\n\n\"Herra, jos sinä pysyt siinä aikomuksessasi, niin saatpa paljo\ntekemistä.\"\n\n\"Menkää te vain\", Galahad virkkoi, \"ja ilmoittakaa heti isännillenne,\nmitä minä aion tehdä.\"\n\nSilloin asemies astui linnaan. Ja kohta tuli linnasta ulos seitsemän\nritaria, jotka olivat kaikki veljeksiä. Kun he näkivät Galahadin, he\nhuusivat: \"Ritari, ole varoillasi, sillä hengestäsi me sinut varmasti\npäästämme!\"\n\n\"Kuinka, aiotteko te kaikki yhdellä haavaa käydä minun kimppuuni?\"\nGalahad virkkoi.\n\n\"Aiomme niinkin\", he vastasivat, \"siitä saat olla varma.\"\n\nGalahad syöksyi heitä kohden peitsi tanassa ja sysäsi etumaisen\nmaahan, niin että hän melkein katkaisi kaulansa, ja sen perästä\niskivät toiset veljet Galahadin kilpeen niin rajusti peitsensä,\nettä ne katkesivat. Silloin Galahad paljasti miekkansa ja ahdisti\nheitä niin kiivaasti, että oli oikein ihmeellistä sitä katsella,\nja sillä tapaa hän suurella voimallaan pakoitti heidät pakenemaan\ntaistelutantereelta. Ja hän ajoi heitä takaa, mutta he ennättivät\nhänen edellään linnan sisään ja ajaa karauttivat suoraan läpi linnan,\nja pääsivät pakoon toisesta portista.\n\nSiellä Galahad herra silloin kohtasi erään hengelliseen pukuun\npuetun vanhuksen, joka sanoi: \"Herra, tässä saat linnan avaimet.\"\nSitten Galahad avasi portit ja silloin paljo kansaa tungeskeli hänen\nympärilleen, niin ettei hän voinut laskeakaan, kuinka monta niitä oli.\n\n\"Herra\", sanoivat he kaikki, \"te olette tervetullut, sillä kauan me\nolemme täällä vapautustamme odottaneet.\"\n\nSitten tuli hänen luokseen muuan vallasnainen. \"Nuo ritarit ovat\nkyllä paenneet\", hän virkkoi, \"mutta he tulevat tänä yönä takaisin ja\nalottavat taas ilkeitä tapojansa.\"\n\n\"Mitä te tahdotte minua tekemään?\" kysyi Galahad.\n\n\"Että te lähetätte hakemaan tänne kaikki ne ritarit, jotka ovat tämän\nlinnan vasalleja ja vannotatte heitä, että he taas ottavat käytäntöön\nne tavat, joita täällä entisaikaan harjoitettiin.\"\n\n\"Sen teen mielelläni\", Galahad virkkoi.\n\nNainen toi hänelle norsunluisen torven, joka oli runsaasti kullalla\nkoristeltu, ja virkkoi: \"Herra, puhaltakaa tätä torvea; sen ääni\nkuuluu kahden penikulman päähän linnan ympäristöön.\"\n\nKun Galahad oli puhaltanut torvea, niin hän meni lepäämään, ja\nsilloin hänen luokseen tuli muuan pappi, joka kertoi hänelle linnan\ntarinan:\n\n\"Siitä on juuri seitsemän vuotta\", hän virkkoi, \"kun nämä seitsemän\nveljestä tähän linnaan tulivat ja asettuivat asumaan Lianor herttuan\nluokse, joka oli kaiken tämän maan herra. Kun he näkivät herttuan\ntyttären, joka oli sangen kaunis nainen, niin he olisivat tahtoneet\nkaikki hänet naida ja lopulta he joutuivat kiivaaseen kahakkaan\nkeskenänsä. Herttua olisi hyvyydessään eroittanut heidät, mutta\nkiukuissaan nämä löivät hänet ja hänen vanhimman poikansa kuoliaaksi.\nSitten he anastivat tytön ja kaikki linnan aarteet. Senjälkeen he\nsuurella voimallaan pitivät kaikkia tämän linnan ritareita ankarassa\nkurissa ja kiristyksessä ja sen ohella he ryöstivät ja rosvosivat\nrahvas raukalta kaikki mitä sillä oli. Niin tapahtui yhtenä päivänä,\nettä herttuan tytär sanoi: 'Te olette tehneet minulle suurta\nvääryyttä, kun surmasitte minun oman isäni ja minun veljeni ja\npidätte tällä tapaa meidän maitamme hallussanne. Mutta te ette saa\npitää tätä linnaa monta vuotta, sillä tulee ritari, joka teidät on\nvoittava.' Siten hän ennusti seitsemän vuotta sitten. 'Vai niin',\nsanoivat nuo seitsemän ritaria, 'koska te niin sanotte, niin ei\nyksikään lady eikä ritari saa kulkea tämän linnan ohi, vaan on heidän\njääminen tänne vastoin tahtoansa, taikka sitten kuoleminen, kunnes se\nritari tulee, jonka kautta me tämän linnan menetämme.' Senvuoksi tätä\nlinnaa kutsutaan Neitojen linnaksi, sillä moni kaunis lady on täällä\nperikatoon joutunut.\"\n\n\"Vai niin\", virkkoi Galahad, \"onko täällä myös se neito, jonka tähden\ntämä linna menetettiin?\"\n\n\"Ei ole\", pappi virkkoi, \"hän kuoli ennenkuin kolme yötä oli kulunut\ntuon ennustuksen jälkeen. Ja siitä asti nuo ritarit ovat pitäneet\nvankeudessa hänen nuorempaa sisartansa, joka monen muun ladyn kanssa\ntäällä kärsii suurta vaivaa ja kidutusta.\"\n\nSillä aikaa maan ritarit olivat saapuneet. Silloin Galahad pani\nheidät tunnustamaan valtiaakseen herttuan nuoremman tyttären, joka\nvielä oli elossa, ja vannomaan hänelle uskollisuudenvalan, ja hän\ntyynnytti ja rohkaisi suuresti heidän mieliään. Ja seuraavana aamuna\nmuuan mies toi viestejä että Gawaine, Gareth ja Uwaine olivat\nsurmanneet nuo seitsemän veljestä.\n\n\"Hyvin tehty!\" Galahad virkkoi ja otti varuksensa ja ratsunsa ja\nsanoi hyvästi Neitojen linnalle.\n\n\n\n\nNäky metsäkappelissa.\n\n\nJätettyään Neitojen linnan Galahad herra ratsasti, kunnes hän\nsaapui avaraan metsään, ja siellä hän kohtasi Lancelot herran ja\nPercival herran, mutta he eivät tunteneet häntä, sillä hän oli äsken\nmuuttanut pukua. Lancelot herra ratsasti oikopäätä häntä kohden ja\nkatkaisi peitsensä häneen ja Galahad herra iski häntä niin ankarasti\ntakaisin että ratsu ja mies kaatuivat maahan. Sitten hän veti\nhuotrasta miekkansa ja kääntyi Percival herraan päin ja iski häntä\nkypäriin, niin että se halkesi teräslakkiin asti; jollei miekka olisi\nluiskahtanut syrjään, niin Percival herra olisi saanut surmansa;\niskun voimasta hän nyt suistui maahan.\n\nTämä aseleikki tapahtui erään luostarin edustalla, jossa asui muuan\nerakkonainen, joka oli Percival herran oikea täti, vaikkei hän sitä\nsillä hetkellä tietänyt. Kun erakkonainen näki Galahadin, niin hän\nsanoi: \"Jumala olkoon sinun kanssasi, maailman paras ritari! Oi,\naivan varmaan\", hän sanoi kovalla äänellä, niin että Lancelot ja\nPercivalkin sen saattoivat kuulla, \"jos nuo molemmat ritarit olisivat\ntunteneet sinut niin hyvin kuin minä, niin he eivät olisi hyökänneet\nsinun päällesi.\"\n\nKuullessaan hänen siten puhuvan, Galahad pelkäsi kovin tulevansa\ntunnetuksi ja ratsasti senvuoksi äkkipikaa pois. Silloin molemmat\nritarit huomasivat, että heidän voittajansa oli Galahad, ja he\nhyppäsivät ratsuilleen ja karauttivat kiivaasti hänen peräänsä, mutta\nhän oli jo poissa näkyvistä. Niin he kääntyivät takaisin apein mielin.\n\n\"Kyselkäämme jotain tietoja tuolta erakkonaiselta\", Percival virkkoi.\n\n\"Tehkää niin, jos teitä haluttaa\", Lancelot virkkoi, mutta kun\nPercival meni erakon asuntoon, niin hän jatkoi matkaansa yksinään.\nRistiin ja rastiin hän ratsasti jylhässä metsässä, eikä seurannut\nmitään polkua, vaan kulki sattuman varassa. Viimein hän saapui\njykevälle ristille, joka osoitti kahta erämaahan vievää tietä; ristin\nvieressä oli kivi, joka oli marmoria, mutta oli niin pimeä, että\nLancelot herra ei voinut sitä oikein nähdä.\n\nLancelot herra katseli ympärilleen, ja lähettyvillä hän näki vanhan\nkappelin, jossa toivoi tapaavansa väkeä. Hän sitoi ratsunsa puuhun ja\notti kypärin päästänsä ja ripusti oksaan. Sitten hän meni kappelin\novelle, mutta näki että se olikin autio ja tyhjä. Ja katsoessaan\nsisään hän näki kauniin alttarin, joka oli komeasti koristeltu\npelkällä silkillä, ja alttarilla seisoi loistava kynttilänjalka,\njossa oli kuusi isoa kynttilää, ja kynttilänjalka oli hopeasta.\n\nKun Lancelot herra näki tuon valon, niin hänen teki kovasti mielensä\nmennä kappeliin, mutta hän ei löytänyt paikkaa, johon olisi astunut,\nja se suretti ja ihmetytti häntä suuresti. Hän palasi ratsunsa luo,\notti pois satulan ja suitset ja antoi sen mennä syömään; sitten hän\nirroitti kypärinsä ja riisui vyöltään miekkansa ja paneutui maata\nkilvelleen marmoriristin eteen.\n\nNiin hän vaipui uneen ja puoleksi valveilla puoleksi unissaan hän\nnäki näyn.\n\nHän näki kulkevan ohitsensa kaksi hevosta, sangen kaunista ja\nvalkoista, jotka kantoivat paaria ja paareilla makasi sairas ritari.\nTultuaan lähelle ristiä paarit seisahtuivat, ja Lancelot herra kuuli\nritarin sanovan:\n\n\"Oi, laupias Jumala, koska pääsen minä tästä vaivasta? Ja koska se\npyhä astia on näyttäytyvä, jonka kautta minä armon saan? Sillä kauan\nolen minä tätä saanut kärsiä pienen hairahduksen takia.\"\n\nSillä tapaa ritari kotvan aikaa valitteli, ja Lancelot herra kuunteli\nhäntä.\n\nSitten Lancelot herra näki kynttilänjalan kuusine vahakynttilöineen\ntulevan marmoriristin eteen, eikä hän nähnyt ketään, joka sitä\nkantoi. Samoin tuli sinne hopeainen pöytä ja Pyhän Graalin pyhitetty\nastia, jotka Lancelot oli entisaikaan nähnyt Pelles kuninkaan\nhuoneessa.\n\nSamassa sairas ritari nousi ja kohotti molemmat kätensä ja rukoili\nJumalaa ja polvistuen hän suuteli pyhää astiaa ja hetikohta hän\nparani.\n\n\"Herra Jumala, minä kiitän sinua, sillä minä olen parantunut tästä\nsairaudesta\", hän virkkoi.\n\nJa kun Pyhä Graal oli ollut ulkona pitkän aikaa, se meni taas\nkappeliin kynttilänjalkoineen ja kynttilöineen, niin ettei Lancelot\nherra tietänyt, minne se joutui. Sillä hän oli oman synnillisyytensä\ntunnon painama, eikä hänellä ollut voimaa nousta seuratakseen pyhää\nastiaa.\n\nSilloin sairas ritari nousi ja suuteli ristiä ja asemies toi hänelle\nhänen varuksensa ja kysyi, kuinka herransa jaksoi.\n\n\"Totisesti, Jumalan kiitos, oikein hyvin\", tämä vastasi, \"pyhä astia\nparansi minut. Mutta minä ihmettelen suuresti tuota nukkuvaa ritaria,\njolla ei ollut voimaa herätä, kun tämä pyhä astia tänne tuotiin.\"\n\n\"Uskallanpa varmasti vakuuttaa\", virkkoi asemies, \"että hänessä asuu\njokin kuoleman synti, jota hän ei koskaan ole katunut.\"\n\n\"Kautta kunniani\", ritari virkkoi, \"ken hän lieneekin, onneton hän\non; minusta näyttää, että hän on Pyöreän pöydän ritareita, jotka ovat\nlähteneet Pyhän Graalin etsintään.\"\n\n\"Herra\", virkkoi asemies, \"kas tässä ovat kaikki teidän aseenne\npaitsi kypäriänne ja miekkaanne, ja senvuoksi te minun mielestäni\nvoisitte nyt ottaa tuon ritarin kypärin ja miekan.\"\n\nNiin ritari teki sen; ja kun hän oli täysissä aseissa, niin hän otti\nmyös Lancelot herran ratsun, sillä se oli parempi kuin hänen omansa.\nJa niin hän ja hänen seuralaisensa lähtivät ristiltä.\n\n\n\n\nLancelot herran katumus.\n\n\nSilloin Lancelot herra heräsi heti ja nousi ja mietti mielessään,\nmitä hän oli nähnyt ja oliko se unta vai ei. Samassa hän kuuli äänen,\njoka sanoi:\n\n\"Lancelot, sinä olet kovempi kuin kivi ja kitkerämpi kuin on puu ja\npaljaampi ja kuivempi kuin on viikunapuu! Lähde senvuoksi täältä ja\npoistu tästä pyhästä paikasta.\"\n\nKun Lancelot herra kuuli sen, niin hänen mielensä kävi kovin apeaksi,\neikä hän tietänyt mitä tehdä; niin hän nousi katkerasti itkien ja\nkirosi sitä hetkeä, jolloin oli syntynyt, sillä hän luuli, ettei\nhän koskaan enää pääsisi kunniaan. Sillä nuo sanat tunkivat hänen\nsydämeensä, ja viimein hän ymmärsi, miksi häntä siten oli nimitetty.\n\nHän meni hakemaan kypäriänsä, miekkaansa ja ratsuansa, mutta huomasi,\nettä ne kaikki oli viety pois. Silloin hän kutsui itseään kurjaksi\nraukaksi ja onnettomimmaksi kaikista ritareista. \"Syntini ja\npahuuteni ovat minut saattaneet suureen häpeään\", hän virkkoi. \"Sillä\nkun minä etsin maallisia seikkailuja maallisia haluja tyydyttääkseni,\nniin minä ne aina sain suoritetuiksi ja pääsin joka paikassa voitolle\nenkä koskaan missään ottelussa joutunut tappiolle, oli se sitten\noikea tai väärä. Ja nyt minä rupesin etsimään pyhiä seikkailuja,\nmutta minä näen ja ymmärrän, että minun vanha syntini esti minua ja\nsaattoi minut häpeään, niin ettei minulla ollut voimaa liikahtaa eikä\npuhua, kun tuo pyhä astia ilmestyi minun eteeni.\"\n\nSillä tapaa hän murehti, kunnes päivä koitti ja hän kuuli pienen\nlinnun laulavan; silloin hän sai hiukan lohdutusta.\n\nMutta kun Lancelot herra oli kadottanut ratsunsa ja aseensa, niin\nhän tajusi, että Jumala oli häneen tyytymätön. Hän lähti ristiltä\njalkaisin metsään ja saapui aamun sarastaessa korkealle kukkulalle,\njolla muuan erakko asui. Lancelot tapasi erakon juuri aamuhartauttaan\nalkamassa ja polvistui hänen kanssaan ja huusi Herralta armoa pahojen\ntekojensa tähden. Kun heidän rukouksensa oli päättynyt, niin Lancelot\npuhui erakolle ja pyysi häntä kristillisestä rakkaudesta kuulemaan\nhänen elämänsä tarinaa.\n\n\"Varsin mielelläni\", virkkoi erakko. \"Ettekö te ole Arthur kuninkaan\nhovista ja Pyöreän pöydän ritareita?\"\n\n\"Olen kyllä ja minun nimeni on Järven Lancelot, josta on sangen paljo\npuhuttu, ja nyt minun hyvä onneni on muuttunut, sillä minä olen\nkaikkein kurjin mies maailmassa.\"\n\nErakko katsoi häneen ja ihmetteli, miksi hän oli niin alakuloinen.\n\n\"Herra\", erakko virkkoi, \"teidän tulisi kiittää Jumalaa enemmän kuin\nkenenkään muun, sillä Hän on antanut teidän saada enemmän maallista\nkunniaa, kuin kenenkään muun ritarin maan päällä. Mutta teidän\nröyhkeytenne, kun te, vaikka vielä vaelsitte kuoleman synnissä,\nuskalsitte katsella Hänen pyhää kalkkiansa, oli syynä, ett'ette\nsaanut nähdä sitä maallisilla silmillä. Sillä Hän ei näyttäydy\nsiellä, missä on moisia syntisiä, muuten kuin heidän turmiokseen\nja suureksi häpeäkseen. Eikä ole ketään ritaria maan päällä, jonka\ntulisi kantaa Jumalalle sellaista kiitosta, kuin teidän. Sillä Hän on\nantanut teille kauneutta ja komean ulkomuodon ja suurta väkevyyttä,\nenemmän kuin kenellekään muulle ritarille, ja senvuoksi te olette\nenemmän velvollinen, kuin kukaan muu, Jumalaa rakastamaan ja Häntä\npelkäämään; sillä vähä teitä auttaa voimanne ja miehuutenne, jos\nJumala on teitä vastaan.\"\n\nSilloin Lancelot herra itki suuresti murheissaan ja virkkoi: \"Minä\ntunnen ja tiedän kyllä, että te minulle totta puhutte.\"\n\n\"Herra\", virkkoi tuo hyvä mies, \"älkää salatko minulta yhtäkään\nvanhaa syntiänne.\"\n\n\"Totisesti, tuiki haluton olen niitä tunnustamaan\", Lancelot herra\nsanoi. \"Sillä neljääntoista vuoteen en ole mitään tunnustanut ja\nsenvuoksi minä nyt valitan häpeääni ja onnettomuuttani.\"\n\nSilloin Lancelot herra kertoi erakolle koko elämänsä ja kuinka hän\nrakasti kuningatarta yli kaiken määrän ja oli rakastanut kauemmin,\nkuin hän saattoi vuosia laskea.\n\n\"Ja kaikki suuret asetekoni, joita minä olen tehnyt, tein minä\nenimmästä päästä kuningattaren vuoksi ja hänen tähtensä minä\ntaistelin, oli se sitten väärin tai oikein; enkä minä milloinkaan\ntaistellut vain Jumalan kunniaksi, vaan voittaakseni itselleni\nkunniaa ja mainetta; ja vähä taikka en ensinkään minä siitä kiitin\nJumalaa.\" Sitten Lancelot herra sanoi: \"Minä pyydän teitä neuvomaan\nminua.\"\n\n\"Tahdon neuvoa teitä\", erakko virkkoi, \"jos te lupaatte minulle,\nett'ette ikinä mene tuon kuningattaren lähettyville, jos vain voitte\nsitä välttää.\"\n\nSilloin Lancelot herra lupasi hänelle lujasti, ettei hän menisi.\n\n\"Katsokaa että teidän sydämenne ja suunne sitä noudattaa\", virkkoi\ntuo hyvä mies, \"ja minä vakuutan teille, että saatte enemmän kunniaa,\nkuin teillä konsanaan on ollut.\"\n\n\"Minä ihmettelen, mikä se ääni oli, joka sanoi minulle nuo\nkummalliset sanat, mitkä teille kerroin\", virkkoi Lancelot herra.\n\n\"Älä ihmettele\", erakko virkkoi, \"sillä näkyy kyllä, että Jumala\nsinua rakastaa. Ihmiset saattavat tuntea, että kivi on kova ja toinen\nlaji kovempi kuin toinen, -- sillä tarkoitetaan _sinua_, Lancelot\nherra. Sillä sinä et tahtonut luopua synnistäsi, vaikka Jumala oli\nsuonut sinulle niin paljo hyvyyttä; sen vuoksi sinä olet kovempi\nkuin kivi; etkä sinä tahtonut pehmetä, et vedellä etkä tulella, --\nja senvuoksi Pyhä Henki ei voinut astua sinun sydämeesi. Huomaa\nnyt tarkoin; koko maailmassa ei ole yhtäkään ritaria, jolle meidän\nHerramme olisi osoittanut niin suurta armoa, kuin hän on sinulle\nosoittanut. Sillä Hän on antanut sinulle kauneutta ja komean\nulkomuodon; Hän on antanut sinulle ymmärrystä eroittaa hyvän pahasta;\nHän on antanut sinulle miehuutta ja rohkeutta; ja on antanut sinun\notella niin uljaasti, että sinä joka kerta olet päässyt voitolle\ntaisteluissa. Ja nyt meidän Herramme ei tahdo enää kärsiä sinua\nenempää, vaan sinä olet tunteva Hänen kätensä lepäävän raskaana\npäälläsi, jos tahdot taikka et.\n\n\"Ja miksi tuo ääni kutsui sinua kitkerämmäksi kuin puu; -- missä\nsangen paljo syntiä asustaa, siellä saattaa olla vain vähä makeutta,\nja senvuoksi sinua verrataan vanhaan lahoon puuhun. Nyt olen\nselittänyt sinulle, minkä vuoksi sinä olet kovempi kuin kivi ja\nkitkerämpi kuin puu.\n\n\"Nyt selitän sinulle, minkä vuoksi sinä olet paljaampi ja kuivempi\nkuin viikunapuu. Tapahtui, että meidän Herramme palmusunnuntaina\nsaarnasi Jerusalemissa, ja siellä Hän näki kansassa kaikellaista\nkovasydämisyyttä, ja siellä Hän ei koko kaupungissa löytänyt\nainoatakaan, joka olisi antanut Hänelle yösijaa. Silloin Hän meni\nkaupungin ulkopuolelle ja näki keskellä tietä viikunapuun, joka oli\nvarsin kaunis ja runsailla lehdillä varustettu, mutta siinä ei ollut\nyhtäkään hedelmää. Silloin meidän Herramme kirosi sen puun, joka ei\nkantanut hedelmää, -- ja viikunapuulla tarkoitettiin Jerusalemia,\njoka kantoi lehtiä, mutta ei hedelmiä. Niin sinäkin, Lancelot\nherra; kun Pyhä Graal tuotiin sinun eteesi, niin Se ei löytänyt\nsinussa yhtään hedelmää eikä hyvää aivoitusta, vaan sinä olit synnin\nsaastuttama.\"\n\n\"Totisesti\", Lancelot herra virkkoi, \"kaikki mitä te olette puhunut,\non totta; ja tästä lähtien minä aion Jumalan avulla elää paremmin\nkuin tähän asti olen elänyt ja noudattaa ritarillisuutta ja tehdä\nasetekoja.\"\n\nSilloin tuo hyvä mies määräsi Lancelot herran suorittamaan sellaisen\nkatumusteon kuin hän saattoi tehdä ja käski hänen noudattaa\nritarillisuutta; ja niin hän antoi hänelle siunauksensa ja pyysi\nLancelot herraa viipymään luonansa koko sen päivän.\n\n\"Mielelläni sen teen\", Lancelot herra virkkoi, \"sillä minulla ei ole\nkypäriä, eikä ratsua eikä miekkaa.\"\n\n\"Älkää sitä huolehtiko\", tuo hyvä mies virkkoi, \"ennen huomispäivän\niltaa hankin teille ratsun ja kaikki mitä tarvitsette.\"\n\nJa Lancelot herra katui kovasti kaikkia entisiä rikoksiaan.\n\n\n\n\nHuone, jonka ovi oli suljettu.\n\n\nNiiden Pyöreän pöydän ritarien joukossa, jotka lähtivät Pyhän Graalin\netsintään, oli, paitsi Galahad herraa ja päällikköä Lancelot herraa,\nvielä seuraavat ritarit: hyvä ritari Percival; Ector herra, Lancelot\nherran veli; Bors herra ja Gawaine herra. Monet ja merkilliset olivat\nne seikkailut, joihin he joutuivat, ja ihmeelliset olivat ne näyt,\njoita he näkivät, mutta kertaakaan he eivät saaneet Pyhää Graalia\nnäkyviinsä. Sillä Galahad herraa ja Percival herraa lukuunottamatta\nei ketäkään ritaria pidetty kelvollisena tuota taivaallista näkyä\nnäkemään.\n\nMutta katumuksensa jälkeen ja monta pitkää kuukautta vaellettuaan\nLancelot herran viimein melkein onnistui suorittaa tuo suuri tehtävä.\nSillä yhtenä yönä ollessaan lähellä merta, hän näki unissaan näyn,\njoka käski hänen astua ensimäiseen laivaan, mikä hänen eteensä\nsattuisi. Kun hän kuuli nämä sanat, niin hän hypähti pystyyn ja näki\nsuuren kirkkauden ympärillään, ja hän otti varuksensa ja valmistautui\nlähtemään; ja kun hän tuli meren rannalle, niin hän näki laivan,\njoka oli ilman purjeita ja airoja. Heti laivaan päästyään hän tunsi\nsuurinta suloisuutta, mitä koskaan oli tuntenut, ja iloa, joka\nvoitti kaiken maallisen ilon, mitä hän koskaan oli kokenut. Ja tällä\nlaivalla hän viipyi kuukauden tai enemmänkin taivaallisen armon\nravitsemana.\n\nEräänä päivänä tuli sinne muuan ritari ratsun selässä. Saavuttuaan\nlaivalle laskeutui tämä alas ratsultaan. Silloin Lancelot herra näki,\nettä se oli hänen poikansa Galahad, eikä yksikään kieli saata kertoa,\nkuinka suuresti he iloitsivat toistensa tapaamisesta.\n\nHe kertoivat toinen toiselleen kaikki seikkailut ja ihmeet, joita\nheille kummallekin oli tapahtunut sen perästä, kuin he lähtivät\nArthur kuninkaan hovista.\n\nLancelot ja Galahad oleskelivat siinä laivassa puolen vuotta ja\npalvelivat Jumalaa päivin ja öin kaiken kykynsä mukaan. Ja usein he\njoutuivat kauaksi ihmisistä saarille, joilla ei löytynyt muuta kuin\njulmia petoja, ja he suorittivat monta merkillistä seikkailua ja\nvaarallista urhotyötä.\n\nYhtenä päivänä tapahtui, että heidän laivansa saapui metsän laitaan,\nja siellä he näkivät ritarin, joka oli kokonaan valkoisissa\nvaruksissa ja oikealla kädellään talutti komeasti satuloitua\nvalkoista hevosta. Hän tuli laivalle ja tervehti molempia ritareita\nja sanoi:\n\n\"Galahad, te olette ollut kylliksi kauan isänne seurassa; tulkaa ulos\nlaivasta ja hypätkää tämän ratsun selkään ja menkää, minne seikkailut\nteitä vievät Pyhää Graalia etsimään.\"\n\nSilloin Galahad meni isänsä luo ja suuteli häntä hellästi ja sanoi:\n\n\"Hyvä armas isä, en tiedä saanko teitä enää nähdä, ennenkuin olen\nnähnyt Pyhän Graalin.\"\n\n\"Minä pyydän sinua\", Lancelot virkkoi, \"rukoilemaan taivaallista\nIsää, että Hän pitäisi minua palveluksessaan.\"\n\nNiin Galahad otti ratsunsa ja silloin he kuulivat äänen, joka sanoi:\n\n\"Koettakaa hyvin käyttäytyä, sillä toinen ei ole enää konsanaan\ntoista näkevä ennen hirmuista tuomiopäivää.\"\n\n\"Galahad poikani\", Lancelot virkkoi, \"koska meidän tulee erota,\nemmekä enää milloinkaan saa nähdä toisiamme, niin rukoilen\ntaivaallista Isää suojelemaan sekä itseäni että sinua.\"\n\n\"Herra\", Galahad virkkoi, \"ei mikään rukous ole niin vaikuttava kuin\nteidän\", ja samassa hän ratsasti pois metsään.\n\nSilloin tuuli nousi ja ajeli enemmän kuin kuukauden Lancelotia pitkin\nmerta, mutta hän nukkui vain vähän laivallansa, ja rukoili Jumalaa,\nettä hän saisi jotain tietoja Pyhästä Graalista.\n\nTapahtuipa muutamana yönä, keskiyön aikaan, että hän saapui linnan\nedustalle, joka takaapäin oli kaunis ja komea. Takaportti aukeni\nmerta kohden, ja se oli avoinna ilman mitään vartioita, paitsi että\nkaksi leijonaa vartioi sisäänkäytävää, ja kuu paistoi kirkkaasti.\n\nSilloin Lancelot kuuli äänen, joka sanoi:\n\n\"Lancelot, astu ulos tästä laivastasi ja mene tuohon linnaan, missä\nsinä olet näkevä suuren osan siitä mitä halajat.\"\n\nNiin hän juoksi ja asestautui ja tuli portille ja näki leijonat ja\nsilloin hän tarttui miekkaansa ja paljasti sen. Mutta äkkiä tuli\nkääpiö ja löi häntä käsivarteen niin kiivaasti, että miekka putosi\nhänen kädestänsä.\n\n\"Sinä huono- ja heikkouskoinen mies!\" hän kuuli äänen sanovan,\n\"miksikä sinä luotat enemmän aseisiisi kuin Luojaasi? Sillä Hän,\njonka palvelukseen sinä olet pantu, saattaa sinua enemmän auttaa kuin\nsinun varuksesi.\"\n\nSilloin Lancelot virkkoi: \"Minä kiitän sinua, Herra Kristus, suuresta\narmostasi, että Sinä minua väärinteostani nuhtelet. Nyt minä näen\nettä Sinä pidät minua palvelijanasi.\"\n\nSitten hän otti taas miekkansa, pisti sen tuppeensa, teki otsaansa\nristinmerkin ja lähestyi leijonia, ja ne näyttivät tahtovan tehdä\nhänelle pahaa. Kuitenkin hän pääsi vahingoittumatta niiden ohitse ja\nlähestyi linnan päärakennusta, missä kaikki linnan asujamet näyttivät\nolevan. Silloin Lancelot astui täysissä aseissaan sisään, sillä\nkaikki portit ja ovet olivat avoinna. Ja viimein hän näki kammion,\njonka ovi oli suljettu; hän laski kätensä ovelle avatakseen sen,\nmutta ei voinut, vaikka hän pani liikkeelle viimeisetkin voimansa\nsaadakseen oven auki.\n\nSitten hän kuunteli ja kuuli äänen laulavan niin suloisesti, ettei\nse tuntunut maalliselta ääneltä; ja hänen mielestään ääni lausui:\n\"Ylistys ja kunnia olkoon Taivaalliselle Isälle!\"\n\nSilloin Lancelot polvistui kammion oven eteen, sillä hän ymmärsi,\nettä Pyhä Graal oli tuossa huoneessa, ja hän rukoili Jumalaa, että\njos hän milloinkaan oli tehnyt mitään Hänelle otollista, että Hän\narmahtaisi häntä ja näyttäisi hänelle jotakin siitä, mitä hän etsi.\n\nSilloin kammion ovi aukeni ja sieltä tuli ulos suuri kirkkaus, niin\nettä rakennus oli niin valoisa, kuin jos siellä olisi ollut kaikki\nmaailman soihdut ja kynttilät. Lancelot meni ovelle ja aikoi astua\nsisään, mutta äkkiä ääni virkkoi:\n\n\"Pakene, Lancelot, äläkä astu siihen kammioon, sillä jos sinä sinne\nastut, niin sinä sitä katuva olet.\"\n\nNiin Lancelot vetäytyi takaisin, sangen raskaalla mielellä.\n\nSitten hän katsoi kammioon ja näki keskellä kammiota hopeapöydän ja\npyhän astian punaisella sametilla peitettynä ja monta enkeliä sen\nympärillä, ja yksi piti palavaa vahakynttilää kädessään. Pyhän astian\nedessä hän näki papin puvussa olevan miehen, ja näytti siltä, kuin\nparaillaan olisi pidetty juhlallista jumalanpalvelusta. Kolme miestä\nseisoi lähellä, ja Lancelotista näytti kuin pappi olisi nostanut ylös\nnuorimman niistä ikäänkuin näyttääkseen häntä kansalle. Lancelot\nihmetteli kovin, sillä se taakka oli papille niin raskas, että hän\noli aivan vaipumaisillaan maahan. Kun Lancelot näki, ettei kukaan\nlähellä olevista aikonut auttaa pappia, niin hän juoksi nopeasti\novelle.\n\n\"Herra Kristus\", hän virkkoi, \"älä pidä sitä syntinä, vaikka minä\nautan tuota miestä, sillä hän on suuressa avun tarpeessa.\"\n\nSamassa hän astui kammioon ja meni hopeapöytää kohden; ja kun hän\npääsi lähelle, niin hän tunsi tulevan vastaansa tuulenviiman, joka\noli ikäänkuin tulella sekoitettu, ja se syöksähti niin rajusti hänen\nkasvoihinsa, että se näytti aivan polttavan hänet, ja samassa hän\nkaatui maahan eikä kyennyt nousemaan. Silloin hän tunsi ympärillään\nmonta kättä, jotka nostivat hänet ylös ja kantoivat hänet ulos\nhuoneesta ja jättivät hänet, niinkuin näytti, kuolleena makaamaan. Ja\naamulla linnan väki hänet löysi kammion oven ulkopuolelta.\n\nNeljäkolmatta päivää Lancelot herra makasi kuin kuolleena, mutta\nviidentenäkolmatta päivänä hän avasi silmänsä. Silloin hänelle\nkerrottiin, että se linna kuului Pelles kuninkaalle, missä hän kauan\naikaa sitten oli nähnyt Pyhän Graalin ilmestyksen ensi kertaa.\nKaikki kansa ihmetteli, kun he huomasivat että tämä muukalainen oli\nLancelot, tuo hyvä ritari, ja he lähettivät sanan Pelles kuninkaalle,\njoka tuli sangen iloiseksi sen uutisen kuullessaan ja meni häntä\nkatsomaan ja riemuitsi suuresti hänen tulostansa. Ja kuningas kertoi\nLancelotille, että hänen ihana tyttärensä Elaine, Galahadin äiti, oli\nkuollut. Ja Lancelot oli ylen suruissaan sen sanoman kuultuansa.\n\nNeljä päivää Lancelot herra viipyi linnassa ja sitten hän otti Pelles\nkuninkaalta jäähyväiset. Hän käsitti nyt, että hänen etsimisensä\noli päättynyt, ja ettei hän milloinkaan saisi nähdä enempää Pyhästä\nGraalista, kuin hän oli nähnyt. Niin hän lupasi palata valtakuntaansa\nLogrisiin, jota hän ei ollut nähnyt puoleentoista vuoteen.\n\nKun hän saapui Camelotiin, niin hän näki, että muutamat Pyöreän\npöydän ritarit olivat palanneet kotia, mutta että monet heistä --\nenemmän kuin puolet -- olivat kaatuneet tai saaneet surmansa.\n\nArthur kuningas, Guinevere kuningatar ja koko hovi tulivat ylen\niloisiksi nähdessään taas Lancelot herran, ja kuningas kyseli häneltä\nuutisia hänen pojastaan Galahadista.\n\nLancelot kertoi kuninkaalle kaikki seikkailut, mitä hänelle oli\ntapahtunut sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt Arthurin hovista, ja\nmyös, mitä hän tiesi Galahadin, Percivalin ja Borsin seikkailuista.\n\n\"Suokoon Jumala\", virkkoi kuningas, \"että he kaikki kolme pian\nolisivat täällä!\"\n\n\"Niin ei ole tapahtuva\", virkkoi Lancelot, \"sillä kahta heistä te\nette enää koskaan saa nähdä. Mutta yksi heistä on tuleva takaisin.\"\n\n\n\n\nKuinka Galahad herra näki Pyhän Graalin.\n\n\nJätettyään Lancelot herran, Galahad ratsasti turhaan monta\npäivänmatkaa. Minne hän vain meni, niin kummallisia merkkejä ja\nihmeitä seurasi häntä, mutta vielä hän ei kuitenkaan ollut nähnyt\nPyhän Graalin ilmestystä.\n\nTapahtuipa eräänä päivänä, että kun hän ratsasti ulos suuresta\nmetsästä, hänet yllätti Percival herra, joka oli seurannut häntä\nviisi päivää, ja kohta sen jälkeen he muutamassa tienristeyksessä\ntapasivat Bors herran. Ei tarvitse kysyä, ilostuivatko he. He\nkertoivat kukin toisilleen seikkailunsa ja ratsastivat kaikki yhdessä\neteenpäin.\n\nSillä tapaa he matkasivat pitkän aikaa, kunnes saapuivat siihen\nsamaan Pelles kuninkaan linnaan, missä Lancelot herra jo oli\nkäynyt, ja heti kun he astuivat linnaan, niin Pelles kuningas tunsi\nheidät. Silloin nousi suuri ilo, sillä kaikki kansa käsitti heidän\nsaapuessaan, että he olivat saattaneet loppuun Pyhän Graalin etsinnän.\n\nHiukan ennen iltaa, kun he olivat kokoontuneina salissa, kuului ääni\nheidän joukossansa, ja se sanoi: \"Ne, joiden ei tule istua Jeesuksen\nKristuksen pöytään, nouskoot, sillä nyt ravitaan vain todellisia\nritareita.\" Niin jokainen meni pois, paitsi Pelles kuningas ja\nEliazar, hänen poikansa, jotka olivat pyhiä miehiä, ja muuan neito,\njoka oli hänen sisarensa tytär; nämä kolme ja ne kolme ritaria sinne\njäi, ei enempää.\n\nPian he näkivät yhdeksän ritaria, kaikki aseissa, tulevan sisään\nsalin ovesta ja riisuvan kypärinsä ja varuksensa.\n\n\"Herra\", he virkkoivat Galahadille, \"me olemme sangen kovin\nrientäneet, saadaksemme istua teidän kanssanne tässä pöydässä, missä\npyhä ateria jaetaan.\"\n\nSilloin hän sanoi: \"Te olette tervetulleita, mutta mistä kaukaa te\ntulette?\"\n\nKolme heistä sanoi tulevansa Gaulista ja kolme sanoi olevansa\nIrlannista ja muut kolme sanoivat olevansa Denmarkista.\n\nSilloin ääni lausui: \"Kaksi on teidän joukossanne, jotka eivät kuulu\nPyhän Graalin etsintään; poistukoot he senvuoksi.\" Niin Pelles\nkuningas ja hänen poikansa poistuivat.\n\nNe ritarit, jotka jäivät, näkivät nyt hopeapöydän, jolla Pyhä Graal\noli, ja heistä näytti, kuin enkeleitä seisoisi ympärillä ja että\njuhlallinen toimitus oli alkamassa. He istuutuivat pöydän ääreen\nsuuren pelon vallassa ja alkoivat rukoilla. Silloin saapui Eräs,\nniinkuin heistä näytti, Herran Kristuksen haahmossa ja Hän sanoi:\n\n\"Minun ritarini ja palvelijani ja minun uskolliset lapseni,\njotka olette tulleet kuolevaisesta elämästä henkiseen elämään,\nminä en silleen teillä tahdo kätkeytyä, vaan te saatte nähdä\nMinun salaisuuksiani ja Minun kätkettyjä asioitani; pitäkää ja\nvastaanottakaa nyt se korkea ateria, jota olette niin suuresti\nhalanneet.\" Sitten Hän otti itse pyhän astian ja tuli Galahadin luo,\njoka polvistui ja otti vastaan pyhän ravinnon, ja hänen jälkeensä\nottivat kaikki hänen kumppaninsa samalla tapaa; ja heidän mielestään\nse oli niin suloista, että sitä oli ihmeellistä kertoa.\n\nSilloin Hän sanoi Galahadille: \"Poikani, tiedätkö sinä, mitä minä\npidän käsissäni?\"\n\n\"En\", Galahad vastasi, \"ellet Sinä sitä minulle ilmoita.\"\n\n\"Tämä on\", Hän sanoi, \"se pyhä kallio, mistä minä söin lampaan\nviimeisellä Ehtoollisellani. Ja nyt sinä olet saanut nähdä sen,\nmitä sinä kaikkein enimmän olet nähdä halannut, mutta vielä sinä\net ole sitä nähnyt niin avoimena, kuin sinä sen näkevä olet\nSarrasin kaupungissa. Senvuoksi sinun täytyy lähteä täältä ja viedä\nmukanasi tämä pyhä astia, sillä tänä yönä se on poistuva Logrisin\nvaltakunnasta, eikä sitä enää konsanaan täällä nähtämän pidä. Ja\ntahdotko tietää miksi? Siksi että tämän maan kansa on kääntynyt\nhuonoon elämään, sentähden minä otan heiltä pois sen kunnian\nperinnön, jonka minä heille annoin. Menkää senvuoksi, te kolme,\nhuomenna merelle, siellä te löydätte laivanne valmiina, -- te ja\nPercival herra ja Bors herra, eikä ketään muita teidän kanssanne. Ja\nkaksi teistä on kuoleva Minun palveluksessani, mutta yksi teistä on\njälleen palaava Camelotiin ja vievä sanomia.\"\n\nSitten Hän siunasi heitä ja katosi heidän näkyvistänsä. Niin Galahad,\nPercival ja Bors jättivät Pelles kuninkaan linnan. Ratsastettuaan\nkolme päivää he tulivat meren rannalle, missä he löysivät saman\nlaivan, jossa Galahad oli oleskellut Lancelotin kanssa; ja kun\nhe astuivat laivaan, niin he näkivät sen keskellä hopeapöydän ja\nPyhän Graalin, joka oli peitetty punaisella sametilla. Silloin he\niloitsivat, että heillä oli sellaisia kapineita muassaan.\n\nNiin he purjehtivat eteenpäin, kunnes tulivat Sarrasin kaupunkiin,\njonne he laskivat maihin ja ottivat hopeapöydän mukaansa. Kun\nhe astuivat sisään kaupungin portista, niin he näkivät vanhan\nkoukkuselkäisen ukon istumassa, ja Galahad kutsui häntä ja pyysi\nhäntä auttamaan heitä raskaan pöydän kantamisessa.\n\n\"Totisesti\", vanhus virkkoi, \"kymmeneen vuoteen en ole saattanut\nkäydä muuten kuin kainalosauvoilla.\"\n\n\"Vähät siitä\", virkkoi Galahad, \"nouse vain pystyyn ja näytä hyvää\ntahtoasi.\"\n\nVanhus koetti nousta, ja hetikohta hän huomasi olevansa terveempi\nkuin koskaan. Silloin hän juoksi pöydän luo ja tarttui sen yhteen\nsyrjään Galahadin kantaessa vastakkaisesta syrjästä.\n\nTämän parannuksen maine kulki kautta kaupungin, ja kun kaupungin\nkuningas näki nuo kolme ritaria, niin hän kysyi, mistä he tulivat,\nja mikä kapine se oli, jonka he olivat tuoneet hopeapöydällä. He\nkertoivat hänelle Pyhän Graalin totuuden ja minkä voiman Jumala oli\nsiihen pannut sairaita parantamaan.\n\nMutta tuo kuningas oli tyranni ja polveutui pakanallisesta suvusta,\nja hän otti nuo kolme ritaria ja pisti heidät vankeuteen, syvään\nkuiluun. Mutta koko ajan kun he olivat vankeudessa, taivaan pyhä armo\nylläpiti heitä.\n\nVuoden lopulla tapahtui, että kuningas kävi sairaaksi ja tunsi että\nhänen piti kuoleman. Silloin hän lähetti hakemaan noita kolmea\nritaria ja kun he tulivat hänen eteensä, niin hän pyysi heiltä\nanteeksi kaikkea sitä, mitä hän oli heille tehnyt, ja mielellään he\nantoivat hänelle anteeksi, ja niin hän kuoli.\n\nKun kuningas oli kuollut, niin koko kaupunki pelästyi, eivätkä he\ntietäneet, kuka saattaisi tulla heidän kuninkaaksensa. Silloin\njuuri, kun he parhaillaan olivat neuvottelussa, kuului ääni heidän\njoukossansa ja käski heidän valita nuorimman noista kolmesta\nritarista kuninkaaksensa. Niin Galahad tehtiin koko kaupungin\nsuostumuksella kuninkaaksi.\n\nKun Galahad oli tarkastanut maan, niin hän rakennutti hopeapöydän\nympärille kullasta ja kalliista kivistä laatikon, joka peitti pyhän\nastian, ja joka aamu varhain nuo kolme ritaria tapasivat tulla sen\neteen ja lausua rukouksensa.\n\nVuoden lopulla samana päivänä, jona Galahadille annettiin\nkultakruunu, hän nousi aikaisin, hän ja hänen kumppaninsa, ja menivät\npalatsiin pyhän astian ääreen. Siellä he näkivät edessänsä miehen\npolvillaan ja hän oli piispan näköinen; ja ylt'ympärillä oli suuri\nenkelien joukko.\n\n\"Tule vain tänne, Galahad, Jeesuksen Kristuksen palvelija\", hän\nvirkkoi, \"ja sinä saat nähdä sen, mitä sinä kauan olet nähdä\nhalannut.\"\n\nSilloin Galahad alkoi vapista, sillä hän sai nähdä hengellisiä\nasioita maallisilla silmillänsä; ja pitäen käsiään kohotettuina\ntaivasta kohden, hän virkkoi:\n\n\"Herra, minä kiitän Sinua, sillä nyt minä näen sen, mikä on ollut\nminun halunani kauan aikaa. Nyt, pyhä Herra, en tahtoisi enää elää,\njos se olisi Sinulle otollista, Herra!\"\n\nSitten tuo hyvä mies otti pyhän ruoan ja tarjosi sitä Galahadille, ja\nhän otti sen vastaan iloisena ja nöyränä.\n\nKun se oli tehty, niin Galahad meni Percival herran ja Bors herran\nluo ja suuteli heitä ja jätti heidät Jumalan haltuun. Ja Bors\nherralle hän sanoi: \"Hyvä herra, tervehtikää minun isääni, Lancelot\nherraa, ja heti kun tapaatte hänet, niin pyytäkää hänen muistamaan\ntämän maailman katoavaisuutta.\"\n\nSitten hän polvistui pöydän eteen ja lausui rukouksensa, ja kohta\nhänen sielunsa lähti Jeesuksen Kristuksen tykö.\n\nSilloin näytti noista molemmista ritareista, että käsi tuli taivaasta\nja vei pois tuon pyhän astian. Ja sen ajan perästä ei kenkään ole\nrohjennut sanoa Pyhää Graalia nähneensä.\n\nKun Percival ja Bors näkivät, että Galahad oli kuollut, niin he\nsurivat niin suuresti, kuin kaksi miestä ikinä surra saattoi, ja\njoll'eivät he olisi olleet hyviä miehiä, niin he olisivat helposti\njoutuneet epätoivoon. Ja kaupungin ja maan kansa oli kovin raskaalla\nmielellä. Heti kun Galahad oli haudattu, niin Percival herra vetäytyi\nerakkomajaan ja siellä hän vuoden ja kaksi kuukautta eli täysin pyhää\nelämää, ja sitten hän lähti pois.\n\nBors herra oli Percival herran luona niin kauan kun tämä eli, mutta\nkun hän kuoli, niin Bors herra otti laivan ja palasi Logrisin\nvaltakuntaan, ja niin hän tuli Camelotiin, missä Arthur kuningas\noli. Suuresti iloittiin hänen tulostansa hovissa, sillä he luulivat\nkaikki, että hän varmaankin oli kuollut, kun hän oli ollut niin\nkauan poissa hovista. Bors herra kertoi heille kaikki Pyhän Graalin\nseikkailut ja Lancelot herralle hän sanoi Galahadin tervehdyksen.\n\n\"Lancelot herra\", hän virkkoi, \"Galahad pyytää teitä ajattelemaan\ntämän maailman katoavaisuutta, niinkuin te hänelle lupasitte, kun\nenemmän kuin puoli vuotta olitte yhdessä.\"\n\n\"Se on totta\", Lancelot virkkoi. \"Nyt minä uskon ja luotan, että\nhänen rukouksensa auttaa minua.\"\n\n\n\n\n\n\nARTHURIN KUOLEMA\n\n\n\n\nLancelot herran lähtö.\n\n\nSenjälkeen kun Pyhän Graalin etsintä oli loppuun suoritettu ja kaikki\nritarit, jotka olivat jääneet eloon, olivat palanneet Pyöreän pöydän\nääreen, pidettiin hovissa suurta iloa, ja varsinkin Arthur kuningas\nja Guinevere kuningatar riemuitsivat ja olivat ylen iloisia Lancelot\nherran ja Bors herran tähden. Ja jonkun aikaa kaikki kävi hyvin ja\npaljon juhlittiin ja iloittiin.\n\nMutta Lancelot herra unhoitti erakolle antamansa lupauksen, että\nhän niin vähä kuin mahdollista katselisi Guinevere kuningatarta, ja\nkoska häntä kuningas ja kuningatar ja kaikki kansa piti niin suuressa\nkunniassa, niin muutamat muista ritareista kadehtivat häntä ja\nkoettivat tehdä hänelle kaikkea pahaa, mitä taisivat.\n\nHäijyin ja ilkein Arthur kuninkaan hovissa olevista ritareista\noli Mordred herra. Hän oli Arthur kuninkaan sisaren, Orkneyn\nkuninkaan Lotin puolison nuorin poika, ja häntä Merlin tarkoitti,\nennustaessaan, että toukokuun ensimäisenä päivänä syntynyt lapsi\ntuottaisi turmiota Arthur kuninkaalle. Hän oli jalojen ritarien\nGawainen, Gaherisin ja Garethin velipuoli, mutta ei ensinkään heidän\nkaltaisensa luonnoltaan. Ainoa veli, joka häntä hiukankin muistutti,\noli Agrivaine herra, ja juuri noiden molempien ritarien panettelujen\ntähden nousi se vihan ja kiukun myrsky, joka ei asettunut, ennenkuin\nkaiken maailman ritariuden kukka oli lyöty ja surmattu.\n\nHerttaisena toukokuuna, kun jokainen jalo sydän hehkuu elämää --\nkun maa levittää silmiemme eteen ihanintaan ja loistoisintaan, ja\nkaikki miehet ja naiset iloitsevat ja riemuitsevat, koska suvi on\ntulossa heloittavine kukkineen -- ihanana toukokuuna nuo molemmat\nritarit Agrivaine ja Mordred panivat toimeen ilkityönsä. Julkisessa\nkokouksessa monien ritarien läsnäollessa he puhuivat loukkaavia\npuheita Lancelot herrasta ja Guinevere kuningattaresta ja kehoittivat\ntoistamaan niitä kuninkaalle. Silloin virkkoi Gawaine herra:\n\n\"Veljeni, Agrivaine herra\", hän sanoi, \"minä pyydän ja vaadin teitä,\nälkää puhuko enää tuollaista minun läsnäollessani, sillä tietäkää,\nettä minä en tahdo ottaa osaa teidän vehkeisiinne.\"\n\n\"Totisesti\", virkkoivat Gaheris ja Gareth herra, \"emme mekään tahdo\nolla osallisina teidän vehkeissänne.\"\n\n\"Sittenpä tahdon minä\", Mordred virkkoi.\n\n\"Sen saatan kyllä uskoa\", sanoi Gawaine herra, \"sillä missä vain\npahuutta tapahtuu, niin teillä on siinä osanne, veljeni Mordred\nherra; mutta minä toivoisin että jättäisitte tämän, ettekä tekisi\nitsestänne sellaista juonittelijaa, sillä minä tiedän, mitä siitä\ntulee.\"\n\n\"Tulkoon mitä tahansa\", virkkoi Agrivaine herra, \"minä puhun\nkuninkaalle.\"\n\n\"Ette ainakaan minun neuvostani\", sanoi Gawaine herra, \"sillä jos\nnousee sota ja hävitys Lancelot herran ja meidän välillämme, niin\nhuomatkaa tarkoin, veli, moni kuningas ja mahtava lordi on pitävä\nLancelot herran puolta. Minä puolestani en ikinä nouse Lancelot\nherraa vastaan, sillä hän vapautti minut Tuskien tornin kuninkaan\nCaradosin käsistä ja surmasi hänet ja pelasti minun henkeni.\nNiinikään, Agrivaine veli ja Mordred veli, samalla tapaa Lancelot\nherra vapautti teidät molemmat ja kolme kertaa kaksikymmentä ritaria\nTurquine herran käsistä. Minun mielestäni sellaisia hyviä tekoja ja\nystävällisyyttä pitäisi muistettaman.\"\n\n\"Tehkää kuten tahdotte\", virkkoi Agrivaine herra, \"minä en tahdo sitä\nkauempaa salata.\"\n\nSillä hetkellä lähestyi Arthur kuningas.\n\n\"Nyt, veljet, hiljentäkää hälinänne\", Gawaine sanoi.\n\n\"Sitä emme tahdo\", virkkoivat Agrivaine ja Mordred.\n\n\"Ettekö tahdo?\" Gawaine sanoi; \"silloin Jumala teitä armahtakoon,\nsillä minä en tahdo kuulla teidän juttujanne enkä tietää teidän\nilkituumistanne.\"\n\n\"Enkä liioin minäkään\", virkkoi Gareth herra ja samoin Gaheris herra,\n\"sillä me emme ikinä tahdo puhua pahaa tuosta miehestä.\"\n\nJa niin nuo kolme ritaria lähtivät kokouksesta.\n\n\"Oi\", virkkoi Gawaine ja Gaheris, \"nyt on tämä valtakunta turmion\npartaalla ja Pyöreän pöydän jalo veljeskunta hajalla.\"\n\nNiin he lähtivät pois sangen murheellisina. Sillä hetkellä Arthur\nkuningas saapui heidän luokseen ja kysyi, mitä melua siellä\npidettiin, ja silloin Agrivaine ja Mordred olivat vain liiankin\nvalmiit toistamaan häijyt panettelunsa. Kun kuningas ei oikein\ntahtonut uskoa mitä he sanoivat, niin he panivat toimeen kavalan\njuonen, saadakseen Lancelot herran ansaan. Paetessaan väijyjiensä\nkynsistä Lancelot herra löi Agrivaine herran ja kaksitoista hänen\nkumppaniaan kuoliaaksi. Mordred herran onnistui päästä pakoon, ja\nratsastaen verissään ja haavoitettuna kuninkaan luo hän kertoi\nhänelle jutun omalla tavallaan.\n\n\"Oi\", Arthur kuningas virkkoi, \"kovasti suren että Lancelot herran\nkoskaan piti nousta minua vastaan. Nyt on aivan varmaan Pyöreän\npöydän jalo veljeskunta ikipäiviksi murrettu, sillä hänen puoltaan on\npitävä moni jalo ritari.\"\n\nKaikki kävi niinkuin kuningas ja Gawaine herra olivat aavistaneet.\nSiitä päivästä alkaen oli alituinen sota Englannissa, toiset ritarit\nkun puolsivat Lancelot herraa ja toiset kuningasta, ja molemmin\npuolin hukkaantui monta uljasta henkeä. Ikävän onnettomuuden kautta\nLancelot herran puolue surmasi tapaturmaisesti jalot ritarit Gaheris\nherran ja Gareth herran, jotka sillä hetkellä olivat ilman aseita,\nja sen perästä Gawaine herrasta, joka siihen asti oli kieltäytynyt\ntaistelemasta Lancelot herraa vastaan, tuli hänen katkerin\nvihamiehensä. Monta kertaa kuningas ja Lancelot herra olisivat\ntehneet rauhan, mutta Gawaine herra yllytti kuningasta yhä uuteen\ntaisteluun ja kehoitti häntä olemaan kuuntelematta mitään sovinnon\nyrityksiä, vaikka Lancelot herra teki mitä jaloimpia katumuksen\ntarjouksia ja ilmaisi mitä syvintä surua Gaheris ja Gareth herrojen\ntapaturmaisen surmaamisen vuoksi.\n\nViimein paavi lähetti käskyn että taisteleminen oli lopetettava,\nja juhlallinen neuvottelu tapahtui kuninkaan ja Lancelot herran\nvälillä Carlislessa. Siellä Lancelot herra puhui niin yleviä\nsanoja, että kaikki ritarit ja ladyt, jotka olivat läsnä, itkivät\nhäntä kuullessaan, ja kyyneleet vuotivat pitkin Arthur kuninkaan\nposkia. Mutta tyydyttääkseen Gawaine herran kostonhalua veljiensä\nmenettämisestä kuningas oli jo luvannut, että Lancelot herra oli\nkarkoitettava maasta, ja sen sijaan että olisi suostunut hänen\nkatumustarjouksiinsa ja hyvän tahtonsa osoituksiin, hän antoi nyt\nGawaine herran julistaa Lancelot herralle tämän maanpakotuomion,\nja että hänet kiellettiin oleskelemasta Englannissa kauempaa kuin\nviisitoista päivää.\n\nSilloin Lancelot herra huokasi ja kyyneleet vuotivat pitkin hänen\nposkiansa.\n\n\"Voi, sinä jaloin kristillinen valtakunta\", hän virkkoi, \"jota minä\nolen rakastanut yli kaikkien muiden valtakuntien, sinussa olen minä\nsaavuttanut suuren osan kunniaani ja nyt minun täytyy lähteä tällä\ntavalla! Totisesti kadun, että koskaan tulin tähän valtakuntaan,\nkoska minut näin häpeällisesti karkoitetaan, syyttömästi ja\nansaitsemattani! Mutta onni on niin vaihteleva ja pyörä niin\nliikkuva, ei ole pysyväistä asuinsijaa, ja sen saattaa todeksi\nnäyttää moni vanha aikakirja jalon Hektorin ja Troilus uroon ja\nAleksanderin, tuon mahtavan valloittajan, suhteen ja vielä monen\nmuunkin suhteen. Kun he olivat korkeimmillaan mahtavuudessaan, niin\nhe putosivat syvimmälle, ja niin on käynyt minunkin\", Lancelot herra\nvirkkoi, \"sillä tässä valtakunnassa minä olin suuressa kunniassa,\nja minun ja heimolaisritarieni kautta Pyöreä pöytä kasvoi enemmän\nmaineessa kuin kenenkään muun kautta.\"\n\nSitten Lancelot herra lausui jäähyväiset Guinevere kuningattarelle\nkuninkaan ja heidän kaikkien kuullen.\n\n\"Rouvani\", hän virkkoi, \"nyt minun täytyy jättää teidät ja tämä jalo\nveljeskunta ainiaaksi, ja koska niin on laita, niin pyydän teitä\nhartaasti rukoilemaan puolestani ja puhumaan minusta hyvää. Ja jos\nkavalat kielet teitä kovin ahdistavat, niin lähettäkää minulle sana,\nja jollei kenenkään ritarin kädet voi teitä vapauttaa taistelun\nkautta, niin minä teidät vapautan.\"\n\nJa samalla Lancelot herra suuteli kuningatarta, ja sitten hän sanoi\njulkisesti:\n\n\"Nyt tulkoon tälle paikalle jokainen, joka uskaltaa sanoa, ettei\nkuningatar ole ollut uskollinen minun herralleni Arthurille! Saammepa\nnähdä, kuka tahtoo puhua, jos uskaltaa puhua!\"\n\nSen sanottuaan hän vei kuningattaren kuninkaan luo ja sitten Lancelot\nherra otti hyvästit ja lähti. Eikä ollut kuningasta, herttuaa eikä\nkreiviä, ei paroonia eikä ritaria, ei ladyä taikka vallasnaista,\njoka ei olisi valittanut, vaan kaikki he itkivät ikäänkuin olisivat\nolleet pois suunniltansa. Ja kun jalo Lancelot herra otti ratsunsa ja\nratsasti pois Carlislesta, niin itkettiin ja nyyhkytettiin pelkästä\nsurusta hänen lähtiessään. Niin hän suuntasi kulkunsa Ilojen puisto\nnimiseen linnaansa, ja sen perästä hän nimitti sitä aina Surujen\npuistoksi.\n\nJa niin lähti Lancelot herra Arthur kuninkaan hovista ainiaaksi.\n\nKun Lancelot herra tuli Ilojen puistoon, niin hän kutsui kokoon\nritarijoukkonsa ja kysyi heiltä, mitä he tahtoivat tehdä. He\nvastasivat kaikki yhteen ääneen, että he tahtoivat tehdä, mitä hän\nteki.\n\n\"Jalot kumppanit\", Lancelot herra virkkoi, \"minun täytyy lähteä tästä\nkaikkein jaloimmasta valtakunnasta, ja suuresti minua surettaa,\nettä minun nyt täytyy lähteä, sillä minä en lähde kunnialla. Sillä\nkarkoitettu mies ei koskaan lähde kunnialla mistään valtakunnasta,\nja se on minun suruni syy, sillä alati minä pelkään että minusta\nkirjoitetaan aikakirjoihin, että minut karkoitettiin tästä maasta.\"\n\nSilloin puhui moni jalo ritari ja sanoi:\n\n\"Herra, jos teitä haluttaa oleskella tässä maassa, niin me emme\nteitä jätä, ja jos te ette näe hyväksi täällä oleskella, niin ei\nyksikään täällä olevista kunnon ritareista ole teitä jättävä. Koska\nme halusta otimme osaa teidän kärsimyksiinne ja vastuksiinne tässä\nvaltakunnassa, niin tietäkää, että me samoin menemme halusta teidän\nkerallanne muihinkin maihin ja teemme siellä sellaisia tekoja kuin\nte.\"\n\n\"Jalot herrat\", Lancelot virkkoi, \"ymmärrän teidät hyvin ja kiitän\nteitä, niinkuin voin. Ja teidän tulee tietää, että kaiken sen\nelannon, minkä minä olen perinyt, sen minä luovutan teille tällä\ntapaa -- minä tahdon nimittäin jakaa kaikki elantoni ja maani\nvapaaehtoisesti teidän keskenne, ja minä itse tahdon omistaa yhtä\nvähän kuin kukaan teistä; ja minä uskon ja luotan, että Jumala antaa\nteidän tulla toimeen minun maillani, niin hyvin kuin koskaan ketkään\nritarit ovat toimeen tulleet.\"\n\nSilloin puhuivat kaikki ritarit yhdellä haavaa: \"Häpeä sille,\njoka teidät jättää! Sillä me käsitämme kaikki, että nyt ei tässä\nvaltakunnassa ole rauhaa oleva, vaan alinomaa riitaa ja taistelua,\nnyt kun Pyöreän pöydän veljeskunta on hajonnut. Sillä Pyöreän pöydän\njalo veljeskunta tuki Arthur kuningasta ja heidän uljuutensa kautta\nkuningas ja koko hänen valtakuntansa oli levossa ja rauhassa. Ja\nsuureksi osaksi, sen sanoi jokainen, se tapahtui teidän jaloutenne\nvuoksi.\"\n\n\"Totisesti\", Lancelot herra virkkoi, \"minä kiitän teitä kaikkia\nhyvistä sanoistanne, vaikka minä hyvin tiedän, ettei tämän\nvaltakunnan lujuus ollut minun ansiokseni luettava. Mutta mikäli\nvoin, tein velvollisuuteni ja monen kapinoitsijan minä aikoinani\nkukistin. Ja minä luulen että saamme niistä nyt taas kuulla, ja se\nse minua suuresti surettaa. Sillä minä pelkään kovasti, että Mordred\nherra saa aikaan ikävyyksiä, sillä hän on ylenpalttisen kade ja\nantautuu ilkitöihin.\"\n\nNiin kaikki ritarit päättivät lähteä Lancelot herran kanssa, ja\nkokonaista sata miestä lähti hänen mukanaan, ja he vannoivat,\netteivät ikinä häntä jättäisi, ei myötä- eikä vastoinkäymisessä.\n\nNiin he astuivat laivaan Cardiffissa ja purjehtivat Bayonneen Ranskan\nmaalle, jossa Lancelot herra oli monen maa-alueen haltia.\n\n\n\n\nGawaine herran kosto.\n\n\nArthur kuningas ja Gawaine herra eivät tyytyneet Lancelot herran\nkarkoitukseen, vaan kokosivat suuren sotajoukon ja valmistautuivat\najamaan häntä takaa ja astuivat laivaan Cardiffissa. Poissaolonsa\naikana Arthur kuningas määräsi veljensä pojan, Mordred herran, kaiken\nEnglannin päähallitusmieheksi ja asetti Guinevere kuningattaren\nhänen valvontansa alle. Niin hän kulki meren yli ja laski maihin\nLancelot herran alueelle, ja siellä hän Gawaine herran kostonhalun\nvaikutuksesta poltti ja hävitti kaikki mitä saattoi.\n\nKun sana tuotiin Lancelot herralle, että Arthur kuningas ja\nGawaine herra olivat nousseet maihin ja parhaillaan hävittivät\nhänen alueitaan, niin hänen ritarinsa kehoittivat häntä lähtemään\ntaisteluun, mutta hän vastasi olevansa peräti haluton vuodattamaan\nkristityn verta, niin että hän ensin tahtoi lähettää sanansaattajan\nArthur kuninkaan luo katsomaan, saataisiinko sovinto aikaan, sillä\nrauha oli aina parempi kuin sota. Niin Lancelot lähetti erään neidon\nArthur kuninkaan luo pyytämään, että hän lakkaisi sotimasta hänen\nmaitansa vastaan.\n\nNeito lähti matkalle hevosen selässä, ja kun hän tuli Arthur\nkuninkaan teltalle, niin hän laskeutui alas satulasta, ja häntä oli\nvastassa muuan kunnon ritari, Lucan herra, juomanlaskija.\n\n\"Jalo neito, tuletteko Järven herran Lancelotin lähettämänä?\"\n\n\"Tulen, herra\", hän virkkoi, \"tulen tänne puhumaan herrani kuninkaan\nkanssa.\"\n\n\"Oi\", Lucan herra virkkoi, \"herrani kuningas rakastaisi kyllä\nLancelotia, mutta Gawaine herra ei tahdo sitä sallia.\" Ja sitten hän\nlisäsi: \"Minä rukoilen Jumalaa, neito, että te onnistuisitte hyvin,\nsillä kaikki me kuninkaan seuralaiset soisimme, että Lancelot herra\ntekisi parempia asetekoja kuin kukaan muu ritari.\"\n\nNiin sanoen Lucan vei neidon Arthur kuninkaan luo, joka istui Gawaine\nherran seurassa, kuullakseen mitä neito sanoisi. Kun tämä oli sanonut\nsanottavansa, niin kyyneleet täyttivät kuninkaan silmät, ja kaikki\nlordit olivat iloissaan saadessaan kehoittaa kuningasta sopimaan\nLancelot herran kanssa, kaikki muut paitsi Gawaine herra.\n\n\"Valtiaani, enoni, mitä aiotte tehdä?\" hän virkkoi. \"Tahdotteko\nkääntyä takaisin nyt, kun olette päässyt näin pitkälle tällä\nmatkallanne? Koko maailma teitä on pilkkaava.\"\n\n\"Ei\", Arthur kuningas sanoi, \"te tiedätte kyllä, Gawaine herra, että\nminä teen, niinkuin te minua neuvotte; ja kuitenkin minusta tuntuu,\nettei olisi hyvä hylätä Lancelot herran kauniita sovinnon tarjouksia.\nMutta koska olen tullut näin pitkälle tällä matkalla, niin te saatte\nantaa neidolle vastauksen, sillä minä en voi sääliltäni hänelle\npuhua, hänen tarjouksensa ovat niin jalomieliset.\"\n\nSilloin Gawaine herra sanoi neidolle täten: \"Neito, sanokaa Lancelot\nherralle, että on turhaa vaivaa koettaa suostuttaa enoani sovintoon.\nIlmoittakaa hänelle, että jos hän olisi tahtonut saada rauhaa aikaan,\nniin hänen olisi pitänyt yrittää ennemmin, sillä nyt se on liian\nmyöhäistä. Ja sanokaa että minä, Gawaine herra, lähetän hänelle\nsellaisen sanan, että minä lupaan kautta kaiken kunniani, mitä olen\nvelkapää Jumalalle ja ritarisäädylleni, että en jätä Lancelot herraa\nrauhaan, ennenkuin hän on surmannut minut taikka minä hänet.\"\n\nNiin neito itki ja lähti, ja moni silmä siellä kyyneltyi. Hän palasi\nLancelot herran luo, jolla oli kaikki ritarinsa ympärillään, ja kun\nLancelot herra kuuli tämän vastauksen, niin kyyneleet juoksivat hänen\nposkiansa pitkin.\n\nSilloin hänen jalot ritarinsa astuivat pitkin askelin hänen\nympärilleen ja sanoivat: \"Lancelot herra, miksi te noin surette?\nAjatelkaa, kuka olette ja mitä miehiä me olemme, ja sallikaa meidän\njalojen miesten mitellä voimiamme keskellä taistelutannerta.\"\n\n\"Se saattaa helposti tapahtua\", Lancelot virkkoi, \"mutta en\nmilloinkaan ole ollut näin vastahakoinen ottelemaan, sillä yhä minä\narastelen tuota jaloa kuningasta, joka teki minut ritariksi. Kun minä\nen voi enää kauemmin pitää rauhaa, niin minun täytyy puolustautua,\nja se on minulle suuremmaksi kunniaksi, ja meille kaikille, kuin\nettä ryntäisimme tuota jaloa kuningasta vastaan, jota olemme kaikki\npalvelleet.\" Sitten he eivät puhuneet enää enempää, ja ilta kun oli,\nniin he menivät levolle.\n\nAamulla varhain päivän koittaessa, kun ritarit katsoivat ulos,\nniin he näkivät Bayonnen kaupungin yltäympäri piiritetyksi, ja\ntikaportaita oli kiinnitetty muureille. Silloin he alkoivat taistella\nArthur kuninkaan sotajoukkoa vastaan ja pieksivät heitä ankarasti\nvalleilta. Niin piiritystä kesti kuusi kuukautta, ja paljon väkeä\nhakattiin molemmin puoli maahan. Silloin tapahtui eräänä päivänä,\nettä Gawaine herra tuli porttien edustalle kiireestä kantapäähän\nasestettuna, jalon ratsun selässä ja iso peitsi kädessään.\n\n\"Missä olet, sinä kavala petturi, Lancelot herra?\" hän huusi kovalla\näänellä. \"Miksi sinä piileskelet lymypaikoissa ja vallien takana,\nkuten pelkuri? Tule esiin nyt, sinä kavala petturiritari, että saan\nkostaa sinun ruumiisi päällä kolmen veljeni kuoleman.\"\n\nJokaisen sanan tästä kuuli Lancelot herra ja hänen ritarinsa, ja\nnyt ei Lancelot herra voinut tehdä mitään muuta kuin puolustautua\ntaikka sitten joutua häväistyksi ikipäivikseen. Lancelot herra\nkäski satuloida parhaimman ratsunsa ja noutaa aseensa ja tuoda ne\nkaikki linnan portille, ja sitten hän puhui kovalla äänellä Arthur\nkuninkaalle:\n\n\"Valtiaani Arthur ja jalo kuningas, joka teitte minut ritariksi,\ntietäkää, että olen sangen raskaalla mielellä teidän tähtenne, että\nte minua täten vainootte, ja minä olen aina teitä säästänyt, sillä\njos minä olisin ollut kostonhimoinen, niin olisin voinut kohdata\nteitä avonaisella tantereella ja kesyttää täydellisesti teidän\nkarskimmat ritarinne. Nyt minä olen pidättänyt itseäni puolen vuotta\nja olen sietänyt, että te ja Gawaine herra olette tehneet, mitä\nolette tahtoneet, ja nyt minä en voi sitä kauemmin kärsiä -- nyt\nminun on pakko puolustautua, koska Gawaine herra on syyttänyt minua\npetturuudesta. Se on suuresti minun tahtoani vastaan, että minun\nkoskaan täytyy taistella ketään vastaan teidän heimostanne. Mutta\nnyt minä en voi enää malttaa mieltäni, te ajatte minut taisteluun,\nniinkuin metsäneläimen hyökkäykseen.\"\n\n\"Lancelot herra\", Gawaine huusi, \"jos sinä uskallat otella, niin jätä\nlörpöttelysi ja tule ulos ja keventäkäämme sydämiämme.\"\n\nArthur kuninkaan sotajoukko seisoi alallaan kaupungin ulkopuolella,\nkaikki erikseen syrjässä, ja Lancelotin jaloja ritareita tuli ulos\njoukottain, niin paljon, että kun Arthur kuningas näki sen ritari- ja\nmiesparven, ihmetteli hän ja sanoi itsekseen:\n\n\"Voi, että Lancelot herra sentään nousikaan minua vastaan, sillä nyt\nminä näen, että hän on minun vertaiseni voimassa.\"\n\nNiin tehtiin sopimus, ettei kukaan lähestyisi Lancelotia eikä\nGawainea taikka olisi missään tekemisissä heidän kanssansa, kunnes\njompikumpi kaatuisi tai antautuisi.\n\nOlipa, vuosikausia sitten, muuan pyhä mies antanut kummallisen lahjan\nja suosionosoituksen Gawaine herralle, eikä sitä tietänyt yksikään\npaitsi Arthur kuningas. Jokaisena vuoden päivänä kello yhdeksästä\naamulla hamaan puolipäivään asti hänen voimansa ja väkevyytensä\nkasvoi kolminkertaiseksi siitä mitä se tavallisesti oli. Kuningas\nmääräsi useimmat aseleikit pidettäviksi sinä aikana päivää, mikä\nsaattoi Gawaine herran voittamaan suurta kunniaa.\n\nSiten Lancelot herra taisteli Gawaine herran kanssa, ja kun hän\ntunsi tämän väkevyyden yhä kasvavan, niin hän kummasteli ja pelkäsi\nkovin joutuvansa häpeään. Mutta kun puolipäivän aika oli ohitse,\nniin Gawaine herra ei voinut luottaa muuhun kuin omiin voimiinsa,\nja silloin Lancelot tunsi, että hän kävi heikommaksi. Silloin hän\niski kaksinkertaisella innolla ja antoi Gawaine herralle sellaisen\nkolhauksen kypäriin, että hän kaatui kyljellensä maahan, ja Lancelot\nvetäytyi pois hänen luotansa.\n\n\"Miksi sinä poistut?\" Gawaine herra virkkoi. \"Käänny takaisin, sinä\nkavala petturiritari, ja tapa minut! Sillä jos sinä jätät minut\ntäten, niin kun paranen, olen taas otteleva sinun kanssasi.\"\n\n\"Minä olen Jumalan avulla kestävä teitä vastaan, herra\", Lancelot\nherra vastasi, \"mutta tietäkää, Gawaine herra, etten minä koskaan lyö\nkaatunutta ritaria.\"\n\nNiin Lancelot herra palasi kaupunkiin, ja Gawaine herra kannettiin\nyhteen Arthur kuninkaan teltoista, jossa lääkäreitä tuli hänen\nluoksensa ja sitoi hänen haavansa.\n\nSitten Arthur kuningas vaipui sairaaksi surusta, kun Gawaine herra\noli niin vaikeasti loukkaantunut, ja sen sodan takia, jota hän\nja Lancelot herra kävivät keskenään. Ne jotka kuuluivat Arthur\nkuninkaan puolueeseen, jatkoivat piiritystä kahakoiden hiukan muurien\nulkopuolella, ja ne, jotka olivat muurien sisäpuolella, vartioivat\nvallejansa ja puolustautuivat, kun tarvis vaati.\n\nGawaine herra makasi sairaana teltassaan noin kolme viikkoa, ja\nheti kun hän saattoi nousta satulaan, tuli hän uudestaan Bayonnen\npääportin edustalle ja huusi Lancelotia taisteluun. Ja uudestaan\nLancelot haavoitti hänet vaikeasti ja syöksi hänet maahan.\n\n\"Petturiritari\", kiljui Gawaine herra, \"tiedä, etten minä vielä ole\nlyöty; tule lähelle ja suorita tämä taistelu loppuun asti.\"\n\n\"Minä en tahdo tehdä enempää, kuin olen tehnyt\", Lancelot herra\nvirkkoi, \"sillä kun näen teidät jaloillanne, tahdon taistella teitä\nvastaan, niin kauan kuin näen teidän seisovan pystyssä; mutta tappaa\nhaavoitettu mies, joka ei voi seisaallaan pysyä, Jumala varjelkoon\nminua moisesta häpeästä!\" Ja sitten hän kääntyi ja lähti kulkemaan\nkaupunkia kohden.\n\n\"Lancelot herra, kun olen parantunut, olen taas taisteleva sinun\nkanssasi\", huusi Gawaine herra hänen peräänsä, \"sillä minä en jätä\nsinua rauhaan, ennenkuin toinen meistä on surmansa saanut.\"\n\nPiiritys jatkui, ja Gawaine herra makasi sairaana melkein\nkuukauden. Ja kun hän oli taas toipunut ja valmis kolmen päivän\nkuluessa taistelemaan Lancelot herraa vastaan, niin viestejä saapui\nArthur kuninkaalle Englannista, jotka panivat kuninkaan ja hänen\nsotajoukkonsa liikkeelle.\n\n\n\n\nLännen taistelu.\n\n\nSillä aikaa kun Arthur kuningas oli poissa Ranskassa, puuhasi\nMordred, joka oli määrätty Englannin hallitsijaksi, omien häijyjen\njuoniensa toteuttamista. Hän kyhäsi kirjeitä, ikäänkuin ne olisivat\ntulleet meren takaa, ja nämä kirjeet ilmoittivat, että Arthur\nkuningas oli saanut surmansa taistelussaan Lancelot herran kanssa.\nSentähden Mordred kutsui parlamentin ja kaikki lordit kokoon ja\npani heidät valitsemaan hänet kuninkaaksi. Niin hänet kruunattiin\nCanterburyssä, ja hän piti siellä pitoja viisitoista päivää. Sitten\nhän vetäytyi Camelotiin ja lähetti hakemaan Guinevere kuningatarta ja\nilmoitti hänelle suoraan haluavansa naida hänet. Kaikki valmistettiin\njuhlaa varten ja hääpäivä määrättiin.\n\nGuinevere kuningatar oli suuressa tuskassa, mutta hän ei uskaltanut\njulkisesti vastustaa Mordred herraa ja senvuoksi hän oli\nsuostuvinansa. Sitten hän pyysi lupaa mennä Lontooseen ostaakseen\nkaikellaisia kapineita, joita häissä tarvittiin. Hänen kauniiden\nsanojensa tähden Mordred herra häntä uskoikin ja antoi hänelle luvan\nlähteä.\n\nMutta heti Lontooseen saavuttuaan Guinevere kuningatar valtasi\nTowerin ja täytti sen kaikessa kiireessä kaikenmoisilla elintarpeilla\nja varusti sen hyvin miehillä ja piti sitä hallussaan.\n\nKun Mordred näki tulleensa petetyksi, niin hän vihastui ylenmäärin.\nHän meni ja alkoi ankarasti piirittää Lontoon Toweria ja ryntäsi\nsitä vastaan isoilla sotakoneilla ja tuliputkilla, mutta ei voinut\nsitä valloittaa. Hän koetti kaikilla keinoilla, kirjeillä ja\nlähettiläillä, saada Guinevere kuningatarta tulemaan ulos Towerista,\nmutta se ei auttanut ensinkään. Eivät hyvät eivätkä pahat sanat\nsaaneet kuningatarta uskomaan itseään toistamiseen tuon petturin\nkäsiin. Hän vastasi lyhyesti, että hän ennemmin surmaisi itsensä,\nkuin rupeisi Mordred herran puolisoksi.\n\nSilloin sana saapui Mordredille, että Arthur kuningas oli jättänyt\nLancelot herran piirityksen ja että hän oli tulossa kotiin suuren\nsotajoukon kanssa kostaakseen sisarenpojallensa. Heti Mordred silloin\nlähetti käskykirjeitä kaikkiin Englannin paroonikuntiin ja joukottain\nkerääntyi kansaa hänen luoksensa. Sillä heidän keskuudessaan levisi\nyleisesti puhe, että Arthurin alaisina heillä ei ollut muuta kuin\nsotaa ja taisteluita ja Mordredin alaisina heillä oli iloa ja riemua\nja onnen päiviä. Niin Arthur kuningasta paneteltiin ja parjattiin.\nJa monta oli, jotka Arthur kuningas oli tyhjästä nostanut ja antanut\nheille maita, joilla ei nyt ollut ainoatakaan suopeaa sanaa hänestä\nsanottavana.\n\nNiin Mordred herra marssi suuren sotajoukon kanssa Doveriin, ja sinne\nArthur kuningas saapui suurella laivastolla, sillävälin kuin Mordred\noli valmiina odottamassa, estääkseen hänen maallenousuansa. Silloin\nsiellä kiiti aluksia, isoja ja pieniä, täynnä uljaita aseuroita, ja\npaljon siellä surmattiin jaloja ritareita, ja moni karski parooni\nkaatui kummallakin puolella. Mutta Arthur kuningas oli niin rohkea,\nettei mikään voinut estää hänen maallenousuansa, ja rajuina hänen\nritarinsa häntä seurasivat. He ajoivat Mordredin takaisin, ja hän\npakeni, ja koko hänen armeijansa.\n\nKun taistelu oli ohitse, niin Arthur kuningas hautasi ne, jotka\nolivat kaatuneet, ja silloin jalo Gawaine ritari löydettiin eräästä\nveneestä aivan henkitoreissaan. Häntä oli taas haavoitettu siihen\nhaavaan, jonka Lancelot herra hänelle oli Bayonnessa antanut, ja nyt\nhänen täytyi kuolla.\n\n\"Voi, Gawaine herra\", kuningas virkkoi, \"tässä sinä nyt makaat, sinä,\njota minä kaikkein enimmän maailmassa rakastin, ja nyt minun iloni on\nmennyt! Lancelot herrassa ja sinussa oli minun suurin iloni, ja nyt\nminä olen menettänyt teidät molemmat.\"\n\n\"Minun enoni, Arthur kuningas\", Gawaine virkkoi, \"tietäkää että\nminun kuolinpäiväni on tullut, ja kaikki on tapahtunut minun oman\nkiivauteni ja itsepäisyyteni kautta. Jos Lancelot herra olisi ollut\nteidän luonanne, niinkuin hänen tapansa oli, niin tämä onneton sota\nei olisi ikinä alkanut, ja kaikkeen tähän minä olen syypää. Sillä\nLancelot herra ja hänen sukunsa piti miehuudellaan kaikkia teidän\nvihollisianne kurissa ja pelossa, ja nyt teidän täytyy olla ilman\nLancelot herraa. Mutta voi, minä en tahtonut sopia hänen kanssaan,\nja senvuoksi minä pyydän teitä, antakaa minulle paperia, kynä ja\nmustetta, että minä kirjoittaisin omalla kädelläni kirjeen Lancelot\nherralle.\"\n\nSitten Gawaine herra kirjoitti kirjeen Lancelot herralle, \"kaikkien\njalojen ritarien kukalle\", kertoen hänelle kaikki, mitä oli\ntapahtunut, ja että hänen täytyi kuolla kun häntä oli haavoitettu\nsamaan haavaan, jonka Lancelot herra hänelle Bayonnessa oli antanut.\n\n\"Niin, Lancelot herra\", hän jatkoi, \"kaiken sen rakkauden tähden,\nmitä on ollut konsanaan meidän välillämme, älä vitkastele, vaan\ntule kiireisesti meren yli, jotta sinä uljaiden ritariesi avulla\nsaattaisit auttaa sitä jaloa kuningasta, joka sinut on ritariksi\ntehnyt, sillä hän on sangen ahtaalla kavalan petturin, velipuoleni\nMordredin ahdistamana.\"\n\nSitten Gawaine herra pyysi, että Arthur kuningas lähettäisi hakemaan\nLancelot herraa ja rakastaisi häntä yli muiden ritarien; ja sitten\npuolenpäivän hetkellä Gawaine herra heitti henkensä.\n\nSen jälkeen Arthur kuningas taisteli vielä Mordred herran kanssa ja\najoi hänet länteenpäin läpi Englannin Salisburyä kohden, ja siellä\nmäärättiin päivä, jolloin kuninkaan ja Mordred herran piti otella\nhiekkakummulla Salisburyn luona lähellä meren rantaa.\n\nTaistelun edellisenä yönä Arthur kuningas näki ihmeellisen unen. Hän\noli istuvinaan istuimella koroitetulla paikalla, puettuna kaikkein\nkalleimpaan kultapukuun, mitä tehdä saattoi; ja istuin oli kiinni\npyörässä. Ja kuninkaan alla pitkän matkan päässä oli olevinaan\nhirvittävän syvä, musta vesi ja siinä oli kaikenlaisia käärmeitä ja\nmatoja ja petoeläimiä, rumia ja kauheita. Ja äkkiä pyörä pyörähti\nylhäältä alaspäin, ja kuningas putosi käärmeiden sekaan, ja jokainen\npeto tarttui häneen kiinni jostakin jäsenestä.\n\nSilloin kuningas kirkaisi vuoteellaan maatessansa: \"Auttakaa!\" Ja\nritarit, asemiehet ja sotilaat juoksivat kuninkaan luo ja herättivät\nhänet, ja hän oli niin säikähdyksissään, ettei tietänyt missä oli.\n\nSitten hän vaipui taas unenhorroksiin, niin ettei hän nukkunut eikä\nollut oikein valveillakaan. Ja hänestä näytti, että Gawaine herra\ntuli hänen luoksensa ja varoitti häntä taistelemasta aamulla Mordred\nherran kanssa, sillä jos hän niin tekisi, niin hän saisi varmasti\nsurmansa. Gawaine herra neuvoi häntä tekemään aselevon kuukaudeksi,\nsillä sen ajan kuluessa Lancelot herra saapuisi kaikkine jaloine\nritareineen ja pelastaisi Arthur kuninkaan ja surmaisi Mordred herran.\n\nSitten Gawaine herra katosi.\n\nHeti kun Arthur kuningas heräsi, hän noudatti luokseen kaikki\nviisaat lordinsa ja piispansa ja kertoi heille näkynsä ja Gawaine\nherran varoituksen. He menivät silloin heti Mordred herran luokse ja\ntekivät aselevon ja lupasivat hänelle, että niin kauan kuin Arthur\nkuningas eläisi, hän saisi pitää Cornwallin ja Kentin ja kuninkaan\nkuoleman jälkeen hän saisi koko Englannin. Vielä päätettiin, että\nArthur kuningas ja Mordred herra neuvottelisivat molempain armeijain\nkeskellä, ja he saisivat kumpikin ottaa neljätoista henkeä mukaansa.\n\nTähän kokoukseen mennessään Arthur kuningas varoitti kaikkea\narmeijaansa, että jos he vain näkivät miekan paljastettavan, niin\nheidän tuli hyökätä rajusti päälle ja tappaa Mordred petturi, sillä\nhäneen ei kuningas ensinkään luottanut. Ja samalla tapaa myös Mordred\nherra varoitti joukkoansa.\n\nNiin he kohtasivat toisensa, kuten määrätty oli, ja sopivat ja olivat\ntäydellisesti yhtä mieltä. Viiniä noudettiin, ja he joivat.\n\nJuuri sillä hetkellä livahti kyykäärme pienestä kanervapensaasta ja\npisti erästä ritaria jalkaan. Kun ritari tunsi pistoa jalassaan, niin\nhän katsoi alas ja näki kyykäärmeen. Silloin hän paljasti miekkansa\ntappaakseen kyykäärmeen eikä ajatellut sillä mitään ikävyyksiä\ntuottavansa.\n\nMutta kun sotajoukot molemmin puolin näkivät miekan paljastettavan,\nniin he puhalsivat torvia ja pasuunoita ja kirkuivat kauheasti. Niin\nmolemmat armeijat tarttuivat aseisiin, eikä milloinkaan oltu nähty\nsurkeampaa taistelua missään kristillisessä maassa.\n\nKaiken sen päivää he taistelivat lakkaamatta, ja kun ilta tuli, niin\nei kaikista Arthur kuninkaan jaloista ritareista ollut jäänyt eloon\nmuita kuin Lucan herra, juomanlaskija, ja hänen veljensä, Bedivere\nherra, ja molemmat olivat vaikeasti haavoitettuja. Silloin Arthur\nkuningas vihastui ylenmäärin, kun hän näki, että hän sillä tapaa oli\nmenettänyt kaiken väkensä.\n\n\"Voi että minun koskaan piti näkemän tätä surkeata päivää! Sillä nyt\nminun loppuni lähestyy\", Arthur virkkoi. \"Mutta suokoon Jumala, että\nsaisin tietää, missä on tuo petturi, Mordred herra, joka on kaiken\ntämän pahan aikaansaanut.\"\n\nSilloin Arthur kuningas huomasi Mordred herran, joka nojasi\nmiekkaansa keskellä isoa kaatuneiden joukkoa. Lucan herra koetti\nestää kuningasta taistelemasta Mordred herran kanssa, muistuttaen\nhänelle Gawaine herran varoitusta.\n\n\"Kiitos Jumalan, te olette voittanut taistelun\", hän virkkoi; \"sillä\ntässä meitä on kolme elossa, mutta paitsi Mordred herraa ei tuolla\nole yhtäkään eloon jäänyt. Ja jos te nyt lakkaatte, niin tämä kovan\nkohtalon päivä on ohitse.\"\n\n\"Olkoon minulle kuolemaksi tai elämäksi\", kuningas sanoi, \"kun näen\nhänet tuolla yksinään, niin enpä häntä ole päästävä käsistäni, sillä\nmilloinkaan en voi saada sopivampaa tilaisuutta.\"\n\n\"Jumala teitä auttakoon!\" sanoi Bedivere herra.\n\nSilloin Arthur kuningas tarttui molemmin käsin peitseensä ja syöksyi\nMordredia kohden huutaen:\n\n\"Petturi, nyt on sinun kuolinhetkesi tullut!\"\n\nKun Mordred herra kuuli Arthur kuninkaan huudon, niin hän ryntäsi\npaljastetuin miekoin häntä vastaan. Silloin Arthur kuningas syöksi\npeitsensä läpi Mordredin ruumiin, niin että hän vaipui kuoliaana\nmaahan; mutta Mordredin miekka puhkaisi Arthur kuninkaan kypärin ja\npääkallon, niin että hän vaipui pyörryksissä tantereelle.\n\n\n\n\nMaailman jaloin ritari.\n\n\nLucan herra ja Bedivere herra nostivat ylös Arthur kuninkaan ja\nkantoivat hänet pieneen kappeliin, joka oli lähellä meren rantaa,\nmutta Lucan herra oli niin vaikeasti haavoitettu että hän vaipui\nkuoliaana maahan, ennenkuin he olivat ennättäneet etäisempään\nturvapaikkaan. Bedivere herra itki veljensä kuolemaa, mutta Arthur\nkuningas käski hänen jättää murehtimisensa, sillä hänen oma henkensä\nteki pikaista lähtöä.\n\n\"Sentähden\", Arthur virkkoi, \"ota sinä Excalibur, minun oiva\nmiekkani, ja mene se mukanasi tuonne rannalle; ja kun sinne saavut,\nniin sinun tulee heittää minun miekkani veteen, ja tule takaisin ja\nkerro minulle mitä siellä näet.\"\n\n\"Herrani ja kuninkaani\", Bedivere virkkoi, \"teidän tahtonne\ntapahtukoon, ja koetan tuoda teille pian tietoja takaisin.\"\n\nNiin Bedivere herra lähti ja matkalla hän katseli tuota jaloa\nmiekkaa, kuinka sen kahva ja nuppi oli kokonaan kalliista kivistä\ntehty. Silloin hän sanoi itsekseen: \"Jos minä heitän tämän komean\nmiekan veteen, niin ei siitä ikinä hyötyä ole, muuta kuin ikävyyksiä\nja vahinkoa.\"\n\nNiin Bedivere herra piiloitti Excaliburin puun alle ja meni takaisin\nkuninkaan luo niin nopeasti, kuin pääsi, ja sanoi olleensa rannalla\nja heittäneensä miekan veteen.\n\n\"Mitä sinä siellä näit?\" kuningas virkkoi.\n\n\"Herra\", hän sanoi, \"minä en nähnyt muuta kuin tuulta ja aaltoja.\"\n\n\"Se on valheellista puhetta\", kuningas virkkoi. \"Palaa senvuoksi\nnopeasti takaisin ja tee minun käskyni niin totta kuin olet minulle\nrakas ja kallis; älä miekkaani säästä, vaan heitä se veteen.\"\n\nSilloin Bedivere meni takaisin ja otti miekan käteensä; ja silloin\nhänestä tuntui synniltä ja häpeältä heittää pois tuo jalo miekka;\nniin hän uudestaan piiloitti miekan ja palasi Arthurin luo ja sanoi\nhänelle tehneensä hänen käskynsä.\n\n\"Mitä näit sinä siellä?\" kuningas virkkoi.\n\n\"Herra\", hän sanoi, \"minä en nähnyt muuta kuin veden väreilyä ja\nlaineiden loiskinaa.\"\n\n\"Voi sinua epärehellinen petturi!\" Arthur kuningas huusi, \"kahdesti\nolet sinä minun pettänyt. Kukapa olisi luullut että sinä, joka olet\nollut minulle niin rakas ja kallis, sinä, jota on nimitetty jaloksi\nritariksi, minut miekan kalliiden koristuksien tähden pettäisit!\nMutta mene nyt nopeasti takaisin, sillä sinun pitkä viivyttelysi\nsaattaa minun henkeni suureen vaaraan.\"\n\nSilloin Bedivere herra lähti ja nouti miekan ja vei sen rannalle ja\nsitoi miekan hihnan kahvan ympärille ja heitti miekan niin kauas\nveteen kuin saattoi. Silloin tuli käsivarsi ja käsi veden yläpuolelle\nja tarttui siihen ja pudisteli sitä kolmasti ja heilahutti sitä\nja sitten käsi ja miekka katosi veteen. Niin Bedivere herra tuli\ntakaisin kuninkaan luokse ja kertoi hänelle mitä hän oli nähnyt.\n\n\"Voi\", kuningas virkkoi, \"auta minua täältä, sillä liian kauan\npelkään jo viipyneeni.\"\n\nSilloin Bedivere herra otti Arthur kuninkaan selkäänsä ja kantoi\nhänet meren rannalle. Ja kun he saapuivat sinne, niin laiva ajautui\naivan kiinni rantaan, ja siinä oli monta kaunista ladyä; heillä\noli kaikilla mustat huput päässään, ja he itkivät ja huusivat, kun\nnäkivät Arthur kuninkaan.\n\n\"Aseta minut nyt laivaan\", kuningas sanoi, ja Bedivere herra teki\nniin hellävaroen.\n\nJa siellä kolme kuningatarta otti hänet vastaan, suuresti valitellen,\nja niin he laskivat hänet alas, ja Arthur kuningas kallisti päänsä\nyhden kuningattaren helmaan.\n\n\"Oi kallis veli\", tämä virkkoi, \"miksi te olette viipynyt niin kauan\npoissa minun luotani?\"\n\nSillä tapaa he sitten soutivat pois rannalta, ja Bedivere herra\nkatseli kuinka he menivät hänen luotaan.\n\n\"Oi, herrani ja kuninkaani Arthur\", hän huusi, \"kuinka minun nyt käy,\nkun te lähdette luotani ja jätätte minut tänne yksin vihollisteni\njoukkoon?\"\n\n\"Älä sure\", kuningas virkkoi, \"ja tee mitä parhaaksi näet, sillä\nminusta ei sinulla enää ole apua eikä turvaa. Sillä minä menen\nAvilionin laaksoon parantuakseni vaikeasta haavastani. Ja jollet sinä\nenää saa kuulla minusta, niin rukoile minun sieluni puolesta.\"\n\nSillä tapaa Arthur kuningas vietiin pois laivassa, jossa oli nuo\nkolme kuningatarta: yksi oli Arthur kuninkaan sisar Morgan le Fay,\ntoinen oli Pohjois-Walesin kuningatar, kolmas oli Aution maan\nkuningatar. Myös oli laivassa Nimue, Järven neito, ja tämä lady oli\ntehnyt paljon Arthur kuninkaan hyväksi.\n\nJa muutamat sanovat, että Arthur kuningas kuoli ja että nuo kolme\nkuningatarta veivät hänen ruumiinsa pieneen luostariin, joka oli\nlähellä Glastonburyä, missä se haudattiin kappeliin. Mutta monet\novat sitä mieltä että Arthur kuningas ei olekaan kuollut, vaan\nasustaa nyt jossain kauniissa rauhan laaksossa, ja että hän kerran\nvielä on palaava Englantia hallitsemaan. Sillä hänen haudallaan on\nkirjoitettuna tämä säe:\n\n_\"Tässä lepää Arthur, joka kuningas oli ja joka kuningas on oleva.\"_\n\nKun sanoma saapui Guinevere kuningattarelle, että Arthur kuningas oli\nkaatunut ja kaikki jalot ritarit ja Mordred herra, niin hän läksi\nsalaa viiden ladyn keralla Amesburyyn. Siellä hän meni luostarin\nturviin ja vietti loppupäivänsä paastoten, rukoillen ja tehden\nlaupeudentöitä.\n\nSillävälin Lancelot herra oli saanut Gawaine herran kirjeen, ja\nniin kiireesti kuin suinkin saattoi hän riensi takaisin Englantiin\njaloine ritarijoukkoineen. Mutta kun he sinne saapuivat, niin he\nnäkivät tulleensa liian myöhään, Arthur kuningas ja Mordred herra\nolivat molemmat kaatuneet. Lancelot herra lähti silloin etsimään\nGuinevere kuningatarta, ja viimein hän löysikin hänet Amesburyn\nnunnaluostarista. Kuningatar kertoi hänelle, ettei hän enää aikonut\npalata maailmaan, ja kun Lancelot herra sen kuuli, niin hänkin päätti\nvetäytyä luostariin.\n\nHän otti ratsunsa ja ratsasti isoon metsään, ja niin tapahtui,\nettä hän tuli siihen pieneen Glastonburyn luona olevaan kappeliin,\nmihin Arthur kuninkaan ruumis oli haudattu. Bedivere herra oli\nsiellä vielä, ja Lancelot herra kysyi kunnon piispalta, joka oli\nerakko, eikö hänkin saisi sinne jäädä. Tänne Bors herra seurasi\nhäntä, ja monet muut hänen jalot ritarinsa, joilla ei ollut halua\nlähteä pois, nähdessään Lancelot herran antautuneen sellaiseen\nhurskauden harjoitukseen. Sillä tapaa he elivät kuusi vuotta\nkatumusharjoituksissa, välittämättä vähääkään tämän maailman\nrikkauksista ja ollenkaan surkeilematta omia vaivojaan, kun näkivät\nmaailman jaloimman ritarin niin suuressa kärsimyksessä.\n\nLancelot herra oli elänyt luostarissa noin seitsemän vuotta, kun\neräänä yönä haamu tuli hänen luoksensa, käskien hänen rientää\nAmesburyyn, sillä siellä hän tapaisi Guinevere kuningattaren\nkuolleena. Ja Lancelotin käskettiin ottaa mukaansa hevospaarit ja\nmennä ritarikumppaneineen hakemaan Guinevere kuningattaren ruumista\nja haudata hänet puolisonsa, jalon Arthur kuninkaan, viereen.\n\nNiin kaikki tehtiin, kuten haamu oli käskenyt, ja Guinevere\nkuningatar tuotiin Amesburystä Glastonburyyn suurella komeudella\nja murheen osoituksilla. Satakunta soihtua oli palamassa paarien\nympärillä, ja Lancelot ja seitsemän hänen ritareistaan kulki alinomaa\nsen ympäri laulaen ja lausuen pyhiä rukouksia ja suitsuttaen\nsuitsutusta. Sillä tapaa he tulivat Amesburystä Glastonburyyn, ja\naamulla Guinevere kuningatar haudattiin pieneen kappeliin, Arthur\nkuninkaan hautaan.\n\nKun arkku oli pantu maahan, niin Lancelot herra pyörtyi ja makasi\npitkän aikaa hiljaa, kunnes tuo kunnon piispa, joka oli erakko, tuli\nulos ja herätti hänet.\n\n\"Moitetta ansaitsette\", hän virkkoi, \"sillä te vihastutatte Jumalan\nmoisella murehtimisella.\"\n\n\"Totisesti\", Lancelot herra sanoi, \"uskon että en vihastuta Jumalaa,\nsillä hän tuntee tarkoitukseni. Minun suruni ei lähtenyt eikä lähde\nmistään synnillisestä syystä, mutta minun suruni ei saata ikinä\nloppua. Sillä kun minä muistelen kuningattaren kauneutta ja sitä\njaloutta, mikä oli hänen ja kuninkaan olennossa, ja kun minä näin\nheidän siten makaavan tässä yhdessä kuolleina, niin totisesti minun\nsydämeni oli haljeta. Ja kun minä muistelin, kuinka minun ylpeyteni,\nkopeuteni ja vikojeni tähden henkensä menettivät ne, joilla ei ollut\nvertaa missään koko kristikunnassa, niin tietäkää\", Lancelot herra\nvirkkoi, \"että tämä heidän hyvyytensä ja minun pahuuteni muisto\npainoi niin raskaana mieltäni, että en saattanut pystyssä pysyä.\"\n\nSen jälkeen Lancelot herra sairastui, söi ja joi vain vähän ja\nkuihtui vähitellen pois, sillä ei kenkään voinut tehdä mitään, mikä\nolisi häntä lohduttanut. Alinomaa, yötä ja päivää hän rukoili,\nmutta silloin tällöin hän nukahti katkonaiseen uneen ja usein hänet\ntavattiin makaamassa Arthur kuninkaan ja Guinevere kuningattaren\nhaudalla. Viimein hän kävi niin heikoksi, ettei hän jaksanut enää\nnousta vuoteelta, ja silloin hän lähetti hakemaan tuota kunnon\npiispaa ja kaikkia uskollisia kumppaneitaan ja pyysi että hänelle\nannettaisiin viimeinen uskonnon pyhistä menoista. Kun kaikki oli\ntapahtunut asianmukaisessa järjestyksessä, niin hän pyysi piispaa,\nettä kun hän oli kuollut, niin hänen toverinsa veisivät hänen\nruumiinsa hänen omaan linnaansa Ilojen puistoon, sillä hän oli\npyhästi luvannut tahtovansa tulla sinne haudatuksi.\n\nSilloin itkivät ja vääntelivät käsiänsä hänen ritarikumppaninsa.\n\nSinä yönä, kun kaikki nukkuivat, tuo kunnon piispa näki kauniin unen.\nHän oli näkevinänsä Lancelot herran suuren enkelijoukon ympäröimänä\nja he kantoivat häntä taivasta kohden ja taivaan portit aukenivat\nhänelle.\n\n\"Se on vain uni\", sanoi Bors herra. \"Mutta en usko että Lancelot\nherran käy muulla tapaa kuin hyvästi.\"\n\n\"Se on hyvin luultavaa\", piispa virkkoi. \"Mutta menkää hänen\nvuoteensa ääreen, niin saatte tietää totuuden.\"\n\nKun Bors herra ja toiset ritarit tulivat Lancelot herran vuoteen\nääreen, niin he huomasivat hänet aivan kuolleeksi, ja hän makasi\nikäänkuin olisi hymyillyt ja hänen ympärillään oli yltäänsä\nsuloisinta tuoksua, mitä he ikinä olivat tunteneet.\n\nAamulla sielumessun laulettuaan piispa ja ritarit asettivat Lancelot\nherran samoille hevospaareille, joilla Guinevere kuningatar oli\nviety Glastonburyyn ja veivät hänet hänen omaan linnaansa Ilojen\npuistoon ja he pitivät lakkaamatta satakunnan soihtuja palamassa\nhänen ympärillään; ja niin viidentoista päivän kuluessa he tulivat\nIlojen puistoon. Siellä he laskivat hänet kirkon kuoriin ja lauloivat\nja lukivat monta rukousta ja virttä hänen ruumiinsa ääressä; ja\nhänen kasvonsa jätettiin peittämättä, jotta kaikki kansa saisi häntä\nkatsella, sillä se oli sen ajan tapa.\n\nJa silloin juuri, heidän pitäessään jumalanpalvelusta, tuli Marisin\nEctor herra, joka seitsemän vuoden ajan oli etsinyt veljeänsä\nLancelotia kautta kaiken Englannin, Skotlannin ja Walesin. Kun hän\nkuuli hälinän ja näki, että Ilojen puiston kirkonkuori oli valaistu,\nniin hän astui alas ratsultaan ja tuli kuoriin ja siellä hän näki\nihmisiä laulamassa ja itkemässä. Ja he tunsivat kaikki Ector herran,\nmutta tämä ei tuntenut heitä. Silloin Bors herra meni Ector herran\nluo ja kertoi hänelle, kuinka siinä makasi hänen veljensä Lancelot\nherra kuolleena. Ector herra heitti kilpensä, miekkansa ja kypärinsä\nluotaan, ja kun hän katseli Lancelot herran kasvoja, niin vaikeata\nolisi minkään kielen kertoa, kuinka haikeasti hän valitti veljensä\nkuolemaa.\n\n\"Oi Lancelot\", hän sanoi, \"sinä olit kaikkien kristillisten ritarien\npää. Ja nyt tohdin sanoa\", virkkoi Ector herra, \"että sinulle,\nLancelot herra, joka siinä makaat, että sinulle ei kenkään maallinen\nritari konsanaan vertoja vetänyt; ja sinä olit kohteliain ritari,\nmikä koskaan on kilpeä kantanut; ja sinä olit asetoverisi uskollisin\nystävä, mikä koskaan on noussut ratsulle; ja sinä olit uskollisin\nrakastaja kaikkien syntisten miesten joukossa, jotka koskaan ovat\nnaista rakastaneet; ja sinä olit uljain urho, mikä koskaan on miekkaa\nmitellyt; ja sinä olit komein mies, mitä koskaan on nähty ritarien\nparvessa; ja sinä olit lempein mies ja ritarillisin, mikä koskaan\non aterioinut naisten seurassa; ja sinä olit verivihollisesi jäykin\nvastustaja, mikä koskaan on peistä tanaan laskenut.\"\n\nJa silloin oli itkua ja valitusta ylenmäärin.\n\n\nLoppu.\n\n\n\n"]