[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fd2LR6mFP9IVqKH_ZOt9AYrSqOYHl59fG0o1jhLG8ngk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1953,"Meidän naapurimme; Margreta","Lewetzow, Cornelia",1836,1921,"1953-levetzow-corelia-meidan-naapurimme-margreta","1953__Levetzow_Corelia__Meidän_naapurimme;_Margreta",null,"romaani",[],[],"fi",1860,1884,21294,129701,false,34739,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Naapurimme; Margreta: Kaksi kertomusta\" by Cornelia Levetzow is a novel written in the late 19th century. The story unfolds in a domestic setting, primarily revolving around two women: the diligent and caring Brigitta, and the youthful and spirited Margreta. The narrative explores themes of domestic life, personal growth, and the intertwining relationships between neighbors and family.  At the start of the novel, we are introduced to Brigitta, the eldest daughter in her family, who takes on the responsibility of organizing her new home alongside her father. Their new living arrangement contrasts sharply with that of their neighbor, a lively old reclusive woman named Brigitta Lund, who represents a sense of harmony and community. Through the eyes of Brigitta, we witness her interactions with Lund, whose cheerful demeanor and acts of kindness leave a significant impression on her. Meanwhile, we also glimpse the life of young Margreta, whose excitement is ignited by a forthcoming visit from her beloved Emil, which adds an intriguing layer to the familial and neighborly dynamics soon to unfold. The opening sets a rich backdrop for the characters' development and the relationships that will unfold within this intimate community. (This is an automatically generated summary.)",[],301,"Kaksi kertomusta sisältävä teos on kirjoitettu muistelmalliseen tapaan. Ensimmäisessä tarinassa kertoja kuvaa uuteen kotiin asettumista ja naapuruston havainnointia, kun taas toinen osa syventyy Margreta-nimisen naisen elämänvaiheisiin ja onneen.","Cornelia Levetzowin 'Meidän naapurimme; Margreta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1953. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MEIDÄN NAAPURIMME; MARGRETA\n\nKaksi kertomusta\n\n\nKirj.\n\nJ. [Cornelia Levetzow]\n\n(\"Erään nuoren tytön elämänvaiheiden\" tekijä).\n\n\n\n\n\n\nPietarissa,\nA. Lindeberg'in kustannuksella.\n1884.\n\nPietarissa,\nEvdofimovin kirjapainossa, 1884.\n\n\n\n\n\n\nMEIDÄN NAAPURIMME.\n\n\n\n\nKun isäni monta vuotta sitte siirrettiin tänne kaupunkiin, tuli minun\nosakseni vanhimpana tyttärenä seurata häntä asettamaan uutta kotiamme\nkuntoon, sill'aikaa kun äiti ja lapset vielä asuskelivat entisessä.\n\nIsä, jolla oli yhtä rajaton kuin ansaitsematon luottamus\nkelvollisuuteeni, jätti kaikki minun toimitettavakseni, ja siinä sitte\nseisoin eräänä aamuna epätietoisena ja avuttomana suuressa asunnossa\nkeskellä mattoja, heinäsiteitä ja puoleksi peitteistään esiin otettuja\nhuonekaluja. Huoneet olivat suuret ja kokonaan uudistetut; öljyvärin,\nliisterin ja höylälastujen hajut täyttivät sopusoinnussa kaikki\nhuoneet. Yht'äkkiä aukaisin kaikki ikkunat.\n\nOli kaunis toukokuun aamu; puhdas, melkein liian raitis ilma virtaili\nniin virkistävänä luokseni. Pitkän kadun hiljaisuutta häiritsi\nainoastaan erään vanhan leipämuijan vakavat askeleet; tuuli häälytteli\nvalkeata vaatetta hänen korinsa päällä ja välkytteli sitä auringon\npaisteessa.\n\nVastapäätä oli pieni yksikerroksinen rakennus, jonka toisella puolella\noli piha, toisella puolella puutarha. Ruusut kukkivat peilikirkasten\nruutujen takana, rehevä murattiköynnös kiemurteli ikkunapuitteiden\nympärillä, varpunen viheriässä häkissään viserteli täyttä kurkkua,\nsukkakudin oli pöydällä ompelukorin ääressä. Muistan selvään kuinka\nvilkkaan tunteen se pieni talo minussa herätti siitä, että se oli\ntodellinen koti, rauhan ja rattoisuuden asunto. Mikä vastakohta\nse oli verrattuna kaikkeen epäjärjestykseen, mikä täällä meillä\nvallitsi; pihakin komeine pumppuhuoneineen, ja suurine, siistine\nkyyhkyislakkaneen näytti niin järjestetyltä ja siistityltä, että sitä\noli oikein hauskaa katsella. Puutarhassa rehenteli helluntaililjoja ja\npioonikukkia; kukkapenkereet olivat sievästi tasoitettuja, käytävät\näsken haravoitut; perimmässä osassa pilkisti pari mehiläiskupua.\nViheriävartinen lapio oli nojautuneena pientä kukkivaa hedelmäpuuta\nvasten; se oli varmaankin aivan äsken sinne asetettu; se näytti niin\nelävältä. Kuka sen siihen oli asettanut? Mikä hyvä keijukainen siellä\nhallitsi?\n\nTuskin olin näin kysynyt, kun jo sain vastauksen, kuitenkin aivan\ntoisellaisen kuin mitä olin odottanut. Pienen soman keijukaisen sijaan\nnäyttäytyi pitkä, jotenkin ruma ja ijäkäs nainen porstuan ovella;\nhänessä huomattava itsenäisyys ja riippumattomuus osoitti häntä tuon\npienen valtakunnan hallitsijaksi. Hänellä oli kori käsivarrellaan ja\nsiitä hän sirotteli runsaasti siemeniä kyyhkysille. Kun alkuperäinen\nhämmästykseni oli asettunut, en voinut muuta kun mielihyvällä häntä\nkatsella, niin puhdas tyytyväisyys loisti hänen rehellisistä,\nkulmikkaista kasvoistaan. Hänellä oli yllään sini- ja valkoraakainen\npumpulihame, joka ahtaasti liittyi hänen sangen kauniisen vartaloonsa,\nlumivalkoinen liinavaate-esiliina ja kunnioitusta herättävä, hyvin\nlaskutettu myssy, jonka nauhat päättyivät korusolmuun leuvan alle. Kun\nkori oli tyhjennetty, laski hän kätensä sen sangalle ja katseli\nympärilleen; oli ikäänkuin hän olisi kiittänyt siitä, että aamu oli\nniin kaunis. Vihdoin huomasi hän minut; me tervehdimme yht'aikaa; hän\nastui ripein askelin pihan yli, kävi viistoon kadun poikki ja seisoi\nedessäni.\n\n\"Anteeksi, oletteko majurin tytär? -- Niin, sitähän arvelin. -- Voi,\nälkää panko pahaksenne, tahdoin vaan sanoa teille, että koska vesi ei\nole hyvää teidän kaivossanne, niin voitte sitä noutaa meiltä. Se on\nkyllä tarkoitukseensa hyvää, Jumala varjelkoon minua herättämästä pahaa\nmieltä, pehmeä vesi on kyllä oivallista tarkoitukseensa, mutta ei\njuotavaksi. Meillä taas on kirkkainta lähdevettä, oikein Jumalan\nsiunausta, ja kylmää kuin jäätä se on. Ei, neiti ei saa ensinkään\nkiitellä, sillä Herra nähköön, ei siitä minulle vahinkoa tule; kuta\nenemmän sitä ammennetaan, sitä runsaammin sitä virtaa. Sitte löytyy\npihassani myös takaportti, jota tahdon pyytää teidän käyttämään, Sen\nkautta päästään sivukaduille ja sieltä kävelytielle; siten pääsee\nkäymästä koko kadun loppuun, ja hyvin moni on tuosta takaportista\niloissaan. -- No, neiti, ei siitä maksa kiittää, olkaa vaan vait. --\nNiin, nyt tiedätte, missä neitsy Brigitta Lund asuu, jos häneltä\njotakin haluaisitte; minä olen ollut kauvan tässä kaupungissa ja voisin\nehkä toisinaan antaa neuvoja.\" Hän nyökäytti päätään hyvästijätöksi.\n\nNiin alkoi tuttavuutemme naapurimme kanssa.\n\nPäivällisajan lähestyessä kuulin iloista melua pienen talon edustalla,\nja näin ihmeekseni kolme rajuavaa poikaa syöksevän sinne. He olivat\nnähtävästi kotiintuneita, sillä lakit viskattiin porstuan nauloille ja\nkoululaukut päästettiin seljistä. Vähää senjälkeen he riehuivat ympäri\npuutarhassa; pienimmällä oli kova kiire saada kuntoon heilukiikkua\nkahden puun väliin, suurin -- ruskeasilmäinen, tummankauniilla\nkiharoilla kaunistettu poikanen -- auttoi neitsy Lundia papuvarsien\npöngitsemisessä. Vihdoin he riemastuneina söivät illallista\nhuvimajassa. Vanha neitsy levitti tottuneella kädellä voita leivän\npäälle; kun viimeinen oli saanut osansa, tahtoi ensimmäinen yhden lisää\nja niin edespäin.\n\nHuoneemme oli rakennettu korkealle kivijalalle ja sen vuoksi saattoi\npohjakerroksessa olevasta salista katsoa suoraan huoneisin vastapäätä;\nneitsy Lund niin sanoakseni vietti elämäänsä meidän silmäimme alla.\nAina ahkera, aina iloinen; se oli todellakin mieltä ylentävää. Minä\nusein häpesin itseäni joutohetkinäni nähdessäni hänen uutterat kätensä\nniin nopeassa puuhassa milloin ulkona, milloin sisässä, milloin\nneulalla, milloin sukkavartaissa; hämäräaikakin käytettiin työhön.\nKunakin aamupuolena luki hän sanomalehden perin pohjin alusta loppuun\nvakavin katsein silmälasit nenällä. Se oli velvollisuustoimi; täytyihän\nseurata aikaansa ja tapauksia maailmassa. Kun lehti asetettiin syrjään\nsai se tavallisesti pienen silittävän pyyhkäyksen, ja neitsy Brigitta\nhengähti helpoitettuna; nyt se toimi oli suoritettu. Kaikki muut\naskareet toimitti hän omituisella ripeydellä ja halulla, ja usein\ntuntui minusta, kun häälyisi hänen ympärillään vaan iloisia ajatuksia\nja muistoja hänen yksinäisyydessään.\n\nMe puhelimme hyvin vähän toisiemme kanssa, ja silloinkin vaan pari\nkolme sanaa, mutta me pidimme hänestä; isänikin selitti, että hän piti\noiva lailla tuosta vanhasta naisesta, joka aina näytti niin iloiselta\nja tyytyväiseltä.\n\nKesämmällä sairastuin; se alkoi vilustuksella; minä en voinut mitään\nnauttia, ainoastaan pari pisaraa raikasta vettä.\n\n\"Tämä on suoraan pumpusta,\" sanoi äitini usein, kohottaessaan päätäni\nja asettaen lasia suuni eteen, \"hyvä neitsy on sitä itse tänne tuonut.\"\n\nSe minua aina ilahutti ja ikäänkuin antoi makua vedelle.\n\n\"Eiköhän vähä vaahterasiirappia tekisi Julialle hyvää?\" Äitini näytti\nlääkärille lasin täynnä kirkasta, keltaista nestettä.\n\n\"Vaahterasiirappia!\" hän väänsi epäävästi suutansa.\n\n\"Se on hunajaan valmistettu ja kuuluu olevan vaikuttavaista.\"\n\nVanhan tohtorin katse muuttui äkkiä iloiseksi, melkeinpä\nveitikkamaiseksi.\n\n\"Hunajaan? Vai niin, neitsy Brigitta on siis ollut täällä; hän\nsekaantuu aina minun ammattiini ja saa kunnian, kun minun hoidostani\nsairaat paranevat. No, käyttäkää sitä sitte Herran nimessä, ei se\nkoskaan vahingoksi ole. -- Hän on kummallinen ihminen, tuo neitsy\nBrigitta,\" jatkoi hän hymyillen, \"jos tahtoo häntä ilahuttaa, niin on\nhäneltä pyydettävä jotain apua, heti loistavat hänen silmänsä ja häneen\ntulee vireyttä, niin että kauhistaa; minä olen sitä usein, usein\nkoetellut. Ei puhettakaan kyyhkyislakasta; kaupungin kaikki sairaat\nvaativat sieltä osansa, ja sieltä riittää kaikille. -- Niin, toivoisin\njo joutuneemme niin pitkälle.\"\n\nKauvan ei kestänyt, ennenkuin olimme siihen tilaan joutuneet; jos se\noli vaahterasiirapin ansio, sen jätän sanomatta, mutta niin melkein\nluulen. Ensin kyyhkyislientä pari päivää, sitte kyyhkyispaistia;\ntarjottimella oli kauniita kukkia pienestä puutarhasta. Vihdoin tuli\nneitsy Lund itse oikein pyhänaamarissa ja sukkakudin kädessä.\n\n\"No, neitiseni, näytättehän oikein reippaalta! Jumala teitä siunatkoon,\nlapsi kulta, maatkaa vaan hiljaa, noin. -- Minä otin työtä mukaani, en\nsen vuoksi että aikoisin istua täällä kauvan, vaan sen vuoksi, että te\nehkä muuten, jos istuisin toimetonna, katsoisitte velvollisuudeksenne\nhuvitella minua, ja se ei olisi teille vielä hyväksi. -- Mikä hauska,\niloinen kamari teillä on, ja Jumalan kiitos siitä, että ikkunaverho on\nylöskäärittynä; minua oikein rasitti nähdessäni verhon alhaalla näinä\nihanina kesäpäivinä. -- Niin, nythän saatte jo huomenna istua vähän\nylhäällä?\" -- hän istui tuolille, \"jos minä häiritsisin teitä, niin\nsanotte.\"\n\n\"Te ette koskaan voi häiritä, neitsy Brigitta, teidän läsnäolonne\nvaikuttaa rauhoittavammin kuin kaikki pulverit. Toivoisin vaan, että te\nkertoisitte minulle jotakin.\"\n\n\"Mitä sitte, neiti?\" nauroi hän, \"te olette jo aikoja sitten liiaksi\nvanha kuuntelemaan minun satujani.\"\n\n\"Tahtoisin kernaimmin kuulla jotakin teistä itsestänne.\"\n\n\"Itsestäni?\" neitsy Brigitta katsoi kummastellen minuun; \"onko se\ntäyttä totta teiltä?\"\n\n\"On. Te tekisitte minulle suuren ilon, jos kertoisitte.\"\n\n\"Minä koetan, jos taidan, mutta ette saa luulla, että elämäkertani\nsisältää mitään merkillisiä asioita, tarkoitan sitä, mitä muut kutsuvat\nmerkillisiksi asioiksi; itse mielestäni on se ollut kyllä merkillinen.\"\n\nHän oli hetken aikaa vaiti, nyökäytti useat kerrat päätänsä, ikäänkuin\nhän olisi muistutellut mennyttä aikaa ja alkoi sitte:\n\n\"Isäni oli poliisipalvelija; hän kuoli, kun olin lapsi, mutta minä\nmuistan hänen selkeästi; pieni, innokas mies, sielustaan ja sydämestään\nvirkaansa antaunut. Se ei ollut mikään kadehdittava toimi, sanoi kyllä\njoskus äiti, kun isä oli kiireessä työssä etsimässä jotakin raukkaa,\njotta tuskin jouti syömään tai nukkumaan; mutta isän mielestä oli se\nkunniallinen virka, koska siinä oli suojeltava hyvää pahaa vastaan, ja\nsaattoihan se totta ollakin. Jos hän sitte sai kiinni jonkun tuollaisen\nkurjan raukan, oli hän oikein iloinen ja hyvällä tuulella, ja kertoi\nettä justitineuvos, se oli pormestari, kutsui häntä oikeaksi kädekseen.\n\n\"Meitä kotolaisia kohtaan oli hän aina hyvä ja hellä, mutta kun tapasin\nhänet kadulla virkanutussa ja patukka kädessä -- virkansa\ntoimituksissa, kuten hän sanoi -- taisin tuskin häntä tunteakaan, niin\nankaralta hän näytti, se ei ollut sama isä, mikä meidän kanssamme\niltasin leikki. Hän on vielä niin selvästi edessäni pikku sisar\nselässä; hän oli hänen silmäteränsä, ja pieni herttainen veitikka hän\nolikin, aina ystävällinen ja iloinen. Äiti sairasteli usein eikä\nsuinkaan luullutkaan, että hänen reipas miehensä ennen häntä menisi\npois. Siinä hän nyt istui terveydeltään heikkona kahden turvattoman\nlapsen kanssa; tulevaisuus näytti pimeältä. Pormestari oli kyllä hyvä,\nmutta mitä apua siitä ajan pitkään oli?\n\n\"Silloin tuli sukulaisilta kirje, että he tahtoivat ottaa toisen\nlapsista. Se oli metsätarkastajaperhe, siistiä ja hienoa väkeä; he\nolivat aina meillä kortteeria, kun oli markkinat tai näytelmät\nkaupungissa. He kyllä käyttivät kotiamme vaan poisastumispaikkana,\nmutta me valmistimme heille paraita ruokia, mitä meillä oli, ja he\nolivat hyvin ystävällisiä.\n\n\"Uskokaa pois, neiti, että minä olin hädissäni; toisen meistä he\ntahtoivat, olihan luultavaa että he ottaisivat minun ja jättäisivät\npienemmän äidin hoitoon. Ja niin itkin, että silmät olivat päästä\nmennä, sillä äiti oli minulle rakkain maailmassa. Tavaton nainen hän\nolikin ja säätyänsä parempi kaikissa suhteissa.\n\n\"Heidän tulonsa edellisenä päivänä istuin kyyristyneenä eräässä loukossa\näitin puhellessa erään naapurivaimon kanssa.\n\n\"'Herra tiesi kumman lapsesta saan pitää.'\n\n\"'No, kaikkia vielä,' vastasi naapurivaimo, 'se asia on selvä, sellaiset\nihmiset katsovat ulkomuotoon, se on tietty, ja Martta on yhtä kaunis\nkuin Brigitta on ruma.'\n\n\"Tämä lausuttiin heikennetyllä äänellä, mutta minä kuulin kuitenkin\njok'ainoan sanan. Äiti huomasi sen, ja naapurivaimon mentyä kutsui hän\nminut luokseen ja kysyi:\n\n\"'Pahoittiko se sinun mieltäsi, Brigitta?'\n\n\"'Oi ei, äiti, minä tahtoisin olla paljoa, paljoa rumempi, jos vaan\nsaisin jäädä sinun luoksesi.'\n\n\"Silloin silitti äiti rokonpanemaa poskeani, pyyhki punaista tukka\nparkaani taaksepäin -- niin, neiti, se on ollut punertava, vaan muuttui\nvarhain harmaaksi -- ja sanoi, että Jumala katsoo sydämeen, ja että\nkauneus on vaarallinen lahja. Ruma kyllä löytää ystäviä, jos hän vaan\nsellaisia ansaitsee, ja silloin hän ei niitä koskaan menetä, sillä ne\novat todellisia ystäviä. Ja hän sanoi, että kauneus sitä paitsi on pian\nkatoava vieras; mutta minulta eivät vuodet voineet mitään ottaa,\nennemmin antaa. Se asia oli varmaan kauvan levännyt äitin sydämellä,\nsillä hän puhui niin lämpimästi; minä kätkin sanat, vaikk'en oikeastaan\nniitä käsittänyt.\n\n\"Mutta seuraavana päivänä, kun metsätarkastajan väki saapui, kävi\nniinkuin naapurivaimo oli ennustanut; he valitsivat heti vähääkään\narvelematta pienemmän. Vähän hämilleni minä kyllä siitä jouduin, mutta\nilo oli kuitenkin minussa valtavampi. Minä hiivin kuitenkin\npeilikappaleen luo sänkykamariin, ja katselin itseäni; ruma en minä\nmielestäni ollut, ennemmin sangen sievä uudessa surupuvussani. Martta\ntuli pian hyväksi ystäväksi vierasten kanssa; hän kun oli tuollainen\nystävällinen pieni olento, joka likeni kaikkia; mutta hän ei myöskään\nkäsittänyt, mistä oikeastaan oli kysymys.\n\n\"Äiti ja minä oikein itkimme sinä iltana; oli niin tyhjää ja kolkkoa\nkotona; oli kun olisimme toistamiseen kadottaneet isän.\n\n\"Seuraavana aamuna tuli eräs tuttava meille; hän oli myös leski, mutta\noli hyvissä varoissa ja oli hänellä vaan yksi lapsi. Hän oli hyvin\npuettu, kelpo nainen, jolla oli pisamiset kasvot, mutta kauniit,\nviisaat silmät. Hän teki leivoksia, mikä tuotti hyvää voittoa; ja sitte\nhän kävi myös taloissa ja auttoi häissä, ristiäisissä ja muissa\nsuurissa pidoissa.\n\n\"'Kas tässä on vadillinen lihalientä, matami Lund,' sanoi hän\nystävällisesti, 'minä arvelin sen teille tekevän hyvää, ja sitte\ntahtoisin kysyä teiltä, josko voisitte lainata minulle Birgittaa\npariksi tunniksi päivässä; minä tarvitsen vähän apua ja tytöllä voi\nolla hyötyä siitä, että saa jotakin oppia. Minä palkitsen hänet sen\nmukaan kun hän hyödyttää, tuo pikku vekara.'\n\n\"Äiti suostui ilolla tarjoukseen, ja minä seurasin heti eukkoa kotiin,\nitse mielestäni suurena ja tärkeänä henkilönä. Oppiaika oli jokseenkin\npitkä, mutta kun koetin parastani, edistyin, ja eräänä sunnuntaiaamuna\nhämmästytti Holm'in matami minua kirkkaalla taalerilla ja\nmuistutuksella, että jos Brigitta jatkaa sillä tavalla, niin hän pian\nsaavuttaisi oikean kätevyyden.\n\n\"Ei koskaan ole mitkään rahat minua niin ilahuttaneet kuin tämä taaleri,\nneiti; minä oikein lensin kotiin. Äiti tahtoi sen säästää minulle,\nmutta sitä minä en tahtonut; hänen piti sillä ostaa lihaa, arvelin\nminä, ja niin ostettiinkin suuri kappale oivallista, lihavaa härän\nlihaa. Minä sain useimmat ateriani Holmin matamin luona, ja silloin\narveli äiti voivansa tyytyä mihin hyvänsä, vaikka hän suuresti olisi\nkaivannut ravitsevaa ruokaa. Se asia minua suuresti huolestutti siihen\naikaan, ja kun istuin Holmin matamin hyvin varustetun ruokapöydän\nääressä, ja hän niin lempeästi sanoi: 'Ota vaan eteesi, Brigitta, se on\nsinulle hyvin suotua, katsopas Niiloa, kuinka kelpo lailla hän syö,'\nSaattoi usein tapahtua, että kyyneleet tulivat silmiini muistellessani,\nmiten äitillä oli. Isän kuoltua oli hän oppinut kengän päällisiä\nompelemaan ja saanut työtä eräällä suutarilla, tulot olivat mitättömät,\nmutta hän ymmärsi säästää ja tulla vähällä toimeen, ja niin kävivät\nasiat kuitenkin hyvin. Väliin kun Holmin matami sai jäännöksiä\nsuuremmista pidoista, jakoi hän siitä äitille; ne olivat onnen päiviä.\nEläinteurastuksen aikana lähettivät tavallisesti metsätarkastajan väki\nmeille yhtä ja toista. He antoivat meille myös silloin tällöin kuorman\nhylkypuita, ja siitä oli suuri apu. Martta oli istuimella ajurin\nvieressä; hän oli kasvanut aika lailla, näytti reippaalta ja iloiselta\nja piti meistä niinkuin ennenkin.\n\n\"Iltasin opetti äiti minulle mitä itse taisi, mutta me olimme molemmat\nväsyksissä, ja edistykset eivät juuri suuriksi tulleet. Kun minulle\ntuli enemmän ikää, luki koulumestarin tytär kanssani tunnin joka päivä;\nse oli suuri hyvätyö, ja hän saikin pienen hyvityksen minulta. Kun\nsitte tulin suuremmaksi ja reippaammaksi, otti Holmin matami minut\nmukaan kesti taloihinsa. Vieraat ihmiset eivät minusta pitäneet, sen\nkyllä huomasin, mutta kun olivat minua pari kertaa käyttäneet, sanoivat\nhe, että pienoiseen kyllä voi luottaa, sen kyllä huomasivat; ja sitte\nsain kiitokset luotettavaisuudestani ja tein kunnollisesti, mitä minun\ntuli tehdä. Se nyt ei ansainnut kehumista, sillä jos toimittaa\naskareensa vakavuudella ja innolla, onnistuvat ne, ja työ käypi\nrakkaaksi, jota vastoin huolimattomalle se koko elämän läpi tulee\nolemaan taakkana ja rasituksena. Minä ompelin nyt myös hienompaa\nvalko-ompelusta ja ansaitsin sillä tuntuvasti; asiat rupesivat meille\nmuuttumaan paremmiksi. Muitten lapsien kanssa en ollut paljo\ntekemisissä; he kutsuivat minua punatukaksi ja kyökki rouvaksi, taikki\npieneksi pöllönaamaksi ja pilkkasivat minua vointinsa mukaan. Lapsilla\non välistä kummallinen halu kiusata toistaan. Minä panin asian enemmän\nsydämelleni kuin se ansaitsikaan, ja pysyin heistä erillään, mutta kun\nolin mielenlaadultani iloinen, en antautunut surun enkä katkeruuden\nvaltaan, tulin vaan vähän pikkuvanhaksi, niinkuin ne, joiden kanssa\nseurustelin.\n\n\"Kun olin kahdenkolmatta vanha, kuoli äiti; hän oli ollut viimeisen\nkuukauden hyvin heikko ja nukkui hiljaa ijäksi. Se olikin parasta,\nsanottiin, hän oli kumminkin niin kivuloinen raukka, mutta minä en\nvoinut sanoa niin, sillä hän oli ollut minulle kaikki. Mutta suurena,\nsuurena lohdutuksena oli, että hänellä oli ollut viimeisinä aikoinaan\nparemmat päivät. Joka kerta kun ajattelen, kuinka siististi ja hyvin\nhänellä lopulta oli, kiitän Jumalaa.\n\n\"Äitin sairauden aikana kävi Martta meillä; hän oli nyt oikein kaunis\nkuusitoistavuotias neito ja lempeä kuin enkeli. Hän vuodatti myös\nkatkeria kyyneleitä äitin kuolemasta, mutta hänen surunsa asettui\ntietysti nopeammin kuin minun.\n\n\"Ensin aijoin jäädä entiseen kotiini ja elättää itseäni samalla tavalla\nkuin ennenkin; mutta kaikkien mielestä olin liian nuori ja niin otin\npaikan taloudenhoitajana justitineuvoksella. Siinä ei ollut vähää\nhoidettavana, tuossa suuressa talossa; alussa kävi se melkein voimieni\nyli, mutta tottumus vaikutti paljo. Palkka oli hyvä ja kohtelu samoin;\nhe olivat sangen kohteliaita kaikki, mutta pysyivät kannallaan, kuten\nvoi ymmärtää.\n\n\"Rouvan käly, joka kerran kävi meillä kahden pienen tyttärensä kanssa,\noli kokonaan toista luonnetta. Hän oli herttaisin ja ystävällisin\nihminen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Mutta hän oli kauhean nuori,\neikä ymmärtänyt juuri ollenkaan taloustöitä, niin että minä sain olla\nhänelle kaikessa apuna. Hän saattoi tehdä pilkkaa itsestään ja nauraa\niloisesti nurinpuolisille töilleen, ettei voinut olla yhtymättä\nnauruun.\n\n\"'Te olette minun lohdutukseni, neitsy Brigitta,' sanoi hän ja taputteli\nminua ystävällisesti, 'Jumala suokoon, että te muuttaisitte meille ja\npanisitte taloa vähän kuntoon ja minua hiukan opettaisitte.' Mutta minä\npudistelin päätäni ja pormestari uhkasi sormellaan.\n\n\"'Ei saa houkutella toiselta hänen palveliaansa, Anna, muista että olet\nlakipiirissä.'\n\n\"Kaikki joutohetkeni vietin Holmin matamin luona; se oli ikäänkuin\nkotini. Hänen poikansa oli äskettäin palannut matkoiltaan ja oli\nottanut arennille kaupungin ulkopuolella olevan höyrymyllyn. Mutta\nenhän ole puhunutkaan Niilosta ennen?... Kun olimme lapset, olimme\nhyvin vähän olleet toistemme seurassa, vaikka hän aina oli hyvä\nminulle; muulla lailla hän ei voinutkaan, sillä se kuului hänen\nluonteesensa. Hän oli oikein kaunis nuorukainen, neiti, korkea ja\nsolakka vartaloltaan, ja hänen kasvonsa olivat niin iloiset ja\nvilkkaat; moisia silmiä en ole koskaan nähnyt, niin kauniit ja hyvät,\nja taitava hän oli, hyvillä pohjatiedoilla säätynsä mukaan. Voi olla\nettä äiti hänestä ylpeili ja halukkaasti puhui pojastaan; ihmiset\nnauroivat sitä, mutta minä häntä mielellään kuuntelin. Iltasin teen\njuotua sain tavallisesti olla omissa oloissani, kun meillä ei ollut\nvieraita; minä otin silloin työtä mukaani ja menin Holmin matamin luo\nja olin aina sydämellisesti tervetullut. Niilo luki ääneen äitilleen ja\nminulle; luulenpa että sinä talvena luimme läpi kaikki Ingemann'in\nromaanit. Kun kevät tuli, teimme usein pienen kävelymatkan; Holmin\nmatami ja minä menimme yhdessä ja sitte Niilo riensi seuraamme\nmyllyltä, josta hän meitä tähysteli. Noita kävelymatkoja en milloinkaan\nunohda vaikka eläisin tuhannen vuotta; sellaista kesää ei sittemmin\nmyöskään ole ollut. Me astuimme tavallisesti polkua aitausten tuolla\npuolen viidakkoon ja sen kautta ulos rantavieruun, jossa seisoi vanha\ntammi. Vesi oli joka ilta erilainen, mutta kaunis katsella ja mieltä\nvirkistävä. Kun käännyimme takaisin, alkoi hämytä, ja rauha vallitsi\npelloilla ja niityillä, niin että vaikenimme tahi puhelimme hiljaa,\nettemme häiritsisi. Holmin matamilla oli sukankudin mukanaan ja\nastukseli hyvin hiljaa, niin että Niilo ja minä ennätimme edelle ja\nsaimme seisahtua häntä odottamaan. -- Mutta puhunkohan liian laveasti,\nneiti? -- Sen huomaan kyllä itsekin.\n\n\"Ne olivat iloisia päiviä, ja minä niitä nautin täysin määrin,\najattelematta mikä se olikaan, joka minut niin onnelliseksi teki.\n\n\"Juuri niihin aikoihin saapui kirje rouvan kälyltä, että he\narmahtaisivat häntä ja luopuisivat minut hänelle. Miehen isä, joka myös\noli meidän rouvan isä, oli hyvin heikko ja taloudenhoitajattaren\nterveys oli myös huono. 'Neitsy Brigitta tulee kyllä, jos vaan sinä\nsiihen myönnyt,' sanottiin kirjeen lopussa; mutta neitsy Brigittaa ei\nhaluttanut ensinkään muuttaa kaupungista, ja jäi sinne missä hän oli.\nRouva oli siitä hyvin mielissään; hän ei juuri tahtonut kieltää minua\nlähtemästä, mutta tahtoi kernaasti minut pitää.\n\n\"Olette tai jo arvanneet, neiti, että minä pidin Niilosta. Tämä oli niin\nvähitellen tapahtunut, tietämättäni, ja sen vuoksi en myöskään ollut\nvoinut noiden tunteiden heräämistä vastustella, niinkuin olisi pitänyt,\nsillä olihan luonnotonta, että sellainen mies loisi katseensa minuun\nraukkaan.\n\n\"Kerran kun tein pilkkaa rumuudestani, sanoi hän: 'Sinulla on omat\nkasvosi, Brigitta, ja kun kerran niihin mielistyy, niin ovat ne\nkauniit.'\n\n\"Näin hän puhui sydämensä hyvyydestä, mutta minä panin siihen syvemmän\nmerkityksen, ja se minua suuresti ilahutti.\n\n\"Hänen äitinsä viittasi nyt puheissaan myöskin siihen, kuinka\nvähäarvoista kauneus on, ja mikä siunaus talossa on kahdesta\nkelvollisesta, ahkerasta kädestä. Minä saatoin hyvin huomata hänen\ntoivovan meidän yhdistymistämme.\n\n\"Ja nyt alkoi Niilo puhella kanssani tulevaisuutensa toiveista. Tämä\ntapahtui tavallisesti kävelyillämme, kun olimme ennättäneet niin kauvas\nedelle, ettei äiti voinut meitä kuulla. Niin ja niin paljo hän\nansaitsi, niin ja niin paljo hänellä oli säästöpankissa, niin ja niin\npaljo vaati vanha mylläri muuttaakseen pois ja jättääkseen kaikki\nhänelle.\n\n\"'Eikö tämä näytä lupaavalta, Brigitta?' Ja hän katsoi tyytyväisenä\nminua silmiin; ja vaikka hänen silmänsä osoittivat vaan tyytyväisyyttä\nja ystävyyttä, eikä rakkautta, niin rakensin kuitenkin ilmalinnoja,\nminkä ennätin.\n\n\"Eräänä iltana, oli jo syyspuoli, tapasi hän minut portin edessä; hän\nkäänsi heti takaisin ja seurasi minua sisään. 'Kas vaan,' sanoi äiti,\n'ennen oli Niilolla aina niin kauhea kiire; mutta nytpä luulen hänellä\njo olevan aikaa viipyäkin.'\n\n\"Minä tahdoin kääntyä pois, mutta Niilo räpytti minulle silmiään; hän\nteki sen suoraan ja luottavasti, mutta minä selitin sen minun\ntavallani.\n\n\"Miten ilta kului, sitä en tiedä; taivas oli tähtikirkas ja ilma oli\nniin suloinen ja tyyni, kun tulimme ulos. Niilo seurasi minua\ntavallisuuden mukaan kotiin.\n\n\"'Kuules, Brigitta, minä tahtoisin sinulle sanoa jotakin...' hän\nvaikeni; Jumalani kuinka sydämeni sykki.\n\n\"'Minä olen jo kauvan aikonut puhua sinulle siitä,' alkoi hän taas,\n'mutta nyt täytyy siitä mielestäni tulla täys tosi. Minä ... minä pidän\neräästä; äiti vanhus luulee olevansa niin viisas, hän luulee sen\nsinuksi, niin, se on kuitenkin hyvä, että sinä olet järkevämpi.'\n\n\"Syvään, hyvin syvään vajosin näitä sanoja kuullessani, aina onnen\nhuipulta saakka, sillä siellä olin viimeisinä hetkinä seissyt. Päätäni\npyörrytti, mutta vaikka olinkin liikutuksen vallassa ja hämilläni, oli\nse ajatus kuitenkin mielessäni, ettei hän saisi huomata, ei aavistaa,\nmitä sielussani liikkui.\n\n\"'Brigitta,' hän tarttui käteeni, 'luulen sinun tietävän ketä tarkoitan;\nToivon saavani sinun suostumuksesi.'\n\n\"'Niin, niin, tietysti.' En tietänyt itsekään mitä sanoin.\n\n\"'Mutta hän ehkä mielestäsi on vielä liian nuori?'\n\n\"'Ei, ei, miksikä niin?' En vähääkään aavistanut ketä hän tarkoitti.\n\n\"'Kiitoksia, kiitoksia, sinä teet minun niin onnelliseksi. Herran avulla\nolen oleva hänelle hyvä, uskollinen mies koko elämäni ajan. Kas, nyt\nolemme jo pormestarin talon luona! kävele vielä vähän aikaa kanssani,\nBrigitta, tunnen erinomaisen halun saada puhella kanssasi.'\n\n\"'Ei tänä iltana, Niilo, en uskalla.'\n\n\"Niin seisoin pienessä yksinäisessä kamarissani, ja tuska sai vapaasti\npurkautua, mutta se ei siitä lauhtunut. Minä olin oikein mielenviassa\nja synnintekijä sinä hetkenä, niin synnillinen, että asetuin peilin\neteen ja ivailin vettynyttä naama parkaani. Tuskin olin sen tehnyt kun\njo kauhistuin itseäni, lankesin polvilleni ja rukoilin Jumalaa ettei\nhän kokonaan ottaisi pois kättään minusta. Ja se auttoi; kun vaan\nmuistamme Jumalaa, on hän armoineen luonamme. Terveyttä ja hyviä\ntaipumuksia oli hän minulle antanut; oliko se hänen vikansa, että\nturhamielisesti olin sydämeeni istuttanut petollisia unelmia?\n\n\"Näin sitte vähitellen toivuin ja muistuttelin kaikkea mitä Niilo oli\nlausunut, ja silmistäni putosivat ikäänkuin suomukset. Marttaahan hän\nrakasti, Marttaa, omaa sisartani; ne harvat kerrat, jolloin hän tuli\nkaupunkiin, oli hän aina ollut heillä, olihan se niin luonnollista.\n\n\"Parempaa miestä ei äitimme taivaassa voinut hänelle toivoa. Jumala\nheitä siunatkoon, sanoin, Jumala heitä siunatkoon ja varjelkoon! Mutta\nsuru sai kuitenkin mielessäni vallan.\n\n\"Toivo oli liian syvälle juurtunut minuun, olin ikäänkuin musertunut;\nmistä saisin voimaa välttääkseni enään Niilon tapaamista? Voisinko sitä\nkestää?...\n\n\"Seuraavana aamuna teepöydän ääressä näytti rouva minulle kirjettä.\n'Taasen valitusvirsi kälyltäni,' sanoi hän, 'taloudenhoitajatar on\njoutunut sairashuoneesen, itse voi hän pahoin, talo on mitä pahimmassa\nepäjärjestyksessä. -- Mitä minä siihen voin? Sepä on oikein\nlapsellista.'\n\n\"'Mutta herranen aika,' pormestari katsoi ylös sanomalehdestä, 'onhan\nhänellä luullakseni syytä valitukseen. Voi, sen kuin voisi häntä\nauttaa!' Katseensa sattui minuun, siinä oli ikäänkuin joku kehoitus.\n\n\"'Lienee ehkä parasta, rouva, että minä lähden sinne,' sanoin\nkiihkeästi. Siinä oli ikäänkuin pelastus; pois, pois, kuta pikemmin,\nsitä parempi.\n\n\"Rouva vastusteli heikosti arvokkaalla tavallaan; hän oli kovin äissään,\nmutta minä en ollut sitä huomaavinani.\n\n\"Tuli kuuma päivä; hyyrivaunut, joiden tuli viedä minut höyrylaivalle,\nläksivät jo seuraavana aamuna; minulla oli täysi työ talon\njärjestämisessä ennen lähtöäni, ja sitte minun tuli myös vähän ajatella\nmatkakapineitani. Hämärässä kävi Niilo ohitse; hän oli siis poissa\nkotoa; minä käytin tilaisuutta hyväkseni sanoakseni hänen äitilleen\njäähyväiset. Hän ei ensinkään ollut tyytyväinen päätökseeni ja nureksi\nhiljalleen hyvää tarkoittavalla tavallaan.\n\n\"'Viivy vähän, Brigitta, et saa mitenkään lähteä ennenkuin Niilo tulee.\n-- Onpa hauskaa kuulla, mitä hän tästä äkkipikaisesta matkasta sanoo.\nIstu tänne, lapseni, minuutin kuluttua on hän täällä.'\n\n\"'Kiitoksia vaan, mutta en uskalla odottaa. Jumala teitä siunatkoon\nkaikesta osottamastanne suuresta hyvyydestä minua kohtaan. Hyvästi,\nvoikaa hyvin ja terveisiä Niilolle!'\n\n\"Härme peitti pellot kun seuraavana aamuna ajoin kaupungista ulos. Sumu\npeitti metsikön ja nuo hyvin tutut paikat näkyvistäni: niin alakuloinen\nen ole koskaan ollut, en ennen enkä jälkeen.\n\n\"'Tprro, seis!'\n\n\"Ajuri seisahutti hevoset; Niilo juoksi alas myllypolkua myöten\nvaunuille.\n\n\"'Vai niin, sinä aijoit todellakin lähteä sanomatta minulle hyvästi,\naijoitko todellakin? Kuinka hennoit sitä tehdä?'\n\n\"'Ethän ollut kotona, Niilo.'\n\n\"'Niin, mutta kuitenkin! -- no, silloin minä tosiaankin pidän enemmän\nsinusta, sillä sitä en minä milloinkaan olisi voinut tehdä. -- Hyvästi,\nBrigitta, ja tule pian takaisin!'\n\n\"Ja tuo hyvä, ystävällinen mies pudisti käteni melkein asemiltaan.\n\n\"Ero Niilosta teki erittäin hyvää sydämelleni; olihan minullakin sijani\nhänen sydämessään, sen huomasin, vähäinen ehkä, mutta se oli minun. Ja\nkyynelet hiipivät esiin, toinen toisensa jälkeen, Vaan ne eivät enää\nolleet tuollaisia katkeria, lohduttomia kyyneleitä. Ja minä rukoilin\nHerralta voimaa palvella Häntä, mihin hyvänsä Hän minut asettaisikin,\nja että yksinäistä elämääni aina voisin viettää Hänen kunniakseen.\n\n\"Kuinka minut nuori rouva otti vastaan, sitä en voi kuvailla; oli\nmelkein kuin olisin ollut pelastava enkeli taivaasta. Ovet olivat\nkaikkialla avoinna, kun tulin sisään; ei elollista olentoa näkynyt\nmissään, minä olisin voinut varastaa sekä kellot että hopeat. Vihdoin\nlöysin rouvan makaamassa sohvalla eräässä pienessä kulmahuoneessa;\nhänellä oli kaula kääreessä ja hän näytti hyvin kurjalta; nuorin lapsi\nmakasi hänen käsivarrellaan.\n\n\"'Kaikki on niin hullusti kuin suinkin saattaa,' sanoi hän, ja se oli\ntotta. Alussa olin aivan kuin pilvistä pudonnut. Piika oli huolimaton\ntyttö lölläkkä, siivoton ja päälliseksi vielä näsäviisas. Pormestarilla\nkävi kaikki niinkuin nyörin mukaan, niin että kyllä ero oli tuntuva.\nMistä tuli alkaa? Pieni lapsi huusi samassa, ja niin alotin siitä. Se\noli, Herra nähköön, puhdas ja siisti, sillä rouva ei päivän pitkään\ntehnyt muuta kuin riisui ja puki sen päälle; mutta maito sen pienen\nraukan pullossa oli hapanta, niin, entinenkin maito istui vielä kiinni\nreunoissa; sitä ei äiti ymmärtänyt. Mikä pieni kurja olento se oli!\nMutta hänellä oli niin kirkkaat silmät, aivan kun kaksi tähteä, ja minä\nmiellyin häneen heti.\n\n\"Toiset lapset tulivat nyt sisään puutarhasta; toinen oli pudonnut\nojaan, ja toinen oli hänen sieltä ylös vetänyt; he olivat kumpikin läpi\nmärät. Nyt heidän tuli saada toiset vaatteet, mutta ne eivät olleet\njärjestyksessä; piika torui, lapset itkivät, rouva nauroi ja itki\nyht'aikaa.\n\n\"'Tällaista elämää olemme viettäneet siitä saakka kun taloudenhoitajatar\nsairastui,' sanoi hän, 'minä olen siitä teille kiitollinen, neitsy\nBrigitta, että tulitte tänne.'\n\n\"Vähitellen alkoi tulla järjestystä taloon, mutta kovalta piti,\nennenkuin sain piikaa tottelemaan; hän oli tottunut huolimattomuuteen;\nentinen taloudenhoitajatar ei juuri ollut järjestystä rakastava, sen\nkyllä saatoin huomata. Kapteenin palvelija sitä vastaan oli reipas mies\nja suureksi hyödyksi minulle. Työtä riitti kyllä aamusta varhain maata\nmenoon asti, ja ajatusvoimani sain myös pitää vireillä, etenkin alussa,\nennenkuin kaikki tuli suunnilleen. Mutta sitä minä juuri tarvitsinkin,\nsillä paras keino murhetta vastaan on työ. Kun iltasilla laskin\nlevolle, olin väsynyt ja nukuin heti.\n\n\"Ajatella muita ja huolehtia heistä tuottaa aina siunausta. Kun sitä\ntekee vakuutuksesta ja parhaan kykynsä mukaan; täällä minua nyt\nkunnioitettiin enemmän kuin ansaitsinkaan. Rouva ei olisi minusta\nenemmän pitänyt, vaikka olisin ollut hänen lihallinen sisarensa.\nKapteeni oli myös hyvänluontoinen herra, jolleka helposti taisi tehdä\nmieliksi. Ensimmäisenä päivänä kuulin hänen kyliä sanovan: 'huu,\neukkoseni. Sinun aarteesi on melkein linnunpelätyksen näköinen;' mutta\nminun kuultavakseni se ei ollut aijottu, vaikka se kyllä korviini\nkoski.\n\n\"Kapteenin isän, entisen asiamiehen, huoneet olivat talon toisessa\npäässä. Hän oli pieni, laiha herra; kasvonsa piirteet olivat terävät ja\nsamoin silmät, hän oli aivan kaljupää ja käytti mustaa kalottia.\nLuuvalo oli häntä kovasti rasittanut ja tehnyt hänet kivulloiseksi; hän\nistui aina pöngitettynä korkeaan nojatuoliin, jalat eräällä\nkiikkujakkaralla ja pöytä oli edessä. Nuuskarasia oli ahkerassa\nkäytännössä, ja hänellä oli tapana puhuessaan napsauttaa sen kantta.\nAamuin illoin tuli eräs mies ja puki hänen ylleen ja riisui häneltä;\nperhe toivoi, että hän pitäisi palvelijaa, mutta sitä hän ei tahtonut,\nehkä juuri sentähden, että he sitä toivoivat, sillä sellainen hän oli.\nVanhuksen hoito jäi nyt suurimmaksi osaksi minulle, ja se oli tukalinta\nkoko asemassani. Hänellä ei ollut levon einettäkään ja alinomaa piti\nminun olla häntä passailemassa. Hänellä oli pöydällään pieni hopeainen\nsoittokello, ja sitä minun tuli totella, vaikka olisin ollut missä\ntoimessa hyvänsä. Kun ei ole tottunut sellaiseen kutsumiseen,\njärisyttää se hermoja, ainakin se minuun teki sellaisen vaikutuksen.\nHän soittikin niin kiivaasti ja käskevästi; tuossa soitossa ilmaantui\noikein kärsimätön ja ärtynyt mieliala. Joka iltapäivä täytyi minun\nlukea hänelle sanomalehdet, ja mikä oli vielä pahempaa, kuunnella\nkaikkia hänen valitus virsiään ja moitteitaan sukulaisista. Jokaisella\nerittäin oli koko syntiluettelo, ja jos minä sanoin vastaan ja\npuolustin jotakin vakuutukseni mukaan, tuli asia kymmentä kertaa\npahemmaksi. Minulla oli usein halu puhua suuni puhtaaksi ja maalailla\nhänen eteensä kaikki, mitä häntä itseään vastaan olisi ollut\nmuistuttamista, mutta se ei tietysti minun asemassani sopinut. Hänellä\noli kuitenkin hyvätkin puolensa, ja minua vastaan hän tuli erittäin\nkohteliaaksi, kun hän oppi minut oikein tuntemaan.\n\n\"Talvemmalla kuoli entinen talouden hoitajatar ja pormestarin kanssa\npäätettiin, että minun piti jäädä paikalleni. Minä olin kaikin puolin\nhyvin tyytyväinen. Lapsista pidin hyvin paljo, erittäin oli pienin,\nAkseli, iloni; hän varttui päivä päivältä, ja minä pidin sen osaksi\nminun ansionani. Tuo pienokainen kurotti kätensä minua vastaan, kun\nvaan näki minut ovesta, niin, hän tahtoi minulle, vaikka istui\näitinsäkin käsivarrella.\n\n\"Kotoa sain usein kirjeitä; Niilo ja Martta olivat nyt kihloissa.\nSisareni kirjeissä ilmaantui onni ja toivo; minä vastasin hänelle\nvointini mukaan samaan tapaan.\n\n\"Te ehkä ihmettelette, neiti, etten voinut voittaa suruani ja iloita\nheidän kanssaan. Jumala tietää, että kuitenkin rehellisesti taistelin\ntunteitani vastaan. He tahtoivat, että minä välttämättömästi olisin\ntullut kotiin häihin, mutta sen kielsin, siihen ei voimani olisi\nriittäneet. Kapteenin väki eivät voineet tulla minutta toimeen,\nkirjoitin vaan, ja se olikin totta. Mutta mitä teki Niilo? hän\nkirjoitti silloin suoraan rouvalleni ja pyysi niin innokkaasti, että\nhän antaisi minun tulla. Se oli häneltä ystävällisesti tehty, mutta\npäätökseni oli kuitenkin luja. Rouva ei tietänyt millä tavalla hän\nminulle kiitollisuuttaan siitä osottaisi, että minä jäin kotiin, mutta\ntämä vaan minua rasitti, niinkuin ansaitsematon kiitollisuus aina\ntekee.\n\n\"Ja vuodet vierivät; vähitellen sain rouvan ryhtymään kaikenmoisiin\nrouvan tehtäviin kuuluviin askareihin. Talouskirjan hänen tuli joka\nviikko läpi-käydä, kuinka vaikealta se hänestä tuntuikin.\n\n\"'Rahoja oikein seuraa siunaus teidän tänne tulonne jälkeen, niin,\nvoikin ja leipä riittävät paremmin, vaikka ruoka on paremmin\nvalmistettua. Onhan talouskirja parhaassa kunnossa, älkää minua\nrasittako, neitsy Brigitta.'\n\n\"Vaan hänen täytyi kuitenkin, ja vihdoin rupesi taloustoimi häntä\nhuvittamaan ja hänestä tuli kelpo emäntä.\n\n\"Joka kesä minun kutsuttiin Niilon ja Martan luokse; heillä oli nyt\npieni poika, jonka minun tuli nähdä, mitä kauniin lapsi maailmassa.\n\n\"Minä kielsin kuitenkin; niin, en minä itsekään nyt voinut ymmärtää,\nkuinka niin saatoin tehdä.\n\n\"Kapteenin vanhin sisar tuli usein meille; hän oli naimisissa erään\nlähellä olevan kartanon omistajan kanssa ja oli aivan entisen rouvani\nnäköinen. Hän oli vakava, kylmänlainen rouva, hän oli kuitenkin aina\nystävällinen minulle; minä sanon aina, mutta tarkoitan oikeastaan\nkahdeksaa taikka yhdeksää ensimmäistä vuotta; sitte hänen käytöksensä\nminua kohtaan muuttui. Ensi alussa sitä en oikein tahtonut uskoa, enhän\nollut tehnyt mitään, josta olisin voinut hänen silmissään alentua; se\noli kaiketi vaan mielikuvitusta; seuraavalla kerralla, kun toisemme\ntapasimme, oli hän kylmä ja nurja, oikein mahdikas. Minä en ollut\nkoskaan ollut liiaksi tuttava, vaikka olivatkin minulle ystävällisiä,\nja sen vuoksi se kaksinkertaisesti mieltäni katkeroitti. Eräässä\ntilassa lausuin siitä muutaman sanan rouvalleni, mutta hän vaan nauroi.\n\n\"'Kälyni on vanha hupsu, neitsy Brigitta, siinä kaikki.'\n\n\"Tähän aikaan alkoi vanhan herran terveys vähän parata; toinen lääkäri\noli ottanut hänet hoitoonsa, ja lämpimät kylvyt auttoivat. Minun tuli\nhäntä aina tukea, kun hän alkoi kävellä; toiset eivät sitä oikein\nosanneet, sanoi hän, vaikka se oli vaan joutavaa puhetta. Herra\nnähköön, se ei ollut mitään hauskaa työtä, ja sitä paitsi oli aikani\ntäpärällä, mutta kieltää en tietysti voinut.\n\n\"Eräänä iltana, kun menin porstuan yli, kuului kovaa ääntä vanhan herran\nhuoneista. Tämä ei kuitenkaan ollut mitään outoa, ja minä en sitä sen\nenempää ajatellut; kartanon omistajan rouva oli siellä, ja hän ei\nkoskaan voinut isänsä kanssa sopia.\n\n\"Minä riisuin lapsien yltä, heitä oli nyt kuusi, ja otin tavallisuuden\nmukaan pienimmän käsivarrelleni viedäkseni sen sanomaan hyvää yötä\nisoisälle; niin oli vanha herra itse toivonut ja pyytänyt.\n\n\"Rouva tuli vastaani etuhuoneessa; silmänsä olivat vettyneet ja hän loi\nkatseensa alas.\n\n\"'Antakaa tänne lapseni,' sanoi hän vaan, ja otti pienokaisen minulta.\nOli kun ukkonen olisi iskenyt eteeni, sillä sellainen ei hän ollut\nkoskaan minulle ollut. Samassa tuli käly ja mittaili minua katkerilla\nsilmäyksillä; sitte hän niiasi ja astui syrjään. Se ei kuulu miltään\nnäin kerrottuna, neiti, mutta olisittepa nähneet, kuinka hän sen teki,\nniin perin ivaavalla tavalla, ett'ette voi uskoakaan. Vereni kuohui,\nsillä sellaista en ollut heiltä ansainnut.\n\n\"Asiamies istui nojatuolissa ja hieroi käsiänsä; hän näytti ärtyneeltä,\nmutta voittoriemu loisti hänen silmistään. Luultavasti ilmaantui\nkasvoissani, että olin loukattu, sillä hän sanoi heti: 'Älkää ensinkään\nhuoliko siitä, neitsy Brigitta, älkää ensinkään siitä huoliko; me\nvoimme nauraa heille, niin sen voimme tehdä. Ei ukko vielä ole\nelähtynyt, jommoiseksi he häntä tahtovat, hänellä on vielä halu tehdä\noman päänsä jälkeen.'\n\n\"Minä katsoa tuijottelin häneen, sillä en minä ymmärtänyt sanaakaan.\n\n\"'Tyttäreni tahtoo sanoa sitä rikokseksi teidän puoleltanne,' jatkoi\nhän, 'hän sanoo, että te sitä kauvan olette tarkoittaneet. Mutta eihän\nse olisi mikään niin kauhea onnettomuus, jospa se olisikin totta. --\nNo, tahdotteko tulla eukokseni, ja muuttaa kanssani täältä pois?'\n\n\"Hän esitti kysymyksen aivan hullunkurisesti ikäänkuin se olisi vaan\nleikillä tapahtunut. Minä seisoin liikkumattomana, melkein\nkivettyneenä, mutta heti sen jälkeen käännyin horjuvaa ukko raiskaa\nkohden, joka haudan reunalla tahtoi rakentaa itselleen uutta kotia, ja\nsanoin hänelle ajatukseni.\n\n\"Herra Jumala, kuinka hän suuttui! Mies parka moitti minua siitäkin,\nettä olin häntä niin huolellisesti hoitanut ja sen kautta antanut\nhänelle syytä siihen luuloon, että voisin hänestä pitää; nyt ei hän\nenää koskaan tahtoisi nähdä minua silmäinsä edessä, ei koskaan!\n\n\"Minä palasin nyt lastenkamariin. Rouva istui ja tuuditti pienoista ja\nlohdutti sitä, kun se itki.\n\n\"'Älkää nähkö vaivaa,' sanoi hän niin kylmästi kun taisi, 'minä jään\nitse tänne sisään.'\n\n\"'Minä en ymmärrä teitä, rouva. -- Teidän täytyy kuulla minua. Kuinka\nsitä voi lukea minun syykseni, että appenne tahtoo tehdä minut pilkan\naineeksi vanhoina päivinä?'\n\n\"Hän katsahti ylös, kummastuneen ja kysyväisen näköisenä.\n\n\"'Rouva ehkä luuli, että minä tahdoin hänet ottaa?'\n\n\"'Te ette siis tahdo?' Hän syöksi ylös ja syleili minua riemastuneena.\n'Jumala teitä siunatkoon, neitsy Brigitta! olenhan minä aina teitä\npuolustanut ja nauranut koko asialle, mutta nyt tänään, kun appi itse\nsanoi sen, luulin että kaikki oli sovittu. Kristo, hän ei tahdo, kelpo,\nvanha Brigitta ei tahdokaan.'\n\n\"Kapteeni tuli nyt sisään, pudisti kättäni ja kiitti minua; se oli\ntodellakin hullua kaikki.\n\n\"'Petrea ei suinkaan vielä ole lähtenyt,' sanoi hän, 'minun täytyy etsiä\nhänet tänne,' ja sitte hän syöksi ulos.\n\n\"Vähää sen jälkeen tuli hän takaisin sisaren kanssa; tämän kasvot oikein\nloistivat, sen vakuutan. 'Minä olen teille tehnyt vääryyttä,' sanoi hän\nja puristi monet kerrat kättäni, 'suuresti vääryyttä.' -- Niinpä hän\ntodella olikin, ja minä pysyin vähän jäykkänä, vaikka en vihaa\nkantanut.\n\n\"Oi, kuinka he olivat iloissaan! Se ei olisikaan ollut leikintekoa, jos\nrikas asiamies olisi mennyt uusiin naimisiin, ja jos hän edes olisi\nvalinnut jonkun hienon naisen! vaan ei tällaista yksinkertaista halpaa\nihmistä.\n\n\"'Mitä nyt aijotte tehdä?' kysyi vieras rouva, 'minä olen teille apuna\nneuvossa ja työssä.'\n\n\"'Niin, tänne en voi jäädä, mutta saanhan Jumalan avulla leipäni.'\n\n\"Kun tämän sanoin, alkoi oma, hyvä rouvani itkeä.\n\n\"'Minä tahdon itse passailla appi-ukkoa,' sanoi hän, 'mutta paras\nystäväni ei saa minua hyljätä.'\n\n\"Sellaiset sanat tuntuvat hyviltä pitkiksi ajoiksi, mutta jäädä en\nkuitenkaan voinut; asiamies ei sitä myöskään koskaan olisi sallinut.\n\n\"'Nyt löysin keinon,' huudahti herran sisar samassa, ja sitte hän\nesitti, että minä muuttaisin tänne kaupunkiin ja hoitaisin taloutta\nhänen pojilleen, joiden tuli mennä isoon kouluun.\n\n\"'He ovat silloin hyvissä käsissä, ja me voimme heistä olla huoleti.\nVoittehan saada Akselinne mukaanne,' lisäsi hän hymyillen.\n\n\"Minä pyysin miettimisaikaa, neiti, sillä se oli vakava askel, jota tuli\ntarkoin tuumailla, kokonainen mullistus kaikissa elämäni suhteissa.\nLoppu oli kuitenkin se, että suostuin ehdotukseen. Makso oli hyvä; itse\ntaitaisin myös ansaita jotakin sen ohessa; kyllä asia kävisi hyvin.\n\n\"Minä olin ollut perheessä niin kauvan ja olin siihen niin kiintynyt,\netten oikein voinut ajatella mahdollisuutta alottaa uudestaan outojen\nihmisten seassa; mutta sillä lailla olin riippumattomampi ja oli minun\nparempi, ja luulin kyllä siihen toimeen kykeneväni. Lupa-ajan loputtua\nalkaisi uusi elämä; olimme Heinäkuun keskipaikoilla, minulla oli siis\nkäytettävänäni viisi viikkoa.\n\n\"'Nyt voitte vihdoinkin kerran käydä sisartanne tervehtimässä,' sanoi\nrouvani; 'se on teille minun puolestani suotua.'\n\n\"Niin, siihen tahdoin vapaata aikaani käyttää; haluni saada nähdä\nMarttaa ja hänen kotoansa oli viime vuosina melkoisesti lisääntynyt. Ja\nkuitenkin oli mieleni niin kummallinen, olin levoton, melkeinpä\npelkäsin, se oli niin kauheata, niin synnillistä, jos heidän onnensa\ntuottaisi minulle kärsimystä. Minä en voinut saada tätä pelkoa\nmielestäni, vaikka rukoilin Herralta apua.\n\n\"Niin sitte jätin hyvästi herrasväelle ja kaikille lapsi kultasille;\nsiellä ei ollut ainoakaan silmä kuivana, kun läksin, sen voin\nvakuuttaa.\n\n\"Minä olin kirjoittanut Martalle tulostani, vaan en ollut määrännyt\npäivää. Hyyryvaunujen ajaja seisahti tapansa mukaan pienen ravintolan\nluona, aivan lähellä laivanlaskulaituria. Hänen harmaa tukkansa oli\ntullut vaaleaksi, muuten oli hän muuttumatta.\n\n\"Oli lämmin päivä, mutta kävi tuuli; sinistä taivasta peitti tiheässä\nvalkoiset juovikkaat hattarat. Nyt saatoin jo nähdä kaupungin ynnä\nmyllyn; puut puutarhassa olivat melkoisesti kasvaneet, uusi rakennus\nnäytti niin kauniilta ja komealta!\n\n\"'Pitääkö tässä seisahtaa, neiti?'\n\n\"'Niin, kiitoksia, Pekka.'\n\n\"Kahlekoira alkoi haukkua, ja oveen ilmaantui mies, pitkä, jokseenkin\ntanakka, myllärin pukuun puettu mies. Hän astui pari askelta vaunua\nkohden.\n\n\"'Brigitta, Jumala sinua siunatkoon! Terve tullut!'\n\n\"Se oli Niilo. -- Alussa olin vähän pettynyt, sillä se oli hän eikä\nkuitenkaan hän, ei sama kuva, jonka olin kätkenyt; mutta seuraavana\nhetkenä kiitin Jumalaa koko sielustani, sillä nyt oli kaikki pelko ja\nsuru hävinnyt, ja se, mikä oli minua niin monta vuotta huolestuttanut,\noli kerrassaan kuin tuulen viemä. -- Te ette minua kaiketi ensinkään\nymmärrä, neiti, enkä minäkään silloin oikein itseäni ymmärtänyt, mutta\nHerra olkoon siitä kiitetty, että saatoin antaa toisen käteni hänelle\nja Martalle toisen ja rakastaa heitä kumpaakin yhtä paljo.\n\n\"Sisareni oli pieni, lihava, punakka nainen, sievä ja kaunis katsella,\nvaan ei kuitenkaan niin kaunis kuin se nuori tyttö, jonka olin\njättänyt. Poika oli pieni kaunis piltti; hän oli oikein isänsä näköinen\nentisistä ajoista. Pienin lapsi makasi vielä kehdossa. 'Se on tyttö,'\nsanoi Niilo, 'hän kantaa sinun jälkeesi Brigitta nimeä.'\n\n\"Minä asetin nyt matkatamineeni pieneen, somaan vierashuoneesen, joka\noli minua varten järjestykseen pantu. Heidän mielestänsä olin muuttunut\nedukseni, ja se oli kyllä mahdollista, sillä rokon arvet eivät olleet\nenään tuntuvia ja tukka oli silitetty taaksepäin myssyn alle; minä\nkäytin jo silloin myssyä.\n\n\"'Sinua kaunistaa vanhaksi tulo,' sanoi Niilo ja tarkasti minua niin\ntyytyväisenä, että minun täytyi nauraa; mutta minä muistelin kuitenkin\näitin sanoja rumista.\n\n\"Te ette voi käsittää neiti, kuinka ihana se aika oli, jota siellä\nvietin; oli kuin nuoruuteni muisto olisi palannut. Sydän oli niin\ntäynnä riemua, että minun väliin täytyi lähteä huoneesta kiittämään\nJumalaa siitä mitä hän minun hyväkseni oli tehnyt sekä sisällisessä\nettä ulkonaisessa suhteessa. Mutta hirveätä puuhaa he minusta\npitivätkin, ja kummalliselta tuntui sille, joka aina on tottunut muita\npassailemaan, itse saamaan passailua muilta. He oikein silmistäni\nnäkivät, mitä minä toivoin.\n\n\"Ja me astuimme vanhaa polkua aitauksen toiselle puolelle ja metsikön\nläpi suuren puun luokse; täti Brigitan puuksi he sitä kutsuivat.\nMartalla oli kirsi-marjoja mukanaan, ja me istuimme sammalistoon ja\nkatselimme rasvatyyntä, sinertävää veden pintaa ja puhelimme Niilon\näiti vainajasta ja menneistä päivistä; mutta minun salaisuuteni tunsi\nainoastaan Jumala.\n\n\"Oikein virkistyneenä ja virvoitettuna jätin heidät; minusta oli\ntodellakin tullut, niinkuin sanotaan, uusi ihminen. Tulevana vuonna\nminun piti tulla taas ja sitte viemään mennessäni pikku Heikki mukaani;\npoikasella oli hyvä käsityskyky ja halu kirjoihin, hänestä piti tulla\nlukumies.\n\n\"Sitte muutin pieneen kartanooni täällä. Kapteenin sisar lähetti minulle\nmonta oivallista huonekalua ja muita hyödyllisiä esineitä; itse ostin\nmitä puuttui; minulla oli pieni säästövarasto, eikä minun siis\ntarvinnut sääliä menoja. Jauhoja, ryyniä ja herneitä oli Niilo minulle\nrunsaasti varustanut, ja sisareni pani minut väkisinkin ottamaan\nhäneltä palttinaa ja lakanoita; ne olivat kotitekoista, hyvää ja\nkestävää kangasta. Rouva, tarkoitan omaa rouvaani, piti huolta siitä,\nmitä tarvittiin huoneiden kaunistukseen: vaskipiirroksia, pieni\nöljyväritaulu, pöytävaate ja ikkunaverhoja. Meille tuli oikein kaunista\nja siistiä.\n\n\"Niin, oli oikein hupaista, sen voin vakuuttaa, varustaa omaa kotia;\nolin niin iloinen, kun sain itse määrätä, missä kaapin piti seistä,\nettä kyllä huomasin, etten olisi sopinut miehelään menemään. Tuntui\nniin kummalliselta saada olla itse määrääjänä tarvitsematta kysyä\nneuvoa keneltäkään muulta kuin omalta järjeltään, mitä tulisi tehdä.\nAsiamiehen soittokelloa muistelin usein, enkä sitä koskaan mielihyvällä\nvoinut tehdä.\n\n\"Poikien kanssa kävivät asiat hyvin; minä olen aina pitänyt lapsista ja\nsenvuoksi hyvin sopinut heidän kanssansa. Mutta Akseli olikin tavaton\npoika, ja Heikki oli jo tullessaan niinkuin oma poikani. He olivat\nahkerat ja hyvät kaikki neljä. Rehtori sanoikin minulle kerran: 'Se on\nteidän kunnianne, neitsy Brigitta, sillä ilomielinen ahkeruus on\ntarttuvaista', mutta se oli noin puoleksi leikkipuhetta tietysti.\nVäliin sattui kyllä myöskin tulemaan solmuja väliin pikku herrasväen\nkanssa; mutta minä en koskaan turhan aikaisesti ollut myöntyväinen, ja\nniin asiat tasaantuivat. Vanhemmat olivat aivan tyytyväiset ravintoon\nja kaikkeen. On oikein hyödykästä valmistaa ruokaa pojille,\nneiti; vanhempi oikein mielihyvällä katselee heidän hyvää,\nkelpo ruokahaluansa. -- Puutarhaa ja kyyhkyisiä hoidimme yhdessä, ja\nlupa-aika ilahutti meitä kaikkia saman verran. Lyhyemmät lupa-ajat\nvietin aina Akselin vanhempain luona -- asiamies oli nyt kuollut --\nkesäluvat myllytalossa.\n\n\"Tulojani seurasi oikea siunaus; joka vuosi panin pienen summan säästöön\nja taisin pian ostaa talon; niin, olihan minulla myös vähän entisistä\najoista; ompeluneulan avulla sain myöskin runsaasti. Olisin kyllä\nvoinut elää vähän mukavammin, mutta miksi sitä tekisin? Kuta ahkerampi\nolin, sitä nopeammin kului aika toisesta Elokuusta toiseen.\n\n\"Akseli pääsi ylioppilaaksi, Heikki ja toiset pääsivät ylioppilaiksi,\nmutta heillä oli pienempiä veljiä, jotka tulivat heidän sijaansa, ja\nniin asiat jatkuvat; mutta nyt minulla on myös nuorin sisareni poika,\njos neiti on hänet huomannut, jolla on tummat kiharat; niin, hän\ntäyttää, luulen ma, jouluna jo neljätoista vuotta. Heikki on jo pappi\nja naimisissa; oikein Jumalan mies hän on. Minun pitää myös hoitaa\ntaloutta hänen pojilleen, sanoo hän, mutta kukapa uskaltaa niin kauvas\neteensä ajassa katsoa? Akselini muutti suuntaa ja meni upseeriksi; hän\nuhrasi henkensä isänmaansa edestä, Jumala siunatkoon hänen muistoansa.\n\n\"Tämän kaupungin asukkaat osottivat minulle heti alusta tavatonta\nystävyyttä; niin, tahtoivatpa kutsua minua pitoihinsakin, mutta siksi\nei minulla ollut tarpeeksi kasvatusta, ja sen sanoin heille suoraan.\nTulla kauneisin vaatteisin puettujen ihmisten seuraan ja puhella\nhienosti heidän kanssaan, sitä en ymmärtänyt; mutta jos he minua\njossakin suhteessa tarvitsivat, niin tiesivät missä asuin, ja voivat\ntulla luokseni tahi lähettää minua etsimään.\n\n\"Niin, nyt olen päättänyt, neiti; kun en vaan olisi teitä väsyttänyt?\nMutta niin käy, kun vaan irroittaa vanhan puheliaan eukon\nkielijännettä, niin sitä pulppuaa kuin lähteen silmästä.\"\n\n\"Teidän tulisi kertoa vielä enemmän, neitsy Brigitta, teidän tulisi\nkertoa, kuinka paljon rakastavasta sydämestä ja avuliaasta kädestä\nsaattaa riittää, silloinkin kun niillä on vähän hallittavana.\"\n\nHän taivutti päänsä alaspäin: \"Jumala on ollut minulle hyvä, neiti,\nminä rakastan lähimmäistäni.\"\n\nVanhus kääri nyt sukankutimensa kokoon, taputteli ystävällisesti\nkättäni ja meni; mutta siitä päivästä alkaen näytti minusta tuo pieni\nkartano vielä ystävällisemmältä ja hauskemmalta kuin ennen.\n\n\n\n\n\n\nMARGRETA.\n\n\n\n\nProvasti ja hänen vaimonsa istuivat pienellä penkillä mäellä tammen\nalla ja lepäsivät päivän vaivoista; lukuisa lapsiparvi pyöri heidän\nympärillään iloisesti leikkien, kiipesipä pieni poika rohkeasti aina\nsuuren tammen huippuun saakka äitinsä kielloista huolimatta.\n\nOli kaunis kesäilta, hiljainen ja rauhallinen; provasti poltti tupakkaa\npitkästä piipusta; hänen kasvoissaan ilmaantui hyvyys, vaikka jotakin\nkummallista oli hänen katseessaan, joka siirtymättä ja tarkkaavana oli\nluotuna mäen juuressa olevaan suureen kiveen, ja kuitenkaan ei hän sitä\nhuomannut, yhtä vähän kun hän huomasi iloisia peltoja, missä viheriä\nvilja lainehti, tahi orjantappurapensastoa valkoisine kukkineen, joiden\nsuloinen tuoksu tulvaili hänen luokseen, tahi oivallisia lehmiä, hänen\nomaa karjaansa, jotka olivat niityllä laitumella, taikka tuota pientä\njuutilaista kylää, joka -- vaikkei se läheltä nähden ollut juuri kaunis\n-- näytti niin viehättävältä ruohoisen mäen juurella. Hän ei kaikesta\ntästä mitään huomannut; hänen ajatuksensa olivat kokonaan sisällisiä,\nja, vaikka olikin näkevä, koski ulkomaailma häneen yhtä vähän kuin\nsokeaan.\n\nVaan mitä hän ajattelikaan? Siihen on helppo vastata; hän ajatteli\nsitä, mitä hän aina ajatteli: eri kielien yhtäläisyyksiä ja\nerilaisuuksia, sanojen yhteyttä ja alkujuurta.\n\nHänen ei olisi pitänyt ruveta papiksi, vaan tiedemieheksi,\nkieltentutkijaksi; ja kuitenkin hän oli innokas pappi, vaan se hän oli\npakosta; hänen halunsa oli vaan opintoihin, ja hänen tuli suuresti\nponnistella voimiaan kohotakseen kuopasta, johon hän hengellisesti oli\nvajonnut. Hän oli muuten niin hyvä, hänen sydämensä niin rakkautta\ntäynnä, hänen uskonsa niin luja, ja kun hän väliin pani tieteelliset\ntutkimuksensa syrjään, oli hän hyvin viehättävä, iloinen, vieläpä\nlapsellinen, hän katseli silloin mielihyvällä ja ihmetellen\ntavallisimpiakin esineitä, ikäänkuin ne olisivat olleet aivan uusia,\nhämmästyttäviä ilmiöitä.\n\nMutta jos tuo kelpo pappi ei silmiään käyttänyt, niin käytti hänen\nvaimonsa omiaan sitä paremmin. Siinä hän istui niin levollisena\nsilmälasit ohuella nenällään ja kutoi sukkaa, vaan ajatukset eivät\nolleet yhtä levolliset, ja silmät vilkkuivat kaikkiin suuntiin; ei\nmikään voinut jäädä niiltä huomaamatta, ei sekään, että tarhapiika\nseisahtui pähkinäpensasten alle ja puhui pari sanaa -- ne olivatkin\ntietysti pari pitkää sanaa -- armaansa, myllärin rengin kanssa.\n\n\"Kyllä hän on saava kuumaa,\" ajatteli provastin rouva, \"niin, Herra\ntiesi, miten kävisi, ellen minä kaikkea valvoisi,\" ja samassa hän loi\nmieheensä vähän ylvästelevän katseen; hän ei miestään käsittänyt, ei\nollut häntä koskaan käsittänyt. Olihan kieli sellaista kuin se oli;\nsillä voi lausua ajatuksensa kirjallisesti ja suullisesti, tehdä\nitsensä muilta ymmärretyksi, ja sehän lie pääasia; minkälaista se\nmuinoisina aikoina oli ollut, kuinka se oli syntynyt, sehän oli vallan\nyhden tekevää, ja hän piti provastia ihmisenä, jonka ajukammio ei ollut\naivan järjestyksessä. Kuitenkin hän häntä rakasti; provasti oli hyvä\nmies, mutta ei ensinkään käytännöllinen; niinkuin lapsi, kun hänen tuli\njotakin toimittaa; rouva taas oli käytännöllinen, ja se oli suuri\nsiunaus provastille, että oli saanut hänet, arveli hän.\n\n\"Mutta missä Margreta viipyy?\" kysyi rouva katsellen ympärilleen.\n\n\"Hän tulee heti,\" huusi pikku Paavo, jolla oli mitä avarin näköala\nylhäällä puun latvassa; \"minä näen hänet puutarhassa; nyt hän avaa\npuutarhan veräjän.\"\n\nÄiti suuntasi terävän katseensa puutarhaan päin, josta kahdeksantoista\nvuotias Margreta läheni. Hän oli korkeakasvuinen, solakka tyttö,\nsilmänsä olivat kauniit, siniset, posket rusottivat terveydestä,\nhymynsä oli herttaisinta, äänensä ja naurunsa sointuvinta. Hän kiirehti\nkepein askelin polkua myöten ja heilutti kirjettä kädessään.\n\n\"Aatteles, äiti,\" huusi hän, \"minä olen saanut kirjeen Emililtä, ja hän\ntulee pian.\"\n\n\"Pian?\"\n\n\"Niin, odotapas niin saat kuulla: hänen ystävänsä Villiam Höeg --\nmuistathan hänen usein puhuneen hänestä, se nuori mies, joka peri niin\näärettömän paljon rahaa englantilaiselta äitiltänsä -- on tarjonnut\nhänelle vapaan matkan ulkomaille. Eikö se ole hauskaa? Armas Emil.\nkuinka se minua ilahuttaa! Jumalan kiitos, että hän jo on suorittanut\ntutkintonsa. -- Nyt, äiti, aikoo hän tehdä pienen poikkeuksen tänne, ja\nyhtyy ystävänsä kanssa Hamburgissa. Hän tulee jo huomenna!\"\n\nNuori tyttö teki pienen hyppäyksen ja ojensi kauniita pyöreitä\nkäsivarsiaan, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.\n\nÄiti näytti tyytyväiseltä, vaan kuitenkin miettivältä, sukankudin oli\nvaipunut alas hänen polvelleen.\n\n\"No niin,\" sanoi hän verkalleen, \"minusta se on myöskin onnellinen\ntapaus; nuorilla on hyötyä siitä, että saavat nähdä maailmaa;\nsitäpaitsi hän ehkä voi tehdä edullisia tuttavuuksia; kaikissa\ntapauksissa hän saa harjoitella kielten puhumista. Vaan mitä nyt! Minne\nMargreta joutui?\"\n\n\"Hän juoksi takaisin puutarhaan,\" kuului tammen latvasta, \"hän poimii\nkukkia ja sitoo kiehkuroita; tai tuossa hän tulee vesikannu ja pieni\nharava kädessä; kyllä tiedän minne Greeta aikoo mennä, äiti, varmaankin\nLudvigin ja herra Jensenin haudoille.\" Rouva pudisteli päätään,\nikäänkuin olisi arvellut tyttären tehneen hyvin tarpeettoman matkan;\nsitte kääntyi hän miehensä puoleen ja sanoi hänen käteensä tarttuen:\n\n\"Koll kultaseni, tahdotko ottaa huomataksesi minun puhettani?\"\n\nTämä käänsi katseensa pois kivestä ja silmäili vaimoansa voimatta tehdä\neroitusta näiden molempien esineiden välillä.\n\n\"Emil tulee kotiin huomenna.\"\n\n\"Emil tulee kotiin huomenna,\" matki hän mitä soinnuttomimmalla äänellä;\nsitte hän äkkiä voimakkaalla ponnistuksella kokosi ajatuksensa;\nkatseensa sai eloa, ja iloisella isällisellä tunteella kysyi hän:\n\n\"Tuleeko Emil huomenna kotiin?\"\n\nKun rouva Koll tämän myönsi, katsoi hän erittäin tyytyväisenä\nympärilleen, poimi jalkojensa juurella olevan pienen kukkasen, joka\njuuri oli yöksi sulkenut teränsä, ja selitti että se oli mitä kaunein\nkukka, jota voi nähdä.\n\n\"On ihana ilta, ystäväni, tavaton ilta, ja poikani tulee; no, se täytyy\nmyöntää, ne ovat iloisia uutisia. Kaikki on niin kaunista ja verevää!\nVilja on niin korkeata, oikein ihmeellistä. Vaan kas, tässä kasvaa\n'miekkoja'; ottakaamme niistä joitakuita mukaamme antaaksemme linnulle,\ntoisten kanssa voimme tapella; tulkaa tänne Paavo, Risto, Antti! Vai\nniin, pikku Miinakin tahtoo päästä mukaan, niin, hän saa istua isän\nkäsivarrella.\"\n\n\"Nyt minä menen,\" sanoi rouva kohauttaen olkapäitään; \"sinä tulet\nmukaan. Sohvi, ja luet minulle sanomalehtiä.\"\n\nVaan Margreta astui reippaasti polkua myöten, joka vei ruispellon läpi\nkirkkomaahan; sieltä täältä poimi hän kukan ja liitti sen kukkavihkoon.\n\nKirkkomaa oli mitätön, huonosti hoidettu ja rikkaruohojen peittämä;\nainoastaan siellä täällä näkyi jälkiä rakkaasta ja huolellisesta\nhoidosta. Margreta asetti kukkavihkon pienelle lapsen haudalle,\nhaudalle veljen, jota hän tuskin muisti; kiehkuran hän ripusti\nyksinkertaiselle, valkeaksi maalatulle puuristille, jossa oli\nluettavana nimi Henrik Jensen.\n\nHän oli ollut pitäjän koulumestari, sukulaisitta, ystävittä; nyt eli\ntuon vanhan nuoren pojan muisto ainoastaan nuoren, uskollisen tytön\nsydämessä, joka seisoi kumartuneena haudan ylitse, kasteli kukkia,\nharavoi ja puhdisteli, joten pieni hauta tuli somaksi ja sieväksi.\n\nHän oli hänestä pitänyt aina siitä saakka kun hän viisivuotisena\ntyttöriepuna oli istunut hänen polvellaan ja kuunnellut hänen satujaan;\nhän oli hänet opettanut soittamaan kirkon pieniä urkuja ja veisaamaan\nkauniita virsiä; niitä oli hän veisannut vanhukselle, kun hän oli\nkuolemaisillaan, ja niin kalpeana makasi vuoteellaan, ja hänen silmänsä\nsamassa siunaavina olivat kiintyneet tyttöön -- sitä hän ei koskaan\nunohtanut.\n\nAlkoi jo tulia pimeä, kun hän päätti työnsä; hänen tuli rientää kotiin,\njossa hänellä oli paljo toimittamista, sillä Margreta oli reipas tyttö,\noikein reipas tyttö.\n\nEnnen täysikasvuiseksi tuloansa ja sisartensa kanssa käydessään\nBokedalissa, paronin perheen luona, jonka kotiopettajatar heitä yhdessä\nparonin omien lasten kanssa opetti, oli pappilassa taloudenhoitajatar,\nvaan vaikka tässä toimessa oli useita ja hyvin erinkaltaisia naisia,\nolivat he kuitenkin kaikki toistensa kaltaisia siinä suhteessa,\netteivät voineet toimittaa askareitaan rouva Kollin mieliksi. \"Pikku\nGreeta, joka etupäässä rakasti rauhaa ja jolla oli hyvä sydän ja\nerittäin ahkerat kädet, auttoi parhaan taitonsa mukaan ja tuli pian\nhuomaamaan, ettei kuitenkaan ollut aivan mahdotonta tehdä äitin\nmieliksi.\n\n\"Luulen kyllä voivani ne toimet suorittaa,\" ajatteli hän itsekseen 16\nvuotta täyttäessään, \"ja sitten syntyisi meille lepo ja rauha: ne rahat\njäisivät sitte säästöön, ja nyt, kun Emilin opinto maksaa niin paljo,\nolisi se kyllä tarpeen; sopiihan kuitenkin koettaa.\"\n\nJa koetus onnistui; tuo nuori tyttö nousi ylös leivosenkin noustessa,\nja kaikki sujui häneltä niin hyvin ja helposti. Ne olivat tosin\nepärunollisia asioita nuo toimet, maidon kuoriminen, voin kirnuminen,\njuuston valmistaminen ja voileipien tekeminen, mutta uskollinen,\nrakkautta uhkuva mieliala, jolla hän tämän teki, jalostutti askareet.\nJoka päivä jälkeen puolisen pelasi hän isänsä kanssa sakkia, ja kahvin\njuotua teki hän hänen kanssaan pienen kävelyretken, hiljaa ja\nlevollisena, kun isä oli ajatuksiinsa vajonnut, ja viserrellen\nkuin pieni iloinen lintu, kun isä oli halukas häntä kuulemaan.\nIltapäivällä hän hoiti puutarhaa vanhan Loonan avulla; se oli hänelle\nvirvoitukseksi, ja jos hänelle jäi joku lyhyt joutoaika, hiipi hän\ntiheään niinipuumajaan lukemaan jotakin hyvää kirjaa; harvoin kuitenkin\ntapahtui, että hän siellä sai rauhassa istua. Kristo ei saanut selkoa\nläksyistään, hänen täytyi häntä auttaa; pikku Miina oli repinyt suuren\nreijän hameesensa, se oli Greetan korjattava, ennenkuin äiti sai sen\nnähdä; Paavo ja Antti olivat riitautuneet ja olivat tukkanuottasilla,\nja hänen täytyi käyttää kaikkea hellää, vaan vakavaa sisarellista\nvaltaansa heitä sovittakseen; ja näiden huolien ja puuhien jälkeen tuli\nneljätoista vuotias Sohvi ja pyysi niin sydämestään häntä, seuraamaan\nitseään vähän metsään, jota pyyntöä ei voinut kieltää.\n\nKun Margreta joskus kävi tervehtämässä nuoria neitoja, ikäkumppaniansa\nja uskottuja ystäviänsä, ja näki heidän neulovan mitä kauniimpia\npäänalusia ja jalkatuoleja, joihin syntyi kukkasia heidän kättensä\ntyöstä, ja kun hän ajatteli, että päivä oli kokonaan heidän omansa,\nettä he saattoivat lukea, soitella ja kävellä aivan oman mielensä\nmukaan, niin tunsi hän kyllä itsensä sidotuksi ja arveli, että he\nolivat häntä paljoa onnellisemmat; mutta eikö hän taas ollut paljoa\nhyödyttävämpi? hän luuli melkein myös olevansa enemmän rakastettu ja\ntarpeellinen. Monet äänet huusivat lukemattomia kertoja päivässä:\nMargreta, Margreta, missä on Greeta? Hänkin oli onnellinen, niin, hän\nei tahtonut elämäänsä heidän kanssaan vaihtaa.\n\nRouva Koll oli merkillinen nainen; hän tiesi kuinka kukin asia oli\ntehtävä ja taisi oivallisesti saada eloa ihmisiin, mutta itse hän ei\nkyennyt toimeen, tahi ehkä oikeammin ei tahtonut. Sukkia hän kuitenkin\nkutoi sekä suurille että pienille; sitä taas ei Margreta olisi voinut\ntehdä. Useat kerrat päivässä kävi tuo sievä, siisti pikku rouva ympäri\ntalossaan ja tarkasti, josko kaikki kävi niinkuin piti, ja onneton\nsilloin se, joka oli ollut huolimaton!\n\nVihdoinkin oli Emilin kamari kunnossa. Peilipöydällä oli lasissa\nkauniita niittykukkia ja lehtiä, kaikki hajutonta, jottei hänen unensa\ntulisi häirityksi. Kulmassa riippui suuri tupakkipiippu ja kukkaro,\njonka Margreta itse oli kutonut ja joka oli täynnä tupakkaa, sillä Emil\ntuli isäänsä ja oli vasta silloin oikein hyvällä tuulella, kun hänellä\noli piippu suussa. Mielikirjat eivät myöskään olleet unohduksissa;\nvanha viulu, jota hän poikana oli vinguttanut, riippui seinällä,\nonkivapa seisoi nurkassa, valkoiset ikkunaverhot, äsken ylösripustetut,\nhäälyivät edes takaisin avonaisessa ikkunassa; kaikki näytti niin\nystävälliseltä, raittiilta ja siistiltä, nuori tyttö katseli tätä\ntyytyväisenä ja riensi sitte omaan pieneen kamariinsa. Kello oli jo\npaljo, Emil saattoi kohta tulla, ja hän tahtoi ensin vähän pukeutua.\n\nMargreta ei ollut turhamielinen; hän ajatteli kuitenkin seistessään\npeilin edessä palmikoiden paksua, kiiltävää, vaaleanruskeata tukkaansa,\nettä olisi hauskaa, jos hän Emilin mielestä oli kasvanut edukseen.\nVaalean sininen puku pantiin ylle ja sen päälle yksinkertainen musta\nesiliina, ja nyt hän oli valmis ja hiipi hiljaa ulos huoneesta\npuutarhaan; Emil antoi tavallisesti vaunujen seisahtaa ja astui itse\nedellä saapuakseen odottamatta; nyt tahtoi Margreta mennä häntä\nvastaan.\n\nHän oli niin iloinen; hän katseli pieniä lintuja, jotka nousivat niin\nkorkealle ilmaan -- oi, suloista oli matkustaa; se kun saisi olla\nmukana; mutta seuraanhan minä tavallaan mukana, ajatteli hän; saanhan\nnähdä kaikki, jospa vaan toista kättä hänen kirjeittensä kautta.\n\nKun Margreta oli astunut melkoisen matkan, kuului äkkiä Emilin rakas,\nhyvin tuttu ääni; samassa seisoikin hän hänen edessään.\n\n\"Sinä arvasit, että minun piti tulla tätä tietä, armas Greetaseni; oi,\nannappas kun oikein katselen sinua, kuinka näytät kauniilta ja olet\ntullut suureksi! Mutta, olinhan unohtaa, minulla on mukanani rakas\nvieras; niin, voit tuskin häntä nähdäkään, polku on niin kapea, että\nhän on aivan piilossa takanani. Se on Villiam Höeg; hänelle tuli äkkiä\nhalu seurata minua tänne; nyt jäämme tänne kolmeksi viikoksi.\"\n\nMargreta hämmästyi vähän, kun hän näki tuon hienon, nuoren herran, joka\nseisoi hattu kädessä ja katseli häntä veljen olkapään yli; hän rohkaisi\nkuitenkin pian mielensä, sillä hän oli liian suora ja luonnollinen\nollakseen hämillään; sitä paitsi näytti vieras niin hyvältä ja\nystävälliseltä, ja vierasvaraisuus oli hänen mielestään pyhä\nvelvollisuus.\n\nVapaalla, vaan kuitenkin naisellisella tavallaan ojensi hän hänelle\nkätensä ja kiitti hänen Emilille osottamastaan ystävyydestä ja siitä,\nettä nyt oli tullut heitä tervehtimään.\n\nOli kun jo olisivat kauvan olleet tuttavia, ja niinhän he olivatkin\nveljen kautta. Margreta ei koskaan ollut nähnyt niin iloisia ja\nonnellisia kasvoja; oli mahdotonta uskoa, että murhe tahi edes vakavat\najatukset koskaan olisivat nostattaneet pilveä hänen avonaiselle,\nkirkkaalle otsalleen.\n\nHe saattoivat käydä vaan perättäin; Margreta kävi edellä, sitte tuli\nVilliam Höeg ja Emil viimeisenä.\n\n\"Me puhelimme juuri teistä ja teidän perheestänne, kun te tulitte,\"\nsanoi nuori mies, samassa kiinnittäen kourallisen ruiskukkia\nolkihattuunsa, jonka hän sitte asetti reippaasti kallelleen kiharaiseen\npäähänsä; \"Emil on minulle esittänyt kaikki olonne, nyt luulen\ntodellakin tuntevani teidät kaikki sekä sisällisesti että\nulkonaisesti.\"\n\nProvastin rouva hämmästyi kyllä, mutta oli myös hyvin tyytyväinen tuon\nrikkaan nuoren miehen sinne tuloon; tuhansia iloisia tulevaisuuden\ntoiveita kuvastui heti hänen ajatuksiinsa; vaan hän oli, niinkuin\ntiedämme, hyvin ymmärtäväinen nainen ja salasi sen vuoksi täydellisesti\nilonsa niin suuren kylmyyden varjoon, kuin kohteliaisuus salli.\n\n\"On vähän ajattelemattomasti, rakas Emilini, että olet kutsunut herra\nHöeg'in tänne; mitähän houkutusta voisikaan yksinkertainen pappila\ntarjota ylellisyydestä pilaantuneelle nuorelle herralle?\"\n\n\"Sinä et häntä tunne, äiti kulta; hän ei ole vähääkään vaatelias, mutta\njos aijot kursailla häntä ja olla häntä kohtaan kylmä ja vieras, niin\non hänen olonsa täällä ulkona tuntuva erittäin ikävältä.\"\n\nMutta pastori Koll pudisti lämpimästi vieraan kättä ja pyysi hänen\nolemaan pappilassa niinkuin kotonaan -- kehoitus, jota Villiam heti\nnoudatti.\n\nKun Margreta vähää senjälkeen tuli kutsumaan seuraa illalliselle\nhuvimajaan, näki hän ihmeekseen Antin istuvan vieraan polvella, ja\npikku Miina taas, joka muuten oli niin ujo, istui rohkeasti hänen\nkäsivarrellaan ja mellasti hyvin tuttavasti pienillä, palleroisilla\nkäsillään hänen kiharoissaan.\n\n\"He ovat oivallisia, vilkkaita lapsia; tuo pieni tyttö on teidän\nnäköisenne; me olemme jo hyvät ystävät,\" ja hän heilutti lasta ilmassa.\n\nAurinko oli tuskin noussut seuraavana päivänä, kun Margreta hiljaa hiipi\npuutarhaan koppa käsivarrella ja veitsi kädessä; hän tahtoi hyvään\naikaan ottaa kasviksia ja valmistaa Emilin tietämättä hänen\nmieliruokaansa aamiaiseksi. Ei kulunut paljo aikaa, kun hän kuuli\naskeleita, ja kun hän äkkiä katsoi taakseen, seisoi veikko herra\nkäärittynä yönuttuunsa ja piippu hampaissa aivan hänen vieressään,\niloisen ja miettivän mielenrauhan kuvana; hänen ystävänsä, vaaleissa\nkesävaatteissa, olkihattu päässä ja sikari suussa seisoi taampana ja\nnäytti vähemmin miettivältä, vaan enemmän huolettomalta ja\nonnelliselta.\n\nMargreta oli tottunut siihen, että Emil joutoaikoina seurasi häntä\nkaikkialle; hän ei siis ensinkään ihmetellyt, että he seurasivat häntä\nmaitokamariin, missä he huvittelivat itseään syömällä kerman\nviilipytystä. Puhe sujui niin sukkelasti. Margretalla oli niin\npaljon kyseltävää, heillä niin paljo kerrottavaa, Emil kertoi\nlevollisella tavallaan. Villiam elävästi ja vilkkaasti. Teatteri,\nkirjallisuus, seuraelämä -- kaikki otettiin puheeksi ja käytettiin\nkeskusteluaineeksi; vähän pintapuolista ehkä hänen arvostelunsa oli,\nmutta nuoren tytön mielestä se oli niin hupaista, ja parasta kaikista\noli, että hänen hyvä sydämensä ilmaantui kaikessa.\n\nPappilassa syntyi elämää ja liikettä; vanha kuski ja verrattain yhtä\nvanhat ruunat saivat olla ahkerassa työssä; sitäpaitsi teki nuoriso\npitkiä kävelymatkoja; Emil oli suuri kävelemisen ystävä ja tahtoi aina\nastua yhä kauemmas.\n\n\"Mutta jaksaako sisaresi?\" kysyi Villiam ja katsoi tyttöön.\n\n\"Jaksaa kyllä! Greeta on reipas tyttö.\" Ja niin astuttiin eteenpäin.\n\nNuori vieras oli hänelle hyvin kohtelias; milloin hänen tuli levätä,\nmilloin toi hän hänelle lasin maitoa ja Margretan tuli aina määrätä\nkävelysuunnan. Hänestä tuntui niin uudelta ja oudolta siten olla\npäähenkilönä.\n\nAika kului liian nopeasti, niin arveli jokainen, mutta ei se kenenkään\nmielestä nopeammin kulunut, kuin Villiamin ja Margretan.\n\nEräänä sunnuntai-iltapuolena -- nuoret vieraat olivat silloin jo\nkolmatta viikkoa pappilassa -- tuli Margreta kylän toisella puolella\nolevasta mökistä kantaen pientä tyhjää koria; hän oli vienyt vähän\nruokaa eräälle sairaalle torpparille ja tuli nyt sieltä itkien -- voi,\nhän oli nähnyt paljon kurjuutta ja surkeutta. Perheenisä makasi kovassa\nkuumeessa; ne kädet, joiden tuli elättää vaimon ja pienoiset, lepäsivät\nnyt voimattomina vuoteella. Hän ei voinut heitä auttaa, se tuntui niin\nraskaalta; hän oli mielestänsä liian onnellinen; oliko hänellä oikeutta\nolla niin onnellinen, saattoiko hän olla niin onnellinen maailmassa,\njossa vallitsi niin paljon surua ja puutetta? Oi, jos Herra lähettäisi\nheille apua!\n\n\"Missä olette viipynyt niin kauvan, neiti Margreta?\" kuului äkkiä\nVilliamin ääni; hän istui erään surkastuneen leppäpensaan alla ja\npiteli valkoista kukkaa.\n\nNuori tyttö astui hänen luokseen ja hiljaisella äänellä ja kyyneleet\nsilmissä kuvaili hän sitä surkeutta, joka niin oli koskenut hänen\nsydämeensä.\n\n\"Te ette saa itkeä,\" sanoi hän; \"voinhan minäkin vähän, Jumalan kiitos,\nauttaa; Hamburgissa nostan rahani, nyt katson, kuinka paljo minulla on\ntäällä.\"\n\nHän otti esille rahakukkaronsa, laski matkarahat, juomarahat y.m. ja\nojensi Margretalle lopun, sanoen:\n\n\"Kolmekymmentä kahdeksan taaleria; toivoisin rahaa olleen enemmän.\"\n\nTytön silmät loistivat ilosta ja kiitollisuudesta! Hän tahtoi heti\nkääntyä takaisin, hyvä sanoma ei saattaisi tulla liian aikaiseen;\nVilliam nousi ja seurasi häntä.\n\n\"Jumala kuuli rukoukseni,\" ajatteli Margreta; \"mutta eikö ole\nkummallista? Ilo siitä, että voin tuoda apua, on kyllä suuri, vaan ei\nkuitenkaan niin suuri kuin ilo, jonka tunnen, kun ajattelen, että\nEmilin ystävä on niin hellätuntoinen, niin hyvä ja jalo.\"\n\nPaluumatkalla pyysi Villiam häntä soittamaan urkuja, ja he menivät\nkirkkoon ja veisasivat yhdessä virren; oli niin kummallista, tyttö\nriensi ulos jälleen; sitte puhui hän hänelle herra Jensenistä heidän\nkulkiessaan kotiinpäin polkua ruispeltojen läpi. Villiam poimi\nterälehtiä useista valkeista kukista ja Margreta, joka kävi edellä,\nkuuli hänen mutisevan hampaiden välissä: \"tapahtuu, ei, tapahtuu, ei.\"\n\nRouva Koll seisoi avonaisessa puutarhan portissa heitä vastassa.\n\n\"Tule kanssani sisään, tyttöseni,\" sanoi hän; \"minulla on sinulle sana\nsanottava.\"\n\nGreeta seurasi häntä kovin rohkeasti ja hämmästyi suuresti, kun äiti\notti silmälasit nenältään -- tämä tapahtui ainoastaan juhlatiloissa,\nmuuten ne olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet nenään -- ja pukeutui\nankaraan muotoon.\n\n\"Minua pahoittaa, että olen pakoitettu puhumaan vakavasti kanssasi,\ntyttäreni, mutta sinä olet täysikasvuinen, Margreta, minkä seikan\nmelkein voisi luulla sinun unohtaneesi, eikä ole soveliasta että sinä\nyksin käyskentelet nuoren herran kanssa; sinun tulee näyttäytyä omissa\noloissasi olevaksi; anna Emilin ja hänen mennä ja jää sinä kotiin. Ei\nkukaan sinua niin rakasta kuin äitisi, tyttöni; minun olisi pitänyt\nsinua ennen varoittaa; sydämen rauha on kallis asia, jota ei voi\ntarpeeksi huolellisesti suojella. Nyt matkustaa herra Höeg pois eikä\nluultavasti koskaan enään palaja tänne. Olo täällä on ollut pieni\nvaihtelevaisuus tuolle keikarimaiselle, nuorelle herralle, pieni\nidyllimäinen välikohtaus, joka hyvin lyhyessä ajassa on häviävä hänen\nmuistostaan; kas, se asia meillä tulee olla selvänä. Hän ei saa viedä\nmukanaan kenenkään mielen rauhaa lähtiessään, ja jos kohta me emme\nhäntä voi unohtaa, tahdomme häntä kuitenkin muistella vaan\nmiellyttävänä seuraihmisenä.\"\n\nMargreta ei sanaakaan vastannut tähän pitkään puheesen; hän oli ehkä\nvähän kalpea, vaan seisoi aivan levollisena siksi kun äiti ensin\nsuudeltuaan hänen otsaansa ja sanottuaan häntä järkeväksi Greetakseen\noli mennyt matkaansa, mutta sitte puhkesi hän kyyneliin; kaikki hänen\nsydämensä jänteet värisivät; tyly käsi oli paljastanut hänen pyhimmät\ntunteensa, joiden olemassa oloa hän ei itsekään ollut tietänyt.\n\nHän ei koskaan enään tule tänne! Oliko se mahdollista? Niin, kenties\nhän ei koskaan enään saisi häntä nähdä; se oli mahdollista, mutta se ei\nollut mahdollista, että hän kokonaan voisi heitä unohtaa; äiti ei häntä\ntuntenut; hän ei ollut häntä tänään nähnyt, kun hän istui leppäpensaan\nalla ja luki rahansa hatussaan auringon paistaessa suoraan hänen\nsääliväisyydestä ja hyvyydestä loistaviin kasvoihinsa. Oli miten oli\nsydämen rauhan kanssa; hän tahtoi kernaammin menettää sen kuin ettei\nkoskaan olisi häntä nähnyt. Oi, hän ei tahtonut häntä muistella\nainoastaan satunnaisena tuttavana, hän tahtoi häntä muistella jalona\nystävänä, veljenä; mutta kun hän näin ajatteli, oli kun Emil olisi\njoutunut varjoon, ja hän hämmästyi, pani kätensä ristiin ja rukoili\nJumalaa, että hän säilyttäisi häntä hyvänä, hurskaana ja hänen\ntahtoonsa mukaantuvana.\n\nSitte hän valeli silmiään kuumalla vedellä; hyvin murhellinen hän kyllä\nvielä oli, vaan kuitenkin maltillisempi ja levollisempi; hän aukaisi\nikkunan antaakseen tuulen virvoittaa hänen hehkuvia poskiaan, ja katso!\naivan seinustalla kasvoi pieni valkoinen kukka; se hymyili niin\nveitikkamaisesti hänelle, ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: \"tapahtuu,\nei, tapahtuu, ei.\"\n\nSiitä päivästä alkaen oli Margretalla aina niin kiire, kun piti\nmentämän kävelylle, ja kun he tahtoivat puhella hänen kanssaan\nkyökissä, oli hän puutarhassa, ja kun he tulivat sinne, seisoi hän\nmakuukamarissa ja toimitti silitystyötä. Emil oli aivan suutuksissaan;\n\"näin hullusti ei koskaan ennen ole ollut: luulenpa tosiaankin että\nGreeta on koko talossa ainoa, joka kykenee jotakin tekemään.\"\n\nVilliam Höeg ei sanonut mitään, vaan näytti alakuloiselta ja\nonnettomalta; sitä ei Margreta huomannut, sillä hän ei uskaltanut\nkatsoa häneen, mutta rouva Koll huomasi sen kyllä, ja hän hymyili niin\nveitikkamaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"hyvin käy.\"\n\nNe olivat ikäviä päiviä; pikku Greeta, joka ei kuitenkaan aina voinut\nolla toimissa ja jonka mieli oli niin alakuloinen ja kummallinen\nVilliamin seurassa, ikävöi vaan heidän poislähtöänsä; teeskenteleminen\noli hänen luonnolliselle ja suoralle mielialalleen vaivaksi. Miksi ei\nhän ollut niinkuin ennen? Hän oli oikein suuttunut itseensä; hän arveli\nitsekseen olevansa tuhma ja kummallinen, mutta asia ei siitä\nparantunut.\n\nPäivää ennen heidän lähtöänsä, istui koko perhe katetun suklaatipöydän\nääressä; kaikki olivat hyvällä tuulella ja iloisia paitsi vieras ja\nMargreta, mutta sitä ei kukaan huomannut.\n\n\"Nyt on herra Höeg nähnyt kaikki kauniit kohdat ympäristöllä,\" sanoi\nrouva Koll; \"vaikka, totta tosiaankin, metsävuorella, jossa on lähde ja\nniin kaunis näköala, ette ole ollut; sepä ikävää.\"\n\nSe oli kipene viskattuna ruutitynnyriin; provastin rouva tiesi kyllä,\nmitä sanoi.\n\n\"Voihan sitä auttaa,\" sanoi Sohvi vilkkaasti; \"voimmehan mennä sinne\ntänään.\"\n\n\"Niin, niin, äiti, saammeko, äiti, niin olet niin hyvä?\" huusivat\nlapset yhtä suuta.\n\nÄiti suostui vihdoin asiaan; Greetan tuli laittaa retkitarpeet kokoon\nja asettaa kaikki järjestykseen, ja päivällisen syötyä ajoi kahdet\nvaunut pihalle, vanhat ja uudet, joiksi ne kutsuttiin.\n\nVaikka Villiam tuhat kertaa kernaammin olisi tahtonut istua vanhoissa\nvaunuissa, pakoitettiin hän kuitenkin suurimmalla kohteliaisuudella\nistumaan provastin ja hänen rouvansa kera.\n\n\"Minä en voi mitenkään sallia, että te ajatte tuossa vanhassa romussa,\nlapsille se on hyvä kyllä, ja Margretan täytyy myös olla siellä heitä\nhoitamassa; ne ovat niin vallattomia, tuollaiset pienet.\"\n\nItse asiassa oli tämä matka rouva Koll'ille hyvin ikävä; Villiam oli\nhuonolla tuulella eikä puhunut sanaakaan hänen kanssansa; provasti ja\nhänen poikansa istuivat takaistuimella ja keskustelivat tieteellisistä\naineista sanomattomaksi riemuksi toisilleen.\n\nMetsämäki oli kaunis paikka, ja jos matka sinne ylös olikin vähän\nvaivaloinen, niin kannatti se vaivan, kun seisoi huipulla ja katseli\nseutua aina rantaan saakka, joka näkyi etäällä välkkyvänä tumman\nsinisenä juovana; kaksitoista kirkkoa saattoi nähdä, useita metsiä ja\nmonta viehättävää, viheriöivää kenttää.\n\nJeppe ammensi padan vettä täyteen lähteestä ja valmisti, miten taisi,\nkivistä tulisijan. Nuoriso kokosi kuivia oksia ja tanssi tulen\nympärillä, kun se oikein leimusi liekkiin; sitte tuotiin renkaat;\nviheriällä, tasaisella paikalla huipulla sopi oivallisesti viskellä\nrenkaita.\n\nMargreta hiipi hiljaa pois ja istuutui sammalistoon luonnollisen\nmaavallin taakse vähän matkan päähän muista, ja hän kuuli heidän\nriemuitsevan ja nauravan; niin hänkin oli ennen tehnyt. -- Voisiko hän\nsitä milloinkaan enään tehdä? Sitä hän ei luullut, ja niin hän puhkesi\nitkuun.\n\n\"Onhan kaikki niinkuin ennenkin,\" ajatteli hän; \"minulla on rakas\nisäni, kelpo, järkevä äitini, siunattuja pikku siskoja, onnellinen koti\n-- synnillistä on olla tyytymätön!\" ja niin hän itki vielä rajummin.\n\nMutta kuka tuolta tuli? Se oli hän. Hän tuskin ennätti pyyhkiä pois\nkyyneleet, ennen kuin hän seisoi hänen vieressään; kuitenkin oli\nVilliam niin liikutuksen vallassa, ettei hän huomannut hänen itkeneen.\n\n\"Minun täytyy puhua kanssanne, neiti Koll, en voi tätä kauvemmin\nkestää. Nyt matkustan huomenna, Margreta, ja teillä ei ole ollut\nlohduttavaa sanaa minulle lausuttavana, vaikka minä olen kärsinyt niin\npaljon ja te muuten olette niin hyvä. Ei ole kauniisti teiltä tehty\nniin äkkiä vetäytyä pois, niin täydellisesti hyljätä minut sanaakaan\nsanomatta. Ymmärtäkää minua oikein, minä en ole siksi itserakas, että\nmitenkään panisin pahakseni, ett'ette minusta huoli -- päinvastoin,\nkuinka raskaalta se tuntuukin, voin sen hyvin käsittää, mutta en voi\nymmärtää, että teillä, joka olette niin ystävällinen kaikkia muita\nkohtaan, yksin järjettömiä luontokappaleitakin, ei ole ollut\nainoatakaan lohduttavaista, ystävällistä katsetta minulle. Oi, te\nolette ollut hyvin kylmä: teidän olisi tullut minua lohduttaa, kuin\nhyvä sisar, teidän olisi sääliväisellä ja lempeällä tavalla pitänyt\nhuomauttaa minulle, ett'ette tahdo tulla vaimokseni -- eikö niin?\"\n\nMargreta itki uudelleen ja oli kuitenkin halukas hymyilemään, niin\nhäiriintynyt, niin sanomattoman onnellinen hän oli.\n\n\"Eikö niin, Margreta?\"\n\n\"Ettehän ole milloinkaan sitä minulta kysynyt,\" kuiskasi hän aivan\nhiljaa, mutta nuorukainen kuuli sen kuitenkin; hän katsoi vakavasti\nhäneen, ja toivo välkkyi hänen katseessaan.\n\n\"Jumalani, olisinko erehtynyt? Margreta, nyt kysyn sitä teiltä.\"\n\nIlman epäilystä ojensi neito hänelle kätensä; Villiam seisoi kuin\nmuuttuneena hänen edessään, loistaen onnesta.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, rakas tyttö!\" sanoi hän; \"nojaa käsivarteeni\n-- tämä kätönen on siis minun, sinä et sitä tempaa pois; oi, minä olen\nmelkein liian onnellinen!\"\n\nRouva Koll istui sill'aikaa eräällä puun kannolla ja kutoi sukkaa ja\nkatsoi milloin valkeaan, joka loi punaista valoa ruskeihin puiden\nrunkoihin ja Jeppe kuskin leveään, yksinkertaiseen naamaan, milloin\niloisiin lapsiin, jotka viskelivät rengasta; isä otti osaa leikkiin,\nmutta hän ei ollut oikein kätevä; sitä paitsi hän vaipui ajatuksiin\njuuri kun tuli rengasta vastaan ottaa. Vähän väliä väänsi äiti päätään\nvähän syrjään nähdäkseen, eivätkö molemmat nuoret -- hän oli huomannut\nheidän pois-menonsa -- pian näyttäytyisi. Kun he vihdoin käsityksin\ntulivat, ei hän ensinkään hämmästynyt, vaan jatkoi sukan kutomistaan\nmitä levollisimmalla tavalla.\n\nVilliam meni suoraan provastin luokse.\n\n\"Herra provasti, minulla on teille pyyntö.\"\n\n\"On minulle erittäin mieleen, jos voin olla teille avuksi, nuori\nystäväni.\"\n\n\"Paraimman omaisuutenne tahdon teiltä ottaa; uskallatteko uskoa minulle\ntyttärenne?\"\n\n\"Tyttäreni! Margretan! Nyt jo!\"\n\nIsä loi katseen tyttäreensä ja ensimmäistä kertaa oivalsi hän, että hän\noli viehättävän kaunis, kun hän siinä seisoi punastuen ja kyynelissä\nhymyillen, ja tämä liikutti häntä niin kovasti, että hän ehdottomasti\nhuudahti:\n\n\"Häntä itseäänkö rakastatte? Ettekö ainoastaan rakasta tuota ulkonaista\nsuloa, joka muutaman vuoden kuluttua on hävinnyt!\"\n\n\"Sinä tuomitiet häntä väärin, isä kulta,\" sanoi Greeta kainosti, \"hän\nrakastaa minua juuri samasta syystä kun sinäkin; sen hän tekisi\nsittekin vaikka olisin punatukkainen ja rokonarpinen -- eikö niin?\"\n\nVilliam arveli vähän ennenkuin vastasi:\n\n\"Suoraan sanoen, rakas Margretani, luulen että tuskin olisin ajatellut\nsinua niin, että olisin sinuun tutustunut, jos olisit ollut\nrokonarpinen, mutta voin myös vakuuttaa, että nyt edeskinpäin sinua\nrakastaisin, vaikkapa, minkä Jumala tapahtumasta varjelkoon, tulisit\nsemmoiseksi.\"\n\nProvasti katsoi häneen ystävällisesti.\n\n\"Suoruus on päähyve,\" sanoi hän, \"vaan älkää panko pahaksenne, jos teen\nmuutamia kysymyksiä sille miehelle, jolleka minun tulee uskoa lapseni.\nHän on lämpösydäminen, hurskas ja viaton tyttö, mutta tottunut saamaan\njohtoa, hän on nuori ja monessa suhteessa vielä kehkeentymätön ja\ntarvitsee siis tukea. Kuinka on teidän uskonne laita?\"\n\nNuori mies katsoi hyvin kummastuneena provastia, hetkisen aikaa seisoi\nhän vakavana ja ajattelevaisena, mutta vastasi sitte äkkiä:\n\n\"Minä tunnustan evankelis-luterilaista uskontoa.\"\n\n\"Te tunnustatte sitä suullanne, mutta teettekö sitä myös sydämellänne?\nAinoastaan se mies, jolleka Jumalan sana on koko elämäänsä johtava\nvoima, voi tehdä vaimonsa onnelliseksi.\"\n\nRouva Kollilla oli vaikea hillitä itseään; mitä hänen miehensä\narvelikaan? Niin verrattoman etuisa avioliitto oli hänen tyttärelleen\n-- halvalle maapapin tyttärelle -- tarjona, ja kuitenkin hän teki\nestelyksiä.\n\nKosija ei kuitenkaan näkynyt ensinkään aikovan suuttua, vaan vastasi\nhyvin vaatimattomasti, ettei hän ollut läheskään niin hyvä kuin hänen\ntuli olla, vaan että hän aina oli pitänyt uskontoa suuressa kunniassa\nja että hän toivoi aikanaan parantuvansa.\n\nProvasti taputteli häntä olkapäähän ja katsoi häneen lempeästi, melkein\nhellästi.\n\n\"Te olette hyvä,\" sanoi hän, \"sydämellinen ja hellä, ehkä liian hellä,\nmutta te ette ole, ainakin minun luullakseni, tarpeeksi lujamielinen;\nteidän luonteenne lujuus on vähemmin kehkeentynyt, kuin mitä se\ntavallisesti teidän ijällänne on; se tulee luultavasti siitä, että\nolette säästynyt vastoinkäymisen ankarasta, vaan usein hyödyllisestä\nkoulusta. Vaan vielä yksi asia: mikä te oikeastaan olette?\"\n\n\"Herra Jumala, Koll kulta, herra Höeg on varakas; siinä suhteessa ei\nole mitään estettä olemassa.\"\n\nNuori mies katsoi appeensa hämmentyneenä, melkein nöyränä.\n\n\"Ei ainoastaan tarpeellisen toimeentulon tähden, Andrea,\" jatkoi\nprovasti levollisesti, \"tulee omistaa hyödyllistä asemaa; tulee, näet,\nhyödyttää isänmaataan ja lähimmäisiään, tulee kehittää lahjojaan ja\ntehdä niin paljo hyvää kuin mahdollista. Sitä paitsi tulee itsenäisen\nmiehen voida elättää itseään ja omaisiaan luottamatta perittyihin\nrikkauksiin; ja jos kohta ette vielä mitään olekaan, niin on teillä,\njoka olette niin nuori, kaiketi kuitenkin tarkoitus tahtoa tulla\njoksikin.\"\n\nNyt riensi Emil, joka muiden kanssa oli seissyt syrjässä ja kuunnellut,\nystävälleen avuksi.\n\n\"Villiam on ylioppilas parhaalla arvolauseella; hän on oppinut,\nsivistynyt poika, jolla on taipumusta moneen asiaan. Tieteellisessä\nsuhteessa voi luullakseni toimittaa enin, jos ei ole sidottu, vaan\nkylläksi riippumaton voidakseen yksinomaisesti antautua niihin\nopintoihin, joihin on paras taipumus,\" ja Emil ajatteli samassa, kuinka\nonnellisia hän ja isä olisivat olleet, jos heidän laitansa olisi ollut\nsellainen.\n\n\"Jos kohta en mitään olekaan,\" sanoi Villiam hiljaa, \"niin toivon\nkuitenkin Jumalan avulla tulevani oikein hyväksi puolisoksi.\"\n\n\"No niin, huomaan kyllä, että sydämestänne pidätte tosistanne; te\nolette mielestäni kaksi lasta, mutta hyviä lapsia, ja senvuoksi luotan\nsiihen, että Herra on ottava teidät suojaansa ja lahjoittava teille\nrunsaimman siunauksensa, niinkuin minä nyt annan sen teille minun\npuolestani.\"\n\nHän sulki heidät syliinsä; he olivat kaikki kolme erittäin\nliikutettuja. Sitte tuli äitin vuoro; hän oli aivan mielen liikutuksen\nvallassa -- tämä oli niin odottamatta tapahtunut. Mutta sydämessään\najatteli hän: \"siitä saavat kiittää minua,\" ja hän oli mielestään niin\näärettömän viisas, kun hän itse asiassa oli vaan viivytellyt nuorten\nonnea ja hankkinut heille raskaita, murheellisia päiviä.\n\n\"Minun ei koskaan mieleeni tullut,\" sanoi Emil, \"että sinä voisit\nmieltyä Margretaan, sinä, johon ei edes Köpenhaminankaan hienot\nkaunottaret mitään vaikuttaneet. Minä olen aina ajatellut häntä\npieneksi papin rouvaksi, mutta rakkaampaa lankoa en milloinkaan olisi\nvoinut saada.\"\n\nPienoiset riemuitsivat ja syleilivät uutta veljeään; Jeppe kuski\nraappasi jalkaansa ja toivotti onnea, hurrasipa vielä niin että metsä\nkaikui.\n\n\"Kyllä minä valmistan kahvin,\" kuiskasi pikku Sohvi, \"on parasta että\nrupean ajoissa opettelemaan, nyt kun pian menetämme sinut, Greeta.\nMuuten voin sanoa sinulle, että ensimmäisenä iltana, kun yhdessä\nastuitte sisään, ajattelin, että teistä kyllä tulisi pariskunta, mutta\nsinä et saa sitä kenellekään sanoa, sisar kulta, sillä silloin he\ntekisivät minusta pilkkaa aamusta iltaan.\"\n\nMargreta etsi taas suojaa pienen maavallin takana; hän kaipasi\nyksinäisyyttä. Hän heittäytyi polvilleen ja kiitti Jumalaa sydämensä\npohjasta; oi, kuinka autuaallista oli saada häntä oikein rakastaa! Jos\nhän nyt vaan voisi tehdä miehensä oikein onnelliseksi!\n\nJa Villiam tuli ja tarttui hänen käteensä aivan saman ajatuksen\nvallassa.\n\n\"Suokoon Jumala, että voisin sinut onnelliseksi tehdä, rakas tyttö! Oi,\nMargreta, isäsi on mainio mies; minä en ole milloinkaan kunniassa\npitänyt ketään ihmistä niin suuressa määrässä kuin häntä. Vakuutan,\nettä äsken, kun hän puhui minulle, olin vähällä luopua sinusta; minä\ntunsin selvästi, ett'en ollut mahdollinen sinulle, että minun melkein\ntuli peräytyä, mutta sitä en voinut; sen kautta olisin riistänyt\nsydämen rinnastani, ja eihän sitä sovi ihmiseltä vaatia.\"\n\n\"Se olisikin ollut suuri synti minua vastaan\", vastasi tyttö, ja sitte\nistuutuivat ja puhelivat menneistä murheista -- kumpaistenkin mielestä\nne olivat olleet kauheita -- sekä nykyisyyden ja tulevaisuuden onnesta.\n\nProvastin rouva istui yhä vielä levollisena kannollaan ja kutoi sukkaa,\nvaan hän ei läheskään ollut niin iloinen kuin olisi saattanut luulla,\nja siihen oli syytä; hän oli turhan tarkka järjestyksen ihminen, ja\nhäntä rasitti suuressa määrässä nähdä Sohvin tottumattoman käden\nliikkuvan ruokakorissa etsimässä kahvipapuja. Voi, sellaisia\nkärsimyksiä tulisi hän usein saamaan kestää, joka päivä, kun Greeta\nheidät jättäisi; niin, vanhimman tyttären naittamisella oli myös\nvarjopuolensa, vaikkapa joutuisikin rikkaisin naimisiin.\n\n\"Sinä rypistät pöytävaatteen, rakas Sohvi, sokeri valuu pussista;\npudotit nyt teelusikan -- ei, tätä en voi kestää!\"\n\n\"Enkä minä myöskään,\" sanoi Sohvi, joka yhä enemmän hämmentyi ja oli\nvalmis itkemään; \"jospa te, äiti, kääntyisitte poispäin, ettekä\nkatsoisi tänne, niin asiat menisivät itsestään.\"\n\nVihdoin oli kahvi valmis, ja tuo pieni seura istui ruohostoon valkoisen\npöytävaatteen ympäri; tarjoukset maistuivat kaikille hyvältä, paitsi\nGreetalle, joka mielenliikutuksen tähden ei voinut mitään nauttia, ja\näitille, jonka mielestä ei mikään ollut niinkuin piti; kahvi oli\nliiaksi kiehunutta ja Sohvi oli kömpelö tyttö ja sen lisäksi vielä\nvähän nenäkäs.\n\n\"Huomenna en voi matkustaa,\" sanoi Villiam.\n\nEmil näytti tyytymättömältä, mutta provasti selitti että oli parasta\nlykätä matkaan lähtö viikkoa tuonnemmaksi, ja niin tapahtuikin.\n\nIllalla istui Villiam muitta mutkitta vanhoihin vaunuihin, ja hän\nkertoi Greetalle, että hän ei luullut rouvan hänestä pitävän ja että\nhänellä oli vähän aavistusta siitä että hän oli tätä avioliittoa\nvastaan.\n\n\"Nyt minulla siis on oikeutta olla luonasi,\" sanoi hän seuraavana\naamuna seistessään kyökissä ja katsellen kuinka Margreta sotki\nvehnätaikinaa niin että kätöset kävivät ponnistuksista aivan\npunaisiksi; \"sinä oletkin liiaksi työllä rasitettu, kultaseni; Jumalan\nkiitos, minä toivon voivani hankkia sinulle paremmat päivät, niin että\nvoit saada aikaa lukemiseen, jota niin rakastat; englannin kieltä\ntahdon sinulle opettaa, sitä osaan yhtä hyvin kuin tanskan kieltä. --\nOi, kuinka suloista silloin on oleva! Sinä saat oivallisen pianon;\nsillä laulusi on kyllä itsessään taikka urkusäestyksellä viehättävä,\nvaan paras on kuitenkin paras. Kamarineito tulee sinulla myös olla --\nei, et saa ensinkään vastustella, ystäväiseni, se on aivan\nvälttämätöntä. Muuten et saa luulla aikovani laittaa talouttamme\nsuurenmoiseksi, en suinkaan, sillä, näetkös, jos rupeaa suurentelemaan,\nniin eivät rahat kauvas riitä; mutta jos on kohtuullinen, niin pysyy\nrikkaana ja on keinoja kaikkiin.\"\n\n\"Se on juuri minun mieleeni,\" vastasi Margreta ja löi kätensä yhteen;\n\"niin juuri minäkin ajattelen; kamarineito on vaan minusta liikaa,\nmutta jos semmoinen minulla tulee olla, niin tahdon hänen tältä\nseudulta.\"\n\nJa hän ajatteli voivansa ilahuttaa ja auttaa myllärin Inkeriä, joka oli\nkäynyt rippikoulua silloin kuin hänkin, ja joka oli niin taitava ja\nsiivo, vaan nautti äitipuoleltaan kovaa kohtelua.\n\n\"Sinulla on tuntehikas sydän, Margretani,\" sanoi Villiam viimeisenä\niltana kun yhdessä kävelivät, \"minä luulen sinun rakastavan kaikkia\nihmisiä; kun tapaamme jonkun ja sinä heitä tervehdit, niin on sinun\ntervehdyksissäsi 'hyvää päivää' tahi 'hyvää iltaa' sydämellisyys\nsellainen, että tuntee sinun todellakin toivovan heille hyvää ja että\nheidän murheensa ja riemunsa koskevat sinuun; mutta he katsovatkin\nkaikki minuun ikäänkuin tahtoisivat sanoa: sinä saat suuren aarteen --\noletko sen ansainnut?\"\n\n\"Ystäväin, sinä huolestutat minua, sinä asetat minut liian korkealle;\nminä olen vaan hyvin tavallinen tyttö, älä muuta luule, Villiam, muuten\npetyt, muuten et tule olemaan minuun tyytyväinen.\"\n\n\"Lähtekäämme nyt jo matkaan,\" sanoi Emil seuraavana aamuna, \"kyllä\nhyvästijättämistä jo on tarpeeksi asti kestänyt.\"\n\n\"Hyvästi siis, Margreta; maaliskuussa tulen täysi-ikäiseksi, silloin\nmatkustan heti Englantiin ja saan raha-asiani järjestykseen;\ntoukokuussa tulen noutamaan morsiantani.\"\n\n\"Jos Jumala suo,\" sanoi tyttö ja hymyili kasvot kyynelissä.\n\nHänestä tuntui vähän tyhjältä ja ikävältä heidän lähdettyään, mutta hän\noli tervejärkinen tyttö, eikä liian tunteellinen ja hentomielinen, eikä\neroaika ollut niin pitkä; hän saisi usein kirjeitä, ja Jumala oli kyllä\nsuojeleva Villiamia ja saattava hänet takaisin hänen luokseen; ja sitte\nhän pyyhki kyyneleet poskiltaan ja rupesi jälleen ajattelemaan\nkotolaisiaan.\n\nJa aika kului, monta ja pitkää kirjettä kulki edestakaisin; lehdet\nputosivat puista, päivät kävivät lyhyiksi, illat pitkiksi, ja kaikki\nnaiskädet pappilassa olivat ahkerassa työssä huomenlahjain\nvalmistamisessa. Sohvi kävi rippikoulua, ja Margreta neuvoi häntä\ntaloustoimissa, vaan hän oli vähän muistamaton ja epävarma, vaikka hän\nkoetti tehdä parastaan, ja sisko oli aivan huolissaan ajatellessaan\nniitä ikävyyksiä, joita Sohvin tuli kärsiä, ellei hän hyvin taitaisi\nhänen sijaansa täyttää. Greeta ei kuitenkaan ollut niin turhamielinen,\nettä olisi tahtonut tulla kaivatuksi ja palkitsemattomana muistelluksi.\n\n\"Tehkää nyt vaan kaikki mitä voitte häntä auttaaksenne,\" sanoi hän\nStinalle, sisäpiialle, ja Sissalle, kyökkipiialle, ja he lupasivat\nvarmaan. -- Mitäpä he eivät olisikaan Greeta neitille luvanneet?\n\nUlkona oli pimeä ja kylmä; tuuli kävi ja lunta satoi, mutta\npappilan salissa oli lämmin ja valoisakin, ainakin niin kauvas kuin\nkahdesta kotitekoisesta, kiiltävissä kynttiläjaloissa komeilevasta\ntali-kynttilästä lähtevä valo ulottui. Ompeluneulat kiikkuivat ylös\nalas, kudinneulat edes takaisin; paljon ei puheltu, mutta itsekukin\najatteli omia asioitaan ja rakensi ilmalinnojaan. Margretan ajatukset\nliikkuivat siinä kodissa, jonka Villiamin rakkaus hänelle lahjoittaisi;\ntämä ei ollut hänelle aikeitaan ilmoittanut; kaikki tulisi olemaan\nodottamatonta.\n\nProvasti istui sohvan kolkassa ja veteli savuja raskaasta piipustaan,\nhänen huulensa olivat vetäytyneet hymyyn, hän piti kädessään pientä,\nvanhaa kirjaa, arvaamattoman kallista, sanskritin kieltä. Kristo ja\nPaavo lukivat myös, mutta ei suinkaan huvikseen; ne olivat seuraavan\npäivän läksyjä, ikävää kielioppia, monia vaikeita vuosilukuja\nsisältävää historiaa ja latinan lukukirjaa; väliin kuulustelivat he\ntoistensa tietoja. Pikku Antti rakensi korttilinnaa, oikein korkeata:\nsen piti olla Greetan kartano, mutta kun se oli valmis ja seisoi siinä\nniin komeana, hajosi huippu; se tempasi muita osia mukanaan -- voi,\nsitä ei voinut auttaa, vaan kuitenkin, kaksi alakerrosta jäivät\nseisomaan, niin että hän sittekin sai pienen hauskan kodin. Miina\njuoksenteli ympäri ja leikki nukkensa kanssa; vähän väliä hiipi hän\npois uunin luo, kohosi varpailleen ja tunnusteli eivätkö omenat jo\nolleet paistuneet pehmeiksi. Ja pieni lintu, joka oli sijoitettuna\nviheriöiden kukkaruukkujen väliin Margretan kukkapöydällä, heräsi, ja\nkun se huomasi valoa, luuli se jo olevan aamun ja alkoi visertää.\n\nTämä oli eräs ilta, ja ennen sitä oli ollut monta samanlaista, ja sitä\nseurasi monta samanlaista.\n\nJa sinivuokot pilkistivät esiin, ja vähää sen jälkeen tuli esikköjä ja\norvokkia; niitä löytyi runsaasti pienessä ha'assa myllyn luona, ja\nsinisilmäinen Inkeri istui ikkunassa ja katseli kirkkaita keltaisia ja\nvalkoisia värejä, ja sitte näki hän mitä iloisimpia tulevaisuuden unia.\nOlihan hän nyt jo huomattava henkilö, hän oli oppinut kiharoitsemaan\ntukkaa ja ompelemaan muotivaatteita kaupungissa.\n\n\"Saanpa nähdä suuren Köpenhaminan,\" ajatteli Inkeri, \"kuusikymmentä\ntaaleria saan palkkaa; sehän on koko omaisuus, mutta minä panenkin osan\nsäästöpankkiin ja lähetän vähän kotiinkin; he kyllä tarvitsevat apua;\nja puettuna aijon käydä kuin pieni nukke ja saan sitä paitsi aina olla\nrakkaan Greeta neitin luona -- sekin yksin on jo suuri onni.\"\n\nSohvi oli nyt päässyt ripille; hän puuhaili ja askaroitsi aamusta\niltaan ja hänen täytyi sen lisäksi joutohetkinään harjoitella pelaamaan\ntuota jäykkää ja ikävää sakkipeliä.\n\n\"Nyt sinun täytyy luvata minulle, kulta siskoseni,\" pyysi Margreta,\n\"ettet laiminlyö isää missään suhteessa, siitä asiasta olen hyvin\nhuolissani, mene joka päivä hänen kanssaan kävelemään ja pelaa hänen\nkanssaan ainakin yksi sakkipeli päivässä; pidä huolta siitä, että\nlöytyy tupakkaa hänen tupakkalaatikossaan ja tuoreita kukkia hänen\nkirjoituspöydällään; talvella sinun tulee usein lämmittää hänen\nhuonettaan; itse hän sen aivan unohtaa ja voisi helposti vilustua pahan\npäiväiseksi. Sitte sinun täytyy myös minulle luvata oikein pitää huolta\npikku Miinasta eikä antaa hänen juosta poikain kanssa, ett'ei hän\ntulisi liian rajuksi. Ja muista, että sunnuntaisin, kun tulet kirkosta,\npistäyt katsomassa vanhaa Leenaa, siitä hän pitää hyvin paljo, äläkä\nmyös unohda antaa Loonalle, torpparin vaimolle, kaakkua joka kerta kun\nmeillä leivotaan ja vähän ryynijä ja lihaa silloin tällöin; ja hautoja,\nSohvi, niitä tulee sinun myös hoitaa ja minun tähteni joskus\nkiehkuralla koristaa.\"\n\nVihdoinkin toukokuulla tulivat sulho ja Emil: jälkimäistä oli matka\nerittäin huvittanut; edellinen arveli matka-ajan olleen liian pitkän,\nmutta nyt se, Jumalan kiitos, jo oli mennyt -- ja hänen rehelliset\nkasvonsa loistivat onnesta.\n\nHääpäivänä oli kaunis ja lämmin ilma; tosin kyllä silloin tällöin\nsateli, mutta \"se oli niinkuin pitikin olla\" -- arvelivat vanhat\nkylässä -- \"sateli kultaa morsiamen kruunuun.\"\n\nKaunis oli morsian; hän näytti niin hurskaalta ja leppeältä, niin\nonnelliselta ja kuitenkin niin liikutetulta. Sulhanen loisti ilosta;\nvihkimystoimen aikana tuli hän kuitenkin hyvin vakavaksi, vuodattipa\nkyyneleitäkin.\n\nKoko seudun väestö saapui juhlapuvussa kirkkoon, ja siellä ei löytynyt\nainoatakaan, sen uskallamme varmaan sanoa, joka ei toivonut kaikkea\nhyvää morsiamelle.\n\nTielle oli sirotettu kukkasia ja lehtiä; kylän nuoriso oli ollut\nahkerassa työssä, löytyipä kunniaporttikin, jonka huipulla oli iso\nlippu, kirkon portaiden edustalla.\n\nBokedalin paronin väki olivat päivällisillä pappilassa; nuoret tyttäret\nolivat morsiusneitoina; toinen oli sitonut ystävälleen myrttikiehkuran,\ntoinen ommellut morsiusnenäliinan.\n\nRouva Koll kiitteli heitä ja saneli heille paljo kohteliaisuuksia, ja\nsitte katseli hän heitä tarkoin ja ajatteli, että koska he eivät\nläheskään olleet niin kauniita kuin Margreta ja kun ei heillä ollut\nläheskään niin järkevää äitiä kuin hänellä, niin he aatelisuudestaan ja\nrikkauksistaan huolimatta tuskin milloinkaan saattaisivat päästä niin\nhyvään avioliittoon, ja hän myhähteli ja oli sydämessään hyvin\ntyytyväinen.\n\nKun lähtöpäivä koitti, olivat \"uudet vaunut\" ynnä niiden edessä\n\"ruunat\" jo portaiden edessä; pikku Inkeri istui hattulaatikko polvella\nja kyynelsilmin Jeppe kuskin vieressä; heidän tuli pian lähteä\ntullakseen oikeaan aikaan höyrylle; arkut ja kapsäkit olivat jo ennen\nlähetetyt \"vanhoilla vaunuilla.\" Ja Margreta jätti kaikille hyvästi,\nkerran, kaksi, kolme, kauvimmin hän kuitenkin viipyi suljettuna isänsä\nsyliin. Rouva Koll itki oikein sydämestään; hän unohti kokonaan\njärkevyytensä, ja hän kuiskasi: \"kyllä minä olen kärsivällinen\nSohville,\" ja se oli parasta mitä hän taisi sanoa.\n\nTalonväki seisoi vaunujen ympärillä; Margreta ojensi kätensä jokaiselle\nerittäin; sitte nosti Villiam hänet vaunuihin; Jeppe läiskytti\npiiskalla; Musti ulvoi surkeasti, ikäänkuin se olisi aavistanut, että\nhän, joka sitä niin usein oli hyväillyt, antanut päästää hänet\nkahleista ja antanut sille makupaloja, matkustaisi pois takaisin\npalaamatta.\n\n\"Onnea ja siunausta!\" huudettiin heidän jälkeensä. Vaunut pyörivät\nnopeasti pois; hän nyökkäsi hyvästijätöksi päätään teille ja poluille,\npuille ja rakennuksille, kylälle ja kirkolle. Myllyn edustalla seisoi\nInkerin perhe ja viittasi ja tervehti, mutta ne jäähyväiset eivät niin\nraskaalta tuntuneet.\n\nJa höyrylaiva äännähti niin kummallisesti; pikku Inkeriä värisytti; se\ntuntui melkein tukahutetulta kiljunnalta, ja sitte nousi musta savu\nkorkealle ilmaan, pyörät loiskuivat vedessä, tuntui oikein kamalalta,\nja pikku Inkeri arveli että tästä varmaankin tulisi kurja loppu.\n\nOli sumuinen ja viileä aamu; Villiam kääri kaapun hyvästi nuoren\nvaimonsa ympäri ja istui senjälkeen hänen viereensä.\n\n\"Oi, kuinka olen iloinnut tästä hetkestä, kuinka olen uneksunut tästä\nmatkastamme kotiimme, ja todellisuus on kuitenkin tuhat kertaa parempi.\nVaan sinä olet murheellinen -- älä sitä salaa, Greeta, se on niin\nluonnollista; minä pidän sinusta vaan enemmän, kun tunnet niin suuren\nrakkauden omaisiasi kohtaan; tiedänhän kuitenkin että minulla on ensi\nsija sinun sydämessäsi -- eikö niin?\"\n\n\"Niin on, enkä minä sinua tahdo kyyneleilläni vaivata.\"\n\nHän koetti rauhoittaa mieltänsä ja puheli iloisesti miehensä kanssa,\nmutta outo tunne vallitsi kuitenkin hänessä, sen lisäksi hän oli vähän\nkipeä laivan häilyvistä liikkeistä, kivihiilihajusta ja sumusta. Inkeri\noli mennyt makuusijalleen, hän oli sairas, enemmän kuin koskaan ennen\noli ollut, ja hän luuli aivan varmaan kuolevansa.\n\n\"Olen utelias kuulemaan,\" sanoi Villiam, \"mitä tulet pitämään\nkodistamme; oudolta sinusta on varmaan tuntuva kadun äärellä asuminen,\nmutta kotimme on terveellä ja raittiilla paikalla; se on Bredgaden\nvarrella, ja siitä sinä pian voit tulla Langelineen [suosittu\nkävelypaikka Köpenhaminassa, josta on näkyala salmelle] hengittämään\nmeri-ilmaa. Me menemme usein kävelemään ja ajelemaan, ja kun sinua\nhaluttaa päästä maalle, niin lähdemme pienelle maatilalle,\nLindebackaan, jonka olen isoäitiltäni perinyt -- siitä en luullakseni\nole ennen sinulle puhunut -- ja siellä syömme viiliä ja marjoja.\"\n\nVihdoin oltiin matkan perillä; pikku Inkeri ryömi esiin kalpeana ja\nsurkean näköisenä, mutta kuitenkin iloisena että kaikki oli hyvin ja\nonnellisesti päättynyt. Margreta tahtoi mieluimmin mennä jalkaisin;\nilma ja liike olisi häntä virkistävä.\n\n\"Tämän kadun varrella me asumme,\" sanoi Villiam, ja hänen kasvoistaan\nloistava onni kuvastui myös hänen vaimossaan.\n\nInkeri katseli kaikin puolin ympärilleen, katseli ylös ja alas korkeita\nhuoneita -- kaikki oli erittäin komeata! Konsulin suuri kartano siellä\nkotona ei täällä näyttäisi miltään, ja hän oli itsekin mielestään niin\nvähäpätöinen.\n\nVilliam soitti kelloa, portti aukeni -- mutta kuka sen aukasi? Inkeri\nväänsi päätään kaikkialle, siellä ei löytynyt ketään; se oli niin\nkummallista, melkein pelottavaa, se oli taikatemppujen tapaista.\n\nAstuinkäytävä oli valoisa, leveä ja mukava; ensimmäisessä huoneessa\nseisoi jäykkä ja korea palvelija, joka aukasi heille pääovet.\n\nTämä ei ollut ensinkään Greetan mieleen; hän oli toivonut, ettei heillä\nolisi palvelijoita -- mutta ehkä ei voinut toisin olla.\n\nVilliam riisui häneltä nopeasti matkavaatteet; hänellä oli kiire\nnäyttämään hänelle asuntoa.\n\n\"Kas tässä on eteishuone, mitäs siitä pidät? Ja tässä on sali ja\nruokahuone.\"\n\nNe olivat kolme suurta, korkeata huonetta; kalusto oli Margretan\nmielestä erittäin kallisarvoinen. Tulisivatko nämä loistohuoneet --\nsellaisilta ne hänestä näyttivät -- todellakin olemaan hänen kotinsa,\ntulisiko hän täällä viihtymään? Olihan Villiam sanonut, ettei hän\ntahtonut tehdä suuremmoisia varustuksia. -- Eikö tämä hänen mielestään\nollut suurenmoista? Hän oli ajatellut kotinsa aivan toisellaiseksi, ja\nkuitenkin oli Villiam tehnyt tämän niin kauniiksi hänen tähtensä; hänen\ntuli olla kiitollinen ja onnellinen. Ja hän katseli kuvapatsaita,\ntauluja, komeita, kullattuja peilejä ja marmoripöytiä, avattua\nflygeli-pianoa, ommeltuja mattoja, pöytäkelloja, lamppuja ja\nkynttiläkruunuja.\n\n\"Niin maukasta ja kaunista!\" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, ja\nhän ajatteli että kaikki tämä sopi Villiamille, hänen luonnolleen ja\nkasvatukselleen; hänelle itselleen ei se oikein sopinut, ainakaan ei\nhän vielä voinut siihen oikein perehtyä. Villiamin huone häntä enin\nmiellytti; se oli pieni, eikä läheskään niin komea.\n\n\"Oletko tyytyväinen?\"\n\n\"Mitenkä muuten? Mutta nyt tahdon nähdä kyökin ja Inkerin huoneen.\"\n\n\"Kyökin? Niin, tyttöseni, sen saat kernaasti nähdä; mutta muuten ei\nsinulla tule olemaan mitään tekemistä kyökkiosastossa; minä olen saanut\noivallisen kyökkipiian, oikein aarteen, joka voi hoitaa kaikki, vaan\njoka myös tahtoo sitä hoitaa ilman mitään sekaannusta; sillä ehdolla on\nhän pestattu. Sinä näytät aivan hämmästyneeltä, ystäväni; tietysti sinä\nannat määräyksiä, ainoastaan töistä sinä olet vapaa. -- Kas tässä on\nFredrika; olkaa hyvä ja näyttäkää rouvalle kyökki ja mitä täällä muuten\nvoi olla katsottavaa.\"\n\nFredrika oli suurikasvuinen, siisti tyttö, valkoinen palttinaesiliina\nedessään; hän niiasi hyvin sievästi ja selitti olevansa valmis käskyä\nnoudattamaan, mutta hänen kohteliaisuutensa ilmoitti kuitenkin\nselvästi, että \"tämä oli hänen osastonsa.\" ja kun hän aukasi kaapit ja\novet, muistui Margretalle mieleen vanha kuski kotona, kuinka tämä, kun\nhän lapsena oli pyytänyt saadakseen nähdä hänen taskukellonsa sisustaa,\noli hampaittensa välissä mumissut \"ainoastaan tämän kerran vaan.\"\n\nKello 6 seuraavana aamuna astui Margreta täydessä pukimessa saliin. Ei\nkukaan muu ollut vielä noussut, ei ääntä kuulunut; niinpä tosiaankin,\ntäällähän ihmiset nukkuvat parhaimpina aamuhetkinä; siihen hänenkin\npian piti tottua; olihan aivan tarpeetonta, että hän nousi ylös, eihän\nhänellä ollut mitään tehtävää, ei mitään laiminlyötävää.\n\nJa hän astui edes takaisin noissa suurissa huoneissa ja katseli monia\nerilaisia esineitä, jotka kaikki olivat hänen. Se oli niin kummallista.\nSitte hän otti kirjan ja istui lukemaan. Kuinka usein hän ennen oli\ntoivonut saavansa olla häiritsemättä; nyt hän oli, ja hänen mielestänsä\nolisi ollut hupaista, jos joku noista rakkaista pienistä häiritsijöistä\nsiellä kotona olisi juossut sisään ja vaatinut hänen hoitoansa.\n\nKyyneleitä alkoi vieriä hänen poskilleen, mutta äkkiä hän maltti\nmielensä; oli kiittämätöntä itkeä, kun oli syytä olla niin onnellinen,\nkun rakasti ja nautti vastarakkautta. Hän hengitti syvään muutaman\nkerran, ikäänkuin poistaakseen rinnastaan taakan, ja ajatteli: mikä\nminua vaivaakaan? Se tulee varmaankin Köpenhaminan ilmasta, sanotaanhan\nsen olevan niin väsyttävän.\n\n\"On ihana ilma, Margretani,\" sanoi Villiam, kun hän vihdoin astui\nsisään; \"niin pian kun olemme syöneet aamiaista, menemme yhdessä\nkävelemään. Pidätkö sukulaadista? Minä juon sitä tavallisesti joka\naamupuoli.\"\n\n\"Minä pidän siitä paljo,\" vastasi hän, mutta hänestä oli hirmuista\nkomeilemista joka päivä elää niin kuin siellä kotona oli tehty\nainoastaan juhlina ja syntymäpäivinä, ja kun hän tuli aamiaispöydälle,\njoka oli ainoastaan heille kahdelle katettu, ja näki lohia, munia,\nmerirapuja, kylmää kananpojan paistia, sallateja, ja jälkiruokia,\nmenetti hän kokonaan ruokahalunsa. Vaan Villiam söi vahvasti.\n\n\"Täällä Köpenhaminassa voi saada sangen hyvää ruokaa,\" sanoi hän, \"ja\nkuitenkin vakuutan, ettei mikään kaikesta tästä minusta maista niin\nhyvältä kuin sinun kotileivottu vehnäleipäsi pappilassa.\"\n\nAamiaisen jälkeen puki Margreta ylleen uuden silkkilevätin ja uuden\nolkihatun. Inkeri selitti, ettei mitään kauniimpaa ollut koskaan nähty.\n\n\"Joko lähdemme, Villiam?\"\n\nHän tarkasti häntä ja puhkesi nauruun.\n\n\"Minä pöllö!\" sanoi hän, \"joka en tuota ole ajatellut! Et sinä voi\nmennä ulos tuo kömpelö hattu päässäsi ja tuo inhottava musta levätti\nylläsi; ne ovat aivan vanhan muotisia. Ystäväni, älä pane pahaksesi,\nmutta kasvosi ja vartalosi ansaitsevat todellakin paremman kehyksen.\"\n\nHuoaten Margreta jälleen riisui päältään hatun ja levätin, huoaten puki\nhän ylleen kallisarvoisen saalin ja kepeän, hienon hatun, joka heti\ntuotiin kaupungilta. Oliko hän joutunut oikealle paikalleen?\n\n\"Nyt näytät enkeliltä,\" sanoi Villiam ja asetti hänen käsivartensa\nomaansa; palvelija aukasi ovet, ja he menivät kävelemään ja\ntervehdyksille.\n\nVilliamin lähin sukulainen oli eräs hänen isänsä serkku. Eversti Höeg\noli lehtimies; hänellä oli ainoa tytär, pieni sievä kuusitoista vuotias\ntyttö. Eversti oli perin rehellinen soturi, hyvä ihminen, vaan ennen\nkaikkia hellä isä; hän oli Villiamille osottanut suurta hellyyttä, ja\nhänellä oli suuri ansio isättömän ja äidittömän pojan huolelliseen\nkasvatukseen; hän rakasti häntä sydämestään ja oli toivonut että\nlähemmät siteet olisivat heitä toisiinsa yhdistäneet. Tieto Villiamin\nkihlauksesta oli pettynyt toivo; ne unet, joiden hän oli parin vuoden\nperästä toivonut toteuntuvan, olivat nyt ainiaaksi hävinneet. Ne eivät\nsiis olleet suotuisimpia tunteita, joilla hän vastaan otti tuota pientä\njuutilaista papintyttöä, joksi hän häntä kutsui.\n\n\"Hän on kyllä sievä, mutta hänessä on vähän varsinaista sisältöä; hänen\npuheensa ja käytöksensä ovat jokseenkin kömpelöt; minä en ymmärrä, että\nVilliamilla oli niin pienet vaatimukset kasvatuksesta ja tiedoista,\nmutta mitäs tehdä? Kun lapsi saa tahtonsa täytetyksi, niin se ei itke.\"\n\nTällainen oli everstin tuomio, ja kun hän eräässä piirissä kävi\noraakelista, niin tuomittiin koko siinä piirissä samalla tavalla;\nainoastaan yksi nousi tätä vastaan, hänen oma tyttärensä, pikku\nPaulina; hänen mielestään uusi serkku oli kauniimpi ja parempi kuin\nkukaan hänen tuttavistaan.\n\nJa päivät kuluivat; Emil sai apulaispaikan, ja hänkin joutui siis pois.\nMargreta näki kaikki, mikä pääkaupungissa katsomista ansaitsi; he\ntekivät tuttavuuksia ja joutuivat maailman hälinään; parhaimmat puvut\neivät olleet Margretalle tarpeeksi hyvät; Villiam toivoi, vieläpä\nvaati, että hän kaikissa suhteissa loistaisi. Kuinka mielellään hän\nolisi tahtonut olla yksinkertaisesti puettuna; kaikki tämä komeus\npoltti häntä, mutta hän ei tahtonut mielellään vastustella peläten\nsurettavansa häntä. Kerran sanoi hän kuitenkin:\n\n\"Enkö saa luopua tästä kiinalaisesta saalista ja antaa rahat köyhille?\"\n\n\"Aivan kernaasti saat antaa rahat pois; suloiselta tuntuu tehdä muita\nonnelliseksi kun on itse onnellinen, mutta saalin saat kaikissa\ntapauksissa pitää.\"\n\nMargreta lähetti apua hätää kärsiville sanomalehti-ilmoitusten mukaan,\nmutta tämä ei tuottanut hänelle läheskään samaa iloa kuin silloin, kun\nhän oli ennen antanut vaikka vähänkin, sillä se oli tapahtunut\nitseuhrauksen kautta; hänen oli itse täytynyt luopua tarpeistaan\nvoidakseen muita auttaa, ja hän oli tuntenut ne, joita hän autti.\n\nJoka päivä oli niin pitkä, vaikka he nauttivat kaikenlaisia\nhuvituksia; hän istui ja ompeli nojatuoliin punaisia ja valkoisia\norjantappuranruusuja ja pyökkioksia, ja tätä tehdessään hän ajatteli\nkuinka paljon hän ennen oli hyödyttänyt näillä käsillään, ja kuinka\nkallista se työ oli, jota hän nyt niillä toimitti.\n\nHän taisteli kuitenkin rohkeasti masentaakseen alakuloista mieltänsä ja\nollakseen onnellinen, ja Villiam luuli hänen onnelliseksi.\n\nKesä oli hyvin kuuma; Margreta uneksi kodin puutarhan varjokkaista\nkäytävistä, lehmusmajoista, suuresta tammesta ja rauhallisesta\nkirkkomaasta. Pikku Inkeri uneksi viileästä piilipuiden varjostamasta\nmyllylammesta, sukulaisistaan ja ystävistään; siellä hän oli tunnettu\nja rakastettu, mutta täällä -- kuitenkin lohdutti häntä hänen kaunis\nuusi hameensa. -- Vahinko vaan, ettei kukaan siellä kotona voi minua\nnähdä, ajatteli hän.\n\n\"Sinä näytät vähän kalpealta ja väsyneeltä, oma Margretani,\" sanoi\nVilliam eräänä päivänä; \"huomenna lähdemme Lindebackaan; se on varmaan\nsinua virkistävä, mutta silloin meidän tulee varhain olla ylhäällä.\"\n\nNiin, häntä virkisti viileän aamuilman hengittäminen, viheriöiden\nniittyjen, monien lemuavien heinäsuovien näkeminen; se oli oikein\nsiunaukseksi! Ja kuta enemmän he kaupungista poistuivat, sitä enemmän\nkodikkaalta hänestä tuntui. Oli kun olisi hän tuntenut ojan reunalla\nistuvat ja sinikukista kiehkuroita sitelevät pienet, vaaleatukkaiset\nlapset ja nuoren maitotytön, joka kantoi kaksi loistavasti puhdistettua\nleiliä; oli kun olisi hän tuntenut läävän luona istuvan ja sukkia\nkutovan paimeneukon, joka nousi seisaalleen ja maahan saakka kumartaen\ntervehti heitä; pieni koirakin, joka vinkuen seurasi vaunuja, oli\nhänelle hyvin tuttu, ja kulkukauppias, joka väsyneenä, pahkasauvaansa\nnojaten vaelsi tietä pitkin, kuumuuden ja taakan tehdessä kulkua\nvaivaloiseksi, tuntui hänestä vanhalta ystävältä; vaan niinpä hän\nolikin; hän nosti hattuaan ja iloisesti hämmästyen hän epäselvästi\näännähti; se oli Perttu ukko -- sama, jolta hän joskus oli ostanut ja\njolle hän aina oli jotakin tarjonut.\n\n\"Nyt olemme pian perillä, mutta saan edeltäpäin pikku eukolleni\nilmoittaa, ett'emme kenties ole ensinkään tervetulleita. Kartanoa\nhoitaa eräs kummallinen vanhus, joka oli isoäitini oikeana kätenä, äreä\nukko, jolle ei mikään ole mieliksi ja joka aina on napisevalla ja\nmoittivalla tuulella; mutta hän on hoitanut kartanoa neljäkymmentä\nvuotta, sen vuoksi en henno häntä eroittaa.\"\n\n\"Sepä olisikin suuri vääryys koko ikäkauden palveluksen perästä. Oi,\nkuinka täällä on kaunista, tuolla, missä tie kääntyy alas kirkkaalle,\nsiniselle järvelle päin; kas, kuinka kauniina huoneukset pilkistävät\nesiin viheriöiden puiden välillä; se on oikea paratiisi.\"\n\n\"Sitä en juuri voi sanoa; vaan miten onkin, niin tämä on Lindebacka.\"\n\nMargreta tarkasti tuntijan silmällä hyvin hoidettuja latoja ja\nulkohuoneita; hän katseli muhkeita lehmuksia ja kurkisti aitauksen yli\npuutarhaan, joka oli siistitty ja \"hyödyllinen,\" vaan kaunis se tosin\nei ollut; ainoat siellä löytyivät kukkaset olivat muutamat suuret\ntulpaanipensaat.\n\nKoira kopissaan joutui aivan raivoon, kun vaunut ajoivat pihamaalle;\npiika, joka ammensi vettä kaivosta, pudotti hämmästyksissään täyden\nsangon kaivoon takaisin.\n\n\"No, herranen aika, herrasväki on täällä! Olli, Olli, herrasväki on\ntäällä!\"\n\nOlli ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi pitää kiirettä; levollisin\naskelin astui hän vaunujen luo ja otti verkalleen harmaan huopahatun\nharmaasta päästään.\n\n\"Hyvää päivää, Olli; toivota meille onnea, tämä on nuori vaimoni; hän\nhalusi nähdä ympäristöä täällä. Kas niin, tyttöseni, annappas, kun\nautan sinut alas vaunuista; niin, täällä on kaikki vähäistä ja\nyksinkertaista, mutta koska olet mielistynyt seutuun, niin aijon\ntulevana vuonna repiä alas tuon rakennuksen ja rakentaa sinulle kauniin\nhuvilan sijaan.\"\n\n\"Älä sitä tee, silloin en siitä enää pitäisi; onhan rakennus sitä\npaitsi vahva ja kaunis; olisi anteeksi-antamatonta, olisi syntiä repiä\nsitä alas. Katsoppas haikaraa, kuinka vakavana hän istuu, ja täällä on\npääskysen pesiä, se ennustaa onnea. Minä oikein rakastan tätä paikkaa,\nVilliam; täällä, jossa isoäitisi on elänyt ja toiminut, jossa hän on\nsinua ajatellut, sinua rakastanut ja surussaan poikansa kuolemasta\nsaanut sinusta lohdutusta, täällä on mielestäni pyhä paikka.\"\n\nOlli seisoi raskas avainkimppu kädessä ja katse poistumatta luotuna\nMargretaan tämän puhuessa; hän unohti kokonaan aukaista ovea.\n\n\"Sinä olet oikeassa, Margretani; isoäidin perintö on pidettävä pyhänä;\net saa luulla olevani kylmäluontoinen, vaan minä häntä tuskin\nmuistankaan -- älä näytä niin murheelliselta; jos minulla olisi ollut\nsukulaisia, niin et sinä täydellisesti, niin kokonaan omistaisi\nrakkauttani. -- Mutta Ollin tarkoitus näyttää olevan antaa meidän\nseistä täällä ulkona.\"\n\nAvain helisi lukossa; oli kummallinen ummehtunut ilma sisällä, vaan\nMargreta aukasi äkkiä ikkunat, niin että puhdas ilma virtaili sisään;\nhän nojautui ulos ja katseli järveä, joka oli aivan lähellä välkkyvän\npeilin kaltaisena tuoreessa viheriässä kehyksessä.\n\nTomu peitti vanhanaikaisia huonekaluja; hän pyyhki sitä pois ja\nkatseli sitte kutakin osaa erikseen; korkeaselkäisiä tuoleja, suurta\nseinäkelloa, korkeita, kapeita peilejä, joita ylhäällä kaunisti\nkullatut enkelit sinisellä pohjuksella.\n\nIkkunan luona oli ebenpuinen silkkiompeluksilla kirjaeltu nojatuoli, se\nei ollut muiden näköinen ja olikin joutunut sinne myöhemmin; nuori\nenglantilainen nainen oli sen anopilleen ommellut, ja Margreta katsoi\nsurumielisesti noita vaalenneita värejä, jotka olivat kadottaneet\ntuoreutensa ja loistonsa. Sohvan yläpuolella oli maalaus, joka kuvaili\nkahta pallisilla olevaa poikaa; ne olivat Villiamin isä ja eversti; he\nnäyttivät iloisilta ja suruttomilta, ja kummallista oli ajatella, että\ntoinen jo kauvan sitte oli kuollut ja toinen harmaapäinen vanhus.\n\n\"No, ystäväni, oletko nyt tarpeeksesi ennättänyt katsella kaikkia näitä\nmerkillisyyksiä? Kas tässä tuo Olli aamiaista.\"\n\n\"Mitä talossa löytyy,\" sanoi vanha Olli jonkinlaisella ylpeydellä,\nosoittaen pöytää, johon lumivalkealle vaan karkealle liinalle oli\nasetettu suuri juusto, suuri viilipytty, vati kukkurallaan mansikoita,\nlautanen munia ja lautanen paksuja sianlihaviipaleita.\n\nPuutarhaan vievät ovet olivat auki; orjantappuraruusujen ja jasmiinien\nlemu tunkesi huoneesen; mehiläiset lensivät ulos ja sisään pesissään;\nvarpuset nokkivat rohkeasti punaisia kirsimarjoja huolimatta suuresta\nlinnun pelätyksestä, joka häilyi edes takaisin.\n\n\"Täällä on todellakin hauskaa, se minun täytyy myöntää; mutta mitä\nsinulla on siinä, Olli?\"\n\n\"Se on mettä, herra; saanko luvan juoda nuorikkojen maljan?\"\n\n\"Sinä olet oikea noita, Greeta; olethan lumonnut tuon vanhan karhun --\nälä suutu, Olli, -- ja tehnyt hänestä sivistyneen ihmisen.\"\n\n\"Maljanne siis, ja tulkoon teille vastedes enemmän halua oleskelemaan\ntäällä kuin tähän saakka. No, nyt on ateria päätetty, niinkuin näkyy;\nkorjaa pöytä, Anna Maija. Ei, herra, saatte luvan odottaa hetkisen\nvielä; tässä on tilikirjat, teidän täytyy ne tarkastaa.\"\n\n\"Jumala minua niistä armollisesti varjelkoon! Sitä en tee, enkä minä\nhuoli ensinkään siitä, että Olli rypistää otsaansa. Tilit ovat\nparhaassa järjestyksessä, siitä olen aivan vakuutettu; minä kiitän\nteitä siitä, että niin oivallisesti toimitte ja järjestätte täällä.\nMinä olen aivan tyytyväinen, ja siinä lienee tarpeeksi.\"\n\nNuori mies otti hattunsa ja pakeni nopeasti puutarhaan.\n\nVanhuksen kasvoihin ilmaantui niin huomattava synkkyys ja katkeruus,\njonka tähden Margreta kiirehti sanomaan: \"Jos pidätte asian niin\ntärkeänä, niin minä kernaasti tahdon niitä tarkastaa.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon ja kiitoksia! Tässä on kaikki; minun\nmielestäni kumminkin tulisi hänen uskollisesta ja monivuotisesta\npalveluksestani osoittaa minulle tuon vähäpätöisen oikeuden, vaan ei\nedes sitäkään; minua harmittaa sellainen kohtelu.\"\n\n\"Te ymmärrätte miestäni väärin, Olli; hänen käytöksensä on juuri\ntodistuksena hänen rajattomasta luottamuksestaan teihin.\"\n\n\"Sitä ei ole vaikea saavuttaa, armollinen rouva; hän sanoisi samaa\njokaiselle konnalle; hän tahtoo olla vaivoista vapaa; jos maatila\ntuottaa paljo tai vähä, se on hänelle yhden tekevä. Kun väliin istun\nomissa ajatuksissani, tuntuu kuin elämäni olisi hukkaan mennyt. Miksi\nraadan ja teen työtä? Mitä hyötyä on siitä, että pellot ovat paraiten\nviljeltyjä koko ympäristöllä ja maatila enin tuottava? Minua suututtaa,\nkun ajattelen, että meidän renkien ja piikojen työn hedelmän hän ehkä\npolttaa sikarreissa. Olkaa rauhassa, rouva hyvä, minä en aijo sanoa\nmitään loukkaavaa, mutta aivan hullua oli kun päärakennus olisi ollut\nalasrevittävä; minä en koskaan ole unohtava, että te puhuitte sen\npuolesta, en koskaan unohtava, että tahdotte vaivata itseänne\nkatsomalla näitten paperilippujen läpi. Niin, rouva vainajan aikana\nkävivät asiat täällä toisin; hän johti ja hallitsi itse, ja uskollinen\npalvelija tuli huomioon otetuksi; hän oli oppinut, kaunis ja\naatelissukua, mutta kumminkin kävi hän kyökissä, olutkeittiössä ja\nkehräsi talvella. Sitte tuli Fredrikin opiskella, ja meidän täytyi\nsupistaa tarpeitamme, mutta asiat menivät kuitenkin hyvin, ja sitte,\njuuri kun hän oli päättänyt, juuri kuu luulimme hänestä iloa saavamme,\nkiiruhtaa hän kihlaamaan englantilaisen neitosen. Sieltä ei tänne tule\nmitään hyvää; englantilainen otti meidän laivamme; siitä on nyt kauvan\nsitte, mutta mieli pysyy samallaisena; se on ainakin minun ajatukseni.\nRikkauksista ei ollut loppua; he tulivat ajaen neljällä hevosella, ja\nnuori rouva oli käärittynä silkkiin ja pitseihin; näytti siltä kun\nolisi hänet voinut puhaltaa kumoon; en tiedä sopiiko sitä kutsua\nkauneudeksi. Vanha rouva piti hänestä ja näytti hänelle kaikki talossa;\nkananpojat ja porsaat tuli hänen myös nähdä; minä astuin jälessä ja\nnäin kuinka varovasti hän sipsutteli, ettei silkkikengät likaantuisi;\nhän teki myös viittauksia Fredrikille, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa,\nettä tuo oli kummallista, että hänen äitinsä vei hänet sinne; kas, sitä\nen milloinkaan anna anteeksi. Seuraavana vuonna sai hän pienen pojan;\nhän oli myös englantilaiseksi tehtävä eikä saanut isoisänsä nimeä.\nVanha rouva oli sylikummina ja hän sanoi kyllä: 'hän on herttainen ja\nhyvä rouva, tuo minun poikani vaimo; Olli ei saa olla hänelle\nnurjamielinen,' mutta siinä kohdassa minun täytyi olla rouvalle\ntottelematon. Sitte kuolivat molemmat kuumetautiin rikkauksistaan\nhuolimatta eräällä siellä käynnillään; pojan, joka heidän poissa\nollessaan oli meillä, me pidimme; silloin minä rakastin häntä kun\nsilmäterääni, mutta sitte, kun rouva kuoli, joutui hän pois, ja yhä\nselvemmin huomasin, että hän mieleltään tuli äitiinsä, sillä\nulkomuodoltaan on hän aivan isänsä kaltainen; kun minä nyt en oikein\npitänyt hänen äitistään, niin väheni myös rakkauteni poikaan; mutta se\nkorottaa hänen arvoansa minun silmissäni, että hän on valinnut teidän\nvaimokseen; hänen isoäitinsä ja minä emme olisi paremmin hänelle\nvoineet valita. Mutta tässä seison ja lörpöttelen; voitteko saada\nselvää vareksen varpaistani, rouvaseni?\"\n\nHänen kertomuksensa oli syvästi liikuttanut Margretaa; hän oli vähän\nsuutuksissaan, mutta hän kunnioitti kuitenkin Ollia ja sääli\nhäntä. Tilit olivat pian tarkastetut; sitte näytteli Olli hänelle\nkaikki paikat talossa ja hän oli iloissaan Margretan asioiden\nymmärtäväisyydestä. Hän viskasi herneitä kauniille kyyhkysille ja\ntaputteli suurta äreätä Musti koiraa, kunnes tämä näytti aivan kesyltä.\n\n\"Kuka on tuo vanha vaimo, Olli?\"\n\nEnnen kun Olli ennätti vastata, läheni vanhus, paksuun sauvaan nojaten;\nhänen harmaa tukkansa pilkisti esiin ahtaan päähineen alta; hän niiasi\nsen verran kuin ikä salli.\n\n\"Minä olen Hannun Briita, teidän luvallanne: minä olen ollut täällä\nmonta, monta vuotta, ennenkuin Ollikaan tähän taloon tuli; silloin oli\niloisia päiviä; olin nuori ja minulla oli hyvät päivät; en ajatellut,\nettä vanhoina päivinä saisin paimentaa pikku karjaa ja perata\npuutarhaa. Se on vanhalle selälle vaivaloista. Ettehän, rouva hyvä,\nsuorapuheisuuttani paheksune?\"\n\n\"Hän on todellakin liian vanha; jonkun muun tulee sitä tehdä, Olli.\"\n\n\"Olkoon niin, rouva hyvä, mutta nähkääs, omin luvin en voi sellaista\ntehdä; minä en voi olla antelias sellaisella, joka ei ole minun omaani.\nRouva vainaja määräsi, että hänen tulisi täällä saada kuolinpäiväänsä\nasti elatusta, ja jotain hyötyä arvelin hänen kuitenkin voivan tehdä,\nvaan jos niin on ett'ette tahdo...\"\n\n\"Ei, sitä en tahdo, enkä myöskään tahdo, että Olli niin paljon raataa\nja työskentelee. Ettehän enää ole nuori ja olette jo niin paljon\ntoimittaneet.\"\n\n\"Miksi hyväksi? Ei kukaan tiedä, ei kukaan näe sitä.\"\n\n\"On silmä, joka seuraa uskollista palvelijaa kaikissa hänen toimissaan;\nsitä sanoo sisällinen tunne -- eikö niin?\"\n\n\"No, eukkoseni, oletko jo valmis? Sinä olet todellakin liian\nmyöntyväinen. Nojau käsivarteeni ja menkäämme järvelle päin. Vaan sinä\nnäytät niin vakavalta.\"\n\nHän olikin vakavalla mielellä; hän ajatteli vanhaa Briitaa, ja häntä\nsuretti, että Villiam, joka soi kaikille niin hyvää, ei ottanut selkoa\nasioista eikä pitänyt huolta siitä, että ainakin hänen omilla\nalustalaisillaan olisi hyvä olo.\n\n\"Katso, Greeta, tämä on minun venheeni; toisella kerralla voimme\npurjehtia. Tuo pieni punainen talo tuolla on metsävartijan; keltainen\nrakennus kylän päässä on pappila; ne ovat varmaankin provastin\nlapsenlapsia, jotka viskelevät 'voileipiä' rannalla.\"\n\nNuori rouva riensi pienokaisten luo; hän ajatteli omia pikku siskojaan;\nhe katselivat kummastellen kaunista, hienopukuista naista, joka heitä\nniin sydämellisesti suuteli, ja pikku tyttö ojensi hänelle suuren\nkukkavihkon.\n\nMargreta katseli valkoisia kukkia ja ajatteli sanoja: \"tapahtuu, ei,\ntapahtuu, ei;\" ja hän muisteli luulleensa tulevansa täydellisesti,\nsanomattoman onnelliseksi, ja nyt... Rakastiko hän Villiamia nyt\nvähemmin? Oi ei, ei, ei! Hän pusersi hänen käsivarttaan ikäänkuin\nlöytääkseen suojaa tätä ajatusta vastaan. Ei, hän ei häntä vähemmin\nrakastanut, vaan toisella tavalla; Villiam ei ollutkaan, niinkuin hän\noli luullut, virheetön ja turhamaisuuksia vailla; tosin kyllä hän\npilkkasi toisten ja omaa käytöstään, vaan hän ei sitä muuttanut ja\nkuitenkin hän oli niin erinomaisen hyvä; Margreta oli mielestään\nkiittämätön; eihän ihminen voi olla täydellinen -- oliko hän sitä\nitsekään? Vaikuttiko hän miehessään hyvää? Hän pelkäsi, ettei hän\nvaikuttanut hänessä mitään.\n\nSamassa määrässä kun kesä kului, väheni myös Margretan iloisuus, joka\nsiellä kotona oli ollut niin vilkas; hänen poskeltaan hävisi osa sen\npunasta ja silmästä osa sen loistosta. Tehdä työtä muiden eteen, uhrata\nvoimansa muiden edestä, oli muuttunut hänen toiseksi luonnokseen; nyt\noli hän pakotettu aina olemaan päähenkilönä; kaikki häntä palvelivat,\nmukaantuivat hänen tahtonsa jälkeen ja olivat hänelle kaikessa apuna,\nSe komeus ja hyvä elämä, jota hänen täytyi viettää, vaikka se soti\nhänen periaatteitaan vastaan, olivat vähällä riistää häneltä\nkunnioituksen häntä itseään kohtaan. Kun hän oli kävelyllä ja näki\nahkeran työmiehen ja pienen väsyneen lapsentytön, niin hän heitä sekä\nkadehti että häpesi. Hän oli mielestään haudattu ruusuvuoteelle, joka\nhänet vähitellen tukehuttaisi.\n\nVähitellen tapahtui Villiaminkin mielentilassa muutos; tuo melkein\nkiihkoinen onnellisuus, minkä hän ennen oli tuntenut, väheni; hänen\nolentoonsa tuli jotakin enemmän joka päiväistä, ja kun hän aamiaisen\njälkeen mukavasti oikaisi jäseniään pehmeässä nojatuolissa, sanoi hän\ntavallisesti: \"no, tyttöseni, mitä meidän nyt tulee tehdä saadaksemme\ntämän päivän kulumaan?\"\n\nYstävänsä nuoren miehen ajoilta, jotka alussa olivat vetäytyneet\nhänestä pois, tulivat jälleen näkyviin, veivät hänet seuraansa ja\nauttoivat häntä parhaan taitonsa mukaan kuolettamaan aikaa.\n\nMargreta kävi levottomaksi. Rakastiko hän vaimoaan vähemmin? Eikö hän\nenää ollut miehelleen kaikki? Siinä tapauksessa oli vika hänessä,\nMargretassa, ajatteli hän; hän itse oli usein ääneti ja surumielinen,\nhänen täytyi koettaa miestään huvitella -- ja hän tutki tavattomalla\ninnolla kaikkia lehtiä voidakseen puhella hänen kanssaan valtiollisista\nasioista, mutta siitä hän ei paljo kiitosta saanut.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Ja minä kun aina olen ollut siitä\niloinen, ettet koskaan ole puuttunut valtiollisiin asioihin? Ei mikään\nniin vähän sovellu naiselle.\"\n\n\"Etkö tahdo pelata sakkia, Villiam?\"\n\n\"Tietysti kernaasti, jos se sinua huvittaa.\"\n\nHän ei koskaan enää pyytänyt häntä sakkipeliin; Villiamin tähdenhän hän\nsitä oli tahtonut. Eikö hänellä siis ollut mitään keinoa saadakseen\najan hänelle hupaisemmaksi, hänelle, jonka edestä hän olisi\nsydänverensä vuodattanut?\n\nPäivässä oli viisitoista, kuusitoista pitkää tuntia; suuret pöytäkellot\nsen ilmaisivat kuuluvalla tavalla; ainoastaan yhtenä näistä tunneista\noli hän oikein iloinen; silloin istui hän miehensä pienessä huoneessa\nja oppi englannin kieltä.\n\nSeuraelämässä ei Villiam läheskään aina ollut häneen tyytyväinen.\n\n\"Minun mielestäni sinun pitäisi voida tehdä itsesi enemmän huomatuksi\nkuin esim. eilen; ethän sinä lausunut melkein sanaakaan.\"\n\n\"Mitä minun piti sanoa? Ensin kertoi koko seura juttuja jahtimestarin\nperheestä; minä aivan mykistyin hämmästyksestä, kun kuulin kuinka\nhuonoja he ovat; ja sitte kun he saapuivat ja kaikki olivat niin\nystävällisiä ja kohteliaita heitä kohtaan, mykistyin huomatessani\nheidän kavaluuttaan.\"\n\n\"Bravo, Greeta; siitä heidän pitää saada tietoa.\"\n\n\"Oi ei, Villiam; jos sinä minua rakastat, niin älä siitä puhu.\"\n\n\"No, niin olen siis siitä puhumatta; mutta sinun täytyy luvata minulle\nlaverrella aika lailla ja puhella tyhjästä, niinkuin toisetkin; muuten\nsanovat he, että olet yksinkertainen.\"\n\nJa hän koetti laverrella, niinkuin Villiam oli toivonut, mutta hänestä\ntuntui kuin kadottaisi hän hyvän ajatuksensa kaikista ihmisistä, ja\nvaikka hän huolellisesti vältti kaikkea kavaluutta, kaikkea panettelua\nja imartelua, oli hän mielestään kuitenkin vähemmin suora, vähemmin\ntodellinen ja vähemmin hellä.\n\nVäliin tunsi hän olevansa voimaton ja väsynyt.\n\n\"Sen vaikuttaa Köpenhaminan ilma,\" sanoi Villiam, \"mutta keväällä\nmatkustamme vanhempiasi tervehtimään ja sitte lähdemme ulkomaille, niin\nkyllä jälleen voimistut.\"\n\nHän hymyili, mutta tuntui niin kuin hän ei edes toivoisikaan\nvoimistuvansa, kuin olisi elämällä, joka oli hänen edessään kuin\ntasainen maantie, ilman esteitä tahi taistelua, vaan vähän houkutusta.\n\n\"En koskaan ole nähnyt sinua niin kauniina,\" sanoi Villiam eräänä\ntalvi-iltana, katsellessaan nuorta vaimoaan, joka oli baalipukimessa.\n\nHän olikin tavattoman iloinen, ja ylpeydellä huomasi Villiam sitä\nihmettelyä, minkä hänen vaimonsa kauneus ja sievä tanssi herätti; vaan\näkkiä huomasi hän hänen kalpeana ja liikutettuna menevän erääsen\nsyrjähuoneesen; hän riensi hänen jälkeensä.\n\n\"Armas Margretani, oletko sairas?\"\n\n\"En, en vähääkään, mutta minä en voi enempää tanssia. Sinä varmaan olet\nminua ymmärtävä. Tuo nuori tyttö tuolla, jolla on heleänpunaset\norjantappuraruusut, valitti äsken, että hänen kavaljeerinsa, tohtori\nGrön, kutsuttiin pois; vähää sen jälkeen palasi hän takasin, ja kun\ntyttö puheli lääkärin vaikeasta kutsumuksesta, sanoi hän: 'se oli vaan\ntässä kartanossa; vinttikerroksessa on eräs kuolon kielissä; on niin\nharmittavaa kun he yhä lähettävät minua hakemaan, vaikka jo ennen olen\nsanonut, ettei enää mitään apua löydy' -- ja sitte he tanssivat,\nVilliam, ja musikki soitti; vaan meidän, meidän täytyy täältä pois,\nmeidän täytyy kotiin -- eikö niin?\"\n\n\"Älä vaan puhu siitä kellekään; älkäämme tehkö itseämme naurettaviksi\nAntakaa anteeksi, rouva, meidän täytyy lähteä kotiin; vaimoni ei voi\nhyvin.\"\n\nHe istuivat umpinaisissa vaunuissa; ulkona oli pimeä ja kylmä:\nyövartija huusi kello 1; Villiam ei lausunut sanaakaan, ja Margreta oli\nahdistettu, niin murheellinen, niin peloissaan, että oli tehnyt\nmiestänsä vastaan.\n\nKun he saapuivat kotiin, meni Villiam heti huoneesensa; Margreta seisoi\nhetken epätietoisena; sitte kolkutti hän hiljaa miehensä huoneen\novelle.\n\n\"Sinä et saa olla minuun suuttunut. Villiam; minä kyllä tiedän, että\nsuuressa kaupungissa aina on sairaita ja kuolevaisia, vaan ei\nkuitenkaan itse juhlakartanossa. Ajattele kuinka häiritseväistä soitto\non kärsivälle, kuinka tuskallinen hänen vuoteensa äärellä oleville. Kun\nisä kotona meni sairasta ripittämään, etsin aina yksinäisyyttä\nrukoillakseni; oi, se on juhlallinen hetki, jolloin sielun tulee astua\nJumalan kasvojen eteen. -- Sinä varmaankin minua ymmärrät, sinä et\nmyöskään olisi voinut tanssia, kun tiesit että lähimmäinen saman katon\nalla taisteli viimeistä taisteluaan. Oletko minuun suuttunut, Villiam?\"\n\n\"Suuttunut!\" hän sulki hänet syliinsä ja nyyhki: \"Oi Margreta! Jumala\nolkoon minulle armollinen!\"\n\n\"Suuttunut!\" toisti hän; \"olisinko suuttunut sinuun sentähden, että\nolet viaton, lempeä ja hyvä; niin huonoksi en kuitenkaan ole tullut;\nniin huonoksi en, Jumalan avulla, milloinkaan ole tuleva. -- Minä\nmuistan isäsi sanat: 'hän on nuori, voitteko olla hänelle turvana?'\nOi, minä olen huono turva, minä, joka en osaa edes itseänikään turvata.\nUseasti ajattelen, että menen taaksepäin, että yhä enemmän häviän\ntyhjyyteen; pitäisikö minun myös vastustella sinussa löytyvää hyvää,\nMargreta?\"\n\nMargreta suuteli hänen kalpeata otsaansa; hän löysi sanoja, jotka\nvoivat häntä lohduttaa ja rauhoittaa, sanoja, jotka saattoivat herättää\nhänen itseensä luottamustansa. Villiam ei ollut hänelle milloinkaan\nollut niin rakas kuin nyt, kun hän nöyrästi ja vilpittömästi tunnusti\nvirheensä. Ja hän rukoili palavasti, että Jumala saattaisi heidät\nmolemmat oikealle tielle -- kuinka, sitä hän ei tiennyt, sen tuli Hänen\nviisaudessaan määrätä!\n\nLähinnä seuraavina päivinä oli Villiam vakava, mutta tämä haihtui\nvähitellen, ja hän tuli ainakin näennäisesti entiselle mielialalleen.\n\nPikku Inkeri ilmoitti eroavansa toimestaan; hän ei voinut kauvemmin\nkestää istumalla piilosilla ja katselemalla pihalle. Hilpeä mieli oli\nhänet jo aikaa jättänyt, ja nyt hän jo rupesi myös kuihtumaan.\n\nHänellä oli kyllä ollut erittäin hyvä olo, ja vieläpä sen lisäksi monta\nhuvitustakin, mutta hän ei jaksanut alinomaa istua neulomassa;\nsitäpaitsi oli niin ikävää istua yksin, ilman että oli edes kissaakaan\nseurakumppanina; ei edes hyvä ruokakaan maistanut, kun se oli yksin\nsyötävä; tätä kaikkea ei palkinnut se, että sai kantaa neitin nimeä ja\nkäydä puettuna valkoisissa alushihoissa ja nyörikengissä.\n\nMargreta oli mielipahoillaan Inkerin aijotusta poismuutosta, vaan\nVilliam selitti olevansa iloinen päästessään kauvemmin näkemästä pikku\nInkerin surumielisiä kasvoja ja että heidän tuli saada sijaan oikein\nsukkelan tytön, joka oikein ymmärsi tukkaa kähäröidä.\n\nLindebackassa he eivät olleet käyneet, mutta nuori rouva oli lähettänyt\nvanhalle Briitalle naulan kahvia ja lämpimän talvipuvun; Olli oli\nsaanut kirjoja ja tupakkaa.\n\n\"Te ette näytä terveeltä,\" sanoivat Margretalle ystävät ja tuttavat.\nHän tunsikin olevansa heikko, ikäänkuin häneltä olisi puuttunut\nsisällistä voimaa, ja jonkinlaisilla sairauden tunteilla näki hän\nkevään lähestyvän ja luonnon puhkeevan eloon. Hän ei edes halannut\npäästä kotia tervehtimään; hän pelkäsi, että he huomaisivat hänessä\ntapahtuneen muutoksen.\n\nEräänä päivänä huhtikuun loppupuolella kolkutti nuori rouva kirja\nkädessä tavallisuuden mukaan miehensä huoneen ovea, mutta ei mitään\nkutsuvaa \"astu sisään!\" kuulunut.\n\n\"Olisiko hän mennyt ulos?\" ajatteli hän ja aukasi oven; ei, hän oli\nkotona; kalpeana kuin ruumis ja tuijottavin katsein istui hän sohvalla.\n\nHän joutui hirveän kauhun valtaan, tuskan, johon verrattuna kaikki\nhänen entiset murheensa olivat mitättömät.\n\n\"Villiam, oletko sairas? Herra Jumala, Villiam, sano minulle!\"\n\nVilliam nousi seisaalleen.\n\n\"Minä en ole vähääkään sairas; suokoon Jumala, ettei minua mikään muu\nkuin se vaivaisi, vaan se on pahempaa. Margreta parka, sinun tähtesi se\nminua enemmän surettaa; yksin olisin sen kohta voinut kestää.\nAjatteles, se englantilainen kauppahuone, johon olin antanut rahani, on\ntehnyt konkurssin, me olemme köyhät.\"\n\n\"Vai niin, se on mielen liikutus, joka on tehnyt sinut niin kalpeaksi\nja kätesi kuumeesta lämpimäksi. Herralle kiitos, ett'et ole sairas!\"\n\nVilliam kohotti päätään ja katsoi vakaasti, melkeinpä ankarasti häneen.\n\n\"Margreta, onko tämä sielun lujuutta vaiko kevytmielisyyttä?\"\n\n\"Ei kumpaakaan; se on rakkautta sinuun; jos vaan saan pitää sinut, olen\nonnellinen. Luuletko minun rakastaneen tätä rikkautta? En, sitä en ole\ntehnyt; se on melkein seissyt välimuurina minun ja onneni välillä. Se\nkuorma, jonka luulit helpommin voivasi yksin kantaa, ei ole minulle\nmikään kuorma; minulle oli rikkaus taakkana, joka minua painoi ja\nsorti.\"\n\n\"Etkö sinä siis ole ollut onnellinen?\"\n\n\"En, sillä minä en ole ollut oikealla paikallani; minä en mennyt\neteenpäin parempaan; se oli vaan kummallista paikallaan olemista;\nelinvoimani oli niinkuin halvaantunut; luulen tuskin, että olisit minut\nkauvan saanut pitää.\"\n\n\"Margreta!\"\n\n\"Oi, älä pelkää! Sinä et minua kadota; sydämeeni virtaa eloa, voimaa ja\nrohkeutta; minä tunnen, että Jumala lähettää tämän meidän hyödyksemme,\nmutta minä ymmärrän varsin hyvin, ett'et sinä, joka olet kasvanut\nrikkaudessa ja ylöllisyydessä, heti voi niin ajatella.\"\n\n\"En, sitä en voi; minä en voi virittää mitään riemuvirttä meidän\nonnettomuudestamme; minä näen kohtalomme suoraan silmiin: köyhyyttä.\"\n\n\"Olemmeko veloissa, Villiam?\"\n\n\"Veloissa! Eikö siinä ole kyllä, ett'ei meillä ole mitään, millä elää;\nkäsitätkö sinä tämän asian oikein?\"\n\n\"Entäs Lindebacka?\"\n\n\"Lindebacka! Siitä ei maksa puhua!\"\n\n\"Siinä on kaksisataa tynnyrinalaa maata, niin hyvää ja hyvin viljeltyä\nkuin missään muualla koko Tanskassa, kiitos vanhan Ollin. Isoäitisi\nasui siellä; me voimme myös siellä asua, ja sinä saat nähdä, Villiam,\ntarpeellinen vaimosi on sinulle oleva, ja kuinka onnellisiksi me\ntulemme. Älä loukkaannu minuun iloisesta mielestäni; kaikki on\naatoksissani niin valoisata; jos nyt vaan voisin sinua lohduttaa!\"\n\n\"Minun velvollisuuteni oli sinua lohduttaa, Margreta, ja tässä seison\nniin ymmärtämättömänä, vaan ei kuitenkaan enää onnettomana. Me alamme\nnyt alusta, niinkuin niin moni ennen meitä on tehnyt. Usko minua, minä\nen ainoastaan rakasta sinua suuresti, vaan kunnioitan, ihmettelen\nsinua. Useimmilla miehillä olisi tällaisissa suhteissa murheittensa\nlisäksi itkevä ja valittava vaimo, vaan minun vaimoni seisoo rohkeutta\nja luottamusta täynnä valmiina vastaan ottamaan ja voittamaan kaikki\nuhkaavat vaikeudet.\"\n\nHe istuivat sohvalle; Margreta piteli miehensä molempia käsiä omissaan;\nhän teki suunnitelmia, hän itki, hän nauroi. Ensimmäistä kertaa hän nyt\noikein puheli hänelle rakkaudestaan, ja Villiam sai luoda katseen hänen\nsieluunsa, josta hän tuli huomaamaan, ettei se rikkaus, jonka hän oli\nkadottanut, ollut mitään verrattuna siihen, minkä hän vielä omisti.\n\n\"Kiitos, Margreta, sinä olet minulle tehnyt enkelin työn -- Jumala\nsinua siunatkoon! Nyt voin levollisesti ajatella asioitani; huomenna jo\nmatkustan Hamburgiin, sieltä Londoniin katsoakseni, josko mitään voi\npelastaa; minä epäilen sitä, mutta tahdon tehdä velvollisuuteni ja\nkoettaa kaikki.\"\n\nInkeri istui ja ompeli pienessä kamarissaan, jonka ikkuna oli pihalle\npäin, kuu nuori rouva, vähän kalpeana, vaan loistavin silmin ja kasvot\nkirkastettuina, astui hänen luoksensa.\n\n\"Onpa hyvä, että lähdet meiltä, pikku Inkeri,\" sanoi hän\nveitikkamaisesti, \"sillä nyt en voi enää kauvempaa pitää kamarineitoa.\nMe emme enää ole rikkaita, Inkeri: meidän tulee jättää tämä suuri\nkartano ja muuttaa maalle, ja siellä tulee paljo työtä ja puuhaa.\"\n\n\"Onko se totta, onko se aivan totta? Enpä luullut tuon rikkauden\nmilloinkaan loppuvan. Isä kyllä aina sanoi: 'köyhyys kestää, rikkaus\nhaihtuu,' vaan en luullut sen niin pian ja äkkiä tapahtuvan ... ja te\nkun olette niin hyvä!\" Inkeri nyyhki. \"Vaan en kuitenkaan teitä jätä,\nsitä en voi; minä olen nuori ja vahva, minä tahdon teidän edestänne\nraataa ja työtä tehdä.\"\n\n\"Kiitos, uskollinen pikku Inkeri! Onnettomuudessa oppii tuntemaan\noikeat ystävänsä. Mutta niin pahasti eivät asiat kuitenkaan ole.\"\n\nJa Margreta kuvaili kaunista maatilaa kirkkaan järven rannalla ja\nsuurta metsää niin elävästi, että Inkeri pyyhki pois kyyneleensä ja\npiti heidän kohtaloansa ennemmin kadehdittavana kuin surkuteltavana; ja\nkun hän jäi yksin, lauloi hän niin korkealla ja kirkkaalla äänellä,\nettä kuului aina kyökkipiialle asti, joka ajatteli: \"kas tuota\nvahingosta iloitsevaa olentoa, joka iloitsee siitä, että herrasväki on\njoutunut kurjuuteen, ja että minä menetän paikkani.\"\n\nSeuraavana päivänä läksi Villiam matkaan. Hän oli levollinen, vaan\nhyvin vakava.\n\n\"Minä jätän kaikki sinun huostaasi, Margreta,\" sanoi hän, \"järjestä ja\naseta niinkuin parhaaksi näet. Jää hyvästi, uskollinen vaimoni,\nhyvästi!\"\n\n\"Tule pian takaisin, Villiam! Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon!\nHyvästi rakkaani, joka olet minulle kaikki!\"\n\nMargreta kumartui ulos akkunasta siksi ettei vaunuja enää näkynyt;\nsitte riensi hän Inkerin luo.\n\n\"Nyt meidän pitää ottaa esiin kaikki ne pukuni, joita paitsi voin\ntoimeen tulla; niistä aina voi jotakin saada; ainoastaan sinisen\nsilkkihameen, josta mieheni niin paljon pitää, pidän itselleni; muuten\non pappilasta tuotu vaatevarastoni hyvä kyllä. Sitte lähetämme hakemaan\nhuonekalujen kauppiaan, joka voi ostaa osan huonekaluista; loput me\npidämme, sillä minä tahdon laittaa kaikki kauniiksi Lindebackassa,\nettei mieheni missään suhteessa tarvitse kaivata sitä mukavuutta, johon\nhän on tottunut.\"\n\nMargreta käveli edes takaisin huoneissa innokkaasti miettien, mitä\nvoisi myydä, ja mitä jättää, kun hänen miehensä setä, eversti Höeg,\nastui sisään.\n\nTämä huomasi hämmästyksellä hänen punaiset poskensa ja vilkkautta\nosoittavat kasvonsa ja huudahti tyytyväisenä:\n\n\"Huhu on luultavasti nyt niinkuin tavallisesti tehnyt hyttysestä\nelefantin; se tiesi kertoa, että Villiamin omaisuus oli hävinnyt. Minä\nriensin heti tänne tarjoomaan kaiken vallassani olevan avun, vaan minua\nilahuttaa, ettei sitä tarvitakaan.\"\n\n\"Oi, minä kiitän teitä sydämestäni; pikainen apu on kaksinkertainen\napu; vaan Jumalan avulla tulemme kyllä toimeen, vaikka huhussa kyllä on\nperää.\"\n\nHän pyysi häntä istumaan ja selitti sitte suoraan mielen tilansa ja\ntuumansa.\n\n\"Nyt te kyllä minua ymmärrätte, setä kulta, kun sanon, että tämä\nonnettomuus, joksika maailma sitä kutsuu, tuntuu minusta\nvapauttamiselta. Me vietimme niin mukavata, kiirutonta elämää,\njommoista ainoastaan vanhuksilla elämänsä ehtoolla hyvin käytetyn,\nhyödyllisen elämän jälkeen on oikeus viettää. Me olisimme kyllä\nvoineet, ja meidän olisi epäilemättä täytynytkin itsellemme\nvelvollisuuksia määrätä, ei ainoastaan nauttia, vaan myöskin vaikuttaa;\nvaan sitä me emme ymmärtäneet, ja meidän tulee kiittää Jumalaa, että\nhän on armollisesti vienyt meidät pois tästä hyvästä elämästä -- joka\nvähitellen olisi meitä köyhdyttänyt sekä hengellisesti että\nruumiillisesti -- että hän on pakoittanut meitä työhön, sillä työttä\nlepo ei ole suloinen. -- On todellakin suuri helpoitus, että Villiam on\npoissa; häntä olisi rasittanut nähdä vierasten käyvän tinkimässä meidän\ntavaroistamme ja huoneiden vähitellen tyhjentyvän. Kun hän palajaa\ntakaisin, toivon kaikki jo olevan hyvässä järjestyksessä rakkaassa\nLindebackassamme. Ensimmäinen tekoni on oleva eron antaminen\npalvelijalle ja piialle, niin, se tapahtuu jo tänä päivänä; minä voin\nkernaasti maksaa kolmen kuukauden palkan ja ruokarahat; tämä on kun\npisara meressä verrattuna meidän kalliisen talouden hoitoomme.\"\n\nEversti katsoi ystävällisesti häneen; hän näytti hänestä niin hyvältä,\nniin järkevältä, niin kauniilta; hän oikein toivotti mielessään onnea\nVilliamille vaimon valitsemisessa, ja oli samassa niin sydämestään\niloinen, ettei hänen oma tyttärensä nykyisissä suhteissa ollut joutunut\nhänen veljensä pojan vaimoksi.\n\n\"Teidän käytöksenne ja koko teidän ajatustapanne kunnioittavat teitä\nsuuressa määrässä, nuori ystäväni, teillä on jalo ja rohkea sielu, ja\nminä olen katsova suureksi kunniaksi, jos saan olla teille turvana\nVilliamin poisollessa.\"\n\nJa tuo ylpeä vanha upseeri tarttui kunnioittavasti pienen juutilaisen\npapintyttären käteen ja suuteli sitä.\n\nKyökkipiika sai rahansa; hän oli hyvin äreä, kohotti nenäänsä korkealle\nja meni; palvelija taas, jolla ei ollut ollut niin paljon tilaisuutta\nsyrjästä ansaita, oli hyvin tyytyväinen saadakseen jonkun aikaa olla\nomana herranaan.\n\nTuskin olivat he lähteneet ennenkuin pikku Inkeri hiipi kyökkiin, jonne\nhän ennen ei ollut uskaltanut mennä; ja hän kurkisteli pöytien alle,\nhyllyille, ruoka- ja höystetavarakaappeihin. Sepä oli hauskaa; nyt hän\nsai hallita siellä. \"Minä kyllä pidän huolta päivällisestä,\" sanoi hän\niloisena.\n\nMitä hän nyt valmistaisi? Löytyi paljo hyviä ja hienoja ruokalajeja,\nvaan hän pudisti päätään kaikelle, Piti saada jotakin muuta, jotakin\nuutta, joka oikein maistuisi. Hän tunsi ilmassa, mitä melkein piti\nolla, ja sitte päätti hän valmistaa munamaitoa ynnä vehnäleipäkuutioita\nsekä paistettua silliä ja potaatia.\n\nHän sai suuret kiitokset laitoksistaan; ei mikään voinut maistaa\nparemmalta taikka tehdä parempaa vaikutusta.\n\nVähän väliä kävivät tuttavat vierailemassa, toiset todellisesta\nystävyydestä, useimmat uteliaisuudesta, nähdäksensä kuinka Margreta\nvastaanotti tapauksen, ja nämä lausuivat teeskenneltyjä lohdutuksia,\nantoivat epäkäytännöllisiä neuvoja ja tekivät sopimattomia kysymyksiä;\nhyvin harvat tulivat muista syistä; he ajattelivat, että kun hänen\nkuitenkin täytyi -- mikä heitä erittäin suretti -- myydä suuren joukon\nkalleuksistaan, niin saattivat he yhtähyvin niitä ostaa; huonekalujen\nkauppiaat tarjosivat niin hävyttömän vähän; sellaiset ihmiset käyttävät\naina tilaisuutta hyväkseen. Ja Margreta kiitteli heitä ystävällisesti,\nvaan huomasi pian, että he tarjoilivat vielä vähemmin kuin huonekalujen\nkauppiaat.\n\n\"Kuinka on mahdollista, että hän voi olla niin levollinen, niin\ntyytyväinen? Hän mahtaa olla kevytmielinen tahi välinpitämätön,\ntai...\" ja äänet hiljennettiin ja sanoja kuiskailtiin petollisesta\nkonkurssista ja että he ainoastaan muodon vuoksi olivat omaisuutensa\nkadottaneet.\n\nVaan eversti iski nyrkkinsä pöytään, temppu minkä hän, hienon maailman\nmies, teki ainoastaan silloin, kun hän oli todellisesti suuttunut, ja\nlausui äänellä, joka oli niin äreä kuin jos hän olisi komentanut\nuppiniskaisia sotilaita:\n\n\"Margreta nauttii minun rajatonta kunnioitustani; nöyränä ja\ntyytyväisenä mukaantuu hän onneensa ja on kiitollinen siitä, ettei hän\nole kadottanut mitään, jota rakastaa, vaan ainoastaan tyhjää korua ja\nturhuutta, johon hänen sydämensä ei milloinkaan ole ollut\nkiinnitettynä. Me, maailman lapset, emme varmaankaan -- ainakin tunnen\nsen itsessäni -- voisi olla käytöksessämme hänen kaltaisiaan, vaan sitä\nenemmän tulee meidän hänen käytöstään kunnioittaa. Mitä minuun tulee,\nniin pidän sen minua kohtaan tehtynä loukkauksena, jos joku hänestä\nlausuu pahaa sanaa.\"\n\nMutta nuori rouva järjesti kaikki levollisesti ja tarkasti,\najattelematta mitä maailma tuomitsi. Kun kaikki rätingit olivat\nmaksetut -- höyste- ja lihakauppiaan rätingit olivat ihmeen suuret\neivätkä ensinkään todistaneet Fredrikan rehellisyyttä -- oli hänellä\nvielä jäämäänkin melkoinen summa säästörahaksi, johon ei saanut koskea.\n\nToukokuun 10 päivänä tuli itse Olli häntä noutamaan. Olli nautti oikein\nsydämestään iloitsevan; englantilaiset rahat, jotka vaan olivat tuoneet\nonnettomuutta, olivat menneet; nyt pääsi Lindebacka jälleen kodin ja\nolopaikan arvoon; hänen vaikutuksensa tuli hyödylliseksi ja\nsiunaukseksi. Ja hän läimäytti aika lailla piiskallaan ja katseli\nylpeydellä pientä kaunista ajopeliä, \"rouva vainaan uusia vaunuja,\"\njotka ostettiin Villiamin ristiäisiksi ja joiden edessä tuliset,\nruskeat hevoset korskuivat.\n\nMargreta katseli ympärilleen tyhjissä huoneissa; hän katseli kartanoa\nseistessään vaunujen luona; sitte ojensi hän kätensä everstille,\nsuuteli ystävällistä Paulinaa, ja he läksivät.\n\nPikku Inkeri istui Ollin vieressä; hän oli kuin lintu, joka oli päässyt\nhäkistään; hän haasteli, hän otti ohjakset Ollin käsistä itse\najaakseen, eikä Olli suuttunut; näytti siltä kuin tuo ankara vanhus\nolisi erittäin mieltynyt iloisen tytön seuraan.\n\nMargreta oli ääneti ja mietteisin vajonneena; oikein iloinen hän ei\nvoinut olla ennenkuin hänellä taas oli Villiam kotona, ennenkuin hän\nnäki hänet onnellisena rauhallisessa kodissa, ennenkuin hän\nkokemuksesta sai tietää, etteivät supistuneet elämän ehdot ja\nmukavuuden puutteet liiaksi hänen mieltänsä painaisi.\n\nLindebackassa käännettiin kaikki mullin mallin, maalattiin ja pantiin\nuudet seinäpaperit. Kauvan ei kestänytkään ennen kuin siitä tuli mitä\nsievin pikku koti, niin hauska, niin kaunis, niin valoisa; hän ei\nvoinut miellyttävämpää ajatella; jos nyt vaan Villiamkin oli samaa\nmieltä.\n\nVanha Olli oli kyllä vähän nyreissään noista monista muutoksista, vaan\nitse asiassa oli hän vallan tyytyväinen; ainoastaan hänen omaa\nhuonettansa, hänen puutteellista, pimeätä, tyhjää huonettaan ei saanut\nliikuttaa; vaan siitä huolimatta varusti Margreta hänelle pienen\npuutarhaan päin antavan kamarin mukavine nojatuolineen,\nkirjoituspöytineen, kaappineen ja oikein mukavine vuoteineen. \"Niin voi\nOlli oleskella, missä hän tahtoo,\" sanoi hän veitikkamaisesti, ja\npitkää aikaa ei kulunutkaan, ennenkuin hän oleskeli siellä päivin ja\npian hän jäi sinne yöksikin.\n\nPuutarhamaa kaivettiin; kauniita käytäviä ja kukkapenkereitä\nvalmistettiin; siihen työhön otti Inkeri innolla ja halulla\nosaa. Eräänä päivänä kun hän iloisesti laulellen hääri nuorten\nmansikka-istutusten kastelemisessa, syöksi kauhean suuri koira\nhänen eteensä, ja kun hän pelästyneenä hyppäsi syrjään, seisoi hän\nkoiran isännän, nuoren metsävartijan edessä, joka kantoi suurta kalaa.\nTämä nosti hatun päästään, kumarsi syvään ja sanoi:\n\n\"Antakaa anteeksi, rouva, minä etsin Olli Hansonia; hän ei ollut\nkamarissaan, sentähden luulin hänen olevan täällä; minä tahdoin vaan\njättää hänelle tämän hau'in.\"\n\n\"Minä en ole rouva, nimeni on neiti Aabye,\" vastasi hän\nveitikkamaisesti, ja näytti siltä kuin nuori mies olisi tullut\niloiseksi saadessaan kuulla, ettei hän ollutkaan rouva. Tyttö saattoi\nhänet kartanoon, jota vieras tuskin saattoi enää tunteakaan; sitte söi\nhän aamiaista Ollin kanssa ja sai vihdoin itse rouvalta tietää, että\npikku neiti Aabye, poskikuopistaan ja iloisesta luonteestaan\nhuolimatta, oli tyttö, jonka sydän oli oikealla paikallaan, tyttö, joka\noli kestänyt koetuksensa.\n\nSiitä hetkestä alkaen oli nuorella Lundilla vähän väliä asiaa\nLindebackaan; milloin tahtoi hän kysyä Ollilta neuvoa jossain asiassa,\nmilloin toi hän kalaa, metsäriistaa, vieläpä kukkiakin omasta\npuutarhastaan. Sattui niin sopivasti, että hän sai puhella Inkerin\nkanssa, ja hän kehoitti tyttöä käymään tervehtimässä hänen äitiään,\njoka oli niin yksin.\n\nNuori tyttö katseli joka päivä kamarinsa ikkunasta metsävartian\nasuntoon, jonka oven edustalla kasvoi kaksi pähkinäpuuta, ja hänen\nmielensä teki mennä sinne, vaan rohkeutta siihen hänellä ei oikein\nollut. Hän näki vanhan äitin istuvan auringon paisteessa kehräämässä;\nhän näytti niin ystävälliseltä ja lempeältä; Inkeri piti mielestään jo\nhänestä, ja sitte huokasi hän ja ajatteli kaikenlaista.\n\nPappilan väki ajatteli myös usein nuoria naapureitaan; erittäin\nkuvitteli hyvä rouva innokkaasti mielessään heidän kurjuuttaan, ja\nusein vettyivät hänen silmänsä heitä ajatellessaan.\n\n\"Lorup kulta,\" sanoi hän eräänä päivänä miehelleen tarjotessaan hänelle\ntarjooman riisipuuroa ynnä paksua kermaa, \"minä menen heitä\ntervehtimään; heidän tulisi kyllä tulla ensin tänne, mutta siitä en\nväliä pidä. Auttaminen ja lohduttaminen on suurin iloni.\"\n\n\"Väliin voipi myös tulla sopimattomaan aikaan, Katriseni,\" muistutti\nkonsistorineuvos lyhyesti.\n\n\"Sinä olet kunnon mies, Lorup, vaan oikeata tunteellisuutta sinussa ei\nole.\"\n\nTämän lausuttuaan pyyhki rouva kyyneleen lihavalta poskeltaan ja otti\nenemmän sokeria ja kermaa puuroonsa ajatellessaan pientä puhetta, jonka\naikoi pitää noille nuorille onnettomille ihmisille. Hän, näet, erittäin\nmieluisasti saarnaili ja teki itse mielestään sen paljoa paremmin kuin\nmiehensä. Tämä oli yksi tuon hyvänluontoisen rouvan keppihevosia;\ntoinen, jota hän enemmän salaa ratsasti, oli lääkärinä oleminen.\nHänellä oli kokonainen apteeki, joka oli koko maailman käytettävänä;\nsiinä oli enemmän tai vähemmän viattomia aineita, niinkuin\nvetoplaastaria, tanskan kuninkaan rohtoja, kuohupulveria, johanneksen\nkukkateetä, tohtori Morrisonin pillereitä, revalenta arabica'a -- jonka\nyhtäläisyyttä hernejauhojen kanssa hän ei milloinkaan tahtonut myöntää\n-- ja jonkinlaista viheriäistä kummalliselta haisevaa nestettä, joka\noli yleinen apukeino tauteja vastaan yleensä, vaan koleraa vastaan\nerittäin.\n\nPieni paksu rouva oli yhtä punainen kuin hänen hattunsa nauhat,\nsaapuessaan Lindebackaan, ja niin hengästynyt, että hänen täytyi levätä\ntien vieressä olevalla penkillä. Siinä hän järjesti ajatuksiaan ja\nmuistutteli puhettaan.\n\nEi sovi kieltää, että rouva Lorup vähän hämmästyi nähdessään kauniin\ntyytyväisen nuoren emännän noissa sievän siisteissä huoneissa, joihin\nverrattuina hänen omansa jäivät aivan varjoon. Hänen kyyneleensä ja\nlohdutuspuheensa piti säästää sopivampaan tilaisuuteen; tässä ei ollut\nensinkään syytä puhella maltillisuudesta, kärsivällisyydestä, siitä,\nettei tule kiinnittää sydäntään maallisiin asioihin; tässä ei ollut\nmitään syytä tarjoomaan suojaansa, vaan kun rouva Lorup oli vähän\nennättänyt toipua, tuli hän aivan tyytyväiseksi ystävällisestä\nvastaanotosta ja ajatellessaan sopivaa seuraelämää.\n\nNyt oli kaikki valmiina Villiamin vastaan otoksi -- kuinka pian hän\nsaapuisi? Viimeisessä kirjeessään, joka ilmoitti, ettei mitään saanut\npelastetuksi, kirjoitti hän: \"minä tulen, kun minua vähimmin odotat.\"\n\nOli heidän hääpäivänsä; Margreta täytti kukkamaljat kukilla ja\npyökkipuun oksilla, ja koristeli itseään parhaan mukaan. Hänellä ei,\nvastoin tavallisuutta, ollut rauhaa; hän ei voinut olla paikallaan\nkymmentä minuutia.\n\nTaivas oli niin sininen, niin selkeä, ei ainoatakaan pilven hattaraa\nnäkynyt, aallot loiskuivat niin viehättävästi; metsä oli äsken lehtiin\npuhjennut, niin kaunis. Margreta astui polkua pienelle mäelle, josta\nvoi nähdä maantielle. Hän saapuu aivan varmaan tänään!\n\nHän ikävöi häntä niin sydämestään, ja kuitenkin hän pelkäsi saavansa\nnähdä hänet alakuloisena ja masennettuna, pelkäsi, ettei hän voisi\nhäntä lohduttaa.\n\nKas, tuolla näkyy tomupilvi kaukana, hyvin kaukana! Minkä vuoksi se\npanee hänen sydämensä sykkimään niin rajusti, kuin tahtoisi se rinnan\nsärkeä? Voihan se olla mitä hyvänsä, vaan Margreta ei ajatellut eri\nmahdollisuuksia; hän riensi yli kenttien maantielle. Ne olivat\npostivaunut; yksi mies istui niissä, se oli hän, se oli luonnollista,\nhän tiesi sen. Mies hyppäsi alas vaunuista, ja hän lepäsi miehensä\nsylissä.\n\n\"Jumalan kiitos, että taas olet täällä!\"\n\nMargreta katsoi häneen, ikäänkuin olisi tahtonut lukea hänen\nsielussaan. Villiam näytti erinomaisen iloiselta, vaan muuttuneelta;\nhän oli Margretan mielestä tullut pitemmäksi; hänen katseessaan loisti\nvoimaa, hänen hymyssään miehuullista vakavuutta, hänen käsivartensa\nlepäsi hellästi ja ikäänkuin suojelevana vaimonsa vyötäisillä.\n\n\"Tänään vuoksi sitte, Margreta! Ei, älä luule, että sitä päivää\nsurumielisyydellä muistelen; tämä päivä tuntuu mielestäni vielä\nsuloisemmalta; minun rakkauteni on myös jalostunut; se on tullut\nvakavammaksi, syvemmäksi, todellisemmaksi.\"\n\nMargreta tarttui hänen käsivarteensa; hän oli niin kiitollinen\nJumalalle, niin nöyrä, ja kuitenkin niin ylpeä hänestä.\n\nKun he astuivat pappilan puutarhan ohi, seisoi rouva Lorup siellä ja\nnyökäytti heille päätään ja viittoi heille käsimuiskuja. Nuori\nmetsävartija, joka tuli Lindebackasta, jonne hän oli vienyt kaloja,\nnosti hatun päästään hymyillen ikäänkuin olisi iloinnut Margretan\nonnesta.\n\n\"Mutta, Margreta,\" huudahti Villiam, \"onhan täällä aivan niinkuin oli\nkotona sinun vanhempiesi luona: kaikki katsovat sinuun, ikäänkuin\noikein sinua rakastaisivat.\"\n\nHän saattoi miehensä puutarhan läpi sisään; hänen hämmästyksensä oli\nsekä naurettava että liikuttava.\n\n\"Armas ystäväni, voin tuskin uskoa silmiäni; olethan tehnyt ihmeitä; ja\nminä, joka olin varustaunut pitämään kaikki hyvänä sellaisena kun ne\nolivat; onhan täällä niin erinomaisen kaunista, kauniimpaa kuin mitä\nmeillä ennen oli, niin kaunista, jommoiseksi ainoastaan sinun\nrakkaudesta rikas sydämesi sen voi tehdä.\"\n\nSitte pudisti hän Ollin kättä ja sanoi tahtovansa, että Olli tahtoisi\nhänelle perin pohjin opettaa maanviljelystä; hymyilevä Inkeri katsoi\nhäneen kummastellen.\n\n\"Eihän tuo ole Inkeri! Noita kasvoja en tunne enää! Eihän sillä pikku\ntytöllä, joka tahtoi meidät jättää ja palata kotiinsa, ollut tuollaiset\nkasvot.\"\n\nKaikki nauroivat. Sitte juotiin kahvia, ja kaikki oli niin miellyttävää\nja maistui Villiamista niin oivalliselta.\n\n\"Tämän vehnäsen olet itse leiponut, Greeta; minä tunnen sen niin hyvin\npappilan ajoilta; Sohvin tekemät eivät oli läheskään niin hyviä. Sinä\nnäytät kummastuneelta, mutta sen minä voin paraiten arvostella; minä\ntulen suoraa tietä sieltä ja tuon mukanani lämpimät terveiset niiltä,\njotka ovat sinulle rakkaat. Isäsi on kelpo mies; me ymmärrämme\ntoisiamme, ja minä rohkenen sanoa, että me olemme tosi ystäviä. Äiti ei\noikein voi sitä minulle anteeksi antaa, että omaisuuteni joutui\nhäviöön; hän viittaili siihen, että minun olisi pitänyt kiinnittää\nrahat maatiluksiin täällä kotimaassa. 'Kyllä maalla viisaita löytyy,\nkun merellä vahinko tapahtuu' -- eikö niin, vai mitä sinä arvelet?\"\n\n\"Niin luulen minäkin. Vaan omaa huonettasi et vielä ole nähnyt,\nVilliam.\"\n\nHän saattoi hänet hänen kauniisen, varjokkaasen kamariinsa.\n\n\"Täällä on sanomattoman hauskaa, Margreta; tässä on tuntuva oikein\nhauskalta istua ja tehdä työtä. Sinä katsot minuun, oma vaimoni --\nniin, minä olen kyllä ennen ollut laiskuri ihminen, vaan Jumalan avulla\non nyt muutos tapahtuva. Muistatko mitä isäsi sanoi: 'Itsenäisen miehen\ntulee luottamatta perittyihin rikkauksiin voida elättää itsensä ja\nomaisensa.' Sen voin tehdä! Oi jos tietäisit, kuinka se ajatus tekee\nminut onnelliseksi; me voimme tulla toimeen, vaikkapa ilman\nLindebackaakin, tätä isoäitini perintöä. -- Istu tänne viereeni,\nMargreta, niin saat kuulla. Jo aivan nuorena tunsin, synnyltäni\nenglantilaisena ja tanskalaisena, tarpeen isäini kielelle kääntää, mitä\nminua Englannin kirjallisuudessa ihastutti; niin, minä alotinkin sitä\ntekemään, vaan olin liian epävakava työtä päättääkseni; nämä kokeet\nolen minä nyt näyttänyt eräälle kirjakauppiaalle, jonka mielestä ne\nolivat hyvät ja joka jätti minulle enemmän töitä ja lupasi minulle\nkestävää tointa. Se on Jumalan siunaus, Greeta, ei ainoastaan sen\nlisäyksen tähden, joka siitä meidän tuloillemme syntyy, vaan myös ja\nvielä enemmän sen terveellisen vaikutuksen tähden, minkä se on minun\nmielentilaani tekevä; ja se tuntuu minusta samassa lahjana äiti\nvainajaltani -- hänen kauttansahan minä niin täydellisesti olen\nenglannin kieltä oppinut. -- Sinun ei tarvitse miestäsi hävetä,\nMargreta; hän voi sen kuorman kantaa, mikä hänelle on määrätty. Sinä et\nmyöskään häntä häpeä, päin vastoin -- minä luen pienen lumoavan vaimoni\nvälkkyvästä silmästä ja hänen loistavasta hymyilystään, että hän\nmiehestään ylpeilee.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli vanhan vuoden viimeinen ilta, ilta, joka on merkillisen juhlallinen\nkaikille niille, jotka aatoksiinsa johdattavat menneet päivät.\n\nLindebackan salissa olivat punaset ikkunaverhot ikkunain eteen\nlevitetyt; tuli räiskyi ja leimusi niin hauskasti ja iloisesti\ntulisijassa; Margreta makasi sohvalla, vähän kalpeana, vaan\nonnellisena; kehto seisoi aivan lähellä häntä, ja hän katseli\npienokaista uinailevaa poikaa, ja hän katsoi mieheensä, joka aatoksiin\nvajonneena seisoi sen äärellä.\n\n\"Niin, Margreta, me tahdomme kiittää Herraa tästä vuodesta; kaikki,\nminkä se on mukanaan tuonut, on hyvää. Se on minulle opettanut, mikä\nsiunaus minulla on sinun puhtaassa sydämessäsi, sinun rikkaassa\nrakkaudessasi; se on opettanut minulle elämän totuutta, vaan samassa\nelämän arvoa; nyt on minulla yhtä vaikeata saada aikaa riittämään kuin\nminulla ennen oli saada sitä kulumaan; se on lahjoittanut meille tämän\naarteen, pienen poikasemme, jota toden totta emme tule heittiöksi\nkasvattamaan. Kaiken tämän on vuosi meille antanut, vaimoni, ja se on\nvienyt meidät lähemmäksi Jumalaa; toivokaamme, että voimme sanoa samaa\nvuoden päästä; toivokaamme, että voimme tuntea tulleemme paremmiksi,\nsilloin olemme myös onnellisemmat, jos se on mahdollista.\"\n\nJa Margreta kääri käsivartensa hänen kaulansa ympäri, ja ajatteli: \"se\nei ole mahdollista.\"\n\nMutta palvelusväellä oli hauskaa. Vanha Olli tuli mitä iloisimmalla\ntuulella ja kantoi sylissään punssimaljaa, ja kaikkein mielestä se\nlemusi niin hyvältä. Olli täytti lasit ja esitti herrasväen maljan; se\ntyhjennettiin riemulla. He hurrasivat ja toivottivat onnellista uutta\nvuotta, niin että kuului pitkät matkat.\n\nVaan Inkeri, missä hän oli?\n\nNiin, jos tahdot hänet nähdä, niin saat astua routaista polkua myöten,\njoka narisee jalkaisi alla; välkkyvät tähdet kyllä osottavat sinulle\ntietä metsävartijan pieneen taloon. Suljettujen luukkujen kautta\ntunkeuu esiin pieni kapea valojuova lumelle. Siellä sisällä on pikku\nInkeri.\n\n\n\n"]