[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3kAb2VEe6HFXe1v6O-5qnptKJWITPKacBJJOIal87RM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1954,"Nuoren tytön elämäntarina","Lewetzow, Cornelia",1836,1921,"1954-levetzow-corelia-nuoren-tyton-elamantarina","1954__Levetzow_Corelia__Nuoren_tytön_elämäntarina",null,"romaani",[],[],"fi",1860,1905,42990,270597,false,58631,[23],"Danish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Nuoren tytön elämäntarina\" by Cornelia Levetzow is a novel written in the early 20th century. The book details the challenging life of a young girl who experiences loss and hardship from a very young age, battling against feelings of abandonment and poverty. The protagonist, Marie, has to navigate her turbulent existence filled with neglect, until she ultimately finds a glimmer of hope and love in a new family.  At the start of the story, we are introduced to Marie, who lives in a small, dark attic room, orphaned and neglected by her stepmother, Dorthe. The cruel conditions of her life are vividly described as she goes from being looked after by a dismissive caretaker to begging in the streets for sustenance. Her feelings of loneliness and insignificance are palpable as she observes other children with their families while wishing for kindness. Yet, a turning point occurs when she is taken in by a loving family, marking the beginning of a new chapter in her life filled with warmth and affection, transforming her outlook from despair to hope. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Löfgren, Elma",256,"Tanskalainen kehitysromaani kertoo orvoksi jääneen Marien lapsuudesta ja nuoruudesta 1800-luvun Kööpenhaminassa. Köyhyyden ja ankaran äitipuolen keskellä kasvava tyttö haaveilee paremmasta elämästä, kunnes onnekas kohtaaminen muuttaa hänen tulevaisuutensa.","Cornelia Levetzowin 'Nuoren tytön elämäntarina' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1954. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","NUOREN TYTÖN ELÄMÄNTARINA\n\nKirj.\n\nJ. [Cornelia Levetzow]\n\n\nTanskankielestä suomentanut 10:nnestä painoksesta\n\nE.E.K.\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nU.W. Telén & C:o,\n1905.\n\n\n\n\n\n\n      Sensuurin hyväksymä, 9 p:nä lokak. 1905, Kuopiossa.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nKorkealla ullakkohuoneessa, jonka akkuna oli pimeään takapihaan\npäin, Adelgaden varrella, näin minä ensi kerran päivän valon. Äitini\nkuoli seuraavana vuonna. Isäni meni uusiin naimisiin, mutta pian\nhänkin kuoli. En tiedä heistä mitään, ei kukaan ole minulle kertonut\näidistäni, ja äitipuoleltani olen vain kuullut, että isäni oli kelpo\ntyömies.\n\nTuuli puhalsi vinkuen sisään halenneesta ruudusta, savu tuprusi\nuunista huoneeseen, eivätkä vähäiset puupalikat ottaneet edes kunnolla\nsyttyäkseen. Vanha Dorthe, äitipuoleni äiti, istui uuninnurkassa\njupisten itsekseen. Äitipuoleni kääräsi ison huivinsa hartioilleen ja\nläksi ansiolle hankkiakseen leipää meille kolmelle. \"Jospa minulla\nolisi vain itseni elätettävänä\", mutisi hän, \"mutta kun on tuo vanha,\navuton äiti ja tuo lapsikin vielä lisäksi taakkana\". Hän meni, ja minä\ntunsin olevani taakkana sekä hänelle että itselleni. Vilusta väristen\npainauduin uunia vasten ja purskahdin itkuun.\n\nKesä tuli, ja pieni huoneemme kävi silloin niin kuumaksi, että siellä\ntuskin sai hengitetyksi. Minä seisoin tuntikausia tuolilla akkunan\nääressä kurkistaen milloin alas pihalle, joka oli kuin kapea, syvä\nkaivo, milloin vastapäätä olevaan ullakkoakkunaan, missä riippui\nlinnunhäkki, ja räätälinsälli istui pöydällä vihellellen työnsä lomassa\nkanarialinnulle. Kalpea ja laiha oli räätälinsälli ja niin oli hänen\nvaimonsakin. He ompelivat lakkaamatta, ehtivät tuskin syödä ja nukkua,\nmutta vaimolla oli kuitenkin aikaa suudella ja taputella pientä,\npunatukkaista poikaansa, ja, niin köyhiä kuin he olivatkin, sai lintu\nkuitenkin joka sunnuntai sokeripalasen ja pieni poika vehnäkyrsän.\n\nMinä nyykäytin päätäni tuolle pienelle pojalle, mutta häntä kiellettiin\nnyökkäämästä takaisin, sillä äitipuoleni ja räätälinsällin vaimo olivat\nepäsovussa keskenään. Sitä paitsi oli poika puhdas ja siististi puettu,\neikä minun laiseni huonosti hoidettu pieni tyttö sopinut hänelle\nseuraksi.\n\nVanha Dorthe, siinä minun seurani. Hän olikin ainoa, joka kanssani\npuheli, vaan emme me silti toisiamme rakastaneet.\n\nRuma hän oli, hampaaton, kellervä-ihoinen ja ryppyinen, vuosien ja\nvaivojen koukistama. Hän oli jo lapsettunut uudestaan, puheli paljon\nitseksensä ja vähän vain minun kanssani. Minä kuuntelin molempia. Ei\nhän pitänyt tyttärestään eikä myöskään minusta; nuuskaa ja kahvia,\nniitä vain hän rakasti.\n\n\"Semmoista se on, kun sinulla on äitipuoli\", sanoi hän, kun minä itkin\nvilusta ja nälästä, \"kyllä oikea äiti sinusta parempaa huolta pitäisi,\nusko pois. Parempi olisi, ettet koskaan olisi syntynyt.\"\n\n\"Paljoa parempi\", vastasin minä, ja kyyneleeni vuosivat virtanaan\najatellessani, kuinka suloista olisi ollut, jos minua olisi hyväilty\nkuten räätälinsällin pientä poikaa.\n\nÄitipuoleni ei minua kuitenkaan oikeastaan pahoin pidellyt. Toisinaan\nhän kyllä uhkasi kurittaa, mutta yleensä hän jätti minut oman onneni\nnojaan.\n\nTultuani noin viisivuotiaaksi, oli minun jo lähdettävä elatusta\netsimään. Minut lähetettiin kerjuulle.\n\nTunsin itseni äärettömän pieneksi ja mitättömäksi kaikkien noiden\nvieraitten ihmisten joukossa. Ei kukaan tuntenut minua, enkä minä\nketään. Sekä hymyilevät että vakavat kasvot näyttivät minusta\nvälittävän yhtä vähän. Heillä oli kaikilla omat ajatuksensa, oma\npäämääränsä. Kuinka minä uskaltaisin heidät pysäyttää? Mutta minun oli\npakko se tehdä. Pelkäsin äitipuoltani enemmän kuin noita vieraita, eikä\nmikään jalompi tunne minua pidättänyt. Kosketin erään hienon naisen\nsilkkihametta ja pyysin: \"antakaa yksi killinki\", mutta en saanut\nmitään. Muuan Amager-tyttö antoi minulle omenan. Se oli toiselta puolen\npilaantunut, mutta maistui kuitenkin oivalliselta, tyydytti nälkääni ja\nlohdutti. Minä rupesin uudestaan kerjäämään ja vihdoin onnistuinkin.\n\nOmituinen oli lapsellisen sieluni tila. En ollut pahankurinen enkä\nuppiniskainen, vaan heikko, sorrettu ja pelkurimainen. Maailmaa tunsin\nainoastaan Dorthen kuvauksista, ja omat kokemukseni hänen sanansa\nvahvistivat. Maailmassa oli kahdenlaisia ihmisiä: toisilla oli pelkkää\niloa, rikkautta, onnea ja rakkautta, toisilla köyhyyttä, huolta ja\ntuskaa, mutta toisinaan sen ohella rakkauttakin, jota ei kuitenkaan\nminulle oltu suotu.\n\nKun alkoi hämärtää, menin kotiin pienine saaliineni. En uskaltanut,\nvaikka kyllä usein teki mieleni, ostaa mitään omin päin. Minusta\ntuntui, kuin olisi äitipuoleni ollut kaikkialla läsnä ja rankaisisi\nminua hirveästi. Yksin kapusin ylös pimeitä, jyrkkiä portaita, läpi\neksyttävien käytävien, ja lempeimmät sanat, joilla vanha Dorthe minua\ntervehti, olivat: \"parempi ettet koskaan olisi syntynyt\", tai kuten hän\nvaihtelun vuoksi toisinaan sanoi: \"hyvä olisi, jos jo olisit kuollut\".\n\n\"Entä silloin, Dorthe, minne silloin olisin joutunut?\"\n\n\"Minnekö joutunut\", vastasi hän äkäisesti ja tuuppasi minua, \"silloin\nolisi sinulle onneksi kaikki lopussa\".\n\nHuomiokykyni oli sangen kehittynyt. Osasin lukea ihmisten kasvoista.\nJoskus luin niistä sääliä, useimmiten välinpitämättömyyttä, välistä\nylönkatsetta. Pienet hienosti puetut lapset minua karttoivat, jotkut\nminulle irvistelivätkin. Se minuun koski, vaan ei kuitenkaan niin\nkovasti, kuin nähdä äidin hyväilevän lastaan. Silloin itkin -- ei\nkukaan minua rakastanut -- ja kun oikein katkerasti itkin, pysähtyi\nyksi ja toinen ja antoi minulle rahaa, mutta kukaan ei antanut\nrakkautta.\n\nUsein tirkistelin leikkikalukauppojen akkunoista sisään, mutta useimmin\nseisoin kuitenkin leipurin akkunan edessä. Kuinka näyttikään leipä\nhoukuttelevalta, kuinka hyvältä se tuoksui! Vielä paremmalta se\nmaistui. Tiesin sen, sillä lauantaisin sain toisinaan vanhaa leipää\nlahjaksi.\n\nKun heittäydyin pienelle vuoteelleni huoneen nurkkaan, kääriytyneenä\nvanhaan päällystakkiin, joka toimitti sekä patjan että peitteen\nvirkaa, nukahdin heti ja näin unia, jotka kuitenkaan eivät olleet\nvarsin vaihtelevia. Milloin uneksin, että istuin räätälinsällin vaimon\nsylissä, hän taputteli ja suuteli minua, ja minä olin niin iloinen,\nmutta kun hänen miehensä tuli sisään kynttilä kädessä, ja vainio\nnäki, etten ollutkaan hänen oma lapsensa, kiskaisi hän akkunan auki\nja heitti minut ulos ahtaalle, syvälle pihalle. Säikähdin niin, että\nheräsin. Milloin taas näin unta, että minulla oli koko korillinen\nvastaleivottuja leipiä, jotka kaikki olivat omiani, mutta heräsin aina\nennenkuin ehdin niitä maistaa. Milloin vihdoin olin pudottavinani\nhyllyltä suuret kahvikupit, joiden kylessä oli lehmä lypsäjineen, ja\nrangaistukseksi tahtoi äitipuoleni viskata minut tuleen. Iloinen olin\nkun avasin silmäni ja näin kuppien olevan ehjinä paikoillaan.\n\nNuo kupit olivat kurjan kotimme ainoa kaunistus. Usein kiipesin\ntuolille ylettyäkseni niin korkealle että näkisin ne oikein läheltä.\nKerran otin ne alas, mutta samassa tuli äitipuoleni sisään, riuhtaisi\nne kädestäni, ravisti minua käsivarresta, kirosi ja sanoi, että\njos niihin vielä kerran koskisin, niin hukka minut perisi. Se oli\nhirvittävä uhkaus. Epäselvyytensä vuoksi antoi se aihetta monenlaisiin\narveluihin ja tuntui sen vuoksi paljoa kamalammalta kuin tuo\ntavallinen: \"Minä lyön sinut murskaksi.\"\n\nToinen päivä oli toisen tapainen. Suru mielessä nousin aamulla\nvuoteeltani, suruissani menin illalla levolle. Pienessä sydämmessäni\nei ollut toivoa eikä rohkeutta, ainoastaan tylsää alistuvaisuutta, ja\nkuitenkin olin silmänräpäyksen ollut onnellinen. Minulla oli muisto,\npieni valoisa tapahtuma, josta uneksin, mutta en voinut toivoa, että se\nkoskaan enää uudistuisi.\n\nSelvästi muistan kolkon, kostean syyspäivän, jolloin menin erääseen\ntaloon, sillä joskus uskalsin sen tehdä, ja soitin alakerroksen kelloa.\nKesti kauan ennenkuin tultiin avaamaan. Luulin jo ettei minun heikko,\narkaileva soittoni ollut kuulunut ja aioin sen uudistaa, kun oven avasi\nlihava, vanha herra silmälasit nenällä ja musta patalakki päässä.\n\n\"Antakaa vähän rahaa\", pyysin minä.\n\n\"Vähän rahaa\", toisti hän matkien ääntäni, \"isäsi hautajaisiksi, eikö\nniin? Tai lääkkeiksi sairaalle äidille? Mutta oikeastaan ostaaksesi\nitsellesi rintasokeria, vai mitä? Niin, niin, kyllä minä tuommoiset\npikku tytöt tunnen.\"\n\nSitä sanoessaan veti hän minut etehisen läpi kauniiseen, suureen\nhuoneeseen, jossa oli valmiiksi katettu komea ruokapöytä ja räiskyvä\ntakkavalkea.\n\n\"Täällä et saa penniäkään\", virkkoi hän nostaen minut istumaan\ntuolille, jonka hän siirti lähelle valkeaa, \"olet tullut väärään\npaikkaan, tupukkani\".\n\nEn ollut koskaan nähnyt niin komeata huonetta. Lattiata peitti pehmeä,\nkirjava matto, paksut keltaiset verhot riippuivat akkunain edessä,\npyöreä pöytä oli täynnänsä herkkuja, vaikka se oli katettu vain yhdelle\nhengelle, tuolle vanhalle herralle. Hän katseli minua ystävällisesti,\nmennä liikkasi sitten pöydän luo, asetti toisen jalkansa, joka oli\nkääritty paksuksi mytyksi, korkealle jakkaralle ja asettui istumaan.\n\nHänen lautasellaan oli useita sanomalehtiä, ikäänkuin hänen olisi\npitänyt nekin syödä, mutta hän työnsi ne syrjään ja siveli voita\ntoiselle leipäviipaleelle toisen jälkeen semmoisella kiireellä että\noikein lämpeni, kunnes lautanen oli täynnä. Sen jälkeen pani hän eri\naineksia jokaiselle voileivälle ja ojensi minulle kaikki tyyni.\n\nLämmin raitis ilma ympäröi minua ja minä söin jotain semmoista,\njoka maistui niin hyvälle, että vanha vehnäleipä joutui kokonaan\nunohduksiin. Sen lisäksi katseli vanha herra minua oikein lempeästi\nsilmälasiensa takaa. Tunsin itseni onnelliseksi.\n\nKun olin syönyt, ojensi hän minulle lasin, jossa oli jotain punaista\nnestettä. Minä join kiivaasti, mutta se poltti kurkussa, ja minua\nrupesi kovasti yskittämään. Vanha herra löi minua selkään, kunnes yskä\nlakkasi, antoi minulle sitten sokeripalasen ja työnsi minut hiljaa\nulos huoneesta, mutta ennenkuin hän sulki oven, nyökäytti hän minulle\npäätään ja virkkoi:\n\n\"Pistäydy joskus vastakin tänne, pienokainen, mutta rahoja et koskaan\nsaa, et koskaan.\"\n\nTunsin itseni niin lämpimäksi, niin kylläiseksi ja iloiseksi. Olin\nsaanut luvan tulla sinne toistamiseen ja sitä kannatti ajatella ja\nsiitä iloita.\n\nKotona en kertonut mitään Dorthelle enkä äitipuolelleni, sillä muuten\nolisivat he kenties vähentäneet kuivaa leipääni ja sikurikahviani, ja\nminä tahdoin saada tavallisen määräni, vaikka se maistuikin sinä iltana\nvielä huonommalta kuin tavallisesti.\n\nJo seuraavana aamuna läksin takaisin. Luulin tuon hyvän vanhan miehen\nminua odottavan, olihan hän itse pyytänyt minua tulemaan.\n\nRohkeampana kuin edellisenä päivänä soitin kelloa, ja samassa\nsilmänräpäyksessä avasi oven tanakka, siististi puettu palvelijatar,\nluuta kädessä. Minut nähdessään, tarttui hän käsivarteeni.\n\n\"Sinä mokoma, sinäkö se olit täällä eilen ja tahrasit maton likaisilla\nkenkärajoillasi, niin ettei sitä enää saa puhtaaksi koskaan. Alas\nportaita paikalla ja koetappa tulla vielä kerta, niin kyllä minä sinut\nopetan.\"\n\nMinä syöksyin pois surullisempana, toivottomampana kuin koskaan ennen.\n\nKesäisin oleskelin paljon Kongens Have'ssa. Katselin puita, linnaa,\nsuihkulähdettä, kukkasia. Kukkia teki mieleni poimia, mutta se ei\nollut luvallista. Istahdin yksinäiselle penkille mietiskelemään:\nKaikilla noilla lapsilla, jotka siellä iloisina leikkiä löivät, oli\njoku huolenpitäjä, ei kukaan ollut niin yksin, niin onneton kuin\nminä. Kas kuinka isä taputtaa pienen poikansa päätä! Tuolla kulkee\nhoitajatar kolmen sievästi puetun lapsen kanssa, jotka pitävät\ntoisiaan kädestä; heitä on kolme. Tuolla äiti työntää pienokaistaan\nvaunuissa ja karkoittaa hellällä huolella kärpäset lapsen poskelta.\nPieni avojalkainen tyttökin, joka myös pyytää apua, on onnellinen\nhänkin, sillä sokea mies, joka istuu penkillä, on hänen iso-isänsä.\nHän suutelee tyttöä otsalle, ottaa hänen kätensä omaansa, ja tyttönen\ntaluttaa hänet kotiin.\n\nKatso lempeästi köyhää lasta, kun annat sille lahjan. Se tuntuu\nhyvältä, joskus paremmalta kuin itse lahjan saaminen.\n\nJos olisin silloin aavistanut, että oli olemassa olento, olennoista\nkorkein ja suurin, jolle kukaan ei ole liian alhainen tai vähäpätöinen,\njonka katse minuakin seurasi ja joka piti minustakin huolen, kuinka\nolisinkaan tuntenut lohdutusta ja iloa, kuinka olisin sitä olentoa\nrakastanut. Mutta jospa minä en häntä tuntenutkaan, niin hän minut\nkuitenkin tunsi.\n\nEräänä polttavan kuumana kesäpäivänä olin yksinäni ylhäällä pienessä\nhuoneessamme. Dorthe oli lähtenyt ulos ostamaan nuuskaa, joka seikka\noli pidettävä salassa äitipuoleltani. Rahat hän oli salaa ottanut\nlaatikosta. Olin kyllästynyt katsomaan alas pihalle, kyllästynyt\ntuijottamaan vastapäätä olevaan tyhjään akkunaan, sillä räätälinsällin\nperhe oli muuttanut pois. Vedin tuolin, jolla oli vain kolme jalkaa,\nhuoneen nurkkaan hyllyn luo, katselin kuppeja, vedin ne lähemmäksi\nhyllyn reunaa, kosketin niitä, rohkenin nostaa kupin lautaselta, otin\nsen toiseen käteeni ja lautasen toiseen. Samassa joku kosketti ovea --\nse oli vain kissa, minä luulin äitipuoleni tulevan -- säikähdyksissäni\npäästin kupin ja lautasen käsistäni, ja ne särkyivät pieniksi\nsirpaleiksi.\n\nHiukset nousivat pystyyn päässäni, olin kauhusta aivan hervoton,\nmutta vain silmänräpäyksen. Seuraavassa olin jo ulkona huoneesta,\nsyöksyin alas portaita kadulle. Hän sen jo tiesi, hän ajoi minua takaa,\najattelin ja kiiruhdin pois, huolimatta minne, kunhan hän vain ei\nsaanut minua käsiinsä. Vesterbro'lla pysähdyin hetkeksi hengähtämään ja\nkatselemaan ympärilleni, sillä siellä en ollut koskaan ennen käynyt.\n\nHitaammin jo uskalsin puistokatujen läpi kulkea. Siellä oli niin\nsuloisen viileätä, mutta olin liian peloissani voidakseni siitä\nnauttia. Saapuessani aukealle kadulle, rupesin jälleen juoksemaan,\nmutta pysähdyin äkkiä kuuntelemaan pientä lintua, joka liverteli aivan\nsamalla tapaa kuin räätälinsällin lintu oli livertänyt. Olikohan se\nhänen lintunsa? Sen häkki oli avonaisessa akkunassa kukkien keskellä\nkadun toisella puolen. Aioin juosta sinne sitä katsomaan, kun samassa\nvaunut tulivat minua kohti. Luulin joutuvani niiden alle, mutta toinen\nhevosista työnsi minut syrjään. Kaaduin ja löin ohimoni kovasti kiveä\nvasten, mutta vaunut vierivät ohitseni minuun koskematta.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\n\"Laupias Jumala, mitä on tapahtunut? Hän vuotaa verta! Sano minulle,\nlapsi, mihin koskee?\"\n\nKohtasin huolestuneen katseen kahdesta kauniista, lempeästä silmästä.\n\n\"Päähän!\"\n\nHän nosti minut syliinsä, ja minut valtasi outo ilo, kun tunsin kuinka\nkovaan hänen sydämmensä sykki pelosta minun tähteni.\n\n\"Sinä pikku raukka, päähäsikö koskee? Mutta kyllä se pian paranee. Älä\npelkää tulla tänne sisään minun luokseni, minä vain pesen ja sidon\nhaavasi, ja sitten saat taas mennä.\"\n\nHän kantoi minut kaikkein somimpaan pieneen huoneeseen, asetti minut\ntuolille akkunan viereen, juuri sen akkunan luo, jossa kanarialintu\nliverteli, ja meni pois.\n\nKuinka siellä oli kaunista, vielä paljoa herttaisempaa kuin vanhan\nherran luona. Molemmat akkunat olivat täynnä kukkaisruukkuja. Pöydällä\noli maljallinen ihania ruusuja, ja minua vastapäätä riippui suuri\ntaulu, joka esitti nuorta miestä upseerin univormussa. Hänen silmänsä\nsäteilivät hyvyyttä, ja suunsa oli kauniissa hymyssä. Unohdin kaiken\nmuun katsellakseni häntä. Tuntui kuin hän olisi tahtonut astua alas\nkehyksistä tullakseen minua puhuttelemaan.\n\n\"Koskeeko kovasti\", kysyi nuori rouva, joka samassa palasi pesumaljaa\nkantaen.\n\n\"Koskee\", vastasin minä, vaikka ei kovasti koskenutkaan, mutta oli niin\nuutta, niin suloista tulla surkutelluksi ja hyväillyksi.\n\nHänen hautoessaan päätäni ja pestessään veren pois kasvoittani,\nkatselin minä häntä tarkkaan. Vaivuin kokonaan häntä ihailemaan, ja\nhänen ystävällisyytensä sai sydämmeni kiitollisuudesta sykkimään. Mutta\npianhan minun oli taas mentävä pois.\n\n\"Jumalan kiitos, haava ei ole syvä.\" Hän painoi suudelman otsalleni,\nja se oli ensimmäinen, minkä koskaan olin saanut, hellä kuin äidin\nsuudelma, josta niin usein olin nähnyt unta.\n\n\"Pysy nyt kiltisti hiljaa tässä, haavasta vuotaa vielä vähän verta.\nMinä hankin sinulle heti seuraa.\"\n\nHän avasi oven toiseen kauniiseen huoneeseen, jossa oli pyöreä pöytä,\nsileät rottinkituolit ja akkunat auki puutarhaan päin.\n\n\"Minna\", huusi hän, kumartuen ulos akkunasta, \"Minna, tule sisään!\"\n\nHetken kuluttua aukeni ovi, ja sievä, minun ikäiseni pieni tyttö\nliehuvin kultakutrin ja punaisin poskin juoksi hengästyneenä sisään.\nToisessa kädessä oli hänellä vihreä ruiskukannu ja toisessa kimpullinen\nretiisejä.\n\n\"Katsoppa, Minna, tämä pieni tyttö oli vähällä joutua hevosten\njalkoihin, mutta onneksi sai hän vain kolauksen ohimoonsa. Nyt sinun\npitää häntä vähän huvittaa.\"\n\nMinna juoksi heti luokseni. Minä katselin häntä tarkkaan, jopa vähän\nepäluuloisestikin, mutta hän loi minuun lempeän ja vilpittömän katseen\nja rupesi heti puhaltelemaan haavaa.\n\n\"Tämä pieni tyttö on kärsivällinen ja kiitti, ei hän ole ensinkään\nitkenyt eikä huutanut. Minun Minnani ei olisi ollut niin kärsivällinen\nvieraitten ihmisten luona.\"\n\n\"Niin, mutta olethan sinä täällä, äiti!\"\n\n\"Pikku hupakko, et ajattele, mitä puhut. Minähän olen tälle lapselle\naivan vieras. -- Mikä on nimesi, pieni ystäväni?\"\n\n\"Marie!\"\n\n\"Katsoppa nyt, pikku Marie, nyt sidon tämän liinan pääsi ympärille, ja\nsitten saat mennä. Sinä varmaankin ikävöit äitiäsi?\"\n\n\"Ei minulla ole äitiä.\"\n\n\"No, isää sitten?\"\n\nMinä purskahdin itkuun. Niin kovasti ja katkerasti en ollut sitä ennen\nkoskaan itkenyt.\n\n\"Ei minulla ole isää eikä äitiä, ei minulla ole ketään.\"\n\nNuori rouva otti minut syliinsä ja puheli minulle hellästi ja\nrauhoittavasti, ja minut valtasi niin outo tunne. Olin samalla kertaa\niloinen ja surullinen.\n\n\"Mutta mistä sinä sitten oletkaan?\" kysyi Minna, joka näytti oikein\npelästyneettä.\n\nMinä pyyhin pois kyyneleeni ja rupesin kertomaan niin hyvin kuin taisin\nelämästäni ja kärsimyksistäni. Luulen koko ulkoasuni puhuneen selvempää\nkieltä kuin katkonaiset, hajanaiset sanani. Nuoren rouvan suloiset\nkasvot kävivät kalpeiksi, hän painoi minut lähemmäksi itseään, ja\ntunsin kyyneleen putoavan poskelleni.\n\n\"Mitä nyt aiot tehdä, lapseni?\"\n\n\"Aion mennä pois.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Pois, kokonaan pois.\"\n\n\"Voi, rakas pikku tyttöseni, ei voi mennä kokonaan pois, ei voi mennä\npois itsestään.\"\n\n\"Äiti\", huudahti Minna punastuen innostuksesta, \"eikö hän saa jäädä\ntänne?\"\n\n\"Vaiti, lapseni, vaiti.\"\n\nMutta Minna ei tahtonut vaieta. Hän kiipesi ylös tuolille, kietoi\npienet käsivartensa äitinsä kaulaan ja virkkoi rukoilevalla äänellä:\n\"Sinä olet kaikkein kultaisin äiti, jos annat hänen jäädä. Hänellä ei\nole mitään kotia ja nyt hän on täällä. Voi, äiti, annathan hänen jäädä!\"\n\n\"Ole hiljaan, Minna\", vastasi hän vakavasti, nousten ylös ja laskien\nminut varovasti lattialle. \"Älä pyydä tuolla tavoin. Ei ole kysymys\nainoastaan siitä, mitä mielelläni tahtoisin tehdä, sillä minä tahtoisin\ntodella mielelläni pitää tämän lapsen luonani, vaan siitä, mitä minun\ntulee tehdä, mistä voin vastata Jumalalle, hänelle ja sinulle.\" Hän\nläksi pois huoneesta. Minut valtasi semmoinen levottomuus, että kaikki\nvereni virtasi sydämmeen.\n\n\"Älä ole peloissasi, kyllä sinä saat jäädä luoksemme ja sitten ei sinun\ntarvitse koskaan enää itkeä, ei palella, eikä nähdä nälkää. Me leikimme\nyhdessä, ja minä näytän sinulle nukkeni, sinä saat toisen niistä\nomaksesi, sievemmän, sen jolla on molemmat käsivarret tallella.\"\n\n\"Voi ei, kyllä kai minun täytyy lähteä pois.\"\n\n\"Sitä en usko, äiti on niin hyvä ja isä myöskin, mutta hän on Jumalan\nluona ylhäällä taivaassa. Tuo kuva, joka riippuu tuossa, on hänen\nkuvansa. Katsos kuinka lempeästi hän meitä katselee, hän pitää paljon\npienistä lapsista, mutta ainoastaan silloin kun he ovat kilttejä.\"\n\nMinä en häntä ymmärtänyt, katselin taivasta, katselin kirkasta\nkatsetta, jonka kuva minuun loi.\n\n\"Hän on sinun näköisesi.\"\n\n\"Niin sanovat kaikki, mutta miksikä näytät noin pelästyneeltä? Sinähän\naivan vapiset. Jumalan kiitos, tuossa tulee äiti.\"\n\nHänen astuessaan sisään lankesin minä ehdottomasti polvilleni nostaen\nkäteni häntä kohti.\n\n\"Marie, tahdotko olla nöyrä, tottelevainen ja hyvä pieni tyttö?\"\n\n\"Tahdon, tahdon olla kaikkea, kunhan vain saan jäädä.\"\n\nHän nosti minut syliinsä. \"No, jää sitten, lapseni, Jumala antakoon\nsiihen siunauksensa!\"\n\nKuulin selvään hänen sanansa, mutta kuten ihminen, joka yön pimeydestä\näkkiä joutuu häikäisevään valoon, ehdottomasti sulkee silmänsä,\nvoimatta sitä kestää, suljin minä sydämmeni onnelta. Luulin näkeväni\nunta. Mutta vihdoin kaikki minulle selveni. Niin, unta se olikin, mutta\nniin ihanaa, etten sen vertaista koskaan ollut nähnyt. Jospa sitä vain\nkestäisi kauan!\n\nMinut vietiin pieneen huoneeseen, jossa oli kaksi lumivalkeata\nvuodetta, toinen iso, toinen pieni, pesupöytä, kaappi ja pieni sohva.\n\"Se tulee olemaan sinun vuoteesi vastaiseksi\", sanoivat he.\n\nMinna hyppeli ilosta ja taputti käsiään, sillä aikaa kun hänen äitinsä\npesi minut ja kevein käsin varovaisesti suori ja palmikoitsi pitkän,\ntummanruskean tukkani. Sitten minut puettiin kiireestä kantapäähän\nMinnan vaatteisiin, jotka kaikki minulle sopivat, jopa pienet kiiltävät\nkengätkin ja valkoiset sukat. Hame oli jotensakin väljä, mutta sitä ei\nhuomannut, kun pieni punaruutuinen esiliina tuli ylle.\n\n\"Nyt hänen pitää saada nähdä itsensä, eikö totta, äiti?\"\n\nHe veivät minut vierashuoneeseen ja asettivat minut tuolille peilin\neteen. Näin siinä melkein vieraat kasvot, kalpeat, laihat, rumat pienet\nkasvot, joiden ainoastaan hämärästi muistin joskus ennen nähneeni\nkuvastuvan huonekalukauppiaitten näytteille ripustettuihin peileihin.\nNiitä ei ilokseen katsellut, mutta puku oli niin soma, niin sileä\nja puhdas. Pieni kauhtunut puuvillaleninki, joka oli ylläni, tuntui\nminusta kuninkaalliselta komeudelta. Olivatko nuo jalat kiiltävine\nkenkineen todellakin minun? Minunko tukkani, joka ennen aina oli minua\nvaivannut silmiin pyrkimällä ja tarttumalla kiinni joka paikkaan, sekö\nnyt paksuina sileinä palmikkoina riippui hartioillani?\n\n\"No, tyttöseni, oletko nyt iloinen?\"\n\n\"Olen hyvin iloinen.\"\n\n\"Mutta nälkäinen, eikö niin, kuten Minna ja minäkin? Kello onkin jo yli\nkahdeksan.\"\n\nHän meni pois huoneesta. Olisin niin kernaasti häntä seurannut, vaan en\nuskaltanut. Kunhan vain en heräisi, ennenkuin hän palaa, ajattelin.\n\n\"Tässä saat nähdä nukkeni. Tämä on Ingeborg, hänellä on vain yksi\nkäsivarsi, mutta sitä ei näe, kun hän makaa sängyssä, ja tämä on\nDagmar. Hän on poslinista, hänet voi pestä. Hänet sinä saat omaksesi.\nMinulla on tässä myöskin mylly, pallo, kuvakirjoja ja sulkapallopeli.\"\n\nHän levitti kaikki kalleutensa eteeni, mutta minä en malttanut niitä\nihailla, katseeni oli kiinnitettynä oveen ja rauhoituin vasta, kun\nMinnan äiti tuli takaisin.\n\nHän peitti pöydän valkoisella liinalla ja asetti sille lautasellisen\nherkullisia voileipiä, maitokannun ja kolme somaa pientä kuppia. Minna\ntoi retiisit, jotka olivat poimitut hänen omasta ryytimaastaan. Kukin\nsai kolme punaista ja kaksi valkoista. Ruoka maistui mainiolta, aivan\ntoiselta kuin se muuten maistui unessa. Olisinkohan hereillä? En, en,\nen!\n\nMinna makasi pienessä sängyssään ja minä sohvalla. Makasin niin\nomituisen pehmeästi ja suloisesti lumivalkoisilla patjoilla.\n\n\"Hyvää yötä, äiti kulta.\"\n\nÄiti kumartui Minnan vuoteen yli, taputti ja suuteli häntä. Minä\nmelkein kuulin, kuinka sydämmeni sykki. Mitä nyt tapahtuisi?\n\n\"Hyvää yötä, Marie.\"\n\nHän katseli yhtä hellästi minua, suudelmansa oli yhtä lämmin. Kiersin\nkäteni hänen kaulaansa.\n\n\"Mitä nuo rukoilevat silmät merkitsevät, pikku Marie?\"\n\n\"Älä mene vielä pois, viivy vielä hetki, minä niin pelkään herääväni.\"\n\n\"Pikku tyttö raukkani, luuletko unta näkeväsi? Ei tämä ole unta, olet\naivan hereillä, mutta koetappa nyt nukkua kauniisti ja herätä vasta\nhuomenna, herätä täällä luonamme. Jumala siunatkoon pientä tyttöäni.\"\n\nHän sammutti kynttilän ja meni levolle.\n\nMinä ponnistelin kaikin voimin unta vastaan, peläten herääväni. En\nymmärtänyt että siinä oli ristiriita. Mutta kaikesta huolimatta\nnukahdin kuitenkin ja näin pahoja unia. Dorthe ja äitipuoleni olivat\najavinaan minua takaa. Minä pakenin, mutta he lähenivät lähenemistään.\nSilloin juoksin taloon, jossa vanha herra asui, piiloutuakseni sinne,\nmutta hänen palvelijansa seisoi ovessa ja löi minua luudalla päähän,\nniin että putosin päistikkaa portaita alas ja heräsin.\n\nKuu paistoi seinälle, molemmille sängyille ja minun päänalaselleni.\nKello naksutti. Hiivin hiljaa suurimman sängyn luo, katselin noita\nkauniita tyyniä kasvoja, painoin huuleni kapeaa kättä vasten, joka\nlepäsi peitolla, ja rupesin käsittämään, toivomaan, uskomaan, että tämä\noli todellisuutta, että olin päässyt onnettomien joukosta onnellisten\npariin.\n\nHiljaa kömmin takaisin vuoteeseeni, ummistin rauhallisena silmäni ja\nnukuin levollista, virkistävää unta.\n\n\"Herää jo, unikeko!\"\n\nMinna seisoi täysin puettuna edessäni, kun avasin silmäni ja\nkummastellen katselin ympärilleni. Hän kietoi pienet pyöreät\nkäsivartensa kaulani ympärille ja sanoi: \"Hyvää huomenta, pikku sisko.\"\n\n\"Hyvää huomenta, pieni laiskajaakko! No, missä sinä heräsitkään? Untako\nnäit, vai olinko minä oikeassa? Sanoppa nyt huomenta äidillesi.\"\n\n\"Äidilleni?\"\n\n\"Niin, äidillesi, etkö tahdo pitää minusta niinkuin omasta äidistäsi?\"\n-- Voi, kuinka olin onnellinen, niin onnellinen, että tuntui kuin\ntäytyisi minun kuitenkin vielä lähteä pois, kuin ei tätä mitenkään\nvoisi kauan kestää.\n\nMaito ja voileivät odottivat pöydällä. He eivät tahtoneet ruveta\naterialle, ennenkuin uusi lapsi tuli mukaan.\n\n\"Aamuisin emme saa retiisejä\", sanoi Minna, \"sillä muuten ne liian pian\nloppuisivat\".\n\nÄiti -- kuinka suloiselta tuntuikaan minusta tuo nimi -- vei minut\ntaulun luo.\n\n\"Katso häntä tarkkaan, pikku Marie, hän on sinun isäsi. Hän on nyt\nautuas henki Jumalan luona, mutta rakkaus yhdistää hänet vielä meihin.\nHän suostuu kyllä myöskin siihen, että olet tullut minun lapsekseni,\nsiitä olen vakuutettu. Katso, kuinka hänen katseensa on hellä, hänen\nsydämmensä oli vielä hellempi, ja katso kuinka hänen suunsa hymyilee;\nhänen huuliltaan ei koskaan kuulunut katkeraa tai valheellista sanaa.\"\n\n\"Joudu, Marie, juoskaamme ulos puutarhaan. Osaatko sinä kastella?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No, minä opetan sinua. Ensiksi täytetään tämä pieni kannu vedellä,\nnäin, ja nyt saat nähdä.\"\n\nKastehelmet kimaltelivat lehdillä ja kukkasilla pienessä puutarhassa.\nSen jakoi kahtia käytävä, jonka päässä oli huvimaja. Toisella puolen\nkäytävää oli yksinomaan kukkia, toisella parhaasta päästä ruokakasveja.\nYhdessä nurkassa kasvoi kirsikkapuu, toisessa kaksi pähkinäpuuta.\nMinnan penger oli aivan huvimajan vieressä. Siihen oli kylvetty\nretiisejä ja porkkanoita. Keskellä oli kuihtunut tulpaani, mutta\naikoinaan se oli ollut komea. Minna veti maasta porkkanan, pyyhki sen\npuhtaaksi ja antoi minulle.\n\n\"Tuo puoli, jossa kukat kasvavat, on professorin ja kirsikkapuu on\nmyöskin hänen omansa, mutta siinä on tuskin yhtään marjoja enää\njälellä, sillä linnut ovat syöneet sen putipuhtaaksi. Hän pitää niin\npaljon linnuista, ettei ole siitä millänsäkään. Joka aamu antaa hän\nniille ranskanleivän ja joulupäivänä saavat ne suuren joulukakun. --\nTuolla kulkee Mette, hän on sekä meidän että professorin palvelija.\nOsaatko sinä puhua sormilla?\"\n\nPuhua sormilla oli jotakin, jota en laisinkaan voinut käsittää, vielä\nvähemmin itse sitä tehdä.\n\n\"Kuuromykät ihmiset puhuvat aina sormillaan, ja sinäkin voit sen\nhelposti oppia. Katsoppa, tämä on A.\"\n\n\"Mitä on A?\"\n\n\"Etkö osaa kirjaimia?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No sitten sinun täytyy ensin oppia ne.\"\n\nHäpesin äärettömästi tietämättömyyttäni. Sill'aikaa tuli Mette\nlähemmäksi taputtaen käsiään, nauraen ja vääntäen suutansa\neriskummallisella tavalla.\n\nHän ei ollut nuori eikä vanha, pienenlainen kasvultaan, pieni vihreä\nsamettimyssy päässä; pienet silmänsä olivat ystävälliset ja vilkkaat ja\nliikkeensä erinomaisen ketterät.\n\nTaikauskoisella kauhulla näin minä Minnan asettelevan pieniä sormiaan\njos jonkinlaisella tavalla. Mette ilmaisi häntä ymmärtävänsä ja sitten\nhän vastasi Minnalle. Huomasin, että he puhuivat minusta, ja mieleni\nteki juosta tieheni, mutta Mette poistui luotamme, ennenkuin ehdin\nryhtyä tuumasta toimeen, heittäytyi maahan ja rupesi kukkapenkereitä\npuhdistamaan.\n\n\"Älä sinä pelkää Metteä. Minä pidän hänestä hyvin paljon. Näetkö kuinka\nhän tuolla ruusua suutelee? Niin hän tekee aina löytäessään jonkun\noikein kauniin. Katsoppa tuonne, tuolla näet professorin.\"\n\nAkkuna avautui ja pitkä, laiha mies, jonka vereviä kasvoja lumivalkea\ntukka varjosti, tuli näkyviin. Vaalean siniset silmät loistivat\ntyytyväisyydestä hänen murentaessaan ranskanleipää pieniksi muruiksi,\njotka hän heitti alas puutarhaan. Näytti siltä kuin linnut olisivat\nniitä odottaneet, sillä heti ne kokoontuivat herkullisen aterian ääreen.\n\n\"Minna\", huusi hän, kun viimeinen muru oli kadonnut, \"tahdotko tulla\nkatsomaan poikaani, jonka vihdoinkin olen saanut valmiiksi\".\n\nHänen poikansa oli valmis! Sepä kummalta kuului. En sitä ymmärtänyt,\nmutta minähän ymmärsinkin niin vähän.\n\nMinna riensi hänen luokseen, nousi ensin penkille, joka oli akkunan\nalla, astui sitten rohkeasti hänen ojennetulle kädelleen, ja professori\nnosti hänet siten sisään. Minä jäin ällistyneenä katsomaan hänen\njälkeensä.\n\n\"Sisaresi on pieni villikissa, Marieni, mutta me emme seuraa hänen\nesimerkkiään, vaan menemme aina ovesta sisään, emmekä akkunasta.\"\n\nÄiti otti minua kädestä, ja minusta tuntui niin turvalliselta hänen\nseurassaan. Menimme sisälle ja äiti koputti ovea, joka oli meidän\noveamme vastapäätä.\n\nPitkä herra tuli ovea avaamaan, pudisti äidin kättä ja nyökäytti\npäätään minulle. Huone oli meidän huoneemme tapainen, mutta kuitenkin\naivan toisenlainen. Siellä oli niin kovin paljon maalauksia ja muita\nomituisia kapineita, mutta kokonaisuudessaan näytti se kuitenkin\nkauniilta.\n\n\"Hyvää huomenta, hyvä professori. Onko Minna kertonut teille uudesta\nsisarestaan? Mitä te asiasta arvelette?\"\n\n\"Joka tapauksessa olisin siihen tyytyväinen, pitäisin sitä jalona\ntekona, mutta nyt kun te olette sen tehnyt, on se myöskin oikein ja\njärkevästi tehty, sillä tehän olette järkevin pikku rouva maailmassa.\"\n\nProfessori otti minua leuvasta kiinni, kohotti päätäni ja katseli minua\ntarkkaan.\n\n\"Ole varuillasi, Marie kulta, professori taitaa jo olla aikeissa ottaa\nsinut mallikseen\", virkkoi äiti.\n\nMinä vetäydyin pois. Hän oli varmaankin noitaukko, vaikka näytti niin\nhyvältä eikä ensinkään muistuttanut niitä noitaukkoja, joista Dorthe\noli puhunut.\n\n\"Nyt täytyy teidän tulla katsomaan poikaani, hän on aivan valmis.\"\n\nPainauduin äitiä vasten, sillä tuo valmis poika minua pelotti.\n\nMenimme toiseen huoneeseen, ja minusta tuntui helpotukselta nähdessäni,\nettä se olikin vain maalattu poika, josta puhuttiin. Vähitellen sain\nrohkeutta oikein tarkastaakin häntä ja kuta kauemmin katselin, sitä\nelävämmäksi hän kävi.\n\nSe oli köyhä, pieni poika. Hänen pukunsa oli repaleinen, pienet\njalkansa paljaat, kätensä ojennettu almua anomaan, mutta se oli\nvain puoleksi ojennettu, sillä hän ei kernaasti pyytänyt, sen luin\nhänen suurista, surullisista silmistään, jotka kuitenkin olivat\nniin täynnä luottamusta, aivan kuin ei kukaan olisi voinut hänen\npyyntöänsä vastustaa. Hänen kasvonsa olivat kauniit, herttaiset, mutta\nsanomattoman surulliset. Hän eli, hän hengitti, -- minä en voinut\nhillitä itseäni, vaan purskahdin itkuun.\n\n\"Pieni poika raukka! Ja minulla kun on nyt niin hyvät päivät.\"\n\nProfessori paukutti ilosta käsiään. \"Minä kelvoton\", huudahti hän,\n\"kun voin iloita hänen kyynelistään. Semmoiset sanat luonnonlapsen\nsuusta ovat paras kiitos ja suloiset kuin ihanin soitto. Tehän itkette\nmyöskin, rouva kulta, mutta minä heittiö vain iloitsen siitä.\"\n\n\"Mielestäni ette koskaan ole maalannut tämän vertaista. Sen nähtyäni\niloitsen kaksin verroin siitä, että otin Marien luokseni.\"\n\n\"Taulu tulee riippumaan komeassa juhlasalissa. Eräs ylhäinen mies pyysi\nminua maalaamaan itselleen taulun, aiheen sain itse valita, ja minä\nvalitsin tämän. Niin innostunut en ole koskaan ennen ollut, kuin sitä\nmaalatessani. On tuntunut kuin korkeampi olento olisi sivellintäni\njohtanut. Kun kynttiläkruunut valaisevat suurta seuraa, silkkiä,\nsamettia ja kultaa, luovat ne myöskin loisteensa köyhään poikaan,\nja hänen rukoileva katseensa on Jumalan avulla herättävä sääliä\nsydämmissä, joissa se ei ole kuollut, vaan ainoastaan nukkuu.\"\n\n\"Minusta taulu voisi olla vieläkin kauniimpi\", sanoi Minna rohkeasti,\n\"jos olisit maalannut hyvän miehen pojan viereen, joka olisi antanut\nhänelle rahaa, eikä silloin taulu myöskään olisi ollut läheskään niin\nsurullinen.\"\n\n\"Sinä, pikku hupakko\", sanoi professori hymyillen. \"Eihän kukaan olisi\npojalle apua antanut, jos hän jo olisi sitä saanut. Hän edustaa kaikkia\nköyhiä pieniä poikia, ja hänen pyyntönsä on vuosi vuodelta sama. Hän\nei koskaan saa kylläkseen, niin kauan kuin köyhyyttä on maailmassa.\n-- Käykää istumaan, hyvä rouva Staal, tähän isoäidin nojatuoliin.\nEtte usko, kuinka olen iloinen. Kohottakoot minut sanomalehdissä ylös\npilviin tai repikööt minut alas, se on yhdentekevää. Sanokoot vaikka,\nettä taiteeni alkaa palata takaisin lapsuuteen, en siitä välitä. Olen\nsaanut kyllin kiitosta pitkiksi ajoiksi tämän lapsen suusta.\"\n\nHän nosti minut toiselle polvelleen ja Minnan toiselle ja rupesi\nhyräilemään laulua, johon äiti ja Minna yhtyivät. Minä kuuntelin\nhämilläni ja ihastuksissani.\n\n\"Professori Lange, minulla olisi teille muuan pyyntö tehtävä.\nTahdotteko mennä Marien äitipuolen luo puhumaan hänen kanssaan, sillä\nemmehän voi pitää lasta luonamme muitta mutkitta, kuten mitäkin pientä\nmetsän lintua.\"\n\n\"Hän näyttää pikemmin kesyltä linnulta, hyvinkin kesyltä. Missä sinä\nasuit, pienokaiseni?\"\n\nMinut valtasi sanomaton pelko. Voi, he varmaankin lähettäisivät minut\ntakaisin taas, kun saisivat tietää, missä äitipuoleni asui. En siitä\nsyystä uskaltanut sitä sanoa, vaan olin uppiniskaisesti vaiti.\n\n\"No, mutta miksi et vastaa? Onko lapsi järjiltään? Katsoo minuun aivan\nkuin luulisi minun aikovan häntä pettää.\"\n\n\"Älkää huoliko pahastua, häntä on varmaankin usein petetty. Katsoppas\nminuun, Marie, etkö usko, että minä sinusta pidän, luuletko että\ntahtoisin sinusta erota juuri kun olen sinut saanut? Ethän toki voi\nminua epäillä, vaan luotat minuun? Missä sinä asuitkaan?\"\n\n\"Adelgaden varrella n:o --, ylhäällä pihan puoleisessa\nullakkohuoneessa.\"\n\n\"Te olette tuhattaituri, rouva Staal! Nyt minä lähden sinne kiireimmän\nkaupalla vapauttaakseni pienen epäilijämme pelosta.\"\n\nHän ei kuitenkaan palannut ennenkuin iltapäivällä. Hän oli tavannut\ntuttavia, ja kello oli neljä, vaikka hän ei luullut sen vielä olevan\nkahtatoistakaan. Äitipuoleni ei ollut pannut vähintäkään vastaan, vaan\noli päinvastoin ilolla suostunut.\n\n\"Mutta se toinen\", sanoi hän, \"sepä vasta oli kummallinen otus, hyvin\nkummallinen. Eikö hän osannut ennustaa korteista?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"No, entä kahvipavuista? Aivan varmaan hän sen tempun taitaa.\"\n\nEn häntä oikein ymmärtänyt, mutta vastasin kuitenkin kieltävästi.\n\n\"No niin, ellei hänen olisikaan tapana ennustaa, on maailma kuitenkin\nnäkevä hänet povariakkana, sen minä takaan. -- Tässä on lapsen\nkasteentodistus.\"\n\nÄiti otti häneltä keltaisen, rypistyneen paperin, luki sen, silitti sen\nja kätki lippaaseen.\n\nEn tiennyt mitä paperi sisälsi, mutta pelkäsin sitä. Se oli minusta\nkuin viimeinen side minun ja menneisyyden välillä. Olisin sydämmestäni\nsuonut, ettei sitä olisi ollut olemassa. Vielä kauan sen jälkeenkin\nmusteni mieleni joka kerta kun muistin tuon keltaisen, lippaaseen\nkätketyn paperin.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nMinä olin hyvin herkkätuntoinen lapsi. Olin taipuvainen kuin vaha sen\nkäsissä, jota rakastin. Jos pahat ihmiset olisivat minulle hellyyttä\nosottaneet, olisin tullut heidän kaltaisekseen pahaksi ihmiseksi.\nMutta uuden äitini vaikutuksen alaisena koetin parastani ollakseni\nhuomaavainen ja hyvä, ja kuitenkin piili sydämmellisessä rakkaudessani\nhäneen pahan, kateuden tunteen siemen, joka Jumalan kiitos kuitenkin\nvähitellen kokonaan tuli tukahutetuksi.\n\nJos äiti olisi kohdellut Minnaa suuremmalla hellyydellä kuin minua,\nolisin tuntenut katkeruutta ja vihaa tuota herttaista pientä tyttöä\nkohtaan, joka jakoi kaikki kanssani, mutta äiti kohteli meitä\nmolempia aivan samalla tavalla. Suurimmallakaan tarkkaavaisuudella\nen voinut huomata eroa, päinvastoin hän melkein enemmän piti huolta\nminusta, jota oli niin kaikin puolin laiminlyöty. Nytkään, kun\nasiaa tarkemmin ajattelen, en luule hänen tehneen sitä yksinomaan\nvelvollisuudentunnosta. Velvollisuudesta voi ihminen tosin yleensä\nkäyttäytyä samalla tapaa, mutta sattuu tapauksia, jolloin rakkaus\nkuitenkin pyrkii ilmi. Luulen että hänen säälinsä köyhää lasta kohtaan\noli niin syvä, tarkoituksensa pitää siitä huolta niin vilpitön, että\nhän heti sulki sen sydämmeensä, kuin olisi se ollut hänen omansa,\nja todella sitä myöskin rakasti kuin omaa lastaan. Mutta vaikka\nhartaasti toivoin, ettei äiti tekisi eroitusta meidän välillämme,\nvaadin kuitenkin, että muut asettaisivat Minnan etusijaan. Selvään\nhuomasin ja huomasin sen ilokseni, jopa erityisellä ylpeydelläkin, että\nhän oli kaikin puolin minua etevämpi. Äiti opetti minua lukemaan ja\nauttoi Minnaa opettamaan minua leikkimään, ja minä opettelin kumpaakin\ntaitoa parhaasta päästä tehdäkseni heille mieliksi sekä osottaakseni\nkiitollisuuttani. Mutta pian rupesivat leikit minua miellyttämään, ja\nensi vaikeudet voitettuani myöskin luvut. Huomasin vähitellen että\ntyhjään pieneen päähäni mahtui koko joukko tietoja.\n\nKuinka sanomattoman suloiselta tuntuikaan omistaa koti, herttainen,\nlämmin koti. Kuinka äiti aina oli lempeä ja tyytyväinen, kuinka vilkas\nja iloinen Minna. Kuinka hän oli ystävällinen ja kultainen varhaisesta\naamusta myöhään iltaan, mitä kaikkea hän keksikään, miten hän lauloi ja\ntanssi; läksyjänsä hän vain ei aina osannut, ja ne osasin minä.\n\nMeten auttamana valmisti äiti itse ruokamme, joka kaikessa\nyksinkertaisuudessaan kuitenkin maistui niin mainiolta. Silloin en sitä\npitänyt yksinkertaisena, mutta sitä se oli, ja yksinkertaiset olivat\nvaatteemmekin, vaikka olivatkin aistikkaat ja sievät.\n\nHuomasin pian, että Mette vaihtoi rahaksi hienot, kauniit käsityöt,\njoita äiti valmisti. Minua hiukan ihmetytti, että semmoinen oli tarpeen\nonnellisten ihmisten oloissa, mutta koska työ näytti äidistä tuntuvan\nhupaiselta, en sitä sen enempää ajatellut.\n\nParemmalla tavalla ei lapsille koskaan ole opetettu uskontoa kuin\nmeille. Äidin oman sydämmen oli uskonto kauttaaltaan täyttänyt. Jumalan\nsana oli hänen lakinsa, sen mukaan hän toimi, siitä etsi lohdutusta ja\nneuvoa, Kristus oli hänen herransa, jonka kautta hän rohkeasti, täynnä\nrakkautta, kiitollisuutta ja kunnioitusta lähestyi Jumalaa. Hän opetti\nmeille, että olemme matkamiehiä, ja että oikea kotimme on taivaassa, ja\nme uskoimme sen, siksi että hän sen sanoi, vaan kenties vielä enemmän\nsiksi, että hän sen elämällään todisti.\n\nÄiti ja professori kiistelivät monesti totuudesta, puoleksi\ntodella, puoleksi leikillä. Äidin mielestä tuli olla ehdottomasti\ntotuudenmukainen. Professori ei pienessä hätävaleessa mitään pahaa\nnähnyt, mutta äiti oli järkähtämätön.\n\n\"Ei suinkaan, ei pienintäkään hätävaletta, sillä se juuri osottaa,\nkuinka totuutta halveksitaan, kun ei tahdota kärsiä vähintäkään\nikävyyttä, ei edes pientä hämmästystä, vaan mieluummin poiketaan\ntotuudesta. Sitä paitsi täytyy ihmisen, joka ei koskaan tahdo\nvalehdella, siitä syystä myöskin käyttäytyä paremmin kuin muut.\nHätävale ei kuitenkaan ole pahin valeen muoto, vaan pahin on mielestäni\nteeskentely.\"\n\n\"Niin minustakin\", huudahti professorimme, jota todellakaan ei voinut\nsiitä viasta soimata.\n\nMette oli ainoa ystävistäni, joka ei minuun oikein luottanut. Hän\nkatseli tarkkaan, etten ottanut mitään puutarhasta, varoitti useita\nkertoja äitiä pitämään huolta hillopurnukoista ja sokerista ja luuli\naina, että minulla oli joku kepponen tekeillä, vaikkei koskaan\nsemmoista keksinyt. En ollut siitä Metelle vihoissani, päin vastoin\nse minua melkein huvitti, sillä omatuntoni oli siinä suhteessa aivan\npuhdas.\n\nMeten rakkaus kukkiin oli todellakin liikuttava. Hän puheli niille\nomalla tavallaan, ilman sanoja. Kun ne menestyivät ja olivat kauniit,\ntaputti ja suuteli hän niitä. Rumille kukkasille hän heristi sormea\nja puolikuihtuneita, heikkoja kasveja katsellessaan hän sääliväisestä\npudisti päätään.\n\nKesällä olivat hänen kukkaruukkunsa ulkona puutarhassa, talvella\nakkunoissa ja hänen omassa pienessä huoneessaan pöydillä ja tuoleilla.\nVuosi vuodelta ne lisääntyivät, ja vuosi vuodelta kävi hänen huoneensa\nhänelle itselleen ahtaammaksi. Hän oli hyvin kiintynyt professoriin,\nmutta piti häntä kuitenkin hiukan pilanansa. Hän oli hullunkurisin mies\ntaivaan alla, sen Mette taisi todistaa, ja silloin liikkuivat hänen\nsormensa vikkelämmin kuin vikkelin suu.\n\nMette oli kerran perinyt pienen rahasumman, ja koska hän sitä paitsi\ntuskin kulutti puoltakaan palkkaansa, oli hänellä säästössä koko joukko\nrahoja, joita hän säilytti vanhoissa sukissa. Nuo pussit olivat hänen\nsuurin ilonsa. Hän nimitti niitä hyviksi vanhuudenpäivikseen. Pankkiin\nei hän tahtonut niitä panna, sillä se olisi ollut näiden hukka, ei\nniitä sen koommin enää koskaan olisi saanut nähdä, arveli hän. Ei hän\nmyöskään olisi tahtonut ostaa obligatsiooneja ja saada niistä vuotuisia\nkorkoja, sillä sen verran oli hänellä selvillä, ettei keinotteluihin\nollut hyvä ryhtyä; jos niihin ryhtyi, oli kyllä pian yhtä köyhä kuin\nkirkon rotta. Eivät hyödyttäneet äidin ja professorin vakuutukset.\nHyvät vanhuuden päivät jäivät kuin jäivätkin Meten piironginlaatikkoon.\n\nRaskas menneisyyteni jätti minuun jälkiä pitkiksi ajoiksi. Vaikka\nolinkin sanomattoman onnellinen, olin kuitenkin hiljainen lapsi, sillä\nminua vaivasi yksi huoli, nimittäin epämääräinen pelko siitä, ettei\ntätä onnea voinut pitkältä kestää. En ollut avosydämminen ja vallaton\nkuten Minna, vaan arka ja umpimielinen. Minnaa rakastin sydämmestäni,\nmutta äitiä vielä syvemmin. Hän veti minua vastustamattomasti\npuoleensa, ja sitä paitsi tunsin, että hän tiesi miltä suru tuntui\nja sen vuoksi ymmärsi minua paremmin kuin pieni sisareni, joka näki\nmaailman ja ihmiset mitä ruusunpunaisimmassa valossa.\n\nUsein leikki äiti kanssamme iltasin. Hän oli silloin aivan kuin lapsi.\n\n\"Joku kolkuttaa ovea\", huusi Minna eräänä iltana. Samassa astui\nhuoneeseen keskikokoinen mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja syvä\nvako kulmakarvojen välissä.\n\n\"Hyvää iltaa, hyvä pastori Skau, mitä ajattelettekaan minusta, kun olen\naivan hengästynyt hippasilla olosta.\"\n\n\"Ajattelen\", vastasi hän ja hänen silmiinsä tuli sanomattoman lempeä\nilme, \"sitä mitä aina ajattelen tänne tullessani, että täällä on pieni\nsatama, jonne maailman myrskyt eivät pääse tunkeutumaan\".\n\nHän istui sohvaan ja puheli hiljaa äidin kanssa.\n\n\"Tule tänne, Marie!\"\n\nPastori Skau nosti minut syliinsä. \"Iloitsen vilpittömästi siitä,\nrouva Staal, että tämä lapsi nyt on hyvässä turvassa. Te olette\ntehnyt kauniin teon. Hän näyttää hyvältä pieneltä tytöltä, hiukan\nalakuloiselta kenties, mutta se kyllä katoaa. -- Minäkin olen\nmasentunut, ja teidän täytyy minua lohduttaa, kuten niin usein olette\ntehnyt. Olen väsynyt, ja omatuntoni minua siitä soimaa. Seurakunnassani\nmaalla tiesin saavani aikaan paljon hyvää, mutta täällä en edes\nvarmuudella tiedä, toimitanko mitään. Jumala tietää että koetan tehdä\nparastani, mutta turmelus ja pahuus, jota näen ympärilläni, tekee\nsydämmeni sairaaksi.\"\n\n\"Menkäämme ulos puutarhaan\", kuiskasi Minna korvaani. -- Sisään\npalatessamme oli syvä vako pastorin kulmakarvojen välistä melkein\nkadonnut, ja väsynyt ilme oli väistynyt lujan ja innokkaan ilmeen\ntieltä.\n\nMelkein joka päivä, kun oli kaunis sää, menimme me Frederiksbergin\npuistoon. Äidillä oli työ mukana ja hän istui penkillä siimeksessä\nmeidän telmiessä nurmikolla. Kun oli hyvin lämmin, joimme lasillisen\nvettä lähteestä. Sitä vartioiva vanha punasilmäinen eukko nyökkäsi\naina meille ystävällisesti päätään. Näytti siltä kuin hän olisi meistä\npitänyt. Hän huuhtoi äidin lasia tavallista huolellisemmin, aivan\nkuin olisi tahtonut teossakin ystävyyttään osottaa. Välistä ostimme\nhäneltä hunajakakun joutsenia varten Sepä vasta oli hauskaa! Ne olivat\nmielestämme verrattoman kauniita eläimiä. Minna taputti käsiään, ja\näiti kertoi meille sadun rumasta ankanpojasta.\n\nEräänä sateisena, synkkänä joulukuun päivänä ryntäsi Minna sisään\nhuutaen: \"Äiti, Karen on täällä, ja Jens Peter on mukana. Nyt saat\nnähdä Karenin, Marie!\"\n\nRiensimme ulos eteiseen, jossa nuorenlainen, punaposkinen maalaisvaimo\nja pieni, melkein valkotukkainen poika eväsvakka kädessä pudistelivat\nsadevettä päältään.\n\n\"Voi, kuinka on hauska nähdä teitä taas, rouva hyvä. Ota lakki\npäästäsi, Jens Peter! Niin, päältäpäin me vain märkiä olemme, ei vesi\nole päässyt läpi tunkeutumaan.\"\n\nKaren avasi ison, ruudukkaan sateenvarjonsa ja asetti sen nurkkaan,\njotta vesi valuisi pois; hän pudisti sen jälkeen vihreätä,\nkotitekoista, villaista päällystakkiansa isoine raskaine kauluksineen\nulos ulko-ovesta ja ripusti sitten sen naulaan.\n\n\"Pyyhi nyt jalkasi, Jens Peter, paremmin vielä, poika, no, ja ojenna\nsitten rouvalle vakka. Pitäkää hyvänänne muutamat omenani ja juustoni.\n-- Voi tuota lasta, kuinka hän on herttainen.\"\n\nKaren nosti Minnan käsivarrelleen ja suuteli häntä.\n\n\"Mene Meten luo, pikku Marie, ja pyydä häntä panemaan kahvivesi\ntulelle\", virkkoi äiti.\n\nArvasin että minut lähetettiin pois, jotta äiti voisi puhua minusta\nKarenin kanssa, ja kun palasin, näinkin hyvin vakavan ilmeen äidin\nkasvoilla ja tavallista tummemman punan hänen poskillaan. Karen koetti\nnäyttää ystävälliseltä.\n\n\"Tietysti on jokaisella lupa käyttää omaansa kuten itse tahtoo, mutta\nminulla on nyt omat arveluni asiasta. Tuleppa tänne pienokainen, jotta\nsaan sinua katsella! No, näytäthän sinä siivon tapaiselta, mutta muista\nmyöskin käyttäytyä hyvästi, kun sinua köyhää lasta semmoinen onni on\nkohdannut ja opetustakin saat päälle päätteeksi. Älä koskaan unohda,\nmikä olet ollut, ja ole aina rouvalle kiitollinen.\"\n\n\"Marien tulee olla Jumalalle kiitollinen, kuten minäkin olen Hänelle\nMariesta kiitollinen.\"\n\nKaren pudisti päätään, mutta onneksi keskeytti professorin tulo tämän\njotensakin ikävän kohtauksen. Hän riemastui Karenin nähdessään ja vei\nhänet heti huoneeseensa uusimpia taulujaan katselemaan.\n\n\"Ne ovat kaikki kauniita\", kuului Karenin jokseenkin pintapuolinen\narvostelu.\n\n\"Te olette aivan entisellänne, herra professori, te pysytte aina\nnuorena, yhtä nuorena kuin olitte rouva-vainajan aikana. Muistatteko\nkuinka olin teille suutuksissani, kun te nukahditte jättäen kynttilän\npalamaan tai kun lattialla oli sikarintuhkaa tai likaisten jalkojen\njälkiä. No, kyllähän minä toruin, mutta jälestäpäin kaduin ja sitten\nlaitoin teille hyvitykseksi mielikakkujanne. Linnutkin saivat niistä\nosansa, muutenhan ne eivät olisi teille maittaneetkaan. Niin, lapsi te\nolette aina ollut.\"\n\nÄiti ja professori nauroivat noille vanhoille muistoille. Karenkin\nnauroi, ja vähitellen tuo kelpo nainen kokonaan leppyi. Hän katseli\nminua, nyykäytti päätään ja sanoi:\n\n\"Sinä olet kiltti pikku tyttö, ja hauskaa on että toinen on\nsaanut sinut leikkitoverikseen. Kun tulet kesällä Farum'iin meitä\ntervehtimään, niin saat nähdä, että Jens Peter kotona on toinen mies\nkuin täällä, jossa hän mykkänä seisoa töllöttää.\"\n\nKun kahvi oli juotu mitä hupaisimman mielialan vallitessa, puki Karen\nsuuren vihreän päällystakkinsa taasen ylleen ja sulki sateenvarjon,\nja sitten Karen ja Jens Peter sanoivat jäähyväiset, äidin luvattua\nkirjoittaa heille pari päivää ennen tuloamme.\n\n\"Haudoille viedään kyllä tuoreet kuusiseppeleet joulupäivänä\", virkkoi\nKaren viimeiseksi.\n\n\"Kenenkä haudoille?\"\n\n\"Isän ja isoäidin haudoille. Hän oli oikeastaan isoäidin äiti, mutta\nminä sanon häntä aina isoäidiksi, sillä niin sanovat professori ja\näiti. Karen oli hänen palvelijanaan kaksitoista vuotta, ja sen vuoksi\nme pidämme hänestä niin paljon.\"\n\n\"Tahdotteko olla hyvä ja ottaa lapset hetkeksi huostaanne, professori\nLange\", pyysi äiti jouluaattona, työntäen meidät sisään hänen\nhuoneeseensa, \"mutta huoneessanne pitää olla oikein pimeä\".\n\nSalaperäisen näköisenä sammutti professori lampun, veti alas\nakkunaverhon ja asetti varjostimen uunin eteen.\n\n\"Nyt on täällä pimeätä, eikö totta? Nostan teidät kummallekin\npolvelleni, kas niin, ja sitten ajattelemme oikein hartaasti pientä\nJeesus-lasta seimessään, tähteä, joka johdatti kolmea pyhää kuningasta,\nja enkeleitä, jotka ilmestyivät paimenten luo.\"\n\n\"Tulkaa sisään!\"\n\nMe tulimme häikäisevään valomereen. Kuinka ihmeellisen ihanalta näytti\ntuo viheriä kuusi punaisine ja valkoisille kynttilöineen ja monine\npienine liekkeineen! Minnakin jäi aivan äänettömäksi ihmetyksestä,\nmutta vain hetkeksi.\n\nIsän kuvaa ympäröi vihreä seppele, johon oli kiinnitetty kolme\nruusunnuppua. Ne oli Mette kasvattanut pienessä huoneessaan ja\nlahjoittanut äidille.\n\nKarenin omenat näyttivät niin koreilta. Me saimme poimia sekä ne että\nkirjavissa verkoissa riippuvat pähkinät, jotka olivat omissa puissamme\nkasvaneet. Saimme molemmat hamekankaan äidiltä lahjaksi. Professorilta\nsaimme Andersenin sadut sekä suklaa-ukon kumpikin. Äiti lahjoitti\nMetelle uuden vihreän samettimyssyn ja esiliinan. Professorille oli\nhän kutonut kauniin kaulahuivin. Semmoisen hän sai joka vuosi, sillä\nkevätpuoleen kadotti hän aina viimeksi saamansa.\n\n\"Vapahtaja on syntynyt\", sanoi äiti, \"mutta onko hän syntynyt\nmeitäkin varten? Paras joululahja on tieto siitä, että hän on\npäässyt voimakkaammin vaikuttamaan sielussamme, että olemme tulleet\nlempeämmiksi ja nöyremmiksi. Siinä on todellinen joulu-ilo. -- Pikku\nMarie, olen nähnyt monen hyvän ominaisuuden sinussa versovan, mutta\neräässä kohden täytyy minun sinua muistuttaa: Meitä rakastat sinä\nhellästi, mutta vierailta on pieni sydämmesi melkein suljettu. Et ole\nsiihen itse syypää, mutta Jumalan avulla on sinun koetettava siinä\nsuhteessa muuttua. Sinä, Minnaseni, olet paljoa vähemmän itsepintainen\nkuin ennen. Toivon voivani ensi vuonna sanoa, että myöskin olet\nlujaluontoisempi.\"\n\n\"Entä minä\", kysyi professori, \"ettehän toki minua unohda\".\n\n\"Tuskinpa minun sopinee teille neuvoja antaa ja sitä paitsi, ihaillessa\njaloja ominaisuuksianne, huomaa teissä ainoastaan lapsen vikoja.\"\n\n\"Eipä niinkään, tunnen itse paremmin itseni. Ajatelkaa vain\nhätävalettakin, josta en voi luopua. -- Te piditte yhtä kaikki\nhyvän puheen. Minä olen nyt pitänyt jumalanpalvelukseni, ja joulu\non tullut sydämmeeni. Kun menen Herran huoneeseen, on siellä paljon\nsemmoista, joka estää minua tarkkaavaisesti kuuntelemasta saarnaa,\nolkoonpa se kuinka kaunis tahansa. Jos sitoisin peitteen silmilleni,\nolisi minulla ehkä saarnasta hyötyä. Luonto on minun kirkkoni, mutta\nsielläkin vierottavat luodut liiaksi sydämmeni Luojasta. Kun oikein\ntahdon mieltäni ylentää, menen ulos yön hiljaisuuteen katselemaan\ntähtitaivasta, syvennyn siihen kokonaan, ja kun silloin ajattelen,\nettä jokainen tähti on pallo ja monet niistä ovat maanpalloa monin\nverroin suuremmat, tunnen selvästi äärettömän vähäpätöisyyteni, mutta\ntunnen samalla itsessäni jotakin, joka ei voi kuolla, ja minä notkistan\npolveni kiittäen ja ylistäen kaikkisuuden Herraa siitä, että olen\nsaanut kuolemattoman sielun.\"\n\nViimeinen pieni kynttilä sammui, kun hän vaikeni. Mette avasi oven\nruokahuoneeseen, jossa riisryynipuuro höyrysi pöydällä. Häntä oli\npyydetty aterioimaan kanssamme, josta hän iloitsi koko sydämmestään.\n\n\"Niin\", sanoi professori, kun ateria oli päättynyt, \"olemme viettäneet\ntäällä ihanasti joulujuhlaa. Nyt on minun lähdettävä suureen seuraan\nsitä toisella tavalla viettämään.\"\n\nEn saanut pitkään aikaan unta, sillä olin niin virkeä ja iloinen.\nRukoilin hartaasti Jumalaa että seuraavaksi vuodeksi oppisin\nrakastamaan kaikkia ihmisiä, kuten äiti tahtoi. Kellon lyödessä kaksi,\ntuli professori kotiin. Kuulin hänen vääntävän avainta ovessaan ja\nhyräilevän:\n\n    Vier Elemente\n    Innig gesellt --\n\nSen jälkeen vaivuin uneen.\n\nSeuraavana aamuna ennen kirkkoon menoa olimme me professorin luona\nkatselemassa, kuinka hän murensi linnuille ison joulukakkunsa.\n\nUudenvuoden päivänä tuli pastori Skaun rouva meitä tervehtimään. Hän\noli hyvin koreassa puvussa, ja suuri töyhtö huojui hatussa. Hänen\nkasvoillaan oli imelä ilme, joka ei minua miellyttänyt.\n\nÄiti näytti niin hienolta ja kauniilta mustassa silkkipuvussaan\nkirjavan rouva Skaun rinnalla. Vieraan rouvan teeskennelty käytös\nsai sen lisäksi äidin luontevuuden ja vaatimattomuuden niin selvästi\nnäkyviin.\n\nRouva Skau hyväili Minnaa lakkaamatta, mutta minusta tuntui, kuin olisi\nhän tehnyt sitä enemmän neuvottomuudesta kuin ystävällisyydestä. Hän\nei tiennyt mitä sanoisi äidille, syystä ettei heidän välillään ollut\nminkäänlaista hengenheimolaisuutta.\n\n\"Minun täytyy välttämättömästi saada puhutella rakasta professoriamme\",\nsanoi hän, \"hän on meille uskoton, ei koskaan käy luonamme, vaikka\nhänet kerta kaikkea on kutsuttu joka sunnuntai-illaksi. Vieraamme\ntoivovat aina hänen tulevan, mutta turhaan. Hän on niin verrattoman\nomituinen ja rakastettava.\"\n\n\"Marie, käy pyytämässä professoria tänne.\"\n\n\"Hyvä, että tulit minua varottamaan, pikku Mie\", vastasi professori,\nkun kerroin hänelle, että rouva Skau mielellään tahtoisi häntä tavata,\n\"kulkisin vaikka kymmenen peninkulmaa välttääkseni sitä akkaa. Vai\npitäisi minun tulla hänen vieraitansa huvittamaan kuin minkäkin\npapukaijan tai muun ulkomaaneläimen! -- Minä en ole kotona, mutta sitä\net sinä saa sanoa, koska se ei ole totta, vaan sen voi Mette toimittaa\".\n\nMeten suu vetäytyi leveään hymyyn, kun asia hänelle selitettiin, ja hän\nkiiruhti tavattoman vikkelästi äidin luo.\n\n\"Täytyy minun toki kuitenkin ennen lähtöäni pistäytyä suuren miehemme\nhuoneeseen katsomaan hänen uusimpia taulujaan\", kuulimme rouva Skaun\nsanovan käytävässä.\n\nHän rupesi vääntämään lukkoa, mutta professori työnsi hirveällä\nkyydillä salvan eteen.\n\n\"No, nyt vasta hän on saanut kouraantuntuvan todistuksen siitä, kuinka\nomituinen ja rakastettava tuo suuri mies on. -- Toru minua vain, pikku\nMie, olen sen rehellisesti ansainnut.\"\n\n\"Tahdotteko nähdä viimeisen työni?\" kysyi professori eräänä\nkevätpäivänä. Olimme hyvin uteliaita, sillä hän oli vastoin\ntavallisuutta pitänyt ovea lukossa sitä maalatessaan.\n\nEn koskaan unohda miten kauhistuin sen nähdessäni. Se esitti meidän\nhuonettamme Adelgaden varrella, siinä näkyi akkuna, kolmijalkainen\ntuoli, suuri vuode olkineen ja ryysyisine peittoineen. Vanha\nDorthe istui ilmi elävänä vuoteenreunalla, edessään pöytä ja sillä\nnuuskarasia. Pullonsuuhun pistetty kynttilänpätkä valaisi himmeästi\nkorttipeliä, joka oli pöydällä levällään. Dorthen silmät loistivat,\nhänen suunsa sopotti, etusormi oli koholla kuten tavallisesti hänen\npuhuessaan. Kaunis nuori palvelijatar kori käsivarrella seisoi\nhänen edessään. Hän oli kalpea ja säikähtynyt, ja katse oli hänellä\ntähdättynä Dorthen huuliin, jolta ennustus kuului.\n\nTaulu oli niin luonnollinen, että rupesin vapisemaan, ja kun olin sitä\njonkun aikaa katsellut, syöksyin pois meidän huoneeseemme ja piilouduin\npöydän alle.\n\n\"Tule esiin, pikku Mie! Et usko, kuinka paljon sinusta pidän. Eipä\ntodellakaan liene ketään ihmistä, johon tauluni tekisivät syvällisempää\nvaikutusta. Sinähän oikein vapiset ruman Dorthen nähtyäsi. Olet kelpo\ntyttö eikä sinun tarvitse pelätä, sillä pian minä hänet tästä talosta\nkarkoitan. Charlottenborgiin on hänen paikalla lähdettävä.\"\n\nEräänä päivänä tuli pastori Skau pienen tyttärensä kanssa noutamaan\nMinnaa ja minua taulunäyttelyyn. Siellä oli paljon kauniita tauluja,\nmutta ei mikään vetänyt vertoja professorimme kerjäläispojalle. \"Se on\nparas teos koko näyttelyssä\", sanoi suurella varmuudella muuan lihava\nherra, jolla oli silmälasit nenällä. Minna vilkutti minulle silmää,\nja me tunsimme itsemme hyvin ylpeiksi ja iloisiksi. Kuuluihan taulu\ntavallaan meidän perheeseemme.\n\nMuuan rikas englantilainen, joka kulki ympäri salia ankaran\narvostelijan näköisenä ja moitti kaikkea, joutui aivan haltioihinsa\nnähdessään Dorthen kuvan. Hän osti sen heti paikalla ja jo saman viikon\nkuluessa vei hän sen mukanaan Englantiin. Minut oli niin kova pelko\nvallannut joka kerta kun sen näin, että tuntui suloiselta tietää sen\nolevan kaukana poissa.\n\nRauhallisesti ja säännöllisesti kuluivat päivät. Olin sanomattoman\nonnellinen ja hyvin ahkera, niin ahkera että pian saavutin sisareni.\n\n\"Saammeko sen itsellemme? Saammeko tehdä sitä?\" pyyteli Minna monet\nkerrat päivän kuluessa.\n\n\"Marie, miksi sinä et koskaan mitään pyydä?\"\n\n\"Minähän saan kaikki, mitä toivon.\"\n\n\"Hän ei todella usein pyydä\", huomautti professori Lange, \"mutta hän\nsopisi kuitenkin mainiosti rukoilevaksi lapseksi. Olen ajatellut\nmaalata hänet siksi ja Minnan enkeliksi, joka liitelee ilmassa hänen\nyläpuolellaan.\"\n\n\"Älkää toki sitä tehkö? Minna ei ole mikään enkeli, ja Marie rukoilkoon\nainoastaan yksinäisyydessä eikä kaikkien nähden. Älkää todella sitä\ntehkö.\"\n\n\"No, olkoon menneeksi sitten, rouva Staal, koska te kerta ette sitä\nhyväksy, olette varmaankin siinä oikeassa, sillä tehän olette aina\noikeassa. Minun on usein tehnyt mieli maalata teidät, mutta en usko\nsiihen kykeneväni. Teidän kasvonpiirteenne ovat ristiriidassa ilmeen\nkanssa, joka niissä kuvastuu. Joka kerta kun luotte minuun katseenne,\nhämmästyttää se minua. Silmienne lapsellinen, lempeä, tahtoisin\nmiltei sanoa nöyrä ilme ei sovi säännöllisiin, melkeinpä ylpeisiin\npiirteisiinne.\"\n\n\"Jos todellakin niin on laita, kuin sanotte, niin ihmistuntijahan voi\nlukea elämäni historian kasvoistani.\"\n\nProfessori meni äidin luo ja painoi suudelman hänen kädelleen. Minä\nkatselin äidin kauniita piirteitä ja vielä paljoa kauniimpaa ilmettä,\nja koetin turhaan vaivata päätäni lukeakseni niistä hänen historiansa.\n\nJoka kevät oli professorilla tapana kotimaassa ollessaan tehdä pitempi\najeluretki.\n\n\"Nyt on pyökkeihin lehti puhjennut, tänään on meidän lähdettävä.\"\n\nHetken kuluttua pysähtyivät wieniläiset vaunut oven edustalle, ja me\nkiidimme niissä pois. \"Minä vihaan ajatusaikaa\", sanoi professori.\n\nMiten olimme iloisia niillä retkillä. Mette istui ajurin vieressä,\nkääntyi tuon tuostakin meihin päin nyykäyttäen päätään tyytyväisyytensä\nosotteeksi. Ajoimme tavallisesti pitkin Strandvejen'iä Klampenborg'iin\nja sieltä Eremitagen'iin. Kaunis oli linnan suuri sali komeine\nseinineen, kattoineen ja lattioineen, mutta vielä kauniimpaa oli\npuiston takaisella pienellä kummulla, josta ranta pilkisti esiin\nvaalean vihreän metsän takaa, ja jolta ylt'ympärillä kasvavat kukkivat\norjantappurapensaat näyttivät suurilta lumipalloilta. Linnan toisella\npuolen oli kauriita laitumella pienen lammikon partaalla. Minna alkoi\njuosta niitä kohden, mutta niin nopsajalkainen kuin hän itse olikin,\npääsivät ne häntä kuitenkin pakoon, pysähtyivät sitten jonkun matkan\npäähän, keikistelivät ja kohottivat sarviaan.\n\nKuljimme sitten villatehtaalle johtavaa kaunista polkua. Äidillä oli\nlasi mukanaan, ja sillä me joimme lähteen metallikirkasta vettä.\nSitten tirkistelimme tehtaan akkunasta sisään. Kuinka siellä jyrisi ja\nleimusi. Miesten voimakkaat vartalot näyttivät aivan mustilta liekkien\nvalossa.\n\n\"Ihmisraukat!\" virkkoi äiti. Minna nyykäytti heille päätään, ja\nprofessori oli keskittänyt koko sielunsa silmiin, painaakseen kuvan\nunohtumattomasi mieleensä. Sen jälkeen ajoimme Rungsted'iin. Äiti\nkävi hyvin surumieliseksi Ewald'in kummulla, ja professorin silmät\nkyyneltyivät hänen ajatellessaan tuota onnetonta suurta runoilijaa.\nVedbäk'in ulkoravintolassa joimme teetä. Tuli puheeksi Tyko Brahe.\n\"Toiste lähdemme Hveen'iin\", sanoi professori, mutta siitä ei koskaan\nkuitenkaan mitään tullut. Minna halusi lähteä Ruotsiin, Norjaan,\nIslantiin, mutta sitä ennen hän tahtoi käydä Möenillä ja Italiassa.\n\n\"Minä vien sinut mukanani\", sanoi professori leikillään, \"Marie saa\njäädä kotiin äidin turviin\".\n\nElokuussa oli äidin aina tapana matkustaa Farum'iin. Silloin vallitsi\naivan toisenlainen mieliala. Äiti oli hiljainen, ja professori Langekin\nsurumielinen, milloin hän liittyi seuraamme. Minnalla ja minulla\noli kummallakin seppele sylissä, jotka Mette oli sitonut puutarhan\nkauneimmista kukista oman erikoisen, mutta kuitenkin hauskan makunsa\nmukaan. Me astuimme alas vaunuista Fiskebäkin talolla ja juotuamme\nsiellä lasillisen maitoa pienessä puutarharakennuksessa, jossa komeat\nmerkkausliinat upeilivat kehyksissään, läksimme kulkemaan kapeata,\nrantaa pitkin kiemurtelevaa polkua Farumin tilalle.\n\nTäällä oli niin kaunista, ettemme me lapset voineet pysyä vakavina.\nVilja lainehti tuulessa, linnut visertelivät iloisesti, Minna poimi\nruiskukkia ja lauleli. Minä yhdyin lauluun, mutta äiti ja professori\nkävelivät hitaasti jälessä ja puhelivat menneistä ajoista.\n\nJens Peter seisoi keskellä kylää kasvavan jättiläispuun alla, heilutti\nlakkiaan meidät nähdessään ja riensi sitten kotiinsa ilmoittamaan\ntuloamme.\n\nKaren ja hänen miehensä, Peter Larsen, tulivat portilla meitä vastaan.\nKahlekoira haukkui, kanat ja ankat nostivat hirveän melun, ja kolme\npientä poikaa, jotka olivat vielä ujompia ja vaaleampitukkaisia kuin\nJens Peter, pisti päänsä puoleksi ovesta ulos.\n\n\"Niin, lapsivekaroita meillä kyllä on riittämään asti\", huomautti\nKaren, \"Per on hyvillään siitä, että ovat poikia, jotta hän aikaa\nmyöten saa heistä miehiä. Minä sitä vastoin kernaasti soisin, että\nainakin yksi olisi tyttö.\"\n\nPeter Larsen puheli äidin kanssa koettaen parastaan, ja kun sanoja\nmilloin puuttui, vei hän tuon tuostakin ison verevän kätensä\nliinaiseen tukkaansa, saaden sen aivan pörröiseksi. Professori jutteli\nKarenin kanssa keittiössä, ja Jens Peter näytti meille kaikki talon\nmerkillisyydet.\n\nSuuren tuvan isolle laatikkokirstulle oli asetettu pitkä jono kuppeja,\njoille oli piirretty mille \"Iloista juhlaa\", mille \"Toivotan onnea\",\nyhtä nerokkaasti kuin vaihtelevasti. Ne olivat Peter Larsenin Karenille\nantamia syntymäpäivälahjoja. Ne kun laski tiesi tarkkaan, kauanko he\nolivat olleet naimisissa.\n\nVasta sitten kun olimme syöneet sianpaistia, viiliä ja omenaviipaleita,\njuoneet kahvia, nähneet kaikki Karenin myssyt, vaatteet ja kotona\nkudotut kankaat, ja sen jälkeen kun Peter Larsen oli näyttänyt meille\nvasikat ja pienet porsaat, pääsimme vihdoinkin lähtemään hautausmaalle.\n\nSiellä seisoi kaksi valkoista ristiä, joita ympäröi kaunis\npuksipensas-aita. Niiden yli levitti komea riippasaarni tuuheat\nlehvänsä. Minna Gjertrude Staal, 82, Harald Staal, 29 vuotta, isoäiti\nja pojanpoika. Minä menin isoäidin ristin juurelle, painoin poskeni\nsitä vasten ja ajattelin, tokko hän tahtoisi omistaa minut, vieraan,\nomakseen. Isä sen kyllä tekisi, mutta suostuisiko hän?\n\nÄiti ripusti seppeleen kummallekin ristille. Professorilla oli\nkyyneleet silmissä. Sen jälkeen kävelimme pappilan mäelle ja ajoimme\nsieltä kotiin. \"Tämä on ollut ihana päivä\", virkkoi äiti. Minua se\nihmetytti, sillä olihan hän ollut niin surumielinen.\n\nYhtä rauhaisaa kuin oli meidän elämämme, yhtä rauhattomasti kului\nystävämme ja asuintoverimme professori Langen elämä. Juuri kun luuli\nhänen varmasti pysyvän kotona, valtasi hänet äkkiä matkustamisen halu,\nja pois hän lähti. Mutta kun häntä vähimmin arvasi odottaa, oli hän jo\ntaas palannut. Jokin kirje tai tutut kasvot olivat herättäneet hänessä\nkoti-ikävää, ja mikäli mahdollista seurasi hän aina mielijohteitaan.\nAina oli hän hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella. Harva oli häntä\nvilkkaampi ja innokkaampi. Usein kuulikin hänen sanovan, että voisi\nluulla nuorilla tätä nykyä olevan vettä suonissaan veren sijasta, niin\nlevollisia ja hidasluontoisia he ovat. Hänen sydämmensä oli ystäville\naina avoinna, yhtä avoinna kuin kukkarokin, milloin siinä jotakin\noli. Salaisuutta ei hän voinut säilyttää, sen hän suoraan tunnusti.\nKeppeihin, sateenvarjoihin, hansikkaisiin ja nenäliinoihin kului\nhäneltä paljon rahoja, sillä ne hän alinomaa kadotti tai unohti eikä\nkoskaan saanut niitä takaisin. Harvoin hän muisti vetää kelloansa,\nvaan kantoi sitä siltä taskussaan, vaikkei se käynytkään. Usein\nsattuikin siksi, että hän luuli aamua riittävän aina hämärään asti.\nUlkokullatuita ja teeskenteleviä ihmisiä hän ei suvainnut, mutta muuten\noli hän sävyisin ihminen taivaan alla. Kun häntä jonnekin pyydettiin,\nlupasi hän aina tulla, mutta jäi kuitenkin usein menemättä, milloin\nsiitä syystä, että unohti kutsut, milloin siksi, että mieluummin vietti\npäivänsä toisella tavoin. Ajoittain maalasi hän lakkaamatta, toisin\najoin taas ei pitkiin aikoihin koskenutkaan sivellintään. Hiukan\nturhamainen hän oli, vaan se ei häntä koskaan estänyt tunnustamasta\ntoisten ansioita ja iloitsemasta niistä. Hän unohti -- sitä en ikävä\nkyllä voi kieltää, -- pienet velkansa ja lupauksensa, mutta lintujaan\nhän ei koskaan unohtanut. Päättipä hän kuinka äkkiä tahansa lähteä\nmatkalle, muisti hän kuitenkin antaa äidille leipärahoja niitä varten.\n\nLienenköhän tässä esittänyt professorin oikein? En ole aivan\ntyytyväinen kuvaukseeni. Hänen omituisuutensa olen kyllä muistanut,\nmutta en ole ehkä kylliksi tullut puhuneeksi hänen puhtaasta, hellästä\nsydämmestänsä ja valoisasta, lahjakkaasta sielustaan.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nMinna ja minä olimme taipumuksiin nähden hyvin erilaiset. Hän oppi\ntoisia aineita hämmästyttävän helposti ja nopeasti, kun taas toiset\ntuottivat hänelle suurta vaikeutta, jota vastoin minun täytyi\nponnistella yhtä paljon kaikissa aineissa. Kielioppi, laskento ja\nvuosiluvut, siinä hänen alituiset kompastuskivensä. Muistan niin\nselvään hänen pienten kasvojensa puoleksi hullunkurisen, puoleksi\nepätoivoisen ilmeen ja rukoilevan katseen, minkä hän tuon tuostakin loi\näitiin, eikä äiti paraimmallakaan tahdollaan voinut olla hymyilemättä.\n\n\"Tuhma tyttö, mitä hyötyä siitä on, että osaat historiaa, kun et muista\nainoatakaan vuosilukua. Mitä se sinua hyödyttää, että ymmärrät vieraita\nkieliä ja äännät niitä hyvästi, sillä ilman kieliopin taitoa et\nkuitenkaan voi kirjoittaa ainoatakaan riviä. Ja mitä laskentoon tulee,\nsaat hävetä kaksin verroin. Isälläsi, jonka kaltainen niin mielelläsi\ntahdot olla, oli mainio laskupää.\"\n\nSodan syttyessä v. 1848 sattui professori Lange olemaan Italiassa,\nmutta tuota pikaa palasi hän kotiin, innostuneena kuin nuorukainen\nhyvästä asiasta.\n\nVaikka Minna ja minä olimme vain kymmenen vuoden ikäisiä, rakastimme\nme, varsinkin Minna, lämpimästi isänmaatamme.\n\n\"Olen varmaan hyvin viheliäinen ihminen\", sanoi äiti uskolliselle\nystävällemme, pastori Skaulle, \"kun toivoisin voivani kutsua puolisoni\ntakaisin taivaasta taistelemaan isänmaansa puolesta, jota hän niin\nsuuresti rakasti, ja joka nyt tarvitsee hänen laisiaan sotureita.\nIkävöin häntä hartaasti ja unohdan aivan, että siellä rauhan majoissa\narvostellaan sotaa, taistelua ihmisten välillä, toisin kuin täällä.\"\n\n\"Ei teillä ole syytä soimata itseänne, rouva Staal. Tunteenne ovat\nniin luonnolliset, mutta voitte lohduttaa itseänne sillä, että se\nurhoollisuuden, kestävyyden ja epäitsekkäisyyden henki, joka häntä\ninnostutti, vielä elää sekä päällikköjen että sotilasten rinnassa.\"\n\n\"Jumala on johdattava Tanskan voittoon!\"\n\nTanskalainen sotamies -- siinä professorin ihanne. Hän maalasi hänet\nistuvana ojan reunalla kukkivan seljapuun alla, polvillaan laukku, jota\nvasten hän kirjoitti kirjettä kotiinsa. Hänellä oli aito tanskalaiset\nkasvot. Silmissä loisti perin hyväntahtoinen, hiukan veitikkamainen\nilme, ja koko hänen olentonsa ilmaisi tyyntä vaatimattomuutta. -- Eräs\nrikas upseerinrouva osti taulun hyvästä hinnasta, jonka professori\nlahjoitti kaatuneiden omaisille.\n\nOnnen päiviä olivat ne, joina sotilaat palasivat kotiin. Mekin\nkoristimme pienen talomme minkä parhaiten taisimme lipuilla ja\nköynnöksillä.\n\nMinna ja minä saimme luvan mennä professorin kanssa\nratsastushuoneeseen. Itse hän pani toimeen komeat päivälliset\nkahdelletoista sotilaalle. Äiti toimi emäntänä. Keskellä pöytää seisoi\nmahtava krokaani sukkeline, voittajille tarkoitettuine viittauksineen.\nJokaisen sotilaan lautasen vieressä oli vihkollinen ihania kukkasia,\njotka professori oli ostanut puutarhurilta kalliista hinnasta.\n\nHän oli valinnut vieraansa todellisen taiteilijan tavoin heidän\nulkomuotonsa mukaan. He olivat kaikki kookkaita, voimakkaita miehiä,\nvaaleatukkaisia, sinisilmäisiä ja rehellisen näköisiä. Hän tunsi heistä\nennestään ainoastaan yhden, erään aliupseerin nimeltä Mads, joka oli\nollut isämme palvelija.\n\nÄiti pyysi hänet sisään luoksemme, ja kun hän näki isän muotokuvan,\ntulivat kyyneleet hänen silmiinsä.\n\n\"Niin, tuossa on minun luutnanttini semmoisena kuin hän seisoi\nedessäni elämäni pahimpana hetkenä. Tietäkää, rouva, että hän on minut\npelastanut siitä, mikä on pahempi kuin kuolema.\"\n\nMads nyyhkytti ääneen ja jatkoi sitten matalalla äänellä:\n\n\"Varmaankin tuottaa se teille iloa, jos sen kerron; tänä onnellisena\nhetkenä avaan kernaasti sydämmeni. -- Olin häneltä varastanut, rouva,\nvarastanut siltä mieheltä, joka aina oli ollut hyvä minua kohtaan.\nMutta hän huomasi sen ja syytti minua. Silloin lankesin polvilleni ja\nrukoilin, ettei hän Vapahtajan tähden tekisi minua onnettomaksi. Hän\nnuhteli minua ankarasti, mutta samalla kuitenkin hellästi, ja mitä\nluulette hänen tehneen kuullessaan, että olin tehnyt tuon rikoksen\nhankkiakseni varoja elättääkseni vanhaa, sairasta äitiäni? Hän antoi\nminulle viisikymmentä riksiä äidilleni lähetettäviksi, summan, jonka\nhän oli säästänyt jotakin matkaa varten. Jumala häntä siunatkoon!\"\n\nMads toi muutkin sotilaat meidän huoneeseemme, ja he sitoivat\nkukkavihkonsa yhteen ja ripustivat ne kuvan ympärille, jonka tehtyään\nhe poistuivat kajahuttaen raikkaan eläköön-huudon.\n\nIloitsimme suuresti Madsin kertomasta jutusta. Minna tahtoi kertoa sen\nprofessorille, mutta äiti kielsi häntä.\n\n\"Madsin luottamusta emme saa väärinkäyttää, ja sitä paitsi, jos rakas\nystävämme saa kuulla kauniin piirteen jostain ihmisestä, leviää tieto\nsiitä pian ympäri koko kaupungin, ja olisiko oikein palkita Madsin\nluottamusta sillä tavoin.\"\n\nMeillekin alkoi vilkas aika. Moni isän entisistä asetovereista kävi\nmeitä tervehtimässä osottaakseen hänen leskelleen myötätuntoisuuttansa.\n\n\"Hän on isänsä näköinen\", sanoi eräs nuori kapteeni Minnasta, \"mutta\nteidän toinen tyttärenne ei, kumma kyllä, muistuta häntä eikä\nteitäkään\".\n\n\"Hänessä on henkistä yhtäläisyyttä. Marie muistuttaa luullakseni\nluonteeltaan sekä miestäni että minua.\"\n\nKapteenin sanat saivat poskeni hehkumaan, mutta äidin vastaus teki\nminut sanomattoman onnelliseksi, sillä hän ei huomauttanut kapteenia\nerehdyksestä, ei sanallakaan viitannut siihen, että olin vieras.\n\n\"Jospa olisin rikas\", oli Minnan tapana sanoa, \"ja minulla olisi suuri\ntalo keskellä metsää ja vaunut ja valkoiset hevoset niiden edessä.\nSilloin sinä saisit ajella joka päivä, äiti kulta, ja me opettelisimme\nratsastamaan, ja puutarhassa olisi keinu ja paljon kauniita kukkia.\nNiitä saisi Mette hoitaa. Professorille antaisin suurimman ja\nvaloisimman huoneen koko talossa, ja hän saisi jänispaistia ja\nmielikakkujaan joka toinen päivä, ja kun hän lähtisi ulkomaille, niin\nme seuraisimme häntä, eikö totta?\"\n\n\"Älä semmoista toivo, Minna, hyvähän meidän on ollaksemme, olemmehan\nniin onnelliset. Toivoisit vain, että tätä aina kestäisi.\"\n\n\"Anna hänen rakennella tuulentupia, pikku Marie, vaikka hän luullakseni\ntuskin tulisi olemaan onnellisempi suuressa talossa metsän keskellä\nkuin täälläkään. Onni, Minnaseni, ei riipu niin paljon ulkonaisista\noloista, kuin luulet. Sen koti on omassa pienessä sydämmessäsi,\nlapseni. Kun se sykkii viattomana ja puhtaana, seuraa sinua rauha ja\nilo, millaisissa oloissa elänetkin. Sanotaan, että tosi onnea on vain\nvähissä, juuri parhaiksi riittävissä varoissa olevilla ihmisillä,\nmutta se väite on aivan väärä. Onni voi viihtyä yhtä hyvin kuninkaan\nsalissa kuin työmiehen ullakkohuoneessa. Jos sydämmemme olisi oikein\nhyvässä suhteessa Jumalaan, sitä lausetapaa käyttääkseni, voisimme olla\näärettömän onnelliset Minnan suuressa talossa metsän keskellä.\"\n\nPastori Skau kävi usein luonamme. Äidillä oli merkillinen taito saada\nkauas kaikkoamaan synkkä mieliala, jonka vallassa hän hyvin usein oli,\nmikä varmaankin useimmiten johtui epäsovusta hänen ja hänen vaimonsa\nvälillä. Pastori ei ollut mikään tohvelisankari, ja rouva Skaun\ntäytyi tahtomattaankin tavallisesti taipua hänen tahtonsa mukaan,\nmutta sen rouva kosti olemalla ärtyisä ja tyly heidän jokapäiväisessä\nkotielämässään.\n\n\"Minkä vuoksi valitsi se mies juuri sen vaimon?\" sanoi professori\nhiukan ylenkatseellisesti.\n\n\"Te erehdytte\" vastasi äiti, \"ei hän valinnut häntä, vaan\nhyväntahtoisen nuoren tytön, joka innolla omisti kaikki hänen\naatteensa. Kaikki avioliitot olisivat onnelliset, ellei kukaan antaisi\nnäennäisen pettää itseänsä.\"\n\nHeillä oli yksi ainoa lapsi, pieni, meitä hiukan nuorempi tytär.\nNicoline oli sievä pieni tyttö. Hän oli perinyt isän hyvän sydämmen,\nmutta äidin oikut. Toisinaan kävi hän meidän luonamme, mutta läheisesti\ntutustuimme vasta tanssikoulussa, jota pidettiin hänen vanhempiensa\ntalossa.\n\nMuistan vielä selvästi, kuinka ensi kertaa siellä ollessamme tunsin\nitseni vieraaksi noiden monien lasten seurassa. Rouva Skau kulki\nsivutsemme, ja minä näin selvään, että hän katseli meitä, mutta hän ei\nvirkkanut meille mitään, jota vastoin hän hyväilemällä hyväili erästä\npientä, koreasti puettua tyttöä, jonka hameessa oli koristeita kaikissa\nmahdollisissa paikoissa. \"Olipa se kuitenkin kummallista\", kuiskasi\nMinna minulle ja sitten hän juoksi suoraa päätä rouva Skaun luo ja\nsanoi kainolla, mutta yhtä kaikki luottavalla tavallaan:\n\n\"Te ette varmaankaan tuntenut meitä? Äiti lähetti terveisiä!\"\n\nPapinrouvan kasvoille tuli omituinen ilme, joka oli olevinaan\nystävällinen. \"Voi, sehän on oma pieni Minnani! En todellakaan\nsinua tuntenut, olet tullut niin suureksi. Tervehdä äitiä ja pyydä\nprofessoria pian käymään meillä.\"\n\nOmituista oli kuinka me muutamissa suhtein tunsimme olevamme muita\nlapsia paljoa nuoremmat, ja taas toisissa paljoa vanhemmat. Olimme\nlukeneet, kuulleet ja ajatelleet paljoa enemmän kuin he.\n\nMinnasta tuli pian kaikkien suosikki, mutta hän ei ruvennut mihinkään\nystävyyden liittoon, johon ei minua myöskin päästetty osalliseksi. Hän\noli niin pirteä ja sievä ja hän se myöskin tanssi suurimmalla sulolla,\neikä kuitenkaan näistä eduistaan tietänyt. Luulen sen johtuneen siitä,\nettei hän tutkinut itseään huomatakseen oman täydellisyytensä eikä\nmuita löytääkseen heidän vikansa, vaan mieluummin päinvastoin.\n\n\"Meillä on hauska ja hyvä olla täällä sisällä, lapset\", sanoi äiti\neräänä kirkkaana joulukuunpäivänä, \"mutta arvelen kuitenkin, että pieni\nkävelyretki meitä virkistäisi. Panen vähän puita uuniin, jotta koti\ntuntuisi lämpimältä ja mieluiselta kun palaamme.\"\n\nIlolla suostuimme hänen ehdotukseensa. Panimme työmme talteen ja\npu'imme lämpimät päällysvaatteet ylle.\n\nLumi narisi jalkaimme alla, aurinko paistoi puiden valkoisille oksille,\nja ne kimaltelivat kuin olisi niille satanut timantteja.\n\n\"Kaunis on talvikin valkoisessa puvussaan. Katsokaa, lapset, kuinka\ntaivas on sininen ja korkea. Ilma on niin puhdas, on kuin hengittäisi\nitseensä terveyttä ja tyytyväisyyttä joka hengenvedolla.\"\n\nKävelimme Frederiksbergin puiston ympäri. Kanavat olivat jäässä, ja\nMinnan teki mieli koettaa, kestäisikö se häntä.\n\n\"Häpeä toki, iso neljätoistavuotias tyttö! Tekeekö mielesi saada kylmä\nkylpy? Koskahan sinäkin viisastunet?\"\n\n\"Siihen on vielä äärettömän pitkä aika, äiti kulta\", vastasi Minna ja\njuoksi alas jäälle, joka ritisi hänen kepeitten jalkainsa alla.\n\nOlimme hyvin iloisia ja vallattomia. Kotimatkalla tuli vastaamme useita\nkomeita rekiä.\n\n\"Voi, jospa kerran saisi omistaa tuommoisen tai edes vain ajaa\ntuommoisessa reessä. Mikä kaunis verkko! Kuule, Marie, kuinka iloisesti\nja sievästi kulkuset soivat kirkkaassa ilmassa. Katsoppa tuonne, äiti,\ntuolta tulee kaikkein komein.\"\n\nYlpeät, komeat hevoset juoksivat kuin tanssien kulkusten soiton mukaan.\nNiitä peitti kallisarvoinen verkko. Hienossa reessä istui turkiksiin\nkääriytynyt herra. Nähdessään meidät kuului hänen huuliltaan heikko\nhuudahdus, hän kumartui ulos reestä, ja näytti melkein siltä kuin olisi\nhän ojentanut kätensä meitä kohti, mutta seuraavassa tuokiossa olivat\nnuo kevyet ajoneuvot kadonneet näkyvistä.\n\n\"Kuka se oli?\" huusimme Minna ja minä yht'aikaa.\n\nÄiti oli hyvin kalpea ja vapisikin hiukan. \"Se oli minun veljeni,\nlapset.\"\n\nMuuta hän ei sanonut, emmekä me uskaltaneet kysellä, joudutimme vain\naskeleitamme.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nKun tulimme kotiin, meni äiti makuuhuoneeseen, vaan kumpikaan meistä ei\nhäntä seurannut. Minna kiersi käsivartensa minun vyötäisteni ympäri,\noli aivan kalpea ja pelästynyt kuin pieni lintu. Minäkin tunsin\nomituista levottomuutta eikä mieleni tehnyt katkaista äänettömyyttä.\n\nPieni huoneemme oli yhtä kodikas ja hauska kuin kaksi tuntia sitten,\nkun me kevyin ja iloisin mielin sen jätimme. Auringon viimeiset\nsäteet leikkivät isän kuvalla, ja me lähestyimme sitä vaistomaisesti,\nikäänkuin olisimme toivoneet siltä selitystä ja lohdutusta.\n\nKun äiti palasi makuuhuoneesta, näytti hän tyyneltä, melkeinpä\ntyytyväiseltä, mutta näin kuitenkin selvästi, että hän oli itkenyt. Hän\npisti pari puunkalikkaa uuniin, ja kun ne alkoivat iloisesti loimuta,\ntuli hän luoksemme.\n\n\"En laisinkaan pidä siitä\", virkkoi hän, \"että pienet tyttöni ovat\nniin miettiväisen ja huolestuneen näköisiä ja päälle päätteeksi aivan\nilman syytä. Mitä siis on tapahtunut? -- niin, sitä ette tiedä ja sen\nvuoksi olette peloissanne. Mielikuvitus elämöi pahimmin pimeydessä,\njonka vuoksi aijonkin toimittaa teille valoa, ja koska nyt olette\nuskottuni, aijon kertoa teille menneisyyteni, jotta voisitte päättää,\nolenko menetellyt oikein veljeäni kohtaan, jonka ilokseni sain jälleen\nnähdä pitkistä ajoista. Sillä vaikka emme ole tavanneet toisiamme\nviiteentoista vuoteen, rakastan minä häntä ja tiedän myöskin, että hän\nrakastaa minua.\"\n\nÄiti asettui sohvaan ja me kummallekin puolen häntä. Hän painoi\nkätensä otsaa vasten ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja rupesi\nsitten kertomaan: \"Komea oli lapsuuteni koti, kaunis pieni linna,\njonka tornit kuvastuivat järven kalvoon. Keskellä suurta linnanpihaa\nloiski suihkulähde, ja molemmin puolin linnaan vievää ajotietä\nkasvoi satavuotisia lehmuksia, muodostaen pitkän, pitkän kujan.\nPuutarha sijaitsi järveen viettävällä rinteellä ja oli täynnä mitä\nharvinaisimpia kukkasia, ja suuressa ansarissa oli kesä keskellä\ntalvea. Kesällä oli meillä aina vieraita. Komeita ajoneuvoja vieri\ntuon tuostakin linnan pihalle, jolla kaiken kokoiset ja rotuiset\nkoirat telmivät, ja livreijaan puettuja palvelijoita liikkui kiirein,\nhiljaisin askelin kaikkialla. Vietimme lyhyesti sanoen todellista\nsuuremmoista herraskartanon elämää, jommoista te, lapsukaiseni, jotka\nolette kasvaneet vaatimattomissa oloissa, tuskin voitte itsellenne\nkuvaillakaan, niin loistavaa, etteivät Minnan uhkarohkeimmatkaan\nmielikuvitukset ole voineet semmoista luoda. -- Isäni kuoli minun\npienenä ollessani. Hän oli paljoa vanhempi äitiäni, vähintäin\nkolmekymmentä vuotta oli heidän välillään iässä eroa. Äitini ei\nhäntä rakastanut, kuten minulle sittemmin on kerrottu, vaan rakasti\nainoastaan miehensä rikkautta ja loistoa. En tiedä, onko se totta; hän\npuhui hyvin harvoin isästäni, mutta käytti ainakin isäni kuoltua aina\nsurupukua.\"\n\nÄitini oli erinomaisen kaunis, mutta ylpeilikin kauneudestaan. Muuten\nhän oli lempeä ja hellä, ja ken hänet ohimennen tapasi, ei olisi voinut\naavistaa, miten kopea hän todellisuudessa oli.\n\n\"Veljeni Carl oli kahtatoista vuotta vanhempi minua. Meidän välillämme\noli kolme sisarusta kuollut. Carl oli kaunis poika, mutta hiukan\nhento ja heikko, joita puutteita hän koetti peitellä osottamalla\nsuurta rohkeutta ja uskallusta. Hän kävi pää pystyssä, tietäen varsin\nhyvin olevansa suvun pää, omaisuutemme perillinen, jota hän antoi\nympäristönsä, jopa äidinkin tuntea, vaikka tosin aina sävyisällä\ntavalla. Minä rakastin häntä hartaasti ja hän palkitsi rakkauttani\nsanomattomalla hellyydellä, joka ei ensinkään äitiä miellyttänyt, sillä\näiti tunsi, että rakastimme toisiamme enemmän kuin häntä. Lapset ovat\npaljoa tarkkanäköisemmät kuin täysikasvuiset yleensä luulevat. Huomasin\nselvään, että äiti hyväili minua enemmän muiden läsnäollessa, että hän\ntahtoi näytellä kaunista, hellää äitiä, ja se minut hänestä vieroitti.\nSitä on raskasta ajatella, mutta velvollisuuteni on sanoa teille totuus.\"\n\nÄidin ja Carlin kesken syntyi usein pieniä riitoja minun tähteni. Carl\nväitti että kasvatustani laiminlyötiin, että minun olisi pitänyt saada\noppia paljoa enemmän, eikä aina saada tahtoani täytetyksi. Semmoisissa\ntilaisuuksissa vastustin häntä, sillä vapauteni oli minulle hyvin\nkallis ja kernaasti soin tahtoni täyttyvän, mutta hän oli oikeassa,\nsillä minua todella hemmoteltiin ja laiminlyötiin.\n\nTalossamme oli omituinen henkilö, joka oli yhtä omituisella tavalla\nsinne joutunut. Kun isäni nuorempana kerran kävi Kööpenhaminassa,\ntutustui hän erääseen nuoreen iloiseen mieheen, joka lueskeli\nlakitiedettä. Isäni mieltyi häneen, pyysi häntä käymään luonaan maalla,\nja hän tulikin. Vierailut uudistuivat tiheään, siksi kunnes isä ei\nenää tullut toimeen ilman häntä, ja tuo nuori mies siinä määrin oli\nehtinyt tottua ylellisyyteen ja mukavuuteen, että oli kadottanut kaiken\ntarmonsa, kaiken halun omin neuvoin hankkia itselleen tulevaisuutta.\nHän tunsi olevansa kykenemätön jatkamaan opintojaan ja entistä\nyksinkertaista elintapaansa ja jäi siis meille. Isä lupasi hänelle\nmäärätyn palkkion, ja korvaukseksi siitä oli hän talon huvimestari,\njonka aina piti olla valmis sukkeluuksineen jokaista huvittamaan.\n\nTämä on surullinen juttu, mutta kotona ollessani tuntui se minusta\nhupaiselta.\n\nIsäni kuoltua jäi herra Höppe, joka silloin jo oli vanhanpuoleinen\nmies, rauhallisesti paikallensa. Äiti, jolle aika usein kävi pitkäksi,\nei voinut tulla toimeen ilman häntä. Herra Höppe luki hänelle ääneen,\nkertoi hänelle paikkakunnan uutiset ja kehui hienoin peitetyin sanoin\nhänen kauneuttaan ja rakastettavaisuuttaan. Carlin kanssa pelasi\nhän biljardia ja höyhenpalloa, minua hän keinutti, kertoi taruja ja\nleikkeli niihin kuvia.\n\nSinä näytät alakuloiselta tämän kertomuksen kuultuasi, pikku Marie, ja\nse sisältääkin jotain ihmiskuntaa alentavaa, jotain kauhistuttavaa.\nEn käsitä kuinka silloin saatoin olla niin huvitettu hänen suuresta\nruokahalustaan, hänen herkullisuudestaan ja ahneudestaan. Palvelijoita\nkohtaan oli hän yhtä kopea kuin meidän seurassamme nöyristelevä, jonka\nvuoksi he kaikki häntä vihasivatkin.\n\nKun olin yhdeksän vuoden ikäinen, en ollut vielä paljoakaan oppinut.\nOsasin puhua ranskaa, tanssia ja vähän rimputtaa pianoa. Muu ei muka\nollut niin tärkeätä, ilmankin voi tulla varsin hyvin toimeen, arveli\näiti, kenties omasta kokemuksestaan. Carl sitävastoin oli opiskellut\nverrattain paljon. Kahdessa ensimmäisessä tutkinnossa oli hän saanut\nparaimman arvolauseen. Pitemmälle hän ei tahtonut pyrkiä. \"Olisi\nsopimatonta minun antautua jotain tieteenhaaraa tutkimaan\", sanoi hän\nhyvin arvokkaasti. \"Luonnollisesti\", arveli äiti, \"se olisi mieletöntä\nsinun asemassasi. Sinun pitäisi sen sijaan matkustaa ulkomaille\", ja\nsen hän tekikin.\n\nKun toisinaan käyttäydyin pahasti kamarineitiäni kohtaan, kutsui äiti\nminut luoksensa ja piti pienen varoituspuheen, joka minusta siihen\naikaan tuntui korkeimmalta siveysopilta.\n\n\"Sinun tulee aina olla alentuvainen ja ystävällinen alhaisempia\nihmisiä kohtaan, pikku Louise, kun he osottavat sinulle tarpeellista\nkunnioitusta. Meidän on myös annettava heille heidän pienet vikansa\nanteeksi, josta Jumala meitä palkitsee, mutta jos he vähimmässäkään\nmäärässä laiminlyövät jotakin kunnioituksessaan meitä kohtaan, on\nvelvollisuutemme oman arvomme tähden rangaista heitä kovasti ja\nankarasti, kerrassaan masentaa heidät, ja ellei se auta, niin heti\npaikalla talosta pois. Ymmärrätkö? Semmoisessa täytyy näet olla ankara.\nSuutele nyt minua, pienokaiseni, ja lue sitten rukouksesi.\"\n\nMinä panin käteni ristiin ja lausuin Isämeidän rukouksen. Äiti\noli minulle opettanut missä kohden minun piti katsoa ylöspäin ja\nmissä luoda katse alas. Semmoisina hetkinä tunsin itseni varmasti\nvakuutetuksi siitä, että Jumalalla oli täysi syy olla minuun\ntyytyväinen, joka tunne äidissä, hänen itsensä suhteen, varmaankin\nlienee ollut vielä valtavampi.\n\nTalvella vietimme pari kuukautta Kööpenhaminassa, missä alituiseen\npidettiin pitoja. Semmoinen elämä kulutti kovin äidin terveyttä, mutta\nhän ei välittänyt yskästään eikä enentyvästä voimattomuudestaan.\nOlihan hän vielä kynttiläkruunujen valossa, lumivalkeine ihoineen\nmustaa pukua vasten, suurine silmineen ja säännöllisine piirteineen,\nnuoriakin kaunottaria kauniimpi. Kun hän ja Carl palasivat kotiin\nkutsuista, olivat he usein sangen pahalla tuulella. \"Kaikenlaisten\nihmisten seuraan sitä tuleekin kutsutuksi!\" huudahti äiti. \"Niin, on se\nkiusallista\", vastasi Carl, \"että tuommoiset sivistymättömät henkilöt\npääsevät tuppautumaan maan hienoimpien sukujen seuraan. Meillä, meidän\nkutsuissamme on onneksi toisin. Me olemme yksimieliset siitä, äiti,\nettemme koskaan kutsu luoksemme ketään, joka ei kuulu meidän säätyymme,\nellei ole kysymys nerosta tai taiteilijasta, sillä heidän suhteensahan\non asian laita toinen.\"\n\nMinä kuuntelin heidän puhettaan ja iloitsin siitä, että\nsuonissani virtasi hienonhienoa aatelisverta ja että sukuni oli\nkuusitoista-polvinen. Luulisi, etteivät semmoiset seikat pieneen\nlapseen vaikuttaisi, mutta niin ei ole laita. Carlin ja äidin alituiset\npuheet arvostamme sekä palvelijain ja melkein kaikkien alempiarvoisten\nimartelu täytti sydämmeni kopeudella. Huomasin, että ihmisiä oli monta\nlaatua, että itse kuuluin paraimpien joukkoon, ja iloitsin siitä.\n\nPastori Skau oli siihen aikaan kirkkoherrana Carlin maatilalla. Hän\nkävi usein meillä ja puheli kauan ja vakavasti äidin kanssa. Hän\noli suora puheissaan ja innokas, aivan kuin nytkin, eikä sen vuoksi\nmiellyttänyt äitiä.\n\n\"Sepä vasta on omituinen mies\", kuulin kerran äidin sanovan eräälle\nystävättärelleen, \"kehottaa minua kristilliseen nöyryyteen, aivan\nkuin en olisi ennestään jo nöyrä. Nöyryytänhän itseäni Jumalan edessä\nja olenhan opettanut lapsianikin sitä tekemään. Käyn joka sunnuntai\nkirkossa ja olen sen lisäksi hyvä köyhille. Minun mielestäni pitäisi\npapin kiittää ja kehua sitä, joka niin tekee, mutta syynä siihen on --\nolen pahoillani, että minun täytyy se sanoa, koska hänellä muuten on\nhyvinkin hyviä ominaisuuksia, -- se, että hän on ruvennut harrastamaan\nvapaamielisiä aatteita.\"\n\nTe ette voi sitä ymmärtää, pienet tyttöni, mutta kasvatus voi\nihmeellisellä tavalla himmentää ihmisen käsitystä asioista. Äitini\nlausui, mitä ajatteli, varmasti vakuutettuna siitä, että ajatteli\noikein.\n\nLuulen isäni kuitenkin olleen hiukan toisenlaisen, sillä pastori Skau\noli hänen ystävänsä, ja kuollessaan antoi isäni hänelle todisteen\nluottamuksestaan määräämällä hänet holhojaksemme.\n\nKun tuo kunnon mies nosti minut syliinsä ja koetti pienten kertomusten\nja vertausten kautta antaa minulle vastamyrkkyä sitä myrkkyä vastaan,\njota joka päivä imin itseeni, huomasin heti hänen tarkoituksensa ja\nsuljin tunnollisesti sydämmeni kaikilta semmoisilta pelottavilta\naatteilta, jotka opettivat minulle aivan päinvastaista, kuin mitä\näidiltä, Carlilta ja herra Höpeltä olin kuullut. Viimeksi mainittu\nvihasi pastoria koko sydämmestään ja teki hänet aina naurettavaksi\nmatkimalla meidän suureksi huviksemme hänen käytöstään, mikä\nkieltämättä ei ollut aivan virheetön.\n\nKun olin kymmenen vuoden ikäinen, matkusti äitini erääseen saksalaiseen\nkylpylaitokseen. Hän oli hyvin heikko eikä tahtonut minua mukaansa,\nmutta Carl sai häntä seurata. Kuukauden kuluttua palasi Carl yksinään\ntakaisin.\n\nMe kyllä itkimme hiukan, mutta osanotto, jota kaikilta puolin runsain\nmäärin tuli osaksemme, lohdutti pian orvoiksi jääneitä, niinkin pian,\nettä ystävämme ihmettelivät, ettemme niin hellää äitiä sen enempää\nsurreet. Mutta te varmaankin sen käsitätte. Hän oli elänyt enemmän\nmaailmaa kuin meitä varten, ja sen vuoksi kaipasimme häntä vähemmin,\nkuin meidän maailman mielestä olisi pitänyt.\n\n\"Pikku Louise\", sanoi minulle Carl jonkun aikaa sen jälkeen, \"sinä olet\nminun lemmikkini, paras aarteeni, monessa suhtein ylpeytenikin. Sinusta\npitää tulla ylpeyteni joka suhteessa, ja siksi me ryhdymme vakavasti\nmiettimään kasvatustasi. Tietosi eivät saa jäädä pintapuolisiksi, kuten\nuseimpien nuorten tyttöjen, vaan niiden pitää olla oikein loistavia.\nSen vuoksi on sinun tästä lähtien kuudenteentoista ikävuoteesi asti\nponnistettava kaikki voimasi, mutta voit myöskin olla vakuutettu\nsiitä, ettei sinulta vapaahetkinäsi kielletä minkäänlaista toivomaasi\nvirkistystä tai huvitusta.\"\n\nTämä puhe teki minuun syvän vaikutuksen. Tunsin äkkiä kunnianhimon\nitsessäni heräävän. Sitä paitsi tahdoin kernaasti tehdä veljelleni\nmieliksi ja rupesin heti ahkerasti lueksimaan. Carl hankki minulle\nopettajattaren, joka oli yhtä taitava kuin kalliskin. Hänellä oli\nlaajat ja perinpohjaiset tiedot, mutta itse oli hän vähäpätöinen\nhenkilö, joka ei ensinkään vaikuttanut luonteeni kehitykseen. Herra\nHöppe, joka rupesi tuntemaan olevansa jotakuinkin syrjäytetty,\ntarjoutui hänkin opettamaan minua useissa aineissa, ja kello\nkahdeksasta aamulla neljään iltapäivällä sullottiin joka päivä päähäni\ntietoja, mutta neljän jälkeen olin vapaa, sain tehdä mitä halusin. Carl\ntoimitti minut ajelu-, ratsastus- ja purjehdusretkille, lastenkutsuihin\nja tanssiaisiinkin. Kaikkialla minua jumaloitiin, sillä ihmiset\nhuomasivat siten paraiten saavuttavansa veljeni ystävyyden. Etenkin ne\nperheet, joissa oli nuoria naimaikäisiä tyttäriä, osottivat minulle\nrunsasta hellyyttä. Minusta tuli narrimaisen itserakas pieni otus.\nTurhamaisuudessani ja kopeudessani loukkasin varmaankin tietämättäni\nmonta ihmistä, jota nyt jälkeenpäin mielipahalla ajattelen.\n\nCarl oli aina sanomattoman hellä minua kohtaan. Alustalaisiaankin\nkohtaan oli hän hyvänsävyinen ja köyhille antelias, etenkin kun he\nosasivat häntä sopivalla tavalla imarrella. Hän oleskeli parhaasta\npäästä Kööpenhaminassa, ja kun hän kävi maatilallaan, toi hän\ntavallisesti joukon ystäviä mukanaan, jotka kuitenkaan eivät kaikki\nolleet hänen säätyynsä kuuluvia, sillä oman tuttavapiirinsä suhteen ei\nCarl ollut erittäin tarkka. \"Nuorimies tehköön kernaasti poikkeuksen\nvalinnassaan, kun kysymyksessä on joku hauska veikko, varsinkin jos hän\non sotilas\", arveli hän.\n\nNoiden vieraiden joukossa oli isännekin. Taisin olla noin\nkolmetoistavuotias, kun hänet ensi kerran näin. Hän näytti muita\nviisaammalta, miehekkäämmältä ja reippaammalta. Muistan että katselin\nhäntä tarkkaan ja ihmettelin, ettei hän haukotellut ja ettei hänellä\nkesken iloa näyttänyt olevan ikävä kuten muilla. Hän joi myöskin\nvähemmin kuin muut eikä pitänyt herra Höppeä pilkkanaan.\n\n\"Onko tuo teidän äitinne?\" kysyi hän minulta eräänä päivänä, osottaen\nsalin seinällä riippuvaa taulua, joka esitti äitiä luonnollisessa\nkoossa. Kun minä vastasin myöntävästi, katseli hän minua hyvin hellästi\nja sääliväisestä ja kysyi, muistinko äitiäni.\n\n\"On varmaankin suloista voida muistella niitä, jotka on kadottanut.\nMinä olin ainoastaan kahden vuoden vanha, kun isäni, joka oli lääkärinä\nLänsi-Intiassa, kuoli. Äitini kuoli lahjoittaessaan minulle elämän.\nEn käsittänyt miten äärettömän paljon olin kadottanut, kun minut\nsitten lähetettiin laivalla takaisin tänne, jossa ainoa sukulaiseni,\nisoäitini, otti minut huostaansa. Hän on ollut minulle kaikki kaikessa,\nmutta siitä huolimatta olen usein toivonut, että olisin tuntenut\nvanhempani, että muistaisin heidän hellyyttään, että olisin saanut\nheidän siunauksensa, tajuten sen täydellisesti.\"\n\nHänen sanansa tekivät minuun omituisen valtavan vaikutuksen. Kertomus\ntuosta pienestä lapsesta suurella aavalla merellä oli niin liikuttava.\nVahinko vain, että hänen isänsä oli ollut ainoastaan lääkäri\nLänsi-Intiassa.\n\nPaitsi opettajatarta ja herra Höppeä oli minulla talvikuukausina\nkaupungissa ollessamme eri opettajat soittoa, piirustusta ja tanssia\nvarten. Viimeksi-mainittu tuli toisinaan kesälläkin luoksemme maalle,\nsillä Carl tahtoi, että ryhtini, käyntini ja tanssimistapani olisi\nmoitteeton.\n\nSurkeata on tavoitella täydellisyyttä kohotakseen sen avulla muita\nkorkeammalle. Tosin en tietänyt siten tekeväni syntiä, ja kun me\ntietämättämme teemme väärin, säälii taivaallinen Isämme meitä ja avaa\nsilmämme, ennenkuin se on liian myöhäistä. Sen uskon varmasti. Minulle\non suotu ääretön armo, sillä minä olin kaukana Jumalasta, vaan Hän\nvalvoi parastani ja johdatti minut luoksensa.\n\nKäydessäni rippikoulua pastori Skaun luona olin rakentanut sydämmeni\nympärille kaksinkertaiset varustukset. Olin näet ensiksikin päättänyt\nolla lähemmin tutustumatta tovereihini, joista ei kukaan kuulunut\nmeidän tuttavapiiriimme, ja toiseksi vastustaa eräänlaisia pastorin\nneuvoja ja kehotuksia, jotka, kuten minusta silloin tuntui, kävivät\nmelkein jumalattomaan suuntaan. Luulin tekeväni vilpittömän lupauksen\npaeta perkelettä ja kaikkia hänen tekojaan, enkä aavistanut, että\nkopeus asui sydämmessäni, ja että se juuri on hänen pääominaisuuksiaan.\n\nKoko linna oli täynnä vieraita ripillepääsyni päivänä. Minä olin ilosta\naivan päästäni pyörällä, sillä nythän oli vaivaloinen työaikani loppuun\nkulunut, nyt seisoin täydellisyyksillä koristettuna määrän päässä\nvalmiina niittämään, mitä olin kylvänyt. Sinä näytät epäluuloiselta,\nMarie kulta, et voi oikein käsittää, että minä, äitisi, ajattelin\nniin turhamaisia ja syntisiä ajatuksia niin juhlallisena päivänä, ja\nkuitenkin on se, Jumala paratkoon, täyttä totta.\n\nSeuraavana päivänä antoi Carl minulle äitini koristukset. Hän kiersi\nkäsivartensa vyötäisilleni, suuteli ensi kerran kättäni ja piti puheen,\njoka selvästi ilmaisi, millä tapaa hän minua rakasti.\n\n\"Sinä olet nyt täysikasvuinen, Louise. Olet kaunis, lahjakas,\nrakastettava, ylhäistä sukua ja voit päästä loistaviin naimisiin. Rikas\net sinä itse tosin ole, mutta sitä minä sen sijaan olen, ja koska sinua\nsydämmestäni rakastan, on se yhdentekevää. Sitä paitsi merkitsevät\nkreivitär Örnklo'n sukulaissuhteet enemmän kuin rikkaus. Älä siis\ntyydy vähään, Louise, hylkää ja valikoi, kunnes löydät miehen, joka\nkaikissa suhteissa sopii sinulle, on ylhäinen, rikas ja samalla kaunis\nja rakastettava. Eläkkeesi, 400 riksiä, ei tietysti riitä pukuusi.\nMinä annan saman verran lisää, ja jos haluat jotain erikoista, jotain\nerittäin kallista tavaraa, on sinun vain sanottava sananen, niin saat\nsen. Iloitse elämästä, oma ystäväni, korista itseäsi, huvittele,\nastu esiin ja saata itsesi huomatuksi. Toivon saavani sinusta paljon\nkunniaa.\"\n\n\"Minä en voi kärsiä veljeäsi\", huudahti Minna keskeyttäen äidin\nkertomuksen, \"oliko tuo sopivaa puhetta semmoisessa tilaisuudessa, hyi!\"\n\n\"Ja kuitenkin hän rakasti minua, Minna, kuitenkin hän on hyvä ihminen,\nhuolimatta kaikista turhamaisista ennakkoluuloistaan, joihin hän\nitse ja muut olivat hänet kietoneet. Näen Marien poskien hohtavan\nkilpaa sinun poskiesi kanssa. Minäkin punastuin veljeni sanoista enkä\nkiellä ylpeyteni nousseen ajatellessani, että kaikkia erinomaisia\nominaisuuksiani pidettäisiin keinona edullisen avioliiton solmimiseen.\"\n\nJonkun aikaa sen jälkeen matkustimme Italiaan, jossa tutustuin\nprofessori Langeen. Taiteilijana oli hän arveluni mukaan tavallaan\nseremonia-sääntöjen ulkopuolella, ja minä olin häneen hyvin mieltynyt.\nKaikki oli hänelle niin tuttua, Rooma oli kuin puoleksi hänen kotinsa,\nja suurella hyväntahtoisuudella hän sitä meille näytteli ja selitti\nsen merkillisyyksiä. Tosin hän oli yhtä hyväntahtoinen muutamia muita\ntanskalaisia naisia kohtaan, jotka mielestäni eivät millään tavoin\nhuomiota ansainneet, ja se ei minua miellyttänyt. Mutta hän oli nero,\nsuuri nero, ja niille on paljon anteeksi suotava, niin ajattelin.\n\nNyt, rakkaat lapseni, luulen teidän saaneen selvän ja todenmukaisen\nkäsityksen siitä, mimmoinen silloin olin. Sekä silmäni että sydämmeni\noli hunnun peitossa, ja kuitenkin olin itse täysin vakuutettu siitä,\nettä olin tavattoman tarkkanäköinen. Vielä on olemassa sentapaisia\nihmisiä, mutta luulen, että niiden luku vuosi vuodelta vähenee, sillä\nvalistus tunkeutuu tuon hunnun läpi.\n\nTalvi kului humussa ja sumussa, pidoissa kotona ja muualla. Minä en\nehtinyt juuri lueksia, sillä aika meni vierailuihin ja pukupuuhiin,\nmutta loistelin sillä, mitä olin oppinut. Moni kosija sai rukkaset.\nSurulla en niitä jaellut, enkä myöskään luule kenenkään minua\nrakkaudesta kosineen, ei, siitä kyllä voin olla varma.\n\nHerra Höppe imarteli minua lakkaamatta. Carl täytti kaikki\ntoivomukseni, asetti minut etusijalle kaikissa tilaisuuksissa ja osotti\nminulle aina mitä suurinta rakkautta. Minä sain toimia kutsuissamme\nemäntänä, mikä minua suuresti huvitti. Teidän isänne oli ainoa veljeni\nporvarillisista ystävistä, joka edelleen kävi luonamme. Veljeni pyysi\nminua erityisesti olemaan hyvin kohtelias häntä kohtaan. \"Hän on\nkerrassaan kunnon poika\", sanoi hän. \"Vahinko ettei hän ole aatelista\nsyntyperää, sillä hänellä on tosi aatelismiehen sydän, rehellinen\nkuin kulta. Hän on liian hyvä tähän kirottuun maailmaan. Uljas hän\non ja itsenäinen. Hän on ainoa niin sanotuista ystävistäni, joka ei\nole tahtonut käyttää minua hyödykseen, petkuttaa minua tavalla tai\ntoisella, onpa hän kieltäytynyt vastaanottamasta useita tarjouksiakin,\njoita olen hänelle tehnyt. Vapaamielinen hän muuten on, mutta hän on\noikeudenmukainen jokaista kohtaan, ja jokaiselle suotakoon ajatuksen\nvapaus.\"\n\nTämän suosittelun jälkeen käyttäydyin, kuten veljeni tahtoi, erittäin\nkohteliaasti luutnantti Staalia kohtaan, mutta hän ei viihtynyt\nseurassamme ja kävi sen vuoksi hyvin harvoin luonamme.\n\nSiihen aikaan mieltyi veljeni erääseen hyvin kauniiseen, nuoreen\ntyttöön, mutta ennen kosimistaan kysyi hän, oliko minulla mitään sitä\nvastaan, sillä siinä tapauksessa hylkäisi hän koko tuuman. Se osotti\nsydämmellistä rakkautta ja rajatonta luottamusta minuun, mutta samalla\nsiitä huomasi, ettei hänen rakkautensa tyttöön ollut juuri kaikkein\nsyvintä laatua.\n\nJos hän kerta tyydytti veljeäni, niin minä puolestani en olisi\nvoinut parempaa kälyä toivoa. Hän oli hyväntahtoisin, mukautuvaisin,\nyksinkertaisin pieni olento, mitä ajatella voi. He menivät naimisiin ja\nmeidän kolmen välillä vallitsi erinomaisen hyvä suhde. Minä luovutin\nhänelle emännän paikkani, mutta pysyin yhä kuitenkin etusijalla\nniinhyvin mitä talon johtoon kuin veljeni rakkauteen tulee.\n\nKului kaksi vuotta. Me elimme entiseen iloiseen ja loistavaan tapaamme,\nmutta semmoinen elämä ei enää minua tyydyttänyt. Ikävöin jotain\nylevämpää. Jumalallinen kipinä, joka on kätketty jokaisen ihmisen\nsydämmeen, kaipasi ravintoa. Huomasin että paljon tässä hymyilevässä\nmaailmassa oli tyhjää ja pintapuolista, ja ikävöin jotain, tietämättäni\nitsekään mitä. Carlin pieneen poikaan olin syvästi kiintynyt ja hänen\nluonaan vietin suuren osan aikaani. Rupesin myöskin paremmin tajuamaan\nluonnon viehätystä, mutta kaipasin kuitenkin alati jotain muuta, jotain\nkorkeampaa, elävää harrastusta.\n\nEräs hyvin kaunis nainen, jolle uskoin mielentilani, vakuutti, että\nminussa varmaankin piili jokin luonnonlahja, joka vielä murtautuisi\nesiin. Hänenkin laitansa oli ollut semmoinen, sanoi hän, mutta kun\nhän oikein toden teolla oli ruvennut soitantoa harrastamaan, oli hän\nsaanut mielenrauhansa takaisin. -- Lapsena ollessani kehuttiin paljon\nminun piirustustaitoani, jonka vuoksi minussa heräsi ajatus ruveta sitä\nkehittämään.\n\nKäännyin heti kunnon professorimme puoleen, mutta hän oli päättänyt\nviettää kesänsä erään vanhan ystävättären luona Farumissa, eikä hänen\npäätöstään voitu järkyttää. Carl ja hänen vaimonsa aikoivat lähteä\nerääseen saksalaiseen kylpypaikkaan. Minua ei haluttanut seurata\nheitä ja olin aivan epätoivoissani siitä, etten voinut käyttää heidän\npoissaoloaan opetellakseni maalaamaan. En ollut tottunut esteitä\ntapaamaan, ja ne vain kiihottivat minua. Vihdoin tuli Carl eräänä\npäivänä luokseni ja sanoi:\n\n\"No, pikku siskoni, nyt voit saada tahtosi täytetyksi, jos vain itse\nhaluat. Professori ei tahdo päätöksestään luopua, mutta sinä saat\nkernaasti, jos tyydyt vaatimattomiin oloihin, oleskella samassa\npaikassa, jonne hän matkustaa, nimittäin erään papinlesken luona,\njoka on luutnantti Staalin äidinäiti. Olen häneltä kuulustellut, ja\nhän ottaa sinut kernaasti vastaan. Nyt sinulla on kokonaista kolme\nkuukautta aikaa maalaamiseen, ja siellä maankolkassa ei sinua tietysti\nkukaan tule häiritsemään, niin että toivon sinun maalanneen ja\npiirtäneen tarpeeksi koko elämäsi ajaksi, kun me palaamme kotiin.\"\n\nKun Carl matkusti, sulki hän minut syliinsä virkkaen: \"Yhdeksän\nvuotta sitten, Louise, matkustin samaan kylpypaikkaan ja tulin kotiin\nsurupukuun puettuna. Jumala meitä tällä kertaa varjelkoon.\"\n\n\"Tuskin saatoin silloin hänestä irtautua ja siitä asti en ole häntä\nnähnyt vasta kun tänään.\"\n\nÄiti vaikeni. Kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Tartuin hänen\nkäteensä, suutelin sitä ja pyysin häntä lopettamaan.\n\n\"Voi, äiti, olemme kuulleet tarpeeksi, voimme kuvailla itsellemme\nloput, et saa toistamiseen surujasi elää.\"\n\n\"Erehdyt, Marie kulta, olen jo kertonut katkerimmat muistoni, jälellä\novat vain enää muistot, jotka ylentävät mieltä itse tuskassakin.\n\n\"Ihmeellisesti Jumala minua johdatti! Ellei hän olisi antanut minulle\ntuota maalaamisen halua, ei minusta koskaan olisi tullut sitä mikä\nnyt olen. Älkää luulko, että tahdon itseäni ylistää. Olen heikko,\nviheliäinen olento, mutta olen Jumalan lapsi. Olemmehan kaikki kolme\nhänen luottavaisia lapsiansa.\n\n\"Komeat rotuhevoset korskuivat ja tömistelivät keveiden, sirotekoisten\nwieniläisten vaunujen edessä. Vanha ajurimme levittelihe istuimellaan\nsillä suurenmoisella arvokkuudella, joka on ominaista vanhoille\najureille vanhoissa suvuissa. Nauhoitettu palvelija, jolla oli\nvalkoiset hansikkaat kädessä ja joka aina herrasväkensä nähden oli\nnöyrä, mutta muita kohtaan kopea ja nenäkäs, seisoi takana, minun\najaessani vastaiseen kotiini rouva Staalin luokse Farumiin. Hän ei\nvoinut ottaa vastaan kamarineitiäni, ja minä mietin siinä istuessani,\nmitenkä tulisin toimeen omin neuvoin, joka tuntui minusta sekä\nhullunkuriselta että vaikealta.\n\n\"Vihdoin pysähdyimme soman pienen yksikerroksisen talon edustalle. Sen\nseiniä peittivät ruusu- ja viiniköynnökset aina katolle asti, jossa\nmuodostivat seppeleen kahden isonlaisen ullakkoakkunan ympärille. Talon\nympärillä oli sievä puutarha. Kirkkaat akkunat loistivat ilta-auringon\nvalossa. Pieni kanarialintu, jonka häkki riippui ulkopuolella, lauleli\niloisesti ja nokki vihreätä linnunruohoansa. Iltakello soi, ja\navonaisessa ovessa seisoi professori iloinen hymy huulilla, ja hänen\nvieressään kaunis vanha nainen lumivalkoisin hiuksin sekä hymyilevä,\nruskeasilmäinen talonpoikaistyttö ottamassa minua vastaan.\"\n\n\"Se oli Karen!\" huudahti Minna käsiään taputtaen.\n\n\"Niin, Karen se olikin. Hän nyykäytti minulle päätään. Professori\nauttoi minut alas ja isoäiti ojensi minulle kätensä toivottaen minut\ntervetulleeksi. Vaunut vierivät pois, ja minä astuin matalasta ovesta\nkauniiseen pieneen huoneeseen, jossa kaikki oli niin kiiltävän\npuhdasta, yhtä puhtoista kuin isoäidin sydämmessä. Mieleni kävi heti\ntyyneksi ja rauhalliseksi, tuntui niin hyvältä ollakseni ja kuitenkin\nihmettelin, että niin todella oli laita.\"\n\nSohvan yläpuolella riippui isänne muotokuva. \"Eikö se ole kaunis\",\nvirkkoi isoäiti. \"Sen antoi professori minulle joululahjaksi, ja\nminusta tuntuu, kuin olisi hän ilmielävänä luonani; voin aivan noihin\nsilmiin katsomalla katsoa suoraan hänen rehelliseen sydämmeensä.\"\n\nPian huomasin, että olin joutunut ihmisten seuraan, jotka kokonaan\nerosivat niistä, joiden kanssa ennen olin seurustellut. Vaikka isoäidin\nnäkö oli huono, vaikka hän käveli vaivaloisesti ja yleensä oli heikko,\npuheli hän iloisesti ja nuorekkaasti, sillä hänen sydämmensä oli\npysynyt nuorena. Pitkä elämä monine suruineen ei ollut häneltä rauhaa\nriistänyt, vaan oli sitä päinvastoin hänelle antanut. Tulevaisuus\nhäämötti valoisana isoäidin ajatuksissa, sillä hänen tekonsa eivät\nvaloa paenneet; palvelija oli saava palkkansa. Hän puhui tulevasta\nelämästä semmoisella varmuudella, kuin olisi sitä jo kokenut, ja\nkuolemasta, -- kuolemasta, jota meidän piireissämme mikäli mahdollista\nkoetettiin unohtaa, -- tyyneydellä, joka minua hämmästytti: \"Vapahtaja\non oleva luonani viimeisenä hetkenäni. Luotan hänen armoonsa.\" Vaikka\nminulle osotettiin suurta hienotuntoisuutta, tunsin kuitenkin selvään,\nettä he olisivat kohdelleet minua samalla tapaa, jos olisin ollut\nvähäpätöinen, varaton tyttö, mutta en siitä loukkaantunut, päinvastoin,\nse kohotti heitä silmissäni. Olin nähnyt niin paljon nöyristelyä ja\nimartelua, että se oli käynyt minulle vastenmieliseksi.\n\nKuinka kunnianarvoiselta näyttikään isoäiti sileässä mustassa puvussaan\nlumivalkeine kauluksineen ja myssyineen ja hopeanhohtoisine hiuksineen.\nKuinka oivallisesti pieni veitikkamainen hymy häntä somisti, sillä\nisoäiti hymyili usein veitikkamaisesti, ja hän osasi laskea leikkiä,\njos kohta puhua vakavastikin milloin tarvittiin. Vaikka professori oli\nyli viidenkymmenen ikäinen, oli hän kuitenkin isoäidin mielestä nuori\nmies. Olihan isoäiti kantanut hänet kasteellekin ja oli siis tavallaan\noikeutettu pitämään professoria jonkinmoisen äidillisen vallan alla.\n\nVaieten kuuntelin minä heidän keskusteluaan. En ollut tottunut puhumaan\nheidän tavallaan, mutta mielelläni heitä kuuntelin. Ainoa seikka, johon\nen oikein voinut tottua, oli se, että Karen huoneessa askaroidessaan\nsekaantui puheeseen. Hänen ystävällisyytensä minua kohtaan, tapa, jolla\nhän sanoi: \"Taitaa olla koti-ikävä, vai kuinka?\" loukkasi minua niin,\nettä selvästi lausuin julki paheksumiseni.\n\n\"Te ette tunne Karenia\", sanoi professori. \"Hän on todellinen aarre.\nHän tuli tänne viidentoista vuotiaana ja on nyt kahdenkymmenenviiden\nvanha. Hän elää kokonaan rouvaansa varten, auttaa häntä kaikessa\nja hoitelee häntä kaikin tavoin. Äskettäin kosi häntä muuan poika,\njosta hän piti, mutta arvatkaa mitä hän vastasi: 'Minä en jätä vanhaa\nrouvaani. Hänen ei tarvitse nähdä vierasta palvelijaa luonaan. Tiedän,\nkuinka hän tahtoo kaikki askareet toimitettaviksi, ja olen täällä\nloppuun asti. Jos tahdot odottaa, niin voit sen tehdä.' -- Ettekö nyt\nmyönnä, että Karenilla on oikeus puuttua puheeseen ja tavallaan pitää\nitseään perheeseen kuuluvana?\"\n\nLauantai iltapäivänä -- olin silloin ollut sieltä neljä päivää --\nhuomasin erikoisen ilon kuvastuvan kaikkien kasvoille ja sain pian\ntietää syyn siihen: Talon poikaa odotettiin tulevaksi.\n\nHän näytti erinomaisen iloiselta tullessaan täyttä laukkaa ratsastain,\nhyppäsi alas hevosen selästä ja suuteli isoäidin kättä varmaankin\nparikymmentä kertaa. Ajattelin itsekseni, näyttikö hän niin iloiselta\nsen vuoksi, että oli niin hyvä.\n\n\"Teillä on varmaankin täällä ikävä, kreivitär Örnklo\", sanoi hän\nminulle ystävällisesti, \"mutta senhän sanoin jo edeltäpäin veljellenne\".\n\n\"Ei millään muotoa\", vastasin minä melkein loukkaantuneena.\n\nOli ihana ilta, ja me joimme teetä puutarhan lehtimajassa. Kuu pilkisti\nlehmusten lomitse, puhe sujui vilkkaasti, nauru helkähteli. Karen\nkääri isoäidin kiireestä kantapäähän villaisiin vaippoihin ja istuutui\nsitten luoksemme lehtimajaan sinistä sukkaansa kutomaan; hän varmaankin\narveli, että noin ulko-ilmassa saattoi olla tavallista tuttavallisempi.\n\nMyöhään me erosimme, mutta isänne oli lausunut sanoja, jotka\nkarkottivat unen silmistäni. \"Kuinka surkeata onkaan niiden elämä,\njotka vaeltavat umpimähkään, ilman päämäärää, ilman valoa.\" Nuo hänen\nsanansa kaikuivat alati korvissani.\n\n\"Mitä hän niillä tarkoitti?\" kysyin minä aamulla isoäidiltä. \"Kenties\nne koskevat miestä, jos kohta minä tunnenkin monta miestä, joilla\nei ole vähintäkään päämäärää, mutta meillä naisillahan ei ole sitä\nkoskaan.\"\n\n\"Rakas, nuori tyttöseni, meillä on kaikilla päämäärä: taivas.\nSaavuttaaksemme sen, on meidän edistyttävä hyvässä ja Jumalan nimessä\ntoimittava siinä piirissä, -- olkoon se kuinka pieni tahansa, -- joka\non meille osotettu. Meidän on kehitettävä taipumuksiamme, käyttääksemme\nniitä, samoin kuin muita saamiamme lahjoja, lähimmäistemme hyödyksi\nja Jumalan kunniaksi. Kaikilla meillä on myöskin valoa; se säteilee\nraamatun lehdiltä osottaen meille tietä.\"\n\nNiin hän sanoi, ja hänen sanansa olivat kuin valmistuksena saarnaan,\njonka kuulimme kirkossa: \"Olkaa siveät ja nöyrät sydämmestä.\" -- Voi\nminua, sillä sitä en minä ollut, mutta olisin toivonut sitä olleeni, ja\nse on ensi askel parannukseen.\n\nKotiin tultuani koetin parhaani mukaan miellytellä Karenia. Olinhan\nsitä ennen kopeudessani loukannut häntä.\n\nJonkun aikaa sen jälkeen sai isänne virkavapautta, ja silloin alkoi\nihanin aika elämässäni. Tunsin sydämmeni jalostuvan ja laajenevan.\nTuhannet vanhat sulut ja rajat särkyivät kuin saippuakuplat. Tosin\nsain uusia velvollisuuksia, joita ennen en ollut tuntenut, mutta sain\nmyöskin oikeuksia, suuria oikeuksia, sillä minusta tuli Jumalan lapsi.\n\nMiten sanomattomasti nautinkaan luonnosta! Minusta tuntui kuin olisi\nmaailma tullut uudeksi, uudeksi Jumalakin. Hän ei enää ollut se\nkaukainen Jumala taivaan avaruudessa, jota ennen laimeat rukoukseni\nolivat tarkoittaneet, vaan elävä, läsnäoleva, armorikas Jumala, joka\nvaikutti voimakkaasti hengellänsä palvelijoittensa sydämmissä, niin\nettä he innolla työskentelivät kaiken hyvän palveluksessa.\n\nEn enää maalannut. Lahjani olivat vähäpätöiset, ja minulla oli muuta\ntärkeämpää ajateltavaa. Aamulla varhain oli minun tapana istua\nmietiskelyyn vaipuneena eräällä kauniilla paikalla talon läheisyydessä.\nKäsitin entisen elämäni puutteet ja korotin ääneni kiitosvirreksi\nJumalan armoa ja rauhaa ylistäen.\n\nKarenista ja minusta tuli hyvät ystävät, minä autoin häntä ja vaalin\nisoäitiä ja professoria. Oli niin uutta ja mieltävirkistävää palvella\nmuita. Toisinaan voin melkein kuvitella mielessäni, että aina olin\nollut siellä, että olin talon omia lapsia.\n\nIsänne elävään jumalanpelkoon ja ihmisrakkauteen perustuvat\nmielipiteet, ne minussa muutoksen aikaansaivat, vaan rakkaudesta häneen\nse ei suinkaan tapahtunut. Rakkaus tuli myöhemmin, se heräsi, kuten\nnuoren tytön rakkauden aina tulee herätä, -- muuta en voi ajatella --\nsen jälkeen kun olin huomannut, että hän rakasti minua.\n\nEn voi käsittää, kuinka hän saattoi minuun kiintyä. Olihan hän, isänne,\npaljoa parempi minua, jalo, ylevämielinen, lujaluontoinen, todellinen\nkelpo miehen perikuva.\n\nSuoruutensa ja rehellisyytensä vuoksi ei hän voinut tunteitaan peittää,\njoten minä, kauan ennen kuin hän minulle tunteensa tunnusti, olin\nlukenut sen hänen katseistaan ja kuullut sen hänen äänestään.\n\nEräänä aamuna palatessani tavallista varemmin kävelyltäni, kuulin\nisoäidin, professorin ja Haraldin innokkaasti puhelevan puutarhassa.\nAavistin, että he puhuivat minusta. Kuului siltä kuin isoäiti olisi\nvastustanut molempien toisten väitteitä, ja minusta tuntui kuin tulisi\nkohtaloni ratkaistavaksi.\n\nKun tulin ulos puutarhaan, oli isoäiti yksinään. \"Ettekö ikävöi\ntakaisin veljenne luo?\" kysyi hän.\n\n\"En ollenkaan, olen onnellinen täällä.\"\n\n\"Sitä tuskin voin uskoa. Varmaankin kaipaatte elintapaa, johon\nolette tottunut, ja tuttavianne; täällä on kaikki niin tasaista ja\nyksitoikkoista. Samantapaiset lapset kuitenkin paraiten leikkivät.\"\n\nMinä menin vanhuksen luo, kiedoin käteni hänen kaulansa ympäri ja\nitkin. \"Ette varmaankaan ole minuun tyytyväinen\", sanoin, \"ette enää\npidä minusta\".\n\n\"Juuri sen vuoksi että pidän teistä, arvelen niin.\"\n\n\"Jos te pitäisitte minusta, käsittäisitte hyvin, etten voi viettää\nsamaa elämää kuin ennen. Semmoinen ylellisyys, jossa olen elänyt on nyt\nminusta syntiä, työttömyys on syntiä ja sentapainen puhe, jota siellä\ntavallisesti käytetään, kopea, kevytmielinen puhe on syntiä. Minun\ntäytyy siis, varjellakseni sieluani, asettua tavallaan sotakannalle\nheitä kaikkia vastaan. Siitä koituu kova aika ja välistä luulen, etten\ntule sitä kestämään.\"\n\nIsoäiti hymyili kyynelten läpi, painoi minut rintaansa vasten ja\nvirkkoi: \"Tapahtukoon sitten Jumalan nimessä, mitä on tapahtuva.\" Hän\nläksi pois, ja melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi Harald edessäni.\n\n\"Jos pitäisin ylhäisyyttä ja rikkautta elämän onnena\", alkoi hän, ja\nhänen äänensä värähti mielenliikutuksesta, \"siinä tapauksessa en, niin\nsyvästi kuin teitä rakastankin, koskaan pyytäisi teidän kättänne.\nMutta siinä ei ole elämän onni. Avioliitto, jossa mies ja vaimo\nJumalan pelossa, rakkaudessa ja yksimielisyydessä vaeltavat tietänsä,\nlohduttaen ja tukien toisiaan, ollen rikkaita, siksi että ovat\ntyytyväisiä, se minusta tuntuu elämän onnelta. En pyydä teiltä vielä\nvastausta, punnitkaa asiaa tarkoin. Teidän täytyy luopua paljosta, jota\nvailla ette koskaan ole tottunut olemaan. Teidän tulee myöskin ajatella\nveljeänne. Mitä hän tästä arvelleekaan?\"\n\nSanoin hänelle, etten tarvinnut ajatusaikaa, mutta etten vain oikein\nvoinut käsittää, minkä vuoksi hän minusta piti. Hän tarttui silloin\nkäteeni ja vei minut isoäidin luo. Isoäiti tuli iloiseksi, mutta hänen\niloonsa sekaantui hiukan surumielisyyttä. Professori, jonka vilkkaus on\nteille tuttu, oli aivan haltioissaan, ja Karen pudotti -- ensi kertaa\nelämässään -- kaksi lautasta pelkästä hämmästyksestä ja ilosta.\n\nMinä olin onnellinen. Sanomattoman nöyränä ja kiitollisena otin vastaan\nonneni ansaitsemattomana lahjana Luojan kädestä. Minkäänlaisia esteitä\nen havainnut onnelleni. Niin olin itse muuttunut, että unohdin,\nmimmoinen veljeni Carl oli. Olihan hän pitänyt Haraldia liian hyvänä\ntätä maailmaa varten ja sitä paitsi oli hän aina arvostellut upseereja\neri tavoin kuin muita. Kirjoitin hänelle sydämmellisen kirjeen enkä\nensinkään pelännyt vastausta, vaan antauduin huolettomana onneni\nvaltaan.\n\nMutta lienen liian laajapuheinen, ja te olette kenties myöskin liian\nnuoria tätä kuullaksenne, lapseni, mutta kun selailee muistojen kirjaa,\nriistää se kokonaan ajatukset mukaansa. Katsokaa, kuinka kuu paistaa\nkirkkaasti ja kauniisti! Niin se paistoi silloinkin, kun isänne ja minä\nistuimme pappilan kummulla puhellen keskenämme, tai kun isoäiti meidän\nkäsivarsiemme nojassa käveli puutarhassa.\n\nVihdoinkin saapui veljeni vastaus. Saadessani kirjeen käteeni ja\nnähdessäni tuon tutun vaakunan ja yhtä tutun käsialan, valtasi minut\npelko. Harhakuvitus haihtui, ja muistin veljeni semmoisena kuin hän\noli. Kuitenkaan en ollut tarpeeksi valmistautunut kirjeen sisältöä\nvarten. Veljeni oli raivoissaan. Solvauksia sateli isällenne ja\nminulle. Sen jälkeen seurasi pyyntöjä ja mitä hellimpiä lupauksia.\nKaikki unohdettaisiin, minä pysyisin hänen rakkaana siskonaan, kunpa\nvain purkaisin kihlaukseni, mutta ellen sitä tekisi, ellen paikalla\nHaraldia jättäisi, silloin olisi kiittämätön sisar veljen ajatuksissa\nkuollut, jalkani ei saisi koskaan astua hänen kynnyksensä yli, eikä hän\nenää koskaan tahtoisi minua nähdä.\n\nTunsin katkeraa tuskaa, vaan en rahtuakaan epäilystä enkä epäröimistä.\nEn näyttänyt kirjettä kellekään, vaan lähetin sen holhojalleni\nliittäen siihen seikkaperäisen kirjeen itseltäni, jossa kiitin häntä\nsiitä hyvästä, mitä hän oli tahtonut minuun istuttaa, ja jota nyt\nymmärsin pitää arvossa. Kuvasin siinä hänelle koko entisen ja nykyisen\nsieluntilani sekä isoäidin, professori Langen ja Haraldin vaikutuksen\nitseeni.\n\nKunnon pastori ei kirjoittanut, vaan tuli itse luokseni.\n\nHän syleili minua, laski kätensä pääni päälle ja lausui: \"Kun te olitte\npieni tyttö ja istuitte minun sylissäni, rukoilin koko sydämmestäni\nHerraa varjelemaan lammastaan ja hän kuuli rukoukseni. Olkoon nyt\nentisyytenne teille kuollut, mutta sen ystävyyden perusteella, joka\nvallitsi isänne ja minun välillä, annan teille hänen siunauksensa.\nTosin hän oli ylpeä mies, mutta hän pani arvoa tosi ansioon, missä\ntahansa sitä tapasi. Hän ei olisi kieltänyt teiltä suostumustaan.\"\n\nNe sanat lohduttivat. Ensimmäistä kertaa silloin toden teolla isääni\najattelin, ja ajatuksiini sekaantui katumusta siitä, etten ollut häntä\nkaivannut, kuten tyttären aina pitäisi kaivata isäänsä.\n\nVähän aikaa sen jälkeen olivat häämme. Professori oli koristanut\npuutarhan lipuilla ja huoneet komeilla georgiiniköynnöksillä. Hän\noli heittänyt kaikki huolet, kuten hän niin erinomaisesti taitaa, ja\noli iloinen kuin lapsi. Ihmeellistä kyllä olin minäkin levollinen,\nluottavainen ja iloinen kuin lapsi. Taakka, joka oli minua painanut\nsiitä asti kuin sain Carlin kirjeen, oli kuin poishaihtunut. Puhtaampaa\niloa olisin tuskin voinut tuntea. Mutta isänne vaan pysyi vakavana.\n\n\"Louise\", sanoi hän minulle, \"oletko nyt vain varma siitä, että minä\nvoin olla sinulle kylläksi, ettet sinä koskaan --\", mutta minä panin\nkäteni hänen suunsa eteen estäen häntä jatkamasta.\n\nKaren, jonka kanssa olin ollut erinomaisen hyvissä väleissä,\nhämmästytti minua pitämällä sangen ankaran puheen: \"Te saatte\nniin hyvän miehen, kuin suinkin voitte toivoa. Muistakaa nyt olla\nmukautuvainen, näppärä, huolellinen ja säästäväinen vaimo, älkääkä\nsuinkaan ruvetko ylhäisiä oikkuja näyttämään, älkää tulko semmoiseksi\nkuin olitte tähän taloon tullessanne, sillä silloinhan tuskin tiesitte,\nviitsisittekö vastata, kun teitä puhutteli.\"\n\n\"En koskaan\", vastasin minä, ja lepytettynä tavasta, jolla otin hänen\nkehotuksensa vastaan, painoi Karen minut sydäntään vasten vakuuttaen,\nettä olin kaikkein herttaisin tyttö ja ainoa, joka sopi hänen nuorelle\nherralleen.\n\nIsoäiti laski kätensä päämme päälle ja lausui: \"Minulla on ollut\nsinusta iloa vanhuuteni päivinä, poikani, siitä hetkestä asti kun tulit\ntalooni, ja iloa tunnen myöskin valinnastasi.\"\n\nMe asetuimme tähän nykyiseen asuntoomme asumaan, ja onni ja rauha\nseurasi meitä. Uutta ja mieltäkiinnittävää oli minusta rahojen tarkka\nlaskeminen, säästäminen, ruuan valmistaminen ja kodin hoito. Isänne\noli niin hellä minua kohtaan, hän oli niin reipas ja hauska. Olimme\nyhtä mieltä kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä, mutta eri mieltä\npikkuasioissa, joka luullakseni on välttämätön ehto täysin onnelliselle\nyhteiselämälle. Seuraavana vuonna syyskuussa lahjoitti Jumala meille\nsinut, Minnaseni. Sanomaton rakkaus ympäröi kehtoasi. Isoäiti matkusti\nsinua katsomaan. Isäsi lauleli sinulle, ja professori sinua tuuditti.\nKaren keitti korppuvelliä, ja Mette sirotti kukkasia päänaluksellesi.\n-- Se oli isoäidin viimeinen matka. Hiljaa ja rauhallisesti nukkui\nhän pian sen jälkeen kuolon uneen Vapahtajaansa turvaten, aivan\nniin kuin oli toivonut ja uskonut. Se oli meille kova isku, mutta\nsuruumme ei sekoittunut katkeruutta. Ainoastaan professori oli aivan\nepätoivoissaan. Karenia lohdutti se tieto, että hän oli täyttänyt\nvelvollisuutensa. Hänen kosijansa, nuori talonpoika, oli häntä\nodottanut, ja heidät kuulutettiin vähän aikaa isoäidin hautajaisten\njälkeen. -- Isoäidin pieni talo myytiin. Karen sai hänen tavaransa,\npaitsi isänne muotokuvaa, kirjoja ja suurta nojatuolia, jonka olette\nnähneet professorin huoneessa.\n\nÄiti pysähtyi, ja me aioimme nousta. \"Ei, lapseni, te saatte kuulla\nenemmän, kaiken\", sanoi hän.\n\n\"Pieni Minnamme ei oikein viihtynyt Kööpenhaminan ilmassa, jonka vuoksi\npäätimme oleskella kuukauden Farumissa. Me vuokrasimme kaksi huonetta\nisoäidin talon yläkerrassa. Tuo talo oli niin täynnä muistoja hänen\nrakkaudestaan. Se oli ollut Haraldin koti hänen toisesta ikävuodestaan\npitäen. Kadettina ollessaan oli hän viettänyt loma-aikansa samassa\nhuoneessa, jossa Minnan kehto kiikkui, mutta isoäidin lempeän äänen\nja Karenin kaikuvan, joskaan ei kaunissointuisen laulun sijasta\nkuului nyt alakerrasta melua ja kiistaa, kun talon uusi omistaja\ntorui huolimatonta palvelijaansa. Joka tapauksessa oli se ihana aika.\nMe kuletimme sinua pienissä vaunuissa mukana kävelyillämme, Minna,\nja pian saimme nähdä ruusujen kukoistavan poskillasi. Eräänä yönä\nkeskellä heinäkuuta heräsimme kellojen soittoon ja meluun. Taivas oli\ntulipunainen. Naapuritalo oli ilmi tulessa.\n\n\"Kiireesti me nousimme ja pukeuduimme. Isänne rupesi johtamaan\nsäikähtyneitä ihmisiä, joita tulvi paikalle joka taholta. Hän piti\nhuolta siitä, että ihmiset ja eläimet saatiin ulos, ja että ruiskut\npelastivat lähellä olevat rakennukset, sillä palavaa kartanoa ei\nvoitu pelastaa. Äkkiä kuului huuto: 'Hupsu Anna!' Hänet oli unohdettu\nylisille erääseen ulkohuoneeseen, jota liekit jo kokonaan ympäröivät.\nKukaan ei luullut häntä voitavan enää pelastaa. Silloin tuli isänne\nluokseni ja katsoen minua rukoilevasti silmiin, sanoi hän: 'Louise,\nsaanko minä koettaa?' Minä kuulin mielipuolen huutavan, enkä voinut\nkieltää. Isänne nousi savuavia tikapuita ylös.\n\n\"Hetken kuluttua palasi hän tuoden Annan mukanaan. Hän jätti hänet\nympärillä seisovien huostaan, mutta juuri kun luulin isänne\npelastetuksi, putosi hirsi hänen rintaansa vasten ja hän kaatui maahan.\n\n\"Kun hän avasi silmänsä, pyysi hän nähdä Minnaa. Hän hymyili sinulle\nja minulle ja sanoi: 'Kun sinä rupesit sotilaan vaimoksi, Louise,\ntäytyi sinun valmistautua siihen, että hän kaatuisi taistelussa. Tämä\noli taistelua luonnonvoimia vastaan. -- Olen ihmeellisen levollinen,\nrakas vaimoni. Tiedän että Jumala pitää teistä huolen. Hänen haltuunsa\nannan henkeni.' Hän kohotti päätänsä, vaipui sitten alas takaisin,\nja polvillani hänen vieressään olin minä, lapsi käsivarrellani; olin\nleski, vaan en turvaton. Tuntui kuin olisi hymy, joka viipyi puolisoni\nhuulilla, antanut minulle aavistuksen taivaasta. Jumala oli ollut\nminulle niin armollinen, että olin oppinut häntä rakastamaan, häneen\ntäysin luottamaan, turvautumaan näkymättömään aivan kuin olisin hänet\nnähnyt, kuten Haraldinikin oli tehnyt.\n\n\"Kun Carl sai kuulla suuresta surusta, joka oli minua kohdannut,\nkirjoitti hän, että jos tunnustaisin olleeni väärässä ja katuisin\ntekoani, antaisi hän minulle anteeksi, koska Herra oli minua niin\nankarasti rangaissut. Vastaukseni oli lyhyt, ja siitä asti emme ole\nolleet minkäänlaisessa yhteydessä keskenämme.\n\n\"Uskollisen ystävämme pastori Skaun kautta olen vuosittain\nvastaanottanut minulle tulevat 400 riksiä. Veljeäni en ole koskaan\nennen tavannut, mutta olen tavannut herra Höppen. Hän katsoi minua\nivallisesti suoraan silmiin nostamatta lakkiaan. Kuitenkaan en häneen\nvoinut suuttua, vaan olisin voinut itkeä säälistä häntä kohtaan. Tuhat\nkertaa parempi on saada osakseen pahuutta kuin itse tehdä pahaa.\n\n\"Ja nyt, rakkaat lapseni, ette saa liian kovasti tuomita veljeäni. Hänen\nkäsityksensä mukaan hän tuskin olisi voinut toisin menetellä. Hän oli\nkysynyt minulta, hyväksyinkö minä hänen valittunsa, vaikka hän kaikin\npuolin oli sopiva. Minä olin veljeni ylpeys, ja hän oli minusta suuria\ntoivonut. -- Kenties hän lopulta kuitenkin muuttaa mielensä, niin että\nme vielä voimme sopia keskenämme. Mitä minuun tulee, en voi mitään\nkatua.\"\n\n\"Voi ei! Ei sinulla ole mitään kaduttavaa\", huudahdimme Minna ja minä\nyhteen ääneen ja syleilimme itkien äitiä.\n\n\"Älkää itkekö, Jumala on ollut hyvä minua kohtaan. Suuren ilon on hän\nlahjoittanut minulle sinun kauttasi, Marie; olethan sinä minulle yhtä\nrakas kuin Minna. Hän on meille aina antanut jokapäiväisen leivän ja\nrauhansa, joka käy yli kaiken ymmärryksen.\"\n\nÄiti nousi ja vielä puoleksi muistoihin vaipuneena meni hän akkunan\nluo ja jäi tuijottamaan kirkasta taivasta kohti. Minä hiivin hiljaa\nulos huoneesta ja koputin professori Langen ovelle. Hän oli puettuna\nhännystakkiin valmiina lähtemään pitoihin.\n\n\"Mitä näenkään\", huudahti hän, \"pikku Miekö se tulee minua\ntervehtimään\".\n\n\"Voi, näen että olette poislähtemässä. Olisin pyytänyt teitä tulemaan\nluoksemme täksi iltaa. Äiti on kertonut meille menneisyydestä, ja\nteidän seuranne olisi häntä ilahuttanut.\"\n\nAnteeksiantamattomalla kevytmielisyydellä, jolla professori yleensä\nkohteli kutsuja ja vaatteitaan, veti hän käsistä valkoiset hansikkaansa\nniin kiivaasti, että ne repesivät, ja huudahti:\n\n\"Juhlijat tulevat minuttakin toimeen! Ensimmäistä kertaa sinä minulta\njotain pyydät, pikku Mie, enkä minä henno kieltää. Mene sinä nyt äidin\nluo, ja kun minä olen saanut kaiken tämän joutavan päältäni pois, tulen\nsitten kuin itsestäni.\"\n\nHän oli hyvin tervetullut. Sytytettiin kaksi vahakynttilää lampun\nlisäksi ja katettiin meidän tapoihimme nähden ylellinen illallispöytä.\nSyötyä pelasimme sitten noppaa omien puittemme pähkinöillä. Kunnon\nprofessori koetti parhaansa mukaan meitä huvittaa. Minna nauroi täyttä\nkurkkua, ja tartutti naurunsa muihinkin. Äiti nauroi sydämmensä\npohjasta, ja minäkin muitten mukana, mutta kun olimme menneet levolle,\nja kuulin heidän tasaisesta hengityksestään, että he nukkuivat,\nkohotin akkunaverhoa, katselin tähtikirkasta taivasta ja ajattelin\nveljeä, joka ajoi komeassa reessään turkiksiin käärittynä, ja sisarta,\njoka yksinkertaisessa päällystakissaan sai kulkea jalan. Ihmettelin\nettä veli voi hylätä sisarensa sen vuoksi, että tämä meni naimisiin\nparhaimman miehen kanssa maan päällä. Mietiskelin, mitä korkein\nolento, maailman ja tuon ihanan taivaan Herra, mahtoi arvella hänen\nkäytöksestään, ja sitten panin käteni ristiin ja pyysin Jumalaa\nsiunaamaan hyväntekijääni ja hänen lastansa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nKuultuamme äidin kertomuksen, rakastimme häntä, jos mahdollista, vielä\nenemmän kuin ennen. Minna rakenteli tuulentupia, miten sisaren ja\nveljen sovinto olisi tapahtuva, mutta äidille ei siitä mitään puhuttu.\n\n\"Hän tulee aivan varmaan kerran kolkuttamaan meidän oveamme, Marie,\ntunnustamaan olevansa väärässä ja pyytämään äidiltä anteeksi. Sitten me\noikein paljon pidämme kiltistä Carl enosta, ja hänen lapsensa, pienet\nherttaiset serkkumme, tulevat meitä tervehtimään. Hänen vaimostaan,\ntädistä, -- on niin hauska ajatella että meillä on tätikin, -- hänestä\ntulen äärettömästi pitämään, mutta herra Höppeä en voi kärsiä. Mutta\nkenties hänkin on tullut toisenlaiseksi, paremmaksi ihmiseksi.\"\n\nKun Minna ja minä olimme kuudentoista ikäiset, kävimme rippikoulua\nystävämme pastori Skaun luona yhdessä hänen tyttärensä kanssa.\n\nPikku Nicoline raukka itki katkerasti, kun opetusaika oli kulunut, ja\nisän selitykset kristinuskosta olivat saaneet kaikki hyvät tunteet\nhänen sydämmessään hereille.\n\n\"Voi, minä olen niin paha, niin kovin paha! Se on totinen tosi.\nTulisihan minun aina olla semmoinen kuin olla pitäisi, vaikkapa vain\nilahuttaakseni isääni, omaa hyvää isääni. Ette tiedä kuinka hirmuisen\nkärkäs minä olen pilkkaamaan ihmisiä ja valehtelemaan, niin, olen\nlisäksi tottelematonkin. Eilen luin erästä kirjaa, jota isä oli\nkieltänyt minua lukemasta. Mutta tästä lähtien koetan tulla paremmaksi.\nIsällä on kyllin huolia muutenkin; minä en tahdo että hän saa useampia\nryppyjä otsalleen, vaan koetan poistaa nekin, jotka hänellä jo on.\"\n\nLohdutettuna tästä hyvästä päätöksestä pyyhki hän kyyneleet\nposkiltaan, hengitti nenäliinallensa ja painoi sen kauniita ruskeita\nsilmiään vasten, pyörähti sitten peilin eteen, sitoi hattunsa\nnauhat komeaksi ruususolmuksi, silitti tukkaa kädellään, näytteli\npikkuruisen valkoisia hampaitaan, järjesteli mantiljaansa, oikaisi\nitseään ja kuiskasi mennessään ohitsemme: \"Äiti ja minä ostimme eilen\nsilkkikangasta minulle puvuksi. Se on niin paksua, että melkein pysyy\npystyssä itsestään. Minä saan kellon ja kellonvitjat isoäidiltä sekä\ntimanttisoljen täti Janelta.\"\n\nMeidän ajatellessamme ripillemenon tärkeyttä, kasteemme liiton\nvahvistusta, tuntui siltä kuin muut toverimme -- eivät kaikki, mutta\nuseimmat -- olisivat pitäneet sitä ainoastaan tilaisuutena saada\nkaikenlaisia koristeita, tulla täysikasvuiseksi ja päästä mukaan\nseuraelämään. He toivoivat itselleen kaikkein parasta tavaraa, jota\nvastoin me tahdoimme tuottaa äidille niin vähän kustannuksia ja vaivaa\nkuin suinkin. Säästölaatikko, johon äiti monen vuoden kuluessa oli\npistänyt pienet säästönsä tätä tilaisuutta varten, särettiin ja sen\nsisältö riitti hyvästi meidän tarpeisiimme.\n\nKun heräsin ripillemenon päivänä, oli Minna jo noussut. Minä kiiruhdin\netuhuoneeseen ja tapasin hänet seisomassa isän muotokuvan edessä.\n\n\"Marie, minä olen hartaasti rukoillut Jumalaa, että hän auttaisi\nminua pitämään lupauksen, jonka tänään tulen tekemään, sillä omasta\nvoimastani en siihen kykene, sen tunnen niin selvään, ja ellen sitä\npitäisi, en enää koskaan voisi olla iloinen. Anna anteeksi, Marie,\nkaikki millä olen mieltäsi pahoittanut.\"\n\n\"Voi, Minna, sinä saatat minut punastumaan. Mitäpä minä vastaisinkaan\nsinulle, sinulle, joka aina olet ollut hyvä minua kohtaan. Sydämmeni\non täynnä kiitollisuutta Jumalaa, äitiä, sinua ja professoria kohtaan.\nOlen sanomattoman iloinen, mutta kuitenkin minäkin pelkään, etten\naina ole semmoinen kuin olla pitäisi, niinhyvin pikkuseikoissa kuin\ntärkeimmissäkin asioissa.\"\n\n\"Hyvää huomenta, lapseni! Joka seisoo, katsokoon ettei lankee. Iloitsen\nkuullessani, ett'ette luota omiin voimiinne, vaan Jumalaan. Hän kyllä\nteitä tukee. -- Jos sydämmenne ovat hänen omansa, tulette myöskin\ntoimimaan hänen tahtonsa mukaan.\"\n\nMette toi Minnalle erinomaisen sievän ruusunnupuista, kieloista\nja myrtinoksista solmitun kukkaisvihkon, jotka hän salassa oli\nlemmikilleen kasvattanut pienessä kamarissaan. Minulle hän ojensi\nkirjavan kimpun keltaisia, sinipunaisia ja valkoisia kevätsahrameja,\njotka hän oli poiminut puutarhasta.\n\nÄiti ja Minna melkein suuttuivat Metelle tästä erotuksesta, mutta minä\nkiitin häntä sydämmellisesti ja kehuin häntä siitä, että hän antoi\nsisarelleni ne kukat, jotka hänelle paraiten sopivat.\n\n\"Mutta kevätsahramit eivät sovi sinulle, Marie\", väitti professori.\n\"Jos Minna muistuttaa ruusuja, liljoja ja myrtinoksia, kuten hän\ntodella tekeekin, niin muistutat sinä kainoja orvokkeja, ja kimpun\nniitä minä annan sinulle.\"\n\n\"Nyt on minun aika lähteä\", sanoi ystävämme, kun palasimme kotiin\nkäytyämme yhdessä Herran ehtoollisella. \"Maa on jo kauan polttanut\njalkojeni alla, ja olen viipynyt täällä näin kauan ainoastaan teidän\ntähtenne, lapset. -- Tässä on rahaa lintujani varten, rouva Staal.\nHyvästi ja voikaa hyvin! Jospa kuitenkin voisin ottaa teidät mukaani\n'la bella Italiaan'!\"\n\nHän sulki meidät kaikki kolme syliinsä, suuteli jokaista erikseen\notsalle ja katseli meitä sanomattoman hellästi. En silloin voinut\naavistaa, kuinka toisenlaisessa ympäristössä hänet seuraavan kerran\ntapaisin.\n\nKaikki rakkaat ystävämme jättivät meidät. Niinpä pastori Skaukin, joka\nsai papinviran maaseudulla.\n\n\"Parhaasta päästä olen sitä hakenut Nicolinen tähden\", sanoi hän\nsuoraan. \"Hänen äitinsä varakas, laaja suku häntä hemmottelee ja pilaa.\nVoidakseni säilyttää kotirauhan ja perheonnen, täytyy minun muuttaa\nmaalle. Voidakseni suojella lastani tulemasta huikentelevaiseksi,\nkevytmieliseksi ja turhamaiseksi on minun muutettava maalle, ja\nvoidakseni jotain varsinaista toimittaa Herrani palveluksessa, on minun\nmyöskin muutettava maalle. Täällä kaupungissa en enää kelpaa. Olen\nliian vanhanaikainen, en voi asettua nykyisen itseviisaan nuorison\nkannalle, enkä sen vuoksi kykene heihin vaikuttamaan.\"\n\nRouva Skau oli epätoivon partaalla, mutta rauhoittui vähitellen\najatellessaan suurempia tuloja ja vierailemista talvisaikaan\npääkaupungissa. Nicoline ei oikein tiennyt, ollako iloinen vai\nsurullinen.\n\n\"Ajatelkaa, mitä kaikkea minulta menee hukkaan\", sanoi hän\njäähyvästellessään, \"tanssiaiset, teatteri, meidän pienet\nsunnuntaipitomme, Jane tädin kutsut! Jospa, minusta nyt edes tulisi\nparempi ihminen, kuten isä luulee. Rupean oikein voimieni takaa\nkirnuamaan voita, valmistamaan juustoa ja makkaroita. Lähetän\nkyllä niitä teillekin. Ja sitten aion kävellä yksinäni suuressa\npuutarhassamme haaveilemassa. Lupaattehan pian tulla meillä käymään ja\nkirjoittaa minulle, te rakkaat, rakkaat tytöt. Arvatkaapa muuten, miten\nLudvig serkku minulle sanoi eilen, voinenkohan sitä kertoa? Ettehän\nminua ankarasti tuomitse, äläkä sinä, Marie, heti rupea noin vakavan\nnäköiseksi, sillä enhän minä voi sille mitään, että Ludvig serkku puhuu\nsemmoisia tuhmuuksia, kuin että: 'kun tuommoinen näppärä, pieni sievä\nKööpenhaminatar joutuu maalle, panee hän kaikkien nuorten miesten päät\npyörälle kymmenen peninkulman alalla'.\"\n\n\"Luulen todellakin\", sanoi äiti, joka oli kuullut hänen lörpötyksensä,\n\"että pikku Nicolinen on aika joutua toiseen seurapiiriin ja saada\ntoisia ajatuksia pieneen päähänsä\".\n\nSeurasi sitten ihana kesä. Äiti ja me olimme kuin ystävättäriä,\nja kuitenkin oli hän meitä niin paljon etevämpi, kuitenkin olivat\nkeskustelumme hänen kanssaan meille niin suuresti opettavaisia.\n-- Miten selvään muistan suuren puun Söndermarkenissa ja sen\nsiimeksessä penkin, jolla istuimme lukien kukin vuoroomme ääneen David\nCopperfield'iä. Meillä oli evästä mukanamme ja Minna jakoi osansa\nlintujen, professorin lasten kanssa, joiksi hän niitä sanoi.\n\nMe pidimme vuoroon talousviikkoa ja kilpailimme ruuan valmistamisessa\nsaadaksemme sen niin maukkaaksi kuin mahdollista, käyttämällä niin\nvähän aineksia kuin suinkin.\n\nMinna oli kasvanut pitkäksi ja solakaksi tytöksi. Hänellä ei tosin\nollut äidin moitteettoman kaunista profiilia, mutta kuitenkin hän\noli hyvin kaunis. Hänen ruusunpunaiset poskensa, kirkkaat, syvät\nsiniset silmänsä, kiiltävä tukkansa, mutta ennen kaikkea tuo melkein\nhäikäisevä hyvyyden ilme, joka kirkasti hänen kasvojaan, tekivät hänet\nhurmaavaksi. Miten helläsydämminen ja avomielinen hän olikaan ja uskoi\nhyvää kaikista ihmisistä aivan ihmeteltävässä määrässä. Olisi voinut\nsiihen katsoen luulla häntä hiukan typeräksi, ellei hän muuten olisi\nollut erittäin lahjakas tyttö. Tuo rajaton luottamus ihmisiin johtui\nsiitä, että hänen ylevä, viaton henkensä ehdottomasti luuli muidenkin\nolevan yleviä ja viattomia. Kun hän kuuli jotakin pahaa, suri hän sitä,\nmutta se ei opettanut häntä tarkemmin ihmisiä tuntemaan. Jokainen\nyksityinen henkilö, jonka hän tapasi, oli yhtä kaikki hänen mielestään\nhyvä ja oivallinen. -- \"Autuaat ovat puhdassydämmiset.\"\n\nKun kuulin Minnan laulavan sointuvalla äänellään tai hänen raikkaan,\nnuorekkaan naurunsa, kävin toisinaan hyvin alakuloiseksi ja rukoilin\nhartaasti Jumalaa, että kun suru kerran tulisi, -- sillä kerran se oli\ntuleva, tätä ei voinut alati kestää, -- se silloin ei kohtaisi häntä\neikä kohtaisi äitiä, vaan minua yksin. Mutta toinen oli Herran tahto.\nSe kohtasi meitä kaikkia: Huhtikuussa, juuri vuosi ripillepääsymme\njälkeen sairastui äiti.\n\nEnsiksi luulimme, että hän oli hiukan vilustunut, valmistimme hänelle\nseljakeitettä sekä keitimme siirappia lusikassa kynttilän päällä, mutta\nsiitä ei ollut mitään apua. Hänen tilansa huononi huononemistaan, kuume\nyltyi, äiti ei enää saanut öisin unta, ja me päätimme vihdoin äidin\nvastustuksesta huolimatta kutsua lääkärin.\n\nValitsimme professori Langen monivuotisen ystävän, tohtori Stub'in.\nHeti tuli hän luoksemme. Hän oli omituinen, kuivakiskoinen vanha herra,\njoka aina piti takkiaan napitettuna kaulaan asti. Hänen kasvoistaan\nnäki kyllä, että hän oli kokenut, kyvykäs ja tunnollinen, mutta näki\nmyös, -- niin ainakin meistä tuntui, -- että hänen sydämmensä oli\ntunteeton, ja vaikkakin hän tunnollisesti täytti velvollisuutensa, oli\ntulos hänelle kuitenkin yhdentekevä.\n\n\"Se on keuhkokuumetta\", vastasi hän tyynesti minun pelokkaaseen\nkysymykseeni. Sitten hän kirjoitti reseptin ja antoi meille tarkkoja\nohjeita hoidon suhteen.\n\nSeurasi pitkä, raskas aika. Me valvoimme vuorotellen ja huolestuneina\nnukahdimme väliin pariksi tuntia, herätäksemme jälleen säikähtyneinä\nlevottomasta unesta. Äiti houraili usein, mutta oli houreissaankin\nhellä ja herttainen. Hän melkein pyysi anteeksi sairaana oloaan ja\nvalitti hyvin harvoin.\n\n\"Marie\", virkkoi Minna eräänä päivänä minulle, kyynelten vieriessä\npitkin hänen kalpeita poskiaan, \"rukoilkaamme koko sydämmestämme\nJumalaa olemaan luonamme tänä aikana, että voisimme nöyrästi täyttää\nvelvollisuutemme loppuun asti, että hän antaisi meille voimaa kantamaan\nkaikki, sillä jos hän tahtoo, täytyy meidän, eikö niin, sisko, nöyrästi\nkantaa kaikki\".\n\nHän sulki minut syliinsä, ja minä toistin: \"Kaikki\", mutta tunsin, että\nyhtä en voisi kantaa, tunsin, että minun oli mahdoton edes rukoilla\nvoimaa sen kantamiseen.\n\n\"Armahda häntä, Herra! Varjele häntä, Herra! Laske kätesi hänen\npäällensä, Vapahtajani, ja tee hänet terveeksi! Kaiken muun voin\nkantaa, vaan en tätä.\" Nämä olivat ainoat rukoukseni, jotka lakkaamatta\nkohosivat sydämmestäni. -- Minna oli tuhannen vertaa parempi minua.\n\nMette askaroi itkien keittiössä. Me emme uskaltaneet ollenkaan päästää\nhäntä sisään äidin luokse, sillä hän oli niin meluava surussaan.\n\n\"Onko vaaraa?\" kysyi Minna lääkäriltä odottaen vavisten hänen\nvastaustaan.\n\n\"Kyllä tämä on vaarallinen tulehdus\", kuului hänen jääkylmä\nvastauksensa.\n\n\"Jos se tulee vielä pahemmaksi, Marie, kirjoitan minä Carl enolle;\nminusta olisi syntiä menetellä toisin. Voi, Marie, ole järkevä, Jumala\nvoi vielä meitä auttaa.\"\n\nPieni yölamppu valaisi himmeästi huonetta, kello naksutti\ntuskastuttavan kuuluvasti. Minna lepäsi unen horroksissa sohvalla. Tuon\ntuostakin nousi hän istualleen ja kysyi, miten oli äidin laita. Minulla\noli käsityö helmassani, mutta en siihen koskenut. Kirja oli avoinna\npolvellani ja katseeni oli siihen luotuna, mutta rivit sulivat yhteen\nsilmissäni. Ajatukseni eivät siinä pysyneet, vaan palasivat alati\näidin luokse, joka kalpeana, mutta rauhallisena makasi vuoteellaan,\nvaipuneena omituisen tyyneen uneen, jommoinen ei koskaan ennen ollut\nhäntä tavannut. Minua rupesi pelottamaan, kumarruin hänen ylitsensä,\npanin käteni hänen sydämmelleen ja kuuntelin. Se sykki heikosti, mutta\nkuitenkin jotensakin tasaisesti. -- Voi, se oli pitkä, pitkä yö. Kun\nMinna aamulla nousi, makasi äiti vielä samassa asennossa. Minna tahtoi,\nettä kävisin nukkumaan, mutta minun olisi ollut mahdoton sitä tehdä.\nTunti kului tunnin jälkeen. Meidät valtasi entistä suurempi pelko.\nIstuimme käsi kädessä ja katselimme äitiä.\n\nVihdoinkin tuli lääkäri. Tyynesti ja arvokkaasti astui hän vuoteen\nääreen, otti äidin pienen, laihan käden omaansa ja koetti valtasuonta.\nTurhaan koetimme me hänen liikkumattomista kasvoistaan arvata hänen\najatuksiaan.\n\n\"Kauanko tätä unta on kestänyt?\"\n\n\"Kello kahdestatoista yöllä.\"\n\nJälleen koetti hän valtasuonta, kääntyi sitten meidän puoleemme ja\nvirkkoi vetäessään hansikasta käteensä: \"Nyt voin ilmoittaa että vaara\non ohi.\"\n\n\"Sanokaa se vielä kerta.\"\n\nIkäänkuin olisi luullut meitä hiukan kuuroiksi, toisti hän lujemmalla,\nmutta yhtä tyynellä äänellä: \"Teidän äitinne elämä ei enää ole\nvaarassa\".\n\nMinä heittäydyin Minnan syliin. Me itkimme molemmat, kuin olisivat\nsydämmemme olleet pakahtumaisillaan.\n\n\"Olisi varmaan parasta, että menisitte toiseen huoneeseen. Jos sairas\nsattuisi heräämään, ei mielenliikutus tekisi hänelle hyvää.\"\n\n\"Kuinka voimme teitä kiittää, herra tohtori?\"\n\n\"Olen vain tehnyt velvollisuuteni, nuoret neitini. Muuten olisi minulla\nmuutamia määräyksiä annettavana, mutta odotan kernaammin huomiseen,\nsillä tänään tuskin minua ymmärtäisitte.\"\n\nArvokkaasti astui hän ovesta ulos. Hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän\nsyvästi paheksui meidän mielenliikutustamme ja iloamme.\n\nIlma huoneissa kävi minulle liian raskaaksi. Juoksin ulos pieneen\npuutarhaamme, jossa en ollut käynyt yli kuukauteen. Silloin se oli\nollut autio, talvisen lumen peittämä, mutta nyt se oli ikäänkuin ihmeen\nkautta, kuten minusta tuntui, puhjennut täyteen kevätkukoistukseensa.\nPähkinäpuut olivat tuoreen vihreät, syreenit kukkivat, tulpaanit\nloistivat kirjavissa puvuissaan, linnut lauloivat, kirsikkapuun\nvalkokukkaiset oksat huojuivat leppeässä kevättuulessa.\n\nMinut valtasi sanomaton onnen tunne. Lankesin polvilleni ja rukoilin\nkuiskaten: \"Suo minulle anteeksi, Jumala, etten murheen hetkellä\ntäydellä luottamuksella sanonut: tapahtukoon sinun tahtosi.\"\n\nKun tulin sisään, istui Minna kirjoittamassa.\n\n\"Onneni oli niin suuri, Marie, etten voinut sitä yksin kantaa, vaan\ntäytyi minun siitä jakaa professorille ja pastori Skaulle.\"\n\nHän oli niin suloisen näköinen. Hänen poskensa olivat jälleen käyneet\nruusunpunaisiksi. Näytti siltä kuin yövalvonta ja ponnistukset, nyt kun\nsuru oli poissa, eivät olisi jättäneet häneen mitään jälkiä.\n\nKun äiti vihdoin heräsi, näytti hän hyvin voimattomalta,\nvoimattomammalta kuin ennen, mutta hän oli aivan tyyni ja täydessä\ntajunnassaan. Hän nyökkäsi minulle, veti pääni alas tyynylleen ja\nsuuteli minua otsalle.\n\n\"Nyt sinä pian paranet, äiti kulta.\"\n\n\"Niin, minä voin sen nähdä niin hyvin yhtäältä kuin toisaaltakin\",\nkuiskasi hän ja katseli hymyillen ensin Minnaan ja sitten minuun.\n\nSeuraavana päivänä istuutui tohtori Stub sohvaan, osotteeksi että\nhänellä oli meille tavallista enemmän sanottavaa.\n\n\"Tauti, tulehdus, on pian kokonaan parantuva, mutta sitä tulee\nseuraamaan jotensakin pitkällinen, joskaan ei tuskallinen eikä\nsairaalle epämiellyttävä, heikkous. Sitä on valvottava suurella\ntarkkaavaisuudella. Lämpimämpi ilmanala olisi paras keino, mutta\njoka tapauksessa on teidän muutettava maalle, sillä puhdas ilma on\npotilaalle aivan välttämätön. Joka iltapuoli täytyy äitinne päästä\najelemaan. Hänen ravintonaan pitää pääasiallisesti olla metsänriistaa,\nostereita, väkilientä. Myöskin pitää hänen saada lasillinen hyvää\nviiniä aamu- sekä iltapäivin. Koska paraneminen näin huomattavassa\nmäärässä edistyy, arvelen minä, että piankin voitte matkustaa maalle.\"\n\nKun tohtori oli mennyt, katsahdimme Minna ja minä toisiimme, ja niin\nkevyt ja iloinen oli mielemme, että ensi hetkellä purskahdimme nauruun.\n\n\"Mistä ne varat otetaan, Mie?\"\n\nHätävarat, joita äiti aina säästi odottamattomia menoja varten, eivät\nenää tulisi pitkälle riittämään. Niin, mistäpä sitten varoja saataisiin?\n\n\"Ne täytyy saada, Minna.\"\n\nMe katsoimme huolestuneina toisiimme, ajattelimme molemmat samaa, mutta\nkumpainenkaan emme tahtoneet sitä ensiksi sanoa.\n\n\"Mitä sinä ajattelet, Mie?\"\n\n\"Samaa kuin sinäkin.\"\n\n\"Tuleeko meidän se tehdä? Olemme näet niin yksinkin! Jospa meillä edes\nolisi rakas pastorimme neuvoa antamassa, sillä olemmehan niin nuoret\ntoimimaan omin päin. -- Olisiko isä suostunut siihen, että kääntyisimme\nCarl enon puoleen?\"\n\n\"Luulen että hän olisi suostunut, rakastihan hän äitiä ylitse kaiken.\nSitä paitsi voi kenties sovinto, jota niin usein olet toivonut, siten\ntulla solmituksi.\"\n\nMinna etsi heti paperin ja kynän. \"Kun me toimimme parhaimman\nymmärryksemme mukaan, kääntää Jumala kyllä asiat parhain päin\", sanoi\nhän.\n\nMinna kirjoitti herttaisen, mutta samalla kuitenkin ylpeän kirjeen. Hän\nei salannut käsitystään sedän käytöksestä, ei salannut sitä, ettei äiti\nkoskaan tahtoisi eikä voisi katua avioliittoaan.\n\n\"Vielä voimme hylätä tuuman\", sanoi hän, kun oli kirjeen sulkenut ja\nkirjoittanut päällekirjoituksen.\n\n\"Mutta sitä emme tee\", vastasin minä siepaten sen häneltä ja vieden\nsen kiireesti ulos Meten luo, joka uteliaana tarkasteli sen pitkää\npäällekirjoitusta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nKolme päivää oli kulunut. Äiti oli paljon parempi, ja niin suuri riemu\nmeidät täytti nähdessämme hänen voimistuvan, että melkein kokonaan\nvoitimme levottomuuden, jolla muuten olisimme vastausta odottaneet.\n\nMinna oli mennyt ulos hengittämään raitista ilmaa, kun kirjeenkantaja\nkirjeen toi. Ajattelin viimeistä, jonka äiti sieltä päin oli saanut.\nMitä tämä sisältäisi, suruako vai iloa? Katselin hienoa kuorta, varmaa\nkäsialaa, vaakunaa, yhdeksänpalloista kruunua. Vapisevin käsin avasin\nsen ja luin:\n\n    \"Rakas sisarentyttäreni!\n\n    Kirjeesi tuotti minulle sekä surua että iloa, surua sen vuoksi,\n    että kerroit äitisi olevan sairaana, ja iloa sen vuoksi, että\n    näin hänen kuitenkin puhuneen tyttärellensä minusta ja puhuneen\n    niin, että tunsit minua kyllin kääntyäksesi luottamuksella\n    puoleeni, ja sitä et ole tehnyt turhaan.\n\n    Syvemmin tuskin lienee vielä ketään rakastettu, kuin minä\n    rakastin sisartani. En ole koskaan ollut täysin onnellinen siitä\n    hetkestä asti, kun hän minut jätti.\n\n    Vuodet ovat vihaani lauhduttaneet, oikeutettua vihaani. Olen\n    kaivannut häntä niin paljon, että annan hänelle anteeksi, vaikkei\n    hän syyllisyyttänsä tunnustaisikaan, kuten aikoja sitten olisin\n    katuvaiselle anteeksi antanut. Sinä arvostelet isäsi tyttärenä\n    asiaa toisella lailla, ja minä kyllä aina tulen pitämään arvossa\n    tunteitasi. Isälläsi oli jaloja ja suuria ominaisuuksia, hän oli\n    ystäväni. Kaksin verroin katkeralta tuntuu, kun meidät pettää se\n    ihminen, johon rajattomasti luotamme.\n\n    Pari päivää sen jälkeen kun olet tämän kirjeen saanut, tulen\n    luoksenne ja suurella, jos kohta surunsekaisella ilolla tulen\n    saattamaan sairaan sisareni ja hänen tyttärensä kotiini,\n    jossa kaikki, mitä voidaan, koetetaan tehdä, jotta hän saisi\n    terveytensä takaisin.\n\n    Minulle on kerrottu, että äitisi on kasvattanut erästä lasta,\n    luultavasti jotakin isäsi sukulaista. Jos hän vielä on teillä,\n    jota tuskin kuitenkaan voin uskoa, lienee hän siinä iässä, että\n    voi itse elättää itsensä. Minä en tietysti voi hänestä huolta\n    pitää.\n\n    Siinä toivossa että tapaan sisareni terveempänä, lopetan,\n    kiittäen sinua avomielisestä, luottavaisesta kirjeestäsi.\n\n                                              Enosi Carl,\n                                            Örnklon kreivi.\"\n\nMinä luin joka sanan, ja sydämmeni taukosi sykkimästä. Laupias Jumala,\nminne minä joutuisin! Kuten lapsena ollessani toivoin pois, kauas pois,\njotta en olisi rakkailleni esteenä.\n\n\"Siinä iässä, että voi itsensä elättää.\" Niin, hän oli oikeassa, mutta\nmiten? Koetin turhaan koota ajatuksiani.\n\nTohtori Stub tuli samassa ja meni äidin luo. Hänet nähdessäni juolahti\nmieleeni ajatus. Hän oli kerran kysynyt, tuntisimmeko me jonkun\nnuoren tytön, joka tahtoisi paikan eräässä perheessä, vaan en oikein\nmuistanut, mikä tulisi hänen toimenansa siellä olemaan. Kenties olisi\nse juuri minulle sopiva toimi.\n\nKokosin kaikki voimani ja koetin näyttää niin tyyneltä kuin mahdollista\n-- mutta voi, kuinka levoton olinkaan pohjaltani -- ja pyysin saada\npuhutella häntä.\n\nTuntui melkein siltä, kuin olisin puhunut lumiukolle, sillä niin\ntyynenä hän istui, minun selittäessäni olosuhteitamme ja ansion\netsinnän välttämättömyyttä.\n\n\"Vai niin, en ole koskaan aavistanut, että te olette kasvattitytär.\nTahtoisitte paikan, josta olen puhunut, eikä se olekaan vielä täytetty,\nmutta minä tuskin luulen sen teille sopivan.\"\n\n\"Olisiko minun opetettava lapsia?\"\n\n\"Ei, lapset käyvät koulua. Teidän tulisi lukea ääneen, soittaa\npianoa, auttaa milloin missäkin, luulenpa myöskin vanhimman tyttären\npukemisessa, ja sen lisäksi olla lasten kanssa heidän joutoaikanaan,\njotteivät he liiaksi vaivaisi rouvaa, joka on heidän äitipuolensa.\nLapset ovat kahdentoista vuotiaat kaksoset. Palkka on viisi riksiä\nkuukaudelta.\"\n\n\"Palkataanko minut kuukausittain?\"\n\n\"Niin, ikävä kyllä. Myönnän, ettei se ole hyvä merkki. Mutta joka\ntapauksessa täytyy teidän pian tehdä päätöksenne, sillä luulen\ntietäväni toisen, joka paikkaa haluaa.\"\n\nEn uskaltanut ruveta asiaa tarkemmin ajattelemaan, sillä pelkäsin,\nettä voimani pettäisivät, pelkäsin, että Minna vastustaisi päätöstäni.\nTunsin että oli oikeinta ottaa vastaan tarjoumus ja että tulisin\nlevollisemmaksi, kun päätös oli peruuttamattomasti tehty. Heikko kuin\nolin, oli minun heti sitouduttava.\n\n\"Tahdotteko suositella minua?\"\n\n\"Sen kyllä teen, mutta voitteko astua virkaan näinä päivinä?\"\n\n\"Vaikka vielä tänään.\"\n\n\"Hyvä, tänä iltana siis, teidän sisarenne voi varsin hyvästi yksin\nhoitaa potilasta. Perhe on eversti Bärenschild'in, Bredgade n:o --,\nensimmäinen kerros.\"\n\nOvi sulkeutui hänen jälkeensä. Minä toivoin hartaasti, ettei Minna\nvielä palaisi, jotta ajatukseni ehtisi sitä ennen tottua uuteen\ntulevaisuuteeni.\n\n\"Marie pikkuinen, tule tänne luokseni, vedä ylös akkunaverho, anna\nminun taas nähdä Jumalan kirkas taivas, anna minun jälleen tuntea hänen\nsiunausta tuottavan aurinkonsa lämpöä. Oi, olen niin iloinen tänään,\nhengitän niin keveästi. Tule tänne, Marieseni, anna minun katsella\nsinua. Poskesi ovat niin kalpeat ja vieläpä minun tähteni. Ansaitsenko\nniin paljon rakkautta? -- Pelkäsit minut kadottavasi, tyttö riepu,\nkyllä minä sen huomasin. Itse en luullut kuolevani. Minusta tuntui,\nkuin olisi Herra kuullut rukouksenne, kuin olisi hän tahtonut palkita\nniin suuren uhrautumisen ja hellyyden. Sitä paitsi minusta tuntui\nsiltä, kuin eivät pienet tyttöni vielä voisi tulla ilman minua toimeen.\"\n\nPainoin itkien pääni alas tyynyyn, tuntui, kuin olisin ollut\nrikoksentekijä. Ensi kertaa salasin jotakin äidiltä, ensi kertaa olin\nehdoin tahdoin tehnyt jotakin, joka tuottaisi hänelle tuskaa. Ja\nkuitenkin, olisinko voinut menetellä toisin?\n\n\"Kutsu Mette tänne, en ole nähnyt häntä niin pitkään aikaan. Pyydä\nhäntä tuomaan minulle muutamia kukkasia.\"\n\nSitä ei tarvinnut Metelle sanoa kahteen kertaan. Hän karsi säälimättä\nrakkaita puitaan ja pensaitaan, kunnes esiliina oli täynnä, riensi\nsitten äidin luo, sirotti kirjavan taakkansa tyynylle, taputti käsiään\nja juoksi ympäri huonetta.\n\nÄiti nauroi niin makeasti, että melkein unohdin kirjeen ja piakkoin\ntapahtuvan eron.\n\nHetken kuluttua tuli Minna: \"Terve, Marie, etpä usko kuinka ilma on\nvirkistävä ja suloinen. Pane kauniisti päällesi ja mene hiukan ulos.\"\n\nEn uskaltanut häneen katsoa: \"Minna, minulla on sinulle suuri pyyntö.\nLupaa, ettet tee sitä, minkä täytyy tapahtua, vielä raskaammaksi\nvalituksilla ja soimauksilla. Rakkauden nimessä, jota minua kohtaan\ntunnet, älä tee minua heikoksi, vaan vahvista minua.\"\n\n\"Hyvä Jumala, mitä sitten on tapahtunut?\"\n\nKerroin hänelle paikasta, jonka olin saanut, kuvailin sitä valoisimmin\nvärein. Sen jälkeen luin hänelle kirjeen, joka, lukuunottamatta sitä\npaikkaa, jossa minusta puhuttiin, oli ystävällisempi kuin olimme\nuskaltaneet toivoa.\n\n\"Kuinka kadunkaan, että olen toivonut tätäkin parempaa kohtaloa. Voi,\nMarie, minun olisi vain pitänyt rukoilla, ettei meitä erotettaisi.\n-- En voi sitä vielä oikein uskoa, se soi korvissani, vaan ei tahdo\ntunkeutua sydämmeeni. Semmoista mahdollisuutta en koskaan ole\najatellut, että sinun pitäisi lähteä pois vieraitten ihmisten pariin.\nEn voi olla vahva, Marie, minun täytyy saada itkeä. Kuinka paljoa\nmieluummin lähtisinkään itse pois. Minusta tuntuu, kuin melkein voisin\nolla onnellinen missä tahansa, kun vain tietäisin, että sinä olisit\näidin tuona ja sinun olisi hyvä olla.\"\n\nIhminen on itsekäs, Minnan lämmin rakkaus ja hänen kyyneleensä\nlohduttivat mäeltäni ja lievensivät suruani.\n\n\"Jumala on pannut raskaan ristin kannettavaksemme, Marie.\"\n\n\"Emme saa olla kiittämättömiä. Jumala suojeli äitiä. Jos olisimme\nhänet kadottaneet, olisi se ollut niin raskas risti, että tämä\nsiihen verrattuna tuntuu minusta kevyeltä kuin höyhen. Sitä paitsi\non meille hyödyksi nähdä hiukan maailmaa, tulla hiukan itsenäisiksi.\nKirjoittakaamme toisillemme joka viikko, ja kun äiti on tullut täysin\nterveeksi ja täysin on sopinut veljensä kanssa, silloin muutamme taas\nyhteen ja nautimme entistä enemmän onnestamme.\"\n\n\"Isku tuli liian äkkiä, sisko. En voi rakentaa tuulentupia, en voi\ntoivoa. Mene istumaan äidin viereen, ole hänen luonaan niin kauan\nkuin voit. Voi, Mie, kuinka minä voin sanoa sen hänelle, kuinka häntä\nlohduttaa? Mutta, olen paha kun teen sinut surulliseksi, mene sinä vain\nhuoletta äidin luo, minä kyllä sill'aikaa pidän huolen tavaroistasi.\"\n\nPieni päivällispöytämme oli kukkasilla koristettu kuin juhlaksi,\nmieliruokani olivat tarjolla, mutta me emme niihin koskeneet. Minna\nsalasi minulta kyyneleensä, kuten minä omani häneltä.\n\nIltapäivällä menin keittiöön Meten luokse sanomaan hänelle jäähyväiset.\nHän joutui aivan pois suunniltaan kuullessaan, että äiti ja Minna\npian matkustaisivat pois, minä nyt heti. Hän ei voinut sitä ensinkään\nkäsittää, se oli hänestä aivan uskomatonta. Hänen ajatuksensa menivät\nvallan sekaisin. Uudestaan ja yhä uudestaan piti minun selittää\nse hänelle, kunnes hän viimein ymmärsi. Siiloin hän kiirehti ylös\nhuoneeseensa ja palasi tuoden minulle yhden riksin. Minun täytyi\nse ottaa vastaan. Vastustuksestani hän ei vähääkään välittänyt. Se\ntuottaisi minulle onnea, vakuutti hän, tulisi olemaan oikea onnenraha.\nSen kyllä vielä saisin kokea.\n\nHyvin kaunistahan oli, että Mette antoi minulle osan \"hyvistä\nvanhuudenpäivistään\". Hiivin sisään ja pistin sen talousrahastoon, joka\noli melkein tyhjiin kuivunut. Tuottakoon se onnea, ajattelin minä.\n\nÄiti nukkui. Suutelin hänen otsaansa, hänen suljetuita silmiänsä,\nkättänsä.\n\n\"Hyvästi, Minna.\"\n\n\"Hyvästi, sisko, sydämmeni on niin täynnä, etten voi sinulle mitään\nsanoa.\"\n\nMinunkin sydämmeni oli täynnä, niin täynnä, että tuntui olevan\npakahtumaisillaan. Kaikella ajatusvoimallani siunasin sitä kotia, johon\nminut niin hellästi oli vastaanotettu, ja joka minun nyt piti jättää.\n\n\"Tulethan pian luonamme käymään, Marie.\"\n\n\"Tulen, tulen varmaan.\"\n\nLihakauppiaan renki, joka meitä välistä auttoi, kantoi matka-arkkuani.\nKiiruhdin pois uskaltamatta katsoa taakseni.\n\n\"Minuun koskee kipeästi, neiti hyvä, että teidänkin täytyy lähteä\nmaailmalle taistelemaan leivän edestä. Eipä totta tosiaan ole hauskaa\nlähteä kotoa pois. Muistan kyllä kuinka minäkin kärsin, mutta kun vain\nmiehuullisesti kestää ensi ajan, menee se sitten itsestään. -- No, nyt\nkai ollaan perillä.\"\n\nSydämmeni sykki ääneensä levottomuudesta, meidän noustessamme leveitä,\nkomeita portaita. Ole asetti arkkuni oven ulkopuolelle, lupasi viedä\nterveisiä kotiin ja läksi pois. -- Voi, miten tunsin olevani yksin ja\nturvaton, mutta ei, olihan Jumala luonani, isistä parhain kaitsi minua,\nsen tunsin selvään. Uskoni oli sinä hetkenä vahvempi kuin koskaan. Hän,\njonka tahtomatta ainoakaan varpunen ei maahan putoa, oli kyllä pitävä\nhuolen minustakin.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nOvi oli raollaan. Työnsin sen hiljaa auki ja astuin kauniiseen,\ntilavaan etehiseen, jossa naulat ja pöydät olivat päällysvaatteita\ntäynnä. Siellä oli siis vieraita. Arastellen avasin oven, jonka kautta\ntulin suureen ruokasaliin, missä hopealta hohtava illallispöytä oli\nvalmiiksi katettuna. Siellä ei näkynyt ketään, mutta viereisestä\nhuoneesta kuului silkkihameitten kahinaa, vilkasta, vaan ei millään\ntavalla äänekästä puhelua, sekä sointuvaa, joskaan ei varsin\nsydämmellistä naurua. En rohjennut mennä sinne enkä myöskään kernaasti\nolisi jäänyt siihen, missä olin. Toivoin, että joku palvelijoista\ntulisi viemään minut omaan huoneeseeni.\n\nSeisottuani hyvän aikaa levottomana odottaen, kuulin vihdoin askeleita.\nNuori upseeri kulki kiirein askelin läpi huoneen. Hän ei huomannut\nminua, ennenkuin seisoi aivan edessäni, jolloin hän tekeytyen\nsäikähtyneeksi astui kolme askelta taaksepäin ja huudahti:\n\n\"Näenkö aaveita keskellä kirkasta päivää!\"\n\nHänellä oli omituiset kasvot. Niiden ilme olisi ollut kaunis ja\nmiellyttävä, ellei sitä olisi pilannut ivallinen piirre suun ympärillä.\n\n\"Oletteko elävä olento, vaiko henki?\"\n\nVeitikkamaisuus, hyväntahtoisuus ja ilkeys taistelivat yliherruudesta\nhänen katseessaan ja äänessään.\n\n\"Olen saanut paikan tässä talossa, joka\" --\n\n\"Joka! Niin, on parasta, ettette jatka, sillä kävisi liian laveaksi\nluetella tulevia tehtäviänne. Olette siis mamseli Staal. -- Onko teitä\nkoskaan ennen mamseliksi sanottu?\"\n\nHänen katseensa loukkasi minua. Vastasin hyvin kylmään kieltävästi.\n\n\"Eikö? No niin, siihen teidän täytyy tottua täällä. -- Koska meidän\non hiukan tutustuttava toisiimme, ja koska minä olen ensimmäinen,\njonka tapaatte, pyydän esitellä itseni: olen luutnantti Frederik Due,\neverstinnan veli ja erittäin hyväluontoinen ihminen. Ei pidä itseään\nkiitellä, mutta joka tapauksessa tahdon lisätä, -- herättääkseni teissä\nluottamusta, -- että pidän itseäni yhtenä tämän rakastettavan perheen\nparhaimmista jäsenistä.\"\n\nVereni kiehui. Mikä oikeutti häntä käyttäytymään noin tuttavallisesti\nminua kohtaan.\n\n\"Kenties tahdotte olla hyvä ja käskeä jonkun osottamaan minulle\nhuoneeni.\"\n\n\"Kautta kunniani, tekisin sen kernaasti, mutta pelkään, että se käy\nvaikeaksi, jopa mahdottomaksikin, koska mainittu huone -- minun\nluullakseni -- löytyy ainoastaan mielikuvituksen maailmassa. Mutta\njos mamseli Staal tahtoo seurata minua, niin näytän teille, missä\nsisäänkäytävä huoneeseenne on, jos semmoinen on olemassa, jota\nkuitenkin, huomauttaakseni siitä vielä kerran, epäilen.\"\n\nHänen äänessään oli jotakin ärsyttävää, jos kohta se tavallaan oli\nystävällinenkin.\n\nMenimme ulos pitkään käytävään. Ensimmäisen oven edessä hän pysähtyi,\nkumarsi ja meni tiehensä.\n\nHuoneessa, johon astuin, oli joukko kauniita huonekaluja ja tavaroita,\njoita oli sinne asetettu ilman sanottavaa järjestystä. Nurkassa\nseisoi englantilaisella peitteellä peitetty vuode, jolle oli viskelty\nkukkasia, nauhoja ja muita koristeita. Suuri peili näytti minulle\nkuvani kiireestä kantapäähän. Nuo kasvot olivat todella liian kalpeat\nja vakavat. Minun täytyi koetella rohkaista mieltäni.\n\nJospa täällä uskaltaisi hiukan siivota, ajattelin, sekä pyyhkiä tomun\nkauniista kirjoituspöydän korutavaroista. Kun on tottunut kotonaan\ntäydelliseen järjestykseen ja puhtauteen, on vaikeata olla saattamatta\nsitä käytäntöön kaikkialla, minne joutuu. En kuitenkaan uskaltanut\nmitään muutosta tehdä, vaan tyydyin avaamaan akkunan, jotta väkevä\nruusuveden ja mantelin tuoksu huoneesta poistuisi.\n\nKaikesta päättäen oli tämä vanhimman tyttären huone. Minkähän lainen\nolikaan hänen luonteensa? Sen mukaan, mitä täällä näin, kuvailin häntä\nhuikentelevaiseksi ja ajattelemattomaksi.\n\nViereisessä pienessä huoneessa oli kolme vuodetta, kaksi pientä ja\nyksi iso, nukkekaappi, piironki, pesukaappi sekä hylly koulukirjoja\nvarten, kaikki hyvin yksinkertaista. Se huone ei minua ensinkään\nmiellyttänyt. Siellä tulisin siis asumaan lasten kanssa. Jospa siellä\nolisi löytynyt edes joku hauskempi kolkka, mutta sitä ei ollut, ei\nainoatakaan paikkaa, johon olisin voinut mukavasti istahtaa rakkailleni\nkirjoittamaan. Mutta, ajattelin minä, enpä huoli olla suruissani\nsemmoisesta ulkonaisesta seikasta. Lapsista ja minusta tulee oikein\nhyvät ystävät, olenhan täällä etupäässä sen vuoksi, etteivät he\nvaivaisi äitipuoltansa, pienet raukat. Ehkä he kaipaavat hellyyttä, ja\nsitä koetan minä heillä antaa.\n\nIstuuduin akkunan viereen etumaiseen huoneeseen ja odotin ikävöiden,\nettä joku tulisi. Arvelin ottaa kirjan suuresta kirjakaapista, jossa\nnäin monta rakasta, vanhaa tuttua, mutta en rohjennut eikä minulla\nsitä paitsi olisi ollut kylliksi mielenrauhaa lukeakseni. Olihan tämä\nkaikki tullut niin äkkiä, etten vielä aamulla voinut tämmöistä tapausta\naavistaakaan.\n\nRupesi jo hämärtämään, kun ovi äkkiä avautui, ja sisään astui kaunis,\nnuori tyttö, jolla oli kiiltävä musta tukka, ruskeat silmät, komea\nvartalo ja vielä komeampi puku.\n\nHän otti, luomatta minuun huomiota, pienen peilin käteensä, asettui\nsitten selkä isoon peiliin päin tarkastamaan kuvaansa joka suunnalta,\njommoista temppua en koskaan ennen ollut nähnyt. Arvattavasti hän keksi\nminut peilistä, sillä äkkiä hän kääntyi.\n\n\"Kas! Olette kai mamseli Staal.\" Hän ojensi kätensä. Ensin luulin, että\nhän teki sen toivottaakseen vierasta tervetulleeksi kotiinsa, mutta\nseuraavassa tuokiossa näin, että hän vain tahtoi saada hansikkaansa\nnapitetuksi.\n\n\"Pistäkää myöskin tukkani tukevammin kiinni, kas niin. Nyt lähetän minä\nlapset luoksenne, heidän on mentävä nukkumaan. Pitäkää kaikella muotoa\nhuolta siitä, etteivät he pääse koskemaan minun koruihini. Voitte\nmuuten panna tavarani järjestykseen ja olette tietysti ylhäällä, kunnes\nminä tulen.\"\n\nTätä sanoessaan katseli hän itseään lakkaamatta peilissä ja meni sitten\npois. Minä olin hämmästyksestä sanattomana. Hän oli tuskin minua\nkatsellut, vaan käyttäytyi, kuin olisin ikäni siellä ollut.\n\nHetken kuluttua ryntäsi sisään kaksi pientä tyttöä, jotka olivat\nniin toistensa näköiset kuin kaksi kastehelmeä. Ensi silmäyksellä\nnäin kuitenkin ulkonaisesta yhtäläisyydestä huolimatta, että heidän\nluonteensa olivat erilaiset, sillä toisen tarkastaessa minua rohkeasti,\nmelkeinpä uhkaavasti, loi toinen kainostellen katseensa alas.\n\n\"Hyvää iltaa, rakkaat pienokaiseni. Oikein ikävällä olen teitä\nodottanut. Mikä on sinun nimesi ja sinun?\"\n\nPieni kainoluontoinen vastasi: \"Minun nimeni on Louise, hänen\nHenriette.\"\n\n\"Me emme ole teidän rakkaita pienokaisianne\", keskeytti hänet Henriette\nkopeasti. \"Tule, Louise, koettakaamme Amalian kaulaketjua.\"\n\n\"Ei, sen hän on kieltänyt, en voi sitä sallia.\"\n\n\"Mutta me teemme sen, joko te tahdotte, taikka ette.\"\n\nVeri kohosi poskilleni. Minua rupesi suututtamaan. Kiireesti kokosin\nkultakoristeet lippaaseen ja asetin sen kaapin päälle, mutta Henriette\nkiipesi tuolille ottaakseen sen takaisin alas. Minun oli pakko ottaa\nhäntä vyötäisiltä ja väkisin kantaa hänet toiseen huoneeseen.\n\n\"Te ehkä luulette, mamseli, että saatte meitä komentaa, mutta siinä te\nkokonaan erehdytte, sillä meillä päinvastoin on oikeus käskeä teitä.\nTule, Louise, riisukaamme itse päältämme.\"\n\nHänen silmänsä säkenöivät ja hän sulki oven välillämme.\n\nVoi, miten olin suruissani, miten suutuksissa noihin lapsiin ja\nkuitenkin vielä enemmän tyytymätön itseeni, kun en voinut vihaani\nhillitä. Olinko siis ollut sävyisä ainoastaan sen vuoksi, ettei\nainoatakaan oljenkortta oltu pantu tielleni? Ehkä olinkin pohjaltani\nkiivas, häijy, intohimoinen? Oliko minun taisteltava sekä ulkonaisia\nikäviä olosuhteita että sisäistä vihollista vastaan? Viha oli minulle\nsiihen asti ollut tuntematon. Lapsena olin ollut liiaksi tylsä ja\nsorrettu vihaa tunteakseni, myöhemmin liiaksi rakastettu ja onnellinen.\n\nKävelin kiivaasti edes-takaisin huoneessa. Minkä vuoksi olinkaan\njoutunut tänne? Tuo epäkohtelias, kopea lapsi ja tuo kylmä, nuori\ntyttö olivat tehneet minuun mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen. Mutta\nkenties tarvitsin juuri tätä puhdistuakseni. Tämä oli koetus. Tulisinko\nkestämään sen? -- Hänen avullaan, joka pelasti äidin hengen, toivoin\nsen kestäväni.\n\nSamoinkuin sairas kernaasti nauttii katkeran lääkkeen, kun hänelle\nselviää, että se voi auttaa, samaten valmistauduin minäkin kernaasti\nkärsimään kaiken, ja mieleni tyyntyi jälleen. Ajattelin kotolaisia,\nnäin Minnan puuhaavan ja järjestelevän yötä varten, näin hänen itkevän\nminun tähteni.\n\n\"Onko mamseli Staal täällä? Mutta minkä ihmeen tähden ette ole\nsytyttänyt kynttilöitä? Kylläpä on merkillistä kuinka tuommoiset\nihmiset ovat ajattelemattomia.\"\n\nKun autettuani Amaliaa tulin pieneen huoneeseemme, nukkuivat\nlapset. Pieni Louise hymyili unissaan. Hänellä oli äitini nimi eikä\nhän myöskään ollut käyttäytynyt sopimattomasti. Hänestä tulisin\npitämään, mutta tuosta toisesta -- niin, pitäisin hänestäkin. Kuinka\nherttaiselta hän näytti nukkuessaan, voi, Jumalan kiitos, en enää\nollut suutuksissani. Minkä hän sille taisi, että häntä oli huonosti\nkasvatettu. Kenties minulle oli suotu onni johtaa hänet parempaan päin.\n-- Suutelin heitä varkain otsalle ennenkuin menin levolle.\n\nRaskasta oli herääminen, mutta tultuani täyteen tuntooni kokosin kaiken\nrohkeuteni, muistaen Olen hyväntahtoista neuvoa. Arkkuni oli tuotu\nsisään. Olin vähällä menettää mielenrauhani tyhjentäessäni sitä ja\nnähdessäni kuinka hellää huolta Minna oli minusta pitänyt, kuinka hän\noli riistänyt itseltänsä kaiken, mitä arveli minun tarvitsevan.\n\nKun olin valmis, heräsivät lapset. He kieltäytyivät apua ottamasta\npukeutuen äänettöminä ja nyrpeän näköisinä. Tuskin olivat he huoneesta\nlähteneet, kun sisään astui sievä sisäkkö, joka tervehti niin\nystävällisesti, että oikein teki hyvää.\n\n\"Hyvää huomenta, te olette jo järjestänyt tavaranne, kuten näen, niin,\nherrasväki täällä nousee myöhään, he juovat teetä vasta kello kymmenen,\nmutta\" -- sitä sanoessaan hiljensi hän ääntänsä melkoisesti ja viittasi\noveen päin -- \"jos tahdotte kupin kahvia meidän toisten kanssa, niin\nsaatte sen kernaasti\".\n\nEn ollut nauttinut mitään edellisestä aamupäivästä asti, jonka vuoksi\nhänen tarjouksensa houkutteli minua, mutta salaperäinen tapa, jolla hän\nsen esitti, sai minut kuitenkin kieltäytymään.\n\n\"No niin, kuten tahdotte. Voi sentään, kuinka mamseli on nuori, ei tämä\npaikka sovi teille. Palkka on tosin kyllä hyvä ja saattaahan täällä sen\nlisäksi koota hiukan juomarahojakin, mutta katkeralta tuntuu, kun ei\nanneta arvoa enemmän kuin tomulle, jota tallataan. Everstinna varsinkin\non hirveän --\"\n\n\"Älkää panko pahaksenne, mutta minä en todellakaan voi kuulla teidän\npuhuvan sillä tapaa perheestä, jonka leivässä me molemmat olemme.\"\n\nTyttö mittasi minua kiireestä kantapäähän: \"Vai niin, pikku mamseli,\nolkaa hyvä ja kertokaa vain sisällä jok'ainoa sana, jonka olen sanonut,\nmutta suurta kiitosta ette tule vaivastanne saamaan.\"\n\n\"Toivon, että opitte minut paremmin tuntemaan\", sanoin. Tyttö vain\nkeikautti päätänsä. \"Tahdotteko olla hyvä ja näyttää minulle tien\narkihuoneeseen.\"\n\nHuone oli suuri, hieno ja miellyttävä, kaipasin vain kukkasia\nakkunoissa, jotka kuitenkin koristavat enemmän kuin kirjavat matot ja\nsamettiverhot. Mutta kuka tuolla sohvan yläpuolella riippui! Tulin\nniin sanomattoman iloiseksi, sillä vanha ystävänihän se oli, sotamies\nkukkivan seljapuun alla. Kuinka hyvästi tunsinkaan hänen ylöspäin\nluodun katseensa, josta ilmeni, ettei häneltä ajatuksia puuttunut, vaan\nettä hän vain etsi sanoja, joihin ne voisi pukea. Hän herätti minussa\npaljon rakkaita muistoja. Eräänä päivänä olin kysynyt professori\nLangelta, kenelle tuo sotilas kirjoitti.\n\n\"Tietysti morsiamelleen.\"\n\n\"Mutta eihän hänellä ole sormusta sormessaan.\"\n\nHeti kohta ilmestyi hänen oikeaan käteensä paksu kultasormus, joka\nvieläkin niin kirkkaana kiilsi.\n\n\"Eikö Minnalla ole mitään muistutettavaa?\" kysyi professori sitten.\n\n\"On kyllä, hän voisi lähettää kirjeessään muutamia pieniä lemmikkejä,\njoita tuolla ojassa kasvaa.\"\n\nJa professori maalasi kolme lemmikkiä laukulle alotetun kirjeen\nviereen. Sen jälkeen hän kääntyi hymyillen äidin puoleen: \"No, entä te,\nrouva Staal?\"\n\n\"Morsian tulisi varmaankin iloiseksi, jos saisi kiharan hänen\nhiuksistaan.\"\n\nTuskin oli hän sen sanonut, kun sotilaan ohimon kohdalle ilmestyi selvä\njälki, ja paksu, keltainen, hiukan jäykkä kihara lemmikkien viereen.\n\nVaivuin kokonaan muistoihini enkä tullut ensinkään iloiseksi, kun\nluutnantti Due astui sisään.\n\n\"Hyvää huomenta, mamseli Staal, näytätte olevan taideteosten tuntija.\"\n\n\"Ei tarvitse olla tuntija pitääkseen tätä kauniina.\"\n\n\"Kauniina? Tarkoitatte kai hyvin maalattuna, sillä kaunis se\ntodellakaan ei ole. Jos minä olisin maalari, niin maalaisin vain\nsemmoista, joka todella on kaunista.\"\n\n\"Minun mielestäni tarjoaa omituisuus, luonteenomaisuus yhtä paljon\nmieltä kiinnittävää ja etenkin tämä taulu, jossa sotilas esittää\nTanskan kansallisuuden perikuvaa.\"\n\n\"Tuota Tanskan kansallisuuden perikuvaa\", toisti hän, koettaen matkia\nääntäni, \"ei minun, totta puhuen, suurestikaan tee mieli alituiseen\nnähdä. Kenties johtuu se siitä että olen liian paljon tekemisissä\nnahkapoikien kanssa, -- joista neljä viidestä ovat tuon näköisiä, --\nantaakseni sille arvoa sen ansion mukaan. -- No, mitä arvelette talon\nlapsista, eivätkö he ole verrattoman hyvin kasvatettuja, ja Amalia,\neikö hän ole lempeä kyyhkynen, nuoren tytön perikuva?\"\n\n\"Olen ollut täällä liian lyhyen ajan voidakseni tuntea heitä vielä.\"\n\n\"Teissä taitaa olla hiukan valtioviisaan vikaa, luulen minä. -- Olette\nvarmaankin ensi kertaa poissa äidin siipien suojasta, eikö niin?\"\n\n\"Niin olen.\" Otin työni, istuuduin akkunan ääreen ja näytin niin\nkylmäkiskoiselta kuin suinkin. Hetken kuluttua tuli Amalia pieni\nenglantilainen sylikoira käsivarrellaan, ja heti sen jälkeen\neverstinna. Hän oli kalpea, hento, nuorekas pieni nainen. Hän vastasi\ntervehdykseeni pienellä päännyökkäyksellä ja tutki minua tarkoin\nlorinetillaan. Poskiani poltti, niin kauan kuin tuo nöyryyttävä katse\noli minuun kiinnitettynä. Luin siitä hänen ajatuksensa: \"mihinkähän\ntuokin kelvannee\". Se ilmaisi suurta epäluottamusta, ja tuntui siltä\nkuin olisi hän voinut odottaa minulta mitä pahaa tahansa.\n\n\"Frederik, tunsin sikarisi hajun ruokasaliin asti. Älä hyvä ystävä\ntuolla tavoin rummuta pöytää.\"\n\n\"Anteeksi, Helene, unohdin, että olet hermostunut.\"\n\n\"En minä ole hermostunut. -- Mamseli Staal, onhan nimenne Staal? Nyt\nvoitte laittaa teetä.\"\n\n\"Everstinna on kenties hyvä ja sanoo minulle, paljonko minun on\notettava.\"\n\n\"Mitä, ettekö edes osaa laittaa teetä! Amalia!\"\n\nAmalia nousi ja näytti minulle ivallisesti, paljonko teelehtiä minun\ntuli ottaa.\n\n\"Se teidän tulee tietää\", lausui everstinna pehmeällä, valittavalla\näänellä, \"että saatte vastata sokerista, kahvista ja teestä. Minä\nluonnollisesti tiedän, paljonko meidän on tapana kuluttaa, ja\nvertailen.\"\n\n\"Niin, sisareni välistä laskee palasetkin sokerirasiassa. Olkaa siis\nvaruillanne, mamseli Staal.\"\n\nHe siis luulivat minun voivan varastaakin, mutta se ei minua\nliikuttanut, se koski edeltäjiäni.\n\nKun teenjuonti jo melkein oli lopussa, astui eversti Bärenschild\nsisään. Hän oli kookas, roteva mies, hänen kulmakarvansa olivat\nkokoonrypistetyt, ja kasvonsa hyvin punaiset. Näytti aivan siltä kuin\nolisi hänen ollut vaikea hengittää. Kiivaasti hän käveli edes-takaisin\nhuoneessa.\n\n\"Tuolla nousee raju-ilma\", huomautti luutnantti Due osottaen kirkasta\ntaivasta, joka ei näyttänyt ensinkään uhkaavalta.\n\nEversti jatkoi marssimistaan. Joka kerta kun hän tuli pöydän luo, jossa\nminä seisoin, kääntyi hän, luotuaan minuun uhkaavan katseen. Viimein\nluulin sen sisältävän kehotuksen ja kysyin:\n\n\"Ehkä saan kaataa everstille teetä?\"\n\nHän pysähtyi ja ärjäsi: \"Mamseli, mikä teidän nimenne onkaan, sanon\nteille kerta kaikkiaan, etten koskaan juo teetä ja tapani on itse\npyytää, kun jotakin tahdon.\"\n\nKyyneleet tulivat silmiini, sain ne töin tuskin pidätetyiksi.\n\n\"Karhu ei ole pahin eläin menaseriiassa\", kuiskasi luutnantti\nDue ystävällisesti, mutta en ollut sitä kuulevinani, sillä hänen\ntuttavallisuutensa minua loukkasi.\n\nEversti avasi kaikki akkunat.\n\n\"Rakas Bärenschild, minä en siedä semmoista vetoa\", huudahti everstinna.\n\n\"Miksi et sitä siedä? Siksi että olet terveytesi juurta jaksain\nturmellut valvomisella ja alituisilla huvituksilla. Ei ainoatakaan\niltaa saa olla rauhassa.\"\n\n\"Päinvastoin, seurustelu tekee minulle hyvää, mutta mitä valvontaan\ntulee, olet oikeassa. Syy siihen, että vieraat jäävät tänne niin\nmyöhään, on yksinomaan Amalian, joka aina tahtoo että tanssittaisiin.\"\n\n\"Voi, rakas isä kulta, ethän sinä toki voi pahastua siitä, että\nmieluummin tahdon tanssia kuin istua jäykkänä tuolilla juttelemassa\nikäviä asioita. Sinä, joka tanssit niin kauniisti ja niin kernaasti\nvielä pari vuotta sitten, suot varmaankin tyttärellesi sen ilon.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, tyttöseni, kun täällä kerta vieraita on, saat kernaasti\ntanssia. Olemme nuoria vain kerran elämässämme.\" Eversti suuteli häntä\nja meni melkoisesti leppyneenä tiehensä.\n\n\"En voi ymmärtää, Amalia hyvä, kuinka saatoit elää niin\nvaatimattomasti, kuin sinun kuitenkin täytyi, ennenkuin isäsi ja minä\nmenimme naimisiin. Oletko aivan unohtanut sen ajan?\"\n\n\"En, äiti, olet puhunut siitä niin usein, etten ole voinut sitä\nunohtaa. Olin silloin lapsi, mutta muistan kuitenkin selvään, että\nolomme olivat vähemmän suurenmoiset, mutta muutamissa suhtein\nhauskemmat.\"\n\n\"Keskeyttäkäämme tämä keskustelu. -- Tässä on kirja, mamseli Staal,\njosta teidän on luettava ääneen, sivulta 70, alimmaisesta kappaleesta\nalkaen.\"\n\n\"Siitäpä tulee hauskaa lukemista\", ilkkui hänen veljensä, \"kun täytyy\nalottaa keskeltä kirjaa, jota ei tunne\".\n\n\"Ettekö voisi lukea vähän nopeammin?\"\n\n\"Mitä ajatteletkaan, Amalia hyvä, minä juuri aijoin pyytää mamselia\nlukemaan hitaammin.\"\n\n\"Joka tahtoo rakentaa talonsa joka miehen mielen mukaan, sen talo tulee\nvinoksi\", huomautti luutnantti. \"Eikö tämä ole mielestänne tavattoman\nyksimielinen perhe, mamseli Staal?\"\n\nMinun oli äärettömän vaikeata olla. --\n\n\"Onko tämä teidän työtänne?\" kysyä Amalia, luettuani puolen tuntia,\n\"oletteko itse ommellut tuon korko-ompelun?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Sepä hauskaa! Voitte siis ehkä ommella tämän rintaliinan valmiiksi,\njoka ei ota edistyäkseen minun käsissäni. Aijon käyttää sitä huomenna.\"\n\nHän otti vähääkään häikäilemättä kirjan kädestäni, ojensi minulle\nkäsityön ja rupesi itse lukemaan ääneen.\n\nVaikeata oli minun pysyä ulkonaisesti tyynenä, pidättää kyyneleitä,\nrohkaista mieltäni.\n\n\"Välistä tulette syömään meidän kanssamme, välistä huoneessanne, miten\nkulloinkin sattuu\", sanoi everstinna päivällispöydässä.\n\nAmalia oli pannut minut ankaraan työhön. Minun täytyi pitää kovaa\nkiirettä, jotta rintaliina valmistuisi, ja kuitenkin häiritsi hän minua\nmitä vähäpätöisimpien seikkojen tähden.\n\nIltapäivällä jäin pienen Louisen kanssa kahden kesken ja puhelin\nhänelle ystävällisesti. Hän kuunteli minua kiltisti, mutta vetäytyi\nheti kylmästi pois, kun sisar tuli sisään. -- Se koski sydämmeeni. Minä\nikävöin illan tuloa voidakseni muitten näkemättä ja kuulematta itkeä.\n\nPitkä ja surullinen se päivä oli, mutta vihdoin se kuitenkin päättyi,\nkuten päättyy pisin ja surullisinkin päivä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nKolmantena päivänä tuloni jälkeen, lukiessani par'aikaa ääneen\n\"Setä Tuomon tupaa\", toi palvelija minulle kirjeen. Ilossani ja\nmielenliikutuksessani unohdin kokonaan asemani, panin kirjan pöydälle\nja riensin, sanottuani lyhyesti \"anteeksi\", pieneen huoneeseemme\naarteineni. Kirje oli Minnalta.\n\n    \"Äiti on parempi, Marie, olkoot nämä sanat ensimmäiset, jotka\n    silmiisi sattuvat, sillä se tieto on kuitenkin sinulle tärkein.\n    Hän on parempi, kaikesta huolimatta. Eilen hän oli jo jalkeilla,\n    istui akkunan ääressä päivänpaisteessa ja odotti sinua, mutta\n    sinä et tullut. Miksi et tullut, Mie? Minä olin varmaankin\n    kaksikymmentä kertaa ovella kurkistamassa ulos kadulle, ja sisään\n    palatessani kysyi äiti aina: 'Joko häntä näkyy?' mutta minun\n    täytyi aina vastata kieltävästi. -- Ajattele, jo huomenna on\n    meidän matkustettava. Carl-eno oli täällä eilen. Hän oli hyvin\n    liikutettu. Heti minut nähdessänsä sulki hän minut syliinsä ja\n    painoi minua rintaansa vasten, mutta päästi minut sitten äkkiä,\n    aivan kuin olisi sydämmellisyyttään katunut. Verkalleen astui\n    hän äidin vuoteen ääreen ja seisoi äänetönnä hänen edessään.\n    Äiti ojensi hänelle kätensä ja hymyili hellästi kyynelsilmin.\n    Hetken piti eno sitä omassaan, kiiruhti sitten etuhuoneeseen,\n    heittäytyi sohvalle ja nyyhkytti kiivaasti ja kauan. Minun kävi\n    häntä syvästi sääli, vaan en tiennyt, kuinka häntä lohduttaisin.\n    Vihdoin hän kuitenkin nousi ja meni tyyntyneenä äidin luo. Hän\n    puhui sitten taudista, matkasta, vaunuista, valmistuksistamme\n    mitä hyväntahtoisimmalla tavalla, mutta ei virkkanut sanaakaan\n    entisyydestä. Olisin mieluummin suonut, että hän olisi ryhtynyt\n    selityksiin. Hänen kohteliaisuutensa tuntui myös hieman\n    vieraalta, mutta se kyllä katoaa aikaa myöten, siitä olen varma.\n    Voi, jospa sinä vain olisit luonamme, niin kaikki pian kääntyisi\n    hyvin päin.\n\n    On niin omituista kirjoittaa sinulle, Mie, niin vähän tyydyttävää\n    keskusteluun verraten, ja kuitenkin tulee pian olemaan suurin\n    ilomme kirjoittaa ja vastaanottaa kirjeitä. Et usko, sisko,\n    kuinka sinua kaipaan, kuinka kärsin nähdessäni tyhjän vuoteesi ja\n    tyhjän tuolisi. Tuhat kertaa päivässä tahtoisin puhua kanssasi,\n    katsella sinua, kysyä sinulta neuvoa, minusta tuntuu kuin olisin\n    niin epätäydellinen, kuin olisin puolinainen ihminen, ja äiti --\n    mutta hän on kieltänyt minua puhumasta itsestään. Joudu, Marie,\n    pane hattu ja takki päällesi ja riennä luoksemme, älä viivy\n    hetkeäkään, sillä muistathan että tämä on viimeinen päivä.\n\n                                                   Minna.\"\n\nNuo ystävälliset sanat lohduttivat alakuloista mieltäni. Oli niin\nihanaa ajatella saavansa nähdä heitä jälleen, ettei se tieto, jotta\nse kestäisi vain hetken ja olisi viimeinen kerta pitkäksi aikaa,\nehtinyt mieltäni painaa. -- Mutta sallittaisiinko minun mennä heti? En\nuskaltanut sitä toivoa.\n\n\"Minun täytyy pyytää anteeksi äkillisen poislähtöni vuoksi, mutta\nkenties voi se minua hiukan puolustaa, että kirje sisälsi tietoja\neräästä rakkaasta sairaasta.\"\n\n\"En voi kieltää, hyvä mamseli, että teidän käytöksenne lievimmin sanoen\noli kovin sopimaton.\"\n\nHän näytti niin ankaralta ja kylmältä, huolimatta lempeästä, tyynestä\näänestään, että minulta katosi rohkeus kokonaan.\n\n\"Minulla olisi teille pyyntö, rouva everstinna. Saisinko tänään käydä\nsukulaisteni luona?\"\n\n\"Vai niin, te olette sitä lajia!\" En saata kuvata sitä ärsyttävää\näänenpainoa, jolla hän lausui \"sitä\"-sanan. \"Minulla on ollut useita\nmamseleja, jotka alituiseen ovat tahtoneet juoksennella ulkona, mutta\nnyt siitä ei tule mitään, sen sanon kerta kaikkiaan.\"\n\n\"Tästä lähtien tulen aina pysymään kotona, mutta omaiseni matkustavat\nhuomenna pois, ja minä tahtoisin vain sanoa heille jäähyväiset.\"\n\n\"Te puhutte ristiin, mamseli hyvä, äsken puhuitte sairaudesta,\nnyt matkoista. Jos tahtoo kiertää totuutta, ei ainakaan saa olla\nhuonomuistinen.\"\n\nPoskiani poltti, sydämmeni sykki kiivaasti, ja tunsin, että häntä\nmelkein vihasin.\n\n\"Äitini matkustaa juuri terveytensä vuoksi pois, -- älkää siksi\nkieltäkö minua menemästä.\"\n\n\"Tekosyitä on helppo keksiä. Tänään hän matkustaa pois ja huomenna hän\npalaa.\"\n\nHän katseli minua voittamattomalla epäluulolla.\n\n\"Minä uskon kautta autuuteni, että hän puhuu totta. Koeta luottaa\nhäneen, Helene?\"\n\n\"Kukaan ei ole ollut herkkäuskoisempi kuin minä, Frederik, se on\noikeastaan luonteenvika minussa, mutta petos synnyttää epäluottamusta.\nTämän ainoan kerran olkoon kuitenkin menneeksi, saatte mennä, kun\nolemme juoneet teetä.\"\n\n\"Voi, silloin on jo kovin myöhäistä enkä uskalla käydä yksin pimeässä.\"\n\n\"Anna palvelijan saattaa häntä, Helene.\"\n\n\"Mitä ihmettä sinä puhutkaan, Frederik, ikäänkuin palvelijalla ei olisi\nmuuta toimitettavaa.\"\n\n\"No, siinä tapauksessa saatan teitä itse, mutta luulen teidän pelkäävän\nminua yhtä paljon kuin pimeyttä. Siihen teillä todellakaan ei ole\nsyytä.\"\n\n\"Kiitoksia paljon, mutta tahtoisin niin kernaasti mennä pian, kenties\nvoisin mennä päivällisen aikana?\"\n\n\"Kuka sitten kahvin laittaa?\"\n\nMinä loin Amaliaan rukoilevan katseen, mutta hän ei kohottanut silmiään\nkeltaisesta villalanka-ruusustaan.\n\n\"Sen voi Lise-sisäkkö tehdä\", vastasi luutnantti hetken kuluttua, \"niin\nse ainakin tulee maukkaampaa, kuin mitä Amalia toisinaan on meille\ntarjonnut, sillä se on ollut joko laimeata, kylmää tai sameata.\"\n\nEverstinna nauroi, Amalia puri huultaan.\n\n\"Saanko mennä?\"\n\n\"Menkää, menkää, mutta tulee kestämään hyvin kauan ja riippumaan\nkäytöksestänne, saatteko luvan mennä toiste. Minä vihaan alituista\npyytelemistä, eikä teillä ole siitä vähintäkään apua.\"\n\nVihdoin viimein oli Amalia puettu. Minulla oli ollut todellinen\nkärsivällisyyden koetus auttaessa häntä. Mutta nyt se oli kestetty,\nolin vapaa ja voin mennä.\n\n\"Tiedättekö, mimmoisia vanhanaikaiset silkkikukkarot ovat, mamseli\nStaal?\" kysyi Amalia.\n\nTunsin ne hyvin, sillä isoäidin vihreä kukkaro oli vielä tallessa.\nSillä oli oma virkansa. Siihen pani äiti sen vähän, minkä taisi säästää\npienistä tuloistaan niitä varten, joilla oli vielä pienemmät. Se\nsisälsi lesken rovon. Vastasin myöntävästi.\n\n\"Ostakaa sitten vihreätä silkkiä yhdeksi kukkaroksi ja älkää millään\nmuotoa olko kauan poissa, sillä sen pitää olla huomenna valmis.\"\n\nMieli kuohuksissa riensin melkein juosten läpi katujen. Olin\nsuutuksissani everstinnalle, iloitsin rakastettujen omaisteni\ntapaamisesta ja ajattelin katkeruudella, että lyhyt yhdessäolon\nhetkemme oli vielä lyhemmäksi tehty. Tultuani sillalle, alkoi\nmieleni rauhoittua. Kuinka usein olinkaan kulkenut siellä äidin ja\nMinnan kanssa, kuinka usein olimme katselleet kelloa, kuinka usein\nsurkutelleet vanhaa hedelmäinmyyjätärtä, joka istui kyyrysillään\nkopissaan. Kodin muisteleminenkin jo yksistään rauhoitti, ja kun Minna\novella sulki minut syliinsä ja kuiskasi: \"Nyt olet siis vihdoinkin taas\nluonani\", alkoi suuttumus kadota, ja se rauha, joka hänen valtavasta\nmielenliikutuksestaan, surustaan ja ilostaan huolimatta hänessä\nvallitsi, vaikutti myöskin minuun.\n\nÄiti istui akkunan ääressä. Kun tulin, ojensi hän kätensä vastaani.\n\n\"Mitä te molemmat lapset olettekaan tehneet? Marie, kuinka sinä\nhennoit?\"\n\nMinä kätkin kasvoni hänen rintaansa vasten, itkin pois vihan ja\nkatkeruuden, itkin itseni hyväksi jälleen hänen hellää sydäntään vasten.\n\n\"Mimmoinen on perhe, jonka luona olet?\"\n\n\"Siellä on kaksi somaa, pientä kaksoissisarta, joista minun on\npidettävä huolta, ja yksi sievä nuori tytär.\"\n\n\"Sinun pitää kirjoittaa hyvin usein, Marie, keventää sydäntäsi juurta\njaksain, kertoa meille kaikki. Tämä on katkera hetki, katkerimpia\nelämässäni. Voi, kuinka koetan olla varovainen itseni suhteen, koska\nyhtymisemme riippuu minun terveydestäni. -- Älä itke noin, Minnaseni.\nKun taas tavataan, ja uskokaa minua, lapset, Herra kyllä antaa meidän\ntavata toisemme, niin tulemme tunnustamaan, että ero on ollut meille\nhyödyksi, ja omasta elämämme kokemuksesta tulemme huomaamaan, että\nkaikki vaiheet kääntyvät hyväksi niille, jotka rakastavat Jumalaa.\"\n\nMinuutit kuluivat lentäen, kello löi kuusi. \"Nyt minun täytyy mennä.\"\n\n\"Nyt jo, Marie! Ethän tarkoittane totta? Jää toki tänne täksi iltaa.\nEmmehän päästä häntä mistään hinnasta, äiti?\"\n\n\"En voi jäädä.\"\n\n\"Emme tahdo viekotella häntä laiminlyömään velvollisuuksiansa, sillä,\nvoi, onhan hän nyt riippuvainen muista. Kuinka mielelläni tahtoisinkaan\nheidät tuntea, tietää mille perustalle lapseni lähin tulevaisuus on\nrakennettu. Ei, en tahdo sinua kehottaa viipymään, en tahdo tuottaa\nsinulle ikävyyksiä. Jumala ottakoon sinut turviinsa, hän siunatkoon ja\nvarjelkoon silmäterääni! Mene, Mie, mene, koska kerran niin on oleva.\"\n\nÄiti sulki minut lujasti syliinsä sanoessaan: \"mene\", niin lujasti,\nkuin ei olisi koskaan tahtonut minua hellittää, mutta minun täytyi\npois, viimeinen suutelo, Minnan vapiseva käsi päästi omani, ja minä\nseisoin yksin kadulla. Kyyneleet himmensivät silmäni kiiruhtaessani\npois, ja kuitenkin olin paljoa onnellisempi kuin tulomatkalla.\nRikkaana lujassa luottamuksessa Jumalan armoon, rikkaana rakkaitteni\nsiunauksesta, lämpimästä molemminpuolisesta rakkaudestamme tunsin\nomistavani voimia kärsivällisesti paljonkin kestämään. Sitä paitsi\noli minulla se suuri lohdutus, että heillä tulisi olemaan hyvä olla.\nVerrattuna everstin perheeseen tuntui minusta äidin veli melkein\nylevältä olennolta. Hän oli tosin kopea, mutta halpamaisuuden rinnalla\nkopeutta tuskin voi pitää paheenakaan. Äiti ja Minna kyllä voittaisivat\ntuon kopeuden, hänen oli mahdoton vastustaa heitä.\n\nKun tulin kotiin, tuli luutnantti Due vastaani etehisessä.\n\n\"Oletteko te jo palannut\", huudahti hän, \"olisin ennemmin luullut,\nett'ette palaisi enää ollenkaan, ja niin totta kuin elän, en olisi\nteitä siitä moittinut\".\n\nEn vastannut mitään. Hänen kevytmielinen äänensä ei minua miellyttänyt,\nvaikka olin hänelle kiitollinen siitä, että hän oli hankkinut minulle\nluvan mennä.\n\nHenriette ja Louise olivat Amalian huoneessa. Minä asetuin akkunan\nääreen ryhtyäkseni Amalian vihreätä kukkaroa valmistamaan.\n\n\"Tuleppa silkkiä pitämään, pikku Louise?\"\n\nHän katsahti sisareen, mutta kun tämä näytti aivan välinpitämättömältä,\ntuli hän lähemmäksi.\n\n\"Kiitos, palkaksi kerron sinulle tarinan tontusta muonakauppiaan luona.\"\n\n\"Sen olen kuullut.\"\n\n\"No, oletko kuullut viidestä yhdessä herneenpalossa?\"\n\nKun rupesin kertomaan, seisoi Henriette katsomassa alas pihalle, mutta\nvähitellen hän tuli lähemmäksi, liian ylpeänä salatakseen, että oli\nsadustani huvitettu.\n\nVoi, kuinka paljon iloa olivat Andersenin sadut meille tuottaneet.\nOsasin ne melkein kaikki ulkoa. Professori Lange oli lukenut niitä\nääneen hupaisina talvi-iltoina, ja kun hän oli lopettanut ja äänekäs\nmieltymyksemme soi äidille sananvuoron, oli hän selittänyt ne meille,\nja saimme tietää, että ne sisälsivät jotakin muuta, jotakin enemmän,\njotakin vielä herttaisempaa, kuin mitä me olimme ymmärtäneet. \"Niissä\non voimaa hyvään\", sanoi äiti. Minna ja minä luimme niitä yhdessä,\nkun tulimme vanhemmiksi, ja vaivasimme päätämme saadaksemme selville\n\"tarinan tarinasta\", joksi Minna sitä sanoi.\n\nKun olin lopettanut, syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen Henriette\ntuli luokseni, katsoi minua vakavasti silmiin ja virkkoi: \"Siitä\nkertomuksesta minä pidin paljon ja luulen myöskin, että vielä rupean\nteistäkin pitämään.\"\n\nSe tunnustus ilahutti minua sanomattomasti, paljoa enemmän kuin\nuskalsin Henrietelle osottaa. Kunpa vain saisin hiukan vaikutusvaltaa\nhänen suhteensa, voisin toivoa kaikkea hyvää luonteesta, joka, kuten\njo olin huomannut, tosin oli uhkamielinen ja ylpeä, mutta samalla\nrehellinen ja suora. Päätin olla häntä liiaksi muistuttamatta, ja\nkoettaa etupäässä kylvää häneen hyvää siementä, vakuutettuna siitä että\nhän omalla sielunvoimallansa voittaisi vikansa.\n\n\"Voi, kun minä en opi läksyäni!\"\n\n\"Ehkä minä voin auttaa sinua, pikku Louise.\"\n\n\"Ei, sitä ette voi, sillä se on ranskankieltä.\"\n\n\"No, sitä parempi, sitä osaan jotensakin hyvin.\"\n\n\"Osaatteko te ranskaa? Sitä ei ole kukaan muu mamseli osannut.\"\n\nKukaan muu mamseli! Minua kauhistutti.\n\n\"Onko täällä siis ollut monta ennen minua?\"\n\n\"Josko täällä on ollut! Täällä on ollut mamseli Paulsen, jolla oli\npunainen nenä; silloin olin aivan pieni, ja mamseli Jensen, joka aina\ntahtoi ulos, ja mamseli Schaum, joka pantiin pois, siksi että hän oli\nnenäkäs, ja mamseli Munk, joka särki niin paljon tavaroita, ja mamseli\nOlsen, joka myös oli nenäkäs ja varasti sokeria ja rahoja äidiltä, ja\nmamseli Schmidt, viimeinen, jota sanoivat hutilukseksi, ja monta muuta\non täällä ollut, joita nyt en muista.\"\n\nEipä tuota kaikkea ollut hauska kuulla. Kaikki everstinnan kokemukset\ntulivat tietysti minun niskoilleni. Minkähän mainesanan minä saisin\npois lähdettyäni?\n\n\"Tahtoisiko mamseli auttaa minuakin\", kysyi Henriette.\n\n\"Oikein kernaasti.\" Suutelin häntä otsalle. Hän katseli minua hiukan\nkummastellen, mutta kuitenkin ystävällisesti.\n\n\"Kertokaa meille vielä jotakin.\"\n\nKerroin heille \"Uloimpana meressä\" nimisen pienen tarinan, kerroin sen\nenemmän itselleni kuin lapsille ja sain siitä lohdutusta.\n\nSeuraavana aamuna istuin arkihuoneessa kukkaroa viimeistelemässä.\nUlkona oli kirkas ja kaunis sää. Tiesin, että he olivat lähteneet\nkaupungista, että vierivät kauas pois, ja että olin yksin, ilman\nainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut minua lohduttaa.\n\n\"Hyvää huomenta, mamseli Staal, no, kukkarohan on kohta valmis.\nTiedätte kai, että Amalia on sen itse valmistanut. Hänen on tapana\nvalmistaa kaikenlaisia töitä samalla tapaa. -- Me molemmat olemme\naikaisia ja saamme nyt huvittaa toisiamme miten parhaiten taidamme,\nkunnes muut tulevat.\"\n\nEn keksinyt mitään sopivaa vastausta, jonka vuoksi olin vaiti.\nLuutnantti rummutteli akkunanpieltä, avasi pienen lippaan ja sulki sen\njälleen -- hänen täytyi, kuten huomasin, aina jotakin hypistellä -- ja\njatkoi:\n\n\"Puhuimme äskettäin kansallisuuksista. Myöhemmin tulin ajatelleeksi,\nettä eri kansallisuuksilla on kullakin edustajansa tässä talossa.\nLankoni, kiivas ja rajuluontoinen, mutta pian leppyvä, rehellinen ja\nvilpitön, voimatta kuitenkaan voittaa komeilemisen ja liioittelemisen\nhalua, on tietysti saksalainen. Amalia, vallanhimoinen, kopea, hän,\njoka syrjäyttää kaiken muun saadakseen tahtonsa täytetyksi, on venakko.\nSisareni -- no, onneksi on hän harvinaisuus kaikkialla. Ja te, puhun\nsuoraan, mamseli Staal, te, joka aina näytätte niin tyyneltä, ja jonka\nkatseesta selvästi ilmenee: kolmen askeleen päähän minusta, mutta ei\nlähemmäksi, te olette englantilainen missi. No, onpa hauska nähdä, että\nvoitte nauraa. -- Minä olen ranskalainen, kohtelias, hyväluontoinen,\npintapuolinen ranskalainen, joka ei tee pahaa eikä hyvää. Louise ja\nHenriette ovat, Jumala paratkoon, nuori Tanska!\"\n\n\"Minä toivon parasta nuoresta Tanskasta.\"\n\n\"Sitä minä en voi, ellei Englannin vaikutus mahdollisesti saisi\naikaan ihmeitä. Mutta, en ole vielä lopettanut: Espanjatarta,\ndonna Grandezzaa, joksi minä häntä sanon, ette vielä ole nähnyt.\nKukkaron, jota pitelette, on Amalia laatinut hänelle. Hän on vanha\nnainen, Amalian isoäidin sisar. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan\nsalaneuvoksetar Trollesta?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Hän tulee tänne tänään. Hän on itse ylpeys ja arvokkuus kiireestä\nkantapäähän.\"\n\n\"Näyttää todella hullunkuriselta, äiti\", huomautti Amalia myöhemmin,\n\"kun Louise täti tulee ajaen valkotukkaisen palvelijansa ja ajurin,\nhänen poikansa kanssa, joka hänkin rupeaa käymään harmaaksi.\"\n\n\"Hullunkuriselta se kyllä näyttää, mutta sinusta sen ei oikeastaan\npitäisi tuntua niinkään hullunkuriselta. Tätisi on kertonut\nmääränneensä heille suuria lahjoja testamentissaan, ja sinähän tulet\nsiitä kärsimään, joka seikka on sitäkin surkuteltavampi, koska hän\nminun tietääkseni on ainoa, jolta sinä voit toivoa periväsi.\"\n\n\"Siitä minä en ole millänikään, sillä sitä perintöä kyllä riittää.\nEn ole koskaan nähnyt niin kauniita koristeita kuin Louise-tädillä\non. Äidin eivät ole minkään näköisiä niiden rinnalla. Niiden joukossa\non etenkin eräs timanttikoriste, joka voittaa kaikki muut, ja sen\nlisäksi on hänellä viisi kelloa vitjoineen, jotka ovat toinen toistaan\nkauniimmat.\"\n\n\"Minun täytyy keskeyttää ihastuksesi, neitiseni\", huomautti luutnantti\nDue, \"tuossa vaunut tulevat\".\n\nKomeat ajopelit pysähtyivät talon edustalle, valkohapsinen palvelija\nauttoi rouvansa alas ja avasi portin, asettuen sitten jälleen\npaikoilleen vaunujen taakse. Ajuri, hänen poikansa, napsahutti\npiiskallaan, ja vaunut vierivät pois.\n\nSalaneuvoksetar Trolle oli hyvin kaunis, vanha nainen, solakka ja suora\nkuin salava, puettu mustaan silkkipukuun ja, toden totta, arvokas\nkiireestä kantapäähän.\n\n\"Kuinka kiltti olit, pikku Amaliani, kun muistit vanhaa tätiäsi\nlahjoittamalla hänelle kukkaron, joka päälle päätteeksi on aivan\nsamanlainen, kuin entinen kukkaroni.\"\n\n\"Sen valmistaminen huvitti minua suuresti, kun koko ajan toivoin, että\ntäti siitä tulisi pitämään.\"\n\n\"Amalia onkin oikea mestari naisten käsitöiden valmistamisessa\",\nhuomautti luutnantti, \"hänen tarvitsee vain koskea niihin, niin ne ovat\ntuossa paikassa valmiit\".\n\nKun salaneuvoksetar Trolle oli hetken aikaa jutellut everstinnan\nkanssa, nousi hän ja lähestyi minua.\n\n\"Te olette siis talon uusi mamseli\", virkkoi hän luoden minuun\nterävän, tutkivan katseen, mutta vaikka punastuin, ei hänen katseensa\ntuntunut epämiellyttävältä, päinvastoin tahdoin kernaasti olla hänen\ntutkittavanaan.\n\n\"Olette hyvin nuori niin vastuunalaiseen toimeen, sillä onhan lasten\nkasvatus koulun ulkopuolella suurimmaksi osaksi uskottu teille.\"\n\nVastuunalaisuus, kasvatus, ne olivat sanoja, joita ymmärsin, sanoja\njotka tapasivat minussa vastakaikua. Katsoin donna Grandezzaa suoraan\nhänen kirkkaisiin, kieltämättä hiukan ankariin, harmaisiin silmiinsä ja\nvastasin: \"Se on todella suuri edesvastuu, mutta koetan tehdä, minkä\nsuinkin voin.\"\n\nHän nyykäytti päätään ja meni takaisin sohvan luo. --\n\nNe päivät, jolloin hän tuli meille, olivat todellisia juhlapäiviä\nminulle. Niin ylpeä kuin hän olikin, osotti hän kuitenkin itsekullekin\ntarpeellista kohteliaisuutta ja antoi jokaiselle tunnustusta\nansion mukaan. Hän oli itse kunnianarvoisuus. Se säteili hänen\nsormenpäistään ja hänen silkkihameensa siroista poimuista. Minä\noikein lämmittelin itseäni sen loisteessa. Hän oli minusta kuin hyvä\nhengetär. Amalia hillitsi kiivauttaan hänen läsnäollessaan, everstinna\npisteliäisyyttään, ja luutnantti Due, joka ei välittänyt hienoista\ntavoista eikä mielellään luopunut huolettomasta käytöksestään, meni\ntavallisesti tiehensä. -- Minun täytyi oikein hillitä itseäni ollakseni\nkatsomatta häneen liian ystävällisesti. Aikaa myöden rupesi minusta\ntuntumaan, kuin olisi hänkin hiukan minuun mieltynyt.\n\n\"Te soitatte hyvin kauniisti, mamseli Staal\", sanoi hän kerran,\n\"Amalialle tulee olemaan hyödyksi harjoitella teidän johdollanne.\"\nKerran hän huomautti: \"Te olette kalpea, te kaipaatte varmaankin\nliikettä. Noin nuorta tyttöä ei pitäisi sulkea huoneisiin. Kävelkää\nreippaasti lasten kanssa, se tulee tekemään teille kaikille kolmelle\nhyvää. Amalia, sinun täytyy pitää huolta siitä, että mamseli Staal\npääsee ulos, sillä hän on todellakin liian kalpea.\"\n\n\"Enhän minä voi pakottaa häntä menemään vastoin tahtoansa, täti kulta.\"\n\nSalaneuvoksetar heristi minulle sormea. Hän ei aavistanut, että jos\nolisin pyytänyt päästä kävelemään, olisin saanut ankaran kiellon.\nUlkoilmaan pääsin ainoastaan silloin, kun minun piti toimittaa ostoksia\nAmalialle, joka kyllä tapahtui sangen usein.\n\nMinulla oli alituinen kiire, sillä minun piti ommella koru- ja\nliinaompelua, pestä pitsejä pullojen päällä, lukea ääneen, soittaa\npianoa ja aina olla valmiina auttamaan. Minun oli mahdoton uhrata\nlapsille niin paljon aikaa, kuin olisin tahtonut.\n\nPerheen suuri seurapiiri oli, kuten pian huomasin, hyvin harvoja\npoikkeuksia lukuunottamatta parempi kuin perhe itse, jonka vuoksi\nolinkin tyytyväisempi, kun meillä oli vieraita, vaikka olemassaoloani\nsilloin tuskin huomattiinkaan. Seurassa oli everstinna vilkas ja\nkaunis, Amalia iloinen, lapsellisen avomielinen, hyväluontoinen ja\nrakastettava. Tuskin heitä silloin tunsin samoiksi ihmisiksi, mutta\nkun vieraat sydämmellisten jäähyväisten jälkeen olivat menneet pois,\nrupesivat äiti ja tytär, ennenkuin vieraat vielä olivat ehtineet\nportaita alaskaan, heitä panettelemaan ja säälimättömimmällä tavalla\npilkkaamaan heitä mitä vähäpätöisimmistä sanoista ja teoista. Se\nteki minuun tuskallisen vaikutuksen. Tuskastuttavaa oli kuulla,\nkuinka huolettomasti, aivan kuin leikkiä laskien everstinna kertoi\naviopuolisoiden epäsovusta ja perheonnettomuuksista, joille minä\nennemmin olisin itkenyt kuin nauranut, tuskalliselta tuntui lempeä ääni\nja imelät sanat, joilla hän taisi lausua mitä katkerimpia asioita.\n-- Kun rouva Bärenschildiä päänsärky vaivasi, tunsi hän luullakseni\ntarvetta antaa muitten tuntea hänen kipuaan, ja ikävä kyllä oli\nhänellä usein päänsärky. Toisinaan olin häneen kovin vihoissani, mutta\nmilloin taas mieleni oli lempeä ja hyvä, säälin häntä syvästi. Kuinka\näärettömän surkealta mahtoikaan tuntua epäillä lähimpiä omaisiaan,\nmiestään, veljeään, niitä, joita hänen tuli pitää lapsinaan. Amalialla\noli päinvastainen vika: hän uskoi, -- ei, se ei ole oikea sana -- hän\nvaati, että kaikki muut olisivat parempia kuin hän itse. Rahansa jätti\nhän, minun pyynnöistäni huolimatta, aina esille. Palvelijan, joka oli\nsuoranaisesti hänen käskettävänään ja jonka sijalle minut oli asetettu,\npiti olla toimelias, kätevä, huolellinen, kekseliäs, kärsivällinen ja\ntottelevainen. Minulla ei ollut kaikkia näitä ominaisuuksia, jonka\nvuoksi Amalia-neiti usein olikin minuun tyytymätön.\n\nEverstin kanssa en ollut paljon tekemisissä. Kahdesti käännyin\nkuitenkin hänen puoleensa. Kerran täytyi minun näet kysyä häneltä, ketä\nminun oikeastaan tuli totella, hänen vaimoaanko vai tytärtään, koska\nmolemmat yhtaikaa tahtoivat käyttää apuani. Kysyin lyhyesti ja muitta\nmutkitta, mikä oli hänen tahtonsa, sillä olin huomannut, että hän\nrakasti suoraa puhetta.\n\n\"Everstinnalla on ranskalainen kamarineitinsä ja talon muut palvelijat\nkäskettävinään. On sen vuoksi kohtuullista, että te olette yksinomaan\ntyttäreni käytettävänä\", vastasi hän päättäväisesti. Olin iloinen kun\nsain tietää, mitä minun oli tehtävä, mutta rouva Bärenschild ei koskaan\nantanut anteeksi tekoani.\n\nToisen kerran menin everstin luo pyytääkseni lupaa päästä toisinaan\nkirkkoon.\n\n\"Se on kohtuullinen pyyntö, mamseli Staal, pidän siitä, että taloni\nväki käy kirkossa, tietysti sotilaskirkossa.\"\n\nAika kului. Kesä oli täydessä kukoistuksessaan, mutta minä huomasin sen\nainoastaan lämmöstä ja painostavasta ilmasta. Ei kulunut päivääkään,\njona minua ei olisi nöyryytetty tavalla tai toisella, vaikka tein\nparastani täyttääkseni velvollisuuteni. Onneksi läksivät everstinna ja\nAmalia usein ulos, ja yksin istuessani kului aika hupaisasti, vaikka\nminulla olikin yltäkyllin työtä. Uneksin silloin entisyyden iloista\nja toivoin valoisampaa tulevaisuutta, vaikka toivoni tosin oli hyvin\nheikko. Joka viikko sain kirjeen ja opin vähitellen pysymään tyynenä\ntyössäni, kätkien kirjeen ompelulippaaseeni sopivampaan tilaisuuteen.\nÄitini tila oli jotensakin muuttumaton, hän oli kenties hiukan parempi,\nmutta hyvin uneton.\n\n\"Carl-eno\", kirjoitti Minna, \"pitää äidistä hyvää huolta ja\non toisinaan hyvin helläkin häntä kohtaan, mutta tuntuu siltä\nkuin pelkäisi hän sitä osottaa, kuin olisi hänessä vielä vanhaa\nvihankaunaa, jota hän ei saa itsessään voitetuksi. Julia-täti on\nlempeä ja hellä meitä kuten kaikkia kohtaan, serkut ovat herttaisia,\nrakastettavia pieniä tyttöjä, ja Christian-serkku tekee parastaan meitä\nilahuttaakseen, -- ja kuitenkin, Marie, kuinka onnellisia olimmekaan\nennen! Me kaipaamme sinua aamusta iltaan, kaipaamme sinua tuhat kertaa\nenemmän kuin sinä meitä. Älä luule että sanon sen soimatakseni sinua,\nsisko, päinvastoin, Jumalan kiitos, että sinun on niin hyvä olla.\" --\n\nÄiti ei oikeastaan olisi saanut kirjoittaa, mutta tavallisesti oli hän\nkuitenkin itse liittänyt kirjeeseen pari riviä.\n\n\"Kirjeesi eivät minua tyydytä, Marie. Minusta tuntuu kuin jotakin\npeittelisit. Ole suora, jos sinulla on ikävyyksiä, niin ja'a ne\nkanssamme. Saat siitä lohdutusta ja minä myöskin, kun saan tietää\ntotuuden.\"\n\nMutta suora en voinut olla enkä myöskään tahtonut totuudesta poiketa.\nSen vuoksi tulivat kirjeet kieltämättä yksipuolisiksi. En maininnut\nsanaakaan ikävyyksistä ja esitin pienimmänkin hyvän, mikä osakseni\ntuli, niin edullisesti kuin mahdollista. Kirjeeni olivatkin minulle\nvain puolinaisena helpotuksena. Ei niissä ollut ainoatakaan valheen\nsanaa, ja kuitenkin tuntuivat ne minusta läpilukiessa valheellisilta,\nkun niissä ilmeni vain elämäni valopuolet, ilman ainoatakaan varjoa.\nHerttainen Minnani, rehellinen Minnani, joka kirjoitti suoraan\nsydämmensä syvyydestä, antoi pettää itsensä, vaan ei äiti.\n\nKirjeissä kerrottiin, että herra Höppe oli saanut halvauksen, ei voinut\npuhua eikä liikkua paikaltaan, mutta oli kuitenkin täydessä tajussa.\nHäntä hoidettiin huolellisesti, mutta hän oli melkein aina yksin ja oli\nsen vuoksi kaksin verroin kiitollinen äidille, kun äiti tuntikausia\nistui hänen luonaan ja jutteli hänelle ystävällisesti, tai kun Minna\ntoi hänelle kukkia. Äidin käly oli kertonut, että herra Höppe aina oli\nyllyttänyt hänen miestään vihaan äitiä kohtaan, mutta se ei muuttanut\nmitenkään äidin käytöstä. Herra Höppe oli avuton, ja äiti tahtoi\nlievittää ja lohduttaa, mikäli taisi.\n\nAikaa myöden kävivät pienet oppilaani, etenkin Henriette, minulle hyvin\nrakkaiksi, ja ilokseni kiintyivät hekin kumpikin omalla tavallaan\nsydämmellisesti minuun. Louise oli äärettömän altis vaikutuksille.\nVaikka hänellä oli hyvä sydän, ei hänellä ollut rohkeutta vastustaa\npahaa, omistaa hyvää, asettua virtaa vastaan. Sitä voimaa taas ei\npuuttunut Henrieteltä, vaan hän oli vähän liiankin kova, vähän\nriitaisa, kiivas, uhkamielinen, ylpeä, mutta jalomielinen, uskollinen\nja uhrauksiin kykenevä. Nämä ominaisuudet eivät luonnollisesti olleet\ntäysin kehittyneitä lapsen luonteessa, mutta ne olivat versomassa.\n\nUsein istui pikku Henriette iltaisin vuoteessaan, kun Louise nukkui,\nja minä tein työtä, ja kiisteli kanssani oikeasta ja väärästä. Hän ei\nkernaasti taipunut, mutta kun hän sen teki, oli hän vakuutettu olleensa\nväärässä, ja hänen käytöksestään huomasin pian, että totuus oli\njuurtunut hänen sydämmeensä.\n\n\"Voi, mamseli Staal, äiti ja Amalia ovat todellakin hyvin pahoja.\"\n\n\"Kavahda, Henriette, älä rupea muita tuomitsemaan. Meillä on kyllin\ntekemistä itsessämmekin. Äidilläni oli aina tapana sanoa, että\nlähimmäisemme viat eivät saa meissä herättää muuta tunnetta kuin surua\nsekä halua peittää ne rakkauden vaipalla.\"\n\n\"Teidän äitinne on hyvin hyvä.\"\n\n\"Ja hyvin vaatimaton.\"\n\n\"Minä en ensinkään pidä erikoisen paljon vaatimattomuudesta. Se, jolla\nkerran on jokin ansio, tietäköön siitä myös, minun mielestäni.\"\n\n\"Mitä mittaa sinä käytät arvostellessasi itseäsi, pikku Henny? Jos\nmittaat itseäsi syntisten ihmisten mukaan, voit helposti tulla\nsuureksi, mutta jos mittaat itseäsi ainoan täydellisen olennon mukaan,\ntulet äärettömän pieneksi, nöyräksi ja vaatimattomaksi. Eikö niin?\"\n\n\"Niin kyllä.\"\n\n\"Nyt sinun pitää nukkua, Henriette. Hyvää yötä, uneksi kauniita unia,\npikku tyttöseni. Kun olen ommellut tämän viimeisen reunuksen Amalian\nhameeseen, olen valmis ja menen minäkin nukkumaan.\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nElokuu tuli. Lapset pääsivät kesälomalle ja se oli päätetty viettää\neräässä huvilassa Frederiksbergallee'n varrella. Amalia olisi\nmieluimmin asunut Strandvejen'in varrella, mutta rouva Bärenschild\npani vastaan, ja luulenpa todella että hän teki sen vain Amaliaa\nkiusatakseen.\n\n\"Teidän täytyy, mamseli Staal, lähteä edeltä sisäkön kanssa,\nripustamaan ylös akkunaverhot ja panemaan kaikki kuntoon.\"\n\nLise-sisäkkö, joka ensimmäisestä keskustelustamme asti oli osottanut\nminulle tuntuvaa epäsuosiota, ei ollut ensinkään hyvillään tästä\ntoimenpiteestä. Hänen käsityksensä mukaan olin minä jonkinlainen\nvakoilija, joksi everstinna todellakin oli kehottanut minua rupeamaan,\nvaikka tosin menestyksettä.\n\nPöly tuprusi sisään täyteen ahdatun omnibuksen akkunoista, ajaessamme\nVesterbro-katua, tuota rakasta Vesterbro'ta, jolle en ollut kertaakaan\nastunut eromme jälkeen. Minusta tuntui kuin tekisi entisen kotimme\nnäkeminen minulle hyvää. Pistin pääni akkunasta ulos, mutta mitä\nnäinkään! Talo oli melkein kokonaan alas revitty, rakas arkihuoneemme\noli avoinna kaikkien katseille, kauniit vihreät seinäpaperit riippuivat\nrepaleina. Ruokasalin läpi saatoin katsoa puutarhaan. Missä ennen oli\nollut kukkapenkereitä ja sieviä käytäviä, näkyi nyt soraläjiä ja kiviä.\nHetkinen vain, ja vaunut vierivät pois, mutta olin nähnyt kylläksi.\nTuntui, kuin olisin jäänyt kodittomaksi, ajattelin professorin\nlintuja ja voin tuskin pidättää kyyneleitäni. Voi, olin aina luullut,\nettä muuttaisimme sitten kaikki vanhaan kotiimme, mutta tätenhän me\njoutuisimmekin siis aivan vieraaseen ympäristöön. Pääsisimmekö edes\nollenkaan enää yhteen. Jumala sen yksin tiesi. Yhtymisemme tuntui\nminusta entistä kaukaisemmalta ja epätodellisemmalta.\n\n\"Teille tulee vedet silmiin\", virkkoi muuan lihava eukko, jonka\nsyli oli täynnä kääröjä ja laukkuja, ja joka lakkaamatta pyyhki\nhikisiä kasvojaan, \"se tulee pelkästä kuumuudesta, näen mä, eikä\nminunkaan laitani ole juuri kehuttava, ja kuitenkin saamme me\nFrederiksbergiläiset olla kiitollisia näistä siunatuista omnibuksista.\nOvat ne kuitenkin suurena helpotuksena, kun pääsee omia jalkojaan\nvaivaamasta.\"\n\nVaikka en voinut olla hänen kanssaan yhtä mieltä siinä asiassa, olin\nkuitenkin niin kiitollinen tuon lihavan eukon ystävällisistä katseista,\nettä tarjouduin pitämään kahta hänen kääröistään. Toinen sisälsi\nkahvipapuja, kuten hajusta heti päätin, toisen, joka oli laukku, otin\nvähällä pudottaa säikähdyksestä maahan, sillä sen sisältö liikkui\nsangen epämiellyttävällä tavalla.\n\n\"Hyvänen aika, luulenpa että pelkäätte\", huudahti eukko ja nauroi\nhaletakseen, \"ei siinä ole kuin muutamia viattomia kaloja, jotka ostin\nlapsilleni, sillä nähkääs, niillä on ollut hinkuyskä, eivätkä saa vietä\nsyödä lihaa.\"\n\nLise-sisäkkö veti hamettaan puoleensa, nyrpisti nenäänsä ja katsahti\nkopeasti kalalaukkuun.\n\nOlin koko päivän ankarassa työssä. Luutnantti Due tuli antamaan minulle\nhiukan neuvoja huonekalujen sijoittamisessa, kuten hän sanoi. Se oli\nsuuri apu, sillä muuten olisin ollut sangen pahassa pulassa.\n\nHerrasväki saapui illalla. Ei minua sanallakaan kiitetty, mutta ei\nmyöskään moitittu, ja sekin oli jo paljon.\n\nAmalia oli saanut kaavapiirustukset pitsimantiljaan, joiden mukaan\nminun piti ommella korko-ompelua. \"Teidän täytyy pitää kiirettä,\nmamseli Staal\", sanoi hän, ja minä koitin kiirehtää minkä jaksoin.\nKävellä en ehtinyt, vaan istuin käsitöilleni puutarhassa iloiten\nkukkaintuoksusta, vihreistä puista ja päivänpaisteesta.\n\nOlimme siellä useammin yksinämme kuin kaupungissa ja yleensä vallitsi\nikävänlainen mieliala. Everstinnalle kävi aika pitkäksi ja hän oli\npahalla päällä. Amalialla oli ikävä, jonka vuoksi hän oli entistä\ntuittupäisempi. Luutnantti Duella oli myös ikävä ja ajan kuluksi teki\nhän herkeämättä pientä pilaa, etenkin sisarestaan. Everstistä sitä\nvastoin tuntui hauskalta olo perheen keskuudessa, lukuunottamatta\nmuutamia ukkoskohtauksia. Hän oleskeli paljon lasten kanssa, jotka\nrouva Bärenschild ja Amalia kokonaan laiminlöivät.\n\n\"Louise täti tulee tänne viikon päiviksi\", ilmoitti Amalia eräänä\naamuna suuruspöydässä. Kukaan ei virkkanut mitään, mutta selvästi\nnäkyi, etteivät he olleet siitä hyvillään. Ainoastaan eräs iloitsi\nvilpittömästi hänen tulostaan. --\n\nKun ensimmäinen auringonsäde pilkisti sisään huoneeseemme, joka\nsijaitsi idänpuoleisessa tornissa, herätin minä pienet ystävättäreni,\nja nopeasti pukeuduttuamme menimme ulos huvimajaan, käyttääksemme\nrauhalliset aamutunnit lukemiseen. Autoin heitä kirjoituksissa ja\nläksyjenluvussa tutkintoa varten ja rupesin opettamaan heille vähän\nenglanninkieltä.\n\n\"Mikä salaliitto tämä on?\" kuului eräänä aamuna odottamatta\nsalaneuvoksetar Trollen ääni, \"näin teidän menevän ulos eilen ja nyt\ntaas tänään ja tulin siitä oikein uteliaaksi. -- Näytätte lukevan\noikein mielellänne. Te pidätte varmaankin paljon mamseli Staalista,\nlapset?\"\n\nLouise päästi käteni, mutta Henriette kietoi käsivartensa ympärilleni.\n\"Me rakastamme häntä\", sanoi hän.\n\nSalaneuvoksetar istuutui, selaili hiukan kirjoja, ojensi minulle\nranskalaisen kirjan ja pyysi minua lukemaan ääneen.\n\n\"Hyvin, oikein hyvin. Ja nyt kerron teille erään tuuman, kuullakseni\nhyväksyttekö sen, ennenkuin esitän sen everstinnalle. Suostuisitteko\nte, mamseli Staal, -- sillä että kykenette, siitä olen varma, --\nsuostuisitteko opettamaan Louisea ja Henrietteä? Se olisi heille\nsuureksi hyödyksi. Voitte olla vakuutettu siitä, että olen huomannut\nkuinka hyvä teidän vaikutuksenne heihin on ollut.\"\n\n\"Jos minä todella siihen kykenisin, suostuisin hyvin kernaasti.\"\n\nHenriette riemuitsi, eikä Louisekaan iloaan peitellyt.\n\nSalaneuvoksetar nyykäytti meille ystävällisesti päätään ja meni pois.\nHetken kuluttua hän palasi. Hänellä oli suuri itsensähillitsemis-kyky\nja hän olikin aivan tyyni, mutta poskilla näkyi kuitenkin tavallista\ntummempi puna.\n\n\"Kuulen, hyvä mamseli Staal, että olette tuiki välttämätön nykyisessä\nasemassanne, jonka vuoksi teillä kuitenkaan suinkaan ei ole syytä\nsiihen jäädä. Olen pitkän elämänvaellukseni aikana koonnut koko joukon\nihmistuntemusta, minulla on jotensakin terävä huomiokyky ja olen aikoja\nsitten huomannut, että kasvatuksenne asettaa teidät aivan toiselle\nsijalle, kuin missä nyt olette. -- Minun ei ole tapana helposti\nlahjoittaa kellekään ystävyyttäni, mutta kun sen teen, toivon myöskin\nantavani lämpimän ystävyyden, joka näyttäytyy enemmän teoissa kuin\nsanoissa. Luulen helposti voivani hankkia teille kotiopettajan toimen\nja tulee olemaan todellinen ja suuri ilo auttaa teitä semmoiseen\npaikkaan, jossa teille annetaan arvoa ansionne mukaan.\"\n\n\"Olen teille sanomattoman kiitollinen suuresta ystävällisyydestänne,\nmutta tarjoustanne en voi ottaa vastaan.\"\n\nSalaneuvoksetar tuli luokseni, katsoi minua suoraan silmiin ja huudahti:\n\n\"Olisiko se mahdollista, voisitteko te noiden äidittömien tähden siinä\nmäärin uhrautua?\"\n\n\"En, rouva salaneuvoksetar, minun olisi kyllä tosin hyvin vaikeata\nerota lapsista, mutta syy on itsekkäämpää laatua.\"\n\n\"Saisinko kysyä, mikä se syy on?\"\n\n\"Omaisistani tuntui raskaalta, että minun olosuhteitten pakosta täytyi\nlähteä vierasten ihmisten pariin. He luulevat nyt, että olen löytänyt\nkodin, jossa minun on hyvä olla. Jos vaihtaisin paikkaa, tuntisivat he\nuudestaan samaa tuskaa, kuin heistä erotessani.\"\n\n\"Sekö oli se itsekäs syy?\" Salaneuvoksetar Trolle laski kapean kätensä\nhyväillen pääni päälle ja kuiskasi hellällä äänellä: \"Te olette hyvä\npieni tyttö.\"\n\nIltapäivällä oli Amalia pahalla tuulella. \"Te tuhlaatte liian paljon\naikaa lasten hyväksi\", sanoi hän, \"en ymmärrä kuka on pannut noita\nopettajanoikkuja päähänne. Te laiminlyötte ompelemisen, eihän mantilja\nole vielä edes puoleksi valmis. Nyt täytyy teidän jättää kaikki muu,\npoimia kukkia ja asettaa ne oikein kauniisti maljakkoihin.\"\n\nKapteeni Ridderspore, kosija, joksi luutnantti Due häntä nimitti, tuli\nsitten illalla Amaliaa tervehtimään, ihaili kukkia ja sanoi: \"Neiti on\nvarmaankin järjestänyt ne itse. Tuskin voi nähdä mitään sen ihanampaa.\"\n\n\"Kuinka te arvasitte, että minä olin ne järjestänyt\", virkkoi Amalia\nnauraen, \"niin, luulenpa todella olevani jotensakin lahjakas siihen\nsuuntaan. Täytyyhän jollakin tavoin huvitella täällä maalla.\"\n\nKapteeni Ridderspore otti ruusunnupun ja kiinnitti sen rintaansa. Hän\nansaitsi todellakin kosijan nimen. Väsymättä hän palveli Amaliaa,\njoka ei taipunut häntä ottamaan, mutta ei häntä hylkäämäänkään.\nAatelismiehenä, upseerina ja varakkaana miehenä ei hänelle sopinut\nantaa rukkasia. Mutta hyvin vähälahjaisena sekä järjen että ulkomuodon\npuolesta ei hän Amaliata varsin miellyttänyt, jonka vuoksi hän näki\nparhaaksi antaa kapteenin odottaa. --\n\nPalatessani eräänä sunnuntai-aamuna elokuun puolivälissä kirkosta,\nylläni vaalean sininen puku, äidin viimeinen joululahja, tuli Amalia\nvastaani käytävässä.\n\n\"Mitä näenkään, mamseli Staal, tuommoinen kaunis puku yllä? Kuinka\nsopimatonta! Olettehan aina ennen valinnut tummia kankaita. Minun\nmielestäni on luonnollista, että aina olette siististi puettu, mutta\nniin vähän silmäänpistävästi kuin mahdollista.\"\n\nEn tehnyt vastaväitteitä, vaan ripustin pois kauniin sinisen pukuni.\nSen alla olisikin todella kevyemmän sydämmen pitänyt sykkiä. Pukeuduin\nvanhaan mustaan silkkipukuuni, joka mielestäni oli säädyllisin ja teki\nminut enimmin näkymättömäksi.\n\nEräänä hyvin helteisenä päivänä läksi eversti ajelemaan lasten\nkanssa metsään, rouva Bärenschild meni kylpemään, ja Amalia sekä\nFrederik-luutnantti tulivat viileyttä etsimään huvimajaan, jossa minä\nistuin.\n\n\"Mikä sietämätön helle! Ei voi kävellä, ei lukea eikä tehdä niin\nmitään.\"\n\n\"Se on teidän mielipiteenne, Amalia, ja kieltämättä myöskin minun,\nmutta neiti Staal näyttää olevan toista mieltä.\"\n\n\"Kaikki ihmiset eivät ole samassa asemassa. Näyttäisipä\nhullunkuriselta, jos kaikki panisivat kätensä ristiin vähäisen\nhelteen tähden. En ymmärrä muuten, minkä vuoksi te, Frederik, viime\naikoina olette ruvennut sanomaan mamselia neidiksi. Se on todellakin\nsopimatonta.\"\n\n\"Minulla on kyllin ikää toimiakseni omin päin, Amalia. Meidän entiset\nmamselimme ovat tehneet sen nimen minulle vastenmieliseksi. Tätä nuorta\nnaista sanon minä ehdoin tahdoin neidiksi. Mutta mitä näenkään! Tuolla\ntulee Helene ajaen upean ritarin rinnalla. Sehän on 'kosija', niin\ntotta kuin elän!\"\n\nAmalia odotti hetken, kunnes oli saanut nyrpeän ilmeen kasvoistansa\npoistumaan, ja riensi sitten vaunujen luo.\n\n\"Kaunis tyttö\", huomautti luutnantti katsellen hänen jälkeensä.\n\n\"Erinomaisen kaunis.\"\n\n\"Kuulkaa, neiti Staal, tahtoisin kysyä teiltä neuvoa eräässä asiassa.\nSallittehan.\" Hän otti ompelulippaastani lävistimen ja piirteli sillä\nkuvioita pöytään. \"Lupaatteko vastata suoraan?\"\n\n\"Kyllä, toivoakseni.\"\n\n\"Luuletteko te, että Amalia voisi tehdä minut onnelliseksi? Luuletteko,\nettä me sopisimme hyvin toisillemme? Neuvotteko minua anomaan hänen\nkättään?\"\n\n\"Kuinka minä uskaltaisin siinä suhteessa neuvoa, tunteehan luutnantti\nhänet paljoa paremmin kuin minä.\"\n\n\"Tuota en olisi uskonut teistä, neiti Staal, se ei ollut ystävän\nvastaus. Jos pahin viholliseni seisoisi papin edessä Amalian kanssa,\ntarttuisin hänen käsivarteensa ja huutaisin: seis, seis, ennenkuin on\nmyöhäistä.\"\n\n\"Minun täytyy tunnustaa, etten pitänyt mahdollisena, että te olisitte\nAmalia-neitiin kiintynyt.\"\n\n\"No, se minua ilahuttaa. Mutta mitä arvelette siitä, että Helene\nusein on viitannut siihen suuntaan, että minun pitäisi naida Amalia.\nSisar tahtoo päästä hänestä ja suo hänet veljelleen. Sydämmeni on\nmuuten kaukana poissa, kaukana Ruotsissa asti. Kyllä te todella olette\nomituisin ihminen, minkä eläissäni olen tavannut. Nyt te ensimmäisen\nkerran katsotte minuun oikein ystävällisesti, kun kuulette, että\nsydämmeni on Ruotsissa. -- Minulle on käynyt sangen omituisesti. Olen\naina tavallani kammoksunut papintyttäriä, ruotsittaria, pitkiä naisia\nyleensä ja etenkin Maija-nimisiä, ja ajatelkaa, lähden tervehtimään\npohjois-Ruotsissa asuvaa serkkuani ja kun palaan kotiin, olen kihloissa\npitkän, ruotsalaisen papintyttären kanssa, jonka nimi on Maija. Se on\nsyvä salaisuus, minulla on ainoastaan yksi ainoa uskottu. Teitä en\npyydä vaikenemaan, sillä vaikenette pyytämättäkin. Jos olisin vähääkään\ntunteellinen, luettelisin kaikki hänen suloutensa ja hyvät avunsa,\nmutta sitä en ole ja tyydyn sen vuoksi lyhyesti selittämään hänet\nkaikkein herttaisimmaksi olennoksi maan päällä. Te muistutatte häntä,\nniin käsittämätöntä kuin se onkin. Ulkonaista yhtäläisyyttä ei ole, hän\non -- ettehän pahastune, se onkin kenties vain minun luuloni -- hän\non teitä kauniimpi. Hän on avomielinen, te suljettu. Hän on iloinen,\nte vakava. Eihän teillä tosin ole syytä ollakaan täällä muunlainen,\n-- te sysäätte luotanne, peräydytte, hän tulee vastaan, ja kuitenkin\nte mielestäni muistutatte häntä. Tuntuu siltä kuin teidän molempien\nsydämmissä asuisi salainen voima, joka vastoinkäymisten kohdatessa\nselvimmin ilmenisi. Minulla on rajaton luottamus teidän kumpaisenkin\nmenettelytapaan. Niin, se on arvoitus, jota en voi selittää, ja te ette\ntietysti voi minua ymmärtää.\"\n\n\"Luulenpa kuitenkin voivani. Yhtäläisyys johtuu varmaankin siitä, että\npalvelemme samaa isäntää.\"\n\n\"Niinkö luulette!\" -- Luutnantti Due käänsi kasvonsa puoleksi poispäin,\npainoi lävistimen niin syvälle vihreään puutarhapöytään, että kärki\nkatkesi, ja kysyi: \"Enkö minä sitä isäntää palvele?\"\n\n\"Minun täytyy sanoa: ette. Te ette ole ruvennut vakinaiseen\npalvelukseen, mutta toisinaan, eikä niin aivan harvoinkaan, minun\nluullakseni, työskentelette te talossa tunnittain. Mutta teillä\non ominaisuuksia, jotka asettavat teidät talon parhaimpien ja\nhyödyllisimpien palvelijoiden joukkoon, kun te kerran otatte pestin\nkoko elinajaksenne, ja niin kyllä lopulta käykin.\"\n\n\"Ei mitään saarnaa, neiti Staal, taivaan tähden, ei mitään saarnaa!\"\nLuutnantti Due painoi sormillaan korvansa kiinni, juoksi pois\nhuvimajasta ja viskasi tietämättänsä pahoinpidellyn lävistimen\nporkkanapenkereelle.\n\nHetken kuluttua hän palasi. \"Tahdotteko nähdä hänet? Tämä on\nvalitettavasti sangen kurja kuva, erään vaeltavan tuhertajan maalaama.\"\n\n\"Erinomaisen miellyttävät kasvot. En väsyisi niitä katselemasta.\"\n\n\"Hän on komean näköinen todellisuudessa, paljoa komeampi kuin tuossa,\nja kun lisäksi ajattelee, kuinka hyvä ja herttainen hän on! Ainoastaan\nyhdessä kohden on minulla muistuttamista häntä vastaan, mutta se onkin\nseikka, jota en koskaan voi oikein antaa anteeksi, seikka, joka on\nristiriidassa kaikkien hänen hyvien ominaisuuksiensa kanssa. Voitteko\narvata, mikä se on?\"\n\n\"En mitenkään!\"\n\n\"Se, että hän valitsi minut, että hän voi minuun mieltyä, että\nhän rakastaa minua uskollisen sydämmensä syvyydestä. Suuri vika\nniin puhtaassa ja lujassa luonteessa on valita kevytmielinen,\nhuikentelevainen luutnantti elämäntoverikseen. Olen monta kertaa\nsanonut Maijalle, että se alentaa häntä minun silmissäni. Mutta mitä\narvelette? Jos hän olisi antanut minulle rukkaset, olisin tullut\nonnettomaksi elinajakseni. Kaikella tässä maailmassa on valo ja\nvarjopuolensa. -- Kun minä täytän kaksikymmentä viisi vuotta ja saan\nitse omaisuuteni haltuuni, matkustan tyttöäni noutamaan, ja kun hän\nvaimonani tulee tänne, niin varokoot ne sukulaiseni itseään, jotka\neivät tahdo osottaa hänelle kyllin suurta kunnioitusta. -- Olen avannut\nteille sydämmeni, neiti Staal, osaksi sen vuoksi, että minun teki\nmieli jutella teidän kanssanne Maijasta, ja osaksi siitä syystä, että\nse oli ainoa keino, jonka kautta voimme joutua hauskaan, avomieliseen\nsuhteeseen keskenämme. Toivon, että tästä lähtien olemme hyviä ystäviä.\"\n\n\"Oikein hyviä ystäviä\", vastasin minä puristaen lämpimästi hänen\nkättään.\n\nTämä ystävyys tuotti minulle suurta lohdutusta. Me puhuimme usein\nMaijasta, joka toisinaan lähetti minulle ystävällisen tervehdyksen.\nLuutnantti Due osotti minulle aina sydämmellistä ja vakavaa\nkohteliaisuutta, joka sangen räikeästi erosi hänen toisinaan melkein\nsietämättömästä käytöksestään rouva Bärenschildiä ja Amaliaa kohtaan.\nNämä viimeksimainitut kohtelivat minua sensijaan entistä ankarammin ja\nusein sain kuulla, että olin oikullinen, vaikka todellakaan en sitä\nitse huomannut.\n\nLuulen pohjalta heidän pitäneen suurimpana vikanani sitä, etten koskaan\nalentunut kielimään enkä imartelemaan -- ne näet olivat ainoat tiet,\njoita myöten luutnantti Duen vakuutuksen mukaan pääsi heidän suosioonsa.\n\nSalaneuvoksetar Trolle puolusti aina minua voimakkaalla tavallaan,\nja kirjeissäni rakkaille omaisilleni ylistelin kaikin tavoin hänen\nhyvyyttään, ja kuvailin myöskin uutta ystävääni, hänen Maijaansa sekä\nsuhdettani lapsiin. \"Mutta kerro meille jotakin rouva Bärenschildistä\nja vanhimmasta tyttärestä. Miksi et koskaan heitä mainitse, Marie?\"\nja minä vastasin, että rouva Bärenschild oli kivuloinen ja alituisen\npäänkivun vaivaama, ja että tytär oli ruskeasilmäinen kaunotar ja\nisänsä ylpeys. -- Päivää ennen poislähtöämme tuli Amalia juosten\narkihuoneeseen. \"Ajatteleppas, äiti, kreivi Christian Örnklo on\npysähtynyt portille ja puhelee Frederikin kanssa. Toivottavasti hän ei\nratsasta tiehensä tulematta meitä tervehtimään.\"\n\nOnneksi seisoin minä selin Amaliaan päin, sillä muuten hän olisi\nhuomannut mielenliikutukseni, mainitessaan äitini veljenpojan kreivi\nChristian Örnklon nimen.\n\nMuutaman minuutin kuluttua astui hän sisään, tervehti tuttavallisesti\nrouvaa ja neitiä ja heittäytyi nojatuoliin, jossa minulla oli hyvä\ntilaisuus häntä tarkastaa.\n\nHän oli äidin näköinen, siinä nimittäin, että kasvonpiirteet\nmuistuttivat toisiaan, mutta ilme oli aivan erilainen. Näki selvään,\nettä hänellä aina oli ollut hyvät päivät, että hän oli aika lailla\nkopea, mutta samalla hyvänsävyinen, ja ettei hän koskaan ollut\nponnistanut sielunsa eikä ruumiinsa voimia.\n\nAmalia keskusteli hänen kanssaan vilkkaasti hevosista ja koirista,\njotka nuori kreivi näytti perinpohjin tuntevan.\n\n\"Teidän täytyy nähdä minun pieni, englantilainen koirani. Spilop!\nSpilop! Spilop!\"\n\nSpilop hyppäsi emäntänsä syliin ja heilutti keikaillen pitkiä korviaan.\n\n\"Se ei ole puhdasta englantilaista rotua\", huomautti kreivi Örnklo\nhiukan ylenkatseellisesti.\n\nSe oli kipeä kohta Amaliassa. Frederik oli usein kiusannut häntä\nsamalla väitteellä, ja hän oli silloin suuttunut pahanpäiväisesti.\nNyt hän osasi hillitä itseänsä siinä määrin, että ainoastaan hiukan\npunastui.\n\n\"Eikö se todellakaan ole puhdas englantilainen? Sitä tuskin voin uskoa.\nSe oli ainakin sangen kallis. Katsokaa, kuinka komea häntä sillä on.\nMutta tietysti te sen asian paremmin ymmärrätte.\"\n\n\"Se on jotensakin puhdasrotuinen, mutta ei aivan. -- Minä tilasin\näskettäin yhden sen rotuisen Englannista, kaikkein somimman pienen\notuksen. Olin aikonut antaa sen eräälle serkulleni, mutta en saanut\nsuurtakaan kiitosta vaivastani, sillä hän lahjoitti sen pienelle\nTherese siskolleni ja valitsi sen sijaan ison vaaleanharmaan,\nruskeatäpläisen jahtikoiran. Oikeastaan olin kyllä hyvilläni siitä,\nettä serkkuni tahtoi uskollisen, viisaan koiran, joka voi häntä\npuolustaa hänen kuleksiessaan yksin metsissä, siis tavallaan ystävän,\nkuin tyhmän, itsekkään pienen sylikoiran, joka ei kelpaa muuhun kuin\nhyväiltäväksi ja hemmoteltavaksi.\"\n\nAmalia puri huulta, kreivi Örnklo jutteli vielä hetkisen ja nousi\nsitten sanoakseen jäähyväiset.\n\nHän ei aavistanut, mikä taistelu riehui sen vaatimattoman olennon\nrinnassa, joka istui akkunan ääressä ommellen, kuinka kernaasti hän\nolisi lähettänyt tervehdyksen serkulle ja kuinka tervetullut se\ntervehdys olisi ollut. -- Mutta tuskin hän koskaan oli kuullut minusta\npuhuttavankaan. Minä olin alhaisemmassa asemassa enkä tahtonut saattaa\nhäntä hämilleen.\n\n\"Hyvästi, hyvä kreivi Örnklo, suokaa meille pian taasen ilo nähdä\nteitä. Sydämmelliset terveiset kreiville ja kreivittärelle.\"\n\nVastattuaan akkunasta hymyillen poisratsastavan kreivin tervehdykseen,\nhuudahti Amalia: \"Mimmoinen tyhmä, epäkohtelias, hävytön poika!\"\n\n\"Kerrassaan kelpo poika eikä niin tuhmakaan\", väitti luutnantti,\n\"vaikka en tahdo väittää, että hän on ruudin keksijöitä. Hän on\nkieltämättä hiukan narrimainen, mutta se johtuu varmaankin ainoastaan\nsiitä, ettei hän ole tahtonut mitään oppia. Sanotaan että hänen herra\nisänsä, joka on puolittain tiedemies, on sitä kovasti surrut. Kreivitär\nsitä vastoin oli poikansa puolella. Hänelläkään ei liene varsin\nsyvällisiä tietoja ja hänen kävi poikaa sääli. Tuo pikku mies, joka\nmuutoin on itse mukautuvaisuus, kuuluu opettajiansa kohtaan olleen\nuppiniskainen kuin vanha kyyti hevonen.\"\n\n\"Nyt teidän pitää ryhtyä kokoamaan kapineita muuttoa varten, mamseli\nStaal\", käski everstinna.\n\nTein työtä minkä jaksoin, mutta käsien kootessa laseja,\nposliinitavaroita ynnä muuta, seurasivat ajatukset siroa ja somaa\nolentoa, joka laulellen riensi metsäpolkua pitkin, ison vaaleanharmaan,\nruskeatäpläisen jahtikoiran seuraamana.\n\nMinusta tuntui tavallaan ikävältä jättää huvila ja muuttaa takaisin\nsuureen rakennukseen Bredgaden varrelle, jossa tunsin olevani enemmän\nsisään teljetty ja jossa minulla oli harvemmin tilaisuutta olla\nyksin. Frederiksbergin puistossa en ollut, vaikka se kuuluu melkein\nuskomattomalta, kertaakaan käynyt. Ajaessamme Vesterbron yli, näin\nminä suuren rakennuksen kohonneen meidän pienen talomme paikalle. Se\noli äskettäin saatu katon alle, sillä harjalla komeili vihreä seppele\nliehuvine nauhoineen kirkasta taivasta vasten.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nOn kerrassaan tuskallista poissaolevana, kysellessään rakkaan sairaan\ntilaa, aina saada vastaukseksi: hän on hiukan parempi. Miten kernaasti\nolisin itse tahtonut nähdä äitiä, voidakseni itse huomata, ettei häntä\nmuu vaivannut kuin vähäinen voimattomuus, joka johtui unettomuudesta.\nAjattelin usein tohtori Stubin neuvoa, lämpimämpää ilmanalaa, ja\ntoivoin, että äidin veli panisi toimeen matkan Italiaan. Mutta niin\nomituisen ristiriitainen on ihmisluonto, että kun toivoni täyttyi, kun\nminulle ilmoitettiin, että he todella matkustaisivat, tunsin ennemmin\nsurua kuin iloa. Kuinka moni olikaan lähtenyt kuolemaan sinne, missä\nluuli paranevansa. Jospa edes olisin saanut tavata heitä kerran ennen\nheidän lähtöänsä, mutta se oli mahdotonta, ja kirjeenvaihtommekin,\nainoa, mutta suuri lohdutukseni, oli siitä lähtien käyvä harvemmaksi ja\nepäsäännöllisemmäksi kuin ennen.\n\nLokakuun viidentenätoista päivänä he matkustivat, äiti, Minna, kreivi\nÖrnklo ja hänen poikansa. Sää oli kesäisen kaunis. Minä koetin mikäli\nmahdollista heittää kaikki huolet sekä uskolla ja toivolla ajatella\ntulevaisuutta.\n\nHenriette oli uskottuni. Hänelle minä ilmaisin pelkoni ja toivoni,\nhänelle kuvailin niitä onnen päiviä, joita ennen olimme viettäneet,\neikä hän koskaan kyllästynyt kuuntelemaan eikä kyselemään. Näen niin\nselvään ajatuksissani, kuinka hänen pienet kasvonsa loistivat ilosta,\nkun hän toi minulle kirjeen. Luutnantti Duelle en puhunut rakkaistani,\nsillä minusta tuntui, kuin hän ei olisi sen enempää heistä välittänyt.\nSitä paitsi en tahtonut kuulla hänen mainitsevan äidin ja Minnan\nnimeä tavallisella kevyellä äänellään. Muuten oli hän minulle aina\nerinomaisen ystävällinen, ja minä rupesin pitämään hänestä yhä enemmän.\nHänen hyvät puolensa tulivat selvimmin näkyviin, -- luulenpa oikeastaan\nvastoin hänen tahtoansa, -- kun hän puhui ruotsalaisesta morsiamestaan\nja heidän tulevasta kodistaan. Sitä vastoin tulivat hänen pahat\npuolensa ilmi, -- niitä hänellä valitettavasti myöskin oli, eikä hän\ntosiaankaan koettanut niitä peittää, -- kun hän arvosteli muita ihmisiä\nja salaisella nautinnolla luetteli heidän vikojaan.\n\nSalaneuvoksetar Trolle ja luutnantti Due, -- tuntuu omituiselta\nmainita kaksi niin vastakkaista luonnetta yht'aikaa, -- koettivat joka\ntilaisuudessa minua korottaa, kun taas everstinna ja Amalia, juuri\nsiitä syystä, koettivat alentaa minua ja osottaa, että olin ainoastaan\npalvelija. Eversti minua tuskin huomasi. Kerran kun hänen vaimonsa\nvalitti hänelle olevansa minuun tyytymätön, kuulin hänen tosin sanovan:\n\n\"Helene hyvä, onhan kokemus nyt osottanut, ettei kukaan heistä kelpaa.\nTämä tuntuu minusta kuitenkin olevan kunnollisimpia. Hänen aikanaan\non täällä ainakin ollut rauha, eikä minun ole tarvinnut asioihin\nsekaantua.\"\n\n\"Voi, niitä miehiä\", huokasi rouva Bärenschild, \"itsekkäitä ovat alusta\nloppuun asti. Tyhmin teko, minkä koskaan olen tehnyt, on se, että menin\nnaimisiin. Kun sinä vain olet ikävyyksistä vapaa, hyvä Bärenschild, et\nvälitä vähääkään siitä, että minua syrjäytetään.\"\n\n\"Kun kaksi ihmistä yhdessä ovat tehneet tyhmyyden, menettelevät he\nviisaimmin, kun ovat toisiaan siitä muistuttamatta\", vastasi eversti\nlähtien uhkaavan näköisenä huoneesta pois.\n\nKun Amalian piti mennä teatteriin, oli hänellä paljon puuhaa\npuvustansa. Se antoi paljon miettimisen aihetta, sillä sen piti\ntietysti olla viimeisen muodin mukainen, mutta siinä piti sen\nlisäksi olla hänen oman persoonallisuutensa leima. Harvinainen ja\nsilmiinpistävä oli sovitettava yhteen suurimman aistikkaisuuden kanssa.\nRahoja ei säästetty, ja minusta tuntui, kuin olisi näytelmäkappale\nollut aivan sivuseikka, ja hän olisi mennyt sinne ainoastaan tullakseen\nihailluksi.\n\n\"Pitäkää huolta lampuista ja tulesta, mamseli Staal\", sanoi everstinna\nheidän mennessään pois, \"joka tunti täytyy teidän käydä kaikissa\nhuoneissa. Palvelija ei saa lisätä puita uuneihin, minua pelottaa niin\nkovasti. Te ette saa lähteä minuutiksikaan pois talosta. Kenties minä\nlähetän tänne jonkun katsomaan, onko täällä kaikki hyvin.\"\n\nTuo uhkaus ei koskaan toteutunut, mutta everstinna luuli yhä\nvielä, että minussa piili halu juosta pois, ja sen vuoksi hän piti\ntarpeellisena minua pelottaa.\n\nTohtori Stub kävi vähän väliä hoitelemassa rouvan itsepäistä\npäänsärkyä. Vaikka hän ei millään tavalla osottanut minua muistavansa,\noli minusta kuitenkin hauska nähdä hänen juhlallisuuttaan ja\nliikkumattomia kasvojaan. Järkähtämättömän tyynesti kuunteli hän rouva\nBärenschildin valituksia, antoi tarpeelliset määräykset ja poistui\nsitten, ilmielävänä jääpuikkona, kuten Frederik Due sanoi.\n\n\"Jospa sinä olisit täällä, Marie\", kirjoitti Minna Neapelista, \"olisi\nonnemme täydellinen. Nyt olemme onnellisia ainoastaan siinä toivossa,\nettä tämä verraton ilma tekisi äidin terveeksi, jotta me voisimme\njälleen yhtyä. Ystävämme professori Lange iloitsee meidän täällä\nolostamme. Hän on täällä kuin kotonaan. Ylhäiset ja alhaiset, kaikki he\nhänestä pitävät, ja hän tietysti myös pitää heistä. Me kävelemme pitkiä\nmatkoja tässä paratiisillisessa seudussa ja puhumme silloin enimmäkseen\nsinusta, Mie. Professori on hyvin pahoillaan siitä, että sinä et ole\ntäällä. Hän tahtoisi niin kernaasti näyttää sinulle maalauksiansa. Joka\ntapauksessa on hän hyvillään siitä, että olet joutunut hyvien ihmisten\nluo, sillä hän tuntee eversti Bärenschildin perheen ja pitää heistä\npaljon, etenkin tyttärestä. Christiankin tuntee heidät ja kiittelee\nheitä, joka on äidille suuri lohdutus, sillä hän on aina huolissaan\nsinun tähtesi, sisko kulta, vaikka kirjeissäsi tunnutkin tyytyväiseltä.\n\n\"Olemme tutustuneet erääseen nuoreen tanskalaiseen tyttöön, Hedevig\nBang'iin, joka on täällä veljensä kanssa. Hänellä on keuhkotauti\neikä häntä voitane pelastaa kuolemasta. Voi, Marie, sitä on niin\nraskasta ajatella. Päivä päivältä hän käy heikommaksi, mutta hän on\nniin kärsivällinen, niin ystävällinen ja iloinen. Hän rakastaa äitiä.\nSinutkin hän hyvin tuntee meidän kertomuksistamme ja lähettää sinulle\nsydämmellisimmät terveisensä.\n\n\"Christian serkku on omituisesti muuttunut, on aivan kuin toinen\nihminen. Hän lukee melkein herkeämättä, mutta hänellä onkin paljon\nopittavaa, tiedätkö. Hän on myös vakavampi, ja eno kehuu häntä siksi,\nettä hän ajattelee ennenkuin puhuu, jota hän ei ole ennen tehnyt.\nKummallinen Christian joka tapauksessa on, mutta hän on niin hyvä ja\nhellä äitiä kohtaan, että oikein hänestä pidän.\n\n\"Hyvästi, Marie. Professorin mielestä eivät kirjeesi ole tarpeeksi\npitkiä. Hän tahtoisi kuulla jotakin uutta rakkaasta Kööpenhaminastaan,\njotakin joka ei seiso sanomalehdissä, kuten hän sanoo. Äiti ja minä\ntahdomme vain kuulla sinusta itsestäsi, ajatuksistasi ja tunteistasi.\nOlethan oikein terve ja pidät hyvää huolta itsestäsi? Oletko kasvanut?\n\n\"Hyvästi, Mie, ja ajattele edes puoleksi niin paljon Minnaasi, kuin hän\najattelee sinua.\n\n\"P.S. Asuntomme vieressä on pieni puutarha, josta on näköala merelle\npäin. Siellä äiti istuu koko aamupäivän akaasia-puun alla ja\nkatsellessaan tuota ihmeen ihanaa näköalaa, uneksii hän kodista\nTanskassa, jossa hän saa nähdä näön, joka kuitenkin on hänelle kaikkein\nrakkain: sinun kasvosi.\"\n\nNiin hellästi minua rakastettiin. Se kevensi sydäntäni, antoi voimaa\nolemaan kärsivällinen ja katkaisi loukkauksilta odan.\n\nKun meillä oli vieraita, täytyi minun usein tuntikausia soittaa pianoa\nnuorten tanssiessa. Toisinaan minut silloin valtasi omituinen mieliala.\nOlisin paljoa mieluummin itkenyt kuin noita iloisia säveliä virittänyt.\nKun kuulin naurua ja riemua, mietiskelin, olivatko he todella\nsydämmestään iloisia, ja kun näin nuo komeat herrat ja kauniit naiset,\ntunsin vilkasta halua tietää, olivatko he sisimmässäänkin kauniit,\noliko heidän ystävällisyytensä tarkoitettua, ja olivatko sanat, jotka\ntulvivat heidän huuliltaan, tosia. Toisin ajoin taas, kun mieleni oli\ntasapainossa, iloitsin soitosta, huomasin että minäkin olin nuori, ja\njalkani liikkui vaistomaisesti tahdin mukaan. Jospa edes yhden ainoan\nkerran saisin tanssia muitten mukana! Mutta eihän se käynyt laatuun,\nminä olin mamseli Staal, jonka ainoastaan tuli soittaa.\n\nEräänä päivänä oli meillä tavallista suuremmat pidot sen johdosta, että\neräs kaukainen sukulainen oli mennyt kihloihin rikkaan tilanomistajan\nkanssa. Silloinkin tanssittiin, enkä minä voinut kylläkseni katsella\nnuorta paria, etenkin morsianta, joka oli niin naisellisen suloinen\nkainossa rakkaudessaan. Suuressa onnessaan ei hän voinut nähdä\nhuolestuneita eikä edes vakavia kasvoja lähellään, jonka vuoksi hän\ntuli luokseni, laski kätensä olkapäälleni ja virkkoi:\n\n\"Nyt te olette soittanut meille niin kauniisti ja niin kauan, nyt\nteidän todellakin pitää tanssia.\"\n\nEn koskaan unohda hänen ystävällisyyttään, hänen kaunista hymyään ja\nhänen säteileviä silmiänsä. Hän veti minut lempeästi ylös tuolilta,\nviittasi sulhaselleen ja istuutui minun paikalleni.\n\nTuo komea herra kumarsi minulle ja pian me olimme tanssin pyörteessä.\nOlin aivan päästäni pyörällä, sillä se oli tapahtunut niin odottamatta.\nMinun olisi varmaankin pitänyt kieltäytyä.\n\n\"Tehän tanssitte mainiosti\", huudahti Frederik. \"Teidän täytyy totta\ntotisesti tanssia minunkin kanssani.\"\n\nHän ei välittänyt kiellostani, ja jälleen olin minä tanssivien joukossa.\n\n\"Olkoon tämä viimeinen kerta, mamseli Staal, kun te panette toimeen\ntämmöisiä kohtauksia\", kuiskasi rouva Bärenschild, \"muuten minun on\npakko, niin ikävältä kuin se tuntuukin, mamseli hyvä, muistuttaa teille\njulkisesti, kuka olette.\"\n\nMenin takaisin pianon ääreen, saatuani nöyryytyksellä maksaa lyhyen\niloni.\n\nHyvin usein sain kokea vääryyttä, mutta samaten kuin ansaitsematon\nkiitos synnyttää salaista katkeruutta, samoin herättää vääryys\nsalaista tyydytystä. \"Niin et minua arvostelisi, jos voisit katsoa\nsydämmeeni.\" Se on katkera ajatus edellisessä tapauksessa ja tyydyttävä\njälkimäisessä.\n\nMonena raskaana hetkenä ajattelin sanoja, joita äiti oli lausunut oman\nkokemuksensa nojalla: \"Kaikkinainen henkinen hyvä tulee osaksemme siinä\nmäärin, kuinka vakavasti ja hartaasti me sitä pyydämme.\" -- Kun koko\nsydämmestäni rukoilin itselleni kärsivällisyyttä, sainkin sitä, en\nomasta voimastani, vaan se annettiin minulle korkeudesta.\n\nAmalia kiivastui toisinaan kaksin verroin, kun minä tyynenä ja\näänettömänä kuuntelin hänen moitteitaan:\n\n\"On kuin kaataisin vettä hanhen päälle. Luulenpa todellakin, ettei\nmikään pysty tuohon ihmiseen!\"\n\nTuli kolkko ja kostea joulukuu pimeine aamuineen ja pitkine iltoineen.\nMinä sain tavallista enemmän puuhaa, sillä Amalian piti, luutnantin\nsanoja käyttääkseni, valmistaa koko joukko tavaroita jouluksi. Hänen\nomat pukunsa olivat kuitenkin tärkeimmät, ja niitä parannellessani\ntulin ajatelleeksi yhtä ja toista. Minkä vuoksi tehtiin kaikkia näitä\nvalmistuksia? Tiesivätkö he mitä joulu merkitsi? Onhan kuitenkin tapana\nviettää ainoastaan ystävien syntymäpäiviä, eikä vierasten, ja silloin\nvietetään niitä tavalla, jonka tiedetään ystäviä miellyttävän ja\nilahuttavan. Ja kiinnittäessäni reunusteita hameeseen lukemattomilla\npienillä nauhasolmukkeilla, mietin, mitä joulun Herra mahtoi arvella\nheidän käytöksestään, mutta samassa kaduin ajatuksiani ja pyysin\nhartaasti, että hän lahjoittaisi minulle sääliväisen ja lempeän mielen.\n\nLuutnantti Due matkusti joulukuun alussa Ruotsiin, serkkunsa luo, kuten\nsanottiin. Hän oli saanut loman uudenvuoden päivään asti.\n\nKoko perheen piti viettää joulu-iltaa everstin äidin luona, joka oli\nhyvin iäkäs eikä koskaan liikkunut talostaan, mutta juhlatilaisuuksina\nkokosi lapset ja lastenlapset ympärilleen.\n\nAmalia oli kaunis ja iloinen sinä iltana. Hän oli isoäidin suosikki ja\nodotti suuremmoista joululahjaa. Louise ja Henriette taputtivat käsiään\nja näyttivät valkoisissa puvuissaan pieniltä enkeleiltä. Heillä oli\njoulu sydämmessä, vaikka siihen tosin sekaantui joulukuusi, makeiset ja\nlahjat, kuten lasten ajatuksissa ainakin, mutta se oli siellä kuitenkin.\n\n\"Vartioikaa tulta, mamseli Staal, älkääkä taivaan nimessä panko liian\npaljon puita uuniin! Te vastaatte koko talosta ja pysytte tietysti\nkotona. -- Tule Henriette! Onpa todella naurettavaa nähdä tuota\nliikuttavaa hyvästijättöä sinun ja mamselin välillä. Sinun pitäisi\nmuistaa, että jo olet suuri tyttö.\"\n\nJa pois he ajoivat jättäen minut yksin, mutta ensi kertaa ilman työtä.\n\nKävelin edestakaisin isossa arkihuoneessa, lankesin polvilleni kiittäen\nJumalaa siitä, että minäkin olin osallinen joulun ihanuudesta, itkin ja\nolin kuitenkin niin iloinen. Sieluni kohosi yli ajan ja paikan, kohosi\nsinne, jossa surua ja eron katkeruutta ei enää ole olemassa. En ollut\npitkään aikaan saanut kirjettä enkä kuitenkaan pelännyt rakkaitteni\npuolesta. Uskoin huoleni Herran huomaan, armollisen, rakkaan Herrani,\njoka kyllä heitä varjelisi. Ajattelin äidin kysymystä: \"Olemmeko hänen\nnimessään voittaneet jonkun vian tai omistaneet jonkun hyveen?\" Mitä\nminä vastaisin?\n\nKulunut vuosi oli opettanut minua täysin tuntemaan puutteeni, mutta\noli samalla myöskin opettanut, mistä saisin voimaa ne voittamaan.\nVastoinkäymisen koulu oli tehnyt minulle hyvää. Minusta tuntui kuin\nolisin tullut lähemmäksi Jumalaa. Hän oli minua vahvistanut, kun\nolin masentunut, hän oli antanut minulle uusia ystäviä siellä, missä\nvähimmin olin luullut niitä löytäväni.\n\nMissähän tulisin ensi jouluni viettämään? Vastaukseksi johtui mieleeni\nC. Hauch'in sepittämä värssy Paul Gerhard'in mukaan:\n\n    Se Herra, jonka Henki loi\n    Sun maasta voimallansa,\n    Myös varjella sun sielus voi\n    Hyvässä huomassansa.\n    Siis Herran aikaa vuota vaan,\n    Kun kärsimykset kohtaa!\n    Hän neuvon tietää ainiaan\n    Ja kaikki parhain johtaa.\n\nJoku koputti ovea, ja hämmästyksekseni astui Lise sisään.\n\n\"Voi, mamseli Staal, olen niin monta kertaa ajatellut sitä, mitä\nte sanoitte, että minun piti oppia teitä paremmin tuntemaan. Pikku\nHenriette-neiti arveli, että minun pitäisi sanoa se teille. Jumala\ntietää minun useasti katuneen, että olin vähän nenäkäs teitä kohtaan\nalussa, mutta nyt tunnen mamselin, olen nähnyt kuinka kärsivällinen te\nolette ollut, ettekä koskaan ole puhunut pahaa kestään ihmisestä, vaan\npäinvastoin olette koettanut puolustaa, kun vain suinkin olette voinut.\n-- Isä-vainajani sanoi, että on sanoja, jotka tarttuvat kurkkuun, ja\nminä huomaan, että 'anteeksi' on yksi niitä, mutta sanotuksi sen pitää\ntulla joka tapauksessa.\"\n\n\"Kiitos, Lise, olette tuottanut minulle todellisen ilon.\"\n\n\"Onpa minulla teille parempaakin.\"\n\nLise avasi oven ruokasaliin, jossa sievä teepöytä oli katettuna.\nKeskellä sitä komeili suuri joulukakku vahakynttilöiden ympäröimänä,\nkuusenoksa pistettynä keskelle.\n\n\"Tämän on Henriette-neiti toimittanut. Hän pitää mamselista aivan\nkuin olisitte hänen oma sisarensa, ja parempi sisar olettekin häntä\nkohtaan kuin tuo toinen, no, se on totta, niin kai minun ei pitäisi\npuhua. Olkaa nyt hyvä ja istukaa, mamseli Staal, ja pitäkää hyvänänne.\nJoulukakku on herkullinen, sen tiedän varmaan, sillä sulhaseni, Anton\nJensen, on leipurinkisälli ja hän on sen itse leiponut.\"\n\n\"Ettekö tahdo jäädä juomaan teetä kanssani, Lise.\"\n\nHän kiitti, istuutui ujostellen tuolin laidalle ja rupesi leikkaamaan\njoulukakkua. Ennenkuin tee oli juotu, tiesin minä, mimmoiselta Anton\nJensen näytti kiireestä kantapäähän, tunsin hänen hyvät ominaisuutensa\nja vikansa, joista suurin oli halu olla hieno ja hiukan keikaileva,\nvika, josta Lise kuitenkin puhui tuntuvalla ylpeydellä.\n\nOvikello soi, ja Lise riensi miespalvelijan poissaollessa avaamaan.\n\n\"No, Jumalan kiitos, onhan teilläkin siis ystäviä, jotka tahtovat teitä\nilahuttaa. Tässä on teille kääry.\"\n\nItaliasta! Riemu täytti rintani. Otin pienen, kevyen kääryn käteeni\nja suutelin sitä moneen kertaan. Sitten menin arkihuoneeseen, asetin\nkaksi kynttilää pöydälle rakkaan sotilastaulun alle ja panin kääryni ja\nHennyn kuusenoksan kynttilöiden väliin. Lise vetäytyi pois, minä olin\nyksinäni ja sain rauhassa iloita pienestä joulupöydästäni.\n\nVasta jonkun ajan kuluttua avasin kääryn. Se sisälsi kauniin\nhiusrannerenkaan. Äidin ihanien ruskeiden hiuksien tummalle pohjalle\noli kiinnitetty kullankiiltävä lehtikiehkura Minnan kutreista. Lukko\noli norsunluusta, ja sille oli professori maalannut kauniin pienen\nkyyhkysen vihreä lehti nokassa: kyyhkyn öljypuunlehtineen. Sillä oli\noma merkityksensä, sen tiesin, sillä hän ei olisi minua pettänyt\nväärällä toivolla.\n\nSydämmeni oli täynnä ylistystä ja kiitosta, ja minä rukoilin siunausta\nrakkailleni.\n\nMutta kenenkä hiuksista oli tuo musta seppele, joka lukkoa ympäröi? Sen\nkai kirje minulle sanoisi. Voi, se oli Hedevigin tukkaa, tuon lempeän,\nsuloisen Hedevigin. Hän oli myös kirjoittanut muutamia rivejä:\n\n    \"Iloista joulua! Pidän teistä hyvin paljon ja tahtoisin niin\n    kernaasti teitä nähdä, mutta se kyllä ei tapahdu. Ensi joulua\n    tulen viettämään paremmassa paikassa. Mutta vaikka emme koskaan\n    tapaisikaan toisiamme, toivon että kuitenkin suotte minulle\n    toisinaan ystävällisen ajatuksen ettekä pahastu siitä, että\n    minun hiukseni ovat yhdistetyt niihin, jotka ovat teille paljon\n    rakkaammat, äitinne ja sisarenne hiuksiin. Koko sydämmestäni\n    toivotan teille iloista joulua.\n\n                                           Hedevig Bang.\"\n\nMinna oli kirjoittanut mitä toivorikkaimman kirjeen, ja äiti\nsanomattoman hellän, mutta samalla tutkivan. \"Jos olisit luonani, pikku\nMie, täytyisi sinun tehdä tarkempaa selkoa asioista. Panisin sinut\noikein kovalle, sinä tuhma tyttö.\"\n\nHänen käsialansa oli entistä vakaantuneempi. Ilokseni sen huomasin.\nProfessorin kirje oli lystikäs ja iloinen. \"Magneetti vetää minua\npohjoista kohti\", kirjoitti hän.\n\nOlin niin iloinen että vallan olin unohtanut uunit. Onneksi ei vielä\nollut myöhäistä ja kun valkea räiskyi kaikissa huoneissa, istuuduin\npianon ääreen ja lauloin \"lapsesta, joka syntyi Betlehemissä\".\n\nKello yksi tulivat vaunut. Minä juoksin alas ottamaan heitä vastaan,\nhartaasti toivoen voivani jakaa heillekin hiukan joulu-ilostani.\n\n\"Iloista joulua!\"\n\nEverstinna katsoi minuun ikäänkuin olisi epäillyt minun sytyttäneen\ntalon palamaan tai varastaneen hopeatavarat. Amalia vastasi\nkoneellisesti: \"Samaten\".\n\n\"Hyi, kuinka minulla on ollut ikävä tänä iltana! Olipa se kuitenkin\nharmillista että isoäidin piti antaa minulle kiinalainen saali ja vielä\naivan samanlainen kuin minulla jo ennestään on. Teidän täytyy käydä se\nvaihtamassa, mamseli Staal.\"\n\nMinä syleilin pientä Hennyä, kiittäen häntä toimittamastaan\nyllätyksestä. Sitten näytin lapsille rannerenkaani.\n\n\"Luuletko sinä todellakin, että kyyhkynen merkitsee niin paljon.\nJumalan kiitos, silloin minun rukoukseni käy toteen, sillä rukoilin\naamulla oikein hartaasti, että sinä tulevana jouluna saisit olla äitisi\nluona ja sinun olisi oikein hyvä olla.\"\n\n\"Hyi, Henny, kuinka voit semmoista toivoa? Ei Marie saa lähteä meiltä\npois, emme me tule toimeen ilman häntä, emme millään tavalla.\"\n\nSuutelin heitä ja kiitin siitä rakkaudesta, jota he kumpikin omalla\ntavallaan minulle osottivat.\n\nUudenvuoden aattona oli meillä suuret pidot tansseineen, arpajaisineen\nja joulupuineen. Joulukuusen koristaminen annettiin minun tehtäväkseni\nja aamusta varhain työskentelin minä numeroimisella ja ripustamisella.\n\nRypäleet, konvehdit, kallisarvoiset korutavarat sekä monenlaiset\nommellut esineet, jotka suurimmaksi osaksi olivat minun valmistamiani,\npeittivät suuren kuusen melkein kokonaan, ja oikein oli vaikeata\nsaada tilaa kaikille kirjaville lampuille. Ajattelin meidän pientä\njoulukuustamme kapeine vahakynttilöineen ja muutamine pähkinöineen\nja omenineen. Herättäisiköhän tämä puoleksikaan niin paljon iloa?\nAjattelin, että arpajaiset eivät ole minulle mieleen. Niistä puuttuu\nse, mikä lahjassa enimmin miellyttää, nimittäin ystävällinen tapa\narvata ja täyttää toisen toivomus. Antaja ei ole rakkaudella lahjan\nsaajaa muistellut. Minun täten miettiessäni sain vihdoin puun valmiiksi\nja siinä se seisoi niin rikkaana, ylpeänä ja komeana, että en voinut\nolla sitä ihailematta.\n\nVilkas ja iloinen oli se seura, joka illallisen jälkeen astui saliin\nvalaistua puuta ihailemaan. Kaikki kiittelivät Amaliata. \"Neidillä\non verraton järjestämisen taito\", sokelti kosija. Hän tarjoutui sen\njälkeen arpalippuja tarjoamaan ja tuli lopulta minunkin luokseni.\nMinulla oli juuri aikomus kieltää, kun everstinna virkkoi:\n\n\"Mamseli ei ota osaa leikkiin, hän saa omansa huomenna.\"\n\nSalaneuvoksetar Trolle lähestyi häntä ja kysyi hyvin kohteliaasti ja\ntyynesti:\n\n\"Toivottavasti, rakas serkkuni, se ei ole kello.\"\n\n\"Kello?\" toisti hämmästynyt everstinna.\n\n\"Sepä hyvä, ettei niin ole laita. Pelkäsin että olitte ehtineet ennen\nminua. Minä olin jo aikoja sitten päättänyt antaa mamseli Staalille\ntämän kellon kunnioitukseni ja ystävyyteni osotukseksi.\"\n\nKaikkien silmät olivat luotuina donna Grandezzaan ja minuun, kun hän\ntavallista suuremmalla arvokkuudella otti vitjat ja kellon kaulastaan\nja ripusti ne minun kaulaani.\n\nEn tiedä, oliko hän todella edeltäpäin päättänyt sen tehdä, vai\npäättikö hän nöyryytyksen hetkenä antaa minulle suurenmoisen hyvityksen.\n\n\"Ja nyt, rakas mamseli Staal\", lisäsi hän hiljaa, \"toivotan teille\nparempaa vuotta ja uudistan kesäisen tarjoumukseni.\"\n\nKiitin häntä täydestä sydämmestäni, mutta kieltäydyin sekä kerroin,\nettä minulla oli entistä enemmän toivoa päästä takaisin omaisteni luo.\n\nNiin ystävällisesti kuin salaneuvoksetar Trolle aina minua kohtelikin,\nei hän kuitenkaan ollut ensinkään tuttavallinen. Hänen hyvyytensä oli\nvanhemman, ylhäisen naisen hyvyyttä vaatimatonta nuorta tyttöä kohtaan.\n\n\"Onnellista uutta vuotta, tuhat kertaa parempaa kuin edellinen on\nollut\", huusi pikku Henny seuraavana aamuna.\n\n\"Onnellista uutta vuotta, ja toivon teidän pääsevän täältä pois\", sanoi\nLise. \"Ei elämä täällä ole nuorta ihmistä varten.\"\n\nKaikki ystäväni toivottivat minulle parempaa vuotta. Se varmaankin\nmerkitsi hyvää, ja minä alotin vuoden 1859 paraimmilla toiveilla.\n\nTullessani sisään sain minä \"omani\" yhdessä muitten palvelijain kanssa,\nnimittäin kymmenen riksiä. Minua ei haluttanut käyttää niitä omiin\ntarpeisiini, vaan päätin ostaa niillä kaksi hopealusikkaa Liselle ja\nAnton Jensenille.\n\nLuutnantti Due saapui kotiin iltapäivällä. Hän näytti onnelliselta ja\nmiehekkäältä. Ylimielisyys oli kuin poispuhallettu, mutta ei kestänyt\nkauan ennenkuin rouva Bärenschildin ja Amalian pisteliäät huomautukset\nsaivat hänet entiselleen.\n\n\"Olen oikein ikävöinyt saada puhua kahden kesken kanssanne, hyvä neiti\nStaal\", sanoi hän seuraavana aamuna. \"Minulla on teille kaikkein\nlämpimimmät terveiset ja sen lisäksi kirje. Kenties tahdotte ensiksi\nlukea sen.\"\n\nHän näytti kovin veitikkamaiselta ojentaessaan minulle kirjeen. Se\noli Maijalta, ja siinä hän mitä herttaisimmalla tavalla pyysi minua\npitämään hänen kotiansa omanani ja, niinpian kuin kevään tullen\nmatka kävisi vähemmän vaivaloiseksi, tulemaan sinne. Ystäviä heillä\noli melkein kaikkialla, kirjoitti hän. He ottaisivat minut avosylin\nvastaan. Lähemmin voitaisiin asiasta sopia, kun olin tehnyt päätökseni.\n\n\"Totta puhuen, neiti Staal, ei minusta kirjeen pitäisi antaa itkun\naihetta.\"\n\n\"Minä itkenkin ilosta ja kiitollisuudesta. On suloista oppia tuntemaan\nniin hyviä ihmisiä, mutta tarjoumusta en voi ottaa vastaan.\"\n\n\"Ette voi ottaa vastaan! No, sepä vasta on kaunis tapa osottaa iloaan\nja kiitollisuuttaan.\"\n\n\"Älkää toki pahastuko. Eihän semmoista tarjoumusta sovi hylätä väärästä\nkunniantunnosta tai muista sentapaisista syistä. Empimättä ottaisin sen\nvastaan, ellen toivoisi piakkoin voivani päästä takaisin omaisteni luo.\"\n\n\"Omaistenne luo! En anna tupakkapiippuakaan teidän omai... anteeksi.\nKuulkaapa nyt, hyvä neiti, kuvaus kodista, joka teille tarjotaan,\nennenkuin sen hylkäätte.\"\n\nLuutnantti Due otti kahvimyllyn ompelulippaastani, asettui mukavasti\nistumaan ja rupesi kertomaan, jota tehdessään hän lakkaamatta veti\nkyynäränmitan ulos ja jauhoi sen takaisin sisään.\n\n\"Pappila on vanha ja rappeutunut, mutta niin vaatimattomia kuin\nhuonekalut ovatkin, tuntuvat nuo matalat, tilavat huoneet sanomattoman\nhauskoilta ja kodikkailta. Puutarha on suuri ja täynnä ruusuja sekä\nmuita kukkasia. Niitä Maija yksin hoitaa. Eikö teitä haluttaisi\nauttaa häntä? Seutu, -- no, semmoista minä en erikoisesti käsitä,\nihmiset ovat minusta pääasia. Alotan sen vuoksi talon isännästä. Älkää\nodottako tapaavanne yhtä noita vakavia pappismiehiä, joiden synkistä\nkasvoista kymmenen askeleen päästä voi lukea, että maailma on murheen\nlaakso. Päinvastoin, hän on iloinen, lystikäs, pitää puolenkillingin\nvististä ja pienestä punssilasista hauskassa seurassa sekä muistoistaan\niloisilta ylioppilasajoiltansa. Hän rakastaa nuorisoa ja huvia, on\nsukkela ja leikkisä, mutta -- niin, se seikka tulee kohottamaan häntä\nteidän silmissänne -- eräässä asiassa ei hän kärsi pilaa. Kun joku\npastorin iloisen käytöksen rohkaisemana uskaltaa antaa ivan nuolien\neksyä uskonnon alalle, muuttuu vieraanvarainen isäntä aivan kokonaan,\nja tuo onneton ihminen saa kiittää onneaan, jos häntä ei ajeta ovesta\nulos. Hänen saarnojansa en rohkene arvostella, tiedän vain, että ne\nMaijan mielestä ovat kauniit. Minä pidän enemmän teoista kuin sanoista\nja monena kylmänä, pimeänä yönä olen nähnyt hänen nurkumatta nousevan\nvuoteeltaan lähteäkseen viemään sairaalle lohdutusta, eikä ainoastaan\nhenkistä, vaan Maijan täytyy myös pitää huolta siitä, että hän saa\nvaunuihinsa korin, joka sisältää jotakin ravitsevaa potilaalle.\nAuttaapa hän köyhiä seurakuntalaisiaan rahallakin, joita oikeastaan\nei olisi liikenemään asti, ja niin totta kuin elän, on hänen siitä\nsyystä pakko käyttää paikatuita saappaita juhlatilaisuuksissakin. Hänen\nvaimonsa on itse hyväntahtoisuus. Hänen elämäntehtävänään on tehdä\nvierasten -- siellä on aina vieraita -- ja talon omien asukkaiden\nolo niin hauskaksi kuin mahdollista. Ken tahtoo hänet ystäväkseen,\nottakoon vain runsaasti lautaselleen hänen herkullisista ruuistaan.\nIhmisistä, joilla on huono ruokahalu, ei hän yleensä pidä. Mutta\nteidän ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että hän siitä syystä rupeaisi\nteitä vihaamaan. Ei Maijakaan syö paljon. Kunnon anoppini pitää\nlavertelemisesta hiukan enemmän kuin miehensä soisi, mutta ainakin\nminun mielestäni se vain tekee hänet hauskemmaksi. Kas, semmoinen\non pariskunta. Nyt tulee Maijan vuoro ja minun täytyy koettaa\nesittää hänet lyhyesti. Oikeastaanhan te hänet jo tunnette monista\nkertomuksistani. Hän muistuttaa enimmin isäänsä ja on paras tyttö\ntaivaan alla. Hänen sydämmensä on avoin kaikkien suruille ja iloille\nja hän on aina valmis lohduttamaan, rohkaisemaan ja puolustamaan. --\nPalvelijat ovat kaikki talon palveluksessa harmaantuneita. Minä tosin\nvähän epäilen, että he salaa petkuttavat kelpo pastoriansa, mutta\nmitäpä siitä, sitä enemmän he hänestä pitävät. No, neiti Staal, nyt\non kuvaukseni valmis. Pastori tulee olemaan isänne, hänen vaimonsa\näitinne, ja Maija sisarenne. Voitteko vastustaa semmoista sisarta,\nhennotteko pahoittaa Maijan mieltä antamalla kieltävän vastauksen?\"\n\n\"Ei se tule hänen mieltänsä pahoittamaan, vaan päinvastoin\nilahuttamaan, että minä pääsen omaisteni luo. Kun ensi kerran\nkirjoitatte, annatte kai minun liittää pienen kirjelipun omaanne, jossa\nsaan häntä sydämmeni pohjasta kiittää.\"\n\n\"Enhän voi teitä pakottaa, mutta tätä en todellakaan olisi odottanut.\nKäsitätte kai, että siitä, joka teistä pitää, ei tunnu hauskalta nähdä,\nkuinka teitä täällä kohdellaan. Se tuntuu kerrassaan tuskalliselta,\nvarsinkin kun sekaantumalla asiaan ainoastaan pahentaisin asemaanne.\nTe olette niitä ihmisiä, joista enimmin pidän, ja olin vilpittömästi\niloinnut siitä, että pääsisitte hyvään turvaan.\"\n\n\"Niin pääsenkin aikoinani. Kiitän teitä sydämmellisesti kaikesta\nystävällisyydestänne, eikä minun tarvinne sanoa, että minäkin pidän\npaljon teistä.\"\n\n\"Sitä älkää tehkö. Minussa ei ole mitään, joka sitä ansaitsee. Uskokaa\npois, monta kertaa minä vihaan itseäni.\"\n\nLuutnantti Due pyyhkäisi kädellä otsaansa ikäänkuin karkottaakseen\ntulossa olevaa synkkää mielialaa, ja lisäsi puoleksi vakavalla,\npuoleksi kevytmielisellä äänellä. \"Minä olen pohjaltani kehno mies,\nälkää naurako, siitä ei voi olla eri mieltä, että minä pohjaltani olen\nkehno mies.\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nÄiti ja Minna eivät voineet aavistaa, mihin aikaan ja minkälaisissa\noloissa heille kirjoitin. He olisivat suuresti hämmästyneet, jos\nolisivat nähneet minun istuvan yöllä kirjoittamassa päällystakki yllä\nja pesukaapin kansi pöytänä, pakkasen piirtäessä koreita kukkasiaan\nakkunaruuduille. Meillä ei näet ollut uunia pienessä huoneessamme,\nvaan oli tyydyttävä siihen lämpöön, minkä Amalia meille huoneestansa\nsoi, ja kuta kovempi pakkanen oli, sitä vähemmän hän tahtoi luovuttaa\nmuille. Välistä voin tuskin pitää kynää kädessäni, niin kohmettuneet\nolivat sormeni. Jalat sitä vastoin olivat mukavasti asetetut pehmeään\nnukensänkyyn, jonka Henriette oli minulle luovuttanut siihen\ntarkoitukseen.\n\n\"Tässä on teille työtä, mamseli Staal\", huudahti Amalia eräänä päivänä\nkasvot ilosta loistavina. \"Varmasti tulet kadehtimaan minua, äiti.\nKatsoppa tätä nenäliinan mallia! Se on äskettäin tullut Parisista, ja\nkeisarinnalla on samanlainen. Eikö se ole kaunis? Nyt on vain saatava\nnimi, joka siihen sopii. Teidän täytyy mennä Davidsenille, mamseli\nStaal, sitä tilaamaan. Kuta pikemmin voimme alkaa, sitä parempi.\"\n\nKatselin kauhistuksella leveätä reunusta, jonka muodostivat\nkukkaiskiehkurat ja melkein näkymättömät rei'ät ja pohjat. Tulisinko\njäämään sinne niin pitkäksi aikaa, että saisin sen valmiiksi? Se hetki\ntuntui melkein juhlalliselta, jolloin ensimmäiset pistot ompelin.\n\nKevät teki vähitellen tuloaan. Sain sen ensi tervehdykset\norvokkikimppujen kautta, jotka ostin pieneltä tyrkyttelevältä myyjältä.\nHuhtikuun puolivälissä valmistui kahdeskymmenes osa nenäliinasta. Muistan\nhyvin, kuinka mieleni oli raskas sinä päivänä. Salaneuvoksetar Trolle oli\nmatkustanut erään sukulaisen luo Holsteiniin epämääräiseksi ajaksi. En\nollut pitkään aikaan saanut kirjettä omaisiltani. Everstinna oli hyvin\närtyisä, ja Henriette sai toria sen vuoksi, että hän -- aivan vastoin\ntahtoani -- rupesi minua puolustamaan. Näytti siltä kuin kaikki olisi\nkääntynyt minua vastaan tuottaakseen minulle huolta. Mutta iltapuolella\ntuli Frederik tuoden jotakin kädessään.\n\n\"Tässä on teille vähän lohdutusta, jota te varmaan kovin kaipaattekin.\"\n\nSe oli kirje Minnalta. Rouva Bärenschild huomasi iloni ja samassa\nsilmänräpäyksessä otti hän ompelupöydästään lankavyyhdin.\n\n\"Tulkaapa pitämään minulle tätä, mamseli Staal.\"\n\n\"Enkö minä saa, äiti, Marie tahtoo kernaasti lukea kirjettään.\"\n\n\"Et, Henriette, sinä pidät käsiäsi niin levottomasti. -- Kerimme nyt\nyhdellä kertaa nämä kaksi naulaa mattoa varten, mamseli hyvä.\"\n\nTeinkö väärin luullessani hänen keksineen sen minua kiusataksensa?\nEn voinut muuta. Mutta olihan kirje taskussani, ja se antoi minulle\nvoimaa pitää nuo kaksi naulaa loppuun asti hymyssä suin. Sen jälkeen\noli Amalia koristettava, he ajoivat pois, ja minä saatoin häiritsemättä\nlukea kirjettäni.\n\n\"Minulla on niin paljon kerrottavaa, Marie, ja tänään tunnen vielä\ntavallista selvemmin, kuinka huonosti kynä ja muste korvaavat suullisen\nkeskustelun. Osaisin niin helposti kertoa sinulle kaikki, mutta kaikkea\nei ole helppo kirjoittaa, ja kuitenkaan en voi pitää mitään sinulta\nsalassa.\n\n\"Ajatteleppa, Mie, Christian-serkku piti minusta, ymmärrätkö, hän piti\nminusta niin paljon, että olisi tahtonut minut vaimokseen. Sinä et\nvoi hämmästyä enemmän kuin minä, kun sen kuulin. Minulla ei ollut\nvähintäkään aavistusta siitä ja hämmästyin kovin, mutta kävin myös\nhyvin surulliseksi. Hän oli niin vakava, niin kiihkeä, oli kuin hänen\nelämänsä onni olisi riippunut minun vastauksestani, enkä kuitenkaan\nvoinut vastata myöntävästi. Jos minä joskus maailmassa menisin\nnaimisiin, täytyisi minun rakastaa miestäni enemmän kuin kaikkia\nmuita, mutta minä pidän äidistä ja sinusta kymmenen kertaa enemmän\nkuin Christianista. Minuun koski sydänjuuria myöten nähdessäni, kuinka\nonnettomaksi hän kiellostani tuli. Olin vihoissani itselleni enkä\nkuitenkaan mistään hinnasta maailmassa olisi peruuttanut sanojani.\nViimein pyysin häntä menemään äidin luo, ja sen hän tekikin. Minä menin\nulos puutarhaan itkemään, mutta hetken kuluttua tuli Carl-eno luokseni,\nsulki minut syliinsä, puhutteli hellillä hyväilysanoilla ja vei\nminut sisään äidin luo. 'Kaikki on sovitettu, Louise', huudahti hän,\n'tyttäresi on tehnyt kaiken hyväksi jälleen. Suhdettamme ei vähänkään\nvarjo enää saa synkistyttää. Jos kohta sinä olet minua vastaan\nrikkonut, on tämä jalomielinen tyttö tehnyt niin suuren uhrauksen, että\nse sovittaa kaikki.'\n\n\"Voitko käsittää sitä, Marie, että Carl-eno sanoo rakastavansa minua\nkuin omaa tytärtään, ja kuitenkin on hän niin iloissaan siitä, etten\nrupea hänen tyttärekseen. Minusta siinä on käsittämätön ristiriita. En\nmyöskään mitenkään saa häntä ymmärtämään, etten mitään uhrausta tehnyt,\nkun annoin Christianille rukkaset. Sanonpa mitä hyvänsä, on hän siitä\nkuitenkin vakuutettu. Se minua oikeastaan hiukan loukkaa, mutta hänen\nrakkautensa ja hellyytensä on niin suuri, että minun on mahdotonta olla\nhänelle suuttunut.\n\n\"Christian on nyt matkustanut pois maailmaa näkemään. Carl-enon mielestä\nei meidän ollenkaan olisi pitänyt puhua keskenämme, mutta siihen\nminä en suostunut, se tuntui niin kylmältä ja tylyltä. Me kävelimme\nyhdessä päivää ennen hänen lähtöänsä, hän avasi minulle koko sydämmensä\nja se kevensi hänen mieltään. 'Älä ole suruissasi minun tähteni,\nMinna', sanoi hän, 'kyllä minä tulen onnelliseksi, monta vertaa\nonnellisemmaksi, kuin jos en olisi sinuun tutustunut'.\n\n\"Carl-eno puhuu nyt usein isästä ja ottaa osaa keskusteluun, kun puhumme\nsinusta, sisko, jota hän -- nyt voin sen sanoa -- ei ennen ole tehnyt.\nÄiti voimistuu päivä päivältä, ja sitä on äärettömän hauska nähdä ja\nsuloista on ajatella, että pian saamme tavata toisiamme. Voi, kuinka\nolisin onnellinen, jos Hedevig voisi parantua, mutta se on mahdotonta.\nHän ei enää voi olla jalkeilla. Hänen veljensä kantaa häntä joka päivä\nvuoteelta sohvalle ja sohvalta vuoteelle. Voi, hän on niin huolissaan\nja kuitenkin hän sisartansa lohduttaa ja rohkaisee, jopa laskee\nleikkiäkin hänen kanssaan. Välistä toivon, että Jumala kutsuisi minut\nluokseen ja armahtaisi Hedevigiä. Sinulla ja äidillä on kuitenkin\ntoisenne, mutta Hedevigin veljellä ei ole ketään koko suuressa avarassa\nmaailmassa paitsi sisartaan. Kun he puhelevat keskenään tulevasta\nelämästä, panen minä käteni ristiin. Sitä on ihanaa kuunnella, mutta\nkuitenkin sydäntä särkevää. Professori ei voi sitä kestää; hän\nmenee ulos ja itkee. Äiti sitä vastoin ottaa osaa keskusteluun. He\nrakastavatkin häntä sydämmellisesti.\n\n\"Tämä on surullinen kirje, Marie, enkä kuitenkaan kernaasti tahtoisi\nmieltäsi pahoittaa. Olen meikein iloissani siitä, ettet ole täällä,\nsisko. Suru valtaisi sinut liian voimakkaasti. -- Jumala olkoon\nkanssamme koetuksen aikana!\"\n\nÄiti kirjoitti:\n\n\"Olen melkein entiselläni, tyttöseni! Pian voimme ruveta ajattelemaan\nlähtöä, mutta onkohan meidän lähdettävä? Päätä itse, silmäteräni,\nonko meidän jätettävä Hedevig? En sitä usko. Tiedät, kuinka ikävöin,\nmutta nyt kun olen parempi, ei ikävöimiseni enää ole niin sairaloista.\nTunnen että täälläolomme lohduttaa sekä häntä että veljeä, enkä luule\nkoskaan voivani antaa itselleni anteeksi, jos jättäisin heidät yksin\nmurheineen.\"\n\nVastasin paikalla, ettei kukaan voinut tuntea ja arvostella äidin\nläsnäolon siunausta paremmin kuin minä, ja etten millään ehdolla\ntahtoisi sitä kuolevalta riistää. Minulla oli voimaa odottaa.\n\nMutta voimani ei ollut niin suuri, kuin sanoin sen olevan.\nEpätietoisuus aina on tuskallista. Nyt en enää edes saanut toivoa heitä\ntakaisin, sillä samallahan olisin toivonut Hedevigin kuolemaa. Minnan\nkirje antoi kyllä paljon ajattelemista. Christian raukka! Raskaalta\nmahtoi tuntua rakastaa häntä ja tulla hyljätyksi, ja kuitenkin kiitin\nJumalaa, että niin oli käynyt, sillä mitä suruja ja nöyryytyksiä\nolisivatkaan äiti ja Minna saaneet kokea, jos Minna olisi vastannut\nChristianin tunteisiin.\n\nRouva Bärenschild oli huonoissa voimissa. Lääkäri määräsi merikylpyjä,\nja päätökseksi tuli, että me kesäkuun keskivaiheilla muuttaisimme ulos\nStrandvejenin varrelle. Edellisenä kesänä kun Amalia sinne tahtoi,\nolivat tuhannet seikat esteenä, mutta tällä kertaa ei vaikeuksia ollut\nensinkään. Lapset voivat joka aamu ajaa kouluun, ja kaikki voitiin\nvarsin hyvästi järjestää.\n\nPari päivää ennen muuttoa piti meillä olla suuret päivällispidot.\nEverstinna tuli luokseni seisoessani pyyhkimässä tomua lukemattomista\nhyllyille asetetuista pikkutavaroista.\n\n\"Ompelupöydälläni oli rubinisormus ja nyt se on poissa. Täällä ei ole\nkäynyt kukaan muu kuin te.\"\n\n\"En ole sitä nähnyt.\"\n\n\"Ettekö? Vai niin, mutta löytyä sen pitää.\"\n\nVasta silloin ymmärsin, mitä hän tarkoitti: \"Voi, eihän se ole\nmahdollista, rouva Bärenschild, ettehän toki minua epäile.\"\n\n\"Vastaiseksi en epäile ketään, mutta sormuksen pitää löytyä.\"\n\nHän loi minuun kylmän katseen ja meni huoneesta pois. Mitä oli minun\ntehtävä? Kätkin kasvot käsiini ja nyyhkytin ääneen.\n\n\"Älkää olko houkkio, mamseli Staal\", virkkoi Amalia puoleksi äkäisellä,\npuoleksi lohduttavalla äänellä, \"sormus kyllä löytyy. Tietysti te\nolette viaton. Älkää huoliko välittää äidin puheista. -- Nyt teidän\ntodellakin pitää kuivata silmänne, sillä kokonainen korillinen kukkasia\non pantava maljakkoihin oikein kauniisti ja aistikkaasti. Kaikkein\nhienoimmista on sidottava pieni vihko, joka asetetaan kunniasijan\neteen.\"\n\nMinä tein kuten hän käski, mutta kyyneleeni putosivat kukkasille,\njoilla niitä kuitenkaan kukaan ei nähnyt.\n\n\"Mutta äiti\", huudahti Amalia myöhemmin, \"sormushan on sormessasi\".\n\n\"Niin, tietysti, se joka sen otti, pani sen takaisin.\"\n\n\"Niin totta kuin Jumalaa on olemassa, minä en ole sitä nähnyt.\"\n\n\"Älkää toki noin kiivastuko, mamseli hyvä. Valitin, kun se oli poissa,\nnyt olen saanut sen jälleen, emmekä huoli puhua siitä sen enempää.\"\n\nEikö hän voinut huomata olleensa väärässä, vai eikö hän tahtonut? Tämä\noli katkerinta, mitä minulle koskaan oli tapahtunut. Pyysin Amalialta\nsaada jäädä huoneeseemme päivällisen ajaksi.\n\n\"Ei, se ei käy päinsä. Lapsia varten katetaan eri pöytä ruokasaliin ja\nsen ääressä teidän täytyy istua.\"\n\nPäätäni poltti ja silmäni olivat väsyneet itkusta, kun astuin\nruokasaliin pienten ystävättärieni kanssa, jotka turhaan olivat\nkyselleet, mikä minua vaivasi.\n\n\"Kello on kymmenen minuuttia yli viisi\", sanoi hymyilevä, rakastettava\nemäntä vieraillensa, \"pelkäänpä melkein, ettei hän tule ollenkaan. Se\nolisi todellakin pettymys\".\n\nAmalia katsoi ulos akkunasta: \"Oi, sepä ihanaa, tuolla hän tulee!\"\n\nOlin niin alakuloinen, että tuskin huomasin noita outoja\nmielenilmauksia. Käänsin kuitenkin muitten tavoin katseeni oveen päin.\nSe avautui ja -- pettivätkö silmäni? -- oma professorinihan sieltä\ntuli. Ei, se ei ollut harhanäky, todellisuutta se oli. Hän ojensi\nkäsivartensa minua kohti, ja minä riensin hänen syliinsä.\n\nIloissani unohdin hetkeksi kaikki, mutta sitten vetäydyin hiljaa irti,\npitäen kuitenkin hänen kättään omassani, hänen uskollista kättään, joka\nkyllä oli minua puolustava.\n\n\"Teitte kauniisti ja ystävällisesti, hyvä rouva Bärenschild\", virkkoi\nhän kääntyen hämmästyksestä sanattoman everstinnan puoleen, \"kun\nlähetitte palvelijanne höyrylaivalle tuomaan minut heti tänne, mutta\nse oli, suoraan sanoen, turhaa. Olisin tullut joka tapauksessa, sillä\nkaikkein ensimmäiseksi tahdoin tavata tätä lasta.\" Hän kohotti päätäni\nja katseli minua tarkkaan.\n\n\"Mutta, Mie kulta, sinähän näytät kovin kalpealta etkä ole sanottavasti\nkehittynyt siitä kuin viimeksi sinut näin. -- Niin, hänellä on aina\nollut niin hellä sydän, kaipuu on syynä kaikkeen, ja kuitenkin olen\nvakuutettu siitä, että olette tehneet parastanne häntä lohduttaaksenne\nja rohkaistaksenne, etenkin te, rakas neiti Amalia. Arvaan että teistä\nja Mariesta on tullut oikein hyvät ystävät, melkein kuin sisarukset.\"\nHän pani toisen käsivartensa Amalian vyötäisille, toisen minun\nympärilleni ja veti meidät aivan lähelle toisiamme. Amalia ei vastannut\nmitään, mutta punastui korvia myöten.\n\nProfessori ei huomannut mitään. Hän suuteli minua otsalle, pisti käteni\nkainaloonsa ja huudahti:\n\n\"Olette varmaankin jo odottanut minua, armollinen rouva, mutta nyt\nteidän tosiaankaan ei tarvitse enää odottaa. Olen nyt aivan valmis\nkäymään pöytään. Niin, pienen neitini saan tietysti pitää.\"\n\nHän ei huolinut heikosta yrityksestäni vetää kättäni irti. Ei mikään\nauttanut, minun täytyi häntä seurata. Luutnantti Due irvisteli\nhullunkurisesti ja hyväntahtoisesti mennessämme hänen ohitsensa.\n\nSiinä minä istuin, samalla kertaa onnellisena ja onnettomana\nkunniavieraan vieressä. Pidot olivat meidän kunniaksemme. Se oli\nhänestä luonnollinen asia, jota hän myöskään ei salannut.\n\n\"Sinä olet varmaankin sitonut kukkavihkoni? Kiitos, tyttö kultani,\noletko myös järjestänyt maljakot?\"\n\nTällä kertaa ei Amalia kiitosta saanut.\n\nProfessori jutteli vilkkaasti ja iloisesti. Kaiken aikaa hän pakotti\nminua ottamaan osaa keskusteluun. Hän piti minua päähenkilönä.\nEverstinna istui äänetönnä, ja eversti näytti janoavan selitystä.\nAmalia sitä vastoin koetti selvään professori Langea miellyttää.\nVierasten kesken vallitsi mitä iloisin mieliala.\n\n\"Kas niin, rakas ystäväni\", sanoi eräs vakava herra, parooni Eberfeldt,\n\"nyt otan minä teidät takavarikkoon lopuksi iltaa. Se on vanha lupaus.\"\n\n\"Tulen heti paikalla\", vastasi professori, \"minun täytyy vain saada\npuhua hiukan tyttöseni kanssa.\"\n\nMenimme pieneen sivuhuoneeseen. Hän otti minut polvelleen, ja minä\nsuutelin hänen valkoista tukkaansa, hänen rakkaita silmiänsä, hänen\nkäsiänsä.\n\n\"No, Marie, kuinka Farumissa jaksetaan?\"\n\n\"En ole käynyt siellä kertaakaan.\"\n\n\"Mitä! Miksi et ole pyytänyt, että pääsisit everstiIäisten vaunuissa\najamaan sinne? Se ei ollut ystävällistä! Mette asuu Karenin luona ja\nhänestä olisi varmaankin ollut hauska nähdä sinua.\"\n\n\"Kertokaa minulle vähän äidistä.\"\n\n\"Hyvin kernaasti. Hän kukoistaa uudelleen, on melkein samanlainen,\nkuin teistä erotessaan. Niin, te olette saaneet kokea paljon surua sen\njälkeen. Ja Hedevig, voi Mie, hän on aivan kuin enkeli! Hänen nuori\nsydämmensä on taivaassa, kun minua vanhaa miestä tuhannet siteet vielä\nkiinnittävät maailmaan. -- Älkäämme ajatelko sitä. -- Et usko kuinka\nkreivi Örnklo on hellä sisartansa kohtaan. Uskallanpa väittää, että hän\npitää enemmän sisarestaan kuin vaimostaan ja lapsistaan, ja kuitenkaan\nei tuolla muuten viisaalla miehellä vieläkään ole kaikki ruuvit\npaikoillaan. Puhukaamme nyt Minnasta, hän on kuin ruusu! Pitkä, solakka\nja kaunis, sanomattoman kaunis hän on, ja kuitenkin hän itkee paljon\nsurusta ja säälistä sekä sinua ikävöidessään.\"\n\n\"Professori Lange, rohkenenko keskeyttää keskustelun, vaimoni odottaa\nmeitä.\"\n\n\"Tulen tuossa paikassa, hyvä parooni, kahden minuutin kuluttua.\n-- Huomenna saamme puhua enemmän, Mie, matkustan Fyeniin varhain\nylihuomenna. Huomispäivän omistan sinulle. Minulla on vielä paljon\nkerrottavaa, ei juuri semmoista, joka on tapahtunut, vaan jotain, joka\nvarmasti tapahtuu. Annan sinulle aineksia tuulentupien rakentamiseen,\nei tietysti mitään suurenmoisia. -- Tässä olen, herra parooni! Nöyrin\npalvelijanne, armollinen rouva, ja kiitoksia näistä erinomaisen\nhupaisista hetkistä. Huomenna palaan puhelemaan oikein kunnollisesti\ntyttöseni kanssa.\"\n\nSaatoin häntä portaita alas, oli niin vaikeaa hänestä erota.\n\n\"Pane yllesi ja tule mukaan, Marie! Eikö totta, hän on tervetullut?\"\n\nParooni kumarsi ja sopersi muutamia kutsumasanoja.\n\n\"Kiitän nöyrimmästi, mutta se ei käy laatuun. Näkemiin asti.\"\n\nPortti sulkeutui hänen jälkeensä. Menin hitaasti takaisin ylös,\npeloissani odottaen mitä tuleman piti!\n\nRouva Bärenschild ja Amalia seisoivat keskeltä ruokasalin lattiaa.\nEversti käveli edestakaisin ja oli kuin purkautumaisillaan oleva\ntulivuori.\n\n\"Onko teillä mitään sanottavaa puolustukseksenne?\"\n\n\"Minkä vuoksi, rouva everstinna?\"\n\n\"Tämäpä jo menee liian pitkälle, en ole koskaan sen hävittömämpää\nkuullut! Miksi ette ennen kertonut, ihminen, että hän on teidän\nsukulaisenne? Ellette olisi käyttäytynyt niin petollisesti, ei\nsemmoista häpeää olisi tapahtunut.\"\n\n\"Ette ole koskaan näyttänyt välittävänne oloistani tai kyselleet\nomaisistani, yhtä vähän kuin koskaan olette kertonut minulle, keitä\ntänne kutsuttaisiin. En aavistanut, että professori Langea odotettiin.\"\n\n\"Löytyneepä keino nenäkkäisyyttäkin vastaan. Menkää heti paikalla\nhuoneeseenne.\"\n\nEversti oli vaiti. Hän näytti siltä kuin olisi pitänyt puolustustani\nverrattain järkevänä.\n\nViipyi kauan ennenkuin sain unta. Suru ja ilo, paha ja hyvä taistelivat\nminussa ylivallasta. Päivä oli ollut surullisimpia ja kuitenkin oli\nrakkaan vanhan ystäväni tapaaminen tuottanut minulle paljon iloa. Hän\noli luvannut palata huomenna. Mitäpä hän minulle kertoisi? Jotain\nhyvää, sen olin lukenut hänen veitikkamaisista katseistaan. --\nEnnenkuin vaivuin uneen, rukoilin Jumalalta voimaa antaakseni anteeksi\neverstinnalle, pyysin häntä tukahuttamaan vihan, joka paha kyllä, kyti\nsydämmessäni.\n\n\"Laittautukaa kuntoon, mamseli Staal\", sanoi rouva Bärenschild\nseuraavana aamuna, \"lähteäksenne puolen tunnin kuluttua huvilalle\nottamaan vastaan tavaroita.\"\n\n\"Mutta huomennahan oli määrä lähteä.\"\n\n\"Olen muuttanut päätökseni.\"\n\n\"Enkö voisi viipyä kahteentoista, kenties silloin ehtisin tavata\nprofessori Langea.\"\n\n\"Se ei käy päinsä.\"\n\n\"Olkaa vakuutettu siitä, neiti Staal\", virkkoi hänen veljensä\nkiivaasti, \"että minä tulen kertomaan hänelle asian oikean laidan.\"\n\n\"Ei, sitä ette saa, en tahdo millään ehdolla häntä huolestuttaa.\nSanokaa hänelle lämpimimmät terveiseni, mutta älkää mitään kertoko. --\nRouva Bärenschild, suostukaa toki. Teette minulle äärettömän suuren\npalveluksen, jos siirrätte asian huomiseksi. Suren suuresti, ellen saa\nhäntä enää nähdä.\"\n\n\"Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, etten sitä salli.\"\n\nOlisi ollut alentavaa enää pyytää ja sitä paitsi ei siitä olisi\nhyötyä ollut. Koko tuuma oli kostoksi aijottu tai -- kuten everstinna\nluultavasti sanoi -- rangaistus eilisestä.\n\n\"Oikein se on häpeällistä\", sanoi Lise, \"palvelija kertoi minulle koko\njutun. Eivät edes suoneet teille sitä iloa, että saisitte puhella\niso-isänne kanssa, tai mikä hän lienee.\"\n\nOli mitä ihanin sää ja kaikkialla niin kesäistä ja vihreätä, mutta\nmieleni oli niin murheellinen, etten voinut siitä iloita. Huvila\nsijaitsi Klampenborgin ja Charlottenlundin välillä. Se oli kaunis pieni\nasunto, rakennus verannalla varustettu, edustalla puutarha täynnä\nruusupensaita.\n\nKun kaikki oli valmista illalla, olin kovin väsynyt, mutta tyynempi.\nKatselin veden kirkkaaseen, siniseen kalvoon ja mietin professorin\nsanoja: \"Annan sinulle aineksia tuulentupien rakentamiseen.\"\n\nPäivä kului kuten toinenkin. Nenäliina edistyi ripeään, sillä\n\"aamuhetki kullan kallis\". Heinäkuussa sain Minnalta lyhyen,\nliikuttavan kirjeen. Se oli tapahtunut, Hedevig oli kuollut. Ilman\ntuskia oli hän nukahtanut, kuin väsynyt lapsi uneen vaipuu. Paperilta\nnäkyi kyynelten jälkiä. Kirjeessä ei ollut mainittu mitään matkasta\neikä heidän aikeistaan.\n\nIkävöiden odotin seuraavaa kirjettä, mutta viikko kului viikon jälkeen,\neikä mitään tullut. Eräänä päivänä valitin sitä Amalian läsnäollessa.\n\n\"Kyllä teille on tullut kirje\", huudahti hän. \"Kun viimeksi kävin\nkaupungissa, pyysi Frederik minua ottamaan sen mukaani. Minä olin sen\naivan unohtanut! Se on varmaankin laukussani tai hatturasiassa tai\njossain muualla, en enää muista missä.\"\n\nEtsin laukusta, hatturasiasta ja kaikista mahdollisista paikoista,\nmutta turhaan.\n\n\"Minua suututtaa, että olen hukannut kirjeenne, mamseli Staal, mutta ei\nminusta siitä kannata niin suurta melua nostaa. Eihän onnettomuus ole\nkorvaamaton. Kyllä te pian saatte uuden kirjeen.\"\n\nMutta onnettomuus oli minusta kuitenkin suuri. Kirjoitin ja ilmoitin\nheille kuinka oli käynyt. Kuinka kauan tulisi kestämään, kunnes saisin\nvastauksen? Mitähän kadonnut kirje lienee sisältänyt? Mitä päätöksiä he\nolivat tehneet? Oliko onni lähellä, vai oliko se yhä vielä kaukainen\nutukuva vain?\n\n\"En voi hyvin\", sanoi Henriette eräänä aamuna. Hän oli luonnostaan\nhyvin reipas eikä olisi syyttä valittanut. Koetin hänen otsaansa. Se\npoltti. Hänen kaulansa oli kipeä, eikä hän voinut mitään syödä.\n\n\"Eikö everstinnan mielestä olisi parasta kutsua lääkäri?\"\n\n\"En luule sitä tarpeelliseksi. Hän on varmaankin jo illalla terve,\nellei, tulee lääkäri ylihuomenna minun luokseni.\"\n\nOtin työni ja menin Hennylle seuraksi. Hän makasi kärsivällisenä\nvuoteellaan ja katseli minua ystävällisesti. \"Jumalan kiitos että olet\ntäällä\", sanoi hän.\n\nSeuraavana päivänä sairastui Louise. Hän itki ja valitti. Menin taas\neverstinnan luo.\n\n\"Eikö pitäisi kutsua lääkäri?\"\n\n\"Oikein on naurettavaa, kuinka te lapsia hemmottelette. Olenhan\nsanonut, että hän tulee huomenna.\"\n\n\"Teidän olisi pitänyt kutsua minut aikaisemmin\", sanoi lääkäri\nseuraavana päivänä, tutkittuaan tarkasti potilaita. \"Heillä on\ntuhkarokko. Akkunat ovat niin pian kuin mahdollista peitettävät. --\nSaisinko kirjoitustarpeita.\"\n\n\"Teillä on tietysti ollut tuhkarokko\", kysyi Amalia lääkärin lähdettyä.\n\n\"On.\"\n\n\"Minä arvasin sen, mutta minulla ei ole sitä ollut, jonka vuoksi minun\ntäytyy matkustaa kaupunkiin.\"\n\n\"Ja minä en kestä kaikkia näitä toimenpiteitä\", valitti rouva\nBärenschild, \"minun täytyy myöskin pois\".\n\n\"Ei kukaan voi pakottaa teitä jäämään, neiti Staal\", huudahti\nluutnantti innokkaasti, \"te lähdette myöskin kaupunkiin\".\n\n\"Pakko ei tässä tule kysymykseenkään. Minun olisi päinvastoin hyvin\nvaikea jättää rakkaat pienet potilaamme.\"\n\n\"Toisin ette voinut ajatella, olisihan minun pitänyt se tietää. --\nToivon, ett'ette luule minun pelkurimaisuudesta tai halpamaisuudesta\npakenevan tautia, vaan että matkustan sen vuoksi, että sopivaisuus, tuo\nsydämmetön hirviö, ei salli meidän olla kahden täällä maalla.\"\n\n\"Huonekalut ja palvelijat viemme tietysti mukanamme\", huomautti\neverstinna, \"mutta lähetämme tänne hoitajattaren Kööpenhaminasta öitä\nvalvomaan\".\n\n\"Tässä on hajuvettä, kenties se saattaisi lapsia virkistää, ja tässä on\nmuutamia kalentereita ja pikkutavaroita heille huvitukseksi.\"\n\nOlin Amalialle niin kiitollinen, kuin olisivat he olleet minun eikä\nhänen sisariaan.\n\nEipä tuntunut varsin hauskalta olo tuossa autiossa talossa, jossa minä\nyksin kuljeskelin. Puutarhan puoleisessa huoneessa oli pyöreä pöytä\nja muutamia tuoleja. Kaikki muut huoneet olivat tyhjät. Ikävöin hyvin\nhoitajatarta, mutta kun hän vihdoin tuli, ei hän minua tyydyttänyt.\nHänellä oli epämiellyttävät kasvot, joista heti huomasin, että\nsairaanhoito oli hänellä vain elinkeinona eikä yhtään sydämmen asiana.\n\n\"Minä en ollenkaan sovi maalla olemaan\", sanoi hän, \"kaikkein vähimmin\ntämmöisessä syrjäisessä paikassa ilman miesväkeä, Jumal'auttakoon!\"\n\nHän meni ulos puutarhaan, tutki tarkkaan akkunaluukut, pudisti päätään\nja läksi sitten keittiöön keittämään itselleen kahvitilkkasen, kuten\nhän sanoi.\n\nMyöhään illalla tuli eversti ratsastaen lapsia katsomaan. Hän oli hyvin\nhellä heitä kohtaan ja minulle hän sanoi lähtiessään: \"Hoitakaa nyt\nlapsia oikein hyvin, mamseli Staal. Voitte olla vakuutettu siitä, että\nrunsaasti tulen korvaamaan vaivanne.\"\n\n\"Älä toki semmoista puhu, isä!\" huudahti Henny, \"sitä hoitoa, jota\nMarie meille antaa, ei voida rahalla maksaa.\"\n\nEversti katsahti häneen kummastellen ja nyykäytti sitten minulle\npäätään, joka varmaankin merkitsi, että hän pitäisi lupauksensa.\n\nKun tohtori Stub seuraavan kerran tuli, katseli hän ympärilleen ja\njotakin, joka muistutti tyytyväisyyttä, kuvastui hänen kasvoillaan.\n\n\"Herrasväki on matkustanut pois, näen minä. Olen hyvilläni siitä, että\nhoito on uskottu teille, sillä silloin se tulee toimitetuksi tyynesti\nja tarkkaan.\"\n\nHänen sanansa eivät minua ilahuttaneet, huolimatta tunnustuksesta,\njonka sisälsivät, sillä hän ei näyttänyt paljoa välittävän omasta\nmukavuudestani.\n\nTauti oli ankaraa laatua, etenkin Hennyn, ja kuitenkin hän oli heistä\nkärsivällisempi. Hän tahtoi niin kernaasti minua säästää ja herätti\nminut hyvin harvoin öisin. Pikku Louise raukalla ei ollut niin paljon\nsielunvoimaa. Hän tahtoi, että aina olisin hänen läheisyydessään. Minun\npiti kertoa hänelle juttuja, laulaa hänelle ja lohduttaa häntä. Olin\nhyvilläni siitä, että Hennykin samalla siitä hyötyi.\n\n\"Tule tänne, Marie! Anna minulle vähän juotavaa. Voi, kaulani on niin\nkipeä! Kuule, lupaathan jäädä tänne yöksi etkä anna tuon ilkeän matamin\ntänne tulla. Huu, minä pelkään häntä, tulen kipeäksi, ellet lupaa.\"\n\nEversti tuli joka päivä ratsastaen lapsia tervehtimään. Tohtori Stub\nkävi joka aamu potilaiden luona, joi lasillisen vettä, joka oli\nasetettu valmiiksi häntä varten puutarhahuoneeseen, ja läksi jälleen\npois sanomatta muuta, kuin mikä oli aivan välttämätöntä.\n\nOli kulunut noin yhdeksän, kymmenen päivää. Kuumetta ei enää ollut\neikä minkäänlaista vaaraa. Olin nukahtanut sohvalle, kun Louise minut\nherätti.\n\n\"Marie, ukkonen käy! Jumalan tähden, nouse ylös. Mitä nyt teemme!\"\n\nSiniset salamat välähtelivät akkunaluukkujen rakojen läpi himmentäen\nkokonaan yölampun heikon valon. Koko rakennus tärisi joka jyräykseltä,\nmyrsky ulvoi savupiipussa, aallot kohisivat ulkopuolella.\n\n\"Marie, mitä me teemme, mitä me teemme!\"\n\n\"Ole hiljaa, rakas lapsi, ja pysy vuoteessasi. Olit niin sairas, ja\nJumala on tehnyt sinut jo melkein terveeksi. Voit olla varma siitä että\nhän antaa tämänkin tau'ota.\"\n\nSamassa tempaistiin ovi auki ja hoitajatar syöksyi sisään kalman\nkalpeana.\n\n\"Maailman loppu on tulossa\", sanoi hän, \"mutta vielä pahempaa on, että\npuutarhassa liikkuu ja akkunain luona rapisee. Tämmöinen ilma on kuin\nluotu varkaita ja rosvoja varten. Jumala armahtakoon meitä heikkoja\nnaisia!\"\n\n\"Tuuli se vain on, joka saa puunoksat rapisemaan.\"\n\nSalama seurasi toistaan; heidän valituksensa hämmentyivät voimakkaaseen\nukkosenjyrinään.\n\n\"Marie\", kuiskasi Henriette, \"etkö luule, että maailman loppu todella\non lähellä?\"\n\n\"En, pikku Henny, sitä en luule ja tiedän, ettei Jumala meitä missään\ntapauksessa hylkää. -- Teidän täytyy todellakin hiukan hillitä\nitseänne, matami Olsen, lapset ovat muutoinkin peloissaan. Usko minua,\nLouise, parin tunnin kuluttua on kaikki tämä oleva lopussa, ja päivä\nkoittaa entistä kauniimpana.\"\n\n\"Parin tunnin! Voi, sen ajan kuluessa saattaa paljon tapahtua. Mitä se\noli? Ettekö kuulleet jotakin, askeleita?\"\n\n\"Ei, rankkasade sen aikaansai.\"\n\nVihdoin päivän koittaessa taukosi raju-ilma. Aurinko nousi kaikessa\nkomeudessaan, tomu oli huuhtoutunut lehdiltä ja kukkasilta, kaikki\nnäytti niin nuorentuneelta ja keväiseltä. Hengitin raitista,\npuhdistunutta ilmaa verannalla ja kiitin Jumalaa, joka oli meitä\nsuojellut.\n\nHoitajatar oli mennyt ylös huoneeseensa. Lapset nukkuivat. Tunsin\nolevani hyvin raukea, voimaton, rasittunut. Asetuin sohvan nurkkaan ja\nelin pian unessa uudestaan tuon kamalan yön.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nKun avasin silmäni, näin hämmästyksekseni kookkaan olennon seisovan\nedessäni. Pimeässä en voinut tuntea, kuka se oli, mutta kuulin pian\näänestä, että se oli salaneuvoksetar Trolle.\n\n\"Olen pahoillani, jos herätin teidät.\"\n\nHän ojensi minulle kätensä, ja minusta tuntui kuin se olisi hiukan\nvapissut.\n\n\"En tiennyt tästä mitään ennenkuin eilen. Menkäämme tuonne toiseen\nhuoneeseen.\"\n\nKun tulimme valoisaan puutarhahuoneeseen, katsoi hän minua tutkivasti\nsilmiin.\n\n\"Äiti ja sisar matkustivat pois, ja te jäitte!\"\n\n\"Onhan se luonnollista, kun minulla on tuhkarokko ollut.\"\n\n\"Onko sekin luonnollista, että teidät jätettiin tänne melkein yksin?\nOnko se luonnollista, että täällä kaikki on niin epämiellyttävää\nteille kuin suinkin? Onko luonnollista, että teidän nuoruuttanne ja\nterveyttänne tuhlataan, ikäänkuin niillä ei olisi mitään arvoa? Minusta\ntuntuu kuin kuuluisin minäkin syyllisten joukkoon, vain siksi että\nkuulun sukuun.\"\n\nHän sulki minut syliinsä. Hän ei enää ollut donna Grandezza, ylhäisyys\noli haihtunut pois, ja hellä sydän yksin saanut vallan.\n\n\"Olette varmaan hyvin rasittunut, lapsi parkani. Näytätte siltä\nkuin ette olisi saanut nukkua, ette sopivaa ravintoa nauttia ettekä\nraitista ilmaa hengittää. Luulen melkein, että enimmin kaipaatte\nviimeksimainittua. Senpä vuoksi lähetän teidät nyt vähän ajelemaan\nvaunuissani ja jään siksi aikaa lasten luo.\"\n\nHän pani itse omin käsin saalin hartioilleni, sitoi hatunnauhat leukani\nalle, saattoi minut ulos vaunujen luo ja antoi ajurille määräyksen ajaa\nRungstediin ja takaisin. \"Aja alussa hiljaa\", sanoi hän.\n\nPalvelija työnsi oven kiinni, ajuri napsahutti piiskaansa ja niin sitä\nmentiin. Kaikki oli kuin unta.\n\nRaitis ilma ja outo liike vaikuttivat minuun hyvin voimakkaasti. Minua\noikein pöyrrytti aivan kuin keinussa kiikkuessa. Kirkas päivänpaiste\nhäikäisi pimeään tottuneita silmiäni. Yhä nopeammin kulkivat vaunut.\nAsunnot, puutarhat, pellot ja metsät kiitivät ohitseni. Se tuntui\nmelkein tuskastuttavalta ja sen lisäksi painosti minua oma pienuuteni\nja vähäpätöisyyteni istuessani siinä yksin noissa komeissa vaunuissa.\n\n\"Huomenna uudistatte retken\", sanoi salaneuvoksetar takaisin\npalatessani. \"Nyt lähden heti pois ja lähetän sitten kamarineitini\ntänne, neitsy Baggen, josta sinä niin paljon pidät, Louise. Hän saa\npitää teistä huolen, niin että rakas Marienne voi vähän hoitaa itseään\nja levätä kunnollisesti.\"\n\nParin tunnin kuluttua saapui neitsy Bagge tuoden mukanaan koko\njoukon kaikenlaista hyvää. Hän oli salaneuvoksettaren palveluksessa\nharmaantunut, ja hänen ulkomuotonsa, jossa ilmeni tyyneyttä ja\nhyväntahtoisuutta, hidasluontoisuutta ja yksinkertaisuutta, teki\nväsyneeseen mieleen rauhoittavan vaikutuksen.\n\nHän levitti pöydälle liinan, otti korista esille viinipullon, muutamia\nostereita ja kylmän kananpojan sekä toivotti minulle hyvää ruokahalua.\n\nVaikka en laisinkaan ole herkkusuu, maistui ruoka mainiolta, vahvisti\nja teki oikein hyvää. Siitä oli kauan kun minulle oli tarjottu hellin\nkäsin valmistettu ateria. Viime aikoina olin elänyt kahvilla, sen\nvuoksi että matami Olsen, joka itse rakasti kahvia enemmän kuin kaikkea\nmuuta, ei kernaasti tahtonut vaivautua valmistamaan minulle ruokaa.\n\nAterian jälkeen vei neitsy Bagge minut yläkertaan kauniiseen, ilmavaan\nhuoneeseen, jonne hän oli laatinut minulle hyvin houkuttelevan vuoteen.\nOikein ihastuin sen nähdessäni. Nuo häikäisevän valkoiset, pehmeät\ntyynyt ja vihreä silkkipeite tekivät todellakin virkistävän vaikutuksen\nsiihen, joka kauan oli maannut kovalla sohvalla. Neitsy Bagge oli\ntuonut kaiken mukanaan, hän katseli tyytyväisen näköisenä kättensä\ntöitä, sulki akkunat ja jätti minut yksin.\n\nSain siis antautua pitkällisen unen helmaan, jota ei häiritsisi pelko,\nettä lapset jotakin tarvitsisivat, tai etten heräisi Louisen kutsuessa.\nVäsyneenä ja voimattomana katselin vuodetta. Voi, kuinka hyvältä uni\ntulisi maistumaan! Kello oli vasta kuusi, ja minä saisin nukkua aamuun\nasti. Kuinka tulisinkaan nauttimaan.\n\n\"Anteeksi, että häiritsen, mamseli Staal, mutta siellä on muuan herra,\njoka tahtoo teitä tavata.\"\n\n\"Onko se eversti? Tai ehkä luutnantti Due?\"\n\n\"Ei, se on aivan vieras herra.\"\n\n\"Silloin se varmaankin on erehdys.\"\n\nHetken kuluttua palasi neitsy Bagge. \"Hän pyysi sanomaan olevansa\npastori -- niin, mikä se nyt olikaan.\"\n\n\"Voi, se oli varmaankin Skau, eräs vanha herra?\"\n\n\"Nuori herra hän on, mutta eikö liene viisainta, että mamseli menee\nalas häntä puhuttelemaan.\"\n\nKun tulin puutarhahuoneeseen, oli vieras mennyt verannalle. Hattunsa\nhän oli jättänyt pöydälle. Sen ympärillä oli suruharso. Minut valtasi\nouto tunne. Näin hänet lasioven läpi, hän oli kookas, tumma mies, ja\nhänen kasvonsa olivat hyvin syvämietteiset ja kauniit, varsinkin mitä\nniiden ilmeeseen tuli. En ollut häntä ennen koskaan nähnyt, sillä jos\nhänet kerran olisi nähnyt, ei häntä olisi voinut unohtaa.\n\nSiirsin tuolin herättääkseni hänen huomiotaan, ja samassa\nsilmänräpäyksessä hän astui sisään. Omituinen oli katse, jonka hän\nminuun loi.\n\n\"Voi, ette taida olla oikein terve!\" Hän tarttui tuttavallisesti\nkäteeni.\n\n\"En tiedä, ketä minun on kunnia puhutella?\"\n\n\"Olen Gustav Bang, mutta ettekö siis ole saanut kirjettä?\"\n\n\"Viime kirjeeni joutui hukkaan. Onko teillä uutisia Italiasta? Jumalan\ntähden, eihän vain mitään pahaa?\"\n\n\"Ei suinkaan, päinvastoin hyvää, toivoakseni. Te katselette minua\nniin vieraasti, ja minä teitä niin tuttavallisesti. Teillä on jo\nsuuri sija Gustav Bangin sydämmessä, vaikka ette koskaan ole kuullut\nhänestä puhuttavankaan. Ettekö myöskään ole kuullut Hedevig Bangia\nmainittavan?\" Surumielinen ilme hänen kasvoissaan synkkeni.\n\n\"Kyllä toki, tunnen sekä teidät että hänet. Minna on teistä niin paljon\nkirjoittanut.\"\n\n\"Huomaan, ettei Minna ole ennenkuin tuossa kadonneessa kirjeessä\nkirjoittanut mitään, joka voisi olla valmistuksena sille, mitä\nminulla on teille sanottavaa. Pelkään melkein ettei se tule teitä\nmiellyttämään. Antakaa minulle kätenne, Marie, ja luvatkaa olla Minnan\nsulhaselle hänen kadottamansa sisaren sijassa.\"\n\nMinnan sulhaselle! Oliko se mahdollista! Katselin häntä tutkien, vaan\nen nähnyt muuta kuin hyvää hänen kirkkaissa, syvissä silmissään.\n\n\"Niin, katsokaa minua vain, hän on aarre, kallis aarre, uskallatteko\nuskoa hänet minulle?\"\n\n\"Voi, kyllä, mutta älkää pahastuko, jos käyttäydyn vähän omituisesti,\nsillä tämä tuli niin äkkiä. Olen aivan ymmälläni. Siitä siis kerrottiin\ntuossa kirjeessä, ja minä kun olisin voinut jo kolme viikkoa sitten\nsaada sen tietää.\"\n\n\"Menkäämme istumaan ulos puutarhaan. Pelkään, että olen säikähyttänyt\nteitä, aivanhan te vapisette, hyvä Marie.\"\n\n\"Kuinka äiti voi?\"\n\n\"Varsin hyvin. Lääkäri on selittänyt, ettei ihaninkaan ilmanala voi\nhänelle lahjoittaa sitä, mikä häneltä nyt puuttuu, ja se on hänen\nhartaimman toiveensa täyttyminen.\"\n\nTuntui siitä, kuin olisin hänet jo kauan tuntenut, ja\nkuitenkin vaikutti tämä kaikki niin oudosti minuun. Hän kertoi\nsisar-vainajastaan, kertoi äidistä ja Minnasta. Erittäin miellyttävää\noli kuulla, kuinka oikea ja kaunis hänen käsityksensä heidän\nluonteistaan oli.\n\n\"Ensi alussa\", sanoi hän, \"soimasin melkein itseäni siitä, että olin\nsitonut Minnan kohtalon omaani, peläten, että hänen raitis, toivehikas\nmielensä tulisi kärsimään vakavuudesta, joka on luonteelleni ominainen,\nja joka johtuu siitä, että tähän asti olen tuntenut parhaasta päästä\nelämän varjopuolia. Mutta nyt olen tullut siihen päätökseen, että\nme Jumalan avulla kyllä voimme vaikuttaa hyvää toisiimme. Hänen\nluottavainen, anteeksiantava, hellä sydämmensä tulee lieventämään\nankaraa elämänkatsomusta, jonka minä kovissa elämäntaisteluissa olen\nitselleni muodostanut, ja minä taas kokemukseni perusteella voin\nsuojella häntä pettymyksiltä. -- Mutta, rakas sisareni, puhukaamme nyt\nteistä. Minusta tuntuu hyvin omituiselta, että olette täällä niin yksin\nsairasten lasten kanssa tyhjässä, kolkossa talossa. Näytätte itse hyvin\nrasittuneelta. Pelkäänpä melkein, että äidin aavistuksessa, jolle Minna\naina on nauranut, kuitenkin oli perää. He ovat varmaankin tunnottomia,\ntylyjä ihmisiä.\"\n\nHänen tummat silmänsä ilmaisivat tahdonlujuutta hänen luodessaan minuun\nläpitunkevan katseensa. En voinut häneltä salata asian todellista\nlaitaa, mutta vetosin hänen hyvään sydämmeensä pyytäen, ettei hän\nenempää kyselisi.\n\n\"Tuo pyyntö todistaa arveluni oikeaksi. Marie raukka, kuinka\ntulemmekaan teitä hoitelemaan, kun kerta olette luonamme. Ette edes\nkysy milloin ja missä.\"\n\n\"En voi sitä oikein käsittää.\"\n\n\"Ensiksi pitää teidän saada tietää missä.\" Sitten hän kertoi\nvanhanaikaisesta pappilasta Jyllannin itärannalla, sammaltuneesta\nkatosta haikaranpesineen, lammikosta kiviaitoineen ja salavapuineen,\npuutarhan satavuotisesta lehmuksesta, sekä polusta, joka johti\nkanervikkokumpujen yli lähteen sivutse läheiseen metsään. Näin kaiken\nilmielävänä edessäni, ja usko, että me todella tulisimme siellä yhdessä\nelämään, rupesi juurtumaan sydämmessäni.\n\n\"Ja nyt tulemme kysymykseen: milloin. He ovat jo matkalla. Häät\nvietetään ainoan sukulaiseni, isä-vainajani veljen luona, joka on\npappina Slesvigissä. Sinne me molemmat matkustamme heitä vastaan.\nSyyskuun viidennen päivän, professorin syntymäpäivän, olemme valinneet\nhääpäiväksemme. -- Mutta alkaa jo hämärtää! Minun täytyy rientää pois.\nHuomenna palaan takaisin.\"\n\nHän meni, mutta minulle oli kaikki jo selvinnyt. Toivoni ei enää ollut\nkaukainen, epämääräinen. Tiesin jo ajankin, jolloin se täyttyisi:\nsyyskuun viidentenä päivänä. Tänään oli elokuun kuudestoista päivä.\nKaksikymmentä päivää, oi Jumalani, voinko tätä onnea kestää!\n\n\"No, olipa hyvä että hän meni, että mamseli vihdoinkin pääsee levolle.\"\n\n\"Levolle?\" Katselin häntä kummastellen. \"Sitä en suinkaan aijo tehdä,\nse on aivan mahdotonta. Menkää te levolle, neitsy Bagge, minä en voi.\"\n\n\"Marie, kerro minulle, mitä asiaa hänellä oli, se oli varmaankin jotain\nhauskaa. Sinä ansaitset jotain hauskaa.\"\n\nKerroin pikku Hennylle kaikki. Hän taputti käsiään, mutta virkkoi\nkuitenkin: \"Meidän täytyy siis erota.\" Se minuun koski keskellä\nriemuani.\n\nNeitsy Bagge pani lopulta maata. Lapset nukkuivat; minä hiivin ulos\npuutarhaan. Kuu paistoi kirkkaalta taivaalta. Se loi väräjävän loisteen\nrannan aalloille, hopeaisen hohdon puutarhan georgiineille. Talo näytti\nniin rauhalliselta. Ajattelin edellistä yötä ja sydämmeni oli täynnä\nhartautta.\n\nKun salaneuvoksetar Trolle tuli ajaen seuraavana päivänä, seisoin minä\novella häntä vastaanottamassa.\n\n\"No, totta tosiaankin\", sanoi hän hymyillen, \"yhden ainoan yön uni voi\ntehdä ihmeitä.\"\n\nPurskahdin nauruun. Siitä oli kauan kun viimeksi olin nauranut. Se\nkuului omituiselta, aivan kuin ei olisi ollut omaa nauruani, ja\nkuitenkin se teki niin hyvää.\n\nOtin hänen kätensä ja suutelin sitä. \"Suokaa anteeksi, teidän armonne,\nmutta minä en ole ensinkään ollut levolla.\"\n\nSitten istuuduin jakkaralle hänen jalkainsa juureen ja kerroin hänelle\nhistoriani. Hän kuunteli tarkkaan, ja kun olin lopettanut kertomukseni,\nsuuteli hän minua otsalle ja sanoi:\n\n\"Ylpeilisin teidän laisestanne tyttärestä ja kuitenkin minun täytyy\nteitä torua. Pelkonne huolestuttaa omaisianne paikkaa vaihtamalla on\nollut oikein naurettavaa. Ette voi sitä puolustaa. Luulen, että jos\ntätä olisi kestänyt vielä kauan, olisivat voimanne murtuneet. Ei, älkää\nväittäkö vastaan. Henriette on kertonut minulle paljon, ja itsekin olen\nhuomannut yhtä ja toista. -- Louise Örnklo on siis kasvattiäitinne.\nOlen hänet tuntenut, hän oli kaunein ja lahjakkain nuori tyttö, minkä\nkoskaan olen tavannut. Tiesin, että hän oli mennyt naimisiin erään\nupseerin kanssa, mutta huhu kertoi, että mies oli tehnyt itsemurhan\nvelkojen tähden, ja että hänen vaimonsa sen johdosta menetti järkensä.\nEn ole koskaan huhuihin luottanut, mutta tämäpä vasta hullunkurista\noli. -- Nyt tahdon koettaa keventää mieltänne sen ainoan seikan\nsuhteen, joka vielä sitä painaa. Olette tietysti huolissanne lasten\ntähden ja pelkäätte, että laiminlyönti ja aika tulevat turmelemaan,\nmitä vaivoin olette istuttanut heidän nuoriin sydämmiinsä. Luottakaa\nte huoletta minuun, minä lupaan heistä pitää hyvää huolta ja suojella\nteidän kylvöänne.\"\n\nPuutarhan portti avautui, joku tuli sisään. Ei sieltä kuulunut everstin\nraskaita sotilasaskeleita, eikä luutnantin tanssimestarin-käyntiä,\nvaan reipasta, miehekästä astuntaa. Vannaankin ne olivat uuden veljeni\naskeleita, eikä aikaakaan, niin hän seisoi ovessa. Salaneuvoksetar\nTrolle otti hänet hyvin kohteliaasti ja ystävällisesti vastaan, mutta\nvanhalla arvokkuudellaan, jonka niin hyvin tunsin, mutta joka oli\nhaihtunut pois hänen suhteestaan minuun.\n\n\"Menkää nyt pukemaan yllenne, pikku ystäväni. Arvelen, että herra\nlankonne kernaasti lähtee hiukan ajelemaan kanssanne.\"\n\nTakaisin palatessani heristi hän minulle sormea. \"Olkaa varoillanne,\nmamseli Staal, olette nyt saanut päästökirjanne.\"\n\nSiinä me istuimme yhdessä, ja se oli yht'aikaa niin käsittämätöntä\nja niin luonnollista. Katsoin hänen miehekkäisiin ja kuitenkin niin\nlempeisiin kasvoihinsa ja tein hänelle tuhansia kysymyksiä. Kirkas,\nvaloisa auringonpaiste ei minua tänään häikäissyt. Se ei ollut\nvaloisempaa kuin toiveeni. En nyt ollut yksin, hyljättynä, sillä ystävä\nja veli istui vieressäni.\n\nMeri siinti niin sinisenä. Laivojen ja veneitten valkoiset purjet\nnäyttivät niin hauskoilta. Maakartanot puutarhoineen olivat niin\nviehättäviä, eikä metsä ollut mielestäni koskaan ollut niin viheriä.\nTuon tuostakin näki vilahdukselta peltoja ahkerine leikkuumiehineen.\nPienet porsaat juoksivat tien poikki. Rattaita vieri sivutsemme.\nKaikkialla näki iloisia kasvoja. Sydämmessäni lauloin:\n\n    Maa on niin kaunis,\n    Kirkas Luojan taivas,\n    Ihana on sielujen toiviotie.\n\nMutta kuka tuolla tuli ratsastaen? Voi, sehän oli ystäväni Frederik\nluutnantti. Nyykäytin hänelle päätäni. Hän ei vastannut tervehdykseeni,\nniin hämmästyksissään hän oli, jäi vaan tuijottamaan jälkeemme. Mutta\nolihan siinä todella näky, joka olisi voinut muuttaa hänet vaikka\nsuolapatsaaksi, nähdä minut ajavan salaneuvoksetar Trollen vaunuissa\nvieraan herran vieressä.\n\nGustav puhui sydämmellisesti ja kiitellen Christian Örnklosta.\n\n\"Mitä Minnan eno oikeastaan pitää liitostanne?\" kysyin.\n\nHän hymyili, ja minä huomasin kuinka hymy kaunistaa vakavia kasvoja.\n\n\"Se on hyvin sopiva liitto hänen isänsä tyttärelle. Sitä paitsi\nluulen sen tiedon enoa rauhoittavan, että Minna on peruuttamattomasti\nsidottu.\" --\n\n\"Teidän täytyy totella minua, kuin olisitte pieni lapsi\", sanoi\nsalaneuvoksetar, kun tulimme kotiin, \"ensiksi juotte tämän lihaliemen\nja sitten menette nukkumaan\".\n\n\"Älkää toki semmoista vaatiko! En saata nukkua näin ihanana, valoisana\npäivänä.\"\n\n\"Te saatatte kyllä ja teidän täytyy se tehdä. Menkää nyt heti,\nja neitsy Bagge ei saa teitä jättää, ennenkuin nukutte. Olkaa\ntottelevainen lapsi ja sanokaa hyvää yötä. Nyt pastori ja minä ajamme\ntiehemme.\"\n\nLuulin että minun olisi mahdoton nukkua, mutta kun olin hetken\naikaa maannut katsellen neitsy Baggea, joka kaikessa rauhassa istui\nakkunan ääressä sukkaa kutoen, menivät silmäni ehdottomasti umpeen,\nja minä vaivuin uneen hänen sukkapuikkojensa hiljaa, yksitoikkoisesti\nraksuttaessa.\n\nKun heräsin, oli aamu. Olin nukkunut seitsemäntoista tuntia yhtä mittaa\nja tunsin saaneeni runsaasti uusia voimia. Kiireesti pukeuduin ja\njuoksin alas puutarhaan. Korvissani soi lakkaamatta: kahdeksantoista\npäivää, vain kahdeksantoista päivää.\n\nPoimin koko joukon kukkasia, annoin Henrietelle ja Louiselle\nkummallekin kimpun ja panin yhden tohtorin lasin viereen, ajattelematta\ntarkemmin, mitä tein.\n\nTullessaan antoi hän lapsille luvan olla hiukan jalkeilla. Sen jälkeen\nhän kääntyi minun puoleeni kysyen:\n\n\"Kuka on pannut kukkaset lasini viereen?\"\n\nMinusta tuntui kuin olisin tehnyt rikoksen. Olin vähällä pyytää häneltä\nanteeksi.\n\n\"Kyllä minä olen ne pannut, antakaa anteeksi, olin niin iloinen.\"\n\n\"Pidän kaikkea liikanaista iloa ja surua sairaloisena\", vastasi hän\njörösti.\n\nNäin kuitenkin ihmeekseni, että hän poislähtiessään kiinnitti kukkaset\nnapinläpeen.\n\nMyöhemmin iltapäivällä tuli salaneuvoksetar Gustavin seurassa. He\nnäyttivät sangen vakavilta.\n\n\"Saakoon hän kuulla sen samalla, koska se joka tapauksessa on\nsanottava\", virkkoi hän.\n\nJäätävä pelon tunne valtasi sydämmeni.\n\n\"Älkää pelästykö, ei mitään onnettomuutta ole tapahtunut, vaikka\nse, mitä tulen teille kertomaan, ei juuri ole hauskaakaan. Olin\neverstiläisten puheilla, ja he suorastaan eivät salli teidän\nlähteä ennen lokakuun ensimmäistä päivää. He vetoavat siihen, että\nirtisanominen on tapahtuva ennen kuukauden puoliväliä. Sijaisesta eivät\nhe tahdo kuulla puhuttavankaan. Olen hyvin pahoillani, mutta pelkään,\nettä teidän täytyy siihen mukautua.\"\n\n\"Parasta on siis että häät siirretään tuonnemmaksi\", arveli Gustav.\n\n\"Ei millään ehdolla. Mieleni tulee olemaan paljoa kevyempi ja iloisempi\nkun tiedän, että se on tapahtunut, kun voin ajatella teidät kaikki\nhyvässä rauhassa kotilieden ääressä.\"\n\n\"Tämä on katkera pettymys! Mitä sanonkaan heille, kun palaan yksinäni?\"\n\n\"Mitä teidän on sanottava äidille, en tiedä. Minnalle voitte vain\nkertoa, etteivät everstiläiset mitenkään voineet tulla toimeen\nilman minua. Olen vakuutettu siitä, että hän selittää sen kaikkein\nparhaimmalla tavalla.\"\n\nHymyilimme molemmat, mutta sydämmeni oli raskas. Taaskin lykkäys!\nPäämäärä tuntui minusta hyvin kaukaiselta. Neljäkymmentä kolme päivää,\najattelin.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nMuutaman päivän kuluttua matkusti Gustav laittamaan pappilaa kuntoon,\nja pari päivää sen jälkeen muutimme me kaupunkiin.\n\n\"En ole ikänä moista kuullut\", sanoi Amalia, \"kuin että aijotte lähteä\npois. En sitä myöskään oikein usko. Kyllä te vielä muutatte mieltänne.\nJos päätätte jäädä, korotetaan palkkaanne.\"\n\n\"En ole valittanut palkan pienuutta, neiti Amalia, mutta te kyllä\nymmärrätte, että kernaasti palaan takaisin rakkaitten omaisteni luo.\"\n\n\"En, sitä en ymmärrä. Hyi, tuota ikävää Jyllantia! Sinnehän te aijotte\nmatkustaa. Jääkää tänne, mamseli Staal. Saatte enemmän vapautta,\npääsette teatteriin vähintäin neljää kertaa talven kuluessa. Kukaan ei\ntule panemaan oljenkorttakaan tiellenne.\"\n\nKun hän huomasi ettei päätöstäni voinut järkyttää, kääntyi hän Louisen\npuoleen, jonka pyyntöjä ja kyyneleitä hän ei luullut minun jaksavan\nvastustaa.\n\nSe oli varsin epämiellyttävää. Tuo herttainen tyttö itki, pyyteli\nja soimasi välinpitämättömyyttäni joka kerta kun minut näki. Mutta\nlohdutin itseäni sillä, että hän näytti olevan yhtä tyytyväinen kuin\nennenkin, milloin en ollut läsnä.\n\nJa päivät kuluivat, mutta kuluivat äärettömän hitaasti. Milloin oli\nmieleni toivehikas, milloin alakuloinen, aina levoton. Voi, varmaankin\ntulisi vielä joitakin esteitä. Välistä tunsin itseni hyvin heikoksi.\nAjattelin kuolemaa. Ennen en ollut koskaan sitä pelännyt, mutta nyt\nse ajatus minua kauhistutti. Ompelin ompelemistani nenäliinaa, pistin\npiston toisensa jälkeen. En voinut sitä kestää, vaan minun täytyi tuon\ntuostakin hypähtää ylös hengähtämään!\n\n\"Taistelin urhoollisesti sen puolesta, että pääsisitte täältä pois\",\nsanoi luutnantti Due. \"Mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että\ntunsin itsekästä iloa, kun se kuitenkaan ei tapahtunut. En olisi\nkernaasti tahtonut kadottaa teitä niin pian ja niin äkkiä. Meillä\non ollut niin hauskaa yhdessä aamusin, vaikka te harvoin tai tuskin\nkoskaan olette myöntänyt valitukseni oikeutetuiksi. -- Uskokaa\npois, tuntuu hyvin raskaalta kun ei voi pitää niistä, joihin on\nveren siteillä sidottu. Tuskin on olemassa kahta niin vastakkaista\nluonnetta kuin Helenen ja minun. Me olemme sitä paitsi toisistaan\neronneitten vanhempien kasvattamat, hän äidin, minä isän. Myönnän,\nettä minä suureksi osaksi olen syypää kiistoihimme. Ärsytän, kiusaan\nja pilkkaan, mutta en koskaan ilman syytä. Itseänihän se vähimmin\nhyödyttää, sillä se tekee minut ilkeäksi. -- Mutta mitä minä tässä\njuttelenkaan. Te kai tuskin enää tunnette vanhaa ystäväänne, sillä hän\nei tunne itseään. Varmaankin ovat happamet karhunvaaramet, joita eilen\nsöimme, vaikuttaneet minuun pahasti ja saaneet minut synkkämieliseksi.\n-- Maaliskuussa täytän kaksikymmentä viisi vuotta ja sen jälkeen en\nviivy täällä ainoatakaan päivää enää. Katsokaapa, neiti Marie, minun\non odotettava puoli vuotta ja olen kuitenkin kärsivällinen, teidän\nainoastaan kuukausi ja teistä se on hirveätä. Pidän teistä hyvin\npaljon, mutta tuo jännitys on todellakin vähän naurettavaa. Olette\ntunteellinen, neiti Staal, liian tunteellinen. Teidän pitäisi koettaa\npysyä levollisempana.\"\n\n\"Mitä aijot lahjoittaa sisarellesi?\" kysyi pikku Henny.\n\nSe oli vaikea kysymys. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että ompelisin\njotakin. Ajattelin ostaa korko-ompeleilla kirjatun nenäliinan, mutta en\nsitä sitten kuitenkaan tehnyt. Minna olisi siitä pitänyt, luullen sitä\nminun tekemäkseni. Se olisi tuntunut petokselta. Antaisinko hänelle\njonkun hopeakalun? Hyi, ei, en voinut antaa hopeakalua Minnalle.\nLoppupäätökseksi tuli, että läksin erään puutarhurin luo, sidoin\nmyrttiseppeleen hänen ansarissaan ja lähetin sen kosteisiin sammaleihin\nkäärittynä morsiamelle.\n\nSyyskuun viides päivä oli sunnuntai. Menin kirkkoon, vaan en kuunnellut\nsaarnaa yhtä tarkkaan kuin tavallisesti, ja kuitenkin palvelin Jumalaa\nsydämmessäni. Näin rakkaani ajatuksissani, tiesin että heidän onnessaan\noli aukko, kun en ollut heidän luonaan, enkä ollut parempi kuin että\niloitsin siitä.\n\nIltapäivällä ajoin salaneuvoksetar Trollen kanssa Frederiksbergiin.\nJoimme vettä lähteestä, ja vanha vartijatar tunsi minut.\n\n\"Kas, tekö se olette? Siitä on hirveän pitkä aika kun te viimeksi\nolitte täällä. Niinhän se on, niinhän se on. -- Eivätkö äitinne ja\nsisarenne enää elä?\"\n\n\"Elävät kyllä, Jumalan kiitos, molemmat.\"\n\nKolme päivää sen jälkeen, juuri kun ajattelin Minnaa, kuinka herttainen\nhän mahtoi olla emäntänä, ja äitiä, näyttikö hän oikein terveeltä ja\nlaskiko hänkin päiviä, ilmoitti palvelija kreivi Örnklon.\n\n\"Sepä minua ilahuttaa, kreivi Örnklo, on sangen ystävällistä, että\ntulette tänne niin pian kotiintulonne jälkeen.\"\n\n\"Minun täytyy tunnustaa, rouva everstinna, että tällä kertaa koskee\ntuloni pääasiallisesti serkkuani, neiti Staalia.\"\n\nEverstinna kävi aivan jäykäksi, ja Amalian kauniit silmät laajenivat\ntavallista suuremmiksi.\n\n\"Tuon teille tuhansia terveisiä, Marie hyvä, tädiltä ja Minnalta.\nViimeksimainitulta on minulla myös moitteita. Hän sanoi, ettei mikään\nvoima maailmassa olisi voinut estää häntä olemasta teidän luonanne\nsemmoisessa tilaisuudessa.\"\n\n\"Syy on minun\", virkkoi Amalia kiireesti, \"en tahtonut päästää häntä\nniin vähällä\".\n\n\"En luullut neitiä itsekkääksi. -- Kenties voimme mennä tuonne\nviereiseen huoneeseen, serkku hyvä, puhelemaan lähemmin keskenämme.\"\n\nHän kertoi minulle juhlasta vilkkaasti ja tarkkaan yksityiskohtia\nmyöten. Hän oli suuresti muuttunut, lausui ajatuksensa paljoa paremmin,\nnäytti miehekkäämmältä ja vakavammalta sekä vähemmän tyytyväiseltä\nitseensä, vaan ei oloonsa, joka minua hiukan kummastutti.\n\n\"Eikö ole omituista mielestänne, että minulla, sen jälkeen mitä on\ntapahtunut, -- jonka tietysti tiedätte -- oli halua tulla häihin?\"\n\n\"Se minua päinvastoin ilahuttaa.\"\n\n\"Älkää luulko, että olen kevytmielinen. Alussa surin syvästi, mutta\nkauan ei kestänyt, ennenkuin minulle yht'äkkiä selveni, etten minä\nollut se mies, joka hänelle olisi sopinut. Hän oli minua etevämpi joka\nsuhteessa, ja sitä ei vaimon tule olla. Se olisi ollut epäsäätyinen\navioliitto, ei minulle, vaan hänelle. Kun kuulin hänen menneen\nkihloihin, en tuntenut rahtuakaan mustasukkaisuutta ja minulle selveni,\nettä olin häntä oikeastaan rakastanut kuin ihannetta, kuten rakastin\ntätiäni, ensimmäisiä olentoja, jotka olivat herättäneet eloon paremman\nitseni. Ilman koetusta en kuitenkaan uskaltanut luottaa muuttuneisiin\ntunteisiini. Häät olivat se koetus, ja minä olen sen kestänyt. En\naijo, kuten ensi silmänräpäyksessä päätin, jäädä poikamieheksi elämäni\najaksi, aijon aikanani mennä naimisiin ja toivon, ettei valintani ole\ntuottava häpeää sille naisihanteelle, jonka Minna on minulle luonut.\"\n\nEn ole koskaan voinut kärsiä naimiskauppain välittäjiä, mutta kun\nhän seisoi siinä niin avomielisesti puhuen, solmin ehdottomasti\najatuksissani liiton hänen ja pikku Hennyni välillä. He tulisivat\nvarmaankin sopimaan hyvin toisilleen.\n\nKun hän oli mennyt, tuli Amalia luokseni ja pani kätensä ystävällisesti\nolkapäälleni. \"Saatte kiittää itseänne kaikista ikävyyksistä, joita\nteillä tässä talossa on ollut. Teidän olisi heti pitänyt esiintyä\nitsenäisesti, puhua omaisistanne, eikä pysyä niin vaatimattomana, ettei\nkukaan voinut aavistaa, että kuuluitte kunnollisten ihmisten joukkoon.\"\n\n\"Minun mielestäni, neiti Amalia, on jokainen, joka täyttää\nvelvollisuutensa ja sen lisäksi esiintyy vaatimattomasti, kunnollinen\nihminen ja on häntä semmoisena kohdeltava.\"\n\n\"Niin, mutta huonommat ihmiset eivät koskaan tee tehtäviään, ellei\nheitä pidetä kovalla. He ovat niin kovin välinpitämättömiä, semmoiset\nihmiset. -- Kuulkaa, hyvä ystävä, olkaa nyt oikein herttainen ja kiltti\ntyttö ja jääkää tänne. Kaikki asiat kyllä järjestetään paremmalle\nkannalle.\"\n\nPudistin päätäni.\n\nSiitä päivästä alkaen kohteli Amalia minua vuoroin uskottuna\nystävättärenä, vuoroin alamaisena. Rouva Bärenschild ei käytöstään\nmuuttanut. Everstin mielestä -- luulen minä -- nosti Amalia liian\nsuuren melun mamselista.\n\nRakas ystäväni salaneuvoksetar Trolle, joka koskaan ei tehnyt mitään\npuolinaista, piti minusta äidillistä huolta.\n\n\"Näyttää siltä kuin luutnantti Due pitäisi teistä sangen paljon\", sanoi\nhän eräänä päivänä luoden minuun niin läpitunkevan katseen, etten\nvoinut olla nauramatta.\n\n\"Sen toivonkin hänen tekevän, ainakin pidän minä hänestä paljon. Sitä\npaitsi voin salaneuvoksettarelle kertoa, että olen hänen uskottunsa.\"\n\nHän hymyili tyytyväisesti.\n\n\"On todellakin naurettavan surkeaa\", sanoi hän toiste, \"kuinka kiire\nteillä on. Tuskinpa voitte uhrata hetkeäkään omiin vaatteisiinne.\nLähetän tänne neitsy Baggen pariksi tunniksi päivässä, jotta saatte\nvaatevarastonne kuntoon.\"\n\nKukkaroni oli hyvin varustettu, koska tuskin olin ensinkään palkkaani\nkajonnut. Tuo kunnon neitsy Bagge osti ja ompeli minulle uuden, mustan\nsilkkipuvun -- vanha oli pantava viralta -- ja toimitti minulle kaikki,\nmitä tarvitsin. Pikku Henny auttoi häntä uskollisesti.\n\nMinut oli vallannut omituinen rauhattomuus. Ainoastaan suurimmalla\nvoimanponnistuksella saatoin siinä määrin malttaa mieltäni, etten\nlaiminlyönyt tai unohtanut velvollisuuksiani.\n\nSyyskuun kahdentenakymmenentenä kahdeksantena päivänä leikkasin irti\nnenäliinan ja ompelin pitsit sen ympärille. Tuntui kuin olisi taakka\npudonnut hartioiltani.\n\nAmalia oli haltioissaan ihastuksesta, ja everstinna katseli sitä\nkateellisin silmin.\n\n\"Siinä on melkein liian paljon koristuksia\", sanoi hän. \"Minun\nmielestäni, Amalia hyvä, olisit voinut käyttää mamselin aikaa\nhyödyllisemmällä tavalla.\"\n\n\"En mitenkään! Voi, se on ihana, se on kaunein nenäliina koko maassa.\"\n\nHän heilutti sitä ilmassa. Kosija sattui juuri olemaan läsnä. Hän\nkatseli ihastuksella Amalian lapsellista iloa.\n\n\"Minulla on vain yhdessä kohden muistuttamista liinan suhteen\", sanoi\nhän, \"nimittäin että siinä on A.B. Minun silmissäni olisi se vasta\ntäydellisen kaunis, jos siinä olisi A.R.\"\n\n\"Sitä te ette ymmärrä arvostella, herra kapteeni\", vastasi Amalia\nlapsekkaasti. \"Näyttää paljon kauniimmalta, kun kirjain pyöristyy\nsisäänpäin kuin ulospäin. -- Voi, kiitoksia hyvä mamseli Staal, mikä\nkaunis muisto teistä tämä on. Nyt on vain yksi asia jälellä, jota\nteiltä pyytäisin. Tuskin uskallan sitä sanoakaan. Kaikki minun pitsini!\nTe pesette ne niin verrattomasti ettekä kieltäydy sitä tekemästä, jos\nteidät tunnen oikein.\"\n\nTaaskin tuli minulle kiire. Pullot olivat päällystettävät\nvillavaatteella ja pitsit harsittavat päälle. Luutnantti härnäsi\nAmaliaa minun puolestani. Salaneuvoksetar moitti häntä myöskin, mutta\nhän sai tahtonsa täytetyksi, ja se oli pääasia.\n\nHenriette ei hetkeksikään minua jättänyt. \"Kun tulemme\ntäysikasvuisiksi, tulemme sinua tervehtimään, Marie. Siihen asti\nkirjoitamme oikein usein. Kuinka usein saamme sinulle kirjoittaa?\"\n\n\"Kerran viikossa. Minä sitten vastaan teille myöskin kerran viikossa,\nja sinun täytyy luvata, Henny kulta, olla hyvin hyvä mamselia kohtaan,\njoka tulee minun jälkeeni, ja sinun pitää oikein koettaa olla isällesi\nmieliksi ja tehdä, mikäli voit, hänen olonsa hauskaksi, josta hän niin\npaljon pitää.\"\n\nVihdoin valkeni viimeinen päivä. Pitsit olivat valmiit ja tavarani\nmatkakunnossa päivällisaikaan.\n\n\"Nousen aina hyvin varhain\", sanoi salaneuvoksetar, \"ja huomenaamuna\ntulen teitä vaunuillani noutamaan. Älkää ollenkaan vastustelko, olen\nmonesti tehnyt sen palveluksen läheisimmille sukulaisilleni, ja harva\nheistä on sydäntäni niin lähellä kuin te, lapseni.\"\n\nIllalla sanoin jäähyväiset. \"Hyvästi, rouva Bärenschild.\"\n\nEn tiedä, tunsiko hän suuttumusta minua kohtaan, mutta sen vain tiedän,\nettä minä tunsin sitä häntä kohtaan. Mielialani ei ollut semmoinen,\nkuin olisin tahtonut. En tosin suorastaan häntä vihannut, vaan olin\ntyly, arvostelin häntä ankarasti, ja huomaanpa, että vielä nytkin sen\nteen.\n\n\"Hyvästi, mamseli.\"\n\n\"Toivotan teille paljon onnea\", sanoi eversti. \"Voitte olla vakuutettu\nsiitä, että saatte kaikkein parhaimman suosittelutodistuksen.\"\n\n\"Tuhannet kiitokset, mutta sitä ei tarvita. Lähden nyt kotiin.\"\n\n\"Kenties olisi se kuitenkin myöhemmin hyvä olemassa.\"\n\nUudistin toistamiseen etten sellaista tarvitse. Hän pudisti kättäni ja\nniin me erosimme. Jos hän olisi suvainnut luoda minuun hiukan enemmän\nhuomiota, luulen että meistä olisi tullut hyvät ystävät. Näin ollen hän\ntuskin tunsi minua ollenkaan. Minä sitä vastoin tunsin häntä tarpeeksi\nkunnioittaakseni häntä.\n\n\"Hyvästi, te paha tyttö.\" Amalia suuteli minua. \"Kuinka hauska meillä\nnyt olisi voinut olla yhdessä, jos olisitte jäänyt. Olen varma siitä,\nettä tulen teitä monta kertaa kaipaamaan.\"\n\nViimeiset ja lämpimimmät jäähyväiseni sai sotamies. Kuinka kernaasti\nolisinkaan ottanut hänet mukaani.\n\nKuu oli viimeisellä neljänneksellään, sen valo himmeni päivän\nsarastukseen, kun salaneuvoksetar tuli minua noutamaan.\n\n\"Olisin voinut vannoa, etten koskaan tulisi ajamaan donna Grandezzan\nvaunuissa\", kuiskasi Frederik nauraen, kun hänelle tarjottiin\nsijaa. Kylmä aamutuuli puhalsi suoraan vasten kasvojani. Istuin\nsalaneuvoksetar Trollen vieressä pitäen hänen kättään omassani.\nLuutnantti Due istui lasten välissä koettaen näyttää iloiselta.\nHenriette teki samoin, mutta Louise itki.\n\nAstuessani alas vaunuista, näin Lise-sisäkön olevan minua vastassa.\nHän oli tullut Antoninsa kanssa kiittämään minua hopealusikoista.\nLeipurinsälli-parka oli hämillään ja uninen. Ei hän aivan vastannut\nLisen kaunistettua kuvausta. Hän levitteli käsivarsiaan, joka\nvarmaankin oli olevinaan hienoa, ja rupesi pitämään pientä puhetta,\njosta kuitenkin tuli sangen epäonnistunut, vaikka tarkoitus oli\nhyvä. Mutta kuka se tuolla seisoi kylmäkiskoisena ja jäykkänä, takki\nnapitettuna kaulaan asti? Voinko uskoa silmiäni, vaivautuisiko tohtori\nStub näin varhain nousemaan sanoakseen minulle jäähyväiset?\n\n\"Tämä on aivan liikaa ystävällisyyttä, herra tohtori. Olen siitä\nsanomattoman kiitollinen.\"\n\nTuskin olin sen sanonut, kun kaduin. Olin varmaan kuitenkin erehtynyt.\nHän ei näyttänyt ollenkaan siltä, kuin olisi tullut minun tähteni. Joka\ntapauksessa tarttui hän kuitenkin ensi kertaa käteeni ja puristi sitä\nomituisella tavalla.\n\nSalaneuvoksetar uskoi minut kapteenin huostaan. Sen jälkeen hän syleili\nminua.\n\n\"Jumala teitä siunatkoon, rakas lapseni. Jos elän, kun te tulevan\nkerran käytte Kööpenhaminassa, vaadin minä teidät vieraakseni.\"\n\nHenriette riippui kaulassani. Hän ei enää voinut pidättää itkuaan.\nLouise painautui vastaani. Frederik kuiskasi: \"Kesällä tulen teitä\ntervehtimään vaimoni kanssa.\" Kello soi, ja siinä seisoin sitten\nyksinäni höyrylaivan kannella nyökäyttäen päätäni ystävilleni, noille\nuskollisille ystäville, joille olin niin suuressa kiitollisuuden\nvelassa, joiden hellyys ja hyvyys oli helpottanut niin monta katkeraa\nhetkeä. He olivat kaikki suruissaan eronhetkellä, mutta minä en voinut\nsurra. Siteet, jotka minua vetivät Jyllannin rannikolle, olivat paljoa\nvahvemmat kuin ne, jotka minua Själlantiin kiinnittivät.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nTaivas oli harmaa ja tuuli jokseenkin tuima. Useimmat naiset\nvetäytyivät kannen alle, mutta minun ei tehnyt mieli seurata heidän\nesimerkkiään. En saanut rauhaa, vaan kävelin, niin hyvin kuin kävi\nlaatuun, keinuvalla kannella edestakaisin. Meritauti ei jännitettyyn\nmieleeni pystynyt.\n\n\"Neiti on hyvin rohkea\", sanoi kapteeni ja koetti sitten ryhtyä\nkeskusteluun kanssani, mutta se ei oikein onnistunut. Lyhyet\nhajamieliset vastaukseni varmaankin kummastuttivat tuota kohteliasta\nmiestä.\n\n\"Nyt olemme pian Aarhusissa.\"\n\nTuo tieto tuli melkein liian äkkiä, ja kuitenkin olin vastikään\najatellut, ettei matkasta koskaan loppua tule.\n\nKun laiva laski maihin, sattui silmäni heti Gustaviin. Hän tervehti\niloisesti ja antoi merkin että kaikki oli hyvin. Minuutin kuluttua oli\nhän luonani.\n\n\"Tervetuloa, rakas sisareni, onnea ja siunausta. -- Minna jäi äidin\nluo, meistä se oli parasta.\"\n\nNiin, se olikin parasta, mieleni keveni sen kuullessani. Hän tarjosi\nminulle käsivartensa ja vei minut varovasti tungoksen läpi.\n\n\"Vaunut ovat tässä aivan lähellä, mutta etkö -- Minna on käskenyt minun\nsanoa sinä -- etkö tahtoisi jotain virvoketta?\"\n\n\"Voi en, ikävöin vain päästä matkalle.\"\n\nMe kiiruhdimme pienten vaunujen luo. Leveäharteinen jyllantilainen\najuri kohotti lakkiaan ja tervehti minua ystävällisesti sanoen: \"Hyvää\niltaa ja tervetuloa.\"\n\nKun on syvän mielenliikutuksen vallassa, tekee omituisen vaikutuksen\nkatsella aivan levollisia kasvoja, ja semmoiset olivat ajuri\nSörenin. Hän oli hyvinvoivan, sanomattoman itseensä-tyytyväisen ja\nhyväluontoisen näköinen. Kuitenkin vilkkui veitikkamaisuus hänen\npienistä, tirkistelevistä, sinisistä silmistään. Tyynesti ja varovasti\nlevitti hän lämpimän viitan ja kääri sen sitten ympärilleni.\n\n\"Matami sanoi, että tämä pantaisiin neitsyn päälle.\" Tottunein käsin\nveti hän sen kokoon kaulan ympäriltä ja pani hakaan.\n\n\"Kuka on matami?\"\n\n\"Hyvä ystävä, sehän on Minna.\"\n\nEn voinut olla nauramatta. En ollut voinut ajatella, että Minnaa\nnimitettäisiin matamiksi, ketterää, solakkaa, pientä Minnaani. Matamit,\njotka olin nähnyt, olivat kaikki olleet suuria, paksuja ja hirveän\nproosallisia. Onneksi ei Sören ymmärtänyt syytä nauruuni. Itse naurusta\nhän kyllä piti. Ajatteli varmaankin, että tuo matamin sisar oli aika\niloinen neitsy.\n\n\"Koska saavumme perille?\"\n\nSören käänsi päätään. \"Nyt ovat hevoiskonit saaneet niin kauan\nlevähtää, että voidaan mennä hyvää kyytiä kotiin päin. Tulemme kai\nperille ennen kuin kunnolla rupeaa hämärtämään.\"\n\n\"Katso, Marie, katso toki tuomiokirkkoa!\"\n\nVanhalla kunnianarvoisella kirkolla oli suuri syy loukkaantua minuun.\nTähystelin sitä kyllä, mutta sieluni ei saanut minkäänlaista pysyvää\nvaikutusta siitä, mitä silmäni näkivät.\n\n\"Onko äiti ajanut näissä vaunuissa?\"\n\n\"Monta kertaa.\"\n\n\"Onko hän istunut tässä, missä minä istun?\"\n\n\"Juuri siinä, ja Minna minun paikallani.\"\n\n\"Lupaathan sanoa minulle, koska aletaan kotia lähestyä.\"\n\n\"Sanon missä kotipitäjä alkaa.\" Hän kertoi sitten ajankuluksi jos\njotakin, seudun asukkaista, kamarineuvoksen perheestä herraskartanossa\neli kartanossa, joksi talonpojat sitä sanoivat, lähimmistä\nnaapureistamme. \"Hyvin kelpo väkeä\", sanoi hän, \"sanomattoman\nvieraanvaraisia\", mutta näytti niin veitikkamaiselta, että nuo kelpo\nihmiset taisivat kuitenkin olla hiukan naurettavia.\n\nAlkoi jo hämärtää kun poikkesimme toiselle tielle.\n\n\"Tässä pitäjä alkaa, Marie, voit nähdä kirkon tuolla ylhäällä mäellä.\"\n\n\"Anna vaunujen pysähtyä, Gustav hyvä, tahtoisin nousta pois, en uskalla\njäädä tähän istumaan, tahtoisin mieluummin kävellä.\"\n\nSören kuuli sanani ja selitti ne omalla tavallaan. \"Hyvänen aika, onko\nneitsy semmoinen pelkuri, on niitä pahempiakin mäkiä näillä seuduin\nkuin tämä. Pysykää te vain rauhassa paikoillanne.\"\n\n\"Olisi monin verroin pahempi, jos nousisit pois, rakas ystävä. Koska\nsinä sitten uskaltaisit tulla sisään? Tuskinpa ennen huomispäivää.\"\n\nHän hymyili ja otti käteni omaansa. Hänen luja kädenpuristuksensa\nrauhoitti minua. Oikeastaan häpesin häntä. Hän varmaan paheksui\nkäytöstäni. Katsahdin salaa hänen kasvoihinsa, vaan en nähnyt niissä\nankaraa ilmettä, päinvastoin oikein lempeän ja hyvän.\n\n\"Näitkö mustan olennon, joka juoksi niityn poikki? Panenpa pääni\npantiksi siitä, että se oli Mette, joka on ollut vakoilemassa ja joka\nnyt juoksee kotiin ilmoittamaan vaunujen olevan tulossa. Tässä on\nlammikko ja tässä pappilan puutarha. Vahti antaa jo äänensä kuulua, ja\ntuossa on Diana. Rohkeutta, Marie hyvä, rohkeutta!\"\n\nNyt olin perillä! Voi, tuossa he seisoivat ovensuussa! En ollut enää\nlevoton, vaan rauhallinen, pyhä tunne valtasi sydämmeni.\n\n\"Tässä hän nyt on hyvässä tallessa\", sanoi Gustav nostaessaan minut\nalas.\n\nLepäsin heidän sylissään, ja me vuoroin itkimme, vuoroin nauroimme.\nHe veivät minut sisään hauskaan valaistuun arkihuoneeseen, riisuivat\nminulta päällysvaatteet, kuin olisin ollut pieni lapsi. Oi, kuinka oli\nsuloista heitä katsella, kuulla heidän ääntään, puristaa heidän käsiään.\n\nÄiti oli niin liikutettu, Minna niin iloinen, niin huoltapitäväinen.\nHän askaroitsi teepöydän ääressä. \"Sinä varmaankin tarvitset jotain\nlämmittävää, Mie.\"\n\nTarkastin häntä oikein tyystin. Hän oli muuttunut, mutta, jos\nmahdollista, vielä kauniimmaksi ja suloisemmaksi kuin ennen. Surut\nolivat häneen niin syvästi vaikuttaneet, että olivat jättäneet jälkiä.\nMutta katkeruutta ja vihaa eivät ne olleet sydämmessä synnyttäneet,\nsillä ne eivät olleet ihmisten aikaansaamia, vaan Jumalan lähettämiä\nsuruja, ja olivat vain tehneet hänet entistä lempeämmäksi ja\nhurskaammaksi.\n\nTuossa seisoi kirjakaappi ja kirjoituspöytä, ja tuossa riippui isän\nmuotokuva! Sydämmeni oli tunteista tulvillaan. Menin viereiseen\npimeään huoneeseen, heittäydyin polvilleni ja kiitin Jumalaa. Kaikki\ntuska ja levottomuus olisi voinut säästyä, jos olisin turvallisesti\nantanut kaikki hänen käsiinsä. -- He olivat tuolla sisällä, oi, se oli\nihastuttava ajatus. Valo tunkeutui sisään ovenraosta, siellä sisällä\ntiesin rakkaitteni olevan.\n\n\"Mutta Marie, sinä, mitä teet siellä pimeässä huoneessa? En käsitä\nsinua ja äitiä. Hän on myös mennyt huoneeseensa. Minun mielestäni\nmeidän nyt pitäisi olla yhdessä, kun niin kauan olemme toisiamme\nkaivanneet.\"\n\n\"Tässä on sinun huoneesi, Mie\", sanoi Minna illalla, \"aivan äidin\nhuoneen vieressä. Ovi kai tulee olemaan auki välillänne, arvaan minä.\nVoi, Jumalan kiitos, että olet luonamme, sisko!\"\n\n\"Niin, Jumalan kiitos!\" Äiti sulki minut syliinsä.\n\nOlin kauan valveilla. Kellon lyödessä kaksitoista nousin ylös. En\ntosin luullut unta näkeväni, kuten lapsena ensi kertaa nukkuessani\näidin katon alla, mutta halusin hartaasti äitiä nähdä. Hän nukkui\nrauhallisesti, hän hymyili unissaan. Voi, olisin voinut seisoa koko yön\nhäntä katsellen, mutta siitä hän olisi torunut. Hiivin hiljaa takaisin\nvuoteeseeni.\n\nAamulla heräsin -- kuten niin monesti entisinä aikoina -- hopeanheleään\nnauruun. Kun avasin silmäni, seisoi Minna kumartuneena ylitseni, tuttu,\nveitikkamainen hymy huulillaan.\n\n\"Hyvää huomenta, Marie! Etkö häpeä, kello on jo yli yhdeksän. Sinä ja\näiti saatte rangaistukseksi olla ilman teetä. Olen kolme kertaa sitä\nkulettanut tänne, ja te vaan olette nukkuneet. Nyt on pian kahvinaika.\n-- En voi tätä käsittää, sillä äiti tavallisesti herää kello neljä.\"\nSamassa äiti astui sisään. Hän näytti terveeltä ja nuorekkaalta ja\ntervehti meitä herttaisella, iloisella hymyllään.\n\n\"Minkä vuoksi olen maannut valveilla, Minnaseni? Sen vuoksi että olen\nmietiskellyt, kuinka oli lapseni laita siellä kaukana, mimmoinen oli\nhänen olonsa. Kas, se oli syynä unettomuuteen, jota lääkärit eivät\nkyenneet karkoittamaan. Tänään heräsin myöskin kello neljä, mutta\nsilloin ajattelin, että Marie makaa tuolla vieressä hyvässä tallessa,\nja sitten käännyin toiselle kylelle ja vaivuin uudestaan uneen. -- Mene\nsinä nyt, rakas tyttöseni, me tulemme kohta.\"\n\nÄiti istuutui vuoteeni viereen ja tarttui molempiin käsiini.\n\n\"Nyt et pääse ylös, tupukkani, ennenkuin olet kertonut minulle kaikki,\nmistä et kirjeissäsi puhunut. Alappa nyt heti kauniisti.\"\n\nMitä piti minun tehdä? Olin lujasti päättänyt vaieta, mutta äiti katsoi\nniin tutkivasti silmiini, sydämmeni oli aina ennen ollut hänelle avoin\nkirja. En voinut vastustaa, vaan hän sai tietää kaikki.\n\n\"Voi, sinä rakas lapsi parka! Mutta nythän se on kestetty.\nKiittäkäämme Jumalaa kärsimyksistäkin. Ne tekevät meidät paremmiksi,\ntyytyväisemmiksi ja kiitollisemmiksi.\"\n\nKiireesti nousin, kurkistin puutarhaan, jossa Mette hypisteli niitä\nharvoja kukkasia, joita siellä kasvoi. Olin niin onnellinen, mieleni\noli niin nuori ja kevyt. Juoksin arkihuoneeseen Minnan luo.\n\nSe oli hyvin kodikas huone. Huonekalut ja tapetit olivat uudet ja\nkauniit, akkunat täynnä kukkaruukkuja. Tosin näytti hirsikatto\nja kahden jalan nojassa oleva iso uuni vähän omituiselta, mutta\nyleisvaikutus oli kuitenkin hauska.\n\nOtin Minnaa vyötäisiltä ja pyöräytin häntä ympäri. \"Sinä olet kaikkein\nsuloisin pikku matami koko avarassa maailmassa\", sanoin.\n\n\"Marielle on tehnyt hyvää olla ulkona maailmassa. Everstiläiset ovat\nparemmin ymmärtäneet herättää hänessä elävyyttä kuin me.\"\n\n\"Olet aina ollut erittäin teräväjärkinen, oma rakkaani\", vastasi äiti\npyyhkäisten hellästi hiukset hänen korkealta, avoimelta otsaltaan.\n\nMinna luuli hänen tarkoittavan täyttä totta tällä kiitoksella, siivilöi\nkahvin vielä kerran ja lähestyi hiljaa akkunaa, jonka ääressä Gustav\nistui lukemassa. Hän painoi hymyilevät huulensa Gustavin vakaville\nsilmille ja katsoi häneen sanomattoman hellästi ja luottavasti. Voi,\nolisi ollut raskasta, äärettömän raskasta nähdä Minnan luovan semmoisen\nkatseen henkilöön, joka ei olisi sitä ansainnut, mutta Gustav sen kyllä\ntäysin ansaitsi.\n\nKun olimme juoneet kahvia, kävin tarkastamassa koko taloa, ja siinä\noli niin paljon tilaa ja mukavuuksia, että kyllä antoi anteeksi,\nettei kaikki ollut aivan kauneuden sääntöjen mukaista. Sen jälkeen\njuoksin yksinäni ulos puutarhaan, ja Diana, Minnan suuri vaaleanharmaa\njahtikoira seurasi minua.\n\nSeisoin mäellä lehmuksen alla ja katselin kartanoa, jossa\nkamarineuvoksen herrasväki asui. Talo oli valkoinen, punakattoinen,\ntaustana metsä kellanruskeassa syyspuvussaan. Käännyin sitten\npappilaa katsomaan, joka näytti niin hauskalta savuavine piippuineen,\ntyhjine haikaranpesineen ja monine kirkkaine akkunoineen. Siellä he\nolivat! Minun ei tarvinnut astua kuin muutama askel, niin olin heidän\nluonaan. Avasin portin, läksin astelemaan polkua pitkin, kanervakummun\nyli, lähteen ohitse metsään. Diana juoksenteli edestakaisin aivan\nhaltioissaan. Keltaiset lehdet tanssivat jalkaini edessä, kävi vinha\ntuuli ja tuon tuostakin tipahteli suuria, raskaita sadepisaroita.\nTaivas oli lyijynharmaa, mutta minusta kaikki sittenkin oli ihanaa.\n\nIloni puhkesi lauluksi. Juoksin yhä edemmäksi metsään ja käännyin\nsitten äkkiä takaisin. Olisin tahtonut syleillä koko maailmaa!\nNyykäytin päätäni pienelle kesakkokasvoiselle pojalle, joka oli\nkiivennyt pähkinäpuuhun, torpparinvaimolle, joka nouti vettä kaivosta\nlapsi käsivarrellaan, vanhalle rengille ja karjanhoitajalle, joka\najoi karjaa lammelle juomaan, ja he nyökkäsivät kaikki ystävällisesti\nminulle takaisin. Karjanhoitaja otti punaisen myssyn päästään, ja suu\nvetäytyi leveään hymyyn, kun hän virkkoi: \"Hyvää päivää ja tervetuloa,\npikku neitsy.\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nEn tiedä mitään sen ihanampaa kuin, oman itsenäisen tahtonsa voimalla\npyrkien hyvää kohti, elää ihmisten parissa, jotka tietää itseään\nparemmiksi, tuntea olevansa kaikkein pienin, avata sydämmensä\nvastaanottamaan kaikkea sitä hyvää ja siunaustatuottavaa, mitä sanotaan\nja tehdään. Voi, kuinka olikaan puhe everstin talossa minua kiduttanut\nja loukannut, silloinkin kun se ei ensinkään minua itseäni koskenut.\nAjattelin melkein aina päinvastoin kuin he, mutta minun täytyi vaieta\nja sulkea itseeni, mitä minussa oli parasta.\n\nJaoimme vähitellen taloudenhoidon keskenämme, tietysti siten,\nettä nuorelle emännälle jätettiin hallitsijattaren oikeudet. Ei\naikaakaan, niin iloisuutemme -- olemme kaikki kolme iloisia, kukin\nomalla tavallaan -- tarttui Gustaviin, ja entinen synkkä varjo näkyy\nvain harvoin hänen kasvoillaan ja katoaa nopeasti. Kun hän katselee\nsuloista vaimoaan, joka askaroi niin naisellisena, niin herttaisena,\nniin kokonaan tiedottomana omasta rakastettavuudestaan, luen hänen\nkatseistaan, että hän siunaa vaimoaan. Välistä hän silloin tarttuu\nMinnan käteen ja kuiskaa: \"Minna, me olemme äärettömän onnelliset.\" --\n\nOn kerrassaan uskomatonta, kuinka aika kuluu, kun elää hiljaista,\ntoimeliasta elämää. Olen ollut täällä yli kolme vuotta ja kuitenkin\ntuntuu kuin se aika olisi ollut yksi ainoa pitkä pyhäpäivä.\n\nJoka sunnuntai käymme kirkossa. Se on aivan vaatimaton, eikä ole urkuja\nvirrenveisuuta säestämässä, mutta se on täynnä rehellisiä, hartaita,\njyllantilaisia kasvoja, ja saarna on kaunis ja yksinkertainen. Me\ntiedämme, ja seurakunta tietää, että pappi lujasti uskoo sanaa, jota\njulistaa, että hän hengessä ja totuudessa sen mukaan toimii ja että\nhän teoissaan osottaa rakkautta lähimmäistään kohtaan. Ja joskohta\nhän onkin hiukan ankara, vaatii hän kuitenkin enimmin itseltään. Kun\nhän saarnansa lopettaa, kiiltää kyynel monen silmässä ja monella\nvanhalla, ryppyisellä poskella. Itse vanha, lystikäs kamarineuvoskin,\njoka säännöllisesti istuu tyttärineen heidän omassa suletussa\npenkissään, pyyhkii silmiään isolla silkkinenäliinalla ja ajattelee\nvaimo-vainajaansa.\n\n\"Teidän täytyy syödä päivällistä meillä naisväkenne kanssa, herra\npastori. Minä en minkäänlaisista kielloista välitä\", sanoo hän, kun\ntapaamme toisemme kirkon edustalla, ja tyttäret, kaksi kaunista\nnuorta tyttöä, yhtyvät pyyntöön niin ystävällisesti, että melkein on\nmahdotonta kieltää.\n\nKartanossa on hyvin hupaista, kestitään vain hiukan liiaksi.\nAluksi luulivat he, että olimme joko sairaita, herkkusuita tai\nteeskentelijöitä, sen vuoksi ettemme voineet alituiseen syödä.\n\n\"Kertokaa meille vähän Kööpenhaminasta. Ajatelkaa, emme koskaan\nole olleet siellä ja kuitenkin on meillä siellä setä, joka on\ntukkukauppias, ja veli, joka on opiskelemassa. Kertokaa meille vähän\nteattereista, tanssiaisista, Tivolista, Rundetaarnista ja Rosenborgin\npuistosta.\"\n\n\"Ja muodeista\", lisäsi vanhin, \"lienee oikeastaan hirveän ikävää\nkööpenhaminattaresta asua täällä\".\n\nVoi, he eivät paljoa tietäneet!\n\nKamarineuvos puhui toiseen tapaan: \"Elämä maalla on terveellisintä ja\nonnellisinta, lapset. Katsokaa vain neiti Staalia, kuinka reippaalta ja\nterveeltä hän nyt näyttää, ja kun hän tuli tänne, olisi tyttöä voinut\nluulla keuhkotautiseksi. Siihen oli syynä pääkaupungin huono ilma ja\nhieno elintapa.\"\n\nKävimme tervehtimässä lähiseudun pappeja ja muutamia muita perheitä.\nKaikkialla meidät otettiin vieraanvaraisesti ja ystävällisesti vastaan.\nJoulun aikaan pidetään täällä kaikkialla pieniä pitoja, ja kun me\niloisina ja lämpiminä tanssista ja leikeistä, joita äiti ja Gustav\nkuitenkin vain syrjästä katsovat, ajamme kotiin kuunvalossa, täytyy\nmeidän aina myöntää että meillä on ollut erittäin hauska, vaikka yksi\nja toinen seikka olikin kenties ollut vähän omituista.\n\nMeidän pappi, matami, rouva ja neitsy ovat kaikki suuressa suosiossa\nkansan keskuudessa. Etenkin on rouva kovin alentuvainen puhelemaan\nkaikkien kanssa.\n\nIstuessamme yhdessä hämyhetkinä, puhumme usein rakkaista vainajista,\nisoäidistä, isästä ja Hedevigistä, ja omituista on, etten ole ketään\nheistä nähnyt, ja kuitenkin ovat he minulle niin rakkaat. Ajattelen\nomia vanhempiani ja suloista on kuvitella, että heidän siunauksensa,\nlämmin, harras siunaus, ympäröi äitiä kaikesta hänen sanomattomasta\nhyvyydestään heidän lastaan kohtaan.\n\nJoka viikko saan kirjeen pieniltä ystävättäriltäni ja kirjoitan heille\nvastauksen. Huomaan selvästi, että vaikutusvaltani heihin on säilynyt.\nHe pääsevät keväällä ripille ja käyvät sitten meitä tervehtimässä. --\nSilloin tällöin saan muutamia rivejä salaneuvoksetar Trollelta. Amalia\non mennyt kihloihin kosijansa kanssa ja viettää pian häitä.\n\nÄidin veli käy meillä kesäisin. Pidän hänestä paljon, vaikka hänen\nkäytöksensä minua kohtaan onkin vähän omituinen. Epäkohtelias ei hän\nsuinkaan ole, päinvastoin, mutta hän ei voi -- tai oikeammin sanoen ei\ntahdo -- mitenkään saada muuta päähänsä, kuin että olen Gustavin sisar.\n\nKaren on ollut täällä pienen seitsenvuotiaan Louisensa kanssa.\nOli ollut merkillinen tapahtuma Karenille kulkea vettä myöten\nhöyrylaivassa. Hän oli saanut matkalla kokea äärettömän paljon, enemmän\nkuin koko elämänsä aikana. Ja jyllantilaiset katselivat Karenia, ja\nKaren katseli jyllantilaisia.\n\n\"Jopa puhuvat kummallista kieltä\", virkkoi Karen hymyillen, mutta me\najattelimme, ettei juuri ollut kehumisen varaa kummallakaan puolella.\n\n\"Nyt meidän täytyy matkustaa kotiin\", sanoi hän oltuaan meillä kaksi\nviikkoa, \"täällä on ollut kaikin puolin hyvä, mutta en enää voi\nlaiskotella tällä tavalla\".\n\nOnnellinen Frederik on ollut täällä kahdesti nuoren, ruotsalaisen\nvaimonsa kanssa. Hän on yhtä leikkisä ja vallaton kuin ennenkin, mutta\nei läheskään niin pilkallinen, ja jos hän milloin yrittääkin, saa\nyksi ainoa rukoileva katse Maijan suurista, lempeistä silmistä hänet\nvaikenemaan.\n\nTohtori Stub on kuollut. Sanomattomaksi hämmästyksekseni on hän\ntestamentannut minulle viisituhatta riksiä. Muuan nuori lääketieteen\nylioppilas, ja vanha kakkujenmyyjätär, joka harjoitti kauppaansa\ntohtorin portin suussa, saivat kumpikin samankokoisen rahasumman. Muun\nosan omaisuuttaan lahjoitti hän sairashuoneille. Tämä hänen hyvyytensä\nteki minuun omituisen vaikutuksen; en tiedä itsekään, tuntuiko se\nmiellyttävältä vaiko epämiellyttävältä. Kuinka usein olinkaan katsellut\nhänen tyyniä kasvojaan, toivoen saavani nähdä ystävällisen katseen\nhänen silmistään, mutta turhaan.\n\nToisena kesänä lisääntyi perheemme uudella jäsenellä, kauniilla\npienellä pojalla, jolla on isänsä otsa ja äitinsä ja äidinisänsä\nsilmät. Kaunista on nähdä hänen istuvan nuoren äitinsä käsivarrella ja\ntaputtavan isänsä poskia pienillä pyöreillä kätösillään. Kaunista myös\non nähdä isoäidin hypyttelevän häntä polvellaan.\n\n\"Eikö ole merkillistä etten voi tuntea olevani vanha\", sanoo hän\nhymyillen, \"olenhan jo kuitenkin isoäiti ja näin aamulla paljon\nharmaita hiuksia päässäni\".\n\nMette rakastaa pikku Haraldia melkein jumaloiden. Hän joutuu aivan pois\nsuunniltaan, kun joku uskaltaa jotakin Haraldilta kieltää. Puutarha\nkaikkine kukkasineen, joita me muut ainoastaan Meten erityisellä\nluvalla saamme poimia, on hänen käytettävänään. Mette sitoo tuoreista\nprovanssiruusuista paksuja seppeleitä, jotka hän kietoo lapsen pienten\nvaunujen ympärille, työntäessään häntä puutarhassa. Kihlakunnanvouti\non laatinut Meten testamentin. Koko hänen omaisuutensa -- ja Meten\nmielestä se on melkoinen -- saa Harald periä. Ja Mette ottaa esille\nsukanjalkansa ja ravistaa ylpeillen niiden kiiltävän sisällön lapsen\njalkojen eteen, joka sitä viattomin silmin katselee.\n\nJoka aamu ennen teenjuontia istuu pikku Harald Marie tädin käsivarrella\n-- hän pitää jokseenkin paljon Marie-tädistä -- ja murentaa suuren\nleipäpalasen linnuille.\n\nViime jouluaattona istuessamme paraikaa odottamassa, että Minna\navaisi oven saliin, rupesi Vahti kovasti haukkumaan. Samassa kuului\npostitorven toitotus, ja avonaiset vaunut ajoivat pihaan.\n\nTuokion kuluttua astui rakas professori Langemme, jonka luulimme olevan\nhyvissä turvissa lämpimässä Italiassa, valkoisena kuin lumiukko ovesta\nsisään.\n\n\"Tulen kai hyvissä ajoin\", huudahti hän. \"Eihän joulupuu vielä ole\nsytytetty?\"\n\nMikä ilo siinä syntyi! Kaikki me häntä syleilimme. Mette aivan\nraivostui ihastuksesta.\n\n\"Antakaa minun nähdä lapsi.\"\n\nMinna ojensi hänelle äidillisellä ylpeydellä pienokaisen, joka\noli nukahtanut isoäidin helmaan. Professori katseli häntä vakavan\nnäköisenä, mutta kun Harald heräsi ja avasi suuret, hymyilevät\nsinisilmänsä, nosti professori hänet korkealle ilmaan ja huudahti:\n\"Tämä poika on varmaan kevyesti kulkeva elämänsä läpi.\"\n\n\"Muistatteko, rouva Staal, kuinka isoäidin oli tapana torua sen\nvuoksi, että ilta aina minut yllätti? Samaten on myöskin elämäni illan\nlaita. Huomasin äskettäin, että nyt olen vanha mies, seitsemänkymmentä\nseitsemän vuotias, ja rupesin pelkäämään, etten enää saisi teitä nähdä.\nTuntui siltä kuin sydämmeni kaipaisi lämpöä, ja sitä tiesin löytäväni\ntäällä, ja nyt aijon asettua tänne lepoon pitemmäksi aikaa.\"\n\nSiinä hän istui juhlapöydän ääressä, tuo kaunis valkohapsinen vanhus,\nja katseli meitä niin hellin katsein, siinä hän seisoi joulupuun\nvieressä Harald käsivarrellaan ja oli itse kuin lapsi.\n\nTänään on uudenvuodenpäivä 1863. Kuule, kuinka kauniisti kellot\nkutsuvat kirkkoon. Aurinko paistaa niin kirkkaasti tänne sisään,\nmieleni on niin rauhallinen, olen täysin onnellinen. Ystäväni, --\neivät läheisimpäni, vaan muut hyvät ystävät kyllä puhuvat minulle\nitsenäisestä onnesta, jostakin omasta, antavatpa sille määrätyn muodon\nja nimenkin, mutta minä en muutosta kaipaa. Koko sielustani rakastan\nympäristöäni, ja he rakastavat minua, kaipaisivat minua. Oi Jumala,\nanna tämän kestää! Mutta ellei se voi tapahtua, en kuitenkaan pelkää.\nSe Herra, joka lahjoitti köyhälle, hylätylle lapselle onnellisen kodin,\nse Herra, joka piti hänet ja hänen rakkaansa huomassaan murheen päivinä\nja yhdisti heidät, se Herra ei koskaan häntä hylkää. En kysy mitä uusi\nvuosi helmassaan kantaa, sillä tiedän, että Jumala minut johdattaa\nperille tavalla, jonka minulle parhaaksi näkee, tulkoonpa sitten surua\ntai iloa.\n\n    Ei rakas Isä, tiedän sen,\n    Suruihin sorra lastaan;\n    Myös johto teille murheiden\n    On armo ainoastaan.\n    Mun vaikka merten kuohuihin\n    Kätensä voima heittäis,\n    Niin Herran Henki sielläkin\n    Mun rauhan siivin peittäis.\n\n\n\n"]