Mennyt kesä

MENNYT KESÄ

Kirj.

Eino Railo

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1932.

        "Meminisse juvat"

SISÄLLYS:

        Sonetti Evalle. Omistusruno.
     I. Aamukasteinen hetki.
    II. Rannalla. Runo.
   III. Rannalle rakennetaan.
    IV. Rakentajan sydän. Runo.
     V. Huvila valmistuu.
    VI. Palstalla ja puutarhassa.
   VII. Olkkolaisen Heikin tupakat.
  VIII. Taistelu vihreästä madosta.
    IX. Minne jäin mä? Runo.
     X. Kun olkipesän piti parveilla.
    XI. Kesän kauneuden ylistys. Runo.
   XII. Huviretkellä ja uimassa.
  XIII. Ulapan kuvia. Runo.
   XIV. Sadepäivinä ja ukonilmoilla.
    XV. Perhosen munia.
   XVI. Kukkia.
  XVII. Kesän herkkuja.
 XVIII. Mesimarja. Runo.
   XIX. Moottori ja purjevene.
    XX. Ulapan haaksi. Runo.
   XXI. Lintuja.
  XXII. Outo lintu. Runo.
 XXIII. Kaloja.
  XXIV. Sonetti ahvenelle. Runo.
   XXV. Muita eläimiä.
  XXVI. Hämäläisiä kuvia.
 XXVII. Vanha kirkko. Runo.

XXVIII. Kesä on mennyt -- Hyvästi!

XXIX. Armaasta erotessa. Runo.

SONETTI EVALLE.

    Ma joskus ennen Sulle sonetin
    kai sommittelin kainon, ontuvan:
    näät lempi nuori säkein sointuvin
    tuo ilmi sydämensä tunnelman.

    Kun tämän kirjan nyt mä rakensin,
    niin sonettien kevään kirkkahan
    jo sykkiväisin tunsin sydämin
    mä uuden koittavan niin ihanan.

    Jos sallit siis, mä vuoksi muistojen,
    kuin kukkasella tieltä elämän
    Sun nimelläsi tämän somistan,

    ja velkaa kun oon hartaan kiitoksen,
    mä sonetiksi sen nyt sepitän
    ja täten kirjan Sulle omistan.

I

AAMUKASTEINEN HETKI.

Tuhansien kaupunkilaisperheiden unelma, viehättävä kesäinen näky, täynnä siniavaruutta, kaukaisten vaarojen rinteillä väräjävää auerta, laineiden kimallusta, lintujen laulua, hyönteisten surinaa ja kukkien tuoksua. Ei liene sitä kaupunkilaista, jonka sydämen kaipuun maa tämä ei olisi, onnela, jota hän muistelee ja ajattelee sitä palavammin, kuta harmaammalta talvipäiväinen aherrus hänestä tuntuu.

Siitä on niin vähän aikaa, kun me suomalaiset astuimme näkyviin noiden salojen helmasta, yksinäisten kesäjärvien rannoilta, ettei männyn raikas tuoksu, palokärjen valittava huuto, peipposen toivorikas, tiukka ja ahtaasti tuleva viserrys, kuovin kutsu ja kuikan itku ole vielä ehtinyt tietoisuudestamme häipyä, vaan houkuttelee meitä vastustamattomalla voimalla.

Olemme joutuneet maaseudulle, kauas Hämeen sydämeen, saapuneet illalla perille harmaaseen maataloon ja nukkuneet huonosti oudossa paikassa. Herään aikaisin, huonolla tuulella, väsyneenä, kunnes muistankin olevamme maalla, kesälomalla. On kaunis ilma, aurinko paistaa, kuuluu lehmäin römeätä ammumista, kellon kalkahtelua, naisten ääniä. Mieleeni johtuvat vanhat tarinat kesäaamun kauneudesta ja niinpä uskomattoman tarmonpuuskan vallassa nousenkin, pukeudun kiireesti, hiljaa, noin vain väliaikaisesti, ja pujahdan ulos, vieläpä avojaloin. Olemme tietysti nuori pari, alle kolmenkymmenen, ja nuori rouva, jonka kauneus on vain kypsynyt ja täytelöitynyt, jää nukkumaan tuohon, pää omalla pyöreällä käsivarrellaan ja vieressä muutaman vuoden vanha tyttärensä, se sama, jonka pitkät kultakiharat herättivät Helsingissä kaikkien äitien kateutta ja äidiksi aikovien unelmoivaa ihastusta. Hänkin nukkuu tuossa mistään tietämättömänä, taiteellisesti piirretty enkelisuunsa hiukan raollaan. Niin, hiivin ulos ja seisahdun portaille ihanan näyn häikäisemänä ja lumoamana.

Omituista: vanhat perinteet sisältävät usein enemmän totta kuin luulisikaan. Yllätettynä totean Suomen kesäaamun kauneuden. Ilma raikasta ja puhdasta, tuoksuen sekä kedon kukkasilta että kotoiselta karjatarhalta, kastehelmet kimaltelemassa ruohostossa, pihakoivun oksalla paarmalintu laulamassa nokka pystyssä, suu sepposen selällään ja pienet kaulahöyhenet pörhöllään. Ja taivas – kuinka se onkaan niin tavattoman korkea ja kuulakka ja sininen – ja kuinka hauskasti nuo pääskyset sinkoilevat tuolla avaruudessa. Ja tuossa on se kuuluisa aitanpolku, jolla aina näemme toimeliaana astelevan emännän, raskaanpuoleinen maalaissepän tekemä avain riippuen pikkurillistä, suoraselkäinen röijy vyötäisten kohdalta vähän sisäänpäin mutkalla, ja hiirenhännän ohuinen palmikko kietaistuna sykerölle, joka on lävistetty messinkineulalla. Täytyy ihan mennä kävelemään tuota polkua – se on parikymmentä senttiä leveä, sileä, musta, kiertelee notkeasti mutkitellen pihan kiviä. Se tuntuu jalkaan raittiilta, hyvältä, pehmeältä – on kuin pääsisi sen kautta salaperäiseen yhteyteen itse maan kanssa. Pysähdyn katsomaan polun mustaa multaa, tuijotan siihen, ajattelen sitä hyväillen kuin ystävää, äitiä, josta olen ollut kauan erotettuna, jonka siunaavasta läheisyydestä kivi, asfaltti, sementti, elämän keinotekoisuus, on niin pitkäksi aikaa sulkenut minut pois. Menen laiskasti tepsutellen aitalle saakka ja istahdan sen portaalle. Astimena on vanha kulunut myllynkivi, jonka reiästä pilkistää näkyviin katkeranhajuista koiruohoa. Porras on tehty veistetyistä jättiläislankuista, hirret ovat nykyisin tuntemattoman leveitä ja tukevia, ja koko rakennus on silmää hivelevän harmaa, hiukan hopean-, hiukan violetinvärinen, rauhoittava, paikoillaan tyytyväisesti torkkuva, elämää kokenut, ystävällinen, viisas. Sen ovi on pieni, nelikulmainen, alanurkassa kissan aukko. Tunnen suolalihan, kinkkujen, suolakalan hajun, näen hengessäni aitan sisustan, lihapölkyn, leveäteräisen kirveen, lattialla luu- ja talimuruja, ja nurkassa hiiriraukan vavisten kuulostamassa ja nuuskimassa, että olisikohan tuo kissa muualla, että us-uskaltaisikohan mennä ja sie-siepata pienen palan, vain hyvin pie-pienen... Tunnen aitan viileän pimeyden ja vilkaisen sen yläkertaan vieviä tikapuita, jolloin mieleni täyttää sarja vilahtelevia, valkoisen värikkäitä näkyjä, mieluisia, kaukaisia, vain hämärästi aavistettuja tunnelmia, jotka hiljaa hivellen täräjävät pitkin nuorta hermostoani kuin arka humina kesäiltana puhelinlangoissa.

Mutta nousen taas ja lähden rauhallisesti, hermoni ennenkuulumattoman tyyninä, laskeutumaan tuosta karjatarhan ohitse rantaan päin. Kasteinen ruoho viilennyttää suloisesti jalkojani ja uskollinen piha-apila katsoo minuun siveästi ja vaatimattomasti. Nyppään sen hajamielisesti käteeni ja rupean kuin ihmeissäni tarkastelemaan sitä: kuinka sanomattoman hienosti se onkaan rakennettu, sen lehtien melkein näkymätön nukka on kuin satumaiden sominta, harsoisinta silkkiä! Ihmeitähän täällä on joka paikassa ympärillämme, vaikka emme huomaa niitä, ne kun ovat tuossa aina ilmaiseksi nähtävinä. Menen saunan ohi. Sieltä lemahtaa tuttu tuoksu – sellainen kostean savuinen ja lämmin: – kuumuutta, vastojen hutkinaa, höyryäviä, punoittavia ruumiita, itseänsä häveliäästi suojelevia maalaismiehiä, permannolla maahan katsova eukko vesiä ja vastoja varustelemassa ja löylyä heittelemässä. Menen edelleen ja saavun pieneen mökkitalouteen, joka on järjestetty tuohon rannalle, isojen kallioiden väliin jääneelle tasaiselle paikalle, korkeiden koivujen siimekseen. Tämä on todellakin pikkiriikkistä huushollia, tuo tulitikkulaatikon kokoinen tupa, sen kaikenlaista kalua täynnä oleva eteinen, navetta vielä pienempi, sauna kuin peukaloisen pesä, ja vieressä kota, josta polku vie tuvan ovelle. Ja tupakkamaa, hellästi hoidettu, taputtamalla silitetty, polvillaan kasteltu, ruoputeltu, pehmostettu. Missä on isäntä ja missä emäntä? Tuossa he tulevat, nousevat rannasta, ja eukon jaloissa pyörii iso, punertava kissa, paksuposkinen ja topakka kuin tiikeri, yhä pukaten eukkoa jalkoihin ja käheästi naukumalla vaatien osuuttansa saaliista. Totean, että Olkkolaisen Heikki – se on hänen nimensä – on suunnitellut taloutensa omien mittojensa mukaan: pienenä kuin tonttu, mutta siitä huolimatta arvokkaana ja omintakeisena persoonallisuutena hän liikkuu valtakunnassansa, halliten sitä lujalla kädellä kuin kuningas. Tunnen heti mieltyväni häneen ja hänen kumaraselkäiseen Liisa-eukkoonsa, joka myös esiintyy hienosti ja arvokkaasti ryhmyisestä ja karkeasta olemuksestaan huolimatta. Paiskaamme kättä ja tutustumme; Heikki tuntuu arvaavan, kuka olen. Istuudumme aidalle ja viritämme siinä savukkeet, Heikki minun laatikostani, tyynesti pistäen taskuunsa vanhan posliinikoppaisen piipun, josta oli tuprahdellut ja lehahdellut pieniä sinisiä pilvosia, kotikasvuisen avomielistä, teeskentelemätöntä tuoksua, tuhansiakin liikuttavia muistoja menneiden aikojen partasuista, vapisevista väkäleuoista, niveristä piipuista ja pirttien sakeasta savumerestä, johon ei mahtunut joukkoon, ellei kuin uimari kaksin käsin halkaissut uraa edessään – tarinoista ja tuoksuista, jotka toistensa sukulaisina, järeän tuoreina ja alkuvoimaisina kohosivat suoraan mannun parmailta, saattaen herraskaistuneen nuorukaisen ihon kananlihalle luonnollisella, teeskentelemättömällä hirveydellään. Oi ihminen! haltioidun siinä veräjällä istuessani ja katsellessani uuden ystäväni arvokasta, hienoa tupakoimismallia, – oi ihminen! sanon, kuinka suunnattoman ylevä ja korkea olento olet silloinkin, kun esiinnyt vaatimattomimmillasi, kuinka täynnä salaperäistä, tutkimatonta jumalallisuutta! Vaikka näytät olevasi maassa kiinni, siihen lähtemättömästi vaipunut, vaikka tarha tuoksuu väkevästi ympärilläsi, niin kuitenkin kuulut muualle, jonnekin ylevään, kauniiseen, salaperäiseen, siihen ihanaan valomereen, joka nyt meitä molempia ympäröi, kun istumme tässä Heikin kanssa kotoisesti veräjän kiiltäväksi hankautuneella harjapuulla.

Mutta jätän vihdoin Heikin siihen ja laskeudun koivujen, petäjien ja sammalkivien välitse kiemurtelevaa pikku tietä rantahietikolle. Suurenmoinen, ylevä elämys tuo, kun metsän varjosta, jossa emme ole nähneet kauemmas ympärillemme, jossa vallitsee ahdas rajoittuneisuus, taivaankin siintäessä vain pilkkuina latvojen lomitse ja järven vain "vilkkuessa honkain välitse", yhtäkkiä astumme suuren selän rannalle. Tuntuu kuin sielu avartuisi ja kirkastuisi kuin vapaaksi päässyt lintu, joka riemastuen lehahtaa lentoon ja jonka siivet toisin silmänräpäyksin välähtävät valkoisina sinitaivasta ja veden kalvoa vastaan. Vaistomaisesti, tietämättään, silloin melkein jokainen pysähtyy, hengähtää syvään, jännittää katseensa taivaanrantaan ja tuntee, että jotakin suurta ja ylevää on eteemme avautunut, ei vain ruumiillisille silmillemme, vaan niiden välittämän kuvan kautta myös hengellemme.

Niin seison siinä rantahietikolla, jonka aurinko jo on ehtinyt lämmittää hyväilevän mieluiseksi. Raitis, mutta silti leppoisa tuuli siirtelee hiuksiani ja veden rajassa lirahtaa sievästi pieni aalto. Kaislikko tuossa huojuu hiljalleen, sen lehdet kahajavat vanhaa kuiskettansa. Selän toisella puolen lepää komeana autereinen Sappeenvaara, katsellen värähtämättömin silmin eteensä aukeavaa järvimaisemaa. Sieltä korkeudestaan se saattaa nähdä soukkia niemiä, kapeita salmia, aavoiksi avartuvia selkiä ja kymmenittäin saaria, jotka ikuisesti soutelevat tällä unelman kaltaisella siniulapalla, tuulen suhistessa surumielisesti rantapetäjissä, tiiran kirahdellen keinuessa tuulessa ja rantasipin lentäessä kaartaen pesänsä vaiheilla, valittavasti piiskuttaen. Tunnen yhtäkkiä löytäneeni jotakin, joka on ollut minulta kadoksissa kauan – lapsuuteni surumielisen, haikeankauniin erämaantunnelman. Siihen kuuluu juuri tällainen yksinäinen, autio järvenselkä, jota ei soutaja häiritse, kaukaa hohtava autereinen vaara, rantahietikko, keinuva kaislikko, surumielinen suhina vanhoissa petäjissä, joskus välillä haavan lehtien rapina, kesätuulessa purjehtiva valkoinen lintu – kaikki se sanomattoman kaunis, se selittämättömän surumielinen ihanuus, joka lempeänä rusotuksena hohtaa Pohjolan erämaan kasvoista. Ja tuo yksinäinen tuulen suhahdus tuo mieleen toisen kuvan, joka sekin on ollut kauan unohduksissa: hiljaisen lammen syvimmässä erämaassa, kaukana suon selällä, jossa kurki huutaa omituisesti kajahtavan varoituksensa, jossa pieni koito lintu jähmettyneenä kauhusta painautuu mättäällä olevaan pesäänsä, kun hiljaisuuden, autiuden, yksinäisyyden masentamana, sydän täynnä alakuloisia mietteitä, vaivalloisesti harhailet suon yli, säpsähtäen viklan huudosta, joka itkien ja valittaen ympärilläsi joskus väreilee. Tunnen, kuinka voimakas liikutus yhtäkkiä valtaa minut, kiitollisuus siitä, että luonto taas oli ilmoittanut läheisyytensä ja avannut kauneutensa, – kuinka väkisinkin silmiin kihoaa vettä.

Mutta minne olen harhautunut tässä varhaisen kesäaamun kirkkaudessa, mietteissäni, muistoissani? Tarkoitukseni on ollut vain selittää, kuinka meidät kerran elämässämme valtaa vastustamaton halu saada omaksemme edes pieni pala tätä samaa luontoa, voidaksemme rakentaa siihen erakkolan, piilopirtin, rauhanmajan, mitä mieluisinta hyväilynimeä itsekukin siitä käyttänemme. Veto tähän suuntaan on vastustamaton, se on veren ääni, suurilta saloilta peritty vaisto, jota täytyy ainakin jollakin tavalla totella. Se on kauneuden, runouden kaipuuta, pitkien pimeiden kasvattamaa auringon kiihkeätä janoa, käsien ojentamista sitä ihanaa näkyä kohti, johon onnenhaaveemme keskitämme.

II

RANNALLA.

    Oi onnelan kaukainen ranta
    siniulapan takana tuon;
    sieltä siintävi kultainen santa
    kun sinne mä katseeni luon.
    On taustana kunnahan kaari,
    punahohtoinen auermaa,
    kuin auvon ja autuuden saari
    se sieluuni kangastaa.

    Siellä rauhan on ainainen aika,
    rusoloisteinen, loppumaton,
    ja unelmain terhentaika
    siellä viihtävi lepohon.
    Siellä suloinen surumieli
    niin hellästi liikuttaa,
    ja lintujen sävelkieli
    niin helkkyvän hurman saa.

    Siellä varjossa istuvi impi,
    hämykatveessa kukkivan puun;
    hän on haavetta kaunihimpi,
    ja tulta on suudelma suun.
    Ja silmien loiste on hellä,
    ja syvä ja tumma kuin yö:
    osa autuas ihmisellä,
    sydän immen jos kelle lyö.

    Siellä kummasti kukkien kellot
    sinitaivaalle tuijottaa,
    jossa ikuiset pilvien pellot
    yhä uusia sieluja saa.
    Niiden silmissä kaunihisti
    helokyynele kimmeltää,
    ja Taivahan valkea risti
    on ohje ja matkan pää.

    Minä rannalta tuijotan sinne
    sydän tuskasta tulvillaan;
    jos katsoisin kunne ja minne,
    näen aina vain onneni maan.
    Minä purteni vesille lykkään
    ulos ulapan pauhinaan,
    käyn taistohon tuimaan, mykkään,
    käyn onneni soudantaan.

    Minä rautaisin sormin soudan,
    en hellitä hetkeäkään,
    en pelkää polttoa poudan
    en ärjyä inhan sään.
    Mut juuri kun onneni rantaan
    ois saapunut purteni tuo,
    ei laskea saareni santaan
    sen armoton kohtalo suo.

    Minut ulapan kuohuihin jälleen
    uus vimmattu vihuri vie,
    ja purrella eessä on tälleen
    taas vaahtoisa vaaran tie.
    Minä taistelen, huudan, soudan,
    mut taistoni turha on,
    minä ulapan hylyksi joudan,
    se käsky on kohtalon.

III

RANNALLE RAKENNETAAN.

Tuo päätös, että nyt, jos koskaan, minun on hankittava itselleni oma kesäkoti, on elämämme korkeimman hurman hetkiä. Se vetää vertoja salakihloissa olon värisyttävälle autuudelle ja melkein voittaa ensimmäisen oman kodin puuhan, koska kodista on nyt tarkoitus tehdä pohjimmaisenkin omistuksen kannalta todellisesti oma. Saattaisipa sitä lisäksi pitää koko huvilapuuhan huippuhetkenä, sillä ovathan oikeastaan hankkeet hauskemmat kuin itse varsinainen asia, tätä kun mielikuvitus varustelee ylen ruusuisilla koristeilla, jotka sitten todellisuus useimmiten kylmästi karsii pois. Huvilan rakentamispäätös on lähinnä verrattavissa kosintaan, sen valmisteluun kuuluviin hädän, ihastuksen, hurman, pelon ailahduksiin, jotka eriskummallisena autuuden rusotuksena täyttävät nuoren miehen sydämen; sen ratkaisevalla hetkellä vallitsevaan pöllömäiseen avuttomuuden tunteeseen ja kiusallisesti hiottavaan jännitykseen; ja siihen avartuneeseen riemuun, joka valtaa sydämen, kun neito ujosti kuiskaa myöntymyksensä. Silloin alkaa elämän korkeimman hurman, salakihlauksen, jännittävä, pieniä helliä luottamuksen, antautumisen ja uskollisuuden osoituksia täynnä oleva aika, jonka sitten myöhemmin, kun tuo kaikki on kaukaista unta, löydämme vanhan taskukirjamme välistä kuihtuneena, haalistuneena, murentuvana ruusuna tai – huvilan rakentamisesta puhuen – vekselin puolikkaana, joka johdattaa mieleen menneiden unelmain vaivalloisen arkipuolen. Mutta kumarru ja tunnustele noiden ruusunmurujen tuoksua, muistele sitä voiman ja uskon paljoutta, jolla tuon vekselisi hoidit, ja kohta alkaa sieluusi levitä kerran nautitun onnen hienoa hohtoa, joka kaukaisena kajastuksena vieläkin elämääsi valaisee.

Salakihlaus huvilahengettären kanssa antaa olemukselleni uutta sisältöä. Uskon päätöksen vaimolleni, joka ihastuu, mutta samalla pelkää, varoittaa puolison velvollisuuden mukaisesti viehättävän viisaana ja kaukonäköisenä, pikkuvanhasti ja muka kokeneesti, mutta tekee tämän enemmänkin varautuakseen tulevia vastoinkäymisiä vastaan, voidakseen huomauttaa, että "johan minä sanoin", kuin itse asiaa vastustaakseen. Hän on muuten jo ehtinyt päivettyä, hänestä aivan uhkuu terveyttä ja elinvoimaa, ja hän osaa pukeutua samalla kesäisen keveästi ja vastustamattoman viehättävästi, mitkä asiat tarkemmin ajatellen ovatkin ilmeisessä syyn ja seurauksen suhteessa. Päivä on polttanut ihon punaiseksi tuosta puseron aukon alakärjen kohdalta, johon ei enää satu leuan varjo, ja tuo punertava pilkku vetää väkisin katseen puoleensa. Huomasinpa vanhan myllärinkin siihen vilkuilevan, jopa viehättyvän ottamaan rakenteellisia silmämittoja vaimoni muustakin olemuksesta, vaikka oli tällöin jo yli kuudenkymmenen. Enkä ihmettele sitä ollenkaan, sillä totta puhuen tämä nuori nainen olisi näinä vuosinaan lämmittänyt vaikka Metusalemin ikäisen kavaljeerin. Olipa veikeätä nähdä, kuinka vanhuksen silmät rupesivat nuorekkaasti tuikkimaan ja kuinka hän siinä vaimoani veneeseen autellessaan muuttui sulavasti liikkuvaksi ja hauskasti puhuvaksi rokokookavaljeeriksi, joka karkoittaa vanhuuden sielunsa nuorekkaalla elinvoimalla. Mainitsen tästä en vain ylistääkseni naisellista kauneutta, mitä ei kyllä voi milloinkaan liiaksi tehdä, vaan erikoisesti myös esittääkseni vanhan ystäväni, jonka lapsellisen herttaisten ja iloisten silmien tuikkeessa olen monesti sieluani virkistänyt.

Mutta palatakseni asiaan huomautan, että siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin henkeni huvilahaaveet niin sanoakseni puhkesivat kukkaan, muuttuivat rakennusasiat minulle rajattoman kiintoisiksi. Olinhan tosin poikasena ollut rakentamassa kotipappilan takalistolle taloa, jolle annettiin nimeksi "Kuusela" ja joka tuli kuuluisaksi koko paikkakunnalla, mutta kun pääni ei vielä siihen aikaan ollut kuin kyynärän verran tattisienen lakkia korkeammalla, minkä vuoksi sain alistua toisarvoiseen ja jonkin verran nöyryyttävään hanttimiehen asemaan, ei tästä veljeni rakennustaiteellisesta mestarityöstä jäänyt pienen lippalakkini alle sanottavia teknillisiä tietoja. Olinhan myös ollut joskus saapuvilla, kun rakennettiin kotipitäjäni ensimmäistä kansakoulua, ihmetellyt vanhan rakennusmestarin kolmiomaisia vatupasseja ym. koneita, joihin hän väliin toinen silmä ummessa tiirotteli, mutta kun silloin sattui olemaan mahdottoman paljon tärkeitä hommia, joita en mitenkään voinut lyödä laimin, pääsi koulu nousemaan melkein kuin luvattani, minun ehtimättä tämänkään työn varrella perehtyä rakennustaiteellisiin ja -teknillisiin salaisuuksiin. Ja siinäpä ne sitten olivatkin kokemukseni rakennusalalla, ellen ota lukuun Oulun Kansallispankin perustuksen kaivamista, jota hyvällä omallatunnolla saatan sanoa hartaasti ja tarkoin seuranneeni ja valvoneeni alusta loppuun saakka. Olihan nimittäin hauskaa koulumatkalla mennen tullen pysähtyä tuohon työmaan reunalle katselemaan, kuinka miehet siellä möyrivät vakaan ja päättäväisen näköisinä kuin aikoen kaivautua läpi. Ja pitäneenpähän kuuluu perustus. Mutta vaikka rakennusalaa koskevat tietoni siis olivatkin kieltämättä hataranpuoleiset, niin on silti ihme ja kumma, kuinka paljon nokkela mies – rohkenen sanoa – hädän tullen ja hävyttömäksi heittäytyen löytää muististaan vaikka mitä tiedon muruja, joita on matkansa varrella hampsinut kokoon ihan huomaamattaan kuin mustalaisen riippuvahuulinen ja murheellinen kaakki heiniä maantien pientareesta. Ihan empimättä, arvokkaasti ja asiantuntevasti, kuin en olisi muuta tehnytkään kuin vain koko ikäni rakentanut, heittäydyin keskustelemaan rakennusasioista silloisen kesätaloni vanhimman pojan kanssa, joka sattui olemaan kirves-, jopa paljon käytetty urakkamies, ja hyvin niistä neuvotteluista ainakin omasta mielestäni selviydyin, mitä sitten Konsta lienee itsetykönänsä ajatellut. Hänen teknillinen sanastonsa tuntui minusta kyllä aluksi vähän oudolta – siinä oli ilmeisesti varsinainen ammattikieli, jota en kyllä ollenkaan tuntenut, mennyt omantunnon avioliittoon hämäläismaakunnallisen rakennustaiteen kanssa, tuottaen perillisen, joka oli kiistämätön lisä Babelin sekoitukseen – mutta kuuntelemalla tarkoin Konstan vakaita ja asiantuntevia esityksiä, kavalasti varomalla aivan tuntemattomia sanoja, ja runollisella näkemyksellä, kuin lennosta ampuen, arvaten toiset, siinä mennä sujahtelin kuin ankerias verkon läpi, kunnia auttavasti eheänä. Muistan kyllä väliin Konstan silmiin ilmestyneen epäröivän, vähän kummastuneen katseen, kuin hän ei olisi ollut täysin selvillä tarkoituksestani, mutta silloin kiiruhdin kysymään arvokkaasti, mitä Konsta tästä arvelee. Laajasti hän silloin selitti asian, eikä minun tarvinnut muuta kuin lisätä, että sitähän minäkin tarkoitin. Näistä rakennuskeskusteluistani muodostui mielessäni eräänlaisia suuria sinfonioja, joiden tunnusmerkkinä oli ehdoton runollisuus, rapsodiamainen, purkauksellinen välittömyys, ja joita itse voitokkaan kapellimestarin ilmeellä johdin. Ja ne olivatkin sydämeni sinfonioita, mielikuvitukseni sävellyksiä, jotka todellakin soivat sielussani Suomen suven ihanana, humisevana kauneutena, tuhansin välähdyksin ja viserryksin.

Selvää on, että kaikki joutohetket käytettiin huvilan piirustusten miettimiseen. Työkaluna oli tosin vain tuumanpituinen lyijykynän pätkä, joka oli päässyt pelastumaan lomalle lähtiessäni toimeenpannusta perinpohjaisesta taskujen siivoamisesta viekkaasti pujahtamalla reiästä liitinkiin, ja jonka vaimoni pukua silittäessään löysi, pistäen sen talteen "Siamin kuninkaaseen", so. todellakin Siamista tuotuun monikerroksiseen ompelulaatikkoon. (Sen alimmassa osastossa on runsas, jännittävä nappivarasto.) Sieltä hän sitten toi sen minulle manikureeratun peukalonsa ja etusormensa välissä silloin, kun ryhdyin valmistamaan huvilani piirustuksia. Paperina oli tietysti tuo aina saapuvilla oleva pieni neliö valkeata, puhdasta pintaa, jolle viime vuosisadalta alkaen on tietääkseni kaikki huomattavimmat rakennukset, suurimmat keksinnöt ja syvimmät ajatukset ensiksi suunniteltu ja muistiin merkitty – savukelaatikon kansi, jonka merkitystä kulttuurityön, inhimillisen kehityksen välineenä ei voi kyllin tärkeäksi arvioida. Ja niin alkoi toimintani käytännöllisenä arkkitehtinä.

Hauskaa hommaa tuo, varsinkin erikoisissa olosuhteissa. Istut siinä hätistellen mielikuvitustasi lentoon, jotta saisit asiasta kauniin ja eheän kokonaiskuvan, "näkemyksen", ja vähän hermostutkin, kun se ei tällä kerralla, juuri kun todella tarvittaisiin, näytä olevan halukas mihinkään erikoisempiin lentoretkiin, vaan kyhjöttää nolona ja surkeana kuin märkä kana. Kun sitten saat sen edes vähän räpiköimään ja vetelet varmalla kädellä erinäisiä viivoja, joita tuskin voi kehua mistään suoranaisesta "linjakauneudesta", syntyy siitä vähitellen kuva, jossa itse olet havaitsevinasi melkoista rakennustaiteellista omintakeisuutta, mutta jota vaimosi, joka on tullut seisomaan taaksesi ja hajamielisesti sormeilee hiuksiasi, pitää etupäässä navetan näköisenä. Hän rupeaa antamaan ihmeellisen varmoja ohjeita, ikäänkuin luulisi, ettet muka kykenisi pientä huvilaa piirustamaan, ja ennenpitkää huomaat sotkeutuneesi pohjattomaan ja toivottomaan keskusteluun ruokakomeroista, keittiöstä, kaikenlaisista nurkkauksista ja muista seikoista, joiden olemassaolosta ja tarpeellisuudesta sinulla on tosin ollut aavistus, mutta ei selvää tietoa siitä, että ne juuri ovatkin koko puuhan tärkein juttu. Näin siinä kuitenkin asioita setvitään ja vähitellen ne luontuvat aivan laadullisiksi. Varsinaiset mitta- ym. seikat jätetään Konstan kanssa tapahtuvien neuvottelujen varaan, sillä se kulunut, vahakankainen mittanauhan pätkä, joka löytyy Siamin kuninkaasta, tuntuu käytettäessä merkillisen epävarmalta, ikäänkuin sen sentit olisivat eripitkiä.

Mutta jättäkäämme tämä piirustuspuuha, joka tietysti aina päätyy siihen lopputulokseen, että huvilan valmistuttua huomataan jos mitä puutteellisuuksia, ja siirtykäämme siihen, mikä on tämän salakihlausajan todella suloisin puoli. Onhan se tuokin piirustusten teko hauskaa, kun saa kukkean nuoren naisihmisen kanssa häiritsemättä päät yhdessä mietiskellä, mihin kohtaan tulee ruokakaappi ja mihin lastenkamari. Erehtyy siinä välillä jos millä tavalla hupailemaan, mikä on vähän kuin erikoisohjelmaa teatterinäytäntöjen väliaikoina. Mutta hauskempaahan toki on lurailla veneellä pitkin kauniin järven rantoja, ihastella kaikkialta vastaan heloittavaa ihanuutta, katsella milloin sinisilmiin, milloin sinitaivaalle, ja aina väliin todeta, että kas tuossa – tuossa on kaunis paikka, puhdas, hiekkainen rantakaarre, johon valkoiset koivunrungot kuvastelevat. Ja me nousemme siinä maihin, tunnustelemme ensin rantahiekkaa, onko syvää, puhdasta, lämmintä, kurkistamme sitten rantalepikon taakse ja löydämme sieltä hauskan pienen nurmikentän, nousemme yläpenkereelle, josta tapaamme kauniin vanhan koivun, ja vihdoin rinteen päälle, jossa on mukavaa, tasaista, "hyväkasvuista metsämaata", niinkuin maatilojen huutokauppailmoituksissa sanotaan. Kun siinä hetkisen viivähdämme, heläyttää peippo reilun tervetuliaislaulun, sirkat sirittävät salaperäisesti ja viisaasti tuossa rinteellä, johon päivän terä sattuu kuumasti, ja ilmassa tuntuu sellainen merkillinen lumouksen leyhähdys, että ratkaisu on tehty silmänräpäyksessä.

Ja nyt alkaa tuo hurmaantunut, mitään vaikeuksia tai rajoituksia huomioon ottamaton ensi rakkauden innostus, jonka kaikki kokeneet, vanhemmalla puolella olevat tuntevat, ja jolle he kyllä kohauttavat hartioitaan, jääden silti sielussansa tuijottamaan menneeseen ihanuuteen. Se ei palaa milloinkaan! Se on poistunut elämästämme ainaiseksi! Vain sen muisto tuoksuu vaisusti, suloisesti, hienosti, niinkuin nuo valkoruusun lehdet, jotka tuohon varisseina herättävät mielikuvan kadonneesta kauneudesta. Aina hiljaa vierellä hiipivä elämän turhuuden ajatus sointuu mollina meidänkin sielussamme, keskellä iloamme, – tuollainen vakavuuden häivähdys, selittämätön tunteiden tummuminen, kuin olisi pilvi peittänyt auringon, herkistyminen itkun aavistukseen. Nuori nainen tuijottaa hetkisen tyhjään ilmaan, kukkanen, jota hän on sormeillut, putoaa kädestä, silmissä kimmeltää kostealta. Mutta kultakiharainen lapsi tuossa hyppelee mistään tietämätönnä, koettaa ottaa kiinni sirkkoja, ja ihmettelee kaikkea huudahdellen, silmät pyöreinä ja totisina. Ravistamme mekin pois surumielisen aavistuksen, menemme takaisin rantaan ja rupeamme vihkimään sitä omaksemme kahvinkeitolla, aurinkokylvyllä, uinnilla ja kaikilla niillä suloisen raukeilla ja terveellisillä menoilla, jotka Suomen kesäpäivään kuuluvat.

Käsi sydämelle, te tuhannet huvilanpaikkain etsijät ympäri Suomea! Eikö totta, että olette viettäneet elämänne onnellisimmat päivät juuri tällaisilla retkillä? Milloinkaan eivät tuulentupanne ole tuntuneet niin ihanilta ja onnentäyteisiltä kuin tällöin. Todellisuus, huolet ja vastukset ovat vielä edessäpäin, kiitävä hetki on kuin hurmaava tuoksupilvi, joka on pysähtynyt kohdallemme. Olemme iloisia, suopeita, rauhallisia – parempia ihmisiä kuin pitkiin aikoihin. Hyvät aikeet, jalot päätökset askartelevat mielessämme, voimakas tahto kuohuttaa sieluamme – tunnemme varmasti saavamme aikaan jotakin. Hämmästyen toteamme taas uudemman kerran, kuinka monenlaista autuutta elämällä onkaan annettavana, kun se vuoro on vallalla – ja toisin: kuinka monenlaista surua, jonka salainen, kaikkialla läsnäoleva ja hiljaa vartioiva henkäys nytkin ikäänkuin herkistää nautintomme hienoimmilleen, antaa onnenhetkellemme juuri sen tuoksun, joka tekee siitä elämämme korkean ja kirkkaan nousukohdan.

IV

RAKENTAJAN SYDÄN.

    Rantamalla rakentajan unelmien usko,
    pirtti pieni salvoksella, yllä illan rusko.
    Tuulenhenki nukkuneena hiljaa koivulehtoon,
    rakentajan lapsukainen keinuvahan kehtoon.
    Sittiäisen surahdus ja nahkasiipi leikko,
    kesäillan kuulas hämy, terheninen, heikko.
    Vesilinnun valitus ja taivas korkealla,
    pikkulintu uinuneena, päänsä siiven alla.
    Rantamalla, kaikkialla, tunne hellä, lauha,
    rakentajan sydämessä riutuvainen rauha.

    Rantamalla hämärässä outo, kumma nyyhky,
    kaihoisasti kujertava, vieno valkokyyhky;
    itku ihan hiljainen ja sointuva kuin soitto,
    surullisen suloinen kuin ensi lemmen koitto.

    Sydämestä itku tämä, illan surumieli,
    katoovaisen kajastus ja iäisyyden kieli;
    rakentajan sydämestä vienoin värähdyksin:
    Elo, Kuolo, itkemässä siellä käsityksin.

    Minkä toinen rakentaa, sen toinen maahan kaataa,
    uupumatta iäisesti yhdessä he raataa;
    siitä tämä kumma nyyhky hämyisinä öinä,
    Elon, Kuolon, kyynelvirta kastehelmilöinä,

V

HUVILA VALMISTUU.

Elämän rikkaus tulee harvoin niin runsaana tietoisuuteemme kuin ollessamme jonkin suuren onnen kynnyksellä. Tuo mieluisa asia, jonka ympärillä haaveemme ovat askarrelleet ei vain valveilla vaan myös unissa – se on nyt tuossa oven takana. Ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä, avata ovi, ja kaikki, minkä siihen saakka olet nähnyt vain näkynä, on nyt todellisuutena edessäsi. Onnen jaoittelu alkutekijöihinsä, mikäli se olisi mahdollista, osoittaisi todennäköisesti, että tärkeimpänä, keskeisimpänä tekijänä siinä on tämä jatkuvien odotussarjojen hieno tunnelma. Se on enemmän kuin toivo, sillä siinä on enemmän varmuutta – se on eräänlainen ennakkotietoisuus ihanan toivon täyttymisestä. Ajatellessamme, että tämä mieluisten asiain odotus vaihtuisikin päinvastaiseksi, minkä se niin usein tekee kuin yksitoikkoisuuden välttämiseksi muuttaakseen tyyliä, ymmärrämme, mikä on toiselta puolen elämän suurin onnettomuus: onnen odotuksen loppuminen.

Näitä onnen odotuksen lajejahan elämällä on lukemattomia, suuria ja pieniä; niitä ei voi luetella. Ja ihmismielen erikoisuudesta johtuu, että niiden vaikutus oikeastaan on jokseenkin samanasteinen, olipa aiheuttaja suuri tai pieni. Määrätyissä tilanteissa voi itsessään vähäpätöisen onnen odotus aiheuttaa syvän auvon tunnelman, yhtä syvän kuin jos eläisi jonkin sellaisen onnen huumeessa, jota sanotaan "suureksi". Tämä johtuu siitä, että se tuulikannel, jonka kieli tällöin rupeaa sydämessämme soimaan, on sama sekä "suurina" että "pieninä" hetkinä: siinä on vain yksi kieli, sen sävel ei voi erikoisemmin vaihdella. Saattaapa olla niinkin, että pieni onnen leyhkä saa sen soimaan suloisimmin, jotavastoin suuri onni voi rämisyttää sitä, saamatta säveltä suinkaan kauniimmaksi.

Niistä lukemattomista onnen odotuksen lajeista, joita joudumme elämässä kokemaan, voinee kuitenkin erikoisen hienona mainita malttamattoman halun vihdoinkin päästä – omaan huvilaan. Sitähän on rakennettu pitkin talvea, olethan käynyt katsomassakin, kuinka työt edistyvät, ja olethan kyllä selvillä, miltä se tulee valmiina näyttämään, mutta silti. Ei auta muu kuin lähteä jo ennakolta, ilman perhettä, valvomaan sen viimeistymistä, sen lopullista puhkeamista kuorestaan. Se on hienoa tunnelmaa tuo kaikki: ylimääräisen loman järjestäminen, jolloin esimiehesi ystävällinen välke silmissään sanoo, kuten sinusta tuntuu, hyvin kiinnostuneesti, että "jaa, sinähän rakennat huvilaa – ne tulevat kyllä kalliiksi, mutta sehän on tauti, josta ei pääse – täytyyhän sinun toki mennä seuraamaan rakennustöiden kulkua – ei täällä nyt ole erikoisempia kiireitä – sovit vain työtoveriesi kanssa..." Ja siinä pankissa, jonne vavisten kerran veit ensimmäisen maisterivekselisi ja jossa sinut on sen jälkeen aina otettu niin herttaisen kohteliaasti vastaan, että joka kerta sieltä tullessasi olet ollut melkein kuin häpeissäsi – siellä tapaat taas sen saman pitkän, harmaapartaisen johtajan, joka vakavasti kuuntelee esityksiäsi ja silmät välkkyen humoristisesti silmälasien takaa suhtautuu niihin täsmälleen päinvastoin kuin pankinjohtajien tavallisesti kerrotaan tekevän, so. suostuu, vieläpä taputtaa sinua setämäisen veljellisesti olkapäälle ja toivottaa parasta onnea puuhillesi. Selviät sieltä puolipökerryksissä, eräänlaisen avaran, ilmavan tunteen vallassa, ja ajattelet: hei! Se on kumma, kuinka toisen rinnassa palava nuoren onnen tunne lämmittää muitakin, kuinka tällaiset puuhat yleensä otetaan suopeasti vastaan sielläkin, jossa kokemus ilmeisesti kehoittaa menettelemään toisin. Mahtanee johtua siitä, että tällainen toivorikas onni on nuorten kihlattu ja vanhain ensimmäisen lemmen muisto, pyhä ja kaunis asia, jota kaikkien täytyy suosia ja edistää. Siinä ollaan vähän niinkuin talkoissa.

Tämä kaikki on nyt selvää ja läpikäytyä – seisot jo laivan kannella muka ylhäisen välinpitämättömänä, mutta todellisuudessa sydän kiivaasti sykkien katsomassa ja odottamassa, milloin kokka kääntyisi lopullisesti sinun omaa niemeäsi kohti. Laivallahan ennen huviloille mentiin, se kuului silloin asiaan – tunnelmaan – sekin; mukavan kapteenin kanssa oli leppoisaa tarinoida, kuulla paikkakunnan tuoreimmat uutiset, perehtyä moniin seikkoihin jo valmiiksi. Ja hän onkin harvinaisen herkkävaistoinen mies: ilmestyen viereen hän vähitellen johtaa keskustelun tuohon pyhimpään asiaan, huvilaasi, sen rakennusvaiheisiin ja -miehiin, jotka hän tuntee kaikki – kunnonmiehiä jokainen –, ja huomauttaa varovaisesti ikäänkuin ei tahtoisi suuren onnen liian äkillisellä ilmoittamisella pakahduttaa sydäntäsi: "Kohta kun käännetään tuon viitan kohdalla, se näkyy järvelle kuin kirkko!" Leikkisä mies – "kuin kirkko", rakennus, jossa on vain kolme huonetta! Mutta silti tuo arvostelu tuntuu hyvältä. Miehet seisovat totisina, rävähtämättä tuijottaen huvilaani kohti; samoin eukot, lapset, kaikki, väliin luoden minuun tutkivan, hämäläisen, tyynesti uteliaan katseen. Sen tunnen tarkoin seuraavan jokaista liikettäni, kun vihdoin seison tavaroineni rannalla, kun laiva irtautuu laiturista ja alkaa hiljaa lipua ulappaa kohti, joka siinä parhaillaan tyynnytteleikse raukeaan, rusohohtoiseen kevätillan lepoon.

Seison siinä kauan, kunnes herään siihen, että ympärilläni vallitsee syvä hiljaisuus. On se illan hetki, jolloin keväänkin linnut vaikenevat edes hiukan nukahtaakseen, jolloin kottaraisen kuulaansointuisessa haastetussa on unekas väritys. Rakennusmiehet ovat poistuneet. Olen yksin. Tunnen kuinka tämä tietoisuus aivan jysähdyttää sydäntäni. Kuinka hienotunteista jättää minut näin ensi iltana kahdenkesken lemmittyni kanssa, viettämään rauhassa hääyötäni, omistautumaan kokonaisuudessaan suuren onneni toteutumiselle. Nyt on koittanut odotukseni korkein hetki – nyt, kun olen tässä ja huvilani on tuossa niemellä, puiden takana, kuin neito levottomana piilossaan, sydän sykkien toivomassa, että kunpa se nyt löytäisi, kunpa arvaisi tulla tänne päin! Minähän löydän, näen heti, minne hän on mennyt! Hän on kaiken epävarmuuden välttämiseksi muka huomaamattaan jättänyt valkoisen hameensa liepeen piilonsa ulkopuolelle, viittaamaan etsijää luoksensa. En ole kuitenkaan huomaavinani mitään, vaan kuljen epäröiden, hitaasti, väliin pysähtyenkin.

Huippukohtaukset ovat taiteen kompastuskiviä. Tavallisimmin jännitymme odottamaan niitä niin kiihkeästi, kuvitellen aivan liikoja, ettei ihmisvoimin ole mahdollista vaatimuksiamme täyttää. Jos olemme tällöin vain ulkopuolinen, kylmästi arvosteleva katsoja, voi seurauksena olla tunteidemme luhistuminen, kuin olisi ratkaisevalla hetkellä lattia pudonnut aitamme. Mutta kun emme olekaan sellainen, vaan päinvastoin tuon nuoren laulajattaren sulho, joka palavin katsein ja sydämin seuraa hänen taisteluaan näyttämöllä, meidän tunteemme eivät luhistu. Kävi miten kävi, rakkautemme on yhtä polttavaa kuin ennenkin, ja hurmautuen suljemme ujon ja vapisevan ensiesiintyjättären syliimme.

Totean yhtäkkiä, että katseeni ja huomiokykyni on oudostuttavan terävä. Kun katson maahan, näen jokaisen korren ja hennon lehden ikäänkuin erikseen, yksilönä. Tällaisiako männyt olivatkin! Ja koivut! Mittelen niitä katseellani, taputtelen kylkeen ja tietämättäni pysähdyn kuin kuuntelemaan, sanovatko ne mitään. Sanovat: kuulen hiljaisen, kaukaisen suhinan, tuon tutun sävelen, jonka olen aina luonnon parissa ollessani tajunnut, jonka sointu on elämän ylevimmän, suloisimman murheen ja kaipuun tyyntynyttä mielenhaikeutta. Nautimmekohan ainoastaan ilosta? Emmekö myös alakuloisuudesta, melankoliasta, murheesta? Luonto on etupäässä mietiskelevän alakuloinen; joskus se raivoaa, mutta useammin mietiskelee, väliin itkeskeleekin hiljaa murheitaan. Kevätillan rusotus on surumielinen ja haikea. Sen kauneus on vienoa murhenäytelmää, joka liikuttaa, mutta samalla puhdistaa, kohottaa, avartaa sielua vastaanottamaan ylimaallisia tunnelmia. Luonnossa asuu elävä, tunteellinen henki, suuri ja pyörryttävän kaunis salaisuus, joka kuitenkin avautuu vain harvoille. Mutta niille se on ehtymättömän, ylihienon nautinnon ja lohdutuksen antaja.

Kuljen kaikkialla, jättämättä ainoatakaan neliömetriä pienestä palstastani tarkastamatta; ei ole kiveä, ei ruohonkortta, joka ei olisi minulle nyt erikoisesti kiintoisa. Ja uuden taloni katselen kauttaaltaan kuin isonnuslasilla. Haukansilmillä huomaan kaikki, totean kaikki, näen rakennusmiesteni läpi kuin he olisivat lasia, ja olen iloinen. Tuntuu kuin poreilisi viihtymys ja tyytyväisyys koko olemuksessani kuin hiilihappo samppanjassa. Istahdan lopuksi väliaikaisen pöytäni ääreen ja vaivun ajatuksiin. Kuinka nopeasti ne vilahtelevat ja kuinka rajattomia näkyjä ne avaavat mieleen: sinne kauas lapsuudentuvalle, jossa olin tatinkorkuisena hanttimiehenä. Silloinen rakennusmestarini ja esimieheni on nyt haudassa, siinä paikassa, johon kaikki rakennusmiehet vuorollaan joutuvat. Kuinka turhaa on oikeastaan kaikki tällainen puuha: lyhyttä kiitävää hetkeä varten, joka menee kuin vilahdus, ei kannattaisi näihin vaivoihin ruveta. Mutta ihminen rupeaa ja siinä juuri on hänen suuruutensa.

Herään yöllä siihen, että on vilu. Varustan lisävaatteita ja koetan nukkua uudelleen, mutta nyt ilmestyy uusi este: varikset. Niemeni on ilmeisesti niiden käräjä- tai aamurukouspaikka, sillä niitä kuulostaa olevan saapuvilla kokonainen rykmentti, ja lisää lentää kahnuttaa joka ilmansuunnalta. Omalla uudella katollani niitä tuntuu äänestä ja kynsien rapinasta päättäen istuvan hyvä joukko, varmaan itse valamiehistö. Vaakutaan vakaumuksellisesti ja kuuluvasti. Erittäinkin muuan, jolla on hyvin karkea ja miehekäs ääni, todistaa hartaasti, melkein komentavasti, aina kolme kertaa sarjassansa, saaden siihen samanlaiset vastaukset sekä ympäriltänsä että vielä salmen toiselta puolelta, Kärpäsenhännästä, jossa todennäköisesti on toinen rykmentti. On aivan selvää, että ne keskustelevat jostakin, vieläpä hyvin tärkeästä asiasta, mutta mistä? Siinäpä kysymys. Olen katsonut monta kertaa tuota aina totista ja nauramatonta lintua aivan läheltä sen pikimustiin, kiiltäviin, salaperäisiin silmiin, ja melkein peläten ruvennut aavistelemaan, että sieltä loistaa vastaani minulle kokonaan tuntematon maailma, varisten valtakunta, jossa on omat lakinsa ja kuka tietää mitkä mahtavat salaisoppinsa.

Käännän kylkeä, kun vihdoinkin varisten vaakkumisen keskeltä totean sen, mikä on koko ajan helissyt kaiken taustana: lintujen laulun. Se on suorastaan uskomatonta. Ummistan silmäni. Se helisee kuin katkeamaton klarinetin juoksutus, kuin helmivirta. Tempaan turtuneet aistini irti totunnaisesta tylsyydestään päästäkseni niin suureen herkkyyteen kuin kuulisin tätä ensi kerran. Se on hurmaavan kaunista! Näen ne kaikki. Useimmat – peipposta ja västäräkkiä lukuunottamatta – asuvat myllärin tekemissä pöntöissä ja laulavat kuin henkensä edestä, kurkkuhöyhenet porhollaan. Tuolta pensaasta piukuttaa peukaloinen. Sillä on varmaan siellä pesä ja siinä muutamia herneen kokoisia munia. Ei saa nauraa! Ei pidä peukaloistakaan halveksia.

Ymmärrän, ettei nukkumisesta nyt voi tulla mitään, ja nousen. Ihmeellistä, kuinka levänneeksi ja virkeäksi tunnen itseni – kaupungissa tuskin milloinkaan pitemmänkään unen jälkeen. Sanon mielessäni hellän huomenen huvilalleni, rakastetulleni, joka hääyömme jälkeen nyt tuossa herää onnellisena ja hiukan punehtuen, virkeänä ja kauniina, valmiina aloittamaan elämäänsä. Astun vilpolaan ja huumautuneena totean maan ja avaruuden kauneuden. Aurinko on noussut Sappeenvaaran yläpuolelle ja valaisee sieltä huvilaselkääni, itsekin hämmästyneenä valovaikutelmiensa verrattomuudesta. Mielessä vilahtaa sarja kuvia auringonpalvonnasta, auringon kunniaksi sepitetyistä hymneistä, ja ne tuntuvat nyt täydellisesti aiheellisilta ja perustelluilta. Avaan oven ja varikset lähtevät vaakkuen ja kahnustellen lentoon. Pikkulinnut huoahtavat helpotuksesta. Aamutuuli on herännyt, järven pinnalla on lukemattomia vilajavia pikku laineita. Tuuli tuo mukanaan kukkien tuoksua: naapurini peltoihin hänen murheekseen pesiytymään päässyt sinappi levittää makeata lemua – kun ei vain jo olisi tuomikin mukana. Kuljen palstalla taas, menen pienen kuusikkokunnaan kautta. Hellä sinisilmä katsoo minuun arasti ja rukoilevasti. Sinivuokko, siskojensa joukosta vielä säilynyt näin myöhään! Mieleeni kuvastuu eräs kevät kauan sitten, juuri sama toukokuun aika, yksinäiset vaellukset koivikoissa, joissa oli vuokkoja sinisenään. Rinta särkyäkseen täynnä kevättä ja sitä erästä mukavaa tunnelmaa ja tunnetta, jonka nimi on –. Ja sitten ajatus, että minäpä lähetän sinivuokkoja sinne kauas – sille eräälle tytölle. Siellä ei ole näitä kukkia ollenkaan. Ja vanha täti, joka kokeneesti ja viisaasti osaa ottaa koko asiasta selon, auttelee puuhassa parhaansa mukaan, onnen heijastuksen valaistessa hänen ryppyisiä, rakkaita kasvojaan. Runonkin liitän mukaan, ja täti vakuuttaa, että se on erinomainen. Ja nyt tuota kevättä ja sinivuokkopuuhaa ajatellessa tuntuu vieläkin niin autuaalta. Se tyttö on muuten sama, jonka kanssa viime kesänä kävin tällä paikalla... Menen rantaan. Siellä loistaa upeana nöyrä ja halpa rentukka, koristaen kauniisti vielä kuloutuneen ruohon vallassa olevia koleita rantoja. Katse viipyy mielellään sen kirkkaassa väritäplässä. Tulen ajatelleeksi kauneuden arvoitusta. Mitä se on? Sen tajun täytyy olla yliluonnollinen lahja ihmiselle, sillä muuten sitä ei voi selittää eikä ymmärtää.

Niin koitti se päivä, jolloin kaikki oli valmista ja jolloin huvilan emännän piti saapua sen kultakiharaisen pikku tytön ja vielä pienemmän tyttövauvan kanssa, jonka haikara oli talvella tuonut aivan kuin tilauksesta. Oli siinä huolta ja varoitusta, etten vain lankeaisi kantaessani vauvaa sisään, ja ihmetteleviä huudahduksia, että "tämmöinenkö siitä tulikin!" Ja kultakiharainen lapsi hyppelee ruohikossa kuin sirkka ja laittaa maailman pienintä ja sievintä kukkavihkoa, samalla kuin äiti huolestuneena pyytelee häntä pois, koska "siellä voi olla käärmeitä". Ilma on täynnä tuollaista kodikasta hommaa ja toimitusta, joka uloskäy perheen äidistä, kaiken keskuksesta silloinkin, kun hän itse vielä on nuori ja lapsellinen. Kesken kaiken hän tulee luoksesi, lyö kädet kaulaasi ja itkeä tihauttaa hiukan, itsekään tietämättä miksi, mutta varsin todennäköisesti ilosta ja onnesta. Vallitsee herttainen huviretkitunnelma, vielä sikäli tavallista syvempi, että vaistomaisesti, aatteellisesti, tunnemme samalla olevamme koko elämämme pituisella "huviretkellä", jonka vaiheita emme tiedä. Kun nyt, parin vuosikymmenen kuluttua, katselemme tuon retken reittiä, avautuu eteen sekä surua että iloa, sitä kirjavaa riepumattoa, jota elämä on, mutta kun tuijotamme siihen kauemmin, huomaamme, kuinka sieltä täältä rupeaa loistamaan kauniita värejä, jotka ihan kuin syttyvät ja palavat, laajenevat, yhtyvät ilotulitukseksi. Heleänä, tunnelmallisena kesäpäivänä siintävät sieltä silmiimme huvilamuistot, täynnä aurinkoa, vihreyttä, lintujen laulua, hiekkarantoja, aallonloisketta, kesän hellettä...

VI

PALSTALLA JA PUUTARHASSA.

Asuttaminen ei ole sillä suoritettu, että pikku huvila on kalustettu, että sisään tullessasi hauska tunnelma lehahtaa sinua vastaan. Kun menet pihalle, huomaat heti, että siellä odottavat suuret työt. Koskemattoman metsän tuoreus, joka niin sinua viehätti palstaa valitessasi, on rakennusaikana kadonnut: lastut ovat kyllä jo vajassa, mutta kantoja kaikenlaisia törröttää ympärilläsi. Jos mieli saada kuntoon pihamaa ja metsä, täytyy ryhtyä perinpohjaisiin raivaustöihin, kantojen ja kivien vääntämiseen, karsimiseen ja hakkaamiseen. Mutta olet vielä nuori ja voimakas, joten tällaiset työt erikoisesti huvittavat sinua nimenomaan siksi, että ne ovat vaikeita, että niiden kimpussa täytyy ponnistella.

Niin varustauduin silloin eräänä kevätkesän aamuna kauan sitten käymään kantojen kimppuun. Miksi kuvastunevat nuo menneet kesä-aamut kaikki järjestään mieleeni niin kauniina? Johtunee ehkä siitä, että se korkea sielun nousu, se ihmeellinen avartuminen, joka valtaa ihmisen hänen astuessaan makuukammion ahtaudesta korkean taivaan alle, on jäänyt aamujeni pääelämykseksi, kaikkien muiden muistojen yläpuolelle kohoavaksi johtosäveleksi, joka raikuu mahtavasti tuolta tuhansien aamujen takaa. Ihanana, helmiheleisenä säestyksenä tähän kirkkaaseen avartumiseen liittyy tuulen humina, lintujen laulu ja ulapan vilajava välke, kukkien tuoksu ja kodikkaiden hyttysten surina, tuo sanomattoman kaunis metinen aamutuoreus, joka saa tylsyneenkin ihmisen sielun hämmästyneesti värähtämään. Niin, näissä tunnelmissa, huvilan muun väen jatkaessa vielä makeata aamu-unta, pikku neideillä posket punoittavan ruskeina ja käsivarret taiteellisesti pulleina, sovittelin kankeni kärkeä muutaman lepänkannon alle, asetin tukevan olkapuun paikoilleen ja annoin kannon maistaa ensi annoksen voimavarastostani. Ihmeekseni se ei paljoa tärähtänytkään, puhumattakaan siitä, että olisi noussut pois paikaltaan ja kohteliaasti viitaten tarjonnut sitä minulle. Katsoin siihen moittivan ylevästi, rankaisevasti, ja ajatellen, että omapahan on asiasi, painoin kankeani uudelleen...

Ei minkäänlaista seurausta. Kanto istui siinä niin tukevasti kuin uppiniskainen, yli-ikäinen koulupoika, jota laiha ja kivulloinen, paljon kärsinyt opettajatar koettaa hermostuneena komentaa menemään ulos. Tunsin olevani en ainoastaan kummastunut ja loukkaantunut, vaan vieläpä hengästynyt. Kuvittelin, että palstan kaikki elollinen luomakunta, paarmalinnut, tintit, sarvijaakot ym., olivat keräytyneet lähioksille katsomaan ilmaista sirkusnäytäntöä. Nyt vasta huomasin riisua takkini, osoittaen sillä, että äskeinen oli vain kankeni alkukoettelua, ja rupesin...

– – –

– Mikä hirveä meteli täällä on? kuului nuoren rouvan kummastunut, mukavasti helisevä ääni vilpolan portailta, ja hänen esiliinansa takaa tirkisteli säikähtynyt, rengaspyöreä silmäpari. – Luulin sinun tappelevan jonkun kanssa. Ja saisit edes hiukan varoa sanojasi, ellet minun, niin ainakin lasten tähden, joiden viattomat korvat voivat haljeta tai muuten turmeltua...

Näin sanottuaan hän vielä heitti olkapäänsä yli takaviistoon nuhtelevan, suuren silmäyksen, ja poistui takaisin aamuaskareisiinsa. Kultakiharainen lapsi jäi seisomaan portaille sormi suussa. Ehdin muuten todeta nuoren rouvan jostakin syystä vaihtaneen leninkiä, ottaneen päälleen sen vaaleansinisen pumpulikoltun, jonka oli toukokuussa tehnyt, ja jonka kaulantie oli valkoisella reunustettu. Tukkansa hän oli kammannut yhtäkkiä uudelle mallille. Kun unen rusotus vielä kaunisti hänen hipiäänsä, täytyi sanoa, että hän oli miellyttävä ilmestys seisoessaan tuossa portailla. Istahdin kannonpäähän, pyyhin hikeä ja rupesin huutelemaan ja houkuttelemaan häntä luokseni. Mutta hän ei tullut, kävellä kopsutteli vain tuvassa sievänä, ankarana, siveellisesti suuttuneena.

Olin koko ajan noiden yllä olevien ajatusviivojen kohdalla tuntenut olevani kuin mullikka, joka vastustuksesta kiihtyneenä yhä vimmastuneemmin ja lopuksi ihan sokeasti raivoten ja äheltäen puskee vihaansa kuolleeseen kantoon. Olin tuntenut koko puuhan hyödyttömyyden, mutta en ollut vielä tullut ähellystäni hillinneeksi, kun vaimoni teki minulle tämän palveluksen, keskeyttäen teutaroimiseni. Katsahdin kantoon. Se ei tosin enää hymyillyt ja oli mennyt ehkä hieman kallelleen, minkä saatoin tarkoista maamerkeistä ja vertauskohdista havaita, mutta sen kynnet olivat yhtä eheät kuin ennenkin ja se piti niillä järkkymättömän lujasti kiinni. Hiivin varovasti pois sen äärestä vajan taakse, jossa salaisesti valmistin huikean pitkän kangen, veistäen sen pään oikein siankärsäksi, hiivin sitten takaisin ja ruoputtelin kannon juurelta pois multaa niin paljon, että sain avatuksi sen perustuksen alle pimeän tunnelin. Samalla hyräilin silloin muodissa olevaa shlaageria, "Iloisen lesken valssia", kuin hammaslääkäri, joka siten koettaa johdattaa kita ammollaan istuvan ja avuttoman pelokkaasti silmäilevän potilaansa huomiota pois siitä tosiasiasta, että hän parhaillaan pyörittelee sormissaan sitä neulaa, jolla hermo kiskaistaan pois. Tuohon tunneliin solutin ja sovittelin kankeni pään, asetin alle tukevan tukipuun, ja huusin sitten:

– Hei, tulkaahan tänne koko talonväki!

Vaimoni pää ja vartalo ilmestyi oviaukkoon, ja pian kurkisti hänen takaansa Fiinan, pullean talousapulaisemme, ruskea silmäpari. Tein nopeasti summittaisia kilolaskelmia – yhteisen määrän pitäisi edustaa kunnioitettavaa voimaa. Kutsuin heidät yksitellen saapuville ja ripustin vuorotellen vivun varteen: ensin vaimoni – kanto ei liikahda; sitten Fiinan – kanto saa suonenvedonkohtauksen ja rupeaa valittamaan heikosti; lopuksi itseni – kipeästi rusahtaen ja parkuen kanto nousee, sen juurien katketessa nauskahdellen ja oman elävän painomme lopuksi joutuessa istahtamaan maahan.

Levähdimme siinä ja katselimme voitettua vastustajaamme. Tuntui yhtäkkiä niin rauhalliselta ja hyvältä. Koska kerran olin joutunut istumaan tähän, niin miksi en voisi saman tien maatakin, varsinkin kun aurinko paistoi niin lämpimästi. Köllähdin siis pitkäkseni, annoin katseeni harhailla korkeuden valkohattarain joukossa, jotka pehmeinä ja puhtaina keinuilivat sinisessä, pohjattomassa avaruudessa. Ja kun ummistin silmäni, näin saman kuvan vieläkin, auringonvalon kuultaessa punaisena luomieni läpi. Sitten rupesi tuvasta kuulumaan mieluisaa astioiden kilinää ja näköalani muuttui siksi perspektiiviksi, johon mahtuu kesäinen aamiainen viilivateineen ja muine hyvyyksineen. Kuinka pian tuollainen puhtaasti sielullinen nautinto kuin esim. katseleminen kesäiselle taivaalle ja kaiken sen haaveileminen, mikä siihen kuuluu, voi muuttua suoranaisten aistimien välittämäksi fyysilliseksi nautinnoksi, jolla taas on mukanaan sarja mitä moninaisimpia ja herkimpiä sielullisia onnentunteita. Aineellisuus tuo usein mukanaan mitä herkintä sielullisuutta. Niin hienosti rakennettu koneisto on ihminen, tämä ratkaisematon, outo arvoitus maapallon päällä, siniavaruudessa, auringon alla, tuon kuolleen kannon vieressä – minäkin, joka omituisella tavalla aina näen itseni kuin syrjästä –, kuin vieraana olentona, jota arvostelevasti, melkeinpä vihamielisesti, alituisesti tarkastelen ja jonka ajatuksille ja teoille ylen harvoin voin antaa täyttä hyväksymistäni. Tämä tiedon puun lahja, tietoisuus omasta itsestään, kyky ja pakko asettaa itsensä tarkastelijaksi oman elämänpolkunsa vierelle – se on kaiken siveellisen kasvamisen ehdoton edellytys, Jumalan erikoinen kasvatuskeino, mutta samalla kärsimysten aiheuttaja.

Sitkeällä viekkaudella ja tarpeellisen voiman sijoittamisella oikeaan, tehovimpaan paikkaan kannot näin vähitellen irtautuvat, kokoontuvat läjään ja vaeltavat siitä kirveeniskujen pienentäminä tuleen, muuttuakseen lämmöksi, hiiliksi ja tuhkaksi. Nuori rouva haravoitsee niiden jälkiä "harvalla kammalla", so. rautapiikkisellä haravalla, silittää, kiskoo irti sammalia, ja niinpä pian muutaman sateen jälkeen toteamme, että piha rupeaa näyttämään ei vain sileältä, vaan vihreältäkin. Laajennamme vähitellen raivausaluettamme, vyöryttelemme ja kankeamme pois kiviä, järjestelemme niitä, karsimme puita, kaadamme rumimpia, varsinkin kitukasvuisia hiekkamaan leppiä, ja toteamme vihdoin muuttaneemme palstan eräänlaiseksi luonnonpuistoksi, jossa ihmiskäsi on vain siellä täällä autellut ja kohennellut. Metsänraivaus on tunnetusti hauskaa työtä, mikä johtunee siitä, että sitä tavallisimmin tehdään kauniilla säällä ja huviretken hengessä, että silloin tullaan erikoisen syvästi hengittäneeksi metsän tuoksuvaa, puhdasta ilmaa, ja että jälki niin miellyttävästi hivelee kauneudentajuamme. On kuin olisi kutonut kaunista mattoa, joka nyt leviää tuossa laajalla lattialla, tai rakennellut varjoisaa puistoa, jossa kaikkialle avautuu mitä houkuttelevimpia näköaloja ja istumapaikkoja. Tuolla kukkii keväisin sinivuokko, tuolla kielo, kesällä tuolta tuulahtaa vanamon hienosti hiipivä, hiljainen tuoksu, tuossa istuimme kerran aivan kahden, kultakiharaisen tytön nukkuessa, kuuntelimme tuulen suhinaa ja ison koivun ritvojen rapisevaa hulmuamista – kaikessa on mukana jotakin meistä itsestämme, toivoistamme ja unelmistamme, ja siksi on kaikki meille erikoisesti, yksilöllisesti, tuttua ja rakasta.

Mutta melkeinpä vielä mieluisempaa on pienen puutarhamme perustaminen ja kunnostaminen. Maalaiset pitävät maahenkeä heille luonnollisesti kuuluvana erikoisominaisuutena, mutta siinä he erehtyvät. Oikea ihanteellinen, uskonvimmainen maahenki on löydettävissä nimenomaan kaupungeista. Voisin luetella jos kuinka paljon sellaisia kaupunkilaisia, jotka varakkaina henkilöinä ovat hankkineet maatilan ja järjen varoittavista äänistä huolimatta, sokean maahengen vallassa, tuhlaavat sen viljelemiseen ja kunnostamiseen tavattomia summia. Tuskin he ovat saaneet päivän työn loppuun, kun he jo, jos tila on sopivasti kaupungin läheisyydessä, lääpästyksissään ryntäävät sinne autollaan, ja siellä sitten iltapäivät sieraimet levällään nuuskivat lannanhajua ja muuta maahenkeä, syvän tyydytyksen ja nautinnon kuvastuessa heidän kasvoiltaan. Ja jos he sitten jollakin keinolla, esim. merkitsemällä suurimman osan vuoden kuluessa tilaan sijoittamistaan rahoista "perusparannusten tiliin" tai tekemällä jonkin muun väärennyksen, saavat tilansa "kirjanpidon" näyttämään edes viiden pennin voittoa, on heidän ilonsa rajaton. "Näet nyt, että maanviljelys voi herrasmiehelläkin kannattaa, kun sitä harjoitetaan järkiperäisesti", he huomauttavat minulle, joka perheen ystävänä olen joutunut asian kehitystä seuraamaan ja avustamaan heitä kokeneen miehen asiantuntevilla neuvoilla. Heidän keskustelunsa liikkuu mieluiten maataloudellisissa kysymyksissä, joista heillä kuulostaa olevan hämmästyttävän laajat, monipuoliset ja ylipäätänsä asialliset tiedot, ja heidän kauneusihanteinansa ovat ilmeisesti pyöreät, pulleat, maataloudelliset ääriviivat. Kuta laihempi maisteri, sitä kiihkeämpi, tulisempi, alkuvoimaisempi maahenki. Huippunsa tämä saavuttaa sellaisessa runoilijassa, joka ei ole nähnyt maaseutua muuten kuin junan ikkunasta kahden kaupungin välillä. Tilatkaa häneltä koetteeksi runo maamiesseuranne 50-vuotisjuhlaan, niin saatte kuulla, mikä uskomaton, korkeapaineinen maahenki uhkuu hänen oudon, profeetallisen innostuksen siivittämistä säkeistään. Kyllä se niin on, että jos maalaisten mieli oppia oikeata maahenkeä, heidän täytyy tulla kaupunkiin, meidän herrasmiesten kouluun. Siellä vasta he tulevat näkemään, miten tuollainen aito henki säteilee pyhänä tulena silmistämme.

Me, joilla ei ole varaa hankkia maatiloja, ostamme kuten tunnettua itsellemme huvilat velaksi. Maahengen syvästi läpitunkemina olemme jo velkaa tehdessämme selvillä siitä, miten parhaiten hankkisimme sille korot, mahdollisesti kuoletustakin: puutarhamme monipuolisilla, maukkailla ja halutuilla tuotteilla. Puutarhat ovat tyypillinen kaupunkilaisilmiö – en muista nähneeni niitä muualla kuin kaupunkien pihoilla, liepeillä ja kaupunkilaisten huviloissa; jos näet sellaisen jossakin maakartanossa, on se selvä merkki siitä, että isäntäväki asuu talvet kaupungissa. Alunalkuaan kaupunkilaiset, esim. Turun ja Naantalin munkit ja nunnat, opettivat puutarhaviljelystä maalaisille, joiden taipumus tälle alalle on niin vähäinen, että vain harvoissa varsinaisissa maalaistaloissa harjoitetaan puutarhanhoitoa, jotakin vaivaista itsehoitavaa omenapuuta lukuunottamatta.

Kuten näistä vaatimattomista mietteistä näkyy, oli minulla aivan erikoiset edellytykset puutarhanhoitoon, ja innostuneena tähän hommaan ryhdyinkin. Palstan reunaan oli jäänyt kapea kaistale peltomaata, jonka nyt suunnittelimme kuin kuvanveistäjät siihen muotoon, mikä meitä miellytti ja mihin se itse näytti ulkopiirteillään viittaavan. En muista toista asiaa, joka olisi tuottanut meille pysyvämpää ja puhtaampaa iloa. Joka kerta kun maailmalta saavuin, se oli kuin kukka nuoren neidon rinnassa, ilahduttaen kauneudellaan ja tuoksullaan.

Niin totean taas kerran olevani täällä, oman pienoismaailmani keskellä. Kaikki, mikä kohisi ympärilläni vielä eilen, on kadonnut, painuen jonnekin kauas kuin ukkospilvi taivaanrannan taakse. Tuskin muistan sitä enää. Eilen oli vielä kiistaa ja taistelua, tänään on vain sopusointua ja rauhaa. Tietoisuus siitä valkenee minulle äkkiä kuin pilven takaa esille leimahtava aurinko, jonka valovirta muuttaa synkän pimeyden häikäiseväksi kirkkaudeksi, saaden pitkin hämärää tuonenpolkua kulkevan ihmisen huumautuneena ja janoisena ojentamaan anovat kätensä valon lähdettä kohti, jossa on elämän suuri onni.

Avaan silmäni äkkiä temmatakseni koko olemukseni nykyhetken kirkkauteen. Näen pienen puutarhani heinäkuun hurmiossa, sen vierellä humisevan metsän ja puiden välistä kimaltelevan siintävän selän. Näen ja tunnen, kuin kokisin sen ensi kerran, ihanan auringon ja sen eloa antavasti kuumentavat säteet, kuulen kirkkaita lasten ääniä ja kypsyneen naisen pehmeätä naurua, jonka pohjalla väreilee saavutetun tyydytyksen voittoisa ja elämänhaluinen helke, kuulen lintujen tuhatäänistä laulua ja vaivun miettien kysymään, onko tämä unta vai totta?

On melkein niin kuin väliin en olisi siitä oikein selvillä. Muistan, että nuoruudessani, vielä silloinkin, kun tämän puutarhan suunnittelin, elämä oli minulle jollakin tavalla todellisempaa kuin nyt. Sen suuret ilot ja vähäiset surut olivat kaikki täsmällisiä ja selviä tosiasioita. Mutta kuta vanhemmaksi olen tullut, sitä omituisemmin olen ruvennut elämään suhtautumaan, kunnes se minulle on joskus muuttunut melkeinpä eräänlaiseksi ihmeelliseksi uneksi. Elän ja työskentelen, tapaan ystäviäni ja nautin heidän minulle osoittamastaan hyvyydestä, mutta hyvin usein vilahtaa mieleeni kuva jostakin yhteisestä suuresta unesta, jota me kaikki näemme ja josta me joskus heräämme – mihin, sitä en tiedä. Voimakkaana aavistuksena tunkee yhä useammin sieluuni kuvitelma kaiken elollisen ja katoavan väliaikaisuudesta, joka on kuin valmistusta sitä varten, jossa itse varsinainen tosi on. Tunnen usein selvästi, ettemme me ja kaikki oleva ole mitään lopullista tulosta, olemassa vain tätä elämän muotoa ja itseämme varten, vaan jotakin ihmeellistä kehitysastetta, jossa käymisvoima, meille tuntematon suuri kaikkeuden perusohjelma, edelleen vaikuttaa, vieden meitä tuntematonta päämäärää kohti. Mutta riemuitseva toivo, joka väliin kasvaa vakaumukseksi, väliin masentuu murheeksikin, kuiskaa meille, että matkamme käy korkeutta kohti, että päämäärämme on jossakin ylhäällä, kirkkauden maailmassa, siellä, jossa asuu se totuus, jonne johtavalla tiellä tämä on vain maallinen, katoava valmistusmuoto. Kirkas naurun helähdys, tuulen kohahdus kesäisessä koivikossa, linnun laulu, pienet juoksevat jalat, uhkean naisen olemusta ympäröivä viehättävän aavistuksen tuoksu, jokin sellainen herättää minut unelmistani. Enkä kuitenkaan herää, vaan nukun seisaallani, uneksin edelleen, heinäkuun ruusujen tuoksun leijaillessa ympärilläni, enkä tiedä, onko elämä sadun unelmaa, vai rautaista totta.

Sielussani asuu lähtemättömänä eräs kuva, joka tuottaa minulle suurta nautintoa ja jota vaalin hellällä rakkaudella. Usein palaan sen pariin, so. menen "sinne", sillä eihän se olekaan mikään kuva, vaan todellinen paikka, vaikka sitä ei olekaan "aineellisesti" olemassa. Siitä huolimatta sen todellisuus on minusta väliin varmempi kuin ne aineellisuuden kuvat, joita aistimet minulle välittävät. Se on hiljainen etelän erakkola, yllä sininen taivas ja edessä sekä ympärillä sinertävän autereen alla välkkyvä, helmikimalteinen, kirkkaasti vihreänhohtoinen meri. Se on kypressien ja pinjojen varjostama, laakerien ja myrttien muodostama tumma lehto, jossa tuntuu yrttien tuoksu ja jonka keskeltä kuultaa kappale vuosituhansien värjäämää marmoria; sen helmasta kuuluu virvoittavan veden hiljainen, raikkaasti rauhoittava solina ja runotarten salaperäinen kuiskailu. Raukean helteen hiljaisella hetkellä hiivin sinne, unelmoimaan kuuman keskipäivän autereisia näkyjä, saamaan sieluuni pyhän lehtoni jumalien suomaa kaunista onnea. Istahdan ikivanhalle marmoripaadelle, lasken sille käteni ja yhdistyn sen kautta siihen aikaan, jolloin vuosituhansia sitten tällä samalla paikalla istui toinen ihminen, nyt jäljettömiin hävinnyt. Lähteen hiljainen lirinä viihdytti silloin samoin kuin nyt, laakerien ja myrttien tuoksu oli yhtä huumaavaa, sydän sykkii samassa tahdissa tuon tuntemattoman kanssa, unelmat unohtavat vuosituhansien väliajan, ja niin on tuolla rauhan paikalla pian sama ihminen, joka siinä aina on ollut samaa onnea ja aurinkoa etsimässä.

Tämä sieluni salainen sopukka, jossa on unelmieni kaunis alttari, on se paikka, josta haen itselleni auringon silloin, kun en sitä muuten näe. Kun pimeys näyttää voittaneen ja mieli painuu alakuloiseksi, minä turvaudun unelmiini ja tyydytän kaipuuni katselemalla tuolla kaukaisessa rauhan paikassa, marmorin, laakerin, solisevan lähteen ja sinisen meren yllä välkkyvää aurinkoa, saaden siltä kärsivällisen odotuksen voimaa. Ja kun pimeys alkaa väistyä sekä sielustani että ympäriltäni, kun kevään merkkejä alkaa ilmestyä ja todellinen aurinko saapuu päivä päivältä yhä lähemmäksi, kasvaa jännitykseni kasvamistaan, kunnes suuri riemuni hetki saapuu. Se on juuri tämä heinäkuisen täyteläinen hetki, tämä ruusujen kukkimisen aika, jolloin syreenien ja kielojen tuoksun muisto vielä viipyy ilmassa, jolloin keisarinkruunut kohottavat komeata valtikkaansa, jolloin taas saan täällä omassa rauhansatamassa, ympärillä elämän onnelliset äänet, silmissä ihanaa unta muistuttava kuvasarja, lausua sille hengessäni ylistyksen sanoja ja palvoa sitä valon rakastajan intohimolla.

Muistan, kuinka tullessani tänne keväisin aina yhä uudelleen kuin hämmästyneenä totesin auringosta virtaavan valtavan elinvoiman. Kun katselin ympärilleni uteliaasti, huomaisinko niin aikaisin mitään uuden elon merkkejä, näin, kuinka kaikkialta maasta sitä kohti ojentui janoava, valoa rakastava luonto. Kuin tuhannet pienet kädet, hennot taimet ja ruohot kurottuivat sen puoleen, nousten salaperäisen voiman kutsumina näkyville maan mustasta mullasta. Äsken oli maa vielä synkkä ja kostea kuin hauta, eloton, ilmeetön, yllään liikkumaton kuoleman naamio. Kun aurinko rupesi sitä lämmittämään, alkoivat nesteet hiljaa kiertää miljoonissa tiehyeissä; se heräsi ja kaikki siihen hautautunut elämä tunsi ylösnousemuksen hetken tulleen. Jos vaipuisin talven mukana horrostilaan ja heräisin äkkiä kevään auringon kirkkauteen, saisin valtavana ja yllättävänä kokea sen toivon aatteen suuruuden, joka sisältyy ylösnousemuksen ajatukseen. Silloin haltioituisin tuosta ihmiskunnan ihmeellisestä kuoleman takaisesta kuvasta, kuinka kerran koittaa se kevätpäivä, jolloin elon antaja ja lähde kutsuu haudoista ilmoille kaikki, kuulemaan vihdoinkin sen arvoituksen ratkaisua, jota he turhaan eläessään olivat koettaneet selittää.

Joskus keväisin puutarhassani, näiden mietteiden ja mielikuvien vallassa, kumarruin ja koetin kädelläni multaa. Se oli auringon lämmittämää ja kuohkeata, ja olin näkevinäni, kuinka määrätön joukko pienoiselämää oli herännyt siinä kuumeentapaiseen toimintaan. Monivuotinen kukka tuossa oli jo voimakkaassa elonvauhdissa; viisaana ja ajattelevaisena se oli menneen onnen aikana koonnut itselleen hyvyyttä varastoon, josta se nyt tyytyväisenä ammensi runsain määrin, intohimoisesti pyrkien kohti kukkimisen ja hedelmöimisen suurta hetkeä.

On kevät. Olen hiljaisesti ahertaen saanut kaikki valmiiksi, muokannut maan kuohkeaksi, silittänyt sen, jakanut sen osiinsa, ja pyrkinyt tässä kaikessa sekä hankkimaan tuleville kasvateilleni hyvät elinehdot että tyydyttämään oman itseni sisäisiä vaatimuksia. Miksi teen tätä työtä? Se ei tuota minulle missään tapauksessa vaivojeni korvausta, eikä siitä minua kukaan kiitä. Se rasittaa ruumistani ankarasti ja saa hien virtaamaan otsaltani. Mutta tästä huolimatta teen sitä uuraammin ja ehkä suuremmalla hartaudella kuin mitään muuta, sillä se tuottaa minulle hienoa, erikoista tyydytystä. Ehkä juuri tässä työssä pääsen todella olemaan jäsen tuossa salaperäisessä luonnossa, joka on ympärillämme aina, mutta josta olemme niin vieraantuneet? Ehkä on maan äidillisen äänen kutsua tuo erikoinen halu möyriä mustaa multaa ja pidellä sitä niin, että se kasvattaa hyviä antimia ja samalla saamillaan muodoilla ilahduttaa ja virkistää sopusointua ja kauneutta hakevaa silmää? Kun katselen pientä tarhaani, tuota vaatimatonta työni tulosta, tunnen sieluni sykähtävän ilosta, sillä se ei ole vain multaa, vaan samalla myös kesän kaunista runoa, täynnä toiveita ja tulevia kukkasia.

Ja nyt olen valmis "kylvämään". Yksinkertainen ja koruton sana, mutta kuitenkin kaiken onnen ja menestyksen syntysana! Käyt "Luojan sormien lomitse", tuot mieleen ihanan kuvan kylväjästä, joka meni siementänsä kylvämään. Näen Jeesuksen kulkevan viljapellon läpi, näen autereessa väikkyvät Judean vuoret ja Galilean kummut, tuoksuvat kedon liljat ja tuulessa aaltoilevan viljan, näen Herramme opetuslapset ja heidän silmistään loistavan lapsellisen hurskauden. Kuuntelen hartain mielin. Näen oman sydämeni.

Katselen kädessäni olevia siemeniä. Ne ovat niin pieniä, että niitä tuskin voi yksitellen erottaa, mutta niistä kasvaa suuri kasvi, huipussa lopuksi kukka. Tuosta kasvista ja kukasta ei ole mitään aineellista hyötyä, mutta silti pidän sen kylvämistä henkisesti tyydyttävämpänä kuin hyötykasvin kylvämistä. Tiedän, että se aikansa kasvettuaan tuottaa sielulleni iloa kauneudella. Kun syksympänä katson sitä tältä paikalta, se muodostaa vihreää taustaa vastaan kirkkaan väripilkun, josta näyttää lähtevän hohdetta joka haaralle. Tuosta pienestä ja mitättömästä jyväsestä on silloin saanut alkunsa eheä kauneuden vaikutelma, joka on siihen verraten mittaamattoman suuri.

Näin kylvän siemeniäni pitkin pieniä vakoja ja peitän ne sinne siunausteni ja toivotusteni saattelemina. Vähitellen peittyy maa, ja kun silmään tarhaani, olen huomaavinani sen saaneen muodolleen jännittynyttä odotuksen ilmettä. Mitä on tulossa? Minkä hääpuvun saamme? Näin se näyttää kysyvän ja tuntuu kuin tuhannet pienet keijukaiset olisivat ruvenneet karkeloimaan sen sileällä pinnalla.

Mutta vielä ei ole työni valmis. Otan hentoja taimia ja rupean istuttamaan niitä. Ne ovat mielestäni kuin pieniä, avuttomia lapsia, jotka menestyäkseen vaativat mitä hellintä ja huolellisinta hoitoa. Ja taas tunnen samaa kuin kylväessäni: on hauskempaa istuttaa kukkia kuin tavallisia hyötykasveja. Tuntuu kuin jo kukan taimen ympärillä väreilisi sen myöhempi kauneudentunnelma, kuin eläisi se jo lapsuudessaan jotakin korkeampaa ja runollisempaa varten, kun sitävastoin hyötykasvin taimen lapsenmuodolla asuu arkipäiväinen, tavallisen elämän runoton tarkoitus. Ja kun järjestelen mietteissäni "hyötyä" ja "kauneutta", huomaankin ihmeekseni, kuinka hyvin ne sointuvat yhteen. Suunnittelen edellisestä sen tumman ja yhtenäisen taustan, jota vastaan katsottuna jälkimmäinen oikein pääsee kaikkea runouttansa kehittämään. Kaivan sijoja, ruoputtelen hentojen juurien ympärille kaikista kuohkeimman mullan, ja lopuksi kastelen näitä lapsiani virvoittavalla vedellä. Kun nyt katson niitä, olen huomaavinani niissä arkaa ja pelästynyttä ilmettä. Näin oli heidät erotettu sisarparvesta ja pantu maailmalle, tulemaan toimeen omin neuvoin; onko ihmettelemistä, että ne ovat pelästyneitä ja hädissään. Olkaa huoletta! Olette päässeet maaemon rinnoille, joista ei lopu ravitseva ja kasvattava elämänneste.

Ja nyt on vihdoinkin kaikki valmista. Kevätpäivä on jo kulunut iltaan. Tuuli on tyyntynyt, järvi on kuin kuvastin, lintujen laulu on hetkiseksi vaimennut, ja harras, hiukan surumielinen rusotunnelma lepää mailla. Kaikki on sanatonta, hiljaista rukousta, anelevaa pyyntöä, odotusta, nousua maan mustasta mullasta kohti sopusointua, kirkkautta ja kauneutta.

Astun hiljaa ulos makuukammiostani. On elämäntapoihini nähden varhaista. Aurinko on kuitenkin jo kohonnut korkealle. On aivan tyyntä, järvi taas kuin kuvastin, taivas kuin puhdas sini. Ilmassa on tuo erikoinen raikas tuoksu, jonka tuntevat vain varhain nousijat. Hengitän sitä syvään ja totean hetken kuluttua, kuinka pienet happirakkulat rupeavat veressäni poreilemaan. Lähden joka-aamuiselle retkelleni satumaahan.

Pääskyspariskunta tervehtii minua tuttavallisesti sirkuttaen. Eräänä päivänä kuultiin pikku tytön vilpolassa yksinään suuresti ihmettelevän: "Voi, kuinka täällä on suuria kärpäsiä!" Mentiin katsomaan: pääskyspari on etsimässä pesän paikkaa, joksi vihdoin valitaan nurkka. Nytpä alkaa innokas työskentely: kannetaan rannasta savea ja muurataan, siepataan pihalta mitä löydetään pehmeää, karvoja ja höyheniä, joita sinne heitä varten vähän pelmuutan, ja istahdetaan välillä laulamaan tuota loputonta eeposta Saksanretkestä ja Neitsyt Maarian saksista. Ystäväni tuolla nurkassa ovat jouhipääskysiä, perhekuntansa aatelistoa, joiden samettinen, sinimusta frakki, valkoiset housut ja liivit, sekä purppuranpunainen rintaröyhelö ovat moitteettomassa kunnossa. Olemme tottuneet toisiimme. Nyökäytän niille sivumennen päätäni ja puhelen ystävällisesti: ne sirkuttavat vastaan sievästi ja kallistelevat päätään herttaisesti kuunnellessaan karkeata ääntäni. Niiden pienet silmät ovat kuin mustat helmet ja niiden koko olemus mitä täydellisintä ja sirointa suhteellisuutta. Nyt ne lehahtavat siivilleen ja antautuvat keveän ilman varaan, liitäen pois välähtävän nopeasti kuin äkillinen kaunis ajatus, joka tulee ja menee, sitä voimatta milloinkaan täysin tavoittaa.

Nyt kajahtaa jostakin aivan lähistöltä raikas ja heleä "kukkuu". Uteliaana rupean tarkastamaan, missä puussa onnenlintuni istuu. Samassa kuulen omituisen rapsahduksen: käki on kuin onkin lentänyt vanhassa koivussa olevaan pesimispönttöön, jonka reikä on liian iso; pyrstö ei kuitenkaan mahdu sisään, vaan jää piipottamaan ulkopuolelle. Vai niin, sinä veitikka! Etkö siis todellakaan viitsi itse tehdä pesää, vaan tulet häiritsemään monivuotisia ystäviäni, kunnianarvoisaa paarmalintupariskuntaa, joka on vuosikausia tuossa pesässä sanomattoman ahkerasti uurastanut kasvattaakseen lapsistaan kunnon kansalaisia. Tätä kevytmielistä munimista toisen pesään en todellakaan voi sallia. Näenhän, minkä hädän ja kauhun valtaan pöntön lailliset omistajat ovat joutuneet! Ukko huutaa ja manaa kutsumatonta vierasta kovimmalla äänellänsä, ja eukko-riepu on mennyt aivan pyörälle, repalehtien hassusti kuokkavieraan ympärillä. Kuulen selvästi, kuinka ne kutsuvat minua apuun. "Kyllä tulen!" huudan niille ja ottaen tikapuut rupean nousemaan pöntön ulottuville. Mutta nytpä käki huomaa jotakin outoa olevan tekeillä. Säikähtäen se rupeaa kääntymään, mutta ulkopuolelle jäänyt pyrstöpä ei sallikaan sitä. Huomaan sen ja riemuitsen jo mielessäni siitä harvinaisesta tapauksesta, että saan pidellä elävää käkeä, elävää onnenlintua, kädessäni, kun se kuullen minun kiipeävän yhä lähemmäksi epätoivoissaan tekee uuden ponnistuksen, murtaa pyrstösulkainsa pään ja lehahtaa lentoon, mennessään vielä käheästi kakistaen. Kurkistan pesään: sen pohjalla on viehättävän untuvaisessa ja lämpöiseltä näyttävässä kolossa viisi pientä munaa, terävämmät päät sisään päin, jo valmiina sovussa kuin pienet sisarukset. Laskeudun varovasti pois ja kohta emo rientää puuhakkaan näköisenä pönttöön vuorostaan tarkastamaan, oliko siellä näiden kiusallisten käyntien jäljestä kaikki kunnossa. Mutta isä istahtaa viereiselle oksalle ja helähdyttää iloisen sävelvirran, niin että kurkkuhöyhenet pörhistyvät hänen ponnistellessaan ja lasketellessaan mutkallisia lirauksia ja sävelkuvioita. Tämä oli herttainen tapaus aamuvarhaisessa satuvaltakunnassani; naurahdan sille ääneen.

Nauruni kuulostanee omituiselta tässä ympäristössä, sillä jalkoihini putoaa käpy kuin olisi minua sillä heitetty. Katsahdan ylös. Orava siellä istuu ja raksuttaa iloisesti. "Ahaa, vanha veikko!" tervehdin sitä ihastuneena; "päivää, päivää! Hauskaa nähdä, että olet taas päässyt hyvin talven läpi!" Ja orava-ukko raksuttaa, täryyttää oksaa käpälillään, ja katselee älykkäästi mulkosilmillään, kallistellen siroa päätänsä ja leuhautellen tuuheata häntäänsä. Orava-ukko on satuvaltakuntani pikku tytön ja pojan vanha hyvä ystävä. Kun surut ovat niin suuret ja ikävä niin voittamaton, että itku rupeaa olemaan pikku väellä työnä, kerrotaan heille, kun muu ei auta, satu pimeästä metsästä ja kiltistä oravasta. Ovat lapset menneet marjaan ja eksyneet synkkään kuusikkokorpeen. Huu, kuinka siellä on kammottavaa, kuinka tuuli kohisee kolkosti, sade rapisee ja tulee yhä pimeämpi. Eivät tiedä lapset, minne mennä, vaan istuvat kuusen juurella käsitysten ja itkevät katkerasti. Silloin kuuluu oksalta ääni: "Mitä te itkette, lapset?" Oravaukko siellä istuu ja katselee heitä uteliaasti. Lapset ihastuvat: "Kun emme osaa kotiin!" – "Kyllä minä osaan!" sanoo orava, "tulkaa perässäni!", ja lähtee mennä huippasemaan niin että häntä on harmaana viivana. Ja pienet jalat juosta vikittävät perässä niin, niin, niin tiheästi, että puut vain vilisevät – tuossa on jo kotiaita – hipsis vain, kun siitä mentiin yli – tuossa on jo koti ja tuolla on jo äiti – hupsis! lapset katosivat suureen syliin ja sinne hukkuivat samalla äskeiset murheet. Mutta kiltille oravalle lapset antoivat palkinnoksi sokeria ja maitoa ja vehnäleipää ja karamellia ja pähkinöitä ja omenia ja nekkuja ja kaikkea hyvää, ja orava söi pöydän ääressä kuin muutkin miehet, pyyhiskeli viiksiänsä ja sanoi: "Hyvää on!"

Mutta tuossahan onkin se iso sammaltunut kivi, joka on satuvaltakuntani tärkeimpiä paikkoja. Sen allahan nimittäin asuu se pitkäpartainen tonttu, joka saapui tänne silloin, kun huvila saatiin valmiiksi. Kyllä lapset tietävät kertoa, kuinka sievä tupa hänellä siellä on, kuinka kaikki on puhdasta, kaunista ja kodikasta. Täällä hän asuu ja tassuttelee öisin kaikkialla, hiipii lasten vuoteitten ääreen ja kohentelee peittoja, etteivät pääse putoamaan, antaa kauniita unia, niin että hymy tunkee unenkin läpi, ja viepi joskus omaan tupaansa, jossa antaa semmoista maailman mainiointa hyvää, ettei äitikään milloinkaan. Mutta riitaa ja muuta pahaa se pelkää ja uhkaa lähteä pois, kun sellaista tapahtuu. Ja sillä on, niin lapset vakuuttavat, oma lintunsakin, se sama, joka kirkkaina päivinä huutelee tuolla niemellä ahkerasti "kuha kiehuu". Lapset ovat koettaneet saada sitä nähdä, mutta se on arka ja vaikenee heti kuullessaan jonkun lähestyvän. Joskus vilahtaa oksien välistä keltainen lintu ja äiti on tyynnyttävästi vakuuttanut, että jos hyvinkin lienee kuhankeittäjä, tuo kultainen ja arka vilahtaja, tontun lintu.

Rannalla nuokkuvat riippakoivut uneksien, heilutellen notkeita ritvojansa ja ihastuneina katsellen kuvaansa veden kalvossa. Pienet kristalliaallot lipisevät hiljaa rannan hietikkoa vastaan, kirjaillen pohjan tuhansilla pienillä aaltokuvioilla. Sudenkorento särisyttää uhkamielisesti siipiään ajellessaan kärpäsiä ja nauttiessaan helteestä. Kaukaa järveltä rupeaa kuulumaan valittavaa huutoa, jossa on surumielinen, pitkäveteisesti raukeava sointu. Siihen vastaa toinen samanlainen, kunnes siihen vihdoin yhtyy tahdikas, käheän räikeä kirkuminen, joka tuntuu kuin sielujen hädältä kiirastulen liekissä. Kuikat siellä huutavat kuin olisivat ne satuvaltakuntani ulkopuolelle sysättyjä kirottuja olentoja, jotka vaikerrellen kohtalonsa kovuutta iäti purjehtivat rannattomalla ulapalla. Valkoinen vene uneksii tuossa teloillaan tulevista souturetkistä. Hiekkainen aurinkoranta, valkoinen vene, aava ulappa ja häiritsemätön rauha!

Riistäydyn irti rantani ja järveni lumoista ja saavun pienelle kääpiötuvalle, jonka portailla vallitsee vilkas hyörinä. Satoja mehiläisiä lähtee ja satoja tulee, niin että pesän suulla näyttää olevan kuin suuri viuhka, kuin pyrstötähden pyrstö. Tuossa tulee eräs, jolla on housuntaskut pullollaan siitepölyä ja hunajavatsa nähtävästi niin täynnä, että lento käy raskaasti ja kömpelösti. Kiireesti se kömpii lentoaukolle, jossa vartijat pitävät järjestystä, ja katoaa tuonne pimeän pesän salaperäisiin sokkeloihin. Sieltä kuuluu kumea surina kuin olisi siellä tuhansia ahkeria kääpiöitä murtamassa kultaa ja kalliita kiviä vuoren uumenista. Vertaan tätä järjestynyttä, järkähtämättömien lakiensa nojassa toimivaa yhteiskuntaa villin kimalaisen säännöttömään pesään.

Penkille, aurinkoiselle pihamaalle, on istahtanut nuori tyttö, jonka tunnen erittäin hyvin. Olen tarkastellut häntä syntymästä saakka: hän on se sama kultakiharainen lapsi, joka oli mukana tätä huvilanpaikkaa valittaessa. Hän on nukkunut kauan ja hänen siroissa, tulevaa naisellisuutta aavistelevissa muodoissaan näyttää vielä olevan makean unen tuottamaa hyväilevää raukeutta. Hän on pukeutunut heleänpunaisiin ja palmikoi nyt tukkaansa siroin liikkein. Istuessaan siinä kirkkaassa valaistuksessa syreenin ääressä hän on mielestäni kuin heleä punakukka vihreällä niityllä. Kun istahdan hänen viereensä, hän laskee rauhallisesti käsivartensa kaulalleni ja katsoo minuun haaveilevasti suurilla siniharmailla silmillään. Ja minä luen niistä selvästi kuin kirjasta sen, mitä hän ei itse tiedä: kypsyvän nuoruuden muotoja saamattoman, epämääräisen, mutta silti niin kiihkeän kaipuun, joka täyttää nuoren tytön koko olemuksen kuvaamattomalla onnen ja viehkeyden tuoksulla. Tunnen ja muistan sen niin hyvin, mutta harmaantuvat ohimoniko tehnevät, että soisin vielä tuon vieressäni istujan silmistä loistavan vain lapsen ihmettelevän ilmeen. Aikaa on janota, kaivata, olla onnellinen ja surra. Mutta hän ei aavista mietteitäni, vaan vaipuu katselemaan kauas järven yli taivaanrantaan, jonne on noussut satuhohtoinen poutapilvivuoristo, kunnes hän yhtäkkiä naurahtaa pehmeästi, sointuvasti ja iloisesti, itsekään tietämättä, miksi. Seuraan hänen eleitänsä ja ilmeitänsä suuremmalla kiinnostuksella kuin mitään näytelmää, sillä tämä puhkeaminen ummusta kukaksi, nupusta ruusuksi, lienee sentään elämän ihmeellisimpiä ja kauneimpia tapauksia. Hän on kuin punainen ruusun umpu, jonka vihreiden verhiöiden välistä jo kuultaa tuleva kauneus.

Sitten ilmestyy toiselle puolelleni uusi istuja. Hänenkin käsivartensa kietoutuvat kaulaani ja hänen suuret, tummansiniset silmänsä ovat täynnä lapsellista iloa ja mitään kaipaamatonta virkeyttä. Hän on pukeutunut valkoiseen leninkiin ja kun huomautan hänelle, ettei se ole sovelias eikä käytännöllinen arkipuku, hän vastaa: "Mutta se on niin sievä!" Vaikenen viisaasti, melkeinpä hiukan nolona, kuullessani tämän aikaisin heränneen naisellisen miellyttämisvaiston ilmauksen, varsinkin kun oma luontoni puolestaan vastaa siihen viehättymällä. Kutkutan häntä kylkeen, jolloin hän hypähtää sirosti syrjään ja sanoo muka pahastuneena: "Hyi sinua!" Siinä seisoessaan hän muistuttaa valkolummetta. Sitten hänkin rupeaa nauramaan ja nauruun yhtyy ruusu viereltäni, ja nyt helisee aiheetonta naurua niin virkeästi ja iloisesti, että minunkin täytyy siihen yhtyä. Nauramme kaikki kolme, ollenkaan tietämättä, miksi, kunnes sekä ruusu että lumme äkillisen mielijohteen valtaamina pyrähtävät juoksemaan kuin kaksi gasellia, ilmoittaen menevänsä rantaan, minkä päätöksen he nähtävästi olivat tehneet juuri sillä sekunnilla, ollenkaan sitä edeltäpäin harkitsematta. Katson heidän menoansa ja huomaan, kuinka lapsuuden särmikkyys on väistymässä naisellisen pyöreyden tieltä, antaen heidän liikkeilleen tuota aaltomaista, notkeata liukuvaisuutta, joka viehättää miehen silmää ehkä enemmän kuin naisen muu kauneus. Sinne he katoavat rantaleppien taakse ja minä jään ihmettelemään, mitä oli tapahtunut. Keitä olivat nuo kauniit olennot, jotka katosivat tuonne kuin suloinen mielikuva – lapsia, neitoja, keijukaisia?

Mutta samalla joudunkin tarmokkaiden ja ylen runsaiden hyväilyjen esineeksi. Silmiini katsoo vaaleansininen silmäpari tuuhean pellavakuontalon alta, ja pienestä suusta, josta kaksi yläleuan maitohammasta on äsken pudonnut, tulee mitä pirtein ja samalla mitä epäjohdonmukaisin sanatulva, joka muistuttaa pääskysen liverrystä. Ja ennenkuin ehdin tästä hyökkäyksestä selvitä, hän jo hypähtää sylistäni maahan. "Voi, kuinka kummallinen mato!" hän huutaa silmät pyöreinä hämmästyksestä kuin kissanpojalla, koskettaa hätääntynyttä eläintä hyvin varovasti isollavarpaallaan, ottaa tikun ja koettaa ohjata sen kulkua, kääntää sen vihdoin selälleen ja sylkee sen päälle. Ihastuneena seuraan hänen puuhiaan, sillä tunnen tuossa oman lapsuuteni. Vai onko löytynyt lasta, joka ei olisi koskettanut kesän ihmeellistä matoa isollavarpaallaan, kääntänyt sitä tikulla selälleen ja lopuksi sylkäissyt sen päälle? "Hyi!" hän huutaa sitten, "menetkö tiehesi, ilkiö!" ja viskaa sen syrjään heinikkoon. Mutta samalla hän tuntee tehneensä viattomalle pahaa, omatunto nuhtelee häntä ja hän hyvittelee: "Mato rukka, kiltti kiltti mato, mene omaan pesääsi nukkumaan!" Ja kääntyen minuun hän kysyy silmät totisina: "Eihän mato ole paha, eihän?", mutta ennenkuin ehdin vastata, hän kirkaisee täyttä kurkkua: "Ty-tö-öt, missä te ootte?", ja lähtee mennä vilistämään rantaan. Kun auringonsäteet välähtelevät hänen pellavatukassaan, hän on mielestäni kuin kierivä päivänkakkara. Niin läikähtelee lasten kirkas elämä kuin vesi.

Nytpä tunnen ihanaa tuoksua. Takatajunnassani olin jo äsken pannut merkille, että vilpolasta kuului askelia ja kuppien kilinää, ja nyt tiedän, mitä se merkitsi: aamukahvi on valmista! Satuvaltakunnassani ei juoda nektaria, vaan kahvia, tuota todellista ja ainoata jumalten juomaa, joka lahjoittaa nauttijalleen hiljaisen ja rauhoittavan tyydytyksen. Minua ei tarvitse enempää pyydellä vilpolaan, menen sinne jo tälläkin kutsulla.

Siellä tapaan mehiläispesän emon, kuningattaren, joka tyynessä täyteläisyydessään ja kypsyydessään juuri hallitsee kädellään kiiltävää vaskipannua, kaataen kuppiin ruskeata juomaa. Totean hänenkin noudattavan samoja vaistoja kuin tyttäriensä, sillä näennäisesti ilman ulkonaista aihetta hän on kammannut tukkansa toisin kuin tavallisesti, pukeutunut valkoiseen puseroon, ja pistänyt kaulan aukon alakärkeen sievän neulan. Hän hyräilee itsekseen ja hänen koko olemuksestaan ja katseestaan säteilee tyyni äitikuningattaren voima. Tartun häntä vyötäisiltä – ne ovat jonkin verran tukevammat kuin silloin, kun ensi kerran rohkenin tehdä tämän elämässä niin tavallisen tempun – ja painan häikäilemättä huuleni siihen kohtaan, jossa kaula eroaa valkoisesta ja pyöreästä olkapäästä. Hän ei värise enää – totean siinä puolitieteellisesi – sillä tavalla kuin neitona ollessaan, vaan ummistaa hetkiseksi silmänsä, sitten heti lempeästi työntääkseen minut luotansa ja muka moittivasti sanoakseen: "No-no!" Hänhän tietää kaikki ja tämä tietoisuus antaa hänelle tyyneyttä ja varmuutta kuin latelisi hän kaiken inhimillisen yläpuolella. Ja äidinvaistojaan noudattaen hän itsetiedottomasti rupeaa kädellään puhdistamaan takkini kaulusta, kohottaa vanhaa, yleisen arvostelun kohteeksi joutunutta, risaista "panamahattuani" ja sukii tukkaani, samalla tapansa mukaan toruen minua jostakin pikkuasiasta, kunnes äkkiä perin oikullisesti suutelee minua suulle, pannakseen heti sen jälkeen kuin ei mitään olisi tapahtunut sokeria kuppiin ja ruvetakseen puhumaan talousasioistaan. Oi te naiset! huudahdan hengessäni täynnä milloinkaan sammumatonta kummastusta sitä monivivahteisuutta, sitä lakkaamatonta värileikkiä, ratkaisematonta arvoitusta kohtaan, joka nainen – Luojan kiitos – meille miehille aina on.

Nytpä kuuluu tyytyväistä jokellusta ja vilpolaan tulee pieni mies, jonka elinaikana maapallo ei ole vielä ehtinyt kiertää edes täyttä kahta kertaa auringon ympäri. Hän tervehtii meitä molempia mitä hyväntahtoisimmalla hymyilyllä, lähtien tukevilla pikku säärillään astua patsastelemaan minua kohti, kunnes samalla huomaakin muurahaisen lattialla. "Hauva!" hän sanoo ihastuneena ja unohtaen heti koko ympäristönsä istuutuu ja rupeaa varovasti sormellaan koskettelemaan sitä. Muurahainen yrittää pyrkiä pakoon, mutta kun pieni lihava sormi on aina edessä, se viimein suuttuu, tarraa siihen kiinni ja puraista jarskauttaa. Pikkumiehen silmissä kuvastuu sanomaton säikähdys ja ällistys, kunnes vihavoiva kipu pian puristaa ilmoille oikein suurhuudon. Hänen kasvonsa ovat nyt sattuva ja onnistunut itkun kuva ja hän katsoo meihin loukkaantuneena ja ihmeissään. Äiti kaappaa hänet syliinsä ja nyt alkaa tuo hellä ja hyväilevä lohduttaminen ja kivun parantaminen, jossa ovat tehokkaimpina temppuina sellaiset kuin "äiti puhaltaa", "äiti painaa esiliinalla" ja muut tunnetut loitsukeinot, jotka ovat siitä hyviä, että ne todellakin auttavat. Mutta minä, joka olen katsellut tätä kaikkea suurella mielenkiinnolla ja nauranut makeasti pikkumiehen kokemukselle, saan soimaavan silmäyksen pitkien ripsien alta ja kuulen moittivan äänen sanovan tuon vanhan, kysymyksen muodossa olevan nuhteen:

– Kuinka sinä saatat vielä nauraa!?

VII

OLKKOLAISEN HEIKIN TUPAKAT.

Lähtemättömästi on rakennuskesältä – poiketakseni hiukan syrjään – painunut mieleeni eräs kirkas ja ihana heinäkuun aamu, jolloin taas jouduin heräämään aikaisin ja lähtemään ulos. Suuret, mustanruskeat ja petomaiset kirput, joita oven auki jäätyä oli taas päässyt huoneeseemme, söivät näet minua nytkin niin, että luuni rusahtelivat niiden hampaiden välissä. Taistelin niitä vastaan kello neljään saakka aamulla, koettaen musertaa niitä päälle heittäytymällä, mutta lopuksi pakenin, jättäen ne pettyneinä nuuskimaan saaliinsa äskeistä leposijaa. Riipaisin housut jalkaan ja menin ulos.

Siellä tervehti minua korkea taivas, ihana aurinko, viheriäinen maa ja heljät kukat. Ei tuulen henkäystäkään, vaan odottava, aamuvihreä puhtaus kaikkialla. Taas ruohon kaste viilensi suloisesti vuodekuumeisia jalkojani, ja minä lähdin hillallensa vaeltelemaan sinne, josta vilahteli järven sininen selkä.

Ruispellon läpi vei kahden kämmenen levyinen polku, joka oli hauskasti tallautunut savipeltoon. Ruis seisoi korkeana ja sakeana seinänä molemmin puolin, kaunokit katsoivat sinisilmillään kuin meren pohjasta, ja polulta pirahteli yhtenään sirittäviä sirkkoja. Yksi oli niin tavattoman lihava, iso ja kömpelö, etten malttanut olla ottamatta sitä kiinni, ja koska ketään sivistyneitä ihmisiä ei ollut saapuvilla, kumarruin, pistin sen nokan siihen paikkaan, josta kenkä oli hieronut edellisenä päivänä, ja houkuttelin, kuten ennen poikasena: "Anna, sirkka, voidettasi!" Hetken perästä se päästikin suustaan tummaa nestettä, jolla lapsuuteni uskon mukaan piti olla ihmeellinen haavoja parantava voima.

Pellon takana oli haka ja siellä lehmiä sekä sonni. Ne katsoivat minuun vakaasti kuten ainakin naudat, mutta eivät ryhtyneet mihinkään levottomuutta herättäviin tai vihamielisiin tekoihin. Menin siis rohkeasti niiden sivu, vihellellen huolettomasti, ja niin tulin rantaan. Suurenmoinen, ylen ihana näky oli taaskin vaivojeni palkkana.

Herättyäni lumouksesta näin veneen ja siinä pahaisen ongen, jolla joskus aikaisemmin olin koettanut kaloja houkutella. Kävin kääntelemässä kymmenkunnan kuivunutta lehmän lanttia nurin ja löysin aivan oikein niiden alta matosia; ne eivät ole mitenkään parasta lajia, hauraita ja ohuita kun ovat, mutta parempien puutteessa ne kyllä menevät. Ne viisi kuusi sittiäistä, jotka siinä mylläkässä pyllähtivät nurin – vatsanalus oli kihisevän täynnä kirpun kokoisia poikasia, mikä merkitsee hyvää naurisvuotta – käänsin varovasti taas jaloilleen ja kätkin takaisin kakun alle, sillä tiesin hyvin – niin oli karjakkomme, vanha Kustaava, ennen sanonut –, että jos sittiäistä kiusaa, niin talon lehmät rupeavat lypsämään verta. Hilliten matosaalistani kouransilmässä, josta ne hermoja koettelevalla ja "kylmällä" tavalla luikertelivat sormien väliin, palasin rantaan ja keinuskelin pian kaislikon rinnassa odotellen "nykäystä". Se tulikin heti, sillä paitsi sitä, että olin vanha, joskin vain kohtuullisesti menestynyt onkimies, olin sylkenyt onkeen, mikä on tarpeellinen ja ainakin joskus pettämätön taika.

Lurailin niin siinä aamuvarhaisella pitkin kaislikon reunaa, ongiskellen, virutellen jalkojani, paistattaen päivää ja kuunnellen kylän kukkojen yhä tihenevää ja virkaintoista aamujumalanpalvelusta. Lopuksi en välittänyt enää viedä venettä takaisin omaan rantaansa, vaan laskin sen Olkkolaisen Heikin hiekkaan, joka on siinä aivan vieressä.

Heti kun kokka oli karahtanut rantaan, ilmestyi näkyviin Heikin iso ruskea kissa, laskeutuen alas rantapolkua. Se ei kuitenkaan unohtanut hetkeksikään mahtavaa arvokkuuttaan, ei edes siten, että olisi juossut, vaan saapui hitaasti kävellen, ja juuri tuossa sen itsetietoisessa kävelemisessä oli jotakin pelottavaa, mahtavaa, kuin Louhen laahomisessa keskilattialla. Sen posket olivat paksut ja turkki kiiltävä, käpälät suuret kuin rukkaset, ja sen silmät loistivat kuin hiilet, samalla kuin punaisesta kidasta pursusi käheä, intohimoinen, uhkaava mauruaminen. "Voi hyvä isä sentään", ajattelin siinä hiukan hätääntyneenä katsoessani, kuinka kissa yhä tuli minua kohti järkähtämättä, päättäväisen ja vakaan, leppymättömän näköisenä kuin kohtalo. Vaikka tiesinkin sen asian, heittäysin silti vähän pelkurimaisesti sitä ihan kiiskittelemään ja lepyttelemään, luullen olevani yksin, kun samalla vierestäni, ison kiven takaa, kuului Heikin rauhallinen huomautus:

– Se tahtoo kalaa. On tottunut aina näin aamuvarhaisella onki- ja verkkomiehiltä saamaan.

Hiukan nolona heitin pedolle isoimman särkeni. Se sieppasi sen ilmasta, marahti ärmeästi, unohti arvokkuutensa ja hävisi tiehensä kuin peläten, että joku voisi viedä sen saaliin. Sitten vasta hyppäsin maalle, vedin veneen, pistin kalat riippiin ja rupesin Heikin kanssa juttusille.

– Olipa melkoinen syönti tänä aamuna, sanoi Heikki katsoen hyväksyvästi kalavitsaani ja kääntyen järvelle päin kuin nuuskiakseen päivän kalanpyyntimahdollisuuksia. Rannan lepikön vihreätä seinää vastaan, auringon täydessä valaistuksessa, piirtyi siinä Heikin kuva lähtemättömästi mieleeni. Tunnen velvollisuudekseni muutamin sanoin hahmotella tämän arvoisan ystäväni ulkonäköä, että lukijakin pääsisi täydelleen ymmärtämään hänen olemuksensa suuruuden. Minun ei tarvinne sanoa, että kaikki mitä Heikistä puhun ja kerron, lähtee mitä ystävällisimmistä tarkoituksista, syvästä kunnioituksesta hänen joka suhteessa erikoista ja omintakeista persoonallisuuttansa kohtaan.

Olisi väärin väittää häntä kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä pitkäksi, sillä kaksi kyynärää ja tuuma pari olisi ollut lähempänä totuutta. Silmät olivat pienet, naama ruskea ja ryppyinen kuin kuivanut kääpä, ja avonaisesta hurstipaidan rinnuksesta kumotti rinta kuin vaskikattilan kylki. Housuja, jotka olivat hurstista ja vanhaa ns. peltihousumallia, kannatteli jo kuluneisuuttaan pykiytyvä tuppivyö, niin etteivät ne sentään päässeet valahtamaan ihan nilkkoihin saakka, ja edessä pompahteli kodikkaasti suuri ja painavan näköinen tuppirustinki. Hän oli avojaloin, ja varpaiden vankat kynnet johdattivat mieleen mäyrän, jonka sanotaan voivan kaivautua maan sisään siltä sijalta, missä milloinkin seisoo, selvää kalliota lukuunottamatta.

Mutta tästä vaatimattomasta koosta ja ulkoasusta huolimatta Heikin koko olemuksesta, katseesta, ilmeistä, käytöksestä, puheesta, huokui synnynnäistä, jaloa, miehekästä arvokkuutta. Hän oli karhu, jonka ei tarvinnut miesjoukossa turhaan ärjäistä: häntä kyllä kuunneltiin. Pienestä koosta huolimatta hän oli paikkakunnalla tunnettu erittäin "kovaksi mieheksi".

Tällainen oli Heikki, mutta kuvaukseni olisi epätäydellinen, ellen kertoisi, minkälainen oli hänen kaksoisveljensä, hänen piippunsa, ainainen ja uskollinen "edelläveisaajansa". Se ei ollut mikään kansallisromanttinen "äkkiväärä" tahi "elleskoppa" – olipahan vain pieni, pahanpäiväinen nysä, jossa oli ruskettunut posliinikoppa ja hiukan notkuva, lyhyt "lankivarsi". Mutta se oli mielestäni erikoisempi siksi, että se näytti lähtemättömästi istahtaneen isäntänsä suupieleen, josta se kuin uskollinen kotieläin otti osaa hänen elämäänsä. Siitä alati kohoava savukiehkura oli kuin ystävällisen kotikoiran heiluva häntä, ja siitä kuuluva hiljainen kurina kuin mirrin rauhallinen kehräys lämpimän pirtin pankolla. Mikäli Heikin mieli ailahteli, sikäli myös kiihtyi tai vaimeni piipun kurina, joten siitä saattoi tehdä sangen oikeita johtopäätöksiä, kun sattui istahtamaan kylliksi lähelle. Tällaisena tuli ja meni Heikki Olkkolainen elämänsä polkua piippuinensa, hurstihousuinensa, tuppirustinkinensa ja kaikkinensa.

Kun noustiin rannasta muutamia kymmeniä syliä suurten koivujen riippalehvien alatse, ja jylhien, sammaltuneiden kallioiden välitse, tultiin Heikin varsinaiseen valtakuntaan. Kun seisahtui veräjälle ja nojasi kyynärpäänsä navetan räystääseen, oli edessä, kahden ison kallion kolossa, varjoisan koivun alla, harmaa tupa, humalasalko portaiden vieressä, ja takana pikkiriikkinen, yhtä harmaa aitan ja vajan tapainen. Peruna- ja lanttumaa, pari penkkiä istukassipulia, lehti- ja kaislakerppuja kuivamassa pitkin seinustoja, tuossa vielä nyrkin kokoinen sauna, pässi nuorassa, ja Heikin kumarainen, paljon työtä tehnyt ja uurastanut eukko, Liisa – siinäpä ne ovat kaikki vähemmän tärkeät kapistukset tällä muistettavalla paikalla, kun jätetään kaikista tärkein – tupakkamaa – mainitsematta. Se oli ainoa sarka tässä maailmassa, jonka viljelemistä Heikki ei antanut muiden huostaan. Totta puhuen Heikki oli siinäkin suhteessa viisas mies, ettei välittänyt tappaa itseään liialla ruumiillisella rehkimisellä niin kauan kuin vain suinkin sai elämän muuten sujumaan. Ja niin kauan kuin Liisalla voimia riitti, ei se ollut tarpeellistakaan, sillä Liisa kyllä teki työtä kahden edestä.

– Miten Heikki tuli tuon Liisan saaneeksi? On siinä eukkoa kerrakseen.

Näin kysäisin kerran kiusoitellen, mutta Heikki selitti tyynesti ja tarkoin koko asian. Se oli sillä tavalla, ettei hän ollut ottanut Liisaa, vaan Liisa hänet. Oli ollut nuorra miessä tansseissa tuolla kylällä ja joutunut yömyöhällä palaamaan Liisan kanssa samaa tietä. Oli tultu tuon koivukummun kohdalle, joka näkyy peltojen keskeltä, ja kun oli ihmeen kaunis kesäyö – sehän se tällaisia hulluuksia teettää –, oli Liisa ruvennut houkuttelemaan, että mentäisiin keinumaan sinne kummulle, jossa on kiikku. "Minä kyllä vastustelin kovasti, mutta kun paikka oli yksinäinen eikä apua ollut mistään saatavissa, ei siinä auttanut muu kuin lähteminen. Niin se vei minut sinne kiikkumaan ja seuraavana aamuna pappilaan. Ja hyvinhän tuo on ollutkin sopiva, työteliäs ja hyvä. Ei ole pahoin lyönytkään..."

Heikin piippu kurisi hiukan kiihkeämmin ja hän kurkisti varmuuden vuoksi ympärilleen, etteihän Liisa vain sattunut kuulemaan. Peräsin myöhemmin asiaa Liisalta, mutta tämä kielsi jyrkästi Heikin puheen todenperäisyyden. "Se oli niin alvaria kintereillä, ettei siitä päässyt erilleen millään", sanoi Liisa.

Näin eleli Heikki pienellä kämmenen suuruisella palstallaan kuin kuningas. Heikkona hetkenä hän tunnusti minulle, etteivät hänen perintörahansa – hän oli alkuaan pikkutalon poikia – olleet sentään kaikki menneet palstan ostoon, vaan että niitä oli jäänytkin, joten hän saattoi pitää itseään olosuhteisiin katsoen varakkaana miehenä. Kysäisin uteliaana:

– Paljonko jäi vielä?

– Vain siinä sata ja seitsenviitonen...

Heikin tupakkamaa oli navetan päässä. Pohjoisesta suojasi sitä navetta, idästä ja etelästä korkeat kivet, mutta liiaksi varjostamatta, ja etelän puolelta se oli avoin kaikelle valolle ja lämpimälle. Multa oli erinomaisen kuohkeata ja läpeensä "komposteerattua", niin että sen puolesta piti kaikkien menestysmahdollisuuksien olla huollettuja. Näki, että tätä tilkkua oli hoidettu liikuttavalla rakkaudella, sellaisella, johon liittyy sarja mitä suloisimpia tulevaisuudentoiveita, haaveita, joiden toteutuminen kerran merkitsisi hiljaista rauhaa ja onnea. Tästä huolimatta Heikin tupakat eivät kasvaneet hyvin. Huolestuneena hän kerran valitti siitä minulle. Syvennyin sen johdosta asiaan tarkemmin ja annoin arvosteluni:

– Mitä niistä tällaisista tupakoista! moitiskelin hänelle. – Eiväthän nämä tee lehtiä juuri ollenkaan, ei edes sen vertaa, että pässillesi antaisit maistiaisia. Ja tulevat niin kamalalta, että ilmakehä ympärillä myrkyttyy. Lienevätkö edes oikeita tupakoita. Ostaisit kunnollisia siemeniä...

– Ostaisit kunnollisia siemeniä! matki Heikki syvästi loukkaantuneena, sillä moitteellani olin tullut astuneeksi pitäjän kuuluisimman tupakanviljelijän varpaille. – Mistä halvatusta minä niitä ostan, kun atteikarikin sanoi, että on tässä muustakin huolenpitoa kuin sinun tupakansiemenistäsi. Olen jo kohta parina kymmenenä vuotena pannut siemeniä talteen ja hyvin ne kaikki itävät, mutta on niinkuin vuosi vuodelta laatu huononisi. Vartta kyllä lykkää kuin rytiä, mutta lehtiä tekee vähän. Ja pahanhajuisia ja karvaita niistä tulee. Olisikohan tuo pässin lanta liian väkevää? Kun olisi tullut sanotuksi Valpille, kun se meni sinne Saksaan, että tuo poika sieltä oikeat tupakansiemenet, niin että lykkäävät kerrassaan isoa lehteä, mutta enpäs huomannut silloin ajatella. Ja tietämättänihän se sinne lähtikin, sen puolesta. Siellä voisivat olla tupakat yhtä pitkiä kuin tykit, ehkä yhtä väkeviäkin.

Tämä ylläkuvattu tapahtui sotavuosina. Kun olin saanut selville, että Heikin ja Liisan ainoa poika, Valppi, rauhallinen, laiskansitkeä nuori mies, oli joutunut aktivistien kanssa puheisiin ja heti suinpäin retkelle, josta ei vähää ennen ollut arvannut uneksiakaan, tunsin Heikkiä kohtaan erikoista myötätuntoa. Monet kuumat päivät istuimme hänen rannassaan, minä ottaen aurinkokylpyä ja hän hikoillen peltihousuissaan, hartaasti haastellen maailmansodasta ja siitä, milloin venäläisen selkä katkeaisi. Usein Heikki kimmastui ihmettelemään venäläisten menoa, jota oli nähnyt kirkonkylässä, ja usein piirsin minä rannan hiekkaan helppotajuisia karttoja valaistakseni hänelle suuren itäisen rynnistyksen tuloksia. Heikki oli siinäkin suhteessa erinomainen mies, että oli ensiluokkainen kuuntelija, mikä taito ei kuten tunnettua ole varsin yleinen. Olipa hän vielä säilyttänyt lapsellisen ja pyöreäsilmäisen ihmettelemisen lahjan ihan tuoreena, ja sellaiselle henkilöllehän on rattoisaa kertoa eriskummallisista asioista. Kun kaikesta tästä oli selviydytty, nousimme varjoisalle pihalle, jossa taas varmuuden vuoksi vilkaisimme, miten tupakat kasvoivat, näännyttikö niitä päivänen, pitikö ehkä kastella vai mitä piti tehdä. Mutta lopputuloksena havainnoistamme oli aina se, että huonosti ne kasvoivat, vaikka niitä kuinka olisi kastellut lanta- ja järvivedellä.

Sattui sitten syksyllä tielleni eräs helsinkiläinen liikemies, muuan niitä nokkelia suomalaisia, jotka siihen aikaan sujahtelivat laajan Venäjän valtakunnan läpi ristiin rastiin aivan yhtä vaivattomasti kuin kala vedessä. Kun hänen piti juuri lähteä laajoille kauppamatkoille Etelä-Venäjälle, kerroin Heikki paran pulmasta ja sanoin: "Jos sinulla on sydän oikealla paikalla, niin tuo minulle pussillinen hyviä tupakansiemeniä. Jos niistä jotakin kasvaa, saat hyvät savut palkaksesi". Hänellä oli sillä hetkellä niin kiire, ettei joutanut edes vastaamaan, katsahtihan vain merkitsevästi ja oli mennyt. Mutta ihme ja kumma – tai ei oikeastaan kumpikaan, sillä hän oli hyvin tarkka ja sanansa pitävä mies, sellainen, joka pikku asioissakin yllätti toisen yliluonnollisella täsmällisyydellä, epäinhimillisellä säännöllisyydellä ja raudanlujalla periaatteellisuudella. Muutaman kuukauden kuluttua hän eräänä päivänä ilmestyi luokseni, sanoi terveisiä Kiovasta, kysyi mitä kuuluu, ja jätti lähtiessään kuin huomaamattansa pöytäni reunalle pussin, jossa oli pieniä mustia siemeniä. Nimeä ei pussissa ollut, mutta arvasin ilmankin, että siinä nyt olivat tilaamani tupakansiemenet. Ne olivat mustia ja hyvin pieniä, pienempiä kuin tavalliset helmiruudin jyväset ja kuin Heikin vanhat siemenet. Katselin niitä suuresti epäillen, mutta talletin ne kuitenkin odottamaan kevättä ja kesää.

Huvila oli valmis. Ihanana kesäkuun aamuna soutelin poikki soiluvan salmen Heikin mökille, ohi Kärpäsenhännän niemen, pitkin kaunista hiekkarantaa, johon taivas ihmeellisesti kuvastui. Vastapuhjenneen lehden tuoksu, käkien taukoamaton kukunta ja kesäisen aamun mieluisat, kodikkaat äänet synnyttivät sielussani korkean levon ja rauhan tunnelman. Selän toiselta puolen kumotti autereisena ja komeana Sappeenvaara, johon kulkijan katse aina kiintyy, kun hän soutaa ja ajattelee, mitä on tapahtunut ja minne hän on matkalla. Heikki näki tuloni, sillä huomasin hänen ilmestyvän rantaan. Siinä hän odotti vakaana ja arvokkaana, kunnes veneeni kokka kahahti hiekkaan. Sitten hän nyykäytti päätänsä ja totesi, että olin tullut maalle taas.

Ojensin hänelle pussin ja selitin asian. Heikin muoto valkeni ja kirkastui kuin olisi ruskean nahan alla ruvennut jotakin hehkumaan. Hän innostui siinä määrin, että ihan löi minua olkapäälle ja lausui seuraavan ytimekkään, kultaa kalliimman kiitoslauseen:

– Siinä se on mies!

Raivasimme yhdessä tupakkamaan mullan syrjään ja kannoimme siihen puolitoista, ehkä parikin vaaksaa paksun kerroksen hyvää palavaa lantaa, jota Heikillä sattui olemaan. Sen oikein pehmitettyämme ja silitettyämme levitimme päälle kohtuullisen kerroksen mitä parasta ja kuohkeinta multaa, jonka ihan käsissä hienonsimme. Näin oli meillä oivallinen kylmä lava, joka varmasti pitäisi tasaisen ja terveellisen pohjalämmön. Ja sitten Heikki ryhtyi kylvön pyhään työhön. Hän laskeutui sarkansa ääreen polvilleen – jos hän olisi ollut ryssä, hän olisi varmaan tehnyt ristinmerkin, mutta kun hän oli suomalainen, vieläpä hämäläinen, hän vain aatteellisen näköisenä siirsi mällin toiseen poskeen – ja siroitteli tarkan harkinnan ja suunnitelman mukaan noita siemenyisiä mustaan maahan. Hellällä kädellä hän sitten ruoputteli multaa päälle, taputteli vaon tasaiseksi isällisen varovaisesti kuin olisi alla ollut lapsen pää, nousi vihdoin ylös, kynsi korvallistaan, sylkäisi ja sanoi:

– Siellä ne nyt ovat.

Sitten hän teki mietoa lantavettä, haki muuripadasta siihen lämmikettä, kasteli kylvöksensä hyvin varovasti, kynsi taas korvallistaan ja lausui seuraavan kokemusperäisen huomion:

– Kyllä se nyt siltä haisee, että siinä sopii kasvaa - ryssän tupakan.

Lopuksi vilkaisimme aurinkoon nähdäksemme, oliko sillä sopiva asema taivaalla, ja jätimme niin kylvöksemme luonnon ja maailmanjärjestyksen kaikkien suopeiden voimien hoivaan.

Ja niin lähti kulumaan tuo vaiherikas kesä. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta kuin vapauden ajan innoittamana ja Olkkolaisen Heikin tupakat kasvoivat kuin ennakolta tähdissä määrätyllä varmuudella, rinnan Suomen itsenäisyyden kanssa. Mitä siementä silloin keväällä heitettiin Suomen multaan, se iti ja oli taimella jo seuraavana päivänä. Ja kun aurinko sitä uupumatta lämmitti ja kasvattaja virvoitteli sitä sopivilla vesillä, suojeli voimainsa mukaan kylmiltä tuulilta ja hallaöiltä, ei säästänyt huolta eikä vaivoja, niin rupesi kuin rupesikin Heikin uusi tupakka työntämään sekä vartta että lehteä. Ja kun tulivat elokuun hedelmälliset hämärät, jolloin luonto ikäänkuin kilvan lihottautuu, olivat tupakat pian niin korkeita, niin paksuvartisia ja mahtavalehtisiä, että ihan ihmeissämme sitä katselimme. "Mitähän tämä merkinnee, kun tupakatkin kasvavat tommottella vauhdilla?" kysyi Heikki, ja minä vastasin:

– Itsenäistä, oman tupakan varassa elävää Suomea!

VIII

TAISTELU VIHREÄSTÄ MADOSTA.

Olen nukkunut hyvin ja nähnyt ihania unia, jotka eivät häiritse, vaan väikkyvät mielessä kuin kaukaiset satukangastukset taivaan rannalla. Astun viileään tupaan ja nautin aamiaista, jonka eräät pienet, ruskeiksi päivettyneet, pehmeät, lämpimät ja huoltapitäväiset kädet ovat pöydän päähän minulle varanneet. Kuinka ihailenkaan naisten käsiä, nimittäin silloin, kun ne ovat todella sievät. Sellaisen kosketus tekee minut, tunnustan sen, heikoksi ja pehmeäksi kuin sula vaha. Nytkin niitä katselen, kun ne niin notkeasti ja mukavan äänettömästi siirtelevät puuro- ja perunavatia. Beata mea Domina – autuas Herrattareni!

Mielessäni herää sarja hyviä päätöksiä. Muistan puutarhaani, parhaillaan vallitsevaa ihanaa kesähellettä, ensimmäistä tänä suvena, tunnen taipumusta ahkeruuteen, siveyteen ja kaikkiinkin hyveisiin, ja astun ulos.

Mutta jo portailla tarttuu aamun aurinko minuun kiinni täydellä voimallaan. Sen säteet tulevat sakeasti kuin persialaisten nuolet tai kuin ahjon kuumuus jättiläispalkeen torvesta, ja tunkeutuvat silmänräpäyksessä joka paikkaan. Tunnen kuinka ytimeni ikäänkuin pehmenevät, lihakseni veltostuvat, aivoni verhoutuvat jonkinmoiseen siniautereeseen ja kaikki työpäätökseni sulavat kuin voinokare. Raukeana, onnellisena, melkein tajuttomana horjun vanhan pihakoivun juurelle, johon istahdan velttona, mutta sanomattoman tyytyväisenä, alistuen nöyrästi siihen, mitä nyt ei tällä hetkellä voi muuksi muuttaa. Tylsyydessäni päinvastoin tapailen joitakin muhamettilaisen kohtalouskon voimasanoja, niitä kuitenkaan muistamatta, ja välähtääpä mielessäni, että auringon raukaisemilla italialaisillakin on jokin lauseparsi, joka erittäin hyvin sopii tähän tilanteeseen, mutta en välitä ponnistautua lausumaan sitä julki.

Kaunista! Kuin unessa tunnen, kuinka Suomen suuri, korkea ja ihmeellinen kesäpäivä on täyteläisenä, rikkaana, ylevänä ylläni ja ympärilläni. Järven pinta on tuossa kuin kuvastin. Kaakkuri vain, tuo komea ja arvokas lintu, on sen hopeapintaa rikkomassa. Väliin se pistää nokkansa veteen, nostaa sen taas, kunnes päästää haikean valitushuudon, joka vihdoin päättyy kiirastulessa opittuun hirveään, oudossa kuorotahdissa raikuvaan parkunaan. Ihan karmii selkää sitä kuunnellessa, vanhat synnit muistuvat mieleen. Herään turtumuksestani ja heristän sille nyrkkiä, mutta enpä huolikaan uhata enempää. Heittäydyn selälleni ja tuijotan taivaan huikaisevaan korkeuteen. Se on pyörryttävää. Tässä maatessakin sydäntä hiipaisee ajatellessa sitä – sen suunnatonta, rajatonta, käsityksen yli käypää mitattomuutta. Ilmasta kuuluu tuhansien poutiaisten ja muiden hyttysten katkeamaton surina. Tuossa tulee kovasti pomisten iso ja kaunisvärinen kimalainen. Se lentää raskaasti ja vaivalloisesti, ja töksähtää vihdoin avuttomana eteeni ruohokkoon. Sehän on aivan humalassa, äijäriepu! Osanoton puuskassa autan sen jälleen ilmoille sakeasta nurmesta.

Samalla helähtää tuosta edestäni rantahiekalta kirkkaita ääniä. Nostan silmäni ja näen jotakin piirteiltään sopusuhtaista, valkoista, joustavin ja ujoin askelin menevän veteen. Se helmeilee kullankuultavana maidon valkealla iholla, ja auringonvalo vilajaa siinä ihmeellisesti. Selviän ja kysyn:

– Uimaanko sinä menet?

Pehmeä ja miellyttävä ääni naurahtaa:

– Niin, tule sinäkin!

– En uskalla. Minulla on paha noidannuoli ristiluissani... Se on totta. Eräänä päivänä, kun olin ahkerasti vääntänyt pihalta kiviä ja kantoja sekä antanut sitten tuulen jäähdyttää hikistä selkääni, se oli huomannut ilmestyä siihen sulostuttamaan elämääni. Aatteellisesti yhdistävä, hupamurheellinen, mutta vakava vika. En todellakaan voi mennä uimaan, niin mielelläni kuin sen tekisin. Mutta eipähän ole erikoisemman surullista istua tässä katselemassakin.

Koko olemukseni valtaa sanomattoman mieluinen, lievästi eroottinen tunnelma. Ummistan välillä silmäni, aukaisen ne taas, ja pidän siitä kiinni kuin autuudestani, samalla nauttien syreenien tuoksusta, jota tuskin tuntuva tuulenhenkäys kantaa minun, onnen kultapojan, nautittavaksi jostakin tuolta puutarhan puolelta.

Olin huomannut sen jo äsken, kun se pudota napsahti jostakin paidalleni ja siitä eteeni maahan. Se oli iso mato, vihreä, lihava iljetys, ainakin 2 1/2 sm pitkä. Tuossa se nyt makasi liikkumatta, puoliympyrän muotoisena kyljellään. Vatsapuolella olivat jalantapaiset käppyrät kuin mäyräkoiralla, ja leuat – tai mitkä ne nyt ovat – muodostivat samanlaisen kuvion kuin lehmän sarvet. Puhuakseni helppotajuisluonnontieteellisesti. En ollut kiinnittänyt siihen äsken huomiota, sillä sen ulkomuoto, ryhdittömyys ja luuton täyteläisyys loukkasi esteettisiä tunteitani, mutta nyt kiintyi katseeni siihen väkisellä. Sen ympärillä tapahtui nimittäin jotakin.

Mato, joka vielä äsken maata pötkötti kuin makeassa unessa, teki nyt kiivaita, joskin yksitoikkoisia ja avuttomia liikkeitä: se käpristihe kokoon ja oikaisihe taas niin voimakkaasti kuin saattoi. Mutta selvästi näki, ettei tuossa lihavassa otuksessa ollut sanottavasti voimaa. Sen hermostus ja hätä oli kuitenkin silminnähtävästi suuri, vaikka en heti huomannut, mistä se johtui. Olin luultavasti kumartuessani katsomaan sitä karkoittanut pois levottomuuden aiheuttajan.

Heittäydyin viekkaaksi, olin liikkumatta ja tarkastelin salavihkaa ympäristöäni. En nähnyt aluksi muuta kuin tuon kimalaisporhon, joka selvitteli humalaansa apilan kukalla, eräitä sinitakkeja, joista yksi putosi korrelta maahan selälleen ja teki jaloilleen päästäkseen loistavan saltomortalen, ja suuren hapsenkakkiaisen, joka viittasi minulle uhkaavasti pitkällä, mustan- ja harmaankirjavalla tuntosarvellaan. Sitten huomasin läheisellä kuminanlehden varrella jotakin, joka herätti erikoisesti uteliaisuuttani, ja kumarruin siis tarkastamaan sitä.

Kuvitelkaamme isonpuoleinen muurahainen, esim. sellainen, joka asuskelee lahossa puussa tai tuolla eteiseni alla. Ottaen tämän pohjatyypiksi venytämme nyt ensinnäkin elukan peräkeulan noin kahta vertaa pitemmäksi ja ohuemmaksi, kuin joksikin oikean ampiaisen takarustingin ensimmäiseksi heikoksi aavistukseksi. Sitten venytämme vielä otuksen vyötäiset ompelulangan ohuiseksi, teemme jalat ainakin neljä kertaa pitemmiksi, annamme leuoille lisätukevuutta, ja pistämme veitikalle lopuksi hartioihin pitkät ja ohuet kalvosiivet, jotka lepoasennossa asettuvat pitkin selkää kuin lumiauran kyljet. Ymmärrättehän? Niin on meillä valmiina jonkinmoinen ampiaisen pilakuva, sen ja hankisääsken sekasikiö, joka ei – se myönnettäköön – ole omiaan ensi näkemältä herättämään sanottavaa kunnioitusta. Sitä siinä salavihkaa katsellessani – sen naamasta näki selvään, että se tuijotti vastaani joka jänne valmiina ponnahduttamaan sen lentoon – rupesi takatajunnastani hämärästi häämöttämään joitakin Antti-maisterin hyönteisopin äärimmäisiä rippeitä ja minun onnistui suurella vaivalla päästä sellaiseen lopputulokseen, että tuo peijooni varmasti oli joku ampiaislaji, mikä lieneekään ollut, rosvo. Se ei ollut tavallinen ns. kotiampiainen, vaan laihempi ja joka suhteessa hurjemman ja epäilyttävämmän näköinen, vaikka istuikin tuossa niin vilpittömän rauhallisena. Pidin sitä herkeämättä silmällä, arvostellen sen pituuden, sääret pois luettuina, noin 1 1/2 sm:ksi. Näin sen naamasta sen odottavan minun joko kuolemistani tahi katoamistani pois paikkakunnalta, minkä vuoksi päätin tuudittaa sen huolettomuuden valtaan ja siirsin katseeni siitä pois, ruveten pitämään silmällä äsken mainittua matoa. Tottapahan pian tulet alas oksaltasi, jos sinulla on madolle asiaa, arvelin siinä itsekseni, ja äkäydyin liikkumattomaksi kuin kivi. Ja aivan oikein!

Oltuani hetkisen hiljaa tuoksahtikin äkkiä pöly madon äärellä ja ampiainen tarrasi sen lihavaan niskaan hirveillä leuoillansa, joissa tuntui olevan kunnioitettava voima. Mato tunsi, että tässä oli edessä totinen paikka, ja käpristeli, vääntelehti ja kamppaili epätoivoisesti, mutta ei saanut karkoitetuksi tuota peijakasta selästään. Olin kuulevinani, kuinka se päästi ilmoille avunhuutoja, ja inhosin itseäni, kun saatoin näin kylmästi nähdä elävän olennon kärsivän. Mutta nähkääs: tieteellinen kiinnostus, uteliaisuus, mitä tämä kaikki on, areenan ikivanha jännitys, jota varsinkin tällaisina joutilaisuuden hetkinä kaipaamme, se esti minut asiaan puuttumasta. Peto tuntui muuten pitävän erinomaista kiirettä. Kuin tuskassa se liehui madon selässä sinne tänne kuin olisi kiihkeästi hakenut jotakin, joka oli sille ylen kiintoisaa ja tärkeää, ja mato näytti myös tekevän kaikkensa estääksensä petoa löytämästä sitä. Jännitykseni kasvoi ja siihen liittyi jonkinlaista kaameata kauhun tunnetta: mitä hirmuja olikaan tapahtumassa silmäini edessä? Oliko kyseessä jonkinlainen luonnoton ristisiitos, väkivaltainen kroaseeraus tuon lihavan madon ja oudolta näyttävän, maailmanturulla seikkailevan laihan piikkiniekan välillä? Koko siveellinen olemukseni nousee kapinaan tällaista otaksumaa vastaan, ja minä valmistaudun jo väkivaltaisiin toimenpiteisiin estääkseni tekeillä olevan rikoksen, kun samalla huomaan ajatukseni tieteellisen luonnottomuuden ja pidätyn aikeistani. Ja siinä samassa tapahtuukin ratkaisu.

Tuo hurja noitatanssi madon selässä on loppunut. Ampiainen kääntää äkkiä takapuolensa alaspäin ja – oi kauhua – paljastaa siitä ainakin kolme milliä pitkän painetin... Maailma mustenee silmissäni... Nyt se antaa piikillään madolle niin perusteellisen ja kauhean piston, että se tuntuu omissakin hermoissani kuin veitsen viilto. Tyrmistyneenä näen, kuinka peto, tehtyään tämän konnanteon, salamurhan, heti irroittaa aseensa ja pakenee tuohon samaan kuminaan, istuen siellä kohta niin viattomana kuin ei olisi koskaan pahanteossa ollutkaan. Suuntaan siihen nuhtelevan, liikutuksesta ja kauhusta hiukan kostean katseen, mutta se tuijottaa vastaani hurskaan pitkänaamaisena ja vilpittömänä kuin lehmä parresta. Huokaan hiljaa ja käännyn tarkastamaan hänen uhriaan.

Sen liikkeet eivät ole enää niin voimakkaita, sen käpristelyt raukenevat ja hiljentyvät, sen lihava ruumis ilmeisesti värisee tuskasta. Ihmetellä sitä! Nauramatta on isokin mies hetken aikaa, kun ampiainen ilmaisee täsmällisen mielipiteensä istahtaen hänen nenälleen tai kädelleen, ja kuitenkin hänen ruumiinsa on matoon verraten kuin kosmos maahan; pian siihen ampiaisen myrkkymäärä hajoaa. Mitä sitten kun annos keskitetään tuollaiseen mato raukkaan, jonka pienessä ruumiissa se epäilemättä tuntuu ja tehoaa. Kas, nyt se jo on liikkumaton, suora, pötköttää siinä kuin arkkuun valmiina. Tuhannet hyönteiset tuntuvat laulavan sen kuolinvirttä, ja minäkin huokaisen tämän kaikesta päättäen aivan turhasta verenhimosta ja tappamisen raivosta suoritetun hirmutyön vuoksi – kun samalla alkaa murhenäytelmän toinen, eriskummallinen, melkeinpä uskomaton näytös.

Nähtyään madon jäykistyneen liikkumattomaksi ja kaiken ympärillä olevan täysin rauhallista ampiainen lennähti uudelleen madon kimppuun. Se iski taas siihen leukansa, oikaisi pitkät säärensä, otti madon niiden väliin, ja niin sitä lähdettiin. Arvoisa lukija! Laskeudu kontallesi, niin että viisimetrinen tukki jää jalkaisi väliin, iske hampaasi tukin niskaan ja lähde kuljettamaan sitä niin, että hiekka sinkoilee. Yritettyäsi tätä ja rikottuasi tekohampaasi ymmärrät, mikä voima piili tuossa äsken halveksien kuvaamassani peijoonissa. Ällistyneenä täytyy seurata sitä kätevyyttä, sitä teknillistä taitavuutta, sitä neuvokkuutta ja tarmoa, jolla ampiainen käsittelee matoansa. Ja tuloksena on, että mato lähtee hilumaan nopeasti ja varmasti poispäin. Innostuneena lähden varovasti seuraamaan sen kulkua, laskeutuen kontalleni, että voisin nähdä paremmin. Viereeni ilmestyy silloin kaksi raikkaalta järvivedeltä ja puhtaalta iholta tuoksuvaa pientä, sievää jalkaa, joiden omistajatar kysyy herttaisesti:

– Huppanaksiko sinä olet tullut?

En jouda vastaamaan, jolloin hänkin uteliaana laskeutuu kontalleen viereeni. Selitän silloin hänelle tilanteen muutamin sanoin, sujautan kuin huomaamatta käteni hänen vyötäisilleen ja niin lähdemme yhdessä konttaamaan ampiaisen perään. Naapurin isopartainen isäntä, Järvelä, joka on ollut liimauksistaan irtautuneena jo nelisenkymmentä vuotta, päästää aidan takaa kumean hyväksymisnaurun nähdessään tämän; hänen hermojensa tila ilmenee näin helteillä siten, että hän konttailee rauhallisesti pitkin pientareita ja syö suolaheiniä, lausuen sille, joka sattuu tulemaan hänen juttutoverikseen, aivan eriskummallisen yllättäviä mielipiteitä. No niin, menimme siis ampiaisen perässä.

Se kuljetti saalistaan väsymättömän tarmokkaasti. Oli menty jo noin neljä metriä, kun eteen tuli isonpuoleinen, laakea, matala kivi, ehkä kymmenisen senttiä maata korkeampi. Vetäen ja työntäen, laahaten ja ponnistellen aivan uskomattoman tarmokkaasti, se sai madon ensin kivelle ja sitten pian sen toiselle puolelle. Huomatessani, ettei se siis ymmärtänyt kiertää kiveä rupesin jo vähäksymään sen älyä, kun muistinkin samalla, että sen suuruuskannalta kivi saattoi olla toinen kuin minun kannaltani – suoranainen kivierämaa, jota oli toivotonta ruveta kiertämään. Sen laita saattoi näyttää ampiaisesta aivan suoralta. Niinpä se siis päättäväisesti samosi tuon erämaan läpi, pudottautuen saavuttuaan toiselle reunalle arvelematta jyrkänteestä, ja pysähtyen sitten hetkeksi huokaamaan ruohonkorrelle.

Minäkin siinä välissä lepuutin kättäni tuolla ohuella vyötäisellä, joka tosin ei ollut mikään ampiaisvartalo, mutta silti niin mukavasti kapeneva.

– Et saa kutkuttaa! sanottiin minulle varoittavasti.

Samalla kuitenkin huomiomme jälleen kiintyi ampiaiseen. Sen takapuoli rupesi tykyttämään kiivaasti, sillä se huomasi nyt, että viisi muurahaista lähestyi matoa kiireesti, nähtävästi kaikkea muuta kuin ystävällisissä aikeissa. Nuo metsien sotarosvot ovat aina kaikkea vapaata saalistamista häiritsemässä, käsittäen vapaudeksi vain sen, että itse saavat olla muita isännöimässä. Mutta tällä kertaa ne erehtyivät. Nähtävästi aivan synnynnäisenä strategina, ampiaiskansan Hindenburgina, sankarimme lennähti oksaltansa ennenkuin hyökkäävät voimat ehtivät yhtyä. Tömähdys, hiekan tuoksahdus, ja voitettu muurahainen peräytyy vakavasti pahoinpideltynä julistaakseen kotiin päästyään omalle kansalleen, kuinka hänen tappionsa itse asiassa olikin ilmeinen voitto. Sama temppu uudistettiin toisaalla, vihollinen pakeni kaikkialla, ja mato sai lähteä matkalleen uudelleen. "Mä vaivainen mato ja matkamies, mont' vaarallist' vaellan retkee", saattoi tässä sanoa kirjaimellisen todesti. Katsahdin suuntaa, minne mentiin: nähtävästi tuota isoa petäjää kohti, jonka juurella on ruutikuivaa irtonaista hiekkaa ja johon aurinko paahtaa täydellä voimallansa. Matkaa oli sinne noin viitisen metriä, joten koko kuljettu väli oli noin kymmenisen metriä. Seurasimme jännittyneinä tapahtumain kehitystä.

Eteenpäin mentiin herpautumattoman tarmokkaasti ja vauhdikkaasti. Sotarosvojen hyökkäykset uudistuivat, mutta päättyivät tuloksettomasti. Yllämme leijailivat kärpäset kuin lentokoneet, häiriten kulkuamme nenäkkäällä uteliaisuudella, mutta mikään ei meitä pidätä. Väliin me kaikki levähdämme, ampiainen jollakin oksalla ja me edelleen siinä maassa kontallamme, hupaillen milloin miten. Vihdoin saavumme männyn juurelle ja rupeamme uteliaina odottamaan, jatkuisiko matka edelleen, vai seuraisiko jotakin muuta.

Ampiaisen takapuoli tykyttää ponnistuksista ja mielenliikutuksesta kuin höyrykoneen pistooni. Näen sen naamasta, että sillä on nyt jotakin mielessä, jota se ei kuitenkaan sano, koska olemme liian lähellä. Peräydymme siis vähän ja heittäydymme huolettoman näköisiksi, mikä ei olekaan minulle vaikeata, koska edessäni oleva kaunis silmäpari ja eritoten tuo perin sievästi muodostunut suu saavat minut helposti unohtamaan, missä olen. Väittääpä äsken mainittu Järvelän isäntä, joka on muodostanut käytöksestämme tänä helteisenä aamuna oman kertomuksensa, tässä tilaisuudessa tapahtuneen pienen manööverin, joka kahdelle nuorelle on kylläkin mahdollinen. En tahdo nimenomaan väittää hänen kertomustansa perättömäksi, sillä tänä mainittuna päivänä valtasi minut monta kertaa suloinen unohtumisen hurma, jolloin en ollut tietenkään teoistani täysin vastuunalainen. No niin, heti kun olimme haaveistamme selvinneet ja kääntyneet katsomaan ampiaistamme, se lennähtääkin taas matonsa kimppuun ja laahaa sen kiireesti paria vaaksaa kauemmas. Olen huomaavinani, kuinka sen ilme käy hätäisen varovaiseksi: se vilkaisee ympärilleen kuin aarteilleen menevä saituri ja...!

Uskomatonta, mutta silti totta! Näen kuinka se äkkiä siirtää syrjään noin 1 sm läpimittaisen pyöreän kaarnankappaleen kuin kaivon kannen; alta paljastuu reikä, läpimitaltaan noin 1/2 sm. Kuin vihuri ampiainen kuljettaa matonsa reikään, lakaisee tuiskuna hiukan hiekkaa päälle ja asettaa lopuksi tuon saman kaarnakannen paikoilleen! Sitten se ilmeisesti huokaa helpotuksesta, lennähtää läheiselle korrelle ja vähitellen rauhoittaa siinä valtavasti tykyttävän takapuolensa taistelunsa voittaneen itsetietoiseksi, hyvin ansaituksi ja rauhalliseksi levoksi.

Tartun sievään, ruskeaan, lämpimään ja pehmeään käteen, katson syvälle sinisilmiin, ja kysyn vakavasti:

– Mitä tekee ampiainen madolle?

– Se syö sen! helähtää vastaan kuin hopeakellosta. Myönnän tämän olevan lähin johtopäätös, minkä asiasta saattoi tehdä. Mutta mittaillessani siinä käden kauneussuhteita ja käännellessäni sitä puolin ja toisin – uskomatonta, miten hauskaa tuollaisella pienellä kädellä on joskus leikkiä –, juolahtaa päähäni hämärä muisto jostakin yhä jatkuvasta ihmeellisestä, joka on yhteydessä tällaisen madon hautaamisen kanssa. Vaivasin aivojani turhaan, kunnes ruohon kahina ja tyyni tervehdys viereltämme kutsui meidät pois unelmistamme. Kuin tilattuna siinä seisoi naapurissa asuva luonnontutkija, isonenäinen mies, tunnettu ensiluokan toveriksi ja tuttavain kesken totteleva nimeä Nakke. Esitin asian hänelle tuiki tarkkaan, näytin ampiaisen kaivon, ja kysyin, mitä varten se vei madon sinne?

– Ei se ensiksikään tapa matoa. Se pistää sitä vain hermokeskukseen, niin että kaikki liikuntokyky häviää. Sitten se vie sen reikäänsä ja munii munansa sen ruumiseen – pojilla on siinä kehittymiskautena puuttumaton ja mätänemätön ruoka.

Tuijotamme häneen ällistyneinä ja kauhistuneina siitä, että näin katalaa pahuutta saattaa olla maailmassa. Elämäntoverini sanoo epäillen:

– Älkää nyt toki narratko, herra Nakke...

– No ihan varmasti!

Aidan raosta virkkaa Järvelä hyväntahtoisesti:

– Kyllä nyt jo sentään tarttis saala vähän saletta... rupeevat nuo suolaheinätkin niin kuivilta maistuun.

Talousapulainen tuo meille kahvia. Uudelleen valtaa meidät suloisen kesäpäivän sanomaton raukeus. Istumme ääneti ja katselemme ulapalle, jossa kuikka edelleen häiriytymättä soutelee. Näen kuinka sievät kädet nyppivät päivänkakkaraa ja luen ajatukset: rakastaa, ei, rakastaa, ei... rakastaa! Minä saan saman silmäyksen kuin silloin kerran, ja vieläkin se onnensa täyteläisyydellä hurmaa minut. Kuuluu kahinaa; Järvelä, joka niissä asioissa kerran oli apumiehenämme, konttaa luoksemme ja istahtaen viereemme alkaa raukeasti esittää ihmeellistä, kummallista, erikoissuomalaista salaisoppia, jossa jumalallinen ja inhimillinen viisaus lyö mitä omituisinta painia. Osoitan otsaani ja lausun Nakelle:

– Hellettä!

Hän nyökkää. Kaunis sudenkorento istahtaa eteemme koirankuminalle ja tuijottaa meihin salamyhkäisesti suurilla, vihreillä, loistavilla mulkosilmillään.

IX

MINNE JÄIN MÄ?

    Oi viivy, viivy, oi muisto hellä
    sen hetken mennehen, autuaan,
    min vietin kummulla kesäisellä
        kanssasi kahden vaan.

    Kuin pilvi valkea, hohtavainen
    se tiellä kulkijan kajastaa,
    ja siitä matkani täällä mainen
        kaihoisan kajon saa.

    Ne silloin taasenkin sirkat soittaa
    ja nurmi suruinen nuojuaa,
    ja linnut laulella kilvan koittaa,
        kukkaset tuoksuaa.

    Mut kesken hellimmän hetken silloin
    sä vaivuit vaieten unelmiin,
    ja silmään kyynel kuin kaste illoin
        kohosi kirkas niin.

    Mun silloin rintaani tuska viilsi,
    sun hiljaa taivutin luokseni,
    kun kyynel ripsissä kaunis kiilsi
        minunhan vuokseni.

    Pois pyyhin helmen mä hohtavaisen,
    mi loisti kirkkaasti kimmeltäin,
    ja immen silmissä ihanaisen
        taivahan kaaren näin.

    Ma katsoin silmiisi kuni tähteen,
    ja sieltä sielusi kuvastui,
    ja sinipinnalla kyynellähteen
        pilvien varjo ui.

    Näin vietin vierelläs päivän, illan,
    ja hukuin huuliisi polttaviin,
    kun kuu loi kaunihin kaarisillan,
        vihdoin me erottiin.

    Sä jäit sen korkean koivun alle
    ja painoit itkien kauniin pään,
    mä lähdin iäksi maailmalle,
        häipyen hämärään.

    Oi, minne jäit sinä, minne jäin mä?
    näin huokaa sieluni yössä ees;
    kun muistos valkean milloin näin mä,
        silmät on kyynelveess'.

X

KUN OLKIPESÄN PITI PARVEILLA.

Saapuessani eräänä kesäkuun päivänä huvilalle huomasin talon emännästä heti, että hänellä oli salaisuus. En kuitenkaan ruvennut utelemaan mitään, sillä arvasin hänen ilmankin palavan halusta päästä siitä kertomaan. Kuljettuamme sitten palstalla sillä tavallisella tarkastuskäynnillä, jonka jokainen huvilanomistaja tekee ensi töikseen tultuaan perheen luo, hän vei minut eteläisen järvirinteen kautta. Ja eikös siinä vain ollutkin olkipesä, jonka asukkaat pörräsivät iloisesti lämpimässä paisteessa. Ymmärsin vaimoni ajatusten kulun heti. Mehiläispesään hänellä liittyi helliä muistoja, jotka hän nyt oli tahtonut uudistaa, kun oli jälleen saanut siihen tilaisuuden. Arvoisa naapurimme, kylän ystävällinen opettaja, joka oli kaikessa paras neuvonantajamme ja auttajamme, oli sen myynyt ja asettanut tuohon paikoilleen.

Sen kesäisen päivän, johon tiesin tuon vierelläni istuvan nuoren naisen muistojen keskittyvän, muistin itsekin ilmielävästi, pienintä piirrettä myöten. Eikähän siitä niin mahdottomia aikoja ollutkaan – oikeastaan vain muutamia lyhyitä vuosia. Mutta kun niiden kuluessa oli ehtinyt tapahtua niin paljon uutta ja outoa – tulla ihan uusia ihmisiäkin maailmaan – tuntui kuin tuo aika olisi painunut hyvin kauas. Sieltä se siinteli kauniisti rusottaen kuin auringon valaisema kesämaisema ja sitä nyt ilmeisesti molemmat siinä pesän ääressä ajattelimme.

Se oli sanomattoman kaunis aamu siinä kesä- ja heinäkuun vaihteessa. Olin siis siihen aikaan vielä nuori ja naimaton, sanoakseni sen hiukan pikkuvanhasti. Muistan seisoneeni uneksien, puutarhan aitaa vastaan nojaten ja tuijottaen kauas peltojen toiselle puolelle, josta näkyi kaivon vintti, puutarhan vehmaat puut ja erinäisiä kodikkaita rakennuksia, punaseinäisiä, valkonurkkaisia. Välillä lainehti ruis innostuneesti ja hedelmällisesti, taivaalla kiipeilivät kiurut kuinka korkealle lienevät kiivenneetkään, ja kesäinen tuuli oli paljasta apilaa ja muuta hyvää. Mietiskelin siinä hartaasti – mitäpä muuta olisin sillä iällä tehnyt? – mitä tuo naapuritalon vanhin tytär nyt mahtanee tehdä ja muistaneeko minua ollenkaan, ja haeskelin jotakin tekosyytä, minkä varjolla pääsisin ottamaan tuosta tärkeästä asiasta selkoa. Harmikseni en kuitenkaan sellaista huomannut, sillä olin ollut siellä viimeksi edellisenä iltana sangen myöhään. Ei siis auttanut muu kuin lähteä maleksimaan sinne ilman asiaa, luottaen lemmenjumalan suopeuteen.

Ummistin silmäni ja haaveilin keskellä kirkasta päivää, kuten rakastuneiden tiedetään tekevän. Se eilinen ilta! Kuinkahan kauan me oikein seisoimmekaan siinä hänen puutarhansa portilla? Kai seisoisimme siinä vieläkin, ellei äkkiä olisi kuulunut papan äreätä ääntä, joka käski tyttärensä nukkumaan. Se katse! Se kädenpuristus! Se kauriin keveä juoksu! Se valkoisen kesäpuvun huumaava kahina! Se sievä suu! Se nenä! Ah!

Pysähdyin keskelle tietä ja rupesin kepilläni piirtämään hiekkaan hänen suunsa kaarevuuden kauneutta. Näin sen aivan selvästi – se oli täsmälleen kuin Amorin jousi, hiukan raollaan, välistä pari valkoista hammasta kuultamassa. Voitte ymmärtää, että se siis oli sievä. Lisätkää siihen vielä jotakin kirsikan tai muun sellaisen marjan täyteläisestä punasta, lämmöstä ja makeudesta, niin pääsette ymmärtämään asian ja asemani.

Maantien hiekka ei tietenkään pystynyt kuvaamaan pintaansa kaukaisinta aavistusta siitä näystä, joka valaisi onnellista sieluani. Olin matkani puolivälissä, jossa kasvoi tien vieressä iso koivu. Istahdin sen juurella olevalle penkille ja katsoin kelloa.

Se oli täsmälleen puoli kahdeksan.

Huomasin tästä hiukan nolona lähteneeni "sisäisen levottomuuden ajamana" liikkeelle liian aikaisin, kun samassa kuulin takaani kahinaa. Se oli ystäväni Järvelä, naapurin heikkomielinen isäntä. Rauhallisesti hän konttaili pitkin aitoviertä kohdalleni, nousi viereeni istumaan, korjasi lakkiaan, tuijotti kauas ja tuumi kuin mietteissään:

– Aikaisin näkyy tuo naapurin Eva-ryökinäkin olevan liikkeellä, kun nyt jo istuu puutarhan penkillä ja hiljaa lauleskelee.

Oli kuin olisi pommi räjähtänyt penkkini alla, mutta jaksoin kuitenkin estää itseni lentämästä ilmaan. Vastasin mahdollisimman välinpitämättömästi:

– Vai lauleskelee se. Kävikö Järvelä oikein pihassa?

– En minä pihassa. Aitoviertä minä vain menin – kattelin noita suolaheiniä kun vattaani niin vääntää – siinä on penkin kohdalla aidassa ihan miehen mentävä aukko – pojat ovat katkaisseet siitä puolapuita itselleen menoreiäksi. Pitääpä sanoa katteinille, että ajoissa tukkii – saattavat vielä lampaat siitä pakkautua.

Ja hän jatkoi hetken perästä kuin anteeksi pyytäen:

– Sillä minä tätä vain mainitsen, että jos maisterilla oli niin kuin sinne päin asiaa, niin... siitä se näkyy aidan raosta Eva-ryökinän valkoinen niska...

– Kuule, Järvelän pappa, ellet nyt pidä suutasi, niin... Heristin hänelle uhkaavasti nyrkkiäni.

– Hohhooja-jaa! hän haukotteli pitkään, eikä ollut tietääkseenkään uhkauksestani, vaan jatkoi:

– Me kun olemme olleet maisterin kanssa ystävykset ihan nuoruudesta pitäen, niin minä tässä annan vain sen neuvon, että kihlaa pian. Muuten sen vie tuo naapurin pitkä ja pöljä poika tuolta järven takaa.

Sydämeeni pisti ihan kipeästi ja jalkanivelissä tuntui heikolta.

– Sekö vanhempi?

– Se, punatukka ja potaattinokka. Tuollahan tuo jo tulla kiidättää järvellä moottorillaan – tulee tietenkin hakemaan Eva-ryökinää. Ja pappa sanoo, että Erlannin kanssa pitää mennä, sillä hänellä on maata ja rahaa. Mutta mitäs sinulla on – ei mitään. Uskotko nyt?

Olinpa melkein langeta Järvelän kaulaan.

– Kiitos, Järvelä, sanoin hänelle. Olet viisas ja hyvä mies. Olet jo monta kertaa minua auttanut.

Järvelä korjasi lakkiaan, pureskeli ruohonkortta ja tuijotti kauas.

– Viisaanahan minä olen itsekin itseäni pitänyt, ja täytyyhän sitä toki ollakin viisas, kun on aivan erityiset osviitat ja johdattajat. Sitä minä vain tähän tulin sanomaan, että siinä se lauleskeli puutarhan penkillä, tietämättä naapurinvaarista mitään. Vihanta likka se on – älä anna sitä tuolle toiselle poikalurjukselle. Sen isä kerran veti minua vähän niinkuin huulesta.

Minä olin menossa jo, niin että Järvelän sanat kuuluivat korviini vain kaukaisena huminana.

Tämä kaikki tapahtui niinä vuosina, jolloin muiden kansallisten virtausten ohella mehiläishoitokin levisi yhä laajemmalle, valloittaen alaa tärkeänä, jossakin suhteessa erikoisen hienona ja kiintoisena sivuelinkeinona. Niinpä oli meidän kylämme opettaja, joka täällä puolessa hiljaisella ja rauhallisella tavallaan seuraili, tutki ja toimeenpani kaikkia tärkeimpiä ja oloihimme sopivia uudistuksia, ottanut pääpiirteissään selkoa tästä kummallisesta kärpästen hoidosta ja muille puhumatta ryhtynyt toimeen: edellisenä keväänä oli hänen puutarhaansa ilmestynyt salaperäinen olkikoppilo, jonka sisästä kuului pelottavaa pörinää ja jonka ääressä liikuttiin kunnioittavan hiljaisesti. Taitavana miehenä opettaja perehtyi tähän uuteen karjanhoitoon hyvin pian, pesä menestyi hänen huostassaan ja hän rupesi saamaan runsaasti hunajaa. Hän liikkui kärpästensä keskellä hyvin rauhallisesti, aivan vapaasti, käsitteli niitä perin tyynesti, eivätkä ne häntä pistäneetkään. Se oli kyläläisten mielestä ilmeinen ihme, ja kohotti tavattomasti opettajan arvoa heidän silmissään. Eräänä seurauksena siitä oli, että hänet vihdoinkin valittiin kuntakokouksen esimieheksi ja moniin muihin luottamustoimiin, joihin hän oli erittäin sopiva.

Sanomattakin on selvää, että opettajan hyvä esimerkki vaikutti hedelmöittävästi naapuristoon. Suutarimestari, joka oli oleskellut Venäjällä ja taisi kaikki maailman kielet ja sukkeluudet, joka oli vuosikausia pitänyt koko kylää jännityksissä väsymättömästi raivaamalla pientä kivistä palstaansa puutarhaksi ja kasvattamalla siinä jos mitä herraskaisia keittiökasveja, hankki pesän ihan ensimmäiseksi. Ja kotitaloni lähin asukas, isäni kunnioitettava ystävä, pikavihainen ja hyväsydäminen kapteeni, innostui asiasta kovasti ja ryhtyi hänkin tarmokkaisiin puuhiin. Opettajan johdolla hankittiin yhteiskunta ja sen hoidossa tarvittavat vehkeet, ja kapteenin tytär, Eva-neiti, sai luvan perehtyä mehiläisten hoitoon. Jo aikaisesta keväästä sen kullankiiltävät asukkaat lentelivät iloisesti kukasta kukkaan, tuottaen tyydytystä sekä omistajilleen että hyvänsuoville naapureille. Ainoa, joka ei innostunut tästä uudesta elinkeinosta, oli ystäväni Järvelän isäntä, joka sanoi ylpeästi:

– Ei Järvelässä ole tarvinnut ennenkään kärpäsiä lypsää!

Ihanalla liikutuksella muistan ne monet keväiset päivät, jotka silloin vietin puutarhassa pesän äärellä, perehtyen parhaani mukaan ja joka puolelta mehiläisten hoitoon. Siitä kun aina sai niin mukavasti asiaa tuonne naapuriin. Mikä esimerkki kotoisen elämän uutteruudesta ja yhteistoiminnasta! Mikä keskinäinen sopu ja ponnistelu yhteisen päämäärän eteen! Tärkeänä ja syvämietteisenä, haravoiden kokoon kaiken maallisen viisauteni, koetin keskustellessani pesän viehättävän hoitajattaren kanssa johdattaa puhettamme niihin aaterikkaisiin, inhimillistä elämänviisautta tiukkuviin seikkoihin, joita mehiläispesän ääressä istuessa hakematta mieleen juolahtaa, ja joissa tuo haavekuva: yhteinen koti ja aherrus sen eteen, aina oli tarkoittelevana loppupontena. Olen kuitenkin pakotettu tunnustamaan, ettei tämä moralisoiva esiintymiseni nähtävästi saavuttanut täyttä menestystä, vaan aiheutti hyvin ansaittuja leikillisiä ja pulmallisia huomautuksia, joista oli vaikea selvitä, ellei tahtonut paljastaa syvintä ja lopullisinta ajatustansa ja päämääräänsä.

Nyt oli kesäkuun loppu menossa ja mitä suurimmalla jännityksellä odotettiin kapteenin talossa, milloin pesästä lähtisi ensimmäinen parvi. Kaikki oli varustettu oivallisesti. Uusi kehäpesä odotti valmiina, tyhjä olkipesä, jolla parvi otettaisiin kiinni, oli varattuna, samoin suojaverkko, piippu ja kaikki mitä tarvitaan. Itse olin hakenut ja kuivannut sen suomudan, jota piipussa piti poltettaman, ja Evan kanssa olimme mitä tarkimmin tutkineet – hauskaa hommaa muuten – kaiken mehiläiskirjallisuuden, mitä silloin suinkin saatavissa oli. Pojille oli annettu ankara käsky olla aina saapuvilla, että heidät voitaisiin lähettää pikaviesteinä opettajan luo, jonka apua kuitenkin varalta pidettiin tarpeellisena. Sanalla sanoen: sekä koko talo että kylä odotti jännittyneenä, milloin parveilu tapahtuisi. Mutta Järvelän isäntä vannoi:

– Ja sen minä sanon, ettei Järvelässä kärpäsiä lypsetä!

Tämä odotus aiheutti ensinnäkin aikaisen ylösnousun, sillä mehiläiskirjat kertoivat, että parvi saattaa mennä jopa seitsemän aikana aamulla. Evan täytyi siis olla silloin valmiina tämän tärkeän tapauksen varalle. Tästä johtui, että pikku tytöt ja pojat myös valpastuivat, kysyen keskellä yötäkin silmät renkaina, joko mehiläiset ovat parveilleet. Siitä rupesivat keskustelemaan piiat ja rengit, se oli puheen aiheena kapteenilla ja rouvalla vieraittensa kanssa, se oli Evan kauniiden huulien viimeinen huokaus illalla: kunpa ne nyt huomenna parveilisisivat. Naapurit keskustelivat siitä laajasti ja rupesivat ihmettelemään, että mikähän siinä mahtaa olla, kun ne kapteenin mehiläiset eivät parveilekaan – opettaja on saanut yhdestä pesästä jo kaksi parvea – kun ei olisi sattunut kapteenille huonoa rotua. Opettaja tuli paikalle, tarkasti pesän asiantuntevasti, tirkisteli mehiläisiä, kun ne vakavan ja asiallisen näköisinä kävelivät lentolaudalla, nostikin koko pesää ja sanoi merkitsevästi:

– Kyllä siinä on hyvin vilkas toiminta. Pian sen pitäisi parveilla.

Lopulta tuntui kuin paikkakunta ei olisi puhunut muusta kuin kapteenin mehiläisistä ja niiden odotetusta parveilemisesta. Kiivaalta kapteenilta loppui jo kärsivällisyys. Hän ei sietänyt puhuttavan koko asiasta ja kuulinpa hänen eräänä päivänä itsekseen jupisevan mennessään pesän sivu:

– Kun vetäisen tuolla kepillä, niin nähdään, ettekö sen vietävät parveile!

Mutta Järvelän isäntä kerskaili kuin ilkkuen:

– Ja totta totisesti jukupliut ei Järvelässä lypsetä kärpäsiä!

Se oli jännittävää, mutta minulle persoonallisesti sangen kiintoisaa aikaa. Sain asiaa naapuriin niin paljon kuin tahdoin, ja tiesin löytäväni pesän äärestä, aamuvarhaisesta alkaen kello neljään iltapäivällä, jonka jälkeen parveilua ei enää tapahdu, Evan, sen nuoren kuningattaren, jonka lentoa pesästä hiljakseen suunnittelin. Pesän läheisyys oli minusta hauska senkin vuoksi, että huomasin mehiläisten jostakin syystä – olivat ilmeisesti hyvin rehellisiä ja suoraluontoisia – vihaavan erästä punatukkaista nuorta herraa, joka rakastuneen kuhnurin tavoin oli viime aikoina ruvennut pörräämään kuningattareni ympärillä. Aina hänen saapuessaan näyttämölle ehdotin, että mentäisiin tutkimaan mehiläisten elämää, mihin Eva heti suostui. Sopivalla tavalla saatiin siellä ohjatuksi punatukkaiseen aina pisto, mikä tuotti minulle vilpitöntä iloa. En häpeä tunnustaa sitä, sillä olen ihminen enkä enkeli. Onko maailmassa ketään niin suurta lurjusta, niin inhottavaa otusta kuin kilpakosija? Voiko olla olemassa niin julmia kidutuksia ja rangaistuksia, etteivät ne tuntuisi keksityiltä juuri tuon kaamean olennon nujertamista varten?

Mutta ne, jotka eivät olleet koko tästä touhusta tietääkseenkään, olivat itse mehiläiset. Auringon noustessa ne pinkasivat lentolaudaltaan liikkeelle sakeina parvina ja palasivat matkaltaan hunajavatsa täynnä ja housuntaskut pullollaan siitepölyä. Myöhemmin päivällä niitä pursusi lentolaudalle sakeasti kuin ruskeaa puuroa. Ne levittäytyivät pitkin pesän seinää ja riippuivat lentolaudan alapuolella suurena kokkareena. Kirjoissa sanottiin, että se juuri on parveilemisen ennusmerkkejä, ja me odotimme entistä innokkaammin.

– Miten ne saavat pysytellyksi tuossa tuommoisena kokkareena? kysyin viattomasti ja kumarruin muka kokkaretta tarkastamaan.

– Ne tarttuvat takaapäin toistensa vyötäröistä kiinni, selitti Eva, kumartuen hänkin tuota kummaa katsomaan.

– Tälläkö lailla näin? kysyin minä uudestaan, aikoen esittää asian havainnollisesti.

– Eipähän! hän nauroi ja väistyi nopeasti syrjään.

Kuin salamakuvina välähteli koko yllä kuvattu asiain esihistoria mielessäni, kiiruhtaessani pitkin oikopolkua kapteenin talolle. Oli hyvä, että poikaviikarit olivat sitoneet nurmen solmuun tien molemmilta puolilta ansaksi polulla kulkijoille, sillä minulle aivan oikein sattunut perinpohjainen lankeemus oli omiansa herättämään minut järkiini. Tukahdutin suuttumukseni ja jatkoin matkaani tyynesti, ottaen esimerkkiä luonnon suuresta ja häiriytymättömästä sopusoinnusta ympärilläni. Muistaen Järvelän tiedonannon kiersin aidassa olevalle aukolle ja ryömin siitä vaivalloisesti ja hiukan epäarvokkaasti sisäpuolelle. Liikuin hiirenhiljaa, sillä olin päättänyt yllättää mehiläiskuningattareni.

Päästyäni aidan sisäpuolelle huomasin vasta, ettei Eva ollutkaan penkillä istumassa. Sen vieressä, tuomen varjossa olevalla tuolilla, istui kuitenkin selin minuun joku vaaleaan puettu nainen – siis hän! Painauduin salamannopeasti tuomen suojaan ja aloin käärmemäisin liikkein hiipiä häntä kohti, kun onneksi ajoissa huomasin, että sehän olikin Evan äiti, joka siinä istui ja sukkapuikko suussa laski kantapään kavennussilmiä. Oikein päätä pyörrytti ajatellessani, että olin ollut juuri ryntäämäisilläni takaapäin hänen kimppuunsa – leninki oli samanvärinen enkä siinä innoissani tullut lihavuuden huomattavaa eroa ajatelleeksi – pistääkseni käteni hänen silmilleen ja arvuutellakseni, kuka olin.

En ollut enää liikkunut tarpeeksi hiljaa, sillä istuja käänsi päätänsä, näki minut, otti sukkapuikon suustansa ja sanoi hyväntahtoisen merkitsevästi naurahtaen:

– Päivää! Mikä sinua ajaa liikkeelle näin aikaisin?

Hän oli maailman herttaisin äiti, tulevan anopin ihannekuva, jota rakastin yhtä paljon kuin omaa äitiäni. Tervehdin häntä nöyrästi, hiukan vältellen hänen tutkivaa, mutta samalla ymmärtävästi hymyilevää katsettansa, ja valehtelin reilusti:

– Kuljin tuosta aamukävelyllä aidan sivu, niin päätin pistäytyä kysymässä, joko mehiläiset ovat parveilleet. Täti taitaakin itse niitä tänä aamuna vartioida?

– En vartioi. Eva tässä on ollut, mutta pistäytyi vain tuonne kaivolle. Tuolta näkyy tulevan.

Hän vilkaisi tarkkaavaisesti ensin minuun, sitten tyttäreensä, pisti taas sukkapuikon suuhunsa ja rupesi laskemaan kavennussilmiä. Sydämessäni – vai oliko se sielussani – rupesivat kaikki elementit törmäilemään kuin vimmatut, ja silmäni ahmivat näkyä, joka oli ilmestynyt puutarhan käytävälle. Hän oli avopäin, tukka kodikkaasti palmikolla, ja yllä eräs niitä nuorten neitojen valkoisia kesäleninkejä, joissa asuu määrätön sulo ja viehätys. Niissä on aina rinnan kohta sievästi auki uurrettu, ja niin oli nytkin aurinko päässyt kurkistamaan sinne sisäpuolelle ja polttanut kaulan juurta hiukan punertavaksi. Hame oli lyhyenlainen, joten alta pääsi esteettömästi vilkkumaan pari kaunista nilkkaa ja pientä jalkaa. Ja koko olemuksesta säteili sellainen loistavan raitis, solakka terveyden täyteläisyys, että minä rakastunut narri tunsin kerrassaan pökertyväni hänen lähestyessään. Sopertelin tyhmän näköisenä:

– Tulin ka-katsomaan, joko mehiläiset ovat pa-parveilleet.

Aurinko paistoi kultakehänä tytön päähän, kun hän tuli. Hänen syvästä, nauravasta, onnellisesta katseestaan huomasin salaisesti riemuiten saman kuin ennenkin, että hän nimittäin oli täysin selvillä sieluni tilasta. Hänen äänensä kaikui kuin helinä, kun hän iloisesti ja puheliaasti saneli:

– Kyllä ne tänään varmasti parveilevat, sillä niitä on nyt niin kauheasti ulkona. Näin unta, että tänään tapahtuu jotakin hyvin hauskaa, ja mitäpä se voisi olla muuta kuin mehiläisten parveilua. Ne riippuvat isona kokkareena lentolaudasta. Tule katsomaan!

Pesä oli siinä aivan ääressä. Sen takana oli pienenlainen koivu, ja koivun alla puutarhapöytä, jolle kaikki tarpeelliset mehiläisvehkeet oli varattu. Kun Eva kumartui pesän ääreen tuota kesän hymyilevää taustaa vastaan, oli se ihanin, rakastettavin kuva mitä ajatella saattaa. Unohduin katsomaan sitä, enkä herännyt ennenkuin raskas käsi laskeutui olkapäälleni ja luja miehen ääni kysyi:

– Onko naapurilla tulitikkuja?

Se oli tuleva appeni. Hän oli tullut pihalta päin ja seisoi nyt edessäni tohveleissa, merenvahapiippu kourassa, ja koiransilmä suupielessä, salamyhkäisen ja arvoituksellisen näköisenä. Rupesin hakemaan hädissäni tikkuja joka taskusta samalla kertaa, soperrellen hämilläni:

– Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, joko me-mehiläiset ovat pa-parveilleet.

– Niin kai, vastasi kapteeni. – Ei suinkaan siitä muuten mitään tulisikaan, vai mitä, Eva?

Löysin onneksi tikut ja ukko sytytti piippunsa kiusallisen verkkaisesti ja tyynesti, kehoittaen minuakin:

– Pistä sinäkin palamaan, kun olet jo täysi mies. Poltellaan tässä yksissä ja katsotaan noita Evan kärpäsiä oikein miehissä, että joko ne miten siinä rupeavat enemmältä pörräämään. Tuossahan tulee Erlantikin, varmaan myös katsomaan tätä samaa parveilua.

Nämä viimeiset sanat oli kohdistettu Erlannille, joka lähestyi rannasta päin räikeän tulipunaisena, mutta muuten erinomaisen hienona. Hän pyyhki hikeä otsaltaan, kuivasi rillejänsä ja änkytti hämillään:

– Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, joko me-mehiläiset ovat pa-parv...

Silloin tapahtui se, jota jo äsken olin pelännyt: räjähdys. Kapteeni purskahti nauramaan niin että kaiku tuntui ukkosena jyrähtelevän ympärillämme – se oli oikein miehen naurua. Eva nauroi punastuen, äiti vesikiehteet silmissä, ja minä – minäkin päästin pohjaltaan iloisen luontoni esteettömästi valloilleen, varsinkin kun se nyt saattoi tapahtua tuon vihatun kilpakosijan kustannuksella. Pihalta päin rupesi kuulumaan juoksun töminää ja pikkupoikain huutoja, jotka kaikuivat yhä lähempää: "Nyt ne varmaan parveilevat, koska isä noin hohottaa!"

Naurumme loppui kuin poikki leikattuna ja suumme jäi ammolleen. Erlanti pisti kiireesti rillit nenälleen, nenäliinan taskuun ja – tekisi mieli sanoa – hännän koipien väliin, sillä sen näköinen hän oli. Kapteeni sanoi säikähtyneenä, että "kattos nyt noita piruja", ja lähti puolisonsa kanssa varovasti poistumaan. Pikkupojat päästelivät muutamia riemuhuutoja ja pakenivat, mutta me kolme, Eva, Erlanti ja minä, jäimme paikoillemme: Eva siksi, ettei pelännyt, koska tiesi mehiläisten olevan parveilun aikana hyvin leppoisia, ja me siksi, ettemme kehdanneet näyttää pelkäävämme.

Sillä kesken nauruamme olikin parvi yhtäkkiä tulla pyyhkäissyt pesän aukosta kuin saunan ovesta ulos pullahtanut savupilvi. Sakeana pilvenä ne surisivat pesän yläpuolella, lennellen yhdessä ryhmässä ja "laulaen" onnellisina kesän lämmössä ja kirkkaudessa. Tiesimme kirjoista, että tämä oli ainoa juhlapäivä mehiläisten vuodessa, ainoa hetki, jolloin ne juotuaan hunajaa kuin pikku hiprakassa ryntäävät ulos kuningattaren mukana, perustaakseen hänen kanssaan uuden kodin ja hetkisen tanssiakseen auringon ihanassa lämmössä suven ja elämän kunniaksi. Ne ovat silloin lauhkeita ja lempeitä, ja käyttävät pistintään vain äärimmäisessä hädässä. Evan ja minun katseet yhtyivät parven alitse, eikä sielujemme välillä ollut silloin pienintäkään huntua. Mikä on miehen ja naisen yhtyvän katseen salaisuus? Se avautuu toisilleen äkkiä kuin kuilu, jonka pohjasta säteilee kirkas, ihmeellinen onnen valo, sydämeen iäksi syöpyvä, polttava.

Hengähtämättä ja vaiti ollen seurasimme parven tanssia, odottaen jännittyneinä, minne se rupeaisi asettumaan. Se siirtyi hiljalleen vieressä olevaa koivua kohti, mutta rupesi valitettavasti kokoutumaan sangen korkealla olevan oksan kärkeen. Eva huomasi tämän ja hätäytyi; huitoen pienellä esiliinallaan hän teki kaikenlaisia epätarkoituksenmukaisia yrityksiä estääkseen tätä, voivotellen ja huudahdellen samalla pienellä suullaan mitä herttaisimmalla tavalla. Varoitimme Erlannin kanssa häntä siitä, luvaten jollakin keinolla kyllä vangita parven korkealtakin, jos se nyt sinne todella pysähtyisi, ja niin hän rauhoittui. Odotimme.

Hetken perästä killui korkealla koivun oksan kärjessä mustanruskeanko sokeritopan muotoinen möhkäle, hiljaa huojuen virinneessä aamutuulessa ja ympärillä vielä tuhansia mehiläisiä pörräämässä. Nyt olivat hetket kalliit, sillä riiputtuaan tuossa vähän aikaa parvi lähtisi uudelleen lentoon ja menisi silloin kauemmaksi, mihin, sitä ei ollut hyvä tietää, kun parvea ei voinut seurata sen tällä lentoretkellä.

– Voi voi! hätäili Eva neuvotonna. – Miten se nyt saadaan tuolta kiinni?

– Sinne ei pääse edes tikapuilla, arvosteli tilannetta Erlanti.

– Pikkupojat kiipeävät ylös ja katkaisevat oksan, ehdotin minä.

Mutta kun nämä kuulivat tämän, olivat he samalla pyssynkantomatkan ulkopuolella. Minun itseni kavettavaksi koivu oli jo liian hento niin korkealta, jossa parvi oli. Katsahdin Evaan ja tulin kovin osaaottavaiseksi nähdessäni hänen huolestumisensa. Nerokas ajatus välähti mielessäni:

– Mutta talossahan on oksasaha!

– On, mutta pojat ovat hukanneet varren.

– Se saadaan pian!

Potkaisin itseni liikkeelle sahaa ja vartta hakemaan, mikä onnistuikin pian, sillä tiesin vajassa olevan heinäseipäiksi varattuja pitkiä kuusiriukuja. Voitonriemuisena saavuin paikalle kestäen mielentyyneydellä sen katseen, jonka sain tästä palkinnoksi sekä Evalta (kuin tähden kirkas loiste!) että Erlannilta (viheriä kuin keisarinmyrkky!). Minussa heräsivät synnynnäiset sotapäällikön ominaisuudet ja annoin pontevasti määräyksiäni:

– Nosta, Erlanti, tuo puutarhapöytä juuri parven alle! Hyvä! Nouse nyt pöydälle seisomaan! Kas niin, sinähän yllät melko lähelle parvea. Ota nyt tämä tyhjä olkipesä ja pidä sitä juuri parven alla. Älä pelkää, ei siinä mitään vaaraa ole... Tai jos pelkäät, niin kyllä Eva...

Tämä oli kavala strateginen temppu, sillä kun ehdotin sitä, ilmestyi Erlannin kasvoille hurjan päättäväinen ilme ja hän tarttui rohkeasti olkipesään. Eva piti saapuvilla pohjalautaa, jolle pesä sitten asetettaisiin, ja minä menin sahoineni koivun juurelle valmiina sahaamaan poikki oksan, jossa parvi killui, osoittaen jo levottomuuden merkkejä.

– Oletteko valmiit? huusin.

– Älä vielä, älä vielä! hätäili Erlanti asetellen pesäänsä hermostuneena, mitä en totta puhuen ollenkaan ihmetellyt. Rohkea mies hän oli, kun sai pysytellyksi tuossa paikassa. Mutta mitäpä ei mies tee, kun on kyseessä rohkeuden osoittaminen naisen läsnä ollessa.

– No mikä estää! Nyt täytyy toimia, sillä muuten ne ovat kohta tipotiessään. Pidä koppaasi varalla... Nyt!

Tämä historiallinen hetki on painunut lähtemättömästi mieleeni. Muistan selvästi, että pensaitten takaa seurasi toimitusta jännittyneen näköisenä koko talonväki, että Evan tunnetusti sievä suu oli odottavasti puoliavoinna, kasvot ylöspäin, että tuskanhiki helmeili Erlannin otsalla. Huomaamatta oli paikalle saapunut Järvelän isäntäkin, ja olin lukevinani hänen katseestaan uhmaavan valan:

– Järvelässä ei jukupliut lypsetä kärpäsiä!

Ummistin silmäni, painalsin päättävästi sahaani, vetäisin sillä muutaman kerran. Oksa rupesi kallistumaan...

Kamala, luita ja ytimiä karsiva huuto vapisutti ilmaa. En olisi uskonut, että ihmisestä voi lähteä sellainen ääni. Mutta kuuluipahan lähtevän...

Seuraavassa silmänräpäyksessä kyyrötin Evan kanssa maassa aivan liikkumattomana.

– Ollaan hyvin hiljaa, niin ne rauhoittuvat, kehoittelin minä, ja Eva piilotteli kasvojansa kuin sattumalta minun povelleni. – Niin, paina kasvosi piiloon, niin eivät ainakaan niitä pistä, jatkoin neuvojani, – minä suojelen niskaasi käsivarsillani.

Mutta Eva valitti:

– En minä enää saata! Nyt juoksee yksi selässäni...

– Eihän täällä mitään näy?

– Juoksee siellä – puseron alla – nyt minä huudan!

– Älä, älä, tässä surisee niitä vielä niin kamalasti. Minä otan pois... jos... jos...

Se oli kiusaajan ääni, ja teko, johon se houkutteli, ei ollut hyväksyttävä tilanteen vuoksi. Se oli vähän kuin kiristämistä. Mutta mitäpä ei rakastunut tee, mitäpä tilannetta hän ei käytä hyväkseen. Sydämeni rupesi jyskyttämään kuin väkivasara, vereni kiersi suonissa kuin valtameren pyörre ja silmissäni sumeni. Ympärillämme ei ollut ketään. Eva nosti minuun mehiläisen kutkutuksen vääristämät kasvonsa, silmissään ihmeellinen odotus, ja silloin puhui sydämeni suuni kautta hiljaa:

– Jos... jos... tulet vaimokseni?

Ja odottamatta hänen vastaustaan läpsäytin häntä selkään tappaen mehiläisen, joka todellakin kömpi siellä ruusuisella iholla, kompastellen joissakin salaperäisissä ja minulle tuntemattomiin vaatekappaleisiin kuuluvissa pitsilöissä, ja kerkesin sinetöidä Evan kyyneleisten silmien vahvistaman liittomme ainakin seitsemällä äänekkäällä sinetillä, kun takaani kuuluivat seuraavat ällistyneet sanat:

– Parveilua tuntuu jatkuvan, kun ovat jo kuhnuritkin kuningattaren kimpussa!

Ja kapteeni säesti huomautustansa vihaisella keppinsä pyörähdyksellä, joka viuhahti ilmassa pahanenteisesti. Mutta sitäpä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä äskeisen selkkauksen johdosta mehiläiset olivat äreällä päällä. Kepin äkäinen viuhahdus herätti muutamien etuvartioiden paheksumista, minkä johdosta ne kävivät ilmaisemassa vastalauseensa niin pontevasti, että ukko muuttui kulkuneuvoiltaan puolta ikäänsä nuoremmaksi ja hävisi näkyvistämme tavalla, joka ei ainakaan nopeuteen nähden jättänyt paljoa toivomisen varaa. Säikähtynyt silmäys ympärilleen, torjuvia kädenliikkeitä, murahdus: "Kattos nyt noita piruja!" ja nopeasti pitenevä viiva ovat pääkohtia tätä välitapahtumaa koskevassa muistikuvassani. Näky oli sitä laatua, että me kaksi nuorta lankesimme toistemme kaulaan suudellen vähän liiankin paljon, nauraen vesi silmissä ja siunaten noita pieniä siivekkäitä.

Mutta palatkaamme asiaan. Taistelutanner oli meidän hallussamme. Mitä olikaan sitten tapahtunut tuolla historiallisella hetkellä?

Sahattuani oksan muutamilla vetäisyillä poikki, parvi putosi oksan mukana tietenkin alaspäin. Mutta miten lienee Erlantiparka pitänyt pyydystään epätarkasti – tulos oli se, että parvi putosi – ei tuohon pesään, vaan suoraan vasten Erlannin naamaa. Silloin hänen hermonsa pettivät, mitä en ollenkaan ihmettele. Päästäen ennen mainitun vihlovan, epäinhimillisen huudon hän loikkasi uskomattoman pitkällä hypyllä pöydältä ja hävisi. Kaukaa kuului hätäileviä huutoja: "Tuokaa vettä!" "Juokse järveen!" "Voi kauheata!" ym., kunnes kaikki taas hiljeni, ja me Evan kanssa saimme hoidetuksi tuon jo yllä kosketellun pikku asiamme.

Ja mehiläiset surisivat taas hetken, kunnes ne jälleen löysivät rakkaan kuningattarensa. Se oli arkiutunut äskeisestä hälinästä ja istahtanut läheiseen viinimarjapensaaseen, josta sen pian Evan kanssa otimme kiinni kaikkien sääntöjen mukaisesti. Kun olimme sitten vieneet parven viileään paikkaan rauhoittumaan ja odottamaan iltaa, jolloin se pantaisiin uuteen kehäpesäänsä, katsoi ihana, onnellinen morsiameni minua silmiin ja sanoi: – Nyt menemme isän ja äidin luo.

Tullessamme vilpolaan istui siellä kaksi invaliidia, kapteeni ja Erlanti. Portailla istui Järvelä salaperäisen näköisenä ja kuiskasi minulle sivu mennessäni:

– Antaa se likan sinulle – olen jo kysynyt puolestasi.

En tahdo kuvata lukijalle tarkemmin tuota hetkeä – se on omituinen, unohtumaton, kuulakka ja kirkas elämänmuisto. Se päättyi siten, että kun ensin kaikki muut olivat syleilleet ja onnitelleet meitä, lopuksi myös Erlanti puristi veljellisesti kättäni ja puhui lyijyvesikääreittensä joukosta itkunsekaisella äänellä jotakin hyvin reilua ja kaunista. Kuinka inhimillisin tuntein suhtaudummekaan kilpakosijaan sitten, kun hänet on saatu lyödyksi laudalta! Ja sen vahvistukseksi me yhä uudelleen puristimme toistemme kättä. Vihdoin istuimme kaikki aamiaispöytään – Järvelää lukuunottamatta, joka ei tosin ollutkaan erikoisemman sopivassa asussa huoneisiin tullakseen. (Lähtiessään äkkiä portailta tiehensä hän murahti arvoituksellisesti ja ukkosenomaisesti partaansa tuon monesti mainitun valansa, ettei Järvelässä jukupliut milloinkaan lypsetä kärpäsiä). Kihlautuneiden malja juotiin suurella innostuksella, vaikka juomana olikin vain kirnupiimää. Mutta tuleva appeni antoi pikkupojille joukon määräyksiä, joiden johdosta nämä viivana lähtivät viemään kutsukirjeitä kaikkiin naapuritaloihin, sillä illalla piti vietettämän komeat kihlajaiset. Niiden huippukohtana oli se puhe, jonka ystävämme opettaja piti uuden kehäpesän ääressä, sitten kun nuori mehiläiskuningatar oli saatettu sinne parvineen. Hänen sanansa vihjailivat kauniisti rakkauden hunajaan ja meteen päin, ja hän muutti runollisesti päivän tapahtuman vertauskuvaksi nuoren ihmiskuningattaren lähdöstä kotoisesta, vanhasta olkipesästä siihen uuteen kehäpesään, jossa elämänonni lahjoineen parveilee hänen ympärillään, kunhan siellä vain vallitsee sama rakkaus, alttius ja ahkeruus kuin tässä vanhassa pesässä. Rakennetaan ja hyöritään, kunnes vihdoin uusi nuorten parveilu alkaa, ja vanhain elämä kallistuu loppuansa kohti. "Avautukoon heille silloin" – lopetti hurskas opettaja – "se iankaikkinen kehäpesä, josta ei milloinkaan hunaja lopu, ja jossa asuu ainainen onni ja rauha".

Pesän vartijapatrulli ilmestyi lentolaudalle tarkastamaani mitä outoa puheenmuminaa ulkoa kuului. Ilmeisesti ne sitten tunsivat opettajan äänen, koska niiden naamalle levisi rauhoittunut ilme ja ne kömpivät takaisin sisään. Oli tullut kesän hämyinen, ihmeellinen yö. Olimme kaikki vaiti, sillä luonto vaati meitä olemaan hiljaa, kuuntelemaan vain sitä. Allamme pellossa äänteli ruisrääkkä, sekin tyytyväisenä elämänonnensa täyteläisyydestä.

Heräämme molemmat unelmistamme ja rupeamme taas tarkastamaan pesää. Mehiläisiä tulee ja menee. Raskaasti lentäen niitä saapuu täysi kuorma mukana, ja usein ne tuuskahtavat nurinniskoin maahan, ensin osumatta lentolaudalle. Toiset lähteä pinkaisevat keveinä ja tarmokkaina. Ojennan mehiläiskuningattarelle käteni.

XI

KESÄN KAUNEUDEN YLISTYS.

    Nyt kesän kauneudelle laulun teen
    ma rantamalla veen,
    mi sinikalvossaan
    kuvastaa taivaan, maan,
    niin ylevän näyn antaa.
    Oi, hahtuvaiset pilvet nuo
    ne ihmetervehdykset tuo
    ja rauhan kirkkaan rintaan suo
    ja mietteet kauas kantaa.
    Maa, taivas, on kuin unelma,
    kuin kauneuden kudelma,
    ja lintuin laulu soma,
    helisten raikuu,
    helisten raikuu,
    kuin taivaan suvivirsi oma.

    Kirkkaalla kalvollaan
    kaakkuri soutaa vaan;
    on alla syvyys kuni syys,
    ja yllä iki-äärettyys,
    rajaton valtakunta.
    On kuningatar järven hän,
    hän nostaa kaulan ylpeän
    ja kastaa rinnan välkkyvän
    ja näkee suven unta.
    Hän väliin purkaa tunteen suuren,
    mi repii, raastaa sydänjuuren;
    se ulapalla kuni itku raikuu,
    se kesäyössä kaihoisasti kaikuu;
    kun sitä rannaltani yksin kuulen,
    mä sitä säveleeksi tuomittujen luulen,
    min tuopi tuonelasta leyhkä tuulen.
    Oi, värjyvä itku tuo
    suloisen murheen luo
    povehen ihmispolon,
    riutuvan, hellän olon.

    Tuo länsituulen lämmin henki, lauha,
    on sydämelle sulolääke, rauha;
    se muiston salaisimman
    herättää ihanimman,
    kun kerran kesätiellä rusohuulin hän
    suutelon viehkeän
    toi vastahani onnekkaana antautuin.
    Oi, muistan, muistan, kuinka syke hellä
    mun silloin oli autuaalla sydämellä;
    ma kuinka sormin vapisevin noita
    arasti koskettelin kiharoita.
    Niin saapuu muisto kaukaa kantautuin.
    Se säveleenä sointuvana heläjää,
    ja kyyneleiden sateenkaari kimmeltää
    maiseman menneen yllä,
    polulla hyljätyllä.

    Mutta tumma poistukohon suru,
    nyt sydän silti onnellisna unelmoi;
    sen sopukkaan jäi auvoakin muru,
    siell' luonnon suvivirsi huminoi.
    Siis soikaa lemmenlaulelot
    ja kajahukaa kantelot,
    te tuulet hellät heliskää,
    kun suloinen on suvisää,
    kun autuaana yhdyn riemuun, hurmioon,
    mä kauniin kesäluonnon ilokarkeloon,
    kun raueten mä vaivun uneen ihanaan,
    syvimmän onnen rauhaan, nirvanaan.
    Seesteinen tyyntymys,
    uudestisyntymys,
    tyydyttää armostaan,
    hunajakasteellaan
    sieluni suuren janon,
    kun, kurja, anon.

    Sen suven suloisuutta täysin rinnoin
    siis kaikki yhtykäämme laulamaan;
    voi olla, että viime kerran innoin
    mä vanhaa suvivirttä laulaa saan.
    Mä sydän tulvillani katson kauas,
    kuin näkisin sen hetken, jolloin sauvas
    saat, matkalainen, ainaiseksi heittää pois;
    sen hetken kunpa aina muistaa vois.
    Sieluuni tulvahtaa
    mun sitä ajatellen ihmekauneus mainen,
    mieleeni miete saa:
    tuo taivaan tuskin voinee olla toisenlainen.
    Kun kuollessa mun sieluni pois riisuu vaattehensa
    ja kirkkahana kiitää ikuisuuteen,
    kun henki voittaa taistelun ja heittää kahlehensa,
    ja ylösnousten yhtyy jumaluuteen,
    se täyttymys on kauneuden kaiken,
    min mainen tämä vain on lupaus,
    jos tunnon siitä täällä joskus sai ken,
    se ikikauneuden on kajastus.

XII

HUVIRETKELLÄ JA UIMASSA.

Vaikka huvila on metsän keskellä, ulapan rannalla, kauniin hiekkakaarteen äärellä, syttyy kuitenkin joskus halu päästä pois siitäkin, vielä kauemmaksi luontoon, tuonne jonnekin ulapan saareen. Onni näet on siellä, missä ei itse ole. Kaipuu asuu sydämessä kuin lintu häkissä, räpyttelee siipiään ja pyrkii lentämään kauas pois, hakemaan sieltä sitä tyydytystä, jota ei enää liian tutusta ympäristöstä saa. Tämä on romantiikkaa.

Asuessamme salmen rannalla tahdomme käydä sen toisella puolella; meren äärelle tultuamme luomme heti tutkivan katseen taivaanrajaan, ajatellen jo sitä päivää, jolloin purjehdimme sinne; ulapan saari tuolla ei anna meille rauhaa ennenkuin olemme käyneet siellä. Kun aamulla laskeudumme huvilasta hiekkakaarteeseen, jota aurinko jo kuumasti paahtaa, ja katsomme järvelle, jossa pienet saaret soutelevat ja keinuvat kuin unelmiinsa nukkuneina, silloin meidät saattaa vallata vastustamaton halu: tänään menemme tuonne unohtamaan itsemme, huolemme ja koko elämämme.

Ihmeellisiä ovatkin nuo kesäisten ulappaimme lehtevät tai vakavaa havutummuutta kuvastavat saaret. Olen lukenut Tyynen valtameren pienistä korallisaarista, "atolleista", jotka uneksivat ikuisten maininkien särkyessä niiden rantariuttaan ja palmujen korkeiden viuhkain huojuessa hiljaa, ja kuvitellut niitä rikkumattoman rauhan ja siunatun unohduksen luvatuiksi maiksi, joihin mielellään joskus pakenisi. Mutta kun katson tuonne kotiulapalle, jossa lehtevät saareni hiljaa keinuvat, tunnen olevan vähintään tarpeetonta lähteä sinne saakka: nämä omat "atollini" ovat todellisia unohduksen ja rauhan untuvapatjoja, joiden huomaan ihminen voi upota näkymättömiin.

Niin lähdimme kerran vain oman perheen keskeiselle huviretkelle tuonne järven siniseen saareen. Eväskoppaan varustettiin parasta mitä kotona sattui olemaan, tärkeimpänä kahvivarustukset, otettiin onget ja riippumatot mukaan, ja vilkutettiin jäähyväiset huvilalle, joka jäi ikävöimään rannalle kuin pystykorva koira. Oli aivan tyyntä, alkamassa tuollainen unelman kaltainen hellepäivä, joita heinäkuulla saattaa olla, ja joiden kuluessa käy vaikeaksi erottaa toden ja tarun rajaa. Valkovene liitää sievästi punaisten aironterien siivittämänä, kuin tuntien kuljetettaviensa hauskuuden, taakse jää yhä leveämmäksi hajaantuva vana, pilvet ovat pysähtyneet hämmästyneinä katsomaan ulapan kuvastimesta loistavaa pumpulipuhdasta kauneuttansa, lokit varoittelevat "no-no" ja istuskelevat kauniina ääriviivoina ja valkopuhtaina vaahtopalloina ulapan kareilla, tiirat kirahtelevat ja tirraavat kireästi, kaakkurit vingahtavat surullisesti ja laulavat "hiiden orjien parkunaa", ja korkea Sappeenvaara väräjöi sinipunervassa autereessa. Veneen väki vähitellen hiljenee, lapset piirtävät veden kalvoa sormella tai kepillä, vanhemmat ovat vaiti ollen vaipuneina raukean, autereisen kauneuden lumoon. Jo kohoaa saari eteemme: selkä vakavana hongikkona, rannat herkkänä koivikkona ja rehevänä lepikkona, tuossa pieni niitty ja vanhuuttaan luhistunut lato, tuossa sileä rantakallio, jonka aurinko on jo kuumentanut, rannan heleä hiekka, veden raikas kaari ja äärellä nuokkuva vaiennut kahilisto. Valkovenon laskiessa hiljaa hiekkaan sen pohja kahahtaa rauhallisesti ja tyytyväisesti. Olemme unohduksen saaressa.

Laskiessa veneensä tällaiseen yksinäiseen kaarteeseen pelkää särkevänsä rantahietikon hienon runouden. Sen tuntee täällä tuon Juhani Ahon kesäisen koivurannan tunnelmallisen rauhan, jonka rikkoi vain pieni metsähiiri käydessään juomassa (herkin kuva, mitä kirjallisuudessamme on, mestarillinen siveltimenveto: rauha on niin eheä ja syvä, että tällainen äänetön, pienen pieni tapahtuma kuin metsähiiren ilmestyminen rantahiekalle, rikkoo sen) – tuntee, ja vaistomaisesti hiljentää ääntänsä. Saaren tonttujen ja keijujen uteliaat silmät vartioivat meitä, eikä meidän ole syytä antaa niille pienintäkään tyytymättömyyden aihetta.

Sitten alkaa tuo kaikilta huviretkiltä tuttu touhu: etsitään sopiva nuotion paikka, keräillään risuja, ja sytytetään valkea, jonka savu tuntuu niin kotoiselta ja miellyttävältä. Se on hyvin tärkeä tekijä aidon huviretkitunnelman syntymisessä, se kun näet herättää eloon veremme vanhoja erämiesvaistoja, alku-isiemme sinisten salojen romantiikkaa. Voisi olla käytännöllisintä varata mukaan primuskeittiö ja keittää kahvi sillä, mutta miten kävisi runouden? Samoin kuin silloin, kun "käytännöllisyyden vuoksi" joulukuuseen monteerataan sähkölamput, vieläpä eriväriset. Nuotion sytyttely on hauskaa – tuohikäppyrän ensimmäinen savu hienoa tuoksua. On niin kirkasta, että liekkiä tuskin näkyy, kun se rupeaa tarttumaan puun pintaan, ja niin tyyntä, että savu kohoaa ohuena, rauhallisena patsaana korkealle taivasta kohti. Outo savu saaren rannalla! Mikä sävähdyttävä huomio! Erämaan asukas vetää haapionsa varovasti rantaleppien suojaan ja vartioi sieltä, onko vieras ystävä vai vihollinen.

Mutta jättäkäämme käytännön huolet sikseen – heleä hietikko kutsuu meitä ottamaan olevaisuudesta sen huipputuoksua. On hiukan ujostuttavaa, arastuttavaa, melkein pyhää ja jollakin tavalla salaperäisen taiteellista antaa verhojensa vähitellen pudota ja paljastaa "syvin olemuksensa" auringolle ja valolle – tarkoitan, kun sen tekee nuoruuden terveydessä ja kauneudessa kukoistava ihminen, varsinkin nainen. (Siitä pyhyydestä ja taiteellisuudesta, joka leyhyy ilmassa vanhemman ukkomiehen avatessa sulonsa auringon suudeltaviksi ja kesätuulosen hyväiltäviksi, on näet parasta puhua niin hillitysti kuin mahdollista.) Heittäydyn kuumalle hiekalle ja annan auringon paahtaa selkääni. Tunnen sen säteiden neulanpistosten pirinänä tunkeutuvan paksuun nahkaani ja säpsähdyttävän hitaan vereni virtaamaan kiihtyvämmässä tahdissa. Vähitellen sieluni valtaa yhä syvenevä rauha ja viihtyisyys; vaivun luonnon helmaan, huolettomaan olemattomuuteen, tulen puhumattomaksi, katson kauas metsän ja taivaan rajaan näkemättä mitään; ajatukset tulevat ja menevät sointuvana musiikkina, rauhallisina kuvina, viihdyttävänä elokuvana, jota mäntyjen ja koivujen tuoksu alakuloisesti, riuduttavasti säestää. Ei kuulu taaskaan muuta kuin joskus lokin tyynesti varoittava "no-no", tiirain kireä vaikerrus ja rantasipin hätäinen piiskutus, kun se lentää kaaressa ulappaa kohti, mutta palaakin hetken kuluttua ja istahtaa kivelle, tuon tuostakin levottomasti säpsähtäen.

Sitten tulee rannalle huvilan rouva, joka on tähän asti järjestellyt retken aineellista puolta, ja katsahtaen ujosti ympärilleen käskee minun kääntyä pois, kun hän rupeaa ottamaan aurinkokylpyä. En siis näe tuota todella runollista, taiteellista, pyhää näkyä, kun hän vähitellen irroittelee ne salaperäiset solmut ja nauhat, jotka erottavat naisen ruumiin luonnon välittömästä yhteydestä, ja paljastaa puhtaan viattomuutensa maalle, järvelle, ilmalle, auringolle ja pilvenhattaroille. En näe, ja kuitenkin uskon, tunnen hiekkarannan helähtävän vieläkin valoisammaksi, kun kauneuden jumalainen hohde sitä kirkastaa. Tuolla hän nyt lepää hiekalla, yhäkin arkana ja epäluuloisena kuin Diana, tai kuin säikkyvä lähteen impi, jonka suloja eksynyt metsästäjä odottamattansa joutuu näkemään. Katson nyt voivani varoen kurkistaa sinne päin, mutta ollen kuin en huomaisikaan olkapäiden sievää pyöristystä ja vartalon kaariviivaa, joka on kaiken sopusuhtaisuuden ja kauneuden täydellisyys. Hän tietää kyllä, että katson häneen, onpa sitä nimenomaan odottanutkin, mutta ei ole huomaavinaan, vaan on muka olevinaan kuin täydellisesti yksin. Sellainen on nimittäin naisen luonto. Ja minulle selviää siinä, mikä on näiden rantahetkien, aurinkokylpyjen ja uimisen ilon ehkä syvin tekijä, joka luo siihen ainutlaatuista viehätystä: se on olemuksemme pohjalla väräjävä erotiikka, pieni intohimon häivähdys, joka tietämättämme herää täällä yksinäisen luonnon keskuudessa, katsoessa hohtoista, alastonta kauneutta. Tunnemme kerrankin päässeemme Arkadiaan, saavamme olla paimenisilla suloisissa lehdoissa, milloin kuumassa auringossa, milloin viileässä varjossa, kuunnellen Panin huilunsoittoa, lähteen hiljaista solinaa, ja aina katsein hakien kylpevää nymfiä, tuota kaunotarta, joka on jossakin tässä läheisyydessämme piilossa houkutellen meitä sieltä kuuluvalla leikillisen ilkkuvalla naurullaan alati etsimään ja hakemaan. Arkadiassa ovat kaikki nuoria, vanhuus karisee siellä pois kuin kuivunut lehti, ja leikkien ja kisaillen juoksemme tavoitellen kiinni haaveittemme kiharakutrista neitoa. Näin kesän hellepäivät laajentuvat ja syventyvät Eroksen hienoiksi kesäleikeiksi, jotka ovat täynnä ihmeellistä elämänhalua. Silloin siinä hiekalla maatessani en osannut kuvitella, kuinka yleiseksi ja tärkeäksi tämä Arkadia-leikki tulisi, kuinka nymfit joskus ilmestyisivät hiekkarannoille tuhansin ja taas tuhansin, ei alastomina kuin klassillisessa mytologiassa tai tässä saarellani, vaan puettuina eriskummallisen viehättäviin; väljiin pukuihin, salaten luonnollisen alastomuuden ja tehden sen siten monin verroin houkuttelevammaksi, ollen vapaita ja luonnollisia, mutta kaikilla elämänhalun ja -ilon antajana salaperäinen luonnon nuori jumala, ikuinen Eros.

Mutta Diana on jo levännyt tarpeekseen auringossa, nousee, ojenteleikse ja venytteleikse kuin jumalatar, lähestyy veden rajaa ja seisoo siinä hiukan väristen kuin juuri aalloista noussut Venus, naisellisen kauneuden ja salaperäisen, valloittavan, hallitsevan, jopa säälimättömän ja julman elonvoiman ilmentymänä. Sitten hän koettaa vettä isollavarpaallaan, kaahlaa syvemmälle, pistäytyy äkkiä veteen, ja sanoo lapsellisesti "hup!", minkä jälkeen aloittaa innostuneena epäjohdonmukaisen, kaiken uimataidon vastaisen porskutuksen. Siihen yhdymme pian kaikki, huudamme, nauramme, juoksemme matalassa vedessä, olemme vesisotasilla, ja nautimme joka huokosellamme kirkkaasta kesäraikkaasta järvivedestä. Emme malta tulla poiskaan, vaan menemme yhä uudelleen syvemmälle, tuntien, kuinka veden raikkaus lopuksi saavuttaa ytimemme, karkoittaen ruumiista viimeisenkin hautovan unteluuden. Vihdoinkin riistäydymme irti veden siunatusta sylistä ja annamme taas auringon tehdä työtänsä. Huomaamattamme jälleen vähitellen hiljennymme, makaamme vaiti ollen, tuijottaen kaukaisuuteen. Ja voi olla, että mieli silloin ailahtaa selittämättömästä syystä hiukan suruiseksi, että alakuloisuus tuulenhenkäyksenä suhahtaa tuon vierelläsi seisovan rantapetäjän oksissa. Kaikkialla läsnä oleva katoovaisuuden henki sieltä kuiskaa, heittäen varjoansa auringon säteiden eteen, niinkuin joskus pilvi, jolloin maisema muuttuu alakuloisesti hämäräksi.

Mutta nyt jo tunnemme kahvin vuoron tulleen. Vielä kerran porahdamme järveen, vellomme sen vaahdoksi, viskaamme sen ilmaan raikkaaksi sateeksi, ja sitten hiukan pukeudumme. Nyt alkaa huviretkien aineellinen puoli, uimisen terästyttämän ruokahalun järjestelmällinen tyydyttäminen, jolloin osoitamme kaikille emännän laitoksille mitä kiinteintä, mutta samalla puolueettominta huomiota. Maailmankirjallisuudessa on eräitä esimerkkejä siitä, että kirjailijat ovat joskus ymmärtäneet huviretkien syöntitilaisuuksien, eväskorien, hienon runouden. Etusijalle on ehkä asetettava Dickensin Pickwick-kirja, jota lukiessa tulee suorastaan verinen nälkä, janosta puhumattakaan. Tilanomistaja Wardlen mukana kulkee aina suunnaton eväskori, jonka syvyyksistä kohoaa näkyviin jos jotakin, kaikki niin herkullista ja hyvin valmistettua, että sitä muistaessa vesi kihoaa kielelle. Siltä puolen ainakin Dickens on ollut peräti terveluontoinen ja elämänhaluinen mies. "Saippuakupla" niminen Maupassantin novelli osoittaa tämänkin kirjailijan ymmärtäneen, kuinka äärettömän herkullinen saattaa olla hyvin paistettu, aivan hyytelömäiseksi pehmentynyt kananpaisti, jonka hän muutamalla sattuvalla sanalla kuvaa käydessään kertomaan Saippuakuplan, parisilaisen ilotytön, jalosta uhrautuvaisuudesta ja hänen osakseen siitä huolimatta tulleesta kiittämättömästä ja kylmästä kohtelusta. Antaessamme kesäisten herkkujemme maistua tunnemme syvästi ymmärtävämme elämänrunouden tätäkin puolta ja kohotamme kiittäen viilipiimäkolpakkomme.

Kultakiharainen pikku tyttö ja hänen suurin silmin katseleva nuorempi siskonsa ovat taas syventyneet leikkiinsä rannan hiekalla, rakentaen siihen kirjavista kivistä taloa ja navettaa, vanhemman tarkoin määrätessä kaikki ja nuoremman alistuneesti totellessa. Mutta me kiinnitämme nyt riippumattomme tuonne rantakallion kääkkyräisten petäjien varjoon, niin mukavasti, että siitä voimme samalla nähdä kauas ulapalle ja sen yli pumpulipilvien tarhaan. Meillä on tässä kaksikin tarkoitusta: ensiksi aiomme lukea hiukan sitä hauskaa kirjaa, jonka olimme toistemme kiellosta huolimatta varanneet mukaan, ja toiseksi aiomme sitten, kun tuo kirja on suorittanut tärkeimmän tehtävänsä, so. ruvennut yhä raskaammin painamaan silmäluomia, nukahtaa hieman. Tavattoman laaja luku tuo "kesäinen lepohetki riippumatossa". Siinä levätessä ja katsellessa puiden latvoja ja pilviä tuntee jo kohonneensa sanan kirjaimellisessa merkityksessä "maasta irti", jollakin tavalla mukavasti liitelevänsä ilmassa. Käännyit miten hyvänsä, kovaa ei kolahda mistään; ainoa, mikä kertoo sinun olevan vielä maan yhteydessä, on kiinnitysköyden pahaa ennustava raksahdus, kun se luistaa puunrunkoa pitkin alemmas, tai suorastaan katkeaminen, jolloin hyvinkin perusteellisesti saat kokea maaemon kiihkeästi puoleensavetävää rakkautta. Hieroen pakaroitasi käännyt loukkaantuneena katsomaan köyttä, joka teki sinulle tällaisen kepposen, ja toteat sen katkenneen juuri siitä paikasta, jonka jo lähtiessä olit huomannut heikoksi. Tavallisen toivehikkuutesi mukaisesti olit nykinyt sitä ja katsoen pysyvästi vaimoosi sanonut: "Kyllä kai se sentään kestää?", mihin vaimosi ei ollut osannut vastata muuta kuin myöntäen. Kun se nyt sittenkin teki sinulle tällaisen kepposen, rupeat siinä sitä solmeillessasi aviomiesten tapaan hämärillä ja huonoilla perusteilla kautta rantain vihjaillen syyttelemään vaimoasi koko jutusta; marmatat ja jurnutat vihaisesti itseksesi kuin lihaa syövä kissa, että "tällaisia ne ovat nuo naisten laitokset!", ja ihan suutut, kun vaimosi luo sinuun kummastuneen katseen ja muka laskee leikkiä, että "johan minä varoitin sinua syömästä niin paljon – sellaista painon lisäystä ei riippumattosi kestä, ja niinpähän kävi!" Mikä julkea vihjaus! Vannon mielessäni, että jos olisin tiennyt sinun voivan näin kylmästi kohdella miestäsi silloin, kun tämän ronkkaluut ovat mäihänä, en olisi ikinä sinua papin eteen taluttanut. Ettäs sen tiedät, julma ja tunteeton nainen! Vähitellen saat kuitenkin mattosi kuntoon ja leijailet hetkisen perästä jälleen keveästi maan ja taivaan välillä, syöpyneillä kasvoillasi lempeä ja tyytyväinen ilme.

Ensimmäinen elämäni piiriin astunut riippumatto kuului kotipitäjäni postineidille. Hän oli etelän aurinkoisilta mailta saapunut, vapisuttavan ja tyrmistyttävän hieno ihminen, joka toi mukanaan paljon kaikenlaisia kulttuuriesineitä ja -tapoja. Hyvä ja kiltti tyttö hän oli, sen puolesta, kauniskin kovin. Joka päivä hän juoksi maantien yli meille ja pyöritellen avainta etusormessaan uskoi ruotsinkielellä äidilleni huoliaan. Usein istuin silloin hänen vieressään ja katselin jonkinmoisen kauneuden aavistuksen valtaamana, kuinka hänen tukkansa oli tumma ja loistava kuin silkki, ja kuinka vaikuttavan valkea sen rinnalla otsa, ohimo ja poski, jota peitti hienonhieno, melkein näkymätön nukka. Hän se hämmästyksekseni viritti pihamaansa kahden ison koivun väliin jonkinmoisen riippuvan verkon, jonka varaan heittäytyi mukavasti lepäämään, lukien Allers Familje Journalia ja suojellen ihoaan päivänvarjostimella. Mutta melkoinen puuha siinä oli – sain nimittäin auttaa tätä salaisesti rakastamaani ja palvomaani henkilöä hänen asettuessaan riippumattoonsa – ennenkuin nuo sen ajan pitkät hameet saatiin järjestetyiksi hienoihin, samalla sekä kauniisiin että siveellisiin laskoksiin. Hänen suosikkinaan sain sitten luvan kelliä siinä minäkin – muilta pojilta se oli ankarasti kielletty. Tyynyssä, jonka hän kerran siihen jätti, oli hieno tuoksu, jota hengitin syvään. Olin silloin ehkä 6-vuotias, mutta ensimmäinen rakkauteni hän ei silti ollut; ennen hänen tuloaan muistelen olleeni kuumasti rakastunut pappilan Ainaan. Kauniin postineidin tarina sai hyvin surullisen käänteen, ja ne tunnustukset, joita hän äitini syliin itki, olivat katkerimpia, mitä ihmisen osalle voi koitua...

En tiedä varmaan, olenko tässä riippumaton historiaa muistellessani nukahtanut, mutta melkein luulen niin tapahtuneen. Tuntuu kuin olisin herättänyt itseni sillä loppuasteen syvällä – hm – kuorsauksella, jonka jälkeen asianomainen lakkaa hetkeksi hengittämästä, makustelee unisesti, kääntyy ja joko rupeaa uudelleen kuorsaamaan tai kapsahtaa pöllämystyneen näköisenä pystyyn ja kysyy äkkiä: "Mitääh?" Itsensä herättämiskeinoja on monenlaisia, ilman herätyskelloakin. Oli Luopioisten pitäjässä muuan tarkka talonvaari, joka varsinkin piti huolta siitä, ettei väki saanut pitää liian pitkää ruokasijaa. Herätäkseen itse ajoissa hän asettui makaamaan selälleen, polvet pystyssä ja tarkoin yhteen nipistettyinä, jalkaterät myös yhdessä. Hänen nukahdettuaan hyvin sikeästi lihakset herpaantuivat, jolloin polvet repsahtivat omasta painostaan levälleen. Siitä ukko heräsi, kapsahti pystyyn kuin paukku ja hätisti rengit töihin. Mutta nämä rupesivat pitämään ukkoa silmällä, että mikä sen aina niin äkkiä syvimmästä unesta herättää, ja huomattuaan polvien repsahduksen levälleen olevan siinä päätekijänä kerran hiljaa tukivat äijän polvet. Silloin ukko nukkua hornasi iltaan asti, mistä oli niin häpeissään, että – jaa, ei hän sentään kuollut, kuten olin jo tuossa ohimennen valehdella, vaan, tarkoitan, vasta jonkin ajan kuluttua uskalsi uudelleen käyttää taattua herätyskeinoaan.

Miten hyvänsä – olemuksessani tuntuu suloinen, seesteinen virkeys, niinkuin aina sen jälkeen, kun on saanut hornahtaa vaikka vain muutaman minuutin. Kun lapsuudessani oltiin huviretkillä, täytyi tanttien, mammojen ja pappojen välttämättä saada hetkinen nukahtaa. Muuten he tulivat vaiteliaiksi, jopa pahantuulisiksi, saattoivatpa ruveta jauhamaan pikku riitaakin. Mutta annappas että heidän onnistui saada hiukan unenpäästä kiinni: siitä herättyään he olivat iloisia, puheliaita, älykkäitä, lempeitä ja ystävällisiä kuin enkelit.

Nämä tällaiset perheen keskuudessa tehdyt auringonpaistatus- ja uimisretket ovat tietenkin toisenlaisia kuin entisajan suurella touhulla toimeenpannut joukkohuviretket. Tuolta mäntyjen varjosta, sammalikosta, kantautuva hieno vanamon tuoksu ne johtaa mieleeni, kun siinä mukavasti lepäilen, antaen katseen lipua pitkin ulapan ja taivaan rajaa.

Vanamon samoin kuin kielon poimiminen oli tärkeä ohjelmanumero sellaisilla huviretkillä. Tuskin oli päästy perille ja oleuduttu, saatu tantat, mammat ja papat sijoitetuiksi riippumattoihin tai muihin lepovälineisiin ja pidetty huolta kahvinkeitosta, kun seurueen nuoret neidot jo hajautuivat sinne tänne, milloin lehtoon, milloin sammalkorpeen, poimimaan kieloja tai vanamoita, "joita täällä varmasti on". Ja seurueen nuoret miehet pitivät itsestään selvänä asiana, että heidän velvollisuutensa oli mennä mukaan, "sillä näillä seuduilla kuuluu olevan käärmeitä". Neidot reivasivat hakaneuloilla tai erikoisilla kuminauhanostattimilla pitkiä hameitaan, ei suinkaan puolimastoon, vaan ainoastaan hiukan, niin että pienet jalkaterät pääsivät pujahtamaan edestä joskus näkösälle, ujosti ja arasti kuin hiiri sillan alta. Jos korkeavartisiin kenkiin upotettu jalka olisi näkynyt esim. nilkkaa myöten, olisi mamma pyörtynyt, nimittäin siinä tapauksessa, että olisi nähnyt tai saanut tietää sen. Kureliivit natisivat ampiaisvyötäröiden sievästi kumartuessa, laajat pussihihat kahisivat, katajat ja risut jylläsivät hameen laahustimen alla, otsalla etunojossa istuva pieni hattu, joka oli kukkineen, lintuineen ja nauharuusukkeineen kuin ihmeellinen perhonen, pyrki putoamaan paikaltaan, huolimatta kyynärän pituisista neuloista, joilla se oli kiinnitetty hiuksiin – tuulisella säällä luultavasti päänahkaan – ja joiden kekseliäästi suunnitellut taideteolliset nupit kiiltelivät kummallisesti molemmin puolin päätä. Hyvä siinä oli kavaljeeri olemassa, kun jalka lipesi niin helposti – silloin sopi päästää pieni koketti "aih!" ja pyytää avukseen vahvemman sukupuolen voimakasta kättä. Ne olivat siihen aikaan kavaljeerit toisenlaisia kuin nykyään: päässä kivikova olkihattu, hiukset runollisesti aalloilla, silmien edessä musta- tahi kultareunaiset tahi reunattomat pincenez'it, riippuen kantajansa taiteellisesta temperamentista, mutta joka tapauksessa varustetut paksulla, kaksinkertaisella mustalla nauhalla, joka oli kiinnitetty takin rintamukseen ja teki omistajansa hyvin kriitillisen, oikein parisilaisen "kviinarin" näköiseksi, ja nenän alla sekä leuassa tuuhea partakuontalo. Viiksien kärjet oli erikoisella vahalla kiverretty terävästi ylöspäin kuin naskalit ja leukaparta oli milloin leikattu nelikulmaiseksi tai suipoksi à la Napoleon III, milloin jätetty kasvamaan romanttisessa miehekkyydessään ja rehevyydessään à la rakastettu keisarimme ja suuriruhtinaamme Aleksanteri III. Takki ja housut olivat jotakuinkin nykyistä kuosia – sehän ei niihin nähden paljoa muuttele –, vain niiden asu saattoi olla jonkin verran puutteellinen; eihän senaatin ylimääräisen kopistin tai lääninkanslian apulaisen tai pikkumaisesti viimeisessä tutkinnossa reputetun maisterialokkaan kannattanut joka kesäksi uutta pukua teettää, varsinkin kun viime lasku oli vielä maksamatta ja räätäli oli ruvennut heittelemään uhkaavia silmäyksiä kuin kulkisi protesti-ajatuksissa. Kaulus- ja paitahistoria oli silloin vasta kehityksensä alussa. Helteillä ei mielellään käytetty liivejä, mutta kun housunliitinki oli hiukan epäesteettinen ja alushousujen reuna pyrki näkymään sen alta, eivätkä viilekkeetkään aina olleet niin uudet ja puhtaat, että niillä olisi mielinyt erikoisemmin naisseurassa keekoilla, oli tehtailijaälymystö keksinyt eräänlaisen vaaksaa leveän vyön, jolla sopi nämä puutteellisuudet häveliäästi peittää. Paremmissa laaduissa, joita käyttivät hienommat konttorimiehet ja siitä ylöspäin, oli ulkopuolella nerokkaita nahkataskuja, joissa sai mukavasti kuljetettua kellon ja muita tarve-esineitä, ja jotka sitä paitsi tekivät kantajansa hyvin "sporttimiehen" näköiseksi, mistä maineesta oli jo silloin suurta hyötyä tehtäessä valloitusretkiä naisväen pariin. Kaikkien vöiden yhteisenä tunnusmerkkinä oli kaksi käärmeenmuotoista solkea eli paremmin sanoen s:n muotoon väännettyä käärmettä, jotka tarraten päällään ja hännällään kiinni sopiviin koukkuihin pitivät vyötä vatsan kohdalta ummessa, ollen kavalan, salaperäisen, kammottavan ja taiteellisen näköisiä, kuten käärmeet tiettävästi aina ovat. Tällaisen vyön kun kiristi helteellä vatsansa ympärille, niin oli siinä vannetta kerrakseen, eikä varmasti tullut kylmä. Sillä oli vain se paha vika, käärmeellinen kavaluus, tekisi mieli sanoa, että jos vatsa hiukan aaltoili ja kupluili sen alla – ja miksi se ei sitä tehnyt päivän mittaan montakin kertaa, kun piti milloin pukseerata satakiloisia tantteja, särkeä kahvipuita, soutaa armaansa venettä (raskasta rotteloa, sivumennen sanottuna, jota sai kiskoa hikipäin ja kämmenet rakoilla), yleensä tehdä hanttimiehen töitä –, sen solkipaikka vääntyi omituisesti ja rumasti vinoon. Jos nyt mieli saada se hyvin korjatuksi ja housuista esiin pursunnut paita sullotuksi takaisin, olisi pitänyt avata housut. Mutta teepäs se naisten nähden! Ei auttanut muu kuin sopivissa tilaisuuksissa pujahtaa pensaikkoon ja siellä taas reilata asunsa salonkikuntoon. Vaan nättien tyttöjen vuoksihan antautuu pahempiinkin vastuksiin. Tällä välin mammat, tantat ja papat puhuivat riippumatoissa ruotsia ja tekivät nerokkaita yhdistelmiä Lillistä ja Akselista, Annasta ja Ilmarista, Evasta ja Einosta jne., että "saapa nähdä". Kun sitten vanamoja oli saatu kootuksi pieni nippu, "puketti", otettiin toisesta päästä umpinainen lasiputki – kemian koeputki – ja asetettiin kukat siihen. Vähän vettä putkeen, joka voitiin erikoisella neulalla kiinnittää rintaan, ja niin oli vanamojen tuoksua varattu pitkäksi aikaa.

Näin mukavaa, herttaista ja nerokasta oli ennen eikä vanamojen tuoksu liene vieläkään kadottanut tehoansa. Illalla istuttiin rannalla ja laulettiin "On tyyni nyt", "Tuuloset entää", "Kultaisessa kartanossa asuu Ahti, syvällä aalloissa" ym. romanttisia lauluja, kunnes tantat rupesivat katselemaan levottomasti ympärilleen, mutisten, että de blir fuktigt, ja kiirehtimään kotiin.

– – –

Mutta nyt jo kuuluu toisesta riippumatosta makea haukotus ja pari pyöreätä käsivartta ojentuu pitkään venytykseen kuin kutsuen syleilyynsä. Huvilan rouvan lapsellinen, pieni pää kohoaa kuin kehdosta punaposkisena, kirkassilmäisenä, katselee hetkisen ympärilleen kuin ottaakseen selvää, missä ollaan, ja retkahtaa sitten takaisin vähäksi aikaa. Pikku tytöt ovat kuitenkin jo lopettaneet leikkinsä ja tulevat äitinsä luo, joka nyt nousee päättäväisesti. Tunnemme, että huviretki on loppunut, että on lähdettävä kotiin. Painostaa niin kovin – lieneekö ukkosta ilmassa. On kyllä: eteläinen taivaanrantahan on aivan sininen, ja hiljaista, kaukaista jyminää rupeaa kuulumaan. Kokoilemme tavarat, sammutamme lopullisesti tuhkaksi riutuneen kahvitulen ja lähdemme hiljaa soutamaan kotiin. Valkoinen veneemme liitää aavemaisena ulapan tummaa kalvoa myöten, ja kun sen pohja kahahtaa huvilan kaislakaarteen hiekkaan, tunnemme taas lisänneemme kesän kauniiden muistojen sarjaan uuden.

XIII

ULAPAN KUVIA.

    Monet kirkkahat retket
    aavalla ulapalla,
    helomuistoiset hetket
    ikuisten pilvien alla,
    sinisten vaarojen hohto
    kaukana, korkealla,
    Luojan lauhkea johto
    täällä ja taivahalla.

    Aatos tyyntyen nukkuu
    auvohon avaruuden,
    huolet heltyen hukkuu
    helmahan ihanuuden,
    sielu turtunut elää,
    saapi taas voiman uuden,
    sävel kaukainen helää
    viestinä ikuisuuden.

    Terhenpilvien piiri,
    uinuva sinitaivas,
    viittovi rauhan viiri:
    sinne jo laske laivas.
    Rukous, armo hyvä
    tien sulle sinne raivas,
    siunaus suuri, syvä,
    vaimensi tunnonvaivas.

    Nyt on tullut jo ilta,
    ehtookello jo soitti,
    kirkas on tähtein silta,
    levon aika jo koitti.
    Aatos, miete, mi aina
    ennen tehtyä moitti,
    tuntoa ei nyt paina,
    rauha viileä voitti.

    Tähdin tuhansin loistaa
    ulapan aava pinta,
    valot taivahan toistaa
    syvyyden tumma rinta.
    Yksin jo istun yössä:
    soittoa kaukaisinta
    taivahan tähtivyössä
    vaistoan vakavinta.

    Rannan puissa niin vieno
    tuulen henkäys huokaa,
    tunnelma kaihon hieno
    tuuloset mulle tuokaa.
    Luonnon sydämen laulu
    soimaan sieluuni luokaa,
    kauneuden kirkas taulu
    sieluni olla suokaa.

XIV

SADEPÄIVINÄ JA UKONILMOILLA.

Huvilaa muistellessa on kuin ajattelisimme jotakin läheistä rakastettua henkilöä, kauas jäänyttä kihlattuamme, jonka kasvot näemme kauneina, hymyilevinä, silmät sädehtien ja valkoiset hampaat loistaen helmirivinä punaisten huulien välitse. Tämä kuvaa yhä jatkuvaa hellää suhdetta huvilaamme: saavutettu täydellinen omistus ei ole kylmentänyt tunteitamme, vaan päinvastoin lisännyt niitä; kuta pitemmälle yhdessäolomme jatkuu, sitä läheisemmiksi tulemme toisillemme; löydän rakastetussani yhä uusia, salaisia, hurmaavia puolia, joiden olemassaolosta en ollut tiennyt mitään, ja jotka nyt hämmästyttävät minua kuin odottamatta löytyvä aarre.

Kuinka viehättävä onkaan morsiamemme silloin, kun auringonsäteet kimaltelevat hänen hiuksissansa, hymy karehtii hänen huulillansa, silmät säihkyvät, ja kertun laulu helisee hänen ympärillänsä. Mutta väliin huomaat, kuinka suloinen vakavuus, kuin murheen varjo, hiipii hänen kasvoillensa, kuinka silmiin ilmestyy miettiväinen, herkkä katse, ja kuinka hellät tunteet väräjävät aivan tuossa lähellä, vähäisimmästäkin aiheesta puhjetakseen kirkkaiksi kyyneliksi. Omakin mielesi silloin herkähtää vakavaksi ja olet näkevinäsi rakastettusi ilmeissä ja katseissa hienoa sielukkaisuutta, syvällistä mietteliäisyyttä, jota ei niissä aurinkoisilla säillä ollut. Silloin hänen sielunelämänsä suuntautui vain ulospäin, kun se sitä vastoin nyt on vaipunut omaan itseensä, syventyen kuin tilintekoon, joka on meille tuontuostakin tarpeellinen. Kun sitten sydämen pato murtuu kyyneleiden tieltä, jotka virkistävänä, elvyttävänä sateena lankeavat nuoreen taimistoon, tunnemme kuin rakastettumme olisi sureva madonna, joka tällä katumuksellaan anoisi suurta autuutta. Ja sen hän saavuttaakin: kun kyynelsade on loppunut, kun pisarat välkkyvät silmäripseissä kuin jalohelmet, kun aurinko taas leikkii hänen kiharoissaan ja kertun laulu helisee hänen ympärillään – silloin hän on virkeämpi, tuoreempi, nuorempi ja kauniimpi kuin milloinkaan aikaisemmin.

Kesäkuun tuuliset, kirkkaat päivät kuluvat vilisten, huomaamattamme, auringon polttavasti suudellessa maaemoa, puolisoansa, joka paljastaa sille yhä runsaammin sulojansa. Sen intohimo on tulisuudessaan sokeaa, ja maaemo tuntee sen hyväilyjen alla yhä polttavampaa janoa, joka kuivaavana ja tukahduttavana rupeaa kuolettamaan sen elinvoimia. Pian huomaamme kaikki janoavamme: maa, metsä, linnut, ihminen – koko luonto alkaa odottaa sadetta, joka nyt tuntuisi olevan suuri armo ja siunaus. Mutta usein se antaa kauan odottaa itseään; vaikka rukoilisimme kuinka palavasti, ei lankea sydämeemme se sädekimppu, joka muuttaisi sen alakuloisen hämäryyden kirkkaaksi, auvoiseksi päiväksi, se hunajakaste, joka saisi sen autiomaaksi kuivuneen kamaran taas versomaan yrtein ja liljoin. Miksi se ei tule silloin, kun sitä pyydämme, miksi se itse valitsee aikansa, sitä emme tiedä; meidän täytyy vain kärsivällisinä odottaa tämän suuren lahjan saapumista.

Ja sitten eräänä päivänä virkeä tuuli yhtäkkiä tuo sadekuuron, joka sataa jonkin aikaa runsaasti ja hereästi, vie sen pois auringon edestä, joka nyt purskahtaa esiin kuin uudella voimalla, ja taas rupeaa touhukkaasti puskemaan saapuville uutta pilveä. On tullut tuollainen oikukas retkeilevien kuuropilvien aika, jotka kyllä virkistävät, mutta eivät tyydytä kokonaan syvää janoamme. Olemme kuin toivon ja pelon vaiheilla, väliin virkistyneinä hymyillen, pisaroiden kimallellessa ja sateenkaaren kumottaessa ihmesiltana Sappeenvaaran autereiselta rinteeltä aina kaukaiseen Vermasvuoreen saakka, mutta pian taas kärsien polttavaa janoa. Meidän täytyy saada sateen armo riittävänä, niin että sydämemme oras pääsee voittamaan ensi kasvukautensa monet vaikeudet, ettei kuivuudesta halkeileva maa repisi sen hentoja juuria.

Eräänä päivänä tuuli vakiintuu idän puolelle, rupeaa huokumaan tasaisesti ja raskaasti, ajaen edessään pitkiä, rauhallisesti kohahtelevia aaltoja. Se ei ole puuskainen, ei lennähtele vihurina vesillä eikä koivujen hennoissa kevätlatvuksissa, vaan henkii miettiväisesti, tyynen päättäväisesti, melkeinpä alakuloisesti. Sen huokailu rannan petäjissä on syvästi aatteellista, ehdottomasti surumielistä; mieli herkistyy sitä kuunnellessa. Luonnon kasvoille kuvastuu jännittynyt, pyytävä odotus, linnut melkein vaikenevat, ja ihmisetkin kulkevat tavallista hiljaisempina. Tunnemme, että se suuri hetki, se välttämätön ratkaisu, jota niin kiihkeästi olemme odottaneet, on kaikesta päättäen nyt tulossa. Kun illalla suljen ovet ja katsahdan järvelle, näen sen nyt aaltoilevan tummempana, vihaisempana kuin aamulla; tuuli on kiihtynyt, pihapetäjät jo kohisevat syvästi ja tummasti, ja taivas on mennyt pilveen. Kaikkialla on oudon tuonenhämärän tuntu: suo-alangosta kuuluu ystävämme kuovin valittava, itkevä ääni. Silloin on erikoisen hauskaa mennä vuoteeseen, laskea alas ikkunaverhot, sytyttää kuin kesältä varkain tuli kynttilöihin, ottaa se vanha hauska kirja, jonka luet kerta kesässä, ja ruveta tietoisesti vaipumaan niihin miellyttäviin, jo ennakolta tuttuihin mielikuviin, joita tiedät tuon kirjan herättävän. Kuinka somasti värähdyttää hermojasi, kun kuulet puiden suhinan, koivunritvojen rapinan, ensimmäisten sadepisaroiden äänen, kun ne lyövät ikkunaasi. Huoleton, makea raukeus hiipii mieleesi, koko olemukseesi, lasket kirjan pois, sammutat valon, ja maaten pimeässä rupeat kuuntelemaan tuulen kohinaa. Huomaamattasi nukut...

Kuinka miellyttävää, kun yöllä herättyäsi kuulet veden virkistävästi solisevan kattokourusta. Huoneeseesi on hiipinyt hiukan sateen viileyttä ja nautintorikkaalla pienen vilun tunteella vedät peittoa hartioillesi. Makaat siinä taas hetken valveilla ja olet näkevinäsi, kuinka kuivuudesta kärsinyt luonto riemuiten ottaa vastaan sateen lahjan. Se kohottaa kasvonsa taivasta kohti ja antaa hersyvien pisaroiden huuhdella niitä, sen tukka on jo aivan märkä, vettä valuu jo noroina pitkin sen käsivarsia, kaulaa, rintaa, – sen ilme on täynnä suuren nautinnon tuottamaa raukeata tyydytystä. Muistat hentoja taimia, miljoonien miljoonia oraita, koko sitä syvää janoa, jonka sammuttamisesta kaikki riippuu, tunnet, kuinka omankin sielusi yhtäkkiä täyttää odottamasi, rukoilemasi hunajakasteen kirkas tyydytys ja rauha, ja vaivut taas pois miellyttävästi tuudittavaan tiedottomuuteen, joka ottaa sinut vastaan kuin voimakkaille, mutta samalla untuvapehmeille käsivarsille. Näin tulee armona ja siunauksena kesäkuinen sade, kuin virvoittava juoma nääntyneen vaeltajan huulille.

Kun aamulla kuulet kattokourusta saman miellyttävän solinan, päätätkin makeasti venytellen jäädä siihen vielä vähäksi aikaa, koska nyt kerran on loma eikä siis ole mihinkään kiirettä. Silloin tunnet erikoisen selvästi, kuinka tämä pieni huvilasi täällä kaukaisen maaseudun yksinäisellä niemellä on sinun linnakotisi, turvapaikkasi, erakkolasi, jonne todellakaan ei maailman hälinä kuulu. Tosinhan sinulla on puhelin, mutta ystäväsi joko eivät siitä tiedä tai antavat sinun hienotunteisuudesta olla rauhassa; kun sitä paitsi langat ovat useimmiten sotkeuksissa, niin että kun soitetaan yhdelle, helisevät samalla monet koneet, annan sen pirahdella tuolla nurkassa omia aikojaan, menemättä kaikiste vastaamaan, kun en aina ole varma, onko puhelu minulle tarkoitettukaan. Näin linnoittaudun pienen huvilani hyväätekevään, lämpimään, häiritsemättömään pesärauhaan kuin myyrä, pysyttäen ajatuksenikin mahdollisimman miellyttävillä aloilla. Vaatimattoman porvarillisen huvilaelämän huippuja on sitten se, kun rouvasi täydentää nämä levon ja rauhan myyränkolo-unelmasi tuomalla sinulle omakätisesti kupillisen tuoksuvaa kahvia, ja viipaleen lämmintä vehnästä. Näet kuivuuden ja alituisten tuulien vuoksi, tulenvaaraa peläten, hän ei ole uskaltanut pitkään aikaan leipoa, ja on nyt käyttänyt sateista aamua siinä suhteessa hyväkseen, nousemalla varhain ja suorittamalla koko työn valmiiksi, ennenkuin olet kunnollisesti herännytkään.

Mutta vihdoin nouset sinäkin, pukeudut ja menet katsomaan, minkälaista ulkona on: on satanut kovasti, koska mäntyjen rungot ovat märkiä ja mustia; sataa vieläkin hiljaa ja rauhallisesti, tuuli suhahtaa silloin tällöin kuin tyyntyvästi huoaten, järvi on melkein tyyni, siellä täällä harmaita sumupilviä, ja lämmin ilma lepää raskaasti hautovana nyt jo virkistyneesti vihertävän maan päällä. Pikkulinnut eivät tästä kesäkuun sateesta suuria välitä, vaan laulavat ja hyörivät melkein kuin parhaalla poudalla. Kaakkuri pitää siitä, samoin kuovi, sillä sadepäivinä niiden itku ja valitus kaikuu erikoisen tunteellisena. Palaat rauhallisella ja tasaisella mielellä sisään ja toteat, että perhe vähitellen kokoontuu tuvan hiljaiseen rauhaan: siinä tehdään käsityötä ja luetaan, ja itse muistat oman käsityösi, jota olet veistellyt monena suvena, hätäilemättä jättäen sen aina syksyllä odottamaan seuraavaa suvea. Nyt haet sen esille, otat työkalusi, ja luvaten itse laasta lastut pois rupeat kärsivällisesti leikkaamaan mutkallista omenakoristetta, josta valmistuttuaan lupaa tulla kaunis. Kun sitten sade taas riehahtaa valumaan aivan lotisemalla, on siinä lämpimän tuvanuunin vaiheilla kodikasta istua ja nikarrella, tuntea, kuinka ajatus mihinkään pyrkimättä miellyttävän rauhallisesti seurailee taltan työtä. Niin kuluvat tunnit ja tulee arkipäivien hieno ja nautintorikas juhlahetki, aamupäiväkahvin juonti, joka kokoaa ympärilleen huvilan väen virittäen kaikki jo edeltäpäin hyvälle tuulelle. Ja juuri kun vilpolan kahvitunnelma on hauskimmillaan, saattaa sade huomaamattamme ruveta ohenemaan, kunnes vihdoin kokonaan lakkaa; hetken perästä hämmästymme, kun aurinko äkkiä remahtaakin viimeisen pilvensuikaleen takaa näkyviin ja valaisee äsken niin harmajan, alakuloisen, itkeskelevän maailman iloisella, häikäisevällä kirkkaudella. Vilpolan ikkunat ja ovet aukenevat ja me astumme pihalle virkistyneinä ja hyväntuulisina, katsellen ihmeissämme ympärillemme, maailma kun tuntuu aivan uudelta. Tuuli on tyyntynyt, miljoonat pisarat kimaltelevat, linnut laulavat, sirkat sirittävät, ilmassa tuntuu tuo kesän kaikista tuoksuista ehkä hienoin: nuoren koivunlehden kesäisestä sateesta ilmoille tuulahtanut henkäys, jossa on aavistusta salaisten ihmenesteiden terveysvoimasta. Saunan isosta koivusta tai sen takaa kuuluu kuhankeittäjän kirkas ja tyytyväinen klarinettikuvio. Kuinka suurenmoisen puhdasta, kaunista ja onnellista taas on kaikki!

Sitten tulevat heinäkuun ja elokuun alkupuolen lämpimät, hautovat säät, jolloin maahan on jo kertynyt kosteutta niin paljon, ettei varsinkaan heinän- ja elonkorjuun tähden olisi enemmästä väliä. Mutta nyt taivas onkin antoisalla päällä. Vettä tulla pirahduttelee runsaasti ja odottamatta, niin pienistä pilvistä, ettei niissä luulisi kosteutta olevankaan. Ja lopuksi saattaa tulla monipäiväinen maadunnaissade, joka uhkaa upottaa kaikki loputtomaan märkyyteensä, ja viipyy mailla raskaana, alakuloisena huntuna. Silloin vasta kuovit ja kuikat itkeskelevät, pikkulinnut, jotka muutenkin ovat jo hiljentyneet, vaikenevat kokonaan, raskas hiljaisuus painostaa mieltä ja yksitoikkoisuus, ikävän tunne, valloittaa sielusi. Koetat tehdä käsityötäsi, lukea lukemasta päästyäsikin, taas tarttua talttaasi ja veistellä tuota viimeistä omenanlehteä, joka ei oikein rupea erottumaan taustasta, jälleen lukea Pickwickiä, Seitsemää veljestä, tai Metsämiehen muistelmia, jonka luonnonkuvauksen ylivoimaisen hieno ja herkkä taiteellisuus yhä uudelleen herättää ihmettelyäsi, kunnes kaikkeen tähän kyllästyneenä tempaat yhden niistä paristakymmenestä kävelykepistä, jotka yhtä monen vuoden kuluessa olet valmistanut, kääriydyt vanhaan sadetakkiisi, ja lähdet vinhaa vauhtia kylälle päin saadaksesi jotakin vaihtelua pitkän sadeilman yksitoikkoisuuteen. Kuljet märkää tietä, kuuntelet pisaroiden rapinaa puiden lehdillä, tuulen huokailua ja omia ajatuksiasi, kunnes nouset rannasta kylän aukeamalle ja toteat sen kauniin, alakuloisen ja miettivän sadesäärunouden.

Palailen kotiin lotisevassa sateessa, riisun jalkineeni, viritän tuvan isoon uuniin tulen ja rupean oleilemaan sen vaiheilla, jälleen tuntien kodikasta viihtymyksen tunnetta. Kuinka sanomattoman onnetonta onkaan ollut alku-isiemme elämä niin kauan kuin heillä ei ole ollut tulta, ja kuinka suuri heidän onnentunteensa silloin, kun he ovat nuotion äärellä oljennellen ilkkuneet rankkasateelle. Mietteeni hakeutuvat niihin kaukaisiin aikoihin, jolloin kuvittelen tässä niemelläni, tuolla kaivon seuduilla, asuneen tuollaisen alku-ihmisen, kivikautisen uranuurtajan. Selvästi näen, miten hän tunkee nuotioonsa komeata kelohonkaa, kuivailee itseään sen hauteessa ja irvistäen mielihyvästä kääntelee sen ääressä jättiläiskokoista lahnaa, jonka äsken oli saanut kiinni sakeasta kortteikosta. Tunnen hänen mielihyvänsä omassa itsessäni ja rupean verrattomalla ruokahalulla syömään päivällistä, joka onneksi valmistuu juuri parhaiksi.

Mutta kun sadepäivien jatkuessa tunnelma väkisinkin pyrkii muuttumaan yksitoikkoiseksi, on minulla varalla vielä ohjelmanumero, joka ei ole tähän saakka pettänyt. Taas pukeudun sadetakkiini, isken silmää Pojulle, joka rakentelee muutamasta rautanaulasta ja laudanpätkästä "mainiota konetta", ja niin pujahdamme yhdessä ulos ja laskeudumme rantaan. Siellähän nyyköttää isojen petäjien suojassa pieni saunani, tarkkaavaisella, virkeällä ilmeellä kohottaen valkoista savupiippuaan. Menemme sinne, tunnemme haihtuneen löylyn ja puoleksi kuivaneen kylpyvihdan entistä tuoksua, ja rupeamme kantelemaan vesiä ja virittelemään tulta padan ja kiukaan alle. Tuntuu kuin olisimme eräretkellä, kun siinä yhdessä sytyttelemme tuohikäppyröitä, sovittelemme niitä koivuhalkojen väliin ja katsomme, kuinka tuli rupeaa tarttumaan niihin ja ne alkavat ritisten palaa. Savun haju tuntuu kodikkaalta; me istumme pesän eteen, tarinoimme siinä kaikenlaista, paistamme paahteessa perunoita, ja haukaten niitä olemme olevinamme nuotion ääressä kaukana erämaissa. Sen jälkeen kun Poju on oppinut lukemaan ja saanut ensimmäiset annokset aina yhtä hurmaavaa indiaaniromantiikkaa, olemme enimmäkseen preerioilla tai Kalliovuorilla, minä Nahkasukkana tai Rosenholmina, hän Chingachcookina tai Fabianina. Siinä nuotion äärellä lepäillessä syömme biisonin kyttyrää, joka kaikkien indiaanikirjojen yksimielisen todistuksen mukaan on maailman herkullisinta ruokaa, ja suunnittelemme kuin Jukolan veljekset valtavaa metsästysretkeä jonnekin, jossa riistaa on uskomattoman runsaasti. Välillä luemme jotakin jännää kirjaa: Poju Masefieldin "Keskiyön kansaa", jonka romantiikasta hän ei saa kyllikseen, ja minä tällä kertaa Adelbert von Chamisson "Peter Schlemihliä", jonka vertauskuvallisuuden ongelmia koetan mielessäni selvitellä. Ja tuuli kohisee saunamännyissä, aallot iskevät jo ihan vihaisesti rantahiekkaan, ja sade rapisee herkeämättä saunakamarin ikkunaan. Vihdoin on kaikki valmista. Me kylvemme, teemme toisillemme rakkaudenpalveluksen pesemällä toistemme selän, ja niin lähtee pikku mies posket kiiltäen ja tukka märkänä tupaa kohti, jossa tiedän hänen pian vaipuvan Nukku-Matin syliin. Mutta itse lyön löylyä, kiipeän uudelleen lavoille ja istuskelen siellä lämpimässä, nauttien oman oloni ja ulkona raivoavan myrskyn vastakohtaisuudesta. Saunassa on salaperäisen hämyistä, sillä yksi kynttilä ei kykene valaisemaan sitä; varjoni liikkuu seinällä jättiläismäisenä ja kynttilä muodostuu kuin pimeän silmäksi, johon tuijotan herkeämättä. Kuinka herkiksi käyvätkään tunteet tällaisella hiljaisen saunaromantiikan hetkellä, kuinka kirkkaiksi näyt ja aavistukset, teräviksi ajatukset. Ne tulevat vapaina ja puolueettomina, ja lukevat sinulle, tuijottaen vakavin silmin, tuomioita yhdestä ja toisesta, joka olisi saanut jäädä tekemättä tai tulla tehdyksi. Ja taas myrsky kohisee juhlallisesti petäjissä kuin soittaen jättiläisurkuja, ja sade oikein täryyttää ikkunaruutuja. Olet valmis, valauduttuasi aina yhä uudelleen pehmeällä, kirkkaalla, ylen mieluisella järvivedellä, ja lähdet salaperäisen tunteen vallassa melkein hiipien tupaan, matkalla hetkiseksi seisahtuen ihailemaan pimeän yön myrskyä. Tuvasta lehahtaa vastaasi leppoisa lämmin; hiivit hiljaa pöydän ääreen ja istuen siinä nautit suurenmoisesta, ainutlaatuisesta yksinäisyyden tunnelmasta, kunnes tunnet unen lienteänä, haaleana aaltona vähitellen upottavan sinut syvyyteensä. "Elämisen taiteesta" puhuttaessa tarkoitettaneen etupäässä ulkonaista, aineellista, nim. ruoasta johtuvaa aistinautintojen hankkimista ja viisasta käyttelemistä; siitä lienee kuitenkin seurauksena sarja enemmän tai vähemmän tyhjiä ja autioituneita sielunkamareita; saunaromantiikasta sitä vastoin, joka sekin on hienoa elämisen taidetta, sielu rauhoittuu, tulee sopusointuiseksi, rikastuu.

Voi olla, että löylyn jälkeen vielä pulahdat tummaan ja mehevään männynhavukylpyyn, jonka hieno tuoksu on koko ajan mieltäsi ilahduttanut. Rannan Iida, tuo kunnon eukko, on tuonut jostakin takaliston korvesta kantamuksen suopursuja ja saapunut viluisena ja sateisena ehtoopäivänä lämmittämään saunaasi ja keittämään mustia mujuja. Eukko asettaa ison padan tulelle, käy taittelemassa kopallisen tuoreita ja mehuisia männyn kesäkasvannaisia, "löyhäsiä", kuten hän sanoo, ja pannen pataan sekä suopursuja että näitä rupeaa keittelemään äkeätä mehua. Elävästi muistuvat mieleen tätä katsoessa Macbethin noidat, jotka kauhuromanttisella nummella keittelevät "tekoja ilman nimeä". Kolmisen tuntia eukko kiehuttaa hornansakkaansa, kunnes valmistaa siitä voimakkaan, hienotuoksuisen kylvyn, jossa on tosi hyvä hetkinen loikoa. Luihin asti lämmittävät ja tunkevat suopursun salaperäiset kanverttipihkat ja männyn alkuvitamiinit. Näin on huvilasta tullut uudenaikainen kesäkylpylä, jossa annetaan parasta mahdollista hoitoa sekä sielulle että ruumiille.

Mutta entäpä ne päivät, jotka alkavat kovalla helteellä, sillä samalla, jota on kestänyt jo viikkoja pari, kolme, mutta päättyvät juhlallisen ukonilman jylhään, ylevään tuomionäkyyn. Luonto on aina henkevä, kaunis, täynnä mitä syvintä tunteellisuutta, usein iloisesti naurava, helisevän lyyrillinen, mutta pohjatemperamentiltaan alakuloinen, mietiskelevä; ukonilmalla se on murhenäytelmän sankarititaani, joka traagillisin tuntein kapinoi kohtaloa vastaan ja huumaavalla jättijylinällä uhmaillen vastaa Ukon "vaajoihin". Paatuneimmankin sydämen silloin valtaa pelko ja kauhu, romanttinen mieliala, ja ylpeinkin tuntee oman mitättömyytensä. Jylhä kauneus avautuu sielullemme korkeimmassa määrässään.

Kuinka väsyttäväksi saattaakaan pitkällinen helle käydä meidänkin viileässä ilmastossamme, kuinka melkeinpä armottomaksi aurinko. Niin lyhytmuistisia ja kiittämättömiä olemme, että väliin siihen ihan tuskastumme, ja rupeamme toivomaan viileämpiä ilmoja ja ennenkaikkea sadetta, joka nyt kuvastuu janoavalle sielullemme kaikilta hurmaavimmilta puoliltaan. Kun sitten eräänä päivänä helle on tukahduttavimmillaan ja tunnemme olevamme raukeita ja väsyneitä, erottaakin kuulomme yhtäkkiä kaukaisen, vaisun, mutta samalla syvän jyminän, joka tuntuu tärisyttävän sekä maata että avaruutta. Kaikkien muoto muuttuu vakavaksi, nauru hiljentyy, toisten kasvoilla kuvastuu pelkoa, ja meidät valtaa yhä kasvava jännitys.

Emme tiedä paljoa ukonilmojen kauneudesta suurissa kaupungeissa, joissa ei ole vapaata näköalaa taivaalle eikä taivaanrantaan. Ukonilma on "suurenmoinen näytelmä", jonka näyttämö, taivas ja avara maa, täytyy siis nähdä. Siksi ukonilmaa on katsottava meren tai suuren tasangon tai järven rannalta, jolloin vasta sen valtava "lavastus", sen jylhät "kulissit", sen valaistukset, leimahdukset, edelläkäyvän hiljaisuuden jännittävä kaameus ja sitä seuraavan jylinän järkyttävä voima, sateen huumaava kohina ja yhtäkkiä puhkeavan myrskyn villi riehunta vasta pääsevät esittämään ylevää ja jumalallista kauneuttansa kokonaismitoissaan, täydellisesti. Kaupungissa, kivikuilujen pohjalla, tunnemme kyllä kuullessamme komean jyrinän jotakin ainutlaatuista olevan tapahtumassa, mutta harvoin asumme sellaisessa paikassa, että voisimme mitään nähdä. Siksi onkin ukonilma kesäisen maaseudun erikoisilmiö, helteisten päivien murhenäytelmä, joka hetkiseksi tempaa meidät pois päivänpaisteen ja linnunlaulun lyriikasta elämän syvän traagillisuuden tuntoon.

Tuo vaisu hyminä kasvaa hiljalleen, kunnes aikanaan toteamme taivaanrannalle nousseen synkän pilvimuurin, joka vartoo siellä uhkaavana, tummansinisenä, kuin valtava, rynnäkköön käyvä sotajoukko. Se lähestyy, sen edellä kiitää harmaita, repaleisia pilviharsoja kuin hätääntyneitä pakolaisia, ja nyt se on jo tuossa keskitaivaalla, vaaruen tummaksi tyyntyneen järven yläpuolella pelottavana möhkäleenä, tutkimattomana kuin titaanin kulmien rypistys. Kaikki on yhtäkkiä käynyt risahtamattoman hiljaiseksi – vain muutamat pikkulinnut puikkivat tuolla kiireesti pakoon, kätkeytyen lehvien tiheimpiin suojiin. Ei tunnu henkäystäkään; luonnon kasvoilla kuvastuu jännittynyt, huolestunut, arka ilme.

Ei liene mahtavampaa, komeampaa, juhlallisempaa, kauniimpaa näkyä kuin järven, tasangon tai vielä paremmin meren yllä vaaruva majesteetillinen ukkospilvi. Sen värit: synkkä, tumma sini, siellä täällä rusottavaa häivähdystä, reunoilla raskasta valkoista; sen jylhä valtavuus, kun se tuossa matalalla vaaruu, luoden allensa, veteen ja kääpiöiden asumaan maahan, oudon tuonenhämärän; sen tummuutta vastaan valkeina välähtävät lokin siivet; ja siinä piilevä mitaton, vastustamaton, jumalallinen voima, taivaan leimaus, pitkäisen tuli, Ukonvaaja, Jumalan nuoli – kaikki on omiaan täyttämään pienen sielumme vapisuttavalla mitättömyyden tunteella. Katsellessamme sitä ymmärrämme, kuka ja minkälainen on Herra Zebaot, Siinain jylisevä ja salamoiva Jumala.

Sitten äkillinen tuulenpuuska, joka menee viuhuvana vihurina pitkin järveä, ehtimättä nostattaa aaltoa, pudistelee vihaisesti rannan vanhoja petäjiä ja lennättää mukanaan lehtiä ja havuneulasia. Jo tulee toinen – ja nyt jo raivoaa silmitön, villi myrsky, joka sokeasti hulmuuttaa, puskee ja pyörittää kaikkea, mitä eteen sattuu, puhaltaa oikukkaasti milloin mistäkin, laantuu, ja puskee taas odottamatta uudelleen. Ja nyt silmiä häikäisevä välähdys, taivaankantta kuumasti ratkova viillos, temppelin esiripun repeäminen ylhäältä alas saakka, suunnaton tulenliekki, joka täyttää meidät vapisuttavalla pelolla, kunnes samalla koko olevaisuus tuntuu romahtavan kipeästi ja ahtaasti alkavan ja siitä yhä paisuvan huumaavan jyrinän sitä tärisyttäessä. Vaahtopäin kuohuvaa järveä lähestyy harmaja vesiseinä, joka siinä samassa peittää kaikki kuin taivaan akkunoista kaadettuun vesitulvaan, luonnottoman rankkaan sateeseen, niin ettemme hetkeen aikaan näe muuta kuin kappaleen matkaa eteemme. Sataa, myrskyää, salamoi ja jyrisee, pamahtelee ja remahtelee, ja salaman valaistessa hämyistä tupaa kasvomme ovat aavemaisen kalpeat ja ilmeemme säikähtyneet. Puhelin kilahtelee alituisesti, tuhoavat voimat taistelevat huvilan ympärillä, olemme kaikki suuressa vaarassa, jonka poistamiseksi emme voi tehdä mitään – tunnemme olevamme Jumalan kädessä, ja vain se ajatus rauhoittaa. Näin laskemme kohtalomme hetkiä ja odotamme lopullista rojahdusta, kun vihdoin toteammekin, ettei sitä tulekaan, että pilvi on poistumassa, jyrinä hiljenemässä ja sade laantumassa. Menen vilpolaan – silloin jo välkkyy järveltä auringonkilo, menen pihamaalle – nyt jo aurinko heittää tulvivan sädekimppunsa tännekin. Kaikki on kuin uudestisyntynyttä, ilma täyttää keuhkoni elähdyttävänä lumovoimana, mieleni ylentyy hartaan ja kiitollisen kirkkauden vallassa kohti korkeutta – tunnen murhenäytelmän, suuren tragedian puhdistavaa, ylevää kauneutta. Tuhannet pisarat kimaltelevat, koivut ihastelevat itseään rannan tyynessä kuvastimessa, luonto hymyilee kirkkaasti, helpottuneesti, hiukan surumielisesti. Paarmalintu tirahduttaa pienen laulun ja tuolta niemen lehviköstä kuuluu taas kuhankeittäjän mielistelevä, tuttavallinen klarinettikuvio.

XV

PERHOSEN MUNIA.

Kuule, oletko edes muistanut, että huomenna on pikku Maijan syntymäpäivä?

Kysyjä on vaimoni ja hänen silmissään on tuo kaikille äideille yhteinen, hiukan nuhteleva, vähän kaihoisa katse, joka ilmaisee heidän pelkäävän, ettei heidän kärsimyksiään ja uhrautuvaisuuttaan kylliksi muisteta. Hän oli arvannut oikein. Kun en ollut täysin selvillä viikonpäivistäkään, niin kuinkapa olisin voinut tietää, milloin oli jonkun syntymäpäivä. Lasken kirjan kädestäni ja sanon:

– Joko siitä on niin kauan? Tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta eilen.

Istumme siinä yhdessä ja muistelemme tuota silloista kesää. Se oli ihana, se oli seitsemää vuotta nuorempi kuin tämä kesä. Silmissämme vilajaa aurinkoa.

– Kunpa hän nyt tulisi kotiin, että saisin laittaa hänet nukkumaan. Sitten varustamme vuoteen viereen pienen syntymäpäiväpöydän, jonka hän aamulla siitä huomaa. Se ilahduttaa lasta, vaikka olisi kuinka vaatimaton.

Hänen silmänsä loistavat hellästi. Nyökkään. Siinä on hienoa runoutta tuossa, jonkinlaista madonnanonnea. Sen ympärillä auertaa rakkauden valokehä. Vaimoni puuhailee jotakin, hymyilee mietteissään, ja huulensa liikkuvat. Kuinka paljon eheämpi onkaan naisen onni kuin miehen, silloin kun on ollakseen!

Mutta täältähän sitä jo tullaan! Suurella tohinalla Maija saapuu vilpolaan, käsi sojossa ja siinä kimppu kukkia;

– Prässiin, prässiin!

Hän ojentaa kukat siskolleen, joka jo käy suurta koulua ja kokoaa kasveja. Sisko tarkastelee niitä eräänlaisella tieteellisellä ilmeellä, katsahtaa Maijaan sääliväisesti ja sanoo:

– Minulla on jo nämä. Ne eivät ole harvinaisia.

Siinä se on: elämän tragiikka. Maija on innostunut keräämään kasveja ja tahtoo välttämättä löytää hyvin harvinaisia. Heti kun hän lähtee kävelemään pitkin pientareita, hänen katseensa teroittuu etsimään jotakin hyvin, hyvin harvinaista kasvia, sitä, jolla on kasviossa korkein numero. Minkälainen se todellisuudessa on, sitä hän ei tiedä, mutta mielikuvituksessaan hän silti näkee sen, ja se on ihmeellinen. Ja tullessaan kylästä hän yhtäkkiä näki sen – niitä oli kokonainen pensas – tämä on varmaan hyvin harvinainen – innostuen hän ottaa niitä ihan kimpullisen ja tuijottaa niihin silmät pyöreinä...

Ja nyt sisko sanoi, etteivät ne ole harvinaisia, että hänellä on ne jo.

Masentavaa. Olen syrjäsilmällä seurannut tapahtumaa ja puutun nyt asiaan. Vedän pienen neidon syliini.

Korvat ovat täynnä pölyä, kuin heinän ruumenia. Sitä on hiuksissakin, joka paikassa. Kädet ovat likaiset, ranteet poimulliset kuin kanan nilkat. Jalat ovat niin päivettyneet ja likastuneet, ettei niitä voi sivistyneen lapsen jaloiksi tunnustaa. Vilkaisen äitiin, joka tekee avuttoman ilmeen taivasta kohti. Mutta Maija tuijottaa minua haaveellisesti silmiin, selvästi nähden sen, mitä juuri nyt ajattelee. Äkkiä hän havahtuu:

– Kuule, isä!

– No mitä?

– Tuolle Höllin pässille on viime aikoina ruvennut ilmestymään sisua.

Tämä on uutta urheilukieltä, jonka itsenäisyyden aika ja yhä kohoava urheiluinnostus on tuonut tänne Hämeen kaukaiseen syrjäkyläänkin. Pyydän lähempää selitystä.

– No kun se on ruvennut katsomaan niin pitkään – ei se keväällä niin katsonut, vaan meni heti pakoon,

– Mitä se sitten katsoo?

Maija liikahtelee hiukan rauhattomasti. Hän ei tahtoisi tunnustaa pelkäävänsä Höllin pässiä ja vastaa siis välttelevästi:

– En minä tiedä. Se on vain niin ilkeä.

Sehän se on hankalaa, kun on noita vaaroja joka paikassa. Heti kun menee portin ulkopuolelle, ovat siinä tavallisesti lampaat. Joukosta nousee käyräsarvinen pässi seisomaan, päästää perin karhean ja kolean määkäisyn ja tuijottaa valkomulkoisilla, pöljillä silmillään niin salaperäisesti, että vilunväreet kulkevat pitkin pikku selkää. Täytyy hillitä itsensä huolettomaksi, kulkea rauhallisesti ja tyynesti, mikäli mahdollista hyräillä jotakin – "On niemen laidalla tölli, se armaani asunto on" – ja ennen kaikkea varoa katsomasta siihen. "Tytöt" – tällä sanalla Maija tarkoittaa molempia isoja siskojaan – "tytöt" ovat nimittäin sanoneet, että jos lampaisiin, vasikoihin, lehmiin ja hevosiin katsoo, niin ne silloin tulevat lähelle. Se on rasittavaa, jännittävää, tuo tuollainen huolettoman asenteen ylläpitäminen juuri kamalimman vaaran hetkellä – aivan kuin menisi nykkimään raivostunutta leijonaa viiksikarvoista. Kun on sitten päässyt onnellisesti pässin ohi, on tavallisimmin edessä toinen vaara: vasikat. Ne ovat kyllä hyvin herttaisia, niin äärettömän "sööttejä", kun ne viettävät kaunista suvea vapaudessa tässä ihanassa hakamaassa, jossa on pitkästi viileätä järven rantaa, koivikon varjoa, mehuisaa rantaruohoa ja pehmeätä mättäikköä, kun ne hyvinä ja uskollisina toveruksina, pää toistensa kaulalla, nauttivat elämästä, mutta niissä on sittenkin jotakin epäilyttävää. Varsinkin tuossa sonnivasikassa, joka jo vähän niinkuin isännyyden tunnossa tuijottaa totisesti, jäykistää niskaansa ja pikkuisen tuhauttaa sieraimillansa ennenkuin unohtaen arvokkuutensa lähtee häntä sojossa laukkaamaan muiden jälkeen. Ei Maija vasikoita pelkää; mutta yksin niiden ohi mennessä tuntuu kuitenkin niin ilkeältä, kun ne tuossa sananpuhumatta tuijottavat...

Mutta kamalinta on, jos sattuu itse Könni, talon iso sonni, tänne hakamaahan. Maija tietää kyllä, että se on ehdottoman leppoisa ja rauhallinen, mutta –. Mitä varten sen tarvitsee aina katsoa niin ilkeästi – nousta rymisten ja kahisten seisomaan tuolla leppäryteikössä, puhaltaa kuuluvasti ja sitten oikein asettumalla asettua katsoa toljottamaan? Maijan sielussa vilahtelevat silloin tuhannet rukousmielteet ja avunhuutojen alkiot, hänen tekee mieli lähteä juoksemaan, mutta hän jaksaa hillitä itsensä. Tytöt ovat sanoneet, että se juuri on vaarallista: sonni näet voi suuttua siitä ja lähteä ryntäämään perään. Ei auta muu kuin mennä huolettoman näköisenä, mutta silti sekä ruumis että sielu jännittyneenä, olla katsomatta siihen, vilkaisten vain silmännurkalla silloin tällöin, niin, ettei sonni vain huomaa, ja siten lipua ja lipua vähitellen sonnin vaikutuspiirin ulkopuolelle. Sen ihan tuntee, kuinka sonnin voima heikkenee sikäli kuin välimatka siihen kasvaa; tuntuu aivan samalta kuin jos uhkaava ukkospilvi, joka juuri oli räjähtämäisillään päämme päällä, vähitellen poistuisikin; ilman vain täyttää salaperäinen ja vavistuttava, suunnattoman, piiloutuneen voiman aavistus. Sonnin ohi mennessä ei uskalla laulaa – se olisi kaameata ärsyttämistä –, vaan täytyy olla vakava ja vilpitön, rehellisesti tunnustaa syntinsä, miettiä, onko mitä rikkeitä tunnolla.

Ja sitten ovat vielä hevoset. Ne oleskelevat enimmäkseen tuossa Punaisen portin luona, heitellen aidan takana rehoittaviin peltoihin kaihoisia silmäyksiä. Hevoset ovat oikeastaan kaikista ilkeimpiä. Äitikin pelkää niitä ja koettaa sanoa "shsh", kun ne tulevat, mutta ne eivät vääjää, vaan astua kumisuttavat perässä, niin lähellä, että niiden hengitys väliin ihan tuntuu niskassa. Se on ilkeätä! Äiti kääntyy hermostuneena, huitaisee kädellään ja sanoo "shsh", mutta vanha Nilla varmaankin luulee sitä erikoisen ystävälliseksi puhutteluksi ja vain seisahtuu sekin. On aivan kuin se nauraisi. Ja tuo varsa sitten! Maijaa hermostuttaa. Se tulee – tulee – niin, se tulee ihan luo hätistetyistä huolimatta ja hamuilee pehmeillä huulillaan, ja jos yrittää juosta pakoon, niin silloin se vasta riehaantuu. Ainakin se lähtee laukata kopsuttamaan perässä, vähän jäykästi ja hontelosti tosin vielä, kuin korkeajalkainen sahapukki, mutta sitä ilkeämmin. Oo – hevoset ovat inhottavia silloin, kun ei ole suojelevaa aitaa välissä.

Ja lopuksi vielä viimeinen vaara. Kun on onnellisesti päässyt punaisen portin sisäpuolelle, kun jännitys on lauennut ja maailma taas tuntuu ihanalta, silloin ilmestyykin tuosta kellarin korvalta eteen – kukko. Maija tyrmistyy ja tempaa silmänräpäyksessä päästään punaisen tupsulakkinsa, piilottaen sen selkänsä taakse. Tytöt ovat nimittäin sanoneet, että kukko vihaa punaista väriä, arvattavasti siksi, että sillä itsellä on sitä liiaksi. Maijan mielikuvitus on silloin nähnyt eloisan, vilkkaan, draamallisen kohtauksen: kuinka hän tulee iloisena ja mitään pahaa aavistamatta Hölliin, kuinka silloin kellarin luona se iso kukko, jolla on niin kamalat, inhottavat heltat ja pitkä, terävä nokka, äkkiä kaakottaen ja siipiään räpyttäen ryntää hänen päälleen ja rupeaa hakkaamaan hänen päätänsä, kuinka äiti puolustaa häntä sanoen hätäännyksissään kuin kerran lehmälle: "Ptruu!", ja kuinka kukko vihdoin saadaan ajetuksi pois ja Maija vaipuu säikähdyksestä heikkona äidin syliin. Kukot ovat sitten vasta ilkeitä – Maija menee jäykän rauhallisesti sen ohi, tarkoin varoen näyttämästä sille lakkiaan.

– Missä sinä olet nyt ollut? rupean siinä mielikuvieni vilahtelun jälkeen, mikä ei ole vienyt monta sekuntia, tutkimaan polvillani istuvaa pientä naista.

– Höllissä, tietysti, hän vastaa kummastuneena moisesta turhasta kysymyksestä.

– Ja mitä teitte siellä?

– Emme mitään. Hypimme ladossa heiniin ja sitten syötimme sikoja. Siellä on vasta eri söötti sika!

Hän vaipuu haaveiluun, todennäköisesti taputellen parhaillaan tuota mieliporsastaan ja sitoen rusettia sen saparoon. Äiti ilmestyy vilpolan ovelle kädessä vati ja pyyhinliinoja. Maija ymmärtää, mistä on kysymys, ja alistuu hiukan happamasti tähän jokailtaiseen välttämättömään toimitukseen. Sen jälkeen hän rupeaa syömään voileipää ja maitoa. Uskomatonta, minkälaisia määriä häneen mahtuu. Kun hänet sitten viedään vuoteeseen ja minä olen ankarasti kieltänyt pistämästä peukaloa suuhun, mikä tapa hänellä on ollut pienestä pitäen, hän hakee vasemman käden peukalon ja etusormen väliin tyynynsä nauhan pään, luo minuun pitkän, nuhtelevan silmäyksen, ja on parin minuutin kuluttua syvässä unessa, jolloin oikean käden peukalo menee itsestään suuhun.

Sitten alkaa sipsutteleva syntymäpäiväpöydän varustelu. "Tytöt" solmeilevat karhunsammalköynnöstä ja laittavat kukkamaljakoita, äiti kokoilee namusia. Tarjottimelle ilmestyy 1 omena, 1 banaani, muutamia luumuja, rusinoita, mantelia ja pala kaakkua. "Tytöt" ihastelevat, sillä hekin ovat vielä siinä iässä, etteivät namuset suinkaan maistu taulalta heidänkään suussaan. Pöytä nostetaan pikku naisen vuoteen viereen, ja niin on kaikki valmista. Ei kuitenkaan vielä: istuudun tuvan pöydän ääreen ja rupean sanomattomin ponnistuksin sommittelemaan huomisen päivän sankarittarelle runoa. Ummistaen silmäni joillekin puolisoinnuille ja heikoille kuville ja käänteille säänkin sellaisen syntymään, ja kun perhe on sen lopuksi hyväksynyt tytöt ihmeissään, että näinkö niitä runoja tehdään – he ovat nähneet niitä vain painettuina –, lasken sen kirjahyllyn päälle odottamaan aamua, jolloin kuorolaulun puutteessa olisi aikomus deklamoida se sankarittaren herätessä.

Ja niin istahdamme koko perhe vilpolaan ja rupeamme tavallisuuden mukaan tarinoimaan. Mutta vähitellen puhe hiljenee ja me kaikki tuijotamme järvelle, puihin, taivaalle, ihmeelliseen hämyyn, joka ympäröi kaikki pehmeällä, terhenisellä vaipallansa. Silloin tällöin kuuluu rannasta kalan pulahdus ja ulapalta kaakkurin surumielinen valitus, mutta muuta ei mitään. Kyllä: väliin pääskysenpojat ja emo liikahtavat pesässään, sirittäen hiljaa ja unisesti, ja tuhansien hyttysten ohut, kimeä hyminä heläjää avaruudesta. Koppakuoriainen lentää kumeasti pörräten, kunnes tupsahtaa äkkiä ruohikkoon, jossa ponnistelee vaikeissa olosuhteissa.

Kävikin niin, että päivän sankaritar oli valppaampi kuin koko muu perhe: heräsimme äänekkääseen maiskutukseen. Maija istui vuoteessaan, syöden luumuja, jotka taisivat olla jonkin verran kuivia ja sitkeitä jyrsittäviksi varsinkin sille, joka juuri oli menettänyt etuhampaansa. Hän nyökkäsi meille ystävällisesti ja tuumi toverillisesti, siskoilta oppimaansa tapaan:

– Hei, fade! Hei mude!

Näin nykyajan lapset kunnioittavat isäänsä ja äitiänsä. Muistelen hämärästi, että jos allekirjoittanut olisi sanonut näin eräälle vakavalle pappismiehelle, joka oli isäni, ja körttiläisäidilleni, joka oli hyvä ja terhakka, mutta jonkin verran vanhanaikainen, minulla luultavasti olisi luetettu Huoneentaulusta asiaan kuuluvat kohdat. Itsenäisyyden aikana sellainen on jäänyt: me helsinkiläiset isät ja äidit olemme milloin "fadeja" ja "mudeja", milloin muita, riippuen siitä, mille asteelle koululaisten kieli on kulloinkin kehittynyt. "Faija" on ainoa muoto, jota vastaan olen heikosti protestoinut, ja kun vasta puhumaan oppinut poikani itsepäisesti sanoi minua "äijän kränäksi", tunsin olevani jonkin verran loukkaantunut. Rauhoituin kuitenkin, kun perhe vakuutti, että se juuri oli korkeimman suosion ilmaisu.

– Hei, fade!

Maija kömpii viereeni, sillä se on hänen etuoikeutensa. Hänen pikku veljensä on jo toisella puolella, ja hän saa banaanin. Alkaa juttelu ja lörpötys, joka erehdyttävästi muistuttaa pääskysten pakinoimista. Tämä kaikuukin ulkoa avoimen ikkunan kautta herkeämättömänä, kirkkaana virtana. Aurinko paistaa. Näen makuultani sinisen taivaan ja koivun lehviä, jotka rapisevat tuulessa.

Äiti tuo runon, jota rupean lukemaan. Mutta siitä nousee mellakka. Maija on äärettömän arka itsestään. Hänestä ei saa puhua eikä kertoa mitään. Hän pistää sormet korviinsa, potkii ja sanoo jyrkästi:

– Ei. Et saa lukea sitä! Hyi, kuinka sinä olet ilkeä!

Koetamme nolostuneina äidin kanssa saada häntä ymmärtämään, mutta hän on itsepäinen. Ei, hänestä ei saa kirjoittaa runoja, eikä hän tahdo sellaisia kuulla. Runoilijan ei auta muu kuin huokaisten alistua tähän sävelseppojen tavalliseen kohtaloon. Ponnistelet, lennätät sieluasi ylähäisiin taivosihin saakka, puserrat siitä parhaan mehun kuin veriappelsiinista ja olet vakuutettu saaneesi kristallisoiduksi jotakin aitoa, välähtelevän kaunista, ennenkuulumatonta... Ja sitten yleisö ei tahdo edes kuulla sitä, ei, vaikka se luettaisiin sille ääneen, ilmaiseksi, sen tarvitsematta tehdä muuta kuin pitää korvansa auki. Mutta se ei välitä tehdä edes sitä, vaan haluaa olla runoilta aivan rauhassa. Traagillista! Katkeranharmaita runoilijahahmoja vilahtelee mielessäni kokonainen rivistö, kun alistuen tapailen siinä housuja jalkaani ja syrjäisilmällä katselen pikku neitiä, joka huulet happamasti torvella tutkii varpaitaan. Äiti tulee ja sanoo:

– No, Maija, nyt vuode pian kuntoon!

Maija ryhtyy tottelevaisesti joka-aamuiseen puuhaansa ja unohtaa samassa pahantuulensa. Hän ottaa lakanat ja rupeaa touhukkaasti pudistelemaan niitä ikkunasta. Mutta kun hän tekee sitä tavallista kauemmin ja perinpohjaisemmin, kysyy äiti jo:

– No, eivätkö ne jo ole hyvät?

– Eivät. Täytyy pudistella tarkkaan.

– Miksi?

– Iso kirppu puri Maijaa viime yönä ja nyt Maija pudottaa sen ruohikkoon. Hyppiköön siellä!

Aamiaispöydässä isot siskot onnittelevat Maijaa, joka on hiukan epävarman näköinen, pitäisikö hänen nokkautua vai ei. Hän ei kuitenkaan sano mitään, vaan katsottuaan heitä nuhtelevaisesti kääntyy puhuttelemaan "sammakkoaan". Hänellä on nimittäin sellainen mielikuva, että aterioidessamme vilpolassa portaiden alla asuva iso, mulkosilmäinen sammakko hyppii ensin portaita ylös ja sitten Maijan tuolin viereen, josta se katsoo häneen liikuttavan rukoilevasti ja uskollisesti. Ja Maijan sydän heltyy heti, hän kääntyy lemmikkieläimeensä päin, jonka hän ihan selvästi näkee, ja puhuttele sitä hellästi:

– Sammakko, sammakko! Pikku, pikku sammukka rukka!

Samalla hän muka antaa jotakin ja pitää kättänsä korkealla kuin koiraa syötettäessä, ikäänkuin odottaen sammakkonsa ottavan palan hyppäämällä. Sitten hän taas kääntyy pöytään päin ja on aivan yhtä tyytyväinen kuin olisi ruokkinut todellista, elävää sammakkoa. Pöydästä noustessa hän muistaa joskus sanoa:

– Nyt kiltti pikku sammukka menee omaan pesään nukkumaan! Äidillä ei ole enää mitään annettavaa.

Tällä kertaa hän ei sitä muista, sillä kun äiti tulee sanoneeksi, että Tyynen – talousapulaisen – täytyy pestä pyykkiä, minkä vuoksi isojen tyttöjen pitää ruveta hänen sijaisikseen, hänen toimintahalunsa herää ja hän aivan kuin räjähtää:

– Äiti, minä, minä, minä! Ei isot tytöt! Minä, minä! Puuttuen asiaan sanon, että kuinka nyt voisimme olla niin tahdittomia, että pistäisimme syntymäpäiväsankarittaren keittiöön talousaskareisiin. Tarkoitus on tietysti ollut se, että päinvastoin asettaisimme hänet istumaan korituoliin, johon häntä sitten kaikin passaisimme ja palvelisimme. En voi kuvata sitä äärettömän nuhtelevaa ja halveksivaa katsetta, jonka arvoisa tyttäreni luo minuun tämän esitykseni johdosta sanoessaan samalla:

– Kuule, fade, nyt sinä olet tylsä!

Tuon sanan hän on oppinut "tytöiltä", jotka taas ovat oppineet sen koulutovereiltaan. Kukistettuna, masennettuna, hamuilen suuhuni viimeisiä muruja lautaseltani, tietämättä vähään aikaan mitä sanoa. Äiti ratkaisee asian:

– No niin, Maija saa suorittaa osan Tyynen tehtävistä. Mutta kaikkea et jaksa etkä ehdi tehdä, joten tyttöjen täytyy suorittaa oma osansa. Saatte mennä keittiöön kaikki.

Se on Salomonin tuomio. Nuori väki ryhtyy touhuun, mutta minä ja mehiläiskuningatar sekä pikku mies menemme puutarhaan, katsomaan, kuinka monta ruusua nyt on auennut, vieläkö keisarililjat kukoistavat, ja mitä muuta sinne kuuluu. Puutarhan tuottama ilo kuuluu taide- eikä hyötyiloihin. Istumme sinne ja nautimme rauhallisesti kesästä, katsellen niittynotkelman yli maiseman perälle, jossa naapurin taloryhmä väreilee ilmanpuremana, kuultavan sinertävänä. Se aivan sulautuu taustaansa, sointuen sieltä hillitysti ja hiljaisesti, koko maiseman syvimmällä perusäänellä; ei räikeästi, kuten punamullattu, valkonurkkainen rakennus. Tuollainen maalaamaton, ilman hapen syövyttämä, raukean hillitysti punasinervä suomalaistalo katoaa omituisesti maisemaansa, luonnollisen suojavärinsä peittoon.

Palatessamme pikku mies pysähtyy, osoittaa maahan ja sanoo ihmeissään: "Hauva!"

Siinä on iso, ruskea perhonen. Arvelen niitä sanottavan mäntyperhosiksi. Se räpyttelee avuttomana, pääsemättä lentoon, luultavasti siksi, että on liian raskas. Sen ruumis on luonnottoman paksu ja täyteläinen. Äiti sanoo osanottavaisesti:

– Se täytyy siirtää pois tästä, sillä muuten voi joku astua sen päälle. Ehkä sillä on kylmä. Viedään se sisään.

Hän vyöräyttää perhosen taitavasti esiliinaansa ja niin viemme sen sisään, jossa asetamme sen ikkunalaudalle. Kesken talouspuuhiansa Maijakin joutui katsomaan sitä. Kuinka paljon kummallista maailmassa onkaan. Kaikenlaisia, ihmeellisiä, pörhökarvaisia matoja esimerkiksi, jotka ovat tosijänniä, inhottavan kiintoisia ja salaperäisiä. Ja sitten semmoisia omituisia parin kolmen sentin pituisia puikeita koteroita, joita on sammalien alla tuolla pihamännyn juurella. Niiden toisessa päässä on kuin muutama nivel ja pää liikkuu. Koteron sisässä on varmasti mato. Maija tietää sen ja häntä värisyttää. Hyi, kuinka madot ovat inhottavia! Jos muurahaiset löytävät tuollaisen koteron, ne purevat siihen reiän ja menevät sisään. Syövät siellä olevan madon. Se on ihan hirveätä! Muurahaiset ovat vasta ilkeitä! Tytöt sanovat, että tuollaisesta koterosta voi tulla juuri tällainen ruskea perhonen. Sitä ei Maija ymmärrä. Hän kumartuu katsomaan perhosta aivan läheltä:

– Pikku pikku perhos-ra-a-a-ukka!

Toteamme muuten Maijan ottaneen taloudenhoidon kokonaan huostaansa. Hän se tässä nyt jakeleekin määräyksiä, eikä "tytöillä" auta muu kuin totella. Hikipäin hän puuhaa, pyyhkii lattioita, siivoo keittiötä, tarkastelee tyttöjen astiainpesua ja moittii heitä huolimattomiksi ja laiskoiksi, virittää kuin virittääkin itse tulen, suostumatta ottamaan apua vastaan, pesee kahvipannun ja istuu huulet torvella jauhamaan kahvia, samalla huomauttaen nuhtelevaisesti äidilleen, että "talossa täytyy aina olla jauhettua kahvia". Työnsä hän suorittaa liehuen ja hyppien virkeästi kuin paarmalintu, koko ajan visertäen ja suulaasti puolustautuen vanhempien siskojen leikinlaskua vastaan.

Syntymäpäiväkahvit katetaan vilpolaan, jonne nyt aurinko kauniisti heloittaa. Isä ja äiti, joita on jyrkästi varoitettu tekemästä mitään, koska tytöt tahtovat nyt itse pitää huolen kaikesta, talutetaan istumaan korituoleihin. Itse päivän sankaritar käy hakemassa saapuville sekä talousapulaisen että Rannan Iidan, huvilan auttajaeukon, joka on uskollisista uskollisin ja rouvan tuki ja turva. Käsiään pyyhiskellen nämä molemmat saapuvatkin pesusoikkojensa äärestä.

Maailmassa on monenkinlaisia juhlahetkiä, mutta lieneekö silti ainoatakaan, jossa vallitsisi miellyttävämpi, viihtyisämpi tunnelma kuin tällaisessa kotoisessa aamupäiväkahvitilaisuudessa oman huvilan vilpolassa kauniina päivänä, auringon paistaessa, lintujen visertäessä ja aaltojen kimaltaessa laajalla ulapalla. Hyvä mieli valtasi meidät kaikki siinä istuessamme ja äiti sanoi tyytyväisenä:

– Maijakin saa juoda kahvia, kun on oma syntymäpäivä.

Maija tulee heti pöydän ääreen ja katsoo tarkasti, että äiti latoo hänen lautaselleen joka lajia leipää. Sitten jäämme kaikki hiukan pelokkaina odottamaan, mitä äiti sanoisi Maijan keittämästä kahvista.

Miesväellä ei ilmeisesti ole täyttä tietoa niistä hienonhienoista makuaistimuksista, joita naiset tuntevat juodessaan kahvia. Vaikka miehetkin ovat hartaita kahvin ystäviä, on tämä kuitenkin, kuten tunnettua, vielä enemmän naisten juomaa. Ja tähän täytyy olla omat salaperäiset syynsä. Sen näkee jo siitä, miten naiset valmistautuvat kahvinjuontiin: silmät loistavat erikoisen iloisesti, vähän niinkuin salaisesti rakastettua henkilöä tervehtiessä. Mutta jos kahvissa sattuu olemaan pieninkään vika, sellainen, jota miesten paksunahkainen suu ei aavistakaan, menee päivä pilveen. Saattaa käydä niin, ettei rouva jätkäkään juomistaan, vaan pyytäen anteeksi ottaa pannun ja katoaa keittiön puolelle, jossa viivähtää parisenkymmentä minuuttia. Palatessaan pannu kädessä hän on hiukan tuohtuneen näköinen, harvasanainen, odottaa kiusallisen malttavaisesti kahvin selviämistä, kaataa vihdoin hiukan omaan kuppiinsa, maistaa, ja luo riemuvoittoisen katseen ympäristöönsä: "Johan minä ajattelin, että jossakin tässä täytyy vian olla..." Ja sitten seuraa asiantunteva, tieteellinen selitys siitä, mistä kahviin oli tullut tuo omituinen sivumaku. "Olen monta kertaa sanonut Tyynelle..."

Maija tuntee äitinsä ja odottaa. Äiti vie kahvia lusikalla suuhunsa, pikkulilli hienosti ja taiteellisesti siristettynä, luo sitten katseen kattoa kohti, silmää Maijaa ja ottaen hänet syliinsä sanoo:

– Äiti ei ole milloinkaan juonut niin hyvää kahvia kuin tämä!

Huokaamme helpotuksesta, mutta silmäämme samalla merkitsevästi toisiimme, sillä tunnemme kaikki selvän, vastenmielisen sivumaun. Selvikettä on tullut liiaksi: melkein on kuin joisi kalanlientä. Myöhemmin saamme kuulla, että Maija on pistänyt lahnansuomuja pannuun runsaasti, "että kahvista tulisi hyvin kirkasta".

Se saa kuitenkin kelvata. Eikä Maija enää kahvia muistakaan, sillä hän on saanut muuta ajattelemista. Kesken kaiken hän on pistäytynyt katsomaan perhostaan, jonka ääressä seisoo nyt ihmetellen ja kummastellen ihan ääneensä. Äkkiä hän ilmoittaa suurella riemulla:

– Nyt se muni!

Mentiin katsomaan. Todellakin! Ikkunalaudalle oli ilmestynyt noin 1 l/2 mm:n läpimittainen, ruskea, aivan munanmuotoinen jyvänen. Katselimme sitä tarkoin, ymmärtämättä, mitä sen johdosta ajatella, ja poistuimme taas omiin puuhiimme, kun "huushollaska", joksi Maijaa nyt oli huomattu ruveta sanomaan, taas päästi suuren huudon:

– Uusi muna on tulossa!

Äiti näytti suhtautuvan asiaan vähän epävarmasti, kuin epäillen, että tässä mahdollisesti saattoi olla jotakin sopimattoman vivahteista, mutta minulla ei tällaisia arveluja ollut. Menin kiinnostuneena peräämään asiaa tarkemmin ja aivan oikein: perhosen takapuolesta – sen hienommin en osaa asiaa sanoa –, jonkinlaisesta torvesta, oli parhaillaan tipahtamassa samanlainen ruskea pieni muna kuin äskeinenkin. Selvää oli nyt, miksi perhonen oli niin suunnattoman lihava ja raskas: se oli valtava emo, pursuamaan asti täynnä munia, joita nyt luonnon järjestyksen mukaisesti parhaillaan purkautui tulemaan. Oliko perhosella osuutta tässä toimituksessa, vai pusertuiko liika paljous itsestään ulos, sitä en kykene sanomaan. Se kyhjötti siinä tyytyväisen näköisenä, silmät ummessa – niin ainakin kuvittelin –, vähän kuin naureskellen tietämättömyydellemme.

Tästä alkoi nyt tärkeä touhu, johon minä otin osaa yhtä kiinnostuneena kuin Maija. Hankimme pienen kotelon, jonka vuorasimme pumpulilla, ja siihen Maija nyt kokosi nämä todella harvinaiset munat. Isot tytöt nimittäin lupasivat lahjoittaa ne ja perhosen taivaallisesti jumaloimalleen luonnontieteen lehtorille, "Fikulle", kuten hänen lempinimensä kuului, liitettäviksi koulun luonnontieteellisiin kokoelmiin. Pitkin päivää Maija kesken monien töidensä juoksi tarkastamaan, kuinka asiat kehittyivät, ja ilmoitti aina vilpolan portailta suurella riemulla:

– Jo se pappa rukka taas tekaisi munan!

– Hyvä on!

Olin puutarhan puolella omissa puuhissani ja panin filosofisesti merkille pikku Maijan ilmoituksen. Vähitellen muutkin kiinnostuivat asiaan. Iida pyyhki kätensä ja saapui perhosen ääreen moista kummaa katsomaan. Silmät sirrillään hän tuumiskeli, ettei hän ole tiennyt perhosten munivan: "... täällä meilän kylässä munivat parhaasta päästä vain kanat, vaikka en minä oo sitäkään nähny – kanan jälliiltä ne munat vain löyletään".

Illalla munia oli jo parisenkymmentä, kaikki sievästi koottuina pikku laatikkoon. Perhonen ei liikahtanut, vaan näytti nukkuvan. Maija tutki sitä tarkoin, mutta ei päässyt selville, oliko se kuollut vai elävä. Jätimme sen rauhaan ja menimme illalliselle.

Ilmeni yleinen, suunnaton ruokahalu. Vilahduksessa olivat munat hävinneet posliinikanan alta. Maija jäi ilman, ja äiti ilmoitti, ettei munia enää ole. Ja lisäsi tuttuun tapaansa:

– Huomenna täytyy mennä Uotilaan ostamaan voita ja munia.

Nähdessään Maijan tyytymättömän ilmeen "tytöt" ehdottivat, että hänelle keitettäisiin yksi noista perhosen munista, jotka varmaan olivat hyvin maukkaita. Mutta tätä "huushollaska" piti aivan sopimattomana pilantekona, ruveten ei ainoastaan moittimaan ja sättimään vaan vieläpä tehokkaasti potkimaankin siskojaan. Kesti kotvan ennenkuin saatiin rakennetuksi rauha. Silloin Maija sanoi jyrkästi:

– Mutta työstä minä tahdon palkan! Kymmenen markkaa! Se on naisten markonki tässä kylässä.

Sanat olivat kirjaimelleen samat, joilla keväällinen apuakka oli määrännyt palkkansa. Tuntui hiukan koleahkolta kuulla ne lapsen suusta uudelleen. Äiti vastusteli:

– Mutta eikö se ole liian paljon noin pikku tytölle? Maija mietti hetkisen ja julisti sitten:

– No olkoon menneeksi viisi markkaa. Sitä paitsi saat anteeksi ne kolme markkaa, jotka otit eilen minun säästölaatikostani ja annoit Olkkolaisen Liisalle.

Huushollaska nukkuu rusoposkisena, peukalo suussa, tyynyn nauha hyppysissä. Me muut istumme vilpolassa ja katselemme järvelle. Uniset pääskyset sirrittävät joskus hiljaa. Idän taivas on mennyt pilveen ja lämmin, kostea tuuli puhaltelee pitkään. Lehtipuut kahisevat, mutta männyistä kuuluu vakava, miettiväinen suhina, luonnon pyhä alakuloisuus, joka riuduttaa sielumme arkaan rauhaan.

P.S. Katsoin tuota pikku Maijan syntymäpäivärunoa, mutta huomasin sen niin viheliäiseksi, ettei sitä voi julkaista. En ole sitten selvillä siitä, lahjoittivatko tytöt perhosen ja sen munat Fikulle. Olen kysynyt sitä heiltä, mutta he eivät muka muista koko asiaa. Maija kyllä muistaa perhosen. Se kuoli siihen ikkunalaudalle, aivan samaan paikkaan, jossa oli koko ajan ollut. Ihmettelimme, mikä sille oli mahtanut tulla. En rohjennut pahoittaa Maijan mieltä lausumalla sitä otaksumaa, että se oli kenties kuollut nälkään. Ainakaan yhteen vuorokauteen se ei ollut saanut ruokaa. Ja mitäpä me olisimme osanneet sille antaa? Mitä perhoset syövät? Kukkien nektaria ja ambrosiaa? Kesän suloa ja kauneutta? Mettä ja aurinkoa? Maija itki perhosen paarien ääressä, silitti etusormella hyvin hellästi sen ruskeanvillavaa niskaa ja sanoi:

– Pikku pikku perhos-ra-a-a-ukka!

XVI

KUKKIA.

Keväällä saapuessamme tervehtää meitä vielä joku myöhästynyt vuokko ja rannan loistokeltainen rentukka, joka antaa maljakossaan tuvan pöydälle niin kauniin värihohteen. Sillä ei kyllä ole sinivuokon lämmintä, punervaa lumoa, eikä sen uskollista, sydämen syvää hehkua ilmaisevaa silmäystä, ei liioin valkovuokon tähtimäistä puhtautta eikä pyhää arkuutta, mutta silti se on silmäimme ilo, kun se rehoittaa rannalla kuloruohossa ja katsoo meihin virkeästi ja elinvoimaisesti. Sitä on poimittava paljon ja asetettava kaikki isoon maljakkoon, vain reunoille hiukan vihreää, sen omia lehtiä. Silloin se loistaa samalla voimalla kuin ulkona luonnollisessa kasvupaikassaan.

Tunnemme kaipaavamme vuokkoja, joita nykyisen maailmanjärjestyksen mukaan näemme vain kaupungeissa, ryppyisten eukkojen tai pyytävästi katsovien lasten hyppysissä ja koreissa. Kaipaustamme koettaa turhaan tyydyttää antelias tuomi, joka tullessamme vielä kukkii, vaikka on sekin parhaan aikansa sivuuttanut. Mutta tuolla lehdon varjostossa, jonne aurinko ei pääse täydellä voimallaan, se on upeimmillaan, levittäen huumaavaa lemua. Se on ihan valkoinen – yllä on valkoinen huntu. Se hiukan kuin ujostelee kauneuttansa, seisoen tuossa kuin ensi kertaa aikuisten malliseen valkoleninkiin puettu tyttö, joka on täten tunnustettu täysikäiseksi ja nyt punehtuen välttelee nuorten miesten väkisin puoleensa kääntyviä katseita. Ilman kansa osaa panna arvoa sen kauneudelle ja salaisille suloille: koreat, ukkomaiset kimalaisköriläät, joilla on verrattoman kaunis, monivärinen nukkasilkkipuku, keinuilevat sen tertuilla velton nautinnonhurman vallassa, uneliaasti ja tyytyväisesti humisten kuin olisivat hutikassa. Mitä vain on siivellistä hyönteismaailmassa, se on kokoontunut neitomme luo, joka auliisti jakaa kaikille aarteitansa. Silläpä onkin sen kukoistusaika niin lyhyt ja muutaman viikon kuluttua seuraukset näkyvissä: lehdet ränstyvät ja salainen suru kalvaa sen sydäntä.

Mutta oi, te kukkivat omenapuut! Kun menemme eräänä päivänä, jolloin aurinko on keväisen innokas ja hehkuva, puutarhaan ja kylään, näemme sykähdyttävän näyn: nuo rusottavat ummut, jotka ovat kasvaneet päivä päivältä yhä lupaavammiksi, ovat nyt aukaisseet terälehtensä ja istuvat punertavina valkoperhoina pitkin oksia, niin että koko puu on kuin lumipilvi. Hieno mantelintuoksu leijailee niiden ympärillä – tuntuu kuin ne väristen hakisivat suojaa alastomalle, juovuttavalle, siveälle kauneudelleen. Kimalaisköriläät saapuvat raskaasti ja kömpelösti kiirehtien, kumeasti pomisten, imutorvi ojossa, ja köllähtävät keskelle kukkaa kuin satyyri simatynnyrin ääreen; kummalliset, metallikiiltoiset kuoriaiset, ampiaiset, ja lailliset pesämehiläiset mässäävät samoilla aarnioilla korvia myöten. Saapuu ääreen myös valkoisiin pukeutunut nuori tyttö, herää mietteistään, luo puuhun ihailevan katseen, ojentaa kätensä, jolloin olkapään sievä pyöreys tulee näkyviin, taivuttaa kukkivaa oksaa puoleensa ja suoristautuen, tiedottoman hillitysti ja sirosti kurottaen kaulaansa, hengittää kukan ihanaa, vienoa tuoksua. Hän ummistaa hetkeksi silmänsä – tuhannet suloiset kuvat välähtelevät hänen mielessänsä. Hänen äärikuvansa on siro ja koko olemuksensa siveä, puhdas ja valkea kuin omenankukka. Ja taivas on niin syvän sininen, ja sen rajattomuudessa leijailevat pilvet kuin häikäisevän valkeita kukkia; kaikkialla helisee loppumaton riemulaulu, keskeytymätön kauniiden näkyjen sarja. Oi, te kukkivat omenapuut, te tuhannet nuoret tytöt, jotka mietteissänne sirosti taivutatte puoleenne kukkivan omenapuun oksaa ja hiljaa, silmät ummessa, hetkisen hengitätte sen tuoksua! Sen sydämessä, jolta kevät on ainaiseksi mennyt, te herätätte kuvaamatonta kaihoa, samalla kuitenkin raviten ja lohduttaen sitä kauneuden ikuisella nuoruudella.

Tuolla pellon saarennossa, varjoisassa koivikossa, kallion juurella, kukkii hiljaa puhtain lehdin ja tuhansin, nuokkuvin valkokelloin liljapuhdas kielo. Teemme sinne pienen retken, nauttien vilpoisan rantatien kauneudesta, auringon kimalluksesta vilajavilla aalloilla ja nuoren kesän koskemattomasta puhtaudesta; nousemme peltoaukealle ja ihastuen tunnemme sielumme avartuvan, kuljemme pitkin ojan pohjaa, joka on aina tähän aikaan kuiva, tuonne kalliokummulle, ja vihdoin olemme siellä, tuossa rauhoitetussa valtakunnassa, joka yksin kuuntelee kiurun laulua ja varjelee kielojansa, keijujen kukkasia, joilla nämä soittelevat aamuin ja ehtoin kesän tulleeksi ja riemunpäivät alkaneiksi. Kummallinen paikka tämä: ensin tulopuolella melkein peltojen tasalla oleva sileä kallio, jolla kasvaa pahkurainen mänty, ja sitten, muutaman askeleen päässä, pieni pystysuora jyrkänne, ja sen alla ruohoisa, varjoisa lehto, täynnä tuhansia kieloja. Mikä suojattu ja siunattu paikka, kuin luotu helliä kahdenkeskisiä kohtauksia varten tänne kylän liepeelle, hauskojen retkien ja sunnuntaikävelyjen päämäärä, jonne mennessä tuntee vaistomaisesti "hänen" silmiensä askeleitamme vartioivan. Tässä on jotakin tuttua: niin, meitä ei liene monta, joiden elämässä ei olisi nuoruuden kiehtovaa kielopaikkaa, tuota varjoisaa koivikkoa, jonne askeleet ohjautuivat kuin kaukaisesta kutsusta ja jossa sitten yhdessä rakennettiin maailman kaunein ja hienotuoksuisin kukkavihko. Vastaamme katsovat tuolta kaukaa uskolliset silmät ja sielussamme tuntuu liljavalkoinen, puhdas henkäys.

Mutta huvilan rouva on jo tuolla alhaalla, innostuneena poimien kieloja ja tuontuostakin painaen niitä kasvojansa vastaan. Hän on nyt jonkin verran pyöreämpi kuin silloin kerran, kauan sitten, jolloin aivan muuten vain, tietysti, ollenkaan häntä ajattelematta, jouduin tähän samaan paikkaan ja ennenpitkää onnistuin häiritsemään hänen kielonpoimintaansa; oli omituinen yhteensattuma, että hänkin oli juuri silloin täällä. Kiiruhdan nyt auttamaan häntä ja nypiskelen hellävaroen keijujen kukkia, mielessäni pyydellen anteeksi, että niin teen. Samalla katselen rouvan käsiä, jotka liikkuvat nopeasti, sujuvasti, omituisen pehmeästi ja pysähtymättä, epäröimättä. Täälläpä on hiljaista ja rauhallista: vain peippo laulahtaa joskus ja pellolta kuuluu kiurun viserrys. Kuinka kaunis onkaan maailma, luonto, elämä... Torkahdan siinä kukkien tuoksussa – sekö tuo nukuttanee – muutaman hetken ja herään siihen, että rouva ihmettelee vieressäni: "Oikeinko sinä nukut? Se on kyllä hyvä! Tuntuuko nyt virkeältä? Et nukkunut ennen ollessamme täällä kahden". Hänen äänessään on hiukan pettymyksen vivahdusta ja minä koetan selitellä, että vanhuus ja viisaus, vanhuus ja viisaus... Nyt kielot tuoksuvat tuossa pöydällä, herättäen sielussani sarjan kauniita, puhtaita muistoja, keskeisenä aurinkona nuoren tytön hymyilevät kasvot, nauravat silmät, valkoiset hampaat, punaiset, kosteat huulet, jotka parhaillaan huipentuvat antautuvaan suudelmaan, samalla kuin silmät ummistuvat ja hän kallistuu puoleeni...

Puutarhan pohjoiskulmassa on tuuhea pihlaja ja sen edessä kuin suojaisessa sylissä rehevä syreeni. Jo kauan ovat molemmat kasvattaneet umpujaan, kunnes ne nyt kuin riemastuen avaavat valloilleen niiden metisen rikkauden. Pihlajan hunajainen lemu on vielä voimakkaampaa kuin tuomen, mutta hiukan raikkaampaa ja puhtaampaa. Muistan, kuinka oudon, melkeinpä liikuttavan vaikutuksen teki, kun pohjolan erämaassa, kuljettuamme paahtoisaa, kuivaa autiokangasta ja tultuamme vihdoin lehtevään niittynotkoon, jonka keskitse virtaili tummavetinen korpipuro, osuimme yhtäkkiä tapaamaan kauneimmassa, runsaimmassa kukassaan komeilevan pihlajan, joka levitti kauas angervoista tuoksuaan. Sen kukoistus oli liikuttavaa kauneuden palvomista karussa yksinäisyydessä, kahden kesken oman itsensä kanssa, ei ketään varten, vain kauneuden vuoksi. Tummat, tuulissa kärsineet, naavaiset korpikuuset katsoivat sitä ihaillen, ujostellen omaa ryhmyistä kömpelyyttään, ja erämaan laiha kimalaisraukka kurotti vavisten, arasti hymisten, kurja, hentoa pilliänsä hunajakeskuksiin. Istahdimme sen ympärille mekin palvomaan sitä ja höystimme sen tuoksulla sparttalaisen ateriamme. Ja ennenkuin lähdettyämme taas katosimme metsän peittoon, me jokainen silmäsimme sitä viimeisen ihailevan kerran, kun se siinä niityllä kukoisti ja ujosti hymyili...

Syreeni ei ole ujo, vaan hymyilee täydellä terällä, sinipunaisen rohkeasti, tuoksuen kutsuvasti, huumaavasti. Valkoinen syreeni on ilmeisesti vanhaa hienoa aatelia, itseensä sulkeutunut, viileä, mutta lähemmin tutustuttua hurmaavatuoksuinen, kokonaan antautuva, luottavainen, hehkuva. Kultakuoriaiset, eriskummallisiin kiilto frakkeihin pukeutuneet jöröt kamariherrat, asustavat sen kukilla, paistattaen päivää, nauttien hunajaa ja nukkuen. Syreeni on etelän kasvi, mutta jo ammoin saapunut tänne pohjoiseen ja kotiutunut. Nähdessäni valkoisen syreenin kuvastuu mieleeni nuori nainen, vasta miehelään mennyt, kukoistava kuin kukka, joka pyörein käsivarsin painaa rintaansa vastaan kokonaista sylillistä valkoisia terttuja, silmät ummessa hengittäen niiden tuoksua ja huudahdellen ihastuksesta. Siitä on jo kauan – olin silloin pieni poika ja ensi kertaa Etelä-Suomessa, näkemässä syreenien kauneutta. Kauniita ne olivat minustakin ja serkkuni oli myös kaunis niitä syliinsä puristaessaan, seisoessaan auringossa terveyden ja elämänhalun kuvana, mutta silti en jaksanut käsittää, että kukat saattoivat noin hurmata hänet. Sittemmin olen ymmärtänyt tämän hurmion alkutekijänä olleen myös sen, että hän tiesi miehensä saapuvan illalla kotiin. Syreenien tuoksussa on sanatonta, juovuttavaa lemmen huumaa; niiden kukinnan aika on nuorille sydämille vaarallinen.

Ja juuri kun ne surumielin varistavat pieniä ristinmuotoisia kukkiansa, joita maa niiden ympärillä on sinervänään, avaa valkoinen ruusu silmänsä. Se on huomaamattamme kehitellyt umpujansa, tyytyen vaatimattomiin paikkoihin ja tarvitsematta minkäänlaista hoitoa, ja kuiskaa nyt hiljaa ja nöyrästi kuin orpo tyttö tiepuolesta. Kuulemme kuiskauksen, joka hienona tuoksuna leijailee ilmassa, katsomme ja seisahdumme yllätettyinä, hämmästyneinä: niin paljon hellää, suloista, hentoa kauneutta, uskollisen katseen puhdasta, kirkasta loistoa! Poimin ruusun, hengitän sen tuoksua, tunnen ruusujen romantiikan heräävän sielussani, ja ojennan kukan ritarillisesti kumartaen rouvalleni. Hän kiittää minua niiaten syvään kuin Helsingin rouvat Tanskan kuninkaalle, ja kiinnittää ruusun hiuksiinsa, minkä jälkeen tarjoan hänelle käsivarteni ja lähden kuninkaallisesti kuljettamaan häntä pensaalta toiselle, pyytäen häntä tunnustelemaan, onko niiden tuoksu se vanha, entinen, oikea. Ja rouva ottaa ruusuja syliinsä, hengittää niiden tuoksua hyvin syvään ja kuiskaa minulle: "On – se sama entinen tuoksu!" Siihen liittyy niin paljon – merellinen tunnelmaa, hienoa kesäyön hämyä, hiipiviä askelia, oven varovaista narahdusta, onnellista supattelua ruusupensaiden suojelevassa rauhassa – tuota kaikkea, te tiedätte, joka ikuisesti uutena runoelmana toistuu valkoisten ruusujen kukkiessa. Ja kun ruusut sitten varistavat kukkansa ja jälleen vaipuvat vaatimattomaan ja unohdettuun asemaansa, kun tuuli siirtelee hiljaa niiden vieläkin heikosti tuoksuvia terälehtiä, silloin tunnemme romanttista, sentimentaalista kaihoa, joka väräjää sielussamme kuin vanha lemmenballaadi, laulu neidosta ja ritarista, rakkaudesta ja kuolemasta, iältään ikivanha, vuosisatojen takana jo valjujen huulten hyräilemä, uusi vielä nyt, ruusujen kukkimisen aikana. Ruusu on historiallinen, mitä suurimmassa määrässä romanttinen kukka, runollisia tunteita ja mielikuvia herättävä, kaivaten lempeä, laulua ja soittoa.

Jo aukaisevat umpunsa muutkin ruusut. Loistavina kultapalloina keinuvat oksillaan persialaiset keltaruusut, joiden outo hehku houkuttelee kummasti luokseen. Riennämme sinne, katsomme suoraan sen terän kullanhohtoisimpaan syvyyteen, toteamme palvoen sen kauneuden ja tahdomme hengittää sen tuoksua. Mutta se ei tuoksukaan. Sen kauneus on sielutonta, kylmää, pinnallista, ja tyrmistyneinä, jäähtyneinä, jäämme tämän oudon ilmestyksen ääreen miettimään. Luonnoton ilmiö ruusu, joka ei tuoksu, sieluton kaunotar, sydämetön olento, ihmisen kuva vain, joka elää elämänsä itseensä sulkeutuneena, itsekkäänä, kovana, kylmänä, ilman iloa ja ystäviä. Mutta kuinka kaunis silti, pettävä ja houkutteleva, painuen rintaan kipeäksi, vihlaisevaksi muistoksi.

Riennän pois sen luota kuin pelkäisin sittenkin jääväni sen lumoihin, kuin olisi se romantiikan vampyyrinainen, joka tuijottaen ilmeettömillä silmillään, oudolla, hämmästyttävällä kauneudellaan hypnotisoi minut, kietoo minut lumo verkkoihinsa, ratkaisemattomana ongelmana kiduttaa sieluani, ja imee vähitellen elinvoimani, tuottaen sairaalloisen tuskallista nautintoa. Täällä tervehtää minua kokonainen pensaikko rakastettavia, onnellisina keinuvia, ujosti aukeilevia, ihanasti tuoksuvia vaaleanpunaisia ruusuja, jotka kuin nauraen ja hymyillen sulkevat minut ambrosiansa ja nektarinsa sulopilveen. Nyt tunnen olevani terveellisessä, raikkaasti ajattelevassa seurassa, jonka kauneus on syvällisempää siksi, että sitä herkistyttää ja huipentaa sen sielun hieno, tuoksuva lumoauer. Nämä ruusut ne peittävät sadun prinsessan linnan, tuon salaperäisen palatsin, jossa haaveittemme iki-ihana neito nukkuu lumounta, hän, jonka kaikki olemme kerran tahtoneet ritarina omaksemme valloittaa ja suudelmalla rakkauden tietoisuuteen ja aavistamattomaan onneen herättää. Ne tulkitsevat siis elämän romantiikan viehättävintä ja keskeisintä ajatusta.

Tuossa niiden rinnalla katsoo minuun vakavasti orjanruusu, toinen tummanpunainen, melkein musta, toinen vaaleampi. Niiden kauneus on ylimaallista, samalla ilmavaa ja henkevää, mutta silti oudosti loistavaa, hehkuvaa. Yhä uudelleen käännyn niiden puoleen, kun ne värähtämättömin, totisin silmin katsovat minuun, melkein kuin kysyen, sanoen, muistuttaen, varoittaen. Ne ovat villiruusun hienoja siskoja, sen, joka juuri näin heinäkuun aikoina avaa kärsivän, vaaleanpunaisen silmänsä, ja vaisusti tuoksuen hymyilee yksinään pitkin Perä-Pohjolan järvien karuja rantoja. Ihmetellen niitä lapsena katselen, voimatta oikein käsittää, että ne todellakin olivat ruusuja – nuo vaatimattomat, arat kukat, joiden lehdet niin vähästä kosketuksesta varisivat. Aina kun niitä nyt näen, vilahtaa mielessäni erämaan kirkko ja yksinäiseen saareen sijoitettu hautausmaa, ja saaren kivirantoja reunustava orjanruususeppele, joka niin hyvin tulkitsee piirinsä sisässä lepäävien elämää.

Mutta hyvästi jo, ruusut kaikki, niin valkoiset kuin tummanpunaiset! Ruusujen aika on ihana, sen tiedämme, onnentäyteinen ei vain nuorille vaan myös vanhoille. Nuoria se huumaa kipeän, sydämeen käyvän onnen tuskalla, pistäenkin joskus niin että veri vuotaa, mutta vanhoille se antaa viileätä, kirkasta kauneuden nautintoa, vanhan ballaadin hienoa romantiikkaa.

Kuin sen täydennykseksi kuuntelemme hetkisen vienoa, hiljaista kansanlaulua, joka helisee surumielisesti tuolta sammalikosta, kuusten ja petäjien varjosta. Vanamon kahdesta pienestä lemmenkellosta se kuuluu, joita keijukaiset soittavat kuin kieloja. Liikuttava, koruton kauneus asuu tuollaisessa sydämen välittömässä laulahduksessa, kaikkien sääntöjen ja tehtyjen kaavojen ulkopuolella tapahtuneessa tunteiden koruttomassa ilmaisussa. Kun metsässä, vieläpä karussa mäntyjä kuusimaastossa, jossa katse ei odotakaan kohtaavansa kukkien tuoksua ja kirkkautta, hienon tuulahduksen houkuttelemana pysähtyy ja rupeaa silmäilemään ympärilleen, kun löytää nuo hennot vanamot ja niiden latvasta pienet rusottavat kelloset, jotka tuoksuvat voimakkaasti ja ylhäisesti, tuntee olevansa hämmästynyt, ymmällä, yllätetty. Tällaista lumoavaa laulunhelähdystä ei ole osannut odottaa arkisessa ympäristössä. Muistuu mieleen vanha kansanlaulun säe ja sävel, joka kerran niin omituisesti liikutti mieltä, tuntuen silloin erikoisesti tulkitsevan sydämen tunteita. Se on koruton, vaatimaton, mutta siinä on sittenkin, ehkä parin sanan kohdalla vain, selittämättömän vieno, liikuttava helähdys. On kuin se kuuluisi vuosisadan takaa, kuin olisi silloin itketty nyyhkytys jäänyt soimaan noihin sanoihin ikuisena tuulikanteleena, jonka sointuva valitus ei milloinkaan lakkaa. Linnea on arvoitus, liikuttava ilmestys karulla sammalmättäällään, josta se luo meihin kainon, aran, paljon puhuvan silmäyksen.

Mutta näin vanamosta jutellessa on kulunut niin paljon aikaa, että keisarililjat ja pionit ovat ehtineet avata umpunsa. Mistä etelän maista ne lienevät alkujaan lähteneet, ei ole tiedossani, mutta tänne, pohjolan ilmanalaan, aina Lappiin saakka, ne ovat kotiutuneet. Ne ovat pakkasta pelkäämättömiä, väriloistoisia, puhtaita, ihmeteltävän itsenäisiä kasveja. Keisarililjaa ja noita sen vieressä kasvavia "löökoijia", resedoja, orvokkeja ym. katsoessani muistuu mieleeni kaukaisen Kainuun ylänkömaan pieni pappila ja sen ikkunoiden alla oleva vaatimaton kukkatarha, jossa uuttera ja terhakka, kukkia rakastava papinrouva ehti monien puuhiensa lomassa työskennellä. Auringon lämmittämän seinän varjossa siellä keisarililjat kiiruhtivat jo varhain nousemaan ja avasivat heinäkuun hellepäivinä kirkkaan kellanpunaiset kukkansa, itsekin ihmetellen ja ujostellen väriloistoaan. Usein niiden ääreen pysähtyi kummeksien pikku poika, tunnusteli niiden tuoksua ja sai joka kerta nenäänsä ruskeaa pölyä. Tuossa tarhassa, "ryytimaassa", joksi sitä siellä sanottiin, oli muuten kolme "penkkiä" eli kukkamaata, tehdyt yksi ristin, toinen ankkurin ja kolmas sydämen muotoon, tulkitsemaan uskoa, toivoa ja rakkautta. Taiteellisiin rivistöihin ja järjestykseen niihin kylvettiin ja istutettiin reunakukkaa, useimmiten hellän sinisesti hymyilevää, uskollista nemofiilaa, sitten orvokkeja, resedaa, löökoijia, ja keskelle syksympänä kukkivia astereita, jotka upealla loistollaan herättivät huomiota. Reunojen juurelle järjestettiin sievään rivistöön valkoisia ukonkiviä, joita siellä oli paljon, ja käytäville hankittiin kauneinta ja valkoisinta järvihiekkaa, joka sitten haravoitiin sievälle palmikkokuviolle. Ja niin tuo pieni tarha, jossa oli vielä nurmikkoreunus ja koivuinen lehtimaja, hienosti ja liikuttavasti tulkitsi sitä romanttista kauneudenkaipuuta, joka todellisuuden masentavasta arkisuudesta huolimatta sitkeänä eli pienen papinrouvan sydämessä, puhjeten näkyviin näinä lyhyen kesän puutarhoina tai runoina ja kertomuksina, joita lapset uteliaina ja viehättyneinä kuuntelivat. Kauneus on syvällinen, harras ja vaatimaton; se katsoo sydämeen. Usein loistopuutarhoja nähdessäni, jotka ovat palkattujen voimien ja "tieteellisen" taiteen suunnittelemia ja rakentamia, kaipaan sitä, mitä oli tuossa pappilan emännän vaatimattomassa tarhassa: uskollisen sydämen ja vilpittömien käsien rakkautta. Se tuntui joka kukan tuoksussa, loisti lämpimästi ja herttaisesti niiden väreistä.

Tuo upea pioni, jossa on toista sataa tummanpunaista suurta kukkaa, kuin jättiläisruusua, ja tuo toinen valkoinen, jonka puhdasta loistoa ei voi sanoin kuvata, kertoo minulle tarinan rakkaasta tädistä, joka Kainuuta vielä pohjoisempana, jo aivan Lapin kynnyksellä, joka kevät mitä suurimmalla huolella lannoitti ja hoiti pioniaan. Hänelläkin oli rakennuksen etelänpuolella, joen iloisella törmällä, jonka ohitse vilaji nopea, milloinkaan seisahtumaton virta, pieni ryytimaa, saman huolen ja rakkauden kohde kuin papinrouvallakin. Se oli uskomattoman siisti – rikkaruoho oli siellä tuntematon –, siellä oli hauskoja, mutkaisia, hienosti haravoituja valkohiekkakäytäviä, valkoisiksi liidutuilla kivillä reunustettuja kuvioita, ja ylpeyden huippuna valkoruusupensasten muodostama "lehtimaja". Kun Perä-Pohjolan helle houkutteli pensaat heinäkuulla kukkimaan, ja tuuli joskus piti miljoonat sääsket ja mäkärät loitolla, juotiin siellä kahvia ja oltiin "ihan kuin Etelä-Suomessa". Koko keväisen puutarhatouhun huippu oli tuon pionin kunnostaminen: täti ei uskonut sitä puuhaa kellekään, vaan sääskistä huolimatta omin heikoin käsin kaivoi mullan pois sen juurien ympäriltä ja lannoitti sen tätä varten erikoisesti tehdyllä voima-aineella. Näen hänet ilmielävänä, kun hän on polvillaan tuossa pioninsa ääressä, puutarhahansikkaat käsissä, huivi päässä, hiukan kärsimättömästi hätistellen pois sääskiä, harmaat hiukset näkyen huivin alta, sinisissä lapsensilmissä rajattoman ystävällinen katse, huolehtien lukemattomista asioista ja puhuen kummallista peräpohjalaista murretta, joukossa viljalti ruotsinkielisiä sanoja. Muistelen kuulleeni, että täti oli perinyt pioninsa vanhemmiltaan. Niin kallisarvoisia olivat tällaiset kasvit silloin, kun elettiin eristettyinä muusta maailmasta, kaukana napapiirin vaiheilla. Niitä oli vain vähän ja siksikin niitä rakastettiin erikoisen lämpimästi. Ja tästä rakkaudesta versoi elämään paljon hienoa sydämen ja sielun kulttuuria, sellaista, jota ei aina voi huomata nykyisen elämän rikkaudessa.

Niinpä siis keisarililjat ja pionit herättävät sielussani hienoa, kaihoisaa romantiikkaa, joka runollisesti sointuu ruusujen tuoksuun. Georgiini tuossa, joka avaa komean, säännöllisesti rakennetun kukkansa vasta elokuun auringolle, on ilmastossamme niihin verrattuna arka ja orpo. Kuin kolotuspotilasta sitä saa suojata koko talven huoneessa, vieläpä erikoisesti varjella kesän alun kylmiltä öiltä. Mutta kun on saanut kuljetetuksi sen heinäkuulle, se rupeaa oikein juomaan aurinkoa, kunnes elokuulla avaa kukkansa ja palkitsee hoitajansa niiden etelämaisella, sirosti rakennetulla, monivärisellä kauneudella, joka hehkuvana väripilkkuna erottautuu taustan vihreydestä.

Kukkia, monen monia eri lajeja, kuljitpa missä hyvänsä. Tuhannet huvilat viettävät kesää kukkien keskellä, tuhannet sydämet virkistyvät niiden kauneudesta ja tuoksusta. Kuljemme jokainen kerran kesässä heinäkuisen apilapellon ohi ja riemastuen toteamme sen rehevän, punertavan voiman, sen huumaavan tuoksun, sen kesäisen, ulappaa muistuttavan kauneuden. Ja kun sitten Eva ja Elli, Saara ja Raakeli, Anna, Hilkka ja Sorella, rusottavin poskin ja pyörein käsivarsin kokoavat apilaluokoa, auringon kimallellessa ja nuoren heinän tuoksuessa, toteamme lopuksi, että hekin ovat kukkia, kauniita kieloja Jumalan puutarhassa.

XVII

KESÄN HERKKUJA.

Heinäkuun alkuviikko oli helteistä ja hautovaa; kasvillisuus, joka oli kesäkuun aikana saanut riittävästi sadetta, ryntäsi troopilliseen vauhtiin. Menit huvilan rouvan ja pikku tyttöjen kanssa illalla kävelemään hauskalle apilavainioiden väliselle tielle, joka vie peltojen keskelle jääneelle pienelle kunnaalle. Täällä on vanha, laajalatvainen riippakoivu, lintujen laulupuu, ja harmaa, kodikkaasti kyyröttävä lato, jossa tuntuu vuosikymmenien apilantuoksu ja helisee heinänkorjuun naurava, iloinen muisto. Ja täällä pieni tyttäresi toi sinulle kätösessään kesän viisi ensimmäistä mansikkaa. Hän oli ne huomannut, ihastunut, poiminut ja aikonut syödä, mutta oli samalla muistanut isää ja äitiä. Heille nämä oli annettava! Ja liikuttavana rakkauden osoituksena hän tuo ne ja vaatii itsepäisesti sinua ottamaan kaikki, kun vastustelet ja tahdot tyytyä vain yhteen. Istutte tuolla latokunnaalla, joita on Suomessa tuhansia, ja nautitte heinäpeltojen ja rukiin aaltoilevasta, pehmeästä kauneudesta. Muutaman päivän, korkeintaan parin viikon perästä sinulla on tilaisuus palkita lapsesi rakas kohteliaisuus: eräänä aamuna toteat, että yön aikana on lopullisesti kypsynyt puutarhasi ensimmäinen mansikka. Se on puolen kahvikupin kokoinen, auringon puolelta tumman punainen, kiiltävä, varjon puolelta mehukkaasti vaalea, melkein läpikuultava. Ojentuessaan ottamaan sitä pieni pullea käsi ihan vapisee: nautinnon tunne on rajaton.

Niin alkaa mansikka-aika. Keittiön ovelle ilmestyy pikku naisia, silmät totisina ja pyöreinä, puhdas esiliina vyöllä, pellavatukka pienellä palmikolla, käden koukussa mansikkatuokkonen. Kuiskaavalla äänellä he arasti ilmoittavat hinnan ja saavat muutaman nikkelimarkkansa, joita lujasti kourassaan puristaen lähtevät takaisin kylään, yhtä totisina ja pikkuvanhoina kuin tullessaan. Huvilan rouva on hinnan lisäksi ruokkinut heitä, antanut omien tyttäriensä vaatteita, kysellyt tarkkaan nimet ja kotiolot, päivitellyt ja surrut, jos on sattunut jotakin ikävää – ja ainahan sitä sattuu – ja lähettänyt terveisiä äidille. Tuoksuvat, salaperäisesti hehkuvat, aurinkoa sisältävät mansikat tulevat jokapäiväiseksi ruoaksi, joka tuo verta, rautaa ja voimaa elimistöömme. Huippuna on puutarhamansikoiden ensimmäinen sato, "maan lihavuus" sanan kirjaimellisessa merkityksessä, valtava vadillinen, useitakin, punaposkisia, vaalearintaisia, pyöreitä ja pulleita marjoja, kesän kaunottaria, joita katsoessa vesi kihahtaa kielelle. Tuntuu ihan oudolta niitä ensi kertaa suvessaan maistaa: aivanko todella tässä taas on päästy uuteen kesään, vieläpä terveinä ja kaikin puolin hyvin?

Huvilan rouva, joka ymmärtää yhtä ja toista näiltä aloilta, on niin eteläsuomalaisesi ylellinen herkkusuu, että vaatii mansikoiden toveriksi selvää kermaa. Maito on liian laihaa, hän selittää, maku jää vaillinaiseksi. Eikä sillä hyvä, vaan hän kaataa sokerin sijasta ja lisäksi joukkoon hiukan hunajaa, jonka kukista periytynyt tuoksu ikäänkuin korottaa ja huipentaa mansikoiden aurinkohehkua. Lautasellinen täten viimeisteltyjä mansikoita, nautittuna oman arvonsa vuoksi eikä muun aterian täytteeksi, korkeintaan kahvin ohella, on ehdottomasti kesän herkkujen huippuilmiöitä. Kun se ensi kertaa suvessa ilmestyy eteesi, on sinun ymmärrettävä, että taas on koittanut kohdallesi yksi elämäsi merkkihetkistä, eikä suinkaan kaikista vähäpätöisin.

Rintamaiden eläjäin tuhlaavaisuus on moitittavaa. Tällaista kukkuraista mansikkalautasta pienennellessäni muistan joskus niitä marjaretkiä, joilla poimittiin pohjolan kesän ensimmäisiä tuotteita, variksenmarjoja. Lasten vitamiininälkä mahtaa olla melkoinen, koskapa he voivat laihan maidon kanssa ahmia lautasellisittain näitä heinäkuulla vielä pieniä ja katkeria marjoja, jotka eivät paremmissa oloissa kelpaisi mihinkään. Kermaa ei siellä riittänyt kahviinkaan, ja olisi sen holvaamista marjoihin, esim. hilloihin, pidetty syntinä.

Mansikka herättää mielikuvan aurinkoisista ahoista, pientareista ja mäkipäistä, joilta lapset niitä noukkivat, ja joille joskus teemme huviretken. Mielessä välähtelee kaunis avaruus, tuulessa huojuva ruis, rätisevä niittokone, heinäväen keikkuvat haravanvarret ja pyöreät, täyteen ahdetut heinäseipäät. Ilma on syvästi, eheästi lämmintä, jota nyt hehkuu ja huokuu kaikkialta. Ympärilläsi leijailevissa tuoksuissa on jo ensimmäinen vivahdus tyydytyksen ja rauhoittumisen tunnetta, so. kevään ja kasvuajan intohimo on saavuttanut tarkoituksensa ja kasvattaa nyt hedelmää raukein, sisäänpäin kääntynein katsein. Toisellaisia mielikuvia herättää hilla, joka Hämeessäkin joskus puoliraakana ilmestyy ovellesi, ja joka on Pohjois-Pohjanmaan huviloiden mansikkaa korvaava valtamarja. Samoin kuin mansikka sekin on imenyt sieluunsa kasvupaikkansa ydintuoksut, avaten maistajansa eteen synkät kuusikkokorvet, joissa pehmeä sammal kasvaa syväksi, upottavaksi matoksi ja jossa helmeilevä rimpi kuohuttaa jääkylmiä, kirkkaita lähdevesiään, tai aavat rahkasuot, joilla väkevästi kuumassa helteessä tuoksuu terveellinen suopursu. Siellä kasvaa tämä ihmeellinen pohjolan aarre, raikas marja, joka sisältää salaperäisiä voimia; sen kypsymisen ja poimimisen aika on siellä kaukana samanlainen suven nousukohta kuin etelässä mansikkaviikot.

Mansikkain kypsyessä on vadelma kaikessa hiljaisuudessa suorittanut kukkimisensa. Siitä ovat oikeastaan tienneet vain mehiläiset, mutta nepä ovatkin käyttäneet tilaisuutta hyväkseen, kantaen niistä kiloittain ensiluokkaista hunajaa. Vadelma on hiukan salaperäinen, yksikseen ja omien periaatteidensa mukaan elävä kasvi. Se työntää vesansa näkyviin mitä odottamattomimmista paikoista, on piikkinen ja karkea, eikä välitä haaskata voimia korean värisiin ja isotöisiin kukkiin, pannen sensijaan huolta niiden hunajapitoisuuteen. Sen raakile on loppuun saakka kova ja katkera, houkuttelematta puoleensa värilläänkään. Mutta sitten yhtäkkiä, aivan muutaman päivän, lopulta yhden yön kuluessa se kypsyttääkin marjansa, paisuttaa sen hienolla punaisella mehulla, lataa sen mitä ryydikkäimmällä tuoksulla ja maulla, ja maalaa sen hehkuvalla, polttavalla punavärillä, tehden siitä täten houkuttelevimman hedelmän mikä milloinkaan on auringon säteissä loistanut. Mansikka ja hilla ovat kaikista suurista ominaisuuksistaan huolimatta temperamentiltaan hiukan laimeita, rauhallisia: hillan sävel on surumielinen ja valju kuin pohjolan kesäyö, kuin "Vienan rannalla, koivun alla", kuin ne alakuloiset korvet ja suo-aavat, joissa se kasvaa; mansikka soittaa iloisempaa säveltä – onpa siinä aika annos paimenhuilun huoletonta luritusta ja juoksutusta, mutta silti sen ääni on haaleahko, haipuen hiukan ponnettomaksi loppukadenssiksi. Niihin verrattuina ovat vadelma ja pohjolan niityillä kasvava mesimarja kuin tulinen, intohimoinen italiatar pohjolan vaaleiden ja arkojen kaunottarien rinnalla. Niiden suonissa hehkuu tulta ja villin tanssin tahtia, ne ovat kuin fandango, bolero ja csardas, hillan ja mansikan paremminkin edustaessa hidasta saksanpolkkaa. Niissä poreilee outoa, terävää, huumaavaa voimaa, joka jättää kieleesi ja makuhermoihisi täsmällisen, polttavan, viettelevän muiston, niinkuin se suudelma, jonka poimit kerran, kauan aikaa sitten, hämyhetkenä viattomuudesta väriseviltä huulilta. Kun eteesi asetetaan vadillinen vadelmia, ei ole kysymys elämäsi merkkihetkestä, vaan sydämesi syvimmästä, koko ikäsi kestäneestä intohimosta, joka milloinkaan sammumatta näin yhä uudelleen rupeaa hehkumaan polttavan punaisena, verta vuotavana. Se asuu syvällä, se tuottaa tuskaa, mutta samalla se ihmeellisesti, elähdyttävästi lämmittää ja pitää nuorena.

Onnellisia ne pohjolan huvilat, joiden ulottuvilla asuu mesimarja, tämä luonnon sulotuoksujen värisyttävä synteesi. Sulho ei suotta sano armastansa mesimarjakseen, sillä se on todellakin tyhjentävä vertaus. Mesimarjan kauneus on kainoa: se kätkee päänsä ujosti lehtien joukkoon ja suostuu nostamaan sen vasta sitten, kun hellästi hyväillen pakotat sen; silloin se luo sinuun punastuvan, mutta samalla tulisen katseen, joka loistaa kirkkaasti pitkien silmäripsien alta. Kun viet sen huulillesi, tunnet sen hurmaavan tuoksun, ja kun suutelet sitä, värisee koko olemuksesi suloisesta hekumasta. Muistan sattumalta nuorukaisen, joka elämänsä portilla vapaana kuin lintu päivät käveli puuhissaan pitkin rannattomia lakeuksia, palaten yöksi ystävälliseen harmaaseen taloon joen rannalle. Heinäkuun aurinko poltti, mutta ojien reunoilla riippui hennoissa varsissaan isoja, tummanpunaisia mesimarjoja, joita nuorukainen tuon tuostakin pysähtyi poimimaan. Ja marjoista loistivat hänelle ujosti nauravat tyttölapsen silmät, valkeat hampaat, se sievä, viaton olento, jonka hän usein ensimmäiseksi tapasi mennessään illalla tuohon harmaaseen taloon, ja jonka muoto nyt säteili hänelle joka paikasta, niin että linjan viittakepit väliin häipyivät silmistä. Kerran hän poimi mesimarjoja tuota tyttöäkin varten, hengitti niiden kuumaa tuoksua koko kotimatkan, ja ajatteli vain häntä, katsoi vain häneen. Ja kun tyttö sitten tuli etehisessä vastaan, hän komensi: "Silmät kiinni ja suu auki!", ja kun tyttö hämillään totteli, niin nuorukainen antoi hänelle – muutamia hehkuvia mesimarjoja. Mutta tyttö riistäytyi irti, peitti silmänsä kädellään ja pujahti tiehensä. Hänellä oli paksu tumma palmikko, valkoinen pusero ja kaunis esiliina; hänen povensa oli jo suloisesti pyöreä ja käsivartensa ruskeiksi päivettyneet; hänen naurunsa helisi ympäri tuota harmaata taloa, joka oli hiljaa virtaavan joen rannalla. Siellä kasvoi levottomia, arkoja haapoja, joiden varjossa oli vanha penkki. Se kesä on jo kaukana, mutta sen mesimarjat tuoksuvat yhä, sen lakeudet ja avaruus niiden yllä on yhtä kaunis, ja tuo valkopuseroinen tyttölapsi nauraa yhä kirkkaasti, ujosti torjuen pois mesimarjojen tuojaa.

Mustikoille annettakoon niille täydellä syyllä tuleva kunnia ja arvo. Samoin kuin mansikat, ne ovat lasten ensimmäisiä ystäviä. Kaikki olemme nähneet tuon pikku tytön, joka vakavana, silmät totisina, kädessä oma pieni "maitomuki", menee poimimaan kesän ensimmäisiä mustikoita. Hän on ehkä eilen leikkiessään huomannut tuolla tien vieressä muutamia, muistanut ne tänään, ja päättänyt lähteä poimimaan niitä. Ensin hän on tahtonut ottaa ison astian, koko litran, "koska niitä on siellä aivan sinisenään", mutta on tyytynyt pieneen mukiinsa, kun äiti on sanonut, että poimihan se nyt ensin täyteen. Nyt hän jo palaa, ojentaa kaukaa mukiansa äidille ja huutaa: "Katso, kuinka paljon minä sain! Ja ihan kypsiä!" Ja mukin pohjalla onkin muutamia kymmeniä puolikypsiä mustikoita, useimmissa vielä kanta kiinni. Pikku tyttö tarjoaa niitä meille ja pyyhkäisee innoissaan ja onnellisena silmille pakkautuvaa hiustukkoa syrjään. Mustikka on järkevä, taloudellinen marja, jonka koruton sävel helisee varjoisasta, alavasta koivumetsästä; siinä on myös valkoisen keittiöesiliinan, pyöreiden käsivarsien ja punoittavien poskien sointuja, kun valmistetaan mehua, hartsataan pulloja tai leivotaan herkullista mustikkapiirakkaa. Pitkin talvea se loitsii mieleen sydänkesän helteisiä kuvia, vielä silloinkin jakaen tyyntä lempeään.

Nyt on jo sitten saapunut kaikkien kesän herkkujen huippuaika. Mansikoita riittää vielä, vadelmat ja mustikat ovat parhaillaan, lehtisalaatti mehevimmällään, ja viili maukkaimmillaan. Kruunuksi tähän hyvyyteen nousee järvestä rapu ja pellosta uusi peruna. Niilläkin seuduilla, joissa rapurutto on raivonnut, on yksinäisiä metsäjärviä, joissa ravut ovat säilyneet, ja niinpä eräänä aamuna heinäkuun puolivälin jälkeen ilmestyy huvilan ovelle rapujen myyjä. Vanhassa sangallisessa pärekorissa, peittona lepänlehviä, hän niitä tavallisesti tuo, ja kun siirrät lehviä syrjään, näet ja kuulet mustien nilviäisten kostean ritinän. Se sävähdyttää hiukan, tuo näky, sillä siinä on jotakin outoa, tavallista harvinaisemman nautinnon perspektiiviä, erinäisiä kesämuistoja, jotka aiheuttavat vielä nytkin filosofisen hymähdyksen. Poistut kuitenkin korin luota ryhti rintamakelpoisena, ilmaisematta hymähdyksesi syytä.

Sitten tulee se iltahetki, jonka olet päättänyt pyhittää ravuille ja uusille perunoille. Heinäkuun luonto suhtautuu aikeeseesi ymmärtäväisesti ja suopeasti, leyhkien pienenä etelätuulen virinä samalla sekä lämpöä että leppoisaa raikkautta vilpolaasi, jonka pöydällä komeilee vati täynnä isoja, lakkapunaisia rapuja. Pitkin päivää olet silloin tällöin – ensi kerran jo padasta – näpistellyt niitä, ensin koettaaksesi, onko niissä tarpeeksi suolaa, sitten, onko dilliä riittävästi, kolmanneksi, jokohan niiden kuoret lienevät kuinka kovia jne., kunnes huvilan rouva, joka mielissään lyllyilee hellansa vaiheilla, näpsäyttää sinua kapustalla kynsille, että pääsetkö siitä tiehesi! Mutta nyt kohta on laillinen nautinto sallittua: niin pian kuin vanha ystäväsi, jonka on tarkoitus ottaa osaa juhlaan, ehtii saapua, istumme pöytään. Levottomana rupeat kuuntelemaan, joko erottaisit järveltä hänen moottorinsa yskivää ja nilkuttavaa säksätystä – puuttuisi vain, että se rupeaisi juonittelemaan juuri nyt – ja tietenkin se rupeaa! Sehän muuten juonittelee aina. Mutta pakkoko oli mennä ostamaan sitä merkkiä, vaikka nimenomaan siitä varoitin, että älä osta sitä, vaan osta sama, joka minulla on. Eipähän neuvo kelvannut, vaan itsepäisesti ja itserakkaasti kuin olisi perämoottoreista jotakin ymmärtänyt – vaikka ei älyä niistä niinkään paljoa kuin emännöitsijänsä kahvimyllystä – piti ostaa tuollainen vihoviimeinen rämppävärkki, joka ei kulje eikä käy sen paremmin kuin vanha nilkku akka. Ja sitä se vielä joka kerta tavatessa kehuu niin, että ihan ilkeyttää, väittäen, ettei se milloinkaan juonittele. Vai ei juonittele! Tänä iltanakin se tekee sen ja niin jäät ilman rapuja, mokomakin moottorimies. Mutta se on sinulle oikein! Mitäs sanot, kun ma syön jok'ainoan hännän, jättämättä osallesi muuta kuin tuoksun ja kuoret!

Kiukuttelet täten levottomana, kun ystäväsi moottori keskeyttää yksinpuhelusi kiivaalla, moitteettomalla säksätyksellä, ja pitkäaikainen virka- ja taistelutoverisi laskee selkä suorana kuin brittiläisellä amiraalilla purtensa osavasti ja taitavasti saunarantaan, jossa pääsee mukavasti maihin. Kiiruhdat häntä vastaan, lyöt vaihteeksi ihan kättä ja johdatat hänet vilpolaan, jonka portailla jo rouva hymyilee kuin aurinko. Ystäväsi on pukeutunut parhaisiinsa, ihan valkoisiin liiveihin, ajanut partansa aivan nylkemällä, ja kumartaa nyt rouvalle oikein hienosti, vanha naisten chevalieri kun on. Mutta eipähän ole huomannut ottaa siistiä hattuansa, vaan on tupannut päälaelleen tuon kummallisen lakkinsa, jonka lippa on mitä lienee selluloidia ja väri ilman syömä ja miljoonien kärpästen sotkema. Sanoo perineensä sen isältään ja määränneensä testamentissaan, että hänet on se päässä haudattava. Muuten ei häntä muka siellä oikeassa paikassa tunneta, vaan hän saattaisi epähuomiossa joutua vasemmalle puolelle. Kyllä ne sinut aina tuntevat, vaikka naamioisit itsesi kuinka, ja heittävät tullessasi ylimääräisen kihvelillisen koksia arinan alle, mutta älä juttele siinä jumalattomia, senkin vanha syntinen, vaan istu tuohon nojatuoliin ja pistä palamaan. Mukava mies hän on, tuo vanha ystäväsi, hauskan ja kunnianarvoisen näköinen, kun hän nyt tuossa istuu ja kuivailee komeata kaljuansa isolla ruutuisella nenäliinalla, heittäen sen suojasta tutkivan syrjäsilmäyksen pöytään, miltä siellä päin alkaisivat maisemat ja iltarusotukset näyttää. Mutta vanhaksi hän jo rupeaa käymään – istuu tuossa ja ryähtelee itsekseen, selvittelee kurkkuaan, jossa ei ole mitään selvittelemistä – on päinvastoin liiankin avara –, jahkailee ja hymähtelee kuin kontio muurahaispesän ääressä. Jopahan tulee rouvasi ja pyytää meitä ottamaan pienen voileivän, ja helpotuksesta huoaten istumme kesäisen juhlapöytämme ääreen. Ja siinä samassa hän – tämä juuri todistaa, kuinka mainiota "merkkiä" hän on, kuinka se, joka on etevä moottorien, on samanlainen myös eukon valinnassa – sijoittaa viereesi nelikulmaisen karahvin, jota hän on koko päivän jäähdytellyt jäissä kellarin lattialla, minkä nähdessään esittelijäneuvos – sanokaamme ystävääsi vaikka siksi – vilkaisee kiitollisesti vilpolan kattoa kohti ja sulaa ihan silmissä voiksi ja hunajaksi. Pian siinä sitten kilautetaan rouvan kanssa, jonka suloinen hymy nuorentaa esittelijäneuvoksen – hän on vanhapoika – niin puheliaaksi ja kavaljeerimaiseksi, että hetkisen katselet häntä pöllämystyneenä ja mietit, pitäisikö ruveta mustasukkaiseksi. Mutta samalla hylkäät tämän ajatuksen ihan turhana: annetaan toki ukko rievun lämmitellä kauniin nuotion ääressä!

Mutta kesken kaiken pieni inhimillinen ajatus. Näin maalaisoloissa on rapuvadin ehkä lohdullisin piirre se, että useimmiten tiedämme siinä olevan enemmän kuin kymmenen henkeä kohti. Sehän se kaupungissa, ravintolassa, turmelee jo etukäteen koko lystin, kun tietää kymmenen pyrstön perästä kaiken olevan lopussa, ja ravintoloitsijan vielä harkiten valikoineen nekin, jättäen vain yhden isomman ja yhden naaraan koko joukkoon. Täällä ei sellainen tule kysymykseen: kun rapuja kerran syödään, niin niitä syödään! Esittelijäneuvoksen kasvot punoittavat mielihyvästä, kun hän tyynesti, hätäilemättä, hämäläisen perusteellisesti juuri tuossa käsittelee valtavaa rapukuningatarta, ryypäten sen kuoresta kuin alkuihminen vihollisensa pääkallosta makeata lientä – hyyp! – ja vähitellen paljastaen hyppysiinsä leveän, lihavan, makean pyrstölihaksen. Mutta luuletteko hänen niin vain kevytmielisesti pistävän sitä suuhunsa, yhdessä silmänräpäyksessä tuhlatakseen pitkien pimeiden talvikuukausien kaihoisan odotuksen ja toivon päämäärän? Jos hän tekisi niin, hän ei olisikaan se, joksi häntä luulen: harkitseva, vakaa, luotettava, taaksensa säästävä mies, joka on arkisessa elämässään hyvinkin tiivis ja rahaa läpäisemätön, mutta kykenee juuri sen vuoksi ojentamaan ystävälleen tarvittaessa auttavan käden. Niinpä hän laskee tuon houkuttelevan makupalan vieressänsä odottavan voileivän päälle (hienoa hyvää meijerivoita, tuoretta dilliä, ja alustana ihanteellisesti hapantunutta ja paistunutta hämäläistä ruislimppua), perkkailee kuningattaren loppuun saakka jättämättä salaisintakaan sopukkaa tutkimatta, ja tarraa verkkaisesti ja rauhallisesti uutta äyriäistä niskasta. Senkin pyrstölihas siirtyy aikanansa tuohon voileivän päälle, kunnes viimemainittu on jonkinmoinen herkullisten näkyjen ruumistuma, eräänlainen makuhermojen koetin, joka saa veden kihahtamaan kielelle. Minä, joka malttamattomana luonteena moitittavan huolimattomasti vain pureskelen kynsiä ja nakkelen pyrstölihat yksitellen suuhuni, rupean kuin lumottuna seuraamaan tuon suurenmoisen voileivän kasvamista, ajatellen kateellisena siinä ilmenevää tietoista, malttavaa pyrkimistä jaloa päämäärää kohti. Luulin sen jo valmistuneen ja odotin jännittyneenä hetkeä, jolloin ystäväni – joka ei ollut voileipäänsä huomaavinaankaan, vilkaisten siihen vain silloin, kun laski sen päälle uuden lihavan pyrstön – kruunaisi työnsä syömällä sen, mutta hänpä rupesikin käsittelemään uutta rapua, samalla juurtajaksaen selvitellen erästä juttua siitä, kuinka hän kerran – tarinan osaan muuten jo ulkoa – ollessaan sen vanhan tuomarin mukana käräjillä... Ajattelin jo siinä hiukan hermostuneena, että tässähän menee koko ilta odottaessa, milloin syöt tuon voileipäsi, kun hän vilkaistuaan siihen toteaa sen olevan niin täynnä, ettei ole muuta kuin pieni reunakaistale enää vapaana, harkitsee hetkisen, täyttäisikö senkin, mutta päättää lopuksi vihdoinkin syödä rakennustyönsä tuloksen, vilkaisee kysyvästi karahviin, joka siinä odottelee vieläkin lupaavan usvaisena, rykäisee... Täytän kiireesti lasin, minkä hataralla ilmeellä kumottuaan hän rupeaa nauttimaan ihanaa herkkuansa...

Tämä uudistuu vielä monta kertaa illan kuluessa. Tulee heinäkuun loppupuolen jo hiukan hämyinen yö, lämmin, Kepeästi liehtova, taivaanrannalla kaukainen aavistus salamoista ja ukkosen jyminästä. Ulappa aaltoilee hiukan, raskaat ukkospilvet vaaruvat sen yllä kuin putoamaisillaan, ja kuu kohoaa idän taivaalle kuin suunnaton vaskikiekko. Rouva on jo aikoja poistunut, varustaen runsaasti kuumaa kahvia ja muuta hyvää pöydällemme, jota nyt kaunistaa upea mansikkakulho. Me olemme jo isänmaamme kasvojen edessä, katsoen armasta emoamme silmästä silmään, ja mahtavat aatteet sinkoilevat kuin kalevantulet sielussamme. Otamme siinä hiljaisessa, lauhkeassa yössä taas uudemman kerran isänmaan asiat perinpohjaisen tarkastuksen alaisiksi, tutkimme valtiomiehemme ja johtavat henkilömme läpikotaisin, antaen jokaiselle ansion mukaan ja puolueettoman isän kädestä, ja osoitamme sormia soikotellen, mihin suuntaan politiikkaa olisi johdettava, mikäli halutaan saada sille järkimiesten kannatus. Esittelijäneuvos on jälleen nuori, hänen mielipiteensä ovat jyrkkiä, tinkimättömiä, radikaaleja, sanansa iskeviä, satiirisia, purevia, humoristisia, nerokkaita. Hän ei malta enää, vaan jämäyttää tukevan kämmenen pöytään, niin että lasit helähtävät, ja vannoo, että jollei tässä maassa meno muutu, jollei... niin...! Hän innostuu, kilauttaa lasiinsa ja pitää pontevan puheen isänmaalle, tuolle kurjalle mutta kalliille äidillemme...

Mutta kun sitten olemme huutaneet isänmaalle hiljaisen kolminkertaisen "eläköön", niin esittelijäneuvos vaikenee ja katsoo uneksien ulapalle. "Mitäpä me näistä, vanhat miehet", hän sanoo, "nuorten hoidossa on nyt meidän puolestamme isänmaa, ja nuorten on myös vastuu. Mutta kuules, kun nyt kerran satuimme näin hauskasti yhteen, niin muistatkos, kuinka silloin kerrallisena kesänä näihin samoihin aikoihin valvoimme suvista yötä siellä pohjolan kaupungissa ja kuinka vein sinut väkisin sen muutaman ikkunan alle serenaadille – meitä oli vain kaksi... minulla oli melkoinen barytoni silloin... Vetelin komeanpuoleisesti 'Ain' Herran käsi laupias... Ah, pois sä mielit, kulta, niin kauas lähteä'". Ja esittelijäneuvos unohtuu hyräilemään hartaasti, tunteellisesti:

    "Ah ilon viet sä multa,
    Mull' kaiho yksin jää..."

XVIII

MESIMARJA.

    On kesällä herkkuja paljonkin,
    on marjoja kaunis sarja,
    mä niityltä niitä poimielin,
    ja paras oli mesimarja.

    Sen ujon kun nostin mä pienen pään
    ja oikaisin varren hennon,
    näin hehkuvan välkkeen silmissään
    ja tuoksunsa tunsin lennon.

    Sen marjan kun nostin mä huulille,
    oli suukko sen sulaa tulta,
    ja mehunsa huumalla riisti se
    pois sydämen rinnasta multa.

    Nyt aina kun kuljen mä niityllä
    ja eessä on marjain sarja,
    mä katselen kaiho mielessä,
    siin' oisiko mesimarja.

    Mut turhaan mä etsin, en tavannut
    mä varrelta tieni tuota,
    olin ainiaaksi mä harhaillut
    pois marjani parhaan luota.

XIX

MOOTTORI JA PURJEVENE.

Tuntuu niin kalsealta piirtää tuohon otsakkeeseen sana "moottori", sillä sen mukana vilahtaa mieleen koko tämä koneellisuuden aikakausi. Sanotaanhan tosin, että koneillakin on runoutensa, että niiden edustama valtava voima ja tuotanto, tehtaiden savupilviin ja suurkaupungin nokisiin seiniin taittuva valo, savupiippujen suunnaton korkeus ja työssä ahertavien massojen paljous, on yhtä mieluista runottarelle kuin konsanaan entiset parhaat "iltahelkähdelmät". Ja miksipä ei olisikin, uskon sen kyllä, kun vain osaa ottaa sen siitä, saada noesta timantin, kuten luonto itse, mutta silti tuntuu mielestäni epärunolliselta, kun keskellä huvilaelämän vihreätä rauhaa ja kielojen tuoksua joku sanoa säväyttää tunteettomasti ja uudenaikaisen, teknillisen kylmästi: "moottori". Kyllä silloin väkiselläkin katoaa mielestä kielontuoksu ja sijaan tunkee arkipäiväinen bentsiininkäry ynnä mielikuva hikisestä masinistista, joka alituiseen pyyhkii rasvaisia käsiään likaisiin trasseleihin. Mestari tarvitaan, joka tuosta öljynkatkusta runouden esiin kiristää, vaikka sitä kyllä siinä on, niinkuin elämässä kaikkialla.

Tästä johtui – asian taloudellisesta puolesta en nyt puhu –, että suuremman osan tähänastista huvila-aikaani olen tyytynyt tavalliseen soutuveneeseen, "paattiin", niinkuin meidän paikkakunnallamme selvällä suomenkielellä sanotaan. Tilasin sen Onkkaalan suntiovainajalta, joka määräsi siitä kertaalleen öljyttynä, mukana kahdet parit airoja, äyskäri ja perämela, 55 mk, mikä ei totisesti ollut paljon. Kun se tuotiin rantaani, sattui siihen iso miesjoukko: omat timperini, Olkkolaisen Heikki, Järvelän vanha isäntä, Eskolan Akusti ja keitä vielä lienee ollut, ja aatteellisesti syljeskellen siinä uusi alukseni arvosteltiin. Kaaret tosin huomattiin painamalla tehdyiksi, vaikka ne oikeastaan on veistettävä luonnonkäyristä, ja malli yleensä liian kapeaksi, minkä vuoksi purteni olikin melko heilakka, mutta koko vene muuten teon puolesta kunnolliseksi ja sukeaksi. Hyvä sillä oli soutaa: se tuntui halkovan aaltoja kuin torpeedo, kun nuoruudenvoimilla, lasten ihastuneina ihmetellessä, kiidättelin sitä pitkin rantaa. Niin olin siis nyt veneen omistaja ja saatoin omin varoin laskea Saunalahteen ne pari verkkoa, joilla oli tarkoitus hankkia taloudessamme tarpeellinen kalapuoli.

Huolellisena kapistusteni hoitajana rupesin heti kovaäänisesti tiedustelemaan miehiltä, mistä saisi kunnollista hautatervaa, jotta voisin tuoreeltaan voidella sillä veneeni hyvään käyttö- ja kestokuntoon. Mielestäni todellisen suomalaisen veneen piti olla tervattu; olin tottunut siihen ja luulenpa kalojenkin asettavan siinä suhteessa eräitä vaatimuksia. Olen nimittäin ollut huomaavinani, että jos maaliveneellä soudetaan uistinta, kaloja saadaan ylen harvoin, mutta jos käytetään tavallista hämäläistä tervapaattia, niitä tulee väliin hyvinkin. Tämä ei voine, tieteellisesti ajatellen, johtua mistään muusta kuin siitä, että kalat eivät välitä sileäpohjaisesta, kirkkaasta, hajuttomasta ja mauttomasta maaliveneestä, mutta lähtevät kernaasti uimaan tervapaatin jälkeen, josta irtautuu veteen kuka tietää minkälaisia makeita esansseja. Todistuksena tämän johtopäätökseni osuvaisuudesta minulla on se nimenomainen tosiasia, etten saa maaliveneessä uistellessani juuri koskaan mitään, kun sitä vastoin tervaveneillä soutelevat kylän miehet saavat väliin paljonkin.

Venettäni ei nimittäin tervattu, vaan se maalattiin. Jurnutin kyllä suomalaiskansallisen aatteeni puolesta niin pitkälle kuin mahdollista, mutta kaikki naimisissa olevat miehet tietävät, että jurnutusmahdollisuudet ovat tällaisissa tapauksissa hyvin lyhyet. Huvilan rouva yksinkertaisesti kielsi tervaamasta venettä, ollenkaan muistamatta luvanneensa vihkipallin päällä ottaa hiukan minunkin tahtoani huomioon. Maalasin sen siis ihanan valkoiseksi, kuin Suomen joutsenen, ja airot punaisiksi. Kun se keinui tuossa kotirannassa, ja huvilan rouva vielä oikein valkoisissaan rehoitti sen perässä, oli se totisesti niin hieno ilmestys kuin olisi parhaiten pyntätty parisilaisneitonen yhtäkkiä istahtanut eteeni – kuin sudenkorento tai perhonen kaislan lehdelle. Ihan ujostutti, niin että vaistomaisesti vedin paidanrinnuksen kiinni ja tapailin leukaani, jossa viikon ikäinen sänki törrötti kuin niiton jäljeltä hyvään kasvunvauhtiin päässyt äpäräheinä.

Mikäpä oli näin soudellessa, kun huvilan rouva osoittautuikin aivan ensiluokkaiseksi, milloinkaan väsymättömäksi soutajattareksi. Ymmärsin nyt, miksi Olkkolaisen Heikki aina istui perässä ja Liisa souti: naisilla on soutamiseen erikoislahjat. Ei siis johtunut miesten itsekkyydestä, että he aina istuivat perässä, naisten työskennellessä tuhdoilla, vaan selvästi todettavissa olevasta luonnonjärjestyksestä. Huomattuani tämän annoin ilman omantunnonvaivoja huvilan rouvan soutaa, eikä hän siinä suhteessa estelyitä tehnytkään.

Näin kului monta vuotta ja vene pysyi ensiluokkaisessa kunnossa. Tunnontarkasti maalautin sen näet joka kevät mönjällä ja lyijyvalkoisella, huolimatta siitä, oliko se aina maalauksen tarpeessakaan. Tällöin eivät kokemattomat maalaripoikani kaikiste tulleet raappineeksi pois entistä väriä – kunnollisesti tuskin milloinkaan –, niin että sitä siis iskostui siihen vuosi vuodelta yhä runsaammin. Seurauksena oli, että se tuntui kesä kesältä yhä raskaammalta. Kun katseli sitä rannalla, jossa se solakkana ja puhtaana, kauniin ja keveän näköisenä odotti reipasta soutajaa, olisi luullut sitä terhenvenoseksi, joka kiitää syvyyksien yli kuin lintu, niihin tuskin koskettaen. Matta annapas kun astuit siihen ja aloit soutaa: pian huomasit, että tämä keijukainen, joka istui äsken tuossa muiden neitojen parvessa keveän perhon näköisenä, olikin oikea jauhokuli, julmettuneen raskas tanssitettava, ei suinkaan mikään höyhenkeveä palkovene, vaan tiiliä täyteen lastattu proomu, jota oli rasittava ja hankala tyyräillä tanssisalin so. aaltoilevan järvenselän yli. Ja jos sattui pienikään laitatuuli ja joutui soutamaan yksin, ilman perämiestä, sillä oli kiusallisen itsepäinen tapa kuin aiturilla sialla vain kyntää kärsä syvällä kerran ottamallensa, tietysti väärälle suunnalle. Sitä sai riipoa toisella kädellä oikein vihaisesti, niin että nivelet natisivat, ennenkuin se suvaitsi totella ja kääntyä noudattamaan varsinaista kurssiaan. Kun lisäksi huvilan rouva, ihmeellistä kyllä, rupesi joskus mielestäni aivan aiheetta sanomaan, että "nyt saat sinä soutaa", alkoi nuoruudenrakkauteni tätä ensimmäistä purttani kohtaan nopeasti jäähtyä – niin, silmäilinpä sitä väliin, kun kämmenpäihin kohonneita rakkoja oikein karvasteli, ihan vihamielisesti.

Tähän mennessä olin jo kauan kuullut itsepäisiä huhuja eräänlaisista "perämoottoreista", jotka olivat siitä ihmeellisiä, että ne saattoi sijoittaa minkälaiseen veneeseen tahansa, ja niin helppokäyttöisiä, että naisetkin kykenivät hoitamaan niitä yhtä näppärästi kuin kahvimyllyjään. Sitten kierteli lehdissä tuo välttämätön tieto, mitä savolaiset olivat tästä uudesta koneesta sanoneet, kasku, joka oli yksityisessä keskustelussa aina hiukan ehompi kuin julkisuudessa. Ja vihdoin päästiin niin pitkälle, että senttimetrikirjailijat huomasivat ruveta värkkäämään siitä "humoreskeja", kuinka se tekee tenän juhannusretkellä, saattaen kosijan mitä epäonnistuneimpaan valoon morsiamensa silmissä. "Rikka bentsiinissä" kotiutui silloin kansalliskirjallisuuteemme. Kaikelle tälle pysyin kauan kylmänä ja ivallisena, kuvaten mahdollisimman voimakkain sanoin, kuinka räikeästi ja sopimattomasti tuollainen papattava, lemuava rukki rikkoo Suomen kesän tunnelmaa, kuinka se on kerta kaikkiaan proosallisella, arkipäiväisellä koneellisuudellaan vieras siinä hennonhämyisessä juhannusyön kuulaudessa, josta armas suvemme on syystä kuuluisa: tässä huomasin vaimoni ja lasteni keskeyttävän työnsä ja rupeavan katsomaan minuun omituisen epäilevin ilmein. Muutin tällöin puheeni tyylin luonnolliseksi, so. pudotin runoheponi takaisin tantereelle, koska ymmärsin, ettei perhe ollut tottunut kuulemaan huuliltani näin hunajaisia ja kauniita sanoja ja voisi pian ruveta voimaan pahoin. Voimakkaalla, asiallisella proosalla, joka mahdollisimman selvästi ja täsmällisesti ilmensi mielipiteeni, jatkoin siis moottoriin kohdistuvaa inhoni ja vastenmielisyyteni kuvausta. Lopuksi pyysin – epäjohdonmukaisesti kylläkin – vaimoani leikkaamaan pienillä ja terävillä saksillaan kämmenpäässäni olevasta pahasta rakosta siinä irrallaan repsottavan nahankappaleen.

Olin erikoisesti pannut painoa siihen pahaan käryyn, jota moottori käydessään synnyttää, ja vakuuttanut, että Valkeakosken selluloosatehtaan haju, jota etelätuuli joskus leyhyttää meille saakka vienona tervehdyksenä suurteollisuuden maailmasta, on ruusujen ja kukkasten tuoksua siihen verrattuna. Mutta kun seuraavana päivänä jouduin kiukkuisessa tuulessa soutamaan terhenistä venhoani, joka oli kuin lyijyllä lastattu, ja naapurini kamreeri kiidätti ohitseni uudella moottorillaan, olematta hienotunteisesti tällä kertaa minua näkevinäänkään, olisin voinut vaikka vannoa, että moottorin käry tuoksui minusta suloiselta kuin Saaronin liljat. "Ollapa hännässä tuollainen ampiainen", ajattelin silloin yhtäkkiä, täydellisesti kavaltaen oman itseni ja siirtyen vihollisen puolelle, "niin eipä tarvitsisi kiskoa tässä kuin orja vanhaa raskasta veneenrotteloa!" Mitä kauheita sanoja käyttelinkään jo aallottarestani, purrestani, unelmieni haavevenhosta!

Menettelin taitavasti, en ilmaissut mielipiteitteni muuttumista aivan äkkiä kellekään. Päinvastoin edelleenkin vastustelin perhettä, kun se naapurin moottorista innostuneena rupesi yhä itsepäisemmin pyytelemään sellaista meillekin, ollen vuorostani yhtä kalsea ja tunteeton kuin perhe silloin, kun minä vakaumuksen lämmöllä puhelin svirvelistä. Vain vähitellen olin tyyntyvinäni, vaivuin muka mietteisiin, tuijottelin hajamielisesti taivaanrantaan, ja joskus ilmaisin katselevani sanomalehtien moottori-ilmoituksia. Sopivan hetken tullen sitten muka annoin houkutella itseni suostumaan, ilmoittaen tekeväni sen hyvyydessäni, rakkauteni osoitukseksi, koska perhe sitä niin palavasti tahtoi ja koska oli väärin rasittaa äitiä niin paljolla soutamisella. Onnistuttuani vilpittömällä ilmeellä luovimaan näin pitkälle pudotin vihdoin naamarini ja seisoin siinä täydessä alastomuudessa – tarkoitan – annoin uudelle moottorihurmalleni hillittömän vallan. Mutta perhe ei huomannut menettelyssäni minkäänlaista kavaluutta, vaan totesi ihastuneena, että "isähän on nyt yhtä innostunut moottoriin kuin mekin!" Asia oli siis selvä: moottori päätettiin hankkia seuraavaksi kesäksi.

Voitte ymmärtää, että moottorit sitten kummittelivat mielessämme koko talven, että hiljalleen syvennyin ulkolaitamoottoreita käsittelevään hintaluettelokirjallisuuteen. Kaikkiin ratkaisuihin on valmistauduttava perinpohjin, asiallisesti, ottamalla selkoa yksityiskohdista, järjestelmistä, nikseistä, kavalasti kätketyistä heikkouksista ja epäkohdista, minkä jälkeen on ostettava se kone, joka oli ensiksi, ennen kaikkia näitä tutkimuksia, sattunut sukeltamaan tietoisuuteemme. Niinhän teemme melkein aina: tutkimme ja harkitsemme, kuitenkin koko ajan tietäen, että tämä on humbugia. "Sinä ostat tuon ja sillä hyvä!" Niin voimakas ja kaikkialla vallitseva on ensi rakkauden laki. "Häntä" emme voi milloinkaan unohtaa. Vaikka tuhatkin kaunotarta parveilisi ympärilläsi, luvaten sinulle kaikki ihanuudet, ei poistu mielestäsi tuo nuoruutesi hento tyttö, joka kerran vastasi niin ujosti kätesi kysyvään puserrukseen. Niinpä minäkin, kun selailin lasten hankkimia monenlaisia hintaluetteloja, graafillisen alan miehenä ensimmäiseksi katsoin, missä ne oli painettu; jos työ oli suoritettu siinä kirjapainossa, jonka kohtalot eivät minullekaan olleet samantekeviä, totesin heti painoasun kieltämättömän ensiluokkaiseksi; mutta jos näin kilpailevan painon onnistuneen keplottelemaan itselleen tuon työn, löysin siitä kohta vaikka kuinka paljon vikoja, vieläpä arveluttavia sellaisia. Koneita en juuri katsellut –, mitäpä minä niistä, sillä olinhan jo päättänyt, minkä ostan. Jos silmiini sattui jokin hyvin naseva kehuminen, niin korkeintaan hymähdin: "Älä valehtele siinä, moottorijuutalainen!", ja selailin tyynesti edelleen. Tästä menettelystä on sekin etu, että siinä mukavasti yhtyvät huvi ja hyöty.

Kun sitten tulee kevät, on vihdoin hankittava venekin. Noissa hintaluetteloissa on ollut "hienovaraisia" kuvauksia kaikenlaisista erikoisveneistä, jotka on valmistettu nimenomaan jotakin moottorilajia varten. Niitä lukiessa saa sen käsityksen, että moottori saattaa lempeästi hämmästyneenä kieltäytyä käymästä, jos se kiinnitetään jonkin muun kuin sille tarkoitetun veneen turnyyriin. Jos se kiinnitettäisiin tavalliseen tervapaattiin, se luultavasti kuolisi. Sitten noissa ilmoituksissa vielä selitettiin, että eräät tärkeät osat oli tehty mahongista. Tämä oli hyvin huomattava seikka: mahonki ilmeisesti teki veneen yhä käyttökelpoisemmaksi ja moottorille mieluisemmaksi, mikä ei olekaan kumma, sillä ainahan mahongilla kalustetussa huoneessa paremmin viihtyy. Hinta oli painettu vaatimattomilla, koruttomilla, mutta sanan todellisessa merkityksessä paljon puhuvilla numeroilla jonnekin varsin huomaamattomaan paikkaan.

Heittäydyin kuitenkin kuuroksi näille sireenilauluille ja siirryskelin hiljalleen satamaan. Sinne olin nimittäin huomannut ilmestyvän kaikenlaisia ja -kokoisia veneitä keväisin juuri samoihin aikoihin, kun muuttolinnut laskeutuvat Vanhankaupungin lahdelle. En ole selvillä enkä välitäkään, mistä ne tulevat – tuskin lentäen sentään –; pääasia vain, että niitä on siellä kokonainen laivasto haluavien saatavissa. Niillä ei aluksi näytä olevan omistajaa, vaan tuntuu kuin voisi iltikseen ottaa niistä jonkin ja lähteä muina miehinä kävelemään, mutta seisoskeltuasi siinä äärellä hetkisen ja mietteissäsi sylkyteltyäsi sormeasi oksanreiässä, josta huonosti liimattu tappi on irtautunut, ilmestyykin vierellesi kookas, punakka ukko, joka hänkin mietteissään katselee tuota oksanreikää. Vähitellen tulet huomaamaan, että ukkohan taitaakin olla itse yliamiraali, ja käännähdät katsomaan häntä, kun hän kuin haaveissaan, puoliääneen ja välinpitämättömästi, ilmoittelee tiedustelemiasi hintoja. Ennenpitkää hän on myynyt sinulle kuten hän sivumennen ja luottamuksellisesti ilmoittaa "parhaan veneensä", vieläpä alimmalla pohjahinnalla, ja sinä lähdet onnellisena tiehesi, samalla kuin ainainen, milloinkaan sammumaton epäilyksen mato jurnuttaa sydämessäsi, että taisit nyt, mies parka, antaa vetää itseäsi huulesta, että eikö tuo veneesi liene suoraan verrannollinen saippualla paikattuun bassotorveen. Mutta katuminen on nyt myöhäistä.

Ja niin on koittanut se hetki, jolloin uusi veneesi keinuu laiturisi kupeessa ja sinun on asetettava kone paikoilleen. Tuossa se on vieressäsi laatikossa, joka on jykevä ja raskas, ulkomuodollaan ollenkaan ilmaisematta, mikä voimakoje uinuu sen sisässä. Avaan laatikon – lujaan ne ovat sen naulanneetkin – suurella ähinällä ja puhinalla, ja sanon sisään kurkistettuani tyytyväisesti: "Ahah!", ikäänkuin olisin odottanut siellä olleen jotakin muuta ja tulleeni iloisesti yllätetyksi. Päättäväisesti, käyttäen suurta voimaa, mutta taitavasti hillittynä, saan sen perheen avulla "maalle", hilatuksi veneeseen ja istutetuksi perälautaan. Siinä se nyt on, vauhtipyörän tapit virkeästi pystyssä kuin pikku koiran korvat. Se näyttää katsovan iloisesti ja odottavasti. Ei muuta kuin bentsiiniä ja öljyä sisään ja niin liitelemään ulapalle vikkelästi ja terhakasti kuin Jehu.

Se on juhlallinen toimitus tuo, kun ensi kerran itse kunnostat uutuuttaan kiiltelevän moottorisi. Jo öljyn mittaaminen ja sekoittaminen bentsiiniin on tarkkaa työtä: olet alussa omantunnonarka kuin apteekkari myrkkyä punnitessaan. Jos öljyä tuntuisi menneen noppa liiaksi, se kalvaa huolestuttavasti tuntoasi: insinöörihän varoitti hiuskarvalleen noudattamaan ohjekirjan määräyksiä. Sitten siinä kehoitettiin ennen täyttämistä huolellisesti pudistamaan bentsiini ja öljy sekaisin, aivan kuin muutamat lääkkeet ennen nauttimista, ja niinpä nyt täryytät kanisteria kuin aikoisit valmistaa jättiläiskoktailin, kunnes käsivarttasi pakottaa. Missä se olikaan ratti? Jaha. No tuosta siis. Ruuvaat auki säiliön reiän, asetat siihen suppilon ja rupeat raskaasta kanisterista kaatamaan öljyistä bentsiiniä, seisoen hontelossa ja epämukavassa asennossa, ja tietämättä oikein, katsoisitko silmälasien ylitse vai alitse, nämä kun sattuivat olemaan lukulasit, joilla ei näe hiukkaakaan kauemmaksi; tarkassa öljyn mittauksessa niitä äsken tarvitsin. Vene siinä heilahtaa, bentsiiniä holvahtaa veteen, leviten siellä nopeasti kuin kaamean kirjava synnin tahra puhtaassa tunnossa. Säiliö täyttyy mielestäsi odottamattoman hitaasti: kurkistat sinne kolme kertaa ja aina se on vailla. Silloin kaadat hiukan rohkeammin ja nyt se täyttyy yllättävän äkkiä, pulpahduttaen kyllästyneesti kuin pulloa syövä lapsi liiat ulos. Hyvä on. Ruuvaat tulpan paikoilleen ja pyyhiskelet tottuneen teknikon tavoin koneen puhtaaksi, lopuksi kuivaillen kätesikin, jotka jo ovat hauskasti likaiset, liukkaat ja konemestarimaiset. Nyt se olisi sitten valmis käyntiin.

Täytyy istahtaa hetkiseksi, kun sydän rupesi niin jyskyttämään. Perhe siirtyy varovaisesti ulommaksi. Kukaan ei halua lähteä kanssasi koeajolle, vaan saat panna yksin henkesi alttiiksi. Otan taas esille ohjekirjan ja totean: viisari starttikohtaan – se on tehty; bentsiiniruuvi auki lähes koko kierros – hyvä; mutta siunatkoon: missä tässä on peräsin? Millä tätä ohjataan? Nythän minä olin joutua järvelle ajelehtimaan kuin ruoriton ihminen elämänmerelle – kyllä sen tietää, miten silloin käy: ei muuta kuin mäkeen niin että tulta iskee! Ruorin löydän koneen laatikosta, asetan sen paikoilleen, tuuppaan venettä vähän ulommaksi, kokka tarkoin sitä salmea kohti, josta pisimmästi vettä aukee, ja muistaen insinöörin ohjeet pyöritän ratasta ensin verkkaisesti kuin kanttori Juhanin tukkaa, kunnes lopuksi riipaisen niin vihaisesti kuin suuttumatta suinkin kykenen...

Ei uskoisi, miten tuommoinen pikku moottori, joka on päältä nähden niin vaatimaton ja viaton, täten kohdeltuna ja käsiteltynä suuttuu kuin tupakka ja säikäyttää tottumattoman ja ujon ihmisen puolipökerryksiin. Läheltä piti, etten hojeltunut yli laidan. Ja sitten kun se oikein lämpeni ja minä tottuen sen ääneen ja huomaten, ettei se pure, rupesin sormeilemaan sitä kirjan ohjeiden mukaan, kehittäen suurinta mahdollista nopeutta, se nousi vallan riemuun, etten sanoisi lentoon, ja ulappa tuntui kiitäen katoavan altani. Pian tein sillä komeita kaarroksia, tiukkia käännöksiä, kaikkea mitä veneeltä yleensä voi vaatia, ja palasin takaisin rantaan päin, jossa perhe seisoi vaipuneena äänettömään ihailuun, leikillä sanoen "täytenä kapteenina". Maltillisesti hiljensin ensin vauhtia, kunnes pysähdytin koneen sopivan välimatkan päässä, laskien sitten sievästi laiturin kylkeen. Nousin rannalle ja otin vastaan perheen onnittelut vaatimattomalla ilmeellä, mutta samalla kuitenkin antaen kaikkien ymmärtää, että "olinkin taitavampi masinisti kuin luulittekaan".

Siitä se sitten alkoi huvilan moottorikulttuuri. Rupesimme miettimään purrelleni sopivaa nimeä, joka vihdoin löytyikin: "Kiri". Kun se nimittäin oikein pääsi vauhtiinsa, se tuntui joka iskulla ikäänkuin "kirivän" eteenpäin, kuin kilpaillakseen. Siitä tämä nimi – uudenaikaisesta urheilusanastosta, jota olen vannonut olevani käyttämättä, mutta joka siitä huolimatta on saanut kielettärestäni sellaisen otteen, että tyttö paran on vaikea kiemurrella irti. Ei pidä muuten pelätä, että rupeaisin tässä kertoilemaan moottorin juonitteluista ja "rikasta bentsiinissä" tai muusta sellaisesta, joka on moottorihistorioissa niin tavallista: sanon vain suoraan ja lyhyesti ajaneeni sen vuosien kuluessa monesti kiveen niin että hattuni on tärähtänyt ja kieli jäänyt hampaiden väliin, ja korjauttaneeni sen sitten Hägerillä, minkä jälkeen se on taas ollut ehompi entistään. Pikku juonitteluista selviän itsekin, eikähän niitä paljon ole sattunutkaan.

Täytyy sanoa, että Kiri on tuonut huvilaelämään vaihtelua, että ulottuvaisuussäteemme on sen avulla huomattavasti pidentynyt. Ennen oli esim. kirkonkylä hyvin varustettuine kauppoineen ja ystävällisine kauppiaineen, apteekkeineen, kirkkoineen ja muine kulttuurilaitoksineen saavuttamattoman kaukana, ellei noussut varhain aamulla ja kiiruhtanut kylän rantaan, Huntilan Heikin moottoriin, jolla hän jalosti kuljetti kermaa, ihmisiä ja postia. Mutta nyt jos oli sinne asiaa, jos kulttuurinnälkä rupesi hiukaamaan sielua, niin ei muuta kuin viivana piirtämään Kirillä uraa kauniiseen järvenselkään. Luonnon kauneus muuttui laajemmalla alueella omaksemme. Ja kun tämä meille valkeni, katosi Kiristä kaikki nykyaikainen koneellisuus ja se muuttui pieneksi terhakkaaksi koiraksemme, varsaksemme, oroksemme, miten haluatte, uskolliseksi olennoksi, jossa ihan näytti olevan henki, järki ja ymmärrys, kun se hartiat leveinä ja nenä pystyssä mennä syksytteli ulapoiden ylitse ja päilyvien, lehtorantaisten salmien lävitse. Silläpä nyt retkeilimme kauniina päivinä, huvilan emäntä rehoittaen perässä valkoisissaan kuin joutsen, ohjaten uljaalla ilmeellä virmaa varsaansa. Väliin hän painelee koneen eri osia peukalolla ja etusormella – kai taikoakseen sen käymään hyvin, sillä koneesta hän ei tosiasiallisesti ymmärrä tuon taivaallista. Mutta miten ollakaan: joskus hän sattuu vahingossa vääntämään sytytyskynttilää tai käyntiviisaria niin päin, että vauhti hiukan kuin virkistyy, ja silloin hän katsoo meihin itsetietoisesti ja tyytyväisesti. Kiri ilmeisesti tuntee, kuka pitelee ruoria, sillä se tekee erikoisesti parastansa aivan kuin ratsu, jonka sanotaan kyllä tietävän, milloin kuningatar tai kaunotar istuu sen satulassa. Te monet kirkkaat retket ulapalla, ikuisten pilvien alla, olette painuneet syvälle sieluuni.

Ajeltuani pari kesää Kirillä totesin, kuinka rinnassani rupesi elpymään ja kasvamaan eräs vanha kaipaus, jonka olin luullut kadonneen jo ainaiseksi. Sen herätti eloon Kirin antama vauhdin, keveän kiidon tunne, ulapan raikas tuuli, kohahtava aalto, lentävä meno, jonka ainoa häiriö oli alituinen äänenpapatus ja savunkäry. Kerran kuin jysähti mieleeni: kunpa voisi näin keveästi kiitää, tuntea ikäänkuin lentävänsä, kuulematta mitään muuta kuin aallon loisketta veneen kylkeen, tuulen huminaa, kaikkia kesäisen ulapan raikkaita ääniä! Silloin oivalsin, mikä olisi tämän toiveen täyttymys: purjevene!

Se ilmestyi mielikuvitukseeni valkeana, puhtaana, salaperäisesti naisellisena ja arvoituksellisena kuin Greta Garbo, kuin tuo tuntematon kaunotar, jonka kuva asuu suloisena viettelyksenä miehen sielussa. Vanhat kaukaiset muistot heräsivät, täynnä suurten selkien lumoa, pohjatuulen pauhua, vaahtopäitä ja valkopurjeita. Näin ilmielävästi sen tuulisen sunnuntain, jolloin koululaisena jouduin Kiannon Ilmarin kanssa kiidättämään kotiin koko Kainuussa kuulua rovastin "sluuppia", jolloin meitä takaa ajavat aallot koettivat hyökätä purteemme, tämän kallistuessa huimasti puhaltavien puuskien alla, purjeiden humistessa, mastojen natistessa, ja meidän kahden hurjapäisesti härnätessä vaaraa, kuin olisimme kutkutelleet itsensä kuoleman huulia. Näin kuinka sluuppi sitten komeasti kaartaen laski kotirantaan, purjeiden kauniisti kuvastuessa ääressä vaiti ollen seisovaa, ikuisesti synkkää ja kohtaloansa surevaa tummaa korpea vastaan – tunsin, kuinka vieläkin veressäni kihelmöi tuon reippaan ja urhean matkan jännitys, sieluuni syttyi jotakin uutta, kaunista, korkeata, jumalallista, sitä, joka värittää elämämme elokelpoiseksi: romantiikkaa, runoutta. En ollut tuota kaikkea ehtinyt muistamaan pitkiin vuosiin, kunnes se nyt äkkiä heräsi. Kuinka paljon varastoutuukaan sieluumme kauneutta, jopa niin, että se siellä aikain varrella vain rikastuu ja puhdistuu. Kun se kerran nousee ylös unhon haudasta, se on kirkastunut, vapautunut kaikesta maallisesta, henkevöitynyt, loistaen ylimaallisena näkynä kaukaisuudesta. Suloinen hymy, valkeat hampaat, kulmien hieno kaarre, silmien somasti aavisteleva katse – muistojen neito, sydämen salaisesti kiehtova kiusaus – hurmaavasti torjuva liike – mitäpä ei sisällä kauneuden ylösnouseva kuva, joka aina ottaa unelmien neidon hahmon.

Siitä, miten seurustelemme salaisen onnemme kanssa, voisi tulla kaunis kuvaus, jos vain saisi sanoin tulkituksi kaiken sen, mitä tähän sielumme elämään sisältyy. Harmien sattuessa esim. rupesin tyynesti ajattelemaan tulevaa purjevenettäni, kuinka sillä kesän tullen kiitelen kuin Fritjof Ellidalla pitkin sinistä ulappaa, ja sainkin sieluuni kesäistä rauhaa kuin henkäyksen kielon tuoksua. Tunsin samaa kuin kauan sitten suunnitellessani huvilan rakentamista, tuota viehkeätä salakihlauksen hurmaa, joka on täynnä uskollisesti luottavaisia ja syviä katseita, ja pienten, pehmeiden käsien lämpöä. Ja kevään tullen ryhdyin sitten todella valloittamaan omakseni tätä unelmieni ihannetta.

Minullahan ei olisi oikeutta kirjoittaa mitään moottoreista eikä purjeveneistä, jos vaadittaisiin todellista taitoa ja saavutuksia niillä aloilla, jos minun pitäisi kuvailla noita tekniikan ja purrenrakennustaiteen huippusaavutuksia, joilla varsinaiset moottorimiehet ja purjehtijat mainetta hankkivat. Mutta kun itsetykönäni luulen, että suurin osa siitä yhteisestä ja vaatimattomasta kansasta, johon minäkin niin mielelläni ja hartaalla veljeydellä lukeudun, tyydyttää moottori- ja purjehduskaipuunsa välineillä, joista mahonki ja muu kallis ulkomaanpuu on yhtä kaukana kuin täältä on sinne, missä niitä kasvaa, rohkenen tässä kylmäverisesti ilmoittaa, ettei haaveitteni neito ollut mikään kutteri tai muu sellainen solakka pursi-ilmiö, joka on kuin englantilainen vanhapiika, laiha ja pitkä, kemiallisesti vapaa kaikesta luonnollisesta pulleudesta ja inhimillisestä pyylevyydestä, vaan koulua käymätön porvoolainen saaristolaistyttö. Romanttiset puhtaudenihanteeni kärsivät kyllä jonkin verran siitä, että se oli jo useampana kesänä ollut purjehdusretkillä saaristossa, mutta kun se nöpötti laiturissa nöyrän ja kiltin näköisenä, ei minulla ollut sydäntä hylätä sitä, vaan kihlasin sen siinä julkisesti, hyväillen taputtaen sitä sen pyöreälle ja pullealle poskelle. Vaikka siis unelmieni hengetär osoittautui täten maahan tultuaan olennoksi, jonka piirteet mieluumminkin toivat mieleen keski-ikäisen, päättäväisen emännöitsijän, tunsin kuitenkin olevani tyytyväinen, sillä eihän minun iälläni sovi oikeastaan enempää vaatia. Näin olin siis purjeveneen omistaja, ja silmissäni välähtelivät jo valkoiset housut, sininen takki ja purjehtijan lakki, minkä kiusauksen olen kuitenkin vielä tähän saakka jaksanut voittaa. Nyt annan hetkeksi huvilan päiväkirjalle sananvuoron:

Kesäk. 3 p. valkeni puolipilvisenä ja koleana, noin +8°. Myöhemmin aamulla tuli kirkkaampaa, näyttäytyipä aurinkokin. Heräsin klo 6, mutta jonkin aikaa valvottuani nukahdin uudelleen. Aloitin päiväni vanhanaikaiseen tapaan, so. lukemalla "aamurukouksen tiistaina", mikä virkisti sieluani. Tunnen nyt oloni rauhalliseksi ja mieleni kirkkaaksi.

Tästä päivästä tulee elämäni merkkipäivä. Lapsena Suomussalmella tunsin jonkinmoista juhlallista nautintoa saadessani olla purjeveneessä, vaikkapa vain tavallisessa soutuveneessä, jota pieni siipipurje kiidätti. Kerrassaan komeata oli purjehtia rovasti A. B. Calamniuksen isolla sluupilla, jossa oli isopurje, etupurje ja kaksi halkaisijaa – samalla aluksella, josta Ilmari Kianto on kirjoissaan niin monesti maininnut ja jonka runko on nyt hänen verkkokatoksenaan Turjanlinnassa. Ollessani koululaisena rovasti A. B. C:n soutupoikana ja kalastustoverina innostuimme uudelleen purjehtimiseen. Sluuppi laitettiin taas kuntoon ja otettiin sillä Niskanselällä liukkaita luikuja navakassa tuulessa. Rovasti-sedän kanssa laitoimme hänen kalastusveneeseensä kölin, purjeen ja halkaisijan, saadaksemme kalaretkilläkin tätä hauskaa urheilua harjoittaa. Muistan kuin eilisen päivän, kun yhdessä tämän maailman herttaisimman valkopartaisen vanhuksen kanssa puuhailimme pappilan rannassa, kuinka työmme onnistuttua päästin huikean hurraan, johon setäkin yhtyi, heittäytyen täydelleen lapsellisen kirkkaan mielensä valtaan, kun ei ollut muita näkijöitä kuin tumma korpikuusikko. – Äsken ilmoitettiin Tampereelta, että porvoolaistyttöni on saapunut sinne. Hän on siis pian täällä – keinuu ehkä jo tänään tuolla laiturin vieressä. Tuskin voin uskoa sitä todeksi.

    Valkopursi, valkopurje, kiidä,
    kohti toivon rusorantaa liidä,
    kulkijata keinahdellen kanna,
    unelmihin unohtua anna!
    Sielu siniautereella peitä,
    unhon terhentä sen ylle heitä,
    ett' ois taival kaunis kulkijalla,
    ura kirkas elon ulapalla.

Olen lukenut, vähän askaroinut ulkona, ja käynyt ajelemassa Kirillä. Parhaillaan lämpiää sauna, jonne myöhemmin aion mennä nauttimaan tuoreen vihdan tuoksusta ja kuuntelemaan rantamäntyjen surumielistä huminaa illan alakuloisessa pilvihämyssä.

Kesäk. 4 p. valkeni kirkkaana ja aurinkoisena, tuulen kuitenkin jälleen pysytellessä melkein tarkkaan pohjoisessa. Lämpö oli puolenpäivän rinnassa vilpolassa +16°; aurinko siis vaikuttaa. Istuimme lipputangon luona korituoleissa ja nautimme auringosta; siniristilippu liehui iloisesti ja linnut visertelivät herkeämättä. Illalla klo 8:n seudussa kuorma-auto sitten saapui, tuoden purjevenettäni, joka korkeana ja komeana painoi sen harteita kuin kotka saalistansa. Pian oli kylän avuliaita ja ystävällisiä miehiä sen ympärillä kuin sääskiä, ja kovalla menolla ja pauhulla ruvettiin haalaamaan sitä vesille, mikä kävikin verraten helposti päinsä, vene kun "seisoi" omalla kelkallansa. Kaikki olivat kiinnostuneita, Poju ihan innoissaan, häärien kaikkialla ja joka paikassa, auliisti jaellen neuvojaan, lausuen avoimesti mielipiteitään, ja ehtien jo siinä tohinassa pyllähtää kumoonkin liukkaalla nurmella. Mutta veteen tultua vasta pula alkoi: vene ei mielinyt hevillä irtautua kelkastaan, vaan piti sitä itsepintaisesti allansa. Hyvän aikaa saivat miehet touhuta, Pojun jaellessa rannalta harkittuja ja asiallisia neuvoja, ennenkuin se suvaitsi päästää sen ja saatiin hinatuksi laituriin, johon se jäi odottamaan huomista päivää.

Kun sitten Pojun ja Maijan avulla seuraavana päivänä hiljalleen laitoin purteni purjehduskuntoon, tuntui minusta kuin olisin ollut puettamassa morsianta. Ja kun se oli vihdoin valmis, kun nostin purjeet ja lähdin Maijan kanssa koematkalle, kohtuullisen läntisen lietsoessa ja auringon loistaessa kirkkaasti ja lämpimästi, tunsin yhtäkkiä sen purjeiden pullistuessa tuota kohottavaa, ylentävää, ihanan keveätä lentoa, joka ylimaallisesti nostaa sielua ja on elämän nautintokokemuksista korkeimpia. Ja mikä kuuluu tuolta keulasta, kun tuuli lisää porvoolaisimpeni vauhtia? Kesäisen veden raikas solina, tuo viihdyttävä ääni, joka on kuin laulua, samaa säveltä kuin hellepäivänä vihreän niityn keskeltä helisevä kukkarantaisen puron lirinä. Vaivun kuuntelemaan sitä, olemukseni katoaa johonkin sopusointuisuuden eetteriin, tuulen mukana saapuu tuhatkin hienoa tuoksua kaukaa. Monet ovat olleet ne kauniit päivät, jolloin olen näin Virillä paennut pois maailmasta keskelle ulappaa, mutta onpa ollut sellaisiakin kertoja, jolloin olen joutunut vinkuvan vihurin käsiin, taistelemaan purjeilla ja ruorilla, varovaisesti, kylmäverisesti, liian kovaksi paisunutta tuulenvoimaa vastaan, Pojun hätääntyneenä kysyessä: "Isä, mitä nyt tapahtuu?" Ei ole tapahtunut mitään, Viri on vain painanut keulaansa syvemmälle, kallistuen vilahduttanut punaista pohjaansa ja melkein kuin lentäen kiihdyttänyt kokkansa lauhkean solinan vihaiseksi kohinaksi. Se on kiitänyt ankkuripaikkaansa kohti kuin valkolokki, tehnyt komean kaarikäännöksen, ja jäänyt siihen odottamaan seuraavaa kertaa, malttamattomana kiskoen ankkuriköyttänsä. Pian tulen taas, pian kiidämme uudelleen ikuisen kaipuun ajamina sinne, josta avarin ulappa aukeaa, jossa kuohuvien tyrskyjen takana odottaa kaiken ratkaisu.

XX

ULAPAN HAAKSI.

    Keinuvi ulapan haaksi,
    Jumala venhettä vie,
    vana vain häipyvi taaksi,
    outo on eessä tie.

    Vanassa venosen vaahti
    kuplina kauneina keijuu,
    unelmat purjeina haahti
    aallolta aallolle leijuu.

    Ulapan unhoon hukkuu
    venosen välkkyvä tie,
    kuplat kuolohon nukkuu,
    unelmat myrsky vie.

    Valkama silti on ylhä
    ulapan purrella täällä,
    Kuolema ruorissa jylhä,
    Sallima päänsä päällä.

XXI

LINTUJA.

Olen tainnut jo useammankin kerran viitata siihen, että kaikenlaiset linnut pitävät huvilapalstaamme erikoisesti omana alueenaan, johon muilla ei ollut oikeastaan asiaa. Saattoi huomata, että ne keväällä saapuessamme kummastellen silmäilivät meitä ja toisiaan, selvästi ajatellen ja sanoenkin: "Mitähän käkiä nuo ovat, ja mitä ne tulevat tänne meitä häiritsemään?" Ja syksyn puolella alkoivat varsinkin rastaat kovasti kiirehtiä meitä lähtemään, saadakseen rauhassa isännöidä marjapensaissa, joita ilmeisesti pitivät ominaan.

Variksilla on varsinkin alkukesästä palstan elämässä huomattava sija. Kuvittelen niiden edustavan paikan vanhinta asutusta. Kaivaessamme kaivoa tuonne puutarhan reunaäyrääseen, jota muinoin korkealla olevat järven vedet olivat huuhdelleet, löytyi monen metrin syvyydestä hiiliä. Mieleeni kuvastui kivikauden perhe, takkuinen ukko ja akka, ja liuta likaisia lapsia, jotka ovat asuskelleet tässä niemen kärjellä, pyytäen kalaa ja eläen päivästä toiseen. Ja kun he ovat poistuneet järvelle kalastamaan tai kadonneet metsään pyydyksilleen, niin kuka on silloin tuttavallisen tyytyväisesti kraakahtanut ja ilmestynyt perheen ateriatunkiolle omille osuuksilleen – varis, sama silloin, nyt, huomenna ja todennäköisesti niin kauan kuin maailma pysyy. Kivikautisen muijan nuorin, joka on ehkä äitinsä kanssa jätetty kotiin, koettaa hätistää sitä tiehensä, mutta varis huomaa hänet alaikäiseksi ja keikauttaa halveksivasti pyrstöään. Tervehdin hänessä siis sanansaattajaa kaukaisilta, ikisiintoisilta ajoilta.

Tuo vanha mänty tuossa kunnaan laella, paksurunkoinen, tuuhealatvainen ja leveä kuin päälaelle lyöty ja hämmästynyt, on variksien pyhä pesimäpuu, kuka tietää, kuinka varhaisilta ajoilta. Että mänty on hyvin vanha ja hitaasti kasvanut, siitä ei ole epäilystäkään, ja että variksilla on sen puoleen erikoinen veto, siitä voi tulla vakuutetuksi joka aamu, kun ne kokoontuvat sen ympärille huomentarinoilleen tai hartaushetkelleen, miten vain haluatte. Ja joka kevät männyssä on variksenpesä, tuollainen epämääräinen, alkukantainen risurottelo, joka ei anna juuri erikoisemman edullista käsitystä variskansan rakennustaiteellisista kyvyistä. Mutta pääasiahan on, että se on oma, että siellä saa toisen luvatta köllähtää levolle, olla ja elää miten vain, kunhan ei liiaksi ylitä lakeja eikä asetuksia. Tunnen myötämieltä variksen vaatimatonta pesää kohtaan, sillä sehän on kesähuvila, tuollainen muutaman viikon rauhanmaja, jossa ikäänkuin syntyy uudelleen Suomen luonnon leppeässä paisteessa. Olen kieltänyt kaikkinaisen häiriönteon pesän ympäriltä ja rakentanut varisperheen kanssa todella hyvät naapuruussuhteet. Tosinhan pikkulinnut juttelevat heistä kaikenlaisia pahojakin juoruja, moittivat heitä rosvoiksi ja mustalaisiksi, minkä ainakin ulkonäöstä voisi päätellä olevan melkein totta, mutta olipa miten hyvänsä, rauhassa heidän täytyy saada olla. Palstallani vallitkoon Jumalan rauha, Treuga Dei. Niinpä olenkin huomaavinani pesäpuuta lähestyessäni varismamman pitkähköllä naamalla eräänlaisen liepeän paisteen, samalla kuin karheaääninen ukkonsa tyytyväisesti kraksauttaa ja makustelee viimeistä kalan kappaletta, jonka äsken oli käynyt perkkauspaikalta kaappaamassa.

Lapset varsinkin rakentelevat välejä varisparikunnan kanssa. Viedessään totkuja tai muuta hyvää kompostikasalle he aina muistavat huudella: "Koko, Koko", tarkoittaen tällä neekeriromaaneista periytyvällä nimellä juuri sanottuja naapureitamme. Ja kun he ovat tätä sitkeästi jonkin aikaa jatkaneet, niin eikö kuulukin vastaukseksi karhea kraksahdus ja varis-ukko lentää kahnustaa joltakin ilmansuunnalta saapuville, nieleskellen persouden sylkeä niin että kurkku liikkuu. Tämä on ilmeinen ihme, melkeinpä salaperäiseltä tuntuva asia. Rupean vahvasti epäilemään, että varikset taitavat olla aivan eri poikia kuin luulemmekaan, että ne ovat tarkoin perillä ihmisten elämästä, ja nauraa hikertävät meille, kun emme ole saapuvilla. Katselen niitä väliin ihan peläten.

Sattuipa sitten kerran niin, että Poju sai kylällä käydessään nähdä kesyn variksen. Koulun pojat sen olivat keväällä mamman hätähuudoista ja papan karkeista ärräpäistä huolimatta riistäneet pois pesästä, joka tosin oli hätäisesti kyhätty, reikäinen ja lattiavetoinen risuläjä, mutta variksenpojan mielestä silti maailman paras paikka. Se myrtyi aluksi tästä konnanteosta niin, että vatsa tuli veteläksi, ja harkitsi vakavasti nälkälakkoa, mutta unohti tautinsa ja uhmailevat ajatuksensa nähdessään lihavan kastemadon killuvan nokkansa ulottuvilla. Varis ei ole kotka, joka joskus mieluummin kuolee kuin alistuu vangin elämään, vaan paremminkin joustava ja mukautuva juutalainen, jossa on enemmän sitkeyden kuin murhenäytelmäin kirjoittajille käyttökelpoisten asenteiden sankaruutta. Variksenpoika rupesi kasvamaan ihan silmissä, paisui komeaksi ja kiiltäväksi, ja vietti aikansa enimmäkseen navetan räystäällä, katsellen ylhäisestä asemastaan totisesti ja arvostelevasti noiden ns. ihmisten arkista elämää ja hälinää.

Tästä nyt kypsyi Pojun mielessä päätös, että seuraavaksi kesäksi hänen oli saatava variksenpoika. Hän huomautteli siitä silloin tällöin jo syksyn kuluessa, ja joulun jälkeen se oli hänellä mielessä alituiseen. Kun kevät rupesi näyttämään merkkejään ja helsinkiläisenkin korvaan kuulahti kävelyretkellä oltaessa jostakin karheantuttu "kraa" – merkki siitä, että varikset olivat päättäneet ottaa selkoa ihmisten kaupunkielämästä –, ryhdyttiin toimenpiteisiin. Koulun Urholle kirjoitettiin tärkeä kirje, harras pyyntö ja uhkavaatimus, "että sinun pitää hankkia minulle variksenpoika". Vielä sitten, kun kirje oli valmis ja allekirjoitettu omakätisesti: "Poju", täytyi varmuuden vuoksi nimen alle kirjoittaa: "Siis muista nyt se varis!" Sitä riemua, kun Urholta vihdoin saapui vastaus, joka aluksi sisälsi vaikka mitä muita asioita, mutta ei variksesta sanaakaan, kunnes loppuun oli muistettu kirjoittaa peräkaneetti: "Ja kyllä sinä sen variksenpojan saat!" Niin oli asia selvä.

Ja aivan oikein. Urho oli sanansa mittainen. Seuraavana päivänä tulomme jälkeen hän ilmestyi huvilaan kainalossa koppa, jonka pohjalla kyyrötti hiljakseen sadatteleva ja katkeroitunut variksenpoika, kyräillen meihin kaikkiin syvästi syyttävällä ilmeellä. Huvilan emäntä tuli kaikessa komeudessaan sitä katsomaan, kumartuen uteliaasti sen puoleen, ja säpsähti pahanpäiväisesti, kun varis äkkiä aukaisi kitansa ammolleen ja päästi tyytymättömän, käheän: "Kraak". On melkein peloittavaa täysikasvuiselle miehellekin saati sitten herraskaisissa oloissa kasvaneelle hienolle rouvalle, joka juo kahvinsa pikku sormi sirrillään, joutua näin valmistautumatta yhtäkkiä tuijottamaan variksen ammottavaan nieluun. Se on erinomaisen avara ja alaspäin luistava, vaarallisesti viettelevä ja peloittava kuten kuilu ainakin.

Kaikki, jotka ovat elättäneet linnunpoikia, tietävät kokemuksesta, mikä vaiva ja huoli siitä on. Tulkoon tässä nyt opettavassa tarkoituksessa sanotuksi, ettei variksenpojalle pidä syöttää puuroa eikä maitoa, ei yleensä mitään jauhoruokia. Se ei ole tottunut niihin, ollen kaikkiruokainen vasta aikuisena. Sen täytyy saada samaa ravintoa, jolla sen vanhemmat olisivat sitä ruokkineet, eli siis lieroja ym. orgaanista ruokaa. Sitten se pian rupeaa kasvamaan, lihomaan ja pyöristymään. Alkoi siinä totisesti Pojulle ja Maijalle urakka. Alituiseen kuului kopasta vaativa, kiukkuinen kraakaisu, ja silloin tuli pikku väelle hätä, mistä Kallelle ruokaa. "Kalle" oli sen nimi, valittu pitkän harkinnan ja monien eriskummallisten ehdotusten jälkeen, kuin Jukolan Juhanin esikoista kastettaessa.

Huomautin heille, että kalat ovat variksen parasta herkkua, ja niin sai Maijan ja Pojun onkiminen järjellisen tarkoitusperän. Ja eikös vain Kalle pian oppinut ymmärtämään, mitä merkitsi tuo tarttuminen pitkiin vapoihin ja hievahtamaton seisominen ja tuijottaminen rantakivillä. Niin pian kuin se oppi lentämään, se mennä kahnusti mukaan, istahti Maijan luo rannalle ja odotti kiihkeästi ja malttamattomasti kuin lapsi, kita ammollaan, räpyttäen siivillään ja mukavasti niristen ja kiristen. Kun särki pahanen sitten saatiin ja lennätettiin maihin, seurasi Kalle silminnähtävän tyytyväisenä sen ilmaretkeä, tullen kiireesti saapuville, kun Maija päästi sitä ongesta. Avaten kitansa nautinnonhimon vallassa se otti vastaan vielä sätkyttelevän särjen, jonka Maija laski tieteellisen huolellisesti pää edellä sen ammottavaan kitaan. Ei kuulunut muuta kuin tyytyväinen klunksaus ja niin oli taas tämä lounas selvä. Kalle mielistyi kalaravintoon niin, ettei lopuksi juuri muu olisi kelvannutkaan; ellei sitä alkanut kuulua, se rupesi kirisemään ja juonittelemaan kuin lapsi, tökkien nokallaan Maijaa sääriin. "Se tahtoo kalaa", päätteli Maija silloin alistuvasti, haki vapansa ja lähti rantaan, Kallen räpiköidessä ja koikkiessa rinnalla. Jos onni oli hyvä, kuului saunarannasta pian tyytyväinen klunksaus ja kraakaisu, ja hetken perästä toverukset palasivat takaisin, Kalle usein istuen Maijan olkapäällä. ("Minulla on niin huono leninki, ettei se mitään haittaa", huomautti Maija tällöin äidin varoittaviin epäilyksiin).

Tästä Kallen ruokkimisestahan Pojun varsinainen onkiminen, hänen kalamiesuransa, alkoikin. Oli helteisin päivä mitä muistankaan, järvi kuin kuvastin – kuinka monta kertaa se on sellainen ollut, en osaa sanoa: mielessä väikkyy laskematon määrä kauniin kuvastimen heloa, taivaan sineä ja kesän lämpöä:

    Välke päivän ulapalla,
    kulku pilven korkealla,
    laulu linnun lehdikossa,
    nauru lapsen ruohikossa,
    mieli miehen tyyni, lauha,
    sydämessä suuri rauha –.

Vietämme päivää rantakoivikon varjossa riippumatoissa, lueskellen, torkkuen, uiden. Varsinkin Maija osoittaa uimaharjoituksissaan erikoista tarmoa, Pojun pulikoidessa vielä korttelin syvyisessä rantavedessä. Kallekin saapuu uimaan, räpiköitsee aivan matalalla, pieksää siivillään, ja nousee sitten jonkin verran kurjassa kunnossa istumaan kannon nokkaan, kuumaan paisteeseen, suorien höyheniänsä ja harventaen kotieläimiänsä. Saatuaan pukunsa kuntoon se yhtäkkiä kraakaisee Maijaan päin käheästi ja vaativaisesti, ja Maija ryhtyy alistuen narraamaan särkeä onkeensa. Näitä uiskentelee pitkin rantaa, silmät tapilla vahtien, olisiko lepistä sattunut putoamaan matonen veteen, ja kokemattomuudessaan aina joskus erehtyen haukkaamaan Maijan syöttiä niin persosti, että ongen kärki jää leukain sisäpuolelle. Ja silloin sitä lähdettiin eri retkelle. Mutta tuota ahventa, joka asuu tuon vyötärön syvyydellä olevan vanhan pohjalieon varjossa, ei niinkään huiputeta. Jurona ja puhumattomana se saattaa kyllä lähestyä Maijan onkea, kiusallisen hitaasti ja harkitsevasti, lopuksi ihan millin kerralla – hyvästi se osaakin pitää perää ja hallita kulkuaan –, kunnes vihdoin pysähtyy ihan ongen ääreen, puolen vaaksan päähän. Siinä se muljottaa suurilla silmillään syöttiin, joka kiemurtelee houkuttelevasti, harkitsee asiaa puolin ja toisin, makusteleekin kaarevilla, pessimistiseen ilmeeseen vakiintuneilla leuoillaan – ja kääntyy arvokkaasti, äänettömän halveksimisen kuvana, pois, uiden hitaasti takaisin vartiopaikallensa lieon varjoon. Mitä se syö? Onko se sama paappa, joka väliin ajaa tuossa matalalla pikku kaloja, niin että nämä pirahtelevat joka haaralle kuin sirpaleet, ja näyttää joskus veden pinnalle ammottavaa kitaansa? Todennäköisesti. Se on vakava ja periaatteellinen ilmestys tuo ahven-ukko, jolle hengessä kohautan hattuani.

Mutta piti sanomani, että myös Poju tahtoi nyt ruveta vakavin tarkoituksin onkimaan, eikähän siihen mitään estettä ollut, koska olin jo aikaisemmin laittanut hänen onkensa kuntoon. Pistin madon koukkuun ja pikku mies kahlasi rannalle ajautuneen tukin päähän seisomaan, koko ajan puhuen itsekseen ja kehuen: "Minä kun rupeankin tässä onkimaan... lähteekin eri suuria kaloja... kyllä minä osaan onkia... ei Maija saakaan niin suuria kaloja kuin minä." Samalla hän heittää läjähdytti siimansa niin kovasti veteen, että ahven-ukon evät värähtivät, ja alkoi järkähtämättömän kiinteästi tuijottaa kuuluvaiseen, kuten onkimiesten tulee. Mutta nytpä tapahtui se ihme, että kuuluvainen rupesikin pulpahtelemaan veden alle ja päälle, jolloin Poju säikähtäen ja ällistyen riipaisi siiman ylös. Uskomatonta mutta totta: hänen sanomattomaksi hämmästyksekseen potki ongessa vaaksan pituinen kala, pieni kevytmielinen lahnanpasuri, kuten sitten saalista tutkiessamme totesimme. Innoissaan ja hädissään onkimies pudota pulahti järveen tukkinsa päältä, mutta välipä sillä näin hellepäivänä ja melkein alastomana. Menestys, varsinkin äkillinen, menee kuten tunnettua ihmiselle päähän. Tämän lain alainen oli pikku Pojukin. Malttamatta edes irroittaa kalaa ongesta, mikä herätti Kallen kuuluvaa, tyytymättömällä nirinällä, siipien räpytyksellä ja kiukkuisilla kraakaisuilla ilmaistua mielipahaa, hän törmäili rannalla edestakaisin höpisten itsekseen: "Minä menen näyttämään äidille... eri suuren kalan... enkö minä ole mainio onkimies... ei Maija ole milloinkaan saanut näin suurta kalaa..." Ei puhettakaan, että sitä olisi annettu Kallelle, joka aivan tyrmistyi moisesta tylyydestä ja painui kantonsa päähän mykkänä, huonosti kohdeltuna, traagillisena luontokappaleena. Koko ajan isoäänisesti kehuen Poju kiikutti kalan keittiöön, jossa arvasi äidin olevan valmistamassa kahvipöytään jotakin pientä ja vaatimatonta, mutta juuri siksi niin mieluista yllätystä.

Maija oli sattunut tämän tapahtuessa olemaan äidin mukana ja kuultuaan jo kauas Pojun isoäänisen tohinan saapui rantaan uteliaana ja kiinteänä kuin Olkkolaisen Heikin kissa. Nähtyään Pojun hyvän kalaonnen ja kuultuaan hänen kerskailunsa hän kalpeni huomattavasti, nipisti huulensa päättäväisesti yhteen ja seisoi hetken kuluttua järvessä, hiukan synkkämielisesti tuijottaen kuuluvaiseensa. Hän oli perheen varsinainen onkija ja hänen maineensa oli vaarassa. Se oli pelastettava. Asia muuttui sitä jännittävämmäksi, kun Poju palasi tömisten rantaan ja ilmoitti äidin pyytäneen häntä onkimaan vielä muutamia isoja kaloja, jolloin ne riittäisivät päivälliseksi. Kukaan ei enää ajatellut Kallea, joka katkerana jonkin kerran kraakaisi kantonsa nenästä.

Pian sitten saatiin nähdä, että aina on "kehumatta paras". Ilmeisesti kasvattavassa tarkoituksessa kalat järjestänsä nyt syrjäyttivät Pojun ongen, tärppien sitä ahkerammin Maijan onkea. Maija veti kalan toisensa jälkeen itsekin hämmästyneenä hyvästä onnestaan. Mutta yhä synkempään pilveen peittyi Pojun otsa, kunnes hän, kykenemättä enää salaamaan kateuttaan, rupesi ääneensä itkemään sitä, ettemme me (hän ja minä) saaneet milloinkaan kalaa. Lopuksi hän ilmoitti, ettei hän tahdokaan onkia, ettei onkiminen ole hauskaa, ja rupesi leikkimään moottoria, taitavasti matkien sanottujen koneiden "syksytystä". Mutta Kalle oli nyt tyytyväinen: kuului nirinää, kraakaisuja ja useitakin makeita klunksauksia. Se sai monta kalaa, tullen niin täyteen, että viimeisen pyrstö jäi ulkopuolelle, ja lysähti raukeana nukkumaan kantonsa päähän. (Iltapäivällä oli hiukan ukkosta ja sadetta sen verran, että ilma puhdistui ja raitistui. Ukkospilven järkäleitä liikuskeli vielä illallakin, mutta ne eivät olleet purkupäällä. Päivälliseksi oli keitettyä haukea, munakastiketta ja mansikoita.)

Tällaisin merkein Kallen elämä jatkui rauhallisesti ja vaurastuvasta Syöttäjänsä Maijan se valitsi erikoiseksi suojeluspyhimyksekseen, osoittaen hänelle luottamustaan. Pojua se epäili äkillisistä ja lapsellisista päähänpistoista, väistyen hänen tieltään. Tämä johtui kai etupäässä siitä tavasta, jolla Poju oli opettanut sen lentämään. Kiiruhtaakseen tämän taidon kehittymistä Poju näet kursailematta heitti Kallen ilmaan, jossa se aluksi hätääntyneenä kraakuili ja pyöriskeli, muksahtaen lopuksi heinikkoon, mutta jossa se muutaman kerran perästä selvisikin siivilleen ja puolipökerryksissä päätyi vajan katolle. Katsottuaan siellä kummastuksissaan kaikki ilmansuunnat, maan ja taivaan, se ymmärsi osaavansa lentää, mutta ei päästänyt enää Pojua lähellensä. Minua se kohteli vihamielisesti, tökkien sääriin, jos menin lähelle. Se ei ilmeisesti hyväksynyt ammattiani, sillä pian totesimme sen vihaavan kyniä. Ne se varasti, milloin silmä välttyi, ja vei keittiön katolle, savupiipun juurelle. Tämä oli mielestäni merkillistä ja keskustelin siitä huolestuneena perheen kanssa; Maija tiesi järkevän selityksen: "Kalle pelkää, että kirjoitat hänestä joskus valheita, ja koettaa estää sitä." – "Onko niin?" kysyin Kallelta, joka vakavana tuijotti minuun pikimustilla silmäherneillään. "Kraak", tuli vastaukseksi.

Jos kynäni olisivat olleet kiiltäviä koruesineitä, olisi Kallen menettelyn saattanut ymmärtää, mutta sellaisia ne eivät olleet. Totta puhuen nämä ns. "kynäni" olivat vallan kurjia hätävaroja, yksi tehty kaislan kappaleesta ja toinen tavallisesta tikusta, johon terä piti sitoa kiinni. Lyijykynät taas olivat viheliäisiä pätkiä, jotka juuri ja juuri sai pysymään hyppysissä. Tämä alennustila johtui siitä vanhasta luonnonlaista, että suutarilla itsellään – tai oikeammin hänen eukollaan – on aina huonot kengät. Mikä lienee ollut, etten milloinkaan kaupungista lähdettäessä muistanut varata kyniä mukaan? Ehkä se, ettei niitä sielläkään erikoisemmin ollut – olisi pitänyt vasiten lähteä ostamaan, eikä sitä viitsinyt tehdä. Ja täällä maalla ei kaupassa käydessä milloinkaan muistanut ostaa kynää – oli niin paljon muuta ostamista, että sellaisen joutavan kapineen kuin kynän lisääminen laskuun ja taakkaan tuntui vallan mahdottomalta. Tätä kurjuutta (muste oli viimetalvista sakkaa) olisi jatkunut kukaties kuinka kauan, ellei vanha enoni olisi kuollut ja hänen korkkivartinen mustekynänsä, jolla hän oli jaellut nelosia ja viitosia monelle sukupolvelle, saapunut muun rojun joukossa huvilalle. Totesin silloin kohtalon suopeuden: tärkeimmän työkaluni, jonka puutteessa olin kauan ollut, se oli näin minulle pyhänä perintöosuutena toimittanut. Kynien puute poistui myöhemmin senkin kautta, että tultuaan täysi-ikäisiksi "tytöt" rupesivat kirjoittelemaan rakkauskirjeitä. Kylläpä silloin ilmestyi taloon hienovartisia kyniä kuin unelmia, kynänteriä, mustettakin, kirjepaperia ja -kuoria, niin kauniita, etten kehdannut niitä käyttää. Niin että täkäli minäkin heidän ensi lemmestään hyödyin.

Vanha kokemus siitä, että varis pitää kiiltävistä esineistä, osoittautui pian todeksi: missä vain Kalle näki sellaisen – soljen, lusikan, Pojun leikkikalun –, sen silmiin syttyi himokas kiilto ja se melkein unohti arvokkuutensa tullessaan tökkäämään sitä nyt jo komealla, terävällä, kaikin puolin kunnioitettavalla nokallaan. Jos se sai sen irti eikä kukaan estänyt, se varmasti vei sen johonkin kätköpaikkaansa. Kätkemisen vaisto sillä oli aivan sairaalloinen: mitä hyvänsä sen tielle sattui irtonaista, pientä ja mukavaa, sen se vei jonnekin piiloon, jos ei muualle, niin kaivoi hiekkaan. Näitä kätköjä sillä oli niin paljon, ettei se tietenkään ollut itsekään niistä selvillä – unohti ne luultavasti heti. Mutta tämä kaikki osoitti ilmeistä älykkyyttä. Englantilainen professori, joka sattui käymään huvilalla, tuijotteli Kallea kauan silmiin, sanoi näkevänsä niissä ihmisen älyä, ja pelkäävänsä sitä. Kalle olikin viime aikoina ottanut sen pahan tavan, että lentää ropsautti takaa päin kulkijan niskaan, säikäyttäen hänet joskus pahanpäiväisesti. Luultavasti se huvitteli tällä poikamaisella tavalla.

Se näet oli huvinhaluinen, yksitoikkoisesta totisuudestaan huolimatta. Kun Maija nousi pyörälleen ja läksi ajelemaan puutarhaan, lensi Kalle heti istumaan ohjaustangolle ja pysytteli siinä tasapainossa siipiä räpytellen ja kraakkuen riemusta. Kun lähdettiin kylään päin, se lentää kahnusti edeltä, ensin ns. Kirkkorantaan, jossa se odotti, ilmaisten läsnäolonsa iloisella kraakauksella, "että täällä sitä ollaan", ja sitten ns. Punaiselle portille, josta se ei enää suostunut lähtemään kauemmas. Siinä se istua mollotti vakavana, katsellen epäluuloisesti eteensä avautuvaa kylämaisemaa, jota aurinko kauniisti valaisi. (Kaukaa siinsi autereinen Sappeenvaara ja ikuiset pilvet keinuivat pumpulipehmeinä kesäisessä avaruudessa). Kun oli palattu kotiin, se ilmestyi taas omia aikojaan istua kököttelemään mielipaikoilleen, ajelemaan Maijan pyörällä, sotkemaan emännän marjapuurovateja, jotka olivat jäähtymässä etehisen penkillä, vartioimaan, oliko jossakin varastettavaa, tuumailemaan ikuisia tuuminkejaan ja tekemään milloin mitäkin askaretta, kuten miehen tulee. Yöksi se istahti vilpolan seinässä olevalle poronsarvelle ja nukkui siinä vain toisella silmällä, juhlallisena ja valppaana.

Elokuun puolella, jolloin se oli jo täysikasvuinen ja jolloin variskansa parveilee lukuisasti kuhilaita täynnä olevilla vainioilla, se usein vaipui syviin mietteisiin kuullessaan veljiensä ja siskojensa ääntä. Nämä olivat ilmeisesti todenneet, että huvilan väen parissa asui heikäläinen, joko käsittämättömän rohkea sielu tai sitten katala luopio, koska ei näyttänyt pelkäävän ihmistä, tätä kaikkien kokemusten mukaan vaarallisinta ja kavalinta olentoa. Yhä useammin niitä lentää kahnutti huvilan yli korkealla äänellä vaakkuen Kallelle. Pois ne sitä kutsuivat, ehkä herjasivat ja moittivat sitä luopioksi, joka oli hyljännyt oman kansansa ja mennyt noiden ympärileikkaamattomien orjaksi. Olin kuulevinani niiden äänestä halveksivan sävyn ja myönsin tunnossani, että tällaiseen kannanottoon ihmissukuun nähden saattoi hyvinkin olla syytä. Kalle kuunteli ääniä tarkkaavaisesti, mustat silmäherneet kiiltäen ja peitenahka väliin salamannopeasti niiden päällä vilahtaen, mutta ei sanonut mitään, vain hiukan kyyristyi kuin olisi pelännyt, että nyt ne heittävät sitä jollakin. Ja sitten se istui totisena ja puhumattomana tuntikausia, muistamatta aina lentää Maijan pyörällekään istumaan.

Ennenpitkää kuitenkin totesimme sen ruvenneen tekemään tiedustelumatkoja ensin aitamme takana oleville pelloille ja sitten yhä kauemmaksi. Joskus Maija ja Poju saivat huudella sitä turhaan, mutta toisen kerran se saattoi vastata läheiseltä pellolta, jossa varikset parhaillaan vakavassa ruoturintamassa, lihavan miehen verkkaisin, lerkkuvin askelin, etenivät pitkin sarkaa, noukkien kitaansa jos mitä ensiluokkaista tuoretta ravintoa. Kuullessaan Maijan kutsuvan äänen Kalle pysähtyi, katsoi olkapäänsä yli meihin päin, epäröi hiukan, noppasi vielä yhden lihavuuttaan halkeavan etanan, kuivasi nokkansa vetäisemällä sitä kahden puolen ruohikkoon, ja lähti lentää kahnustelemaan kotiin, ajatellen, mitähän Maijalla nyt on asiaa. Mutta eihän Maijalla erikoisempia ollut, kynsi vain mukavasti niskasta, jolloin Kalle nirisi tyytyväisesti, avasi kitansa ja rapisteli siivillään. Ajeltiin sitten muutama lenkki pyörällä, seurusteltiin, ja niinhän ilta taas meni, kunnes Maija pisti peukalon suuhun ja Kalle kiipesi poronsarvelleen.

Ilmeistä oli, että varismaailmassa olivat käynnissä valtavat syyskäräjät. Syrjäinenkin ja ummikko saattoi ymmärtää, että jotakin oli tekeillä Kärpäsenhännän koivikossa, jonne paikkakunnan varikset kokoontuivat iltanuotiolle ennen maatamenoa. Niitä oli siellä viisinkymmenin. Jako-ojan niemessä, huvilan puolella salmea, asui toinen samankokoinen armeija. Ensin vaakuttiin uhkaavasti yhteinen voimannäyte molemmilta puolilta, sitten keskustelivat karheaääniset kenraalit hetken aikaa tiukasti ja peräänantamattomasti, kunnes äänilaji tuntui vähän lauhtuvan ja airueet rupesivat lentelemään edestakaisin. Olisi ollut soma tietää, mitä siinä harkittiin. Oliko Kalle mukana noissa käräjissä tai oliko hän ehkä ihan niiden aiheenakin, siitä ei ole historiaan jäänyt lähempää merkintää. Tarkkaavaisesti se ainakin kotona ollessaan kuunteli kansansa puhetta. Variskansa ei tuottanut meille mitään häiriötä, joten Kalle ei raportteerannut meistä epäedullisia tietoja. Melkeinpä olimme lopuksi huomaavinamme niiden äänessä ja lennossa sekä muussa esiintymisessä jonkinmoista hienotunteisuutta, mikä kyllä voi olla kuvittelua.

    "Mi ompi ilo ilmassa,
    mi ompi ilo maassa,
    kun varikset kuin kilvassa
    nyt huutaa tuolla haassa?
    Mi ähinä, mi sähinä,
    mi vaakunta niin vankka,
    mi räävitönten rähinä
    ja saki musta sankka?"

    "Vait! Etkö tiedä, onneton,
    ei oo se mikään saki;
    sen tunnuksina ponnet on
    ja tehtävänä laki.
    On variksilla valta nyt,
    niin taivaan Luoja sääsi:
    näin huoliensa alta nyt
    Hän näppärästi pääsi."

       *       *       *       *       *

Mutta uskottomuudesta huvilan väkeä kohtaan ei Kallea ainakaan voi syyttää, onpa vika siinä asiassa päinvastoin huvilan väen puolella. Maija ja Poju neuvottelivat usein, mitä Kallelle tehtäisiin, kun täytyisi muuttaa Helsinkiin, mutta pääsemättä käytännöllisiin tuloksiin. Olisi ollut ennenkuulumatonta pistää varis häkkiin ja viedä se elättilinnuksi kaupunkiin. Maija tajusi, ettei se käynyt. Kalle itse olisi siihen kyllä alistunut, sillä sitenhän se olisi päässyt suureen mailmaan, uusiin oloihin, joista olisi ollut taas maalle palattaessa paljon kertomista, mutta –. Niin, Kalle ei ollut helsinkiläisoloihin kyllin sivistynyt, sen henkilökohtainen siisteys ei ollut moitteeton. Täytyi luopua siitä ajatuksesta. Todettuamme, että se oli lopuksi tutustunut omaan kansaansa, lohduttauduimme sillä, että sen joukkoon se sitten menee, kun ei meitä enää huvilalla ole.

Niin Kalle tekikin, mutta ei silti meitä unohtanut. Rannan Iida, joka piti huvilasta syksyhuolta, tiedoitti, että usein kun hän saapui huvilalle, sinne ilmestyi Kallekin, istuen totisena jossakin lähettyvillä ja tuijottaen Iidaan – niin eukko oli kuvitellut – murheellisesti, joskus karheasti kraakaisten. Vilpolan räystäällä se oli usein istunut, väliin sadeilmallakin, märkänä ja surkeana, pää kallellaan. Näitä tietoja ei Maijalle uskallettu sanoa. Vähitellen oli Kalle poloinen sitten oppinut tajuamaan, etteivät hänen ystävänsä palaisi enää, että hänen kesäinen maailmansa, huvilansa, oli vaipunut syksyn yksinäiseen alakuloisuuteen, arkana kyyristyen surullisesti suhisevien petäjien alle. Niin se retkeili veljiensä mukana yhä kauemmaksi, ehkä joskus – sitä ei tiedetä, mutta tahdon uskoa niin – palaten vilpolan räystäälle suremaan.

Pitkin syksyä Maija ja Poju haaveilivat, mitä Kalle nyt mahtoi huvilalla tehdä, ja isot tytöt keksivät juttuja Kallen niskaan. Mutta tosiasia oli toinen – sen kertominen koskee. Olimme hyvyydessämme antaneet Kallelle vaarallisen lahjan: opettaneet sille, ettei sen tarvinnut pelätä ihmistä. Kukaan ei ollut milloinkaan sanonut sille pahaa sanaa; rouvan hätistellessä sitä pois marjavatien kimpusta se nautti erikoisesti, sillä tämä oli sen mielestä mitä hauskinta leikkiä. Tämän vuoksi se lähestyi luottavaisesti kaikkia. Huvikseen sen sitten myöhäsyksyllä ampui joku metsämies, jota se aidan selältä oli ruvennut tuttavallisesti puhuttelemaan, laskien sen lähellensä. Sehän oli vain Kalle, varis, yleisesti halveksittu lintu, mutta siitä huolimatta täytti sydämemme murhenäytelmän vakava tuntu. Ja saatuansa kuulla totuuden Maija ja Poju itkivät. Siitä on jo kauan, mutta he muistelevat uskollista Kalleansa vieläkin.

Olen jossakin maininnut siitä, kuinka "isot tytöt", ollessaan vielä pieniä, eräänä päivänä kummastelivat vilpolassa lenteleviä "isoja kärpäsiä". He eivät vielä tunteneet pääskysiä, joita kyllä oli kylän taloissa. Huvilalle niitä ilmestyi nyt ensi kerran, kesäkuun keskivaiheilla, mikä johtui siitä, että järven toisella puolella, Töyräniemen talossa, oli purettu sauna ja sen eteisen laessa asustanut pääskyspari oli näin joutunut kodittomaksi. Sydäntä sykähdytti nähdessä nämä todella ihmeelliset, ikäänkuin epätodelliset linnut; ei ole kumma, että kansa on pitänyt niitä pyhinä. Ne tuovat siunausta taloon.

Ne lensivät tutkien pitkin vilpolan sisäseinää, pistäytyipä toinen tuvassakin, räpytellen hauskasti ympäri huonetta, laen rajassa. Helpottaakseni niiden työtä naulasin vilpolan nurkkaan laudan hyllyksi, johon voisivat rakentaa pesän, mutta se ei kelvannut. Ne katosivat ja tulivat taas takaisin, ruveten muuraamaan pesää hirsien sauman varaan, lautani viereen. Itsepähän paremmin tiesivät paikkansa. Savea ne hakivat Jako-ojan suusta, jossa oli paljastunut sitkeätä lietettä, ja uskomattoman joutuin pesän muuraaminen sujui. Tarkan suunnitelman mukaan savea paineltiin puuhun kiinni, selällään makaavan puolikuun muotoon: siitä lähdettiin sitten kasvattamaan reunaa ylöspäin, tasaisesti kaartaen ja ohentaen, niin että pohjaan, keskelle, jäi paksuin tukipaikka. Heitimme pihalle pumpulinöhtää ja höyheniä, ja parissa päivässä oli pesä valmis. Oli outoa noin läheltä seurata tällaista luonnon alkukantaista rakennustyötä.

Sitten olikin pikku papan osuus asiassa selvä. Mamma laskeutui pesään "rynkämöisilleen" ja muuttui tärkeän näköiseksi, papan nuhjottaessa nolona hyllylaudallani, joka nyt sopivasti joutui sen istumapaikaksi. Jos pappa yritti lähellekään, kuului pesästä kiukkuinen sähäys ja pienet neulannupin kokoiset pikimustat silmät säkenöivät. Vasta illalla, kun rupesi olemaan hiukan viileämpää, kuului sovinnollisempaa sirkutusta kuin olisi mamma sanonut, että "tule nyt sitten vähän", ja aivan oikein: kun menin katsomaan, lepäsivät siellä molemmat rakkaasti "pää samalla tyynyllä". Talon rouva oli tämän johdosta tyytyväinen, sillä hän oli jo ruvennut pitämään pääskysmammaa häijynä: "Kun ei päästä toista edes lähellekään!" Päivin pääskyspappa koetti parhaansa mukaan pitää huolta eukostaan, yhtämittaa kantaen sen suuhun herkkupaloja, mutta väärin olisi sanoa hänen saaneen siitä edes suurkiitosta. Mamma antoi hänen päinvastoin joka kerta tietää kukakäski, "että tähän sinä olet minut saattanut, kurja mies – kyllähän sinun on helppo, mutta asetupas minun asemaani!", mitä kaikkea pappa kuunteli vaiti ollen, tunnetulla syyllisyyden ilmeellä. Välillä taas tehtiin sula sovinto, pussattiin, sirkuteltiin ja levättiin rakkaasti omassa pesässä.

Tämä pääskysten "oma pesä" tuli nyt tytöille kaiken maallisen onnen ylimmäksi tunnukseksi. Varsinkin se heistä, joka totteli nimeä Sirkka, haaveili loputtomasti "omasta pesästä". Kaikki, mitä tapahtui, kohdistui jollakin tavoin "omaan pesään". Sellainen oli yksin noita-akoillakin, jotka esittivät Sirkan mielikuvituksessa tavattoman tärkeätä osaa, ja se seikka sai hänet hiukan hellemmin ajattelemaan tätä kaameata satuolentojen luokkaa. Voihan olla, että tuollaisessa noita-akan pienessä tupasessa, joka on piilossa synkässä metsässä, isojen kummallisten puiden välissä, on hyvinkin lämmintä, kodikasta ja mukavaa – Sirkan silmäterät laajenivat suuriksi, tummiksi ja haaveileviksi hänen tätä harkitessaan – ellei akka itse olisi niin ilkeä... Se pitää pääskysiä vankeina ja kiusaa niitä.

Kun sitten aika oli täytetty, ilmestyi pesään viisi poikasta. Tyttöjen sydän ihan särkyi heidän nähdessään niiden surkean avuttomuuden. Mutta nyt vasta touhu alkoi: sekä mamma että pappa lentää vilahtelivat yhtämittaa kuin välähdykset pesälle ja taas pois, tuoden pojilleen toisen toistaan törkeämmän hyttysen, karvaisen madon, tai muun hyönteisen. Eikä näitä lapsia tarvinnut houkutella syömään: esteettä niiden avonaiseen pikku kitaan upposi vaikka minkä näköistä anteliaan luonnon tuotetta. Välillä oli mammalla aika urakka siivotessaan pesää, johon tuomaskuonaa uhkasi kertyä vallan mahdottomasti. Oikein siltä näytti pääsevän helpotuksen huokaus, kun lapset vihdoin kehittyivät niin pitkälle, että ymmärsivät kääntyä perin pesän reunaan päin ja siitä täräyttää hyvin tähdätyllä laukauksella ammuksensa suureen tuntemattomuuteen. Siritys ja sirkutus lisääntyi, mamma ja pappa välillä riidellä kahauttivat, sitten istuttiin ikkunan päällyslaudalle ja laulettiin sydämen pohjasta, oikein pallean voimalla, tuota loppumatonta kertomusta muinaisesta Saksanmatkasta ja Neitsyt Maariasta. Ja sitten lehahdettiin siivilleen, sujahdettiin tuosta puhelinlangan alitse rantaan, pyyhkäistiin keveästi pitkin veden pintaa, jossa hyttysiä survoi niin sakeasti, ettei tarvinnut muuta kuin kiitää suu auki, jolloin niitä joutui kitaan kuin särkiä katiskaan. Ja siitä ylös sinitaivaalle, yhä korkeammalle, niin että koko maailma selkineen, saarineen, peltoineen ja taloineen aukeni nähtäväksi kauniina, avarana, puhtaana. Siellä oli mukava liputella siivillään, leijailla ja liidellä, leikkiä kylän pääskysten kanssa, jotka tulivat tänne saakka uteliaina vierailemaan, ja visertää kilvan, niin että koko avaruus kaikui. Ja sitten taas laskeuduttiin alas, siepattiin jostakin lihava toukka tai perhonen, vietiin se pesään, sirritettiin ja riidellä kahautettiin, ja taas lähdettiin.

Ikkunan ylin vuorilauta oli mukava laulupaikka, mutta melkein vielä hauskempi oli tyttöjen ullakkokamarin auki olevan ikkunan reuna. Aamulla varhain siihen paistoi aurinko lämmittävästi ja herttaisesti, niin että siinä oli otollinen yön kankeutta sulatella. Kun Sirkka eräänä aamuna hermostui tästä uudenlaatuisesta herätyskellosta ja koetti hätistää pääskyspariskuntaa pois, ei tämä ollut käskyä ymmärtävinään, vaan kahahti vihaisesti, suu auki, vastaan, ja lauloi sen minkä lauloi niin kauan kuin halusi. Ällistyksissään moisesta vastarinnasta näin hentojen ja arkojen lintujen puolelta kiltti Sirkka kömpi vuoteeseensa takaisin ja odotti kärsivällisesti, että arvoisa herrasväki suvaitsisi lopettaa konserttinsa. Kun työskentelimme puutarhassa kauniina kesäiltana, mieli hurmoksissa luonnon kauneudesta, ilmestyi usein pääskysiä seuraksemme, istumaan humalikon seipäiden kärkiin tai aidalle, jopa maahan, laulamaan kodikkaasti, ja katselemaan ja kuuntelemaan uteliaasti, pää kallellaan, kun vienoilla vihellysäänillä koetin ilmaista niille ystävällisiä tunteitamme. Nehän etsivät ihmisten seuraa, eivätkä asetu autiotaloihin; huviloihin niitä ei tule joka vuosi, mikä johtuu siitä, että nämä ovat enimmäkseen autioina toukokuun loppuun saakka, jolloin pääskyset saapuvat.

Suurella vaivalla ja ahkeruudella on sitten lapset saatu kasvatetuiksi ja täysikokoisiksi; on pidetty uupumattomia lentoharjoituksia ja siinä välissä hauskaa sydämen pohjasta, kokoonnuttu suuriksi parviksi ja lennelty milloin missäkin. Yöksi on kuitenkin palattu pienen rakkaan kotihuvilan vilpolaan, sinne, jossa on pesän vieressä lauta ja vastapäätä kummallinen haarasarvi. Hyi – sen jollakin piikillä istuu joskus kamala otus, varis, jota ei ole hyvä lähestyä ja josta kerrotaan ihan hirveitä asioita. Mutta ei se meille mitään tee, katsoa mollottaa vain joskus ja näyttää aatteelliselta. Yöt tulevat yhä kylmemmiksi, tuuli pysyttelee pohjoisessa, yltyen väliin vimmatuksi myrskyksi, kuten eräänä syksynä, jolloin huvilan emäntä ja isäntä sekä Poju viipyivät siellä syyskuun puoliväliin saakka. Se piiskasi huvilaa hurjilla puuskilla ja hyytävän kylmillä ja rankoilla sadekuuroilla. Toivonpilkahdustakaan ei näy, kaikki on syystulvaa hulveisillaan, kellastuneita lehtiä ja havuneulasia maa peittonaan. Vasta iltapäivällä rupeaa hiukan hellittämään – menen pienelle retkelle puutarhaan ja rantaan. Ihmeekseni täällä, myrskyltä suojassa, lenteli ja ilakoitsi pääskysparvi, väliin viistäen vettä, väliin liputellen ilmassa, mutta kuitenkin niin matalalla, että rantatörmän takaa vinkuva tuuli puhalsi niiden ylitse. Ja illan tullen, jolloin todellakin oli hyytävän kylmä, ne hakeutuivat vilpolaan, toiset istuutuen poronsarvelle, toiset riippuen kynsistään oven yläkamanassa, kuin olisi oven raosta huokunut hiukan lämmintä. Ajattelimme ensin avata oven, jotta ne ehkä olisivat tulleet tupaan, mutta emme tehneet sitä lopuksikaan siitä pelosta, että ne aamulla, päivän valjetessa, ehkä lentäisivät pahki ikkunoihin. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka nuo pikku raukat täten turvautuivat ihmisiin – kun eivät jo olleet lähteneet etelään!

Kun seuraavana aamuna menin vilpolaan, olivat pääskyset jo tiessään; runsaat visiittikortit vain todistivat, ettei niiden elämäntoiminta ollut pysähtynyt. Oli kirkas, tyyni aamu, ruoho oli kuurassa, rannan hiekka jäässä. Ilmeisesti oli ollut ankara halla. Järvi oli kuin unelma, sumuharsojen parhaillaan hajotessa ja kimallellessa nousevan auringon säteissä. Menin rantaan, riipaisin moottorin käyntiin ja ohjasin ulapalle, ajaen ilman päämäärää, yksin omien ajatusteni seurassa. Ja silloin kuului taivaalta iloinen, kirkas "kvi-vit": pääskysparvi näyttäytyi kuin näky, välähteli valkoiselta ja puhtaalta, katosi samalla kuin ilmestyi, jätti jälkeensä ihanan muiston. Ojensin käteni, tunsin, kuinka siivetön, lentoon kykenemätön sieluni huusi niiden jälkeen, haluten sekin kohota korkealle, kauas, pois – kunnes kaikki oli taas hiljaa, käteni putosi, ja pääni vaipui masentuneena...

Eilen aamupäivällä, kävellessämme Maijun ja Pojun kanssa niemen kärjen alatietä, hämmästytti meidät peltopyy remahtamalla lentoon aivan jalkaimme juuresta. Myöhemmin kuulin vilpolassa istuessani omituista linnun kirkunaa, kuin valittavaa "kre-ääk, kre-ääk". Samalla näin peltopyyn kaula pitkällä juosta vilistävän ruohikossa ja pian pemahti niitä lentoon pari kappaletta. Ja tänä aamuna, ollessamme kävelyllä peräpuutarhassa, juosta piipotti niitä pari pitkin käytäviä. Siivooja-eukot kertoivat nähneensä niitä usein toukokuulla palstaa laastessaan; ne olivat silloin "hautoneet tyhjää pesää". Illalla puutarhassa ollessani kuulin taas tuon omituisen äänen ja rupesin tarkkaamaan ympäristöäni. Hetken kuluttua näinkin, kuinka peltopyypari puikahti aidan raosta puutarhaan, juoksenteli kaula matalana pitkin käytäviä ja pujahti sitten ruohikkoon, lähtien menemään rantaan päin. Mutta nytpä menin minä hiipien perässä, varovasti kuin vaaniva partiolainen, pidin silmällä ruohon liikettä, ja totesin, että tuonne kuloruohikkoon, vanhan katajan juurelle, ne näyttivät pysähtyvän, saman tien varrelle, josta ne ensi kerran olivat lähteneet lentoon. Läksin nyt muina miehinä huolettomasti menemään tuota tietä, katselin taivaalle, viheltelin hiukan, mutta tarkastelin samalla huolellisesti niitä paikkoja, joihin pariskunnan olisi laskujeni mukaan pitänyt pysähtyä. Vanhan katajan juurelta, kuloruohon keskeltä, katseeni yhtäkkiä erottikin matalaksi painuneen ruskean ruumiin ja pienen pään, jonka kiiltävään katseeseen oli keskittynyt maailman korkein jännitys. En muuttanut ilmettänikään, vaan siirtäen katseeni toisaalle jatkoin hyräillen kulkuani, selvästi tuntien, kuinka katajan juurella sydän löi yhä rauhoittuneemmin, kunnes helpotuksen syvä huokaus hiljensi sen aivan normaaliksi.

Todettuani sitten toisen kerran, että pesä oli tyhjä, kurkistin sinne lähempää: siellä oli kaikkiaan 21 munaa! Olin ällistyksestä tuupertua selälleni nähdessäni tämän valtavan todistuksen tuotannon periaatteen noudattamisesta. Mahtaa peltopyillä olla paljon vihollisia, jotka hävittävät niitä, sillä tästä pesästä päätellen saisimme muuten ihan kahlata peltopyissä. Ja miksi ei niillä olisikin vihollisia, esim. tuo ruskea kollikissa, joka käy syömässä kompostiläjällämme ja nyt parhaillaan vaeltaa rantaa kohti juhlallisen rauhallisena kuin tiikeri. Etkö pääse siitä nopeammin, senkin kirjavakylkinen peto! Se ei kiiruhda askeleitaan, vaan kääntäen päänsä luo minuun syvällisen vihreän katseen, josta kuvastuu lukemattomien sukupolvien uhma ja alakuloisuus. Tuollaiset voivat osua pesälle sattumalta, voivatpa oppia niitä hakemaankin, ja löydettyään esim. 21 munaa sisältävän peltopyyn pesän heidän ilonsa on luonnollisista syistä sangen suuri. Lähdin ajamaan kissaa takaa herättääkseni siinä tarpeellista kunnioitusta palstaani kohtaan, mutta se ryökäle säilytti vain kylmäverisyytensä, katsahti minuun vielä kerran ivallisen moittivasti ja katosi pensaikkoon.

Eräänä aamuna sitten totesimme, että nyt oli poikue valmis: pesässä oli vain munankuoria. Se on ollut jännittävä hetki, kun on pitänyt saada nuo kokemattomat, mutta itsepäiset pikku piipittäjät pidetyiksi yhdessä koossa ja johdetuiksi tästä ensin puutarhaan ja siitä sitten läheiseen ruispeltoon. Ja hyvää laskupäätä siinä on noin peltopyyemoksi tarvittu, jos mieli olla aina varma siitä, että kaikki ovat tallessa ja mukana. Hissuksiin mennään, piipitetään hiljaa, kyyristytään ruohikkoon heti, kun äiti hiukankaan varoittaa, ja niin saavutaan vihdoin ruispeltoon. Mikä ihana, viileä, varjoisa, sankka metsä tämä onkaan, niin turvallisen tuntuinen, hauskasti lainehtiva, siellä täällä sinisiä kukkia, jotka katsovat taivaalle kuin meren pohjasta. Ruispelto onkin kesän ihmeistä jännittävimpiä. Sen ojia pitkin on mainio hiipiä, sen kätkevään varjoon on mukava istahtaa, siellä voi rauhassa hiljaa kiertää käsivarren vyötäisille ja katsoa – hm – se on luonnon varustama piilopaikka kaikkia turvanhakijoita varten. Niin opetti peltopyyemokin lapsilleen, lisäten vain, että sitten kun näette sen rupeavan laidasta kaatumaan, niin silloin kiiruhtakaa kaurapeltoon; se seisoo kauemmin. Onhan sielläkin vaaransa, mutta niitä on joka paikassa.

Tuntui, että peltopyyt olivat kadonneet ihan jäljettömiin, mutta eipäs: eräänä elokuun päivänä, jolloin ihana ruismetsä oli jo kuhilaina, hämmästytti meitä kylätiellä kokonainen parvi. Ne tulivat jostakin, juoksivat edellämme kuin ruskeat pallot, katselivat kirkkaasti, sanoivat "kre-ääk" tai "krivivik", ja hävisivät. Olin talon emännän kanssa kävelyllä. Katselimme ihmeissämme lintuparvea, joka johdatti mieleen mannan, "korven", Israelin lapset ja maan lihavuuden. Nimenomaan viimeksimainitun, sillä ne olivat kaikki niin söötisti pyöreitä ja pullevia kuin parhaimmilleen lihoneet lapset, juosten sievästi siroilla jaloillaan ja kallistellen pientä päätänsä ja ohutta kaulaansa oikein koketisti. "Katsopas tänne", sanoin Kallelle, joka oli edeltäpäin lentää kahnustanut Kirkkorantaan ja istua mollotti nyt seipäänkärjessä totisena kuin körttimuori, "katsopas tänne ja pane merkille naisellinen kauneus ja sirous, että oppisit itsekin vähän käytöksen sulavuutta ja öljytympää esiintymistä". "Kraak!", vastasi Kalle karhean halveksivasti ja lähti lentää kahnuttamaan Punaiselle portille, josta tiesimme sen pian tapaavamme. Kalle oli vähän sellainen renkimies, joka ei erikoisemmin pitänyt väliä herraskaisesta hienostelusta.

Kävelyretkemme oli hauska. Lapset tulivat mukaan, ja ulotimme sen aina Sulkajärven metsään ja Pälkänevuorelle saakka, sinne, jossa on korkeita, ryhmyisiä kallioita, partaisia kuusia, komeita petäjiä ja kauniita riippakoivuja, pehmeätä sammalikkoa ja mehukkaita marjoja, ja syvällä korven kohdussa pieni kimalteleva, itseänsä alati ihasteleva järvi. Ja sinne olisimme lopuksi illan hämyssä ihan eksyneet, ellei opettaja olisi arvannut juuri niin käyvän, lähtien varoiksi rouvansa kanssa iltakävelylle sinne päin ja huhuillen meidät ajoissa kuuluville. Se piti vielä sanomani, että aina kun näen pienien sievien jalkojen mennä piipertävän, näen kirkkaat silmät ja kauniin kaulan nenässä kääntyilevän pään, nuoruuden sykähdyttävät ääriviivat, muistan peltopyyparvea, noita siroja olentoja, jotka viehättävät itsetiedottomalla sulollaan.

Ensimmäisiä huoliani huvilan valmistuttua oli saada sinne runsaasti pesimäpönttöjä. Salmentaankylän mylläri Fredrik Koivisto, jonka nimi tulkoon kokonaisuudessaan tähän painetuksi, napsi niitä sitten talvitöikseen ohjeitteni mukaan kokoon niin paljon, etteipä tainnut enää paljoa sadasta puuttua, ja ostettiin niitä kai Eläinsuojelusyhdistykseltäkin. Mylläri ja Rannan Matti killuivat ja kiipeilivät henkensä kaupalla puissa, moittien tikapuiden huonoutta ja oksien lahoutta, ja saaden pöntöt lopuksi puiden kylkeen riippumaan. Loivat niihin sitten viimeisen hyväksyvän silmäyksen ja lähtivät taas muihin töihin. Ei ollut tehtävissä muuta kuin odottaa asukkaita.

Ja niitä tuli. Asuntopula oli ilmeinen. Ensimmäisenä ja yleisimpänä oli mustankirjava paarmalintu, tuo peukalon kokoinen terhakka olento, joka ehtii laulaa joka oksan nenästä todella sievän ja vaihtelevan liverryksensä, siitä huolimatta tarkoin hoitaen tehtävänsä. Leppälintukin tulee halukkaasti pönttöön, vaikka on arempi ja yksinäisempi kuin paarmalintu. Sen laulu on alttoa, tummaa, rikasta ja sointuvaa, ja se on esiintymiselleen säästeliäämpi, kuten hieno taiteilijaluonne ainakin. Loput pönttöjen asukkaista eivätkö nuo liene olleet talitinttejä, noita tiitteriä ja elämänhaluisia pikku öykkäreitä, joilla kuuluu kesän pitkään ehtivän olla kolmekin pesuutta. Mutta nyt saakoon päiväkirja puheenvuoron:

Kesäk. 9 p. 19–. Erittäin kaunis sää: enimmäkseen poutaista, lämpö +15°-18°C, tuuli melkein olematon, läntinen. Järvi kuvastelee kultana ja hopeana, heleimpään kevätvihreyteensä pukeutuneet koivut katselevat sen kalvosta kuvaansa ylen hämmästyneinä, ujoina, hurmautuneina. Tullessamme kävelyltä kylältä päin lenteli edellämme käki puusta puuhun ja kukahteli. Kukkui kai onnea. Alituisesti kuuluu palstalla tikan nakutusta, kun se hakkaa linnunpönttöjä. Jo heti tultuamme totesin, että useimpain pönttöjen reikää oli rumasti hakaten isonnettu. Kukapa se muu olisi kuin tikka ja palokärki. Olen ruvennut epäilemään, että ne mahdollisesti syövät munia ja poikasia niistä. Eräänä aamuna löytyi puutarhaan vievältä tieltä aivan ehyt, pieni, sinertävä muna, ja hernemaasta munankuoria. Tämän täsmällisemmin en tahdo tähän synkkiä epäilyksiäni kirjoittaa, mutta asia ei ole unohtuva.

Päivälliseksi oli parsamunakasta ja rabarberipuuroa.

    Kesäilta niinkuin runo,
    maille hiipimässä uno,
    vaipumassa linnunlaulu,
    tummumassa soma taulu,
    syntymässä siunaus hyvä,
    huokaus sydämestä syvä.

"Kesäk. 12 p. 19–. Eilen satoi kuin saavista ankaran länsipohjoisen puhaltaessa. Iltapäivällä sade lakkasi, mutta tuuli kiihtyi myrskyksi, jota jatkuu tänään. Aurinko kuitenkin paistaa, joskin silloin tällöin pistäytyen pilven taakse. Lämpö on siinä +10°C. Eilen illalla olimme saunassa – nuorten koivunlehtien saunatuoksu on sanoin kuvaamatonta. Kuhnailin siellä kauan, mietiskelin maailman asioita ja suuntasin harreilevan katseeni saunakamarin ikkunasta ulos, tuijotellen tuulessa riehuviin puidenlatvoihin ja tuntien pesässänsä kyyröttävän mäyrän juroa, mitään kaipaamatonta tyytyväisyyttä. Vihdoin kömmin minäkin tupaan, suoraan vuoteeseen, näytin pitkää nenää koko maailmalle ja vaivuin raskaaseen uneen."

Nyttemmin on käynyt selville, ettei linnunpönttöjen hakkaaja olekaan tikka. Omin silmin olen nähnyt, että se on noin varpusen kokoinen, vatsasta harmaa, selästä hiukan ruskeampi lintu, joka huutaa kimeästi: 'Vink-vink-vink!' Intohimoisesti se hakkaa pöntön reiän reunaa, saaden irti sälöjä, kunnes reikä on niin iso, että se mahtuu sisään. Saastaisen murtovarkaan lailla se ryömi reiästä, ja mitä se tekee pönttöön päästyään, siitä ei ole epäilystäkään. Pienet paarmalinnut koettavat turhaan hätistellä sitä pois: se kähähtää vain vihaisesti ja hakkaa kuin vimmattu. Tämän katalan vihollisen tuhotöiden johdosta vallitsee palstalla yleinen suru ja viha. Poju puree hammasta, on kalpea ja kulkee koko päivän kivi kourassa.

On mietitty perusteellisesti, kuka ja mikä tämä paholainen voisi olla, ja yksimielisesti päätelty, että sen täytyy olla pieni lepinkäinen. Tämän linnun verenhimosta ja ryöstönhalustahan kerrotaan pöyristyttäviä juttuja. Kuuluu mm. pistävän eläviä linnunpoikasia orapihlajan ja karviaispensaan piikkeihin, syödäkseen ne vasta sitten, kun ne ovat mädänneet tarpeeksi. Ennen ei tällaista petopariskuntaa ole palstalla huomattu.

Kun ei ole pyssyä, on täytynyt tyytyä hätistelemään sitä pois kiviä heittelemällä ja ärjymällä. Kuultuaan lepinkäisen julmuudesta ja kavaluudesta Poju vaipui synkkiin, kostonhimoisiin mietelmiin. Kauan vaiti oltuaan ja tuumittuaan hän vihdoin ilmoitti laittavansa pahvista ja puusta talon, ja sen sisään paljon ruutia ja bentsiiniä. Kun "leivinkäinen" tulee istumaan sen harjalle, hän räjähdyttää talon ilmaan. Tämä suurenmoinen suunnitelma saavutti kaikkien ihailun, joskin uskallettiin epävarmasti huomauttaa, että entä lepinkäinen ei tulekaan istumaan talon harjalle – mihin nuori herra vain hymähti halveksivasti.

Tulkoon siis peruutetuksi syytös, joka aikaisemmin on lausuttu tikkaa, metsän suoraan lentelevää ja halkinaisen asiallista lintua vastaan.

"Kesäk. 28 p. 19–. Eilen olimme soutelemassa, päämääränä saari selällinen, jossa keitimme kahvia, loikoilimme, kuuntelimme tuulen suhinaa männyissä ja tiirojen alakuloista kirinää. Tuli mieleen järven ja muun luonnon ihanuutta katsellessa kysymys, kuinka monena kesänä lienee vielä sallittu tätä kauneutta nähdä. Lapset väittävät, ettei 'vinkki' olekaan lepinkäinen, vaan käenpiika, sama lintu, joka on perustanut taloutensa vilpolan läheisessä männyssä olevaan parhaaseen pönttöön. Verratessani minulle näytettyä kuvaa 'vinkkiin' totean lasten ilmoituksen oikeaksi. Mielessäni vilahtaa hirsipuita, mestauspölkkyjä, teilirattaita ja muita sellaisia rangaistusvälineitä, kun samalla muistan kuin Jukolan Juhani Nahkapeitturista, että rässyllä on akka ja paljon vinkuvia kakaroita perässä. Suuttumukseni lauhtuu ja päättelemme Pojun kanssa, että kun vinkki ei voi itse mitään pahuudelleen, se kun on luotu sellaiseksi, niin olkoon meidän puolestamme rauhassa."

Siirtyköön huvilan päiväkirja nyt syrjään – enempää se ei käenpiiasta mainitsekaan. Usein näin vilpolassa istuessani sen saapuvan kotiin ja pujahtavan reiästä sisään, jolloin rupesi kuulumaan kodikasta sirkutusta. Pian oli reiässä alituisesti rivi pieniä päitä, suu ammollaan, ja niiden ruokkimisessa oli kyllä täysi tekeminen. Mutta rosvon ammatista vinkki näytti nyt luopuneen – ei ainakaan pönttöjen nakutusta enää kuulunut. Mikä sitten lienee tämän herätyksen aiheuttanut – joskushan pahantekijät muuttavat elämänsä.

Pientä lintuväkeä on palstalla runsaasti. Keväällä huomio kiintyy väkiselläkin peipposeen, joka tukevana, pyöreänä, rauhallisena astelee ja välillä helähdyttää reilun, lyhyen ja selvän laulunsa: "Voi jestas, kuinka täällä on kaunista!" Sen puku on komea. Sanotaan, että ukko itse tulee etelästä aikaisemmin kuin puolisonsa ja keekoilee parisen viikkoa nuoren miehen kirjoissa, vihkisormus liivintaskussa, samalla katsellen itselleen huvilanpaikkaa. Tämä viimemainittu tarkoitusperä tekee meistä aatetoverit. Mutta pönttöön ei tämä pappa mene, ei millään, vaan rakentaa huvilansa esim. oksan kainaloon tai tiheään katajaan. Tuolla leikkituvan luona, vadelmikossa, kasvaa sellainen, ja kun eräänä päivänä myöhemmin kesällä Maija sattui osumaan sinnekin, pyrähti siitä lentoon aika pärähdyksellä peippo. Maija jäi katsomaan suu auki, sillä aivan hänen edessään, kasvojen kohdalla, oli pesä ja siinä sarja yhtä ällistyneitä, kirkassilmäisiä lapsia. Peipposen olemuksessa on jotakin turvallista, tyyntä ja rauhoittavaa.

Kuinka hento ja arka on sensijaan tuo harmaa paarmalintu, joka on tehnyt pesänsä vanhan koivun kyljessä olevaan lahopaikkaan. Kun varovasti hiivin sen ohi ja luon siihen syrjäsilmäyksen, näen sen painautuvan niin matalaksi kuin se vain suinkin pääsee, ja katseesta loistaa kauhu. Mitä odottamattomimpiin paikkoihin ne pesivätkin, tuokin raukka – en tiedä nimeäkään – kuloruohikkoon melkein keskelle pihaa, jossa sitä voi tietämättänsä milloin hyvänsä polkaista. Västäräkit keikuttelevat pyrstöänsä pitkin rantoja ja pesivät sinne johonkin mukavaan koloon. Rastaalla on pesänsä tuossa pihamännyn haarassa, josta se uteliaasti pitää silmällä elämäämme.

Sitten tulee aika, jolloin poikaset lähtevät pöntöistä ja muista pesistä lentoon. Sitä emojen sanomatonta hätää ja huolta! Linnunpoikia tulla pörisee lyhyin lapsellisin siivin alas puista kuin mehiläisiä, puolipyörryksissä pelastuen oksalle istumaan tai tupsahtaen maahan, sakeaan ruohikkoon, josta on vaikea päästä siivilleen. Eräänä päivänä lapset löytävät tällaisen raukan: on satanut, se on märkä, muurahaiset ovat jo syöneet sen siipiä, sen silmissä on sanomattoman kärsivä ilme. Lasten tunteet pulppuavat, he tuovat linnun sisään, kuivaavat sen, laittavat sille "oman pesän", koettavat lempeällä väkivallalla syöttää sitä – tekevät kaikki mitä voivat saadakseen sen virkistymään. Mutta se kyyröttää siinä vain liikahtamatta, silmät loistavat surullisina ja kärsien, väliin se hiukan avaa keltaista, vielä pehmeää nokkaansa, sen sydän sykkii yhä heikommin, ja – nyt se kuoli! Lapset itkevät ja tuntevat olonsa hyvin alakuloiseksi, aurinko paistaa niin surullisesti. Mutta äiti huomaa: nyt vietetään pikku linnun hautajaisia! Pian on tämä vanha pateettinen leikki täydessä menossa: siinä hommataan hautajaisruokia, toinen laittaa ristiä ja seppelettä, kolmas kaivaa leikkilapiolla pientä hautaa. Ja sinne pikku lintu sitten heitetään, multa muodostetaan kukkapenkiksi, joka reunustetaan pienillä valkoisilla kivillä, ja johon lopuksi pystytetään kissankäpäläseppeleellä koristettu risti. Ja sitten lapsista yhtäkkiä tuntuu niin rauhalliselta ja hyvältä, he unohtavat pienen linnunpojan, ja ovat pian syventyneet johonkin uuteen leikkiin.

    Kuolonenkeli keinui hiljaa
    kaislanlehdellä kerran,
    katseli rannan kaunista viljaa,
    muisteli käskyä Herran.

    Rannan männyissä tuuli hellä
    suhahteli surumieli;
    raskas oli murhe sydämellä,
    sanaton oli kieli.

    Hiljaa istui se linturaukka,
    oksalla kyyrötti, arka,
    lähitse kiisi se ylpeä haukka,
    sinua, lintu parka!

    Pienen linnun sävelen vienon
    kauaksi kantoi tuuli:
    äänen sen hellän, aran ja hienon
    taivahan Herra kuuli.

    Pienen linnun armosta Herran
    sydämen loppui huoli:
    laulahti vielä viimeisen kerran,
    oksalle koito kuoli.

    Kuolonenkeli keinui hiljaa,
    illassa yksin itki;
    katseli rannan kaunista viljaa,
    kukkia kuololle kitki.

       *       *       *       *       *

Kun on satanut ja sitten selvinnyt, kun on tyyntä ja aurinkoista ja ilmassa on tulvanaan hienoa koivun tuoksua ja kauneudentunnelmaa, silloin voi tuolta koivuniemeltä tai tästä jostakin ihan läheltä ruveta kuulumaan kummallisen kileä, kuin klarinetista puhallettu kiekaus, kirkas ja terävästi sointuva. Aina vähänpäästä se sanoo kiintoisasti, kysyvästi, juttelunhaluisesti: "Kuha kie-huu!" Selvästi tämä on sen ääni, siitä ei voi erehtyä, ja lintu on siis äänensä niminen eli kuhankeittäjä.

Tulen kovin uteliaaksi, sillä tähän mennessä olen luullut sen asuvan vain luonnontieteellisissä kokoelmissa. Luonnontieteiden maisterit kyllä puhuvat siitä niinkuin olisivat nähneet sen elävänä metsässä, mutta tätä uskallan kohteliaimmin epäillä. Omituinen, salattuja asioita näkevä, armoitettu ihmisluokka muuten tuo, ja vielä erikoisen mustasukkainen terävänäköisyydestään. Tämän tiedän siitä, että kun me pojat puolestamme luonnontieteen tunnilla joskus innostuimme muistamaan eräitä hyvin harvinaisia kasveja tai eläimiä, ilmestyi Antti-maisterin silmälaseihin pian epäilevä, arvosteleva välke, ja ellei asianomainen havainnontekijä ollut ehtinyt harkita valhettansa täysin perusteellisesti, kuin paatunut rikoksentekijä rikostansa, maisteri johdatti hänet ennenpitkää epähienoilla, joutavan tunkeilevilla, jopa ihan loukkaavilla kysymyksillä niin ohuelle jäälle, että se vaivoin kannatti miehensä hengissä toiselle rannalle. Tuumi lopuksi kuivasti: "Saattaapa olla, istu!", katseli asianomaista näkijäkykyä hetkisen tutkivasti, pureskeli viiksiään ja – rupesi itse kertomaan omia havaintojaan, joihin äsken nujerrettu potilas nyt suhtautui katkeran ja ivallisen epäilevästi. Tällaista kalamiesten historioiden tyylistä kamppailua on Suomen kouluissa jatkunut siitä asti, kun luonnontieteitä on niissä luettu, ja erinomaisen hyödyllistä se on ollut, sillä tuskin missään muissa aineissa opettajat joutuvat niin suuressa määrässä omakohtaisella esimerkillään kiihoittamaan oppilaiden mielikuvitusta ja kasvattamaan heidän asiallista esitystaitoaan, ottamalla huomioon pienimmätkin todennäköisyysseikat.

Ihmekö siis, että kaikki lintutieteelliset, ornitologiset vaistoni pörhöllään koetin koettamastakin päästyäni saada tuota kummallista lintua näköpiiriini, niin lähelle, että todellakin voisin sanoa nähneeni sen elävänä metsässä. Kuultuani sen äänen läksin hiipimään kuin indiaani, mutta useimmiten huonolla menestyksellä. Se oli tietenkin jo kaukaa nähnyt minut, kun muka joustavasti ja äänettömästi, hämärästi muistellen indiaanikirjoista saatuja Nahkasukan hiipimisohjeita, lasken balettimaisesti kurotetun etukavioni maahan, niin varovasti, ettei pieninkään risu risahtaisi, – pelokkaasti kummastellut, kukahan tuo metsärosvon näköinen mies oikein mahtaa olla, ja vaieten painunut tuuhean koivun latvalehdikön suojaan. Sieltä se oli katsellut, kuinka jatkoin varovaista hiipimistäni, tähystelin tyhmästi ylöspäin, parroittunut naama hassusti kekallaan, ja kuinka juuri jännittävimmällä hetkellä, luullessani, että tuossa koivussa sen varmasti täytyy olla, laho oksa olikin katkennut höyhenkeveän olemukseni alla, antaen aika nauskauksen. Kyllästyneenä viskaan silloin tuota viatonta koivua, jossa ei kuhankeittäjä ollut käynytkään, katkenneen oksan toisella puoliskolla ja ärjäisen: "Pääsetkö lentoon sieltä, pakana!" Ei vastausta, ei äänt... juu: kuhankeittäjän klarinettikuvio raikuu jo sieltä päin, mistä juuri tulen! Tunnen tämän pelin loukkaavan arvokkuuttani ja palaan määrätietoisin askelin kotiin. Silloin lehahtaa tuosta rinnekoivusta, vilpolan edustalta, lentoon keltainen, rastaan kokoinen lintu, välähtäen kauniisti auringossa ja kadoten hätäisesti lehdikön suojaan. Kivetyn paikalleni: se oli kuhankeittäjä! Nyt voin rehellisesti sanoa nähneeni sen vilahdukselta metsässä.

Mutta huvilan emäntä, joka istuu mukavasti vilpolassa sukkia parsimassa, kertoo sen juuri äsken lentäneen sieltä päin, jonne olin mennyt, istahtaneen tuohon pieneen koivuun, ja siinä kauniisti laulaneen, melkein nokka kiinni, kuin suupielestään. Kottaraisen kokoinen suunnilleen, ihan korean keltainen se oli ollut. "Niin oli, näinhän sen minäkin", huomautan ylpeästi kuin sodasta pelastunut. Tämä on ainoa kerta parinkymmenen vuoden aikana, jolloin olen nähnyt tuon koivikon aran neidon. Sen äänen kyllä kuulemme joka kesä, melkein aina silloin, kun sadekuuro on puhdistanut ilman, koivut tuoksuvat, järvi on aivan tyyni, iltapäivän aurinko heloittaa, ja sadepisarat kimaltelevat ja säkenöivät lehdillä ja ruohikossa. Silloin kauneus täyttää sen sydämen ja sen täytyy avata rintansa, ylistää Suomen luontoa kirkkaasti raikuvalla klarinettikuviollaan.

Huvilan emännällä on lintujen joukossa oma erikoinen ystävänsä, jota hän heti keväällä saavuttuansa rupeaa kuuntelemaan. Se asuu tuolla niemen tyven alangossa, jossa kasvaa villiä viidakkoa, niittyvillaa, ruskeita suokasveja ja kummallisia, pitkälehtisiä, kukinnolta sikarin näköisiä silkkitainoja. Tämä on outo ja harvinainen maailma, jossa ihmissilmän välttyessä tapahtuu jos mitä elämän huvi- ja murhenäytelmiä. Ohi mentäessä sieltä lehahtaa siivilleen isokuovi, pitkänokkainen, humoristisen näköinen lintu, varismaisen verkkaisesti lentää kahnuttaen ja koikkelehtien, sekä huutaen surullisesti.

Humoristinen tämä lintu onkin vain ulkomuodoltaan; sielunelämältään se on alakuloisuuden apea lintu. Miten haikealta tuntui ennen tarpoa Lapin rannatonta suota, kuunnella tuulen vaisua suhinaa kitukasvuisissa kääkkyrämännyissä ja mättäiden kuloruohossa, hengittää kanervan väkevää tuoksua, olla sanaton ja selittämättömästä syystä alakuloinen – ja äkkiä herätä viklan valittavaan huutoon, johon se mahduttaa koko tämän melankolian hienoimman väreilyn, pohjattoman tuskan, masennuksen ja nyyhkyttävän kohtaloonsa tyytymisen. Kuinka pinnallista onkaan komedian ilo ja nautinto, kuinka syvällistä ja järkyttävää, kaikkiin ytimiin asti väreilevää murheen. Täällä huvilasuollani tervehtii meitä suruisen virsiviklan sisar, melkein vielä alakuloisempaa säveltä laulava kuovi, sumuisten sadeilmojen eriskummallinen airut. Kuinka tavaton määrä ammoin saatuja ja unohdettuja mielteitä herääkään sen ääntä kuunnellessa...

Lieneekö luulottelua, mutta niin vain olen tottunut ajattelemaan, että se antaa valituksensa kuulua varsinaisesti sateen tullen ja sateisina päivinä. Kun menee pilveen, kun varjot lankeavat hämärtyvinä maille, tuuli tuntuu kostealta ja huokaa raskaasti, aallot kohahtelevat väsyneesti ja mietteliäästi rannan hiekkaan, silloin rupeaa tuolta alangosta kuulumaan kuovin valitusta. Harvakseen iskien siivillään tuo outo lintu lentelee alangossa, lähipelloilla, kiertää huvilankin, ja kaiuttaa valitusvirttänsä herkeämättä. Ja huvilan rouvan huulet rupeavat vapisemaan ja silmiin kihoaa vettä – miksi, sitä hän ei tiedä; alakuloisuuden hieno runous se vain silloin hiipii sieluun, herkistäen sen luonnon salaisinten ja suloisinten väreilyjen kaikupohjaksi. Ja tämä rikastuttaa elämää, antaen sille syvyyttä ja sisältöä, kohottaen ihmistä ja liittäen hänet salaperäiseen sukulaisuuteen sen kanssa, mitä ympärillämme on. Siksi huvilan emäntä rakastaa tätä lintua, suloisen surumielen ja kaihon herättäjää, tunnelmallisten sumupäivien sanansaattajaa, joka yhdessä luonnon kanssa elämän sanatonta alakuloisuutta itkeskelee. Ellei sitä keväällä rupea kuulumaan, hän usein muistaa kysyä sitä ja pelkää, että se on jäänyt tulematta etelästä, surmattu siellä jossakin, tai joutunut täällä ketun tai muun tuholaisen saaliiksi. Mutta kun sen valitus sitten kajahtaa, kun kuulemme sen istuessamme vilpolassa ja katsoessamme järvelle, joka ilmeilee eloisasti sadepilvien ja valojen vaihdellessa, hän rauhoittuu, tuntee olonsa kodikkaaksi ja nauttii sen herättämistä tunnelmista. Silloin vasta hänestä ovat ikäänkuin kaikki asiat kunnossa ja järjestyksessä, kun "oma kuovikin" on tullut. Nyt se lentää aivan tuosta pihamäntyjen latvoitse: näemme sen pitkän, keskeltä mutkalle kääntyneen nokan, ja mustat, isot silmät. Se vilkaisee meihin merkitsevästi ja on kadonnut; vain ääni kuuluu sumusta nyyhkyttävänä ja ruikuttavana. "Sillä on nälkä", selittää pikku tuolilla istuva Maija proosallisesti. Hän osaa nyt lukea, on kovasti innostunut kasvioppiin, jota parhaillaan katselee, ja purkaa mietteensä lauluksi, jossa sanotaan vain:

    "Herkkusienen kehitys
    ja herkkusienen kehitys
    ja herkkusienen kehitys
    ja -tys, -tys, -tys."

       *       *       *       *       *

Väliin illoin kuulemme läheisen, kaislaisen Saunalahden suunnalta omituista, räikeätä huutoa, ikäänkuin olisi puhallettu särähtävä ääni vanhasta merkinantotorvesta. En voi ymmärtää, mikä lintu päästää tällaisen oudon kirkaisun, ja väliin hämärissä katselen sille suunnalle ihan peläten. Särkelän Kustaa viimein ilmoittaa, että se on "rono" eli härkälintu, yleisimmin tunnettu "uikun" nimellä. Vai se se onkin! Ei uskoisi katsellessa sen tyyntä soutelua tuossa lahdella, sen siroa, töyhtökoristeista päätä, valkosilkkistä kaulaa ja rintaa, että se lempensä kiihkossa puhkeaa laulamaan näin epäsointuisella sävelellä. Siinä on jotakin salaperäistä. Se asuu luoksepääsemättömässä, läpinäkymättömässä kaislikossa, jossa aallotkaan eivät enää etene ja jossa on hellepäivinä kuin troopillisessa suoseudussa. Komeat siniset korennot vain särähtelevät ja istuutuvat kaislanlehdelle syömään saalistaan, jossakin tuolla porahtaa paisteelle noussut hauki, ja punasulkaiset sorvat välähdyttävät metallinväristä kylkeään auringon helossa. Siellä, korkean kaislaläjän kärjessä, on ronolla pesä, ja sieltä se sydän sykkien aikanaan saattelee avoimelle kotilahdelle silkkiuntuvaiset poikasensa, jotka herttaisesti piipittäen ja sointuvasti piiskuttaen seurailevat emoansa. Laulu on ollut unohduksissa kauan, mutta nytpä taas joskus, kun aurinko on laskussansa ja kaukometsät rusottavat kauniisti tyynenä päilyvän ulapan takaa, rono avaa sydämensä ja raiuttaa komean merkinantopuhalluksen, niin että kaiku vastaa. Se on ylpeä työstään, onnellinen olossaan, elämän hurman täyttämä – sen täytyy taas laulaa!

Herttaisempaa perheonnen kuvaa ei voi olla kuin rono ja sen sirot, sointuvasti visertävät lapset. Aamuvarhaisesta alkaen ne ovat liikkeellä, kiertelevät pitkin rantoja, lepäilevät auringon lämmössä, taas kiertelevät ja sukeltelevat. Kukaan ei ahdista niitä, Saunalahti ympäristöineen on kuin luonnonpuisto. Häiritsemättömän onnellisina ne kasvavat ja opettelevat lentämään, kunnes sitten joskus syksyllä niiden rintaa paisuttaa outo kaiho, ja ne kohoavat siivilleen ja katoavat. Seuraavana aamuna niitä ei enää näy; kesäinen hymyilevä Saunalahti liikahtelee yksin, levottomasti, sateen vihmoessa ja tuulen kahisuttaessa nyt jo kuivavaa kaislametsää. Pian se on painuva talven uneen muistelemaan mennyttä kesää ja odottamaan tulevaa.

Lintumaailma oikeastaan antaa ensimmäiset syksyn merkit. Ei mennä pitkälti elokuuta, kun jo rupeaa kiertelemään elämänhaluisia, nälkäisiä, retkeileviä parvia, jotka puheliaina ja virkeinä syövät ja juttelevat joka puussa. Tuossa tulee hömötinttejä iloisina ja teerevinä kuin pikkupojat, terhakasti ja pelkäämättömästi tutkien joka oksan ja ahtaen vatsaansa kaikenlaisia hyvyyksiä. Toista on nyt elämä kuin talvella, jolloin ruoan saanti on väliin perin niukkaa, jolloin täytyy turvautua ihan arveluttaviin kepposiin, esim. häiritsemään talvilevossa olevia mehiläisiä. Lennähtää nälkäinen tintti pesän laudalle ja koputtaa äänekkäästi ja vaativasti: ei kuulu mitään. Koputtaa toisen ja kolmannen kerran, niin kauan, että talvihorteessa nukkuvat vartijat heräävät. "Kuka siellä koputtaa?" kuuluu nyt pesästä tiukka tiedustelu, mutta kavala vihollinen ei puhu mitään, odottaen vain hievahtamatta. "Kuka siellä koputtaa keskellä yötä ihmisten ovelle?" kivahtaa nyt mehiläisten vartiopäällikkö – "menkää tiehenne, taikka ma haen poliisin!" Ei vastausta. Silloin mehiläispatrulli nousee pikkuhiljaa kiukutellen vuoteiltaan ja lähtee linnan portille katsomaan, kuka rauhanhäiritsijä on: heitä ei kuulu milloinkaan takaisin, sillä tintti syö heidät sikäli kuin he ilmestyivät aukosta, jättäen tähteeksi vain piikkipuolen. Mokomakin veitikka! Mutta kyllä siitä voi tällaista uskoa, kun se tuossa aivan käden ulottuvilla laulaa perin kiinnostuneesti, kallistelee päätänsä ja katselee uteliaasti pienillä neulannupin kokoisilla silmillään, samalla jo tutkien oksan latvasta tyveen ja sitten pyrähtäen menemään kuin harmaa hiiri.

Tikkoja on tänä syksynä lukuisasti, huutaapa palokärkikin silloin tällöin valitusvirttänsä, lentäen kiireesti ja touhukkaasti, rapsahtaen puun kylkeen kuuluvasti, ja takoen niin, että metsä raikuu. Ei mene päivääkään, ettei tikka ja useampikin tee retkeänsä palstan kautta, tullen kiireesti kirjavana ja kauniina, kiiveten aina kuin nykäisemällä puun runkoa ylöspäin, katsoen terävästi puolin ja toisin, ja samalla jo hyvin odottamattomasti pyrähtäen lentoon. Aikaisemmin kesällä niitä näkyi harvoin – olivat omissa pesäpuuhissaan silloin – ja jos joku eksyi palstalle, nousi siitä kova meteli: "Kvi-vit", sanoivat pääskyset ja siinä samassa oli tikka rievun ympärillä vihamielistä pikkulintua kuin pilveä, häväisten ja häätäen sitä kurkun täydeltä. Nyt eivät pikkueläjät enää välitä tikoista, jotka kyllä saavat rauhassa koputella niin paljon kuin tahtovat – nyt on syntynyt oudostuttavaa erimielisyyttä itse huvilan haltijain, varsinkin Rannan Iidan kanssa, joka tuolla puutarhassa syystöissään kyökkäsee. Tikka on näet huomannut, että lipputangon huipussa, melkein niillä main, jossa nuora juoksee, on jotakin maukasta, joka sitä salaperäisesti houkuttelee. Tuon tuostakin se muistaa tämän, ääntää iloisen räikeästi, rapsahtaa kiinni tankoon, joka on maalattu niin sileäksi, etteivät kynnet eivätkä pyrstöhöyhenien kärjet tahdo pysyä kiinni, ja rupeaa takomaan niin että tanko tärisee, sälöt lentävät ja palsta raikuu. Mutta mikä ääni tämä? Tikka keskeyttää työnsä ja katsoo ympärilleen ja alas. Mikä on tuo akka tuossa tangon juurella ja mitä se äyskii ja viittilöi? Tikka katsoo Iidaa hetkisen vakavasti ja tutkivasti, mutta rupeaa sitten uudelleen työhönsä. Silloin kuuluu entistä kiukkuisempi ärjäisy ja kun tikka katsahtaa alas, niin eiköhän tottavieköön eukko ihan heitä kivellä! Tikka pyrähtää siivilleen, rapsahtaa vähän matkan päässä männyn kylkeen, kiertää sen toiselle puolelle ja sieltä varovasti kurkistaa, milloin tuo julmettunut eukko lähtisi pois. Jo menee, lujittaa huiviaan, mutisee itsekseen ja katoaa tuonne humalikon taa. Nyt! Tikka pyrähtää taas tangon nokkaan, takoo oikein hätähisen vimmalla ja saakin koloa melkoisesti isonnetuksi, kun eukko tulla tormuuttaa kivi kädessä, ärjäisee ja viskata keikauttaa – tietäähän naisten heittotaidon – aivan toiselle suunnalle. Tikka täryyttää tankoa vielä muutamilla ytimekkäillä niskaiskuilla ja pyrähtää sitten taas jonkin männyn taa pitämään silmällä eukkoa, joka huolissaan siinä seisoo ja mutisee, että nuo tikathan nyt vasta hirveitä ovat, kun hakkaavat tangon kohta ihan poikki. Tikasta tämä on hauskaa ja harva se päivä se muistaa käydä eukkoa kiusaamassa, saadenkin hakatuksi tankoon ison loven. Mitä sitten lienee hakenut. Paljon niitä oli kuten sanottu tänä syksynä: ei tarvinnut metsässä missä hyvänsä kauaa kävellä, kun jo kuului kirjavan linnun kodikas koputus, kirahtavan raikuva riekaisu ja kynsien rapsahdus, kun se lensi männyn kylkeen. Ja käpyverstaita, noita linnun älyn ja teknillisen taidon huippusaavutuksia, oli kaikkialla palstallakin useita. Vai eikö vaadita älyä siihen, että osaa miettiä, suunnitella ja vielä hakata männyn kaarnaan sellaisen alaspäin kapenevan kourun tai kuurnan, että käpy pysyy siinä mukavasti, kun tikka rupeaa sitä suomu suomulta kuorimaan? Varmasti vaaditaan, vieläpä enemmän kuin tyhmältä ihmiseltä. Tuossa, että lintu tekee tuollaisen kuurnan, nostaa nokassaan siihen kävyn, sovittaa sen paikalleen ja kääntää sitä sikäli kuin on aina yhden kyljen hakannut paljaaksi, nostaa sen pois ja asettaa uuden – satoja käpyjä, läjittäin on järjellisesti suunniteltua ja suoritettua työskentelyä, älyllisempää kuin havutukin ääressä tehty, jokseenkin samaa kuin jotakin konetta hoitaessa. Tutkien katselen siis tuota kaunista, kummallista lintua ja sen nokimustaa, punapäähineistä sisarta, koettaen aavistuksillani päästä pilkistämään niiden salattuun maailmaan. Ja omituista: aina kun osun käpy verstaalle tai kun kävelyretkellä kuulen tikan koputuksen, välähtää sielussani ilmieläväksi ja kirkkaaksi kuin olisi aurinko äkkiä valaissut hämärän huoneen eräs kaukainen näky: olen kulkemassa vanhalla palokankaalla, joka on täynnä mustia juurakoita kuin kummituksia, maahan rojahtaneita, vieläkin nokisia honkia, pientä haapametsää ja koivikkoa; aurinko paahtaa kuumasti, kanerva ja pihka tuoksuvat, paarmat pörisevät uneliaasti, kuljen yksin polkua pitkin, hiukan arkana erämaan äänettömässä yksinäisyydessä, mutta samalla nauttien sen hiljaisesta, raukaisevasta runoudesta joka solullani – kun kimakka valitus äkkiä säpsähdyttää vereni, melkein seisahduttaa sydämeni ja pysähdyttää minut keskelle tietä kuin katsomaan, mistä päin vaara uhkaa. Ja sitten alkaa raikuva pärrytys, onton puun kuuluva koputus, kun palokärki voimakkailla iskuilla hakkaa vanhaa honkaa. Veret rauhoittuvat, sydän ei syki enää niin kiivaasti, kaikki sointuu taas palokankaan, hiljaa kahisevien haavanlehtien, kanervan tuoksun ja helteisen erämaan autereiseen, uneliaaseen yksinäisyyteen.

Ja sitten saapuu joukko käpylintuja syysretkellään huvilankin alueelle, lentäen tiheänä parvena ja uskollisesti toisiansa seuraten, pyöreinä ja vihertävän harmaina, sointuvasti hiljaa toisilleen viserrellen. Herttaisella toveruudellaan ja viserryksellään ne valloittavat huvilan rouvan, joka erikoisen kiinnostuneesti seurailee niiden puuhia, kun ne askaroivat käpyjen kimpussa ja luottavaisesti pitävät vilpolan alla sadesäätä, jälleen tiheästi pörisevänä ja surisevana parvena kadoten loppumattomalle seikkailuretkelleen pitkin Suomen korpia. Kuta pitemmälle elokuu kuluu, sitä useammin vierailee outoja lintuja huvilalla, joka surumielin panee merkille syksyn saapumisen.

Erikoisesti olen monena kesänä todennut, että elokuun puolivälissä, päivälleen samaan aikaan joka vuosi, kuuluu korkealta kirkkaan kuulakka, raikuvan komea ja juhlallinen ääni. Surumielin silloin huvilan väki ymmärtää, että syksy on tullut: kurjet ovat muuttoretkellään. Tästä ne keväisin menevät ja elokuussa palaavat, levähtäen tuolla Jussilan suolla, josta ohi kävellessä saattaa kuulua sama juhlallinen raikaisu ja vilahtaa komeiden siipien isku. Ylevä luonnonnäky tuo: kuhilaita pellot täynnä, ihmiset ahkerassa työssä, ilmassa elokuun ihmeellinen raikkaus, yllä taivaan sinikorkea, mitaton kaariholvi, ja sitten vapaiden kuningaslintujen komea lento ja ylpeän kirkas, kauas kaikuva huuto. Väki pellolla pysähtyy hetkiseksi, katsoo korkeudessa kiitävää kurkiauraa, ja tuntee epäselvästi jotakin aatteellista, saamatta sanoiksi, mitä. Vielä kerran silmäys taivaalle, sitten kylämaisemaan, joka peltoineen, punaisine rakennuksineen, korkeine pihakoivuineen siinä auringonhelossa ihastelee itseään – ja sitten taas voimakkaat kädet tarttuvat työhön.

Mennessämme eräänä syyskuun varhaisena aamuhetkenä, jolloin aurinko parhaillaan tekee nousuaan ja sen kirkkaus kimaltelee satumaisesti tuhansissa kasteisissa lukinverkoissa, jolloin mättäältä löydetty puolukkaterttu on kylmä ja mehukas, laiturin ohi – Poju ja minä – näimme sen nokalla istuvan kummallisen olion, jota väkisinkin pysähdyimme tarkastamaan. Ensi silmäyksellä totesimme, ettei se ollut tämän puolen asukkaita, että se oli eksynyt tänne jostakin kaukaa, meille vieraista oloista. Harkitessani sen ulkomuotoa totesin vihdoin, että se oli merimetso, valtameren lintu, joka tiesi miten oli harhautunut tänne Hämeeseen. Tuossa se istui likaisen mustanruskeana, pystynä, pitkä nokka kärjestä koukulla ja niskahöyhenet porhollaan, pelkäämättömänä, totisena, kummitusmaisena. Katseltuamme sitä aikamme ulohtaalta siirryimme lopuksi lähemmäksi, jolloin se haluttomasti ja laiskasti nousi siivilleen ja laskeutui veteen vähän matkan päähän. Siellä se sitten souteli tyynesti ja katsoi, kuten näytti, meihin herkeämättä, sanaa sanomatta, totisesti. Mielien koetella, kuinka hyvät hermot sillä oli, riipaisin moottorin käyntiin ja ajelin sitä kohti ja sen ympärillä, mutta ei se paljoa minusta välittänyt. "Kunhan et päälle aja!" se näytti ajattelevan, souteli rauhallisesti ja väisteli taitavasti veneeni kurssia. Mutta kun lopuksi ohjasin suoraan sitä kohti, se vihdoinkin nousi haluttomasti siivilleen ja lähti raskaasti lentämään ulommaksi järvelle. Joko se oli sairas tai sitten se ei ollut ihmisiä niin paljoa nähnyt, että olisi ymmärtänyt heitä pelätä.

Se oli muuten ihana syyspäivä, tuollainen tyyni ja rauhallinen odotushetki ennen varsinaisen taistelun alkamista, jolloin taivas katselee itseään veden kuvastimessa, kesän varastoutunut lämpö vielä väreilee autereena, ja kaikki henkii korjatun sadon onnea. Ajaessamme moottorilla myöhemmin päivällä huomasimme lintuvieraamme istuvan ulapan karilla, liikkumattomana, vakavana, katsoen meitä totisesti, kun ohjasin läheltä. Oli kuin se olisi kummeksinut itseään tässä ympäristössä ja miettinyt olemassaolonsa arvoitusta. Tuo ajatus ei ole ihmiselle tuntematon. Väliin valahtaa sieluumme aivan odottamatta eriskummallinen tietoisuus siitä, ettemme kuulukaan tähän maapallomme maiseen elämään, että olemme täällä outoja vieraita, että takanamme on jokin salaisuus, jota alati tutkien ja kaivaten aavistelemme.

Illalla palatessamme samaa tietä oli jo toinen sää: vinha tuuli puhalsi idästä, isot aallot keinuivat kuin sotaratsut taistelussa, hirnahdellen näyttäen valkoista hammasriviään, moottori nousi kohisten harjalle ja painui sydänalaa häpäisevällä tunteella rinnettä alas – oli synkkää tuonenhämärää, oneata yksinäisyydentunnetta, jännittävää. Mennessäni aaltojen pauhussa karin ohi huomaan yhtäkkiä, kuinka outo lintumme kohosi raskaasti siivilleen ja lähti lentämään etelää kohti, kuvastuen kummitusmaisen isona vielä sillä suunnalla vaaleana häämöttävää taivasta vastaan.

XXII

OUTO LINTU.

    Luodolla istui lintu musta
    keskellä hurjan myrskyn;
    kuunteli tiirain vaikerrusta,
    pauhua tuiman tyrskyn.

    Outo on lintu näillä mailla,
    nähty ei ennen, kuultu;
    istuvi hiljaa paaden lailla,
    paadeksi vallan luultu.

    Outo on lintu itsellensä,
    ongelma kumma aivan:
    määräsi Luoja sydämensä
    uhriksi suuren vaivan.

    Vaikk' oli sillä sydämessä
    elämän kaunis filmi,
    saanut ei silti sävelessä
    ainutta sanaa ilmi.

    Siksipä sillä rinnassansa
    toivoton tuska paloi;
    aattehet ankeet poltollansa
    tulehen öljyä valoi.

    Muut kun ne lauloi, leikki, lempi,
    hän oli vaiti aina;
    yksin hän istui, mietti, empi,
    kuin ihan vieras laina.

    Silmistä tuikki harras loiste,
    huulille tunteet nousi:
    päättikin kaiken virkkaa toiste,
    raukeni aikeen jousi.

    Yksin hän istui, yksin suri,
    kohtalon taakan vuoksi;
    polttava tuska rintaa puri,
    kuumana kyynel juoksi.

    Liiteli kauas lintu musta –
    vieraille maille saakka;
    sieltäkin etsi huojennusta:
    kirpoa vain ei taakka.

    Luodolla yksin istuu tuolla,
    keskellä viiman vinhan;
    tuntevi kuin jo saisi kuolla
    kourista ilman inhan.

    Nostavi siivet, nousee lentoon
    pilveä synkkää kohti,
    yltyvi yksin loppu-entoon,
    tuonelle tiensä johti.

    Yksin hän syntyi, yksin kuoli,
    vaikeni lähdön hetken;
    kiitäen niinkuin tuima nuoli
    suoritti jylhän retken.

    Keinuvi kupla niinkuin alli
    valkoinen, vaahtorinta;
    konsa kun Luoja särkyä salli,
    silkeni vetten pinta.

    Luonapa Luojan kerran koittaa
    sielujen mykkäin vuoro:
    sävelen suuren silloin soittaa
    hiljaisten huulten kuoro.

XXIII

KALOJA.

Pyydän, että kaikki todelliset kalamiehet kääntäisivät katseensa pois, kun rupean kertomaan huvilan kalastusoloista, sillä tämä ei ole heille aiottu. Kalamiehet haluavat kuulla tarinoita siitä, kuinka kaloja saadaan, ja tämä taas on enimmäkseen kertomusta siitä, kuinka niitä ei saada.

Se oli erikoinen, mieleenpainuva aamuhetki, jolloin taas eräänä kesänä tulin uudistaneeksi lapsuuteni onkimismuistot. Istuessani veneessä ja inhon irvistys suupielessä ajaessani matoparkaa ruostuneeseen koukkuun sekä samalla joka huokosella vastaanottaessani aamun raikasta ihanuutta, tunsin yhtäkkiä eräänlaista vapautumista. Oli kuin olisivat nilkoistani pudonneet vanhanaikaiset maalaissepän tekemät monileiviskäiset kahleet, kuin olisin vapautunut erinäisistä muistakin leivisköistä ja tuntenut muuttuvani terhenisen keveäksi olennoksi, joka ylösnousemuksen ilmeellä kohoaa syvästä savikuopasta. Vedin henkeä, puhalsin sitä ulos kuin tuima sonni, sylkäisin onkeen ja heitin sen vanhan tottuneen kalamiehen sulavalla liikkeellä vetehisen valtakuntaan.

Onki oli sikäli vanhanaikainen, ettei siinä ollut tuota historialliseksi tullutta kuuluvaista, joihin kaikki vanhoja perinteitä noudattavat kalamiehet kiinteästi ja silmää räpähdyttämättä tuijottavat. Siinä oli vain paljas siima ja raskas paino, joka sulavasta heittoliikkeestäni huolimatta molskahti veteen kuin tiilikivi, niin että vene keikahti. Harmistuneena ja nolostuneena olin näkevinäni, kuinka siellä alhaalla ahvenet nostivat ihmetellen kulmiansa, mitä on tämä häiritsevä ja sivistymätön melu, ja pyytelin anteeksi kuin sopimattomasti käyttäytynyt koulupoika. Sitten istuin odottamaan, sirosti kannattaen siimaa sopivalla syvyydellä – vavalla, joka ei voinut kerskailla erikoisemmalla englantilaisuudellaan, se kun oli enemmänkin paksuhko keppi kuin satujen siro ja notkea onkimisväline.

Heti huomasin kuuluvaisen puuttumisen merkitsevän erikoisen läheistä yhteyttä koko hermo-olemukseni ja kalakansan välillä. Pieninkin kosketus koukkuun tai siimaan kuului aivoihin kuin puhelinlankaa myöten. Kuulin aivan selvästi kuiskivaa ja hätäistä neuvottelua, nuoren väen ylimielistä ja halveksivaa, vanhempien ja kokeneiden varoittavaa, rauhallista, järeätä puhetta, – melkeinpä näin, kuinka nuo pikku särjet eivät enää voineet hillitä haluaan, vaan lähestyivät houkuttelevasti kiemurtelevaa matoa yhä lähemmäksi, mukavasti aukoen ja lipsautellen suutansa. Nyt tuli kiusaus ylivoimaiseksi, nyt se aukaisee suunsa ja haukkaa...

Tuntuu hermoissani samanlainen säväys kuin olisi vähintään hai siimaani riipaissut: huomaan ruveta vetämään ylöspäin ja eiköhän vain ongessa sätkyttelekin särkipahanen, oikea kala! Olen hämmästynyt tästä tosiasiasta ja mieleeni nousee hiukan kuin sen käsityksen aamuruskoa, etteivät onkimiesten puheet taida ollakaan aivan perättömiä: kaloja voi todella saada ongella. Kädessäni on siitä selvä todistus: pieni särki raukka, joka hengellään saa maksaa uteliaisuutensa. Ihmettelen, miksi en tunne sääliä sitä kohtaan, miksi se ei minusta ole varsinainen oikea eläin, vaan tuollainen kummallinen – kala, jolla ei ole sijaa tunne-elämässäni. Katselen sitä ja totean, kuinka perin hienosti ja taiteellisesti se on joka suhteessa piirustettu ja maalattu, ja heitän sen veneen pohjalle räpiköimään. Ei muuta kuin uusi mato koukkuun ja onki veteen!

Tuolla alhaalla ei ilmeisesti olla oikein selvillä siitä, mitä oli tapahtunut, miksi sisko oli äsken niin iloisella vauhdilla lähtenyt kiitämään kohti veden pintaa. Minkähänlaista tuolla ylhäällä oikein on, kun veden pinnassa alituiseen väräjää ja kimaltelee niin kauniita kuvioita? Kas, tuossa on nyt se sama maukkaan näköinen mato, jonka mukana sisko äsken kiisi ylös... Jokohan pitäisi meidänkin...?

Tunnettua on, että nuorison seurassa väliin vanhempi mies innostuu sellaisiin kunnon ja voiman näytteisiin, jotka eivät ole hänelle terveellisiä. Selkälihakset venähtyvät tai tapahtuu jotakin muuta, mikä saa sinut sopivan arvokkaasti lopettamaan leikin ja vähitellen, kipuasi salaten, siirtymään sisään, jossa ennenpitkää huomaat olevasi mamman tiukassa hoidossa. Niin kävi ilmeisesti tuolla Ahtolassakin, kalojen valtakunnassa: juuri kun särjet ja lahnanpasurit siinä iloisesti melskasivat, nyppäsivät madosta hiukan ja sujahtivat hopeavilahduksena pakoon, lähestyikin hiljaa ja miettiväisesti, isona ja tummana kuin ukkospilvi, tuolta vanhan risun eli murron viileästä katveesta tämän paikkakunnan ukko-ahven, koko suvun patriarkka. Se oli katsellut sieltä lepopaikalta nuorten leikkiä matosen ympärillä, vilkaissut veneen tummaan pohjaan, ja hämärästi muistellut olleensa mukana tuollaisessa leikissä hänkin. "Mutta siitä on paljon aikoja", se jatkaa unisesti jarraten ja venyttäen samaa ajatusta, "paljon aikoja – pa-paljon, ja eri kävi silloin melske ja hilske ongen ympärillä. Se oli sitä aikaa se – silloin oli nuorisossa tarmoa ja voimaa, kovasti olikin, vaan mitä tämä nykyajan nuoriso! Velttoa, väsynyttä ja mihinkään kykenemätöntä se on, vaikka onkin kärkäs hyppäämään vanhempien ja viisaampien silmille. Kas nyt, kuinka tuossakin joutavanpäiväisesi jatsataan – ei ole päättäväisyyttä eikä rohkeutta mennä suoraan ja halkinaisesti asiaan niinkuin ennen tehtiin ja ahventen tunnussana aina on ollut. Pitäisiköhän kerrankin mennä näyttämään nuorisolle esimerkkiä – tässä joutessaan kesäpäivän kuluksi..." Näin kehitellessään unisesti ajatuksenpäätä pitemmälle ja vanhain tavoin moittiessaan aikansa nuorisoa tämä muinaisuuden kumaraniskainen, isosilmäinen ja kaarevaleukainen köriläs lykki ja liputteli ruhoansa hiljalleen eteenpäin, ja pikku kansa väistyi arasti ja kunnioittaen syrjemmäksi. Syntyi kaamea hiljaisuus, aivan kuin poikasena katsoessani, kuinka Lyyhä-Topi kaivoi piipustansa öljyiset perät kämmenellensä, avasi mustan, harvahampaisen kitansa kuin Vipunen, ja kauhukseni lopsautti sinne nuo perät, lyöden leveällä kämmenellä vasten suutansa niin että paukahti – lyöden, mutristellen ja iskien minulle silmää kuin sanoakseen, että tämä se on oikeata miehen ruokaa! Samoin nyt pikku kansa kauhusta jäykistyneenä katsoo ihmeissään, onko mahdollista... että isoisä... paappa itse? Jo joku erehtyy kieltelemään, että ukki, ukki! Älkää, siinä voi olla koukku sisässä...!

Tämä oli liikaa, tämä ratkaisi asian. Paappa olisi luultavasti sittenkin jättänyt madon rauhaan, vaikka se oli harvinaisen paksu ja lihava – tjaah – se oli ilmeisesti kastemato, olisi hillinnyt halunsa ja vain arvokkaasti haistellut sitä, kuten oli tehnyt lukemattomia kertoja ennen, mutta kun tuo ipana rohkeni tulla varoittamaan häntä, tämän järven kokeneinta miestä, itseänsä Ukko Pekkaa, niin se oli jo totisesti liikaa. Päättäväisesti hän avasi kitansa, joka oli kunnioitettavan väljä, ja...

Olin säikähdyksestä pudota järveen. Tunnelmani oli sama kuin jos keskellä rauhallista jumalanpalvelusta joku olisi äkkiä lyönyt nyrkillä virsikirjalautaan – tai ampunut revolverilla – tai muuten joku jossakin hiljaisessa paikassa pannut niin odottamattoman ja tiukan vastalauseen, että seurakunta olisi äkkiä säpsähtänyt hereilleen. Ja ennenkuin oikein selvisin säikähdyksestäni, jutusi ja junnasi onkeni päässä itse Joonan valas – niin ainakin kuvittelin...

Tosiasia on, etten sitä kalaa saanut. Punnerrettuaan vähän aikaa se katkaisi siiman ja oli mennyt. Selvästi näin, kuinka se itsekin oli ällistynyt ja pökertynyt. Silläkin oli maailma kierahtanut silmissä, kun madon kova selkäranka oli tunkeutunut sen leukapieleen ja samalla lähtenyt junnaamaan ylöspäin. Siinä oli saanut käyttää ihan hartiavoimiansa, ennenkuin oli asettunut... "Mutta kun minä painalsin parisen kertaa hiukan lujemmin, niin kyllä se silloin..." – "Hihii!" kuuluu samalla pikkukalojen joukosta epäkunnioittavaa tirskunaa ja Paappa muljauttaa sinnepäin vihaisesti. "Sedällä on roskaa suupielessä", toimittaa pikku särki rohkeasti. Ja niinpähän on – se tuo mato pahalainen tarttui siihen ja miten sen nyt saa irti. Siimaa on pätkä perässä vipattamassa, niin että ihan ilkeyttää. Ukko ui risunsa suojaan, vaivoin säilyttäen arvokkuutensa, ja rupesi siellä hiljakseen hankailemaan koukkua irti. "Roskareissu, mutta tulihan tehtyä!" se siinä ajatteli lepäillessään, sekä harmitellen että hyvilläänkin, kun oli vielä vanhoilla päivillään kyennyt näyttämään veltostuneelle nuorisolle, miten onkea on haukattava...

Mutta pikku kalat lähtivät liikkeelle kertomaan suurta uutista, kuinka Ahtolan vanha Paappa oli haukannut onkea ja syönyt sen, olematta milläänkään. Pian sen tiesi koko järvi, nostipa lahnaparvi turpansa pohjaruohikosta, jossa laidunsi, ja muljotti kysyväisesti pullosilmillään. Pikku kalat suurensivat juttua ja valehtelivat siihen lisää niin paljon kuin suinkin osasivat, ja järvessä vallitsi iloinen tunnelma. "On se Paappa sentään mies vielä vanhoillaankin... Näyttipäs sille juuttaan onkimiehelle, että osataan sitä täälläkin puoliaan pitää!" Kaartiskalahden ison kiven katveessa asuva vanha sammalpäinen kiiski, joka tuntee järven historian ja kalat kuin kaikki piikkinsä, ilmestyi sekin juttuavaan parveen kertoakseen muutaman opettavaisen kaskun Paapan nuoruudenpäiviltä, jolloin hän oli tehnyt huomattavia voimatekoja ja jolloin hän – kiiski nimittäin – oli painavasti, ennustavasti, ilmaissut mielipiteensä. "Sanokaa minun sanoneeni, että tuosta pojasta puhutaan vielä paljon!" Hän ihan pullotti juttuamisen halusta, rykäisi ja rykäisi, yritti ja yritti, mutta aina turhaan; hän ei saanut sanansijaa kaikkien yhteen ääneen poristessa. Eivätkä pikku kalat siitä erikoisemmin pahastuneetkaan – kenties hämäsivät ukon puheenvuorot ihan tahallaan –, sillä he tiesivät vanhastaan, ettei kiisken pitkäveteistä jaaritusta jaksa kukaan kuunnella. Onneton se, jonka kiiski saa ahdistetuksi itsensä ja kiven väliin – jonka evästä se niin sanoaksemme tarttuu kiinni. Silloin se rupeaa yksitoikkoisesti ja hitaasti tarinoimaan jotakin iänikuista juttuansa, jonka muka olisi pitänyt hänen nuoruudessaan tapahtuneen, eksyy laajoihin yksityisseikkoihin ja sivukohtauksiin, unohtaen välillä koko pääjuonen, kunnes muistaa sen taas, ja jatkaa ja venyttää sitä sietämättömästi. Tyydytettyään juttelunhalunsa se sitten lopuksi sanoo, ettei hän tahdo enempää käyttää sinun kallista aikaasi – oli vain tässä tavatessa halunnut vaihtaa muutaman sanan, kun ei hyvien ystävien sovi aivan puhumattakaan toisiansa sivuuttaa. Ryiskeltyään turhaan aikansa kiiski ui katkerana kivensä varjoon, huomaamatta niitä merkitseviä silmäniskuja, joilla hänen körrivää menoansa saateltiin. Se murjotti hyvin vihaisena, sadatellen maailman ynseyttä ja tyhmyyttä – niin juuri: tyhmyyttä! – kun sitä vanhain tavoin rupesi äkkiä nukuttamaan ja se torkahti makeasti. Herättyään se ei muistanut enää harmiaan, vaan jupisi itsekseen rauhallisesti omia mietteitään.

Kun seuraavana aamuna menin keittiöön, oli siellä itse Olkkolaisen Heikki ja hänen edessään lattialla hirmu-ahven. "Se on se sama, joka oli tohtorilla eilen ongessa", selitti Heikki. "Sillä oli vielä onki suupielessä. Aitasin eilen illalla onkipaikan verkoilla ja olipahan sen verran, äijän köriläs, yöllä liikkunut, että tarttui."

Olin sanaton, tyrmistynyt, kauhistunut. Paappa, Ukko Pekka, tämän järven kuningas, muinaisajan urho ja sankari, kaiken perinnetiedon olennoituma, koko paikkakunnan ylpeys: makaa tuossa hengetönnä kuin lieko! Traagillista! Mitä suurimmassa määrässä murhenäytelmällistä! Oliko sen ajattelematon halu näyttää nuorisolle voimiaan ollut sitä ylpeyttä, joka käy lankeemuksen edellä? En tiedä. Tunnen vain, että tällä kerralla kalan kohtalo herättää sääliäni, koskettaa tunteitani, ja ymmärrän, mistä se johtuu: ahven tuossa ei ole vain kala, vaan myös persoonallisuus, olento, joka pitkällä elämäntyöllään on hankkinut itselleen oman erikoissielun. Ei tarvitse muuta kuin vilkaista siihen, niin voi heti todeta: mies joka evänsä pienintä piikkiä myöten! Kuinka onkaan elämäntyö kasvattanut ja kumarruttanut sen hartiat korkeaksi vuoreksi, joka on sen niskassa kuin dromedaarin kyttyrä; kuinka ylevän pessimistinen on sen ilme, kun katsot sitä edestäpäin vasten naamaa ja panet merkille sen halveksivasti alaspäin kaartuvat suupielet; ja kuinka hillityt, taiteelliset, todella valtakunnan ensimmäiselle gentlemannille sopivat ovat sen värit! Olen todellakin tyrmistynyt, osanottavainen, ja liikutettuna näen, kuinka vanhus vielä kerran avaa suunsa kuin sanoakseen jotakin, mutta sulkee sen sitten ainaiseksi.

Kuin ymmärtäen, ettei näin korkean vainajan sovi antaa maata lattialla, ottaa aamuaskareissaan pehmeän mukavasti lyllyilevä talon emäntä kalalaudan, tarjoaa sitä minulle ja sanoo herttaisen houkuttelevasti ja imartelevasti, kuin peläten, etten olisi pyynnöstä oikein mielissäni:

– Kuule, sinulla kun on niin terävä puukko ja kun osaat muutenkin perkata kalat niin hyvästi, niin käypäs nyt äkkiä siivoamassa tuo ahven, että saamme paistaa sitä aamiaiseksi...

Tuijotan tylsästi kalalautaan, ottamatta sitä käteeni. Siinä se oli taas edessä: kalanperkkaus, tuo ikuinen arkityö juhlallisen ja ylevän pyydystystunnelman jälkeen, noiden kirotun piikkisten ahventen raappiminen, joista eivät suomut tahdo millään irtautua ja joihin pian haavoittaa kätensä. Sanon kapinallisesta

– Kun tulin juuri pesseeksi käteni...

– Vai likaisin käsinkö luulisit saavasi minun kalojani perkata! Siinä on lauta – etkö mene jo – aikainen mies!

Hän tökkää minua epärunollisesti laudalla vatsaan. Ei jälkeäkään minkäänlaisesta pieteetistä enempää minua kuin tuota ahventen kuningastakaan kohtaan! Olen juuri ottamaisillani laudan, kun Heikki sanoo jalosti ja harkitun kohteliaasti:

– Kyllähän minä sen pian perkkaan – tohtorilla kun sattuu olemaan puhdas paita...

Katson häntä vakavasti silmiin, mutta en huomaa niissä mitään, joka osoittaisi hänen ymmärtäneen kohteliaisuutensa syvintä kärkeä. Alistuneesti huoahtaen lähden hänen jälkeensä, kun hän lyhyin askelin teppasee tallukoissaan kalanperkkauspaikkaa kohti. Siihen hän kyssähtää mukavasti polvilleen, mutta minä istuudun kivelle ja rupean vaihtamaan hänen kanssaan harkituita mielipiteitä kalansaaliista ja lahnanpyynnistä yleensä sekä tupakanviljelyksestä erittäin näissä nyt Keski-Hämeen olosuhteissa. Heikki vastailee suuren kokemuksensa ja tunnetun viisautensa mukaisesti, välillä pysähdyttäen työnsä, katsoen minuun vilpittömästi ja korjaten hattuansa. Viereemme on ilmestynyt Kalle, joka tarkkaavaisesti seuraa Heikin työtä väliin makeasti nielaisten personvettä, jota yhtämittaa hersyy sen suuhun. Jo saapuvat siihen Maija ja Poju, viimemainitulla esiliinansa mutkauksessa kissanpoika, joka kalanhajun tunnettuaan rupeaa ilmeilemään miehekkäästi aivan kuin aikainen kollikatti. Mutta isot tytöt eivät välitä tällaisista sivistymättömistä kohtauksista, vaan menevät tuosta ohi puutarhaan, siroina ja hienoina kuin aatelismamssellit, nuorempi ilmeisesti selostaen Muskettisotureita, jota kyllä, jonkinmoisen hämärähkön isällispedagoogisen periaatteen vuoksi, olen kieltänyt lukemasta, pitämättä kuitenkaan käytännössä kiellostani kiinni. Pesäpöntön katolla, aivan tuossa lähellämme, istuu paarmalintu, katsellen meitä virkeän kirkkaasti ja tuon tuostakin tirauttaen laulunpätkän. Ja eiköhän, totisesti, aidan takaa ilmesty näkyviin kunnioitetun naapurini ja isällisen auttajani Järvelän paapan harmajaksi käynyt, jonkin verran salonkivaatimusten tasolta jälkeen jäänyt pää. Hänellä on ollut koko suvikauden ns. nukkumatuuri, so. hän ei ole noussut ylös ollenkaan, vaan on nukkunut melkein vuorokaudet umpeensa, välillä hyväntahtoisesti piikitellen ja kutitellen koko maailmaa. Näkyi nyt nousseen ja kauniin sään houkuttelemana lähteneen tavallisille kesäisille konttausmatkoilleen, syömään suolaheiniä ja rakentelemaan pieniä kivikasoja. Hän korjaa hattuaan ja huomauttaa kohteliaasti:

– Isonpa näkyy tohtori saaneen ahvenen...

Hän tietää kyllä, että Heikki sen on saanut, koska on sitä perkkaamassa, mutta osoittaa täten minulle talon isäntänä kohteliaisuutta. Jätämme hänen huomautuksensa vastaamatta; minä vain olen hiukan epävarman näköinen ja Heikki jatkaa kiinteästi suomustamista. Järvelän paappa lisää silloin aatteellisesti ja vihjailevasti:

– Sopiihan siinä sitten näin kauniilla ilmalla ahvenen peijaita viettää. Kuuluvat taas opettajan kärpäset olleen lentopäällä...

Hän murisee jotakin, ettei Järvelässä, jukolaut, sentään vielä kärpäsiä lypsetä, ja nuuskii ilmaa tunnustelevasti. Aivan oikein: huvilan keittiöstä kantautuu selvä, terävä kahvin tuoksu. Näen Heikin sieraimista ja kurkun liikkeistä hänenkin tunteneen tämän suloisen lemun, mutta hillitsevän itsensä miehuullisesti. Mutta Järvelä jättää nyt joutavat kohteliaisuudet, kohentaa hattuaan ja kysyy Heikiltä:

– Mistä sinä tuon körilään käsitit?

Heikki selittää saaneensa sen siitä Kärpäsenhännän vaiheilta. Järvelä harkitsee ja aattelehtii:

– Minä jo melkein arvelin, että sieltä se on sen saanut. Näet siinä on ajastaikoja asunut tällainen ukko-ahven. Se on vienyt monet onget, repinyt verkkoja ja säikytellyt akkoja kuka tietääkään, kuinka kauan. Millä ihmepelillä sinä sen keplottelit?

– Ei se mikään ihmepeli ollut – tavallinen lahnaverkko vain, vieläpä lahonpuoleinen. Enkä minä sitä verkkoon keplotellut – itse se siihen meni yöllä, kun minä olin nukkumassa.

Heikki näin heittäytyy kesä-aamun ja kahvintoiveen virkistämänä leikkisäksi, vilkaisee minuun ja korjaa hattuaan. Järvelä avaa suunsa ja rupeaa miettimään täsmällistä vastausta, kun tilanne hämääntyy sen kautta, että jurona ja vaiteliaana istunut Kalle nyt äkkiä avaa kitansa, kirisee ja hätäilee persosti, ja räpyttelee siipiään. Heikin työ on näet edistynyt niin pitkälle, että hän on taitavalla kirurgisella käsittelyllä avannut kuninkaan vatsan ja vetänyt "maalle" hänen – kuinka sanoisin sievästi – ruoansulatuskojeensa. Nähtyään Kallen vaativan ilmeen hän ottaa ne hyppysiinsä, jossa niitä nyt killuu perin realistinen nippu, ja pitelee tätä rypäleterttua hetken aikaa Kallen kidan yläpuolella kuin epäröiden, uskaltaisiko sinne laskea moista määrää. Mutta Maija sanoo luottavaisesti:

– Ann mennä vaa, kyll sinne mahtuu!

Inhosta irvistäen katsomme nyt, kuinka koko rykelmä tosiaankin katoaa Kallen kitaan kuin pohjattomaan kuiluun. Kissanpoika on jäykistynyt omituisesti; sen häntä tärisee tunteellisesti. Mutta pyyhittyään nokkansa sammaliin Kalle lähtee kiitoksitta lentää kahnuttamaan vajan katolle, josta pitäen se näin aamulla hallitsee valtakuntaansa. Heikki saa työnsä valmiiksi, ja niin kokoonnumme kaikki vilpolaan juomaan ahventen kuninkaan peijaiskahvia, erikoisvieraina Heikki ja Järvelän paappa, jota kohtaan huvilan emännällä on vanhoilta ajoilta kiitollisia, myötämielisiä tunteita. Mahdottoman hyvältä kahvi maistuikin tänä aamuna, jolloin sää oli niin suloinen, luonto niin kesäntäyteläinen, ilma puhdasta ja järvi kuin unelma, jolloin paarmalintu muisti tuon tuostakin tirauttaa juuri sen oikean, tunnelmaan sopivan sävelen.

Aloitin kalafilosofiani ahvenella, koska se mielestäni on näiden järvien kalojen kuningas. Olen korottanut sen tuohon arvoon monista syistä, joista vaikuttavin on se, että ahven on todellinen persoonallisuus. Mistä johtunee, että kuvittelen sitä jöröksi vanhaksipojaksi, joka valittujen ystävien joukossa viljelee kuivaa kokkapuhetta, joskus jopa krohahtaen pikku nauruun, ja jota yleensä pidetään perin tiiviinä ja rahaa läpäisemättömänä, mutta jonka testamentti sitten onkin kaikille kalliiden sivistysasioiden harrastajille iloinen yllätys? En tiedä, mutta arvelen sitä aavistetuksi, innoituksen silmällä nähdyksi totuudeksi.

Tätä kuninkaanvaaliani en kuitenkaan luule paikkakunnalla hyväksyttävän. Heikki esim. puhuu ahvenesta varsin kylmästi, kuin tavallisesta kalasta vain, ja selvästi pitäen runollisia latelujani ahvenen aateluudesta näiden nyt herrasmiesten tavallisena tunnettuna loruna. Mutta annapas puheemme koskettaa lahnaa. Silloin hänen ääneensä tulee ihan hellä väri, kun hän sanoo haaveillen, kuin muistellen hienoimpia herkutteluaistimuksiaan:

– Se on lahna niin makee, kun se oikein suolass kypsyy...

Siinä sattui silloin Maija olemaan saapuvilla. Heikin lause painui syvästi hänen "kirkkaaseen lapsenmieleensä". Hän hoki sitä koko sen kesän, niin että harmitti, muisti sen myöhemminkin, lausuu sen joskus vieläkin, vaikka hänen päänsä keikkuu jo korkeammalla kuin minun. Se on suuri koettelemus vanhemmille, tuollainen – siitä voi tulla synkkämieliseksi. Se on tylsyyden korkein huippu varsinkin siksi, että se melkein poikkeuksetta lausutaan sellaisten asioiden yhteydessä, joihin se ei ollenkaan kuulu.

Tämä vain ohimennen. Tarkoitukseni oli lyhyesti mainita, että kerran käydessäni Heikin luona huomasin tuvan ulkoseinällä korkeita, sotkuisen näköisiä, luonnottoman harvasilmäisiä verkkoja. Sormeilin niitä asiantuntevasti ja kysyin:

– Vasikoitako Heikki näillä...?

Heikki vetäisi posliininysästään muutaman leppoisan leyhähdyksen ja vastasi maltillisesti:

– Kyllä niillä voi vasikankin saada, jos tuonne hakaan virittää. Mutta järveen ne on meillä enimmästä päästä laskettu siinä toivossa, että jos sattuisi joku lahnan niminen kulkemaan sitä kautta asioilleen.

Istuimme veräjäpuulla ja tarinoimme lahnoista perusteellisesti. Oli taas oikein kaunis päivä, lämmin, ja Heikin pihaton kärpäset pörräilivät uneliaasti. Tuntui kalastushenkisen, romanttisen salaperäiseltä. Olinhan kyllä nähnyt naapurihuvilalla samanlaisia korkeita ja harvasilmäisiä verkkoja, joita siellä asuva ystäväni joskus sormeili ja nosteli eräänlainen kaipaava ja villi ilme katseessaan, ja olinhan kuullut hänen kertovan jättiläiskampelan kokoisista, leveistä ja litteistä kaloista, joita hän oli muka noilla kojeilla saanut, mutta suoraan sanoen en ollut hänen puheisiinsa oikein uskonut, tällä suinkaan tahtomatta väittää, että hän olisi puhunut perättömiä tai edes liioitellut. Kysymys on vain kalastusromantiikasta, joka kuten tunnettua sisältää sovittamattoman ristiriidan niiden valtavien saaliiden, joita kerrotaan, ja niiden korttelinpituisten ahventen ym. suurkalojen välillä, jotka säännöllisesti asianomaisen kertojan pöytää koristavat. Kalastusromantiikka on uskomattoman monipuolista ja rannatonta, ja mahtuu siihen totta ja valhetta vaikka kuinka paljon, suoranaisia ihmeitäkin, kuten esim. se, että "ison veden kala" eli lohi rupeaa uimaan jo yhdessä ryyppylasillisessa. Ne kohdat Heikin lahnaromantiikasta, jotka tuntuivat liioitelluilta, so. joissa hänen mielikuvituksensa ponnahti huikeaan lentoon, olen kokonaan jättänyt pois tästä kuvauksesta, joka tietenkin tarkoin pysyy totuudessa.

Lahnat ovat salaperäinen, ylhäissukuinen ja isokokoinen kalarotu, joka asuskelee jossakin siellä, missä on mutapohjaa ja pohjaruohoa. Leveinä kuin lehmät ne siellä laiduntavat, tonkien turvallaan tai ehkä pitäisi sanoa "kärsällään" tuota ruohikkoa, jonka juuria tai niissä olevia äyriäisiä tai toukkia – kuka hänet nyt niin tarkkaan tietää – ne syövät, väliin vilkaisten vedenpintaan, jossa valo kimaltelee ja jossa Heikki tai Eskolan Akusti tai joku muu kalastushenkinen äijä saattaa irtipäässeistä ruohoista todeta, että näkyypä olevan tässä lahnaparvi syönnöksellä. Lahnat kyllä heidät äänestä tuntevat, sillä ovathan he vähintään 60 vuotta tuota samaa tiirailemista harjoittaneet, sanoen joka kesä täsmälleen samat sanat lahnaruohoa nähdessään. Ne eivät keskeytä syömistään, vilkaisevat vain tyynesti yläilmoihin ja murahtavat, että kohta se tietenkin tuo ne verkkokulunsa tuonne pakalle, tuulen alle, uskoen meidän soutelevan sinne. Mutta mepä emme teekään sitä, vaan menemme aivan toisaalle. Väliin on kuitenkin Heikki ikäänkuin lukevinaan vedenalaisten ajatukset. Hän viivähtää hetkisen mietteissään, kunnes viekas hymy vilahtaa hänen uurteisella naamallaan ja hän saattelee verkkonsa aivan toisaalle kuin lahnaparvi oli luullut. Niin että kun tämä kaikessa rauhassa tulla meloskelee sinne, jonne oli aikonut Heikkiä pettääkseen, se aivan huomaamattaan joutuu tuon viekkaan äijän verkkoihin, joihin aina taitavimmista manöövereistä huolimatta muutamia köriläitä jää kiinni. Siinä ei auta sitten muu kuin surkealla silmäinmuljahduksella sanoa hyvästit irti jääneille tovereille, jotka pahoitellen, päivitellen ja Heikkiä sadatellen varovasti soluttelevat hänen verkkojensa piiristä vapaille vesille. Mutta aamulla ani varahin Heikki saapuu, istuen perässä ja tuon tuostakin kohentaen hattuaan, silmissä veden avaruuksia tuijotelleen miehen terävä, sininen katse, nysä hampaissa ja makean hapan kotikasvuisten viuhkina perässä, Liisan soutaessa alistuneesti. Ja kun sitten verkko vastaa nostajan käteen sillä sanomalla, että täällä on iso kala, niin silloinpa Heikille kiireesti haavi käteen. Eikä aikaakaan, niin paatin pohjalla loikoo kaloja kuin limppuja, ja Heikin huulet hytisevät hyvästä mielestä.

Tällaista sitkeätä sotaa on lahnain ja näiden ukonköriläiden välillä jatkunut siitä asti, kun varis nielaisi ensimmäiset, kivikansan miehen sille heittämät totkut tuolla nykyisellä huvilaniemellä. Arvata saattaa, että erinäiset määrät järkeä, sotaviekkautta ja kokemusta siinä on käytetty molemmin puolin, koska lahna ei ole päässyt loppumaan ei nelikoista eikä järvestä. Ja tästä kenties vuosituhansia kestäneestä taistelusta kai on syntynyt se jalo toveruus, se kunnioitus, jonka saattaa todeta paikkakunnalla vallitsevan lahnoja kohtaan.

Taistelun huippukohta on joka vuosi siinä kesäkuun alkupuolella. Silloin lahnat valtaa omituinen vimma; ne eivät enää pysy syövereissään eivätkä salaisilla laiduntamispaikoillaan, vaan lähtevät suurina parvina, ihmeellisen kiihkon ajamina, rynnistämään kohti rantavesiä, ikimuistoisista ajoista saakka mieluisia leikkimatalikoita. Tämän vastustamattoman halun ukonköriläät kyllä tuntevat. Kuin huvikseen he ovat jo viikon päivät joka ilta kävelleet tuolla korkealla rantaharjulla, kohentaneet hattuaan ja tiirailleet järvelle. Jopahan rupeaa näkymään merkkejä! Heidän tottunut katseensa havaitsee vedessä sellaista viriä, jota ei tee särki eikä muu pikkukala, vaan jonka viiltää pintaan kiihkoisen lahnan leveä pyrstö. Kiireesti järvelle, viemään verkkoja tuohon Sauna- ym. lahtiin, joihin lahnat nyt pakkautuvat. Eikä sitten ole muuta tehtävää kuin noppia isot kalat haavilla veneeseen sitä myöten kuin ne ehtivät tarttua kiinni.

Heikki hyrisee romanttisesta hyvästä mielestä. Korpikansamme ikivanha pyytäjähenki asuu hänessä heikentymättömänä. Hänhän voi olla tuon mainitun kivikansan miehen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa – ja varmasti onkin; tahdon uskoa niin, kuvitella hänet sanansaattajaksi heimoni himmeimmän aamuruskon ajalta, jolloin Joutsenselkä väreili valkolintujen ja jättiläiskalojen kotina, jolloin Sappeenvaara tuolta toiselta puolelta jo hymyili ikuista auerhymyään, karhun katsoessa sen korkeimmalta rantakalliolta selällä soutavaa kivikansan haapiota. "Kutuöinä ei", puhui Heikki, "auta mennä nukkumaan, vaan täytyy valvoa verkkojen ääressä niin kauan kuin kaloja riittää. Siksi olen pitänyt tapanani ostaa lahnankutuviikoksi kilon sokeria ja kahvia – se niin kuin paremmin pitää hereillä. Ja on se muuten soma tuossa kesän kynnyksellä jokunen yönseutu valvoa tai ainakin jättää vähemmälle nukkumiselle. On niin valkeata koko maailma ja aamulla käet kukkuvat ja kukot kiekuvat kuin kilvassa. Kylläpähän saa talvella nukkua tarpeekseen. Ja kun olen jo kuutisenkymmentä vuotta näitä lahnoja vahtaillut ja samalla katsellut, kuinka aurinko oikeastaan vain pistäytyy tuolla Sappeenvaaran takana, ruveten kohta jo pyörimään ylöspäin, kuunnellut ja seuraillut tätä kevään ja kesän peliä, niin on kuin jäisi vuosi vaillinaiseksi, jos joskus laiminlöisi lahnanpyynnin".

Istumme yhä siinä veräjän selällä ja vaivumme mietteisiin. Heikki tuijottaa terävällä, sinisellä katseella kauas järvelle, jossa yksinäinen vene hitaasti etenee. Pieni tuulenhenkäys kyntää pintaan kuvioita, nostaa pikku aaltoja, jotka kauniisti vilajavat. On sopusointuista, rauhallista, onnellista.

Nuo varhaiset aamuhetket, jolloin huvilan rouvan kanssa soudamme Saunalahteen kokemaan siellä olevia verkkojamme, eivät hevillä unohdu. Hänellä on pikkiriikkinen kalastuksen viehtymys, vaikkakin omalaatuisensa. Siihen kuuluu oikeastaan enemmistö muuta kuin kalastamista, mutta viimemainittu on kuitenkin kuin maljakko, johon nuo sivuseikat, asian koristukset, voi sijoittaa. Ensiksi herääminen suhteellisesti varhain, jolloin lapset vielä nukkuvat syvässä unessa ja jolloin koko huvilassa muutenkin on risahtamattoman rauhallista. Sitten kauniin ilman toteaminen, minkä näkee siitä, vilajaako koivun läpi paistava auringonvalo makuuhuoneen ikkunaverhossa, ja kuulee siitä, laulaako ikkunalaudalla asuva pääskynen. Silloin on niin mukava nousta, pukeutua noin vain näön vuoksi, ja pistäytyä vilpolaan, jossa aamun raikas ilma hyväilee ihoa viileästi ja rauhoittavasti. Lähdemme kahden, teemme yhdessä tuollaisen pienen huviretken, jonka viehätys on mm. siinä, että se suoritetaan näin salavihkaa. Työnnämme veneen telalta niin hiljaa kuin suinkin, ja nyt jo menemme tyynellä lahdella. Jos seisoisin rannalla, niin tietäisin, mitä näkisin: valkoveneen ja sen kuvan, hiljaa huojuvan kaislikon, taustalla autereisen metsän ja yllä ikuisen taivaan, joka on niin syvä, niin syvä. Väliin soutumme lakkaa, vene pysyy paikoillaan, vain pienet aallot lipisevät vaisusti sen kylkeen. Ystävämme uikku ui tuosta ohitse, jokseenkin läheltä, sillä se on lakannut pelkäämästä meitä; sen valkoinen rinta kuvastuu kauniisti veteen ja se puhdistaa tuon tuostakin omituisen hermostuneesti päätänsä. Sillä on sellainen tapa. Ja niin saavumme Saunalahteen, jonka perukka on läpitunkemattoman kaisla-aarniometsän täyttämä. Tänne laskemme verkot silloin, kun tahdomme varmasti saada jotakin – täällä aina ui pienempiä kaloja. Kuinka puhtaina ja kauneina valkolumpeet unelmoivat tuossa koristeellisten ja sievästi järjestettyjen lehtiensä keskellä ja kuinka sadunomaisina ja outoina, kuin eivät kuuluisikaan tähän maailmaan, särähtelevät kaislain lehdillä siniset sudenkorennot. Kaislikosta kuuluu varovaa änkkäämistä, veden hiljaista loiskuttamista ja sitten narinaa, kuin sopottavaa, varoittavaa puhetta: sorsamamma siellä suhdittaa lapsiansa, kieltäen menemästä veneen näkyville. Unohdumme taas tuijottamaan veteen ja taivaaseen, kaukaiseen Sappeenvaaraan, jonka rinteillä jo väräjää kesäpäivän lämmin, punasinervä hymy. Kaakkurien konsertti raikuu komeasti ja tahdikkaasti, ollen minulle epäämätön todistus siitä, että rytmi kuuluu luontoon...

Sitten huvilan rouva rupeaa nostamaan verkkoa, pistellen sitä sievin kädenliikkein puikkarille. Mutta heti kun verkkojata tulee kiinteälle, tuntuu siinä voimakasta tempoilua ja samalla kuuluu aika porske: tuolla ulompana nousee näkyviin iso hauki, joka muljauttaa meihin epätoivoisen katseen, läimäyttää pyrstöllään kuin valas, nutjauttelee voimakasta ruumistaan, avaa ammottavan kitansa, pudistaa niskojaan – ja on mennyt! Veltoksi jää verkko rouvan käteen ja tyrmistyneenä kalastajatar saa sanotuksi vain ällistyneen "hyi!" Kun saavumme sille kohdalle, jossa peto oli ollut, on siinä ammottava reikä; eivät pitäneet ohuet langat moista hirviötä.

Saattoi hyvin arvata, että se oli Saunalahden tiikeri, näiden rauhallisten vesien kuningas, joka piti pienen kalakansan tarpeellisessa kurissa, halliten sitä kuin julma tyranni. Elämästä on leikki kaukana silloin, kun milloin tahansa voi joutua tuollaisen raatelevan pedon ruoaksi. Kesken kaiken, kun kalaparvi kisailee päivänpaisteessa, iloiten sekin kesän kirkkaudesta, ryntää joukkoon vihreä hirviö, joka on kaislain varjojen suojassa, kenenkään huomaamatta, kavalasti liputellut ja liukunut lähemmäksi. Päästyään hyvälle välille se on ottanut vauhtia ja... Siitä on taas auennut leveä tie hauen avaraan vatsaan monelle...

Huvilan rouva ymmärtää tämän ja selittää vihaavansa tuota haukea. "Sinun pitää pyytää se pois!", hän sanoo, niinkuin tämä olisi maailman yksinkertaisin asia. Rupean epäröivästi, laajasti ja asiantuntevasti selittämään hänelle, kuinka vaikea ja monimutkainen juttu tuollainen perusteellinen ja tarkoituksellinen hauenpyynti oikeastaan on. Se tuntuu kyllä hyvin helpolta, mutta sitä se ei suinkaan ole. Siinä vaaditaan ensiksikin...

Mutta hän nolaa minut huomauttamalla, että naapurin kamreeri saa haukia vaikka kuinka paljon vain heittelemällä uistinta ja käyttämättä edes vapaakaan. "Koettaisit nyt sinä sitä kallista heittovapaasi ja uistintasi, jotka vastalauseistani huolimatta keväällä ostit. Onko niillä vielä edes yritettykään?"

Olen kyllä ylipäätänsä sitä mieltä, ettei naisilla ole logiikkaa – sanoinpa kerran ylimielisesti sellaistakin, ettei naisen järjettömyydellä ole rajaa. Mutta saapuville sattunut pikku Maija puolusti sukupuolensa asiaa tehokkaasti tekemällä tuosta arvostelustani bumerangin, aseen, joka iskee heittäjään itseensä, ellei osu maaliinsa. Katsoen minuun nuhtelevaisesti hän nimittäin liukkaasti käänsi lauseeni näin: "Mutta miehen järjellä on raja!" Niin, olen ollut huomaavinani, että naisten logiikka on heikkoa tai ainakin toisellaista kuin meidän miesten, mutta tällä kertaa täytyi myöntää, että huvilan rouvan ajatuksenjuoksu oli erittäin loogillista.

Näet tässähän eräänä vuonna – siitä on jo aikoja – kaikilla herrasmiehillä oli suoranainen hauenpyytämisen vimma – nimittäin määrätyllä konstilla. En rehellisesti sanoen tällä hetkellä muista tuon konstin nimeä – se on hyvin hieno ja urheilumainen sana –, mutta kokemuksesta tiedän, että siihen tarvittiin sivistynyt, varmaan kai englantilainen heittovapa, joka viekkaasti voidaan katkoa moniksi kappaleiksi ja piilottaa aivan viattomalta näyttävään vedenpitävään vaatetuppeen, uistin ja pitkästi siimaa, joka juoksee vavan kärkirenkaan läpi tyven kyljessä olevalta rullalta. Kuuntelin joskus klubilla laajoja ja kekseliäitä sankaritaruja valtavista taisteluista ukkohaukien kanssa, jotka kuvastelivat mielessäni kuin Iki-Tursaat, nerokkaita selityksiä tämän urheilun tuottamista ylen hienoista urheilumielteistä, ja kyselijöille alentuvaisesti annettuja opetuksia, ja vaikka näin, että näitä hauki-epiikan sankareita rupesivat lopuksi itseäkin ilkeyttämään kaikki heidän puhumansa mahdottomat kalanpituudet ja muut valheet, niin että he lähtivät pois kalpeina ja hyvästiä sanomatta – kuuluipa heistä joku nähdyn seuraavana sunnuntaina kirkossa katuvaisen ja parannusta tekevän näköisenä –, en silti voinut hillitä innostustani, vaan päätin, että minunkin täytyi saada tuollainen – no nyt putosi salpa: svirvlausvapa ja -uistin. Sehän on ilmeisesti kaiken huvilakalastuksen alfa ja oomega, jolla tämä ikivanha pulma ratkaistaan urheilumaisen sirosti ja tuloksellisesti.

En tahtonut kuitenkaan yllättää perhettäni tällä uudella kojeella – äkillinen ilonpuuska voi näet olla vaarallinen –, vaan rupesin hiljalleen valmistamaan sitä svirvelimahdollisuuden varalle. Mutta vaikka kuinka olisin kuvaillut tämän kalastustavan urheilullista kauneutta ja taloudellista tuottoisuutta – maalaillut runollisesti niitä hetkiä, jolloin vihdoinkin saavuttuani kesälomalle "etsin virkistystä reippaasta kalastusurheilusta", heitellen sulavin liikkein uistintani pitkin kaislojen reunustamia syvänteitä ja tuntien mieluisaa jännitystä ja hermoväristystä joka kerta, kun tyynesti, tottuneesti ja kylmäverisesti, taidolla käytellen tuota vavan kyljessä olevaa rullavipumekanismia (mistähän löysinkään moisia tekniikan tuntemusta osoittavia sanoja?), väsyttelen ja haalailen venettä kohti erästä isonpuoleista hauenvenkaletta, joka uhkaavasti avaa kitansa ja pudistaa niskojaan – perhe ihmeekseni pysytteli kiusallisen innostumattomana ja kylmänä koko hankkeelle. Kuultuaan, mitä nuo kojeet suunnilleen maksaisivat – valehtelin ne vielä pelkuruudessani paljoa halvemmiksi –, vanhin tyttäreni arveli, että sillä rahalla saadaan suutarilta kaloja pariksi kesäksi, mikä on ehdottomasti varma pyyntitapa. Kun tällaisia arvostelevia ja asiallisia huomautuksia alkoi kuulua joka taholta niiden kättentaputusten ja ihastuksenhuutojen sijasta, joita olin odottanut, tunsin katkerana joutuneeni väärinkäsitetyn neron asemaan, murjotin hetkisen ja kysyin sitten revolverimiehen voimakkaalla, päättäväisellä ilmeellä, olinko herra talossani vai en? Sanoin, otin hattuni ja painuin niiltä jalkaini sijoilta urheilukauppaan, mielessä eräänlainen tuonenhämärä uhma kuin taisteluun lähdettäessä.

Ensimmäinen työ kauppaan saavuttuani oli tarpeellisen varmuuden saavuttaminen. Oli selvää, että jos minut huomattaisiin aivan kokemattomaksi kalastusasioissa, myyjät tukkisivat minulle juuri ne kojeet, jotka olivat jääneet varastoon, koska asiantuntijat eivät olleet huolineet niistä. Antaen siis sisäisin ponnistuksin olemukselleni eräänlaista englantilaistyylistä onkimiehen hohtoa maleksin välinpitämättömänä tiskin ääreen ja ummistaen silmäni sille tosiasialle, että juuri edessäni oli haluamiani kojeita kokonainen rykelmärivistö, kysyin nenääni honottaen, oliko heillä kunnollisia svirvelivapoja. Kunnioittavin silmäyksin silloin myyjä rupesi latomaan niitä eteeni, sulavasti ja mikäli ymmärsin asiantuntevasti selitellen etuja ja ansiopuolia. Oli siinä hienoja vapoja jos minkälaisia – kuin kalastusmiehen unennäköjä –, niin että kyllä kojeiden puolesta olisi luullut kalannuusan Suomesta loppuvan, mutta osasi niillä raadoilla myös olla hintaa. Harjoittaen varovaista tiedustelua ja vähitellen kääntäen olemukseni hohteen harkitsevaisen rahankäytön väriseksi, mikä on viisaan miehen merkki, ilmoitin tällä kertaa tyytyväni kaikista vaatimattomimpaan, jonka myyjä alistuvaisella ilmeellä minulle luovuttikin. Mutta kuin kostaakseen hän sitten hypnotisoi minut ostamaan siihen tuollaisen vedenpitävän vaatetupen, jossa on vielä raksi yläpäässä, niin että sen voi ripustaa mukavasti poronsarven piikkiin, seuraksi ruostuneelle haulikonrämälle ja kuhmuiselle messinkitorvelle, jolla romanttiset kirjailijat kertovat puhalletun raikuvia tra-la-laa-lurauksia, mutta josta en minä ainakaan ole ihan pallean takaa tulevista ponnistuksista huolimatta saanut irti muuta kuin surkean pihauksen, niin hämärän ja ponnettoman, että jänikset ovat tulleet hyvälle tuulelle. Ja huolimatta siitä, että ystäväni kamreeri oli neuvonut minulle juuri sen uistimen, joka oli muodissa näillä meidän vesillä, tuo myyjä pahalainen sai todistetuksi, että juuri nyt oli tullut kauppaan eräs toinen, joka oli vielä kynnen mustukaista ehompi: amerikkalainen puu-uistin. En ymmärrä, kuinka hän sai lumotuksi silmäni ja käännetyksi järkeni uimaan kanavissaan väärin päin, mutta summa summarum oli se, että hän möi kuin möikin minulle tuollaisen tuntemattoman ja koettelemattoman häkkyrän, ja että vielä lisäksi olin iloinen ja tyytyväinen kuin hyvänkin kaupan tehtyäni. Mahdollisesti asian tähän käänteeseen vaikutti se epämoraalinen taka-ajatus, että entäpä minä saan tällä uistimella kaloja paremmin kuin kamreeri omallaan, ja voin siis kerran lyödä häntä päihin hänen omalla alallaan, mutta jos näin oli, niin kyllä minua siitä rangaistiin. Sekään ei häirinnyt iloani, että huomasin myyjän tiskiinsä nojaten, arvoituksellinen hymynhäive yleensä vakavilla kasvoillaan, tuijottelevan jälkeeni raskasmielisesti, ja että useita naamoja ilmestyi akkunaan katsomaan, kun siinä kadulla epäröin, käyttäisinkö vapatuppea kävelykeppinä vai heittäisinkö sen olalleni, kuten onget aina ennen rehellisesti kuljetettiin.

Tällainen oli siis, lyhyesti kerrottuna, heittovapani esihistoria. Vein sen ylpeänä kotiin ja näytin sen kaikki ihmeet ja koneistot perheelle, joka silti yhä pysyi harmittavan kalseana ja kriitillisenä. Vain Poju oli altis todelliselle urheiluinnostukselle, katseli vapaa kunnioittavasti, silitteli sitä, ja kyseli, miten sillä ongitaan ja kuinka isoja kaloja sillä voi saada. Tämän pohjalla hän sitten ilmeisesti runoili uskomattomia kalastusjuttuja, kertoen niitä leikkitoverilleen naapurin Matille, heidän istuessaan yhdessä Matin keittiössä katselemassa russakoita, joita asui keittiön muurin takana. Tämän tiedän siitä, että Matin isä kerran klubilla paasasi tarpeettoman kovalla saarnausäänellä, että velihän taitaa olla vasta julmettunut svirvlausmies (hänen kielensä takalteli hieman tässä sanassa), "mikäli minä Matilta kuulin Pojun kehuneen". Olin niin heikko, etten jaksanut sanoa jyrkkää ja halkinaista totuutta, vaan kieltelin epävarmasti hymyillen, mikä yleisesti käsitettiin vaatimattomuudeksi ja vain lisäsi salaperäistä kalastushohtoani. Moni harmaantunut kalavalehtelija tuijotti minuun kateuden tuntein, muuttui puhumattomaksi ja lähti vähän ajan kuluttua hyvästiä sanomatta tiehensä. Aavistin pahaa, kuulin kaukaista ukkosen jyminää, arvasin rajuilman lähestyvän ja pian joutuvani murhenäytelmän keskushenkilöksi.

Kaikki kehittyi niin sanoakseni normaalisti. Kun maalle lähtiessämme pakkailimme noita jo historiallisiksi tulleita "muutamia pieniä kolleja" – näet kun on oma huvila ja siellä kaikki varusteet, ei kaupungista tarvitse kuljettaa muuta kuin "ihan välttämättömin" –, totesin, ettei vapatuppeni mahtunut mihinkään. Kukaan ei huolinut siitä, ei edes viheliäisten sateenvarjokulujen joukkoon siihen kolliin, jota meillä ainakin hyvällä suomenkielellä sanotaan "pleedremmiksi", ja johon lähdön kiireessä tupataan kaikki se, mikä ei ole muihin kolleihin mahtunut tai on unohtunut. (Ne erikoisvälineet ja -tarpeet, jotka ovat välttämättömiä lasten alaikäisyyden aikana, kuljetettiin meillä hattulaatikossa, joka on aina sivistyneen näköinen ja herättää aivan toisia ajatuksia.) Kun sitten olimme lopuksi saaneet "nuo muutamat pienet kollit" haalatuiksi alas ja yhteisvoimin, silmät ponnistuksesta nurin päässä, nostetuiksi kuormavankkureille, sivistymättömän ajurin sadatellessa, että "nämä pakkilaatikothan ovat kuin taloja" ja "eikö noissa liene täytensä lyijyä, kun ovat niin vietävän raskaita", kun perhe oli sulloutunut ajureihin tai autoihin, kaikilla killumassa pusseja ja paketteja joka sormen päässä, totesin jääneeni siihen katukäytävälle ypöyksin, vieressä raskas kapsekki, kainalossa vanha uskollinen sadetakki, päässä se matkalakki, joka tekee minut osavasti metsärosvon näköiseksi, ja kädessä – niin, mikä killuukaan tuossa oikean käteni sirosti piristetyssä pikkurillissä? – eiköhän vain tuo usein mainittu vaparustinki! Se oli minun henkilökohtaisesti saatettava perille, sen veden rannalle, jossa sikäläinen suurkalasta uteliaana odotteli sen tuloa.

Tarkoitus oli, että saapuisin asemalle raitiovaunulla tai muulla pelillä – "miehethän aina pääsevät" – ja että tietenkin joutuisin junaan. Tunnustelin kapsekkini painoa ja silmäilin epätoivoisena ympärilleni: sen raahaaminen raitiopysäkille saakka olisi voimia kysyvä tehtävä. Mutta missä hätä suurin, siellä apu lähin: eikös tulla kopsuttele tuossa pitkin katua kuin iloisen aavistuksen valtaamana hevoskopukka, ajuri! Teen hillityn arvokkaasti mutta samalla tarmokkaasti erinäisiä semafoorimaisia liikkeitä, päästäen niiden säestykseksi kurkustani sellaisen äänipommin, että ajuri pysähtyi silmänräpäyksessä. Huomattuaan minut hän rupesi oikein soutamalla kiskomaan suitsista, hevosen lennähtäessä melkein istualleen, kohottaessa päänsä korkealle ja avatessa suunsa jonkinmoiseen haamunauruun. Kuin tanssien se sitten saapui luokseni ja minä nousin taakkoineni rattaille.

Totesin mielihyvällä tavallisen onneni taas minua auttaneen. Eikä vain siten, että oli tuonut minulle ajurin, vaan myös ottaessaan sen valinnassa huomioon arkeologiset taipumukseni. Silmätessäni näet tarkemmin hevosta, sen ajajaa ja vaunuja totesin, että tämä oli nähtävästi sama ajuri, joka oli muinoin vienyt Nimrodin asemalle, silloin kun tämä varhain sunnuntai-aamuna oli lähtenyt ampumaan peltopyitä. Vanhuuden vaikutelma oli niin järkyttävä, että minun täytyi hetkiseksi ummistaa silmäni ja koettaa ajatella jotakin muuta. Mutta se ei onnistunut: näin itseni näissä Helsingin vanhimmissa ajopeleissä, turhaan koettaen säilyttää arvokkuuttani, hiukan vaivatun näköisenä ja vihaisesti silmäten hevoskopukkaan, joka puolestaan tuon tuostakin vilkaisi viekkaasti takakäteen kuin sanoakseen, että luuletko tässä oltavan ensi kertaa pappia kyydissä, senkin simppu! Huokasin silloin hiljaa henkitorveen Nortamon sanat: "Voi saastane sendä!"

Kiintoisa pari tämä: ajuri ja hänen hevosensa. Ukko oli jo vanha, niin kumarainen ja koppurainen, että hän tuskin olisi pysynyt seisoallaan, jos olisi jollakin ihmekeinolla päässyt pukiltaan alas. Hänen hartiansa olivat kumartuneet ja kaula kadonnut olkapäiden väliin samalla tavalla kuin sillä, joka siten tahtoo varjella itseään päälle tulevalta sana- tai iskuryöpyltä: ne henkilöt, joita hän syrjäkaduilla kyttäämällä sai houkutelluksi vaunuihinsa, joutuivat usein tällaiseen ryöppymielentilaan. Elleivät itsensä ukon, niin varmasti hänen hevosensa vuoksi. Kuljettuaan voimavuotensa markkinoilta toisille tämä oli elonsa illanruskossa joutunut ystävämme ajurin hoteisiin ja aloittanut tätä vastaan sitkeän passiivisen vastarinnan, kehittäen sen lopulta suorastaan taiteeksi. Ukko puolestaan vastasi samalla mitalla, se vain erona, että mukavalta istuinpaikaltaan, korkealta kuskipukiltaan, hän joskus äityi muuttamaan passiivisen suhtautumisensa konin metkuihin aktiiviseksi, ilmaisten tahtonsa navakoilla piiskaniskuilla, jotka vietävästi kihelmöivät konin pakaroissa. Sellaisten kohtausten jälkeen tämä tietenkin oli piripintojaan myöten täynnä erikoispiruutta, pannen käytäntöön kaikki mahdolliset, jopa mahdottomat konstinsa, ja tästä oli ilmeisesti nytkin kysymys.

Kun kuunteli ummessa silmin sen askelten kopsutusta ja totesi pohjaan saakka masennettujen linjaalien poukkinan ja tärinän ruumiinsa jaloimmissa elimissä, olisi saattanut luulla mentävän hyvää vauhtia, niin että "kilometripylväät vilisivät". Mutta avaten silmät saattoikin heti todeta, ettei matka sujunut ollenkaan: koni oli maailmalla renttuillessaan oppinut sen kavalan tavan, että se hyvin touhukkaana, pää pystyssä ja harja liehuen, hyppeli varpaittensa nenillä kuin balettineito, juuri ollenkaan vetämättä, ja koketisti käänteli takapuoltaan milloin oikealle, milloin vasemmalle. Kuta kiukkuisemmin ukko tempoili ohjaksista, sitä virkeämmin koni suoritti tätä varvastanssiaan, samalla nostaen päänsä niin korkealle, ettei ohjista juuri enää ollut varaa nykäistä, hevonen kun olisi voinut kaatua selälleen. "Vai luuletko sinä tässä ranseesia tanssittavan!" murahti silloin ukko, tarttui piiskaansa, joka oli hänelle ilmeisesti sama viimeinen mielipide kuin tykki Saksan keisarille: ultima ratio regis, ja livautti sillä ns. "makean iskun" konin takalistoon. Silmissäni vilahtivat sekä översti Försten että neiti von Konow, eläinsuojeluyhdistykset ja luomakunnan huokaus, ja koni katsahti ihmetellen ja nuhtelevasti isäntäänsä, kuin ällistyneenä, että "hullu mies, kun noin vähästä suuttuu". Mutta ukko ei nyt ollut leikkituulella, vaan uudelleen soutaen ohjaksilla massahdutti hampaatonta suutansa ilkeän vaativasti, jolloin koni ei enää tarjennut vastustella, vaan lähti kuin lähtikin etunojossa miehuullisesti hölkkäämään.

Mutta konin suorittaessa tanssikuvioitaan oli tuo usein mainittu svirvlausvapani, jonka olin laskenut poikittain rattaiden pohjalle, jalkojeni juureen, vähitellen tärähdellyt, tärähdellyt, ja liukunut yhä enemmän toista laitaa kohti. Olin kyllä pitänyt sitä silmällä, siirtänyt sen kerran takaisin paikoilleen, jopa laskenut leveäkärkisen kenkäni sen päälle, mutta seuratessani ukon ja konin välistä tilintekoa unohdin sen hetkiseksi. Huomaten tämän se rupesi juuri silloin kun rattaat lähtivät poukkuen ja rymisten menemään alas Erottajan mukulakivimäkeä, kavalasti hivuttautumaan ja hissunkissun siirrähtelemään laitaa kohti, kunnes lopuksi sai raskaamman puolensa tyhjän päälle ja keikahti menemään, niin että "sääret vain vilahtivat". Huomasin tapaturman heti ja parkaisten säikähdyksestä vaadin ajuria pysähdyttämään. Mutta koni oli vilkaissut taakseen ja todennut, mitä oli tapahtunut. Kostaakseen äskeisen piiskaniskun se käsitti nyt tahallaan väärin sekä minun huutoni että ajurin kiroukset ja paransi vauhtia kuin olisi siitä äkkiä tullut juoksijaori...

Huomaan, että minun täytyy keskeyttää tämä svirvlausvapani alkuhistoria, sillä jos jatkan sitä vielä, joudun niin vanhojen muistojen valtaan ja tulen niin tunteelliseksi ja laajasanaiseksi, että koko kirjani täyttyy. Ja minulla on tärkeämpääkin kerrottavaa. Monet hankaluudethan siinä täytyi kokea ja kestää ennenkuin perillä oltiin, niinkuin nyt esim. pilettiä ostaessa, jolloin ei oikein tiennyt, mihin tuon kapineen pistäisi, hampaisiinko vai polvien väliin, ja sitten siinä ahtaalla portilla, jossa piletti leimataan. Olet juuri saanut tavarasi järjestykseen ja raahailet niitä alistuneesti junia kohden, jo kaukaa etsien katseellasi omaa oikeata junaasi ja kuin lohduttautuen ja vaistomaisesti kerskaten sillä, että "en minä nyt niin pöljä sentään ole, että menen paikallisjunaan silloin, kun matkustan Tampereelle" – kun silmäilet koko paikallisjunain puolta hyvin epäilevästi ja vihamielisen halveksivasti – pistäytyvätkin ahtaan portin kyljestä näkyviin tukevan kouran hallitsemat nipistimet kuin kravun sakset ja sinua vaaditaan näyttämään pilettisi. Tyrmistyen kumarrut äkkiä ja lasket tavarasi maahan, jolloin sopimattomasti tökkäät aivan lähellä takanasi seisonutta pahaa aavistamatonta ja viatonta tätiä vatsaan. Käännähdät ja pyydät hämilläsi anteeksi, kun siinä liikehtiessäsi tuo siunattu svirvlausvapa jollakin käsittämättömällä tavalla kiilautuu poikkiteloin, niin ettei sitä tahdo mitenkään saada irti. Kopissa istuva mies on kiinnostuneena kumartunut katsomaan, kun kehittelet siinä liikkeitäsi, ja pyytää nyt lempeän ja ihmettelevän näköisenä uudelleen pilettiäsi. Jaa pilettiä? Saa kai sen – mutta mihin ihmeeseen pistinkään sen? Minunhan piti juuri tallettaa se siten, että varmasti löytäisin sen heti tarvittaessa... Alkaa ja jatkuu tuo tunnettu prosessi, jolloin sormet hermostuneina ensin juoksevat kuin oravat pitkin kaikkia nappirivejä, niitäkin, joilla ei missään tapauksessa ole tekemistä pilettien kanssa, ja sitten hamuilevat avuttomasti kuin hukkuvalla kaikki mahdolliset taskut paitsi sitä, jossa matkalippusi on. Hämminkiäsi lisää se, että katsomattakin tunnet niskassasi, kuinka vähitellen koko Suomen kansa on kerääntynyt ja patoutunut taaksesi, kuinka sen yksimielinen ja synkkä viha uhoo sieltä päällesi kuin suuren tulipalon hehkuva kuumuus. Kuulet pahanenteistä hiljaisuutta, sitten jäätävän kohteliaita huomautuksia, sitten katkeria vitsejä, jotka leikkaavat kuin sahaisi tylsällä puukolla, – kunnes tuo kopissa istuva mies ojentaa kätensä ja tarttuu pilettisi reunaan, joka hauskasti on ruvennut pilkistämään liiviesi vasemmasta ylätaskusta, heruttautuen näkyviin siinä kumarrellessasi. Otat taas tavarasi ja lähdet kiireissäsi hölkkäämään junalle – aikakin on jo täpärällä –, kun huomaat, että svirvelituppi taisi jäädä siihen portin lattialle... Ryntäät takaisin, löydät sen onneksi ja pilettimiehen lempeän, ihmettelevän katseen seuraamana kiiruhdat uudelleen junaasi. Nouset ähisten jyrkkiä portaita, jolloin svirveli kavalasti sekautuu porttihäkkyrään, pääset vihdoin vaunuun, jossa sinua tervehtii kaikkien matkustajien tunnettu, yksimielinen ja kalsea vihamielisyys uusia vaunuuntulijoita kohtaan, ja vaivut perin väsyneenä istumaan, kun samalla sinulle kohteliaasti, mutta täsmällisellä äänenpainolla ilmoitetaan, että se paikka on varattu...

Se lohdutus sinulla lopuksi on, ettet matkusta Savossa. Siellä joutuisit heti rauhallisen mutta perinpohjaisen ristikuulustelun kohteeksi, jolloin saisit ensin tehdä selkoa itsestäsi, vanhemmistasi, vaimostasi ja lapsistasi, oletko rokotettu, kyennyt maksamaan verosi jne., ja vihdoin erikoisesti tuosta svirvelistä, että mikä kalu se on ja luulooko herra toellae soavasa sillä haakie? Savolainen luultavasti lopettaisi kuulustelunsa silmäämällä ensin sinuun ja sitten svirveliin hyvin epäilevästi ja sanomalla, ettei hään oo kuullunna niillä soavun mittää – ei hänteäkää! Hämäläinen on paljoa hillitympi. Kun nyt matkustat svirvelisi seurassa laivassa – siihen aikaan niitäkin kulkuvälineitä vielä käytettiin –, näet kuinka kansa ikäänkuin uhmaten puristaa huulensa yhteen, myllertäköön uteliaisuus sielussa vaikka kuinka. Joskus epätoivoinen katse tarttuu svirvelintuppeen, joka salaperäisenä ja enteellisenä riippuu "tupakkasalongin" seinällä, käsi yrittää sivumennen ojentua koettamaan sitä, ja koko olemuksesta hohtaa kiihkeä tiedonhalu, mutta eipäs vain aukene kiinni nipistetty suu kysymään. Enkä minä liioin mitään sano, vaan murjotan siinä "salongin" nurkassa, kärpästen kaluttavana, katselen kaunista järvimaisemaa, joka on pilkulleen samanlainen kuin ennenkin, ja harmittelen matkan hidasta joutumista, kun täytyy koluta kaikki mitättömimmätkin laiturit...

Sitten oli vihdoin tullut se hetki, jolloin minun oli tosielämässä koeteltava tätä uutta ihmevälinettä. Valitsin sellaisen tilaisuuden, jolloin perhe oli kokonaisuudessaan poissa – mennyt soutelemaan suutarille saakka tarkastuttaakseen parin vanhoja kenkiä, voisiko ne vielä korjata panemalla kokonaan uudet kärkilaput –, ja astelin hiukan juhlallinen tunne rinnassani tuonne koivuja kasvavan niemen nenään, jossa vesi oli mielestäni erikoisesti sen väristä, että kyllä siellä varmasti haukia on – olinpa näkevinäni, kuinka ne siellä odottivat, vähän jännityksissään nekin ja hiukan epävarma katse silmissään. Kun puu-uistin tietenkin on kevyt, oli myyjä kehoittanut minua varustamaan siimaan painon, jotta se paremmin lentäisi, minkä johdosta olin laittanut siihen lyijylevystä oikein eri molkareen, ehkä hiukan liian painavan. Totesin nyt, että kaikki oli kunnossa, asetuin tanakasti hajareisin ja ummistaen silmäni heitin Luojan nimeen kuin ennen poikasena perunalingolla. Lähtihän uistin lentämään ja siima rullalla sanoi sievästi "psiiii", kunnes äkkiä pysähtyi, niin äkkiä, että uistin tuli takaisin kuin ammuttuna melkein vasten naamaani...

Myyjä oli antanut minulle liian ohuen siiman. Hän oli kyllä tarjonnut vahvempia, öljyttyjä, erinomaisen liukkaan ja oikoisen näköisiä ja sanonut, että tällaista täytyisi siiman olla, mutta kun se oli ylettömän kallista, olin itse vähitellen johtanut puheen huokeampiin. Kun sitten olin ihan pyydellen houkutellut, tarkoittaen kaikista ohuinta ja huokeinta, että "kyllä kai tämäkin sentään asian ajaa", ei myyjä ollut voinut enää vastustaa rukoilevaa äänensävyäni, vaan oli ruvennut luottamaan tulevaisuuteen ja sanonut toivorikkaasti ja lohdullisesti: "Kyllä kai!" Ja niin sain mieleiseni siiman. Mutta nyt se ei ajanutkaan asiaansa, vaan varsinkin kastuttuaan löi sykkyrää ja sotkeutui mitä kummallisimmin, niin ettei siitä pitkiin aikoihin sanan kirjaimellisessa merkityksessä tahtonut "saada selvää". Tuo äkillinen sykkyröiminen ja pysähtyminen oli ihan vaarallista, sillä kun heitin raskaan lyijymolkareeni menemään kuin pommin ja sen matka sitten äkillisellä, järjettömällä riipaisulla keskeytettiin, se tuli takaisin vähän eri vauhdilla, uistin – tuo kuuluisa puu-uistin – perässä kuin vihastunut herhiläinen, kaikki piikit porhollaan. Se poukkoili ihan järjettömästi puihin – niihin aina kiusallisen ja hankalan korkealle –, vaatteisiini, jos mihin. Se oli ihan kamalaa, mutta arvellen, että nämä olivat vain svirvelionginnan alkuvaikeuksia, jotka oli luotu voitettaviksi, huidoin urhoollisesti menemään ja kelasin hampaat irvessä siimaa takaisin. Oli onni, että minulla oli nyt puu-uistin, sillä selvitellessäni siimaa se ei uponnut, vaan pysähtyi veden pinnalle – tässä oli matalaa, niin ettei lyijypaino vetänyt sitä veden alle – odottamaan kiltisti ja uskollisesti kuin pikku koira isäntänsä käskyjä. Hauet ja ahvenet seurasivat kamppailuani ihmeissään, siirtyen varovaisuuden vuoksi syrjemmälle, ettei herhiläiseni tapaturmaisesti raappaisi niitä ohi mennessään, ja vaihtaen merkitseviä silmäyksiä. Näin taisteluharjoituksiani jatkui, kunnes...

Leikattuani yli-inhimillisellä itsehillinnällä koukun pois sormestani, johon olin käsittämättömällä tavalla onnistunut sijoittamaan yhden noista puu-uistimen terävistä murhavälineistä, selvittelin siiman viimeisen – huom.! – viimeisen kerran, sijoitin uuden vapani – lyömättä sitä rikki tai muuten osoittamatta mieltäni, sillä tuo sivistys näet sentään velvoittaa johonkin – tuohon asianomaiseen vaatetuppeen, ja kannoin koko kapineen varovasti pikkurillini kärjessä huvilalle. Kuuntelin jo kaukaa, olisiko perhe saapunut kotiin, ja kun risahduskaan ei viitannut siihen suuntaan, hiivin harvinaisen joustavasti sisään ja ripustin tämän toivojeni ja nyttemmin myös muistojeni esineen vanhalle paikalleen poronsarveen, kuhmuisen torven ja umpeenruostuneen haulikon viereen, killumaan siellä ikuisiin aikoihin tai ainakin siihen saakka, jolloin pojallani ehkä on varaa ostaa uusi siima. Sitten istuin korituoliin ja rupesin lohduttamaan itseäni ja pakottavaa sormeani järjestelmällisesti haukkumalla siinä nuo klubin svirvlausvalehtelijat, jotka alunperin olivat aiheuttaneet koko tämän häväistysjutun.

Kaiken sen, mitä yllä olen kertonut, näkee mielessään silmänräpäyksessä, yhtenä ainoana kuvana, vieläpä niin tarkoin, ettei sanoilla milloinkaan voi sellaista kuvata. Kun vaimoni siis huomautti tuosta onnettomuuden kapineesta, tunsin inhon väristystä sielussani ja vastasin vältellen:

– Ei svirvelillä saa noin isoja haukia... Vapa ei kestä...

En antautunut laajempiin keskusteluihin, vaan johdin puheen muihin pyyntikeinoihin. Tunnustin suoraan, etten yleensä uskonut olevan mitään mahdollisuuksia tuon pedon kiinnisaamiseksi. Sanoin luulevani sen parhaillaan kuuntelevan puheitamme ja nauravan niin että vatsa hytkyi. Mutta vaimoni vastasi päättäväisesti:

– Se parhaiten nauraa, ken viimeksi nauraa!

Tämän jälkeen hän ryhtyi monenlaisiin kalastustoimenpiteisiin, jotka olivat jollakin tavalla kalastusperinteiden vastaisia ja naisellisesti epäloogillisia. Niinpä hän kerran löysi vajasta vanhan rysän, jonka joskus olin jonkin puuskan vallassa Olkkolaisen Heikiltä ostanut. Sen päätehtävänä oli - oltuaan kerran viritettynä nurmikolle havaintovälineeksi Pojulle, kun luennoitsin hänelle, miten rysillä pyydetään – riippua vajan seinällä ja pudota naulastaan silloin, kun Liisa oli puita hakemassa, sotkeutuakseen joistakin silmistään ja vanteistaan hänen halkosylyykseensä. Kuulin joskus vilpolaan saakka, kuinka Liisa marmatti rysälle ja toivotti sen "hornan kattilaan", mutta niin hyvän kurin ja järjestyksen olen sentään talossani pitänyt, ettei hän uskaltanut tehdä pyydykselle mitään. Tämän kapineen rouva nyt näki, huomattuaan kerran mennä tarkastamaan liiteriäkin, so. katsomaan, olivatko siellä kaikki halot suorissa riveissä, vanhat kelpaamattomat sementti-, kalkki- ym. tynnyrit sisäkkäin, muu pärtö järjestyksessä – sellainen, jota kyllä ei milloinkaan tarvita, mutta jota ei uskalla hävittääkään, kun se on hyvä olemassa kaiken varalle jne. – näki ja sanoi iloisesti:

– Voi, tallahan se hauki saadaankin!

Ottaen huomioon, että heinäkuu oli tällöin juuri muuttunut elokuuksi, sanoin asiantuntevasti:

– Eihän tähän aikaan rysillä pyydetä. Niitä käytetään vain kevättulvan aikana, paitsi isoja rysiä merikalastukseen.

Mutta hän ei välittänyt tästä ollenkaan, vaan tarkasteli rysää viisaan näköisenä ja tuumi:

– Nyt sitten nähdään sekin ihme.

Eikä siinä auttanut muu kuin totteleminen. Täytyi hankkia tarpeelliset vaajat ja lähteä rouvan kanssa Saunalahteen, jonne sitten, kaislikon ja maan väliselle matalikolle, viritin sen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, väliin vilkaisten kylään päin, etteihän sieltä vain kukaan tule katsomaan, mitä me täällä hommailemme. Olin nimittäin saanut tuon svirvelivapani vuoksi kestää niin paljon pilkkaa, että olin tullut araksi, jopa ajoittain synkkämieliseksi. Koetettuaan kaikkia vaajoja sievästi peukalolla ja etusormella sekä heti virutettuaan nämä molemmat, rouva loi ennustavan katseen järvelle ja sanoi:

– Nyt se sitten saadaan!

Tämä mikä nyt seuraa on hyvin epänovellistinen käänne, mutta kun olen kerran luvannut pysyä totuudessa, täytyy olla sanansa mittainen. Noustuamme seuraavana aamuna tavallista aikaisemmin rouva keitti ensin pikkupannulla kahvia, jonka joimme vallan harvinaisella nautinnolla ensiksikin sen vuoksi, että se oli äärettömän hyvää, ja toiseksi sen vuoksi, että tohtori oli oikein etusormella viipottaen kieltänyt meiltä molemmilta kahvin juonnin "tyhjään vatsaan". Iloisina kuin pahuutta harjoittaneet koulupojat juoksimme sitten veneelle ja lähdimme soutamaan rysälle. Oli taas kaunis aamu, järvi kuin hieno kuvastin, sumuhattarat juuri häviämässä, ja auringonsäteissä miellyttävä lämpö. Punasinervä hymy rupesi jo väreilemään kaukaisten vaarojen rinteillä. Kylästä kuului kukkojen kiekunaa, karjankellojen kalkatusta ja römeätä, uhkaavaa ammumista. Tuolla vilkkui päitä, huiveja ja paidanhihoja, kun ruvettiin juuri kaatamaan kaunista ruisviljaa. Sydän oli kuin pallokuvastin, joka heijasti tämän kaiken, liittäen siihen inhimillisen tunne-elämän herkän säestyksen. Mutta tultuamme rysän lähelle rouva sanoi:

– Katsopas!

Ihme ja kumma! Selvästi näki, että rysässä oli iso kala, sillä vallan vähäinen sintti ei olisi kyennyt sitä noin liikahduttelemaan ja tuollaista porua pitämään. Päästin peränuoran irti ja kohotin rysää. Voi sun...

Tarkoitukseni ei ole lisätä maailman kalavalheita, vaan kertoa se, mikä on totta, että nimittäin tuo julmettunut hauki – mitähän olisi ollut siinä 5-6-kiloinen – oli kuin olikin mennyt rysään, ja potki nyt henkensä edestä, isot silmät pullollaan ja kita auki. Mutta minäpä sieppasin näppärästi rysän veneeseen, ollenkaan odottelematta, kestäisikö se, ja kostin sitten monen kalasukukunnan puolesta antamalla hauelle melallani sellaisen täräyksen, että se vihdoinkin lopetti rosvoilunsa. Rouva taputti käsiään ilosta ja sanoi voitonriemuisena:

– Siinä näet nyt, että saa niitä kesälläkin rysällä kaloja!

Viittasin vaiti ollen veneen pohjalle, jossa oli kauniita, kullanvärisiä ja punasulkaisia sorvia. Haukipedon kohtalo oli luettavana kuin kirjasta. "Kuolema on synnin palkka."

Nuo kauniit punasulkaiset kalat olivat tulleet äkkiä leikkien ja ilakoiden tänne Saunalahteen kuin virolaiset tanssijattaret Suomeen, ja lähteneet kisaillen uimaan pitkin rantaa. Makailee tuossa pohjalieon varjossa vanha peto, synnissä rypenyt köriläs, näkee tämän kauniin neitoparven vilahtavan ohitse kuin ihanan unelman, havahtuu ja ei muuta kuin silmittömän huumauksen vallassa perään! "Vaikka mihin sopukkaan menisit, oi punasulka neito, niin kiinni sinut saan! Tralalaa!" – se vanha syntinen hyräili mennessään niin, että maininki rannalla kohahteli. Lopun tiedätte.

Mutta kuten sanoin, nuo pienet veneretket tuonne Saunalahteen varhain aamulla, kun kaikki vielä nukkuvat, järvi on tyyni, sumu juuri haihtumassa, aurinko jo lämmittävä, ja vaarojen rinteillä autereinen, ystävällinen hymy, ovat hienoja runoja, täynnä hopeista viileän onnen ja rauhan tunnelmaa, säveltä, joka soi vielä kauan jälkeenpäin, silloin herkimmin, kun nämä retket ovat muuttuneet muistoiksi.

XXIV

SONETTI AHVENELLE.

    Mä kalat kaikki tunnen tämän veen,
    vain yksi niistä minut valloitti;
    ei kunniata hauki hampailleen,
    mi hirmuvaltiaana hallitsi,

    ei särki kurja, kiiski syvänteen,
    mi äreänä usein riiteli,
    ei lahna laiska, ruohoon rauhaiseen
    mi pelkurina aina pakeni,

    ei ankerias liukas ansainnut,
    vaan ahven yksin, Ukko Pekka tää,
    mi syvän veden vakaa jörri on,

    mi syöverit on, selät soudellut,
    ja koitellut, mit' ompi kova sää:
    hän vetten kuningas ja körri on.

XXV

MUITA ELÄIMIÄ.

Eläimet ovat huvilan elämän kiintoisin puoli, johon lasten ja aikuisten huomio ehdottomasti kohdistuu; ilman niitä tuntuisi mykältä ja kuolleelta. Kasvit ovat ihmeteltävän kauniita, mutta eivät puhu eivätkä liiku. Eläimet ovat yhtä kauniita, mutta lisäksi sekä puhuvat että liikkuvat. Enemmänkin: suuri osa niistä sekä tuntee että rakastaa kuten mekin. Ne ovat sydämellemme inhimillisesti läheisiä, lämpimän veren virtaillessa niiden suonissa ja äidinrakkauden ilmetessä niiden katseesta, eleistä ja liikuttavista puuhailuista. Väliin tuntuu sukulaisuutemme, veljeytemme, niin polttavalta, että haluaisi ojentaa kätensä ja pyytää niitä luottamuksellisesti lähelleen, yhteisen elämän ja kuoleman lain alaisia kun ollaan. Mutta ne eivät tule. Meidän ja niiden välillä on ylipääsemätön aita. Sen takana ne viettävät omaa salaperäistä elämäänsä, väliin katsoen meihin surullisesti, silmissä sanaton tuska. Eläinten katse on mielestäni yleensä surumielinen, en tiedä, miksi.

Alkaakseni alusta muistuu mieleeni liikuttavan lapsellinen foksterrierin pentu, joka kerran aikoja sitten saapui meille junassa, pienessä laatikossa, jonka pohjaan oli naulattu kiinni läkkipeltinen maitokuppi. Sen oli lähettänyt eräs toimelias kunnon mies, jota tapaan enää varsin harvoin, mutta muistan useammin. Se sai lämpimän vastaanoton, hakeutuen heti nuoren rouvan syliin, sille raukalle kun oli tullut koleana syysiltana kylmä, eikä emo ollut enää lämmittämässä. Se itki surullisesti ja oli onnettoman näköinen, tuijottaen joskus tylsästi ja tyhmästi lattiaan, naama rypyssä ja toinen korva nurin kääntyneenä. Nuori rouva hätäili ja kysyi jo, pitäisikö kutsua lääkäri, mutta rauhoittui huomatessaan sen rupeavan tyytyväisesti lakkimaan maitoansa. Niin se pian oleutui kotiimme. Pidimme pitkiä neuvotteluja sen nimestä, joksi rouva olisi tahtonut jonkin runollisen, hennon, ikäänkuin ruusunpunaisen kulttuurisanan, mutta joka minun mielestäni oli oleva sen todellista olemusta kuvaava. Olin näet tuntenut sen isän ja äidin, ja päättelin hyvillä perusteilla, että elleivät perinnöllisyyden lait ole tässä tapauksessa lakanneet vaikuttamasta, pennusta mahtaa paisua oikea Jehu... Mutta sehän sille sopiikin nimeksi! Jehu itse näytti seuraavan neuvotteluamme tarkkaan, kallistellen päätänsä ja katsellen kirkkaan viisaasti, molempien korvien kärjet hauskasti alaspäin repsollaan. Pian se rupesi tottelemaan nimeänsä.

Elämänsä alkukuukausina sille sattui vakava vastoinkäyminen, se kun sairastui penikkatautiin. Lääkäri määräsi lääkkeen ja hoidon, ja paranihan se lopuksi, vaikka oli välillä huono. Lääkkeen nauttimisessa joutuivat ensi kerran tahtomme vastakkain: neste oli karvasta ja Jehu oli ilmeisesti päättänyt, että "tuota troppia minä en juo!" Kun armotta avasin sen leuat ja kaadoin sinne määrä-annoksen, kuvastui sen silmistä valtamerellinen sisua ja uhmaa. Aluksi sen täytyi siis niellä lääke, mutta osoittaen suurta älykkyyttä se keksi pian etevän keinon, jolla ajoi oman tahtonsa perille: se otti kyllä lääkkeen suuhunsa – mikäpä siinä auttoi – ja näytti rauhallisesti alistuvan tahtooni, mutta heti kun olin päästänyt sen irti, se – taitavasti sylkäisi myrkyn pois. Olin kummastunut, sillä en ollut aikaisemmin nähnyt koirien sylkevän. Jehu vilkaisi minuun alta kulmain epäluuloisesti, heilautti hiukan hännäntypykkäänsä ja käveli arvokkaasti – koiran kävely on arvokkaan ja hillityn näköistä – vuoteellensa, istahtaen siihen, taas suunnaten minuun tutkivan katseen, ja teeskentelevästi haukotellen niinkuin koirilla on sanomisen sijasta tapana. Seisoin siinä ajatuksissani harkiten tämän pikku olennon ilmeisesti voimakasta persoonallisuutta, josta se juuri oli antanut hyvän näytteen, ja tunsin kunnioitusta sitä kohtaan. Minun ei ollut tarvis huipentaa tahtojemme yhteentörmäystä pitemmälle, sillä Jehu parani tämän jälkeen nopeasti.

Sitten se alkoi kehittää aivan hämmästyttävää vilkkautta, toimeliaisuutta, tarmoa ja sisua. Päästyään kadulle – olemme tässä vaiheessa vielä kaupungissa – se loi yleissilmäyksen niin pitkälle kuin näkyi, ikäänkuin löi näppiä, että "nyt tulee hauskaa!", ja lähti sitten menemään sokean hurjasti, aivan mielettömästi, haukkuen äkäisesti. Eivät ainoastaan ihmiset, vaan vanhat koiratkin, jotka tunnetusti ovat itseensäsulkeutuneita, äreitä ja välinpitämättömiä, kääntyivät ihmetellen katsomaan sen jälkeen, samalla kuin lempeä, melkein inhimillinen hymy näytti kirkastavan niiden karua, ajan aalloissa ryvettynyttä naamaa. Ja niin pian kuin Jehu pysähtyi nuuskimaan ja tutkimaan jotakin perin tärkeätä, ilmestyi sen ympärille joka suunnalta koiria jos minkälaisia, sekarotuisia ihme-eläimiä, joissa samalla kertaa saattoi nähdä haamun sekä setteristä että mäyräkoirasta, pystykorvasta ja ajokoirasta – kammottavan todistuksen siitä, mihin tullaan, kun luonto joutuu ristiriitaan omien piirustustensa kanssa –, eriskummallisia, pörröisiä rakkeja, joiden silmät loistivat lapsellisen kirkkaasti jostakin päätä edustavan karvatukon sisästä, lihavia, rauhallisia settereitä, jotka lähestyivät Jehua tätimäisin liikkein, kuonon kärjen mutruillessa "dundeellisesti", ja muhoilevia bernhardilaisia, jotka ovat toisekseen kuin vasikoita, toisekseen kuin rovasteja. Kaikkien naamalla kuvastui erinomaisen herttainen ja ystävällinen uteliaisuus, kun ne toimittelivat siinä tavanmukaisia tervehtimis- ja tutustumismenojaan, Jehun hännäntypykän liehuessa niin tiheään, että olisi luullut sen väsyvän. Kaikki tahtoivat Jehun omakseen, mikä johti siihen, että hymy vähitellen häipyi niiden naamalta, joka pian vetäytyi happamaan ja ryppyiseen pilveen, samalla kuin rupesi kuulumaan kaukaista, hiljaista murinaa kuin ukonilman lähestyessä. Murina kasvoi, hammasrivit paljastuivat kuin olisi kaikilla ollut liian säännölliset ja kauniit tekohampaat, jalat jäykistyivät ja ottivat pahanenteisen lyhyitä askelia, selkäkarvat pörhistyivät, ja niin räjähti äkkiä tappelun rytäkkä ja pauhu valloilleen, täyttäen äänellään koko korttelin. Kokousta ikävissään katsellut poliisi lähti kiusautuneen näköisenä, mutta säilyttäen arvokkuutensa, kävelemään poispäin, häntä kun ei ollut lähetetty koirain tappeluja asettamaan. Ja yhtä äkkiä kuin oli alkanut, rähäkkä loppuikin: häntä koipien välissä kiisivät selkäänsä saaneet tiehensä kuin raketit, ulvoen surkeasti, vain pahimpien pukarien jäädessä areenan herroiksi, vieläkin astellen jäykästi ja muristen sisukkaasti, mutta nyt jo riittävän välimatkan päässä toisistaan.

Mutta tällöin Jehu oli jo kaukana: luoden kummastelevan, kirkkaan katseen muriseviin läsnä olijoihin se pujahti jo ennen varsinaisen päärytäkän alkua, vihellykseni kutsumana, bernhardilaisen vatsan alitse tiehensä, kiitäen taas kuin salama pitkin katua, haukkuen ja äkillisen mielijohteen valtaamana pujahtaen porttikäytäviin tai muihin kolopaikkoihin. Ja voi, minkälaiseksi se ryvetti näillä tutkimusmatkoillaan kauniin valkoisen turkkinsa! Tietääpä sen, taitamattoman lapsen! Ja aivan yhtä haluttomasti kuin pikku poikaviikari sekin alistui vanhempien ihmisten keksimiin joutaviin ja turhiin peseytymismenoihin, äreästi ja sisukkaasti muristen ja sadatellen – kaikkeahan sitä kadulla oppii –, kun saippuoin sen ja riiputin sitä niskasta lämpimässä suihkussa. Mutta kun se oli kääritty kuivaushuopaansa ja sille rupesi tulemaan hyvä olo, sen katseesta hävisi kiukku, ja se nuolaisi kättä sievästi kuin anteeksipyytäen, katsoi kirkkaasti ja heilutti typykkäänsä niin että huopa liikkui. Silloin se oli kuin ihmislapsi, herttainen, liikuttava, rakastettava. Nuori rouva kanteli sitä sylissään, jossa se mielellään olikin, siinä kun oli pehmeätä ja lämmintä.

Näin Jehu kasvoi ja varttui sekä voimassa että viisaudessa, varsinkin edellisessä. Totesin pian, että siitä oli tulossa koko kaupunginosan kauhu, josta minulle varmaan oli koituva vakavia vastuksia. Sillä oli nimittäin eräs perinnöllinen ominaisuus, joka täydellisesti hallitsi sen koko olemusta: se vihasi silmittömästi kissoja. Niiden jälkiä ja hajuja se nuuski noissa koloissa ja porttikäytävissä, joista se alkuaikoina ryntäsi ulos pelästyneen näköisenä, edeltä kuuluneen sähähdyksen ja marahduksen ilmoitettua, mikä oli sen aiheuttanut. Mutta ei kulunut pitkiä aikoja ennenkuin tuo sähähdys ja marahdus muuttui korvia vihlovaksi hätähuudoksi, joka hälyytti liikkeelle kaikki kissojen valitukselle vastaanottavaiset sielut. Jehu ei enää hellittänyt, vaan luullen tekevänsä hyvinkin hyödyllistä työtä nitisti mirri rievun armotta hengiltä. Olin siihen saakka pitänyt kissiä niin vankkana miehenä, että tokko tuota leijonakaan olisi tarjennut ahdistaa – se on peloittava otus, kissi, kun se täydeltä kidalta sähähtää ja käpristelee roppakouriansa –, mutta nyt huomasin erehtyneeni: Jehu oli sellainen poika, joka otti hengen miltä kollikissalta hyvänsä, puhumattakaan tätien silkkikäpäläisistä ja rusettikaulaisista lemmikeistä, vähääkään välittämättä niiden hampaista tai kynsistä. Joskus väreili veripisara sen kuonolla, kun se äreän ja asiallisen näköisenä juosta ripsutteli kotiin, ja silloin ymmärsin, että taas oli jonkun mirrin haudalle laskettava kaipauksen ja kiitollisuuden kuihtumaton seppele.

Ja tästä se sitten vastuksen heitti. Pianhan tuli tunnetuksi, kenen hurja koira se tappaa kaikki kissat, ja niinpä päästiin sille asteelle, että uhkaavan näköiset eukot rupesivat soittelemaan ovikelloa ja sanomaan, että "mitä kamalia koiria te pirätten, kun ne ottavatten kissat hengiltä?" Aluksi turvauduin juridiikan ensimmäiseen ohjeeseen, so. kielsin jyrkästi perheeni taholta mitään sellaista harjoitetun, mutta pitemmälti ei tästä ollut apua, vaan täytyi ruveta hieromaan sovintoa ja maksamaan tapporahoja. Kaiken aikaa Jehu makasi kiltisti vuoteellaan, viattomana kuin ei asia olisi häneen kuulunutkaan; joskus vain, kun akka korotti ääntänsä, se nosti päätänsä, heristi korviansa ja lausui varoittavan ja hillitsevän "Voffff!", mikä auttoi. Tein sen johtopäätelmän, että koska tässä oli kysymys pahasta taipumuksesta ja tavasta, se oli kasvatuksen, pedagogiikan, keinoilla poisjuuritettava. Yrittelin näet siihen aikaan auskultoida ja olin sen johdosta virankin puolesta velvollinen antamaan arvoa kasvatuksellisille näkökannoille. Sidoin siis Jehun remmiinsä ja annoin lainata talonmiehen kissan, "jotta rouva saisi sillä leikkiä", ja päätin kurituksella ja nuhteella totuttaa Jehun kissan seuraan.

Huomattuaan, mihin leijonanhäkkiin hänet katalan petollisesti oli tuotu, kissi ponkaisi silmänräpäyksessä sohvan selustalle ja paisuttaen jok'ainoan karvansa kasvoi silmissäni kolme kertaa isommaksi entistään. Ai, kuinka se oli juhlallisen näköinen, kun se siinä kita auki, häntä pystyssä, jäykistyneenä kauhun, vihan ja tarmon kuvana, kumeasti, maanalaisesti maristen, tuijotti Jehuun. Tämä puolestaan oli mennyt sanattomaksi hämmästyksestä – siitä ennenkuulumattomasta röyhkeydestä, että tuollainen saastainen otus oli uskaltanut tulla tänne hänen asuntoonsa! Ihan remmissä tuntui, kuinka siinä paine nousi nousemistaan, kunnes saavutti räjähdyskorkeuden, ja silloin...

Varoittelin Jehua kaikella pedagoogisella arvovallalla ja lujalla äänensävyllä, antaen sille remminkappaleella hyväisesti selkään, mutta sekö nyt olisi vääjännyt. Katkeroituneena ja raivostuneena siitä, että "koko maailma", isäntäkin, oli siis liittoutunut sitä vastaan, ilkkuen tuoden kissan tänne ja vielä häväisten sitä kissan nähden, se päästi niin julmettuneen ja villin rähäkän, että minua rupesi peloittamaan. Hädissäni huusin, että viekää kaikkien pyhien nimessä tuo kissa kiiruusti pois, sillä muuten en vastaa seurauksista – voipi vaikka koko talo luhistua! –, ja tuskin oli vaimoni saanut oven raolleen, kun kissa jo pinkaisi kuin viiva ilmassa siitä ulos. Vavisten raivosta Jehu hyökkäsi koko voimallaan sen perään, ja remmi kirposi kädestäni, mutta onneksi vaimoni ehti sulkea oven... Kuin pommi Jehu paiskautui sitä vastaan niin että jymähti, vinkaisi hurjasti pettymyksestä ja tuijottaen ovenrakoon haukkuin niin että pahaa teki. Annoin sille uudelleen selkään, kokosin kaiken mahtipontisuuteni – turhaan. Se oli kuin Pietari Suuri, jonka raivoa ei kyennyt asettamaan kukaan muu kuin kaunis nainen: lempeällä houkuttelulla vaimoni sai sen vähitellen rauhoittumaan. Mutta kauan vielä kuului sen vuoteelta kiukkuista murinaa, äreätä jahkailua, villi haukahdus silloin tällöin, ja valittavaa, kaihoisaa vinkumista. Jehu oli menettänyt tasapainonsa, nukkui huonosti ja suhtautui minuun epäluuloisesti. "Mikä tuo tuollainen mies onkaan, joka tuo tänne kissan, kis-san!, ja vielä pieksää minua, omaa koiraansa, moisen otuksen nähden?" Tällaisia ajatuksia olin lukevinani sen nuhtelevista katseista, joita se joskus heitti puoleeni.

Ymmärrettävää on siis, että Jehunkin vuoksi tervehdimme ilolla sitä päivää, jolloin oli lähdettävä huvilalle. Kun otin sen määräasemalla pois junailijan vaunusta, sanoivat miehet siellä, että Luojan kiitos! Jehulle oli nimittäin sattunut matkatoveriksi koppaan sijoitettu ja vangittu kissi, ja tästäkös nyt alkoi ennenkuulumaton välien selvittely. Miesvoimalla saatiin Jehu vihdoin raastetuksi vaunun toiseen päähän ja sidotuksi remmistään sinne, kissan vähitellen herätessä pökerryksistään kopassaan, jonka Jehu oli kuin leimaus jo ehtinyt repiä melkein auki. Mutta ei kuritus eikä houkutus saanut Jehua enää rauhoittumaan, vaan se haukkui ja murisi villisti ja oli niin topakan näköinen, että miehet sanoivat heitä jo ihan ruvenneen kammottamaan. Kissi sen sijaan rauhoittui pian, nähtyään, ettei Jehu päässytkään sen kimppuun. Vilkaistessani koppaan se nukkui makeasti, kielenkärki sievästi näkyvissä.

Se oli suuri hetki sekä meille että Jehulle, kun vihdoinkin huvilan portin sisäpuolelle päästyämme laskin sen vapaaksi. Seisottuaan hetkisen yhdessä kohden, joka hermo väristen, nuuskien tarkasti ilmassa liiteleviä hajuja, se yhtäkkiä aivasti ja lähti tutkimaan uutta valtakuntaansa. Se juoksi niin nopeasti ja vilahteli niin vilisevästi puiden lomissa, että olisi luullut näkevänsä monta koiraa. Varisten ikävästi hämmästyneet ja yllätetyt kraakahdukset sekä rastasten tyytymätön räkätys ilmaisivat, etteivät kaikki olleet Jehun tulosta mielissään. Mutta mitäpä Jehu siitä: se vain juoksenteli ja nuuski, aivasti entiset pölyt ja hajut ulos, ja veti sijaan uusia, ollen kaikkeen hyvin tyytyväinen. Ja kun menimme katsomaan puutarhaa, miten Rannan Iida oli sen tänä keväänä laittanut, Jehu vallan hurjistui ilosta ja lähti kiitämään ympärillämme selkä matalana ja korvat nurin, naamallaan hullunkurinen ilme. Tosin se ei silloin huomannut varoa vastakylvettyjä puutarhanpenkkejä, mutta sen annoimme sille anteeksi.

Näin Jehu aloitti elämänsä ainoan kesän. Nyt kun muistelen sitä, tunnen menneen ystävyyden surumielistä kajoa, näen sen uskolliset silmät, sen sievästi repsottavat korvain kärjet, sen pienen, tanakan olemuksen – näen sen ja paljon muuta, mikä on sen mukana iäksi kadonnut.

Huvilan väki sai tuon tuostakin todeta, että sen ympärillä eli salaperäinen villi eläinmaailma omissa oloissaan, alkaen millin pituisesta hyttysestä aina ketun kokoiseen häntäniekkaan saakka. Istuessani kerran raukeana ja hiljaisena iltapäivänä pihalla kuulin äkkiä lähestyvää töminää, niinkuin hiekkainen tanner kumajaa, kun sitä pitkin juostaan: lujaa vauhtia laukkasi aidan vierustaa jänispari, toisiaan kai kiinni tavoittaen, ja hetken perästä jälleen takaisin, samalla vauhdilla ja minua huomaamatta. Vieressäni istuva Kalle kraakaisi ihmettelevästi, kuunteli päätänsä kallistellen, ja katsoi sitten minuun viisaasti kuin olisi hymähtänyt. Ja kerran, tultuani myöhään kotiin, rouva kertoi nähneensä iltahämärässä oudon elukan juoksentelevan pitkin pihaa: se oli ollut matala ja pitkulainen kuin porsas, ja sillä oli ollut molemmin puolin päätä valkoiset viirut kuin suitset. Haettuani vanhan eläintieteellisen kuvaston hän osoitti hyvin hoidetulla, kiilloitetulla ja ruusunpunaisella etusormella mäyrää eli metsäsikaa. Ja kun olimme kerran kävelemässä läheisellä isommalla niemellä, niin eikös totisesti edestäni singonnut laukkaamaan parvi kissanmallisia, mutta matalampia, mustia elämiä, joiden silmät ja valkoiset hampaat kiilsivät villisti. En osaa sanoa, kuinka monta niitä oikeastaan oli, sillä ne ihan vilisivät silmissä ja olivat samalla kadonneet kun näkyivätkin. Viisaammat ovat kertoneet, että ne varmaan olivat hillereitä, uusia elukoita, joita vasta viime aikoina oli näille seuduille ilmestynyt. Kurkistaessani tyhjän ladon ovesta sisään ja astuessani raskaasti kynnykselle piipahti perältä, lattiapuiden raosta, ylös rivi valkoisia rintoja kuin pianon nappuloita, samassa silmänräpäyksessä jo kadotakseen ennenkuin olin ehtinyt ällistyäkään. Tällöin oli Jehu mukana, ja sen innostus, tuska, kiihko – enpä tiedä millä sanalla määrittelisin sen rinnassa hehkuvaa tulivuorta – oli kuvaamaton. Olin kuulevinani kaikkialta pienten pakenevien jalkojen töminää, kun metsän kansa levitti säikähtyneenä tietoa, että nyt on huvilalle ilmestynyt vähän eri kova mies, nimeltä Jehu! Ei entisestä isännästä pelkoa ollutkaan: kulkihan se tuossa joskus syksyisin mukamas pyssy kädessä pitkin rantoja, mutta kyllä siltä rauhan sai, kunhan ei ihan pahki juossut tai sääriin sotkeutunut. Sillä oli väliin mukana jonkinmoinen torvi, johon se puhaltaa töryytteli, samalla kuin suutarin vaivainen ajokoira hölkkäsi tuossa ulohtaalla, mutta ei tällä niemellä ainakaan ole kuuloon tullut, että hän olisi milloinkaan mitään ampunut. Kuljettuaan aikansa ja syötyään marjoja hän tavallisesti istahti tuonne Leenakan kalliolle ja tuijotteli mietteissään järvelle. Mutta nyt näyttivät olot muuttuneen: oli tullut uusi faarao, joka ei Joosefista mitään tiennyt, ja joka ilmeisesti tarttuisi lujasti hallitusohjiin.

Ennenpitkää Jehu oli tutkinut valtakuntansa ja sen asukkaat ja suunnitellut erikoisen hallituskierroksen, jonka se kävi kokemassa kerta joka päivä kuin pyyntimies ansapolkunsa. Ensin tuonne aidan taakse niemelle, jossa muutamien isojen kallioiden lomassa oli niin epäilyttävää hajua, ettei siitä voinut anteeksi antaen ohi mennä. Siellä asui joku, mutta mikä, ja siitä Jehu koetti ottaa selkoa. Se haukkua räyskytti siellä säännöllisesti jokseenkin samat hetket päivästä. Sitten se juosta litvitteli eteenpäin, juuri sinne, jossa oli nähty noita mustia villejä elukoita, ja siellä täytyi peloitukseksi ja varoitukseksi, tarpeellisen kunnioituksen herättämiseksi alammaisessa kansassa, taas räyskiä, nuuskia, ja pörhistellä niskakarvojaan. Siitä sopi sitten mukavasti pistäytyä rantaan, nuuskiskella sorsanjälkiä ja tuulta, ja vähitellen niemen toista kuvetta palailla kylään päin, jolloin sivumennen saattoi sähähdyttää paikkakunnan laivurin, Huntilan Heikin, kissaa. Vaaroihin tottuneena tämä kuitenkin epäluuloisen näköisenä oleili enimmät ajat katonräystäällä, joten Jehun toiveet olivat hänen suhteensa vähäiset. Koko ajan sitten täällä oli ilmassa vallan vimmastuttavaa hajua, joka myllersi sekaisin Jehun olemuksen; se ei ollut tuon porsaanmallisen elävän, ei jäniksen, eikä noiden villien petojen, vaan jonkun neljännen otuksen hajua, jota kohtaan Jehulla tuntui olevan todella synnynnäinen vastenmielisyys. Hän ei tiennyt tuon eläimen nimeä, mutta sen kuva oli lukemattomien sukupolvien aikana perintävaistona ja -muistona piirtynyt hänen sieluunsa. Sillä oli viekkaat silmät ja pitkä häntä, ja sen haju oli todella ellottava. Se varmasti asuu jossakin täällä niemellä ja se "tarttis saala kiinni", haasteli Jehu itsekseen paikkakunnan murteella, johon oli jo ruvennut perehtymään. Ankarissa mietteissään se täten saapui kylän peltoaukeamalle, jossa taas outo haju sitä kiihotti. Se tiesi, se oli nähnyt, että täällä asui iso jänis, ehkä useampia, sellainen, joka maata motkotti tuolla apilapellossa kuin mikäkin mummo menemättä ollenkaan metsään. Jehu oli tavannut kylän koiria, tutustunut niihin, istuttanut niihin tarpeellisen kunnioituksen henkilöllisyyttänsä ja hallitsijaominaisuuksiaan kohtaan, ja kuullut niiltä paljon ihmeellisiä kertomuksia tällä seudulla tavattavista jännittävistä asioista. Se vilkaisi kauttaaltaan pitkin peltoja, näkyisikö nyt mammaa, mutta kun ei huomannut korvien mistään piipottavan, jätti tällä kerralla toimeenpanematta tarkemmat tutkimukset ja laskeutui Saunalahden korkeasta syrjästä rantaan, jossa sillä oli tapana käydä nuuskimassa ronojen ja sorsien jälkiä. Kuultuaan kaislikosta epäkunnioittavaa änkkäämistä ja loruamista se haukahti kerran, pari, ja lähti sitten asiallisen näköisenä kotiin. Kirkkorannassa se antoi lampaille terveellisen säväyksen, kuunteli tyytymättömän näköisenä varisten liian tuttavallista keskustelua, haisteli taas ilmaa ja tuulia, ja oli pian kotona, jossa kärsivällisesti alistui Pojun lapsellisiin hyväilyihin. Tällainen oli sen päivittäinen kierros, jonka se suoritti täsmällisesti, järkähtämättömällä velvollisuudentunnolla, ollen ilmeisesti vakuutettu siitä, että ellei hän hoitaisi tätä tehtäväänsä ja reittiänsä ehdottoman uskollisesti, nuo ilkeänhajuiset eläimet luultavasti tekisivät salaliiton ja valtaisivat yhteishyökkäyksellä koko huvilan. Kun huvilan asukkaat itse – niin Jehu päätteli – olivat aivan tietämättömiä niistä vaaroista, jotka heitä näiden eläimien taholta uhkasivat, oli hänen, joka oli viisaampi, katsottava, ettei "valtakunta kärsisi mitään vahinkoa" – respublica nihil detrimenti capiat. Näin ainakin selitti Jehun vartioinnin tarkoituksen tohtori, koristaen lausettaan latinalla ja taputtaen urheata pientä koiraa päälaelle. Jehu katseli häntä kirkkaasti ja viisaasti, heiluttaen hännäntypykkäänsä tarmokkaasti.

Tuo jänismamma oli herättänyt edellisenä talvena, jolloin se oli paikkakunnalle muuttanut, melkoista arvelua, puhetta, jopa säikähdystäkin alkuasukkaiden keskuudessa. Oli esim., niin kerrotaan, suutarimestarimme, joka on monessa suhteessa näppärä taitomies, lähtenyt siinä vähän lumen aikana koiransa kanssa liikkeelle katsomaan, sattuisiko jussi ampumavälille. Iloisesti häntää heilutellen ja kuono valmiiksi maassa oli hänen koiransa jo edeltäpäin juossut pitkin kujaa metsään päin. Mutta kujan suussa, siinä, missä on kaksi vanhaa latoa, sen maailmankuva särkyi pieniksi pirstaleiksi ja elämänymmärrys osoittautui rakennetuksi väärille perusteille. Molempiin nimittäin kuului järkähtämättömän totena ja ikuisena perimätietona se käsitys, että jänis on talvella valkoinen. Mutta mikäs otus se tuo on, joka kyykkii tuossa ladon edessä? Koira seisahtuu, räpyttelee silmiään, katsoo terävästi pitkin kuonoa ja tunnustelee hajua. On se liikkeiltään ja hajultaan niinkuin jänis, mutta... "Mutta sehän on ruskea!" siltä pääsee vihdoin säikähtynyt ulvahdus ja väristen kauhusta se kääntyy takaisin kotiin, rynnäten sellaista vauhtia, että ilmanpaine on vähällä pyyhkäistä pienehkön suutarimestarin kumoon. Tämä sormeilee neuvottomana pyssyään, ihmetellen, mikä peto nyt hänen koiransa tällä tavalla säikähdytti, kunnes näkee vilahdukselta rusakkomamman kaukana kyykkivän tiehensä, jolloin hän ymmärtää asian ja taputtelee koiraansa sääliväisesti. Tämän jälkeen levisi rusakoista kylälle paljon juttuja, jotkut vähän sopimattomia. Väitettiin rusakkopappojen lyöneen paikkakunnan omat jussi-ukot kokonaan pois laudalta ja koonneen ympärilleen itämaiseen tapaan – ne kun olivat idästä tulleetkin – suoranaisen haaremin. Tähän olivat alkuasukasneidot mielellään tyytyneet, sillä uudet tulokkaathan olivat rotevia ja raavaita miehiä, omien ukkojen ollessa niinkuin kaikki tietävät vähän heiveröisiä ja saamattomia. Niinpä saivat viimemainitut värjötellä ulohtaalla, markkinakentän reunapuolilla, ja tyytyä niihin muruihin, joita rikkaan pöydältä joskus putoili. Seuraukset tästä itämaisuuden tunkeutumisesta ennen niin luteerilaiselle paikkakunnalle tulivat pian näkyviin: pelloilla ja metsissä rupesi juoksentelemaan laikkokylkisiä tai muuten kirjavia jäniksiä, vähän niinkuin vasikoita, sen näköisiä, että ihan ilkeytti. Näin ainakin kertoi minulle naapurin lautamies, mutta juuri sen vuoksi en osaa mennä takaamaan, onko asiassa varsinaista perällistä perää. Hän oli nimittäin tästä puhuessaan hiuskarvan verran liian totinen, silmissä tuollainen haaveileva ilme, joka ilmaisee runollisen mielikuvituksen olevan lennossa. Kun mies sitä paitsi on tunnettu suureksi leikinlaskijaksi, jopa lajiaan erikoisen hankalaksi sikäli, ettei hän naamallaan milloinkaan ilmaise, puhuuko pajunköyttä vai asiaa, ja kun hän lisäksi vakuutti tämän, mitä oli kertonut laikkokylkisistä jäniksistä, olevan puhtainta totta, jäin peräti epävarmaksi, mitä ajatella. Mutta kun hän sitten rupesi hitaasti ja perinpohjin esittelemään sellaistakin, että on muka tuonne Murron perukoille ilmestynyt uusi eriskummallinen koirarotu, jossa on kyllä suurempi osa tätä nyt meillä tavallista maalaispiskiä, mutta sitä paitsi aivan selviä rusakon merkkejä – "kuuluu juoksevan kyykkimällä niinkuin jänis" –, niin silloin nousi meitä useampia miehiä tolpillemme ja tuumien, että "tarttis tästä taas muutteeksi kotiinkin mennä", poistuimme vaiteliaina, melkeinpä järkytettyinä. Kuulimme vain lautamiehen hiukan – vain hiukan – korottavan ääntään ja sanovan, "etten minä omiani kerro, minä kerron vain, mitä mullen on puhuttu", mutta emme enää palanneet, vaan poistuimme tavallista totisempina tiehemme. Lautamies oli puhunut samaa asiaa kylälläkin ja vakuuttanut suurempia ihmeitä maailmassa tapahtuneen...

Rusakko on kodikas eläin, asuu talojen lähistöillä ja näyttäytyy usein lapsia huvittaakseen ja koiria kiusatakseen. Mutta sen päävihollinen, kettu, ei näyttäydy milloinkaan, vaikka varmasti tiedän sen aina oleskelevan tässä kotiniemellä ja peltosaarennoissa. Ehkä sillä on luolansa tuolla isojen kivien alla, koska Jehu joka päivä käy siellä kiukkuisesti räyskimässä. Ketun läsnäolon tiedämme siitä, että siinä jokatalvisessa kamppailussa, jota kylän miehet käyvät kettuja vastaan, viimemainittuja aina jokunen vilahdukselta nähdään, joskus ihmeeksi ammutaan. Ja etteivät ne kesäksikään kovin kauas juokse, siitä ovat todistuksena esim. ne kananluut, jotka kerran Yli-Höllin vaiheilta löydettiin, sievästi riviin asetettuina ja tarkkaan kaluttuina, kuin olisi siinä aterioinut hyvin kasvatettu herrasmies. Ruokaliina vain puuttui viereltä. Aina siis, kun kuljeskelin metsässä Jehun kanssa, minulla oli se tunne, että monet silmät seurailivat tarkasti puuhiamme, että jossakin mäennyppylällä, suojapaikassa, saattoi istua kettu, katsellen viisaasti keltaisilla silmärakosillaan ja miettien, mitähän käkiä me oikeastaan olimme.

Oli taas talven tullen innostuttu ketunpyyntiin, ruvettu yhtiömiehiksi, koottu rahaa ja ostettu jostakin vanha hevoskopukka, jonka oli määrä ruumiillaan vielä kerran tehdä ihmiskunnalle palvelus. Kiskottuaan laivansa telakalle oli Huntilan Heikillä nyt hyvää aikaa mitellä voimiansa ketun kanssa, jonka älyä hän kokemuksesta piti melkein omansa vertaisena. Kopukka "haudattiin" lumen päälle, sopivan matkan päähän saunan peräluukusta, ja annettiin olla siinä rauhassa pitemmät ajat, jotta ympäristön ketut tulisivat vakuutetuiksi sen täydellisestä viattomuudesta ja tarkoituksettomuudesta. Heikki kielteli puhumasta ketunpyynnistä oleskeltaessa pihalla tai muualla ulkona, sillä kettu ymmärtää ehdottomasti ihmisen puheen, käypipä, häijyläinen, salavihkaa kuuntelemassa sitä... "Kuka tietää, vaikka olisi nyt ikkunan takana vakoilemassa, mitä tuo haaska tuolla pellolla oikeastaan merentieraa." Mutta tässä oli nyt kaksi mestaria vastakkain, eikä Heikki mielinyt antaa perään.

Seuraava aste oli sitten ketun pettäminen siten, ettei saunaan muka jäänyt ketään. Varisten laskutaito ulottuu kolmeen, kuten helposti saattaa todeta kuunnellessa niiden tahdikasta ilta- ja aamuhartautta, ja ketun laskutaito olisi kai otaksuttava suuremmaksi. Jos siis mieli kettua pettää, olisi saunaan mentävä miesjoukolla ja samoin sieltä myös palattava. Jossakin läheisyydessä vartioiva kettu ei varmaan jaksaisi laskea, montako meni ja palasi, ja niin saataisiin ampuja jätetyksi saunaan. Näin tehtiin. Heikki jäi itse vahtiin ja valvoi koko yön, mutta haaskalla ei näkynyt haamuakaan. Kun aamulla tarkasteltiin jälkiä, jotka hyvin näkyivät yöllä sataneessa vitilumessa, nähtiin ketun tulleen talon puolelta ja istuneen saunan edessä kuin miettien, pitäisikö heittää kivellä oveen, vai antaisiko tuon jäädä tekemättä. Ketun laskutaito tuskin oli häntä tässä auttanut, mutta sen sijaan on todennäköistä, että se tunsi Heikin, vanhan vihamiehensä, tuosta miesjoukosta, joka meni saunaan ja palasi sieltä, ellei muuten niin hajusta. Korvallistaan kynsien Heikki totesi, ettei tämä keino auttanut.

Silloin hän lainasi naapurista mahdottoman isot turkit, oikein vanhan kansan pälsyt, jotka nähdessään pakkanen tuntee hävinneensä ja heittäytyy vesisuveksi. Mennen molemmat näiden sisään Heikki poikansa kanssa asteli saunaan, tarkoin pitäen huolta siitä, että kulku kävi tasajalkaa ja että vain yksi pää oli näkyvissä. Poika sitten palasi tupaan samoissa pälsyissä, Heikin jäädessä saunaan silmä kovana seuraamaan, mitä haaskalla näkyisi. Mutta ei sinne kettu tullut – ihan rikkumaton rauha vallitsi koko yön, kuutamon vain kauniisti kimallellessa lumessa ja huurteisissa puissa. Kettu oli varmaan taas pitänyt Heikkiä silmällä, lukenut hänen ajatuksensa, epäillyt hänen turkkikeppostaan, kun sen alapäässä vilahti niin monta jalkaa, ja jäänyt tulematta. Heikin täytyi siis miettiä uusi keino.

Hänen eukkonsa oli niinä päivinä vedellyt ladosta peluja kopalla ja kelkalla, minkä johdosta Heikki arveli ketun tehneen sen johtopäätöksen, että tuo peli kuului talouteen eikä ollut vaarallinen. Hän toimitti niin, että hänen yhtiömiehensä, Särkelän Kustaa, joka puolestaan nyt halusi valvoa, vahtia ja mikäli mahdollista ampua, painautui pyssyineen isoon pelukoppaan, johon vielä tupattiin olkia kukkuraksi, että kaikki näyttäisi hyvin rehelliseltä. Tämä tehtiin tuvan etehisessä, ettei kettu olisi nähnyt miehen menevän koppaan ja ruvennut aavistamaan pahaa. Heikki oli niin varovainen tässä hommassaan, että epäili ketun voivan kurkistella etehisen seinänraoista, ne kun olivat aika isot, ja pyöriskeli kädet levällään kuin suojelusenkeli Kustaan ympärillä, joka siinä jo kyyrötti kolminkerroin taitettuna kopassa, pyssy sojottaen jalkain välistä hyvin uhkaavan ja pahanenteisen näköisenä. "Soh, eukko, vedähän Kustaa saunaan!" sanoi sitten kuiskaten Heikki, joka jäi itse aivan näkymättömäksi eteiseen, silmäillen epäluuloisesti seinänraosta metsänrantaan, jossa arvasi ketun pitävän vahtia.

Ei kuulunut nytkään yöllistä pamausta ja kun Kustaa oli tuotu kopassa pois saunasta, hän vakuutti, ettei ollut huomannut mitään. Mutta kun hänen silmissään oli hiukan epävarma katse, rupesi Heikki uumoilemaan pahinta, puki akkansa hameen päälleen, otti hänen tallukkansa jalkaan ja sitaisi huivin päähänsä – tehden kaiken tämän tietysti ketun pettämiseksi – sekä lähti eukkoaan matkien pelukelkka perässä köppäsemään ympäri pihaa, navettapuolta ja lopuksi haaskan seutuja. Ja voi totisesti! Heikki oli jo siellä pellolla ääneensä kirota ja hypätä tasajalkaa, kun oli kettu ollut siinä yöllä ja kaikessa rauhassa syödä natustellut kopukan reiteen ison loven! Niin kiireesti kuin vain uskalsi – ettei olisi kokonaan osaansa unohtanut – Heikki nyt meni tupaan, vetäen Kustaan tilille. Kuultuaan asian tämä rupesi tuskasta käsiään väännellen voivottelemaan ja sanomaan:

– Vai kettuko se sittenkin oli! Ja minä kun luulin sitä Järvelän koiraksi enkä ampunut!

Tuohtuneena Heikki opetti:

– Ja vaikka olisi ollut enkeli, niin ammuttava se olisi ollut, niin että höyhenet olisivat siivistä karisseet. Näet jos kuka tulee yöllä toisen haaskalle, niin sen saa ampua. Niin on laki!

Mutta Kustaa vain voivotteli ja haukkui itseään pöljäksi ja jos miksi, kun ei älyä ottaa tuhatmarkkasta, vaikka se käy tuossa ihan tarjolla. Heikki moitti häntä myös, epäillen hänen nukkuneen, ja sanoi katkerasti pojalleen:

– Mene sinä, Väiski, ensi yöksi mukaan, ettäs herätät tuon Särkelän isännän ampumaan, kun kettu tulee tapattamaan itseään. Saa akka vetää teidät molemmat kopassa saunaan. Kettu tulee varmasti haaskalle ensi yönä, kun on päässyt tuoreen lihan makuun.

Näin tapahtui ja yön syvimmän rauhan hetkellä tärähdytti kaamea pamaus koko paikkakuntaa. Unentorkuksissa tappeleva Heikki selvisi tuoreesti kiroten silmänräpäyksessä pystyyn, tempasi tallukat jalkaan, turkit niskaan ja reuhkan päähän, ja ryntäsi haaskalle kuin kontio. Ja eikös totisesti siellä ollut jo Kustaa, toisessa kädessä vielä ruudilta lemahteleva haulikko, toisessa komea kettu, jonka tuuheata turkkia siellä täällä pieni verinoronen punasi. Heikki oli ylen ihastuksissaan. Hän sormeili turkkia, silitteli sitä, ja muisti äkkiä kysyä:

– Mutta missäs Väiski on?

Todellakin, kaksi miestähän oli mennyt saunaan, mutta yksi vain oli sieltä tullut. Kustaa sanoi varoittavasti Heikille:

– Olehan vaiti ja kuuntele!

Heikki teroitti korviaan: avonaisesta saunan ovesta kuului Väiskin vankka, tasainen, levollinen kuorsaus. Kustaa selitti:

– Se nukkui heti, kun saunaan päästiin. Eivät silmälaudatkaan värähtäneet, vaikka laukaisin haulikon ihan korvan juuressa. Sitä minä pelkäsin koko yön, että jos kettu vielä kuulee kuorsauksen eikä tule...

Mutta Heikki selitti tyytyväisenä:

– Ei tule! Sillähän se juuri tuli, kun kuuli kuorsauksen. Luuli näet ampujan nukkuneen. Niin että Väiskiä me sittenkin saamme tästä ketusta kiittää. Sillä pojalla on aina ollut niin mahdottoman terve ja hyvä unenlahja, että se on huoleti ottanut kahden miehen unen yhdeltä nukkumasijalta. Mennäänpäs nyt sisään ja otetaan pieni ryyppy tämän ketun peijaiksi, sillä olemmehan muutaman satasen rikkaampia miehiä nyt kuin äsken, sekuntia ennen kuin ammuit.

Mutta palatakseni pois tältä talviselta seikkailuretkeltä huvilaelämän suviseen ympäristöön ilmoitan vain, että Jehun alituinen vallanharjoitus suuresti kiihoitti kylän pikkumiesten metsästysvaistoja. Valmistin Pojulle kaaripyssyn, joka oli samalla painetilla varustettu sotilaskivääri, ja sanoin kylän poikien tapaan antaessani sen hänelle:

– Sillä kun täikkää, niin kyllä kääkähtää!

Se oli Pojun mielestä oikeastaan liian komea, ja häntä ujostutti pitää sitä, toisilla pojilla kun ei ollut sen veroisia, mutta hän hyväksyi sen kuitenkin lopulta. Saatuaan joukon nuolia hän seisoi hetkisen pihalla, ilmoittaen sitten lähtevänsä ampumaan variksia. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin kysyi:

– Saahan niitä ampua, isä?

– Vaikka kuinka paljon.

– Koskeeko niihin, kun ne kuolevat?

– Ei vähääkään. Niillä on oikein hauskaa, kun pikku pojat niitä ampuvat. Ne kuolevat naurusta.

– No hyvä on!

Hän menee vakavana ja miehekkäänä portista. On jo elokuu. Ilmassa on hyväilevää, puhdasta raikkautta, taivas on korkea ja kuulas. Edellisenä päivänä oli kuulunut kurkien kaikuva kuoro. Järvi lepäilee tyynenä ja kaakkuri silloin tällöin vingahtaa surullisesti. Hetken kuluttua pikku mies palaa yhtä vakavana kuin oli lähtenyt. Kysyn:

– Saitko ampua?

– En. Ne lähtivät kaikki lentoon.

Hän tuumiskelee hetkisen ja pyytää sitten:

– Lähdetään tuonne niemelle ampumaan hillereitä. Isähän on nähnyt niitä siellä.

Myönnän tämän todeksi. Lähdemme siis, mutta otamme perheen mukaan, sillä niemellä on puolukoita, joita nyt sopii poimia. Suunnittelemme näin sinne pienen huviretken. Keskustelemme Pojun kanssa laajasti, mitä noilla hillereillä tekisimme: hän tahtoo lahjoittaa ne sellaisinaan Olkkolaisen Heikille, mutta innostuu sitten, kun lupaan nylkeä ne, tiedustelemaan hillerinnahan hintoja. Hän suunnittelee jo sen talon rakentamista, jonka on aikonut lahjoittaa minulle sitten, kun tulen vanhaksi. Rahathan hänellä riittävät vaikka mihin. Kerran hän ilmoitti välttämättä haluavansa auton. Mikäpäs siinä: annoin hänelle 50 penniä ja käskin mennä ostamaan. Puristaen rahaa kourassaan pikku mies meni vakavana suureen autoliikkeeseen, osoitti isointa vaunua ja kysyi sen hintaa. Sattui siellä onneksi lapsia ymmärtävä setä toiselle puolelle tiskiä ja ilmoitti hinnan: 100,000 mk. "Minä ostan sen sitten", ilmoitti Poju ja laski rahansa tiskille. "Kiitoksia!" vastasi myyjä kohteliaasti, "ajaako herra sen nyt kotiin vai lähetetäänkö se iltapäivällä?" – "Kyllä sen saa lähettää", ilmoitti Poju. "No siinä tapauksessa sen voi maksaa vasta sitten", sanoi mies ja antoi Pojulle rahan takaisin sekä saatteli hänet ovelle asti. "Nyt on sitten auto ostettu", Poju ilmoitti tultuaan kotiin. "Mitä merkkiä tuli?" – "Buickia."

Koetin herättää hänen sydämessään sääliä hillereitä kohtaan, jotka eivät enää saisikaan, jos hän ne ampuisi, iloisesti hypellä retkillään täällä kauniilla niemellä. Mutta Poju paadutti sydämensä, "koska hilleri syö pikkulintuja." Neuvottelumme loppui siihen, että pieni metsämies yhtäkkiä totesi hukanneensa nuolet, mikä osoitti meidän myyneemme karhun ennen, kuin olimme sen kaataneet. Harkittuaan tätä hetken metsämies muutti ajatustensa suunnan ja kysyi:

– Kuinkahan monessa sekunnissa kärpänen lentäisi täältä Peissuun?

Tähän en osannut vastata.

Tänä suvena meillä ei enää Jehua ollutkaan. Olen tässä viivytellyt ja kaarrellut uskollisen koirani muiston ympärillä, siirtääkseni sen lopullisen kohtalon kuvausta, mutta nyt se täytyy kertoa. Näet sinä vuonna tuli Helsingissä voimaan niin ankaroita kuonokoppalakeja, että ymmärsimme Jehun kiusautuvan niiden uhrina aivan pilalle. Jätimme sen siis maalle, Järvelään, jonka pojat mielellään lupasivat hoitaa ja ruokkia sen yli talven. Kaikki lähti menemään hyvin, kunnes tuli ketunpyynnin aika. Järvelänkin pojat laittoivat haaskan, ruveten silmä kovana sitä yökaudet vahtimaan. Jehu ja talon koira silloin teljettiin tarkoin sisään. Mutta Järvelän vanha paappa oli eräänä päivänä jostakin suuttunut ja päästi poikain mentyä haaskalle koirat hiljaa ulos. Oli hyvin pimeä yö, niin että vain lunta vastaan saattoi jotakin tummempaa hahmoa erottaa, ja pian pojat sydän sykkien totesivat, että kas, nyt siellä on kaksi kettua. Kaksi hirveää pamausta jymisytti hiljaista talviyötä, ja raskaat haulit tekivät tehtävänsä. Emme tahtoneet voida uskoa asiaa todeksi, mutta uskoahan se täytyi: tarkka Jehumme oli saanut harvinaisen tulikuoleman, sen, joka oli aiottu ketulle, sen ikimuistoiselle veriviholliselle. Kohtalo oli kerran asettunut ketun puolelle.

Mutta niin levoton, jopa myrskyinen, oli Jehun hallituskausi ollut, ettemme enää ottaneet hänelle seuraajaa. Poju sai sen sijaan leikkitoverikseen kissanpoikasen, joka syksyllä piti sijoitettaman johonkin kauempana olevaan mökkiin. Harkitsimme kauan, mikä nimi olisi sille sopivin. Minä ehdottelin "Mattia", koska se oli Juhani Juhaninpoika Jukolan armastellun kissan nimi, mutta Poju ei hyväksynyt sitä, luultavasti siitä syystä, että hänellä oli kaupungissa Matti-niminen leikkitoveri. Lopuksi hän ilmoitti sanovansa sitä "Akuksi", minkä johdosta ojensin käteni ja lausuin kuin patriarkka: "Siis Aku olkoon hänen nimensä!" ollenkaan muistamatta sitä, että mirrimme oli neitojen sukupuolta. Tästä nyt alkoi keskeytymätön, koko kesän pituinen leikki, joka oli niin täynnä lapsen naurua ja kissanpojan veikeitä liikkeitä, monenlaista siroa komiikkaa, että sitä mielellään pysähtyi katsomaan kuka vain. Mutta kun elokuun loppu alkoi lähestyä, tuli Pojulle kova huoli, miten Akun käy. Kun Aku sitten pakattiin koppaan ja se piti vietämän tuonne salomökkiin, petti Pojun rohkeus: kyynelsilmin ja huulet vavisten hän valitti äidille, ettei hän saata luopua Akusta, koska ne varmasti kiusaavat sitä siellä, ehkä tappavat sen. Äiti tietysti heltyi heti ja lupasi ottaa Akun Helsinkiin. "Koetetaan nyt kerran sekin asia", hän sanoi samalla sekä päättäväisesti että alistuneesti. Silmät ilosta säihkyen Poju riensi hurjaa vauhtia luokseni ilmoittamaan asiasta, jota vastaan en sillä hetkellä hennonnut sanoa mitään. Akusta muuten lupasi tulla komea elukka: se oli virheettömän musta, kurkussa vain muutama valkoinen karva ja kyljissä kauniiden juovien aavistusta.

Helsinkiin Aku olisi viety, ellei se itse sopimattomalla käytöksellä – erehtyen pitämään keittiön mattoa hiekkalaatikkona – olisi saanut Pojuakin vakuutetuksi kykenemättömyydestään mukautumaan pääkaupungin hienoihin oloihin. Kun kuvailin, että sellainen yksinkertainen maalaislapsi kuin Aku kieltämättä on, saattaa Helsingissä erehtyä samalla tavalla, so. pitää esim. salin mattoa tahi isän kirjoituspöytää ensiluokkaisen sopivana hiekkalaatikkona, oivalsi Poju ne vaikeudet, joita Akun tulosta Helsinkiin perheelle koituisi. Kun lisäksi saapuville sattunut mökin eukko selitteli, kuinka ruokaisaa ja hauskaa Akulla tulisi heidän mökissään olemaan: hiiriä niin että vilisee ja lehmän selässä, lautaskuopassa, aina lämmin ja valmis nukkumasija, rauhoittui Poju kokonaan, sallien Akun lähteä ja vilkuttaen sille vielä portilta hyvästiä. Häntä ilmeisesti huvitti tuo ajatus, että Aku nukkuu lehmän selässä.

Mutta olimme tehneet suunnitelmamme ottamatta huomioon Akun mielipidettä. Saimme kaupungissa kuulla Akun eräänä päivänä, jolloin luonto ihasteli kirkasta koreuttaan, saapuneen huvilalle takaisin. Rannan Iida, joka siellä toimitti syysaskareitaan ja väliin kahakoitsi tikkojen kanssa, oli yhtäkkiä kuullut murheellista naukumista huvilalta päin ja mennyt katsomaan: Aku siellä istui ja tuijotti tuvan suljettuihin ikkunaluukkuihin, väliin naukaisten surkeasti. Iida koetti ottaa sitä kiinni, mutta Aku oli jo niin epäluuloinen, ettei enää antautunut, vaan puikki arkana pöheikköön. Tämän jälkeen Iida näki sitä usein: Aku oli ilmeisesti asettunut vanhalle tutulle maaperälle vakinaisesti, surren mennyttä onneaan kuin Jeremia Jerusalemin raunioilla. Tunsimme olevamme liikutettuja tästä uskollisuudesta, ja omatunto nuhteli meitä siitä, että olimme hyljänneet Akun ja jättäneet sen näin oman onnensa varaan.

Mitä kärsimyksiä se sai kokea, mitä vaaroja kestää seuraavan talven aikana, siitä eivät aikakirjat kerro – sen voi vain aavistaa. Hengen silmillä näimme, kuinka se laittoi makuupaikan jonnekin, aina varuillaan kettua vastaan, joka oli sen ainoa pelättävä vastustaja. Hiiret ja linnut olivat sen pääruokana, ja pahaa pelkään, että joskus jussipoloinenkin sai luvan koristaa Akun päivällispöytää. Tästä voimakkaasta ja terveellisestä ruoasta se lihoi ja voimistui, turkki tuli tuuheaksi ja lämpimäksi, ja käpälät tarmoa täyteen. Näin se taisteli tiensä talven läpi, kokonaan villiintyen, mieltyen vapauteensa, ja kevään tullen joskus hurmioissaan täyttäen illan tyynen ilman tunnetulla kissojen voimakkaalla ja syvällä alttoäänellä, jonka vertaista ei inhimillisillä laulajattarilla onneksi ole. Sen kutsu kuului kaihoisana kylään saakka, jossa pian nuoret miehet kuiskailivat toisilleen merkitsevästi. Mutta niemen neito oli hurja likka, joka söi sulhasensa, ellei tämä menetellyt hänen mielikseen.

Akun kohtaloita peittävä verho kohosi seuraavana kesänä hiukan omituisella tavalla. Poju muisti edellisen suven hauskoja leikkejä kissanpojan kanssa ja pyyteli taas samanlaista toveria, mihin äiti vastasi vältellen. Mutta kun eräänä aamuna katsahdamme pihalle, niin mikä on tuo musta villapallo tuossa keskellä tietä? Räpyttelemme silmiä ja katsomme uudelleen: kissanpoika se on! Poju ryntää ulos ja koettaa ottaa sitä kiinni, mutta se ei tahdo antautua, on villi, sähäjää miehekkäästi ja muka kynsii, vaikka on vasta nyrkin kokoinen. Poju tuo sen sisään. Olemme ymmällä. Onko se tipahtanut taivaasta? Onko joku tuonut sen kylältä? Miten hyvänsä, Poju saa nyt pitää löytölapsensa.

Mutta kun samana päivänä tulen puutarhasta, olen näkevinäni tuvan ikkunan alla, kukkapenkillä, kissanpojan. Pyyhkäisen silmiäni, räpyttelen niitä, ja katson uudelleen: en näe näkyjä – kissanpoika siinä on, muuten samanlainen kuin aamullinen, paitsi että tämä on ruskea. Koetan ottaa sitä kiinni ja ennätänkin hätään ennen, kuin se ehtii pujahtaa kivijalan reiästä sisään. Arvoitus on selvinnyt: joku villiintynyt kissa on tehnyt pesänsä huvilan alle.

Ymmärrämme, että se on Aku, että se on varmaan asunut siellä talven, taistellen urheasti kovaa arkea vastaan, ja hankkien elämäänsä romantiikkaa niistä muistoista, joita huvila herätti sen mielessä, siitä kesästä, joka oli ollut niin kaunis ja loppunut niin äkkiä. Se oli tahtonut osoittaa entisille ystävilleen vielä elävänsä, antaa heille siitä näkyvät todistukset, rakkaimmat lahjat, mitä sillä oli. Ihailevan arkuuden vallassa katselemme noita kahta villakerää ja meistä tuntuu kuin pitäisi Aku meitä jostakin silmällä, katsellen ulohtaalta, kuinka otamme vastaan hänen lapsensa. "Minut te hylkäsitte", se kuuluu sanovan, "heititte maailmalle; ottakaa nyt vastaan lapsukaiseni sitä paremmin, korvatkaa heille minun kärsimäni vahinko ja murhe!"

Itse se ei näyttäytynyt. Pidimme sitä silmällä, mutta turhaan. Väliin illan hämärissä kantautui niemeltä päin kolea, yksinäinen, alakuloinen altto, jonka arvasimme Akun ääneksi. Maija oli ainoa, joka pysyi tunteettomana: "Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan, mutta ken hän on ja mistä, ei tiedä ainoakaan", hän siteerasi juhlallisesti runoilijaa, joka varmaan ei ollut aavistanut, mihin kaikkeen Maijan tapainen ihmisen alku voisi hänen yleviä säkeitään sovittaa. Mutta kerran hämyisenä elokuun iltana, kun istuimme tuvan pöydän ääressä miettien, pitäisikö jo ottaa valkea, näimme äkkiä mustan, rotevan, komean kissan astuvan arvokkaasti, suorastaan majesteetillisesti, puutarhasta päin ja seisahtuvan ikkunamme alle. Siinä se seisoi tuijottaen meihin rävähtämättömin, keltaisina palavin silmin, ja meistä tuntui, että sen katseesta loisti syvä, lohduton alakuloisuus, äänetön kaipaus ja murhe. "Se on Aku", kuiskasi vaimoni aivan järkytettynä, "kutsutaan se sisään..." Mutta kun menimme ulos, se oli kadonnut; vain alakuloinen, nyt jo hiukan karhealta kuuluva ja vähitellen häipyvä altto ilmaisi sen äsken olleen saapuvilla. Se sointui niin apealta siinä hämärässä illassa, tuulen huokaillessa surumielisesti pihapetäjissä, että tulimme aivan tunteellisiksi ja palasimme vakavina sisään. Sen jälkeen emme ole kuulleet Akusta mitään – Poju sitä joskus liikutettuna muistelee ja vieläkin pitää kissoista enemmän kuin koirista.

En voi olla tarinoimatta eräistä vaatimattomista eläinystävistäni, jotka huvilan mukana astuivat tietoisuuteeni ja joissa olen ollut toteavinani erikoista suomalaishumoristista henkeä. Muistan sittisontiaisen, joka on vanhimpia lapsuudentuttujani, rauhallinen, tasainen ja maltillinen olento, kärsivällinen ja kenellekään pahaa tekemätön hämäläinen, tyynen kesäillan välttämätön säestäjä, joka kodikkaalla pörräyksellään antaa luonnon hiljaiselle kauneudelle sen hienoimman huippuromanttisen häivähdyksen. Siitäkö johtunee, että aina asetan sittiäisen onnellisten, viihtyisten tunnelmien yhteyteen, että se on oman onneni sanansaattaja ja ilmaisija. Huonolla säällähän sitä ei näy – se makailee silloin pimeässä piilossaan odottaen aurinkoa, aivan kuten minäkin.

Muistan sitten ampiaisen, tämän keltaisenkirjavan paperitehtailijan, hyönteismaailman tiikerin ja pohjalaisen, joka lapsena ollessani ensimmäiseksi kaikista elävistä olennoista kiihoitti sotaisia intohimojani, antaen sopivassa tilaisuudessa, kun en huomannut olla varuillani, nasevia, kipeitä pistoja näköpäähäni. Oli poikasena jännää, kun yksitoikkoiseksi pitkistyneen kesäpäivän varrella joku ilmoitti löytäneensä ampiaispesän. Niitä saattoi olla mitä eriskummallisimmissa paikoissa: kaikissa uusissa rakennuksissa, räystäissä ja katoissa niitä oli runsaimmin, arvattavasti siksi, että siellä oli hyvä paperiaineen saanti; mutta voinpa sanoa tavanneeni ampiaispesän seipäänreiästä, ja niityltä tiheän pajupensaan latvasta, jossa se mollotti kuin pallojuusto, ympärillänsä sakea ja varoittava humina. Heti siinä pojat rupesivat pitämään sotaneuvottelua, mitenkäs nyt saataisiin tuo keltaisten rosvojen tasavalta hävitetyksi, ja ampiaisten tiedustelijat palasivat kiireesti pesään ilmoittamaan, että pappilan pojat ovat hyökkäysaikeissa, joten kiireesti nyt aseet kuntoon. Ja ampiaiskansa suoritti ylimääräisen sapelinkuuruun, puri hammasta ja sanoi: "Tulkaahan, pappilan vesinenät ja risahousut, niin kyllä saatte lämpimän vastaanoton!" Tavallisimmin pesä saatiin hävitetyksi, mutta joskus, niinkuin siellä niityllä, jossa se oli tiheässä pensaikossa, ampiaiset pitivät puolensa; ne olivat muuten tavattoman kookkaita ja niiden piikki niin luja ja pitkä, että ne pistivät sen kuin naskalin tavallisen kesä-aivinaisen läpi, jos se sattui olemaan kiinteällä. Tästä minulla on henkilökohtainen, täsmällinen, kipeä kokemus ja erittäin eloisa muisto. Vaikka painelin sitä paikkaa vesiruohoturpeella, ei vain tahtonut kihelmöiminen lakata.

Mutta nämä huvilan ampiaiset tuntuivat olevan hyvin rauhallisia – lieneekö maakunnan erikoishenki niihin vaikuttanut. Kun antoi niiden olla rauhassa eikä häirinnyt niiden pesäpuuhia, ne lentelivät leppoisasti missä vain, tuttavallisesti tutkistellen ruokakammioita, olisiko niihin sattunut jäämään sokeria tai hilloa tai jotakin muuta hyvää. Syötäessä nekin tulivat saapuville, mutta eivät olleet niin järjettömiä ja räävittömiä kuin nuo siivottomat ja simppelit kärpäset, jotka sohivat erotuksetta joka paikassa, vaan hakeutuivat heti marjapuurovadin reunalle, istua nököttäen siinä kuin pikku koirat ja nauttien osansa sivistyneesti, sotkematta viiksiänsä. Saatoinpa suureksi hämmästyksekseni kerran todeta ampiaisen sekä vihaavan että halveksivan kärpästä: tämän liian nenäkkäästä tunkeilusta suuttuneena eräs niistä karkasi ilmaan vadin reunalta, koppoi pahaa aavistamattoman pörisijän leukoihinsa ja yhdellä puraisulla erotti pään ruumiista. Tyrmistyneenä odotin sen nyt rupeavan syömään saalistaan, mutta eipäs: se vain pyyhki kätensä ja palasi marjapuuron ääreen. Olin nimittäin aikaisemmin nähnyt sen syövän lihaa, jopa pitävän siitä. Huvilan emäntä oli tuonut kaupungista hyvää lämpimän savun kinkkua, ja senkö muruset kelpasivat ampiaisille: tuon tuostakin ne koppoivat lautaselta pienen jytysen, leikkasivatpa joskus sellaisen irti isommasta levystä, ja lennähtivät turvapaikkaan syödä natustelemaan saalistansa hyvillä mielin. Tämän huomion olen tehnyt, vaikka en olekaan luonnontieteilijä. Olin kyllä lukenut Alfred Ingmanin eräästä kirjasta Vaasan lääninvankilassa kerran esiintyneen niin isoja ja tokiottoja mäkäröitä, että kun vangeille oli tuotu heidän silakka-annoksensa, mäkärät olivat lennähtäneet istumapaikaltansa ikkunan kalterilta, siepanneet kokonaisen silakan leukoihinsa ja palaten vartiopaikalleen syöneet sen hyvällä maulla päätä ja pyrstöä myöten, vangin katsellessa tätä ihmetellen, lusikka kädessä, uskaltamatta kopaista niitä kuonoon. Mutta pitäen tätä kuvausta vain leikkihenkisen pastorin kaskuna en ollut sitä uskonut, kunnes nyt huomasin, kuinka lähellä totuutta tuo juttu oikeastaan on. Pohjanmaalla, varsinkin perempänä, on niin uskomattoman isoja mäkäröitä ja sääskiä, että kun ne kävelevät tavallisen karvaisen jätkämiehen pinnalla, ei tarvitse kovinkaan paljoa mielikuvitusta uskoakseen, että siinä ovat lampaat ja hevoset laitumella. Mutta tämä sikseen. Tarinan ampiaisista lopetan tähän, sillä mitään draamallista huipennusta eli kaarikohtaa ei vaatimaton selostukseni niistä sisällä. Vaikka niillä oli huvilalla erittäin rattoisa olo ja puuttumaton herkkuruoka, rouva kun piti niiden varalla hunajaa saapuvilla, ne kuitenkin rakennusten vanhennuttua vähitellen katosivat, liikkuen kai urakkamiesten mukana kylistä ja pitäjistä toisiin. Mikä ne sitten mahtaa periä, kun huonon ajan vuoksi rakennustyöt kokonaan pysähtyvät, sitä ongelmaa en ole jaksanut loppuun ajatella; se lienee ratkaisematon, kuten koko työttömyyskysymys.

Rakennusasioista puheen ollen muistan erään kansalaisen, joka myös ja vielä enemmän kuin ampiainen on yhteydessä suomalaiskansallisen puuarkkitehtuurin kanssa: hapsenkakkiaisen eli sarvijaakon. Mikä siinä lienee, mutta ylen harvoin sitä muualla tapaa – väliin hellepäivänä mäntymetsässä, jossa se saattaa tarttua toisella kouralla niskaasi, toisella haraten kiinni petäjän kyljestä kuin karhu pysäyttääkseen saaliinsa. Mutta annapas olla, että joudut keväiselle salvokselle, jossa kirvesmiehet iloisesti kilkuttelevat aamuvarhaisesta myöhään iltaan, kuulaan taivaan mieluisesti hymyillessä. Pian siinä on sarvijaakko rinnalla, jurosti istuen hirren selällä, sojotellen uhkaavasti pitkillä hapsillaan, ja ehdottomasti ja itsepäisesti kieltäytyen siirtymästä sinnemmäksi. Timperit ovat huvitettuja mokomasta yksioikoisesta otuksesta, mittaavat tuumastukilla sen sarvet, ja siirtävät sen lempeällä väkivallalla turvallisempaan paikkaan, huolimatta sen äreästä ja tyytymättömästä nirinästä. Pian on joka timperillä oma kakkiaisensa, ja se, jonka työtoverilla on pisimmät sarvet, on mahdottoman ylpeä suojatistaan. Kun napsitaan kiinni pärekattoa, mikä kuten tunnettua on mukavaa ja toverillista työtä, niin eikös pian ilmesty siihen sarvijaakkokin, ihan riidellen vasaraa kädestä. Jos ammattikunnilla olisi tapana käyttää vaakunakilpeä, niin kirvesmiesten pitäisi sovittaa siihen jollekin nurkalle hapsenkakkiainen, sillä tämä juro hyönteinen on ilmeisesti heidän suojeluspyhimyksensä. Mitä kansa muuten tarkoittaa sen nimen jälkipuoliskolla, "kakkiaisella" tai "kakkisella", on tietymätöntä; viimemainittu muoto on olemassa sukunimenä sekä loppupuoliskona sen ihmeellisen olennon nimessä, jota joskus sanotaan "unikakkiseksi". "Kaikkia se unikakkinen maalailee", kuulee väliin ihmeteltävän hullunkurisesta unesta. Tämä osoittaa, että kansan huomio on erikoisesti kohdistunut timperin äreään työtoveriin, jolla on huonot ajat silloin, kun rakennustyöt eivät luista.

Rakennustyöt vaikuttavat kiihottavasti myös muurahaisiin, mikä ei ole kumma, sillä ovathan nämä tällä alalla varsinaisia ammattimiehiä. Perin asiallinen ja tarmokas elävä tuo, varsin monipuolisesti Suomen luonnossa edustettu. En tiedä, kuinka monta lajia luonnontieteen maisterit niitä erotellevat, huvilan palstalla niitä ainakin on useita. Ensin nuo isokokoiset, lähes parin sentin pituiset, melkein mustat äijät, jotka asuvat tuolla vanhan koivun lahossa kyljessä. Ne ovat verkkaisia ja rauhallisia, rakentaen pesänsä lahoon puuhun, johon porailevat kanavia ja käytäviä, kurkistellen niistä kysyvästi, kun kopahutan kepillä ovelle. En ole selvillä, osoittaako tämä asuntomalli älyä vai tyhmää saamattomuutta: edellistä sen vuoksi, että niillä on tuollaisessa paikassa usein hyvä sateensuoja, jälkimmäistä siksi, että tämä rei'issä olo on sittenkin jonkinlaista luola-asutusta. Niiden naama ei mielestäni ilmaise erikoisempaa älykkyyttä. Kun huvila oli valmistunut, heräsivät ne ja totesivat ihmetellen, että kah! – onpahan, näämmä, tuohon rakennettu iso talo! Uteliaasti nuuskien ja heilutellen tuntosarviaan ne tulivat lähemmäksi ja kun olivat tottuneita tutkimaan puunrakoja, löysivät pian makuuhuoneemme nurkasta sellaisen salvoksenvälin, että mahtuivat siitä sisään. "Tämän otamme nyt asunnoksemme", ne julistivat tyytyväisinä, katsellen kattoon ja ikkunoihin ihmetellen ja hämillään tällaisesta odottamattomasta onnen käänteestä. Köytenä niitä nyt rupesi lappamaan tuosta reiästä sisään, leiriytyen joka paikkaan. Kun illalla tulimme nukkumaan, oli niitä vuoteissakin jos kuinka monta, lepäämässä käsi poskella, tyytyväisinä, parhaimmassa iltaunessaan. Rouva kieltäytyi ehdottomasti menemästä tällaisiin sänkyihin, ja siitäkös alkoi jokailtainen muurahaisten metsästely. Mietin pääni ympäri, millä keinolla saisin osoitetuksi niille, ettei tämä asunto ollut aiottu heitä varten, ja muistaen niiden itsensä käyttävän vihollisiaan vastaan eräänlaista ruiskutuskonstia tartuin petroolikannuun ja kastelin niiden marssipolkua ja seinää siltä kohdalta, josta ne pääsivät sisään. Tulossa olevat rykmentit hämmästyivät epämieluisen tunnelman vallassa, nuuskivat varovaisesti, irvistivät inhosta ja kääntyivät sanaa puhumatta takaisin. Tällaista epähienoutta ne eivät olleet odottaneet – eivät totisesti varsinkaan tohtorismiehen taholta, jonka rouva kuului olevan ylioppilas. Nyreinä ne pakenivat takaisin vanhaan koivuunsa, kurkistellen masentuneina rei'istään kuin vuorien kylkiin muinoin kaivautuneet erakot. Lopuksi ne pakenivat sieltäkin; viimeisen kerran olen nähnyt niitä saunan portaiden alla. Kun nämä äsken uusittiin tekemällä ne sementistä, on todennäköistä, että täten päälletunkeva valkoisen miehen kulttuuri on karkoittanut tämän harvinaisen alkuasukasheimon syvälle läheisiin aarniometsiin.

Joka kerta kun rouva meni ruokakomerolleen ja varsinkin hänen avatessaan sokeriastian totesimme kanssamme asuvan ja elävän lukemattoman lauman pikkiriikkisiä, hiukan ruskeaan vivahtavia muurahaisia, joiden varsinaisesta pesäpaikasta emme saaneet selvää. Niitä yleensä seikkaili kaikkialla kuin mustalaisia, etsimässä sokeria tai mitä muuta makeata olisi sattunut löytymään. Jauhosokeriastiassa niitä kelliskeli kaikenlaisissa mukavissa ja veltostumista osoittavissa asennoissa, tyytyväisinä kuin vanhat sybariitit. Totuimme niihin ennenpitkää, pahastumatta, vaikka tapasimme niitä kermasta ja jos mistä: eivätkö nuo liene antaneet vain lisämakua. Ne olivat nähtävästi jotakin kiertelevää irtolaisväkeä, joka ei voinut alistua säännöllisiin yhteiskunnallisiin oloihin.

Niillä ei liioin ollut erikoisempaa sisua, jonka ne olivat nähtävästi menettäneet maailmanrannalla renttuillessaan. Mutta koetitpa esim. hetkiseksi istahtaa puutarhakäytävän ruohoiselle reunustalle – silloin saattoi sattua, että karkasit äkkiä pystyyn ja katosit viivana pensaikkoon puhdistamaan housujasi, jonne äkeät pienet tulimuurahaiset olivat tehneet yhdistetyn tutkimus- ja hyökkäysretken. Ruohikossa, kivien alla, mitä odottamattomimmissa paikoissa, niitä asuu: näitä melkein kellertäviä, äreitä pikku sotilaita, joilla on kunnioitettavat leuat ja käytettävänään todellinen asuranssiruisku. Arvioin kerran katsellessani niiden kiukkuista kuhinaa, että suihku nousi ainakin kymmenen sentin, so. vähintään parikymmentä kertaa ruiskuttajansa oman pituuden korkeudelle. Nämä tulimuurahaiset – sillä nimellä ne meidän kylässämme tunnetaan – olivat selvästi jotakin sivistyksessä takapajulle jäänyttä, mutta hyvin sikiävää rotua: kun nosti niiden talon kattokiven syrjään, niin ei siellä aluksi nähnyt muuta kuin valkeanaan munia ja jotakin ruskeata kuhinaa näiden vaiheilla.

Korkeimmalla kehitysasteella ovat ilmeisesti tavalliset metsämuurahaisemme, nuo ruskeat ja vilkkaat pikkumiehet, jotka rakentelevat kunnioitettavan kookkaita kekoja. Tällaisia on parikin tuossa läheisellä niemellä, ja muun ohjelman puutteessa menemme joskus Pojun kanssa niitä katsomaan. Kun tulemme pesän läheisyyteen ja seisahdumme, kuuluu maasta hiljaista ritinää ja sihinää: polkuansa pitkin kiiruhtavat tuhannet pikku jalat sen aikaansaavat. Rupeamatta luonnontieteellisiin järkeilyihin menemme kinttujamme varjellen lähemmäksi, ja vastoin eläinystävällisiä periaatteitani sohaisen pesän lakea kepilläni, herättääkseni muurahaiskansan vilkkaimmilleen. Kun sitten kumarrun katsomaan keon lakea, jossa äkäisiä sotilaita nyt ihan kiehuu, näen taivasta vastaan lukemattomien suihkujen sähisten kohoavan ilmaan, jossa pian rupeaa tuntumaan kirpeätä tuoksua. Äkkiä nousen kuitenkin pystyyn ja harppaan syrjemmäksi, sillä varokeinoistani huolimatta on joku yritteliäs kärkimies löytänyt panssaristani reiän ja pujahtanut alueille, joissa sen läsnäolo on vähemmän suotava. Heitämme pesään nenäliinan, johon pian tarttuu niin voimakas etikantuoksu, ettei se katoa ensi pesussakaan. Kotipitäjässäni oli muuan ukko, joka paransi vatsankivut syömällä muurahaisia: ei muuta kuin pesälle, johon pisti ruskean ja parkkiintuneen nyrkkinsä; pian se oli kuhisten täynnä ja ukko kokoili saaliin tyytyväisenä suuhunsa. Jotkut koettivat hädissään karkailla vielä suupielistä, mutta onnistumatta, sillä kaikkialla törrötti edessä niin tiheä partametsä, ettei siinä päässyt kulkemaan. Ukko nyppi ne siitä suuhunsa kuin leivänmuruset. Hänen nyrkissään oli niin paksu nahka, että muurahaisten oli toivotonta yrittää pureskella sitä: se oli verrannollisesti sama yritys kuin jos keski-ikäinen herrasmies olisi tekohampailla koettanut saada eloa sarvikuonon selkäpanssarista. Ja eikö ukolla liene ollut suhteellisesti yhtä paksu nahka sisäpuolellakin. Arviolta kahvikupillisen hän sanoi niitä kertaalleen syövänsä, sillä seurauksella, ettei vatsa puhunut ei pukahtanut moneen päivään. Niin väkevää lääkettä ovat muurahaiset.

Minkälainen muurahaisten talo on sisäpuolelta ja syvimmistä kerroksistaan, siitä en ole selvillä; lämmin ja pimeä siellä varmaan on. Hiukan ilkeä tunne mielessäni olen katsellut niiden kulttuuritason korkeinta todistusta: pitkälle kehittynyttä karjanhoitoa. Niillä on koivuissa – joskus muissakin puissa – vihreitä, melkein läpinäkyviä, täimäisiä eläimiä, joista ne ahnaasti lypsävät kirkasta nestettä. Ensin minusta tämä tuntui jollakin tavalla arveluttavalta ja epämoraaliselta, niin että ajattelin jo kieltää sen harjoittamisen maallani, mutta sitten rupesin tuumimaan, etteivät ihmisen puuhat hänen lypsäessään lehmiä taitaisi tietämättömän mielestä näyttää juuri sen kauniimmilta, ja annoin muurahaisten rauhassa harjoittaa meijeritalouttaan. Mitä tuolla nesteellä tehtiin, juotiinko se lämpimältään vai vietiinkö rainnassa kotiin, käymään ja väkevöitymään, sitä en tiedä. Mutta olisin melkein taipuvainen uskomaan viimemainittuun mahdollisuuteen, katsoen kaiken elollisen synnynnäiseen haluun saada edes joskus pieni "tuikku murheeseen". Kuinka voisivatkaan – tarkemmin ajatellen – niin viisaat ja säilytyshenkiset olennot kuin muurahaiset heti paikalla tuhlata tällaista vaivantakaista nestettä, edes koettamatta, kävisikö se ja ilmaantuisiko siihen niinkuin sitä muutakin voimaa? Sehän ei ole todennäköistä.

Mutta riittäköön jo tämä. Tuvan ikkunan alla on multapenkki ja siinä jonkinmoinen liljakasvi, mikä lienee. Joka vuosi, juuri kun se kesäkuun alussa saa vartensa nostetuksi ja lehtensä valmiiksi, se tavataan jonakin aamuna surkeassa tilassa: varsi ja lehdet poikki. Ja jos jokin sen rungoista on tänään vielä eheä, niin huomenna on sekin jo murrettu. Turhaan on koetettu ottaa selvää, mikä on se kavala ja näkymätön vihollinen, joka täten turmelee kauniin kasvimme, niin ettei se ole päässyt moneen vuoteen kukkimaan. Vakavasti olemme epäilleet rusakkoa, joka väliin mennessään niemen kärkeen tyynesti oikaisee huvilan pihan läpi, mutta rusakot ovat ihan kauhusta taapäin tuupertuen torjuneet tämän syytöksen. Tänään vihdoin tuo ongelma selvisi.

Seisoessani vilpolan portailla ja katsoessani tuota siinä vieressä olevaa penkkiä, jonka liljoista oli enää vaan yksi pystyssä, näin hämmästyksekseni, kuinka kivijalan reiästä pistäytyi näkyville ensin pitkäviiksinen ja kirkassilmäinen, isokorvainen hiirenpää, ja sitten itse hiiri, joka kuunneltuaan ja katsottuaan, ettei mitään vaaraa ollut havaittavissa, sulavasti kiipesi viimeisen liljani juurelle ja taitavasti puri sen poikki. Tämän tehtyään se rupesi syömään sen lehteä. Olin kyllä tiennyt hiirien olevan kaikkiruokaisia, ehkäpä herkkusuitakin, mutta sitä en ollut osannut kuvitella, että ne käyttävät särpimekseen tällaista harvinaista liljasalaattia. Kasvihan on muukalainen – eipä tiedä, mitä morfiinia sen lehdet sisältävät. Tämän on hiiri huomannut ja – laajat mahdollisuudet aukenevat eteemme. Mutta en huoli nyt ruveta niitä kehittelemään. Resedat tuoksuvat tuossa edessäni maljakossa, aurinko paistaa vinosti ikkunasta, ulkoa kuuluu taukoamaton linnunlaulu, on varhainen, rauhallinen aamuhetki.

XXVI

HÄMÄLÄISIÄ KUVIA.

Huvilat merkitsevät meille perheenisille, joilla on virka kaupungissa, mm. alituista lähtemistä ja tulemista. Vuosien kuluessa piirtyy mieleen kuva levottomasta miehestä, joka lauantain lähestyessä rupeaa varailemaan pulpetilleen kaikenlaisia paketteja, joka pinnistyneen näköisenä miettii, mitä hänen vielä piti muistaa, kiiruhtaa puolijuoksua asemalle ja vasta junassa säpsähtäen huomaa, että nyt se taas unohtui. Hän saattaa naispuoliset virkatoverinsa hiukan hämilleen soperrellen kysyessään, mistä saisi eräitä nauhoja ja vaatekappaleita, joita rouva oli pyytänyt tuomaan. Nuo ns. "tuliaiset" harmaannuttavat hänen hiuksensa ja saattavat hänet ennenaikaiseen hautaan, sillä tietäen, että häneltä odotetaan niitä, hän tuntee niiden painavan lyijynraskaasti omaatuntoaan ja turmelee siten elämänsä. Huolet lisäävät verenpainetta. Näemme hänen kömpelösti kiiruhtavan junasta laivaan tai nykyisin onnikkaan, jossa hän hermostuttaa kuljettajan loppumattomilla paketeillaan ja naivin kaupunkilaisilla kysymyksillään. Paketeissa tuntuu kaikissa olevan särkyvää ja tuota kaakkupakettia, jota kuljetat sadeviikon naisten nimipäiväksi, ei mitenkään saisi kääntää kumolleen, mutta siinä järjestellessäsi olet itse kääntänyt sen monta kertaa vaikka miten päin, niin että kyllä sen pinnalla ollut vaahtokerros on nyt hyväksi litistynyt. Lopuksi istahdat väsyneenä paikallesi ja rupeat silmäilemään lehteäsi, kun siinä samassa ukon vaajana jysähtää mieleesi epäilys, että tulitkohan vääntäneeksi ovesi toisenkin lukon kiinni? Ilkeänä tuskana tämä epäilys jäytää sinua koko matkan, jota vielä katkeroittaa hiljainen meritauti, maaelämän uusin ilmiö.

Mutta kun sitten vihdoin saavut perille, ovat kaikki vastukset kuin pois pyyhkäistyt: huvila ottaa sinut vastaan niin herttaisella onnenilmeellä, että tunnet kärsineesi todella jalon asian vuoksi. Elät näin tässä huumauksessa muutaman päivän, ainoana häiritsijänä takatajunnassasi väliin vilahtava herättäjäkello, se tietoisuus, että sinun on pian noustava hyvin varhain ja lähdettävä kiiruhtamaan laivalle tai onnikalle, ehtiäksesi ajoissa junaan ja virkatunneillesi. Ja sitten on tullut tuo lähdön aattoilta. Kauhuntunteella kuin käsittelisit jotakin kidutuskonetta vedät herättäjäkellon lyömäpuolenkin, asetat tuon kylmän ja tylyn, tylpän näköisen viisarin aivan luonnottoman alkeellisen numeron kohdalle, ja menet nukkumaan kuin kuolemaantuomittu ennen mestauspäivän aamua. Uni ei tahdo tulla, kääntelehdit ja vääntelehdit siinä levottomasti, kunnes se yllättää sinut ja syvenee makeimmilleen juuri niiksi tunneiksi, jolloin koko ajan valvonut, iljettävän kuuluvasti, mielenosoituksellisen äänekkäästi naksuttava kello tietää hetkensä tulleen. Hermoja repivä pärinä, tärinä, sähinä – sanat eivät riitä kuvaamaan herättäjäkellon infernaalista äänenpitoa, kun se vahingoniloisena takoo niin, että vasara on kuin viuhka – tunkeutuu yhtäkkiä suloiseen unimaailmaasi, jossa parhaillaan elit uudelleen nuoruutesi ihanimpia hetkiä, ja ravistaa sinut kaikista vastusteluistasi huolimatta lopuksi hereille. Pökerryksissä karkaat pystyyn, tempaat kellon ja olet juuri heittämäisilläsi sen ikkunasta ulos, kun silmäys sen viisareihin tai kaukaa kuuluva laivan kumea, uhkamielinen ulvahdus osoittavat, mistä on kysymys. Siinä alkaa silloin ripeä peseytyminen, pukeutuminen, kiehuvan kuuman teen jäähdytteleminen suussa, jonne on tullut sitä hätäpäissään liian varhain ryypänneeksi, ja lopuksi huolimaton muisku rouvasi huulille ja sitten puolijuoksu laivasillalle tai onnikan tien varteen. Naapurin koira pitää sinua, kun hölkkäät siinä kapsekki toisessa ja hattu toisessa kädessä, epäilyttävänä ilmiönä, luultavasti varkaana, nostaen kauhean rähäkän, jolloin huvilan auki olevaan ikkunaan voi ilmestyä joku uninen pää, keskeisimpänä tunnusmerkkinä ammottavaan haukotukseen avautunut suu. Seuraa sitten kiireellinen matkustus kuin tuulissa ja pilvissä, jolloin vieraat voimat tuntuvat kuljettavan uneliasta ja turtunutta olemustasi, kunnes heräät työpöytäsi ääressä hikisenä ja alkeellisen typeränä, yhä pökerryksissä kuin olisi sinua heilutettu kahvinpaahtajassa. Kuinka sanomattoman onnellisena ja tyytyväisenä kömmitkään – saatuasi vihdoin monen huokauksen perästä päiväsi loppumaan – jo varhain illalla sänkyyn, nauttien kaupunkikotisi hiljaisuudesta, viileydestä, sen hyvästä vuoteesta – kaikista niistä eduista, joita sillä aina on huvilaelämään verrattuna. "Kukahan oikeastaan mahtoi keksiä huvilat?" on viimeinen, epämääräisesti kapinallinen ajatuksesi ennenkuin vaivut kaupunkilaisen hätäilemättömään, syvään, terveelliseen uneen, jota kaupungin tasainen humina säestää kuin sfäärien musiikki. Kukapa ei olisi nähnyt ja kokenut näitä ikuisia ja muuttumattomia tuloja ja lähtöjä, jotka kuuluvat elämämme vakinaiseen ohjesääntöön.

Sijoittaudutaan onnikkaan Tampereella, ryssänkirkon luona. Täynnä on jo, mutta kuljettaja arvelee, että kyllä tähän vielä... Hän asettaa telttatuolin käytävälle. Siinä sopii istua. On helteistä. Odotetaan lähtöä.

Kuljettaja katsoo kelloa. On jo lähtöaika, mutta vielä pitäisi yhden reissuvaisen tulla. Oli pyytänyt odottamaan. Mutta nyt ei enää kärsi odottaa, vaan täytyy lähteä. Kuljettaja istuu tuolilleen, nykäisee koneensa liikkeelle, ja kohta mennä täryytetään mukulakivitietä hautausmaan ohi. Kaikki ovat totisen näköisiä, tuijottavat eteensä puhumattomina; päät tärähtelevät samalla kertaa. Hyvin menee onnikka, mutta pöly pilveilee ympärillä.

Mennään Messukylän sekä vanhan että uuden kirkon ohi. Edellinen saa ilmeisesti useimmat katseet osakseen. Se onkin ihan liikuttava, kun se siinä niin harmaanruskeana, pienenä ja vaatimattomana muistojensa ja vainajiensa parissa nuokkuu ja unelmoi. Ajan huurre pehmentää sen piirteet ja värit, tuo salaperäinen auer, joka väreilee kauas poistuneen, mutta tunteillemme kalliin maailman yllä. Mutta uusi kirkko tuossa on toisen, realistisesti tosioloisen, teknillisesti selkeän, maultaan harhautuneen ja käytännöllisen ajan tuote. Se on komea, jopa korskea, mutta sen vaiheilla ei ymmärrettävästi väreile vuosisatojen romanttista auerta, sitä hienoa utuhaavetta, joka herättää sielussa isien hengen kaipuun...

Ovi aukee. "Ei olisi enää tilaa", epäröi kuljettaja. "Ei ole niin väliäkään", vastaa turpea isäntämies rauhallisesti, samalla hätäilemättä tunkeutuen sisään. Ja hetken kuluttua hänkin jo on löytänyt istumapaikan, ja niin mennä täryytetään. Jo tullaan Kangasalan kirkolle, joka jalona vanhuksena vartioi kaunista tuonentarhaa. Siinä ääressä vallitsee ainainen autojen surina, kuin koettaisi uuden ajan valtiaskone, moottori, äkäisellä murinalla vaatia itselleen kuuluvaa kunnioitusta ja huomiota. Mutta se on turhaa. Kun astut tuosta portista sisään, jää maailman koko hälisevä meno taaksesi. Vanha kirkko siinä kuin suojellen vartioi niitä, jotka ovat sen turviin tulleet, ummessa silmin unelmoiden menneistä vuosisadoista, ja "verikivi" sen muurissa itkee ruskeita sammalkyyneliä viattomana mestatun vuoksi.

Taas ovi aukee. "Ei olisi enää tilaa", epäröi taas kuljettaja. "Kyllä meille aina tilaa olla täytyy", vastaa iloinen ääni ja sisään työntyy nuori ruskeasilmäinen hämäläisnainen, kapalovauva sylissä. Eikä aikaakaan, kun hänkin jo on sijoittunut johonkin väliin ja nyt tyytyväisenä hoivailee lastaan, joka ääntelee, liikauttelee kärsimättömästi käsiään, ja venyttelee huuliaan ilmeisessä tarkoituksessa. Tätä ei äiti kuitenkaan ole ymmärtävinään, vaan arvelee, että kyllä tässä ilmankin kotiin asti jaksetaan. Onnikka sähisee ja säksättää, kiiveten hitaasti mutta varmasti Kangasalan kauneille harjuille. Topeliuksen laulun henki kimaltelee näillä ihanasti avautuvilla vesillä, honkakujanteissa kaareilevilla santaisilla teillä, joiden rauhaa ei runoilijan aikana häirinnyt muu kuin joskus raskaasti astua junnaava hevonen ja metsän pieni visertäjä, Sylvia, joka on laulanut näiden maisemien unohtumattoman ylistyksen. Kuinka paljon onkaan tässä runous lisännyt näköalojen kauneutta avaamalla ja selittämällä sen. Äsken vielä hämäläiseen seuraan nähden vilkkaana soljunut keskustelu hiljenee; kaikki katsovat puiden välistä avautuvia kuvia, "kesäpäiviä Kangasalla".

Taas ovi aukee. "Ei olisi enää tilaa", epäröi kuljettaja. "Mutta kuinkas sitten saunaan ehditään?" kummastelee tulija rauhallisesti ja tunkeutuu hiljalleen sisään. Eikä aikaakaan, niin hänkin jo jollakin merkillisellä tavalla sijoittautuu, upottautuu, johonkin väliin. Hän on tuttu mies parinkymmenen vuoden takaa, vaikka ei ole pitkiin aikoihin tavattu, hämäläinen merimies, sanokaamme vaikka Kustaa, joka tuntee Hämeen vesistöt pohjia myöten. Tervehdimme tyynesti, puhelemme, kunnes jo muistan hänelle sattuneen tapaturman ja kysyn:

– Eikös Kustaa ollut tällä välillä jo kerran hengetönnä, vai untako minä olen nähnyt?

– Olinhan minä... Vaikka kyllä sitä silloinkin vielä suku oli... henkeä, näet... Lääkäri tosin oli sanonut, kun veivät minut paikattavaksi, että selvähän tämä on... ei parane paikkaamisesta, mutta miehet olivat vakuuttaneet, että Kustaalla on kaksi henkeä, joista toisesta on suku säilynyt... Lähdinkin laivastani maalle, ajamaan polkupyörällä... tietääpä sen, merimiehen, maissa!

Taas ovi aukee. "Ei olisi enää tilaa", epäröi kuljettaja. "Sitähän minä tässä tulen tarkastamaan, että onko sitä vai ei", vastaa tulija rauhallisesti ja työntyy hiljalleen sisään. Eikä aikaakaan, kun hänkin jo uppoaa johonkin rakoon, laskien rakkaasti käsivartensa vierustoverinaan olevan emännän hartioille. On helteistä ja hikistä. Huohotamme raukeina. Pölisee. Alistumme kohtaloon.

Tulemme Onkkaalaan. Ihanasti hymyilee Mallasvesi, kimaltelee toisaalta Pälkänevesi. Eteläinen puhaltaa vielä leppoisasti ja tuo mukanansa aavistuksen järvenselkien suviraikkaudesta. Joitakin jää tänne, toisia tulee sijaan. Jo lähdetään taas, mennä huristetaan Sahalahden sileätä tietä. Pälkäneen vanhan kirkon rauniot siinä viljelysten keskellä kohottavat ikivanhoja päätyjään, lintujen visertäessä ja sirkkain siristessä ympärillä. Tuntuu kuin nuo vanhan temppelin terävät päädyt olisivat kuin lehdosta näkyviin pistävät isot korvat, joita se siinä teroittelee, tarkasti kuunnellen uuden vuosisadan ääniä. Se kertoo holviensa alla nukkuville hämäläissukupolville, joiden henki asuu näillä vanhoilla rintamailla, minne nykyinen sukupolvi on matkalla – että nyt Hämeen kansa ajaa onnikka nimisillä peleillä, suurella pauhulla ja säksätyksellä, minne ajaneekaan, ehtimättä enää pysähtyä kirkon kohdalle... Ja naakat räpsähdyttelevät siipiään levottomasti...

Tie kapenee, muuttuu mutkaisemmaksi. Hurahtaen menemme pieneksi ojaksi kutistuneen Iharin yli, kiertelemme tiukasti kuin porsaan polkua – on näet muurahainen ensin tien tehnyt, sitä karja syvemmäksi polkenut, sitten ihminen viimeistellyt. Käännymme Salmentaankylän haarasta oikealle ja nyt vasta ruorimiehellä onkin työtä noudatellessa yhä kapeamman tien entistä kiperämpiä mutkia. Mutta perille tullaan. Jo aukeaa eteen lauantaisen leppoisa ja rauhallinen Hämeen kylämaisema punaisine rakennuksineen, kaivonvintteineen, korkeine pihakoivuineen ja savuavine saunoineen. On tyyntä ja kaunista, ilta-aurinko heloittaa, ilmassa väräjää karjankellon kalahdus, lehmän ammahdus, yksinäinen ihmisääni. Tunnemme yhtäkkiä tässä lauantaisen kotiintulon herkkyydessä, kuinka edessämme oleva näky sisältää rajattoman määrän onnea, niitä olemisen, elämisen ja viihtymisen mahdollisuuksia, joita hakien näin kotiin kiiruhdamme. Tässähän onkin jo Järvisen tupanen, tuolla Forslundin siisti asunto sievine puutarhoineen, tässä Jankan talo korkeine pihavaahteroineen, tässä Höllin talot, tuolla Ala-Höllin isäntä reippaiden tyttäriensä ja uskollisen Akunsa kanssa luokoja kokoamassa, ja tässä aidan nojassa minä sitä ajatuksissani katselemassa, mielessä heinänteon, taustalla olevan autereisen Sappeenvaaran, koko tämän kesäisen näyn helakka, liikuttava kauneus.

On kesäkuun alkupuoli. Olet edellisenä päivänä saapunut joukkoinesi huvilalle ja ottanut sen muhoilevan Iidan kädestä vastaan puhtaana ja siistittynä, hoidettuna ja kodikkaana. Nukuttuasi hiljaisen, ihmeellisesti rauhoittavan yön olet noussut, nauttinut kirkkaan, valkoisen järviveden raikkaudesta, ja olet nyt valmis lähtemään pienelle kävelyretkelle kylään päin. Se kuuluu vakinaiseen tulohetkien ohjelmistoon.

Ruoho ja oraat vihoittavat kauniisti, rukiissa on vankkaa tummaa kasvunvoimaa. Västäräkit heiluttavat iloisesti pyrstöänsä tuossa laiturilla, kun menen siitä ohi pitkin rantaa, leppien ja koivujen reunustamaa tietä pitkin. Peltosinapin imelää tuoksua tuntuu, lähettääpä kukkimista lopetteleva tuomikin vielä viimeisiä tuoksupilviä tuulen mukana. Jokainen askel herättää miellyttäviä muistoja ja kevään iloisia tunnelmia.

Nousen vihdoin rantatörmää ylös ja saavun kylän aukiolle. Se on joka kerta, vaikka kesän kuluessa kuljen siitä melkein harva se päivä, ylentävä elämys tuo viljelys- ja kylä-alueen avautuminen silmäin eteen, taivaan laajeneminen rannasta rantaan kaareutuvaksi holviksi. Mutta varsinkin näin keväällä, ensi kertaa sitä nähdessä, se tuntuu yllättävältä, juhlalliselta, sielua kohottavalta. Hiukan hengästyneenä mäen nousemisesta siihen aina seisahdumme, nojaamme harmaaseen, kodikkaaseen pellonaitaan ja annamme katseen lipua maiseman yli kuin tarkastellen, onko kaikki entisellään. Tuolla hiukan takakäteen on maiseman valtiaana autereinen, sininen Sappeenvaara, jonka rinteillä pilvien varjot vaeltelevat, tuolla näkyy se rakennus, joka kirkon ja kunnalliskodin jälkeen on Suomen maaseudulla isoin ja upein: koulu; paikoillaanpahan on tuossa Mäki-Eskolan tuparakennus, komeana kohoaa toisen Eskolan iso, maantien vieressä oleva koivu; koko kylä, vihreiden kehysten ja vihreän taustan keskellä oleva elämän ja viljelyksen kuva, sommitelma kirkkaanpunaista, valkoista, violetinharmaata ja vihreätä, taiteellinen ryijy, jonka värit vuosi vuodelta vain pehmenevät ja syvenevät, on taas edessämme yhtä kauniina kuin ennen. Tunnemme kiitollisuutta, että olemme taas saaneet sen nähdä.

Lähden sitten eteenpäin pitkin tuon harmaan aidan viertä, tietä, joka hauskasti mutkittelee korkean äyrään reunalla. Vasemmalla puolella on Saunalahti, jonka ruovikoissa on ronojen, sorsien ja piisamirottien luvattu maa, kesäisin luoksepääsemätön, mutta näin keväisin vielä ruuhella soudeltava. Sielläpä naapurin isäntä näkyy tasapohjaista purttansa lykkelevän, kokien lahnaverkkojaan, joiden tuohikuuluvaiset näkyvät tänne saakka tasaisena rivinä. Mutta näitä seikkoja katselen vain puolella huomiollani, sillä varsinaisesti pidän silmällä tuota vanhaa aitaa ja sen takana olevaa vainiota, nähdäkseni sen, jota olen tottunut talvella kesän ensimmäisenä kuvana muistelemaan. Jopa huomaan, kuinka kivitasku lennähtää tuolta jostakin rauniosta, istahtaa aidanseipääseen, tiistittää ja maiskuttaa, säpsäyttää ja keikauttaa siipiään ja pyrstöään tuon tuostakin, odottaa tuloani, lennähtää seuraavaan seipääseen, siinä taas pelokkaasti säpsähtelee, ja saattelee minua näin edelleen. Kivitasku on kiintoisa lintu, jonka mielellään ottaa seurakseen kulkiessa vanhan, jäkälöityneen aidan viertä. Mutta mikä on tämä vaatimaton ääni, joka herättää voimakkaat keväiset muistot? "Sis-sis-sis-sie-ria-raa!" – se sanoo hiljaisesti, uskollisesti, aina yhä uudelleen. Se on keltasirkun kuiskaus, tuon tukevan linnun, joka vaatimattomana asuskelee riihien, latojen ja viljateiden vaiheilla. Sitä en kuitenkaan nyt etsinyt, vaan katseeni ja kuuloni hakee erästä toista ilmojen pientä asukasta: nyt sen löydän, kuulen, huomaan. Keväiseltä taivaalta alkaa raikua katkeamaton, kirkas sävelvirta, joka tuntuu nousevan yhä korkeammalle. Täytyy oikein pysähtyä ja pää kekallaan ruveta järjestelmällisesti tutkimaan taivasta, missä kohden se on. Jo huomaan: tuolla se on, siintävässä korkeudessa, pienenpienenä pilkkuna, jota tuskin jaksan erottaa, mutta jonka ääni raikuu sieltä saakka selvänä, katkeamattomana – kiuru, kevään sykähdyttävän riemulaulun säveltäjä ja uupumaton esittäjä. On kuin nyt vasta oikein tuntisin saapuneeni tänne ja päässeeni vielä kerran uuteen suveen.

Tuossa leivon järjestelmällisessä kevätkiipeilyssä ylös laulun tikapuita taivaan siintävään korkeuteen on älykästä, täsmällistä ohjelmallisuutta, jota on vaikea uskoa vain jonkinlaisen keväthenkisen soidinvaiston aiheuttamaksi. Innostunut, kiihkeä laulu, taistelu toisten uroiden kanssa, höyhenpuvun muuttuminen huomiota herättäväksi, tanssiaskeleet jne., sopii hyvin selittää siitä johtuneiksi, mutta tuo lentäminen pystysuoraan ylöspäin niin korkealle kuin ikinä jaksaa, laulaminen samalla täysin rinnoin niin riemukkaasti, että se herättää vastakaikua ihmisenkin sydämessä, hetkisen lepääminen tuolla ylhäällä siipien räpyttäessä tasaisesti, kuin nauttiakseen näköalan vapisuttavasta ihanuudesta, ja sitten laskeutuminen alas pitkin porrasvälein, ja lopuksi pudottautuminen puolison viereen melkein yhtä nopeasti kuin kivi – siinä on synnynnäisen taiteilijan korkeata hurmaa, esityksen harkittua taiteellisuutta. Tulee liikutetuksi ajatellessa sitä tarkemmin; J. J. Wecksellin "Lintu", joka nousee siivilleen meren rannalta ja lähtee vastustamattoman halun valtaamana pyrkimään ulapan takaa häämöttävää unelmien ja haaveiden kultaporttia kohti, joka lentää siihen asti, kunnes sydän särkyy ja voimat loppuvat, ja vaipuu meren helmaan, illan hymyillessä ruusuina ja tähtien kimallellessa kultana sen haudalla, on varmaan alkuaan ollut leivo, joka siis on antanut aiheen yhteen kauneimmista runoista, mikä milloinkaan on ihmisen vastustamattomasta sielun kaipauksesta kirjoitettu. Nyt vasta totean olevani täällä ja kesän saapuneen.

Kuljen eteenpäin kylän ensimmäisten talojen ohi ja poikkean ensin vasemmalle, alankoon, jossa vilkas puro solisee iloisesti. Se ei kuiva kesälläkään, sillä se tulee tuolta vetisten korpien keskeltä, ja saa matkalla lisäkseen syvien kuohulähteiden jääkylmää kirkkautta. Sen ura näkyy tuuheana, pitkää ruohoa kasvavana painanteena, kun se polveilee peltoaukean halki kaukaa tummasta metsän rannasta. Ihmeellinen lumo on virtaavan veden solinassa: tuntuu kuin haastelisi siinä luonnon raikkaus ja maiseman kauneus. Ihmiselämän vertauskuvana puro on valloittanut runoudessa suuren sijan: Suomen runotar kyllä on ihastuneempi järviin, Aleksanteri Rahkosta, Aleksis Kiveä ym. poikkeuksia lukuunottamatta, mutta esim. Englannin lyriikka on täynnä idyllisiä kuvia maiseman kauneutta kohottavasta pienestä purosta, joka vaeltaa sen halki hiljaa, joskus kiihtyen virtaamaan vilvoittavasti, rauhoittavasti solisten. Suren sitä, ettei huvilan niemellä eikä alueella ole sellaista, ja siksi olen ottanut tämän alangon puron kävelyretkieni päämaaliksi. Poju uittelee siinä kaarnaveneitään ja auttelee niitä, kun ne vinhassa virrassa törmäilevät kiviin ja rantoihin. Tuonne ne painuvat tyyneen suvantoon, jonka äyräillä rehoittaa suunnaton aarniometsä mesiangervoa, koiranputkea ym. tropiikkien kasvillisuutta. Kuvittelemme olevamme pienenpieniä ja lähteneemme tutkimusmatkalle Afrikan tuntemattomille alueille, juuri töintuskin selviytyneemme Kongon hirveistä putouksista, ja nyt parhaillaan soutavamme öljykiiltoista laguunia, joka on kuin läpinäkymättömään vihreyteen porattu tunneli. Pojun silmät säteilevät romanttisesti hänen kuvitellessaan, kuinka liaaneissa ja oksissa killuu salaperäisiä petoja, jättiläiskäärmeitä ym., joiden hyökkäyssuunnitelmat hän retkikunnan johtajana varmoilla, hyvin tähdätyillä laukauksilla keskeyttää...

Palaan takaisin ja menen nyt oikealle kylän talojen läpi, jotka näyttävät autioilta, kaikki väki kun on pelloilla. Uusia rakennuksia on valmistunut, kylä on taas askeleen siistiytynyt. Nyt totean, että omenapuut kukkivat: niiden hieno mantelintuoksu leijuu ilmassa suloisina, pehmeinä pilvinä. Saavun koululle, jonka isäntä on vanha ystäväni. Kun näin keväisin ensi kerran katson hänen rauhallisiin, ruskeisiin silmiinsä, puristan hänen kättänsä ja kuulen hänen hiljaista ääntänsä hänen lausuessaan minut jälleen tervetulleeksi, tunnen, kuinka miellyttävä liikutus valtaa meidät molemmat. Näen, kuinka hänen kasvoillaan on väsynyt ilme, kuinka monet puuhat ja huolet ovat lisänneet jonkin uurteen otsaan ja harmaata hiuksiin, mutta kuinka samalla uusi kevät ja kesä on aloittanut virkistystyönsä. Istuskelen hänen hiljaisessa, rauhoittavassa seurassaan, kuulen paikkakunnan uutisia, totean puhelimen soivan ja kylän asioiden kuin luonnonlain pakosta keskittyvän tähän vaatimattomaan huoneeseen, avuliaan isännän ja emännän käsiin. Ikkunan alla kasvava vanha seljapuu näkyy ruvenneen tekemään mehukkaita lehtiä ja työntämään virkeitä vesoja. Ei talvi meistä niinkään helpolla saalista saa – olemme sitkeitä.

Mennessäni koululta sivuutan Jankan Miinan, joka kumarassa istuttaa perunoita pieneen pihapeltoonsa. Nojaten aitaan rupean puhelemaan hänen kanssaan. Hänkin muistaa toivottaa minut tervetulleeksi, silmien loistaessa ystävällisesti. Kysyttyäni hänen vointiaan hän vähän valittelee väsymystä ja ihmettelee, mistä se mahtanee johtua. "Kun nytkin tässä perunaa istuttaessa selkä uupuu ja jäykistyy niin, ettei tahdo enää suoraksi päästä", hän sanoo ja katsoo minuun kysyvästi. Muistan Miinan olevan jo yhdeksännelläkymmenellä ja vihjaisen sopivasti, että jokohan alkaisi vanhuus ruveta väsyttämään? Miina ei kiellä tätä mahdollisuutta, "vaikka en minä ole sitä ennen tuntenut", ja rupeaa sitten vähän valittamaan elämäänsä. Hän asuu tässä omassa töllissään ihan yksin; sisar on emäntänä toisessa kylässä, "mutta eihän senkään vaivana voi aina olla"; ei ole enää elämässä muuta tekemistä kuin nuokkua puolitorkuksissa, keittää perunoita ja kahvia; "ja kun minä olen niin terve, etten minä edes kuolekaan", huokaa Miina lopuksi. Hän ei itse ymmärrä, että hänen puheensa on kukkurallaan vanhuuden surullista kohtaloa, tien oheen jääneen kannon osaa, jota ei enää kukaan huomaa, vaan joka liikana ja tarpeettomana odottaa lopullista lahomistaan.

Sanon Miinalle hyvästit, sillä myllärin töllistä kuuluva vaisu viulunääni kutsuu minua sinne. Paikoillaan on musta, tulitikkulaatikon kokoinen sauna, paikoillaan molemmista päistään maahan painunut, kumaraselkäinen tuparakennus, jonka ikkunat aika on polttanut vihreiksi. Pihan hiekkaisessa maassa on hätäperuna jo pitkällä korvalla – mylläri näet "teuroo" siinä jo huhtikuun lopussa, jystää pois lumen ja jään, kääntää routaisen maan sulamaan kevään aurinkoon, joka juuri tähän niin paahtaen lämmittää, ja syö uudet perunat jo heinäkuussa. Entisellään näkyy olevan myllärin muukin talous, ja tupakantaimet hyvällä alulla tuossa tarhan liepeellä. Tässä hän saapuu jo itse; rupeamme tarinoimaan, molemmat nojaten aitaan.

Olen hiukan hämilläni, sillä kun edellisenä syksynä erosin mylläristä, tapahtui se niissä tunnelmissa kuin olisi erottu iäksi. Mylläri on näet yli kahdeksankymmenen ja on jo parikymmentä vuotta pitänyt selässään vakinaista vammaa, joka ei ole ottanut parantuakseen. Oli nimittäin kerran tervahaudalla – mylläri on myös tervanpolttaja – hänen taakkaa kantaessaan puu raapaissut selässä olevaa känsää, joka siitä oli äitynyt niin, ettei parantunutkaan. Lopuksi siihen olivat ilmestyneet "syövän malot", kuten mylläri selitti: "Ne ovat parin millin pituisia ja niillä on päässä silmät kuin kaksi viirua; kyllä minä niitä olen paljon nähnyt." Nyt oli selässä jo aukko eli "monttu", kuten kylällä sanottiin, sillä siellä seurattiin tarkoin "myllärin montun" kehittymistä. Pariakymmentä nuoremmathan eivät muistaneet sellaista aikaa, jolloin "myllärin monttua" ei olisi ollut; heistä se oli kuin maailman vakinaiseen järjestykseen kuuluva ilmiö. Oli mylläri kerran, ollessaan jo seitsemänkahdeksatta, mennyt puhuttelemaan lääkäriä, joka oli saapunut koululle lapsia tarkastamaan. Syntyi seuraava keskustelu:

Lääkäri: No, mikä paappaa vaivaa?

Mylläri: Makostani joskus polttaa, niin että tulin näyttämään tätä konettani paikkurille, kuullakseni, vieläkö sitä voisi korjata, vai tuleeko pian paiskattavaksi romujen joukkoon.

Lääkäri: Kuinka vanha olette?

Mylläri: Seitsemänkahdeksatta on jo täynnä – kuinka paljon lienee edessä, siitä ei ole yhtään tietoa.

Lääkäri: Taidatte olla vasta puolivälissä?

Mylläri: Niin kai, koska nyt ensi kertaa paikkurille tulen – täytyyhän roskan paikattuna kestää sama kuin ehyenä.

Montustansa mylläri ei kuitenkaan puhunut mitään, ehkä siksi, että oli päättänyt itse parantaa sen. "Ja minä öisinkin tehnyt niin", hän selitti, "mutta kun se pahalainen on selläässä, niin en minä näe sitä enkä pääse siihen käsiksi. Sanoin muijalle, että otahan tuota suolahappoa ja tipauttele sitä varovasti – ei holvaamalla – tuonne monttuun, ja kyllä se yritti, mutta eihän naisväestä sellaiseen: kun rupesi vähän liha savuamaan, niin silloin eukkoa hirveytti niin, ettei voinut enempää kaataa. Minä olen näet samalla lääkkeellä parantanut syövän leuastani" – ukko hamuili kopuraisilla käsillään parransänkeään – "ka kun en muistakaan, missä paikassa se oli – niin että kyllä se taattu asia on. Mutta kun en saa tältä kylältä kylliksi uskaliasta apumiestä. Töintuskin rohkeni tuo lautamies, joka sisareni poika on, hallaasta mun päkiäistäni, johon meni puolen tuuman pituinen hirsi, kun minä teuroin tuossa pernamaalla – ei vaikka olin itte teroottanu pännäveitten ja sanoin, että velä vain halki, ei se sun päkiäises ole..."

Sydäntalven mylläri mieluiten oleskelee tuvan uunin päällä. Kun joskus kylällä toiset tohisevat, että myllärin paappa kuuluu olevan huonomainen, – saapa nähdä, vieläkö se kapuaa omin voimin uunilta alas, – vakuuttavat toiset, että kyllä se siitä särjenkutuun mentäessä virkistyy. Ja niinpähän teki: kun kevätaurinko rupeaa lämmittämään, niin mylläri jo "teuroo" pihamaallansa, ja kun tulee särjenkudun aika, hän on ensimmäisenä järvellä kunnostamassa mertojansa. Särjet ovat ilmeisesti odottaneet vanhaa ystäväänsä ja tuppautuvat nyt hänen pyydyksiinsä niin sakeasti, että ukko suolaa niitä runsaasti yli oman tarpeen, antaen loput muille vanhuksille, jotka eivät kykene pyytämään. Suolasärjen mylläri aterioidessaan nostaa erikoiselle pienelle leikkuulaudalle, telakalle, kuten lääkäri potilaansa, ja pienentäen terävällä puukolla kaikki ruodot muruiksi ravitsee itsensä happamalla leivällä, perunoilla, suolakalalla ja piimällä. Siinä ruokajärjestys, joka on tuonut hänet näin lähelle sataa vuotta. Ynnä iloinen luonto.

Edellisenä syyskesänä oli sitten "monttu" äkkiä vimmastunut, auennut pahasti ja ruvennut vuotamaan verta. Se heikonsi mylläriä siksi paljon, että täytyi laskeutua makuulle, vaikka olisi kuinka ponnistellut vastaan. Lääkäri pyydettiin tulemaan ja saapui, katseli kipeätä paikkaa, pudisteli päätänsä, määräsi lääkkeet ja hoidon, ja poistui. Muistaen myllärin pitkäikäisyyden leikkiverinen lääkäri vastasi opettajan kysymykseen, ettei ukko enää viikkoja kävele, vaan menee ainakin tähän tautiin, jos ei muuhun. Se oli vakava sanoma, joka pian levisi kylälle. Päätimme opettajan kanssa lähteä vanhaa ystäväämme katsomaan.

Ukko makasi puhtaiden raitien välissä selällään ja oli totisen näköinen. Se oli huolestuttava merkki, sillä myllärin luontainen ilme oli iloinen, lapsellinen hymy. Katse oli kuitenkin kirkkaampi kuin olin odottanut. Tervehdimme, kysyimme, "kuinka paappa nyt jaksaa?", istuimme ja olimme osanottavaisia maakunnan vaiteliaalla tavalla. Mylläri ähki ja kertoili siinä lomassa tautinsa vaiheita, nykyisten lääkkeiden kelpaamattomuutta ja entisten pätevyyttä: "Jonsei muu auta, niin on minulla vielä yksi koettelematon konsti – otan taulaa, jota on suku tallessa, ja annan eukkoni täyttää sillä ton kuopan, niin eiköhän tukkeudu. On sitten Lentruutin lääkärikirjassa neuvokki, miten valmistetaan onkimalon rasvaa, joka kuuluu olevan poikaa ruumiin rikkeimiin... Kuules, eukko, tuo se viulu, jonka viime viikolla tehin tyttäreni pojjaalle, että näytän sitä tohtorillen..."

Näin kuolemansairas mylläri tarinoi vuoteellaan ähkimistensä lomassa, näyttää ylpeänä viuluaan, ja liikkuu yleensä aloilla ja asioissa, joita ei lopullista lähtöä tekevän tavallisesti edellytetä ajattelevan. Hän mainitsee hoitaneensa pitkän elämänsä aikana kolmea virkaa: ensin myllärin tointa, joka täytyi jättää, kun Onkkaalaan rakennettiin uudenaikainen tuulimylly – "vaikk'ei siitä silti yhtä hyviä puurojauhoja tule kuin vanhasta tuulimyllystä" –; sitten puusepän, ja nyt viimeksi, kun voimat ovat vähentyneet, lapsenlikan virkaa; väärän koivun takaa luvattomasti elämään tulleita pienokaisia uskotaan joskus myllärin eukon hoitoon ja ukko liikuttelee tuutua ahkerasti aamusta iltaan. Kolmesti hän on ehtinyt olla naimisissa – "kolmas akka on meneillään" – ja edellisenä kesänä hän oli vielä kerran hutikassa. "Olin käymässä tuolla Puutikkalan Koivistossa, jossa syntynyt olen, ja tuli siellä otettua muutama puolkupponen liikaa –

    "Rankamet, rankamet, saijeku-lellee,
    jokos meitin joukkomme kaukana mennee –"

hän innostuu hyräilemään – "annas tänne se viulu ja tuo roka tuolta!" Ihmeissämme katsomme ja kuuntelemme, kuinka lopullista lähtöä tekevä tapailee viulustaan vanhan laulun säveltä. "Niin, ja sitten menimme iltamiin, jossa vähän näytin nuorelle kansalle, miten ennen tanssittiin, kunnes se poliisi siellä – isän tunsin hyvin – sanoi, että paappa menisi kotiin eikä relluaisi siinä turhia, niinkuin minä muka olsin ollu juovuksissa!"

Tuskat taas ottavat oman puheenvuoron ja mylläri makaa liikkumatta ja ähkii. Kun hän on rauhoittunut, ojennan hänelle käteni ja sanon liikutettuna:

– Hyvästi nyt, mylläri, ja kiitos!

Hän tarttuu käteeni, katsoo minua ensin kirkkaasti silmiin, mutta herahtaa sitten itkuun ja painaa päänsä karkeaan pielukseen. Emme osaa tehdä muuta kuin vaieten poistua, mielessä murheellinen neuvottomuus, kun emme ymmärrä antaa niin pitkälle matkalle lähtijälle mitään eväitä. Mutta mielessämme on toisaalta varma vakaumus siitä, että tämä vanhaksi elänyt lapsi, jonka sielu on säilynyt seesteisenä ja iloisena mitä raskaimmista murheista ja koettelemuksista huolimatta, on Jumalan huomassa, ihmisten evästysten ulkopuolella.

Suhtauduin vanhukseen tämän jälkeen kuin vainajaan, siitä huolimatta, että kyllä kuulin hänen vielä toipuneen. Ja nyt seison tässä ja katson hänen kirkkaisiin silmiinsä, joista loistaa herttainen jälleennäkemisen ilo. Kuulen hänen olleen terveenä koko talven, olleen vielä muuan viikko sitten häissä soittamassa ja saaneen särkiä auttavasti. Kysyn hämilläni:

– Jaa, kuinkas paappa oikein selvisi siitä viimesyksyllisestä?

– Jolloin tohtori ja opettaja jo hyvästelivät minut kuin vainajan, hän lisää hymyillen ja kertoo:

– Ei siinä mitään kummempia tapahtunut – makailin vain sen päivän, kunnes illan tullen rupesin ihmettelemään, eikö minun talossani enää illallisruokaa annetakaan! Eukolle tuli vähän eri hoppu lennättämään pernavatia, särkikuppia ja piimätuoppia pöytään kuullessaan minulla nälän olevan. Pian jaksoin nousta jatkeilleni ja hyvin voin vielä tälläkin hetkellä.

Juttelemme siinä mukavasti, vuoroin omenapuun, vuoroin myllärin nurkantakaisen tuoksuessa. Tämä paikka on tosiaankin kuuma – ihan selkää polttaa, kun aurinko oikein paahtaa etelän taivaalta; lapset mekastavat tien pölyssä, iho ruskeana, tukka ihan valkoisena, kuten hämäläistenavilla ainakin. Ei, täytyy jo lähteä kotiin päin, muuten kuluu koko päivä näiden herttaisten vanhusten parissa.

Tätä kirjoittaessani on mylläri edelleen hyvissä voimissa: viulunsoiton helke kuului vielä tuonoin hänen töllinsä ohi mennessäni. Kirkastuksen sunnuntaiksi hän tervasi saappaansa, pukeutui parhaisiinsa, lainasi naapurilta kevyen veneen, ja souti yksin penikulmaisen selän Luopioisiin, viettämään taas kirkastusjuhlia. Polkkaa oli uhannut tanssivansa. Mutta toinen vanhoista ystävistäni, jonka myös olen maininnut: Olkkolaisen Heikki, on syksyllä muuttanut manalle. Viime kesänä kävin hänen luonaan. Tiedustellessani pihalla hänen tyttäreltään, oliko Heikki kotona, hän vastasi viitaten peukalollaan pirttiin päin: "Jyskehän tuolta kuuluu." – "Mitä Heikki nyt sitten tekee?" – "Hakkaa tupakkaa", virkkoi tyttö selittävästi, mikä tieto oli Heikin tupakanviljelijämaineen mukainen. Pian Heikki vääntäysi pihalle, murahdettiin "hyvä päivä" molemmin puolin ja alettiin hitaasti, perusteellisesti ja perki järkevästi junnata juttua tupakan kasvusta ja viljelyksestä, sen edellytyksistä täällä Keski-Hämeessä, sen valmistustavoista ja eduista tehdastupakkaan verraten, siitä, kuinka se on hyvää rinnalle, palaa tasaisesti, tuoksuukin kohtalaisesti näin maalaisoloiksi, ei käy kieleen jne. Sitten keskustelimme lahnanpyynnistä, kuinka hyvin niitä on saatu tänä kesänä, missä on vika, kun niitä ei ole tänä kesänä noussut sanottavasti näkösille jne. Lopuksi tarkastimme taas uudemman kerran Heikin koko hotellin, järkeillen elämästä, maailman menosta ja tämän nyt ihmisen kutsumuksesta. Istuimme tarhan aidalla ja tunsimme olomme runollisen hauteiseksi, kun siinä ilta-auringon loisteessa kärpäset pörisivät ja lanta tuoksui kotoisesti. Mieltyneenä Pojun viisaisiin huomautuksiin Heikki lahjoitti hänelle pienen villavan omenapuun, jonka vielä samana iltana istutin puutarhaani, Sopen Miinan Maijalle lahjoittaman luumupuun viereen. Pyytelin sitten Heikkiä vastavierailulle seuraavana päivänä, ja hän lupasi tulla, mikäli suinkin vain pääsisi. Tämä oli suurin suosionosoitus, minkä hän voi kenellekään suoda, sillä perinjuurin itsenäisenä miehenä hän pysyi mieluimmin kotona.

Seuraavana aamupäivänä nousi navakka tuuli idästä, ajaen salmeen melkoisia aaltoja, niin että Heikin vierailua näytti kohtaavan arveluttava este. Klo 13:n paikkeilla hänen veneensä kuitenkin urheasti erkani rannasta, taisteli salmen aallokon läpi, ja oli hetken kuluttua tällä puolen, Heikki itse airoissa ja perässä hänen tylsäksi jäänyt pieni tyttärenpoikansa, jota olin huomannut hänen suurella kärsivällisyydellä ja säälivällä rakkaudella ohjailevan. Jos poika rupesi osoittamaan joitakin kehityksen ja järkevyyden merkkejä, kertoi Heikki niistä iloisin silmin. Lähetin Maijan ja Pojun häntä vastaan, mutta tottapa Heikki vähäksyi tätä tai lapset eivät osanneet asiaansa oikein toimittaa: lopputulos oli, että Heikki, nypittyään hetkisen takkinsa nappia ja kohennettuaan useampia kertoja hattuaan astui uudelleen haahteen ja hämmästyksekseni lähti niine hyvineen soutamaan takaisin omalle puolelleen. Viimetingassa ehdin niemen kärkeen huutamaan hänet takaisin, jolloin hän lopultakin suvaitsi astua maihin ja vaihtaa kanssani tervehdykset. Istuimme vilpolassa, joimme paljon väkevää kahvia, Heikin suostumatta ottamaan yhtä palaa enempää kuppia kohti, järkeilimme tupakasta, lahnanpyynnistä, ilmoista, tuulista, Heikin elämänvaiheista ja toimeentulosta, taksvärkkiehdoista, ja kävimme tarkastamassa puutarhan ja palstan joka kolkan, jolloin Heikki osoittautui istutusasiain tuntijaksi.

Kun sitten myöhäsyksyllä saapui sanoma, että Heikki oli äkkiä kuollut omassa rannassaan, ollessaan puita pilkkomassa, tuntui olomme apealta. Parisenkymmentä vuotta pian olimme asuneet naapureina ja tottuneet pitämään Heikkiä veneineen, kaislalasteineen ja hiljakseen soutaa nykyttelevine eukkoineen kuin erottamattomana osana siitä maisemasta, joka kauniina avautuu huvilan vilpolaan. Kaakkurin alakuloinen huuto järveltä, laineiden liplatus ja auringonkilo niiden harjoilla, kesätuulen humina, lasten äänet uimarannasta, ja Heikki veneessään Kärpäsenhännän kärjessä, siinä taulu, jota olimme oppineet rakastamaan. Nyt emme näkisi häntä enää. Mutta eihän kaipuumme aiheudu vain siitä, että hän on poissa kesäisen taulumme kehyksistä, vaan vielä enemmän siitä, että taas on kylämme yhtä persoonallisuutta köyhempi. Tunnen piiriimme syntyneen sen aukon, jonka aiheuttaa omaperäisen, kaikessa elämänsä menossa itsenäisen ja omin ohjin kulkevan ihmisen poistuminen. Meitä tavallisia ja jokapäiväisiä ihmisiähän on jos kuinka paljon – kaikki samanlaisia, yhtä heikkoja ja epäitsenäisiä, aina vain maailman tuomiota ajattelevia ja sen pelossa eläviä, mutta vähän niitä, jotka muiden hälinöistä huolimatta, vakaina ja järkähtämättöminä kuin ahven, kulkevat elämänsä polkua uskollisina omille perusominaisuuksilleen ja erikoisluonteelleen. Näihin jälkimmäisiin kuului Heikki Olkkolainen, vakaa suomalainen ja vanha hämäläinen samurai. Häntä me kaikki, jotka hänet tunsimme, kaivaten muistelemme. Maallinen rikkaus ei ollut Heikin onnen tiellä, mutta sitä raskaammin rasittivat häntä elämän monet murheet ja onnettomuudet. Miten hän ne kantoi, mitä sydämessään kärsi, sitä hän ei ole kenellekään sanonut, sillä hämäläinen samurai ei valita. Mutta sen uskon huomanneeni, ettei hänen sydämensä ollut katkeroitunut eikä kovettunut, sillä jos niin olisi ollut, ei hänen kasvojaan olisi kirkastanut se hymy, jonka niillä joskus näin. Elämä ei katkeroita eikä paaduta viisaan sydäntä, joka taipuu Jumalan tahtoon ja ottaa nöyrästi vastaan kaikki, mitä annetaan. Niin on nyt Heikki, vaatimaton ja vakaa veljemme, siirtynyt niille iankaikkisuuden kentille, joilla eläen hänen ei enää tarvitse pelätä tupakantaimien paleltuvan.

Huvilan portti narahtaa ja jää valkeana, aavemaisena taakseni, kun hiljaa iltamyöhällä painun hämyistä rantatietä kylää kohti. On tyyntä. Puut ovat värähtämättä, veden kalvo tuijottaa metallisena pintana, kaikki on oudostuttavan hiljaista. Vain sittisen raskas, työteliäs lento ja sorsan änkkääminen Saunalahden suojelevasta ruohikosta sitä joskus häiritsee. Vaistomaisesti kevennän askeleeni hiipiviksi, melkeinpä pidätän hengitystäni. Yöleikko tuossa piirsi taivaanrantaa vastaan terävän viillon – se on semmoinen epätodellinen eläin, se herkistää näiden hämyisten elokuuniltojen tunnelman hiukan kuin salaperäiseksi...

Yhtäkkiä joku puhaltaa lepikon pimeydessä voimakkaasti korskahtaen, ja samalla rikkoo hiljaisuuden huumaava tantereen töminä. Naapurin vanha, parikymmenvuotias tamma, Nilla-täti, siinä säikähtyneenä laukkaa jäykillä koivillaan kuin varsa. Vaikka silmänräpäyksessä tajuan, mistä on kysymys, tunnen kuitenkin, kuinka säpsähdyksen sanoma kulkee pitkin hermojani, siristen joka hiuksen juuressa. Ja sydän jyskyttää kumeasti kuin lyötäisiin isoa rumpua. Se on erikoinen elämys, säikähdys – se ajaa veret liikkeelle, aiheuttipa sen ulkoinen tai sisäinen asia. Sitä miettien nousen rantamäen päälle ja olen näin saapunut kylän lakeudelle.

Se lepää syvässä hämärässä, talot, kaivonvintit, pihapuut ilmeisesti unessa, kyyristyneinä peltojensa keskelle, joille jo on ilmestynyt ruiskuhilaita. Mutta taivas on tumman sininen, kuulakka, kuin suunnaton lasikupu hämyisen pinnan päällä. Sappeenvaara tuolta järven toiselta rannalta katsoo vakavana ja mietteissään. Sen yläpuolelle on kiivennyt kuu, jonka ilme on kummastunut, lihavanpullea. Ja kun oikein tarkkaan katson, näen siellä täällä tähden vaisun vilkutuksen. Ei henkäystä, ei pienintäkään ääntä, vain häiriintymätöntä hiljaisuutta, jota kuunnellessa jännittyy yhä enemmän, kunnes kaikki muuttuu jollakin tavalla epätodelliseksi, melkein sietämättömäksi, niin että täytyy lähteä liikkeelle. Askeleen rapina somerikkoisella tiellä silloin särkee hiljaisuuden lumouksen.

Melkein varpaillani hiivin nukkuvien talojen ohi. Tuossa on leikkituvan tapainen kummullansa, vieressä salko ja siinä muka radiolanka. Pikkupoikain puuhat kuvastuvat ilmielävinä mieleeni. Leikitään radiota: kopissa istuu joku ja pitää lankaa korvissaan, kuunnellen kun toiset ulkopuolella "suorittavat ohjelmaa". Usein he pitävät puheita, matkien saarnaavalla, rähisevällä äänellä bolshevikkeja ja keksien joukkoon mitä hullutuksia milloinkin. Tuntuu kuin heidän leikkinsä herttainen henki vielä leijailisi paikan yllä sinä hienona tunnelmana, jota he kerran, vanhoiksi tultuaan ja ehkä jouduttuaan täältä pois, tulevat kaipaamaan elämänsä ihanimpana muistona. Mutta nyt he ovat vielä täällä, tuolla sisällä, syvässä unessa, isän ja äidin turvissa. Siellä lepää raskaasta työstä uupunut perhe – on kuin vilahtaisi mieleen kuva pyhästä perheestä, joka hiljaisessa yössä nukkuu korkeiden, salaperäisten voimien turvissa. Hämärästi tunnen, että työ maan yhteydessä, sen viljeleminen ja sillä eläminen, on ikäänkuin ihmisen alkuperäisintä, luonnollisinta elinkeinoa, joka antaa aivan erikoisen oikeuden hurskaan uneen.

Menen hiljaa pitkin kylän raittia, jossa lannantuoksu pitää aistini luonnonraikkaasti ja järkevästi maan yhteydessä. Tarhasta tuossa kääntää maidonhajuinen lehmä päänsä ja katsahtaa minuun välinpitämättömästi, tyhmän vilpittömästi. Sen leuat jauhavat verkkaan, ja aina jonkin ajan kuluttua nousee ruohopallo vatsasta suuhun. Totean sen näkyvän liikkuvana solmuna ruokatorvessa, kun lehmä makeasti röyhtäisee sen tulemaan. Tunnen tämän hiipivän kaukaiseen sukulaisuuteen oman ruokahaluni kanssa, ja lähden menemään, mielessä hämärä mielikuva lapsuuteni karjatarhasta, savuavasta suitsunuotiosta, rainnassa kuohuvasta maidosta, Eero Järnefeltin tarhataulusta ja Juhani Ahon "Mullikasta".

Tulen Liisan mökille. Sen ovi aukeaa äänettömästi ja ulos astuu parvi nuoria miehiä. "Ehtoota!" – "Ehtoota, ehtoota!" – "Tullut istuttua taas Liisan mökissä?" – "Niin on". He lähtevät rauhallisesti menemään pitkin raittia kukin kotiinsa. Päivän raskas työ ei ole kyennyt lannistamaan sitä henkeä, joka asuu nuoren miehen ruumiissa ja saa hänet työn päätyttyä, illallisen jälkeen, lähtemään liikkeelle, hämyisille kujille, yhteisille kokoontumispaikoille, joissa miten milloinkin koetetaan rauhoittaa ja tyydyttää povessa asuvaa levottomuutta. Se on sitä samaa kaihoa, joka saa ruskeahohtoisen ja sinisilmäisen kylän neidon ikävöiden katsahtamaan tielle, huokaamaan tai puhkeamaan kimakkaan laulunliraukseen. Elokuun hämyiseen yöhön tulee häivähdys lemmenmaailmasta, aavistus nuorten miesten tutkimattomista teistä tämänlaatuisilla asioilla kulkiessaan – ja juuri kun mietteissäni totean tämän, olen huomaavinani kuun vetävän naamaansa leveään myhäilyyn. On hyvä, oi nuoret miehet, ettei kuu kerro, mitä kaikkea se on nähnyt.

Liisan kahvilan vieressä on kylän miesten kokouspaikka. Siinä, "juur' vihreällä nurmella", he makailevat joutohetkinään ja setvivät maailman asiat. On kuin yön hiljaisuudessa vielä kuuluisivat heidän harvasanaiset tuuminkinsa, jotka verkkaisuudestaan huolimatta saattavat tehdä huikeita retkiä ihmishengen kaikkiin äärimmäisyyksiin. Nyt on autiota ja hiljaista. Ei kuulu myllärin kileä viulunääni tuosta läheltä, eikä hänen Miinansa tarmokas toimitus. Kaikki nukkuvat syvää, hurskasta unta.

Vain minä yksin olen valveilla, kulkien nyt kotiani kohti, joka siellä niemen kärjessä nuokkuu pehmeiden petäjien suojassa. Tuntuu kuin olisin ainoa elollinen olento tämän lumotun, eriskummallisen maailman keskellä, kunnes sorsa räpsähtää änkäten lentoon ruovikosta, Nilla-täti taas säikähdyttää minut äkillisellä puhalluksellaan, ja järveltä kaikuu vastaani kaakkurien valittava, lohduton, surullinen huuto, joka vähitellen yltyy ja paisuu korvia särkeväksi, tuonelasta kuuluvaksi kirottujen sielujen tuskankuoroksi. Kunnes sekin taas vaikenee, ja maa ja taivas tuijottavat toisiinsa värähtämättömän hiljaisina, äänettöminä ihaillen toistensa sanomatonta kauneutta.

Istun Pälkäneen Salmentaan Mäki-Eskolassa, rauhallisessa ja siistissä kamarihuoneessa, seuranani vanha emäntä ja hänen lankomiehensä Akusti. Olemme vaihtaneet vakaita ja järkeviä mietteitä maailman menosta ja tapauksista, vuodentulosta, ilmoista ja muusta, juoden kahvia ja Akustin tupakoidessa. (Tuhkan hän karistaa takkinsa taskuun ja tulitikut saappaanvarteen, ettei tekisi siistiin huoneeseen pahaa siivoa, minkä vanha emäntä sivumennen panee hyväksyvästi merkille.) Tulee siinä lopuksi puhe Eskolan talon vaiheista ja entisistä muistoista. Silloin vanha emäntä poistuu ja tuo hetken kuluttua omituisen esineen, laskien sen eteeni pöydälle.

Silmätessäni sitä tunnen, kuinka pöyristyttää, sillä tuo esine on ilmeisesti ihmisen käsi, vieläpä kuin nyljetty, mutta lihakset ja jänteet jäljellä. Se on katkaistu ranteesta. Sormet ovat kuin ainakin, mutta peukalo näyttäisi olevan liian lyhyt – vai onko sitä ollenkaan – ja vielä vähän väärässä paikassa. Kammottava katseltava ja pideltävä se on – aivan rupeavat mielessä kuvastelemaan oudot asiat siinä arvaillessa, miten ihmeessä tällainen "pyhäinjäännös" on joutunut Eskolan vanhan emännän kätköihin.

Katson Akustiin ja huomaan hänen ystävällisissä ruskeissa silmissään uteliasta naurun ilmettä. Ja samoin vanhan emännän. Tämä selittää:

– Niin, ihan tosiaan ilkeyttää pitää tuota kädessä, se kun on kuin ihmisen. Mutta ihmisen käsi se ei ole, vaan karhun – eikö liene vasen etukäpälä.

Tutkin sitä uudelleen ja totean niin olevan. Kynnet on katkottu pois, ranne on katkaistu kirveellä. Paksu jänteen pää on irtautunut ja koukistunut; siitä näkee, että tämän kouran sitimet ja pitimet ovat olleet lujat. Tuntuu kummalliselta, että täällä sydän-Hämeessä, keskellä kirkasta päivää – tekee mieli sanoa – yhtäkkiä ilmestyy käteeni tällainen persoonallinen näyte metsänkuninkaasta ja hänen valta-ajoistaan. Nahka jos olisi säilynyt, ei olisi tuntunut miltään, sillä niihin on totuttu, mutta tällainen nyljetty käsi – siinä on jotakin inhimillistä, liian henkilökohtaisesti läsnä olevaa, melkeinpä elävää. Miten kaukaisten aikojen takaa lienee periytynyt mesikämmenen koura?

– Oli Sahalahden Savolan talon sotaoris, kertoi nyt Akusti, ollut laitumella haassa – se oli sitä vanhaa aikaa, jolloin Salmentakana oli monta rusthollia ja niillä akumenttitaloja – kun ei olisi Savola ollut sellainen. Oli silloin karhu ilmestynyt siihen ja ruvennut ahdistamaan orista, mutta tämä oli tapellut uljaasti vastaan, koskapa sitten karhun nahan alta oli huomattu monet kavion iskujen jäljet. Lopuksi oli karhu kuitenkin onnistunut hyppäämään oriin selkään...

Juhlallinen ottelu! Hevonen, joka vielä vuosisatain päästä muistetaan komealla nimellä "sotaoris", ei varmaankaan ole ollut mikään hento varsa, vaan ratsu sitä lajia, jonka hirnunta on villiä kiljuntaa ja joka silmät säihkyen on kantanut yhtä villiä hakkapeliittaa taistelutantereella, verisen vaahdon roiskuessa pitkin kylkiä. Hurjasti karaten pystöön se on kavioillaan iskien, kumeasti korskuen, laukaten ja maata tömistäen ottanut vastaan metsänkuninkaan, joka on vyörynyt sen ympärillä kuin heinähaasia, täynnä verenjanoa, päättäväistä kiukkua, rajattoman korven alkuperäistä, kesytöntä voimaa. Kuta lujempia potkuja oris on antanut korven kuninkaalle vasten sen leveätä otsaa, sitä ankarammin on ukko ärjynyt, kierien yhä kiukkuisempana keränä hevosen ympärillä, ja kauas on varmaan kuulunut kumea mörinä ja villi hirnunta...

– Silloin oli oris, jatkoi Akusti karistaen tuhkan taskuunsa ja tikunpätkän saappaanvarteen, lähtenyt täyttä laukkaa kotiin, jonne oli jo kuultu ottelun myräkkä ja josta jo oltiin tulossa apuun. Oriin laukatessa karhu oli tuuskahdellut selässä sinne tänne, tarrannut kynsillään kyljistä kiinni, niin että veri oli kohissut virtana syvistä haavoista, ja mörännyt hirmuisesti. Apuuntulijoista välittämättä oris oli törmännyt Kulma-Savolan portista sisään... Ne olivat rakennukset tiheässä siihen aikaan, porttisolat ahtaita, usein päälle rakennettuja... Samalla kuin oris törmäsi porttiin, ojensi karhu käpälänsä ja tarttui pielestä kiinni...

Kuulen tien töminän, miesten huudot, näen keihäiden välähtelevän, näen sotamiehen aseineen – viivana kiitää mahtava sotaoris porttia kohti, selässä hallava heinäruko, veren tippuessa molemmin puolin. Nyt se syöksee portista sisään...

– Ei muuta kuin kuului kiljahdus ja samassa karhu oli maassa. Käpälä oli revähtänyt sijoiltaan ja portin kamana oli pyyhkäissyt äijän tantereeseen. Punainen kita oli ollut ammollaan ja pitkät kulmahampaat olivat loistaneet keltaisina, kun miehet olivat joutuneet saapuville ja ympäröineet sen. Ja vaikka yksi käpälä riippui hervotonna, oli se muilla kolmella pyörinyt ketterästi kuin kissa – oli kuin olisi sen kita ollut yhtaikaa auki joka suunnalle...

– No, ammuttiinko se siihen? kysyn kiihkeästi, katsellen hengessäni, jännityksestä vapisten, tätä ankaraa kohtausta, jolloin miesjoukko, silmissä tuikea päättäväisyys, on ympäröinyt outoihin oloihin sortuneen metsänkuninkaan.

– Olihan siinä pyssyjä varustettuina, mutta ei niitä käytetty. Savolan isäntä näet – pitäisi olleen roteva ja mitään pelkäämätön mies – oli huutanut, että pois pyssyt, mies miestä vastaan! – ja sylkäisten kouriinsa lähtenyt keihäs tanassa karhua kohti. Ja mesikämmen oli heti ymmärtänyt, mistä oli kysymys, oli lakannut möräämästä, katsellut ympärilleen, ja nähtyään Savolan edessään keihäs tanassa noussut kahdelle jalalle. Ja ihan hiljaa olivat kaikki olleet, niin oli ollut hirvittävä se hetki. Kun olivat päässeet niin lähekkäin, että keihään kärki jo oli käpälien ulottuvilla, olivat molemmat seisahtuneet, niin Savola kuin karhukin, ja tuijottaneet toisiaan rävähtämättä silmiin, kiinteästi, terävästi, armahtamatta...

Ymmärsin. Silloin ratkaistiin, kumpi olisi herra näillä mailla, kummalle kuuluisi kuninkuus, metsälle vai viljelijälle. Sisua tarvittiin silloin, kun piti näin seisoa silmäkkäin karhun kanssa – ei ole kumma, jos karhuntappajia kunnioitettiin ennen kuin nyt kuuluja urheilukuninkaita. Se on ollut ankara hetki, siinä on tarvittu kylmäverisyyttä, voimaa, kaikkia niitä ominaisuuksia, jotka ylentävät ihmisen valtiasolennoksi...

– Kunnes karhu oli hyökännyt ja tavoittanut keihästä käpälällään. Mutta Savola tiesi sen tekevän niin, väisti nopeasti ja työnsi samalla keihään karhun rintaan. Tuskissaan äijä silloin ryntäsi sokeasti miestä tavoittamaan, tunkien keihään yhä syvemmälle, Savolan vähääkään väistymättä.

Niin otti korven kuningas rintaansa kylmää terästä, kunnes kuolema sammutti sen voimat ja henki puhaltui viimeisenä huokauksena ilmoille. Mutta oris – niin, se laukkasi samaa vauhtiansa toisen Savolan pihalle, jonne kaatua rojahti rysähtäen, vielä kerran ennen kuolemaansa intohimoisesti, sisukkaasti hirnahtaen. Näin loppui valtava, suuripiirteinen ottelu, ja – tuossa on karhun käpälä muistona siitä. Se on seurannut suvun mukana eikä sitä ole tahdottu hävittää...

Akusti lopettaa kertomuksensa ja haluten asiaankuuluvalla tavalla antaa siitä merkin menee uunin luo, avaa suupellit ja sylkäisee sinne, minkä vanha emäntä huomioitsee hyväksyen. Mutta minä otan uudelleen kontion käpälän, annan sille kättä, ja siten hengessä kunnioittavasti tervehdin koko sitä juhlallista korpien valtiaspolvea, jota se edustaa, – ja myös sitä valtiaspolvea, joka on sen voittanut. Älköön sen sisu vähentykö.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten oli Pohjois-Pälkäneellä, Pohjalahden, Salmentaan, Luikalan, Kukkolan ja Sappeen kylissä, yhteensä 11 kirkkovenettä, jotka harva se pyhä kiisivät kauas näkyvää Herran huonetta kohti ja taas kilvaten kotiin. Kirkossakäynti oli silloin vielä yleistä; vanhempi kansa varsinkin oli siihen niin tottunut, ettei olisi millään ehdolla jäänyt pois. Sappeen takaliston vanhukset saapuivat sysipimeinä myöhäsyksyn sunnuntai-aamuina Sappeenvaaran yli päresoihdun valossa, kun eivät muuten nähneet kulkea, vaikka tie oli kyllä tuttu, istuivat tuhdolleen ja soutaa nykyttelivät kirkolle. Siihen aikaan riitti tähän sekä voimia että yksimielisyyttä ja harrastusta.

Nyt on näistä yhdestätoista uljaasta "paatista" tietääkseni vain yksi jäljellä, Sappeen kirkkovene. Toinen, jonka muistan, oli Salmentaankylän vene, joka vielä sotavuosina oli hyvässä kunnossa talaallaan. Tämä kuitenkin luhistui sen päälle, ja kun ei sitä tullut korjatuksi, rupesi vene arveluttavan nopeasti rapistumaan. Ritkuttuaan siinä vuoden pari se joutui Salmentaankylän vanhalle myllärille, joka sahasi sen kappaleiksi ja kuljetti kotiinsa. Kun ei vain keskiosa olisi parhaillaan myllärin kellarin kattona? V. 1914 muistan sillä käydyn kirkolla, mutta ei sitä silloin enää soudettu, vaan hinasi Heikki Lindgren sitä pienellä Särkkä-laivallaan. Silloin ei ollut vielä kansassa sitä henkeä, joka ymmärtää entisyyden arvon ja haluaa säilyttää sen muistomerkkejä.

Mutta sappeenkyläläiset, jotka pitäjänsä koillisreunalla, takamaiden äärellä, ovat olleet valtaväylistä syrjässä ja säilyttäneet paljon vanhaa muistoa ja mieltä, eivät halunneet jäädä riippuvaisiksi uudenaikaisista, heidän kohdalleen joka tapauksessa enemmän tai vähemmän satunnaisista kulkuneuvoista ja kirkolle pääsyn tilaisuuksista, vaan päättivät entisten veneiden käytyä huonoiksi viivyttelemättä rakentaa uuden. Kuusi talollista antoi rahaa mestarin palkaksi ja aineet metsistään; toiset taas tekivät ilmaisia työpäiviä aineiden hakemisessa ja veneen rakentamisessa, saadakseen hekin oman tuhdon ja aironpaikan, johon oikein puumerkki leikattiin. Niin rupesi Hutilan pihalla syntymään arviolta parikymmentä metriä pitkä pursi, tukevakaarinen, vankkalautainen, varava. Tämä tapahtui 1902. Mestarina oli Juha-niminen mies Luopioisista, taitava ja kätevä, kuten Juhat Hämeessä tiettävästi ovat. Oksattomina ja virheettöminä juoksevat eheät laudat kauniissa kaaressa terävästä keulasta solevaan perään, eikä ole emäpuuta tarvinnut jatkaa. Keula kohoaa kauniisti, mutta ei paljon, ja halkaisee vettä kuin suomalaisten muinoinen sotapursi, kun yhdeksän airoparia sitä kiidättää. "Purren valitus", Gallen-Kallelan taulu, muistuu mieleen sitä katsoessa. Verratessa hämäläistä kirkkovenettä, jonka rakentamisessa varmaankin kuvastuu tiedotonta, suomalaisten muinaisilta merenranta- ja viikinkipäiviltä periytynyttä kokemusta, pohjalaiseen tervaveneeseen, saattaa todeta hämäläisten purren kaikin puolin varavammaksi, tyrnimmäksi ja terävämmästi vettä halkaisevaksi, jälkimmäisen ollessa nousukeulaisempi, soukempi ja sujakampi, kuten tosin koskiveneen tuleekin. Kulkuolot, mutta ehkä myös hiukan kansan luonne kuvastuvat molemmissa tyypeissä.

Tällä veneellä ovat sappeelaiset siitä myöten käyneet kirkolla. Jo parikymmentä vuotta olen joka kesä nähnyt sen juhlallisesti viillättävän pitkin Joutsenselkää, mutta mukaan en ole sattunut joutumaan ennenkuin sunnuntaina, heinäkuun 26 p. 1931. Silloin olin klo 1/2 8 odottelemassa sitä Ali-Uotilan laiturilla, vierelläni pieni kymmenvuotias mies, Juhani hänkin, hankkimassa itselleen erikoislaatuista muistoa, matkaa vanhassa kuulussa kirkkoveneessä heinäkuun ihanana sunnuntaina. Kaikki ympärillämme, pilvetön taivas, siniautereisina uinuvat metsät, taustassa komea Sappeenvaara, kuvastinkirkas järvi ja sen pinnalla vielä arkoina häilähtelevät hopeiset sumuharsot, oli kuin ihmeellistä, lumoavaa satua. Kaukaa rupeaa kuulumaan airojen tahdikasta loisketta, johon pian yhtyy kajakka vanhan miehen ääni, veisaten rauhallista, korkeata aamuvirttä. Omituisesti se kajahtelee autiolla järvellä, luoden tunnelman, joka varmaan on nykyaikaisessa maailmassa harvinainen. Se ikäänkuin täydentää ja syventää tämän silmiemme edessä olevan iki-ihanan luonnonkauneuden, avaten sille sen iankaikkisuuden taustan, josta vain ihminen on tietoinen. Pikku mies tuossa rinnallani tuijottaa totisena järvelle, ja päivettyneet posket hohtavat lämpimästi.

Mutta pian on Sappeen pitkä kirkkovene luonamme ja ottaa meidät ystävällisesti vastaan, matkustajiksi perätuhdolle. Perässä istuu kunniapaikalla kuten aina ennenkin Hutilan vanha isäntä, joka tuntee Pälkäneveden väylät kuin paras luotsi. Hän se äsken lauloi aamuvirttä, luonnon kauneuden ja sydämensä syvän hartauden liikuttamana. Soutajina istuu nuorta ja vanhempaa, huivipää naisia, vakaita miehiä, hämäläisen juroja, mutta silmissä vilpitön, lämmin ja ystävällinen katse. Naisista on toisilla päässään valkoinen tai musta kirkkosilkki, vanhan hämäläisen kirkkokulttuurin upea ja kaunis tunnus, jota en voi lakata ihailemasta. Kunpa yleisemmin palattaisiin sen käyttöön, kunpa emännät huomaisivat, miten verrattomasti arvokkaampi päähine sellainen on kuin uudenaikaiset, ulkomaalaiset olkihatut. Mutta airot liikkuvat lyhyessä, melko nopeassa tahdissa, ja vene juoksee tyynesti, hätäilemättä, päämaaliansa kohti. Väliin soutajat vilkastuvat: yksi rupeaa jostakin syystä vetämään kovemmin, toiset innostuvat siitä, perämies laskee tahtia, ja pitkä vene nytkähtelee kuin haluaisi hypätä lentoon; vaahto kohisee keulassa ja tie lyhenee. Sivuutetaan Töyräniemen kärki, soudetaan tovi ja sivuutetaan Martansaaret, taas kuljetaan pitkähkö matka ja tullaan Ristisaarten salmeen. Ja silloin aukeaa eteen kaunis Pappilanselkä, taustalla Onkkaala ja korkea kirkko.

Hutilan isäntä puhelee, kertoen kirkkovenekokemuksiaan ja välillä sopivasti syventyen hartaudenasioihin. Paljon on Sappeenkylästäkin kirkossa käymisen henki vähentynyt, ja vähentyneet ovat kirkkoveneessä kulkijat. Molempiin on syynä uusi aika, edelliseen sen itseviisauden muodossa, joka ei enää katso tarvitsevansa sitä apua ja johtoa, jota kansalliskirkkomme jakaa, ja jälkimmäiseen sen onnikka-auton muodossa, jolla Ylinen vie sappeelaiset kirkolle ja takaisin joka päivä. "Mutta minä olen vanhaa vesikansaa", puhelee Hutila, "minä en lähde maitse, jos vain vesitse pääsen. Täällä on olo niin raitista". Ja ihanana päilyy ympärillämme aamukirkas luonto, kuin erikoisesti sunnuntai-asussa. Kello on yhdeksän. Tapulin luukut avautuvat ja kirkonkellon juhlallinen ääni kumajaa kirkkaiden vesien yllä. Ilmassa väreilee se henki, jonka kuuluvilta pahat olennot pakenevat, joka vuosisadan toisensa jälkeen on syvällä, pyhällä tenhollaan saanut ihmiset kohottamaan katseensa ylöspäin. "Olisikohan", puhelee Hutila hartaana, "tulossa käänne, saapumassa aika, jolloin taas vanhat siveelliset opetukset kelpaisivat, jolloin tämä meidän isäimme kirkko saisi sydämissäkin sen keskeisen kunniapaikan, joka sillä muuten on? Niin kauniisti on minulle lapsuudesta saakka tuon kellon ääni tähän järvelle vastaani kaikunut, etten juhlallisempaa hetkeä tiedä".

Laskemme pappilan rantaan, josta vähitellen siirrymme kylälle ja kirkkoon. Pälkäneen kirkko on iso, joltisenkin juhlallinen, ei ilman vaikuttavaa sävyänsä. Alttariseinä on melko sopusointuinen; alttaritaulu esittää Jeesusta Getsemanessa. Risteyksien kohdalla katossa on evankelistoja esittäviä maalauksia. Markuksen siivitetyn leijonan kasvoissa voisi kuvitella ilmenevän maakunnan kansan piirteitä; Luukkaan siivitetty härkä ei ole onnistunut, mutta Johanneksen kotkaa vastaan ei ole muistuttamista, eikä liioin Mateuksen toverina olevaa nuorukaista vastaan; hän pitää mustetolppoa esimiehensä saatavilla, joka vaipuneena pyhiin mietelmiin hajamielisesti osoittelee kynäänsä sitä kohti. Järeätä hämäläistä kansaa saapuu, useilla naisilla ilokseni päässään kirkkosilkki. Vasemmallani istuu Hutilan isäntä, oikeallani Pohjois-Pälkäneen vanha kunnianarvoisa suutarimestari Viitanen, puhtaaksi ajeltuna, ruskeat silmät kirkkaasti loistaen, puettuna mustaan pitkään takkiin, kädessä nahkakantinen virsikirja. Onpa meitä siis kolme "Härkämäen isäntää" tässä, kun karautellen kurkkuamme lehteilemme virsikirjaa. Saapuu näin turpeita isäntiä ja emäntiä, joita eivät turhanpäiväiset uudet suunnat eivätkä "ismit" heiluttele; tunnen mielihyvää sen johdosta, että sellaista kansaa vielä löytyy.

Mutta urut alkavat soida, haemme virren, ja lukkari aloittaa sen kiltisti. Katsellessa ympärilleni näen, kuinka kansa on vakaassa laulamisen touhussa, kuinka virsikirjoja hallitaan tukevilla kourilla ja kasvoilla on jännittynyt tarkkaavaisuuden ilme. Pikku Juhani, joka on vaiteliaana ja järkevänä miehenä pannut kaikki tarkoin merkille, katselee vakaasti eteensä ja kumartuu sievästi yhteiseen synnintunnustukseen. Pastori messuaa syvällä äänellä, ikivanhojen menojen takaa kuultaa vuosituhansien kaipuu päästä sen korkean kirkkauden yhteyteen, jota vailla ihminen kompastelee tuonen hämärässä. Kansa tunnustaa syntinsä, nousee kunnioittaen seisomaan Jumalan sanan edessä, kuulee uskontunnustuksen, ja valmistautuu vastaanottamaan saarnan opetuksia. Suvisunnuntain kirkkaus vallitsee ulkona, pääskysten viserrys kantautuu rauhalliseen, viileään kirkkoon, jossa nyt pastori koruttomasti, hartaasti ja inhimillisesti teroittaa Jeesuksen varoitusta leveästä tiestä.

Tämä ikivanha meno, laulun, rukouksen ja opetuksen yhtyminen pyhäksi ohjelmaksi, muodostaa aatteellisesti syvän ja puhdistavan, taiteellisesti ylevän kokonaisuuden, jota ei luulisi kenenkään, joka haluaa edes joskus irtautua arkipäivän harmaudesta, voivan laiminlyödä. Loppumattomat ovat vastaanottavalle mielelle ne kauniit, ylevät herätteet, joita tällainen yksinkertainen, koruton jumalanpalvelus antaa; ne ovat yksilöllisten käsitysten yläpuolella, kaikille inhimillisille sieluille yhteisiä. Ja kaunis on se ajan huurre, joka vuosisatain kuluessa on kasvanut oman kansalliskirkkomme kiireelle, kun se voimainsa mukaan on meitä hallinnut, opettanut hyville tavoille, kasvattanut siveelliseen itsenäisyyskuntoisuuteen. Minkä vanhoista perintölaitoksistamme voimme asettaa sen rinnalle, mikä herättää siinä määrässä historiallisen runouden kansallisesti ja siveellisesti lämmittävää henkeä? Meille, jotka täysin tajuamme itsenäisen valtiollisen olemassaolon lahjan, on myös kansallinen kirkkomme keskeinen, yhteinen, kallis aarre.

Mutta loppuvärssy on laulettu ja kansa poistuu kirkosta, kasvoilla se sama vakava ja kirkastunut ilme kuin puhujalla, joka on saanut tulkituksi sydämessään itäneet kohottavat ajatukset. Ulkona vallitsee maailman meno: autot ja onnikat kiitää hurahtelevat pitkin Onkkaalan pölyistä raittia, iloiset nuorisoryhmät kulkevat nauraa kikatellen, pojat sulavina ja kohteliaina, tytöt kaikki höyhenet porhollaan, silmät sirkeinä, hampaat välkkyen valkeana rivinä. Mutta me vaellamme Hutilan isännän johdolla yksitotisina Salmisen kahvilaan, jossa hän tarjoaa soutuväelleen kirkkokahvit. Juttelemme siinä hiljaisesti järkeviä sanoja maailman menosta ennen ja nykyisin, pikku Juhanin kuunnellessa ja juodessa kahvia pöydän ääressä rynkämöisillään kuin hämäläinen isäntämies ainakin.

Ja niin istumme taas kirkkoveneessä, joka tyynesti kääntää kokkansa kotia kohti. Yksin ja rauhassa saimme aamun hiljaisuudessa tulla, mutta onpahan sen sijaan nyt uusi aika hereillä. Parpattaa siellä, parpattaa täällä uudenaikainen perämoottori, sinkoilee vaiheillamme kuin pörräävä paarma tai vihainen ampiainen uljaan ratsun ympärillä, viilettää tuossa vastaamme peräpotkurilla tytönheilakka ihan yksin – tietääpä sen, minne, sulhastansa tapaamaan, tietysti –, mutta siitä ei veneemme välitä. Kuin valas se painaa kokkansa veteen ja kulkee maailman uusmuotisista kärpäsistä välittämättä luotisuoraa viivaa pitkin kotisalmia kohti. Ja Hutilan isäntä virittää kuin vastapainoksi virren värssyn, joka taas omituisesti kajahtelee ja väreilee kuvastintyynellä, helleraukealla järvenselällä. Olemme tehneet romanttisen matkan harvinaisen, korkean kauneuden maille, ja palaamme nyt kotiin tyydytettyinä, rauhallisina, kirkkain mielin. Hutilan isännälle ja muille sappeelaisille kiitos!

XXVII

VANHA KIRKKO.

    Harjun tumman reunamalla vanha kirkko unelmoi,
    lehtevien puiden alla, jossa linnunlaulu soi;
    kaukaa siintää siniselkä, eessä vilja aaltoaa,
    taivahalla valkopilvet hiljallensa vaeltaa.

    Tuota katsoo vanha kirkko, vahti vuosisatojen,
    todistaja elon, kuolon, lohduttaja murheiden;
    vaikka katsoi vuosisadat, konsa kylliksi ei saa:
    elävänä aika mennyt editsensä vilajaa.

    Holvistossa vanhan kirkon kansa asuu erämaan,
    hoivahan sen viimein päätyi vaikealla matkallaan;
    syvä lepo vainajalla helmass' Herran pyhien,
    uni korven kulkijalla, päässä pitkän taipalen.

    Kerran kesäyössä hekin heräs, nousi haudastaan
    katsomahan kadonnutta, vanhaa kotiseutuaan;
    sukupolvet silloin siinä kättä löivät toisilleen,
    loivat kaukokatseen yli siintäväisen siniveen.

    Outo näky kesäyössä: vanha kirkko, vainajat;
    kuollehista nousseet ovat esi-isät ankarat;
    vanhin heistä hämäläisen poika umpipakanan,
    joka uhkas polttaa kirkon sekä pienen pappilan.

    Pojasta jo polvi muuttui, kastehesta paterin,
    joka lapsiin hämäläisten katsoi silmin lempehin;
    toisiansa tuossa he nyt rakkahasti tervehtää,
    samalla kuin pyhä malmi tapulista heläjää.

    Nousee korven kansan ylle aamurusko ihana,
    uuden uskon heljä auer, iloinen se sanoma,
    ett' on turva ihmisellä tuolla puolen tuonen yön,
    että Herran valo voittaa pimeyden ja kuolon työn.

    Isänmaa jo ylevänä sydämissä kangastaa,
    rakkahana siintää silmiin salosorja Suomenmaa;
    vapahana talonpoika asuu konnullansa vaan,
    jättivoimin kyntää syvään omaa suoraa vakoaan.

    Muistaa sitä vainajat, nuo korven raskaan raatajat,
    hartehikkaat voimamiehet, hallan, karhun, kaatajat;
    kiinteästi katsovat he, onko sukupolvein työ
    jatkon saanut arvoisensa, laajentunut peltovyö.

    Mutta tuossa vakavina katsovat ne vainajat,
    taisteluissa vainolaista vastaan jotka kaatuivat;
    kontiona korven poika ryntäs maansa puolesta,
    ruhjoi, riehui kirvein, keihäin, kuollessakin voittaja.

    Onko vielä usko vankka, valmis vaikka kuolemaan,
    onko vielä suomalainen sitkeällä sisullaan
    kykenevä kantajaksi lipun suuren, korkean,
    vapauden vartijaksi, ritariksi kunnian?

    Niinkuin vieno iltatähti tuikkii silmä äitien,
    joiden rakkaus öin ja päivin osa oli lapsien;
    henkäys hellä vuosisatain takaa vielä tuulahtaa,
    äitivainajien rakkaus sammumatta suitsuaa.

    Sydämien särkyneiden hiljaa kuuluu huokaus,
    kesken kaiken katkenneiden, osatonten odotus;
    pettynehen toivon tuska, nuoren lemmen hurmio,
    ihmissielun arvoitus ja intohimon turmio.

    Kaikki muiston säveleinä hiljaa sieltä heläjää,
    kesäyössä kumman sävyn saapi aikain sävel tää:
    on kuin soisi vuosisatain sydän inhimillinen,
    väräjäisi kirkas suru sukupolvein kyynelten.

    Hartahana seisoo luonto, lehtikään ei värähdä,
    arkana jo pikku lintu lopettavi virtensä;
    taivahalla kuulas kajo kultaiseksi syvenee,
    ulapalla viime viri kuvaksi sen tyvenee.

    Tämä vaade vainajien, vuosisatain kysymys,
    tunnolla on tuomiona kuni kuolon tilitys:
    mikä viesti vainajille, jotka yössä vartoaa,
    jotka meihin ontoin silmin vaiti ollen tuijottaa?

    Vanha kirkko vastausta hakee raskain sydämin,
    on kuin seisois tuomiolla jaloin heikoin, horjuvin;
    hänen ovat omiansa polvet menneet, tulevat,
    kaikki hänen lapsiansa, rakkahat myös rikkojat.

    Hämärästä ajan aamun nykyhetken koittohon
    vaellus on vaivalloista tappioista voittohon,
    korven kansan kompastusta harhoihin ja häpeään
    alla synkän ukkospilven, harvoin alla poutasään.

    Mutta läpi harhojenkin, häpeän ja korven yön
    kansan polku kohoo silti, kiitos Jumalan ja työn,
    kohti maata korkeampaa, onnen maata auvoisaa,
    joka toivon taivahalta ihanasti auertaa.

    Hidas ompi kulku sinne, askel vuosisadassa,
    noustavana jyrkkä rinne, synnin taakka harteilla;
    kivet leikkaa, käärmeet pistää, repii orjantappurat,
    kaikkialta, minne katsoo, uhkaa vaarat vaikeat.

    Tämä polku yhden kansan koko ihmiskunnan on,
    vaikeasti taivaltavat sukukunnat kuolohon;
    konsa isät maahan kaatuu, pojat taakkaan tarttuvat,
    varat, velat, haavat, arvet, ajast' aikaan karttuvat.

    Saman matkan yksityisen sielu myöskin suorittaa,
    kuolemassa senkin riento vasta ratkaisunsa saa;
    väliin uhma ylpeänä asuu hällä mielessä,
    ahdistuksen alla katsoo korven vaskikäärmettä.

    Lahja korkein ihmisellä ompi hengen vapaus,
    ase taiten käytettävä, sielun jalo uskallus;
    jumaluuden voimana se ihmiskuntaa viepi näin
    tappiosta voittoon aina askelittain eteenpäin.

    Mitä aika mennyt uskoi, toivoi sekä unelmoi,
    unelmien täyttymystä aina uusi aika toi;
    pettymyksen huokaukset toivon tuuleen katoaa
    elon kaunis kevätvirsi kirkkahana kajahtaa.

    Vanha kirkko katsoo kauas ihmiskunnan merelle,
    kuinka hurjin hyökyaalloin vimmatusti vaahtoo se;
    laiva suuri ohjaajitta ajelehtii valtoinaan,
    tutkimaton merivirta saattavi sen satamaan.

    Siinä vastaus vainajille, kysyjille kesäyön,
    palkka runsas raatajille, tulos esi-isäin työn;
    "Jumalassa juoksun määrä", tunnussana yhä on,
    "Ylemmäksi, ylemmäksi!" käsky kuuluu kohtalon.

    Vanhan kirkon kiirehelle syttyy päivän kimallus,
    juhannuksen juhla-aamun täyttää ihmevalkeus;
    avaruuden sinikajo rusokirkkaan hohdon saa,
    Herran huone sunnuntaihin unelmista havahtaa.

    Ihanasti siniristi huomenessa hulmuaa
    todistaen vainajille, että ompi isänmaa
    kruunattu jo seppeleellä voiton, ikivapauden,
    veriuhrein varmistettu sankarien tuhanten.

    Kutsuvasti pyhä malmi tapulista kumajaa,
    kiirii kauas, korkealle, pitkin siniulappaa,
    vastaan sieltä kirkkovenhe airosiivin soutavi,
    käskyn vanhan kirkonkellon kuuliaisna noutavi.

    Harjun tumman reunamalla vanha kirkko vartioi,
    holvin alla heleästi taasen suvivirsi soi;
    päällä hautain kesän kukat kaunihisti kukoistaa,
    rukous siniautereena taivahalle kohoaa.

XXVIII

KESÄ ON MENNYT -- HYVÄSTI!

Elokuun alkupuoli vielä antaa kesän täyteläistä lämpöä ja kirkkautta. Keskipäivän aurinko on helteinen kuin heinäkuulla, ja tuuli voi olla haalea ja suloinen. Heinäseipäät ovat kadonneet, ruis on ajettu puimahuoneeseen, uusi odelma nousee jo rohkeasti, ja kauran helpeet rupeavat päättäväisesti vaalenemaan. Uusi peruna ja herneet ovat jo kauan olleet aterioiden mieluisana vaihteluna. Kun poutapäivä muuttuu illaksi, viipyy mailla tuntikausia ihmeellinen, raikas kuulakkuus, tuntematon muina vuodenaikoina. Kesä silloin kuin vaipuu mietteisiinsä ja katsoo taaksensa tehtyyn työhön. Ajatukset väreilevät surumielisenä kajastuksena sen kasvoilla.

Mutta kuukauden puolivälissä kajahtaa jo kurkien lähtöhuuto Jussilan suolta. Linnut tottelevat sitä ja rupeavat kokoontumaan suuriin parviin ollakseen valmiit, kun matka lopuksi on suunnattava etelään. Kottaraisia pyrisee pilvenä kylän pelloilla ja Eskolan jättiläiskoivussa. Peltojen takaa, kallioisesta hakamaasta, kuuluu joskus alakuloisina hämyiltoina huuhkajan uhkaava: "Huu-huu!" Peissunniemen iso päiväpöllö lentelee verkkaisin siivenlyönnein peltoaukean yli, näyttäytyen nyt rohkeasti, kun pesä ei enää kehoita varovaisuuteen. Kuovi on kadonnut – palaa vain joskus huutamaan itkuvirttänsä. Kuikat ainoastaan konsertoivat entiseen tapaansa.

Puutarhassa on jo syksy saanut vallan, mutta antanut sille kuin lohdutukseksi omaa loistoansa. Kaste kimaltelee tuhansin helmin lukinverkoissa, georgiinit ja asterit loistavat upeina ja värikylläisinä. Herneet ovat kellastuneet, mutta kurkut rehoittavat niin, ettei tahdo ohi päästä. Hellästi vaalitun tomaatin poski on juuri käymässä vaaleanpunaiseksi ja läpikuultavaksi. Kuinka ihastuttavia ovatkaan nuo muutamat omenat tuossa kuin leikillä kokeeksi istutetussa puussa. Aamuvarhaisella voi taivas olla kirkas, mutta järvellä ja maassa taistelee sumu sitkeästi sen säteitä vastaan. Katsoi minne hyvänsä: kaikkialla ovat näkyvissä syksyn armottomat merkit.

Sitten tulee yhä sateisempaa: hiiviskelevän hiljaisia, alakuloisia sumupäiviä, lotisevia kaatosateita, ja lopuksi elokuun loppuviikon alkaessa tuo välttämätön, jokavuotinen Perttulin myrsky, kesän ja syksyn ratkaiseva ottelu. Olen ollut toteavinani, että sellainen on joka vuosi siinä Pertun päivän, elok. 24:nnen, seuduilla. Ainakin oli lapsuudessani niin, ja samoin on ollut myös useimpina huvilakesinä: parin päivän aikana vinkuvaa tuulta, saderyöppyjä, ilmassa ajelehtivia kellastuneita lehtiä, joskus pilvien välistä kirkastavasti esiin leimahtavaa aurinkoa; lisäksi siellä äärimmäisessä menneisyydessä märkää, sateissa ja suurten selkien aalloissa kastunutta erämaan kansaa, joka vanhan tavan mukaan tuo Perttulina papille tämän palkan luonnossa: tällä kertaa voina ja vasikannahkoina. Vanha Israel Juntunen punnitsee voin ja survoo sen isolla petkeleellä tynnyreihin. Suolainen keltainen kesävoi herättää ruokahalua ja kohottaa vieläkin vettä kielelle. Siivoa, luonnonlapsen asteella olevaa kansaa, miehiä, joiden komeat piirteet saavat joskus miettimään selittämättömiä rotuongelmia.

Sateiden jälkeen rupeavat sienet kasvamaan, ja puolukat käyvät yhä punaisemmiksi. Teemme hauskan sieniretken Leenakan saarelle, Peissunniemelle tai takametsään, ja tunnemme, kuinka kesän lahja, elinvoima, hyväätekevänä virkistää olemustamme. Olemme kaikki vilkkaita ja toimeliaita, jaksaen puuhata aamusta iltaan, tuskin malttaen mennä levolle. Iltahetket tuvan lampun ääressä, edessä välttämättömät karviais-, viinimarja- ja puolukkavadit, sekä lisäksi kirja tai mieluisa käsityö, käyvät kodikkaiksi ja hauskoiksi. Sauna on sateisena ja pimeänä elokuun iltana suurenmoinen, todellakin se lämmin ja turvallinen pesä, jonne kylmästä ja kovasta maailmasta ikävöimme.

Niin on siis kesä mennyt, muuttuen kauniiksi uneksi, jota päivän arkisen touhun keskellä joskus pysähdymme muistelemaan, kokoillen sen pirstaleita ihanaksi kuvaksi. Tuhannet sirpaleet välähtelevät mielessä, kaikki täynnä puhdasta raikkautta, sateenkaaren värejä, etelätuulen leppeätä voimaa, aaltojen kohahdusta rannan hiekkaan. Sehän on tuo Suomen kesä niemiin ja rannoille rakennettuine huviloineen, palstoineen ja puutarhoineen, aurinkoineen ja avaruuksineen, kukkineen ja viserryksineen, hiekkarantaan uupuvine aaltoineen, kokonainen maailma kauneutta. Nyt eron hetkellä, jolloin huvilasta täytyy luopua, jättää se tänne yksinäisyyteen kuin rakastettumme, sen joka piirre entistä enemmän herkistyy ja käy rakkaaksi. Sehän oli ensin meidän salakihlattumme, sitten julkinen morsiamemme ja lopuksi nuori laillinen aviopuolisomme, jonka kanssa olemme viettäneet onnentäyteiset, unelman kaltaiset kuherruskuukaudet. Ja nyt meidän täytyy jättää hänet! On kuin elämän sota armotta riistäisi meidät pois häävuoteeltamme, vieden meidät taisteluun, josta pelastuminen on vähintään epävarmaa. Tuohon hän jää, nuori puolisosi, murtuneena, masentuneena, itkien kuin syksysade, yksin myrskyjen tuiverrettavaksi, maailman armoille – kuka tietää, kuinka hänen käy. Vielä syleily, vielä hehkuva suudelma, syvä silmäys kyynelkimalteisiin silmiin ja – hyvästi!

Viimeiset päivät huvilalla ovat aina täynnä huolta ja touhua. Vaikka on erottava ehkä iäksi ja tahtoisit sen vuoksi omistaa joka sekunnin armaallesi, istua hänen jalkojensa juuressa, nojata päätä hänen helmaansa, katsoa häntä silmiin, ja hyväillä hänen kiharoitansa, niin armoton kenraalisi, kohtalo, ei salli sitä. On näet ensinnäkin pakattava hillopurkit ja mehupullot, vieläpä niin, etteivät säry, vaikka S.V.R. antaisi niille minkälaisia tärskäyksiä tahansa – nuo jalot aineet, joiden olemuksessa siirrämme kesän hienoimmat tuoksut kaupunkiin. Syödessämme mansikkahilloa tuulahtaa mieleemme heinäkuu, se lumotäyteinen päivä, jolloin poimittiin kauneimmat marjat ja välissä nuoruuden hehkuvilta huulilta... – avatessamme vadelmahilloastian tunnemme, kuinka kesän hienoin likööri rupeaa lämmittämään vertamme. Ja milloin on nainen viehättävämpi kuin hilloa keittäessään? Luulen nähneeni hänet jokseenkin samoissa elämän tilanteissa kuin joku toinenkin ikäiseni, mutta yhden hänelle kuuluvista lukemattomista kauneuspalkinnoista antaisin silloin, kun hän valkoisessa talousesiliinassaan punaposkisena ja touhukkaana puuhailee hillon keitossa, tuon tuostakin tuoden sitä hiukan maistettavaksi, koska ei nuorena itseoppineena talousihmisenä ole oikein varma, milloin se on riittävästi kiehunut.

Hilloastioiden pakkaus on en tiedä milloin ja minkä asetuksen nojalla määrätty tavallisimmin, ainakin meillä, huvilan isännän kunniatehtäväksi, jonka suorittamisessa naisväki ilmeisesti odottaa hänen osoittavan täydellistä kätevyyttä mm. naulojen, hohtimien, vasaran ja sahan käytössä. Kummallinen käsitys tuo, perin yleinen naisten keskuudessa. On kuin he luulisivat miesten syntyneen naula vasemmassa, vasara oikeassa kädessä, vaikka loogillisempaa naisten kannalta olisi kuvitella heidän ilmestyneen tähän murheenlaaksoon esim. kihlasormus valmiiksi varattuna liivintaskuun. Huvilan isäntään nähden tuo otaksuma on erikoisesti perustelematon siksi, ettei miesparka ole ehkä käsitellyt noita välineitä milloinkaan ennen häitänsä ja niidenkin jälkeen vain silloin, kun nainen, puoliso ja äiti on vaativalla ilmeellä asettanut ne kerta vuodessa, juuri näin elokuun loppupäivinä, hänen eteensä. Silloin hän ensin tuijottaa niihin tyhmistyneenä kuin olisivat ne joitakin eriskummallisia hyönteisiä, jättiläiskokoisia hapsenkakkiaisia, joiden latinalaiset nimet hänen nyt tässä yhtäkkiä ihan kylmiltään pitäisi muistaa ja tietää, ottaa sitten ne vuorotellen käteensä, pudottaen ne samalla kuin olisivat ne olleet polttavan kuumia, ja silmää lopuksi ympärilleen kuin hukkuva. Mutta apua ei tule mistään. Naisväki poistuu säälimättömän välinpitämättömästi omille askareilleen ja sinä rupeat alustavasti katselemaan ja korjailemaan huonoja ja natisevia pakkilaatikoita, joiden olit keväällä luullut jääneen paljoa parempaan kuntoon. Lopuksi pääset niin pitkälle, että alat sulloa pulloja karkeisiin heiniin, jotka ilkeästi kalvavat sormenpäitä, välillä joskus huojentaen sydäntäsi hiljaisilla – tarkoitan – huokauksilla. Kun vihdoin olet saanut työsi valmiiksi, huudat vaimosi ja tyttäresi tarkastamaan, "ovatko ne nyt hyvin", ja eivätkös nämä jonkin ihmeellisen kuudennen aistin avulla, tarkastettuaan hyvää työtäsi jäätävän arvostelevasti, huomaa, että "tuossa paikassa vielä kilahtelevat kyljet yhteen." Ja kun sitten pääset naulaamaan kansilautoja, toteatkin, että ne ovat pahasti haljenneet ja ettei oikeastaan ole ainoatakaan sopivaa naulaa. Pianhan niitä tosin Poju hakisi kauppiaasta pyörällä, ellei siitä olisi venttiilikumi puhki, jota sitäkään ei muistettu eilen kaupassa käytäessä ostaa. Parasta olla puhumatta mitään, sillä muuten vaimosi pian rupeaisi tarkoittelevasti kertomaan, kuinka hänen isällään oli aina kaikki naulat hyvässä järjestyksessä... Alat siis kärsivällisesti oikaista vanhoja, vääntyneitä ja ruostuneita naulanvenkaleita, jolloin sattuu tuo vanha tunnettu juttu: salaperäisellä, selittämättömällä, aivan järjenvastaisella tavalla saat pidellyksi vasaraa niin, että se osuu peukaloosi tai muihin sormiisi, sama mihin, sillä yhtä kipeästi se koskee jokaiseen. Ja sen sijaan, että naisväki edes ottaisi osaa suruusi, kun siinä koetat puhallella peukaloosi, se ihmettelevän välinpitämättömästi päinvastoin toruu, että "kun ei, vanha mies, opi sen vertaa vasaraa käsittelemään... lyö joka syksy sormeensa". Se saattaa ihan raivostuttaa... Niitä voi vihata noita naisenpahalaisia tuollaisina hetkinä...

Kun sitten olet saanut kaikki mielestäsi hyvään kuntoon, huudat perheen saapuville antamaan sinulle tunnustusta. Mutta vaimosi, jonka vielä äsken niin hentoihin kätösiin nyt näyttää ilmestyneen vallan kunnioitettavat voimat, rytkäyttelee laatikoita kuin lastaustyöläinen ja ilmoittaa eräästä, ettei tämä kestä – sen ympärille täytyy vielä sitoa nuora. Ja kun väität sen kyllä kestävän, hän kysyy vakavasti kuin pappi vihillä, otanko vastuulleni sen särkymisen ja hillojen sekä mehujen valumisen pitkin S.V.R:n kiskoja? Kamala näky kuvastuu heti silmiini ja selittäen, ettenhän toki voi mennä moisesta vahingosta vastuuseen lähden hakemaan sopivaa köyttä. Sellaista ei kuitenkaan löydy mistään – on kuin maa olisi nielaissut kaikki muut köydet paitsi vaimoni uutta kaunista pesunkuivausköyttä, joka sievänä vyyhtenä riippuu mankelihuoneen naulassa. Puolisot ja äidit eivät kokemukseni mukaan ole mistään niin äkäisiä kuin pyykkinuoristaan; luulen tosissani heidän sallivan lapsilleenkin tapahtuvan melkoisia siitä läheskään niin kauhtumatta kuin jos hyppysilläsikään kosketat heidän pyykkinuoraansa. Naarastiikerin raivoisimmat eleet ovat herttaisinta leikkiä sen luonnonvoimain kuohun rinnalla, jonka muuten niin lauhkea pikku pullukkasi kehittää näkyville tällaisen teon johdosta. Muistaen tämän vältin katsomastakin tuohon sievästi vyyhdettyyn, sopivan paksuiseen köyteen, joka houkuttelevana kuin itämaalaisen kaunottaren soikea, mantelinmuotoinen silmä kutsui minua luoksensa, leikkaamaan riittävän palan hänen suortuvistaan. Mutta kun en muuta köyttä löytänyt, lankesin lopuksi kiusaukseen, katsoin peläten ympärilleni, otin veitseni ja tarttuen tuohon pyhään pyykkinuoraan leikkasin eli siis suorastaan varastin siitä sopivan pätkän. Rikollisesti lohdutin itseäni sillä, että koska lähtöpyykki oli jo pesty, tekoni voisi tulla ilmi vasta seuraavana keväänä, jolloin huomattaisiin, ettei se ylettyisikään niiden entisten puiden väliin, mutta jolloin jo voisin vedota huonoon muistiini, syyttää häikäilemättä muita ja niin edespäin keinotella itseni irti koko jutusta. Varmuuden vuoksi sanoin vilpolaan tullessani – siellä nimittäin pakkaaminen meillä suoritetaan –, että "löysin saunasta sopivan köyden", mihin vaimoni hiukan miettiväisesti venyttäen vastasi, että "mikä köysi siellä saunassa on ollut?", mutta ei onneksi ruvennut sen tarkempiin tutkimuksiin. Suurella puhinalla ja ähinällä sain nyt köyden kuljetetuksi laatikon ylitse ja alitse, "ristiin ja rastiin, leikkiä lyöden ja taistellen", solmiten sen täyteen partiolaisuuden ydinolemuksen, solmutieteen, pöyristyttävää tuntemattomuutta osoittavia järjettömiä ämmänsolmuja. Sen tehtyäni nousin kumarruksistani, viskasin ylpeällä päänkeikauksella silmiltäni ne parikymmentä pitkää ja kitukasvuista hiuskarvaa, jotka olivat viimeisenä muistona muinaisesta leijonanharjastani ja joilla vielä uskottelin voivani peittää päälaelleni ilmestyneen, aina moitteettoman kiiltävässä kunnossa olevan luistinradan, ja kysyin ei aivan ylpeydettä: "Joko kelpaa?" Mutta vaimoni on näinä hetkinä kylmä ja tunteeton, kuin vierautunut minusta – en tunne häntä enää –; hän koettelee köyttä rytkäytellen sitä aivan tavattomilla voimilla ja huomauttaa, että kyllä se nyt jäi vähän höllälle, mutta ehkä se sentään pitää. "Laita nyt osoitelaput valmiiksi, niin saat viedä laatikot meijerille odottamaan onnikkaa."

Mikä sen nätimpää! Muistan selvästi keväällä tultuamme, viisastuneena monien vuosien katkerista kokemuksista, koonneeni kaikki osoitelaput ja sijoittaneeni ne varmaan talteen, jotta löytäisin ne, kun niitä syksyllä tarvitaan. Mutta minne ihmeessä pistinkään ne, mikä oli se niin varma paikka, ettei muuta kuin otat? Leikkituvan parvelle – työkalulaatikkoon – mankelihuoneeseen? Pääni ovella tuntuu olevan ylipääsemätön seinä. Ei auta muu kuin lähteä järjestelmällisesti etsimään. Ensin leikkituvasta, joka oltuaan alkuvuotensa nimensä mukaisessa käytännössä, täynnä nukenhuonekaluja, tilkkuja, kädettömiä ja jalattomia nukkia, eräänlaisia epätaiteellisia torsoja, selluloidiruumiita, jos jotakin, on sittemmin muuttunut puutarhatyökalujen ja kaikenlaisen rojun säilytyspaikaksi – ei jälkeäkään; yhtä huonolla menestyksellä mankelihuoneesta, jonka nurkat, naulat ja hyllyt näyttävät ihan loukkaantuneilta, että saatan heitä sellaisesta epäilläkään; ja kun sitten kaivelen ns. työkalulaatikkoa, jossa vallitsee maailman luomisen edellinen kaaos ja epäjärjestys, totean heti, että jos olen tallettanut ne keväällä tänne eli siis pitänyt tätä sinä taattuna, varmana paikkana, josta syksyllä ne otan, niin olen sillä teolla osoittanut olevani ensiluokan hölmö, joka ei kykene ajattelemaan järkevästi. Työnnän laatikon melkeinpä inhon ihmeellä takaisin maanpakoonsa höyläpenkin alle. On kuin ei talossani olisi noita osoitelappuja ollutkaan, ja kuitenkin tiedän ostaneeni niitä hymyileviltä rautatiemiehiltä joka vuosi ihan krossittain – eihän sitä lähetystä enää rautatiellä mene, ettei sitä koristettaisi tällaisella faneerikilpukalla. Nyt ymmärrän pakaasimiesten mefistomaisen hymyn: he tietävät, mitä myllerryksiä nämä heidän kilpukkansa saavat aikaan, mitä kärsimyksiä!

Juuri kun katkeroituneena ajattelen näin, tulee Poju ja tuo niitä kymmenkunnan, sanoen löytäneensä ne isän kirjoituspöydän vasemmasta alalaatikosta, "jonne isä keväällä pisti ne talteen". "No, johan minä arvelin, että niiden täytyy löytyä, sillä eiväthän ne mihin ole voineet kadota, kun ne silloin talletettiin juuri tätä varten. Tästäkin näkee, että sillä on, joka säästää, että täsmällisyys, tarkkuus ja huolellisuus asiain ja tarvekalujen hoidossa on oikean miehen ensimmäinen tunnusmerkki." Näin puhelen siinä ylpeänä vaimolleni, raappiessani lapuista pois vanhoja ja kirjoittaessani niihin uusia osoitteita, välineenä ikivanha kynänpätkä – eikö tuo liene ollut sama, jolla kerran huvilan piirustukset tehtiin –, joka tuon tuostakin tylysti katkeaa, tyytymättömänä faneerin karkeahkoon pintaan, mikä ei ole kummakaan, sillä kun oli tähän saakka enimmäkseen kirjoitettu savukelaatikon kansiin tai sanomalehden reunoihin. Näin saan vihdoin kaikki valmiiksi ja kannan nämä valitettavan raskaat laatikot maltittomana laiturin vieressä kyyröttävään Kiriin, viedäkseni ne sillä niemen ympäri meijerin rantaan.

Sillä matkalla on enempi vaiheita kuin tässä on tilaa kertoa. Se tulkoon vain mainituksi, että raahatessa näitä raskaita kolleja tulee useampi syksy vioittaneeksi itseään, nirhaisseeksi polvilumpiotaan tai niksauttaneeksi selkäänsä noidannuolen, joka on tietenkin muusta terveydestä huolimatta koko syksypuolen teroitellut kynsiään ja odotellut sopivaa tilaisuutta. Surullisen hahmon ritarina täytyy koettaa ylläpitää iloista ilmettä siinä murheellisessa tilanteessa, jota tällainen niksaus merkitsee. Mutta toisaalta: vähät siitä! Sainhan vielä kerran kiitää Kirillä pitkin kaunista ulappaa, ihailla syystunnelmissa vaikenevia ja odottavia metsiä, yhäkin auerviittaansa verhoutuvaa Sappeenvaaraa tuolla välkkyvän veden toisella puolella.

Sain vielä kerran painaa sen kuvan sieluuni, lämmittämään minua kaukana maailmalla kauneutensa lempeällä paisteella.

Kuinka koreanvärisinä välähtelevätkään jo koivut tummien havupuiden joukosta, kuinka alakuloista on kulkea metsässä ja polkea pudonneita lehtiä, tai rannalla, ja kuunnella kaislojen hiljaista kahinaa. Luonto on siitä ihmeellinen, että se syksyllä, jolloin kuoleman ja katoavaisuuden ajatus on läsnä kaikkialla, samalla lohduttaa meitä hienolla, tunnelmallisella kauneudella. Lähestyvä kuolema vain syventää ja herkistää tuota kauneutta, joka voi olla monen sydämelle antoisampi ja vaikuttavampi kuin kevään ja kesän tosin niin korkea, mutta silti yleistajuinen riemu. Se kuolonenkeli, joka on syksyllä läsnä, on samalla kauneudenhengetär; hän ei ole julma viikatemies, vaan Jumalan lähetti, joka hellin sormin painaa luonnon silmät hetkeksi umpeen, luvaten samalla ylösnousemuksen, tulevan kevään.

Kuljen lähtötouhuista selvinneenä vielä kerran palstalla ja puutarhassa. Tuolla on jo talviteloillaan uskollinen Viri, joka raikastuulisina päivinä hauskasti kiidätteli sinua siniselällä, vaahdon solistessa keulassa ja raukean unohduksen hiipiessä mieleesi. Tuossa rinnalla on kumollaan Kiri, uuden ajan terhakka vertauskuva, joka tukehduttaa laineiden kauniit unelmat häikäilemättömällä vauhdillaan ja riitaisella, äkäisellä papatuksellaan. Kiri on käytännön eikä runouden tarvetta varten, ja nyyköttää siinä viekkaan näköisenä, täynnä voimaa kuin foksterrieri. Sivuasiaksi painuu se, että otettuasi moottorin ylös olet todennut potkurin käyneen kiveen ja siis vääntäneen akselinsa ja kuluttaneen sen kuka tietää kuinka pahalle kaulalle. Sellaiset huolet siirretään ensi kevääseen, joka on kaukana ja jota emme ehkä enää näe.

Hyvästelevä katseeni siirtyy hellien esineestä, paikasta, toiseen. Eteläinen hiekkaranta, auringon rakastama, aaltojen halailema, täynnä hienoja kesäkuvia lapsista, kukkaan puhkeavista nuorista neidoista, ja muhkeasta mammasta, joka vaipui tuohon pehmeälle, puhtaalle, polttavalle hiekalle kuin Vellamo, veden emäntä, paaden pallealle – te kaikki, ranta, ulappa, kesäinen taivas sen yllä, siniset salot, kesän tuuli, hyvästi! Sauna, kotoinen kylyni, jonka leppoisessa lämpimässä niin usein olen istunut, kuunnellen petäjien alakuloista suhinaa, aallon loisketta ja yksinäisten ajatusten orpoja kuiskauksia – hyvästi sinäkin! Puutarha myös hyvästi marjoinesi, jotka nyt jäävät rastasparvien häiritsemättömään hallintaan; tyytymättömästi ne ovat jo minulle kauan raksuttaneet, että "etkö jo lähde tiehesi – meidän marjojahan nämä ovat!" Näin sanon jäähyväiset kaikille, koko kesälle, sen kuville ja muistoille, eletyille tunteille, kuihtuneille kukille ja vaienneille viserryksille, joiden tuoksu ja sävel kuitenkin vielä tuntuu ilmassa ja kaikuu sielussa kaukaisena kaihon helinänä. Hyvästi, te tuhannet huvilat, Suomen kesän kauneudelle pyhitetyt somat olosijat, jotka pian joudutte syysmyrskyjen myllerrykseen. Niemienne nenistä ja kainaloista, kaislakaarteistanne, te viittaatte meille rohkaisevasti, iloisesti, uuden ihanan kesän toivossa.

XXIX

ARMAASTA EROTESSA.

    Sis hyvästi! Mä kerran viimeisen
    sun sinisilmiis syvän katseen luon,
    mä vielä kerran onnen hurmaa juon
    ja helokauneuttas ihailen –
                          oi, hyvästi!

    Sun silmissäsi eron kyyneleen
    niin kirkkahana kimmeltävän nään;
    mä kuulen nyyhkytyksen syksysään
    ja tunnen onnen meidät jättäneen.

    Sen luulin iäti jo kestävän:
    ett' onnen rajattoman omaks' sain;
    se oikku onnettaren oli vain
    ja käsky kademielen, estävän.

    Niin ikävä on itku satehen
    ja illan tuulen vaisu vaikerrus;
    on ulapalta linnun valitus
    kuin kohtalomme ääni katehen.

    Sä tänne jäät! Mä kauas riennän nyt
    pois elon ankarahan taisteluun;
    sun kuvaas siellä katson kaivattuun
    ja huultes näen ujot hymyilyt.

    Niin sointuvana silloin muistosi
    kuin ehtookello kaukaa heläjää,
    ja syksyn luonto hiljaa kimmeltää
    kuin kyynelhelmin syvän kaihoni.

    Jää hyvästi! Kentiesi Luoja suo
    mun kerran vielä sinut kohdata:
    mua suveen siihen, Herra, johdata,
    ja saata omakseni onni tuo –
                          jää hyvästi!