[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdc1JJI_OrwpsZMXLe02KiykpigIHSDWcK8t5IGkJPak":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1955,"Mennyt kesä","Railo, Eino",1884,1948,"1955-railo-eino-mennyt-kesa","1955__Railo_Eino__Mennyt_kesä",null,"muistelmat",[],[],"fi",1932,75863,510760,true,[],[],[],"Tunnelmallinen kokoelma kesäisiä kirjoituksia ja runoja, jotka sijoittuvat Hämeen sydämeen. Teos kuvaa kaupunkilaisen kaipuuta luonnon helmaan, kesähuvilan rakentamista sekä suomalaisen suven ilmiöitä aamukasteesta ja lintujen laulusta veneilyyn ja kalastukseen.","Eino Railon 'Mennyt kesä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1955.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MENNYT KESÄ\n\nKirj.\n\nEino Railo\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1932.\n\n\n\n\n\n\n        \"Meminisse juvat\"\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n        Sonetti Evalle. Omistusruno.\n     I. Aamukasteinen hetki.\n    II. Rannalla. Runo.\n   III. Rannalle rakennetaan.\n    IV. Rakentajan sydän. Runo.\n     V. Huvila valmistuu.\n    VI. Palstalla ja puutarhassa.\n   VII. Olkkolaisen Heikin tupakat.\n  VIII. Taistelu vihreästä madosta.\n    IX. Minne jäin mä? Runo.\n     X. Kun olkipesän piti parveilla.\n    XI. Kesän kauneuden ylistys. Runo.\n   XII. Huviretkellä ja uimassa.\n  XIII. Ulapan kuvia. Runo.\n   XIV. Sadepäivinä ja ukonilmoilla.\n    XV. Perhosen munia.\n   XVI. Kukkia.\n  XVII. Kesän herkkuja.\n XVIII. Mesimarja. Runo.\n   XIX. Moottori ja purjevene.\n    XX. Ulapan haaksi. Runo.\n   XXI. Lintuja.\n  XXII. Outo lintu. Runo.\n XXIII. Kaloja.\n  XXIV. Sonetti ahvenelle. Runo.\n   XXV. Muita eläimiä.\n  XXVI. Hämäläisiä kuvia.\n XXVII. Vanha kirkko. Runo.\nXXVIII. Kesä on mennyt -- Hyvästi!\n  XXIX. Armaasta erotessa. Runo.\n\n\n\n\nSONETTI EVALLE.\n\n\n    Ma joskus ennen Sulle sonetin\n    kai sommittelin kainon, ontuvan:\n    näät lempi nuori säkein sointuvin\n    tuo ilmi sydämensä tunnelman.\n\n    Kun tämän kirjan nyt mä rakensin,\n    niin sonettien kevään kirkkahan\n    jo sykkiväisin tunsin sydämin\n    mä uuden koittavan niin ihanan.\n\n    Jos sallit siis, mä vuoksi muistojen,\n    kuin kukkasella tieltä elämän\n    Sun nimelläsi tämän somistan,\n\n    ja velkaa kun oon hartaan kiitoksen,\n    mä sonetiksi sen nyt sepitän\n    ja täten kirjan Sulle omistan.\n\n\n\n\nI\n\nAAMUKASTEINEN HETKI.\n\n\nTuhansien kaupunkilaisperheiden unelma, viehättävä kesäinen näky,\ntäynnä siniavaruutta, kaukaisten vaarojen rinteillä väräjävää auerta,\nlaineiden kimallusta, lintujen laulua, hyönteisten surinaa ja kukkien\ntuoksua. Ei liene sitä kaupunkilaista, jonka sydämen kaipuun maa tämä\nei olisi, onnela, jota hän muistelee ja ajattelee sitä palavammin, kuta\nharmaammalta talvipäiväinen aherrus hänestä tuntuu.\n\nSiitä on niin vähän aikaa, kun me suomalaiset astuimme näkyviin noiden\nsalojen helmasta, yksinäisten kesäjärvien rannoilta, ettei männyn\nraikas tuoksu, palokärjen valittava huuto, peipposen toivorikas,\ntiukka ja ahtaasti tuleva viserrys, kuovin kutsu ja kuikan itku\nole vielä ehtinyt tietoisuudestamme häipyä, vaan houkuttelee meitä\nvastustamattomalla voimalla.\n\nOlemme joutuneet maaseudulle, kauas Hämeen sydämeen, saapuneet illalla\nperille harmaaseen maataloon ja nukkuneet huonosti oudossa paikassa.\nHerään aikaisin, huonolla tuulella, väsyneenä, kunnes muistankin\nolevamme maalla, kesälomalla. On kaunis ilma, aurinko paistaa, kuuluu\nlehmäin römeätä ammumista, kellon kalkahtelua, naisten ääniä. Mieleeni\njohtuvat vanhat tarinat kesäaamun kauneudesta ja niinpä uskomattoman\ntarmonpuuskan vallassa nousenkin, pukeudun kiireesti, hiljaa, noin vain\nväliaikaisesti, ja pujahdan ulos, vieläpä avojaloin. Olemme tietysti\nnuori pari, alle kolmenkymmenen, ja nuori rouva, jonka kauneus on vain\nkypsynyt ja täytelöitynyt, jää nukkumaan tuohon, pää omalla pyöreällä\nkäsivarrellaan ja vieressä muutaman vuoden vanha tyttärensä, se sama,\njonka pitkät kultakiharat herättivät Helsingissä kaikkien äitien\nkateutta ja äidiksi aikovien unelmoivaa ihastusta. Hänkin nukkuu\ntuossa mistään tietämättömänä, taiteellisesti piirretty enkelisuunsa\nhiukan raollaan. Niin, hiivin ulos ja seisahdun portaille ihanan näyn\nhäikäisemänä ja lumoamana.\n\nOmituista: vanhat perinteet sisältävät usein enemmän totta kuin\nluulisikaan. Yllätettynä totean Suomen kesäaamun kauneuden. Ilma\nraikasta ja puhdasta, tuoksuen sekä kedon kukkasilta että kotoiselta\nkarjatarhalta, kastehelmet kimaltelemassa ruohostossa, pihakoivun\noksalla paarmalintu laulamassa nokka pystyssä, suu sepposen selällään\nja pienet kaulahöyhenet pörhöllään. Ja taivas -- kuinka se onkaan\nniin tavattoman korkea ja kuulakka ja sininen -- ja kuinka hauskasti\nnuo pääskyset sinkoilevat tuolla avaruudessa. Ja tuossa on se\nkuuluisa aitanpolku, jolla aina näemme toimeliaana astelevan emännän,\nraskaanpuoleinen maalaissepän tekemä avain riippuen pikkurillistä,\nsuoraselkäinen röijy vyötäisten kohdalta vähän sisäänpäin mutkalla,\nja hiirenhännän ohuinen palmikko kietaistuna sykerölle, joka on\nlävistetty messinkineulalla. Täytyy ihan mennä kävelemään tuota\npolkua -- se on parikymmentä senttiä leveä, sileä, musta, kiertelee\nnotkeasti mutkitellen pihan kiviä. Se tuntuu jalkaan raittiilta,\nhyvältä, pehmeältä -- on kuin pääsisi sen kautta salaperäiseen\nyhteyteen itse maan kanssa. Pysähdyn katsomaan polun mustaa multaa,\ntuijotan siihen, ajattelen sitä hyväillen kuin ystävää, äitiä, josta\nolen ollut kauan erotettuna, jonka siunaavasta läheisyydestä kivi,\nasfaltti, sementti, elämän keinotekoisuus, on niin pitkäksi aikaa\nsulkenut minut pois. Menen laiskasti tepsutellen aitalle saakka ja\nistahdan sen portaalle. Astimena on vanha kulunut myllynkivi, jonka\nreiästä pilkistää näkyviin katkeranhajuista koiruohoa. Porras on tehty\nveistetyistä jättiläislankuista, hirret ovat nykyisin tuntemattoman\nleveitä ja tukevia, ja koko rakennus on silmää hivelevän harmaa, hiukan\nhopean-, hiukan violetinvärinen, rauhoittava, paikoillaan tyytyväisesti\ntorkkuva, elämää kokenut, ystävällinen, viisas. Sen ovi on pieni,\nnelikulmainen, alanurkassa kissan aukko. Tunnen suolalihan, kinkkujen,\nsuolakalan hajun, näen hengessäni aitan sisustan, lihapölkyn,\nleveäteräisen kirveen, lattialla luu- ja talimuruja, ja nurkassa\nhiiriraukan vavisten kuulostamassa ja nuuskimassa, että olisikohan tuo\nkissa muualla, että us-uskaltaisikohan mennä ja sie-siepata pienen\npalan, vain hyvin pie-pienen... Tunnen aitan viileän pimeyden ja\nvilkaisen sen yläkertaan vieviä tikapuita, jolloin mieleni täyttää\nsarja vilahtelevia, valkoisen värikkäitä näkyjä, mieluisia, kaukaisia,\nvain hämärästi aavistettuja tunnelmia, jotka hiljaa hivellen täräjävät\npitkin nuorta hermostoani kuin arka humina kesäiltana puhelinlangoissa.\n\nMutta nousen taas ja lähden rauhallisesti, hermoni ennenkuulumattoman\ntyyninä, laskeutumaan tuosta karjatarhan ohitse rantaan päin. Kasteinen\nruoho viilennyttää suloisesti jalkojani ja uskollinen piha-apila katsoo\nminuun siveästi ja vaatimattomasti. Nyppään sen hajamielisesti käteeni\nja rupean kuin ihmeissäni tarkastelemaan sitä: kuinka sanomattoman\nhienosti se onkaan rakennettu, sen lehtien melkein näkymätön nukka on\nkuin satumaiden sominta, harsoisinta silkkiä! Ihmeitähän täällä on joka\npaikassa ympärillämme, vaikka emme huomaa niitä, ne kun ovat tuossa\naina ilmaiseksi nähtävinä. Menen saunan ohi. Sieltä lemahtaa tuttu\ntuoksu -- sellainen kostean savuinen ja lämmin: -- kuumuutta, vastojen\nhutkinaa, höyryäviä, punoittavia ruumiita, itseänsä häveliäästi\nsuojelevia maalaismiehiä, permannolla maahan katsova eukko vesiä ja\nvastoja varustelemassa ja löylyä heittelemässä. Menen edelleen ja\nsaavun pieneen mökkitalouteen, joka on järjestetty tuohon rannalle,\nisojen kallioiden väliin jääneelle tasaiselle paikalle, korkeiden\nkoivujen siimekseen. Tämä on todellakin pikkiriikkistä huushollia,\ntuo tulitikkulaatikon kokoinen tupa, sen kaikenlaista kalua täynnä\noleva eteinen, navetta vielä pienempi, sauna kuin peukaloisen pesä,\nja vieressä kota, josta polku vie tuvan ovelle. Ja tupakkamaa,\nhellästi hoidettu, taputtamalla silitetty, polvillaan kasteltu,\nruoputeltu, pehmostettu. Missä on isäntä ja missä emäntä? Tuossa he\ntulevat, nousevat rannasta, ja eukon jaloissa pyörii iso, punertava\nkissa, paksuposkinen ja topakka kuin tiikeri, yhä pukaten eukkoa\njalkoihin ja käheästi naukumalla vaatien osuuttansa saaliista. Totean,\nettä Olkkolaisen Heikki -- se on hänen nimensä -- on suunnitellut\ntaloutensa omien mittojensa mukaan: pienenä kuin tonttu, mutta siitä\nhuolimatta arvokkaana ja omintakeisena persoonallisuutena hän liikkuu\nvaltakunnassansa, halliten sitä lujalla kädellä kuin kuningas. Tunnen\nheti mieltyväni häneen ja hänen kumaraselkäiseen Liisa-eukkoonsa,\njoka myös esiintyy hienosti ja arvokkaasti ryhmyisestä ja karkeasta\nolemuksestaan huolimatta. Paiskaamme kättä ja tutustumme; Heikki\ntuntuu arvaavan, kuka olen. Istuudumme aidalle ja viritämme siinä\nsavukkeet, Heikki minun laatikostani, tyynesti pistäen taskuunsa\nvanhan posliinikoppaisen piipun, josta oli tuprahdellut ja lehahdellut\npieniä sinisiä pilvosia, kotikasvuisen avomielistä, teeskentelemätöntä\ntuoksua, tuhansiakin liikuttavia muistoja menneiden aikojen\npartasuista, vapisevista väkäleuoista, niveristä piipuista ja pirttien\nsakeasta savumerestä, johon ei mahtunut joukkoon, ellei kuin uimari\nkaksin käsin halkaissut uraa edessään -- tarinoista ja tuoksuista,\njotka toistensa sukulaisina, järeän tuoreina ja alkuvoimaisina\nkohosivat suoraan mannun parmailta, saattaen herraskaistuneen\nnuorukaisen ihon kananlihalle luonnollisella, teeskentelemättömällä\nhirveydellään. Oi ihminen! haltioidun siinä veräjällä istuessani ja\nkatsellessani uuden ystäväni arvokasta, hienoa tupakoimismallia,\n-- oi ihminen! sanon, kuinka suunnattoman ylevä ja korkea olento\nolet silloinkin, kun esiinnyt vaatimattomimmillasi, kuinka täynnä\nsalaperäistä, tutkimatonta jumalallisuutta! Vaikka näytät olevasi\nmaassa kiinni, siihen lähtemättömästi vaipunut, vaikka tarha tuoksuu\nväkevästi ympärilläsi, niin kuitenkin kuulut muualle, jonnekin ylevään,\nkauniiseen, salaperäiseen, siihen ihanaan valomereen, joka nyt meitä\nmolempia ympäröi, kun istumme tässä Heikin kanssa kotoisesti veräjän\nkiiltäväksi hankautuneella harjapuulla.\n\nMutta jätän vihdoin Heikin siihen ja laskeudun koivujen, petäjien\nja sammalkivien välitse kiemurtelevaa pikku tietä rantahietikolle.\nSuurenmoinen, ylevä elämys tuo, kun metsän varjosta, jossa emme ole\nnähneet kauemmas ympärillemme, jossa vallitsee ahdas rajoittuneisuus,\ntaivaankin siintäessä vain pilkkuina latvojen lomitse ja järven vain\n\"vilkkuessa honkain välitse\", yhtäkkiä astumme suuren selän rannalle.\nTuntuu kuin sielu avartuisi ja kirkastuisi kuin vapaaksi päässyt lintu,\njoka riemastuen lehahtaa lentoon ja jonka siivet toisin silmänräpäyksin\nvälähtävät valkoisina sinitaivasta ja veden kalvoa vastaan.\nVaistomaisesti, tietämättään, silloin melkein jokainen pysähtyy,\nhengähtää syvään, jännittää katseensa taivaanrantaan ja tuntee, että\njotakin suurta ja ylevää on eteemme avautunut, ei vain ruumiillisille\nsilmillemme, vaan niiden välittämän kuvan kautta myös hengellemme.\n\nNiin seison siinä rantahietikolla, jonka aurinko jo on ehtinyt\nlämmittää hyväilevän mieluiseksi. Raitis, mutta silti leppoisa\ntuuli siirtelee hiuksiani ja veden rajassa lirahtaa sievästi pieni\naalto. Kaislikko tuossa huojuu hiljalleen, sen lehdet kahajavat\nvanhaa kuiskettansa. Selän toisella puolen lepää komeana autereinen\nSappeenvaara, katsellen värähtämättömin silmin eteensä aukeavaa\njärvimaisemaa. Sieltä korkeudestaan se saattaa nähdä soukkia niemiä,\nkapeita salmia, aavoiksi avartuvia selkiä ja kymmenittäin saaria,\njotka ikuisesti soutelevat tällä unelman kaltaisella siniulapalla,\ntuulen suhistessa surumielisesti rantapetäjissä, tiiran kirahdellen\nkeinuessa tuulessa ja rantasipin lentäessä kaartaen pesänsä vaiheilla,\nvalittavasti piiskuttaen. Tunnen yhtäkkiä löytäneeni jotakin, joka\non ollut minulta kadoksissa kauan -- lapsuuteni surumielisen,\nhaikeankauniin erämaantunnelman. Siihen kuuluu juuri tällainen\nyksinäinen, autio järvenselkä, jota ei soutaja häiritse, kaukaa hohtava\nautereinen vaara, rantahietikko, keinuva kaislikko, surumielinen suhina\nvanhoissa petäjissä, joskus välillä haavan lehtien rapina, kesätuulessa\npurjehtiva valkoinen lintu -- kaikki se sanomattoman kaunis, se\nselittämättömän surumielinen ihanuus, joka lempeänä rusotuksena\nhohtaa Pohjolan erämaan kasvoista. Ja tuo yksinäinen tuulen suhahdus\ntuo mieleen toisen kuvan, joka sekin on ollut kauan unohduksissa:\nhiljaisen lammen syvimmässä erämaassa, kaukana suon selällä, jossa\nkurki huutaa omituisesti kajahtavan varoituksensa, jossa pieni koito\nlintu jähmettyneenä kauhusta painautuu mättäällä olevaan pesäänsä,\nkun hiljaisuuden, autiuden, yksinäisyyden masentamana, sydän täynnä\nalakuloisia mietteitä, vaivalloisesti harhailet suon yli, säpsähtäen\nviklan huudosta, joka itkien ja valittaen ympärilläsi joskus väreilee.\nTunnen, kuinka voimakas liikutus yhtäkkiä valtaa minut, kiitollisuus\nsiitä, että luonto taas oli ilmoittanut läheisyytensä ja avannut\nkauneutensa, -- kuinka väkisinkin silmiin kihoaa vettä.\n\nMutta minne olen harhautunut tässä varhaisen kesäaamun kirkkaudessa,\nmietteissäni, muistoissani? Tarkoitukseni on ollut vain selittää,\nkuinka meidät kerran elämässämme valtaa vastustamaton halu saada\nomaksemme edes pieni pala tätä samaa luontoa, voidaksemme rakentaa\nsiihen erakkolan, piilopirtin, rauhanmajan, mitä mieluisinta\nhyväilynimeä itsekukin siitä käyttänemme. Veto tähän suuntaan on\nvastustamaton, se on veren ääni, suurilta saloilta peritty vaisto, jota\ntäytyy ainakin jollakin tavalla totella. Se on kauneuden, runouden\nkaipuuta, pitkien pimeiden kasvattamaa auringon kiihkeätä janoa, käsien\nojentamista sitä ihanaa näkyä kohti, johon onnenhaaveemme keskitämme.\n\n\n\n\nII\n\nRANNALLA.\n\n\n    Oi onnelan kaukainen ranta\n    siniulapan takana tuon;\n    sieltä siintävi kultainen santa\n    kun sinne mä katseeni luon.\n    On taustana kunnahan kaari,\n    punahohtoinen auermaa,\n    kuin auvon ja autuuden saari\n    se sieluuni kangastaa.\n\n    Siellä rauhan on ainainen aika,\n    rusoloisteinen, loppumaton,\n    ja unelmain terhentaika\n    siellä viihtävi lepohon.\n    Siellä suloinen surumieli\n    niin hellästi liikuttaa,\n    ja lintujen sävelkieli\n    niin helkkyvän hurman saa.\n\n    Siellä varjossa istuvi impi,\n    hämykatveessa kukkivan puun;\n    hän on haavetta kaunihimpi,\n    ja tulta on suudelma suun.\n    Ja silmien loiste on hellä,\n    ja syvä ja tumma kuin yö:\n    osa autuas ihmisellä,\n    sydän immen jos kelle lyö.\n\n    Siellä kummasti kukkien kellot\n    sinitaivaalle tuijottaa,\n    jossa ikuiset pilvien pellot\n    yhä uusia sieluja saa.\n    Niiden silmissä kaunihisti\n    helokyynele kimmeltää,\n    ja Taivahan valkea risti\n    on ohje ja matkan pää.\n\n    Minä rannalta tuijotan sinne\n    sydän tuskasta tulvillaan;\n    jos katsoisin kunne ja minne,\n    näen aina vain onneni maan.\n    Minä purteni vesille lykkään\n    ulos ulapan pauhinaan,\n    käyn taistohon tuimaan, mykkään,\n    käyn onneni soudantaan.\n\n    Minä rautaisin sormin soudan,\n    en hellitä hetkeäkään,\n    en pelkää polttoa poudan\n    en ärjyä inhan sään.\n    Mut juuri kun onneni rantaan\n    ois saapunut purteni tuo,\n    ei laskea saareni santaan\n    sen armoton kohtalo suo.\n\n    Minut ulapan kuohuihin jälleen\n    uus vimmattu vihuri vie,\n    ja purrella eessä on tälleen\n    taas vaahtoisa vaaran tie.\n    Minä taistelen, huudan, soudan,\n    mut taistoni turha on,\n    minä ulapan hylyksi joudan,\n    se käsky on kohtalon.\n\n\n\n\nIII\n\nRANNALLE RAKENNETAAN.\n\n\nTuo päätös, että nyt, jos koskaan, minun on hankittava itselleni oma\nkesäkoti, on elämämme korkeimman hurman hetkiä. Se vetää vertoja\nsalakihloissa olon värisyttävälle autuudelle ja melkein voittaa\nensimmäisen oman kodin puuhan, koska kodista on nyt tarkoitus tehdä\npohjimmaisenkin omistuksen kannalta todellisesti oma. Saattaisipa\nsitä lisäksi pitää koko huvilapuuhan huippuhetkenä, sillä ovathan\noikeastaan hankkeet hauskemmat kuin itse varsinainen asia, tätä kun\nmielikuvitus varustelee ylen ruusuisilla koristeilla, jotka sitten\ntodellisuus useimmiten kylmästi karsii pois. Huvilan rakentamispäätös\non lähinnä verrattavissa kosintaan, sen valmisteluun kuuluviin hädän,\nihastuksen, hurman, pelon ailahduksiin, jotka eriskummallisena autuuden\nrusotuksena täyttävät nuoren miehen sydämen; sen ratkaisevalla hetkellä\nvallitsevaan pöllömäiseen avuttomuuden tunteeseen ja kiusallisesti\nhiottavaan jännitykseen; ja siihen avartuneeseen riemuun, joka valtaa\nsydämen, kun neito ujosti kuiskaa myöntymyksensä. Silloin alkaa\nelämän korkeimman hurman, salakihlauksen, jännittävä, pieniä helliä\nluottamuksen, antautumisen ja uskollisuuden osoituksia täynnä oleva\naika, jonka sitten myöhemmin, kun tuo kaikki on kaukaista unta,\nlöydämme vanhan taskukirjamme välistä kuihtuneena, haalistuneena,\nmurentuvana ruusuna tai -- huvilan rakentamisesta puhuen -- vekselin\npuolikkaana, joka johdattaa mieleen menneiden unelmain vaivalloisen\narkipuolen. Mutta kumarru ja tunnustele noiden ruusunmurujen tuoksua,\nmuistele sitä voiman ja uskon paljoutta, jolla tuon vekselisi hoidit,\nja kohta alkaa sieluusi levitä kerran nautitun onnen hienoa hohtoa,\njoka kaukaisena kajastuksena vieläkin elämääsi valaisee.\n\nSalakihlaus huvilahengettären kanssa antaa olemukselleni uutta\nsisältöä. Uskon päätöksen vaimolleni, joka ihastuu, mutta samalla\npelkää, varoittaa puolison velvollisuuden mukaisesti viehättävän\nviisaana ja kaukonäköisenä, pikkuvanhasti ja muka kokeneesti, mutta\ntekee tämän enemmänkin varautuakseen tulevia vastoinkäymisiä vastaan,\nvoidakseen huomauttaa, että \"johan minä sanoin\", kuin itse asiaa\nvastustaakseen. Hän on muuten jo ehtinyt päivettyä, hänestä aivan\nuhkuu terveyttä ja elinvoimaa, ja hän osaa pukeutua samalla kesäisen\nkeveästi ja vastustamattoman viehättävästi, mitkä asiat tarkemmin\najatellen ovatkin ilmeisessä syyn ja seurauksen suhteessa. Päivä on\npolttanut ihon punaiseksi tuosta puseron aukon alakärjen kohdalta,\njohon ei enää satu leuan varjo, ja tuo punertava pilkku vetää väkisin\nkatseen puoleensa. Huomasinpa vanhan myllärinkin siihen vilkuilevan,\njopa viehättyvän ottamaan rakenteellisia silmämittoja vaimoni\nmuustakin olemuksesta, vaikka oli tällöin jo yli kuudenkymmenen. Enkä\nihmettele sitä ollenkaan, sillä totta puhuen tämä nuori nainen olisi\nnäinä vuosinaan lämmittänyt vaikka Metusalemin ikäisen kavaljeerin.\nOlipa veikeätä nähdä, kuinka vanhuksen silmät rupesivat nuorekkaasti\ntuikkimaan ja kuinka hän siinä vaimoani veneeseen autellessaan muuttui\nsulavasti liikkuvaksi ja hauskasti puhuvaksi rokokookavaljeeriksi, joka\nkarkoittaa vanhuuden sielunsa nuorekkaalla elinvoimalla. Mainitsen\ntästä en vain ylistääkseni naisellista kauneutta, mitä ei kyllä voi\nmilloinkaan liiaksi tehdä, vaan erikoisesti myös esittääkseni vanhan\nystäväni, jonka lapsellisen herttaisten ja iloisten silmien tuikkeessa\nolen monesti sieluani virkistänyt.\n\nMutta palatakseni asiaan huomautan, että siitä silmänräpäyksestä\nalkaen, jolloin henkeni huvilahaaveet niin sanoakseni puhkesivat\nkukkaan, muuttuivat rakennusasiat minulle rajattoman kiintoisiksi.\nOlinhan tosin poikasena ollut rakentamassa kotipappilan takalistolle\ntaloa, jolle annettiin nimeksi \"Kuusela\" ja joka tuli kuuluisaksi koko\npaikkakunnalla, mutta kun pääni ei vielä siihen aikaan ollut kuin\nkyynärän verran tattisienen lakkia korkeammalla, minkä vuoksi sain\nalistua toisarvoiseen ja jonkin verran nöyryyttävään hanttimiehen\nasemaan, ei tästä veljeni rakennustaiteellisesta mestarityöstä jäänyt\npienen lippalakkini alle sanottavia teknillisiä tietoja. Olinhan myös\nollut joskus saapuvilla, kun rakennettiin kotipitäjäni ensimmäistä\nkansakoulua, ihmetellyt vanhan rakennusmestarin kolmiomaisia\nvatupasseja ym. koneita, joihin hän väliin toinen silmä ummessa\ntiirotteli, mutta kun silloin sattui olemaan mahdottoman paljon\ntärkeitä hommia, joita en mitenkään voinut lyödä laimin, pääsi koulu\nnousemaan melkein kuin luvattani, minun ehtimättä tämänkään työn\nvarrella perehtyä rakennustaiteellisiin ja -teknillisiin salaisuuksiin.\nJa siinäpä ne sitten olivatkin kokemukseni rakennusalalla, ellen\nota lukuun Oulun Kansallispankin perustuksen kaivamista, jota\nhyvällä omallatunnolla saatan sanoa hartaasti ja tarkoin seuranneeni\nja valvoneeni alusta loppuun saakka. Olihan nimittäin hauskaa\nkoulumatkalla mennen tullen pysähtyä tuohon työmaan reunalle\nkatselemaan, kuinka miehet siellä möyrivät vakaan ja päättäväisen\nnäköisinä kuin aikoen kaivautua läpi. Ja pitäneenpähän kuuluu\nperustus. Mutta vaikka rakennusalaa koskevat tietoni siis olivatkin\nkieltämättä hataranpuoleiset, niin on silti ihme ja kumma, kuinka\npaljon nokkela mies -- rohkenen sanoa -- hädän tullen ja hävyttömäksi\nheittäytyen löytää muististaan vaikka mitä tiedon muruja, joita on\nmatkansa varrella hampsinut kokoon ihan huomaamattaan kuin mustalaisen\nriippuvahuulinen ja murheellinen kaakki heiniä maantien pientareesta.\nIhan empimättä, arvokkaasti ja asiantuntevasti, kuin en olisi muuta\ntehnytkään kuin vain koko ikäni rakentanut, heittäydyin keskustelemaan\nrakennusasioista silloisen kesätaloni vanhimman pojan kanssa, joka\nsattui olemaan kirves-, jopa paljon käytetty urakkamies, ja hyvin\nniistä neuvotteluista ainakin omasta mielestäni selviydyin, mitä sitten\nKonsta lienee itsetykönänsä ajatellut. Hänen teknillinen sanastonsa\ntuntui minusta kyllä aluksi vähän oudolta -- siinä oli ilmeisesti\nvarsinainen ammattikieli, jota en kyllä ollenkaan tuntenut, mennyt\nomantunnon avioliittoon hämäläismaakunnallisen rakennustaiteen kanssa,\ntuottaen perillisen, joka oli kiistämätön lisä Babelin sekoitukseen\n-- mutta kuuntelemalla tarkoin Konstan vakaita ja asiantuntevia\nesityksiä, kavalasti varomalla aivan tuntemattomia sanoja, ja\nrunollisella näkemyksellä, kuin lennosta ampuen, arvaten toiset,\nsiinä mennä sujahtelin kuin ankerias verkon läpi, kunnia auttavasti\neheänä. Muistan kyllä väliin Konstan silmiin ilmestyneen epäröivän,\nvähän kummastuneen katseen, kuin hän ei olisi ollut täysin selvillä\ntarkoituksestani, mutta silloin kiiruhdin kysymään arvokkaasti,\nmitä Konsta tästä arvelee. Laajasti hän silloin selitti asian, eikä\nminun tarvinnut muuta kuin lisätä, että sitähän minäkin tarkoitin.\nNäistä rakennuskeskusteluistani muodostui mielessäni eräänlaisia\nsuuria sinfonioja, joiden tunnusmerkkinä oli ehdoton runollisuus,\nrapsodiamainen, purkauksellinen välittömyys, ja joita itse voitokkaan\nkapellimestarin ilmeellä johdin. Ja ne olivatkin sydämeni sinfonioita,\nmielikuvitukseni sävellyksiä, jotka todellakin soivat sielussani\nSuomen suven ihanana, humisevana kauneutena, tuhansin välähdyksin ja\nviserryksin.\n\nSelvää on, että kaikki joutohetket käytettiin huvilan piirustusten\nmiettimiseen. Työkaluna oli tosin vain tuumanpituinen lyijykynän pätkä,\njoka oli päässyt pelastumaan lomalle lähtiessäni toimeenpannusta\nperinpohjaisesta taskujen siivoamisesta viekkaasti pujahtamalla\nreiästä liitinkiin, ja jonka vaimoni pukua silittäessään löysi,\npistäen sen talteen \"Siamin kuninkaaseen\", so. todellakin Siamista\ntuotuun monikerroksiseen ompelulaatikkoon. (Sen alimmassa osastossa\non runsas, jännittävä nappivarasto.) Sieltä hän sitten toi sen\nminulle manikureeratun peukalonsa ja etusormensa välissä silloin, kun\nryhdyin valmistamaan huvilani piirustuksia. Paperina oli tietysti\ntuo aina saapuvilla oleva pieni neliö valkeata, puhdasta pintaa,\njolle viime vuosisadalta alkaen on tietääkseni kaikki huomattavimmat\nrakennukset, suurimmat keksinnöt ja syvimmät ajatukset ensiksi\nsuunniteltu ja muistiin merkitty -- savukelaatikon kansi, jonka\nmerkitystä kulttuurityön, inhimillisen kehityksen välineenä ei voi\nkyllin tärkeäksi arvioida. Ja niin alkoi toimintani käytännöllisenä\narkkitehtinä.\n\nHauskaa hommaa tuo, varsinkin erikoisissa olosuhteissa. Istut siinä\nhätistellen mielikuvitustasi lentoon, jotta saisit asiasta kauniin\nja eheän kokonaiskuvan, \"näkemyksen\", ja vähän hermostutkin, kun se\nei tällä kerralla, juuri kun todella tarvittaisiin, näytä olevan\nhalukas mihinkään erikoisempiin lentoretkiin, vaan kyhjöttää nolona ja\nsurkeana kuin märkä kana. Kun sitten saat sen edes vähän räpiköimään\nja vetelet varmalla kädellä erinäisiä viivoja, joita tuskin voi kehua\nmistään suoranaisesta \"linjakauneudesta\", syntyy siitä vähitellen\nkuva, jossa itse olet havaitsevinasi melkoista rakennustaiteellista\nomintakeisuutta, mutta jota vaimosi, joka on tullut seisomaan\ntaaksesi ja hajamielisesti sormeilee hiuksiasi, pitää etupäässä\nnavetan näköisenä. Hän rupeaa antamaan ihmeellisen varmoja ohjeita,\nikäänkuin luulisi, ettet muka kykenisi pientä huvilaa piirustamaan,\nja ennenpitkää huomaat sotkeutuneesi pohjattomaan ja toivottomaan\nkeskusteluun ruokakomeroista, keittiöstä, kaikenlaisista nurkkauksista\nja muista seikoista, joiden olemassaolosta ja tarpeellisuudesta\nsinulla on tosin ollut aavistus, mutta ei selvää tietoa siitä, että ne\njuuri ovatkin koko puuhan tärkein juttu. Näin siinä kuitenkin asioita\nsetvitään ja vähitellen ne luontuvat aivan laadullisiksi. Varsinaiset\nmitta- ym. seikat jätetään Konstan kanssa tapahtuvien neuvottelujen\nvaraan, sillä se kulunut, vahakankainen mittanauhan pätkä, joka löytyy\nSiamin kuninkaasta, tuntuu käytettäessä merkillisen epävarmalta,\nikäänkuin sen sentit olisivat eripitkiä.\n\nMutta jättäkäämme tämä piirustuspuuha, joka tietysti aina päätyy\nsiihen lopputulokseen, että huvilan valmistuttua huomataan jos\nmitä puutteellisuuksia, ja siirtykäämme siihen, mikä on tämän\nsalakihlausajan todella suloisin puoli. Onhan se tuokin piirustusten\nteko hauskaa, kun saa kukkean nuoren naisihmisen kanssa häiritsemättä\npäät yhdessä mietiskellä, mihin kohtaan tulee ruokakaappi ja mihin\nlastenkamari. Erehtyy siinä välillä jos millä tavalla hupailemaan,\nmikä on vähän kuin erikoisohjelmaa teatterinäytäntöjen väliaikoina.\nMutta hauskempaahan toki on lurailla veneellä pitkin kauniin järven\nrantoja, ihastella kaikkialta vastaan heloittavaa ihanuutta, katsella\nmilloin sinisilmiin, milloin sinitaivaalle, ja aina väliin todeta,\nettä kas tuossa -- tuossa on kaunis paikka, puhdas, hiekkainen\nrantakaarre, johon valkoiset koivunrungot kuvastelevat. Ja me\nnousemme siinä maihin, tunnustelemme ensin rantahiekkaa, onko syvää,\npuhdasta, lämmintä, kurkistamme sitten rantalepikon taakse ja löydämme\nsieltä hauskan pienen nurmikentän, nousemme yläpenkereelle, josta\ntapaamme kauniin vanhan koivun, ja vihdoin rinteen päälle, jossa on\nmukavaa, tasaista, \"hyväkasvuista metsämaata\", niinkuin maatilojen\nhuutokauppailmoituksissa sanotaan. Kun siinä hetkisen viivähdämme,\nheläyttää peippo reilun tervetuliaislaulun, sirkat sirittävät\nsalaperäisesti ja viisaasti tuossa rinteellä, johon päivän terä sattuu\nkuumasti, ja ilmassa tuntuu sellainen merkillinen lumouksen leyhähdys,\nettä ratkaisu on tehty silmänräpäyksessä.\n\nJa nyt alkaa tuo hurmaantunut, mitään vaikeuksia tai rajoituksia\nhuomioon ottamaton ensi rakkauden innostus, jonka kaikki kokeneet,\nvanhemmalla puolella olevat tuntevat, ja jolle he kyllä kohauttavat\nhartioitaan, jääden silti sielussansa tuijottamaan menneeseen\nihanuuteen. Se ei palaa milloinkaan! Se on poistunut elämästämme\nainaiseksi! Vain sen muisto tuoksuu vaisusti, suloisesti, hienosti,\nniinkuin nuo valkoruusun lehdet, jotka tuohon varisseina herättävät\nmielikuvan kadonneesta kauneudesta. Aina hiljaa vierellä hiipivä elämän\nturhuuden ajatus sointuu mollina meidänkin sielussamme, keskellä\niloamme, -- tuollainen vakavuuden häivähdys, selittämätön tunteiden\ntummuminen, kuin olisi pilvi peittänyt auringon, herkistyminen itkun\naavistukseen. Nuori nainen tuijottaa hetkisen tyhjään ilmaan, kukkanen,\njota hän on sormeillut, putoaa kädestä, silmissä kimmeltää kostealta.\nMutta kultakiharainen lapsi tuossa hyppelee mistään tietämätönnä,\nkoettaa ottaa kiinni sirkkoja, ja ihmettelee kaikkea huudahdellen,\nsilmät pyöreinä ja totisina. Ravistamme mekin pois surumielisen\naavistuksen, menemme takaisin rantaan ja rupeamme vihkimään sitä\nomaksemme kahvinkeitolla, aurinkokylvyllä, uinnilla ja kaikilla niillä\nsuloisen raukeilla ja terveellisillä menoilla, jotka Suomen kesäpäivään\nkuuluvat.\n\nKäsi sydämelle, te tuhannet huvilanpaikkain etsijät ympäri Suomea!\nEikö totta, että olette viettäneet elämänne onnellisimmat päivät\njuuri tällaisilla retkillä? Milloinkaan eivät tuulentupanne ole\ntuntuneet niin ihanilta ja onnentäyteisiltä kuin tällöin. Todellisuus,\nhuolet ja vastukset ovat vielä edessäpäin, kiitävä hetki on kuin\nhurmaava tuoksupilvi, joka on pysähtynyt kohdallemme. Olemme iloisia,\nsuopeita, rauhallisia -- parempia ihmisiä kuin pitkiin aikoihin. Hyvät\naikeet, jalot päätökset askartelevat mielessämme, voimakas tahto\nkuohuttaa sieluamme -- tunnemme varmasti saavamme aikaan jotakin.\nHämmästyen toteamme taas uudemman kerran, kuinka monenlaista autuutta\nelämällä onkaan annettavana, kun se vuoro on vallalla -- ja toisin:\nkuinka monenlaista surua, jonka salainen, kaikkialla läsnäoleva ja\nhiljaa vartioiva henkäys nytkin ikäänkuin herkistää nautintomme\nhienoimmilleen, antaa onnenhetkellemme juuri sen tuoksun, joka tekee\nsiitä elämämme korkean ja kirkkaan nousukohdan.\n\n\n\n\nIV\n\nRAKENTAJAN SYDÄN.\n\n\n    Rantamalla rakentajan unelmien usko,\n    pirtti pieni salvoksella, yllä illan rusko.\n    Tuulenhenki nukkuneena hiljaa koivulehtoon,\n    rakentajan lapsukainen keinuvahan kehtoon.\n    Sittiäisen surahdus ja nahkasiipi leikko,\n    kesäillan kuulas hämy, terheninen, heikko.\n    Vesilinnun valitus ja taivas korkealla,\n    pikkulintu uinuneena, päänsä siiven alla.\n    Rantamalla, kaikkialla, tunne hellä, lauha,\n    rakentajan sydämessä riutuvainen rauha.\n\n    Rantamalla hämärässä outo, kumma nyyhky,\n    kaihoisasti kujertava, vieno valkokyyhky;\n    itku ihan hiljainen ja sointuva kuin soitto,\n    surullisen suloinen kuin ensi lemmen koitto.\n\n    Sydämestä itku tämä, illan surumieli,\n    katoovaisen kajastus ja iäisyyden kieli;\n    rakentajan sydämestä vienoin värähdyksin:\n    Elo, Kuolo, itkemässä siellä käsityksin.\n\n    Minkä toinen rakentaa, sen toinen maahan kaataa,\n    uupumatta iäisesti yhdessä he raataa;\n    siitä tämä kumma nyyhky hämyisinä öinä,\n    Elon, Kuolon, kyynelvirta kastehelmilöinä,\n\n\n\n\nV\n\nHUVILA VALMISTUU.\n\n\nElämän rikkaus tulee harvoin niin runsaana tietoisuuteemme kuin\nollessamme jonkin suuren onnen kynnyksellä. Tuo mieluisa asia,\njonka ympärillä haaveemme ovat askarrelleet ei vain valveilla vaan\nmyös unissa -- se on nyt tuossa oven takana. Ei tarvitse muuta\nkuin ojentaa kätensä, avata ovi, ja kaikki, minkä siihen saakka\nolet nähnyt vain näkynä, on nyt todellisuutena edessäsi. Onnen\njaoittelu alkutekijöihinsä, mikäli se olisi mahdollista, osoittaisi\ntodennäköisesti, että tärkeimpänä, keskeisimpänä tekijänä siinä on tämä\njatkuvien odotussarjojen hieno tunnelma. Se on enemmän kuin toivo,\nsillä siinä on enemmän varmuutta -- se on eräänlainen ennakkotietoisuus\nihanan toivon täyttymisestä. Ajatellessamme, että tämä mieluisten\nasiain odotus vaihtuisikin päinvastaiseksi, minkä se niin usein tekee\nkuin yksitoikkoisuuden välttämiseksi muuttaakseen tyyliä, ymmärrämme,\nmikä on toiselta puolen elämän suurin onnettomuus: onnen odotuksen\nloppuminen.\n\nNäitä onnen odotuksen lajejahan elämällä on lukemattomia, suuria ja\npieniä; niitä ei voi luetella. Ja ihmismielen erikoisuudesta johtuu,\nettä niiden vaikutus oikeastaan on jokseenkin samanasteinen, olipa\naiheuttaja suuri tai pieni. Määrätyissä tilanteissa voi itsessään\nvähäpätöisen onnen odotus aiheuttaa syvän auvon tunnelman, yhtä syvän\nkuin jos eläisi jonkin sellaisen onnen huumeessa, jota sanotaan\n\"suureksi\". Tämä johtuu siitä, että se tuulikannel, jonka kieli tällöin\nrupeaa sydämessämme soimaan, on sama sekä \"suurina\" että \"pieninä\"\nhetkinä: siinä on vain yksi kieli, sen sävel ei voi erikoisemmin\nvaihdella. Saattaapa olla niinkin, että pieni onnen leyhkä saa sen\nsoimaan suloisimmin, jotavastoin suuri onni voi rämisyttää sitä,\nsaamatta säveltä suinkaan kauniimmaksi.\n\nNiistä lukemattomista onnen odotuksen lajeista, joita joudumme elämässä\nkokemaan, voinee kuitenkin erikoisen hienona mainita malttamattoman\nhalun vihdoinkin päästä -- omaan huvilaan. Sitähän on rakennettu\npitkin talvea, olethan käynyt katsomassakin, kuinka työt edistyvät,\nja olethan kyllä selvillä, miltä se tulee valmiina näyttämään,\nmutta silti. Ei auta muu kuin lähteä jo ennakolta, ilman perhettä,\nvalvomaan sen viimeistymistä, sen lopullista puhkeamista kuorestaan.\nSe on hienoa tunnelmaa tuo kaikki: ylimääräisen loman järjestäminen,\njolloin esimiehesi ystävällinen välke silmissään sanoo, kuten sinusta\ntuntuu, hyvin kiinnostuneesti, että \"jaa, sinähän rakennat huvilaa\n-- ne tulevat kyllä kalliiksi, mutta sehän on tauti, josta ei pääse\n-- täytyyhän sinun toki mennä seuraamaan rakennustöiden kulkua --\nei täällä nyt ole erikoisempia kiireitä -- sovit vain työtoveriesi\nkanssa...\" Ja siinä pankissa, jonne vavisten kerran veit ensimmäisen\nmaisterivekselisi ja jossa sinut on sen jälkeen aina otettu niin\nherttaisen kohteliaasti vastaan, että joka kerta sieltä tullessasi\nolet ollut melkein kuin häpeissäsi -- siellä tapaat taas sen saman\npitkän, harmaapartaisen johtajan, joka vakavasti kuuntelee esityksiäsi\nja silmät välkkyen humoristisesti silmälasien takaa suhtautuu niihin\ntäsmälleen päinvastoin kuin pankinjohtajien tavallisesti kerrotaan\ntekevän, so. suostuu, vieläpä taputtaa sinua setämäisen veljellisesti\nolkapäälle ja toivottaa parasta onnea puuhillesi. Selviät sieltä\npuolipökerryksissä, eräänlaisen avaran, ilmavan tunteen vallassa, ja\najattelet: hei! Se on kumma, kuinka toisen rinnassa palava nuoren onnen\ntunne lämmittää muitakin, kuinka tällaiset puuhat yleensä otetaan\nsuopeasti vastaan sielläkin, jossa kokemus ilmeisesti kehoittaa\nmenettelemään toisin. Mahtanee johtua siitä, että tällainen toivorikas\nonni on nuorten kihlattu ja vanhain ensimmäisen lemmen muisto, pyhä ja\nkaunis asia, jota kaikkien täytyy suosia ja edistää. Siinä ollaan vähän\nniinkuin talkoissa.\n\nTämä kaikki on nyt selvää ja läpikäytyä -- seisot jo laivan kannella\nmuka ylhäisen välinpitämättömänä, mutta todellisuudessa sydän\nkiivaasti sykkien katsomassa ja odottamassa, milloin kokka kääntyisi\nlopullisesti sinun omaa niemeäsi kohti. Laivallahan ennen huviloille\nmentiin, se kuului silloin asiaan -- tunnelmaan -- sekin; mukavan\nkapteenin kanssa oli leppoisaa tarinoida, kuulla paikkakunnan\ntuoreimmat uutiset, perehtyä moniin seikkoihin jo valmiiksi. Ja\nhän onkin harvinaisen herkkävaistoinen mies: ilmestyen viereen hän\nvähitellen johtaa keskustelun tuohon pyhimpään asiaan, huvilaasi, sen\nrakennusvaiheisiin ja -miehiin, jotka hän tuntee kaikki -- kunnonmiehiä\njokainen --, ja huomauttaa varovaisesti ikäänkuin ei tahtoisi suuren\nonnen liian äkillisellä ilmoittamisella pakahduttaa sydäntäsi: \"Kohta\nkun käännetään tuon viitan kohdalla, se näkyy järvelle kuin kirkko!\"\nLeikkisä mies -- \"kuin kirkko\", rakennus, jossa on vain kolme huonetta!\nMutta silti tuo arvostelu tuntuu hyvältä. Miehet seisovat totisina,\nrävähtämättä tuijottaen huvilaani kohti; samoin eukot, lapset, kaikki,\nväliin luoden minuun tutkivan, hämäläisen, tyynesti uteliaan katseen.\nSen tunnen tarkoin seuraavan jokaista liikettäni, kun vihdoin seison\ntavaroineni rannalla, kun laiva irtautuu laiturista ja alkaa hiljaa\nlipua ulappaa kohti, joka siinä parhaillaan tyynnytteleikse raukeaan,\nrusohohtoiseen kevätillan lepoon.\n\nSeison siinä kauan, kunnes herään siihen, että ympärilläni vallitsee\nsyvä hiljaisuus. On se illan hetki, jolloin keväänkin linnut vaikenevat\nedes hiukan nukahtaakseen, jolloin kottaraisen kuulaansointuisessa\nhaastetussa on unekas väritys. Rakennusmiehet ovat poistuneet. Olen\nyksin. Tunnen kuinka tämä tietoisuus aivan jysähdyttää sydäntäni.\nKuinka hienotunteista jättää minut näin ensi iltana kahdenkesken\nlemmittyni kanssa, viettämään rauhassa hääyötäni, omistautumaan\nkokonaisuudessaan suuren onneni toteutumiselle. Nyt on koittanut\nodotukseni korkein hetki -- nyt, kun olen tässä ja huvilani on tuossa\nniemellä, puiden takana, kuin neito levottomana piilossaan, sydän\nsykkien toivomassa, että kunpa se nyt löytäisi, kunpa arvaisi tulla\ntänne päin! Minähän löydän, näen heti, minne hän on mennyt! Hän on\nkaiken epävarmuuden välttämiseksi muka huomaamattaan jättänyt valkoisen\nhameensa liepeen piilonsa ulkopuolelle, viittaamaan etsijää luoksensa.\nEn ole kuitenkaan huomaavinani mitään, vaan kuljen epäröiden, hitaasti,\nväliin pysähtyenkin.\n\nHuippukohtaukset ovat taiteen kompastuskiviä. Tavallisimmin jännitymme\nodottamaan niitä niin kiihkeästi, kuvitellen aivan liikoja, ettei\nihmisvoimin ole mahdollista vaatimuksiamme täyttää. Jos olemme tällöin\nvain ulkopuolinen, kylmästi arvosteleva katsoja, voi seurauksena olla\ntunteidemme luhistuminen, kuin olisi ratkaisevalla hetkellä lattia\npudonnut aitamme. Mutta kun emme olekaan sellainen, vaan päinvastoin\ntuon nuoren laulajattaren sulho, joka palavin katsein ja sydämin seuraa\nhänen taisteluaan näyttämöllä, meidän tunteemme eivät luhistu. Kävi\nmiten kävi, rakkautemme on yhtä polttavaa kuin ennenkin, ja hurmautuen\nsuljemme ujon ja vapisevan ensiesiintyjättären syliimme.\n\nTotean yhtäkkiä, että katseeni ja huomiokykyni on oudostuttavan terävä.\nKun katson maahan, näen jokaisen korren ja hennon lehden ikäänkuin\nerikseen, yksilönä. Tällaisiako männyt olivatkin! Ja koivut! Mittelen\nniitä katseellani, taputtelen kylkeen ja tietämättäni pysähdyn kuin\nkuuntelemaan, sanovatko ne mitään. Sanovat: kuulen hiljaisen, kaukaisen\nsuhinan, tuon tutun sävelen, jonka olen aina luonnon parissa ollessani\ntajunnut, jonka sointu on elämän ylevimmän, suloisimman murheen\nja kaipuun tyyntynyttä mielenhaikeutta. Nautimmekohan ainoastaan\nilosta? Emmekö myös alakuloisuudesta, melankoliasta, murheesta?\nLuonto on etupäässä mietiskelevän alakuloinen; joskus se raivoaa,\nmutta useammin mietiskelee, väliin itkeskeleekin hiljaa murheitaan.\nKevätillan rusotus on surumielinen ja haikea. Sen kauneus on vienoa\nmurhenäytelmää, joka liikuttaa, mutta samalla puhdistaa, kohottaa,\navartaa sielua vastaanottamaan ylimaallisia tunnelmia. Luonnossa asuu\nelävä, tunteellinen henki, suuri ja pyörryttävän kaunis salaisuus, joka\nkuitenkin avautuu vain harvoille. Mutta niille se on ehtymättömän,\nylihienon nautinnon ja lohdutuksen antaja.\n\nKuljen kaikkialla, jättämättä ainoatakaan neliömetriä pienestä\npalstastani tarkastamatta; ei ole kiveä, ei ruohonkortta, joka ei\nolisi minulle nyt erikoisesti kiintoisa. Ja uuden taloni katselen\nkauttaaltaan kuin isonnuslasilla. Haukansilmillä huomaan kaikki,\ntotean kaikki, näen rakennusmiesteni läpi kuin he olisivat lasia,\nja olen iloinen. Tuntuu kuin poreilisi viihtymys ja tyytyväisyys\nkoko olemuksessani kuin hiilihappo samppanjassa. Istahdan lopuksi\nväliaikaisen pöytäni ääreen ja vaivun ajatuksiin. Kuinka nopeasti ne\nvilahtelevat ja kuinka rajattomia näkyjä ne avaavat mieleen: sinne\nkauas lapsuudentuvalle, jossa olin tatinkorkuisena hanttimiehenä.\nSilloinen rakennusmestarini ja esimieheni on nyt haudassa, siinä\npaikassa, johon kaikki rakennusmiehet vuorollaan joutuvat. Kuinka\nturhaa on oikeastaan kaikki tällainen puuha: lyhyttä kiitävää hetkeä\nvarten, joka menee kuin vilahdus, ei kannattaisi näihin vaivoihin\nruveta. Mutta ihminen rupeaa ja siinä juuri on hänen suuruutensa.\n\nHerään yöllä siihen, että on vilu. Varustan lisävaatteita ja koetan\nnukkua uudelleen, mutta nyt ilmestyy uusi este: varikset. Niemeni on\nilmeisesti niiden käräjä- tai aamurukouspaikka, sillä niitä kuulostaa\nolevan saapuvilla kokonainen rykmentti, ja lisää lentää kahnuttaa\njoka ilmansuunnalta. Omalla uudella katollani niitä tuntuu äänestä\nja kynsien rapinasta päättäen istuvan hyvä joukko, varmaan itse\nvalamiehistö. Vaakutaan vakaumuksellisesti ja kuuluvasti. Erittäinkin\nmuuan, jolla on hyvin karkea ja miehekäs ääni, todistaa hartaasti,\nmelkein komentavasti, aina kolme kertaa sarjassansa, saaden siihen\nsamanlaiset vastaukset sekä ympäriltänsä että vielä salmen toiselta\npuolelta, Kärpäsenhännästä, jossa todennäköisesti on toinen rykmentti.\nOn aivan selvää, että ne keskustelevat jostakin, vieläpä hyvin\ntärkeästä asiasta, mutta mistä? Siinäpä kysymys. Olen katsonut monta\nkertaa tuota aina totista ja nauramatonta lintua aivan läheltä sen\npikimustiin, kiiltäviin, salaperäisiin silmiin, ja melkein peläten\nruvennut aavistelemaan, että sieltä loistaa vastaani minulle kokonaan\ntuntematon maailma, varisten valtakunta, jossa on omat lakinsa ja kuka\ntietää mitkä mahtavat salaisoppinsa.\n\nKäännän kylkeä, kun vihdoinkin varisten vaakkumisen keskeltä totean\nsen, mikä on koko ajan helissyt kaiken taustana: lintujen laulun. Se on\nsuorastaan uskomatonta. Ummistan silmäni. Se helisee kuin katkeamaton\nklarinetin juoksutus, kuin helmivirta. Tempaan turtuneet aistini irti\ntotunnaisesta tylsyydestään päästäkseni niin suureen herkkyyteen kuin\nkuulisin tätä ensi kerran. Se on hurmaavan kaunista! Näen ne kaikki.\nUseimmat -- peipposta ja västäräkkiä lukuunottamatta -- asuvat myllärin\ntekemissä pöntöissä ja laulavat kuin henkensä edestä, kurkkuhöyhenet\nporhollaan. Tuolta pensaasta piukuttaa peukaloinen. Sillä on varmaan\nsiellä pesä ja siinä muutamia herneen kokoisia munia. Ei saa nauraa! Ei\npidä peukaloistakaan halveksia.\n\nYmmärrän, ettei nukkumisesta nyt voi tulla mitään, ja nousen.\nIhmeellistä, kuinka levänneeksi ja virkeäksi tunnen itseni --\nkaupungissa tuskin milloinkaan pitemmänkään unen jälkeen. Sanon\nmielessäni hellän huomenen huvilalleni, rakastetulleni, joka hääyömme\njälkeen nyt tuossa herää onnellisena ja hiukan punehtuen, virkeänä\nja kauniina, valmiina aloittamaan elämäänsä. Astun vilpolaan ja\nhuumautuneena totean maan ja avaruuden kauneuden. Aurinko on noussut\nSappeenvaaran yläpuolelle ja valaisee sieltä huvilaselkääni, itsekin\nhämmästyneenä valovaikutelmiensa verrattomuudesta. Mielessä vilahtaa\nsarja kuvia auringonpalvonnasta, auringon kunniaksi sepitetyistä\nhymneistä, ja ne tuntuvat nyt täydellisesti aiheellisilta ja\nperustelluilta. Avaan oven ja varikset lähtevät vaakkuen ja\nkahnustellen lentoon. Pikkulinnut huoahtavat helpotuksesta. Aamutuuli\non herännyt, järven pinnalla on lukemattomia vilajavia pikku laineita.\nTuuli tuo mukanaan kukkien tuoksua: naapurini peltoihin hänen\nmurheekseen pesiytymään päässyt sinappi levittää makeata lemua --\nkun ei vain jo olisi tuomikin mukana. Kuljen palstalla taas, menen\npienen kuusikkokunnaan kautta. Hellä sinisilmä katsoo minuun arasti\nja rukoilevasti. Sinivuokko, siskojensa joukosta vielä säilynyt\nnäin myöhään! Mieleeni kuvastuu eräs kevät kauan sitten, juuri sama\ntoukokuun aika, yksinäiset vaellukset koivikoissa, joissa oli vuokkoja\nsinisenään. Rinta särkyäkseen täynnä kevättä ja sitä erästä mukavaa\ntunnelmaa ja tunnetta, jonka nimi on --. Ja sitten ajatus, että minäpä\nlähetän sinivuokkoja sinne kauas -- sille eräälle tytölle. Siellä ei\nole näitä kukkia ollenkaan. Ja vanha täti, joka kokeneesti ja viisaasti\nosaa ottaa koko asiasta selon, auttelee puuhassa parhaansa mukaan,\nonnen heijastuksen valaistessa hänen ryppyisiä, rakkaita kasvojaan.\nRunonkin liitän mukaan, ja täti vakuuttaa, että se on erinomainen. Ja\nnyt tuota kevättä ja sinivuokkopuuhaa ajatellessa tuntuu vieläkin niin\nautuaalta. Se tyttö on muuten sama, jonka kanssa viime kesänä kävin\ntällä paikalla... Menen rantaan. Siellä loistaa upeana nöyrä ja halpa\nrentukka, koristaen kauniisti vielä kuloutuneen ruohon vallassa olevia\nkoleita rantoja. Katse viipyy mielellään sen kirkkaassa väritäplässä.\nTulen ajatelleeksi kauneuden arvoitusta. Mitä se on? Sen tajun täytyy\nolla yliluonnollinen lahja ihmiselle, sillä muuten sitä ei voi selittää\neikä ymmärtää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin koitti se päivä, jolloin kaikki oli valmista ja jolloin huvilan\nemännän piti saapua sen kultakiharaisen pikku tytön ja vielä\npienemmän tyttövauvan kanssa, jonka haikara oli talvella tuonut\naivan kuin tilauksesta. Oli siinä huolta ja varoitusta, etten vain\nlankeaisi kantaessani vauvaa sisään, ja ihmetteleviä huudahduksia,\nettä \"tämmöinenkö siitä tulikin!\" Ja kultakiharainen lapsi hyppelee\nruohikossa kuin sirkka ja laittaa maailman pienintä ja sievintä\nkukkavihkoa, samalla kuin äiti huolestuneena pyytelee häntä pois,\nkoska \"siellä voi olla käärmeitä\". Ilma on täynnä tuollaista kodikasta\nhommaa ja toimitusta, joka uloskäy perheen äidistä, kaiken keskuksesta\nsilloinkin, kun hän itse vielä on nuori ja lapsellinen. Kesken\nkaiken hän tulee luoksesi, lyö kädet kaulaasi ja itkeä tihauttaa\nhiukan, itsekään tietämättä miksi, mutta varsin todennäköisesti\nilosta ja onnesta. Vallitsee herttainen huviretkitunnelma, vielä\nsikäli tavallista syvempi, että vaistomaisesti, aatteellisesti,\ntunnemme samalla olevamme koko elämämme pituisella \"huviretkellä\",\njonka vaiheita emme tiedä. Kun nyt, parin vuosikymmenen kuluttua,\nkatselemme tuon retken reittiä, avautuu eteen sekä surua että iloa,\nsitä kirjavaa riepumattoa, jota elämä on, mutta kun tuijotamme siihen\nkauemmin, huomaamme, kuinka sieltä täältä rupeaa loistamaan kauniita\nvärejä, jotka ihan kuin syttyvät ja palavat, laajenevat, yhtyvät\nilotulitukseksi. Heleänä, tunnelmallisena kesäpäivänä siintävät sieltä\nsilmiimme huvilamuistot, täynnä aurinkoa, vihreyttä, lintujen laulua,\nhiekkarantoja, aallonloisketta, kesän hellettä...\n\n\n\n\nVI\n\nPALSTALLA JA PUUTARHASSA.\n\n\nAsuttaminen ei ole sillä suoritettu, että pikku huvila on kalustettu,\nettä sisään tullessasi hauska tunnelma lehahtaa sinua vastaan. Kun\nmenet pihalle, huomaat heti, että siellä odottavat suuret työt.\nKoskemattoman metsän tuoreus, joka niin sinua viehätti palstaa\nvalitessasi, on rakennusaikana kadonnut: lastut ovat kyllä jo vajassa,\nmutta kantoja kaikenlaisia törröttää ympärilläsi. Jos mieli saada\nkuntoon pihamaa ja metsä, täytyy ryhtyä perinpohjaisiin raivaustöihin,\nkantojen ja kivien vääntämiseen, karsimiseen ja hakkaamiseen. Mutta\nolet vielä nuori ja voimakas, joten tällaiset työt erikoisesti\nhuvittavat sinua nimenomaan siksi, että ne ovat vaikeita, että niiden\nkimpussa täytyy ponnistella.\n\nNiin varustauduin silloin eräänä kevätkesän aamuna kauan sitten\nkäymään kantojen kimppuun. Miksi kuvastunevat nuo menneet kesä-aamut\nkaikki järjestään mieleeni niin kauniina? Johtunee ehkä siitä, että se\nkorkea sielun nousu, se ihmeellinen avartuminen, joka valtaa ihmisen\nhänen astuessaan makuukammion ahtaudesta korkean taivaan alle, on\njäänyt aamujeni pääelämykseksi, kaikkien muiden muistojen yläpuolelle\nkohoavaksi johtosäveleksi, joka raikuu mahtavasti tuolta tuhansien\naamujen takaa. Ihanana, helmiheleisenä säestyksenä tähän kirkkaaseen\navartumiseen liittyy tuulen humina, lintujen laulu ja ulapan vilajava\nvälke, kukkien tuoksu ja kodikkaiden hyttysten surina, tuo sanomattoman\nkaunis metinen aamutuoreus, joka saa tylsyneenkin ihmisen sielun\nhämmästyneesti värähtämään. Niin, näissä tunnelmissa, huvilan muun väen\njatkaessa vielä makeata aamu-unta, pikku neideillä posket punoittavan\nruskeina ja käsivarret taiteellisesti pulleina, sovittelin kankeni\nkärkeä muutaman lepänkannon alle, asetin tukevan olkapuun paikoilleen\nja annoin kannon maistaa ensi annoksen voimavarastostani. Ihmeekseni se\nei paljoa tärähtänytkään, puhumattakaan siitä, että olisi noussut pois\npaikaltaan ja kohteliaasti viitaten tarjonnut sitä minulle. Katsoin\nsiihen moittivan ylevästi, rankaisevasti, ja ajatellen, että omapahan\non asiasi, painoin kankeani uudelleen...\n\nEi minkäänlaista seurausta. Kanto istui siinä niin tukevasti kuin\nuppiniskainen, yli-ikäinen koulupoika, jota laiha ja kivulloinen,\npaljon kärsinyt opettajatar koettaa hermostuneena komentaa menemään\nulos. Tunsin olevani en ainoastaan kummastunut ja loukkaantunut,\nvaan vieläpä hengästynyt. Kuvittelin, että palstan kaikki elollinen\nluomakunta, paarmalinnut, tintit, sarvijaakot ym., olivat keräytyneet\nlähioksille katsomaan ilmaista sirkusnäytäntöä. Nyt vasta huomasin\nriisua takkini, osoittaen sillä, että äskeinen oli vain kankeni\nalkukoettelua, ja rupesin...\n\n-- -- --\n\n-- Mikä hirveä meteli täällä on? kuului nuoren rouvan kummastunut,\nmukavasti helisevä ääni vilpolan portailta, ja hänen esiliinansa\ntakaa tirkisteli säikähtynyt, rengaspyöreä silmäpari. -- Luulin sinun\ntappelevan jonkun kanssa. Ja saisit edes hiukan varoa sanojasi, ellet\nminun, niin ainakin lasten tähden, joiden viattomat korvat voivat\nhaljeta tai muuten turmeltua...\n\nNäin sanottuaan hän vielä heitti olkapäänsä yli takaviistoon\nnuhtelevan, suuren silmäyksen, ja poistui takaisin aamuaskareisiinsa.\nKultakiharainen lapsi jäi seisomaan portaille sormi suussa. Ehdin\nmuuten todeta nuoren rouvan jostakin syystä vaihtaneen leninkiä,\nottaneen päälleen sen vaaleansinisen pumpulikoltun, jonka oli\ntoukokuussa tehnyt, ja jonka kaulantie oli valkoisella reunustettu.\nTukkansa hän oli kammannut yhtäkkiä uudelle mallille. Kun unen rusotus\nvielä kaunisti hänen hipiäänsä, täytyi sanoa, että hän oli miellyttävä\nilmestys seisoessaan tuossa portailla. Istahdin kannonpäähän, pyyhin\nhikeä ja rupesin huutelemaan ja houkuttelemaan häntä luokseni. Mutta\nhän ei tullut, kävellä kopsutteli vain tuvassa sievänä, ankarana,\nsiveellisesti suuttuneena.\n\nOlin koko ajan noiden yllä olevien ajatusviivojen kohdalla tuntenut\nolevani kuin mullikka, joka vastustuksesta kiihtyneenä yhä\nvimmastuneemmin ja lopuksi ihan sokeasti raivoten ja äheltäen puskee\nvihaansa kuolleeseen kantoon. Olin tuntenut koko puuhan hyödyttömyyden,\nmutta en ollut vielä tullut ähellystäni hillinneeksi, kun vaimoni\nteki minulle tämän palveluksen, keskeyttäen teutaroimiseni. Katsahdin\nkantoon. Se ei tosin enää hymyillyt ja oli mennyt ehkä hieman\nkallelleen, minkä saatoin tarkoista maamerkeistä ja vertauskohdista\nhavaita, mutta sen kynnet olivat yhtä eheät kuin ennenkin ja se piti\nniillä järkkymättömän lujasti kiinni. Hiivin varovasti pois sen äärestä\nvajan taakse, jossa salaisesti valmistin huikean pitkän kangen,\nveistäen sen pään oikein siankärsäksi, hiivin sitten takaisin ja\nruoputtelin kannon juurelta pois multaa niin paljon, että sain avatuksi\nsen perustuksen alle pimeän tunnelin. Samalla hyräilin silloin muodissa\nolevaa shlaageria, \"Iloisen lesken valssia\", kuin hammaslääkäri, joka\nsiten koettaa johdattaa kita ammollaan istuvan ja avuttoman pelokkaasti\nsilmäilevän potilaansa huomiota pois siitä tosiasiasta, että hän\nparhaillaan pyörittelee sormissaan sitä neulaa, jolla hermo kiskaistaan\npois. Tuohon tunneliin solutin ja sovittelin kankeni pään, asetin alle\ntukevan tukipuun, ja huusin sitten:\n\n-- Hei, tulkaahan tänne koko talonväki!\n\nVaimoni pää ja vartalo ilmestyi oviaukkoon, ja pian kurkisti hänen\ntakaansa Fiinan, pullean talousapulaisemme, ruskea silmäpari. Tein\nnopeasti summittaisia kilolaskelmia -- yhteisen määrän pitäisi edustaa\nkunnioitettavaa voimaa. Kutsuin heidät yksitellen saapuville ja\nripustin vuorotellen vivun varteen: ensin vaimoni -- kanto ei liikahda;\nsitten Fiinan -- kanto saa suonenvedonkohtauksen ja rupeaa valittamaan\nheikosti; lopuksi itseni -- kipeästi rusahtaen ja parkuen kanto nousee,\nsen juurien katketessa nauskahdellen ja oman elävän painomme lopuksi\njoutuessa istahtamaan maahan.\n\nLevähdimme siinä ja katselimme voitettua vastustajaamme. Tuntui\nyhtäkkiä niin rauhalliselta ja hyvältä. Koska kerran olin joutunut\nistumaan tähän, niin miksi en voisi saman tien maatakin, varsinkin kun\naurinko paistoi niin lämpimästi. Köllähdin siis pitkäkseni, annoin\nkatseeni harhailla korkeuden valkohattarain joukossa, jotka pehmeinä\nja puhtaina keinuilivat sinisessä, pohjattomassa avaruudessa. Ja kun\nummistin silmäni, näin saman kuvan vieläkin, auringonvalon kuultaessa\npunaisena luomieni läpi. Sitten rupesi tuvasta kuulumaan mieluisaa\nastioiden kilinää ja näköalani muuttui siksi perspektiiviksi, johon\nmahtuu kesäinen aamiainen viilivateineen ja muine hyvyyksineen. Kuinka\npian tuollainen puhtaasti sielullinen nautinto kuin esim. katseleminen\nkesäiselle taivaalle ja kaiken sen haaveileminen, mikä siihen kuuluu,\nvoi muuttua suoranaisten aistimien välittämäksi fyysilliseksi\nnautinnoksi, jolla taas on mukanaan sarja mitä moninaisimpia ja\nherkimpiä sielullisia onnentunteita. Aineellisuus tuo usein mukanaan\nmitä herkintä sielullisuutta. Niin hienosti rakennettu koneisto\non ihminen, tämä ratkaisematon, outo arvoitus maapallon päällä,\nsiniavaruudessa, auringon alla, tuon kuolleen kannon vieressä --\nminäkin, joka omituisella tavalla aina näen itseni kuin syrjästä --,\nkuin vieraana olentona, jota arvostelevasti, melkeinpä vihamielisesti,\nalituisesti tarkastelen ja jonka ajatuksille ja teoille ylen harvoin\nvoin antaa täyttä hyväksymistäni. Tämä tiedon puun lahja, tietoisuus\nomasta itsestään, kyky ja pakko asettaa itsensä tarkastelijaksi oman\nelämänpolkunsa vierelle -- se on kaiken siveellisen kasvamisen ehdoton\nedellytys, Jumalan erikoinen kasvatuskeino, mutta samalla kärsimysten\naiheuttaja.\n\nSitkeällä viekkaudella ja tarpeellisen voiman sijoittamisella oikeaan,\ntehovimpaan paikkaan kannot näin vähitellen irtautuvat, kokoontuvat\nläjään ja vaeltavat siitä kirveeniskujen pienentäminä tuleen,\nmuuttuakseen lämmöksi, hiiliksi ja tuhkaksi. Nuori rouva haravoitsee\nniiden jälkiä \"harvalla kammalla\", so. rautapiikkisellä haravalla,\nsilittää, kiskoo irti sammalia, ja niinpä pian muutaman sateen\njälkeen toteamme, että piha rupeaa näyttämään ei vain sileältä, vaan\nvihreältäkin. Laajennamme vähitellen raivausaluettamme, vyöryttelemme\nja kankeamme pois kiviä, järjestelemme niitä, karsimme puita,\nkaadamme rumimpia, varsinkin kitukasvuisia hiekkamaan leppiä, ja\ntoteamme vihdoin muuttaneemme palstan eräänlaiseksi luonnonpuistoksi,\njossa ihmiskäsi on vain siellä täällä autellut ja kohennellut.\nMetsänraivaus on tunnetusti hauskaa työtä, mikä johtunee siitä,\nettä sitä tavallisimmin tehdään kauniilla säällä ja huviretken\nhengessä, että silloin tullaan erikoisen syvästi hengittäneeksi\nmetsän tuoksuvaa, puhdasta ilmaa, ja että jälki niin miellyttävästi\nhivelee kauneudentajuamme. On kuin olisi kutonut kaunista mattoa,\njoka nyt leviää tuossa laajalla lattialla, tai rakennellut varjoisaa\npuistoa, jossa kaikkialle avautuu mitä houkuttelevimpia näköaloja\nja istumapaikkoja. Tuolla kukkii keväisin sinivuokko, tuolla kielo,\nkesällä tuolta tuulahtaa vanamon hienosti hiipivä, hiljainen\ntuoksu, tuossa istuimme kerran aivan kahden, kultakiharaisen tytön\nnukkuessa, kuuntelimme tuulen suhinaa ja ison koivun ritvojen\nrapisevaa hulmuamista -- kaikessa on mukana jotakin meistä itsestämme,\ntoivoistamme ja unelmistamme, ja siksi on kaikki meille erikoisesti,\nyksilöllisesti, tuttua ja rakasta.\n\nMutta melkeinpä vielä mieluisempaa on pienen puutarhamme perustaminen\nja kunnostaminen. Maalaiset pitävät maahenkeä heille luonnollisesti\nkuuluvana erikoisominaisuutena, mutta siinä he erehtyvät. Oikea\nihanteellinen, uskonvimmainen maahenki on löydettävissä nimenomaan\nkaupungeista. Voisin luetella jos kuinka paljon sellaisia\nkaupunkilaisia, jotka varakkaina henkilöinä ovat hankkineet maatilan\nja järjen varoittavista äänistä huolimatta, sokean maahengen vallassa,\ntuhlaavat sen viljelemiseen ja kunnostamiseen tavattomia summia.\nTuskin he ovat saaneet päivän työn loppuun, kun he jo, jos tila\non sopivasti kaupungin läheisyydessä, lääpästyksissään ryntäävät\nsinne autollaan, ja siellä sitten iltapäivät sieraimet levällään\nnuuskivat lannanhajua ja muuta maahenkeä, syvän tyydytyksen ja\nnautinnon kuvastuessa heidän kasvoiltaan. Ja jos he sitten jollakin\nkeinolla, esim. merkitsemällä suurimman osan vuoden kuluessa tilaan\nsijoittamistaan rahoista \"perusparannusten tiliin\" tai tekemällä\njonkin muun väärennyksen, saavat tilansa \"kirjanpidon\" näyttämään\nedes viiden pennin voittoa, on heidän ilonsa rajaton. \"Näet nyt, että\nmaanviljelys voi herrasmiehelläkin kannattaa, kun sitä harjoitetaan\njärkiperäisesti\", he huomauttavat minulle, joka perheen ystävänä olen\njoutunut asian kehitystä seuraamaan ja avustamaan heitä kokeneen\nmiehen asiantuntevilla neuvoilla. Heidän keskustelunsa liikkuu\nmieluiten maataloudellisissa kysymyksissä, joista heillä kuulostaa\nolevan hämmästyttävän laajat, monipuoliset ja ylipäätänsä asialliset\ntiedot, ja heidän kauneusihanteinansa ovat ilmeisesti pyöreät,\npulleat, maataloudelliset ääriviivat. Kuta laihempi maisteri, sitä\nkiihkeämpi, tulisempi, alkuvoimaisempi maahenki. Huippunsa tämä\nsaavuttaa sellaisessa runoilijassa, joka ei ole nähnyt maaseutua\nmuuten kuin junan ikkunasta kahden kaupungin välillä. Tilatkaa\nhäneltä koetteeksi runo maamiesseuranne 50-vuotisjuhlaan, niin saatte\nkuulla, mikä uskomaton, korkeapaineinen maahenki uhkuu hänen oudon,\nprofeetallisen innostuksen siivittämistä säkeistään. Kyllä se niin\non, että jos maalaisten mieli oppia oikeata maahenkeä, heidän täytyy\ntulla kaupunkiin, meidän herrasmiesten kouluun. Siellä vasta he\ntulevat näkemään, miten tuollainen aito henki säteilee pyhänä tulena\nsilmistämme.\n\nMe, joilla ei ole varaa hankkia maatiloja, ostamme kuten tunnettua\nitsellemme huvilat velaksi. Maahengen syvästi läpitunkemina olemme\njo velkaa tehdessämme selvillä siitä, miten parhaiten hankkisimme\nsille korot, mahdollisesti kuoletustakin: puutarhamme monipuolisilla,\nmaukkailla ja halutuilla tuotteilla. Puutarhat ovat tyypillinen\nkaupunkilaisilmiö -- en muista nähneeni niitä muualla kuin kaupunkien\npihoilla, liepeillä ja kaupunkilaisten huviloissa; jos näet sellaisen\njossakin maakartanossa, on se selvä merkki siitä, että isäntäväki\nasuu talvet kaupungissa. Alunalkuaan kaupunkilaiset, esim. Turun ja\nNaantalin munkit ja nunnat, opettivat puutarhaviljelystä maalaisille,\njoiden taipumus tälle alalle on niin vähäinen, että vain harvoissa\nvarsinaisissa maalaistaloissa harjoitetaan puutarhanhoitoa, jotakin\nvaivaista itsehoitavaa omenapuuta lukuunottamatta.\n\nKuten näistä vaatimattomista mietteistä näkyy, oli minulla aivan\nerikoiset edellytykset puutarhanhoitoon, ja innostuneena tähän hommaan\nryhdyinkin. Palstan reunaan oli jäänyt kapea kaistale peltomaata,\njonka nyt suunnittelimme kuin kuvanveistäjät siihen muotoon, mikä\nmeitä miellytti ja mihin se itse näytti ulkopiirteillään viittaavan.\nEn muista toista asiaa, joka olisi tuottanut meille pysyvämpää ja\npuhtaampaa iloa. Joka kerta kun maailmalta saavuin, se oli kuin kukka\nnuoren neidon rinnassa, ilahduttaen kauneudellaan ja tuoksullaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin totean taas kerran olevani täällä, oman pienoismaailmani keskellä.\nKaikki, mikä kohisi ympärilläni vielä eilen, on kadonnut, painuen\njonnekin kauas kuin ukkospilvi taivaanrannan taakse. Tuskin muistan\nsitä enää. Eilen oli vielä kiistaa ja taistelua, tänään on vain\nsopusointua ja rauhaa. Tietoisuus siitä valkenee minulle äkkiä kuin\npilven takaa esille leimahtava aurinko, jonka valovirta muuttaa synkän\npimeyden häikäiseväksi kirkkaudeksi, saaden pitkin hämärää tuonenpolkua\nkulkevan ihmisen huumautuneena ja janoisena ojentamaan anovat kätensä\nvalon lähdettä kohti, jossa on elämän suuri onni.\n\nAvaan silmäni äkkiä temmatakseni koko olemukseni nykyhetken\nkirkkauteen. Näen pienen puutarhani heinäkuun hurmiossa, sen vierellä\nhumisevan metsän ja puiden välistä kimaltelevan siintävän selän.\nNäen ja tunnen, kuin kokisin sen ensi kerran, ihanan auringon ja sen\neloa antavasti kuumentavat säteet, kuulen kirkkaita lasten ääniä ja\nkypsyneen naisen pehmeätä naurua, jonka pohjalla väreilee saavutetun\ntyydytyksen voittoisa ja elämänhaluinen helke, kuulen lintujen\ntuhatäänistä laulua ja vaivun miettien kysymään, onko tämä unta vai\ntotta?\n\nOn melkein niin kuin väliin en olisi siitä oikein selvillä. Muistan,\nettä nuoruudessani, vielä silloinkin, kun tämän puutarhan suunnittelin,\nelämä oli minulle jollakin tavalla todellisempaa kuin nyt. Sen suuret\nilot ja vähäiset surut olivat kaikki täsmällisiä ja selviä tosiasioita.\nMutta kuta vanhemmaksi olen tullut, sitä omituisemmin olen ruvennut\nelämään suhtautumaan, kunnes se minulle on joskus muuttunut melkeinpä\neräänlaiseksi ihmeelliseksi uneksi. Elän ja työskentelen, tapaan\nystäviäni ja nautin heidän minulle osoittamastaan hyvyydestä, mutta\nhyvin usein vilahtaa mieleeni kuva jostakin yhteisestä suuresta\nunesta, jota me kaikki näemme ja josta me joskus heräämme -- mihin,\nsitä en tiedä. Voimakkaana aavistuksena tunkee yhä useammin sieluuni\nkuvitelma kaiken elollisen ja katoavan väliaikaisuudesta, joka on kuin\nvalmistusta sitä varten, jossa itse varsinainen tosi on. Tunnen usein\nselvästi, ettemme me ja kaikki oleva ole mitään lopullista tulosta,\nolemassa vain tätä elämän muotoa ja itseämme varten, vaan jotakin\nihmeellistä kehitysastetta, jossa käymisvoima, meille tuntematon suuri\nkaikkeuden perusohjelma, edelleen vaikuttaa, vieden meitä tuntematonta\npäämäärää kohti. Mutta riemuitseva toivo, joka väliin kasvaa\nvakaumukseksi, väliin masentuu murheeksikin, kuiskaa meille, että\nmatkamme käy korkeutta kohti, että päämäärämme on jossakin ylhäällä,\nkirkkauden maailmassa, siellä, jossa asuu se totuus, jonne johtavalla\ntiellä tämä on vain maallinen, katoava valmistusmuoto. Kirkas naurun\nhelähdys, tuulen kohahdus kesäisessä koivikossa, linnun laulu,\npienet juoksevat jalat, uhkean naisen olemusta ympäröivä viehättävän\naavistuksen tuoksu, jokin sellainen herättää minut unelmistani. Enkä\nkuitenkaan herää, vaan nukun seisaallani, uneksin edelleen, heinäkuun\nruusujen tuoksun leijaillessa ympärilläni, enkä tiedä, onko elämä sadun\nunelmaa, vai rautaista totta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSielussani asuu lähtemättömänä eräs kuva, joka tuottaa minulle suurta\nnautintoa ja jota vaalin hellällä rakkaudella. Usein palaan sen\npariin, so. menen \"sinne\", sillä eihän se olekaan mikään kuva, vaan\ntodellinen paikka, vaikka sitä ei olekaan \"aineellisesti\" olemassa.\nSiitä huolimatta sen todellisuus on minusta väliin varmempi kuin\nne aineellisuuden kuvat, joita aistimet minulle välittävät. Se\non hiljainen etelän erakkola, yllä sininen taivas ja edessä sekä\nympärillä sinertävän autereen alla välkkyvä, helmikimalteinen,\nkirkkaasti vihreänhohtoinen meri. Se on kypressien ja pinjojen\nvarjostama, laakerien ja myrttien muodostama tumma lehto, jossa tuntuu\nyrttien tuoksu ja jonka keskeltä kuultaa kappale vuosituhansien\nvärjäämää marmoria; sen helmasta kuuluu virvoittavan veden hiljainen,\nraikkaasti rauhoittava solina ja runotarten salaperäinen kuiskailu.\nRaukean helteen hiljaisella hetkellä hiivin sinne, unelmoimaan\nkuuman keskipäivän autereisia näkyjä, saamaan sieluuni pyhän lehtoni\njumalien suomaa kaunista onnea. Istahdan ikivanhalle marmoripaadelle,\nlasken sille käteni ja yhdistyn sen kautta siihen aikaan, jolloin\nvuosituhansia sitten tällä samalla paikalla istui toinen ihminen, nyt\njäljettömiin hävinnyt. Lähteen hiljainen lirinä viihdytti silloin\nsamoin kuin nyt, laakerien ja myrttien tuoksu oli yhtä huumaavaa, sydän\nsykkii samassa tahdissa tuon tuntemattoman kanssa, unelmat unohtavat\nvuosituhansien väliajan, ja niin on tuolla rauhan paikalla pian sama\nihminen, joka siinä aina on ollut samaa onnea ja aurinkoa etsimässä.\n\nTämä sieluni salainen sopukka, jossa on unelmieni kaunis alttari, on\nse paikka, josta haen itselleni auringon silloin, kun en sitä muuten\nnäe. Kun pimeys näyttää voittaneen ja mieli painuu alakuloiseksi,\nminä turvaudun unelmiini ja tyydytän kaipuuni katselemalla tuolla\nkaukaisessa rauhan paikassa, marmorin, laakerin, solisevan lähteen\nja sinisen meren yllä välkkyvää aurinkoa, saaden siltä kärsivällisen\nodotuksen voimaa. Ja kun pimeys alkaa väistyä sekä sielustani että\nympäriltäni, kun kevään merkkejä alkaa ilmestyä ja todellinen aurinko\nsaapuu päivä päivältä yhä lähemmäksi, kasvaa jännitykseni kasvamistaan,\nkunnes suuri riemuni hetki saapuu. Se on juuri tämä heinäkuisen\ntäyteläinen hetki, tämä ruusujen kukkimisen aika, jolloin syreenien ja\nkielojen tuoksun muisto vielä viipyy ilmassa, jolloin keisarinkruunut\nkohottavat komeata valtikkaansa, jolloin taas saan täällä omassa\nrauhansatamassa, ympärillä elämän onnelliset äänet, silmissä ihanaa\nunta muistuttava kuvasarja, lausua sille hengessäni ylistyksen sanoja\nja palvoa sitä valon rakastajan intohimolla.\n\nMuistan, kuinka tullessani tänne keväisin aina yhä uudelleen kuin\nhämmästyneenä totesin auringosta virtaavan valtavan elinvoiman. Kun\nkatselin ympärilleni uteliaasti, huomaisinko niin aikaisin mitään\nuuden elon merkkejä, näin, kuinka kaikkialta maasta sitä kohti ojentui\njanoava, valoa rakastava luonto. Kuin tuhannet pienet kädet, hennot\ntaimet ja ruohot kurottuivat sen puoleen, nousten salaperäisen voiman\nkutsumina näkyville maan mustasta mullasta. Äsken oli maa vielä synkkä\nja kostea kuin hauta, eloton, ilmeetön, yllään liikkumaton kuoleman\nnaamio. Kun aurinko rupesi sitä lämmittämään, alkoivat nesteet hiljaa\nkiertää miljoonissa tiehyeissä; se heräsi ja kaikki siihen hautautunut\nelämä tunsi ylösnousemuksen hetken tulleen. Jos vaipuisin talven\nmukana horrostilaan ja heräisin äkkiä kevään auringon kirkkauteen,\nsaisin valtavana ja yllättävänä kokea sen toivon aatteen suuruuden,\njoka sisältyy ylösnousemuksen ajatukseen. Silloin haltioituisin tuosta\nihmiskunnan ihmeellisestä kuoleman takaisesta kuvasta, kuinka kerran\nkoittaa se kevätpäivä, jolloin elon antaja ja lähde kutsuu haudoista\nilmoille kaikki, kuulemaan vihdoinkin sen arvoituksen ratkaisua, jota\nhe turhaan eläessään olivat koettaneet selittää.\n\nJoskus keväisin puutarhassani, näiden mietteiden ja mielikuvien\nvallassa, kumarruin ja koetin kädelläni multaa. Se oli auringon\nlämmittämää ja kuohkeata, ja olin näkevinäni, kuinka määrätön joukko\npienoiselämää oli herännyt siinä kuumeentapaiseen toimintaan.\nMonivuotinen kukka tuossa oli jo voimakkaassa elonvauhdissa; viisaana\nja ajattelevaisena se oli menneen onnen aikana koonnut itselleen\nhyvyyttä varastoon, josta se nyt tyytyväisenä ammensi runsain määrin,\nintohimoisesti pyrkien kohti kukkimisen ja hedelmöimisen suurta hetkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kevät. Olen hiljaisesti ahertaen saanut kaikki valmiiksi, muokannut\nmaan kuohkeaksi, silittänyt sen, jakanut sen osiinsa, ja pyrkinyt\ntässä kaikessa sekä hankkimaan tuleville kasvateilleni hyvät elinehdot\nettä tyydyttämään oman itseni sisäisiä vaatimuksia. Miksi teen tätä\ntyötä? Se ei tuota minulle missään tapauksessa vaivojeni korvausta,\neikä siitä minua kukaan kiitä. Se rasittaa ruumistani ankarasti ja\nsaa hien virtaamaan otsaltani. Mutta tästä huolimatta teen sitä\nuuraammin ja ehkä suuremmalla hartaudella kuin mitään muuta, sillä se\ntuottaa minulle hienoa, erikoista tyydytystä. Ehkä juuri tässä työssä\npääsen todella olemaan jäsen tuossa salaperäisessä luonnossa, joka\non ympärillämme aina, mutta josta olemme niin vieraantuneet? Ehkä on\nmaan äidillisen äänen kutsua tuo erikoinen halu möyriä mustaa multaa\nja pidellä sitä niin, että se kasvattaa hyviä antimia ja samalla\nsaamillaan muodoilla ilahduttaa ja virkistää sopusointua ja kauneutta\nhakevaa silmää? Kun katselen pientä tarhaani, tuota vaatimatonta työni\ntulosta, tunnen sieluni sykähtävän ilosta, sillä se ei ole vain multaa,\nvaan samalla myös kesän kaunista runoa, täynnä toiveita ja tulevia\nkukkasia.\n\nJa nyt olen valmis \"kylvämään\". Yksinkertainen ja koruton sana, mutta\nkuitenkin kaiken onnen ja menestyksen syntysana! Käyt \"Luojan sormien\nlomitse\", tuot mieleen ihanan kuvan kylväjästä, joka meni siementänsä\nkylvämään. Näen Jeesuksen kulkevan viljapellon läpi, näen autereessa\nväikkyvät Judean vuoret ja Galilean kummut, tuoksuvat kedon liljat\nja tuulessa aaltoilevan viljan, näen Herramme opetuslapset ja heidän\nsilmistään loistavan lapsellisen hurskauden. Kuuntelen hartain mielin.\nNäen oman sydämeni.\n\nKatselen kädessäni olevia siemeniä. Ne ovat niin pieniä, että niitä\ntuskin voi yksitellen erottaa, mutta niistä kasvaa suuri kasvi,\nhuipussa lopuksi kukka. Tuosta kasvista ja kukasta ei ole mitään\naineellista hyötyä, mutta silti pidän sen kylvämistä henkisesti\ntyydyttävämpänä kuin hyötykasvin kylvämistä. Tiedän, että se aikansa\nkasvettuaan tuottaa sielulleni iloa kauneudella. Kun syksympänä katson\nsitä tältä paikalta, se muodostaa vihreää taustaa vastaan kirkkaan\nväripilkun, josta näyttää lähtevän hohdetta joka haaralle. Tuosta\npienestä ja mitättömästä jyväsestä on silloin saanut alkunsa eheä\nkauneuden vaikutelma, joka on siihen verraten mittaamattoman suuri.\n\nNäin kylvän siemeniäni pitkin pieniä vakoja ja peitän ne sinne\nsiunausteni ja toivotusteni saattelemina. Vähitellen peittyy maa,\nja kun silmään tarhaani, olen huomaavinani sen saaneen muodolleen\njännittynyttä odotuksen ilmettä. Mitä on tulossa? Minkä hääpuvun\nsaamme? Näin se näyttää kysyvän ja tuntuu kuin tuhannet pienet\nkeijukaiset olisivat ruvenneet karkeloimaan sen sileällä pinnalla.\n\nMutta vielä ei ole työni valmis. Otan hentoja taimia ja rupean\nistuttamaan niitä. Ne ovat mielestäni kuin pieniä, avuttomia lapsia,\njotka menestyäkseen vaativat mitä hellintä ja huolellisinta hoitoa.\nJa taas tunnen samaa kuin kylväessäni: on hauskempaa istuttaa\nkukkia kuin tavallisia hyötykasveja. Tuntuu kuin jo kukan taimen\nympärillä väreilisi sen myöhempi kauneudentunnelma, kuin eläisi se\njo lapsuudessaan jotakin korkeampaa ja runollisempaa varten, kun\nsitävastoin hyötykasvin taimen lapsenmuodolla asuu arkipäiväinen,\ntavallisen elämän runoton tarkoitus. Ja kun järjestelen mietteissäni\n\"hyötyä\" ja \"kauneutta\", huomaankin ihmeekseni, kuinka hyvin ne\nsointuvat yhteen. Suunnittelen edellisestä sen tumman ja yhtenäisen\ntaustan, jota vastaan katsottuna jälkimmäinen oikein pääsee kaikkea\nrunouttansa kehittämään. Kaivan sijoja, ruoputtelen hentojen\njuurien ympärille kaikista kuohkeimman mullan, ja lopuksi kastelen\nnäitä lapsiani virvoittavalla vedellä. Kun nyt katson niitä, olen\nhuomaavinani niissä arkaa ja pelästynyttä ilmettä. Näin oli heidät\nerotettu sisarparvesta ja pantu maailmalle, tulemaan toimeen omin\nneuvoin; onko ihmettelemistä, että ne ovat pelästyneitä ja hädissään.\nOlkaa huoletta! Olette päässeet maaemon rinnoille, joista ei lopu\nravitseva ja kasvattava elämänneste.\n\nJa nyt on vihdoinkin kaikki valmista. Kevätpäivä on jo kulunut\niltaan. Tuuli on tyyntynyt, järvi on kuin kuvastin, lintujen laulu on\nhetkiseksi vaimennut, ja harras, hiukan surumielinen rusotunnelma lepää\nmailla. Kaikki on sanatonta, hiljaista rukousta, anelevaa pyyntöä,\nodotusta, nousua maan mustasta mullasta kohti sopusointua, kirkkautta\nja kauneutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAstun hiljaa ulos makuukammiostani. On elämäntapoihini nähden\nvarhaista. Aurinko on kuitenkin jo kohonnut korkealle. On aivan tyyntä,\njärvi taas kuin kuvastin, taivas kuin puhdas sini. Ilmassa on tuo\nerikoinen raikas tuoksu, jonka tuntevat vain varhain nousijat. Hengitän\nsitä syvään ja totean hetken kuluttua, kuinka pienet happirakkulat\nrupeavat veressäni poreilemaan. Lähden joka-aamuiselle retkelleni\nsatumaahan.\n\nPääskyspariskunta tervehtii minua tuttavallisesti sirkuttaen. Eräänä\npäivänä kuultiin pikku tytön vilpolassa yksinään suuresti ihmettelevän:\n\"Voi, kuinka täällä on suuria kärpäsiä!\" Mentiin katsomaan: pääskyspari\non etsimässä pesän paikkaa, joksi vihdoin valitaan nurkka. Nytpä\nalkaa innokas työskentely: kannetaan rannasta savea ja muurataan,\nsiepataan pihalta mitä löydetään pehmeää, karvoja ja höyheniä, joita\nsinne heitä varten vähän pelmuutan, ja istahdetaan välillä laulamaan\ntuota loputonta eeposta Saksanretkestä ja Neitsyt Maarian saksista.\nYstäväni tuolla nurkassa ovat jouhipääskysiä, perhekuntansa aatelistoa,\njoiden samettinen, sinimusta frakki, valkoiset housut ja liivit, sekä\npurppuranpunainen rintaröyhelö ovat moitteettomassa kunnossa. Olemme\ntottuneet toisiimme. Nyökäytän niille sivumennen päätäni ja puhelen\nystävällisesti: ne sirkuttavat vastaan sievästi ja kallistelevat\npäätään herttaisesti kuunnellessaan karkeata ääntäni. Niiden pienet\nsilmät ovat kuin mustat helmet ja niiden koko olemus mitä täydellisintä\nja sirointa suhteellisuutta. Nyt ne lehahtavat siivilleen ja antautuvat\nkeveän ilman varaan, liitäen pois välähtävän nopeasti kuin äkillinen\nkaunis ajatus, joka tulee ja menee, sitä voimatta milloinkaan täysin\ntavoittaa.\n\nNyt kajahtaa jostakin aivan lähistöltä raikas ja heleä \"kukkuu\".\nUteliaana rupean tarkastamaan, missä puussa onnenlintuni istuu. Samassa\nkuulen omituisen rapsahduksen: käki on kuin onkin lentänyt vanhassa\nkoivussa olevaan pesimispönttöön, jonka reikä on liian iso; pyrstö\nei kuitenkaan mahdu sisään, vaan jää piipottamaan ulkopuolelle. Vai\nniin, sinä veitikka! Etkö siis todellakaan viitsi itse tehdä pesää,\nvaan tulet häiritsemään monivuotisia ystäviäni, kunnianarvoisaa\npaarmalintupariskuntaa, joka on vuosikausia tuossa pesässä sanomattoman\nahkerasti uurastanut kasvattaakseen lapsistaan kunnon kansalaisia.\nTätä kevytmielistä munimista toisen pesään en todellakaan voi sallia.\nNäenhän, minkä hädän ja kauhun valtaan pöntön lailliset omistajat\novat joutuneet! Ukko huutaa ja manaa kutsumatonta vierasta kovimmalla\näänellänsä, ja eukko-riepu on mennyt aivan pyörälle, repalehtien\nhassusti kuokkavieraan ympärillä. Kuulen selvästi, kuinka ne kutsuvat\nminua apuun. \"Kyllä tulen!\" huudan niille ja ottaen tikapuut rupean\nnousemaan pöntön ulottuville. Mutta nytpä käki huomaa jotakin outoa\nolevan tekeillä. Säikähtäen se rupeaa kääntymään, mutta ulkopuolelle\njäänyt pyrstöpä ei sallikaan sitä. Huomaan sen ja riemuitsen jo\nmielessäni siitä harvinaisesta tapauksesta, että saan pidellä elävää\nkäkeä, elävää onnenlintua, kädessäni, kun se kuullen minun kiipeävän\nyhä lähemmäksi epätoivoissaan tekee uuden ponnistuksen, murtaa\npyrstösulkainsa pään ja lehahtaa lentoon, mennessään vielä käheästi\nkakistaen. Kurkistan pesään: sen pohjalla on viehättävän untuvaisessa\nja lämpöiseltä näyttävässä kolossa viisi pientä munaa, terävämmät\npäät sisään päin, jo valmiina sovussa kuin pienet sisarukset.\nLaskeudun varovasti pois ja kohta emo rientää puuhakkaan näköisenä\npönttöön vuorostaan tarkastamaan, oliko siellä näiden kiusallisten\nkäyntien jäljestä kaikki kunnossa. Mutta isä istahtaa viereiselle\noksalle ja helähdyttää iloisen sävelvirran, niin että kurkkuhöyhenet\npörhistyvät hänen ponnistellessaan ja lasketellessaan mutkallisia\nlirauksia ja sävelkuvioita. Tämä oli herttainen tapaus aamuvarhaisessa\nsatuvaltakunnassani; naurahdan sille ääneen.\n\nNauruni kuulostanee omituiselta tässä ympäristössä, sillä jalkoihini\nputoaa käpy kuin olisi minua sillä heitetty. Katsahdan ylös. Orava\nsiellä istuu ja raksuttaa iloisesti. \"Ahaa, vanha veikko!\" tervehdin\nsitä ihastuneena; \"päivää, päivää! Hauskaa nähdä, että olet taas\npäässyt hyvin talven läpi!\" Ja orava-ukko raksuttaa, täryyttää oksaa\nkäpälillään, ja katselee älykkäästi mulkosilmillään, kallistellen\nsiroa päätänsä ja leuhautellen tuuheata häntäänsä. Orava-ukko on\nsatuvaltakuntani pikku tytön ja pojan vanha hyvä ystävä. Kun surut\novat niin suuret ja ikävä niin voittamaton, että itku rupeaa olemaan\npikku väellä työnä, kerrotaan heille, kun muu ei auta, satu pimeästä\nmetsästä ja kiltistä oravasta. Ovat lapset menneet marjaan ja eksyneet\nsynkkään kuusikkokorpeen. Huu, kuinka siellä on kammottavaa, kuinka\ntuuli kohisee kolkosti, sade rapisee ja tulee yhä pimeämpi. Eivät tiedä\nlapset, minne mennä, vaan istuvat kuusen juurella käsitysten ja itkevät\nkatkerasti. Silloin kuuluu oksalta ääni: \"Mitä te itkette, lapset?\"\nOravaukko siellä istuu ja katselee heitä uteliaasti. Lapset ihastuvat:\n\"Kun emme osaa kotiin!\" -- \"Kyllä minä osaan!\" sanoo orava, \"tulkaa\nperässäni!\", ja lähtee mennä huippasemaan niin että häntä on harmaana\nviivana. Ja pienet jalat juosta vikittävät perässä niin, niin, niin\ntiheästi, että puut vain vilisevät -- tuossa on jo kotiaita -- hipsis\nvain, kun siitä mentiin yli -- tuossa on jo koti ja tuolla on jo äiti\n-- hupsis! lapset katosivat suureen syliin ja sinne hukkuivat samalla\näskeiset murheet. Mutta kiltille oravalle lapset antoivat palkinnoksi\nsokeria ja maitoa ja vehnäleipää ja karamellia ja pähkinöitä ja omenia\nja nekkuja ja kaikkea hyvää, ja orava söi pöydän ääressä kuin muutkin\nmiehet, pyyhiskeli viiksiänsä ja sanoi: \"Hyvää on!\"\n\nMutta tuossahan onkin se iso sammaltunut kivi, joka on satuvaltakuntani\ntärkeimpiä paikkoja. Sen allahan nimittäin asuu se pitkäpartainen\ntonttu, joka saapui tänne silloin, kun huvila saatiin valmiiksi.\nKyllä lapset tietävät kertoa, kuinka sievä tupa hänellä siellä on,\nkuinka kaikki on puhdasta, kaunista ja kodikasta. Täällä hän asuu\nja tassuttelee öisin kaikkialla, hiipii lasten vuoteitten ääreen ja\nkohentelee peittoja, etteivät pääse putoamaan, antaa kauniita unia,\nniin että hymy tunkee unenkin läpi, ja viepi joskus omaan tupaansa,\njossa antaa semmoista maailman mainiointa hyvää, ettei äitikään\nmilloinkaan. Mutta riitaa ja muuta pahaa se pelkää ja uhkaa lähteä\npois, kun sellaista tapahtuu. Ja sillä on, niin lapset vakuuttavat, oma\nlintunsakin, se sama, joka kirkkaina päivinä huutelee tuolla niemellä\nahkerasti \"kuha kiehuu\". Lapset ovat koettaneet saada sitä nähdä, mutta\nse on arka ja vaikenee heti kuullessaan jonkun lähestyvän. Joskus\nvilahtaa oksien välistä keltainen lintu ja äiti on tyynnyttävästi\nvakuuttanut, että jos hyvinkin lienee kuhankeittäjä, tuo kultainen ja\narka vilahtaja, tontun lintu.\n\nRannalla nuokkuvat riippakoivut uneksien, heilutellen notkeita\nritvojansa ja ihastuneina katsellen kuvaansa veden kalvossa. Pienet\nkristalliaallot lipisevät hiljaa rannan hietikkoa vastaan, kirjaillen\npohjan tuhansilla pienillä aaltokuvioilla. Sudenkorento särisyttää\nuhkamielisesti siipiään ajellessaan kärpäsiä ja nauttiessaan\nhelteestä. Kaukaa järveltä rupeaa kuulumaan valittavaa huutoa, jossa\non surumielinen, pitkäveteisesti raukeava sointu. Siihen vastaa toinen\nsamanlainen, kunnes siihen vihdoin yhtyy tahdikas, käheän räikeä\nkirkuminen, joka tuntuu kuin sielujen hädältä kiirastulen liekissä.\nKuikat siellä huutavat kuin olisivat ne satuvaltakuntani ulkopuolelle\nsysättyjä kirottuja olentoja, jotka vaikerrellen kohtalonsa kovuutta\niäti purjehtivat rannattomalla ulapalla. Valkoinen vene uneksii tuossa\nteloillaan tulevista souturetkistä. Hiekkainen aurinkoranta, valkoinen\nvene, aava ulappa ja häiritsemätön rauha!\n\nRiistäydyn irti rantani ja järveni lumoista ja saavun pienelle\nkääpiötuvalle, jonka portailla vallitsee vilkas hyörinä. Satoja\nmehiläisiä lähtee ja satoja tulee, niin että pesän suulla näyttää\nolevan kuin suuri viuhka, kuin pyrstötähden pyrstö. Tuossa tulee eräs,\njolla on housuntaskut pullollaan siitepölyä ja hunajavatsa nähtävästi\nniin täynnä, että lento käy raskaasti ja kömpelösti. Kiireesti se\nkömpii lentoaukolle, jossa vartijat pitävät järjestystä, ja katoaa\ntuonne pimeän pesän salaperäisiin sokkeloihin. Sieltä kuuluu kumea\nsurina kuin olisi siellä tuhansia ahkeria kääpiöitä murtamassa kultaa\nja kalliita kiviä vuoren uumenista. Vertaan tätä järjestynyttä,\njärkähtämättömien lakiensa nojassa toimivaa yhteiskuntaa villin\nkimalaisen säännöttömään pesään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPenkille, aurinkoiselle pihamaalle, on istahtanut nuori tyttö, jonka\ntunnen erittäin hyvin. Olen tarkastellut häntä syntymästä saakka: hän\non se sama kultakiharainen lapsi, joka oli mukana tätä huvilanpaikkaa\nvalittaessa. Hän on nukkunut kauan ja hänen siroissa, tulevaa\nnaisellisuutta aavistelevissa muodoissaan näyttää vielä olevan makean\nunen tuottamaa hyväilevää raukeutta. Hän on pukeutunut heleänpunaisiin\nja palmikoi nyt tukkaansa siroin liikkein. Istuessaan siinä kirkkaassa\nvalaistuksessa syreenin ääressä hän on mielestäni kuin heleä punakukka\nvihreällä niityllä. Kun istahdan hänen viereensä, hän laskee\nrauhallisesti käsivartensa kaulalleni ja katsoo minuun haaveilevasti\nsuurilla siniharmailla silmillään. Ja minä luen niistä selvästi kuin\nkirjasta sen, mitä hän ei itse tiedä: kypsyvän nuoruuden muotoja\nsaamattoman, epämääräisen, mutta silti niin kiihkeän kaipuun, joka\ntäyttää nuoren tytön koko olemuksen kuvaamattomalla onnen ja viehkeyden\ntuoksulla. Tunnen ja muistan sen niin hyvin, mutta harmaantuvat\nohimoniko tehnevät, että soisin vielä tuon vieressäni istujan silmistä\nloistavan vain lapsen ihmettelevän ilmeen. Aikaa on janota, kaivata,\nolla onnellinen ja surra. Mutta hän ei aavista mietteitäni, vaan\nvaipuu katselemaan kauas järven yli taivaanrantaan, jonne on noussut\nsatuhohtoinen poutapilvivuoristo, kunnes hän yhtäkkiä naurahtaa\npehmeästi, sointuvasti ja iloisesti, itsekään tietämättä, miksi.\nSeuraan hänen eleitänsä ja ilmeitänsä suuremmalla kiinnostuksella kuin\nmitään näytelmää, sillä tämä puhkeaminen ummusta kukaksi, nupusta\nruusuksi, lienee sentään elämän ihmeellisimpiä ja kauneimpia tapauksia.\nHän on kuin punainen ruusun umpu, jonka vihreiden verhiöiden välistä jo\nkuultaa tuleva kauneus.\n\nSitten ilmestyy toiselle puolelleni uusi istuja. Hänenkin käsivartensa\nkietoutuvat kaulaani ja hänen suuret, tummansiniset silmänsä ovat\ntäynnä lapsellista iloa ja mitään kaipaamatonta virkeyttä. Hän on\npukeutunut valkoiseen leninkiin ja kun huomautan hänelle, ettei se\nole sovelias eikä käytännöllinen arkipuku, hän vastaa: \"Mutta se on\nniin sievä!\" Vaikenen viisaasti, melkeinpä hiukan nolona, kuullessani\ntämän aikaisin heränneen naisellisen miellyttämisvaiston ilmauksen,\nvarsinkin kun oma luontoni puolestaan vastaa siihen viehättymällä.\nKutkutan häntä kylkeen, jolloin hän hypähtää sirosti syrjään ja sanoo\nmuka pahastuneena: \"Hyi sinua!\" Siinä seisoessaan hän muistuttaa\nvalkolummetta. Sitten hänkin rupeaa nauramaan ja nauruun yhtyy\nruusu viereltäni, ja nyt helisee aiheetonta naurua niin virkeästi\nja iloisesti, että minunkin täytyy siihen yhtyä. Nauramme kaikki\nkolme, ollenkaan tietämättä, miksi, kunnes sekä ruusu että lumme\näkillisen mielijohteen valtaamina pyrähtävät juoksemaan kuin kaksi\ngasellia, ilmoittaen menevänsä rantaan, minkä päätöksen he nähtävästi\nolivat tehneet juuri sillä sekunnilla, ollenkaan sitä edeltäpäin\nharkitsematta. Katson heidän menoansa ja huomaan, kuinka lapsuuden\nsärmikkyys on väistymässä naisellisen pyöreyden tieltä, antaen heidän\nliikkeilleen tuota aaltomaista, notkeata liukuvaisuutta, joka viehättää\nmiehen silmää ehkä enemmän kuin naisen muu kauneus. Sinne he katoavat\nrantaleppien taakse ja minä jään ihmettelemään, mitä oli tapahtunut.\nKeitä olivat nuo kauniit olennot, jotka katosivat tuonne kuin suloinen\nmielikuva -- lapsia, neitoja, keijukaisia?\n\nMutta samalla joudunkin tarmokkaiden ja ylen runsaiden hyväilyjen\nesineeksi. Silmiini katsoo vaaleansininen silmäpari tuuhean\npellavakuontalon alta, ja pienestä suusta, josta kaksi yläleuan\nmaitohammasta on äsken pudonnut, tulee mitä pirtein ja samalla mitä\nepäjohdonmukaisin sanatulva, joka muistuttaa pääskysen liverrystä. Ja\nennenkuin ehdin tästä hyökkäyksestä selvitä, hän jo hypähtää sylistäni\nmaahan. \"Voi, kuinka kummallinen mato!\" hän huutaa silmät pyöreinä\nhämmästyksestä kuin kissanpojalla, koskettaa hätääntynyttä eläintä\nhyvin varovasti isollavarpaallaan, ottaa tikun ja koettaa ohjata sen\nkulkua, kääntää sen vihdoin selälleen ja sylkee sen päälle. Ihastuneena\nseuraan hänen puuhiaan, sillä tunnen tuossa oman lapsuuteni. Vai\nonko löytynyt lasta, joka ei olisi koskettanut kesän ihmeellistä\nmatoa isollavarpaallaan, kääntänyt sitä tikulla selälleen ja lopuksi\nsylkäissyt sen päälle? \"Hyi!\" hän huutaa sitten, \"menetkö tiehesi,\nilkiö!\" ja viskaa sen syrjään heinikkoon. Mutta samalla hän tuntee\ntehneensä viattomalle pahaa, omatunto nuhtelee häntä ja hän hyvittelee:\n\"Mato rukka, kiltti kiltti mato, mene omaan pesääsi nukkumaan!\" Ja\nkääntyen minuun hän kysyy silmät totisina: \"Eihän mato ole paha,\neihän?\", mutta ennenkuin ehdin vastata, hän kirkaisee täyttä kurkkua:\n\"Ty-tö-öt, missä te ootte?\", ja lähtee mennä vilistämään rantaan. Kun\nauringonsäteet välähtelevät hänen pellavatukassaan, hän on mielestäni\nkuin kierivä päivänkakkara. Niin läikähtelee lasten kirkas elämä kuin\nvesi.\n\nNytpä tunnen ihanaa tuoksua. Takatajunnassani olin jo äsken pannut\nmerkille, että vilpolasta kuului askelia ja kuppien kilinää, ja nyt\ntiedän, mitä se merkitsi: aamukahvi on valmista! Satuvaltakunnassani\nei juoda nektaria, vaan kahvia, tuota todellista ja ainoata jumalten\njuomaa, joka lahjoittaa nauttijalleen hiljaisen ja rauhoittavan\ntyydytyksen. Minua ei tarvitse enempää pyydellä vilpolaan, menen sinne\njo tälläkin kutsulla.\n\nSiellä tapaan mehiläispesän emon, kuningattaren, joka tyynessä\ntäyteläisyydessään ja kypsyydessään juuri hallitsee kädellään kiiltävää\nvaskipannua, kaataen kuppiin ruskeata juomaa. Totean hänenkin\nnoudattavan samoja vaistoja kuin tyttäriensä, sillä näennäisesti ilman\nulkonaista aihetta hän on kammannut tukkansa toisin kuin tavallisesti,\npukeutunut valkoiseen puseroon, ja pistänyt kaulan aukon alakärkeen\nsievän neulan. Hän hyräilee itsekseen ja hänen koko olemuksestaan\nja katseestaan säteilee tyyni äitikuningattaren voima. Tartun häntä\nvyötäisiltä -- ne ovat jonkin verran tukevammat kuin silloin, kun\nensi kerran rohkenin tehdä tämän elämässä niin tavallisen tempun --\nja painan häikäilemättä huuleni siihen kohtaan, jossa kaula eroaa\nvalkoisesta ja pyöreästä olkapäästä. Hän ei värise enää -- totean\nsiinä puolitieteellisesi -- sillä tavalla kuin neitona ollessaan, vaan\nummistaa hetkiseksi silmänsä, sitten heti lempeästi työntääkseen minut\nluotansa ja muka moittivasti sanoakseen: \"No-no!\" Hänhän tietää kaikki\nja tämä tietoisuus antaa hänelle tyyneyttä ja varmuutta kuin latelisi\nhän kaiken inhimillisen yläpuolella. Ja äidinvaistojaan noudattaen\nhän itsetiedottomasti rupeaa kädellään puhdistamaan takkini kaulusta,\nkohottaa vanhaa, yleisen arvostelun kohteeksi joutunutta, risaista\n\"panamahattuani\" ja sukii tukkaani, samalla tapansa mukaan toruen minua\njostakin pikkuasiasta, kunnes äkkiä perin oikullisesti suutelee minua\nsuulle, pannakseen heti sen jälkeen kuin ei mitään olisi tapahtunut\nsokeria kuppiin ja ruvetakseen puhumaan talousasioistaan. Oi te naiset!\nhuudahdan hengessäni täynnä milloinkaan sammumatonta kummastusta sitä\nmonivivahteisuutta, sitä lakkaamatonta värileikkiä, ratkaisematonta\narvoitusta kohtaan, joka nainen -- Luojan kiitos -- meille miehille\naina on.\n\nNytpä kuuluu tyytyväistä jokellusta ja vilpolaan tulee pieni mies,\njonka elinaikana maapallo ei ole vielä ehtinyt kiertää edes täyttä\nkahta kertaa auringon ympäri. Hän tervehtii meitä molempia mitä\nhyväntahtoisimmalla hymyilyllä, lähtien tukevilla pikku säärillään\nastua patsastelemaan minua kohti, kunnes samalla huomaakin muurahaisen\nlattialla. \"Hauva!\" hän sanoo ihastuneena ja unohtaen heti koko\nympäristönsä istuutuu ja rupeaa varovasti sormellaan koskettelemaan\nsitä. Muurahainen yrittää pyrkiä pakoon, mutta kun pieni lihava sormi\non aina edessä, se viimein suuttuu, tarraa siihen kiinni ja puraista\njarskauttaa. Pikkumiehen silmissä kuvastuu sanomaton säikähdys\nja ällistys, kunnes vihavoiva kipu pian puristaa ilmoille oikein\nsuurhuudon. Hänen kasvonsa ovat nyt sattuva ja onnistunut itkun kuva\nja hän katsoo meihin loukkaantuneena ja ihmeissään. Äiti kaappaa hänet\nsyliinsä ja nyt alkaa tuo hellä ja hyväilevä lohduttaminen ja kivun\nparantaminen, jossa ovat tehokkaimpina temppuina sellaiset kuin \"äiti\npuhaltaa\", \"äiti painaa esiliinalla\" ja muut tunnetut loitsukeinot,\njotka ovat siitä hyviä, että ne todellakin auttavat. Mutta minä, joka\nolen katsellut tätä kaikkea suurella mielenkiinnolla ja nauranut\nmakeasti pikkumiehen kokemukselle, saan soimaavan silmäyksen pitkien\nripsien alta ja kuulen moittivan äänen sanovan tuon vanhan, kysymyksen\nmuodossa olevan nuhteen:\n\n-- Kuinka sinä saatat vielä nauraa!?\n\n\n\n\nVII\n\nOLKKOLAISEN HEIKIN TUPAKAT.\n\n\nLähtemättömästi on rakennuskesältä -- poiketakseni hiukan syrjään --\npainunut mieleeni eräs kirkas ja ihana heinäkuun aamu, jolloin taas\njouduin heräämään aikaisin ja lähtemään ulos. Suuret, mustanruskeat\nja petomaiset kirput, joita oven auki jäätyä oli taas päässyt\nhuoneeseemme, söivät näet minua nytkin niin, että luuni rusahtelivat\nniiden hampaiden välissä. Taistelin niitä vastaan kello neljään saakka\naamulla, koettaen musertaa niitä päälle heittäytymällä, mutta lopuksi\npakenin, jättäen ne pettyneinä nuuskimaan saaliinsa äskeistä leposijaa.\nRiipaisin housut jalkaan ja menin ulos.\n\nSiellä tervehti minua korkea taivas, ihana aurinko, viheriäinen\nmaa ja heljät kukat. Ei tuulen henkäystäkään, vaan odottava,\naamuvihreä puhtaus kaikkialla. Taas ruohon kaste viilensi suloisesti\nvuodekuumeisia jalkojani, ja minä lähdin hillallensa vaeltelemaan\nsinne, josta vilahteli järven sininen selkä.\n\nRuispellon läpi vei kahden kämmenen levyinen polku, joka oli hauskasti\ntallautunut savipeltoon. Ruis seisoi korkeana ja sakeana seinänä\nmolemmin puolin, kaunokit katsoivat sinisilmillään kuin meren pohjasta,\nja polulta pirahteli yhtenään sirittäviä sirkkoja. Yksi oli niin\ntavattoman lihava, iso ja kömpelö, etten malttanut olla ottamatta sitä\nkiinni, ja koska ketään sivistyneitä ihmisiä ei ollut saapuvilla,\nkumarruin, pistin sen nokan siihen paikkaan, josta kenkä oli hieronut\nedellisenä päivänä, ja houkuttelin, kuten ennen poikasena: \"Anna,\nsirkka, voidettasi!\" Hetken perästä se päästikin suustaan tummaa\nnestettä, jolla lapsuuteni uskon mukaan piti olla ihmeellinen haavoja\nparantava voima.\n\nPellon takana oli haka ja siellä lehmiä sekä sonni. Ne katsoivat\nminuun vakaasti kuten ainakin naudat, mutta eivät ryhtyneet mihinkään\nlevottomuutta herättäviin tai vihamielisiin tekoihin. Menin siis\nrohkeasti niiden sivu, vihellellen huolettomasti, ja niin tulin\nrantaan. Suurenmoinen, ylen ihana näky oli taaskin vaivojeni palkkana.\n\nHerättyäni lumouksesta näin veneen ja siinä pahaisen ongen,\njolla joskus aikaisemmin olin koettanut kaloja houkutella. Kävin\nkääntelemässä kymmenkunnan kuivunutta lehmän lanttia nurin ja löysin\naivan oikein niiden alta matosia; ne eivät ole mitenkään parasta lajia,\nhauraita ja ohuita kun ovat, mutta parempien puutteessa ne kyllä\nmenevät. Ne viisi kuusi sittiäistä, jotka siinä mylläkässä pyllähtivät\nnurin -- vatsanalus oli kihisevän täynnä kirpun kokoisia poikasia, mikä\nmerkitsee hyvää naurisvuotta -- käänsin varovasti taas jaloilleen ja\nkätkin takaisin kakun alle, sillä tiesin hyvin -- niin oli karjakkomme,\nvanha Kustaava, ennen sanonut --, että jos sittiäistä kiusaa, niin\ntalon lehmät rupeavat lypsämään verta. Hilliten matosaalistani\nkouransilmässä, josta ne hermoja koettelevalla ja \"kylmällä\" tavalla\nluikertelivat sormien väliin, palasin rantaan ja keinuskelin pian\nkaislikon rinnassa odotellen \"nykäystä\". Se tulikin heti, sillä paitsi\nsitä, että olin vanha, joskin vain kohtuullisesti menestynyt onkimies,\nolin sylkenyt onkeen, mikä on tarpeellinen ja ainakin joskus pettämätön\ntaika.\n\nLurailin niin siinä aamuvarhaisella pitkin kaislikon reunaa,\nongiskellen, virutellen jalkojani, paistattaen päivää ja kuunnellen\nkylän kukkojen yhä tihenevää ja virkaintoista aamujumalanpalvelusta.\nLopuksi en välittänyt enää viedä venettä takaisin omaan rantaansa, vaan\nlaskin sen Olkkolaisen Heikin hiekkaan, joka on siinä aivan vieressä.\n\nHeti kun kokka oli karahtanut rantaan, ilmestyi näkyviin Heikin\niso ruskea kissa, laskeutuen alas rantapolkua. Se ei kuitenkaan\nunohtanut hetkeksikään mahtavaa arvokkuuttaan, ei edes siten, että\nolisi juossut, vaan saapui hitaasti kävellen, ja juuri tuossa sen\nitsetietoisessa kävelemisessä oli jotakin pelottavaa, mahtavaa,\nkuin Louhen laahomisessa keskilattialla. Sen posket olivat paksut\nja turkki kiiltävä, käpälät suuret kuin rukkaset, ja sen silmät\nloistivat kuin hiilet, samalla kuin punaisesta kidasta pursusi käheä,\nintohimoinen, uhkaava mauruaminen. \"Voi hyvä isä sentään\", ajattelin\nsiinä hiukan hätääntyneenä katsoessani, kuinka kissa yhä tuli minua\nkohti järkähtämättä, päättäväisen ja vakaan, leppymättömän näköisenä\nkuin kohtalo. Vaikka tiesinkin sen asian, heittäysin silti vähän\npelkurimaisesti sitä ihan kiiskittelemään ja lepyttelemään, luullen\nolevani yksin, kun samalla vierestäni, ison kiven takaa, kuului Heikin\nrauhallinen huomautus:\n\n-- Se tahtoo kalaa. On tottunut aina näin aamuvarhaisella onki- ja\nverkkomiehiltä saamaan.\n\nHiukan nolona heitin pedolle isoimman särkeni. Se sieppasi sen ilmasta,\nmarahti ärmeästi, unohti arvokkuutensa ja hävisi tiehensä kuin peläten,\nettä joku voisi viedä sen saaliin. Sitten vasta hyppäsin maalle, vedin\nveneen, pistin kalat riippiin ja rupesin Heikin kanssa juttusille.\n\n-- Olipa melkoinen syönti tänä aamuna, sanoi Heikki katsoen\nhyväksyvästi kalavitsaani ja kääntyen järvelle päin kuin nuuskiakseen\npäivän kalanpyyntimahdollisuuksia. Rannan lepikön vihreätä seinää\nvastaan, auringon täydessä valaistuksessa, piirtyi siinä Heikin\nkuva lähtemättömästi mieleeni. Tunnen velvollisuudekseni muutamin\nsanoin hahmotella tämän arvoisan ystäväni ulkonäköä, että lukijakin\npääsisi täydelleen ymmärtämään hänen olemuksensa suuruuden. Minun ei\ntarvinne sanoa, että kaikki mitä Heikistä puhun ja kerron, lähtee mitä\nystävällisimmistä tarkoituksista, syvästä kunnioituksesta hänen joka\nsuhteessa erikoista ja omintakeista persoonallisuuttansa kohtaan.\n\nOlisi väärin väittää häntä kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä\npitkäksi, sillä kaksi kyynärää ja tuuma pari olisi ollut lähempänä\ntotuutta. Silmät olivat pienet, naama ruskea ja ryppyinen kuin\nkuivanut kääpä, ja avonaisesta hurstipaidan rinnuksesta kumotti\nrinta kuin vaskikattilan kylki. Housuja, jotka olivat hurstista ja\nvanhaa ns. peltihousumallia, kannatteli jo kuluneisuuttaan pykiytyvä\ntuppivyö, niin etteivät ne sentään päässeet valahtamaan ihan\nnilkkoihin saakka, ja edessä pompahteli kodikkaasti suuri ja painavan\nnäköinen tuppirustinki. Hän oli avojaloin, ja varpaiden vankat kynnet\njohdattivat mieleen mäyrän, jonka sanotaan voivan kaivautua maan sisään\nsiltä sijalta, missä milloinkin seisoo, selvää kalliota lukuunottamatta.\n\nMutta tästä vaatimattomasta koosta ja ulkoasusta huolimatta Heikin\nkoko olemuksesta, katseesta, ilmeistä, käytöksestä, puheesta, huokui\nsynnynnäistä, jaloa, miehekästä arvokkuutta. Hän oli karhu, jonka ei\ntarvinnut miesjoukossa turhaan ärjäistä: häntä kyllä kuunneltiin.\nPienestä koosta huolimatta hän oli paikkakunnalla tunnettu erittäin\n\"kovaksi mieheksi\".\n\nTällainen oli Heikki, mutta kuvaukseni olisi epätäydellinen, ellen\nkertoisi, minkälainen oli hänen kaksoisveljensä, hänen piippunsa,\nainainen ja uskollinen \"edelläveisaajansa\". Se ei ollut mikään\nkansallisromanttinen \"äkkiväärä\" tahi \"elleskoppa\" -- olipahan vain\npieni, pahanpäiväinen nysä, jossa oli ruskettunut posliinikoppa ja\nhiukan notkuva, lyhyt \"lankivarsi\". Mutta se oli mielestäni erikoisempi\nsiksi, että se näytti lähtemättömästi istahtaneen isäntänsä suupieleen,\njosta se kuin uskollinen kotieläin otti osaa hänen elämäänsä. Siitä\nalati kohoava savukiehkura oli kuin ystävällisen kotikoiran heiluva\nhäntä, ja siitä kuuluva hiljainen kurina kuin mirrin rauhallinen\nkehräys lämpimän pirtin pankolla. Mikäli Heikin mieli ailahteli,\nsikäli myös kiihtyi tai vaimeni piipun kurina, joten siitä saattoi\ntehdä sangen oikeita johtopäätöksiä, kun sattui istahtamaan kylliksi\nlähelle. Tällaisena tuli ja meni Heikki Olkkolainen elämänsä polkua\npiippuinensa, hurstihousuinensa, tuppirustinkinensa ja kaikkinensa.\n\nKun noustiin rannasta muutamia kymmeniä syliä suurten koivujen\nriippalehvien alatse, ja jylhien, sammaltuneiden kallioiden välitse,\ntultiin Heikin varsinaiseen valtakuntaan. Kun seisahtui veräjälle\nja nojasi kyynärpäänsä navetan räystääseen, oli edessä, kahden ison\nkallion kolossa, varjoisan koivun alla, harmaa tupa, humalasalko\nportaiden vieressä, ja takana pikkiriikkinen, yhtä harmaa aitan ja\nvajan tapainen. Peruna- ja lanttumaa, pari penkkiä istukassipulia,\nlehti- ja kaislakerppuja kuivamassa pitkin seinustoja, tuossa vielä\nnyrkin kokoinen sauna, pässi nuorassa, ja Heikin kumarainen, paljon\ntyötä tehnyt ja uurastanut eukko, Liisa -- siinäpä ne ovat kaikki\nvähemmän tärkeät kapistukset tällä muistettavalla paikalla, kun\njätetään kaikista tärkein -- tupakkamaa -- mainitsematta. Se oli ainoa\nsarka tässä maailmassa, jonka viljelemistä Heikki ei antanut muiden\nhuostaan. Totta puhuen Heikki oli siinäkin suhteessa viisas mies, ettei\nvälittänyt tappaa itseään liialla ruumiillisella rehkimisellä niin\nkauan kuin vain suinkin sai elämän muuten sujumaan. Ja niin kauan kuin\nLiisalla voimia riitti, ei se ollut tarpeellistakaan, sillä Liisa kyllä\nteki työtä kahden edestä.\n\n-- Miten Heikki tuli tuon Liisan saaneeksi? On siinä eukkoa kerrakseen.\n\nNäin kysäisin kerran kiusoitellen, mutta Heikki selitti tyynesti ja\ntarkoin koko asian. Se oli sillä tavalla, ettei hän ollut ottanut\nLiisaa, vaan Liisa hänet. Oli ollut nuorra miessä tansseissa tuolla\nkylällä ja joutunut yömyöhällä palaamaan Liisan kanssa samaa tietä.\nOli tultu tuon koivukummun kohdalle, joka näkyy peltojen keskeltä, ja\nkun oli ihmeen kaunis kesäyö -- sehän se tällaisia hulluuksia teettää\n--, oli Liisa ruvennut houkuttelemaan, että mentäisiin keinumaan sinne\nkummulle, jossa on kiikku. \"Minä kyllä vastustelin kovasti, mutta kun\npaikka oli yksinäinen eikä apua ollut mistään saatavissa, ei siinä\nauttanut muu kuin lähteminen. Niin se vei minut sinne kiikkumaan ja\nseuraavana aamuna pappilaan. Ja hyvinhän tuo on ollutkin sopiva,\ntyöteliäs ja hyvä. Ei ole pahoin lyönytkään...\"\n\nHeikin piippu kurisi hiukan kiihkeämmin ja hän kurkisti varmuuden\nvuoksi ympärilleen, etteihän Liisa vain sattunut kuulemaan. Peräsin\nmyöhemmin asiaa Liisalta, mutta tämä kielsi jyrkästi Heikin puheen\ntodenperäisyyden. \"Se oli niin alvaria kintereillä, ettei siitä päässyt\nerilleen millään\", sanoi Liisa.\n\nNäin eleli Heikki pienellä kämmenen suuruisella palstallaan kuin\nkuningas. Heikkona hetkenä hän tunnusti minulle, etteivät hänen\nperintörahansa -- hän oli alkuaan pikkutalon poikia -- olleet sentään\nkaikki menneet palstan ostoon, vaan että niitä oli jäänytkin, joten\nhän saattoi pitää itseään olosuhteisiin katsoen varakkaana miehenä.\nKysäisin uteliaana:\n\n-- Paljonko jäi vielä?\n\n-- Vain siinä sata ja seitsenviitonen...\n\nHeikin tupakkamaa oli navetan päässä. Pohjoisesta suojasi sitä navetta,\nidästä ja etelästä korkeat kivet, mutta liiaksi varjostamatta, ja\netelän puolelta se oli avoin kaikelle valolle ja lämpimälle. Multa oli\nerinomaisen kuohkeata ja läpeensä \"komposteerattua\", niin että sen\npuolesta piti kaikkien menestysmahdollisuuksien olla huollettuja. Näki,\nettä tätä tilkkua oli hoidettu liikuttavalla rakkaudella, sellaisella,\njohon liittyy sarja mitä suloisimpia tulevaisuudentoiveita, haaveita,\njoiden toteutuminen kerran merkitsisi hiljaista rauhaa ja onnea. Tästä\nhuolimatta Heikin tupakat eivät kasvaneet hyvin. Huolestuneena hän\nkerran valitti siitä minulle. Syvennyin sen johdosta asiaan tarkemmin\nja annoin arvosteluni:\n\n-- Mitä niistä tällaisista tupakoista! moitiskelin hänelle. -- Eiväthän\nnämä tee lehtiä juuri ollenkaan, ei edes sen vertaa, että pässillesi\nantaisit maistiaisia. Ja tulevat niin kamalalta, että ilmakehä\nympärillä myrkyttyy. Lienevätkö edes oikeita tupakoita. Ostaisit\nkunnollisia siemeniä...\n\n-- Ostaisit kunnollisia siemeniä! matki Heikki syvästi loukkaantuneena,\nsillä moitteellani olin tullut astuneeksi pitäjän kuuluisimman\ntupakanviljelijän varpaille. -- Mistä halvatusta minä niitä ostan, kun\natteikarikin sanoi, että on tässä muustakin huolenpitoa kuin sinun\ntupakansiemenistäsi. Olen jo kohta parina kymmenenä vuotena pannut\nsiemeniä talteen ja hyvin ne kaikki itävät, mutta on niinkuin vuosi\nvuodelta laatu huononisi. Vartta kyllä lykkää kuin rytiä, mutta lehtiä\ntekee vähän. Ja pahanhajuisia ja karvaita niistä tulee. Olisikohan tuo\npässin lanta liian väkevää? Kun olisi tullut sanotuksi Valpille, kun se\nmeni sinne Saksaan, että tuo poika sieltä oikeat tupakansiemenet, niin\nettä lykkäävät kerrassaan isoa lehteä, mutta enpäs huomannut silloin\najatella. Ja tietämättänihän se sinne lähtikin, sen puolesta. Siellä\nvoisivat olla tupakat yhtä pitkiä kuin tykit, ehkä yhtä väkeviäkin.\n\nTämä ylläkuvattu tapahtui sotavuosina. Kun olin saanut selville, että\nHeikin ja Liisan ainoa poika, Valppi, rauhallinen, laiskansitkeä\nnuori mies, oli joutunut aktivistien kanssa puheisiin ja heti\nsuinpäin retkelle, josta ei vähää ennen ollut arvannut uneksiakaan,\ntunsin Heikkiä kohtaan erikoista myötätuntoa. Monet kuumat päivät\nistuimme hänen rannassaan, minä ottaen aurinkokylpyä ja hän\nhikoillen peltihousuissaan, hartaasti haastellen maailmansodasta ja\nsiitä, milloin venäläisen selkä katkeaisi. Usein Heikki kimmastui\nihmettelemään venäläisten menoa, jota oli nähnyt kirkonkylässä,\nja usein piirsin minä rannan hiekkaan helppotajuisia karttoja\nvalaistakseni hänelle suuren itäisen rynnistyksen tuloksia. Heikki\noli siinäkin suhteessa erinomainen mies, että oli ensiluokkainen\nkuuntelija, mikä taito ei kuten tunnettua ole varsin yleinen. Olipa\nhän vielä säilyttänyt lapsellisen ja pyöreäsilmäisen ihmettelemisen\nlahjan ihan tuoreena, ja sellaiselle henkilöllehän on rattoisaa kertoa\neriskummallisista asioista. Kun kaikesta tästä oli selviydytty,\nnousimme varjoisalle pihalle, jossa taas varmuuden vuoksi vilkaisimme,\nmiten tupakat kasvoivat, näännyttikö niitä päivänen, pitikö ehkä\nkastella vai mitä piti tehdä. Mutta lopputuloksena havainnoistamme\noli aina se, että huonosti ne kasvoivat, vaikka niitä kuinka olisi\nkastellut lanta- ja järvivedellä.\n\nSattui sitten syksyllä tielleni eräs helsinkiläinen liikemies, muuan\nniitä nokkelia suomalaisia, jotka siihen aikaan sujahtelivat laajan\nVenäjän valtakunnan läpi ristiin rastiin aivan yhtä vaivattomasti kuin\nkala vedessä. Kun hänen piti juuri lähteä laajoille kauppamatkoille\nEtelä-Venäjälle, kerroin Heikki paran pulmasta ja sanoin: \"Jos\nsinulla on sydän oikealla paikalla, niin tuo minulle pussillinen\nhyviä tupakansiemeniä. Jos niistä jotakin kasvaa, saat hyvät savut\npalkaksesi\". Hänellä oli sillä hetkellä niin kiire, ettei joutanut edes\nvastaamaan, katsahtihan vain merkitsevästi ja oli mennyt. Mutta ihme\nja kumma -- tai ei oikeastaan kumpikaan, sillä hän oli hyvin tarkka ja\nsanansa pitävä mies, sellainen, joka pikku asioissakin yllätti toisen\nyliluonnollisella täsmällisyydellä, epäinhimillisellä säännöllisyydellä\nja raudanlujalla periaatteellisuudella. Muutaman kuukauden kuluttua\nhän eräänä päivänä ilmestyi luokseni, sanoi terveisiä Kiovasta,\nkysyi mitä kuuluu, ja jätti lähtiessään kuin huomaamattansa pöytäni\nreunalle pussin, jossa oli pieniä mustia siemeniä. Nimeä ei pussissa\nollut, mutta arvasin ilmankin, että siinä nyt olivat tilaamani\ntupakansiemenet. Ne olivat mustia ja hyvin pieniä, pienempiä kuin\ntavalliset helmiruudin jyväset ja kuin Heikin vanhat siemenet. Katselin\nniitä suuresti epäillen, mutta talletin ne kuitenkin odottamaan kevättä\nja kesää.\n\nHuvila oli valmis. Ihanana kesäkuun aamuna soutelin poikki soiluvan\nsalmen Heikin mökille, ohi Kärpäsenhännän niemen, pitkin kaunista\nhiekkarantaa, johon taivas ihmeellisesti kuvastui. Vastapuhjenneen\nlehden tuoksu, käkien taukoamaton kukunta ja kesäisen aamun mieluisat,\nkodikkaat äänet synnyttivät sielussani korkean levon ja rauhan\ntunnelman. Selän toiselta puolen kumotti autereisena ja komeana\nSappeenvaara, johon kulkijan katse aina kiintyy, kun hän soutaa ja\najattelee, mitä on tapahtunut ja minne hän on matkalla. Heikki näki\ntuloni, sillä huomasin hänen ilmestyvän rantaan. Siinä hän odotti\nvakaana ja arvokkaana, kunnes veneeni kokka kahahti hiekkaan. Sitten\nhän nyykäytti päätänsä ja totesi, että olin tullut maalle taas.\n\nOjensin hänelle pussin ja selitin asian. Heikin muoto valkeni ja\nkirkastui kuin olisi ruskean nahan alla ruvennut jotakin hehkumaan.\nHän innostui siinä määrin, että ihan löi minua olkapäälle ja lausui\nseuraavan ytimekkään, kultaa kalliimman kiitoslauseen:\n\n-- Siinä se on _mies!_\n\nRaivasimme yhdessä tupakkamaan mullan syrjään ja kannoimme siihen\npuolitoista, ehkä parikin vaaksaa paksun kerroksen hyvää palavaa\nlantaa, jota Heikillä sattui olemaan. Sen oikein pehmitettyämme ja\nsilitettyämme levitimme päälle kohtuullisen kerroksen mitä parasta ja\nkuohkeinta multaa, jonka ihan käsissä hienonsimme. Näin oli meillä\noivallinen kylmä lava, joka varmasti pitäisi tasaisen ja terveellisen\npohjalämmön. Ja sitten Heikki ryhtyi kylvön pyhään työhön. Hän\nlaskeutui sarkansa ääreen polvilleen -- jos hän olisi ollut ryssä,\nhän olisi varmaan tehnyt ristinmerkin, mutta kun hän oli suomalainen,\nvieläpä hämäläinen, hän vain aatteellisen näköisenä siirsi mällin\ntoiseen poskeen -- ja siroitteli tarkan harkinnan ja suunnitelman\nmukaan noita siemenyisiä mustaan maahan. Hellällä kädellä hän sitten\nruoputteli multaa päälle, taputteli vaon tasaiseksi isällisen\nvarovaisesti kuin olisi alla ollut lapsen pää, nousi vihdoin ylös,\nkynsi korvallistaan, sylkäisi ja sanoi:\n\n-- Siellä ne nyt ovat.\n\nSitten hän teki mietoa lantavettä, haki muuripadasta siihen lämmikettä,\nkasteli kylvöksensä hyvin varovasti, kynsi taas korvallistaan ja lausui\nseuraavan kokemusperäisen huomion:\n\n-- Kyllä se nyt siltä haisee, että siinä sopii kasvaa - ryssän tupakan.\n\nLopuksi vilkaisimme aurinkoon nähdäksemme, oliko sillä sopiva asema\ntaivaalla, ja jätimme niin kylvöksemme luonnon ja maailmanjärjestyksen\nkaikkien suopeiden voimien hoivaan.\n\nJa niin lähti kulumaan tuo vaiherikas kesä. Aurinko paahtoi\npilvettömältä taivaalta kuin vapauden ajan innoittamana ja Olkkolaisen\nHeikin tupakat kasvoivat kuin ennakolta tähdissä määrätyllä\nvarmuudella, rinnan Suomen itsenäisyyden kanssa. Mitä siementä\nsilloin keväällä heitettiin Suomen multaan, se iti ja oli taimella\njo seuraavana päivänä. Ja kun aurinko sitä uupumatta lämmitti ja\nkasvattaja virvoitteli sitä sopivilla vesillä, suojeli voimainsa\nmukaan kylmiltä tuulilta ja hallaöiltä, ei säästänyt huolta eikä\nvaivoja, niin rupesi kuin rupesikin Heikin uusi tupakka työntämään\nsekä vartta että lehteä. Ja kun tulivat elokuun hedelmälliset hämärät,\njolloin luonto ikäänkuin kilvan lihottautuu, olivat tupakat pian niin\nkorkeita, niin paksuvartisia ja mahtavalehtisiä, että ihan ihmeissämme\nsitä katselimme. \"Mitähän tämä merkinnee, kun tupakatkin kasvavat\ntommottella vauhdilla?\" kysyi Heikki, ja minä vastasin:\n\n-- Itsenäistä, oman tupakan varassa elävää Suomea!\n\n\n\n\nVIII\n\nTAISTELU VIHREÄSTÄ MADOSTA.\n\n\nOlen nukkunut hyvin ja nähnyt ihania unia, jotka eivät häiritse, vaan\nväikkyvät mielessä kuin kaukaiset satukangastukset taivaan rannalla.\nAstun viileään tupaan ja nautin aamiaista, jonka eräät pienet,\nruskeiksi päivettyneet, pehmeät, lämpimät ja huoltapitäväiset kädet\novat pöydän päähän minulle varanneet. Kuinka ihailenkaan naisten käsiä,\nnimittäin silloin, kun ne ovat todella sievät. Sellaisen kosketus\ntekee minut, tunnustan sen, heikoksi ja pehmeäksi kuin sula vaha.\nNytkin niitä katselen, kun ne niin notkeasti ja mukavan äänettömästi\nsiirtelevät puuro- ja perunavatia. _Beata mea Domina_ -- autuas\nHerrattareni!\n\nMielessäni herää sarja hyviä päätöksiä. Muistan puutarhaani,\nparhaillaan vallitsevaa ihanaa kesähellettä, ensimmäistä tänä suvena,\ntunnen taipumusta ahkeruuteen, siveyteen ja kaikkiinkin hyveisiin, ja\nastun ulos.\n\nMutta jo portailla tarttuu aamun aurinko minuun kiinni täydellä\nvoimallaan. Sen säteet tulevat sakeasti kuin persialaisten nuolet\ntai kuin ahjon kuumuus jättiläispalkeen torvesta, ja tunkeutuvat\nsilmänräpäyksessä joka paikkaan. Tunnen kuinka ytimeni ikäänkuin\npehmenevät, lihakseni veltostuvat, aivoni verhoutuvat jonkinmoiseen\nsiniautereeseen ja kaikki työpäätökseni sulavat kuin voinokare.\nRaukeana, onnellisena, melkein tajuttomana horjun vanhan pihakoivun\njuurelle, johon istahdan velttona, mutta sanomattoman tyytyväisenä,\nalistuen nöyrästi siihen, mitä nyt ei tällä hetkellä voi muuksi\nmuuttaa. Tylsyydessäni päinvastoin tapailen joitakin muhamettilaisen\nkohtalouskon voimasanoja, niitä kuitenkaan muistamatta, ja välähtääpä\nmielessäni, että auringon raukaisemilla italialaisillakin on jokin\nlauseparsi, joka erittäin hyvin sopii tähän tilanteeseen, mutta en\nvälitä ponnistautua lausumaan sitä julki.\n\nKaunista! Kuin unessa tunnen, kuinka Suomen suuri, korkea ja\nihmeellinen kesäpäivä on täyteläisenä, rikkaana, ylevänä ylläni ja\nympärilläni. Järven pinta on tuossa kuin kuvastin. Kaakkuri vain,\ntuo komea ja arvokas lintu, on sen hopeapintaa rikkomassa. Väliin\nse pistää nokkansa veteen, nostaa sen taas, kunnes päästää haikean\nvalitushuudon, joka vihdoin päättyy kiirastulessa opittuun hirveään,\noudossa kuorotahdissa raikuvaan parkunaan. Ihan karmii selkää sitä\nkuunnellessa, vanhat synnit muistuvat mieleen. Herään turtumuksestani\nja heristän sille nyrkkiä, mutta enpä huolikaan uhata enempää.\nHeittäydyn selälleni ja tuijotan taivaan huikaisevaan korkeuteen. Se\non pyörryttävää. Tässä maatessakin sydäntä hiipaisee ajatellessa sitä\n-- sen suunnatonta, rajatonta, käsityksen yli käypää mitattomuutta.\nIlmasta kuuluu tuhansien poutiaisten ja muiden hyttysten katkeamaton\nsurina. Tuossa tulee kovasti pomisten iso ja kaunisvärinen kimalainen.\nSe lentää raskaasti ja vaivalloisesti, ja töksähtää vihdoin avuttomana\neteeni ruohokkoon. Sehän on aivan humalassa, äijäriepu! Osanoton\npuuskassa autan sen jälleen ilmoille sakeasta nurmesta.\n\nSamalla helähtää tuosta edestäni rantahiekalta kirkkaita ääniä.\nNostan silmäni ja näen jotakin piirteiltään sopusuhtaista,\nvalkoista, joustavin ja ujoin askelin menevän veteen. Se helmeilee\nkullankuultavana maidon valkealla iholla, ja auringonvalo vilajaa siinä\nihmeellisesti. Selviän ja kysyn:\n\n-- Uimaanko sinä menet?\n\nPehmeä ja miellyttävä ääni naurahtaa:\n\n-- Niin, tule sinäkin!\n\n-- En uskalla. Minulla on paha noidannuoli ristiluissani... Se on\ntotta. Eräänä päivänä, kun olin ahkerasti vääntänyt pihalta kiviä ja\nkantoja sekä antanut sitten tuulen jäähdyttää hikistä selkääni, se\noli huomannut ilmestyä siihen sulostuttamaan elämääni. Aatteellisesti\nyhdistävä, hupamurheellinen, mutta vakava vika. En todellakaan voi\nmennä uimaan, niin mielelläni kuin sen tekisin. Mutta eipähän ole\nerikoisemman surullista istua tässä katselemassakin.\n\nKoko olemukseni valtaa sanomattoman mieluinen, lievästi eroottinen\ntunnelma. Ummistan välillä silmäni, aukaisen ne taas, ja pidän siitä\nkiinni kuin autuudestani, samalla nauttien syreenien tuoksusta,\njota tuskin tuntuva tuulenhenkäys kantaa minun, onnen kultapojan,\nnautittavaksi jostakin tuolta puutarhan puolelta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin huomannut sen jo äsken, kun se pudota napsahti jostakin\npaidalleni ja siitä eteeni maahan. Se oli iso mato, vihreä, lihava\niljetys, ainakin 2 1/2 sm pitkä. Tuossa se nyt makasi liikkumatta,\npuoliympyrän muotoisena kyljellään. Vatsapuolella olivat jalantapaiset\nkäppyrät kuin mäyräkoiralla, ja leuat -- tai mitkä ne nyt ovat\n-- muodostivat samanlaisen kuvion kuin lehmän sarvet. Puhuakseni\nhelppotajuisluonnontieteellisesti. En ollut kiinnittänyt siihen äsken\nhuomiota, sillä sen ulkomuoto, ryhdittömyys ja luuton täyteläisyys\nloukkasi esteettisiä tunteitani, mutta nyt kiintyi katseeni siihen\nväkisellä. Sen ympärillä tapahtui nimittäin jotakin.\n\nMato, joka vielä äsken maata pötkötti kuin makeassa unessa, teki nyt\nkiivaita, joskin yksitoikkoisia ja avuttomia liikkeitä: se käpristihe\nkokoon ja oikaisihe taas niin voimakkaasti kuin saattoi. Mutta selvästi\nnäki, ettei tuossa lihavassa otuksessa ollut sanottavasti voimaa. Sen\nhermostus ja hätä oli kuitenkin silminnähtävästi suuri, vaikka en heti\nhuomannut, mistä se johtui. Olin luultavasti kumartuessani katsomaan\nsitä karkoittanut pois levottomuuden aiheuttajan.\n\nHeittäydyin viekkaaksi, olin liikkumatta ja tarkastelin salavihkaa\nympäristöäni. En nähnyt aluksi muuta kuin tuon kimalaisporhon,\njoka selvitteli humalaansa apilan kukalla, eräitä sinitakkeja,\njoista yksi putosi korrelta maahan selälleen ja teki jaloilleen\npäästäkseen loistavan saltomortalen, ja suuren hapsenkakkiaisen, joka\nviittasi minulle uhkaavasti pitkällä, mustan- ja harmaankirjavalla\ntuntosarvellaan. Sitten huomasin läheisellä kuminanlehden varrella\njotakin, joka herätti erikoisesti uteliaisuuttani, ja kumarruin siis\ntarkastamaan sitä.\n\nKuvitelkaamme isonpuoleinen muurahainen, esim. sellainen, joka\nasuskelee lahossa puussa tai tuolla eteiseni alla. Ottaen tämän\npohjatyypiksi venytämme nyt ensinnäkin elukan peräkeulan noin kahta\nvertaa pitemmäksi ja ohuemmaksi, kuin joksikin oikean ampiaisen\ntakarustingin ensimmäiseksi heikoksi aavistukseksi. Sitten venytämme\nvielä otuksen vyötäiset ompelulangan ohuiseksi, teemme jalat ainakin\nneljä kertaa pitemmiksi, annamme leuoille lisätukevuutta, ja\npistämme veitikalle lopuksi hartioihin pitkät ja ohuet kalvosiivet,\njotka lepoasennossa asettuvat pitkin selkää kuin lumiauran kyljet.\nYmmärrättehän? Niin on meillä valmiina jonkinmoinen ampiaisen\npilakuva, sen ja hankisääsken sekasikiö, joka ei -- se myönnettäköön\n-- ole omiaan ensi näkemältä herättämään sanottavaa kunnioitusta.\nSitä siinä salavihkaa katsellessani -- sen naamasta näki selvään,\nettä se tuijotti vastaani joka jänne valmiina ponnahduttamaan sen\nlentoon -- rupesi takatajunnastani hämärästi häämöttämään joitakin\nAntti-maisterin hyönteisopin äärimmäisiä rippeitä ja minun onnistui\nsuurella vaivalla päästä sellaiseen lopputulokseen, että tuo peijooni\nvarmasti oli joku ampiaislaji, mikä lieneekään ollut, rosvo. Se ei\nollut tavallinen ns. kotiampiainen, vaan laihempi ja joka suhteessa\nhurjemman ja epäilyttävämmän näköinen, vaikka istuikin tuossa niin\nvilpittömän rauhallisena. Pidin sitä herkeämättä silmällä, arvostellen\nsen pituuden, sääret pois luettuina, noin 1 1/2 sm:ksi. Näin sen\nnaamasta sen odottavan minun joko kuolemistani tahi katoamistani pois\npaikkakunnalta, minkä vuoksi päätin tuudittaa sen huolettomuuden\nvaltaan ja siirsin katseeni siitä pois, ruveten pitämään silmällä äsken\nmainittua matoa. Tottapahan pian tulet alas oksaltasi, jos sinulla on\nmadolle asiaa, arvelin siinä itsekseni, ja äkäydyin liikkumattomaksi\nkuin kivi. Ja aivan oikein!\n\nOltuani hetkisen hiljaa tuoksahtikin äkkiä pöly madon äärellä ja\nampiainen tarrasi sen lihavaan niskaan hirveillä leuoillansa, joissa\ntuntui olevan kunnioitettava voima. Mato tunsi, että tässä oli edessä\ntotinen paikka, ja käpristeli, vääntelehti ja kamppaili epätoivoisesti,\nmutta ei saanut karkoitetuksi tuota peijakasta selästään. Olin\nkuulevinani, kuinka se päästi ilmoille avunhuutoja, ja inhosin itseäni,\nkun saatoin näin kylmästi nähdä elävän olennon kärsivän. Mutta nähkääs:\ntieteellinen kiinnostus, uteliaisuus, mitä tämä kaikki on, areenan\nikivanha jännitys, jota varsinkin tällaisina joutilaisuuden hetkinä\nkaipaamme, se esti minut asiaan puuttumasta. Peto tuntui muuten pitävän\nerinomaista kiirettä. Kuin tuskassa se liehui madon selässä sinne tänne\nkuin olisi kiihkeästi hakenut jotakin, joka oli sille ylen kiintoisaa\nja tärkeää, ja mato näytti myös tekevän kaikkensa estääksensä petoa\nlöytämästä sitä. Jännitykseni kasvoi ja siihen liittyi jonkinlaista\nkaameata kauhun tunnetta: mitä hirmuja olikaan tapahtumassa\nsilmäini edessä? Oliko kyseessä jonkinlainen luonnoton ristisiitos,\nväkivaltainen kroaseeraus tuon lihavan madon ja oudolta näyttävän,\nmaailmanturulla seikkailevan laihan piikkiniekan välillä? Koko\nsiveellinen olemukseni nousee kapinaan tällaista otaksumaa vastaan,\nja minä valmistaudun jo väkivaltaisiin toimenpiteisiin estääkseni\ntekeillä olevan rikoksen, kun samalla huomaan ajatukseni tieteellisen\nluonnottomuuden ja pidätyn aikeistani. Ja siinä samassa tapahtuukin\nratkaisu.\n\nTuo hurja noitatanssi madon selässä on loppunut. Ampiainen kääntää\näkkiä takapuolensa alaspäin ja -- oi kauhua -- paljastaa siitä ainakin\nkolme milliä pitkän painetin... Maailma mustenee silmissäni... Nyt se\nantaa piikillään madolle niin perusteellisen ja kauhean piston, että se\ntuntuu omissakin hermoissani kuin veitsen viilto. Tyrmistyneenä näen,\nkuinka peto, tehtyään tämän konnanteon, salamurhan, heti irroittaa\naseensa ja pakenee tuohon samaan kuminaan, istuen siellä kohta niin\nviattomana kuin ei olisi koskaan pahanteossa ollutkaan. Suuntaan siihen\nnuhtelevan, liikutuksesta ja kauhusta hiukan kostean katseen, mutta se\ntuijottaa vastaani hurskaan pitkänaamaisena ja vilpittömänä kuin lehmä\nparresta. Huokaan hiljaa ja käännyn tarkastamaan hänen uhriaan.\n\nSen liikkeet eivät ole enää niin voimakkaita, sen käpristelyt\nraukenevat ja hiljentyvät, sen lihava ruumis ilmeisesti värisee\ntuskasta. Ihmetellä sitä! Nauramatta on isokin mies hetken aikaa,\nkun ampiainen ilmaisee täsmällisen mielipiteensä istahtaen hänen\nnenälleen tai kädelleen, ja kuitenkin hänen ruumiinsa on matoon\nverraten kuin kosmos maahan; pian siihen ampiaisen myrkkymäärä\nhajoaa. Mitä sitten kun annos keskitetään tuollaiseen mato raukkaan,\njonka pienessä ruumiissa se epäilemättä tuntuu ja tehoaa. Kas, nyt\nse jo on liikkumaton, suora, pötköttää siinä kuin arkkuun valmiina.\nTuhannet hyönteiset tuntuvat laulavan sen kuolinvirttä, ja minäkin\nhuokaisen tämän kaikesta päättäen aivan turhasta verenhimosta ja\ntappamisen raivosta suoritetun hirmutyön vuoksi -- kun samalla alkaa\nmurhenäytelmän toinen, eriskummallinen, melkeinpä uskomaton näytös.\n\nNähtyään madon jäykistyneen liikkumattomaksi ja kaiken ympärillä olevan\ntäysin rauhallista ampiainen lennähti uudelleen madon kimppuun. Se\niski taas siihen leukansa, oikaisi pitkät säärensä, otti madon niiden\nväliin, ja niin sitä lähdettiin. Arvoisa lukija! Laskeudu kontallesi,\nniin että viisimetrinen tukki jää jalkaisi väliin, iske hampaasi\ntukin niskaan ja lähde kuljettamaan sitä niin, että hiekka sinkoilee.\nYritettyäsi tätä ja rikottuasi tekohampaasi ymmärrät, mikä voima\npiili tuossa äsken halveksien kuvaamassani peijoonissa. Ällistyneenä\ntäytyy seurata sitä kätevyyttä, sitä teknillistä taitavuutta, sitä\nneuvokkuutta ja tarmoa, jolla ampiainen käsittelee matoansa. Ja\ntuloksena on, että mato lähtee hilumaan nopeasti ja varmasti poispäin.\nInnostuneena lähden varovasti seuraamaan sen kulkua, laskeutuen\nkontalleni, että voisin nähdä paremmin. Viereeni ilmestyy silloin kaksi\nraikkaalta järvivedeltä ja puhtaalta iholta tuoksuvaa pientä, sievää\njalkaa, joiden omistajatar kysyy herttaisesti:\n\n-- Huppanaksiko sinä olet tullut?\n\nEn jouda vastaamaan, jolloin hänkin uteliaana laskeutuu kontalleen\nviereeni. Selitän silloin hänelle tilanteen muutamin sanoin, sujautan\nkuin huomaamatta käteni hänen vyötäisilleen ja niin lähdemme yhdessä\nkonttaamaan ampiaisen perään. Naapurin isopartainen isäntä, Järvelä,\njoka on ollut liimauksistaan irtautuneena jo nelisenkymmentä vuotta,\npäästää aidan takaa kumean hyväksymisnaurun nähdessään tämän; hänen\nhermojensa tila ilmenee näin helteillä siten, että hän konttailee\nrauhallisesti pitkin pientareita ja syö suolaheiniä, lausuen sille,\njoka sattuu tulemaan hänen juttutoverikseen, aivan eriskummallisen\nyllättäviä mielipiteitä. No niin, menimme siis ampiaisen perässä.\n\nSe kuljetti saalistaan väsymättömän tarmokkaasti. Oli menty jo noin\nneljä metriä, kun eteen tuli isonpuoleinen, laakea, matala kivi, ehkä\nkymmenisen senttiä maata korkeampi. Vetäen ja työntäen, laahaten ja\nponnistellen aivan uskomattoman tarmokkaasti, se sai madon ensin\nkivelle ja sitten pian sen toiselle puolelle. Huomatessani, ettei\nse siis ymmärtänyt kiertää kiveä rupesin jo vähäksymään sen älyä,\nkun muistinkin samalla, että sen suuruuskannalta kivi saattoi olla\ntoinen kuin minun kannaltani -- suoranainen kivierämaa, jota oli\ntoivotonta ruveta kiertämään. Sen laita saattoi näyttää ampiaisesta\naivan suoralta. Niinpä se siis päättäväisesti samosi tuon erämaan läpi,\npudottautuen saavuttuaan toiselle reunalle arvelematta jyrkänteestä, ja\npysähtyen sitten hetkeksi huokaamaan ruohonkorrelle.\n\nMinäkin siinä välissä lepuutin kättäni tuolla ohuella vyötäisellä,\njoka tosin ei ollut mikään ampiaisvartalo, mutta silti niin mukavasti\nkapeneva.\n\n-- Et saa kutkuttaa! sanottiin minulle varoittavasti.\n\nSamalla kuitenkin huomiomme jälleen kiintyi ampiaiseen. Sen takapuoli\nrupesi tykyttämään kiivaasti, sillä se huomasi nyt, että viisi\nmuurahaista lähestyi matoa kiireesti, nähtävästi kaikkea muuta kuin\nystävällisissä aikeissa. Nuo metsien sotarosvot ovat aina kaikkea\nvapaata saalistamista häiritsemässä, käsittäen vapaudeksi vain sen,\nettä itse saavat olla muita isännöimässä. Mutta tällä kertaa ne\nerehtyivät. Nähtävästi aivan synnynnäisenä strategina, ampiaiskansan\nHindenburgina, sankarimme lennähti oksaltansa ennenkuin hyökkäävät\nvoimat ehtivät yhtyä. Tömähdys, hiekan tuoksahdus, ja voitettu\nmuurahainen peräytyy vakavasti pahoinpideltynä julistaakseen kotiin\npäästyään omalle kansalleen, kuinka hänen tappionsa itse asiassa olikin\nilmeinen voitto. Sama temppu uudistettiin toisaalla, vihollinen pakeni\nkaikkialla, ja mato sai lähteä matkalleen uudelleen. \"Mä vaivainen mato\nja matkamies, mont' vaarallist' vaellan retkee\", saattoi tässä sanoa\nkirjaimellisen todesti. Katsahdin suuntaa, minne mentiin: nähtävästi\ntuota isoa petäjää kohti, jonka juurella on ruutikuivaa irtonaista\nhiekkaa ja johon aurinko paahtaa täydellä voimallansa. Matkaa oli sinne\nnoin viitisen metriä, joten koko kuljettu väli oli noin kymmenisen\nmetriä. Seurasimme jännittyneinä tapahtumain kehitystä.\n\nEteenpäin mentiin herpautumattoman tarmokkaasti ja vauhdikkaasti.\nSotarosvojen hyökkäykset uudistuivat, mutta päättyivät tuloksettomasti.\nYllämme leijailivat kärpäset kuin lentokoneet, häiriten kulkuamme\nnenäkkäällä uteliaisuudella, mutta mikään ei meitä pidätä. Väliin me\nkaikki levähdämme, ampiainen jollakin oksalla ja me edelleen siinä\nmaassa kontallamme, hupaillen milloin miten. Vihdoin saavumme männyn\njuurelle ja rupeamme uteliaina odottamaan, jatkuisiko matka edelleen,\nvai seuraisiko jotakin muuta.\n\nAmpiaisen takapuoli tykyttää ponnistuksista ja mielenliikutuksesta kuin\nhöyrykoneen pistooni. Näen sen naamasta, että sillä on nyt jotakin\nmielessä, jota se ei kuitenkaan sano, koska olemme liian lähellä.\nPeräydymme siis vähän ja heittäydymme huolettoman näköisiksi, mikä\nei olekaan minulle vaikeata, koska edessäni oleva kaunis silmäpari\nja eritoten tuo perin sievästi muodostunut suu saavat minut helposti\nunohtamaan, missä olen. Väittääpä äsken mainittu Järvelän isäntä,\njoka on muodostanut käytöksestämme tänä helteisenä aamuna oman\nkertomuksensa, tässä tilaisuudessa tapahtuneen pienen manööverin,\njoka kahdelle nuorelle on kylläkin mahdollinen. En tahdo nimenomaan\nväittää hänen kertomustansa perättömäksi, sillä tänä mainittuna päivänä\nvaltasi minut monta kertaa suloinen unohtumisen hurma, jolloin en\nollut tietenkään teoistani täysin vastuunalainen. No niin, heti kun\nolimme haaveistamme selvinneet ja kääntyneet katsomaan ampiaistamme,\nse lennähtääkin taas matonsa kimppuun ja laahaa sen kiireesti paria\nvaaksaa kauemmas. Olen huomaavinani, kuinka sen ilme käy hätäisen\nvarovaiseksi: se vilkaisee ympärilleen kuin aarteilleen menevä saituri\nja...!\n\nUskomatonta, mutta silti totta! _Näen kuinka se äkkiä siirtää syrjään\nnoin 1 sm läpimittaisen pyöreän kaarnankappaleen kuin kaivon kannen_;\nalta paljastuu reikä, läpimitaltaan noin 1/2 sm. Kuin vihuri ampiainen\nkuljettaa matonsa reikään, lakaisee tuiskuna hiukan hiekkaa päälle\nja _asettaa lopuksi tuon saman kaarnakannen paikoilleen!_ Sitten\nse ilmeisesti huokaa helpotuksesta, lennähtää läheiselle korrelle\nja vähitellen rauhoittaa siinä valtavasti tykyttävän takapuolensa\ntaistelunsa voittaneen itsetietoiseksi, hyvin ansaituksi ja\nrauhalliseksi levoksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTartun sievään, ruskeaan, lämpimään ja pehmeään käteen, katson syvälle\nsinisilmiin, ja kysyn vakavasti:\n\n-- Mitä tekee ampiainen madolle?\n\n-- Se syö sen! helähtää vastaan kuin hopeakellosta. Myönnän tämän\nolevan lähin johtopäätös, minkä asiasta saattoi tehdä. Mutta\nmittaillessani siinä käden kauneussuhteita ja käännellessäni sitä\npuolin ja toisin -- uskomatonta, miten hauskaa tuollaisella pienellä\nkädellä on joskus leikkiä --, juolahtaa päähäni hämärä muisto jostakin\nyhä jatkuvasta ihmeellisestä, joka on yhteydessä tällaisen madon\nhautaamisen kanssa. Vaivasin aivojani turhaan, kunnes ruohon kahina\nja tyyni tervehdys viereltämme kutsui meidät pois unelmistamme. Kuin\ntilattuna siinä seisoi naapurissa asuva luonnontutkija, isonenäinen\nmies, tunnettu ensiluokan toveriksi ja tuttavain kesken totteleva nimeä\nNakke. Esitin asian hänelle tuiki tarkkaan, näytin ampiaisen kaivon, ja\nkysyin, mitä varten se vei madon sinne?\n\n-- Ei se ensiksikään tapa matoa. Se pistää sitä vain hermokeskukseen,\nniin että kaikki liikuntokyky häviää. Sitten se vie sen reikäänsä ja\nmunii munansa sen ruumiseen -- pojilla on siinä kehittymiskautena\npuuttumaton ja mätänemätön ruoka.\n\nTuijotamme häneen ällistyneinä ja kauhistuneina siitä, että näin\nkatalaa pahuutta saattaa olla maailmassa. Elämäntoverini sanoo epäillen:\n\n-- Älkää nyt toki narratko, herra Nakke...\n\n-- No ihan varmasti!\n\nAidan raosta virkkaa Järvelä hyväntahtoisesti:\n\n-- Kyllä nyt jo sentään tarttis saala vähän saletta... rupeevat nuo\nsuolaheinätkin niin kuivilta maistuun.\n\nTalousapulainen tuo meille kahvia. Uudelleen valtaa meidät suloisen\nkesäpäivän sanomaton raukeus. Istumme ääneti ja katselemme ulapalle,\njossa kuikka edelleen häiriytymättä soutelee. Näen kuinka sievät kädet\nnyppivät päivänkakkaraa ja luen ajatukset: rakastaa, ei, rakastaa,\nei... _rakastaa!_ Minä saan saman silmäyksen kuin silloin kerran, ja\nvieläkin se onnensa täyteläisyydellä hurmaa minut. Kuuluu kahinaa;\nJärvelä, joka niissä asioissa kerran oli apumiehenämme, konttaa\nluoksemme ja istahtaen viereemme alkaa raukeasti esittää ihmeellistä,\nkummallista, erikoissuomalaista salaisoppia, jossa jumalallinen ja\ninhimillinen viisaus lyö mitä omituisinta painia. Osoitan otsaani ja\nlausun Nakelle:\n\n-- Hellettä!\n\nHän nyökkää. Kaunis sudenkorento istahtaa eteemme koirankuminalle ja\ntuijottaa meihin salamyhkäisesti suurilla, vihreillä, loistavilla\nmulkosilmillään.\n\n\n\n\nIX\n\nMINNE JÄIN MÄ?\n\n\n    Oi viivy, viivy, oi muisto hellä\n    sen hetken mennehen, autuaan,\n    min vietin kummulla kesäisellä\n        kanssasi kahden vaan.\n\n    Kuin pilvi valkea, hohtavainen\n    se tiellä kulkijan kajastaa,\n    ja siitä matkani täällä mainen\n        kaihoisan kajon saa.\n\n    Ne silloin taasenkin sirkat soittaa\n    ja nurmi suruinen nuojuaa,\n    ja linnut laulella kilvan koittaa,\n        kukkaset tuoksuaa.\n\n    Mut kesken hellimmän hetken silloin\n    sä vaivuit vaieten unelmiin,\n    ja silmään kyynel kuin kaste illoin\n        kohosi kirkas niin.\n\n    Mun silloin rintaani tuska viilsi,\n    sun hiljaa taivutin luokseni,\n    kun kyynel ripsissä kaunis kiilsi\n        minunhan vuokseni.\n\n    Pois pyyhin helmen mä hohtavaisen,\n    mi loisti kirkkaasti kimmeltäin,\n    ja immen silmissä ihanaisen\n        taivahan kaaren näin.\n\n    Ma katsoin silmiisi kuni tähteen,\n    ja sieltä sielusi kuvastui,\n    ja sinipinnalla kyynellähteen\n        pilvien varjo ui.\n\n    Näin vietin vierelläs päivän, illan,\n    ja hukuin huuliisi polttaviin,\n    kun kuu loi kaunihin kaarisillan,\n        vihdoin me erottiin.\n\n    Sä jäit sen korkean koivun alle\n    ja painoit itkien kauniin pään,\n    mä lähdin iäksi maailmalle,\n        häipyen hämärään.\n\n    Oi, minne jäit sinä, minne jäin mä?\n    näin huokaa sieluni yössä ees;\n    kun muistos valkean milloin näin mä,\n        silmät on kyynelveess'.\n\n\n\n\nX\n\nKUN OLKIPESÄN PITI PARVEILLA.\n\n\nSaapuessani eräänä kesäkuun päivänä huvilalle huomasin talon\nemännästä heti, että hänellä oli salaisuus. En kuitenkaan ruvennut\nutelemaan mitään, sillä arvasin hänen ilmankin palavan halusta päästä\nsiitä kertomaan. Kuljettuamme sitten palstalla sillä tavallisella\ntarkastuskäynnillä, jonka jokainen huvilanomistaja tekee ensi töikseen\ntultuaan perheen luo, hän vei minut eteläisen järvirinteen kautta.\nJa eikös siinä vain ollutkin olkipesä, jonka asukkaat pörräsivät\niloisesti lämpimässä paisteessa. Ymmärsin vaimoni ajatusten kulun\nheti. Mehiläispesään hänellä liittyi helliä muistoja, jotka hän nyt\noli tahtonut uudistaa, kun oli jälleen saanut siihen tilaisuuden.\nArvoisa naapurimme, kylän ystävällinen opettaja, joka oli kaikessa\nparas neuvonantajamme ja auttajamme, oli sen myynyt ja asettanut tuohon\npaikoilleen.\n\nSen kesäisen päivän, johon tiesin tuon vierelläni istuvan nuoren naisen\nmuistojen keskittyvän, muistin itsekin ilmielävästi, pienintä piirrettä\nmyöten. Eikähän siitä niin mahdottomia aikoja ollutkaan -- oikeastaan\nvain muutamia lyhyitä vuosia. Mutta kun niiden kuluessa oli ehtinyt\ntapahtua niin paljon uutta ja outoa -- tulla ihan uusia ihmisiäkin\nmaailmaan -- tuntui kuin tuo aika olisi painunut hyvin kauas. Sieltä\nse siinteli kauniisti rusottaen kuin auringon valaisema kesämaisema ja\nsitä nyt ilmeisesti molemmat siinä pesän ääressä ajattelimme.\n\nSe oli sanomattoman kaunis aamu siinä kesä- ja heinäkuun vaihteessa.\nOlin siis siihen aikaan vielä nuori ja naimaton, sanoakseni sen\nhiukan pikkuvanhasti. Muistan seisoneeni uneksien, puutarhan aitaa\nvastaan nojaten ja tuijottaen kauas peltojen toiselle puolelle, josta\nnäkyi kaivon vintti, puutarhan vehmaat puut ja erinäisiä kodikkaita\nrakennuksia, punaseinäisiä, valkonurkkaisia. Välillä lainehti ruis\ninnostuneesti ja hedelmällisesti, taivaalla kiipeilivät kiurut kuinka\nkorkealle lienevät kiivenneetkään, ja kesäinen tuuli oli paljasta\napilaa ja muuta hyvää. Mietiskelin siinä hartaasti -- mitäpä muuta\nolisin sillä iällä tehnyt? -- mitä tuo naapuritalon vanhin tytär nyt\nmahtanee tehdä ja muistaneeko minua ollenkaan, ja haeskelin jotakin\ntekosyytä, minkä varjolla pääsisin ottamaan tuosta tärkeästä asiasta\nselkoa. Harmikseni en kuitenkaan sellaista huomannut, sillä olin ollut\nsiellä viimeksi edellisenä iltana sangen myöhään. Ei siis auttanut\nmuu kuin lähteä maleksimaan sinne ilman asiaa, luottaen lemmenjumalan\nsuopeuteen.\n\nUmmistin silmäni ja haaveilin keskellä kirkasta päivää, kuten\nrakastuneiden tiedetään tekevän. Se eilinen ilta! Kuinkahan kauan me\noikein seisoimmekaan siinä hänen puutarhansa portilla? Kai seisoisimme\nsiinä vieläkin, ellei äkkiä olisi kuulunut papan äreätä ääntä, joka\nkäski tyttärensä nukkumaan. Se katse! Se kädenpuristus! Se kauriin\nkeveä juoksu! Se valkoisen kesäpuvun huumaava kahina! Se sievä suu! Se\nnenä! Ah!\n\nPysähdyin keskelle tietä ja rupesin kepilläni piirtämään hiekkaan\nhänen suunsa kaarevuuden kauneutta. Näin sen aivan selvästi -- se oli\ntäsmälleen kuin Amorin jousi, hiukan raollaan, välistä pari valkoista\nhammasta kuultamassa. Voitte ymmärtää, että se siis oli sievä. Lisätkää\nsiihen vielä jotakin kirsikan tai muun sellaisen marjan täyteläisestä\npunasta, lämmöstä ja makeudesta, niin pääsette ymmärtämään asian ja\nasemani.\n\nMaantien hiekka ei tietenkään pystynyt kuvaamaan pintaansa kaukaisinta\naavistusta siitä näystä, joka valaisi onnellista sieluani. Olin matkani\npuolivälissä, jossa kasvoi tien vieressä iso koivu. Istahdin sen\njuurella olevalle penkille ja katsoin kelloa.\n\nSe oli täsmälleen puoli kahdeksan.\n\nHuomasin tästä hiukan nolona lähteneeni \"sisäisen levottomuuden\najamana\" liikkeelle liian aikaisin, kun samassa kuulin takaani kahinaa.\nSe oli ystäväni Järvelä, naapurin heikkomielinen isäntä. Rauhallisesti\nhän konttaili pitkin aitoviertä kohdalleni, nousi viereeni istumaan,\nkorjasi lakkiaan, tuijotti kauas ja tuumi kuin mietteissään:\n\n-- Aikaisin näkyy tuo naapurin Eva-ryökinäkin olevan liikkeellä, kun\nnyt jo istuu puutarhan penkillä ja hiljaa lauleskelee.\n\nOli kuin olisi pommi räjähtänyt penkkini alla, mutta jaksoin\nkuitenkin estää itseni lentämästä ilmaan. Vastasin mahdollisimman\nvälinpitämättömästi:\n\n-- Vai lauleskelee se. Kävikö Järvelä oikein pihassa?\n\n-- En minä pihassa. Aitoviertä minä vain menin -- kattelin noita\nsuolaheiniä kun vattaani niin vääntää -- siinä on penkin kohdalla\naidassa ihan miehen mentävä aukko -- pojat ovat katkaisseet siitä\npuolapuita itselleen menoreiäksi. Pitääpä sanoa katteinille, että\najoissa tukkii -- saattavat vielä lampaat siitä pakkautua.\n\nJa hän jatkoi hetken perästä kuin anteeksi pyytäen:\n\n-- Sillä minä tätä vain mainitsen, että jos maisterilla oli niin kuin\nsinne päin asiaa, niin... siitä se näkyy aidan raosta Eva-ryökinän\nvalkoinen niska...\n\n-- Kuule, Järvelän pappa, ellet nyt pidä suutasi, niin... Heristin\nhänelle uhkaavasti nyrkkiäni.\n\n-- Hohhooja-jaa! hän haukotteli pitkään, eikä ollut tietääkseenkään\nuhkauksestani, vaan jatkoi:\n\n-- Me kun olemme olleet maisterin kanssa ystävykset ihan nuoruudesta\npitäen, niin minä tässä annan vain sen neuvon, että kihlaa pian. Muuten\nsen vie tuo naapurin pitkä ja pöljä poika tuolta järven takaa.\n\nSydämeeni pisti ihan kipeästi ja jalkanivelissä tuntui heikolta.\n\n-- Sekö vanhempi?\n\n-- Se, punatukka ja potaattinokka. Tuollahan tuo jo tulla kiidättää\njärvellä moottorillaan -- tulee tietenkin hakemaan Eva-ryökinää. Ja\npappa sanoo, että Erlannin kanssa pitää mennä, sillä hänellä on maata\nja rahaa. Mutta mitäs sinulla on -- ei mitään. Uskotko nyt?\n\nOlinpa melkein langeta Järvelän kaulaan.\n\n-- Kiitos, Järvelä, sanoin hänelle. Olet viisas ja hyvä mies. Olet jo\nmonta kertaa minua auttanut.\n\nJärvelä korjasi lakkiaan, pureskeli ruohonkortta ja tuijotti kauas.\n\n-- Viisaanahan minä olen itsekin itseäni pitänyt, ja täytyyhän sitä\ntoki ollakin viisas, kun on aivan erityiset osviitat ja johdattajat.\nSitä minä vain tähän tulin sanomaan, että siinä se lauleskeli puutarhan\npenkillä, tietämättä naapurinvaarista mitään. Vihanta likka se on --\nälä anna sitä tuolle toiselle poikalurjukselle. Sen isä kerran veti\nminua vähän niinkuin huulesta.\n\nMinä olin menossa jo, niin että Järvelän sanat kuuluivat korviini vain\nkaukaisena huminana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä kaikki tapahtui niinä vuosina, jolloin muiden kansallisten\nvirtausten ohella mehiläishoitokin levisi yhä laajemmalle, valloittaen\nalaa tärkeänä, jossakin suhteessa erikoisen hienona ja kiintoisena\nsivuelinkeinona. Niinpä oli meidän kylämme opettaja, joka täällä\npuolessa hiljaisella ja rauhallisella tavallaan seuraili, tutki ja\ntoimeenpani kaikkia tärkeimpiä ja oloihimme sopivia uudistuksia,\nottanut pääpiirteissään selkoa tästä kummallisesta kärpästen hoidosta\nja muille puhumatta ryhtynyt toimeen: edellisenä keväänä oli hänen\npuutarhaansa ilmestynyt salaperäinen olkikoppilo, jonka sisästä\nkuului pelottavaa pörinää ja jonka ääressä liikuttiin kunnioittavan\nhiljaisesti. Taitavana miehenä opettaja perehtyi tähän uuteen\nkarjanhoitoon hyvin pian, pesä menestyi hänen huostassaan ja hän\nrupesi saamaan runsaasti hunajaa. Hän liikkui kärpästensä keskellä\nhyvin rauhallisesti, aivan vapaasti, käsitteli niitä perin tyynesti,\neivätkä ne häntä pistäneetkään. Se oli kyläläisten mielestä ilmeinen\nihme, ja kohotti tavattomasti opettajan arvoa heidän silmissään. Eräänä\nseurauksena siitä oli, että hänet vihdoinkin valittiin kuntakokouksen\nesimieheksi ja moniin muihin luottamustoimiin, joihin hän oli erittäin\nsopiva.\n\nSanomattakin on selvää, että opettajan hyvä esimerkki vaikutti\nhedelmöittävästi naapuristoon. Suutarimestari, joka oli oleskellut\nVenäjällä ja taisi kaikki maailman kielet ja sukkeluudet, joka oli\nvuosikausia pitänyt koko kylää jännityksissä väsymättömästi raivaamalla\npientä kivistä palstaansa puutarhaksi ja kasvattamalla siinä jos mitä\nherraskaisia keittiökasveja, hankki pesän ihan ensimmäiseksi. Ja\nkotitaloni lähin asukas, isäni kunnioitettava ystävä, pikavihainen\nja hyväsydäminen kapteeni, innostui asiasta kovasti ja ryhtyi hänkin\ntarmokkaisiin puuhiin. Opettajan johdolla hankittiin yhteiskunta ja\nsen hoidossa tarvittavat vehkeet, ja kapteenin tytär, Eva-neiti,\nsai luvan perehtyä mehiläisten hoitoon. Jo aikaisesta keväästä sen\nkullankiiltävät asukkaat lentelivät iloisesti kukasta kukkaan, tuottaen\ntyydytystä sekä omistajilleen että hyvänsuoville naapureille. Ainoa,\njoka ei innostunut tästä uudesta elinkeinosta, oli ystäväni Järvelän\nisäntä, joka sanoi ylpeästi:\n\n-- Ei Järvelässä ole tarvinnut ennenkään kärpäsiä lypsää!\n\nIhanalla liikutuksella muistan ne monet keväiset päivät, jotka silloin\nvietin puutarhassa pesän äärellä, perehtyen parhaani mukaan ja joka\npuolelta mehiläisten hoitoon. Siitä kun aina sai niin mukavasti\nasiaa tuonne naapuriin. Mikä esimerkki kotoisen elämän uutteruudesta\nja yhteistoiminnasta! Mikä keskinäinen sopu ja ponnistelu yhteisen\npäämäärän eteen! Tärkeänä ja syvämietteisenä, haravoiden kokoon kaiken\nmaallisen viisauteni, koetin keskustellessani pesän viehättävän\nhoitajattaren kanssa johdattaa puhettamme niihin aaterikkaisiin,\ninhimillistä elämänviisautta tiukkuviin seikkoihin, joita mehiläispesän\nääressä istuessa hakematta mieleen juolahtaa, ja joissa tuo haavekuva:\nyhteinen koti ja aherrus sen eteen, aina oli tarkoittelevana\nloppupontena. Olen kuitenkin pakotettu tunnustamaan, ettei tämä\nmoralisoiva esiintymiseni nähtävästi saavuttanut täyttä menestystä,\nvaan aiheutti hyvin ansaittuja leikillisiä ja pulmallisia huomautuksia,\njoista oli vaikea selvitä, ellei tahtonut paljastaa syvintä ja\nlopullisinta ajatustansa ja päämääräänsä.\n\nNyt oli kesäkuun loppu menossa ja mitä suurimmalla jännityksellä\nodotettiin kapteenin talossa, milloin pesästä lähtisi ensimmäinen\nparvi. Kaikki oli varustettu oivallisesti. Uusi kehäpesä odotti\nvalmiina, tyhjä olkipesä, jolla parvi otettaisiin kiinni, oli\nvarattuna, samoin suojaverkko, piippu ja kaikki mitä tarvitaan. Itse\nolin hakenut ja kuivannut sen suomudan, jota piipussa piti poltettaman,\nja Evan kanssa olimme mitä tarkimmin tutkineet -- hauskaa hommaa muuten\n-- kaiken mehiläiskirjallisuuden, mitä silloin suinkin saatavissa oli.\nPojille oli annettu ankara käsky olla aina saapuvilla, että heidät\nvoitaisiin lähettää pikaviesteinä opettajan luo, jonka apua kuitenkin\nvaralta pidettiin tarpeellisena. Sanalla sanoen: sekä koko talo että\nkylä odotti jännittyneenä, milloin parveilu tapahtuisi. Mutta Järvelän\nisäntä vannoi:\n\n-- Ja sen minä sanon, ettei Järvelässä kärpäsiä lypsetä!\n\nTämä odotus aiheutti ensinnäkin aikaisen ylösnousun, sillä\nmehiläiskirjat kertoivat, että parvi saattaa mennä jopa seitsemän\naikana aamulla. Evan täytyi siis olla silloin valmiina tämän tärkeän\ntapauksen varalle. Tästä johtui, että pikku tytöt ja pojat myös\nvalpastuivat, kysyen keskellä yötäkin silmät renkaina, joko mehiläiset\novat parveilleet. Siitä rupesivat keskustelemaan piiat ja rengit,\nse oli puheen aiheena kapteenilla ja rouvalla vieraittensa kanssa,\nse oli Evan kauniiden huulien viimeinen huokaus illalla: kunpa ne\nnyt huomenna parveilisisivat. Naapurit keskustelivat siitä laajasti\nja rupesivat ihmettelemään, että mikähän siinä mahtaa olla, kun ne\nkapteenin mehiläiset eivät parveilekaan -- opettaja on saanut yhdestä\npesästä jo kaksi parvea -- kun ei olisi sattunut kapteenille huonoa\nrotua. Opettaja tuli paikalle, tarkasti pesän asiantuntevasti,\ntirkisteli mehiläisiä, kun ne vakavan ja asiallisen näköisinä kävelivät\nlentolaudalla, nostikin koko pesää ja sanoi merkitsevästi:\n\n-- Kyllä siinä on hyvin vilkas toiminta. Pian sen pitäisi parveilla.\n\nLopulta tuntui kuin paikkakunta ei olisi puhunut muusta kuin kapteenin\nmehiläisistä ja niiden odotetusta parveilemisesta. Kiivaalta\nkapteenilta loppui jo kärsivällisyys. Hän ei sietänyt puhuttavan koko\nasiasta ja kuulinpa hänen eräänä päivänä itsekseen jupisevan mennessään\npesän sivu:\n\n-- Kun vetäisen tuolla kepillä, niin nähdään, ettekö sen vietävät\nparveile!\n\nMutta Järvelän isäntä kerskaili kuin ilkkuen:\n\n-- Ja totta totisesti jukupliut ei Järvelässä lypsetä kärpäsiä!\n\nSe oli jännittävää, mutta minulle persoonallisesti sangen kiintoisaa\naikaa. Sain asiaa naapuriin niin paljon kuin tahdoin, ja tiesin\nlöytäväni pesän äärestä, aamuvarhaisesta alkaen kello neljään\niltapäivällä, jonka jälkeen parveilua ei enää tapahdu, Evan, sen\nnuoren kuningattaren, jonka lentoa pesästä hiljakseen suunnittelin.\nPesän läheisyys oli minusta hauska senkin vuoksi, että huomasin\nmehiläisten jostakin syystä -- olivat ilmeisesti hyvin rehellisiä ja\nsuoraluontoisia -- vihaavan erästä punatukkaista nuorta herraa, joka\nrakastuneen kuhnurin tavoin oli viime aikoina ruvennut pörräämään\nkuningattareni ympärillä. Aina hänen saapuessaan näyttämölle ehdotin,\nettä mentäisiin tutkimaan mehiläisten elämää, mihin Eva heti suostui.\nSopivalla tavalla saatiin siellä ohjatuksi punatukkaiseen aina pisto,\nmikä tuotti minulle vilpitöntä iloa. En häpeä tunnustaa sitä, sillä\nolen ihminen enkä enkeli. Onko maailmassa ketään niin suurta lurjusta,\nniin inhottavaa otusta kuin kilpakosija? Voiko olla olemassa niin\njulmia kidutuksia ja rangaistuksia, etteivät ne tuntuisi keksityiltä\njuuri tuon kaamean olennon nujertamista varten?\n\nMutta ne, jotka eivät olleet koko tästä touhusta tietääkseenkään,\nolivat itse mehiläiset. Auringon noustessa ne pinkasivat\nlentolaudaltaan liikkeelle sakeina parvina ja palasivat matkaltaan\nhunajavatsa täynnä ja housuntaskut pullollaan siitepölyä. Myöhemmin\npäivällä niitä pursusi lentolaudalle sakeasti kuin ruskeaa puuroa.\nNe levittäytyivät pitkin pesän seinää ja riippuivat lentolaudan\nalapuolella suurena kokkareena. Kirjoissa sanottiin, että se juuri on\nparveilemisen ennusmerkkejä, ja me odotimme entistä innokkaammin.\n\n-- Miten ne saavat pysytellyksi tuossa tuommoisena kokkareena? kysyin\nviattomasti ja kumarruin muka kokkaretta tarkastamaan.\n\n-- Ne tarttuvat takaapäin toistensa vyötäröistä kiinni, selitti Eva,\nkumartuen hänkin tuota kummaa katsomaan.\n\n-- Tälläkö lailla näin? kysyin minä uudestaan, aikoen esittää asian\nhavainnollisesti.\n\n-- Eipähän! hän nauroi ja väistyi nopeasti syrjään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuin salamakuvina välähteli koko yllä kuvattu asiain esihistoria\nmielessäni, kiiruhtaessani pitkin oikopolkua kapteenin talolle.\nOli hyvä, että poikaviikarit olivat sitoneet nurmen solmuun tien\nmolemmilta puolilta ansaksi polulla kulkijoille, sillä minulle aivan\noikein sattunut perinpohjainen lankeemus oli omiansa herättämään minut\njärkiini. Tukahdutin suuttumukseni ja jatkoin matkaani tyynesti,\nottaen esimerkkiä luonnon suuresta ja häiriytymättömästä sopusoinnusta\nympärilläni. Muistaen Järvelän tiedonannon kiersin aidassa olevalle\naukolle ja ryömin siitä vaivalloisesti ja hiukan epäarvokkaasti\nsisäpuolelle. Liikuin hiirenhiljaa, sillä olin päättänyt yllättää\nmehiläiskuningattareni.\n\nPäästyäni aidan sisäpuolelle huomasin vasta, ettei Eva ollutkaan\npenkillä istumassa. Sen vieressä, tuomen varjossa olevalla tuolilla,\nistui kuitenkin selin minuun joku vaaleaan puettu nainen -- siis\nhän! Painauduin salamannopeasti tuomen suojaan ja aloin käärmemäisin\nliikkein hiipiä häntä kohti, kun onneksi ajoissa huomasin, että\nsehän olikin Evan äiti, joka siinä istui ja sukkapuikko suussa laski\nkantapään kavennussilmiä. Oikein päätä pyörrytti ajatellessani,\nettä olin ollut juuri ryntäämäisilläni takaapäin hänen kimppuunsa\n-- leninki oli samanvärinen enkä siinä innoissani tullut lihavuuden\nhuomattavaa eroa ajatelleeksi -- pistääkseni käteni hänen silmilleen ja\narvuutellakseni, kuka olin.\n\nEn ollut enää liikkunut tarpeeksi hiljaa, sillä istuja käänsi päätänsä,\nnäki minut, otti sukkapuikon suustansa ja sanoi hyväntahtoisen\nmerkitsevästi naurahtaen:\n\n-- Päivää! Mikä sinua ajaa liikkeelle näin aikaisin?\n\nHän oli maailman herttaisin äiti, tulevan anopin ihannekuva, jota\nrakastin yhtä paljon kuin omaa äitiäni. Tervehdin häntä nöyrästi,\nhiukan vältellen hänen tutkivaa, mutta samalla ymmärtävästi hymyilevää\nkatsettansa, ja valehtelin reilusti:\n\n-- Kuljin tuosta aamukävelyllä aidan sivu, niin päätin pistäytyä\nkysymässä, joko mehiläiset ovat parveilleet. Täti taitaakin itse niitä\ntänä aamuna vartioida?\n\n-- En vartioi. Eva tässä on ollut, mutta pistäytyi vain tuonne\nkaivolle. Tuolta näkyy tulevan.\n\nHän vilkaisi tarkkaavaisesti ensin minuun, sitten tyttäreensä,\npisti taas sukkapuikon suuhunsa ja rupesi laskemaan kavennussilmiä.\nSydämessäni -- vai oliko se sielussani -- rupesivat kaikki\nelementit törmäilemään kuin vimmatut, ja silmäni ahmivat näkyä,\njoka oli ilmestynyt puutarhan käytävälle. Hän oli avopäin, tukka\nkodikkaasti palmikolla, ja yllä eräs niitä nuorten neitojen valkoisia\nkesäleninkejä, joissa asuu määrätön sulo ja viehätys. Niissä on aina\nrinnan kohta sievästi auki uurrettu, ja niin oli nytkin aurinko päässyt\nkurkistamaan sinne sisäpuolelle ja polttanut kaulan juurta hiukan\npunertavaksi. Hame oli lyhyenlainen, joten alta pääsi esteettömästi\nvilkkumaan pari kaunista nilkkaa ja pientä jalkaa. Ja koko olemuksesta\nsäteili sellainen loistavan raitis, solakka terveyden täyteläisyys,\nettä minä rakastunut narri tunsin kerrassaan pökertyväni hänen\nlähestyessään. Sopertelin tyhmän näköisenä:\n\n-- Tulin ka-katsomaan, joko mehiläiset ovat pa-parveilleet.\n\nAurinko paistoi kultakehänä tytön päähän, kun hän tuli. Hänen syvästä,\nnauravasta, onnellisesta katseestaan huomasin salaisesti riemuiten\nsaman kuin ennenkin, että hän nimittäin oli täysin selvillä sieluni\ntilasta. Hänen äänensä kaikui kuin helinä, kun hän iloisesti ja\npuheliaasti saneli:\n\n-- Kyllä ne tänään varmasti parveilevat, sillä niitä on nyt niin\nkauheasti ulkona. Näin unta, että tänään tapahtuu jotakin hyvin\nhauskaa, ja mitäpä se voisi olla muuta kuin mehiläisten parveilua. Ne\nriippuvat isona kokkareena lentolaudasta. Tule katsomaan!\n\nPesä oli siinä aivan ääressä. Sen takana oli pienenlainen koivu, ja\nkoivun alla puutarhapöytä, jolle kaikki tarpeelliset mehiläisvehkeet\noli varattu. Kun Eva kumartui pesän ääreen tuota kesän hymyilevää\ntaustaa vastaan, oli se ihanin, rakastettavin kuva mitä ajatella\nsaattaa. Unohduin katsomaan sitä, enkä herännyt ennenkuin raskas käsi\nlaskeutui olkapäälleni ja luja miehen ääni kysyi:\n\n-- Onko naapurilla tulitikkuja?\n\nSe oli tuleva appeni. Hän oli tullut pihalta päin ja seisoi nyt\nedessäni tohveleissa, merenvahapiippu kourassa, ja koiransilmä\nsuupielessä, salamyhkäisen ja arvoituksellisen näköisenä. Rupesin\nhakemaan hädissäni tikkuja joka taskusta samalla kertaa, soperrellen\nhämilläni:\n\n-- Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, joko me-mehiläiset ovat\npa-parveilleet.\n\n-- Niin kai, vastasi kapteeni. -- Ei suinkaan siitä muuten mitään\ntulisikaan, vai mitä, Eva?\n\nLöysin onneksi tikut ja ukko sytytti piippunsa kiusallisen verkkaisesti\nja tyynesti, kehoittaen minuakin:\n\n-- Pistä sinäkin palamaan, kun olet jo täysi mies. Poltellaan tässä\nyksissä ja katsotaan noita Evan kärpäsiä oikein miehissä, että joko ne\nmiten siinä rupeavat enemmältä pörräämään. Tuossahan tulee Erlantikin,\nvarmaan myös katsomaan tätä samaa parveilua.\n\nNämä viimeiset sanat oli kohdistettu Erlannille, joka lähestyi rannasta\npäin räikeän tulipunaisena, mutta muuten erinomaisen hienona. Hän\npyyhki hikeä otsaltaan, kuivasi rillejänsä ja änkytti hämillään:\n\n-- Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, joko me-mehiläiset ovat pa-parv...\n\nSilloin tapahtui se, jota jo äsken olin pelännyt: räjähdys. Kapteeni\npurskahti nauramaan niin että kaiku tuntui ukkosena jyrähtelevän\nympärillämme -- se oli oikein miehen naurua. Eva nauroi punastuen, äiti\nvesikiehteet silmissä, ja minä -- minäkin päästin pohjaltaan iloisen\nluontoni esteettömästi valloilleen, varsinkin kun se nyt saattoi\ntapahtua tuon vihatun kilpakosijan kustannuksella. Pihalta päin rupesi\nkuulumaan juoksun töminää ja pikkupoikain huutoja, jotka kaikuivat yhä\nlähempää: \"Nyt ne varmaan parveilevat, koska isä noin hohottaa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaurumme loppui kuin poikki leikattuna ja suumme jäi ammolleen. Erlanti\npisti kiireesti rillit nenälleen, nenäliinan taskuun ja -- tekisi\nmieli sanoa -- hännän koipien väliin, sillä sen näköinen hän oli.\nKapteeni sanoi säikähtyneenä, että \"kattos nyt noita piruja\", ja lähti\npuolisonsa kanssa varovasti poistumaan. Pikkupojat päästelivät muutamia\nriemuhuutoja ja pakenivat, mutta me kolme, Eva, Erlanti ja minä, jäimme\npaikoillemme: Eva siksi, ettei pelännyt, koska tiesi mehiläisten olevan\nparveilun aikana hyvin leppoisia, ja me siksi, ettemme kehdanneet\nnäyttää pelkäävämme.\n\nSillä kesken nauruamme olikin parvi yhtäkkiä tulla pyyhkäissyt pesän\naukosta kuin saunan ovesta ulos pullahtanut savupilvi. Sakeana pilvenä\nne surisivat pesän yläpuolella, lennellen yhdessä ryhmässä ja \"laulaen\"\nonnellisina kesän lämmössä ja kirkkaudessa. Tiesimme kirjoista, että\ntämä oli ainoa juhlapäivä mehiläisten vuodessa, ainoa hetki, jolloin\nne juotuaan hunajaa kuin pikku hiprakassa ryntäävät ulos kuningattaren\nmukana, perustaakseen hänen kanssaan uuden kodin ja hetkisen\ntanssiakseen auringon ihanassa lämmössä suven ja elämän kunniaksi.\nNe ovat silloin lauhkeita ja lempeitä, ja käyttävät pistintään vain\näärimmäisessä hädässä. Evan ja minun katseet yhtyivät parven alitse,\neikä sielujemme välillä ollut silloin pienintäkään huntua. Mikä on\nmiehen ja naisen yhtyvän katseen salaisuus? Se avautuu toisilleen äkkiä\nkuin kuilu, jonka pohjasta säteilee kirkas, ihmeellinen onnen valo,\nsydämeen iäksi syöpyvä, polttava.\n\nHengähtämättä ja vaiti ollen seurasimme parven tanssia, odottaen\njännittyneinä, minne se rupeaisi asettumaan. Se siirtyi hiljalleen\nvieressä olevaa koivua kohti, mutta rupesi valitettavasti kokoutumaan\nsangen korkealla olevan oksan kärkeen. Eva huomasi tämän ja\nhätäytyi; huitoen pienellä esiliinallaan hän teki kaikenlaisia\nepätarkoituksenmukaisia yrityksiä estääkseen tätä, voivotellen ja\nhuudahdellen samalla pienellä suullaan mitä herttaisimmalla tavalla.\nVaroitimme Erlannin kanssa häntä siitä, luvaten jollakin keinolla kyllä\nvangita parven korkealtakin, jos se nyt sinne todella pysähtyisi, ja\nniin hän rauhoittui. Odotimme.\n\nHetken perästä killui korkealla koivun oksan kärjessä mustanruskeanko\nsokeritopan muotoinen möhkäle, hiljaa huojuen virinneessä aamutuulessa\nja ympärillä vielä tuhansia mehiläisiä pörräämässä. Nyt olivat hetket\nkalliit, sillä riiputtuaan tuossa vähän aikaa parvi lähtisi uudelleen\nlentoon ja menisi silloin kauemmaksi, mihin, sitä ei ollut hyvä tietää,\nkun parvea ei voinut seurata sen tällä lentoretkellä.\n\n-- Voi voi! hätäili Eva neuvotonna. -- Miten se nyt saadaan tuolta\nkiinni?\n\n-- Sinne ei pääse edes tikapuilla, arvosteli tilannetta Erlanti.\n\n-- Pikkupojat kiipeävät ylös ja katkaisevat oksan, ehdotin minä.\n\nMutta kun nämä kuulivat tämän, olivat he samalla pyssynkantomatkan\nulkopuolella. Minun itseni kavettavaksi koivu oli jo liian hento\nniin korkealta, jossa parvi oli. Katsahdin Evaan ja tulin kovin\nosaaottavaiseksi nähdessäni hänen huolestumisensa. Nerokas ajatus\nvälähti mielessäni:\n\n-- Mutta talossahan on oksasaha!\n\n-- On, mutta pojat ovat hukanneet varren.\n\n-- Se saadaan pian!\n\nPotkaisin itseni liikkeelle sahaa ja vartta hakemaan, mikä\nonnistuikin pian, sillä tiesin vajassa olevan heinäseipäiksi\nvarattuja pitkiä kuusiriukuja. Voitonriemuisena saavuin paikalle\nkestäen mielentyyneydellä sen katseen, jonka sain tästä palkinnoksi\nsekä Evalta (kuin tähden kirkas loiste!) että Erlannilta (viheriä\nkuin keisarinmyrkky!). Minussa heräsivät synnynnäiset sotapäällikön\nominaisuudet ja annoin pontevasti määräyksiäni:\n\n-- Nosta, Erlanti, tuo puutarhapöytä juuri parven alle! Hyvä! Nouse nyt\npöydälle seisomaan! Kas niin, sinähän yllät melko lähelle parvea. Ota\nnyt tämä tyhjä olkipesä ja pidä sitä juuri parven alla. Älä pelkää, ei\nsiinä mitään vaaraa ole... Tai jos pelkäät, niin kyllä Eva...\n\nTämä oli kavala strateginen temppu, sillä kun ehdotin sitä, ilmestyi\nErlannin kasvoille hurjan päättäväinen ilme ja hän tarttui rohkeasti\nolkipesään. Eva piti saapuvilla pohjalautaa, jolle pesä sitten\nasetettaisiin, ja minä menin sahoineni koivun juurelle valmiina\nsahaamaan poikki oksan, jossa parvi killui, osoittaen jo levottomuuden\nmerkkejä.\n\n-- Oletteko valmiit? huusin.\n\n-- Älä vielä, älä vielä! hätäili Erlanti asetellen pesäänsä\nhermostuneena, mitä en totta puhuen ollenkaan ihmetellyt. Rohkea mies\nhän oli, kun sai pysytellyksi tuossa paikassa. Mutta mitäpä ei mies\ntee, kun on kyseessä rohkeuden osoittaminen naisen läsnä ollessa.\n\n-- No mikä estää! Nyt täytyy toimia, sillä muuten ne ovat kohta\ntipotiessään. Pidä koppaasi varalla... Nyt!\n\nTämä historiallinen hetki on painunut lähtemättömästi mieleeni. Muistan\nselvästi, että pensaitten takaa seurasi toimitusta jännittyneen\nnäköisenä koko talonväki, että Evan tunnetusti sievä suu oli\nodottavasti puoliavoinna, kasvot ylöspäin, että tuskanhiki helmeili\nErlannin otsalla. Huomaamatta oli paikalle saapunut Järvelän isäntäkin,\nja olin lukevinani hänen katseestaan uhmaavan valan:\n\n-- Järvelässä ei jukupliut lypsetä kärpäsiä!\n\nUmmistin silmäni, painalsin päättävästi sahaani, vetäisin sillä\nmuutaman kerran. Oksa rupesi kallistumaan...\n\nKamala, luita ja ytimiä karsiva huuto vapisutti ilmaa. En olisi\nuskonut, että ihmisestä voi lähteä sellainen ääni. Mutta kuuluipahan\nlähtevän...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä kyyrötin Evan kanssa maassa aivan\nliikkumattomana.\n\n-- Ollaan hyvin hiljaa, niin ne rauhoittuvat, kehoittelin minä, ja Eva\npiilotteli kasvojansa kuin sattumalta minun povelleni. -- Niin, paina\nkasvosi piiloon, niin eivät ainakaan niitä pistä, jatkoin neuvojani, --\nminä suojelen niskaasi käsivarsillani.\n\nMutta Eva valitti:\n\n-- En minä enää saata! Nyt juoksee yksi selässäni...\n\n-- Eihän täällä mitään näy?\n\n-- Juoksee siellä -- puseron alla -- nyt minä huudan!\n\n-- Älä, älä, tässä surisee niitä vielä niin kamalasti. Minä otan\npois... jos... jos...\n\nSe oli kiusaajan ääni, ja teko, johon se houkutteli, ei ollut\nhyväksyttävä tilanteen vuoksi. Se oli vähän kuin kiristämistä. Mutta\nmitäpä ei rakastunut tee, mitäpä tilannetta hän ei käytä hyväkseen.\nSydämeni rupesi jyskyttämään kuin väkivasara, vereni kiersi suonissa\nkuin valtameren pyörre ja silmissäni sumeni. Ympärillämme ei ollut\nketään. Eva nosti minuun mehiläisen kutkutuksen vääristämät kasvonsa,\nsilmissään ihmeellinen odotus, ja silloin puhui sydämeni suuni kautta\nhiljaa:\n\n-- _Jos... jos... tulet vaimokseni?_\n\nJa odottamatta hänen vastaustaan läpsäytin häntä selkään tappaen\nmehiläisen, joka todellakin kömpi siellä ruusuisella iholla,\nkompastellen joissakin salaperäisissä ja minulle tuntemattomiin\nvaatekappaleisiin kuuluvissa pitsilöissä, ja kerkesin sinetöidä\nEvan kyyneleisten silmien vahvistaman liittomme ainakin seitsemällä\näänekkäällä sinetillä, kun takaani kuuluivat seuraavat ällistyneet\nsanat:\n\n-- Parveilua tuntuu jatkuvan, kun ovat jo kuhnuritkin kuningattaren\nkimpussa!\n\nJa kapteeni säesti huomautustansa vihaisella keppinsä pyörähdyksellä,\njoka viuhahti ilmassa pahanenteisesti. Mutta sitäpä hänen ei olisi\npitänyt tehdä, sillä äskeisen selkkauksen johdosta mehiläiset olivat\näreällä päällä. Kepin äkäinen viuhahdus herätti muutamien etuvartioiden\npaheksumista, minkä johdosta ne kävivät ilmaisemassa vastalauseensa\nniin pontevasti, että ukko muuttui kulkuneuvoiltaan puolta ikäänsä\nnuoremmaksi ja hävisi näkyvistämme tavalla, joka ei ainakaan nopeuteen\nnähden jättänyt paljoa toivomisen varaa. Säikähtynyt silmäys\nympärilleen, torjuvia kädenliikkeitä, murahdus: \"Kattos nyt noita\npiruja!\" ja nopeasti pitenevä viiva ovat pääkohtia tätä välitapahtumaa\nkoskevassa muistikuvassani. Näky oli sitä laatua, että me kaksi nuorta\nlankesimme toistemme kaulaan suudellen vähän liiankin paljon, nauraen\nvesi silmissä ja siunaten noita pieniä siivekkäitä.\n\nMutta palatkaamme asiaan. Taistelutanner oli meidän hallussamme. Mitä\nolikaan sitten tapahtunut tuolla historiallisella hetkellä?\n\nSahattuani oksan muutamilla vetäisyillä poikki, parvi putosi oksan\nmukana tietenkin alaspäin. Mutta miten lienee Erlantiparka pitänyt\npyydystään epätarkasti -- tulos oli se, että parvi putosi -- ei tuohon\npesään, vaan suoraan vasten Erlannin naamaa. Silloin hänen hermonsa\npettivät, mitä en ollenkaan ihmettele. Päästäen ennen mainitun\nvihlovan, epäinhimillisen huudon hän loikkasi uskomattoman pitkällä\nhypyllä pöydältä ja hävisi. Kaukaa kuului hätäileviä huutoja: \"Tuokaa\nvettä!\" \"Juokse järveen!\" \"Voi kauheata!\" ym., kunnes kaikki taas\nhiljeni, ja me Evan kanssa saimme hoidetuksi tuon jo yllä kosketellun\npikku asiamme.\n\nJa mehiläiset surisivat taas hetken, kunnes ne jälleen löysivät\nrakkaan kuningattarensa. Se oli arkiutunut äskeisestä hälinästä ja\nistahtanut läheiseen viinimarjapensaaseen, josta sen pian Evan kanssa\notimme kiinni kaikkien sääntöjen mukaisesti. Kun olimme sitten vieneet\nparven viileään paikkaan rauhoittumaan ja odottamaan iltaa, jolloin se\npantaisiin uuteen kehäpesäänsä, katsoi ihana, onnellinen morsiameni\nminua silmiin ja sanoi: -- Nyt menemme isän ja äidin luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTullessamme vilpolaan istui siellä kaksi invaliidia, kapteeni ja\nErlanti. Portailla istui Järvelä salaperäisen näköisenä ja kuiskasi\nminulle sivu mennessäni:\n\n-- Antaa se likan sinulle -- olen jo kysynyt puolestasi.\n\nEn tahdo kuvata lukijalle tarkemmin tuota hetkeä -- se on omituinen,\nunohtumaton, kuulakka ja kirkas elämänmuisto. Se päättyi siten,\nettä kun ensin kaikki muut olivat syleilleet ja onnitelleet meitä,\nlopuksi myös Erlanti puristi veljellisesti kättäni ja puhui\nlyijyvesikääreittensä joukosta itkunsekaisella äänellä jotakin hyvin\nreilua ja kaunista. Kuinka inhimillisin tuntein suhtaudummekaan\nkilpakosijaan sitten, kun hänet on saatu lyödyksi laudalta! Ja sen\nvahvistukseksi me yhä uudelleen puristimme toistemme kättä. Vihdoin\nistuimme kaikki aamiaispöytään -- Järvelää lukuunottamatta, joka ei\ntosin ollutkaan erikoisemman sopivassa asussa huoneisiin tullakseen.\n(Lähtiessään äkkiä portailta tiehensä hän murahti arvoituksellisesti\nja ukkosenomaisesti partaansa tuon monesti mainitun valansa, ettei\nJärvelässä jukupliut milloinkaan lypsetä kärpäsiä). Kihlautuneiden\nmalja juotiin suurella innostuksella, vaikka juomana olikin vain\nkirnupiimää. Mutta tuleva appeni antoi pikkupojille joukon määräyksiä,\njoiden johdosta nämä viivana lähtivät viemään kutsukirjeitä kaikkiin\nnaapuritaloihin, sillä illalla piti vietettämän komeat kihlajaiset.\nNiiden huippukohtana oli se puhe, jonka ystävämme opettaja piti uuden\nkehäpesän ääressä, sitten kun nuori mehiläiskuningatar oli saatettu\nsinne parvineen. Hänen sanansa vihjailivat kauniisti rakkauden\nhunajaan ja meteen päin, ja hän muutti runollisesti päivän tapahtuman\nvertauskuvaksi nuoren ihmiskuningattaren lähdöstä kotoisesta, vanhasta\nolkipesästä siihen uuteen kehäpesään, jossa elämänonni lahjoineen\nparveilee hänen ympärillään, kunhan siellä vain vallitsee sama\nrakkaus, alttius ja ahkeruus kuin tässä vanhassa pesässä. Rakennetaan\nja hyöritään, kunnes vihdoin uusi nuorten parveilu alkaa, ja vanhain\nelämä kallistuu loppuansa kohti. \"Avautukoon heille silloin\" -- lopetti\nhurskas opettaja -- \"se iankaikkinen kehäpesä, josta ei milloinkaan\nhunaja lopu, ja jossa asuu ainainen onni ja rauha\".\n\nPesän vartijapatrulli ilmestyi lentolaudalle tarkastamaani mitä outoa\npuheenmuminaa ulkoa kuului. Ilmeisesti ne sitten tunsivat opettajan\näänen, koska niiden naamalle levisi rauhoittunut ilme ja ne kömpivät\ntakaisin sisään. Oli tullut kesän hämyinen, ihmeellinen yö. Olimme\nkaikki vaiti, sillä luonto vaati meitä olemaan hiljaa, kuuntelemaan\nvain sitä. Allamme pellossa äänteli ruisrääkkä, sekin tyytyväisenä\nelämänonnensa täyteläisyydestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeräämme molemmat unelmistamme ja rupeamme taas tarkastamaan pesää.\nMehiläisiä tulee ja menee. Raskaasti lentäen niitä saapuu täysi kuorma\nmukana, ja usein ne tuuskahtavat nurinniskoin maahan, ensin osumatta\nlentolaudalle. Toiset lähteä pinkaisevat keveinä ja tarmokkaina.\nOjennan mehiläiskuningattarelle käteni.\n\n\n\n\nXI\n\nKESÄN KAUNEUDEN YLISTYS.\n\n\n    Nyt kesän kauneudelle laulun teen\n    ma rantamalla veen,\n    mi sinikalvossaan\n    kuvastaa taivaan, maan,\n    niin ylevän näyn antaa.\n    Oi, hahtuvaiset pilvet nuo\n    ne ihmetervehdykset tuo\n    ja rauhan kirkkaan rintaan suo\n    ja mietteet kauas kantaa.\n    Maa, taivas, on kuin unelma,\n    kuin kauneuden kudelma,\n    ja lintuin laulu soma,\n    helisten raikuu,\n    helisten raikuu,\n    kuin taivaan suvivirsi oma.\n\n    Kirkkaalla kalvollaan\n    kaakkuri soutaa vaan;\n    on alla syvyys kuni syys,\n    ja yllä iki-äärettyys,\n    rajaton valtakunta.\n    On kuningatar järven hän,\n    hän nostaa kaulan ylpeän\n    ja kastaa rinnan välkkyvän\n    ja näkee suven unta.\n    Hän väliin purkaa tunteen suuren,\n    mi repii, raastaa sydänjuuren;\n    se ulapalla kuni itku raikuu,\n    se kesäyössä kaihoisasti kaikuu;\n    kun sitä rannaltani yksin kuulen,\n    mä sitä säveleeksi tuomittujen luulen,\n    min tuopi tuonelasta leyhkä tuulen.\n    Oi, värjyvä itku tuo\n    suloisen murheen luo\n    povehen ihmispolon,\n    riutuvan, hellän olon.\n\n    Tuo länsituulen lämmin henki, lauha,\n    on sydämelle sulolääke, rauha;\n    se muiston salaisimman\n    herättää ihanimman,\n    kun kerran kesätiellä rusohuulin hän\n    suutelon viehkeän\n    toi vastahani onnekkaana antautuin.\n    Oi, muistan, muistan, kuinka syke hellä\n    mun silloin oli autuaalla sydämellä;\n    ma kuinka sormin vapisevin noita\n    arasti koskettelin kiharoita.\n    Niin saapuu muisto kaukaa kantautuin.\n    Se säveleenä sointuvana heläjää,\n    ja kyyneleiden sateenkaari kimmeltää\n    maiseman menneen yllä,\n    polulla hyljätyllä.\n\n    Mutta tumma poistukohon suru,\n    nyt sydän silti onnellisna unelmoi;\n    sen sopukkaan jäi auvoakin muru,\n    siell' luonnon suvivirsi huminoi.\n    Siis soikaa lemmenlaulelot\n    ja kajahukaa kantelot,\n    te tuulet hellät heliskää,\n    kun suloinen on suvisää,\n    kun autuaana yhdyn riemuun, hurmioon,\n    mä kauniin kesäluonnon ilokarkeloon,\n    kun raueten mä vaivun uneen ihanaan,\n    syvimmän onnen rauhaan, nirvanaan.\n    Seesteinen tyyntymys,\n    uudestisyntymys,\n    tyydyttää armostaan,\n    hunajakasteellaan\n    sieluni suuren janon,\n    kun, kurja, anon.\n\n    Sen suven suloisuutta täysin rinnoin\n    siis kaikki yhtykäämme laulamaan;\n    voi olla, että viime kerran innoin\n    mä vanhaa suvivirttä laulaa saan.\n    Mä sydän tulvillani katson kauas,\n    kuin näkisin sen hetken, jolloin sauvas\n    saat, matkalainen, ainaiseksi heittää pois;\n    sen hetken kunpa aina muistaa vois.\n    Sieluuni tulvahtaa\n    mun sitä ajatellen ihmekauneus mainen,\n    mieleeni miete saa:\n    tuo taivaan tuskin voinee olla toisenlainen.\n    Kun kuollessa mun sieluni pois riisuu vaattehensa\n    ja kirkkahana kiitää ikuisuuteen,\n    kun henki voittaa taistelun ja heittää kahlehensa,\n    ja ylösnousten yhtyy jumaluuteen,\n    se täyttymys on kauneuden kaiken,\n    min mainen tämä vain on lupaus,\n    jos tunnon siitä täällä joskus sai ken,\n    se ikikauneuden on kajastus.\n\n\n\n\nXII\n\nHUVIRETKELLÄ JA UIMASSA.\n\n\nVaikka huvila on metsän keskellä, ulapan rannalla, kauniin\nhiekkakaarteen äärellä, syttyy kuitenkin joskus halu päästä pois\nsiitäkin, vielä kauemmaksi luontoon, tuonne jonnekin ulapan saareen.\nOnni näet on siellä, missä ei itse ole. Kaipuu asuu sydämessä\nkuin lintu häkissä, räpyttelee siipiään ja pyrkii lentämään kauas\npois, hakemaan sieltä sitä tyydytystä, jota ei enää liian tutusta\nympäristöstä saa. Tämä on romantiikkaa.\n\nAsuessamme salmen rannalla tahdomme käydä sen toisella puolella; meren\näärelle tultuamme luomme heti tutkivan katseen taivaanrajaan, ajatellen\njo sitä päivää, jolloin purjehdimme sinne; ulapan saari tuolla ei anna\nmeille rauhaa ennenkuin olemme käyneet siellä. Kun aamulla laskeudumme\nhuvilasta hiekkakaarteeseen, jota aurinko jo kuumasti paahtaa, ja\nkatsomme järvelle, jossa pienet saaret soutelevat ja keinuvat kuin\nunelmiinsa nukkuneina, silloin meidät saattaa vallata vastustamaton\nhalu: tänään menemme tuonne unohtamaan itsemme, huolemme ja koko\nelämämme.\n\nIhmeellisiä ovatkin nuo kesäisten ulappaimme lehtevät tai vakavaa\nhavutummuutta kuvastavat saaret. Olen lukenut Tyynen valtameren\npienistä korallisaarista, \"atolleista\", jotka uneksivat ikuisten\nmaininkien särkyessä niiden rantariuttaan ja palmujen korkeiden\nviuhkain huojuessa hiljaa, ja kuvitellut niitä rikkumattoman rauhan\nja siunatun unohduksen luvatuiksi maiksi, joihin mielellään joskus\npakenisi. Mutta kun katson tuonne kotiulapalle, jossa lehtevät saareni\nhiljaa keinuvat, tunnen olevan vähintään tarpeetonta lähteä sinne\nsaakka: nämä omat \"atollini\" ovat todellisia unohduksen ja rauhan\nuntuvapatjoja, joiden huomaan ihminen voi upota näkymättömiin.\n\nNiin lähdimme kerran vain oman perheen keskeiselle huviretkelle\ntuonne järven siniseen saareen. Eväskoppaan varustettiin parasta mitä\nkotona sattui olemaan, tärkeimpänä kahvivarustukset, otettiin onget\nja riippumatot mukaan, ja vilkutettiin jäähyväiset huvilalle, joka\njäi ikävöimään rannalle kuin pystykorva koira. Oli aivan tyyntä,\nalkamassa tuollainen unelman kaltainen hellepäivä, joita heinäkuulla\nsaattaa olla, ja joiden kuluessa käy vaikeaksi erottaa toden ja tarun\nrajaa. Valkovene liitää sievästi punaisten aironterien siivittämänä,\nkuin tuntien kuljetettaviensa hauskuuden, taakse jää yhä leveämmäksi\nhajaantuva vana, pilvet ovat pysähtyneet hämmästyneinä katsomaan\nulapan kuvastimesta loistavaa pumpulipuhdasta kauneuttansa, lokit\nvaroittelevat \"no-no\" ja istuskelevat kauniina ääriviivoina ja\nvalkopuhtaina vaahtopalloina ulapan kareilla, tiirat kirahtelevat ja\ntirraavat kireästi, kaakkurit vingahtavat surullisesti ja laulavat\n\"hiiden orjien parkunaa\", ja korkea Sappeenvaara väräjöi sinipunervassa\nautereessa. Veneen väki vähitellen hiljenee, lapset piirtävät veden\nkalvoa sormella tai kepillä, vanhemmat ovat vaiti ollen vaipuneina\nraukean, autereisen kauneuden lumoon. Jo kohoaa saari eteemme: selkä\nvakavana hongikkona, rannat herkkänä koivikkona ja rehevänä lepikkona,\ntuossa pieni niitty ja vanhuuttaan luhistunut lato, tuossa sileä\nrantakallio, jonka aurinko on jo kuumentanut, rannan heleä hiekka,\nveden raikas kaari ja äärellä nuokkuva vaiennut kahilisto. Valkovenon\nlaskiessa hiljaa hiekkaan sen pohja kahahtaa rauhallisesti ja\ntyytyväisesti. Olemme unohduksen saaressa.\n\nLaskiessa veneensä tällaiseen yksinäiseen kaarteeseen pelkää särkevänsä\nrantahietikon hienon runouden. Sen tuntee täällä tuon Juhani Ahon\nkesäisen koivurannan tunnelmallisen rauhan, jonka rikkoi vain pieni\nmetsähiiri käydessään juomassa (herkin kuva, mitä kirjallisuudessamme\non, mestarillinen siveltimenveto: rauha on niin eheä ja syvä, että\ntällainen äänetön, pienen pieni tapahtuma kuin metsähiiren ilmestyminen\nrantahiekalle, rikkoo sen) -- tuntee, ja vaistomaisesti hiljentää\nääntänsä. Saaren tonttujen ja keijujen uteliaat silmät vartioivat\nmeitä, eikä meidän ole syytä antaa niille pienintäkään tyytymättömyyden\naihetta.\n\nSitten alkaa tuo kaikilta huviretkiltä tuttu touhu: etsitään sopiva\nnuotion paikka, keräillään risuja, ja sytytetään valkea, jonka savu\ntuntuu niin kotoiselta ja miellyttävältä. Se on hyvin tärkeä tekijä\naidon huviretkitunnelman syntymisessä, se kun näet herättää eloon\nveremme vanhoja erämiesvaistoja, alku-isiemme sinisten salojen\nromantiikkaa. Voisi olla käytännöllisintä varata mukaan primuskeittiö\nja keittää kahvi sillä, mutta miten kävisi runouden? Samoin kuin\nsilloin, kun \"käytännöllisyyden vuoksi\" joulukuuseen monteerataan\nsähkölamput, vieläpä eriväriset. Nuotion sytyttely on hauskaa --\ntuohikäppyrän ensimmäinen savu hienoa tuoksua. On niin kirkasta, että\nliekkiä tuskin näkyy, kun se rupeaa tarttumaan puun pintaan, ja niin\ntyyntä, että savu kohoaa ohuena, rauhallisena patsaana korkealle\ntaivasta kohti. Outo savu saaren rannalla! Mikä sävähdyttävä huomio!\nErämaan asukas vetää haapionsa varovasti rantaleppien suojaan ja\nvartioi sieltä, onko vieras ystävä vai vihollinen.\n\nMutta jättäkäämme käytännön huolet sikseen -- heleä hietikko\nkutsuu meitä ottamaan olevaisuudesta sen huipputuoksua. On hiukan\nujostuttavaa, arastuttavaa, melkein pyhää ja jollakin tavalla\nsalaperäisen taiteellista antaa verhojensa vähitellen pudota ja\npaljastaa \"syvin olemuksensa\" auringolle ja valolle -- tarkoitan, kun\nsen tekee nuoruuden terveydessä ja kauneudessa kukoistava ihminen,\nvarsinkin nainen. (Siitä pyhyydestä ja taiteellisuudesta, joka leyhyy\nilmassa vanhemman ukkomiehen avatessa sulonsa auringon suudeltaviksi\nja kesätuulosen hyväiltäviksi, on näet parasta puhua niin hillitysti\nkuin mahdollista.) Heittäydyn kuumalle hiekalle ja annan auringon\npaahtaa selkääni. Tunnen sen säteiden neulanpistosten pirinänä\ntunkeutuvan paksuun nahkaani ja säpsähdyttävän hitaan vereni virtaamaan\nkiihtyvämmässä tahdissa. Vähitellen sieluni valtaa yhä syvenevä rauha\nja viihtyisyys; vaivun luonnon helmaan, huolettomaan olemattomuuteen,\ntulen puhumattomaksi, katson kauas metsän ja taivaan rajaan näkemättä\nmitään; ajatukset tulevat ja menevät sointuvana musiikkina,\nrauhallisina kuvina, viihdyttävänä elokuvana, jota mäntyjen ja koivujen\ntuoksu alakuloisesti, riuduttavasti säestää. Ei kuulu taaskaan muuta\nkuin joskus lokin tyynesti varoittava \"no-no\", tiirain kireä vaikerrus\nja rantasipin hätäinen piiskutus, kun se lentää kaaressa ulappaa kohti,\nmutta palaakin hetken kuluttua ja istahtaa kivelle, tuon tuostakin\nlevottomasti säpsähtäen.\n\nSitten tulee rannalle huvilan rouva, joka on tähän asti järjestellyt\nretken aineellista puolta, ja katsahtaen ujosti ympärilleen käskee\nminun kääntyä pois, kun hän rupeaa ottamaan aurinkokylpyä. En siis\nnäe tuota todella runollista, taiteellista, pyhää näkyä, kun hän\nvähitellen irroittelee ne salaperäiset solmut ja nauhat, jotka\nerottavat naisen ruumiin luonnon välittömästä yhteydestä, ja paljastaa\npuhtaan viattomuutensa maalle, järvelle, ilmalle, auringolle ja\npilvenhattaroille. En näe, ja kuitenkin uskon, tunnen hiekkarannan\nhelähtävän vieläkin valoisammaksi, kun kauneuden jumalainen hohde\nsitä kirkastaa. Tuolla hän nyt lepää hiekalla, yhäkin arkana ja\nepäluuloisena kuin Diana, tai kuin säikkyvä lähteen impi, jonka\nsuloja eksynyt metsästäjä odottamattansa joutuu näkemään. Katson nyt\nvoivani varoen kurkistaa sinne päin, mutta ollen kuin en huomaisikaan\nolkapäiden sievää pyöristystä ja vartalon kaariviivaa, joka on\nkaiken sopusuhtaisuuden ja kauneuden täydellisyys. Hän tietää kyllä,\nettä katson häneen, onpa sitä nimenomaan odottanutkin, mutta ei\nole huomaavinaan, vaan on muka olevinaan kuin täydellisesti yksin.\nSellainen on nimittäin naisen luonto. Ja minulle selviää siinä, mikä on\nnäiden rantahetkien, aurinkokylpyjen ja uimisen ilon ehkä syvin tekijä,\njoka luo siihen ainutlaatuista viehätystä: se on olemuksemme pohjalla\nväräjävä erotiikka, pieni intohimon häivähdys, joka tietämättämme herää\ntäällä yksinäisen luonnon keskuudessa, katsoessa hohtoista, alastonta\nkauneutta. Tunnemme kerrankin päässeemme Arkadiaan, saavamme olla\npaimenisilla suloisissa lehdoissa, milloin kuumassa auringossa, milloin\nviileässä varjossa, kuunnellen Panin huilunsoittoa, lähteen hiljaista\nsolinaa, ja aina katsein hakien kylpevää nymfiä, tuota kaunotarta,\njoka on jossakin tässä läheisyydessämme piilossa houkutellen meitä\nsieltä kuuluvalla leikillisen ilkkuvalla naurullaan alati etsimään ja\nhakemaan. Arkadiassa ovat kaikki nuoria, vanhuus karisee siellä pois\nkuin kuivunut lehti, ja leikkien ja kisaillen juoksemme tavoitellen\nkiinni haaveittemme kiharakutrista neitoa. Näin kesän hellepäivät\nlaajentuvat ja syventyvät Eroksen hienoiksi kesäleikeiksi, jotka ovat\ntäynnä ihmeellistä elämänhalua. Silloin siinä hiekalla maatessani en\nosannut kuvitella, kuinka yleiseksi ja tärkeäksi tämä Arkadia-leikki\ntulisi, kuinka nymfit joskus ilmestyisivät hiekkarannoille tuhansin\nja taas tuhansin, ei alastomina kuin klassillisessa mytologiassa tai\ntässä saarellani, vaan puettuina eriskummallisen viehättäviin; väljiin\npukuihin, salaten luonnollisen alastomuuden ja tehden sen siten monin\nverroin houkuttelevammaksi, ollen vapaita ja luonnollisia, mutta\nkaikilla elämänhalun ja -ilon antajana salaperäinen luonnon nuori\njumala, ikuinen Eros.\n\nMutta Diana on jo levännyt tarpeekseen auringossa, nousee,\nojenteleikse ja venytteleikse kuin jumalatar, lähestyy veden rajaa\nja seisoo siinä hiukan väristen kuin juuri aalloista noussut Venus,\nnaisellisen kauneuden ja salaperäisen, valloittavan, hallitsevan, jopa\nsäälimättömän ja julman elonvoiman ilmentymänä. Sitten hän koettaa\nvettä isollavarpaallaan, kaahlaa syvemmälle, pistäytyy äkkiä veteen,\nja sanoo lapsellisesti \"hup!\", minkä jälkeen aloittaa innostuneena\nepäjohdonmukaisen, kaiken uimataidon vastaisen porskutuksen. Siihen\nyhdymme pian kaikki, huudamme, nauramme, juoksemme matalassa vedessä,\nolemme vesisotasilla, ja nautimme joka huokosellamme kirkkaasta\nkesäraikkaasta järvivedestä. Emme malta tulla poiskaan, vaan menemme\nyhä uudelleen syvemmälle, tuntien, kuinka veden raikkaus lopuksi\nsaavuttaa ytimemme, karkoittaen ruumiista viimeisenkin hautovan\nunteluuden. Vihdoinkin riistäydymme irti veden siunatusta sylistä\nja annamme taas auringon tehdä työtänsä. Huomaamattamme jälleen\nvähitellen hiljennymme, makaamme vaiti ollen, tuijottaen kaukaisuuteen.\nJa voi olla, että mieli silloin ailahtaa selittämättömästä syystä\nhiukan suruiseksi, että alakuloisuus tuulenhenkäyksenä suhahtaa tuon\nvierelläsi seisovan rantapetäjän oksissa. Kaikkialla läsnä oleva\nkatoovaisuuden henki sieltä kuiskaa, heittäen varjoansa auringon\nsäteiden eteen, niinkuin joskus pilvi, jolloin maisema muuttuu\nalakuloisesti hämäräksi.\n\nMutta nyt jo tunnemme kahvin vuoron tulleen. Vielä kerran\nporahdamme järveen, vellomme sen vaahdoksi, viskaamme sen ilmaan\nraikkaaksi sateeksi, ja sitten hiukan pukeudumme. Nyt alkaa\nhuviretkien aineellinen puoli, uimisen terästyttämän ruokahalun\njärjestelmällinen tyydyttäminen, jolloin osoitamme kaikille\nemännän laitoksille mitä kiinteintä, mutta samalla puolueettominta\nhuomiota. Maailmankirjallisuudessa on eräitä esimerkkejä siitä, että\nkirjailijat ovat joskus ymmärtäneet huviretkien syöntitilaisuuksien,\neväskorien, hienon runouden. Etusijalle on ehkä asetettava Dickensin\nPickwick-kirja, jota lukiessa tulee suorastaan verinen nälkä, janosta\npuhumattakaan. Tilanomistaja Wardlen mukana kulkee aina suunnaton\neväskori, jonka syvyyksistä kohoaa näkyviin jos jotakin, kaikki niin\nherkullista ja hyvin valmistettua, että sitä muistaessa vesi kihoaa\nkielelle. Siltä puolen ainakin Dickens on ollut peräti terveluontoinen\nja elämänhaluinen mies. \"Saippuakupla\" niminen Maupassantin novelli\nosoittaa tämänkin kirjailijan ymmärtäneen, kuinka äärettömän\nherkullinen saattaa olla hyvin paistettu, aivan hyytelömäiseksi\npehmentynyt kananpaisti, jonka hän muutamalla sattuvalla sanalla kuvaa\nkäydessään kertomaan Saippuakuplan, parisilaisen ilotytön, jalosta\nuhrautuvaisuudesta ja hänen osakseen siitä huolimatta tulleesta\nkiittämättömästä ja kylmästä kohtelusta. Antaessamme kesäisten\nherkkujemme maistua tunnemme syvästi ymmärtävämme elämänrunouden\ntätäkin puolta ja kohotamme kiittäen viilipiimäkolpakkomme.\n\nKultakiharainen pikku tyttö ja hänen suurin silmin katseleva nuorempi\nsiskonsa ovat taas syventyneet leikkiinsä rannan hiekalla, rakentaen\nsiihen kirjavista kivistä taloa ja navettaa, vanhemman tarkoin\nmäärätessä kaikki ja nuoremman alistuneesti totellessa. Mutta me\nkiinnitämme nyt riippumattomme tuonne rantakallion kääkkyräisten\npetäjien varjoon, niin mukavasti, että siitä voimme samalla nähdä kauas\nulapalle ja sen yli pumpulipilvien tarhaan. Meillä on tässä kaksikin\ntarkoitusta: ensiksi aiomme lukea hiukan sitä hauskaa kirjaa, jonka\nolimme toistemme kiellosta huolimatta varanneet mukaan, ja toiseksi\naiomme sitten, kun tuo kirja on suorittanut tärkeimmän tehtävänsä,\nso. ruvennut yhä raskaammin painamaan silmäluomia, nukahtaa hieman.\nTavattoman laaja luku tuo \"kesäinen lepohetki riippumatossa\".\nSiinä levätessä ja katsellessa puiden latvoja ja pilviä tuntee jo\nkohonneensa sanan kirjaimellisessa merkityksessä \"maasta irti\",\njollakin tavalla mukavasti liitelevänsä ilmassa. Käännyit miten\nhyvänsä, kovaa ei kolahda mistään; ainoa, mikä kertoo sinun olevan\nvielä maan yhteydessä, on kiinnitysköyden pahaa ennustava raksahdus,\nkun se luistaa puunrunkoa pitkin alemmas, tai suorastaan katkeaminen,\njolloin hyvinkin perusteellisesti saat kokea maaemon kiihkeästi\npuoleensavetävää rakkautta. Hieroen pakaroitasi käännyt loukkaantuneena\nkatsomaan köyttä, joka teki sinulle tällaisen kepposen, ja toteat sen\nkatkenneen juuri siitä paikasta, jonka jo lähtiessä olit huomannut\nheikoksi. Tavallisen toivehikkuutesi mukaisesti olit nykinyt sitä ja\nkatsoen pysyvästi vaimoosi sanonut: \"Kyllä kai se sentään kestää?\",\nmihin vaimosi ei ollut osannut vastata muuta kuin myöntäen. Kun se\nnyt sittenkin teki sinulle tällaisen kepposen, rupeat siinä sitä\nsolmeillessasi aviomiesten tapaan hämärillä ja huonoilla perusteilla\nkautta rantain vihjaillen syyttelemään vaimoasi koko jutusta; marmatat\nja jurnutat vihaisesti itseksesi kuin lihaa syövä kissa, että\n\"tällaisia ne ovat nuo naisten laitokset!\", ja ihan suutut, kun vaimosi\nluo sinuun kummastuneen katseen ja muka laskee leikkiä, että \"johan\nminä varoitin sinua syömästä niin paljon -- sellaista painon lisäystä\nei riippumattosi kestä, ja niinpähän kävi!\" Mikä julkea vihjaus! Vannon\nmielessäni, että jos olisin tiennyt sinun voivan näin kylmästi kohdella\nmiestäsi silloin, kun tämän ronkkaluut ovat mäihänä, en olisi ikinä\nsinua papin eteen taluttanut. Ettäs sen tiedät, julma ja tunteeton\nnainen! Vähitellen saat kuitenkin mattosi kuntoon ja leijailet\nhetkisen perästä jälleen keveästi maan ja taivaan välillä, syöpyneillä\nkasvoillasi lempeä ja tyytyväinen ilme.\n\nEnsimmäinen elämäni piiriin astunut riippumatto kuului kotipitäjäni\npostineidille. Hän oli etelän aurinkoisilta mailta saapunut,\nvapisuttavan ja tyrmistyttävän hieno ihminen, joka toi mukanaan paljon\nkaikenlaisia kulttuuriesineitä ja -tapoja. Hyvä ja kiltti tyttö hän\noli, sen puolesta, kauniskin kovin. Joka päivä hän juoksi maantien\nyli meille ja pyöritellen avainta etusormessaan uskoi ruotsinkielellä\näidilleni huoliaan. Usein istuin silloin hänen vieressään ja katselin\njonkinmoisen kauneuden aavistuksen valtaamana, kuinka hänen tukkansa\noli tumma ja loistava kuin silkki, ja kuinka vaikuttavan valkea sen\nrinnalla otsa, ohimo ja poski, jota peitti hienonhieno, melkein\nnäkymätön nukka. Hän se hämmästyksekseni viritti pihamaansa kahden ison\nkoivun väliin jonkinmoisen riippuvan verkon, jonka varaan heittäytyi\nmukavasti lepäämään, lukien Allers Familje Journalia ja suojellen\nihoaan päivänvarjostimella. Mutta melkoinen puuha siinä oli -- sain\nnimittäin auttaa tätä salaisesti rakastamaani ja palvomaani henkilöä\nhänen asettuessaan riippumattoonsa -- ennenkuin nuo sen ajan pitkät\nhameet saatiin järjestetyiksi hienoihin, samalla sekä kauniisiin että\nsiveellisiin laskoksiin. Hänen suosikkinaan sain sitten luvan kelliä\nsiinä minäkin -- muilta pojilta se oli ankarasti kielletty. Tyynyssä,\njonka hän kerran siihen jätti, oli hieno tuoksu, jota hengitin syvään.\nOlin silloin ehkä 6-vuotias, mutta ensimmäinen rakkauteni hän ei silti\nollut; ennen hänen tuloaan muistelen olleeni kuumasti rakastunut\npappilan Ainaan. Kauniin postineidin tarina sai hyvin surullisen\nkäänteen, ja ne tunnustukset, joita hän äitini syliin itki, olivat\nkatkerimpia, mitä ihmisen osalle voi koitua...\n\nEn tiedä varmaan, olenko tässä riippumaton historiaa muistellessani\nnukahtanut, mutta melkein luulen niin tapahtuneen. Tuntuu kuin olisin\nherättänyt itseni sillä loppuasteen syvällä -- hm -- kuorsauksella,\njonka jälkeen asianomainen lakkaa hetkeksi hengittämästä, makustelee\nunisesti, kääntyy ja joko rupeaa uudelleen kuorsaamaan tai kapsahtaa\npöllämystyneen näköisenä pystyyn ja kysyy äkkiä: \"Mitääh?\" Itsensä\nherättämiskeinoja on monenlaisia, ilman herätyskelloakin. Oli\nLuopioisten pitäjässä muuan tarkka talonvaari, joka varsinkin piti\nhuolta siitä, ettei väki saanut pitää liian pitkää ruokasijaa.\nHerätäkseen itse ajoissa hän asettui makaamaan selälleen, polvet\npystyssä ja tarkoin yhteen nipistettyinä, jalkaterät myös yhdessä.\nHänen nukahdettuaan hyvin sikeästi lihakset herpaantuivat, jolloin\npolvet repsahtivat omasta painostaan levälleen. Siitä ukko heräsi,\nkapsahti pystyyn kuin paukku ja hätisti rengit töihin. Mutta nämä\nrupesivat pitämään ukkoa silmällä, että mikä sen aina niin äkkiä\nsyvimmästä unesta herättää, ja huomattuaan polvien repsahduksen\nlevälleen olevan siinä päätekijänä kerran hiljaa tukivat äijän polvet.\nSilloin ukko nukkua hornasi iltaan asti, mistä oli niin häpeissään,\nettä -- jaa, ei hän sentään kuollut, kuten olin jo tuossa ohimennen\nvalehdella, vaan, tarkoitan, vasta jonkin ajan kuluttua uskalsi\nuudelleen käyttää taattua herätyskeinoaan.\n\nMiten hyvänsä -- olemuksessani tuntuu suloinen, seesteinen virkeys,\nniinkuin aina sen jälkeen, kun on saanut hornahtaa vaikka vain\nmuutaman minuutin. Kun lapsuudessani oltiin huviretkillä, täytyi\ntanttien, mammojen ja pappojen välttämättä saada hetkinen nukahtaa.\nMuuten he tulivat vaiteliaiksi, jopa pahantuulisiksi, saattoivatpa\nruveta jauhamaan pikku riitaakin. Mutta annappas että heidän onnistui\nsaada hiukan unenpäästä kiinni: siitä herättyään he olivat iloisia,\npuheliaita, älykkäitä, lempeitä ja ystävällisiä kuin enkelit.\n\nNämä tällaiset perheen keskuudessa tehdyt auringonpaistatus- ja\nuimisretket ovat tietenkin toisenlaisia kuin entisajan suurella\ntouhulla toimeenpannut joukkohuviretket. Tuolta mäntyjen varjosta,\nsammalikosta, kantautuva hieno vanamon tuoksu ne johtaa mieleeni, kun\nsiinä mukavasti lepäilen, antaen katseen lipua pitkin ulapan ja taivaan\nrajaa.\n\nVanamon samoin kuin kielon poimiminen oli tärkeä ohjelmanumero\nsellaisilla huviretkillä. Tuskin oli päästy perille ja oleuduttu,\nsaatu tantat, mammat ja papat sijoitetuiksi riippumattoihin tai\nmuihin lepovälineisiin ja pidetty huolta kahvinkeitosta, kun seurueen\nnuoret neidot jo hajautuivat sinne tänne, milloin lehtoon, milloin\nsammalkorpeen, poimimaan kieloja tai vanamoita, \"joita täällä\nvarmasti on\". Ja seurueen nuoret miehet pitivät itsestään selvänä\nasiana, että heidän velvollisuutensa oli mennä mukaan, \"sillä näillä\nseuduilla kuuluu olevan käärmeitä\". Neidot reivasivat hakaneuloilla\ntai erikoisilla kuminauhanostattimilla pitkiä hameitaan, ei suinkaan\npuolimastoon, vaan ainoastaan hiukan, niin että pienet jalkaterät\npääsivät pujahtamaan edestä joskus näkösälle, ujosti ja arasti kuin\nhiiri sillan alta. Jos korkeavartisiin kenkiin upotettu jalka olisi\nnäkynyt esim. nilkkaa myöten, olisi mamma pyörtynyt, nimittäin siinä\ntapauksessa, että olisi nähnyt tai saanut tietää sen. Kureliivit\nnatisivat ampiaisvyötäröiden sievästi kumartuessa, laajat pussihihat\nkahisivat, katajat ja risut jylläsivät hameen laahustimen alla,\notsalla etunojossa istuva pieni hattu, joka oli kukkineen, lintuineen\nja nauharuusukkeineen kuin ihmeellinen perhonen, pyrki putoamaan\npaikaltaan, huolimatta kyynärän pituisista neuloista, joilla se oli\nkiinnitetty hiuksiin -- tuulisella säällä luultavasti päänahkaan --\nja joiden kekseliäästi suunnitellut taideteolliset nupit kiiltelivät\nkummallisesti molemmin puolin päätä. Hyvä siinä oli kavaljeeri\nolemassa, kun jalka lipesi niin helposti -- silloin sopi päästää pieni\nkoketti \"aih!\" ja pyytää avukseen vahvemman sukupuolen voimakasta\nkättä. Ne olivat siihen aikaan kavaljeerit toisenlaisia kuin nykyään:\npäässä kivikova olkihattu, hiukset runollisesti aalloilla, silmien\nedessä musta- tahi kultareunaiset tahi reunattomat pincenez'it,\nriippuen kantajansa taiteellisesta temperamentista, mutta joka\ntapauksessa varustetut paksulla, kaksinkertaisella mustalla nauhalla,\njoka oli kiinnitetty takin rintamukseen ja teki omistajansa hyvin\nkriitillisen, oikein parisilaisen \"kviinarin\" näköiseksi, ja\nnenän alla sekä leuassa tuuhea partakuontalo. Viiksien kärjet oli\nerikoisella vahalla kiverretty terävästi ylöspäin kuin naskalit ja\nleukaparta oli milloin leikattu nelikulmaiseksi tai suipoksi à la\nNapoleon III, milloin jätetty kasvamaan romanttisessa miehekkyydessään\nja rehevyydessään à la rakastettu keisarimme ja suuriruhtinaamme\nAleksanteri III. Takki ja housut olivat jotakuinkin nykyistä kuosia\n-- sehän ei niihin nähden paljoa muuttele --, vain niiden asu saattoi\nolla jonkin verran puutteellinen; eihän senaatin ylimääräisen\nkopistin tai lääninkanslian apulaisen tai pikkumaisesti viimeisessä\ntutkinnossa reputetun maisterialokkaan kannattanut joka kesäksi uutta\npukua teettää, varsinkin kun viime lasku oli vielä maksamatta ja\nräätäli oli ruvennut heittelemään uhkaavia silmäyksiä kuin kulkisi\nprotesti-ajatuksissa. Kaulus- ja paitahistoria oli silloin vasta\nkehityksensä alussa. Helteillä ei mielellään käytetty liivejä, mutta\nkun housunliitinki oli hiukan epäesteettinen ja alushousujen reuna\npyrki näkymään sen alta, eivätkä viilekkeetkään aina olleet niin uudet\nja puhtaat, että niillä olisi mielinyt erikoisemmin naisseurassa\nkeekoilla, oli tehtailijaälymystö keksinyt eräänlaisen vaaksaa leveän\nvyön, jolla sopi nämä puutteellisuudet häveliäästi peittää. Paremmissa\nlaaduissa, joita käyttivät hienommat konttorimiehet ja siitä ylöspäin,\noli ulkopuolella nerokkaita nahkataskuja, joissa sai mukavasti\nkuljetettua kellon ja muita tarve-esineitä, ja jotka sitä paitsi\ntekivät kantajansa hyvin \"sporttimiehen\" näköiseksi, mistä maineesta\noli jo silloin suurta hyötyä tehtäessä valloitusretkiä naisväen pariin.\nKaikkien vöiden yhteisenä tunnusmerkkinä oli kaksi käärmeenmuotoista\nsolkea eli paremmin sanoen s:n muotoon väännettyä käärmettä, jotka\ntarraten päällään ja hännällään kiinni sopiviin koukkuihin pitivät\nvyötä vatsan kohdalta ummessa, ollen kavalan, salaperäisen, kammottavan\nja taiteellisen näköisiä, kuten käärmeet tiettävästi aina ovat.\nTällaisen vyön kun kiristi helteellä vatsansa ympärille, niin oli siinä\nvannetta kerrakseen, eikä varmasti tullut kylmä. Sillä oli vain se paha\nvika, käärmeellinen kavaluus, tekisi mieli sanoa, että jos vatsa hiukan\naaltoili ja kupluili sen alla -- ja miksi se ei sitä tehnyt päivän\nmittaan montakin kertaa, kun piti milloin pukseerata satakiloisia\ntantteja, särkeä kahvipuita, soutaa armaansa venettä (raskasta\nrotteloa, sivumennen sanottuna, jota sai kiskoa hikipäin ja kämmenet\nrakoilla), yleensä tehdä hanttimiehen töitä --, sen solkipaikka vääntyi\nomituisesti ja rumasti vinoon. Jos nyt mieli saada se hyvin korjatuksi\nja housuista esiin pursunnut paita sullotuksi takaisin, olisi pitänyt\navata housut. Mutta teepäs se naisten nähden! Ei auttanut muu kuin\nsopivissa tilaisuuksissa pujahtaa pensaikkoon ja siellä taas reilata\nasunsa salonkikuntoon. Vaan nättien tyttöjen vuoksihan antautuu\npahempiinkin vastuksiin. Tällä välin mammat, tantat ja papat puhuivat\nriippumatoissa ruotsia ja tekivät nerokkaita yhdistelmiä Lillistä ja\nAkselista, Annasta ja Ilmarista, Evasta ja Einosta jne., että \"saapa\nnähdä\". Kun sitten vanamoja oli saatu kootuksi pieni nippu, \"puketti\",\notettiin toisesta päästä umpinainen lasiputki -- kemian koeputki -- ja\nasetettiin kukat siihen. Vähän vettä putkeen, joka voitiin erikoisella\nneulalla kiinnittää rintaan, ja niin oli vanamojen tuoksua varattu\npitkäksi aikaa.\n\nNäin mukavaa, herttaista ja nerokasta oli ennen eikä vanamojen tuoksu\nliene vieläkään kadottanut tehoansa. Illalla istuttiin rannalla ja\nlaulettiin \"On tyyni nyt\", \"Tuuloset entää\", \"Kultaisessa kartanossa\nasuu Ahti, syvällä aalloissa\" ym. romanttisia lauluja, kunnes tantat\nrupesivat katselemaan levottomasti ympärilleen, mutisten, että de blir\nfuktigt, ja kiirehtimään kotiin.\n\n-- -- --\n\nMutta nyt jo kuuluu toisesta riippumatosta makea haukotus ja pari\npyöreätä käsivartta ojentuu pitkään venytykseen kuin kutsuen\nsyleilyynsä. Huvilan rouvan lapsellinen, pieni pää kohoaa kuin kehdosta\npunaposkisena, kirkassilmäisenä, katselee hetkisen ympärilleen kuin\nottaakseen selvää, missä ollaan, ja retkahtaa sitten takaisin vähäksi\naikaa. Pikku tytöt ovat kuitenkin jo lopettaneet leikkinsä ja tulevat\näitinsä luo, joka nyt nousee päättäväisesti. Tunnemme, että huviretki\non loppunut, että on lähdettävä kotiin. Painostaa niin kovin --\nlieneekö ukkosta ilmassa. On kyllä: eteläinen taivaanrantahan on aivan\nsininen, ja hiljaista, kaukaista jyminää rupeaa kuulumaan. Kokoilemme\ntavarat, sammutamme lopullisesti tuhkaksi riutuneen kahvitulen ja\nlähdemme hiljaa soutamaan kotiin. Valkoinen veneemme liitää aavemaisena\nulapan tummaa kalvoa myöten, ja kun sen pohja kahahtaa huvilan\nkaislakaarteen hiekkaan, tunnemme taas lisänneemme kesän kauniiden\nmuistojen sarjaan uuden.\n\n\n\n\nXIII\n\nULAPAN KUVIA.\n\n\n    Monet kirkkahat retket\n    aavalla ulapalla,\n    helomuistoiset hetket\n    ikuisten pilvien alla,\n    sinisten vaarojen hohto\n    kaukana, korkealla,\n    Luojan lauhkea johto\n    täällä ja taivahalla.\n\n    Aatos tyyntyen nukkuu\n    auvohon avaruuden,\n    huolet heltyen hukkuu\n    helmahan ihanuuden,\n    sielu turtunut elää,\n    saapi taas voiman uuden,\n    sävel kaukainen helää\n    viestinä ikuisuuden.\n\n    Terhenpilvien piiri,\n    uinuva sinitaivas,\n    viittovi rauhan viiri:\n    sinne jo laske laivas.\n    Rukous, armo hyvä\n    tien sulle sinne raivas,\n    siunaus suuri, syvä,\n    vaimensi tunnonvaivas.\n\n    Nyt on tullut jo ilta,\n    ehtookello jo soitti,\n    kirkas on tähtein silta,\n    levon aika jo koitti.\n    Aatos, miete, mi aina\n    ennen tehtyä moitti,\n    tuntoa ei nyt paina,\n    rauha viileä voitti.\n\n    Tähdin tuhansin loistaa\n    ulapan aava pinta,\n    valot taivahan toistaa\n    syvyyden tumma rinta.\n    Yksin jo istun yössä:\n    soittoa kaukaisinta\n    taivahan tähtivyössä\n    vaistoan vakavinta.\n\n    Rannan puissa niin vieno\n    tuulen henkäys huokaa,\n    tunnelma kaihon hieno\n    tuuloset mulle tuokaa.\n    Luonnon sydämen laulu\n    soimaan sieluuni luokaa,\n    kauneuden kirkas taulu\n    sieluni olla suokaa.\n\n\n\n\nXIV\n\nSADEPÄIVINÄ JA UKONILMOILLA.\n\n\nHuvilaa muistellessa on kuin ajattelisimme jotakin läheistä rakastettua\nhenkilöä, kauas jäänyttä kihlattuamme, jonka kasvot näemme kauneina,\nhymyilevinä, silmät sädehtien ja valkoiset hampaat loistaen helmirivinä\npunaisten huulien välitse. Tämä kuvaa yhä jatkuvaa hellää suhdetta\nhuvilaamme: saavutettu täydellinen omistus ei ole kylmentänyt\ntunteitamme, vaan päinvastoin lisännyt niitä; kuta pitemmälle\nyhdessäolomme jatkuu, sitä läheisemmiksi tulemme toisillemme;\nlöydän rakastetussani yhä uusia, salaisia, hurmaavia puolia, joiden\nolemassaolosta en ollut tiennyt mitään, ja jotka nyt hämmästyttävät\nminua kuin odottamatta löytyvä aarre.\n\nKuinka viehättävä onkaan morsiamemme silloin, kun auringonsäteet\nkimaltelevat hänen hiuksissansa, hymy karehtii hänen huulillansa,\nsilmät säihkyvät, ja kertun laulu helisee hänen ympärillänsä. Mutta\nväliin huomaat, kuinka suloinen vakavuus, kuin murheen varjo, hiipii\nhänen kasvoillensa, kuinka silmiin ilmestyy miettiväinen, herkkä\nkatse, ja kuinka hellät tunteet väräjävät aivan tuossa lähellä,\nvähäisimmästäkin aiheesta puhjetakseen kirkkaiksi kyyneliksi.\nOmakin mielesi silloin herkähtää vakavaksi ja olet näkevinäsi\nrakastettusi ilmeissä ja katseissa hienoa sielukkaisuutta, syvällistä\nmietteliäisyyttä, jota ei niissä aurinkoisilla säillä ollut. Silloin\nhänen sielunelämänsä suuntautui vain ulospäin, kun se sitä vastoin nyt\non vaipunut omaan itseensä, syventyen kuin tilintekoon, joka on meille\ntuontuostakin tarpeellinen. Kun sitten sydämen pato murtuu kyyneleiden\ntieltä, jotka virkistävänä, elvyttävänä sateena lankeavat nuoreen\ntaimistoon, tunnemme kuin rakastettumme olisi sureva madonna, joka\ntällä katumuksellaan anoisi suurta autuutta. Ja sen hän saavuttaakin:\nkun kyynelsade on loppunut, kun pisarat välkkyvät silmäripseissä kuin\njalohelmet, kun aurinko taas leikkii hänen kiharoissaan ja kertun laulu\nhelisee hänen ympärillään -- silloin hän on virkeämpi, tuoreempi,\nnuorempi ja kauniimpi kuin milloinkaan aikaisemmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäkuun tuuliset, kirkkaat päivät kuluvat vilisten, huomaamattamme,\nauringon polttavasti suudellessa maaemoa, puolisoansa, joka paljastaa\nsille yhä runsaammin sulojansa. Sen intohimo on tulisuudessaan sokeaa,\nja maaemo tuntee sen hyväilyjen alla yhä polttavampaa janoa, joka\nkuivaavana ja tukahduttavana rupeaa kuolettamaan sen elinvoimia. Pian\nhuomaamme kaikki janoavamme: maa, metsä, linnut, ihminen -- koko luonto\nalkaa odottaa sadetta, joka nyt tuntuisi olevan suuri armo ja siunaus.\nMutta usein se antaa kauan odottaa itseään; vaikka rukoilisimme kuinka\npalavasti, ei lankea sydämeemme se sädekimppu, joka muuttaisi sen\nalakuloisen hämäryyden kirkkaaksi, auvoiseksi päiväksi, se hunajakaste,\njoka saisi sen autiomaaksi kuivuneen kamaran taas versomaan yrtein ja\nliljoin. Miksi se ei tule silloin, kun sitä pyydämme, miksi se itse\nvalitsee aikansa, sitä emme tiedä; meidän täytyy vain kärsivällisinä\nodottaa tämän suuren lahjan saapumista.\n\nJa sitten eräänä päivänä virkeä tuuli yhtäkkiä tuo sadekuuron, joka\nsataa jonkin aikaa runsaasti ja hereästi, vie sen pois auringon edestä,\njoka nyt purskahtaa esiin kuin uudella voimalla, ja taas rupeaa\ntouhukkaasti puskemaan saapuville uutta pilveä. On tullut tuollainen\noikukas retkeilevien kuuropilvien aika, jotka kyllä virkistävät, mutta\neivät tyydytä kokonaan syvää janoamme. Olemme kuin toivon ja pelon\nvaiheilla, väliin virkistyneinä hymyillen, pisaroiden kimallellessa\nja sateenkaaren kumottaessa ihmesiltana Sappeenvaaran autereiselta\nrinteeltä aina kaukaiseen Vermasvuoreen saakka, mutta pian taas kärsien\npolttavaa janoa. Meidän täytyy saada sateen armo riittävänä, niin että\nsydämemme oras pääsee voittamaan ensi kasvukautensa monet vaikeudet,\nettei kuivuudesta halkeileva maa repisi sen hentoja juuria.\n\nEräänä päivänä tuuli vakiintuu idän puolelle, rupeaa huokumaan\ntasaisesti ja raskaasti, ajaen edessään pitkiä, rauhallisesti\nkohahtelevia aaltoja. Se ei ole puuskainen, ei lennähtele vihurina\nvesillä eikä koivujen hennoissa kevätlatvuksissa, vaan henkii\nmiettiväisesti, tyynen päättäväisesti, melkeinpä alakuloisesti. Sen\nhuokailu rannan petäjissä on syvästi aatteellista, ehdottomasti\nsurumielistä; mieli herkistyy sitä kuunnellessa. Luonnon kasvoille\nkuvastuu jännittynyt, pyytävä odotus, linnut melkein vaikenevat,\nja ihmisetkin kulkevat tavallista hiljaisempina. Tunnemme, että se\nsuuri hetki, se välttämätön ratkaisu, jota niin kiihkeästi olemme\nodottaneet, on kaikesta päättäen nyt tulossa. Kun illalla suljen\novet ja katsahdan järvelle, näen sen nyt aaltoilevan tummempana,\nvihaisempana kuin aamulla; tuuli on kiihtynyt, pihapetäjät jo kohisevat\nsyvästi ja tummasti, ja taivas on mennyt pilveen. Kaikkialla on oudon\ntuonenhämärän tuntu: suo-alangosta kuuluu ystävämme kuovin valittava,\nitkevä ääni. Silloin on erikoisen hauskaa mennä vuoteeseen, laskea alas\nikkunaverhot, sytyttää kuin kesältä varkain tuli kynttilöihin, ottaa\nse vanha hauska kirja, jonka luet kerta kesässä, ja ruveta tietoisesti\nvaipumaan niihin miellyttäviin, jo ennakolta tuttuihin mielikuviin,\njoita tiedät tuon kirjan herättävän. Kuinka somasti värähdyttää\nhermojasi, kun kuulet puiden suhinan, koivunritvojen rapinan,\nensimmäisten sadepisaroiden äänen, kun ne lyövät ikkunaasi. Huoleton,\nmakea raukeus hiipii mieleesi, koko olemukseesi, lasket kirjan pois,\nsammutat valon, ja maaten pimeässä rupeat kuuntelemaan tuulen kohinaa.\nHuomaamattasi nukut...\n\nKuinka miellyttävää, kun yöllä herättyäsi kuulet veden virkistävästi\nsolisevan kattokourusta. Huoneeseesi on hiipinyt hiukan sateen\nviileyttä ja nautintorikkaalla pienen vilun tunteella vedät peittoa\nhartioillesi. Makaat siinä taas hetken valveilla ja olet näkevinäsi,\nkuinka kuivuudesta kärsinyt luonto riemuiten ottaa vastaan sateen\nlahjan. Se kohottaa kasvonsa taivasta kohti ja antaa hersyvien\npisaroiden huuhdella niitä, sen tukka on jo aivan märkä, vettä valuu\njo noroina pitkin sen käsivarsia, kaulaa, rintaa, -- sen ilme on\ntäynnä suuren nautinnon tuottamaa raukeata tyydytystä. Muistat hentoja\ntaimia, miljoonien miljoonia oraita, koko sitä syvää janoa, jonka\nsammuttamisesta kaikki riippuu, tunnet, kuinka omankin sielusi yhtäkkiä\ntäyttää odottamasi, rukoilemasi hunajakasteen kirkas tyydytys ja rauha,\nja vaivut taas pois miellyttävästi tuudittavaan tiedottomuuteen, joka\nottaa sinut vastaan kuin voimakkaille, mutta samalla untuvapehmeille\nkäsivarsille. Näin tulee armona ja siunauksena kesäkuinen sade, kuin\nvirvoittava juoma nääntyneen vaeltajan huulille.\n\nKun aamulla kuulet kattokourusta saman miellyttävän solinan, päätätkin\nmakeasti venytellen jäädä siihen vielä vähäksi aikaa, koska nyt\nkerran on loma eikä siis ole mihinkään kiirettä. Silloin tunnet\nerikoisen selvästi, kuinka tämä pieni huvilasi täällä kaukaisen\nmaaseudun yksinäisellä niemellä on sinun linnakotisi, turvapaikkasi,\nerakkolasi, jonne todellakaan ei maailman hälinä kuulu. Tosinhan\nsinulla on puhelin, mutta ystäväsi joko eivät siitä tiedä tai antavat\nsinun hienotunteisuudesta olla rauhassa; kun sitä paitsi langat ovat\nuseimmiten sotkeuksissa, niin että kun soitetaan yhdelle, helisevät\nsamalla monet koneet, annan sen pirahdella tuolla nurkassa omia\naikojaan, menemättä kaikiste vastaamaan, kun en aina ole varma, onko\npuhelu minulle tarkoitettukaan. Näin linnoittaudun pienen huvilani\nhyväätekevään, lämpimään, häiritsemättömään pesärauhaan kuin myyrä,\npysyttäen ajatuksenikin mahdollisimman miellyttävillä aloilla.\nVaatimattoman porvarillisen huvilaelämän huippuja on sitten se, kun\nrouvasi täydentää nämä levon ja rauhan myyränkolo-unelmasi tuomalla\nsinulle omakätisesti kupillisen tuoksuvaa kahvia, ja viipaleen lämmintä\nvehnästä. Näet kuivuuden ja alituisten tuulien vuoksi, tulenvaaraa\npeläten, hän ei ole uskaltanut pitkään aikaan leipoa, ja on nyt\nkäyttänyt sateista aamua siinä suhteessa hyväkseen, nousemalla varhain\nja suorittamalla koko työn valmiiksi, ennenkuin olet kunnollisesti\nherännytkään.\n\nMutta vihdoin nouset sinäkin, pukeudut ja menet katsomaan, minkälaista\nulkona on: on satanut kovasti, koska mäntyjen rungot ovat märkiä ja\nmustia; sataa vieläkin hiljaa ja rauhallisesti, tuuli suhahtaa silloin\ntällöin kuin tyyntyvästi huoaten, järvi on melkein tyyni, siellä\ntäällä harmaita sumupilviä, ja lämmin ilma lepää raskaasti hautovana\nnyt jo virkistyneesti vihertävän maan päällä. Pikkulinnut eivät tästä\nkesäkuun sateesta suuria välitä, vaan laulavat ja hyörivät melkein\nkuin parhaalla poudalla. Kaakkuri pitää siitä, samoin kuovi, sillä\nsadepäivinä niiden itku ja valitus kaikuu erikoisen tunteellisena.\nPalaat rauhallisella ja tasaisella mielellä sisään ja toteat, että\nperhe vähitellen kokoontuu tuvan hiljaiseen rauhaan: siinä tehdään\nkäsityötä ja luetaan, ja itse muistat oman käsityösi, jota olet\nveistellyt monena suvena, hätäilemättä jättäen sen aina syksyllä\nodottamaan seuraavaa suvea. Nyt haet sen esille, otat työkalusi, ja\nluvaten itse laasta lastut pois rupeat kärsivällisesti leikkaamaan\nmutkallista omenakoristetta, josta valmistuttuaan lupaa tulla kaunis.\nKun sitten sade taas riehahtaa valumaan aivan lotisemalla, on siinä\nlämpimän tuvanuunin vaiheilla kodikasta istua ja nikarrella, tuntea,\nkuinka ajatus mihinkään pyrkimättä miellyttävän rauhallisesti\nseurailee taltan työtä. Niin kuluvat tunnit ja tulee arkipäivien hieno\nja nautintorikas juhlahetki, aamupäiväkahvin juonti, joka kokoaa\nympärilleen huvilan väen virittäen kaikki jo edeltäpäin hyvälle\ntuulelle. Ja juuri kun vilpolan kahvitunnelma on hauskimmillaan,\nsaattaa sade huomaamattamme ruveta ohenemaan, kunnes vihdoin kokonaan\nlakkaa; hetken perästä hämmästymme, kun aurinko äkkiä remahtaakin\nviimeisen pilvensuikaleen takaa näkyviin ja valaisee äsken niin\nharmajan, alakuloisen, itkeskelevän maailman iloisella, häikäisevällä\nkirkkaudella. Vilpolan ikkunat ja ovet aukenevat ja me astumme pihalle\nvirkistyneinä ja hyväntuulisina, katsellen ihmeissämme ympärillemme,\nmaailma kun tuntuu aivan uudelta. Tuuli on tyyntynyt, miljoonat pisarat\nkimaltelevat, linnut laulavat, sirkat sirittävät, ilmassa tuntuu tuo\nkesän kaikista tuoksuista ehkä hienoin: nuoren koivunlehden kesäisestä\nsateesta ilmoille tuulahtanut henkäys, jossa on aavistusta salaisten\nihmenesteiden terveysvoimasta. Saunan isosta koivusta tai sen takaa\nkuuluu kuhankeittäjän kirkas ja tyytyväinen klarinettikuvio. Kuinka\nsuurenmoisen puhdasta, kaunista ja onnellista taas on kaikki!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten tulevat heinäkuun ja elokuun alkupuolen lämpimät, hautovat\nsäät, jolloin maahan on jo kertynyt kosteutta niin paljon, ettei\nvarsinkaan heinän- ja elonkorjuun tähden olisi enemmästä väliä.\nMutta nyt taivas onkin antoisalla päällä. Vettä tulla pirahduttelee\nrunsaasti ja odottamatta, niin pienistä pilvistä, ettei niissä\nluulisi kosteutta olevankaan. Ja lopuksi saattaa tulla monipäiväinen\nmaadunnaissade, joka uhkaa upottaa kaikki loputtomaan märkyyteensä,\nja viipyy mailla raskaana, alakuloisena huntuna. Silloin vasta\nkuovit ja kuikat itkeskelevät, pikkulinnut, jotka muutenkin ovat jo\nhiljentyneet, vaikenevat kokonaan, raskas hiljaisuus painostaa mieltä\nja yksitoikkoisuus, ikävän tunne, valloittaa sielusi. Koetat tehdä\nkäsityötäsi, lukea lukemasta päästyäsikin, taas tarttua talttaasi\nja veistellä tuota viimeistä omenanlehteä, joka ei oikein rupea\nerottumaan taustasta, jälleen lukea Pickwickiä, Seitsemää veljestä,\ntai Metsämiehen muistelmia, jonka luonnonkuvauksen ylivoimaisen hieno\nja herkkä taiteellisuus yhä uudelleen herättää ihmettelyäsi, kunnes\nkaikkeen tähän kyllästyneenä tempaat yhden niistä paristakymmenestä\nkävelykepistä, jotka yhtä monen vuoden kuluessa olet valmistanut,\nkääriydyt vanhaan sadetakkiisi, ja lähdet vinhaa vauhtia kylälle päin\nsaadaksesi jotakin vaihtelua pitkän sadeilman yksitoikkoisuuteen.\nKuljet märkää tietä, kuuntelet pisaroiden rapinaa puiden lehdillä,\ntuulen huokailua ja omia ajatuksiasi, kunnes nouset rannasta\nkylän aukeamalle ja toteat sen kauniin, alakuloisen ja miettivän\nsadesäärunouden.\n\nPalailen kotiin lotisevassa sateessa, riisun jalkineeni, viritän tuvan\nisoon uuniin tulen ja rupean oleilemaan sen vaiheilla, jälleen tuntien\nkodikasta viihtymyksen tunnetta. Kuinka sanomattoman onnetonta onkaan\nollut alku-isiemme elämä niin kauan kuin heillä ei ole ollut tulta, ja\nkuinka suuri heidän onnentunteensa silloin, kun he ovat nuotion äärellä\noljennellen ilkkuneet rankkasateelle. Mietteeni hakeutuvat niihin\nkaukaisiin aikoihin, jolloin kuvittelen tässä niemelläni, tuolla kaivon\nseuduilla, asuneen tuollaisen alku-ihmisen, kivikautisen uranuurtajan.\nSelvästi näen, miten hän tunkee nuotioonsa komeata kelohonkaa,\nkuivailee itseään sen hauteessa ja irvistäen mielihyvästä kääntelee\nsen ääressä jättiläiskokoista lahnaa, jonka äsken oli saanut kiinni\nsakeasta kortteikosta. Tunnen hänen mielihyvänsä omassa itsessäni ja\nrupean verrattomalla ruokahalulla syömään päivällistä, joka onneksi\nvalmistuu juuri parhaiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun sadepäivien jatkuessa tunnelma väkisinkin pyrkii muuttumaan\nyksitoikkoiseksi, on minulla varalla vielä ohjelmanumero, joka ei\nole tähän saakka pettänyt. Taas pukeudun sadetakkiini, isken silmää\nPojulle, joka rakentelee muutamasta rautanaulasta ja laudanpätkästä\n\"mainiota konetta\", ja niin pujahdamme yhdessä ulos ja laskeudumme\nrantaan. Siellähän nyyköttää isojen petäjien suojassa pieni\nsaunani, tarkkaavaisella, virkeällä ilmeellä kohottaen valkoista\nsavupiippuaan. Menemme sinne, tunnemme haihtuneen löylyn ja puoleksi\nkuivaneen kylpyvihdan entistä tuoksua, ja rupeamme kantelemaan\nvesiä ja virittelemään tulta padan ja kiukaan alle. Tuntuu kuin\nolisimme eräretkellä, kun siinä yhdessä sytyttelemme tuohikäppyröitä,\nsovittelemme niitä koivuhalkojen väliin ja katsomme, kuinka tuli\nrupeaa tarttumaan niihin ja ne alkavat ritisten palaa. Savun haju\ntuntuu kodikkaalta; me istumme pesän eteen, tarinoimme siinä\nkaikenlaista, paistamme paahteessa perunoita, ja haukaten niitä\nolemme olevinamme nuotion ääressä kaukana erämaissa. Sen jälkeen kun\nPoju on oppinut lukemaan ja saanut ensimmäiset annokset aina yhtä\nhurmaavaa indiaaniromantiikkaa, olemme enimmäkseen preerioilla tai\nKalliovuorilla, minä Nahkasukkana tai Rosenholmina, hän Chingachcookina\ntai Fabianina. Siinä nuotion äärellä lepäillessä syömme biisonin\nkyttyrää, joka kaikkien indiaanikirjojen yksimielisen todistuksen\nmukaan on maailman herkullisinta ruokaa, ja suunnittelemme kuin\nJukolan veljekset valtavaa metsästysretkeä jonnekin, jossa riistaa\non uskomattoman runsaasti. Välillä luemme jotakin jännää kirjaa:\nPoju Masefieldin \"Keskiyön kansaa\", jonka romantiikasta hän ei saa\nkyllikseen, ja minä tällä kertaa Adelbert von Chamisson \"Peter\nSchlemihliä\", jonka vertauskuvallisuuden ongelmia koetan mielessäni\nselvitellä. Ja tuuli kohisee saunamännyissä, aallot iskevät jo ihan\nvihaisesti rantahiekkaan, ja sade rapisee herkeämättä saunakamarin\nikkunaan. Vihdoin on kaikki valmista. Me kylvemme, teemme toisillemme\nrakkaudenpalveluksen pesemällä toistemme selän, ja niin lähtee pikku\nmies posket kiiltäen ja tukka märkänä tupaa kohti, jossa tiedän hänen\npian vaipuvan Nukku-Matin syliin. Mutta itse lyön löylyä, kiipeän\nuudelleen lavoille ja istuskelen siellä lämpimässä, nauttien oman\noloni ja ulkona raivoavan myrskyn vastakohtaisuudesta. Saunassa on\nsalaperäisen hämyistä, sillä yksi kynttilä ei kykene valaisemaan sitä;\nvarjoni liikkuu seinällä jättiläismäisenä ja kynttilä muodostuu kuin\npimeän silmäksi, johon tuijotan herkeämättä. Kuinka herkiksi käyvätkään\ntunteet tällaisella hiljaisen saunaromantiikan hetkellä, kuinka\nkirkkaiksi näyt ja aavistukset, teräviksi ajatukset. Ne tulevat vapaina\nja puolueettomina, ja lukevat sinulle, tuijottaen vakavin silmin,\ntuomioita yhdestä ja toisesta, joka olisi saanut jäädä tekemättä tai\ntulla tehdyksi. Ja taas myrsky kohisee juhlallisesti petäjissä kuin\nsoittaen jättiläisurkuja, ja sade oikein täryyttää ikkunaruutuja. Olet\nvalmis, valauduttuasi aina yhä uudelleen pehmeällä, kirkkaalla, ylen\nmieluisella järvivedellä, ja lähdet salaperäisen tunteen vallassa\nmelkein hiipien tupaan, matkalla hetkiseksi seisahtuen ihailemaan\npimeän yön myrskyä. Tuvasta lehahtaa vastaasi leppoisa lämmin;\nhiivit hiljaa pöydän ääreen ja istuen siinä nautit suurenmoisesta,\nainutlaatuisesta yksinäisyyden tunnelmasta, kunnes tunnet unen\nlienteänä, haaleana aaltona vähitellen upottavan sinut syvyyteensä.\n\"Elämisen taiteesta\" puhuttaessa tarkoitettaneen etupäässä ulkonaista,\naineellista, nim. ruoasta johtuvaa aistinautintojen hankkimista ja\nviisasta käyttelemistä; siitä lienee kuitenkin seurauksena sarja\nenemmän tai vähemmän tyhjiä ja autioituneita sielunkamareita;\nsaunaromantiikasta sitä vastoin, joka sekin on hienoa elämisen\ntaidetta, sielu rauhoittuu, tulee sopusointuiseksi, rikastuu.\n\nVoi olla, että löylyn jälkeen vielä pulahdat tummaan ja mehevään\nmännynhavukylpyyn, jonka hieno tuoksu on koko ajan mieltäsi\nilahduttanut. Rannan Iida, tuo kunnon eukko, on tuonut jostakin\ntakaliston korvesta kantamuksen suopursuja ja saapunut viluisena ja\nsateisena ehtoopäivänä lämmittämään saunaasi ja keittämään mustia\nmujuja. Eukko asettaa ison padan tulelle, käy taittelemassa kopallisen\ntuoreita ja mehuisia männyn kesäkasvannaisia, \"löyhäsiä\", kuten hän\nsanoo, ja pannen pataan sekä suopursuja että näitä rupeaa keittelemään\näkeätä mehua. Elävästi muistuvat mieleen tätä katsoessa Macbethin\nnoidat, jotka kauhuromanttisella nummella keittelevät \"tekoja ilman\nnimeä\". Kolmisen tuntia eukko kiehuttaa hornansakkaansa, kunnes\nvalmistaa siitä voimakkaan, hienotuoksuisen kylvyn, jossa on tosi\nhyvä hetkinen loikoa. Luihin asti lämmittävät ja tunkevat suopursun\nsalaperäiset kanverttipihkat ja männyn alkuvitamiinit. Näin on\nhuvilasta tullut uudenaikainen kesäkylpylä, jossa annetaan parasta\nmahdollista hoitoa sekä sielulle että ruumiille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta entäpä ne päivät, jotka alkavat kovalla helteellä, sillä samalla,\njota on kestänyt jo viikkoja pari, kolme, mutta päättyvät juhlallisen\nukonilman jylhään, ylevään tuomionäkyyn. Luonto on aina henkevä,\nkaunis, täynnä mitä syvintä tunteellisuutta, usein iloisesti naurava,\nhelisevän lyyrillinen, mutta pohjatemperamentiltaan alakuloinen,\nmietiskelevä; ukonilmalla se on murhenäytelmän sankarititaani,\njoka traagillisin tuntein kapinoi kohtaloa vastaan ja huumaavalla\njättijylinällä uhmaillen vastaa Ukon \"vaajoihin\". Paatuneimmankin\nsydämen silloin valtaa pelko ja kauhu, romanttinen mieliala, ja\nylpeinkin tuntee oman mitättömyytensä. Jylhä kauneus avautuu\nsielullemme korkeimmassa määrässään.\n\nKuinka väsyttäväksi saattaakaan pitkällinen helle käydä meidänkin\nviileässä ilmastossamme, kuinka melkeinpä armottomaksi aurinko.\nNiin lyhytmuistisia ja kiittämättömiä olemme, että väliin siihen\nihan tuskastumme, ja rupeamme toivomaan viileämpiä ilmoja ja\nennenkaikkea sadetta, joka nyt kuvastuu janoavalle sielullemme\nkaikilta hurmaavimmilta puoliltaan. Kun sitten eräänä päivänä helle\non tukahduttavimmillaan ja tunnemme olevamme raukeita ja väsyneitä,\nerottaakin kuulomme yhtäkkiä kaukaisen, vaisun, mutta samalla syvän\njyminän, joka tuntuu tärisyttävän sekä maata että avaruutta. Kaikkien\nmuoto muuttuu vakavaksi, nauru hiljentyy, toisten kasvoilla kuvastuu\npelkoa, ja meidät valtaa yhä kasvava jännitys.\n\nEmme tiedä paljoa ukonilmojen kauneudesta suurissa kaupungeissa,\njoissa ei ole vapaata näköalaa taivaalle eikä taivaanrantaan. Ukonilma\non \"suurenmoinen näytelmä\", jonka näyttämö, taivas ja avara maa,\ntäytyy siis nähdä. Siksi ukonilmaa on katsottava meren tai suuren\ntasangon tai järven rannalta, jolloin vasta sen valtava \"lavastus\",\nsen jylhät \"kulissit\", sen valaistukset, leimahdukset, edelläkäyvän\nhiljaisuuden jännittävä kaameus ja sitä seuraavan jylinän järkyttävä\nvoima, sateen huumaava kohina ja yhtäkkiä puhkeavan myrskyn villi\nriehunta vasta pääsevät esittämään ylevää ja jumalallista kauneuttansa\nkokonaismitoissaan, täydellisesti. Kaupungissa, kivikuilujen pohjalla,\ntunnemme kyllä kuullessamme komean jyrinän jotakin ainutlaatuista\nolevan tapahtumassa, mutta harvoin asumme sellaisessa paikassa,\nettä voisimme mitään nähdä. Siksi onkin ukonilma kesäisen maaseudun\nerikoisilmiö, helteisten päivien murhenäytelmä, joka hetkiseksi tempaa\nmeidät pois päivänpaisteen ja linnunlaulun lyriikasta elämän syvän\ntraagillisuuden tuntoon.\n\nTuo vaisu hyminä kasvaa hiljalleen, kunnes aikanaan toteamme\ntaivaanrannalle nousseen synkän pilvimuurin, joka vartoo siellä\nuhkaavana, tummansinisenä, kuin valtava, rynnäkköön käyvä sotajoukko.\nSe lähestyy, sen edellä kiitää harmaita, repaleisia pilviharsoja kuin\nhätääntyneitä pakolaisia, ja nyt se on jo tuossa keskitaivaalla,\nvaaruen tummaksi tyyntyneen järven yläpuolella pelottavana möhkäleenä,\ntutkimattomana kuin titaanin kulmien rypistys. Kaikki on yhtäkkiä\nkäynyt risahtamattoman hiljaiseksi -- vain muutamat pikkulinnut\npuikkivat tuolla kiireesti pakoon, kätkeytyen lehvien tiheimpiin\nsuojiin. Ei tunnu henkäystäkään; luonnon kasvoilla kuvastuu\njännittynyt, huolestunut, arka ilme.\n\nEi liene mahtavampaa, komeampaa, juhlallisempaa, kauniimpaa näkyä kuin\njärven, tasangon tai vielä paremmin meren yllä vaaruva majesteetillinen\nukkospilvi. Sen värit: synkkä, tumma sini, siellä täällä rusottavaa\nhäivähdystä, reunoilla raskasta valkoista; sen jylhä valtavuus, kun\nse tuossa matalalla vaaruu, luoden allensa, veteen ja kääpiöiden\nasumaan maahan, oudon tuonenhämärän; sen tummuutta vastaan valkeina\nvälähtävät lokin siivet; ja siinä piilevä mitaton, vastustamaton,\njumalallinen voima, taivaan leimaus, pitkäisen tuli, Ukonvaaja, Jumalan\nnuoli -- kaikki on omiaan täyttämään pienen sielumme vapisuttavalla\nmitättömyyden tunteella. Katsellessamme sitä ymmärrämme, kuka ja\nminkälainen on Herra Zebaot, Siinain jylisevä ja salamoiva Jumala.\n\nSitten äkillinen tuulenpuuska, joka menee viuhuvana vihurina pitkin\njärveä, ehtimättä nostattaa aaltoa, pudistelee vihaisesti rannan\nvanhoja petäjiä ja lennättää mukanaan lehtiä ja havuneulasia. Jo tulee\ntoinen -- ja nyt jo raivoaa silmitön, villi myrsky, joka sokeasti\nhulmuuttaa, puskee ja pyörittää kaikkea, mitä eteen sattuu, puhaltaa\noikukkaasti milloin mistäkin, laantuu, ja puskee taas odottamatta\nuudelleen. Ja nyt silmiä häikäisevä välähdys, taivaankantta kuumasti\nratkova viillos, temppelin esiripun repeäminen ylhäältä alas saakka,\nsuunnaton tulenliekki, joka täyttää meidät vapisuttavalla pelolla,\nkunnes samalla koko olevaisuus tuntuu romahtavan kipeästi ja ahtaasti\nalkavan ja siitä yhä paisuvan huumaavan jyrinän sitä tärisyttäessä.\nVaahtopäin kuohuvaa järveä lähestyy harmaja vesiseinä, joka siinä\nsamassa peittää kaikki kuin taivaan akkunoista kaadettuun vesitulvaan,\nluonnottoman rankkaan sateeseen, niin ettemme hetkeen aikaan näe\nmuuta kuin kappaleen matkaa eteemme. Sataa, myrskyää, salamoi ja\njyrisee, pamahtelee ja remahtelee, ja salaman valaistessa hämyistä\ntupaa kasvomme ovat aavemaisen kalpeat ja ilmeemme säikähtyneet.\nPuhelin kilahtelee alituisesti, tuhoavat voimat taistelevat huvilan\nympärillä, olemme kaikki suuressa vaarassa, jonka poistamiseksi\nemme voi tehdä mitään -- tunnemme olevamme Jumalan kädessä, ja vain\nse ajatus rauhoittaa. Näin laskemme kohtalomme hetkiä ja odotamme\nlopullista rojahdusta, kun vihdoin toteammekin, ettei sitä tulekaan,\nettä pilvi on poistumassa, jyrinä hiljenemässä ja sade laantumassa.\nMenen vilpolaan -- silloin jo välkkyy järveltä auringonkilo, menen\npihamaalle -- nyt jo aurinko heittää tulvivan sädekimppunsa tännekin.\nKaikki on kuin uudestisyntynyttä, ilma täyttää keuhkoni elähdyttävänä\nlumovoimana, mieleni ylentyy hartaan ja kiitollisen kirkkauden vallassa\nkohti korkeutta -- tunnen murhenäytelmän, suuren tragedian puhdistavaa,\nylevää kauneutta. Tuhannet pisarat kimaltelevat, koivut ihastelevat\nitseään rannan tyynessä kuvastimessa, luonto hymyilee kirkkaasti,\nhelpottuneesti, hiukan surumielisesti. Paarmalintu tirahduttaa\npienen laulun ja tuolta niemen lehviköstä kuuluu taas kuhankeittäjän\nmielistelevä, tuttavallinen klarinettikuvio.\n\n\n\n\nXV\n\nPERHOSEN MUNIA.\n\n\nKuule, oletko edes muistanut, että huomenna on pikku Maijan\nsyntymäpäivä?\n\nKysyjä on vaimoni ja hänen silmissään on tuo kaikille äideille\nyhteinen, hiukan nuhteleva, vähän kaihoisa katse, joka ilmaisee heidän\npelkäävän, ettei heidän kärsimyksiään ja uhrautuvaisuuttaan kylliksi\nmuisteta. Hän oli arvannut oikein. Kun en ollut täysin selvillä\nviikonpäivistäkään, niin kuinkapa olisin voinut tietää, milloin oli\njonkun syntymäpäivä. Lasken kirjan kädestäni ja sanon:\n\n-- Joko siitä on niin kauan? Tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta\neilen.\n\nIstumme siinä yhdessä ja muistelemme tuota silloista kesää. Se oli\nihana, se oli seitsemää vuotta nuorempi kuin tämä kesä. Silmissämme\nvilajaa aurinkoa.\n\n-- Kunpa hän nyt tulisi kotiin, että saisin laittaa hänet nukkumaan.\nSitten varustamme vuoteen viereen pienen syntymäpäiväpöydän, jonka\nhän aamulla siitä huomaa. Se ilahduttaa lasta, vaikka olisi kuinka\nvaatimaton.\n\nHänen silmänsä loistavat hellästi. Nyökkään. Siinä on hienoa runoutta\ntuossa, jonkinlaista madonnanonnea. Sen ympärillä auertaa rakkauden\nvalokehä. Vaimoni puuhailee jotakin, hymyilee mietteissään, ja huulensa\nliikkuvat. Kuinka paljon eheämpi onkaan naisen onni kuin miehen,\nsilloin kun on ollakseen!\n\nMutta täältähän sitä jo tullaan! Suurella tohinalla Maija saapuu\nvilpolaan, käsi sojossa ja siinä kimppu kukkia;\n\n-- Prässiin, prässiin!\n\nHän ojentaa kukat siskolleen, joka jo käy suurta koulua ja kokoaa\nkasveja. Sisko tarkastelee niitä eräänlaisella tieteellisellä ilmeellä,\nkatsahtaa Maijaan sääliväisesti ja sanoo:\n\n-- Minulla on jo nämä. Ne eivät ole harvinaisia.\n\nSiinä se on: elämän tragiikka. Maija on innostunut keräämään kasveja\nja tahtoo välttämättä löytää hyvin harvinaisia. Heti kun hän lähtee\nkävelemään pitkin pientareita, hänen katseensa teroittuu etsimään\njotakin hyvin, hyvin harvinaista kasvia, sitä, jolla on kasviossa\nkorkein numero. Minkälainen se todellisuudessa on, sitä hän ei tiedä,\nmutta mielikuvituksessaan hän silti näkee sen, ja se on ihmeellinen. Ja\ntullessaan kylästä hän yhtäkkiä näki sen -- niitä oli kokonainen pensas\n-- tämä on varmaan hyvin harvinainen -- innostuen hän ottaa niitä ihan\nkimpullisen ja tuijottaa niihin silmät pyöreinä...\n\nJa nyt sisko sanoi, etteivät ne ole harvinaisia, että hänellä on ne jo.\n\nMasentavaa. Olen syrjäsilmällä seurannut tapahtumaa ja puutun nyt\nasiaan. Vedän pienen neidon syliini.\n\nKorvat ovat täynnä pölyä, kuin heinän ruumenia. Sitä on hiuksissakin,\njoka paikassa. Kädet ovat likaiset, ranteet poimulliset kuin kanan\nnilkat. Jalat ovat niin päivettyneet ja likastuneet, ettei niitä\nvoi sivistyneen lapsen jaloiksi tunnustaa. Vilkaisen äitiin, joka\ntekee avuttoman ilmeen taivasta kohti. Mutta Maija tuijottaa minua\nhaaveellisesti silmiin, selvästi nähden sen, mitä juuri nyt ajattelee.\nÄkkiä hän havahtuu:\n\n-- Kuule, isä!\n\n-- No mitä?\n\n-- Tuolle Höllin pässille on viime aikoina ruvennut ilmestymään sisua.\n\nTämä on uutta urheilukieltä, jonka itsenäisyyden aika ja yhä kohoava\nurheiluinnostus on tuonut tänne Hämeen kaukaiseen syrjäkyläänkin.\nPyydän lähempää selitystä.\n\n-- No kun se on ruvennut _katsomaan_ niin pitkään -- ei se keväällä\nniin katsonut, vaan meni heti pakoon,\n\n-- Mitä se sitten katsoo?\n\nMaija liikahtelee hiukan rauhattomasti. Hän ei tahtoisi tunnustaa\npelkäävänsä Höllin pässiä ja vastaa siis välttelevästi:\n\n-- En minä tiedä. Se on vain niin _ilkeä_.\n\nSehän se on hankalaa, kun on noita vaaroja joka paikassa. Heti kun\nmenee portin ulkopuolelle, ovat siinä tavallisesti lampaat. Joukosta\nnousee käyräsarvinen pässi seisomaan, päästää perin karhean ja kolean\nmääkäisyn ja tuijottaa valkomulkoisilla, pöljillä silmillään niin\nsalaperäisesti, että vilunväreet kulkevat pitkin pikku selkää. Täytyy\nhillitä itsensä huolettomaksi, kulkea rauhallisesti ja tyynesti, mikäli\nmahdollista hyräillä jotakin -- \"On niemen laidalla tölli, se armaani\nasunto on\" -- ja ennen kaikkea varoa katsomasta siihen. \"Tytöt\" --\ntällä sanalla Maija tarkoittaa molempia isoja siskojaan -- \"tytöt\"\novat nimittäin sanoneet, että jos lampaisiin, vasikoihin, lehmiin ja\nhevosiin katsoo, niin ne silloin tulevat lähelle. Se on rasittavaa,\njännittävää, tuo tuollainen huolettoman asenteen ylläpitäminen juuri\nkamalimman vaaran hetkellä -- aivan kuin menisi nykkimään raivostunutta\nleijonaa viiksikarvoista. Kun on sitten päässyt onnellisesti pässin\nohi, on tavallisimmin edessä toinen vaara: vasikat. Ne ovat kyllä hyvin\nherttaisia, niin äärettömän \"sööttejä\", kun ne viettävät kaunista suvea\nvapaudessa tässä ihanassa hakamaassa, jossa on pitkästi viileätä järven\nrantaa, koivikon varjoa, mehuisaa rantaruohoa ja pehmeätä mättäikköä,\nkun ne hyvinä ja uskollisina toveruksina, pää toistensa kaulalla,\nnauttivat elämästä, mutta niissä on sittenkin jotakin epäilyttävää.\nVarsinkin tuossa sonnivasikassa, joka jo vähän niinkuin isännyyden\ntunnossa tuijottaa totisesti, jäykistää niskaansa ja pikkuisen\ntuhauttaa sieraimillansa ennenkuin unohtaen arvokkuutensa lähtee häntä\nsojossa laukkaamaan muiden jälkeen. Ei Maija vasikoita pelkää; mutta\nyksin niiden ohi mennessä tuntuu kuitenkin niin ilkeältä, kun ne tuossa\nsananpuhumatta tuijottavat...\n\nMutta kamalinta on, jos sattuu itse Könni, talon iso sonni, tänne\nhakamaahan. Maija tietää kyllä, että se on ehdottoman leppoisa\nja rauhallinen, mutta --. Mitä varten sen tarvitsee aina katsoa\nniin ilkeästi -- nousta rymisten ja kahisten seisomaan tuolla\nleppäryteikössä, puhaltaa kuuluvasti ja sitten oikein asettumalla\nasettua katsoa toljottamaan? Maijan sielussa vilahtelevat silloin\ntuhannet rukousmielteet ja avunhuutojen alkiot, hänen tekee mieli\nlähteä juoksemaan, mutta hän jaksaa hillitä itsensä. Tytöt ovat\nsanoneet, että se juuri on vaarallista: sonni näet voi suuttua siitä\nja lähteä ryntäämään perään. Ei auta muu kuin mennä huolettoman\nnäköisenä, mutta silti sekä ruumis että sielu jännittyneenä, olla\nkatsomatta siihen, vilkaisten vain silmännurkalla silloin tällöin,\nniin, ettei sonni vain huomaa, ja siten lipua ja lipua vähitellen\nsonnin vaikutuspiirin ulkopuolelle. Sen ihan tuntee, kuinka sonnin\nvoima heikkenee sikäli kuin välimatka siihen kasvaa; tuntuu aivan\nsamalta kuin jos uhkaava ukkospilvi, joka juuri oli räjähtämäisillään\npäämme päällä, vähitellen poistuisikin; ilman vain täyttää salaperäinen\nja vavistuttava, suunnattoman, piiloutuneen voiman aavistus. Sonnin\nohi mennessä ei uskalla laulaa -- se olisi kaameata ärsyttämistä --,\nvaan täytyy olla vakava ja vilpitön, rehellisesti tunnustaa syntinsä,\nmiettiä, onko mitä rikkeitä tunnolla.\n\nJa sitten ovat vielä hevoset. Ne oleskelevat enimmäkseen tuossa\nPunaisen portin luona, heitellen aidan takana rehoittaviin peltoihin\nkaihoisia silmäyksiä. Hevoset ovat oikeastaan kaikista ilkeimpiä.\nÄitikin pelkää niitä ja koettaa sanoa \"shsh\", kun ne tulevat, mutta\nne eivät vääjää, vaan astua kumisuttavat perässä, niin lähellä, että\nniiden hengitys väliin ihan tuntuu niskassa. Se on ilkeätä! Äiti\nkääntyy hermostuneena, huitaisee kädellään ja sanoo \"shsh\", mutta vanha\nNilla varmaankin luulee sitä erikoisen ystävälliseksi puhutteluksi ja\nvain seisahtuu sekin. On aivan kuin se nauraisi. Ja tuo varsa sitten!\nMaijaa hermostuttaa. Se tulee -- tulee -- niin, se tulee ihan luo\nhätistetyistä huolimatta ja hamuilee pehmeillä huulillaan, ja jos\nyrittää juosta pakoon, niin silloin se vasta riehaantuu. Ainakin se\nlähtee laukata kopsuttamaan perässä, vähän jäykästi ja hontelosti tosin\nvielä, kuin korkeajalkainen sahapukki, mutta sitä ilkeämmin. Oo --\nhevoset ovat inhottavia silloin, kun ei ole suojelevaa aitaa välissä.\n\nJa lopuksi vielä viimeinen vaara. Kun on onnellisesti päässyt punaisen\nportin sisäpuolelle, kun jännitys on lauennut ja maailma taas tuntuu\nihanalta, silloin ilmestyykin tuosta kellarin korvalta eteen --\nkukko. Maija tyrmistyy ja tempaa silmänräpäyksessä päästään punaisen\ntupsulakkinsa, piilottaen sen selkänsä taakse. Tytöt ovat nimittäin\nsanoneet, että kukko vihaa punaista väriä, arvattavasti siksi, että\nsillä itsellä on sitä liiaksi. Maijan mielikuvitus on silloin nähnyt\neloisan, vilkkaan, draamallisen kohtauksen: kuinka hän tulee iloisena\nja mitään pahaa aavistamatta Hölliin, kuinka silloin kellarin luona se\niso kukko, jolla on niin kamalat, inhottavat heltat ja pitkä, terävä\nnokka, äkkiä kaakottaen ja siipiään räpyttäen ryntää hänen päälleen ja\nrupeaa hakkaamaan hänen päätänsä, kuinka äiti puolustaa häntä sanoen\nhätäännyksissään kuin kerran lehmälle: \"Ptruu!\", ja kuinka kukko\nvihdoin saadaan ajetuksi pois ja Maija vaipuu säikähdyksestä heikkona\näidin syliin. Kukot ovat sitten vasta ilkeitä -- Maija menee jäykän\nrauhallisesti sen ohi, tarkoin varoen näyttämästä sille lakkiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Missä sinä olet nyt ollut? rupean siinä mielikuvieni vilahtelun\njälkeen, mikä ei ole vienyt monta sekuntia, tutkimaan polvillani\nistuvaa pientä naista.\n\n-- Höllissä, tietysti, hän vastaa kummastuneena moisesta turhasta\nkysymyksestä.\n\n-- Ja mitä teitte siellä?\n\n-- Emme mitään. Hypimme ladossa heiniin ja sitten syötimme sikoja.\nSiellä on vasta eri söötti sika!\n\nHän vaipuu haaveiluun, todennäköisesti taputellen parhaillaan tuota\nmieliporsastaan ja sitoen rusettia sen saparoon. Äiti ilmestyy vilpolan\novelle kädessä vati ja pyyhinliinoja. Maija ymmärtää, mistä on kysymys,\nja alistuu hiukan happamasti tähän jokailtaiseen välttämättömään\ntoimitukseen. Sen jälkeen hän rupeaa syömään voileipää ja maitoa.\nUskomatonta, minkälaisia määriä häneen mahtuu. Kun hänet sitten viedään\nvuoteeseen ja minä olen ankarasti kieltänyt pistämästä peukaloa suuhun,\nmikä tapa hänellä on ollut pienestä pitäen, hän hakee vasemman käden\npeukalon ja etusormen väliin tyynynsä nauhan pään, luo minuun pitkän,\nnuhtelevan silmäyksen, ja on parin minuutin kuluttua syvässä unessa,\njolloin oikean käden peukalo menee itsestään suuhun.\n\nSitten alkaa sipsutteleva syntymäpäiväpöydän varustelu. \"Tytöt\"\nsolmeilevat karhunsammalköynnöstä ja laittavat kukkamaljakoita, äiti\nkokoilee namusia. Tarjottimelle ilmestyy 1 omena, 1 banaani, muutamia\nluumuja, rusinoita, mantelia ja pala kaakkua. \"Tytöt\" ihastelevat,\nsillä hekin ovat vielä siinä iässä, etteivät namuset suinkaan maistu\ntaulalta heidänkään suussaan. Pöytä nostetaan pikku naisen vuoteen\nviereen, ja niin on kaikki valmista. Ei kuitenkaan vielä: istuudun\ntuvan pöydän ääreen ja rupean sanomattomin ponnistuksin sommittelemaan\nhuomisen päivän sankarittarelle runoa. Ummistaen silmäni joillekin\npuolisoinnuille ja heikoille kuville ja käänteille säänkin sellaisen\nsyntymään, ja kun perhe on sen lopuksi hyväksynyt tytöt ihmeissään,\nettä näinkö niitä runoja tehdään -- he ovat nähneet niitä vain\npainettuina --, lasken sen kirjahyllyn päälle odottamaan aamua, jolloin\nkuorolaulun puutteessa olisi aikomus deklamoida se sankarittaren\nherätessä.\n\nJa niin istahdamme koko perhe vilpolaan ja rupeamme tavallisuuden\nmukaan tarinoimaan. Mutta vähitellen puhe hiljenee ja me kaikki\ntuijotamme järvelle, puihin, taivaalle, ihmeelliseen hämyyn, joka\nympäröi kaikki pehmeällä, terhenisellä vaipallansa. Silloin tällöin\nkuuluu rannasta kalan pulahdus ja ulapalta kaakkurin surumielinen\nvalitus, mutta muuta ei mitään. Kyllä: väliin pääskysenpojat ja emo\nliikahtavat pesässään, sirittäen hiljaa ja unisesti, ja tuhansien\nhyttysten ohut, kimeä hyminä heläjää avaruudesta. Koppakuoriainen\nlentää kumeasti pörräten, kunnes tupsahtaa äkkiä ruohikkoon, jossa\nponnistelee vaikeissa olosuhteissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKävikin niin, että päivän sankaritar oli valppaampi kuin koko muu\nperhe: heräsimme äänekkääseen maiskutukseen. Maija istui vuoteessaan,\nsyöden luumuja, jotka taisivat olla jonkin verran kuivia ja sitkeitä\njyrsittäviksi varsinkin sille, joka juuri oli menettänyt etuhampaansa.\nHän nyökkäsi meille ystävällisesti ja tuumi toverillisesti, siskoilta\noppimaansa tapaan:\n\n-- Hei, fade! Hei mude!\n\nNäin nykyajan lapset kunnioittavat isäänsä ja äitiänsä. Muistelen\nhämärästi, että jos allekirjoittanut olisi sanonut näin eräälle\nvakavalle pappismiehelle, joka oli isäni, ja körttiläisäidilleni, joka\noli hyvä ja terhakka, mutta jonkin verran vanhanaikainen, minulla\nluultavasti olisi luetettu Huoneentaulusta asiaan kuuluvat kohdat.\nItsenäisyyden aikana sellainen on jäänyt: me helsinkiläiset isät ja\näidit olemme milloin \"fadeja\" ja \"mudeja\", milloin muita, riippuen\nsiitä, mille asteelle koululaisten kieli on kulloinkin kehittynyt.\n\"Faija\" on ainoa muoto, jota vastaan olen heikosti protestoinut, ja\nkun vasta puhumaan oppinut poikani itsepäisesti sanoi minua \"äijän\nkränäksi\", tunsin olevani jonkin verran loukkaantunut. Rauhoituin\nkuitenkin, kun perhe vakuutti, että se juuri oli korkeimman suosion\nilmaisu.\n\n-- Hei, fade!\n\nMaija kömpii viereeni, sillä se on hänen etuoikeutensa. Hänen pikku\nveljensä on jo toisella puolella, ja hän saa banaanin. Alkaa juttelu\nja lörpötys, joka erehdyttävästi muistuttaa pääskysten pakinoimista.\nTämä kaikuukin ulkoa avoimen ikkunan kautta herkeämättömänä, kirkkaana\nvirtana. Aurinko paistaa. Näen makuultani sinisen taivaan ja koivun\nlehviä, jotka rapisevat tuulessa.\n\nÄiti tuo runon, jota rupean lukemaan. Mutta siitä nousee mellakka.\nMaija on äärettömän arka itsestään. Hänestä ei saa puhua eikä kertoa\nmitään. Hän pistää sormet korviinsa, potkii ja sanoo jyrkästi:\n\n-- Ei. Et saa lukea sitä! Hyi, kuinka sinä olet ilkeä!\n\nKoetamme nolostuneina äidin kanssa saada häntä ymmärtämään, mutta hän\non itsepäinen. Ei, hänestä ei saa kirjoittaa runoja, eikä hän tahdo\nsellaisia kuulla. Runoilijan ei auta muu kuin huokaisten alistua\ntähän sävelseppojen tavalliseen kohtaloon. Ponnistelet, lennätät\nsieluasi ylähäisiin taivosihin saakka, puserrat siitä parhaan mehun\nkuin veriappelsiinista ja olet vakuutettu saaneesi kristallisoiduksi\njotakin aitoa, välähtelevän kaunista, ennenkuulumatonta... Ja sitten\nyleisö ei tahdo edes kuulla sitä, ei, vaikka se luettaisiin sille\nääneen, ilmaiseksi, sen tarvitsematta tehdä muuta kuin pitää korvansa\nauki. Mutta se ei välitä tehdä edes sitä, vaan haluaa olla runoilta\naivan rauhassa. Traagillista! Katkeranharmaita runoilijahahmoja\nvilahtelee mielessäni kokonainen rivistö, kun alistuen tapailen siinä\nhousuja jalkaani ja syrjäisilmällä katselen pikku neitiä, joka huulet\nhappamasti torvella tutkii varpaitaan. Äiti tulee ja sanoo:\n\n-- No, Maija, nyt vuode pian kuntoon!\n\nMaija ryhtyy tottelevaisesti joka-aamuiseen puuhaansa ja unohtaa\nsamassa pahantuulensa. Hän ottaa lakanat ja rupeaa touhukkaasti\npudistelemaan niitä ikkunasta. Mutta kun hän tekee sitä tavallista\nkauemmin ja perinpohjaisemmin, kysyy äiti jo:\n\n-- No, eivätkö ne jo ole hyvät?\n\n-- Eivät. Täytyy pudistella tarkkaan.\n\n-- Miksi?\n\n-- Iso kirppu puri Maijaa viime yönä ja nyt Maija pudottaa sen\nruohikkoon. Hyppiköön siellä!\n\nAamiaispöydässä isot siskot onnittelevat Maijaa, joka on hiukan\nepävarman näköinen, pitäisikö hänen nokkautua vai ei. Hän ei\nkuitenkaan sano mitään, vaan katsottuaan heitä nuhtelevaisesti\nkääntyy puhuttelemaan \"sammakkoaan\". Hänellä on nimittäin sellainen\nmielikuva, että aterioidessamme vilpolassa portaiden alla asuva\niso, mulkosilmäinen sammakko hyppii ensin portaita ylös ja\nsitten Maijan tuolin viereen, josta se katsoo häneen liikuttavan\nrukoilevasti ja uskollisesti. Ja Maijan sydän heltyy heti, hän kääntyy\nlemmikkieläimeensä päin, jonka hän ihan selvästi näkee, ja puhuttele\nsitä hellästi:\n\n-- Sammakko, sammakko! Pikku, pikku sammukka rukka!\n\nSamalla hän muka antaa jotakin ja pitää kättänsä korkealla kuin koiraa\nsyötettäessä, ikäänkuin odottaen sammakkonsa ottavan palan hyppäämällä.\nSitten hän taas kääntyy pöytään päin ja on aivan yhtä tyytyväinen kuin\nolisi ruokkinut todellista, elävää sammakkoa. Pöydästä noustessa hän\nmuistaa joskus sanoa:\n\n-- Nyt kiltti pikku sammukka menee omaan pesään nukkumaan! Äidillä ei\nole enää mitään annettavaa.\n\nTällä kertaa hän ei sitä muista, sillä kun äiti tulee sanoneeksi, että\nTyynen -- talousapulaisen -- täytyy pestä pyykkiä, minkä vuoksi isojen\ntyttöjen pitää ruveta hänen sijaisikseen, hänen toimintahalunsa herää\nja hän aivan kuin räjähtää:\n\n-- Äiti, minä, minä, minä! Ei isot tytöt! Minä, minä! Puuttuen asiaan\nsanon, että kuinka nyt voisimme olla niin tahdittomia, että pistäisimme\nsyntymäpäiväsankarittaren keittiöön talousaskareisiin. Tarkoitus\non tietysti ollut se, että päinvastoin asettaisimme hänet istumaan\nkorituoliin, johon häntä sitten kaikin passaisimme ja palvelisimme. En\nvoi kuvata sitä äärettömän nuhtelevaa ja halveksivaa katsetta, jonka\narvoisa tyttäreni luo minuun tämän esitykseni johdosta sanoessaan\nsamalla:\n\n-- Kuule, fade, nyt sinä olet tylsä!\n\nTuon sanan hän on oppinut \"tytöiltä\", jotka taas ovat oppineet sen\nkoulutovereiltaan. Kukistettuna, masennettuna, hamuilen suuhuni\nviimeisiä muruja lautaseltani, tietämättä vähään aikaan mitä sanoa.\nÄiti ratkaisee asian:\n\n-- No niin, Maija saa suorittaa osan Tyynen tehtävistä. Mutta kaikkea\net jaksa etkä ehdi tehdä, joten tyttöjen täytyy suorittaa oma osansa.\nSaatte mennä keittiöön kaikki.\n\nSe on Salomonin tuomio. Nuori väki ryhtyy touhuun, mutta minä ja\nmehiläiskuningatar sekä pikku mies menemme puutarhaan, katsomaan,\nkuinka monta ruusua nyt on auennut, vieläkö keisarililjat kukoistavat,\nja mitä muuta sinne kuuluu. Puutarhan tuottama ilo kuuluu taide-\neikä hyötyiloihin. Istumme sinne ja nautimme rauhallisesti kesästä,\nkatsellen niittynotkelman yli maiseman perälle, jossa naapurin\ntaloryhmä väreilee ilmanpuremana, kuultavan sinertävänä. Se aivan\nsulautuu taustaansa, sointuen sieltä hillitysti ja hiljaisesti, koko\nmaiseman syvimmällä perusäänellä; ei räikeästi, kuten punamullattu,\nvalkonurkkainen rakennus. Tuollainen maalaamaton, ilman hapen\nsyövyttämä, raukean hillitysti punasinervä suomalaistalo katoaa\nomituisesti maisemaansa, luonnollisen suojavärinsä peittoon.\n\nPalatessamme pikku mies pysähtyy, osoittaa maahan ja sanoo ihmeissään:\n\"Hauva!\"\n\nSiinä on iso, ruskea perhonen. Arvelen niitä sanottavan\nmäntyperhosiksi. Se räpyttelee avuttomana, pääsemättä lentoon,\nluultavasti siksi, että on liian raskas. Sen ruumis on luonnottoman\npaksu ja täyteläinen. Äiti sanoo osanottavaisesti:\n\n-- Se täytyy siirtää pois tästä, sillä muuten voi joku astua sen\npäälle. Ehkä sillä on kylmä. Viedään se sisään.\n\nHän vyöräyttää perhosen taitavasti esiliinaansa ja niin viemme sen\nsisään, jossa asetamme sen ikkunalaudalle. Kesken talouspuuhiansa\nMaijakin joutui katsomaan sitä. Kuinka paljon kummallista maailmassa\nonkaan. Kaikenlaisia, ihmeellisiä, pörhökarvaisia matoja esimerkiksi,\njotka ovat tosijänniä, inhottavan kiintoisia ja salaperäisiä. Ja\nsitten semmoisia omituisia parin kolmen sentin pituisia puikeita\nkoteroita, joita on sammalien alla tuolla pihamännyn juurella. Niiden\ntoisessa päässä on kuin muutama nivel ja pää liikkuu. Koteron sisässä\non varmasti mato. Maija tietää sen ja häntä värisyttää. Hyi, kuinka\nmadot ovat inhottavia! Jos muurahaiset löytävät tuollaisen koteron, ne\npurevat siihen reiän ja menevät sisään. Syövät siellä olevan madon. Se\non ihan hirveätä! Muurahaiset ovat vasta ilkeitä! Tytöt sanovat, että\ntuollaisesta koterosta voi tulla juuri tällainen ruskea perhonen. Sitä\nei Maija ymmärrä. Hän kumartuu katsomaan perhosta aivan läheltä:\n\n-- Pikku pikku perhos-ra-a-a-ukka!\n\nToteamme muuten Maijan ottaneen taloudenhoidon kokonaan huostaansa.\nHän se tässä nyt jakeleekin määräyksiä, eikä \"tytöillä\" auta muu kuin\ntotella. Hikipäin hän puuhaa, pyyhkii lattioita, siivoo keittiötä,\ntarkastelee tyttöjen astiainpesua ja moittii heitä huolimattomiksi ja\nlaiskoiksi, virittää kuin virittääkin itse tulen, suostumatta ottamaan\napua vastaan, pesee kahvipannun ja istuu huulet torvella jauhamaan\nkahvia, samalla huomauttaen nuhtelevaisesti äidilleen, että \"talossa\ntäytyy aina olla jauhettua kahvia\". Työnsä hän suorittaa liehuen ja\nhyppien virkeästi kuin paarmalintu, koko ajan visertäen ja suulaasti\npuolustautuen vanhempien siskojen leikinlaskua vastaan.\n\nSyntymäpäiväkahvit katetaan vilpolaan, jonne nyt aurinko kauniisti\nheloittaa. Isä ja äiti, joita on jyrkästi varoitettu tekemästä mitään,\nkoska tytöt tahtovat nyt itse pitää huolen kaikesta, talutetaan\nistumaan korituoleihin. Itse päivän sankaritar käy hakemassa saapuville\nsekä talousapulaisen että Rannan Iidan, huvilan auttajaeukon, joka on\nuskollisista uskollisin ja rouvan tuki ja turva. Käsiään pyyhiskellen\nnämä molemmat saapuvatkin pesusoikkojensa äärestä.\n\nMaailmassa on monenkinlaisia juhlahetkiä, mutta lieneekö silti\nainoatakaan, jossa vallitsisi miellyttävämpi, viihtyisämpi tunnelma\nkuin tällaisessa kotoisessa aamupäiväkahvitilaisuudessa oman huvilan\nvilpolassa kauniina päivänä, auringon paistaessa, lintujen visertäessä\nja aaltojen kimaltaessa laajalla ulapalla. Hyvä mieli valtasi meidät\nkaikki siinä istuessamme ja äiti sanoi tyytyväisenä:\n\n-- Maijakin saa juoda kahvia, kun on oma syntymäpäivä.\n\nMaija tulee heti pöydän ääreen ja katsoo tarkasti, että äiti latoo\nhänen lautaselleen joka lajia leipää. Sitten jäämme kaikki hiukan\npelokkaina odottamaan, mitä äiti sanoisi Maijan keittämästä kahvista.\n\nMiesväellä ei ilmeisesti ole täyttä tietoa niistä hienonhienoista\nmakuaistimuksista, joita naiset tuntevat juodessaan kahvia. Vaikka\nmiehetkin ovat hartaita kahvin ystäviä, on tämä kuitenkin, kuten\ntunnettua, vielä enemmän naisten juomaa. Ja tähän täytyy olla omat\nsalaperäiset syynsä. Sen näkee jo siitä, miten naiset valmistautuvat\nkahvinjuontiin: silmät loistavat erikoisen iloisesti, vähän niinkuin\nsalaisesti rakastettua henkilöä tervehtiessä. Mutta jos kahvissa\nsattuu olemaan pieninkään vika, sellainen, jota miesten paksunahkainen\nsuu ei aavistakaan, menee päivä pilveen. Saattaa käydä niin, ettei\nrouva jätkäkään juomistaan, vaan pyytäen anteeksi ottaa pannun ja\nkatoaa keittiön puolelle, jossa viivähtää parisenkymmentä minuuttia.\nPalatessaan pannu kädessä hän on hiukan tuohtuneen näköinen,\nharvasanainen, odottaa kiusallisen malttavaisesti kahvin selviämistä,\nkaataa vihdoin hiukan omaan kuppiinsa, maistaa, ja luo riemuvoittoisen\nkatseen ympäristöönsä: \"Johan minä ajattelin, että jossakin tässä\ntäytyy vian olla...\" Ja sitten seuraa asiantunteva, tieteellinen\nselitys siitä, mistä kahviin oli tullut tuo omituinen sivumaku. \"Olen\nmonta kertaa sanonut Tyynelle...\"\n\nMaija tuntee äitinsä ja odottaa. Äiti vie kahvia lusikalla suuhunsa,\npikkulilli hienosti ja taiteellisesti siristettynä, luo sitten katseen\nkattoa kohti, silmää Maijaa ja ottaen hänet syliinsä sanoo:\n\n-- Äiti ei ole milloinkaan juonut niin hyvää kahvia kuin tämä!\n\nHuokaamme helpotuksesta, mutta silmäämme samalla merkitsevästi\ntoisiimme, sillä tunnemme kaikki selvän, vastenmielisen sivumaun.\nSelvikettä on tullut liiaksi: melkein on kuin joisi kalanlientä.\nMyöhemmin saamme kuulla, että Maija on pistänyt lahnansuomuja pannuun\nrunsaasti, \"että kahvista tulisi hyvin kirkasta\".\n\nSe saa kuitenkin kelvata. Eikä Maija enää kahvia muistakaan, sillä\nhän on saanut muuta ajattelemista. Kesken kaiken hän on pistäytynyt\nkatsomaan perhostaan, jonka ääressä seisoo nyt ihmetellen ja\nkummastellen ihan ääneensä. Äkkiä hän ilmoittaa suurella riemulla:\n\n-- Nyt se muni!\n\nMentiin katsomaan. Todellakin! Ikkunalaudalle oli ilmestynyt noin 1 l/2\nmm:n läpimittainen, ruskea, aivan munanmuotoinen jyvänen. Katselimme\nsitä tarkoin, ymmärtämättä, mitä sen johdosta ajatella, ja poistuimme\ntaas omiin puuhiimme, kun \"huushollaska\", joksi Maijaa nyt oli huomattu\nruveta sanomaan, taas päästi suuren huudon:\n\n-- Uusi muna on tulossa!\n\nÄiti näytti suhtautuvan asiaan vähän epävarmasti, kuin epäillen, että\ntässä mahdollisesti saattoi olla jotakin sopimattoman vivahteista,\nmutta minulla ei tällaisia arveluja ollut. Menin kiinnostuneena\nperäämään asiaa tarkemmin ja aivan oikein: perhosen takapuolesta\n-- sen hienommin en osaa asiaa sanoa --, jonkinlaisesta torvesta,\noli parhaillaan tipahtamassa samanlainen ruskea pieni muna kuin\näskeinenkin. Selvää oli nyt, miksi perhonen oli niin suunnattoman\nlihava ja raskas: se oli valtava emo, pursuamaan asti täynnä munia,\njoita nyt luonnon järjestyksen mukaisesti parhaillaan purkautui\ntulemaan. Oliko perhosella osuutta tässä toimituksessa, vai pusertuiko\nliika paljous itsestään ulos, sitä en kykene sanomaan. Se kyhjötti\nsiinä tyytyväisen näköisenä, silmät ummessa -- niin ainakin kuvittelin\n--, vähän kuin naureskellen tietämättömyydellemme.\n\nTästä alkoi nyt tärkeä touhu, johon minä otin osaa yhtä kiinnostuneena\nkuin Maija. Hankimme pienen kotelon, jonka vuorasimme pumpulilla,\nja siihen Maija nyt kokosi nämä todella harvinaiset munat. Isot\ntytöt nimittäin lupasivat lahjoittaa ne ja perhosen taivaallisesti\njumaloimalleen luonnontieteen lehtorille, \"Fikulle\", kuten hänen\nlempinimensä kuului, liitettäviksi koulun luonnontieteellisiin\nkokoelmiin. Pitkin päivää Maija kesken monien töidensä juoksi\ntarkastamaan, kuinka asiat kehittyivät, ja ilmoitti aina vilpolan\nportailta suurella riemulla:\n\n-- Jo se _pappa_ rukka taas tekaisi munan!\n\n-- Hyvä on!\n\nOlin puutarhan puolella omissa puuhissani ja panin filosofisesti\nmerkille pikku Maijan ilmoituksen. Vähitellen muutkin kiinnostuivat\nasiaan. Iida pyyhki kätensä ja saapui perhosen ääreen moista kummaa\nkatsomaan. Silmät sirrillään hän tuumiskeli, ettei hän ole tiennyt\nperhosten munivan: \"... täällä meilän kylässä munivat parhaasta päästä\nvain kanat, vaikka en minä oo sitäkään nähny -- kanan jälliiltä ne\nmunat vain löyletään\".\n\nIllalla munia oli jo parisenkymmentä, kaikki sievästi koottuina pikku\nlaatikkoon. Perhonen ei liikahtanut, vaan näytti nukkuvan. Maija tutki\nsitä tarkoin, mutta ei päässyt selville, oliko se kuollut vai elävä.\nJätimme sen rauhaan ja menimme illalliselle.\n\nIlmeni yleinen, suunnaton ruokahalu. Vilahduksessa olivat munat\nhävinneet posliinikanan alta. Maija jäi ilman, ja äiti ilmoitti, ettei\nmunia enää ole. Ja lisäsi tuttuun tapaansa:\n\n-- Huomenna täytyy mennä Uotilaan ostamaan voita ja munia.\n\nNähdessään Maijan tyytymättömän ilmeen \"tytöt\" ehdottivat, että hänelle\nkeitettäisiin yksi noista perhosen munista, jotka varmaan olivat\nhyvin maukkaita. Mutta tätä \"huushollaska\" piti aivan sopimattomana\npilantekona, ruveten ei ainoastaan moittimaan ja sättimään vaan vieläpä\ntehokkaasti potkimaankin siskojaan. Kesti kotvan ennenkuin saatiin\nrakennetuksi rauha. Silloin Maija sanoi jyrkästi:\n\n-- Mutta työstä minä tahdon palkan! Kymmenen markkaa! Se on naisten\nmarkonki tässä kylässä.\n\nSanat olivat kirjaimelleen samat, joilla keväällinen apuakka oli\nmäärännyt palkkansa. Tuntui hiukan koleahkolta kuulla ne lapsen suusta\nuudelleen. Äiti vastusteli:\n\n-- Mutta eikö se ole liian paljon noin pikku tytölle? Maija mietti\nhetkisen ja julisti sitten:\n\n-- No olkoon menneeksi viisi markkaa. Sitä paitsi saat anteeksi ne\nkolme markkaa, jotka otit eilen minun säästölaatikostani ja annoit\nOlkkolaisen Liisalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuushollaska nukkuu rusoposkisena, peukalo suussa, tyynyn nauha\nhyppysissä. Me muut istumme vilpolassa ja katselemme järvelle. Uniset\npääskyset sirrittävät joskus hiljaa. Idän taivas on mennyt pilveen\nja lämmin, kostea tuuli puhaltelee pitkään. Lehtipuut kahisevat,\nmutta männyistä kuuluu vakava, miettiväinen suhina, luonnon pyhä\nalakuloisuus, joka riuduttaa sielumme arkaan rauhaan.\n\nP.S. Katsoin tuota pikku Maijan syntymäpäivärunoa, mutta huomasin sen\nniin viheliäiseksi, ettei sitä voi julkaista. En ole sitten selvillä\nsiitä, lahjoittivatko tytöt perhosen ja sen munat Fikulle. Olen kysynyt\nsitä heiltä, mutta he eivät muka muista koko asiaa. Maija kyllä muistaa\nperhosen. Se kuoli siihen ikkunalaudalle, aivan samaan paikkaan, jossa\noli koko ajan ollut. Ihmettelimme, mikä sille oli mahtanut tulla. En\nrohjennut pahoittaa Maijan mieltä lausumalla sitä otaksumaa, että\nse oli kenties kuollut nälkään. Ainakaan yhteen vuorokauteen se ei\nollut saanut ruokaa. Ja mitäpä me olisimme osanneet sille antaa?\nMitä perhoset syövät? Kukkien nektaria ja ambrosiaa? Kesän suloa ja\nkauneutta? Mettä ja aurinkoa? Maija itki perhosen paarien ääressä,\nsilitti etusormella hyvin hellästi sen ruskeanvillavaa niskaa ja sanoi:\n\n-- Pikku pikku perhos-ra-a-a-ukka!\n\n\n\n\nXVI\n\nKUKKIA.\n\n\nKeväällä saapuessamme tervehtää meitä vielä joku myöhästynyt vuokko ja\nrannan loistokeltainen rentukka, joka antaa maljakossaan tuvan pöydälle\nniin kauniin värihohteen. Sillä ei kyllä ole sinivuokon lämmintä,\npunervaa lumoa, eikä sen uskollista, sydämen syvää hehkua ilmaisevaa\nsilmäystä, ei liioin valkovuokon tähtimäistä puhtautta eikä pyhää\narkuutta, mutta silti se on silmäimme ilo, kun se rehoittaa rannalla\nkuloruohossa ja katsoo meihin virkeästi ja elinvoimaisesti. Sitä on\npoimittava paljon ja asetettava kaikki isoon maljakkoon, vain reunoille\nhiukan vihreää, sen omia lehtiä. Silloin se loistaa samalla voimalla\nkuin ulkona luonnollisessa kasvupaikassaan.\n\nTunnemme kaipaavamme vuokkoja, joita nykyisen maailmanjärjestyksen\nmukaan näemme vain kaupungeissa, ryppyisten eukkojen tai pyytävästi\nkatsovien lasten hyppysissä ja koreissa. Kaipaustamme koettaa turhaan\ntyydyttää antelias tuomi, joka tullessamme vielä kukkii, vaikka on\nsekin parhaan aikansa sivuuttanut. Mutta tuolla lehdon varjostossa,\njonne aurinko ei pääse täydellä voimallaan, se on upeimmillaan,\nlevittäen huumaavaa lemua. Se on ihan valkoinen -- yllä on valkoinen\nhuntu. Se hiukan kuin ujostelee kauneuttansa, seisoen tuossa kuin\nensi kertaa aikuisten malliseen valkoleninkiin puettu tyttö, joka\non täten tunnustettu täysikäiseksi ja nyt punehtuen välttelee\nnuorten miesten väkisin puoleensa kääntyviä katseita. Ilman kansa\nosaa panna arvoa sen kauneudelle ja salaisille suloille: koreat,\nukkomaiset kimalaisköriläät, joilla on verrattoman kaunis, monivärinen\nnukkasilkkipuku, keinuilevat sen tertuilla velton nautinnonhurman\nvallassa, uneliaasti ja tyytyväisesti humisten kuin olisivat hutikassa.\nMitä vain on siivellistä hyönteismaailmassa, se on kokoontunut\nneitomme luo, joka auliisti jakaa kaikille aarteitansa. Silläpä onkin\nsen kukoistusaika niin lyhyt ja muutaman viikon kuluttua seuraukset\nnäkyvissä: lehdet ränstyvät ja salainen suru kalvaa sen sydäntä.\n\nMutta oi, te kukkivat omenapuut! Kun menemme eräänä päivänä, jolloin\naurinko on keväisen innokas ja hehkuva, puutarhaan ja kylään, näemme\nsykähdyttävän näyn: nuo rusottavat ummut, jotka ovat kasvaneet päivä\npäivältä yhä lupaavammiksi, ovat nyt aukaisseet terälehtensä ja istuvat\npunertavina valkoperhoina pitkin oksia, niin että koko puu on kuin\nlumipilvi. Hieno mantelintuoksu leijailee niiden ympärillä -- tuntuu\nkuin ne väristen hakisivat suojaa alastomalle, juovuttavalle, siveälle\nkauneudelleen. Kimalaisköriläät saapuvat raskaasti ja kömpelösti\nkiirehtien, kumeasti pomisten, imutorvi ojossa, ja köllähtävät keskelle\nkukkaa kuin satyyri simatynnyrin ääreen; kummalliset, metallikiiltoiset\nkuoriaiset, ampiaiset, ja lailliset pesämehiläiset mässäävät samoilla\naarnioilla korvia myöten. Saapuu ääreen myös valkoisiin pukeutunut\nnuori tyttö, herää mietteistään, luo puuhun ihailevan katseen, ojentaa\nkätensä, jolloin olkapään sievä pyöreys tulee näkyviin, taivuttaa\nkukkivaa oksaa puoleensa ja suoristautuen, tiedottoman hillitysti ja\nsirosti kurottaen kaulaansa, hengittää kukan ihanaa, vienoa tuoksua.\nHän ummistaa hetkeksi silmänsä -- tuhannet suloiset kuvat välähtelevät\nhänen mielessänsä. Hänen äärikuvansa on siro ja koko olemuksensa siveä,\npuhdas ja valkea kuin omenankukka. Ja taivas on niin syvän sininen,\nja sen rajattomuudessa leijailevat pilvet kuin häikäisevän valkeita\nkukkia; kaikkialla helisee loppumaton riemulaulu, keskeytymätön\nkauniiden näkyjen sarja. Oi, te kukkivat omenapuut, te tuhannet nuoret\ntytöt, jotka mietteissänne sirosti taivutatte puoleenne kukkivan\nomenapuun oksaa ja hiljaa, silmät ummessa, hetkisen hengitätte sen\ntuoksua! Sen sydämessä, jolta kevät on ainaiseksi mennyt, te herätätte\nkuvaamatonta kaihoa, samalla kuitenkin raviten ja lohduttaen sitä\nkauneuden ikuisella nuoruudella.\n\nTuolla pellon saarennossa, varjoisassa koivikossa, kallion juurella,\nkukkii hiljaa puhtain lehdin ja tuhansin, nuokkuvin valkokelloin\nliljapuhdas kielo. Teemme sinne pienen retken, nauttien vilpoisan\nrantatien kauneudesta, auringon kimalluksesta vilajavilla aalloilla\nja nuoren kesän koskemattomasta puhtaudesta; nousemme peltoaukealle\nja ihastuen tunnemme sielumme avartuvan, kuljemme pitkin ojan pohjaa,\njoka on aina tähän aikaan kuiva, tuonne kalliokummulle, ja vihdoin\nolemme siellä, tuossa rauhoitetussa valtakunnassa, joka yksin kuuntelee\nkiurun laulua ja varjelee kielojansa, keijujen kukkasia, joilla\nnämä soittelevat aamuin ja ehtoin kesän tulleeksi ja riemunpäivät\nalkaneiksi. Kummallinen paikka tämä: ensin tulopuolella melkein\npeltojen tasalla oleva sileä kallio, jolla kasvaa pahkurainen mänty,\nja sitten, muutaman askeleen päässä, pieni pystysuora jyrkänne, ja sen\nalla ruohoisa, varjoisa lehto, täynnä tuhansia kieloja. Mikä suojattu\nja siunattu paikka, kuin luotu helliä kahdenkeskisiä kohtauksia\nvarten tänne kylän liepeelle, hauskojen retkien ja sunnuntaikävelyjen\npäämäärä, jonne mennessä tuntee vaistomaisesti \"hänen\" silmiensä\naskeleitamme vartioivan. Tässä on jotakin tuttua: niin, meitä ei liene\nmonta, joiden elämässä ei olisi nuoruuden kiehtovaa kielopaikkaa,\ntuota varjoisaa koivikkoa, jonne askeleet ohjautuivat kuin kaukaisesta\nkutsusta ja jossa sitten yhdessä rakennettiin maailman kaunein ja\nhienotuoksuisin kukkavihko. Vastaamme katsovat tuolta kaukaa uskolliset\nsilmät ja sielussamme tuntuu liljavalkoinen, puhdas henkäys.\n\nMutta huvilan rouva on jo tuolla alhaalla, innostuneena poimien\nkieloja ja tuontuostakin painaen niitä kasvojansa vastaan. Hän on nyt\njonkin verran pyöreämpi kuin silloin kerran, kauan sitten, jolloin\naivan muuten vain, tietysti, ollenkaan häntä ajattelematta, jouduin\ntähän samaan paikkaan ja ennenpitkää onnistuin häiritsemään hänen\nkielonpoimintaansa; oli omituinen yhteensattuma, että hänkin oli juuri\nsilloin täällä. Kiiruhdan nyt auttamaan häntä ja nypiskelen hellävaroen\nkeijujen kukkia, mielessäni pyydellen anteeksi, että niin teen. Samalla\nkatselen rouvan käsiä, jotka liikkuvat nopeasti, sujuvasti, omituisen\npehmeästi ja pysähtymättä, epäröimättä. Täälläpä on hiljaista ja\nrauhallista: vain peippo laulahtaa joskus ja pellolta kuuluu kiurun\nviserrys. Kuinka kaunis onkaan maailma, luonto, elämä... Torkahdan\nsiinä kukkien tuoksussa -- sekö tuo nukuttanee -- muutaman hetken ja\nherään siihen, että rouva ihmettelee vieressäni: \"Oikeinko sinä nukut?\nSe on kyllä hyvä! Tuntuuko nyt virkeältä? Et nukkunut ennen ollessamme\ntäällä kahden\". Hänen äänessään on hiukan pettymyksen vivahdusta ja\nminä koetan selitellä, että vanhuus ja viisaus, vanhuus ja viisaus...\nNyt kielot tuoksuvat tuossa pöydällä, herättäen sielussani sarjan\nkauniita, puhtaita muistoja, keskeisenä aurinkona nuoren tytön\nhymyilevät kasvot, nauravat silmät, valkoiset hampaat, punaiset,\nkosteat huulet, jotka parhaillaan huipentuvat antautuvaan suudelmaan,\nsamalla kuin silmät ummistuvat ja hän kallistuu puoleeni...\n\nPuutarhan pohjoiskulmassa on tuuhea pihlaja ja sen edessä kuin\nsuojaisessa sylissä rehevä syreeni. Jo kauan ovat molemmat kasvattaneet\numpujaan, kunnes ne nyt kuin riemastuen avaavat valloilleen niiden\nmetisen rikkauden. Pihlajan hunajainen lemu on vielä voimakkaampaa\nkuin tuomen, mutta hiukan raikkaampaa ja puhtaampaa. Muistan,\nkuinka oudon, melkeinpä liikuttavan vaikutuksen teki, kun pohjolan\nerämaassa, kuljettuamme paahtoisaa, kuivaa autiokangasta ja tultuamme\nvihdoin lehtevään niittynotkoon, jonka keskitse virtaili tummavetinen\nkorpipuro, osuimme yhtäkkiä tapaamaan kauneimmassa, runsaimmassa\nkukassaan komeilevan pihlajan, joka levitti kauas angervoista\ntuoksuaan. Sen kukoistus oli liikuttavaa kauneuden palvomista karussa\nyksinäisyydessä, kahden kesken oman itsensä kanssa, ei ketään\nvarten, vain kauneuden vuoksi. Tummat, tuulissa kärsineet, naavaiset\nkorpikuuset katsoivat sitä ihaillen, ujostellen omaa ryhmyistä\nkömpelyyttään, ja erämaan laiha kimalaisraukka kurotti vavisten, arasti\nhymisten, kurja, hentoa pilliänsä hunajakeskuksiin. Istahdimme sen\nympärille mekin palvomaan sitä ja höystimme sen tuoksulla sparttalaisen\nateriamme. Ja ennenkuin lähdettyämme taas katosimme metsän peittoon,\nme jokainen silmäsimme sitä viimeisen ihailevan kerran, kun se siinä\nniityllä kukoisti ja ujosti hymyili...\n\nSyreeni ei ole ujo, vaan hymyilee täydellä terällä, sinipunaisen\nrohkeasti, tuoksuen kutsuvasti, huumaavasti. Valkoinen syreeni on\nilmeisesti vanhaa hienoa aatelia, itseensä sulkeutunut, viileä,\nmutta lähemmin tutustuttua hurmaavatuoksuinen, kokonaan antautuva,\nluottavainen, hehkuva. Kultakuoriaiset, eriskummallisiin kiilto\nfrakkeihin pukeutuneet jöröt kamariherrat, asustavat sen kukilla,\npaistattaen päivää, nauttien hunajaa ja nukkuen. Syreeni on etelän\nkasvi, mutta jo ammoin saapunut tänne pohjoiseen ja kotiutunut.\nNähdessäni valkoisen syreenin kuvastuu mieleeni nuori nainen, vasta\nmiehelään mennyt, kukoistava kuin kukka, joka pyörein käsivarsin painaa\nrintaansa vastaan kokonaista sylillistä valkoisia terttuja, silmät\nummessa hengittäen niiden tuoksua ja huudahdellen ihastuksesta. Siitä\non jo kauan -- olin silloin pieni poika ja ensi kertaa Etelä-Suomessa,\nnäkemässä syreenien kauneutta. Kauniita ne olivat minustakin ja\nserkkuni oli myös kaunis niitä syliinsä puristaessaan, seisoessaan\nauringossa terveyden ja elämänhalun kuvana, mutta silti en jaksanut\nkäsittää, että kukat saattoivat noin hurmata hänet. Sittemmin olen\nymmärtänyt tämän hurmion alkutekijänä olleen myös sen, että hän tiesi\nmiehensä saapuvan illalla kotiin. Syreenien tuoksussa on sanatonta,\njuovuttavaa lemmen huumaa; niiden kukinnan aika on nuorille sydämille\nvaarallinen.\n\nJa juuri kun ne surumielin varistavat pieniä ristinmuotoisia\nkukkiansa, joita maa niiden ympärillä on sinervänään, avaa valkoinen\nruusu silmänsä. Se on huomaamattamme kehitellyt umpujansa, tyytyen\nvaatimattomiin paikkoihin ja tarvitsematta minkäänlaista hoitoa, ja\nkuiskaa nyt hiljaa ja nöyrästi kuin orpo tyttö tiepuolesta. Kuulemme\nkuiskauksen, joka hienona tuoksuna leijailee ilmassa, katsomme ja\nseisahdumme yllätettyinä, hämmästyneinä: niin paljon hellää, suloista,\nhentoa kauneutta, uskollisen katseen puhdasta, kirkasta loistoa! Poimin\nruusun, hengitän sen tuoksua, tunnen ruusujen romantiikan heräävän\nsielussani, ja ojennan kukan ritarillisesti kumartaen rouvalleni.\nHän kiittää minua niiaten syvään kuin Helsingin rouvat Tanskan\nkuninkaalle, ja kiinnittää ruusun hiuksiinsa, minkä jälkeen tarjoan\nhänelle käsivarteni ja lähden kuninkaallisesti kuljettamaan häntä\npensaalta toiselle, pyytäen häntä tunnustelemaan, onko niiden tuoksu\nse vanha, entinen, oikea. Ja rouva ottaa ruusuja syliinsä, hengittää\nniiden tuoksua hyvin syvään ja kuiskaa minulle: \"On -- se sama entinen\ntuoksu!\" Siihen liittyy niin paljon -- merellinen tunnelmaa, hienoa\nkesäyön hämyä, hiipiviä askelia, oven varovaista narahdusta, onnellista\nsupattelua ruusupensaiden suojelevassa rauhassa -- tuota kaikkea, te\ntiedätte, joka ikuisesti uutena runoelmana toistuu valkoisten ruusujen\nkukkiessa. Ja kun ruusut sitten varistavat kukkansa ja jälleen vaipuvat\nvaatimattomaan ja unohdettuun asemaansa, kun tuuli siirtelee hiljaa\nniiden vieläkin heikosti tuoksuvia terälehtiä, silloin tunnemme\nromanttista, sentimentaalista kaihoa, joka väräjää sielussamme kuin\nvanha lemmenballaadi, laulu neidosta ja ritarista, rakkaudesta ja\nkuolemasta, iältään ikivanha, vuosisatojen takana jo valjujen huulten\nhyräilemä, uusi vielä nyt, ruusujen kukkimisen aikana. Ruusu on\nhistoriallinen, mitä suurimmassa määrässä romanttinen kukka, runollisia\ntunteita ja mielikuvia herättävä, kaivaten lempeä, laulua ja soittoa.\n\nJo aukaisevat umpunsa muutkin ruusut. Loistavina kultapalloina keinuvat\noksillaan persialaiset keltaruusut, joiden outo hehku houkuttelee\nkummasti luokseen. Riennämme sinne, katsomme suoraan sen terän\nkullanhohtoisimpaan syvyyteen, toteamme palvoen sen kauneuden ja\ntahdomme hengittää sen tuoksua. Mutta se ei tuoksukaan. Sen kauneus on\nsielutonta, kylmää, pinnallista, ja tyrmistyneinä, jäähtyneinä, jäämme\ntämän oudon ilmestyksen ääreen miettimään. Luonnoton ilmiö ruusu,\njoka ei tuoksu, sieluton kaunotar, sydämetön olento, ihmisen kuva\nvain, joka elää elämänsä itseensä sulkeutuneena, itsekkäänä, kovana,\nkylmänä, ilman iloa ja ystäviä. Mutta kuinka kaunis silti, pettävä ja\nhoukutteleva, painuen rintaan kipeäksi, vihlaisevaksi muistoksi.\n\nRiennän pois sen luota kuin pelkäisin sittenkin jääväni sen lumoihin,\nkuin olisi se romantiikan vampyyrinainen, joka tuijottaen ilmeettömillä\nsilmillään, oudolla, hämmästyttävällä kauneudellaan hypnotisoi minut,\nkietoo minut lumo verkkoihinsa, ratkaisemattomana ongelmana kiduttaa\nsieluani, ja imee vähitellen elinvoimani, tuottaen sairaalloisen\ntuskallista nautintoa. Täällä tervehtää minua kokonainen pensaikko\nrakastettavia, onnellisina keinuvia, ujosti aukeilevia, ihanasti\ntuoksuvia vaaleanpunaisia ruusuja, jotka kuin nauraen ja hymyillen\nsulkevat minut ambrosiansa ja nektarinsa sulopilveen. Nyt tunnen\nolevani terveellisessä, raikkaasti ajattelevassa seurassa, jonka\nkauneus on syvällisempää siksi, että sitä herkistyttää ja huipentaa\nsen sielun hieno, tuoksuva lumoauer. Nämä ruusut ne peittävät sadun\nprinsessan linnan, tuon salaperäisen palatsin, jossa haaveittemme\niki-ihana neito nukkuu lumounta, hän, jonka kaikki olemme kerran\ntahtoneet ritarina omaksemme valloittaa ja suudelmalla rakkauden\ntietoisuuteen ja aavistamattomaan onneen herättää. Ne tulkitsevat siis\nelämän romantiikan viehättävintä ja keskeisintä ajatusta.\n\nTuossa niiden rinnalla katsoo minuun vakavasti orjanruusu, toinen\ntummanpunainen, melkein musta, toinen vaaleampi. Niiden kauneus\non ylimaallista, samalla ilmavaa ja henkevää, mutta silti oudosti\nloistavaa, hehkuvaa. Yhä uudelleen käännyn niiden puoleen, kun\nne värähtämättömin, totisin silmin katsovat minuun, melkein kuin\nkysyen, sanoen, muistuttaen, varoittaen. Ne ovat villiruusun hienoja\nsiskoja, sen, joka juuri näin heinäkuun aikoina avaa kärsivän,\nvaaleanpunaisen silmänsä, ja vaisusti tuoksuen hymyilee yksinään pitkin\nPerä-Pohjolan järvien karuja rantoja. Ihmetellen niitä lapsena katselen,\nvoimatta oikein käsittää, että ne todellakin olivat ruusuja -- nuo\nvaatimattomat, arat kukat, joiden lehdet niin vähästä kosketuksesta\nvarisivat. Aina kun niitä nyt näen, vilahtaa mielessäni erämaan kirkko\nja yksinäiseen saareen sijoitettu hautausmaa, ja saaren kivirantoja\nreunustava orjanruususeppele, joka niin hyvin tulkitsee piirinsä\nsisässä lepäävien elämää.\n\nMutta hyvästi jo, ruusut kaikki, niin valkoiset kuin tummanpunaiset!\nRuusujen aika on ihana, sen tiedämme, onnentäyteinen ei vain nuorille\nvaan myös vanhoille. Nuoria se huumaa kipeän, sydämeen käyvän onnen\ntuskalla, pistäenkin joskus niin että veri vuotaa, mutta vanhoille se\nantaa viileätä, kirkasta kauneuden nautintoa, vanhan ballaadin hienoa\nromantiikkaa.\n\nKuin sen täydennykseksi kuuntelemme hetkisen vienoa, hiljaista\nkansanlaulua, joka helisee surumielisesti tuolta sammalikosta, kuusten\nja petäjien varjosta. Vanamon kahdesta pienestä lemmenkellosta se\nkuuluu, joita keijukaiset soittavat kuin kieloja. Liikuttava, koruton\nkauneus asuu tuollaisessa sydämen välittömässä laulahduksessa, kaikkien\nsääntöjen ja tehtyjen kaavojen ulkopuolella tapahtuneessa tunteiden\nkoruttomassa ilmaisussa. Kun metsässä, vieläpä karussa mäntyjä\nkuusimaastossa, jossa katse ei odotakaan kohtaavansa kukkien tuoksua\nja kirkkautta, hienon tuulahduksen houkuttelemana pysähtyy ja rupeaa\nsilmäilemään ympärilleen, kun löytää nuo hennot vanamot ja niiden\nlatvasta pienet rusottavat kelloset, jotka tuoksuvat voimakkaasti\nja ylhäisesti, tuntee olevansa hämmästynyt, ymmällä, yllätetty.\nTällaista lumoavaa laulunhelähdystä ei ole osannut odottaa arkisessa\nympäristössä. Muistuu mieleen vanha kansanlaulun säe ja sävel, joka\nkerran niin omituisesti liikutti mieltä, tuntuen silloin erikoisesti\ntulkitsevan sydämen tunteita. Se on koruton, vaatimaton, mutta siinä\non sittenkin, ehkä parin sanan kohdalla vain, selittämättömän vieno,\nliikuttava helähdys. On kuin se kuuluisi vuosisadan takaa, kuin olisi\nsilloin itketty nyyhkytys jäänyt soimaan noihin sanoihin ikuisena\ntuulikanteleena, jonka sointuva valitus ei milloinkaan lakkaa. Linnea\non arvoitus, liikuttava ilmestys karulla sammalmättäällään, josta se\nluo meihin kainon, aran, paljon puhuvan silmäyksen.\n\nMutta näin vanamosta jutellessa on kulunut niin paljon aikaa, että\nkeisarililjat ja pionit ovat ehtineet avata umpunsa. Mistä etelän\nmaista ne lienevät alkujaan lähteneet, ei ole tiedossani, mutta tänne,\npohjolan ilmanalaan, aina Lappiin saakka, ne ovat kotiutuneet. Ne\novat pakkasta pelkäämättömiä, väriloistoisia, puhtaita, ihmeteltävän\nitsenäisiä kasveja. Keisarililjaa ja noita sen vieressä kasvavia\n\"löökoijia\", resedoja, orvokkeja ym. katsoessani muistuu mieleeni\nkaukaisen Kainuun ylänkömaan pieni pappila ja sen ikkunoiden alla oleva\nvaatimaton kukkatarha, jossa uuttera ja terhakka, kukkia rakastava\npapinrouva ehti monien puuhiensa lomassa työskennellä. Auringon\nlämmittämän seinän varjossa siellä keisarililjat kiiruhtivat jo varhain\nnousemaan ja avasivat heinäkuun hellepäivinä kirkkaan kellanpunaiset\nkukkansa, itsekin ihmetellen ja ujostellen väriloistoaan. Usein niiden\nääreen pysähtyi kummeksien pikku poika, tunnusteli niiden tuoksua ja\nsai joka kerta nenäänsä ruskeaa pölyä. Tuossa tarhassa, \"ryytimaassa\",\njoksi sitä siellä sanottiin, oli muuten kolme \"penkkiä\" eli kukkamaata,\ntehdyt yksi ristin, toinen ankkurin ja kolmas sydämen muotoon,\ntulkitsemaan uskoa, toivoa ja rakkautta. Taiteellisiin rivistöihin ja\njärjestykseen niihin kylvettiin ja istutettiin reunakukkaa, useimmiten\nhellän sinisesti hymyilevää, uskollista nemofiilaa, sitten orvokkeja,\nresedaa, löökoijia, ja keskelle syksympänä kukkivia astereita,\njotka upealla loistollaan herättivät huomiota. Reunojen juurelle\njärjestettiin sievään rivistöön valkoisia ukonkiviä, joita siellä oli\npaljon, ja käytäville hankittiin kauneinta ja valkoisinta järvihiekkaa,\njoka sitten haravoitiin sievälle palmikkokuviolle. Ja niin tuo pieni\ntarha, jossa oli vielä nurmikkoreunus ja koivuinen lehtimaja, hienosti\nja liikuttavasti tulkitsi sitä romanttista kauneudenkaipuuta, joka\ntodellisuuden masentavasta arkisuudesta huolimatta sitkeänä eli pienen\npapinrouvan sydämessä, puhjeten näkyviin näinä lyhyen kesän puutarhoina\ntai runoina ja kertomuksina, joita lapset uteliaina ja viehättyneinä\nkuuntelivat. Kauneus on syvällinen, harras ja vaatimaton; se katsoo\nsydämeen. Usein loistopuutarhoja nähdessäni, jotka ovat palkattujen\nvoimien ja \"tieteellisen\" taiteen suunnittelemia ja rakentamia, kaipaan\nsitä, mitä oli tuossa pappilan emännän vaatimattomassa tarhassa:\nuskollisen sydämen ja vilpittömien käsien rakkautta. Se tuntui joka\nkukan tuoksussa, loisti lämpimästi ja herttaisesti niiden väreistä.\n\nTuo upea pioni, jossa on toista sataa tummanpunaista suurta kukkaa,\nkuin jättiläisruusua, ja tuo toinen valkoinen, jonka puhdasta loistoa\nei voi sanoin kuvata, kertoo minulle tarinan rakkaasta tädistä, joka\nKainuuta vielä pohjoisempana, jo aivan Lapin kynnyksellä, joka kevät\nmitä suurimmalla huolella lannoitti ja hoiti pioniaan. Hänelläkin oli\nrakennuksen etelänpuolella, joen iloisella törmällä, jonka ohitse\nvilaji nopea, milloinkaan seisahtumaton virta, pieni ryytimaa, saman\nhuolen ja rakkauden kohde kuin papinrouvallakin. Se oli uskomattoman\nsiisti -- rikkaruoho oli siellä tuntematon --, siellä oli hauskoja,\nmutkaisia, hienosti haravoituja valkohiekkakäytäviä, valkoisiksi\nliidutuilla kivillä reunustettuja kuvioita, ja ylpeyden huippuna\nvalkoruusupensasten muodostama \"lehtimaja\". Kun Perä-Pohjolan helle\nhoukutteli pensaat heinäkuulla kukkimaan, ja tuuli joskus piti\nmiljoonat sääsket ja mäkärät loitolla, juotiin siellä kahvia ja oltiin\n\"ihan kuin Etelä-Suomessa\". Koko keväisen puutarhatouhun huippu oli\ntuon pionin kunnostaminen: täti ei uskonut sitä puuhaa kellekään,\nvaan sääskistä huolimatta omin heikoin käsin kaivoi mullan pois sen\njuurien ympäriltä ja lannoitti sen tätä varten erikoisesti tehdyllä\nvoima-aineella. Näen hänet ilmielävänä, kun hän on polvillaan tuossa\npioninsa ääressä, puutarhahansikkaat käsissä, huivi päässä, hiukan\nkärsimättömästi hätistellen pois sääskiä, harmaat hiukset näkyen\nhuivin alta, sinisissä lapsensilmissä rajattoman ystävällinen\nkatse, huolehtien lukemattomista asioista ja puhuen kummallista\nperäpohjalaista murretta, joukossa viljalti ruotsinkielisiä sanoja.\nMuistelen kuulleeni, että täti oli perinyt pioninsa vanhemmiltaan.\nNiin kallisarvoisia olivat tällaiset kasvit silloin, kun elettiin\neristettyinä muusta maailmasta, kaukana napapiirin vaiheilla. Niitä\noli vain vähän ja siksikin niitä rakastettiin erikoisen lämpimästi.\nJa tästä rakkaudesta versoi elämään paljon hienoa sydämen ja sielun\nkulttuuria, sellaista, jota ei aina voi huomata nykyisen elämän\nrikkaudessa.\n\nNiinpä siis keisarililjat ja pionit herättävät sielussani hienoa,\nkaihoisaa romantiikkaa, joka runollisesti sointuu ruusujen tuoksuun.\nGeorgiini tuossa, joka avaa komean, säännöllisesti rakennetun kukkansa\nvasta elokuun auringolle, on ilmastossamme niihin verrattuna arka ja\norpo. Kuin kolotuspotilasta sitä saa suojata koko talven huoneessa,\nvieläpä erikoisesti varjella kesän alun kylmiltä öiltä. Mutta kun\non saanut kuljetetuksi sen heinäkuulle, se rupeaa oikein juomaan\naurinkoa, kunnes elokuulla avaa kukkansa ja palkitsee hoitajansa niiden\netelämaisella, sirosti rakennetulla, monivärisellä kauneudella, joka\nhehkuvana väripilkkuna erottautuu taustan vihreydestä.\n\nKukkia, monen monia eri lajeja, kuljitpa missä hyvänsä. Tuhannet\nhuvilat viettävät kesää kukkien keskellä, tuhannet sydämet virkistyvät\nniiden kauneudesta ja tuoksusta. Kuljemme jokainen kerran kesässä\nheinäkuisen apilapellon ohi ja riemastuen toteamme sen rehevän,\npunertavan voiman, sen huumaavan tuoksun, sen kesäisen, ulappaa\nmuistuttavan kauneuden. Ja kun sitten Eva ja Elli, Saara ja Raakeli,\nAnna, Hilkka ja Sorella, rusottavin poskin ja pyörein käsivarsin\nkokoavat apilaluokoa, auringon kimallellessa ja nuoren heinän\ntuoksuessa, toteamme lopuksi, että hekin ovat kukkia, kauniita kieloja\nJumalan puutarhassa.\n\n\n\n\nXVII\n\nKESÄN HERKKUJA.\n\n\nHeinäkuun alkuviikko oli helteistä ja hautovaa; kasvillisuus, joka\noli kesäkuun aikana saanut riittävästi sadetta, ryntäsi troopilliseen\nvauhtiin. Menit huvilan rouvan ja pikku tyttöjen kanssa illalla\nkävelemään hauskalle apilavainioiden väliselle tielle, joka vie\npeltojen keskelle jääneelle pienelle kunnaalle. Täällä on vanha,\nlaajalatvainen riippakoivu, lintujen laulupuu, ja harmaa, kodikkaasti\nkyyröttävä lato, jossa tuntuu vuosikymmenien apilantuoksu ja helisee\nheinänkorjuun naurava, iloinen muisto. Ja täällä pieni tyttäresi toi\nsinulle kätösessään kesän viisi ensimmäistä mansikkaa. Hän oli ne\nhuomannut, ihastunut, poiminut ja aikonut syödä, mutta oli samalla\nmuistanut isää ja äitiä. Heille nämä oli annettava! Ja liikuttavana\nrakkauden osoituksena hän tuo ne ja vaatii itsepäisesti sinua ottamaan\nkaikki, kun vastustelet ja tahdot tyytyä vain yhteen. Istutte tuolla\nlatokunnaalla, joita on Suomessa tuhansia, ja nautitte heinäpeltojen\nja rukiin aaltoilevasta, pehmeästä kauneudesta. Muutaman päivän,\nkorkeintaan parin viikon perästä sinulla on tilaisuus palkita lapsesi\nrakas kohteliaisuus: eräänä aamuna toteat, että yön aikana on\nlopullisesti kypsynyt puutarhasi ensimmäinen mansikka. Se on puolen\nkahvikupin kokoinen, auringon puolelta tumman punainen, kiiltävä,\nvarjon puolelta mehukkaasti vaalea, melkein läpikuultava. Ojentuessaan\nottamaan sitä pieni pullea käsi ihan vapisee: nautinnon tunne on\nrajaton.\n\nNiin alkaa mansikka-aika. Keittiön ovelle ilmestyy pikku naisia, silmät\ntotisina ja pyöreinä, puhdas esiliina vyöllä, pellavatukka pienellä\npalmikolla, käden koukussa mansikkatuokkonen. Kuiskaavalla äänellä he\narasti ilmoittavat hinnan ja saavat muutaman nikkelimarkkansa, joita\nlujasti kourassaan puristaen lähtevät takaisin kylään, yhtä totisina\nja pikkuvanhoina kuin tullessaan. Huvilan rouva on hinnan lisäksi\nruokkinut heitä, antanut omien tyttäriensä vaatteita, kysellyt tarkkaan\nnimet ja kotiolot, päivitellyt ja surrut, jos on sattunut jotakin\nikävää -- ja ainahan sitä sattuu -- ja lähettänyt terveisiä äidille.\nTuoksuvat, salaperäisesti hehkuvat, aurinkoa sisältävät mansikat\ntulevat jokapäiväiseksi ruoaksi, joka tuo verta, rautaa ja voimaa\nelimistöömme. Huippuna on puutarhamansikoiden ensimmäinen sato, \"maan\nlihavuus\" sanan kirjaimellisessa merkityksessä, valtava vadillinen,\nuseitakin, punaposkisia, vaalearintaisia, pyöreitä ja pulleita marjoja,\nkesän kaunottaria, joita katsoessa vesi kihahtaa kielelle. Tuntuu ihan\noudolta niitä ensi kertaa suvessaan maistaa: aivanko todella tässä taas\non päästy uuteen kesään, vieläpä terveinä ja kaikin puolin hyvin?\n\nHuvilan rouva, joka ymmärtää yhtä ja toista näiltä aloilta, on niin\neteläsuomalaisesi ylellinen herkkusuu, että vaatii mansikoiden\ntoveriksi selvää kermaa. Maito on liian laihaa, hän selittää,\nmaku jää vaillinaiseksi. Eikä sillä hyvä, vaan hän kaataa sokerin\nsijasta ja lisäksi joukkoon hiukan hunajaa, jonka kukista periytynyt\ntuoksu ikäänkuin korottaa ja huipentaa mansikoiden aurinkohehkua.\nLautasellinen täten viimeisteltyjä mansikoita, nautittuna oman arvonsa\nvuoksi eikä muun aterian täytteeksi, korkeintaan kahvin ohella, on\nehdottomasti kesän herkkujen huippuilmiöitä. Kun se ensi kertaa\nsuvessa ilmestyy eteesi, on sinun ymmärrettävä, että taas on koittanut\nkohdallesi yksi elämäsi merkkihetkistä, eikä suinkaan kaikista\nvähäpätöisin.\n\nRintamaiden eläjäin tuhlaavaisuus on moitittavaa. Tällaista\nkukkuraista mansikkalautasta pienennellessäni muistan joskus niitä\nmarjaretkiä, joilla poimittiin pohjolan kesän ensimmäisiä tuotteita,\nvariksenmarjoja. Lasten vitamiininälkä mahtaa olla melkoinen,\nkoskapa he voivat laihan maidon kanssa ahmia lautasellisittain näitä\nheinäkuulla vielä pieniä ja katkeria marjoja, jotka eivät paremmissa\noloissa kelpaisi mihinkään. Kermaa ei siellä riittänyt kahviinkaan, ja\nolisi sen holvaamista marjoihin, esim. hilloihin, pidetty syntinä.\n\nMansikka herättää mielikuvan aurinkoisista ahoista, pientareista ja\nmäkipäistä, joilta lapset niitä noukkivat, ja joille joskus teemme\nhuviretken. Mielessä välähtelee kaunis avaruus, tuulessa huojuva ruis,\nrätisevä niittokone, heinäväen keikkuvat haravanvarret ja pyöreät,\ntäyteen ahdetut heinäseipäät. Ilma on syvästi, eheästi lämmintä, jota\nnyt hehkuu ja huokuu kaikkialta. Ympärilläsi leijailevissa tuoksuissa\non jo ensimmäinen vivahdus tyydytyksen ja rauhoittumisen tunnetta,\nso. kevään ja kasvuajan intohimo on saavuttanut tarkoituksensa ja\nkasvattaa nyt hedelmää raukein, sisäänpäin kääntynein katsein.\nToisellaisia mielikuvia herättää hilla, joka Hämeessäkin joskus\npuoliraakana ilmestyy ovellesi, ja joka on Pohjois-Pohjanmaan\nhuviloiden mansikkaa korvaava valtamarja. Samoin kuin mansikka sekin on\nimenyt sieluunsa kasvupaikkansa ydintuoksut, avaten maistajansa eteen\nsynkät kuusikkokorvet, joissa pehmeä sammal kasvaa syväksi, upottavaksi\nmatoksi ja jossa helmeilevä rimpi kuohuttaa jääkylmiä, kirkkaita\nlähdevesiään, tai aavat rahkasuot, joilla väkevästi kuumassa helteessä\ntuoksuu terveellinen suopursu. Siellä kasvaa tämä ihmeellinen pohjolan\naarre, raikas marja, joka sisältää salaperäisiä voimia; sen kypsymisen\nja poimimisen aika on siellä kaukana samanlainen suven nousukohta kuin\netelässä mansikkaviikot.\n\nMansikkain kypsyessä on vadelma kaikessa hiljaisuudessa suorittanut\nkukkimisensa. Siitä ovat oikeastaan tienneet vain mehiläiset, mutta\nnepä ovatkin käyttäneet tilaisuutta hyväkseen, kantaen niistä\nkiloittain ensiluokkaista hunajaa. Vadelma on hiukan salaperäinen,\nyksikseen ja omien periaatteidensa mukaan elävä kasvi. Se työntää\nvesansa näkyviin mitä odottamattomimmista paikoista, on piikkinen ja\nkarkea, eikä välitä haaskata voimia korean värisiin ja isotöisiin\nkukkiin, pannen sensijaan huolta niiden hunajapitoisuuteen. Sen\nraakile on loppuun saakka kova ja katkera, houkuttelematta puoleensa\nvärilläänkään. Mutta sitten yhtäkkiä, aivan muutaman päivän, lopulta\nyhden yön kuluessa se kypsyttääkin marjansa, paisuttaa sen hienolla\npunaisella mehulla, lataa sen mitä ryydikkäimmällä tuoksulla ja maulla,\nja maalaa sen hehkuvalla, polttavalla punavärillä, tehden siitä täten\nhoukuttelevimman hedelmän mikä milloinkaan on auringon säteissä\nloistanut. Mansikka ja hilla ovat kaikista suurista ominaisuuksistaan\nhuolimatta temperamentiltaan hiukan laimeita, rauhallisia: hillan sävel\non surumielinen ja valju kuin pohjolan kesäyö, kuin \"Vienan rannalla,\nkoivun alla\", kuin ne alakuloiset korvet ja suo-aavat, joissa se\nkasvaa; mansikka soittaa iloisempaa säveltä -- onpa siinä aika annos\npaimenhuilun huoletonta luritusta ja juoksutusta, mutta silti sen ääni\non haaleahko, haipuen hiukan ponnettomaksi loppukadenssiksi. Niihin\nverrattuina ovat vadelma ja pohjolan niityillä kasvava mesimarja\nkuin tulinen, intohimoinen italiatar pohjolan vaaleiden ja arkojen\nkaunottarien rinnalla. Niiden suonissa hehkuu tulta ja villin tanssin\ntahtia, ne ovat kuin fandango, bolero ja csardas, hillan ja mansikan\nparemminkin edustaessa hidasta saksanpolkkaa. Niissä poreilee outoa,\nterävää, huumaavaa voimaa, joka jättää kieleesi ja makuhermoihisi\ntäsmällisen, polttavan, viettelevän muiston, niinkuin se suudelma,\njonka poimit kerran, kauan aikaa sitten, hämyhetkenä viattomuudesta\nväriseviltä huulilta. Kun eteesi asetetaan vadillinen vadelmia, ei ole\nkysymys elämäsi merkkihetkestä, vaan sydämesi syvimmästä, koko ikäsi\nkestäneestä intohimosta, joka milloinkaan sammumatta näin yhä uudelleen\nrupeaa hehkumaan polttavan punaisena, verta vuotavana. Se asuu syvällä,\nse tuottaa tuskaa, mutta samalla se ihmeellisesti, elähdyttävästi\nlämmittää ja pitää nuorena.\n\nOnnellisia ne pohjolan huvilat, joiden ulottuvilla asuu mesimarja,\ntämä luonnon sulotuoksujen värisyttävä synteesi. Sulho ei suotta sano\narmastansa mesimarjakseen, sillä se on todellakin tyhjentävä vertaus.\nMesimarjan kauneus on kainoa: se kätkee päänsä ujosti lehtien joukkoon\nja suostuu nostamaan sen vasta sitten, kun hellästi hyväillen pakotat\nsen; silloin se luo sinuun punastuvan, mutta samalla tulisen katseen,\njoka loistaa kirkkaasti pitkien silmäripsien alta. Kun viet sen\nhuulillesi, tunnet sen hurmaavan tuoksun, ja kun suutelet sitä, värisee\nkoko olemuksesi suloisesta hekumasta. Muistan sattumalta nuorukaisen,\njoka elämänsä portilla vapaana kuin lintu päivät käveli puuhissaan\npitkin rannattomia lakeuksia, palaten yöksi ystävälliseen harmaaseen\ntaloon joen rannalle. Heinäkuun aurinko poltti, mutta ojien reunoilla\nriippui hennoissa varsissaan isoja, tummanpunaisia mesimarjoja, joita\nnuorukainen tuon tuostakin pysähtyi poimimaan. Ja marjoista loistivat\nhänelle ujosti nauravat tyttölapsen silmät, valkeat hampaat, se sievä,\nviaton olento, jonka hän usein ensimmäiseksi tapasi mennessään illalla\ntuohon harmaaseen taloon, ja jonka muoto nyt säteili hänelle joka\npaikasta, niin että linjan viittakepit väliin häipyivät silmistä.\nKerran hän poimi mesimarjoja tuota tyttöäkin varten, hengitti niiden\nkuumaa tuoksua koko kotimatkan, ja ajatteli vain häntä, katsoi vain\nhäneen. Ja kun tyttö sitten tuli etehisessä vastaan, hän komensi:\n\"Silmät kiinni ja suu auki!\", ja kun tyttö hämillään totteli, niin\nnuorukainen antoi hänelle -- muutamia hehkuvia mesimarjoja. Mutta\ntyttö riistäytyi irti, peitti silmänsä kädellään ja pujahti tiehensä.\nHänellä oli paksu tumma palmikko, valkoinen pusero ja kaunis esiliina;\nhänen povensa oli jo suloisesti pyöreä ja käsivartensa ruskeiksi\npäivettyneet; hänen naurunsa helisi ympäri tuota harmaata taloa, joka\noli hiljaa virtaavan joen rannalla. Siellä kasvoi levottomia, arkoja\nhaapoja, joiden varjossa oli vanha penkki. Se kesä on jo kaukana, mutta\nsen mesimarjat tuoksuvat yhä, sen lakeudet ja avaruus niiden yllä on\nyhtä kaunis, ja tuo valkopuseroinen tyttölapsi nauraa yhä kirkkaasti,\nujosti torjuen pois mesimarjojen tuojaa.\n\nMustikoille annettakoon niille täydellä syyllä tuleva kunnia ja arvo.\nSamoin kuin mansikat, ne ovat lasten ensimmäisiä ystäviä. Kaikki olemme\nnähneet tuon pikku tytön, joka vakavana, silmät totisina, kädessä oma\npieni \"maitomuki\", menee poimimaan kesän ensimmäisiä mustikoita. Hän\non ehkä eilen leikkiessään huomannut tuolla tien vieressä muutamia,\nmuistanut ne tänään, ja päättänyt lähteä poimimaan niitä. Ensin hän\non tahtonut ottaa ison astian, koko litran, \"koska niitä on siellä\naivan sinisenään\", mutta on tyytynyt pieneen mukiinsa, kun äiti on\nsanonut, että poimihan se nyt ensin täyteen. Nyt hän jo palaa, ojentaa\nkaukaa mukiansa äidille ja huutaa: \"Katso, kuinka paljon minä sain! Ja\nihan kypsiä!\" Ja mukin pohjalla onkin muutamia kymmeniä puolikypsiä\nmustikoita, useimmissa vielä kanta kiinni. Pikku tyttö tarjoaa niitä\nmeille ja pyyhkäisee innoissaan ja onnellisena silmille pakkautuvaa\nhiustukkoa syrjään. Mustikka on järkevä, taloudellinen marja, jonka\nkoruton sävel helisee varjoisasta, alavasta koivumetsästä; siinä on\nmyös valkoisen keittiöesiliinan, pyöreiden käsivarsien ja punoittavien\nposkien sointuja, kun valmistetaan mehua, hartsataan pulloja tai\nleivotaan herkullista mustikkapiirakkaa. Pitkin talvea se loitsii\nmieleen sydänkesän helteisiä kuvia, vielä silloinkin jakaen tyyntä\nlempeään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt on jo sitten saapunut kaikkien kesän herkkujen huippuaika.\nMansikoita riittää vielä, vadelmat ja mustikat ovat parhaillaan,\nlehtisalaatti mehevimmällään, ja viili maukkaimmillaan. Kruunuksi tähän\nhyvyyteen nousee järvestä rapu ja pellosta uusi peruna. Niilläkin\nseuduilla, joissa rapurutto on raivonnut, on yksinäisiä metsäjärviä,\njoissa ravut ovat säilyneet, ja niinpä eräänä aamuna heinäkuun\npuolivälin jälkeen ilmestyy huvilan ovelle rapujen myyjä. Vanhassa\nsangallisessa pärekorissa, peittona lepänlehviä, hän niitä tavallisesti\ntuo, ja kun siirrät lehviä syrjään, näet ja kuulet mustien nilviäisten\nkostean ritinän. Se sävähdyttää hiukan, tuo näky, sillä siinä on\njotakin outoa, tavallista harvinaisemman nautinnon perspektiiviä,\nerinäisiä kesämuistoja, jotka aiheuttavat vielä nytkin filosofisen\nhymähdyksen. Poistut kuitenkin korin luota ryhti rintamakelpoisena,\nilmaisematta hymähdyksesi syytä.\n\nSitten tulee se iltahetki, jonka olet päättänyt pyhittää ravuille\nja uusille perunoille. Heinäkuun luonto suhtautuu aikeeseesi\nymmärtäväisesti ja suopeasti, leyhkien pienenä etelätuulen virinä\nsamalla sekä lämpöä että leppoisaa raikkautta vilpolaasi, jonka\npöydällä komeilee vati täynnä isoja, lakkapunaisia rapuja. Pitkin\npäivää olet silloin tällöin -- ensi kerran jo padasta -- näpistellyt\nniitä, ensin koettaaksesi, onko niissä tarpeeksi suolaa, sitten,\nonko dilliä riittävästi, kolmanneksi, jokohan niiden kuoret lienevät\nkuinka kovia jne., kunnes huvilan rouva, joka mielissään lyllyilee\nhellansa vaiheilla, näpsäyttää sinua kapustalla kynsille, että pääsetkö\nsiitä tiehesi! Mutta nyt kohta on laillinen nautinto sallittua: niin\npian kuin vanha ystäväsi, jonka on tarkoitus ottaa osaa juhlaan,\nehtii saapua, istumme pöytään. Levottomana rupeat kuuntelemaan,\njoko erottaisit järveltä hänen moottorinsa yskivää ja nilkuttavaa\nsäksätystä -- puuttuisi vain, että se rupeaisi juonittelemaan juuri\nnyt -- ja tietenkin se rupeaa! Sehän muuten juonittelee aina. Mutta\npakkoko oli mennä ostamaan sitä merkkiä, vaikka nimenomaan siitä\nvaroitin, että älä osta sitä, vaan osta sama, joka minulla on. Eipähän\nneuvo kelvannut, vaan itsepäisesti ja itserakkaasti kuin olisi\nperämoottoreista jotakin ymmärtänyt -- vaikka ei älyä niistä niinkään\npaljoa kuin emännöitsijänsä kahvimyllystä -- piti ostaa tuollainen\nvihoviimeinen rämppävärkki, joka ei kulje eikä käy sen paremmin kuin\nvanha nilkku akka. Ja sitä se vielä joka kerta tavatessa kehuu niin,\nettä ihan ilkeyttää, väittäen, ettei se milloinkaan juonittele. Vai\nei juonittele! Tänä iltanakin se tekee sen ja niin jäät ilman rapuja,\nmokomakin moottorimies. Mutta se on sinulle oikein! Mitäs sanot, kun\nma syön jok'ainoan hännän, jättämättä osallesi muuta kuin tuoksun ja\nkuoret!\n\nKiukuttelet täten levottomana, kun ystäväsi moottori keskeyttää\nyksinpuhelusi kiivaalla, moitteettomalla säksätyksellä, ja\npitkäaikainen virka- ja taistelutoverisi laskee selkä suorana\nkuin brittiläisellä amiraalilla purtensa osavasti ja taitavasti\nsaunarantaan, jossa pääsee mukavasti maihin. Kiiruhdat häntä vastaan,\nlyöt vaihteeksi ihan kättä ja johdatat hänet vilpolaan, jonka portailla\njo rouva hymyilee kuin aurinko. Ystäväsi on pukeutunut parhaisiinsa,\nihan valkoisiin liiveihin, ajanut partansa aivan nylkemällä, ja\nkumartaa nyt rouvalle oikein hienosti, vanha naisten chevalieri kun on.\nMutta eipähän ole huomannut ottaa siistiä hattuansa, vaan on tupannut\npäälaelleen tuon kummallisen lakkinsa, jonka lippa on mitä lienee\nselluloidia ja väri ilman syömä ja miljoonien kärpästen sotkema. Sanoo\nperineensä sen isältään ja määränneensä testamentissaan, että hänet on\nse päässä haudattava. Muuten ei häntä muka siellä oikeassa paikassa\ntunneta, vaan hän saattaisi epähuomiossa joutua vasemmalle puolelle.\nKyllä ne sinut aina tuntevat, vaikka naamioisit itsesi kuinka, ja\nheittävät tullessasi ylimääräisen kihvelillisen koksia arinan alle,\nmutta älä juttele siinä jumalattomia, senkin vanha syntinen, vaan istu\ntuohon nojatuoliin ja pistä palamaan. Mukava mies hän on, tuo vanha\nystäväsi, hauskan ja kunnianarvoisen näköinen, kun hän nyt tuossa\nistuu ja kuivailee komeata kaljuansa isolla ruutuisella nenäliinalla,\nheittäen sen suojasta tutkivan syrjäsilmäyksen pöytään, miltä siellä\npäin alkaisivat maisemat ja iltarusotukset näyttää. Mutta vanhaksi hän\njo rupeaa käymään -- istuu tuossa ja ryähtelee itsekseen, selvittelee\nkurkkuaan, jossa ei ole mitään selvittelemistä -- on päinvastoin\nliiankin avara --, jahkailee ja hymähtelee kuin kontio muurahaispesän\nääressä. Jopahan tulee rouvasi ja pyytää meitä ottamaan pienen\nvoileivän, ja helpotuksesta huoaten istumme kesäisen juhlapöytämme\nääreen. Ja siinä samassa hän -- tämä juuri todistaa, kuinka mainiota\n\"merkkiä\" hän on, kuinka se, joka on etevä moottorien, on samanlainen\nmyös eukon valinnassa -- sijoittaa viereesi nelikulmaisen karahvin,\njota hän on koko päivän jäähdytellyt jäissä kellarin lattialla, minkä\nnähdessään esittelijäneuvos -- sanokaamme ystävääsi vaikka siksi --\nvilkaisee kiitollisesti vilpolan kattoa kohti ja sulaa ihan silmissä\nvoiksi ja hunajaksi. Pian siinä sitten kilautetaan rouvan kanssa, jonka\nsuloinen hymy nuorentaa esittelijäneuvoksen -- hän on vanhapoika --\nniin puheliaaksi ja kavaljeerimaiseksi, että hetkisen katselet häntä\npöllämystyneenä ja mietit, pitäisikö ruveta mustasukkaiseksi. Mutta\nsamalla hylkäät tämän ajatuksen ihan turhana: annetaan toki ukko rievun\nlämmitellä kauniin nuotion ääressä!\n\nMutta kesken kaiken pieni inhimillinen ajatus. Näin maalaisoloissa on\nrapuvadin ehkä lohdullisin piirre se, että useimmiten tiedämme siinä\nolevan enemmän kuin kymmenen henkeä kohti. Sehän se kaupungissa,\nravintolassa, turmelee jo etukäteen koko lystin, kun tietää kymmenen\npyrstön perästä kaiken olevan lopussa, ja ravintoloitsijan vielä\nharkiten valikoineen nekin, jättäen vain yhden isomman ja yhden\nnaaraan koko joukkoon. Täällä ei sellainen tule kysymykseen: kun\nrapuja kerran syödään, niin niitä syödään! Esittelijäneuvoksen kasvot\npunoittavat mielihyvästä, kun hän tyynesti, hätäilemättä, hämäläisen\nperusteellisesti juuri tuossa käsittelee valtavaa rapukuningatarta,\nryypäten sen kuoresta kuin alkuihminen vihollisensa pääkallosta\nmakeata lientä -- hyyp! -- ja vähitellen paljastaen hyppysiinsä\nleveän, lihavan, makean pyrstölihaksen. Mutta luuletteko hänen niin\nvain kevytmielisesti pistävän sitä suuhunsa, yhdessä silmänräpäyksessä\ntuhlatakseen pitkien pimeiden talvikuukausien kaihoisan odotuksen ja\ntoivon päämäärän? Jos hän tekisi niin, hän ei olisikaan se, joksi häntä\nluulen: harkitseva, vakaa, luotettava, taaksensa säästävä mies, joka\non arkisessa elämässään hyvinkin tiivis ja rahaa läpäisemätön, mutta\nkykenee juuri sen vuoksi ojentamaan ystävälleen tarvittaessa auttavan\nkäden. Niinpä hän laskee tuon houkuttelevan makupalan vieressänsä\nodottavan voileivän päälle (hienoa hyvää meijerivoita, tuoretta\ndilliä, ja alustana ihanteellisesti hapantunutta ja paistunutta\nhämäläistä ruislimppua), perkkailee kuningattaren loppuun saakka\njättämättä salaisintakaan sopukkaa tutkimatta, ja tarraa verkkaisesti\nja rauhallisesti uutta äyriäistä niskasta. Senkin pyrstölihas siirtyy\naikanansa tuohon voileivän päälle, kunnes viimemainittu on jonkinmoinen\nherkullisten näkyjen ruumistuma, eräänlainen makuhermojen koetin, joka\nsaa veden kihahtamaan kielelle. Minä, joka malttamattomana luonteena\nmoitittavan huolimattomasti vain pureskelen kynsiä ja nakkelen\npyrstölihat yksitellen suuhuni, rupean kuin lumottuna seuraamaan\ntuon suurenmoisen voileivän kasvamista, ajatellen kateellisena siinä\nilmenevää tietoista, malttavaa pyrkimistä jaloa päämäärää kohti. Luulin\nsen jo valmistuneen ja odotin jännittyneenä hetkeä, jolloin ystäväni\n-- joka ei ollut voileipäänsä huomaavinaankaan, vilkaisten siihen vain\nsilloin, kun laski sen päälle uuden lihavan pyrstön -- kruunaisi työnsä\nsyömällä sen, mutta hänpä rupesikin käsittelemään uutta rapua, samalla\njuurtajaksaen selvitellen erästä juttua siitä, kuinka hän kerran --\ntarinan osaan muuten jo ulkoa -- ollessaan sen vanhan tuomarin mukana\nkäräjillä... Ajattelin jo siinä hiukan hermostuneena, että tässähän\nmenee koko ilta odottaessa, milloin syöt tuon voileipäsi, kun hän\nvilkaistuaan siihen toteaa sen olevan niin täynnä, ettei ole muuta\nkuin pieni reunakaistale enää vapaana, harkitsee hetkisen, täyttäisikö\nsenkin, mutta päättää lopuksi vihdoinkin syödä rakennustyönsä tuloksen,\nvilkaisee kysyvästi karahviin, joka siinä odottelee vieläkin lupaavan\nusvaisena, rykäisee... Täytän kiireesti lasin, minkä hataralla ilmeellä\nkumottuaan hän rupeaa nauttimaan ihanaa herkkuansa...\n\nTämä uudistuu vielä monta kertaa illan kuluessa. Tulee heinäkuun\nloppupuolen jo hiukan hämyinen yö, lämmin, Kepeästi liehtova,\ntaivaanrannalla kaukainen aavistus salamoista ja ukkosen jyminästä.\nUlappa aaltoilee hiukan, raskaat ukkospilvet vaaruvat sen yllä\nkuin putoamaisillaan, ja kuu kohoaa idän taivaalle kuin suunnaton\nvaskikiekko. Rouva on jo aikoja poistunut, varustaen runsaasti\nkuumaa kahvia ja muuta hyvää pöydällemme, jota nyt kaunistaa upea\nmansikkakulho. Me olemme jo isänmaamme kasvojen edessä, katsoen\narmasta emoamme silmästä silmään, ja mahtavat aatteet sinkoilevat\nkuin kalevantulet sielussamme. Otamme siinä hiljaisessa, lauhkeassa\nyössä taas uudemman kerran isänmaan asiat perinpohjaisen tarkastuksen\nalaisiksi, tutkimme valtiomiehemme ja johtavat henkilömme läpikotaisin,\nantaen jokaiselle ansion mukaan ja puolueettoman isän kädestä, ja\nosoitamme sormia soikotellen, mihin suuntaan politiikkaa olisi\njohdettava, mikäli halutaan saada sille järkimiesten kannatus.\nEsittelijäneuvos on jälleen nuori, hänen mielipiteensä ovat jyrkkiä,\ntinkimättömiä, radikaaleja, sanansa iskeviä, satiirisia, purevia,\nhumoristisia, nerokkaita. Hän ei malta enää, vaan jämäyttää tukevan\nkämmenen pöytään, niin että lasit helähtävät, ja vannoo, että jollei\ntässä maassa meno muutu, jollei... niin...! Hän innostuu, kilauttaa\nlasiinsa ja pitää pontevan puheen isänmaalle, tuolle kurjalle mutta\nkalliille äidillemme...\n\nMutta kun sitten olemme huutaneet isänmaalle hiljaisen kolminkertaisen\n\"eläköön\", niin esittelijäneuvos vaikenee ja katsoo uneksien ulapalle.\n\"Mitäpä me näistä, vanhat miehet\", hän sanoo, \"nuorten hoidossa on nyt\nmeidän puolestamme isänmaa, ja nuorten on myös vastuu. Mutta kuules,\nkun nyt kerran satuimme näin hauskasti yhteen, niin muistatkos, kuinka\nsilloin kerrallisena kesänä näihin samoihin aikoihin valvoimme suvista\nyötä siellä pohjolan kaupungissa ja kuinka vein sinut väkisin sen\nmuutaman ikkunan alle serenaadille -- meitä oli vain kaksi... minulla\noli melkoinen barytoni silloin... Vetelin komeanpuoleisesti 'Ain'\nHerran käsi laupias... Ah, pois sä mielit, kulta, niin kauas lähteä'\".\nJa esittelijäneuvos unohtuu hyräilemään hartaasti, tunteellisesti:\n\n    \"Ah ilon viet sä multa,\n    Mull' kaiho yksin jää...\"\n\n\n\n\nXVIII\n\nMESIMARJA.\n\n\n    On kesällä herkkuja paljonkin,\n    on marjoja kaunis sarja,\n    mä niityltä niitä poimielin,\n    ja paras oli mesimarja.\n\n    Sen ujon kun nostin mä pienen pään\n    ja oikaisin varren hennon,\n    näin hehkuvan välkkeen silmissään\n    ja tuoksunsa tunsin lennon.\n\n    Sen marjan kun nostin mä huulille,\n    oli suukko sen sulaa tulta,\n    ja mehunsa huumalla riisti se\n    pois sydämen rinnasta multa.\n\n    Nyt aina kun kuljen mä niityllä\n    ja eessä on marjain sarja,\n    mä katselen kaiho mielessä,\n    siin' oisiko mesimarja.\n\n    Mut turhaan mä etsin, en tavannut\n    mä varrelta tieni tuota,\n    olin ainiaaksi mä harhaillut\n    pois marjani parhaan luota.\n\n\n\n\nXIX\n\nMOOTTORI JA PURJEVENE.\n\n\nTuntuu niin kalsealta piirtää tuohon otsakkeeseen sana \"moottori\",\nsillä sen mukana vilahtaa mieleen koko tämä koneellisuuden aikakausi.\nSanotaanhan tosin, että koneillakin on runoutensa, että niiden edustama\nvaltava voima ja tuotanto, tehtaiden savupilviin ja suurkaupungin\nnokisiin seiniin taittuva valo, savupiippujen suunnaton korkeus ja\ntyössä ahertavien massojen paljous, on yhtä mieluista runottarelle kuin\nkonsanaan entiset parhaat \"iltahelkähdelmät\". Ja miksipä ei olisikin,\nuskon sen kyllä, kun vain osaa ottaa sen siitä, saada noesta timantin,\nkuten luonto itse, mutta silti tuntuu mielestäni epärunolliselta, kun\nkeskellä huvilaelämän vihreätä rauhaa ja kielojen tuoksua joku sanoa\nsäväyttää tunteettomasti ja uudenaikaisen, teknillisen kylmästi:\n\"moottori\". Kyllä silloin väkiselläkin katoaa mielestä kielontuoksu ja\nsijaan tunkee arkipäiväinen bentsiininkäry ynnä mielikuva hikisestä\nmasinistista, joka alituiseen pyyhkii rasvaisia käsiään likaisiin\ntrasseleihin. Mestari tarvitaan, joka tuosta öljynkatkusta runouden\nesiin kiristää, vaikka sitä kyllä siinä on, niinkuin elämässä\nkaikkialla.\n\nTästä johtui -- asian taloudellisesta puolesta en nyt puhu --, että\nsuuremman osan tähänastista huvila-aikaani olen tyytynyt tavalliseen\nsoutuveneeseen, \"paattiin\", niinkuin meidän paikkakunnallamme selvällä\nsuomenkielellä sanotaan. Tilasin sen Onkkaalan suntiovainajalta, joka\nmääräsi siitä kertaalleen öljyttynä, mukana kahdet parit airoja,\näyskäri ja perämela, 55 mk, mikä ei totisesti ollut paljon. Kun se\ntuotiin rantaani, sattui siihen iso miesjoukko: omat timperini,\nOlkkolaisen Heikki, Järvelän vanha isäntä, Eskolan Akusti ja keitä\nvielä lienee ollut, ja aatteellisesti syljeskellen siinä uusi alukseni\narvosteltiin. Kaaret tosin huomattiin painamalla tehdyiksi, vaikka\nne oikeastaan on veistettävä luonnonkäyristä, ja malli yleensä liian\nkapeaksi, minkä vuoksi purteni olikin melko heilakka, mutta koko vene\nmuuten teon puolesta kunnolliseksi ja sukeaksi. Hyvä sillä oli soutaa:\nse tuntui halkovan aaltoja kuin torpeedo, kun nuoruudenvoimilla, lasten\nihastuneina ihmetellessä, kiidättelin sitä pitkin rantaa. Niin olin\nsiis nyt veneen omistaja ja saatoin omin varoin laskea Saunalahteen ne\npari verkkoa, joilla oli tarkoitus hankkia taloudessamme tarpeellinen\nkalapuoli.\n\nHuolellisena kapistusteni hoitajana rupesin heti kovaäänisesti\ntiedustelemaan miehiltä, mistä saisi kunnollista hautatervaa,\njotta voisin tuoreeltaan voidella sillä veneeni hyvään käyttö- ja\nkestokuntoon. Mielestäni todellisen suomalaisen veneen piti olla\ntervattu; olin tottunut siihen ja luulenpa kalojenkin asettavan siinä\nsuhteessa eräitä vaatimuksia. Olen nimittäin ollut huomaavinani, että\njos maaliveneellä soudetaan uistinta, kaloja saadaan ylen harvoin,\nmutta jos käytetään tavallista hämäläistä tervapaattia, niitä tulee\nväliin hyvinkin. Tämä ei voine, tieteellisesti ajatellen, johtua\nmistään muusta kuin siitä, että kalat eivät välitä sileäpohjaisesta,\nkirkkaasta, hajuttomasta ja mauttomasta maaliveneestä, mutta lähtevät\nkernaasti uimaan tervapaatin jälkeen, josta irtautuu veteen kuka tietää\nminkälaisia makeita esansseja. Todistuksena tämän johtopäätökseni\nosuvaisuudesta minulla on se nimenomainen tosiasia, etten saa\nmaaliveneessä uistellessani juuri koskaan mitään, kun sitä vastoin\ntervaveneillä soutelevat kylän miehet saavat väliin paljonkin.\n\nVenettäni ei nimittäin tervattu, vaan se maalattiin. Jurnutin\nkyllä suomalaiskansallisen aatteeni puolesta niin pitkälle kuin\nmahdollista, mutta kaikki naimisissa olevat miehet tietävät, että\njurnutusmahdollisuudet ovat tällaisissa tapauksissa hyvin lyhyet.\nHuvilan rouva yksinkertaisesti kielsi tervaamasta venettä, ollenkaan\nmuistamatta luvanneensa vihkipallin päällä ottaa hiukan minunkin\ntahtoani huomioon. Maalasin sen siis ihanan valkoiseksi, kuin Suomen\njoutsenen, ja airot punaisiksi. Kun se keinui tuossa kotirannassa,\nja huvilan rouva vielä oikein valkoisissaan rehoitti sen perässä,\noli se totisesti niin hieno ilmestys kuin olisi parhaiten pyntätty\nparisilaisneitonen yhtäkkiä istahtanut eteeni -- kuin sudenkorento tai\nperhonen kaislan lehdelle. Ihan ujostutti, niin että vaistomaisesti\nvedin paidanrinnuksen kiinni ja tapailin leukaani, jossa viikon ikäinen\nsänki törrötti kuin niiton jäljeltä hyvään kasvunvauhtiin päässyt\näpäräheinä.\n\nMikäpä oli näin soudellessa, kun huvilan rouva osoittautuikin aivan\nensiluokkaiseksi, milloinkaan väsymättömäksi soutajattareksi. Ymmärsin\nnyt, miksi Olkkolaisen Heikki aina istui perässä ja Liisa souti:\nnaisilla on soutamiseen erikoislahjat. Ei siis johtunut miesten\nitsekkyydestä, että he aina istuivat perässä, naisten työskennellessä\ntuhdoilla, vaan selvästi todettavissa olevasta luonnonjärjestyksestä.\nHuomattuani tämän annoin ilman omantunnonvaivoja huvilan rouvan soutaa,\neikä hän siinä suhteessa estelyitä tehnytkään.\n\nNäin kului monta vuotta ja vene pysyi ensiluokkaisessa kunnossa.\nTunnontarkasti maalautin sen näet joka kevät mönjällä ja\nlyijyvalkoisella, huolimatta siitä, oliko se aina maalauksen\ntarpeessakaan. Tällöin eivät kokemattomat maalaripoikani kaikiste\ntulleet raappineeksi pois entistä väriä -- kunnollisesti tuskin\nmilloinkaan --, niin että sitä siis iskostui siihen vuosi vuodelta\nyhä runsaammin. Seurauksena oli, että se tuntui kesä kesältä yhä\nraskaammalta. Kun katseli sitä rannalla, jossa se solakkana ja\npuhtaana, kauniin ja keveän näköisenä odotti reipasta soutajaa,\nolisi luullut sitä terhenvenoseksi, joka kiitää syvyyksien yli kuin\nlintu, niihin tuskin koskettaen. Matta annapas kun astuit siihen ja\naloit soutaa: pian huomasit, että tämä keijukainen, joka istui äsken\ntuossa muiden neitojen parvessa keveän perhon näköisenä, olikin oikea\njauhokuli, julmettuneen raskas tanssitettava, ei suinkaan mikään\nhöyhenkeveä palkovene, vaan tiiliä täyteen lastattu proomu, jota oli\nrasittava ja hankala tyyräillä tanssisalin so. aaltoilevan järvenselän\nyli. Ja jos sattui pienikään laitatuuli ja joutui soutamaan yksin,\nilman perämiestä, sillä oli kiusallisen itsepäinen tapa kuin aiturilla\nsialla vain kyntää kärsä syvällä kerran ottamallensa, tietysti väärälle\nsuunnalle. Sitä sai riipoa toisella kädellä oikein vihaisesti, niin\nettä nivelet natisivat, ennenkuin se suvaitsi totella ja kääntyä\nnoudattamaan varsinaista kurssiaan. Kun lisäksi huvilan rouva,\nihmeellistä kyllä, rupesi joskus mielestäni aivan aiheetta sanomaan,\nettä \"nyt saat sinä soutaa\", alkoi nuoruudenrakkauteni tätä ensimmäistä\npurttani kohtaan nopeasti jäähtyä -- niin, silmäilinpä sitä väliin, kun\nkämmenpäihin kohonneita rakkoja oikein karvasteli, ihan vihamielisesti.\n\nTähän mennessä olin jo kauan kuullut itsepäisiä huhuja eräänlaisista\n\"perämoottoreista\", jotka olivat siitä ihmeellisiä, että ne saattoi\nsijoittaa minkälaiseen veneeseen tahansa, ja niin helppokäyttöisiä,\nettä naisetkin kykenivät hoitamaan niitä yhtä näppärästi kuin\nkahvimyllyjään. Sitten kierteli lehdissä tuo välttämätön tieto, mitä\nsavolaiset olivat tästä uudesta koneesta sanoneet, kasku, joka oli\nyksityisessä keskustelussa aina hiukan ehompi kuin julkisuudessa.\nJa vihdoin päästiin niin pitkälle, että senttimetrikirjailijat\nhuomasivat ruveta värkkäämään siitä \"humoreskeja\", kuinka se tekee\ntenän juhannusretkellä, saattaen kosijan mitä epäonnistuneimpaan\nvaloon morsiamensa silmissä. \"Rikka bentsiinissä\" kotiutui silloin\nkansalliskirjallisuuteemme. Kaikelle tälle pysyin kauan kylmänä\nja ivallisena, kuvaten mahdollisimman voimakkain sanoin, kuinka\nräikeästi ja sopimattomasti tuollainen papattava, lemuava rukki rikkoo\nSuomen kesän tunnelmaa, kuinka se on kerta kaikkiaan proosallisella,\narkipäiväisellä koneellisuudellaan vieras siinä hennonhämyisessä\njuhannusyön kuulaudessa, josta armas suvemme on syystä kuuluisa:\ntässä huomasin vaimoni ja lasteni keskeyttävän työnsä ja rupeavan\nkatsomaan minuun omituisen epäilevin ilmein. Muutin tällöin puheeni\ntyylin luonnolliseksi, so. pudotin runoheponi takaisin tantereelle,\nkoska ymmärsin, ettei perhe ollut tottunut kuulemaan huuliltani näin\nhunajaisia ja kauniita sanoja ja voisi pian ruveta voimaan pahoin.\nVoimakkaalla, asiallisella proosalla, joka mahdollisimman selvästi\nja täsmällisesti ilmensi mielipiteeni, jatkoin siis moottoriin\nkohdistuvaa inhoni ja vastenmielisyyteni kuvausta. Lopuksi pyysin\n-- epäjohdonmukaisesti kylläkin -- vaimoani leikkaamaan pienillä ja\nterävillä saksillaan kämmenpäässäni olevasta pahasta rakosta siinä\nirrallaan repsottavan nahankappaleen.\n\nOlin erikoisesti pannut painoa siihen pahaan käryyn, jota\nmoottori käydessään synnyttää, ja vakuuttanut, että Valkeakosken\nselluloosatehtaan haju, jota etelätuuli joskus leyhyttää meille saakka\nvienona tervehdyksenä suurteollisuuden maailmasta, on ruusujen ja\nkukkasten tuoksua siihen verrattuna. Mutta kun seuraavana päivänä\njouduin kiukkuisessa tuulessa soutamaan terhenistä venhoani, joka\noli kuin lyijyllä lastattu, ja naapurini kamreeri kiidätti ohitseni\nuudella moottorillaan, olematta hienotunteisesti tällä kertaa minua\nnäkevinäänkään, olisin voinut vaikka vannoa, että moottorin käry\ntuoksui minusta suloiselta kuin Saaronin liljat. \"Ollapa hännässä\ntuollainen ampiainen\", ajattelin silloin yhtäkkiä, täydellisesti\nkavaltaen oman itseni ja siirtyen vihollisen puolelle, \"niin eipä\ntarvitsisi kiskoa tässä kuin orja vanhaa raskasta veneenrotteloa!\" Mitä\nkauheita sanoja käyttelinkään jo aallottarestani, purrestani, unelmieni\nhaavevenhosta!\n\nMenettelin taitavasti, en ilmaissut mielipiteitteni muuttumista aivan\näkkiä kellekään. Päinvastoin edelleenkin vastustelin perhettä, kun se\nnaapurin moottorista innostuneena rupesi yhä itsepäisemmin pyytelemään\nsellaista meillekin, ollen vuorostani yhtä kalsea ja tunteeton kuin\nperhe silloin, kun minä vakaumuksen lämmöllä puhelin svirvelistä. Vain\nvähitellen olin tyyntyvinäni, vaivuin muka mietteisiin, tuijottelin\nhajamielisesti taivaanrantaan, ja joskus ilmaisin katselevani\nsanomalehtien moottori-ilmoituksia. Sopivan hetken tullen sitten\nmuka annoin houkutella itseni suostumaan, ilmoittaen tekeväni sen\nhyvyydessäni, rakkauteni osoitukseksi, koska perhe sitä niin palavasti\ntahtoi ja koska oli väärin rasittaa äitiä niin paljolla soutamisella.\nOnnistuttuani vilpittömällä ilmeellä luovimaan näin pitkälle pudotin\nvihdoin naamarini ja seisoin siinä täydessä alastomuudessa -- tarkoitan\n-- annoin uudelle moottorihurmalleni hillittömän vallan. Mutta perhe\nei huomannut menettelyssäni minkäänlaista kavaluutta, vaan totesi\nihastuneena, että \"isähän on nyt yhtä innostunut moottoriin kuin\nmekin!\" Asia oli siis selvä: moottori päätettiin hankkia seuraavaksi\nkesäksi.\n\nVoitte ymmärtää, että moottorit sitten kummittelivat mielessämme koko\ntalven, että hiljalleen syvennyin ulkolaitamoottoreita käsittelevään\nhintaluettelokirjallisuuteen. Kaikkiin ratkaisuihin on valmistauduttava\nperinpohjin, asiallisesti, ottamalla selkoa yksityiskohdista,\njärjestelmistä, nikseistä, kavalasti kätketyistä heikkouksista ja\nepäkohdista, minkä jälkeen on ostettava se kone, joka oli ensiksi,\nennen kaikkia näitä tutkimuksia, sattunut sukeltamaan tietoisuuteemme.\nNiinhän teemme melkein aina: tutkimme ja harkitsemme, kuitenkin koko\najan tietäen, että tämä on humbugia. \"Sinä ostat tuon ja sillä hyvä!\"\nNiin voimakas ja kaikkialla vallitseva on ensi rakkauden laki. \"Häntä\"\nemme voi milloinkaan unohtaa. Vaikka tuhatkin kaunotarta parveilisi\nympärilläsi, luvaten sinulle kaikki ihanuudet, ei poistu mielestäsi tuo\nnuoruutesi hento tyttö, joka kerran vastasi niin ujosti kätesi kysyvään\npuserrukseen. Niinpä minäkin, kun selailin lasten hankkimia monenlaisia\nhintaluetteloja, graafillisen alan miehenä ensimmäiseksi katsoin, missä\nne oli painettu; jos työ oli suoritettu siinä kirjapainossa, jonka\nkohtalot eivät minullekaan olleet samantekeviä, totesin heti painoasun\nkieltämättömän ensiluokkaiseksi; mutta jos näin kilpailevan painon\nonnistuneen keplottelemaan itselleen tuon työn, löysin siitä kohta\nvaikka kuinka paljon vikoja, vieläpä arveluttavia sellaisia. Koneita\nen juuri katsellut --, mitäpä minä niistä, sillä olinhan jo päättänyt,\nminkä ostan. Jos silmiini sattui jokin hyvin naseva kehuminen, niin\nkorkeintaan hymähdin: \"Älä valehtele siinä, moottorijuutalainen!\", ja\nselailin tyynesti edelleen. Tästä menettelystä on sekin etu, että siinä\nmukavasti yhtyvät huvi ja hyöty.\n\nKun sitten tulee kevät, on vihdoin hankittava venekin. Noissa\nhintaluetteloissa on ollut \"hienovaraisia\" kuvauksia kaikenlaisista\nerikoisveneistä, jotka on valmistettu nimenomaan jotakin moottorilajia\nvarten. Niitä lukiessa saa sen käsityksen, että moottori saattaa\nlempeästi hämmästyneenä kieltäytyä käymästä, jos se kiinnitetään jonkin\nmuun kuin sille tarkoitetun veneen turnyyriin. Jos se kiinnitettäisiin\ntavalliseen tervapaattiin, se luultavasti kuolisi. Sitten noissa\nilmoituksissa vielä selitettiin, että eräät tärkeät osat oli tehty\nmahongista. Tämä oli hyvin huomattava seikka: mahonki ilmeisesti teki\nveneen yhä käyttökelpoisemmaksi ja moottorille mieluisemmaksi, mikä ei\nolekaan kumma, sillä ainahan mahongilla kalustetussa huoneessa paremmin\nviihtyy. Hinta oli painettu vaatimattomilla, koruttomilla, mutta sanan\ntodellisessa merkityksessä paljon puhuvilla numeroilla jonnekin varsin\nhuomaamattomaan paikkaan.\n\nHeittäydyin kuitenkin kuuroksi näille sireenilauluille ja siirryskelin\nhiljalleen satamaan. Sinne olin nimittäin huomannut ilmestyvän\nkaikenlaisia ja -kokoisia veneitä keväisin juuri samoihin aikoihin,\nkun muuttolinnut laskeutuvat Vanhankaupungin lahdelle. En ole selvillä\nenkä välitäkään, mistä ne tulevat -- tuskin lentäen sentään --; pääasia\nvain, että niitä on siellä kokonainen laivasto haluavien saatavissa.\nNiillä ei aluksi näytä olevan omistajaa, vaan tuntuu kuin voisi\niltikseen ottaa niistä jonkin ja lähteä muina miehinä kävelemään, mutta\nseisoskeltuasi siinä äärellä hetkisen ja mietteissäsi sylkyteltyäsi\nsormeasi oksanreiässä, josta huonosti liimattu tappi on irtautunut,\nilmestyykin vierellesi kookas, punakka ukko, joka hänkin mietteissään\nkatselee tuota oksanreikää. Vähitellen tulet huomaamaan, että ukkohan\ntaitaakin olla itse yliamiraali, ja käännähdät katsomaan häntä, kun\nhän kuin haaveissaan, puoliääneen ja välinpitämättömästi, ilmoittelee\ntiedustelemiasi hintoja. Ennenpitkää hän on myynyt sinulle kuten\nhän sivumennen ja luottamuksellisesti ilmoittaa \"parhaan veneensä\",\nvieläpä alimmalla pohjahinnalla, ja sinä lähdet onnellisena tiehesi,\nsamalla kuin ainainen, milloinkaan sammumaton epäilyksen mato jurnuttaa\nsydämessäsi, että taisit nyt, mies parka, antaa vetää itseäsi huulesta,\nettä eikö tuo veneesi liene suoraan verrannollinen saippualla\npaikattuun bassotorveen. Mutta katuminen on nyt myöhäistä.\n\nJa niin on koittanut se hetki, jolloin uusi veneesi keinuu laiturisi\nkupeessa ja sinun on asetettava kone paikoilleen. Tuossa se on\nvieressäsi laatikossa, joka on jykevä ja raskas, ulkomuodollaan\nollenkaan ilmaisematta, mikä voimakoje uinuu sen sisässä. Avaan\nlaatikon -- lujaan ne ovat sen naulanneetkin -- suurella ähinällä ja\npuhinalla, ja sanon sisään kurkistettuani tyytyväisesti: \"Ahah!\",\nikäänkuin olisin odottanut siellä olleen jotakin muuta ja tulleeni\niloisesti yllätetyksi. Päättäväisesti, käyttäen suurta voimaa, mutta\ntaitavasti hillittynä, saan sen perheen avulla \"maalle\", hilatuksi\nveneeseen ja istutetuksi perälautaan. Siinä se nyt on, vauhtipyörän\ntapit virkeästi pystyssä kuin pikku koiran korvat. Se näyttää katsovan\niloisesti ja odottavasti. Ei muuta kuin bentsiiniä ja öljyä sisään ja\nniin liitelemään ulapalle vikkelästi ja terhakasti kuin Jehu.\n\nSe on juhlallinen toimitus tuo, kun ensi kerran itse kunnostat\nuutuuttaan kiiltelevän moottorisi. Jo öljyn mittaaminen ja\nsekoittaminen bentsiiniin on tarkkaa työtä: olet alussa omantunnonarka\nkuin apteekkari myrkkyä punnitessaan. Jos öljyä tuntuisi menneen\nnoppa liiaksi, se kalvaa huolestuttavasti tuntoasi: insinöörihän\nvaroitti hiuskarvalleen noudattamaan ohjekirjan määräyksiä. Sitten\nsiinä kehoitettiin ennen täyttämistä huolellisesti pudistamaan\nbentsiini ja öljy sekaisin, aivan kuin muutamat lääkkeet ennen\nnauttimista, ja niinpä nyt täryytät kanisteria kuin aikoisit valmistaa\njättiläiskoktailin, kunnes käsivarttasi pakottaa. Missä se olikaan\nratti? Jaha. No tuosta siis. Ruuvaat auki säiliön reiän, asetat\nsiihen suppilon ja rupeat raskaasta kanisterista kaatamaan öljyistä\nbentsiiniä, seisoen hontelossa ja epämukavassa asennossa, ja tietämättä\noikein, katsoisitko silmälasien ylitse vai alitse, nämä kun sattuivat\nolemaan lukulasit, joilla ei näe hiukkaakaan kauemmaksi; tarkassa öljyn\nmittauksessa niitä äsken tarvitsin. Vene siinä heilahtaa, bentsiiniä\nholvahtaa veteen, leviten siellä nopeasti kuin kaamean kirjava synnin\ntahra puhtaassa tunnossa. Säiliö täyttyy mielestäsi odottamattoman\nhitaasti: kurkistat sinne kolme kertaa ja aina se on vailla. Silloin\nkaadat hiukan rohkeammin ja nyt se täyttyy yllättävän äkkiä,\npulpahduttaen kyllästyneesti kuin pulloa syövä lapsi liiat ulos. Hyvä\non. Ruuvaat tulpan paikoilleen ja pyyhiskelet tottuneen teknikon tavoin\nkoneen puhtaaksi, lopuksi kuivaillen kätesikin, jotka jo ovat hauskasti\nlikaiset, liukkaat ja konemestarimaiset. Nyt se olisi sitten valmis\nkäyntiin.\n\nTäytyy istahtaa hetkiseksi, kun sydän rupesi niin jyskyttämään. Perhe\nsiirtyy varovaisesti ulommaksi. Kukaan ei halua lähteä kanssasi\nkoeajolle, vaan saat panna yksin henkesi alttiiksi. Otan taas\nesille ohjekirjan ja totean: viisari starttikohtaan -- se on tehty;\nbentsiiniruuvi auki lähes koko kierros -- hyvä; mutta siunatkoon: missä\ntässä on peräsin? Millä tätä ohjataan? Nythän minä olin joutua järvelle\najelehtimaan kuin ruoriton ihminen elämänmerelle -- kyllä sen tietää,\nmiten silloin käy: ei muuta kuin mäkeen niin että tulta iskee! Ruorin\nlöydän koneen laatikosta, asetan sen paikoilleen, tuuppaan venettä\nvähän ulommaksi, kokka tarkoin sitä salmea kohti, josta pisimmästi\nvettä aukee, ja muistaen insinöörin ohjeet pyöritän ratasta ensin\nverkkaisesti kuin kanttori Juhanin tukkaa, kunnes lopuksi riipaisen\nniin vihaisesti kuin suuttumatta suinkin kykenen...\n\nEi uskoisi, miten tuommoinen pikku moottori, joka on päältä nähden niin\nvaatimaton ja viaton, täten kohdeltuna ja käsiteltynä suuttuu kuin\ntupakka ja säikäyttää tottumattoman ja ujon ihmisen puolipökerryksiin.\nLäheltä piti, etten hojeltunut yli laidan. Ja sitten kun se oikein\nlämpeni ja minä tottuen sen ääneen ja huomaten, ettei se pure,\nrupesin sormeilemaan sitä kirjan ohjeiden mukaan, kehittäen suurinta\nmahdollista nopeutta, se nousi vallan riemuun, etten sanoisi lentoon,\nja ulappa tuntui kiitäen katoavan altani. Pian tein sillä komeita\nkaarroksia, tiukkia käännöksiä, kaikkea mitä veneeltä yleensä\nvoi vaatia, ja palasin takaisin rantaan päin, jossa perhe seisoi\nvaipuneena äänettömään ihailuun, leikillä sanoen \"täytenä kapteenina\".\nMaltillisesti hiljensin ensin vauhtia, kunnes pysähdytin koneen sopivan\nvälimatkan päässä, laskien sitten sievästi laiturin kylkeen. Nousin\nrannalle ja otin vastaan perheen onnittelut vaatimattomalla ilmeellä,\nmutta samalla kuitenkin antaen kaikkien ymmärtää, että \"olinkin\ntaitavampi masinisti kuin luulittekaan\".\n\nSiitä se sitten alkoi huvilan moottorikulttuuri. Rupesimme miettimään\npurrelleni sopivaa nimeä, joka vihdoin löytyikin: \"Kiri\". Kun se\nnimittäin oikein pääsi vauhtiinsa, se tuntui joka iskulla ikäänkuin\n\"kirivän\" eteenpäin, kuin kilpaillakseen. Siitä tämä nimi --\nuudenaikaisesta urheilusanastosta, jota olen vannonut olevani\nkäyttämättä, mutta joka siitä huolimatta on saanut kielettärestäni\nsellaisen otteen, että tyttö paran on vaikea kiemurrella irti. Ei\npidä muuten pelätä, että rupeaisin tässä kertoilemaan moottorin\njuonitteluista ja \"rikasta bentsiinissä\" tai muusta sellaisesta, joka\non moottorihistorioissa niin tavallista: sanon vain suoraan ja lyhyesti\najaneeni sen vuosien kuluessa monesti kiveen niin että hattuni on\ntärähtänyt ja kieli jäänyt hampaiden väliin, ja korjauttaneeni sen\nsitten Hägerillä, minkä jälkeen se on taas ollut ehompi entistään.\nPikku juonitteluista selviän itsekin, eikähän niitä paljon ole\nsattunutkaan.\n\nTäytyy sanoa, että Kiri on tuonut huvilaelämään vaihtelua, että\nulottuvaisuussäteemme on sen avulla huomattavasti pidentynyt. Ennen\noli esim. kirkonkylä hyvin varustettuine kauppoineen ja ystävällisine\nkauppiaineen, apteekkeineen, kirkkoineen ja muine kulttuurilaitoksineen\nsaavuttamattoman kaukana, ellei noussut varhain aamulla ja kiiruhtanut\nkylän rantaan, Huntilan Heikin moottoriin, jolla hän jalosti kuljetti\nkermaa, ihmisiä ja postia. Mutta nyt jos oli sinne asiaa, jos\nkulttuurinnälkä rupesi hiukaamaan sielua, niin ei muuta kuin viivana\npiirtämään Kirillä uraa kauniiseen järvenselkään. Luonnon kauneus\nmuuttui laajemmalla alueella omaksemme. Ja kun tämä meille valkeni,\nkatosi Kiristä kaikki nykyaikainen koneellisuus ja se muuttui pieneksi\nterhakkaaksi koiraksemme, varsaksemme, oroksemme, miten haluatte,\nuskolliseksi olennoksi, jossa ihan näytti olevan henki, järki ja\nymmärrys, kun se hartiat leveinä ja nenä pystyssä mennä syksytteli\nulapoiden ylitse ja päilyvien, lehtorantaisten salmien lävitse. Silläpä\nnyt retkeilimme kauniina päivinä, huvilan emäntä rehoittaen perässä\nvalkoisissaan kuin joutsen, ohjaten uljaalla ilmeellä virmaa varsaansa.\nVäliin hän painelee koneen eri osia peukalolla ja etusormella -- kai\ntaikoakseen sen käymään hyvin, sillä koneesta hän ei tosiasiallisesti\nymmärrä tuon taivaallista. Mutta miten ollakaan: joskus hän sattuu\nvahingossa vääntämään sytytyskynttilää tai käyntiviisaria niin päin,\nettä vauhti hiukan kuin virkistyy, ja silloin hän katsoo meihin\nitsetietoisesti ja tyytyväisesti. Kiri ilmeisesti tuntee, kuka pitelee\nruoria, sillä se tekee erikoisesti parastansa aivan kuin ratsu, jonka\nsanotaan kyllä tietävän, milloin kuningatar tai kaunotar istuu sen\nsatulassa. Te monet kirkkaat retket ulapalla, ikuisten pilvien alla,\nolette painuneet syvälle sieluuni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjeltuani pari kesää Kirillä totesin, kuinka rinnassani rupesi elpymään\nja kasvamaan eräs vanha kaipaus, jonka olin luullut kadonneen jo\nainaiseksi. Sen herätti eloon Kirin antama vauhdin, keveän kiidon\ntunne, ulapan raikas tuuli, kohahtava aalto, lentävä meno, jonka\nainoa häiriö oli alituinen äänenpapatus ja savunkäry. Kerran kuin\njysähti mieleeni: kunpa voisi näin keveästi kiitää, tuntea ikäänkuin\nlentävänsä, kuulematta mitään muuta kuin aallon loisketta veneen\nkylkeen, tuulen huminaa, kaikkia kesäisen ulapan raikkaita ääniä!\nSilloin oivalsin, mikä olisi tämän toiveen täyttymys: purjevene!\n\nSe ilmestyi mielikuvitukseeni valkeana, puhtaana, salaperäisesti\nnaisellisena ja arvoituksellisena kuin Greta Garbo, kuin tuo tuntematon\nkaunotar, jonka kuva asuu suloisena viettelyksenä miehen sielussa.\nVanhat kaukaiset muistot heräsivät, täynnä suurten selkien lumoa,\npohjatuulen pauhua, vaahtopäitä ja valkopurjeita. Näin ilmielävästi\nsen tuulisen sunnuntain, jolloin koululaisena jouduin Kiannon Ilmarin\nkanssa kiidättämään kotiin koko Kainuussa kuulua rovastin \"sluuppia\",\njolloin meitä takaa ajavat aallot koettivat hyökätä purteemme, tämän\nkallistuessa huimasti puhaltavien puuskien alla, purjeiden humistessa,\nmastojen natistessa, ja meidän kahden hurjapäisesti härnätessä\nvaaraa, kuin olisimme kutkutelleet itsensä kuoleman huulia. Näin\nkuinka sluuppi sitten komeasti kaartaen laski kotirantaan, purjeiden\nkauniisti kuvastuessa ääressä vaiti ollen seisovaa, ikuisesti synkkää\nja kohtaloansa surevaa tummaa korpea vastaan -- tunsin, kuinka vieläkin\nveressäni kihelmöi tuon reippaan ja urhean matkan jännitys, sieluuni\nsyttyi jotakin uutta, kaunista, korkeata, jumalallista, sitä, joka\nvärittää elämämme elokelpoiseksi: romantiikkaa, runoutta. En ollut\ntuota kaikkea ehtinyt muistamaan pitkiin vuosiin, kunnes se nyt äkkiä\nheräsi. Kuinka paljon varastoutuukaan sieluumme kauneutta, jopa niin,\nettä se siellä aikain varrella vain rikastuu ja puhdistuu. Kun se\nkerran nousee ylös unhon haudasta, se on kirkastunut, vapautunut\nkaikesta maallisesta, henkevöitynyt, loistaen ylimaallisena näkynä\nkaukaisuudesta. Suloinen hymy, valkeat hampaat, kulmien hieno kaarre,\nsilmien somasti aavisteleva katse -- muistojen neito, sydämen\nsalaisesti kiehtova kiusaus -- hurmaavasti torjuva liike -- mitäpä ei\nsisällä kauneuden ylösnouseva kuva, joka aina ottaa unelmien neidon\nhahmon.\n\nSiitä, miten seurustelemme salaisen onnemme kanssa, voisi tulla kaunis\nkuvaus, jos vain saisi sanoin tulkituksi kaiken sen, mitä tähän\nsielumme elämään sisältyy. Harmien sattuessa esim. rupesin tyynesti\najattelemaan tulevaa purjevenettäni, kuinka sillä kesän tullen kiitelen\nkuin Fritjof Ellidalla pitkin sinistä ulappaa, ja sainkin sieluuni\nkesäistä rauhaa kuin henkäyksen kielon tuoksua. Tunsin samaa kuin\nkauan sitten suunnitellessani huvilan rakentamista, tuota viehkeätä\nsalakihlauksen hurmaa, joka on täynnä uskollisesti luottavaisia ja\nsyviä katseita, ja pienten, pehmeiden käsien lämpöä. Ja kevään tullen\nryhdyin sitten todella valloittamaan omakseni tätä unelmieni ihannetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinullahan ei olisi oikeutta kirjoittaa mitään moottoreista\neikä purjeveneistä, jos vaadittaisiin todellista taitoa ja\nsaavutuksia niillä aloilla, jos minun pitäisi kuvailla noita\ntekniikan ja purrenrakennustaiteen huippusaavutuksia, joilla\nvarsinaiset moottorimiehet ja purjehtijat mainetta hankkivat.\nMutta kun itsetykönäni luulen, että suurin osa siitä yhteisestä ja\nvaatimattomasta kansasta, johon minäkin niin mielelläni ja hartaalla\nveljeydellä lukeudun, tyydyttää moottori- ja purjehduskaipuunsa\nvälineillä, joista mahonki ja muu kallis ulkomaanpuu on yhtä kaukana\nkuin täältä on sinne, missä niitä kasvaa, rohkenen tässä kylmäverisesti\nilmoittaa, ettei haaveitteni neito ollut mikään kutteri tai muu\nsellainen solakka pursi-ilmiö, joka on kuin englantilainen vanhapiika,\nlaiha ja pitkä, kemiallisesti vapaa kaikesta luonnollisesta pulleudesta\nja inhimillisestä pyylevyydestä, vaan koulua käymätön porvoolainen\nsaaristolaistyttö. Romanttiset puhtaudenihanteeni kärsivät kyllä jonkin\nverran siitä, että se oli jo useampana kesänä ollut purjehdusretkillä\nsaaristossa, mutta kun se nöpötti laiturissa nöyrän ja kiltin\nnäköisenä, ei minulla ollut sydäntä hylätä sitä, vaan kihlasin sen\nsiinä julkisesti, hyväillen taputtaen sitä sen pyöreälle ja pullealle\nposkelle. Vaikka siis unelmieni hengetär osoittautui täten maahan\ntultuaan olennoksi, jonka piirteet mieluumminkin toivat mieleen\nkeski-ikäisen, päättäväisen emännöitsijän, tunsin kuitenkin olevani\ntyytyväinen, sillä eihän minun iälläni sovi oikeastaan enempää vaatia.\nNäin olin siis purjeveneen omistaja, ja silmissäni välähtelivät jo\nvalkoiset housut, sininen takki ja purjehtijan lakki, minkä kiusauksen\nolen kuitenkin vielä tähän saakka jaksanut voittaa. Nyt annan hetkeksi\nhuvilan päiväkirjalle sananvuoron:\n\nKesäk. 3 p. valkeni puolipilvisenä ja koleana, noin +8°. Myöhemmin\naamulla tuli kirkkaampaa, näyttäytyipä aurinkokin. Heräsin klo 6,\nmutta jonkin aikaa valvottuani nukahdin uudelleen. Aloitin päiväni\nvanhanaikaiseen tapaan, so. lukemalla \"aamurukouksen tiistaina\", mikä\nvirkisti sieluani. Tunnen nyt oloni rauhalliseksi ja mieleni kirkkaaksi.\n\nTästä päivästä tulee elämäni merkkipäivä. Lapsena Suomussalmella tunsin\njonkinmoista juhlallista nautintoa saadessani olla purjeveneessä,\nvaikkapa vain tavallisessa soutuveneessä, jota pieni siipipurje\nkiidätti. Kerrassaan komeata oli purjehtia rovasti A. B. Calamniuksen\nisolla sluupilla, jossa oli isopurje, etupurje ja kaksi halkaisijaa\n-- samalla aluksella, josta Ilmari Kianto on kirjoissaan niin\nmonesti maininnut ja jonka runko on nyt hänen verkkokatoksenaan\nTurjanlinnassa. Ollessani koululaisena rovasti A. B. C:n soutupoikana\nja kalastustoverina innostuimme uudelleen purjehtimiseen. Sluuppi\nlaitettiin taas kuntoon ja otettiin sillä Niskanselällä liukkaita\nluikuja navakassa tuulessa. Rovasti-sedän kanssa laitoimme hänen\nkalastusveneeseensä kölin, purjeen ja halkaisijan, saadaksemme\nkalaretkilläkin tätä hauskaa urheilua harjoittaa. Muistan kuin eilisen\npäivän, kun yhdessä tämän maailman herttaisimman valkopartaisen\nvanhuksen kanssa puuhailimme pappilan rannassa, kuinka työmme\nonnistuttua päästin huikean hurraan, johon setäkin yhtyi, heittäytyen\ntäydelleen lapsellisen kirkkaan mielensä valtaan, kun ei ollut muita\nnäkijöitä kuin tumma korpikuusikko. -- Äsken ilmoitettiin Tampereelta,\nettä porvoolaistyttöni on saapunut sinne. Hän on siis pian täällä --\nkeinuu ehkä jo tänään tuolla laiturin vieressä. Tuskin voin uskoa sitä\ntodeksi.\n\n    Valkopursi, valkopurje, kiidä,\n    kohti toivon rusorantaa liidä,\n    kulkijata keinahdellen kanna,\n    unelmihin unohtua anna!\n    Sielu siniautereella peitä,\n    unhon terhentä sen ylle heitä,\n    ett' ois taival kaunis kulkijalla,\n    ura kirkas elon ulapalla.\n\nOlen lukenut, vähän askaroinut ulkona, ja käynyt ajelemassa Kirillä.\nParhaillaan lämpiää sauna, jonne myöhemmin aion mennä nauttimaan\ntuoreen vihdan tuoksusta ja kuuntelemaan rantamäntyjen surumielistä\nhuminaa illan alakuloisessa pilvihämyssä.\n\nKesäk. 4 p. valkeni kirkkaana ja aurinkoisena, tuulen kuitenkin jälleen\npysytellessä melkein tarkkaan pohjoisessa. Lämpö oli puolenpäivän\nrinnassa vilpolassa +16°; aurinko siis vaikuttaa. Istuimme lipputangon\nluona korituoleissa ja nautimme auringosta; siniristilippu liehui\niloisesti ja linnut visertelivät herkeämättä. Illalla klo 8:n seudussa\nkuorma-auto sitten saapui, tuoden purjevenettäni, joka korkeana ja\nkomeana painoi sen harteita kuin kotka saalistansa. Pian oli kylän\navuliaita ja ystävällisiä miehiä sen ympärillä kuin sääskiä, ja kovalla\nmenolla ja pauhulla ruvettiin haalaamaan sitä vesille, mikä kävikin\nverraten helposti päinsä, vene kun \"seisoi\" omalla kelkallansa. Kaikki\nolivat kiinnostuneita, Poju ihan innoissaan, häärien kaikkialla ja joka\npaikassa, auliisti jaellen neuvojaan, lausuen avoimesti mielipiteitään,\nja ehtien jo siinä tohinassa pyllähtää kumoonkin liukkaalla nurmella.\nMutta veteen tultua vasta pula alkoi: vene ei mielinyt hevillä irtautua\nkelkastaan, vaan piti sitä itsepintaisesti allansa. Hyvän aikaa saivat\nmiehet touhuta, Pojun jaellessa rannalta harkittuja ja asiallisia\nneuvoja, ennenkuin se suvaitsi päästää sen ja saatiin hinatuksi\nlaituriin, johon se jäi odottamaan huomista päivää.\n\nKun sitten Pojun ja Maijan avulla seuraavana päivänä hiljalleen\nlaitoin purteni purjehduskuntoon, tuntui minusta kuin olisin ollut\npuettamassa morsianta. Ja kun se oli vihdoin valmis, kun nostin\npurjeet ja lähdin Maijan kanssa koematkalle, kohtuullisen läntisen\nlietsoessa ja auringon loistaessa kirkkaasti ja lämpimästi, tunsin\nyhtäkkiä sen purjeiden pullistuessa tuota kohottavaa, ylentävää,\nihanan keveätä lentoa, joka ylimaallisesti nostaa sielua ja on elämän\nnautintokokemuksista korkeimpia. Ja mikä kuuluu tuolta keulasta, kun\ntuuli lisää porvoolaisimpeni vauhtia? Kesäisen veden raikas solina, tuo\nviihdyttävä ääni, joka on kuin laulua, samaa säveltä kuin hellepäivänä\nvihreän niityn keskeltä helisevä kukkarantaisen puron lirinä. Vaivun\nkuuntelemaan sitä, olemukseni katoaa johonkin sopusointuisuuden\neetteriin, tuulen mukana saapuu tuhatkin hienoa tuoksua kaukaa. Monet\novat olleet ne kauniit päivät, jolloin olen näin Virillä paennut pois\nmaailmasta keskelle ulappaa, mutta onpa ollut sellaisiakin kertoja,\njolloin olen joutunut vinkuvan vihurin käsiin, taistelemaan purjeilla\nja ruorilla, varovaisesti, kylmäverisesti, liian kovaksi paisunutta\ntuulenvoimaa vastaan, Pojun hätääntyneenä kysyessä: \"Isä, mitä nyt\ntapahtuu?\" Ei ole tapahtunut mitään, Viri on vain painanut keulaansa\nsyvemmälle, kallistuen vilahduttanut punaista pohjaansa ja melkein\nkuin lentäen kiihdyttänyt kokkansa lauhkean solinan vihaiseksi\nkohinaksi. Se on kiitänyt ankkuripaikkaansa kohti kuin valkolokki,\ntehnyt komean kaarikäännöksen, ja jäänyt siihen odottamaan seuraavaa\nkertaa, malttamattomana kiskoen ankkuriköyttänsä. Pian tulen taas, pian\nkiidämme uudelleen ikuisen kaipuun ajamina sinne, josta avarin ulappa\naukeaa, jossa kuohuvien tyrskyjen takana odottaa kaiken ratkaisu.\n\n\n\n\nXX\n\nULAPAN HAAKSI.\n\n\n    Keinuvi ulapan haaksi,\n    Jumala venhettä vie,\n    vana vain häipyvi taaksi,\n    outo on eessä tie.\n\n    Vanassa venosen vaahti\n    kuplina kauneina keijuu,\n    unelmat purjeina haahti\n    aallolta aallolle leijuu.\n\n    Ulapan unhoon hukkuu\n    venosen välkkyvä tie,\n    kuplat kuolohon nukkuu,\n    unelmat myrsky vie.\n\n    Valkama silti on ylhä\n    ulapan purrella täällä,\n    Kuolema ruorissa jylhä,\n    Sallima päänsä päällä.\n\n\n\n\nXXI\n\nLINTUJA.\n\n\nOlen tainnut jo useammankin kerran viitata siihen, että kaikenlaiset\nlinnut pitävät huvilapalstaamme erikoisesti omana alueenaan, johon\nmuilla ei ollut oikeastaan asiaa. Saattoi huomata, että ne keväällä\nsaapuessamme kummastellen silmäilivät meitä ja toisiaan, selvästi\najatellen ja sanoenkin: \"Mitähän käkiä nuo ovat, ja mitä ne tulevat\ntänne meitä häiritsemään?\" Ja syksyn puolella alkoivat varsinkin\nrastaat kovasti kiirehtiä meitä lähtemään, saadakseen rauhassa\nisännöidä marjapensaissa, joita ilmeisesti pitivät ominaan.\n\nVariksilla on varsinkin alkukesästä palstan elämässä huomattava sija.\nKuvittelen niiden edustavan paikan vanhinta asutusta. Kaivaessamme\nkaivoa tuonne puutarhan reunaäyrääseen, jota muinoin korkealla olevat\njärven vedet olivat huuhdelleet, löytyi monen metrin syvyydestä\nhiiliä. Mieleeni kuvastui kivikauden perhe, takkuinen ukko ja akka, ja\nliuta likaisia lapsia, jotka ovat asuskelleet tässä niemen kärjellä,\npyytäen kalaa ja eläen päivästä toiseen. Ja kun he ovat poistuneet\njärvelle kalastamaan tai kadonneet metsään pyydyksilleen, niin kuka\non silloin tuttavallisen tyytyväisesti kraakahtanut ja ilmestynyt\nperheen ateriatunkiolle omille osuuksilleen -- varis, sama silloin,\nnyt, huomenna ja todennäköisesti niin kauan kuin maailma pysyy.\nKivikautisen muijan nuorin, joka on ehkä äitinsä kanssa jätetty kotiin,\nkoettaa hätistää sitä tiehensä, mutta varis huomaa hänet alaikäiseksi\nja keikauttaa halveksivasti pyrstöään. Tervehdin hänessä siis\nsanansaattajaa kaukaisilta, ikisiintoisilta ajoilta.\n\nTuo vanha mänty tuossa kunnaan laella, paksurunkoinen, tuuhealatvainen\nja leveä kuin päälaelle lyöty ja hämmästynyt, on variksien pyhä\npesimäpuu, kuka tietää, kuinka varhaisilta ajoilta. Että mänty on\nhyvin vanha ja hitaasti kasvanut, siitä ei ole epäilystäkään, ja että\nvariksilla on sen puoleen erikoinen veto, siitä voi tulla vakuutetuksi\njoka aamu, kun ne kokoontuvat sen ympärille huomentarinoilleen tai\nhartaushetkelleen, miten vain haluatte. Ja joka kevät männyssä on\nvariksenpesä, tuollainen epämääräinen, alkukantainen risurottelo,\njoka ei anna juuri erikoisemman edullista käsitystä variskansan\nrakennustaiteellisista kyvyistä. Mutta pääasiahan on, että se on\noma, että siellä saa toisen luvatta köllähtää levolle, olla ja elää\nmiten vain, kunhan ei liiaksi ylitä lakeja eikä asetuksia. Tunnen\nmyötämieltä variksen vaatimatonta pesää kohtaan, sillä sehän on\nkesähuvila, tuollainen muutaman viikon rauhanmaja, jossa ikäänkuin\nsyntyy uudelleen Suomen luonnon leppeässä paisteessa. Olen kieltänyt\nkaikkinaisen häiriönteon pesän ympäriltä ja rakentanut varisperheen\nkanssa todella hyvät naapuruussuhteet. Tosinhan pikkulinnut juttelevat\nheistä kaikenlaisia pahojakin juoruja, moittivat heitä rosvoiksi ja\nmustalaisiksi, minkä ainakin ulkonäöstä voisi päätellä olevan melkein\ntotta, mutta olipa miten hyvänsä, rauhassa heidän täytyy saada olla.\nPalstallani vallitkoon Jumalan rauha, _Treuga Dei_. Niinpä olenkin\nhuomaavinani pesäpuuta lähestyessäni varismamman pitkähköllä naamalla\neräänlaisen liepeän paisteen, samalla kuin karheaääninen ukkonsa\ntyytyväisesti kraksauttaa ja makustelee viimeistä kalan kappaletta,\njonka äsken oli käynyt perkkauspaikalta kaappaamassa.\n\nLapset varsinkin rakentelevat välejä varisparikunnan kanssa. Viedessään\ntotkuja tai muuta hyvää kompostikasalle he aina muistavat huudella:\n\"Koko, Koko\", tarkoittaen tällä neekeriromaaneista periytyvällä\nnimellä juuri sanottuja naapureitamme. Ja kun he ovat tätä sitkeästi\njonkin aikaa jatkaneet, niin eikö kuulukin vastaukseksi karhea\nkraksahdus ja varis-ukko lentää kahnustaa joltakin ilmansuunnalta\nsaapuville, nieleskellen persouden sylkeä niin että kurkku liikkuu.\nTämä on ilmeinen ihme, melkeinpä salaperäiseltä tuntuva asia. Rupean\nvahvasti epäilemään, että varikset taitavat olla aivan eri poikia kuin\nluulemmekaan, että ne ovat tarkoin perillä ihmisten elämästä, ja nauraa\nhikertävät meille, kun emme ole saapuvilla. Katselen niitä väliin ihan\npeläten.\n\nSattuipa sitten kerran niin, että Poju sai kylällä käydessään nähdä\nkesyn variksen. Koulun pojat sen olivat keväällä mamman hätähuudoista\nja papan karkeista ärräpäistä huolimatta riistäneet pois pesästä, joka\ntosin oli hätäisesti kyhätty, reikäinen ja lattiavetoinen risuläjä,\nmutta variksenpojan mielestä silti maailman paras paikka. Se myrtyi\naluksi tästä konnanteosta niin, että vatsa tuli veteläksi, ja harkitsi\nvakavasti nälkälakkoa, mutta unohti tautinsa ja uhmailevat ajatuksensa\nnähdessään lihavan kastemadon killuvan nokkansa ulottuvilla. Varis\nei ole kotka, joka joskus mieluummin kuolee kuin alistuu vangin\nelämään, vaan paremminkin joustava ja mukautuva juutalainen, jossa on\nenemmän sitkeyden kuin murhenäytelmäin kirjoittajille käyttökelpoisten\nasenteiden sankaruutta. Variksenpoika rupesi kasvamaan ihan silmissä,\npaisui komeaksi ja kiiltäväksi, ja vietti aikansa enimmäkseen navetan\nräystäällä, katsellen ylhäisestä asemastaan totisesti ja arvostelevasti\nnoiden ns. ihmisten arkista elämää ja hälinää.\n\nTästä nyt kypsyi Pojun mielessä päätös, että seuraavaksi kesäksi hänen\noli saatava variksenpoika. Hän huomautteli siitä silloin tällöin jo\nsyksyn kuluessa, ja joulun jälkeen se oli hänellä mielessä alituiseen.\nKun kevät rupesi näyttämään merkkejään ja helsinkiläisenkin korvaan\nkuulahti kävelyretkellä oltaessa jostakin karheantuttu \"kraa\" --\nmerkki siitä, että varikset olivat päättäneet ottaa selkoa ihmisten\nkaupunkielämästä --, ryhdyttiin toimenpiteisiin. Koulun Urholle\nkirjoitettiin tärkeä kirje, harras pyyntö ja uhkavaatimus, \"että sinun\npitää hankkia minulle variksenpoika\". Vielä sitten, kun kirje oli\nvalmis ja allekirjoitettu omakätisesti: \"Poju\", täytyi varmuuden vuoksi\nnimen alle kirjoittaa: \"Siis muista nyt se varis!\" Sitä riemua, kun\nUrholta vihdoin saapui vastaus, joka aluksi sisälsi vaikka mitä muita\nasioita, mutta ei variksesta sanaakaan, kunnes loppuun oli muistettu\nkirjoittaa peräkaneetti: \"Ja kyllä sinä sen variksenpojan saat!\" Niin\noli asia selvä.\n\nJa aivan oikein. Urho oli sanansa mittainen. Seuraavana päivänä\ntulomme jälkeen hän ilmestyi huvilaan kainalossa koppa, jonka pohjalla\nkyyrötti hiljakseen sadatteleva ja katkeroitunut variksenpoika,\nkyräillen meihin kaikkiin syvästi syyttävällä ilmeellä. Huvilan emäntä\ntuli kaikessa komeudessaan sitä katsomaan, kumartuen uteliaasti\nsen puoleen, ja säpsähti pahanpäiväisesti, kun varis äkkiä aukaisi\nkitansa ammolleen ja päästi tyytymättömän, käheän: \"Kraak\". On melkein\npeloittavaa täysikasvuiselle miehellekin saati sitten herraskaisissa\noloissa kasvaneelle hienolle rouvalle, joka juo kahvinsa pikku sormi\nsirrillään, joutua näin valmistautumatta yhtäkkiä tuijottamaan variksen\nammottavaan nieluun. Se on erinomaisen avara ja alaspäin luistava,\nvaarallisesti viettelevä ja peloittava kuten kuilu ainakin.\n\nKaikki, jotka ovat elättäneet linnunpoikia, tietävät kokemuksesta, mikä\nvaiva ja huoli siitä on. Tulkoon tässä nyt opettavassa tarkoituksessa\nsanotuksi, ettei variksenpojalle pidä syöttää puuroa eikä maitoa,\nei yleensä mitään jauhoruokia. Se ei ole tottunut niihin, ollen\nkaikkiruokainen vasta aikuisena. Sen täytyy saada samaa ravintoa, jolla\nsen vanhemmat olisivat sitä ruokkineet, eli siis lieroja ym. orgaanista\nruokaa. Sitten se pian rupeaa kasvamaan, lihomaan ja pyöristymään.\nAlkoi siinä totisesti Pojulle ja Maijalle urakka. Alituiseen kuului\nkopasta vaativa, kiukkuinen kraakaisu, ja silloin tuli pikku väelle\nhätä, mistä Kallelle ruokaa. \"Kalle\" oli sen nimi, valittu pitkän\nharkinnan ja monien eriskummallisten ehdotusten jälkeen, kuin Jukolan\nJuhanin esikoista kastettaessa.\n\nHuomautin heille, että kalat ovat variksen parasta herkkua, ja niin sai\nMaijan ja Pojun onkiminen järjellisen tarkoitusperän. Ja eikös vain\nKalle pian oppinut ymmärtämään, mitä merkitsi tuo tarttuminen pitkiin\nvapoihin ja hievahtamaton seisominen ja tuijottaminen rantakivillä.\nNiin pian kuin se oppi lentämään, se mennä kahnusti mukaan, istahti\nMaijan luo rannalle ja odotti kiihkeästi ja malttamattomasti kuin\nlapsi, kita ammollaan, räpyttäen siivillään ja mukavasti niristen ja\nkiristen. Kun särki pahanen sitten saatiin ja lennätettiin maihin,\nseurasi Kalle silminnähtävän tyytyväisenä sen ilmaretkeä, tullen\nkiireesti saapuville, kun Maija päästi sitä ongesta. Avaten kitansa\nnautinnonhimon vallassa se otti vastaan vielä sätkyttelevän särjen,\njonka Maija laski tieteellisen huolellisesti pää edellä sen ammottavaan\nkitaan. Ei kuulunut muuta kuin tyytyväinen klunksaus ja niin oli taas\ntämä lounas selvä. Kalle mielistyi kalaravintoon niin, ettei lopuksi\njuuri muu olisi kelvannutkaan; ellei sitä alkanut kuulua, se rupesi\nkirisemään ja juonittelemaan kuin lapsi, tökkien nokallaan Maijaa\nsääriin. \"Se tahtoo kalaa\", päätteli Maija silloin alistuvasti, haki\nvapansa ja lähti rantaan, Kallen räpiköidessä ja koikkiessa rinnalla.\nJos onni oli hyvä, kuului saunarannasta pian tyytyväinen klunksaus\nja kraakaisu, ja hetken perästä toverukset palasivat takaisin, Kalle\nusein istuen Maijan olkapäällä. (\"Minulla on niin huono leninki,\nettei se mitään haittaa\", huomautti Maija tällöin äidin varoittaviin\nepäilyksiin).\n\nTästä Kallen ruokkimisestahan Pojun varsinainen onkiminen, hänen\nkalamiesuransa, alkoikin. Oli helteisin päivä mitä muistankaan, järvi\nkuin kuvastin -- kuinka monta kertaa se on sellainen ollut, en osaa\nsanoa: mielessä väikkyy laskematon määrä kauniin kuvastimen heloa,\ntaivaan sineä ja kesän lämpöä:\n\n    Välke päivän ulapalla,\n    kulku pilven korkealla,\n    laulu linnun lehdikossa,\n    nauru lapsen ruohikossa,\n    mieli miehen tyyni, lauha,\n    sydämessä suuri rauha --.\n\nVietämme päivää rantakoivikon varjossa riippumatoissa, lueskellen,\ntorkkuen, uiden. Varsinkin Maija osoittaa uimaharjoituksissaan\nerikoista tarmoa, Pojun pulikoidessa vielä korttelin syvyisessä\nrantavedessä. Kallekin saapuu uimaan, räpiköitsee aivan matalalla,\npieksää siivillään, ja nousee sitten jonkin verran kurjassa kunnossa\nistumaan kannon nokkaan, kuumaan paisteeseen, suorien höyheniänsä\nja harventaen kotieläimiänsä. Saatuaan pukunsa kuntoon se yhtäkkiä\nkraakaisee Maijaan päin käheästi ja vaativaisesti, ja Maija ryhtyy\nalistuen narraamaan särkeä onkeensa. Näitä uiskentelee pitkin rantaa,\nsilmät tapilla vahtien, olisiko lepistä sattunut putoamaan matonen\nveteen, ja kokemattomuudessaan aina joskus erehtyen haukkaamaan Maijan\nsyöttiä niin persosti, että ongen kärki jää leukain sisäpuolelle.\nJa silloin sitä lähdettiin eri retkelle. Mutta tuota ahventa, joka\nasuu tuon vyötärön syvyydellä olevan vanhan pohjalieon varjossa, ei\nniinkään huiputeta. Jurona ja puhumattomana se saattaa kyllä lähestyä\nMaijan onkea, kiusallisen hitaasti ja harkitsevasti, lopuksi ihan\nmillin kerralla -- hyvästi se osaakin pitää perää ja hallita kulkuaan\n--, kunnes vihdoin pysähtyy ihan ongen ääreen, puolen vaaksan päähän.\nSiinä se muljottaa suurilla silmillään syöttiin, joka kiemurtelee\nhoukuttelevasti, harkitsee asiaa puolin ja toisin, makusteleekin\nkaarevilla, pessimistiseen ilmeeseen vakiintuneilla leuoillaan -- ja\nkääntyy arvokkaasti, äänettömän halveksimisen kuvana, pois, uiden\nhitaasti takaisin vartiopaikallensa lieon varjoon. Mitä se syö? Onko\nse sama paappa, joka väliin ajaa tuossa matalalla pikku kaloja, niin\nettä nämä pirahtelevat joka haaralle kuin sirpaleet, ja näyttää joskus\nveden pinnalle ammottavaa kitaansa? Todennäköisesti. Se on vakava ja\nperiaatteellinen ilmestys tuo ahven-ukko, jolle hengessä kohautan\nhattuani.\n\nMutta piti sanomani, että myös Poju tahtoi nyt ruveta vakavin\ntarkoituksin onkimaan, eikähän siihen mitään estettä ollut, koska\nolin jo aikaisemmin laittanut hänen onkensa kuntoon. Pistin madon\nkoukkuun ja pikku mies kahlasi rannalle ajautuneen tukin päähän\nseisomaan, koko ajan puhuen itsekseen ja kehuen: \"Minä kun rupeankin\ntässä onkimaan... lähteekin eri suuria kaloja... kyllä minä osaan\nonkia... ei Maija saakaan niin suuria kaloja kuin minä.\" Samalla hän\nheittää läjähdytti siimansa niin kovasti veteen, että ahven-ukon\nevät värähtivät, ja alkoi järkähtämättömän kiinteästi tuijottaa\nkuuluvaiseen, kuten onkimiesten tulee. Mutta nytpä tapahtui se ihme,\nettä kuuluvainen rupesikin pulpahtelemaan veden alle ja päälle, jolloin\nPoju säikähtäen ja ällistyen riipaisi siiman ylös. Uskomatonta mutta\ntotta: hänen sanomattomaksi hämmästyksekseen potki ongessa vaaksan\npituinen kala, pieni kevytmielinen lahnanpasuri, kuten sitten saalista\ntutkiessamme totesimme. Innoissaan ja hädissään onkimies pudota\npulahti järveen tukkinsa päältä, mutta välipä sillä näin hellepäivänä\nja melkein alastomana. Menestys, varsinkin äkillinen, menee kuten\ntunnettua ihmiselle päähän. Tämän lain alainen oli pikku Pojukin.\nMalttamatta edes irroittaa kalaa ongesta, mikä herätti Kallen kuuluvaa,\ntyytymättömällä nirinällä, siipien räpytyksellä ja kiukkuisilla\nkraakaisuilla ilmaistua mielipahaa, hän törmäili rannalla edestakaisin\nhöpisten itsekseen: \"Minä menen näyttämään äidille... eri suuren\nkalan... enkö minä ole mainio onkimies... ei Maija ole milloinkaan\nsaanut näin suurta kalaa...\" Ei puhettakaan, että sitä olisi annettu\nKallelle, joka aivan tyrmistyi moisesta tylyydestä ja painui kantonsa\npäähän mykkänä, huonosti kohdeltuna, traagillisena luontokappaleena.\nKoko ajan isoäänisesti kehuen Poju kiikutti kalan keittiöön, jossa\narvasi äidin olevan valmistamassa kahvipöytään jotakin pientä ja\nvaatimatonta, mutta juuri siksi niin mieluista yllätystä.\n\nMaija oli sattunut tämän tapahtuessa olemaan äidin mukana ja\nkuultuaan jo kauas Pojun isoäänisen tohinan saapui rantaan uteliaana\nja kiinteänä kuin Olkkolaisen Heikin kissa. Nähtyään Pojun hyvän\nkalaonnen ja kuultuaan hänen kerskailunsa hän kalpeni huomattavasti,\nnipisti huulensa päättäväisesti yhteen ja seisoi hetken kuluttua\njärvessä, hiukan synkkämielisesti tuijottaen kuuluvaiseensa. Hän oli\nperheen varsinainen onkija ja hänen maineensa oli vaarassa. Se oli\npelastettava. Asia muuttui sitä jännittävämmäksi, kun Poju palasi\ntömisten rantaan ja ilmoitti äidin pyytäneen häntä onkimaan vielä\nmuutamia isoja kaloja, jolloin ne riittäisivät päivälliseksi. Kukaan ei\nenää ajatellut Kallea, joka katkerana jonkin kerran kraakaisi kantonsa\nnenästä.\n\nPian sitten saatiin nähdä, että aina on \"kehumatta paras\". Ilmeisesti\nkasvattavassa tarkoituksessa kalat järjestänsä nyt syrjäyttivät Pojun\nongen, tärppien sitä ahkerammin Maijan onkea. Maija veti kalan toisensa\njälkeen itsekin hämmästyneenä hyvästä onnestaan. Mutta yhä synkempään\npilveen peittyi Pojun otsa, kunnes hän, kykenemättä enää salaamaan\nkateuttaan, rupesi ääneensä itkemään sitä, ettemme me (hän ja minä)\nsaaneet milloinkaan kalaa. Lopuksi hän ilmoitti, ettei hän tahdokaan\nonkia, ettei onkiminen ole hauskaa, ja rupesi leikkimään moottoria,\ntaitavasti matkien sanottujen koneiden \"syksytystä\". Mutta Kalle oli\nnyt tyytyväinen: kuului nirinää, kraakaisuja ja useitakin makeita\nklunksauksia. Se sai monta kalaa, tullen niin täyteen, että viimeisen\npyrstö jäi ulkopuolelle, ja lysähti raukeana nukkumaan kantonsa\npäähän. (Iltapäivällä oli hiukan ukkosta ja sadetta sen verran, että\nilma puhdistui ja raitistui. Ukkospilven järkäleitä liikuskeli vielä\nillallakin, mutta ne eivät olleet purkupäällä. Päivälliseksi oli\nkeitettyä haukea, munakastiketta ja mansikoita.)\n\nTällaisin merkein Kallen elämä jatkui rauhallisesti ja vaurastuvasta\nSyöttäjänsä Maijan se valitsi erikoiseksi suojeluspyhimyksekseen,\nosoittaen hänelle luottamustaan. Pojua se epäili äkillisistä ja\nlapsellisista päähänpistoista, väistyen hänen tieltään. Tämä johtui\nkai etupäässä siitä tavasta, jolla Poju oli opettanut sen lentämään.\nKiiruhtaakseen tämän taidon kehittymistä Poju näet kursailematta heitti\nKallen ilmaan, jossa se aluksi hätääntyneenä kraakuili ja pyöriskeli,\nmuksahtaen lopuksi heinikkoon, mutta jossa se muutaman kerran perästä\nselvisikin siivilleen ja puolipökerryksissä päätyi vajan katolle.\nKatsottuaan siellä kummastuksissaan kaikki ilmansuunnat, maan ja\ntaivaan, se ymmärsi osaavansa lentää, mutta ei päästänyt enää Pojua\nlähellensä. Minua se kohteli vihamielisesti, tökkien sääriin, jos\nmenin lähelle. Se ei ilmeisesti hyväksynyt ammattiani, sillä pian\ntotesimme sen vihaavan kyniä. Ne se varasti, milloin silmä välttyi,\nja vei keittiön katolle, savupiipun juurelle. Tämä oli mielestäni\nmerkillistä ja keskustelin siitä huolestuneena perheen kanssa; Maija\ntiesi järkevän selityksen: \"Kalle pelkää, että kirjoitat hänestä joskus\nvalheita, ja koettaa estää sitä.\" -- \"Onko niin?\" kysyin Kallelta, joka\nvakavana tuijotti minuun pikimustilla silmäherneillään. \"Kraak\", tuli\nvastaukseksi.\n\nJos kynäni olisivat olleet kiiltäviä koruesineitä, olisi Kallen\nmenettelyn saattanut ymmärtää, mutta sellaisia ne eivät olleet. Totta\npuhuen nämä ns. \"kynäni\" olivat vallan kurjia hätävaroja, yksi tehty\nkaislan kappaleesta ja toinen tavallisesta tikusta, johon terä piti\nsitoa kiinni. Lyijykynät taas olivat viheliäisiä pätkiä, jotka juuri\nja juuri sai pysymään hyppysissä. Tämä alennustila johtui siitä\nvanhasta luonnonlaista, että suutarilla itsellään -- tai oikeammin\nhänen eukollaan -- on aina huonot kengät. Mikä lienee ollut, etten\nmilloinkaan kaupungista lähdettäessä muistanut varata kyniä mukaan?\nEhkä se, ettei niitä sielläkään erikoisemmin ollut -- olisi pitänyt\nvasiten lähteä ostamaan, eikä sitä viitsinyt tehdä. Ja täällä maalla ei\nkaupassa käydessä milloinkaan muistanut ostaa kynää -- oli niin paljon\nmuuta ostamista, että sellaisen joutavan kapineen kuin kynän lisääminen\nlaskuun ja taakkaan tuntui vallan mahdottomalta. Tätä kurjuutta (muste\noli viimetalvista sakkaa) olisi jatkunut kukaties kuinka kauan, ellei\nvanha enoni olisi kuollut ja hänen korkkivartinen mustekynänsä, jolla\nhän oli jaellut nelosia ja viitosia monelle sukupolvelle, saapunut\nmuun rojun joukossa huvilalle. Totesin silloin kohtalon suopeuden:\ntärkeimmän työkaluni, jonka puutteessa olin kauan ollut, se oli näin\nminulle pyhänä perintöosuutena toimittanut. Kynien puute poistui\nmyöhemmin senkin kautta, että tultuaan täysi-ikäisiksi \"tytöt\"\nrupesivat kirjoittelemaan rakkauskirjeitä. Kylläpä silloin ilmestyi\ntaloon hienovartisia kyniä kuin unelmia, kynänteriä, mustettakin,\nkirjepaperia ja -kuoria, niin kauniita, etten kehdannut niitä käyttää.\nNiin että täkäli minäkin heidän ensi lemmestään hyödyin.\n\nVanha kokemus siitä, että varis pitää kiiltävistä esineistä,\nosoittautui pian todeksi: missä vain Kalle näki sellaisen -- soljen,\nlusikan, Pojun leikkikalun --, sen silmiin syttyi himokas kiilto ja\nse melkein unohti arvokkuutensa tullessaan tökkäämään sitä nyt jo\nkomealla, terävällä, kaikin puolin kunnioitettavalla nokallaan. Jos\nse sai sen irti eikä kukaan estänyt, se varmasti vei sen johonkin\nkätköpaikkaansa. Kätkemisen vaisto sillä oli aivan sairaalloinen: mitä\nhyvänsä sen tielle sattui irtonaista, pientä ja mukavaa, sen se vei\njonnekin piiloon, jos ei muualle, niin kaivoi hiekkaan. Näitä kätköjä\nsillä oli niin paljon, ettei se tietenkään ollut itsekään niistä\nselvillä -- unohti ne luultavasti heti. Mutta tämä kaikki osoitti\nilmeistä älykkyyttä. Englantilainen professori, joka sattui käymään\nhuvilalla, tuijotteli Kallea kauan silmiin, sanoi näkevänsä niissä\nihmisen älyä, ja pelkäävänsä sitä. Kalle olikin viime aikoina ottanut\nsen pahan tavan, että lentää ropsautti takaa päin kulkijan niskaan,\nsäikäyttäen hänet joskus pahanpäiväisesti. Luultavasti se huvitteli\ntällä poikamaisella tavalla.\n\nSe näet oli huvinhaluinen, yksitoikkoisesta totisuudestaan huolimatta.\nKun Maija nousi pyörälleen ja läksi ajelemaan puutarhaan, lensi Kalle\nheti istumaan ohjaustangolle ja pysytteli siinä tasapainossa siipiä\nräpytellen ja kraakkuen riemusta. Kun lähdettiin kylään päin, se lentää\nkahnusti edeltä, ensin ns. Kirkkorantaan, jossa se odotti, ilmaisten\nläsnäolonsa iloisella kraakauksella, \"että täällä sitä ollaan\", ja\nsitten ns. Punaiselle portille, josta se ei enää suostunut lähtemään\nkauemmas. Siinä se istua mollotti vakavana, katsellen epäluuloisesti\neteensä avautuvaa kylämaisemaa, jota aurinko kauniisti valaisi.\n(Kaukaa siinsi autereinen Sappeenvaara ja ikuiset pilvet keinuivat\npumpulipehmeinä kesäisessä avaruudessa). Kun oli palattu kotiin, se\nilmestyi taas omia aikojaan istua kököttelemään mielipaikoilleen,\najelemaan Maijan pyörällä, sotkemaan emännän marjapuurovateja, jotka\nolivat jäähtymässä etehisen penkillä, vartioimaan, oliko jossakin\nvarastettavaa, tuumailemaan ikuisia tuuminkejaan ja tekemään milloin\nmitäkin askaretta, kuten miehen tulee. Yöksi se istahti vilpolan\nseinässä olevalle poronsarvelle ja nukkui siinä vain toisella silmällä,\njuhlallisena ja valppaana.\n\nElokuun puolella, jolloin se oli jo täysikasvuinen ja jolloin\nvariskansa parveilee lukuisasti kuhilaita täynnä olevilla vainioilla,\nse usein vaipui syviin mietteisiin kuullessaan veljiensä ja siskojensa\nääntä. Nämä olivat ilmeisesti todenneet, että huvilan väen parissa\nasui heikäläinen, joko käsittämättömän rohkea sielu tai sitten katala\nluopio, koska ei näyttänyt pelkäävän ihmistä, tätä kaikkien kokemusten\nmukaan vaarallisinta ja kavalinta olentoa. Yhä useammin niitä lentää\nkahnutti huvilan yli korkealla äänellä vaakkuen Kallelle. Pois ne\nsitä kutsuivat, ehkä herjasivat ja moittivat sitä luopioksi, joka\noli hyljännyt oman kansansa ja mennyt noiden ympärileikkaamattomien\norjaksi. Olin kuulevinani niiden äänestä halveksivan sävyn ja myönsin\ntunnossani, että tällaiseen kannanottoon ihmissukuun nähden saattoi\nhyvinkin olla syytä. Kalle kuunteli ääniä tarkkaavaisesti, mustat\nsilmäherneet kiiltäen ja peitenahka väliin salamannopeasti niiden\npäällä vilahtaen, mutta ei sanonut mitään, vain hiukan kyyristyi kuin\nolisi pelännyt, että nyt ne heittävät sitä jollakin. Ja sitten se istui\ntotisena ja puhumattomana tuntikausia, muistamatta aina lentää Maijan\npyörällekään istumaan.\n\nEnnenpitkää kuitenkin totesimme sen ruvenneen tekemään\ntiedustelumatkoja ensin aitamme takana oleville pelloille ja sitten yhä\nkauemmaksi. Joskus Maija ja Poju saivat huudella sitä turhaan, mutta\ntoisen kerran se saattoi vastata läheiseltä pellolta, jossa varikset\nparhaillaan vakavassa ruoturintamassa, lihavan miehen verkkaisin,\nlerkkuvin askelin, etenivät pitkin sarkaa, noukkien kitaansa jos\nmitä ensiluokkaista tuoretta ravintoa. Kuullessaan Maijan kutsuvan\näänen Kalle pysähtyi, katsoi olkapäänsä yli meihin päin, epäröi\nhiukan, noppasi vielä yhden lihavuuttaan halkeavan etanan, kuivasi\nnokkansa vetäisemällä sitä kahden puolen ruohikkoon, ja lähti lentää\nkahnustelemaan kotiin, ajatellen, mitähän Maijalla nyt on asiaa. Mutta\neihän Maijalla erikoisempia ollut, kynsi vain mukavasti niskasta,\njolloin Kalle nirisi tyytyväisesti, avasi kitansa ja rapisteli\nsiivillään. Ajeltiin sitten muutama lenkki pyörällä, seurusteltiin, ja\nniinhän ilta taas meni, kunnes Maija pisti peukalon suuhun ja Kalle\nkiipesi poronsarvelleen.\n\nIlmeistä oli, että varismaailmassa olivat käynnissä valtavat\nsyyskäräjät. Syrjäinenkin ja ummikko saattoi ymmärtää, että jotakin\noli tekeillä Kärpäsenhännän koivikossa, jonne paikkakunnan varikset\nkokoontuivat iltanuotiolle ennen maatamenoa. Niitä oli siellä\nviisinkymmenin. Jako-ojan niemessä, huvilan puolella salmea, asui\ntoinen samankokoinen armeija. Ensin vaakuttiin uhkaavasti yhteinen\nvoimannäyte molemmilta puolilta, sitten keskustelivat karheaääniset\nkenraalit hetken aikaa tiukasti ja peräänantamattomasti, kunnes\näänilaji tuntui vähän lauhtuvan ja airueet rupesivat lentelemään\nedestakaisin. Olisi ollut soma tietää, mitä siinä harkittiin.\nOliko Kalle mukana noissa käräjissä tai oliko hän ehkä ihan niiden\naiheenakin, siitä ei ole historiaan jäänyt lähempää merkintää.\nTarkkaavaisesti se ainakin kotona ollessaan kuunteli kansansa puhetta.\nVariskansa ei tuottanut meille mitään häiriötä, joten Kalle ei\nraportteerannut meistä epäedullisia tietoja. Melkeinpä olimme lopuksi\nhuomaavinamme niiden äänessä ja lennossa sekä muussa esiintymisessä\njonkinmoista hienotunteisuutta, mikä kyllä voi olla kuvittelua.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    \"Mi ompi ilo ilmassa,\n    mi ompi ilo maassa,\n    kun varikset kuin kilvassa\n    nyt huutaa tuolla haassa?\n    Mi ähinä, mi sähinä,\n    mi vaakunta niin vankka,\n    mi räävitönten rähinä\n    ja saki musta sankka?\"\n\n    \"Vait! Etkö tiedä, onneton,\n    ei oo se mikään saki;\n    sen tunnuksina ponnet on\n    ja tehtävänä laki.\n    On variksilla valta nyt,\n    niin taivaan Luoja sääsi:\n    näin huoliensa alta nyt\n    Hän näppärästi pääsi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta uskottomuudesta huvilan väkeä kohtaan ei Kallea ainakaan voi\nsyyttää, onpa vika siinä asiassa päinvastoin huvilan väen puolella.\nMaija ja Poju neuvottelivat usein, mitä Kallelle tehtäisiin, kun\ntäytyisi muuttaa Helsinkiin, mutta pääsemättä käytännöllisiin\ntuloksiin. Olisi ollut ennenkuulumatonta pistää varis häkkiin ja viedä\nse elättilinnuksi kaupunkiin. Maija tajusi, ettei se käynyt. Kalle itse\nolisi siihen kyllä alistunut, sillä sitenhän se olisi päässyt suureen\nmailmaan, uusiin oloihin, joista olisi ollut taas maalle palattaessa\npaljon kertomista, mutta --. Niin, Kalle ei ollut helsinkiläisoloihin\nkyllin sivistynyt, sen henkilökohtainen siisteys ei ollut moitteeton.\nTäytyi luopua siitä ajatuksesta. Todettuamme, että se oli lopuksi\ntutustunut omaan kansaansa, lohduttauduimme sillä, että sen joukkoon se\nsitten menee, kun ei meitä enää huvilalla ole.\n\nNiin Kalle tekikin, mutta ei silti meitä unohtanut. Rannan Iida,\njoka piti huvilasta syksyhuolta, tiedoitti, että usein kun hän\nsaapui huvilalle, sinne ilmestyi Kallekin, istuen totisena jossakin\nlähettyvillä ja tuijottaen Iidaan -- niin eukko oli kuvitellut --\nmurheellisesti, joskus karheasti kraakaisten. Vilpolan räystäällä se\noli usein istunut, väliin sadeilmallakin, märkänä ja surkeana, pää\nkallellaan. Näitä tietoja ei Maijalle uskallettu sanoa. Vähitellen\noli Kalle poloinen sitten oppinut tajuamaan, etteivät hänen ystävänsä\npalaisi enää, että hänen kesäinen maailmansa, huvilansa, oli vaipunut\nsyksyn yksinäiseen alakuloisuuteen, arkana kyyristyen surullisesti\nsuhisevien petäjien alle. Niin se retkeili veljiensä mukana yhä\nkauemmaksi, ehkä joskus -- sitä ei tiedetä, mutta tahdon uskoa niin --\npalaten vilpolan räystäälle suremaan.\n\nPitkin syksyä Maija ja Poju haaveilivat, mitä Kalle nyt mahtoi\nhuvilalla tehdä, ja isot tytöt keksivät juttuja Kallen niskaan. Mutta\ntosiasia oli toinen -- sen kertominen koskee. Olimme hyvyydessämme\nantaneet Kallelle vaarallisen lahjan: opettaneet sille, ettei sen\ntarvinnut pelätä ihmistä. Kukaan ei ollut milloinkaan sanonut sille\npahaa sanaa; rouvan hätistellessä sitä pois marjavatien kimpusta se\nnautti erikoisesti, sillä tämä oli sen mielestä mitä hauskinta leikkiä.\nTämän vuoksi se lähestyi luottavaisesti kaikkia. Huvikseen sen sitten\nmyöhäsyksyllä ampui joku metsämies, jota se aidan selältä oli ruvennut\ntuttavallisesti puhuttelemaan, laskien sen lähellensä. Sehän oli vain\nKalle, varis, yleisesti halveksittu lintu, mutta siitä huolimatta\ntäytti sydämemme murhenäytelmän vakava tuntu. Ja saatuansa kuulla\ntotuuden Maija ja Poju itkivät. Siitä on jo kauan, mutta he muistelevat\nuskollista Kalleansa vieläkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen jossakin maininnut siitä, kuinka \"isot tytöt\", ollessaan vielä\npieniä, eräänä päivänä kummastelivat vilpolassa lenteleviä \"isoja\nkärpäsiä\". He eivät vielä tunteneet pääskysiä, joita kyllä oli\nkylän taloissa. Huvilalle niitä ilmestyi nyt ensi kerran, kesäkuun\nkeskivaiheilla, mikä johtui siitä, että järven toisella puolella,\nTöyräniemen talossa, oli purettu sauna ja sen eteisen laessa asustanut\npääskyspari oli näin joutunut kodittomaksi. Sydäntä sykähdytti nähdessä\nnämä todella ihmeelliset, ikäänkuin epätodelliset linnut; ei ole kumma,\nettä kansa on pitänyt niitä pyhinä. Ne tuovat siunausta taloon.\n\nNe lensivät tutkien pitkin vilpolan sisäseinää, pistäytyipä toinen\ntuvassakin, räpytellen hauskasti ympäri huonetta, laen rajassa.\nHelpottaakseni niiden työtä naulasin vilpolan nurkkaan laudan hyllyksi,\njohon voisivat rakentaa pesän, mutta se ei kelvannut. Ne katosivat\nja tulivat taas takaisin, ruveten muuraamaan pesää hirsien sauman\nvaraan, lautani viereen. Itsepähän paremmin tiesivät paikkansa. Savea\nne hakivat Jako-ojan suusta, jossa oli paljastunut sitkeätä lietettä,\nja uskomattoman joutuin pesän muuraaminen sujui. Tarkan suunnitelman\nmukaan savea paineltiin puuhun kiinni, selällään makaavan puolikuun\nmuotoon: siitä lähdettiin sitten kasvattamaan reunaa ylöspäin,\ntasaisesti kaartaen ja ohentaen, niin että pohjaan, keskelle, jäi\npaksuin tukipaikka. Heitimme pihalle pumpulinöhtää ja höyheniä, ja\nparissa päivässä oli pesä valmis. Oli outoa noin läheltä seurata\ntällaista luonnon alkukantaista rakennustyötä.\n\nSitten olikin pikku papan osuus asiassa selvä. Mamma laskeutui pesään\n\"rynkämöisilleen\" ja muuttui tärkeän näköiseksi, papan nuhjottaessa\nnolona hyllylaudallani, joka nyt sopivasti joutui sen istumapaikaksi.\nJos pappa yritti lähellekään, kuului pesästä kiukkuinen sähäys ja\npienet neulannupin kokoiset pikimustat silmät säkenöivät. Vasta\nillalla, kun rupesi olemaan hiukan viileämpää, kuului sovinnollisempaa\nsirkutusta kuin olisi mamma sanonut, että \"tule nyt sitten vähän\",\nja aivan oikein: kun menin katsomaan, lepäsivät siellä molemmat\nrakkaasti \"pää samalla tyynyllä\". Talon rouva oli tämän johdosta\ntyytyväinen, sillä hän oli jo ruvennut pitämään pääskysmammaa häijynä:\n\"Kun ei päästä toista edes lähellekään!\" Päivin pääskyspappa koetti\nparhaansa mukaan pitää huolta eukostaan, yhtämittaa kantaen sen\nsuuhun herkkupaloja, mutta väärin olisi sanoa hänen saaneen siitä\nedes suurkiitosta. Mamma antoi hänen päinvastoin joka kerta tietää\nkukakäski, \"että tähän sinä olet minut saattanut, kurja mies --\nkyllähän sinun on helppo, mutta asetupas minun asemaani!\", mitä kaikkea\npappa kuunteli vaiti ollen, tunnetulla syyllisyyden ilmeellä. Välillä\ntaas tehtiin sula sovinto, pussattiin, sirkuteltiin ja levättiin\nrakkaasti omassa pesässä.\n\nTämä pääskysten \"oma pesä\" tuli nyt tytöille kaiken maallisen onnen\nylimmäksi tunnukseksi. Varsinkin se heistä, joka totteli nimeä Sirkka,\nhaaveili loputtomasti \"omasta pesästä\". Kaikki, mitä tapahtui,\nkohdistui jollakin tavoin \"omaan pesään\". Sellainen oli yksin\nnoita-akoillakin, jotka esittivät Sirkan mielikuvituksessa tavattoman\ntärkeätä osaa, ja se seikka sai hänet hiukan hellemmin ajattelemaan\ntätä kaameata satuolentojen luokkaa. Voihan olla, että tuollaisessa\nnoita-akan pienessä tupasessa, joka on piilossa synkässä metsässä,\nisojen kummallisten puiden välissä, on hyvinkin lämmintä, kodikasta\nja mukavaa -- Sirkan silmäterät laajenivat suuriksi, tummiksi ja\nhaaveileviksi hänen tätä harkitessaan -- ellei akka itse olisi niin\nilkeä... Se pitää pääskysiä vankeina ja kiusaa niitä.\n\nKun sitten aika oli täytetty, ilmestyi pesään viisi poikasta. Tyttöjen\nsydän ihan särkyi heidän nähdessään niiden surkean avuttomuuden. Mutta\nnyt vasta touhu alkoi: sekä mamma että pappa lentää vilahtelivat\nyhtämittaa kuin välähdykset pesälle ja taas pois, tuoden pojilleen\ntoisen toistaan törkeämmän hyttysen, karvaisen madon, tai muun\nhyönteisen. Eikä näitä lapsia tarvinnut houkutella syömään: esteettä\nniiden avonaiseen pikku kitaan upposi vaikka minkä näköistä anteliaan\nluonnon tuotetta. Välillä oli mammalla aika urakka siivotessaan pesää,\njohon tuomaskuonaa uhkasi kertyä vallan mahdottomasti. Oikein siltä\nnäytti pääsevän helpotuksen huokaus, kun lapset vihdoin kehittyivät\nniin pitkälle, että ymmärsivät kääntyä perin pesän reunaan päin ja\nsiitä täräyttää hyvin tähdätyllä laukauksella ammuksensa suureen\ntuntemattomuuteen. Siritys ja sirkutus lisääntyi, mamma ja pappa\nvälillä riidellä kahauttivat, sitten istuttiin ikkunan päällyslaudalle\nja laulettiin sydämen pohjasta, oikein pallean voimalla, tuota\nloppumatonta kertomusta muinaisesta Saksanmatkasta ja Neitsyt\nMaariasta. Ja sitten lehahdettiin siivilleen, sujahdettiin tuosta\npuhelinlangan alitse rantaan, pyyhkäistiin keveästi pitkin veden\npintaa, jossa hyttysiä survoi niin sakeasti, ettei tarvinnut muuta kuin\nkiitää suu auki, jolloin niitä joutui kitaan kuin särkiä katiskaan.\nJa siitä ylös sinitaivaalle, yhä korkeammalle, niin että koko maailma\nselkineen, saarineen, peltoineen ja taloineen aukeni nähtäväksi\nkauniina, avarana, puhtaana. Siellä oli mukava liputella siivillään,\nleijailla ja liidellä, leikkiä kylän pääskysten kanssa, jotka tulivat\ntänne saakka uteliaina vierailemaan, ja visertää kilvan, niin että koko\navaruus kaikui. Ja sitten taas laskeuduttiin alas, siepattiin jostakin\nlihava toukka tai perhonen, vietiin se pesään, sirritettiin ja riidellä\nkahautettiin, ja taas lähdettiin.\n\nIkkunan ylin vuorilauta oli mukava laulupaikka, mutta melkein vielä\nhauskempi oli tyttöjen ullakkokamarin auki olevan ikkunan reuna.\nAamulla varhain siihen paistoi aurinko lämmittävästi ja herttaisesti,\nniin että siinä oli otollinen yön kankeutta sulatella. Kun Sirkka\neräänä aamuna hermostui tästä uudenlaatuisesta herätyskellosta\nja koetti hätistää pääskyspariskuntaa pois, ei tämä ollut käskyä\nymmärtävinään, vaan kahahti vihaisesti, suu auki, vastaan, ja lauloi\nsen minkä lauloi niin kauan kuin halusi. Ällistyksissään moisesta\nvastarinnasta näin hentojen ja arkojen lintujen puolelta kiltti Sirkka\nkömpi vuoteeseensa takaisin ja odotti kärsivällisesti, että arvoisa\nherrasväki suvaitsisi lopettaa konserttinsa. Kun työskentelimme\npuutarhassa kauniina kesäiltana, mieli hurmoksissa luonnon kauneudesta,\nilmestyi usein pääskysiä seuraksemme, istumaan humalikon seipäiden\nkärkiin tai aidalle, jopa maahan, laulamaan kodikkaasti, ja\nkatselemaan ja kuuntelemaan uteliaasti, pää kallellaan, kun vienoilla\nvihellysäänillä koetin ilmaista niille ystävällisiä tunteitamme. Nehän\netsivät ihmisten seuraa, eivätkä asetu autiotaloihin; huviloihin niitä\nei tule joka vuosi, mikä johtuu siitä, että nämä ovat enimmäkseen\nautioina toukokuun loppuun saakka, jolloin pääskyset saapuvat.\n\nSuurella vaivalla ja ahkeruudella on sitten lapset saatu kasvatetuiksi\nja täysikokoisiksi; on pidetty uupumattomia lentoharjoituksia ja\nsiinä välissä hauskaa sydämen pohjasta, kokoonnuttu suuriksi parviksi\nja lennelty milloin missäkin. Yöksi on kuitenkin palattu pienen\nrakkaan kotihuvilan vilpolaan, sinne, jossa on pesän vieressä lauta\nja vastapäätä kummallinen haarasarvi. Hyi -- sen jollakin piikillä\nistuu joskus kamala otus, varis, jota ei ole hyvä lähestyä ja josta\nkerrotaan ihan hirveitä asioita. Mutta ei se meille mitään tee, katsoa\nmollottaa vain joskus ja näyttää aatteelliselta. Yöt tulevat yhä\nkylmemmiksi, tuuli pysyttelee pohjoisessa, yltyen väliin vimmatuksi\nmyrskyksi, kuten eräänä syksynä, jolloin huvilan emäntä ja isäntä sekä\nPoju viipyivät siellä syyskuun puoliväliin saakka. Se piiskasi huvilaa\nhurjilla puuskilla ja hyytävän kylmillä ja rankoilla sadekuuroilla.\nToivonpilkahdustakaan ei näy, kaikki on syystulvaa hulveisillaan,\nkellastuneita lehtiä ja havuneulasia maa peittonaan. Vasta iltapäivällä\nrupeaa hiukan hellittämään -- menen pienelle retkelle puutarhaan ja\nrantaan. Ihmeekseni täällä, myrskyltä suojassa, lenteli ja ilakoitsi\npääskysparvi, väliin viistäen vettä, väliin liputellen ilmassa, mutta\nkuitenkin niin matalalla, että rantatörmän takaa vinkuva tuuli puhalsi\nniiden ylitse. Ja illan tullen, jolloin todellakin oli hyytävän kylmä,\nne hakeutuivat vilpolaan, toiset istuutuen poronsarvelle, toiset\nriippuen kynsistään oven yläkamanassa, kuin olisi oven raosta huokunut\nhiukan lämmintä. Ajattelimme ensin avata oven, jotta ne ehkä olisivat\ntulleet tupaan, mutta emme tehneet sitä lopuksikaan siitä pelosta,\nettä ne aamulla, päivän valjetessa, ehkä lentäisivät pahki ikkunoihin.\nLiikuttavaa oli nähdä, kuinka nuo pikku raukat täten turvautuivat\nihmisiin -- kun eivät jo olleet lähteneet etelään!\n\nKun seuraavana aamuna menin vilpolaan, olivat pääskyset jo tiessään;\nrunsaat visiittikortit vain todistivat, ettei niiden elämäntoiminta\nollut pysähtynyt. Oli kirkas, tyyni aamu, ruoho oli kuurassa, rannan\nhiekka jäässä. Ilmeisesti oli ollut ankara halla. Järvi oli kuin\nunelma, sumuharsojen parhaillaan hajotessa ja kimallellessa nousevan\nauringon säteissä. Menin rantaan, riipaisin moottorin käyntiin ja\nohjasin ulapalle, ajaen ilman päämäärää, yksin omien ajatusteni\nseurassa. Ja silloin kuului taivaalta iloinen, kirkas \"kvi-vit\":\npääskysparvi näyttäytyi kuin näky, välähteli valkoiselta ja puhtaalta,\nkatosi samalla kuin ilmestyi, jätti jälkeensä ihanan muiston. Ojensin\nkäteni, tunsin, kuinka siivetön, lentoon kykenemätön sieluni huusi\nniiden jälkeen, haluten sekin kohota korkealle, kauas, pois -- kunnes\nkaikki oli taas hiljaa, käteni putosi, ja pääni vaipui masentuneena...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEilen aamupäivällä, kävellessämme Maijun ja Pojun kanssa niemen\nkärjen alatietä, hämmästytti meidät peltopyy remahtamalla lentoon\naivan jalkaimme juuresta. Myöhemmin kuulin vilpolassa istuessani\nomituista linnun kirkunaa, kuin valittavaa \"kre-ääk, kre-ääk\". Samalla\nnäin peltopyyn kaula pitkällä juosta vilistävän ruohikossa ja pian\npemahti niitä lentoon pari kappaletta. Ja tänä aamuna, ollessamme\nkävelyllä peräpuutarhassa, juosta piipotti niitä pari pitkin käytäviä.\nSiivooja-eukot kertoivat nähneensä niitä usein toukokuulla palstaa\nlaastessaan; ne olivat silloin \"hautoneet tyhjää pesää\". Illalla\npuutarhassa ollessani kuulin taas tuon omituisen äänen ja rupesin\ntarkkaamaan ympäristöäni. Hetken kuluttua näinkin, kuinka peltopyypari\npuikahti aidan raosta puutarhaan, juoksenteli kaula matalana pitkin\nkäytäviä ja pujahti sitten ruohikkoon, lähtien menemään rantaan\npäin. Mutta nytpä menin minä hiipien perässä, varovasti kuin vaaniva\npartiolainen, pidin silmällä ruohon liikettä, ja totesin, että tuonne\nkuloruohikkoon, vanhan katajan juurelle, ne näyttivät pysähtyvän,\nsaman tien varrelle, josta ne ensi kerran olivat lähteneet lentoon.\nLäksin nyt muina miehinä huolettomasti menemään tuota tietä, katselin\ntaivaalle, viheltelin hiukan, mutta tarkastelin samalla huolellisesti\nniitä paikkoja, joihin pariskunnan olisi laskujeni mukaan pitänyt\npysähtyä. Vanhan katajan juurelta, kuloruohon keskeltä, katseeni\nyhtäkkiä erottikin matalaksi painuneen ruskean ruumiin ja pienen pään,\njonka kiiltävään katseeseen oli keskittynyt maailman korkein jännitys.\nEn muuttanut ilmettänikään, vaan siirtäen katseeni toisaalle jatkoin\nhyräillen kulkuani, selvästi tuntien, kuinka katajan juurella sydän\nlöi yhä rauhoittuneemmin, kunnes helpotuksen syvä huokaus hiljensi sen\naivan normaaliksi.\n\nTodettuani sitten toisen kerran, että pesä oli tyhjä, kurkistin sinne\nlähempää: siellä oli kaikkiaan 21 munaa! Olin ällistyksestä tuupertua\nselälleni nähdessäni tämän valtavan todistuksen tuotannon periaatteen\nnoudattamisesta. Mahtaa peltopyillä olla paljon vihollisia, jotka\nhävittävät niitä, sillä tästä pesästä päätellen saisimme muuten ihan\nkahlata peltopyissä. Ja miksi ei niillä olisikin vihollisia, esim.\ntuo ruskea kollikissa, joka käy syömässä kompostiläjällämme ja nyt\nparhaillaan vaeltaa rantaa kohti juhlallisen rauhallisena kuin tiikeri.\nEtkö pääse siitä nopeammin, senkin kirjavakylkinen peto! Se ei kiiruhda\naskeleitaan, vaan kääntäen päänsä luo minuun syvällisen vihreän\nkatseen, josta kuvastuu lukemattomien sukupolvien uhma ja alakuloisuus.\nTuollaiset voivat osua pesälle sattumalta, voivatpa oppia niitä\nhakemaankin, ja löydettyään esim. 21 munaa sisältävän peltopyyn pesän\nheidän ilonsa on luonnollisista syistä sangen suuri. Lähdin ajamaan\nkissaa takaa herättääkseni siinä tarpeellista kunnioitusta palstaani\nkohtaan, mutta se ryökäle säilytti vain kylmäverisyytensä, katsahti\nminuun vielä kerran ivallisen moittivasti ja katosi pensaikkoon.\n\nEräänä aamuna sitten totesimme, että nyt oli poikue valmis: pesässä\noli vain munankuoria. Se on ollut jännittävä hetki, kun on pitänyt\nsaada nuo kokemattomat, mutta itsepäiset pikku piipittäjät pidetyiksi\nyhdessä koossa ja johdetuiksi tästä ensin puutarhaan ja siitä sitten\nläheiseen ruispeltoon. Ja hyvää laskupäätä siinä on noin peltopyyemoksi\ntarvittu, jos mieli olla aina varma siitä, että kaikki ovat tallessa\nja mukana. Hissuksiin mennään, piipitetään hiljaa, kyyristytään\nruohikkoon heti, kun äiti hiukankaan varoittaa, ja niin saavutaan\nvihdoin ruispeltoon. Mikä ihana, viileä, varjoisa, sankka metsä tämä\nonkaan, niin turvallisen tuntuinen, hauskasti lainehtiva, siellä täällä\nsinisiä kukkia, jotka katsovat taivaalle kuin meren pohjasta. Ruispelto\nonkin kesän ihmeistä jännittävimpiä. Sen ojia pitkin on mainio hiipiä,\nsen kätkevään varjoon on mukava istahtaa, siellä voi rauhassa hiljaa\nkiertää käsivarren vyötäisille ja katsoa -- hm -- se on luonnon\nvarustama piilopaikka kaikkia turvanhakijoita varten. Niin opetti\npeltopyyemokin lapsilleen, lisäten vain, että sitten kun näette sen\nrupeavan laidasta kaatumaan, niin silloin kiiruhtakaa kaurapeltoon; se\nseisoo kauemmin. Onhan sielläkin vaaransa, mutta niitä on joka paikassa.\n\nTuntui, että peltopyyt olivat kadonneet ihan jäljettömiin, mutta eipäs:\neräänä elokuun päivänä, jolloin ihana ruismetsä oli jo kuhilaina,\nhämmästytti meitä kylätiellä kokonainen parvi. Ne tulivat jostakin,\njuoksivat edellämme kuin ruskeat pallot, katselivat kirkkaasti,\nsanoivat \"kre-ääk\" tai \"krivivik\", ja hävisivät. Olin talon emännän\nkanssa kävelyllä. Katselimme ihmeissämme lintuparvea, joka johdatti\nmieleen mannan, \"korven\", Israelin lapset ja maan lihavuuden.\nNimenomaan viimeksimainitun, sillä ne olivat kaikki niin söötisti\npyöreitä ja pullevia kuin parhaimmilleen lihoneet lapset, juosten\nsievästi siroilla jaloillaan ja kallistellen pientä päätänsä ja ohutta\nkaulaansa oikein koketisti. \"Katsopas tänne\", sanoin Kallelle, joka\noli edeltäpäin lentää kahnustanut Kirkkorantaan ja istua mollotti nyt\nseipäänkärjessä totisena kuin körttimuori, \"katsopas tänne ja pane\nmerkille naisellinen kauneus ja sirous, että oppisit itsekin vähän\nkäytöksen sulavuutta ja öljytympää esiintymistä\". \"Kraak!\", vastasi\nKalle karhean halveksivasti ja lähti lentää kahnuttamaan Punaiselle\nportille, josta tiesimme sen pian tapaavamme. Kalle oli vähän\nsellainen renkimies, joka ei erikoisemmin pitänyt väliä herraskaisesta\nhienostelusta.\n\nKävelyretkemme oli hauska. Lapset tulivat mukaan, ja ulotimme sen\naina Sulkajärven metsään ja Pälkänevuorelle saakka, sinne, jossa on\nkorkeita, ryhmyisiä kallioita, partaisia kuusia, komeita petäjiä ja\nkauniita riippakoivuja, pehmeätä sammalikkoa ja mehukkaita marjoja, ja\nsyvällä korven kohdussa pieni kimalteleva, itseänsä alati ihasteleva\njärvi. Ja sinne olisimme lopuksi illan hämyssä ihan eksyneet,\nellei opettaja olisi arvannut juuri niin käyvän, lähtien varoiksi\nrouvansa kanssa iltakävelylle sinne päin ja huhuillen meidät ajoissa\nkuuluville. Se piti vielä sanomani, että aina kun näen pienien\nsievien jalkojen mennä piipertävän, näen kirkkaat silmät ja kauniin\nkaulan nenässä kääntyilevän pään, nuoruuden sykähdyttävät ääriviivat,\nmuistan peltopyyparvea, noita siroja olentoja, jotka viehättävät\nitsetiedottomalla sulollaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäisiä huoliani huvilan valmistuttua oli saada sinne runsaasti\npesimäpönttöjä. Salmentaankylän mylläri Fredrik Koivisto, jonka\nnimi tulkoon kokonaisuudessaan tähän painetuksi, napsi niitä\nsitten talvitöikseen ohjeitteni mukaan kokoon niin paljon, etteipä\ntainnut enää paljoa sadasta puuttua, ja ostettiin niitä kai\nEläinsuojelusyhdistykseltäkin. Mylläri ja Rannan Matti killuivat ja\nkiipeilivät henkensä kaupalla puissa, moittien tikapuiden huonoutta ja\noksien lahoutta, ja saaden pöntöt lopuksi puiden kylkeen riippumaan.\nLoivat niihin sitten viimeisen hyväksyvän silmäyksen ja lähtivät taas\nmuihin töihin. Ei ollut tehtävissä muuta kuin odottaa asukkaita.\n\nJa niitä tuli. Asuntopula oli ilmeinen. Ensimmäisenä ja yleisimpänä\noli mustankirjava paarmalintu, tuo peukalon kokoinen terhakka olento,\njoka ehtii laulaa joka oksan nenästä todella sievän ja vaihtelevan\nliverryksensä, siitä huolimatta tarkoin hoitaen tehtävänsä.\nLeppälintukin tulee halukkaasti pönttöön, vaikka on arempi ja\nyksinäisempi kuin paarmalintu. Sen laulu on alttoa, tummaa, rikasta\nja sointuvaa, ja se on esiintymiselleen säästeliäämpi, kuten hieno\ntaiteilijaluonne ainakin. Loput pönttöjen asukkaista eivätkö nuo\nliene olleet talitinttejä, noita tiitteriä ja elämänhaluisia pikku\nöykkäreitä, joilla kuuluu kesän pitkään ehtivän olla kolmekin pesuutta.\nMutta nyt saakoon päiväkirja puheenvuoron:\n\nKesäk. 9 p. 19--. Erittäin kaunis sää: enimmäkseen poutaista, lämpö\n+15°-18°C, tuuli melkein olematon, läntinen. Järvi kuvastelee kultana\nja hopeana, heleimpään kevätvihreyteensä pukeutuneet koivut katselevat\nsen kalvosta kuvaansa ylen hämmästyneinä, ujoina, hurmautuneina.\nTullessamme kävelyltä kylältä päin lenteli edellämme käki puusta puuhun\nja kukahteli. Kukkui kai onnea. Alituisesti kuuluu palstalla tikan\nnakutusta, kun se hakkaa linnunpönttöjä. Jo heti tultuamme totesin,\nettä useimpain pönttöjen reikää oli rumasti hakaten isonnettu. Kukapa\nse muu olisi kuin tikka ja palokärki. Olen ruvennut epäilemään, että\nne mahdollisesti syövät munia ja poikasia niistä. Eräänä aamuna löytyi\npuutarhaan vievältä tieltä aivan ehyt, pieni, sinertävä muna, ja\nhernemaasta munankuoria. Tämän täsmällisemmin en tahdo tähän synkkiä\nepäilyksiäni kirjoittaa, mutta asia ei ole unohtuva.\n\nPäivälliseksi oli parsamunakasta ja rabarberipuuroa.\n\n    Kesäilta niinkuin runo,\n    maille hiipimässä uno,\n    vaipumassa linnunlaulu,\n    tummumassa soma taulu,\n    syntymässä siunaus hyvä,\n    huokaus sydämestä syvä.\n\n\"Kesäk. 12 p. 19--. Eilen satoi kuin saavista ankaran länsipohjoisen\npuhaltaessa. Iltapäivällä sade lakkasi, mutta tuuli kiihtyi myrskyksi,\njota jatkuu tänään. Aurinko kuitenkin paistaa, joskin silloin tällöin\npistäytyen pilven taakse. Lämpö on siinä +10°C. Eilen illalla olimme\nsaunassa -- nuorten koivunlehtien saunatuoksu on sanoin kuvaamatonta.\nKuhnailin siellä kauan, mietiskelin maailman asioita ja suuntasin\nharreilevan katseeni saunakamarin ikkunasta ulos, tuijotellen tuulessa\nriehuviin puidenlatvoihin ja tuntien pesässänsä kyyröttävän mäyrän\njuroa, mitään kaipaamatonta tyytyväisyyttä. Vihdoin kömmin minäkin\ntupaan, suoraan vuoteeseen, näytin pitkää nenää koko maailmalle ja\nvaivuin raskaaseen uneen.\"\n\nNyttemmin on käynyt selville, ettei linnunpönttöjen hakkaaja olekaan\ntikka. Omin silmin olen nähnyt, että se on noin varpusen kokoinen,\nvatsasta harmaa, selästä hiukan ruskeampi lintu, joka huutaa kimeästi:\n'Vink-vink-vink!' Intohimoisesti se hakkaa pöntön reiän reunaa,\nsaaden irti sälöjä, kunnes reikä on niin iso, että se mahtuu sisään.\nSaastaisen murtovarkaan lailla se ryömi reiästä, ja mitä se tekee\npönttöön päästyään, siitä ei ole epäilystäkään. Pienet paarmalinnut\nkoettavat turhaan hätistellä sitä pois: se kähähtää vain vihaisesti\nja hakkaa kuin vimmattu. Tämän katalan vihollisen tuhotöiden johdosta\nvallitsee palstalla yleinen suru ja viha. Poju puree hammasta, on\nkalpea ja kulkee koko päivän kivi kourassa.\n\nOn mietitty perusteellisesti, kuka ja mikä tämä paholainen voisi olla,\nja yksimielisesti päätelty, että sen täytyy olla pieni lepinkäinen.\nTämän linnun verenhimosta ja ryöstönhalustahan kerrotaan pöyristyttäviä\njuttuja. Kuuluu mm. pistävän eläviä linnunpoikasia orapihlajan ja\nkarviaispensaan piikkeihin, syödäkseen ne vasta sitten, kun ne ovat\nmädänneet tarpeeksi. Ennen ei tällaista petopariskuntaa ole palstalla\nhuomattu.\n\nKun ei ole pyssyä, on täytynyt tyytyä hätistelemään sitä pois kiviä\nheittelemällä ja ärjymällä. Kuultuaan lepinkäisen julmuudesta ja\nkavaluudesta Poju vaipui synkkiin, kostonhimoisiin mietelmiin. Kauan\nvaiti oltuaan ja tuumittuaan hän vihdoin ilmoitti laittavansa pahvista\nja puusta talon, ja sen sisään paljon ruutia ja bentsiiniä. Kun\n\"leivinkäinen\" tulee istumaan sen harjalle, hän räjähdyttää talon\nilmaan. Tämä suurenmoinen suunnitelma saavutti kaikkien ihailun, joskin\nuskallettiin epävarmasti huomauttaa, että entä lepinkäinen ei tulekaan\nistumaan talon harjalle -- mihin nuori herra vain hymähti halveksivasti.\n\nTulkoon siis peruutetuksi syytös, joka aikaisemmin on lausuttu tikkaa,\nmetsän suoraan lentelevää ja halkinaisen asiallista lintua vastaan.\n\n\"Kesäk. 28 p. 19--. Eilen olimme soutelemassa, päämääränä saari\nselällinen, jossa keitimme kahvia, loikoilimme, kuuntelimme tuulen\nsuhinaa männyissä ja tiirojen alakuloista kirinää. Tuli mieleen järven\nja muun luonnon ihanuutta katsellessa kysymys, kuinka monena kesänä\nlienee vielä sallittu tätä kauneutta nähdä. Lapset väittävät, ettei\n'vinkki' olekaan lepinkäinen, vaan käenpiika, sama lintu, joka on\nperustanut taloutensa vilpolan läheisessä männyssä olevaan parhaaseen\npönttöön. Verratessani minulle näytettyä kuvaa 'vinkkiin' totean lasten\nilmoituksen oikeaksi. Mielessäni vilahtaa hirsipuita, mestauspölkkyjä,\nteilirattaita ja muita sellaisia rangaistusvälineitä, kun samalla\nmuistan kuin Jukolan Juhani Nahkapeitturista, että rässyllä on akka ja\npaljon vinkuvia kakaroita perässä. Suuttumukseni lauhtuu ja päättelemme\nPojun kanssa, että kun vinkki ei voi itse mitään pahuudelleen, se kun\non luotu sellaiseksi, niin olkoon meidän puolestamme rauhassa.\"\n\nSiirtyköön huvilan päiväkirja nyt syrjään -- enempää se ei käenpiiasta\nmainitsekaan. Usein näin vilpolassa istuessani sen saapuvan kotiin\nja pujahtavan reiästä sisään, jolloin rupesi kuulumaan kodikasta\nsirkutusta. Pian oli reiässä alituisesti rivi pieniä päitä, suu\nammollaan, ja niiden ruokkimisessa oli kyllä täysi tekeminen.\nMutta rosvon ammatista vinkki näytti nyt luopuneen -- ei ainakaan\npönttöjen nakutusta enää kuulunut. Mikä sitten lienee tämän herätyksen\naiheuttanut -- joskushan pahantekijät muuttavat elämänsä.\n\nPientä lintuväkeä on palstalla runsaasti. Keväällä huomio kiintyy\nväkiselläkin peipposeen, joka tukevana, pyöreänä, rauhallisena astelee\nja välillä helähdyttää reilun, lyhyen ja selvän laulunsa: \"Voi jestas,\nkuinka täällä on kaunista!\" Sen puku on komea. Sanotaan, että ukko itse\ntulee etelästä aikaisemmin kuin puolisonsa ja keekoilee parisen viikkoa\nnuoren miehen kirjoissa, vihkisormus liivintaskussa, samalla katsellen\nitselleen huvilanpaikkaa. Tämä viimemainittu tarkoitusperä tekee\nmeistä aatetoverit. Mutta pönttöön ei tämä pappa mene, ei millään,\nvaan rakentaa huvilansa esim. oksan kainaloon tai tiheään katajaan.\nTuolla leikkituvan luona, vadelmikossa, kasvaa sellainen, ja kun eräänä\npäivänä myöhemmin kesällä Maija sattui osumaan sinnekin, pyrähti siitä\nlentoon aika pärähdyksellä peippo. Maija jäi katsomaan suu auki, sillä\naivan hänen edessään, kasvojen kohdalla, oli pesä ja siinä sarja yhtä\nällistyneitä, kirkassilmäisiä lapsia. Peipposen olemuksessa on jotakin\nturvallista, tyyntä ja rauhoittavaa.\n\nKuinka hento ja arka on sensijaan tuo harmaa paarmalintu, joka on\ntehnyt pesänsä vanhan koivun kyljessä olevaan lahopaikkaan. Kun\nvarovasti hiivin sen ohi ja luon siihen syrjäsilmäyksen, näen sen\npainautuvan niin matalaksi kuin se vain suinkin pääsee, ja katseesta\nloistaa kauhu. Mitä odottamattomimpiin paikkoihin ne pesivätkin, tuokin\nraukka -- en tiedä nimeäkään -- kuloruohikkoon melkein keskelle pihaa,\njossa sitä voi tietämättänsä milloin hyvänsä polkaista. Västäräkit\nkeikuttelevat pyrstöänsä pitkin rantoja ja pesivät sinne johonkin\nmukavaan koloon. Rastaalla on pesänsä tuossa pihamännyn haarassa, josta\nse uteliaasti pitää silmällä elämäämme.\n\nSitten tulee aika, jolloin poikaset lähtevät pöntöistä ja muista\npesistä lentoon. Sitä emojen sanomatonta hätää ja huolta! Linnunpoikia\ntulla pörisee lyhyin lapsellisin siivin alas puista kuin mehiläisiä,\npuolipyörryksissä pelastuen oksalle istumaan tai tupsahtaen maahan,\nsakeaan ruohikkoon, josta on vaikea päästä siivilleen. Eräänä\npäivänä lapset löytävät tällaisen raukan: on satanut, se on märkä,\nmuurahaiset ovat jo syöneet sen siipiä, sen silmissä on sanomattoman\nkärsivä ilme. Lasten tunteet pulppuavat, he tuovat linnun sisään,\nkuivaavat sen, laittavat sille \"oman pesän\", koettavat lempeällä\nväkivallalla syöttää sitä -- tekevät kaikki mitä voivat saadakseen\nsen virkistymään. Mutta se kyyröttää siinä vain liikahtamatta, silmät\nloistavat surullisina ja kärsien, väliin se hiukan avaa keltaista,\nvielä pehmeää nokkaansa, sen sydän sykkii yhä heikommin, ja -- nyt se\nkuoli! Lapset itkevät ja tuntevat olonsa hyvin alakuloiseksi, aurinko\npaistaa niin surullisesti. Mutta äiti huomaa: nyt vietetään pikku\nlinnun hautajaisia! Pian on tämä vanha pateettinen leikki täydessä\nmenossa: siinä hommataan hautajaisruokia, toinen laittaa ristiä ja\nseppelettä, kolmas kaivaa leikkilapiolla pientä hautaa. Ja sinne\npikku lintu sitten heitetään, multa muodostetaan kukkapenkiksi, joka\nreunustetaan pienillä valkoisilla kivillä, ja johon lopuksi pystytetään\nkissankäpäläseppeleellä koristettu risti. Ja sitten lapsista yhtäkkiä\ntuntuu niin rauhalliselta ja hyvältä, he unohtavat pienen linnunpojan,\nja ovat pian syventyneet johonkin uuteen leikkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Kuolonenkeli keinui hiljaa\n    kaislanlehdellä kerran,\n    katseli rannan kaunista viljaa,\n    muisteli käskyä Herran.\n\n    Rannan männyissä tuuli hellä\n    suhahteli surumieli;\n    raskas oli murhe sydämellä,\n    sanaton oli kieli.\n\n    Hiljaa istui se linturaukka,\n    oksalla kyyrötti, arka,\n    lähitse kiisi se ylpeä haukka,\n    sinua, lintu parka!\n\n    Pienen linnun sävelen vienon\n    kauaksi kantoi tuuli:\n    äänen sen hellän, aran ja hienon\n    taivahan Herra kuuli.\n\n    Pienen linnun armosta Herran\n    sydämen loppui huoli:\n    laulahti vielä viimeisen kerran,\n    oksalle koito kuoli.\n\n    Kuolonenkeli keinui hiljaa,\n    illassa yksin itki;\n    katseli rannan kaunista viljaa,\n    kukkia kuololle kitki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun on satanut ja sitten selvinnyt, kun on tyyntä ja aurinkoista ja\nilmassa on tulvanaan hienoa koivun tuoksua ja kauneudentunnelmaa,\nsilloin voi tuolta koivuniemeltä tai tästä jostakin ihan läheltä ruveta\nkuulumaan kummallisen kileä, kuin klarinetista puhallettu kiekaus,\nkirkas ja terävästi sointuva. Aina vähänpäästä se sanoo kiintoisasti,\nkysyvästi, juttelunhaluisesti: \"Kuha kie-huu!\" Selvästi tämä on sen\nääni, siitä ei voi erehtyä, ja lintu on siis äänensä niminen eli\nkuhankeittäjä.\n\nTulen kovin uteliaaksi, sillä tähän mennessä olen luullut sen asuvan\nvain luonnontieteellisissä kokoelmissa. Luonnontieteiden maisterit\nkyllä puhuvat siitä niinkuin olisivat nähneet sen elävänä metsässä,\nmutta tätä uskallan kohteliaimmin epäillä. Omituinen, salattuja\nasioita näkevä, armoitettu ihmisluokka muuten tuo, ja vielä erikoisen\nmustasukkainen terävänäköisyydestään. Tämän tiedän siitä, että kun me\npojat puolestamme luonnontieteen tunnilla joskus innostuimme muistamaan\neräitä hyvin harvinaisia kasveja tai eläimiä, ilmestyi Antti-maisterin\nsilmälaseihin pian epäilevä, arvosteleva välke, ja ellei asianomainen\nhavainnontekijä ollut ehtinyt harkita valhettansa täysin\nperusteellisesti, kuin paatunut rikoksentekijä rikostansa, maisteri\njohdatti hänet ennenpitkää epähienoilla, joutavan tunkeilevilla, jopa\nihan loukkaavilla kysymyksillä niin ohuelle jäälle, että se vaivoin\nkannatti miehensä hengissä toiselle rannalle. Tuumi lopuksi kuivasti:\n\"Saattaapa olla, istu!\", katseli asianomaista näkijäkykyä hetkisen\ntutkivasti, pureskeli viiksiään ja -- rupesi itse kertomaan omia\nhavaintojaan, joihin äsken nujerrettu potilas nyt suhtautui katkeran\nja ivallisen epäilevästi. Tällaista kalamiesten historioiden tyylistä\nkamppailua on Suomen kouluissa jatkunut siitä asti, kun luonnontieteitä\non niissä luettu, ja erinomaisen hyödyllistä se on ollut, sillä tuskin\nmissään muissa aineissa opettajat joutuvat niin suuressa määrässä\nomakohtaisella esimerkillään kiihoittamaan oppilaiden mielikuvitusta\nja kasvattamaan heidän asiallista esitystaitoaan, ottamalla huomioon\npienimmätkin todennäköisyysseikat.\n\nIhmekö siis, että kaikki lintutieteelliset, ornitologiset vaistoni\npörhöllään koetin koettamastakin päästyäni saada tuota kummallista\nlintua näköpiiriini, niin lähelle, että todellakin voisin sanoa\nnähneeni sen elävänä metsässä. Kuultuani sen äänen läksin\nhiipimään kuin indiaani, mutta useimmiten huonolla menestyksellä.\nSe oli tietenkin jo kaukaa nähnyt minut, kun muka joustavasti ja\näänettömästi, hämärästi muistellen indiaanikirjoista saatuja Nahkasukan\nhiipimisohjeita, lasken balettimaisesti kurotetun etukavioni maahan,\nniin varovasti, ettei pieninkään risu risahtaisi, -- pelokkaasti\nkummastellut, kukahan tuo metsärosvon näköinen mies oikein mahtaa\nolla, ja vaieten painunut tuuhean koivun latvalehdikön suojaan. Sieltä\nse oli katsellut, kuinka jatkoin varovaista hiipimistäni, tähystelin\ntyhmästi ylöspäin, parroittunut naama hassusti kekallaan, ja kuinka\njuuri jännittävimmällä hetkellä, luullessani, että tuossa koivussa\nsen varmasti täytyy olla, laho oksa olikin katkennut höyhenkeveän\nolemukseni alla, antaen aika nauskauksen. Kyllästyneenä viskaan silloin\ntuota viatonta koivua, jossa ei kuhankeittäjä ollut käynytkään,\nkatkenneen oksan toisella puoliskolla ja ärjäisen: \"Pääsetkö lentoon\nsieltä, pakana!\" Ei vastausta, ei äänt... juu: kuhankeittäjän\nklarinettikuvio raikuu jo sieltä päin, mistä juuri tulen! Tunnen tämän\npelin loukkaavan arvokkuuttani ja palaan määrätietoisin askelin kotiin.\nSilloin lehahtaa tuosta rinnekoivusta, vilpolan edustalta, lentoon\nkeltainen, rastaan kokoinen lintu, välähtäen kauniisti auringossa\nja kadoten hätäisesti lehdikön suojaan. Kivetyn paikalleni: se oli\nkuhankeittäjä! Nyt voin rehellisesti sanoa nähneeni sen vilahdukselta\nmetsässä.\n\nMutta huvilan emäntä, joka istuu mukavasti vilpolassa sukkia\nparsimassa, kertoo sen juuri äsken lentäneen sieltä päin, jonne\nolin mennyt, istahtaneen tuohon pieneen koivuun, ja siinä kauniisti\nlaulaneen, melkein nokka kiinni, kuin suupielestään. Kottaraisen\nkokoinen suunnilleen, ihan korean keltainen se oli ollut. \"Niin oli,\nnäinhän sen minäkin\", huomautan ylpeästi kuin sodasta pelastunut. Tämä\non ainoa kerta parinkymmenen vuoden aikana, jolloin olen nähnyt tuon\nkoivikon aran neidon. Sen äänen kyllä kuulemme joka kesä, melkein aina\nsilloin, kun sadekuuro on puhdistanut ilman, koivut tuoksuvat, järvi on\naivan tyyni, iltapäivän aurinko heloittaa, ja sadepisarat kimaltelevat\nja säkenöivät lehdillä ja ruohikossa. Silloin kauneus täyttää sen\nsydämen ja sen täytyy avata rintansa, ylistää Suomen luontoa kirkkaasti\nraikuvalla klarinettikuviollaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuvilan emännällä on lintujen joukossa oma erikoinen ystävänsä, jota\nhän heti keväällä saavuttuansa rupeaa kuuntelemaan. Se asuu tuolla\nniemen tyven alangossa, jossa kasvaa villiä viidakkoa, niittyvillaa,\nruskeita suokasveja ja kummallisia, pitkälehtisiä, kukinnolta\nsikarin näköisiä silkkitainoja. Tämä on outo ja harvinainen maailma,\njossa ihmissilmän välttyessä tapahtuu jos mitä elämän huvi- ja\nmurhenäytelmiä. Ohi mentäessä sieltä lehahtaa siivilleen isokuovi,\npitkänokkainen, humoristisen näköinen lintu, varismaisen verkkaisesti\nlentää kahnuttaen ja koikkelehtien, sekä huutaen surullisesti.\n\nHumoristinen tämä lintu onkin vain ulkomuodoltaan; sielunelämältään\nse on alakuloisuuden apea lintu. Miten haikealta tuntui ennen tarpoa\nLapin rannatonta suota, kuunnella tuulen vaisua suhinaa kitukasvuisissa\nkääkkyrämännyissä ja mättäiden kuloruohossa, hengittää kanervan väkevää\ntuoksua, olla sanaton ja selittämättömästä syystä alakuloinen -- ja\näkkiä herätä viklan valittavaan huutoon, johon se mahduttaa koko tämän\nmelankolian hienoimman väreilyn, pohjattoman tuskan, masennuksen ja\nnyyhkyttävän kohtaloonsa tyytymisen. Kuinka pinnallista onkaan komedian\nilo ja nautinto, kuinka syvällistä ja järkyttävää, kaikkiin ytimiin\nasti väreilevää murheen. Täällä huvilasuollani tervehtii meitä suruisen\nvirsiviklan sisar, melkein vielä alakuloisempaa säveltä laulava\nkuovi, sumuisten sadeilmojen eriskummallinen airut. Kuinka tavaton\nmäärä ammoin saatuja ja unohdettuja mielteitä herääkään sen ääntä\nkuunnellessa...\n\nLieneekö luulottelua, mutta niin vain olen tottunut ajattelemaan, että\nse antaa valituksensa kuulua varsinaisesti sateen tullen ja sateisina\npäivinä. Kun menee pilveen, kun varjot lankeavat hämärtyvinä maille,\ntuuli tuntuu kostealta ja huokaa raskaasti, aallot kohahtelevat\nväsyneesti ja mietteliäästi rannan hiekkaan, silloin rupeaa tuolta\nalangosta kuulumaan kuovin valitusta. Harvakseen iskien siivillään\ntuo outo lintu lentelee alangossa, lähipelloilla, kiertää huvilankin,\nja kaiuttaa valitusvirttänsä herkeämättä. Ja huvilan rouvan huulet\nrupeavat vapisemaan ja silmiin kihoaa vettä -- miksi, sitä hän ei\ntiedä; alakuloisuuden hieno runous se vain silloin hiipii sieluun,\nherkistäen sen luonnon salaisinten ja suloisinten väreilyjen\nkaikupohjaksi. Ja tämä rikastuttaa elämää, antaen sille syvyyttä\nja sisältöä, kohottaen ihmistä ja liittäen hänet salaperäiseen\nsukulaisuuteen sen kanssa, mitä ympärillämme on. Siksi huvilan emäntä\nrakastaa tätä lintua, suloisen surumielen ja kaihon herättäjää,\ntunnelmallisten sumupäivien sanansaattajaa, joka yhdessä luonnon kanssa\nelämän sanatonta alakuloisuutta itkeskelee. Ellei sitä keväällä rupea\nkuulumaan, hän usein muistaa kysyä sitä ja pelkää, että se on jäänyt\ntulematta etelästä, surmattu siellä jossakin, tai joutunut täällä\nketun tai muun tuholaisen saaliiksi. Mutta kun sen valitus sitten\nkajahtaa, kun kuulemme sen istuessamme vilpolassa ja katsoessamme\njärvelle, joka ilmeilee eloisasti sadepilvien ja valojen vaihdellessa,\nhän rauhoittuu, tuntee olonsa kodikkaaksi ja nauttii sen herättämistä\ntunnelmista. Silloin vasta hänestä ovat ikäänkuin kaikki asiat kunnossa\nja järjestyksessä, kun \"oma kuovikin\" on tullut. Nyt se lentää aivan\ntuosta pihamäntyjen latvoitse: näemme sen pitkän, keskeltä mutkalle\nkääntyneen nokan, ja mustat, isot silmät. Se vilkaisee meihin\nmerkitsevästi ja on kadonnut; vain ääni kuuluu sumusta nyyhkyttävänä ja\nruikuttavana. \"Sillä on nälkä\", selittää pikku tuolilla istuva Maija\nproosallisesti. Hän osaa nyt lukea, on kovasti innostunut kasvioppiin,\njota parhaillaan katselee, ja purkaa mietteensä lauluksi, jossa\nsanotaan vain:\n\n    \"Herkkusienen kehitys\n    ja herkkusienen kehitys\n    ja herkkusienen kehitys\n    ja -tys, -tys, -tys.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVäliin illoin kuulemme läheisen, kaislaisen Saunalahden suunnalta\nomituista, räikeätä huutoa, ikäänkuin olisi puhallettu särähtävä ääni\nvanhasta merkinantotorvesta. En voi ymmärtää, mikä lintu päästää\ntällaisen oudon kirkaisun, ja väliin hämärissä katselen sille suunnalle\nihan peläten. Särkelän Kustaa viimein ilmoittaa, että se on \"rono\" eli\nhärkälintu, yleisimmin tunnettu \"uikun\" nimellä. Vai se se onkin! Ei\nuskoisi katsellessa sen tyyntä soutelua tuossa lahdella, sen siroa,\ntöyhtökoristeista päätä, valkosilkkistä kaulaa ja rintaa, että se\nlempensä kiihkossa puhkeaa laulamaan näin epäsointuisella sävelellä.\nSiinä on jotakin salaperäistä. Se asuu luoksepääsemättömässä,\nläpinäkymättömässä kaislikossa, jossa aallotkaan eivät enää etene\nja jossa on hellepäivinä kuin troopillisessa suoseudussa. Komeat\nsiniset korennot vain särähtelevät ja istuutuvat kaislanlehdelle\nsyömään saalistaan, jossakin tuolla porahtaa paisteelle noussut\nhauki, ja punasulkaiset sorvat välähdyttävät metallinväristä kylkeään\nauringon helossa. Siellä, korkean kaislaläjän kärjessä, on ronolla\npesä, ja sieltä se sydän sykkien aikanaan saattelee avoimelle\nkotilahdelle silkkiuntuvaiset poikasensa, jotka herttaisesti piipittäen\nja sointuvasti piiskuttaen seurailevat emoansa. Laulu on ollut\nunohduksissa kauan, mutta nytpä taas joskus, kun aurinko on laskussansa\nja kaukometsät rusottavat kauniisti tyynenä päilyvän ulapan takaa, rono\navaa sydämensä ja raiuttaa komean merkinantopuhalluksen, niin että\nkaiku vastaa. Se on ylpeä työstään, onnellinen olossaan, elämän hurman\ntäyttämä -- sen täytyy taas laulaa!\n\nHerttaisempaa perheonnen kuvaa ei voi olla kuin rono ja sen sirot,\nsointuvasti visertävät lapset. Aamuvarhaisesta alkaen ne ovat\nliikkeellä, kiertelevät pitkin rantoja, lepäilevät auringon lämmössä,\ntaas kiertelevät ja sukeltelevat. Kukaan ei ahdista niitä, Saunalahti\nympäristöineen on kuin luonnonpuisto. Häiritsemättömän onnellisina\nne kasvavat ja opettelevat lentämään, kunnes sitten joskus syksyllä\nniiden rintaa paisuttaa outo kaiho, ja ne kohoavat siivilleen ja\nkatoavat. Seuraavana aamuna niitä ei enää näy; kesäinen hymyilevä\nSaunalahti liikahtelee yksin, levottomasti, sateen vihmoessa ja tuulen\nkahisuttaessa nyt jo kuivavaa kaislametsää. Pian se on painuva talven\nuneen muistelemaan mennyttä kesää ja odottamaan tulevaa.\n\nLintumaailma oikeastaan antaa ensimmäiset syksyn merkit. Ei mennä\npitkälti elokuuta, kun jo rupeaa kiertelemään elämänhaluisia,\nnälkäisiä, retkeileviä parvia, jotka puheliaina ja virkeinä syövät ja\njuttelevat joka puussa. Tuossa tulee hömötinttejä iloisina ja teerevinä\nkuin pikkupojat, terhakasti ja pelkäämättömästi tutkien joka oksan\nja ahtaen vatsaansa kaikenlaisia hyvyyksiä. Toista on nyt elämä kuin\ntalvella, jolloin ruoan saanti on väliin perin niukkaa, jolloin täytyy\nturvautua ihan arveluttaviin kepposiin, esim. häiritsemään talvilevossa\nolevia mehiläisiä. Lennähtää nälkäinen tintti pesän laudalle ja\nkoputtaa äänekkäästi ja vaativasti: ei kuulu mitään. Koputtaa toisen\nja kolmannen kerran, niin kauan, että talvihorteessa nukkuvat vartijat\nheräävät. \"Kuka siellä koputtaa?\" kuuluu nyt pesästä tiukka tiedustelu,\nmutta kavala vihollinen ei puhu mitään, odottaen vain hievahtamatta.\n\"Kuka siellä koputtaa keskellä yötä ihmisten ovelle?\" kivahtaa nyt\nmehiläisten vartiopäällikkö -- \"menkää tiehenne, taikka ma haen\npoliisin!\" Ei vastausta. Silloin mehiläispatrulli nousee pikkuhiljaa\nkiukutellen vuoteiltaan ja lähtee linnan portille katsomaan, kuka\nrauhanhäiritsijä on: heitä ei kuulu milloinkaan takaisin, sillä\ntintti syö heidät sikäli kuin he ilmestyivät aukosta, jättäen\ntähteeksi vain piikkipuolen. Mokomakin veitikka! Mutta kyllä siitä voi\ntällaista uskoa, kun se tuossa aivan käden ulottuvilla laulaa perin\nkiinnostuneesti, kallistelee päätänsä ja katselee uteliaasti pienillä\nneulannupin kokoisilla silmillään, samalla jo tutkien oksan latvasta\ntyveen ja sitten pyrähtäen menemään kuin harmaa hiiri.\n\nTikkoja on tänä syksynä lukuisasti, huutaapa palokärkikin silloin\ntällöin valitusvirttänsä, lentäen kiireesti ja touhukkaasti, rapsahtaen\npuun kylkeen kuuluvasti, ja takoen niin, että metsä raikuu. Ei mene\npäivääkään, ettei tikka ja useampikin tee retkeänsä palstan kautta,\ntullen kiireesti kirjavana ja kauniina, kiiveten aina kuin nykäisemällä\npuun runkoa ylöspäin, katsoen terävästi puolin ja toisin, ja samalla\njo hyvin odottamattomasti pyrähtäen lentoon. Aikaisemmin kesällä\nniitä näkyi harvoin -- olivat omissa pesäpuuhissaan silloin -- ja jos\njoku eksyi palstalle, nousi siitä kova meteli: \"Kvi-vit\", sanoivat\npääskyset ja siinä samassa oli tikka rievun ympärillä vihamielistä\npikkulintua kuin pilveä, häväisten ja häätäen sitä kurkun täydeltä.\nNyt eivät pikkueläjät enää välitä tikoista, jotka kyllä saavat\nrauhassa koputella niin paljon kuin tahtovat -- nyt on syntynyt\noudostuttavaa erimielisyyttä itse huvilan haltijain, varsinkin Rannan\nIidan kanssa, joka tuolla puutarhassa syystöissään kyökkäsee. Tikka\non näet huomannut, että lipputangon huipussa, melkein niillä main,\njossa nuora juoksee, on jotakin maukasta, joka sitä salaperäisesti\nhoukuttelee. Tuon tuostakin se muistaa tämän, ääntää iloisen räikeästi,\nrapsahtaa kiinni tankoon, joka on maalattu niin sileäksi, etteivät\nkynnet eivätkä pyrstöhöyhenien kärjet tahdo pysyä kiinni, ja rupeaa\ntakomaan niin että tanko tärisee, sälöt lentävät ja palsta raikuu.\nMutta mikä ääni tämä? Tikka keskeyttää työnsä ja katsoo ympärilleen\nja alas. Mikä on tuo akka tuossa tangon juurella ja mitä se äyskii ja\nviittilöi? Tikka katsoo Iidaa hetkisen vakavasti ja tutkivasti, mutta\nrupeaa sitten uudelleen työhönsä. Silloin kuuluu entistä kiukkuisempi\närjäisy ja kun tikka katsahtaa alas, niin eiköhän tottavieköön eukko\nihan heitä kivellä! Tikka pyrähtää siivilleen, rapsahtaa vähän matkan\npäässä männyn kylkeen, kiertää sen toiselle puolelle ja sieltä\nvarovasti kurkistaa, milloin tuo julmettunut eukko lähtisi pois. Jo\nmenee, lujittaa huiviaan, mutisee itsekseen ja katoaa tuonne humalikon\ntaa. Nyt! Tikka pyrähtää taas tangon nokkaan, takoo oikein hätähisen\nvimmalla ja saakin koloa melkoisesti isonnetuksi, kun eukko tulla\ntormuuttaa kivi kädessä, ärjäisee ja viskata keikauttaa -- tietäähän\nnaisten heittotaidon -- aivan toiselle suunnalle. Tikka täryyttää\ntankoa vielä muutamilla ytimekkäillä niskaiskuilla ja pyrähtää sitten\ntaas jonkin männyn taa pitämään silmällä eukkoa, joka huolissaan siinä\nseisoo ja mutisee, että nuo tikathan nyt vasta hirveitä ovat, kun\nhakkaavat tangon kohta ihan poikki. Tikasta tämä on hauskaa ja harva se\npäivä se muistaa käydä eukkoa kiusaamassa, saadenkin hakatuksi tankoon\nison loven. Mitä sitten lienee hakenut. Paljon niitä oli kuten sanottu\ntänä syksynä: ei tarvinnut metsässä missä hyvänsä kauaa kävellä, kun\njo kuului kirjavan linnun kodikas koputus, kirahtavan raikuva riekaisu\nja kynsien rapsahdus, kun se lensi männyn kylkeen. Ja käpyverstaita,\nnoita linnun älyn ja teknillisen taidon huippusaavutuksia, oli\nkaikkialla palstallakin useita. Vai eikö vaadita älyä siihen, että\nosaa miettiä, suunnitella ja vielä hakata männyn kaarnaan sellaisen\nalaspäin kapenevan kourun tai kuurnan, että käpy pysyy siinä mukavasti,\nkun tikka rupeaa sitä suomu suomulta kuorimaan? Varmasti vaaditaan,\nvieläpä enemmän kuin tyhmältä ihmiseltä. Tuossa, että lintu tekee\ntuollaisen kuurnan, nostaa nokassaan siihen kävyn, sovittaa sen\npaikalleen ja kääntää sitä sikäli kuin on aina yhden kyljen hakannut\npaljaaksi, nostaa sen pois ja asettaa uuden -- satoja käpyjä, läjittäin\non järjellisesti suunniteltua ja suoritettua työskentelyä, älyllisempää\nkuin havutukin ääressä tehty, jokseenkin samaa kuin jotakin konetta\nhoitaessa. Tutkien katselen siis tuota kaunista, kummallista lintua\nja sen nokimustaa, punapäähineistä sisarta, koettaen aavistuksillani\npäästä pilkistämään niiden salattuun maailmaan. Ja omituista: aina kun\nosun käpy verstaalle tai kun kävelyretkellä kuulen tikan koputuksen,\nvälähtää sielussani ilmieläväksi ja kirkkaaksi kuin olisi aurinko\näkkiä valaissut hämärän huoneen eräs kaukainen näky: olen kulkemassa\nvanhalla palokankaalla, joka on täynnä mustia juurakoita kuin\nkummituksia, maahan rojahtaneita, vieläkin nokisia honkia, pientä\nhaapametsää ja koivikkoa; aurinko paahtaa kuumasti, kanerva ja pihka\ntuoksuvat, paarmat pörisevät uneliaasti, kuljen yksin polkua pitkin,\nhiukan arkana erämaan äänettömässä yksinäisyydessä, mutta samalla\nnauttien sen hiljaisesta, raukaisevasta runoudesta joka solullani --\nkun kimakka valitus äkkiä säpsähdyttää vereni, melkein seisahduttaa\nsydämeni ja pysähdyttää minut keskelle tietä kuin katsomaan, mistä\npäin vaara uhkaa. Ja sitten alkaa raikuva pärrytys, onton puun kuuluva\nkoputus, kun palokärki voimakkailla iskuilla hakkaa vanhaa honkaa.\nVeret rauhoittuvat, sydän ei syki enää niin kiivaasti, kaikki sointuu\ntaas palokankaan, hiljaa kahisevien haavanlehtien, kanervan tuoksun ja\nhelteisen erämaan autereiseen, uneliaaseen yksinäisyyteen.\n\nJa sitten saapuu joukko käpylintuja syysretkellään huvilankin alueelle,\nlentäen tiheänä parvena ja uskollisesti toisiansa seuraten, pyöreinä\nja vihertävän harmaina, sointuvasti hiljaa toisilleen viserrellen.\nHerttaisella toveruudellaan ja viserryksellään ne valloittavat huvilan\nrouvan, joka erikoisen kiinnostuneesti seurailee niiden puuhia, kun\nne askaroivat käpyjen kimpussa ja luottavaisesti pitävät vilpolan\nalla sadesäätä, jälleen tiheästi pörisevänä ja surisevana parvena\nkadoten loppumattomalle seikkailuretkelleen pitkin Suomen korpia.\nKuta pitemmälle elokuu kuluu, sitä useammin vierailee outoja lintuja\nhuvilalla, joka surumielin panee merkille syksyn saapumisen.\n\nErikoisesti olen monena kesänä todennut, että elokuun puolivälissä,\npäivälleen samaan aikaan joka vuosi, kuuluu korkealta kirkkaan\nkuulakka, raikuvan komea ja juhlallinen ääni. Surumielin silloin\nhuvilan väki ymmärtää, että syksy on tullut: kurjet ovat\nmuuttoretkellään. Tästä ne keväisin menevät ja elokuussa palaavat,\nlevähtäen tuolla Jussilan suolla, josta ohi kävellessä saattaa kuulua\nsama juhlallinen raikaisu ja vilahtaa komeiden siipien isku. Ylevä\nluonnonnäky tuo: kuhilaita pellot täynnä, ihmiset ahkerassa työssä,\nilmassa elokuun ihmeellinen raikkaus, yllä taivaan sinikorkea, mitaton\nkaariholvi, ja sitten vapaiden kuningaslintujen komea lento ja ylpeän\nkirkas, kauas kaikuva huuto. Väki pellolla pysähtyy hetkiseksi,\nkatsoo korkeudessa kiitävää kurkiauraa, ja tuntee epäselvästi jotakin\naatteellista, saamatta sanoiksi, mitä. Vielä kerran silmäys taivaalle,\nsitten kylämaisemaan, joka peltoineen, punaisine rakennuksineen,\nkorkeine pihakoivuineen siinä auringonhelossa ihastelee itseään -- ja\nsitten taas voimakkaat kädet tarttuvat työhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMennessämme eräänä syyskuun varhaisena aamuhetkenä, jolloin aurinko\nparhaillaan tekee nousuaan ja sen kirkkaus kimaltelee satumaisesti\ntuhansissa kasteisissa lukinverkoissa, jolloin mättäältä löydetty\npuolukkaterttu on kylmä ja mehukas, laiturin ohi -- Poju ja minä\n-- näimme sen nokalla istuvan kummallisen olion, jota väkisinkin\npysähdyimme tarkastamaan. Ensi silmäyksellä totesimme, ettei se\nollut tämän puolen asukkaita, että se oli eksynyt tänne jostakin\nkaukaa, meille vieraista oloista. Harkitessani sen ulkomuotoa totesin\nvihdoin, että se oli merimetso, valtameren lintu, joka tiesi miten oli\nharhautunut tänne Hämeeseen. Tuossa se istui likaisen mustanruskeana,\npystynä, pitkä nokka kärjestä koukulla ja niskahöyhenet porhollaan,\npelkäämättömänä, totisena, kummitusmaisena. Katseltuamme sitä aikamme\nulohtaalta siirryimme lopuksi lähemmäksi, jolloin se haluttomasti ja\nlaiskasti nousi siivilleen ja laskeutui veteen vähän matkan päähän.\nSiellä se sitten souteli tyynesti ja katsoi, kuten näytti, meihin\nherkeämättä, sanaa sanomatta, totisesti. Mielien koetella, kuinka hyvät\nhermot sillä oli, riipaisin moottorin käyntiin ja ajelin sitä kohti\nja sen ympärillä, mutta ei se paljoa minusta välittänyt. \"Kunhan et\npäälle aja!\" se näytti ajattelevan, souteli rauhallisesti ja väisteli\ntaitavasti veneeni kurssia. Mutta kun lopuksi ohjasin suoraan sitä\nkohti, se vihdoinkin nousi haluttomasti siivilleen ja lähti raskaasti\nlentämään ulommaksi järvelle. Joko se oli sairas tai sitten se ei ollut\nihmisiä niin paljoa nähnyt, että olisi ymmärtänyt heitä pelätä.\n\nSe oli muuten ihana syyspäivä, tuollainen tyyni ja rauhallinen\nodotushetki ennen varsinaisen taistelun alkamista, jolloin taivas\nkatselee itseään veden kuvastimessa, kesän varastoutunut lämpö vielä\nväreilee autereena, ja kaikki henkii korjatun sadon onnea. Ajaessamme\nmoottorilla myöhemmin päivällä huomasimme lintuvieraamme istuvan\nulapan karilla, liikkumattomana, vakavana, katsoen meitä totisesti,\nkun ohjasin läheltä. Oli kuin se olisi kummeksinut itseään tässä\nympäristössä ja miettinyt olemassaolonsa arvoitusta. Tuo ajatus ei\nole ihmiselle tuntematon. Väliin valahtaa sieluumme aivan odottamatta\neriskummallinen tietoisuus siitä, ettemme kuulukaan tähän maapallomme\nmaiseen elämään, että olemme täällä outoja vieraita, että takanamme on\njokin salaisuus, jota alati tutkien ja kaivaten aavistelemme.\n\nIllalla palatessamme samaa tietä oli jo toinen sää: vinha tuuli puhalsi\nidästä, isot aallot keinuivat kuin sotaratsut taistelussa, hirnahdellen\nnäyttäen valkoista hammasriviään, moottori nousi kohisten harjalle ja\npainui sydänalaa häpäisevällä tunteella rinnettä alas -- oli synkkää\ntuonenhämärää, oneata yksinäisyydentunnetta, jännittävää. Mennessäni\naaltojen pauhussa karin ohi huomaan yhtäkkiä, kuinka outo lintumme\nkohosi raskaasti siivilleen ja lähti lentämään etelää kohti, kuvastuen\nkummitusmaisen isona vielä sillä suunnalla vaaleana häämöttävää\ntaivasta vastaan.\n\n\n\n\nXXII\n\nOUTO LINTU.\n\n\n    Luodolla istui lintu musta\n    keskellä hurjan myrskyn;\n    kuunteli tiirain vaikerrusta,\n    pauhua tuiman tyrskyn.\n\n    Outo on lintu näillä mailla,\n    nähty ei ennen, kuultu;\n    istuvi hiljaa paaden lailla,\n    paadeksi vallan luultu.\n\n    Outo on lintu itsellensä,\n    ongelma kumma aivan:\n    määräsi Luoja sydämensä\n    uhriksi suuren vaivan.\n\n    Vaikk' oli sillä sydämessä\n    elämän kaunis filmi,\n    saanut ei silti sävelessä\n    ainutta sanaa ilmi.\n\n    Siksipä sillä rinnassansa\n    toivoton tuska paloi;\n    aattehet ankeet poltollansa\n    tulehen öljyä valoi.\n\n    Muut kun ne lauloi, leikki, lempi,\n    hän oli vaiti aina;\n    yksin hän istui, mietti, empi,\n    kuin ihan vieras laina.\n\n    Silmistä tuikki harras loiste,\n    huulille tunteet nousi:\n    päättikin kaiken virkkaa toiste,\n    raukeni aikeen jousi.\n\n    Yksin hän istui, yksin suri,\n    kohtalon taakan vuoksi;\n    polttava tuska rintaa puri,\n    kuumana kyynel juoksi.\n\n    Liiteli kauas lintu musta --\n    vieraille maille saakka;\n    sieltäkin etsi huojennusta:\n    kirpoa vain ei taakka.\n\n    Luodolla yksin istuu tuolla,\n    keskellä viiman vinhan;\n    tuntevi kuin jo saisi kuolla\n    kourista ilman inhan.\n\n    Nostavi siivet, nousee lentoon\n    pilveä synkkää kohti,\n    yltyvi yksin loppu-entoon,\n    tuonelle tiensä johti.\n\n    Yksin hän syntyi, yksin kuoli,\n    vaikeni lähdön hetken;\n    kiitäen niinkuin tuima nuoli\n    suoritti jylhän retken.\n\n    Keinuvi kupla niinkuin alli\n    valkoinen, vaahtorinta;\n    konsa kun Luoja särkyä salli,\n    silkeni vetten pinta.\n\n    Luonapa Luojan kerran koittaa\n    sielujen mykkäin vuoro:\n    sävelen suuren silloin soittaa\n    hiljaisten huulten kuoro.\n\n\n\n\nXXIII\n\nKALOJA.\n\n\nPyydän, että kaikki todelliset kalamiehet kääntäisivät katseensa pois,\nkun rupean kertomaan huvilan kalastusoloista, sillä tämä ei ole heille\naiottu. Kalamiehet haluavat kuulla tarinoita siitä, kuinka kaloja\nsaadaan, ja tämä taas on enimmäkseen kertomusta siitä, kuinka niitä ei\nsaada.\n\nSe oli erikoinen, mieleenpainuva aamuhetki, jolloin taas eräänä kesänä\ntulin uudistaneeksi lapsuuteni onkimismuistot. Istuessani veneessä\nja inhon irvistys suupielessä ajaessani matoparkaa ruostuneeseen\nkoukkuun sekä samalla joka huokosella vastaanottaessani aamun raikasta\nihanuutta, tunsin yhtäkkiä eräänlaista vapautumista. Oli kuin\nolisivat nilkoistani pudonneet vanhanaikaiset maalaissepän tekemät\nmonileiviskäiset kahleet, kuin olisin vapautunut erinäisistä muistakin\nleivisköistä ja tuntenut muuttuvani terhenisen keveäksi olennoksi, joka\nylösnousemuksen ilmeellä kohoaa syvästä savikuopasta. Vedin henkeä,\npuhalsin sitä ulos kuin tuima sonni, sylkäisin onkeen ja heitin sen\nvanhan tottuneen kalamiehen sulavalla liikkeellä vetehisen valtakuntaan.\n\nOnki oli sikäli vanhanaikainen, ettei siinä ollut tuota\nhistorialliseksi tullutta kuuluvaista, joihin kaikki vanhoja\nperinteitä noudattavat kalamiehet kiinteästi ja silmää räpähdyttämättä\ntuijottavat. Siinä oli vain paljas siima ja raskas paino, joka\nsulavasta heittoliikkeestäni huolimatta molskahti veteen kuin\ntiilikivi, niin että vene keikahti. Harmistuneena ja nolostuneena\nolin näkevinäni, kuinka siellä alhaalla ahvenet nostivat ihmetellen\nkulmiansa, mitä on tämä häiritsevä ja sivistymätön melu, ja pyytelin\nanteeksi kuin sopimattomasti käyttäytynyt koulupoika. Sitten istuin\nodottamaan, sirosti kannattaen siimaa sopivalla syvyydellä -- vavalla,\njoka ei voinut kerskailla erikoisemmalla englantilaisuudellaan, se kun\noli enemmänkin paksuhko keppi kuin satujen siro ja notkea onkimisväline.\n\nHeti huomasin kuuluvaisen puuttumisen merkitsevän erikoisen läheistä\nyhteyttä koko hermo-olemukseni ja kalakansan välillä. Pieninkin\nkosketus koukkuun tai siimaan kuului aivoihin kuin puhelinlankaa\nmyöten. Kuulin aivan selvästi kuiskivaa ja hätäistä neuvottelua,\nnuoren väen ylimielistä ja halveksivaa, vanhempien ja kokeneiden\nvaroittavaa, rauhallista, järeätä puhetta, -- melkeinpä näin, kuinka\nnuo pikku särjet eivät enää voineet hillitä haluaan, vaan lähestyivät\nhoukuttelevasti kiemurtelevaa matoa yhä lähemmäksi, mukavasti aukoen ja\nlipsautellen suutansa. Nyt tuli kiusaus ylivoimaiseksi, nyt se aukaisee\nsuunsa ja haukkaa...\n\nTuntuu hermoissani samanlainen säväys kuin olisi vähintään hai\nsiimaani riipaissut: huomaan ruveta vetämään ylöspäin ja eiköhän vain\nongessa sätkyttelekin särkipahanen, oikea kala! Olen hämmästynyt tästä\ntosiasiasta ja mieleeni nousee hiukan kuin sen käsityksen aamuruskoa,\netteivät onkimiesten puheet taida ollakaan aivan perättömiä: kaloja\nvoi todella saada ongella. Kädessäni on siitä selvä todistus: pieni\nsärki raukka, joka hengellään saa maksaa uteliaisuutensa. Ihmettelen,\nmiksi en tunne sääliä sitä kohtaan, miksi se ei minusta ole varsinainen\noikea eläin, vaan tuollainen kummallinen -- kala, jolla ei ole sijaa\ntunne-elämässäni. Katselen sitä ja totean, kuinka perin hienosti ja\ntaiteellisesti se on joka suhteessa piirustettu ja maalattu, ja heitän\nsen veneen pohjalle räpiköimään. Ei muuta kuin uusi mato koukkuun ja\nonki veteen!\n\nTuolla alhaalla ei ilmeisesti olla oikein selvillä siitä, mitä oli\ntapahtunut, miksi sisko oli äsken niin iloisella vauhdilla lähtenyt\nkiitämään kohti veden pintaa. Minkähänlaista tuolla ylhäällä oikein\non, kun veden pinnassa alituiseen väräjää ja kimaltelee niin kauniita\nkuvioita? Kas, tuossa on nyt se sama maukkaan näköinen mato, jonka\nmukana sisko äsken kiisi ylös... Jokohan pitäisi meidänkin...?\n\nTunnettua on, että nuorison seurassa väliin vanhempi mies innostuu\nsellaisiin kunnon ja voiman näytteisiin, jotka eivät ole hänelle\nterveellisiä. Selkälihakset venähtyvät tai tapahtuu jotakin muuta, mikä\nsaa sinut sopivan arvokkaasti lopettamaan leikin ja vähitellen, kipuasi\nsalaten, siirtymään sisään, jossa ennenpitkää huomaat olevasi mamman\ntiukassa hoidossa. Niin kävi ilmeisesti tuolla Ahtolassakin, kalojen\nvaltakunnassa: juuri kun särjet ja lahnanpasurit siinä iloisesti\nmelskasivat, nyppäsivät madosta hiukan ja sujahtivat hopeavilahduksena\npakoon, lähestyikin hiljaa ja miettiväisesti, isona ja tummana kuin\nukkospilvi, tuolta vanhan risun eli murron viileästä katveesta tämän\npaikkakunnan ukko-ahven, koko suvun patriarkka. Se oli katsellut sieltä\nlepopaikalta nuorten leikkiä matosen ympärillä, vilkaissut veneen\ntummaan pohjaan, ja hämärästi muistellut olleensa mukana tuollaisessa\nleikissä hänkin. \"Mutta siitä on paljon aikoja\", se jatkaa unisesti\njarraten ja venyttäen samaa ajatusta, \"paljon aikoja -- pa-paljon,\nja eri kävi silloin melske ja hilske ongen ympärillä. Se oli sitä\naikaa se -- silloin oli nuorisossa tarmoa ja voimaa, kovasti olikin,\nvaan mitä tämä nykyajan nuoriso! Velttoa, väsynyttä ja mihinkään\nkykenemätöntä se on, vaikka onkin kärkäs hyppäämään vanhempien ja\nviisaampien silmille. Kas nyt, kuinka tuossakin joutavanpäiväisesi\njatsataan -- ei ole päättäväisyyttä eikä rohkeutta mennä suoraan ja\nhalkinaisesti asiaan niinkuin ennen tehtiin ja ahventen tunnussana aina\non ollut. Pitäisiköhän kerrankin mennä näyttämään nuorisolle esimerkkiä\n-- tässä joutessaan kesäpäivän kuluksi...\" Näin kehitellessään\nunisesti ajatuksenpäätä pitemmälle ja vanhain tavoin moittiessaan\naikansa nuorisoa tämä muinaisuuden kumaraniskainen, isosilmäinen\nja kaarevaleukainen köriläs lykki ja liputteli ruhoansa hiljalleen\neteenpäin, ja pikku kansa väistyi arasti ja kunnioittaen syrjemmäksi.\nSyntyi kaamea hiljaisuus, aivan kuin poikasena katsoessani, kuinka\nLyyhä-Topi kaivoi piipustansa öljyiset perät kämmenellensä, avasi\nmustan, harvahampaisen kitansa kuin Vipunen, ja kauhukseni lopsautti\nsinne nuo perät, lyöden leveällä kämmenellä vasten suutansa niin\nettä paukahti -- lyöden, mutristellen ja iskien minulle silmää kuin\nsanoakseen, että tämä se on oikeata miehen ruokaa! Samoin nyt pikku\nkansa kauhusta jäykistyneenä katsoo ihmeissään, onko mahdollista...\nettä isoisä... paappa itse? Jo joku erehtyy kieltelemään, että ukki,\nukki! Älkää, siinä voi olla koukku sisässä...!\n\nTämä oli liikaa, tämä ratkaisi asian. Paappa olisi luultavasti\nsittenkin jättänyt madon rauhaan, vaikka se oli harvinaisen paksu ja\nlihava -- tjaah -- se oli ilmeisesti kastemato, olisi hillinnyt halunsa\nja vain arvokkaasti haistellut sitä, kuten oli tehnyt lukemattomia\nkertoja ennen, mutta kun tuo ipana rohkeni tulla varoittamaan häntä,\ntämän järven kokeneinta miestä, itseänsä Ukko Pekkaa, niin se oli\njo totisesti liikaa. Päättäväisesti hän avasi kitansa, joka oli\nkunnioitettavan väljä, ja...\n\nOlin säikähdyksestä pudota järveen. Tunnelmani oli sama kuin jos\nkeskellä rauhallista jumalanpalvelusta joku olisi äkkiä lyönyt nyrkillä\nvirsikirjalautaan -- tai ampunut revolverilla -- tai muuten joku\njossakin hiljaisessa paikassa pannut niin odottamattoman ja tiukan\nvastalauseen, että seurakunta olisi äkkiä säpsähtänyt hereilleen. Ja\nennenkuin oikein selvisin säikähdyksestäni, jutusi ja junnasi onkeni\npäässä itse Joonan valas -- niin ainakin kuvittelin...\n\nTosiasia on, etten sitä kalaa saanut. Punnerrettuaan vähän aikaa\nse katkaisi siiman ja oli mennyt. Selvästi näin, kuinka se itsekin\noli ällistynyt ja pökertynyt. Silläkin oli maailma kierahtanut\nsilmissä, kun madon kova selkäranka oli tunkeutunut sen leukapieleen\nja samalla lähtenyt junnaamaan ylöspäin. Siinä oli saanut käyttää\nihan hartiavoimiansa, ennenkuin oli asettunut... \"Mutta kun minä\npainalsin parisen kertaa hiukan lujemmin, niin kyllä se silloin...\"\n-- \"Hihii!\" kuuluu samalla pikkukalojen joukosta epäkunnioittavaa\ntirskunaa ja Paappa muljauttaa sinnepäin vihaisesti. \"Sedällä on roskaa\nsuupielessä\", toimittaa pikku särki rohkeasti. Ja niinpähän on -- se\ntuo mato pahalainen tarttui siihen ja miten sen nyt saa irti. Siimaa on\npätkä perässä vipattamassa, niin että ihan ilkeyttää. Ukko ui risunsa\nsuojaan, vaivoin säilyttäen arvokkuutensa, ja rupesi siellä hiljakseen\nhankailemaan koukkua irti. \"Roskareissu, mutta tulihan tehtyä!\" se\nsiinä ajatteli lepäillessään, sekä harmitellen että hyvilläänkin,\nkun oli vielä vanhoilla päivillään kyennyt näyttämään veltostuneelle\nnuorisolle, miten onkea on haukattava...\n\nMutta pikku kalat lähtivät liikkeelle kertomaan suurta uutista,\nkuinka Ahtolan vanha Paappa oli haukannut onkea ja syönyt sen,\nolematta milläänkään. Pian sen tiesi koko järvi, nostipa lahnaparvi\nturpansa pohjaruohikosta, jossa laidunsi, ja muljotti kysyväisesti\npullosilmillään. Pikku kalat suurensivat juttua ja valehtelivat siihen\nlisää niin paljon kuin suinkin osasivat, ja järvessä vallitsi iloinen\ntunnelma. \"On se Paappa sentään mies vielä vanhoillaankin... Näyttipäs\nsille juuttaan onkimiehelle, että osataan sitä täälläkin puoliaan\npitää!\" Kaartiskalahden ison kiven katveessa asuva vanha sammalpäinen\nkiiski, joka tuntee järven historian ja kalat kuin kaikki piikkinsä,\nilmestyi sekin juttuavaan parveen kertoakseen muutaman opettavaisen\nkaskun Paapan nuoruudenpäiviltä, jolloin hän oli tehnyt huomattavia\nvoimatekoja ja jolloin hän -- kiiski nimittäin -- oli painavasti,\nennustavasti, ilmaissut mielipiteensä. \"Sanokaa minun sanoneeni, että\ntuosta pojasta puhutaan vielä paljon!\" Hän ihan pullotti juttuamisen\nhalusta, rykäisi ja rykäisi, yritti ja yritti, mutta aina turhaan; hän\nei saanut sanansijaa kaikkien yhteen ääneen poristessa. Eivätkä pikku\nkalat siitä erikoisemmin pahastuneetkaan -- kenties hämäsivät ukon\npuheenvuorot ihan tahallaan --, sillä he tiesivät vanhastaan, ettei\nkiisken pitkäveteistä jaaritusta jaksa kukaan kuunnella. Onneton se,\njonka kiiski saa ahdistetuksi itsensä ja kiven väliin -- jonka evästä\nse niin sanoaksemme tarttuu kiinni. Silloin se rupeaa yksitoikkoisesti\nja hitaasti tarinoimaan jotakin iänikuista juttuansa, jonka muka\nolisi pitänyt hänen nuoruudessaan tapahtuneen, eksyy laajoihin\nyksityisseikkoihin ja sivukohtauksiin, unohtaen välillä koko pääjuonen,\nkunnes muistaa sen taas, ja jatkaa ja venyttää sitä sietämättömästi.\nTyydytettyään juttelunhalunsa se sitten lopuksi sanoo, ettei hän tahdo\nenempää käyttää sinun kallista aikaasi -- oli vain tässä tavatessa\nhalunnut vaihtaa muutaman sanan, kun ei hyvien ystävien sovi aivan\npuhumattakaan toisiansa sivuuttaa. Ryiskeltyään turhaan aikansa\nkiiski ui katkerana kivensä varjoon, huomaamatta niitä merkitseviä\nsilmäniskuja, joilla hänen körrivää menoansa saateltiin. Se murjotti\nhyvin vihaisena, sadatellen maailman ynseyttä ja tyhmyyttä -- niin\njuuri: tyhmyyttä! -- kun sitä vanhain tavoin rupesi äkkiä nukuttamaan\nja se torkahti makeasti. Herättyään se ei muistanut enää harmiaan, vaan\njupisi itsekseen rauhallisesti omia mietteitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun seuraavana aamuna menin keittiöön, oli siellä itse Olkkolaisen\nHeikki ja hänen edessään lattialla hirmu-ahven. \"Se on se sama, joka\noli tohtorilla eilen ongessa\", selitti Heikki. \"Sillä oli vielä onki\nsuupielessä. Aitasin eilen illalla onkipaikan verkoilla ja olipahan sen\nverran, äijän köriläs, yöllä liikkunut, että tarttui.\"\n\nOlin sanaton, tyrmistynyt, kauhistunut. Paappa, Ukko Pekka, tämän\njärven kuningas, muinaisajan urho ja sankari, kaiken perinnetiedon\nolennoituma, koko paikkakunnan ylpeys: makaa tuossa hengetönnä kuin\nlieko! Traagillista! Mitä suurimmassa määrässä murhenäytelmällistä!\nOliko sen ajattelematon halu näyttää nuorisolle voimiaan ollut sitä\nylpeyttä, joka käy lankeemuksen edellä? En tiedä. Tunnen vain, että\ntällä kerralla kalan kohtalo herättää sääliäni, koskettaa tunteitani,\nja ymmärrän, mistä se johtuu: ahven tuossa ei ole vain kala, vaan myös\npersoonallisuus, olento, joka pitkällä elämäntyöllään on hankkinut\nitselleen oman erikoissielun. Ei tarvitse muuta kuin vilkaista siihen,\nniin voi heti todeta: mies joka evänsä pienintä piikkiä myöten! Kuinka\nonkaan elämäntyö kasvattanut ja kumarruttanut sen hartiat korkeaksi\nvuoreksi, joka on sen niskassa kuin dromedaarin kyttyrä; kuinka ylevän\npessimistinen on sen ilme, kun katsot sitä edestäpäin vasten naamaa\nja panet merkille sen halveksivasti alaspäin kaartuvat suupielet;\nja kuinka hillityt, taiteelliset, todella valtakunnan ensimmäiselle\ngentlemannille sopivat ovat sen värit! Olen todellakin tyrmistynyt,\nosanottavainen, ja liikutettuna näen, kuinka vanhus vielä kerran avaa\nsuunsa kuin sanoakseen jotakin, mutta sulkee sen sitten ainaiseksi.\n\nKuin ymmärtäen, ettei näin korkean vainajan sovi antaa maata lattialla,\nottaa aamuaskareissaan pehmeän mukavasti lyllyilevä talon emäntä\nkalalaudan, tarjoaa sitä minulle ja sanoo herttaisen houkuttelevasti ja\nimartelevasti, kuin peläten, etten olisi pyynnöstä oikein mielissäni:\n\n-- Kuule, sinulla kun on niin terävä puukko ja kun osaat muutenkin\nperkata kalat niin hyvästi, niin käypäs nyt äkkiä siivoamassa tuo\nahven, että saamme paistaa sitä aamiaiseksi...\n\nTuijotan tylsästi kalalautaan, ottamatta sitä käteeni. Siinä se\noli taas edessä: kalanperkkaus, tuo ikuinen arkityö juhlallisen ja\nylevän pyydystystunnelman jälkeen, noiden kirotun piikkisten ahventen\nraappiminen, joista eivät suomut tahdo millään irtautua ja joihin pian\nhaavoittaa kätensä. Sanon kapinallisesta\n\n-- Kun tulin juuri pesseeksi käteni...\n\n-- Vai likaisin käsinkö luulisit saavasi minun kalojani perkata! Siinä\non lauta -- etkö mene jo -- aikainen mies!\n\nHän tökkää minua epärunollisesti laudalla vatsaan. Ei jälkeäkään\nminkäänlaisesta pieteetistä enempää minua kuin tuota ahventen\nkuningastakaan kohtaan! Olen juuri ottamaisillani laudan, kun Heikki\nsanoo jalosti ja harkitun kohteliaasti:\n\n-- Kyllähän minä sen pian perkkaan -- tohtorilla kun sattuu olemaan\npuhdas paita...\n\nKatson häntä vakavasti silmiin, mutta en huomaa niissä mitään, joka\nosoittaisi hänen ymmärtäneen kohteliaisuutensa syvintä kärkeä.\nAlistuneesti huoahtaen lähden hänen jälkeensä, kun hän lyhyin askelin\nteppasee tallukoissaan kalanperkkauspaikkaa kohti. Siihen hän\nkyssähtää mukavasti polvilleen, mutta minä istuudun kivelle ja rupean\nvaihtamaan hänen kanssaan harkituita mielipiteitä kalansaaliista ja\nlahnanpyynnistä yleensä sekä tupakanviljelyksestä erittäin näissä\nnyt Keski-Hämeen olosuhteissa. Heikki vastailee suuren kokemuksensa\nja tunnetun viisautensa mukaisesti, välillä pysähdyttäen työnsä,\nkatsoen minuun vilpittömästi ja korjaten hattuansa. Viereemme on\nilmestynyt Kalle, joka tarkkaavaisesti seuraa Heikin työtä väliin\nmakeasti nielaisten personvettä, jota yhtämittaa hersyy sen suuhun.\nJo saapuvat siihen Maija ja Poju, viimemainitulla esiliinansa\nmutkauksessa kissanpoika, joka kalanhajun tunnettuaan rupeaa\nilmeilemään miehekkäästi aivan kuin aikainen kollikatti. Mutta isot\ntytöt eivät välitä tällaisista sivistymättömistä kohtauksista,\nvaan menevät tuosta ohi puutarhaan, siroina ja hienoina kuin\naatelismamssellit, nuorempi ilmeisesti selostaen Muskettisotureita,\njota kyllä, jonkinmoisen hämärähkön isällispedagoogisen periaatteen\nvuoksi, olen kieltänyt lukemasta, pitämättä kuitenkaan käytännössä\nkiellostani kiinni. Pesäpöntön katolla, aivan tuossa lähellämme, istuu\npaarmalintu, katsellen meitä virkeän kirkkaasti ja tuon tuostakin\ntirauttaen laulunpätkän. Ja eiköhän, totisesti, aidan takaa ilmesty\nnäkyviin kunnioitetun naapurini ja isällisen auttajani Järvelän paapan\nharmajaksi käynyt, jonkin verran salonkivaatimusten tasolta jälkeen\njäänyt pää. Hänellä on ollut koko suvikauden ns. nukkumatuuri, so. hän\nei ole noussut ylös ollenkaan, vaan on nukkunut melkein vuorokaudet\numpeensa, välillä hyväntahtoisesti piikitellen ja kutitellen koko\nmaailmaa. Näkyi nyt nousseen ja kauniin sään houkuttelemana lähteneen\ntavallisille kesäisille konttausmatkoilleen, syömään suolaheiniä ja\nrakentelemaan pieniä kivikasoja. Hän korjaa hattuaan ja huomauttaa\nkohteliaasti:\n\n-- Isonpa näkyy tohtori saaneen ahvenen...\n\nHän tietää kyllä, että Heikki sen on saanut, koska on sitä\nperkkaamassa, mutta osoittaa täten minulle talon isäntänä\nkohteliaisuutta. Jätämme hänen huomautuksensa vastaamatta; minä\nvain olen hiukan epävarman näköinen ja Heikki jatkaa kiinteästi\nsuomustamista. Järvelän paappa lisää silloin aatteellisesti ja\nvihjailevasti:\n\n-- Sopiihan siinä sitten näin kauniilla ilmalla ahvenen peijaita\nviettää. Kuuluvat taas opettajan kärpäset olleen lentopäällä...\n\nHän murisee jotakin, ettei Järvelässä, jukolaut, sentään vielä\nkärpäsiä lypsetä, ja nuuskii ilmaa tunnustelevasti. Aivan oikein:\nhuvilan keittiöstä kantautuu selvä, terävä kahvin tuoksu. Näen Heikin\nsieraimista ja kurkun liikkeistä hänenkin tunteneen tämän suloisen\nlemun, mutta hillitsevän itsensä miehuullisesti. Mutta Järvelä jättää\nnyt joutavat kohteliaisuudet, kohentaa hattuaan ja kysyy Heikiltä:\n\n-- Mistä sinä tuon körilään käsitit?\n\nHeikki selittää saaneensa sen siitä Kärpäsenhännän vaiheilta. Järvelä\nharkitsee ja aattelehtii:\n\n-- Minä jo melkein arvelin, että sieltä se on sen saanut. Näet siinä\non ajastaikoja asunut tällainen ukko-ahven. Se on vienyt monet onget,\nrepinyt verkkoja ja säikytellyt akkoja kuka tietääkään, kuinka kauan.\nMillä ihmepelillä sinä sen keplottelit?\n\n-- Ei se mikään ihmepeli ollut -- tavallinen lahnaverkko vain, vieläpä\nlahonpuoleinen. Enkä minä sitä verkkoon keplotellut -- itse se siihen\nmeni yöllä, kun minä olin nukkumassa.\n\nHeikki näin heittäytyy kesä-aamun ja kahvintoiveen virkistämänä\nleikkisäksi, vilkaisee minuun ja korjaa hattuaan. Järvelä avaa suunsa\nja rupeaa miettimään täsmällistä vastausta, kun tilanne hämääntyy\nsen kautta, että jurona ja vaiteliaana istunut Kalle nyt äkkiä avaa\nkitansa, kirisee ja hätäilee persosti, ja räpyttelee siipiään.\nHeikin työ on näet edistynyt niin pitkälle, että hän on taitavalla\nkirurgisella käsittelyllä avannut kuninkaan vatsan ja vetänyt \"maalle\"\nhänen -- kuinka sanoisin sievästi -- ruoansulatuskojeensa. Nähtyään\nKallen vaativan ilmeen hän ottaa ne hyppysiinsä, jossa niitä nyt killuu\nperin realistinen nippu, ja pitelee tätä rypäleterttua hetken aikaa\nKallen kidan yläpuolella kuin epäröiden, uskaltaisiko sinne laskea\nmoista määrää. Mutta Maija sanoo luottavaisesti:\n\n-- Ann mennä vaa, kyll sinne mahtuu!\n\nInhosta irvistäen katsomme nyt, kuinka koko rykelmä tosiaankin katoaa\nKallen kitaan kuin pohjattomaan kuiluun. Kissanpoika on jäykistynyt\nomituisesti; sen häntä tärisee tunteellisesti. Mutta pyyhittyään\nnokkansa sammaliin Kalle lähtee kiitoksitta lentää kahnuttamaan vajan\nkatolle, josta pitäen se näin aamulla hallitsee valtakuntaansa.\nHeikki saa työnsä valmiiksi, ja niin kokoonnumme kaikki vilpolaan\njuomaan ahventen kuninkaan peijaiskahvia, erikoisvieraina Heikki\nja Järvelän paappa, jota kohtaan huvilan emännällä on vanhoilta\najoilta kiitollisia, myötämielisiä tunteita. Mahdottoman hyvältä\nkahvi maistuikin tänä aamuna, jolloin sää oli niin suloinen, luonto\nniin kesäntäyteläinen, ilma puhdasta ja järvi kuin unelma, jolloin\npaarmalintu muisti tuon tuostakin tirauttaa juuri sen oikean,\ntunnelmaan sopivan sävelen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAloitin kalafilosofiani ahvenella, koska se mielestäni on näiden\njärvien kalojen kuningas. Olen korottanut sen tuohon arvoon\nmonista syistä, joista vaikuttavin on se, että ahven on todellinen\npersoonallisuus. Mistä johtunee, että kuvittelen sitä jöröksi\nvanhaksipojaksi, joka valittujen ystävien joukossa viljelee kuivaa\nkokkapuhetta, joskus jopa krohahtaen pikku nauruun, ja jota yleensä\npidetään perin tiiviinä ja rahaa läpäisemättömänä, mutta jonka\ntestamentti sitten onkin kaikille kalliiden sivistysasioiden\nharrastajille iloinen yllätys? En tiedä, mutta arvelen sitä\naavistetuksi, innoituksen silmällä nähdyksi totuudeksi.\n\nTätä kuninkaanvaaliani en kuitenkaan luule paikkakunnalla\nhyväksyttävän. Heikki esim. puhuu ahvenesta varsin kylmästi, kuin\ntavallisesta kalasta vain, ja selvästi pitäen runollisia latelujani\nahvenen aateluudesta näiden nyt herrasmiesten tavallisena tunnettuna\nloruna. Mutta annapas puheemme koskettaa lahnaa. Silloin hänen ääneensä\ntulee ihan hellä väri, kun hän sanoo haaveillen, kuin muistellen\nhienoimpia herkutteluaistimuksiaan:\n\n-- Se on lahna niin makee, kun se oikein suolass kypsyy...\n\nSiinä sattui silloin Maija olemaan saapuvilla. Heikin lause painui\nsyvästi hänen \"kirkkaaseen lapsenmieleensä\". Hän hoki sitä koko sen\nkesän, niin että harmitti, muisti sen myöhemminkin, lausuu sen joskus\nvieläkin, vaikka hänen päänsä keikkuu jo korkeammalla kuin minun.\nSe on suuri koettelemus vanhemmille, tuollainen -- siitä voi tulla\nsynkkämieliseksi. Se on tylsyyden korkein huippu varsinkin siksi, että\nse melkein poikkeuksetta lausutaan sellaisten asioiden yhteydessä,\njoihin se ei ollenkaan kuulu.\n\nTämä vain ohimennen. Tarkoitukseni oli lyhyesti mainita, että kerran\nkäydessäni Heikin luona huomasin tuvan ulkoseinällä korkeita, sotkuisen\nnäköisiä, luonnottoman harvasilmäisiä verkkoja. Sormeilin niitä\nasiantuntevasti ja kysyin:\n\n-- Vasikoitako Heikki näillä...?\n\nHeikki vetäisi posliininysästään muutaman leppoisan leyhähdyksen ja\nvastasi maltillisesti:\n\n-- Kyllä niillä voi vasikankin saada, jos tuonne hakaan virittää. Mutta\njärveen ne on meillä enimmästä päästä laskettu siinä toivossa, että jos\nsattuisi joku lahnan niminen kulkemaan sitä kautta asioilleen.\n\nIstuimme veräjäpuulla ja tarinoimme lahnoista perusteellisesti.\nOli taas oikein kaunis päivä, lämmin, ja Heikin pihaton kärpäset\npörräilivät uneliaasti. Tuntui kalastushenkisen, romanttisen\nsalaperäiseltä. Olinhan kyllä nähnyt naapurihuvilalla samanlaisia\nkorkeita ja harvasilmäisiä verkkoja, joita siellä asuva ystäväni joskus\nsormeili ja nosteli eräänlainen kaipaava ja villi ilme katseessaan, ja\nolinhan kuullut hänen kertovan jättiläiskampelan kokoisista, leveistä\nja litteistä kaloista, joita hän oli muka noilla kojeilla saanut,\nmutta suoraan sanoen en ollut hänen puheisiinsa oikein uskonut, tällä\nsuinkaan tahtomatta väittää, että hän olisi puhunut perättömiä tai\nedes liioitellut. Kysymys on vain kalastusromantiikasta, joka kuten\ntunnettua sisältää sovittamattoman ristiriidan niiden valtavien\nsaaliiden, joita kerrotaan, ja niiden korttelinpituisten ahventen\nym. suurkalojen välillä, jotka säännöllisesti asianomaisen kertojan\npöytää koristavat. Kalastusromantiikka on uskomattoman monipuolista ja\nrannatonta, ja mahtuu siihen totta ja valhetta vaikka kuinka paljon,\nsuoranaisia ihmeitäkin, kuten esim. se, että \"ison veden kala\" eli\nlohi rupeaa uimaan jo yhdessä ryyppylasillisessa. Ne kohdat Heikin\nlahnaromantiikasta, jotka tuntuivat liioitelluilta, so. joissa hänen\nmielikuvituksensa ponnahti huikeaan lentoon, olen kokonaan jättänyt\npois tästä kuvauksesta, joka tietenkin tarkoin pysyy totuudessa.\n\nLahnat ovat salaperäinen, ylhäissukuinen ja isokokoinen kalarotu,\njoka asuskelee jossakin siellä, missä on mutapohjaa ja pohjaruohoa.\nLeveinä kuin lehmät ne siellä laiduntavat, tonkien turvallaan tai ehkä\npitäisi sanoa \"kärsällään\" tuota ruohikkoa, jonka juuria tai niissä\nolevia äyriäisiä tai toukkia -- kuka hänet nyt niin tarkkaan tietää\n-- ne syövät, väliin vilkaisten vedenpintaan, jossa valo kimaltelee\nja jossa Heikki tai Eskolan Akusti tai joku muu kalastushenkinen äijä\nsaattaa irtipäässeistä ruohoista todeta, että näkyypä olevan tässä\nlahnaparvi syönnöksellä. Lahnat kyllä heidät äänestä tuntevat, sillä\novathan he vähintään 60 vuotta tuota samaa tiirailemista harjoittaneet,\nsanoen joka kesä täsmälleen samat sanat lahnaruohoa nähdessään. Ne\neivät keskeytä syömistään, vilkaisevat vain tyynesti yläilmoihin\nja murahtavat, että kohta se tietenkin tuo ne verkkokulunsa tuonne\npakalle, tuulen alle, uskoen meidän soutelevan sinne. Mutta mepä\nemme teekään sitä, vaan menemme aivan toisaalle. Väliin on kuitenkin\nHeikki ikäänkuin lukevinaan vedenalaisten ajatukset. Hän viivähtää\nhetkisen mietteissään, kunnes viekas hymy vilahtaa hänen uurteisella\nnaamallaan ja hän saattelee verkkonsa aivan toisaalle kuin lahnaparvi\noli luullut. Niin että kun tämä kaikessa rauhassa tulla meloskelee\nsinne, jonne oli aikonut Heikkiä pettääkseen, se aivan huomaamattaan\njoutuu tuon viekkaan äijän verkkoihin, joihin aina taitavimmista\nmanöövereistä huolimatta muutamia köriläitä jää kiinni. Siinä ei\nauta sitten muu kuin surkealla silmäinmuljahduksella sanoa hyvästit\nirti jääneille tovereille, jotka pahoitellen, päivitellen ja Heikkiä\nsadatellen varovasti soluttelevat hänen verkkojensa piiristä vapaille\nvesille. Mutta aamulla ani varahin Heikki saapuu, istuen perässä\nja tuon tuostakin kohentaen hattuaan, silmissä veden avaruuksia\ntuijotelleen miehen terävä, sininen katse, nysä hampaissa ja makean\nhapan kotikasvuisten viuhkina perässä, Liisan soutaessa alistuneesti.\nJa kun sitten verkko vastaa nostajan käteen sillä sanomalla, että\ntäällä on iso kala, niin silloinpa Heikille kiireesti haavi käteen.\nEikä aikaakaan, niin paatin pohjalla loikoo kaloja kuin limppuja, ja\nHeikin huulet hytisevät hyvästä mielestä.\n\nTällaista sitkeätä sotaa on lahnain ja näiden ukonköriläiden välillä\njatkunut siitä asti, kun varis nielaisi ensimmäiset, kivikansan miehen\nsille heittämät totkut tuolla nykyisellä huvilaniemellä. Arvata\nsaattaa, että erinäiset määrät järkeä, sotaviekkautta ja kokemusta\nsiinä on käytetty molemmin puolin, koska lahna ei ole päässyt loppumaan\nei nelikoista eikä järvestä. Ja tästä kenties vuosituhansia kestäneestä\ntaistelusta kai on syntynyt se jalo toveruus, se kunnioitus, jonka\nsaattaa todeta paikkakunnalla vallitsevan lahnoja kohtaan.\n\nTaistelun huippukohta on joka vuosi siinä kesäkuun alkupuolella.\nSilloin lahnat valtaa omituinen vimma; ne eivät enää pysy syövereissään\neivätkä salaisilla laiduntamispaikoillaan, vaan lähtevät suurina\nparvina, ihmeellisen kiihkon ajamina, rynnistämään kohti rantavesiä,\nikimuistoisista ajoista saakka mieluisia leikkimatalikoita. Tämän\nvastustamattoman halun ukonköriläät kyllä tuntevat. Kuin huvikseen\nhe ovat jo viikon päivät joka ilta kävelleet tuolla korkealla\nrantaharjulla, kohentaneet hattuaan ja tiirailleet järvelle. Jopahan\nrupeaa näkymään merkkejä! Heidän tottunut katseensa havaitsee vedessä\nsellaista viriä, jota ei tee särki eikä muu pikkukala, vaan jonka\nviiltää pintaan kiihkoisen lahnan leveä pyrstö. Kiireesti järvelle,\nviemään verkkoja tuohon Sauna- ym. lahtiin, joihin lahnat nyt\npakkautuvat. Eikä sitten ole muuta tehtävää kuin noppia isot kalat\nhaavilla veneeseen sitä myöten kuin ne ehtivät tarttua kiinni.\n\nHeikki hyrisee romanttisesta hyvästä mielestä. Korpikansamme ikivanha\npyytäjähenki asuu hänessä heikentymättömänä. Hänhän voi olla tuon\nmainitun kivikansan miehen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa --\nja varmasti onkin; tahdon uskoa niin, kuvitella hänet sanansaattajaksi\nheimoni himmeimmän aamuruskon ajalta, jolloin Joutsenselkä väreili\nvalkolintujen ja jättiläiskalojen kotina, jolloin Sappeenvaara tuolta\ntoiselta puolelta jo hymyili ikuista auerhymyään, karhun katsoessa\nsen korkeimmalta rantakalliolta selällä soutavaa kivikansan haapiota.\n\"Kutuöinä ei\", puhui Heikki, \"auta mennä nukkumaan, vaan täytyy valvoa\nverkkojen ääressä niin kauan kuin kaloja riittää. Siksi olen pitänyt\ntapanani ostaa lahnankutuviikoksi kilon sokeria ja kahvia -- se niin\nkuin paremmin pitää hereillä. Ja on se muuten soma tuossa kesän\nkynnyksellä jokunen yönseutu valvoa tai ainakin jättää vähemmälle\nnukkumiselle. On niin valkeata koko maailma ja aamulla käet kukkuvat\nja kukot kiekuvat kuin kilvassa. Kylläpähän saa talvella nukkua\ntarpeekseen. Ja kun olen jo kuutisenkymmentä vuotta näitä lahnoja\nvahtaillut ja samalla katsellut, kuinka aurinko oikeastaan vain\npistäytyy tuolla Sappeenvaaran takana, ruveten kohta jo pyörimään\nylöspäin, kuunnellut ja seuraillut tätä kevään ja kesän peliä, niin on\nkuin jäisi vuosi vaillinaiseksi, jos joskus laiminlöisi lahnanpyynnin\".\n\nIstumme yhä siinä veräjän selällä ja vaivumme mietteisiin. Heikki\ntuijottaa terävällä, sinisellä katseella kauas järvelle, jossa\nyksinäinen vene hitaasti etenee. Pieni tuulenhenkäys kyntää pintaan\nkuvioita, nostaa pikku aaltoja, jotka kauniisti vilajavat. On\nsopusointuista, rauhallista, onnellista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuo varhaiset aamuhetket, jolloin huvilan rouvan kanssa soudamme\nSaunalahteen kokemaan siellä olevia verkkojamme, eivät hevillä\nunohdu. Hänellä on pikkiriikkinen kalastuksen viehtymys, vaikkakin\nomalaatuisensa. Siihen kuuluu oikeastaan enemmistö muuta kuin\nkalastamista, mutta viimemainittu on kuitenkin kuin maljakko, johon\nnuo sivuseikat, asian koristukset, voi sijoittaa. Ensiksi herääminen\nsuhteellisesti varhain, jolloin lapset vielä nukkuvat syvässä unessa ja\njolloin koko huvilassa muutenkin on risahtamattoman rauhallista. Sitten\nkauniin ilman toteaminen, minkä näkee siitä, vilajaako koivun läpi\npaistava auringonvalo makuuhuoneen ikkunaverhossa, ja kuulee siitä,\nlaulaako ikkunalaudalla asuva pääskynen. Silloin on niin mukava nousta,\npukeutua noin vain näön vuoksi, ja pistäytyä vilpolaan, jossa aamun\nraikas ilma hyväilee ihoa viileästi ja rauhoittavasti. Lähdemme kahden,\nteemme yhdessä tuollaisen pienen huviretken, jonka viehätys on mm.\nsiinä, että se suoritetaan näin salavihkaa. Työnnämme veneen telalta\nniin hiljaa kuin suinkin, ja nyt jo menemme tyynellä lahdella. Jos\nseisoisin rannalla, niin tietäisin, mitä näkisin: valkoveneen ja sen\nkuvan, hiljaa huojuvan kaislikon, taustalla autereisen metsän ja yllä\nikuisen taivaan, joka on niin syvä, niin syvä. Väliin soutumme lakkaa,\nvene pysyy paikoillaan, vain pienet aallot lipisevät vaisusti sen\nkylkeen. Ystävämme uikku ui tuosta ohitse, jokseenkin läheltä, sillä se\non lakannut pelkäämästä meitä; sen valkoinen rinta kuvastuu kauniisti\nveteen ja se puhdistaa tuon tuostakin omituisen hermostuneesti\npäätänsä. Sillä on sellainen tapa. Ja niin saavumme Saunalahteen,\njonka perukka on läpitunkemattoman kaisla-aarniometsän täyttämä. Tänne\nlaskemme verkot silloin, kun tahdomme varmasti saada jotakin -- täällä\naina ui pienempiä kaloja. Kuinka puhtaina ja kauneina valkolumpeet\nunelmoivat tuossa koristeellisten ja sievästi järjestettyjen lehtiensä\nkeskellä ja kuinka sadunomaisina ja outoina, kuin eivät kuuluisikaan\ntähän maailmaan, särähtelevät kaislain lehdillä siniset sudenkorennot.\nKaislikosta kuuluu varovaa änkkäämistä, veden hiljaista loiskuttamista\nja sitten narinaa, kuin sopottavaa, varoittavaa puhetta: sorsamamma\nsiellä suhdittaa lapsiansa, kieltäen menemästä veneen näkyville.\nUnohdumme taas tuijottamaan veteen ja taivaaseen, kaukaiseen\nSappeenvaaraan, jonka rinteillä jo väräjää kesäpäivän lämmin,\npunasinervä hymy. Kaakkurien konsertti raikuu komeasti ja tahdikkaasti,\nollen minulle epäämätön todistus siitä, että rytmi kuuluu luontoon...\n\nSitten huvilan rouva rupeaa nostamaan verkkoa, pistellen sitä sievin\nkädenliikkein puikkarille. Mutta heti kun verkkojata tulee kiinteälle,\ntuntuu siinä voimakasta tempoilua ja samalla kuuluu aika porske: tuolla\nulompana nousee näkyviin iso hauki, joka muljauttaa meihin epätoivoisen\nkatseen, läimäyttää pyrstöllään kuin valas, nutjauttelee voimakasta\nruumistaan, avaa ammottavan kitansa, pudistaa niskojaan -- ja on\nmennyt! Veltoksi jää verkko rouvan käteen ja tyrmistyneenä kalastajatar\nsaa sanotuksi vain ällistyneen \"hyi!\" Kun saavumme sille kohdalle,\njossa peto oli ollut, on siinä ammottava reikä; eivät pitäneet ohuet\nlangat moista hirviötä.\n\nSaattoi hyvin arvata, että se oli Saunalahden tiikeri, näiden\nrauhallisten vesien kuningas, joka piti pienen kalakansan\ntarpeellisessa kurissa, halliten sitä kuin julma tyranni. Elämästä\non leikki kaukana silloin, kun milloin tahansa voi joutua tuollaisen\nraatelevan pedon ruoaksi. Kesken kaiken, kun kalaparvi kisailee\npäivänpaisteessa, iloiten sekin kesän kirkkaudesta, ryntää joukkoon\nvihreä hirviö, joka on kaislain varjojen suojassa, kenenkään\nhuomaamatta, kavalasti liputellut ja liukunut lähemmäksi. Päästyään\nhyvälle välille se on ottanut vauhtia ja... Siitä on taas auennut leveä\ntie hauen avaraan vatsaan monelle...\n\nHuvilan rouva ymmärtää tämän ja selittää vihaavansa tuota haukea.\n\"Sinun pitää pyytää se pois!\", hän sanoo, niinkuin tämä olisi maailman\nyksinkertaisin asia. Rupean epäröivästi, laajasti ja asiantuntevasti\nselittämään hänelle, kuinka vaikea ja monimutkainen juttu tuollainen\nperusteellinen ja tarkoituksellinen hauenpyynti oikeastaan on. Se\ntuntuu kyllä hyvin helpolta, mutta sitä se ei suinkaan ole. Siinä\nvaaditaan ensiksikin...\n\nMutta hän nolaa minut huomauttamalla, että naapurin kamreeri saa\nhaukia vaikka kuinka paljon vain heittelemällä uistinta ja käyttämättä\nedes vapaakaan. \"Koettaisit nyt sinä sitä kallista heittovapaasi ja\nuistintasi, jotka vastalauseistani huolimatta keväällä ostit. Onko\nniillä vielä edes yritettykään?\"\n\nOlen kyllä ylipäätänsä sitä mieltä, ettei naisilla ole logiikkaa\n-- sanoinpa kerran ylimielisesti sellaistakin, ettei naisen\njärjettömyydellä ole rajaa. Mutta saapuville sattunut pikku Maija\npuolusti sukupuolensa asiaa tehokkaasti tekemällä tuosta arvostelustani\nbumerangin, aseen, joka iskee heittäjään itseensä, ellei osu maaliinsa.\nKatsoen minuun nuhtelevaisesti hän nimittäin liukkaasti käänsi lauseeni\nnäin: \"Mutta miehen järjellä on raja!\" Niin, olen ollut huomaavinani,\nettä naisten logiikka on heikkoa tai ainakin toisellaista kuin meidän\nmiesten, mutta tällä kertaa täytyi myöntää, että huvilan rouvan\najatuksenjuoksu oli erittäin loogillista.\n\nNäet tässähän eräänä vuonna -- siitä on jo aikoja -- kaikilla\nherrasmiehillä oli suoranainen hauenpyytämisen vimma -- nimittäin\nmäärätyllä konstilla. En rehellisesti sanoen tällä hetkellä muista\ntuon konstin nimeä -- se on hyvin hieno ja urheilumainen sana --,\nmutta kokemuksesta tiedän, että siihen tarvittiin sivistynyt, varmaan\nkai englantilainen heittovapa, joka viekkaasti voidaan katkoa moniksi\nkappaleiksi ja piilottaa aivan viattomalta näyttävään vedenpitävään\nvaatetuppeen, uistin ja pitkästi siimaa, joka juoksee vavan\nkärkirenkaan läpi tyven kyljessä olevalta rullalta. Kuuntelin joskus\nklubilla laajoja ja kekseliäitä sankaritaruja valtavista taisteluista\nukkohaukien kanssa, jotka kuvastelivat mielessäni kuin Iki-Tursaat,\nnerokkaita selityksiä tämän urheilun tuottamista ylen hienoista\nurheilumielteistä, ja kyselijöille alentuvaisesti annettuja opetuksia,\nja vaikka näin, että näitä hauki-epiikan sankareita rupesivat lopuksi\nitseäkin ilkeyttämään kaikki heidän puhumansa mahdottomat kalanpituudet\nja muut valheet, niin että he lähtivät pois kalpeina ja hyvästiä\nsanomatta -- kuuluipa heistä joku nähdyn seuraavana sunnuntaina\nkirkossa katuvaisen ja parannusta tekevän näköisenä --, en silti\nvoinut hillitä innostustani, vaan päätin, että minunkin täytyi saada\ntuollainen -- no nyt putosi salpa: svirvlausvapa ja -uistin. Sehän on\nilmeisesti kaiken huvilakalastuksen alfa ja oomega, jolla tämä ikivanha\npulma ratkaistaan urheilumaisen sirosti ja tuloksellisesti.\n\nEn tahtonut kuitenkaan yllättää perhettäni tällä uudella kojeella\n-- äkillinen ilonpuuska voi näet olla vaarallinen --, vaan rupesin\nhiljalleen valmistamaan sitä svirvelimahdollisuuden varalle. Mutta\nvaikka kuinka olisin kuvaillut tämän kalastustavan urheilullista\nkauneutta ja taloudellista tuottoisuutta -- maalaillut runollisesti\nniitä hetkiä, jolloin vihdoinkin saavuttuani kesälomalle \"etsin\nvirkistystä reippaasta kalastusurheilusta\", heitellen sulavin liikkein\nuistintani pitkin kaislojen reunustamia syvänteitä ja tuntien mieluisaa\njännitystä ja hermoväristystä joka kerta, kun tyynesti, tottuneesti\nja kylmäverisesti, taidolla käytellen tuota vavan kyljessä olevaa\nrullavipumekanismia (mistähän löysinkään moisia tekniikan tuntemusta\nosoittavia sanoja?), väsyttelen ja haalailen venettä kohti erästä\nisonpuoleista hauenvenkaletta, joka uhkaavasti avaa kitansa ja pudistaa\nniskojaan -- perhe ihmeekseni pysytteli kiusallisen innostumattomana\nja kylmänä koko hankkeelle. Kuultuaan, mitä nuo kojeet suunnilleen\nmaksaisivat -- valehtelin ne vielä pelkuruudessani paljoa halvemmiksi\n--, vanhin tyttäreni arveli, että sillä rahalla saadaan suutarilta\nkaloja pariksi kesäksi, mikä on ehdottomasti varma pyyntitapa. Kun\ntällaisia arvostelevia ja asiallisia huomautuksia alkoi kuulua joka\ntaholta niiden kättentaputusten ja ihastuksenhuutojen sijasta,\njoita olin odottanut, tunsin katkerana joutuneeni väärinkäsitetyn\nneron asemaan, murjotin hetkisen ja kysyin sitten revolverimiehen\nvoimakkaalla, päättäväisellä ilmeellä, olinko herra talossani\nvai en? Sanoin, otin hattuni ja painuin niiltä jalkaini sijoilta\nurheilukauppaan, mielessä eräänlainen tuonenhämärä uhma kuin taisteluun\nlähdettäessä.\n\nEnsimmäinen työ kauppaan saavuttuani oli tarpeellisen varmuuden\nsaavuttaminen. Oli selvää, että jos minut huomattaisiin aivan\nkokemattomaksi kalastusasioissa, myyjät tukkisivat minulle juuri\nne kojeet, jotka olivat jääneet varastoon, koska asiantuntijat\neivät olleet huolineet niistä. Antaen siis sisäisin ponnistuksin\nolemukselleni eräänlaista englantilaistyylistä onkimiehen hohtoa\nmaleksin välinpitämättömänä tiskin ääreen ja ummistaen silmäni sille\ntosiasialle, että juuri edessäni oli haluamiani kojeita kokonainen\nrykelmärivistö, kysyin nenääni honottaen, oliko heillä kunnollisia\nsvirvelivapoja. Kunnioittavin silmäyksin silloin myyjä rupesi latomaan\nniitä eteeni, sulavasti ja mikäli ymmärsin asiantuntevasti selitellen\netuja ja ansiopuolia. Oli siinä hienoja vapoja jos minkälaisia -- kuin\nkalastusmiehen unennäköjä --, niin että kyllä kojeiden puolesta olisi\nluullut kalannuusan Suomesta loppuvan, mutta osasi niillä raadoilla\nmyös olla hintaa. Harjoittaen varovaista tiedustelua ja vähitellen\nkääntäen olemukseni hohteen harkitsevaisen rahankäytön väriseksi, mikä\non viisaan miehen merkki, ilmoitin tällä kertaa tyytyväni kaikista\nvaatimattomimpaan, jonka myyjä alistuvaisella ilmeellä minulle\nluovuttikin. Mutta kuin kostaakseen hän sitten hypnotisoi minut\nostamaan siihen tuollaisen vedenpitävän vaatetupen, jossa on vielä\nraksi yläpäässä, niin että sen voi ripustaa mukavasti poronsarven\npiikkiin, seuraksi ruostuneelle haulikonrämälle ja kuhmuiselle\nmessinkitorvelle, jolla romanttiset kirjailijat kertovat puhalletun\nraikuvia tra-la-laa-lurauksia, mutta josta en minä ainakaan ole ihan\npallean takaa tulevista ponnistuksista huolimatta saanut irti muuta\nkuin surkean pihauksen, niin hämärän ja ponnettoman, että jänikset\novat tulleet hyvälle tuulelle. Ja huolimatta siitä, että ystäväni\nkamreeri oli neuvonut minulle juuri sen uistimen, joka oli muodissa\nnäillä meidän vesillä, tuo myyjä pahalainen sai todistetuksi, että\njuuri nyt oli tullut kauppaan eräs toinen, joka oli vielä kynnen\nmustukaista ehompi: amerikkalainen puu-uistin. En ymmärrä, kuinka hän\nsai lumotuksi silmäni ja käännetyksi järkeni uimaan kanavissaan väärin\npäin, mutta summa summarum oli se, että hän möi kuin möikin minulle\ntuollaisen tuntemattoman ja koettelemattoman häkkyrän, ja että vielä\nlisäksi olin iloinen ja tyytyväinen kuin hyvänkin kaupan tehtyäni.\nMahdollisesti asian tähän käänteeseen vaikutti se epämoraalinen\ntaka-ajatus, että entäpä minä saan tällä uistimella kaloja paremmin\nkuin kamreeri omallaan, ja voin siis kerran lyödä häntä päihin\nhänen omalla alallaan, mutta jos näin oli, niin kyllä minua siitä\nrangaistiin. Sekään ei häirinnyt iloani, että huomasin myyjän tiskiinsä\nnojaten, arvoituksellinen hymynhäive yleensä vakavilla kasvoillaan,\ntuijottelevan jälkeeni raskasmielisesti, ja että useita naamoja\nilmestyi akkunaan katsomaan, kun siinä kadulla epäröin, käyttäisinkö\nvapatuppea kävelykeppinä vai heittäisinkö sen olalleni, kuten onget\naina ennen rehellisesti kuljetettiin.\n\nTällainen oli siis, lyhyesti kerrottuna, heittovapani esihistoria.\nVein sen ylpeänä kotiin ja näytin sen kaikki ihmeet ja koneistot\nperheelle, joka silti yhä pysyi harmittavan kalseana ja kriitillisenä.\nVain Poju oli altis todelliselle urheiluinnostukselle, katseli vapaa\nkunnioittavasti, silitteli sitä, ja kyseli, miten sillä ongitaan\nja kuinka isoja kaloja sillä voi saada. Tämän pohjalla hän sitten\nilmeisesti runoili uskomattomia kalastusjuttuja, kertoen niitä\nleikkitoverilleen naapurin Matille, heidän istuessaan yhdessä Matin\nkeittiössä katselemassa russakoita, joita asui keittiön muurin takana.\nTämän tiedän siitä, että Matin isä kerran klubilla paasasi tarpeettoman\nkovalla saarnausäänellä, että velihän taitaa olla vasta julmettunut\nsvirvlausmies (hänen kielensä takalteli hieman tässä sanassa), \"mikäli\nminä Matilta kuulin Pojun kehuneen\". Olin niin heikko, etten jaksanut\nsanoa jyrkkää ja halkinaista totuutta, vaan kieltelin epävarmasti\nhymyillen, mikä yleisesti käsitettiin vaatimattomuudeksi ja vain lisäsi\nsalaperäistä kalastushohtoani. Moni harmaantunut kalavalehtelija\ntuijotti minuun kateuden tuntein, muuttui puhumattomaksi ja lähti\nvähän ajan kuluttua hyvästiä sanomatta tiehensä. Aavistin pahaa,\nkuulin kaukaista ukkosen jyminää, arvasin rajuilman lähestyvän ja pian\njoutuvani murhenäytelmän keskushenkilöksi.\n\nKaikki kehittyi niin sanoakseni normaalisti. Kun maalle lähtiessämme\npakkailimme noita jo historiallisiksi tulleita \"muutamia pieniä\nkolleja\" -- näet kun on oma huvila ja siellä kaikki varusteet, ei\nkaupungista tarvitse kuljettaa muuta kuin \"ihan välttämättömin\" --,\ntotesin, ettei vapatuppeni mahtunut mihinkään. Kukaan ei huolinut\nsiitä, ei edes viheliäisten sateenvarjokulujen joukkoon siihen kolliin,\njota meillä ainakin hyvällä suomenkielellä sanotaan \"pleedremmiksi\", ja\njohon lähdön kiireessä tupataan kaikki se, mikä ei ole muihin kolleihin\nmahtunut tai on unohtunut. (Ne erikoisvälineet ja -tarpeet, jotka\novat välttämättömiä lasten alaikäisyyden aikana, kuljetettiin meillä\nhattulaatikossa, joka on aina sivistyneen näköinen ja herättää aivan\ntoisia ajatuksia.) Kun sitten olimme lopuksi saaneet \"nuo muutamat\npienet kollit\" haalatuiksi alas ja yhteisvoimin, silmät ponnistuksesta\nnurin päässä, nostetuiksi kuormavankkureille, sivistymättömän ajurin\nsadatellessa, että \"nämä pakkilaatikothan ovat kuin taloja\" ja \"eikö\nnoissa liene täytensä lyijyä, kun ovat niin vietävän raskaita\", kun\nperhe oli sulloutunut ajureihin tai autoihin, kaikilla killumassa\npusseja ja paketteja joka sormen päässä, totesin jääneeni siihen\nkatukäytävälle ypöyksin, vieressä raskas kapsekki, kainalossa vanha\nuskollinen sadetakki, päässä se matkalakki, joka tekee minut osavasti\nmetsärosvon näköiseksi, ja kädessä -- niin, mikä killuukaan tuossa\noikean käteni sirosti piristetyssä pikkurillissä? -- eiköhän vain tuo\nusein mainittu vaparustinki! Se oli minun henkilökohtaisesti saatettava\nperille, sen veden rannalle, jossa sikäläinen suurkalasta uteliaana\nodotteli sen tuloa.\n\nTarkoitus oli, että saapuisin asemalle raitiovaunulla tai muulla\npelillä -- \"miehethän aina pääsevät\" -- ja että tietenkin joutuisin\njunaan. Tunnustelin kapsekkini painoa ja silmäilin epätoivoisena\nympärilleni: sen raahaaminen raitiopysäkille saakka olisi voimia\nkysyvä tehtävä. Mutta missä hätä suurin, siellä apu lähin: eikös tulla\nkopsuttele tuossa pitkin katua kuin iloisen aavistuksen valtaamana\nhevoskopukka, ajuri! Teen hillityn arvokkaasti mutta samalla\ntarmokkaasti erinäisiä semafoorimaisia liikkeitä, päästäen niiden\nsäestykseksi kurkustani sellaisen äänipommin, että ajuri pysähtyi\nsilmänräpäyksessä. Huomattuaan minut hän rupesi oikein soutamalla\nkiskomaan suitsista, hevosen lennähtäessä melkein istualleen,\nkohottaessa päänsä korkealle ja avatessa suunsa jonkinmoiseen\nhaamunauruun. Kuin tanssien se sitten saapui luokseni ja minä nousin\ntaakkoineni rattaille.\n\nTotesin mielihyvällä tavallisen onneni taas minua auttaneen. Eikä\nvain siten, että oli tuonut minulle ajurin, vaan myös ottaessaan sen\nvalinnassa huomioon arkeologiset taipumukseni. Silmätessäni näet\ntarkemmin hevosta, sen ajajaa ja vaunuja totesin, että tämä oli\nnähtävästi sama ajuri, joka oli muinoin vienyt Nimrodin asemalle,\nsilloin kun tämä varhain sunnuntai-aamuna oli lähtenyt ampumaan\npeltopyitä. Vanhuuden vaikutelma oli niin järkyttävä, että minun täytyi\nhetkiseksi ummistaa silmäni ja koettaa ajatella jotakin muuta. Mutta se\nei onnistunut: näin itseni näissä Helsingin vanhimmissa ajopeleissä,\nturhaan koettaen säilyttää arvokkuuttani, hiukan vaivatun näköisenä\nja vihaisesti silmäten hevoskopukkaan, joka puolestaan tuon tuostakin\nvilkaisi viekkaasti takakäteen kuin sanoakseen, että luuletko tässä\noltavan ensi kertaa pappia kyydissä, senkin simppu! Huokasin silloin\nhiljaa henkitorveen Nortamon sanat: \"Voi saastane sendä!\"\n\nKiintoisa pari tämä: ajuri ja hänen hevosensa. Ukko oli jo vanha,\nniin kumarainen ja koppurainen, että hän tuskin olisi pysynyt\nseisoallaan, jos olisi jollakin ihmekeinolla päässyt pukiltaan alas.\nHänen hartiansa olivat kumartuneet ja kaula kadonnut olkapäiden väliin\nsamalla tavalla kuin sillä, joka siten tahtoo varjella itseään päälle\ntulevalta sana- tai iskuryöpyltä: ne henkilöt, joita hän syrjäkaduilla\nkyttäämällä sai houkutelluksi vaunuihinsa, joutuivat usein tällaiseen\nryöppymielentilaan. Elleivät itsensä ukon, niin varmasti hänen\nhevosensa vuoksi. Kuljettuaan voimavuotensa markkinoilta toisille\ntämä oli elonsa illanruskossa joutunut ystävämme ajurin hoteisiin ja\naloittanut tätä vastaan sitkeän passiivisen vastarinnan, kehittäen\nsen lopulta suorastaan taiteeksi. Ukko puolestaan vastasi samalla\nmitalla, se vain erona, että mukavalta istuinpaikaltaan, korkealta\nkuskipukiltaan, hän joskus äityi muuttamaan passiivisen suhtautumisensa\nkonin metkuihin aktiiviseksi, ilmaisten tahtonsa navakoilla\npiiskaniskuilla, jotka vietävästi kihelmöivät konin pakaroissa.\nSellaisten kohtausten jälkeen tämä tietenkin oli piripintojaan myöten\ntäynnä erikoispiruutta, pannen käytäntöön kaikki mahdolliset, jopa\nmahdottomat konstinsa, ja tästä oli ilmeisesti nytkin kysymys.\n\nKun kuunteli ummessa silmin sen askelten kopsutusta ja totesi\npohjaan saakka masennettujen linjaalien poukkinan ja tärinän\nruumiinsa jaloimmissa elimissä, olisi saattanut luulla mentävän hyvää\nvauhtia, niin että \"kilometripylväät vilisivät\". Mutta avaten silmät\nsaattoikin heti todeta, ettei matka sujunut ollenkaan: koni oli\nmaailmalla renttuillessaan oppinut sen kavalan tavan, että se hyvin\ntouhukkaana, pää pystyssä ja harja liehuen, hyppeli varpaittensa\nnenillä kuin balettineito, juuri ollenkaan vetämättä, ja koketisti\nkäänteli takapuoltaan milloin oikealle, milloin vasemmalle. Kuta\nkiukkuisemmin ukko tempoili ohjaksista, sitä virkeämmin koni suoritti\ntätä varvastanssiaan, samalla nostaen päänsä niin korkealle, ettei\nohjista juuri enää ollut varaa nykäistä, hevonen kun olisi voinut\nkaatua selälleen. \"Vai luuletko sinä tässä ranseesia tanssittavan!\"\nmurahti silloin ukko, tarttui piiskaansa, joka oli hänelle ilmeisesti\nsama viimeinen mielipide kuin tykki Saksan keisarille: _ultima ratio\nregis_, ja livautti sillä ns. \"makean iskun\" konin takalistoon.\nSilmissäni vilahtivat sekä översti Försten että neiti von Konow,\neläinsuojeluyhdistykset ja luomakunnan huokaus, ja koni katsahti\nihmetellen ja nuhtelevasti isäntäänsä, kuin ällistyneenä, että\n\"hullu mies, kun noin vähästä suuttuu\". Mutta ukko ei nyt ollut\nleikkituulella, vaan uudelleen soutaen ohjaksilla massahdutti\nhampaatonta suutansa ilkeän vaativasti, jolloin koni ei enää tarjennut\nvastustella, vaan lähti kuin lähtikin etunojossa miehuullisesti\nhölkkäämään.\n\nMutta konin suorittaessa tanssikuvioitaan oli tuo usein mainittu\nsvirvlausvapani, jonka olin laskenut poikittain rattaiden pohjalle,\njalkojeni juureen, vähitellen tärähdellyt, tärähdellyt, ja liukunut\nyhä enemmän toista laitaa kohti. Olin kyllä pitänyt sitä silmällä,\nsiirtänyt sen kerran takaisin paikoilleen, jopa laskenut leveäkärkisen\nkenkäni sen päälle, mutta seuratessani ukon ja konin välistä\ntilintekoa unohdin sen hetkiseksi. Huomaten tämän se rupesi juuri\nsilloin kun rattaat lähtivät poukkuen ja rymisten menemään alas\nErottajan mukulakivimäkeä, kavalasti hivuttautumaan ja hissunkissun\nsiirrähtelemään laitaa kohti, kunnes lopuksi sai raskaamman puolensa\ntyhjän päälle ja keikahti menemään, niin että \"sääret vain vilahtivat\".\nHuomasin tapaturman heti ja parkaisten säikähdyksestä vaadin ajuria\npysähdyttämään. Mutta koni oli vilkaissut taakseen ja todennut, mitä\noli tapahtunut. Kostaakseen äskeisen piiskaniskun se käsitti nyt\ntahallaan väärin sekä minun huutoni että ajurin kiroukset ja paransi\nvauhtia kuin olisi siitä äkkiä tullut juoksijaori...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomaan, että minun täytyy keskeyttää tämä svirvlausvapani\nalkuhistoria, sillä jos jatkan sitä vielä, joudun niin vanhojen\nmuistojen valtaan ja tulen niin tunteelliseksi ja laajasanaiseksi, että\nkoko kirjani täyttyy. Ja minulla on tärkeämpääkin kerrottavaa. Monet\nhankaluudethan siinä täytyi kokea ja kestää ennenkuin perillä oltiin,\nniinkuin nyt esim. pilettiä ostaessa, jolloin ei oikein tiennyt, mihin\ntuon kapineen pistäisi, hampaisiinko vai polvien väliin, ja sitten\nsiinä ahtaalla portilla, jossa piletti leimataan. Olet juuri saanut\ntavarasi järjestykseen ja raahailet niitä alistuneesti junia kohden, jo\nkaukaa etsien katseellasi omaa oikeata junaasi ja kuin lohduttautuen ja\nvaistomaisesti kerskaten sillä, että \"en minä nyt niin pöljä sentään\nole, että menen paikallisjunaan silloin, kun matkustan Tampereelle\"\n-- kun silmäilet koko paikallisjunain puolta hyvin epäilevästi ja\nvihamielisen halveksivasti -- pistäytyvätkin ahtaan portin kyljestä\nnäkyviin tukevan kouran hallitsemat nipistimet kuin kravun sakset ja\nsinua vaaditaan näyttämään pilettisi. Tyrmistyen kumarrut äkkiä ja\nlasket tavarasi maahan, jolloin sopimattomasti tökkäät aivan lähellä\ntakanasi seisonutta pahaa aavistamatonta ja viatonta tätiä vatsaan.\nKäännähdät ja pyydät hämilläsi anteeksi, kun siinä liikehtiessäsi tuo\nsiunattu svirvlausvapa jollakin käsittämättömällä tavalla kiilautuu\npoikkiteloin, niin ettei sitä tahdo mitenkään saada irti. Kopissa\nistuva mies on kiinnostuneena kumartunut katsomaan, kun kehittelet\nsiinä liikkeitäsi, ja pyytää nyt lempeän ja ihmettelevän näköisenä\nuudelleen pilettiäsi. Jaa pilettiä? Saa kai sen -- mutta mihin\nihmeeseen pistinkään sen? Minunhan piti juuri tallettaa se siten,\nettä varmasti löytäisin sen heti tarvittaessa... Alkaa ja jatkuu\ntuo tunnettu prosessi, jolloin sormet hermostuneina ensin juoksevat\nkuin oravat pitkin kaikkia nappirivejä, niitäkin, joilla ei missään\ntapauksessa ole tekemistä pilettien kanssa, ja sitten hamuilevat\navuttomasti kuin hukkuvalla kaikki mahdolliset taskut paitsi sitä,\njossa matkalippusi on. Hämminkiäsi lisää se, että katsomattakin tunnet\nniskassasi, kuinka vähitellen koko Suomen kansa on kerääntynyt ja\npatoutunut taaksesi, kuinka sen yksimielinen ja synkkä viha uhoo sieltä\npäällesi kuin suuren tulipalon hehkuva kuumuus. Kuulet pahanenteistä\nhiljaisuutta, sitten jäätävän kohteliaita huomautuksia, sitten\nkatkeria vitsejä, jotka leikkaavat kuin sahaisi tylsällä puukolla, --\nkunnes tuo kopissa istuva mies ojentaa kätensä ja tarttuu pilettisi\nreunaan, joka hauskasti on ruvennut pilkistämään liiviesi vasemmasta\nylätaskusta, heruttautuen näkyviin siinä kumarrellessasi. Otat taas\ntavarasi ja lähdet kiireissäsi hölkkäämään junalle -- aikakin on jo\ntäpärällä --, kun huomaat, että svirvelituppi taisi jäädä siihen portin\nlattialle... Ryntäät takaisin, löydät sen onneksi ja pilettimiehen\nlempeän, ihmettelevän katseen seuraamana kiiruhdat uudelleen junaasi.\nNouset ähisten jyrkkiä portaita, jolloin svirveli kavalasti sekautuu\nporttihäkkyrään, pääset vihdoin vaunuun, jossa sinua tervehtii\nkaikkien matkustajien tunnettu, yksimielinen ja kalsea vihamielisyys\nuusia vaunuuntulijoita kohtaan, ja vaivut perin väsyneenä istumaan,\nkun samalla sinulle kohteliaasti, mutta täsmällisellä äänenpainolla\nilmoitetaan, että se paikka on varattu...\n\nSe lohdutus sinulla lopuksi on, ettet matkusta Savossa. Siellä\njoutuisit heti rauhallisen mutta perinpohjaisen ristikuulustelun\nkohteeksi, jolloin saisit ensin tehdä selkoa itsestäsi, vanhemmistasi,\nvaimostasi ja lapsistasi, oletko rokotettu, kyennyt maksamaan verosi\njne., ja vihdoin erikoisesti tuosta svirvelistä, että mikä kalu se on\nja luulooko herra toellae soavasa sillä haakie? Savolainen luultavasti\nlopettaisi kuulustelunsa silmäämällä ensin sinuun ja sitten svirveliin\nhyvin epäilevästi ja sanomalla, ettei hään oo kuullunna niillä soavun\nmittää -- ei hänteäkää! Hämäläinen on paljoa hillitympi. Kun nyt\nmatkustat svirvelisi seurassa laivassa -- siihen aikaan niitäkin\nkulkuvälineitä vielä käytettiin --, näet kuinka kansa ikäänkuin uhmaten\npuristaa huulensa yhteen, myllertäköön uteliaisuus sielussa vaikka\nkuinka. Joskus epätoivoinen katse tarttuu svirvelintuppeen, joka\nsalaperäisenä ja enteellisenä riippuu \"tupakkasalongin\" seinällä, käsi\nyrittää sivumennen ojentua koettamaan sitä, ja koko olemuksesta hohtaa\nkiihkeä tiedonhalu, mutta eipäs vain aukene kiinni nipistetty suu\nkysymään. Enkä minä liioin mitään sano, vaan murjotan siinä \"salongin\"\nnurkassa, kärpästen kaluttavana, katselen kaunista järvimaisemaa, joka\non pilkulleen samanlainen kuin ennenkin, ja harmittelen matkan hidasta\njoutumista, kun täytyy koluta kaikki mitättömimmätkin laiturit...\n\nSitten oli vihdoin tullut se hetki, jolloin minun oli tosielämässä\nkoeteltava tätä uutta ihmevälinettä. Valitsin sellaisen tilaisuuden,\njolloin perhe oli kokonaisuudessaan poissa -- mennyt soutelemaan\nsuutarille saakka tarkastuttaakseen parin vanhoja kenkiä, voisiko ne\nvielä korjata panemalla kokonaan uudet kärkilaput --, ja astelin hiukan\njuhlallinen tunne rinnassani tuonne koivuja kasvavan niemen nenään,\njossa vesi oli mielestäni erikoisesti sen väristä, että kyllä siellä\nvarmasti haukia on -- olinpa näkevinäni, kuinka ne siellä odottivat,\nvähän jännityksissään nekin ja hiukan epävarma katse silmissään. Kun\npuu-uistin tietenkin on kevyt, oli myyjä kehoittanut minua varustamaan\nsiimaan painon, jotta se paremmin lentäisi, minkä johdosta olin\nlaittanut siihen lyijylevystä oikein eri molkareen, ehkä hiukan liian\npainavan. Totesin nyt, että kaikki oli kunnossa, asetuin tanakasti\nhajareisin ja ummistaen silmäni heitin Luojan nimeen kuin ennen\npoikasena perunalingolla. Lähtihän uistin lentämään ja siima rullalla\nsanoi sievästi \"psiiii\", kunnes äkkiä pysähtyi, niin äkkiä, että uistin\ntuli takaisin kuin ammuttuna melkein vasten naamaani...\n\nMyyjä oli antanut minulle liian ohuen siiman. Hän oli kyllä tarjonnut\nvahvempia, öljyttyjä, erinomaisen liukkaan ja oikoisen näköisiä\nja sanonut, että tällaista täytyisi siiman olla, mutta kun se oli\nylettömän kallista, olin itse vähitellen johtanut puheen huokeampiin.\nKun sitten olin ihan pyydellen houkutellut, tarkoittaen kaikista\nohuinta ja huokeinta, että \"kyllä kai tämäkin sentään asian ajaa\",\nei myyjä ollut voinut enää vastustaa rukoilevaa äänensävyäni, vaan\noli ruvennut luottamaan tulevaisuuteen ja sanonut toivorikkaasti ja\nlohdullisesti: \"Kyllä kai!\" Ja niin sain mieleiseni siiman. Mutta nyt\nse ei ajanutkaan asiaansa, vaan varsinkin kastuttuaan löi sykkyrää ja\nsotkeutui mitä kummallisimmin, niin ettei siitä pitkiin aikoihin sanan\nkirjaimellisessa merkityksessä tahtonut \"saada selvää\". Tuo äkillinen\nsykkyröiminen ja pysähtyminen oli ihan vaarallista, sillä kun heitin\nraskaan lyijymolkareeni menemään kuin pommin ja sen matka sitten\näkillisellä, järjettömällä riipaisulla keskeytettiin, se tuli takaisin\nvähän eri vauhdilla, uistin -- tuo kuuluisa puu-uistin -- perässä kuin\nvihastunut herhiläinen, kaikki piikit porhollaan. Se poukkoili ihan\njärjettömästi puihin -- niihin aina kiusallisen ja hankalan korkealle\n--, vaatteisiini, jos mihin. Se oli ihan kamalaa, mutta arvellen, että\nnämä olivat vain svirvelionginnan alkuvaikeuksia, jotka oli luotu\nvoitettaviksi, huidoin urhoollisesti menemään ja kelasin hampaat\nirvessä siimaa takaisin. Oli onni, että minulla oli nyt puu-uistin,\nsillä selvitellessäni siimaa se ei uponnut, vaan pysähtyi veden\npinnalle -- tässä oli matalaa, niin ettei lyijypaino vetänyt sitä veden\nalle -- odottamaan kiltisti ja uskollisesti kuin pikku koira isäntänsä\nkäskyjä. Hauet ja ahvenet seurasivat kamppailuani ihmeissään, siirtyen\nvarovaisuuden vuoksi syrjemmälle, ettei herhiläiseni tapaturmaisesti\nraappaisi niitä ohi mennessään, ja vaihtaen merkitseviä silmäyksiä.\nNäin taisteluharjoituksiani jatkui, kunnes...\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeikattuani yli-inhimillisellä itsehillinnällä koukun pois sormestani,\njohon olin käsittämättömällä tavalla onnistunut sijoittamaan yhden\nnoista puu-uistimen terävistä murhavälineistä, selvittelin siiman\nviimeisen -- huom.! -- viimeisen kerran, sijoitin uuden vapani --\nlyömättä sitä rikki tai muuten osoittamatta mieltäni, sillä tuo\nsivistys näet sentään velvoittaa johonkin -- tuohon asianomaiseen\nvaatetuppeen, ja kannoin koko kapineen varovasti pikkurillini kärjessä\nhuvilalle. Kuuntelin jo kaukaa, olisiko perhe saapunut kotiin, ja\nkun risahduskaan ei viitannut siihen suuntaan, hiivin harvinaisen\njoustavasti sisään ja ripustin tämän toivojeni ja nyttemmin myös\nmuistojeni esineen vanhalle paikalleen poronsarveen, kuhmuisen torven\nja umpeenruostuneen haulikon viereen, killumaan siellä ikuisiin\naikoihin tai ainakin siihen saakka, jolloin pojallani ehkä on varaa\nostaa uusi siima. Sitten istuin korituoliin ja rupesin lohduttamaan\nitseäni ja pakottavaa sormeani järjestelmällisesti haukkumalla siinä\nnuo klubin svirvlausvalehtelijat, jotka alunperin olivat aiheuttaneet\nkoko tämän häväistysjutun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaiken sen, mitä yllä olen kertonut, näkee mielessään\nsilmänräpäyksessä, yhtenä ainoana kuvana, vieläpä niin tarkoin, ettei\nsanoilla milloinkaan voi sellaista kuvata. Kun vaimoni siis huomautti\ntuosta onnettomuuden kapineesta, tunsin inhon väristystä sielussani ja\nvastasin vältellen:\n\n-- Ei svirvelillä saa noin isoja haukia... Vapa ei kestä...\n\nEn antautunut laajempiin keskusteluihin, vaan johdin puheen muihin\npyyntikeinoihin. Tunnustin suoraan, etten yleensä uskonut olevan mitään\nmahdollisuuksia tuon pedon kiinnisaamiseksi. Sanoin luulevani sen\nparhaillaan kuuntelevan puheitamme ja nauravan niin että vatsa hytkyi.\nMutta vaimoni vastasi päättäväisesti:\n\n-- Se parhaiten nauraa, ken viimeksi nauraa!\n\nTämän jälkeen hän ryhtyi monenlaisiin kalastustoimenpiteisiin,\njotka olivat jollakin tavalla kalastusperinteiden vastaisia ja\nnaisellisesti epäloogillisia. Niinpä hän kerran löysi vajasta vanhan\nrysän, jonka joskus olin jonkin puuskan vallassa Olkkolaisen Heikiltä\nostanut. Sen päätehtävänä oli - oltuaan kerran viritettynä nurmikolle\nhavaintovälineeksi Pojulle, kun luennoitsin hänelle, miten rysillä\npyydetään -- riippua vajan seinällä ja pudota naulastaan silloin, kun\nLiisa oli puita hakemassa, sotkeutuakseen joistakin silmistään ja\nvanteistaan hänen halkosylyykseensä. Kuulin joskus vilpolaan saakka,\nkuinka Liisa marmatti rysälle ja toivotti sen \"hornan kattilaan\", mutta\nniin hyvän kurin ja järjestyksen olen sentään talossani pitänyt, ettei\nhän uskaltanut tehdä pyydykselle mitään. Tämän kapineen rouva nyt näki,\nhuomattuaan kerran mennä tarkastamaan liiteriäkin, so. katsomaan,\nolivatko siellä kaikki halot suorissa riveissä, vanhat kelpaamattomat\nsementti-, kalkki- ym. tynnyrit sisäkkäin, muu pärtö järjestyksessä --\nsellainen, jota kyllä ei milloinkaan tarvita, mutta jota ei uskalla\nhävittääkään, kun se on hyvä olemassa kaiken varalle jne. -- näki ja\nsanoi iloisesti:\n\n-- Voi, tallahan se hauki saadaankin!\n\nOttaen huomioon, että heinäkuu oli tällöin juuri muuttunut elokuuksi,\nsanoin asiantuntevasti:\n\n-- Eihän tähän aikaan rysillä pyydetä. Niitä käytetään vain kevättulvan\naikana, paitsi isoja rysiä merikalastukseen.\n\nMutta hän ei välittänyt tästä ollenkaan, vaan tarkasteli rysää viisaan\nnäköisenä ja tuumi:\n\n-- Nyt sitten nähdään sekin ihme.\n\nEikä siinä auttanut muu kuin totteleminen. Täytyi hankkia tarpeelliset\nvaajat ja lähteä rouvan kanssa Saunalahteen, jonne sitten, kaislikon\nja maan väliselle matalikolle, viritin sen taiteen kaikkien sääntöjen\nmukaan, väliin vilkaisten kylään päin, etteihän sieltä vain kukaan\ntule katsomaan, mitä me täällä hommailemme. Olin nimittäin saanut\ntuon svirvelivapani vuoksi kestää niin paljon pilkkaa, että olin\ntullut araksi, jopa ajoittain synkkämieliseksi. Koetettuaan kaikkia\nvaajoja sievästi peukalolla ja etusormella sekä heti virutettuaan nämä\nmolemmat, rouva loi ennustavan katseen järvelle ja sanoi:\n\n-- Nyt se sitten saadaan!\n\nTämä mikä nyt seuraa on hyvin epänovellistinen käänne, mutta kun olen\nkerran luvannut pysyä totuudessa, täytyy olla sanansa mittainen.\nNoustuamme seuraavana aamuna tavallista aikaisemmin rouva keitti ensin\npikkupannulla kahvia, jonka joimme vallan harvinaisella nautinnolla\nensiksikin sen vuoksi, että se oli äärettömän hyvää, ja toiseksi sen\nvuoksi, että tohtori oli oikein etusormella viipottaen kieltänyt\nmeiltä molemmilta kahvin juonnin \"tyhjään vatsaan\". Iloisina kuin\npahuutta harjoittaneet koulupojat juoksimme sitten veneelle ja lähdimme\nsoutamaan rysälle. Oli taas kaunis aamu, järvi kuin hieno kuvastin,\nsumuhattarat juuri häviämässä, ja auringonsäteissä miellyttävä lämpö.\nPunasinervä hymy rupesi jo väreilemään kaukaisten vaarojen rinteillä.\nKylästä kuului kukkojen kiekunaa, karjankellojen kalkatusta ja römeätä,\nuhkaavaa ammumista. Tuolla vilkkui päitä, huiveja ja paidanhihoja,\nkun ruvettiin juuri kaatamaan kaunista ruisviljaa. Sydän oli kuin\npallokuvastin, joka heijasti tämän kaiken, liittäen siihen inhimillisen\ntunne-elämän herkän säestyksen. Mutta tultuamme rysän lähelle rouva\nsanoi:\n\n-- Katsopas!\n\nIhme ja kumma! Selvästi näki, että rysässä oli iso kala, sillä vallan\nvähäinen sintti ei olisi kyennyt sitä noin liikahduttelemaan ja\ntuollaista porua pitämään. Päästin peränuoran irti ja kohotin rysää.\nVoi sun...\n\nTarkoitukseni ei ole lisätä maailman kalavalheita, vaan kertoa se,\nmikä on totta, että nimittäin tuo julmettunut hauki -- mitähän olisi\nollut siinä 5-6-kiloinen -- oli kuin olikin mennyt rysään, ja potki\nnyt henkensä edestä, isot silmät pullollaan ja kita auki. Mutta\nminäpä sieppasin näppärästi rysän veneeseen, ollenkaan odottelematta,\nkestäisikö se, ja kostin sitten monen kalasukukunnan puolesta antamalla\nhauelle melallani sellaisen täräyksen, että se vihdoinkin lopetti\nrosvoilunsa. Rouva taputti käsiään ilosta ja sanoi voitonriemuisena:\n\n-- Siinä näet nyt, että saa niitä kesälläkin rysällä kaloja!\n\nViittasin vaiti ollen veneen pohjalle, jossa oli kauniita,\nkullanvärisiä ja punasulkaisia sorvia. Haukipedon kohtalo oli\nluettavana kuin kirjasta. \"Kuolema on synnin palkka.\"\n\nNuo kauniit punasulkaiset kalat olivat tulleet äkkiä leikkien ja\nilakoiden tänne Saunalahteen kuin virolaiset tanssijattaret Suomeen, ja\nlähteneet kisaillen uimaan pitkin rantaa. Makailee tuossa pohjalieon\nvarjossa vanha peto, synnissä rypenyt köriläs, näkee tämän kauniin\nneitoparven vilahtavan ohitse kuin ihanan unelman, havahtuu ja ei muuta\nkuin silmittömän huumauksen vallassa perään! \"Vaikka mihin sopukkaan\nmenisit, oi punasulka neito, niin kiinni sinut saan! Tralalaa!\" --\nse vanha syntinen hyräili mennessään niin, että maininki rannalla\nkohahteli. Lopun tiedätte.\n\nMutta kuten sanoin, nuo pienet veneretket tuonne Saunalahteen varhain\naamulla, kun kaikki vielä nukkuvat, järvi on tyyni, sumu juuri\nhaihtumassa, aurinko jo lämmittävä, ja vaarojen rinteillä autereinen,\nystävällinen hymy, ovat hienoja runoja, täynnä hopeista viileän onnen\nja rauhan tunnelmaa, säveltä, joka soi vielä kauan jälkeenpäin, silloin\nherkimmin, kun nämä retket ovat muuttuneet muistoiksi.\n\n\n\n\nXXIV\n\nSONETTI AHVENELLE.\n\n\n    Mä kalat kaikki tunnen tämän veen,\n    vain yksi niistä minut valloitti;\n    ei kunniata hauki hampailleen,\n    mi hirmuvaltiaana hallitsi,\n\n    ei särki kurja, kiiski syvänteen,\n    mi äreänä usein riiteli,\n    ei lahna laiska, ruohoon rauhaiseen\n    mi pelkurina aina pakeni,\n\n    ei ankerias liukas ansainnut,\n    vaan ahven yksin, Ukko Pekka tää,\n    mi syvän veden vakaa jörri on,\n\n    mi syöverit on, selät soudellut,\n    ja koitellut, mit' ompi kova sää:\n    hän vetten kuningas ja körri on.\n\n\n\n\nXXV\n\nMUITA ELÄIMIÄ.\n\n\nEläimet ovat huvilan elämän kiintoisin puoli, johon lasten ja\naikuisten huomio ehdottomasti kohdistuu; ilman niitä tuntuisi mykältä\nja kuolleelta. Kasvit ovat ihmeteltävän kauniita, mutta eivät puhu\neivätkä liiku. Eläimet ovat yhtä kauniita, mutta lisäksi sekä puhuvat\nettä liikkuvat. Enemmänkin: suuri osa niistä sekä tuntee että rakastaa\nkuten mekin. Ne ovat sydämellemme inhimillisesti läheisiä, lämpimän\nveren virtaillessa niiden suonissa ja äidinrakkauden ilmetessä niiden\nkatseesta, eleistä ja liikuttavista puuhailuista. Väliin tuntuu\nsukulaisuutemme, veljeytemme, niin polttavalta, että haluaisi ojentaa\nkätensä ja pyytää niitä luottamuksellisesti lähelleen, yhteisen elämän\nja kuoleman lain alaisia kun ollaan. Mutta ne eivät tule. Meidän ja\nniiden välillä on ylipääsemätön aita. Sen takana ne viettävät omaa\nsalaperäistä elämäänsä, väliin katsoen meihin surullisesti, silmissä\nsanaton tuska. Eläinten katse on mielestäni yleensä surumielinen, en\ntiedä, miksi.\n\nAlkaakseni alusta muistuu mieleeni liikuttavan lapsellinen\nfoksterrierin pentu, joka kerran aikoja sitten saapui meille\njunassa, pienessä laatikossa, jonka pohjaan oli naulattu kiinni\nläkkipeltinen maitokuppi. Sen oli lähettänyt eräs toimelias kunnon\nmies, jota tapaan enää varsin harvoin, mutta muistan useammin. Se\nsai lämpimän vastaanoton, hakeutuen heti nuoren rouvan syliin, sille\nraukalle kun oli tullut koleana syysiltana kylmä, eikä emo ollut\nenää lämmittämässä. Se itki surullisesti ja oli onnettoman näköinen,\ntuijottaen joskus tylsästi ja tyhmästi lattiaan, naama rypyssä ja\ntoinen korva nurin kääntyneenä. Nuori rouva hätäili ja kysyi jo,\npitäisikö kutsua lääkäri, mutta rauhoittui huomatessaan sen rupeavan\ntyytyväisesti lakkimaan maitoansa. Niin se pian oleutui kotiimme.\nPidimme pitkiä neuvotteluja sen nimestä, joksi rouva olisi tahtonut\njonkin runollisen, hennon, ikäänkuin ruusunpunaisen kulttuurisanan,\nmutta joka minun mielestäni oli oleva sen todellista olemusta kuvaava.\nOlin näet tuntenut sen isän ja äidin, ja päättelin hyvillä perusteilla,\nettä elleivät perinnöllisyyden lait ole tässä tapauksessa lakanneet\nvaikuttamasta, pennusta mahtaa paisua oikea Jehu... Mutta sehän\nsille sopiikin nimeksi! Jehu itse näytti seuraavan neuvotteluamme\ntarkkaan, kallistellen päätänsä ja katsellen kirkkaan viisaasti,\nmolempien korvien kärjet hauskasti alaspäin repsollaan. Pian se rupesi\ntottelemaan nimeänsä.\n\nElämänsä alkukuukausina sille sattui vakava vastoinkäyminen, se kun\nsairastui penikkatautiin. Lääkäri määräsi lääkkeen ja hoidon, ja\nparanihan se lopuksi, vaikka oli välillä huono. Lääkkeen nauttimisessa\njoutuivat ensi kerran tahtomme vastakkain: neste oli karvasta ja Jehu\noli ilmeisesti päättänyt, että \"tuota troppia minä en juo!\" Kun armotta\navasin sen leuat ja kaadoin sinne määrä-annoksen, kuvastui sen silmistä\nvaltamerellinen sisua ja uhmaa. Aluksi sen täytyi siis niellä lääke,\nmutta osoittaen suurta älykkyyttä se keksi pian etevän keinon, jolla\najoi oman tahtonsa perille: se otti kyllä lääkkeen suuhunsa -- mikäpä\nsiinä auttoi -- ja näytti rauhallisesti alistuvan tahtooni, mutta heti\nkun olin päästänyt sen irti, se -- taitavasti sylkäisi myrkyn pois.\nOlin kummastunut, sillä en ollut aikaisemmin nähnyt koirien sylkevän.\nJehu vilkaisi minuun alta kulmain epäluuloisesti, heilautti hiukan\nhännäntypykkäänsä ja käveli arvokkaasti -- koiran kävely on arvokkaan\nja hillityn näköistä -- vuoteellensa, istahtaen siihen, taas suunnaten\nminuun tutkivan katseen, ja teeskentelevästi haukotellen niinkuin\nkoirilla on sanomisen sijasta tapana. Seisoin siinä ajatuksissani\nharkiten tämän pikku olennon ilmeisesti voimakasta persoonallisuutta,\njosta se juuri oli antanut hyvän näytteen, ja tunsin kunnioitusta sitä\nkohtaan. Minun ei ollut tarvis huipentaa tahtojemme yhteentörmäystä\npitemmälle, sillä Jehu parani tämän jälkeen nopeasti.\n\nSitten se alkoi kehittää aivan hämmästyttävää vilkkautta,\ntoimeliaisuutta, tarmoa ja sisua. Päästyään kadulle -- olemme tässä\nvaiheessa vielä kaupungissa -- se loi yleissilmäyksen niin pitkälle\nkuin näkyi, ikäänkuin löi näppiä, että \"nyt tulee hauskaa!\", ja\nlähti sitten menemään sokean hurjasti, aivan mielettömästi, haukkuen\näkäisesti. Eivät ainoastaan ihmiset, vaan vanhat koiratkin, jotka\ntunnetusti ovat itseensäsulkeutuneita, äreitä ja välinpitämättömiä,\nkääntyivät ihmetellen katsomaan sen jälkeen, samalla kuin lempeä,\nmelkein inhimillinen hymy näytti kirkastavan niiden karua, ajan\naalloissa ryvettynyttä naamaa. Ja niin pian kuin Jehu pysähtyi\nnuuskimaan ja tutkimaan jotakin perin tärkeätä, ilmestyi sen ympärille\njoka suunnalta koiria jos minkälaisia, sekarotuisia ihme-eläimiä,\njoissa samalla kertaa saattoi nähdä haamun sekä setteristä että\nmäyräkoirasta, pystykorvasta ja ajokoirasta -- kammottavan todistuksen\nsiitä, mihin tullaan, kun luonto joutuu ristiriitaan omien\npiirustustensa kanssa --, eriskummallisia, pörröisiä rakkeja, joiden\nsilmät loistivat lapsellisen kirkkaasti jostakin päätä edustavan\nkarvatukon sisästä, lihavia, rauhallisia settereitä, jotka lähestyivät\nJehua tätimäisin liikkein, kuonon kärjen mutruillessa \"dundeellisesti\",\nja muhoilevia bernhardilaisia, jotka ovat toisekseen kuin vasikoita,\ntoisekseen kuin rovasteja. Kaikkien naamalla kuvastui erinomaisen\nherttainen ja ystävällinen uteliaisuus, kun ne toimittelivat siinä\ntavanmukaisia tervehtimis- ja tutustumismenojaan, Jehun hännäntypykän\nliehuessa niin tiheään, että olisi luullut sen väsyvän. Kaikki\ntahtoivat Jehun omakseen, mikä johti siihen, että hymy vähitellen\nhäipyi niiden naamalta, joka pian vetäytyi happamaan ja ryppyiseen\npilveen, samalla kuin rupesi kuulumaan kaukaista, hiljaista murinaa\nkuin ukonilman lähestyessä. Murina kasvoi, hammasrivit paljastuivat\nkuin olisi kaikilla ollut liian säännölliset ja kauniit tekohampaat,\njalat jäykistyivät ja ottivat pahanenteisen lyhyitä askelia,\nselkäkarvat pörhistyivät, ja niin räjähti äkkiä tappelun rytäkkä\nja pauhu valloilleen, täyttäen äänellään koko korttelin. Kokousta\nikävissään katsellut poliisi lähti kiusautuneen näköisenä, mutta\nsäilyttäen arvokkuutensa, kävelemään poispäin, häntä kun ei ollut\nlähetetty koirain tappeluja asettamaan. Ja yhtä äkkiä kuin oli alkanut,\nrähäkkä loppuikin: häntä koipien välissä kiisivät selkäänsä saaneet\ntiehensä kuin raketit, ulvoen surkeasti, vain pahimpien pukarien\njäädessä areenan herroiksi, vieläkin astellen jäykästi ja muristen\nsisukkaasti, mutta nyt jo riittävän välimatkan päässä toisistaan.\n\nMutta tällöin Jehu oli jo kaukana: luoden kummastelevan, kirkkaan\nkatseen muriseviin läsnä olijoihin se pujahti jo ennen varsinaisen\npäärytäkän alkua, vihellykseni kutsumana, bernhardilaisen vatsan\nalitse tiehensä, kiitäen taas kuin salama pitkin katua, haukkuen\nja äkillisen mielijohteen valtaamana pujahtaen porttikäytäviin\ntai muihin kolopaikkoihin. Ja voi, minkälaiseksi se ryvetti\nnäillä tutkimusmatkoillaan kauniin valkoisen turkkinsa! Tietääpä\nsen, taitamattoman lapsen! Ja aivan yhtä haluttomasti kuin pikku\npoikaviikari sekin alistui vanhempien ihmisten keksimiin joutaviin\nja turhiin peseytymismenoihin, äreästi ja sisukkaasti muristen ja\nsadatellen -- kaikkeahan sitä kadulla oppii --, kun saippuoin sen ja\nriiputin sitä niskasta lämpimässä suihkussa. Mutta kun se oli kääritty\nkuivaushuopaansa ja sille rupesi tulemaan hyvä olo, sen katseesta\nhävisi kiukku, ja se nuolaisi kättä sievästi kuin anteeksipyytäen,\nkatsoi kirkkaasti ja heilutti typykkäänsä niin että huopa liikkui.\nSilloin se oli kuin ihmislapsi, herttainen, liikuttava, rakastettava.\nNuori rouva kanteli sitä sylissään, jossa se mielellään olikin, siinä\nkun oli pehmeätä ja lämmintä.\n\nNäin Jehu kasvoi ja varttui sekä voimassa että viisaudessa, varsinkin\nedellisessä. Totesin pian, että siitä oli tulossa koko kaupunginosan\nkauhu, josta minulle varmaan oli koituva vakavia vastuksia. Sillä oli\nnimittäin eräs perinnöllinen ominaisuus, joka täydellisesti hallitsi\nsen koko olemusta: se vihasi silmittömästi kissoja. Niiden jälkiä\nja hajuja se nuuski noissa koloissa ja porttikäytävissä, joista se\nalkuaikoina ryntäsi ulos pelästyneen näköisenä, edeltä kuuluneen\nsähähdyksen ja marahduksen ilmoitettua, mikä oli sen aiheuttanut.\nMutta ei kulunut pitkiä aikoja ennenkuin tuo sähähdys ja marahdus\nmuuttui korvia vihlovaksi hätähuudoksi, joka hälyytti liikkeelle\nkaikki kissojen valitukselle vastaanottavaiset sielut. Jehu ei enää\nhellittänyt, vaan luullen tekevänsä hyvinkin hyödyllistä työtä nitisti\nmirri rievun armotta hengiltä. Olin siihen saakka pitänyt kissiä niin\nvankkana miehenä, että tokko tuota leijonakaan olisi tarjennut ahdistaa\n-- se on peloittava otus, kissi, kun se täydeltä kidalta sähähtää ja\nkäpristelee roppakouriansa --, mutta nyt huomasin erehtyneeni: Jehu\noli sellainen poika, joka otti hengen miltä kollikissalta hyvänsä,\npuhumattakaan tätien silkkikäpäläisistä ja rusettikaulaisista\nlemmikeistä, vähääkään välittämättä niiden hampaista tai kynsistä.\nJoskus väreili veripisara sen kuonolla, kun se äreän ja asiallisen\nnäköisenä juosta ripsutteli kotiin, ja silloin ymmärsin, että taas\noli jonkun mirrin haudalle laskettava kaipauksen ja kiitollisuuden\nkuihtumaton seppele.\n\nJa tästä se sitten vastuksen heitti. Pianhan tuli tunnetuksi, kenen\nhurja koira se tappaa kaikki kissat, ja niinpä päästiin sille asteelle,\nettä uhkaavan näköiset eukot rupesivat soittelemaan ovikelloa ja\nsanomaan, että \"mitä kamalia koiria te pirätten, kun ne ottavatten\nkissat hengiltä?\" Aluksi turvauduin juridiikan ensimmäiseen ohjeeseen,\nso. kielsin jyrkästi perheeni taholta mitään sellaista harjoitetun,\nmutta pitemmälti ei tästä ollut apua, vaan täytyi ruveta hieromaan\nsovintoa ja maksamaan tapporahoja. Kaiken aikaa Jehu makasi kiltisti\nvuoteellaan, viattomana kuin ei asia olisi häneen kuulunutkaan; joskus\nvain, kun akka korotti ääntänsä, se nosti päätänsä, heristi korviansa\nja lausui varoittavan ja hillitsevän \"Voffff!\", mikä auttoi. Tein sen\njohtopäätelmän, että koska tässä oli kysymys pahasta taipumuksesta ja\ntavasta, se oli kasvatuksen, pedagogiikan, keinoilla poisjuuritettava.\nYrittelin näet siihen aikaan auskultoida ja olin sen johdosta virankin\npuolesta velvollinen antamaan arvoa kasvatuksellisille näkökannoille.\nSidoin siis Jehun remmiinsä ja annoin lainata talonmiehen kissan,\n\"jotta rouva saisi sillä leikkiä\", ja päätin kurituksella ja nuhteella\ntotuttaa Jehun kissan seuraan.\n\nHuomattuaan, mihin leijonanhäkkiin hänet katalan petollisesti\noli tuotu, kissi ponkaisi silmänräpäyksessä sohvan selustalle ja\npaisuttaen jok'ainoan karvansa kasvoi silmissäni kolme kertaa isommaksi\nentistään. Ai, kuinka se oli juhlallisen näköinen, kun se siinä kita\nauki, häntä pystyssä, jäykistyneenä kauhun, vihan ja tarmon kuvana,\nkumeasti, maanalaisesti maristen, tuijotti Jehuun. Tämä puolestaan\noli mennyt sanattomaksi hämmästyksestä -- siitä ennenkuulumattomasta\nröyhkeydestä, että tuollainen saastainen otus oli uskaltanut tulla\ntänne hänen asuntoonsa! Ihan remmissä tuntui, kuinka siinä paine nousi\nnousemistaan, kunnes saavutti räjähdyskorkeuden, ja silloin...\n\nVaroittelin Jehua kaikella pedagoogisella arvovallalla ja lujalla\näänensävyllä, antaen sille remminkappaleella hyväisesti selkään,\nmutta sekö nyt olisi vääjännyt. Katkeroituneena ja raivostuneena\nsiitä, että \"koko maailma\", isäntäkin, oli siis liittoutunut sitä\nvastaan, ilkkuen tuoden kissan tänne ja vielä häväisten sitä kissan\nnähden, se päästi niin julmettuneen ja villin rähäkän, että minua\nrupesi peloittamaan. Hädissäni huusin, että viekää kaikkien pyhien\nnimessä tuo kissa kiiruusti pois, sillä muuten en vastaa seurauksista\n-- voipi vaikka koko talo luhistua! --, ja tuskin oli vaimoni saanut\noven raolleen, kun kissa jo pinkaisi kuin viiva ilmassa siitä ulos.\nVavisten raivosta Jehu hyökkäsi koko voimallaan sen perään, ja remmi\nkirposi kädestäni, mutta onneksi vaimoni ehti sulkea oven... Kuin pommi\nJehu paiskautui sitä vastaan niin että jymähti, vinkaisi hurjasti\npettymyksestä ja tuijottaen ovenrakoon haukkuin niin että pahaa teki.\nAnnoin sille uudelleen selkään, kokosin kaiken mahtipontisuuteni --\nturhaan. Se oli kuin Pietari Suuri, jonka raivoa ei kyennyt asettamaan\nkukaan muu kuin kaunis nainen: lempeällä houkuttelulla vaimoni sai\nsen vähitellen rauhoittumaan. Mutta kauan vielä kuului sen vuoteelta\nkiukkuista murinaa, äreätä jahkailua, villi haukahdus silloin\ntällöin, ja valittavaa, kaihoisaa vinkumista. Jehu oli menettänyt\ntasapainonsa, nukkui huonosti ja suhtautui minuun epäluuloisesti.\n\"Mikä tuo tuollainen mies onkaan, joka tuo tänne kissan, kis-san!, ja\nvielä pieksää minua, omaa koiraansa, moisen otuksen nähden?\" Tällaisia\najatuksia olin lukevinani sen nuhtelevista katseista, joita se joskus\nheitti puoleeni.\n\nYmmärrettävää on siis, että Jehunkin vuoksi tervehdimme ilolla sitä\npäivää, jolloin oli lähdettävä huvilalle. Kun otin sen määräasemalla\npois junailijan vaunusta, sanoivat miehet siellä, että Luojan kiitos!\nJehulle oli nimittäin sattunut matkatoveriksi koppaan sijoitettu\nja vangittu kissi, ja tästäkös nyt alkoi ennenkuulumaton välien\nselvittely. Miesvoimalla saatiin Jehu vihdoin raastetuksi vaunun\ntoiseen päähän ja sidotuksi remmistään sinne, kissan vähitellen\nherätessä pökerryksistään kopassaan, jonka Jehu oli kuin leimaus jo\nehtinyt repiä melkein auki. Mutta ei kuritus eikä houkutus saanut\nJehua enää rauhoittumaan, vaan se haukkui ja murisi villisti ja oli\nniin topakan näköinen, että miehet sanoivat heitä jo ihan ruvenneen\nkammottamaan. Kissi sen sijaan rauhoittui pian, nähtyään, ettei Jehu\npäässytkään sen kimppuun. Vilkaistessani koppaan se nukkui makeasti,\nkielenkärki sievästi näkyvissä.\n\nSe oli suuri hetki sekä meille että Jehulle, kun vihdoinkin huvilan\nportin sisäpuolelle päästyämme laskin sen vapaaksi. Seisottuaan\nhetkisen yhdessä kohden, joka hermo väristen, nuuskien tarkasti ilmassa\nliiteleviä hajuja, se yhtäkkiä aivasti ja lähti tutkimaan uutta\nvaltakuntaansa. Se juoksi niin nopeasti ja vilahteli niin vilisevästi\npuiden lomissa, että olisi luullut näkevänsä monta koiraa. Varisten\nikävästi hämmästyneet ja yllätetyt kraakahdukset sekä rastasten\ntyytymätön räkätys ilmaisivat, etteivät kaikki olleet Jehun tulosta\nmielissään. Mutta mitäpä Jehu siitä: se vain juoksenteli ja nuuski,\naivasti entiset pölyt ja hajut ulos, ja veti sijaan uusia, ollen\nkaikkeen hyvin tyytyväinen. Ja kun menimme katsomaan puutarhaa, miten\nRannan Iida oli sen tänä keväänä laittanut, Jehu vallan hurjistui\nilosta ja lähti kiitämään ympärillämme selkä matalana ja korvat nurin,\nnaamallaan hullunkurinen ilme. Tosin se ei silloin huomannut varoa\nvastakylvettyjä puutarhanpenkkejä, mutta sen annoimme sille anteeksi.\n\nNäin Jehu aloitti elämänsä ainoan kesän. Nyt kun muistelen sitä, tunnen\nmenneen ystävyyden surumielistä kajoa, näen sen uskolliset silmät, sen\nsievästi repsottavat korvain kärjet, sen pienen, tanakan olemuksen --\nnäen sen ja paljon muuta, mikä on sen mukana iäksi kadonnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuvilan väki sai tuon tuostakin todeta, että sen ympärillä eli\nsalaperäinen villi eläinmaailma omissa oloissaan, alkaen millin\npituisesta hyttysestä aina ketun kokoiseen häntäniekkaan saakka.\nIstuessani kerran raukeana ja hiljaisena iltapäivänä pihalla kuulin\näkkiä lähestyvää töminää, niinkuin hiekkainen tanner kumajaa, kun sitä\npitkin juostaan: lujaa vauhtia laukkasi aidan vierustaa jänispari,\ntoisiaan kai kiinni tavoittaen, ja hetken perästä jälleen takaisin,\nsamalla vauhdilla ja minua huomaamatta. Vieressäni istuva Kalle\nkraakaisi ihmettelevästi, kuunteli päätänsä kallistellen, ja katsoi\nsitten minuun viisaasti kuin olisi hymähtänyt. Ja kerran, tultuani\nmyöhään kotiin, rouva kertoi nähneensä iltahämärässä oudon elukan\njuoksentelevan pitkin pihaa: se oli ollut matala ja pitkulainen kuin\nporsas, ja sillä oli ollut molemmin puolin päätä valkoiset viirut kuin\nsuitset. Haettuani vanhan eläintieteellisen kuvaston hän osoitti hyvin\nhoidetulla, kiilloitetulla ja ruusunpunaisella etusormella mäyrää eli\nmetsäsikaa. Ja kun olimme kerran kävelemässä läheisellä isommalla\nniemellä, niin eikös totisesti edestäni singonnut laukkaamaan parvi\nkissanmallisia, mutta matalampia, mustia elämiä, joiden silmät ja\nvalkoiset hampaat kiilsivät villisti. En osaa sanoa, kuinka monta niitä\noikeastaan oli, sillä ne ihan vilisivät silmissä ja olivat samalla\nkadonneet kun näkyivätkin. Viisaammat ovat kertoneet, että ne varmaan\nolivat hillereitä, uusia elukoita, joita vasta viime aikoina oli\nnäille seuduille ilmestynyt. Kurkistaessani tyhjän ladon ovesta sisään\nja astuessani raskaasti kynnykselle piipahti perältä, lattiapuiden\nraosta, ylös rivi valkoisia rintoja kuin pianon nappuloita, samassa\nsilmänräpäyksessä jo kadotakseen ennenkuin olin ehtinyt ällistyäkään.\nTällöin oli Jehu mukana, ja sen innostus, tuska, kiihko -- enpä tiedä\nmillä sanalla määrittelisin sen rinnassa hehkuvaa tulivuorta -- oli\nkuvaamaton. Olin kuulevinani kaikkialta pienten pakenevien jalkojen\ntöminää, kun metsän kansa levitti säikähtyneenä tietoa, että nyt on\nhuvilalle ilmestynyt vähän eri kova mies, nimeltä Jehu! Ei entisestä\nisännästä pelkoa ollutkaan: kulkihan se tuossa joskus syksyisin mukamas\npyssy kädessä pitkin rantoja, mutta kyllä siltä rauhan sai, kunhan ei\nihan pahki juossut tai sääriin sotkeutunut. Sillä oli väliin mukana\njonkinmoinen torvi, johon se puhaltaa töryytteli, samalla kuin suutarin\nvaivainen ajokoira hölkkäsi tuossa ulohtaalla, mutta ei tällä niemellä\nainakaan ole kuuloon tullut, että hän olisi milloinkaan mitään ampunut.\nKuljettuaan aikansa ja syötyään marjoja hän tavallisesti istahti tuonne\nLeenakan kalliolle ja tuijotteli mietteissään järvelle. Mutta nyt\nnäyttivät olot muuttuneen: oli tullut uusi faarao, joka ei Joosefista\nmitään tiennyt, ja joka ilmeisesti tarttuisi lujasti hallitusohjiin.\n\nEnnenpitkää Jehu oli tutkinut valtakuntansa ja sen asukkaat ja\nsuunnitellut erikoisen hallituskierroksen, jonka se kävi kokemassa\nkerta joka päivä kuin pyyntimies ansapolkunsa. Ensin tuonne aidan\ntaakse niemelle, jossa muutamien isojen kallioiden lomassa oli niin\nepäilyttävää hajua, ettei siitä voinut anteeksi antaen ohi mennä.\nSiellä asui joku, mutta mikä, ja siitä Jehu koetti ottaa selkoa.\nSe haukkua räyskytti siellä säännöllisesti jokseenkin samat hetket\npäivästä. Sitten se juosta litvitteli eteenpäin, juuri sinne, jossa oli\nnähty noita mustia villejä elukoita, ja siellä täytyi peloitukseksi ja\nvaroitukseksi, tarpeellisen kunnioituksen herättämiseksi alammaisessa\nkansassa, taas räyskiä, nuuskia, ja pörhistellä niskakarvojaan. Siitä\nsopi sitten mukavasti pistäytyä rantaan, nuuskiskella sorsanjälkiä\nja tuulta, ja vähitellen niemen toista kuvetta palailla kylään päin,\njolloin sivumennen saattoi sähähdyttää paikkakunnan laivurin, Huntilan\nHeikin, kissaa. Vaaroihin tottuneena tämä kuitenkin epäluuloisen\nnäköisenä oleili enimmät ajat katonräystäällä, joten Jehun toiveet\nolivat hänen suhteensa vähäiset. Koko ajan sitten täällä oli ilmassa\nvallan vimmastuttavaa hajua, joka myllersi sekaisin Jehun olemuksen; se\nei ollut tuon porsaanmallisen elävän, ei jäniksen, eikä noiden villien\npetojen, vaan jonkun neljännen otuksen hajua, jota kohtaan Jehulla\ntuntui olevan todella synnynnäinen vastenmielisyys. Hän ei tiennyt\ntuon eläimen nimeä, mutta sen kuva oli lukemattomien sukupolvien\naikana perintävaistona ja -muistona piirtynyt hänen sieluunsa.\nSillä oli viekkaat silmät ja pitkä häntä, ja sen haju oli todella\nellottava. Se varmasti asuu jossakin täällä niemellä ja se \"tarttis\nsaala kiinni\", haasteli Jehu itsekseen paikkakunnan murteella, johon\noli jo ruvennut perehtymään. Ankarissa mietteissään se täten saapui\nkylän peltoaukeamalle, jossa taas outo haju sitä kiihotti. Se tiesi,\nse oli nähnyt, että täällä asui iso jänis, ehkä useampia, sellainen,\njoka maata motkotti tuolla apilapellossa kuin mikäkin mummo menemättä\nollenkaan metsään. Jehu oli tavannut kylän koiria, tutustunut niihin,\nistuttanut niihin tarpeellisen kunnioituksen henkilöllisyyttänsä ja\nhallitsijaominaisuuksiaan kohtaan, ja kuullut niiltä paljon ihmeellisiä\nkertomuksia tällä seudulla tavattavista jännittävistä asioista. Se\nvilkaisi kauttaaltaan pitkin peltoja, näkyisikö nyt mammaa, mutta\nkun ei huomannut korvien mistään piipottavan, jätti tällä kerralla\ntoimeenpanematta tarkemmat tutkimukset ja laskeutui Saunalahden\nkorkeasta syrjästä rantaan, jossa sillä oli tapana käydä nuuskimassa\nronojen ja sorsien jälkiä. Kuultuaan kaislikosta epäkunnioittavaa\nänkkäämistä ja loruamista se haukahti kerran, pari, ja lähti sitten\nasiallisen näköisenä kotiin. Kirkkorannassa se antoi lampaille\nterveellisen säväyksen, kuunteli tyytymättömän näköisenä varisten\nliian tuttavallista keskustelua, haisteli taas ilmaa ja tuulia, ja\noli pian kotona, jossa kärsivällisesti alistui Pojun lapsellisiin\nhyväilyihin. Tällainen oli sen päivittäinen kierros, jonka se suoritti\ntäsmällisesti, järkähtämättömällä velvollisuudentunnolla, ollen\nilmeisesti vakuutettu siitä, että ellei hän hoitaisi tätä tehtäväänsä\nja reittiänsä ehdottoman uskollisesti, nuo ilkeänhajuiset eläimet\nluultavasti tekisivät salaliiton ja valtaisivat yhteishyökkäyksellä\nkoko huvilan. Kun huvilan asukkaat itse -- niin Jehu päätteli -- olivat\naivan tietämättömiä niistä vaaroista, jotka heitä näiden eläimien\ntaholta uhkasivat, oli hänen, joka oli viisaampi, katsottava, ettei\n\"valtakunta kärsisi mitään vahinkoa\" -- _respublica nihil detrimenti\ncapiat_. Näin ainakin selitti Jehun vartioinnin tarkoituksen tohtori,\nkoristaen lausettaan latinalla ja taputtaen urheata pientä koiraa\npäälaelle. Jehu katseli häntä kirkkaasti ja viisaasti, heiluttaen\nhännäntypykkäänsä tarmokkaasti.\n\nTuo jänismamma oli herättänyt edellisenä talvena, jolloin se\noli paikkakunnalle muuttanut, melkoista arvelua, puhetta, jopa\nsäikähdystäkin alkuasukkaiden keskuudessa. Oli esim., niin kerrotaan,\nsuutarimestarimme, joka on monessa suhteessa näppärä taitomies,\nlähtenyt siinä vähän lumen aikana koiransa kanssa liikkeelle katsomaan,\nsattuisiko jussi ampumavälille. Iloisesti häntää heilutellen ja kuono\nvalmiiksi maassa oli hänen koiransa jo edeltäpäin juossut pitkin\nkujaa metsään päin. Mutta kujan suussa, siinä, missä on kaksi vanhaa\nlatoa, sen maailmankuva särkyi pieniksi pirstaleiksi ja elämänymmärrys\nosoittautui rakennetuksi väärille perusteille. Molempiin nimittäin\nkuului järkähtämättömän totena ja ikuisena perimätietona se käsitys,\nettä jänis on talvella valkoinen. Mutta mikäs otus se tuo on, joka\nkyykkii tuossa ladon edessä? Koira seisahtuu, räpyttelee silmiään,\nkatsoo terävästi pitkin kuonoa ja tunnustelee hajua. On se liikkeiltään\nja hajultaan niinkuin jänis, mutta... \"Mutta sehän on ruskea!\" siltä\npääsee vihdoin säikähtynyt ulvahdus ja väristen kauhusta se kääntyy\ntakaisin kotiin, rynnäten sellaista vauhtia, että ilmanpaine on\nvähällä pyyhkäistä pienehkön suutarimestarin kumoon. Tämä sormeilee\nneuvottomana pyssyään, ihmetellen, mikä peto nyt hänen koiransa\ntällä tavalla säikähdytti, kunnes näkee vilahdukselta rusakkomamman\nkaukana kyykkivän tiehensä, jolloin hän ymmärtää asian ja taputtelee\nkoiraansa sääliväisesti. Tämän jälkeen levisi rusakoista kylälle\npaljon juttuja, jotkut vähän sopimattomia. Väitettiin rusakkopappojen\nlyöneen paikkakunnan omat jussi-ukot kokonaan pois laudalta ja koonneen\nympärilleen itämaiseen tapaan -- ne kun olivat idästä tulleetkin\n-- suoranaisen haaremin. Tähän olivat alkuasukasneidot mielellään\ntyytyneet, sillä uudet tulokkaathan olivat rotevia ja raavaita miehiä,\nomien ukkojen ollessa niinkuin kaikki tietävät vähän heiveröisiä\nja saamattomia. Niinpä saivat viimemainitut värjötellä ulohtaalla,\nmarkkinakentän reunapuolilla, ja tyytyä niihin muruihin, joita rikkaan\npöydältä joskus putoili. Seuraukset tästä itämaisuuden tunkeutumisesta\nennen niin luteerilaiselle paikkakunnalle tulivat pian näkyviin:\npelloilla ja metsissä rupesi juoksentelemaan laikkokylkisiä tai muuten\nkirjavia jäniksiä, vähän niinkuin vasikoita, sen näköisiä, että ihan\nilkeytti. Näin ainakin kertoi minulle naapurin lautamies, mutta\njuuri sen vuoksi en osaa mennä takaamaan, onko asiassa varsinaista\nperällistä perää. Hän oli nimittäin tästä puhuessaan hiuskarvan verran\nliian totinen, silmissä tuollainen haaveileva ilme, joka ilmaisee\nrunollisen mielikuvituksen olevan lennossa. Kun mies sitä paitsi on\ntunnettu suureksi leikinlaskijaksi, jopa lajiaan erikoisen hankalaksi\nsikäli, ettei hän naamallaan milloinkaan ilmaise, puhuuko pajunköyttä\nvai asiaa, ja kun hän lisäksi vakuutti tämän, mitä oli kertonut\nlaikkokylkisistä jäniksistä, olevan puhtainta totta, jäin peräti\nepävarmaksi, mitä ajatella. Mutta kun hän sitten rupesi hitaasti ja\nperinpohjin esittelemään sellaistakin, että on muka tuonne Murron\nperukoille ilmestynyt uusi eriskummallinen koirarotu, jossa on kyllä\nsuurempi osa tätä nyt meillä tavallista maalaispiskiä, mutta sitä\npaitsi aivan selviä rusakon merkkejä -- \"kuuluu juoksevan kyykkimällä\nniinkuin jänis\" --, niin silloin nousi meitä useampia miehiä\ntolpillemme ja tuumien, että \"tarttis tästä taas muutteeksi kotiinkin\nmennä\", poistuimme vaiteliaina, melkeinpä järkytettyinä. Kuulimme vain\nlautamiehen hiukan -- vain hiukan -- korottavan ääntään ja sanovan,\n\"etten minä omiani kerro, minä kerron vain, mitä mullen on puhuttu\",\nmutta emme enää palanneet, vaan poistuimme tavallista totisempina\ntiehemme. Lautamies oli puhunut samaa asiaa kylälläkin ja vakuuttanut\nsuurempia ihmeitä maailmassa tapahtuneen...\n\nRusakko on kodikas eläin, asuu talojen lähistöillä ja näyttäytyy usein\nlapsia huvittaakseen ja koiria kiusatakseen. Mutta sen päävihollinen,\nkettu, ei näyttäydy milloinkaan, vaikka varmasti tiedän sen aina\noleskelevan tässä kotiniemellä ja peltosaarennoissa. Ehkä sillä on\nluolansa tuolla isojen kivien alla, koska Jehu joka päivä käy siellä\nkiukkuisesti räyskimässä. Ketun läsnäolon tiedämme siitä, että siinä\njokatalvisessa kamppailussa, jota kylän miehet käyvät kettuja vastaan,\nviimemainittuja aina jokunen vilahdukselta nähdään, joskus ihmeeksi\nammutaan. Ja etteivät ne kesäksikään kovin kauas juokse, siitä ovat\ntodistuksena esim. ne kananluut, jotka kerran Yli-Höllin vaiheilta\nlöydettiin, sievästi riviin asetettuina ja tarkkaan kaluttuina, kuin\nolisi siinä aterioinut hyvin kasvatettu herrasmies. Ruokaliina vain\npuuttui viereltä. Aina siis, kun kuljeskelin metsässä Jehun kanssa,\nminulla oli se tunne, että monet silmät seurailivat tarkasti puuhiamme,\nettä jossakin mäennyppylällä, suojapaikassa, saattoi istua kettu,\nkatsellen viisaasti keltaisilla silmärakosillaan ja miettien, mitähän\nkäkiä me oikeastaan olimme.\n\nOli taas talven tullen innostuttu ketunpyyntiin, ruvettu yhtiömiehiksi,\nkoottu rahaa ja ostettu jostakin vanha hevoskopukka, jonka oli määrä\nruumiillaan vielä kerran tehdä ihmiskunnalle palvelus. Kiskottuaan\nlaivansa telakalle oli Huntilan Heikillä nyt hyvää aikaa mitellä\nvoimiansa ketun kanssa, jonka älyä hän kokemuksesta piti melkein\nomansa vertaisena. Kopukka \"haudattiin\" lumen päälle, sopivan matkan\npäähän saunan peräluukusta, ja annettiin olla siinä rauhassa pitemmät\najat, jotta ympäristön ketut tulisivat vakuutetuiksi sen täydellisestä\nviattomuudesta ja tarkoituksettomuudesta. Heikki kielteli puhumasta\nketunpyynnistä oleskeltaessa pihalla tai muualla ulkona, sillä kettu\nymmärtää ehdottomasti ihmisen puheen, käypipä, häijyläinen, salavihkaa\nkuuntelemassa sitä... \"Kuka tietää, vaikka olisi nyt ikkunan takana\nvakoilemassa, mitä tuo haaska tuolla pellolla oikeastaan merentieraa.\"\nMutta tässä oli nyt kaksi mestaria vastakkain, eikä Heikki mielinyt\nantaa perään.\n\nSeuraava aste oli sitten ketun pettäminen siten, ettei saunaan muka\njäänyt ketään. Varisten laskutaito ulottuu kolmeen, kuten helposti\nsaattaa todeta kuunnellessa niiden tahdikasta ilta- ja aamuhartautta,\nja ketun laskutaito olisi kai otaksuttava suuremmaksi. Jos siis mieli\nkettua pettää, olisi saunaan mentävä miesjoukolla ja samoin sieltä\nmyös palattava. Jossakin läheisyydessä vartioiva kettu ei varmaan\njaksaisi laskea, montako meni ja palasi, ja niin saataisiin ampuja\njätetyksi saunaan. Näin tehtiin. Heikki jäi itse vahtiin ja valvoi koko\nyön, mutta haaskalla ei näkynyt haamuakaan. Kun aamulla tarkasteltiin\njälkiä, jotka hyvin näkyivät yöllä sataneessa vitilumessa, nähtiin\nketun tulleen talon puolelta ja istuneen saunan edessä kuin miettien,\npitäisikö heittää kivellä oveen, vai antaisiko tuon jäädä tekemättä.\nKetun laskutaito tuskin oli häntä tässä auttanut, mutta sen sijaan\non todennäköistä, että se tunsi Heikin, vanhan vihamiehensä, tuosta\nmiesjoukosta, joka meni saunaan ja palasi sieltä, ellei muuten niin\nhajusta. Korvallistaan kynsien Heikki totesi, ettei tämä keino auttanut.\n\nSilloin hän lainasi naapurista mahdottoman isot turkit, oikein vanhan\nkansan pälsyt, jotka nähdessään pakkanen tuntee hävinneensä ja\nheittäytyy vesisuveksi. Mennen molemmat näiden sisään Heikki poikansa\nkanssa asteli saunaan, tarkoin pitäen huolta siitä, että kulku kävi\ntasajalkaa ja että vain yksi pää oli näkyvissä. Poika sitten palasi\ntupaan samoissa pälsyissä, Heikin jäädessä saunaan silmä kovana\nseuraamaan, mitä haaskalla näkyisi. Mutta ei sinne kettu tullut --\nihan rikkumaton rauha vallitsi koko yön, kuutamon vain kauniisti\nkimallellessa lumessa ja huurteisissa puissa. Kettu oli varmaan taas\npitänyt Heikkiä silmällä, lukenut hänen ajatuksensa, epäillyt hänen\nturkkikeppostaan, kun sen alapäässä vilahti niin monta jalkaa, ja\njäänyt tulematta. Heikin täytyi siis miettiä uusi keino.\n\nHänen eukkonsa oli niinä päivinä vedellyt ladosta peluja kopalla\nja kelkalla, minkä johdosta Heikki arveli ketun tehneen sen\njohtopäätöksen, että tuo peli kuului talouteen eikä ollut vaarallinen.\nHän toimitti niin, että hänen yhtiömiehensä, Särkelän Kustaa, joka\npuolestaan nyt halusi valvoa, vahtia ja mikäli mahdollista ampua,\npainautui pyssyineen isoon pelukoppaan, johon vielä tupattiin\nolkia kukkuraksi, että kaikki näyttäisi hyvin rehelliseltä. Tämä\ntehtiin tuvan etehisessä, ettei kettu olisi nähnyt miehen menevän\nkoppaan ja ruvennut aavistamaan pahaa. Heikki oli niin varovainen\ntässä hommassaan, että epäili ketun voivan kurkistella etehisen\nseinänraoista, ne kun olivat aika isot, ja pyöriskeli kädet levällään\nkuin suojelusenkeli Kustaan ympärillä, joka siinä jo kyyrötti\nkolminkerroin taitettuna kopassa, pyssy sojottaen jalkain välistä\nhyvin uhkaavan ja pahanenteisen näköisenä. \"Soh, eukko, vedähän\nKustaa saunaan!\" sanoi sitten kuiskaten Heikki, joka jäi itse aivan\nnäkymättömäksi eteiseen, silmäillen epäluuloisesti seinänraosta\nmetsänrantaan, jossa arvasi ketun pitävän vahtia.\n\nEi kuulunut nytkään yöllistä pamausta ja kun Kustaa oli tuotu kopassa\npois saunasta, hän vakuutti, ettei ollut huomannut mitään. Mutta kun\nhänen silmissään oli hiukan epävarma katse, rupesi Heikki uumoilemaan\npahinta, puki akkansa hameen päälleen, otti hänen tallukkansa jalkaan\nja sitaisi huivin päähänsä -- tehden kaiken tämän tietysti ketun\npettämiseksi -- sekä lähti eukkoaan matkien pelukelkka perässä\nköppäsemään ympäri pihaa, navettapuolta ja lopuksi haaskan seutuja.\nJa voi totisesti! Heikki oli jo siellä pellolla ääneensä kirota ja\nhypätä tasajalkaa, kun oli kettu ollut siinä yöllä ja kaikessa rauhassa\nsyödä natustellut kopukan reiteen ison loven! Niin kiireesti kuin vain\nuskalsi -- ettei olisi kokonaan osaansa unohtanut -- Heikki nyt meni\ntupaan, vetäen Kustaan tilille. Kuultuaan asian tämä rupesi tuskasta\nkäsiään väännellen voivottelemaan ja sanomaan:\n\n-- Vai kettuko se sittenkin oli! Ja minä kun luulin sitä Järvelän\nkoiraksi enkä ampunut!\n\nTuohtuneena Heikki opetti:\n\n-- Ja vaikka olisi ollut enkeli, niin ammuttava se olisi ollut, niin\nettä höyhenet olisivat siivistä karisseet. Näet jos kuka tulee yöllä\ntoisen haaskalle, niin sen saa ampua. Niin on laki!\n\nMutta Kustaa vain voivotteli ja haukkui itseään pöljäksi ja jos miksi,\nkun ei älyä ottaa tuhatmarkkasta, vaikka se käy tuossa ihan tarjolla.\nHeikki moitti häntä myös, epäillen hänen nukkuneen, ja sanoi katkerasti\npojalleen:\n\n-- Mene sinä, Väiski, ensi yöksi mukaan, ettäs herätät tuon Särkelän\nisännän ampumaan, kun kettu tulee tapattamaan itseään. Saa akka vetää\nteidät molemmat kopassa saunaan. Kettu tulee varmasti haaskalle ensi\nyönä, kun on päässyt tuoreen lihan makuun.\n\nNäin tapahtui ja yön syvimmän rauhan hetkellä tärähdytti kaamea pamaus\nkoko paikkakuntaa. Unentorkuksissa tappeleva Heikki selvisi tuoreesti\nkiroten silmänräpäyksessä pystyyn, tempasi tallukat jalkaan, turkit\nniskaan ja reuhkan päähän, ja ryntäsi haaskalle kuin kontio. Ja eikös\ntotisesti siellä ollut jo Kustaa, toisessa kädessä vielä ruudilta\nlemahteleva haulikko, toisessa komea kettu, jonka tuuheata turkkia\nsiellä täällä pieni verinoronen punasi. Heikki oli ylen ihastuksissaan.\nHän sormeili turkkia, silitteli sitä, ja muisti äkkiä kysyä:\n\n-- Mutta missäs Väiski on?\n\nTodellakin, kaksi miestähän oli mennyt saunaan, mutta yksi vain oli\nsieltä tullut. Kustaa sanoi varoittavasti Heikille:\n\n-- Olehan vaiti ja kuuntele!\n\nHeikki teroitti korviaan: avonaisesta saunan ovesta kuului Väiskin\nvankka, tasainen, levollinen kuorsaus. Kustaa selitti:\n\n-- Se nukkui heti, kun saunaan päästiin. Eivät silmälaudatkaan\nvärähtäneet, vaikka laukaisin haulikon ihan korvan juuressa. Sitä minä\npelkäsin koko yön, että jos kettu vielä kuulee kuorsauksen eikä tule...\n\nMutta Heikki selitti tyytyväisenä:\n\n-- Ei tule! Sillähän se juuri tuli, kun kuuli kuorsauksen. Luuli näet\nampujan nukkuneen. Niin että Väiskiä me sittenkin saamme tästä ketusta\nkiittää. Sillä pojalla on aina ollut niin mahdottoman terve ja hyvä\nunenlahja, että se on huoleti ottanut kahden miehen unen yhdeltä\nnukkumasijalta. Mennäänpäs nyt sisään ja otetaan pieni ryyppy tämän\nketun peijaiksi, sillä olemmehan muutaman satasen rikkaampia miehiä nyt\nkuin äsken, sekuntia ennen kuin ammuit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta palatakseni pois tältä talviselta seikkailuretkeltä\nhuvilaelämän suviseen ympäristöön ilmoitan vain, että Jehun\nalituinen vallanharjoitus suuresti kiihoitti kylän pikkumiesten\nmetsästysvaistoja. Valmistin Pojulle kaaripyssyn, joka oli samalla\npainetilla varustettu sotilaskivääri, ja sanoin kylän poikien tapaan\nantaessani sen hänelle:\n\n-- Sillä kun täikkää, niin kyllä kääkähtää!\n\nSe oli Pojun mielestä oikeastaan liian komea, ja häntä ujostutti pitää\nsitä, toisilla pojilla kun ei ollut sen veroisia, mutta hän hyväksyi\nsen kuitenkin lopulta. Saatuaan joukon nuolia hän seisoi hetkisen\npihalla, ilmoittaen sitten lähtevänsä ampumaan variksia. Varmuuden\nvuoksi hän kuitenkin kysyi:\n\n-- Saahan niitä ampua, isä?\n\n-- Vaikka kuinka paljon.\n\n-- Koskeeko niihin, kun ne kuolevat?\n\n-- Ei vähääkään. Niillä on oikein hauskaa, kun pikku pojat niitä\nampuvat. Ne kuolevat naurusta.\n\n-- No hyvä on!\n\nHän menee vakavana ja miehekkäänä portista. On jo elokuu. Ilmassa on\nhyväilevää, puhdasta raikkautta, taivas on korkea ja kuulas. Edellisenä\npäivänä oli kuulunut kurkien kaikuva kuoro. Järvi lepäilee tyynenä ja\nkaakkuri silloin tällöin vingahtaa surullisesti. Hetken kuluttua pikku\nmies palaa yhtä vakavana kuin oli lähtenyt. Kysyn:\n\n-- Saitko ampua?\n\n-- En. Ne lähtivät kaikki lentoon.\n\nHän tuumiskelee hetkisen ja pyytää sitten:\n\n-- Lähdetään tuonne niemelle ampumaan hillereitä. Isähän on nähnyt\nniitä siellä.\n\nMyönnän tämän todeksi. Lähdemme siis, mutta otamme perheen mukaan,\nsillä niemellä on puolukoita, joita nyt sopii poimia. Suunnittelemme\nnäin sinne pienen huviretken. Keskustelemme Pojun kanssa laajasti, mitä\nnoilla hillereillä tekisimme: hän tahtoo lahjoittaa ne sellaisinaan\nOlkkolaisen Heikille, mutta innostuu sitten, kun lupaan nylkeä ne,\ntiedustelemaan hillerinnahan hintoja. Hän suunnittelee jo sen talon\nrakentamista, jonka on aikonut lahjoittaa minulle sitten, kun tulen\nvanhaksi. Rahathan hänellä riittävät vaikka mihin. Kerran hän ilmoitti\nvälttämättä haluavansa auton. Mikäpäs siinä: annoin hänelle 50 penniä\nja käskin mennä ostamaan. Puristaen rahaa kourassaan pikku mies meni\nvakavana suureen autoliikkeeseen, osoitti isointa vaunua ja kysyi\nsen hintaa. Sattui siellä onneksi lapsia ymmärtävä setä toiselle\npuolelle tiskiä ja ilmoitti hinnan: 100,000 mk. \"Minä ostan sen\nsitten\", ilmoitti Poju ja laski rahansa tiskille. \"Kiitoksia!\" vastasi\nmyyjä kohteliaasti, \"ajaako herra sen nyt kotiin vai lähetetäänkö se\niltapäivällä?\" -- \"Kyllä sen saa lähettää\", ilmoitti Poju. \"No siinä\ntapauksessa sen voi maksaa vasta sitten\", sanoi mies ja antoi Pojulle\nrahan takaisin sekä saatteli hänet ovelle asti. \"Nyt on sitten auto\nostettu\", Poju ilmoitti tultuaan kotiin. \"Mitä merkkiä tuli?\" --\n\"Buickia.\"\n\nKoetin herättää hänen sydämessään sääliä hillereitä kohtaan, jotka\neivät enää saisikaan, jos hän ne ampuisi, iloisesti hypellä retkillään\ntäällä kauniilla niemellä. Mutta Poju paadutti sydämensä, \"koska\nhilleri syö pikkulintuja.\" Neuvottelumme loppui siihen, että pieni\nmetsämies yhtäkkiä totesi hukanneensa nuolet, mikä osoitti meidän\nmyyneemme karhun ennen, kuin olimme sen kaataneet. Harkittuaan tätä\nhetken metsämies muutti ajatustensa suunnan ja kysyi:\n\n-- Kuinkahan monessa sekunnissa kärpänen lentäisi täältä Peissuun?\n\nTähän en osannut vastata.\n\nTänä suvena meillä ei enää Jehua ollutkaan. Olen tässä viivytellyt\nja kaarrellut uskollisen koirani muiston ympärillä, siirtääkseni sen\nlopullisen kohtalon kuvausta, mutta nyt se täytyy kertoa. Näet sinä\nvuonna tuli Helsingissä voimaan niin ankaroita kuonokoppalakeja, että\nymmärsimme Jehun kiusautuvan niiden uhrina aivan pilalle. Jätimme\nsen siis maalle, Järvelään, jonka pojat mielellään lupasivat hoitaa\nja ruokkia sen yli talven. Kaikki lähti menemään hyvin, kunnes tuli\nketunpyynnin aika. Järvelänkin pojat laittoivat haaskan, ruveten silmä\nkovana sitä yökaudet vahtimaan. Jehu ja talon koira silloin teljettiin\ntarkoin sisään. Mutta Järvelän vanha paappa oli eräänä päivänä jostakin\nsuuttunut ja päästi poikain mentyä haaskalle koirat hiljaa ulos. Oli\nhyvin pimeä yö, niin että vain lunta vastaan saattoi jotakin tummempaa\nhahmoa erottaa, ja pian pojat sydän sykkien totesivat, että kas, nyt\nsiellä on kaksi kettua. Kaksi hirveää pamausta jymisytti hiljaista\ntalviyötä, ja raskaat haulit tekivät tehtävänsä. Emme tahtoneet voida\nuskoa asiaa todeksi, mutta uskoahan se täytyi: tarkka Jehumme oli\nsaanut harvinaisen tulikuoleman, sen, joka oli aiottu ketulle, sen\nikimuistoiselle veriviholliselle. Kohtalo oli kerran asettunut ketun\npuolelle.\n\nMutta niin levoton, jopa myrskyinen, oli Jehun hallituskausi ollut,\nettemme enää ottaneet hänelle seuraajaa. Poju sai sen sijaan\nleikkitoverikseen kissanpoikasen, joka syksyllä piti sijoitettaman\njohonkin kauempana olevaan mökkiin. Harkitsimme kauan, mikä nimi\nolisi sille sopivin. Minä ehdottelin \"Mattia\", koska se oli Juhani\nJuhaninpoika Jukolan armastellun kissan nimi, mutta Poju ei hyväksynyt\nsitä, luultavasti siitä syystä, että hänellä oli kaupungissa\nMatti-niminen leikkitoveri. Lopuksi hän ilmoitti sanovansa sitä\n\"Akuksi\", minkä johdosta ojensin käteni ja lausuin kuin patriarkka:\n\"Siis Aku olkoon hänen nimensä!\" ollenkaan muistamatta sitä, että\nmirrimme oli neitojen sukupuolta. Tästä nyt alkoi keskeytymätön,\nkoko kesän pituinen leikki, joka oli niin täynnä lapsen naurua ja\nkissanpojan veikeitä liikkeitä, monenlaista siroa komiikkaa, että sitä\nmielellään pysähtyi katsomaan kuka vain. Mutta kun elokuun loppu alkoi\nlähestyä, tuli Pojulle kova huoli, miten Akun käy. Kun Aku sitten\npakattiin koppaan ja se piti vietämän tuonne salomökkiin, petti Pojun\nrohkeus: kyynelsilmin ja huulet vavisten hän valitti äidille, ettei\nhän saata luopua Akusta, koska ne varmasti kiusaavat sitä siellä,\nehkä tappavat sen. Äiti tietysti heltyi heti ja lupasi ottaa Akun\nHelsinkiin. \"Koetetaan nyt kerran sekin asia\", hän sanoi samalla sekä\npäättäväisesti että alistuneesti. Silmät ilosta säihkyen Poju riensi\nhurjaa vauhtia luokseni ilmoittamaan asiasta, jota vastaan en sillä\nhetkellä hennonnut sanoa mitään. Akusta muuten lupasi tulla komea\nelukka: se oli virheettömän musta, kurkussa vain muutama valkoinen\nkarva ja kyljissä kauniiden juovien aavistusta.\n\nHelsinkiin Aku olisi viety, ellei se itse sopimattomalla käytöksellä\n-- erehtyen pitämään keittiön mattoa hiekkalaatikkona -- olisi saanut\nPojuakin vakuutetuksi kykenemättömyydestään mukautumaan pääkaupungin\nhienoihin oloihin. Kun kuvailin, että sellainen yksinkertainen\nmaalaislapsi kuin Aku kieltämättä on, saattaa Helsingissä erehtyä\nsamalla tavalla, so. pitää esim. salin mattoa tahi isän kirjoituspöytää\nensiluokkaisen sopivana hiekkalaatikkona, oivalsi Poju ne vaikeudet,\njoita Akun tulosta Helsinkiin perheelle koituisi. Kun lisäksi\nsaapuville sattunut mökin eukko selitteli, kuinka ruokaisaa ja hauskaa\nAkulla tulisi heidän mökissään olemaan: hiiriä niin että vilisee ja\nlehmän selässä, lautaskuopassa, aina lämmin ja valmis nukkumasija,\nrauhoittui Poju kokonaan, sallien Akun lähteä ja vilkuttaen sille vielä\nportilta hyvästiä. Häntä ilmeisesti huvitti tuo ajatus, että Aku nukkuu\nlehmän selässä.\n\nMutta olimme tehneet suunnitelmamme ottamatta huomioon Akun\nmielipidettä. Saimme kaupungissa kuulla Akun eräänä päivänä, jolloin\nluonto ihasteli kirkasta koreuttaan, saapuneen huvilalle takaisin.\nRannan Iida, joka siellä toimitti syysaskareitaan ja väliin kahakoitsi\ntikkojen kanssa, oli yhtäkkiä kuullut murheellista naukumista\nhuvilalta päin ja mennyt katsomaan: Aku siellä istui ja tuijotti tuvan\nsuljettuihin ikkunaluukkuihin, väliin naukaisten surkeasti. Iida koetti\nottaa sitä kiinni, mutta Aku oli jo niin epäluuloinen, ettei enää\nantautunut, vaan puikki arkana pöheikköön. Tämän jälkeen Iida näki\nsitä usein: Aku oli ilmeisesti asettunut vanhalle tutulle maaperälle\nvakinaisesti, surren mennyttä onneaan kuin Jeremia Jerusalemin\nraunioilla. Tunsimme olevamme liikutettuja tästä uskollisuudesta, ja\nomatunto nuhteli meitä siitä, että olimme hyljänneet Akun ja jättäneet\nsen näin oman onnensa varaan.\n\nMitä kärsimyksiä se sai kokea, mitä vaaroja kestää seuraavan talven\naikana, siitä eivät aikakirjat kerro -- sen voi vain aavistaa.\nHengen silmillä näimme, kuinka se laittoi makuupaikan jonnekin, aina\nvaruillaan kettua vastaan, joka oli sen ainoa pelättävä vastustaja.\nHiiret ja linnut olivat sen pääruokana, ja pahaa pelkään, että\njoskus jussipoloinenkin sai luvan koristaa Akun päivällispöytää.\nTästä voimakkaasta ja terveellisestä ruoasta se lihoi ja voimistui,\nturkki tuli tuuheaksi ja lämpimäksi, ja käpälät tarmoa täyteen.\nNäin se taisteli tiensä talven läpi, kokonaan villiintyen, mieltyen\nvapauteensa, ja kevään tullen joskus hurmioissaan täyttäen illan tyynen\nilman tunnetulla kissojen voimakkaalla ja syvällä alttoäänellä, jonka\nvertaista ei inhimillisillä laulajattarilla onneksi ole. Sen kutsu\nkuului kaihoisana kylään saakka, jossa pian nuoret miehet kuiskailivat\ntoisilleen merkitsevästi. Mutta niemen neito oli hurja likka, joka söi\nsulhasensa, ellei tämä menetellyt hänen mielikseen.\n\nAkun kohtaloita peittävä verho kohosi seuraavana kesänä hiukan\nomituisella tavalla. Poju muisti edellisen suven hauskoja leikkejä\nkissanpojan kanssa ja pyyteli taas samanlaista toveria, mihin äiti\nvastasi vältellen. Mutta kun eräänä aamuna katsahdamme pihalle, niin\nmikä on tuo musta villapallo tuossa keskellä tietä? Räpyttelemme silmiä\nja katsomme uudelleen: kissanpoika se on! Poju ryntää ulos ja koettaa\nottaa sitä kiinni, mutta se ei tahdo antautua, on villi, sähäjää\nmiehekkäästi ja muka kynsii, vaikka on vasta nyrkin kokoinen. Poju tuo\nsen sisään. Olemme ymmällä. Onko se tipahtanut taivaasta? Onko joku\ntuonut sen kylältä? Miten hyvänsä, Poju saa nyt pitää löytölapsensa.\n\nMutta kun samana päivänä tulen puutarhasta, olen näkevinäni tuvan\nikkunan alla, kukkapenkillä, kissanpojan. Pyyhkäisen silmiäni,\nräpyttelen niitä, ja katson uudelleen: en näe näkyjä -- kissanpoika\nsiinä on, muuten samanlainen kuin aamullinen, paitsi että tämä on\nruskea. Koetan ottaa sitä kiinni ja ennätänkin hätään ennen, kuin se\nehtii pujahtaa kivijalan reiästä sisään. Arvoitus on selvinnyt: joku\nvilliintynyt kissa on tehnyt pesänsä huvilan alle.\n\nYmmärrämme, että se on Aku, että se on varmaan asunut siellä talven,\ntaistellen urheasti kovaa arkea vastaan, ja hankkien elämäänsä\nromantiikkaa niistä muistoista, joita huvila herätti sen mielessä,\nsiitä kesästä, joka oli ollut niin kaunis ja loppunut niin äkkiä. Se\noli tahtonut osoittaa entisille ystävilleen vielä elävänsä, antaa\nheille siitä näkyvät todistukset, rakkaimmat lahjat, mitä sillä oli.\nIhailevan arkuuden vallassa katselemme noita kahta villakerää ja meistä\ntuntuu kuin pitäisi Aku meitä jostakin silmällä, katsellen ulohtaalta,\nkuinka otamme vastaan hänen lapsensa. \"Minut te hylkäsitte\", se kuuluu\nsanovan, \"heititte maailmalle; ottakaa nyt vastaan lapsukaiseni sitä\nparemmin, korvatkaa heille minun kärsimäni vahinko ja murhe!\"\n\nItse se ei näyttäytynyt. Pidimme sitä silmällä, mutta turhaan. Väliin\nillan hämärissä kantautui niemeltä päin kolea, yksinäinen, alakuloinen\naltto, jonka arvasimme Akun ääneksi. Maija oli ainoa, joka pysyi\ntunteettomana: \"Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan,\nmutta ken hän on ja mistä, ei tiedä ainoakaan\", hän siteerasi\njuhlallisesti runoilijaa, joka varmaan ei ollut aavistanut, mihin\nkaikkeen Maijan tapainen ihmisen alku voisi hänen yleviä säkeitään\nsovittaa. Mutta kerran hämyisenä elokuun iltana, kun istuimme tuvan\npöydän ääressä miettien, pitäisikö jo ottaa valkea, näimme äkkiä\nmustan, rotevan, komean kissan astuvan arvokkaasti, suorastaan\nmajesteetillisesti, puutarhasta päin ja seisahtuvan ikkunamme alle.\nSiinä se seisoi tuijottaen meihin rävähtämättömin, keltaisina palavin\nsilmin, ja meistä tuntui, että sen katseesta loisti syvä, lohduton\nalakuloisuus, äänetön kaipaus ja murhe. \"Se on Aku\", kuiskasi vaimoni\naivan järkytettynä, \"kutsutaan se sisään...\" Mutta kun menimme ulos,\nse oli kadonnut; vain alakuloinen, nyt jo hiukan karhealta kuuluva\nja vähitellen häipyvä altto ilmaisi sen äsken olleen saapuvilla. Se\nsointui niin apealta siinä hämärässä illassa, tuulen huokaillessa\nsurumielisesti pihapetäjissä, että tulimme aivan tunteellisiksi ja\npalasimme vakavina sisään. Sen jälkeen emme ole kuulleet Akusta mitään\n-- Poju sitä joskus liikutettuna muistelee ja vieläkin pitää kissoista\nenemmän kuin koirista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn voi olla tarinoimatta eräistä vaatimattomista eläinystävistäni,\njotka huvilan mukana astuivat tietoisuuteeni ja joissa olen ollut\ntoteavinani erikoista suomalaishumoristista henkeä. Muistan\nsittisontiaisen, joka on vanhimpia lapsuudentuttujani, rauhallinen,\ntasainen ja maltillinen olento, kärsivällinen ja kenellekään pahaa\ntekemätön hämäläinen, tyynen kesäillan välttämätön säestäjä, joka\nkodikkaalla pörräyksellään antaa luonnon hiljaiselle kauneudelle sen\nhienoimman huippuromanttisen häivähdyksen. Siitäkö johtunee, että aina\nasetan sittiäisen onnellisten, viihtyisten tunnelmien yhteyteen, että\nse on oman onneni sanansaattaja ja ilmaisija. Huonolla säällähän sitä\nei näy -- se makailee silloin pimeässä piilossaan odottaen aurinkoa,\naivan kuten minäkin.\n\nMuistan sitten ampiaisen, tämän keltaisenkirjavan paperitehtailijan,\nhyönteismaailman tiikerin ja pohjalaisen, joka lapsena ollessani\nensimmäiseksi kaikista elävistä olennoista kiihoitti sotaisia\nintohimojani, antaen sopivassa tilaisuudessa, kun en huomannut olla\nvaruillani, nasevia, kipeitä pistoja näköpäähäni. Oli poikasena jännää,\nkun yksitoikkoiseksi pitkistyneen kesäpäivän varrella joku ilmoitti\nlöytäneensä ampiaispesän. Niitä saattoi olla mitä eriskummallisimmissa\npaikoissa: kaikissa uusissa rakennuksissa, räystäissä ja katoissa\nniitä oli runsaimmin, arvattavasti siksi, että siellä oli hyvä\npaperiaineen saanti; mutta voinpa sanoa tavanneeni ampiaispesän\nseipäänreiästä, ja niityltä tiheän pajupensaan latvasta, jossa se\nmollotti kuin pallojuusto, ympärillänsä sakea ja varoittava humina.\nHeti siinä pojat rupesivat pitämään sotaneuvottelua, mitenkäs nyt\nsaataisiin tuo keltaisten rosvojen tasavalta hävitetyksi, ja ampiaisten\ntiedustelijat palasivat kiireesti pesään ilmoittamaan, että pappilan\npojat ovat hyökkäysaikeissa, joten kiireesti nyt aseet kuntoon. Ja\nampiaiskansa suoritti ylimääräisen sapelinkuuruun, puri hammasta\nja sanoi: \"Tulkaahan, pappilan vesinenät ja risahousut, niin kyllä\nsaatte lämpimän vastaanoton!\" Tavallisimmin pesä saatiin hävitetyksi,\nmutta joskus, niinkuin siellä niityllä, jossa se oli tiheässä\npensaikossa, ampiaiset pitivät puolensa; ne olivat muuten tavattoman\nkookkaita ja niiden piikki niin luja ja pitkä, että ne pistivät sen\nkuin naskalin tavallisen kesä-aivinaisen läpi, jos se sattui olemaan\nkiinteällä. Tästä minulla on henkilökohtainen, täsmällinen, kipeä\nkokemus ja erittäin eloisa muisto. Vaikka painelin sitä paikkaa\nvesiruohoturpeella, ei vain tahtonut kihelmöiminen lakata.\n\nMutta nämä huvilan ampiaiset tuntuivat olevan hyvin rauhallisia\n-- lieneekö maakunnan erikoishenki niihin vaikuttanut. Kun antoi\nniiden olla rauhassa eikä häirinnyt niiden pesäpuuhia, ne lentelivät\nleppoisasti missä vain, tuttavallisesti tutkistellen ruokakammioita,\nolisiko niihin sattunut jäämään sokeria tai hilloa tai jotakin\nmuuta hyvää. Syötäessä nekin tulivat saapuville, mutta eivät olleet\nniin järjettömiä ja räävittömiä kuin nuo siivottomat ja simppelit\nkärpäset, jotka sohivat erotuksetta joka paikassa, vaan hakeutuivat\nheti marjapuurovadin reunalle, istua nököttäen siinä kuin pikku koirat\nja nauttien osansa sivistyneesti, sotkematta viiksiänsä. Saatoinpa\nsuureksi hämmästyksekseni kerran todeta ampiaisen sekä vihaavan että\nhalveksivan kärpästä: tämän liian nenäkkäästä tunkeilusta suuttuneena\neräs niistä karkasi ilmaan vadin reunalta, koppoi pahaa aavistamattoman\npörisijän leukoihinsa ja yhdellä puraisulla erotti pään ruumiista.\nTyrmistyneenä odotin sen nyt rupeavan syömään saalistaan, mutta eipäs:\nse vain pyyhki kätensä ja palasi marjapuuron ääreen. Olin nimittäin\naikaisemmin nähnyt sen syövän lihaa, jopa pitävän siitä. Huvilan emäntä\noli tuonut kaupungista hyvää lämpimän savun kinkkua, ja senkö muruset\nkelpasivat ampiaisille: tuon tuostakin ne koppoivat lautaselta pienen\njytysen, leikkasivatpa joskus sellaisen irti isommasta levystä, ja\nlennähtivät turvapaikkaan syödä natustelemaan saalistansa hyvillä\nmielin. Tämän huomion olen tehnyt, vaikka en olekaan luonnontieteilijä.\nOlin kyllä lukenut Alfred Ingmanin eräästä kirjasta Vaasan\nlääninvankilassa kerran esiintyneen niin isoja ja tokiottoja mäkäröitä,\nettä kun vangeille oli tuotu heidän silakka-annoksensa, mäkärät\nolivat lennähtäneet istumapaikaltansa ikkunan kalterilta, siepanneet\nkokonaisen silakan leukoihinsa ja palaten vartiopaikalleen syöneet\nsen hyvällä maulla päätä ja pyrstöä myöten, vangin katsellessa tätä\nihmetellen, lusikka kädessä, uskaltamatta kopaista niitä kuonoon. Mutta\npitäen tätä kuvausta vain leikkihenkisen pastorin kaskuna en ollut\nsitä uskonut, kunnes nyt huomasin, kuinka lähellä totuutta tuo juttu\noikeastaan on. Pohjanmaalla, varsinkin perempänä, on niin uskomattoman\nisoja mäkäröitä ja sääskiä, että kun ne kävelevät tavallisen karvaisen\njätkämiehen pinnalla, ei tarvitse kovinkaan paljoa mielikuvitusta\nuskoakseen, että siinä ovat lampaat ja hevoset laitumella. Mutta tämä\nsikseen. Tarinan ampiaisista lopetan tähän, sillä mitään draamallista\nhuipennusta eli kaarikohtaa ei vaatimaton selostukseni niistä sisällä.\nVaikka niillä oli huvilalla erittäin rattoisa olo ja puuttumaton\nherkkuruoka, rouva kun piti niiden varalla hunajaa saapuvilla, ne\nkuitenkin rakennusten vanhennuttua vähitellen katosivat, liikkuen\nkai urakkamiesten mukana kylistä ja pitäjistä toisiin. Mikä ne\nsitten mahtaa periä, kun huonon ajan vuoksi rakennustyöt kokonaan\npysähtyvät, sitä ongelmaa en ole jaksanut loppuun ajatella; se lienee\nratkaisematon, kuten koko työttömyyskysymys.\n\nRakennusasioista puheen ollen muistan erään kansalaisen, joka myös\nja vielä enemmän kuin ampiainen on yhteydessä suomalaiskansallisen\npuuarkkitehtuurin kanssa: hapsenkakkiaisen eli sarvijaakon. Mikä siinä\nlienee, mutta ylen harvoin sitä muualla tapaa -- väliin hellepäivänä\nmäntymetsässä, jossa se saattaa tarttua toisella kouralla niskaasi,\ntoisella haraten kiinni petäjän kyljestä kuin karhu pysäyttääkseen\nsaaliinsa. Mutta annapas olla, että joudut keväiselle salvokselle,\njossa kirvesmiehet iloisesti kilkuttelevat aamuvarhaisesta myöhään\niltaan, kuulaan taivaan mieluisesti hymyillessä. Pian siinä on\nsarvijaakko rinnalla, jurosti istuen hirren selällä, sojotellen\nuhkaavasti pitkillä hapsillaan, ja ehdottomasti ja itsepäisesti\nkieltäytyen siirtymästä sinnemmäksi. Timperit ovat huvitettuja\nmokomasta yksioikoisesta otuksesta, mittaavat tuumastukilla sen\nsarvet, ja siirtävät sen lempeällä väkivallalla turvallisempaan\npaikkaan, huolimatta sen äreästä ja tyytymättömästä nirinästä. Pian\non joka timperillä oma kakkiaisensa, ja se, jonka työtoverilla on\npisimmät sarvet, on mahdottoman ylpeä suojatistaan. Kun napsitaan\nkiinni pärekattoa, mikä kuten tunnettua on mukavaa ja toverillista\ntyötä, niin eikös pian ilmesty siihen sarvijaakkokin, ihan\nriidellen vasaraa kädestä. Jos ammattikunnilla olisi tapana käyttää\nvaakunakilpeä, niin kirvesmiesten pitäisi sovittaa siihen jollekin\nnurkalle hapsenkakkiainen, sillä tämä juro hyönteinen on ilmeisesti\nheidän suojeluspyhimyksensä. Mitä kansa muuten tarkoittaa sen nimen\njälkipuoliskolla, \"kakkiaisella\" tai \"kakkisella\", on tietymätöntä;\nviimemainittu muoto on olemassa sukunimenä sekä loppupuoliskona sen\nihmeellisen olennon nimessä, jota joskus sanotaan \"unikakkiseksi\".\n\"Kaikkia se unikakkinen maalailee\", kuulee väliin ihmeteltävän\nhullunkurisesta unesta. Tämä osoittaa, että kansan huomio on\nerikoisesti kohdistunut timperin äreään työtoveriin, jolla on huonot\najat silloin, kun rakennustyöt eivät luista.\n\nRakennustyöt vaikuttavat kiihottavasti myös muurahaisiin, mikä ei ole\nkumma, sillä ovathan nämä tällä alalla varsinaisia ammattimiehiä.\nPerin asiallinen ja tarmokas elävä tuo, varsin monipuolisesti Suomen\nluonnossa edustettu. En tiedä, kuinka monta lajia luonnontieteen\nmaisterit niitä erotellevat, huvilan palstalla niitä ainakin on useita.\nEnsin nuo isokokoiset, lähes parin sentin pituiset, melkein mustat\näijät, jotka asuvat tuolla vanhan koivun lahossa kyljessä. Ne ovat\nverkkaisia ja rauhallisia, rakentaen pesänsä lahoon puuhun, johon\nporailevat kanavia ja käytäviä, kurkistellen niistä kysyvästi, kun\nkopahutan kepillä ovelle. En ole selvillä, osoittaako tämä asuntomalli\nälyä vai tyhmää saamattomuutta: edellistä sen vuoksi, että niillä on\ntuollaisessa paikassa usein hyvä sateensuoja, jälkimmäistä siksi,\nettä tämä rei'issä olo on sittenkin jonkinlaista luola-asutusta.\nNiiden naama ei mielestäni ilmaise erikoisempaa älykkyyttä. Kun huvila\noli valmistunut, heräsivät ne ja totesivat ihmetellen, että kah! --\nonpahan, näämmä, tuohon rakennettu iso talo! Uteliaasti nuuskien\nja heilutellen tuntosarviaan ne tulivat lähemmäksi ja kun olivat\ntottuneita tutkimaan puunrakoja, löysivät pian makuuhuoneemme nurkasta\nsellaisen salvoksenvälin, että mahtuivat siitä sisään. \"Tämän otamme\nnyt asunnoksemme\", ne julistivat tyytyväisinä, katsellen kattoon ja\nikkunoihin ihmetellen ja hämillään tällaisesta odottamattomasta onnen\nkäänteestä. Köytenä niitä nyt rupesi lappamaan tuosta reiästä sisään,\nleiriytyen joka paikkaan. Kun illalla tulimme nukkumaan, oli niitä\nvuoteissakin jos kuinka monta, lepäämässä käsi poskella, tyytyväisinä,\nparhaimmassa iltaunessaan. Rouva kieltäytyi ehdottomasti menemästä\ntällaisiin sänkyihin, ja siitäkös alkoi jokailtainen muurahaisten\nmetsästely. Mietin pääni ympäri, millä keinolla saisin osoitetuksi\nniille, ettei tämä asunto ollut aiottu heitä varten, ja muistaen niiden\nitsensä käyttävän vihollisiaan vastaan eräänlaista ruiskutuskonstia\ntartuin petroolikannuun ja kastelin niiden marssipolkua ja seinää\nsiltä kohdalta, josta ne pääsivät sisään. Tulossa olevat rykmentit\nhämmästyivät epämieluisen tunnelman vallassa, nuuskivat varovaisesti,\nirvistivät inhosta ja kääntyivät sanaa puhumatta takaisin. Tällaista\nepähienoutta ne eivät olleet odottaneet -- eivät totisesti varsinkaan\ntohtorismiehen taholta, jonka rouva kuului olevan ylioppilas. Nyreinä\nne pakenivat takaisin vanhaan koivuunsa, kurkistellen masentuneina\nrei'istään kuin vuorien kylkiin muinoin kaivautuneet erakot. Lopuksi\nne pakenivat sieltäkin; viimeisen kerran olen nähnyt niitä saunan\nportaiden alla. Kun nämä äsken uusittiin tekemällä ne sementistä, on\ntodennäköistä, että täten päälletunkeva valkoisen miehen kulttuuri\non karkoittanut tämän harvinaisen alkuasukasheimon syvälle läheisiin\naarniometsiin.\n\nJoka kerta kun rouva meni ruokakomerolleen ja varsinkin hänen\navatessaan sokeriastian totesimme kanssamme asuvan ja elävän\nlukemattoman lauman pikkiriikkisiä, hiukan ruskeaan vivahtavia\nmuurahaisia, joiden varsinaisesta pesäpaikasta emme saaneet selvää.\nNiitä yleensä seikkaili kaikkialla kuin mustalaisia, etsimässä sokeria\ntai mitä muuta makeata olisi sattunut löytymään. Jauhosokeriastiassa\nniitä kelliskeli kaikenlaisissa mukavissa ja veltostumista osoittavissa\nasennoissa, tyytyväisinä kuin vanhat sybariitit. Totuimme niihin\nennenpitkää, pahastumatta, vaikka tapasimme niitä kermasta ja jos\nmistä: eivätkö nuo liene antaneet vain lisämakua. Ne olivat nähtävästi\njotakin kiertelevää irtolaisväkeä, joka ei voinut alistua säännöllisiin\nyhteiskunnallisiin oloihin.\n\nNiillä ei liioin ollut erikoisempaa sisua, jonka ne olivat nähtävästi\nmenettäneet maailmanrannalla renttuillessaan. Mutta koetitpa esim.\nhetkiseksi istahtaa puutarhakäytävän ruohoiselle reunustalle --\nsilloin saattoi sattua, että karkasit äkkiä pystyyn ja katosit viivana\npensaikkoon puhdistamaan housujasi, jonne äkeät pienet tulimuurahaiset\nolivat tehneet yhdistetyn tutkimus- ja hyökkäysretken. Ruohikossa,\nkivien alla, mitä odottamattomimmissa paikoissa, niitä asuu: näitä\nmelkein kellertäviä, äreitä pikku sotilaita, joilla on kunnioitettavat\nleuat ja käytettävänään todellinen asuranssiruisku. Arvioin kerran\nkatsellessani niiden kiukkuista kuhinaa, että suihku nousi ainakin\nkymmenen sentin, so. vähintään parikymmentä kertaa ruiskuttajansa\noman pituuden korkeudelle. Nämä tulimuurahaiset -- sillä nimellä ne\nmeidän kylässämme tunnetaan -- olivat selvästi jotakin sivistyksessä\ntakapajulle jäänyttä, mutta hyvin sikiävää rotua: kun nosti niiden\ntalon kattokiven syrjään, niin ei siellä aluksi nähnyt muuta kuin\nvalkeanaan munia ja jotakin ruskeata kuhinaa näiden vaiheilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorkeimmalla kehitysasteella ovat ilmeisesti tavalliset\nmetsämuurahaisemme, nuo ruskeat ja vilkkaat pikkumiehet, jotka\nrakentelevat kunnioitettavan kookkaita kekoja. Tällaisia on parikin\ntuossa läheisellä niemellä, ja muun ohjelman puutteessa menemme\njoskus Pojun kanssa niitä katsomaan. Kun tulemme pesän läheisyyteen\nja seisahdumme, kuuluu maasta hiljaista ritinää ja sihinää: polkuansa\npitkin kiiruhtavat tuhannet pikku jalat sen aikaansaavat. Rupeamatta\nluonnontieteellisiin järkeilyihin menemme kinttujamme varjellen\nlähemmäksi, ja vastoin eläinystävällisiä periaatteitani sohaisen pesän\nlakea kepilläni, herättääkseni muurahaiskansan vilkkaimmilleen. Kun\nsitten kumarrun katsomaan keon lakea, jossa äkäisiä sotilaita nyt\nihan kiehuu, näen taivasta vastaan lukemattomien suihkujen sähisten\nkohoavan ilmaan, jossa pian rupeaa tuntumaan kirpeätä tuoksua. Äkkiä\nnousen kuitenkin pystyyn ja harppaan syrjemmäksi, sillä varokeinoistani\nhuolimatta on joku yritteliäs kärkimies löytänyt panssaristani reiän ja\npujahtanut alueille, joissa sen läsnäolo on vähemmän suotava. Heitämme\npesään nenäliinan, johon pian tarttuu niin voimakas etikantuoksu,\nettei se katoa ensi pesussakaan. Kotipitäjässäni oli muuan ukko, joka\nparansi vatsankivut syömällä muurahaisia: ei muuta kuin pesälle,\njohon pisti ruskean ja parkkiintuneen nyrkkinsä; pian se oli kuhisten\ntäynnä ja ukko kokoili saaliin tyytyväisenä suuhunsa. Jotkut koettivat\nhädissään karkailla vielä suupielistä, mutta onnistumatta, sillä\nkaikkialla törrötti edessä niin tiheä partametsä, ettei siinä päässyt\nkulkemaan. Ukko nyppi ne siitä suuhunsa kuin leivänmuruset. Hänen\nnyrkissään oli niin paksu nahka, että muurahaisten oli toivotonta\nyrittää pureskella sitä: se oli verrannollisesti sama yritys kuin jos\nkeski-ikäinen herrasmies olisi tekohampailla koettanut saada eloa\nsarvikuonon selkäpanssarista. Ja eikö ukolla liene ollut suhteellisesti\nyhtä paksu nahka sisäpuolellakin. Arviolta kahvikupillisen hän sanoi\nniitä kertaalleen syövänsä, sillä seurauksella, ettei vatsa puhunut ei\npukahtanut moneen päivään. Niin väkevää lääkettä ovat muurahaiset.\n\nMinkälainen muurahaisten talo on sisäpuolelta ja syvimmistä\nkerroksistaan, siitä en ole selvillä; lämmin ja pimeä siellä varmaan\non. Hiukan ilkeä tunne mielessäni olen katsellut niiden kulttuuritason\nkorkeinta todistusta: pitkälle kehittynyttä karjanhoitoa. Niillä on\nkoivuissa -- joskus muissakin puissa -- vihreitä, melkein läpinäkyviä,\ntäimäisiä eläimiä, joista ne ahnaasti lypsävät kirkasta nestettä. Ensin\nminusta tämä tuntui jollakin tavalla arveluttavalta ja epämoraaliselta,\nniin että ajattelin jo kieltää sen harjoittamisen maallani, mutta\nsitten rupesin tuumimaan, etteivät ihmisen puuhat hänen lypsäessään\nlehmiä taitaisi tietämättömän mielestä näyttää juuri sen kauniimmilta,\nja annoin muurahaisten rauhassa harjoittaa meijeritalouttaan. Mitä\ntuolla nesteellä tehtiin, juotiinko se lämpimältään vai vietiinkö\nrainnassa kotiin, käymään ja väkevöitymään, sitä en tiedä. Mutta\nolisin melkein taipuvainen uskomaan viimemainittuun mahdollisuuteen,\nkatsoen kaiken elollisen synnynnäiseen haluun saada edes joskus pieni\n\"tuikku murheeseen\". Kuinka voisivatkaan -- tarkemmin ajatellen -- niin\nviisaat ja säilytyshenkiset olennot kuin muurahaiset heti paikalla\ntuhlata tällaista vaivantakaista nestettä, edes koettamatta, kävisikö\nse ja ilmaantuisiko siihen niinkuin sitä muutakin voimaa? Sehän ei ole\ntodennäköistä.\n\nMutta riittäköön jo tämä. Tuvan ikkunan alla on multapenkki ja siinä\njonkinmoinen liljakasvi, mikä lienee. Joka vuosi, juuri kun se kesäkuun\nalussa saa vartensa nostetuksi ja lehtensä valmiiksi, se tavataan\njonakin aamuna surkeassa tilassa: varsi ja lehdet poikki. Ja jos jokin\nsen rungoista on tänään vielä eheä, niin huomenna on sekin jo murrettu.\nTurhaan on koetettu ottaa selvää, mikä on se kavala ja näkymätön\nvihollinen, joka täten turmelee kauniin kasvimme, niin ettei se ole\npäässyt moneen vuoteen kukkimaan. Vakavasti olemme epäilleet rusakkoa,\njoka väliin mennessään niemen kärkeen tyynesti oikaisee huvilan pihan\nläpi, mutta rusakot ovat ihan kauhusta taapäin tuupertuen torjuneet\ntämän syytöksen. Tänään vihdoin tuo ongelma selvisi.\n\nSeisoessani vilpolan portailla ja katsoessani tuota siinä vieressä\nolevaa penkkiä, jonka liljoista oli enää vaan yksi pystyssä, näin\nhämmästyksekseni, kuinka kivijalan reiästä pistäytyi näkyville ensin\npitkäviiksinen ja kirkassilmäinen, isokorvainen hiirenpää, ja sitten\nitse hiiri, joka kuunneltuaan ja katsottuaan, ettei mitään vaaraa\nollut havaittavissa, sulavasti kiipesi viimeisen liljani juurelle\nja taitavasti puri sen poikki. Tämän tehtyään se rupesi syömään sen\nlehteä. Olin kyllä tiennyt hiirien olevan kaikkiruokaisia, ehkäpä\nherkkusuitakin, mutta sitä en ollut osannut kuvitella, että ne\nkäyttävät särpimekseen tällaista harvinaista liljasalaattia. Kasvihan\non muukalainen -- eipä tiedä, mitä morfiinia sen lehdet sisältävät.\nTämän on hiiri huomannut ja -- laajat mahdollisuudet aukenevat eteemme.\nMutta en huoli nyt ruveta niitä kehittelemään. Resedat tuoksuvat tuossa\nedessäni maljakossa, aurinko paistaa vinosti ikkunasta, ulkoa kuuluu\ntaukoamaton linnunlaulu, on varhainen, rauhallinen aamuhetki.\n\n\n\n\nXXVI\n\nHÄMÄLÄISIÄ KUVIA.\n\n\nHuvilat merkitsevät meille perheenisille, joilla on virka kaupungissa,\nmm. alituista lähtemistä ja tulemista. Vuosien kuluessa piirtyy\nmieleen kuva levottomasta miehestä, joka lauantain lähestyessä rupeaa\nvarailemaan pulpetilleen kaikenlaisia paketteja, joka pinnistyneen\nnäköisenä miettii, mitä hänen vielä piti muistaa, kiiruhtaa\npuolijuoksua asemalle ja vasta junassa säpsähtäen huomaa, että nyt se\ntaas unohtui. Hän saattaa naispuoliset virkatoverinsa hiukan hämilleen\nsoperrellen kysyessään, mistä saisi eräitä nauhoja ja vaatekappaleita,\njoita rouva oli pyytänyt tuomaan. Nuo ns. \"tuliaiset\" harmaannuttavat\nhänen hiuksensa ja saattavat hänet ennenaikaiseen hautaan, sillä\ntietäen, että häneltä odotetaan niitä, hän tuntee niiden painavan\nlyijynraskaasti omaatuntoaan ja turmelee siten elämänsä. Huolet\nlisäävät verenpainetta. Näemme hänen kömpelösti kiiruhtavan junasta\nlaivaan tai nykyisin onnikkaan, jossa hän hermostuttaa kuljettajan\nloppumattomilla paketeillaan ja naivin kaupunkilaisilla kysymyksillään.\nPaketeissa tuntuu kaikissa olevan särkyvää ja tuota kaakkupakettia,\njota kuljetat sadeviikon naisten nimipäiväksi, ei mitenkään saisi\nkääntää kumolleen, mutta siinä järjestellessäsi olet itse kääntänyt\nsen monta kertaa vaikka miten päin, niin että kyllä sen pinnalla ollut\nvaahtokerros on nyt hyväksi litistynyt. Lopuksi istahdat väsyneenä\npaikallesi ja rupeat silmäilemään lehteäsi, kun siinä samassa ukon\nvaajana jysähtää mieleesi epäilys, että tulitkohan vääntäneeksi ovesi\ntoisenkin lukon kiinni? Ilkeänä tuskana tämä epäilys jäytää sinua koko\nmatkan, jota vielä katkeroittaa hiljainen meritauti, maaelämän uusin\nilmiö.\n\nMutta kun sitten vihdoin saavut perille, ovat kaikki vastukset kuin\npois pyyhkäistyt: huvila ottaa sinut vastaan niin herttaisella\nonnenilmeellä, että tunnet kärsineesi todella jalon asian vuoksi.\nElät näin tässä huumauksessa muutaman päivän, ainoana häiritsijänä\ntakatajunnassasi väliin vilahtava herättäjäkello, se tietoisuus,\nettä sinun on pian noustava hyvin varhain ja lähdettävä kiiruhtamaan\nlaivalle tai onnikalle, ehtiäksesi ajoissa junaan ja virkatunneillesi.\nJa sitten on tullut tuo lähdön aattoilta. Kauhuntunteella kuin\nkäsittelisit jotakin kidutuskonetta vedät herättäjäkellon\nlyömäpuolenkin, asetat tuon kylmän ja tylyn, tylpän näköisen viisarin\naivan luonnottoman alkeellisen numeron kohdalle, ja menet nukkumaan\nkuin kuolemaantuomittu ennen mestauspäivän aamua. Uni ei tahdo tulla,\nkääntelehdit ja vääntelehdit siinä levottomasti, kunnes se yllättää\nsinut ja syvenee makeimmilleen juuri niiksi tunneiksi, jolloin\nkoko ajan valvonut, iljettävän kuuluvasti, mielenosoituksellisen\näänekkäästi naksuttava kello tietää hetkensä tulleen. Hermoja repivä\npärinä, tärinä, sähinä -- sanat eivät riitä kuvaamaan herättäjäkellon\ninfernaalista äänenpitoa, kun se vahingoniloisena takoo niin, että\nvasara on kuin viuhka -- tunkeutuu yhtäkkiä suloiseen unimaailmaasi,\njossa parhaillaan elit uudelleen nuoruutesi ihanimpia hetkiä,\nja ravistaa sinut kaikista vastusteluistasi huolimatta lopuksi\nhereille. Pökerryksissä karkaat pystyyn, tempaat kellon ja olet juuri\nheittämäisilläsi sen ikkunasta ulos, kun silmäys sen viisareihin tai\nkaukaa kuuluva laivan kumea, uhkamielinen ulvahdus osoittavat, mistä\non kysymys. Siinä alkaa silloin ripeä peseytyminen, pukeutuminen,\nkiehuvan kuuman teen jäähdytteleminen suussa, jonne on tullut sitä\nhätäpäissään liian varhain ryypänneeksi, ja lopuksi huolimaton muisku\nrouvasi huulille ja sitten puolijuoksu laivasillalle tai onnikan tien\nvarteen. Naapurin koira pitää sinua, kun hölkkäät siinä kapsekki\ntoisessa ja hattu toisessa kädessä, epäilyttävänä ilmiönä, luultavasti\nvarkaana, nostaen kauhean rähäkän, jolloin huvilan auki olevaan\nikkunaan voi ilmestyä joku uninen pää, keskeisimpänä tunnusmerkkinä\nammottavaan haukotukseen avautunut suu. Seuraa sitten kiireellinen\nmatkustus kuin tuulissa ja pilvissä, jolloin vieraat voimat tuntuvat\nkuljettavan uneliasta ja turtunutta olemustasi, kunnes heräät\ntyöpöytäsi ääressä hikisenä ja alkeellisen typeränä, yhä pökerryksissä\nkuin olisi sinua heilutettu kahvinpaahtajassa. Kuinka sanomattoman\nonnellisena ja tyytyväisenä kömmitkään -- saatuasi vihdoin monen\nhuokauksen perästä päiväsi loppumaan -- jo varhain illalla sänkyyn,\nnauttien kaupunkikotisi hiljaisuudesta, viileydestä, sen hyvästä\nvuoteesta -- kaikista niistä eduista, joita sillä aina on huvilaelämään\nverrattuna. \"Kukahan oikeastaan mahtoi keksiä huvilat?\" on viimeinen,\nepämääräisesti kapinallinen ajatuksesi ennenkuin vaivut kaupunkilaisen\nhätäilemättömään, syvään, terveelliseen uneen, jota kaupungin tasainen\nhumina säestää kuin sfäärien musiikki. Kukapa ei olisi nähnyt ja\nkokenut näitä ikuisia ja muuttumattomia tuloja ja lähtöjä, jotka\nkuuluvat elämämme vakinaiseen ohjesääntöön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSijoittaudutaan onnikkaan Tampereella, ryssänkirkon luona. Täynnä on\njo, mutta kuljettaja arvelee, että kyllä tähän vielä... Hän asettaa\ntelttatuolin käytävälle. Siinä sopii istua. On helteistä. Odotetaan\nlähtöä.\n\nKuljettaja katsoo kelloa. On jo lähtöaika, mutta vielä pitäisi yhden\nreissuvaisen tulla. Oli pyytänyt odottamaan. Mutta nyt ei enää kärsi\nodottaa, vaan täytyy lähteä. Kuljettaja istuu tuolilleen, nykäisee\nkoneensa liikkeelle, ja kohta mennä täryytetään mukulakivitietä\nhautausmaan ohi. Kaikki ovat totisen näköisiä, tuijottavat eteensä\npuhumattomina; päät tärähtelevät samalla kertaa. Hyvin menee onnikka,\nmutta pöly pilveilee ympärillä.\n\nMennään Messukylän sekä vanhan että uuden kirkon ohi. Edellinen saa\nilmeisesti useimmat katseet osakseen. Se onkin ihan liikuttava, kun\nse siinä niin harmaanruskeana, pienenä ja vaatimattomana muistojensa\nja vainajiensa parissa nuokkuu ja unelmoi. Ajan huurre pehmentää\nsen piirteet ja värit, tuo salaperäinen auer, joka väreilee kauas\npoistuneen, mutta tunteillemme kalliin maailman yllä. Mutta uusi kirkko\ntuossa on toisen, realistisesti tosioloisen, teknillisesti selkeän,\nmaultaan harhautuneen ja käytännöllisen ajan tuote. Se on komea, jopa\nkorskea, mutta sen vaiheilla ei ymmärrettävästi väreile vuosisatojen\nromanttista auerta, sitä hienoa utuhaavetta, joka herättää sielussa\nisien hengen kaipuun...\n\nOvi aukee. \"Ei olisi enää tilaa\", epäröi kuljettaja. \"Ei ole\nniin väliäkään\", vastaa turpea isäntämies rauhallisesti, samalla\nhätäilemättä tunkeutuen sisään. Ja hetken kuluttua hänkin jo on\nlöytänyt istumapaikan, ja niin mennä täryytetään. Jo tullaan Kangasalan\nkirkolle, joka jalona vanhuksena vartioi kaunista tuonentarhaa. Siinä\nääressä vallitsee ainainen autojen surina, kuin koettaisi uuden ajan\nvaltiaskone, moottori, äkäisellä murinalla vaatia itselleen kuuluvaa\nkunnioitusta ja huomiota. Mutta se on turhaa. Kun astut tuosta portista\nsisään, jää maailman koko hälisevä meno taaksesi. Vanha kirkko siinä\nkuin suojellen vartioi niitä, jotka ovat sen turviin tulleet, ummessa\nsilmin unelmoiden menneistä vuosisadoista, ja \"verikivi\" sen muurissa\nitkee ruskeita sammalkyyneliä viattomana mestatun vuoksi.\n\nTaas ovi aukee. \"Ei olisi enää tilaa\", epäröi taas kuljettaja.\n\"Kyllä meille aina tilaa olla täytyy\", vastaa iloinen ääni ja sisään\ntyöntyy nuori ruskeasilmäinen hämäläisnainen, kapalovauva sylissä.\nEikä aikaakaan, kun hänkin jo on sijoittunut johonkin väliin ja\nnyt tyytyväisenä hoivailee lastaan, joka ääntelee, liikauttelee\nkärsimättömästi käsiään, ja venyttelee huuliaan ilmeisessä\ntarkoituksessa. Tätä ei äiti kuitenkaan ole ymmärtävinään, vaan\narvelee, että kyllä tässä ilmankin kotiin asti jaksetaan. Onnikka\nsähisee ja säksättää, kiiveten hitaasti mutta varmasti Kangasalan\nkauneille harjuille. Topeliuksen laulun henki kimaltelee näillä\nihanasti avautuvilla vesillä, honkakujanteissa kaareilevilla\nsantaisilla teillä, joiden rauhaa ei runoilijan aikana häirinnyt muu\nkuin joskus raskaasti astua junnaava hevonen ja metsän pieni visertäjä,\nSylvia, joka on laulanut näiden maisemien unohtumattoman ylistyksen.\nKuinka paljon onkaan tässä runous lisännyt näköalojen kauneutta\navaamalla ja selittämällä sen. Äsken vielä hämäläiseen seuraan nähden\nvilkkaana soljunut keskustelu hiljenee; kaikki katsovat puiden välistä\navautuvia kuvia, \"kesäpäiviä Kangasalla\".\n\nTaas ovi aukee. \"Ei olisi enää tilaa\", epäröi kuljettaja. \"Mutta\nkuinkas sitten saunaan ehditään?\" kummastelee tulija rauhallisesti ja\ntunkeutuu hiljalleen sisään. Eikä aikaakaan, niin hänkin jo jollakin\nmerkillisellä tavalla sijoittautuu, upottautuu, johonkin väliin. Hän on\ntuttu mies parinkymmenen vuoden takaa, vaikka ei ole pitkiin aikoihin\ntavattu, hämäläinen merimies, sanokaamme vaikka Kustaa, joka tuntee\nHämeen vesistöt pohjia myöten. Tervehdimme tyynesti, puhelemme, kunnes\njo muistan hänelle sattuneen tapaturman ja kysyn:\n\n-- Eikös Kustaa ollut tällä välillä jo kerran hengetönnä, vai untako\nminä olen nähnyt?\n\n-- Olinhan minä... Vaikka kyllä sitä silloinkin vielä suku oli...\nhenkeä, näet... Lääkäri tosin oli sanonut, kun veivät minut\npaikattavaksi, että selvähän tämä on... ei parane paikkaamisesta, mutta\nmiehet olivat vakuuttaneet, että Kustaalla on kaksi henkeä, joista\ntoisesta on suku säilynyt... Lähdinkin laivastani maalle, ajamaan\npolkupyörällä... tietääpä sen, merimiehen, maissa!\n\nTaas ovi aukee. \"Ei olisi enää tilaa\", epäröi kuljettaja. \"Sitähän\nminä tässä tulen tarkastamaan, että onko sitä vai ei\", vastaa tulija\nrauhallisesti ja työntyy hiljalleen sisään. Eikä aikaakaan, kun\nhänkin jo uppoaa johonkin rakoon, laskien rakkaasti käsivartensa\nvierustoverinaan olevan emännän hartioille. On helteistä ja hikistä.\nHuohotamme raukeina. Pölisee. Alistumme kohtaloon.\n\nTulemme Onkkaalaan. Ihanasti hymyilee Mallasvesi, kimaltelee toisaalta\nPälkänevesi. Eteläinen puhaltaa vielä leppoisasti ja tuo mukanansa\naavistuksen järvenselkien suviraikkaudesta. Joitakin jää tänne, toisia\ntulee sijaan. Jo lähdetään taas, mennä huristetaan Sahalahden sileätä\ntietä. Pälkäneen vanhan kirkon rauniot siinä viljelysten keskellä\nkohottavat ikivanhoja päätyjään, lintujen visertäessä ja sirkkain\nsiristessä ympärillä. Tuntuu kuin nuo vanhan temppelin terävät päädyt\nolisivat kuin lehdosta näkyviin pistävät isot korvat, joita se siinä\nteroittelee, tarkasti kuunnellen uuden vuosisadan ääniä. Se kertoo\nholviensa alla nukkuville hämäläissukupolville, joiden henki asuu\nnäillä vanhoilla rintamailla, minne nykyinen sukupolvi on matkalla\n-- että nyt Hämeen kansa ajaa onnikka nimisillä peleillä, suurella\npauhulla ja säksätyksellä, minne ajaneekaan, ehtimättä enää pysähtyä\nkirkon kohdalle... Ja naakat räpsähdyttelevät siipiään levottomasti...\n\nTie kapenee, muuttuu mutkaisemmaksi. Hurahtaen menemme pieneksi ojaksi\nkutistuneen Iharin yli, kiertelemme tiukasti kuin porsaan polkua -- on\nnäet muurahainen ensin tien tehnyt, sitä karja syvemmäksi polkenut,\nsitten ihminen viimeistellyt. Käännymme Salmentaankylän haarasta\noikealle ja nyt vasta ruorimiehellä onkin työtä noudatellessa yhä\nkapeamman tien entistä kiperämpiä mutkia. Mutta perille tullaan. Jo\naukeaa eteen lauantaisen leppoisa ja rauhallinen Hämeen kylämaisema\npunaisine rakennuksineen, kaivonvintteineen, korkeine pihakoivuineen\nja savuavine saunoineen. On tyyntä ja kaunista, ilta-aurinko\nheloittaa, ilmassa väräjää karjankellon kalahdus, lehmän ammahdus,\nyksinäinen ihmisääni. Tunnemme yhtäkkiä tässä lauantaisen kotiintulon\nherkkyydessä, kuinka edessämme oleva näky sisältää rajattoman määrän\nonnea, niitä olemisen, elämisen ja viihtymisen mahdollisuuksia,\njoita hakien näin kotiin kiiruhdamme. Tässähän onkin jo Järvisen\ntupanen, tuolla Forslundin siisti asunto sievine puutarhoineen, tässä\nJankan talo korkeine pihavaahteroineen, tässä Höllin talot, tuolla\nAla-Höllin isäntä reippaiden tyttäriensä ja uskollisen Akunsa kanssa\nluokoja kokoamassa, ja tässä aidan nojassa minä sitä ajatuksissani\nkatselemassa, mielessä heinänteon, taustalla olevan autereisen\nSappeenvaaran, koko tämän kesäisen näyn helakka, liikuttava kauneus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kesäkuun alkupuoli. Olet edellisenä päivänä saapunut joukkoinesi\nhuvilalle ja ottanut sen muhoilevan Iidan kädestä vastaan puhtaana\nja siistittynä, hoidettuna ja kodikkaana. Nukuttuasi hiljaisen,\nihmeellisesti rauhoittavan yön olet noussut, nauttinut kirkkaan,\nvalkoisen järviveden raikkaudesta, ja olet nyt valmis lähtemään\npienelle kävelyretkelle kylään päin. Se kuuluu vakinaiseen tulohetkien\nohjelmistoon.\n\nRuoho ja oraat vihoittavat kauniisti, rukiissa on vankkaa tummaa\nkasvunvoimaa. Västäräkit heiluttavat iloisesti pyrstöänsä tuossa\nlaiturilla, kun menen siitä ohi pitkin rantaa, leppien ja koivujen\nreunustamaa tietä pitkin. Peltosinapin imelää tuoksua tuntuu,\nlähettääpä kukkimista lopetteleva tuomikin vielä viimeisiä tuoksupilviä\ntuulen mukana. Jokainen askel herättää miellyttäviä muistoja ja kevään\niloisia tunnelmia.\n\nNousen vihdoin rantatörmää ylös ja saavun kylän aukiolle. Se on joka\nkerta, vaikka kesän kuluessa kuljen siitä melkein harva se päivä,\nylentävä elämys tuo viljelys- ja kylä-alueen avautuminen silmäin\neteen, taivaan laajeneminen rannasta rantaan kaareutuvaksi holviksi.\nMutta varsinkin näin keväällä, ensi kertaa sitä nähdessä, se tuntuu\nyllättävältä, juhlalliselta, sielua kohottavalta. Hiukan hengästyneenä\nmäen nousemisesta siihen aina seisahdumme, nojaamme harmaaseen,\nkodikkaaseen pellonaitaan ja annamme katseen lipua maiseman yli kuin\ntarkastellen, onko kaikki entisellään. Tuolla hiukan takakäteen on\nmaiseman valtiaana autereinen, sininen Sappeenvaara, jonka rinteillä\npilvien varjot vaeltelevat, tuolla näkyy se rakennus, joka kirkon ja\nkunnalliskodin jälkeen on Suomen maaseudulla isoin ja upein: koulu;\npaikoillaanpahan on tuossa Mäki-Eskolan tuparakennus, komeana kohoaa\ntoisen Eskolan iso, maantien vieressä oleva koivu; koko kylä, vihreiden\nkehysten ja vihreän taustan keskellä oleva elämän ja viljelyksen kuva,\nsommitelma kirkkaanpunaista, valkoista, violetinharmaata ja vihreätä,\ntaiteellinen ryijy, jonka värit vuosi vuodelta vain pehmenevät ja\nsyvenevät, on taas edessämme yhtä kauniina kuin ennen. Tunnemme\nkiitollisuutta, että olemme taas saaneet sen nähdä.\n\nLähden sitten eteenpäin pitkin tuon harmaan aidan viertä, tietä, joka\nhauskasti mutkittelee korkean äyrään reunalla. Vasemmalla puolella on\nSaunalahti, jonka ruovikoissa on ronojen, sorsien ja piisamirottien\nluvattu maa, kesäisin luoksepääsemätön, mutta näin keväisin vielä\nruuhella soudeltava. Sielläpä naapurin isäntä näkyy tasapohjaista\npurttansa lykkelevän, kokien lahnaverkkojaan, joiden tuohikuuluvaiset\nnäkyvät tänne saakka tasaisena rivinä. Mutta näitä seikkoja katselen\nvain puolella huomiollani, sillä varsinaisesti pidän silmällä tuota\nvanhaa aitaa ja sen takana olevaa vainiota, nähdäkseni sen, jota\nolen tottunut talvella kesän ensimmäisenä kuvana muistelemaan. Jopa\nhuomaan, kuinka kivitasku lennähtää tuolta jostakin rauniosta,\nistahtaa aidanseipääseen, tiistittää ja maiskuttaa, säpsäyttää ja\nkeikauttaa siipiään ja pyrstöään tuon tuostakin, odottaa tuloani,\nlennähtää seuraavaan seipääseen, siinä taas pelokkaasti säpsähtelee,\nja saattelee minua näin edelleen. Kivitasku on kiintoisa lintu, jonka\nmielellään ottaa seurakseen kulkiessa vanhan, jäkälöityneen aidan\nviertä. Mutta mikä on tämä vaatimaton ääni, joka herättää voimakkaat\nkeväiset muistot? \"Sis-sis-sis-sie-ria-raa!\" -- se sanoo hiljaisesti,\nuskollisesti, aina yhä uudelleen. Se on keltasirkun kuiskaus, tuon\ntukevan linnun, joka vaatimattomana asuskelee riihien, latojen ja\nviljateiden vaiheilla. Sitä en kuitenkaan nyt etsinyt, vaan katseeni ja\nkuuloni hakee erästä toista ilmojen pientä asukasta: nyt sen löydän,\nkuulen, huomaan. Keväiseltä taivaalta alkaa raikua katkeamaton,\nkirkas sävelvirta, joka tuntuu nousevan yhä korkeammalle. Täytyy\noikein pysähtyä ja pää kekallaan ruveta järjestelmällisesti tutkimaan\ntaivasta, missä kohden se on. Jo huomaan: tuolla se on, siintävässä\nkorkeudessa, pienenpienenä pilkkuna, jota tuskin jaksan erottaa, mutta\njonka ääni raikuu sieltä saakka selvänä, katkeamattomana -- kiuru,\nkevään sykähdyttävän riemulaulun säveltäjä ja uupumaton esittäjä. On\nkuin nyt vasta oikein tuntisin saapuneeni tänne ja päässeeni vielä\nkerran uuteen suveen.\n\nTuossa leivon järjestelmällisessä kevätkiipeilyssä ylös laulun\ntikapuita taivaan siintävään korkeuteen on älykästä, täsmällistä\nohjelmallisuutta, jota on vaikea uskoa vain jonkinlaisen keväthenkisen\nsoidinvaiston aiheuttamaksi. Innostunut, kiihkeä laulu, taistelu\ntoisten uroiden kanssa, höyhenpuvun muuttuminen huomiota herättäväksi,\ntanssiaskeleet jne., sopii hyvin selittää siitä johtuneiksi, mutta\ntuo lentäminen pystysuoraan ylöspäin niin korkealle kuin ikinä\njaksaa, laulaminen samalla täysin rinnoin niin riemukkaasti, että se\nherättää vastakaikua ihmisenkin sydämessä, hetkisen lepääminen tuolla\nylhäällä siipien räpyttäessä tasaisesti, kuin nauttiakseen näköalan\nvapisuttavasta ihanuudesta, ja sitten laskeutuminen alas pitkin\nporrasvälein, ja lopuksi pudottautuminen puolison viereen melkein\nyhtä nopeasti kuin kivi -- siinä on synnynnäisen taiteilijan korkeata\nhurmaa, esityksen harkittua taiteellisuutta. Tulee liikutetuksi\najatellessa sitä tarkemmin; J. J. Wecksellin \"Lintu\", joka nousee\nsiivilleen meren rannalta ja lähtee vastustamattoman halun valtaamana\npyrkimään ulapan takaa häämöttävää unelmien ja haaveiden kultaporttia\nkohti, joka lentää siihen asti, kunnes sydän särkyy ja voimat\nloppuvat, ja vaipuu meren helmaan, illan hymyillessä ruusuina ja\ntähtien kimallellessa kultana sen haudalla, on varmaan alkuaan ollut\nleivo, joka siis on antanut aiheen yhteen kauneimmista runoista,\nmikä milloinkaan on ihmisen vastustamattomasta sielun kaipauksesta\nkirjoitettu. Nyt vasta totean olevani täällä ja kesän saapuneen.\n\nKuljen eteenpäin kylän ensimmäisten talojen ohi ja poikkean ensin\nvasemmalle, alankoon, jossa vilkas puro solisee iloisesti. Se ei\nkuiva kesälläkään, sillä se tulee tuolta vetisten korpien keskeltä,\nja saa matkalla lisäkseen syvien kuohulähteiden jääkylmää kirkkautta.\nSen ura näkyy tuuheana, pitkää ruohoa kasvavana painanteena, kun\nse polveilee peltoaukean halki kaukaa tummasta metsän rannasta.\nIhmeellinen lumo on virtaavan veden solinassa: tuntuu kuin haastelisi\nsiinä luonnon raikkaus ja maiseman kauneus. Ihmiselämän vertauskuvana\npuro on valloittanut runoudessa suuren sijan: Suomen runotar kyllä\non ihastuneempi järviin, Aleksanteri Rahkosta, Aleksis Kiveä ym.\npoikkeuksia lukuunottamatta, mutta esim. Englannin lyriikka on\ntäynnä idyllisiä kuvia maiseman kauneutta kohottavasta pienestä\npurosta, joka vaeltaa sen halki hiljaa, joskus kiihtyen virtaamaan\nvilvoittavasti, rauhoittavasti solisten. Suren sitä, ettei huvilan\nniemellä eikä alueella ole sellaista, ja siksi olen ottanut tämän\nalangon puron kävelyretkieni päämaaliksi. Poju uittelee siinä\nkaarnaveneitään ja auttelee niitä, kun ne vinhassa virrassa törmäilevät\nkiviin ja rantoihin. Tuonne ne painuvat tyyneen suvantoon, jonka\näyräillä rehoittaa suunnaton aarniometsä mesiangervoa, koiranputkea\nym. tropiikkien kasvillisuutta. Kuvittelemme olevamme pienenpieniä\nja lähteneemme tutkimusmatkalle Afrikan tuntemattomille alueille,\njuuri töintuskin selviytyneemme Kongon hirveistä putouksista,\nja nyt parhaillaan soutavamme öljykiiltoista laguunia, joka on\nkuin läpinäkymättömään vihreyteen porattu tunneli. Pojun silmät\nsäteilevät romanttisesti hänen kuvitellessaan, kuinka liaaneissa ja\noksissa killuu salaperäisiä petoja, jättiläiskäärmeitä ym., joiden\nhyökkäyssuunnitelmat hän retkikunnan johtajana varmoilla, hyvin\ntähdätyillä laukauksilla keskeyttää...\n\nPalaan takaisin ja menen nyt oikealle kylän talojen läpi, jotka\nnäyttävät autioilta, kaikki väki kun on pelloilla. Uusia rakennuksia\non valmistunut, kylä on taas askeleen siistiytynyt. Nyt totean,\nettä omenapuut kukkivat: niiden hieno mantelintuoksu leijuu ilmassa\nsuloisina, pehmeinä pilvinä. Saavun koululle, jonka isäntä on vanha\nystäväni. Kun näin keväisin ensi kerran katson hänen rauhallisiin,\nruskeisiin silmiinsä, puristan hänen kättänsä ja kuulen hänen hiljaista\nääntänsä hänen lausuessaan minut jälleen tervetulleeksi, tunnen,\nkuinka miellyttävä liikutus valtaa meidät molemmat. Näen, kuinka\nhänen kasvoillaan on väsynyt ilme, kuinka monet puuhat ja huolet ovat\nlisänneet jonkin uurteen otsaan ja harmaata hiuksiin, mutta kuinka\nsamalla uusi kevät ja kesä on aloittanut virkistystyönsä. Istuskelen\nhänen hiljaisessa, rauhoittavassa seurassaan, kuulen paikkakunnan\nuutisia, totean puhelimen soivan ja kylän asioiden kuin luonnonlain\npakosta keskittyvän tähän vaatimattomaan huoneeseen, avuliaan isännän\nja emännän käsiin. Ikkunan alla kasvava vanha seljapuu näkyy ruvenneen\ntekemään mehukkaita lehtiä ja työntämään virkeitä vesoja. Ei talvi\nmeistä niinkään helpolla saalista saa -- olemme sitkeitä.\n\nMennessäni koululta sivuutan Jankan Miinan, joka kumarassa istuttaa\nperunoita pieneen pihapeltoonsa. Nojaten aitaan rupean puhelemaan\nhänen kanssaan. Hänkin muistaa toivottaa minut tervetulleeksi, silmien\nloistaessa ystävällisesti. Kysyttyäni hänen vointiaan hän vähän\nvalittelee väsymystä ja ihmettelee, mistä se mahtanee johtua. \"Kun\nnytkin tässä perunaa istuttaessa selkä uupuu ja jäykistyy niin, ettei\ntahdo enää suoraksi päästä\", hän sanoo ja katsoo minuun kysyvästi.\nMuistan Miinan olevan jo yhdeksännelläkymmenellä ja vihjaisen\nsopivasti, että jokohan alkaisi vanhuus ruveta väsyttämään? Miina ei\nkiellä tätä mahdollisuutta, \"vaikka en minä ole sitä ennen tuntenut\",\nja rupeaa sitten vähän valittamaan elämäänsä. Hän asuu tässä omassa\ntöllissään ihan yksin; sisar on emäntänä toisessa kylässä, \"mutta eihän\nsenkään vaivana voi aina olla\"; ei ole enää elämässä muuta tekemistä\nkuin nuokkua puolitorkuksissa, keittää perunoita ja kahvia; \"ja kun\nminä olen niin terve, etten minä edes kuolekaan\", huokaa Miina lopuksi.\nHän ei itse ymmärrä, että hänen puheensa on kukkurallaan vanhuuden\nsurullista kohtaloa, tien oheen jääneen kannon osaa, jota ei enää\nkukaan huomaa, vaan joka liikana ja tarpeettomana odottaa lopullista\nlahomistaan.\n\nSanon Miinalle hyvästit, sillä myllärin töllistä kuuluva vaisu\nviulunääni kutsuu minua sinne. Paikoillaan on musta, tulitikkulaatikon\nkokoinen sauna, paikoillaan molemmista päistään maahan painunut,\nkumaraselkäinen tuparakennus, jonka ikkunat aika on polttanut\nvihreiksi. Pihan hiekkaisessa maassa on hätäperuna jo pitkällä korvalla\n-- mylläri näet \"teuroo\" siinä jo huhtikuun lopussa, jystää pois lumen\nja jään, kääntää routaisen maan sulamaan kevään aurinkoon, joka juuri\ntähän niin paahtaen lämmittää, ja syö uudet perunat jo heinäkuussa.\nEntisellään näkyy olevan myllärin muukin talous, ja tupakantaimet\nhyvällä alulla tuossa tarhan liepeellä. Tässä hän saapuu jo itse;\nrupeamme tarinoimaan, molemmat nojaten aitaan.\n\nOlen hiukan hämilläni, sillä kun edellisenä syksynä erosin mylläristä,\ntapahtui se niissä tunnelmissa kuin olisi erottu iäksi. Mylläri on näet\nyli kahdeksankymmenen ja on jo parikymmentä vuotta pitänyt selässään\nvakinaista vammaa, joka ei ole ottanut parantuakseen. Oli nimittäin\nkerran tervahaudalla -- mylläri on myös tervanpolttaja -- hänen taakkaa\nkantaessaan puu raapaissut selässä olevaa känsää, joka siitä oli\näitynyt niin, ettei parantunutkaan. Lopuksi siihen olivat ilmestyneet\n\"syövän malot\", kuten mylläri selitti: \"Ne ovat parin millin pituisia\nja niillä on päässä silmät kuin kaksi viirua; kyllä minä niitä\nolen paljon nähnyt.\" Nyt oli selässä jo aukko eli \"monttu\", kuten\nkylällä sanottiin, sillä siellä seurattiin tarkoin \"myllärin montun\"\nkehittymistä. Pariakymmentä nuoremmathan eivät muistaneet sellaista\naikaa, jolloin \"myllärin monttua\" ei olisi ollut; heistä se oli kuin\nmaailman vakinaiseen järjestykseen kuuluva ilmiö. Oli mylläri kerran,\nollessaan jo seitsemänkahdeksatta, mennyt puhuttelemaan lääkäriä, joka\noli saapunut koululle lapsia tarkastamaan. Syntyi seuraava keskustelu:\n\n_Lääkäri_: No, mikä paappaa vaivaa?\n\n_Mylläri_: Makostani joskus polttaa, niin että tulin näyttämään tätä\nkonettani paikkurille, kuullakseni, vieläkö sitä voisi korjata, vai\ntuleeko pian paiskattavaksi romujen joukkoon.\n\n_Lääkäri_: Kuinka vanha olette?\n\n_Mylläri_: Seitsemänkahdeksatta on jo täynnä -- kuinka paljon lienee\nedessä, siitä ei ole yhtään tietoa.\n\n_Lääkäri_: Taidatte olla vasta puolivälissä?\n\n_Mylläri_: Niin kai, koska nyt ensi kertaa paikkurille tulen --\ntäytyyhän roskan paikattuna kestää sama kuin ehyenä.\n\nMontustansa mylläri ei kuitenkaan puhunut mitään, ehkä siksi, että\noli päättänyt itse parantaa sen. \"Ja minä öisinkin tehnyt niin\", hän\nselitti, \"mutta kun se pahalainen on selläässä, niin en minä näe\nsitä enkä pääse siihen käsiksi. Sanoin muijalle, että otahan tuota\nsuolahappoa ja tipauttele sitä varovasti -- ei holvaamalla -- tuonne\nmonttuun, ja kyllä se yritti, mutta eihän naisväestä sellaiseen: kun\nrupesi vähän liha savuamaan, niin silloin eukkoa hirveytti niin, ettei\nvoinut enempää kaataa. Minä olen näet samalla lääkkeellä parantanut\nsyövän leuastani\" -- ukko hamuili kopuraisilla käsillään parransänkeään\n-- \"ka kun en muistakaan, missä paikassa se oli -- niin että kyllä se\ntaattu asia on. Mutta kun en saa tältä kylältä kylliksi uskaliasta\napumiestä. Töintuskin rohkeni tuo lautamies, joka sisareni poika on,\nhallaasta mun päkiäistäni, johon meni puolen tuuman pituinen hirsi,\nkun minä teuroin tuossa pernamaalla -- ei vaikka olin itte teroottanu\npännäveitten ja sanoin, että velä vain halki, ei se sun päkiäises\nole...\"\n\nSydäntalven mylläri mieluiten oleskelee tuvan uunin päällä. Kun\njoskus kylällä toiset tohisevat, että myllärin paappa kuuluu olevan\nhuonomainen, -- saapa nähdä, vieläkö se kapuaa omin voimin uunilta\nalas, -- vakuuttavat toiset, että kyllä se siitä särjenkutuun mentäessä\nvirkistyy. Ja niinpähän teki: kun kevätaurinko rupeaa lämmittämään,\nniin mylläri jo \"teuroo\" pihamaallansa, ja kun tulee särjenkudun\naika, hän on ensimmäisenä järvellä kunnostamassa mertojansa. Särjet\novat ilmeisesti odottaneet vanhaa ystäväänsä ja tuppautuvat nyt hänen\npyydyksiinsä niin sakeasti, että ukko suolaa niitä runsaasti yli oman\ntarpeen, antaen loput muille vanhuksille, jotka eivät kykene pyytämään.\nSuolasärjen mylläri aterioidessaan nostaa erikoiselle pienelle\nleikkuulaudalle, telakalle, kuten lääkäri potilaansa, ja pienentäen\nterävällä puukolla kaikki ruodot muruiksi ravitsee itsensä happamalla\nleivällä, perunoilla, suolakalalla ja piimällä. Siinä ruokajärjestys,\njoka on tuonut hänet näin lähelle sataa vuotta. Ynnä iloinen luonto.\n\nEdellisenä syyskesänä oli sitten \"monttu\" äkkiä vimmastunut, auennut\npahasti ja ruvennut vuotamaan verta. Se heikonsi mylläriä siksi paljon,\nettä täytyi laskeutua makuulle, vaikka olisi kuinka ponnistellut\nvastaan. Lääkäri pyydettiin tulemaan ja saapui, katseli kipeätä\npaikkaa, pudisteli päätänsä, määräsi lääkkeet ja hoidon, ja poistui.\nMuistaen myllärin pitkäikäisyyden leikkiverinen lääkäri vastasi\nopettajan kysymykseen, ettei ukko enää viikkoja kävele, vaan menee\nainakin tähän tautiin, jos ei muuhun. Se oli vakava sanoma, joka pian\nlevisi kylälle. Päätimme opettajan kanssa lähteä vanhaa ystäväämme\nkatsomaan.\n\nUkko makasi puhtaiden raitien välissä selällään ja oli totisen\nnäköinen. Se oli huolestuttava merkki, sillä myllärin luontainen ilme\noli iloinen, lapsellinen hymy. Katse oli kuitenkin kirkkaampi kuin\nolin odottanut. Tervehdimme, kysyimme, \"kuinka paappa nyt jaksaa?\",\nistuimme ja olimme osanottavaisia maakunnan vaiteliaalla tavalla.\nMylläri ähki ja kertoili siinä lomassa tautinsa vaiheita, nykyisten\nlääkkeiden kelpaamattomuutta ja entisten pätevyyttä: \"Jonsei muu\nauta, niin on minulla vielä yksi koettelematon konsti -- otan taulaa,\njota on suku tallessa, ja annan eukkoni täyttää sillä ton kuopan,\nniin eiköhän tukkeudu. On sitten Lentruutin lääkärikirjassa neuvokki,\nmiten valmistetaan onkimalon rasvaa, joka kuuluu olevan poikaa ruumiin\nrikkeimiin... Kuules, eukko, tuo se viulu, jonka viime viikolla tehin\ntyttäreni pojjaalle, että näytän sitä tohtorillen...\"\n\nNäin kuolemansairas mylläri tarinoi vuoteellaan ähkimistensä lomassa,\nnäyttää ylpeänä viuluaan, ja liikkuu yleensä aloilla ja asioissa, joita\nei lopullista lähtöä tekevän tavallisesti edellytetä ajattelevan. Hän\nmainitsee hoitaneensa pitkän elämänsä aikana kolmea virkaa: ensin\nmyllärin tointa, joka täytyi jättää, kun Onkkaalaan rakennettiin\nuudenaikainen tuulimylly -- \"vaikk'ei siitä silti yhtä hyviä\npuurojauhoja tule kuin vanhasta tuulimyllystä\" --; sitten puusepän, ja\nnyt viimeksi, kun voimat ovat vähentyneet, lapsenlikan virkaa; väärän\nkoivun takaa luvattomasti elämään tulleita pienokaisia uskotaan joskus\nmyllärin eukon hoitoon ja ukko liikuttelee tuutua ahkerasti aamusta\niltaan. Kolmesti hän on ehtinyt olla naimisissa -- \"kolmas akka on\nmeneillään\" -- ja edellisenä kesänä hän oli vielä kerran hutikassa.\n\"Olin käymässä tuolla Puutikkalan Koivistossa, jossa syntynyt olen, ja\ntuli siellä otettua muutama puolkupponen liikaa --\n\n    \"Rankamet, rankamet, saijeku-lellee,\n    jokos meitin joukkomme kaukana mennee --\"\n\nhän innostuu hyräilemään -- \"annas tänne se viulu ja tuo roka tuolta!\"\nIhmeissämme katsomme ja kuuntelemme, kuinka lopullista lähtöä\ntekevä tapailee viulustaan vanhan laulun säveltä. \"Niin, ja sitten\nmenimme iltamiin, jossa vähän näytin nuorelle kansalle, miten ennen\ntanssittiin, kunnes se poliisi siellä -- isän tunsin hyvin -- sanoi,\nettä paappa menisi kotiin eikä relluaisi siinä turhia, niinkuin minä\nmuka olsin ollu juovuksissa!\"\n\nTuskat taas ottavat oman puheenvuoron ja mylläri makaa liikkumatta\nja ähkii. Kun hän on rauhoittunut, ojennan hänelle käteni ja sanon\nliikutettuna:\n\n-- Hyvästi nyt, mylläri, ja kiitos!\n\nHän tarttuu käteeni, katsoo minua ensin kirkkaasti silmiin, mutta\nherahtaa sitten itkuun ja painaa päänsä karkeaan pielukseen. Emme osaa\ntehdä muuta kuin vaieten poistua, mielessä murheellinen neuvottomuus,\nkun emme ymmärrä antaa niin pitkälle matkalle lähtijälle mitään eväitä.\nMutta mielessämme on toisaalta varma vakaumus siitä, että tämä vanhaksi\nelänyt lapsi, jonka sielu on säilynyt seesteisenä ja iloisena mitä\nraskaimmista murheista ja koettelemuksista huolimatta, on Jumalan\nhuomassa, ihmisten evästysten ulkopuolella.\n\nSuhtauduin vanhukseen tämän jälkeen kuin vainajaan, siitä huolimatta,\nettä kyllä kuulin hänen vielä toipuneen. Ja nyt seison tässä ja katson\nhänen kirkkaisiin silmiinsä, joista loistaa herttainen jälleennäkemisen\nilo. Kuulen hänen olleen terveenä koko talven, olleen vielä muuan\nviikko sitten häissä soittamassa ja saaneen särkiä auttavasti. Kysyn\nhämilläni:\n\n-- Jaa, kuinkas paappa oikein selvisi siitä viimesyksyllisestä?\n\n-- Jolloin tohtori ja opettaja jo hyvästelivät minut kuin vainajan, hän\nlisää hymyillen ja kertoo:\n\n-- Ei siinä mitään kummempia tapahtunut -- makailin vain sen päivän,\nkunnes illan tullen rupesin ihmettelemään, eikö minun talossani enää\nillallisruokaa annetakaan! Eukolle tuli vähän eri hoppu lennättämään\npernavatia, särkikuppia ja piimätuoppia pöytään kuullessaan minulla\nnälän olevan. Pian jaksoin nousta jatkeilleni ja hyvin voin vielä\ntälläkin hetkellä.\n\nJuttelemme siinä mukavasti, vuoroin omenapuun, vuoroin myllärin\nnurkantakaisen tuoksuessa. Tämä paikka on tosiaankin kuuma -- ihan\nselkää polttaa, kun aurinko oikein paahtaa etelän taivaalta; lapset\nmekastavat tien pölyssä, iho ruskeana, tukka ihan valkoisena, kuten\nhämäläistenavilla ainakin. Ei, täytyy jo lähteä kotiin päin, muuten\nkuluu koko päivä näiden herttaisten vanhusten parissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä kirjoittaessani on mylläri edelleen hyvissä voimissa: viulunsoiton\nhelke kuului vielä tuonoin hänen töllinsä ohi mennessäni. Kirkastuksen\nsunnuntaiksi hän tervasi saappaansa, pukeutui parhaisiinsa, lainasi\nnaapurilta kevyen veneen, ja souti yksin penikulmaisen selän\nLuopioisiin, viettämään taas kirkastusjuhlia. Polkkaa oli uhannut\ntanssivansa. Mutta toinen vanhoista ystävistäni, jonka myös olen\nmaininnut: Olkkolaisen Heikki, on syksyllä muuttanut manalle.\nViime kesänä kävin hänen luonaan. Tiedustellessani pihalla hänen\ntyttäreltään, oliko Heikki kotona, hän vastasi viitaten peukalollaan\npirttiin päin: \"Jyskehän tuolta kuuluu.\" -- \"Mitä Heikki nyt sitten\ntekee?\" -- \"Hakkaa tupakkaa\", virkkoi tyttö selittävästi, mikä tieto\noli Heikin tupakanviljelijämaineen mukainen. Pian Heikki vääntäysi\npihalle, murahdettiin \"hyvä päivä\" molemmin puolin ja alettiin\nhitaasti, perusteellisesti ja perki järkevästi junnata juttua tupakan\nkasvusta ja viljelyksestä, sen edellytyksistä täällä Keski-Hämeessä,\nsen valmistustavoista ja eduista tehdastupakkaan verraten, siitä,\nkuinka se on hyvää rinnalle, palaa tasaisesti, tuoksuukin kohtalaisesti\nnäin maalaisoloiksi, ei käy kieleen jne. Sitten keskustelimme\nlahnanpyynnistä, kuinka hyvin niitä on saatu tänä kesänä, missä on\nvika, kun niitä ei ole tänä kesänä noussut sanottavasti näkösille\njne. Lopuksi tarkastimme taas uudemman kerran Heikin koko hotellin,\njärkeillen elämästä, maailman menosta ja tämän nyt ihmisen\nkutsumuksesta. Istuimme tarhan aidalla ja tunsimme olomme runollisen\nhauteiseksi, kun siinä ilta-auringon loisteessa kärpäset pörisivät ja\nlanta tuoksui kotoisesti. Mieltyneenä Pojun viisaisiin huomautuksiin\nHeikki lahjoitti hänelle pienen villavan omenapuun, jonka vielä\nsamana iltana istutin puutarhaani, Sopen Miinan Maijalle lahjoittaman\nluumupuun viereen. Pyytelin sitten Heikkiä vastavierailulle seuraavana\npäivänä, ja hän lupasi tulla, mikäli suinkin vain pääsisi. Tämä\noli suurin suosionosoitus, minkä hän voi kenellekään suoda, sillä\nperinjuurin itsenäisenä miehenä hän pysyi mieluimmin kotona.\n\nSeuraavana aamupäivänä nousi navakka tuuli idästä, ajaen salmeen\nmelkoisia aaltoja, niin että Heikin vierailua näytti kohtaavan\narveluttava este. Klo 13:n paikkeilla hänen veneensä kuitenkin\nurheasti erkani rannasta, taisteli salmen aallokon läpi, ja oli hetken\nkuluttua tällä puolen, Heikki itse airoissa ja perässä hänen tylsäksi\njäänyt pieni tyttärenpoikansa, jota olin huomannut hänen suurella\nkärsivällisyydellä ja säälivällä rakkaudella ohjailevan. Jos poika\nrupesi osoittamaan joitakin kehityksen ja järkevyyden merkkejä, kertoi\nHeikki niistä iloisin silmin. Lähetin Maijan ja Pojun häntä vastaan,\nmutta tottapa Heikki vähäksyi tätä tai lapset eivät osanneet asiaansa\noikein toimittaa: lopputulos oli, että Heikki, nypittyään hetkisen\ntakkinsa nappia ja kohennettuaan useampia kertoja hattuaan astui\nuudelleen haahteen ja hämmästyksekseni lähti niine hyvineen soutamaan\ntakaisin omalle puolelleen. Viimetingassa ehdin niemen kärkeen\nhuutamaan hänet takaisin, jolloin hän lopultakin suvaitsi astua maihin\nja vaihtaa kanssani tervehdykset. Istuimme vilpolassa, joimme paljon\nväkevää kahvia, Heikin suostumatta ottamaan yhtä palaa enempää kuppia\nkohti, järkeilimme tupakasta, lahnanpyynnistä, ilmoista, tuulista,\nHeikin elämänvaiheista ja toimeentulosta, taksvärkkiehdoista, ja\nkävimme tarkastamassa puutarhan ja palstan joka kolkan, jolloin Heikki\nosoittautui istutusasiain tuntijaksi.\n\nKun sitten myöhäsyksyllä saapui sanoma, että Heikki oli äkkiä kuollut\nomassa rannassaan, ollessaan puita pilkkomassa, tuntui olomme apealta.\nParisenkymmentä vuotta pian olimme asuneet naapureina ja tottuneet\npitämään Heikkiä veneineen, kaislalasteineen ja hiljakseen soutaa\nnykyttelevine eukkoineen kuin erottamattomana osana siitä maisemasta,\njoka kauniina avautuu huvilan vilpolaan. Kaakkurin alakuloinen huuto\njärveltä, laineiden liplatus ja auringonkilo niiden harjoilla,\nkesätuulen humina, lasten äänet uimarannasta, ja Heikki veneessään\nKärpäsenhännän kärjessä, siinä taulu, jota olimme oppineet rakastamaan.\nNyt emme näkisi häntä enää. Mutta eihän kaipuumme aiheudu vain siitä,\nettä hän on poissa kesäisen taulumme kehyksistä, vaan vielä enemmän\nsiitä, että taas on kylämme yhtä persoonallisuutta köyhempi. Tunnen\npiiriimme syntyneen sen aukon, jonka aiheuttaa omaperäisen, kaikessa\nelämänsä menossa itsenäisen ja omin ohjin kulkevan ihmisen poistuminen.\nMeitä tavallisia ja jokapäiväisiä ihmisiähän on jos kuinka paljon --\nkaikki samanlaisia, yhtä heikkoja ja epäitsenäisiä, aina vain maailman\ntuomiota ajattelevia ja sen pelossa eläviä, mutta vähän niitä, jotka\nmuiden hälinöistä huolimatta, vakaina ja järkähtämättöminä kuin ahven,\nkulkevat elämänsä polkua uskollisina omille perusominaisuuksilleen ja\nerikoisluonteelleen. Näihin jälkimmäisiin kuului Heikki Olkkolainen,\nvakaa suomalainen ja vanha hämäläinen samurai. Häntä me kaikki, jotka\nhänet tunsimme, kaivaten muistelemme. Maallinen rikkaus ei ollut\nHeikin onnen tiellä, mutta sitä raskaammin rasittivat häntä elämän\nmonet murheet ja onnettomuudet. Miten hän ne kantoi, mitä sydämessään\nkärsi, sitä hän ei ole kenellekään sanonut, sillä hämäläinen samurai\nei valita. Mutta sen uskon huomanneeni, ettei hänen sydämensä ollut\nkatkeroitunut eikä kovettunut, sillä jos niin olisi ollut, ei hänen\nkasvojaan olisi kirkastanut se hymy, jonka niillä joskus näin. Elämä\nei katkeroita eikä paaduta viisaan sydäntä, joka taipuu Jumalan\ntahtoon ja ottaa nöyrästi vastaan kaikki, mitä annetaan. Niin on nyt\nHeikki, vaatimaton ja vakaa veljemme, siirtynyt niille iankaikkisuuden\nkentille, joilla eläen hänen ei enää tarvitse pelätä tupakantaimien\npaleltuvan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuvilan portti narahtaa ja jää valkeana, aavemaisena taakseni, kun\nhiljaa iltamyöhällä painun hämyistä rantatietä kylää kohti. On tyyntä.\nPuut ovat värähtämättä, veden kalvo tuijottaa metallisena pintana,\nkaikki on oudostuttavan hiljaista. Vain sittisen raskas, työteliäs\nlento ja sorsan änkkääminen Saunalahden suojelevasta ruohikosta sitä\njoskus häiritsee. Vaistomaisesti kevennän askeleeni hiipiviksi,\nmelkeinpä pidätän hengitystäni. Yöleikko tuossa piirsi taivaanrantaa\nvastaan terävän viillon -- se on semmoinen epätodellinen eläin, se\nherkistää näiden hämyisten elokuuniltojen tunnelman hiukan kuin\nsalaperäiseksi...\n\nYhtäkkiä joku puhaltaa lepikon pimeydessä voimakkaasti korskahtaen,\nja samalla rikkoo hiljaisuuden huumaava tantereen töminä. Naapurin\nvanha, parikymmenvuotias tamma, Nilla-täti, siinä säikähtyneenä laukkaa\njäykillä koivillaan kuin varsa. Vaikka silmänräpäyksessä tajuan, mistä\non kysymys, tunnen kuitenkin, kuinka säpsähdyksen sanoma kulkee pitkin\nhermojani, siristen joka hiuksen juuressa. Ja sydän jyskyttää kumeasti\nkuin lyötäisiin isoa rumpua. Se on erikoinen elämys, säikähdys -- se\najaa veret liikkeelle, aiheuttipa sen ulkoinen tai sisäinen asia. Sitä\nmiettien nousen rantamäen päälle ja olen näin saapunut kylän lakeudelle.\n\nSe lepää syvässä hämärässä, talot, kaivonvintit, pihapuut ilmeisesti\nunessa, kyyristyneinä peltojensa keskelle, joille jo on ilmestynyt\nruiskuhilaita. Mutta taivas on tumman sininen, kuulakka, kuin suunnaton\nlasikupu hämyisen pinnan päällä. Sappeenvaara tuolta järven toiselta\nrannalta katsoo vakavana ja mietteissään. Sen yläpuolelle on kiivennyt\nkuu, jonka ilme on kummastunut, lihavanpullea. Ja kun oikein tarkkaan\nkatson, näen siellä täällä tähden vaisun vilkutuksen. Ei henkäystä,\nei pienintäkään ääntä, vain häiriintymätöntä hiljaisuutta, jota\nkuunnellessa jännittyy yhä enemmän, kunnes kaikki muuttuu jollakin\ntavalla epätodelliseksi, melkein sietämättömäksi, niin että täytyy\nlähteä liikkeelle. Askeleen rapina somerikkoisella tiellä silloin\nsärkee hiljaisuuden lumouksen.\n\nMelkein varpaillani hiivin nukkuvien talojen ohi. Tuossa on leikkituvan\ntapainen kummullansa, vieressä salko ja siinä muka radiolanka.\nPikkupoikain puuhat kuvastuvat ilmielävinä mieleeni. Leikitään radiota:\nkopissa istuu joku ja pitää lankaa korvissaan, kuunnellen kun toiset\nulkopuolella \"suorittavat ohjelmaa\". Usein he pitävät puheita, matkien\nsaarnaavalla, rähisevällä äänellä bolshevikkeja ja keksien joukkoon\nmitä hullutuksia milloinkin. Tuntuu kuin heidän leikkinsä herttainen\nhenki vielä leijailisi paikan yllä sinä hienona tunnelmana, jota he\nkerran, vanhoiksi tultuaan ja ehkä jouduttuaan täältä pois, tulevat\nkaipaamaan elämänsä ihanimpana muistona. Mutta nyt he ovat vielä\ntäällä, tuolla sisällä, syvässä unessa, isän ja äidin turvissa. Siellä\nlepää raskaasta työstä uupunut perhe -- on kuin vilahtaisi mieleen\nkuva pyhästä perheestä, joka hiljaisessa yössä nukkuu korkeiden,\nsalaperäisten voimien turvissa. Hämärästi tunnen, että työ maan\nyhteydessä, sen viljeleminen ja sillä eläminen, on ikäänkuin ihmisen\nalkuperäisintä, luonnollisinta elinkeinoa, joka antaa aivan erikoisen\noikeuden hurskaan uneen.\n\nMenen hiljaa pitkin kylän raittia, jossa lannantuoksu pitää\naistini luonnonraikkaasti ja järkevästi maan yhteydessä. Tarhasta\ntuossa kääntää maidonhajuinen lehmä päänsä ja katsahtaa minuun\nvälinpitämättömästi, tyhmän vilpittömästi. Sen leuat jauhavat\nverkkaan, ja aina jonkin ajan kuluttua nousee ruohopallo vatsasta\nsuuhun. Totean sen näkyvän liikkuvana solmuna ruokatorvessa, kun lehmä\nmakeasti röyhtäisee sen tulemaan. Tunnen tämän hiipivän kaukaiseen\nsukulaisuuteen oman ruokahaluni kanssa, ja lähden menemään, mielessä\nhämärä mielikuva lapsuuteni karjatarhasta, savuavasta suitsunuotiosta,\nrainnassa kuohuvasta maidosta, Eero Järnefeltin tarhataulusta ja Juhani\nAhon \"Mullikasta\".\n\nTulen Liisan mökille. Sen ovi aukeaa äänettömästi ja ulos astuu parvi\nnuoria miehiä. \"Ehtoota!\" -- \"Ehtoota, ehtoota!\" -- \"Tullut istuttua\ntaas Liisan mökissä?\" -- \"Niin on\". He lähtevät rauhallisesti menemään\npitkin raittia kukin kotiinsa. Päivän raskas työ ei ole kyennyt\nlannistamaan sitä henkeä, joka asuu nuoren miehen ruumiissa ja saa\nhänet työn päätyttyä, illallisen jälkeen, lähtemään liikkeelle,\nhämyisille kujille, yhteisille kokoontumispaikoille, joissa miten\nmilloinkin koetetaan rauhoittaa ja tyydyttää povessa asuvaa\nlevottomuutta. Se on sitä samaa kaihoa, joka saa ruskeahohtoisen ja\nsinisilmäisen kylän neidon ikävöiden katsahtamaan tielle, huokaamaan\ntai puhkeamaan kimakkaan laulunliraukseen. Elokuun hämyiseen\nyöhön tulee häivähdys lemmenmaailmasta, aavistus nuorten miesten\ntutkimattomista teistä tämänlaatuisilla asioilla kulkiessaan -- ja\njuuri kun mietteissäni totean tämän, olen huomaavinani kuun vetävän\nnaamaansa leveään myhäilyyn. On hyvä, oi nuoret miehet, ettei kuu\nkerro, mitä kaikkea se on nähnyt.\n\nLiisan kahvilan vieressä on kylän miesten kokouspaikka. Siinä,\n\"juur' vihreällä nurmella\", he makailevat joutohetkinään ja setvivät\nmaailman asiat. On kuin yön hiljaisuudessa vielä kuuluisivat heidän\nharvasanaiset tuuminkinsa, jotka verkkaisuudestaan huolimatta saattavat\ntehdä huikeita retkiä ihmishengen kaikkiin äärimmäisyyksiin. Nyt\non autiota ja hiljaista. Ei kuulu myllärin kileä viulunääni tuosta\nläheltä, eikä hänen Miinansa tarmokas toimitus. Kaikki nukkuvat syvää,\nhurskasta unta.\n\nVain minä yksin olen valveilla, kulkien nyt kotiani kohti, joka siellä\nniemen kärjessä nuokkuu pehmeiden petäjien suojassa. Tuntuu kuin\nolisin ainoa elollinen olento tämän lumotun, eriskummallisen maailman\nkeskellä, kunnes sorsa räpsähtää änkäten lentoon ruovikosta, Nilla-täti\ntaas säikähdyttää minut äkillisellä puhalluksellaan, ja järveltä\nkaikuu vastaani kaakkurien valittava, lohduton, surullinen huuto, joka\nvähitellen yltyy ja paisuu korvia särkeväksi, tuonelasta kuuluvaksi\nkirottujen sielujen tuskankuoroksi. Kunnes sekin taas vaikenee, ja maa\nja taivas tuijottavat toisiinsa värähtämättömän hiljaisina, äänettöminä\nihaillen toistensa sanomatonta kauneutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstun Pälkäneen Salmentaan Mäki-Eskolassa, rauhallisessa ja siistissä\nkamarihuoneessa, seuranani vanha emäntä ja hänen lankomiehensä Akusti.\nOlemme vaihtaneet vakaita ja järkeviä mietteitä maailman menosta\nja tapauksista, vuodentulosta, ilmoista ja muusta, juoden kahvia\nja Akustin tupakoidessa. (Tuhkan hän karistaa takkinsa taskuun ja\ntulitikut saappaanvarteen, ettei tekisi siistiin huoneeseen pahaa\nsiivoa, minkä vanha emäntä sivumennen panee hyväksyvästi merkille.)\nTulee siinä lopuksi puhe Eskolan talon vaiheista ja entisistä\nmuistoista. Silloin vanha emäntä poistuu ja tuo hetken kuluttua\nomituisen esineen, laskien sen eteeni pöydälle.\n\nSilmätessäni sitä tunnen, kuinka pöyristyttää, sillä tuo esine on\nilmeisesti ihmisen käsi, vieläpä kuin nyljetty, mutta lihakset ja\njänteet jäljellä. Se on katkaistu ranteesta. Sormet ovat kuin ainakin,\nmutta peukalo näyttäisi olevan liian lyhyt -- vai onko sitä ollenkaan\n-- ja vielä vähän väärässä paikassa. Kammottava katseltava ja pideltävä\nse on -- aivan rupeavat mielessä kuvastelemaan oudot asiat siinä\narvaillessa, miten ihmeessä tällainen \"pyhäinjäännös\" on joutunut\nEskolan vanhan emännän kätköihin.\n\nKatson Akustiin ja huomaan hänen ystävällisissä ruskeissa silmissään\nuteliasta naurun ilmettä. Ja samoin vanhan emännän. Tämä selittää:\n\n-- Niin, ihan tosiaan ilkeyttää pitää tuota kädessä, se kun on kuin\nihmisen. Mutta ihmisen käsi se ei ole, vaan karhun -- eikö liene vasen\netukäpälä.\n\nTutkin sitä uudelleen ja totean niin olevan. Kynnet on katkottu\npois, ranne on katkaistu kirveellä. Paksu jänteen pää on irtautunut\nja koukistunut; siitä näkee, että tämän kouran sitimet ja pitimet\novat olleet lujat. Tuntuu kummalliselta, että täällä sydän-Hämeessä,\nkeskellä kirkasta päivää -- tekee mieli sanoa -- yhtäkkiä ilmestyy\nkäteeni tällainen persoonallinen näyte metsänkuninkaasta ja hänen\nvalta-ajoistaan. Nahka jos olisi säilynyt, ei olisi tuntunut miltään,\nsillä niihin on totuttu, mutta tällainen nyljetty käsi -- siinä on\njotakin inhimillistä, liian henkilökohtaisesti läsnä olevaa, melkeinpä\nelävää. Miten kaukaisten aikojen takaa lienee periytynyt mesikämmenen\nkoura?\n\n-- Oli Sahalahden Savolan talon sotaoris, kertoi nyt Akusti, ollut\nlaitumella haassa -- se oli sitä vanhaa aikaa, jolloin Salmentakana oli\nmonta rusthollia ja niillä akumenttitaloja -- kun ei olisi Savola ollut\nsellainen. Oli silloin karhu ilmestynyt siihen ja ruvennut ahdistamaan\norista, mutta tämä oli tapellut uljaasti vastaan, koskapa sitten karhun\nnahan alta oli huomattu monet kavion iskujen jäljet. Lopuksi oli karhu\nkuitenkin onnistunut hyppäämään oriin selkään...\n\nJuhlallinen ottelu! Hevonen, joka vielä vuosisatain päästä muistetaan\nkomealla nimellä \"sotaoris\", ei varmaankaan ole ollut mikään hento\nvarsa, vaan ratsu sitä lajia, jonka hirnunta on villiä kiljuntaa\nja joka silmät säihkyen on kantanut yhtä villiä hakkapeliittaa\ntaistelutantereella, verisen vaahdon roiskuessa pitkin kylkiä. Hurjasti\nkaraten pystöön se on kavioillaan iskien, kumeasti korskuen, laukaten\nja maata tömistäen ottanut vastaan metsänkuninkaan, joka on vyörynyt\nsen ympärillä kuin heinähaasia, täynnä verenjanoa, päättäväistä\nkiukkua, rajattoman korven alkuperäistä, kesytöntä voimaa. Kuta\nlujempia potkuja oris on antanut korven kuninkaalle vasten sen leveätä\notsaa, sitä ankarammin on ukko ärjynyt, kierien yhä kiukkuisempana\nkeränä hevosen ympärillä, ja kauas on varmaan kuulunut kumea mörinä ja\nvilli hirnunta...\n\n-- Silloin oli oris, jatkoi Akusti karistaen tuhkan taskuunsa ja\ntikunpätkän saappaanvarteen, lähtenyt täyttä laukkaa kotiin, jonne\noli jo kuultu ottelun myräkkä ja josta jo oltiin tulossa apuun.\nOriin laukatessa karhu oli tuuskahdellut selässä sinne tänne,\ntarrannut kynsillään kyljistä kiinni, niin että veri oli kohissut\nvirtana syvistä haavoista, ja mörännyt hirmuisesti. Apuuntulijoista\nvälittämättä oris oli törmännyt Kulma-Savolan portista sisään... Ne\nolivat rakennukset tiheässä siihen aikaan, porttisolat ahtaita, usein\npäälle rakennettuja... Samalla kuin oris törmäsi porttiin, ojensi karhu\nkäpälänsä ja tarttui pielestä kiinni...\n\nKuulen tien töminän, miesten huudot, näen keihäiden välähtelevän, näen\nsotamiehen aseineen -- viivana kiitää mahtava sotaoris porttia kohti,\nselässä hallava heinäruko, veren tippuessa molemmin puolin. Nyt se\nsyöksee portista sisään...\n\n-- Ei muuta kuin kuului kiljahdus ja samassa karhu oli maassa. Käpälä\noli revähtänyt sijoiltaan ja portin kamana oli pyyhkäissyt äijän\ntantereeseen. Punainen kita oli ollut ammollaan ja pitkät kulmahampaat\nolivat loistaneet keltaisina, kun miehet olivat joutuneet saapuville\nja ympäröineet sen. Ja vaikka yksi käpälä riippui hervotonna, oli se\nmuilla kolmella pyörinyt ketterästi kuin kissa -- oli kuin olisi sen\nkita ollut yhtaikaa auki joka suunnalle...\n\n-- No, ammuttiinko se siihen? kysyn kiihkeästi, katsellen hengessäni,\njännityksestä vapisten, tätä ankaraa kohtausta, jolloin miesjoukko,\nsilmissä tuikea päättäväisyys, on ympäröinyt outoihin oloihin sortuneen\nmetsänkuninkaan.\n\n-- Olihan siinä pyssyjä varustettuina, mutta ei niitä käytetty. Savolan\nisäntä näet -- pitäisi olleen roteva ja mitään pelkäämätön mies --\noli huutanut, että pois pyssyt, mies miestä vastaan! -- ja sylkäisten\nkouriinsa lähtenyt keihäs tanassa karhua kohti. Ja mesikämmen oli heti\nymmärtänyt, mistä oli kysymys, oli lakannut möräämästä, katsellut\nympärilleen, ja nähtyään Savolan edessään keihäs tanassa noussut\nkahdelle jalalle. Ja ihan hiljaa olivat kaikki olleet, niin oli ollut\nhirvittävä se hetki. Kun olivat päässeet niin lähekkäin, että keihään\nkärki jo oli käpälien ulottuvilla, olivat molemmat seisahtuneet, niin\nSavola kuin karhukin, ja tuijottaneet toisiaan rävähtämättä silmiin,\nkiinteästi, terävästi, armahtamatta...\n\nYmmärsin. Silloin ratkaistiin, kumpi olisi herra näillä mailla,\nkummalle kuuluisi kuninkuus, metsälle vai viljelijälle. Sisua\ntarvittiin silloin, kun piti näin seisoa silmäkkäin karhun kanssa\n-- ei ole kumma, jos karhuntappajia kunnioitettiin ennen kuin nyt\nkuuluja urheilukuninkaita. Se on ollut ankara hetki, siinä on tarvittu\nkylmäverisyyttä, voimaa, kaikkia niitä ominaisuuksia, jotka ylentävät\nihmisen valtiasolennoksi...\n\n-- Kunnes karhu oli hyökännyt ja tavoittanut keihästä käpälällään.\nMutta Savola tiesi sen tekevän niin, väisti nopeasti ja työnsi samalla\nkeihään karhun rintaan. Tuskissaan äijä silloin ryntäsi sokeasti\nmiestä tavoittamaan, tunkien keihään yhä syvemmälle, Savolan vähääkään\nväistymättä.\n\nNiin otti korven kuningas rintaansa kylmää terästä, kunnes kuolema\nsammutti sen voimat ja henki puhaltui viimeisenä huokauksena ilmoille.\nMutta oris -- niin, se laukkasi samaa vauhtiansa toisen Savolan\npihalle, jonne kaatua rojahti rysähtäen, vielä kerran ennen kuolemaansa\nintohimoisesti, sisukkaasti hirnahtaen. Näin loppui valtava,\nsuuripiirteinen ottelu, ja -- tuossa on karhun käpälä muistona siitä.\nSe on seurannut suvun mukana eikä sitä ole tahdottu hävittää...\n\nAkusti lopettaa kertomuksensa ja haluten asiaankuuluvalla tavalla\nantaa siitä merkin menee uunin luo, avaa suupellit ja sylkäisee sinne,\nminkä vanha emäntä huomioitsee hyväksyen. Mutta minä otan uudelleen\nkontion käpälän, annan sille kättä, ja siten hengessä kunnioittavasti\ntervehdin koko sitä juhlallista korpien valtiaspolvea, jota se edustaa,\n-- ja myös sitä valtiaspolvea, joka on sen voittanut. Älköön sen sisu\nvähentykö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmisenkymmentä vuotta sitten oli Pohjois-Pälkäneellä, Pohjalahden,\nSalmentaan, Luikalan, Kukkolan ja Sappeen kylissä, yhteensä 11\nkirkkovenettä, jotka harva se pyhä kiisivät kauas näkyvää Herran\nhuonetta kohti ja taas kilvaten kotiin. Kirkossakäynti oli silloin\nvielä yleistä; vanhempi kansa varsinkin oli siihen niin tottunut,\nettei olisi millään ehdolla jäänyt pois. Sappeen takaliston vanhukset\nsaapuivat sysipimeinä myöhäsyksyn sunnuntai-aamuina Sappeenvaaran yli\npäresoihdun valossa, kun eivät muuten nähneet kulkea, vaikka tie oli\nkyllä tuttu, istuivat tuhdolleen ja soutaa nykyttelivät kirkolle.\nSiihen aikaan riitti tähän sekä voimia että yksimielisyyttä ja\nharrastusta.\n\nNyt on näistä yhdestätoista uljaasta \"paatista\" tietääkseni vain\nyksi jäljellä, Sappeen kirkkovene. Toinen, jonka muistan, oli\nSalmentaankylän vene, joka vielä sotavuosina oli hyvässä kunnossa\ntalaallaan. Tämä kuitenkin luhistui sen päälle, ja kun ei sitä tullut\nkorjatuksi, rupesi vene arveluttavan nopeasti rapistumaan. Ritkuttuaan\nsiinä vuoden pari se joutui Salmentaankylän vanhalle myllärille, joka\nsahasi sen kappaleiksi ja kuljetti kotiinsa. Kun ei vain keskiosa\nolisi parhaillaan myllärin kellarin kattona? V. 1914 muistan sillä\nkäydyn kirkolla, mutta ei sitä silloin enää soudettu, vaan hinasi\nHeikki Lindgren sitä pienellä Särkkä-laivallaan. Silloin ei ollut\nvielä kansassa sitä henkeä, joka ymmärtää entisyyden arvon ja haluaa\nsäilyttää sen muistomerkkejä.\n\nMutta sappeenkyläläiset, jotka pitäjänsä koillisreunalla, takamaiden\näärellä, ovat olleet valtaväylistä syrjässä ja säilyttäneet paljon\nvanhaa muistoa ja mieltä, eivät halunneet jäädä riippuvaisiksi\nuudenaikaisista, heidän kohdalleen joka tapauksessa enemmän\ntai vähemmän satunnaisista kulkuneuvoista ja kirkolle pääsyn\ntilaisuuksista, vaan päättivät entisten veneiden käytyä huonoiksi\nviivyttelemättä rakentaa uuden. Kuusi talollista antoi rahaa mestarin\npalkaksi ja aineet metsistään; toiset taas tekivät ilmaisia työpäiviä\naineiden hakemisessa ja veneen rakentamisessa, saadakseen hekin oman\ntuhdon ja aironpaikan, johon oikein puumerkki leikattiin. Niin rupesi\nHutilan pihalla syntymään arviolta parikymmentä metriä pitkä pursi,\ntukevakaarinen, vankkalautainen, varava. Tämä tapahtui 1902. Mestarina\noli Juha-niminen mies Luopioisista, taitava ja kätevä, kuten Juhat\nHämeessä tiettävästi ovat. Oksattomina ja virheettöminä juoksevat eheät\nlaudat kauniissa kaaressa terävästä keulasta solevaan perään, eikä ole\nemäpuuta tarvinnut jatkaa. Keula kohoaa kauniisti, mutta ei paljon, ja\nhalkaisee vettä kuin suomalaisten muinoinen sotapursi, kun yhdeksän\nairoparia sitä kiidättää. \"Purren valitus\", Gallen-Kallelan taulu,\nmuistuu mieleen sitä katsoessa. Verratessa hämäläistä kirkkovenettä,\njonka rakentamisessa varmaankin kuvastuu tiedotonta, suomalaisten\nmuinaisilta merenranta- ja viikinkipäiviltä periytynyttä kokemusta,\npohjalaiseen tervaveneeseen, saattaa todeta hämäläisten purren kaikin\npuolin varavammaksi, tyrnimmäksi ja terävämmästi vettä halkaisevaksi,\njälkimmäisen ollessa nousukeulaisempi, soukempi ja sujakampi, kuten\ntosin koskiveneen tuleekin. Kulkuolot, mutta ehkä myös hiukan kansan\nluonne kuvastuvat molemmissa tyypeissä.\n\nTällä veneellä ovat sappeelaiset siitä myöten käyneet kirkolla.\nJo parikymmentä vuotta olen joka kesä nähnyt sen juhlallisesti\nviillättävän pitkin Joutsenselkää, mutta mukaan en ole sattunut\njoutumaan ennenkuin sunnuntaina, heinäkuun 26 p. 1931. Silloin olin\nklo 1/2 8 odottelemassa sitä Ali-Uotilan laiturilla, vierelläni\npieni kymmenvuotias mies, Juhani hänkin, hankkimassa itselleen\nerikoislaatuista muistoa, matkaa vanhassa kuulussa kirkkoveneessä\nheinäkuun ihanana sunnuntaina. Kaikki ympärillämme, pilvetön taivas,\nsiniautereisina uinuvat metsät, taustassa komea Sappeenvaara,\nkuvastinkirkas järvi ja sen pinnalla vielä arkoina häilähtelevät\nhopeiset sumuharsot, oli kuin ihmeellistä, lumoavaa satua. Kaukaa\nrupeaa kuulumaan airojen tahdikasta loisketta, johon pian yhtyy\nkajakka vanhan miehen ääni, veisaten rauhallista, korkeata aamuvirttä.\nOmituisesti se kajahtelee autiolla järvellä, luoden tunnelman, joka\nvarmaan on nykyaikaisessa maailmassa harvinainen. Se ikäänkuin\ntäydentää ja syventää tämän silmiemme edessä olevan iki-ihanan\nluonnonkauneuden, avaten sille sen iankaikkisuuden taustan, josta vain\nihminen on tietoinen. Pikku mies tuossa rinnallani tuijottaa totisena\njärvelle, ja päivettyneet posket hohtavat lämpimästi.\n\nMutta pian on Sappeen pitkä kirkkovene luonamme ja ottaa meidät\nystävällisesti vastaan, matkustajiksi perätuhdolle. Perässä istuu\nkunniapaikalla kuten aina ennenkin Hutilan vanha isäntä, joka tuntee\nPälkäneveden väylät kuin paras luotsi. Hän se äsken lauloi aamuvirttä,\nluonnon kauneuden ja sydämensä syvän hartauden liikuttamana. Soutajina\nistuu nuorta ja vanhempaa, huivipää naisia, vakaita miehiä, hämäläisen\njuroja, mutta silmissä vilpitön, lämmin ja ystävällinen katse.\nNaisista on toisilla päässään valkoinen tai musta kirkkosilkki, vanhan\nhämäläisen kirkkokulttuurin upea ja kaunis tunnus, jota en voi lakata\nihailemasta. Kunpa yleisemmin palattaisiin sen käyttöön, kunpa emännät\nhuomaisivat, miten verrattomasti arvokkaampi päähine sellainen on kuin\nuudenaikaiset, ulkomaalaiset olkihatut. Mutta airot liikkuvat lyhyessä,\nmelko nopeassa tahdissa, ja vene juoksee tyynesti, hätäilemättä,\npäämaaliansa kohti. Väliin soutajat vilkastuvat: yksi rupeaa jostakin\nsyystä vetämään kovemmin, toiset innostuvat siitä, perämies laskee\ntahtia, ja pitkä vene nytkähtelee kuin haluaisi hypätä lentoon; vaahto\nkohisee keulassa ja tie lyhenee. Sivuutetaan Töyräniemen kärki,\nsoudetaan tovi ja sivuutetaan Martansaaret, taas kuljetaan pitkähkö\nmatka ja tullaan Ristisaarten salmeen. Ja silloin aukeaa eteen kaunis\nPappilanselkä, taustalla Onkkaala ja korkea kirkko.\n\nHutilan isäntä puhelee, kertoen kirkkovenekokemuksiaan ja välillä\nsopivasti syventyen hartaudenasioihin. Paljon on Sappeenkylästäkin\nkirkossa käymisen henki vähentynyt, ja vähentyneet ovat kirkkoveneessä\nkulkijat. Molempiin on syynä uusi aika, edelliseen sen itseviisauden\nmuodossa, joka ei enää katso tarvitsevansa sitä apua ja johtoa,\njota kansalliskirkkomme jakaa, ja jälkimmäiseen sen onnikka-auton\nmuodossa, jolla Ylinen vie sappeelaiset kirkolle ja takaisin joka\npäivä. \"Mutta minä olen vanhaa vesikansaa\", puhelee Hutila, \"minä en\nlähde maitse, jos vain vesitse pääsen. Täällä on olo niin raitista\".\nJa ihanana päilyy ympärillämme aamukirkas luonto, kuin erikoisesti\nsunnuntai-asussa. Kello on yhdeksän. Tapulin luukut avautuvat ja\nkirkonkellon juhlallinen ääni kumajaa kirkkaiden vesien yllä. Ilmassa\nväreilee se henki, jonka kuuluvilta pahat olennot pakenevat, joka\nvuosisadan toisensa jälkeen on syvällä, pyhällä tenhollaan saanut\nihmiset kohottamaan katseensa ylöspäin. \"Olisikohan\", puhelee Hutila\nhartaana, \"tulossa käänne, saapumassa aika, jolloin taas vanhat\nsiveelliset opetukset kelpaisivat, jolloin tämä meidän isäimme kirkko\nsaisi sydämissäkin sen keskeisen kunniapaikan, joka sillä muuten on?\nNiin kauniisti on minulle lapsuudesta saakka tuon kellon ääni tähän\njärvelle vastaani kaikunut, etten juhlallisempaa hetkeä tiedä\".\n\nLaskemme pappilan rantaan, josta vähitellen siirrymme kylälle ja\nkirkkoon. Pälkäneen kirkko on iso, joltisenkin juhlallinen, ei\nilman vaikuttavaa sävyänsä. Alttariseinä on melko sopusointuinen;\nalttaritaulu esittää Jeesusta Getsemanessa. Risteyksien kohdalla\nkatossa on evankelistoja esittäviä maalauksia. Markuksen siivitetyn\nleijonan kasvoissa voisi kuvitella ilmenevän maakunnan kansan\npiirteitä; Luukkaan siivitetty härkä ei ole onnistunut, mutta\nJohanneksen kotkaa vastaan ei ole muistuttamista, eikä liioin Mateuksen\ntoverina olevaa nuorukaista vastaan; hän pitää mustetolppoa esimiehensä\nsaatavilla, joka vaipuneena pyhiin mietelmiin hajamielisesti osoittelee\nkynäänsä sitä kohti. Järeätä hämäläistä kansaa saapuu, useilla naisilla\nilokseni päässään kirkkosilkki. Vasemmallani istuu Hutilan isäntä,\noikeallani Pohjois-Pälkäneen vanha kunnianarvoisa suutarimestari\nViitanen, puhtaaksi ajeltuna, ruskeat silmät kirkkaasti loistaen,\npuettuna mustaan pitkään takkiin, kädessä nahkakantinen virsikirja.\nOnpa meitä siis kolme \"Härkämäen isäntää\" tässä, kun karautellen\nkurkkuamme lehteilemme virsikirjaa. Saapuu näin turpeita isäntiä ja\nemäntiä, joita eivät turhanpäiväiset uudet suunnat eivätkä \"ismit\"\nheiluttele; tunnen mielihyvää sen johdosta, että sellaista kansaa vielä\nlöytyy.\n\nMutta urut alkavat soida, haemme virren, ja lukkari aloittaa sen\nkiltisti. Katsellessa ympärilleni näen, kuinka kansa on vakaassa\nlaulamisen touhussa, kuinka virsikirjoja hallitaan tukevilla kourilla\nja kasvoilla on jännittynyt tarkkaavaisuuden ilme. Pikku Juhani,\njoka on vaiteliaana ja järkevänä miehenä pannut kaikki tarkoin\nmerkille, katselee vakaasti eteensä ja kumartuu sievästi yhteiseen\nsynnintunnustukseen. Pastori messuaa syvällä äänellä, ikivanhojen\nmenojen takaa kuultaa vuosituhansien kaipuu päästä sen korkean\nkirkkauden yhteyteen, jota vailla ihminen kompastelee tuonen hämärässä.\nKansa tunnustaa syntinsä, nousee kunnioittaen seisomaan Jumalan sanan\nedessä, kuulee uskontunnustuksen, ja valmistautuu vastaanottamaan\nsaarnan opetuksia. Suvisunnuntain kirkkaus vallitsee ulkona, pääskysten\nviserrys kantautuu rauhalliseen, viileään kirkkoon, jossa nyt pastori\nkoruttomasti, hartaasti ja inhimillisesti teroittaa Jeesuksen\nvaroitusta leveästä tiestä.\n\nTämä ikivanha meno, laulun, rukouksen ja opetuksen yhtyminen\npyhäksi ohjelmaksi, muodostaa aatteellisesti syvän ja puhdistavan,\ntaiteellisesti ylevän kokonaisuuden, jota ei luulisi kenenkään, joka\nhaluaa edes joskus irtautua arkipäivän harmaudesta, voivan laiminlyödä.\nLoppumattomat ovat vastaanottavalle mielelle ne kauniit, ylevät\nherätteet, joita tällainen yksinkertainen, koruton jumalanpalvelus\nantaa; ne ovat yksilöllisten käsitysten yläpuolella, kaikille\ninhimillisille sieluille yhteisiä. Ja kaunis on se ajan huurre, joka\nvuosisatain kuluessa on kasvanut oman kansalliskirkkomme kiireelle, kun\nse voimainsa mukaan on meitä hallinnut, opettanut hyville tavoille,\nkasvattanut siveelliseen itsenäisyyskuntoisuuteen. Minkä vanhoista\nperintölaitoksistamme voimme asettaa sen rinnalle, mikä herättää\nsiinä määrässä historiallisen runouden kansallisesti ja siveellisesti\nlämmittävää henkeä? Meille, jotka täysin tajuamme itsenäisen\nvaltiollisen olemassaolon lahjan, on myös kansallinen kirkkomme\nkeskeinen, yhteinen, kallis aarre.\n\nMutta loppuvärssy on laulettu ja kansa poistuu kirkosta, kasvoilla\nse sama vakava ja kirkastunut ilme kuin puhujalla, joka on saanut\ntulkituksi sydämessään itäneet kohottavat ajatukset. Ulkona vallitsee\nmaailman meno: autot ja onnikat kiitää hurahtelevat pitkin Onkkaalan\npölyistä raittia, iloiset nuorisoryhmät kulkevat nauraa kikatellen,\npojat sulavina ja kohteliaina, tytöt kaikki höyhenet porhollaan, silmät\nsirkeinä, hampaat välkkyen valkeana rivinä. Mutta me vaellamme Hutilan\nisännän johdolla yksitotisina Salmisen kahvilaan, jossa hän tarjoaa\nsoutuväelleen kirkkokahvit. Juttelemme siinä hiljaisesti järkeviä\nsanoja maailman menosta ennen ja nykyisin, pikku Juhanin kuunnellessa\nja juodessa kahvia pöydän ääressä rynkämöisillään kuin hämäläinen\nisäntämies ainakin.\n\nJa niin istumme taas kirkkoveneessä, joka tyynesti kääntää kokkansa\nkotia kohti. Yksin ja rauhassa saimme aamun hiljaisuudessa tulla, mutta\nonpahan sen sijaan nyt uusi aika hereillä. Parpattaa siellä, parpattaa\ntäällä uudenaikainen perämoottori, sinkoilee vaiheillamme kuin pörräävä\npaarma tai vihainen ampiainen uljaan ratsun ympärillä, viilettää tuossa\nvastaamme peräpotkurilla tytönheilakka ihan yksin -- tietääpä sen,\nminne, sulhastansa tapaamaan, tietysti --, mutta siitä ei veneemme\nvälitä. Kuin valas se painaa kokkansa veteen ja kulkee maailman\nuusmuotisista kärpäsistä välittämättä luotisuoraa viivaa pitkin\nkotisalmia kohti. Ja Hutilan isäntä virittää kuin vastapainoksi virren\nvärssyn, joka taas omituisesti kajahtelee ja väreilee kuvastintyynellä,\nhelleraukealla järvenselällä. Olemme tehneet romanttisen matkan\nharvinaisen, korkean kauneuden maille, ja palaamme nyt kotiin\ntyydytettyinä, rauhallisina, kirkkain mielin. Hutilan isännälle ja\nmuille sappeelaisille kiitos!\n\n\n\n\nXXVII\n\nVANHA KIRKKO.\n\n\n    Harjun tumman reunamalla vanha kirkko unelmoi,\n    lehtevien puiden alla, jossa linnunlaulu soi;\n    kaukaa siintää siniselkä, eessä vilja aaltoaa,\n    taivahalla valkopilvet hiljallensa vaeltaa.\n\n    Tuota katsoo vanha kirkko, vahti vuosisatojen,\n    todistaja elon, kuolon, lohduttaja murheiden;\n    vaikka katsoi vuosisadat, konsa kylliksi ei saa:\n    elävänä aika mennyt editsensä vilajaa.\n\n    Holvistossa vanhan kirkon kansa asuu erämaan,\n    hoivahan sen viimein päätyi vaikealla matkallaan;\n    syvä lepo vainajalla helmass' Herran pyhien,\n    uni korven kulkijalla, päässä pitkän taipalen.\n\n    Kerran kesäyössä hekin heräs, nousi haudastaan\n    katsomahan kadonnutta, vanhaa kotiseutuaan;\n    sukupolvet silloin siinä kättä löivät toisilleen,\n    loivat kaukokatseen yli siintäväisen siniveen.\n\n    Outo näky kesäyössä: vanha kirkko, vainajat;\n    kuollehista nousseet ovat esi-isät ankarat;\n    vanhin heistä hämäläisen poika umpipakanan,\n    joka uhkas polttaa kirkon sekä pienen pappilan.\n\n    Pojasta jo polvi muuttui, kastehesta paterin,\n    joka lapsiin hämäläisten katsoi silmin lempehin;\n    toisiansa tuossa he nyt rakkahasti tervehtää,\n    samalla kuin pyhä malmi tapulista heläjää.\n\n    Nousee korven kansan ylle aamurusko ihana,\n    uuden uskon heljä auer, iloinen se sanoma,\n    ett' on turva ihmisellä tuolla puolen tuonen yön,\n    että Herran valo voittaa pimeyden ja kuolon työn.\n\n    Isänmaa jo ylevänä sydämissä kangastaa,\n    rakkahana siintää silmiin salosorja Suomenmaa;\n    vapahana talonpoika asuu konnullansa vaan,\n    jättivoimin kyntää syvään omaa suoraa vakoaan.\n\n    Muistaa sitä vainajat, nuo korven raskaan raatajat,\n    hartehikkaat voimamiehet, hallan, karhun, kaatajat;\n    kiinteästi katsovat he, onko sukupolvein työ\n    jatkon saanut arvoisensa, laajentunut peltovyö.\n\n    Mutta tuossa vakavina katsovat ne vainajat,\n    taisteluissa vainolaista vastaan jotka kaatuivat;\n    kontiona korven poika ryntäs maansa puolesta,\n    ruhjoi, riehui kirvein, keihäin, kuollessakin voittaja.\n\n    Onko vielä usko vankka, valmis vaikka kuolemaan,\n    onko vielä suomalainen sitkeällä sisullaan\n    kykenevä kantajaksi lipun suuren, korkean,\n    vapauden vartijaksi, ritariksi kunnian?\n\n    Niinkuin vieno iltatähti tuikkii silmä äitien,\n    joiden rakkaus öin ja päivin osa oli lapsien;\n    henkäys hellä vuosisatain takaa vielä tuulahtaa,\n    äitivainajien rakkaus sammumatta suitsuaa.\n\n    Sydämien särkyneiden hiljaa kuuluu huokaus,\n    kesken kaiken katkenneiden, osatonten odotus;\n    pettynehen toivon tuska, nuoren lemmen hurmio,\n    ihmissielun arvoitus ja intohimon turmio.\n\n    Kaikki muiston säveleinä hiljaa sieltä heläjää,\n    kesäyössä kumman sävyn saapi aikain sävel tää:\n    on kuin soisi vuosisatain sydän inhimillinen,\n    väräjäisi kirkas suru sukupolvein kyynelten.\n\n    Hartahana seisoo luonto, lehtikään ei värähdä,\n    arkana jo pikku lintu lopettavi virtensä;\n    taivahalla kuulas kajo kultaiseksi syvenee,\n    ulapalla viime viri kuvaksi sen tyvenee.\n\n    Tämä vaade vainajien, vuosisatain kysymys,\n    tunnolla on tuomiona kuni kuolon tilitys:\n    mikä viesti vainajille, jotka yössä vartoaa,\n    jotka meihin ontoin silmin vaiti ollen tuijottaa?\n\n    Vanha kirkko vastausta hakee raskain sydämin,\n    on kuin seisois tuomiolla jaloin heikoin, horjuvin;\n    hänen ovat omiansa polvet menneet, tulevat,\n    kaikki hänen lapsiansa, rakkahat myös rikkojat.\n\n    Hämärästä ajan aamun nykyhetken koittohon\n    vaellus on vaivalloista tappioista voittohon,\n    korven kansan kompastusta harhoihin ja häpeään\n    alla synkän ukkospilven, harvoin alla poutasään.\n\n    Mutta läpi harhojenkin, häpeän ja korven yön\n    kansan polku kohoo silti, kiitos Jumalan ja työn,\n    kohti maata korkeampaa, onnen maata auvoisaa,\n    joka toivon taivahalta ihanasti auertaa.\n\n    Hidas ompi kulku sinne, askel vuosisadassa,\n    noustavana jyrkkä rinne, synnin taakka harteilla;\n    kivet leikkaa, käärmeet pistää, repii orjantappurat,\n    kaikkialta, minne katsoo, uhkaa vaarat vaikeat.\n\n    Tämä polku yhden kansan koko ihmiskunnan on,\n    vaikeasti taivaltavat sukukunnat kuolohon;\n    konsa isät maahan kaatuu, pojat taakkaan tarttuvat,\n    varat, velat, haavat, arvet, ajast' aikaan karttuvat.\n\n    Saman matkan yksityisen sielu myöskin suorittaa,\n    kuolemassa senkin riento vasta ratkaisunsa saa;\n    väliin uhma ylpeänä asuu hällä mielessä,\n    ahdistuksen alla katsoo korven vaskikäärmettä.\n\n    Lahja korkein ihmisellä ompi hengen vapaus,\n    ase taiten käytettävä, sielun jalo uskallus;\n    jumaluuden voimana se ihmiskuntaa viepi näin\n    tappiosta voittoon aina askelittain eteenpäin.\n\n    Mitä aika mennyt uskoi, toivoi sekä unelmoi,\n    unelmien täyttymystä aina uusi aika toi;\n    pettymyksen huokaukset toivon tuuleen katoaa\n    elon kaunis kevätvirsi kirkkahana kajahtaa.\n\n    Vanha kirkko katsoo kauas ihmiskunnan merelle,\n    kuinka hurjin hyökyaalloin vimmatusti vaahtoo se;\n    laiva suuri ohjaajitta ajelehtii valtoinaan,\n    tutkimaton merivirta saattavi sen satamaan.\n\n    Siinä vastaus vainajille, kysyjille kesäyön,\n    palkka runsas raatajille, tulos esi-isäin työn;\n    \"Jumalassa juoksun määrä\", tunnussana yhä on,\n    \"Ylemmäksi, ylemmäksi!\" käsky kuuluu kohtalon.\n\n    Vanhan kirkon kiirehelle syttyy päivän kimallus,\n    juhannuksen juhla-aamun täyttää ihmevalkeus;\n    avaruuden sinikajo rusokirkkaan hohdon saa,\n    Herran huone sunnuntaihin unelmista havahtaa.\n\n    Ihanasti siniristi huomenessa hulmuaa\n    todistaen vainajille, että ompi isänmaa\n    kruunattu jo seppeleellä voiton, ikivapauden,\n    veriuhrein varmistettu sankarien tuhanten.\n\n    Kutsuvasti pyhä malmi tapulista kumajaa,\n    kiirii kauas, korkealle, pitkin siniulappaa,\n    vastaan sieltä kirkkovenhe airosiivin soutavi,\n    käskyn vanhan kirkonkellon kuuliaisna noutavi.\n\n    Harjun tumman reunamalla vanha kirkko vartioi,\n    holvin alla heleästi taasen suvivirsi soi;\n    päällä hautain kesän kukat kaunihisti kukoistaa,\n    rukous siniautereena taivahalle kohoaa.\n\n\n\n\nXXVIII\n\nKESÄ ON MENNYT -- HYVÄSTI!\n\n\nElokuun alkupuoli vielä antaa kesän täyteläistä lämpöä ja kirkkautta.\nKeskipäivän aurinko on helteinen kuin heinäkuulla, ja tuuli voi olla\nhaalea ja suloinen. Heinäseipäät ovat kadonneet, ruis on ajettu\npuimahuoneeseen, uusi odelma nousee jo rohkeasti, ja kauran helpeet\nrupeavat päättäväisesti vaalenemaan. Uusi peruna ja herneet ovat jo\nkauan olleet aterioiden mieluisana vaihteluna. Kun poutapäivä muuttuu\nillaksi, viipyy mailla tuntikausia ihmeellinen, raikas kuulakkuus,\ntuntematon muina vuodenaikoina. Kesä silloin kuin vaipuu mietteisiinsä\nja katsoo taaksensa tehtyyn työhön. Ajatukset väreilevät surumielisenä\nkajastuksena sen kasvoilla.\n\nMutta kuukauden puolivälissä kajahtaa jo kurkien lähtöhuuto\nJussilan suolta. Linnut tottelevat sitä ja rupeavat kokoontumaan\nsuuriin parviin ollakseen valmiit, kun matka lopuksi on suunnattava\netelään. Kottaraisia pyrisee pilvenä kylän pelloilla ja Eskolan\njättiläiskoivussa. Peltojen takaa, kallioisesta hakamaasta, kuuluu\njoskus alakuloisina hämyiltoina huuhkajan uhkaava: \"Huu-huu!\"\nPeissunniemen iso päiväpöllö lentelee verkkaisin siivenlyönnein\npeltoaukean yli, näyttäytyen nyt rohkeasti, kun pesä ei enää kehoita\nvarovaisuuteen. Kuovi on kadonnut -- palaa vain joskus huutamaan\nitkuvirttänsä. Kuikat ainoastaan konsertoivat entiseen tapaansa.\n\nPuutarhassa on jo syksy saanut vallan, mutta antanut sille\nkuin lohdutukseksi omaa loistoansa. Kaste kimaltelee tuhansin\nhelmin lukinverkoissa, georgiinit ja asterit loistavat upeina ja\nvärikylläisinä. Herneet ovat kellastuneet, mutta kurkut rehoittavat\nniin, ettei tahdo ohi päästä. Hellästi vaalitun tomaatin poski on juuri\nkäymässä vaaleanpunaiseksi ja läpikuultavaksi. Kuinka ihastuttavia\novatkaan nuo muutamat omenat tuossa kuin leikillä kokeeksi istutetussa\npuussa. Aamuvarhaisella voi taivas olla kirkas, mutta järvellä ja\nmaassa taistelee sumu sitkeästi sen säteitä vastaan. Katsoi minne\nhyvänsä: kaikkialla ovat näkyvissä syksyn armottomat merkit.\n\nSitten tulee yhä sateisempaa: hiiviskelevän hiljaisia, alakuloisia\nsumupäiviä, lotisevia kaatosateita, ja lopuksi elokuun loppuviikon\nalkaessa tuo välttämätön, jokavuotinen Perttulin myrsky, kesän ja\nsyksyn ratkaiseva ottelu. Olen ollut toteavinani, että sellainen on\njoka vuosi siinä Pertun päivän, elok. 24:nnen, seuduilla. Ainakin oli\nlapsuudessani niin, ja samoin on ollut myös useimpina huvilakesinä:\nparin päivän aikana vinkuvaa tuulta, saderyöppyjä, ilmassa ajelehtivia\nkellastuneita lehtiä, joskus pilvien välistä kirkastavasti esiin\nleimahtavaa aurinkoa; lisäksi siellä äärimmäisessä menneisyydessä\nmärkää, sateissa ja suurten selkien aalloissa kastunutta erämaan\nkansaa, joka vanhan tavan mukaan tuo Perttulina papille tämän palkan\nluonnossa: tällä kertaa voina ja vasikannahkoina. Vanha Israel Juntunen\npunnitsee voin ja survoo sen isolla petkeleellä tynnyreihin. Suolainen\nkeltainen kesävoi herättää ruokahalua ja kohottaa vieläkin vettä\nkielelle. Siivoa, luonnonlapsen asteella olevaa kansaa, miehiä, joiden\nkomeat piirteet saavat joskus miettimään selittämättömiä rotuongelmia.\n\nSateiden jälkeen rupeavat sienet kasvamaan, ja puolukat käyvät\nyhä punaisemmiksi. Teemme hauskan sieniretken Leenakan saarelle,\nPeissunniemelle tai takametsään, ja tunnemme, kuinka kesän lahja,\nelinvoima, hyväätekevänä virkistää olemustamme. Olemme kaikki vilkkaita\nja toimeliaita, jaksaen puuhata aamusta iltaan, tuskin malttaen mennä\nlevolle. Iltahetket tuvan lampun ääressä, edessä välttämättömät\nkarviais-, viinimarja- ja puolukkavadit, sekä lisäksi kirja tai\nmieluisa käsityö, käyvät kodikkaiksi ja hauskoiksi. Sauna on sateisena\nja pimeänä elokuun iltana suurenmoinen, todellakin se lämmin ja\nturvallinen pesä, jonne kylmästä ja kovasta maailmasta ikävöimme.\n\nNiin on siis kesä mennyt, muuttuen kauniiksi uneksi, jota päivän\narkisen touhun keskellä joskus pysähdymme muistelemaan, kokoillen\nsen pirstaleita ihanaksi kuvaksi. Tuhannet sirpaleet välähtelevät\nmielessä, kaikki täynnä puhdasta raikkautta, sateenkaaren värejä,\netelätuulen leppeätä voimaa, aaltojen kohahdusta rannan hiekkaan. Sehän\non tuo Suomen kesä niemiin ja rannoille rakennettuine huviloineen,\npalstoineen ja puutarhoineen, aurinkoineen ja avaruuksineen, kukkineen\nja viserryksineen, hiekkarantaan uupuvine aaltoineen, kokonainen\nmaailma kauneutta. Nyt eron hetkellä, jolloin huvilasta täytyy luopua,\njättää se tänne yksinäisyyteen kuin rakastettumme, sen joka piirre\nentistä enemmän herkistyy ja käy rakkaaksi. Sehän oli ensin meidän\nsalakihlattumme, sitten julkinen morsiamemme ja lopuksi nuori laillinen\naviopuolisomme, jonka kanssa olemme viettäneet onnentäyteiset, unelman\nkaltaiset kuherruskuukaudet. Ja nyt meidän täytyy jättää hänet! On\nkuin elämän sota armotta riistäisi meidät pois häävuoteeltamme, vieden\nmeidät taisteluun, josta pelastuminen on vähintään epävarmaa. Tuohon\nhän jää, nuori puolisosi, murtuneena, masentuneena, itkien kuin\nsyksysade, yksin myrskyjen tuiverrettavaksi, maailman armoille -- kuka\ntietää, kuinka hänen käy. Vielä syleily, vielä hehkuva suudelma, syvä\nsilmäys kyynelkimalteisiin silmiin ja -- hyvästi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeiset päivät huvilalla ovat aina täynnä huolta ja touhua. Vaikka\non erottava ehkä iäksi ja tahtoisit sen vuoksi omistaa joka sekunnin\narmaallesi, istua hänen jalkojensa juuressa, nojata päätä hänen\nhelmaansa, katsoa häntä silmiin, ja hyväillä hänen kiharoitansa,\nniin armoton kenraalisi, kohtalo, ei salli sitä. On näet ensinnäkin\npakattava hillopurkit ja mehupullot, vieläpä niin, etteivät säry,\nvaikka S.V.R. antaisi niille minkälaisia tärskäyksiä tahansa -- nuo\njalot aineet, joiden olemuksessa siirrämme kesän hienoimmat tuoksut\nkaupunkiin. Syödessämme mansikkahilloa tuulahtaa mieleemme heinäkuu, se\nlumotäyteinen päivä, jolloin poimittiin kauneimmat marjat ja välissä\nnuoruuden hehkuvilta huulilta... -- avatessamme vadelmahilloastian\ntunnemme, kuinka kesän hienoin likööri rupeaa lämmittämään vertamme.\nJa milloin on nainen viehättävämpi kuin hilloa keittäessään? Luulen\nnähneeni hänet jokseenkin samoissa elämän tilanteissa kuin joku\ntoinenkin ikäiseni, mutta yhden hänelle kuuluvista lukemattomista\nkauneuspalkinnoista antaisin silloin, kun hän valkoisessa\ntalousesiliinassaan punaposkisena ja touhukkaana puuhailee hillon\nkeitossa, tuon tuostakin tuoden sitä hiukan maistettavaksi, koska ei\nnuorena itseoppineena talousihmisenä ole oikein varma, milloin se on\nriittävästi kiehunut.\n\nHilloastioiden pakkaus on en tiedä milloin ja minkä asetuksen\nnojalla määrätty tavallisimmin, ainakin meillä, huvilan isännän\nkunniatehtäväksi, jonka suorittamisessa naisväki ilmeisesti odottaa\nhänen osoittavan täydellistä kätevyyttä mm. naulojen, hohtimien,\nvasaran ja sahan käytössä. Kummallinen käsitys tuo, perin yleinen\nnaisten keskuudessa. On kuin he luulisivat miesten syntyneen naula\nvasemmassa, vasara oikeassa kädessä, vaikka loogillisempaa naisten\nkannalta olisi kuvitella heidän ilmestyneen tähän murheenlaaksoon\nesim. kihlasormus valmiiksi varattuna liivintaskuun. Huvilan isäntään\nnähden tuo otaksuma on erikoisesti perustelematon siksi, ettei\nmiesparka ole ehkä käsitellyt noita välineitä milloinkaan ennen\nhäitänsä ja niidenkin jälkeen vain silloin, kun nainen, puoliso ja\näiti on vaativalla ilmeellä asettanut ne kerta vuodessa, juuri näin\nelokuun loppupäivinä, hänen eteensä. Silloin hän ensin tuijottaa niihin\ntyhmistyneenä kuin olisivat ne joitakin eriskummallisia hyönteisiä,\njättiläiskokoisia hapsenkakkiaisia, joiden latinalaiset nimet hänen\nnyt tässä yhtäkkiä ihan kylmiltään pitäisi muistaa ja tietää, ottaa\nsitten ne vuorotellen käteensä, pudottaen ne samalla kuin olisivat\nne olleet polttavan kuumia, ja silmää lopuksi ympärilleen kuin\nhukkuva. Mutta apua ei tule mistään. Naisväki poistuu säälimättömän\nvälinpitämättömästi omille askareilleen ja sinä rupeat alustavasti\nkatselemaan ja korjailemaan huonoja ja natisevia pakkilaatikoita,\njoiden olit keväällä luullut jääneen paljoa parempaan kuntoon. Lopuksi\npääset niin pitkälle, että alat sulloa pulloja karkeisiin heiniin,\njotka ilkeästi kalvavat sormenpäitä, välillä joskus huojentaen\nsydäntäsi hiljaisilla -- tarkoitan -- huokauksilla. Kun vihdoin olet\nsaanut työsi valmiiksi, huudat vaimosi ja tyttäresi tarkastamaan,\n\"ovatko ne nyt hyvin\", ja eivätkös nämä jonkin ihmeellisen kuudennen\naistin avulla, tarkastettuaan hyvää työtäsi jäätävän arvostelevasti,\nhuomaa, että \"tuossa paikassa vielä kilahtelevat kyljet yhteen.\" Ja\nkun sitten pääset naulaamaan kansilautoja, toteatkin, että ne ovat\npahasti haljenneet ja ettei oikeastaan ole ainoatakaan sopivaa naulaa.\nPianhan niitä tosin Poju hakisi kauppiaasta pyörällä, ellei siitä\nolisi venttiilikumi puhki, jota sitäkään ei muistettu eilen kaupassa\nkäytäessä ostaa. Parasta olla puhumatta mitään, sillä muuten vaimosi\npian rupeaisi tarkoittelevasti kertomaan, kuinka hänen isällään oli\naina kaikki naulat hyvässä järjestyksessä... Alat siis kärsivällisesti\noikaista vanhoja, vääntyneitä ja ruostuneita naulanvenkaleita, jolloin\nsattuu tuo vanha tunnettu juttu: salaperäisellä, selittämättömällä,\naivan järjenvastaisella tavalla saat pidellyksi vasaraa niin, että se\nosuu peukaloosi tai muihin sormiisi, sama mihin, sillä yhtä kipeästi\nse koskee jokaiseen. Ja sen sijaan, että naisväki edes ottaisi osaa\nsuruusi, kun siinä koetat puhallella peukaloosi, se ihmettelevän\nvälinpitämättömästi päinvastoin toruu, että \"kun ei, vanha mies, opi\nsen vertaa vasaraa käsittelemään... lyö joka syksy sormeensa\". Se\nsaattaa ihan raivostuttaa... Niitä voi vihata noita naisenpahalaisia\ntuollaisina hetkinä...\n\nKun sitten olet saanut kaikki mielestäsi hyvään kuntoon, huudat\nperheen saapuville antamaan sinulle tunnustusta. Mutta vaimosi, jonka\nvielä äsken niin hentoihin kätösiin nyt näyttää ilmestyneen vallan\nkunnioitettavat voimat, rytkäyttelee laatikoita kuin lastaustyöläinen\nja ilmoittaa eräästä, ettei tämä kestä -- sen ympärille täytyy vielä\nsitoa nuora. Ja kun väität sen kyllä kestävän, hän kysyy vakavasti\nkuin pappi vihillä, otanko vastuulleni sen särkymisen ja hillojen sekä\nmehujen valumisen pitkin S.V.R:n kiskoja? Kamala näky kuvastuu heti\nsilmiini ja selittäen, ettenhän toki voi mennä moisesta vahingosta\nvastuuseen lähden hakemaan sopivaa köyttä. Sellaista ei kuitenkaan\nlöydy mistään -- on kuin maa olisi nielaissut kaikki muut köydet paitsi\nvaimoni uutta kaunista pesunkuivausköyttä, joka sievänä vyyhtenä\nriippuu mankelihuoneen naulassa. Puolisot ja äidit eivät kokemukseni\nmukaan ole mistään niin äkäisiä kuin pyykkinuoristaan; luulen\ntosissani heidän sallivan lapsilleenkin tapahtuvan melkoisia siitä\nläheskään niin kauhtumatta kuin jos hyppysilläsikään kosketat heidän\npyykkinuoraansa. Naarastiikerin raivoisimmat eleet ovat herttaisinta\nleikkiä sen luonnonvoimain kuohun rinnalla, jonka muuten niin lauhkea\npikku pullukkasi kehittää näkyville tällaisen teon johdosta. Muistaen\ntämän vältin katsomastakin tuohon sievästi vyyhdettyyn, sopivan\npaksuiseen köyteen, joka houkuttelevana kuin itämaalaisen kaunottaren\nsoikea, mantelinmuotoinen silmä kutsui minua luoksensa, leikkaamaan\nriittävän palan hänen suortuvistaan. Mutta kun en muuta köyttä\nlöytänyt, lankesin lopuksi kiusaukseen, katsoin peläten ympärilleni,\notin veitseni ja tarttuen tuohon pyhään pyykkinuoraan leikkasin eli\nsiis suorastaan varastin siitä sopivan pätkän. Rikollisesti lohdutin\nitseäni sillä, että koska lähtöpyykki oli jo pesty, tekoni voisi\ntulla ilmi vasta seuraavana keväänä, jolloin huomattaisiin, ettei\nse ylettyisikään niiden entisten puiden väliin, mutta jolloin jo\nvoisin vedota huonoon muistiini, syyttää häikäilemättä muita ja niin\nedespäin keinotella itseni irti koko jutusta. Varmuuden vuoksi sanoin\nvilpolaan tullessani -- siellä nimittäin pakkaaminen meillä suoritetaan\n--, että \"löysin saunasta sopivan köyden\", mihin vaimoni hiukan\nmiettiväisesti venyttäen vastasi, että \"mikä köysi siellä saunassa\non ollut?\", mutta ei onneksi ruvennut sen tarkempiin tutkimuksiin.\nSuurella puhinalla ja ähinällä sain nyt köyden kuljetetuksi laatikon\nylitse ja alitse, \"ristiin ja rastiin, leikkiä lyöden ja taistellen\",\nsolmiten sen täyteen partiolaisuuden ydinolemuksen, solmutieteen,\npöyristyttävää tuntemattomuutta osoittavia järjettömiä ämmänsolmuja.\nSen tehtyäni nousin kumarruksistani, viskasin ylpeällä päänkeikauksella\nsilmiltäni ne parikymmentä pitkää ja kitukasvuista hiuskarvaa, jotka\nolivat viimeisenä muistona muinaisesta leijonanharjastani ja joilla\nvielä uskottelin voivani peittää päälaelleni ilmestyneen, aina\nmoitteettoman kiiltävässä kunnossa olevan luistinradan, ja kysyin ei\naivan ylpeydettä: \"Joko kelpaa?\" Mutta vaimoni on näinä hetkinä kylmä\nja tunteeton, kuin vierautunut minusta -- en tunne häntä enää --; hän\nkoettelee köyttä rytkäytellen sitä aivan tavattomilla voimilla ja\nhuomauttaa, että kyllä se nyt jäi vähän höllälle, mutta ehkä se sentään\npitää. \"Laita nyt osoitelaput valmiiksi, niin saat viedä laatikot\nmeijerille odottamaan onnikkaa.\"\n\nMikä sen nätimpää! Muistan selvästi keväällä tultuamme, viisastuneena\nmonien vuosien katkerista kokemuksista, koonneeni kaikki osoitelaput\nja sijoittaneeni ne varmaan talteen, jotta löytäisin ne, kun niitä\nsyksyllä tarvitaan. Mutta minne ihmeessä pistinkään ne, mikä oli se\nniin varma paikka, ettei muuta kuin otat? Leikkituvan parvelle --\ntyökalulaatikkoon -- mankelihuoneeseen? Pääni ovella tuntuu olevan\nylipääsemätön seinä. Ei auta muu kuin lähteä järjestelmällisesti\netsimään. Ensin leikkituvasta, joka oltuaan alkuvuotensa nimensä\nmukaisessa käytännössä, täynnä nukenhuonekaluja, tilkkuja,\nkädettömiä ja jalattomia nukkia, eräänlaisia epätaiteellisia\ntorsoja, selluloidiruumiita, jos jotakin, on sittemmin muuttunut\npuutarhatyökalujen ja kaikenlaisen rojun säilytyspaikaksi -- ei\njälkeäkään; yhtä huonolla menestyksellä mankelihuoneesta, jonka nurkat,\nnaulat ja hyllyt näyttävät ihan loukkaantuneilta, että saatan heitä\nsellaisesta epäilläkään; ja kun sitten kaivelen ns. työkalulaatikkoa,\njossa vallitsee maailman luomisen edellinen kaaos ja epäjärjestys,\ntotean heti, että jos olen tallettanut ne keväällä tänne eli siis\npitänyt tätä sinä taattuna, varmana paikkana, josta syksyllä ne otan,\nniin olen sillä teolla osoittanut olevani ensiluokan hölmö, joka ei\nkykene ajattelemaan järkevästi. Työnnän laatikon melkeinpä inhon\nihmeellä takaisin maanpakoonsa höyläpenkin alle. On kuin ei talossani\nolisi noita osoitelappuja ollutkaan, ja kuitenkin tiedän ostaneeni\nniitä hymyileviltä rautatiemiehiltä joka vuosi ihan krossittain --\neihän sitä lähetystä enää rautatiellä mene, ettei sitä koristettaisi\ntällaisella faneerikilpukalla. Nyt ymmärrän pakaasimiesten\nmefistomaisen hymyn: he tietävät, mitä myllerryksiä nämä heidän\nkilpukkansa saavat aikaan, mitä kärsimyksiä!\n\nJuuri kun katkeroituneena ajattelen näin, tulee Poju ja tuo niitä\nkymmenkunnan, sanoen löytäneensä ne isän kirjoituspöydän vasemmasta\nalalaatikosta, \"jonne isä keväällä pisti ne talteen\". \"No, johan\nminä arvelin, että niiden täytyy löytyä, sillä eiväthän ne mihin ole\nvoineet kadota, kun ne silloin talletettiin juuri tätä varten. Tästäkin\nnäkee, että sillä on, joka säästää, että täsmällisyys, tarkkuus\nja huolellisuus asiain ja tarvekalujen hoidossa on oikean miehen\nensimmäinen tunnusmerkki.\" Näin puhelen siinä ylpeänä vaimolleni,\nraappiessani lapuista pois vanhoja ja kirjoittaessani niihin uusia\nosoitteita, välineenä ikivanha kynänpätkä -- eikö tuo liene ollut sama,\njolla kerran huvilan piirustukset tehtiin --, joka tuon tuostakin\ntylysti katkeaa, tyytymättömänä faneerin karkeahkoon pintaan, mikä\nei ole kummakaan, sillä kun oli tähän saakka enimmäkseen kirjoitettu\nsavukelaatikon kansiin tai sanomalehden reunoihin. Näin saan vihdoin\nkaikki valmiiksi ja kannan nämä valitettavan raskaat laatikot\nmaltittomana laiturin vieressä kyyröttävään Kiriin, viedäkseni ne sillä\nniemen ympäri meijerin rantaan.\n\nSillä matkalla on enempi vaiheita kuin tässä on tilaa kertoa. Se\ntulkoon vain mainituksi, että raahatessa näitä raskaita kolleja tulee\nuseampi syksy vioittaneeksi itseään, nirhaisseeksi polvilumpiotaan\ntai niksauttaneeksi selkäänsä noidannuolen, joka on tietenkin muusta\nterveydestä huolimatta koko syksypuolen teroitellut kynsiään ja\nodotellut sopivaa tilaisuutta. Surullisen hahmon ritarina täytyy\nkoettaa ylläpitää iloista ilmettä siinä murheellisessa tilanteessa,\njota tällainen niksaus merkitsee. Mutta toisaalta: vähät siitä!\nSainhan vielä kerran kiitää Kirillä pitkin kaunista ulappaa, ihailla\nsyystunnelmissa vaikenevia ja odottavia metsiä, yhäkin auerviittaansa\nverhoutuvaa Sappeenvaaraa tuolla välkkyvän veden toisella puolella.\n\nSain vielä kerran painaa sen kuvan sieluuni, lämmittämään minua kaukana\nmaailmalla kauneutensa lempeällä paisteella.\n\nKuinka koreanvärisinä välähtelevätkään jo koivut tummien havupuiden\njoukosta, kuinka alakuloista on kulkea metsässä ja polkea pudonneita\nlehtiä, tai rannalla, ja kuunnella kaislojen hiljaista kahinaa.\nLuonto on siitä ihmeellinen, että se syksyllä, jolloin kuoleman ja\nkatoavaisuuden ajatus on läsnä kaikkialla, samalla lohduttaa meitä\nhienolla, tunnelmallisella kauneudella. Lähestyvä kuolema vain syventää\nja herkistää tuota kauneutta, joka voi olla monen sydämelle antoisampi\nja vaikuttavampi kuin kevään ja kesän tosin niin korkea, mutta silti\nyleistajuinen riemu. Se kuolonenkeli, joka on syksyllä läsnä, on\nsamalla kauneudenhengetär; hän ei ole julma viikatemies, vaan Jumalan\nlähetti, joka hellin sormin painaa luonnon silmät hetkeksi umpeen,\nluvaten samalla ylösnousemuksen, tulevan kevään.\n\nKuljen lähtötouhuista selvinneenä vielä kerran palstalla ja\npuutarhassa. Tuolla on jo talviteloillaan uskollinen Viri, joka\nraikastuulisina päivinä hauskasti kiidätteli sinua siniselällä, vaahdon\nsolistessa keulassa ja raukean unohduksen hiipiessä mieleesi. Tuossa\nrinnalla on kumollaan Kiri, uuden ajan terhakka vertauskuva, joka\ntukehduttaa laineiden kauniit unelmat häikäilemättömällä vauhdillaan ja\nriitaisella, äkäisellä papatuksellaan. Kiri on käytännön eikä runouden\ntarvetta varten, ja nyyköttää siinä viekkaan näköisenä, täynnä voimaa\nkuin foksterrieri. Sivuasiaksi painuu se, että otettuasi moottorin ylös\nolet todennut potkurin käyneen kiveen ja siis vääntäneen akselinsa ja\nkuluttaneen sen kuka tietää kuinka pahalle kaulalle. Sellaiset huolet\nsiirretään ensi kevääseen, joka on kaukana ja jota emme ehkä enää näe.\n\nHyvästelevä katseeni siirtyy hellien esineestä, paikasta, toiseen.\nEteläinen hiekkaranta, auringon rakastama, aaltojen halailema, täynnä\nhienoja kesäkuvia lapsista, kukkaan puhkeavista nuorista neidoista,\nja muhkeasta mammasta, joka vaipui tuohon pehmeälle, puhtaalle,\npolttavalle hiekalle kuin Vellamo, veden emäntä, paaden pallealle --\nte kaikki, ranta, ulappa, kesäinen taivas sen yllä, siniset salot,\nkesän tuuli, hyvästi! Sauna, kotoinen kylyni, jonka leppoisessa\nlämpimässä niin usein olen istunut, kuunnellen petäjien alakuloista\nsuhinaa, aallon loisketta ja yksinäisten ajatusten orpoja kuiskauksia\n-- hyvästi sinäkin! Puutarha myös hyvästi marjoinesi, jotka nyt jäävät\nrastasparvien häiritsemättömään hallintaan; tyytymättömästi ne ovat\njo minulle kauan raksuttaneet, että \"etkö jo lähde tiehesi -- meidän\nmarjojahan nämä ovat!\" Näin sanon jäähyväiset kaikille, koko kesälle,\nsen kuville ja muistoille, eletyille tunteille, kuihtuneille kukille\nja vaienneille viserryksille, joiden tuoksu ja sävel kuitenkin vielä\ntuntuu ilmassa ja kaikuu sielussa kaukaisena kaihon helinänä. Hyvästi,\nte tuhannet huvilat, Suomen kesän kauneudelle pyhitetyt somat olosijat,\njotka pian joudutte syysmyrskyjen myllerrykseen. Niemienne nenistä ja\nkainaloista, kaislakaarteistanne, te viittaatte meille rohkaisevasti,\niloisesti, uuden ihanan kesän toivossa.\n\n\n\n\nXXIX\n\nARMAASTA EROTESSA.\n\n\n    Sis hyvästi! Mä kerran viimeisen\n    sun sinisilmiis syvän katseen luon,\n    mä vielä kerran onnen hurmaa juon\n    ja helokauneuttas ihailen --\n                          oi, hyvästi!\n\n    Sun silmissäsi eron kyyneleen\n    niin kirkkahana kimmeltävän nään;\n    mä kuulen nyyhkytyksen syksysään\n    ja tunnen onnen meidät jättäneen.\n\n    Sen luulin iäti jo kestävän:\n    ett' onnen rajattoman omaks' sain;\n    se oikku onnettaren oli vain\n    ja käsky kademielen, estävän.\n\n    Niin ikävä on itku satehen\n    ja illan tuulen vaisu vaikerrus;\n    on ulapalta linnun valitus\n    kuin kohtalomme ääni katehen.\n\n    Sä tänne jäät! Mä kauas riennän nyt\n    pois elon ankarahan taisteluun;\n    sun kuvaas siellä katson kaivattuun\n    ja huultes näen ujot hymyilyt.\n\n    Niin sointuvana silloin muistosi\n    kuin ehtookello kaukaa heläjää,\n    ja syksyn luonto hiljaa kimmeltää\n    kuin kyynelhelmin syvän kaihoni.\n\n    Jää hyvästi! Kentiesi Luoja suo\n    mun kerran vielä sinut kohdata:\n    mua suveen siihen, Herra, johdata,\n    ja saata omakseni onni tuo --\n                          jää hyvästi!\n\n\n\n"]