[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFB39XfznlS1oOUmipVI0Q-2Fhd-N_7n8Gs0FbTRLNTk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1957,"Pyhiinvaeltaja","Iisalo, Osmo (oik. Railo, Eino)",1884,1948,"1957-iisalo-osmo-pyhiinvaeltaja","1957__Iisalo_Osmo__Pyhiinvaeltaja",null,"romaani",[],[],"fi",1915,51261,337170,false,56533,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Pyhiinvaeltaja: Kuvitelmia Karjalasta\" by Eino Railo is a fictional work written in the early 20th century. The narrative unfolds the journey of a young traveler in the wilderness of Karelia, accompanied by a character named Ontrei, reflecting on their encounters and experiences as they head toward the renowned Solovetsky Monastery. The book explores themes of spirituality, the connection to nature, and the search for meaning through pilgrimage.  At the start of the story, the protagonist finds himself at the threshold of a significant journey, described vividly as he prepares to leave behind the ordinary comforts of life for the wild and original beauty of Karelia. As he travels through the rugged terrain, he reflects on life, existence, and the anticipation of what awaits him on this path. His companion, Ontrei, is introduced as a humble, albeit physically impaired man, whose resilient spirit and deep faith provide a counterbalance to the protagonist's youthful eagerness. Together, they navigate both the physical and spiritual challenges of their pilgrimage, while the surrounding natural landscape evokes a sense of sacredness and the stirring of inner thoughts related to faith and longing. (This is an automatically generated summary.)",[],305,"Romaani kertoo nuoren miehen vaelluksesta Karjalan laulumaille ja Solovetsin luostariin. Teos yhdistelee matkakuvauksia, kansanperinnettä ja historiallisia kuvitelmia etsiessään alkuperäistä luontoa erämaiden ja Seesjärven rannoilta.","Osmo Iisalon 'Pyhiinvaeltaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1957.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PYHIINVAELTAJA\n\nKuvitelmia Karjalasta\n\n\nKirj.\n\nOSMO IISALO [Eino Railo]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja\n1915.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Lähtö luonnon ja alkuperäisyyden maahan.\n    II. Ontrei ja hänen hurskaat opetuksensa.\n   III. Kaksi pyhiinvaeltaja-naista.\n    IV. Outoja tapahtumia tshainajassa.\n     V. Salaperäinen vieras.\n    VI. Jatkoa tapahtumiin tshainajassa.\n   VII. Salaperäinen vieras ja pyhiinvaeltaja-naiset.\n  VIII. Pakoretkelle lähtö.\n    IX. Ontrein tarina.\n     X. Tulo Paadenen kylään. -- Runoilija-opettajan vieraana.\n    XI. Öinen juhlahetki.\n   XII. Herääminen ja pako erämaahan.\n  XIII. Unelmia Seesjärveltä.\n   XIV. Koskemattoman luonnon ylevyys.\n    XV. Mietteitä ja huomioita.\n   XVI. Merkillinen kallio.\n  XVII. Alakuloinen ilta.\n XVIII. Uskomatonta.\n   XIX. Vanha urjadniekka.\n    XX. Onto ja Tuonen lintu.\n   XXI. Kesäinen hetki karjalaisessa kylässä. -- Runolaulaja.\n  XXII. Tulo Kemiin. -- Pako onnistuu. -- Tulo Solovetsiin.\n XXIII. Solovetsi ja Karjala.\n  XXIV. Taistelu Karjalasta. -- Grijp-ritarin tarina.\n   XXV. Grijp-ritarin kuolema ja asemiehen kosto. -- Hyvästi.\n  XXVI. Uuteen elämään.\n\n\n\n\nI.\n\nLÄHTÖ LUONNON JA ALKUPERÄISYYDEN MAAHAN.\n\n\n      Vieri siitä virstan toisen,\n    Pakeni palasen maata\n    Salon synkimmän sisähän,\n      Korven kolkon kainalohon.\n\nHän oli istunut huoneessaan. Ovi oli ollut auki. Ulkoa oli kuulunut\nsiskojen ja heidän vieraittensa raikasta naurua. Tuomen kukkien tuoksua\noli kantautunut sisään ja pääskysten liverrystä sekautunut silloin\ntällöin tyttöjen huolettomaan ilakointiin. Matti-renki oli istunut\npirtin portailla paitahihasillaan, isä-rovasti oli ollut huoneessaan\npäivällislevollaan. Äiti oli jo leponsa katkaissut, koskapa hänen\ntasainen laulunhyrinänsä oli ruvennut kuulumaan. Kylän raitilta oli\nvielä silloin tällöin kaikunut pois ajavan kirkkoväen kärryjen ratinaa.\n\nHän oli nauttinut elämästään ja olemassa-olostaan. Ummistaen silmänsä\nkuvitteli hän tuon kaiken jälleen ilmieläväksi eteensä. Hän oli\ntuntenut terveyden ja elämänhalun suomaa hyvinvointia, sekä iloinnut jo\nedeltäpäin kaikesta siitä uudesta ja oudosta, jota pian tiesi tulevansa\nnäkemään. Laukku tuossa lattialla, jonka viime solkia hän siinä kiinni\nsolmeili, sekä vierellä pahkurasauva, ynnä vielä hänen pukunsakin\nosoittivat, että hän oli lähdössä matkalle, nähtävästi jalkamatkalle.\nHyvin hoidettuaan asiansa oli hän päättänyt vielä kerran, ennenkuin\nlukunsa lopetettuaan ryhtyi vakinaiseen toimeen ja siten kenties\nkiinnittyi liiaksi, harhailla vapaana siellä, missä vielä tapasi\nluontoa ja kansaa, jota ei sivistys ollut muuttanut.\n\nNiin oli hän matkustanut Sortavalaan ja siitä Koirinojaan. Täältä oli\nhän hiljalleen astuskellut läpi Suistamon Suojärvelle, josta eräästä\nrajakylästä sai matkatoverin, Ontrein. Siitä oli painuttu rajan poikki\nja lähdetty kohti kuuluisaa Solovetsin luostaria. Sillä matkalla oli\nhän parhaillaan, ja oli hän jo nyt huomannut tulleensa siihen luonnon\nja alkuperäisyyden, lapsen uskon ja hartauden maahan, josta oli\nuneksinut.\n\n\n\n\nII.\n\nONTREI JA HÄNEN HURSKAAT OPETUKSENSA.\n\n\n      Lennin maille vierahille,\n    Tulin tuntemattomille,\n      Sinisen salon sisähän.\n\nHän oli solakka ja kaunis mies. Tummissa silmissä oli avomielinen\nkatse, jolle tuuheat kulmakarvat antoivat jonkunmoista näennäistä\ntuimuutta. Päällä oli oma pysty asentonsa, joka osoitti pelotonta ja\nitsenäistäkin luonnetta. Kun hän silmäsi taakseen, siellä perässä\npyrkivää toveriaan, kuvastui kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin\npian vaihtui hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvitti toverinsa\nnäkeminen.\n\nOntrei olikin hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka\noli muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai\ntoisen edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko\nruumis oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta\ntasaiseksi leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat\nsiniset, ja loisti niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen\nmieli. Ja kuitenkin saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman,\ntoiminnan ja tarmon ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen.\nVaivaloisesti kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa,\nmutta matkan kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani\nterveenkin kovalle koetukselle.\n\nHe vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky\nsekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli\nkuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa,\njoita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven\nlomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus\nja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi\nmielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.\n\n-- Ylen -- alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville\n-- ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä\nnuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin,\nmutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi\nhiljentyä, ennenkuin ollaan perillä...\n\nHän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.\n\n-- Sinä olet, Ontrei, -- vastasi tämä -- hidas, mutta sitkeä. Pitäisi\njoutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?\n\n-- Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan\nperille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, -- kun\nollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mielestämme silloin\nliian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu...\n\nOntrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:\n\n-- Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan\najallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun\nhän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan\npohjoista kohti...\n\nTällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska,\njoka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka\ntoisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita.\nNuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti\nOntrein.\n\nMikä se?\n\nEdestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa.\nRusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näki\nnäkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepuja\nliehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoista\nlennähtivät mieleen.\n\n-- Mikä se on tuo risti tuossa?\n\n-- Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunausta\nretkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivu\nmennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä ei\nhaltian ja pahan valta häneen pysty.\n\nJa hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta.\n\n-- Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti hän\ntoveriaankin, taas päästen jatkamaan:\n\n-- Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalan\nkäskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehelle\nmieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihen\nelämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumala\nhänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle,\nesimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensä\njoukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki Karjalan\nVienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsä\nsairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olen\nminä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaa\nSosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinua\ntässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaa\nkunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesi\nniin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niin\nsaat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoiti\nhänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleen\nlähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsin\nsaarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talven\nja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili,\nniin ilmestyi hänelle mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä\nruumiillisella ja hengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima\nsamaksi, jonka oli metsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu...\nVapahtaja näet...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSelittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssä\nhänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessa\nhurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan oli\nhän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloin\nvaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossa\njalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntui\nsyntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle,\njossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousi\njalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niin\nvaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieli\naskarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuuden\nmuistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleita\nmielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa,\njossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan.\nJa tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alati\nvaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin,\nitsekään todella tietämättä, minne...\n\nHän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukasta\npolkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyi\nsuorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti.\nToista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin,\nponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän teki\nhän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistä\npäämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli, saadakseen edes jotakin\ntoivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaasti\nukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hän\naiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hän\nvaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoitteli\nhän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä,\njoka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässä\nuskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilon\nja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivan\nkadehdittavana henkilönä...\n\nNuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista,\njotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka oli\ntenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontrein\nhartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaat\narvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaan\npääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästä\nmitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnen\nlähteeseen...\n\n-- -- -- -- --\n\nMietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja\nraivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan\nilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin\nkuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin\nasuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie\nlaajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle\nmenevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä\nsiihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin\naikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja\npyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut,\nsillä monet hurskaat miehet ovat silloin luostariin kulussa Venäjän\nkaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella\nyksinkertaiselle kansalle jakavan.\n\nLaantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat\nhajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui\neteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea\ntähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta\nalapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet.\nUnen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan\nvieraat, antaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla\närhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan\ntalon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa\nperässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumarsi\nnöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti\n\"Solokoihin\" mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa\nlaittamaan.\n\nSyötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla\nvuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka\nluki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen\nulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti\npuoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa,\njoista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne olivat\ntehdyt ja kirjoitetut Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi,\nja se riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet,\npuhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin\ntällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotia\njääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta...\n\nKuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä\nenemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet\nolivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin\nraukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin\nolisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu...\n\nHän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.\n\nHän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta\nihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat,\nmutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen\nliinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi,\njohon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin\nsuoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen\nsinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa,\nja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat\npyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä\nihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin\nkiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä\nkuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin,\nhuutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla\nkosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä\nsauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes\nrupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän\ntyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen\nrauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen\nverrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin\nBuddhan \"nirvana\", aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen\najatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen,\npitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.\n\nUneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin\nliikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden\niloja esitellessä.\n\n\n\n\nIII.\n\nKAKSI PYHIINVAELTAJA-NAISTA.\n\n\n    Hyvän sait, hyvän tapasit,\n    Hyvän luojasi lupasi,\n    Hyvän antoi armollinen.\n\nVaeltava ritari ei saanut lannistua mistään vaivoista ja vaaroista,\nvaan oli hänen uhrattava elämänsä ja voimansa juuri sellaisten\netsimiseksi, että ne kestettyinä koituisivat hänen nais-ihanteensa\nyhä suuremmaksi kunniaksi ja maineeksi. Niin voi hän joutua lumottuun\nmetsään, jossa salaperäisessä hämyssä hänen aistinsa huumautuivat\nja jossa hän saattoi sattua jopa hänellekin, itse sadun vaeltavalle\nritarille, outoihin ja ihmeellisiin seikkailuihin. Houkuttelevimpana\nniistä on kaikkien aikojen vaeltaville ritareille mieleen kuvastunut\nseikkailu lemmen ihanalla vuorella, joka tuolta mielikuvitelmain\nlumometsästä alati tenhoavana viittaa. Väitetäänpä, että sinne juuri,\nlumotulle lemmen vuorelle, vetää kaikkia vaeltavia ritareita salainen\nja sammumaton halu. Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun\ntuoksinaa, keskellä elämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä\nsalaperäinen kuiskaus sydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule!\nJa käsi seisahtuu, kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä,\nlähtee vaeltamaan ja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen\nleikkikaluna. Mitä hakea, mitä etsiä! Virvatultako, joka levottomana\nkuolleitten ritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset\nhengettäret ilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää,\nei selittää, hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys\nhuulilla. Ihanana viittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä\nlinna ja avosylin odottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista\nkiehtovin. Mutta lähelle tullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä\narki irvistää puun oksalta vastaan...\n\n-- Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?\n\nHe kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin.\nPehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astunta\ntuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaen\nsaada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla.\nKangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivat\naivan hehkuvan kuumuudesta.\n\nKysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeä\notsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä,\nmutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään:\n\n-- Että mielitietyn taioissako?\n\n-- Niin.\n\n-- Olen.\n\nNyt oli ensimäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanut\nkansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muuta\nsellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruutta\nvastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta.\n\nHeidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hän\noli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollut\nsiellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi,\nsillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin silloin\ntällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunnes\nhe pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentään\njättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansa\njännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseen\nsopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntä\njuuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naista\ntarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoiset\nhuudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloin\nvilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontrei\ntoverinsa käsivarteen.\n\n-- Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämme\nheidät.\n\nHän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään.\n\n-- Miksi niin? kysyi hän huolettomasti.\n\n-- Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja\nunohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi\nmuutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.\n\nOmituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet\npuolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt\ntiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein\nitsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet\nvallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan,\nse oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin\nhieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi\nmahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi\nalistuen:\n\n-- Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle.\n\nSivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta.\nSilmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon\nkauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi\nyli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat\nja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä,\nsuu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi\noli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain\ntavallisen työläisnaisen käsi...\n\n-- Kuule Ontrei..., yritti hän leikillä...\n\n-- Menemme, menemme, hoputti tämä. Vaieten olivat naiset väistyneet\ntien toiselle puolelle ja vaieten menivät toiset sivu. Vasta hetken\npäästä loihe Ontrei puhumaan. Hän lausuilihe sanojaan kuin säälillä\nja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että mahdollisesti pienenpieni\nkatkeruuden pisara oli saattanut toisen sydämeen jäädä.\n\n-- Suunnattomat olivat kiusaukset -- puhui hän taas hurskaasti --\npyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti\nnäet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden\ntarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle\nniin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti\nvahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty,\nlangennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana\ntässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena.\nYön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla\nvuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy\nnainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta\ntästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri\nvalta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet\npaleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto,\nettä hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat\nkarjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla\ntulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja\nkoettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti\nvastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen\nhänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se\nparas, se, se-e-e...\n\nMoneen kertaan vakuutteli tätä hurskas Ontrei, veisaavalla äänellä\nvenytellen viime tavuaan. Nuorukainen hänen rinnallaan kuunteli häntä\nhymyillen, aikoen jo ruveta ukon kanssa tarkemmin pyhästä Sosimasta\nja hänen elämänsä vaiheista keskustelemaan, kun jälestä kuuluva pieni\nkirkaisu sai heidät katsomaan taakseen.\n\nÄsken heidän takaansa kuulunut ajaja oli saavuttanut naiset ja\npysähtynyt heidän kohdalleen. Nuorempaa heistä näkyi tarantassissa\nistuva leikillisesti vetävän kädestä puoleensa. Siitä kirkaisu ja\nvanhemman naisen toruva ja äänekäs hätä.\n\nVilahduksessa ja huolimatta Ontrein rauhoittelusta oli nuorukainen\ntroikan luona. Tummapartainen, naurava ja hyvännäköinen venäläinen\npiti tyttöä kädestä kiinni, iloisesti häntä puoleensa suostutellen ja\nleikkiä laskien. Nähdessään nuorukaisemme kiireesti lähestyvän, päästi\nhän neidon, antaen käskyn ajajalleen. Heti läksi troikka liikkeelle,\nja herra troikassa vilkutti ystävällisesti nuorukaiselle kättään,\nikäänkuin sanoakseen, ettei mitään pahaa oltu tarkoitettu. Tyttö ja\nmummokin olivat jo vironneet säikähdyksestään. Kooten kaiken venäjän\nkielen taitonsa kysyi nuorukainen hengästyneenä, mitä oikeastaan oli\ntapahtunut. Nuorempi järjesti hiestyneenä huiviaan ja epäjärjestykseen\njoutunutta tukkaansa, vanhempi kiiruhti selittäen vastaamaan:\n\nEi ollut mitään erityistä tapahtunut. Tuo vallaton mies oli tarjonnut\nsijaa tarantassissa, ja kun siitä ei oltu huolittu, oli hän muka\nväkisin ajoneuvoihinsa vetänyt. Hyvä oli, kun sattui muita matkalaisia,\nettei pitemmälle leikissään mennyt, vaikka ei hän tietysti mitään pahaa\nolisi lopuksikaan voinut, tuskinpa tahtonutkaan tehdä. Voi, voi, kuinka\noli turvatonta kahden naisen näillä erämaan teillä vaeltaa, turvatonta,\nherra, kovin turvatonta!\n\nNuorempi nainen otti huivin päästään paljastaen kauniit kasvonsa\nkokonaan ja kääntyen nuorukaisen ihailevien silmien edestä punehtuen\npois. Tämä näki nyt, ettei hän voinut olla mikään tavallinen sen seudun\ntyttö, sillä siksi hienostunut oli hänen kasvojensa ilme ja siksi\nsäilynyt hänen kapea ja valkoinen kätensä.\n\n-- Miksi ette aja? kysyi nyt nuorukainen.\n\n-- Herrat vain ajavat, ei talonpojat, vastasi mummo hiukan\nsalaperäisesti, lisäten sitten:\n\n-- Me menemme Solovetsin monasteriin.\n\n-- Sinnehän mekin, ilmoitti nuorukainen, ja ehdotti sitten aivan\nluonnollisena asiana:\n\n-- Yhdessä käykäämme, niin eivät enää tahdo ajoneuvoihinsa?\n\nMummo ei sanonut mitään, katsahti vain epäilevästi seuralaiseensa.\nMutta kun tämä nyökkäsi päätään, rupesi hän suostumaan.\n\n-- Kuka sinä olet, herra? kysyi hän. Avomielisesti teki nuorukainen\nselkoa itsestään, esittelipä Ontreinkin, jonka nähdessään mummo hiukan\nhymähti. Mutta kun nuorukainen vuorostaan uteliaana kysyi, ketä he\nsitten olivat, ja mummo aikoi ruveta vastaamaan, estikin sen neito\näkkiä supisten mummon korvaan jotakin.\n\n-- Menemme sitten, sanoi nyt mummo lyhyesti.\n\nNuorukainen ja neito kulkivat edellä, vaiti ollen ja vakavina, takana\ntulivat mummo ja Ontrei, edellinen hiukan vaivatun näköisenä. Ontrei\nasteli laahustaen, onnetonna muodoltaan, usein kuivaten hiestyvää\notsaansa ja mietteissään huuliaan liikutellen, mummo kulki vihaisesti\nkättään tuiskien ja itsekseen nähtävästi äskeistä sattumaa sadatellen.\n\nTie kohosi nyt ylöspäin pitkin tuuheametsäisen harjun selkää. Kun\npäästiin harjun päälle ja metsä ei enää näköalaa peittänyt, avautuikin\nse laajana joka taholle. Maa oli kasautunut aikojen mullerruksessa\nkummuiksi, joiden rinteet peitti tuuhea metsä, miellyttävä vuoroin\ntummassa, vuoroin vaaleassa vihreydessään. Tuolla laaksossa harjun\njuurella kiemurteli pieni salojoki, hakien uraa, mistä pääsisi\npuikahtamaan pois tästä mäkien ja laaksojen sokkelosta, nähtävästi\ntuolta kaukaa välkkyvän järven helmaan. Vaarojen laelta siintivät kauas\nsuuret koivut, järven rannalta kultaristinen kirkko ja tuolta kaukaa\nerotti silmä talon tapaista, kaivon vintin kaltaista, merkkiä kylästä\nja ihmis-asunnosta. Mutta tuolta toisaalta, tummimman metsän keskeltä,\nkumpuili ilmaan hienoinen savupatsas; vaeltajan silmä huomasi sen\nkummastellen, ruveten kuvittelemaan kaikellaista, mutta rauhoittuen\nsitten tuohon järkevään otaksumaan, että siellä olikin niittymiesten\naidankorjaustuli. Ilmassa väreili kesän lämmin auer, mielessä pääsi\nvaltaan suloinen ja terve raukeus.\n\nNuori nainen istahti väsyneenä pitkän mäen noususta tien viereen\nkivelle, jääden katsomaan edessänsä avautuvaa maisemaa. Nuorukainen\nistahti hänen lähellensä, mutta mummo vielä lähemmäksi. Ontrei taas\nkyyssähti taammaksi, tylsän näköisenä ruohon kortta pureskellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalon tuttua maisemaa vaieten katsellessa ja yksikantaan väsyneitä\nhuomautuksia toisten kanssa vaihtaessa kantautui nuorukaisen sieluun\nmuistoja kuin unelmia ja näkyjä menneiltä ajoilta. Lapsuuden\nkadonneesta maailmasta selvisi eteen kuva samallaisesta seudusta\nsaloineen, järvineen, kirkkoineen ja kumpuilevine vaaroineen. Vaarain\nkeskellä levisi järven selkä saarettomana ulappana ja kehyksenä\nkohosivat tummametsäiset kukkulat kaikkialla. Kaukaisena kohinana\nkuului järven toiselta puolen kosken pauhu, kun sydänmaan ruskeat\nvedet lähtivät purkautumaan kohti hautaansa, meren syliä. Mutta järven\ntoiselta puolen siinti niemen nenästä kirkko, niin kaukaa, että\nse näytti puoleksi veteen uppoavan. Sinisten salojen takaa saapui\nvakaata kansaa kirkolle, josta kellojen kumina kantautui yli vetten\nhiljaisena kaikuna pienen pappilan kartanolle. Lähestyi kirkkoon\nmenon aika, jolloin pastori astui huoneestaan, lähtien kulkemaan\nrantaan. Hänen seuraansa liittyi pian suntio, tuo kunnollinen, mutta\nhiukan leikkisä mies, joka pitkillä kinkerimatkoilla sopivasti osasi\npapillista ystäväänsä leikinlaskulla ja pienellä viattomalla kepposella\nhuvittaa. Joukkoon liittyi vähitellen juurevia isäntämiehiä, jotka\nkatsoivat jonkunmoiseksi kunniaksi päästä kirkkolahden poikki pastorin\nvenheessä. Astuttiin hiljaisina, silloin tällöin huomauttaen jotakin\nilmoista ja vuodentulon toiveista, kunnes saavuttiin rantaan. Siellä\nsuntio vikkelästi lykkäsi venheen vesille, meni perään huoparimillaan\nvenhettä vakauttamaan siksi kunnes pastori asettui paikalleen,\njonka jälkeen muita tuli mukaan sen kuin venhe kantoi. Niin sitten\nlähdettiin, ja suntio ohjasi täysin lastattua alusta tyynesti kohti\nkirkkorantaa. Joka suunnalta nyt soutikin venheitä kuin vesilintuja,\nsillä laajat vedet halkoivat seutua. Mies oli jokaisessa perässä,\nnaiset soutivat ja valkoiset paidanhihat vilkkuivat. Vasta aitasta\notetuista vaatteista lemusi hauskasti hajuheinän tuoksu, naiset\nnauroivat ja siellä täällä viiletti pikku poika kaislan korrella veden\npintaa. Jo tultiin kirkkorantaan. Korkeita ja kauniita koivuja kohosi\nkirkon ympärillä, piha oli kauniina nurmena ja koivikossa kasvoi\nrunsaasti mustikoita. Pappi poistui sakastiin, mutta kansa jäi vielä\nkirkon edustalle siitä vähitellen sisään siirtyen. Siellä lukkari jo\nveisasi ankarasti hojottaen ja katsellen seurakuntaa tuolla alhaalla\nlasiensa alatse. Kun pastori, jonka laulannolliset taipumukset eivät\nolleet hänen intonsa tasalla, sattui vetämään messuansa väärään, antoi\nlukkari, joka tietenkin tahtoi olla mainittavan hyvä siinä suhteessa,\nhermostuneella ilmeellä pastorille merkin, että kyllä nyt kaikki\non menossa hullusti, minkä johdosta vakaa pastori rupesi hämillään\nerikoisen tärkeästi kurkkuansa kakistelemaan. Mutta päästiin siitäkin,\nja niin alkoi saarna, pitkä ja perinpohjainen, jota tuontuostakin\nsisään pyrkivä koira, itkevä lapsi tai ikävystyneenä ulos laahustava\nsarkapöksyinen seurakuntalainen keskeyttivät. Niin kestettiin sekin,\nkunnes se loppui ja päästiin taas veisaamaan. Silloin oli vikkelän\nsuntion vuoro esiintyä. Kourassaan pitkävartinen kolehtihaavi, jonka\npussi oli helmiompeleilla koristeltu, hän hiiviskeli pitkin käytäviä\nkuin varas yöllä pistäen pyydyksensä äkkiarvaamatta aina sinne, missä\nsyntisen pää näytti raskaimmin alas nuokahtavan. Kilaus sieltä, kilaus\ntäältä osoitti, että jotakin aina haaviinkin pudotettiin. Ja kun niin\noli kirkonmenot saatu loppumaan ja luettu kuuluutukset, lähdettiin\nkiireesti lahden yli takaisin soutamaan. Mieliala oli nyt pirteämpi,\nsunnuntain pyhä tunnelma rupesi arkeutumaan, ja pastorikin salli\nitsensä mielihyvällä ajatella vaatimatonta päivällistään. Sielläpä se\npieni ja pyöreä pastorska jo odottelikin ukkoaan pihalla pojat hameen\nhelmoissa. Jos kirkko tuliaiset olivat olleet hyvät, saattoi vikkelä\nsuntio saada päivälliskutsun, ja livahtipas joskus joku isännistäkin\nmukaan...\n\n-- -- -- -- --\n\nHän heräsi mietteistään, jotka olivat kantautuneet kauas nykyhetkestä\nsalon tutun näköisen maiseman harhauttamina. Aurinko oli jo sivu puolen\npäivän ja salon yllä väreili jo se kypsä ja tyydytetty valaistus, joka\non niin erilainen kuin aamun virkeys ja aavisteleva toivorikkaus.\nNeidolla tuossa hänen vieressään oli huivi valahtanut niskaan; lämmin,\npäivettynyt ruskeus valaisi hänen kasvonsa ja hiussuortuvat pyrkivät\nvallattomina liehumaan tuulessa. Katseessa, joka syventyy kauas tuonne\ntaivaan rantaan, on uneksiva ja ajatteleva, ehkä suruinenkin ilme...\n\nOntrei nousi vihdoin ja sitoi hitaasti reppunsa selkään.\n\n-- Ka, lähtekäämme, sanoi hän tyynesti ja teki ristinmerkin, alkaen\nastua somerista maantietä.\n\n-- Lähtekäämme, sanoivat toisetkin ja kulkivat hänen perässään vaiti\nollen, nuorukainen ja neito rinnakkain, vanha mummo laahustaen perässä.\n\nAika oli jo lähteäkin, sillä kaukana oli vielä heidän päämääränsä.\n\nSiinä kulkiessaan ajatteli hän, kuinka omituisesti joudutaan tovereiksi\nnäillä yhteisillä poluilla vaellettaessa. Ketä olivat nämä naiset ja\nmikä oli heidän salaisuutensa? Miksi menivät he Solovetsiin ja mikä oli\nse asia, jonka täyttyminen olisi heille ollut mieluisin tapahtuma? Sitä\naavistellen hän siinä kulki ja tunsi viihtymystä tuon ihanan naisen\nläheisyydestä.\n\n\n\n\nIV.\n\nOUTOJA TAPAHTUMIA TSHAINAJASSA.\n\n\n      Panen nyt maata maan luvalla,\n    Maan luvalla, puun luvalla,\n    Kaiken kartanon luvalla;\n    Kiesus kilpi,\n    Maaria miekka,\n      Varani vakaa Jumala.\n\nYhä useampia Solovetsiin menijöitä kokoontui illan hämyssä kylään,\nhakien majapaikkaa stantsijasta eli kievarista, tai muualtakin.\nOli siinä nuorta ja vanhaa, oli puolivaivaistakin, mutta kaikkia\nelähdytti sama into, halu ehtiä Pietron päiviksi tuohon kuuluun\nmonasteriin siellä vihreältä välkkyvän Valkean meren helmassa, saarella\nmerellisellä. Oli tuossa parvi tummaihoista kansaa, miehiä ja naisia,\ntulleita kaukaa Venäjän sydämestä. Halu nähdä pyhä luostari, rukoilla\npyhillä paikoilla, hämärä into ansioitua hengellisen, mystillisen\nelämän alalla, oli saanut heidät tarttumaan matkasauvaan ja lähtemään\nkesken työn hyörinää tälle pitkälle matkalle. Heidän sielunelämänsä\nhaaveellinen suunta, uneksimisen miettivä ilme, tuntui heidän\ntummasta katseestaankin, kun he tuossa nojaten pihan aitaan nauttivat\nalkulevähdystä matkansa jälkeen. Oli tuossa joukko karjalaisia, joiden\neloisa puhetapa heidät pian heimolaiselle ilmoitti, ja joihin Ontrei\nheti tuttavallisesti liittyi. Vaieten viivähtivät pihalla mummo ja\nneito, ikäänkuin epätietoisina siitä, minne kääntyisivät.\n\nIlta tummeni yhä siksi omituiseksi kuulakkuudeksi, joka on pohjolan\nyölle erikoinen. Oltiin vielä siksi etelässä, ettei valo ollut\nriitelemättä vallalla, mutta kuitenkin siksi pohjoisessa, ettei yö\njuuri hämyä pimeämmäksi päässyt. Salaperäistä oli kylän pitkällä\nkujalla, jossa punamekkoiset naiset ja pitkätukkaiset miehet\npujahtelivat. Nuorison kisakentältä kuului heidän leikkilaulunsa\nyksitoikkoinen loilotus, ja saunan ovesta sieltä täältä pullahti\nilmoille löylyn pilvi ja punaiseksi vihdottu olento, joka huohottaen\nseisahtui edustalle, puhallellen ja hikeä hellittäen.\n\nPienessä tshainajassa, jonne he lopuksi päätyivät yösijaa hakemaan,\noli sakeanaan tupakansavua ja väkeä, kaikilla väkevä mahorkkasavuke\nsuupielessä. Hurskaampi ja hiljaisempi vaeltajakansa oli nähtävästi\nhakenut majaa muualta, ja ainoastaan suruton kansa, jonka mieli\noli maallisissa ja joka ansaitsi leipäänsä monella muotoa, piti\nenemmän tällaisen paikan ilmapiiristä. Häntä hiukan kummastutti,\nettä Ontrei oli vienyt hänet tänne, mutta kummastuvan siitä näytti\nOntrei itsekin. Kaipa paikka oli ollut aikaisemmin, hänen edellisellä\nmatkallaan, rauhallisempi. Väestö oli huoneessa sangen kirjava,\nalkaen lammasnahkalakkisesta tattarista aina erääseen komeaan,\nmustaviittaiseen kaukaasialaiseen saakka; jälkeenpäin sai hän tietää\nmiehen olleen tänne poliittisista syistä etelästä karkoitettuja, joka\nkyllä sai olla vapaana, mutta ei saanut minnekään matkustaa ja oli\npakotettu säännöllisesti urjadniekalle näyttäymään. Silmät tuikeat kuin\nsysipalat loistivat karvalakin reunan alta, kauniista, miehekkäistä\nkasvoista. Isäntä oli punakka ja pönäkkä isovenäläinen, jonka niska\noli ajeltu sileäksi ja tukka leikattu tasaiseksi. Esiliina vyöllä hän\nsiellä jakeli määräyksiään pitäen yhtämittaa vireillä keskustelua\npöydän lähellä olevien kanssa. Seinällä hänen takanaan oli revolveri,\nmikä osoitti, että niitäkin elämän ilmiöitä, joissa tällaistakin asetta\ntarvittiin, saattoi näiden hirsiseinäin sisällä esiintyä. Revolverin\nnähdessään nuorukaisemme ajatteli hymähtäen sitä pienois-asetta\nsamaa lajia, joka uinaili täydessä viattomuudessa hänen housujensa\ntakataskussa, ja jolla oli korkeintaan jonkunmoinen periaatteellinen\nmerkitys. \"Mutta pyhiinvaeltajan aseena olkoonkin uskon kilpi ja hengen\nmiekka\", koetti hän lohduttaa itseään.\n\nHänen ja Ontrein tulo näytti herättävän melkoista huomiota. Puheen\nsorina lakkasi ja kaikki kääntyivät heitä katsomaan. Ontrei teki nöyrän\nhyvän illan, mutta nuorukainen ei saanut sanotuksi mitään, seisoipahan\nvain. Mutta vastaanotto olikin kaikin puolin hyvä. Nähtyään hänet\npuvusta tavallista matkalaista paremmaksi, riensi isäntä kohteliaasti\npöytänsä takaa kyselemään, mitä haluttaisiin. Kuultuaan yösijaa\nhaettavan, ilmoitti hän kohta, että sellaisen tietysti sai, mutta\nettä, kuten näkyi, tupa oli aivan täysi. Kuitenkin lisäsi hän käsiään\nlevitellen:\n\n-- Mutta jos kamarin tahdot...?\n\n-- Anna kamari sitten...\n\nPuhe oli alkanut uudelleen heidän ympärillään, ja äänekkäämpänä kuin\näsken. Jo tuli muuan heidän luokseen ja kysyi, minne oltiin matkalla.\n\n-- Solovetsiin...\n\n-- Ka, Jumala apuun matkamiehelle!\n\nKäskettiin istumaan. Pöydän lähellä oleva seurue vietti erään\ntuttavansa läksiäisiä. Sumaan Valkean meren rannalle oli tarkoitus\nmennä ensin ja siitä monakkojen laivoilla Solovetsin kautta\nArkangeliin, jossa veli oli kauppiaana. Paloviinaa oli ostettu ja\njuotiin sitä nyt runsaasti. Oli siinä tavallista puhdistettua viinaa,\noli pihlajanmarja- ja muutakin makeata viinaa. Palanpainimeksi oli\nhankittu anjovista, mitä näyttiin pidettävän erittäin harvinaisena\nja kallisarvoisena herkkuna. Väkijuomaa kaadettiin pesemättömyydestä\nharmaiksi käyneisiin juomalaseihin, melkein reunoja myöten, ja\ntyhjennettiin lasit sitten monien kaipausten sanojen ja vakuuttelujen\nsekä hellien hyvästelyjen ohella samalla keikauksella pohjaan saakka.\nErittäinkin näytti eräs tummapartainen mies olevan väkijuoman ihailija.\nKallistaessaan tulista nestettä suuhunsa taivutti hän vähitellen,\nsitä myöten kuin juoman suuhun valuttaminen teki sen tarpeelliseksi,\nkoko ruumistaan taaksepäin, ja kun hän vihdoin oli päässyt määrättyyn\nkaarevuuteen, loi hän äkkiä tähän saakka ummessa olleet silmänsä\nhartaalla autuuden ilmeellä kohti kattoa, niin että vain valkuaiset\nnäkyivät täällä alhaalla maan päällä oleskeleville. Näki, että hän piti\nviinasta ja nautti siitä. Puhuttiin äänekkäästi, poristiin, jopa vähän\nhalattiinkin.\n\nNuorukainen katsoi tuota oudostuen. Hän oli ollut juomaseuroissa\nmukana paljonkin, mutta siellä oli tällainen avonainen viinanhimo\nvisusti salattu. Hänellekin tarjottiin ystävällisesti, ja kun hän\nkiitti ja kielsi, tarjottiin uudelleen sokeroitua viinaa. Nyt täytyi\nhänen turvautua siihen hätävalheeseen, että hänen terveytensä ei\nsallinut hänen nauttia väkeviä juomia. Mutta sille vastaukselle\nnaurettiin mahdottomasti, sillä tiesihän lapsikin, että viina juuri oli\n\"lääkettä\". Mutta hyvät kuomat oltiin silti, eikä häntä sen enempää\nhäiritty.\n\nOntreillekin tarjottiin, mutta hänkin kieltäytyi maistamasta, sillä\neihän sopinut pyhällä matkalla olevan viinaa nauttia. Eikö sopinut?\nOntreillekin naurettiin, sillä Solovetsiinhan tässä olivat muutkin\nmatkalla, mutta siitä huolimatta maistelivat. Ah! veliseni, ilot ovat\npienet maailmassa. Niitä suurenna, älä halveksi hetkeä, jolloin voisit\nne laajentaa.\n\nJa tuo mustapartainen Bacchuksen palvelija vaipui eräänlaiseen\nfilosoofiseen mietiskelyyn viinan merkityksestä inhimillisen ilon\nlisääjänä ja elon taakan keventäjänä. Hän puhui hellästi, tietämättä\nenää, kelle, hän levitti käsivarsiansa sulkien väliin jonkun\nkuvittelemansa olennon rakkaaseen syleilyynsä, ja hän vienonsi\näänensä niin sulavaksi ja hennoksi, ettei olisi voinut uskoa sen\nlähteneen siitä samasta kaulasta, josta äsken oli mennyt viinaa kuin\nvettä merenkurkusta. Tupakansavu pimensi tuvan puolipimeäksi, seurue\npöydän ääressä sai kynttilänpätkän valokseen ryhmittyen sen ympärille\neriskummalliseksi piiriksi, josta vapajavassa valossa näkyi milloin\nvälkkyviä silmiä, milloin vaahtoisia suita, milloin rasvaisia naamoja\nja punaisia sekä mustia täysipartoja. Tuvan muu osa painui pimeään,\npitkin penkkejä ja lattiaa makasi nukkuvia matkalaisia huoletonna\nkuorsaten. Oven suussa istui käsiinsä nojaten kiiluvasilmäinen\nkaukaasialainen, joka koko illan oli vaiti ollen seurannut tuvan\ntapahtumia.\n\nNuorukaisesta tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin sadun paikkaan,\njossa tummat paholaiset viettivät tulensa ympärillä juhliaan. Outo\nhuone, kieli, kansa, yleensä koko ympäristö, tuntui hänestä taas niin\nomituiselta ja ennen aavistamattomalta, ettei hän tahtonut voida\naisteihinsa uskoa. Kun hän Ontrein havahduttamana kääntyi ovelle\npäin lähteäksensä, loi siinä istuva etelän poika häneen läpitunkevan\nkatseen, niin terävän, että hän säpsähti ja kysäisi Ontreilta:\n\n-- Näitkö sen miehen siinä oven suussa?\n\n-- Näin. Koko illan siinä istui... taaskin.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Hän on aina iltaisin tässä tshainajassa... Tuossa istuu samalla\npaikalla ja tuijottaa ihmisiin. Ei puhu mitään, ei ketään häiritse,\non niin kuin jotakin odottaisi. Kolme vuotta kuuluu jo olleen tänne\nkarkoitettuna kaukaa jostakin etelästä, mutta ei pääse vielä palaamaan.\nHelpotettu rangaistus kuuluu tämäkin olevan.\n\n-- Mitä hän on sitten tehnyt?\n\n-- Sitä ei tiedetä.\n\nHe hapuilivat pimeän etehisen toiselle puolelle, jossa tuo heille\nluvattu kamari oli. Sekin oli pimeä, sillä akkuna oli mennyt rikki\nja oli peitetty jollain vaatteella. Nuorukainen heittäytyi täysissä\npukimissaan vuoteelle, mutta Ontrei vaipui maata lattialle, pannen\nlaukkunsa päänaluseksi.\n\n-- Joutaakin syntinen ruumis rääkkäytyä, hymähti hän.\n\nOntrein ääni oli melkein niinkuin alakuloinen. Hänen iltarukouksessaan\nei ollut nyt sitä lapsellista luottamusta ja voimaa, joka aina oli\nollut sen erikoisleimana, vaan särähteli hänen äänestään tuska. Pirtin\novi kuului aukenevan ja sieltä tulivat suurella rymäkällä erojaisten\nviettäjät. Valtava porina täytti pimeän etehisen, joku hapuili kamarin\novea, vetäisi sen auki ja huusi kovalla äänellä ja sorahtelevalla\nkielellä:\n\n-- Rauhallista yötä!\n\nOntrei katsoi parhaaksi vastata, mutta nuorukainen ei sanonut mitään.\nKovalla paukauksella lyötiin sitten ovi kiinni ja mentiin ankaralla\njytäkällä alas portaita. Kylän raitti kajahteli seurueen äänekkäästä\nkeskustelusta. Matkalaiset käänsivät väsyneinä kylkeä ja odottelivat\nlepoa ja unta. Pian hiljenikin kaikki, Ontrei lakkasi rukouksistansa,\nja kohta olivat molemmat unen helmoissa.\n\n-- -- -- -- --\n\nMiten ihania aikoja ne menneet nuoruuden päivät! Hän huomasi äkkiä\nseisovansa kotikaupunkinsa rantatorilla, niska kenossa katsomassa,\nkuinka tavattoman korkealle luokan vankin mies löi pallon lentämään.\nTuolla se kiisi pienenä pilkkuna taivaalla, ja sekä poikain että\ntyttöjen sydäntä hiipaisi niin mukavasti. Vapaasti siinä sai juosta\ntakaisin ulkolinnasta sisälinnaan ja päinvastoin. Hänenkin vuoronsa\ntuli lyödä, ja hän koetti iskeä hänkin lujasti, miehekkäästi muka\nsalaten ponnistustansa, mutta eihän se pallo juuri kauas lentänyt --\ntuohon vain näppimälleen ulkolinnan rajalle. Juoksuun valmiit mutisivat\nkärsimättömästi, kun eivät uskaltaneet lähteä niin huonon heiton\nvaraan, ja hän itsekin harmistuneena ihmetteli, että mikä siinä on, kun\nei tuo pallo ota oikein lentääkseen...\n\nAurinko paistoi lämpimästi ja ilma oli niin täynnä kevään virkistävää\nhenkeä, että mielet nuortuivat ja talven turtama nauru pääsi irti.\nÄitikin tuolla pihalla sai huoliensa keskelle hymyn huulilleen...\n\nHän oli sitten jo aivan kuin täysi mies, ja kulki pitkin\nkotikaupunkinsa katua, -- joutilaana, ajan vietettä etsien. Silloin\ntuli äkkiä eräästä kadun kulmasta häneen eteensä Kaupin ukko sieltä\nylimaasta, tunnettu polkupyörän ja ikiliikkujan keksijä. \"Poika\", sanoi\nukko ankarasti, \"äitisi sinua kouluutti ja toivoi papin tulevan, mutta\nnäytäppäs todistustasi, häh!\"\n\nHätääntyneenä rupesi hän etsimään todistuksiaan, mutta ei löytänytkään,\nei vaikka olisi kuinka hakenut. Vihdoin putosi taskusta pitkä paperi,\njohon oli kirjoitettu: \"Mitätön\". \"Siinä sen nyt näkee\", ilkkui Kaupin\nukko, \"mitätön mies, jonka saa vaikka tappaa, ja annetaan vielä\ntapporahat\". Ja puhjeten suureen nauruun karkasi ukko hänen päälleen,\nväittäen, että hänellä oli ollut paljoa suurempi oikeus koulunkäyntiin,\nja kiristäen häntä ankarasti kauluksesta. Silloin kuului viereltä\nterävä ääni: \"Mikä elämä täällä, -- vai tahdotteko, että minun pitää\nhakea poliisi?\" Kun hän katsahti sivulleen, seisoi siinä hänen entinen\nrehtorinsa, jonka nähdessään Kaupin ukko äkeällä vauhdilla katosi\nnurkan taa. Mutta rehtori nuhteli häntä vanhaan tapaansa ankarasti\nvallattomuudesta, hänen uskaltamatta sanoa sanaakaan puolustuksekseen.\n\"Menisit johonkin oppiin, sinä tyhjäntoimittaja\", huusi rehtori lopuksi.\n\nTämä oli hänestä erinomaisen merkillistä kaikki, ja kovasti näitä\ntapahtumia mielessään pohtien käveli hän rantatorille, himoiten\ntaas päästä linnapallille. Siellä olikin leikki täydessä vauhdissa,\nmutta hän huomasikin, ettei hän voinutkaan siihen yhtyä. Hän oli\nniin mahdottoman suuri ja pitkä, ettei tori riittänytkään hänelle\nastuma-alaksi, ja oli polkea jaloissaan piipertävät lapset kuoliaaksi.\nNämä vihastuivat vaatien kiivaalla äänellä häntä poistumaan. \"Sinähän\nolet mies, mene pois, mitä täällä teet, mene miesten työhön, jos\npystyt\". Niin pilkkasivat pienet pojat, ja tytöt osoittelivat häntä\nsormellaan ja hihittivät: \"öhö-öhö-öhöö-öö\". Hän tuli taaskin\ntavattoman murheelliseksi, koska hän ei ymmärtänyt, mihin miesten\ntyöhön hänen tuli mennä, ja hän läksi vaeltamaan, alati tutkien\nmielessään, mitä hänen oikeastaan oli ruvettava tekemään. Niin kulki\nhän kulkemistaan, kunnes hän tuli aavalle ja lakealle seudulle. Kaukaa\ntaivaan rannalta loisti kirkas tähti ja hän lähti vaeltamaan sitä kohti\nNopeasti hän sitä lähestyikin, kunnes hän huomasikin, että se oli\nPohjan neito, joka istui siinä kaarellansa. Hän otti hatun päästään\nja pyysi kysyä neidolta nöyrimmin, mitähän hänenlaisensa olisi paras\nruveta tekemään...? \"Tekemäänkö? Laulamaan sinun pitää ruveta\", vastasi\nneito, ja aikoi juuri...\n\n-- -- -- -- --\n\nHänestä tuntui äkkiä, etteivät he enää olleet kahden Ontrein kanssa\nhuoneessa, vaan että heidän läheisyydessään jossain tuossa pimeydessä,\nherkeämättä heihin tuijottaen, oli joku kolmas, joku olento, joka oli\nsiihen salaa ja luvatta hiipinyt. \"Ehkä tämäkin on unta\", ajatteli hän,\nja koetti nipistää itseään säärestä päästäkseen varmuuteen siitä, oliko\nhän hereillä vai ei. Mutta hän ei viitsinytkään nipistää niin kovasti,\nettä hänen olisi tarvinnut siitä liikahtaa, ja niin jäi hän edelleen\ntuohon unen ja todellisuuden välimaille. Mutta sen tunsi hän varmasti,\nettä huoneessa oli joku olento, joku tuntematon kolmas, joka seisoi\ntuossa vähän matkan päässä, kenties nurkassa, katsellen heitä pimeästä\nherkeämättä. Häntä värisytti ja kamala pelko karsi hänen ruumistaan...\nHän suunnitteli siinä kaikellaisia keinoja, joilla hän tekisi tämän\nnähtävästi vihollismielisen voiman aikeet turhaksi, mutta yhtä\nnopeasti kuin hänen kiihottuneet aivonsa niitä suunnittelivat, tulivat\nne myös hylätyiksi. Hän muisteli kaikkia niitä tähän verrattavia\nkohtauksia, joista hän oli lukenut, ja joista kylmäverisyydellä oli\npelastuttu, mutta yksikään niissä käytetyistä keinoista ei nyt tuntunut\nsopivalta. Ja koko ajan hänestä tuntui kuin tuo olento tuossa hänen\nläheisyydessään tuijottaisi häneen pilkanhymy huulillaan, vuodattaen\nterävästä ja läpitunkevasta katseestaan jotakin salaista, magneetista\nvoimaa, joka lamautti hänen tarmonsa ja vähitellen hänen ruumiinsakin,\nettei hän saanut enää edes ääntä päästetyksi...\n\nHän tahtoi maata siinä tuli mitä tuli, olla hiljaa ja liikahtamatta,\nvain odottaen armoniskua. Hän muisti kertomuksen valkoisen naisen\nhaamusta, joka lähestyi kuutamossa uhrinsa vuodetta koettaen iskeä\nhäntä vuohensarvipäisellä suurella puukollaan, ja hän mietiskeli,\nvoisiko hän niin nopeasti ponnahtaa syrjään ja välttää iskun kuin se\nmies siinä kertomuksessa. Teki mieli koettaakin, mutta kuinka olikaan,\nniin jäi sekin koetus tekemättä.\n\nOntrei lattialla rupesi liikkumaan ja vääntelehti unissaan.\n\nHän kuunteli henkeä pidättäen.\n\nTaas oli hän kuulevinaan tasaista huohottamista ja kun hän oikein\njännitti silmiään, oli hän näkevinään huoneen nurkassa jonkunlaisen\nhaahmon.\n\nUudelleen valtasi hänet lamauttava pelko, joka kuitenkin pian vaihtui\nkiukuksi ja raivoksi. Viha antoi hänelle voimaa, ja niin sai hän äkkiä\nkohottautuneeksi istumaan ja kiljaisseeksi kovalla äänellä:\n\n-- Kuka siellä? Kukaan ei vastannut.\n\nHän otti revolverinsa hiljaa takataskustaan, napitti takkinsa ja\nrupesi uudelleen odottamaan. Hän tunsi nyt olevansa rauhallisempi\nja alkoi tyynesti asemaansa miettiä. Ontrei ei ollut herännyt, eikä\nhän itsekään ollut varma, oliko hän hereillä. Toisekseen hänestä\ntuntui siltä, ettei hän välitäkään, vaikka joku huoneessa olisikin,\nvaikka itse paholainen... Hän muisti jossain nähneensä kuvan, jossa\npaholainen yön pimeimmällä hetkellä, kun munkki palavimmin rukoilee\nsalaisten syntiensä anteeksiantamusta, pitkänä nauhana pujottautuu\navaimen reiästä sisään, heti sisäpuolelle päästyään laajentuakseen\nkauhistuneen munkin edessä kamalasti ilkkuvaksi kiusaajaksi. Olisipa\nnyt huoneessa sellainen peijooni..., taitaisi sydän vähän oudosti\npamppailla..., karvainen otus, silmissä viheriä lieska... Ontrei se on\nvahvasti vakuutettu siitä, että paholainen täällä oikein maa jalassa\nkulkee ihmisiä viettelemässä. Jos ajat olisivat vanhat, näkisi Ontrei\npaholaisen varmasti, olisi nähnyt jo monta kertaa...\n\nHänen täytyi hymähtää näille aatoksilleen. Uudelleen rupesi häntä\nnukuttamaan, ja hän painautui hiljaa vuoteelleen takaisin. Etehisessä\nkuului joku kulkevan, koskapahan ovi narisi niinkuin sitä olisi\nvarovaisesti avattu ja säikähdetty sen narisemisesta. Hän ajatteli sitä\nsamaa kuin illallakin, maata pannessa, että ovi olisi pitänyt saada\nlukkoon; mutta kun siinä ei ollut lukkoa... pahainen linkku vain!\n\nMinne lienevät joutuneet yöksi venäläinen tyttö ja mummo? Oli paha,\nkun ei tullut otetuksi siitä selkoa; voivat lähteä aamulla yksinään ja\nhäipyä näkyvistä kokonaan. Hän muisteli tytön näköä ja tutki itseään.\nMikähän tyttö oikeastaan oli? Hienot, valkoiset kädet ja muukaan\nmuoto eivät juuri todistaneet käsin työtätekevän lähtöä. Mene tiedä,\n-- venäläisissä oloissa tapahtuu niin paljon kummallista ja meille\nkäsittämätöntä, siellä on niin paljon alkuperäistä romantiikkaa, lapsen\nuskoa ja lupauksia, ettei mitään tarvitse pitää liian outona...\n\nTytöstä johtui hän ajattelemaan tuota ovensuussa istunutta\nkaukaasialaista, komeata ja synkkää miestä. Toivoneeko jonkun\nmatkalaisen kotipuolestaan tapaavansa, vai muutenko halunnee outoja\nkasvoja nähdä? Sääli. Milloin päässee lähtemään? Jos hyvinkin lienee\nsiellä nuori vaimo tai morsian odottamassa?\n\nTaas kävivät ajatukset yhä hajanaisemmiksi ja hän vaipui raskaaseen\nuneen.\n\n-- -- -- -- --\n\nHän heräsi siihen, että Ontrei kosketti hänen käsivarteensa.\n\n-- Varaja, veli, varaja, sanoi hän kuiskaten.\n\nOven takaa kuului hiipiviä askeleita. Hän hyppäsi ylös, kun samalla ovi\näkkiä temmattiin auki ja pimeästä etehisestä syöksyi häneen käsiksi\nmies...\n\n\n\n\nV.\n\nSALAPERÄINEN VIERAS.\n\n\n      Vaan elä isoni itke,\n    Eläkä emo valita,\n    Viere vettä veion silmä,\n    Sisaren sinä ikänä,\n    Vielä päästän pääramuni,\n      Heikon henkeni pelastan.\n\nVaiti ollen ja silmät maahan luotuina vaelsi tuo tshainajassa\nollut kaukaasialainen pitkin hämyistä kujaa kohden asuntotaloansa\ntuossa kylän toisessa päässä, josta valtamaantie taas lähti leveänä\nsarkana halki hiekkaisen maan luikertelemaan. Vastaan tuleviin hän\nsaattoi luoda uneksivan katseen tummista silmistään, mutta saattoipa\ntuijottaa sivukin kohti tyhjää avaruutta, sisälle päin suuntautuvalla\naatos-ilmeellä. Raskaat olivat hänen askeleensa ja hänen vartalonsa\nköyristynyt, mutta ei voiman tai jäntevyyden puutteesta, vaan vallalle\npäässeestä epätoivoisesta välinpitämättömyydestä. Mikä mies, jos hän\nolisi tuossa vartalonsa oikaissut, mikä ilmi, jos hän olisi antanut\nsalaman silmistään leimahtaa!\n\nMutta hän oli raukea ja haluton, ja pienet pojat uskalsivat näyttää\nhänelle kieltään hänen ohi mentyään. Neidot katsoivat haaveillen hänen\njälkeensä, sillä hänen lempensä tuntui yhtä halajamisen arvoiselta\nkuin autuus. Peläten ajattelivat vaimot hänen kiehtovaa katsettaan ja\nhänen syleilynsä aavistettua hurmaa, ynseiksi sulhoilleen muuttuivat\nimmet sitä samaa uneksiessaan, ja vihaa hehkuivat miesten silmät tuota\nmuistaessaan.\n\nHänen lempensä ei kuitenkaan esinettä ja aihetta hakenut. Vaiti hän\neli ja vaelsi, eikä kylä hänen sydäntänsä koskaan voinut ymmärtää. Hän\noli yksin heidän keskellään, yksinäisempi kuin orpo kotka korkealla\nkalliopaadellaan. Hänen sydäntään jäyti alati sammumaton tuska, joka ei\nsallinut hänen sieluunsa minkään tunkeutua.\n\nHänellä oli ikävä kotia.\n\nKun hän aamulla noustessaan katsoi akkunasta eikä nähnytkään\nkotiseutunsa lumipeitteisiä vuoria, vaan yksitoikkoisen pohjolan\nmaiseman vaaroineen, soineen ja kankaineen, tunsi hän sydämessään\nkipeän piston. Kun hän illoin ulkona kävellessään näki pohjolan kalpean\nkajastuksen mailla ja vesillä, mutta ei etelän tuttua tulta vuorien\nhuipuilla, tunsi hän jälleen kipeän piston sydämessään. Ja niin satoja\nkertoja päivässä, työssä ja levolla, alati kalvava haava rinnassa,\ntunnossa tuska, joka kouristi sydäntä ja nosti katkeraa, tukahtuvaa\ntunnetta kurkkuun. Kun hän näki Karjalan vaalean neidon, muisti hän\nhurjalla kaipuulla sitä tummaa kaunokaista, joka oli siellä kaukana,\näärettömän, tajuamattoman kaukana. Kun hän kisakentällä syrjästä katsoi\nnuorison yksitoikkoista leikkiä, muisti hän kotikylänsä nuorten tulisia\nhyppyjä etelän lauhkeassa illassa nuotion ympärillä, jonka valossa\nhopeakoristeinen ja punapukuinen neito keveästi nosti siroa jalkaa...\n\nAh! kuinka hän ikävöi. Hän kaipasi kotiinsa niin, että hän salaa\nitki kuin nainen suruansa. Väliin valtasi hänet raivo ja hän etsi\nesinettä, johon puuskansa purkaa, mutta ei voinut tunnustaa arvoistansa\nlöytäneensä. Ja niin vaipui hän taas välinpitämättömyyteensä ja\nsuruiseen uneliaisuuteensa. Kun tuo outo nuori mies tshainajassa äkkiä\nilmestyi hänen eteensä ja hän kuuli hänen olevan kotoisin Suomesta,\nniin oli hänen uteliaisuutensa ja mielenkiintonsa herännyt. Noin\nsiis astuu vapaa mies, pitää päätä pystössä, ei ketään kumarra! Ja\nhän katsoi nuorukaista koko illan herkeämättä ja monet mielikuvat ja\nmietteet välähtelivät hänen aivoissaan.\n\nUsein oli hän miettinyt pakoa, mutta ei ollut koskaan saanut mitään\npäätöstä siitä kypsytetyksi. Mihin paeta ja mitä tietä? Oudot olivat\nkovin nämä seudut sekä etelään että muillekin ilmansuunnille päin, ja\nvaikea oli hänen Suomen tai Norjan kautta mihinkään pyrkiä, kun ei\nosannut kieliä eikä ollut rahaa. Varmaankaan ei tuo outo nuorukainen\nrupeaisi hänen kanssaan mihinkään tekemisiin, sillä siitähän voisi\nkoitua hänelle ikävyyksiä ja vastuksia? Ja jos hän pääsisi pakoon, niin\nsittenhän hän ei voisi koskaan palata sinne, minne hän ikävöi, kotiin.\nEikö hän ollut yhtä orpo missä muualla hyvänsä kuin täällä, vaikkapa\nmaailman vapaimmassa paikassa? Kotona vain oli hänen hyvä olla, siellä\nhän voisi elää vaikka orjanakin, kunhan vain sinne pääsisi... Hän oli\nkuin lapsi, jolla oli ainoastaan yksi hehkuva mieliteko, mutta ei\nvoimia eikä suunnittelukykyä sitä saavuttaakseen.\n\nHän jatkoi matkaansa ohi asuntonsa pitkin tietä, kohti vähän matkan\npäässä odottavaa männikköä. Hän ei ollut huomannut, että äsken hänen\nkujalla mennessään tukahdutettu naisen huudahdus oli kuulunut erään\ntalon pihalta. Naisen kasvot olivat sieltä näkyneet. Nainen oli\nollut kahden vaiheella, yrittänyt jälkeen, mutta siinä samassa taas\nperäytynyt, taas yrittänyt, mutta sitten päättäväisesti palannut\nsintsiin takaisin. Sieltä oli ilmestynyt toinen nainen katsomaan\nkaukaasialaisen jälkeen, katsomaan tarkkaan ja oikein silmiään\nvarjostaen. Hänkin oli sitten mennyt sisään, eikä ollut enää\nnäyttäytynyt. Mies, jota he olivat katsoneet, oli jatkanut matkaansa\nja kadonnut metsän helmaan. Ja taas oli tiellä ollut hetkinen\nhiljaisuutta, joskin odottavaa ja aavistavaa...\n\nMutta pian oli mies palannut jälleen ja silloin oli tuo ensin mainittu\nnainen hiipinyt aidan taakse tien vierelle hänen tuloansa odottamaan.\nJa kun mies oli tullut kohdalle, oli hän hiljaa ääntänyt erään nimen.\nSilloin oli mies seisahtanut ja tarttunut kädellään otsaansa, ikäänkuin\nsuuren ja äkillisen voiman valtaamana, horjahtaen hiukan, seisahtuen ja\nruveten hurjin silmin ympärilleen tarkastamaan. Ja kun hänen katseensa\noli osunut pihamaalla jännittyneessä asennossa odottavaan naiseen, joka\noli samalla kohauttanut huiviaan, näyttäen kasvonsa, ja pannut sormensa\nhuulilleen, oli hän taas horjahtanut, tapaillut henkeään kuin hukkuva,\nummistanut hetkiseksi silmänsä, mutta syöksähtänyt sitten äkkiä\nkartanolle. Mutta nainen oli paennut hänen edellään sintsiin, taaskin\nhiljaisuutta ja varovaisuutta vaatien. Ikäänkuin muina miehinään oli\nkaukaasialainenkin silloin, välinpitämättömästi ympärilleen katsahtaen,\nhänen peräänsä pujahtanut...\n\n\n\n\nVI.\n\nJATKOA TAPAHTUMIIN TSHAINAJASSA.\n\n\n      Jopa joutavan lähetti,\n    Itse lemmon lennättikin,\n    Kiusaksi kovien miesten,\n    Vastukseksi vaivaisien.\n\nKun kaukaasialainen myöhällä jälleen ilmestyi kylän kujalle, oli hän\nkuin muuttunut. Hän vilkaisi tutkien ympärilleen ja lähti sitten\nkiireesti tshainajaan.\n\nKujalla tuli häntä vastaan meluava joukko, joka juuri oli sieltä\njäähyväiskesteistä lähtenyt. Käsi kaulassa miehet kulkivat liepein\nsilmin katsellen maata ja yllänsä kaareutuvaa taivaan lakea. Väliin\nantoivat he kuulua hihkaisun ja hellämielisen laulunpätkän. Häntä he\nnyt kaikin ryhtyivät puhuttelemaan. \"Sinä suruinen veikko\", sanoivat\nhe, \"ota sinä ja juo viinaa, niin virkistyt. Mitä näin allapäin aina\nolet, veliseni; palvelet aikasi nöyrästi, niin jopa pääset kotiin\nmutson luo. Vai onko sinulla mutsoa ollenkaan? Jos ei ole, niin älä\nhanki, älä veliveikkoseni hanki sitä ristiä ja vastusta itsellesi, jos\nsielusi autuus sinulle on rakas, älä, älä...\"\n\nKaukaasialainen sysäsi miehet syrjään, mutta seisahtui, kun näki\nurjadniekan saapuvan paikalle:\n\n-- Lähden kalalle metsälammelle, sanoi hän. Älä kysele minua muutamaan\npäivään. Hyvät kukkokalat tuon.\n\n-- Mutta jos karata aiot, veli? kysyi urjadniekka, vanha harmaaparta\nvakavasti. Minä virkani siitä menetän.\n\n-- Et menetä, vaikka karkaisinkin, naurahti kaukaasialainen. Mutta\nellen tule kolmeen päivään, niin lähetä katsomaan sieltä itäiseltä\nlammelta. Voinhan hukkuakin.\n\n-- Minä luotan sinuun, sanoi ukko. Olet ollut aina rehellinen. Ja jos\nkarkaat, niin oma on vastattavasi.\n\n-- Menkää kotia miehet, sanoi hän sitten toisille, lähtien itse\nvakaasti astumaan pitkin kujaa.\n\nMutta kaukaasialainen lähti tshainajaan.\n\nKun hän pääsi sintsiin, kuului kamarista töminää ja jytinää, ikäänkuin\nolisi siellä ollut paras paini käymässä. Hän kiskaisi oven auki...\n\n-- -- -- -- --\n\nHyökkäys, jonka kuvaaminen on ollut edellisen keskeyttämänä, oli tullut\nniin äkkiarvaamatta, että hän aluksi suorastaan herpautui ja kaatui\ntakaisin vuoteelleen ahdistajansa alle. Mutta tuota herpautumista ei\nollut kestänyt kuin muutama sekunti, kun hän jo tunsi tarmonsa ja\nvoimansa monenkertaisina palaavan. Hänelle selvisi siinä kamppaillessa\nitsetiedottomasti, että nyt oli kerrankin kysymyksessä todellinen\ntoiminta eikä mikään haaveilu, ja raivoisena hän äkkiä riuhtaisi\nkuristavat kädet kurkustaan, hyökäten vastustamattomalla voimalla ylös.\nKovasti voivotteleva Ontrei osoitti sangen ravakkata toimeliaisuutta\ntarraten terveellä kädellään ahdistajaa sääreen ja vetäen häntä\ntakaisin lattialle päin. Niin pääsi hän ylös hankalasta asennostaan, ja\nhänen ensimäinen yrityksensä oli saada pieni revolverinsa esiin, mutta\nsitä hän ei voinutkaan. Vastustaja tuntui aavistavan jotakin sellaista,\nja tarttui tiukasti häntä ranteisiin, koettaen uudelleen saada hänet\nkaadetuksi. Mutta nyt se oli jo turhaa. Painin ja tappelun muistot\npoikuuden ajoilta virkosivat tuossa hetkessä nuoren miehen mieleen, ja\ntöytäten miestä päällään rintaan, sai hän riuhtaistuksi irti vasemman\nkätensä. Kun vastustaja ei sitä enää kiinni tapaillutkaan, saattoi\naavistaa hänen hapuilevan puukkoa vyöltään. Nuorukainen kokosi kaikki\nvoimansa ja suuntasi vasemmalla kädellään, jota hän käytteli yhtä hyvin\nkuin oikeaakin, voimainsa takaa iskun vastustajansa sydänalaan. Mies\nhorjahti, Ontrei heittäytyi samalla hänen jalkoihinsa ja jysähtäen\nkaatui mies lattiaan. Samassa oli myös nuorukainen, hänen päällään,\nmutta ponnahti heti ylös: lämmin verivirta ja kipeä tunne käsivarressa\ntodistivat, että mies oli saanut puukkonsa esille. Ontreikin peräytyi\nja nuorukainen tempasi revolverinsa himoten tyhjentää kaikki sen\npiiput tuohon roistoon, joka oli näin mullistanut hänen hurskaat ja\nrauhalliset ajatuksensa. Mutta ennenkuin hän kerkesi saada asettaan\nampumakuntoon, ja taas ylös päässyt mies ehti uudelleen hyökätä heidän\nkimppuunsa, aukeni ovi ja sisään ryntäsi kaukaasialainen ja hänen\nperässään unenpöpperöinen, isovatsainen isäntä, kannatellen housujaan\nja siunaillen venäjäksi tätä jumalatonta meteliä. Vilauksessa oli\nseinän viereen kyyristynyt rosvo, joka nyt liian myöhään katui tekoaan,\nköysissä, ja arveluttavan keveästi keikkui hän kaukaasialaisen käsissä,\njoka sieraimet ilmaa ahmien tuntui ikäänkuin ottelusta nauttivan. Mutta\nvaikea on kuvata isännän ällistystä hänen nähdessään, kuka oli köysiin\njoutunut. Aivan sanattomana jäi hän mieheen tuijottamaan, saaden\nvihdoin änkyttämällä esiin:\n\n-- Sinä... sinä... sinä koiran poika!\n\nIllalla oli hän maksanut isännälle ottamansa ruoan ja yösijan kymmenen\nruplan kultarahasta. Jo silloin oli hänestä ollut vastenmielistä\nnäyttää niin isoa ja kirkasta rahaa, mutta kun ei ollut pienempää, niin\ntäytyi. Maksaessaan oli hän vaistomaisesti vilkaissut ympärilleen ja\nhuomannut silloin erään punapartaisen, likaiseen mekkopaitaan puetun\nmiehen häntä uteliaasti tarkastelevan. Heti häneen katsottuaan oli\nmies säpsähtänyt ja katsonut toisaalle, mutta silti oli nuorukaiseen\njäänyt jotakin vastenmielistä tunnelmaa. Tuo mies oli tshainajan\npoloinen renki, viinanjuoja kova, jonka oli rahan nähdessään vallannut\nankara ahneus. Hän se oli todellakin ensin hiipimällä saapunut\nmatkalaisten makuukamariin, toivossa, että he olisivat riisuutuneet\nja hän saanut heidän vaatteensa rauhassa tarkastaa, mutta petyttyään\nsiinä toiveessaan, oli hän käynyt välillä vahvistusta hakemassa ja\nsilloin puolihumalassa koettanut tätä aivan summittaista ja suoranaista\nryöväystä. Hän ei ollut tahtonut ketään tappaa, eikä ollut siksi\nvarustautunut puukkoa heti käyttämään, mutta ei ollut muutakaan keinoa\ntiennyt kuin käydä kiinni, kun oli ymmärtänyt Ontrein jo ajoissa\nhavahtuneen. Sanottiin, ettei hän ollut oikein viisas, eikä luihu ja\nvilkkuva katse tuuheain kulmain alta juuri tavallista järjen tilaa\ntodistanutkaan, mutta mitään suoranaisia hulluuden kohtauksia ei\nhänelle tiedetty sattuneen, ellei tätä nyt ollut siksi luettava.\n\nMutta isännän ällistys muuttui pian vihaksi. Käyttäen kaikkia\nkielensä monilukuisia, taitavasti, häväisevästi ja purevasti tehtyjä\nhaukkumasanoja ihmeteltävällä sujuvaisuudella ja vilkkaudella,\nja säestäen niitä silloin tällöin hyvin suunnatulla potkulla ja\nkorvapuustilla, antoi hän miesparan ymmärtää täysin selvästi, minkä\nsuunnattoman vahingon hän teollaan oli hänelle ja hänen liikkeelleen\naiheuttanut. Mitä nyt kannatti enää yrittääkään majatalon pitoa, kun\noli tehty ryöstön ja murhan yritys hänen talossaan? Kukaan ei tietysti\nuskaltaisi astua sinne jalallaankaan, peläten, että se oli murhaluola.\nJa isäntä repi tuon tuostakin tukkaansa yrittäen jopa kaksin käsin\nharoa haiveniaan, ellei housujen putoamisen uhka olisi saanut aina\näkkiä hänen toista kättänsä tukasta liitinkiin. Niin torui tuo\npunanenäinen isovenäläinen, valitellen todellakin hyvästä sydämestään\nsitä harmillista ja surullista onnettomuutta, jonka täten oli hänen\ntalossaan täytynyt arvoisille Suomen vierahille tapahtua.\n\nNuorukainen oli temmannut ikkunan peiton pois ja tarkasti haavaansa\nkädessään. Se oli mitätön ja nenäliinallaan sitoi hän sen\nkaukaasialaisen avulla helposti. Sen tehtyään tarttui hän pelastajansa\nkäteen puristaen sitä lujasti ja kiittäen häntä sydämellisesti avusta.\nNyt, ensimäisiä kertoja elämässään, tunsi hän todella elävää tarvetta\nolla kiitollinen, ja oli samalla ylpeä siitäkin, että oli miehen\ntavoin esiintynyt tuossa vaarallisessa kohtauksessa. Vaarassa onkin\njotakin viehättävää, johtui hän itsekseen ajattelemaan, jotakin, joka\npanee toimimaan miehessä voimia, jotka tavallisissa oloissa eläen\nkokonaan uinuvat salattuina. Esteitä ja vastuksia voittaen kenties\nsaavutetaan paljoa suurempi elämän nautinto kuin alituisessa rauhassa\nja ruusuisessa onnen paisteessa eläen?\n\nMutta Ontrei oli aivan suunniltaan. Nurkassa höpisi hän lakkaamatta\nhospotiaan, aina lyöden otsaansa lattiaan ja vuodattaen runsaita\nkyyneliä. Nyt jälkeenpäin oli hänelle selvinnyt vaaran koko suuruus,\njota hän ei äsken potrasti ja pelottomasti nuorempaansa auttaessaan\nollut joutanut ajattelemaan. Mitä aikoi Jumala lähettäessään heille\ntällaisia koettelemuksia, mikä synti oli heidän sovitettava, kun\nsallittiin murhamiehen käydä heidän kimppuunsa? Säikähtäen huomasi\nukko jo rupeavansa tässä Luojan töitä ja järkkymätöntä maailman johtoa\narvostelemaan, ja sai siitä yhä uutta syytä huokailla ja pomiloida.\nKohta kuitenkin rupesi hänen huomionsa kiintymään rosvoon ja hänen\nisäntäänsä.\n\nMies oli kerrassaan surkean näköinen. Sidotuilla käsillään koetti\nhän suojella itseään isännän korvapuusteilta, itkien ja anoen armoa.\nHänen vaatteensa olivat repaleiset, tukka ja parta takkuiset ja\nauenneesta kaulantiestä näkyi laiha ja likainen rinta. Hartiat olivat\nköyryt, jalat laihat kuin tikut ja sormet paljasta luuta. Syvä sääli\nvaltasi Ontrein. \"Oi ristiveli\", sanoi hän osanotolla, \"mikä saattoi\nsinutkin niin syvälle synnin tielle vaipumaan, mikä sai unohtamaan\nne opetukset, joita sinunkin osaksi on tullut? Onko köyhyytesi niin\nsuuri, että olit pakotettu anastamaan toisen omaa?\" Ja Ontrei nousi ja\nmeni miestä lähempää katsomaan, estäen isännän lyönnit. Kuunneltuaan\nisännän valituksia hetkisen meni hän sitten matkatoverinsa luokse\nruveten käsiään levitellen pyytävällä äänellä selittämään jotakin.\nAluksi ei nuorukainen näyttänyt häntä kuulevan, sillä siksi suurella\nmielenkiinnolla seurasi hän kaukaasialaisen hiljaisella, mutta\nkiihkeällä äänellä tekemiä esityksiä, mutta sitten hän havahtui\nja ymmärsi Ontrein asian. Ukko pyysi, ettei miestä jätettäisikään\npoliisille, vaan annettaisiin koko tapahtuman jäädä sikseen, kun ei\nsiinä kuitenkaan ehtinyt mitään suurempaa onnettomuutta tapahtua.\nSiten säästettäisiin isännältäkin, joka oli asiaan aivan syytön, suuri\nvahinko. Mies ei voinut olla täysijärkinen, senhän näki selvään,\nvaan vähämielinen onneton, joka kaipasi jokaisen kristityn erikoista\nosanottoa. Ei tiedä, mitä Jumala tälläkin teolla on tarkoittanut? Ehkä\naivan erikoisia ja elämällemme tärkeitä seikkoja? Armahtakaamme siis\nmiespoloista.\n\nNuorukaiselle ei tietysti tarvinnut tuota kahdesti sanoa, vaan\nsuostui hän asiaan heti, antaen sen tiedoksi isännälle. Tämän ilo oli\nsiitä vilpitön, mutta vain niin vähällä ei hän silti renki-parkaansa\npäästänyt. Huolimatta Ontrein vastalauseista vei hän hänet rakennuksen\nalakertaan, jossa oli tavallisuuden mukaan karjapiha, sitoi hänet\nsiellä kiinni laen kannatinpylvääseen ja antoi hänelle siinä\ntuppivyöllään niin sydämellisen voitelun, että miehen valitus leikkasi\nsydäntä. Ontrei ei voinut tuota sietää, vaan liikkasi tuohtuneena alas\nrangaistuksen näyttämölle, josta kohta alkoi kuulua hänen ja isännän\nriitelevää äänen hälinää. Mutta koska valitus lakkasi siihen, saattoi\nuskoa Ontrein ihmisrakkaassa asiassaan onnistuneen. Sangen kiihtynyt\nhän taas oli alhaalta palatessaan, mutisten itsekseen ja huokaillen\ntätä julmaa asiaa. Hänellä ei ollut aikaa kuulla, mitä nuorukainen ja\nkaukaasialainen yhä jännittyneemmällä mielenkiinnolla keskustelivat,\nvaan ryhtyi hän kokoamaan vähiä riepujaan, ja panemaan naulapohjaisia\nkenkiään jalkaansa, päästäkseen pian pois tästä paikasta, jossa aivan\nselvästi vallitsi itse saatana ja kaikki hänen menonsa kiusaten ihmistä\npois oikealta tieltä. Joistakin hänen puolinaisista sanoistaan saattoi\ntulla jopa siihenkin murheelliseen vakaumukseen, että Ontrei oli\ntuolla alhaalla isännän kanssa keskustellessaan erehtynyt ihmisrakkaan\nottelunsa kuumuudessa kiroamaankin, -- seikka, joka oli arveluttavan\nraskas teko hänen laatuiselleen. Ymmärrettävää siis onkin, että hän\nlaukku selässä malttamattomasti ovelta toveriansa mukaansa kiirehti,\nottamatta kuuleviin korviinsakaan isännän kiitollisia ja alamaisia\nesityksiä samovaarista ja hyvästä teestä varhaiseen aamutuimaan...\n\nMerkitsevällä katseella hyvästeli vihdoin nuorukainen kaukaasialaista,\njoka lähti huolettoman näköisenä kulkemaan kotiaan kohti.\nPyhiinvaeltajat painuivat myöskin matkalleen, Ontrei raskaasti\nsyntitaakkansa painamana, mutta nuori mies askel keveänä ja mieli\nikäänkuin uudessa vireessä.\n\nEhtoosta ja aamusta oli tullut uusi päivä. Yön keveä usva viipyi\nvielä notkopaikoissa, mutta kunnaat jo kuvastelivat auringossa,\nvälkyttäen tuhansia kastehelmiään. Apilapellolta tuli hiljaisen\naamutuulen mukana imelän makea tuoksu ja pensaista pyrähteli ilmoille\npikkulintuja yöpuultaan. Ilmassa oli tuo ihmeellinen raikkaus, joka\ntekee aamut niin ihaniksi ja kirvoittaa mielen synkästä ja painajaisen\nahdistamana vietetyn yön tukahduttavasta tunnelmasta, antaen aavistaa\nylösnousemuksen ihanuutta.\n\n\n\n\nVII.\n\nSALAPERÄINEN VIERAS JA PYHIINVAELTAJA-NAISET.\n\n\n      Muill' on kansa, ei minulla,\n    muilla maa, minulla korpi,\n    muilla ystävät ylimmät,\n      mulla pitkä umpipolku.\n\nKootessaan ja järjestellessään vaikutelmiaan tämän kuluneen vuorokauden\nvaiherikkaista kohtaloista täytyi hänen itselleen tunnustaa, että\nse oli rikkaampi uusista ja oudoista kokemuksista kuin mitä hänelle\noli pitkään aikaan sattunut. Erinomattain tuotti hänelle tyydytystä\nse, että hän oli vaaran hetkellä voinut tarmolla ja voimalla toimia,\nollenkaan siinä hätäilemättä; oli osoittanut, että hän kyllä\nvaikeissakin kohdissa kykenisi asiaansa valvomaan. Ainoa hermotunne,\nmikä tuosta tiimellyksestä oli jälellä, oli pieni pistelevä värähtely\nyli koko ruumiin, mutta sekin kuitenkin tuntui ikäänkuin hyväätekevästi\nlämmittävän, samoinkuin kylmässä kohmettunut jäsen rupeaa lämmittyään\nmiellyttävästi kauttaaltaan tikustelemaan.\n\nMutta tämä viime vuorokausi oli myös tuonut hänen kokemuspiiriinsä\ntapauksen, jossa kokonaan vedottiin häneen ikäänkuin jonakin aivan\nratkaisevana voimana. Kaukaasialainen oli pyytänyt tavata häntä eräässä\npaikassa tässä matkan varrella, siinä, missä puro leikkaa maantietä,\nmuodostaen viheriän niityn kahdenpuolen. Oikealle puolelle tietä\noli heidän poikettava, kulettava vähän matkaa puron vartta, kunnes\ntulisivat sievään, kuusimetsää kasvavaan notkoon. Siinä oli odotettava\nja sinne tulisi kaukaasialainen häntä tapaamaan ylen tärkeässä asiassa.\n\nTämä se oli saanut hänet äsken tuolla majalassa niin äkkiä unohtamaan\nhyökkäyksen ja sen tekijän. Tätä hän nytkin mietti enemmän kuin muuta.\nMitä saattoi olla miehellä hänelle asiaa?\n\nMutta Ontrei ei sen sijaan tahtonut mitenkään päästä tasapainoon,\nvaan kulki yhäkin vuoroin posmittaen ja vuoroin tyrskien kapeata\npolkuansa, voivottaen samalla toverilleen tapahtunutta onnettomuutta.\nHaava käsivarressa ei ollut kuitenkaan mikään vaarallinen, joten\nOntrei sai viimein kääntää huolensa koskemaan kokonaan asian\ntaivaallis-synnillistä puolta. Mikä alentumus ihmiskunnassa, että\nrauhalliset matkalaiset, joiden tiedetään sitäpaitsi menevän pyhään\nmonasteriin rukoilemaan heidänkin syntejään anteeksi, joutuivat\ntällaisen ilkityön uhriksi! Turhaanko työskenneltiin ihmisten\npelastamiseksi, kun kiusaaja yhäkin teettää heillä tällaisia tekoja!\nKun nousisi haudastaan pyhä Ilja, Vienan apostoli, ja katsoisi kansansa\nsekaan, niin varmaankin palaisi hän takaisin maalliseen haahmoonsa\nuudelleen saarnaamaan parannusta! \"Lähetti luoja toki sen mustilaisen\noikealla hetkellä meitä sen toisen mustilaisen kynsistä pelastamaan...\"\n\n-- Ontrei, menemme levähtämään tänne niitylle. Syödäkin pitää, että\njaksamme taas helteessä astua.\n\n-- Mutta vastahan söimme, veliseni. Emme jouda nyt istumaan, pitkä on\nmatka vielä meren rantaan.\n\n-- Tule pois vain, kyllä ehdimme.\n\nHän vei vastustelevan ukon mukanaan ja saapui pian sovitulle paikalle.\n\nMikä nautinto oikaista erämaan sammalelle! Se on pehmeä ja polkematon,\nviileä ainaisessa rauhassaan. Puron rannalla tuossa silenee maa\nvetreäksi nurmeksi, joka vietellen kutsuu helmaansa lepäämään. Reunansa\non se koristanut orvokeilla, jotka huomaat vasta maahan heittäydyttyäsi\nniiden vienosta tuoksusta, älyät ilostuen kuin äkkiä löydetyn aarteen.\nMutta siemaus korpien ruskeasta suonesta, raudasta ja pohjavesistä,\nsammuttaa janon ja tuo mieleen kuvia ihanista virvoittavista lähteistä.\nLevon ja tyydytyksen tunne valtaa mielen, halu on tähän ainaiseksi\njäädä, viettämään ijankaikkista kesää sen solisevan puron reunalle\nsinne viileään korpeen, sen orvokkia kasvavalle viheriöitsevälle\näyräälle! Sama mahtoi olla tunnelma Herran opetuslapsilla, kun he\nylösnousemuksen vuorella ilostuen sanoivat, että tässä on meidän hyvä\nolla ja tahtoivat tehdä kolme majaa, -- tuollainen äkkiä sydämeen\nvalahtava rauhallisen ilon, intohimottomuuden ja viihtymyksen tunne,\njoka tuntuu ihanalta kuin mielen katkeran soimauksen jälkeen äkkiä\nsaatu omantunnon rauha...\n\nHetken istuttuaan näki hän pensasten lomitse, kuinka maantietä\nvaelsivat hitaasti tuo kaunis neito ja perässä vanha mummo.\n\n-- Ontrei, kääntyi hän sanomaan, me matkaamme noiden kanssa yhdessä. Ne\neivät ehdi meitä paljon jätättää...\n\n-- Menkööt, ärähti ukko kärsimättömästi. Emme lähde heidän kanssaan,\nonnettomuutta siitä vain... Mutta hyvänen aika, nehän tulevat tänne!\n\nUkko kyyristäytyi ikäänkuin vainolaista pakoon, ja kummakseen näki\nnuorukainenkin, että naiset kulkivat hitaasti pitkin puron vartta heitä\nkohti, ikäänkuin jotakin hakien. Tuossa olivat he jo ääressä pensaitten\ntakana, jo taivuttivat niitä hiukan syrjään ja jo säpsähtäen huomasivat\nOntrein, jolla näytti olevan ankara halu piiloutua pensaikkoon kuten\njänis pää edellä. Mutta nuorukaisen huomattuaan lennähti hymy nuoren\nnaisen kasvoille ja venäjäksi kysyi hän, eikö kaukaasialainen vielä\nollut tullut!\n\nNyt lennähti totuuden aavistus salamana nuorukaisen mieleen. Uteliaana\nkääntyi hän kyselemään neidolta asiaa tarkemmin, kun jo tuossa seisoi\nkaukaasialainen heidän edessään, pitkänä ja pulskana, voimakkaana ja\nvarmana, sydämellisesti uudelleen ojentaen nuorukaiselle kätensä ja\ntaputtaen ällistynyttä Ontreita ystävällisesti olkapäälle.\n\n-- -- -- -- --\n\nUkko katsoi vuoroin kaikkiin ja pillahti sitten itkuun. Hänen osakseen\noli kuluneitten tuntien aikana tullut niin monta mielenliikutusta ja\nniin ankara säikähdys, ettei hän voinut tunteitansa ollenkaan hillitä,\nvaan vetisteli syrjempänä, liuhupartansa tutisten. Kyyneleittensä\nlomaan haukkasi hän kuitenkin aina palan kalakukostaan, väittäen\nsillä parantavansa sydänalassaan yhä tuntemaansa heikkoutta, minkä\njohdosta mummo katsoi velvollisuudekseen lähettää hänen puoleensa\neräitä paheksuvia ja arvostelevia katseita, kooten visusti hameensa\nympärilleen ja kaikin tavoin osoittaen, että Ontrei-parka oli sittenkin\nastetta alempaa aatelia kuin hän. Mutta Ontrei ei sitä huomannut, vaan\nvuoroin itki ja teki ristinmerkkejä, välillä taas haukaten, vuoroin\nkirkastettu ilme kasvoillaan hiljalleen kiitteli Jumalaa kaikesta\nja eritoten siitä, että niinkin vähällä oli pelastuttu uhkaavasta\nvaarasta. Vihdoin riisui hän saappaansa ruveten lämmittelemään\njalkapohjiaan nuotion hauteessa, sillä hänen jalkansa olivat\npitkällisestä astumisesta heltyneet; samalla näytti hän surkeasti\nkutistuneen kämpäjalkansa, jossa näkyi suuria arpia. Niin menetteli\nOntrei, vaipumatta silti milloinkaan kokonaan pois tuosta hänelle\nerikoisesta naivin uskonnollisesta sielun tilasta, joka oli hänen vahva\nojennus- ja ohjenuoransa hänen matkallaan sekä maailman että myös tämän\nAunuksen Karjalan läpi.\n\n-- -- -- -- --\n\nSe oli viileä ja kirkas pohjolan aamu, jolloin näiden outojen\nihmisten tarina ensiksi kerrottiin. Vakaina ja hartaina kuuntelivat\nsitä ympärillä synkeän korven kuuset, hiljaa lirisevä puronen ja\nluonto kaikki. Pienen nuotion savu nousi tuskin huomattavana patsaana\ntyynessä ilmassa, kohosi hiljaa kuusen latvojen tasalle, mutta\npysähtyi leijailemaan siihen, ikäänkuin epäröiden, uskaltaisiko\nyrittää ylemmäksi, kohti tuota kullalta kuultelevaa maailman lakea.\nMutta kuusen latvojen tasalla pitivät hyönteiset kiihkeätä karkeloaan,\ntuhatlukuisena parvena sokkeloleikissään kiitäen. Sanotaan: nämä\nomituiset pohjolan hyönteiset, jotka usein kesä-illoin kokoontuvat\nlaskevan auringon loisteeseen karkeloimaan, elävät vain yhden\nvuorokauden; siksi ne leikkivät vimmatulla vauhdilla, pysähtymättä,\nlevähtämättä, keretäkseen karkeloida mahdollisimman paljon, saadakseen\nelää ja nauttia sen, minkä lyhyessä yössä ehtii...\n\nNuori nainen, tuttava tuolta poutaiselta tieltä, kuunteli kertomusta\nnöyränä ja hiljaisena, kuunteli sitä myös vanha mummo, Ontrei\nja nuorukainen, jonka käsi oli siteessä. Mutta kertojana oli\nkaukaasialainen tuttavamme, tummat silmät välkkyen innosta ja\nelämänhalusta. Mikä oli mieheen mennyt? Into hehkui hänen silmistään,\nkäskevä kaiku hänen äänestään, ja suonikas käsi näytti tietävän\nvoimansa. Ja katseesta, joka hellentyen suuntautui tuon tuostakin\nnuoreen naiseen, joka värähti sen polton alla, tuntui alakuloisuus ja\nepävarmuus hävinneen.\n\nSe kaikki oli tapahtunut hyvin kaukana ja oloissa, jotka tuntuivat\noutoutensa vuoksi sadulta. Tuo nuori nainen tuossa väitti, että\nhänen suonissaan virtasi Georgian vanhan hallitsijasuvun verta, ja\nettä hän oli viimeinen, kaukainen syrjähaaran jäännös tuosta muinoin\nmahtavasta suvusta. Kaunis hän ainakin oli. Hyvä Jumala, kuinka hän\nolikin kaunis! Nuorukainen tuijotti häneen taaskin ikäänkuin unelmiin\nvaipuneena, ikäänkuin tyrmistyneenä. Hänen teki mieli langeta neidon\neteen polvilleen ja rukoilla häntä, palvella häntä, julistaa, ettei\nollut maailmassa mikään sen arvoista kuin edes yksi ainoa silmäys hänen\nihanista silmistään, joihin saattoi upota kuin pohjattomaan mereen. Ja\nsitten hänen teki mieli itkeä, valittaa sitä, ettei tämä ihana kukka\nollut katoomaton vertauskuva, joka innoittaisi ihmiskuntaa ihanalla\nmuodollaan ja yliluonnollisella kauneudellaan ikuiseen kamppailuun\nkauneuden puolesta. Hän tunsi sydämessään vuoroin riemua, vuoroin\ntuskaa, vuoroin pursuavaa voimaa ja sanomatonta raukeutta, hän tunsi\naivankuin yhtenä elämyksenä kaiken sen hekuman ja tuskan, minkä\najallinen vaelluksemme ihmiselle tarjoaa...\n\nKertojan ääni tunkeusi hänen unelmiensa joukkoon. Korkealla\nvuoristokylässä oli hän, georgialainen aatelismies, asunut, siellä,\njosta on estämätön näköala alas laakson kaupunkiin, jossa taas eli\nholhoojansa luona tämä neito. Oli riemullista tietää, kun katsoi\nalas laaksoon, että siellä eli hän, joka oli enemmän kuin koko\nmaailma. Siellä etelässä mahtoivat tunteet olla meille viileän maan\nasukkaille aavistamattoman tulisia. Kun lempi käskee, niin totellaan\nja totteleminen on autuus. Ah! syttyä kerran todella, yhdeksi ainoaksi\nihanaksi liekiksi, joka palaisi kuin mahtava polttouhri...\n\nHeidän rakkautensa ei tahtonut tietää mistään esteistä, mutta niitä\nilmestyi odottamattoman paljon. Georgialaisen annettiin ymmärtää sekä\noman heimon että ruhtinattaren holhoojain taholta, ettei liittoa heidän\nvälillään tultaisi sallimaan. Ylpeät veret kuohahtivat, uhattiin,\nkehoitettiin, rukoiltiin, ei mikään auttanut: nuorten päätös näytti\njärkähtämättömältä. Vaikka heitä kuinka olisi vartioitu, tiesivät he\nsilti tavata toisiansa; kun heitä ruvettiin ankarammin vartioimaan,\nsattui väkivaltaisia kohtauksia. Kiihtyneenä antoi hän kannatusta\nasioille, joiden vaarallisuuden hän tunsi, kunnes kaikki päättyi\nsiihen, että hän eräänä päivänä huomasi olevansa vankina kaukana\npohjoisessa...\n\nSilloin kun hänet oli kotikaupungistaan pois lähetetty, oli hän\nosaaottavalta vartialta saanut tietää karkoituspaikkansa. \"Ilmoita se\nhänelle\", oli hän rukoillut, \"ilmoita ja pyydä kirjoittamaan\". Se oli\nhänen ainoa toivonsa näinä vuosina. Aluksi oli hän kirjoittanut kotiin,\nja oli itsekin saanut kirjeitä, mutta ne oli osoitettu viranomaisten\nkautta tuleviksi, eikä niissä puhuttu sanaakaan hänestä. Mitä suvusta\nja ystävistä, mitä heimosta! Niitä ei ole sille, joka elää vain häntä\najatellen.\n\nJa niin oli hän lakannut kirjoittamasta, uskoen, että kaikki oli ijäksi\nhäneltä mennyttä. Epätoivo oli laskeutunut kuolettavana kuin lumivaippa\nhänen mieleensä, ja hän oli vain ruvennut hiljaisesti odottamaan sitä\nhetkeä, jolloin hän pääsisi näkemään edes onnensa raunioita.\n\nOnnellinen se, jonka elämässä on edes onnen raunioita! Silloin tietää\neläneensä ja kokeneensa jotakin, olleensa mukana siellä, missä on ollut\nedes jotakin raunioiksi luhistuvaa, rakennuksia, rikkauksia kentiesi.\nKöyhän tuvan luhistuminen ei herätä suurta huomiota ja sen mukana\nei paljon hautaannu. Ainoastaan voimakkaiden sielujen suodaan kokea\njotakin, vain heillä voi olla suuria ja jaloja henkisiä elämyksiä,\njotka aateloivat ihmisen, olivat ne sitten iloja tai suruja. Mitä\nonnesta, joka on ainaista päivänpaistetta! Olkoon se surua ja myrskyä,\njoka suo jännittää kättä taisteluun, olkoon ottelua tuulen kanssa, että\nsilloin, kun laskemme elämän meren suolavedestä tiukkuvat raajamme\nhetkeksi rannalle, lepo ja pilven raosta pilkistävä päivä tuntuisi\nsitäkin ihanammalta. En tahtoisi olla sunnuntailapsi, huokasi kertojaa\nunelmoiden kuunteleva nuorukainen, vaan tapahtuvan tahtoisin jotakin!\n\nJa niin kuului eräänä iltana, kun maanpakolainen raskaalla mielellä\njälleen palasi polultaan metsän helmasta, jossa hän oli kotimaansa\nkielellä huvikseen metsän puille haastellut, erään talon pihalta hellä\nääni. Se oli samaa kuin olisi maailman onnettomimman osaksi tullut\nyhdellä kertaa kaikki mahdollinen inhimillinen onni, niin suuri, että\npelkäsi sydämen siitä pakahtuvan...\n\nHän ei vieläkään, siinä seistessään ja lemmittyään katsellessaan,\ntahtonut voida uskoa, että tyttö tuossa oli se sama sieltä kaukaa\netelästä...\n\n\n\n\nVIII.\n\nPAKORETKELLE LÄHTÖ.\n\n\n      Sinne lähde, sinne riennä,\n    Luokse Maaria-emosen,\n    Juurelle Jumalan äidin:\n    Äsken kipu kirpoavi,\n    Suru suurikin sulavi.\n\nSuloisen äänen, kuten sanottu, kuuli silloin karjalaisen talon pihalta\nmaanpakolainen mies, ja oli hänen sydämensä onnesta tukahtumaisillaan.\nTuo neito ei ollut kukaan muu kuin äsken maantiellä tapaamamme, ja\nvanha mummo oli hänen imettäjänsä ja toinen äitinsä. Omituinen, raskas\nkohtalo oli saanut neidon näin loitolle isäinsä ja heimonsa maasta\nvaeltamaan, laki, jonka nimi oli rakkaus. Punehtuen hän saneli jatkoa\nja täydennystä sulhasensa kertomukseen.\n\nSanattomassa surussa kuluivat viikot ja kuukaudet sen jälkeen, kun\nhänen lemmittynsä oli vangittu; turhaan odotti hän sanomaa saapuvaksi\n-- ei sanaakaan. Nimettömän kirjeen kautta sai hän vihdoin tietää, mikä\noli hänen sulhonsa karkoituspaikan lähin kaupunki. Odotettuaan yhä ja\nkärsittyään epätoivon kaikki tuskat päätti hän vihdoin ottaa asiasta\nitse varman selon. Niin hylkäsi hän kaikki korunsa ja komeutensa sekä\nläksi vanhan hoitajattarensa kanssa halki Venäjän sulhoansa etsimään.\nSalassa ja mutkateitä, alati piiloutuen, koettaen jättää vääriä\njälkiä eksytykseksi olivat he harhailleet kohti päämääräänsä, tuota\npientä kaupunkia Äänisjärven pohjois-rannalla. Mahtavat voimat olivat\nheitä takaisin hakemassa ja kiinni ottamassa, mutta silti onnistui\nheidän pujotella eteenpäin. Ensi laivalla saapuivat he keväällä\nPetroskoista yli Äänisen kirkkaitten vesien, sivuuttivat vanhan Sungun\nmarkkinapaikan ja laskivat pienen ja ystävällisen kaupungin laituriin...\n\nNuorukaisen aatos seurasi hymyten neidon tuloa Poventsaan. Muistoon\nvirkosi kaunis kesäinen iltapäivä tuossa pienessä kaupungissa.\nNauraen ja ilakoiden oli nuorisojoukko saapunut saarelta Äänisen\nulapalta, jonne oli tehty huviretki, ja mukana oli ollut suomalainen\nnuorukainen, vasta aamulla kaupunkiin tullut. Niin, vasta tullut,\nmutta jo venäläisen neidon silmiin syvään katsonut! Samaan aikaan oli\ntaas saapunut Petroskoista matkustajahöyry, ja sitä vastaan ottamaan\noli kokoontunut koko pikkukaupungin hienosto. Mikä iloinen hälinä\nja eloisuus, vaikka erämaan helmassa elettiinkin! Tuossa naiset\njuttelivat tärkeinä, tuossa venäläiset herrat hyväntahtoisesti löivät\ntoisiaan olkapäille ja hohottelivat isoäänisesti. Tuossa saapui\npolkupyörällä -- kaupungin toistaiseksi ainoalla -- paikalle siro ja\nkäppelä tutkintatuomari, tervehtien oikealle ja vasemmalle kohteliaasti\nkuin konsanaan paras kavaljeeri. Tuossa tuli isokasvuinen, punakka\nja suomalaissyntyinen semstvo-agronoomi, jonka hyväntahtoisuudella\nei ollut pituutta eikä leveyttä, eipä pohjaakaan. Mutta kuin\nlumiaura kinoksessa halkaisi itselleen tuossa tien isovatsainen ja\njättiläiskokoinen, punakasvoinen ja määrättömän veljellinen ispravnik;\nähkien ja tervehtien kohteliaasti joka suunnalle vaelsi hän kuin\nerämaan laiva hiekkameressä rantakioskille, jonka pöydän ääressä -- hän\nsekoitti olueen jäätä, antaen tuon virkistävän juoman valua kurkustaan\nalas suunnattoman pitkinä ja perinpohjaisina siemauksina. Ihana ilta\noli siitä seurannut, häntä tuntematonta suomalaista nuorukaista oli\npidetty joka talossa kuin rakasta sukulaista, ja vallan menehtyneenä\noli hän vihdoin muutaman päivän perästä selvinnyt jo kärsimättömäksi\nkäyneen Ontrein matkaan...\n\nNeito oli asunut kauan Poventsassa ja koettanut salavihkaa tiedustella\nhakemaansa. Paljon oli karkoitettuja täällä, mutta missään ei näkynyt\ngrusialaista. Kului kevät kesemmäksi eikä mitään näkynyt. Meni neito\nmummonsa kanssa silloin kerran rantaan katsomaan laivan saapumista,\nja näki sieltä astuvan maihin parven köyhiä vaeltajia, näöltään\npitkämatkaisiakin. Minne ovat nämä ihmiset matkalla? oli hän kysynyt.\nSolovetsin pyhään monasteriin, oli hänelle vastattu. Ja silloin\noli ikäänkuin salaperäinen ääni hänelle kuiskannut: sinne lähde,\nheittäydy pyhän neitsyn jalkoihin, rukoile häneltä sulhosi vapahdusta.\nEllet sitä sieltä saa, niin on sulhosi pahoin syntiä tehnyt, ja\nkärsii Jumalan lähettämää rangaistusta. Sinne menen, oli hän silloin\nalistuen päättänyt, tuntien samalla sydämessään suloista aavistusta.\nTuona samana iltana olivat he sitten muitten pyhiinvaeltajien kanssa\nlähteneet kulkemaan kohti merta ja pyhää luostaria...\n\n-- -- -- -- --\n\nOi sitä suloista kohtausta pimeässä karjalaisessa sintsissä, niitä\ntulisia syleilyjä ja lukemattomia suudelmia, jotka tuon tuostakin\nsilloin katkaisivat molemminpuolisia selvittelyjä. Kun oli neito\nikävänsä ajamana pistäytynyt pihalle, kuunnellut, katsellut auringon\nvaipumista autereiseen taivaanrantaan, muistellut kadonnutta\nsulhastansa, muistellut tuota vierasta nuorukaistakin, joka heidät oli\ntiellä yhdyttänyt, niin olivat silloin silmät sattuneet mieheen, joka\ntuossa kujalla vaieten ja allapäin oli hitaasti kulkenut. Salamana oli\nsilloin lennähtänyt aavistus sydämeen, niin ihana, että polvet olivat\ntahtoneet herpautua, ja kurkusta oli lennähtänyt ilmoille rakas nimi.\nSe oli totta, hän se oli...\n\nJa hän oli aivan kuin herännyt pitkästä unesta. Pois, oli hän sanonut,\npois lähden täältä. Menemme vieraille maille siksi, kunnes meidän\nsallitaan palata kotiin. Me valloitamme itsellemme onnellisuuden\noikeuden, emme rukoile, vaan vaadimme sitä. Odota minua täällä, lähden\nja kokoan tavarani, karkaamme pois...\n\nMutta tyynnyttyään oli hän ruvennut asiaa järjellisesti pohtimaan. Hän\ntiesi, että karkoitettuja usein yritti paeta yli rajan, mutta että\npako sittenkin harvoin onnistui. Ja nyt hänellä oli mukanaan vielä\nkaksi naista. Ei, asia oli pantava viisaasti alkuun. Mene tshainajaan,\noli silloin neito havahtanut kirkkain silmin häntä neuvomaan, mene\nsinne; siellä asuu suomalainen nuorukainen ja rampa äijä, ehkä ne\ntietävät neuvoa. Ja neito kertoi kohtauksen maantiellä, ja mies muisti\nnuorukaisen tshainajasta. Kiireesti lähti hän sinne...\n\n-- -- -- -- --\n\nKertomuksen loppu oli avomielinen pyyntö: auta meitä, ja siihen yhtyi\nihana silmäpari. Katsottuaan niihin sanoi nuori mies reippaasti, aivan\nmuuta ajattelematta:\n\n-- Autanpa tietenkin, teen kaikkeni!\n\nNyt tuli Ontrein vuoro. Hän oli vihdoinkin päässyt rauhoittumaan,\nnähtävästi kalakukkonsa vaikutuksesta, mutta oli uudelleen menettää\ntasapainonsa, kun kuuli, mihin vaaralliseen yritykseen häntä\npyydettiin. Ankarasti penäsi hän vastaan, mutta oltuaan hetken tuon\nsaman silmäparin vaikutuksen alaisena, rupesi hänkin horjumaan ja\nkynsimään korvallistaan. Mummo tuossa syrjässä tuli uudelleen terävän\nnäköiseksi, mutta lievensi kurttujansa sentään, kun äkkäsi, mikä etevä\nhenkilö tämä Ontrei sittenkin näytti seurassa olevan.\n\n-- -- -- -- --\n\nRaskaasti huoaten nosti vihdoin ukko laukkunsa selkäänsä ja lähti\nhitaasti kämpimään maantietä kohti. Mutta sen sijaan että hän olisi\nlähtenyt pitkin sen leveätä selkää pohjoiseen päin, meni hän suoraan\nsen yli ja rupesi painumaan metsään, kohti länttä ja sen erämaita.\nHämmästyen huomasi tämän hänen toverinsa ja kiiruhti saattamaan ukkoa\ntuosta tilille. Hiukan kiivastuen selitti tämä silloin, että oli\nmahdoton ajatella pääsyä Vienan rantaan näiden karkulaisten kanssa\nmuuten kuin kääntymällä takaisin länteen. Kun pyrittäisiin tästä,\nnäyttäytymättä kellekään, suoraan Ontojärvelle, johon Poventsasta\nsille kulmalle menevä maantie vie, niin ei kukaan arvaisi heitä sieltä\netsiä. Ostettaisiin sieltä karjalaiset vaatteet neidolle, miehelle ja\nmuijalle, joita ei siinäkään kylässä näytettäisi, mentäisiin siitä\ntuttuja teitä pohjoisemmaksi ja sanottaisiin kylissä, että nämä vieraat\novat Ruotsin kansaa Suomesta eivätkä taida meidän kielellä haastaa,\nniin hyvin luultavasti päästäisiin kaikessa rauhassa Kemiin, josta\nsitten pitäisi muuta neuvoa keksiä edelleen. Ja jos ei Ontojärvelle\nyritettäisi, niin mentäisiin vähän etelämmäksi, Seesjärvelle, vanhaan\nPaadenen kylään, josta kyllä saataisiin mitä tarvittaisiin. Onhan nyt\nlämmin vuodenaika ja kalaa voidaan pyytää matkalla, jopa saada välillä\nolevista karjalaiskylistäkin ruoan apua, vaikka niihin ei juuri ollut\nmeneminen, kun ei niissä matkalaisia kesäisin tainnut paljoa käydä ja\nkun eivät olleet valtatien varressa, joten siis saattaisivat epäillä.\nMutta kun edes Ontojärvelle saakka päästäisiin, niin siitä kyllä\nvoitaisiin huolettomammin edelleen matkata. Ankara oli muuten siinäkin\ntyö edessä, sillä mikäli Ontrei tunsi näitä välisaloja, niin olivat ne\nsuuret ja harvaan asutut, paljon veteliä soita ja tiettömiä taipaleita.\nMutta kun päästäisiin pois tämän ensimäisen urjadniekan ja stanovoin\nilmoilta, niin sitten kyllä uskaltaisi jo kylistäkin tien osviittaa\nkysellä, ja niin päästäisiin hiljoilleen eteenpäin. Tuota suurta\nmaantietä ei ollut missään tapauksessa ajatteleminenkaan, sillä johan\nne pian sähkölangallakin ilmoittaisivat meren rannalle Sumaan, että nyt\non semmoinen mies karussa, jotta pankaa kiinni...\n\nOntrei oli selittänyt kantansa vaatimattomasti, joskin hiukan\nnärkästyneellä äänellä, ja nuori mies huomasi pujopartaisen\nseuralaisensa olevan aivan oikeassa. Nyt vasta rupesi hänelle\nselviämään, mihin seikkailuun hän oli antautunut, ja mitkä kaikki\nvaikeudet siinä olivat voitettavina. Huolestuen vilkaisi hän\nseuralaisiinsa, noihin etelän ihmisiin, joilla ei tietenkään ollut\naavistustakaan kulusta näillä pohjattomilla nevoilla ja öiden\nviettämisestä ulkoilmassa nuotiolla, savun ja sääskien seassa.\nHänelle itselleen ei siinä ollut mitään pelottavaa, vaan päinvastoin\nhoukuttelevaa seikkailua, mutta kieltämättä oli asia hiukan toinen\nnäille naisille.\n\nOntrei jakeli määräyksiään. Kaukaasialaisen piti uudelleen mennä\nkylään ja sanoa siellä menevänsä kalaretkelle; piti ottaa mukaan\nkalastusvehkeitä ja ainakin kirves, jollei pyssyä saanut; leipää piti\nmyös ottaa niin paljon kuin epäilystä herättämättä saattoi. Me muut\nodotettaisiin tuolla siintävän vaaran kupeella. Hyvä olisi myös, jos\nsaisi hiukan vihjausta, oliko näillä seuduilla edessä isojakin kyliä,\nvai olivatko, niinkuin Ontrei luuli, harvaan asuttuja. Suolaa ei\npitänyt unohtaa myöskään.\n\nAsian kuultuaan ja päästyään ymmärtämään Ontrein suunnitelman nyökäytti\netelän mies hyväksyvästi päätänsä ja lähti enempää puhumatta. Mutta\nOntrei painui edelleen metsään seurueensa kanssa, tapansa mukaan\nvaivaloisesti kulkien, perässä kaksi naista ja viimeisenä ajatuksiinsa\nvaipunut nuori mies.\n\n-- -- -- -- --\n\nOntreista oli äkkiä tullut se, jonka varaan suureksi osaksi oli jäänyt\nkoko yrityksen onnistuminen. Hän oli nyt retkikunnan kieltämätön\njohtaja, eikä tullut kysymykseenkään, ettei hänen tahtoaan olisi\ntoteltu. Hänellä olikin niin laaja ja perinpohjainen kokemus kaikissa\nulkoelämää koskevissa seikoissa, luontainen vaisto osata oikeaan\ntiettömillä taipaleilla, satakin neuvoa varalla pulmallisen kohdan\nratkaisemiseksi, että piankin ymmärrettiin hänestä ennen muita\nriippuvan, päästiinkö ja kuinka helposti näiden erämaiden läpi teille\nja asutummille seuduille. Tuota pikaa oli hänestä tullut nuoren\nruhtinattaren suosikki, ja itse imettäjäkin taipui leppoisemmaksi,\nvaikka pitikin yhä jonkunmoista epäluuloista rajaa itsensä ja\nliuhuparran välillä. Ruhtinattaren palvelukseen innostui Ontrei\npian, ottaen hänen asiansa omakseen. Mutta milloin tuli kysymykseen\nvoiman ja reippauden antama apu, silloin oli ruhtinattaren sulhanen\nväsymätön. Uupumaton oli hän laittamaan nuotioita ja havuvuoteita,\nuupumaton kantamaan taakkoja, puhumattakaan morsiamestaan, jonka jalat\nusein retken ensi aikoina tahtoivat kieltäytyä emäntäänsä kantamasta.\nVanha mummo taas oli nuoren haltiattarensa naisellisena tukena tällä\nrasittavalla matkalla, alati koettaen rohkaista häntä ja lievittää\nvaivoja. Miten ihmeellisesti muodostuivat nämä kaksi naista koko\nmatkueen huolenpidon ja vaalimisen esineiksi. Vaivaisesta Ontreista\nalkaen heräsi jokaisessa miehessä naisen palvelemisen ritarillinen\nhenki, joka sai heidät ponnistelemaan kaksinkertaisella voimalla.\nMeissä asuu kaikissa jotakin, joka sykähtää iloisesti synkänkin surun\nkeskellä, kun näemme kauniin naisen ja joudumme hänen lämmittävään\nläheisyyteensä. Kuinka hänessä on kaikki sopusuhtaista ja miellyttävää,\nmiten hänen naurunsa on kirkasta, kädet pienet ja silmät loistavat!\nMe aivan mykistymme hämmästyksestä ja sanattomasta ihailusta, me\nkatselemme häntä kuin yliluonnollista olentoa, ja meillä haluttaisi\nnostaa hänet korkealle jalustalle ja ruveta häntä hartaasti polvillamme\npalvelemaan. Ontrei toi ruhtinattarelle hymyillen suolta tuohilipillä\nkarpaloita ja ensimäiset lakat, kaukaasialainen ensimäiset mustikat,\nja hän, nuorukainen, tuohisella kirkasta lähdevettä, jota hän oli\npitkän hakemisen jälkeen tuolta kaukaa kivenkolosta löytänyt. Ja\nyhdessä laitettiin naisille mitä pehmeimmät vuoteet kuusen havuista ja\nkoivun lehvistä, valittiin suojaisimmat nuotion paikat, paistettiin\nmehuisin ahven ja valppaasti öisin valvottiin, ettei tuli vain liiaksi\nriutuis. Sateella luovutettiin heille kaikki vaate, mikä vain saattoi\nsuojaksi olla, lyötiin kirveellä suolle porrasta, milloin vain pieni\nja sievä jalka rupesi liiaksi ja pelottavasti mutaan vaipumaan, ja\nkun väsymys valtasi liian aikaisin ennen yöpaikkaan pääsyä, tehtiin\nhänelle koivunlehvistä paarit ja kannettiin häntä siinä hitaasti\neteenpäin. Ah, kuinka kaunis oli hänen mustankiharainen päänsä, kun hän\npisti sen esiin lehvien joukosta jotakin pienellä suullaan järkevätä\nsanoakseen! Tuntikausia saattoi niin tuossa vierellä tai takana kulkea\naina vain siinä samassa jännittyneessä odotuksessa, että hän vieläkin\nsanoisi jotakin, vieläkin katsoisi kauniilla silmillään ja iloisesti\nnaurahtaisi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKen oli nähnyt Ontrein kolmisen viikkoa aikaisemmin kotikylällään,\nveljensä talon pihalla tai tuvassa konttia tekemässä, ei olisi enää\ntuntenut häntä samaksi mieheksi. Ruumiinvammastaan huolimatta kulki\nhän sitkeästi ja uupumatta, määräillen ja johtaen. Kun iltapäivällä\ntuona ensi päivänä saavuttiin sinne sen siintävän vaaran kupeelle,\nja ruvettiin valmistelemaan ensimäistä yötä taivaan alla, esiintyi\nOntrein johto-asema aivan selvästi. Hänen käskystään mentiin vaaran\npohjois-puolelle, ettei savu näkyisi etelän kyliin, valittiin sieltä\nrinteeltä, louhikkojen lomasta, sopiva yöpaikka, naisille mukavin\nja suojaisin, miehille ikäänkuin sen vartiaksi, ja tehtiin sinne\nnuotiot sekä niiden vierille naisille kotukset ja havuvuoteet. Vähillä\nkeinoilla saikin hankituksi paljon mukavuuksia, kun vain älysi ja\nymmärsi.\n\nVäsyneenä heittäytyi nuori ruhtinatar havuvuoteelleen huoahtaen\nhelpotuksesta ja kiitellen nöyrästi syrjään siirtyvää Ontreita.\nVilkkaalla levottomuudella hän rupesi taas tuhannennenkin kerran\ntänä päivänä kysymään, luultiinko, että tämä pako onnistuisi. Ja\nvastausta odottamatta vaipui hän sitten palaviin rukouksiin, kohta\njälleen levottomana kysellen, miksi ei hänen sulhonsa jo ole saapunut.\nSuloisesti hän sitten taas hätäili, etteihän häntä suinkaan liene\nkiinni pantu tai ruvettu jotenkin hänen pakoaan epäilemään. Niin\nvaihtelivat nuoren naisen sydämessä levottomuus ja tuska, riemu ja\npelko kuin läikähtelevä aalto, ja oudon viehättävää oli nähdä vuoroin\nhänen kyyneleitänsä, ja vuoroin taas hänen nyyhkytyksistä hymyksi\nvaihtuvaa ilmettänsä. Mummo lohdutti häntä sydämellisesti, puhuen kuin\ntuudittaja haastaa lapselleen, rauhoittaen ja kuvaillen tulevaisuutta\nruusuiseksi. Tuo vanha nainen ei enää elänyt itselleen, vaan ainoastaan\ntuolle isolle lapselleen, jota hän seurasi valittamatta vaikka mihin.\n\nOntrei istui vaieten nuotion ääressä, syviin mietteisiin vaipuneena.\nHän oli riisunut saappaat jalastaan ja pannut ne sopivan matkan päähän\ntulesta kuivamaan, oli syönyt kuivan leivänkannikan illallisekseen\nja istui tuossa nyt pää käsien varassa vaieten ja tuleen tuijottaen.\nTuli leikki hänen kasvoillaan ja tihruiset, muutenkin pienet silmät\nnipistyivät vieläkin pienemmiksi valkean kirkkaudessa. Olipa kuin\nolisi ukko ollut suruisen näköinen, kun hän tuossa tulen hauteessa\nkäänteli arpista, vaivaista jalkaansa ja silloin tällöin silmäsi\nkuivettunutta kättään. Mitä muisteli hän ja ajatteli? Hänen sitten\nalkanut iltahartautensa, johon ujostelematta yhtyivät kauniilla\nvakavuudella ruhtinatar ja mummo, oli taaskin erikoisen palavaa.\nUlkoa opitut rukoukset jäivät vähemmälle, ja karjalankielinen supatus\ntodisti, että hän rukoili noin ikäänkuin omintakeisesti menestystä\ntänä päivänä alotetulle seikkailulle. Hän tahtoi olla kuin pyhä\nSosima, jonka samoin oli hänen matkallaan saarelle kohdannut outo\nmies, joka oli pelastusta vaatinut. Kun pyhimys kerran oli saattanut\nmatkansa keskeyttää, niin kuinka ei sitten hän, vaivainen, sitä\ntekisi! Ehkä tämän vieraan maan neidon ja hänen sulhasensa pelastus\noli Jumalan juuri hänelle suoma erikoinen tehtävä, jossa hän sai\nosoittaa tahtovansa tulla hänen armostansa heikkojen voimainsa mukaan\nosalliseksi? Riemullinen lohdutuksen ja vakaumuksen tunne valtasi\nhänen mielensä, ja ilostuen liikkasi hän ruhtinattaren nuotion äärelle\nvaillinaisella kielitaidollaan hymyilevältä neidolta tarkemmin heidän\nasioitaan tiedustelemaan.\n\nSilloin kajahti äkkiä aivan heidän läheisyydessään huuto, ja nopeasti\nkarkasi nuorukainen jalkeille. Pelon kiljahdus katkaisi naisten ja\nOntreinkin keskustelun, kunnes näreiköstä nuotion ääreen ilmestyvä\nkaukaasialainen iloisella tervehdyksellään hälvensi levottomuuden,\nheittäen maahan raskaan taakkansa. Hänen matkansa oli onnistunut hyvin,\nja erikoisella tyytyväisyydellä näytti hän nuorukaiselle -- kivääriä,\njonka tämä tunsi vanhaksi tutuksi. Se oli \"Berdan n:o 2\", joita Venäjän\nkruunu täällä möi halvasta hinnasta karjalaisille karhujen hävittämistä\nvarten, jotka viime aikoina olivat taas ruvenneet tuottamaan suurta\nvahinkoa karjan tappamisella. Urjadniekalta itseltään, niin sääli kuin\noli ollutkin pettää tuota kunnon vanhusta, joka oli aina koettanut\nhänen kohtaloaan lievittää, oli hän saanut kiväärin lainaksi sillä\nverukkeella, että sattuisi vielä karhun kohtaamaan kalaretkellään. Kun\nse veruke oli näillä seuduilla hyvin luonnollinen, oli ukko kiväärin\nja joitakin patruunia lainannut. Tämä oli nuorukaiselle hyvin tuttua,\nsillä Poventsassa olivat iloiset ja hyväntahtoiset semstvovirkamiehet\nhänellekin tarjonneet samallaista asetta kruunun siitä vaatimasta\nhinnasta, ja tiesi hän todellakin näihin aikoihin karjalais-kyliin\nnäitä aseita levitetyn. Tuntuipa turvalliselta, että oli mukana näissä\nerämaissa ase, jolla voi pahimmankin pedon lannistaa.\n\nNeidon ja miehen hellää tervehdystä ei hän sietänyt nähdä, vaan\nkääntyi pois. Hänen sydämeensä pisti outo tunne ja hän tunsi, että\nhänen sielustaan ei sittenkään kokonaan lähtenyt pois se ihana kuva,\njoka oli sinne sattuman harvinaisesta ja merkillisestä oikusta näinä\nviime vuorokausina tunkeutunut. Pois kääntyessään näki hän Ontrein\nitseään tarkastavan ja tulevan vihdoin hänen nuotionsa ääreen, siihen\ntuttavallisesti viereen istahtaen.\n\n-- Nukkumaan rupeamme, veliseni, sanoi hän ystävällisesti.\n\n-- Uni karttaa silmiäni, vastasi nuorukainen.\n\n-- Hyvään omaantuntoon saapuu se kuin lääke.\n\n-- Kerro Ontrei, missä olet menettänyt jalkasi ja kätesi. Mistä ovat\nnuo suuret arvet ja mistä yksinäinen elämäsi?\n\n-- Köyhän elämän arvet eivät sinua, veliseni, huvita, ja minunlaisen\nkäsivarsi on luonnollisempi kuivana kuin vetreänä.\n\n-- Älä kiusaa minua, vaan huvita puheellasi. Sanasi, tiedän sen\nkokemuksesta, tulevat rauhallisina ja nöyrinä, matalalla äänellä ja\nsyvältä sydämestä. Hermoilleni ovat ne kuin rauhan sanomia. Kuuntelen\nyksinkertaista puhettasi mieluummin kuin maailman parasta taiteilijaa.\n\nSavu palloili patsahana kohti kuulakasta taivasta tänä kesäisenä\nyönä, jolloin nuorukainen sai kuulla Ontrein tarinan. Kukapa ei\nmielellään sitä kuuntelisi, sillä kertoilihan ukko siinä nuoruutensa\nkäänteentekevästä tapahtumasta, josta kuvastui inhimillisen elämän\nvaiherikas kulku ilojen ja surujen, onnen ja onnettomuuksien välillä.\n\n\n\n\nIX.\n\nONTREIN TARINA.\n\n\n      Vieri aikoa vähäisen,\n    päivä paistoi, pälvet nousi,\n    hanget suuretkin sulivat;\n    ei sula sydänten routa\n      pimeässä veljespirtin.\n\nOntrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista\nmuista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne\nmutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme\npeninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa,\nniin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon\nsijaa jäänyt. Tuolla mäenharjalla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo\nkarjalaisten kylien surumielinen puistikko, \"kuusikko\", jossa tummassa\nvarjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä\npaikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään.\nMihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä\nsai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa\nkaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, lehdet ja neulaset\nkerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut tihensivät\noksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin, sammal paisui\nupottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa sanottiin, noitten\nrakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien tuulosien tuutiminen,\nkultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien aamuisien toivossa...\n\nKylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä\nmoniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat\nruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot\nolivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin\njärvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea\nveden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi\nkesäinen tuulen puuska tai pilven varjo kuin järven pinnalla, aaltona\neteenpäin ajautuen.\n\nOntrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt\ntulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman\nveljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan\nsijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen\nja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja\ntämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla\nkunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä\nhänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä\nkiitollisuuden velassa.\n\nOli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi.\nIsä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha\nVäinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli\neräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa\nkuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille\ntoivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet\nkuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat\nruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.\n\nEletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee\nvanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla\nemännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan\ntoivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta\nei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut\ntotta tehdä.\n\nOntrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään.\nHän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen\nhaastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen\nkuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:\n\n-- Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!\n\n-- Ylen...\n\nNiin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta\nei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä.\nMutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään\nkosiorahaa naapurin pöydälle.\n\nNuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta\nkaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia\nkosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei\nottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut,\nniin oli hänellä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli\nkuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa,\nei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota\nrakasti!\n\nEihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikä\nOutikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä?\n\nVarmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut\ntyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja\nollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän\nollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli\nhän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen,\nja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti\nja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään.\n\nMutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti\nhäntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon?\n\nSe oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle.\nHän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään\nmättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen juuttui. Siitä\nkun sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret\nnauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin\ntuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että\nälä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta\ntoinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut,\nniin en olisi mennyt... nyt jo kävin kosiolla eikä tyttökään vastaan\npannut...\n\n-- Mitähän Outi mahtanee sanoa?\n\nHän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy.\nEipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän\ntoki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.\n\nOvi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle,\nkatsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja\npoistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.\n\nTaas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen\nsintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä\nhyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti\nhän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heiluttaa ja viittaa\nluokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee\nkotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja\nkatkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään\nja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä\näänellä:\n\n-- Asia on selvä, vai?\n\nOntrei joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen\nkummastuen ja pysähtyy:\n\n-- On sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?\n\n-- Mitä sanoi Outi?\n\nÄänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei\npysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken\nvaitiolon jälkeen vastasi hän:\n\n-- Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, -- tietenkin myöntyi\ntulemaan...\n\nJa silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena\npenkille.\n\n-- Miksi et sanonut sitä ennen?\n\nSyksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin.\nSanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille\nselvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän\nveljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka\noutoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat\nnäkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta\nvaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään\nkiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä\nkallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli\nhänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla\nja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään\nkuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle.\nKaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää\ntahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili\nmielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki\nsaneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi\nnyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa,\nvoimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on\npeto väkevä kuin karhu, -- tämän kylän väkevin?\n\nOntrei istui pää käsien varassa kauan, mutta nousi sitten.\n\n-- Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten\ntyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin.\n\nHän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä\nikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen\nmielialaan olikaan se päättynyt!\n\nOntrei vältteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään\nratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä\nsynkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja\nasiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan.\nTästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja\nnuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja\nviha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa\nja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä?\n\nPian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki\nerehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin\nuhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella.\nOntrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa\nkeskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin\ntytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö\noli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän\nei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi\nhäitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä.\n\nTalvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotia, mieli\nsynkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli ruvennut\nhänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain onnensa\nryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä iltana\nelävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä luovuttaisi, ei\nvaikka siinä autuus menköön.\n\nHän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui\nnarahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut\nmitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata.\n\nHiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein\nhaahmo penkiltä tilaltaan Jumalan-kuvan alta. Tasainen huounta osoitti,\nettä hän nukkui.\n\nKamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla\nihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi\nsalpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan.\n\nHän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset\nnytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys\npurkautui väliin ulos huokauksena.\n\nJyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen.\n\nSilloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä.\n\nHän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi\nvain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti.\n\nJa veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään\noli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen\nposkilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte\nkatosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa\nedessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen\nyhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä,\npistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien\nsalaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut\nsilmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne\nsilti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen\nsydämeen syvälle ja vastustamattomasti.\n\nJyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen\nraskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti\nhuoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut\nmitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin\nrauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka\ntärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta...\n\n-- -- -- -- --\n\nRaskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki\nilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin\nrinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne\nkokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut.\nUudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä.\n\nHe eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet,\nei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli\njäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän\nsovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet\ntoisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä\nteki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin\nhäät vietettäisiin vappuna, -- sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten\nOutin isän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten\nmennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman\nja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä\nsilloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä\nhereät itkunsa.\n\nVeljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana.\nLatu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä\nkorkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään.\nOntrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan.\nVaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli\njo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana\nulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä\nkimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin\nkevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin\niljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa.\n\nOntrei ei katsonut veljeensä, mutta tiesi tarkalleen minkä näköinen\ntämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha,\nkaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä.\nHiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt,\noli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa\nhänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jälessään pyssyineen\nhiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei\nollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden\nantautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa\nsitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaiden veljesten\nsuhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli\nkentiesi siltikin todistanut toista... Miksi hän ei sittenkin luopunut\nOutista ja talosta sekä antanut niitä molempia Jyrkille? Siksi,\nettä hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia niin yli-inhimilliseen\nuhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä rinnalla syrjään sysätyksi,\nhänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla rakkaudella kuin kentiesi\ntuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen. Miksi oli juuri silloin,\nkun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä rikkaimpana, hänelle\npantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi ei häntä rakastanut.\nRakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein tuntemaan, rakastaisi,\nkun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja tulisella lemmellään\nopettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän ei saattanut luopua\ntästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän hän voinut luopua\nelämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin, täytyisi hänen antaa\nhänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon vaadittu, hän ei jaksanut\nsellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli nuori ja ylpeä ihminen\nhänkin...\n\nTätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut\npäästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä\nahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että\nveli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä\nkaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta\nkertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan\nleikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja\nhyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan\nkatkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys.\n\nHän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä\nselästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä\njuolahti hänen mieleensä kumma ajatus:\n\n-- Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos\nminä voitan, niin pidän ne itse.\n\nKuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen.\nOli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi\nja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka\nkummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.\n\n-- Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.\n\nMutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään:\n\n-- Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä\nasia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä\ntyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille,\nettä lakkaa riita. Aika haavat parantaa.\n\nKiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja\näkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan.\n\nKalliimpaa palkintoa ei liene monelle kilpasille käyvälle ollut tarjona\nkuin tässä äänettömässä ja sitkeässä ottelussa, jota vain erämaan\nsäikähtyneenä pakeneva otus oli todistamassa. Siinä oli saavutettavissa\nse, mitä ihanaa ihminen voi kuvitella rakkautensa esineen omaksi\nsaamisesta, ja siinä oli myös tämä kaikki kadotettavissa. Siinä oli\nkysymyksessä veljenrakkaus ja pako kotikylästä kauas outoon maailmaan,\noli ratkaistavana, astuitko ijäiseen yöhön tai onnen päiväpaisteeseen.\nJa ottelu ei ollutkaan leikkiä, vaan pantiin siinä liikkeelle kaikki\nvoimat, mitä suinkin kahdesta nuoresta ja sitkeästä ruumiista saatiin\npuristetuksi. Kauan kesti taistelua, kunnes viimein Ontrei kalpeana\nkysyi:\n\n-- Tunnustatko paremmaksi?\n\n-- Tunnustan.\n\n-- Heitätkö tytön rauhassa minulle?\n\n-- Heitän.\n\n-- Lähdetkö kylästämme?\n\n-- Lähden.\n\nOntrei nousi huohottaen, mutta Jyrki jäi itkuun purskahtaen, kalpeana\nja väsyneenä paikalleen makaamaan. Häntä ei oltu koskaan vielä niin\nperinpohjin masennettu, ei niin rautaisessa ja tukahduttavassa\nsyleilyssä rusennettu kuin nyt; hän ei ollut koskaan aavistanut, että\nOntreissa piilivät niin suuret ja niin valtavan sisun hallitsemat\nvoimat. Ontrei oli etevämpi häntä kaikin puolin, sekä ruumiillisesti\nettä henkisesti, ja ansaitsi tytön jos kukaan. Mutta silti ja juuri\nsen tähden oli hänen surunsa ja tuskansa yhä suurempi ja polttavampi,\nvaikka hän kohtaloonsa alistuen tunsikin, ettei hän enää koskaan\nvoisi surunsa lisäksi yltyä siihen sammumattomaan vihaan, jolla hän\noli viimeajat sieluansa virkistänyt. Sen oli Ontrei taittanut samalla\nkuin äsken hänen selkänsä tuossa käsivarsiensa välissä, johon Jyrki\noli luullut kuolevansa, kunnes antoi selkänsä ja mielensä murtua. Hän\noli väsynyt ja onneton, ihminen, jolta on hänen onnensa riistetty ja\njoka ei löydä mitään muuta mahdollisuutta elämänsä jatkamiseksi kuin\ntäydellisen kohtaloonsa tyytymisen. Raukeana ja sanatonna makasi hän\npaikoillaan, viileän tuulen hyväillen silitellessä hänen hiostunutta\nruumistaan.\n\nOntrei puki mekkonsa ylleen ja nousi tyynenä suksilleen. Hän tunsi\nkyllä tyydytystä niinkuin ainakin voiton jälkeen, mutta samalla täytyi\nhänen sittenkin ikäänkuin salaisimpana pohjatunteenaan itselleen sanoa,\nettei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen. Olipa niinkuin olisi kaukaa\nhänen sielustaan epäselvänä, ja kuitenkin selvänä, tunnustettuna, mutta\ntaasenkin kiellettynä, soinut sana, että parempi olisi ollut, jos Jyrki\nolisi voittanut.\n\nSe tunnelma hillitsi häntä. Siis mitään ratkaisua ei tulisikaan\nsiitä, että hän naisi tytön ja Jyrki poistuisi kauas pois? Olisiko\nainoa ratkaisu vain siinä, että Jyrki saisi tytön? Mutta eikö hänen\nrakkaudelleen silloin tehty samaa vääryyttä kuin nyt Jyrkin? Miten on\nmeneteltävä? Kuinka oli saatava onni kaikkien osaksi? Oi Jumala, tätä\ntuskaa!\n\nOli aivan kuin olisivat hänen sielunsa silmät auenneet näkemään\ninhimillisen kohtalon raskautta yleensä, kun hän katsoi tuohon maahan\nmasentunutta veljeänsä. Hän alkoi ymmärtää, ettei ruumiillisilla\nvoitoilla ole mitään merkitystä tällaisten asiain ratkaisussa, vaan\nettä jos ne ovat ratkaistavissa, se tapahtuu sydämessä. Ja tuntui\nsielusta sitä ajatellessa kuuluvan lohdutuksen ääntä, joka kehoitti\nuskomaan sellaisen lopputuloksen mahdollisuuteen.\n\nJyrki ei ollut huomannut Ontreista muuta kuin että hän kauan seisoi\nsiinä vaiti, suksisauvoihinsa nojaten. Sitten potalsi hän sivakkansa\nliikkeelle lähtien laskemaan vinoon alas vaaran kuvetta, jarrutellen\nsauvoillaan. Silloin Jyrkikin nousi, valmistautuen lähtemään jälkeen.\n\nVaaran juurella oli tiheäkuusinen korpi, jossa vielä oli lumi vahvoina\nnietoksina. Siellä täällä pisti esiin sammaleinen ja imarteita kasvava\nkallion lohkare. Saavuttuaan vaaran alle, kääntyi Ontrei katsomaan\ntaakseen, eikö Jyrkiä jo ruvennut kuulumaan. Kun ei kuulunut, jäi hän\nsiihen hetkeksi odottamaan, ajatuksissaan pistellen keihäskärkisellä\nsauvallaan lumikinokseen ja vaistomaisesti ikäänkuin kammoksuen korven\nsynkkää tiheyttä ja korkeata juhlallisuutta. Nuo äskeiset raskaat\najatukset yhä lisäsivät sitä ikävän ja uhkaavan onnettomuuden tunnetta,\njoka hänen mieltään painoi.\n\nEi koskaan tiedä ihminen kohtaloansa, ei mitä edessä on!\n\nÄkkiä tuntui siltä kuin olisi maa hänen jalkainsa alla ruvennut\nliikkumaan. Kerkeämättä ajatella mitään tunsi hän kohoavansa ilmaan\nja sitten kaatuvansa taaksepäin. Jalkoihin kiinnitetyt sukset estivät\nhäntä äkkiä pääsemästä ylös, ja ennenkuin hän oli kerennyt niistä\nselviytyä, oli jo musta, hallava karhu kuin heinäruko hänen päällään.\nHätä purkautui kipeänä parkaisuna ilmoille, yhtyen karhun kumeaan ja\nkiukkuiseen mörinään.\n\nSittemmin hän muisti senkin, että karhu oli ensin, korjuultaan\nkohottuaan, ikäänkuin unisena noussut kahdelle jalalle ja katsonut\nympärilleen, muljauttaen ruskahtavia silmämuniaan. Sitten se oli\nmörähtänyt kumeasti ja nähnyt hänet; hän muisti katsoneensa karhua\nsuoraan silmiin ja tunteneensa, että se oli ilkeällä mielellä. Se oli\nkääntynyt häneen päin, puraissut häntä ensin jalkaan ja sitten aivan\nheittäytynyt hänen päälleen.\n\nHän ei ollut koskaan osannut arvata, että ruumiillinen runteleminen\ntuottaisi niin kauheita tuskia. Nyt, kun karhu upotti pitkät ja\nkeltaiset kulmahampaansa saappaan läpi hänen jalkapöytäänsä, tiesi hän\nsen. Hän aivan kuuli luitten rusahduksen ja tunsi suunnatonta, pistävää\ntuskaa, joka oli kuin olisi kuolema hänen jalkaansa tarttunut.\n\nHän koetteli tapailla puukkoa käteensä, mutta ei ehtinyt saada, sillä\nhänen selälleen kaatuessaan oli tuppi jäänyt hänen allensa. Ja siinä\ntuokiossa oli kontio jo hänen päällään. Hän ummisti silmänsä, ettei\nhänen tarvitsisi nähdä pedon ruskealihaista kitaa ja ilettävän ohutta\nkieltä sekä keltaisia, mutta kärestä teräviä kulmahampaita. Hän tunsi\nvain, että jotenkin oli hänen suojeltava itseään, ja muistaen vanhan\nneuvon pisti hän kätensä pedon kitaan niin syvälle kuin voi. Hän muisti\njälkeenpäin, kuinka häntä oli tuo niljakka kita ilettänyt, mutta kuinka\npeto oli samalla ruvennut vetämään päätään taaksepäin ja tapailemaan\nhänen kättään hampaittensa väliin, ilman puutteessa yhä enemmän\nraivostuen. Painaen häntä maahan käpälillään saikin se äkkiä päätään\ntaaksepäin nykäisemällä kädestä hyvän otteen, puraisten niin että luut\nnauskivat ja veri vuoti virtana hampaitten lomitse. Sitten tuntui äkkiä\nolkapäässäkin ankaraa tuskaa, hän parkaisi taas vihlovasti ja heitti\npäätään sivulle päin.\n\nEnnen pyörtymistään muisti hän nähneensä, vaikka ei sitä silloin\ntajunnut, Jyrkin tulevan aivan lähellä pyssy kädessä. Veljesten katse\noli sattunut yhteen. Ontrei ei ollut huutanut, oli vain taaskin\ntuijottanut veljeensä niin kuin silloin yöllä, mutta nyt älyttömästi,\nsilmissä hurja ja houraava ilme...\n\nKun Jyrki vielä vaaran laella viipyessään oli kuullut alhaalta korvesta\nOntrein parkaisun ja karhun mörähdyksen, oli hän käynyt vuoroin\nkylmäksi, vuoroin kuumaksi. Sitten oli hän kaksin käsin tarttunut\npäähänsä ja aivankuin ahdistuksen vallassa huutanut: pois, pois...!\nKiireesti oli hän temmannut pyssynsä ja syöksynyt suksilleen Ontrein\nladulle.\n\nSalamana vilahtelivat aatokset hänen aivoissaan ja saatana pani kaikki\nvoimansa liikkeelle näinä muutamina sekunteina, jotka olivat koko\naikana kysymyksessä. Tuossa on Ontrei karhun alla edessäsi, älä mene\navuksi. Karhu lopettaa hänet varmasti, ja silloin on sekä tyttö että\ntalo sinun. Sinä olet viaton. Et ehdi apuun. Katso, karhu jo puree\nhänen kättään ja raappii olkapäätä. Hetkinen vielä ja silloin on kaikki\nohi, odota, malta, älä mene...\n\nJyrki ei kuitenkaan viivytellyt, vaan kiiruhti veljensä avuksi,\nvaikkakin vavisten koko ruumiiltaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuo\nhänen äsken kärsimänsä nöyryytys ja ikuinen onnen menetys häntä\nikäänkuin kohottanut ja tehnyt hänet kykenevämmäksi kuin ennen hyviin\ntöihin. Kumma kyllä hän ei nyt ajatellut veljeänsä katkeruudella, vaan\nrakkaudella, ollenkaan lainaamatta korvaansa kiusaajalle, jonka äänen\nhän sydämensä salaisesta sopukasta selvästi kuuli. Hänen järkensä --\nniin muisti hän jälkeenpäin -- askarteli enimmäkseen siinä, osaisiko\nhän kiihtyneessä mielentilassaan ja hengästyneenä ampua niin tarkoin\nkuin tässä piti...\n\nMutta kun hän näki Ontrein katseen ja luki niiden sammuvasta ilmeestä\nkuolemaa, epäluottamusta ja epäilystä häneen, veljeensä, sai hän\näkkiä aivan ihmeellisen hermorauhan. Hän tunsi aavistaen, että nyt\njos koskaan oli vasta hänen elämänsä käännekohta, nyt oli hänellekin\nannettu tilaisuus osoittaa, että hän todella ansaitsi Outin ja hänen\nrakkautensa... Hän lähestyi koettaen valita parempaa puolta, josta\nvoisi ensi kerralla saada sattumaan hengenviepään paikkaan, mieluiten\ntuohon etujalan taakse.\n\nKaikki tämä oli tapahtunut sangen lyhyessä ajassa. Säikähtyneenä ja\nuteliaana Jyrkin huudoista kohotti karhu päätänsä katsellen kiiluvin\nsilmin tulijaa. Kylmäverisesti tämä lähestyi lähestymistään, kunnes\nkarhu vihastuneena ärjäisten kohosi istumaan, hurmeen valuessa kuolana\nsen ikenistä. Silloin lensi myös pyssy -- pieni talonpoikainen \"suusta\nruokittava\" -- Jyrkin poskelle. Muutaman sekunnin näkyi sen suu hiukan\ntäräjävän ja ampuja veti henkeä ikäänkuin lääpästyneenä, kunnes pyssy\näkkiä vakaantui aivankuin ruuvipenkkiin. Nyt oli jyvä kolossaan ja\nsydäntä kohti...\n\nTuima paukaus herätti kiiriskelevän kaiun vaaran kylestä ja Jyrki\nryhtyi ihmeellisen nopeasti ja kätevästi asettaan uudelleen lataamaan.\nIkäänkuin väristys kulki karhun ruumiin läpi ja jonkunmoinen sanomaton\ntuskallisen ja hätäisen kummastuksen ilme oli sen villissä katseessa\nvilahtavinaan, ja jo ennen kuin Jyrkillä oli pyssy uudelleen poskella,\nvaipui peto kuolemantuskaisella ynähdyksellä läjään Ontrein päälle,\npehmeästi kuin heinäsäkki. Tainnoksissa hänen allaan oli Ontrei ja\nsielun tuskiensa ja vaaran jännityksen murtamana vaipui hangelle myös\nJyrki.\n\nSuksien kahina hangen pinnalla herätti hänet. Se oli Outi. Kauhun ilme\nkasvoillaan kiiruhti tyttö Ontrein luo ja ryhtyi reippaasti, nähtyään\nkarhun kuolleeksi, sitä hänen päältään pois vääntämään. Nyt meni\nJyrki avuksi. Outin silmissä välähti pelkäävä ja kysyvä katse, mutta\nJyrki vastasi siihen rauhoittaen viitaten haavaan karhun kylessä ja\npyssyynsä. Ilon välke vilahti silloin tytön silmissä, mutta nähtyään\nsitten Ontrein rikkipurrun käden, revityn olkapään ja jalan, josta\nveri norona tippui, kävi kaikki hänelle liian raskaaksi ja hän vaipui\nOntrein rinnalle nyyhkyttäen.\n\n-- -- -- -- --\n\nKauan sairasti Ontrei elämän ja kuoleman rajalla.\n\nHänellä olivat kestettävänä sekä ruumiilliset että sielulliset tuskat\nja parannettavana syvät haavat. Haavakuumeessa houraillessaan puhui hän\nlaajasti ja sekavasti rakkaudestaan, Outista ja veljestään, valittaen\nkohtaloaan ja rukoillen oikeata ja onnellista ratkaisua Jumalalta.\nPunehtuen kuunteli sitä häntä uskollisesti ja uupumatta hoiteleva\nOuti, kuunteli Jyrki, allapäin ja suruisena. Hän oli ollut veljelleen\ntämän onnettomuudesta alkaen veli. Kaukaa, monen päivän matkan päästä,\noli hän käynyt kysymässä lääkäriltä neuvoja, oli hankkinut lääkkeet\nja opettanut Outia hoitamaan Ontreita aivan samalla tavalla kuin se\nystävällinen nuori lääkäri oli hänelle kädestäpitäen ja osanotolla\nnäyttänyt. Hän oli kertonut tuolle lääkärille avomielisesti kaikki ja\nkysynyt häneltä neuvoa itselleenkin, surulleen ja sitä, mitä hänen\npitäisi tekemän. Siihen ei ollut lääkäri osannut sanoa muuta kuin että\nOntrei oli ensin hoidettava terveeksi. Ehkä asia siitä sitten isestään\nselviäisi.\n\nKyllä oli Outi tuossa vuoteen vierellä liikkuessaan miellyttävä.\nTummahko tukka, ruskeat silmät ja verevät posket. Ontrein silmät\nseurasivat häntä kaikkialle. Kuta paremmaksi Ontrei tuli, sitä vähemmän\noleskeli Jyrki tuvassa.\n\nMistä oli Outi arvannut lähteä salolle veljesten jälkeen ja tulla apuun\njuuri sopivimmalla hetkellä!\n\nHän oli askarrellut kotonaan kuten ennenkin, eikä ollut vielä aamulla\ntiennytkään veljesten lähteneen salolle. Vasta tuossa puolenpäivän\nrinnassa oli hänelle äkkiä tullut halu tavata Jyrkiä ja hän oli\nsalavihkaa juossut naapuriin. Mutta siellä olikin ollut Jehkosen akka\nkotimiehenä, ja häneltä oli Outi kuullut veljesten matkasta.\n\nHänen sydäntään oli silloin oudosti hiipaissut ja silmissä oli\nväikkynyt sinistä usvaa. Allapäin ja miettien oli hän palannut kotiaan.\n\nOuti tiesi tarkkaan, missä kiusauksessa Jyrki oli, sillä tämä oli\nsellaista peläten siitä joskus hänellekin kautta rantain maininnut. Hän\npelkäsi ja aavisti pahaa.\n\nSilloin -- mahdotonta selittää miten -- kuuli hän äkkiä, juuri\nleivinlapiolla leipää uuniin kantaessaan, aivan selvästi hätäisen\nhuudon: Outi!\n\nÄäni oli kirkas ja niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä. Se kuului\nikäänkuin hyvin korkealta tai rupesi sitten korva itsestään niin\nsoimaan, mutta kuului se vain. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja oli\npudottaa leivän lapioltaan. Saatuaan sen kuitenkin pahojen aavistusten\nvaltaamana uuniin viedyksi, oli hän aivan kuin hengästyneenä painanut\nsydänalaansa ja sitten seisahtunut ikäänkuin kuuntelemaan. Hän ummisti\nsilmänsä ja odotti.\n\n-- Outi! kajahti se uudelleen ihmeellisen kirkkaana, joskin kaukaisena\nja ohuena, aivankuin ääni olisi uduksi hajautunut. Mutta siinä oli\nsamalla jotakin pyytävää, jopa käskevääkin, joka teki tytön tuskaiseksi\nja levottomaksi.\n\nHän koetti tehdä turhaksi koko asiaa ja ryhtyi taas töihinsä, kun\nsamalla huuto kajahti kolmannen kerran:\n\n-- Outi!\n\nNyt siinä jo kuvastui hätä ja kiihkeä vaatimus, ja aivan kuin salaman\niskuna valkeni tytölle koko asia. Levottomuus ja säikähdys sai vallan\nja jonkun tuntemattoman onnettomuuden enne tuntui raskaana mielessä.\nHänen täytyi päästä näkemään Jyrkiä... Herra Jumala... kunhan ei vain\nmikään onnettomuus...?\n\nSiinä samassa oli päätös kypsynyt. Siepaten sukset jalkaansa läksi Outi\nhiihtämään veljesten latua heidän peräänsä, toivoen, että hänellä olisi\nollut siivet, joilla matkaa lyhentää.\n\nSaapuessaan vaaran laelle ja nähdessään veljesten temmellyspaikan,\nvaltasi heikkous hänet ja hän oli vaipua maahan. Mutta kuultuaan hetken\nperästä vaaran alta pyssyn paukauksen, pääsi kipeä tuskan huuto hänen\nhuuliltaan ja hän lasketti valtoinaan rinnettä alas...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäästyään jonkun verran toipumaan ei Ontrei voinut kyllin usein kuulla\nkertomusta tästä Outin avuksi saapumisesta. Yhä uudelleen kyseli hän\nihmetellen, minkä värinen tuo ääni oli, miten se kuului, oliko niinkuin\nolisi järven toiselta puolelta venettä huutanut? Ja Outi koki selittää,\nmutta ei voinut antaa mitään kuvausta, joka olisi auttanut asian oikein\nymmärtämään. Hänen kertomuksensa loppui aina siihen, että se oli Jyrkin\nsuojelija, joka tahtoi saada hänet paikalle isäntänsä, suojeltavansa\navuksi. Ja Ontrei vaipui aina näiden keskustelujen jälkeen syviin\nmietteisiin.\n\nVeljesten väli oli tämän kohtauksen jälkeen käynyt vapaammaksi\nja sydämellisemmäksi. Olipa kuin he olisivat tunteneet olevansa\nonnettomuustovereita, jotka olivat vallan viattomat siihen, mitä oli\ntapahtunut, ja jotka odottivat nyt asiansa ratkaisua ikäänkuin jostain\nkorkeammasta asteesta. Ontrein haavat paranivat hyvin hitaasti ja\nhän ymmärsi jo, että hänestä joka tapauksessa tulisi rampa. Jalka\nkutistui eikä tahtonut saada kantovoimaansa takaisin, käsi ei ruvennut\nliikkumaan olkapäästä ja tuntui olevan kokonaan voimaton. Huoaten ja\nsalaisella tuskalla Ontrei tämän kaiken huomasi.\n\nTapahtuipa sellaistakin, että hän joutui väliin Outin ja Jyrkin\nvälisten keskustelujen todistajaksi silloin kun nämä luulivat hänen\nnukkuvan. Heidän äänestään tuntui tällöin puhuvan surumielisyys ja\nepätoivo, ei mikään uhma tai uhittelu. Erehtyivätpä he väliin pieneen\nhyväilyynkin, josta sitten säikähtäen erosivat kuin pienet lapset\npahanteosta kiinni joutuneina. Silloin makasi Ontrei kuin painajaisen\nvallassa, sydän sykkien haletakseen; silmissä pimeni ja veri tuntui\nseisahtuvan suonissa. Sellaisten kohtausten jälkeen oli hän puhumatonna\npäiväkausia ja Jyrki sekä Outi elivät siinä raskaassa epäilyksessä,\nettä hän sittenkin oli jotakin nähnyt tai kuullut. Tämä katkeroitti\nelämää uudelleen.\n\nPitkällinen kituminen sai Ontrein antautumaan syviin mietteisiin\nkaiken sen johdosta mitä oli tapahtunut. Erittäinkin kiinnitti hänen\nmieltään väkevästi se, mitä Outi oli kertonut tuosta huutavasta\näänestä, ja kooten vähäiset ja alkuperäisen naivit uskonnollisen\ntietonsa ja tunteensa murut rupesi hän niiden avulla asioita itselleen\nselittelemään. Kituessaan vuoteellaan muodosti hän näin oman erikoisen\nkäsityksensä tapahtumista, asettaen käytöksensä ja osansa niissä tähän\nuuteen valaistukseen. Ja silloin tuli hän taas muistaneeksi tuota\nsiellä vaaran laella painin jälkeen kuulunutta ääntä rinnassaan, ettei\nnäitä asioita painimalla ratkaista, tuota tunnetta, että parempi olisi\nollut, jos Jyrki olisi voittanut. Ja hän muisti senkin, että Jyrki oli\npelastanut hänen henkensä. Ja kun hän tunsi, ettei hänestä enää koskaan\ntulisi miesten töihin täysin pystyvää, kun hän katsoi arpeutuvaa\nsurkeata jalkaansa ja kuivettuvaa kättänsä, kohosivat hänen silmiinsä\nkatkerat kyyneleet.\n\nMillä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen\nrupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi\nvalkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut.\nHänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen\nelämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että\nJumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli\njyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta\nvastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi.\nKokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia,\neikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi\noli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille.\n\nSe vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta.\n\nKun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti\npihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli\najeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei\nnähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi\nharavoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti\nviheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten\nvilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään\njoutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan\nala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he\nvierekkäin, Jyrki seisattui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi\nrupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo\nsiirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö\nOntrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle.\nVäliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti\ntuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon\nsolakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen.\n\nTuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä\nkirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui.\nKiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan\nkuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja\nvähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat\nentisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni\ntuohon pihan äyräälle.\n\n-- Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta\nhuomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan\nentistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin.\n\nHuudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystöön, käyden vähän\nhämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen:\n\n-- Jyrki ja Outi, tulkaa tänne!\n\nHe tulivat epäröiden ja epävarmoina, kysyvästi katsoen Ontreihin ja\nistuutuen häneen syrjinkarein. Ontrei tarkasteli heitä kauan, tyynesti\nja vaiti ollen. He melkein vapisivat hänen silmäystensä alla. Vihdoin\nsanoi Ontrei:\n\n-- Jyrki, minä annan sinulle talon, koska en enää voi sitä hoitaa. Ja\nOutinhan sinä jo olet itse ottanut.\n\nSen sanottuaan tunsi hän yhtäkkiä saavuttaneensa sen oikean ratkaisun,\njota hän oli koko ajan hakenut ja halunnut, ja virkkoi ilostuneena ja\nvirkistyneenä:\n\n-- Kyllä minäkin kotia jään... teitä auttamaan, kunhan tästä ensin\npääsen oikein terveeksi.\n\n\n\n\nX.\n\nTULO PAADENEN KYLÄÄN. -- RUNOILIJAOPETTAJAN VIERAANA.\n\n\n      Kerran häntä silmiin katsoi,\n    Kerran kättä kattelitte,\n    Sanan lausui, toisen kuuli,\n    Siitä tunsi veljeksensä.\n\nPaadenen kylä oli suuren Seesjärven länsirannalla, molemmin puolin\nmelko kapeata lahtea. Etelästä, Poventsasta alkaen ja kulkien\nAhvenjärven luonnonihanan harjun kautta, tuli kruunun valtamaantie\nluikerrellen pitkin laaja-ulappaisen järven etelärantaa, jatkuen siitä\nlänsirantaa ja ujuen edelleen pohjoiseen päin, Ontojärvelle saakka.\nSeesjärven rannat ovat matalia ja valkohiekkaisia; pitkin niitä on\naalto soitten kohdalla ajanut hiekan melkoiseksi valliksi, jonka\ntakana maantie kulkee ikäänkuin turvassa. Maisemat ovat kankaisia\nharjuja, maan pohja enimmäkseen hedelmätöntä hiekkaa, josta Poventsan\nsuomalaissyntyinen semstvo-agronoomi oli huolestuen turhaan hakenut\nviljelykseen sopivaa savipohjaista suota. Nämä olivatkin yleensä vielä\nliian nuoria, aivan palamattomia ja kokonaan ruskearahkaisia.\n\nTämä maa oli elänyt kuitenkin suurta aikaansa sekin. Hyvin luultavaa\noli, että novgorodilaisten historialliset kauppatiet olivat\nhipaisseet tätäkin \"taipaleentakaista\" seutua, että se oli nähnyt\nkulkuetta monenlaista, sotaista jos rauhallistakin, pakanallista jos\njumalistakin. Olipa Paaden aikoinaan ollut kaupunkikin, vaikkakaan se\nei ollut sittemmin jaksanut tätä arvoaan ylläpitää, vaan oli vaipunut\njälleen kyläksi, uinumaan sinisen lahtensa perään. Mutta kylänäkin\noli se vielä erikoisempi muita ja edellä muista, sillä olihan siellä\nvenäläinen koulu ja sairaala sekä lääkäri. Se oli kuitenkin tämän\nKeski-Karjalan pääpaikkoja, jolla oli historiallista menneisyyttä ja\nsädekehää.\n\nKylän kujalla kulkiessa huomasi heti, että väestössäkin näkyi tästä\nmerkkejä. Tuossa tuli vastaan tyttö, jonka tumma iho ja upeat muodot\ntodistivat eteläisempää lähtöä, ja helposti sai udelluksi, että hänen\nsukunsa on alkuaan vähävenäläisiä karkoitettuja. Mutta tuossa oli aivan\nväärentämätön karjalainen, ruskeine silmineen ja vaaleine hiuksineen.\nJa kun olemme hetkisen istuneet stantsijan tuvassa, saapuu sinne vanha\nkarjalainen eukko ristinmerkkejä tehden kerjäämään; -- se oli tapa,\njonka huomasi näin liikepaikoilla, mutta ei juuri syrjäisemmissä\nkylissä. Kaikesta lopuksi näki, ettei paikalla vielä nykyoloissa ollut\nsuurempia kehitysmahdollisuuksia, vaan uinui se siinä kuin karhu\ntalvi-untansa, odottaen sitä kevättä, jolloin sen kautta avattaisiin\ntäydellinen liikeyhteys sekä Ääniseen että mereen. Silloin voisi siitä\nruveta kehittymään jonkunmoinen kauttakulkupaikka näiden vesien välille\nja voisi se siinä ohessa tuosta liikenteestä itsekin pienen prosentin\nansaita.\n\nHän istui Ontrein kanssa stantsijan tuvassa, -- toverit olivat jääneet\njoukosta pois kylään tultaessa kiertääkseen sen ja odottaakseen heitä\nkylän pohjoispuolella jossain sopivassa paikassa. Varovainen Ontrei oli\npitänyt välttämättömänä, ettei heitä vielä ihmisille näytettäisi, ja\nhänen varovaisuutensa osoittautuikin oikeaksi.\n\nTuossa stantsijan seinällä oli venäjänkielinen kuuluutus, jonka\nsisältöä hän sävähtäen tavaili ja selitti Ontreille. Siinä ilmoitettiin\nkaukaasialaisen karkaamisesta ja lueteltiin hänen tuntomerkkinsä\nsekä kehoitettiin tavattaessa ottamaan kiinni, josta oli saatavana\npalkintokin. Sillä aikaa kun he harhailivat erämaassaan piilotellen\nihmisiltä, oli poliisi nopeasti levittänyt kiinnipanokuuluutuksen\nniin kauas kuin vain hevosteitä riitti, ja levittäisi tietenkin\nlaajemmallekin mikäli ehtisi. Ja kun kuuluutus oli saapunut tännekin\npäin, oli selvää, ettei heidän sittenkään ollut onnistunut kokonaan\nsalata viranomaisilta sotajuontaan.\n\nHän katsahti Ontreihin saadakseen selville, minkä vaikutuksen asia\nhäneen teki, mutta ei huomannut mitään erityistä. Sen jälkeen kun\nhän oli kuullut Ontrein elämäntarinan, oli ukko aivan muuttunut\nhänen silmissään. Tuon surkastuneen ja kutistuneen muodon alta\nikäänkuin kuulsi esiin se entinen reipas Ontrei, jonka salaisesta\nolemassa olosta tämä metsämatka kahden naisen kanssa olikin ollut\nepäämättömänä todistuksena. Hän oli unohtanut kaiken sen, mikä ukon\nulkonaisessa käytöksessä oli aluksi saattanut tuntua hiukan erikoiselta\nja huvittavalta, ja pani nyt päähuomionsa hänen sisäiseen elämäänsä\nja antoi kaikille hänen näennäisesti naiveille ja yksinkertaisille\nmietteilleen syvemmän sisällön. Olipa hän ollut huomaavinaan, että\nukko oli käsittänyt muukalaisten pelastamisen jonkunmoiseksi hänelle\nuskotuksi pyhäksi tehtäväksi, jonka täyttämisellä hän saattoi ikäänkuin\njotenkin korvata kaiken sen, mitä muka oli rikkonut. Hän oli saanut\nitselleen tehtävän, jonka suorittaminen oli herättänyt esiin kaiken\nhänen henkensä ja raihnaisen ruumiinsa tarmon; mikäli vaikeudet ja\nvaarat kasvoivat, sikäli kasvoi Ontrein rohkeus ja neuvokkuus; hän oli\nollut ja oli edelleenkin heidän johtajansa ja häntä oli heidän usein\nollut pelastuksestaan kiittäminen.\n\nOntrei oli ollut hänenkin tukensa. Ei niin, että hän matkan\nsuoranaisten ruumiillisten vaivojen voittamisessa olisi mitään tukea\ntarvinnut, vaan niin, että matka oli muodostunut hänelle omituiseksi\npainiskeluksi ja taisteluksi tunteittensa kanssa. Hänen lempeä\nhimoitseva ja kaipaava sydämensä ei ollut voinut koskemattomana kestää\ntuon ihanan naisen alituista läsnäoloa ja valtavaa tenhoa, vaan oli hän\ntuntenut päivä päivältä käyvänsä yhä enemmän salaisen ja suloisesti\nkiehtovan voiman orjaksi. Kuultuaan Ontrein kertomuksen oli hän\nvaistomaisesti ruvennut vertaamaan itseään Jyrkiin, mutta oli samalla\nmyös tuntenut, että tässä oli hänen asiansa jäädä tappiolle taisteluun\nryhtymättäkään.\n\nKaukaasialainen ei aavistanut mitään, kuten luonnollista olikin.\nKoko hänen huomionsa kohdistui heidän pelastumiseensa ja morsiamensa\nvaivojen huojentamiseen. Nuorukaiselle osoitti hän mitä sydämellisintä\nja avonaisinta ystävyyttä sekä kiitollisuutta, halaten vain hetkeä,\nmilloin saisi jotenkin häntä palkita. Nuorukainen ei tuntenut häntä\nkohtaan mitään mustasukkaisuutta eikä vastenmielisyyttä, vaan täytyi\nhänen aina tunnustaa miehen lahjakkuus, voima ja uljuus. Monessa kohdin\nhän suorastaan piti muukalaista esimerkkinään.\n\nUsein oli hän kesän kalpeassa yössä, nuotion savun noustessa vaaleana\npatsaana kohti puitten latvoja ja käen taukoamatta kukkuessa,\nihmetellen mietiskellyt sitä sielullisen taistelun ja elämysten\npuolta, joka olikin tullut hänelle osaksi tästä retkestä, josta\nhän oli odottanut vain poikamaisia seikkailuja. Ne olivat hänelle\nnyt sivu-asioita, pää-asia oli hänelle hänen sydämensä kysymys.\nSeikkailut kiinnittivät hänen mieltään ainoastaan sikäli, mikäli ne\nedistivät hänenkin rakastamansa naisen pelastumista, ja jännittivät\nhänen voimiansa sikäli, mikäli niistä saattoi koitua tuon pelastuksen\neste. Silloin hän heräsi ja osoitti päättäväisyyttä ja tarmoa, joka\nhetkeksi sysäsi muut syrjään, omalla paremmuudellaan kohoten etusijaan.\nMutta sitten hän taas vaipui haaveiluihin, ajatuksissaan kulkiessaan\nsuorastaan risuihin lankeillen. Miksi oli nyt tämä koettelemus hänelle\npantu?\n\n-- -- -- -- --\n\nKuullessaan, mitä kuuluutus sisälsi, vaipui Ontrei huolestuneena\nmietteisiinsä, heräten niistä vasta stantsijan isännän kysymykseen,\nolivatko he sattumalta tällaista kulkijaa nähneet. Liukkaasti vastasi\nOntrei kieltävästi, kertoen heidän tulevan suoraan Suomesta ja olevan\nmatkalla Solovetsiin.\n\n-- Tämä on nuori ruotsi, joka on tullut tänne näitä kaunihia maita\nkatselemaan ja kansan elämää tutkimaan, lisäsi hän sitten selittävästi\nnuorukaiseen viitaten.\n\n-- A, ylen on se hyvä djelo... monasterissa käynti, ylisti nyt syrjästä\nkarjalaksi eräs mummo, joka oli Ontrein vastauksen sattunut kuulemaan.\nJumala apuhun matkamiehelle, jatkoi hän vielä hurskaasti, tehden pitkin\nliikkein ristinmerkin ja ruveten pyytelemään, että hyvät vierahat\nottaisivat hänen kopeekkansa ja pistäisivät pyhän neitsyen kuvan\njuurelle tuohuksen hänen puolestaan palamaan. Auliisti Ontrei lupasi\ntehdä tämän palveluksen.\n\nSamalla saapui paikalle uudelleen isäntä, mainiten nuorukaiselle, että\nkamarin puolella oli eräs, joka halusi tavata häntä. Kummastuneena\nseurasi hän isäntää, tullen varsinaisiin kestikievarihuoneiksi\naiottuihin.\n\nHäntä tervehtimään nousi pitkä, laihahko, kalpea ja herrasmiehen tapaan\npuettu mies. Silmät olivat omituisesti kirkkaat ja tummat, takki\nhiukan kulunut ja parta ajamaton. Hämillään ja nöyrästi selitti hän\nkarjalaksi, sotkien joukkoon tavallista enemmän venäläisiä sanoja,\nolevansa erään eteläisemmän kylän opettaja, joka oli saapunut tänne\nlääkärin hoitoon loma-ajallaan. Oli nähnyt matkalaisten menevän kylän\nläpi ja arvannut suomalaisiksi sekä tahtonut puhutella. Pyysi luoksensa\nkoululle, jossa asui, kun paikkakunnan opettaja oli perheineen poissa\nmatkalla.\n\nHän oli aran, jopa surkeankin näköinen mies siinä hämillään lakkiaan\npyöritellessään.\n\n-- Ettekö olekaan venäläinen? kysyi nuorukainen kummastuneena.\n\n-- En, karjalainenhan minä olen, vain venäläisen seminaarin käynyt.\nOlen Karjalasta kotoisin ja nyt ministerikoulun opettajana. Ka tule,\nveli, luokseni, lisäsi hän sitten aito karjalaisella, sydämellisellä\navomielisyydellä ja omituisesti pyytävällä äänellä.\n\n-- Tulen, myöntyi nuorukainen. Mennessään sanoi hän jotakin Ontreille,\njoka huomattavasti levotonna oli ilmestynyt ovensuuhun, mutta nyt\nrauhoittuneena kumarsi ja jäi etehiseen katsomaan heidän jälkeensä.\n\nHe kulkivat kujaa rinnakkain koululle päin, opettaja kumaraisena ja\nhiukan jälempänä, nöyrästi ja yksikantaan haastellen tavallisista\nasioista. Hänen asuntonaan oli pari pientä huonetta, kutakuinkin hyvin\nja siististi kalustettuja. Seinällä oli tavallisten väripainokuvien\nsijasta m.m. Pushkinin kuva, jota nuorukainen pysähtyi katsomaan.\nOpettaja hymähti surumielisesti.\n\n-- Ette tietenkään odottanut sitä täällä tapaavanne, sitä tai mitään\nsellaista, sanoi hän, lisäksi sitten huomauttaen:\n\n-- Pimeydessähän me täällä erämaassa elämme kaikki... silti...\n\nNuorukainen katsoi isäntäänsä pitkään. Tämän silmissä oli omituinen,\nuneksiva katse. Oltiin vaiti. Vihdoin liikahti opettaja tuoliltaan,\nheilautti kättään kuvaavasti ja sanoi:\n\n-- Tarkoitan yksinkertaisesti, että olemme täällä erämaassa ikäänkuin\nvarjossa, pimeydessä. Tuntuu siltä kuin ei sen auringon valo, joka\npaistaa esimerkiksi teille siellä Suomessa, tänne ulottuisikaan. Olisi\nvain joku toinen, joka ei valaise, ei ainakaan kylliksi...\n\nJa alentaen ääntään kuiskasi hän salaperäisesti:\n\n-- Mitä kuuluu sinne teille?\n\nMutta odottamatta vastausta hän hypähtikin tuoliltaan rientäen hakemaan\nvirvoituksia. Ne olivat tuota täällä aina samaa: viinaa ja kalakukkoa,\n\"kurniekkaa\". Kohteliaisuuden vuoksi niitä maisteltuaan kertoili\nnuorukainen sitte yleisin ja varovaisin sanoin, mistä oli ollut kysymys\nviime aikoina.\n\nOpettaja kuunteli kädet ristissä, silmissä harras ilme. Hänen huulensa\nrupesivat vapisemaan, ja hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet. Äkkiä\nsanoi hän, nousten seisomaan ja ruveten kiihkeästi kävelemään\nedestakaisin:\n\n-- Minä tukehdun, minä kuolen tänne! Täällä on niin ikävä!\n\nNuorukainen tyrmistyi tämän purkauksen kuullessaan. Hän haki kuin\nkuumeessa jotakin sanaa, neuvoa, lohdutusta, jolla olisi voinut tätä\nnäivettyvää ja valonjanoista sielua rohkaista ja virkistää, mutta\nei löytänyt mitään. Hän tunsi vain täysin ymmärtävänsä miesparkaa,\neikä voinut sitä muuten osoittaa kuin häntä veljellisesti olalle\ntaputtamalla. Opettaja seisahtui ja katsoi häntä silmiin.\n\n-- Kiitos! sanoi hän.\n\nTuntui kuin olisi hän sitten päässyt tasapainoon, kuin olisi hän\ntuossa ainoassa lauseessaan yhtenä valitushuutona purkanut ilmoille\nmonien ikävien päivien taakan, henkisen nälän ja tuskan katkeruuden,\nkuin olisi tuo ollut patoutuneen kärsimyksen laukeamista, joka toi\nhelpotusta ja huojennusta. Ainakin puhui hän nyt jo rauhallisesti ja\niloisesti, osoittautuen olevansa valistunut ja sivistynyt mies, jonka\nsielunelämä kärsi siitä, että hänen piti olla tänne hautautuneena.\nHänen keskustelutapaansa ja käytökseensä saattoi mieltyä, hänen\nhuomautuksensa todistivat synnynnäistä älyn joustavuutta, ja hänen\nleikinlaskussaan oli mehua, neroa ja kärkeä. Hetki hetkeltä rupesi\nkeskustelu sujumaan yhä vilkkaammin; keskusteltiin valistus-asioista,\njopa siirryttiin kirjallisuuteenkin, joka tuntuikin olevan hänen\nsalainen ja voimakas intohimonsa. Hän tunsi kuitenkin vain venäläistä\nkirjallisuutta, mutta sitä melkoisesti.\n\nKautta rantain hän siinä koetti tiedustella, oliko vieras mahdollisesti\nkoskaan mitään kirjoittanut tai julkaissut, ja kun tämä naurahtaen\ntunnusti pienet sitä alaa koskevat syntinsä, näytti isäntä ihastuvan\naivan erikoisesti. Samalla hän taas ikäänkuin hermostuikin, liikahteli\nlevottomasti tuolillaan ja oli luultavasti jo sanomaisillaan jotakin\ntärkeää, kun ovelta silloin kuului iloinen venäläinen tervehdys. Sen\nkuultuaan opettaja vaikenikin, mutta ei näyttänyt pahastuvan, vaan\nnousi vierastaan vastaan.\n\n-- Pavel Augustovitsh ja -- katsoen kysyvästi nuorukaiseen, joka\nhymyillen sanoi nimensä, niinkuin sen Poventsassa oli herttainen\nJelisaveta Walter venäläiseen tapaan muodostanut -- ja Gustav\nIvanovitsh, sallikaa minun esitellä.\n\nKumarrettiin yhtä kohteliaasti kuin konsanaan jossakin salongissa.\nHän oli sairaalan lääkäri, naimaton mies kuten opettajakin. Hän\nihastui, ikihyväksi saadessaan odottamatta tällaista seuraa. Oli käynyt\nHelsingissä ja piti siitä kovasti. Mikä ihana ja puhdas kaupunki,\nmikä järjestys ja sivistyksen leima! Ah! te suomalaiset, onnelliset\nihmiset! Miten suloista mahtanee olla elää siellä sivistyksen ja\nkaiken hyvän keskellä, harrastaa tiedettä, nauttia taiteesta ja\nkirjallisuudesta vaivattomasti... Ei, tulkaa minun luokseni juttelemaan\nja kertomaan oikein paljo suuren maailman kuulumisia, tulkaa molemmat\nnyt heti, minulla on siellä hiukan likööriäkin, jota olen säästellyt\naivankuin olisin jotakin tällaista aavistanut, tulkaa nyt heti... Sinä\nopettaja-veliseni, heitä pois taas tuo surullinen naamarisi ja iloitse,\nettä olet saanut tavata sivistynyttä heimolaistasi...\n\nJa tuo vilkas mies tarttui nuorukaista toisesta ja opettajaa toisesta\nkynkästä vieden heitä iloisella kiireellä kotiaan kohti kylän toiseen\npäähän, lakkaamatta kysellen, puhellen ja selvittäen sekä naureskellen.\nNuorukaisen sydäntä oikein virkisti tämä kohtaus, ja opettaja sanoi\nhänelle, kun lääkäri jäi erästä äijää puhuttelemaan, että Jumala oli\nlähettänyt tohtorin hänelle auttajaksi ja turvaksi...\n\n-- No Ontrei, oletko saanut ostetuksi karjalaisen naisen ja miehen\npuvun? kysyi nuorukainen ukolta, joka ilmestyi kievarin portille heidän\nsiitä sivu mennessään, selittäen asian muutamin sanoin seuralaisilleen.\n\n-- Olen kyllä, sanoi Ontrei, näyttäen myttyä portailla, ja kysyen,\nmilloin lähtöön päästäisiin.\n\nHän neuvotteli Ontrein kanssa hiljaa. Ukko kiirehti matkalle, sillä\nilta oli lähenemässä ja eteenpäin piti joutua, mutta nuorukainen ei\nvoinut lähteä nyt näin äkkiä uudesta seurastansa.\n\nSe voisi näyttää oudolta. Sovittiin, että ukko vielä odottaisi. Hän\noli muuten kuullut kylällä, että tien varrella pohjoisessa olivat\nsieltä äsken tulleet kulkijat nähneet savua ja päätelleet siitä siellä\n\"raspoinikkoja\" tai karkulaisia olevan. Kiiruhdettava oli...\n\n\n\n\nXI.\n\nÖINEN JUHLAHETKI.\n\n\n      Lauloi vanha Väinämöinen,\n    Järvet läikkyi, maa järisi,\n    Vuoret vaskiset vapisi,\n    Paaet vahvat paukahteli,\n    Kalliot kaheksi lenti,\n      Kivet rannoilla rakoili.\n\nIllan kuulakkuus ja rauha vallitsi. Lääkärin asunnon akkuna oli auki\npieneen puutarhaan, jossa hänen emännöitsijänsä koetti kasvattaa\nkyökkikasveja. Ulkoa tuli viileä ilma virkistävänä sisään liikaa\ntupakansavua hälventämään. Istuttiin pöydän ympärillä ja juteltiin\nvahvasti.\n\nHän pääsi pian selville siitä, että nämä kaksi miestä olivat toistensa\ntukena ja turvana. Kun opettaja rupesi tulemaan liian tunteelliseksi\nja avomielisyydessään kentiesi hiukan häiritsevän tuttavalliseksi,\nrauhoitteli häntä lääkäri veljellisesti, ja kun taas lääkäri nakkeli\nliian rohkeasti liköörilaseja menemään, pidätteli häntä opettaja\nisällisesti. Keskusteltiin kaikesta mitä siinä ajattelemaan ehti,\npuhuttiin kirjallisuudesta ja taiteesta sekä Karjalan kansan elämis- ja\nkehitysmahdollisuuksista. Ja kesken kaiken raahasi vilkas lääkäri\nesille toisesta huoneesta suuren grammofonin, josta pian alkoi kuulua\nsurullisesti särähdellen ja rämisten:\n\n-- Ach du mein holder Abendstern...\n\nKuunneltiin vakavina, opettaja varsinkin. Näki selvään, että hän\nrupesi heltymään yhä enemmän. Taaskin saattoi otaksua, että hänellä\noli jotakin sydämellään, jonka hän halusi ilmoittaa, mutta jota ei\nkuitenkaan oikein saattanut. Mutta nuorukainen aavisti, että se mahtoi\nkoskea jotakin kirjallista asiaa, koskapa hän aina koetti kääntää\nkeskustelua sinne päin. Ja vihdoinkin, kun lääkäri poikkesi kyökin\npuolelle tiedustelemaan illallis-asioita, tuli se esiin. Jännitetyn\nja salaperäisen näköisenä kumartui hän nuorukaisen puoleen ja sanoi\nkuiskaten:\n\n-- Minäkin olen kirjaillut... minulla on valmiina... runoteos...\nkertovainen... suuri... Haluaisin kuulla teidän mielipidettänne siitä...\n\n-- Mutta en ymmärrä niin paljon venäjää, että voisin sitä lukea,\nkiiruhti nuorukainen epäämään.\n\n-- Venäjää? lausui hän pahastuneena. Minä en kirjoita venäjäksi, vaan\nkarjalaksi. Se on minun äidinkieleni.\n\nJa hiukan loukkautuneena rupesi hän laajasti ja innolla sekä\nhellyydellä puhumaan tuosta sydämensä lapsesta, johon hän nähtävästi\noli uhrannut kaiken henkisen kykynsä. Nuorukainenkin innostui tästä\nsuorastaan huikeasta ajatuksesta, että täällä Karjalan sydämessä\neläisi mies, joka olisi pystynyt luomaan tällaisen teoksen ja siis\nmyös uuden suomalaisen kirjakielen, pelastamaan kauniin karjalan\nkuolemasta. Mutta kun hän samalla muisti, kuinka vaillinaisesti hänen\nuusi tuttavansa todellakin tätä kieltä taisi, tuli hän murheelliseksi,\nsillä hän ymmärsi, ettei tuo runoelma voinut kelvata mihinkään. Sitä\nhän ei tietystikään voinut sanoa, vaan kuunteli surumielin opettajan\ninnostuneita selityksiä...\n\n-- Opettelisitte suomea ja kirjoittaisitte sen sillä kielellä, ehdotti\nhän vaihteen vuoksi, antaakseen keskustelulle uutta käännettä ja\nainesta.\n\n-- Suomeksiko? Ei. Minä olen karjalainen ja kielemme on yhtä hyvä kuin\nsuomikin. Kauniiksi karjalaksi olen sen kirjoittanut...\n\nTakaisin huoneeseen saapunut lääkäri näytti heti ymmärtäneen, mistä oli\nkysymys. Salavihkaa kysäisi hän:\n\n-- Siitä eepoksestako se...?\n\n-- Siitä...\n\n-- Yhyy...\n\nNuorukainen sai kuulla sen, minkä oli arvannutkin, että nimittäin\ntuo kirjallinen työ oli opettajan salainen rakkaus ja aate, jota hän\nsydämessään hellien vaali ja hoivaili. Se oli hänen elämänpuunsa, josta\nhän sai voimaa kestää luonnolleen vaarallisen henkisen yksinäisyyden.\nKun hän koulutyönsä päätettyään palasi orpoon kotiinsa, otti hän esiin\ntuon suuren teoksensa ja ryhtyi sitä taas uudemman kerran parantelemaan\nja laittelemaan. Kuinka monta kertaa hän olikaan kirjoittanut sen\nuudelleen, silostellut muka säkeitään, kuinka vaivaloista oli varsinkin\nalku ollut, jolloin hän oi kirjoittanut karjalaansa venäläisillä\nkirjaimilla kun ei vielä osannut länsimaisia. Ja kuinka suurenmoisesti\nhän olikaan nauttinut sitä sitten yksinään itselleen lausuessaan\nkorkealla äänellä. Siitä oli muodostunut hänelle suuren nautinnon\nja onnen lähde, ainoa, joka oli häntä täällä virkistänyt. Ja kun\nlähiseudulle oli sitten muuttanut tämä nuori lääkäri, joka hyvän\nsydämensä koko avonaisuudella ja osanotolla oli häneen kiintynyt,\noli miesparalle auennut ikäänkuin uuden elämä lähde. Mutta lääkäri\nei osannut karjalaa, ei voinut antaa hänelle sitä arvostelua, jota\njokainen taiteilija kehittyäkseen kaipaa. Ja kun lääkäri kehotti häntä\ntutustumaan venäläiseen kirjallisuuteen ja ottamaan sen runoelmista\nopastusta säkeen rakennuksessa ja muussa, ja kun häneen tämän jälkeen\nhiipi synkkä epäilys, ettei hänen runoelmansa kenties täyttäisikään\nminkäänlaisia vaatimuksia, murtui hänen mielensä ja hänen sydämessään\nalkoi tuo sanomattoman katkera ja tuskallinen taistelu, joka on\njokaisen kutsumuksestaan epätietoisuuteen joutuneen taiteilijan\nalituinen osa. Ja kun hän nyt kuuli, että oli tullut nuori ruotsi, joka\nvarmaan innostuisi hänen asiaansa, kiiruhti hän siitä tälle puhumaan...\n\nTarinoittiin edelleen ja lämmettiin. Akkunasta näkyi Seesjärven\ntyyni ja nukkuva pinta. Kuulakas hämäryys tummeni. Viirisalko piteni\npitenemistään, ujuen ylös taivasta kohti. Kaukaa kuului ratshoin\nlaulua. Karjalaisen kesäyön tunnelma oli täydellinen.\n\nHän nautti olostaan. Hänen sydämensä lämpeni ajatellessaan tätä maata\nja kansaa, josta hänellä tähän saakka oli ollut vain hyviä kokemuksia.\nEi koskaan oltu hänelle vielä tehty niin sydämellistä hyvää päivää kuin\nnäissä karjalaisissa kylissä, joissa isäntä pöydän päästä tervehti\nhäntä veljeksi ja ystäväksi, nimeä ja kotipaikkaa, asiaa ja tarkoitusta\nkysymättä. Hän oli ymmärtänyt, ettei syyttä Karjala vallannut ja\ntenhonnut kävijöitään. Ja kun hän muisteli sitä valtavaa ja mahtavaa\nmenneisyyttä, mikä näillä taipaleentakaisilla tshuudeilla oli, muisteli\nniitä taisteluja, joita pohjolan aamuhämärässä oli käyty näiden maiden\nomistamisesta, sitä urheutta, jota sen karjalainen kansa oli vapauttaan\npuolustaessaan osoittanut, niin ymmärsi hän seisovansa vanhan pohjolan\nvallan jäännösten raunioilla, heimon keskellä, joka ei sattumalta ja\nansiotta kantanut aateluuden merkkiä otsallaan ja hengen etevyyden\ntodistusta laulussaan. Suottapa ei, mietti hän siinä itsekseen,\nhaaveilija uneksi sankarieepoksesta, joka runouden valtavoimin\nkohottaisi jälleen kunniaan ja maineeseen sen, mikä on onnettomuudeksi\nunhoon ja hämärään jäänyt.\n\nHänen mielensä kuumeni. Hän johtui ajattelemaan sitä velttoutta, jolla\nonnellisemmassa asemassa olevat suomalaiset edelleenkin suhtautuvat\nheimonsa menneisyyteen. Eikö olisi pyhää työtä omistaa osa ja joukko\nkotimaisesta historian tutkimuksesta ja tutkijoista yksinomaan Suomen\nkoko heimon suuren menneisyyden valaisemiseksi, niin että siitä vihdoin\nolisi päivän valossa kaikki, mikä ihmisvoimalle olisi mahdollista?\nEikö se olisi jalointa pyhiinvaellusta, mitä Suomen heimon jälkeläiset\nvoisivat tehdä?\n\nHän selitti tätä opettajalle ja lääkärille. Opettajan silmät\nvälähtelivät ja lääkäri hymyili hyväntahtoisesti. Kansallistunteisena\nmiehenä hän hyvin ymmärsi noiden kahden innostuksen syyn. Näissä\nkolmessa ojensi uusi ja sovinnollinen aika toisilleen kättä.\n\nOpettajan posket punoittavat ja silmät kiiltävät. Hän tarttuu lasiinsa\nja alkaa haaveksien pitää runollista ja korkealentoista puhetta tämän\nSuur-Suomen menneisyydestä. Voimakkain värein, omituisella sekakielellä\nja vilkkain liikkein loihtii hän runollisen innoituksen avulla esiin\nkuvan tuosta muinaisesta tshuudien valtakunnasta ja sen mahtavuudesta.\nHän vaipuu kuvailemaan vapisevalla ja innostuneella äänellä miesten\nja päällikköjen uljuutta ja sankaruutta, antaa kuiskaten kuulijalle\naavistuksen neitojen suloista, sekä maalaa vapisematta esiin heidän\nkamalat ja väririkkaat uhrikohtauksensa ja muut pakanalliset menonsa.\nJa vähitellen sopeutuvat hänen sanansa säkeiksi, jotka valtavan\nrunollisina kuvina ja raskaan juhlallisessa poljennossa alkavat vyöryä\nesiin hänen huuliltaan. Se on jotakin uutta, jotakin ulkonaisitta\nvaikutteitta ja ainoastaan perinnöllisen lahjan avulla syntynyttä\nkorven taiderunoutta, mahtavaa pakanallista hymniä, joka sana sanalta\nvärisyttäen tunkeutuu luihin ja ytimiin. Sitä kannattaa luonnonlapselle\nominainen profeetallinen innostus, joka loistaa hänen haltioituneesta\nkatseestaan ja hänen äänensä juhlallisen värähtelevästä liikutuksen\ntärinästä, ja sen jylhyyttä lisää tämä öinen hetki ja tunnelma pyhästä\npaikasta.\n\nNiin hän kuvailee, kunnes hän siirtyy esittämään sitä onnen\nsaavuttamatonta haavetta, jolloin olisi yhtyneenä Suomen heimo,\nkoottuna saman katon alle. Profeetallisella voimalla luo hän\neteen unelmansa, vertauskuvan suunnattoman suuresta kalevaisesta\npirtistä, jonne olisi kokoontunut Kalevan kansa kerta vielä Pohjolan\nhäihin. Hän siirtyy mielikuvituksessaan yli ajan ja mahdollisuuden,\nsuorastaan mässäten onnen ja mahtavuuden unelmissa, jotka ovat suuria,\nkorkealentoisia, suunnattomia salaisesti juovuttavassa huumassaan.\nJa niin siirtyy hän lausuilemaan säkeitä vapaudesta. Kuin muinaiset\nlaulajat, kuin parhaiden kansojen parhaat \"bardit\", kohottaa hän\nraskaat säkeistönsä yhä laajempaan inhimilliseen kantavuuteen,\nkunnes niiden huumaava tunnesisältö humisee kuin mahtavien urkujen\nsoitto. Kuulija tuntee, kuinka liikutus vähitellen saa vallan, kuinka\nsydäntä raskauttaa suloinen, mutta voimakas ahdistus, kuten tiedetään\ntapahtuvan silloin kuin Jumala sydämessä vaikuttaa, ja kuinka hän\nlopuksi valtoinaan antautuu sen tunnelman valtaan, jonka tällä pyhällä\nhetkellä vaikuttavat jumalaiset voimat ovat esille loihtineet.\n\nHe nousevat ja juovat tulevaisuuden maljan. Ja kun he huomaavat\nlääkärin osaaottavilla ja ystävällisillä kasvoilla vilahtavan aran ja\npelokkaan epäilyksen ilmeen, vaipuvat he itkien toistensa kaulaan.\nRunollisessa lennossaan ovat he jälleen unohtaneet todellisuuden, ja\nsen huomatessaan he tuntevat pettymystä ja tuskaa. Mutta onnen hetken\novat he silti yhdessä eläneet.\n\nJa he jatkavat haaveiluaan, vaikkakin nyt järkevämmin ja tyynemmin.\nHetken ja nautinnon liikuttamina puhelevat he avomielisesti kuin\nlapset, ilostuvat taas ja juttelevat vilkkaasti. Tullaan aloille, jotka\novat läheisempiä venäläisellekin, puhutaan Karjalan edistystarpeista,\nkouluista, maanomistus-oloista ja muusta. Innostutaan taas ja ollaan\nvakuutettuja seudun suurista kehitysmahdollisuuksista. Kunhan kerran\ntutkitaan maaperä ja vuorityön mahdollisuudet, avataan hyvät kulkutiet\nmerestä mereen ja järveen, niin alkaa Karjalalle uusi loistokausi...\n\nKylän tiellä kuului ajavan troikka, sillä aisakello rämpätti kileästi.\nKievarin pihalle pysähtyi. Saattoi olla joku virkamies Poventsasta? Ei\nvälitetty sen enempää. Mutta hetken kuluttua kuului koputusta. Lääkäri\nmeni avaamaan. Se oli Ontrei.\n\n-- Kiireesti lähtekäämme, sopotti hän hiljaa. Stanovoi ja se vanha\nurjadniekka. Ovat nähtävästi päässeet jälille. Joutukaamme pian\nmatkalle.\n\n\n\n\nXII.\n\nHERÄÄMINEN JA PAKO ERÄMAAHAN.\n\n\n      Näkyvi savu salolta,\n    Sinisauhu selkosilta,\n    Haiku nuotion norosta;\n    Mitä metsässä väkeä,\n    Kuta korvess' kulkijata?\n\nHän tunsi kuin piston sydämessään ja kääntyi äkkiä hyvästelemään.\nValeltuaan päätänsä kylmällä vedellä tunsi hän heräävänsä aivan kuin\njostain huumauksesta, eikä voinut enää ymmärtää, kuinka olikin niin\nkauan viivytellyt. Aurinko näkyi jo tuolla kultailevan rakennuksen\npäätyjä ja toimeliaat lintuset olivat aikoja sitten heränneet\naamu-askareilleen. Miten olivat viettäneet yön heidän saatettavansa ja\nmitä olivat he ajatelleet? Ontrein silmistä loisti selvä syytös, vaikka\nhän ei mitään sanonutkaan.\n\nHänen oli vähän vaikea selittää isäntäväelleen syytä äkkilähtöönsä,\nja hän syyttikin Ontreita, jolla sanoi olevan erittäin kiireen.\nSydämellisesti puristi hän lääkärin kättä, ja piti opettajan kättä\nkauan omassaan. Opettaja oli taas tuo sama arka ja kalpea mies, joka\nillalla oli häntä vieraakseen pyytänyt. Ei olisi uskonut häntä samaksi,\njoka äsken haltioituneena, ikäänkuin kasvaneena, julisti innoitustansa\ntälle vähälukuiselle kuulijakunnalle. Mutta kun hän vakaasti lausui,\nettä vielä kerta tavataan, niin välähti ilo opettajan silmistä ja hänen\nmuotonsa aivan kirkastui.\n\nHyvästi, onnellisten unelmain ja tunnelmain näyttämö! Niin kiireesti\nkuin Ontrein kyky suinkin salli, läksivät he kulkemaan tietä edelleen\nSondalan kylään päin. Vähäiset tavarat oli ukko tuonut mukanaan\nkievarista.\n\nVaiti ollen he kulkivat, hän taaskin edellä ja ukko jälessä. Aamun\ntyyni ja valoisa sekä viileä ihanuus ei voinut olla vaikuttamatta\nhänen yhäkin ikäänkuin tulehtuneeseen mieleensä viilentävästi ja\nrauhoittavasti. Katse kimalteli vielä ruohikossa, sirkat jo sirittivät\nsiellä, missä aurinko sattui heidän makuupaikalleen, ja linnut\npyrähtelivät pensaikoissa. Hän antoi katseensa mielihyvällä liukua\npitkin avautuvaa näköalaa. Järven pinnalla viipyi vielä hiukkanen\nkeveätä usvaa ja aamuviri näkyi paikka paikoin sen rinnalla karehtivan.\nKatse uppoutui aavaan ulappaan painuen vihdoin kauas sinne, missä\nsinervä maa kohoutui kaukana vastarannalla. Siitä se jo nousi ylemmäksi\nsilmäten sinitaivaan hattaroita, jotka aivankuin lumivalkoiset\nlammaskatraat olivat sinne ikuiselle laitumelleen makuulleen\nkyyssähtäneet. Sieltä irroitti sen iloinen viserrys. Tuosta pellon ojan\nreunasta oli kohonnut äkkiä siivilleen leivonen; alituisesti nousten\nnopeilla nykähdyksillä aivan kuin olisi hypähdellyt portaita ylös ja\nlakkaamatta livertäen kiipesi se yhä ylemmäksi taivasta kohden, niin\nkorkealle, että olisi jo luullut sen pientä sydäntä hiipaisevan; ja kun\nse oli saapunut sinne melkein taivaan portille, niin ettei sitä juuri\nsilmä erottanut, ei se enää voinutkaan kestää kaipuutansa, vaan syöksyi\nsiivet supussa aivan kivenä alas saamaan palkintoa puolisoltaan hyvin\nsuoritetusta lennostaan ja laulustaan. Tuolla se puoliso makasikin\naivan hiljaa, niin leveänä ja lämpimänä kuin suinkin mahdollista,\npesässä muniensa päällä hautoen tulevaista onneaan.\n\nMutta tuossa edessä alkoi taas synkkä ja vakava metsä. Se muodosti\ntummanvihreän kehyksen tälle aukeaman valoisalle taululle, johon\naurinko loi vaaleata kultaansa vaihteluksi. Katse saattoi vaaran laelta\nnähdä kauaksi metsä- ja kukkula-ulapalle; aamun valossa esiintyivät\nvaarain laet ikäänkuin kirkastettuina, kun laaksopaikat sitävastoin\nvielä erottuivat tummiksi varjostuksiksi. Taakseen katsoen saattoi\nnähdä vanhan kylän siinä aukeamallaan ilman puremine, hallavine\ntaloineen, rukoushuoneineen ja hautuumaineen, \"kuusikkoineen\", joissa\nharmajat kattoristit vartioitsivat haltuunsa uskottuja. Edessä maa\nvähitellen kohosi, kunnes muodostui kauempana tiuhametsäiseksi ja\nrunolliseksi harjuksi, joka tarjosi oivallisia piilopaikkoja niille,\njotka halusivat tietä kulkevia välttää.\n\nHänellä oli kieltämättä paha omatunto siitä, että oli jäänyt niin\nkauaksi äskeiseen seuraansa ja unohtanut varsinaisen tehtävänsä.\nErittäinkin nyt, kun hän tiesi viranomaisten olevan karanneen jälillä,\ntuntui asema hänestä kiusalliselta. Hän mietiskeli ja arveli,\nolivatkohan sydänmaan kyläläiset tuolla erämaan matkalla joutuneet\njotakin epäilemään, sillä heitä ei ollut voinut välttää kokonaan\nkohtaamasta, vai mistä olivat jälille päässeet. Olivatkohan selvillä\nsiitä, että hän Ontrein kanssa oli jotenkin asiaan sekaantunut?\nOnneksi he eivät olleet näyttäytyneet siellä kylässä tuolle vanhalle\nurjadniekalle, joten heillä puolestaan ei ollut vielä syytä pelätä. Nyt\nhe tietenkin kuulisivat Paadenessa outoa savua näkyneen tien varrelta.\nVarmaan tästä koituisi todellinen takaa-ajo.\n\nSitä pelkäsi Ontreikin. Huokaillen, mutta samalla lujana ja luottavana\npuhui hän siitä vaikeasta tehtävästä, joka oli heille annettu,\nmutta jonka he nähtävästi saisivat sittenkin onnellisesti loppuun\nsuoritetuksi.\n\n-- Sillä Jumala ei olisi muuten niin ihmeellisesti johdattanut meitä,\naivan ventovieraita ihmisiä, pelastamaan näitä kolmea onnetonta.\n\nNäin järkeili Ontrei ja oli asiastaan aivan vakuutettu.\n\nTultuaan maantien harjun kohdalle rupesi Ontrei tarkoin tähystelemään\ntien vasemmalle puolelle. Vähän matkaa kuljettuaan huomasikin hän\nkatajan oksalla aivan pienen liinankappaleen, joka näytti siihen\nsattumoisin lentäneeltä. Sen kohdalla poikkesivat kulkijat metsään\nlähtien varovasti kulkemaan yhä kapenevaa vaaran harjaa. Se tuli yhä\nkorkeammaksi ja jyrkkärinteisemmäksi, kunnes päättyikin korkeaan\nvieruun, niin äkkijyrkkään, että alhaalla kasvavien puitten latvat\nolivat äyrään tasalla. Rotkosta pulpahti ilmoille savun hajua. He\nlaskeutuivat varoen jyrkännettä alas.\n\nRotkon tiheikköön tultuaan hämmästytti heitä paikan aivan erikoinen\nluonne. Vähän matkan päässä toisella puolella alkoi harju taas\nuudelleen, ja yhäkin jyrkkärinteisempänä. Rosoiset louhikot etsivät\nsiinä tiheämmän kasvullisuuden, mutta salskeita koivuja ja mäntyjä oli\nsilti rinteeseen juurtunut. Mutta se mikä häntä erikoisesti rotkon\npohjalla hämmästytti, oli kuolemankourien ja sananjalkojen keskellä\nolevien suurien ja valkoisten, todella kauniiden kivilohkareiden\njoukko. Ne olivat marmoria, sillä pehmeytensä vuoksi ei hän voinut\nniitä muuksikaan arvata, veitsellä niiden pintaa koetellessaan. Ja\nsiihen viereen poiketessaan ja kallion rintaan nojatessaan huomasi\nhän äkkiä kivessä kiinni kokoelman mitä kauneimpia granaatteja,\npunaisia kristalleja, joista hän helposti mursi joukon taskuunsa.\nNe olivat melko yleisiä Suomessakin, mutta näin sopusuhtaisia ja\nrapautumattomia ei hän vielä ollut sattunut löytämään. Muuten vallitsi\npaikalla syvä hiljaisuus ja melkein hämärä, sillä synkkä kuusikko,\njoka koskemattomana seisoi rotkon pohjassa joka puolella, ei laskenut\nlävitsensä päivän säteitä. Ontrei teki ristinmerkin.\n\nHe lähtivät kulkemaan rotkoa vastapäisen vaaran rinnettä kohti. Savun\nhaju sieltä edelleenkin kantautui, joten sitä kohti sopi hiipiä.\nTaitettuaan syrjään rotkon reunalta tiheän paatsama- ja tuomivesakon,\njosta sai kasvot täyteen lukin verkkoja, tulivat he suuren kallion\njuurelle, jonka alle aukeni ikäänkuin luolan suu. Siinä kyti tuli.\n\nMutta ei luolassa eikä lähistöllä ollutkaan ketään.\n\nHän hämmästyi, ja aikoi juuri huudahtaa, kun tunsikin Ontrein käden\nsuullaan. Ukko painoi häntä voimakkaasti alaspäin yhä varoittaen hiljaa\nolemaan. Kyykistyen ukon viereen kääntyi hän tämän puoleen kysyvä ilme\nkasvoillaan. Ukko piti sormea suullaan ja osoitti päällään lehvien läpi\nkallion reunalle.\n\nSieltä kurkisti varovasti esiin mies. Nähtävästi hän ei ollut heitä\nhuomannut, vaan oli hänkin tullut savun lähtöpaikkaa tutkimaan.\n\n-- Paadenen urjadniekka, kuiskasi Ontrei, ja se selvitti kaikki.\n\n-- -- -- -- --\n\nKuultuaan illalla kyläläisiltä, että tien varrelta oli näkynyt savua,\noli urjadniekka saapunut aamulla varhain katsomaan, kuka oli tuon\nsavun sytyttäjä. Ehkä hän olisi sen jättänyt tekemättä, jos savu olisi\nnäkynyt kaukaa selkosilta, mutta näin kylän lähellä olevaa ei sopinut\nheittää tutkimatta. Epäilyttäviä kulkijoita on todellakin kesäiseen\naikaan näillä saloilla, ja usein niistä kylien kansakin \"oikeita\"\nmatkalaisia varoittaa. Mitä ja ketä he ovat, siitä ei ole useinkaan\naavistustakaan, eivätkä salot kerro salaisuuksiaan.\n\nHe vartosivat, minne mies kääntyisi, ja poistuivat visusti metsän\npeittoon kuullessaan kallion rinteeltä kivien rapinaa ja arvatessaan\nsiitä, että hän oli tulossa paikalle. Tuossa hän saapuikin. Oksien\nvälistä saattoi huomata, että hän tarkasteli tarkkaan nuotion seutua,\nja osoitti hämmästyksen merkkejä nähdessään jälkien pienuudesta, että\npaikalla oli nähtävästi ollut nainenkin, ellei kaksikin. Ymmällä olevan\nnäköisenä lähti hän sitten poistumaan paikalta, mennen aivan heidän\nohitseen, niin että he töin tuskin kerkesivät painautua varjoon.\n\nAsia oli selvä. Heti kylään mentyään kertoisi hän näkemästään\nstanovoille ja tuossa tuokiossa olisi tämä vanhan urjadniekan kanssa\npaikalla. Siinä ei ollut siis hyvä viipyä. Mutta missä olivat\nkadonneet? Tässä ei voinut vartoa, sillä pian olisivat takaa-ajajat\ntäällä. Mutta jos kadonneet olivat vain muuten tuleltaan poistuneet ja\naikoivat pian palata, voivat he joutua suoraan surman suuhun, ellei\nheitä varoitettu. Siksi piti paikalle jäädä. Mutta ehkäpä he olivat\npoistuneet jotakin pakoon ja piiloon? Silloin he eivät tietenkään\npalaisi, mutta miten siinä tapauksessa saada heistä selkoa?\n\nPulmallista! Silloin näki hän, että Ontrei taittoi itselleen tukevan\nkepin ja lähti sen varassa liikkaamaan yhdellä jalalla nuotiolle.\nSilloin hänkin rupesi jälkiään sotkemaan, pisti toisen saappaansa\ntoisinpäin jalkaansa ja lähti Ontrein kanssa paikkaa tutkimaan.\nRotkon pehmeään multaan muodostui nyt sangen omituisia jälkiä, joita\ntavallisen urjadniekan äly ei riittäisi selvittämään. He tutkivat\nkiireesti nuotion seudun vähän laajemmalta ja lähtivät sitten rotkoa\npitkin pohjoiseen päin. Selvästi johtivat sinne kolmen, ihmisen\njälet, joiden askeleisiin tarkoin astumalla he koettivat kepillään\nja toisinpäin käännetyllä kengällään niitä perinpohjin sotkea. Pian\nilmestyi heidän eteensä pieni purokin, jonka rannalle askeleet\njohtivat. Suuri oli kuitenkin heidän kummastuksensa, kun puron toisella\npuolella ei jälkiä jatkunutkaan.\n\nMihin olivat kulkijat nyt kadonneet?\n\nMutta Ontrei kumartui katsomaan tarkemmin puron pohjaa ja osoitti\nsinne. Siellä näkyikin vielä heikkoja jälkiä, jotka kääntyivät puron\nvirran suuntaan. He ymmärsivät nyt, että kaukaasialaisella oli ollut\njoku tärkeä syy, joka oli saanut hänet pakenemaan nuotioltaan, että\nhän pani liikkeelle kaiken taitonsa ja varovaisuutensa peittääkseen\njälkensä ja että hän ei voinut olla kaukana, koska puron tosin lienteä\nvirta ei ollut ehtinyt huuhtoa pohjaa uudelleen sileäksi. Hekin\nastuivat veteen ja kaahlasivat varoen sitä edelleen. Noin sadan metrin\npäässä alempana olivat rannalla selvät maihin nousun merkin, joita\nkulkijat eivät olleet voineet epäilevältä silmältä salata.\n\nNyt eivät pakolaiset enää voineet olla kaukana, sillä puro kääntyi\nmaantielle päin, ja sinne he tuskin olivat uskaltaneet. He olivat\nsiis neuvotelleet ja joutuneet viipymään sekä tietenkin miettimään,\nmiten voisivat jättää jotakin merkkiä itsestään ystävilleen. Varoen\nmenivät he siksi varmuuden vuoksi maantielle päin. Puro laajeni pian,\nsolisten leveämpänä pienen niityn läpi, jolta kohdalta maantiekin sen\nyli meni. Jäljet ilmestyivätkin taas näkyviin. Seuraten niitä saapuivat\nhe maantien lähelle, jossa pensaikosta ilmestyikin heidän eteensä ilon\nilmeellä kaukaasialainen. Pitemmittä puheitta viittasi hän alas puron\nsuulle päin ja lähti edellä, mennen matalana maantien yli.\n\nSeesjärven ranta oli tässä vielä sangen lähellä. Puron äyräillä\nkasvavan lepikon suojassa saapuivat he rannalle, jossa neito ja mummo\nodottivat. Ruhtinattaren kauniilla kasvoilla oli huolestunut ilme\nja hän kääntyi kysyvästi nuorukaisen puoleen. Taaskin tunsi tämä\nsydämessään moitetta siitä, että oli kenties viipymisellään aiheuttanut\nkoko vaaran, eikä voinut kohottaa katsettaan neidon silmiin, joiden\ntunsi kohdalleen odottaen pysähtyvän. Mutta Ontrei antoi heille\nmytystään ostamansa vaatteet, joihin he poikkesivat syrjään pukeutumaan.\n\nPuron äyräältä saattoi nähdä maantielle ja he silmäsivät sinne usein\nodottavasti. Mutta kaukaasialainen viittasi rantasarakkoon kätkettyyn\nveneeseen:\n\n-- Sillä pakenemme ja nousemme maihin siellä jossain järven\npohjoisrannalla, josta jatkamme sydänmaita myöten matkaa siksi, kunnes\npääsemme pois hevosteiden ulottuvilta. Kun eivät osu meitä näkemään\nsitä ennen, niin siellä tuskin arvaavat enää epäilläkään. Ainoa paha on\nveneellä paetessa, että näin valoisalla ajalla järven selällä kulkija\nnäkyy kauas, joskaan ei jälkiä heitäkään...\n\n-- -- -- -- --\n\nKaukaasialainen oli ollut edellisenä iltana maantien vieressä\njättämässä sinne Ontrein kanssa sopimaansa liinamerkkiä, kun oli\nkuullut väkeä tulevan tietä myöten. Pensaan takaa piilosta oli hän\nhuomannut, miten he olivat seisahtuneet kummastelemaan metsästä\ntulevaa savua, jonka tuuli oli sieltä tielle painanut. Hän ei kyllä\nymmärtänyt heidän puhettaan, mutta tunsi sanan \"polititsheski\", jota\nhänestä karkoituskylässään karjalaiset kulkijat yleisesti olivat\nkäyttäneet. Kiireesti oli hän palannut takaisin nuotiolle ja sitä heti\npienentänyt, valittaen, että oli ajattelemattomuudessaan tehnytkin sen\nliian suureksi. Epäillen ja tuskaisena oli hän vartioinut ja odottanut\nkoko yön, viipyen alati maantien vieressä. Sieltä oli hän vihdoin\nhuomannut, kuinka paikkaa oli saapunut tarkastamaan urjadniekka, ja\nsilloin oli hän kiiruhtanut toimittamaan suojattejaan turvaan. Jälkiään\nvaroen olivat he sitten kulkeneet pitkin puroa, erityisesti suuntaa\najattelematta, mutta aikoen kuitenkin maantielle jotakin merkkiä\nheittämään. Sille tultuaan oli hän ajatellut, että ehkä rannan puoli\nolisi turvallisempi, ja mennytkin siis sinne, löytäen sieltä veneen.\n\nOntrei ei puolestaan ollut kovin innostunut vesille lähtöön, mutta\nmyönsi toisekseen, että oli viisainta pysyä nyt kokonaan syrjässä\nniiltä mailta, joilla stanovoi ja urjadniekka tulisivat liikkumaan.\nEhkä siis oli edullisinta lähteä veneellä ja viivyskellä Seesjärven\npohjoisrannan saaristossa, joiden välisissä ruohosalmissa ja\nkaislikoissa pian pääsisi takaa-ajajistakin eksymään. Mutta siinä\ntapauksessa ei ollut lähtemistäkään ennenkuin illalla, jonka hämyssä\nparhaiten pääsisi puikahtamaan pois kylän kuuluvilta. Mutta taipale\nSekehenjoelta Onnanjoelle, joka täten tuli heidän kuljettavakseen,\noli ainakin hänen kuulemaansa synkintä sydänmaata, jota ainoastaan\nerämiehet olivat kulkeneet, oikeata karhujen laidunta, joiden parasta\naluetta nämä seudut ja varsinkin salot näiden vesien ja Vienan välillä,\nSekehen- ja Uikujoen seuduilla olivat. Mutta tänä vuodenaikana ei retki\nsuinkaan ollut mahdoton, ja ehkä sittekin vähiten yllätyksille altis.\n\nMaantieltä rupesi kuulumaan ääntä ja he kyyristäysivät piiloonsa.\nTulossa oli urjadniekka sekä useita miehiä, jotka kaikki poikkesivat\nmetsään heidän nuotionsa kohdalle. Saattoi arvata, että siellä\nruvettaisiin nuuskimaan jälkiä tarkoin, vaikkakaan ei ollut luultavaa,\nettä he mitään selvää saisivat, varsinkin kun nyt itsekin lisäksi\njälkiä sotkivat tältä paikalta metsään poiketessaan.\n\n\n\n\nXIII.\n\nUNELMIA SEESJÄRVELTÄ.\n\n\n      Joko sorti suuren puuni,\n    Uskontammeni tuhosi,\n    Kukkalatvani kumosi?\n    Se kun kaatui, kansa kaatui,\n    Kauas kaikkosit jumalat.\n\nKun miehet olivat kadonneet, kumartui ruhtinatar huolestuneena\nsulhasensa puoleen:\n\n-- Meitäkö nuo miehet etsivät?\n\n-- Eikö mitä, vastasi toinen hymyillen.\n\n-- Mutta jos sittenkin, niin miten pakenemme?\n\n-- Sehän on vallan yksinkertaista. Otan sinut syliini ja hyppään tuon\nhattaran laelle, joka tuolla taivaalla onnen lauttana purjehtii. Sinne\nhyppään ja kohta saapuvat lemmen tuulet, jotka pullistavat purjeemme.\nNiiden avulla lähdemme laskemaan halki sinisen ja ylen korkean\navaruuden, jonka raikkaus ja puhtaus tuudittaa meidät sadun kauneimpaan\nuneen. Purjehdimme kohti etelän ilmaa, josta pian rupeaa kuultamaan\nlumisten huippujen ja vuoripurojen, lehtevien laaksojen ja tummien\nöiden maa. Sinne kauas, onnen Araratille, pysähdytän pilvilauttani ja\nastun maihin armaineni. Ijäti me sitten siellä asumme eikä saavuta\nmeitä elämän tuska. Niin, armaani, minä sinut pelastan, jos vaara uhkaa.\n\nNeito hymyili onnellisena:\n\n-- Ja ystävillemme täällä pohjolassa me lähetämme lehvän onnemme\npuusta, kyyhkyläisen tuomaksi merkiksi, että onnettomuus on meidän\nkohdallemme lakannut. Katso, me rakennamme uhritulemme tyynessä illassa\nja seuraamme sen savupatsaan nousua kohti korkeutta. Se on Herralle\nmieluisa ja sen tuoksu on kuin mirhamin pyhässä temppelissä. Ja me\npolvistumme sen alttarin äärelle rukoillen ijäti onnea niille, jotka\nuhrautuvat onnettomia auttamaan.\n\nNeidon silmiin tuli lämmin kiilto. Kyynel kihosi tummien ripsien\nalta ja vyöryi hiljaa hienoihoiselle poskelle, joka oli samettinen\nkuin persikan pinta; povi aaltoili ja hymy kiiruhti taas takaisin\nliikutuksen jalostamille kasvoille. Hän ojensi kätensä nuorukaiselle ja\nOntreille.\n\nNuori mies tunsi, kuinka tuossa hänen otsaluunsa alla ikäänkuin kaikki\nsumeni.\n\nMutta yhä kiinteämmäksi kävi kysymys, oliko syytä tässä enempää viipyä.\nJos miesjoukko sittenkin saisi jälistä sen verran selvää, että pystyisi\nseuraamaan niitä maantielle takaisin ja jos sille juolahtaisi siinä\nmieleen katsastaa rantaakin, niin silloin oli kaikki hukassa... Eikö\nollut sittekin parempi uskaltaa tuohon vesille ja koettaa pitkin\nkaislikon rintaa soudella loitommalle johonkin niemen taakse, josta\nillan tullen pääsisi jatkamaan?\n\nNiin olikin. Äkkiä hän sen päätti, ikäänkuin joku olisi sen hänelle\nsanonut, ja esitti asian Ontreille. Tämä oli epätietoinen ja tuskainen,\nkun ei voinut päästä varmuuteen siitä, mitä oli tehtävä. Mutta kun\nkaukaasialainen innolla hyväksyi ehdotuksen, myöntyi hänkin.\n\nKiireesti astuivat veneeseen, jonka hän kävi kaahlaamalla noutamassa\npuron uomaa pitkin muutaman rantakiven vierelle. Ontrei istui perään,\nnaiset keskelle, ja molemmat miehet tuhdoille. Varovasti ohjasi ukko\nvaapperaa kolmilaitaa kauempana olevaa nientä kohti pitkin kaislikon\nrintaa, joka tässä onneksi oli sangen korkeaa. Soutajat vetivät\ntarmonsa takaa, sillä päämääränä oli päästä näkyvistä ennenkuin\nmiesjoukko taas saapuisi tielle. Säikähtynyt haapana, joka juuri oli\nsaanut poikueensa vesille, posahti parahtaen ruohikosta lentoon,\nmennä liitäen hätääntyneenä vähän matkaa, mutta sitten taas kiireesti\npalaten, tullessaan äidillisesti kutsuen ja äännähdellen. Veneen\nuomasta levisi vahva viri selälle päin, siellä muodostaen heränneen\netelän kanssa sieviä ristilaineita.\n\nNeito oli saanut kaislan käteensä ja viiletti sillä aatoksissaan veden\npintaa. Sitten hän käänti uneksivan katseensa etutuhdoilla avokauloin\nja täysin voimin soutavaan nuorukaiseen, joka vältellen sitä väisteli.\nHän ei tiennyt, katsoisiko taivaalle tai veteen, mutta huomasi sitten\nparhaaksi katsoa oikean airon lapaan, miten se hautautui tuonne\nsinertävään veteen, ruveten sitä voimalla edestään työntämään, kunnes\nse voimatta enää airon painoa kestää purskahti kauniisti vaahdolle.\nMutta sieltäkin oli silmät siirrettävä, sillä alati ei niitä jaksanut\nsiellä pitää, ja silloin oli hetkisen kestettävä tuota tumman katseen\nuneksivaa syvyyttä. Siinä janoava silmä pysähtyi kiharoiden kauneuteen\nja kaulan kaarevuuteen, kunnes taas jaksoi riistäytyä irti katsomaan\nsitä vasenta airoa, miten se siellä omalla puolellaan asioitaan\nhoiteli. Pitkin kaulaa ja ohimoita levisi polte ja hämmennys heräsi\nsydämessä. Sen tuli kuitenkin tuntemaan ja näkemään vain sekä vasen\nettä oikea airo, jotka syventyivät tehtäväänsä aivan harvinaisella\ninnolla.\n\nHymy lennähti ruhtinattaren huulille.\n\n-- Gustav Ivanovitsh, puheli hän, miksi olette nyt niin vakava? Miksi\nette naura ja iloitse surumme lievikkeeksi, kerro meille maastanne ja\nkansastanne, isästänne ja äidistänne? Miksi olette täällä matkalla,\nsillä ettehän mitään tutki, kuljette vain?\n\n-- Mitäpä kertoisin, ruhtinatar? Jos olisin tiennyt, että haluaisitte\nkuulla Suomesta, niin mielelläni olisin kertonut. Enkä tiedä itsekään,\nmiksi olen nyt vakava, ellen viime yön ja näiden monien uusien asioiden\nvuoksi. Ja eihän Solovetsiin menijän, köyhän pyhiinvaeltajan, sovikaan\npaljoa ilakoida.\n\nHän puhui vältellen ja koetti lyödä leikiksi. -- Miksi aiotte, Gustav\nIvanovitsh? kyseli neito uudelleen. Turhaan ette tietenkään täällä\nkule, sillä eiväthän nämä seudut ole mitään matkailupaikkoja. Ehkä\nsittenkin tutkitte jotakin? Nuorukainen hymähti.\n\n-- Sekö hänet tiennee, vastasi hän. Omituinen ja voimakas halu\nviehättää minua näillä seuduilla kulkemaan. Heimoni muinaisuus niistä\nminua tervehtää. Totuuden sanoakseni, lienen kuitenkin etupäässä tämän\nOntrein opetuslapsi. Joka päivä hän minua opettaa.\n\n-- Mitä voi teille Ontrei opettaa? kysyi ruhtinatar ihmeissään.\n\n-- Sitä en voi sanoilla ilmaista, vastasi hän totuuden mukaisesti.\nTotta vain on, että olen hänen opetuslapsensa siksi, että joka päivä\nopin häneltä tavattoman paljon. Luulin jo olevani liiankin oppinut,\nmutta sitten kohtasinkin tämän karjalaisukon, ja huomasin, etten\nosannut mitään, en ainakaan paljoa...\n\nRuhtinatar nauroi iloisesti, mutta hänen sulhonsa, joka oli mummon\nkanssa keskustelua kuunnellut, kääntyi sanomaan:\n\n-- Gustav Ivanovitsh on oikeassa; minäkin olen Ontrein opetuslapsi,\nsillä olen oppinut häneltä hyvin paljon. Ja selitykseksi ruhtinattaren\nkysymykseen vastasi hän:\n\n-- En minäkään voi sitä selittää. Se on jonkunlaista sisäistä\nvaloisuutta ja toivorikkautta. Tuntuu kuin elämä olisi muuttunut.\nLuulen, että hänettä tuolla perässä olisin usein epätoivon vallassa.\nTaikka, en tiedä, -- kuvittele itse.\n\nMummo nyhjötti veneen pohjalla korjaillen jotakin ja hymisten outoa\nlaulua, kaipa kotivuoriensa kansanlaulua. Kaikki muut oli vallannut\nomituinen huolettomuus, paitsi Ontreita, jolla ei ollut silmiä eikä\nkorvia muulle kuin matkan onnistumiselle. Jo olivat he päässeet pitkän\nmatkaa ja suunnilleen äskeiseltä paikalta näkymättömiinkin, mutta\nparasta oli silti kiirehtiä edelleen niin kauan kuin aikaista aamua\nvielä kesti eikä kulkijoita juuri tarvinnut pelätä. Sivuutettiin niemen\nkärki ja huomattiin toisella puolella jyrkkärantainen lahti, johon ei\nsopinut maan puolelta katsomaan. Soudettiin sen poikki hiukan kaartaen,\nkunnes toisella puolella olevan niemen kohdalle päästyä nähtiinkin sen\nkärjestään revenneen maailmaa tehtäessä poikki, niin että väliin oli\njäänyt jyrkkäseinäinen, hyvin kapea salmi tai kanava. Se oli melko\npitkä ja molemmissa päissä tiheä kaislikko. Sinne käännälsikin Ontrei\nveneensä. Salmeen päästyä tuntui oikein juhlalliselta. Sammaleiset\nkalliot kohosivat jyrkkinä molemmin puolin ja ylhäällä oli vielä\nlisäkorokkeena kelohongikko. Veneen ilmestyessä salmeen sinkosi\nhongan latvasta kirkuen ilmoille piekanahaukka vihaisesti tutkien\nrauhansa häiritsijöitä keltaisilla silmillään. Veneen viri rupesi\nlotajamaan niissä paikoin, missä veden pinnan kohdalle sattui kallioon\nsyvennyksiä. Melkein salmen keskikohdalla aukeni mantereen puoleisen\nkallion alle hiukan loivaa rantamaata, johon Ontrei laski veneensä.\nKun saapui siihen ja veti veneen kokonaan maalle, huomasi, että kallio\nkaareutui aivankuin katoksi yläpuolelle, niin että sieltä ei voinut\nvarmaankaan nähdä rannalla olijoita. Tuntui oikein turvalliselta. Kun\nhän meni tämän pienen rantakaistaleen päähän katsomaan, olisiko sieltä\nmahdollista päästä kiipeämään kallion päälle, pakeni sieltä veden\nrajasta veteen vihaisesti marahtaen pitkähkö ja musta, kiiltävän notkea\nelukka. Säpsähtäen jäi hän sen nostamiin poreisiin tuijottamaan, mutta\nmitään ei enää näkynyt.\n\nHän tunsi äkkiä ankaraa väsymystä. Valvottu ja juhlien vietetty yö,\njonka rasitusta koko aamun jännitys oli estänyt esiin puhkeamasta,\nrupesi vaatimaan omaansa takaisin. Taaskin oli hänellä ollut\nvuorokauden ympäri raskasta aivokiihotusta ja merkillisiä kokemuksia.\n\nNähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaitto-puuhiin ja muun\nseurueen ryhmittyvän levolle, painui hänkin hietikolle pitkäkseen,\npää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän ilman leyhkä tuntui\nsuloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui hiljalleen levon\nvaltaan. Aatos kulki vielä omia teitään ja ihmetteli, muistellen\ntapahtuneita. Hartaasti mietiskeli hän äskeistä iltaa opettajan ja\nlääkärin seurassa, sitä innostuksen hehkua, jonka edellinen oli hänessä\nosannut herättää ja niitä omituisia oloja, joissa hän oli joutunut\nnäin seikkailemaan. Hän näki opettajan ilmielävänä edessään, laihana,\npitkänä ja kalpeana, oudon innon ja haaveen tuli hehkumassa tummista\nsilmistään. Hän oli kuin joku korven profeetta, joka oli lähetetty\ntänne kadonneen kansan keskelle vetoamaan Herran muinaisiin ja ijäti\njärkkymättömiin lupauksiin.\n\nMahtavasti nuo opettajan esittämät muinaisuus-kuvitelmat kiihottivat\nhänen mielikuvitustaan. Yhä syvemmin vaipui hän haaveilemaan\nnoista taruhistoriallisista ajoista. Helteisenä päivänä seisoi hän\nOntrein kanssa pyhässä lehdossa. Ikivanhat kuuset ja riippakoivut\nojentuivat tummassa ja vaaleassa veljeydessä kohti taivaan lakea kuin\njättiläistammi, niin korkealle, että joka hetki saattoi pelätä ihanien\npoutapilvien niiden latvoihin haaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään\nseisoi taajana joukkona kalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien\nsilmät vartioitsivat tuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se\npyhin puu ja karsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä\nIlja, valmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta.\n\nHänen sydäntään värisyttää viha ja hän puristaa nuorella kädellään\nmiekan kahvaa. Se sopeutuu hänen kouraansa niin hyvin, sillä sen on\nkylän kuulu seppä hänen erikoisten ohjeittensa mukaan takonut ja sitten\nkaraissut salaisissa ja kauheissa kähyissään. Kauniille harakansulalle\nolikin teräs lennähtänyt, kun sen tulta oli kähyvesissä käyttää\nsurauteltu. Miekkaa hän puristaa ja kuiskaa Ontreille:\n\n-- Emmekö mene ja lyö maahan tuota outoa miestä, joka kaataa meidän\nisäimme puun?\n\nJa Ontrei vapisee tuskassaan, sillä hänenkin sydäntään kirvelee\ntekeillä oleva. Mutta hän on kuin taikavoiman maahan naulitsema eikä\nsaa sanaa suustaan. Ja uudelleen hän yhä kiihkeämmin kysyy:\n\n-- Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin?\n\nKukaan ei vastaa, vaan kaikki seisovat hiljaa kuin lumoissa,\nliikkumatta. Pyhä Ilja siellä puhuu jotakin oudolla kielellään, jota\nluopio vepsäläinen kokee tulkita livvin kielelle. Jo kohottaa munkki\nkirveensä, jo jännittyy käsi lyömään... Auringon säde sattuu kiiltävään\nkirveen terään, kun se on tuossa korkeimmalleen kohonneena. Se on kuin\nsalama... Ukko avita...\n\nNauskahtaen uppoo munkin kirves kesäiseen, pehmeään puuhun ja kansan\njoukosta kuuluu voihkaisu kuin olisi ase isketty sen omaan sydämeen.\nHänen jalkansa herpautuvat ja jäätävä kylmyys hiipii pitkin hänen\nsuoniaan. Silmissä sumenee ja hän tuntee, että elinhermo nyt lyötiin\npoikki. Mutta munkin apurit tarttuvat kirveisiinsä ja rupeavat voimalla\nhakkaamaan poikki valtavan paksua puuta. He lyövät niin, että lastuja\nsinkoilee satamalla. Ne vilkkuvat hänen silmissään outoina lintuina,\nniin tiheässä, että hän ei tahdo erottaa taivasta. Sen hän kuitenkin\nhuomaa, että valtapuun oksat ja lehvät tärisevät kuin puistaisi luojan\npuiston kuningas päätänsä, kuin kummastelisi se sitä tekoa, joka hänet,\nmerkin ja vertauskuvan, tahtoo pois juurittaa. Sen liikutus kasvaa\nsilminnähtävästi, ikäänkuin vapisuttaisi sisäinen itku sen mahtavia\nhartioita, sen voimat vähenevät ja se lähtee kaatumaan sen maan\nsyliin, josta se oli vuosisatoja elon voimaa imenyt. Sitä tahtoo se\njäähyväisiksi hienoimmilla ritvoillaan silitellä, pehmeillä lehvillään\nlepyttää. Suunnattomalla kohauksella, kuin olisi iskenyt siihen\ntuulispää, se masentuu maahan. Mutta sen sydän ei voinut ääneti kuolla,\nvaan pitäen joka säikeellään ja joka solullaan kiinni kannastaan päästä\nse kallistuessaan sydäntä vihlaisevan parkaisun. Ytimiin se huuto\ntunki...\n\nSilloin kuuluu outoa ääntä ja melskettä. Tuolta kansanjoukon takaa se\nsaapuu ja kohta ryntää sieltä esiin kalpea ja laiha mies, -- hänen\nopettaja-ystävänsähän se on. Hurjistuneena ryntää mies paikalle,\nmutta peräytyy tyrmistyneenä nähdessään isien puun kaadetuksi. Hän ei\ntahdo saada henkeä vedetyksi, vaan näyttää tukehtuvan, hän tuijottaa\nverestävillä silmillään vuoroin kansaan, vuoroin pappeihin, hän viittaa\nja huitoo. Mutta äkkiä tarttuu hän molemmilla käsillään rintaansa,\nja kun hän kääntyy päin, nähdään ilmitulen palavan hänen rintansa\nsisässä. Liekki syö hänen sydäntänsä, hän vääntelehtii tuskasta ja\npuhkeaa vihdoin kauheaan huutoon. Se huuto on kamalampi, tuskallisempi,\nvihlaisevampi kuin konsanaan Laokoonin, kun hän huusi tuskasta jumalien\nkäärmeitten kiemuroissa. Se paisui paisumistaan, se tuntui täyttävän\nkoko taivaan kuvun, kunnes se äkkiä lakkasi kuin korahdukseen. Ja\nopettaja-ystävä raukeni siihen maahan. Hän riensi ääreen ja polvistui\nsiihen, mutta tuo kalpea mies kuiskasi: Se oli Karjalan heimon\nkuolinhuuto...\n\nHänelle tuli äärettömän tuskallinen olo, niin että hän luuli kuolevansa\nvaikeaan tilaansa. Silloin kuuli hän viereltään lempeän äänen ja\ntunsi leppoisan käden. Hän avasi silmänsä ja näki Ontrein, joka oli\nkumartunut hänen puoleensa.\n\n-- Poikani, sanoi ukko rauhallisesti, Jumala näkyi rankaisseen sinua\nraskaalla unella. Olet nukkunut kauan.\n\n-- Ontrei, kiitos, että herätit, sanoi hän. Luulin kuolevani. Mihin\nolemme tulleet? Pilvessä. Tuulee. Ilta?\n\n-- Käy syömään, että jaksat soutaa. Ilta on ja meidän pitää ehtiä\nhämärimmällä hetkellä kylän ohi. Ikävää, jos tuuli kiihtyy enemmän.\nToki on vene varavanpuoleinen.\n\nHän kävi pienen tulen ääreen, jonka Ontrei oli tehnyt kallion varjoon,\nruveten nauttimaan hiilipaistikas-kalaa, jota sama ukko oli, tiesi\nmillä keinolla, osannut hankkia. Illan varjo näkyi vaikuttaneen\nkaikkien mieleen, sillä raskas huokaus pusertui ruhtinattaren huulilta\nja mummo teki hartaana ristinmerkin. Mutta muukalainen kiersi\nsuojelevasti kätensä morsiamensa vyötäisille.\n\nAallon hölkkä vyöryi yhä voimakkaampana kapeassa salmessa. Saattoi\naavistaa, että suuri Seesjärvi oli ulapoilla, niillä merellisillä,\nvihaiseen ärjyyn yltymässä.\n\n\n\n\nXIV.\n\nKOSKEMATTOMAN LUONNON YLEVYYS.\n\n\n      Kuuna paistoi kuusen oksat,\n    Päivänä petäjän latvat,\n    Metsä haiskahti me'elle,\n    Simalle salo sininen,\n      Ahovieret viertehelle.\n\nKauhea matka järven yli oli kestetty.\n\nHe laskivat maihin Sekehenjoen niskaan pohjois-puolelle, juuri siihen\npaikkaan, jossa on pieni ruohoinen poukama ja rauhan satama. Rannan\ntiheä korteikko ja kaislikko sekä tuuhea tervalepikkö muodostavat siinä\ntodellakin mitä mieluisimman pienen sataman, jonne mukavasti sopii\nulapan tuulilta suojaan käännältää. Poukaman pohjukkaan laskee pieni\npuro, joka vaatimattomasti leviää rannan hiekalla tuskin näkyväksi\nveden vireeksi. Tuskin sitä huomaisikaan, ellei jalka sattuisi\nveteen ja painuisi hiekkaan, jolloin varsinkin avojalka väristen\nveden kylmyyttä kummeksuu. Se saapuukin, tämä pieni lähde, tuolta\nkorpimaiden uumenista, ja on sillä taikavoima, sillä se kätkee itseensä\nluonnon salaisuuden ihmeellistä säteily-ilmestystä. Se huuhtelee\nlaineillaan rentukkaa ja laihaa sarakkoa, kastelee pienen kärpässiepon\nlimaisia juurilehtiä ja elättelee ystävällisesti suvantopaikoissaan\nkiiltävän-mustia vesilukkejaan ja kortematojaan. Sarakossa särähtää\nsudenkorennon siipi, kun se äkkikäänteellä koettaa saada hyönteistä\nkynsiinsä, ja väliin leikkii sen yllä ihana sinikorento. Kuin neito\nse huolettomasti istahtaa kaislan korrelle keveästi ihaillakseen\npäivän kimallusta sinisiivellään, kunnes lehahtaa taas lentoon jonkun\nmielijohteen ajamana.\n\nPoukaman perästä puron vartta yletessä saavutaan niitylle, jossa vanha\nja haalistunut lato osoittaa ihmisjälkiä. Ladon ympäristöllä kasvaa\ntiuhassa putkea ja angervoa, jonka väkevä tuoksu täyttää ilman. Ladon\novelle saapuessasi huomaatkin, että paikka on ammoin hylätty. Kun\njalkasi kolahtaa kynnykseen, puikahtaa lattiarangan aukosta esiin\nkärppä kuin noidannuoli, vielä nopeammasti hävitäkseen. Ja kun tuota\nsäpsähtäen asian oivallat ja kolahdutat uudelleen, pistäytyy utelias\npieni pää vielä kerran esiin, kohta kokonaan hävitäkseen. Seinät ovat\nlahoneet ja luhistumassa, ja nurkat ovat maatumassa. Sammal kasvaa\nhirsien päässä ja sammalessa pitkää ja hentoa airaa, jossa tuuli\nvalittaen suhajaa. Autiota on, luonnon yksinäistä ja surumielistä\nautiutta, jota säestävät vain erämaan yksitoikkoiset äänet. Ellei\nsinulla olisi seuraa, pelkäisit tyhjyyttä ympärilläsi, etkä mistään\nhinnasta tahtoisi kaikua herättää.\n\nMutta kun mennään yhä enemmän salolle päin, jää ensin puro tuonne\noikealle mustaan korpeensa luikertelemaan, ja eteen avautuu lakea\nkangas harmaine honkineen. Kangas kohoaa korkeammaksi, muuttuen vihdoin\nharjuksi, joka katoaa yhä yleten tuonne eteesi salon sineen. Maassa on\nmahimassa jättiläispuita, jotka kaatuessaan ovat reväisseet maapalan\nilmaan juuriensa syleilyssä. Tuossa on jo sammalpeitto kasvanut koko\nrungon yli ja jalka vaipuukin syvälle siihen, missä vielä luulet runkoa\nolevan, mutta tuossa on vielä puu kovaa. Juurakon kuoppaan ovat metsän\nmonet kanalinnut kiiruhtaneet peherrykselle, hiekkamullan avulla\nväiveitänsä vähentämään. Ylt'ympäri kohoaa samallaisia jättiläisiä,\nikäänkuin vaieten katsoen outoa kulkijaa, joka on tänne erämaan\nrauhaan uskaltanut. Niiden oksat ovat vääntyneet eriskummallisille\nkiemuroille, jotka kuin pirunkalan käsivarsina kohoutuvat taivasta\nkohti ikäänkuin jotakin rukoillakseen. Ne ovat taistelleet tuskaiset\nhetkensä, kunnes ovat tuohon epätoivoonsa ainiaaksi jäykistyneet. Ja\njuuri sinne latvoihin tirkistellessäsi sinua säikähdyttää kova ropina.\nMetso, joka on aikoja sitten sinut nähnyt, hongan latvasta rungon takaa\nsinua epäluuloisesti ja kaula pitkällä vartioinut, punninnut asemaansa\nja aikeitasi, on vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt raskaaseen\nlentoonsa turvallisempaan paikkaan. Kun se heittäytyy pienille\nsiivilleen ruveten lyömään niitä vinhasti ja aluksi satuttaen ne oksiin\nja lehviin, syntyy siitä erämaan hiljaisuudessa ääni, kuin olisi koko\nmetsä kumoutumassa.\n\nKun kävelemme kangasta eteenpäin ja tulemme sinne, missä muinaisen\nmetsävalkean jäleltä kasvaa tiheätä haavantynkää, ryöpsähtää sieltä\neteesi muniensa puolesta hätäilevä ja karkealla äänellä kiroileva\nmetsäkana. Tuossa se mennä heveltää pyrstö leveänä aivan edessäsi, niin\nettä lapsellisessa innossa viehätyt sitä siinä kiinni tavottamaan.\nMutta juuri kun kumarrut, väistyykin se syrjään äkäisesti kirahtaen\nja kiinteästi sinua pienillä silmillään tähystellen. Taas kumarrut ja\ntaas, kunnes huomaatkin joutuneesi kanan jälessä kauas alkuperäiseltä\npaikaltasi. Ja ikäänkuin ilkkuen kiroaa lintu vielä kerran, kunnes\näkkiä nouseekin siivilleen ja lentää nopeasti sinne, missä hänellä on\nse, jota hän ei tahtonut sinulle näyttää.\n\nKuljetaan yhä edelleen. Harjun juurella kangas muuttuukin ahomaaksi,\nhiekka sinertäväksi savimullaksi ja hongikko lehtimetsäksi. Vanhoja\ntutisevia pökkelöitä, joiden kylestä voi saada lihavan jäniksenkäävän,\non vielä kulon jäleltä siellä täällä, mutta tuossa jo kohoaa metsä\ntuuheana ja pitkänä koivikkona. Runkoa on siinä työnnetty aivan\nihmeellisen pitkästi ja hoikasti, ollenkaan muistamatta, että lehviä\nonkaan olemassa. Kun niitäkin vihdoin ajateltiin, olivatkin voimat\nlopussa, ja niin saatiin vain latvaan mitättömän pieni kruunu tuulessa\nhiljaa keinumaan. Mutta tuossa on kulon haavoilta aikoinaan pelastunut\nraavaskoivu, seutunsa lehtikuningas ja harjullansa ylevä nähdä. Aluksi\nse on viidestä valtaisesta pääjuuresta rakentanut itselleen tyvituen,\njotka ovat yhtyneet voimakkaaksi ja paksuksi rungoksi, sen varassa on\nse kohonnut kolmisen metriä, mutta on sitten, ikäänkuin rikkaudellansa\nja voimallansa ylpeillen, jakautunut kolmeen haaraan. Ne se on ampunut\nkohti taivasta sileinä, suorina ja valkotuohisina kuin isä uljaat\npoikansa, niiden terveydestä nauttien ja iloiten. Sen lehvät riippuvat\nkuin hieno tukka pitkinä suortuvina ja sen helmasta kuuluu alati syvä\nja aatteellinen kohina, kun se suvituulen kanssa hartaasti haastelee.\n\nMutta kulkija käy yhä edelleen, painaen sydämeensä tämän erämaan suuren\nrunouden. Hän saapuu yhä syvemmälle ahon lehvikköön, kunnes se maan\naletessa kosteaksi notkoksi tihenee melkein läpipääsemättömäksi. Haapa\nja pihlaja sekautuvat leikkiin ja maan pinnan peittää tiheä puolukan\nja mustikan varsikko. Hän väistää tiheikön ja saapuu taas aukeammalle,\njossa katajakin näkyy laiskana pitkiä käsivarsiaan pitkin maata\nvenyttelevän. Hän kulkee kulkemistaan, menee korpirämeikön poikki,\njossa lihavat pyyt pyrähtävät hänen tieltään kuusikkoon vihellellen ja\nsiristen, ja saapuu vihdoin harjulle, josta aukeaa hänen eteensä aava\nnäkö-ala.\n\nSuuri suo siinä on. Pitkin sen laitoja hiipii kehyksenä tumma\nkorpikuusikko, joka suon rinnassa muuttuu harvaksi rämemänniköksi.\nNuo käkkärämännyt ovat tuossa kuin kääpiökansaa, joiden naavaparrat\ntodistavat huimaavan korkeaa ikää. Ne eivät jaksa ulottaa juuriansa\nrahkasammalen läpi, vaan koettavat siitä imeä ravintoa, kituen\nlaihuuttansa. Keskempänä jo nekin katoavat ja suo muuttuu upottavaksi\nrimmeksi, joka himokkaasti imaisee sisäänsä kaiken syliinsä lankeavan.\nIlmassa tuntuu väkevä suokanervan ja maatuvien kasviaineiden haju ja\nnäyttää siltä kuin ei raikas kesäpäivän tuuli saisikaan ilmakerrosta\nsuon päällä muutetuksi. Laidoilla tuuli kohisee lehtevissä puissa,\nmutta tuolla keskempänä se ei saakaan kääpiöiden partaa liikkeelle,\nvaan seisoivat nämä siellä värähtämättä, aavemaisina ilmiöinä.\nÄkkiä kohahtaa tuosta siivilleen vikla, jonka valittava huuto pian\nkirkuvana kuuluu, kutsuen sadetta. Tuonne mättäälle se istahtaa, mutta\njo taas lehahtaa lentoon, kaiuttaen pitkäveteistä ja yhä nousevaa\nsadevirttänsä. Alakuloiseksi vie se suon lakeudella ponnistelevan\nmatkamiehen mielen. On kuin se kääntyisi tutkimaan yhä kiinteämmin\nsuon lohdutonta lakeutta, mietteissään ja harmaassa tunnelmassaan\nikäänkuin etsien jotakin kiinnepistettä, johon pysähtyä kuin todella\nvajoava. Mielikuvitus kääntyy outojen ja hurjain kuvitelmain uralle\nja sielussa välähtelee näkyjä. Eipä olisi kumma, jos tuosta liejuisen\nlätäkkönotkelman reunasta äkkiä kohoaisi siivilleen muinaisuuden\nniljakas lentolisko, joka jännittäisi lepakkomaiset nahkasiipensä ja\npeittäisi lennossaan auringon kuin unessa nähty kuvitelmain paholainen.\nSadun pelottavana vaakalintuna se nousisi yhä ylemmäksi, kunnes\nse näkyisi tuolta pilvien rajalta kuin jättiläis-lentokone, jonka\nsaavutettavissa on kaikki näköpiirin alla...\n\nMahtavalla tavalla koskematon erämaa valtasi kulkijansa. Luonto\nikäänkuin paljasti oman synnynnäisen ylevyytensä, jonka rinnalla moni\ninhimillinen seikka menetti suuruuttansa. Karjalan vedet olivat häntä\nkuohuissaan kannatelleet, sen metsät nyt häntä suhinallaan tuudittivat,\nlauloivat omakseen ja ainaiseksi ihailijakseen.\n\n\n\n\nXV.\n\nMIETTEITÄ JA HUOMIOITA.\n\n\n      Jalka painuu sammalehen\n    Katse korpehen katoovi;\n    Mieli miettii muinaisia,\n    Luonnon syntyjä syviä:\n    Missä alku, missä loppu,\n    Mikä tarkoitus inehmon.\n\nHänen muistiinpanoistaan ei käy ollenkaan selville, mitä oli tapahtunut\ntuolla öisellä pakoretkellä poikki Seesjärven ja sivu Sondalan kylän,\neikä hän sitä itsekään koskaan kertonut. Jotakin oli sattunut, jolla\noli ollut häneen mitä syvin vaikutus, sillä hänessä, tuossa vakaassa ja\nvaiteliaassa miehessä, ei olisi voinut huomata paljon jälkeä entisestä\nyleensä hilpeästä ja iloisesta nuorukaisesta. Hänen suhteensa Ontreihin\nnäytti entistä läheisemmältä, hän oli liittynyt kaukaasialaiseen mitä\nlämpimimmällä ystävyydellä ja hän kohteli ruhtinatarta mitä suurimmalla\nkunnioituksella. Tämän ilme oli taas, hänen nuorukaisen läheisyyteen\njouduttuaan, hiukan arka ja ikäänkuin säikähtynyt; olipa kuin olisi\nhän päässyt selville jostakin, jota oli aavistanut ja pelännytkin,\näkkiä jollain tavalla, kentiesi sangen omituisellakin. Oliko se, että\nhe olivat olleet tuolla samaisella seikkailumatkalla myrskyn käsissä\nsuoranaisessa hengenvaarassa, taikka joku niihin yöllisiin tapauksiin\nliikkuva sivunäytös, tällaista aiheuttanut, se on kysymys, joihin\nhän ei ole päiväkirjassaan eikä suullisesti sitä tiedusteltaessa\nmitään vastausta tahtonut antaa. Hän on nähtävästi, syistä, jotka\nlienevät siihen kyllin päteviä, päättänyt pitää eräät asiat omana\nsalaisuutenaan, joihin hän ei halua viitatakaan.\n\nHeidän piti päästä yli suon tuonne tumman metsän reunaan, jonka takaa\nnäkyi kohoavan korkea vaara, huipulla harmaantunut kelohongikko. He\nkulkivat väsyneinä pitkin suon laitaa etsien paikkaa, mistä ylimeno\nolisi näyttänyt hiukan helpommalta ja rahka kannattavammalta, mutta\nkuta pitemmälle he ehtivät, sitä leveämmältä näytti suon salmeke.\nJopa rupesi tuntumaan siltä, että tuo maa tuossa toisella puolen on\nainakin kolmelta ilmansuunnalta nevojen ja ylipääsemättömien rimpien\nympäröimä, jonne on mentävä suoraan, jos mieli mennä ollenkaan.\nMutta ruhtinattaren ja hänen vanhan hoitajattarensa tila oli niin\nhuono, heidän voimansa niin lopussa, ettei näyttänyt voivan sellaista\najatellakaan. Kaikki tahtoivat suon kiertämistä, kaikki muut, paitsi\nOntrei, jonka mielipide nyt oli toinen. Säälimättömästi vaati\nhän matkalle suon yli, sillä hän tahtoi kerta kaikkiaan hävittää\njälet. Erämaankävijänä hän tiesi, että vetelät suot yleensä sentään\nkannattavat enemmän kuin mitä niiden varaan uskotaan ja että jos\nkulkija astelee kylmäverisesti ja joutuin, jäämättä seisomaan ja\nhätäytymään siihen paikkaan, jossa tuntuu erikoisesti upottavan,\nhän pääsee melko helposti eteenpäin; pahimmat paikat on paras mennä\nkeveällä juoksulla, jossa vain muutama silmänräpäys nojataan samaan\njalkaan. Hyvä on myöskin kovin vetelissä paikoissa heittää joku\nkädessä kuletettava keppi tai muu eteensä, sillä sekin auttaa hyvin\npaljon. Tottunut osaa myös nevan pinnasta päätellä, mitkä paikat ovat\nkannattavampia, ja sen mukaan suunnata askeleensa.\n\nKun he saapuivat tuon maan reunaan, olivat matkueen naispuoliset\njäsenet aivan menehtymässä, ja pahoin oli näännyksissä Ontreikin; hänen\nnuori ystävänsä ja kaukaasialainen olivat saaneet voimalla ja väellä\nheitä kaikkia rimpien yli auttaa. Mutta päästy oli yli ja nyt kovalla\nmaalla tuntui kulku taas ihmeellisen keveältä. Joutuin painuivat he\nkuusikkoon.\n\nJo aivan ensi askelilla häntä kummastutti se koskemattomuus, jota nyt\nluonto kaikkialla hänen ympärillään osoitti. Niillä saloilla, joilla\nhän tähän saakka oli harhaillut, oli aina jokunen merkki todistanut\nniitä ennenkin kuletun, mutta täällä oli jo aluksi kuusikko niin\nuskomattoman tiheää ja korkeaa, ettei hän ollut ennen moista nähnyt.\nMitä maassa makaavaa puuta oli nähtävissä, sen saattoi helposti\nhuomata joko vanhuuden tai myrskyn ja salaman kaatamaksi, mutta ei\nsuinkaan kirveen kumoamaksi; olipa toisinaan kaatumaan lähtenyt korven\njättiläinen jäänyt nojalleen muita vastaan, valittaen runkoansa toista\nvasten kihnuttaen. Maassa kasvoi sakeana mustikkaa ja puolukkaa\nsekä kanervaa, ja vanhat havut ja neulaset olivat kuusien juurella\nkasautuneet kokonaisiksi reunusteiksi. Katse kohosi pitkin kuusien\nkorkeaa ja naavaista runkoa sinne latvaan saakka, jossa se oheni\npihkaiseksi ja mehuiseksi kerkäksi, vähän alempana näytellen kookkaita\nkäpyjänsä, joiden suomut olivat jo auringonpaisteessa pörhistyneet.\nTäällä alhaalla havuholvissa oli päivälläkin juhlallinen viileys,\nkuten ylhäisten suurissa pilarisaleissa, joissa niissäkin vaelletaan\nhiukan arkoina ja henkeä pidätellen. Tuohon oli vanhan pökkelön kylkeen\nkuitenkin elävä olento jättänyt merkkinsä: tikka oli siihen kovertanut\nkävyn silpomispaikan. Lahoon uurteeseen kovempien paikkojen väliin oli\nse taitavasti hakannut koveron, johon sopi mukavasti pistää käpy ja\nse siinä suomu suomulta tarkoin puhdistaa. Ja kun sitä tarkastaessa\nmentiin lähemmäksi ja satuttiin kopauttamaan puuhun, lensikin sieltä\nylhäältä reiästä punapää ja terävänokka, tuttuun tapaansa rapsahtaen\nkiinni kynsillään läheisen puun runkoon.\n\nMutta etemmäs mennessä metsä harveni, muuttuen pian hongikoksi ja\nyleten ylenemistään. Suuria ja ryhmyisiä kallioita kohosi siellä\ntäällä, kiireellä sammalta ja kallio-imarteen vihreitä sulkia.\nPian kävi kulku vaivaloisemmaksi, kalliorinteet jyrkkenivät yhä\nkorkeammiksi, kunnes vallan täytyi hakea pääsyteitä. Vihdoin aukenikin\neräästä kohti rotko, joka oli kuin veitsellä leikattu tähän alkuvuoreen\nja näytti vievän johonkin tämän kallioryhmän toiselle puolelle.\n\nTämä hongikko se oli näkynyt sinne suon taakse, mutta antoi se\nsilloin sen käsityksen, että siinä alkoi joku pitkä harjanne, joka\njohti merelle päin. Kuitenkaan se ei ollut muuta kuin takapuoleltaan\nomituisen jyrkkä ja alaltaan melko kapea kalliovuori, jonka takaa\naukeni sankka metsäinen maa. Siihen kallion juurelle tasaiselle\nsammalikolle määräsi nyt Ontrei yöpaikan, ruveten tapansa mukaan\nja muiden apua odottamatta nuotioita valmistamaan. Kaukaasialainen\nmeni häntä auttamaan ja naiset lyykistyivät väsyneinä ääreen, mutta\nnuorukaisemme läksi puolestaan leirin seutua tarkastamaan.\n\nVasta tällä retkellä oli hän päässyt ymmärtämään, mikä suurenmoinen\nkauneusnäytelmä oli joka hetkellä nautittavana sillä, jolla oli\navoin silmä luonnon nähtävyyksille. Joka askel avaa hänelle jotakin\nmielenkiintoista, josta hän saa aiheen miettiä ja omituisella\nluonnon ystävän sammumattomalla uteliaisuudella pohtia aina uusia\nkysymyksiä. Vanhat perintövaistot metsänkäynnin ja pyynnin ajoilta\nheräävät hiljalleen ja mieli rupeaa tuntemaan myös sitä petomaista\nja salaperäistä, mutta epäilemättä suloista viehätystä, jonka kyllä\nsaaliinhimoiset metsästäjät tuntevat, mutta joka on outoa liian\nsivistyneissä ja veltostuneissa kaupunkilais-oloissa. Aivan hän\nnyt antoi tämän koskemattoman jylhyyden silmiään ja tuntohermojaan\nhyväillä, ollen onnellinen siitä, että oli sattunut joutumaan näihin\nsuuriin ja tuntemattomiin, mutta siltikin sangen läheisiin erämaihin.\n\nTuntemattomiin todellakin. Poventsassa ollessaan oli hän koettanut\nhankkia itselleen jonkunmoista edes vähänkään kunnollista karttaa\nnäistä seuduista, mutta ei ollut sellaista mistään löytänyt. Niissä,\njoita hän sai hankituksi, olivat paikkakunnat ja erittäinkin vesistöt\nkovin epävarmasti, ja, niinkuin hän nyt tiesi, aivan väärinkin\nmerkityt. Tosi-asia oli, ettei näitä maita ollut läheskään tarkoin,\ntuskin paikoin ollenkaan järjestelmällisesti kartoitettu, vaan olivat\nmerkinnät tehdyt useimmiten suullisten kuvausten ja kertomusten\nmukaan. Hänellä oli kuitenkin jonkunmoinen aavistus, että suomalaiset\ngeologit olivat nämäkin seudut tai oikeammin sanoen Vienan Karjalan\ngeologisen luonteen määritelleet, ilmoittaen sen Fennoscandian\nalkuvuoriperustalla olevan alueen itä-osaksi, josta pian yhä edelleen\nidempänä alkoi Venäjän luonteeltaan ja rakenteeltaan erilainen\ntasanko. Mutta hänen tietonsa näiltä aloilta olivat kuitenkin kovin\nhäilyviä eikä hän olisi niistä paljoa välittänytkään, ellei häneen\nolisi tuo alkuvuori-käsite vaikuttanut omituisen mystillisesti. Sitä\nmuistaessaan tuntui hänestä aina, kuin olisi hän seisonut kaksinverroin\ntanakammin isänmaansa kamaralla, sillä olihan se tuota vaarumattominta\nja lujinta \"alkuvuorta\". Sepä kestää, kun muut vapisevat, oli hän\naina jonkunmoisella turvallisuuden-tunteella itsekseen ajatellut, ja\nlisännyt, että joskin esi-isämme kaikessa muussa menettelivät tyhmästi\naikoinaan hakiessaan itselleen asuinsijoja, niin siinä ne ainakin\nosuivat oikeaan, että hakivat tämän pallopahan pinnalta paikan, joka ei\nensi tärähdyksestä liioin tutaja.\n\nTämä kaikki oli sitä hänen salatuinta sielunelämäänsä, josta hän ei\nollut uskaltanut koskaan kellekään mitään sanoa, ja se oli ilmaus\nhänen yksityisistä ajanvieteharrastuksistaan. Hänhän oli kaunosielu\nja esteetikko, olipa kirjoittanut jo väitöskirjaakin, mutta hän oli\nalansa pettäjä. Hän hylkäsi hiljaisuudessa klassikot ja kiintyi\nanglosaksilaiseen kirjallisuuteen, jossa kokemusperäisen tieteen\nsaavutukset olivat alkaneet kelvata aiheiksi romantiikkaa rakastaville\nkirjailijoille. Usein tapasi hän varsinkin amerikalaisista kirjoista\nja niiden aiheista tuota selittämätöntä tenhoa, joka herätti hänessä\neloon luonnon kaipuun ja opetti häntä sitä ymmärtämään. Hänen\nmaailmankatsomuksensa oli saanut hiljaisuudessa luonnontieteellistä\nväristystä ja hänen henkinen silmänsä alkoi ymmärtää ihmistä osana\näärettömästä kehitysketjusta, sekä itse erillänsä että yhdessä\nympäröivän luonnon kanssa...\n\nHän oli ajatuksissaan saapunut pitkin kallion reunaa tämän maan\ntoiseen laitaan, huomaten sen siten sangen kapeaksi, idästä länteen\npistäväksi niemeksi. Etelässä, lännessä ja pohjoisessa oli ympärillä\nsuo, mikä paljon selvittikin syytä sen alkuperäisyyden säilymiseen.\nSillä idästä mahdollisesti tänne päin saapuvat ja saapuneet erämiehet\neivät varmaankaan tulleet perukkaan saakka, koska tiesivät sieltä\nkoituvan eteen laajoja nevoja, vaan oikaisivat jo aikaisemmin toisille\nmaisemille. Siksi oli tämä paikka säilynyt alkuperäisyydessään,\nkoska se lännessä, soitten takana asuville, tietenkin oli toisten\neränkävijäin maita.\n\nHän kääntyi astumaan pitkin maan pohjoisreunaa itää kohti. Seutu oli\nmatalaa ja mitä rehevimmän lehtimetsän peitossa. Kauempana yleni siellä\nniin sakea haavikko, että varjoon joutunut maa ei enää jaksanut ottaa\nmarjanvartta, vaan hautautui kuolleitten lehtikasojen alle, joihin\njalka vaipui syvälle. Kyllä olisi ollut tämän lehtimetsän viheriässä\nsyömistä isollekin mammuttikarjalle, jos olisivat suvainneet elää niitä\nnyt maistellakseen.\n\nÄkillinen kahahdus pensaikossa sai hänet kovasti säpsähtämään.\nHän seisahtui paikalleen kuin naulattu ruveten varoen eteensä\ntähystelemään; tuosta kahden haavan lehvän välistä näkyivätkin\nikäänkuin sammaleiset puun oksat ja pian huomasi katse rungonkin: se\nolikin peura, villiporo, jota vielä harvinaisuutena näillä erämailla\ntavattiin, oltuaan puolen vuosisataa aikaisemmin vielä yleinenkin.\nTummilla suurilla silmillään tuijotti se vihaisesti ja arasti sekä\nläksi tiehensä pitkällä ja omituisesti keinuvalla laukallaan, joka\non sille erikoinen. Sen sarvissa oli verinahka vielä hellimmillään\nja pienet pahkat kyljissä osoittivat paarmain helle-aikana laskeneen\npermoja sen nahan alle. Vähän matkan päässä siitä huomasi hän sitten\nhirven jälkiä, siitä kuitenkaan kummastumatta, sillä olihan tämä komea\neläin täällä vielä yleinen.\n\nKun hän nyt katsahti ympärilleen, huomasi hän ihmeekseen, että suo\ntuolla reunalla oli melkeinpä ylempänä. Niin olikin. Lakkaamatta\nseisovassa vesipohjassa kasvava rahka valloitti hitaasti mutta\nvarmasti palan toisensa jälkeen tästä alavasta maasta. Tuolla vähän\nalempana näkyi kyllä saavan alkunsa pieni puronen, mutta se ei\nriittänyt viemäriksi sille suunnattomalle kosteudelle, mikä täällä\nmaaperässä oli. Ellei ihminen tullut avuksi ja iskenyt suohon suuria\nviemärihaavoja, valloitti ja hukutti suo aikain kuluessa varmasti\nkaikki alavammat paikat tästä maaniemekkeestä.\n\nKäveltyään hetken puron vartta huomasi hän sen sentään koko pian\nlaajenevankin, niin että se varmaankin parin kilometrin päässä\noli tuommoinen pieni korpijoki, joka siellä puoleksi kaatuneiden\nkorpikuusien ja koivujen alla ujuu uneliaasti edelleen mutaista\ntietänsä, suoden pian asuinsijan mustille hauin-tulikoille ja\nkäppyröille sekä laihoille, katkeran näköisille korpiahvenille.\nMutta hän tiesi, että täällä Vienan Karjalassa, missä tällainen joki\nlaajenee matkallaan pieneksi lammeksi, joka suuren suon selällä\nkuin herpautuneena ja aivan maan kamaraan lyötynä alati tuijottaa\ntaivaalle yhdellä ainoalla silmällään, asuu pohjolan ihanin lintu,\nvalkorinta joutsen, jonka pesät ovat lammen rannalla kaislikossa\nkuin pienet heinäläjät. Tätä erämaan kuningatarta, jota karjalainen\npitää pyhänä lintuna eikä juuri salli ahdistettavan, hän himoitsi\nnähdä, sillä se kuvastelihe hänen mielikuvituksessaan kuin satulumon\nruumiillinen ilmestys, outojen kauneus-maailmojen vertauskuva. Hänelle\nse suotiinkin, sillä erämaa oli päättänyt näyttää kaikki salatuimmatkin\naarteensa...\n\nHän meni puron poikki astuen etelää kohti. Siellä maa pian ylenikin\nkankaaksi, jonka reunassa oli valtainen muurahaispesä. Mutta hänen\nhämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän lähemmäksi tultuaan huomasi,\nettä pesää oli aivan äsken käyty hajoittamassa. Näytti siltä kuin\nolisi siitä aivan näillä minuuteilla kuopaissut valtava koura, jättäen\nhäiriinnyttyään työnsä kesken. Se saattoi olla aivan tässä lähellä,\nkatsomassa jostain tiheiköstä tahi hiipimässä tiehensä hiljaisilla ja\nkuulumattomilla askeleilla, pehmeillä kuin olisi kävellyt lihavilla\nja keveillä kämmenillä. Jos sillä olisivat sattuneet olemaan pojat\nläheisyydessä, olisi ollut vaarallista näillä mailla liikkua, sillä\nniitä arastellen hyökkää se sokeasti jokaisen kimppuun, joka sattuu sen\nläheisyyteen saapumaan. Tottapa sillä ei ollut poikia tai ne olivat\njossain kauempana, koska se oli poistunut vastalauseetta.\n\nSiitä huolimatta tunsi hän sydämensä jännittyneesti tykyttävän.\nEnsi kertaa elämässään oli hän nyt seudulla, jossa tiesi millä\nhetkellä hyvänsä voivansa kohdata korven kansan satujen ja taikojen\naiheen. Hän oli kylissä kysellyt sen esiintymisestä ja saanut kuulla\nviljalti kertomuksia sen tuhotöistä. Ja nämä seudut olivat nimenomaan\nmainitut sen varsinaisiksi valtamaiksi, joista se ulottaa retkiänsä\nsekä itään meren rannalle että länteen Suomenkin rajain sisälle.\nKarjalaiset metsänkävijät, jotka hän tiesi pelottomiksi ja taitaviksi\ntappomiehiksi, eivät olleet voineet sitä läheskään hävittää, vaan oli\nse yhäkin tavallinen otus. Sen tekemät tuhot saattoivat joinakin kesinä\nnousta niin suuriin summiin, että kruunukin oli, kuten aikaisemmin\non mainittu, ruvennut asiaan huomiota kiinnittämään ja eräillä\nehdoilla luovuttanut kansan käytettäväksi kunnollisia aseita, vanhoja\n\"berdankkoja\".\n\nHän kääntyi kankaan yli mentyään ja suon reunalle päästyään länttä\nja leirivuorta kohti. Lähempänä muuttui metsä taas mitä tiheimmäksi\nviidakoksi, joka loppui äkkiä sen eteen kohoavaan kallioseinään. Häntä\nkummastutti se omituinen jyrkkyys, jona se tässä ulottui aivan suohon\nsaakka ja se melkoinen korkeus, jonka se tällä kohdalla saavutti. Hän\nmeni aivan kallion juurelle ja katsoi ylöspäin, jolloin hän huomasi\nsen ulottuvan hiukan viistoon hänen päänsä yläpuolelle, aivan kuin\nmahtavaksi räystääksi. Sen suojissa olikin aivan kuin kuiva pengermä,\nja hän lähti sitä myöten kulkemaan.\n\n\n\n\nXVI.\n\nMERKILLINEN KALLIO.\n\n\n      Metsän peitossa pahoja\n    Ammoin tehty on tekoja.\n    Viattoman henki viety,\n    Syytön sorrettu saloa.\n\nTämä oli hurjaa ja villiä seutua, ja hänestä tuntui omituiselta,\nettä muuten niin neitseellinen ja hennosti lyyrillinen luonto\nsentään saattoi näin paikotellen kohota tällaiseen romanttiseen ja\nmiehekkääseen intohimoon, joksi hän nämä näkynsä oli hiljaa mielessään\nmääritellyt. Tuntui kuin olisi joku muinainen lumooja epäluuloisesti\ntarkastanut hänen kulkuaan, käsi valmiina kannuksen päällä, että\nlähettääkö tuhoinen noidan nuoli vai antaako mennä inehmon. Tuntui\nsiltä kuin olisivat sen kulmakarvat olleet rypyssä tuossa yläpuolella\nja kasvoilla epätietoinen hämmästyksen ja epäluulon ilme.\n\n-- Hih!\n\nHän kiljaisi näin koetteeksi kuullakseen omaa ääntänsä, ja tunsi\nsen kaiun lakattua yksinäisyyden yhä suuremmaksi. Kulkiessaan\neteenpäin pysähtyi hän poimimaan kallion raosta siihen juurtuneista\nmustikanvarsista muutamia kesän ensimäisiä marjoja. Kuivaneesta\nmullasta irtautuikin koko mätäs, jolloin hän astahti hiukan seinämältä\nsyrjään, tullen samalla katsahtaneeksi vähän ylemmäksi. Silloin\nkiinnitti eräs seikka hänen huomiotansa.\n\nKallion seinä oli tältä kohdalta hyvin sileää, mutta noin kolmen\nmetrin korkeudella oli siinä aukko, noin metrin mentävä reikä.\nTarkemmin katsoessa huomasi sen olevan osana tällä korkeudella olevasta\nvaakasuorasta halkeamasta, ja saattoi se avautua sisempänä melkoiseksi\nluolaksikin. Sen mustana ammottavaa suuta siinä tirkistellessään\nrupesivat hänen silmänsä vähitellen erottamaan suun yläpuolella\nkallioseinässä ristiin meneviä uurteita, joista toiset tuntuivat\nomituisilta siksi, että ne kulkivat kivessä poikki syiden ja tuskin\nsiis olivat luonnon muodostamia. Niiden suuntaa siinä yhä tarkemmin\ntutkiessa selvisi hänelle äkkiä, että viivat muodostivat suuren\nvinoristin, jonka varmaan aikoinaan ihmiskäsi oli vaivalla kallioon\ntakonut. Hän rupesi tutkimaan seinämää laajemmalta ja huomasikin\nheti ristin oikealla puolella omituisen viivaryhmän, josta heti\nnäki, että viivat siinä kulkivat kaarissa, eikä kulmissa. Niiden\nmutkia seuraamalla saattoi otaksua niiden esittävän jotakin sammakon\ntai kilpikonnan tapaista eläintä, jonka piirteet kuitenkin olivat\nsangen vaillinaisesti esitetyt; saattoipa olla epätietoista, mitä ne\noikeastaan tahtoivat ilmaista. Mutta siitä voi taas olla varma, että\nedelleen sen oikealla puolella olevat piirteet muodostivat tavallisen\nviisikulmion, ja että tässä oli ihmiskäden suurella vaivalla ammoin\ntekemä kaiverrustyö, joka selvästi oli jossain yhteydessä hänen\nuskonnollisten käsitystensä kanssa. Ohikulkijasta saattoivat ne\nnäyttää vain kallion sammaleisilta uurteilta, mutta se, joka sattui\nniihin lähemmin syventymään, huomasi pian niiden selvästi muodostavan\nyllä kerrotut kuviot. Omituista oli vielä se, että ne olivat kooltaan\nmelkoisen suuria, mikä seikka nähtävästi oli sekin jonkun uskonnollisen\npuolen vaatimaa, koska muuten tekijä olisi valinnut pienemmän koon ja\nsiten päässyt vähemmällä vaivalla.\n\nKokonaan ymmällä näistä seikoista kääntyi hän katsomaan jotakin\npuuta, jonka varassa olisi voinut nousta tuonne luolaan kurkistamaan.\nSiinä mietteissään tuli hän muistaneeksi, että lappalaisen arpojan\nnoitarummulla, kannuksella, käytetty hyppääjäinen oli jonkunmoinen\ntuollainen sammakon kaltainen otus, mikäli se nyt yleensä esitti\nmitään elävää, ja että hän oli nähnyt joissakin Aasiaa kuvaavissa\nmatkakertomuksissa jotakin samantapaista: sammakon tai kilpikonnan\nnäköisiä eläimen kuvia patsaan päässä kaukana autiolla arolla,\nselittämättöminä todistuksina muinaisten ihmisten merkillisistä\nkäsityksistä ja menoista.\n\nHän raahasi kalliota vasten kaatuneen puun ja lähti sen varassa\nkiipeämään aukon suulle. Päästyään siitä sisään kurkistamaan näki hän\nsen laajenevan sisään päin pimeäksi ja kaiultaan herkäksi luolaksi,\njonka suulla oli käytävän pohjalla kaikenlaista soraa ja lintujen\njätteitä, kuivia lehtiä ja muuta tuulen tuomaa. Hypäten ryntäittensä\nvaraan suun reunalle aikoi hän juuri kömpiä pitemmälle sisään, kun hän\ntunsi metallisen takkinsa napin kilahtavan ikäänkuin jotakin vastaan.\nHän kääntyi tarkastamaan ja huomasi sorassa pystössä ruosteisen raudan\nkappaleen. Varovasti veti hän sen ihmeissään esiin, jolloin sen mukana\nseurasi jotakin levyn tapaista, jonka tuo raudan kappale oli lävistänyt.\n\nPyörähtäen aukon reunalle selin luolan suuhun istumaan, rupesi hän\nällistyksissään tarkastelemaan omituista löytöään. Pian oli hänellä\nselvillä, että raudankappale oli nuolen kärki, joka tähän kuivaan\npaikkaan jouduttuaan oli säilynyt -- niin, kuinka kauan? Joka\ntapauksessa tuntui siltä, että se oli nuorempi kuin nuo kuviot tuossa\nseinässä, mutta ainoastaan tuntui, sillä tietoa ei hänellä siitä voinut\nolla. Tuo levy oli melkein hajoamistilaan saakka mahinutta luuta, mutta\nluuta kuitenkin, joka vielä oli säilyttänyt alkuperäisen haahmonsakin.\nOliko se ihmisen vai eläimen, sitäkään hän ei saanut mielestään varmaan\nratkaistuksi, mutta ihmisen kallon osaksi hän sen sittenkin varmimmin\notaksui. Kappale oli siksi laaja, että sen kuperuus, joka viittasi\nsuureen ja sopusuhtaiseen sisältöön, tuntui parhaiten sopivan ihmisen\nkallolle. Nuoli oli tullut nähtävästi melkoisella voimalla, sillä luu\noli ollut tältä kohdalta joltisenkin paksua. Mutta miten oli tämä\nkamala jäännös joutunut tänne erämaahan ja tämän luolan suuhun?\n\nHän kääntyi kaivelemaan uudelleen luolan pohjasoraa, mutta ei löytänyt\nenempää luita. Mutta jos koko ruumis olisi tänne kuletettu, niin\nolisi sentään luullut enemmän säilyneen kuin tämän ainoan siekaleen.\nKenties oli vain tämä pää, josta ei oltu huolittu kiinni tarttunutta\nnuolenkärkeä irti reväistä, heitetty ohi mennessä tuolta alhaalta\nluolan suusta sisään? Se oli saattanut olla mustatukka lappalainen,\njonka etelästä tuleva ylivoimainen oli surmannut. Oli sitten pilkaten\nheittänyt vainajan pään hänen oman pyhän paikkansa ovesta sisään\nihan uhallakin. Olivat kenties olleet nämä paikat muinoin niitä\nriistarikkaimpia ja siksi riidan esineinä?\n\nHäntä puistatti ja mielessä kuvastui selvästi tällainen kauhea\nmahdollisuus. Kallon kappaletta kädessään käännellen hän siinä\nmietiskeli, miten lohduton oli ollut tällainen taistelu muinaisina\naikoina, kun erämailla ja -vesillä sattui yhteen kaksi saalistajaa.\nKuolema oli siinä osana, armon isku lopuksi armottoman kädestä. Ei\nsiinä kysytty, jäikö vainajalta vaimo, jäivätkö pienet lapset, menikö\nhautaan rakkautta ja hyvää tahtoa...\n\nPeläten vilkaisi hän ympärilleen. Illan hämy oli käynyt voimakkaammaksi\nja kauempaa korvesta kohosi kylmää usvaa. Oltiin jo mailla, joilla\npäivän helle pian vaipuu öiseksi hallaksi, joka kuuralla peittää maan.\nVarsinkin täällä suon keskellä tuntui illan uho kostealta ja kylmältä.\nJa kauhean löydön arkiuttava vaikutus painosti mieltä ja kiihotti\nmielikuvitusta kuvailemaan epätavallista. Kiireesti pisti hän löytönsä\ntaskuunsa aikoen juuri kumartuen lähteä laskeutumaan alas, kun hän\nsamalla oli tuntevinaan aivan kuin käden kosketusta olkapäällään.\n\nSe ei tietysti ollut muuta kuin hermostusta, sitä samaa, joka ikäänkuin\nkihelmöi hänen selässään koko ajan kun hän laskeutui alas puuta myöten.\nKiireesti palasi hän leirille kovasti ihmetellen paikan merkillistä\nluonnetta.\n\nSinne tultuaan näki hän, että Ontrei oli poissa, -- kai jossain\nkalavettä hakemassa, sillä hänen tietääkseen ei heillä ollut nyt\nmuuta muonaa kuin leipää. Kaukaasialainen istui ajatuksissaan tuleen\ntuijottaen ja vaitiollen nojasi häneen hänen morsiamensa.\n\nVanha mummo makasi lehtivuoteella tulen vierellä ja ensi silmäys riitti\nosoittamaan, että hän oli sairas, sillä kasvoilla oli kuumeen hohde ja\nsilmissä raukean sekava ilme. Hän oli rasittunut matkan kahden viime\nvaiheen kovista vaivoista, vilustunut ja sairastunut kuumeeseen.\n\nHän ymmärsi, että heidän piti kenties jäädä paikalle pitemmäksikin\najaksi.\n\nTuntui siinä illan hämyssä alakuloiselta ja ikävältä. Mieli masentui\nja pöyristyttävältä kuului tuolta korvesta huuhkajan aaveellinen ääni:\nHuuu-uh!\n\n\n\n\nXVII.\n\nALAKULOINEN ILTA.\n\n\n      Lennä henki, nouse, liidä,\n    Ylene ylitse kaiken,\n    Kaikki kauneus käsitä;\n    Onni haaveissa asuvi,\n    Auvo mailla unelmien.\n\nNeito kallistui sulhasensa puoleen ja hänen kauniille kasvoilleen\nkuvastui huoli. Muutenkin olivat ne laihtuneet ja rasittuneen\nnäköiset. Ahava ja päivä oli niitä polttanut, sääsket olivat niiden\nhienoa hipiää haavoittaneet ja paljas vesi ei ollut jaksanut niiden\npehmeyttä kokonaan säilyttää. Matkan kaksi viime vaihetta oli ollut\nhänelle liian rasittavaa eikä hän ollut jaksanut aina varjella mieltään\nalakuloisuudelta, ihmisen pahimmalta viholliselta. Varsinkin nyt, kun\nhänen vanha hoitajattarensa oli sairastunut, ja erämaan suunnaton\nkolkkous häntä ympäröi, painui hänen mielensä matalaksi. Silmiin\nilmestyi kyynel ja suupielet värähtelivät aivan kuin itkuun puhkeavalla.\n\nMutta hänen sulhasensa oli kuin koskematon. Syvä huoli oli hänelläkin\nvanhasta vaimosta, mutta siinä ei ollut epätoivoa, vaan ainoastaan\nhyvän sydämen osanottoa. Hän laittoi mummolle vuoteen tulen ääreen\nja hoiteli häntä parhaansa mukaan. Iloisesti hän sitten puhutteli\nmorsiantansa tuolla hellällä ja puoleksi leikillisellä tavalla, joka\noli hänelle ominainen. Oli kuin olisi hän jutellut satuja lapselleen.\n\n-- Katso, puheli hän, tuolla kaukana pohjoisessa, jonne ystävämme\nmeitä kulettaa ja josta aukee meille vapauden tie, ei nyt enää aurinko\nlaskekaan. Se on niin mieltynyt näiden maiden ihanuuteen, että se\nunohtuu niitä katsomaan yöksikin. Ihmeellinen valo käsittää koko\nmaan. Se on kuin hentoa harsoa, joka huomaamatta peittää kaikki,\nhaaveellisesti kimallellen. Ihmiset se houkuttelee sanattomassa\nnautinnossa yöt istumaan ja puoleensa kummallisesti kysyvin silmin\nkatsomaan, eläimiltä se estää levon ja houkuttelee lintuparvilta\nrajattoman kiitos- ja ylistyslaulun virran. Tuntuu kuin taivaan kansi\nsyvenisi ja silmä ulottaisi sinne loppuun saakka, jossa alkaa älymme\nyli käypä ja inhimilliselle tajulle liika ihanuus.\n\nHän tuijotti hetken, kuin omaan puheeseensa ihastuneena, kohti jotakin,\njota hän ei nähnyt, sillä hänen katseessaan oli sisäinen ilme.\nHänellä oli harvinaisen kauniit ja miehekkäät kasvot, joista ilmeni\nsynnynnäinen aatteen ja runouden lahja. Hän jatkoi hiljaista puhettaan,\njota neito näytti kaihoten ja tyyntyen kuuntelevan:\n\n-- Katso, puheli hän, me tulemme pian merelle, joka on valkea. Sen vesi\nvälähtelee vaalean viheriänä ja sitä peittää talvisin lumi ja jää. Ja\nkesäisin heijastaa se kalvostaan valoa niin utuista ja valkeaa, että\nihmeellistä kuuluu olevan sitä nähdä. Mitä voikaan olla merkillisempää\nkuin meri, josta sanotaan, että se on \"valkea\"? Miten ihanaa on sitä\nkohti vaeltaa. Tuntuu kuin kulkisi autuuden porttia kohti, joka avautuu\njossain siellä kaukana, jossa aamu iltaa suutelee ja päivä on yön\nystävä, siellä, jossa mahtava meri läikyttelee sinivihreitä aaltojansa\nikikallioita vastaan. Siellä astumme me valkopurjeiseen laivaan, joka\nkeinuen lähtee meitä viemään kohti vapautta ja lopullista onnea.\n\n-- Niin, haaveili neito taas onnellisena, niin teemme ja kauas jätämme\ntaaksemme pimeän ajan synkkine muistoineen...\n\n-- Mutta minut, puuttui heikolla äänellä puheeseen vanha mummo,\nminut te haudatkaa sitä ennen paikkaan, jonne sopii etelän aurinko.\nMinä kuolen nyt, sillä minulla ei ole voimia teitä enää seurata. Ah,\nkyyhkyläiseni, minne korpeen jouduitkaan vaeltamaan. Kunpa luoja soisi\narmossaan pelastuvasi, että pääsisit joskus takaisin meidän ihanaan\nmaahamme. Minua vilustaa täällä pohjolassa näillä epäystävällisillä ja\nynseillä mailla, joilla asuu vain halla. Luoja kutsuu minut pois, sillä\nminä olen teille esteeksi, ja hän tietää, että myös lähden mielelläni.\nAh, lapseni ja rakastettuni, maailmassa ainoani, suo minun nähdä\nsilmäsi vielä kerran, sillä tuntuu kuin en enää näkisi oikein. Mutta\nhaudatkaa minut sinne, minne sopii etelän aurinko, sillä se paistoi\naina kotitöllini ikkunasta siellä kaukana.\n\nItkien kumartui neito hänen puoleensa. Kaukaasialainen huokasi, mutta\nnuorukainen käänsi katseensa pois.\n\n-- -- -- -- --\n\nOntrei saapui, riipissä muutamia katkeroituneita ja ynseitä\nkorpiahvenia. Hänen kasvoillaan asui yhäkin sama luottamus ja rauha,\njoka oli niille ilmestynyt silloin, kun hän oli ruvennut käsittämään\ntekoansa eräänlaisessa sallima-valaistuksessa. Ystävällisesti kävi hän\nvanhaa mummoa katsahtamassa, teki ristinmerkin hänen yllensä ja rupesi\nsitten puuhaamaan ahveniaan paistetuksi.\n\n-- Ylen ovat meillä nyt eväät laihat, niin ajattelin, että menenpä\nkatsomaan, eikö olisi suolla lampea, mistä saisi ahvenia. Olikin\ntuolla pieni, josta juoksee puro. Männyn kaarnan alta löysin lihavan\nmatosen ja niin sain nämä kalat ongituiksi. Mutta kovin ovat pieniä ja\nmitättömiä. Menemme, veliseni, aamulla anivarahin kauemmaksi tuonne\nkorpijoelle enemmän kalan hakuun, sillä matkata emme voi, kun on tämä\nvanha nainen sairas. Ken tienee, kuinka kauan läsinee?\n\nNäin hän puheli siinä kaloja paistaessaan, katsellen ystävällisesti\nympärillensä ja kysyen:\n\n-- Missä olit, veli? Kauan viivyit.\n\n-- Kiertelin metsää ja katselin seutua. Löysin somia paikkoja ja peuran\nnäin. Joku oli purkanut muurahaispesää.\n\n-- Kondii se. Eiköhän tule yöllä katsomaan... Hän kertoi Ontreille\nlöytönsä ja näytti nuolenkärkeä.\n\nKamalaa. Ontrei risti silmänsä ja kaukaasialainen kyseli uteliaasti.\nSen vainajan haltia, jonka luun siru oli tuohon nuoleen tarttunut,\nvartioitsi varmaankin näitä paikkoja, kuten murhattujen haamut\ntavallisesti tekevät. Ainakin kristittyjen, sillä heidän vaelluksensa\ntavallisimpana syynä on se, etteivät he saaneet kristillistä hautausta.\nSitten kun heidän tomunsa on saatettu siunattuun maahan, lakkaavat\nhe tavallisesti kummittelemasta. Siihen saakka he ovat aavetunnilla,\nk:lo 12 ja 1 välillä yöllä, liikkeellä, koettaen saada jotakin lähelle\nsattuvaa tai muuten asiallista heitä auttamaan.\n\nTämä oli huvittavaa. Ontrei se näin jutteli ja perillä tuntui olevan\nnäissä asioissa etelän mieskin. Neito kuunteli puoleksi pelolla.\nNuorukainen laski leikkiä:\n\n-- Johan se tapasi minua olkapäästä, tämän luupalan isäntä nimittäin.\n\nHän selitti, kuinka hän oli luolan suulta laskeutuessaan ollut\ntuntevinaan jonkun kosketusta olkapäällään. Entäpä se haamu,\ninnostuneena siitä, että kenties vuosisatoihin ensimäkien ihminen oli\nhänen haudalleen sattunut, oli aivan päiväiseen aikaan liikkeelle\nponnistautunut ja koettanut saada häneltä jotakin tarvitsemaansa apua?\nMene tiedä niiden haamujen ja henkien tarkoitukset...\n\nHe puhelivat asiasta jännityksellä ja mielenkiinnolla, sillä nämä\nseikat ovat aina ja kaikille ihmiselle jotenkin huvittavia. Neito\nnojasi turvaten sulhaseensa ja tämä kertoili hauskasti kotivuoriensa\nkummituksista. Ontrei oli vaiti.\n\nHän katseli neitoa syrjästä ihaillen hänen kauneuttaan, jota\nyksinkertainen puku ei kyennyt paljoa salaamaan. Ja hänestä tuntui kuin\nolisi hän nyt siinä ollut Ontrei ja nuo tuossa Jyrki ja Outi siellä\nkotiniityllä.\n\nIlta muuttui pimeäksi. Raskas tuuli ajeli pilviä taivaalla ja pani\nnuotioiden liekit levottomasti roihuamaan. Metsä kohisi raskaasti\nja silloin tällöin pilvien repeämästä esiin pilkistävä kuu valaisi\nmaisemaa haaveellisella loisteellaan. Myöhään yöllä taivas taas seestyi\nja ilma pysähtyi hallaiseen tyyneyteen.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nUSKOMATONTA.\n\n\n      Tuot' en tiennyt, tuot' en luullut,\n    Tuot' en uskonut ikinä.\n\nHän heräsi vilusta väristen Ontrein kosketukseen. Nuotio oli kerennyt\nhiiltyä melko syvälle ja paloi raukeammin, mutta Ontrei päästi pölkkyjä\nlähemmäksi toisiaan, jolloin hehku tuli kuumemmaksi. Kevyttä sumua oli\nkaikkialla ja sangen kylmää. Käet kukkuivat joka puolella ja aivan\nnuotion lähettyvillä liiteli äänettömästi suuri ja valkoinen pöllö.\nTuntui omituiselta. Aurinko oli jossakin siellä hyvin matalalla ja\nkaukana, eikä yltänyt vielä kurkistamaan yli metsän. Kaste kiilteli\nhienona utuna verkoissa, joita lukit olivat yön aikana kutoneet\nkaikkialle.\n\nHe lähtivät tuolle pienelle korpijoelle, kaivaen mennessään\nmuurahaismättäästä suuria ja lihavia valkoisia matoja, niinsanottuja\n\"motukoita\", joille varsinkin virran kalvossa uiskentelevat\nsäynäjät ovat ahneita. Kiireesti koettivat he raivautua läpi puron\nrantatiheikön, mutta se ei ollut suinkaan helppoa.\n\nNäki selvään, että nyt oltiin seudulla, jonne tuskin oli ihmisjalka\nkesäisin tunkenut. Sakeaa oli tämä ryteikkö, joka kohdassaan\nalkuperäisen koskematonta. Puut kasvoivat niin tiheässä puron\nrannoilla, että ne muodostivat aivan katoksen sen yli. Pian puro\nkuitenkin leveni ja syveni, laskien vihdoin pieneen lampeen ja jatkaen\nmatkaa sen toisesta päästä. Juuri siinä, missä se laski lampeen,\noli sen yli kaatunut suuri honka, muodostaen mukavan luonnonsillan.\nSille he astuivat ja rupesivat kala-onneaan koettamaan. Kirkkaassa\npohjahiekassa saattoi nähdä sadottain helmisimpukoita.\n\nTiheikön läpi astuessaan oli hän kummastellut sitä, että joen rannalla\noli siellä täällä sittenkin kuin ihmisjälkiä, sillä siellä oli jokunen\nkaatunut lehtipuu ja kantoja. Tästäkin onkipaikaltaan saattoi hän nähdä\nsamallaisen kannon, ja kiinnitti siihen nyt enemmän huomiota.\n\nHämmästyksekseen näki hän, ettei sitä oltukaan hakattu, vaan jyrsitty\npoikki. Aivan selvästi saattoi huomata, että se oli saatu katkeamaan\npuun syrjästä alkaen syitä poikki repimällä. Työ oli alotettu maan\npuolelta, niin että puu oli lopuksi kaatunut veteen.\n\nOntrein onkeen jämähti isompi kala, sillä se painalti siiman lujasti\nveden alle jääden siihen äkäisesti paikoilleen. Mutta Ontrein vehkeet\nolivat kotitekoisia ja siksi lujia, että hän veti kalan ujostelematta\npinnalle. Se oli harri, näiden seutujen virtojen parhaita kaloja.\n\nOmituinen ja hämmästyttävä epäilys mielessään katseli nuori mies\nympärilleen pitkin lammin rantoja, mutta mitään tavatonta ei näkynyt.\n\nHän jätti kalastuksensa sikseen ja läksi hiipimään pitkin lammin rantaa\nalapäähän. Kaikkialla tapasi hän kantoja, jotka osoittivat, että puut\noli kaadettu jyrsimällä. Puita ei kuitenkaan näkynyt. Hän saapui\nlammikon alapäästä alkavan joen niskaan ja huomasi silloin, ettei tässä\nollut mitään epäilyksen sijaa.\n\nPuupölkyistä, risuista ja savesta oli siihen rakennettu eräänlainen\npatolaitos, jota olisi saattanut pitää alkuperäisellä kannalla olevien\nihmistenkin tekemänä. Kahta rannalla kasvavaa suurta leppää oli\nkäytetty tukena padon molemmille päille ja itse patolaitos oli tehty\ntiheäksi risuilla ja oksilla, joita oli pantu pölkkyjen ja puunrunkojen\nväliin. Laitos pidätti vettä erittäin hyvin ja saattoi sen avulla pitää\nveden pinnan lammessa aina yhtä korkealla.\n\nErämaa oli näyttänyt hänelle suurimman ihmeensä. Hän tiesi, että\nSuomesta oli majava hävitetty jo 19-nnen vuosisadan ensi puoliskolla ja\nettä se nyttemmin oli hävinnyt myöskin Ruotsista; suojeltuna eläimenä\ntavattiin sitä jossain Norjassa, mutta yleensä oli sitä pidetty\nsukupuuttoon hävitettynä koko pohjoisesta Europasta. Niin ei kuitenkaan\nollut asia, mikäli tästä silminnähtävästä todistuksesta saattoi\npäättää. Tämä pohjolan suurin jyrsijä, jolla on ihmisen järki ja joka\nonkin kuin mikä eläimeksi muutettu ihmisrotu, oli päässyt säilymään\ntäällä erämaan kohdussa, hiljaisen salopuron ja lammen turvissa,\nsuunnattomien soitten ja erämaiden takana. Se nähtävästi tunsi jo,\nmikä vaara sitä uhkasi, sillä se ei ollut rakentanut lammen rannalle\nnoita asuntokumpujaan, joista se myöskin on tullut kuuluisaksi, vaan\npiti luolaansa piilossa jossakin rantatörmän sisässä, vedenalaisen\nkäytävänsä takana.\n\nOmituista! Hän tarkasteli lammen pintaa, eikö missä näkyisi outoa\nviriä. Aamutuuli oli herännyt ja aurinko jo kiivennyt yli metsän\nkurkistamaan tälle salaperäiselle salolammelle. Hieno sumu väikkyi\nsärkyvinä repaleina siellä täällä kortteikon yllä, jostakin kuului\nhaapanan aamutyyni äänteleminen, viileä ja intohimoton, ja tuolla\nkuusikossa viritteli metsäpeipponen yksitoikkoista, mutta harrasta\nviserrystänsä. Ontrei näkyi istuvan hongallansa kahareisin ja\nuutterasti heittelevän onkeansa sinne tänne pienen virran kosteikkoihin\nja kuohuihin houkutellakseen harreja ja kilttuja saaliiksensa. Oli\nrauhallista ja puhdasta, sanomattoman ihanasti mieltä hivelevää. Tuntui\nkuin olisi ollut tässä muinaisuus edessä ja onnellisen erämiehen\ntoimet tehtävinä. Rakennettaisiin tuonne vaaran alle kotoinen\nmetsäsauna kiukaineen, samalla pirtti ja samalla kyly, tehtäisiin\npitkät ansa-aidat, kulettaisiin kierrokset ja elettäisiin kuin muinoin\nhallipartainen metsän väki. Vähitellen paljastaisi luonto taas salaiset\nvoimansa ja taikansa, sana saisi takaisin salaperäisen mahtinsa, laulu\ntenhonsa, ja niin taas sillä nostettaisiin kunniaan Väinön heimo.\nEi luonto tunne sitä, joka sen rinnoilta poistuu, vaan salaa siltä\nviisautensa, joka on elämän onni.\n\nLammen pinta karehti ja musta pää tuli hetkeksi näkyviin, kohta taas\nkadoten. Se oli padon rakentaja ja suvun säilyttäjä, joka vilaukselta\nkävi katsomassa, oliko nyt heimon tuho edessä.\n\nOle huoleti. Älköön ikinä kukaan muu ihmisistä saako tältä näkijältä\nolinpaikkaanne tietää, ja metsän emo varjelkoon toista rauhaiselle\nlammellenne osumasta, sillä pianpa ihminen tappaisi sukusi kokonaan\njälettömiin. Mieluisena salaisuutena säilyköön tieto, että nähty on\nse paikka, jossa vielä elää Tapiolan kallein ja viisain nakertaja,\nsuomuhäntäinen rakentaja, joka on kuin eläimeksi muutettu ihminen.\nKuinka ja koska se on tapahtunut, sitä eivät tiedä enää muut kuin\nmaahiset, mutta se tiedetään, että silloin, kun maailmassa kerran\nkaikille jaetaan oikeutta heidän tekojensa mukaan, ihmisille ja\neläimillekin, silloin on myöskin näiden anteeksi-annon hetki.\n\n\n\n\nXIX.\n\nVANHA URJADNIEKKA.\n\n\n      Mitä haet halliparta,\n    Kuta kurja kurkistelet?\n\nHän tunsi äkkiä, että jotakin outoa, joka oli jäätänyt hänet kuin\npatsaaksi siihen rantamättäälle, oli tapahtunut, mutta mitä se oli,\nsitä hän ei ensimäisinä sekunteina voinut itselleen selvittää. Vasta\nsilmänräpäystä myöhemmin tajusi hän, että oli kuulunut pyssynlaukaus,\nselvä, kirkas, kova ja kauas kajahtava. Sen kaiku oli kiiriskellyt\npitkin maita kuin jyrinä ja sen jälkeen oli erämaa vaiennut kuin\nkuollut, joka hermo kysymässä tuon oudon ja vihamielisen äänen syytä.\n\nKun veri lakkasi humisemasta hänen korvissaan, huomasi hän Ontrein\nkiireesti kokoavan onkivehkeitään, ja viittoen hänelle lähtevän\nleiripaikalle päin. Hän syöksähtihe juoksulla matkaan. Ja nyt rupesivat\nhänen aivonsa hakaten ja jyskyttäen kysymään, mistä aiheutui tämä\nlaukaus.\n\nLuonnollisin selitys oli se, että kaukaasialainen oli käyttänyt\nkivääriä jonkun pedon tai saaliin tappamiseksi.\n\nPian jäi Ontrei kauas jälkeen. Kun hän hengästyneenä vihdoin saapui\nleiripaikalle, oli häntä siellä odottamassa omituinen näky.\n\nNuotion vierellä makasi, paitsi sairasta mummoa, mies, jota\nkaukaasialainen morsiamineen näkyi hoitelevan. He sitoivat hänen\nkättänsä, joka oli verinen ja hervoton. Lähellä maassa oli kivääri,\nmutta mitään saalista ei ollut näkyvissä.\n\nHämmästyksellä tunsi hän haavoittuneen virkapuvusta urjadniekaksi\nja arvasi hänet samaksi, joka oli lähtökylästä kotoisin. Hän siis\noli päässyt heidän jälilleen tänne saakka, mutta oli nyt nähtävästi\njoutunut takaa-ajettavansa valtaan. Häntäkö lienee ammuttu ja kuka?\n\nMies oli vanhanpuoleinen, harteva ja halliparta. Hänen kummastuksensa\noli rajaton, kun hän huomasi Ontrein saapuessa paikalle seurueen yhä\nisonevan. Aivan sattumalta oli hän karkumatkan alkupäivänä kuullut\nkaukaasialaisen menneen kokonaan toiselle ilmansuunnalle kuin missä\nhänen kalapaikkansa piti olla, ja oli siitä ymmärtänyt hänen sittenkin\nlähteneen karkuun. Oitis oli hän velvollisuutensa mukaisesti antanut\nsiitä tiedon esimiehilleen ja saanut käskyn lähteä ajamaan häntä takaa.\nAina Valkealle merelle piti hänen seurata heidän jälkiään, sillä\narvattiin pakolaisten pyrkivän sinne, jolloin hänellä itselläkin olisi\nSuman kautta mukavampi paluumatka. Kerran päästyään jälille olikin\nhänen ollut niitä helppo seurata, sillä aivan näkemättömästi eivät\nkulkijat olleet voineet edetä; seurueen monilukuisuus oli hänelle\nkuitenkin ollut arvoituksena. Niinpä ei hän ollut Paadenessakaan\nosannut aavistaa, että opettajan ja lääkärin vieras kuului samaan\njoukkoon, ja vasta Sondalassa oli hän ruvennut sitä epäilemään. Vaikka\nlääkärin vieraat olivat ilmoittaneet sinne lähteneensä, ei sinne\nollut kuitenkaan keitään sellaisia saapunut. Mutta sen sijaan olivat\nmyrskyä pitävät kalamiehet jostain saaresta nähneet, kuinka eräs vene\noli pahimman tuulen aikana pyrkinyt poikki järven kadoten vihdoin\nhämärään ja aallokkoon. Veneessä oli ollut monta henkeä. Silloin oli\nhänkin saattomiesten kanssa lähtenyt soutelemaan pitkin pohjoisrantaa,\nkunnes oli Sekehen niskassa osunut matkalaistemme veneelle. Siitä\noli ollut helppo seurata jälkiä suon reunalle, josta hän sitten oli\nyksin lähtenyt katsomaan nevan yli, mihin nuo jälet mahdollisesti\njohtaisivat. Saattomiehet olivat jääneet sinne maan reunalle odottamaan.\n\nSiihen saakka oli kaikki käynyt hyvin ja verraten helposti oli\nhän päässyt suonkin yli. Mutta sitten kovalle maalle tultuaan oli\nhän häipynyt jäliltä ja lähtenyt umpimähkään pitkin maan reunaa\nkävelemään itään päin nähdäkseen, olisiko sieltä mitään löydettävissä.\nAjatuksissaan siinä korpea samotessaan ja poimiessaan hillanraakoja\nsuuhunsa olikin hän äkkiä ollut tuntevinaan savun hajua. Ihmeissään\nsiitä oli hän varovaisesti alkanut hiipiä sinne päin, mistä tuo haiku\ntuntui, kun olikin joutunut toisen hiipijän tielle.\n\nOli aivan harvinaista, että metsän kuningas hyökkäsi ihmisten päälle\ntällaisessa tilaisuudessa, eikä sitä voinut muuten ymmärtää kuin että\nsillä lienevät olleet pojat jossain läheisyydessä. Silloin se nimittäin\non aivan arvaamaton ja oikullinen, ja karkasi nytkin viattoman\nurjadniekan päälle syrjästä aivan syyttömästi. Onneksi se ei kuitenkaan\nsaanut kiinni muusta kuin kädestä ja miehen säikähtynyt parkaisu toi\nheti kaukaasialaisen pyssyineen paikalle.\n\nTämä ei tietenkään voinut aavistaa, ketä hän näin saapui pelastamaan,\nsillä hänen luonnollinen otaksumisensa oli, että jompikumpi hänen\ntovereistaan oli vaarassa. Hänen hämmästyksensä olikin kuvaamaton,\nkun hän huomasi, ketä kontio siinä kädestä piteli. Hänen kunniakseen\non kuitenkin mainittava, ettei hän hetkeäkään epäröinyt, vaan koetti\netsiä ampumisen tilaisuutta. Nähdessään hänen tulevan heitti karhu\nsaaliinsa, ruveten nähtävästi punnitsemaan, olisiko parempi mennä\nvai jäädä. Kaukaasialaisen hämminki oli myöskin siksi suuri, ettei\nhän saanut tarkoin tähdätyksi, vaan haavoitti kuula vain lihas-osia,\njolloin kontio läksi menemään kuin suuri hallava kerä korven peittoon.\nJa ennenkuin urjadniekka-ukko kerkesi asiasta selvitä, oli hänelle\nsanottu lähtökäsky ja niin saavuttiin nuotiolle. Siellä sidottiin hänen\nhaavansa ja tuossa hän nyt istui kalpeana nuotion ääressä katsoen\nvuoronperään jokaista läsnä olevaa.\n\n-- Ja nytkö siis tahdot viedä minut takaisin kylään vankeuteen? kysäisi\nhäneltä sitten hänen pelastajansa hymysuin.\n\n-- Ka, veliseni, niin on käsky, vastasi siihen ukko huoaten.\n\nOntrei ja hänen toverinsa seurasivat mielenkiinnolla, miten tämä\nkeskustelu päättyisi.\n\n-- Mutta kuinka viet, kun me emme lähde? uteli uudelleen takaa-ajettava.\n\n-- Ei voi tietää, veliseni, vastasi taas ukko.\n\n-- Me tietenkin pidämme sinua täällä vankina, ellet anna meidän mennä\nrauhassa, sillä takaisin emme lähde, senhän voit arvata.\n\nUkko ei puhunut mitään, mutta Ontrei rupesi hänen kanssaan hiljaa\nhaastelemaan. Saattoi kuulla, kuinka hän esitti näiden kahden ihmisen\nkohtalon liikuttavaisuutta ja kuinka nyt, kun tuo vanki oli suorastaan\npelastanut hänen henkensä, oli selvä velvollisuus maksaa hyvä teko\nsamanlaisella. Hän ei rikkonut siinä mitään, sillä tämä ei ollut mikään\ntavallinen rikoksellinen...\n\n-- Tiedän, tiedän, myhähteli ukko vastaukseksi.\n\n-- Lähde nyt kotihisi ja saattomiestesi luo ja sano heille, että nehän\nolivatkin niittymiehiä ja että kivikkoon lankesit ja satutit kätesi,\njolloin revolverisi laukesi vahingossa. Sitten kuolet onnellisena.\nEllet tätä tee ja vanno kaikkea salaavasi, niin et elävänä pääse tältä\npaikalta.\n\nNuorukainen se näin puhui ja hänen äänensä tuntui uhkaavalta.\nKaukaasialainen vaikeni, neito oli säikähtyneen näköinen ja Ontrei\nneuvoton.\n\nUrjadniekka katsoi häneen pitkään ja sanoi sitten:\n\n-- Tiedäthän, että minulla on selvä käsky ottaa kiinni tämä mies ja\nettä velvollisuuteni on totella. Sen olen minä vannonut. Kuinka voin\nsiis ruveta pakolaisen auttajaksi?\n\n-- Se selvitä toiste, mutta nyt on sinun ratkaistava, mitä teet.\nYmmärräthän, ettemme me rupea vangeiksesi emmekä millään ehdolla\ntakaisin palaamaan. Ellet pyhästi vanno, ja valaasi tahdomme uskoa,\nsalaavasi kaikkea sitä, minkä täällä olet nähnyt, niin emme ymmärrä\nmuuta kuin että meidän on tehtävä sinut vaarattomaksi.\n\nSe, minkä urjadniekka tässä käsitti velvollisuudekseen, oli näille\ntoisille pahempaa kuin kuolema. Niin olivat tässä edut ristiriitaiset.\nOli tuskallista. Kaikki olivat vaiti, vain sairas mummo houraili\nkuumeissaan. Aivan sanattomana katsoi heihin taas vanha urjadniekka.\n\n-- Luoja tietää, sanoi hän vihdoin hiljaa, etten minä tahtoisi tehdä\nkellekään pahaa enkä teoillani johdattaa teitä sellaiseen kauheaan\nrikokseen. Minä lupaan ja vannon, etten kavalla teitä, vaan palaan\ntakaisin ilmoittaen tyhjää ajaneeni. Mahdollista on, että teen\ntässä väärin, mutta se teko on minulle kuitenkin mieluinen, ja joka\ntapauksessa pienempi paha kuin mihin kentiesi itsepäisyyteni teidät\njohtaisi. Menkää luojan nimessä minne tahdotte, sillä en tahdo sitä\nestää. Kiittää tahdon täten pelastajaani.\n\nHän ojensi terveen kätensä kaukaasialaiselle.\n\n-- Sinä oletkin, veliseni, aina ollut mies, ja sinua on mieluista\nauttaa. Mutta turhaan taisit lähteä pakoon, sillä pian olisi tainnut\ntulla useimmille teidän laisillenne armahduskirja.\n\nKaukaasialaisen silmät lensivät suuriksi.\n\n-- Mitä sanot, miksi et ennen kertonut? läähätti hän.\n\n-- En tiennyt, stanovoi vasta tullessamme sanoi kuulleensa. Mutta älä\nsäikähdä. Ehkä eivät paostasi suuresti välitä. Voithan sieltä, minne\nmenet, uudelleen anoa ja selvittää asiaasi.\n\nOlipa kuin olisi kivi vierähtänyt Ontrein rinnalta, kun hän näki, minkä\nsopuisan lopputuloksen tämä asia sai. Kiireesti riensi hän paistamaan\nmaukasta saalistaan, jota hänellä olikin aikamoinen riippi. Väliin\nvilkaisi hän nuorukaiseen ikäänkuin ihmeissään ja pelolla, sillä tämän\nosoittama kaamea ankaruus tuntui hänestä kauhealta. Arkana vilkaisi\nhäneen myös neito, mutta kaukaasialainen ei ollut milläänkään, hyvin\nymmärtäen, että asia oli näissä oloissa ja niinkuin sen oli käynyt,\nvallan luonnollinen.\n\n-- -- -- Päiviä on kulunut. Pieni joukko on taas matkalla, lähinnä\npäämääränä se paikka, missä Onnanjoki lähtee Ontojärvestä. Siitä oli\nheidän aikomuksenaan vähitellen pitkin saloja mennä aina Koivuniemen\nkylään saakka, jossa vasta kääntyä kohti Vienan rantaa, Usmanalan\nkylää ja Kemiä. Jolmarvi, Rukajärvi, Ontojärvi ja muut kylät jäisivät\nsiten lännen puolelle ja etäisempiin kyliin ei sana heistä ehtisi.\nPois palannut urjadniekka sitäpaitsi huhuja vaimentaisi, joten heillä\noli vihdoinkin toivo päästä kulkemaan paremmassa rauhassa ja nauttien\nsuurempia mukavuuksia.\n\nMutta vanha mummo oli lopettanut tuohon merkilliseen metsäsaarelmaan\ntämän korpivaelluksensa. Hänen elämänsä oli ollut alituista\nuhrautumista heimonsa viimeisen helmen eteen, hellää äidillistä\nhuolenpitoa hänestä, joka oli hänen rinnoillaan elänyt. Vielä\nkuolinhetkellään oli koko hänen henkinen kykynsä vain suuntautunut\nneidon pelastuksen miettimiseen ja tuskan hiki oli kihonnut usein hänen\nkasvoilleen, kun hän sairautensa väliaikoina oli muistanut, missä nyt\noltiin. Houraillessaan vaelsi hän jossain kaukana puhuen jotakin outoa\nkieltä ja haaveillen tuntemattomista ihanuuksista. Selvänä ollessaan\nhän alituisesti vaati pyhiä valoja siitä, ettei vain heitettäisi hänen\nsilmäteräänsä onnettomuuteen. Hänet haudattiin tuohon samaiseen kallion\nonkaloon, jonka ulkopuolella olivat ne omituiset merkit. Sinne hänet\npantiin hiekan ja kivien alle ja Ontrei luki hartaat hautausluvut. Ja\ntapahtui, että kallio olikin siltä paikalta mutkalla etelää kohti, niin\nettä herttainen mummo sai viimeisen maallisen mielitekonsa täytetyksi:\netelä-aurinko sattuu nyt suoraan hänen kammioonsa tuoden tervehdyksen\nniiltä vuorilta, joita se juuri vähää aikaisemmin on lämmittänyt. Mutta\nainoakaan silmä ei ollut tässä tilaisuudessa kuiva, eikä neidon surua\nvoi kertomalla kuvata.\n\nKirveen hamaralla nakutteli nuorukainen tuohon sammakon näköisen\neläimen yläpuolelle ristin ja ristin haarain väliin ne kirjaimet, jotka\nolivat Ontrein kaularistissä ja jotka merkitsevät \"Jesus Kristus on\nvoittanut\". Kun ne kirjaimet ovat vanhoja kreikkalais-slavoonilaisia,\nvoi tämä kuvioryhmä tulevaisuudessa, kun sen löytää joku tiedemies,\njoka syvämietteisenä pysähtyy niiden eteen, aiheuttaa paljon oppineita\nväittelyjä ja selvittelyjä. Hyvin luultavaa on, että silloin tehdään\nretkiä paikalle, kuvioista otetaan paperijäljennöksiä, ne valokuvataan\neri valaistuksessa, ja niille keksitään sangen nerokkaita selityksiä.\nKun sitten itse luolaa ruvetaan tutkimaan ja löydetään sieltä tämä\nmummo-parka, jonka pääkallo ei ollut niitä kehittyneimpiä, niin voi\nolla hyvin mahdollista, että tässä katsotaan tehdyksi uusi löytö, joka\nvalaisee alku-ihmisen historiaa ja vaivaloista elämää tämän maapallon\nkamaralla. Ja kun vihdoin löydetään tuo nuolenpää luusiruineen, jonka\nnuorukainen oli hautajaistilaisuudessa pistänyt sinne takaisin,\nettä sen oikea omistaja saisi samalla sekin Ontreilta kristilliset\nhautajaiset, ja pääsisi rauhaan, niin on aivan varmaa, että paikka\ntulee kuuluisaksi.\n\nHän huomautti näistä näkökohdista salavihkaa kaukaasialaiselle, joka ei\nsuinkaan ollut mikään oppimaton mies, ja sai makean hymyn lehahtamaan\ntämän huulille. Mutta sitten hän varoitti asiasta leikkiä laskemasta,\nsillä paikka oli hänelle nyt pyhä.\n\nVielä viimeinen silmäys ja niin jäi tämä yksinkertainen ja kullan-hyvä\netelämaalainen lepäämään tänne Karjalan synkän erämaan kohtuun.\nMutta rauhan kammionsa on luja ja rakettu, kuten olemme ymmärtäneet,\nalkuvuoriperustalle, joka ei järky. Ei ennen kuin maa ja maailma\nhukkuu ja lujinkin alkuvuori särkyy kuin lasi, ja salot sekä meret\nantavat kuolleensa. Silloin hänkin astuu ulos kallioisesta kammiostaan\narmasteltua hoidokkiaan tapaamaan, ja silloin vasta saamme tietää,\nminkä haamun käsi kosketti kammion suulla istujan selkää. Siihen\nsaakka, jää hyvästi merkillinen paikka, jota siellä käynyt ei voi\nolla koskaan kammotta, mutta samalla eräänlaisella merkillisellä\nviehätyksellä muistamatta; kuta suuremmassa ihmismelskeessä olet ja\nkärsit elämän alituisesta hyörinästä ja itsekkäästä kamppailusta, sitä\nkutsuvampana kuvastuu mieleen tuo erämaan paikka ja sen rauhankammio\netelä-aurinkoineen. Mutta sinne ei pääse, sillä pyhiinvaeltajan, jonka\nmatka on vielä kesken, täytyy jatkaa korpivaellustaan.\n\n\n\n\nXX.\n\nONTO JA TUONEN LINTU.\n\n\n      Astua lykyttelevi,\n    Käyä kälkähyttelevi,\n    Tuonne Tuonelan joelle,\n    Pyhän virran pyörtehelle,\n    Jalo jousi olkapäällä,\n      Viini nuolia selässä.\n\nOntojärvi on suuri, pitkänsoikea, idästä länteen ulottuva vesi, jossa\non useita saaria ja joka mataluutensa vuoksi on melko vaarallinen.\nRannat ovat yleensä hyvin loivia, joten Ontojärven kylän -- järven\nlänsipäässä -- asukkailla on kauan tehnyt mieli saada veden pintaa\nhiukan lasketuksi, jolloin heille jäisi runsaat määrät oivallista\nniittymaata. Tämä ajatus on sitäkin luonnollisempi, kun Onnanjoki,\nlähtiessään järven itäpäästä mereen, tekee heti niskassaan hyvin\näkkinäisen mutkan länteen, muodostaen samalla pari pientä koskea.\nOmituisinta on, että rannat juuri tässä niskassa ja kosken\nlänsipuolella ovat hyvin matalat, jopa juuri joen mutkan sisässä suoraa\nsuota, niin että laskemistyö ei voisi tulla paljoakaan maksamaan eikä\nsuuria vaivoja vaatimaan. Paikalla kävijä saattoi aikoinaan huomata,\nettä karjalaiset talonpojat ovat itse koettaneet kaivaa ojaa suohon ja\nsiten ratkaista asiaa, mutta onnistumatta. Kiittäkööt he onneansa, että\npaikka on sitkeätä rahkaa, joka ei lähde veden mukaan niin helposti\nkuin hiekka, sillä siinä tapauksessa olisi tuosta heidän ojastaan pian\nvoinut tulla heidän mielestään vähän liiankin suuri. Onnistumatta\nomissa puuhissaan ovat he esittäneet asiaa Aunuksen semstvollekin ja\non semstvon palveluksessa oleva agronoomi aikoinaan käynyt laskemassa\nveden putouskorkeuden ja muuten paikan tarkastamassa, mutta millä\nmyöhemmällä tuloksella, on tietymätöntä.\n\nOntojärven kylän edustalla on saari, jossa ikimuistoisista ajoista\nkerrotaan pesineen joutsenparin. Joutsenta pidetään siellä pyhänä\nja on juuri tämä järvi niitä vesiä, joilla saattaa tavata erämaiden\nkuningattaren vapaana ja arkiutumattomana, melko suurina parvinakin.\n\nOntojärvessä on vielä eräs suuri saari, jossa yleisesti tiedetään\nkarhun asuskelleen. Sitä ei ole kiirehditty hävittämään, sillä\nkesäisinä aikoina ei se sieltä viitsi uida karjan kimppuun.\n\nOntojärvi on Vienan Karjalan suuria erämaanjärviä.\n\nSiihen aikaan, jolloin kulkijamme väsyneinä ja osaksi eksyksissäkin\nharhailtuaan saapuivat Onnanjoen niskaan, oli tämä paikka vielä\nkokonaan häiritsemättömässä rauhassaan. Ensimäinen näky, joka silloin\nrannalle astujaa kohtasi, oli järven laaja ja tyyni ulappa, johon\nlaskeva aurinko valoi kultaansa. Ja tuossa ihanassa valaistuksessa\nsattui heti silmään tuosta ulapalta, ei aivan kaukaa, joukko valkoisia,\nikäänkuin utuisia vaahtopalloja. Tottumaton silmä ei tahtonut uskoa\nmahdolliseksi tuota ihanaa näkyä, sillä siinä ui parvi joutsenia,\ntodellakin \"kesäisen illan kullassa\". Ne eivät outoja olioita rannalla\nnähdessään osoittaneet juuri erikoisempaa levottomuutta eivätkä\nkadottaneet vähääkään majesteetillisesta tyyneydestään, vaan meloivat\nrauhallisesti toiselle rannalle. Ja silloin tapahtui, että Ontreissa\npääsi valtaan hänen heimonsa vanha metsätieto ja hän illan kuluessa\nselitteli joutsen-sanojansa ja erätaikojansa.\n\nSadun lintuhan onkin tämä valkorinta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Näin astui tämän järven rannalle muinoin Onto, jalo metsämies, sanoi\nOntrei nuotion vierellä venyessään. Tänne hän saapui tienraivaajana ja\ntänne hän lopuksi aatteensa ja kaipuunsa uhrina tuhoutui. Tuossa, jossa\nvirta mustana ja sileänä ryntää korkeata kalliota kohti, on se paikka,\njosta hän lopullisen tuhonsa löysi. Ontojärveläinen ukko minulle kerran\ntarinoi ja haastoi, kun yhdessä jouduimme Solovetsin matkalla sateen\npitoon. Ehkä haastan vuorostani?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran -- siitä on jo niin kauan, että taju tylsyy sitä ajatellessa --\nkahahti erämaan järven rannalla lehto ja ulapan äärelle astui mies.\nHän oli muinaisten esi-isiemme puvussa, hänellä oli kirves ja miekka\nvyöllä, keihäs keppinä ja varsijousi selässä. Ikäänkuin hämmästellen\njäi hän järven suuruutta katselemaan, varjostaen kädellään silmiään\nja tähystäen terävästi ympärilleen. Tukka oli hänellä pitkä, silmät\nruskeat, kasvot kauniit ja varsi solakka. Ja olipa kuin olisi erämaan\njärvi siinä hänen katseensa alla punastellut, ujostellut kuin äkkiä\nuimasta tavattu neito, joka ei ehdi saada suojaa verhoutuakseen piiloon\nihailevalta.\n\nKauan katseli mies varoen ja vaanien ympärilleen, vasta rauhoituttuaan\nvapaasti rantahiekalle astuen. Keväinen pehmeä tuuli koetti touhuisena\nsaada nostetuksi ulapalle lainetta, joka ikäänkuin sille mieliksi muka\nsiellä täällä kuohahtelikin; se noudatti hiirenkorvaisten koivujen\nesimerkkiä, sillä nämä olivat sitä mieltä, että kevät-tuulelle saattoi\nkyllä tehdä mieliksi, sen pohjatarkoitus kun kuitenkin oli herttainen\nja ystävällinen. Niinpä ne kohisuttivatkin nuorteita lehviänsä vallan\nvaltaisella tavalla, vaikka tottunut silmä saattoi heti huomata, ettei\ntässä ollut sitä totuuden leimaa, joka syksyn kohinasta heti kuuluu.\nKuusikkokin tuossa huojui, mutta aivan selvästi vain omaksi huvikseen\nja lapselle mieliksi, -- kuin silmää iskien ja veitikkamaisesti kutsuen\nkaikkia samaan liittoon...\n\nMutta mies astui taas syvemmälle metsään ja tarkasti seutua kuin\nharkiten sen sopivaisuutta asunnoksi. Ja vihdoin näytti hän tyytyvän\nsiihen paikkaan, jossa kasvaa ruohoisella äyräällä suuri riippakoivu,\nhyvän haltian asunto, koskapahan heitti konttinsa ja ryhtyi rakentamaan\nitselleen tulta ja yöpaikkaa.\n\nSen jälkeen saivat järven kalat ja metsän viljat pian tuntea, että oli\nseudulle ilmestynyt voimallinen pyytömies. Hän oli silminnähtävästi\nTapion suosikki, sillä tämä aivan suorastaan ajoi karjansa tuon miehen\nritoihin. Eivät säilyneet majavat ja saukot, eivät metsot eivätkä\nvillipeurat, vaan tarpeen mukaan hän surmasi, minkä tahtoi. Hän oli\nseudulla, johon ei oltu ennen koskettu, tulevan kansan etumiehiä,\njoka vaistonsa ajamana samosi edellä kuin vakooja. Ja hän ei koskaan\nunohtanut uhrejansa, vaan muisti omantunnon tarkkaan sekä maahisten\nettä vetehisten saamiset.\n\nVastapäätä sitä paikkaa, jossa oli hänen metsäsaunansa, oli parin\nkivenheiton päässä rannasta pieni lehtevä saari, joka siinä tuntui\nkeinuvan aalloilla kuin kevein vaahtokupla. Lehvät kasvoivat niin\ntiheinä rannoilla, ettei voinut nähdä saaren sisään, jos siinä mitään\nnäkemistä olikaan. Miten hyvänsä, aina kun mies pyynniltä palattuaan\nistui saunansa ovella, katseli hän tuota saarta ja vaivasi itseään\narvailemalla, minkälainen mahtoi olla sen sisus. Oli kuin olisivat\najatukset levähtäessään ikäänkuin itsestään sinne kääntyneet, kuin\nolisi niitä johdattanut joku erikoisempi vetovoima. Aina hän silloin\npäätti, että heti kun hän saa ruuhensa valmiiksi, hän pistäytyy\nsielläkin katsomassa, kun on kerta tuossa lähellä. Voihan sieltä löytää\nvaikka vesilinnun pesiä, jos ei muuta, jopa varata sinne itselleen\nmuonaakin, jos sattuisi tulemaan turvapaikan tarve.\n\nJa niin sai hän sitten ruuhensa tehdyksi ja lähti sitä koettelemaan.\nSilloin oli kesän pisin päivä mennyt ja lyhyin yö edessä. Voimakkaalla\nairon vedolla kiidätti hän ruuhensa yli salmen ja saapui saarulaisen\nrantaan. Siihen kahahti kokka hauskasti hietikkoon. Hän nousi maihin.\n\nTietysti ei saarella ollut mitään merkillistä, vaan oli se samallainen\nsuloinen rauhan paikka kuin tuhannet muut Karjalan sinisissä järvissä.\nHän istahti rannan ruohoiselle äyräälle ja unohtui katselemaan\nulapalle. Se oli nyt aivan tyyni ja loisti kullalle matalalle menneen\nauringon valossa. Omituinen raukeus valtasi hänen jäsenensä ja hän\ntunsi vaipuvansa ikäänkuin johonkin loihtutilaan ja lumojen valtaan.\nHänestä tuntui, ettei hän näekään tuota ulappaa tuossa edessään, vaikka\njärki sanoi, että hän sen näkee. Hänellä olivat silmät auki, mutta\nhän mietiskeli jotakin niin hartaasti, että hänen katsomisensa oli\ntarkoituksetonta tuijotusta.\n\nKun sitten keski-yön aurinko oli hetkeksi kadonnut tuonne vaaran\npeittoon ja ilmassa täräjöi terheninen valaistus, oli hän äkkiä\nhuomaavinaan, että ylhäällä taivaalla, jonne auringon säteet koko ajan\nvapaasti pääsivät, vilahti aivan kuin jotakin valkoista. Se oli joku\nlintu, mutta liian iso tiiraksi, sopiva vain joutseneksi. Hän ei siitä\nhämmästynyt, sillä tunsihan hän linnun, -- odotti vain tyynesti ja\naivankuin huvitettuna, minne valkokaula lentäisi.\n\nHänen ei tarvinnut kauan sitä odottaa, sillä melkein heti sen jälkeen,\nkun lehvät peittivät lentäjän hänen näkyvistään, kuului saaren toiselta\npuolen kohaus: sinne oli valkoinen lentäjä veteen laskeutunut.\nHuvitettuna lähti hän hiipimään saaren poikki saadakseen kyllältä sitä\nnähdä.\n\nSiellä oli pieni poukama, jonka syvän rinnassa huojuva kaislikko\nsuojasi aina tyyneksi. Siinä kaislikon ja maan välissä oli joutsen,\nmutta ihanampi kun mitä hän oli ikänä nähnyt. Varovasti hiipi hän\npajupensaan suojassa lähemmäksi ja katsoi hämmästyneenä.\n\nSe oli melkein isompi kuin tavallinen Karjalan joutsen, mutta siitä\nhuolimatta näytti se olevan keveä kuin yksi ainoa höyhenensä, kelluen\npinnalla kuin kupla. Tai oikeastaan hänestä näytti siltä kuin ei\nlintu olisi painanut mitään, koskapa se liikahtaessaan ei tuntunut\njättävän mitään veden viriä, tai oliko asia niin, ettei se siinä\npaljoa liikahdellutkaan, tai niin, ettei vesi matalalla hiljaisesta\nliikunnosta mitään viriä teekään. Kuinka tahansa, ihmeellisen keveältä\nse siinä utuisessa kauneudessaan näytti, eikä mies muistanut koskaan\nnähneensä sen vertaista.\n\nJa mikä oli vielä ihmeellisempää, -- sen päässä näytti kauemmin sitä\ntarkastaessa olevan jonkunmoinen koriste, kuin kruunun tapainen ikään.\nKuta enemmän sitä katsoi, sitä selvemmältä se siinä yön hämyssä näytti,\nkunnes silmät menivät jännitetystä tuijottamisesta vesikiehteeseen\nja kruunukin hävisi silmistä. Mutta kun niitä kuivasi hiukan ja taas\nkatsahti, niin todellakin näytti sillä olevan pieni kultainen kruunu\npäässä.\n\nIhmeellistä. Tuo merkillinen lintu tuntui aavistavan, että sitä\ntarkastettiin, sillä se liikahteli nyt levottomasti. Ja silloin\nlennähti kamala kiusaus pensaan takana vaanivan miehen sydämeen. Hänen\nteki mielensä ampua se. Yleensä hän ei halunnut joutsenia ahdistaa.\nNiiden ihmeellinen puhtaus ja jalot muodot olivat niin pyhäntuntoisia\njo luonnostaan, ettei niitä hirvitty vereen tahria; pidettiinpä niitä\njumalien lintuinakin, sillä niiden ylimaallinen näkö oli omiaan\njohtamaan ajatusta siihen suuntaan. Sanottiin niitä myöskin Tuonelan\nlinnuiksi, jotka Manan mustalla virralla keinuvat haaveellisina kuvina.\nMutta nyt tämän uuden ilmestyksen nähdessään valtasi hänet surmaamisen\nhalu niin voimakkaasti kuin ikänä kiusauksen viehätys voi ihmissydäntä\nvallata. Kuka tietää, mikä ihmeellinen taikakalu tuo kruunu voi\nollakaan, puhumattakaan siitä, että se tietysti on äärettömän\nkallis-arvoinen. Kiihkeä halu saada se omakseen pääsi voitolle ja hän\njännitti hiljaa jämeän jousensa.\n\nLintu lienee kuullut jotakin, koskapa se käännähti ulapalle päin ja\nseisahtui kuin kuuntelemaan, tarkkaavaisesti kurottaen kaulaansa.\nSilloin hän laski nuolensa viuhahtaen menemään.\n\nHän oli aivan kuulevinaan, kuinka se iski lintuun siihen kaulan\nja hartioiden rajaan, ja tämän näkevinäänkin, vaikka ei linnun\nsilmänräpäyksessä lentoon kohotessa ehtinytkään päästä aivan varmaksi,\nmiten sattui ja mihin nuoli meni. Omituiselta hänestä tuntui, että\nse lähti lentoon niin vapaasti, vaikka hän aivan varmaan luuli ja\nuskoi siihen sittenkin osanneensa. Jousi kädessä hän jäi sen lentoa\nseuraamaan.\n\nOmituista. Hän oli ennenkin nähnyt, että siipeen haavoitettu\nlintu, joka ei enää kyennyt lentimiänsä täysin hallitsemaan,\nkuolemantuskassaan umpimähkään lyöden saattoi joskus kohota suoraan\nylöspäin, kunnes kuolema tapasi ja pudotti alas lähtöpaikkaan, mutta\ntällaista kohoajaa hän ei silti ollut koskaan nähnyt eikä mahdolliseksi\naavistanut. Joutsen nousi nousemistaan kohtisuoraan yhä korkeammalle,\nkunnes siitä ei enää näkynyt muuta kuin pieni valkoinen pilkku. Ja\nsiellä korkealla viileällä taivaalla sattuivat siihen auringon säteet\nvaaran takaa, kullaten sen ihmeellisen kirkkaaksi pisteeksi. Kuta\nkauemmin hän hämmästyksissään sen kulkua seurasi, katsoi niin, että\nsilmät sumenivat, sitä kirkkaammalta se näytti loistavan; lopulta oli\nse kuin kiintonainen tulipilkku tuolla taivaalla. Niin, ellei olisi\nollut niin valoisa, olisi hän ollut valmis uskomaan, että tuo autereen\nsinestä loistava nasta olikin kesän kaunis tähti, joka rauhallisessa\nyössä loisteli allensa inehmojen maailmaan.\n\nMutta tähti se ei tietenkään ollut, vaan se oli se joutsen, joka\nkeski-yön auringossa kuvasteli silmään niin omituisesti. Ihmeellinen\ntapaus tämä olikin. Hän meni rantaan katsomaan nuoltansa, jonka\noikisuunnassa, jos se ei lintuun sattunut, piti olla veden pohjaan\nkiinni tarttuneena, sillä niin matala siinä paikassa oli. Mutta ei\nsiellä mitään ollut, ei vaikka kuinka olisi hakenut, ei edes höyhentä\nveden pinnalla kellumassa. Omituinen oli tämä tapaus, aivan erikoinen,\nja hänestä tuntui kuin olisi hän sittenkin ollut kuin lumoissa. Hän\npalasi katsomaan saarta tarkemmin. Ei siellä ollut mitään nähtävää,\nellei ota lukuun sileätä ruohokenttää sen keskellä, riippakoivut\nympärillä kauniina aitauksena. Ruoholla kasvoi päivänkukkaa ja\nkissankelloa, ja koivujen alta tuntui kielon vieno tuoksu.\n\nKotiin hän läksi saaresta, mieli omituisesti vangittuna. Mitä lintua\noli hän ampunut? Oliko jumalien lintuun nuolensa lähettänyt? Tai Tuonen?\n\nHäntä värisytti. Miksi ammuinkin?\n\n-- -- -- -- --\n\nNiinkuin olisi äkillinen tuho kaiken elollisen näiltä seuduilta\nhävittänyt tästä salaperäisestä tapauksesta alkaen, niin olivat tyhjät\nsen jälkeen pyytömiehen ansat, satimet ja katiskat. Vaikka hän olisi\npannut liikkeelle kaikki taitonsa ja virittänyt ritansa kaikkien\nsääntöjen mukaan, niin aina lensi lintu ohi ja saalis sivusi. Jos hän\nmilloin lähetti nuolensa, niin vei sen syrjään joku pahansuopa oksa\ntai oli hän tullut ampuneeksi metsän naavapartaista pökkelöä. Ja mikä\nihmeellisintä, hänen nuolensa katosivat aina, melkein joka ammunnalta,\nniin että olisi melkein luullut kademielen ne taiteensa hänelle\nkiusaksi noukkivan. Hänen täytyi vuolla yhä uusia ja hänen kärkensä\nrupesivat loppumaan. Pian hän ei uskaltanutkaan enää rautakärkisillä\nampua, peläten kadottavansa ne kaikki, vaan koetti puukärkisillä\nitselleen ravintoa kolkata.\n\nJa sama oli asia vesillä. Vaikka hän olisi kuinka hyvältä näyttävään\npaikkaan katiskansa tehnyt, niin eipä kalan nimeä ansaitsevaa niihin\njuuri osunut; koko järvi näytti äkkiä käyneen kalattomaksi. Ja hänestä\ntuntui, että joka kerta kun hän yritti järvelle, nousi selällä niin\noudostuttavan äkeä vihuri, että se usein oli heittää hänen vähäisen\npurtensa kumoon. Ja siellä missä aikaisemmin oli alati näkynyt\nnarisevia ja juttelevia sorsia ja telkkiä, sieltä olivat nekin kuin\npakoon lähtien kokonaan kadonneet. Sen kaiken oli hän huomaavinaan.\n\nJa muutenkin tuntui hänestä kuin olisi nykyisin aina ollut päivä\npilvessä ja aurinko loistanut murheellisen valjusti, milloin se pääsi\nvähänkään näkyviin. Alakuloista hänestä kaikki oli ja hän olisikin\nmuuttanut pois koko seudulta, sillä hän huomasi, ettei hän siellä\nvoinut kauempaa olla, eipä edes elääkään, -- ellei outo uteliaisuus,\nsuorastaan himo päästä tuosta linnusta selville, olisi häntä siellä\npidättänyt.\n\nAlussa oli hänestä tuntunut tällä seudulla kaikki niin lupaavalta,\neikä hän voinut ymmärtää, mistä äkkiä tällainen muutos oli aiheutunut.\nMutta sitten hän kerran nälissään ja väsyneenä kotikoivunsa juurella\nlevätessään ja järvelle tuijottaessaan tuli taas ajatelleeksi tuota\nkesällistä joutsenen ampumistaan ja silloin lennähti aavistus hänen\nmieleensä: ehkä kaikki johtuikin siitä! Ehkä hän teollaan oli\nsaavuttanut kaikkien tämän seudun jumalien vihan, ehkä häntä vainosi\nhaltiain leppymätön kostonhalu. Paljon oli sellaista tapahtunut\nhänenkin kuultensa, ja siksi juuri olikin niin tärkeätä uhreilla ja\nlepytyksillä hankkia itselleen kunkin paikan haltian suosio.\n\nHän mietti asiaa ja tunsi arkuutta ja pelkoa mielessään. Hänen olisi\npitänyt runsailla uhreilla saada takaisin vihastuneen haltiaväen\nsuosio, katua ja kaikin tavoin heille mieliksi elää. Luopua tutkimasta\ntuota salaisuutta, jättää outo uteliaisuutensa, ja heittää \"kolmen\npuuttuvan sanan haku\". Mutta samalla kuuli hän rinnastaan toisen äänen\nkehottavan uhmaan ja uppiniskaisuuteen:\n\n-- Älä alistu, vaan hae arvoituksen ratkaisu. Tuhoa se joutsen, sillä\nsen on tämä kaikki alkua. Se olikin Tuonelan lintu kesä-yön retkellään,\nja on nyt liitossa kaiken haltiaväen kanssa sinut tuhotakseen. Älä\nanna jälkeen, vaan pidä puolesi. Hae vastaus sielusi aavistukselle,\njoka povessasi on syttynyt, niin pääset selville elämän arvoituksesta.\nSinä voit sen tehdä, sillä olethan jo nähnyt Tuonelan joutsenen, jonka\nkäsittäminen on kaikkien ongelmain ratkaisu.\n\nMies katsahti varoen ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan\nnämä salaiset kehotukset. Ääni hänen sydämessään jatkoi houkutteluaan.\nJa hän tunsi äkkiä omituista riemua, uhman ja epätoivoisen päätöksen\ntuottamaa tyydytystä. Veneeseensä kantoi hän kaikki kapineensa ja\nvähät ruokavaransa, hijoi viimeiset nuolensa teräviksi, tarkasti\njänteensä ja läksi vesille pienellä purrellaan. Hän tahtoi löytää\ntuon salaperäisen linnun, tuon tuntemattoman kademielen, joka oli\nriistänyt häneltä eräonnen. Kostaa hän tahtoi ja päästä selville, mikä\noli tuo ihmeellinen ilmestys ollut. Hän käänsi kokkansa kohti virran\nsuuntaa, sinne, jossa arvasi tällä suurella vedellä olevan laskutiensä\nja jossa hän ei vielä ollut käynyt; ehkä se asuikin siellä jossain\ntuntemattomien vesien ja virtain vieremillä.\n\nJa hän tunsi samalla, kuinka outo tunne, kuin ikuisen yön hämäryys,\nolisi peittänyt hänen sielunsa. Soittona sieltä kaikui vain: Tuonelan\njoutsen!\n\nTämä olikin jo syksyisempää aikaa, jolloin illat nopeasti pitenivät\nja järven aalto nousi synkeällä ja ärjähtävällä ilmeellä. Metsän\nsuhinassa ei ollut enää kevään hilpeää sointua, vaan kumeaa kuoleman\npelkoa. Raskaasti huokui se tuulen alla, väsyneenä syvään sen vihaisten\npuuskien edessä taipuen, ja sade lankesi kuin synnin rangaistuksena,\nvaan ei kevään virvoittavana kasteena. Alakuloista oli, yksinäistä\nsuunnattomassa erämaassa, joka oli vielä vain ihmisten takamaina.\nKun katsoi kauas pimenevälle ulapalle, jossa näytti käyvän vimmattu\ntaistelu elämästä ja kuolemasta, karsi vilu ja turvattomuus ruumista.\n\nMutta tuo yksinäinen järvellä soutaja ei näyttänyt huomaavan syksyn\ntuloa, vaan matkasi alati pitkin ulapoita. Ei ollut enää sitä lahtea,\nsitä niemen kainaloa ja salaista poukamaa, jota hän ei ollut tutkinut\nja mieleensä painanut. Hän kalasti ja metsästi vain niukimmaksi toimeen\ntulokseen, sillä tuon ihmeellisen arvoituksen selville saaminen oli\nhänellä nyt pää-asiana. Hän oli laihtunut ja kalvistunut, hänen sorea\nmuotonsa oli riutunut ja hänen silmiinsä oli tullut outo kiilto.\nHän oli ryhtynyt taisteluun suunnattoman mahtavia voimia vastaan,\nomia jumaliaan hän oli ryhtynyt uhmaamaan, ja oli syventynyt siihen\ntaisteluun kokonaan. Ei hän enää vanhoja uhrejaankaan toimittanut, vaan\nalati vain himosi nähdä kesällisen näkynsä ihmeellistä lintua. Sitä\nhän alati ajatteli ja sen hakemiseen veti häntä sisäinen, salainen ja\nvoittamaton halu. Usein hän näki unta linnusta, miten se kultaisena\nkavahti siivilleen ja lähti nousemaan; yhä ylemmäksi se taas kohosi,\nsinne ihanaan kirkkauteen, jossa auringon säteet siihen sattuivat;\ntuolla se jo oli kiiltävänä pisteenä ja sydän itki sen menoa, kunnes\nse näyttikin sinne paikalleen asettuvan. Ja kun sitä kauemmin katsoi,\nniin olikin se tuosta alakuloisesti suhisevan männyn oksien välistä\ntuikkiva öinen tähti, joka viittoi sieltä ijankaikkisuudesta tänne\nkatoavaisuuteen. Täytyi nousta väristen havuvuoteelta taas ja lähteä\nkulkemaan, mennä jälleen vahtimaan, eikö vielä kerran ilmestyisi\ntodella ihana näky.\n\nKerranpa oli hänen verensä jo jäähtyä ja hän luuli jo ratkaisun hetken\ntulleen. Se oli synkkänä iltana, jolloin taivas pimeni kuin jumalien\nvihasta. Kun hän siinä synkeydessä huopaili hiljaa pitkin hänelle outoa\nsalmea, näytti hänen vaaniviin silmiinsä äkkiä kuvastavan tuosta edestä\npimeän rajasta jotakin valkoista. Vihdoinkin. Hän huopaa lähemmäksi,\nvaraa jousen saataville ja herkeämättä vartioitsee outoa näkyä. Se on\njoutsen. Se on tavattoman suuri joutsen, se on outo kerrassaan, ja\nvihaisesti tuntuvat sen silmät pimeästä vastaan välkähtävän. Hän tuntee\nverensä kihelmöivän suonissa, tuntee sydämessään outoa kouristusta,\nmutta ei pelkää. Jouseensa hän tarttuu ja varaa terävimmän nuolensa\nvalmiiksi lähettääkseen sen oudon linnun niskaan.\n\nTuossa se tuleekin yhä lähemmäksi ja hän jo jännittää asettansa. Mutta\nsilloin hän ikäänkuin kauhusta jäykistyy, sillä hän on huomaavinaan\nlinnussa jotakin outoa: eikö näykin sen selästä ikäänkuin nuolen varsi?\nSe on hänen nuolensa, joka yhäkin siinä törröttää. Hänen lihaksensa\nherpoutuvat hetkeksi eikä hän saa joustaan nostetuksi. Silmissä\npimenee, vene heilahtaa oudosti ja kun hän jälleen pääsee tasapainoon,\non lintu kadonnut. Oliko se lentänyt pois, vai oliko uinut johonkin\nvarjoon, sitä hän ei voinut sanoa. Aivan kiihkon vallassa palasi hän\nleiripaikalleen.\n\nTuli sitten se aika, jolloin linnut muuttavat pois etelän maille.\nPitkin jokia ne alkavat hiljalleen laskeutua alas merta kohti, jossa\nsitten salaisissa parvipaikoissaan pitävät syyskäräjänsä ja lähtevät\npitkälle matkalleen. Lintujen mukana lähti hänkin purrellaan alas\nvirtaa solumaan. Ja silloin tapahtui taas se ihme, että hän näki tuon\nsatulintunsa.\n\nSe ilmestyi hänen eteensä siinä paikassa, jossa joki tekee äkillisen\nmutkan ja samalla kivan kosken. Vesi syöksyy hurjalla vauhdilla kohti\nkallioseinää, joka pystysuorana kohoaa mutkan perukasta sen eteen,\nkimpoaa siitä valtavana kuohuna takaisin ja jatkaa matkaansa kiukusta\närjyen. Juuri kun Onto saapui kosken niskalle, pilkisti kuu esiin\npilven takaa valaisten koko erämaan oudolla ja kaamealla valollaan.\nKun katsoi kosken niskasta alas, saattoi nähdä alhaalla aaltojen\nhypähtelevän kuin keijukaisten ja valkean vaahdon silloin tällöin\nkimallellen pärskähtävän ilmaan. Virta suoltui eteenpäin sileänä,\nmustana ja kiiltävänä kuin käärme, heijastaen pinnastaan ihanasti öisen\nvalaistuksen. Rannoilla vartioitsi korpi kolkkona ja valittavat äänet\nkeskustelivat öisellä hetkellä. Ei Onto tuntenut koskea eikä mutkaa\nsiellä alempana, vaan viiletti purrellaan huolettomana. Ja juuri siinä,\nmissä veden sileys ensi kertaa murtui putouksen vaahdoksi, ilmestyikin\nhänen eteensä kuutamoon se samainen ihmelintu. Se keinui siinä keveänä\nkuin vaahtokupla ja selvästi saattoi nähdä nuolen varren sen selässä;\nsurullisina loistivat sen silmät ja oli kuin olisi jonkunmoinen\nlahopuun hehku sitä ympäröinyt.\n\nOuto kiihko silloin taas valtasi hänen mielensä. Vapisten otti hän\njousensa esille ja lähti viilettämään purttaan tuota lintua kohti.\nVäkevintä valtavettä se pitelikin, luistaen keveästi alas kosken\njyrkännettä. Kuta vikevämpään vauhtiin Onto huopasi venostaan, sitä\nnopeammin kiiti eteenpäin myös lintu. Ja nyt huomasi Ontokin virran\nvauhdin ja suunnan, sekä ankaran, kalliosta toisaalle kimpoutuvan\nvuolteen. Mutta vielä hän ei siitä välittänyt, sillä hänen oli ensin\nratkaistava taistelunsa.\n\nKuin ilkkuen keinui se tuossa hänen edellään. Väliin se oli jo niin\nlähellä, että hän osoitteli jousellaan, mutta silloin sen peitti joku\nhypähtävä aalto tai rannan varjo, ettei hän saanut mielestään kohti\nosumisen tuntoa käteensä ja hermoihinsa. Ja suoraan kalliota kohti\nmentiin aivan valtaisella vauhdilla, mentiin niin voimakkaasti, että\nhänen täytyi ruveta kääntämään enemmän huomiota purtensa ohjaamiseen.\n\nMutta se oli myöhäistä. Vaikka hän olisi kuinka huovannut, ei hän enää\nsaanut venettä valtoihinsa, vaan vei sitä virta kallioon. Ja valkoinen\nolento tuossa välkehti keinuen hänen edessään. Nähdessään kaikki\nponnistuksensa turhiksi jäi hän toimettomana sen leikkiä seuraamaan,\nkun se kuutamon loihtuvälkkeessä siinä aallolta aallolle hurmaavasti\nliukui. Muutaman sekunnin kuluttua, samalla kuin lintu katosi hänen\nsilmistään, rysähti vene kallioon pirstaleiksi.\n\nTahdottomana painui hän veteen ja tunsi, kuinka voimakas virran vuolle\nlähti häntä viemään alaspäin. Pehmeät ja suloiset kädet kannattelivat\nhäntä, hän näki ihmeellisiä näkyjä, joissa ihanat vedenneidot\nvallitsivat ja hän vaipui mieluiseen uneen. Kaukaa rupesi kuulumaan\nkaunista soittoa, joka tuntui lievittävän hänen surunsa ja tuskansa\nijankaikkisesti ja tuovan hänelle sen rauhan, jota hän oli halunnut...\n\n-- -- -- -- --\n\nKauhea vilu puistatti hänen ruumistaan, kun hän heräsi tainnoksistaan\nsuvannon rannalla kosken alapuolella. Virran väkevyys ei ollut\nsallinut hänen upota, vaan oli vilauksessa vienyt hänet kosken alle,\njossa voimakas kostevirta oli heittänyt hänet rannalle matalikolle.\nIhmeissään pelastuksestaan uskoi hän nyt, ettei tuo outo olento hänen\nlopullista tuhoaan tahtonutkaan; oli vain halunnut häntä rangaista\nhänen ajattelemattomasta teostaan ja kehotti häntä alistumaan\nkohtaloonsa salattuja hakematta; se oli nähtävästi pyhä olento, tämän\nmaan haltia, joka saattoi ottaa minkä kuvahisen hyvänsä. Tai saattoipa\nolla Aallotar itse, Vellamo, tai joku pieni veden neito. Hänen\nsydämensä valtasi rajaton kiitollisuus ja halu saada kiitollisuutensa\nesille tuoduksi. Elämänhalu palasi ja hän nousi varaamaan itselleen\ntoimeentulon mahdollisuutta kaikilla niillä keinoilla, jotka taitavalle\nerämiehelle huonoimmassakin tilassa ovat tarjona. Elää hän tahtoi,\nvartioida tässä suvannon rannalla, sattuisiko hänelle vielä kerta se\narmo, että saisi kiittää ja palvoa tuntematonta haltiaa, joka näytti\nkorvaavan pahan hyvällä. Jos tahdottiin, niin hän alistui, mutta ehkä\narmosta hänelle annettaisiin vastaus sielun etsivään tunnelmaan...\n\nMetsämajan hän siihen itselleen rakensi ja rupesi viettämään pitkää\ntalvea. Ja ihmeellistä: taas oli viljaa hänen polullaan, riistaa jaloa\nylen äijä, ja helposti juoksi se hänen pyydyksiinsä. Hän huomasi\nmetsänkin väen itselleen leppyneen ja oli siitä onnellinen, sillä\nanteeksi-saannin varmuus tuottaa aavistamattoman rauhan taistelleeseen\nsydämeen. Lepo sielun ja ruumiin jännityksen jälkeen teki hänelle\nhyvää ja hän tunsi taas palautuvansa entiselleen. Kuitenkin ainoastaan\nruumiiltaan, sillä hänen sielunsa oli kokonaan toinen. Hän ei elänyt\nenää itselleen, vaan tuolle oudolle haaveelleen, jota hän piti\ntoivonaan, päämääränään ja jumalanaan. Se täytti hänen mielensä\nkokonaan.\n\nJa sattui sitte kerta, että suuri Suvannon sulho matkasi pitkin jokea\nmahtavan seurueen kanssa sotaretkelle meren rannalle. Nähdessään\nmetsäsaunan rannalla käski hän tarkastaa, mikä on asukas näillä\ninhoilla mailla. Ja hänen eteensä tuotiin Onto, taas solakkana ja\nvoimakkaana, muoto sorja, silmissä ihmeellinen loiste.\n\n-- Mi olet sinä miehiäsi?\n\nJa Onto kertoi kohtalostaan, siitä, miten hän oli tuosta kesä-yöstä\nalkaen, jolloin hänellä oli ollut ihmeellinen näkynsä, taistellut\ntuon ainoan ajatuksen ja haaveen kanssa yötä päivää, miten hän oli\nkoko elämänsä suunnannut ja uhrannut tuon arvoituksen ratkaisemiseen.\nHän kuvasi, kuinka se joka hetki valtasi hänen sydämensä sanoin\nkuvaamattomalla tenholla ja ikävällä ja kuinka hänen koko elämänsä\noli siitä riippuva. Hän olisi tahtonut saada tuon haaveensa silmin\nnähtäväksi, ikäänkuin ruumiillistutetuksi, sellaiseksi, että se ei\nenää olisi hänelle arvoitus, vaan ijäisen rauhan, onnen, kauneuden ja\nnautinnon lähde. Mutta hän ei ollut siinä ainakaan vielä onnistunut, ja\nluoja tiesi, onnistuisiko koskaan...\n\nOudostuen oli häntä kuunnellut ja katsonut mahtava tietäjä. Kaikki\nkuultuaan loihe hän lausumaan:\n\n-- Sinä olet Tuonelan joutsenen ampunut; kostoksi siitä on se pannut\nsydämeesi tämän omituisen kaihon, joka kalvaa sinua kuolemaan saakka.\nSinä haet elämän ja kuoleman sanoja, mutta et niitä löydä. Kerran\nlöysin ne Vipusen vatsasta... Ne on ne kolme sanaa...\n\nJa Suvannon sulho läksi joukkoineen eteenpäin; koko luonto iloitsi, kun\nhän laski laulellen vesiä, soiton raikuessa hänen lumokanteleestaan.\nKauaksi jäi sitä Onto kuuntelemaan.\n\nSalaperäisiltä tuntuivat hänestä mahtavan tietäjän sanat: \"Sinä haet\nelämän ja kuoleman sanoja.\" Mitä ne olivat? Niitäkö hänen sydämensä\netsi? Mistä löytäisi hän nämä sanat, joitta hän tiesi perikatoon\njoutuvansa? Mitä hänen piti tekemän? Hän muisti sankari Lemminkäisen\nkuolleen sen johdosta, ettei tiennyt umpiputken sanoja. Oliko hänenkin\nnyt kuoltava siksi, ettei löytänyt näitä elämän ja kuoleman sanoja?\n\nHän tuli kovin murheelliseksi ja kaatui sammalvuoteelleen sairaana,\nsieluntuskiensa runtelemana.\n\nLoveen langenneen tavoin näki hän ihmeellisiä näkyjä horrostilassaan.\nHän oli onnellinen ja kaikesta selvillä, ikäänkuin olisi hän nuo\nsalaperäiset sanat löytänyt. Hän olikin niin kuin olisi hän ne tiennyt,\nvaikka ei saattanut sanoa, mitä ne olivat. Mutta kaukaa oli hän\nkuulevinaan äänen, joka häntä rohkaisten lohdutti ja kehotti. Luokseen\nse häntä kutsui.\n\nToivorikkaana astui hän majastaan taas taivasalle, kuulosti siinä ja\nläksi kulkemaan suvannon vartta koskelle päin, sen kallion laelle, jota\nvastaan hänen veneensä oli pirstoutunut.\n\nKevättä oli aika. Uupumattomana kaikui lintujen laulu taas kaikkialla,\ntouhuisena puuhaili tuuli nuoren metsän kimpussa, joka jälleen leikillä\nantoi vetreätä tukkaansa hulmuuttaa. Ilmassa oli tuo virkistävä ja\nnuori tuntu, joka tekee kevään niin ihmeelliseksi. Suurin parvin\nmatkasivat vesilinnut vanhoille pesimämailleen.\n\nHän kulkee, katse kiinnitettynä avaruuteen. Mitä hän siellä näkee?\nSe nostaa hymyn hänen huulilleen ja antaa loisteen hänen silmilleen.\nHänen huulensa avautuvat kuin jotakin ihastellen puhutellakseen, kuin\nanoakseen tai kiittääkseen, ja hän kohottaa kätensä ikäänkuin kurottaen\nottamaan jotakin. Se väistyy hänen edestään alati, hän ei saavuta\nsitä, vaikka kuinka huutaisi hän sitä odottamaan. Yhäti hän kulkee\nsen jälessä aina kalliolle saakka, eikä huomaa muuta. Tuolla väikkyy\nse taas hänen edessään tuo ihana näky, tuo arvoituksen ratkaisu, joka\nvaltaa sydämen voimakkaalla intohimolla. Hänen täytyy saada se kiinni,\ntäytyy päästä tietämään elämän ja kuoleman sanat, ja hän astuu edelleen\nhaaveensa jälessä, katse omituisella ilmeellä kiinnitettynä avaruuteen.\nHuulet avautuvat taas kuin rukoukseen, silmissä loistaa kyynelöivän\npyytävä katse, hän nostaa kätensä kohti korkeutta ja putoaa kohisevan\nkosken helmaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt otti Aallotar Tuonen linnun hänelle lupaaman sulhasen, joka\noli häntä vastaan niin paljon rikkonut, mutta joka oli sen kaiken\nsovittanut. Sillä järkähtämättömän uskollisesti oli hän koettanut\netsiä selitystä sille oudolle kaipuulle, joka teon johdosta oli hänen\nsydämessään herätetty, tullen niin elämänsä pyhimmän aatteen uhriksi.\nJa jumalat olivatkin hänelle suosiollisia, hänelle kuten kaikille hänen\nkaltaisilleen etsijöille: ne antoivat hänen lopulta löytää nuo salaiset\nsanat, vaikkakin vasta kuolemassa. Sillä selvään näki, kun Tuonen virta\nhetken kuluttua antoi ylös kuolleensa, vainajan onnellisesta ilmeestä,\nettei hänelle enää ollut mitään salattua, vaan oli hän saavuttanut\ntäydellisen vastauksen kysymyksiinsä, saanut ihanat sanat salasta ilmi.\nJa monta etsivää oli tuleva hänen jälkeensä, niinkuin oli ollut häntä\naikaisemminkin, sieluja, joiden kohtalona on alati pyytää ratkaisua\nristiriitaisuuksilleen ja ongelmilleen. Mikäli he ovat itselleen ja\npäämäärälleen uskollisia, sikäli he onnistuvat ja saavat rauhan, ellei\nennen, niin ainakin kuolemassa.\n\nMutta kerrotaan, ettei Kalevan kansa ikinä joutsenta ammu, sillä se on\npyhän virran aavelintu, taivaisten unelmien vertauskuva.\n\n\n\n\nXXI.\n\nKESÄINEN HETKI KARJALAISESSA KYLÄSSÄ. -- RUNOLAULAJA.\n\n\n      Ohoh kullaista kyläistä,\n    Maan parasta paikaistani!\n    Nurmet alla, pellot päällä,\n    Keskellä kylä välillä,\n    Kylän alla armas ranta,\n      Rannassa rakas vetonen.\n\nHe olivat jättäneet lännen puolelle Rukajärven suuren kylän, jossa\nsanottiin olevan sata taloa ja josta parhaat miehet ovat Piiterissä\n\"torgovoimassa\", Hiisjärven pienen kylän vanhauskolaisine asukkaineen,\nja vielä Kompakan kokoliaan paikkakunnan. Lukemattomien vaivain ja\nvastusten läpi, joista pienin ei ollut pilvenä poutaisilla kankailla\npörräävä paarmain ja soilla inisevä sääskien ynnä muun \"tshakan\"\ntuottama kiusa, olivat he niin vihdoin saapuneet Koivuniemen\nsievään kylään samannimisen hymyilevän järven länsirannalla. Ja oli\nheidän aikomuksensa nyt, kun ei enää nähtävästi tarvinnut mitään\npelätä, viettää kylässä muutama lepopäivä ankaran matkan jälkeen.\nKaukaasialaiset päätettiin ilmoittaa nuoriksi ruotseiksi, jotka eivät\nellennä eivät livviä eivätkä lappia, ainoastaan venäjää jonkun sanan.\n\nVarovaisuuden vuoksi pistäytyi kuitenkin nuorukainen aluksi yksin\nkylään, katsomaan parasta taloa, johon kulkijan on Karjalassa aina\nviisainta mennä. Vainiolla kylän laidassa työskentelevä vaimo neuvoi\nhäntä silloin Titoffin taloon, jossa otettaisiin hyvin vastaan.\n\n-- Jos vielä \"kodavävyksi\" ottanee, kun sinä noin kaunis briha olet.\n\nNäin tuo verevä nainen siinä jo leikkiäkin laski. Nuorukainen hymähti\nja läksi käymään Titoffin talossa. Hämärässä skitsissä tuli vastaan\nerinomaisen terveen ja reippaan näköinen, täyteläinen ja varrelta sorja\nneito, joka lapsen tavoin heti iloisella hämmästyksellä ehätti kysymään:\n\n-- A mistä sie, velli, olet, a kuhun sie menet?\n\nJa samalla hän ikäänkuin varaten tarttui pirtin oven rivasta kiinni,\nettä pian pääsisi puikahtamaan sisään, jos tuo vieras ja tumma\nnuorukainen aikoisi leikillä kiinni kaapata. Mutta kun tämä ei ruvennut\nvallattomaksi, vaikka tunsikin siihen aivan kiusallisen hyvää halua,\nvaan vakavana tiedusti asuntoa ja ruokaa, helähti tyttö nauramaan ja\nvastaamaan:\n\n-- A ei ole niin ketä koissa. Mie varajan ja taaton haen.\n\nHänen ruskeista silmistään loisti suloinen hyvyys ja iloisuus, ja hänen\npukimistaan näki, että hän oli ainoa ja lemmikki. Keveästi ja sirosti,\nsuloudella, jota harvoin näki samassa asemassa olevissa suomalaisissa\nmaalaistytöissä, hypähti hän ulos. Nuorukainen meni perässä ja näki\ntytön vuonan vilkkaudella hilpaisevan pellolle, jossa tietenkin taatto\nja maammo olivat työssä.\n\nJa kun hän sitten Ontrein ja muiden kanssa tuli kujaa pitkin takaisin,\nseisoikin jo pihalla pitkä ja mustapartainen mies, vaatimaton vaimo\nvähän taampana. Mutta sintsin ovelta katsoi hymyillen ja iloisena tuo\näskeinen rakastettava tyttö, Houdi nimeltään joka olikin.\n\nHän oli jo kertonut asian ja kun tultiin lähemmäksi, levitti Titoff\nkätensä leveään, sydämelliseen, isälliseen tervetuloon. Hän veti\npäätänsä hiukan taaksepäin, hymy levisi hänen kasvoilleen, tumman\nparran välistä rupesivat loistamaan valkeat hampaat ja hän oli siinä\nhurstipaidassaan ja virsuissaan kuin miehuus ja hyväntahtoisuus.\n\n-- Terve, veli, sanoi hän. Terve, uudisti hän kaikille, pelkäävälle\nneidolle, suoraselkäiselle kaukaasialaiselle, nöyrälle Ontreille ja\nhänelle. Sisään hän vaati käymään, levähtämään ja tshaijua juomaan.\nSanallakaan ei hän kysynyt, kuka ja mistä sekä millä asialla, sillä hän\ntiesi siitä kyllä tiedon saavansa sitten kun suu ensin on avattu ja\nkädet pesty.\n\nMutta Houdi jää hämillään katsomaan vierasta neitoa, jolla tosin on\nhänen maansa puku, mutta joka ei ymmärrä hänen kieltään. Molemmat\nunohtuvat he katsomaan toisiaan, kunnes naisellista läheisyyttä tuntien\nvaipuvat toistensa kaulaan tervehtimään. Muukalaisen neidon sydäntä\nvirkistää tavata omaa sukupuoltaan ja varsinkin tätä vetreätä impeä,\njonka näkö on kaikille ilonsanoma.\n\nVaitiollen ja hiljaisena käy Titoffin puoliso vieraitten jälkeen\npirttiin, jonka ovi pian heidän jälkeensä sulkeutuu.\n\n-- -- -- -- --\n\nKylä on, kuten sanottu, järvensä länsirannalla, melko aukealla, entisen\nhiekkaperäisen kangasmaan loivalla rantarinteellä, joka aikain kuluessa\non ruvennut hiukan ruohottumaan. Talot ovat kaikki yhdessä rivissä,\npäädyt järvelle päin, joiden editse kulkee kylän tie. Sen toisella\npuolella rannassa ovat pienet saunat ja verkko- sekä nuottatalaat. Ja\nsiitä aukeaa sitten laaja hietikko sekä aava ulappa. Se kimaltaa tuossa\nrasvatyynenä, paikoin kultana, paikoin harakansulkaan vivahtavana\npunasinervänä. Ja saunain ovesta pullahtelee rauhallisesti taivaalle\nmakean löylyn hajuista savua, siellä täällä askartelee avokaulainen\nnainen ja pikkupoikain mekastusta kuuluu illan kirkkaassa ilmassa.\nKaukaa kantautuu kisakentältä käsiharmonikan ääni. Onhan lauantai-ilta\nja sen suloista tunnelmaa ja odotusta, lepoa ja rauhaa kaikki täysi.\n\nTitoffin talo oli maan tavan mukaan rakennettu koiran kaulalle\npyöreäksi kolotuista hirsistä. Ikkunat olivat pienet ja korkealla\nrivissä pitkin päätyseinää. Vuorilaudat olivat koristetut\nlohenpyrstömallilla ja muuten hyvin huolitellusti rakennellut,\nantaen edullisen käsityksen tekijänsä itsenäisesti ajattelevasta\nkauneus-aistista. Katto oli tavallinen malkokatto ja seinät päivän\nruskeaksi paahtamat. Vasemmalla puolella päädystä katsoen on pieni\nruohoinen piha, josta hauskoilla kapeilla pylväillä olevan katoksen\nalta noustaan pimeään sintsiin eli etehiseen. Siitä vei Titoffin\ntalossa ovi oikealle pirttiin, vasemmalle pieneen kamariin ja toinen\nrehu- ja tarvevajaan. Sen alla, saman rakennuksen alakerrassa, on\nnavetta, joten karjalaisella on koko elämisensä saman katon alla.\nPirtin alustassa on säilytyshuoneita ja kellareita. Siitä myös johtuu,\nettä päädyn ikkunarivi on niin oudostuttavan korkealla.\n\nKylä ei ole suuri, käsittäen vain muutaman kymmenkunnan taloa.\nMaanviljelys on kokonaan sivuasia ja enimmäkseen naisten hoidossa,\nvaikka miehet kesäisin kotona ollessaan heitä kyllä auttelevat. Miesten\npääelinkeino on kauppa, mutta ei sanottavasti silti varsinainen\nrepunkanto, joka kuuluu toisille paikkakunnille. He tekevät laajoja\nmatkoja ostellen etupäässä nahkoja, joita he kulettavat joko Sunkuun\ntai Kuopion ja Joensuun markkinoille. Saapuvatpa taas jotkut niille\nsieltäkin nahkoja ostaakseen ja viedäkseen ne sitten yhä paremmille\nmarkkinoille. Marraskuusta helmikuulle harjoitetaan Valkealla\nmerellä seitin kalastusta ja paljon miehiä matkustaa täältä sinnekin\n\"purlakoitsemaan\". Kesäksi kuitenkin ainakin lähimatkalaiset koettavat\nsaapua kotiin.\n\nLevoinen eli Titoff on myöskin kauppiaita, joka käy kauppamatkoillaan\nenimmäkseen Suomessa. Siellä hän on saavuttanut arvokkaita tuttavia,\ntiedemiehiä ja muita, joille hän tekee pieniä palveluksia. Niinpä\nhän kesäisin kokoilee eräälle kasvia, joita hän on oppinut kaikkien\nsääntöjen mukaan kuivaamaan ja säilyttämään. Joutessaan hän niitä\nhaeskelee laajalti ja kehuu löytäneensä sellaisiakin, jotka sitten\non mieluusti vastaanotettu. Hän tuntee paljon Suomen oloja ja\npitää niitä arvossa, mutta rakastaa yli kaiken Karjalaansa. Ja\nhänen synnynnäisesti aatelinen luonteensa ei ole tuolla maailmalla\nkulkiessa vähääkään menettänyt yksinkertaisesta avomielisyydestään\nja jalosta miehuudestaan, vaan on hän sama Levoinen, miksi hänet\nalusta parhaimmalla hetkellä on aiottu. Liikuttavalla tavalla tulee\nhänen luonteensa kauneus ilmi hänen suhteestaan vaimoonsa ja ainoaan\ntyttäreensä, joita hän kohtelee mitä hellimmällä rakkaudella.\n\nOikeaan taloon siis se nainen siinä pellolla kulkijamme neuvoikin.\n\nJo tuolla taloloissa kiiruhtaa väkeä saunaan, joista rupeaa aina\noven auetessa kuulumaan pehmoista vastan roisketta, naurua ja iloa.\nLöyly pöllähtää ilmoille ja punainen olento ilmestyy sieltä täältä\ntaivas-alle hikoilemaan. Poikasetkin muka käyvät saunassa, ovat siellä\nhetkisen vastalla ropsivinaan, kunnes vähän lämpiävät, niin että on\nkylliksi syytä päästä järveen vilvottelemaan. Kauas räiskyy vesi ja\nkuuluu ääni tästä heidän teostansa. Ja kylä on tuossa tyytyväinen\nlämpimässä kesäillassa kuin pehmeään vaippaan kääritty.\n\n-- -- -- -- --\n\nMutta käymme mekin sisään.\n\nOvesta tullessamme on tuossa ikkunarivi edessämme ja heti huomaamme,\nettä tupa on hyvin lämmin; se johtuu siitä, että siellä kesälläkin\nleivotaan ainakin kerta viikossa. Ovenpielessä vasemmalla puolella\non pesu-astia ja pyyhinliina. Tuvan vasemmassa ovinurkassa on uuni,\njonka edusta muodostaa jonkunmoisen keitto-astioiden pitopaikan.\nHuomiotamme herättävät erikoisesti monenkokoiset saviruukut; niitä\nkäytetään maitoastioina ja on niiden nostelemista varten olemassa aivan\nerikoinen hanko. Näemme näitä maitoruukkuja hyllyillä oikealla seinällä\nja kattoonkin kannattimien varaan asetetuilla laudoilla. Seinät ovat\nhöylätyt hyvin sileiksi ja nurkat taitavasti pyöristetyt. Pitkin seiniä\novat lavitsat, näkyypä muutama tuolikin. Pöytä on ikkunain edessä, ei\nkovin suuri, ja sen molemmilla puolilla rahit. Oikeassa peränurkassa\non jumalankuva ja sen alla pienellä hyllyllä pari ehtoollisleipää.\nKaikkialla on kodikkuuden tunnelmaa ja erinomaisen siistiä. Lattia\non niin puhtaan valkoinen kuin miksi se ainoastaan kuumalla vedellä\nja hiekalla saadaan, penkit ovat puhtaat. Kukaan ei syleksi ja\ntupakanpolttoa pidetään koko kylässä häpeänä; ainoastaan yksi Suomen\npuolessa \"purlakoitsemassa\" ollut mies on tähän paheeseen langennut ja\nharjoittaa sitä ulkoilmassa muita kaihtaen, mutta hänetpä mainitaankin\nheti muukalaiselle poikkeuksena tavallisuudesta.\n\nMutta ukko Titoff istuu jo tuolla samovaarinsa takana ja pitää puhetta\nvireillä käytellen sekä livviä että venättä. Nuorukaisen avulla hän\nvilkkaasti selvittelee kylänsä elämää ja laskee aina yhä uutta teetä\nlasiin. Siihen kehottaa hän kaatamaan makeata, uunissa räydytettyä\nkermamaitoa, joka antaa juomalle entistäkin hienomman maun. Pitkin\npöydän reunaa on pantu karkea, mutta puhdas liina käsien pyyhkimistä\nvarten. Hymyillen kääntyy ukko aina puhuttelemaan kaunista neitoa,\njonka näky häntä nähtävästi miellyttää, ja kyselee arvokkaasti\nkaukaasialaiselta jotakin, johon tämä, muka pahasti murtaen, \"koettaa\"\nvenäjäksi vastata. Mutta nuorukainen on kääntynyt Houdiin, joka siinä\nketteränä on lennähdellyt pöydän ja pankon väliä, ja rupeaa valoisin\nmielin hänen kanssaan keskusteluun. Tämän rakastettavan lapsen kanssa\neksyy hän pian mitä herttaisimpaan leikinlaskuun, johon maammo ja\ntaattokin toisaalta yhtyvät. Ja Houdi punastelee ja naureskelee,\nhypiskelee \"peredniekkansa\" helmaa ja taas päätään hiukan heittäen\nviskaa vastaan leikkisän vastauksen, mutta ei kertaakaan hämmenny, ei\nmenetä hetkeksikään luonnollisuuttaan, vaan avoimesti ilmaisee joka\neleellä ihastuksensa vieraisiin ja koko illan asioihin.\n\n-- Kylyyn käymme, kehottaa silloin pian taatto ja miesväki noudattaa\nkäskyä.\n\nKaukaasialainen on hiukan epätietoinen, minne nyt lähdetään, mutta\nnuorukainen ja Ontrei ihastuvat ikihyväksi tästä tarjouksesta, joka\noli heille pitkän korpimatkan jälkeen sangen tarpeellinen. Taatto käy\nedellä arvokkaana ja pystöpäisenä ohjaten vieraansa saunalleen, joka\noli kuin mikäkin pöksä siinä rannan hietikolla. Se oli vanhuuttaan jo\npainumassa maan sisään, mutta vielä pitivät kuitenkin sen valtaiset\nseinähirret, joista se aikoinaan oli rakennettu. Ovi oli niin pieni,\nettä piti kovasti kumartua, jos mieli päästä sisään, ja oven pielessä\nmelkoinen röykkiö muruksi särkyneitä vesikiviä todisti sekin puolestaan\ntämän kansallisen puhdistuslaitoksen ikää.\n\nHeitettiin vaatteet ruohikolle ja käytiin sisään.\n\nEnsin siellä ei nähnyt mitään, sillä ainoaan valon lähteeseen, jona oli\nreikä seinässä, oli pistetty vasta. Mutta kun silmät tottuivat pimeään,\nnäkikin sentään oven raoista ja luukun nurkista tulevassa vähäisessä\nvalossa melko hyvin ympärilleen. Vasemmassa ovinurkassa oli musta\nkiuas, josta säteili kaikkialle valtainen lämpö. Koko sauna oli sisältä\naivan kiiltävän musta, jollaiseksi karsta tulee, kun sitä kastellaan.\nLauteille oli pantu koivun lehviä, vastat hautuivat vesisaavissa ja\nkiulu oli valmiina löylyn lyöntiä varten.\n\n-- Kylyyn käykää, hoputteli taatto edelleen, varotellen samalla\nkoskemasta seiniin ja yleensä muihin paikkoihin kuin niihin, joissa\noli lehviä peittona. Itse hän istahti kiukaan puolelle ja rupesi\nheittelemään varoen vettä kihiseville kiville. Pahaa sähinää ja kohinaa\nrupesi kuulumaan, kuuma höyry kohosi kattoon; tuli yhä kuumempi,\nja kaukaasialaisen silmät alkoivat jo näyttää kummastuneilta. Hän\nkatsahteli jo levottomasti miehestä toiseen, mutta rauhoittui vielä\nnähdessään näiden vain tyynesti vastojaan lekauttelevan. Mutta kun\ntaatto yhä vain laitteli kuumempaa, kunnes miehet hampaat irvissä\nrupesivat vastalla selkäänsä hakkaamaan, astui hän alas neuvottoman\nnäköisenä, silmiään kipristellen ja vaivaloisesti huohottaen.\nYstävällisesti silloin taatto ojentaa hänelle kiulullisen kylmää vettä.\n\nMutta toiset kylpevät vahvasti heimonsa koko intohimolla ja vanhalla\nvauhdilla. Erittäinkin Ontrei käyttelee vastaa kauan ja perinpohjin;\nhän ähkii, hikoilee ja huohottaa, hankaa milloin sieltä milloin täältä,\npuhkaa taas ja levähtää välillä, yhä uudistaakseen saman tempun. Kauan\nhän niin kylpee, väliin hymyillen ja jotakin nöyrästi huomauttaen.\nVihdoin on leikki lopussa ja astutaan ulos, jolloin nuorukainen menee\nsuoraapäätä järveen sen vilpoisissa vesissä tulehtunutta ruumistaan\nraitistuttaakseen. Vakaina taas astutaan tupaan takaisin.\n\nMutta sieltä lähetetään nyt muukalainen neito Houdin ja emännän kanssa\nsamaan paikkaan puhdistuksille, ja taatto kehottaa vaimoansa leveällä\nleikillä pesemään tytöt tarkkaan. Tämä lupaa ja pilaa tervehditään\niloisella naurulla kaikkialta. Tupaan onkin kylyssä ollessamme\nkertynyt paljon saunapuhtaita ukkoja, jotka ovat tulleet katsomaan\nkaukamatkalaisia ja pyhään luostariin pyrkijöitä. Ja siitä kertyy\nvilkas, kova-ääninen ja hauska keskustelu.\n\nToimeentulosta ja ahtaista ajoista puhutaan, haastellaan sodasta ja\npoikain kohtalosta kaukaisessa idässä. Vaatimattomasti eräs vanhus\ntiedustelee, joko Helsinkiin mahtaa kuulua \"japontsan\" tykkien pauke,\nja innostuen yltyy jo eräs mies kehumaan:\n\n-- A kun me täältä lähdemme, niin otsa tulee eteen japontsalle...\n\nVaimot istuvat vaitiollen. Juodaan teetä kovasti. Lasillinen\ntoisensa jälkeen menee ihmeen nopeasti ja vallan mitättömän pienellä\nsokeripalalla. Tuossa jo eräs eukko juo kuudetta ja hiki helmeilee\nhänen nenänvarrellaan. Miesten puhetta on suomalaisen helppo ymmärtää,\njos hän tuntee edes jonkun verran venäläisiä sanoja, mutta naisten\npuhe jää vilkkautensa vuoksi epäselvemmäksi. Usein puhuvat kaikki\nsamalla kertaa ja koko tuvan täyttää ystävällinen porina. Taatto Titoff\nkokeneena miehenä selvittää ja haastaa korkealla ja vakuuttavalla\näänellä.\n\nTiedustellaan kaikellaista. Vaikka he ovatkin köyhiä, rakastavat he\nkotikyläänsä. Kaukaisilta kauppamatkoiltaan he aina halajavat tänne\ntakaisin.\n\n-- Ka, ylen on meillä tässä tuvat kaunihit asua ja eleä...\n\nTaaskin voi tehdä sen huomion, että karjalainen heimo täällä, jossa se\nlienee säilynyt sangen puhtaana, on ulkomuodoltaan erittäin komeata.\nMiehet ovat pitkiä ja solakoita, soikea-kasvoisia ja avosilmäisiä,\nnaiset rintavia ja kaunismuotoisia. Heidän vilkkaudestaan ja heidän\nluonnollista älyä osoittavasta keskustelustaan tulee ajatelleeksi, että\nSuomen heimon etevin osa lienee sittenkin jäänyt tänne niemen tyvelle...\n\nIlta yhä hämärtyy ja ulkona vallitsee jo yön omituinen kuulas\nvalaistus. Siellä on jo kaikki hiljentynyt. Yöhön on vaipumassa\npieni karjalaiskylä erämaan suuren järven rannalla. Tuvassa vain yhä\nistutaan, sillä mahtavasti on vaikuttanut heidän uteliaisuuteensa niin\nmonen vieraan läsnä olo.\n\nPuhutaan jo runoista. Nuorukainen se siihen hiljalleen on koettanut\nkeskustelua kääntää. Ei niitä enää paljo muisteta, mutta isien kehutaan\nmuistaneen ja taitaneen, vaikka aamut ja illat olisivat istuneet.\nNuorukainen tiedustelee viisikielistä, ja hymyillen taatto Titoff\nsilloin muistaa sellaisen hänelläkin olleen:\n\n-- Lieneekö ylisillä vai niissä lienee?\n\nJa samalla hän jo ilmoittaakin, ikkunasta katsahdettuaan:\n\n-- Mutta sokea Miihkali tuo vieläkin runoja taitanee. Tuolla hän näkyy\ntulevankin.\n\nSintsistä kuului hapuilevia ja varovaisia askeleita Kepillä siellä\njoku tuntui koettelevan oven edustaa, kunnes käsi rupesi hamuillen\nhakemaan ripaa. Jännitettyinä kaikki kääntyivät tulijaa katsomaan ja\nkeskustelu vaikeni kokonaan. Tuntui salaperäiseltä siinä odottaessa\ntätä oven aukenemista, ikäänkuin olisi sen avauksesta voinut astua itse\nmenneisyys sisään silmin nähtäväksi ja korvin kuultavaksi...\n\nRaitis henkäys tuntui auenneesta ovesta vanhuksen astuessa sisään.\nEnsin tuli näkyviin keppi ja käsi. Se oli ruskea ja ryppyinen, ja\njokainen sen suoni oli kohona korkealla sinisenä juovana. Jo näkyi\nhamppupaita, aukosta ruskealta vilahtava rinta, jo harmaa, tuuhea,\nrinnoille valuva parta, hopeinen tukka. Kumarassa tuli vanhus matalasta\novesta sisään, mutta kynnyksen yli päästyään ja ristinmerkin tehtyään\nhän vähitellen ja hitaasti oikaisihe...\n\nTuntui kuin olisi hän siinä hämärässä tuvassa suoristautuessaan\nkasvanut aivan jättiläiseksi. Hänen vartensa venyi kunnioitettavaan\nkorkeuteen, hänen tukkansa ja partansa muodostuivat Homeros-maiseksi\nkehykseksi hänen korkealle ja kuperalle otsalleen. Ja hänen\nsuuret silmänsä, joita molempia peitti valkoinen jää, tuijottivat\nilmeettöminä, aavemaisina suoraan kohti avaruutta. Vaiti seisoi hän\nsiinä kuunnellen herkästi...\n\nNuorukaista värisytti ja kaukaasialainen kumartui eteenpäin oikein\ntarkemmin tulijaa näkemään. Ontrei osoitti hämmästyksen ilmettä ja\nkatsoi toveriinsa oudostuneen näköisenä. Tuo korkeavartinen ukko tuossa\noli ilmestys muinaisajoilta, jonka koko olemus tuntui olevan, hänen\ntuossa seisoessaan, kuin sanatonta ihmishengen kääntymistä korkeuden\npuoleen, kuin ihmisyyden avunhuutoa maan tomusta Ukon ylijumalan ja\nsanan salaisten voimien puoleen.\n\nMutta taatto Titoff tervehti sokeaa ystävällisesti ja vei hänet perälle\nistumaan. Ja ukko tiedusteli vieraista ja sai kuulla heidän runojakin\nkyselleen. Vaiti painoi hän harmajan päänsä käsiinsä tuijottaen\nilmeettömästi eteensä.\n\n-- Kerran kävi täällä mies, ruotsi, jolle talvisen päivän ja illan\nrunoja lauloin. Siitä on jo kauan, hyvin kauan. Hiihtäen hän tuli,\nmistä, en tiedä, mutta heti tunsin minä hänet veljekseni. Kuollut jo\nlienee. Kovin hän halasi runoja kirjaan panna. Äijän lauloin, äijän\nmuistin, enempi olisi isäni muistanut. Nykyinen kansa ei niin mitänä\nmuista...\n\nHän puhui katkonaisesti, ikäänkuin omissa aatteissaan, panematta enää\nhuomiota ympäristöönsä. Titoff kuiskasi:\n\n-- Vanha on, horajaa jo... Mutta runolaulaja jatkoi itsekseen:\n\n-- Eivät enää taattojen tavoin haastakaan. Eivät soita kantelehia.\nRäähkiä lauluja laulavat. Rumalla soitolla illat pilaavat. Pahoin myös\npuhuvat. Kuolla minunkin pitävi...\n\nTuntui kolkolta kuulla näitä vanhuksen valittavia syytöksiä. Vaiettiin.\nKatsottiin permantoon. Odotettiin.\n\nVanhuksen puhe kävi jo epäselväksi, niin ettei tahtonut voida kuulla\nhänen sanojaan. Mutta pian saattoi hämmästyksekseen ymmärtää, että hän\nsiinä oli mumisten ruvennut hyräilemään jotakin runoa. Kuta pitemmälle\nhän pääsi, sitä kuuluvammaksi ja selvemmäksi tuli hänen äänensä, ja jo\nsaattoi erottaa sanatkin.\n\nTurhaan koetti nuorukainen odottaa siinä jotakin tuttua mytoloogista\nnimeä päästäkseen edes läheltä arvailemaan, mitä jaksoa ukko hyräili.\nPian hän päinvastoin pääsi selville, ettei tässä ollut kysymyksessä\nmikään Kalevalan toisinto, vaan joku aiheeltaan aivan toiselle alalle\nkuuluva laulu, joka oli vanhuksen runollisen luomisvoiman viimeinen\nilmaus. Uteliaana ja henkeään pidättäen kumartui hän yhä lähempää\nhyräilyä kuuntelemaan.\n\nMutta selvästi se jo kuuluikin. Kuta pitemmälle ukko laulussaan\npääsi ja kuta syvemmälle hän unehtui omaan runolliseen maailmaansa,\nhaltioituen yhä enemmän, sitä korkeammaksi kohosi hänen äänensä ja sitä\nsuoremmaksi oikaisi hän taas kumaraan vaipuneen vartensa. Ääni, josta\nkuului vanhuuden värittömyys ja vapiseminen, tuntui kuitenkin kumpuavan\njostain syvältä ja sisäinen innostus antoi sille salaperäisesti ja\nprofeetallisesti vaikuttavaa hehkua. Kuka ja mikä oli tuo ukko? Mistä\noli hänellä tämä runon kyky? Oliko hän joku Vipunen, joka oli säilynyt\nmuinaisilta ajoilta todistukseksi keskellemme salaisista voimista ja\nkyvyistä?\n\nJännittyneenä olivat kaikki ruvenneet kuuntelemaan. Miihkali-ukko\noli jo pitkät aikaa ollut omituinen ja puhellut asioita, joita ei\nymmärretty. Mutta näin julkisesti ja mahtavasti ei hän vielä ollut\nesiintynyt ja siksi häntä nyt aivan erikoisella uteliaisuudella\nkuunneltiin. Mahdollista oli, että vieraiden tulo ja heidän\ntiedustelujensa johdosta heränneet vanhat muistot olivat vaikuttaneet\nmullistavasti ukon mielikuvitukseen ja saaneet hänet tänä hämärän\nhetkenä ikäänkuin loveen langeten haltioitumaan.\n\nVanhalla runon mitalla ja sävelellä hän kuvaili oman pienen\nkyläheimonsa elämää ja taistelua. Vaivaloista se oli aina ollut,\nalituista kamppailua nälän häätämiseksi. Mutta niin kauan kuin sitä oli\ntehty vanhan tiedon varassa, ahkeruudella ja jaloja tapoja noudattaen,\noli sillä aina ollut luojan suosio keralla. Mutta ajat muuttuvat ja\nvieraat tavat sekä ymmärrykset tunkevat salollekin, työntäen tieltään\nsyrjään esi-isäin menot ja uskomukset. Entisyys unohtuu ja joudutaan\nuralle, joka ei ole luontaisesti Kalevan kansalle aiottu, ja niin\nmuututaan muuksi kansaksi itseään enää tuntematta. Niin kuolee henki\nja sanan voima, joka on aina ennen ollut hädässä ja elämässä apuna.\nKuusikkoon painuvat vanhat eivätkä nuoret heidän muistoansa kunnioita\nja heidän opetuksiansa ota enää varteen.\n\nAivan haltioituen ja profeetallisella silmällä ukko siinä karussa\nyksinkertaisuudessa ikäänkuin laulaa heimonsa kuolinvirttä. Näkee\nselvään, ettei kuulijakunta häntä ymmärrä, ei osaa asettua sille\nmuinaisen itsetunnon kannalle, joka vielä elää sokeassa laulajassa.\nJa pian ukko vaipuu surumieliseen runolliseen haasteluun vanhan\nhaltiamaailman kanssa, puhellen kuusikon rauhasta ja kotoisten\nasuinsijainsa kauneudesta. Jo siirtyy hän yhä utuisemmille maille,\nkulkien pitkin sinistä siltaa kohti Kiesuksen kartanoita, jossa itse\nvakainen luoja hänet vastaan ottaa, tervetulleeksi toivottaen. Siellä\non hänellä rauha ja kaikkien syntyjen syvien selvitys, palkinto ja\nijankaikkinen autuus.\n\nHuomaa selvästi, että ukko on kristillisen hengen läpitunkema,\nvaikkakin monessa kohden runollisten luonnon-uskomuksien vallassa.\nVaietaan ja kuunnellaan. Hämärä houkuttelee tunteita liikkeelle.\nVihdoin on kaikki hiljaa. Ukko on lopettanut ja syvään on painunut pää\nhänen rinnalleen. Odotetaan vielä hetkinen, kunnes vihdoin yksitellen,\näänessä pieni lämmin värähdys, lausutaan hyvästit ja mennään huoaten\nkotiin. Tupa tyhjentyy, kunnes on jälellä vain talon väki ja yhä\npaikallaan istuva ukko. Hänkin vihdoin vaieten havahtuu ja kiitellen\nlähtee kompuroimaan ovea kohti. Nuorukainen käy häntä kotia saattamaan.\n\nAikoja sitten on Houdi jo vienyt uuden ystävättärensä pieneen kamariin\nlevolle. Yö on kylän yllä, taivas pohjaton salaperäisessä valossaan,\njärven selkä kuin rajaton kuvastin, jonka pinnalla leikkivät sumun\nharsokuvat. Kaukaa kuuluu melkein räikeänä ja kirkkaana ratshoin\ntoimelias puhelu ja kesannolta kilahtaa silloin tällöin verkkaan\npäätään kääntävän ja märehtivän lehmän kello. Ukko astuu varoen ja\nvaivaloisesti, ja nuorukainen kulkee sanatonna hänen rinnallaan.\nKotipihallaan ukko sitten seisahtuu ja vaistomaisesti kääntää päänsä\nsinne, missä heikosti läpi yönkin välkehtii päivän kirkkaus. Kauan hän\ntuijottaa sinne elottomilla suurilla silmillään, kunnes taas havahtuu\nja nöyrästi kiittelee toveriansa tällaista vanhaa raukkaa saattamasta.\nJa kun sintsin ovi on hänen peräänsä sulkeutunut, oli tuosta\nsaattajasta kuin olisi kadonnut hänen näkyvistään todellakin kappale\nKarjalan muinaista suuruutta ja hengen voimaa.\n\nTitofiin tuvassa uinui jo Ontrei olkivuoteellaan onnellisen näköisenä\nkuin lapsi, ja mieli tyvenenä vaipui hänen nuori toverinsa hänen\nvierelleen. Eikä ollut taistelua eikä onnettomuutta, vaan rauhan suuri\naavistus sydämessä.\n\n-- -- -- -- --\n\nKaukaa kuuli hän aivan selvästi kirkonkellojen juhlallisen äänen\nja ilma oli niin kaunis kuin se voi olla vain sunnuntai-aamuna.\nVähitellen rupesi soitto kuulumaan yhäkin lähempää, kunnes hän äkkiä\nheräten huomasi sen tulevan kylän pienestä rukoushuoneesta. Se ei enää\nollutkaan mitään suurten kellojen juhlallista pauhua, vaan pikemmin\npienen kellon ystävällistä kilinää, joka tuntui somalta siinä aamun\nihanuudessa. Valtainen kirkkaus näkyi ulkoa, järvi kisaili virkeänä\naallokkona ja ruohon vihreys tuntui silmälle mieluiselta.\n\nHän oli yksin tuvassa. Nopeasti nousi hän kiiruhtaen ulos rantaan\npeseytymään. Pihalla istuikin Houdi ystävättärensä kanssa, valmiina\nhäntä kiusoittelemaan:\n\n-- Sinä pitkään makaat!\n\nHänellä oli hyvin koreat vaatteet: vaaleansininen hame, valkea,\navorintainen pusero, ja keltainen, punakukkainen huivi, joka oli\nsomasti valahtanut niskaan. Hänen nauraessaan muodostui poskeen\nkuoppa ja hän pyörähteli keveästi, nähtävästi mielihyvissään\nvaatteistaan. Ruhtinatar katseli häntä naurussa suin. Kaukaasialainen\nmakasi ruohokossa hänkin huvitettuna tytön luonnollisesta pienestä\nturhamaisuudesta.\n\nNuorukainen katseli tyttöä mielihyvällä, uhaten sitte:\n\n-- Odotahan...\n\nMutta tyttö suikasi keveästi syrjään ja hän menikin rantaan enempää\nkiinni tavottamatta. Vesi syveni tasaisesti ja pohja oli mitä puhtainta\nhiekkaa. Hän kahlasi hitaasti syvemmälle nauttien voimiensa tunnosta\nja hyvää tekevästä pienestä vilun väreestä. Raitis tuuli hiveli hänen\nruumistaan. Nyt tuli tuossa syvän rinta eteen ja hän heittäytyi\nuimasilleen lähtien soutelemaan.\n\nRannalle oli tullut ukkoja katsomaan tätä heille outoa asiaa;\nkarjalainen ei nimittäin enempää kuin suomalainenkaan ui muuta kuin\nlapsena. Uida hän ei tavallisesti osaakkaan, vaan on vesihädässä\nuseimmiten aivan avuton. Ihmeissään he nyt katsoivat uijan menoa,\nystävällisesti huudellen hänelle varottavia sanoja. Mitään vaaraahan\ntässä ei ollut, sillä hän oli lapsuudessa opitun tapansa mukaan veteen\nmennessään juhlallisesti heittänyt kädellään vettä rannalle ja sanonut:\n\n-- Näkki maalle ja minä veteen.\n\nSe riittää. Vetehinen silloin menee maalle siksi aikaa, kun uija on\nvedessä, eikä siis vedä häntä sinne aaltojen alle asuntoonsa.\n\nHän kääntyi selälleen ja antoi aaltojen ajaa itseään hiljaa rantaa\nkohti. Tuntui niin erinomaisen viileälle ja intohimottomalle siinä\nraittiissa vedessä keinua. Vilahduksena taas kuluneet viikot\nkuvastuivat hänen mieleensä, outona, merkillisenä ajanjaksona...\n\nHän oli tullut rantaan ja kiiruhti ylös pukeutumaan. Kellonsoitto oli\nlakannut ja hän tunsi nyt äkkiä harvinaisen voimakasta nälkää. Nopeasti\nkiirehti hän tupaan, tavaten tiellä rukoushuoneelta palaavan isännän ja\nOntrein, jotka häntä iloisesti tervehtivät.\n\n-- Eihän meillä ole täällä ei pappia eikä diakonia, vaan itse me\nlaulamme ja luemme sen minkä osaamme. Kyllä se siitä yhtä suureksi\nJumalan kunniaksi rodiutuu.\n\nTaatto Titoff näin selitteli päivän jumalanpalveluksen suoritusta ja\nOntrei hymyili ystävällisesti joukkoon. Mentiin tupaan, jossa Houdi jo\nmalttamattomasti odotti. Pöydällä oli kalakukkoa, monellaisia piiraita,\nvoita ja tuoretta maitoa sekä suolakalaa. Mielihyvin kävi isäntä\nvieraineen maukasta ateriaa nauttimaan.\n\nJa niin vietettiin kaunista sunnuntaita leikkien, iloiten ja\nlevähdellen, ystävällisen ja vieraanvaraisen kylänväen keskuudessa.\nValoisena muistona säilyvät ne hetket kautta elämän, ja aina, kun\nmieleen palaa kuva nauravasta karjalais-neidosta, rukoilee sydän\nhänelle onnea ja menestystä. Miten lienee elämäsi nyt, kaunis Houdi?\nOnnellinenko olet vai oliko kohtalolla raskas taival osallesi\nvarattuna? Jää hyvästi ijäksi, ihana neito, kotisi, ja kaunis\nkotikyläsi syvällä Karjalan sydämessä!\n\n\n\n\nXXII.\n\nTULO KEMIIN. -- PAKO ONNISTUU. -- TULO SOLOVETSIIN.\n\n\n    Kohosi merestä saari,\n    Saaresta sataiset kirkot,\n    Katot kultaa kuumottivat;\n    Rannalla venonen valmis,\n    Tuuli myötäinen merellä.\n\nAamulla anivarahin, reippaina kuin kimalaiset, lähtivät matkalaisemme\nliikkeelle, ja oli heillä oppaana ja seuralaisena alussa itse taatto\nTitoff, joka mieli taas lähteä keräämään uusia kasveja suomalaisen\ntohtorinsa varalle. Liikuttavaa oli nähdä hänen helliä jäähyväisiänsä,\njoilla hän erosi vaimostansa ja Houdi-tyttärestänsä; liikuttavaa myös\nhuomata, mikä lämmin ystävyys oli ehtinyt syntyä näiden kahden neidon\nvälille. Vaikka he näin olivatkin varhaisia, kuului jo rantaluhdalta\nviikatteen hiomista ja haravaniekkain naisten punaiset hameet sieltä\nvilahtelivat.\n\nMitäpä tästä matkasta enempää, sillä erikoisempia ei tapahtunut.\nKaukaasialaisen kiihko kasvoi sitä suuremmaksi kuta likemmäksi merta\nsaavuttiin, niin että ellei hänen morsiantansa olisi ollut kulun\nkiivaudelle rajaa panemassa, Ontrein olisi ollut vaikea seurata mukana.\nNiin kulettiin siitä 25 virstaa Kevätjärven kylään, jossa oltiin yötä\nLevoisen tuttavan Trofim Filatoffin luona. Kylässä oli 45 taloa, ja\noli se matalan, liejupohjaisen ja hyvin heinäisen järven rannalla.\nSiitä matkattiin vuoroin veneellä, vuoroin jalkaisin 10 virstaa\nOffenanniemeen, josta oli kulettava veneellä 10 virstaa. Saattajiksi\nsaatiin kaksi reipasta tyttöä, nimittäin Tanja ja Marfa, Kun vielä\noli astuttu virstoja 6, saavuttiin Voijärven kylään. Edessä oli nyt\n37 virstan erämaantaipale Usmanan kylään, välillä vain kurja ja köyhä\ntalopahanen. Siitä sitten jälleen 10 virstaa Kemiin...\n\n-- -- -- -- --\n\nPerinpohjin oli Kiesuksen henki voittanut lauluisessa Karjalassa.\nEi vanhan Väinön sanainen valta, vaan kristinuskon käsitystapa oli\nkarjalaisen elämänymmärryksen perustuksena. Ja minkälainen käsitystapa?\nNiinkuin keskiaikaisen uskovaisen, jonka tunne-elämä riutuu omituisen\nsalaperäisyyden tenhoon, liikutukseen ja mielialaan, joka kenties\non hyvinkin läheistä sukua taiteen herättämälle innoitukselle. Ei\nkanteleen loihtu, vaan Solovetsin kuuluisa luostari oli karjalaisen\nhenkisen elämän ja ajattelun keskus. Mitä ihmeellistä maailmassa\nhänelle oli, sen saattoi nähdä sen muurien sisällä. Sinne oli\nvaellettava, siellä käynti oli oikeauskoisen ansiokkain teko.\n\nEikä kummakaan, sillä olihan juuri tämä luostari taitavalla\npolitiikalla säilyttänyt Karjalan oikeauskoiselle kirkolle, ollut\nluultavasti ratkaisevana tekijänä siihen, ettei Suomen heimosta\nsuurimmilla lahjoilla varustettu aikoinaan päässyt yhtymään sisariinsa\nMaanselän länsipuolella. Mikä katkera kohtalo Väinön kansalle, että se\nnäin reväistiin rikki ja tietämättömyydessään joudutti vielä samoihin\naikoihin verisillä veljessodilla kohtaloaan! Myöhäistä on uuden ajan\nlapsien hävinneen valtakunnan raunioilla itkeä, sillä pois on ijäksi\nmennyt tilaisuus, joka olisi yhdistänyt, jos olisi aikoinaan ymmärretty.\n\nTästä karjalaisen tunne-elämästä oli mielenkiintoisena todistuksena\nOntrei. Kuta lähemmäksi saavuttiin Kemiä, sitä enemmän rupesi jälleen\nukossa matkan uskonnollinen päämäärä vaikuttamaan. Hän vaipui\nhartaisiin mietiskelyihin ja puheli mielellään monasterin pyhistä\nmiehistä, Sosimasta, Sauvatasta ja Hermannista. Tarkoin oli hän näiden\npyhimysten elämään tutustunut ja painosti erikoisella mielihyvällä\nvarsinkin sitä, että Sosima oli nähtävästi ollut karjalainen, koskapa\noli kotoisin Äänisjärven rannalta, Toivojan kylästä läheltä Sunkua.\nSyyttäkö oli pyhä monasteri karjalaisen henkisen elämän keskus, kun oli\nkerran oman miehen perustama? Ja kuka oli vielä aivan uuteen aikaan\nollut luostarin pyhin mies, jonka kirkko varmaan kerran korottaisi\npyhimystensä joukkoon? Kuka muu kuin isä Nahum, joka oli karjalainen\nmies, kotoisin Kivijärven kylästä läheltä Suomen rajaa. Hänen\nhurskautensa oli ollut niin suuri, että hänet oli haudattu alttarin\neteen pyhän Sosiman vierelle. Erittäinkin karjalaisten puolesta oli hän\naina rukoillut ja polvillaan kiittänyt kerran Aunuksen piispaa siitä,\nettä kansan sielunhoitajille oli yhteen aikaan koetettu antaa opetusta\nheidän omalla äidinkielellään. Karjala oli hänelle ollut aina yli\nkaiken rakas ja sen parasta oli hän voimainsa mukaan koettanut valvoa.\n\nHeimon ja kodin rakkaus ei ollut hävinnyt. Rakkain oli Karjala\nOntreillekin, joka liepein silmin näistä asioista vaatimattomasti\nhaasteli, ja niille köyhille pyhiinvaeltajille, joita heidän joukkoonsa\noli vähitellen Repolan, Tsirkkakemin ja Uhtuan puolilta Kemiä\nlähestyttäessä yhtynyt. Ja kertomuksiin näiden paikkojen muinaisesta\nmerkityksestä ja karjalaisten isäntävallasta siellä annettiin se\nsurumielisen naivi arvostelu, että \"ylen sie veli kauniisti haastat\".\n\nHistoriallisella tunnelmallaan nämä paikat valtasivat nuoren\nmatkailijan. Valkean meren siintävä ulappa oli hänen romantisuuteen\ntaipuvalle mielikuvitukselleen ennen muuta se vetinen pelto, joka\noli nähnyt Suomen heimon muinaisen suuruuden ja mahtavuuden.\nJa luostari taas oli hänelle se keskiaikainen valta, joka oli\nvetänyt Karjalan kansain taistelun esineeksi ja kylvänyt sinne sen\nmystillisyyden hengen, jonka vallassa karjalaisen tunne-elämä vielä\nnytkin on. Ja alimmaisena tässä kaikessa humisi hänelle salaperäinen\nkalevalainen soitto, lumous, alkuperäisyyden, koskemattomuuden ja\nluonnollisen kauneuden henki, joka oli ikäänkuin uudelleen synnyttänyt\nhänen sielunsa. Ja uusimpaan nykyisyyteen oli häntä yhdistämässä\nsaatettavainsa pakolaisten harvinainen kohtalo, omituiset seikkailut\ntuolla synkissä erämaissa sekä nähty Karjalan nykyisen kansan köyhyys\nja vilpitön sydän. Tämä kaikki oli tullut hänen osalleen niin äkkiä\nja niin yllättävänä, ettei hän ollut kerennyt edes yrittääkään\nvastarintaa, vaan oli valtoimenaan heittäytynyt kaiken tämän vietäväksi\nja pehmitettäväksi...\n\n-- -- -- -- --\n\nKaukaasialainen morsiamineen tunsi yhä suurempaa jännitystä, kuta\nlähemmäksi saavuttiin Kemiä. Eihän ollut suinkaan mahdotonta, että\nhänet tunnettaisiin ja pantaisiin kiinni juuri silloin kun vapaus\ntodellakin oli valkenemassa. Tosin rauhoitti häntä Ontrei sillä\ntiedolla, että näihin aikoihin kulki Kemin läpi heidän kaltaistansa\nkansaa niin paljon, ettei heihin joudettaisi suurempaa huomiota\npanemaan. Kukapa voisi aavistaa hänen kulkevan sellaisessa seurassa?\n\nHe kulkivat pitkin suoria katuja, joiden käytävät olivat laudoitetut,\nmutta keskusta kiveämättä. Valkeiksi maalatut uudemman-aikaiset ja\nyksinkertaiset karjalaistyyliset talot vaihtelivat somasti. Kauhallisen\nnäköinen poliisi selitti Ontreille, että jos heidän mieli päästä\nensi laivalla Solovetsiin, oli heidän kiireimmiten matkustettava\nhöyryvenheellä kaupungin edustalla 7 virstan päässä olevalle sahalle,\njonne yöllä luostariin menevä höyrylaiva saapuisi. Paljo oli sinne\nnäinä päivinä \"bohomoltseja\" kokoontunut. Saha kuului olevan \"nämtsien\"\nomistama ja oli siellä paljon ulkolaisia laivoja.\n\nSiitä välähti pelastuksen ajatus nuorukaisen mieleen. Hän päätteli,\nettä pakolaisten oli paras seurata heitä edelleen sahalle, jäämättä\nkaupunkiin, sillä mahdollisesti joku noista ulkolaisista kapteeneista\nsuostuisi ottamaan heidät piiloon laivalleen -- ellei ihmisyyden, niin\nainakin ahneuden pakottamana. Joka tapauksessa oli tämä keino, jota ei\nsopinut jättää koettamatta, ja joutuin lähtivät he satamaan. Siellä\nolikin pienoinen höyryvenhe valmiina lähtemään. Esteettä pääsivät he\nsiihen ja huoahtivat helpotuksesta.\n\nKuullessaan heidän haastavan karjalaksi yhtyi puheeseen venheen\nkulettaja, joka näkyi olevan karjalainen. Hänen hyvää sydäntänsä oli\nvielä erikoisesti pehmittänyt viina, jota hän tuntui olevan ainakin\npuolillaan, vaikka ohjasikin purttansa sangen varmasti. Käyttäen\ntilaisuutta hyväkseen ryhtyi nuorukainen hänen kanssaan puheisiin\nantaen hänen vähitellen saada heistä ja heidän matkansa suunnasta\nkokonaan väärät tiedot. Kulettiin ensin laajempaa selkää ja sitten\nalkavia kapeampia saaristoväyliä, kunnes jo näkyikin sahan savupiippu\ntuolta etempää aavan meren laidasta. Rannat olivat kallioisia ja\nalastomia, saaret puuttomia, kaukaa siinti sinertäviä vuoria. Ilmassa\ntuntui voimakkaana meren suolainen kosteus, vesi aaltoili laajoina\nkupaina ja oudon valkeana, vihertävänä, hyvin läpikuultavana. Järvien\nrannoilla asuneesta se todellakin oli valkeata merta. Aurinko valaisi\nalakuloisesti koko seutua ja kalalokkien sekä tiirain kirkuna tuntui\nkaamealta ja vieraalta. Kauas oli jäänyt sisämaan kesän leppoisuus ja\nvehmaus, edessä oli Jäämeren rajamaiden valju ja karu alue.\n\nOli jo ilta. Aurinko painui yhä alemmaksi takana olevaa kaupunkia\nkohti. Maailman väri muuttui yhä enemmän väräjäväksi kullanhohteeksi,\njoka kuin utuna tuntui sulkevan itseensä kaikki. Taivas yleni aivan\npohjattomaksi, kannettomaksi, paljastaen näkyviin sen ijäisyyden sinen,\njonne halajamme. Sileäksi hijoutuneet kallioiden kielekkeet sukelsivat\nmereen liukkaina ja matalina, salavihkaa kuin oudot pedot, jotka asuvat\ntutkimattomissa syvyyksissä. Laaja maininki lähtee kohoamaan pitkin\nniiden selkää, kunnes huomaakin ne kallioiksi ja purkaa suuttumuksensa\nvalkoiseksi vaahto-ärjähdykseksi. Äkkiä ilmestyy eloa ja leikkiä ihanan\nmeren pinnalle: parvi delfiinejä rupeaa seuraamaan purtta heittäen\niloisesti kuperkeikkaa viileissä vesissä. Niiden notkeat ruumiit\nsoljuvat aallolta aallolle kuin niljakkaat käärmeet.\n\nMiten surumielistä ja ilotonta! Tämä iltatunnelma, jolla oli loppuvan\njuhlan valaistus, tunkeutui hiljaa sieluun värittäen väkisinkin\nkaikki omaan sointuunsa. Kaikki inhimillisesti kallis ja halajamisen\narvoinen kadottaa äkkiä merkityksensä ja sydämessä kaikuu vain isäimme\nja sukumme ikuinen \"vanitas vanitatum\". Pahat aavistukset kohoavat\nsisimmästämme esiin kuin kummitukset saaden meidät kirkkaalla päivällä\npeläten tuijottamaan, ja jonkun uhkaavan onnettomuuden tunne vapisuttaa\nsydäntämme.\n\n-- -- -- -- --\n\nSaavutaan sahan laituriin. Ilmassa tuntuu mätänevän puun hapanta hajua\nja tuossa korkealla suitsuaa tehtaan piipusta savua. Kolme ruotsalaista\nlaivaa lastaa paraikaa lankkuja ja ulompana on useita muita aluksia\nankkurissa. Astutaan maihin ja ruvetaan kyselemään laivaa, joka veisi\nSolovetsiin.\n\nEi ole tullut vielä, yöllä milloin tullee.\n\nPoliisi katselee nuorukaista uteliaasti, huomatessaan hänen huonon\nvenäjänkielen taitonsa, ja kysyy, mistä ollaan. Saatuaan vastauksen\nkuitenkin tyytyy ja hymyilee ystävällisesti, hyväsydäminen mies kun on.\nEi utele enempää turhia.\n\nLähdetään katselemaan sahakylää, kaukaasialainen huolettoman\nnäköisenä, neito arkana, ja Ontrei vaivautuneena, alinomaa tehden\nristinmerkkejä ja höpisten rukouksiansa. Mutta nuorukainen siirrähti\nperästä likimmäisen ruotsalaisen laivan luo ja kysyi merimiesten\nsilminnähtäväksi hämmästykseksi sujuvalla ruotsin kielellä kapteenia.\nHeti ilmestyikin kannelle kansansa tyypillinen edustaja, joka\nlaulavalla lauseella pyysi vierasta luokseen selvittämään asiaansa.\nPian siirtyivät he siitä kajuuttaan...\n\nKapteenilta kysyttiin siellä kylmästi ja tyynesti, haluaisiko hän ottaa\nmukaansa Englantiin, jonne lasti oli vietävä, kaksi matkustajaa?\n\nNäki selvään, että kapteeni hätkähti.\n\n-- Onko passia?\n\nHän kysyi sitä hiukan viivytellen.\n\n-- Miehellä on, mutta vaimolla ei ole.\n\nJa hän ojensi kapteenille oman passinsa, johon moni stanovoi oli lyönyt\nleimansa.\n\n-- Sooo-o, suomalainen?\n\n-- Niin on, vaikka ei hän suomea tai ruotsia osaa, sillä hän ei ole\nasunut kotimaassaan. Vaimonsa onkin venäläinen. Ja maksu on hyvä.\n\nKapteeni epäröi, mutta kuinka siinä puhuttiin ja soviteltiin, suostui\nhän viimein. Hän olisi jo udellut enemmänkin, mutta nuorukainen oli\nsilloin sanonut, että oli parempi hänelle olla mitään utelematta.\nMitä ne asiat häneen kuuluivat, sillä olihan passi laillinen. Mutta\ntarpeetonta oli kenenkään nähdä heidän laivalle tuloaan ja siellä\noloaan niin kauan kuin oltiin näillä vesillä.\n\nNoustiin kannelle ja kapteeni sai nähdä matkustajansa, jotka seisoivat\ntuossa ulohtaalla. Nuorukainen meni maihin taas ja läksi uudelleen\nvälinpitämättömän näköisenä kävelemään seuralaistensa kanssa, sopien\nheidän kanssaan siitä, miten he pääsisivät huomaamatta pujahtamaan\nlaivalle.\n\nHe menivät laivan vierelle ja siinä ilmestyikin kapteeni avuksi. Hän\nrupesi juttelemaan nuorukaisen kanssa taaskin, jolloin nuorukainen\nkysyi, saisivatko nämä sydänmaan kollot tulla hänen laivaansa\nkatsomaan. Tietysti, ja niin kiivettiin sinne, Ontrei viimeisenä,\nihmisten ympärillä hymyillessä ja nuorukaisen selittäessä paikalle\nlaiskasti saapuneelle poliisille, kuinka outo nähtävä tällainen\ntulilaiva sydänmaan asukkaalle on.\n\n-- Da da!\n\nHe painuivat kannen alle katsomaan suuria koneita ja lastiruumaa.\nKauan he siellä viipyivät, eikä väki jaksanut odottaa heidän näkyviin\nilmestymistään. Ja kun vihdoin pitkän ajan kuluttua nuorukainen ja\nOntrei nousivat jälleen maihin, ei kukaan enää hoksannut kysellä, minne\njäivät heidän seuralaisensa. Ja kuuluivatkokaan ne samaan seuraan? Jos\nlienevät jo aikaisemmin lähteneet ja asioilleen menneet? Laiva kätki\nsalaisuutensa ja varustautui kiireesti lähtemään.\n\n-- -- -- -- --\n\nLaiva ei vaan saavu. Ontrei menee pienelle höyrypurrelle levähtämään ja\nhaikeaa suruansa hautomaan. Oli kuin olisi isä hyvästellyt poikaansa\nja tytärtänsä. Mutta nuorukainen kulkee pitkin sahankylää aikaansa\nkuluttaen ja mieltänsä hilliten, taistellen väsymystä vastaan. Yhä\npitemmälle kuluu yö ja vihdoin hänkin lähtee tuolle höyrypurrelle, joka\nheidät oli lopuksi laivalle vievä. Ruotsalaiselta alukselta ei enää näy\nmitään elonmerkkiä...\n\nPursi on tukkunaan täynnä väkeä, enimmäkseen naisia, kaikki matkalla\nSolovetsiin. Sarafaanit korvissa, sikin sokin, poikkiteloin,\npäällekkäin he siinä nukkuvat ja uni näkyy maistuvan. Ontrei istuu\nkeulassa ja viittaa hänelle ystävällisesti. Sinne hän meneekin ja\nvaipuu ukon vierelle istumaan, tuntien lohdutusta ja turvaa hänen\nläheisyydestään.\n\nTulee kaukaisen pohjolan aamu. Ilman tuntu vaihtuu äkkiä virkistäväksi\nja eloisaksi, auringon valo kadottaa kalpeutensa tulvahtaen\nhäikäisevän kirkkaana kaikkialle tuolta idän taivaalta, yli valkean\nmeren, joka kimaltelee kuin sula hopea. Kaukana tanssivat valkoiset\nsumukuviot syvyyksien päällä ja niiden yllä välähtelevät lokkien ja\ntiirojen siivet häikäisevässä valossa kuin salamat. Mieli tuntuu\näkkiä virkeämmältä ja elämä toivorikkaammalta. Kohta sukeltaa tuolta\nkimaltelevan sumun seasta näkyviin laiva, \"Vienan ruhtinatar Eugenia\",\nkumealla vihellyksellä tervehtien näkyä edessään. Pursi vastaa ja\nlähtee pahasti kallistellen viemään sille pyhiinvaeltaja-lastiaan.\n\nHerkeämättä tuijottavat hän ja Ontrei ruotsalaiselle laivalle. Kun on\npäästy meren puolelle, ilmestyy sinne hytin suojaan kaksi olentoa,\njotka liinaisella jättävät heille hyvästiä. Salavihkaa hekin vastaavat\nja katsovat katsomistaan, kunnes pian matkan käänne peittää heidät\nnäkyvistä.\n\nJa silloin tuntui kuin olisi joku sydämessä päässyt laukeamaan\nviikkoja kestäneestä jännityksestä, kuin olisi herätty ihmeellisestä\nunesta, joka nyt tuntui aivan uskomattomalta. On tapauksia, jotka\nkohtalo satuttaa niin yllättävästi eteemme, ettemme ehdi niitä vaipua\npohtimaan, vaan tarvitsemme kaikki voimamme suorittaaksemme niissä\nosamme. Ja kun se on tehty, me ikäänkuin heräämme, hieraisemme\nsilmiämme ja ihmettelemme, olemmeko nähneet unta keskellä päivää.\nMutta untahan tämä ei ollut, sillä hymyilihän tuossa Ontrei vierellä\ntyytyväisenä, onnellisena siitä, että tuo tehtävä, jonka hän puolestaan\noli käsittänyt pyhäksi, oli näin onnellisesti loppuun saatettu.\nTapahtumat painuivat sinne hiljaiseen ja äänettömään menneisyyteen,\njosta ne heijastuivat mieleen kuin muisto kauniista, kerran nähdystä\nunesta. Ja mitä on ollut tunteita, ne on kätketty elämän lähteeksi ja\naarteeksi, mitä on ollut taistelua, se on kestetty ainaiseksi onneksi.\n\n-- -- -- -- --\n\nMutta Ontrein koko sielunelämä ja aatteet olivat jälleen kääntyneet\nalkuperäiselle uralle, pohtimaan uskonnollis-mystillisiä asioita ja\nautuuden oppia. Jos niissä oli jotakin muutosta tapahtunut, niin oli\nse kehitystä yhä haaveellisempaan ajattelutapaan. Pyhäin elämä tarjosi\nhänelle taaskin monenkaltaisia esimerkkejä jumalan omituisesta,\nihmiselle käsittämättömästä tavasta ohjata kadotuksen tiellä vaeltavia\nSionin lähteelle, ja näillä esimerkeillä lyhensi hän kostein silmin\nlyhyen matkan hetkiä. Ja kuta lähemmäksi saavuttiin kuuluisaa\nluostaria, sitä syvemmäksi kävi hänen hartautensa, kunnes hänen\ntäytyi kokonaan vaieta, osaksi yli pursuavien tunteittensa, osaksi\nkuulijakunnan puutteen takia.\n\nTuolta kaukaa taivaan rannalta, aaltojen helmasta, kimaltaakin jo\nluostarin monikirkkoinen pyhättö. Hiljaa vierii sinikirkas Viena\njumalansaaren rantaa vastaan ja sointuva kellojen soitto tervehtää jo\nloitolle matkalaista. Rantakalliolla, luostariin saakka länsipuolelta\npistävän lahdelman tyvellä, on korkea puuristi osoittamassa\nsivupurjehtijoille Kiesuksen valtaa. Laiva pysähtyy lahdelman suulle\nja matkalaiset viedään veneillä maihin. Ylen on nyt paljon kansaa\nliikkeessä, sillä onhan huomenna Karjalan apostolin, pyhän Iljan\npraasniekka. Kunnianarvoisa, harmajahapsi munkki ottaa kansan vastaan\nja osoittaa kullekin olinpaikan säätynsä mukaan luostarin suurissa\nmajataloissa.\n\nSaavuttu on tähän Karjalan historiassa niin tärkeään paikkaan,\nkeskiaikaisen maailman piiriin. Mielen valtaa omituinen\nhistoriallis-uskonnollinen tunnelma, ja uteliaisuus saada tietää ja\ntutkia outoja, aavistamattomia salaisuuksia. Auringon valo kimmeltelee\nkullatuissa risteissä ja sinertävissä sipulikupooleissa, sadoista\nkelloista kumisee huumaava kellonsoitto kutsuen jumalanpalvelukseen,\nja korvia viiltää tuhatlukuisen, kaikkialla pesivän kalalokkiparven\nkileä kirkuna. Kuin ilmestys muinais-ajoilta on tuossa edessäsi itse\nvanhan luostarin monikulmainen, korkea ja ryhmyinen muuri, joka on\nkulmauksissaan muodostettu linnantorneiksi. Meren puolelta kohoaa se\nsangen korkeaksi ja uhkaavaksi, ja onkin ollut aikoinaan kunnioitettava\nvarustus. Aika on kuitenkin sen uhmaa lieventänyt ja lempeästi katsoo\ntuolta korkealta muurin kolosta, edessään alituisesti tuikkiva lamppu,\nallensa maailmaan jumalan pyhä äiti.\n\nVanhan munkin tarkka silmä on huomannut hänet nuhraantuneesta puvusta\nhuolimatta herrasmieheksi; hän tahtoo viedä hänet säätyläisten\nmajalaan, mutta kuuleekin sen juhlan johdosta jo olevan täynnä.\nNuorukainen tahtoo mennä Ontrein mukaan, mutta sitä ei vanhus taas\njostain syystä salli. Mietittyään puoleen ja toiseen vie hän hänet\nomaksi vieraakseen säätyläisten majalaan, jossa hänellä matkailu-aikana\non oma huone. Näkee, että hän on utelias kuulemaan, mikä on tämä jalan\nvaeltava herrasnuorukainen, eikä tämäkään ole asuntoonsa tyytymätön,\nsillä vanhan munkin kunnianarvoisa näkö vastasi täydelleen sitä\nmielikuvaa, joka hänelle oli aina syntynyt luostarista kuullessaan.\n\nMutta jälleen riennämme kirkkaaseen aamuun ja jumalanpalvelukseen.\nLintujen kirkuna sekautuu kellojen soittoon ja ihmisten hartaisiin\nhuudahduksiin, aava ulappa kimmeltää lepyttäen koleata ja meren\nmyrskyjen pieksämää maisemaa, vanhat muurit hautovat sammaleisia\nkylkiään valon yltäkylläisyydessä, munkit liikkuvat mustina haamuina,\nrujot, rammat, sokeat, rikkaat ja köyhät terästelevät uskoaan\nrukoillakseen itselleen kaikkea mahdollista onnea, venäjä ja karjala\nsointuu sekalutta, -- kaikki on omiaan luomaan eriskummallista\ntunnelmaa. Luostarin isokello kumisee lakkaamatta: riennä, riennä, aika\non jumalaa rukoilla, suuret ovat meidän syntimme.\n\nMennään ylösnousemuksen kirkkoon. Luostarin portin holvikäytävässä\ntapaa hän uudelleen Ontrein, jonka silmät loistavat onnesta. Yhdessä\nastuvat he temppeliin. Kirkon ja erittäinkin ikonostaasin loisto on\nhäikäisevä ja sen edessä liekehtii neljä tavattoman paksua kynttilää\nmiehenkorkuisissa jaloissa. Pyhä savu tuntuu voimakkaana ja huumaavana.\nLaulu kajahtaa ja mustakaapuiset munkit kumartavat syvään pitkin\nseiniä asetetuissa rukoustuoleissaan; esipappi lukee juhlallisella\näänellä litaniaa. Kampoja, puolisokeita, köyhiä, sivistyneitä ja\nsivistymättömiä, armonkerjäläisiä kaikenlaisia tungeskelee pian kirkko\ntäynnänsä. Yhä hartaammin kaikuu laulu, sakeammin suitsuu pyhä savu ja\nyhä syvemmälle painuu rukoilevan Ontrein pää. Hän kumartaa ja tekee\nristinmerkin, rukoilee ja painaa päänsä yhä nöyrempään kumarrukseen.\nJumala armahda, armahda minua Jumala! Aivan maahan hän jo lankee ja lyö\nsynnintunnossaan ja tuskassaan otsaansa lattiaan, lyö uudelleen, lyö\nkolmannen kerran, kunnes hän uskon hurmiossaan jo suutelee tomuista\npermantoa. Kaihoisa mollisävel tulee yhä liikuttavammaksi kaikuen hänen\nkorvissaan yhä hellemmin ja kehoittavammin, kunnes se viimein uudelleen\npainaa hänet matona ja malkiona tomuun... Juhlallisesti aukeaa silloin\nkaikkein pyhimmän ovi ja pappiskulkueen etupäässä, puettuna kultaiseen\nmitraan ja kaapuun, kädessä jalokivistä välähtelevä paimensauva,\nastuu kirkkoon jumalanpalveluksen esimies. Koko meno käy sen johdosta\nentistä ikäänkuin kiihkeämmäksi. Pyhä savu suitsuaa ja esipapin syvä\nbasso kajahtelee juhlallisesti korkeissa holveissa. Ympäri kirkkoa\nhe kulkevat ja kansa tungeskelee kiihkeästi heidän ympärillään.\nVihdoin ojentaa pappi ristinsä ja raamatun suudeltavaksi ja kilvan\nrientää kansa sitä tekemään. Vapisevin huulin ja polvilleen laskeutuen\nsuorittaa Ontreikin tämän kunnioituksen teon. Ja silloin kajahtaa\nuudelleen laulu, mutta nyt se kohoaa riemuiten ja kiittäen, ja täyttää\nholvit juhlallisella kaiulla, helpottaen, vapauttaen ja toivoa antaen...\n\n-- -- -- -- --\n\nMutta kun vanha munkki myöhään illalla palasi katsomaan ja\npuhuttelemaan vierastaan, tapasi hän hänet tutkimassa pientä huoneesta\nlöytämäänsä vihkosta. Se oli luostarin ja sen merkillisyyksien\nhistoria, joka vaiheillaan ja kuvauksillaan oli lukijan vanginnut.\nSe kertoi oudoista ja mielenkiintoisista asioista, taisteluista,\nkeskiaikaisista ihmeistä, järkkymättömästä uskosta ja viisaasta\nvaltiomiestaidosta, suomalaisista ja karjalaisista, niin että sitä ei\nhennonnut kädestään laskea. Hymy lennähti munkin kasvoille nähdessään\nvihon vieraansa kädessä:\n\n-- Et ole ensimäinen ruotsi, joka sitä mielelläsi luet, sanoi hän.\n\nTeetä juodessa kertoili hän sitten kaikellaista luostarin kohtaloista,\nenemmän kuin mitä vihko tiesi, jutteli outoja taruja menneisyydestä.\nOmituista valoa loivat ne siihen maailmaan, josta olivat peräisin nuo\nryhmyiset muurit tuolla ulkona. Miten nuo kertomukset olivat syntyneet,\noliko olemassa mitään vanhoja ja salaisia kronikkoja, vai oliko hän\nitse mahdollisesti niitä talven pitkien öiden ja iltojen kuluessa\nrakennellut, siitä hän ei onnistunut saamaan selkoa, sillä vanhus oli\nsiinä suhteessa omituisesti salaperäinen. Mutta tuttuja asioita ne\ntuntuivat olevan munkkivanhukselle, joka mielihyvällä huomasi, miten\nniiden outo uskonkiihko ja salaperäinen, pöyristyttävä romantiikka teki\nillan hämyssä vaikutuksensa.\n\nVanhus näkyi kiintyneen luostarinsa vaiheisiin erikoisemmin kuin muut\nja sanoi tuntevansa tarkoin sen vanhat pohjapiirustukset ja salaiset\nkäytävät. Aikoinaan oli sen holveissa ollut aina asukkaita, ketä,\nsitä eivät tienneet muut kuin luostaria johtavat vaikutusvaltaiset\nhenkilöt. Monet paikat olivat nykyisin luhistuneet, mutta toiset olivat\nennallaan, kertomassa muinaisuudesta. Yksinäisinä talvi-iltoina, kun\nulkona pauhasi Jäämeren myrskytuuli ja ainoastaan Jumalan varjelus\nsaattoi pitää ihmistä yllä näillä seuduilla, oli vanhus tämän paikan\nkohtaloita kolkossa kopissaan mietiskellyt. Ne olivat elävöityneet ja\nhenkilöityneet hänen mielikuvituksessaan ja hän oli yhdistänyt nekin\nrukouksiinsa. Vihdoin hän, innostuneena nuoren vieraansa pyynnöstä, toi\nhänelle nähtäväksi kellastuneen pergamenttipalasen, joka oli kerran\npudonnut vanhan käsin kirjoitetun messukirjan sisästä ja jossa oli\nhänelle tuntemattomalla kielellä pari riviä jotakin kirjoitettuna.\nKuvaamattomaksi hämmästyksekseen luki nuorukainen siitä seuraavat, ajan\nhampaastakin huolimatta selvät sanat:\n\n    \"... thet Gudh alzmectigh ville straffa min dödh och all orätt\n    och öffwerwoldh... min kiäre... Gudz nådige skydt och beskerm...\n\n                                                J...n Grijp.\"\n\nSe mitä hän nyt sai kuulla, kuvasi hänelle aivan erikoisella tavalla\ntärkeätä, käänteentekevää ajankohtaa Karjalan historiasta. Ilman sitä\nolisi hänen pyhiinvaellusmatkansa Karjalan heimon nykyisyyteen ja\nmenneisyyteen jäänyt epätäydelliseksi ja siksi oli hän aina tuolle\nmunkkivanhukselle kiitollinen...\n\n\n\n\nXXIII.\n\nSOLOVETSI JA KARJALA.\n\n\n      Minkä kerroin keskiyöllä,\n    Senpä unelta kuulin,\n    Minkä kuulin kuutamolla,\n    Senpä haastoin haavehia.\n\n\"Että Jumala kaikkivoipa rankaisisi kuolemani ja kaiken vääryyden ja\nväkivallan... rakas... Jumalan armolliseen suojaan ja varjelukseen...\"\nNimen kuullessaan ja saatuaan tietää kirjoituksen sisällön nyykäytti\nmunkki-vanhus tietävästi päätään:\n\n-- Se on sitten onnettoman ritarin Johan Grijpin kirjoitusta, sanoi\nhän. Tuo ritari kuoli luostarissa vuonna 1612. Mahdollista on, että\nkirje antaa hiukan valaistusta hänen kohtalostaan. Varmaa on, että hän\nviattomasti sortui sen ajan ristiriitaisuuksiin, ja Jumala olkoon hänen\nsielulleen armollinen...\n\nNuorukainen kävi uteliaaksi. -- Siis Antonii Doblestniin aikana? kysyi\nhän viitaten jo mainittuun pieneen historiaan.\n\n-- Niin, juuri mahtavan arkkimandriitti Antoniin aikana, miehen, joka\nvoimalla, tarmolla ja valtioviisaudella hoiti valtakunnan etuja täällä\npohjoisessa Boris Godunowin kuoltua vuonna 1605.\n\nNuorukainen ymmärsi. Luostarin historiassa kerrottiin, että kun\nBoris Godunowin kuoltua valtakunta joutui hajaannuksen tilaan ja yhä\nuudelleen esiintyvät kruunun tavoittelijat täyttivät maan melskeellä\nja sisäisillä sodilla, tuli Solovetsin luostari täällä pohjoisessa\nvallan vartiaksi ja valtiotaidon johtajaksi, erittäinkin kun se laski\nkoko Karjalan jonkunmoiseksi alusmaakseen, josta se sai tuloja ja\njosta sen oli vastattava. Kun nyt vuonna 1609 Kaarle IX teki Vasili\nShuiskin kanssa liiton sillä ehdolla, että hän antamansa aseellisen\navun korvaukseksi saisi koko Karjalan läänin, lähetti Pohjanmaan\nsotapäällikkö Isak Behm sanansaattajan kirjeellisesti tiedustelemaan\nluostarilta, miten se suhtautuu tähän sopimukseen: pitääkö\nShuiskin puolta ja luovuttaa puolestaan Karjalan, vai kannattaako\nVale-Dmitriitä, eikä anna Karjalaa hyvällä. Shuiskiahan luostari\ntietenkin kannatti, mutta ei millään ehdolla halunnut luovuttaa\nKarjalaa; kuitenkin oli kieltäytyminen tavallaan tsaarin käskyn\nhylkäämistä; mitä tehdä tässä pulmallisessa tapauksessa?\n\n-- Niinkö oli asia?\n\n-- Niin, nyykäytti vanhus vastaukseksi, ja jatkoi itse:\n\n-- Mutta arkkimandriitti Antonii oli mies, joka ei mielinyt ratkaista\npulmaa luostarilleen epäedullisesti. Viisitoista vuotta aikaisemmin\nolivat valmistuneet luostarin lujat muurit ja sen kahdeksan korkeata\nlinnatornia. Ne olivat sen ajan varustuksiksi siksi kunnioitettavat,\nettä Antonii saattoi huoletta heittäytyä niiden turviin, olipa\nvihollisena sitten joko Ruotsi tai itse Shuiski. Ja meri tuossa\nulkopuolella suojeli myöskin pyhää hoidokkiaan. Ja Karjalan kansan\nuskonnollinen mieliala sekä molemmin puolin tehdyt ryöstöretket\nolivat kiihoittaneet suomalaisten ja karjalaisten keskinäiset välit\nniin verisiksi, että luostarilla oli varmaankin koko alusmaittensa\nasujamisto puolellaan. Harkintaa siis sieti tämä asia, eikä luostari\nvastaustaan kiirehtinytkään...\n\n-- -- -- -- --\n\nUlkona oli kaikki hiljennyt. Ylösnousemisen kirkon sinistä\njättiläiskupoolia ja kuulakasta taivasta vastaan vilahtelivat\nvalkoisina välähdyksinä uupumattomien lokkien siivet. Kultaiset\nristit kajastelivat pronssin värisinä yön ilmassa ja vinoon painunut\nkolmas poikkipuu kertoi väsymättömästi surumielistä taruansa maailman\nvapahtajasta, jonka ihmiskunnan koko syntitaakan raskauttaman askeleen\nalla se masennuksissaan vinoon vaipui. Ryhmyiset muurit olivat siinä\nkuin uneen uupunut mahtava peto, silmät puoli-ummessa odottaen\nhetkeänsä. Ne olivat paljon nähneet ja tiesivät paljon kertoa.\n\n-- Katso, poikani, tuota pientä kolon tapaista tuon korkeimman tornin\nlänsipuolella, sanoi vanhus hänelle viitaten akkunasta. Ulkopuolelta\nei kukaan voisi aavistaa, että se on erään pienen ja ahtaan kammion\nainoa valoreikä. Se on muurattu itsensä tornin paksuun seinään ja siinä\nkopissa on...\n\nHän keskeytti puheensa ja mietti hetken, mutta jatkoi sitten hiukan\nlausettansa muuttaen:\n\n-- Siinä kopissa on aikoinaan asunut onneton ritari... Sanotaan, että\nItämaisen sodan aikana Kasaniin viedyt luostarin salaiset asiakirjat\novat myöskin tienneet laajasti kertoa tähän tapahtumaan liittyvistä\nseikoista. Jumala meitä armossaan varjelkoon ja selittäköön tekomme\nparhain päin.\n\nHän teki hartaasti ristinmerkin ja vaipui ajatuksiinsa. Nähtävästi\nhän tunsi tämän asian tarkoinkin, vaikka oli haluton siitä kertomaan,\nsen kun saattoi katsoa jotenkin luostarin maineelle epäedulliseksi.\nMutta kenties hän sitten muisti välille jo jääneen kolme vuosisataa,\njoiden aikana on kerennyt pahakin viillos turpeentua, kenties tuo\nkaukainen ja hänelle rakkaaseen laitokseen niin läheisesti liittyvä\nihmiskohtalo häntä liikutti ja kehoitti siitä puhumaan, miten hyvänsä,\ntänä yön hetkenä valkopartainen vanhus haasteli nuorelle suomalaiselle\neriskummallisia, puoleksi historiallisia, puoleksi tarunomaisia ja\nkeskiaikaisen mystiikan värittämiä tarinoitansa. Tuntui aivan selvään\nhänen melko nopeasta ja sujuvasta esityksestään, jossa usein saattoi\nkuulla vanhan kirkkoslavonian värittämiä sanakäänteitä, että hänen\nkuvauksensa oli kotoisin jostain luostarikronikasta, jota ei oltu\nkoskaan saatettu julkisuuteen sen vuoksi, että sen tiedot saattoivat\nantaa aihetta luostarin johtajien toiminnan arvosteluun. Kirjoittaja\nlienee ollut joku asian salaisimmatkin vaiheet tarkoin tunteva munkki,\njoka omasta halustaan ja ikäänkuin jonkunmoista syyllisyyden tunnetta\nlievittääkseen oli tapahtumat jälkimaailman tietoon saattanut. Se oli\ninhimillisyyttä, Jumalan pelkoa ja naivia katolisuutta täynnä...\n\n\n\n\nXXIV.\n\nTAISTELU KARJALASTA. -- GRIJP-RITARIN TARINA.\n\n\n      Kumajavat linnan ukset\n    Ukset rauta ulvahtavat:\n    Kenpä on tulossa tänne\n    Luojan linnahan lujahan?\n\nJumalan tahdosta saapui autuaan arkkimandriitin Antonii Doblestniin\nneljäntenä hallitusvuotena keväällä, vielä lujan jään aikana,\nmonasteriin nämtsien lähetystö tiedustelemaan, tahtoiko monasteri\nryhtyä kannattamaan Vasili Shuiskin, sen oikeauskoisen tsaarin asiaa,\nsekä luovuttaa puolestaan Ruotsille Karjalan läänin, niinkuin sovittu\noli, vai liittyä Dmitriihin, siihen väärään vallan anastajaan, ja\nkieltää vastoin tsaarin sanaa Ruotsilta Karjalan. Ja oli tässä\nlähetystössä, paitsi Pohjanmaan sotapäällikön Behmin miestä, nuori\nritari Johan Grijp, sekä heidän palveluskuntansa, jotka kaikki\nolivat saapuneet Pohjanmaan puolelta yli oikeauskoisen maan, Kemin\nja pyhän meren. Ja kun he olivat tulleet suuren portin edustalle,\njota monasterin palkkaama streltsien joukko ajan levottomuuden ja\nepävarmuuden vuoksi yötä päivää vartioi, ja vartiat olivat heiltä,\nvaikka heidän asiansa jo tunnettiinkin, tiedustelleet tulon syytä ja\ntulivatko ystävinä vai vihollisina, niin kun he olivat ilmoittaneet\nystävinä tulevansa ja lähetystön suojaa vaativansa, sanoma heidän\ntulostaan heti saatettiin itsellensä arkkimandriitille. Ja sillä\nvälillä vieraat ihmetellen katselivat äsken rakennettuja valtavia\nmuureja, puhellen keskenään oudolla kielellä ja katsellen koko\nlaitostamme nähtävästi suurella kunnioituksella. Ja oli varsinkin nuori\nritari Grijp puettu synnillisen koreasti turkkeihin ja kauniisiin\nsäämiskäsaappaisiin sekä nahkaisiin kyltereihin, pitkä miekka\nsivullansa. Nauraen osoitteli hän seurallensa isiemme vaatetusta, eikä\nkukaan lähetystön jäsenistä osoittanut pyhän neitsyen kuvalle portin\nyläpuolella ristinmerkillä kunnioitusta, kuten Jumalan kunnia olisi\nvaatinut. Ja paljon saapui isiä työn ja rukouksen keskeltä katsomaan\nnämtsien lähetystöä ja miettimään, mikä suuri asia oli saattanut\nvieras-uskoiset liikkeelle tänne jäiden ja myrskyn valtakuntaan.\nMutta oli se Jumalan tahto ja koettelemus, että saataisiin nähdä,\noliko monasteri sopiva kantamaan sitä suuruutta ja valtaa, minkä hän\narmossaan sille näillä kolkoilla perukoilla ja ammoin pakanuudesta\nluopuneen kansan keskuudessa oli määrännyt.\n\nJumalalle ainoalle ylistys, kiitos ja kunnia. Kun suuri isämme Antonii\noli saanut kuulla nämtsien lähetystöstä, oli hänen sydämensä vallannut\nankara ahdistus ja epätoivo, niin että hän oli käsiään väännellen\nheittäytynyt ristinkuvan eteen ja rukoillut palavasti Jumalalta ja\nmonasterin suojeluspyhimyksiltä tietoa siitä, mitä hänen piti tässä\nnäin pulmallisessa kysymyksessä tehdä, kun hänen järkensä ja monasterin\ntulevaisuus sekä näiden perukkain oikeauskoisen kansan kohtalo ja\nmielipide neuvoi tekemään toisin kuin mikä oli julistettu tsaarin\ntahdoksi ja tarkoitukseksi liittokumppaninsa kanssa. Ja oli hän\nkäskenyt isien kokoontua ylösnousemisen kirkkoon yhteiseen rukoukseen\nja viedä vieraat monasterin vierashuoneeseen sekä kohdella heitä hyvin\nja säätynsä sekä lähettiläs-arvonsa mukaan.\n\nMutta kun marttyyri Filipin rakentamilla isoilla Marian taivaaseen\nnousun ja Kristuksen kirkastamisen kirkkojen kelloilla äkkiä ruvettiin\ntäydellä voimalla soittamaan, hämmästyi lähetystö kovin juhlallisen\näänen suuruutta ja sitä rikkautta, jota oli tarvittu sellaisten\nsuunnattoman suurien kellojen valamiseen. Mutta he eivät olisi asiaa\nihmetelleet, jos he olisivat todella tunteneet monasterin suuret\nrikkaudet ja sen mahtavan vaikutusvallan, joka sillä jo kauan oli\nollut äiti-Venäjän asioihin, tunteneet luostarin toisen perustajan,\nPyhän Filipin uupumattoman tarmon, valtioviisauden ja uskon, hänet,\njoka on rakentanut suurimman osan monasterin rakennuksista, perustanut\nhospitaalin, myllyn ja paljon teitä sekä Jänissaaren kuuluisan\nerakkolan, hänet, jonka tsaari viimein totuuden puhumisen tähden\nsurkeasti ja tuskallisesti kauheassa vankilassa tapatti. Niin jos\nvieraat olisivat kaikki nämä seikat tunteneet, he eivät olisi niin\nsuuresti kaikkia näkemiänsä ihmetelleet.\n\nMutta kun monasterin palvelijaveljet tulivat ilmoittamaan\narkkimandriitin tahtoa vieraille, eivät nämä ensin mielineet antaa\npois aseitaan, koskapa näkivät muurin reunalta streltsien piikit ja\nrengaspaidat, mutta taipuivat sittemmin ja antoivat suosiollisesti pois\nmiekkansa, jotka olivat hyvin siroa tekoa ja joista toinen vieläkin\non tallella asehuoneessamme. Ja huolettomana ja hymyillen sekä edes\npäänsä paljastaen astui sitten muiden mukana nuori ritari Grijp\nportistamme sisään, ja oli hänellä kaunis muoto sekä ruskea, munkkiemme\ntapaan hartioille valuva tukka, niinkuin kuului olleen siihen aikaan\nnämtsien maallikoilla tapana maailmallisesti itseänsä koristella. Mutta\nhuomattuaan muuriemme ylettömän vahvuuden ja korkeuden, hyvät aseemme\nja asestetut vartiamme tulivat he jälleen rauhattoman näköisiksi,\nmikä ei ollutkaan ihme, sillä olivathan he oudossa paikassa ja\nvihollismaassa, joskin Jumalansa ja lähettilästurvansa varjeluksessa.\nSillä epäilemättä oli heidänkin varjelijansa sama armollinen Jumala,\njolle alttarimme ääreltä yötä päivää kaikuu ylistys- ja kiitoslaulu.\n\nStreltsit laskivat aseensa heitä tervehtiäkseen ja katselivat nämtsit\nvarsinkin vartiaimme päällikköä, joka oli harvinaisen voimakas ja\nkomea nuori mies, suurella uteliaisuudella. Heidät kuletettiin nyt\nheidän asuntoonsa, joksi tuli kullekin ritarille oma huoneensa,\nmutta asemiehille yhteinen, ja olivat ritarit tähän järjestelyyn\ntyytymättömiä, tahtoen päästä asumaan yhteen miestensä kanssa, mutta\nrauhoittuivat he, kun heille selitettiin, ettei muita huoneita\ntällä kerralla ollut käytettävänä. Muut huoneet tarvittiinkin\ntarkoin, kun muistetaan se, mikä jälkeenpäin saatiin tietää, että\naivan heti tämän jälkeen monasteriin saapui Shuiskin pajarien\nlähetystö, joka yön pimeydessä salaa tuli hautausmaan puoleista\nsalakäytävää myöten, saavuttuaan saarelle Suman linnasta; eivätkä\nheitä kutkaan luostariveljistä nähneet eivätkä tulleet näkemään,\nsillä se oli arkkimandriitin Antoniin nimenomainen tahto. Mutta oli\neräs munkeistamme sen kuitenkin päässyt tietämään, sillä hän toimi\narkkimandriitin sihteerinä, ja ajatteli hän silloin nämtsienkin\nmonasteriin tullessa, että Jumala ainoastaan tietää, mitä tästä\nkaikesta lopuksi tulijoille kohtaloksi koituu, kuten olikin asia, ja\ntämän kaiken on hän itkien ja rukoillen yön synkkinä hetkinä salassa\nylös kirjoittanut, että tiedettäisiin viattomalla verellä olleen\npyhässä monasterissa puolustusmiehiä.\n\nSe huone, joka nyt joutui ritari Grijpin asunnoksi, oli pieni, muurin\nsisään rakennettu isossa läntisessä tornissa, jonka akkunana oli\nepäpyöreä ampumareikä. Juuri kun aurinko iltaisin hukkui lännessä\nmereen, sattuivat sen säteet sopivasti tästä aukosta sisään siellä\nasuvan virkistykseksi ja mielen ylennykseksi. Ja pienuudestaan\nhuolimatta oli huone siisti, jopa parempi kuin munkkien kopit. Sinne\nvievän käytävän reunaan on muinoin laitettu pyhien hautoja, joista\ntoisia on myöhemmin avattu, ja on käytävä muutenkin pimeyden takia\nkolkko, niin että iloisen ritarin mieli näkyi väkisinkin masentuvan\nalakuloiseksi. Sanotaan Jumalan sallivan, että edessä olevan kolkon\nkohtalon aavistus pääsee tunkemaan mieleen, että sydän kääntyisi\nijäisyyden puoleen, ajoissa huolehtimaan pelastuksesta.\n\nMutta kun vieraat näkivät rauhallisen ja ystävällisen käytöksemme ja\nsaivat käskyn tulla aterioimaan monasterin yhteiseen ruokasaliin,\nnäytti heidän mielensä virkistyvän ja mielellään nauttivat he Jumalan\nantimia vakaina kuunnellen esilukijan esitystä pyhien elämästä, jota he\nkuitenkaan eivät tainneet paljoa ymmärtää. Ja kun ateria oli nautittu\nja siunattu leipä syöty, ilmaisi lähettiläs taaskin pyyntönsä saada\ntavata arkkimandriittia, mihin suostuttiinkin. Mutta sitä ei sallittu,\nettä hän olisi ottanut mukaansa ritari Grijpin, sillä lähettiläs\noli hän yksin vain. Ja saatettiin hänet sitten monasterin esimiehen\nhuoneeseen, joka oli paksuun ympärysmuuriin liittyvä yläkerran laaja\nasumus. Jumala olkoon tämän kertojalle armollinen siitä, että hän\npuhuu näistä salaisista asioista, mutta se tapahtuu ainoastaan siinä\nvakaumuksessa, ettei tässä sattunut mitään, joka ei olisi ollut Jumalan\nniin sallimaa, ja tuhatkertaa olkoon annettu anteeksi sekin, että\nsynnillinen uteliaisuus houkutteli sen, joka on näistä asioista tiennyt\nnäin tarkoin kertoa, muurin sisäkäytävää arkkimandriitin salaovelle\nkuuntelemaan mitä tapahtuman piti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArkkimandriitti Antonii istui pöytänsä ääressä, jolla paloi kaksi\ntuohusta, ja jäivät hänen raudanlujat kasvonsa, joista mustat silmät\ntuikkivat, muun huoneen kanssa kokonaan varjoon. Kun vieras ritari teki\nkunnioittavan, mutta ylpeän tervehdyksen, nousi monasterin esimies\nseisomaan ojentaen hänelle kätensä. Ja tunnustaa täytyy, että hän oli\ntodella komea ja ihailtava mies, sopiva näinä melskeisinä aikoina\nvalvomaan valtakunnan etuja näillä mailla, jotka olivat aina olleet\nriidan esineinä, mutta jotka hänen viisautensa tänä ajankohtana,\njolloin tsaari oli ne jo pois luvannut, pelasti monasterille ja\noikeauskoiselle kirkolle. Hän oli pitkä ja laiha mies, parta harmaa,\nrinnalle aaltoileva, päässä hiusten puutteen ja kylmän tähden kalotti,\nmilloin hän ei pitänyt munkkien tavallista korkeaa mustaa päähinettä.\nKun nyt lähettiläs ojensi hänelle sinetillä suljetun kirjeen, teki hän\nsen jo paljoa nöyremmin kuin mitä olisi hänen ryhdistään äsken sisään\nastuessaan voinut odottaa. Luettuaan kirjeen hitaasti viittasi hän\nlähettilästä, hänelle sanaakaan sanomatta, poistumaan, mitä käskyä tämä\nollenkaan hidastelematta totteli.\n\nTämä kirje sisälsi nyt sen, mitä tämän kirjoituksen alussa on\nmainittu, ja oli siinä siis tarkoituksena saada selko, luovuttaisiko\nmonasteri esteettä Ruotsille sen, mistä oli sovittu, nimittäin\nKarjalan Solotsiin eli siis Valkeaan mereen saakka, mikä on ollutkin\nRuotsin vanha pyrkimys ja luonnollinen asia kaiken muun paitsi uskon\npuolesta, Karjalan kansa kun on heidän kanssa samaa heimoa. Mutta kun\nse oli ammoin monasterin ja oikeauskoisen kirkon toimesta käännytetty\noikeaan uskoon ja mielellään pysyi monasterin alamaisuudessa, pitäen\nrajantakaisia Kajaanin nämtsejä vihollisinaan, ei monasteri tietenkään\nvoinut katsoa oikeaksi sen luovuttamista Ruotsille, sillä olisihan\nsillä teolla ehkä ainaiseksi lopetettu Venäjän valta näillä perukoilla.\nJa ainoastaan pakosta oli Vasili Shuiskikin tällaisen valtakunnalle\nvahingollisen sopimuksen tehnyt, mistä saattoi olla todistuksena sekin\nlähetystö, joka -- hänenkö vai muiden kaukonäköisten miesten toimesta\n-- juuri näissä asioissa monasteriin saapui. Sillä salata ei voine sitä\nasiaa, että valtioviisaat miehet, jotka asettivat isänmaan edun yli\nkaiken, olivat heti, kuultuaan että Ruotsin kuninkaan kanssa oli tehty\nsopimus Karjalan läänin luovuttamisesta avun palkaksi, lähettäneet\ntämän lähetystön Solovetsiin valvomaan, että sen lupauksen toimeenpano\nsaataisiin jos mahdollista raukenemaan. Siinä tarkoituksessa piti\nsen antaa asianomaisten ymmärtää, ettei tottelemattomuus tsaarin\nkäskyä vastaan ollut tässä tapauksessa mikään synti, vaan päinvastoin\nerittäin ansiokas teko, joka vastaisuudessa kyllä palkittaisiin. Ja\nkun monasterin etu myöskin tässä tapauksessa puhui samaan suuntaan, ei\nsaattanut epäillä, mikä oli oleva Antoniin lopullinen päämäärä tässä\nasiassa.\n\nHeti kun tämä lähetystö yön hiljaisuudessa oli saapunut, herätettiin\nAntonii. Heidän kesken alkoi nyt kiihkeä neuvottelu, jonka sisällystä\nei voinut kuulla, mutta joka, kuten sittemmin tapaukset osoittivat,\nkävi siihen suuntaan, että monasteri vastaisi myöhemmin kirjeellisesti,\nantamatta tälle lähettiläälle mitään suullista tietoa kannastaan.\nJa parempi olisi, että monasteriin jäisi sitä varten joku nämtsien\nseurueesta, sillä hän, varustettuna luostarin suojeluskirjalla,\nparhaiten sitten voisi viedä vastauksen takaisin. Siten voitettaisiin\nainakin aikaa ja saataisiin nähdä, miksi asiat kehittyisivät etelässä,\njossa nämtsit nyt taistelivat tsaarin puolesta. Kaikesta tästä näki,\nettä monasterillä oli suuri merkitys näiden maiden asioissa, jopa\nvaltakuntien välisissä neuvotteluissa.\n\nMutta sillä välin kuin varsinainen lähettiläs oli virallisissa\npuuhissaan, pitivät streltsit huolta Grijp-ritarin huvittamisesta. He\nnäyttivät vieraalleen kaikki kirkot, aarreaitan ja asekammion, minne\noli koottu sadottain pertuskoja, keihäitä, miekkoja, kypäreitä, nuijia\nja rautapaitoja; he näyttivät hirvittävät maalaukset, joissa kuvattiin\nsaatanan viettelyksiä ja helvetin tuskia, veivät katsomaan Sosiman\nja Sauvvatan muumioita sekä paikkoja, joissa oli ihmeitä tapahtunut,\naarteita ja kalliita esineitä, joista monasterin rikkaus ja maallinen\nmahtavuus kävi ilmi.\n\nJa kerrotaan, että streltsien päällikkö, tuo suuri ja voimakas sotilas,\noli utelias näkemään, mihin nämtsit voisivat käyttää sellaista\nkapeata ja pitkää miekkaa, joka oli oikeastaan vain kärjestä terävä\nja jollainen oli Grijp-herrankin ase, hän itse kun oli tottunut\nluottamaan pitkään ja raskaaseen lyömä-aseeseensa. Kun silloin ritari\nGrijp oli tulkin avulla selittänyt miekkailutaitoa ja streltsi\nepäillen pudistanut päätänsä, oli ritari iloisesti tarjoutunut hänelle\nkäytännössä osoittamaan sellaisen aseen etevämmyyttä. Hän oli saanut\naseensa, oli menty monasterin ulkopuolelle metsikköön ja siellä\nkäyty miekkasille. Ihmeellistä oli ollut nähdä, kuinka hän silloin\nnotkeudellaan ja nopeudellaan sekä äkkiarvaamattomilla pistoillaan\noli saattanut jättiläismäisen vastustajansa kokonaan ymmälle, lopuksi\nlyöden liian raskaan aseen tämän kädestä. Päivittäisin oli silloin\nruvettu miekkailemaan ja ritarin uutta taitoa opettelemaan, ja oli\nhänestä sekä streltsien päälliköstä pian tullut ystävät.\n\nMutta monasterin väki koetti nyt Antoniin käskystä saada lähetystön\naikaa kulumaan, sillä mihinkään tarkempiin neuvotteluihin ei tahdottu\nryhtyä. Mutta ruotsalainen lähettiläs kävi pian malttamattomaksi ja\nvaati vastausta päästäkseen lähtemään kotiseuduilleen, jonne hän\ntahtoi saapua ennen täydellistä kelirikkoa. Silloin selitettiin,\nettä vastaus lähetettäisiin kirjallisesti, kunhan ensin saataisiin\ntarkempi tieto tsaarilta, mikä oli hänen tahtonsa. Jos esimerkiksi\nritari Grijp tahtoisi jäädä sitä odottamaan, voisi lähettiläs siis\nlähteä milloin hyvänsä. Niin sovittiinkin ja eräänä aamuna näki\nGrijp-herra tornihuoneestaan toveriensa purjehtivan matkoihinsa, ollen\nhän sen jälkeen useita päiviä alakuloinen ja synkkämielinen, suruksi\nseuralaisilleen ja streltsille, jotka olivat oppineet hänen iloisesta\nolemuksestaan paljon pitämään. Eikä ollut monasteriin jääminen hänelle\nollut mieluista, mutta oli hän sen tehnyt lähettilään erikoisesta\npyynnöstä ja kun hänelle oli taattu täysin turvallinen paluumatka.\nJa kuta pitemmälle kevät ehti, sitä kaihomielisemmäksi kävi iloinen\nritari, laulaen ulkona saarella kulkiessaan maailmallisia laulujaan,\njoissa kuitenkin tuntui sydämen kääntyminen Jumalan puoleen, tai yhtyen\nkirkossa pyhään messuun.\n\nPian hänkin kuitenkin rupesi kiirehtimään vastausta päästäkseen\nkotimatkalle ja olisikin arkkimandriitti ollut pakotettu edes\njonkunlaisen antamaan, vaikka vaikeneminen olisi ollut hänelle tässä\nmieluisinta, ellei olisi tapahtunut jotakin, joka kerrassaan tuhosi\nritarin kotiin pääsyn toiveet, samalla muodostuen parhaimmaksi\nkeinoksi, minkä pohjalla, ellei tahdottu kokonaan luopua tehdyistä\nsuunnitelmista, voitaisiin jättää vastaus lähettämättä. Kävellessään\neräänä päivänä monasterin käytävissä sattuikin hän kohtaamaan Shuiskin\nlähettilään. Ei tiedetä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta pilkaten\nlopuksi moskovalainen pajari kiivastuksissaan paljasti koko asian.\nRuotseja kyllä käytettiin etelässä apuna, mutta turhaa uskoivat he\nnäitä maita saavansa, sillä ei ollut aikomustakaan niitä antaa.\n\nÄkkiä valkeneekin nuorelle ritarille se, että todellakaan ei\nmonasterilla ole aikomustakaan mitään vastausta antaa, saati vielä\ntsaarin ja kuninkaan sopimuksen mukaista, ja kiivastuneena sekä\nollenkaan tekoaan ja omaa kohtaansa harkitsematta pyrkii hän heti\nAntoniin puheille ja vaatii häneltä selvitystä asiaan, syyttäen häntä\npetoksesta ja tahallisesta, harkitusta viivytyksestä, sekä uhaten heti\nlähteä ilmoittamaan asiasta Pohjanmaan päällikölle.\n\nJumala armossaan suokoon hänelle anteeksi nämä syytökset, joihin\narkkimandriitilla ei voinut olla mitään vastattavaa, sekä sen\najattelemattomuuden, jota hän nuoren luontonsa mukaisesti tässä\nosoitti. Kun hän nyt vielä näin julkisesti ilmoitti matkustavansa\nkotimaahansa viemään tietoa, ettei monasterilla ollut mitään aikomusta\ntsaarin lupausta pitää ja että muka itse tsaarikin oli takana päin\nasian niin tahtonut, tuli hänen pois pääsynsä aivan mahdottomaksi,\nsillä hänhän olisi voinut pian särkeä sen liiton, josta pahimmassa\ntapauksessa saattoi riippua koko Vasili Shuiskin valta. Kiivaudessaan\noli siis nuorukainen syössyt itsensä turmioon ja samalla antanut\nmonasterille hyvän tilaisuuden jättää kaikki vastaukset sikseen.\nPyhän paikan turvallisuus jo vaati, ettei tätä nuorta hurjapäätä nyt\npäästettäisi minnekään.\n\nKuullessaan ritarin puhetta oli Antonii aivankuin horjahtanut, sillä\näkkiä hänelle valkeni tämä asia ja ritarin pois pääsyn vaarallisuus.\nHänellä oli nyt ratkaistavana vain se, minkä arvon hän tahtoi antaa\nomalle turvallisuuden lupaukselleen, sillä siinä suhteessa oli\nhänellä nyt kiusaus suuri. Ja Jumala tietää, että hän ratkaisi sen\nasian kristityn ja kunnian miehen tavoin, sillä hän vastasi ritarille\nainoastaan: \"Lähde, olenhan luvannut sinulle turvallisuutta\". Ja hän\noli horjahtanut taaksepäin kuullessaan samalla viereltään tutun äänen\nsanovan: \"Niin sinä, mutta en minä\". Shuiskin pajari se oli, joka nyt\npuuttui asiaan. Nyt älysi ritari Grijp tyhmyytensä, nyt kirosi hän\nkiivauttansa ymmärtäen koko asian, ja masentuneena vaipui hän suopean\nstreltsin käsiin, joka oli ovelle ilmestynyt häntä takaisin kammioonsa\nsaattamaan.\n\nSalaisella näkijällä ja kuulijalla vuosi sydän verta, kun hänkin\nymmärsi, minkä mahtavain pyrkimysten uhriksi oli joutunut tämä kaikkeen\nviaton lähettiläs, liian heikko ajan outoja vehkeilyjä ymmärtämään.\nMutta kun hänet oli viety pois, kääntyi Antonii pajariin katsoen häneen\nkauan, ja sen katseen alla jäähtyi jäähtymistään vieraan hymy, kunnes\nylpeä ryppy ilmestyi hänen otsalleen. Hitaasti kääntyi hän pois, ja\nmeni ulos kylmästi olkapäitään kohauttaen. Masentuneena vaipui Antonii\npöytänsä ääreen rukoukseen.\n\nTutkimattomat ovat hänen tiensä ja ihmissydän ryhtyy usein kapinoimaan,\nkun sen täytyy itkeä verta oikeutta odottaessaan. Miksi kärsii viaton,\nmiksi haavoitetaan karitsaa, kun syyllinen ja susi usein vapaana\nkäyskelee? Syntiemme tähden, Herra, veriruskeitten, jotka sinä\nainoastaan tuskalla ja rangaistuksella voit pestä pois...\n\nOliko pajari jostain ritariin suuttunut ja tahtonut valmistaa itselleen\ntäten koston tilaisuutta? Miksi ei Antonii hänestä huolimatta laskenut\nritaria menemään, vaan salli pajarin pitää päänsä? Epäilemättä yhdisti\nheitä tässä valtakunnan ja luostarin etu toimimaan siten kuin etempänä\nnähdään.\n\nIhmetellen vaipui hän ajattelemaan sitä näytelmää, jossa oli Karjalan\nkohtalo niin tärkeällä tavalla ollut kysymyksessä.\n\n\n\n\nXXV.\n\nGRIJP-RITARIN KUOLEMA JA ASEMIEHEN KOSTO.\n\n\n      Myrsky mylvi, tuuli tuntui,\n    Pimeähän kaikki peittyi,\n    Armon aurinko aleni.\n\nHuoneessa oli hämärä. Vanhan munkin kertomuksen katkaisi\näkkiä juhlallinen kellojen soitto: pyhiä isiä kutsuttiin taas\njumalanpalvelukseen.\n\nSielun pelastus oli heidän elämänsä päämääränä, ei aineellisten\netujen saavuttaminen eikä taistelu ulkonaisten vihollisten kanssa.\nSielun salaisessa asunnossa tapahtui heillä se kamala taistelu,\njonka onnistuminen riippui oikeasta Jumalan armon ja voiman\nkäsittämisestä. Hänpä tietääkin voitot tällä kilpakentällä. Niin\nkuluu heidän elämänsä hautaa kohti, rukouksen ja alituisen työn\nvaihdellessa. Tuskin on uni ehtinyt virvoittaa väsynyttä ruumista,\nkun jo yön hiljaisuudessa kumahtavat kellot ja munkki herää unestansa\nrukoukseen. Hän on uneksinut synnistä ja kadotuksesta, saatana on häntä\nhoukutellut hänen tahtonsa ollessa nukkuessa herpautuneena, ja katuen,\nhaikeasti rukoillen ja kaivaten sielun rauhaa saapuu hän yölliseen\njumalanpalvelukseen.\n\nMajesteetillisina kotoutuvat synkät muurit hämyn keskellä ja\nyksinäisenä tähtenä tuikkii tuolta korkealta muurin kupeelta, pyhän\nneitsyen kuvan alta, ijäinen valo yön synkkään yksinäisyyteen. Paljon\nsaapuu pyhiinvaeltajiakin, sillä pelko siitä, että poissa olo tekisi\nheidät jossain suhteessa saavutettavana olevasta ansiollisuudesta\nosattomaksi, tekee useimmat valppaiksi. Suuret joukot silti nukkuvat\nkuin opetuslapset yrttitarhassa, sillä heidän silmänsä ovat maailman\nunesta raskaat, eivätkä he jaksa valvoa. Vasta myöhemmin, kun heille\ntarjotaan maallista virvoitusta luostarin suuressa ruokasalissa,\nsaapuvat he sinne ja saavat silloin kuulla sulopuheisen Jefrem Sirinin\nliikuttavia varotuksia.\n\nMutta se, joka on valpas, joka ensimäisenä odottaa aamun viileydessä\nluostarin suuren portin avaamista, on uskollinen, jumalinen ja viisas\nOntrei. Suopeasti hän tuolta jo kiiruhtaa hymyilemään paikalle\nhitaasti saapuvalle nuorelle toverilleen, hymyilee hyväksyvästi ja\nkehoittavasti, aivan ylpeänä tämän kalliin ja pyhän laitoksen puolesta.\nIlostuneena he siinä tervehtivät toisiaan ja kyselevät huolestuneena\ntoistensa vointia ja toimeentuloa.\n\nMutta portti avataan ja kansa pääsee sisään. Kirkkoon menemättä\nhän kuitenkin lähtee vaeltamaan luostarin pimeitä ja salaperäisiä\nkäytäviä. Käänteissä on aina siellä täällä pyhäin kuvia ja tuohukset\npalavat niiden edessä. Kirkon edustalla tuolla on tuohusten myyjä ja\nhänelle juolahtaa mieleen omituinen ajatus: hän menee ja ostaa suuren\ntuohuksen, niin kalliin, että munkki katsahtaa häneen hämmästyneenä.\nSitten hän kunnioittavasti lähestyy pyhän neitsyen kuvaa ja sytyttäen\nkynttilänsä kiinnittää sen palamaan muitten joukkoon. Hänelle, sille\neräälle, hän tämän tuohuksensa pyhittää, hänen onnelleen virittää sen\npalamaan siihen Jumalan äidin suopeaan suojaan ja varjelukseen. Hauska\ntunne mielessään lähtee hän taas kulkemaan pitkin hämyisiä käytäviä.\n\nHän ei myönnä itselleen, että hän ikäänkuin salaisesti toivoo jollain\nmerkillisellä tavalla saapuvansa sinne torniin, jossa muka olisi\nse kammio, jossa... Hän ei ajattele ajatusta loppuun, vaan kulkee\nedelleen, peläten kumisevia askeleitaan ja uteliaasti kurkistaen\njokaiseen haarakäytävään. Väliin sieltä ovi aukeneekin ja askelia\nkuuluu; hän säpsähtää ja jää seisomaan, mutta tulija onkin munkki,\njoka katsahtaa häneen uteliaasti ja menee tiehensä hänestä sen enempää\nvälittämättä. Hän ihmettelee keski-aikaisia maalauksia käytävän\nseinissä, sitä naivia käsitystä, mikä niistä ilmenee erittäinkin mitä\ntulee saatanan puuhiin ja vimmaan kristityssä maailmassa. Hän katseli\nhämmästyksellä suunnattomia kivilohkareita, joista muuri oli rakennettu\nja mietiskeli sitä uskonvoimaa, joka oli tehnyt aikoinaan tämän\nmerkillisen paikan synnyn mahdolliseksi...\n\nMessu, joka äsken vielä oli kohissut valtavana käytävissä, oli nyt\nvaimennut jonkin käänteen taa, jonka sivu ääniaallot eivät enää\npäässeet. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, sillä holvissa ei enää ollut\nniin valoisaa kuin äsken, koska tuohuksia ei ollut täällä päin niin\ntiheässä. Mentyään vielä pari askelta eteenpäin näki hän käytävän\nhiukan laajenevan ja sen toisesta päästä hämärästä alkavan ahtaan\nportaan. Sitä siinä katsoessaan kuuli hän askeleita. Se oli isä Agafon,\nhänen äskeinen kertojansa. Messussa oltuaan oli hän lähtenyt etsimään\nvierastaan.\n\n-- Nuo portaat eivät vie mihinkään salaperäiseen huoneeseen, sanoi hän\nhymyillen, arvaten vieraansa ajatukset ja niistä näin hiukan pilaa\ntehden.\n\nHän pyysi munkilta jatkoa tämän kertomukseen, mutta turhaan.\n\n-- Nyt on teidän levättävä ja minunkin, sen verran kun Jumala suo. Ehkä\npian alkavan päivän iltana taas...\n\n-- -- -- -- --\n\nSiinä, missä luostarin käytävästä ahtaat portaat vievät ylös\ntornikammioon, pyysi streltsien päällikkö ritarilta pois miekkaa, jonka\ntämä aikaisemmin oli taas haltuunsa saanut, suopeasti ja surullisesti\nhänelle puhuen ja allapäin hänen edessään seisoen. Mutta ennenkuin\nvaikeneva ritari ehti antaa hänelle aseensa, kuului käytävästä heidän\ntakaansa ankaraa melua ja huutoa sekä outoa puhetta, jota ei voitu\nymmärtää. Kaikki kääntyivät kummastuneena sinne katsomaan, kun jo\nsamalla näkivätkin asian. Ritarin palvelija, lyhyt, mutta harteikas ja\nväkevä asemies, joka oli jäänyt isäntänsä kanssa luostariin, oli nähnyt\nritaria vietävän ja aavistaen pahaa pyrkinyt hänen jälkeensä. Mutta\nstreltsit olivat silloin rientäneet häntäkin kiinni ottamaan, jolloin\nkäytävässä oli syntynyt ankara kilpajuoksu. Sadatellen kielellä, jota\nkarjalainen rahvas ammoin on kutsunut lapiksi ja joka on Ruotsin\ntshuhnain kieltä, tämä asemies kiukkuisesti poisteli kimpustaan\nhääriviä streltsejä, väläytellen lyhyttä tikariaan, joka oli terävä\nvain toisesta laidasta ja jota streltsit näyttivät kovin pelkäävän.\nNäin saapuivat he ritarin luo, joka toinen jalka portailla oli\nkääntynyt menoa katsomaan. Vihdoin puhui hän miehelleen jotakin, joka\nnäytti tekevän hänet murheelliseksi, sillä hän luopui nyt vastarinnasta\nja antoi pois aseensa. Sitten ritari pyysi saada asemiehensä mukaansa\nvankilaansa, johon päällikkö hiukan epäröityään suostuikin. Hitaasti\nnousivat he portaita ylös, asemies uudelleen puhjeten ankaroihin\nkirouksiin ja pudistaen nyrkkiä taakseen.\n\nHetken kuluttua palasi streltsien päällikkö takaisin kädessään suuri ja\nraskas avain, jolla hän oli sulkenut vankinsa kammioon, ja kun hän oli\nlaskeutunut jälleen luostarin käytävään, seisoivat siinä hänen edessään\nAntonii ja hymyilevä Moskovan pajari; muut miehet olivat poistuneet\nkokonaan, ja käytävän mutkan takaa kuuntelevaa ja kurkistelevaa ei\nnähty. Päällikkö silloin, kun pajari ehätti ahnaasti ottamaani häneltä\navainta, teki synkästi kieltävän eleen, antaen avaimen Antoniille, joka\nvaieten otti sen vastaan. Ja sitten seisoivat he siinä kolmin, Antonii\nmiettiväisenä, päällikkö alakuloisena, mutta pajari hiljaa itsekseen\nvihellellen ja levottomasti vilkuillen. Ja enempää puhumatta he sitten\nkaikin kolmin lähtivät hitaasti tiehensä.\n\nMutta näihin aikoihin aukeni meri kokonaan, yöt ja illat valkenivat\nihmeellisesti ja aurinko alkoi viipyä yhä kauemmin taivaalla, kunnes\nse ei enää sanottavasti taivaan rannan alla käynytkään. Vesilintujen\nparvet palasivat, meri alkoi elää ja kalat leikkivät pyytömiehen veneen\nkeulan edessä. Lehti tuli puihin, ruoho autioille saarillemmekin ja\nkaikkien rinnat täytti ihmeellinen kaiho ja auvo, ikäänkuin Jumalan\ntulemisen ja armon aavistus. Talvinen työ vaihtui kesäisiin, mieli\nsuunnitteli kaunista tulevaisuutta ja tuntui kuin olisi erikoinen\narmon ja valvomisen kirkkaus vuotanut pyhän monasterimme yli. Näihin\naikoihin levisi vihdoin tieto monasterissa, että Shuiskin lähetti\noli matkustanut seurueineen tiehensä, milloin ja miksi salaa, sitä\nei tiedetty. Synkkänä ja vaitiollen käveli sen jälkeen Antonii\nhuoneessansa, rukoillen alinomaa ja vartoen ratkaisua monasterin\nkohtalolle.\n\nParempi olisi ollut, että Moskovan pajari olisi saanut viedä ritarin\nmukanaan. Mutta sitäpä ei voitu sallia, sillä siellä etelässä olivat\nShuiski ja Ruotsi edelleen liittolaisina. Antonii tahtoi yhäkin jättää\nruotsalaiset epätietoisiksi vastauksestaan ja siten viivyttää Karjalan\nluovuttamista siksi, kunnes liittolaiset riitautuisivat. Siihen saakka\nei kukaan elävä sielu saanut aavistaa Shuiskin salaisesta lähetystöstä\nja siksi täytyi ritarin olla kadonneena.\n\nJa tämä aika oli kovin omituista ja vaati pyhän monasterimme johtajalta\ntavatonta viisautta ja kaukonäköisyyttä. Sillä kun ruotsit eivät\nsaaneet meiltä selvää vastausta esitykseensä Karjalan luovuttamisesta,\nniin he, vaikka etelässä olivatkin tsaarimme liittolaisia, täällä\npohjoisessa tulivat suurin joukoin rajan yli ottamaan maata haltuunsa,\nkansan paetessa edestä kaikkialta. Ja vastaukseksi tähän karjalainen\nrahvas vastoin tsaarimme liittoa ja Antoniin tahtoa teki sotaretken\nRuotsin puolelle rajaa, siten selvästi osoittaen, ettei se halunnut\nsiihen liittyä eikä sen alamaiseksi tulla. Ja tapahtui tämä kaikki\nsiihen aikaan, jolloin etelässä ruotsalaiset tsaarimme auttajina ja\npelastajina marssivat Moskovaan, eli vuonna 1610.\n\nKoskaan ei ole ollut Karjalan kansalla sellaista tilaisuutta yhtyä\nRuotsiin kuin näinä vuosina, liittyä omaan heimoonsa ja jälleen saada\nhaltuunsa Pohjan lahdesta Valkeaan mereen, Ääniseen, Laatokkaan ja\nSuomenlahteen saakka ulottuva heimonsa yhtenäinen alue. Myöntää täytyy,\nettä tämä olisi ollut heille maalliselta ja ihmisjärjen kannalta\nluonnollista ja toivottavaa, sillä olisivathan he siten päässeet\nmuodostamaan yhtenäisen ja voimakkaan, kansallisesti eheän alueen,\njosta mahdollisesti olisi voinut koitua pohjan perille voimakas valtio,\nainoa, minkä tshuhnat siten olisivat tulleet muodostaneeksi. Sillä\nvaikka he ovat muinoin olleet voimakas kansa, joka on asuttanut laajat\nalueet koko pyhää Venäjän maata, niin eivät he silti ole jaksaneet\nmitään pysyväistä rakentaa, vaan ovat synkkinä, eripuraisina, kiivaina\nja pitkävihaisina, koskaan yhteis-etua ymmärtämättä, sulautuneet muihin\nkansoihin ja tulleet heidän orjikseen. Niinpä ei nytkään, kun heillä\ntaas olisi ollut tilaisuus heimoonsa yhtyen voimakkaasti käydä luomaan\nomaa alueellisesti yhtenäistä valtakuntaa, tästä mitään tullut, sillä\nJumala ei sitä sallinut, kun he eivät olleet sitä ansainneet. Eivät,\nvaan sokeasti tekivät he silloinkin ryöstöretkiä toistensa alueille,\nveljiensä vainioille, vaikka heidän hallitustensa aivoituksen mukaan\nolisi tullut olla liittolaisia.\n\nJa Jumalan tahdon ja tarkoituksen näki siitäkin, että Ruotsilla\nei ollut ainoatakaan viisasta ja kaukonäköistä miestä täällä\nperäpohjolassa valvomassa valtakuntansa etuja, ei ainoatakaan todella\ntarmokasta henkilöä, joka olisi ymmärtänyt maansa hallitukselle\nvalaista, mistä oli kysymys ja voimalla panna aikomuksiaan toimeen.\nEi, vaan juuri oikeauskoisen kirkon ja pyhän Venäjän asiaa valvomaan\ntäällä oli Jumala asettanut viisaita ja kaukonäköisiä henkilöitä, jotka\ntarkoin ymmärsivät, mikä merkitys kaikilla näillä asioilla saattoi\nolla ja jotka voimainsa mukaan ja itsenäisesti, kysymättä valtakunnan\npäämiesten lupaa tai kieltoa, ajoivat asian niinkuin sen luoja heille\nosoitti, mistä kaikesta monasterille tulee ikuinen ansio Jumalan yhä\nsuuremmaksi kunniaksi.\n\nNiin jatkui tällaista epävarmuuden aikaa, kunnes etelässä liittolaiset\nriitautuivat ja monasterimme silloin, tarvitsematta enää pelätä\ntekevänsä vastoin tsaarin tahtoa, selvästi ilmoitti kantansa, hyläten\nkaikki vihollisten vaatimukset. Ja tekivät ruotsalaiset vuonna 1611\nsuuren sotaretken monasteriamme vastaan, saapuen Kusovoin saarelle\nsaakka ja vaatien monasterilta paljon. Mutta Antonii hylkäsi heidän\nvaatimuksensa luottaen muurien lujuuteen ja miestensä uskollisuuteen,\nja täytyikin vihollisten mennä tyhjin toimin tiehensä. Vihdoin hän\najoi asiansa hyvään loppuun siten, että valtakunnasta välittämättä ja\nkäyttäen kaikkia edullisia tilaisuuksia hyväkseen, teki Kajaanin ja\nOulun käskynhaltian Haren kanssa erikoisrauhan, jossa raja jätettiin\nentiselleen ja monasterille tunnustettiin oikeus Karjalaan kuten\nennenkin. Hyvin oli siis Jumala auttanut ja monasterimme selvinnyt ajan\nmyrskyistä, joihin vahvemmatkin olisivat voineet hukkua.\n\nMutta kaksi pitkää vuotta oli ritari Grijp asemiehensä kanssa\njo virunut vankilassaan, ja tarjosi hänen kohtalonsa kuvan mitä\nsuurimmasta inhimillisestä kurjuudesta. Alkuaikoina saattoi hän\nyltyä raivoamaan ja takomaan muurien kiviä nyrkeillänsä, niin että\nveri vuosi hänen käsistänsä, sitten äkkiä raueten viikkoja kestävään\nsanattomaan, syvään, lohduttomaan epätoivoon, jota hänen koruton ja\nuskollinen palvelijansa turhaan koetti lievittää. Väliin hän taas\nvaipui hempeämielisyyteen, muistellen nähtävästi kotimaataan ja\nhellästi suudellen jotakin kaulavitjoissaan kantamaansa esinettä.\nVäliin mainitsi hän surulla ja epätoivolla erään naisen nimeä,\nhaaveillen puhellen hänestä harvasanaisen asemiehensä kanssa.\nMutta oli kaikki tämä hänen käytöksensä sellaista, joka on hyvälle\nsydämelle ja inhimilliselle luonnolle kunniaksi, ei pelkuruudesta\neikä raukkamaisuudesta johtuvaa. Ja oli meille monasterin muutamille\nveljille, joille heidän vartioimisensa oli uskottu, omituista nähdä,\nkuinka kuukausien kuluessa jonkun naisen muisto, maallinen rakkaus\nja lemmityn olennon kaipuu niin täytti miehen koko olemuksen, että\nsen todistajana oleminen olisi saattanut koitua kiusaukseksi niille,\njoille se on kiellettyä. Sillä kaikesta näki, että suurimmassakin\nepätoivossa ja tuskassa tuo tunne sittenkin oli hänelle suloinen ja\nvirkistävä, niin että ihmetellen saattoi kysyä tämän asian -- rakkauden\n-- salaisuutta, kun se näytti tuottavan miltei Jumalan armon kaltaista\nlohdutusta.\n\nMutta pian saattoi huomata, että hyvästä ravinnosta huolimatta vankila\nrupesi pahoin vaikuttamaan ritarin terveyteen, jolloin Antonii salli\nhänen päästä yhä sopivampaan asuntoon. Mutta kuta pitemmälle aika\nkului, sitä selvemmäksi kävi, että ritarin terveys oli kokonaan\nmurtunut, niin että kun Antonii vihdoin ilmoitti hänelle, että hän oli\nvapaa lähtemään monasterista milloin tahtoi, koska ei ollut enää väliä\nsillä, mitä hän saattoi tai tahtoi kertoa, ei hänestä ollutkaan enää\nlähtijäksi, vaan häätyi hän sairasvuoteelle.\n\nJa alkoi nyt murheellinen aika hänelle ja hänen hoitajilleen. Jumala\ntietää, että vaikka hänen kohtalonsa olikin surullisin mitä ihminen\najatella saattaa, ja vaikka ei voisikaan hyväksyä sitä menettelyä,\nminkä uhriksi hän joutui, niin silti ei voi kukaan sanoa, ettei\nolisi osoitettu hänelle kristillistä rakkautta hänen sairautensa ja\nviime hetkiensä aikana. Ei mennyt aamua eikä iltaa, ettei Antonii\nolisi murheella hänen voinnistaan tiedustellut ja häntä rukouksiinsa\nsulkenut, ja mitä Antoniin sihteeriin tulee, niin hän sekä streltsien\npäällikkö, joka oli hurja ja raaka sotilas, olivat vieraaseen\nharvinaisella ja oudolla rakkaudella sekä säälillä kiintyneet.\nMutta hänen oma asemiehensä, tuo juro ja harvasanainen tsuhna,\noli kuin koirista uskollisin isäntänsä vuoteen ääressä. Ei häntä\nsaatu sanottavasti siitä väistymään eikä hän lauhtunut ystäväksi\nkenellekään, vaan kyräsi jokaiselle rajattomassa epäluulossaan. Ja kun\nritarille koetettiin antaa lääkettä hänen tuskainsa lievikkeeksi, hän\nnähtävästi kielsi isäntäänsä sitä nauttimasta, epäillen myrkytystä. Yön\nkeskellä saattoi kuulla tämän raa'an sotilaan haastelevan sairaalle\nritarille kuin lapselleen ja puhkeavan väliin sokeisiin sadatuksiin\nja hampaittensa kiristykseen. Varma voi olla, että kostoa hautoi tuo\nmies erotuksetta meille kaikille, huolimatta siitä, miten olimme hänen\nisäntäänsä kohdelleet, kostoa sitä kauheampaa, kuta voimattomammaksi\nhän tunsi itsensä täällä keskellämme yksinänsä. Ei pidä kostaa, on\nJumalan laki, mutta ei voi tätä miestä tuomita, sillä hänen tunteensa\noli luonnollinen, aikeensa ja tahtonsa mahdottomuuteensa nähden\nliikuttava.\n\nNäitä aikoja ajatellessa ja muistellessa tulkoon mainituksi sekin,\nmikä aina on salaisuutena ollut, mutta jonka tulee olla nyt tiettyä\nsiksi, että ymmärrettäisiin Jumalan kaikkivoivan rangaistuksen ja\noikeamielisyyden vanhurskaus, nimittäin että tuo streltsi-päällikkö,\njoka niin omituisesti oli ritariin kiintynyt ja uhrautui hänen\nhoitajakseen, oli itse Antoniin poika. Antonii ei ollut ollut aina\nhengen mies, vaan sotilas ja ritari, vaikkakin hänen elämänsä\ntapahtumat olivat saaneet hänet rautapaitansa hylkäämään. Mitä ne\ntapahtumat olivat olleet, sitä ei kukaan tiedä, sillä itse hän ei\nkoskaan puhu, aina vain vaieten, mutta poikaansa hän edelleen rakastaa\nja käyttää häntä salaisimmissa toimissaan; tätä hän ei ollut voinut\nsalata nuorelta sihteeriltään, joka oli monesta seikasta päässyt asian\nperille. Tämä olkoon mainittu siksi, että paremmin ymmärrettäisiin se,\nmitä nyt aion kertoa...\n\nSe oli synkeimmän syksyn aikaa se, jolloin nuori ritari Grijp vuosien\nperästä erosi tästä elämästä. Meri oli jo jäätynyt ja raivosi mitä\nkauhein lumimyrsky, joka kietoi monasterin vinkuvaan valkovaippaansa.\nKoleat henkäykset tuntuivat pitkin kylmiä käytäviä ja väristen\nsyventyivät isät rukouksiinsa. Kaukaa meren ulapalta saattoi kuulla\nkumeata ryskettä, kun siellä myrsky armotta kasaili jäitä päästäkseen\nkannettomien syvyyksien päälle riehumaan. Ritarin vuoteen pääpuolessa\nlekutti kaksi tuohusta levottomasti aivan kuin odottaen hengen\nvapautumista, jalkapäässä istui asemies pää käsiin painuneena,\nkauempana varjossa, oven suussa, oli streltsi-päällikkö miekan kahva\nkuin ristinä edessään ja uunin ääressä istui vielä eräs nuori munkki.\nRitari huohotti hiljaa, hänen silmänsä loistivat ja hän tuntui\nhaaveilevan itsekseen outoja asioita. Tuon tuostakin leyhähti huoneessa\nkylmä viima ja ulkoa kuului myrskyn rytinä, kun se kiihtyi jotakin\nrepimään ja monasterin pihalla kasvavia hentoja puita nöyryyttämään.\nAh, luoja oli antanut tänä iltana luonnossa pahalle vallan.\n\nMutta silloin, keskellä hiljaisuutta, kuului oven narahdus ja kaikki\naivan säpsähtivät nähdessään Antoniin keskellä huonetta. Ketään\nkatsomatta seisoi hän siinä vuoteeseen kääntyneenä, kädet ristissä\nrinnoilla, syviin mietteisiin vaipuneena. Kukaan muu ei liikahtanut\nkuin asemies, joka Antoniin nähdessään tuntui varustautuvan kuin\nkissa saaliinsa niskaan hyökkäämään. Koskaan ei saata ihmissilmissä\nselvemmin kuvastua viha, inho, katkeruus, koston halu ja tuska kuin\nhänen silmissään, kun hän siinä ikäänkuin ruumiinsa joka säijettä\njännittäen tuijotti arkkimandriittiin, jota piti kaiken onnettomuuden\nalkuna. Oven suussa streltsien päällikkö sen myös huomasi ja aivan\nhiljaa varustausi jonkun äkillisen liikkeen varalle. Huomasi tämän\nvihan katseen Antoniikin, katsahti mieheen kylmästi, mutta siirsi\nsitten katseensa jälleen sairaaseen. Ja taas oli huoneessa hiljaista,\nniin hiljaista ja tuskallista, että sydän kutistui kokoon ja henkeä\ntuntui ahdistavan. Silloin rupesivat Antoniin huulet liikkumaan ja hän\nmeni vaieten vuoteen ääreen, tarttuen ritarin käteen. Ja ihmeissään\ntämä toipui tajuihinsa katsoen kummastellen häneen ja ympärilleen. Ja\nsilloin Antonii puhui hänelle:\n\n-- Anna minulle anteeksi, nuori mies -- niin puhui vanha pappi --\nmenetetty elämäsi ja kuolemasi. Koetin sinua pelastaa ja murhaajalta\npelastinkin sinut, mutta sen sijaan vei sinut tauti. Minulla on ollut\nsuuria velvollisuuksia täytettävänä ja luulin parhaiten tekeväni. En\ntiedä. Sydämeni halajaa anteeksi-antoasi.\n\nTähän hän vaikeni, sillä hän huomasi, ettei ritari häntä oikein\nymmärtänyt. Hän meni ovelle ja saattoi sisään veljen, joka valmistautui\nantamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Vaikka hän kuului väärä-oppiseen\nkirkkoon, oli hän osoittanut niin vilpitöntä sydäntä ja Jumalan\npelkoa, että Antonii oli käskenyt suoda hänelle ehtoollisen. Ja ritari\nselveni ymmärtämään kaikki, ymmärsi Antoniin tarkoituksen, hänen\nanteeksi-pyyntönsä ja koetti surumielisesti hymyillen ojentaa hänelle\nkättänsä, jolloin Antonii siunasi hänet. Eikä ollut huoneessa ketään,\njota ei liikutus vallannut. Mutta kun pyhä toimitus oli tehty, vaipui\nritari taas hourailuun. Oudolla kielellä hän puheli hiljaa ja asemies\nhänen vierellään kuunteli tarkoin. Vihdoin hänen äänensä rupesi\nheikkenemään, kunnes hän taas vaikeni. Kauan aikaa kuului hänen vaikea\nja huohottava hengityksensä, kunnes hän äkkiä sanoi selvällä äänellä\nsen naisen nimen, josta hän niin paljon vankeutensa aikana oli puhunut.\nSe oli kuin viime huokaus, sillä sitten hän kuoli asemiehensä syliin...\n\nJumala tietää, että veljemme antoivat hänelle saman hautauksen\nkuin uskollisimmalle omistamme, kolmella lyönnillä suureen kelloon\nilmoittaen kanssaveljen kuoleman. Hänen jäännöksensä kannettiin\nylösnousemuksen kirkkoon, jossa hänelle pidettiin sielumessu, ja hänet\nhaudattiin siunattuun maahan kaikkien kirkonkellojen soidessa ja isien\nrukoillessa rauhaa pois menneen sielulle. Mutta kun hautajaiset oli\npidetty, kutsui Antonii asemiehen luoksensa, antoi hänelle turvakirjan\nja saattoi hänen tietoonsa, että hän oli vapaa lähtemään kotimaahansa.\nStreltsien päällikkö, jonka hän lähetti samalla viemään viestiä\nKemiin, opastaisi hänet yli meren sinne ja sieltä hän kyllä löytäisi\nturvakirjansa avulla tien omalle maalleen.\n\nOli harmaa talvinen päivä, kun he lähtivät. Meri oli tyytynyt\nkohtaloonsa ja uinui hiljaa valkean peitteensä alla. Päivä muuttui pian\nhämäräksi ja pimeäksi, jota vain kylmät tähdet valaisivat. Taakseen\nkatsomatta hiihti synkeässä vihassaan ja surussaan asemies streltsin\nperässä ja pian häipyivät he ulapan hämyyn, josta vain suden ulvonta\nsilloin tällöin kaukaisena ja kammottavana kuului.\n\nKului päiviä, eikä ruvennutkaan kuulumaan streltsiä takaisin.\nLevottomana lähetti Antonii miehiä menneiden jälkiä seuraamaan ja kauas\nei tarvinnutkaan ulapalle mennä, ennenkuin täydelleen selvisi, miksi ei\nlähetti palannut: hänet löydettiin jäältä, osaksi sutten raatelemana,\nmutta suuri yksiteräinen tikari kahvaa myöten sydämeen lyötynä. Se oli\nollut kuoleman syy ja asemiehen leppymätön käsi oli sitä kulettanut,\nsillä ase tunnettiin hänen omakseen. Sammumaton koston jano oli\nvaatinut hänet jotakin tekemään. Ja jos hän Antoniille kostaa tahtoi,\nniin ei hän kipeämmin sitä olisi voinut tehdä.\n\nSelvästi saattoi nähdä, miten kaikki oli tapahtunut. Heti kun oli\npäästy monasterin ulottuvilta ja kuuluvilta, oli asemies takaa\nhyökännyt streltsin kimppuun ja iskenyt häntä puukollaan. Isku\noli tosin luiskahtanut pois sotilaan olkavarustuksesta, mutta\näkkiarvaamattomuudellaan kuitenkin aiheuttanut sen, että hän oli\nkaatunut selälleen. Ja silloin oli mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen\nja iskenyt pitkän ja kamalan aseensa ihan kahvaa myöten toisen\nsydämeen, niin että tämä oli varmasti siitä heti kuollut. Kiireesti oli\nhän sitten lähtenyt hiihtämään eikä hänestä ole koskaan sen jälkeen\nmitään kuultu. Hienoimman tuoksun hänen kostostaan kielsi Jumala\nhäneltä siten, ettei antanut tietää, että streltsi oli Antoniin poika.\n\nSe oli kauhea hetki, jolloin sana tapahtumasta saatettiin monasteriin.\nKuin jäykistyneenä ja jähmettyneenä kuunteli sitä Antonii, käyden\nentistäkin kalpeammaksi, mutta muuta näkyväistä surua hän ei\nosoittanut, sillä hän oli tottunut luottamaan siihen, että kaikella\non Jumalan kädessä merkityksensä ja tarkoituksensa. Hän muuttui aivan\näänettömäksi, vain entistä enemmän syventyen rukouksiinsa. Väliin\nsaattoi huomata hänen taistelevan ankaria sisällisiä taisteluja ja\nkatkonaisista huudahduksista voi otaksua sitäkin, että hänessä oli\nherännyt epäilys, oliko hän menetellyt oikein ja oliko monasteri\nsekautumalla maalliseen vallanhimoon toiminut kutsumuksensa ja oikean\ntehtävänsä mukaisesti. Oliko Luoja käyttänyt tätä ankaraa keinoa hänen\nherättämisekseen ja mahdollisesti tuon seikan valaisemiseksi, että\nKarjalan heimon etsikko-aikaa ei olisi pitänyt sittenkään mahdottomaksi\ntehdä. Kuinka hyvänsä, hänen sihteerinsä, joka alamaisesta ja\nkuuliaisesta mielestään huolimatta ei koskaan voinut unohtaa\ntshuudilaista syntyperäänsä ja joka Antoniin oppilaana oli oppinut\nymmärtämään heimonsa asioita ja tulevaisuutta toisin kuin he itse, tuli\nusein hiljaisessa mielessään asiaa tältä kannalta ajatelleeksi.\n\nSalainen suru ja tuska rupesi tämän jälkeen Antoniita jäytämään, kunnes\nhän pian kuoli, vuonna 1612. Kohta koittivat sitten monasterille\nonnettomuuden ajat, kun starovertsien riidat pääsivät sielläkin\nraivoamaan. Tammikuulla monasteri valloitettiin ja kaikki, jotka siellä\ntavattiin ase kädessä, surmattiin. Kauhea oli silloin tila pyhässä\npaikassa. Monasterin maallinen mahtavuus silloin myös suureksi osaksi\nhävitettiin, mutta sitä enemmän se loisti hengellisellä kirkkaudellaan.\n\nMutta silloin, kun streltsi surmattiin, oli suru luostarissa vilpitön.\nPyhät isämme osoittivat kunnioitusta hänen ja väärä-uskoisen\nharvinaiselle ystävyydelle sillä, että hautasivat heidät vierekkäin.\nOlivathan he molemmat saman aatteen uhreja, joten senkin vuoksi sopivat\nvierekkäin lepäämään. Ja Antoniin käskystä pystytettiin haudalle suuri\nristi, kuin monakoille ikään, joihin hän monakkojen tapaan käski\nkirjoittaa sen, että siinä lepäävät olivat syntymisestä loppuunsa\nsaakka olleet nuhteettomia ritareja ja ristinsä kantajia, jotka olivat\nsiirtyneet toiseen elämään Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten.\n\nJa tämän kaiken on tahtonut jälkimaailman tietoon säilyttää se,\njoka salaisesti on kaikkien tapahtumien todellisesta syystä päässyt\nselville, sekä haluaa, että kaikki tekojen vaikuttimet oikein\ntulkittaisiin. Suokoon Jumala meidän aina oikein tehdä ja hänen\ntahtonsa todellinen tarkoitus toteuttaa. Amen.\n\n-- -- -- -- --\n\n-- Mistä tiedät, isäseni, tämän kaiken, sillä monasterin kronikassa\nsiitä ei kerrota muuta kuin mitä on todella historiallista, se, mitä\nnyt olet Antoniin ja monasterin politiikasta yleensä kertonut?\n\nVanhus hymyili omituisesti.\n\n-- Vanhat muurit kerran juttelivat, sanoi hän. Luostari on satoja\nvuosia vanha, sen painettu kronikka vähäpätöinen. Kuka tuntee kaiken\nsen, mitä täällä on tapahtunut? Eivät teidän historioitsijanne, joille\nvanhat paperimme antaisivat paljon uusia tietoja ja valaistusta. Mutta\nne on viety pois.\n\nJa hän lisäsi hetken vaiti oltuaan:\n\n-- Jäi äsken sanomatta, että asemiehen taskusta hänen murhatyötä\ntehdessään oli pudonnut pergamenttikäärö. Tämä liuska, jonka olet\nnähnyt, on jäännös siitä. Ehkä sekin on jotakin ennen häviämistään\nkertonut.\n\nHuomasi, ettei vanhus ollut halukas sanomaan, mistä hän oli tämän\nharvinaisen tarinansa saanut. Ehkä se oli hänen omaa mielikuvitustaan?\nMutta nuo sanat tuossa pergamenttiliuskalla olivat todelliset.\n\nIlta oli taaskin, mutta nyt kolea ja sateinen. Vesi valui pitkin\nruutuja, meri oli vaahtopäänä ja monasterin muureista tiukkui kosteus.\nMunkit vaelsivat allapäin ja pyhiinvaeltajat olivat alakuloisia. Mielen\nvaltasi tyhjyys ja alakuloisuus.\n\n-- Sano, isäseni, kuinka jaksatte ja voitte täällä elämänne viettää?\nEttekö masennu ijankaikkisesti ja halaja kuolemaa?\n\nVanhus nousi ja teki ristinmerkin.\n\nTuntui sitten kuin olisi hän aikonut vastata jotakin, mutta ei\nsanonutkaan mitään, vaan lähti vaieten huoneesta. Ja yhä voimakkaampana\ntunkeusi mieleen masennus, kunnes vihdoin salamana lennähti mieleen\ninnostava huomio ja ajatus: -- Lähden kotiin! Sanon hyvästit\nluostarille, Karjalalle, Ontreille, hautaan kokemukseni sydämeeni ja\nmatkustan jälleen kotimaahani. Tähän päättyköön vaellukseni, elämäni\nvaiherikas matka luontoon ja heimoni keskuuteen.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nUUTEEN ELÄMÄÄN.\n\n\n      Ikävä minun tulevi,\n    Ikävä tuletteleksen,\n    Oman maani mansikoita,\n    Oman Suomen sorsasia.\n\nVuosia on kulunut...\n\nHän istui portailla ja katseli mietiskellen edessään avautuvalle järven\nulapalle. Päivä oli kirkas, lämmin ja tyyni. Järvi oli kuin kuvastin.\nPienet vihreät saarulaiset olivat kuin istahtaneet sen pinnalle\nunelmoimaan. Pääskyset visertelivät lakkaamatta sinitaivaalla ja auer\nväreili kaukana vaarojen laella ja taivaan rannalla. Oli mieluista ja\nrauhallista siinä istua ja katsoa maailman ihanuutta.\n\nOvi on auki tupaan, josta kuuluu lasten naurua sekä naisen laulua.\nLaulaja saapuu hänen luokseen ja istahtaa viereen, ujostelematta pannen\nkätensä hänen kaulaansa. Hän on nuori ja uhkea nainen. Iho on tervettä\nja puhdasta, kaula päivän paahtama ja sievästi kaareva. Valkoinen\nkesäpuvun kaulus sitä kauniisti rajoittaa. Hän katsoo hymyten naista\nsilmiin ja vastaa hänen hyväilyynsä, sillä onhan nainen hänen vaimonsa.\nJo tulee tuvasta kaksi paitaressua, molemmat tyttöjä, joilla on juuri\nvuosi väliä. Isompi on vaalea ja haaveksivaisen näköinen pikkuvanhassa\nviisaudessaan, nuorempi on lapsellisessa terhakkuudessaan tarmokkaampi.\nKesäpäivän helle on heitäkin raukaissut ja he istahtavat viileän\netehisen varjoon.\n\nPiha on ruohoinen ja sen keskellä kasvaa iso koivu, haltiain mieluinen\nasunto. Taampana on kaivo, jonka harmaja vintti viitaten kohoaa\nkorkeuteen. Oikealla on puutarha mehiläisineen ja vasemmalla vainioita.\nSuoraan edestä johtaa varjoisa puistokäytävä rantaan, jossa hänellä\non se \"rakas venonen\". Talon ympärillä on laajalta peltoja ja viimein\nkehyksenä tumma metsä.\n\nNiittokoneen tasainen rätinä kuuluu kedolta, jossa tehdään työtä\nkiireellä ja tarmolla. Ruohon vihreyttä vastaan kuvastuvat hauskasti\nmiesten ja naisten kirjavat puvut. Kuuluu iloista naurua ja puhetta.\nPientareen niittäjä liippaa ahkerasti viikatettaan. Haravat heiluvat\nvilkkaasti.\n\nErikoista huomiota saattaisi herättää tuo punapaitainen ukko, joka\nsiinä ahkerasti kokee muiden mukana hyöriä, vaikka onkin aivan rampa.\nHiki valuu hänen otsaltaan, jota hän ahkerasti pyyhkii punaisella\nkarttuunihihallaan, mutta siitä huolimatta hän alati hymyilee\nhyväntahtoisesti sinne muiden ilon ja reippauden joukkoon. Jo ensi\nsilmäykseltä saattaa nähdä, että hän on onnellinen ihminen.\n\nHänhän onkin Ontrei.\n\n-- -- -- -- --\n\nJa tuo portailla istuva mies on Ontrein kerrallinen matkatoveri. Nuori\nnainen on hänen vaimonsa ja pienet tyttöset hänen lapsiansa. Kaikki\nympärillä on hänen omaansa, hänen maatilaansa, vaikka hänestä väliin\ntuntuukin kuin omistaisi hän sen lisäksi vielä koko maailman.\n\nMonet vuodet olivat kuluneet siitä, kun hän erosi rammasta toveristaan\nSolovetsin kuuluisassa monasterissa siellä kaukana Valkean meren\nhelmassa. Hyvin hän muisti tämän eron hetken. Pyhiinvaeltajain joukossa\noli hän syleillyt ukkoa ja kiitellyt häntä kaikesta ystävyydestä ja\nopetuksesta. \"Hyvästi Ontrei\", oli hän sanonut, \"hyvästi, olen sinulle\nikuisesti kiitollinen.\" \"Me tapaamme varmasti vielä, tulen sinua\nhakemaan kerran.\"\n\nJa hän oli saatellut ukon \"Usko\"-nimiselle laivalle, jolla hänen oli\nmäärä matkustaa Sumaan. Siitä kulkisi hän kyydillä, toverinsa antamilla\nrahoilla, nopeasti kotiansa kohti, käyden välillä tervehtimässä\ntuota vanhaa urjadniekkaa siinä kylässä, josta heidän merkillinen\nseikkailunsa silloin oli alkanut. Ja viime hetkeen saakka oli hän\nrampaa ystäväänsä puhutellut, sillä hän oli ukkoon kovasti mieltynyt.\nOntrei oli kokenut tapansa mukaan hymyillä ystävällisesti ja\ntyytyväisesti, mutta liikutus oli särkenyt hänen hymynsä ilon ja itkun\nsekaiseksi irvistykseksi. Niin oli vihdoin \"Usko\", monakkojen rakentama\nja ohjaama laiva, kadonnut satamaa varjostavan niemen taakse ja Ontrei\npeittynyt hänen silmistään.\n\nJa saman päivän iltana oli hän itse lähtenyt monakkojen toisella\nlaivalla, \"Toivolla\", Kemiin takaisin. Kuinka hyvin sopikin Ontreille\n\"Usko\" ja hänelle \"Toivo\"! Lämpimät hyvästit oli hän jättänyt\nvanhalle isännälleen, majalan harmaaparralle vartialle, joka niin\nmielenkiintoisesti oli osannut hänelle monasterin muinaista suuruutta\nja koko Karjalan historiaa valaista. Hän muisti, kuinka siitä asti\nmoni seikka näissä asioissa oli hänelle esiintynyt kokonaan uudessa\nvalossa. Ja niin oli hän sitten omia aikojaan, unelmissaan ja\nhaaveissaan, matkustellut pitkin koleata Valkean meren rantaa: tullut\nKierettiin, Koudaan ja vihdoin Knäsöihin, jonne lahden toiselta puolen\nsinisinä kuulsivat Kuolan tunturit. Siitä oli hän vähitellen saapunut\nKoutajärven yli ja erämaiden läpi Suomen puolelle, Paanajärvelle, ja\nsiitä sitten kotiin.\n\nNyt kaikki tuntui kuin unelta. Kun hän eräänä aamuna, varkaiten yöllä\nhävittyään kotiinsa, oli ilmestynyt aamiaispöytään, olivat hänen vanha\nisänsä ja äitinsä olleet saada halvauksen tästä äkkiarvaamattomasta\ntapahtumasta.\n\n-- Missä ihmeessä sinä olet ollut?\n\nÄiti se ensiksi oli selvinnyt näin kysymään.\n\n-- Niin missäkö?\n\nHänen täytyi oikein kerrata tuo kysymys, sillä hänestä oli retkensä\ntuntunut silloin niin äkkioudolta ja merkilliseltä, ettei siitä\nlyhyesti voinut mitään ilmoittaa. Mutta sitten oli hän pääpiirteissään\nkertonut kulkunsa, mutta vaiennut aivankuin jostain sisäisestä käskystä\nkaiken sen, mikä olisi saattanut tuntua erikoisen merkilliseltä. Häntä\noli pelottanut se, ettei häntä kentiesi uskottaisi. Ja hänen olonsa\noli samalla tuntunut niin mieluisalta ja viihdykkäältä, kaikki niin\nmielenkiintoiselta ja uudelta, että elämänhalu oli vallannut hänet kuin\nhyökyaaltona. Hän oikein halasi päästä siihen mukaan, täysin siemauksin\nja tarmolla siinä osaansa suorittamaan.\n\nMatkaltaan palattuaan oli hän tuntenut vastenmielisyyttä entisiä\naikeitaan kohtaan. Hänellä ei tehnyt mieli opettajaksi paremmin kuin\nmuuksikaan virkamieheksi; liikemieheksi ei hän halunnut ollenkaan, sillä\nala oli tuntunut hänestä oudolta; sanomalehtimiehenä hän olisi voinut\ntoimia vain siinä tapauksessa, että hänellä itse mielestään olisi ollut\njotakin sanottavaa ja opetettavaa.\n\nHän antautui maanviljelijäksi.\n\nSe olikin aina ollut hänen salainen ihanteensa. Viljellä maata, imeä\nravinto suoraan maa-emon mahtavilta parmailta, elää kuin muukin\nelollinen suorastaan luonnon turvissa, -- se oli hänestä oikeata ja\nväärentämätöntä ihmisen elämän-uraa. Ja samalla sivistää sieluaan,\nrikastuttaa henkistä elämäänsä niillä tiedon ja taidon tuotteilla,\njoita jumaluudesta inhimillisin kyvyin irti saadaan isketyksi, -- sen\njos minkä piti antaa elämälle sisällystä. Ja kuulua siihen säätyyn,\njonka turvissa maamme on noussut ja seisoo, joka on meille Jumalan\nantama ammoisista ajoista, ei irrallinen vaahto pinnalla, -- se on\nsuoranaisinta historiallisesti oman kansan vaiheisiin ja taisteluun\nyhtymistä. Voimakas, valistunut, itsenäinen ja ihanteellisesti\najatteleva maanviljelijäsääty, -- se oli hänen mielestään Suomen\ntulevaisuus, niinkuin se oli ollut sen menneisyyskin. Tämä oli tullut\nhänen vakaumuksekseen ja sen mukaan hän toimi tinkimättömästi.\n\n-- -- -- -- --\n\nHän nautti näistä muistoistaan, jotka vilauksena siinä hänen aivoissaan\nkulkivat, ja hän tunsi, että hän oli ollut oikeassa. Teennäisen\nelämän sijaan oli hän valloittanut, tai lahjana saanut, terveen,\nonnea ja voimaa uhkuvan uran, kaukana joutavasta ja vähäpätöisistä\npyrkimyksistä. Ratkaisun taistelu oli nyt hänen mielestään ohi ja\nhän oli päässyt urallaan vakaantumaan. Oliko hän nyt löytänyt tien\ntodelliseen onneen? Mitä oli elämällä hänelle varattuna, sillä olihan\nura vasta alussa? Tuota oli hän aina itsekseen aprikoinut, sillä hän\ntunsi sydämensä sopukassa aavistuksen kaiken inhimillisen hauraudesta.\nMutta samalla tunsi hän voimaa ja taistelun halua, intoa otteluun,\njossa ratkaistaisiin ja voittajalle palkinto annettaisiin. Tässä\ntyynessä miehessä, joka ei näistä mielipiteistään ja aatteistaan\njuuri jutellut, ei niitä kellekään tyrkyttänyt eikä pakkautunut\nmaailmanparantajaksi, piili nyt tavaton määrä tarmoa, sitkeyttä\nja itsenäisyyttä, joilla eduillaan hän tavallisesti sai tahtonsa\ntoteutetuksi. Kaikki, sekä hänen ystävänsä että kylmät naapurinsa,\nmyöntävätkin, että hän on luonne ja persoonallisuus. Luonnon ja terveen\nelämän avulla oli hän päässyt kohoamaan varmalle ponnahduslaudalle,\njosta hän pelottomasti katseli edessänsä olevaa taivalta. Uudet\ntaistelut, velvollisuudet ja tehtävät odottivat häntä siellä. Ja\nsiihen kohoutumiseen oli hänet auttanut palaaminen luonnon ja kansan\nkeskuuteen, alkuperäisten ja yksinkertaisten inhimillisten hyveitten\npariin, oikeaan käsitykseen velvollisuudesta ja työstä sekä ihmisen\nelämän tarkoituksesta; ja vielä oli häneen mahtavasti vaikuttanut\nse uskonnollinen ja historiallinen tietoisuus kansastaan ja sen\ntodellisesta perusluonnosta, johon hän mitä omituisimmalla tavalla oli\nherännyt...\n\nHän oli keskustellut näistä asioista paljon vaimonsa kanssa ja kertonut\nhänelle tarkoin retken kaikki salaisuudet, näyttäen katkonaisen\npäiväkirjansakin. Hänen katkerat lemmenvalittelunsa, joilla eräät\nkohdat olivat kaunistetut, tuntuivat nyt lapsellisilta, eivätkä\nherättäneet hänen vaimossaan muuta kuin iloisuutta. Niinpä hän kerran\neräänä kesänä, jolloin hänelle saapui kaukaa etelästä ylhäisiä\nvieraita, saattoi ottaa ruhtinattaren mitä sydämellisimmin vastaan. He\nolivat nyt vapaita ja onnellisia, ja ruhtinatarta kaunisti hänen tällä\nvälin saamansa äidillisyyden piirre sanomattomasti. Tämän yhdessä olon\nja jälleen näkemisen hauskuutta lisäsi vielä suuresti se, että Ontrei,\njoka kesäisin saapui toveriaan tervehtimään, sattui juuri silloin\ntulemaan.\n\nMutta he eivät olleet ainoat vieraat, jotka liittyivät hänen matkansa\nmuistoihin. Viikkokausia oleskeli hänen luonaan eräänä kesänä tuo\nkalpea opettaja sieltä jostain Keski-Karjalan kylästä, hän, joka\nniin innostuneesti oli osoittanut maansa menneisyyttä harrastavansa.\nJa mikään salaisuus ei ole, että tuo hänen elämäntehtävänsä, tuo\nsuuri karjalaisten todellinen historiallinen kansalliseepos lähestyy\nvalmistumisensa hetkeä. Hän on sitä yhä muovaillut ja uudistellut,\npuhdistanut kielen todella karjalaiseksi ja saattanut sen kaikin\npuolin julkaisukelpoiseen asuun. Mahdollista kuitenkin on, että\nsen ilmestyminen siirtyy toistaiseksi, suopeampaan aikaan, jolloin\nkarjalaisten heimoharrastukset taas pääsevät virkoamaan; silloin\nsiitä epäilemättä tulee se korven vaskikäärme, johon katsominen\nherättää myrkyllisistä lumoista. Nykyisin on opettaja saanut täyden\ntyydytyksen jo siitä tietoisuudesta, että hänellä todella on runoilijan\nja taiteilijan lahja, että hänen unelmansa eivät sittenkään ole\nhaaveita, vaan mahdollisia kaikinpuolin. Eräs seikka tosin tekee\nSuomessa tällaiset asiat hiukan epävarmoiksi, se nimittäin, ettei\nnäille suurille runoteoksille yleisön kehittymättömyyden vuoksi tahdo\nmitenkään saada kustantajaa. Mutta tässä tapauksessa saanee olla\nvakuutettu teoksen niin eittämättömästä arvosta, että kustantajat\ntullevat suorastaan siitä kilpailemaan, ellei jo siihen aikaan ole\nolemassa erikoista vienankarjalaista kustannusliikettä, jolla on\npäätehtävänä näitä karjalaiskansallisia yrityksiä edes auttaa. Kuinka\nhyvänsä, pää-asia tällä hetkellä on se, että opettaja-ystävämme\nsisäinen ristiriita on loppunut ja hän saanut rauhan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin jätettäköön sankarimme jatkamaan miehuuden taisteluansa,\nsaavuttamaan niitä kokemuksia, joita on tarjona hänen laisekseen\nkehittyneelle miehelle. Hänen elämänsä muodostui työstä ja huolesta\nrikkaaksi, runsaaksi voitoista ja pettymyksistä; hän otti huomattavasti\nosaa silloisen Suomen tärkeään julkiseen elämään, saattaen muodostaa\nomaan kokemukseen perustuvan käsityksen siitä ja siinä toimivista\nhenkilöistä. Olivatpa ne kokemukset mitä hyvänsä, yksi oli niille\nkaikille aina yhteistä, -- se nimittäin, että jokainen niistä muistutti\nhänelle Ontrein Solovetsin-retkellä opettamaa totuutta: syntymästä\nhautaan tulisi ihmisen olla\n\n    PYHIINVAELTAJA.\n\n\n\n"]