[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAVFIUPSYK_eWIbwppSkDnuGlTCircZbjEt-YQSF3yCU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1959,"Ontrein tarinoita","Iisalo, Osmo (oik. Railo, Eino)",1884,1948,"1959-iisalo-osmo-ontrein-tarinoita","1959__Iisalo_Osmo__Ontrein_tarinoita",null,"novelli",[14],"kansanperinne",[],"fi",1920,37818,243869,false,57657,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Ontrein tarinoita\" by Eino Railo is a collection of stories written in the early 20th century. The work explores the journey of Ontrei, a character who embodies a mix of humility, piety, and resilience, as he traverses through the rich landscapes and folklore of Karelia. The themes seem to revolve around spirituality, hardships, and the essence of kinship, with Ontrei likely serving as the central figure guiding readers through these narratives.  At the start of \"Ontrein tarinoita,\" we are introduced to Ontrei, a physically impaired but determined traveler, and his younger companion as they navigate a stormy wilderness on their way to a village. Ontrei is portrayed with warmth, exuding kindness and wisdom, as he shares thoughts on faith and perseverance. Their journey is filled with a sense of spirituality, as expressed through Ontrei's reflections on sacred traditions, while the younger man grapples with feelings of uncertainty in the ominous and foreboding environment. The opening sets a tone of philosophical inquiry, exploring existential themes and human emotions against the backdrop of Karelian landscapes, promising a profound examination of the human spirit. (This is an automatically generated summary.)",[],230,"Novellikokoelma sisältää Karjalan erämaihin sijoittuvia tarinoita ja kansanperinteeseen pohjautuvia kertomuksia. Teoksen keskiössä on Ontrei-niminen hahmo, jonka elämänviisaudet ja kokemukset sitovat eri kertomukset yhteen historiallisessa ja myyttisessä hengessä.","Osmo Iisalon 'Ontrein tarinoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1959.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","ONTREIN TARINOITA\n\nKirj.\n\nOsmo Iisalo [Eino Railo]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nOntrei ja hänen hurskaat opetuksensa.\nOntrein tarina.\nUnelma Seesjärven rantanuotiolla.\nOnto ja Tuonen lintu.\nRunolaulaja.\nSolovetsi ja Karjala.\nMurhisaari.\n\n\n\n\nONTREI JA HÄNEN HURSKAAT OPETUKSENSA.\n\n\n      Lennin maille vierahille,\n    Tulin tuntemattomille,\n      Sinisen salon sisähän.\n\nHän oli matkalla Karjalan pyhillä mailla omin silmin nähdäkseen sitä,\njoka oli lapsuudesta saakka hänen mielikuvitustansa kiehtonut. Salon\nkapeata polkua hän astuu ja kun hän silmää taakseen, siellä perässä\npyrkivää toveriaan, kuvastuu kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin\npian vaihtuu hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvittaa toverinsa\nnäkeminen.\n\nOntrei -- hänen satunnainen matkatoverinsa pienestä salokylästä --\noli hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka oli\nmuodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai toisen\nedelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko ruumis\noli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta tasaiseksi\nleikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat siniset, ja loisti\nniistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen mieli. Ja kuitenkin\nsaattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman, toiminnan ja tarmon\nilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen. Vaivaloisesti\nkävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa, mutta matkan\nkuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani terveenkin kovalle\nkoetukselle.\n\nHe vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky\nsekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli\nkuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa,\njoita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven\nlomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus\nja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi\nmielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.\n\n-- Ylen -- alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville\n-- ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä\nnuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin,\nmutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi\nhiljentyä, ennenkuin ollaan perillä...\n\nHän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.\n\n-- Sinä olet, Ontrei, -- vastasi tämä -- hidas, mutta sitkeä. Pitäisi\njoutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?\n\n-- Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan\nperille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, --\nkun ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mieleistämme\nsilloin liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu...\n\nOntrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:\n\n-- Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan\najallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun\nhän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan\npohjoista kohti...\n\nTällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska,\njoka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka\ntoisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita.\nNuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti\nOntrein.\n\nMikä se?\n\nEdestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa.\nRusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näki\nnäkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepuja\nliehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoista\nlennähtivät mieleen.\n\n-- Mikä se on tuo risti tuossa?\n\n-- Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunausta\nretkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivu\nmennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä ei\nhaltian ja pahan valta häneen pysty.\n\nJa hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta.\n\n-- Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti hän\ntoveriaankin, taas päästen jatkamaan:\n\n-- Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalan\nkäskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehelle\nmieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihen\nelämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumala\nhänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle,\nesimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensä\njoukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki Karjalan\nVienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsä\nsairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olen\nminä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaa\nSosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinua\ntässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaa\nkunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesi\nniin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niin\nsaat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoiti\nhänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleen\nlähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsin\nsaarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talven\nja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili, niin\nilmestyi mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä ruumiillisella ja\nhengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima samaksi, jonka oli\nmetsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu... Vapahtaja näet...\n\nSelittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssä\nhänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessa\nhurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan oli\nhän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloin\nvaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossa\njalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntui\nsyntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle,\njossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousi\njalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niin\nvaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieli\naskarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuuden\nmuistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleita\nmielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa,\njossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan.\nJa tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alati\nvaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin,\nitsekään tietämättä, minne...\n\nHän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukasta\npolkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyi\nsuorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti.\nToista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin,\nponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän teki\nhän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistä\npäämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli saadakseen edes jotakin\ntoivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaasti\nukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hän\naiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hän\nvaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoitteli\nhän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä,\njoka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässä\nuskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilon\nja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivan\nkadehdittavana henkilönä...\n\nNuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista,\njotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka oli\ntenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontrein\nhartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaat\narvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaan\npääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästä\nmitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnen\nlähteeseen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja\nraivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan\nilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin\nkuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin\nasuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie\nlaajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle\nmenevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä\nsiihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin\naikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja\npyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut,\nsillä monet hurskaat miehet olivat silloin luostariin kulussa Venäjän\nkaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella\nyksinkertaiselle kansalle jakavan.\n\nLaantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat\nhajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui\neteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea\ntähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta\nalapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet.\nUnen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan\nvieraat, ahtaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla\närhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan\ntalon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa\nperässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumaisi\nnöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti\n\"Solokoihin\" mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa\nlaittamaan.\n\nSyötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla\nvuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka\nluki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen\nulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti\npuoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa,\njoista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne oli tehty\nja kirjoitettu Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi, ja\nse riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet,\npuhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin\ntällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotiin\njääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta...\n\nKuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä\nenemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet\nolivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin\nraukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin\nolisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu...\n\nHän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.\n\nHän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta\nihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat,\nmutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen\nliinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi,\njohon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin\nsuoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen\nsinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa,\nja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat\npyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä\nihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin\nkiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä\nkuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin,\nhuutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla\nkosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä\nsauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes\nrupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän\ntyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen\nrauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen\nverrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin\nBuddhan \"nirvana\", aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen\najatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen,\npitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.\n\nUneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin\nliikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden\niloja esitellessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä\nelämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä salaperäinen kiusaus\nsydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule! Ja käsi seisahtuu,\nkaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä, lähtee vaeltamaan\nja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen leikkikaluna.\nMitä hakea, mitä etsiä? Virvatultako, joka levottomana kuolleitten\nritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset hengettäret\nilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää, ei selittää,\nhakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys huulilla. Ihanana\nviittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä linna ja avosylin\nodottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista kiehtovin. Mutta lähelle\ntullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä arki irvistää puun oksalta\nvastaan...\n\n-- Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?\n\nHe kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin.\nPehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astunta\ntuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaen\nsaada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla.\nKangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivat\naivan hehkuvan kuumuudesta.\n\nKysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeä\notsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä,\nmutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään:\n\n-- Että mielitietyn taioissako?\n\n-- Niin.\n\n-- Olen.\n\nNyt oli ensimmäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanut\nkansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muuta\nsellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruutta\nvastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta.\n\nHeidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hän\noli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollut\nsiellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi,\nsillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin silloin\ntällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunnes\nhe pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentään\njättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansa\njännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseen\nsopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntä\njuuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naista\ntarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoiset\nhuudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloin\nvilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontrei\ntoverinsa käsivarteen.\n\n-- Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämme\nheidät.\n\nHän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään.\n\n-- Miksi niin? kysyi hän huolettomasti.\n\n-- Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja\nunohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi\nmuutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.\n\nOmituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet\npuolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt\ntiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein\nitsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet\nvallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan,\nse oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin\nhieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi\nmahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi\nalistuen:\n\n-- Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle.\n\nSivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta.\nSilmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon\nkauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi\nyli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat\nja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä,\nsuu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi\noli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain\ntavallisen työläisnaisen käsi...\n\n-- Kuule Ontrei... yritti hän leikillä...\n\n-- Menemme, menemme, hoputti tämä.\n\nVaieten olivat naiset väistyneet tien toiselle puolelle ja vaieten\nmenivät toiset sivu. Vasta hetken päästä loihe Ontrei puhumaan. Hän\nlausuilihe sanojaan kuin säälillä ja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että\nmahdollisesti pienenpieni katkeruuden pisara oli saattanut toisen\nsydämeen jäädä.\n\n-- Suunnattomat olivat kiusaukset -- puhui hän taas hurskaasti --\npyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti\nnäet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden\ntarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle\nniin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti\nvahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty,\nlangennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana\ntässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena.\nYön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla\nvuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy\nnainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta\ntästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri\nvalta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet\npaleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto,\nettä hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat\nkarjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla\ntulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja\nkoettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti\nvastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen\nhänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se\nparas, se se-e-e...\n\nMutta kertoipa sitten kerran Ontrei omankin tarinansa...\n\n\n\n\nONTREIN TARINA.\n\n\n    Vieri aikoa vähäisen,\n    päivä paistoi, pälvet nousi,\n    hanget suuretkin sulivat;\n    ei sula sydänten routa\n    pimeässä veljespirtin.\n\nOntrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista\nmuista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne\nmutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme\npeninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa,\nniin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon\nsijaa jäänyt. Tuolla mäenharjulla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo\nkarjalaisten kylien surumielinen puistikko, \"kuusikko\", jossa tummassa\nvarjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä\npaikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään.\nMihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä\nsai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa\nkaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, ja lehdet ja\nneulaset kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut\ntihensivät oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin,\nsammal paisui upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa\nsanottiin, noitten rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien\ntuulosien tuutimina, kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien\naamuisien toivossa...\n\nKylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä\nmoniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat\nruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot\nolivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin\njärvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea\nveden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi\nkesäinen tuulen puuska tai pilven varjo järven pinnalla, kuin aaltona\neteenpäin ajautuen.\n\nOntrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt\ntulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman\nveljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan\nsijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen\nja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja\ntämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla\nkunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä\nhänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä\nkiitollisuuden velassa.\n\nOli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi.\nIsä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha\nVäinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli\neräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa\nkuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille\ntoivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet\nkuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat\nruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.\n\nEletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee\nvanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla\nemännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan\ntoivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta\nei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut\ntotta tehdä.\n\nOntrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään.\nHän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen\nhaastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen\nkuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:\n\n-- Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!\n\n-- Ylen...\n\nNiin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta\nei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä.\nMutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään\nkosiorahaa naapurin pöydälle.\n\nNuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta\nkaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia\nkosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei\nottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut,\nniin oli häntä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli\nkuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa,\nei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota\nrakasti!\n\nEihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikä\nOutikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä?\n\nVarmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut\ntyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja\nollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän\nollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli\nhän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen,\nja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti\nja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään.\n\nMutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti\nhäntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon!\n\nSe oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle.\nHän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään\nmättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen uuttui. Siitä kun\nsitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret\nnauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin\ntuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että\nälä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta\ntoinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut,\nniin en olisi mennyt... nyt jo kävin kosioilla eikä tyttökään vastaan\npannut...\n\n-- Mitähän Outi mahtanee sanoa?\n\nHän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy.\nEipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän\ntoki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.\n\nOvi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle,\nkatsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja\npoistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.\n\nTaas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen\nsintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä\nhyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti\nhän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heilauttaa ja viittaa\nluokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee\nkotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja\nkatkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään\nja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä\näänellä:\n\n-- Asia on selvä, vai?\n\nOntrei, joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen\nkummastuen ja pysähtyy.\n\n-- On, sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?\n\n-- Mitä sanoi Outi?\n\nÄänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei\npysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken\nvaitiolon jälkeen vastasi hän:\n\n-- Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, -- tietenkin myöntyi\ntulemaan...\n\nJa silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena\npenkille.\n\n-- Miksi et sanonut ennen?\n\nSyksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin.\nSanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille\nselvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän\nveljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka\noutoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat\nnäkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta\nvaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään\nkiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä\nkallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli\nhänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla\nja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään\nkuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle.\nKaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää\ntahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili\nmielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki\nsaneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi\nnyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa\nvoimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on\npeto väkevä kuin karhu, -- tämän kylän väkevin? Ontrei istui pää käsien\nvarassa kauan, mutta nousi sitten.\n\n-- Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten\ntyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin.\n\nHän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä\nikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen\nmielialaan olikaan se päättynyt!\n\nOntrei väitteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään\nratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä\nsynkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja\nasiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan.\nTästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja\nnuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja\nviha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa\nja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä?\n\nPian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki\nerehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin\nuhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella.\nOntrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa\nkeskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin\ntytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö\noli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän\nei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi\nhäitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä.\n\nTalvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotiin,\nmieli synkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli\nruvennut hänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain\nonnensa ryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä\niltana elävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä\nluovuttaisi, ei vaikka siinä autuus menköön.\n\nHän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui\nnarahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut\nmitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata.\n\nHiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein\nhaahmo penkiltä tilaltaan Jumalankuvan alta. Tasainen huounta osoitti,\nettä hän nukkui.\n\nKamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla\nihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi\nsalpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan.\n\nHän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset\nnytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys\npurkautui väliin ulos huokauksena.\n\nJyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen.\n\nSilloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä.\n\nHän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi\nvain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti.\n\nJa veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään\noli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen\nposkilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte\nkatosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa\nedessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen\nyhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä,\npistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien\nsalaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut\nsilmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne\nsilti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen\nsydämeen syvälle ja vastustamattomasti.\n\nJyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen\nraskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti\nhuoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut\nmitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin\nrauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka\ntärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki\nilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin\nrinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne\nkokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut.\nUudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä.\n\nHe eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet,\nei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli\njäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän\nsovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet\ntoisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä\nteki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin\nhäät vietettäisiin vappuna -- sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten Outin\nisän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten\nmennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman\nja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä\nsilloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä\nhereät itkunsa.\n\nVeljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana.\nLatu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä\nkorkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään.\nOntrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan.\nVaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli\njo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana\nulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä\nkimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin\nkevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin\niljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa.\n\nOntrei ei katsonut veljeensä, mutta tiesi tarkalleen minkä näköinen\ntämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha,\nkaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä.\nHiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt,\noli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa\nhänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jäljessään pyssyineen\nhiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei\nollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden\nantautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa\nsitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaitten veljesten\nsuhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli\nkentiesi siltikin todistanut toista...\n\nMiksi hän ei sittenkin luopunut Outista ja talosta sekä antanut niitä\nmolempia Jyrkille? Siksi, että hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia\nniin yli-inhimilliseen uhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä\nrinnalla syrjään sysätyksi, hänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla\nrakkaudella kuin kentiesi tuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen.\nMiksi oli juuri silloin, kun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä\nrikkaimpana, hänelle pantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi\nei häntä rakastanut. Rakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein\ntuntemaan, rakastaisi, kun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja\ntulisella lemmellään opettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän\nei saattanut luopua tästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän\nhän voinut luopua elämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin,\ntäytyisi hänen antaa hänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon\nvaadittu, hän ei jaksanut sellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli\nnuori ja ylpeä ihminen hänkin...\n\nTätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut\npäästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä\nahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että\nveli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä\nkaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta\nkertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan\nleikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja\nhyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan\nkatkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys.\n\nHän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä\nselästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä\njuolahti hänen mieleensä kumma ajatus:\n\n-- Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos\nminä voitan, niin pidän ne itse.\n\nKuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen.\nOli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi\nja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka\nkummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.\n\n-- Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.\n\nMutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään:\n\n-- Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä\nasia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä\ntyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille,\nettä lakkaa riita. Aika haavat parantaa.\n\nKiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja\näkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan.\n\nKalliimpaa palkintoa ei liene monelle kilpasille käyvälle ollut tarjona\nkuin tässä äänettömässä ja sitkeässä ottelussa, jota vain erämaan\nsäikähtyneenä pakeneva otus oli todistamassa. Siinä oli saavutettavissa\nse, mitä ihanaa ihminen voi kuvitella rakkautensa esineen omaksi\nsaamisesta, ja siinä oli myös tämä kaikki kadotettavissa. Siinä oli\nkysymyksessä veljenrakkaus ja pako kotikylästä kauas outoon maailmaan,\noli ratkaistavana, astuitko ijäiseen yöhön tai onnen päiväpaisteeseen.\nJa ottelu ei ollutkaan leikkiä, vaan pantiin siinä liikkeelle kaikki\nvoimat, mitä suinkin kahdesta nuoresta ja sitkeästä ruumiista saatiin\npuristetuksi. Kauan kesti taistelua, kunnes viimein Ontrei kalpeana\nkysyi:\n\n-- Tunnustatko paremmaksi?\n\n-- Tunnustan.\n\n-- Heitätkö tytön rauhassa minulle?\n\n-- Heitän.\n\n-- Lähdetkö kylästämme?\n\n-- Lähden.\n\nOntrei nousi huohottaen, mutta Jyrki jäi itkuun purskahtaen, kalpeana\nja väsyneenä paikalleen makaamaan. Häntä ei oltu koskaan vielä niin\nperinpohjin masennettu, ei niin rautaisessa ja tukahduttavassa\nsyleilyssä rusennettu kuin nyt; hän ei ollut koskaan aavistanut, että\nOntreissa piilivät niin suuret ja niin valtavan sisun hallitsemat\nvoimat. Ontrei oli etevämpi häntä kaikin puolin, sekä ruumiillisesti\nettä henkisesti, ja ansaitsi tytön jos kukaan. Mutta silti ja juuri\nsen tähden oli hänen surunsa ja tuskansa yhä suurempi ja polttavampi,\nvaikka hän kohtaloonsa alistuen tunsikin, ettei hän enää koskaan voisi\nsurunsa lisäksi yltyä siihen sammumattomaan vihaan, jolla hän oli viime\najat sieluansa virkistänyt. Sen oli Ontrei taittanut samalla kuin äsken\nhänen selkänsä tuossa käsivarsiensa välissä, johon Jyrki oli luullut\nkuolevansa, kunnes antoi selkänsä ja mielensä murtua. Hän oli väsynyt\nja onneton, ihminen, jolta on hänen onnensa riistetty ja joka ei löydä\nmitään muuta mahdollisuutta elämänsä jatkamiseksi kuin täydellisen\nkohtaloonsa tyytymisen. Raukeana ja sanatonna makasi hän paikoillaan,\nviileän tuulen hyväillen silitellessä hänen hiostunutta ruumistaan.\n\nOntrei puki mekkonsa ylleen ja nousi tyynenä suksilleen. Hän tunsi\nkyllä tyydytystä niinkuin ainakin voiton jälkeen, mutta samalla täytyi\nhänen sittenkin ikäänkuin salaisimpana pohjatunteenaan itselleen sanoa,\nettei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen. Olipa niinkuin olisi kaukaa\nhänen sielustaan epäselvänä, ja kuitenkin selvänä, tunnustettuna, mutta\ntaasenkin kiellettynä, soinut sana, että parempi olisi ollut, jos Jyrki\nolisi voittanut.\n\nSe tunnelma hillitsi häntä. Siis mitään ratkaisua ei tulisikaan\nsiitä, että hän naisi tytön ja Jyrki poistuisi kauas pois? Olisiko\nainoa ratkaisu vain siinä, että Jyrki saisi tytön? Mutta eikö hänen\nrakkaudelleen silloin tehty samaa vääryyttä kuin nyt Jyrkin? Miten on\nmeneteltävä? Kuinka oli saatava onni kaikkien osaksi? Oi Jumala, tätä\ntuskaa!\n\nOli aivan kuin olisivat hänen sielunsa silmät auenneet näkemään\ninhimillisen kohtalon raskautta yleensä, kun hän katsoi tuohon maahan\nmasentuneeseen veljeensä. Hän alkoi ymmärtää, ettei ruumiillisilla\nvoitoilla ole mitään merkitystä tällaisten asiain ratkaisussa, vaan\nettä jos ne ovat ratkaistavissa, se tapahtuu sydämessä. Ja tuntui\nsielusta sitä ajatellessa kuuluvan lohdutuksen ääntä, joka kehoitti\nuskomaan sellaisen lopputuloksen mahdollisuuteen.\n\nJyrki ei ollut huomannut Ontreista muuta kuin että hän kauan seisoi\nsiinä vaiti, suksisauvoihinsa nojaten. Sitten potalsi hän sivakkansa\nliikkeelle lähtien laskemaan vinoon alas vaaran kuvetta, jarrutellen\nsauvoillaan. Silloin Jyrkikin nousi, valmistautuen lähtemään jälkeen.\n\nVaaran juurella oli tiheäkuusinen korpi, jossa vielä oli lumi vahvoina\nnietoksina. Siellä täällä pisti esiin sammaleinen ja imarteita kasvava\nkalliolohkare. Saavuttuaan vaaran alle, kääntyi Ontrei katsomaan,\neikö Jyrkiä jo ruvennut kuulumaan. Kun ei kuulunut, jäi hän siihen\nhetkeksi odottamaan ajatuksissaan pistellen keihäskärkisellä sauvallaan\nlumikinokseen ja vaistomaisesti ikäänkuin kammoksuen korven synkkää\ntiheyttä ja korkeata juhlallisuutta. Nuo äskeiset raskaat ajatukset yhä\nlisäsivät sitä ikävän ja uhkaavan onnettomuuden tunnetta, joka hänen\nmieltään painoi.\n\nEi koskaan tiedä ihminen kohtaloansa, ei mitä edessä on!\n\nÄkkiä tuntui siltä kuin olisi maa hänen jalkainsa alla ruvennut\nliikkumaan. Kerkeämättä ajatella mitään tunsi hän kohoavansa ilmaan\nja sitten kaatuvansa taaksepäin. Jalkoihin kiinnitetyt sukset estivät\nhäntä äkkiä pääsemästä ylös, ja ennenkuin hän oli kerennyt niistä\nselviytyä, oli jo musta, hallava karhu kuin heinäruko hänen päällään.\nHätä purkautui kipeänä parkaisuna ilmoille, yhtyen karhun kumeaan ja\nkiukkuiseen mörinään.\n\nSittemmin hän muisti senkin, että karhu oli ensin, korjultaan\nkohottuaan, ikäänkuin unisena noussut kahdelle jalalle ja katsonut\nympärilleen, muljauttaen ruskahtavia silmämuniaan. Sitten se oli\nmörähtänyt kumeasti ja nähnyt hänet; hän muisti katsoneensa karhua\nsuoraan silmiin ja tunteneensa, että se oli ilkeällä mielellä. Se oli\nkääntynyt häneen päin, puraissut häntä ensin jalkaan ja sitten aivan\nheittäytynyt hänen päälleen.\n\nHän ei ollut koskaan osannut arvata, että ruumiillinen runteleminen\ntuottaisi niin kauheita tuskia. Nyt, kun karhu upotti pitkät ja\nkeltaiset kulmahampaansa saappaan läpi hänen jalkapöytäänsä, tiesi hän\nsen. Hän aivan kuuli luitten rusahduksen ja tunsi suunnatonta, pistävää\ntuskaa, joka oli kuin olisi kuolema hänen jalkaansa tarttunut.\n\nHän koetteli tapailla puukkoa käteensä, mutta ei ehtinyt saada, sillä\nhänen selälleen kaatuessaan oli tuppi jäänyt hänen allensa. Ja siinä\ntuokiossa oli kontio jo hänen päällään. Hän ummisti silmänsä ettei\nhänen tarvitsisi nähdä pedon ruskealihaista kitaa ja ilettävän ohutta\nkieltä sekä keltaisia, mutta kärestä teräviä kulmahampaita. Hän tunsi\nvain, että jotenkin oli hänen suojeltava itseään, ja muistaen vanhan\nneuvon pisti hän kätensä pedon kitaan niin syvälle kuin voi. Hän muisti\njälkeenpäin, kuinka häntä oli tuo niljakka kita ilettänyt, mutta kuinka\npeto oli samalla ruvennut vetämään päätään taaksepäin ja tapailemaan\nhänen kättään hampaittensa väliin, ilman puutteessa yhä enemmän\nraivostuen. Painaen häntä maahan käpälillään saikin se äkkiä päätään\ntaaksepäin nykäisemällä kädestä hyvän otteen, puraisten niin että luut\nnauskivat ja veri vuoti virtana hampaitten lomitse. Sitten tuntui äkkiä\nolkapäässäkin ankaraa tuskaa, hän parkaisi taas vihlovasti ja heitti\npäätään sivulle päin.\n\nEnnen pyörtymistään muisti hän nähneensä, vaikka ei sitä silloin\ntajunnut, Jyrkin tulevan aivan lähellä pyssy kädessä. Veljesten katse\noli sattunut yhteen. Ontrei ei ollut huutanut, oli vain taaskin\ntuijottanut veljeensä niin kuin silloin yöllä, mutta nyt älyttömästi,\nsilmissä hurja ja houraava ilme...\n\nKun Jyrki vielä vaaran laella viipyessään oli kuullut alhaalta korvesta\nOntrein parkaisun ja karhun mörähdyksen, oli hän käynyt vuoroin\nkylmäksi, vuoroin kuumaksi. Sitten oli hän kaksin käsin tarttunut\npäähänsä ja aivankuin ahdistuksen vallassa huutanut: pois, pois...!\nKiireesti oli hän temmannut pyssynsä ja syöksynyt suksilleen Ontrein\nladulle.\n\nSalamana vilahtelivat aatokset hänen aivoissaan ja saatana pani kaikki\nvoimansa liikkeelle näinä muutamina sekunteina, jotka olivat koko\naikana kysymyksessä. Tuossa on Ontrei karhun alla edessäsi, älä mene\navuksi. Karhu lopettaa hänet varmasti, ja silloin on sekä tyttö että\ntalo sinun. Sinä olet viaton. Et ehdi apuun. Katso, karhu jo puree\nhänen kättään ja raapii olkapäätä. Hetkinen vielä ja silloin on kaikki\nohi, odota, malta, älä mene...\n\nJyrki ei kuitenkaan viivytellyt, vaan kiiruhti veljensä avuksi,\nvaikkakin vavisten koko ruumiiltaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuo\nhänen äsken kärsimänsä nöyryytys ja ikuinen onnen menetys häntä\nikäänkuin kohottanut ja tehnyt hänet kykenevämmäksi kuin ennen hyviin\ntöihin. Kumma kyllä ei hän nyt ajatellut veljeänsä katkeruudella, vaan\nrakkaudella, ollenkaan lainaamatta korvaansa kiusaajalle, jonka äänen\nhän sydämensä salaisesta sopukasta selvästi kuuli. Hänen järkensä --\nniin muisti hän jälkeenpäin -- askarteli enimmäkseen siinä, osaisiko\nhän kiihtyneessä mielentilassaan ja hengästyneenä ampua niin tarkoin\nkuin tässä piti...\n\nMutta kun hän näki Ontrein katseen ja luki niiden sammuvasta ilmeestä\nkuolemaa, epäluottamusta ja epäilystä häneen, veljeensä, sai hän\näkkiä aivan ihmeellisen hermorauhan. Hän tunsi aavistaen, että nyt\njos koskaan oli vasta hänen elämänsä käännekohta, nyt oli hänellekin\nannettu tilaisuus osoittaa, että hän todella ansaitsi Outin ja hänen\nrakkautensa... Hän lähestyi koettaen valita parempaa puolta, josta\nvoisi ensi kerralla saada sattumaan hengenviepään paikkaan, mieluiten\ntuohon etujalan taakse.\n\nKaikki tämä oli tapahtunut sangen lyhyessä ajassa. Säikähtyneenä ja\nuteliaana Jyrkin huudoista kohotti karhu päätänsä katsellen kiiluvin\nsilmin tulijaa. Kylmäverisesti tämä lähestyi lähestymistään, kunnes\nkarhu vihastuneena ärjäisten kohosi istumaan, hurmeen valuessa kuolana\nsen ikenistä. Silloin lensi myös pyssy -- pieni talonpoikainen \"suusta\nruokittava\" -- Jyrkin poskelle. Muutaman sekunnin näkyi sen suu hiukan\ntäräjävän ja ampuja veti henkeä ikäänkuin lääpästyneenä, kunnes pyssy\näkkiä vakaantui aivankuin ruuvipenkkiin. Nyt oli jyvä kolossaan ja\nsydäntä kohti...\n\nTuima paukaus herätti kiiriskelevän kaiun vaaran kylestä ja Jyrki\nryhtyi ihmeellisen nopeasti ja kätevästi asettaan uudelleen lataamaan.\nIkäänkuin väristys kulki karhun ruumiin läpi ja jonkunmoinen sanomaton\ntuskallisen ja hätäisen kummastuksen ilme oli sen villissä katseessa\nvilahtavinaan, ja jo ennen kuin Jyrkillä oli pyssy uudelleen poskella,\nvaipui peto kuolemantuskaisella ynähdyksellä läjään Ontrein päälle,\npehmeästi kuin heinäsäkki. Tainnoksissa hänen allaan oli Ontrei ja\nsieluntuskiensa ja vaaran jännityksen murtamana vaipui hangelle myös\nJyrki.\n\nSuksien kahina hangen pinnalla herätti hänet. Se oli Outi. Kauhun ilme\nkasvoillaan kiiruhti tyttö Ontrein luo ja ryhtyi reippaasti, nähtyään\nkarhun kuolleeksi, sitä hänen päältään pois vääntämään. Nyt meni\nJyrki avuksi. Outin silmissä välähti pelkäävä ja kysyvä katse, mutta\nJyrki vastasi siihen rauhoittaen viitaten haavaan karhun kylessä ja\npyssyynsä. Ilon välke vilahti silloin tytön silmissä, mutta nähtyään\nsitten Ontrein rikkipurrun käden, revityn olkapään ja jalan, josta\nveri norona tippui, kävi kaikki hänelle liian raskaaksi ja hän vaipui\nOntrein rinnalle nyyhkyttäen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan sairasti Ontrei elämän ja kuoleman rajalla.\n\nHänellä oli kestettävänä sekä ruumiilliset että sielulliset tuskat ja\nparannettavana syvät haavat. Haavakuumeessa houraillessaan puhui hän\nlaajasti ja sekavasti rakkaudestaan, Outista ja veljestään, valittaen\nkohtaloaan ja rukoillen oikeata ja onnellista ratkaisua Jumalalta.\nPunehtuen kuunteli sitä häntä uskollisesti ja uupumatta hoiteleva Outi,\nkuunteli Jyrki, allapäin ja suruisena.\n\nHän oli ollut veljelleen tämän onnettomuudesta alkaen veli. Kaukaa,\nmonen päivän matkan päästä, oli hän käynyt kysymässä lääkäriltä\nneuvoja, oli hankkinut lääkkeet ja opettanut Outia hoitamaan Ontreita\naivan samalla tavalla kuin se ystävällinen nuori lääkäri oli hänelle\nkädestäpitäen ja osanotolla näyttänyt. Hän oli kertonut tuolle\nlääkärille avomielisesti kaikki ja kysynyt häneltä neuvoa itselleenkin,\nsurulleen ja sitä, mitä hänen pitäisi tekemän. Siihen ei ollut lääkäri\nosannut sanoa muuta kuin että Ontrei oli ensin hoidettava terveeksi.\nEhkä asia siitä sitten itsestään selviäisi.\n\nKyllä oli Outi tuossa vuoteen vierellä liikkuessaan miellyttävä.\nTummahko tukka, ruskeat silmät ja verevät posket. Ontrein silmät\nseurasivat häntä kaikkialle. Kuta paremmaksi Ontrei tuli, sitä vähemmän\noleskeli Jyrki tuvassa.\n\nMistä oli Outi arvannut lähteä salolle veljesten jälkeen ja tulla apuun\njuuri sopivimmalla hetkellä?\n\nHän oli askarrellut kotonaan kuten ennenkin, eikä ollut vielä aamulla\ntiennytkään veljesten lähteneen salolle. Vasta tuossa puolenpäivän\nrinnassa oli hänelle äkkiä tullut halu tavata Jyrkiä ja hän oli\nsalavihkaa juossut naapuriin. Mutta siellä olikin ollut Jehkosen akka\nkotimiehenä, ja häneltä oli Outi kuullut veljesten matkasta.\n\nHänen sydäntään oli silloin oudosti hiipaissut ja silmissä oli\nväikkynyt sinistä usvaa. Allapäin ja miettien oli hän palannut kotiinsa.\n\nOuti tiesi tarkkaan, missä kiusauksessa Jyrki oli, sillä tämä oli\nsellaista peläten siitä joskus hänellekin kautta rantain maininnut. Hän\npelkäsi ja aavisti pahaa.\n\nSilloin -- mahdotonta selittää miten -- kuuli hän äkkiä, juuri\nleivinlapiolla leipää uuniin kantaessaan, aivan selvästi hätäisen\nhuudon: Outi!\n\nÄäni oli kirkas ja niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä. Se kuului\nikäänkuin hyvin korkealta tai rupesi sitten korva itsestään niin\nsoimaan, mutta kuului se vain. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja oli\npudottaa leivän lapioltaan. Saatuaan sen kuitenkin pahojen aavistusten\nvaltaamana uuniin viedyksi, oli hän aivan kuin hengästyneenä painanut\nsydänalaansa ja sitten seisahtunut ikäänkuin kuuntelemaan. Hän ummisti\nsilmänsä ja odotti.\n\n-- Outi! kajahti se uudelleen ihmeellisen kirkkaana, joskin kaukaisena\nja ohuena, aivan kuin ääni olisi uduksi hajautunut. Mutta siinä oli\nsamalla jotakin pyytävää, jopa käskevääkin, joka teki tytön tuskaiseksi\nja levottomaksi.\n\nHän koetti tehdä turhaksi koko asian ja ryhtyi taas töihinsä, kun\nsamalla huuto kajahti kolmannen kerran:\n\n-- Outi!\n\nNyt siinä jo kuvastui hätä ja kiihkeä vaatimus, ja aivan kuin salaman\niskuna valkeni tytölle koko asia. Levottomuus ja säikähdys sai vallan\nja jonkun tuntemattoman onnettomuuden enne tuntui raskaana mielessä.\nHänen täytyi päästä näkemään Jyrkiä... Herra Jumala... kunhan ei vain\nmikään onnettomuus...\n\nSiinä samassa oli päätös kypsynyt. Siepaten sukset jalkaansa läksi Outi\nhiihtämään veljesten latua heidän peräänsä, toivoen, että hänellä olisi\nollut siivet, joilla matkaa lyhentää.\n\nSaapuessaan vaaran laelle ja nähdessään veljesten temmellyspaikan,\nvaltasi heikkous hänet ja hän oli vaipua maahan. Mutta kuultuaan hetken\nperästä vaaran alta pyssyn paukauksen, pääsi kipeä tuskan huuto hänen\nhuuliltaan ja hän lasketti valtoinaan rinnettä alas...\n\nPäästyään jonkun verran toipumaan ei Ontrei voinut kyllin usein kuulla\nkertomusta tästä Outin avuksi saapumisesta. Yhä uudelleen kyseli hän\nihmetellen, minkä värinen tuo ääni oli, miten se kuului, oliko niinkuin\nolisi järven toiselta puolelta venettä huutanut? Ja Outi koki selittää,\nmutta ei voinut antaa mitään kuvausta, joka olisi auttanut asiaa oikein\nymmärtämään. Hänen kertomuksensa loppui aina siihen, että se oli Jyrkin\nsuojelija, joka tahtoi saada hänet paikalle isäntänsä, suojeltavansa\navuksi. Ja Ontrei vaipui aina näiden keskustelujen jälkeen syviin\nmietteisiin.\n\nVeljesten väli oli tämän kohtauksen jälkeen käynyt vapaammaksi\nja sydämellisemmäksi. Olipa kuin he olisivat tunteneet olevansa\nonnettomuustovereita, jotka olivat vallan viattomat siihen, mitä oli\ntapahtunut, ja jotka odottivat nyt asiansa ratkaisua ikäänkuin jostain\nkorkeammasta asteesta. Ontrein haavat paranivat hyvin hitaasti ja\nhän ymmärsi jo, että hänestä joka tapauksessa tulisi rampa. Jalka\nkutistui eikä tahtonut saada kantovoimaansa takaisin, käsi ei ruvennut\nliikkumaan olkapäästä ja tuntui olevan kokonaan voimaton. Huoaten ja\nsalaisella tuskalla Ontrei tämän kaiken huomasi.\n\nTapahtuipa sellaistakin, että hän joutui väliin Outin ja Jyrkin\nvälisten keskustelujen todistajaksi silloin kun nämä luulivat hänen\nnukkuvan. Heidän äänestään tuntui tällöin puhuvan surumielisyys ja\nepätoivo, ei mikään uhma tai uhittelu. Erehtyivätpä he väliin pieneen\nhyväilyynkin, josta sitten säikähtäen erosivat kuin pienet lapset\npahanteosta kiinni joutuneina. Silloin makasi Ontrei kuin painajaisen\nvallassa, sydän sykkien haletakseen; silmissä pimeni ja veri tuntui\nseisahtuvan suonissa. Sellaisten kohtausten jälkeen oli hän puhumatonna\npäiväkausia ja Jyrki sekä Outi elivät siinä raskaassa epäilyksessä,\nettä hän sittenkin oli jotakin nähnyt tai kuullut. Tämä katkeroitti\nelämää uudelleen.\n\nPitkällinen kituminen sai Ontrein antautumaan syviin mietteisiin\nkaiken sen johdosta mitä oli tapahtunut. Erittäinkin kiinnitti hänen\nmieltään väkevästi se, mitä Outi oli kertonut tuosta huutavasta\näänestä, ja kooten vähäiset ja alkuperäisen naivit uskonnolliset\ntietonsa ja tunteensa murut rupesi hän niiden avulla asioita itselleen\nselittelemään. Kituessaan vuoteellaan muodosti hän näin oman erikoisen\nkäsityksensä tapahtumista, asettaen käytöksensä ja osansa niissä tähän\nuuteen valaistukseen. Ja silloin tuli hän taas muistaneeksi tuota\nsiellä vaaran laella painin jälkeen kuulunutta ääntä rinnassaan, ettei\nnäitä asioita painimalla ratkaista, tuota tunnetta, että parempi olisi\nollut, jos Jyrki olisi voittanut. Ja hän muisti senkin, että Jyrki oli\npelastanut hänen henkensä. Ja kun hän tunsi, ettei hänestä enää koskaan\ntulisi miesten töihin täysin pystyvää, kun hän katsoi arpeutuvaa\nsurkeata jalkaansa ja kuivettuvaa kättänsä, kohosivat hänen silmiinsä\nkatkerat kyyneleet.\n\nMillä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen\nrupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi\nvalkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut.\nHänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen\nelämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että\nJumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli\njyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta\nvastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi.\nKokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia,\neikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi\noli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille.\n\nSe vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta.\n\nKun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti\npihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli\najeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei\nnähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi\nharavoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti\nviheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten\nvilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään\njoutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan\nala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he\nvierekkäin, Jyrki seisahtui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi\nrupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo\nsiirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö\nOntrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle.\nVäliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti\ntuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon\nsolakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen.\n\nTuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä\nkirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui.\nKiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan\nkuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja\nvähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat\nentisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni\ntuohon pihan äyräälle.\n\n-- Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta\nhuomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan\nentistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin.\n\nHuudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystyyn, käyden vähän\nhämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen:\n\n-- Jyrki ja Outi, tulkaa tänne!\n\nHe tulivat epäröiden ja epävarmoina, kysyvästi katsoen Ontreihin ja\nistuutuen häneen syrjinkarein. Ontrei tarkasteli heitä kauan, tyynesti\nja vaiti ollen. He melkein vapisivat hänen silmäystensä alla. Vihdoin\nsanoi Ontrei:\n\n-- Jyrki, minä annan sinulle talon, koska en enää voi sitä hoitaa. Ja\nOutinhan sinä jo olet itse ottanut.\n\nSen sanottuaan tunsi hän yhtäkkiä saavuttaneensa sen oikean ratkaisun,\njota hän oli koko ajan hakenut ja halunnut, ja virkkoi ilostuneena ja\nvirkistyneenä:\n\n-- Kyllä minäkin kotiin jään... teitä auttamaan, kunhan tästä ensin\npääsen oikein terveeksi.\n\n\n\n\nUNELMA SEESJÄRVEN RANTANUOTIOLLA.\n\n\n      Kuuna paistoi kuusen oksat,\n    Päivänä petäjän latvat,\n    Metsä haiskahti me'elle,\n    Simalle salo sininen,\n      Ahovieret viertehelle.\n\nHe laskivat maihin Sekehenjoen niskaan pohjoispuolelle, juuri siihen\npaikkaan, jossa on pieni ruohoinen poukama ja rauhan satama. Rannan\ntiheä kortteikko ja kaislikko sekä tuuhea tervalepikkö muodostavat\nsiinä todellakin mitä mieluisimman pienen sataman, jonne mukavasti\nsopii ulapan tuulilta suojaan käännältää. Poukaman pohjukkaan laskee\npieni puro, joka vaatimattomasti leviää rannan hiekalla tuskin\nnäkyväksi veden vireeksi. Tuskin sitä huomaisikaan, ellei jalka\nsattuisi veteen ja painuisi hiekkaan, jolloin varsinkin avojalka\nväristen veden kylmyyttä kummeksuu. Se saapuukin tämä pieni lähde\ntuolta korpimaiden uumenista, ja on sillä taikavoima, sillä se\nkätkee itseensä luonnon salaisuuden ihmeellistä säteily-ilmestystä.\nSe huuhtelee laineillaan rentukkaa ja laihaa sarakkoa, kastelee\npienen kärpässiepon limaisia juurilehtiä ja elättelee ystävällisesti\nsuvantopaikoissaan kiiltävänmustia vesilukkejaan ja kortematojaan.\nSarakossa särähtää sudenkorennon siipi, kun se äkkikäänteellä\nkoettaa saada hyönteistä kynsiinsä, ja väliin leikkii sen yllä ihana\nsinikorento. Kuin neito se huolettomasti istahtaa kaislan korrelle\nkeveästi ihaillakseen päivän kimallusta sinisiivellään, kunnes lehahtaa\ntaas lentoon jonkun mielijohteen ajamana.\n\nPoukaman perästä puron vartta yletessä saavutaan niitylle, jossa vanha\nja haalistunut lato osoittaa ihmisjälkiä. Ladon ympäristöllä kasvaa\ntiuhassa putkea ja angervoa, jonka väkevä tuoksu täyttää ilman. Ladon\novelle saapuessasi huomaatkin, että paikka on ammoin hylätty. Kun\njalkasi kolahtaa kynnykseen, puikahtaa lattiarangan aukosta esiin\nkärppä kuin noidannuoli, vielä nopeammasti hävitäkseen. Ja kun tuota\nsäpsähtäen asian oivallat ja kolahdutat uudelleen, pistäytyy utelias\npieni pää vielä kerran esiin kohta kokonaan hävitäkseen. Seinät ovat\nlahoneet ja luhistumassa, ja nurkat ovat maatumassa. Sammal kasvaa\nhirsien päässä ja sammalessa pitkää ja hentoa airaa, jossa tuuli\nvalittaen suhajaa. Autiota on, luonnon yksinäistä ja surumielistä\nautiutta, jota säestävät vain erämaan yksitoikkoiset äänet. Ellei\nsinulla olisi seuraa, pelkäisit tyhjyyttä ympärilläsi, etkä mistään\nhinnasta tahtoisi kaikua herättää.\n\nMutta kun mennään yhä enemmän salolle päin, jää ensin puro tuonne\noikealle mustaan korpeensa luikertelemaan, ja eteen avautuu lakea\nkangas harmaine honkineen. Kangas kohoaa korkeammaksi, muuttuen vihdoin\nharjuksi, joka katoaa yhä yleten tuonne eteesi salon sineen. Maassa on\nmahimassa jättiläispuita, jotka kaatuessaan ovat reväisseet maapalan\nilmaan juuriensa syleilyssä. Tuossa on jo sammalpeitto kasvanut koko\nrungon yli ja jalka vaipuukin syvälle siihen, missä vielä luulet runkoa\nolevan, mutta tuossa on vielä puu kovaa. Juurakon kuoppaan ovat metsän\nmonet kanalinnut kiiruhtaneet peherrykselle, hiekkamullan avulla\nväiveitänsä vähentämään. Ylt'ympäri kohoaa samallaisia jättiläisiä,\nikäänkuin vaieten katsoen outoa kulkijaa, joka on tänne erämaan\nrauhaan uskaltanut. Niiden oksat ovat vääntyneet eriskummallisille\nkiemuroille, jotka kuin pirunkalan käsivarsina kohoutuvat taivasta\nkohti ikäänkuin jotakin rukoillakseen. Ne ovat taistelleet tuskaiset\nhetkensä, kunnes ovat tuohon epätoivoonsa ainiaaksi jäykistyneet. Ja\njuuri sinne latvoihin tirkistellessäsi sinua säikähdyttää kova ropina.\nMetso, joka on aikoja sitten sinut nähnyt, hongan latvasta rungon takaa\nsinua epäluuloisesti ja kaula pitkällä vartioinut, punninnut asemaansa\nja aikeitasi, on vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt raskaaseen\nlentoonsa turvallisempaan paikkaan. Kun se heittäytyy pienille\nsiivilleen ruveten lyömään niitä vinhasti ja aluksi satuttaen ne oksiin\nja lehviin, syntyy siitä erämaan hiljaisuudessa ääni kuin olisi koko\nmetsä kumoutumassa.\n\nKun kävelemme kangasta eteenpäin ja tulemme sinne, missä muinaisen\nmetsävalkean jäleltä kasvaa tiheätä haavantynkää, ryöpsähtää sieltä\neteesi muniensa puolesta hätäilevä ja karkealla äänellä kiroileva\nmetsäkana. Tuossa se mennä heveltää pyrstö leveänä aivan edessäsi, niin\nettä lapsellisessa innossa viehätyt sitä siinä kiinni tavottamaan.\nMutta juuri kun kumarrut, väistyykin se syrjään äkäisesti kirahtaen\nja kiinteästi sinua pienillä silmillään tähystellen. Taas kumarrut ja\ntaas, kunnes huomaatkin joutuneesi kanan jälessä kauas alkuperäiseltä\npaikaltasi. Ja ikäänkuin ilkkuen kiroaa lintu vielä kerran, kunnes\näkkiä nouseekin siivilleen ja lentää nopeasti sinne, missä hänellä on\nse, jota hän ei tahtonut sinulle näyttää.\n\nKuljetaan yhä edelleen. Harjun juurella kangas muuttuukin ahomaaksi,\nhiekka sinertäväksi savimullaksi ja hongikko lehtimetsäksi. Vanhoja\ntutisevia pökkelöitä, joiden kylestä voi saada lihavan jäniksenkäävän,\non vielä kulon jäleltä siellä täällä, mutta tuossa jo kohoaa metsä\ntuuheana ja pitkänä koivikkona. Runkoa on siinä työnnetty aivan\nihmeellisen pitkästi ja hoikasti, ollenkaan muistamatta, että lehviä\nonkaan olemassa. Kun niitäkin vihdoin ajateltiin, olivatkin voimat\nlopussa, ja niin saatiin vain latvaan mitättömän pieni kruunu tuulessa\nhiljaa keinumaan. Mutta tuossa on kulon haavoilta aikoinaan pelastunut\nraavaskoivu, seutunsa lehtikuningas ja harjullansa ylevä nähdä. Aluksi\nse on rakentanut itselleen tyvituen viidestä valtaisesta pääjuuresta,\njotka ovat yhtyneet voimakkaaksi ja paksuksi rungoksi. Sen varassa on\nse kohonnut kolmisen metriä, mutta on sitten, ikäänkuin rikkaudellansa\nja voimallansa ylpeillen, jakautunut kolmeen haaraan. Ne se on ampunut\nkohti taivasta sileinä, suorina ja valkotuohisina kuin isä uljaat\npoikansa, niiden terveydestä nauttien ja iloiten. Sen lehvät riippuvat\nkuin hieno tukka pitkinä suortuvina ja sen helmasta kuuluu alati syvä\nja aatteellinen kohina, kun se suvituulen kanssa hartaasti haastelee.\n\nMutta kulkija käy yhä edelleen, painaen sydämeensä tämän erämaan suuren\nrunouden. Hän saapuu yhä syvemmälle ahon lehvikköön, kunnes se maan\naletessa kosteaksi notkoksi tihenee melkein läpipääsemättömäksi. Haapa\nja pihlaja sekautuvat leikkiin ja maan pinnan peittää tiheä puolukan\nja mustikan varsikko. Hän väistää tiheikön ja saapuu taas aukeammalle,\njossa katajakin näkyy laiskana pitkiä käsivarsiaan pitkin maata\nvenyttelevän. Hän kulkee kulkemistaan, menee korpirämeikön poikki,\njossa lihavat pyyt pyrähtävät hänen tieltään kuusikkoon vihellellen ja\nsiristen, ja saapuu vihdoin harjulle, josta aukenee hänen eteensä aava\nnäkö-ala.\n\nSuuri suo siinä on. Pitkin sen laitoja hiipii kehyksenä tumma\nkorpikuusikko, joka suon rinnassa muuttuu harvaksi rämemänniköksi.\nNuo käkkärämännyt ovat tuossa kuin kääpiökansaa, joiden naavaparrat\ntodistavat huimaavan korkeaa ikää. Ne eivät jaksa ulottaa juuriansa\nrahkasammalen läpi, vaan koettavat siitä imeä ravintoa, kituen\nlaihuuttansa. Keskempänä jo nekin katoavat ja suo muuttuu upottavaksi\nrimmeksi, joka himokkaasti imaisee sisäänsä kaiken syliinsä lankeavan.\nIlmassa tuntuu väkevä suokanervan ja maatuvien kasviaineiden haju ja\nnäyttää siltä kuin ei raikas kesäpäivän tuuli saisikaan ilmakerrosta\nsuon päällä muutetuksi. Laidoilla tuuli kohisee lehtevissä puissa,\nmutta tuolla keskempänä se ei saakaan kääpiöiden partaa liikkeelle,\nvaan seisoivat nämä siellä värähtämättä, aavemaisina ilmiöinä.\nÄkkiä kohahtaa tuosta siivilleen vikla, jonka valittava huuto pian\nkirkuvana kuuluu, kutsuen sadetta. Tuonne mättäälle se istahtaa, mutta\njo taas lehahtaa lentoon, kaiuttaen pitkäveteistä ja yhä nousevaa\nsadevirttänsä. Alakuloiseksi vie se suon lakeudella ponnistelevan\nmatkamiehen mielen. On kuin se kääntyisi tutkimaan yhä kiinteämmin\nsuon lohdutonta lakeutta, mietteissään ja harmaassa tunnelmassaan\nikäänkuin etsien jotakin kiinnepistettä, johon pysähtyä kuin todella\nvajoava. Mielikuvitus kääntyy outojen ja hurjain kuvitelmain uralle\nja sielussa välähtelee näkyjä. Eipä olisi kumma, jos tuosta liejuisen\nlätäkkönotkelman reunasta äkkiä kohoaisi siivilleen muinaisuuden\nniljakas lentolisko, joka jännittäisi lepakkomaiset nahkasiipensä ja\npeittäisi lennossaan auringon kuin unessa nähty kuvitelmain paholainen.\nSadun pelottavana vaakalintuna se nousisi yhä ylemmäksi, kunnes\nse näkyisi tuolta pilvien rajalta kuin jättiläis-lentokone, jonka\nsaavutettavissa on kaikki näköpiirin alla...\n\nMahtavalla tavalla koskematon erämaa valtasi kulkijansa. Luonto\nikäänkuin paljasti oman synnynnäisen ylevyytensä, jonka rinnalla moni\ninhimillinen seikka menetti suuruuttansa. Karjalan vedet olivat häntä\nkuohuissaan kannatelleet, sen metsät nyt häntä suhinallaan tuudittivat,\nlauloivat omakseen ja ainaiseksi ihailijakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaittopuuhiin, painui hän\nhietikolle pitkäkseen, pää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän\nilman leyhkä tuntui suloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui\nhiljalleen levon valtaan. Hän vaipui raskaaseen uneen ja uneksi\nmasentavan näyn.\n\nHelteisenä päivänä seisoi hän Ontrein kanssa pyhässä lehdossa.\nIkivanhat kuuset ja riippakoivut ojentuivat tummassa ja vaaleassa\nveljeydessä kohti taivaan lakea kuin jättiläistammi, niin korkealle,\nettä joka hetki saattoi pelätä ihanien poutapilvien niiden latvoihin\nhaaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään seisoi taajana joukkona\nkalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien silmät vartioitsivat\ntuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se pyhin puu ja\nkarsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä Ilja,\nvalmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta.\n\nHänen sydäntään värisyttää viha ja hän puristaa nuorella kädellään\nmiekan kahvaa. Se sopeutuu hänen kouraansa niin hyvin, sillä sen on\nkylän kuulu seppä hänen erikoisten ohjeittensa mukaan takonut ja sitten\nkaraissut salaisissa ja kauheissa kähyissään. Kauniille harakansulalle\nolikin teräs lennähtänyt, kun sen tulta oli kähyvesissä käyttää\nsurauteltu. Miekkaa hän puristaa ja kuiskaa Ontreille:\n\n-- Emmekö mene ja lyö maahan tuota outoa miestä, joka kaataa meidän\nisäimme puun?\n\nJa Ontrei vapisee tuskassaan, sillä hänenkin sydäntään kirvelee\ntekeillä oleva. Mutta hän on kuin taikavoiman maahan naulitsema eikä\nsaa sanaa suustaan. Ja uudelleen hän yhä kiihkeämmin kysyy:\n\n-- Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin?\n\nKukaan ei vastaa, vaan kaikki seisovat hiljaa kuin lumoissa,\nliikkumatta. Pyhä Ilja siellä puhuu jotakin oudolla kielellään, jota\nluopio vepsäläinen kokee tulkita livvin kielelle. Jo kohottaa munkki\nkirveensä, jo jännittyy käsi lyömään... Auringon säde sattuu kiiltävään\nkirveen terään, kun se on tuossa korkeimmalleen kohonneena. Se on kuin\nsalama... Ukko avita...\n\nNauskahtaen uppoo munkin kirves kesäiseen, pehmeään puuhun ja kansan\njoukosta kuuluu voihkaisu kuin olisi ase isketty sen omaan sydämeen.\nHänen jalkansa herpautuvat ja jäätävä kylmyys hiipii pitkin hänen\nsuoniaan. Silmissä sumenee ja hän tuntee, että elinhermo nyt lyötiin\npoikki. Mutta munkin apurit tarttuvat kirveisiinsä ja rupeavat voimalla\nhakkaamaan poikki valtavan paksua puuta. He lyövät niin, että lastuja\nsinkoilee satamalla. Ne vilkkuvat hänen silmissään outoina lintuina,\nniin tiheässä, että hän ei tahdo erottaa taivasta. Sen hän kuitenkin\nhuomaa, että valtapuun oksat ja lehvät tärisevät kuin puistaisi luojan\npuiston kuningas päätänsä, kuin kummastelisi se sitä tekoa, joka hänet,\nmerkin ja vertauskuvan, tahtoo pois juurittaa. Sen liikutus kasvaa\nsilminnähtävästi, ikäänkuin vapisuttaisi sisäinen itku sen mahtavia\nhartioita, sen voimat vähenevät ja se lähtee kaatumaan sen maan\nsyliin, josta se oli vuosisatoja elon voimaa imenyt. Sitä tahtoo se\njäähyväisiksi hienoimmilla ritvoillaan silitellä, pehmeillä lehvillään\nlepyttää. Suunnattomalla kohauksella, kuin olisi iskenyt siihen\ntuulispää, se masentuu maahan. Mutta sen sydän ei voinut ääneti kuolla,\nvaan pitäen joka säikeellään ja joka solullaan kiinni kannastaan\npäästää se kallistuessaan sydäntä vihlaisevan parkaisun. Ytimiin se\nhuuto tunki...\n\nSilloin kuuluu outoa ääntä ja melskettä. Tuolta kansanjoukon takaa se\nsaapuu ja kohta ryntää sieltä esiin kalpea ja laiha mies. Hurjistuneena\nryntää mies paikalle, mutta peräytyy tyrmistyneenä nähdessään isien\npuun kaadetuksi. Hän ei tahdo saada henkeä vedetyksi, vaan näyttää\ntukehtuvan, hän tuijottaa verestävillä silmillään vuoroin kansaan,\nvuoroin pappeihin, hän viittaa ja huitoo. Mutta äkkiä tarttuu hän\nmolemmilla käsillään rintaansa, ja kun hän kääntyy päin, nähdään\nilmitulen palavan hänen rintansa sisässä. Liekki syö hänen sydäntänsä,\nhän vääntelehtii tuskasta ja puhkeaa vihdoin kauheaan huutoon. Se huuto\non kamalampi, tuskallisempi, vihlaisevampi kuin konsanaan Laokoonin,\nkun hän huusi tuskasta jumalien käärmeitten kiemuroissa. Se paisui\npaisumistaan, se tuntui täyttävän koko taivaan kuvun, kunnes se äkkiä\nlakkasi kuin korahdukseen. Ja tuo kalpea mies raukeni siihen maahan.\nHän riensi ääreen ja polvistui siihen, mutta tuo kalpea mies kuiskasi:\nse oli Karjalan heimon kuolinhuuto...\n\nHänelle tuli äärettömän tuskallinen olo, niin että hän luuli kuolevansa\nvaikeaan tilaansa. Silloin kuuli hän viereltään lempeän äänen ja\ntunsi leppoisan käden. Hän avasi silmänsä ja näki Ontrein, joka oli\nkumartunut hänen puoleensa.\n\n-- Poikani, sanoi ukko rauhallisesti, Jumala näkyi rankaisseen sinua\nraskaalla unella. Olet nukkunut kauan.\n\n-- Ontrei, kiitos, että herätit, sanoi hän. Luulin kuolevani. Mihin\nolemme tulleet? Pilvessä. Tuulee. Ilta?\n\n-- Käy syömään, että jaksat soutaa. Ilta on ja meidän pitää\nehtiä kylään. Ikävää, jos tuuli kiihtyy enemmän. Toki on vene\nvaravanpuoleinen.\n\nHän kävi pienen tulen ääreen, jonka Ontrei oli tehnyt kallion varjoon,\nruveten nauttimaan hiilipaistikas-kalaa, jota sama ukko oli, tiesi\nmillä keinolla, osannut hankkia.\n\nAallon hölkkä vyöryi yhä voimakkaampana kapeassa salmessa. Saattoi\naavistaa, että suuri Seesjärvi oli ulapoilla, niillä merellisillä,\nvihaiseen ärjyyn yltymässä. -- -- --\n\nMutta sen suuren koivun kannosta kohoaa vielä valtava vesakko ja\nvihanta koivikko! Niin uhmaili nuori mies äskeistä näkyänsä.\n\n\n\n\nONTO JA TUONEN LINTU.\n\n\n      Astua lykyttelevi,\n    Käyä kälkähyttelevi,\n    Tuonne Tuonelan joelle,\n    Pyhän virran pyörtehelle,\n    Jalo jousi olkapäällä.\n    Viini nuolia selässä.\n\nOntojärvi on suuri, pitkänsoikea, idästä länteen ulottuva vesi, jossa\non useita saaria ja joka mataluutensa vuoksi on melko vaarallinen.\nRannat ovat yleensä hyvin loivia, joten Ontojärven kylän -- järven\nlänsipäässä -- asukkailla on kauan tehnyt mieli saada veden pintaa\nhiukan lasketuksi, jolloin heille jäisi runsaat määrät oivallista\nniittymaata. Tämä ajatus on sitäkin luonnollisempi, kun Onnanjoki,\nlähtiessään järven itäpäästä mereen, tekee heti niskassaan hyvin\näkkinäisen mutkan länteen, muodostaen samalla pari pientä koskea.\nOmituisinta on, että rannat juuri tässä niskassa ja kosken\nlänsipuolella ovat hyvin matalat, jopa juuri joen mutkan sisässä suoraa\nsuota, niin että laskemistyö ei voisi tulla paljoakaan maksamaan eikä\nsuuria vaivoja vaatimaan. Paikalla kävijä saattoi aikoinaan huomata,\nettä karjalaiset talonpojat ovat itse koettaneet kaivaa ojaa suohon ja\nsiten ratkaista asiaa, mutta onnistumatta. Kiittäkööt he onneansa, että\npaikka on sitkeätä rahkaa, joka ei lähde veden mukaan niin helposti\nkuin hiekka, sillä siinä tapauksessa olisi tuosta heidän ojastaan pian\nvoinut tulla heidän mielestään vähän liiankin suuri. Onnistumatta\nomissa puuhissaan ovat he esittäneet asiaa Aunuksen semstvollekin ja\non semstvon palveluksessa oleva agronoomi aikoinaan käynyt laskemassa\nveden putouskorkeuden ja muuten paikan tarkastamassa, mutta millä\nmyöhemmällä tuloksella, on tietymätöntä.\n\nOntojärven kylän edustalla on saari, jossa ikimuistoisista ajoista\nkerrotaan pesineen joutsenparin. Joutsenta pidetään siellä pyhänä\nja on juuri tämä järvi niitä vesiä, joilla saattaa tavata erämaiden\nkuningattaren vapaana ja arkiutumattomana, melko suurina parvinakin.\n\nOntojärvessä on vielä eräs suuri saari, jossa yleisesti tiedetään\nkarhun asuskelleen. Sitä ei ole kiirehditty hävittämään, sillä\nkesäisinä aikoina ei se sieltä viitsi uida karjan kimppuun.\n\nOntojärvi on Vienan Karjalan suuria erämaanjärviä.\n\nSiihen aikaan, jolloin kulkijamme väsyneinä ja osaksi eksyksissäkin\nharhailtuaan saapuivat Onnanjoen niskaan, oli tämä paikka vielä\nkokonaan häiritsemättömässä rauhassaan. Ensimäinen näky, joka silloin\nrannalle astujaa kohtasi, oli järven laaja ja tyyni ulappa, johon\nlaskeva aurinko valoi kultaansa. Ja tuossa ihanassa valaistuksessa\nsattui heti silmään tuosta ulapalta, ei aivan kaukaa, joukko valkoisia,\nikäänkuin utuisia vaahtopalloja. Tottumaton silmä ei tahtonut uskoa\nmahdolliseksi tuota ihanaa näkyä, sillä siinä ui parvi joutsenia,\ntodellakin \"kesäisen illan kullassa\". Ne eivät outoja olioita rannalla\nnähdessään osoittaneet juuri erikoisempaa levottomuutta eivätkä\nkadottaneet vähääkään majesteetillisesta tyyneydestään, vaan meloivat\nrauhallisesti toiselle rannalle. Ja silloin tapahtui, että Ontreissa\npääsi valtaan hänen heimonsa vanha metsätieto ja hän illan kuluessa\nselitteli joutsen-sanojansa ja erätaikojansa.\n\nSadun lintuhan onkin tämä valkorinta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Näin astui tämän järven rannalle muinoin Onto, jalo metsämies, sanoi\nOntrei nuotion vierellä venyessään. Tänne hän saapui tienraivaajana ja\ntänne hän lopuksi aatteensa ja kaipuunsa uhrina tuhoutui. Tuossa, jossa\nvirta mustana ja sileänä ryntää korkeata kalliota kohti, on se paikka,\njosta hän lopullisen tuhonsa löysi. Ontojärveläinen ukko minulle kerran\ntarinoi ja haastoi, kun yhdessä jouduimme Solovetsin matkalla sateen\npitoon. Ehkä haastan vuorostani?\n\nKerran -- siitä on jo niin kauan, että taju tylsyy sitä ajatellessa --\nkahahti erämaan järven rannalla lehto ja ulapan äärelle astui mies.\nHän oli muinaisten esi-isiemme puvussa, hänellä oli kirves ja miekka\nvyöllä, keihäs keppinä ja varsijousi selässä. Ikäänkuin hämmästellen\njäi hän järven suuruutta katselemaan, varjostaen kädellään silmiään\nja tähystäen terävästi ympärilleen. Tukka oli hänellä pitkä, silmät\nruskeat, kasvot kauniit ja varsi solakka. Ja olipa kuin olisi erämaan\njärvi siinä hänen katseensa alla punastellut, ujostellut kuin äkkiä\nuimasta tavattu neito, joka ei ehdi saada suojaa verhoutuakseen piiloon\nihailevalta.\n\nKauan katseli mies varoen ja vaanien ympärilleen, vasta rauhoituttuaan\nvapaasti rantahiekalle astuen. Keväinen pehmeä tuuli koetti touhuisena\nsaada nostetuksi ulapalle lainetta, joka ikäänkuin sille mieliksi muka\nsiellä täällä kuohahtelikin; se noudatti hiirenkorvaisten koivujen\nesimerkkiä, sillä nämä olivat sitä mieltä, että kevät-tuulelle saattoi\nkyllä tehdä mieliksi, sen pohjatarkoitus kun kuitenkin oli herttainen\nja ystävällinen. Niinpä ne kohisuttivatkin nuorteita lehviänsä vallan\nvaltaisella tavalla, vaikka tottunut silmä saattoi heti huomata, ettei\ntässä ollut sitä totuuden leimaa, joka syksyn kohinasta heti kuuluu.\nKuusikkokin tuossa huojui, mutta aivan selvästi vain omaksi huvikseen\nja lapselle mieliksi, -- kuin silmää iskien ja veitikkamaisesti kutsuen\nkaikkia samaan liittoon...?\n\nMutta mies astui taas syvemmälle metsään ja tarkasti seutua kuin\nharkiten sen sopivaisuutta asunnoksi. Ja vihdoin näytti hän tyytyvän\nsiihen paikkaan, jossa kasvaa ruohoisella äyräällä suuri riippakoivu,\nhyvän haltian asunto, koskapahan heitti konttinsa ja ryhtyi rakentamaan\nitselleen tulta ja yöpaikkaa.\n\nSen jälkeen saivat järven kalat ja metsän viljat pian tuntea, että oli\nseudulle ilmestynyt voimallinen pyytömies. Hän oli silminnähtävästi\nTapion suosikki, sillä tämä aivan suorastaan ajoi karjansa tuon miehen\nritoihin. Eivät säilyneet majavat ja saukot, eivät metsot eivätkä\nvillipeurat, vaan tarpeen mukaan hän surmasi, minkä tahtoi. Hän oli\nseudulla, johon ei oltu ennen koskettu, tulevan kansan etumiehiä,\njoka vaistonsa ajamana samosi edellä kuin vakooja. Ja hän ei koskaan\nunohtanut uhrejansa, vaan muisti omantunnon tarkkaan sekä maahisten\nettä vetehisten saamiset.\n\nVastapäätä sitä paikkaa, jossa oli hänen metsäsaunansa, oli parin\nkivenheiton päässä rannasta pieni lehtevä saari, joka siinä tuntui\nkeinuvan aalloilla kuin kevein vaahtokupla. Lehvät kasvoivat niin\ntiheinä rannoilla, ettei voinut nähdä saaren sisään, jos siinä mitään\nnäkemistä olikaan. Miten hyvänsä, aina kun mies pyynniltä palattuaan\nistui saunansa ovella, katseli hän tuota saarta ja vaivasi itseään\narvailemalla, minkälainen mahtoi olla sen sisus. Oli kuin olisivat\najatukset levähtäessään ikäänkuin itsestään sinne kääntyneet, kuin\nolisi niitä johtanut joku erikoisempi vetovoima. Aina hän silloin\npäätti, että heti kun hän saa ruuhensa valmiiksi, hän pistäytyy\nsielläkin katsomassa, kun on kerta tuossa lähellä. Voihan sieltä löytää\nvaikka vesilinnun pesiä, jos ei muuta, jopa varata sinne itselleen\nmuonaakin, jos sattuisi tulemaan turvapaikan tarve.\n\nJa niin sai hän sitten ruuhensa tehdyksi ja lähti sitä koettelemaan.\nSilloin oli kesän pisin päivä mennyt ja lyhyin yö edessä. Voimakkaalla\nairon vedolla kiidätti hän ruuhensa yli salmen ja saapui saarulaisen\nrantaan. Siihen kahahti kokka hauskasti hietikkoon. Hän nousi maihin.\n\nTietysti ei saarella ollut mitään merkillistä, vaan oli se samallainen\nsuloinen rauhan paikka kuin tuhannet muut Karjalan sinisissä järvissä.\nHän istahti rannan ruohoiselle äyräälle ja unohtui katselemaan\nulapalle. Se oli nyt aivan tyyni ja loisti kullalle matalalle menneen\nauringon valossa. Omituinen raukeus valtasi hänen jäsenensä ja hän\ntunsi vaipuvansa ikäänkuin johonkin loihtutilaan ja lumojen valtaan.\nHänestä tuntui, ettei hän näekään tuota ulappaa tuossa edessään, vaikka\njärki sanoi, että hän sen näkee. Hänellä olivat silmät auki, mutta\nhän mietiskeli jotakin niin hartaasti, että hänen katsomisensa oli\ntarkoituksetonta tuijotusta.\n\nKun sitten keski-yön aurinko oli hetkeksi kadonnut tuonne vaaran\npeittoon ja ilmassa täräji terheninen valaistus, oli hän äkkiä\nhuomaavinaan, että ylhäällä taivaalla, jonne auringon säteet koko ajan\nvapaasti pääsivät, vilahti aivan kuin jotakin valkoista. Se oli joku\nlintu, mutta liian iso tiiraksi, sopiva vain joutseneksi. Hän ei siitä\nhämmästynyt, sillä tunsihan hän linnun, -- odotti vain tyynesti ja\naivankuin huvitettuna, minne valkokaula lentäisi.\n\nHänen ei tarvinnut kauan sitä odottaa, sillä melkein heti sen jälkeen,\nkun lehvät peittivät lentäjän hänen näkyvistään, kuului saaren toiselta\npuolen kohaus: sinne oli valkoinen lentäjä veteen laskeutunut.\nHuvitettuna lähti hän hiipimään saaren poikki saadakseen kyllältä sitä\nnähdä.\n\nSiellä oli pieni poukama, jonka syvän rinnassa huojuva kaislikko\nsuojasi aina tyyneksi. Siinä kaislikon ja maan välissä oli joutsen,\nmutta ihanampi kun mitä hän oli ikänä nähnyt. Varovasti hiipi hän\npajupensaan suojassa lähemmäksi ja katsoi hämmästyneenä.\n\nSe oli melkein isompi kuin tavallinen Karjalan joutsen, mutta siitä\nhuolimatta näytti se olevan keveä kuin yksi ainoa höyhenensä, kelluen\npinnalla kuin kupla. Tai oikeastaan hänestä näytti siltä kuin ei\nlintu olisi painanut mitään, koskapa se liikahtaessaan ei tuntunut\njättävän mitään veden viriä, tai oliko asia niin, ettei se siinä\npaljoa liikahdellutkaan, tai niin, ettei vesi matalalla hiljaisesta\nliikunnosta mitään viriä teekään. Kuinka tahansa, ihmeellisen keveältä\nse siinä utuisessa kauneudessaan näytti, eikä mies muistanut koskaan\nnähneensä sen vertaista.\n\nJa mikä oli vielä ihmeellisempää, -- sen päässä näytti kauemmin sitä\ntarkastaessa olevan jonkunmoinen koriste, kuin kruunun tapainen ikään.\nKuta enemmän sitä katsoi, sitä selvemmältä se siinä yön hämyssä näytti,\nkunnes silmät menivät jännitetystä tuijottamisesta vesikiehteeseen\nja kruunukin hävisi silmistä. Mutta kun niitä kuivasi hiukan ja taas\nkatsahti, niin todellakin näytti sillä olevan pieni kultainen kruunu\npäässä.\n\nIhmeellistä. Tuo merkillinen lintu tuntui aavistavan, että sitä\ntarkastettiin, sillä se liikahteli nyt levottomasti. Ja silloin\nlennähti kamala kiusaus pensaan takana vaanivan miehen sydämeen.\n\nHänen teki mielensä ampua se.\n\nYleensä hän ei halunnut joutsenia ahdistaa. Niiden ihmeellinen puhtaus\nja jalot muodot olivat niin pyhäntuntoisia jo luonnostaan, ettei\nniitä hirvitty vereen tahria; pidettiinpä niitä jumalien lintuinakin,\nsillä niiden ylimaallinen näkö oli omiaan johtamaan ajatusta siihen\nsuuntaan. Sanottiin niitä myöskin Tuonelan linnuiksi, jotka Manan\nmustalla virralla keinuvat haaveellisina kuvina. Mutta nyt tämän uuden\nilmestyksen nähdessään valtasi hänet surmaamisen halu niin voimakkaasti\nkuin ikänä kiusauksen viehätys voi ihmissydäntä vallata. Kuka tietää,\nmikä ihmeellinen taikakalu tuo kruunu voi ollakaan, puhumattakaan\nsiitä, että se tietysti on äärettömän kallisarvoinen. Kiihkeä halu\nsaada se omakseen pääsi voitolle ja hän jännitti hiljaa jämeän jousensa.\n\nLintu lienee kuullut jotakin, koskapa se käännähti ulapalle päin ja\nseisahtui kuin kuuntelemaan, tarkkaavaisesti kurottaen kaulaansa.\nSilloin hän laski nuolensa viuhahtaen menemään.\n\nHän oli aivan kuulevinaan, kuinka se iski lintuun siihen kaulan\nja hartioiden rajaan, ja tämän näkevinäänkin, vaikka ei linnun\nsilmänräpäyksessä lentoon kohotessa ehtinytkään päästä aivan varmaksi,\nmiten sattui ja mihin nuoli meni. Omituiselta hänestä tuntui, että\nse lähti lentoon niin vapaasti, vaikka hän aivan varmaan luuli ja\nuskoi siihen sittenkin osanneensa. Jousi kädessä hän jäi sen lentoa\nseuraamaan.\n\nOmituista. Hän oli ennenkin nähnyt, että siipeen haavoitettu\nlintu, joka ei enää kyennyt lentimiänsä täysin hallitsemaan,\nkuolemantuskassaan umpimähkään lyöden saattoi joskus kohota suoraan\nylöspäin, kunnes kuolema tapasi ja pudotti alas lähtöpaikkaan, mutta\ntällaista kohoajaa hän ei silti ollut koskaan nähnyt eikä mahdolliseksi\naavistanut. Joutsen nousi nousemistaan kohtisuoraan yhä korkeammalle,\nkunnes siitä ei enää näkynyt muuta kuin pieni valkoinen pilkku. Ja\nsiellä korkealla viileällä taivaalla sattuivat siihen auringon säteet\nvaaran takaa, kullaten sen ihmeellisen kirkkaaksi pisteeksi. Kuta\nkauemmin hän hämmästyksissään sen kulkua seurasi, katsoi niin, että\nsilmät sumenivat, sitä kirkkaammalta se näytti loistavan; lopulta se\noli kuin kiintonainen tulipilkku tuolla taivaalla. Niin, ellei olisi\nollut niin valoisa, olisi hän ollut valmis uskomaan, että tuo autereen\nsinestä loistava nasta olikin kesän kaunis tähti, joka rauhallisessa\nyössä loisteli allensa inehmojen maailmaan.\n\nMutta tähti se ei tietenkään ollut, vaan se oli se joutsen, joka\nkeski-yön auringossa kuvasteli silmään niin omituisesti. Ihmeellinen\ntapaus tämä olikin. Hän meni rantaan katsomaan nuoltansa, jonka\noikisuunnassa, jos se ei lintuun sattunut, piti olla veden pohjaan\nkiinni tarttuneena, sillä niin matala siinä paikassa oli. Mutta ei\nsiellä mitään ollut, ei vaikka kuinka olisi hakenut, ei edes höyhentä\nveden pinnalla kellumassa. Omituinen oli tämä tapaus, aivan erikoinen,\nja hänestä tuntui kuin olisi hän sittenkin ollut kuin lumoissa.\n\nHän palasi katsomaan saarta tarkemmin. Ei siellä ollut mitään nähtävää,\nellei ota lukuun sileätä ruohokenttää sen keskellä, riippakoivut\nympärillä kauniina aitauksena. Ruoholla kasvoi päivänkukkaa ja\nkissankelloa, ja koivujen alta tuntui kielon vieno tuoksu.\n\nKotiin hän läksi saaresta, mieli omituisesti vangittuna. Mitä lintua\noli hän ampunut? Oliko jumalien lintuun nuolensa lähettänyt? Tai Tuonen?\n\nHäntä värisytti. Miksi ammuinkin?\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin olisi äkillinen tuho kaiken elollisen näiltä seuduilta\nhävittänyt tästä salaperäisestä tapauksesta alkaen, niin olivat tyhjät\nsen jälkeen pyytömiehen ansat, satimet ja katiskat. Vaikka hän olisi\npannut liikkeelle kaikki taitonsa ja virittänyt ritansa kaikkien\nsääntöjen mukaan, niin aina lensi lintu ohi ja saalis sivusi. Jos hän\nmilloin lähetti nuolensa, niin vei sen syrjään joku pahansuopa oksa\ntai oli hän tullut ampuneeksi metsän naavapartaista pökkelöä. Ja mikä\nihmeellisintä, hänen nuolensa katosivat aina, melkein joka ammunnalta,\nniin että olisi melkein luullut kademielen ne talteensa hänelle\nkiusaksi noukkivan. Hänen täytyi vuolla yhä uusia ja hänen kärkensä\nrupesivat loppumaan. Pian hän ei uskaltanutkaan enää rautakärkisillä\nampua, peläten kadottavansa ne kaikki, vaan koetti puukärkisillä\nitselleen ravintoa kolkata.\n\nJa sama oli asia vesillä. Vaikka hän olisi kuinka hyvältä näyttävään\npaikkaan katiskansa tehnyt, niin eipä kalan nimeä ansaitsevaa niihin\njuuri osunut; koko järvi näytti äkkiä käyneen kalattomaksi. Ja hänestä\ntuntui, että joka kerta kun hän yritti järvelle nousi selällä niin\noudostuttavan äkeä vihuri, että se usein oli heittää hänen vähäisen\npurtensa kumoon. Ja siellä missä aikaisemmin oli alati näkynyt\nnarisevia ja juttelevia sorsia ja telkkiä, sieltä olivat nekin kuin\npakoon lähtien kokonaan kadonneet. Sen kaiken oli hän huomaavinaan.\n\nJa muutenkin tuntui hänestä kuin olisi nykyisin aina ollut päivä\npilvessä ja aurinko loistanut murheellisen valjusti, milloin se pääsi\nvähänkään näkyviin. Alakuloista hänestä kaikki oli ja hän olisikin\nmuuttanut pois koko seudulta, sillä hän huomasi, ettei hän siellä\nvoinut kauempaa olla, eipä edes elääkään, -- ellei outo uteliaisuus,\nsuorastaan himo päästä tuosta linnusta selville, olisi häntä siellä\npidättänyt.\n\nAlussa oli hänestä tuntunut tällä seudulla kaikki niin lupaavalta,\neikä hän voinut ymmärtää, mistä äkkiä tällainen muutos oli aiheutunut.\nMutta sitten hän kerran nälissään ja väsyneenä kotikoivunsa juurella\nlevätessään ja järvelle tuijottaessaan tuli taas ajatelleeksi tuota\nkesällistä joutsenen ampumistaan ja silloin lennähti aavistus hänen\nmieleensä: ehkä kaikki johtuikin siitä? Ehkä hän teollaan oli\nsaavuttanut kaikkien tämän seudun jumalien vihan, ehkä häntä vainosi\nhaltiain leppymätön kostonhalu. Paljon oli sellaista tapahtunut\nhänenkin kuultensa, ja siksi juuri olikin niin tärkeätä uhreilla ja\nlepytyksillä hankkia itselleen kunkin paikan haltian suosio.\n\nHän mietti asiaa ja tunsi arkuutta ja pelkoa mielessään. Hänen olisi\npitänyt runsailla uhreilla saada takaisin vihastuneen haltian suosio,\nkatua ja kaikin tavoin heille mieliksi elää, luopua tutkimasta tuota\nsalaisuutta, jättää outo uteliaisuutensa, ja heittää \"kolmen puuttuvan\nsanan haku\". Mutta samalla kuuli hän rinnastaan toisen äänen kehottavan\nuhmaan ja uppiniskaisuuteen:\n\n-- Älä alistu, vaan hae arvoituksen ratkaisu. Tuhoa se joutsen, sillä\nsen on tämä kaikki alkua. Se olikin Tuonelan lintu kesä-yön retkellään,\nja on nyt liitossa kaiken haltiaväen kanssa sinut tuhotakseen. Älä\nanna jälkeen, vaan pidä puolesi. Hae vastaus sielusi aavistukselle,\njoka povessasi on syttynyt, niin pääset selville elämän arvoituksesta.\nSinä voit sen tehdä, sillä olethan jo nähnyt Tuonelan joutsenen, jonka\nkäsittäminen on kaikkien ongelmain ratkaisu.\n\nMies katsahti varoen ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan\nnämä salaiset kehotukset. Ääni hänen sydämessään jatkoi houkutteluaan.\nJa hän tunsi äkkiä omituista riemua, uhman ja epätoivoisen päätöksen\ntuottamaa tyydytystä. Veneeseensä kantoi hän kaikki kapineensa ja\nvähät ruokavaransa, hijoi viimeiset nuolensa teräviksi, tarkasti\njänteensä ja läksi vesille pienellä purrellaan. Hän tahtoi löytää\ntuon salaperäisen linnun, tuon tuntemattoman kademielen, joka oli\nriistänyt häneltä eräonnen. Kostaa hän tahtoi ja päästä selville, mikä\noli tuo ihmeellinen ilmestys ollut. Hän käänsi kokkansa kohti virran\nsuuntaa, sinne, jossa arvasi tällä suurella vedellä olevan laskutiensä\nja jossa hän ei vielä ollut käynyt; ehkä se asuikin siellä jossain\ntuntemattomien vesien ja virtain vieremillä.\n\nJa hän tunsi samalla, kuinka outo tunne, kuin ikuisen yön hämäryys,\nolisi peittänyt hänen sielunsa. Soittona sieltä kaikui vain: Tuonelan\njoutsen!\n\nTämä olikin jo syksyisempää aikaa, jolloin illat nopeasti pitenivät\nja järven aalto nousi synkeällä ja ärjähtävällä ilmeellä. Metsän\nsuhinassa ei ollut enää kevään hilpeää sointua, vaan kumeaa kuoleman\npelkoa. Raskaasti huokui se tuulen alla, väsyneenä syvään sen vihaisten\npuuskien edessä taipuen, ja sade lankesi kuin synnin rangaistuksena,\nvaan ei kevään virvoittavana kasteena. Alakuloista oli, yksinäistä\nsuunnattomassa erämaassa, joka oli vielä vain ihmisten takamaina.\nKun katsoi kauas pimenevälle ulapalle, jossa näytti käyvän vimmattu\ntaistelu elämästä ja kuolemasta, karsi vilu ja turvattomuus ruumista.\n\nMutta tuo yksinäinen järvellä soutaja ei näyttänyt huomaavan syksyn\ntuloa, vaan matkasi alati pitkin ulapoita. Ei ollut enää sitä lahtea,\nsitä niemen kainaloa ja salaista poukamaa, jota hän ei ollut tutkinut\nja mieleensä painanut. Hän kalasti ja metsästi vain niukimmaksi\ntoimeentulokseen, sillä tuon ihmeellisen arvoituksen selville saaminen\noli hänellä nyt pää-asiana. Hän oli laihtunut ja kalvistunut, hänen\nsorea muotonsa oli riutunut ja hänen silmiinsä oli tullut outo kiilto.\nHän oli ryhtynyt taisteluun suunnattoman mahtavia voimia vastaan,\nomia jumaliaan hän oli ryhtynyt uhmaamaan, ja oli syventynyt siihen\ntaisteluun kokonaan. Ei hän enää vanhoja uhrejaankaan toimittanut, vaan\nalati vain himosi nähdä kesällisen näkynsä ihmeellistä lintua. Sitä\nhän alati ajatteli ja sen hakemiseen veti häntä sisäinen, salainen ja\nvoittamaton halu. Usein hän näki unta linnusta, miten se kultaisena\nkavahti siivilleen ja lähti nousemaan; yhä ylemmäksi se taas kohosi,\nsinne ihanaan kirkkauteen, jossa auringon säteet siihen sattuivat;\ntuolla se jo oli kiiltävänä pisteenä ja sydän itki sen menoa, kunnes\nse näyttikin sinne paikalleen asettuvan. Ja kun sitä kauemmin katsoi,\nniin olikin se tuosta alakuloisesti suhisevan männyn oksien välistä\ntuikkiva öinen tähti, joka viittoi sieltä ijankaikkisuudesta tänne\nkatoavaisuuteen. Täytyi nousta väristen havuvuoteelta taas ja lähteä\nkulkemaan, mennä jälleen vahtimaan, eikö vielä kerran ilmestyisi\ntodella ihana näky.\n\nKerranpa oli hänen verensä jo jäähtyä ja hän luuli jo ratkaisun hetken\ntulleen. Se oli synkkänä iltana, jolloin taivas pimeni kuin jumalien\nvihasta. Kun hän siinä synkeydessä huopaili hiljaa pitkin hänelle outoa\nsalmea, näytti hänen vaaniviin silmiinsä äkkiä kuvastuvan tuosta edestä\npimeän rajasta jotakin valkoista. Vihdoinkin. Hän huopaa lähemmäksi,\nvaraa jousen saataville ja herkeämättä vartioitsee outoa näkyä. Se on\njoutsen. Se on tavattoman suuri joutsen, se on outo kerrassaan, ja\nvihaisesti tuntuvat sen silmät pimeästä vastaan välkähtävän. Hän tuntee\nverensä kihelmöivän suonissa, tuntee sydämessään outoa kouristusta,\nmutta ei pelkää. Jouseensa hän tarttuu ja varaa terävimmän nuolensa\nvalmiiksi lähettääkseen sen oudon linnun niskaan.\n\nTuossa se tuleekin yhä lähemmäksi ja hän jo jännittää asettansa. Mutta\nsilloin hän ikäänkuin kauhusta jäykistyy, sillä hän on huomaavinaan\nlinnussa jotakin outoa: eikö näykin sen selästä ikäänkuin nuolen varsia\nSe on hänen nuolensa, joka yhäkin siinä törröttää. Hänen lihaksensa\nherpoutuvat hetkeksi eikä hän saa joustaan nostetuksi. Silmissä\npimenee, vene heilahtaa oudosti ja kun hän jälleen pääsee tasapainoon,\non lintu kadonnut. Oliko se lentänyt pois, vai oliko uinut johonkin\nvarjoon, sitä hän ei voinut sanoa. Aivan kiihkon vallassa palasi hän\nleiripaikalleen.\n\nTuli sitten se aika, jolloin linnut muuttavat pois etelän maille.\nPitkin jokia ne alkavat hiljalleen laskeutua alas merta kohti, jossa\nsitten salaisissa parvipaikoissaan pitävät syyskäräjänsä ja lähtevät\npitkälle matkalleen. Lintujen mukana lähti hänkin purrellaan alas\nvirtaa solumaan. Ja silloin tapahtui taas se ihme, että hän näki tuon\nsatulintunsa.\n\nSe ilmestyi hänen eteensä siinä paikassa, jossa joki tekee äkillisen\nmutkan ja samalla kivan kosken. Vesi syöksyy hurjalla vauhdilla kohti\nkallioseinää, joka pystysuorana kohoaa mutkan perukasta sen eteen,\nkimpoaa siitä valtavana kuohuna takaisin ja jatkaa matkaansa kiukusta\närjyen. Juuri kun Onto saapui kosken niskalle, pilkisti kuu esiin\npilven takaa valaisten koko erämaan oudolla ja kaamealla valollaan.\nKun katsoi kosken niskasta alas, saattoi nähdä alhaalla aaltojen\nhypähtelevän kuin keijukaisten ja valkean vaahdon silloin tällöin\nkimallellen pärskähtävän ilmaan. Virta suoltui eteenpäin sileänä,\nmustana ja kiiltävänä kuin käärme, heijastaen pinnastaan ihanasti öisen\nvalaistuksen. Rannoilla vartioitsi korpi kolkkona ja valittavat äänet\nkeskustelivat öisellä hetkellä. Ei Onto tuntenut koskea eikä mutkaa\nsiellä alempana, vaan viiletti purrellaan huolettomana. Ja juuri siinä,\nmissä veden sileys ensi kertaa murtui putouksen vaahdoksi, ilmestyikin\nhänen eteensä kuutamoon se samainen ihmelintu. Se keinui siinä keveänä\nkuin vaahtokupla ja selvästi saattoi nähdä nuolen varren sen selässä;\nsurullisina loistivat sen silmät ja oli kuin olisi jonkunmoinen\nlahopuun hehku sitä ympäröinyt.\n\nOuto kiihko silloin taas valtasi hänen mielensä. Vapisten otti hän\njousensa esille ja lähti viilettämään purttaan tuota lintua kohti.\nVäkevintä valtavettä se pitelikin, luistaen keveästi alas kosken\njyrkännettä. Kuta vikevämpään vauhtiin Onto huopasi venostaan, sitä\nnopeammin kiiti eteenpäin myös lintu. Ja nyt huomasi Ontokin virran\nvauhdin ja suunnan, sekä ankaran, kalliosta toisaalle kimpoutuvan\nvuolteen. Mutta vielä hän ei siitä välittänyt, sillä hänen oli ensin\nratkaistava taistelunsa.\n\nKuin ilkkuen keinui se tuossa hänen edellään. Väliin se oli jo niin\nlähellä, että hän osoitteli jousellaan, mutta silloin sen peitti joku\nhypähtävä aalto tai rannan varjo, ettei hän saanut mielestään kohti\nosumisen tuntoa käteensä ja hermoihinsa. Ja suoraan kalliota kohti\nmentiin aivan vähäisellä vauhdilla, mentiin niin voimakkaasti, että\nhänen täytyi ruveta kääntämään enemmän huomiota purtensa ohjaamiseen.\n\nMutta se oli myöhäistä. Vaikka hän olisi kuinka huovannut, ei hän enää\nsaanut venettä valtoihinsa, vaan vei sitä virta kallioon. Ja valkoinen\nolento tuossa välkehti keinuen hänen edessään. Nähdessään kaikki\nponnistuksensa turhiksi jäi hän toimettomana sen leikkiä seuraamaan,\nkun se kuutamon loihtuvälkkeessä siinä aallolta aallolle hurmaavasti\nliukui. Muutaman sekunnin kuluttua, samalla kuin lintu katosi hänen\nsilmistään, rysähti vene kallioon pirstaleiksi.\n\nTahdottomana painui hän veteen ja tunsi, kuinka voimakas virran vuolle\nlähti häntä viemään alaspäin. Pehmeät ja suloiset kädet kannattelivat\nhäntä, hän näki ihmeellisiä näkyjä, joissa ihanat vedenneidot\nvallitsivat ja hän vaipui mieluiseen uneen. Kaukaa rupesi kuulumaan\nkaunista soittoa, joka tuntui lievittävän hänen surunsa ja tuskansa\nijankaikkisesti ja tuovan hänelle sen rauhan, jota hän oli halunnut...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauhea vilu puistatti hänen ruumistaan, kun hän heräsi tainnoksistaan\nsuvannon rannalla kosken alapuolella. Virran väkevyys ei ollut\nsallinut hänen upota, vaan oli vilauksessa vienyt hänet kosken alle,\njossa voimakas kostevirta oli heittänyt hänet rannalle matalikolle.\nIhmeissään pelastuksestaan uskoi hän nyt, ettei tuo outo olento hänen\nlopullista tuhoaan tahtonutkaan; oli vain halunnut häntä rangaista\nhänen ajattelemattomasta teostaan ja kehotti häntä alistumaan\nkohtaloonsa salattuja hakematta; se oli nähtävästi pyhä olento, tämän\nmaan haltia, joka saattoi ottaa minkä kuvahisen hyvänsä. Tai saattoipa\nolla Aallotar itse, Vellamo, tai joku pieni veden neito. Hänen\nsydämensä valtasi rajaton kiitollisuus ja halu saada kiitollisuutensa\nesille tuoduksi. Elämänhalu palasi ja hän nousi varaamaan itselleen\ntoimeentulon mahdollisuutta kaikilla niillä keinoilla, jotka taitavalle\nerämiehelle huonoimmassakin tilassa ovat tarjona. Elää hän tahtoi,\nvartioida tässä suvannon rannalla, sattuisiko hänelle vielä kerta se\narmo, että saisi kiittää ja palvoa tuntematonta haltiaa, joka näytti\nkorvaavan pahan hyvällä. Jos tahdottiin, niin hän alistui, mutta ehkä\narmosta hänelle annettaisiin vastaus sielun etsivään tunnelmaan...\n\nMetsämajan hän siihen itselleen rakensi ja rupesi viettämään pitkää\ntalvea. Ja ihmeellistä: taas oli viljaa hänen polullaan, riistaa jaloa\nylen äijä, ja helposti juoksi se hänen pyydyksiinsä. Hän huomasi\nmetsänkin väen itselleen leppyneen ja oli siitä onnellinen, sillä\nanteeksi-saannin varmuus tuottaa aavistamattoman rauhan taistelleeseen\nsydämeen. Lepo sielun ja ruumiin jännityksen jälkeen teki hänelle\nhyvää ja hän tunsi taas palautuvansa entiselleen. Kuitenkin ainoastaan\nruumiiltaan, sillä hänen sielunsa oli kokonaan toinen. Hän ei elänyt\nenää itselleen, vaan tuolle oudolle haaveelleen, jota hän piti\ntoivonaan, päämääränään ja jumalanaan. Se täytti hänen mielensä\nkokonaan.\n\nJa sattui sitte kerta, että suuri Suvannon sulho matkasi pitkin jokea\nmahtavan seurueen kanssa sotaretkelle meren rannalle. Nähdessään\nmetsäsaunan rannalla käski hän tarkastaa, mikä on asukas näillä\ninhoilla mailla. Ja hänen eteensä tuotiin Onto, taas solakkana ja\nvoimakkaana, muoto sorja, silmissä ihmeellinen loiste.\n\n-- Mi olet sinä miehiäsi?\n\nJa Onto kertoi kohtalostaan, siitä, miten hän oli tuosta kesä-yöstä\nalkaen, jolloin hänellä oli ollut ihmeellinen näkynsä, taistellut\ntuon ainoan ajatuksen ja haaveen kanssa yötä päivää, miten hän oli\nkoko elämänsä suunnannut ja uhrannut tuon arvoituksen ratkaisemiseen.\nHän kuvasi, kuinka se joka hetki valtasi hänen sydämensä sanoin\nkuvaamattomalla tenholla ja ikävällä ja kuinka hänen koko elämänsä\noli siitä riippuva. Hän olisi tahtonut saada tuon haaveensa silmin\nnähtäväksi, ikäänkuin ruumiillistutetuksi, sellaiseksi, että se ei\nenää olisi hänelle arvoitus, vaan ijäisen rauhan, onnen, kauneuden ja\nnautinnon lähde. Mutta hän ei ollut siinä ainakaan vielä onnistunut, ja\nluoja tiesi, onnistuisiko koskaan...\n\nOudostuen oli häntä kuunnellut ja katsonut mahtava tietäjä. Kaikki\nkuultuaan loihe hän lausumaan:\n\n-- Sinä olet Tuonelan joutsenen ampunut; kostoksi siitä on se pannut\nsydämeesi tämän omituisen kaihon, joka kalvaa sinua kuolemaan saakka.\nSinä haet elämän ja kuoleman sanoja, mutta et niitä löydä. Kerran\nlöysin ne Vipusen vatsasta... Ne on ne kolme sanaa...\n\nJa Suvannon sulho läksi joukkoineen eteenpäin; koko luonto iloitsi, kun\nhän laski laulellen vesiä, soiton raikuessa hänen lumokanteleestaan.\nKauaksi jäi sitä Onto kuuntelemaan.\n\nSalaperäisiltä tuntuivat hänestä mahtavan tietäjän sanat: \"Sinä haet\nelämän ja kuoleman sanoja.\" Mitä ne olivat? Niitäkö hänen sydämensä\netsi? Mistä löytäisi hän nämä sanat, joitta hän tiesi perikatoon\njoutuvansa? Mitä hänen piti tekemän? Hän muisti sankari Lemminkäisen\nkuolleen sen johdosta, ettei tiennyt umpiputken sanoja. Oliko hänenkin\nnyt kuoltava siksi, ettei löytänyt näitä elämän ja kuoleman sanoja?\n\nHän tuli kovin murheelliseksi ja kaatui sammalvuoteelleen sairaana,\nsieluntuskiensa runtelemana.\n\nLoveen langenneen tavoin näki hän ihmeellisiä näkyjä horrostilassaan.\nHän oli onnellinen ja kaikesta selvillä, ikäänkuin olisi hän nuo\nsalaperäiset sanat löytänyt. Hän olikin niin kuin olisi hän ne tiennyt,\nvaikka ei saattanut sanoa, mitä ne olivat. Mutta kaukaa oli hän\nkuulevinaan äänen, joka häntä rohkaisten lohdutti ja kehotti. Luokseen\nse häntä kutsui.\n\nToivorikkaana astui hän majastaan taas taivasalle, kuulosti siinä ja\nläksi kulkemaan suvannon vartta koskelle päin, sen kallion laelle, jota\nvastaan hänen veneensä oli pirstoutunut.\n\nKevättä oli aika. Uupumattomana kaikui lintujen laulu taas kaikkialla,\ntouhuisena puuhaili tuuli nuoren metsän kimpussa, joka jälleen leikillä\nantoi vetreätä tukkaansa hulmuuttaa. Ilmassa oli tuo virkistävä ja\nnuori tuntu, joka tekee kevään niin ihmeelliseksi. Suurin parvin\nmatkasivat vesilinnut vanhoille pesimämailleen.\n\nHän kulkee, katse kiinnitettynä avaruuteen. Mitä hän siellä näkee?\nSe nostaa hymyn hänen huulilleen ja antaa loisteen hänen silmilleen.\nHänen huulensa avautuvat kuin jotakin ihastellen puhutellakseen, kuin\nanoakseen tai kiittääkseen, ja hän kohottaa kätensä ikäänkuin kurottaen\nottamaan jotakin. Se väistyy hänen edestään alati, hän ei saavuta\nsitä, vaikka kuinka huutaisi hän sitä odottamaan. Yhäti hän kulkee\nsen jälessä aina kalliolle saakka, eikä huomaa muuta. Tuolla väikkyy\nse taas hänen edessään tuo ihana näky, tuo arvoituksen ratkaisu, joka\nvaltaa sydämen voimakkaalla intohimolla. Hänen täytyy saada se kiinni,\ntäytyy päästä tietämään elämän ja kuoleman sanat, ja hän astuu edelleen\nhaaveensa jälessä, katse omituisella ilmeellä kiinnitettynä avaruuteen.\nHuulet avautuvat taas kuin rukoukseen, silmissä loistaa kyynelöivän\npyytävä katse, hän nostaa kätensä kohti korkeutta ja putoaa kohisevan\nkosken helmaan...\n\nJa nyt otti Aallotar Tuonen linnun hänelle lupaaman sulhasen, joka\noli häntä vastaan niin paljon rikkonut, mutta joka oli sen kaiken\nsovittanut. Sillä järkähtämättömän uskollisesti oli hän koettanut\netsiä selitystä sille oudolle kaipuulle, joka teon johdosta oli hänen\nsydämessään herätetty, tullen niin elämänsä pyhimmän aatteen uhriksi.\nJa jumalat olivatkin hänelle suosiollisia, hänelle kuten kaikille hänen\nkaltaisilleen etsijöille: ne antoivat hänen lopulta löytää nuo salaiset\nsanat, vaikkakin vasta kuolemassa. Sillä selvään näki, kun Tuonen virta\nhetken kuluttua antoi ylös kuolleensa, vainajan onnellisesta ilmeestä,\nettei hänelle enää ollut mitään salattua, vaan oli hän saavuttanut\ntäydellisen vastauksen kysymyksiinsä, saanut ihanat sanat salasta ilmi.\nJa monta etsivää oli tuleva hänen jälkeensä, niinkuin oli ollut häntä\naikaisemminkin, sieluja, joiden kohtalona on alati pyytää ratkaisua\nristiriitaisuuksilleen ja ongelmilleen. Mikäli he ovat itselleen ja\npäämäärälleen uskollisia, sikäli he onnistuvat ja saavat rauhan, ellei\nennen, niin ainakin kuolemassa.\n\nMutta kerrotaan, ettei Kalevan kansa ikinä joutsenta ammu, sillä se on\npyhän virran aavelintu, taivaisten unelmien vertauskuva.\n\n\n\n\nRUNOLAULAJA.\n\n\n      Ohoh kullaista kyläistä,\n    Maan parasta paikaistani;\n    Nurmet alla, pellot päällä,\n    Keskellä kylä välillä,\n    Kylän alla armas ranta\n      Rannassa rakas vetonen.\n\nHe olivat jättäneet lännen puolelle Rukajärven suuren kylän, jossa\nsanottiin olevan sata taloa ja josta parhaat miehet ovat Piiterissä\n\"torgovoimassa\", Hiisjärven pienen kylän vanhauskolaisine asukkaineen,\nja vielä Kompakan kokoliaan paikkakunnan. Lukemattomien vaivain ja\nvastusten läpi, joista pienin ei ollut pilvenä poutaisilla kankailla\npörräävä paarmain ja soilla inisevä sääskien ynnä muun \"tshakan\"\ntuottama kiusa, olivat he niin vihdoin saapuneet Koivuniemen sievään\nkylään samannimisen hymyilevän järven länsirannalla. Ja oli heidän\naikomuksensa nyt viettää kylässä muutama lepopäivä ankaran matkan\njälkeen. Vainiolla kylän laidassa työskentelevä vaimo neuvoi heidät\nTitoffin taloon, jossa otettaisiin hyvin vastaan.\n\n-- Jos vielä \"kodavävyksi\" ottanee, kun sinä noin kaunis briha olet...\n\nNäin tuo verevä nainen siinä jo leikkiäkin laski. Nuorukainen hymähti\nja läksi käymään Titoffin talossa. Hämärässä sintsissä tuli vastaan\nerinomaisen terveen ja reippaan näköinen, täyteläinen ja varrelta sorja\nneito, joka lapsen tavoin heti iloisella hämmästyksellä ehätti kysymään:\n\n-- A mistä sie, velli, olet, a kuhun sie menet?\n\nJa samalla hän ikäänkuin varaten tarttui pirtin oven rivasta kiinni,\nettä pian pääsisi puikahtamaan sisään, jos tuo vieras ja tumma\nnuorukainen aikoisi leikillä kiinni kaapata. Mutta kun tämä ei ruvennut\nvallattomaksi, vaikka tunsikin siihen aivan kiusallisen hyvää halua,\nvaan vakavana tiedusti asuntoa ja ruokaa, helähti tyttö nauramaan ja\nvastaamaan:\n\n-- A ei ole niin ketä koissa. Mie varajan ja taaton haen.\n\nHänen ruskeista silmistään loisti suloinen hyvyys ja iloisuus, ja hänen\npukimistaan näki, että hän oli ainoa ja lemmikki. Keveästi ja sirosti,\nsuloudella, jota harvoin näki samassa asemassa olevissa suomalaisissa\nmaalaistytöissä, hypähti hän ulos. Nuorukainen meni perässä ja näki\ntytön vuonan vilkkaudella hilpaisevan pellolle, jossa tietenkin\ntaatto ja maammo olivat työssä. Ja pian seisoikin jo pihalla pitkä ja\nmustapartainen mies, vaatimaton vaimo vähän taampana. Mutta sintsin\novelta katsoi hymyillen ja iloisena tuo äskeinen rakastettava tyttö,\nHoudi nimeltään joka olikin.\n\nHän oli jo kertonut asian ja kun tultiin lähemmäksi, levitti Titoff\nkätensä leveään, sydämelliseen, isälliseen tervetuloon. Hän veti\npäätänsä hiukan taaksepäin, hymy levisi hänen kasvoilleen, tumman\nparran välistä rupesivat loistamaan valkeat hampaat ja hän oli siinä\nhurstipaidassaan ja virsuissaan kuin miehuus ja hyväntahtoisuus.\n\n-- Terve, veli, sanoi hän. Terve, uudisti hän nöyrälle Ontreille.\nSisään hän vaati käymään, levähtämään ja tshaijua juomaan. Sanallakaan\nhän ei kysynyt, kuka ja mistä sekä millä asialla, sillä hän tiesi siitä\nkyllä tiedon saavansa sitten kun suu ensin on avattu ja kädet pesty.\n\nVaitiollen ja hiljaisena käy Titoffin puoliso vieraitten jälkeen\npirttiin, jonka ovi pian heidän jälkeensä sulkeutuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylä on, kuten sanottu, järvensä länsirannalla, melko aukealla, entisen\nhiekkaperäisen kangasmaan loivalla rantarinteellä, joka aikain kuluessa\non ruvennut hiukan ruohottumaan. Talot ovat kaikki yhdessä rivissä,\npäädyt järvelle päin, joiden editse kulkee tie. Sen toisella puolella\nrannassa ovat pienet saunat ja verkko- sekä nuottatalaat. Ja siitä\naukeaa sitten laaja hietikko sekä aava ulappa. Se kimaltaa tuossa\nrasvatyynenä, paikoin kultana, paikoin harakansulkaan vivahtavana\npunasinervänä. Ja saunain ovesta pullahtelee rauhallisesti taivaalle\nmakean löylyn hajuista savua, siellä täällä askartelee avokaulainen\nnainen ja pikkupoikain mekastusta kuuluu illan kirkkaassa ilmassa.\nKaukaa kantautuu kisakentältä käsiharmonikan ääni. Onhan lauantai-ilta\nja sen suloista tunnelmaa ja odotusta, lepoa ja rauhaa kaikki täysi.\n\nTitoffin talo oli maan tavan mukaan rakennettu koiran kaulalle\npyöreäksi kolotuista hirsistä. Ikkunat olivat pienet ja\nkorkealla rivissä pitkin päätyseinää. Vuorilaudat oli koristettu\nlohenpyrstömallilla ja muuten hyvin huolitellusti rakenneltu,\nantaen edullisen käsityksen tekijänsä itsenäisesti ajattelevasta\nkauneus-aistista. Katto oli tavallinen malkokatto ja seinät päivän\nruskeaksi paahtamat. Vasemmalla puolella päädystä katsoen on pieni\nruohoinen piha, josta hauskoilla kapeilla pylväillä olevan katoksen\nalta noustaan pimeään sintsiin eli etehiseen. Siitä vei Titoffin\ntalossa ovi oikealle pirttiin, vasemmalle pieneen kamariin ja toinen\nrehu- ja tarvevajaan. Sen alla, saman rakennuksen alakerrassa, on\nnavetta, joten karjalaisella on koko elämisensä saman katon alla.\nPirtin alustassa on säilytyshuoneita ja kellareita. Siitä myös johtuu,\nettä päädyn ikkunarivi on niin oudostuttavan korkealla.\n\nKylä ei ole suuri, käsittäen vain muutaman kymmenkunnan taloa.\nMaanviljelys on kokonaan sivuasia ja enimmäkseen naisten hoidossa,\nvaikka miehet kesäisin kotona ollessaan heitä kyllä auttelevat. Miesten\npääelinkeino on kauppa, mutta ei sanottavasti silti varsinainen\nrepunkanto, joka kuuluu toisille paikkakunnille. He tekevät laajoja\nmatkoja ostellen etupäässä nahkoja, joita he kulettavat joko Sunkuun\ntai Kuopion ja Joensuun markkinoille. Saapuvatpa taas jotkut niille\nsieltäkin nahkoja ostaakseen ja viedäkseen ne sitten yhä paremmille\nmarkkinoille. Marraskuusta helmikuulle harjoitetaan Valkealla\nmerellä seitin kalastusta ja paljon miehiä matkustaa täältä sinnekin\n\"purlakoitsemaan\". Kesäksi kuitenkin ainakin lähimatkalaiset koettavat\nsaapua kotiin.\n\nLevoinen eli Titoff on myöskin kauppiaita, joka käy kauppamatkoillaan\nenimmäkseen Suomessa. Siellä hän on saavuttanut arvokkaita tuttavia,\ntiedemiehiä ja muita, joille hän tekee pieniä palveluksia. Niinpä\nhän kesäisin kokoilee eräälle kasveja, joita hän on oppinut kaikkien\nsääntöjen mukaan kuivaamaan ja säilyttämään. Joutessaan hän niitä\nhaeskelee laajalti ja kehuu löytäneensä sellaisiakin, jotka sitten\non mieluusti vastaanotettu. Hän tuntee paljon Suomen oloja ja\npitää niitä arvossa, mutta rakastaa yli kaiken Karjalaansa. Ja\nhänen synnynnäisesti aatelinen luonteensa ei ole tuolla maailmalla\nkulkiessa vähääkään menettänyt yksinkertaisesta avomielisyydestään\nja jalosta miehuudestaan, vaan on hän sama Levoinen, miksi hänet\nalusta parhaimmalla hetkellä on aiottu. Liikuttavalla tavalla tulee\nhänen luonteensa kauneus ilmi hänen suhteestaan vaimoonsa ja ainoaan\ntyttäreensä, joita hän kohtelee mitä hellimmällä rakkaudella.\n\nOikeaan taloon siis se nainen siinä pellolla kulkijamme neuvoikin.\n\nJo tuolla taloloissa kiiruhtaa väkeä saunaan, joista rupeaa aina\noven auetessa kuulumaan pehmoista vastan roisketta, naurua ja iloa.\nLöyly pöllähtää ilmoille ja punainen olento ilmestyy sieltä täältä\ntaivas-alle hikoilemaan. Poikasetkin muka käyvät saunassa, ovat siellä\nhetkisen vastalla ropsivinaan, kunnes vähän lämpiävät, niin että on\nkylliksi syytä päästä järveen vilvottelemaan. Kauas räiskyy vesi ja\nkuuluu ääni tästä heidän teostansa. Ja kylä on tuossa tyytyväinen\nlämpimässä kesäillassa kuin pehmeään vaippaan kääritty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta käymme mekin sisään.\n\nOvesta tullessamme on tuossa ikkunarivi edessämme ja heti huomaamme,\nettä tupa on hyvin lämmin; se johtuu siitä, että siellä kesälläkin\nleivotaan ainakin kerta viikossa. Ovenpielessä vasemmalla puolella\non pesu-astia ja pyyhinliina. Tuvan vasemmassa ovinurkassa on uuni,\njonka edusta muodostaa jonkunmoisen keitto-astioiden pitopaikan.\nHuomiotamme herättävät erikoisesti monenkokoiset saviruukut; niitä\nkäytetään maitoastioina ja on niiden nostelemista varten olemassa aivan\nerikoinen hanko. Näemme näitä maitoruukkuja hyllyillä oikealla seinällä\nja kattoonkin kannattimien varaan asetetuilla laudoilla. Seinät on\nhöylätty hyvin sileiksi ja nurkat taitavasti pyöristetty. Pitkin seiniä\novat lavitsat, näkyypä muutama tuolikin. Pöytä on ikkunain edessä, ei\nkovin suuri, ja sen molemmilla puolilla rahit. Oikeassa peränurkassa\non jumalankuva ja sen alla pienellä hyllyllä pari ehtoollisleipää.\nKaikkialla on kodikkuuden tunnelmaa ja erinomaisen siistiä. Lattia\non niin puhtaan valkoinen kuin miksi se ainoastaan kuumalla vedellä\nja hiekalla saadaan, penkit ovat puhtaat. Kukaan ei syleksi ja\ntupakanpolttoa pidetään koko kylässä häpeänä; ainoastaan yksi Suomen\npuolessa \"purlakoitsemassa\" ollut mies on tähän paheeseen langennut ja\nharjoittaa sitä ulkoilmassa muita kaihtaen, mutta hänetpä mainitaankin\nheti muukalaiselle poikkeuksena tavallisuudesta.\n\nMutta ukko Titoff istuu jo tuolla samovaarinsa takana ja pitää puhetta\nvireillä käytellen sekä livviä että venättä. Nuorukaisen avulla hän\nvilkkaasti selvittelee kylänsä elämää ja laskee aina yhä uutta teetä\nlasiin. Siihen kehottaa hän kaatamaan makeata, uunissa räydytettyä\nkermamaitoa, joka antaa juomalle entistäkin hienomman maun. Pitkin\npöydän reunaa on pantu karkea, mutta puhdas liina käsien pyyhkimistä\nvarten. Mutta nuorukainen on kääntynyt Houdiin, joka siinä ketteränä\non lennähdellyt pöydän ja pankon väliä, ja rupeaa valoisin mielin\nhänen kanssaan keskusteluun. Tämän rakastettavan lapsen kanssa eksyy\nhän pian mitä herttaisimpaan leikinlaskuun, johon maammo ja taattokin\ntoisaalta yhtyvät. Ja Houdi punastelee ja naureskelee, hypiskelee\n\"peredniekkansa\" helmaa ja taas päätään hiukan heittäen viskaa\nvastaan leikkisän vastauksen, mutta ei kertaakaan hämmenny, ei menetä\nhetkeksikään luonnollisuuttaan, vaan avoimesti ilmaisee joka eleellä\nihastuksensa vieraisiin ja koko illan asioihin.\n\n-- Kylyyn käymme, kehottaa silloin pian taatto ja miesväki noudattaa\nkäskyä.\n\nNuorukainen ja Ontrei ihastuvat ikihyväksi tästä tarjouksesta, joka\noli heille pitkän korpimatkan jälkeen sangen tarpeellinen. Taatto käy\nedellä arvokkaana ja pystöpäisenä ohjaten vieraansa saunalleen, joka\noli kuin mikäkin pöksä siinä rannan hietikolla. Se oli vanhuuttaan jo\npainumassa maan sisään, mutta vielä pitivät kuitenkin sen vakaiset\nseinähirret, joista se aikoinaan oli rakennettu. Ovi oli niin pieni,\nettä piti kovasti kumartua, jos mieli päästä sisään, ja oven pielessä\nmelkoinen röykkiö muruksi särkyneitä vesikiviä todisti sekin puolestaan\ntämän kansallisen puhdistuslaitoksen ikää.\n\nHeitettiin vaatteet ruohikolle ja käytiin sisään. Ensin siellä ei\nnähnyt mitään, sillä ainoaan valon lähteeseen, jona oli reikä seinässä,\noli pistetty vasta. Mutta kun silmät tottuivat pimeään, näkikin\nsentään oven raoista ja luukun nurkista tulevassa vähäisessä valossa\nmelko hyvin ympärilleen. Vasemmassa ovinurkassa oli musta kiuas,\njosta säteili kaikkialle valtainen lämpö. Koko sauna oli sisältä\naivan kiiltävän musta, jollaiseksi karsta tulee, kun sitä kastellaan.\nLauteille oli pantu koivun lehviä, vastat hautuivat vesisaavissa ja\nkiulu oli valmiina löylyn lyöntiä varten.\n\n-- Kylyyn käykää, hoputteli taatto edelleen, varotellen samalla\nkoskemasta seiniin ja yleensä muihin paikkoihin kuin niihin, joissa\noli lehviä peittona. Itse hän istahti kiukaan puolelle ja rupesi\nheittelemään varoen vettä kihiseville kiville. Pahaa sähinää ja kohinaa\nrupesi kuulumaan, kuuma höyry kohosi kattoon; tuli yhä kuumempi ja\nniin kylpivät miehet vahvasti heimonsa koko intohimolla ja vanhalla\nvauhdilla. Erittäinkin Ontrei käyttelee vastaa kauan ja perinpohjin;\nhän ähkii, hikoilee ja huohottaa, hankaa milloin sieltä milloin täältä,\npuhkaa taas ja levähtää välillä, yhä uudistaakseen saman tempun. Kauan\nhän niin kylpee, väliin hymyillen ja jotakin nöyrästi huomauttaen.\nVihdoin on leikki lopussa ja astutaan ulos, jolloin nuorukainen menee\nsuoraapäätä järveen sen vilpoisissa vesissä tulehtunutta ruumistaan\nraitistuttaakseen. Vakaina taas astutaan tupaan takaisin.\n\nSinne onkin kylyssä ollessamme kertynyt paljon saunapuhtaita ukkoja,\njotka ovat tulleet katsomaan kaukamatkalaisia ja pyhään luostariin\npyrkijöitä. Ja siitä kertyy vilkas, kova-ääninen ja hauska keskustelu.\n\nToimeentulosta ja ahtaista ajoista puhutaan, haastellaan sodasta ja\npoikain kohtalosta.\n\nVaimot istuvat vaitiollen. Juodaan teetä kovasti. Lasillinen\ntoisensa jälkeen menee ihmeen nopeasti ja vallan mitättömän pienellä\nsokeripalalla. Tuossa jo eräs eukko juo kuudetta ja hiki helmeilee\nhänen nenänvarrellaan. Miesten puhetta on suomalaisen helppo ymmärtää,\njos hän tuntee edes jonkun verran venäläisiä sanoja, mutta naisten\npuhe jää vilkkautensa vuoksi epäselvemmäksi. Usein puhuvat kaikki\nsamalla kertaa ja koko tuvan täyttää ystävällinen porina. Taatto Titoff\nkokeneena miehenä selvittää ja haastaa korkealla ja vakuuttavalla\näänellä.\n\nTiedustellaan kaikenlaista. Vaikka he ovatkin köyhiä, rakastavat he\nkotikyläänsä. Kaukaisilta kauppamatkoiltaan he aina halajavat tänne\ntakaisin.\n\n-- Ka, ylen on meillä tässä tuvat kaunihit asua ja eleä...\n\nTaaskin voi tehdä sen huomion, että karjalainen heimo täällä, jossa se\nlienee säilynyt sangen puhtaana, on ulkomuodoltaan erittäin komeata.\nMiehet ovat pitkiä ja solakoita, soikea-kasvoisia ja avosilmäisiä,\nnaiset rintavia ja kaunismuotoisia. Heidän vilkkaudestaan ja heidän\nluonnollista älyä osoittavasta keskustelustaan tulee ajatelleeksi, että\nSuomen heimon etevin osa lienee sittenkin jäänyt tänne niemen tyvelle...\n\nIlta yhä hämärtyy ja ulkona vallitsee jo yön omituinen kuulas\nvalaistus. Siellä on jo kaikki hiljentynyt. Yöhön on vaipumassa\npieni karjalaiskylä erämaan suuren järven rannalla. Tuvassa vain yhä\nistutaan, sillä mahtavasti on vaikuttanut heidän uteliaisuuteensa\nvieraiden läsnä olo.\n\nPuhutaan jo runoista. Nuorukainen se siihen hiljalleen on koettanut\nkeskustelua kääntää. Ei niitä enää paljo muisteta, mutta isien kehutaan\nmuistaneen ja taitaneen, vaikka aamut ja illat olisivat istuneet.\nNuorukainen tiedustelee viisikielistä, ja hymyillen taatto Titoff\nsilloin muistaa sellaisen hänelläkin olleen:\n\n-- Lieneekö ylisillä vai missä lienee?\n\nJa samalla hän jo ilmoittaakin, ikkunasta katsahdettuaan:\n\n-- Mutta sokea Miihkali tuo vieläkin runoja taitanee. Tuolla hän näkyy\ntulevankin.\n\nSintsistä kuului hapuilevia ja varovaisia askeleita. Kepillä siellä\njoku tuntui koettelevan oven edustaa, kunnes käsi rupesi hamuillen\nhakemaan ripaa. Jännitettyinä kaikki kääntyivät tulijaa katsomaan ja\nkeskustelu vaikeni kokonaan. Tuntui salaperäiseltä siinä odottaessa\ntätä oven aukenemista, ikäänkuin olisi sen avauksesta voinut astua itse\nmenneisyys sisään silmin nähtäväksi ja korvin kuultavaksi...\n\nRaitis henkäys tuntui auenneesta ovesta vanhuksen astuessa sisään.\nEnsin tuli näkyviin keppi ja käsi. Se oli ruskea ja ryppyinen, ja\njokainen sen suoni oli kohona korkealla sinisenä juovana. Jo näkyi\nhamppupaita, aukosta ruskealta vilahtava rinta, jo harmaa, tuuhea,\nrinnoille valuva parta, hopeinen tukka. Kumarassa tuli vanhus matalasta\novesta sisään, mutta kynnyksen yli päästyään ja ristinmerkin tehtyään\nhän vähitellen ja hitaasti oikaisihe...\n\nTuntui kuin olisi hän siinä hämärässä tuvassa suoristautuessaan\nkasvanut aivan jättiläiseksi. Hänen vartensa venyi kunnioitettavaan\nkorkeuteen, hänen tukkansa ja partansa muodostuivat homerosmaiseksi\nkehykseksi hänen korkealle ja kuperalle otsalleen. Ja hänen\nsuuret silmänsä, joita molempia peitti valkoinen jää, tuijottivat\nilmeettöminä, aavemaisina suoraan kohti avaruutta. Vaiti seisoi hän\nsiinä kuunnellen herkästi...\n\nNuorukaista värisytti ja uteliaana hän kumartui eteenpäin oikein\ntarkemmin tulijaa näkemään. Ontrei osoitti hämmästyksen ilmettä ja\nkatsoi toveriinsa oudostuneen näköisenä. Tuo korkeavartinen ukko tuossa\noli ilmestys muinaisajoilta, jonka koko olemus tuntui olevan, hänen\ntuossa seisoessaan, kuin sanatonta ihmishengen kääntymistä korkeuden\npuoleen, kuin ihmisyyden avunhuutoa maan tomusta Ukon ylijumalan ja\nsanan salaisten voimien puoleen.\n\nMutta taatto Titoff tervehti sokeaa ystävällisesti ja vei hänet perille\nistumaan. Ja ukko tiedusteli vieraista ja sai kuulla heidän runojakin\nkyselleen. Vaiti painoi hän harmajan päänsä käsiinsä tuijottaen\nilmeettömästi eteensä.\n\n-- Kerran kävi täällä mies, ruotsi, jolle talvisen päivän ja illan\nrunoja lauloin. Siitä on jo kauan, hyvin kauan. Hiihtäen hän tuli,\nmistä, en tiedä, mutta heti tunsin minä hänet veljekseni. Kuollut jo\nlienee. Kovin hän halasi runoja kirjaan panna. Äijän lauloin, äijän\nmuistin, enempi olisi isäni muistanut. Nykyinen kansa ei niin mitänä\nmuista...\n\nHän puhui katkonaisesti, ikäänkuin omissa aatteissaan, panematta enää\nhuomiota ympäristöönsä. Titoff kuiskasi:\n\n-- Vanha on, horajaa jo...\n\nMutta runolaulaja jatkoi itsekseen:\n\n-- Eivät enää taattojen tavoin haastakaan. Eivät soita kantelehia.\nRäähkiä lauluja laulavat. Rumalla soitolla illat pilaavat. Pahoin myös\npuhuvat. Kuolla minunkin pitävi...\n\nTuntui kolkolta kuulla näitä vanhuksen valittavia syytöksiä. Vaiettiin.\nKatsottiin permantoon. Odotettiin.\n\nVanhuksen puhe kävi jo epäselväksi, niin ettei tahtonut voida kuulla\nhänen sanojaan. Mutta pian saattoi hämmästyksekseen ymmärtää, että hän\nsiinä oli mumisten ruvennut hyräilemään jotakin runoa. Kuta pitemmälle\nhän pääsi, sitä kuuluvammaksi ja selvemmäksi tuli hänen äänensä, ja jo\nsaattoi erottaa sanatkin.\n\nTurhaan koetti nuorukainen odottaa siinä jotakin tuttua mytoloogista\nnimeä päästäkseen edes läheltä arvailemaan, mitä jaksoa ukko hyräili.\nPian hän päinvastoin pääsi selville, ettei tässä ollut kysymyksessä\nmikään Kalevalan toisinto, vaan joku aiheeltaan aivan toiselle alalle\nkuuluva laulu, joka oli vanhuksen runollisen luomisvoiman viimeinen\nilmaus. Uteliaana ja henkeään pidättäen kumartui hän yhä lähempää\nhyräilyä kuuntelemaan.\n\nMutta selvästi se jo kuuluikin. Kuta pitemmälle ukko laulussaan\npääsi ja kuta syvemmälle hän unehtui omaan runolliseen maailmaansa,\nhaltioituen yhä enemmän, sitä korkeammaksi kohosi hänen äänensä ja sitä\nsuoremmaksi oikaisi hän taas kumaraan vaipuneen vartensa. Ääni, josta\nkuului vanhuuden värittömyys ja vapiseminen, tuntui kuitenkin kumpuavan\njostain syvältä ja sisäinen innostus antoi sille salaperäisesti ja\nprofeetallisesi vaikuttavaa hehkua. Kuka ja mikä oli tuo ukko? Mistä\noli hänellä tämä runon kyky? Oliko hän joku Vipunen, joka oli säilynyt\nmuinaisilta ajoilta todistukseksi keskellemme salaisista voimista ja\nkyvyistä?\n\nJännittyneenä olivat kaikki ruvenneet kuuntelemaan. Miihkali-ukko\noli jo pitkät aikaa ollut omituinen ja puhellut asioita, joita ei\nymmärretty. Mutta näin julkisesti ja mahtavasti ei hän vielä ollut\nesiintynyt ja siksi häntä nyt aivan erikoisella uteliaisuudella\nkuunneltiin. Mahdollista oli, että vieraiden tulo ja heidän\ntiedustelujensa johdosta heränneet vanhat muistot olivat vaikuttaneet\nmullistavasti ukon mielikuvitukseen ja saaneet hänet tänä hämärän\nhetkenä ikäänkuin loveen langeten haltioitumaan.\n\nVanhalla runon mitalla ja sävelellä hän kuvaili oman pienen\nkyläheimonsa elämää ja taistelua. Vaivaloista se oli aina ollut,\nalituista kamppailua nälän häätämiseksi. Mutta niin kauan kuin sitä oli\ntehty vanhan tiedon varassa, ahkeruudella ja jaloja tapoja noudattaen,\noli sillä aina ollut luojan suosio keralla. Mutta ajat muuttuvat ja\nvieraat tavat sekä ymmärrykset tunkevat salollekin, työntäen tieltään\nsyrjään esi-isäin menot ja uskomukset. Entisyys unohtuu ja joudutaan\nuralle, joka ei ole luontaisesti Kalevan kansalle aiottu, ja niin\nmuututaan muuksi kansaksi itseään enää tuntematta. Niin kuolee henki\nja sanan voima, joka on aina ennen ollut hädässä ja elämässä apuna.\nKuusikkoon painuvat vanhat eivätkä nuoret heidän muistoansa kunnioita\nja heidän opetuksiansa ota enää varteen.\n\nAivan haltioituen ja profeetallisella silmällä ukko siinä karussa\nyksinkertaisuudessa ikäänkuin laulaa heimonsa kuolinvirttä. Näkee\nselvään, ettei kuulijakunta häntä ymmärrä, ei osaa asettua sille\nmuinaisen itsetunnon kannalle, joka vielä elää sokeassa laulajassa.\nJa pian ukko vaipuu surumieliseen runolliseen haasteluun vanhan\nhaltiamaailman kanssa, puhellen, kuusikon rauhasta ja kotoisten\nasuinsijainsa kauneudesta. Jo siirtyy hän yhä utuisemmille maille,\nkulkien pitkin sinistä siltaa kohti Kiesuksen kartanoita, jossa itse\nvakainen luoja hänet vastaan ottaa, tervetulleeksi toivottaen. Siellä\non hänellä rauha ja kaikkien syntyjen syvien selvitys, palkinto ja\nijankaikkinen autuus.\n\nHuomaa selvästi, että ukko on kristillisen hengen läpitunkema,\nvaikkakin monessa kohden runollisten luonnon-uskomuksien vallassa.\nVaietaan ja kuunnellaan. Hämärä houkuttelee tunteita liikkeelle.\nVihdoin on kaikki hiljaa. Ukko on lopettanut ja syvään on painunut pää\nhänen rinnalleen. Odotetaan vielä hetkinen, kunnes vihdoin yksitellen,\näänessä pieni lämmin värähdys, lausutaan hyvästit ja mennään huoaten\nkotiin. Tupa tyhjentyy, kunnes on jälellä vain talon väki ja yhä\npaikallaan istuva ukko. Hänkin vihdoin vaieten havahtuu ja kiitellen\nlähtee kompuroimaan ovea kohti. Nuorukainen käy häntä kotiin saattamaan.\n\nYö on kylän yllä, taivas pohjaton salaperäisessä valossaan, järven\nselkä kuin rajaton kuvastin, jonka pinnalla leikkivät sumun harsokuvat.\nKaukaa kuuluu melkein räikeänä ja kirkkaana ratshoin toimelias puhelu\nja kesannolta kilahtaa silloin tällöin verkkaan päätään kääntävän\nja märehtivän lehmän kello. Ukko astuu varoen ja vaivaloisesti, ja\nnuorukainen kulkee sanatonna hänen rinnallaan. Kotipihallaan ukko\nsitten seisahtuu ja vaistomaisesti kääntää päänsä sinne, missä heikosti\nläpi yönkin välkehtii päivän kirkkaus. Kauan hän tuijottaa sinne\nelottomilla suurilla silmillään, kunnes taas havahtuu ja nöyrästi\nkiittelee toveriansa tällaista vanhaa raukkaa saattamasta. Ja kun\nsintsin ovi on hänen peräänsä sulkeutunut, oli tuosta saattajasta kuin\nolisi kadonnut hänen näkyvistään todellakin kappale Karjalan muinaista\nsuuruutta ja hengen voimaa.\n\nTitoffin tuvassa uinui jo Ontrei olkivuoteellaan onnellisen näköisenä\nkuin lapsi, ja mieli tyvenenä vaipui hänen nuori toverinsa hänen\nvierelleen. Eikä ollut taistelua eikä onnettomuutta, vaan rauhan suuri\naavistus sydämessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaukaa kuuli hän aivan selvästi kirkonkellojen juhlallisen äänen\nja ilma oli niin kaunis kuin se voi olla vain sunnuntai-aamuna.\nVähitellen rupesi soitto kuulumaan yhäkin lähempää, kunnes hän äkkiä\nheräten huomasi sen tulevan kylän pienestä rukoushuoneesta. Se ei enää\nollutkaan mitään suurten kellojen juhlallista pauhua, vaan pikemmin\npienen kellon ystävällistä kilinää, joka tuntui somalta siinä aamun\nihanuudessa. Valtainen kirkkaus näkyi ulkoa, järvi kisaili virkeänä\naallokkona ja ruohon vihreys tuntui silmälle mieluiselta.\n\nHän oli yksin tuvassa. Nopeasti nousi hän kiiruhtaen ulos rantaan\npeseytymään. Pihalla istuikin Houdi, valmiina häntä kiusoittelemaan:\n\n-- Sinä pitkään makaat!\n\nHänellä oli hyvin koreat vaatteet: vaaleansininen hame, valkea\navorintainen pusero, ja keltainen, punakukkainen huivi, joka oli\nsomasti valahtanut niskaan. Hänen nauraessaan muodostui poskeen kuoppa\nja hän pyörähteli keveästi, nähtävästi mielihyvissään vaatteistaan.\n\nNuorukainen katseli tyttöä mielihyvällä, uhaten sitte:\n\n-- Odotahan...\n\nMutta tyttö suikasi keveästi syrjään ja hän menikin rantaan enempää\nkiinni tavottamatta.\n\nVesi syveni tasaisesti ja pohja oli mitä puhtainta hiekkaa. Hän kahlasi\nhitaasti syvemmälle nauttien voimiensa tunnosta ja hyvää tekevästä\npienestä vilun väreestä. Raitis tuuli hiveli hänen ruumistaan. Nyt\ntuli tuossa syvän rinta eteen ja hän heittäytyi uimasilleen lähtien\nsoutelemaan.\n\nRannalle oli tullut ukkoja katsomaan tätä heille outoa asiaa;\nkarjalainen ei nimittäin enempää kuin suomalainenkaan ui muuta kuin\nlapsena. Uida hän ei tavallisesti osaakkaan, vaan on vesihädässä\nuseimmiten aivan avuton. Ihmeissään he nyt katsoivat uijan menoa,\nystävällisesti huudellen hänelle varottavia sanoja. Mitään vaaraahan\ntässä ei ollut, sillä hän oli lapsuudessa opitun tapansa mukaan veteen\nmennessään juhlallisesti heittänyt kädellään vettä rannalle ja sanonut:\n\n-- Näkki maalle ja minä veteen.\n\nSe riittää. Vetehinen silloin menee maalle siksi aikaa, kun uija on\nvedessä, eikä siis vedä häntä sinne aaltojen alle asuntoonsa.\n\nHän kääntyi selälleen ja antoi aaltojen ajaa itseään hiljaa rantaa\nkohti. Tuntui niin erinomaisen viileälle ja intohimottomalle siinä\nraittiissa vedessä keinua. Vilahduksena taas kuluneet viikot\nkuvastuivat hänen mieleensä outona, merkillisenä ajanjaksona...\n\nHän oli tullut rantaan ja kiiruhti ylös pukeutumaan. Kellonsoitto oli\nlakannut ja hän tunsi nyt äkkiä harvinaisen voimakasta nälkää. Nopeasti\nkiirehti hän tupaan, tavaten tiellä rukoushuoneelta palaavan isännän ja\nOntrein, jotka häntä iloisesti tervehtivät.\n\n-- Eihän meillä ole täällä ei pappia eikä diakonia, vaan itse me\nlaulamme ja luemme sen minkä osaamme. Kyllä se siitä yhtä suureksi\nJumalan kunniaksi rodiutuu.\n\nTaatto Titoff näin selitteli päivän jumalanpalveluksen suoritusta ja\nOntrei hymyili ystävällisesti joukkoon. Mentiin tupaan, jossa Houdi jo\nmalttamattomasti odotti. Pöydällä oli kalakukkoa, monellaisia piiraita,\nvoita ja tuoretta maitoa sekä suolakalaa. Mielihyvin kävi isäntä\nvieraineen maukasta ateriaa nauttimaan.\n\nJa niin vietettiin kaunista sunnuntaita leikkien, iloiten ja\nlevähdellen, ystävällisen ja vieraanvaraisen kylänväen keskuudessa.\nValoisena muistona säilyvät ne hetket kautta elämän, ja aina, kun\nmieleen palaa kuva nauravasta karjalais-neidosta, rukoilee sydän\nhänelle onnea ja menestystä. Miten lienee elämäsi nyt, kaunis Houdi?\nOnnellinenko olet vai oliko kohtalolla raskas taival osallesi\nvarattuna? Jää hyvästi ijäksi, ihana neito, kotisi, ja kaunis\nkotikyläsi syvällä Karjalan sydämessä!\n\n\n\n\nSOLOVETSI JA KARJALA.\n\n\n      Minkä kerroin keskiyöllä,\n    Senpä unelta kuulin,\n    Minkä kuulin kuutamolla,\n    Senpä haastoin haavehia.\n\n\"Että Jumala kaikkivoipa rankaisisi kuolemani ja kaiken vääryyden ja\nväkivallan... rakas... Jumalan armolliseen suojaan ja varjelukseen...\"\n\nNimen kuullessaan ja saatuaan tietää kirjoituksen sisällön nyykäytti\nmunkki-vanhus tietävästi päätään:\n\n-- Se on sitten onnettoman ritarin Johan Grijpin kirjoitusta, sanoi\nhän. Tuo ritari kuoli luostarissa vuonna 1612. Mahdollista on, että\nkirje antaa hiukan valaistusta hänen kohtalostaan. Varmaa on, että hän\nviattomasti sortui sen ajan ristiriitaisuuksiin, ja Jumala olkoon hänen\nsielulleen armollinen...\n\nNuorukainen kävi uteliaaksi.\n\n-- Siis Antonii Doblestniin aikana? kysyi hän viitaten Solovetsin\npieneen historiaan.\n\n-- Niin, juuri mahtavan arkkimandriitti Antoniin aikana, miehen, joka\nvoimalla, tarmolla ja valtioviisaudella hoiti valtakunnan etuja täällä\npohjoisessa Boris Godunowin kuoltua vuonna 1605.\n\nNuorukainen ymmärsi. Luostarin historiassa kerrottiin, että kun Boris\nGodunovvin kuoltua valtakunta joutui hajaannuksen tilaan ja yhä\nuudelleen esiintyvät kruunun tavoittelijat täyttivät maan melskeellä\nja sisäisillä sodilla, tuli Solovetsin luostari täällä pohjoisessa\nvallan vartiaksi ja valtiotaidon johtajaksi, erittäinkin kun se laski\nkoko Karjalan jonkunmoiseksi alusmaakseen, josta se sai tuloja ja\njosta sen oli vastattava. Kun nyt vuonna 1609 Kaarle IX teki Vasili\nShuiskin kanssa liiton sillä ehdolla, että hän antamansa aseellisen\navun korvaukseksi saisi koko Karjalan läänin, lähetti Pohjanmaan\nsotapäällikkö Isak Behm sanansaattajan kirjeellisesti tiedustelemaan\nluostarilta, miten se suhtautuu tähän sopimukseen: pitääkö\nShuiskin puolta ja luovuttaa puolestaan Karjalan, vai kannattaako\nVale-Dmitriitä, eikä anna Karjalaa hyvällä. Shuiskiahan luostari\ntietenkin kannatti, mutta ei millään ehdolla halunnut luovuttaa\nKarjalaa; kuitenkin oli kieltäytyminen tavallaan tsaarin käskyn\nhylkäämistä; mitä tehdä tässä pulmallisessa tapauksessa?\n\n-- Niinkö oli asia?\n\n-- Niin, nyykäytti vanhus vastaukseksi, ja jatkoi itse:\n\n-- Mutta arkkimandriitti Antonii oli mies, joka ei mielinyt ratkaista\npulmaa luostarilleen epäedullisesti. Viisitoista vuotta aikaisemmin\nolivat valmistuneet luostarin lujat muurit ja sen kahdeksan korkeata\nlinnatornia. Ne olivat sen ajan varustuksiksi siksi kunnioitettavat,\nettä Antonii saattoi huoletta heittäytyä niiden turviin, olipa\nvihollisena sitten joko Ruotsi tai itse Shuiski. Ja meri tuossa\nulkopuolella suojeli myöskin pyhää hoidokkiaan. Ja Karjalan kansan\nuskonnollinen mieliala sekä molemmin puolin tehdyt ryöstöretket\nolivat kiihoittaneet suomalaisten ja karjalaisten keskinäiset välit\nniin verisiksi, että luostarilla oli varmaankin koko alusmaittensa\nasujamisto puolellaan. Harkintaa siis sieti tämä asia, eikä luostari\nvastaustaan kiirehtinytkään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona oli kaikki hiljennyt. Ylösnousemisen kirkon sinistä\njättiläiskupoolia ja kuulakasta taivasta vastaan vilahtelivat\nvalkoisina välähdyksinä uupumattomien lokkien siivet. Kultaiset\nristit kajastelivat pronssin värisinä yön ilmassa ja vinoon painunut\nkolmas poikkipuu kertoi väsymättömästi surumielistä taruansa maailman\nvapahtajasta, jonka ihmiskunnan koko syntitaakan raskauttaman askeleen\nalla se masennuksissaan vinoon vaipui. Ryhmyiset muurit olivat siinä\nkuin uneen uupunut mahtava peto, silmät puoli-ummessa odottaen\nhetkeänsä. Ne olivat paljon nähneet ja tiesivät paljon kertoa.\n\n-- Katso, poikani, tuota pientä kolon tapaista tuon korkeimman tornin\nlänsipuolella, sanoi vanhus hänelle viitaten akkunasta. Ulkopuolelta\nei kukaan voisi aavistaa, että se on erään pienen ja ahtaan kammion\nainoa valoreikä. Se on muurattu itsensä tornin paksuun seinään ja siinä\nkopissa on...\n\nHän keskeytti puheensa ja mietti hetken, mutta jatkoi sitten hiukan\nlausettansa muuttaen:\n\n-- Siinä kopissa on aikoinaan asunut onneton ritari... Sanotaan, että\nItämaisen sodan aikana Kasaniin viedyt luostarin salaiset asiakirjat\novat myöskin tienneet laajasti kertoa tähän tapahtumaan liittyvistä\nseikoista. Jumala meitä armossaan varjelkoon ja selittäköön tekomme\nparhain päin.\n\nHän teki hartaasti ristinmerkin ja vaipui ajatuksiinsa. Nähtävästi\nhän tunsi tämän asian tarkoinkin, vaikka oli haluton siitä kertomaan,\nsen kun saattoi katsoa jotenkin luostarin maineelle epäedulliseksi.\nMutta kenties hän sitten muisti välille jo jääneen kolme vuosisataa,\njoiden aikana on kerennyt pahakin viillos turpeentua, kenties tuo\nkaukainen ja hänelle rakkaaseen laitokseen niin läheisesti liittyvä\nihmiskohtalo häntä liikutti ja kehoitti siitä puhumaan, miten hyvänsä,\ntänä yön hetkenä valkopartainen vanhus haasteli nuorelle suomalaiselle\neriskummallisia, puoleksi historiallisia, puoleksi tarunomaisia ja\nkeskiaikaisen mystiikan värittämiä tarinoitansa. Tuntui aivan selvään\nhänen melko nopeasta ja sujuvasta esityksestään, jossa usein saattoi\nkuulla vanhan kirkkoslavonian värittämiä sanakäänteitä, että hänen\nkuvauksensa oli kotoisin jostain luostarikronikasta, jota ei oltu\nkoskaan saatettu julkisuuteen sen vuoksi, että sen tiedot saattoivat\nantaa aihetta luostarin johtajien toiminnan arvosteluun. Kirjoittaja\nlienee ollut joku asian salaisimmatkin vaiheet tarkoin tunteva munkki,\njoka omasta halustaan ja ikäänkuin jonkunmoista syyllisyyden tunnetta\nlievittääkseen oli tapahtumat jälkimaailman tietoon saattanut. Se oli\ninhimillisyyttä, Jumalan pelkoa ja naivia katolisuutta täynnä...\n\nJumalan tahdosta saapui autuaan arkkimandriitin Antonii Doblestniin\nneljäntenä hallitusvuotena keväällä, vielä lujan jään aikana,\nmonasteriin nämtsien lähetystö tiedustelemaan, tahtoiko monasteri\nryhtyä kannattamaan Vasili Shuiskin, sen oikeauskoisen tsaarin asiaa,\nsekä luovuttaa puolestaan Ruotsille Karjalan läänin, niinkuin sovittu\noli, vai liittyä Dmitriihin, siihen väärään vallan anastajaan, ja\nkieltää vastoin tsaarin sanaa Ruotsilta Karjalan. Ja oli tässä\nlähetystössä, paitsi Pohjanmaan sotapäällikön Behmin miestä, nuori\nritari Johan Grijp, sekä heidän palveluskuntansa, jotka kaikki\nolivat saapuneet Pohjanmaan puolelta yli oikeauskoisen maan, Kemin\nja pyhän meren. Ja kun he olivat tulleet suuren portin edustalle,\njota monasterin palkkaama streltsien joukko ajan levottomuuden ja\nepävarmuuden vuoksi yötä päivää vartioi, ja vartiat olivat heiltä,\nvaikka heidän asiansa jo tunnettiinkin, tiedustelleet tulon syytä ja\ntulivatko ystävinä vai vihollisina, niin kun he olivat ilmoittaneet\nystävinä tulevansa ja lähetystön suojaa vaativansa, sanoma heidän\ntulostaan heti saatettiin itsellensä arkkimandriitille. Ja sillä\nvälillä vieraat ihmetellen katselivat äsken rakennettuja valtavia\nmuureja, puhellen keskenään oudolla kielellä ja katsellen koko\nlaitostamme nähtävästi suurella kunnioituksella. Ja oli varsinkin nuori\nritari Grijp puettu synnillisen koreasti turkkeihin ja kauniisiin\nsäämiskäsaappaisiin sekä nahkaisiin kyltereihin, pitkä miekka\nsivullansa. Nauraen osoitteli hän seurallensa isiemme vaatetusta, eikä\nkukaan lähetystön jäsenistä osoittanut pyhän neitsyen kuvalle portin\nyläpuolella ristinmerkillä kunnioitusta, kuten Jumalan kunnia olisi\nvaatinut. Ja paljon saapui isiä työn ja rukouksen keskeltä katsomaan\nnämtsien lähetystöä ja miettimään, mikä suuri asia oli saattanut\nvieras-uskoiset liikkeelle tänne jäiden ja myrskyn valtakuntaan.\nMutta oli se Jumalan tahto ja koettelemus, että saataisiin nähdä,\noliko monasteri sopiva kantamaan sitä suuruutta ja valtaa, minkä hän\narmossaan sille näillä kolkoilla perukoilla ja ammoin pakanuudesta\nluopuneen kansan keskuudessa oli määrännyt.\n\nJumalalle ainoalle ylistys, kiitos ja kunnia. Kun suuri isämme Antonii\noli saanut kuulla nämtsien lähetystöstä, oli hänen sydämensä vallannut\nankara ahdistus ja epätoivo, niin että hän oli käsiään väännellen\nheittäytynyt ristinkuvan eteen ja rukoillut palavasti Jumalalta ja\nmonasterin suojeluspyhimyksiltä tietoa siitä, mitä hänen piti tässä\nnäin pulmallisessa kysymyksessä tehdä, kun hänen järkensä ja monasterin\ntulevaisuus sekä näiden perukkain oikeauskoisen kansan kohtalo ja\nmielipide neuvoi tekemään toisin kuin mikä oli julistettu tsaarin\ntahdoksi ja tarkoitukseksi liittokumppaninsa kanssa. Ja oli hän\nkäskenyt isien kokoontua ylösnousemisen kirkkoon yhteiseen rukoukseen\nja viedä vieraat monasterin vierashuoneeseen sekä kohdella heitä hyvin\nja säätynsä sekä lähettiläs-arvonsa mukaan.\n\nMutta kun marttyyri Filipin rakentamilla isoilla Marian taivaaseen\nnousun ja Kristuksen kirkastamisen kirkkojen kelloilla äkkiä ruvettiin\ntäydellä voimalla soittamaan, hämmästyi lähetystö kovin juhlallisen\näänen suuruutta ja sitä rikkautta, jota oli tarvittu sellaisten\nsuunnattoman suurien kellojen valamiseen. Mutta he eivät olisi asiaa\nihmetelleet, jos he olisivat todella tunteneet monasterin suuret\nrikkaudet ja sen mahtavan vaikutusvallan, joka sillä jo kauan oli\nollut äiti-Venäjän asioihin, tunteneet luostarin toisen perustajan,\nPyhän Filipin uupumattoman tarmon, valtioviisauden ja uskon, hänet,\njoka on rakentanut suurimman osan monasterin rakennuksista, perustanut\nhospitaalin, myllyn ja paljon teitä sekä Jänissaaren kuuluisan\nerakkolan, hänet, jonka tsaari viimein totuuden puhumisen tähden\nsurkeasti ja tuskallisesti kauheassa vankilassa tapatti. Niin jos\nvieraat olisivat kaikki nämä seikat tunteneet, he eivät olisi niin\nsuuresti kaikkia näkemiänsä ihmetelleet.\n\nMutta kun monasterin palvelijaveljet tulivat ilmoittamaan\narkkimandriitin tahtoa vieraille, eivät nämä ensin mielineet antaa\npois aseitaan, koskapa näkivät muurin reunalta streltsien piikit ja\nrengaspaidat, mutta taipuivat sittemmin ja antoivat suosiollisesti pois\nmiekkansa, jotka olivat hyvin siroa tekoa ja joista toinen vieläkin\non tallella asehuoneessamme. Ja huolettomana ja hymyillen sekä edes\npäänsä paljastaen astui sitten muiden mukana nuori ritari Grijp\nportistamme sisään, ja oli hänellä kaunis muoto sekä ruskea, munkkiemme\ntapaan hartioille valuva tukka, niinkuin kuului olleen siihen aikaan\nnämtsien maallikoilla tapana maailmallisesti itseänsä koristella. Mutta\nhuomattuaan muuriemme ylettömän vahvuuden ja korkeuden, hyvät aseemme\nja asestetut vartiamme tulivat he jälleen rauhattoman näköisiksi,\nmikä ei ollutkaan ihme, sillä olivathan he oudossa paikassa ja\nvihollismaassa, joskin Jumalansa ja lähettilästurvansa varjeluksessa.\nSillä epäilemättä oli heidänkin varjelijansa sama armollinen Jumala,\njolle alttarimme ääreltä yötä päivää kaikuu ylistys- ja kiitoslaulu.\n\nStreltsit laskivat aseensa heitä tervehtiäkseen ja katselivat nämtsit\nvarsinkin vartiaimme päällikköä, joka oli harvinaisen voimakas ja\nkomea nuori mies, suurella uteliaisuudella. Heidät kuljetettiin nyt\nheidän asuntoonsa, joksi tuli kullekin ritarille oma huoneensa,\nmutta asemiehille yhteinen, ja olivat ritarit tähän järjestelyyn\ntyytymättömiä, tahtoen päästä asumaan yhteen miestensä kanssa, mutta\nrauhoittuivat he, kun heille selitettiin, ettei muita huoneita\ntällä kerralla ollut käytettävänä. Muut huoneet tarvittiinkin\ntarkoin, kun muistetaan se, mikä jälkeenpäin saatiin tietää, että\naivan heti tämän jälkeen monasteriin saapui Shuiskin pajarien\nlähetystö, joka yön pimeydessä salaa tuli hautausmaan puoleista\nsalakäytävää myöten, saavuttuaan saarelle Suman linnasta; eivätkä\nheitä kutkaan luostariveljistä nähneet eivätkä tulleet näkemään,\nsillä se oli arkkimandriitin Antoniin nimenomainen tahto. Mutta oli\neräs munkeistamme sen kuitenkin päässyt tietämään, sillä hän toimi\narkkimandriitin sihteerinä, ja ajatteli hän silloin nämtsienkin\nmonasteriin tullessa, että Jumala ainoastaan tietää, mitä tästä\nkaikesta lopuksi tulijoille kohtaloksi koituu, kuten olikin asia, ja\ntämän kaiken on hän itkien ja rukoillen yön synkkinä hetkinä salassa\nylös kirjoittanut, että tiedettäisiin viattomalla verellä olleen\npyhässä monasterissa puolustusmiehiä.\n\nSe huone, joka nyt joutui ritari Grijpin asunnoksi, oli pieni, muurin\nsisään rakennettu isossa läntisessä tornissa, jonka akkunana oli\nepäpyöreä ampumareikä. Juuri kun aurinko iltaisin hukkui lännessä\nmereen, sattuivat sen säteet sopivasti tästä aukosta sisään siellä\nasuvan virkistykseksi ja mielen ylennykseksi. Ja pienuudestaan\nhuolimatta oli huone siisti, jopa parempi kuin munkkien kopit. Sinne\nvievän käytävän reunaan on muinoin laitettu pyhien hautoja, joista\ntoisia on myöhemmin avattu, ja on käytävä muutenkin pimeyden takia\nkolkko, niin että iloisen ritarin mieli näkyi väkisinkin masentuvan\nalakuloiseksi. Sanotaan Jumalan sallivan, että edessä olevan kolkon\nkohtalon aavistus pääsee tunkemaan mieleen, että sydän kääntyisi\nijäisyyden puoleen, ajoissa huolehtimaan pelastuksesta.\n\nMutta kun vieraat näkivät rauhallisen ja ystävällisen käytöksemme ja\nsaivat käskyn tulla aterioimaan monasterin yhteiseen ruokasaliin,\nnäytti heidän mielensä virkistyvän ja mielellään nauttivat he Jumalan\nantimia vakaina kuunnellen esilukijan esitystä pyhien elämästä, jota he\nkuitenkaan eivät tainneet paljoa ymmärtää. Ja kun ateria oli nautittu\nja siunattu leipä syöty, ilmaisi lähettiläs taaskin pyyntönsä saada\ntavata arkkimandriitta, mihin suostuttiinkin. Mutta sitä ei sallittu,\nettä hän olisi ottanut mukaansa ritari Grijpin, sillä lähettiläs\noli hän yksin vain. Ja saatettiin hänet sitten monasterin esimiehen\nhuoneeseen, joka oli paksuun ympärysmuuriin liittyvä yläkerran laaja\nasumus. Jumala olkoon tämän kertojalle armollinen siitä, että hän\npuhuu näistä salaisista asioista, mutta se tapahtuu ainoastaan siinä\nvakaumuksessa, ettei tässä sattunut mitään, joka ei olisi ollut Jumalan\nniin sallimaa, ja tuhatkertaa olkoon annettu anteeksi sekin, että\nsynnillinen uteliaisuus houkutteli sen, joka on näistä asioista tiennyt\nnäin tarkoin kertoa, muurin sisäkäytävää arkkimandriitin salaovelle\nkuuntelemaan mitä tapahtuman piti.\n\nArkkimandriitti Antonii istui pöytänsä ääressä, jolla paloi kaksi\ntuohusta, ja jäivät hänen raudanlujat kasvonsa, joista mustat silmät\ntuikkivat, muun huoneen kanssa kokonaan varjoon. Kun vieras teki\nkunnioittavan, mutta ylpeän tervehdyksen, nousi monasterin esimies\nseisomaan ojentaen hänelle kätensä. Ja tunnustaa täytyy, että hän oli\ntodella komea ja ihailtava mies, sopiva näinä melskeisinä aikoina\nvalvomaan valtakunnan etuja näillä mailla, jotka olivat aina olleet\nriidan esineinä, mutta jotka hänen viisautensa tänä ajankohtana,\njolloin tsaari oli ne jo pois luvannut, pelasti monasterille ja\noikeauskoiselle kirkolle. Hän oli pitkä ja laiha mies, parta harmaa,\nrinnalle aaltoileva, päässä hiusten puutteen ja kylmän tähden kalotti,\nmilloin hän ei pitänyt munkkien tavallista korkeaa mustaa päähinettä.\nKun nyt lähettiläs ojensi hänelle sinetillä suljetun kirjeen, teki hän\nsen jo paljoa nöyremmin kuin mitä olisi hänen ryhdistään äsken sisään\nastuessaan voinut odottaa. Luettuaan kirjeen hitaasti viittasi Antoni\nlähettilästä, hänelle sanaakaan sanomatta, poistumaan, mitä käskyä tämä\nollenkaan hidastelematta totteli.\n\nTämä kirje sisälsi nyt sen, mitä tämän kirjoituksen alussa on\nmainittu, ja oli siinä siis tarkoituksena saada selko, luovuttaisiko\nmonasteri esteettä Ruotsille sen, mistä oli sovittu, nimittäin\nKarjalan Solotsiin eli siis Valkeaan mereen saakka, mikä on ollutkin\nRuotsin vanha pyrkimys ja luonnollinen asia kaiken muun paitsi uskon\npuolesta, Karjalan kansa kun on heidän kanssa samaa heimoa. Mutta kun\nse oli ammoin monasterin ja oikeauskoisen kirkon toimesta käännytetty\noikeaan uskoon ja mielellään pysyi monasterin alamaisuudessa, pitäen\nrajantakaisia Kajaanin nämtsejä vihollisinaan, ei monasteri tietenkään\nvoinut katsoa oikeaksi sen luovuttamista Ruotsille, sillä olisihan\nsillä teolla ehkä ainaiseksi lopetettu Venäjän valta näillä perukoilla.\nJa ainoastaan pakosta oli Vasili Shuiskikin tällaisen valtakunnalle\nvahingollisen sopimuksen tehnyt, mistä saattoi olla todistuksena sekin\nlähetystö, joka -- hänenkö vai muiden kaukonäköisten miesten toimesta\n-- juuri näissä asioissa monasteriin saapui. Sillä salata ei voine sitä\nasiaa, että valtioviisaat miehet, jotka asettivat isänmaan edun yli\nkaiken, olivat heti, kuultuaan että Ruotsin kuninkaan kanssa oli tehty\nsopimus Karjalan läänin luovuttamisesta avun palkaksi, lähettäneet\ntämän lähetystön Solovetsiin valvomaan, että sen lupauksen toimeenpano\nsaataisiin jos mahdollista raukenemaan. Siinä tarkoituksessa piti\nsen antaa asianomaisten ymmärtää, ettei tottelemattomuus tsaarin\nkäskyä vastaan ollut tässä tapauksessa mikään synti, vaan päinvastoin\nerittäin ansiokas teko, joka vastaisuudessa kyllä palkittaisiin. Ja\nkun monasterin etu myöskin tässä tapauksessa puhui samaan suuntaan, ei\nsaattanut epäillä, mikä oli oleva Antoniin lopullinen päämäärä tässä\nasiassa.\n\nHeti kun tämä lähetystö yön hiljaisuudessa oli saapunut, herätettiin\nAntonii. Heidän kesken alkoi nyt kiihkeä neuvottelu, jonka sisällystä\nei voinut kuulla, mutta joka, kuten sittemmin tapaukset osoittivat,\nkävi siihen suuntaan, että monasteri vastasi myöhemmin kirjeellisesti,\nantamatta tälle lähettiläälle mitään suullista tietoa kannastaan.\nJa parempi olisi, että monasteriin jäisi sitä varten joku nämtsien\nseurueesta, sillä hän, varustettuna luostarin suojeluskirjalla,\nparhaiten sitten voisi viedä vastauksen takaisin. Siten voitettaisiin\nainakin aikaa ja saataisiin nähdä, miksi asiat kehittyisivät etelässä,\njossa nämtsit nyt taistelivat tsaarin puolesta. Kaikesta tästä näki,\nettä monasterilla oli suuri merkitys näiden maiden asioissa, jopa\nvaltakuntien välisissä neuvotteluissa.\n\nMutta sillä välin kuin varsinainen lähettiläs oli virallisissa\npuuhissaan, pitivät streltsit huolta Grijp ritarin huvittamisesta. He\nnäyttivät vieraalleen kaikki kirkot, aarreaitan ja asekammion, minne\noli koottu sadottain pertuskoja, keihäitä, miekkoja, kypäreitä, nuijia\nja rautapaitoja; he näyttivät hirvittävät maalaukset, joissa kuvattiin\nsaatanan viettelyksiä ja helvetin tuskia, veivät katsomaan Sosiman\nja Sauvvatan muumioita sekä paikkoja, joissa oli ihmeitä tapahtunut,\naarteita ja kalliita esineitä, joista monasterin rikkaus ja maallinen\nmahtavuus kävi ilmi.\n\nJa kerrotaan, että streltsien päällikkö, tuo suuri ja voimakas sotilas,\noli utelias näkemään, mihin nämtsit voisivat käyttää sellaista kapeata\nja pitkä miekkaa, joka oli oikeastaan vain kärjestä terävä ja jollainen\noli Grijp-herrankin ase, hän itse kun oli tottunut luottamaan pitkään\nja raskaaseen lyömäaseeseensa. Kun silloin ritari Grijp oli tulkin\navulla selittänyt miekkailutaitoa ja streltsi epäillen pudistanut\npäätänsä, oli ritari iloisesti tarjoutunut hänelle käytännössä\nosoittamaan sellaisen aseen etevämmyyttä. Hän oli saanut aseensa, oli\nmenty monasterin ulkopuolelle metsikköön ja siellä käyty miekkasille.\nIhmeellistä oli ollut nähdä, kuinka hän silloin notkeudellaan ja\nnopeudellaan sekä äkkiarvaamattomilla pistoillaan oli saattanut\njättiläismäisen vastustajansa kokonaan ymmälle, lopuksi lyöden\nliian raskaan aseen tämän kädestä. Päivittäisin oli silloin ruvettu\nmiekkailemaan ja ritarin uutta taitoa opettelemaan, ja oli hänestä sekä\nstreltsien päälliköstä pian tullut ystävät.\n\nMutta monasterin väki koetti nyt Antoniin käskystä saada lähetystön\naikaa kulumaan, sillä mihinkään tarkempiin neuvotteluihin ei tahdottu\nryhtyä. Mutta ruotsalainen lähettiläs kävi pian malttamattomaksi ja\nvaati vastausta päästäkseen lähtemään kotiseuduilleen, jonne hän\ntahtoi saapua ennen täydellistä kelirikkoa. Silloin selitettiin,\nettä vastaus lähetettäisiin kirjallisesti, kunhan ensin saataisiin\ntarkempi tieto tsaarilta, mikä oli hänen tahtonsa. Jos esimerkiksi\nritari Grijp tahtoisi jäädä sitä odottamaan, voisi lähettiläs siis\nlähteä milloin hyvänsä. Niin sovittiinkin ja eräänä aamuna näki\nGrijp-herra tornihuoneestaan toveriensa purjehtivan matkoihinsa, ollen\nhän sen jälkeen useita päiviä alakuloinen ja synkkämielinen, suruksi\nseuralaisilleen ja streltsille, jotka olivat oppineet hänen iloisesta\nolemuksestaan paljon pitämään. Eikä ollut monasteriin jääminen hänelle\nollut mieluista, mutta oli hän sen tehnyt lähettilään erikoisesta\npyynnöstä ja kun hänelle oli taattu täysin turvallinen paluumatka.\nJa kuta pitemmälle kevät ehti, sitä kaihomielisemmäksi kävi iloinen\nritari, laulaen ulkona saarella kulkiessaan maailmallisia laulujaan,\njoissa kuitenkin tuntui sydämen kääntyminen Jumalan puoleen, tai yhtyen\nkirkossa pyhään messuun.\n\nPian hänkin kuitenkin rupesi kiirehtimään vastausta päästäkseen\nkotimatkalle ja olisikin arkkimandriitti ollut pakotettu edes\njonkunlaisen antamaan, vaikka vaikeneminen olisi ollut hänelle tässä\nmieluisinta, ellei olisi tapahtunut jotakin, joka kerrassaan tuhosi\nritarin kotiin pääsyn toiveet, samalla muodostuen parhaimmaksi\nkeinoksi, minkä pohjalla, ellei tahdottu kokonaan luopua tehdyistä\nsuunnitelmista, voitaisiin jättää vastaus lähettämättä. Kävellessään\neräänä päivänä monasterin käytävissä sattuikin hän kohtaamaan Shuiskin\nlähettilään. Ei tiedetä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta pilkaten\nlopuksi moskovalainen pajari kiivastuksissaan paljasti koko asian.\nRuotseja kyllä käytettiin etelässä apuna, mutta turhaa uskoivat he\nnäitä maita saavansa, sillä ei ollut aikomustakaan niitä antaa.\n\nÄkkiä valkeneekin nuorelle ritarille se, että todellakaan ei\nmonasterilla ole aikomustakaan mitään vastausta antaa, saati vielä\ntsaarin ja kuninkaan sopimuksen mukaista, ja kiivastuneena sekä\nollenkaan tekoaan ja omaa kohtaansa harkitsematta pyrkii hän heti\nAntoniin puheille ja vaatii häneltä selvitystä asiaan, syyttäen häntä\npetoksesta ja tahallisesta, harkitusta viivytyksestä, sekä uhaten heti\nlähteä ilmoittamaan asiasta Pohjanmaan päällikölle.\n\nJumala armossaan suokoon hänelle anteeksi nämä syytökset, joihin\narkkimandriitilla ei voinut olla mitään vastattavaa, sekä sen\najattelemattomuuden, jota hän nuoren luontonsa mukaisesti tässä\nosoitti. Kun hän nyt vielä näin julkisesti ilmoitti matkustavansa\nkotimaahansa viemään tietoa, ettei monasterilla ollut mitään aikomusta\ntsaarin lupausta pitää ja että muka itse tsaarikin oli takana päin\nasian niin tahtonut, tuli hänen pois pääsynsä aivan mahdottomaksi,\nsillä hänhän olisi voinut pian särkeä sen liiton, josta pahimmassa\ntapauksessa saattoi riippua koko Vasili Shuiskin valta. Kiivaudessaan\noli siis nuorukainen syössyt itsensä turmioon ja samalla antanut\nmonasterille hyvän tilaisuuden jättää kaikki vastaukset sikseen.\nPyhän paikan turvallisuus jo vaati, ettei tätä nuorta hurjapäätä nyt\npäästettäisi minnekään.\n\nKuullessaan ritarin puhetta oli Antonii aivankuin horjahtanut, sillä\näkkiä hänelle valkeni tämä asia ja ritarin pois pääsyn vaarallisuus.\nHänellä oli nyt ratkaistavana vain se, minkä arvon hän tahtoi antaa\nomalle turvallisuuden lupaukselleen, sillä siinä suhteessa oli\nhänellä nyt kiusaus suuri. Ja Jumala tietää, että hän ratkaisi sen\nasian kristityn ja kunnian miehen tavoin, sillä hän vastasi ritarille\nainoastaan: \"Lähde, olenhan luvannut sinulle turvallisuutta\". Ja hän\noli horjahtanut taaksepäin kuullessaan samalla viereltään tutun äänen\nsanovan: \"Niin sinä, mutta en minä\". Shuiskin pajari se oli, joka nyt\npuuttui asiaan. Nyt älysi ritari Grijp tyhmyytensä, nyt kirosi hän\nkiivauttansa ymmärtäen koko asian, ja masentuneena vaipui hän suopean\nstreltsin käsiin, joka oli ovelle ilmestynyt häntä takaisin kammioonsa\nsaattamaan.\n\nSalaisella näkijällä ja kuulijalla vuosi sydän verta, kun hänkin\nymmärsi, minkä mahtavain pyrkimysten uhriksi oli joutunut tämä kaikkeen\nviaton lähettiläs, liian heikko ajan outoja vehkeilyjä ymmärtämään.\nMutta kun hänet oli viety pois, kääntyi Antonii pajariin katsoen\nhäneen kauan, ja sen katseen alla jäähtyi jäähtymistään vieraan hymy,\nkunnes ylpeä ryppy ilmestyi hänen otsalleen. Hitaasti kääntyi hän pois,\nja meni ulos kylmästi olkapäitään kohauttaen. Masentuneena vaipui\nAntonii pöytänsä ääreen rukoukseen.\n\nTutkimattomat ovat hänen tiensä ja ihmissydän ryhtyy usein kapinoimaan,\nkun sen täytyy itkeä verta oikeutta odottaessaan. Miksi kärsii viaton,\nmiksi haavoitetaan karitsaa, kun syyllinen ja susi usein vapaana\nkäyskelee? Syntiemme tähden, Herra, veriruskeitten, jotka sinä\nainoastaan tuskalla ja rangaistuksella voit pestä pois...\n\nOliko pajari jostain ritariin suuttunut ja tahtonut valmistaa itselleen\ntäten koston tilaisuutta? Miksi ei Antonii hänestä huolimatta laskenut\nritaria menemään, vaan salli pajarin pitää päänsä? Epäilemättä yhdisti\nheitä tässä valtakunnan ja luostarin etu toimimaan siten kuin etempänä\nnähdään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuoneessa oli hämärä. Vanhan munkin kertomuksen katkaisi\näkkiä juhlallinen kellojen soitto: pyhiä isiä kutsuttiin taas\njumalanpalvelukseen.\n\nSielun pelastus oli heidän elämänsä päämääränä, ei aineellisten\netujen saavuttaminen eikä taistelu ulkonaisten vihollisten kanssa.\nSielun salaisessa asunnossa tapahtui heillä se kamala taistelu,\njonka onnistuminen riippui oikeasta Jumalan armon ja voiman\nkäsittämisestä. Hänpä tietääkin voitot tällä kilpakentällä. Niin\nkuluu heidän elämänsä hautaa kohti, rukouksen ja alituisen työn\nvaihdellessa. Tuskin on uni ehtinyt virvoittaa väsynyttä ruumista,\nkun jo yön hiljaisuudessa kumahtavat kellot ja munkki herää unestansa\nrukoukseen. Hän on uneksinut synnistä ja kadotuksesta, saatana on häntä\nhoukutellut hänen tahtonsa ollessa nukkuessa herpautuneena, ja katuen,\nhaikeasti rukoillen ja kaivaten sielun rauhaa saapuu hän yölliseen\njumalanpalvelukseen.\n\nMajesteetillisina kohoutuvat synkät muurit hämyn keskellä ja\nyksinäisenä tähtenä tuikkii tuolta korkealta muurin kupeelta, pyhän\nneitsyen kuvan alta, ijäinen valo yön synkkään yksinäisyyteen. Paljon\nsaapuu pyhiinvaeltajiakin, sillä pelko siitä, että poissaolo tekisi\nheidät jossain suhteessa saavutettavana olevasta ansiollisuudesta\nosattomaksi, tekee useimmat valppaiksi. Suuret joukot silti nukkuvat\nkuin opetuslapset yrttitarhassa, sillä heidän silmänsä ovat maailman\nunesta raskaat, eivätkä he jaksa valvoa. Vasta myöhemmin, kun heille\ntarjotaan maallista virvoitusta luostarin suuressa ruokasalissa,\nsaapuvat he sinne ja saavat silloin kuulla sulopuheisen Jefrem Sirinin\nliikuttavia varotuksia.\n\nMutta se, joka on valpas, joka ensimäisenä odottaa aamun viileydessä\nluostarin suuren portin avaamista, on uskollinen, jumalinen ja viisas\nOntrei. Suopeasti hän tuolta jo kiiruhtaa hymyilemään paikalle\nhitaasti saapuvalle nuorelle toverilleen, hymyilee hyväksyvästi ja\nkehoittavasti, aivan ylpeänä tämän kalliin ja pyhän laitoksen puolesta.\nIlostuneena he siinä tervehtivät toisiaan ja kyselevät huolestuneena\ntoistensa vointia ja toimeentuloa.\n\nMutta portti avataan ja kansa pääsee sisään. Kirkkoon menemättä\nhän kuitenkin lähtee vaeltamaan luostarin pimeitä ja salaperäisiä\nkäytäviä. Käänteissä on aina siellä täällä pyhäin kuvia ja tuohukset\npalavat niiden edessä. Kirkon edustalla tuolla on tuohusten myyjä ja\nhänelle juolahtaa mieleen omituinen ajatus: hän menee ja ostaa suuren\ntuohuksen, niin kalliin, että munkki katsahtaa häneen hämmästyneenä.\nSitten hän kunnioittavasti lähestyy pyhän neitsyen kuvaa ja sytyttäen\nkynttilänsä kiinnittää sen palamaan muitten joukkoon. Hänelle, sille\neräälle, hän tämän tuohuksensa pyhittää, hänen onnelleen virittää sen\npalamaan siihen Jumalan äidin suopeaan suojaan ja varjelukseen. Hauska\ntunne mielessään lähtee hän taas kulkemaan pitkin hämyisiä käytäviä.\n\nHän ei myönnä itselleen, että hän ikäänkuin salaisesti toivoo jollain\nmerkillisellä tavalla saapuvansa sinne torniin, jossa muka olisi se\nkammio, jossa... Hän ei ajattele ajatusta loppuun, vaan kulkee edelleen\npeläten kumisevia askeleitaan ja uteliaasti kurkistaen jokaiseen\nhaarakäytävään. Väliin sieltä ovi aukeneekin ja askelia kuuluu; hän\nsäpsähtää ja jää seisomaan, mutta tulija onkin munkki, joka katsahtaa\nhäneen uteliaasti ja menee tiehensä hänestä sen enempää välittämättä.\nHän ihmettelee keski-aikaisia maalauksia käytävän seinissä, sitä\nnaivia käsitystä, mikä niistä ilmenee erittäinkin mitä tulee saatanan\npuuhiin ja vimmaan kristityssä maailmassa. Hän katseli hämmästyksellä\nsuunnattomia kivilohkareita, joista muuri oli rakennettu ja mietiskeli\nsitä uskonvoimaa, joka oli tehnyt aikoinaan tämän merkillisen paikan\nsynnyn mahdolliseksi...\n\nMessu, joka äsken vielä oli kohissut valtavana käytävissä, oli nyt\nvaimennut jonkin käänteen taa, jonka sivu ääniaallot eivät enää\npäässeet. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, sillä holvissa ei enää ollut\nniin valoisaa kuin äsken, koska tuohuksia ei ollut täällä päin niin\ntiheässä. Mentyään vielä pari askelta eteenpäin näki hän käytävän\nhiukan laajenevan ja sen toisesta päästä hämärästä alkavan ahtaan\nportaan. Sitä siinä katsoessaan kuuli hän askeleita. Se oli isä Agafon,\nhänen äskeinen kertojansa. Messussa oltuaan oli hän lähtenyt etsimään\nvierastaan.\n\n-- Nuo portaat eivät vie mihinkään salaperäiseen huoneeseen, sanoi hän\nhymyillen, arvaten vieraansa ajatukset ja niistä näin hiukan pilaa\ntehden.\n\nHän pyysi munkilta jatkoa tämän kertomukseen, mutta turhaan.\n\n-- Nyt on teidän levättävä ja minunkin, sen verran kuin Jumala suo.\nEhkä pian alkavan päivän iltana taas...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä, missä luostarin käytävästä ahtaat portaat vievät ylös\ntornikammioon, pyysi streltsien päällikkö ritarilta pois miekkaa, jonka\ntämä aikaisemmin oli taas haltuunsa saanut, suopeasti ja surullisesti\nhänelle puhuen ja allapäin hänen edessään seisoen. Mutta ennenkuin\nvaikeneva ritari ehti antaa hänelle aseensa, kuului käytävästä heidän\ntakaansa ankaraa melua ja huutoa sekä outoa puhetta, jota ei voitu\nymmärtää. Kaikki kääntyivät kummastuneena sinne katsomaan, kun jo\nsamalla näkivätkin asian. Ritarin palvelija, lyhyt, mutta harteikas\nja väkevä asemies, joka oli jäänyt isäntänsä kanssa luostariin, oli\nnähnyt ritaria vietävän ja aavistaen pahaa pyrkinyt hänen jälkeensä.\nMutta streltsit olivat silloin rientäneet häntäkin kiinni ottamaan,\njolloin käytävässä oli syntynyt ankara kilpajuoksu. Sadatellen\nkielellä, jota karjalainen rahvas ammoin on kutsunut lapiksi ja joka\non Ruotsin tshuhnain kieltä, tämä asemies kiukkuisesti poisteli\nkimpustaan hääriviä streltsejä, väläytellen lyhyttä tikariaan, joka oli\nterävä vain laidasta ja jota streltsit näyttivät kovin pelkäävän. Näin\nsaapuivat he ritarin luo, joka toinen jalka portailla oli kääntynyt\nmenoa katsomaan. Vihdoin puhui hän miehelleen jotakin, joka näytti\ntekevän hänet murheelliseksi, sillä hän luopui nyt vastarinnasta ja\nantoi pois aseensa. Sitten ritari pyysi saada asemiehensä mukaansa\nvankilaansa, johon päällikkö hiukan epäröityään suostuikin. Hitaasti\nnousivat he portaita ylös, asemies uudelleen puhjeten ankaroihin\nkirouksiin ja pudistaen nyrkkiä taakseen.\n\nHetken kuluttua palasi streltsien päällikkö takaisin kädessään suuri ja\nraskas avain, jolla hän oli sulkenut vankinsa kammioon, ja kun hän oli\nlaskeutunut jälleen luostarin käytävään, seisoivat siinä hänen edessään\nAntonii ja hymyilevä Moskovan pajari; muut miehet olivat poistuneet\nkokonaan, ja käytävän mutkan takaa kuuntelevaa ja kurkistelevaa ei\nnähty. Päällikkö silloin, kun pajari ehätti ahnaasti ottamaan häneltä\navainta, teki synkästi kieltävän eleen, antaen avaimen Antoniille, joka\nvaieten otti sen vastaan. Ja sitten seisoivat he siinä kolmin, Antonii\nmiettiväisenä, päällikkö alakuloisena, mutta pajari hiljaa itsekseen\nvihellellen ja levottomasti vilkuillen. Ja enempää puhumatta he sitten\nkaikin kolmin lähtivät hitaasti tiehensä.\n\nMutta näihin aikoihin aukeni meri kokonaan, yöt ja illat valkenivat\nihmeellisesti ja aurinko alkoi viipyä yhä kauemmin taivaalla, kunnes\nse ei enää sanottavasti taivaan rannan alla käynytkään. Vesilintujen\nparvet palasivat, meri alkoi elää ja kalat leikkivät pyytömiehen veneen\nkeulan edessä. Lehti tuli puihin, ruoho autioille saarillemmekin ja\nkaikkien rinnat täytti ihmeellinen kaiho ja auvo, ikäänkuin Jumalan\ntulemisen ja armon aavistus. Talvinen työ vaihtui kesäisiin, mieli\nsuunnitteli kaunista tulevaisuutta ja tuntui kuin olisi erikoinen\narmon ja valvomisen kirkkaus vuotanut pyhän monasterimme yli. Näihin\naikoihin levisi vihdoin tieto monasterissa, että Shuiskin lähetti\noli matkustanut seurueineen tiehensä, milloin ja miksi salaa, sitä\nei tiedetty. Synkkänä ja vaitiollen käveli sen jälkeen Antonii\nhuoneessansa, rukoillen alinomaa ja vartoen ratkaisua monasterin\nkohtalolle. Parempi olisi ollut, että Moskovan pajari olisi saanut\nviedä ritarin mukanaan. Mutta sitäpä ei voitu sallia, sillä siellä\netelässä olivat Shuiski ja Ruotsi edelleen liittolaisina. Antonii\ntahtoi yhäkin jättää ruotsalaiset epätietoisiksi vastauksestaan ja\nsiten viivyttää Karjalan luovuttamista siksi, kunnes liittolaiset\nriitautuisivat. Siihen saakka ei kukaan elävä sielu saanut aavistaa\nShuiskin salaisesta lähetystöstä ja siksi täytyi ritarin olla\nkadonneena.\n\nJa tämä aika oli kovin omituista ja vaati pyhän monasterimme johtajalta\ntavatonta viisautta ja kaukonäköisyyttä. Sillä kun ruotsit eivät\nsaaneet meiltä selvää vastausta esitykseensä Karjalan luovuttamisesta,\nniin he, vaikka etelässä olivatkin tsaarimme liittolaisia, täällä\npohjoisessa tulivat suurin joukoin rajan yli ottamaan maata haltuunsa,\nkansan paetessa edestä kaikkialta. Ja vastaukseksi tähän karjalainen\nrahvas vastoin tsaarimme liittoa ja Antoniin tahtoa teki sotaretken\nRuotsin puolelle rajaa, siten selvästi osoittaen, ettei se halunnut\nsiihen liittyä eikä sen alamaiseksi tulla. Ja tapahtui tämä kaikki\nsiihen aikaan, jolloin etelässä ruotsalaiset tsaarimme auttajina ja\npelastajina marssivat Moskovaan, eli vuonna 1610.\n\nKoskaan ei ole ollut Karjalan kansalla sellaista tilaisuutta yhtyä\nRuotsiin kuin näinä vuosina, liittyä omaan heimoonsa ja jälleen saada\nhaltuunsa Pohjanlahdesta Valkeaan mereen, Ääniseen, Laatokkaan ja\nSuomenlahteen saakka ulottuva heimonsa yhtenäinen alue. Myöntää täytyy,\nettä tämä olisi ollut heille maalliselta ja ihmisjärjen kannalta\nluonnollista ja toivottavaa, sillä olisivathan he siten päässeet\nmuodostamaan yhtenäisen ja voimakkaan, kansallisesti eheän alueen,\njosta mahdollisesti olisi voinut koitua pohjan perille voimakas valtio,\nainoa, minkä tshuhnat siten olisivat tulleet muodostaneeksi. Sillä\nvaikka he ovat muinoin olleet voimakas kansa, joka on asuttanut laajat\nalueet koko pyhää Venäjän maata, niin eivät he silti ole jaksaneet\nmitään pysyväistä rakentaa, vaan ovat synkkinä, eripuraisina, kiivaina\nja pitkävihaisina, koskaan yhteis-etua ymmärtämättä sulautuneet muihin\nkansoihin ja tulleet heidän orjikseen. Niinpä ei nytkään, kun heillä\ntaas olisi ollut tilaisuus heimoonsa yhtyen voimakkaasti käydä luomaan\nomaa alueellisesti yhtenäistä valtakuntaa, tästä mitään tullut, sillä\nJumala ei sitä sallinut, kun he eivät olleet sitä ansainneet. Eivät,\nvaan sokeasti tekivät he silloinkin ryöstöretkiä toistensa alueille,\nveljiensä vainioille, vaikka heidän hallituksensa aivoituksen mukaan\nolisi tullut olla liittolaisia.\n\nJa Jumalan tahdon ja tarkoituksen näki siitäkin, että Ruotsilla\nei ollut ainoatakaan viisasta ja kaukonäköistä miestä täällä\nperäpohjolassa valvomassa valtakuntansa etuja, ei ainoatakaan todella\ntarmokasta henkilöä, joka olisi ymmärtänyt maansa hallitukselle\nvalaista, mistä oli kysymys ja voimalla panna aikomuksiaan toimeen.\nEi, vaan juuri oikeauskoisen kirkon ja pyhän Venäjän asiaa valvomaan\ntäällä oli Jumala asettanut viisaita ja kaukonäköisiä henkilöitä, jotka\ntarkoin ymmärsivät, mikä merkitys kaikilla näillä asioilla saattoi\nolla ja jotka voimainsa mukaan ja itsenäisesti, kysymättä valtakunnan\npäämiesten lupaa tai kieltoa, ajoivat asian niinkuin sen luoja heille\nosoitti, mistä kaikesta monasterille tulee ikuinen ansio Jumalan yhä\nsuuremmaksi kunniaksi.\n\nNiin jatkui tällaista epävarmuuden aikaa, kunnes etelässä liittolaiset\nriitautuivat ja monasterimme silloin, tarvitsematta enää pelätä\ntekevänsä vastoin tsaarin tahtoa, selvästi ilmoitti kantansa, hyläten\nkaikki vihollisten vaatimukset. Ja tekivät ruotsalaiset vuonna 1611\nsuuren sotaretken monasteriamme vastaan, saapuen Kusovoin saarelle\nsaakka ja vaatien monasterilta paljon. Mutta Antonii hylkäsi heidän\nvaatimuksensa luottaen muurien lujuuteen ja miestensä uskollisuuteen,\nja täytyikin vihollisten mennä tyhjin toimin tiehensä. Vihdoin hän\najoi asiansa hyvään loppuun siten, että valtakunnasta välittämättä ja\nkäyttäen kaikkia edullisia tilaisuuksia hyväkseen, teki Kajaanin ja\nOulun käskynhaltian Haren kanssa erikoisrauhan, jossa raja jätettiin\nentiselleen ja monasterille tunnustettiin oikeus Karjalaan kuten\nennenkin. Hyvin oli siis Jumala auttanut ja monasterimme selvinnyt ajan\nmyrskyistä, joihin vahvemmatkin olisivat voineet hukkua.\n\nMutta kaksi pitkää vuotta oli ritari Grijp asemiehensä kanssa\njo virunut vankilassaan, ja tarjosi hänen kohtalonsa kuvan mitä\nsuurimmasta inhimillisestä kurjuudesta. Alkuaikoina saattoi hän\nyltyä raivoamaan ja takomaan muurien kiviä nyrkeillänsä, niin että\nveri vuosi hänen käsistänsä, sitten äkkiä raueten viikkoja kestävään\nsanattomaan, syvään, lohduttomaan epätoivoon, jota hänen koruton ja\nuskollinen palvelijansa turhaan koetti lievittää. Väliin hän taas\nvaipui hempeämielisyyteen, muistellen nähtävästi kotimaataan ja\nhellästi suudellen jotakin kaulavitjoissaan kantamaansa esinettä.\nVäliin mainitsi hän surulla ja epätoivolla erään naisen nimeä,\nhaaveillen puhellen hänestä harvasanaisen asemiehensä kanssa.\nMutta oli kaikki tämä hänen käytöksensä sellaista, joka on hyvälle\nsydämelle ja inhimilliselle luonnolle kunniaksi, ei pelkuruudesta\neikä raukkamaisuudesta johtuvaa. Ja oli meille monasterin muutamille\nveljille, joille heidän vartioimisensa oli uskottu, omituista nähdä,\nkuinka kuukausien kuluessa jonkun naisen muisto, maallinen rakkaus\nja lemmityn olennon kaipuu niin täytti miehen koko olemuksen, että\nsen todistajana oleminen olisi saattanut koitua kiusaukseksi niille,\njoille se on kiellettyä. Sillä kaikesta näki, että suurimmassakin\nepätoivossa ja tuskassa tuo tunne sittenkin oli hänelle suloinen ja\nvirkistävä, niin että ihmetellen saattoi kysyä tämän asian -- rakkauden\n-- salaisuutta, kun se näytti tuottavan miltei Jumalan armon kaltaista\nlohdutusta.\n\nMutta pian saattoi huomata, että hyvästä ravinnosta huolimatta vankila\nrupesi pahoin vaikuttamaan ritarin terveyteen, jolloin Antonii salli\nhänen päästä yhä sopivampaan asuntoon. Mutta kuta pitemmälle aika\nkului, sitä selvemmäksi kävi, että ritarin terveys oli kokonaan\nmurtunut, niin että kun Antonii vihdoin ilmoitti hänelle, että hän\noli vapaa lähtemään monasterista milloin tahtoi, koska ei ollut väliä\nsillä, mitä hän saattoi tai tahtoi kertoa, ei hänestä ollutkaan enää\nlähtijäksi, vaan häätyi hän sairasvuoteelle.\n\nJa alkoi nyt murheellinen aika hänelle ja hänen hoitajilleen. Jumala\ntietää, että vaikka hänen kohtalonsa olikin surullisin mitä ihminen\najatella saattaa, ja vaikka ei voisikaan hyväksyä sitä menettelyä,\nminkä uhriksi hän joutui, niin silti ei voi kukaan sanoa, ettei\nolisi osoitettu hänelle kristillistä rakkautta hänen sairautensa ja\nviime hetkiensä aikana. Ei mennyt aamua eikä iltaa, ettei Antonii\nolisi murheella hänen voinnistaan tiedustellut ja häntä rukouksiinsa\nsulkenut, ja mitä Antoniin sihteeriin tulee, niin hän sekä streltsien\npäällikkö, joka oli hurja ja raaka sotilas, olivat vieraaseen\nharvinaisella ja oudolla rakkaudella sekä säälillä kiintyneet.\nMutta hänen oma asemiehensä, tuo juro ja harvasanainen tsuhna,\noli kuin koirista uskollisin isäntänsä vuoteen ääressä. Ei häntä\nsaatu sanottavasti siitä väistymään eikä hän lauhtunut ystäväksi\nkenellekään, vaan kyräsi jokaiselle rajattomassa epäluulossaan. Ja kun\nritarille koetettiin antaa lääkettä hänen tuskainsa lievikkeeksi, hän\nnähtävästi kielsi isäntäänsä sitä nauttimasta, epäillen myrkytystä. Yön\nkeskellä saattoi kuulla tämän raa'an sotilaan haastelevan sairaalle\nritarille kuin lapselleen ja puhkeavan väliin sokeisiin sadatuksiin\nja hampaittensa kiristykseen. Varma voi olla, että kostoa hautoi tuo\nmies erotuksetta meille kaikille, huolimatta siitä miten olimme hänen\nisäntäänsä kohdelleet, kostoa sitä kauheampaa, kuta voimattomammaksi\nhän tunsi itsensä täällä keskellämme yksinänsä. Ei pidä kostaa, on\nJumalan laki, mutta ei voi tätä miestä tuomita, sillä hänen tunteensa\noli luonnollinen, aikeensa ja tahtonsa mahdottomuuteensa nähden\nliikuttava.\n\nNäitä aikoja ajatellessa ja muistellessa tulkoon mainituksi sekin,\nmikä aina on salaisuutena ollut, mutta jonka tulee olla nyt tiettyä\nsiksi, että ymmärrettäisiin Jumalan kaikkivoivan rangaistuksen ja\noikeamielisyyden vanhurskaus, nimittäin että tuo streltsipäällikkö,\njoka niin omituisesti oli ritariin kiintynyt ja uhrautui hänen\nhoitajakseen, oli itse Antoniin poika. Antonii ei ollut aina ollut\nhengen mies, vaan sotilas ja ritari, vaikkakin hänen elämänsä\ntapahtumat olivat saaneet hänet rautapaitansa hylkäämään. Mitä ne\ntapahtumat olivat olleet, sitä ei kukaan tiedä, sillä itse hän ei\nkoskaan puhu, aina vain vaieten, mutta poikaansa hän edelleen rakastaa\nja käyttää häntä salaisimmissa toimissaan; tätä hän ei ollut voinut\nsalata nuorelta sihteeriltään, joka oli monesta seikasta päässyt asian\nperille. Tämä olkoon mainittu siksi, että paremmin ymmärrettäisiin se,\nmitä nyt aion kertoa...\n\nSe oli synkeimmän syksyn aikaa se, jolloin nuori ritari Grijp vuosien\nperästä erosi tästä elämästä. Meri oli jo jäätynyt ja raivosi mitä\nkauhein lumimyrsky, joka kietoi monasterin vinkuvaan valkovaippaansa.\nKoleat henkäykset tuntuivat pitkin kylmiä käytäviä ja väristen\nsyventyivät isät rukouksiinsa. Kaukaa meren ulapalta saattoi kuulla\nkumeata ryskettä, kun siellä myrsky armotta kasaili jäitä päästäkseen\nkannettomien syvyyksien päälle riehumaan. Ritarin vuoteen pääpuolessa\nlekutti kaksi tuohusta levottomasti aivan kuin odottaen hengen\nvapautumista, jalkapäässä istui asemies pää käsiin vaipuneena,\nkauempana varjossa, oven suussa, oli streltsi-päällikkö miekan kahva\nkuin ristinä edessään ja uunin ääressä istui vielä eräs nuori munkki.\nRitari huohotti hiljaa, hänen silmänsä loistivat ja hän tuntui\nhaaveilevan itsekseen outoja asioita. Tuon tuostakin leyhähti huoneessa\nkylmä viima ja ulkoa kuului myrskyn rytinä, kun se kiihtyi jotakin\nrepimään ja monasterin pihalla kasvavia hentoja puita nöyryyttämään.\nAh, luoja oli antanut tänä iltana luonnossa pahalle vallan.\n\nMutta silloin, keskellä hiljaisuutta, kuului oven narahdus ja kaikki\naivan säpsähtivät nähdessään Antoniin keskellä huonetta. Ketään\nkatsomatta seisoi hän siinä vuoteeseen kääntyneenä, kädet ristissä\nrinnoilla, syviin mietteisiin vaipuneena. Kukaan muu ei liikahtanut\nkuin asemies, joka Antoniin nähdessään tuntui varustautuvan kuin\nkissa saaliinsa niskaan hyökkäämään. Koskaan ei saata ihmissilmissä\nselvemmin kuvastua viha, inho, katkeruus, koston halu ja tuska kuin\nhänen silmissään, kun hän siinä ikäänkuin ruumiinsa joka säijettä\njännittäen tuijotti arkkimandriittiin, jota piti kaiken onnettomuuden\nalkuna. Oven suussa streltsien päällikkö sen myös huomasi ja aivan\nhiljaa varustausi jonkun äkillisen liikkeen varalle. Huomasi tämän\nvihan katseen Antoniikin, katsahti mieheen kylmästi, mutta siirsi\nsitten katseensa jälleen sairaaseen. Ja taas oli huoneessa hiljaista,\nniin hiljaista ja tuskallista, että sydän kutistui kokoon ja henkeä\ntuntui ahdistavan. Silloin rupesivat Antoniin huulet liikkumaan ja hän\nmeni vaieten vuoteen ääreen, tarttuen ritarin käteen. Ja ihmeissään\ntämä toipui tajuihinsa katsoen kummastellen häneen ja ympärilleen. Ja\nsilloin Antonii puhui hänelle:\n\n-- Anna minulle anteeksi, nuori mies -- niin puhui vanha pappi --\nmenetetty elämäsi ja kuolemasi. Koetin sinua pelastaa ja murhaajalta\npelastinkin sinut, mutta sen sijaan vei sinut tauti. Minulla on ollut\nsuuria velvollisuuksia täytettävänä ja luulin parhaiten tekeväni. En\ntiedä. Sydämeni halajaa anteeksi-antoasi.\n\nTähän hän vaikeni, sillä hän huomasi, ettei ritari häntä oikein\nymmärtänyt. Hän meni ovelle ja saattoi sisään veljen, joka valmistautui\nantamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Vaikka hän kuului väärä-oppiseen\nkirkkoon, oli hän osoittanut niin vilpitöntä sydäntä ja Jumalan\npelkoa, että Antonii oli käskenyt suoda hänelle ehtoollisen. Ja ritari\nselveni ymmärtämään kaikki, ymmärsi Antoniin tarkoituksen, hänen\nanteeksi-pyyntönsä ja koetti surumielisesti hymyillen ojentaa hänelle\nkättänsä, jolloin Antonii siunasi hänet. Eikä ollut huoneessa ketään,\njota ei liikutus vallannut. Mutta kun pyhä toimitus oli tehty, vaipui\nritari taas hourailuun. Oudolla kielellä hän puheli hiljaa ja asemies\nhänen vierellään kuunteli tarkoin. Vihdoin hänen äänensä rupesi\nheikkenemään, kunnes hän taas vaikeni. Kauan aikaa kuului hänen vaikea\nja huohottava hengityksensä, kunnes hän äkkiä sanoi selvällä äänellä\nsen naisen nimen, josta hän niin paljon vankeutensa aikana oli puhunut.\nSe oli kuin viime huokaus, sillä sitten hän kuoli asemiehen syliin...\n\nJumala tietää, että veljemme antoivat hänelle saman hautauksen\nkuin uskollisimmalle omistamme, kolmella lyönnillä suureen kelloon\nilmoittaen kanssaveljen kuoleman. Hänen jäännöksensä kannettiin\nylösnousemuksen kirkkoon, jossa hänelle pidettiin sielumessu, ja hänet\nhaudattiin siunattuun maahan kaikkien kirkonkellojen soidessa ja isien\nrukoillessa rauhaa pois menneen sielulle. Mutta kun hautajaiset oli\npidetty, kutsui Antonii asemiehen luokseen, antoi hänelle turvakirjan\nja saattoi hänen tietoonsa, että hän oli vapaa lähtemään kotimaahansa.\nStreltsien päällikkö, jonka hän lähetti samalla viemään viestiä\nKemiin, opastaisi hänet yli meren sinne ja sieltä hän kyllä löytäisi\nturvakirjansa avulla tien omalle maalleen.\n\nOli harmaa talvinen päivä, kun he lähtivät. Meri oli tyytynyt\nkohtaloonsa ja uinui hiljaa valkean peitteensä alla. Päivä muuttui pian\nhämäräksi ja pimeäksi, jota vain kylmät tähdet valaisivat. Taakseen\nkatsomatta hiihti synkeässä vihassaan ja surussaan asemies streltsin\nperässä ja pian häipyivät he ulapan hämyyn, josta vain suden ulvonta\nsilloin tällöin kaukaisena ja kammottavana kuului.\n\nKului päiviä, eikä ruvennutkaan kuulumaan streltsiä takaisin.\nLevottomana lähetti Antonii miehiä menneiden jälkiä seuraamaan ja kauas\nei tarvinnutkaan ulapalle mennä, ennenkuin täydelleen selvisi, miksi ei\nlähetti palannut: hänet löydettiin jäältä, osaksi sutten raatelemana,\nmutta suuri yksiteräinen tikari kahvaa myöten sydämeen lyötynä. Se oli\nollut kuoleman syy ja asemiehen leppymätön käsi oli sitä kulettanut,\nsillä ase tunnettiin hänen omakseen. Sammumaton kostonjano oli vaatinut\nhänet jotakin tekemään. Ja jos hän Antoniille kostaa tahtoi, niin ei\nhän kipeämmin sitä olisi voinut tehdä.\n\nSelvästi saattoi nähdä, miten kaikki oli tapahtunut. Heti kun oli\npäästy monasterin ulottuvilta ja kuuluvilta, oli asemies takaa\nhyökännyt streltsin kimppuun ja iskenyt häntä puukollaan. Isku\noli tosin luiskahtanut pois sotilaan olkavarustuksesta, mutta\näkkiarvaamattomuudellaan kuitenkin aiheuttanut sen, että hän oli\nkaatunut selälleen. Ja silloin oli mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen\nja iskenyt pitkän ja kamalan aseensa ihan kahvaa myöten toisen\nsydämeen, niin että tämä oli varmasti siitä heti kuollut. Kiireesti oli\nhän sitten lähtenyt hiihtämään eikä hänestä ole koskaan sen jälkeen\nmitään kuultu. Hienoimman tuoksun hänen kostostaan kielsi Jumala\nhäneltä siten, ettei antanut tietää, että streltsi oli Antoniin poika.\n\nSe oli kauhea hetki, jolloin sana tapahtumasta saatettiin monasteriin.\nKuin jäykistyneenä ja jähmettyneenä kuunteli sitä Antonii, käyden\nentistäkin kalpeammaksi, mutta muuta näkyväistä surua hän ei\nosoittanut, sillä hän oli tottunut luottamaan siihen, että kaikella\non Jumalan kädessä merkityksensä ja tarkoituksensa. Hän muuttui aivan\näänettömäksi, vain entistä enemmän syventyen rukouksiinsa. Väliin\nsaattoi huomata hänen taistelevan ankaria sisällisiä taisteluja ja\nkatkonaisista huudahduksista voi otaksua sitäkin, että hänessä oli\nherännyt epäilys, oliko hän menetellyt oikein ja oliko monasteri\nsekautumalla maalliseen vallanhimoon toiminut kutsumuksensa ja oikean\ntehtävänsä mukaisesti. Oliko Luoja käyttänyt tätä ankaraa keinoa hänen\nherättämisekseen ja mahdollisesti tuon seikan valaisemiseksi, että\nKarjalan heimon etsikko-aikaa ei olisi pitänyt sittenkään mahdottomaksi\ntehdä. Kuinka hyvänsä, hänen sihteerinsä, joka alamaisesta ja\nkuuliaisesta mielestään huolimatta ei koskaan voinut unohtaa\ntshuudilaista syntyperäänsä ja joka Antoniin oppilaana oli oppinut\nymmärtämään heimonsa asioita ja tulevaisuutta toisin kuin he itse, tuli\nusein hiljaisessa mielessään asiaa tältä kannalta ajatelleeksi.\n\nSalainen suru ja tuska rupesi tämän jälkeen Antoniita jäytämään, kunnes\nhän pian kuoli, vuonna 1612. Kohta koittivat sitten monasterille\nonnettomuuden ajat, kun starovertsien riidat pääsivät sielläkin\nraivoamaan. Tammikuulla monasteri valloitettiin ja kaikki, jotka\nsiellä tavattiin ase kädessä, surmattiin. Kauhea oli silloin tila\npyhässä paikassa. Monasterin maallinen mahtavuus silloin myös suureksi\nosaksi hävitettiin, mutta sitä enemmän se loisti hengellisellä\nkirkkaudellaan...\n\nMutta silloin, kun streltsi surmattiin, oli suru luostarissa vilpitön.\nPyhät isämme osoittivat kunnioitusta hänen ja väärä-uskoisen\nharvinaiselle ystävyydelle sillä, että hautasivat heidät vierekkäin.\nOlivathan he molemmat saman aatteen uhreja, joten senkin vuoksi sopivat\nvierekkäin lepäämään. Ja Antoniin käskystä pystytettiin haudalle suuri\nristi, kuin monakoille ikään, joihin hän monakkojen tapaan käski\nkirjoittaa sen, että siinä lepäävät olivat syntymisestä loppuunsa\nsaakka olleet nuhteettomia ritareja ja risteinsä kantajia, jotka olivat\nsiirtyneet toiseen elämään Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten.\n\nJa tämän kaiken on tahtonut jälkimaailman tietoon säilyttää se,\njoka salaisesti on kaikkien tapahtumien todellisesta syystä päässyt\nselville, sekä haluaa, että tekojen vaikuttimet oikein tulkittaisiin.\nSuokoon Jumala meidän aina oikein tehdä ja hänen tahtonsa todellinen\ntarkoitus toteuttaa. Amen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Mistä tiedät, isäseni, tämän kaiken, sillä monasterin kronikassa\nsiitä ei kerrota muuta kuin mitä on todella historiallista, se, mitä\nnyt olet Antoniin ja monasterin politiikasta yleensä kertonut?\n\nVanhus hymyili omituisesti.\n\n-- Vanhat muurit kerran juttelivat, sanoi hän. Luostari on satoja\nvuosia vanha, sen painettu kronikka vähäpätöinen. Kuka tuntee kaiken\nsen, mitä täällä on tapahtunut? Eivät teidän historioitsijanne, joille\nvanhat paperimme antaisivat paljon uusia tietoja ja valaistusta. Mutta\nne on viety pois.\n\nIlta oli taaskin, mutta nyt kolea ja sateinen. Vesi valui pitkin\nruutuja, meri oli vaahtopäänä ja monasterin muureista tiukkui kosteus.\nMunkit vaelsivat allapäin ja pyhiinvaeltajat olivat alakuloisia. Mielen\nvaltasi tyhjyys ja alakuloisuus.\n\n-- Sano, isäseni, kuinka jaksatte ja voitte täällä elämänne viettää?\nEttekö masennu ijankaikkisesti ja halaja kuolemaa?\n\nVanhus nousi ja teki ristinmerkin.\n\nTuntui sitten kuin olisi hän aikonut vastata jotakin, mutta ei\nsanonutkaan mitään, vaan lähti vaieten huoneesta.\n\n\n\n\nMURHISAARI.\n\n\n      Oi Ukko, ylinen herra,\n    Taivahallinen Jumala,\n    Tuo kerta rajalle rauha...\n\n\nI.\n\nSAVU SUITSUVI VAARAN LAELTA...\n\nSiinä missä mäen rinne aukeni puuttomaksi, ikäänkuin katsoakseen\netelään päin, ja missä se aivan kuin huvikseen oli ottanut ruohoa,\njopa kukkasenkin sinne tänne houkutellut, siihen oli Vaaralan Antti\nheittäytynyt kyljelleen puolipäivän helteeseen. Siitä oli sopiva tuohon\nmäen alle aholle vartioida ja kuulostaa, siitä huuto kaikuvana lennähti\nkellokkaan kuuluville, jos se milloin läksi ulottuvilta kaikkoamaan,\nja siinäpä aurinko hauskimmin lämmitti ja tuulen henki itikat kauas\nkarkoitti. Ruohon korsi suupielessä, kairalakki hiukan otsalla,\nhikihelmet nenän varrella siinä Antti virkaansa valvoi. Alhaalla neljä\nlehmää ahnaasti haukkasi mehevää ruohoa ahon viileässä varjossa.\nIlmassa oli kauniin kesäpäivän tuntu ja helle, ja autere verhosi\netäiset siintävät vaarat verhoonsa.\n\nAntti oli Vaaralan nuori isäntä, ja oli nyt paimenena, koska kontio oli\nedellisenä päivänä jättänyt kynsiensä merkit parin peninkuorman päässä\nolevan Rasin talon hiehon selkään. Siksi oli hänet pantu paimeneen,\nkarjan turvaksi, annettu jousi ja keihäs mukaan, sekä varoitettu\nkovin tarkoin pitämään huolta karjasta. Ja itsestä eniten, oli nuori\nHelena-emäntä huolestuneena aamulla sanonut, kun oli noussut lämpimältä\ntaljalta ja miestään kujalle saatellut. Kun hän vielä metsän reunassa\noli kääntynyt takaisin katsomaan, niin oli Helena yhä seisonut kujalla\nja silmiään varjostaen katsonut hänen jälkeensä. Hän oli hymähtänyt\nHelenan huolille ja puristanut keihään vartta niin että sormet olivat\npunoittaneet; voimaa oli vaikka muillekin antaa.\n\nAntti oikaisihe siinä loikoessaan aivan pitkin pituuttaan. Jäntevä\nvartalo pinnistyi hetkiseksi kuin jousi retkahtaen sitten veltoksi,\njolloin veri lähti kuin uutena elämänä virtaamaan pitkin hienointakin\ntiehyettä. Kohosi sitten pystöön ja antoi katseen harhailla kauas\netäisyyteen. Tuolla siinti kaukana kotivaara autereen verhossa; suuri\nkoivu kohosi upeana pirtin perästä ja terävä silmä saattoi kuvitella\nnäkevänsä kaivon vintinkin. Harmaaksi haalistuneet, neliöön nurkitusten\nrakennetut, pyöreähirsiset asuinrakennukset ja aitat melkein häipyivät\nnäkymättömiin, autereen väräjöintiin upoten ja värillään yhtyen. Tuosta\nkotivaaran ja Meriläisvaaran välistä siinti vilahdus Haukiperää, joka\nkaareutui tänne aivan lähelle, vaikka metsä täällä esti näkemästä.\nVain kalattoman kuikan, sydänmaan lampien ja järvien ylpeän asukkaan\nvalittava huuto ilmoitti veden olevan lähellä. Kun oli tyynenpuoleinen,\nyltyivät ne usein kimakkaan yhteisvalitukseen, joka oli kuin hornan\nhenkien huutoa, kamalaa ihmisäänen kaltaisuudessaan.\n\nNytkin ne huusivat, mutta heittivät äkkiä, ja raskas siipien kohina,\nkun linnut vaivaloisesti pyrkivät lentoon tyynestä vedestä, ilmoitti\nniiden haluavan ja yrittävän siivilleen.\n\nAntti höristi korviaan. Mikä niitä nyt lentoon ajaa, kalan varkaita?\n\nKysyä saikin, sillä harvinainen oli kulkija näillä mailla. Taisipa\nollakin Vaaralan yksinäistalo viimeisiä vartioita Pohjois-Suomen\ntällä kulmalla, Venäjän rajalle vain sydänmaan rapeat peninkulmat.\nRajan takana aukesivat samat synkeät sydänmaat, jatkuen pohjattomina\nsoina ja koskemattomina metsinä Vienaan saakka. Jos joskus kulkijoita\nsieltä ilmestyi, niin verisesti silloin näinä alituisina ryöstöjen\nja rajariitojen aikoina naapureita tervehdittiin. Ja levottomalla\nmielellä yhdisti Antti tuon kuikkain kalastuksen häiriön johonkin\nepämieluiseen...\n\nHän kuunteli tarkoin. Ei epäilystäkään. Aivan selvään saattoi erottaa\nHaukiperältä airojen kolketta, mutta nehän tulivatkin Suomen puolelta.\nOlisivatko tänne saakka matkansa ulottaneita emäjoen erämiehiä?\n\nNiitä tietenkin olivatkin.\n\nAntti rauhoittui, mutta mielen täytti viha. Ainaisessa pelossa ja\ntuskassa oli heidän elettävä, niin heidän kuin isän ja isänisän, joka\nensiksi oli tänne kirottuun korpeen muuttanut. Miksi, sitä ei Antti\nollut koskaan voinut ymmärtää. Äiti oli joskus puolella sanalla arasti\nmaininnut, että lakia pakoon oli täytynyt lähteä, kun oli oikeus otettu\nomaan käteen, itse tuomittu ja itse tuomio pantu täytäntöön. Mutta\nse oli Antin mielestä aivan oikea teko, sillä hänkin oli sen siksi\nharkinnut, että jos mieli oikeudestaan kiinni pitää, oli sitä itse\nhankittava, lainlukijoita odottamatta. Hän tiesi sen täällä erämaassa\nainoaksi tehokkaaksi menettelytavaksi, sillä keihään kärjessä oli\noikeus. Mutta siitäpä se olikin sitten pelko ja vastus, että täytyi\nkatsella hiukan arasti sekä itään että länteen...\n\nAntti katsoi oikeata kättään. Kämmenessä, sormiluiden välissä oli\nnuolen arpi, suoraan läpi kämmenen isketty. Kerran hänen rauhassa\nerämaan lammella kalastellessaan oli tullut näreiköstä vainolaisen\nnuoli ja käden naulinnut petäjän kylkeen. Lujaan olikin naulinnut ja\nläpi olisi mennyt, jos olisi sattunut siihen, mihin oli aiottu, mutta\neipäs sattunut. Ja siitä oli alkanut ajo, jota muistellessa Antille\ntuli vaikea olo. Viha sydämessä oli hän samonnut sala-ampujan jälkeen,\nsamonnut nuoruudesta huolimatta kuin nälkäinen susi, ja oli vihdoin\nsaaliinsa saavuttanut. Ei ollut todistajia siihen mitä tapahtui, eikä\ntarvinnut ollakaan; ruoja surkoon sala-ampujan kuolemaa. Pieneen\nsaareen kaukana järven seljällä oli hän vihdoin miehen soutanut ja\nsinne haudannut. Sinne se olikin sopiva haudattavaksi.\n\nVaikka Antti oli oikeastaan rauhallinen ja varsinkin koti-oloissaan\nsäveä mies, tunsi hän aina, kun noita rajantakaisia ajatteli,\nsydämessään synkeätä vihaa. Hän antoi heidän olla siellä rauhassa; --\nmitä isänisä ja isä olivat tehneet, se ei kuulunut tähän, mutta hän\notti leipänsä muualta kuin vainokeihään kärjestä. Siitä huolimatta\noli viha yhä yllä. Ei ollut varmuutta milloin oli suoranainen sota\novella, yksi mies yhdeksää vastassa. Verissä kai lienee tuo viha\nollut, syntymässä saatua ja maidossa imetty. Ja niin se tuntui\nluonnolliseltakin, ettei sääli tullut koskaan; joka erämaassa rupeaa\nsitä viljelemään, niin sen on paras jo ajoissa siirtyä muille\nkalavesille tai ottaa heti armon-isku, sillä ennemmin tai myöhemmin se\nkuitenkin tulee hänen osakseen. Armotta oli Antti senkin käteen-ampujan\niskenyt kuin suden keihäällään, ja kylmästi katsonut, kun se siinä oli\nkeppuroinut henkitoreissaan...\n\nOmista ajatuksistaan kiihtyneenä kaiveli Antti keihään tyvellä\nsammalikkoa, iskien sen siihen pystöön kuin pisteeksi ajatusjuoksulleen.\n\nRauhallisempana rupesi hän kotvan kuluttua taas tarkkaamaan\nympärilleen. Kotivaaralta nousi hienoinen savupatsas. Suurella\ntulellapa se Helena nyt kodassaan... mietti Antti. Äkkiä hän\nsäpsähti... Mitä tämä? Missä lehmät? Kellokkaan kello oli lakannut\nkuulumasta... ei, nyt se kilahti... taas lakkasi kuulumasta...\n\nYhdellä loikkauksella oli Antti aholla ja hengähti helpotuksesta.\nTuossa olivat lehmät, mutta päät yhdessä, kuunnellen ja korviaan\nliipoitellen. Ja kun huomasivat Antin tulevan, painausivat ne hänen\nturviinsa, oudosti katsellen ja ikäänkuin häntäkin epäillen. Metsä\nlumoo, ajatteli Antti, ja tarkkasi varoen ympärilleen.\n\nHäntä ei petetty, sillä hyvin tunsi hän metsän merkit. Vaikka metsä\nolisi sammaltassulla ääneti sipsutellut -- niinkuin osasi, jos tahtoi,\nniin olisi Antille metsäläisen vainu hänet ilmoittanut. Viisas oli\nmörkö -- karhuksi ei Antti ajatuksissaankaan huolinut häntä sanoa, --\nmutta viisaaksi oppi hänen koulussaan mieskin. Ja vaikka vain hiukan\nnytkin tuolla taampana risunen risahti, hiukan verran vain, niin\nheti kylmä väre Antin selässä ilmoitti, että varmasti oli siellä nyt\nliikkeellä se suuri ja hallava, vanha tuttu Meriläiskorvesta. Mutta ei\nse nyt tule vakavissaan, sillä hilloja on nyt kovin runsaasti soilla.\nVaroiksi Antti kuitenkin hihkasi...\n\nKaiku kimpoili vaaran kyljestä toiseen, muuttuen ja särkyen, lopuksi\nhumisten outona parkaisuna, joka tuntui lähtevän aivan kuin korven\nsärkyneestä sydämestä. Anttia puistatti. Metsän taikoja. Ja niitä\najatellessa valtasi hänet taas viha ja katkeruus. Tuolta rajan takaa\ntulevat nekin. Kaikki paha, mitä tällä puolella tapahtuu, tulee\nsieltä. Sen maan kamarakin on jo aivan pahansuopaisuudella ladattu.\nSinne mörkökin menee talveksi rauhaansa, herää keväällä ja vaeltaa\nVienan rantaan syömään kuollutta kalaa, kunnes myöhemmällä lähtee\nvaeltamaan Suomea kohti, saapuu tänne ja vaihtaa täällä marjan maun\nelukan lihaan... Talveksikin jää joskus, mutta useimmiten menee rajan\ntaakse rauhaan... Taas Antti huomasi kiihtyvänsä ja kummaili jo itsekin\noutoa mielentilaansa. Hän tiesi kyllä, että metsä lumoo yksinäisen,\nhoukutellen hänet valtaansa. Jos sattuu olemaan heikko pää ja veltto\njärki, niin pian metsä tuhookin miehensä, sillä se on sen aikomus ja\nhalu. Siksi Antinkin kotivaaran laki oli tyhjäksi raivattu, paitsi käen\nkukuntapuuta, ettei turma pääsisi metsän suojissa taloa lähenemään.\nMutta pitäisihän hänen olla jo mokomasta varma, ja varmemmaksi pääsisi,\nkun siirtyisi ajoissa pois metsän lumojen piiristä.\n\nEi ollutkaan Antilla enempää syytä metsässä viipyä, sillä ei pitänyt\nmörköä ärsyttää. Kun se kerran, kuningas, ei tullut tervehtimään, niin\nantoi se sillä ymmärtää, että mene rauhassa, mutta mene heti...\n\nKotiin ajoi Antti lehmiään, ja ajamista niissä olikin, sillä ihmeen\nvauhkoiksi olivat ne tulleet. Lienevätkö itikkain käsissä rietautuneet,\nvai metsäkö heitä suupalakseen ajatellee? Kellokaskin, ikäänkuin\nei olisi kotitietä oppinut tuntemaan, ryntäili kankaan reunalta\nhelteiselle suolle, sinne kellonsakin sotkien. Mutta tiellä täytyi\najettavan pysyä. Kuljettiin ahoja, reunustettiin vaaran rinteitä,\npainuttiin lepikkoon, missä lehvät hauskasti hipoivat elukoiden selkää,\njossa hyönteisiä pilvenään pörräsi. Lopuksi lähdettiin kotivaaraa\nnousemaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotonaan näki Antti, kun pääsi pohjoiseen katsomaan, savun suitsevan\nkaukaa vaaran laelta. Oliko tuo metsävalkea, erämiesten liikkeelle\npäästämä vai mikä oli? Levottomana hän tivasi vanhalta isältään,\ntiedusteli Helenalta, oliko näkynyt Haukiperällä soutajia?\n\nEi ollut näkynyt.\n\nMutta hän oli varmaan kuullut airon kolkkeen.\n\nMikä lie metsä kolissut.\n\nRauhallinen oli Helena, ei osannut tuota savuakaan miksikään pelätä.\nIsä vain tuijotti sinne sanattomana. Itse oli Antti levoton, ei oikein\nymmärtänyt, miksi. Loppuneethan toki olivat jo karjalaisten retket?...\nMutta minne olivat soutajat kadonneet, sillä aivan selvästi oli hän\nairon kolkkeen kuullut? Epäillen pälyi hänen katseensa metsän rantaan,\nja harvakseen vastaili hän vaimonsa kysymyksiin ja pienen poikansa\njokelluksiin...\n\nAurinko laski ja varjot pitenivät. Jo tummenivat Haukiperän korpiset\nrannat, niin että veden ja rannan jama painui melkein pimeään. Vaaralla\nvielä hiukan rusotti, mutta notkoissa oli jo syyskesän syvä hämy.\nHämärään painui jo metsänkin reuna tuossa aidan takana, eikä Antin\nvaaniva silmä pystynyt sinne enää tunkemaan.\n\nHän otti likaisen ja tummanharmaan kaskipaidan päälleen ja jalkaansa\npehmeät paulakengät virsujen sijaan. Puukkoa tuppeen lujitettuaan sanoi\nhän isälleen:\n\n-- Lähden rannassa käymään. Pane ovi sisästä salpaan, äläkä päästä\nketään ulos.\n\nJa vaimolleen sanoi hän:\n\n-- Osaathan isän kanssa keihäällä pistää ja nuolella ampua, jos\nsattuisi mörkö luukusta tai räppänästä sisään yrittämään... Pian minä\ntakaisinkin tulen...\n\n\nII.\n\nPITKIN PIMEÄTÄ RANTAA...\n\nAntti painoi oven kiinni niin äänettömästi, ettei narahdustakaan\nkuulunut. Viimeksi näki hän tuvasta vaimonsa säikähtyneet silmät ja\ntuon niistä aina näkyvän rakkaan ja hellän huolen. Portailla hän\njo kyyristyen meni kumarassa pitkin pirtin kylkeä metsän puolelle,\nniin että pirtti jäi hänen ja rannan väliin. Mutta vielä metsään\npäin mennessään hiipi hän kyyryssä pensaitten suojassa, mataen\nharmaana juovana maassa varovaisemmin kuin koskaan metsoa soitimella\nlähestyessään. Vasta kun hän noin viitan välin päässä tuvasta oli\npäässyt pieneen notkelmaan, jossa kasvoi tiheätä viidakkoa, oikaisihe\nhän ja lähti kuulumattomin askelin painaltamaan metsään päin. Sinne\npäästyään seisahtui hän kuuntelemaan.\n\nEi kuulunut mitään. Erämaan rauha oli nyt niin täydellinen, ettei\njuuri korvalla erotettavan äänen saattanut sanoa sitä häiritsevän. Oli\naivan tyyni, niin tyyni, että kuulo, ikäänkuin työttömäksi jääneenä,\nsuorastaan anoi ääntä. Mutta ei mitään! Kyllä! Nyt kuului järveltä\ntelkän änkkääminen. Kuuluu aivan selvään, miten se yhä hätäisemmin\nääntelee kiirehtien pitkin kaislikon rintaa uidessaan, kunnes äkäisellä\nkaksois-äännähdyksellä pyrähtää lentoon...\n\nSitäpä Antti juuri oudoksuen kuunteli, sillä kukaan ei ole ennen tähän\naikaan telkkiä Haukiperällä häirinnyt. Se on se sama, joka päivällä\nkuikkia ajoi lentoon...\n\nVeri kohahti hänen ohimoihinsa. Painautuen syvemmälle metsään\nlähti hän kaartaen pyrkimään rantaan päin. Taas hän seisahtui ja\nkuunteli henkeään pidätellen, taas hiipi eteenpäin. Metsän helmassa\noli melkein kokonaan pimeä, mutta Antti oli tottunut silloinkin\nmetsässä liikkumaan. Hän laski jalan maahan varoen ja tunnustellen\nkuin tuntosarvilla, kunnes oli varma, että jalka painuisi pehmeästi\nsammaleen. Ja rantaan päästyään siirsi hän varoen syrjään lepän lehviä,\nennenkuin uskalsi astua rannan aukeamalle.\n\nMitään ei näkynyt, ei kuulunut. Rauhassa lepäsi siinä öisessä\nlevossaan järven selkä. Kauempana oli vielä veden kalvossa ikäänkuin\nvalon häivähdystä, mutta rannoilla oli jo pimeys. Kaislain latvoilla\nleijaili jo sumua. Korpi seisoi vahtina rannalla syvänä ja synkeänä,\nleppymättömänä, ikäänkuin alati odottaen sitä, jonka varalle se\nainaiseksi oli pukeutunut lohduttomiin väreihinsä. Antin jalan\npelästyttämänä pyrähti lentoon yökiveltään veden rajasta rantasipi,\npuhjeten pitkään valittavaan piiskutukseen, joka syyttäen kaikui korven\nilottomassa yössä. Kauempana selällä teki lintu pitkin veden pintaa\nlentäessään pehmeän kaaren, kääntyi jälleen lepokiveänsä kohti, saapui\nlähemmäksi lyöden yhä harvempaan suipoilla siivillään, kunnes puikahti\npaikalleen istumaan. Mutta Antti tiesi, että sillä on joka hermo\njännityksessä, että se on valmis minä hetkenä hyvänsä taas lentoon\npyrähtämään, että se on aina vaaran saavuttamattomissa...\n\nVarovasti työnsi hän vesille pienen kaksilaitansa, kietoi airot\nhangoista riepuun ja lähti soutamaan pitkin pimeätä rantaa äänettömästi\nkuin aave. Syvään painoi hän airot veteen, veti tasaisesti vettä\nporuuttamatta, nosti aironsa hitaasti ja veti taas. Ja venonen oli\nherkkä kuin omatunto, totellen soutajansa pienintäkin viittausta.\nJuuri tuosta kaislikon ja avoveden rajasta suuntasi se kulkunsa, ei\nniin läheltä, että airot olisivat kaisloja kahauttaneet, mutta ei niin\nkaukaakaan, että rannalla seisoja olisi selällä heti väreet nähnyt...\n\nAntti souteli sinne päin, mistä oli päivällä kuullut airon kolketta.\nEi hän tosissaan itsekään jaksanut mitään vaaraa uskoa, mutta hän oli\noppinut olemaan varovainen. Hän oli kuullut airon kolketta, ja jos\nsoutaja oli mennyt Vaaralan sivu, niin olisi hänen täytynyt taloonkin\nnäkyä. Mutta ei ollut näkynyt. Oli siis soutanut niin likeltä rantaa\nja ääneti, ettei oltu voitu talosta huomata. Mutta miksi? Mitä syytä\noli Suomen puolelta kulkijalla näin kulkuansa salata? Tai jos ei ollut\nsoutanut talon sivu, niin oli vielä tällä puolella, piilossako? Mitä\nvarten? Et minulta venettäsi piilota. Tarkkaan tunnen joka poukaman ja\nkaislikon keskeisen putaan. Kohtahan nähdään...\n\nKuin varjo liiteli Antin venhe pitkin rantaa, varovaisesti pistäytyen\njoka poukamassa ja kaarteessa, mutta turhaa näytti etsiminen olevan.\nMitään ei löytynyt, ei jälkeäkään kulkijoista. Kauas ulotti Antti\nretkensä, mutta samalla tuloksella. Jo käänsi hän kokkansa kotiin,\nhiukan lepuuttaen airojansa eräässä kaarteessa, jota hänen hakemaan\nkyllästynyt silmänsä ei ollut huolinut ensi näkemällä tarkemmin tutkia.\nNyt teroitti hän katsettaan tarkemmin poukaman perällä olevan kaislikon\nkätköön.\n\nRuumis sävahti ensin kuumaksi ja sitten kylmäksi. Silmätkö\nvalehtelivat? Näkyjäkö näkyi? Ei kumpaakaan. Veneen kokka näkyi sieltä\nrannalta kaislikon läpi.\n\nAntti oli aluksi herpautua, mutta tointui ja lipui kuulumattomasti\nniemekkeen taa. Hän oli mennyt aivan etsittävänsä kitaan. Mutta miksi\nei kuulunut mitään ääntä? Missä olivat kulkijat? Tulta ei näyttänyt\nolevan myöskään, koska ei kajastusta näkynyt. Hiljaa souti hän veneensä\nsyrjemmälle kaislikkoon, kätki sen sinne ja hiipi maalle. Hengitystään\npidättäen lähti hän korven sysimustassa pimeydessä osoittelemaan kohti\ntuota poukamaa, jossa veneet olivat... Antti ymmärsi, ettei ollut oikea\nmerkki tuo, että oltiin tuletta eikä käyty taloon yöksi, vaikka oltiin\nnäin lähellä. Synkkänä jo mieli aavisteli. Silmä koetti kuin väkisellä\ntunkea pimeyden läpi, tutkiakseen sen aikomukset...\n\nHän painautui aluksi syvemmälle metsään, teki siellä kaarroksen\nja alkoi lähestyä kaarteen perukkaa. Metsän loputtua aukesi ranta\nvetiseksi luhdaksi, joka syvemmän veden rajassa päättyi tiheään\nkaislikkoon. Maan puolelle kaislikkoa oli vedetty sarakkoon kaksi isoa\nkolmilaitaa.\n\nSen näki Antti pajupensaan suojasta metsän rajasta, mutta eniten\noudostutti häntä se, ettei näkynyt merkkiäkään ihmisistä, ei tulta,\nei ääntä. Lähemmäs vasta hiivittyään huomasi Antti sarakossa jälkien\nmaalle johtavan...\n\nAntti kuunteli tarkkaavaisesti mantereelle päin. Ei ääntäkään. Silloin\nryömi hän matalana katsomaan venheitä. Yhdellä silmäyksellä näki hän,\nmitä erämiehiä olivat nämä kulkijat. Mutta ei ollut kalamatka mielessä,\nvaan tuottavampi toimi, tavaran tasaus väkevämmän voimalla. Ja\nairojen merkeistä tunsi Antti, että kulkija oli Soukelon Arhippainen,\nsoutamassa kotiinsa veristä saalistaan. Nyt ymmärsi Antti päivällisen\nsavunkin... Arhippaisen nuotio sekin...\n\nNuolena painalti hän metsään. Sydän löi haljetakseen ja jalka ei enää\njoutanut risun katkeamista varomaan, vaan hän samosi pimeätä korpea\nniin että metsä rytisi. Juosten kohosi hän korvesta kunnaan laitaan, ja\nnäki siinä maakuopassa riutuvan nuotion. Hyvin osasi Arhippa tulensa\nsalata, mietti hän arvostellen mennessään, hyvin, hyvin, jyskytti veri\nohimoissa, pahoin, pahoin, moitti itseä mieli.\n\nKotiin juostessaan ja pahinta pelätessään moitti Antti katkerasti\ntyhmyyttään, että oli jättänyt talonsa niin ajattelemattomasti\nsaamattoman vanhuksen ja vaimon haltuun. Ja kun hän jo oli\npuolimatkassa, säväytti uusi itsesyytös sydäntä niin, että karmea\nkirous purkausi huulilta: hän oli aseeton, eikä ollut hoksannut\npuhkaista reikiä vainolaisen veneisiin. Se oli myöhäistä nyt, sillä\nkotiin täytyi päästä.\n\nVihdoin pääsi hän rantapolulle ja sitä myöten paikkaan, josta\npäiväiseen aikaan tiesi kotinsa näkyvän. Ei ainakaan tulta ja tulipaloa\nnäkynyt. Hiukan sai Antin mieli edes siitä tyydytystä. Toivo virisi\nmielessä ja reuhtoen astui hän kotiaan kohden.\n\nHän saapui koti-aidan taakse. Kaikki näytti olevan hiljaa ja\nrauhallista kuin satoja kertoja ennen yöllä eräretkeltä kotiutuessa.\nHän asteli jo varmemmin, mutta ihmetteli hiukan itsekseen Halli-koiran\nvaiteliaisuutta. Mutta pyörähtäessään tuvan nurkan ympäri solasta\npihaan mennäkseen, ei hän enää tuota ihmetellyt, sillä koira makasi\nsiinä solalla karvat pystyssä, mutta nuoli kylkiluiden välissä. Se oli\nkuollut siihen käppyrään aivan kuin olisi makuusijalle kolkattu, eikä\nollut luultavasti suurta ääntä päästänyt. Olisihan Anttikin sen silloin\ntyynessä yössä kuullut...\n\n\nIII.\n\nSUTENA SUKUNSA PUOLESTA...\n\nKun Antti oli painanut oven jälkeensä kiinni ja Helena sen salvannut,\njäi hän hetkiseksi huolestuneena käsi salvan päälle seisomaan. Oikeinko\nse Antti todellakin vaaraa varoi...\n\nHelenaa värisytti ja aivan vaistomaisesti kävi hän nurkassa taljalla\nuinuvaa pojuaan kohentamassa.\n\nVaari painoi luukun kiinni, pani senkin salpaan ja sytytti liedestä\npäreen, joka pihdissään alkoi ritisten palaa, savupillikkeitä\npihkapaikoista puhallellen. Päresoiton epäselvässä valossa tuntuivat\ntuvan seinäin yläosat ja pikimusta katto kohoavan korkeiksi ja\nkiiltävässä mustuudessaan kammottavan juhlallisiksi holveiksi.\nTupa tuntui kuin vuoren sisukselta, jonne ei kuu kuulunut eikä\npäivä päässyt. Vaari meni pöydän päähän istumaan, Helena askarteli\nkarsinanpuolella.\n\nVaari oli Helenasta aina ollut hiukan kolkko mies, vähäpuheinen\nja karu. Vielä vanhoillaankin oli hänen vartalonsa melko suora ja\nvoimakas, mutta hartiat olivat jo kumarassa. Tukka oli tuuhea ja\nvalkoinen, mutta kulmakarvat olivat vielä säilyttäneet tummuuttaan.\nSilmät olivat kuten aina olivat olleet, mustat ja katse terävä.\nMustaverinen oli vaari, ja niin oli Anttikin, kuten useimmat muutkin\ntämän kulmakunnan kansasta, mitä Helena oli niitä nähnyt. Hänestä,\njoka oli lännempää vaaleamman kansan tyttäriä, se oli outoa. Mistä\nlienevätkin nämä tänne kulkeutuneet?\n\nNuorena oli vaari mahtanut olla komea mies, kuten oli Anttikin.\nKun Helena vilkaisi vaariin pöydän päässä ja näki hänen jäntevät\nkäsivartensa, uskoi hän todeksi sen, mitä hänestä oli kerrottu,\nihailevat kertomukset hänen voimansa näytteistä. Oli kerrottu muutakin,\noli mainittu, miten vaari oli nuorempana aina tarttunut mieluummin\nkeihääseen kuin kuokkaan, saanut miehiä mukaansa retkille, joilta eivät\nkaikki palanneet, ja väliaikoina halusta retkeillyt pyyntimatkoilla,\ntai pajassa mäen rinteessä, polttanut Haukiperän malmia raudaksi ja\nsiitä ilolla teräaseita takonut. Mutta lapion teki seppä huonon, kuokan\nvielä huonomman, kirveen jo paremman, keihään ja nuolen kärjen aivan\nerinomaisen.\n\nArasti vilkaisi vaimo seinälle pöydän yläpuolelle, jossa Antin tappara\nja muut aseet olivat kahvissa. Ja sitä tehdessään hän säpsähti...\n\nUkkokin oli kohottautunut puoleksi pöydän varaan ja katsoi hänkin\nseinälle. Mutta hän ei näyttänyt katsovan poikansa eikä omaa asettaan,\nvaan tuijotti tuonne yhä ylemmäksi, aivan katon rajaan, jossa nokinen\nja ruostunut kirves vietti virattomia päiviään. Helena tiesi, että se\noli isoisän, sen ensiksi tänne tulleen kirves. Ja aivan kuin pojan\nkutsua totellen, kirposi seinästä vanha puunaula ja päästi varastaan\nkirveen kolahtaen lattialle...\n\nSydänalaan koski kipeästi säikähdys, koski Helenaan, koski vaariinkin.\nUkko hyppäsi seisomaan, otti kirveen käteensä, ja jäi kalpeana sen\nterää koettelemaan. Sitten lysähti hän väsyneenä taas istumaan, pannen\nkirveen pöydälle ja painaen pään käsiinsä...\n\n-- Vainajatko lienevät liikkeellä? kuului hän itsekseen jupisevan.\n\nUkko oli ollut koko päivän omituinen. Kun Antti oli äsken lähtiessään\nhänelle jotakin sanonut, ei hän ollut vastannut, vaan katsonut Antin\nsivu kuin johonkin kaukaiseen, silmissä uneksiva ilme. Nytkin kohotti\nhän päätään tuijotellen päreen lekuttavaan valoon ja liikutellen hiljaa\nhuuliaan.\n\nLehmisavulta kuului kellon kalahdus. Halli murahteli pihalla, mutta\nvaikeni taas. Hienosta hiekan pirinästä ymmärsi Helena sen siirtyvän\npihalta solalle, tavalliseen makuupaikkaansa... Kumma kun ei Antti\nollut ottanut sitä mukaansa? Oliko pelännyt tarpeetonta haukkumista ja\nsiksi mieluiten mennyt yksin? Kauan se nyt siellä viipyykin, vaikka ei\nole rantaan kovin pitkästi...\n\n-- Helena, lausui ukko oudolla äänellä, etkö kuule askeleita?\n\n-- En kuule mitään, isä.\n\n-- Minä kuulen. Tuolta ne tulevat järveltä päin. Ne koettavat hiipiä,\nmutta korvani erottaa ne kuitenkin. Älä sinä kuitenkaan mitään pelkää,\nälä itsesi, poikasi, äläkä Antin puolesta. Ei teille mitään tapahdu.\nMinä tiedän sen. Isä-vainaja on liikkeellä, ja minun on maksettava\neräs häneltä maksamatta jäänyt velka... Mitäpä se muuten olisi minulle\nkirvestä käteen lähettänyt...\n\nAivan jäykistyneenä kauhusta kuunteli Helena vanhuksen puhetta.\n\n-- Kiesus avita, ukko, mitä te puhutte? sanoi hän kalpeana. Älkää\npelottako... Anttikin kun on poissa...\n\n-- Isä-vainaja hänet pois lähetti, sillä siinä oli pelastus. Jos olisi\njäänyt tänne, olisi tuho tullut, mutta niin ei ollut sallittu. Ei, vaan\nhänestä nousee uusi suku, jonka veristä on jo koston himo lieventynyt.\nMeillä se palaa hautaan saakka... Saa se häneltä lieventyä, sillä\nhänhän onkin vainolaisen naisen lapsi.\n\nHelena ei ollut koskaan nähnyt anoppiaan, eikä hänestä paljon\nkuullutkaan, sillä hän oli kuollut Antin syntyessä. Sen hän tiesi,\nettä hän oli ollut rajantakaisia. Kauhulla kuuli hän ukon jatkavan\nmuistelmiaan:\n\n-- Soukelon Arhippaisen, sen rosvon sisar, kaunokainen. Ei tullut\nmieluusti, mutta tuleminen oli. Ja rakkaaksi suostui lopulta, taivutti\nylpeän niskansa. Ja sovintoa olisi hän tahtonut, mutta ei saanut\naikaan. Yhä suuremmaksi paisui riita, kun raukkani kuoli... Ja niin\nkauan kuin hammas pystyy, hijoo vanha Arhippainen kostoa, eikä lepy,\nennenkuin luut valkenevat. Tuoresta sillä onkin taas koston syytä,\nsillä hänenhän se taisi olla poikia se Antin käteen ampuja...\n\nKoira ulkona kohotti päätään ja puhkesi ulvomaan matalalla ja\nvalittavalla äänellä. Sitten se taas vaipui hiljaisuuteen, silloin\ntällöin vain murahdellen.\n\nÄkkiä se kiljahti, mutta vaikeni taas heti, solan hietikossa hiukan\npeherrellen.\n\n-- Se on varmaankin Antti, ilahtui Helena sanomaan, kun kuuli ulkoa\naskeleita. Hän kiiruhti avaamaan ovea. Raivoisena karkasi silloin ukko\npystyyn:\n\n-- Älä avaa! kiljaisi hän.\n\nMutta se oli jo myöhäistä. Salpa oli poissa ja voimakas käsi tempasi\nulkoa oven auki. Samassa syöksyi sisään pitkä, hamppupaitaan puettu\nmies, harmaa parta hulmuten. Suoninen käsi puristi kirvestä. Kirkaisten\nkaatui Helena pyörtyneenä maahan, pieni poika yltyi nurkassa pelon\nparkunaan. Ovesta näkyi miesjoukko, jolle harmaaparta käskevästi huusi:\n\n-- Pian tavarat aitasta. Ainoastaan paras otetaan, jos sitä mitä tässä\nhiirenpesässä onkaan. Minä kyllä nämä hoidan, ja onhan minulla tämän\nvanhan Vaaralan kanssa tilikin tehtävä...\n\nKiireesti poistuivat miehet.\n\n-- Surmillesi tulit vihdoinkin, sanoi silloin vasta Vaaralan ukko.\nHänen äänessään oli kaamean pilkallinen sointu ja suu vetäytyi\nikäänkuin nauruun.\n\n-- Jo sinua odotinkin, lisäsi hän; isä-vainaja äsken pudotti tuolta\nseinältä käteeni vanhan sotakirveensä, ja joka kerta kun se liikahtaa\nitsestään, menee joku sukuni vihollisista manalle.\n\nArhippa tuijotti vihamieheensä ikäänkuin ahmien hänen näköänsä.\nKuullessaan hänen hyytävät sanansa, liikahti hän levottomasti ovelle\npäin.\n\n-- Joko pelottaa! kysyi heti Vaarala pilkallisesti. Ja ikäänkuin\njotakin suunnitelmaa toteuttaakseen syöksähti hän samalla vastustajansa\nkimppuun.\n\nMutta tämä vielä voimiltaan paljon häntä notkeampana väisti helposti,\njoutuen kuitenkin tällä liikkeellään peräpuolelle tupaa, Vaaralan\npäästessä oven suuhun.\n\n-- Risti silmäsi, Arhippa, pilkkasi tämä taas; ellet taivu apua\nhuutamaan, niin olet mennyttä miestä. Ruma on tosin lankoansa tappaa,\nmutta täytyy, sillä muuten ei tule ikänä rauhaa tälle salolle. Ja nyt\nse on itse kantakettu nitistettävä. Oikein on kuin karhun tappoon olisi\ntässä joutunut.\n\nArhippa seisoi kalpeana, kuunnellen ylpeätä puhetta. Häntä aivan\nherpaisi sen luonnoton rohkeus, sillä olihan ukko ja vaimo pienen\nlapsen kanssa aivan heidän vallassaan. Vilahtipa mielessä lamauttava\najatus tuon miehen suvun ainaisesta etevämmyydestä...\n\nOli kuin olisi Vaarala osannut lukea hänen ajatuksensa.\n\n-- Yksikään sinun miehistäsi ei tältä retkeltä palaa, ja sille ei voi\nmitään. Tuossa on sinulle läksijäiset...\n\nVaarala heitti äkkiä kirveensä kohti vastustajansa päätä, niin\näkkiarvaamatta, ettei Arhippa ehtinyt väistää. Kirves sattui otsaan,\nmutta vain hamara, ja huumautuneena vaipui mies alas. Mutta sammumaton\nviha piti voimia yllä ja hän ehti vastata samalla teolla. Ammottavan\nhaavan iski kirveen terä Vaaralan rintaan...\n\nTuo tumma, aavemainen ukko horjahti, oli kaatua, mutta vimma ei\nsallinut hänenkään murtua. Hän syöksyi käsiksi vastustajaansa,\nkirousten puristuessa hänen huuliltaan. Ja äskeisestä iskusta vielä\nhuumautuneen Arhipan painoi hän alleen, puristi vasemmalla kädellä\nkurkusta, hapuili sivultaan puukkoaan, sai sen, kohotti ja iski\nalkuihmisen koko ihanalla koston nautinnolla sen vihamiehensä rintaan...\n\nArhipan kuolinhuuto kuului tuvasta pihalle ja aitoissa ryösteleväin\nmiesten korviin... Pahaa aavistaen riensivät he paikalle. He saapuivat\novelle parahiksi kuulemaan kuolevan Vaaralan vahingoniloista sanaa:\n\n-- Ja Antti tappaa loput...\n\nTurhaa oli häntä enää iskeä, sillä hän oli kuollut. Mutta kuoleva\nArhippa virkosi viime voimillaan varottamaan:\n\n-- Heti paetkaa, älkääkä polttako enää. Antti on poissa ja näkee, jos\ntulen teette. Tuho tulee. Menkää rantaan, viekää vene, ettei pääse\ntakaa ajamaan... me emme kestä heidän edessään... älkää naista ja lasta\ntappako...\n\nKarjalaisen raakaan, mutta herkkään mieleen vaikutti suvun vanhimman\näkillinen kuolema herpaisevasti. Kiireesti rupesivat he saalistaan\nkokoamaan. Potkaisten Helenaa kylkeen kysyi eräs:\n\n-- Missä miehesi?\n\n-- Rasilla, vastasi aivan älyttömäksi tyrmistynyt Helena, joka\nkuitenkin ymmärsi salata sen, että Antti oli mennyt rantaan.\n\n-- Koska saapuu?\n\n-- Huomenissa lupasi.\n\n-- Nouse!\n\nHelena totteli, rientäen suojaamaan lastaan, joka oli kyyristynyt\nnurkkaansa pelosta halvautuneena.\n\n-- Joudu matkaan, ja ota lapsesi.\n\n-- Armahtakaa!\n\nMies heristi keihästään.\n\n-- Ei armahdeta tämän enempää, ja harvinaista on näillä retkillä\ntämäkin. Mutta kun ukko tuossa kielsi tappamasta, niin henki jääköön,\nmutta matkaan lähdet...\n\n-- Koetetaan perillä, lähteekö ruotsin naisesta yhtä pulska poika kuin\ntäti-vainajastamme, joka oli Anttisi äiti...\n\nKeihään tyvellä tuuppien pakoitettiin Helena lapsi sylissä kulkemaan\nedellä. Rantaan mentiin.\n\n-- Montako teillä on venettä? tivattiin taas Helenalta.\n\n-- Tämä ainoa vain, vastasi Helena, rannalla olevaa kolmilaitaa\nosoittaen.\n\n-- Valehtelet, miten nuottaa vedätte?\n\n-- Kaksi oli, mutta toisen poltti ukko äsken naulat saadakseen, että\nuuden olisi tehnyt.\n\n-- Totta taitaa puhua, vahvisti nyt eräs karjalainen; kuopan luona oli\nvene veistoksella...\n\nVene lykättiin vesille, siihen istutettiin Helena ja lapsi, ja siihen\nmahtuivat myös karjalaiset, joita nyt oli enää vain viisi. Kiireesti\nlähtivät he soutamaan veneilleen. Epätoivo sydämessä ajatteli Helena\nvain yhtä ainoaa kysymystä: miten pelastua?, aina siihen epätoivoisena\nvastatakseen: ei mitenkään.\n\nYö oli nyt kohta puolessa. Karjalaiset, jotka tekonsa tehtyään ja,\nkuten luulivat, Antin ainoan veneen vietyään, tunsivat itsensä melko\nvarmoiksi, eivät nyt suurin välittäneet kulkuaan salatakaan, vaan\npyrkivät pitkin vedoin kohti vene-kaarrettaan. Vaitiollen kuitenkin\nsoudettiin, kunnes perämies sanoi:\n\n-- Sinne jäi Arhippainen verivihollisensa viereen.\n\n-- Sinne jäi. Mielellään kai Antti hänet isänsä viereen hautaa. Onhan\nsiinä edes hiukan lohdutusta.\n\n-- Ne olivat kiinteitä miehiä, nuo kaksi. Eivät unohtaneet. Mutta\nsurmakseen kai se isä sinne niin himoitsikin. Olisi rauhassa sivu\nsoudettu, kuten ensin aiottiin, niin eheinä oltaisiin. Kun tulikin\ntuohon kaarteeseen mennyksi. Siinähän se isä taas kostoon yltyi, sillä\nsanotaan hänen ja vanhan Vaaralan siinä nuorena kerran tavanneen... On\nhyvä, että Antti ei ole aivan kintereillä.\n\n\nIV.\n\nVAINOLAISTA ETSIMÄSSÄ...\n\nNähtyään koiransa kuolleena ymmärsi Antti heti mitä oli tapahtunut.\nEnsin vaati koston himo ryntäämään suoraan, mutta sitten heti\nmetsäihmisen vaisto sai oman hengen rakkauden elpymään. Välähdyksenä\nselveni hänelle, kuinka järjetöntä olisi ollut hänen aseetonna\nsyöstä vainolaisten keskelle. Kuoleman hän sieltä olisi saanut ja\nsiten riistänyt perheeltään sen ainoankin tuen, mikä sillä oli vielä\njäljellä jos se oli enää elävien joukossa. Ja tuossa samassa tajun ja\najattelun välähdyksessä kerkesi hän huomata senkin, kuinka edullista\noikeastaan oli hänen asemassaan, ettei hän ollut joutunut tuonne tupaan\npiiritetyksi, sillä mistään tehokkaasta puolustuksesta ei tietenkään\nolisi voinut olla puhetta. Parempi oli hänen toimia saartolinjan\nulkopuolella.\n\nKärppänä painui hän siis takaisin tuparakennuksen varjoon, kuunnellen\nhenkeään pidätellen. Jo heti oli hän mielessään paikan äänettömyyttä\nihmetellyt, eikä nyt, kun sitä yhä jatkui, voinut pidättää itseään,\nvaan läksi matalana hiipimään solasta pihalle. Kun sielläkään ei\nnäkynyt mitään, siirtyi hän varovasti pitkin matalaa kivijalkaa tuvan\novea kohti. Hän ei huomannut muuta väkivallan merkkiä kuin aitan oven\nauki; tuli portaille, siitä pimeään etehiseen; siitä pimeään tupaan,\nsillä päre oli aikoja sitten palanut. Astuttuaan tupaan kompastui hän\njohonkin pehmeään, kosketti sitä kädellään, satutti kätensä johonkin\nniljakkaan, ja ymmärsi kaikki.\n\nHän ei huutanut eikä valittanut, mutta hänen kurkkuaan kuivasi ja hänen\ntäytyi nieleskellä alinomaa, ikäänkuin jotakin ahdasta ja raskasta alas\npainaakseen. Horjuen, tuntien omituista heikkoutta jaloissaan meni\nhän liedelle, ja puhalsi sen hehkuvista hiilistä päretikkuun valkean.\nSilloin hän jo näki kaikki.\n\nHän meni isänsä ruumiin ääreen ja kumartui ukkoa katsomaan. Olisi\nluullut vihan vimmassa kuolleen kasvoilla näkyneen joitakin juuri\nkuoleman edellä tapahtuneitten ankarain sielullisten liikutusten\njälkiä, mutta ei; ukko oli rauhallinen, jopa tyytyväisen näköinen.\nKäsi puristi vielä lujasti puukon vartta, eikä hellittänyt siitä\nvielä silloinkaan, kun Antti, kiskaisten puukon haavasta, nosti hänet\npenkille. Sitten kääntyi hän katsomaan ympärilleen, silmissä suorastaan\navuton kauhu.\n\n-- Missä Helena ja lapsi?\n\nKauhistuttavana jysähti nyt tämä kysymys hänen mieleensä. Ruumiitten\nlöytö oli äsken lyönyt hänet niin turraksi, että kaikki henkinen\ntoiminta oli ikäänkuin pysähtynyt, mutta päreen valossa ympärilleen\nkatsottuaan oli hänelle heidän poissa olonsa äkkiä todellisuutena\nesiintynyt. Hän tuijotti hurjasti ympärilleen ja juoksi etehiseen, hän\nei enää vaaraa varonut, vaan juoksenteli ympäri pihaa, käheällä äänellä\nrakkaitaan huudellen. Mutta huuto kaikui tyhjään yöhön, raskaassa\nilmassa ei kaikukaan vastannut, ja merkkiäkään ei ilmennyt onnettoman\nhätää huojentamaan.\n\nÄkkiä seisahtui Antti taas, mietti hetkisen ja juoksi sitten tupaan.\nHän oli kuin peto, jonka penikat oli ryöstetty ja joka nyt vainuaa\nryöstäjän jälkiä. Uudelleen tulen viritettyään näki hän, miten kaikki\noli tapahtunut, huomasi perheensä joutuneen yllätyksen uhriksi. Sitä\nvain hän ei ymmärtänyt, miksi ei oltu taloa poltettu ja elikoita\nsurmattu, kuten aina oli tapana ollut voitolle päässeen. Hänen\nhuudoistaan säikähtyneinä tormailivat elikot tuolla pitkin tanhuata.\nSenkin ymmärsi hän nyt, että Helena ja lapsi olivat ryöstäjän hallussa.\nVaikka hänen sitä ajatellessaan posket paloivatkin kuumasti ja uuden\nonnettomuuden näky avautui mieleen, tunsi hän kuitenkin jonkunmoista\nmielihyvää siitä, että kaiken todennäköisyyden mukaan edes hengissä\nolivat. Ja siitä samasta ajatuksesta, ettei kenties vielä kaikkia oltu\nmenetetty, sai hän myös voimia ruveta asemaansa järjellisesti pohtimaan.\n\nHän älysi, että hänen oli pienintäkin seikkaa myöten käytettävä\nhyväkseen ne mahdollisuudet, jotka tarjoutuivat hänen käytettävikseen\nperheensä pelastamiseksi. Yksin ollen ja voimatta toivoakaan apua\nmuualta täytyi hänen koettaa voittaa viekkaudella vihollisensa, niin\nkauan kuin se on hänen saavutettavissaan; jos se pääsisi painumaan\nkovin syvälle rajan toiselle puolelle, saattaisi Helenakin olla ijäksi\nmennyttä.\n\nJa erämaan asukkaan metsästäjä-vaistot virkosivat kokonaan ja hän\nryhtyi valmistautumaan retkelleen kaikella sillä viekkaudella, minkä\nturvaton ja vaaran-alainen elämä oli jo syntymästä hänen veriinsä\nistuttanut. Hän ei syöksynyt valitellen salolle onnettomuuttaan\nilmoille huutamaan, vaan hän rupesi lujittamaan jalkineittensa pauloja,\notti seinältä nuolet ja joutsen, tarkasti jänteen, koetteli terää,\npisti pienen kirveen vyöhönsä, haki konttiinsa evästä, otti tulukset\ntaskuun, ja meni päästämään karjansa pihanurmikkoon. Sinne lukitsi\nhän sen tukkien sola-aukot joka puolelta. Palattuaan tupaan nosti hän\nArhippaisen toiselle penkille isänsä viereen, lukitsi oven ulkoa ja\nottaen keihäänsä sauvakseen läksi kiiruhtamaan rantaan. Veneellä oli\nvainolaista ajettava ja tie pesälle löydettävä...\n\nRantaan mennessään ei Antti unohtanut varovaisuuttaan, ja katui\nankarasti äskeistä huutoaan. Parempi oli, ettei vainolainen tiennyt\nvainottu olevansa, vaan luuli elävänsä turvassa kaikilta vaaroilta.\nSilloin oli hyvä sopivalla hetkellä iskeä niin että asia ratkeaisi.\nJa sen täytyi ratketa. Antti tiesi olevansa sitkeämpi, väkevämpi ja\nviekkaampi kuin yksikään noista; niin oli isäkin ollut ja niin oli\nhänkin. Aina oli voitettu ja totuttu voittamaan, sillä ainoastaan\nvoittoon sisältyi elämisen mahdollisuus näillä perukoilla, olipa\nsitten kysymys eläimistä, ihmisistä tai luonnosta. Jos tuli yksikään\ntodellinen tappio, niin oli hukka edessä. Olemassa olosta riiteli\ntäällä jokainen elävä olento...\n\nAamu alkoi hiukan kajastaa, kun Antti saapui rantaan, mutta kajastusta\noli jo himmentämässä uhkaava pilven lonka, joka oli nousemassa idän\ntaivaalle. Oli kuin olisi tämä hiottava ja raskas onnettomuuden päivä\ntahtonut tehdä täydellisen puhdistuksen ja salaman tulella kuluttaa\npois ne veren merkit, joita se oli nähnyt ihmisten jälleen toisiinsa\niskevän. Salaman isku oli Antille myöskin se huomio, että hänen\nveneensä oli viety.\n\nHän rupesi ymmärtämään vihollisen varovaisuutta, mutta huomasi siitä,\nettä se tuskin tiesi hänellä olevasta pikku veneestä.\n\nSuoraan oikaisi hän metsään ja läksi juoksemaan tuonne ennen mainittuun\nkaarteeseen.\n\nSinne saavuttuaan näki hän sen tyhjäksi. Lintu oli jo lennossa hyvässä\nmatkassa. Sarakossa vain näkyi kaksi vakoa veneitten jäljiltä. Antti\nmeni lähemmäksi katsomaan ja huudahti ilosta: vedessä sarojen välissä\nkeinui jo puoleksi uppoamassa Helenan päänauha.\n\nTuossa tuokiossa oli hän omalla veneellään ja sijoittautui\nkeskiteljoille soutamaan. Airon lujuus ei ollut suunniteltu hänen\nintonsa vertaiseksi, vaan taipui luokkana hänen soutamaan lähtiessään.\n\nMutta kaukana jo souteli vihollinen.\n\nKun se äsken vielä oli ollut Vaaralan kohdalla ja vaimentaen sountiaan\nkuin pahan omantunnon käskemänä, vaikka luulikin vihollisen olevan\nkaukana, koetti siltä siltikin piilotella, kajahti äkkiä yössä Antin\nkäheä huuto:\n\n-- Hele-e-ena-a-a!\n\nKuin puukon pistämänä syöksyi Helena teljoiltaan, jossa hän istui\nsoutamassa, mutta samalla tunsi hän myös kylmää terästä kurkullaan.\nAvunhuuto tukahtui kurkkuun, jääden sinne pakottavaksi tuskaksi. Mutta\nsen täytyi jäädä, sillä tuossa oli puukko valmiina myös pikkupojan\nvaralta ja katse uhkaavana ikäänkuin sanomassa: jos äänen päästät, niin\nhenki... Nöyränä kumartui Helena soutamaan ja suuret kyyneleet valuivat\nhiljaa pitkin hänen poskiaan. Vaitiollen katsoivat julmat miehet hänen\nitkuaan, mutta eivät paljoa säälineet. Tämä oli heille ja tälle ajalle\ntavallista...\n\nKun oli päästy loittonemaan, niin jo naurahti Helenan veneen perämies:\n\n-- Susi kaipasi naarastaan ja pentuaan.\n\n-- Ja huuteli, mutta turhaan huusi; otettu se nyt on täti-vainajan\nsijainen...\n\nJo kurotti eräs kätensäkin Helenaan, mutta toinen, sorea ja vaitiollen\nsouteleva karjalainen esti. Kiire oli kuljettava, sillä kauas piti\nehtiä, ennenkuin uskalsi ensimäistä levähdystä pitää. Kun oli ollut\nkuusi miestä ja vain kaksi venettä, oli kulku käynytkin nopeasti, mutta\nnyt kun oli kolmaskin vene kuljetettavana, oli se hitaampaa. Saaliilla\nraskaasti lastatut veneet kulkivat sitäpaitsi melko syvällä, joten\nei auttanut kaikkialla suorimpia paikkoja valita, vaan täytyi hiukan\nmutkitellen kierrätellä.\n\n\nV.\n\nKOHTAUS PEURAKOSKELLA...\n\nYön ja päivän matkan päässä Vaaralasta reittiä ylöspäin kapenivat\nvedet joeksi, joka koskina kuohahteli paikoitellen hyvinkin jyrkkien\nkallioiden välissä. Se oli kuitenkin siksi syvä, eikä liian vuolas,\nettä köyden avulla saattoi vetää veneet virran niskaan. Siitä aukeni\ntaas eteen aava ja autio Parvaselkä, jonka keskelle luoja aivankuin\nhuvikseen oli heittänyt pienen, korkeakallioisen saaren.\n\nTuossa äsken mainitussa joessa oli koski, jota sanottiin Peurakoskeksi.\nSen alla suvannossa kohosivat rantakalliot korkeiksi ja jyrkiksi, niin\nettä veden rantaan ei ollut siellä yrittämistäkään. Vasta juuri kosken\nalla madaltui ranta niin, että jalka sai sijaa. Tuolla kuilussaan\nvirtasi joki synkkänä kuin manalan virta, puhjeten tuontuostakin\nsuurille, tummille \"häränsilmille\". Kallion koloon sinne tänne eksynyt\ntuomi tai koivu ponnisteli urhokkaasti kohti yläilman valtaista valoa,\nvihreydellään somasti paikkaa pukien.\n\nUsein ei paikan yksinäisyyttä häiritty, vaan rauhassa sai kuikka,\nkoskelo ja pilkkasiipi-telkkä tässä tummassa suvannossa kalastusta\nharjoittaa. Hurjan temmellyksen paikaksi joutui se keväisin, kun\nParvaselän jääjoukot vinhan kevättulvan tuomina johtautuivat\nPeurakosken nielusta kuin ahtaasta solasta, josta ei olisi mahtunut,\nmutta täytyi. Kun suvanto oli lyhyt ja sen alapäässä heti alkavan\nkosken niskassa saari ja hyvin ahdas väylä, sulloutuivat jäät,\nkaatuneet puut ja muu niiden mukana kulkeutunut pärtö suvannossa\njyskäväksi, paukkuvaksi, kirahtelevaksi ryhmäksi, joka oli kuin luonnon\nantama kamala esimerkki todellisen ahdistuksen vaikeudesta. Ainoastaan\npaksuin sydänjää, lujin hongan runko sai siinä säilytetyksi edes\njotakin haamua entisyydestään, mutta kaikki heikko ja vähäpätöinen\njauhautui olemattomiin. Mutta luonto tiesi pääsyn. Sinne armotta\nahtamaansa ja vaivaamaansa joukkoa nosti se tuuma tuumalta yhä\nylemmäksi, kunnes päällimmäisinä olevat hennoimmat ainekset jo kallion\nreunoja luulivat hiipovansa. Ja niin koetti vihdoin vapautuksen hetki;\nhuumaavalla jyrinällä ja paukkeella lähti jääjoukko vyörymään yli\nsaaren ja alempana madaltuvien rantojen, nyt vuorostaan mahtavana\nkaikki alleen lannistaen...\n\nTämä joen kohdalta jokseenkin leveä, vesistöjä erottava maakannas oheni\nkauempana mantereen rannassa kapeaksi harjanteeksi, joka oli kuin\nkämmenen reuna kahden valtavan veden välillä. Mutta harjanne oli niin\nkorkea, ettei isompaa venettä voitu miesjoukotta siitä yli haalata,\nsaatikka sitten lastissa olevaa, ja niin jäi luonnon oma väylä, vaikka\nolikin koskinen, yleisimmäksi kulkutieksi. Ja jos olisi joku asettunut\nvahtiin Peurasuvannon kallioille, kun siitä kulkue raskaasti ponnisteli\nylös vastavirtaa, niin olisi hän voinut lähettää nuolen tuolta kallion\nreunalta, kituvan katajan takaa, melkeinpä kohtisuoraan kulkijan\npäälakeen... Menneinä aikoina se teko oli varmaan usein tehtykin, ellei\nsuvannolla soutaja huomannut lähettää muuatta joukosta maitsekin...\n\nPeurasuvannon suunta oli suoraan idästä länteen. Ihmeellinen oli näky,\nkun auringon laskun aikana saapui koskea alas. Oli kuin olisi laskenut\nsulavaa kultaa myöten itse ijankaikkisen valon ahjoon, joka tuolta\nsuvannon alta vastaan loisti joen uoman täyteisenä ovena. Kimallellen\nhyppelivät tuossa valossa hyrskyt, vene keinui kuin pehmeillä\npatjoilla, ja kovissa kohdissa tunsi kulkeva sitä pyhää hätää, joka\nlienee tunnettava kuoleman edessä senkin, joka uskoo autuaasti\nkuolevansa. Ja kun kalliot suvannolle saavuttaessa yhä kohosivat,\nmuodostuen alempana siksi portiksi, josta aurinko loisti ijäisyyden\nihanana valona, saattoi mustalla virralla sitä kohti keinuessaan\nuneksua, että oli löytänyt unholan virran joka päättyi autuuden\nvaltamereen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvin tunsi Antti nämä seudut, tunsi kalliot, kosken, Parvaselän, tunsi\nsaarenkin kaukana selällä. Ja sitä muistaessaan tunsi hän kipeätä\npistosta ja mielenliikutuksen karvasta ailahtamista sydämessään\nja samalla heikkoutta; mutta luonnollisena vastavaikutuksena\ntuosta terästyi taas mieli entistä voimakkaammaksi ja kostonhimo\nkiihkeämmäksi...\n\nRuvetessaan soutamaan oli hänellä suunnitelmansa ainakin osaksi\nselvillä. Hän ei halunnut ilmoittaa viholliselleen ajavansa sitä takaa\nennenkuin Peurakosken suvannolla, mutta sinne oli hänen jouduttava\nennen kuin sen. Ja se olikin hyvin mahdollista, sillä hän voisi\nkeveällä kaksilaidallaan päästä oijustamaan poikki kannasten ja kapean\nPeuraharjun, sekä olla jo sopivassa paikassa Parvajärvellä vahdissa,\njos Peurakoskella ei hyvin kävisi. Hän otaksui karjalaisten kulkevan\nyhtämittaa koko tämän yön ja vuoroin levähtäen seuraavan päivänkin,\naikoen kunnolleen yöpyä vasta vanhassa yöpaikassa Peurakosken niskassa,\nellei mikään häiritsisi. Ja juuri tuon rauhassa yöpymisen tahtoi Antti\nestää, sillä palava pelko ja raivo sai hänet kuvittelemaan jatkuvaa\nonnettomuutta kohdalleen. Mutta vaaraa tunteva hermo ei laukea\nhimokkaaksi ja veri ei pääse luvattomille teille sillä, jonka täytyy\npelätä henkeänsä. Mutta ennen Peurakosken yöpaikkaa ei tarvinnut pelätä.\n\nJa piilossa pysyäkseen poikkesi Antti soutamaan omia ruohoisia\noijusväyliään. Yhä kirkkaampana kuvastelihe veneen virissä nouseva\npäivä. Ukkonen, joka vielä äsken oli uhkaavana hymissyt päivän nousun\ntaivaalla, oli hetkeksi rauennut taivaan rannan taa, odottamaan\nsopivampaa ryntäyksen hetkeä. Ja tuosta innostuneena oli päivä ruvennut\nikäänkuin entistä kirkkaammaksi, muutamassa hetkessä karkoittaen yön\nmerkit. Lahtien pohjukoissa viipyvät sumuhunnut kukisti se yhdellä\nainoalla valtijakatseellaan, aamun viileätä neitosta koetti se saada\nlämpenemään intohimoisilla syleilyillä, yhä uudelleen yrittäen kuin\nväsymätön rakastaja, joka ei heitä, ennenkuin neito autuuden hurman\nvaltaamana hänelle antautuu. Mutta antaumuksen hetkellä, kun se muuttuu\naamusta päiväksi, aavistuksesta todeksi, neidosta naiseksi, se sulaa\nkyyneliin, itkien tyyntä ja koskematonta menneisyyttään, ja kyyneleet\njäävät helmiksi maan päälle...\n\nMutta aamun kauneutta ei ymmärrä mies, jonka sydän on musta ja\nsynkkä kuin yö; yksi ainoa ajatus on hänen sielunsa herra: vaimon ja\nlapsen pelastaminen ja kosto. Hänen alkuperäinen luontonsa nauttii\nsuunnattomasti tästä ajatuksesta, ehken enemmän vielä sen jälkimäisestä\nosasta. Olihan luonnollista, että hän pelastaa Helenan, ja hänen\nonnensa ei ole sen johdosta taas tunteva rajoja, mutta sen jälkeen\nseuraava kosto on, niin hän tunsi, kuin huumaava juoma, jonka tuottama\nhumala on autuaallinen. Kun hän äsken tuvassa oli tuntenut veren hajun\nja satuttanut kätensä isänsä veriseen ruumiiseen, oli hän syttynyt\nsammumattoman vihan paloon. Mikään eläväksi tullut kristillinen rakkaus\nei ollut päässyt häneltä tätä tunnetta hillitsemään, vaan paloi se\nkiihkeänä ja voimakkaana, joka uudesta tilaisuudesta virikettä imien.\nJa hän sisällytti tähän tunteeseen sen rikoksen mahdollisuudenkin,\njonka alaisena hänen vaimonsa ja lapsensa oli, suunnitellen\nrangaistuksensa määrän sen mukaan kuin se jo olisi tapahtunut.\nTuon rangaistuksen määrää ei muuten voinut paljon suunnitteluilla\nmääritellä, sillä erämaan rangaistus oli yleensä kuolema; Antin isän\nkuolema, vaikka hänen surmaajansakin oli jo henkensä menettänyt, oli\nperustana sille vaatimukselle, joka on aina ja kaikkialla ollut erämaan\nlaki: silmä silmästä ja hammas hampaasta.\n\nMikä ihana näky: saarisena avautuu aamun kirkkaudessa eteen siintävä\nselkä, tuskin huomattavasti tuulen virissä karehtien. Lehväiset saaret,\njotka näyttävät kohoavan veden kalvosta kuin unelmat, tuntuvat keinuvan\nonnessaan. Kaarteissa avautuvat valkoiset hietikot, jotka aallon\nhelkkä kirjailee uusiin hienoisiin uriin joka päivä, ja edustalla\nvalmistautuu kaislikko taas aallon käskystä keinumaan. Katse siirtyy\nrauhoittuneella nautinnolla viheriöivästä levähdyspaikasta toiseen,\nyhä kauemmaksi, kunnes se vihdoin uppoutuu kaukana siintävien vaarojen\nsineen. Mutta tuossa vasemmalla kohoutuu harjanne jo rannasta jyrkkänä,\npukeutuen juureltaan tiheään lehtimetsään, mutta harjaltaan muuttuen\nkomeaksi kelohongikoksi. Metsävalkean tuli on aikoinaan keskeyttänyt\nelämännesteen juoksun petäjän tiehyeissä ja muuttanut sen juurikuivaksi\nhongaksi; sade ja tuulet ovat siitä kaarnan lahottaneet ja pudottaneet,\nja oksat ovat käpertyneet ryhmyisiksi käsivarsiksi, jotka vakaina\nja ikäänkuin aatteellisina aina osoittavat taholleen. Ne oksat ovat\nkotkan ja kalasääsken mieluisimpia istumapaikkoja, niillä ylpeinä ja\nluoksepääsemättöminä istuen hautovat ne uusia rikoksia erämaan rauhaa\nvastaan.\n\nErämaan rauha -- se on näennäistä: kaikkialla on sotaa ja taistelua.\nTuossa pakenee veneitä vimmatulla vauhdilla, tuossa niitä synkeällä\nilmeellä ajetaan takaa. Tuossa uipi ylhäinen kuikka, ilmeelläkään\nsuunnatonta ahneuttaan ilmoittamatta; tuolla istuu kelohongan latvalla\nkalasääski, keltasilmäinen, vaalea, merkillinen lintu, joka taukoamatta\ntuijottaa järvelle veden kalvoon. Ja kun saaliiksi kelpaava kala\nilmestyy veden pintaan, kohoaa se pitkille siivilleen, jännittää\nkeltaisia pyöreitä kynsiään ja pudottautuu kohahtaen kalan niskaan,\nraskailla siiven iskuilla kohottautuen jälleen ilmoille. Mutta väristen\nkyyristäytyy silloin rannan ruohokossa korteikkoon piiloon sorsa,\njonka elämä on vaappumista pelon ja toivon vaiheilla... Ja jos poistuu\njärveltä metsään, on vain toinen taistelu edessä. Pedot suurimmasta\npienimpään elävät alituisessa veren janossa, siihen syntyen ja kuollen;\nja ikäänkuin tämän veren janon ikuisuuden todistukseksi, näyttääkseen,\nettä niinkauan kuin imettäväisten sukua on ollut maan päällä, on luonto\nsäilyttänyt pohjolassa pedon, ahman, joka veren janossaan on hirviö.\nKehityksen takia ei ole olemassa tälle pedolle, vaan on se palloamme\npolkenut samallaisena kuin tänään jo silloin, kun muu nisäkästen lauma\noli vielä näöltään toinen. Se on kuin hirmuinen muinais-ilmestys, joka\npuussa varroten syöksee saaliin niskaan, hakee hampaisiinsa kaulasuonet\nja puree.\n\nAntti souti kuin hurja, tuntemalta väsymystä. Hänen katseensa oli\ntunteeton luonnon kauneudelle, sillä hänhän kuului siihen itsekin\nolennaisena osana. Hän ei itse tiennyt, että hän oli vielä siksi\npeto, että veren jano saattoi vääryydestä herätä; ei tiennyt olevansa\nmuuta kuin mies, jolle oli tehty veristä vääryyttä. Kaihoten ja\nmalttamattomana katsoi hän taakseen, milloin avautuisi hänelle se\nsalmensuu, josta hän pääsisi oikaisemaan kohti Peuraharjun tyveä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOntrei-perämies piti venekuntaa lujilla. Tuon tuostakin käänsi hän\nruskeatukkaista päätänsä katsoakseen taakseen. Joku epämääräinen pelko\nvaivasi häntä, monessa kahakassa mukana ollutta voimakasta miestä,\nei itsekään oikein tiennyt, mikä. Hän oli oikeastaan vastustanut\nkoko Vaaralan ryöstöä, sillä naapurirauha oli hänestä tärkeä, ja\nryöstettäviä oli kauempanakin, mutta menihän mukaan sentään, kun\nArhippainen kiukkuisesti vaati. Siinä hän nyt sitten sai sen, mitä\nhaki, mietti Ontrei katkerana. Vaaralan vanha Juha oli aina ollut\nkamala ja salaperäinen, onnettomuutta tuottava mies, ei olisi pitänyt\nmennä enää häntä häiritsemään... Poika kuului olevan yhtä sisukas, ja\nvarmaan tämän teon kostaa kipeästi...\n\n-- Ontrei, laske maihin, pyyteli Helenan vieressä soutava nuori\nkiharatukka karjalainen. Hiki helmeili hänen otsallaan. Pikku poika\nHelenan jaloissa itki katkerasti.\n\n-- En laske, Kuisma-veljeni, kielsi Ontrei, vasta Peuran niskassa\nlevätään; siinä jo voimme olla rauhassa. Mutta jos lienee soutaaksesi\nraskas, niin upota tuo Vaaralan vene, sillä ei Antti ainakaan sillä\nenää pysty takaa ajamaan. Eipä ole paljo saaliistakaan taikaa...\n\nParas tavara nostettiin toisiin veneisiin ja parilla kirveen iskulla\ntehdystä reijästä alkoi vesi pulputa sisään. Sinne se jäi jälkeen\npainuen yhä syvemmälle kunnes aivankuin levottomaksi tullen rupesi\nhitaasti pyörimään ja upposi. Helenasta tuntui kuin olisi viimeinenkin\nyhdysside kotiin päin katkennut. Vaikea oli hänen taas estää ainoata\nhuojennustaan ja turvaansa, itkua, tulemasta...\n\n-- Älä itke, marjaseni, rupesi kaunis nuori karjalainen lohduttamaan.\nHyvin me sinua perillä pidetään.\n\nHän katsoi Helenaan pitkään, hymy leikkien punertavilla huulilla.\nHelena tunsi häpeävänsä, puna peitti hänen poskensa, ja hän painoi\npäänsä alas siirtäen huivia silmilleen. Mutta karjalainen hymyillen\nnosti huivia toisella kädellään ja koetti katsoa silmiin. Silloin\nHelenan inho, johon sekautui arka aavistus jostain pelottavasta,\npukeutui tarmokkaaksi torjunnaksi...\n\n-- Kas kas, sanoi karjalainen, jonka nuortea ruumis naisen läsnä olosta\ntunsi vastustamatonta kiihoitusta.\n\nPieni poika katsoi kummastuneena äitiinsä ja karjalaiseen. Jälkimäisen\niloinen ystävyys oli vähitellen saanut hänet unohtamaan pelkonsa ja\nmukautumaan uusiin oloihin. Mutta nähdessään äitinsä vihaisen ja\nloukkautuneen liikkeen meni hän jälleen oman kansansa puolelle ruveten\ntarmokkaasti miehen jalkaa nyrkillään takomaan.\n\n-- Älä pelkää, lohdutteli mies; en minä pahaa tee. Ja muuttuen\nvakavammaksi rupesi hän taas soutamaan, silmissä uneksiva ilme.\nHänen herkkään mieleensä ei voinut olla vaikuttamatta se surullinen\nkohtalo, johon oli joutunut tuo hänen rinnallaan soutava nuori, vielä\nviehkeä nainen, erittäinkin juuri siksi, että hän oli nainen, minkä\njoka liikekin Kuismalle hänen pitkän erossa-olonsa jälkeen toisesta\nsukupuolesta ihastuttavasti ilmoitti. Hän oli vielä liian nuori\nollakseen raaka ja liian hehkuva ollakseen kylmä. Helena tai joku\nmuu, kunhan vain oli kaunis nainen, olisi kentiesi nyt herättänyt\nhänessä eloon kaiken sen hellyyden, jota hänen sydämensä pystyi\ntuntemaan. Ja se pystyi. Hänen kansansa oli ollut ammoisista ajoista\ntunteitten kansaa, helposti riehahtava sekä hellyyteen että julmuuteen,\ninnostuva sotaan ja retkeilyyn, lauluun ja soittoon, helposti heltyvä\nkyyneleihin. Mutta siltä puuttui tuo juro, sitkeä ja arkipäiväinen\nvoima, joka suunnittelee väsymättä tekoansa vuosikausia, omistaen\nkaiken henkisen tarmonsa tulevaisuuden silmälläpitoon. Hetken lapsi,\noli se vaikka kuinka etevä, ei kestänyt kesää kauemmin, vaan lannistui.\nSen tunsi vaistomaisesti hänen sukunsa ja tiesi, että tuo hiljainen\nheimolainen rajan takana oli etevämpi juuri tässä olemassa ololle\ntärkeässä ominaisuudessa ja kerran oli oleva hänen henkistenkin\nsaavutustensa perillinen...\n\nKuisman herkkä mieli ailahti surulliseksi. Mitä muisti mies, äsken\nkuollutta vanhustako, vai jotakin neitoa nuorta tuolla rajan takana,\njonne oltiin pyrkimässä?\n\n    Kus kuldaine kulgenov,\n    Valgei-tukku voappunov?\n\nPeurajoen suuta ei näkynyt ulapalle, sillä juuri ennen järveen laskuaan\njoki teki mutkan purkaen vetensä viistoon, niin että toinen ranta\njäi kapeaksi niemekkeeksi. Paljoa huokaamatta lähti matkue nousemaan\njokea, virrat sauvoen ja kosket nousten vetämällä. Helposti noustiinkin\nPeurasuvannolle saakka, mutta sitä ylös mentäessä, ennenkuin itse\nkoskea lähdettiin nousemaan, teki mieli jo lepuuttaa. Mutta niskassahan\njo odotti yöpaikka, joten monen minuutin aikaa ei airoja vedestä poissa\npidetty...\n\nOli jo tullutkin ilta, mutta paljoa iloa se ei tarjonnut. Koko päivän\nuhannut ukkosilma näytti vihdoinkin tekevän tuloaan. Taivas oli mennyt\npilveen, oli tyyni aivankuin myrskyn edellä ja Peurasuvannon musta vesi\njuoksi sileänä ja salaperäisenä kuin Tuonelan virta. Ontreista tuntui\nkaamealta ohjata venettä tuohon onkaloon, mutta sinnehän oli mentävä,\nsillä muuten ei päässyt...\n\n-- Soutakaa kovemmin, sanoi hän äreästi.\n\nKalliot kohosivat yhä korkeammiksi ja alhaalla kävi yhä hämärämmäksi.\n\nVaiti olivat kaikki...\n\nSilloin kuului tuolta ylhäältä tuttu särähdys ja nuoli lensi suoraan\nOntrein päähän. Mies ähkäsi ja kaatui taaksepäin virtaan... Sanaton\nkauhistus valtasi kulkueen, joka hetkiseksi aivan herpoutui...\n\nMutta vain hetkiseksi. Tuossa tuokiossa karkasi Kuisma pystöön, tempasi\nHelenan pojan ja uhaten heilautti sitä kuin virtaan heittääkseen.\nHelenan sydäntä vihlasi ja kiljaisten koetti hän saada poikaansa\ntakaisin, mutta onnistumatta, sillä voimakas käsi sieppasi hänet\ntaaksepäin. Ei Kuisma kuitenkaan heittänyt parkuvaa pienokaista\nvirtaan, vaan oli tahtonut teollaan osoittaa, että jos toinen nuoli\nvielä tulisi, niin... Ja siitä, että toista ei tullut, hän älysi, kuka\noli ollut tuo kallion laelta ampuja...\n\nKaikki äskeinen hellyys oli hävinnyt.\n\n-- Ei tainnutkaan olla miehesi Rasilla, koska niin pian on peräämme\njoutunut, että jo edellekin pääsi? sanoi hän katsellen Helenaan\nsynkästi.\n\nHelena älysi, että varmin keino pelastua oli pysyä valheessaan.\n\n-- Varmasti Rasille meni, koetti hän vakuuttaa. Kuka sanoi, että Antti\noli ampuja?\n\nKuisma ei vastannut, vaan silmäili ylös kallion laelle. Sieltä ei\nkuulunut mitään, ei näkynyt mitään, vaan oli kuin olisi aave tuon\nsurmannuolen lähettänyt. Ei ollut apua palaamisesta, paras oli mennä\neteenpäin. Ja vauhdilla nyt mentiinkin, sillä äskeinen epäämätön\ntodistus vaaran läheisyydestä oli karkoittanut kaiken velttouden.\nHeti kun Kuisma pääsi maalle hyppäämään, kiiruhti hän ranta-äyräälle\nseutua tarkastamaan, mutta mitään ei näkynyt. Kaikki oli kuin haudassa,\nainoastaan jo alkava jumalanilman kohina kuului kaukaa.\n\n-- Koskelle, komensi hän.\n\nVimmatulla vauhdilla noustiin jyrkkää ja vikevää Peurakoskea, mutta\naikansa otti se kuitenkin kaikesta nopeudesta huolimatta. Kohisten\npauhasi jo tuuli metsässä, ukkonen jyrisi taukoamatta ja salamat\nvalaisivat silloin tällöin vaahtoharjaista järven pintaa. Salaman\nvalossa vilahteli kaukaa selältä harmaakallioinen ja kituvahaapainen\nsaari.\n\nKukaan ei ajatellutkaan nyt Peuran niskaan yöksi pysähtyä, vaan suoraan\njärven poikki, ohitse saaren, suori Kuisma miehensä soutamaan. Kuka\nuskaltaisi jäädä tänne, metsässä hiipivän vihollisen syötiksi? Kun\njärven poikki päästäisiin, niin vaikea olisi jo seurata, sillä heti\nei uskaltaisi jälkeen lähteä, vaikka olisi venekin, yksin kun näytti\nolevan...\n\nKalpeina soutivat miehet ja ristinmerkkiin moni jo turvautui. Oli kuin\nolisi luonto tahtonut panna raivoisan vastalauseensa taas tapahtunutta\nsurmaa vastaan ja siinä itse joutunut hillittömään tilaan, siveelliseen\nsuuttumukseen, joka ei enää tuntenut rajoja. Perintakainen myrskytuuli\nkiidätti veneitä vauhdilla järven aavalle selälle, jossa aaltoilun\ntilaa saanut vesi kuohahteli lakkapäinä. Raskaasti lastatut veneet\neivät jaksaneet nousta keveästi aallon harjalle, vaan pääsi se\npujahtamaan tuontuostakin reunan ylitse. Miehille selvisi pian, että\noli vakava vaara edessä ja auskari joutui pian yhtä tärkeäksi aseeksi\nkuin airo, mutta siitä huolimatta ei vesilastia keretty ahtaa ulos niin\npaljo kuin sitä tunki sisään. Nopeasti tehden päätöksensä käännälti\nKuisma veneensä saaren suojapuolelle, viilettäen rantahiekalle.\n\n-- Tässä lieneekin hyvä yösija, sanoi hän; vaikea lienee tänne Antilla\npääsy ja jos tulee, niin järveltäpä tuo tälle kalliolle näkynee.\n\n-- Mutta puun saanti on tällä saarella huonoa, valitti toinen; ei muuta\nkuin hentoa haavikkoa. Joku ajopuu sentään löytynee... Kun iskee tulta\nvalkeanaan... Pannaan edes noita veneitä kiinni... Jos menevät, niin\nsilloin...\n\n\nVI.\n\nMURHISAARI...\n\nAmmuttuaan nuolensa ja nähtyään sen sattuneen valtasi Antin hurja ilo,\njonka Kuisman uhkaus kuitenkin pian laimensi. Hän huomasi, että toista\nnuolta hänen oli mahdoton tuohon joukkoon lähettää, ellei tahtonut\nottaa hengiltä juuri niitä, joita oli tullut pelastamaan. Raivoissaan\nja tyhmistyneenä läksi hän juoksemaan veneelleen, hyppäsi siihen\nja keikkui jo kaukana selällä, kun karjalaiset vielä ponnistelivat\nkoskella. Se vain oli hänelle vielä selvää, että vihollistaan hän ei\nsaanut päästää näkyvistään; vaikka hengen uhalla oli hänen estettävä\nlopullinen tuho.\n\nRiemu valtasi hänen mielensä muistaessaan äskeistä tekoaan. Se oli\nmusta Ontrei, karjalaisista niitä kaikkein pelättävimpiä viekkautensa\ntähden. Eipä auttanut nyt kettua keinonsa, vaan virtaanpa kellahti...\nKun olisi voinut viisi nuolta yhdestä jousesta lähettää, niin sinne\nolisivat menneet kaikki, mutta ei voinut. Ja kyllä ne nyt ovat\nvaroillaan.\n\nVaikka kuinka olisi ajatellut, niin ei voinut Antti löytää vaimonsa\npelastamiseksi muuta keinoa kuin sopivassa tilaisuudessa panna kaikki\narpaan hyökkäämällä heidän päälleen. Mutta heitä oli neljä eivätkä he\nolleet mitään lapsukaisia ainoakaan; jokaisessa miehen vastus.\n\nUkonilma kiihtyi ja rupesi armottomasti heittelemään Antin\nkaarnapalasta. Pian huomasi hän, ettei hän voisi ilmaa kestää, ja\npoikkesi saareen, tosin pienellä vastenmielisyyden tunteella. Sieltäpä\nolikin hänen hyvä kalliolta taas nähdä, mihin vihollinen suuntaisi\nkulkunsa. Hän käännälti veneensä suojapuolelle, mutta ei vienytkään\nsitä hiekkaan, vaan kätki sen tarkkaan syrjemmäksi kaislikkoon. Sitten\nkiiruhti hän kallion laelle ja rupesi sinne piiloutuen vahtimaan\nkarjalaisten tuloa...\n\nSaari, jota kansa joskus sanoo Murhisaareksi, oli luojan oikku.\nJärvestä kohosi hiekkainen pengermä, joka madaltuessaan oli ottanut\nkaislaa ja ruohoa sekä rannaksi muuttuessaan säilynyt valkoisena\nhiekkana. Vähän ylempänä kasvoi haapa-, leppä- ja paatsamaviidakkoa, ja\nvihdoin kohosi keskeltä kallio, paikoittain sangen jyrkkärinteisenä, ja\nlaeltaan aivan paljaana. Mutta aivan kuin työtään vähäksyen ja haluten\nsen hävittää oli luoja äkkiä halkaissut koko saaren, reväissyt kallion\nhalki ylhäältä alas saakka, muodostaen kuilun, jonka pohjaa myöten yksi\nhenki kerralla sopi kulkemaan ja joka oli mitä kauniimmin hiekoitettu.\nRotkon rosoiseen reunaan oli iskeytynyt kiinni pieni mänty, joka\nepätoivoisena taisteli henkensä puolesta nälkää ja tuivertavia tuulia\nvastaan ja jonka kakkaraksi muodostunut havuhattu rupesi ennenaikojaan\nharmaantumaan. Mikä nukuttava tuulien soitto männyn latvassa, mikä\nijankaikkinen haavan lehtien lepatus! Ilmassa sinkoili valittaen\nvinkuva tiira, keveänä leijaillen tuulen varassa; vapisevalla sydämellä\nkatsoi se hiekalla paljaina olevia muniaan tuntien aina vaarassa olevan\nvanhemman tuskia. Nukuttava yksinäisyys, toimettomuuden raukaiseva\nalakuloisuus valtaa mielen, joka tuntee outoja aavistuksia ja\nomantunnon syyllisyyttä. Ja kun jumalanilma pauhaa ja aallot vyöryvät\nsammumattomalla innolla ylös rannan hiekkaa, tuuli ulvoo ja rankkasade\npieksää kallioita, tuntuu siltä kuin olisi juuri tämä paikka täällä\njärven aavalla selällä jumalan vihan ainoa tarkoitus, kuin tähtäisi\nse juuri siihen kaikki vihansa salamat. Ja rotkosta huutaa veren ääni\nsyyttävänä vaikeroiden kostoa ja vapahdusta...\n\nYhä terävämmin tuijottivat Antin silmät nähdessään myrskyssä\ntaistelevien karjalaisten veneiden lähestyvän saarta ja yhä\nmatalammaksi ja vaanivammaksi painautui hän kalliota vastaan. Hänen\nsydämensä oli vallannut pelko heidän kohtalostaan, ei heidän, mutta\nvaimonsa ja lapsensa kohtalosta, joka tuossa veneessä myrskyn käsissä\noli sama kuin vihollisenkin; hänen teki mielensä rynnätä pystöön ja\nhuutaa neuvova sana hätääntyneille, mutta hän hillitsi itsensä, --\nrajuilma kuitenkin lakkaisi pian ja hän olisi perheineen hukassa.\nMutta kuin ilves, joka ilkeästi marahtaen näkee koiraparin saapuvan\nsen puun juurelle, johon hän, metsän iso kissa, on suojaa etsien\npaennut, sähähti Anttikin hämmästyneestä pelosta, nähdessään Kuisman\nkaartavankin saaren suojaan ja nousevan maihin...\n\nVene! oli hänen ensimäinen pelkonsa. Hän hiipi sille kallion reunalle,\njonne sen kätköpaikan olisi pitänyt näkyä, ja rauhoittui huomatessaan,\nettei hänkään voinut sitä näin korkeallekaan erottaa tiheästä\nrantakaislikosta. Sitten matoi hän hiljaa kallion vastapäistä puolta\nalas, ja kätkeytyi haapa- ja leppäryteikköön, ymmällä siitä, mitä\nhänen oli tehtävä. Mutta siinä joutui hän kokonaan pois vainolaisen\nkuuluvilta ja rupesi hiipimään pitkin kallion juurta rantahiekkaa\nlähemmäksi. Päästyään halkeaman kohdalle pujahti hän sinne lähtien\nsuoraan saaren poikki. Käytävän keskikohdalla huomasi hän kallion\nseinässä pienen syvennyksen, ja meni sinne piiloon. Siitä häntä ei\nvoinut löytää, ellei tullut käytävää myöten aivan kohdalle...\n\nKuin kuulotorven päähän kuuli hän halkeamaan, mitä rannassa tapahtui.\nHelena ja lapsi komennettiin maalle puita kokoamaan, miehet vetivät\nveneet keulanojaan hiekalle ja ottivat niistä eväskonttinsa, lähtien\nsopivaa yöpaikkaa etsimään. Puheesta ja risujen katkeamisesta\nkuuli Antti heidän nousevan korkeammalle, tiheikön takana olevalle\npengermälle, joka avautui kallion juurella kuin suojattu alue.\nVanhastaan tunsi Antti tuon paikan, sillä hänkin oli siinä kerran\nkäynyt, mutta ei ollut tahtonut silloin tulta pitää eikä yöksi jäädä...\n\nSiinä oli erämiesten vanha nuotiopaikka ja siihen asettuivat\nkarjalaisetkin. Väsyneenä haalasi Helena risuja paikalle, tuli\nviritettiin ja läpimärkiä vaatteita ruvettiin kuivailemaan. Kylmästä\nkohmettunut pienokainen pääsi sekin jälleen sulamaan ja rupesi syötyään\ntulen hauteessa haukottelemaan.\n\nJumalanilma lakkasi vähitellen. Ilmassa tuntui pian sanomattoman raikas\ntuoksu. Tuuli tyyntyi. Järvi rauhoittui rasvatyyneksi. Vesikaari\nilmestyi idän taivaalle ja tiira sinkoili jälleen ilmassa huoletonta\nkulkuaan. Pilvet olivat vielä taivaan rannalla uhkaavana muurina,\nmutta voimatta enää mitään, ja salama oli herpautunut niiden helmaan.\nÄsken oli kaikki tuskaa, intohimoa, raivoisata vihaa, nyt viileätä\nja kyllästytettyä rauhaa. Intohimo oli tyydytetty ja näytti siltä\nkuin olisi luonto nyt vakaana äskeisen raivonsa perusteita pohtinut,\nmiettinyt, mikä oli ponnistuksen tulos...\n\nMietteissään istui Kuisma tulen äärellä, sanatonna seuraten toisten\npuuhia yön varalle. Väliin silmäsi hän salavihkaa syrjemmäksi, jonne\nHelena oli lapsensa kanssa kyyrähtänyt, ja taas oli hänen silmiinsä\nilmestynyt tuo hellä ja sääliväinen katse. Vaaran hetki oli tuolla\nkoskella herättänyt hänen nukahtaneen tarmonsa ja pannut hänet\ntoimimaan nopeudella, neuvokkuudella ja voimalla, mutta nyt, kun hän\narveli olevansa Antin saavuttamattomissa, vaipui hän jälleen unelmiensa\nvaltaan. Erämaa on unelmien herättäjä. Utuisimmat laulunsa ja sävelensä\nantaa se soida sen sielussa, joka osaa sen tunnelmalle avata sydämensä,\nja mieli raukenee outoon kaihoon, joka tekee sielun ikävästä sairaaksi.\nKaikki, mitä hurjan karjalaisen sydämessä oli hellyyttä ja villiä\nrakkautta naista kohtaan, riehahti palamaan hänen katsoessaan tuota\nnuorta ja uhkeaa, joskin surun valtaan vajonnutta naista...\n\n-- Tulen ääreen käy, kehoitti hän Helenaa, samalla liikahtaen\nsyrjemmäksi aivan kuin vierellään tilaa tehden.\n\n-- Älä käske, pyysi Helena tukahtuneella ja aralla äänellä, vetäen\nlastaan lähemmäksi.\n\nMutta Kuisma ei enää näyttänyt kehoitustaan muistavankaan.\nLevottomuuden ilme välähti hänen kasvoillaan ja hän nousi seisomaan\nkatsellen ympärilleen.\n\n-- Kunpa tietäisin, missä on miehesi, sanoi hän synkeällä äänellä,\nHelenaan katsoen. Tietäisin, mitä hänelle tekisin... suolet lappaisin\ntuon puun oksille, tinan kurkkuun valaisin. Kun ei vain ympärillämme\njossain taas liene vaanimassa...\n\nHän lähti kulkemaan. Kiersi pitkin rannan reunaa, pitkin kalliota,\npoistellen tieltään syrjään paatsamapensaikkoa ja karkoittaen lentoon\nparven valittavia ja kirkuvia rantasipiä ja tiiroja. Hitaasti kulki hän\npälyen epäillen ympärilleen ja tutkien kaikki mielestään piilopaikaksi\nsopivat kohdat. Niin kiersi hän luodon toiselle puolelle tullen rotkon\nsuulle, joka siellä aukeni synkeänä ja mustana. Hän näki jälkiä, jotka\njohtivat pitkin hietikkoa kuiluun, ja seisahtui niitä tarkastamaan.\nMutta äskeinen ankara ukkossade oli ehtinyt hävittää niistä niiden\ntuoreuden, eikä Kuisma siksi osannut niitä ansion mukaan epäillä. Hän\nmeni rotkon suulle ja koetti jännittää katsettaan erottamaan, mitä\nhalkeaman pimeys kätki keskelleen, mutta ei erottanut. Siksi läksi hän\nsinnekin katsomaan.\n\nSateen jälkeinen kosteus tuntui halkeamassa kylmänä usvana ja\npitkin kallioseiniä valui vettä. Kuta syvemmälle Kuisma pääsi, sitä\nsynkeämmäksi rotko muuttui, niin että keskellä oli jo melko hämärä.\nKuismasta tuntui oudolta ja kaamealta. Hän teki ristinmerkin ja\nkiiruhti askeleitaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi kuoleman henkäys\nja kalma häntä hiipaissut; helpotuksen huokauksella astui hän rotkon\ntoisesta päästä ulos vapaaseen ilmaan.\n\nMitään ei ollut näkynyt ja Kuisma vahvistui siinä uskossa, että\nturvallisin yöpaikka oli juuri tämä saari. Yöpaikalle olivat jo\nmiehetkin leiriytyneet aukoen eväskonttejaan ja viskellen aralle\nHelenalle huomautuksiaan ja ehdotuksiaan.\n\n-- Käy syömään Kuisma, kehoittivat he; älä ole allapäin, sillä mikä\non tapahtunut, sitä ei voi auttaa... Syö, vaimo, sinäkin... Tuossa on\npojallesikin. Käy tulen ääreen, kaunokainen. Älä sure enempää, kaunihit\novat miehet Vienassa, ylen rakkahat ruotsin naiselle. Tässä me tulen\nhauteessa yö yhtenä vietetään, ka aamulla taas matkaa jatketaan. Tule\nvierelle tänne istumaan, tänne...\n\nIstuu Kuisma, mutta vaitiollen kuuntelee miesten puhetta. Lopuksi\npuhkee sanomaan:\n\n-- Vahtia lienee pidettävä ja paras on viedä kaikki valmiiksi\nveneeseen, jos tulisi äkkilähtö...?\n\n-- Vahtiako? kummastelevat toiset. Mitä tässä nyt vahdittaisiin\nväsyneinä? Kuka tänne järven selälle? Viedään vain veneeseen. Mutta\nnukutaan kuitenkin kaikin, eikä turhia väsytetä; raskaat ovat veneet\nsoutaa. Ota siemaise ruotsin oluvia.\n\nRuoka ja lämpö rupeaa raukaisemaan väsynyttä ruumista, miehet\nheittäytyvät pitkälleen tulen hauteeseen. Mutta Kuisma komentaa\nsynkkänä Helenaa:\n\n-- Mene rantaan veneeseen lapsinesi.\n\nArkana nousee Helena ja tottelee, mutta näkee kauhukseen Kuisman\nseuraavan perässä.\n\n-- Nouse veneeseen, komentaa tämä.\n\nHelena tottelee.\n\n-- Tänne kätesi!\n\nJa Kuisma sitoo lujasti Helenan kädet nahkaviilekkeellä, pakottaa hänet\npitkälleen veneeseen, tuo itkevän pienokaisen hänen viereensä, heittää\njotakin peitettä verhoksi ja lähtee mutisten itsekseen:\n\n-- Saareen pian meidät heittäisit, jos irti olisit...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRajuilman jälkeinen tyyneys rupeaa jo myöhemmällä luonnosta katoamaan;\nsähköjännitys minkä se hetkeksi oli menettänyt, virkoaa uudelleen, ja\nuuden toimintansa merkiksi kohottaa luonto taas pilviä taivaalle ja\nantaa yötuulen ruveta tasaisesti puhaltamaan. Järven selkä ottaa viriä,\nyltyy laineiksikin, jotka kohahtaen uupuvat hiekkaan. Mutta tuuli käy\ntoisaalta, jättäen valkaman tyyneksi, ja ainoastaan laineen maininki,\njoka lahdelmaan kiertää, saa hiekalle höllästi vedetyt veneet hiukan\nnytkähtämään. Kuta pitemmälle yö kuluu, sitä voimakkaammaksi kiihtyy\ntuuli, vihdoin puhallellen täysin palkein. Korkealla kallion laella\nkasvavissa vaivaispuissa se taas vinkuu lohduttomasti, valittaen,\naivankuin itseään raivoon kiihoittaen. Vaahtopäinä ärjyy avara selkä,\nyhä uudelleen karjahdellen esiin vihaista väitettään. Kallion huipun\nyli viskautuu silloin tällöin vihainen vihuri, pelmuuttaen kaislikkoa\nja rannan tyyntä vettä. Kaislikosta löytää se veneen, iskeytyy kiinni\nlaitaan ja rupeaa sitkeästi sylkyttelemään sitä järvelle päin. Tuuma\ntuumalta saa se sen siirtymään, kaislat aukaisevat airot hangoistaan,\nne liukuvat hiljaa veteen, yhä harvenee kaislikko, yhä helpommin\nliukuu vene, kunnes se illan pimeydessä tuulen valtaan jouduttuaan\nkatoo kuin aave vaahtoiselle järven selälle. Kukaan ei sen lähtöä ole\ntodistamassa, vaan meni se yksin tuulen heiteltäväksi...\n\nYön ja kuluneen päivän tapahtumien murtamana makasi Helena veneessä.\nHäntä kohdannut onnettomuus oli ollut niin äkkiarvaamaton ja niin\nsuuri, että hän tunsi käyneensä aivankuin turraksi; olipa melkein kuin\nhän ei olisi surua tuntenutkaan, vaan olisi joka hetki ollut aivankuin\nmahtavan virran vietävänä, jossa vain oli silmät suljettuina ja\ntoivottomana odotettava kuolemaa. Hän sulki silmänsä kuin armoniskua\nodotellen ja toivoi vain unohdusta ja tuskain loppua.\n\nUnetonna valvoo nuotiolla Kuisma. Tuon tuostakin hän kuuntelee\ntarkkaavaisena ja teroittaa katsettaan kauas selälle, nousten\nkalliollekin tuulen päälle katsomaan. Mutta myrskyisenä ja pimeänä\nkuohuu hänen katseensa edessä järven selkä, mitään ei näy. Kerran,\ntuulen alle taas katsahtaessaan on hän näkevinään valon ja pimeän\nrajalla selällä jotakin keikkuvan, joka oli kuin veneen kuvahinen.\nMutta vaikka kuinka näköhermoja jännittäisi, niin ei saa parempaa\nselkoa, vaan pian on pimeys kätkenyt helmaansa aalloilla keikkuvan\nesineen. Oliko vene? Oliko tukki? Mikähän oli? Näin kyselee mies\nitsekseen levotonna ja yhä uudelleen palaa ajatus asiaan... Olisikohan\npitänyt työnnältää vene vesille ja käydä tutkaisemassa? Mutta vierellä\npuun oksissa vinkuva tuuli kieltää menemästä, väsymys maanittelee\nvalppautta lepoon ja voittaakin vihdoin. Uneen vaipuu yksinäinen saari\nautiolla selällä.\n\n\nVII.\n\nPIMEÄSSÄ YÖSSÄ...\n\nAntti oli piilossaan paljaana korvana. Veri humisi hänen päässään,\neikä hän ollenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Aivan\nvaistomaisesti kurkottelihe hän kuulemaan, mitä karjalaiset nuotiollaan\npuuhasivat. Kun hän sitten kuuli rotkossa askeleita, jotka lähestyivät\nhänen piilopaikkaansa, oli sydän melkein lakata lyömästä ja käsi\npuristui puukon varteen. Hän kyyristäysi kuin kissa ja odotti henkeä\npidättäen...\n\nMitä hänen oli tehtävä?\n\nIskeäkö puukolla heti ja niin varmasti, ettei ääntä päästäisi, vai\nkoettaako pysyä piilossa, ja iskeä vasta sitten kun ei enää muu\nauttaisi? Mutta jos suoraan iskisi, niin joku jysähdys kuuluisi sentään\nja kun olisi kateissa, niin pian tulisivat toiset hakemaan. Mitä\ntehdä? Järki vaati aivoilta toiminnan ohjetta ja kun se ei sitä voinut\nsaada, hätäytyi se lyöden ihon tuskan hikeen. Koko tämä ajatussarja\nei vaatinut enempää aikaa kuin ne muutamat sekunnit, jotka viipyivät\nsiinä, kun askeleet saapuivat halkeaman suulta Antin kohdalle.\n\nSilloin Antin hermot taas pääsivät tasapainoon ja hän tunsi tuota\nsamaa varmuutta, jonka tiesi turvakseen vaaran hetkellä. Hän oli\noppinut huomaamaan, että pelko oli hänelle kuten luultavasti kaikille\naivan luonnollinen ominaisuus, ja että rohkeus oli vain järjen ja\nhermojen yhteistyötä vaaran hetkellä. Kun Kuisma hänen lähelleen\ntullessaan kiiruhti askeleitaan, ymmärsi Antti heti, että häntä tuskin\nhuomattaisiin. Hän painautui koloonsa aivan hiljaa ja näki helpotuksen\ntunteella Kuisman onnellisesti menevän sivu.\n\nSitten kuuli Antti miesten puheet nuotion ääressä ja hänen korviaan\nkuumotti. Hänen joka hermonsa oli vireessä ja kun hän vihdoin kuuli\nKuisman komentavan Helenaa veneelle, musteni maailma hänen silmissään.\nHän kuuli heidän menevän rantaan, mutta ei sitten kuullut enempää;\npieni poika vain itki katkerasti.\n\nHän ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan syöksyi halkeaman suulle. Mutta\nsiinä järki sentään sai hänet pidätetyksi. Jos Helenalle jotakin\ntapahtuisi, niin varmaan hän huutaisi niin, että tänne kuuluisi. Hän\nkuunteli. Kuisma kuuluikin jo tulevan rannasta. Taas helpotti ja\nruumiin valtasi väsymys, raukeus, kuin suuren ponnistuksen jälkeen.\n\nPainautuen kyyryyn halkeaman suulle kallion kylkeen kuuli hän nyt yhä\nselvemmin nuotiolla lepäävien menon. Yö uuvutti miehet lepoon, vain\nKuisma tuntui valvovan, koskapa vielä kävi veneillä, kaipa tavaroita\ntakaisin tuomassa. Illan pimetessä alkoi nuotion loimu leikkiä yhä\nselvemmin rannan tummassa veden kalvossa, karjalaisten vielä äsken niin\nvilkas ja äänekäs puheen sorina harveni jo yksikantaisemmaksi, ja vain\nsilloin tällöin sanottu sana tai venähtävä haukotus tuntui häiritsevän\nhiljaisuutta. Vihdoin oli kaikki hiljaa. Antti kurotti päätänsä kallion\nreunan ohi: tuossa oli nuotio ja tuossa miehet nukkumassa. Vain Kuisma\nistualtaan vielä kaiveli kepillä nuotion tuhkaa. Jo nousi ja katseli\ntarkkaan ympärilleen, lähti liikkeelle, kiipesi kallion päälle ja sinne\nseisahtui.\n\n-- Epäluuloinen tuntuu olevan, arvosteli Antti itsekseen.\n\n-- Olisiko hiipiä perässä ja sinne kalliolle keperryttää?\n\nMutta eloon jäisi vielä neljä ja ennenkuin ne olisivat hengiltä, voisi\nHelena joutua heidän kostonsa uhriksi. Antti ei ymmärtänyt, mitä tehdä.\n\nKuisma tuntui palaavan kallion laelta, koskapa kivestä irtautuva\nsomero kuului uudelleen ruvenneen alas vyörymään. Tuossa hän tuli\nalas, istuutui paikalleen tulen ääreen, jossa Antti näki hänen vihdoin\nmakuulleen painautuvan.\n\nNyt oli hänen aika toimia.\n\nMutta miten? Pois oli hänen tältä saarelta päästävä, sillä olo siellä\nsitoi kokonaan hänen kätensä ja saattoi heittää hänet milloin hyvänsä\nylivoiman valtaan. Hänen oli siis hiivittävä veneelleen, ja se ehkä\nsaattoikin käydä päinsä yhä pimenevässä yössä. Kerran taas veneeseen\npäästyään saattoi hän koettaa Helenaa pelastaa...\n\nNotkeasti ja aivan hiljaa lähti hän matamaan piilostaan kohti rantaa.\nRuohokko ja tuulen kohina suojelivat hänen kulkuaan, vaikkakin Kuisma,\njoka tuntui kuulevan nukkuessaankin, heti hänen liikkeelle lähdettyään\nrupesi liikahtelemaan levottomasti ja huokasi raskaasti. Antti vaipui\nmaahan liikkumattomaksi kuin kuollut, ja läksi liikkeelle vasta kun\nkuuli Kuisman jälleen rauhoittuneen. Tuuma tuumalta eteni matka;\nlähempänä rantaa uskalsi hän jo ottaa askeleenkin, potaltaa nopeasti\nja äänettömästi kuin kissa eteenpäin ja niin päästä rantahietikkoon.\nSe peittyikin rannan ruohoisemman äyrään taakse, ja siinä sopi taas\nlevähdyksen ja ajatuksen tilaa pitää.\n\nPäästäkseen veneelleen täytyi hänen mennä ohi karjalaisten nuotion\nja veneiden, ja sitä kielsi järki tekemästä. Vaikka kuinka keveästi\nhiipisi, niin vaistomaisesta vaaran lähelle tulosta heräisivät aina\nvaroillaan olemaan tottuneet miehet. Saarta ei taas olisi malttanut\nlähteä kiertämään...\n\nAntti luikasi mustaan veteen kuin ankerias. Kylmä vesi oli puristaa\nparahduksen hänen kurkustaan, mutta jaksoi hän silti hillitä itsensä\nja kaahlasi nopeasti kaislikon rintaan, sen selkäpuolelle. Siellä hän\nolikin jo pimeän ja myrskyn peitossa, ja läksi kiireesti, puoleksi\nkaahlaten puoleksi uiden, kulkemaan venettänsä kohti.\n\nTuuli ulvoi ikävästi ja sade rupesi pieksämään rauhatonta veden\npintaa. Anttia värisytti ja hänestä tuntui kuin olisi hän jo eläessään\njoutunut manalan mustalle virralle; lietepohjaan painui jalka ilkeän\npehmeästi ja savi iskeytyi nilkkaan kuin kuoleman pihdit. Kun ei\nvain Vetehinen olisi saaliin tarpeessa, kun tietää Maahisenkin niitä\nkohta saavan? Laineen läikkä pyrki horjuttamaan rintojaan myöten\nkaislikossa tarpovaa miestä, niin että kouran täysi täytyi aina kerätä\nkaisloja tueksi; ja kun aalto saapui niemen takaa kiertäen, lähetessään\nyhä kasvaen ja nousten, täytyi aivan kohottautuen ponnistautua sitä\nvastaan ottamaan, ettei olisi aivan rankana mukaansa pyyhkäissyt. Mutta\ntaistelu antoi taas Antille voimia ja sitkeästi pyrki hän venettänsä\nkohti. Tuossa olivat jo takahangassa karjalaisten veneet, ja kohta\nkeikkuisi hän omassansa ulapalla pimeän turvissa...\n\nAntti ei voinut ymmärtää, mihin hänen veneensä oli joutunut, sillä\nsillä paikalla, jonne hän sen illalla oli jättänyt, ei sitä enää\nnäkynyt. Hän oli jo melkein niemen kärjessä, tuuli kohisi vapaana hänen\npäänsä päällä, aalto löi väsymättömällä raivolla, mutta veneitä ei\nnäkynyt. Vihdoin löysi hän pimeässä sen tiheän kaislikkopehkon, johon\nhän veneensä oli kätkenyt, ja ymmärsi että tuuli oli sen vienyt. Hätä\nukonilman ja pelko ilmitulon tähden oli saanut hänet kätkemään sen\nliian keveästi.\n\nAntti tyrmistyi kokonaan. Hän ymmärsi nyt, että hänen tuli ratkaista\nasiansa panemalla kaikki kerralla alttiiksi. Vene olisi suonut hänen\nvalita tilaisuuksia, seurata vihollista kauan, kentiesi vähitellen\npäästä voitolle, mutta ilman sitä täytyi hänen ratkaista asia nyt heti,\nsillä saarelle hän ei voinut jäädä.\n\nVilu ja nälän tuottama heikkous puistattivat hänen ruumistaan. Hän\nkäännälti katsomaan karjalaisten nuotiota ja karkea kirous puristautui\nhänen huuliltaan. Hänet valtasi villi halu mennä vain kylmästi tuonne\nnuotion ääreen lämmittelemään ja puukko kädessä anastamaan itselleen\nse, mitä ei mielisuosiolla annettaisi. Hampaat kalisivat hänen suussaan.\n\nÄkkiä hän kyyristäysi. Kuisma siellä näkyi vavahtavan hereille,\nkohoavan seisomaan ja katsovan rantaan päin. Siellä se kuunteli\ntarkkaavaisena ja katseli ympärilleen, kunnes mitään epäilyttävää\nhuomaamatta painautui jälleen makuulle. Mutta salamana lennähti hänen\nkatseensa suunnasta Antin mieleen kolkko ajatus:\n\n-- Tuollahan on kaksi venettä rannassa, vielä Helena ja lapsi veneessä!\n\nSiinä oli tilaisuus, johon hänen kannatti panna kaikki kerralla\nalttiiksi.\n\nKoko suunnitelma välähti hänen mieleensä selvänä kuin salama pimeydessä\nja hän kummasteli, ettei hän ollut sitä ennen huomannut. Hänen\npuolellaan oli myrskykin veneen viedessään, sillä nythän se olisi\nollut hänelle vain vastuksena. Rohkeus virisi hänen mielessään ja\npäättäväisesti ja uusin voimin lähti hän kahlaamaan kohti valkamaa.\n\nHän tiesi, ettei maalle ollut yrittämistäkään, vaan että hänen oli\nkoetettava vedestä käsin saada veneet vesille. Sieltä päin niihin\npääsikin paremmin käsiksi. Kaahlattuaan jälleen kaislikon rintaa\nniiden kohdalle luikui hän uimasillaan veneen perään käsiksi ja koetti\nliikauttaa sitä.\n\nSanomattomaksi riemukseen tunsi hän sen nutjuvan melkoisesti ja\nymmärsi, että muutaman minuutin voimakas työskentely edestakaisin\nsaisi sen vihdoin irtautumaan. Hän kävi katsomassa toista venettä.\nVarovaisesti laidan yli kurkistaessaan näki hän vaimonsa makaavan\nsiinä kalpeana ja pienen poikansa vilusta sinisenä rinnalla. Voimakas\ntunne tulvahti rintaan, mutta hän hillitsi itsensä ja painautui veteen\nruveten venettä nytkyttämään irti.\n\nPelastumisen tunne antaa intoa. Antti ei malttanut, vaan kiskaisi\nniin lujasti, minkä saattoi epämukavasta asennostaan. Vene heilahti.\nPoika parahti itkemään. Antti painautui melkein sukkeloon veneen perän\nsuojaan. Ja syytä olikin.\n\nNuotion äärellä heräsi Kuisma itkuun ja saapui kiireesti rantaan\nkatsomaan, mikä oli hätänä. Hän koetteli venettä kokasta, tunsi sen\nolevan vielä lujassa ja säälien jätti nuttunsa värisevän pienokaisen\npeitteeksi. Oudosti hetken tuijotettuaan Helenaa ja uudelleen venettä\nmaahan lujitettuaan meni hän pois. Antti näki hänen jälleen paneutuvan\npitkälleen ja oli iloinen, kun huomasi hänen päänsä nyt joutuvan\npajupensaan peittoon. Odoteltuaan hetken Kuisman nukkumista, hetken,\njoka oli pitkä kuin ijankaikkisuus, ryhtyi hän uudelleen työhön,\nponnistaen kaikki voimansa. Hän solahutti jalkansa veneen alle molemmin\npuolin pohjaa, löysi sieltä niille tuen pohjakivestä ja rupesi\npinnistämään raskasta venettä irti. Hiljainen sohina hienossa hiekassa\npohjan alla ilmoitti hänelle veneen lähteneen liikkeelle. Äkkiä solahti\nse kiireempään vauhtiin, niin että hänen asemansa veneen alla kävi\nepämukavaksi, mutta annettuaan pohjasta sille vielä vauhdin solahdutti\nhän itsensä kaislikkoon päästyään syrjään, työntäen veneen voimakkaalla\nliikkeellä ulapalle. Tuossa tarttui jo tuuli sen laitaan ja lähti\nvarmasti ja kiiruusti sitä viemään. Helena ja lapsi nukkuivat, koska\neivät ääntä päästäneet...\n\nAntti katsoi maalle. Eräs karjalaisista kieriskeli unissaan väliin\nsurkeasti äännähtäen aivan kuin armoa anoen... Antti kiiruhti toiselle\nveneelle... Maltti ei enää tahtonut riittää. Ne muutamat hetket, jotka\nkuluivat sen irti saamiseen, tuntuivat aivan sietämättömän pitkiltä.\nVihdoinkin irtausi... Rentonaan Antti luikui veneen mukana jaloillaan\nsille vauhtia antaen. Hän ei pitänyt kiirettä siihen noustakseen,\nantoipahan mennä halki kaislikon ulos pimeään ja myrskyyn, jonne\nkadotessaan kuuli vielä karjalaisen surkean voihkinan ja valituksen.\nSilloin rupesi hän nousemaan veneeseen haalautuen hitaasti kokan yli\ntuuma tuumalta. Päästyään vihdoin laidan yli horjahti hän kuolemaan\nsaakka väsyneenä veneen pohjalle, vaipuen siihen tainnoksiin. Aalto\nkeikutti venettä armottomasti varastautuen silloin tällöin laidan yli,\nja vene ajelehti turvattomana ulapalle toverinsa jälkeen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Helenan vene oli päässyt kauemmaksi ulapalle ja saaren murtama\naallokko taas saanut entisen vauhtinsa, herätti hänet laidan yli\npärskähtänyt kuohu. Veneen keikunnasta huomasi hän olevansa tuuliajolla\nja puhkesi epätoivoissaan huutamaan. Sidottuna ollen ei hän voinut\nveneelle mitään, vaan oli tuomittu jakamaan sen kohtalon. Kaikin\nvoimin koetti hän saada nahkaviilekkeitä heltiämään, mutta turhaan,\nja hervahti ponnistuksistaan menehtyneenä takaisin veneen pohjalle.\nPoikittain laitatuuleen ajautuva vene keikkui kuin kaatuakseen,\nhuuto ei kuulunut vastatuuleen, ellostuttava pyörtymyksen ja tuskan\ntunne valtasi hänet taas ja huokaisten vaipui hän tylsään tainnoksen\nkaltaiseen tilaan. Kuisman nuttu ei voinut pojua lämmittää, vaan\nsinisenä kylmästä kaikerteli pienokainen äitinsä vierellä...\n\nKun Antti jonkun aikaa horroksissa maattuaan heräsi, hän suorastaan\nryntäsi airoille ja alkoi voimakkain ja jo varmuudeksi päässeen\npelastuksen tiedon rohkaisemin vedoin kiiruhtaa edellä ajelehtivaa\nvenettä etsimään. Pimeys oli sen jo peittänyt helmaansa, mutta pian\nilmaisi aalloille kuvastuva tumma varjo sen tuolla keikkuvan. Antti\nkiinnitti sen kiiruusti veneensä jälkeen ja alkoi soutaa jälleen kuin\nhenkensä edestä. Hän oli läpimärkä, nälkäinen, monen epätoivon ja\nintohimon loppuun polttama, mutta silti yhä voimakas kuin penikoitaan\nturvaan kantava susi, jonka rakkaus on järjestä vapaata luonnon\npuhdasta viettiä. Hänen silmänsä tuijottivat saarelle päin terävinä\nkuin naskalit, ja kun saari jo oli yöhön vaipunut, teroitti hän\nkorviaan kuin vainukoira, halaten kuulla ja olla todistajana siinä\nkauheassa heräämisen hetkessä, joka saarella päivän ensi kajastuksen\naikana tapahtuisi...\n\nTuuli ja malttamattoman ponnistuksella soutava käsi lyhensivät\nmatkan pian. Samalla kuin päivän kajastus rupesi pilvisenkin taivaan\ntakaa heittämään välkettään aallokkoon, pujahti Antti veneineen\nLappalaisniemen terävän kärjen ympäri suojaan niemen tyvelle,\nkätkeytyen visusti lahdelman perukkaan. Ja kun hän tempauksella\nnostalti venettään maalle, heräsi Helena, oudosti katsellen\nympärilleen. Yhdellä sivalluksella riipaisi Antti nahkaiset poikki\nkumartuen riemullisella ilmeellä Helenan yli. Sanomatta ymmärsi tämä\nkaikki. Huudahtaen tempasi hän kohmettuneen lapsensa syliinsä ja lausui\nAntille vain:\n\n-- Tulta!\n\n\nVIII.\n\nSE OLKOON TÄYTETTY...\n\nAntti kiiruhti maalle ja haki tuuheitten puitten juurelta, jonne\nsadevesikään ei ollut päässyt, kuivia risuja ja lehtiä. Kuusen\njuurella tuulen suojassa alkoi hän sitten heiluttaa tulusterästään,\nmutta aluksi turhaan, sillä kipinä ei tahtonut tarttua kastuneeseen\ntaulaan. Koivun kannosta löysi hän vihdoin palasen kuivaa taulakääpää,\nleikkasi siitä viipaleen veitsellään ja takoi sen pehmeäksi puun runkoa\nvasten. Jopahan tarttui kipinä, joka oli aluksi pieni kuin kiiltomadon\nloiste, mutta laajeni pian hellällä hoidolla suuremmaksi. Jo rupesi hän\nruokkimaan sitä naavalla, kuivilla lehdillä ja risuillakin, kunnes se\nleimahti voimakkaasti palamaan. Silloin Antti laittoi mäen rinteeseen\ntuulen suojaan aluksi roihuvalkean, toi Helenan ja lapsen sen ääreen\nlämmittelemään ja poistui sitten kirves kädessä parempia varustuksia\npuuhaamaan.\n\nTuolta niemen tyvestä valitsi hän juurikuivan hongan ruveten sitä\nkirveellään kaatamaan. Nopeasti ja voimakkaasti putoilevien iskujen\nalla syveni kolo hongan kyljessä syvenemistään, säännöllisinä riveinä\ntipahti pois irti lohjennut lastuus, kunnes kannan ohetessa hongan\nsammaloituneet oksat rupesivat heikkoudesta tutisemaan. Arvioituaan\nkannan kyllin ohueksi rupesi Antti työntämään honkaa kumoon. Sitkeästi\nkoetti se seisoa juurillaan, mutta kallistui silti kallistumistaan,\nkunnes se parahtaen kaatui maahan kauas viskoen katkenneita oksiaan.\nSen paperihileellä olevasta rungosta katkaisi Antti kaksi tasapitkää\npölkkyä kantaen ne olallaan nuotiopaikalle. Siellä rakensi hän niistä,\nasettaen ne päällekkäin, rakovalkean, jonka tiesi palavan tasaisesti\nja lämmittävän hyvin kohentamatta. Molemmin puolin tätä laittoi hän\nhavuista kotuksen, ja sen valmiiksi saatuaan vasta heittäytyi huoaten\nlepäämään. Helena olikin käyttänyt hyvin nämä hetket, oli saanut\nlapsensa kuiviin ja nukkumaan sekä kantanut maalle karjalaisten\nmonilajiset eväät, piirakat, teokset, kolatsut ja muut sultsinat...\n\n-- Miten sait veneet irti ja miten tulit saarelle? kysyi Helena hiljaa.\n\nAntti rupesi kertomaan. He eivät olleet vielä vaihtaneet monta sanaa,\nolivat vain toimineet ja tehneet sen, mitä tehdä tuli. Nyt rauhaan\npäästyään tunsivat he taas ikäänkuin sulavansa ja sydäntä kevensi\npuhella eletyistä suruista ja kokemuksista. Harvakseen Antti haasteli\ntakaa-ajonsa ja kostonsa vaiheet, synkkänä kuuli hän nyt Helenalta,\nmiten hänen isänsä oikeastaan oli henkensä heittänyt. Hän oli ylpeä\nisästään ja iloinen siitä, että hän oli onnistunut nujertamaan vielä\nvanhoillaan Arhippaisen, sen sukuvihollisen. Ja hän tunsi suurta\nnautintoa siitä tiedosta, että karjalaiset olivat vankeina saaressa...\n\n-- Jäiköhän niille asetta? tiedusteli hän.\n\nEi ollut sanottavia jäänyt, mitä puukkoja jäi, siinä kaikki. Kaikki\nolivat kantaneet veneeseen takaisin, eväänsäkin, onnettomat.\n\nJa saarella ei ollut mitään lauttapuuksi kelpaavaa. Sen tiesi Antti\nvanhastaan, ja siksi hän syötyään rupesi levollisesti nukkumaan tulen\nhauteeseen. Jo uneen vaipumassa ollessaan kuuli hän Helenan aran\nkysymyksen:\n\n-- Ethän sinne menettää aio?\n\nAntti oli liian väsynyt vastatakseen, vaikka häntä halutti vastata, kun\noli hänestä Helenan kysymys niin lapsellinen. Vai ei aikonut menettää\nheitä sinne! Tietenkin aikoi, kun oli kerran saanut satimeen koko\nsusilauman...\n\nAntti nukkui pian kuin kuollut; hän oli kovista ponnistuksistaan niin\nväsynyt, että kasvot olivat aivan kalpeat, verettömät, kuin kuolleella,\nja hengitys oli niin helppoa ja tasaista, että tuskin saattoi huomata\nrinnan kohoavan. Helena makasi hetken valveillaan katsoen Anttia ja\npelonsekainen ilme oli hänen kasvoillaan. Sitten hiipi hän hiljaa\nniemelle päin harjun päälle Murhisaarelle katsoakseen, mutta mitään ei\nnäkynyt, ei tulen välkettäkään, sillä kaukana oli täältä saari. Helena\npalasi nuotiolle ja vaipui huoaten havuvuoteelleen.\n\nAamun lähestyessä tyyntyi tuuli. Järven pinta rauhoittui vähitellen\naivan tyyneksi ja välähteleväksi pinnaksi. Sadepisarat kimaltelivat\naamun hopeaisessa kajastuksessa, hiljaa tipahdellen puiden oksilta.\nTelkät ja sorsat nousivat ruohikoista aamulennolleen, jutellen\nuteliaasti toisilleen kuluneen yön mielenkiintoisia, joskin näin\nsyksypuoleen jo viileitä kokemuksiaan. Kosteuden täyttämässä ilmassa ei\nsavu jaksanut kohota puiden latvoja ylemmäksi, vaan painui leijailemaan\nmaata myöten kuin Kainin uhrisavu, joka ei ollut Herralle otollinen.\n\nHelenakin jo nukkui, mutta levottomuus ja hätä kuvastui hänen\nkasvoillaan. Hän oli kuulevinansa kaukaa Antin hätähuutoja ja tahtoi\nmennä avuksi, mutta ei päässyt, sillä rautainen käsi piti häntä\nkiinni. Hän huusi apua, koetti huutaa veljilleenkin sinne leppeämpään\nrantamaahan saakka, mutta kukaan ei kuullut. Ja hänestä tuntui silloin\nkuin olisi sydän tahtonut haleta surusta ja katkeruudesta, kuin\nolisi koko maailma hänen ympärillään pimennyt ikäänkuin häveten omaa\njulmuuttaan ja kovuuttaan. Hän rukoili palavasti tuota kiinni pitäjää\npäästämään irti, sillä hän kuuli Antin äänen jo raukenevan ja voimain\nvähenevän, mutta aivan turhaan. Vihdoin viimein tunsi hän sen otteen\nheikkenevän, hän riuhtaisihe irti ja lähti kaikin voimin juoksemaan\nAntin avuksi. Juuri kun hän saapui onnettomuuspaikalle pimeään korpeen,\njonne Antti oli mutaan vajonnut, oli Antti menehtymäisillään. Ennenkuin\nhän katosi kokonaan mustaan hetteeseen, lähetti hän Helenaan katseen,\njoka oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman katkera\nja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna koko ihmiskunnan tuska\nja kärsimys yhteensä. Ja Helena tunsi aivan musertuvansa sen katseen\nedessä, se karkoitti elämän hänen sielustansa ja kyyneleet hänen\nsilmistänsä, ja hän ymmärsi, että hän oli tuomittu koko elämäksensä\nsurun uhriksi. Jokainen hänen sielunsa liike muodostui yhdeksi ainoaksi\nsuureksi ja avuttomaksi kysymykseksi: miksi?\n\nÄkkiä vavahti Helena hereille ja nousi istumaan: unissaankin hän oli\nkuullut oikein, kaukaa kajahti vaisuna pitkä ja venyttelevä huuto, joka\nyhä uudistui, kunnes vähitellen raukeni ja kuoli, jättäen vain heikon\nkaiun väräjämään ilmassa. Ja huudon tauottua huomasi Helena jääneensä\ntoivoen odottamaan jostain avautuvaa avun lähdettä...\n\nAntti nukkui raskaasti. Uni oli jo häntä virkistänyt, sillä poskille\noli palannut väriä ja hengitys oli käynyt syväksi ja rauhalliseksi.\nSuonikkaat ja ruskeat kädet olivat suorana sivuilla, ja juuri nyt\npuristautui toinen niistä nyrkkiin. Helena ymmärsi Antin ja ymmärsi\nne kauheat tuskat, joita hän oli viime vuorokauden kuluessa saanut\nkokea. Mutta siksipä hän myöskin ymmärsi sen tunteettoman ja kylmän\njohdonmukaisuuden, jolla Antti menetteli, ja huoaten älysi, että Antti\nei päästäisi nyt saamaansa koston ja tuhon tilaisuutta käyttämättä. Hän\noli juuri sellainen luonne, jota tarvittiin tämän erämaan asuttamiseksi\nvastoin vainolaisen ja luonnon vimmattua vastarintaa, ja hän tunsi\nolonsa hänen rinnallaan turvalliseksi. Oikeastaan hän ei ollut pelännyt\nmitään ollessaan karjalaisten vallassa, sillä hän oli luottanut niin\nperinpohjin Anttiin, että oli suorastaan tiennyt pelastuvansa; milloin\npelastuisi, sitä ei ollut tiennyt, mutta ei ollut siitä välittänytkään!\nOli vain antanut ajan mennä, alistuen kohtaloonsa. Ja Antti oli\ntullut, iskenyt varmasti kuin salama ja tuhonnut. Helenaa värisytti\najatellessaan sitä kohtaloa, joka karjalaisille oli eteen koitunut, ja\nhän toivoi, että he pääsisivät pian pois näiltä mailta niiden murhetta\nnäkemästä ja todistamasta...\n\nAamu kului. Savu pullahteli koveroksi palaneiden pölkkyjen raosta\nkeveinä sinisinä pilvinä. Antti avasi silmänsä, katseli ympärilleen,\nkuin älyämättä missä oli, näki sitten Helenan ja muisti samalla kaikki.\nHän venyttelihe tyytyväisenä ja nousi ylös.\n\nSamalla kuului taas kaukaa huuto, pitkäveteinen ja vähitellen alas\npainuva. Antti kuunteli sitä tyynesti ja sanoi sitten:\n\n-- Ei ole kulkijoita näillä mailla, turhaan huutavat.\n\nHän nousi ja meni saaren puolelle nientä katsomaan sadintansa.\n\nNiemen harjulle päästyään paneutui hän siihen puitten suojaan\npitkälleen ruveten tyynesti tarkastamaan selältä siintävää Murhisaarta.\n\nSavupatsas nousi saarelta, joka tänne katsoen näytti ryhmyiseltä\nkiveltä selän keskellä. Karjalaiset olivat nähtävästi virittäneet\nkallion laelle merkkitulen, toivoen sen herättävän mahdollisten\nkulkijain huomiota. Kallion laella näkyi myös jotakin liikkuvan, mutta\nhuutoa ei kuulunut.\n\n-- Ovat jo älynneet huudon turhaksi, päätteli Antti, ikäänkuin\nmielessään hyväksyen tämän heidän päätöksensä.\n\nVaistomaisesti tuli hän asettautuneeksi karjalaisten asemaan. Mitä hän\nheidän sijassaan tekisi? Hän punnitsi kaikki mahdollisuudet, mitä\nsuinkin saattoi löytyä saarelta pois pääsemiseksi, mutta hän huomasi\nne kaikki riittämättömiksi. Hän tiesi, että vaikka karjalaiset kuten\nsuomalaisetkin, ikänsä asuvat vesien vierellä, he eivät aikuisina\nui juuri koskaan, eivätkä pääse uimasillaan juuri kymmentä syltä\npitempiä matkoja, jos pääsevät hätäytymättä sitäkään. Lauttapuuta ei\nole minkäänlaista, ei ruokaa, ei mitään apuneuvoja. Mahdotonta oli\nmuitten avutta karjalaisten päästä saarelta, ja jo päivän syömättä olo\nheikontaisi heidät niin, ettei enää mitään suuria pelastusyrityksiä\nollut odottaminenkaan...\n\nHelenan tulo keskeytti Antin mietteet. Taluttaen pientä poikaansa,\njoka nyt tyytyväisenä jokelteli, tuli Helena hitaasti, silmät maahan\nluotuina, ja istui Antin viereen.\n\n-- Armahda karjalaisia, pyysi hän yksinkertaisesti, ja kyyneleet\nilmestyivät hänen silmiinsä.\n\nAntti silitti hellästi hänen hiuksiaan. Hän ymmärsi\nvaimonsa täydellisesti, sillä hänen sydämensä oli äskeisestä\npelastusmahdollisuuksien mietinnästä tuntenut myös niiden tuskien\naavistusta, joita saarella jo nyt luultavasti alettiin kärsiä. Ja hän\npiti siitä, että hänen vaimonsa ei salannut naisellista hellyyttään\nja hyvyyttään minkään julmuuden verhoon, vaan pyysi vihollistenkin\npuolesta. Ja hän tunsi, että hän kernaasti olisi suostunut hänen\npyyntöönsä, jos suinkin vain olisi voinut. Mutta hän ei voinut.\n\n-- Miksi et voi? tiedusteli ihmeissään Helena, sillä hänestä olisi asia\nollut mitä yksinkertaisin.\n\nTyynesti ja hiljaisesti selitti Antti. Hän huomautti, että jos\nainoakaan noista miehistä pääsee Soukeloon ja Uhtuaan kertomaan, miten\noli käynyt aivan rajan ääressä Arhippaisen ja miten oli ollut heidän\nitsensä käydä ja miten oli ammuttu musta Ontrei, niin ovat luetut\nheidän päivänsä. Kostamatta eivät he jätä milloinkaan, jos siihen\nsuinkin kykenevät. Mutta jos nyt saadaan tapetuksi koko matkue, niin\nettei jää mitään jälkeä ollenkaan, ja vielä pidetyksi salassa heidän\nkohtalonsa, niin ei Soukelossa ainakaan ole pitkään aikaan ketään\ntällaisille retkille lähtijää. Kyllästymään ne ovat sielläkin jo\nvainoretkiin ruvenneet; vain vanhat, tuo Arhippaisen suku etenkin,\nsamoin kuin Antin isä, olivat niille aina kärkkäät ja jättivät rauhan\ntyöt mieluiten naisille. Kun nyt oli tilaisuus saada hengiltä koko\nse pesuus, niin olisi aivan väärin omaa turvallisuuttaan ja yhteistä\nrauhan asiaa silmällä pitäen jättää se käyttämättä. Karjalaisten\ntäytyi hävitä jäljettömiin, siinä ei auttanut, niin julma kuin heidän\nkohtalonsa tuli olemaankin...\n\nAntin mielestä oli se, että karjalaiset olivat joutuneet hänen käsiinsä\nkokonaan näin avuttomina, suorastaan jumalan viittaus. Olisivatko\nhe armahtaneet hänen sukuansa ja häntä, jos olisivat näin valtaansa\nsaaneet? Eivät olisi. Ei saanut vihamiestä armahtaa, sillä siten niitä\nvain oli yhä enempi. Viha hävitti ja kulutti, kunnes ei ollut enää\nketään, joka olisi vihannut. Toinen tai toinen. Antti oli voimakkaamman\nja sitkeämmän heimon lapsi. Hän ei voinut antaa perään, ei voinut\njoutua tappiolle, sillä hänellä oli tukenaan suunnaton voiman tunto,\nviekkaus ja sitkeys, sekä järjen valta tunteen yli. Vaikka kuinka\nsurkealta tuntui, niin ei auttanut, asia oli näin sallittu. Erämaa\noli tehnyt hänestä jonkunmoisen sallimukseen uskojan, joka toimi\naivan omituisella itseluottamuksella, sillä hän tiesi kokemuksesta\nsallimuksen nähtävästi aikovan hänelle hyvää.\n\n-- Eivätpä sinua armahtaneet, vaan mukaansa veivät pideltäväkseen.\nOrjan, jonka olisi täytynyt alistua kurjimmankin kierokauron\nmielitekoihin, olisivat tehneet sinusta, samoinkuin me olemme monesta\nheidän naisestaan tehneet...\n\nAllapäin kuunteli Helena. Hän ei voinut väittää Antin perusteluja\nmissään kohdassa vääriksi, vaan oli päinvastoin pakotettu tunnustamaan\nne oikeiksi. Heidän oma turvallisuutensa vaati karjalaisten kuolemaa,\nse oli totta, mutta hänen lempeä sydämensä kauhistui sitä järjen\nkylmyyttä, joka tyynesti pani miehen näin menettelemään. Hän katsoi\nAnttiin. Vakaana tämä tuijotti selälle, saarelle, jossa tiesi vuoroin\nvihan, vuoroin epätoivon ja kirousten, vuoroin mitä mustimman\nmasennuksen olevan vallalla. Hänen jalkansa juurella leikki lapsi,\nvihaisesti pieksäen risunkappaleella jäkälikköä ja purkaen lapsekasta\nvihaansa olemattomiin kierokauro-karjalaisiin...\n\nHelena muisti Kuismaa, tämän osoittamaa puolinaista hyvyyttäkin, joka\noli herättänyt turvallisuuden tunteen. Ei se olisi sallinut ainakaan\nmuiden pahaa tehdä, eikäpä olisi tainnut itsekään kehdata yrittää!\nHelena oli sen nähnyt naisellisella vaistollaan Kuisman silmistä.\nJa kun hän nyt muisti hänenkin olevan saarella, pisti sydämeen\ntaas kipeästi. Mutta hän ei puhunut enää Antille mitään, sillä\nvarsinkin Kuisman nimeä kielsi jonkunmoinen käsittämätön arkuus häntä\nmainitsemasta. Oli antanut pikkupojallekin peitettä...\n\n-- Vaiti ollen istuivat he siinä, ja heidän mielensä oli kolkko.\nHelenan säälistä oli Antti johtunut miettimään kaikkia niitä\nkertomuksia rajavainoista, joita oli lapsuudestaan saakka kuullut\nja joissa sittemmin oli itsekin ollut muutamissa todistajana ja\nosallisena. Ja vaikka hän hyvin myönsi, että hänen oma heimonsa oli\nusein ollut syypää mitä kauheimpaan ja tarpeettomimpaan julmuuteen,\nniin täytyi hänen toiselta puolen heidän puolustuksekseen sanoa,\nettä se oli tapahtunut vasta silloin, kun heidät oli määrättömällä\nkiusalla ja huippuunsa asti nostetulla epävarmuuden tunteella saatettu\nhurjistumisen tilaan. Ja silloin eivät heitä pidättäneet mitkään\nvoimat. Mutta karjalainen oli Antin mielestä pakana, jonka julmuus oli\ntullut kansanlauluksi ja jonka irstaus ei tuntenut mitään pidätystä.\nEi ollut heillä pappeja edes kehoittamassa parempaan, eikä Solokoin\nsaarelta kuulunut tänne saakka kellon ääni. Karjalainen oli hänestä\nviekas ja vilkkaudessaan lapsellinen, jota hän oli lapsuudesta saakka\noppinut halveksimaan. Ruumiin voimat olivat kyllä suuret, jos oli\nkysymys vain hetken ponnistuksesta, mutta sitkeyttä ei ollut ollenkaan.\nJos olisi pantu karjalainen päiväksi närekarhilla kaskea äestämään,\nniin Suomen nainen olisi illalla ollut reippaampi samaa työtä päivän\ntehtyään kuin hän. Mutta kuitenkin tunsi Antti aina jonkunmoista\nkateutta heitä ajatellessaan; heissä oli sittenkin jotakin uljasta ja\njotakin puoleensa vetävää, tuollaista miellyttävää huolettomuutta, joka\ntodistaa rikasta mielikuvitusta. Siinä missä Antti heimolaisineen teki\ntyötänsä raskain aatoksin ja otsa aina huolten rypyissä, siinä kulki\ntämä Iivana lauleskellen...\n\nAntti nousi.\n\n-- Lähden kaksilaitaani hakemaan, sanoi hän, ja pyysi Helenaa mukanaan\nmurkinalle.\n\nAntti muisteli yöllisen tuulen suuntaa ja läksi soutamaan hiljalleen\npitkin rantaa. Kun hän kääntyi niemen kärjestä Murhisaaren näkyviin,\ntunsi hän selässään pientä väristystä. Hän oli vain katselevinaan\nkaksilaitaansa, mutta odottikin vain joka hermollaan milloin hänet\nsaarelta huomattaisiin.\n\nHän arvasi, etteivät karjalaiset voisi aavistaa saarelle jäämistään\nhänen teokseen, vaan luulevat tietenkin myrskyn veneet vieneen. Ja\njos hän olisi joutunut kotinsa puolelle saarta maihin, olisi hän\nantanut heidän ijankaikkiseksi jäädä siihen uskoon, mutta kun tuuli\nvei toisaalle, niin että kotiin mennessä täytyisi soutaa saaren sivu,\nniin ei auttanut juuri läsnäoloaan salata. Yöllä ei Antti halunnut\nlähteä kulkemaan, kun oli koskesta laskettava. Hänen täytyi siis\ntuottaa vihollisilleen sekin katkeruus, että saisivat tietää, kenen\nvaltaan olivat joutuneet. Eikä hän sitä juuri surrutkaan, vaan tunsipa\nyhäkin koston nautintoa ja jonkunmoista hurjaa iloa. Hän oli nyt paikan\nvaltias, hänen vallassaan oli joko armahtaa tai silleen heittää...\n\nHän souteli tyynesti pitkin kaislikon rintaa katsellen venettään. Kauan\nei tarvinnut hakeakaan, kun jo löytyi. Hän sitoi sen veneensä perään,\nja rupesi kääntymään takaisin leiripaikalleen. Silloin kuului saarelta\nhuuto, nyt toivorikkaana ja virkeänä... Antti lepuutti airojaan ja\nkuunteli sekä mietti.\n\nMennäkö näyttämään, vai soutaako pois? Jos menisi ja näkisivät, kuka\non, niin kauhealta mahtaisi tuntua... Mutta samalta taitaa tuntua, jos\ntyynesti poiskin soutelisi...\n\nHän oli kahden vaiheella. Huuto kuului uudelleen, kutsuvana, käskevänä,\nkärsimättömänä... Hän käänsi veneensä saarta kohti ja lähti hitaasti\nsoutelemaan.\n\nSilloin vaikeni saarellakin huuto, ja koko sen puolen ilma tuntui\nolevan täynnä jännittynyttä ja kiihkeää odotusta, malttamattomalta\ntoivoa mitä ihminen ajatella saattaa. Saarella olijoista tuntuivat\ntulijan aironvedot hitaudessaan ijankaikkisuuden pituisilta...\n\nMutta vene lähenee varmasti, vaikka hitaasti. Se ei ole mikään\nnäköhäiriö, valhekuva, vaan todellakin lähestyvä vene, ja siis pelastus\nvarman kuoleman kidasta. Voiko ihanampaa tunnetta ajatella, kuin se,\nmikä kuolemaan tuomitun valtaa, kun hän kuulee armahduksen sanoman...?\n\n\nIX.\n\nSILMÄSTÄ SILMÄÄN...\n\nKarjalaiset olivat saapuneet rannalle venettä odottamaan, ja iloinen\njännitys kuvastui heidän kasvoistaan. Mutta kun Antti saapui niin\nlähelle, että venettä rupesi selvemmin näkemään, muuttui heidän\niloisuutensa yhä suuremmaksi hämmästykseksi. He tunsivat veneen, mutta\nkuka oli soutaja?\n\nJa kun soutaja pysähtyi juuri nuolen kantaman ulkopuolelle saaresta,\nkäänsi veneensä ja näytti kasvonsa, pääsi pettymyksen ja kauhun huuto\nkarjalaisten huulilta. He olivat tunteneet Antin ja arvasivat kaikki\nhänen työkseen. Kuisma kääntyi sanaakaan sanomatta rannasta pois ja\nkäveli hitaasti kallion laelle. Hän tiesi, nähtyään Antin, rukoukset\nturhiksi, eikä tahtonut vihollisensa edessä nöyrtyä, eikä liioin\nhänelle hätäänsä näyttää. Raivo oli niin suuri, epätoivo niin pohjaton,\nettä hän alistui ylpeästi kohtaloonsa...\n\nMutta toiset eivät olleet ylpeitä, vaan pyysivät armoa, rukoilivat\nkäyttäen kaikkia niitä suloisia sanoja, joita heidän notkeassa\nkielessään oli. He lupasivat Antille kaiken sen maallisen hyvyyden,\nmikä heidän tiedossaan vain oli ja mitä he vain voivat kuvitella, ja\nkun se ei auttanut, ryhtyivät he voimattomina uhkailemaan. He sanoivat\nkiduttavansa Anttia kaikilla niillä kidutuskeinoilla, mitkä heistä vain\nnyt tehokkaimmilta tuntuivat, kiristivät hampaitaan, puivat nyrkkiään,\nkunnes lopuksi vaikenivat. Sanattomina kummastuksesta tuijottivat he\nAnttiin, joka ei koko aikana ollut sanonut mitään, vain katsonut heihin\nherkeämättä. Ei ilmekään ollut värähtänyt hänen kasvoissaan heidän\nhoukutuksistaan, ei pieninkään hymyn väre niille ilmestynyt heidän\nuhkauksistaan, ja kun karjalaiset voimattomassa vihassaan kaahlasivat\nveteen hänen venettään kohti, siirtyi hän varovaisesti muutamilla\naironvedoilla kauemmaksi. Ja kun hän hetkisen perästä lähti soutamaan\npois yhtä tyynesti kuin oli tullutkin, heittäytyivät karjalaiset\nmasentuneina rannan hiekalle kohtaloaan valittamaan. Kuisma ainoastaan\nvaikeni synkeästi eteensä tuijotellen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelena rukoili palavasti Anttia taipumaan ja pelastamaan karjalaiset.\nKun ei heillä ollut aseita, niin helpostihan sai heille viedyksi\ntyhjän veneen. Varmaan menisivät, eivätkä enää koskaan uskaltaisi\ntulla takaisin... Mutta Antti ei taipunut. Yhä uudelleen selitti hän\nvaimolleen, miksi se oli mahdotonta; koko hänen sukunsa olemassa\nolo vaati karjalaisten kuolemaa. Niin kuluivat heidän päivänsä\nkeskinäisessä kamppailussa vihollistensa hengestä.\n\nSillä Antti ei voinut lähteä pois paikalta, ennenkuin oli päässyt\nvarmuuteen. Hän tunsi, että jos hän nyt lähtisi, kun viholliset vielä\nolisivat hengissä, täytyisi hänen palata takaisin katsomaan, miten oli\nkäynyt. Helena oli jo epätoivossaan vaatinutkin Anttia lähtemään pois,\nkun ei kerran taipunut, mutta ei Antti voinut. Ja Helena oli silloin\nsyyttänyt häntä julmuriksi ja vavisten silmännyt saarelle päin...\n\nKolmantena vuorokautena oli saarelta vielä kuulunut huutoa, mutta\nsitten oli kaikki ollut hiljaa. Viidentenä oli jo tulikin sammunut, kun\noli satanut, ja sen jälkeen ei enää savua näkynyt. Ei ollut elonmerkkiä\nnäkyvissä.\n\nKauhistuksella ajatteli jo Anttikin vihollistensa kohtaloa. Nyt\nkun heitä ei enää mikään voinut pelastaa, kun koston malja oli\nnähtävästi jo sakkaan saakka tyhjennetty, tuntui hänestä tekonsa aivan\nmasentavalta ja hän rupesi kiireesti varustautumaan matkaan kotia\nkohti. Sivumennen saattoi hän nyt varmistautua vihollistensa kohtalosta.\n\n-- Pelasta edes Kuisma, rukoili nyt Helena, jos hyvinkin olisi vielä\nhengissä. Muista, että hän kentiesi pelasti poikasi, kun antoi hänelle\nmekkonsa. Kiireesti menkäämme, ehkä vielä voimme tehdä osan tehdystä\ntekemättömäksi.\n\nKuumeentapaisella kiireellä varustautui Helena soutamaan, eikä Antti\nhäntä enää vastustanut. Helenan rukoukset ja moitteet olivat ikäänkuin\nkasvattaneet hänen käsitystapaansa, ja hän oli ruvennut itsekin\nepäilemään tekonsa todellista tarpeellisuutta, toisin vuoroin taas\nitseään tästä heikkoudesta moittien. Mutta toisekseen arveli hän\nitsekseen, että Kuisman pelastamisesta saattaisi olla hyötyäkin, ja\nsiksi hänkin saarelle kiirehti.\n\nLastatut veneet olivat raskaat soudettavat, mutta pian silti matka\njoutui. Kun lähestyttiin Murhisaarta, heitti Helena soudun ja kääntyi\nkatsomaan: ei ääntä, ei elon merkkiä.\n\nHelena ratkesi lohduttomaan itkuun, Antti tuijotti synkästi saarelle.\nHän laski varovaisesti veneensä samaan hiekkaan, josta oli ne\nmyrsky-yönä ryöstänyt, sekä nousi nuotiopaikalle.\n\nSiinä oli kolme karjalaista kuolleena, ja kuolintaudin kauhea laatu\nnäkyi selvästi heidän kuihtuneesta muodostaan. Mutta Kuismaa ei näkynyt.\n\nHakien kiersivät Antti ja Helena saaren, mutta ei missään. Vihdoin\nnousivat he kalliolle. Siellä makasi Kuisma hätäisesti tehdyllä\nlehtivuoteella. Kun he lähestyivät, näkivät he hänen koettavan kääntää\npäätään heihin päin. Hän oli vielä hengissä.\n\nKun he saapuivat ääreen, ja Kuisma näki oudosti ja kauhistuneesti\nkatselevan Antin, koetti hän nostaa kättään ikäänkuin iskua\nvarjellakseen, kuitenkaan jaksamatta. Itkien heittäytyi Helena\npolvilleen hänen viereensä.\n\n-- Antti, kanna kiireesti veneeseen, hätäili hän; ehkä hän vielä\nvirkoaa.\n\nJa Antti nosti vihollisensa syliinsä voimakkaasti ja vaivatta sekä\nkantoi hänet veneeseensä. Ja Kuisma kiinnitti häneen elottoman ja\ntuijottavan katseensa, johon Antin täytyi katseellaan vastata, sillä\nhän tunsi olevansa aivankuin vankina. Ja se katse poltti kuin tuli ja\nsyöpyi hänen mieleensä ainaiseksi karkoittaen rauhan...\n\nHelena koetti antaa Kuismalle syötävää pienissä erissä, mutta kuoleman\nkouristamasta kurkusta ei enää tahtonut mennä mitään alas. Päivä kului\nhäntä hoidellessa, mutta minkään muun ei voinut sanoa Kuismassa elävän\nkuin katseen. Se seurasi Helenan ja Antin toimia milloin vain he olivat\nnäkyvillä, ja Helenasta tuntui aivan kuin hän unessaan olisi nähnyt\ntuon katseen. Se oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman\nkatkera ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna yhteen koko\nihmiskunnan tuska ja kärsimys. Ei mikään maailmassa näyttänyt voivan\nsen tuskaa lieventää.\n\nSaapui murheellinen yö. Antti kaivoi kuolleille haudan siihen paikkaan,\njonka vanhastaan tunsi ja hautasi heidät sinne. Entiselle paikalle\nlaittoi hän myös yö-nuotion, teki sen ääreen Kuismalle vuoteen ja\nkantoi hänet sinne. Ja oli kuin olisi Kuisman kelmeillä kasvoilla\nvilahtanut hymyn kajastus. Kun pimeä saapui ja aalto kahautteli\nkaislikkoa salaperäisesti, liikahti Kuisma äkkiä. Kun Helena kumartui\nhänen ylitsensä ja Anttikin saapui ääreen, kokosi hän viimeisetkin\nvoimansa, katsoi ruskeilla silmillään Helenaan, katsoi Anttiinkin,\nkoetti lausua jotakin, ojensi vaivaloisesti molemmille kätensä ja oli\nkuollut...\n\nEivätkä Antti ja Helena sanoneet mitään, sillä itku ja suru salpasi\nheidän äänensä. -- -- --\n\nMutta kun Helena nuotion ääressä valvoessaan mietti Kuisman kuolemaa,\ntuntui hänestä kuin olisi Kuisma antanut anteeksi, ikäänkuin kuoleman\nedessä ymmärtänyt Antin teon, hänet, koko maailman tuskan ja vaivan.\nKentiesi hän oli siksi hymyillyt, kun Antti kantoi, ymmärtänyt hänen\nmenettelynsä perusteet, tuominnut omansa ja katsonut heidät kaikki\nnäihin tekoihin tavallaan syyttömiksi. Helenasta tuntui kuin olisi\nKuisma kuolemallaan ja käden ojennuksellaan vetänyt verhon menneisyyden\neteen ja tehnyt onnen ja rauhan taas mahdolliseksi. Hänessä oli\nvihan ja koston henki saanut niin uljaan ja jalon uhrin, että se oli\ntyydytetty ja rauhan sekä onnen mahdollisuus taas rakennettu.\n\nMutta Antti oli nyt vuorostaan synkkä. Vaikka hän nyt tahtonsa\nperille päästyään entistä selvemmin huomasi, kuinka edullista hänelle\nlopultakin oli kaikkien karjalaisten tuho, oli Kuisman kuoleman\nnäkeminen, tuo käden ojennus, joka oli hänelle käsittämätön, häntä\nankarasti järkyttänyt. Ainoastaan Helenan sovittava usko sai hänet\nrauhoittumaan ja paljasti hänen alkuperäiselle sielulleen tunnelmia,\njotka olivat liikuttavaisuudessaan hänelle outoja ja ihmeellisiä...\nAatoksissaan makasi hän mielessään käyden läpi äskeiset tapahtumat.\nJa hän ei niitä sittenkään katunut, sillä elämä oli sen kaiken niin\nvaatinut. Vika ei ollut hänen.\n\nKun päivä valkeni, hautasi hän Kuisman toisten karjalaisten viereen,\nja vieritti haudalle viisi isoa kiveä. Ja kun Helena ihmetellen kysyi,\nmiksi hän viisi kiveä vieritti, kun kuolleita oli vain neljä, ei hän\nantanut mitään selitystä... Viisi ristiä hakkasi hän kivellä kallion\nseinään...\n\nHiljaisina soutivat he koskelle. Siinä päästi Antti toisen veneen\nirti, jättäen sen kosken niskaan odottamaan. Toisen laski hän heti\nkosken alle. Ja siinä jäntevällä kädellä venettään kuohujen läpi\nohjatessaan tunsi hän taas voimansa palaavan ja rohkeutensa virkoavan\nviime päivien sielullisten kidutusten jälkeen. Hymyillen vilkaisi hän\nHelenaan ja lapseensa sekä tunsi luottamusta ja rohkeutta tulevaisuutta\najatellessaan. Uneksien lepuutti Helena suvannolle saavuttua airojaan.\nOli taas niin mieluista antaa virran viedä, aallon tuuditella ja\nuneksia onnen ja rauhan unelmia. Ainoastaan se, joka kokee myrskyn ja\nonnettomuuden, ymmärtää rauhan arvon ja siitä täysin nauttii. -- -- --\n\nIsänsä ja Arhippaisen hautasi Antti vierekkäin kotimäen rinteeseen\nsuuren koivun alle, piirtäen koivuun kaksi ristiä. Jo hiukan leikillä\nsanoi hän Helenalle, että eivät taida siitä vanhukset tosin olla varsin\nmielissään, mutta että olkoonpahan kuitenkin näin sovinnon merkiksi.\nKarjalaisten veneestä löytämänsä tavarat saattoi hän hiljaisuudessa,\nmitään selityksiä antamatta, takaisin omistajilleen, sikäli kuin ne\nolivat hänen ulottuvissaan; loput piti hän hyvällä omallatunnolla\nomanaan...\n\nSiitä pitäen alkoi Vaaralan talon varallisuus.\n\nKadonneita karjalaisia ei koskaan kysytty. Mitä Vaaralan vakava\nisäntä ja hänen surumielinen emäntänsä tiesivät, sitä eivät he\nkoskaan kertoneet. Heidän sukunsa levisi seudussa laajalle, asuttaen\nviljelyskelpoiset paikat sitkeillä ja voimakkailla miehillä.\n\nHeidän sukuaan on sekin väki, joka asuu Murhelassa, Parvaselän\nrannalla. Miksi taloa sillä nimellä sanotaan, sitä eivät kaikki tiedä,\nmutta perintötaruna kulkee Murhelan väellä kertomus Murhisaaren\nviidestä kuolleesta.\n\nKun kesä-iltana apaja vedetään saaren rantaan ja mennään sinne syömään\nrantakalaa, kertoo isäntä nuotiolla perintötarun. Hän kertoo sen\nylpeänä suvustaan. Ja hänen kertomustaan uskotaan, sillä lukemattomat\npaikat seudulla kantavat muinaisten ryöstöretkien muiston nimessään. Ja\nyhä vieläkin on rajaseutulaisilla vihamielinen ja halveksiva käsitys\nkarjalaisista.\n\nJos olet oikein Murhelan isännän suosiossa, niin kertoo hän sinullekin\npirtin eteiskamarissaan tarun Kuisman kuolemasta. Ja kertomuksensa\nvahvistukseksi kaataa hän kalliina aarteena sinulle lopuksi ryypyn\nkoko pitäjässä kuuluun \"karjalaisen kuppiin\". Se on perinnöksi jäänyt\nKuisman sotasaaliista, ryöstetty kaukaa rantamailta, sirosti koristeltu\nhopeakuppi, joka on alkujaan aiottu komeampaa käytäntöä varten.\nVäkevästi syöpyy mieleen tämän maljan ääressä taru uljaan ja jalon\nkarjalaisen kuolemasta ja sovituksesta... -- -- --\n\n\n\n"]