Romaani kertoo päähenkilön ja hänen entisen yhtiötoverinsa Jaska Hitonrannan yhteisistä vuosista. Teos kuvaa miesten yritystoimintaa, taloudellisia haasteita sekä heidän taivaltaan musiikin parissa viulun ja posetiivin soittajina.
Urho Karhumäen 'Viulu ja posetiivi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1961. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
VIULU JA POSETIIVI
Romaani
Kirj.
URHO KARHUMÄKI
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1944.
ALKULAUSE
Tänään, seitsemäs kesäkuuta, on syntymäpäiväni. Silloin, noin viisikymmentä vuotta sitten, oli ollut kylmä ja myöhäinen kevät. Nyt on lämmin ja varhainen, täysi lehti puussa ja pihlajat kukassa. Kasvuhereästä metsästä tulvahtelee voimakas kesäinen tuoksu.
Olen odottanut tätä kevättä ja päivää, koska tämä on eräässä suhteessa merkkivuosi. Tänä päivänä on kulunut kymmenen vuotta siitä, jolloin silloinen yhtiötoverini Jaska Hitonranta lähetti minulle syntymäpäivätervehdyksen, jota en ole voinut unohtaa. Jo monta kertaa tätä ennen olen mielinyt vastata siihen näillä hajanaisilla muistelmillani vaiherikkaiden yhtiövuosiemme ajoilta. Olen aloittanutkin ne pääsemättä alkua pitemmälle. Nyt sensijaan minusta heti ensi otteessa tuntuu, että en voi niitä enää tältä keväältä jättää. Käsky käy kuin paremmallakin profeetalla. Enää ei ole vara siirtää. Näin on asia ja toivon, että tämä vajavainen kertomukseni poistaa pakottavan velvoitukseni ja että se jossakin määrin vastaa silloisen yhtiötoverini vilpittömässä mielessä lähettämää syntymäpäivätervehdystä.
Tosin en vieläkään käsitä, tarkoittiko hän tällä toivotuksellansa hyvää vaiko pahaa. Jälkimmäiseksi sitä silloin luulin. Nyt vuosien kuluessa on silloinen käsitykseni alkanut horjua. Yhtiötoverini oli kuten luullakseni on yhä vieläkin pohjaolemukseltaan vilpitön mies. Tietääkseni hän aina lienee toivonut, että menestys seuraisi tekijän askeleita, niin hänen itsensä kuin muiden. Jos hän kuitenkin omia etuja valvoessaan tuli tuottaneeksi minulle ja eräille muille ylimääräisiä iloja ja murheita, niin täytynee meidän, ainakin minun omasta puolestani, Hämeen suuren pojan Frans Eemelin sanoilla tunnustaa: Kiitos hetkistä, Herra! Kaikki ne ovat hyväksi olleet.
Niin vain vuodet ovat vierineet kuin tuntilasin hiekka, kymmenen, kaksikymmentä jo siitä, jolloin tiemme sattumalta leikkasivat yhteen, jälleen pysyväisesti erotakseen. Uudet vuosikymmenet ovat alkamassa, minulla kuudes, hänellä seitsemäs. Näinköhän enää niiden virstapaalulle soittajina läpäisemme, hän kolmella mitalilla palkittua poljettavaa posetiiviansa vääntäen, minä keskentekoista viuluani kitkutellen. Toivokaamme sitä omasta ja toistemme puolesta. Tämä elämä kituuttamallakin pyristellen on aina "hintansa arvoinen". Mutta siinä sivussa suokaamme itsellemme pieni muistelmien hetki. Jos jotakin unohdan, niin hän kyllä tekee sivumerkintänsä. Jos jotakin väärin muistan, niin rehtiin kursailemattomaan tapaansa hän oikaisee sen.
Tämän esipuheen jälkeen käymme matkaan, polun päästä, niinkuin on asian mukaista. Toivoakseni meillä on hupaisa matka, kun on näin kaunis kesän alku, linnut laulavat, ja luonto hymyilee. Ohdakkeen piikkejä ei näy, ei tunnu. Tavallisesti ne tulevat vasta syyspuolella. Siihen mennessä olemme karaistuneet kestämään niitä.
Siis kuulemiin, retkeilijän reippaalla mielellä
Lähtöpaikalla 7.6.43.
Hannes Päivölä.
1
Oli kevättalvinen sunnuntaiaamu. Heräsin varhain siihen pieneen rapisteluun, mikä syntyy äidin ryhtyessä ruokkimaan rintalastaan. Varhaisaamun asiakas, kolmas lapsemme, Taavi poika, oli silloin kuukauden ikäinen, vahvarakenteinen ja elämänhaluinen. Synnytyslaitoksen lääkäri oli sanonut: Siitä pojasta tulee joku tirehtööri! Kieltämättä pikku miehessä olikin vivahteita tähän suuntaan: hyvä ääni, pullukaiset kädet, rapistelevat silmät. Ja ruokahalu vallan verraton!
Tähän mahtoi olla syytä myös meissä itsessämme. Lapsen vuode oli valoisassa paikassa yötä päivää auki pidettävän terveysikkunan alla. Siitä huolimatta, tai ehkä siitä johtuen poika nukkui kuin pieni possu – ja söi samoin, mitäpä tuosta kaunistelisi. Niin ihmisen kuin sian lapsukainen niissä hommissa ovat jokseenkin samannäköisiä ja samantapaisia, yhtä tyytyväisiä ja onnellisia. Suloinen toimitus se on äidillekin, ja mieluisaa katseltavaa isälle.
Niinpä silloinkin varhaisena pyhäaamuna se oli idylli, jota kelpasi nautiskella huuliakin liikuttelematta. Tirehtööri oli ottanut itseoikeutetun paikkansa ja hääräili touhumiehenä. Hän rehenteli ja nyrkkeili, huulet heruttivat, silmä räpytteli, toinen niistä oli vajonnut valkoisiin lakanoihin. Mutta toimitus oli miehelle jo sikäli tuttua, että hän yhdelläkin silmällä tuli mainiosti aikoihin. Kunnes sekin tarpeettomana sulkeutui, huulet vain toimiskelivat yhä laiskemmin. Seurasi täysi hervahdus, ihana aamuinen uinahdus niin pienelle ruokamiehelle kuin ruokkivalle äidille, katselevalle isällekin. Toinen herätys tapahtui vasta auringon nousun aikoihin.
Se oli verraton aamu myös retkeilevälle hiihtäjälle. Yöpakkanen oli kovettanut ladut vähäisen suojasään jälkeen. Suksen luisto oli yhtä mainio kuin liikunta väljä ja vapaa, minne vain kulki ja kääntyikin. Kun silmiään siristeli, saattoi kuvitella itsensä joko suursulttaaniksi tai dollariruhtinaaksi. Kaikkialla loisti kultaa ja kalliita kiviä.
Seutukuntamme maasto oli kuin luotu niin retkeilyjä kuin kuvittelemisia varten. Komeasti kohoava nummi tarjosi hiihtelijälle paljon mahdollisuuksia, auringon keväinen kimallus kahden kylän pelloilla ja kahden järven selkävesillä antoi riittämiin asti silmän ja sielun ruokaa.
Siellä minä tällaisina aamuina usein hiihtelin, laskettelin mäkiä, saksittelin jyrkänteitä, peuhasin ja nautin sydämeni pohjasta kuin huoleton metsän elukka, oravanpoikanen tai hirvenvasikka. Sellainen luonnoltani olinkin, vaikka minulla oli jo vaimo ja kolme lasta. Ei ollut velkaa eikä nälkää. Työtä oli kohtuullisesti ja palkkaakin juoksi sen mukaisesti, tosin ei näin kevätaamun ruhtinaallisesti, mutta joka tapauksessa tyydyttävästi. Kotini oli viihtyisä, perhe-elämäni onnellinen. Ei puuttunut muuta kuin tyytyväisyys. Mutta milloin ihmisellä on oikein hyvää, niin eipä se olekaan hänen itsensä mielestä niin hyvää. Minäkin tarvitsin raskaampia, pilvisempiä päiviä, lumituiskuja ja rajumyrskyjä. Tulin saamaan niitä, enemmänkin kuin kaipasin.
Sinä päivänä pidimme ensimmäisen "yhtiökokouksemme". Näin se tapahtui.
Puolen päivän aikoihin kotiuduin hiihtomatkaltani ruumis väsyneenä, mutta henki virkeänä. Edessäni oli vielä mitä mieluisimpia asioita ja pikku tehtäviä. Kylmä pesu, karkeat pyyhkeet, verryttelyvoimistelu ja hieronta, aamiainen ja sanomalehdet. Kesken mielitekojani puhelin soi. Langan päässä oli lähinaapurini ja ystäväni Tähtelän Eetu. Hän oli vähän "tuulessa", kuten pyhäisin usein. Kuulin sen äänestä. Eetu oli saanut postijunalta vieraita. Eräs nuoruudentuttava oli tullut vuosikymmenien perästä tervehtimään. He olivat olleet yhdessä tämän isän verstaassa puusepänopissa, nauttineet niin piiskasta kuin puurosta kuin sälleille tekemistänsä pikku kepposista ja näiden antamista potkuista.
Tämän kaiken ja paljon muuta Eetu kerkisi jo puhelimessa minulle kertoilla, vaikka vähän kärsimättömästi keskeyttelinkin, koska pesuni oli kesken. Mutta ei Eetu tämän vuoksi ollut soittanut. Tärkeämpiä asioita hänellä oli. Minun piti viivana painua hänen kämppäänsä. Suuret ja tärkeät asiat olivat nyt kysymyksessä. Lupasin ja täytin. Verryttelin lyhyeen, haukkasin puurot ja kiiruhdin Eetun taloon, joka sijaitsi parin minuutin kävelymatkan päässä.
Miehet istuivat pyöreän pöydän ääressä, jonka huomattavimpana nähtävyytenä oli musta pannu ja kirkas pullo. Vieras nähtävästi oli tuonut tuliaistervehdyksen, josta itsekin pääsi osamieheksi. Ensi vaikutelma vieraasta ei ollut parhain, se täytyy heti suoraan sanoa, vaikka en olekaan moralisti. En siis tarkoita pulloa enkä puolikuppisia, vaan miestä itseään. Hän oli aika tavalla matkarähjäinen, silmät tihruiset ja kieli sammalteleva. Suu, josta huomattavammin näkyi pari "kultakruunua", haisi jollekin epämääräiselle, pahalle.
Ystäväni Tähtelän Eetu sen sijaan oli mitä loistavimmalla tuulella kuten aina, milloin oli ottanut vähän, vaan ei liiaksi. Tosin hänkin oli rähjäinen, punasilmäinen ja yskäinen, mutta hänen henkensä säteili. Se painoi puolijuopuneen pikku virheet akanoiksi, jotka eivät peittäneet jyvää, kuten vastaavassa tapauksessa hyvin usein on asian laita.
Eetu oli vain tavallinen kansakoulukurssinsa ja ammattinäytteensä suorittanut puuseppä, mutta sekä ammattimiehenä että ihmisenä hän oli korkeata luokkaa. Hänellä oli harvinaisen suuri kirjasto ja tiedot sen mukaiset. Jatkuvasti hän itseopiskeli, tutki ja lueskeli. Älykkään harrastelijan riemulla hän luki milloin mitäkin: historiaa, filosofiaa, luonnontietoa, jopa tähtitiedettä. "Kello kuudesta illalla kahteen yöllä hän kukkuu!" todisti Eetun emäntä usein vähän tyytymättömänäkin. Hän sen parhaiten tiesi. "Jospa Tähtelän tapaisia kirjanystäviä olisi kymmenenkään pitäjässä!" huokaili kirjakauppias. Hänkin sen tiesi, omalla tavallaan.
Monipuolinen tietorikkaus ilmeni myös Eetun puheista, vaikka hän millään tavalla ei pyrkinyt loistamaan näillä omistuksillansa. Toisten seurassa, selvänä ollessaan, hän oli liiankin vaitelias, vasta pieni kihaus päässä irroitti mieheltä kielen kannat. Tällöin hän oli halukas ja pystyvä henkevään keskusteluun mistä asiasta hyvänsä ja kenen kanssa tahansa. Jos puhetoveri sattui olemaan tietoviisas, joka sopivalla tavalla osasi johdatella, kohosi Eetun into ja henkivoima yhä korkeampiin asteisiin. Hän kyseli, todisteli, tutki ja väitteli. Hänen kielenkäyttönsäkin kultivoitui, ryhti kohosi, katse kirkastui. Näytti kuin hän olisi ollut valmis säilän mittelyyn itse vanhan Väinämöisen kanssa... eikä varmaankaan olisi perinyt nuoren Joukahaisen kohtaloa, jos olisi päässyt. Tällöin kyllä meidän keveän sarjan miesten oli viisainta olla diplomaattisesti vaiti. Niin me teimmekin, vaikka uusi ystävämme, kuten monet muut siinä asteessa ollen, tiesi vielä pätevämmän keinon, hän alkoi puhua roskaa. Tällöin Eetu vaikeni. Hän lysähti kokoon ja katseli surullisesti, jopa itkeskeli. Ei senvuoksi, etteikö hänkin roskaa olisi osannut puhua, mutta se tapahtui myöhemmin, kun silmät jo olivat sameat ja kieli kangerteli.
Tällä kertaa, minun sisään astuessani, ei oltu vielä näin pitkällä. Eetu oli juuri kukkuloilleen pääsemässä, innostunut ja henkevän seuran kipeä. Meistä kummastakaan luonnollisesti ei ollut hänelle miehen vastusta. Sitäpaitsi oli se asia, jota varten vieras oli matkaan lähtenyt ja saanut Eetun jo innostumaan. Verstastoverin ei tarvinnut juuri muuta kuin kuppiansa hämmennellä, nyökkäillä ja myönnytellä. Eetu puhui ja selventeli, ei Ranskan vallankumouksen syistä eikä tropiikin myrkkykäärmeistä, vaan soittokoneista, tarkemmin sanoen poljettavista posetiiveista.
Vieras oli esittänyt hänelle verrattoman aatteen. Että rupeaisivat yhtiötovereina tehdasmaisesti valmistamaan ja markkinoimaan näitä yhtä erinomaisia kuin paljon kysyttyjä soittokoneita. Hän oli pienessä mitassa harjoittanut ammattia jo verrattain pitkän aikaa. Oli ollut jo hyvässäkin mahdissa, mutta hiljentynyt välillä, kun tuli sodat, kapinat ja nälkävuodet, jolloin ei juuri paljonkaan harrastettu jalompia asioita. Nyt oli toinen aika juuri alkamassa. Koulut, yksityiset, kahvilat ja yhdistykset hankkivat kilvan soittimia. Ulkomaisiakin myytiin paljon, mikä oli sekä häpeä että kansantaloudellinen tappio.
Näin Eetu asiaa minulle selvitti, ja vieras mies säesti: "Joopa joo! Juupa juu!" Hän kertoili omista havainnoistansa ja kokemuksistaan posetiiviteollisuuden alalla. Se oli tuottava teollisuuden haara. Hinnat olivat korkeat, koska tulli suojasi kotimaista teollisuutta, vaikkakaan ei riittämiin. Viisikymmentä prosenttia joka tapauksessa jäisi yrittäjävoitoksi, kun siunattuun alkuun päästäisiin.
Näin hän minua valisti, milloin Eetu hengähti. Hän ryyppäsi tottuneesti ja näpsäytti peukalolla nenäänsä, joka oli leveäjuurinen ja punoitti aika tavalla. Seurailin kiinnostuneena esitystä ja varsinkin sitä nenännäpsäystä, joka kävi kätevästi, niinkuin kärpästä olisi hälväissyt.
Mutta Eetun aivoissa pörräsi kesäisiä kärpäsiä. Hän oli jo reippaasti luonnehtinut lisäsuunnitelmia, joista vieras taloon tullessaan ei mitään tietänyt. Minun piti tulla perustettavaan yhtiöön kolmanneksi osakkaaksi. Nähtävästi heillä oli ollut siitä jo puhetta, koska sitä puolta käsiteltiin kuin valmista asiaa. Työ- ja osajako Eetun ehdotuksen mukaan oli seuraava: Hän huonekalutehtaassaan valmistaisi "kopat" eli konelaatikot, Hitonranta virittäisi ja viimeistelisi koneet, minä hoitaisin kaupallisen puolen. Eetu arveli, ettei heistä kummastakaan olisi markkinamieheksi, vaikka he joskus olivatkin markkinatuulella. Näin se menisi. Kävisi kuin kesäillan valssi posetiivin säestyksellä: Oi hittu... tittu... tittulitaa! Eetu hyräili, Hitonranta säesti lasiaan keikuttaen.
– Ei minustakaan ole sellaisiin markkinoimisiin! estelin, mutta Eetu pyyhkisi ne takakäteen toisella kämmenellään.
– Sinä olet kuin luotu meidän posetiivien markkinameklariksi! Yhtä ja toista yrittelet, niitä viulujasikin... Hän iski arkailematta heikkoon kohtaani. Jo usean vuoden ajan olin puolisalassa välitöikseni harrastellut viulun koppien veistelemistä mitään kunnollista aikoihin saamatta. Eetu tiesi tämän ja suolasi edelleen:
– Viulun rakentajana sinulla ei ole eikä koskaan tulekaan mitään mahdollisuuksia. Turhaan vain aikaasi kulutat, suo anteeksi suorat sanani. Toista on posetiivialalla, vaikka kolmeen pekkaankin jaettuna. Siitä lähtee niin mölyä kuin rahaa!
– Joopa joo! nauroi Hitonranta ja näppäsi nenäänsä.
Ja niin siinä sitten kävi, niinkuin kävi. Ennen pitkää olin myyty mies, vaikka en viulukärpästäni aikonut ikkunasta heittää, päinvastoin. Minunkin mielikuvitukseni lensi kesävalssin kentille. Posetiiveilla hankimme rahaa! Sitten kelpaa viulujakin rakentaa! Saan tutkia ammattikirjallisuutta! Voi hankkia raaka-aineita ja työkaluja! Vaikka itse "Stradivariuksia" esikuvaksi! Voi käydä kotimaisissa konserteissa, opintomatkoilla, näyttelyissä, ulkomailla...
Löimme asian periaatteellisesti lukkoon, ennenkuin pullo ja pannu viimeisiään veisasivat. Eetun kirjastosta esiin vedettyjen lakikirjojen ja kaavojen mukaisesti laadimme heti kolmen miehen eli kommandiittiyhtiön sopimuksen. Suunnittelimme toiminnan aloitettavaksi toukokuun alussa. Teimme koneistotilauksenkin Englannista Hitonrannan vanhojen hinnastojen perusteella, 50 kappaletta vain aluksi.
– Uusi tilaus pannaan sisään heti, kun tämä on maahan saatu! sanoi Hitonranta, jolla oli kokemusta.
Sittenpä asia olikin sitä myöten selvä. Miehet jäivät kahteen pekkaan jatkamaan "yhtiökokousta". Minä painuin ulos, koska oli niin kaunis päivä ja omat "tirehtöörini" odottelemassa, pää häkää täynnä, vaikka ilman ainettakin, oli sellainen aika.
Mutta ennenkuin menin kotiin, kiipesin nummen jyrkimpään mäkeen. Jotakin alkuihmisen aikuista taikauskoa lienee veressäni. Kun jotakin ratkaisevaa on tapahtunut tai tapahtumassa, täytyy minun asettaa itselleni joitakin ennusmerkkejä. Kadun kohta, kun olen tullut ajatelleeksi ja asettaneeksi niitä, mutta en kuitenkaan tämän jälkeen voi olla niitä kokeilematta. Tällä kertaa juolahti mieleeni tämä: Nousen sauvoin auttamatta vallihaudan pohjaa harjun laelle. Jos läpäisen, niin hyvin käy, jos en, niin vikapisto.
Olin ottanut koetustehtävän liian hätäisesti, n.s. "nostotähtäimellä". Juuri vähillä piti, ettei se koetus koitunut minulle voittamattomaksi kompastuskiveksi. Sukseni olivat aamukelin rasvoissa, kaivos oli sekä pitkä että jyrkkä ja täynnä upottavaa lunta. Käytin kaikkia keinoja, joita osasin, lapsekkaassa, taikauskoisessa hädässäni niitäkin, joita en osannut, suorastaan epätoivon vimmalla ponnistelin eteenpäin niinkuin helvetti olisi vetänyt alla, taivas kilottanut mäen päällä. Niin ryömin saksien, puolisaksien, polvillani, vatsallani. Upotti, livetti, jäsenet puutuivat ja suolainen hiki täytti silmät. Tämähän oli hassua! Oli mitä tahansa, minun täytyi päästä ylös tästä helvetistä!
Ja niin sitten lopulta pääsinkin, tosin nihki väsyneenä. Sauvoihini nojaten lepäilin, huohottelin kauan ja syvään. Katselin alas kylälaaksoon. Pitkä tavarajuna tulla höyrysi ulkomaan satamasta päin. Laskin kymmeniä umpi- ja avovaunuja. Mitä kaikkea ne sisälsivät? Euroopan rojua, Amerikan rihkamaa, gramofooneja, posetiiveja... Aika oli sellainen, oli Hitonranta sanonut äsken juuri.
Ja sen vuoksiko minunkin nyt piti heittää pienet kotoiset askareeni, mieliharrastukseni ja viulupuuni? Rahan ja ansion toivossako piti ryhtyä veivaamaan posetiivia; vai poljettavako se oli? Joka tapauksessa punainen marakatti nauraisi hartioillani... möisi piikasille onnenlehtiä... Tämä ajatus hävetti ja närästi. Sylkäisin suuni suolaiset ulos, nielaisin loput ja ajattelin asiaa jälleen järkevästi. Joku niitä aina myy ja veivaa, posetiiveja ja onnenlehtiäkin, ellen minä, niin joku muu. Eikö ole parempi, että kauppaan kotimaisia kuin että tyrkyttelisin ulkomaisia! Turhia tässä tunteilemaan! Posetiivi, konesoitto olkoon ponnahduslautani viulun kirkkaampiin ääniin ja keväisen kiurun säveliin!
Olin väljä ja vireä poika taas. Pyyhkäisin hiet otsaltani ja potkaisin sukseni liukuun. Kymmeniä, satojakin kertoja olin samalta kynnykseltä alaspäin ponnahtanut, mäntyjen ja kantojen välistä kärppänä sujautellut. Tällä kertaa oli juuri tapparalla, että en iskenyt päätäni puhki ensin mäntyyn, sitten kiveen, lopuksi mustaan kantoon. Olin kai yhä vielä sekaisin ryömittyäni ylös juoksuhaudan ahdistavasta helvetistä.
2
Hitonranta piti sanansa. Hän tuli viikkoa aikaisemmin kuin ensimmäiset hyttyset. Kerta kaikkiaan hän oli lyönyt sillat poikki entiseen työnantajaansa, siihen kilpailevaan soittokonetehtailijaan, jolle näyttäisimme vielä taivaan merkit.
– Yksi keväinen päivä merkitsee kymmentä syksyistä! sanoi hän, kuten totta oli. Hän oli paljon miellyttävämpi arkitamineissaan, ilman pulloa kuin pullon kanssa, ja työhön hänen kämmenensä syhyi, ihan innosta kihisi.
Myös meidän, Eetun ja minun, oli jo ennakkoon pitänyt panna yhtä jos toistakin toimeksi. Olimme tehneet mitä olimme voineet, emme sentään kylliksi yhtiötoverimme mielestä. Hän oli niin kiihkeä. Pankissa olimme "kontanneet" kymmenentuhannen markan vekselin, suurempi ei jaloista puheistamme huolimatta läpäissyt tässä vaiheessa, pankkiherrana kun sattui olemaan tallettajamiljonääri, joka ei paljoakaan uskonut poljettaviin posetiiveihin. Luulenpa, että hän hiljalleen epäili, saammeko esiin äänen pihausta niistä.
No niin, "kymmenen tonnia" koroilla vähennettynä meillä oli, mutta sillä rahalla ei posetiivifapriikissa kyllä pitkällekään potkittu, varsinkin kun tuli yllätyksiä, joita perustavan kokouksen vihreillä laitumilla emme osanneet ottaa laskuihimme. Se englantilainen firma, johon uuden yhtiömme Hitonranta & Kumppanien nimellä olimme hyvässä uskossa ja mahdollisimman pitkän maksuajan toivossa tilauksemme lähettäneet, ei korvaansa longauttanut.
Sähkötin: Oletteko saanut tilauksemme? Hitonranta & Kumpp. Ei mitään vastausta. Sähkötin uudestaan ja maksoin vastaussähkösanoman. Se tuli ja pian tulikin, ensimmäinen tärskäys. Maksakaa sähköteitse! Gronwall Ltd. Siinä nyt seisoimme Hitonranta & Kumpp., me posetiivimestarit ilman posetiiveja. Eetu kirosi. Tarvittaessa hän osasi senkin tehdä ja taidolla. Olimme olleet pässinpäitä, kokonaista kolme kappaletta. Miksi teimme tilauksen Hitonrannan nimeen, joka konkurssin tehneenä ja maksunsa laiminlyöneenä englantilaisten kirjoissa aikuisiksi ajoiksi oli pois pilattu! Voi tuhkapisto kuitenkin! Senkin Hitonranta! Emme keksineet toista firmaa, hitto soikoon! Ei auttanut muu kuin lähteä kaivamaan markkoja puntiin vaikka kiven alta. Parisataa kappaletta! Englantilaiselle Gronwall "limitedille" se oli napinhinta, mutta meille kuin musta kanto vallihaudan yläpuolella. Yritimme kuin miehet. Eetu "konttasi" vekseliä vieraan kylän pankissa, minä toisessa. Kaiken järjen ja kohtuuden nimessä myös Hitonrannan omalla tahollaan olisi pitänyt "kontata", mutta hän ei sitä tehnyt, antoi vain hyviä neuvojaan, joita emme ottaneet täydestä, koska mies oli munannut niin pahoin sen englantilaisen Limitedin kanssa. Lupasi hän kuitenkin avustaa kahdella tuhatlappusella sekä kahden viikon palkalla, jos siitä apua lähtisi. No, lisänä kai se oli sekin, rikka rokassa. Minä lainasin muutaman tuhat vaimoltani, jolla oli vähäinen virka ja pieni pankkisäästö, panttasin 30,000 markan henkivakuutuskirjani samansuuruista lainaa ja takauksia vastaan eräälle asiaa "kansantaloudellisesti" kannattavalle rahamiehelle, ja niin saimme kuin saimmekin punnat "sähköistetyiksi". Mutta kyllä siinä vaivaakin oli!
Toinen rahaa vaativa kiperä juttu oli talon hankkiminen. Eihän sellaisia kojeita voitu taivasalla koota, vaikka hyttyset siellä tanssivat. Sitäpaitsi mestari tarvitsi asunnon. Katselimme taloja, kyselimme hintoja, siitäkin huolimatta, että kaikki mahdollinen käyttöpääomamme oli jo kiinnitetty Englannin puntiin tilattujen posetiivikoneiden irti saamiseksi. Hitonranta kirjoitti ja kiilasi: Talo täytyy saada, tilava talo, läheltä asemaa! Rautateitse tuotavia ja vietäviä tavaroita ei kannata ruveta pitkiä matkoja moneen kertaan ajamaan.
Oikein ja viisaasti haasteltu. Me Eetun kanssa hyvinkin sen ymmärsimme. Mutta mistä se talo ja mistä rahat siihen? Meillä oli kuitenkin tuuria. Saimme talon toivotulta paikalta, sopivan kokoisen, vaikka kalliinpuoleisen. Rahaa sitävastoin ei kauppaa päätettäessä tarvittu kuin nimeksi. Maksuerät tosin seurasivat peloittavan taajassa tahdissa ja korko oli korkea, mutta sehän oli myöhempien päivien murhe. Posetiivikoneet olivat kohta käsissämme, koppalaatikkoja Tähtelän verstaalla jo pari tusinaa puolivalmiina ja mikä kaikkein tähdellisintä: hyttysemme tanssivat kesäillan valssia. Meillä eli toivo, kasvualtis kuin sinapinsiemen.
Kirjeitse oli Hitonrantaa pidetty tapausten tasalla, hän puolestaan meitä. Hän oli kovasti hämmästynyt englantilaisen kenkkuilemisen vuoksi, muuta ei sille asialle ymmärtänyt. Eräänä kauniina iltapäivänä hän sitten ilmestyi rouvineen ja tavaroineen. Ne eivät olleet turhan moninaiset, kahden maattava, päästä vedettävä puusänky kohtuullisine pehmikkeineen, pöytä ja pari pikku tuolia, keinutuoli ja pari kipsikoiraa, ja pari samettiin maalattua seinävaatetta. Siinäpä ne sitten olivatkin.
Ammattimiehen työkampetta yhtiötoverillamme sitä vastoin oli enemmän, mikä olikin mainio asia. Sitten seurasi jälkipakaasissa vielä muutama säkillinen pientä tarviketavaraa, jos jotakin nuppia, nappia ja nappulaa. Mihin niitä kaikkia tarvittiin? sen tiesi vain mestari itse.
– Ne ovat rahaneteistä tavaraa! sanoi hän. Me uskoimme todistamatta ja hyväksyimme laskun napisematta. Nostimme nappulapussit tulevaan verstaaseen, laskun veimme kortille hänen hyväkseen. Siellä oli jo ennen sitä se kahden tonnin "komtäntti". Osamaksun, kymmenentuhannen, umpeuttamiseksi tarvittiin vielä muutama tuhat. Se oli jätettävä palkkavähennysten varaan! ilmoitti Hitonranta jyrkästi.
Jostakin olin saanut sen harhaluulon, että hän oli leskimies. Eipä ollutkaan. Hänellä oli nainen kuten edellä jo mainitsin, ei nuori, mutta nuorekas, komea kuin Saban kuningatar. Kohteliaana miehenä en voinut olla siitä huomauttamatta, kun ensi kerran tapasimme.
– Onpa sinulla nuori ja komea rouva!
Mies ei sanonut tähän mitään, vain silmää nikaten naurahti. Hänen rouvansakaan ei puhunut mitään, vain heitti minuun merkillisen värikkäästi välkehtivän katseen. Se ei ollut lämmin, vaan kylmästi jäätävä kuin hänen ruskean kettukaulurinsa lasisilmien välähdys. Hätkähdin, mahdoin olla onnettoman näköinenkin. Naisen silmät ovat miehen heikko kohta, tätä emme voi kieltää. Nämä silmät leimahtivat punaviheriäiseltä, en saattanut siinä erehtyä. No, miksi eivät saaneet leimahdella? Niin kai se välkähteli kesäinen vesikin, lammen pinta, lähteen silmä, sinisenä, violettisena tai vihreänpunaisena, miten milloinkin ympäristö, taivas ja maa panivat sen välkähtelemään.
Sopertelin jotakin anteeksipyynnön tapaista. Se oli turhaa ja pahensi vain asiaa. Minulla oli aavisteleva ennakkotunne siitä, että vielä monta kertaa tulisin näiden silmien edessä hämääntymään, kenties pakoon juoksemaan, ja että myös Hitonranta, hyväntahtoinen heppuli ja posetiivimestari, olisi lahoa taulaa tämän Saban kuningattaren vihreän punaiselta säihkyvien silmien edessä.
Saimme sängyt, seinävaatteet ja kipsikoirat joten kuten taloomme. Toiselta koiralta vain oli korva murtunut, sen johdosta S.V.R. ja sen edeskäyvät kuulivat kyllä kunniansa. Myös asuntoasioissa oli ja tuli aina olemaan paljon toivomisen varaa. Monta kertaa senkin asian tähden kuningattaremme silmät säihkyivät, mutta meidän polvemme vapisivat, meidän kaikkien "kommandiittien". Me kävimme rivakasti töihin, mikä oli ja on aina ollut parhain lääke niin säihkyjä kuin säikähtymisiä vastaan.
Hitonranta erittäinkin oli ripeäotteinen, aamuvarhainen mies, kuten minäkin, varhainen. Jo neljältä, viideltä hän kapaisi verstaaseensa, että lautaportaat natisivat. Kolme miestä ja pari poikasta hänellä oli vain aluksi apulaisina. Näiden soittokojeiden valmistus oli paljonkin toisenlaista kuin olin ennakolta kuvitellut. Niinkään paljon se ei ollut uuden rakentamista kuin valmiiden erikoisosien kokoilemista, kymmenien, satojenkin erilaisten pikkuosien, pillien, nahkojen ja nappuloiden yhteen liittämistä. Meidän kohdaltamme siinä kokonaan uutta olivat vain ne koivu- ja tammipuiset "kopat", jotka Eetu piirustustensa mukaisesti huonekalutehtaassaan urakkakaupalla valmisti.
Näistä koppalaatikoista, niiden muodosta ja kuosista meille tuli ensimmäinen vakavampi "perheneuvottelu", jota käytiin Hitonrannan asunnossa, rouvan sattuvien sanasäilien ja värisalamoiden säihkyvalossa. Ei kai siitä ilman mitään valmista olisi tullutkaan, niin vakavia periaatteellisia ristiriitoja tämä kysymys aiheutti. Eetu vaati, että kopat oli tehtävä nykyajan huonekalujen tyyliin, koska tämä pelitoosa itse asiassa oli jonkunlainen huonekalu, vaikka pahaa meteliä pitikin. Hitonrannalla oli omat piirustuksensa, isältä perityt, ulkomaalaisista hintaluetteloista saksitut ja "kliseeratut". Hän taisteli jämerästi niiden puolesta, sanoen, että muu kerta kaikkiaan ei sovi eikä tule edes kysymykseen. Minä onneton, kokematon viulukoppien nakertelija, jouduin riidan ratkaisijaksi, koska tämä yhtiökolmijalka muka sitä varten juuri olikin perustettu.
Periaatteessa olin Eetun kannalla. Aioimme rakentaa suomalaisia pelivärkkejä. Tarvitsiko meidän aina ja kaikessa jäljitellä ulkomaalaisia? Kansainvälinen sävel suomalaisessa kopassa! Siinä oli aatetta! Sitä samaa Eetu sanoi ja perusteli. Hänen piirustuksissaan oli aina aatetta, "arkitehtoorista" perustaa ja taiteellista makua. En ymmärtänyt, en vieläkään käsitä, miksi Hitonranta niin itsepäisesti jämäsi isiltä perittyjen ulkolaisten esikuviensa puolesta. Senkövuoksi, ehkä, että liitupaperihinnastoissa oli niistä niin kiiltävän koreita kuvia? Niin se vain oli. "Antiikkikiekuroita" piti tulla, koristehäkkyröitä, sorvattuja kädensijoja ja jalkoja...
Näistä me kiistelimme, kunnes rouva tuli, väläytti ja lopetti. Määräys oli tinkimätön, ääni matala, jäätävän kylmä.
– Ne tehdään niinkuin me määräämme! Mitä te ymmärrätte soittokoneiden päälle!
– Entä te! Sinäkin muka! Senkin fortuuna!
Eetu sanoi, suuttui ja hävisi. Minä perässä porstuan ovelle puolitiehen. Mutta kissanhännän vetoa jatkui edelleen omassa ja Eetun verstaassa. Eetu osasi olla myös itsepäinen. Kerta kaikkiaan hän ei ruvennut sorvailemaan kaikennäköistä sekuliroskaa. Yhtenä syynä siihen saattoi olla sekin, ettei hänellä ollut käyttökelpoista sorvia. Minä sain häärätä sovittelijana ja välimiehenä, vaikka yhtiösopimuksessamme ei tästä tehtävästä mitään mainittu. Päädyimme jonkunlaiseen kompromissiin. Eetu pyöristeli piirustuksissaan hieman kulmia, lisäsi otsakoristukseen joitakin kenkuroita. Hitonranta nipisteli omiaan, haukkaili muristen.
– Messuja varten joka tapauksessa tehdään yksi koreampi kone! Rouva oli samaa mielipidettä, jämerästi ja ehdottomasti. Messuilla, joiden osanottajiksi luonnollisesti olimme ilmoittautuneet, meidän tuli lyödä kojeemme ja itsemme läpi, väljästi ja tinkimättömästi. Siitä olimme kiistattoman yksimieliset, vaikka lyönnin välikappaleista milteipä lyöntiin valmiina riitelimme.
Mutta ennenkuin messuamaan pääsimme, oli vielä monta touhua, mallikoneet oli joudutettava valokuvattavaksi jo ensimmäisen hinnastommekin vuoksi. Paljon piti siihen saada kuvia, valaisevia selityksiä, asiantuntijoiden ja musiikkimiesten lausuntoja. Esipuheessa ei saanut unohtaa, että Hitonranta oli jo kauan ja menestyksellä harjoittanut tätä taloteollisuutta ja että hän nykyhetkelläkin oli maan pätevin ammattimies alallaan. Onneksi meillä oli muutama kappale hänen entisiä hinnastojaan sekä minkä verran tahansa paksuja ulkomaalaisia kataloginiteitä.
Oli siinä meillä juoksemista ja haalimista, minulla erittäinkin, koska tämä kaikki kuului kauppa-alaan, siis yhtiösopimuksen mukaisiin tehtäviini. Mestarin neuvoista oli minulle paljon hyötyä. Vanhana tekijänä hän keksi paperin täytettä sekä oikoteitä, joista minulla ei ollut kalpeinta aavistusta. Niinkuin niitä kuviakin. Mistä ihmeestä niitä parikymmentä saisimme, kun koppamallejakaan ei ollut kuin neljä, viidentenä se toiselta puusepältä tilattu korea, josta Eetu ei vielä mitään aavistanut.
Hän nauroi lapselliselle tietämättömyydelleni. Eikö kuvia tehty kuvista? Ei kai siinä sen kummempia "koppia" tarvittu. Ja niin me sitten omien varta vasten valokuvattujen laatikoittemme lisäksi leikkelimme kauniita kuvia ulkolaisista hinnastoista. Mukaan luonnollisesti otettiin myös se "korea", josta tulisi Eetulle, ehkä muillekin asianharrastajille jymy-yllätys. Minä olin nuijittu kaikkeen tähän hänen kokemuksensa pajavasaroilla ja rouvankin. "Jaska on yli kaksikymmentä vuotta harjoittanut liikettä. Hän kyllä ymmärtää soittokoneiden päälle." Niin minua moukaroitiin kuin kankirautaa, joten loppujen lopuksi olisin ollut kypsä leikkaamaan hinnastomme koristeeksi ulkomaalaisesta katalogista vaikkapa jonkun valmiin kansikuvankin, jossa näkyi tavarajunan mittainen tehdas, tupruttaen savua kuusikymmenmetrisestä piipustansa.
Jo vihdoin soivat ensimmäiset koneemme. Jo oli aikakin. Messut lähenivät, ja vekselit alkoivat eräytyä pankeissa. Kolme kuukautta on lyhyt kuin pohjolan kesä, jos kenellä näitä papereita on pankissa. Meillä oli sekä vekseleitä että kesä, jolloin oli lyötävä läpi. Siinä ei ollut enää edes tinkimisen varaa. Me tosin kokemuksesta tiesimme, Eetu ja minä ja varmasti myös mestarimme, että pankin kolme kuukautta ei ole aivan venymätön kesä. Tarpeen vaatiessa siihen voidaan lisätä saman mittainen syyskausi, vieläpä talven selkäkin, jos kiperä paikka tulee. Mutta tästäkin huolimatta, meidän laitoksemme tässä vaiheessa oli kuin ruokahaluinen köyhän miehen porsas. Se joi ja söi tulevaisten läskiensä laskuun. Joka päivä tarvitsimme rahaa, jota toistaiseksi ei mistään tullut ja jonka hankkiminen alkoi käydä yhä vaikeammaksi. Tarvikkeita ja työkaluja oli jatkuvasti lisättävä, lautoja, lankkuja, polttopuitakin hankittava. Entä palkat? "Se on lopun alkua, jos tehdas ei maksa säännöllisesti palkkojansa", sanoi rouva eräänä lauantaina katsahtaen puoleeni tuiman värikkäästi. En näet parhaimmalla tahdollanikaan ollut saanut kokoon niin paljoa, että mestarin viikkopalkka olisi saatu selväksi. Siinä me seisoimme ja katselimme toisiamme, rouva kädet lanteilla, seivästäen, minä kädet housuntaskuissa, permannon rakoja tutkistellen. Mestari noitui, mutta minulla ei ollut siihen varaa. Hän oli pannut likoon kaikki rahansa. Hän oli tuonut joukon korvaamattomia työkaluja ja pikku tavaroita! "Ilman niitä ette olisi päässyt alkuunkaan", kivesti rouva. Minä ajattelin itsekseni: Ei kai tässä niillä nappuloillakaan alkuun olisi päästy, ellei... Mutta rouva keskeytti turhat turinat, nyt kuten niin monta kertaa jälkeenpäin.
– Minä ainakaan en rupea puotirätinkiä tekemään! että ämmät siitä sitten pitkin kylää huutelisivat! Jos rahaa ei tule, niin Jaska saa purra silakanpäätä!
Jaska räiskähti kuin kuiva kataja. No, olisi kai minunkin ilman tätä ilotulitusta pitänyt nähdä ja ymmärtää, millainen ääni messuposetiiveihin tulisi, jos niitä silakanpäillä voideltaisiin. Rahaa oli siis tehtävä vaikka kivenkolosta. Sulkeuduin puoleksi tunniksi kammiooni ja tarkastelin uudelleen huolekkaasti kaikki "katiskani". Itse rahasta ei kylläkään ollut puutetta. Hallussani oli jos minkä nimisiä ja laatuisia kassoja. Olin asiamiehenä eli paikallisedustajana henki-, paloja tapaturmavakuutusyhtiöissä, hoidin tämän lisäksi erästä kunnan kassaa, erään yhdistyksen rahavaroja, jopa pientä paikallista rahalaitostakin. Mutta kaikkien niiden hoito- ja ohjesäännöissä oli ankara pykälä: Kassavarat on aina ja ehdottomasti pidettävä erossa tilittäjän omista rahoista...
Pikku tirehtöörin, paremmin kuin toistenkaan pikkuisteni vähäisissä talletuskirjoissa sitävastoin ei ollut näin ankaraa pykälää. Tämän minä etsiskellessäni lopulta keksin. Puhtaalla omallatunnolla saatoin nostaa mestarin palkkarahat hoitamani rahalaitoksen kassasta. Ei puhtaalla... siinä vedän sanani takaisin. Häpesin tätä tekoa sinä lauantai-iltana, niin että en kehdannut sitä edes lasteni äidille tunnustaa. Häpeän sitä yhä vieläkin, samoin kuin tätä luonteeni heikkoutta, ensimmäistä löperöperäisyyttä, joka oli kaiken jälkeentulevaisen alku. – Vaikka olisi kuinka jalo fapriikki, kun ei ole rahaa, niin ei ole rahaa! Purkoon Jaska silakanpäätä! Näin minun olisi pitänyt sinä tilipäivänä sanoa. Näin Manta olisi sanonut, jos olisi seisonut minun housuissani. Kun tämä alku olisi otettu, niin moni asia olisi tällä kertaa toisin. Olisiko se paremmin Jaskan kohdalla. Mantan paikalla, minunkaan asemassani? Sitä en käy arenteeraamaan.
Mutta enpä joutunut näitä pikkuasioita pitkään pohtimaan enempää omantuntoni kuin muidenkaan läheisempieni kanssa. Eteenpäin, yhä eteenpäin täytyi rientää kuin keväinen puro, muutoin liemi olisi alkanut vuotaa yli jostakin luvattomasta paikasta. Messut lähenivät nyt jo milteipä peloittavan nopeasti. Loistohinnastomme oli sitä ennen saatava valmiiksi. Siinä olikin minulla, aloittelijalla, urakkaa, vaikka mestari tietoineen ja kokemuksineen olikin auliisti apunani. Kirjapainollekin tämä työ oli outo, kuvalaatat "paloivat pohjaan", latoja luki vielä oikaistunakin väärin monien tappien ja nappien eurooppalais-amerikkalaiset nimet. Hän puolustautui sillä, että oikolukijalla, joka olin minä, ei ollut harmaata hajuakaan korrehtuurimerkeistä. Niinkuin ei ollutkaan. Monta kipenöivää kirjettä ja puhelinsoittoa tämä esikoisopus meille aiheutti, minä kun en osannut edes kirjapainolle rähistä, kuten Hitonranta aivan oikein saamattomuuttani arvosteli.
Ankarin ajatuksen pulma meillä kuitenkin oli hinnaston kansilehdestä, johon ei tullut montakaan sanaa. Siitä me osakkaat jälleen tappelimme, Manta neljäntenä, kirjapainon faktori vielä viidentenä lankoja pitkin. Viimeksi mainittu, Eetu ja minä esitimme, että olisi annettu jonkun koristetaiteilijan sommitella joku soitannollisia mielihaluja herättävä kansikuva. Mestari taas rouvansa tukemana oli jyrkästi sitä mielipidettä, että hinnaston kannessa täytyi näkyä soittokoneen oikea kuva ja tekijän nimi. Asia meni huutoäänestykseen, jolloin he luonnollisesti voittivat. Sen verran "fuskua" toki uskalsin, että kansikuvaksi ei otettu mestarimme sommittelemaa koreaa kaappia, vaan Eetun suunnittelema. Jälkeenpäin sain siitäkin mitä olin ansainnut. Syyttelin kirjapainoa, joka muka oli vaihtanut kuvat, minkä sille enää mahtoi. Mestari neuvoi, ettei mokoman möhläyksen jälkeen pitäisi laskua maksaa ollenkaan. Tämä yhtä viisas kuin hurskas toivomus raukeni, koska hän milloinkaan ei maksanut laskujamme, paremmin tätä kuin muitakaan.
Hinnastot tulivat kolmeen laatikkoon pakattuina, ja me pääsimme "messuamaan". Se oli jännittävää, tapahtumarikasta aikaa. Viisi uljasta konetta pakkasimme ja laatikollisen hinnastoja. Eetun kanssa olimme käyneet ennakkovalmisteluilla mestarimme sotasuunnitelmia noudattaen mahdollisuuksien mukaan. Hyvä paikka oli ostettava, maksoi mitä maksoi! Messujohtajat ja arvostelevat musiikkimiehet oli jo etukäteen "rasvattava". Näin kaikki tekivät! tiesi hän. Varmasti tiesikin, koska oli ollut ulkomailla asti messuamassa ja saanut pronssia. Näillä kotimaisilla piti saada ehta kultaa. – Ehdottomasti! heläytti rouva kuin aito kellon laitaan. No, siitähän me kaikki olimme yhtä mieltä. Mutta jännittävää se odotus oli.
Yhä jännittävämmäksi kävi itse paikan päällä, missä kaikki ei mennytkään juuri kotoisten piirustusten ja soittojen mukaan. Ensinnäkään ei parasta valintapaikkaa, eipä edes lähinnä parasta ollut rahallakaan saatavissa. Joku pienempi rusettirintainen messuviskaali määräsi armollisen diktatoorisesti, mihin ja millä tavalla meidän oli pelitoosamme asetettava näytteille. Kuusitoista neliömetriä olimme tilanneet ja se meille annettiin, ei askelen leveyttä enempää... erään toisarvoisen huonekaluosaston hämärimmässä nurkkauksessa.
– Huonekaluosasto! Onko tullut joku erehdys? Me edustamme soittokoneita! kummastelimme epäluuloisina, silmät renkaina.
– Ei ole tullut! julisti viskaali sillä äänellä ja sävyllä kuin inhimillinen erehdys olisi ollut hänelle suorastaan mahdottomuus.
Etsimme korkeamman viskaalin, oikein sinitähtirintaisen.
– Vai erehdys! Kaikkea kuvittelettekin! Onko posetiivi mielestänne soittokone? Hän naurahti.
– Vielä vähemmin kai huonekalu!
– Vielä vähemmin kotimainen huonekalu, aivan niin. Mutta kun emme muutakaan kolkkaa niille keksineet.
Yliviskaali sanoi ja meni. Alidiktaattori heitti meihin riemuitsevan silmäyksen.
– Katsokaakin, että pysytte nurkassanne, ettekä tule sieltä oikeiden huonekalujen varjostajiksi, varoitti hän ja meni hänkin. Rusetin hännät vain heiluivat.
Pysyimme nurkassa, mikäpä siinä. Mutta kärmeissämme olimme, varsinkin mestari minulle. Olin huonosti hoitanut tämän tärkeän asian. Niin kai olinkin. Suoraan näin vuosien jälkeen tunnustaen periaatteessa olin ja olen yhä vielä samaa mielipidettä kuin näiden messujen sinitähtinen. Posetiivi ei ole soittokone, ei liioin huonekalu, vielä vähemmin kotimainen.
Näin aikojen kuluttua rohkenen myöntää senkin, että tulin hoitaneeksi myös tuiki tärkeän "voiteluasian" aika kehnosti. Tarvittavaa rohkeutta puuttui. Minua hävetti ja epäilytti koko "voitelu". Mahdollisesti pohjimpana syynä siihen oli se harhaluulo, että suomalaista messuasiantuntijaa ei voidakaan voidella, ei löydy reikiä. Sitäpaitsi sama kirottu kohtalo, joka meitä aina varjosti, ei löytynyt tarvittavia voitelurahoja. Tarkalla piti, että saimme kuusitoista neliötämme kuitiksi ja posetiiviemme polkuset voidelluiksi. Mestari tuskin vieläkään uskonee, kuinka tiukkaa meillä silloinkin oli. Ei mitään tuloja, joka päivä vain menoja, ja kaikki tulevien oraitten päälle. Ihan ihme, että ollenkaan läpäisimme.
Messut avattiin. Kansaa virtasi sisään ja ulos ja posetiivimme alkoivat soida. Loppujen lopuksi se huonekalunurkkamme sittenkin oli mainio paikka, ainakin mitä yleisömenestykseen tuli. Soittokoneosastolla eri liikkeiden pelivärkit hämäsivät toisensa, koska yhteistä orkesterijohtajaa ei ollut. Huonekaluosastolla sitävastoin ei soinut muu kuin joku meidän viidestä posetiivistamme. Mutta joku niistä kyllä "aina soi", niinkuin tanssiaisten aviiseissa on tapana mainostaa, ja ihmiset riensivät nurkkaamme kasapäissä, kuuntelivat ja ihmettelivät.
– Onko se ihan oikea posetiivi?
– Kyllä.
– Valmistetaanko kotimaassa jo tuollaisia?
– Kyllä.
– No jo on ihme!
– On se!
– Tehdäänkö niitä ihan myytäväksi asti?
– Kyllä! Tässä hinnastomme, olkaa hyvä!
Tämän tapaisiksi vuoropuhelut soitannon välillä muodostuivat, meidän puoleltamme melko lyhytsanaisiksi, koska pitkien messupäivien mittaan niin soitto kuin toisto kuin myöskin katkeamaton ihmisvilinä alkoi sekä tympäistä että väsyttää. Näin hetkellinen viuluntekijä minä jo silloinkin olin. Mutta oli tähän myös "kommandiiteissä" syytä. He eivät tulleet apumiehekseni, vaikka hurvittelivat kaupungissa, pitivät hauskaakin, huomasin minä. Hyviä neuvoja vain piipahtivat antamassa pari kertaa päivässä. – Anna soida! Kehu enempi! Tarjoa hinnastoja aina ja kaikille...
Aina ja kaikille! Niinkuin ne tarjoilematta eivät olisi hävinneet. Ensimmäisten messujemme tarkasti huomioitsevia vieraita ei tarvinnut siihen yllyttää. He keräsivät hinnastoja ja esittelylehtisiä molemmat kainalonsa täyteen. Muutamat oli vallannut suoranainen rohmuamisvimma. Pari kolme kappaletta heidän matkaansa helposti lähti, ellei ajoissa kerinnyt pois nykäisemään. Oli käsittämätöntä, mitä he niillä aikoivat tehdä, ehkä kammareitansa tapiseerata... ehkä "käteiseksi" johonkin vissiin paikkaan. Tästä jälkeen päin tulinkin vakuutetuksi, kun löysin kauniita hinnastojamme sellaisista, jopa yleisistäkin paikoista. Tämä hämmästytti ja suretti minua, koska hinnastomme olivat meille kalliita ja sitäpaitsi kankeaa liitupaperia. Miten saivatkaan niitä käyttökelpoiseen kuntoon? Oli siinä hieromista.
Mutta kauppoja, mikä meidän näkökulmastamme katsoen oli kaikkein tärkeintä, emme saaneet niin paljon kuin yleisömenestyksemme perusteella olisi ollut luultavaa ja suotavaakin. Tämä on ymmärrettävää, kun sitä näin jälkeen päin kiihkottomasti ajattelee. Kuka markkinahulinassa kerkiäisi niin paljon pysähtymään ja keskittymään. Meillä esittelijöilläkään ei ollut siihen tarpeeksi aikaa, kun aina piti masiinaa veivata ja siinä sivutoimena hinnastoja paimentaa. Onneksi minulla oli jo tähän monitoimisuuteen ammattitottumusta. Muutamia kauppoja sentään päätimme. Käsirahaakin yksi antoi. Siitä hykertelimme, mestarikin sattui pahimmoiksi siihen kauppaan. Hän sai osansa, tarvitsi muka. Mutta kymmenet, monet kymmenet ihastuneet kuuntelijat lupasivat tehdä tilauksensa jälkeen päin. He suorastaan eivät voineet olla tilaamatta, kun tällaisia jaloja kotimaisia ihmesoittimia oli jo saatavissa! Näin he, mikä lyhyesti, mikä monisanaisemmin, lausuivat ihastuksensa julki. Muutamat mestarimme hyvät tuttavat lähettivät lämpimiä terveisiänsä, sanoivat olevansa iloisia siitä, että hän jälleen oli päässyt jaloilleen ja näin jalosti pannut toimeksi.
Kävi näyttelyssämme myös vaiteliaita asiantuntijoita. He koettelivat ja soittelivat jokaista masiinaa. Tällöin esittelijän ei tarvinnut muuta kuin valmista kuunnella. Lopuksi he antoivat pyytämättä lausuntonsa. Joku sanoi, että oli menty eteenpäin, joku päinvastoin, että poljettu paikalla ollenkaan eteenpäin pääsemättä. Melodia kirkui, basso, tämän tekijän suurin heikkous, oli yhä yhtä heikko kuin ennenkin. Ja mitäs nämä "looratkaan" sitten? Olivatko ne italialaisia kamiinoita vai saksalaisia pakkilaatikoita?
Tähän tapaan monet louskivat, ja se teki sydämeen kipeää. Noin häpeämättömästi meidän näytekoneistamme, jotka olivat meille rakkaita ja kalliita; sitäpaitsi entäs se läpilyönti?
Mutta he olivat läpiliipattuja vekkuleita itse, monetkin näistä. Tarpeeksi ja kyllin asiantuntevasti haukuskeltuaan he alkoivat hiljalleen soitella huilua. He halusivat yksinoikeudella edustajaksi mikä mihinkin pitäjään, kaupunkiin ja lääniin... jopa koko maahankin kaikkein etevin heistä. Saisimme huoletta työntää masiinaa niin paljon kuin kerkiäisimme, ja sittenkin olisi nippu "ordereita" aina sisässä. Hänellä oli suhteita kaikkiin ja kaikkialle, myös ulkomaille. Palkkio vain viisikymmentä prosenttia!
– Jassoo! Vai niin! myöntelimme me ja aloimme soittaa masiinoitamme joillekin toisille vähemmän aikoihin saaville, jotka kärsimättöminä, mutta pienempiin prosentteihin tyytyväisinä odottelivat esittelyämme.
Jännittävin päivä kuitenkin oli se, jolloin messujen palkintolautakunta, joukko sinitähtiherroja kulki arvostelumatkallansa. He vasta vaiteliaita olivat, tärkeitä viskaaleja joka ainoa. He nuuskivat soittimiamme ulkoa ja sisältä ja kaikista luukuista, jotka käsin olivat avattavissa. Sain tehdä selkoa jos mistäkin ja möhläsin pahasti kuten arvattavaa oli. Mitä minä tiesin soittimiemme koneistoista ja muista sisuskaluista, en edes sitä, missä maassa niitä tehtiinkään. Kun eräs palkintotuomareista tiedusteli, olivatko äänipöydät amerikkalaisia vai saksalaisia, vastasin: "Ei kumpiakaan, vaan englantilaisia!" Koko joukko remahti iloiseen nauruun. Minkävuoksi, sitä en vieläkään tiedä. En tullut sitä mestarilta enkä muiltakaan jälkeen päin tiedustaneeksi.
Sitten joku heistä innostui isänmaalliseksi, ja taas jouduin kovaosaiseksi altavastaajaksi.
– Mitä tämä on? Että kaikenlaisesta ulkomaisesta rihkamasta kootaan soittokone ja asetetaan se kotimaisena työnä messunäyttelyyn! julmisteli hän.
– Soittokoneko? Sehän on posetiivi! rauhoitti joku toinen nauraen.
– Mitä siinä on kotimaista? tiukkasi se isänmaallinen.
– Tämä kori eli laatikko! Katso ja ihaile!
Se kotimaisuuden kohentaja katsoi, mutta ei ihaillut.
– Vai tämä! Onko tämä mielestäsi kotimaista? Onko tässä edes mitään ulkomaalaista tyyliä? Empireä, rokokoota vai mitä hiton himphamppelia tämä on?
Se onneton rillisilmä oli ryhtynyt tarkastelemaan mestarimme ulkolaisten mallien mukaan muovailemaa koreata kaappia, jonka me yhteisymmärryksessä Eetun kanssa olimme asettaneet tänä kiirastulen päivänä taka-alalle. Mestarin tähden emme uskaltaneet pakata sitä laatikkoon, niinkuin totisesti olisi pitänyt tehdä. Tämä puolinaisuuden kirous, joka meitä kumpaakin heikotti, rankaisi myös. Todentotta se sekasikiö oli kaikkea muuta kuin näytekappale kotimaiseen messunäyttelyyn. Sitäpaitsi se oli hätäisesti kokoon hökäisty ja huonosti väritetty. Puolikuivasta aineesta tekaistu kansilautakin oli rumasti kouristunut. Kyllä meidän olisi pitänyt ajoissa pimittää se mestarin vihastumisesta välittämättä.
– Onko tämä nyt tekonsakaan puolesta mikään näyttelyesine! tiukkasi se armoton rillisilmä, naputteli jalkoja, louskutteli kantta.
– Älä takerru pikkuseikkoihin! rauhoitteli se toinen, joka silminnähtävästi oli puolellamme. Olin kai niin surkean näköinen, että hänen tuli minua sääli. Kuin tilauksesta hän johdatteli lautakunnan tarkastelemaan etualalla olevia koneitamme, Eetun malleja, joissa oli sekä tyyliä että tekotaitavuutta. Ulkomuoto näytti olevan heille pääasia, soitinlaitteista he viisi veisasivat, paitsi minua nolatakseen. Totisesti mestarin itsensä olisi pitänyt olla heille arvoituksellisia kojeitansa esittämässä. Tai ehkä sittenkin oli parempi näin. Hän oli messujen kolmantena päivänä jo "hei-hei"-tuulella, iltapuolella varmaankin jo täytenä käkenä. Rouva tosin oli matkassa, mutta hänellä ei ollut tällöin vielä täysiä valtuuksia miehen aisoissa pidättämiseksi. Tämä olisi saattanut möhlätä vieläkin pahemmin kuin minä. Ainakin se olisi ollut vaarallisempaa meidän nostatuksen tarpeessa olevalle maineellemme.
Niin messuherrat sitten häipyivät toisiin osastoihin. Ovet suljettiin yleisöltä. Minä yksinäni jäin väsyneenä ja huonojen aavistusten vallassa nurkkaukseemme istuskelemaan. Mietiskelin, eikö viulun veistäminen sittenkin olisi jalompaa, ainakin onnellisempaa väliaskaretta. Muistui mieleeni vanha profeetallinen varoitus. Se tuntui sopivan juuri minulle: Jotka rikastua tahtovat, lankeevat kiusaukseen ja paulaan... Oliko sellainen jo viritetty tämän poikapoloisen pään menoksi? Täällä nyt messusimme posetiivin säestyksellä. Kotona vaimo odotteli ja aherteli. Lapset kaipasivat isää, tirehtöörikin, joka vielä ei ymmärtänyt messuaapisista enempää kuin omasta säästökirjastansa, jota vieläkään en ollut saanut korjatuksi, vaikka olin päättänyt tehdä sen ensi tilassa. Siihen, niin turhan pikkuinen asia kuin se olikin, ei ollut toivoa, ellei saataisi kauppoja. Meidän oli lyötävä messuilla läpi! Rouva oli siinä oikeassa. Nyt varmaankin se oli jo tehty, läväytti äskeinen katselmus lävitse, ei lämpimän rohkaisevasti, vaan viileän ilkeästi. Tämän katselmuksen jälkeen ei kunnian kukko laula!
Lauloipas kuitenkin! kiekaisi aika mukavasti. Saimme toisen palkinnon. Olin iloisempi kuin miltä näytin. Mutta mestari ja rouva olivat tyytymättömiä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kilpaileva tehdas, jonka koneet olivat soittokoneosastossa, oli saanut ensimmäisen palkinnon ja kunniamaininnan. Se vihlaisi mestaria pahasti, mikä ei ollut ihme. Hän sanoi niinkuin aina ennenkin ja tämän jälkeenkin: Meidän koneemme ovat parhaita! Meille, hänelle, oli tehty vääryyttä. Minä olin yksi syyllinen, koska en paremmin osannut hoitaa herroja palkintotuomareita. Tämän hän sanoi minulle suoraan. Minullakin oli sanat suussa: Sekasikiö rokoko-empirestäsi tässä kultamitalit olisi pitänyt saada! aioin sanoa. Mutta "fortuunamme" katseli niin rakkaasti, että en saanutkaan sanaisen arkkuni luukkuja auki.
Näistä pettymyksistämme huolimatta meillä kuitenkin oli ollut tuuria. Olimme päättäneet kauppoja, saaneet rahaakin ja vekseleitä. Niitä kelpasi diskontata, ainakin tarjota, sitten kun omat lankeaisivat, mihin ei ollut enää kovinkaan pitkiä aikoja. Olimme tehneet uutta tehdastamme tunnetuksi eri piireissä, jakaneet laatikollisen hinnastojamme, saaneet joitakin tilauksia ja paljon hyviä lupauksia. Asiamiehiä olimme asettaneet muutamia kymmeniä, sinne ja tänne.
Ennen kaikkea meillä oli nyt pohjaa, mistä ponnistaa, vaikka tulos ei ollutkaan se, mitä olimme toivoneet. Mutta oliko meidän pakko juuri sitä seikkaa maailmalle toitottaa? Mainostaisimme esimerkiksi näin: Soittimemme Suomen messuilla herättäneet suurta huomiota! Palkittu korkeimmilla palkinnoilla myös maailmannäyttelyissä! Herrat taiteilijat ja musiikkimiehet yksimielisiä koneittemme voittamattomasta laadusta! Suosikaa kotimaista teollisuutta! Tilatkaa kuvallinen hinnastomme! Ryhtykää asiamieheksi paikkakunnallanne!
Monet seurasivatkin tätä kehoitustamme. Kauppa alkoi luistaa. Soittimia meni, vekseleitä tuli. Pankki diskonttasi niitä, tosin muristen ja päätään kallistellen, niinkuin kissa kuivaa leivänpalaa järsiessään. Diskonttasi kuitenkin, koska sopivasti puristelimme hännästä sitä, minä ja Eetu. Meidän oli päästävä eteenpäin, kun kerran oli alkuunkin päästy. Uusia soitinkaappeja oli tehtävä! Lisää koneita oli tilattava! Meidät oli huomattu ja palkittu valtakunnan messuilla. Pidettiin niitä yllä sellaisiakin laitoksia, joiden tuotantoa ei palkittu edes pitäjänäyttelyissä. Eläköön kotimainen teollisuus, kauppa ja meriliike! Me puhalsimme omaa pasuunaamme messumiesten suuressa orkesterissa.
Puhalsimme messuilla ja kauan niiden jälkeen.
3
Työhuoneeni, johon pieni rahalaitokseni, monet asioimistoni, myöhemmin tehdaskonttorimmekin oli sijoitettu, sijaitsi pitäjän parhaalla liikepaikalla. Viisi tietä Meritähden säteiden tapaan yhtyi ikkunani alla. Siinä oli aina liikehtijöitä, ellei yhdellä niin toisella tiellä. Eräs jokapäiväinen tuttavani oli vanha kyttyräselkäinen mies, posti-Janne, joka ilmestyi Meritähteen aamuvarhaisin milloin mitäkin perässään tai selässään raahaten. Hän elätteli pienessä heinättömässä nummensyrjätöllissä yhtä, väliin kahtakin lehmää, lammasta ja porsasta. Näiden eteenpäin viemisessä kahdelle vanhalle vaivaa riitti, vaikka heillä olikin pari kunnanhoidokkia apuväkenänsä. Toinen oli hieman vajavainen tyttö, "Ryytti" nimeltänsä. Poikaa, joka oli nuorempi, sanottiin "vääpeliksi". Mistä syystä, se oli salaisuus, joka jäi aikuisilta selville ottamatta, mutta se ei ollut tarpeellistakaan, koska nimi hyvin riitti ja sopi pojalle mainiosti.
Lasten avustamana Janne raahasi mökilleen jäte-, rehu- ja sianruokakuormiansa. Aamuvarhaisia he olivat niin kesällä kuin talvella. Miten Janne sai uneliaat lapset niin varhain jalkeille, se oli yksi ihme. Eräänä kuutamoiltana iltakävelyltä vaimoni kanssa palatessamme saimme siihen selityksen.
Janne laski kuokkaa, vääpelin kiertäessä tahkoa. Kuokanterä jurisi, mutta Jannen ääni narisi. Hän kertoi pojalle Turkin sodasta, jossa joku hänen lähisukulaisensa oli ollut mukana ja korpraaliksi korotettu.
– Ja sitten he tulivatten Sevastoopolin västinkiin. He raahasit sinne fölissäs yhten tykkipyssyn. "Tähän justiinsa tällätään", sanoi Kustaa. Sitten he turpeella fylläsit tykkipyssyn kummaltakin kupeeltansa. He kiersivätten vielä suuren kiven piipun alle, toppariksi näet.
Seurasi tarpeellinen tauko. Kuokanterä vain jurisi.
– Mitä sitten? kiiruhti vääpeli.
– Älähän nyt, keriitäänhän tässä, rauhoitteli Janne. Vasta kotvan jälkeen hän jatkoi. – Kustaa painoi piippuun seitsemän naulaa kivikruutia, vänkpannuun hän tupakkakukkarostaan kaivoi nauriinsiemenen kokoista äkkiäreää. Sitten he pitkällä laastikulla sutaisit piippua, kuin kolari sutii tuon koulun korsteenia, Kustaa piippuneulallaan vänkpannun puolessa sitä äkkiäreää, nallipiikkiin nauriinsiementä, näes!
Jälleen taidetauko, kunnes vääpeli hoputtelemaan.
– Nallipiikkiin nauriinsiementä! Entä sitten!
– Älähän nyt hosu, kun tuohon kuokanterään on tullut noin paha klommu. Täytyy kärsivällisesti hinkkaa...
– Nauriinsiementä nallipiikkiin, tiukkasi vääpeli vähemmän kärsivällisesti.
– Siementä, kruutia, niinkuin ma sanoin. Mutta kun ei ollutkaan päälle painaa ei lyijyluotia, ei rautakuulaa.
– Mihinkäs ne sitten olivat jääneet? pahoitteli vääpeli.
– No sinne eilisiltaiseen paikkaan, Korniaakin fästninkiin, näes!
– Eivätkö ne sitten ollenkaan päässeet ampumaan?
– Pääsivätten kyllä. Vartoo nyt vähän!
Vääpeli vartoi, väänsi ja ähki. Kun tahkon käynti alkoi hiljentyä, niin Janne taas jatkoi.
– Pääsivätten ja ampuivatten! Ei kai keisarin tykkipyssyyn turhanpäiten nelikkokaupalla kruutia. Mitä keisari siitä olisi sanonut ja se mahometti!
Tahko pyöri hilpoisesti ja kuokanterä sihisi. Janne jatkoi: "No, kun ei ole kuulia, niin tärskäytetään murjaania mukulakivillä päin kuonoa", sanoi Kustaa. Ja niin he sitten keräsivät kaksi silakkanelikollista pään kokoisia kiviä, painoivatten kopallisen rohtimia päälle.
– Kaksi nelikollista! ihmetteli vääpeli. – Mistä mittanekon saivat? kummastelimme me kuulijat pikku hiljaa, Janne jatkoi.
– Kaksi kukkupää nelikollista! Sitten jo tuli kiirus laukaisemaan. Mahomettilaiset pakanat olivat huomanneet heitin. Tuhat miestä paineli pajonetit tanassa kuin tuhat äkäistä härkää. Mutta Kustaalla oli kaikki jo valmiina. "Tumput korviinne!" kiljaisi Kustaa, kun tempaisi kekäleen nuotiosta.
– Kekäleen nuotiosta! tempaisi vääpeli juttuköyden päästä. Kuokanterä oli nähtävästi umpeen juossut, eivätkä turkkilaiset olleet enää kaukana. Henkäistyään Janne jatkoi.
– Kustaa painoi kekäleen tulipäätä vänkpannun kruutiin ja silloinkos se tärähti! Koko Sevastoopolin fästinki jyrähti! Savukorsteeniakaan ei nähty sen jälkeen enää missään.
– Miten siinä turkkilaisille kävi? hätäili vääpeli väliin.
– Arvaat kai tuon. Mitkä eivät kaatuneet, ne hajosivatten, pöllähtivätten kuin akanat tuuleen.
Samoin siitä mekin, salakuuntelijat, matkoihimme hiipien ja naureskellen. Nyt sen tiesimme, miten Janne sai vääpelinsä aamuvirkuiksi, iltamyöhäiselläkin palvelevaisiksi. Hän osasi kertomisen taidon.
Meritähden sakaroista kaivautuu keskipisteeseen muitakin aamuvarhaisia kulkijoita. Kohta ajaa Mannilan isäntä maitotonkkineen. Häntä seuraavat tinkiläiset, kylännaiset pikku kannuineen. Meritähden kaikista haaroista, polkuteitäkin pitkin peltojen takaa kiiruhtaa tinkipaikalle maidon hakijaa, lihavaa, laihaa, nuorta ja vanhaa, Hitonrannan rouva muiden mukana, keikutellen kettukaulureineen. Hän on tuonut uutta elämää kylään, vireyttä tinkikeskukseen. Niinkuin outo upea lintu, kalkkunakana tai riikinkukko, olisi ilmestynyt arkipäiväisesti kaakattelevaan kanatarhaan. On sattunut jo muutamia sähäyksiä, jopa sellaisia, joihin minut, hiljainen sivustatarkkailija, on kutsuttu erotuomariksi.
Mannilan maito ei tahdo oikein hyvin riittää. Ei senvuoksi, etteikö Mannila enemmänkin antaisi, jos lehmät vain enemmän lypsäisivät. Kun eivät lypsä, niin minkäs teet. Rouvan kannuun ei ole tarpeellista määrää riittänyt, näin on käynyt. Tällöin on Sundqvistka maidonjakelija, Mannilan maidon ajelija ja koko varhainen kanaparvi, maidon anelijat, saaneet häneltä mitä kuuluu ja kuka käskee.
– Minä en tykkää tällaisesta! Maidon pitää riittää, kun minulla kerran on tinki! on rouva säväyttänyt.
Vai ei hän tykkää!... Niin, niin... Kukapa siitä!... Vanha tinkiläinen varsinkaan!... Että uusi tulokas tulee ja kyynärpäillään työntelee!... Sellaistakin vanhaa, joka häntä varhaisemmin on jakopaikalle ehtinyt!...
Kanaparvi kaartaa, kaakattelee, surkuttelee ja päivittelee.
– Minun pitää saada maitoni! sanoo rouva, silmät välähtäen. Ketunpääkin olkapäillä hypähtää. Joukko säikähtää. Sundqvistka kaikkein enimmän, koska hänen Jussi-poikansa on tehtaassamme harjoittelijana.
– Totta nyt toki rouvan täytyy tinkinsä saada, hätäilee Sundqvistka. Eräät tinkiläiset, rauhaa rakentavaiset, rientävät häntä tukemaan: Rouvan täytyy saada!... Niin aina... Vaikka kaikki muut ilman jäisivät... Muiden täytyy hakea kylistä... Tehdä kaljaa... Keittää vesivelliä...
Ketunkaulurista yrittää tulla vaikeampi juttu, pikku kylässä pienet kanat kun kaikkea nokkaisevatkin. Joku mummopahainen herasilmä on tullut ääneen ihmetelleeksi, miksi "arvoisa rouva" pukeutuu nahkoihin kuumina kesäpäivinä. Tämä kantautuu asianomaisen korviin. Hänellä on tarkka kuulo, eikä hän suinkaan kätke leiviskäänsä vakan alle.
– Täytyy kai tässä jollakin tavalla erottaa itsensä kylän ämmistä!
Tämä on "ämmille" karvas pilleri nieltäväksi. He ryhtyvät penkomaan jonninjoutavia, heille kuulumattomia asioita. Muutamat olivat nähneet jonkun kirjekortin postissa, toiset kaivanneet jotakin muuta tietä varmistusta kaikkien epäilemälle asialle. Riemu on yhtä vilpitön kuin yleinen, kun totuus vihdoin saadaan ilmi. Maitotingeissä etuoikeutettuna kulkeva ja ketunnahoilla muista eroittautuva rouva ei olekaan rouva vaan neiti, vieläpä "ämmien" katsannoissa varsin epäilyttävä "neiti", syntinen vaimo fariseuksen huoneessa, mikä lieneekään.
Ja niin sitten eräänä kauniina päivänä minua tullaan taas siitäkin asiasta ankarasti tilille vetämään, se "ämmien" joukko, kaikkeen ehtiväinen Holgin mamma puheenjohtajana ja äänitorvena. Että minä muka "hyysäsin" paikkakunnalle salavuoteessa eläviä vihkimättömiä pareja, paheen ja turmeluksen levittäjiä. Eikö paikkakunnan nuoriso ja eräät vanhemmat syntipukit olleet jo tarpeeksi eteviä ilman tätä pahennusta?
Tätä ja paljon muuta Holgin mamma paasasi, joukko säesti, enkä minä ehtinyt, en osannutkaan muuta kuin ilmaa haukkoa. Tietysti tyrmäyksestä selviydyttyäni vakuuttelin, että kaikki oli silkkaa juorupuhetta, ja jos vaikka niinkin olisi, että mainittu neiti tai rouva ei ollut vielä mestarin rouva, niin oli hän ainakin emännöitsijä ja tätä selvää tietä varmasti rouvaksi kiipeämässä. Ja mitä taas siihen tuli, että muka eläisivät salavuoteissa, niin tämä oli täysin perätöntä vihapuhetta. Koko talossa ei löytynyt salavuodetta, vain ainoastaan yksi kauniilla retonkitäkillä peitetty aviovuode.
Tämän tapaisen vastalauseen minä puolestasi "ämmien" lähetystöille esitin, koska tällöin vielä en tietänyt, että kommandiittini veljenpoika oli ammattiasianajaja. Mutta jos joku luulee, että minua tämän kaikkea hyvää tarkoittavan edesottamuksesi vuoksi kiitettiin, niin erehtyypä suuresti. Lähetystö murisi, puheenjohtaja panetteli pakanaksi, taisi varta vasten pappilassakin sen asian vuoksi juosta, se Holgin mamma. Hän oli kaikkeen hyvin ehtiväinen. Ainakaan puoleen vuoteen minua ei pyydetty rukoushuoneelle urkurin toimeen. Myöhemmin kyllä sain takaisin tämän kunniavirkani ja kansalaisluottamukseni, luultavasti vain sentähden, ettei toista palkatonta virkailijaa tilalleni löydetty.
Sen saman asian tähden sain korvapuusteja myös sekä yhtiökumppanilta että rouvalta. Pojan kossit, ne kurista ja nuhteesta osattomaksi jääneet lurjukset, olivat eräänä yönä kitkuttaneet ns. paholaisen viulua heidän ikkunansa takana. Tämä "viulu" on todella pirullinen keksintö, peräti hermostuttava räkine, kuka kieltääkään. Se ulvoo kuin susi, räkättää kuin harakka, valittaa kuin kadotettu sielu. Mutta esiintyjää et näe missään, ei mihinkään hoksottimeen hän ole tavattavissa. Koetahan heittäytyä vuoteeseesi. Jo taas ulvoo, räkättää ja uikuttaa se pimeän pirtin kvartetti. Kun tätä puoli alastomana iltapuolen ikkunoissa kuuhkien kuulostelet ja aamupuolen nuhasi kanssa päristelet, niin jopa aamulla kiukusta kihiset, leppoisammallakin tempperamentilla varustettu kuin mestari ja rouva. Sitäpaitsi ne pojan peijoonit olivat käyneet itsekin ikkunan takana toivottamassa nuorille rakastavaisille makeita, kaikenlaisia.
Siitä he pääsivätkin sitten hajulle. Rouvan tarkka, korva oli ollut eroittavinaan joukossa Santasen pojan äänen. Se vekara oli myös meillä harjoittelemassa. Heti aamuvarhaisella mestari soitti minulle kipakasti: Minä potkin pellolle sen nulikan!
– Minkä ja mistä syystä? tiedustelin minä. Hän sadatteli, ja rouvakin todisti: Noin hävyttömiä kakaroita ei ole muualla! Niitä on tukistettava! Minun on se tehtävä, heti ja niin että tuntui!
Minun taaskin! Minäkin syntipukki. Kuulin sen rouvan äänestä. Niinkuin olisin ollut itse sitä pirun viulua vinguttamassa, vaikka en ollut koskenut edes omaan keskeneräiseeni vuosikauteen. Santasen pojan me Eetun kanssa kuitenkin pelastimme pellollepotkuista. Lyöttäydyimme taas yhteen kuten aina, milloin kova paikka tuli. Vaikka emme me yhdessäkään mestarille riittäneet, milloin rouva kävi hänelle liittolaiseksi. Onneksemme hän oli hieman pidättyväinen toistaiseksi. Santasen poikaa, johon heidän vahvat epäilyksensä edelleen kohdistuivat, yrittivät he kuitenkin kurittaa. Pojan palkka oli alennettu seuraavassa tilissä, mutta kun palkkalista oli lyijykynällä tehty, korjasin pennoset ennalleen. He eivät siitä mitään tietäneet, koska palkat maksoin minä.
Mutta minunhan piti nyt muistella, mitä päivän mittaan näkyi konttoriputkani ikkunaan Meritähden viisikulmassa. Olen hairahtunut syrjäpoluille mestarin perheasioitten tähden, vaikka ne eivät kuulu minulle enempää nyt kuin silloinkaan.
Kellon kahdeksaa lähetessä Meritähdessä kävi jo kihu. Kauppojen väki riensi tiskiensä taakse, rakennusmiehet omille työmailleen, lapset kouluun.
Kylän ja koko pitäjänkin keskeisintä yhtiökauppaa hoiteli rivakasti sukulaisyhtymä Lehtorannan sisarukset. He olivat nuorta iloista joukkoa, kauppamiehiksi luotuja joka ainoa. Yliveto virkistyksen virittäjänä oli kuitenkin Väinö-vävy. Paikkakunnalla syntyneenä ja kasvaneena hän tunsi kaikki ihmiset, vieläpä naapuripitäjäläisetkin. Hän arvasi emäntien salaiset toivomukset, selvitteli osaavasti isäntien ajatukset. Hän lauloi ja vihelsi, puheli mukavia, samalla kun tehtiin kauppaa. Niin hän pani kaupat luistamaan ja päivän paistamaan, vaikka se olisi paloitellut kolmen pilven takana.
Ennen kahdeksaa astua kaputtelee Meritähden keskiöön myös pieni pirhakka kirvesmies Haapalahti; urakkatyömailleen on mies matkalla. Haapalahti ei ole niitä, jotka yötä päivää huhkivat. Jo periaatteesta hän on tällaista vastaan, koska yö on lepäämistä varten, työtä varten kahdeksantuntinen päivä. Hän todistaa sen myös käytännössä, työmaallansa milloin vain ja kenelle tahansa. Kilpasille saa lähteä ukko kuin ukko. Saa muulloinkin, kaikessa muussakin, vaikka perheen lisäämisessä ja jatkuvassa ylläpidossa. Haapalahdella on "akka" ja kymmenen lasta, puoliksi tyttöjä, puoliksi poikia, kaikki pirteitä ja teräviä kuin oravanpoikaset. Herroiksi ei rellestellä, eipä liioin nälkää nähdä. Saa tulla tusina täyteen, jos luonto niin tahtoo ja akka antaa! sanoo Haapalahti salat julki kenelle tahansa.
– Kas, ihminen, kuten muukin luontokappale elää täällä vain jälkeläistensä hahmossa, todistaa hän luonnon lakia ja moraalia sekä vakaumuksella että voimallisesti kuin myös esimerkillisesti. Milloin aikaa on, poikkeaa Haapalahti luokseni tupakoimaan ja juttuamaan. Puhumme milloin mistäkin, väittelemmekin usein. Haapalahti puhuu viisaasti, todistaa voimallisesti, levittää kämmentä ja siristää silmää. Rokonarpisissa, terveen punakoissa pikkumiehen kasvoissa juomuilee perääantamaton sisu, usein myös hymy. Monta kertaa hän lyö minulle jauhot suuhun, vain joskus minä hänelle. Yleishorisontin periaatteellisissa kysymyksissä olemme kuitenkin samaa "mielipuolta", kuten Haapalahti sanoo. Hän sytyttää tupakan ja painuu urakkatyömailleen, minä kirjojeni tai koneeni ääreen.
Koululapsetkin jo tulevat, rapisevat kuin tilhiparvi. Pitkämatkaiset ovat pirteämpiä ja joutuvat ensiksi, puolta tuntia, puoltatoistakin aikaisemmin kuin "virka" vaatisi opettajan harmiksi. Minulle heidän keskipisteeseen kerääntymisensä on pieni virkistyksen hetki. He piipahtavat kauppapuodista karamelleja ostamassa, tutkivat tarkoin pylväsilmoitukset. Jonkun matkassa kulkee koiranpentu, joka omilla hoksottimillansa tutkiskelee koiramaailman ilmoituksia pylvään alapäässä, heittääpä sitten omansakin siihen, joko entisen sivuun tai selkään. Muutamat pikkumiehet käväisevät minunkin konttorissani asiantapaisella. On maksettavana joku vakuutusmaksu, pyydettävä isälle velkakirjalomake, tiedustettava tarvitaanko tehtaalle tai koululle hyviä koivuhalkoja. Asioimassa käydessään nämä pikkumiehet ovat yleensä kohteliasta väkeä. Olemme muutenkin hyvissä väleissä, koska olen ollut järjestämässä heille urheilullisia yhteenottoja kylässä ja pitäjällä tuolloin tällöin.
Kouluväen mentyä tulee tavallisesti vähäinen tauko, ellei joku pitäjäläisistä omilla kulkuneuvoillaan ole lähtenyt asioille kyläämme, suutarille, räätälille, postiin tai parturiin. Muutamilla on asiaa kaikkiin niistä. Asemakylämme on kuin pieni kaupunki. Täällä saa ensiluokkaisen puvun niin mies kuin nainen, kiiltonahkasaappaat tai napparikengät, tukkansa lyhyeksi, taulunsa koreaksi.
Parturimme, Pihlströmin Kalle, voisi olla luku erikseen. Pääliikkeensä ja toimensa ohessa hänellä on sivutoimia ja haaraliikkeitä, viisi virkaa, kuten minulla itselläni, mutta Kalle luultavasti on kaikissa näissä taitavampi kuin minä, kaikissa muissa, paitsi pääliikkeessä eli parturoimisen toimessa. Hänellä on tylsät välineet, samaa luokkaa niin veitset kuin sakset sekä koneelliset raksutuskojeet. Kun ensikertalainen karvanaama istuu Pihlströmin Kallen tuoliin, toteaa hän piankin joutuneensa jonkun nykyaikaisen inkvisiittorin kynsiin. Mutta ihminen tottuu kaikkeen, niin tähänkin. Kallella on erinomaiset puheet. Mies kaikkineen, virkoineen ja kamppeineen, on elävä, totinen vitsi, joka milloinkaan ei suutu, vaikka kundi suuttuisi, haukkuisi, mitä tahansa edessä tai takana puhuisi.
Kerran yhtiötoverimme ja ystävämme Tähtelän Eetu, jolla, kuten kokemuksesta tiedämme, oli hyvät luonnonväärät leuat, istui parturimme sähkötuolissa. Kallella oli kädessään tavallista tylsempi veitsi, miten sattuikin. Se repi ja raastoi, Eetu käpristeli.
– Ei kaikkia karvoja tarvitse juurineen kiskoa... saa jonkun myös poikki leikata... jättää vaikka kasvamaankin, neuvoi Eetu.
– Jätetään kasvamaan, jätetään, tuohon alaleuan kärkeen tupsu! Se kuuluukin tulevan jälleen muotiin sellainen pujo. Kustaa Adolfin parta! selittelee Kalle innostuneena alkaen pyöristää Eetun leukaan pujoa.
Kallen tavoista ja kamppeista tietämätön Rantakylän nuori kreivi (sellainenkin kuuluisuus asui meidän kylämme takamailla) oli kyltin nähtyään pistäytynyt Kallen parturisaliin ja myös mitään aavistamattomana istunut tuoliin. Niinpä siinä sitten vain tämäkin kreivillinen leuka saatiin jotenkuten kananmunaksi, puuttui vain enää jälkivoitelu eli ahmakivi. Kalle otti valkoisen, tummaksi nuhrautuneen kivensä ja sylkäisi siihen.
– Syljettekö te alunakiveen? kummasteli kreivi.
– En, enhän minä tavallisille kundeille, suoraan leukaan minä, mutta kun minulla on nyt tavallista suurempi kunnia...
Tämä on kai juttu, jonka saa uskoa kuka tahtoo, puoliksi leikattua, puoliksi nyhdettyä, kuten toimitus Kallen tuolissa. Tunsimmehan me miehen, erinomainen parturi, myös taidemaalari tarvittaessa. Kun minä ensi kertaa hänen tuolissaan istuin, esitteli Kalle itsensä sellaisena. Puhe tähän johtui suurista tauluista, jotka somistivat Kallen yhdistetyn parturisali-vierashuoneen seiniä. Ne olivat kuin seuratalon maisemakulisseista pienennettyjä, saippuavaahtoinen meri, myrkynviheriäinen järvi. Kysyin, mistä mestari aiheet niihin oli keksinyt. Mereltä ja Suomen sisävesistöiltä! Eikö se näkynyt tauluistakin? Näkyi selvästi, jos katselijassa vähänkin oli taiteen tuntijaa. Nuorena sulhasmiehenä, laivan kannelta vain, oli mestari aiheet kaappaissut, kotona niistä taulut piirtänyt ja maalannut.
– Kävikö se noin vain laatuun?
– Kyllä, jos tekijällä on tarkka silmä ja hyvä muisti. Maalatessa vain täytyi pistää perspektiiviverkko päälle.
– Perspektiiviverkko? Mikä laitos se oli?
Enkö sitä tietänyt? Kalle katsoi kummeksuen, sitten selitteli. Se oli ruuturistikko, joka pantiin maalattavan kankaan päälle. Näin Kalle jo ensi tapaamalla minua valisti.
Meistä tuli hyvät tuttavat. Kalle kävi joskus tervehtimässä minua myös konttorissani. Pari kertaa vuodessa hänellä oli asiaakin, pyörähti tiedustelemassa itsensä ja Riikan henkivakuutuskuitteja. Rahalompsa vain oli unohtunut toisen takin taskuun. Otin kuitit riskilleni hyvän tuttavuutemme perusteella. Se oli pikku asia. Seuraavalla kerralla Kalle lupasi ne kaikki lunastaa, lunastikin silloin tällöin. Omana vakaumuksenaan hän esitti, ettei vakuutus kannattaisi minun edustamassani yhtiössä. Hänen omansa tarjosi kundeilleen parempia ehtoja, joten minunkin olisi viisainta jättää entiset vakuutukseni vapaakirjalle ja tehdä tilalle uudet hänen yhtiössään. Viisainta varmasti olisi ollutkin. Sitten minäkin olisin voinut unohtaa lompsan toisen takin taskuun.
Pihlströmin Kalle oli taiteilija ja monitaituri. Hänen veroisiaan ei istu joka oksalla, mutta muitakin hauskoja miehiä kyllä löytyi tästä pitäjästä tusinakaupalla. Monet heistä olivat tuttaviani ja käväisivät luonani minkä mitäkin asioimassa, jäivät juttusille milloin oli aikaa. Yksi etevimmistä oli kunnalliskodin pehtoori, jolla suuren talon isännöitsijänä usein oli asiaa kauppapuotiin ja asemalle, minunkin vähäiseen konttorihuoneeseeni.
– Tuota noin, aloitti pehtoori juttunsa – Olinko kuullut, minkälaisen tulirokkopotilaan Vanhakartanon uusi parooni oli kulkutautisairaalaan toimittanut? En tietenkään, vaikka olisin kuullutkin. Pehtoori levitti siitä voileivän.
– Tuota noin, olet kai kuullut, että Vanhakartanon on ostanut joku semmoinen poikamies parooni. Kirkonkylän vanhatpiiat eivät olleet nähneet häntä, kihisivät uteliaisuudesta, kuten arvaatkin. Sattuipa heille eräänä päivänä elämänsä tilaisuus. Parooni soittaa kulkutautisairaalaan. Joku hänen tallimiehensä lapsista on sairastunut tulirokkoon ja parooni pyytää varaamaan paikkaa, lupaa itse kyyditä potilaan siinä puolenpäivän ajoissa. Sairaanhoitaja niiasee jo telefuunissa ja toivottelee herra paroonin tervetulleeksi. Mutta tuskin jälkisoitto on kilahtanut, kun telefuuni uudestaan soi ja soi. Neiti näetkös, pyytelee parhaimpia tuttaviaan päiväkahville, kun Vanhakylän uusi paroonikin tulee hänen vieraakseen.
– Ei kai heillä ollut estettä?
– Eipä ei, selvä se. Riensi postineiti, juoksi Helmanska, kiipersi myös Randelinin vanha ryökkynä, minkä leinin käpertämiltä jaloiltansa kerkisi. Toki hänellä oli muuta etumatkaa, aatelia hänkin, tuota noin. Niin ryökkynät kokoontuvat. Pannu lämpenee, jännitystä kihisee ilmassa, kuten arvaatkin, tuota noin.
– Ja parooni tuli.
– Tuli kuin tuli. Parihevosilla ja kuomureellä ajoi. Mutta paroonilla kuitenkaan ei ollut tällä kertaa aikaa ryökkinöiden kestityksiin, vaikka talon neiti, se valkopukuinen keruupi, niiailee ja pyytelee. Herra istuu supiturkissaan, kuomunsa perällä, josta vaatemyttyihin käärityn lapsen vain neidin syliin työntää. Sitten piiskaa kuski hevosia ympäri ja kiireen vilkkaa takaisin maantielle. Neiti lasta sisään ja sitä sitten toisetkin ryökkinät katsomaan, kun ei enää muutakaan. Availlaan nuttuja, hävettävän resuisia ovat, ihan säkkilumppuja lopulta. Ja lapsikin niin hiljainen, etteihän vain kuollut? Missä sen raukan pääkin oli? Löytyi ja selvisi sekin lopulta. Putosi kolahtaen lattialle, noin parin kilon painoinen lanttu, paljastui lumppujen sisältä jo muukin kroppa, koivuinen lapihalko.
– Aika parooni! nauroin minä.
– Aika poika, tuota noin, se Helstenin Hannu. Vaikka ei tämä ole sen ainoa, eikä parhainkaan, lopetti pehtoori, aika poika itsekin, totinen kuin ahven, kuitenkin aina kujeita täynnä. Kerran sähköyhtiön johtaja sattui samanaikaisesti meille. Pehtoori toimessaan hänen saappaitaan tarkastelemaan.
– Tuota noin. Hyvää ainetta näkyy olevan, täytyy minun tunnustaa.
– Mitähän nyt taaskin? uumoilee sähköherra.
– Nuo teidän puulaakin saappaat, tuota noin. Eilen ramppasi niillä Lehtonen, toissapäivänä Palmrosin Eemi. Sinua itseäsi ei sitten kumpanakaan päivänä ulkona nähty, vaikka virtakin oli eilen poissa puolisen päivää.
– Puoli päivää itse jaarittelet täällä jonnin joutavia.
– Ei maar, tuota noin! Täytyykin tästä jo asemalle. Tilasin Hankkijasta roppuja, kun ei puulaaki kerkiä toimittamaan, tai eikö liene enää luottoa, tuota noin...
He lähtivät, ja minä jäin odottelemaan uusia yhtä hauskoja kundeja, joita Meritähden viisi haaraa konttoriini työnsi. Siinä odotellessa toimittelin hiljaisia töitäni, joita meidän henkilövastuinen puulaakimme alkoi työntää torven täydeltä. Messut tuuppasivat meidät hyvään alkuun, vaikka emme saaneetkaan toivomaamme kultamitalipalkintoa. Hinnasto- ja asiamiestiedusteluja tuli kymmenittäin joka päivä. Myös tilauksia alkoi tippua milteipä toiveittemme mukaisesti.
Mutta rahaa, joka päivä kipeästi tarvitsemaamme välikappaletta, ei vain tippunut niin paljon kuin olisimme tarvinneet. Se kirottu mammona näytti pakenevan edellämme, pelkäsikö ehkä musikaalisia ääniä. Vekselit eräytyivät, talon hintaa piti lyhentää, konnossementit lunastaa, siihen vielä viikottaiset juoksevat menot, palkat ja monet muut, joita ei voitu sunnuntain ylitse siirtää, ei edes yhtiömiesten kohdalla, niinkuin jo aikaisemmin oli nähty.
Jos asiakkaamme olisivat maksaneet laskunsa eräkirjan mukaan, olisi pienemmin murhein läpäisty. He nähtävästi eivät aavistaneet, kuinka hartaasti odottelin heidän lähetyksiään. Joka ilta ja aamu tein tiuhaan raukenevia ennakkolaskelmia. Kuinka paljon voisi tulla, minkä määrän pitäisi tulla, mihin saattoi jäädä, jos huonosti onnestaisi. Usein onnesti sitäkin huonommin. Nyt perii hukka! tuskittelin tällöin itsekseni turhaan. Ei hukka niin vähällä peri. Oli keksittävä uusia läpäisykeinoja.
Vekselit! Yhtä neuvokas kuin pirullinen keksintö. Pahimman varalta oli laatikossamme näitä erinomaisia "arvopapereita", musiikkikauppiaitten, koneasiamiesten, epäilyttävienkin agenttien nimeämiä. He kyllä osasivat tinkiä korkeat provisiot, mutta raha, mikäli he sellaista välikappaletta edes tunsivat, oli lujemmassa kuin jäätyneen ketun nahka. Kun tiukkaa tehtiin, lähettivät he vekselin, mutta meidän itsemme oli maksettava siitä korko, hoidettava myös uusinnat. Tällaisista arvopapereista muodostui meille pitkäaikaisesti vaivaavia "lapamatoja".
Kuten sanottu, näitä varaventtiilejä meillä oli tiukan paikan tullen. Pankinjohtajakin ne tunsi ja murisi, ei luvannut diskontata kuin tämän laitimmaisen kerran. Mutta kun tuli jälleen rahattomia päiviä, seurasi myös uusia "laitimmaisia kertoja". Mikäpä muukaan siinä auttoi.
Mestarillemme oli muodostunut ylen valoisa käsitys liikkeen asemasta ja mahdollisuuksista, ehkäpä Eetullekin, vaikka hän oli enemmän laskelmoiva mies. Suoraviivaiseen tapaansa mestari vetäisi joka masiinasta viisikymmentä prosenttia voitoksi. Hänen mielestään liikkeessä täytyi olla jo rahaa, koska paljon koneita oli jo tehty ja markkinoille laskettu.
Myönnän, että tähän väärään arviointiin oli minussa itsessäni ehkä enimmän syytä. Pidin liikehuolet ominani, koska ne yhtiösopimuksemme mukaan kuuluivat minulle. Sitäpaitsi mestari oli monta kertaa jo äreästikin huomauttanut, että hän ei tahtonut rasittaa niillä sydäntänsä. Tästä huolimatta olisin nähtävästi onnellistuttanut häntä niillä, jos siitä olisi ollut jotakin apua, mutta sitähän siitä ei tullut. Mestari suuttui vain, Eetukin hermostui, ja rouvan silmät alkoivat säkenöidä. Tällaisten "yhtiökokousten" jälkeen tunsin itseni tavallista väsyneemmäksi. Helpompaa sittenkin oli yksinään papereitten kanssa Meritähdessä ja vekseleitten kanssa pankissa. Eräkirja näytti yhä lupaavammalta, ja toivo kirkasti pimeimmätkin päivät. Täytyihän tässä ruveta tulemaan rahoja, kun päästäisiin pahimman ajan ylitse.
Tulihan niitä rahojakin, joskaan ei kirjojen eikä toivojen mukaisesti. Mutta menojen puolelle tuli myös uusia tempauksia, joita etulaskelmissa emme ottaneet huomioon. Vanhasta ylös kohennettu liiketalomme oli rakennettu pettävälle pohjalle. Se aiheutti kuluja ja antoi harmia joka syksy ja kevät, jopa jokaisen suuremman sateen jälkeen. Se oli uljaan kotimaisen nimensä arvoinen, Hitonranta & Kumpp. kerrassaan. Kylän pojat, mestarin naisasioita tarkoittaen, käänsivät sen "Ratonhinnaksi". Minun mielestäni se sopi myös talolle, meille kaikille.
Milloin rouvan matala ääni kuului puhelimessa, niin alhaalla Hitonrannassa oli jotakin hullusti, siitä olisin voinut lyödä veikkaa. Ei aina, sanoin liikaa. Valitti rouva joskus myös mestarinsa tähden.
– Onko Jaska siellä?... Vai ei ole. Ei ollut Tähtelässäkään. Kyllä minä sen heppulin löydän ja koulaankin vielä!
Koulaa sinä vain! hihittelin itsekseni. Oikein hauska oli ollakseni, mutta sinä iltapuhteena en kylläkään olisi astuskellut mestarin housuissa. Vaikka ei tämä vielä ollut sitä rapinaa, mitä myöhemmin seurasi hurvittelumatkojen jälkitilitykseksi. Mestari oli toistaiseksi vahvemmalla puolella. Miksi hän tämän pommisuojansa ollenkaan jätti, ilman pakkoa? Ihmiset olivat jo puhuneet mitä olivat osanneet. Pojat olivat unohtaneet pirunviulunsa. Minkätähden miesparka syyttä suotta pisti päänsä ikeeseen, kun kerran oli siitä irti päässyt?
Näistä mestarimme enemmän tai vähemmän äkkipikaisista tempauksista koitui rahapulaa potevalle liikkeellemme ylimääräisiä menoja. Viina maksoi jo silloinkin, vaikka olikin hintansa arvoista. Jälkilaskujakin saapui, hänen entiseltä asuinseudultansa m.m. rästiin jääneet verokuitit, nimettyinä soittokonetehtaan työmies Jaska Hitonrannalle. Verokarhun olisi pitänyt viedä ne asianomaiselle itselleen, mutta kaikkien karhujen tapaan hänkin nähtävästi pelkäsi säkenöivää naista ja kiikutti vaaralliset paperit minulle, koska muka olin kasööri. Kaikki ne kaiken tiesivätkin! Pitkiin aikoihin en uskaltanut hiiskua mestarille kuiteista mitään. Hän olisi suuttunut hirveästi jo yksin sen "soittokonetehtaan työmies" tittelin vuoksi, vaikka en minä ollut sitä kirjoittanut. Päinvastoin olin sekä liki- että kaukoympäristössä mainostanut häntä arvosanalla: tehtaan teknillinen johtaja. Hän piti siitä. Se kajahti kauniilta ja sopi mainiosti myös liikkeen tarkoitusperiin.
Olin arvannut oikein. Kun minä lopultakin jossakin tiliyhteydessä otin esiin ne kovanonnen kuitit, suuttui mestari entiselle isännälleen, kunnallisille virkailijoille ja erittäinkin minulle. Miksi en heti tästä soittanut hänelle? Mitä hiton tekemistä minulla oli hänen kuittiensa kanssa! Sitä jo itsekin ihmettelin.
Eräänä päivänä hän tuli konttoriimme puuskuttaen kuin tavarajuna, joka samoihin aikoihin kulki siitä ohitse. Hän kaivoi povitaskuaan, sitten toista ja jälleen ensimmäistä.
– Pist' nimesi tähän paperiin! sanoi hän ennenkuin oli saanut sen edes avoimeksi. Paperi oli jonkun asianajotoimiston laatima sopimus, jossa allekirjoittaja määräajan kuluessa sitoutui maksamaan vaimolleen Amanda Hitonrannalle kymmenentuhatta kertakaikkisena hyvityksenä, minkä saatuaan vaimo suostui lopullisesti kuittaamaan mahdolliset vaatimuksensa maksajaan nähden.
– Halvallapa aiot päästä! naurahdin minä.
– Kyllä siinä on hintaa vanhasta akasta enemmän kuin tarpeeksi! murahti mestari sillä äänellä, kuin olisi ollut vääryyttä kärsivä puoli ja maksanut liikaa.
Tuikkasin nimeni kiittäen onneani, että näinkin vähällä pääsin. Jos silloin aavistin, mitä nyt tiedän, olisin kirjoittanut uuden paperin ja merkinnyt summan kymmenkertaiseksi. Se oli ajattelematon teko, että "akka", vaikka vanhakin, päästi ajokkinsa niin vähällä vihreille laitumille.
Minulla oli sinetti, emme tarvinneet siis todistajia, vaikka olisimme kai voineet ne tekaista, kuten käräjätuvan eteishuoneissa ja pankeissakin on tapana. En ole koskaan omakätisesti kirjoittamaani nimeä kieltänyt. Hitonranta oli myös sanansa pitävä kunnian mies. Nimeämisestä ei ole koitunut minulle mitään jälkilaskuja, vaikka milteipä kaikista muista yhteisyrityksiämme koskevista. Mutta tämähän olikin hänen yksityisyritteliäisyytensä piiriin kuuluvaa.
Ei koitunut eräästä toisestakaan, mikä tulkoon yksin tein mainituksi. Pari vuotta myöhemmin mies tuli jälleen paperin kanssa. Nyt oli myös rouva matkassa. Eräs rouvan toivorikas sukulaispoikansa oli avustettava korkeampien opintojen tielle. Ei tällöinkään kysytty, tulenko ja suostunko.
– Tuohon tuikkaa! sanoi mies. Rouva tuikkaili silmillänsä: Epäröiköhän tuo? En vähääkään, niiden silmien edessä. Tittelit oli kirjoitettava täydellisesti: isännöitsijä, johtaja, maanviljelijä... Ei tätä ennen eikä tämän jälkeen minua ole mainostettu näin suurenmoisesti. Mitä mahtoivat pankissakin ajatella?
Avustettavamme oli jalo nuorukainen, ja kuten sanottu, ei siitäkään nimeämisestä ole minulle koitunut jälkilaskuja. Mutta tästä nuorukaisesta, joka jo alkeisopintojensa aikana kuului olleen mahdottoman teräväpäinen, tennismestari y.m., odotettiin paljon. Nähtävästi poika ei ole pettänytkään näitä toiveita. Olen nähnyt hänen nimensä lehdissä, kuullut hänen äänensä radiossa; rouvan ääni, vähän pingoitetun tärkeä, mutta yhtä tinkimätön ja jämerä. En ole kuullut, pelaako hän yhä tennistä. Mutta korkealle hän kiipeää, jos tätä aikaa riittää, kohoaa joka tapauksessa. Mitähän jos minä olisin tullut vaatimaan, vaikka pyytämäänkin mestarilta nimeä jonkun sukulaisnuorukaisen velkakirjaan? "Et ikinä pistä!" olisi rouva sanonut. Eroa on miehillä, se täytyy myöntää.
Muutama viikko tästä ensimmäisestä takauksesta kuulutettiin heidät kristilliseen avioliittoon, mitä välittömästi seurasi hiljainen vihkiminen. Nyt oli mies valjaissa ja mänttinauhat kiinni. Vain harvoin hän tämän jälkeen uskalsi hummausmatkoille, mikä liikkeen kannaltakin katsoen oli mitä kiitettävin asia. Mutta ihmeteltävän joustavasti hän osasi mukautua uusiin elämän vaatimuksiin. Hän itsekin jo säälitteli parantumattomia juoppoja, Santasia, Mäntysiä, Tähtelän Eetuakin. Joskus sentään hänen vanha luontonsa potkaisi aisan yli. Mutta sitä seurasi raskas tilinteko, paljon vaikeampi kuin aikaisemmin, jolloin vielä rakasteltiin löysillä hihnoilla. Lähinaapurit kuulivat lyöntejä peitettyjen ikkunoiden takaa, niinkuin mattoja olisi piiskattu. Oli kuulunut mölähtelyjäkin: Älä rakas kulta... En ole retkun kulta... Älä herran tähden... Anna olla viimeinen kerta... Sehän oli jo... Oli vai, viime viikolla!... Älä hemmetissä ihmistenkään tähden... Juuri ihmistenkin tähden, vielä kerran ettäs uskot!
Näin kerrottiin, ehkäpä liikoja. Voisi se olla totista tottakin. Ei mestari ollut ensimmäinen pulkittu uros. Eikä tämän tarvitse merkitä, että olisi edes heikompi kuin joku muu. Kiemurtelee niitä suuria sotasankareitakin kotoisen tohvelin alla, heikommankin astian. Hänen aviollisen ajurinsa uhkea kuva ei kalpene Jeppe Niilonpojan tanskalaisen kotityrannin, eipä edes supisuomalaisen Nummisuutarien Martan rinnalle asetettuna. Tämä olkoon vilpittömästi mestarin uuden rouvan tunnustukseksi sanottu. Mutta että hänestä itsestään, vanhasta juoposta, sentään niin nopeasti tuli kotona pysyväinen ja marjaliemiä harrastelevainen ja ettei hän selkäsaunan uhallakaan useammin livistänyt, se on ihme, jota on turha ryhtyä selittelemään.
4
Aika huononi yllättävän nopeasti. Pohjatuuli porotti milloin mistäkin. Kaupunkien kivimuurit romahtelivat, sukupolvien perintötalot sortuivat ja hajosivat. Tämä kaikki tietenkin kuvaannollisesti käsittäen. Lentävistä linnoituksista ei tällöin vielä onneksi mitään tiedetty. Vain kulta, se Juudan valtiaitten vanha vasikka, rikeerasi kaikkialla. Sen ympärillä tanssittiin, itkettiin ja iloittiin.
Mutta keinottelijoille ja asianajajille tämä oli kultaista aikaa. Pakkohuutokauppoja joka pitäjässä! Konkursseja enemmän kuin kunnialla pesorkkaamaan kerkisi! Monesta johtajasta tuli tällöin pesupulveriakentti, monesta maalaisisännästä kaupunkilainen "talonmies". Monesta kaupunkilaisesta sensijaan herra tilanomistaja. Tienviittoihin maalattiin uusia nimiä, maitotonkkiin lyötiin komeita nimikilpiä. Johtajia ja tuomareita nimettiin isänniksi, isäntärengeiksikin. Niinpä meidänkin pitäjässä erään talon kunnallisveroilmoitukseen oli tehty palkkapoistoja tuomarirengin tiliin kuten, lähemmässä tutkimuksessa kävi selville.
Oli se aikaa, kurjaa monille, kultaista muutamille. Mutta Hitonranta & Kumpp:en verstaissa posetiivi vain soi ja soi. Kaiken järjen nimessä tällaisena aikana olisi pitänyt hiljentää vauhtia meilläkin. Tapahtui päinvastoin, oli jouduttu sellaiselle tielle. Yhtenä tärkeänä vaikuttimena siihen oli se, että mestarin ja Eetun välit olivat rikkoutuneet sen jälkeen kun rouva otti ohjat ja lopetti ryyppäämiset. Ei senvuoksi, että Eetu yhtiökumppaninsa seuraa olisi ikävöinyt. Kyllä hän osasi naukkailla yksinäänkin, ja monin verroin henkevämpää seuraa hän löysi kirjoistansa. Mutta mestari rupesi kovasti moittimaan Eetun jumalatonta elämää. En käsitä, mikä hurskauden tuulispää hänet tempasi; ehkä se oli vain täysin inhimillistä aidantakaista kateutta. Eetun pöydässä oli ainetta, hänen ei. Pelkäänpä, että vain tästä syystä Eetu enää ei saanut arvoa hänen, vielä vähemmin rouvan kasvojen edessä. Eivätkä hänen soitinkoppansakaan tämän jälkeen enää olleet minkään arvoisia. Minä heikkohenkinen jouduin jälleen välimieheksi, kuten jo monta kertaa tätä ennen.
Mestari rähisi minulle, minun edelleen piti rähistä Eetulle. Oli se ihme paikka, että haukkumisienkin piti juosta minun lankojeni kautta, vaikka minulla jo niihin aikoihin oli olan takaa tekemistä pahan ja petollisen maailman kanssa. Sodin ja sovittelin. Kerroin Eetulle mestarimme uhkaukset, lausuen omatkin toivomukseni. Olin joutunut ja ryhtynyt joutavan posteljooniksi. Rouva oli sanonut hyvänpäiväntuttavuutensakin Eetun kanssa irti. Arvaan syyn: Ryyppytuulella ollessaan Eetu ei osannut pitää leukojansa kurissa. Hän tiesi yhtä ja toista sellaista, josta rouva ei kärsinyt veisteltävän. Tällaisia veistelyjä nainen, mestarin rouvan tapainen liiatenkaan, ei unohda milloinkaan.
Me siitä jouduimme kärsimään, koko kompus. Mestari alkoi vaatia minulta, että Eetu oli saatava pelistä pois. Rouva varmaankin tämän ajatuksen äiti oli. Hän vastasi meitä, koko yhtiötä ja johtokuntaa. Eetu oli äkkipikainen mies. Hän myydä sukaisi osuutensa eräälle sukulaiselleni. Näennäisesti minulla tuli olemaan valtit, mutta peli oli leventynyt liian laajaksi ja hajosi yhä. En voinut estää sitä heikoilla jarruillani.
Kaikesta tästä johtuen laajensimme tehdasta, vaikka olisi pitänyt supistaa. Ostimme uusia koneita, vaikka aavistelevan tuntemukseni nimessä vanhoillekaan ei lähiaikoina riittäisi työtä. Kuka posetiivia soittaisi, kun leivästäkin tiukkaa teki? Jo ihmisluonto siinä otti vastaan.
Eetun myydessä osuutensa olimme sopineet, että hän saisi valmistaa kaikki puolitekoiset konekoppansa valmiiksi, ostaisimme ne kuten tähänkin asti. Tavaraa tuli ja tuli, loppumisesta ei näyttänyt olevan mitään tietoa. Paljon Eetulla oli puolivalmiita kappaleita, mikä ei ole ihmeteltävää, koska huonekalualallakin pula-aika alkoi pahasti vaikuttaa. Mutta puolivalmiin tavaran kahdelta taholta virtaaminen vaati laajennuksia ja työväen lisäämistä myös meillä sisustuspuolella. Koneistojakin oli tilattava kaksi kertaa enemmän kuin ennen. Englantilainen oli jo leppynyt, hän lähetteli tavaraansa pankista lunastettavia papereita vastaan, riskeeraten vain vakuutukset ja rahdin. Hän oli ehtinyt periä täyden maksun niistäkin tavaroista, jotka Hitonrannalta olivat jääneet maksamatta. Näinä aikoina vasta pääsin siitä selville hintoja vertailemalla.
Mutta mihin sijoittaa kahdesta tehtaasta syöksyvä tavara? Tämä pulma kävi vaikeammaksi päivä päivältä. Täytyi hankkia lisää asiamiehiä, järjestää näytevarastoja, ruveta myymään vuoden, jopa kahden vuoden vähittäismaksuilla. Epäilyttäviä aloitteita niissä oloissa, mutta parempiakaan keinoja ei löytynyt, paitsi seisahdus. Ellei ole ostajia, niin ei tehdä soittimia! Tämä olisi pitänyt sanoa jo vuosia aikaisemmin, jo silloin kun Manta sanoi: Ellen minä saa rahaa, niin purkoon Jaska silakkaa!
Mutta olikos minusta sellaisen sanojaksi, nyt enempää kuin silloinkaan. Hikoilin ja mietiskelin, haalin ja diskonttasin vekseleitä tasaantuvan menekin ja paremman ajan toivossa. Posetiivi on markkinaoptimistin soittokone. Samalla luonteenominaisuudella varustetun ihmisen ei pitäisi ryhtyä sitä massatuotantona valmistamaan eikä vähittäismaksuilla köyhälle kansalle tyrkyttämään.
Mielenkiintoa kuitenkaan ei puuttunut tämän ajan päiviltä, enempää posti- kuin pankkitunneilta. Pankki oli hakenut ja saanut kiinnityksen meidän taloihimme, koneisiimme ja tavaroihimme. Määrätyissä puitteissa liikkuen se diskonttasi arkailematta. Mutta nämä puitteet, toimintamme näin yllättävästi laajentuessa, eivät tahtoneet mitenkään riittää. Toisin sanoen, me itse emme tahtoneet mahtua enää nahkoihimme.
Kauppa kuitenkin vielä kävi. Tuli sekä hyvää että huonoa postia. Jobin postiakin aina väliin. Tuli sitä mestarille yksityisestikin meidän kauttamme, vaikka viikkokausiin jälleen en rohjennut sitä hänelle toimittaa yhteisen sielunrauhamme vuoksi. Se oli postikortti ulkomailta, vanhan vapisevan miehen kädellä kirjoitettu. Tähän tapaan: siinä sanottiin: "Koska olen saanut tietää, että soittokonetehtailija J. Hitonranta on osakkaana teidän tehtaassanne, pyydän kunnioittaen, että järjestäisitte pikku saatavani, yhden pianon hinnan, Suomen markkaa 11,500:-, jonka herra Hitonranta jätti minulle maksamatta. Olen pientehtailija, milteipä käsityöläinen. Tämä summa merkitsee minulle paljon. Toivoen ystävällistä apuanne ja pikaista toimitustanne merkitsen kunnioittavasti Albin Schneider."
Jaa, jaa, Albin parka, sinä pien-pianotehtailija! Sinun ystävällinen toivomuksesi paistoi kuukausikaupalla "särkeä" konttorimme vastaamattomien kirjeiden telineessä. Lopulta kuitenkin annoin sen mestarille. Hän suuttui sekä minulle että Albinille, kuten niistä verokuiteista aikaisemmin.
Olit liian herkkäuskoinen, Albin parka! Miksi lähetit pianosi posetiivitehtailijalle? Etkö ehkä tietänyt, että konkurssissa heitetään pianolaskut, koko pianotkin ojan taakse, kun kaikki vain tapahtuu lain kirjaimen mukaisesti ja tarpeeksi ajoissa. Näin oli nähtävästi tapahtunut, eikä kukaan mahtanut edes valvoa Albinin puolesta, jos se olisi mitään hyödyttänyt. Tavallisesti sellaiset valvottavat menevät viimeistä penniä myöten valvojan vaivanpalkoiksi.
Albin kirjoitti vielä monta kertaa, vaikka emme mitään vastanneet. Se vanhan miehen vapiseva käsiala alkoi vaivata minua. Hänen kirjekuorensa ja korttinsakin olivat kauhtuneita ja päivän paahtamia. Mies nähtävästi eleli viimeisillään, näki ehkä suoranaista nälkää. Ajattelin joskus omalla riskilläni lähettää hänelle osamaksua. Mutta aika alkoi kiristää meitäkin, paadutti mielet, jäädytti hyvät aikomukset. Uskon ja toivon, että mestari myöhäisempinä hyvinä päivinään on hoitanut tämän pikku asian kuntoon, jo kansallisen kunniamme tähden. Se ei sovi suomalaisen miehen periaatteisiin, että heitämme köyhän pientehtailijan pianon tiepuoleen, vierasmaalaisenkaan.
Näissä laajentuvissa hommissa päivämme usein venähtivät kaksitoista-, jopa viisitoistatuntisiksi niin Meritähden konttoriputkassa kuin mestarillamme tehtaan virityskammiossa. Minun käteni laajentuneen kauppatoiminnan lisäksi olivat edelleen entisiä pikku toimia täynnä, hoitamiani, heikosti palkattuja luottamustehtäviä ei kukaan halunnut niskoilleen. Vakuutusasioimistojen laita oli sama. Monitaituri ja taiteilija Pihlströmin Kalle nähtävästi olisi ottanut vaikka parin kolmen kilpailevan yhtiön kuitit, mutta sitä eivät minkään yhtiön säännöt sallineet. Kuinka ainoan tepsivän kiihoitusmomentin, kilpailun, silloin olisi käynyt? Tämän tästä tuli luokseni yhtiöiden tarkastajia ja matka-asiamiehiä. Minun täytyi jouduttautua heitä kaikkia opastamaan. Ei käynyt laatuun, että jättäytyisin toimettomaksi "viivamieheksi", vanha tunnettu tekijä. Koetin puolustautua kiireellisillä töilläni, hitaudellani, laiskuudellani, perhesuhteillani... Kaikki aseet lyötiin kädestäni. Tyrmääjäni olivat spesialisteja, yksi toisensa jälkeen. Heidän tärkein tehtävänsä oli pumpata uutta vireyden henkeä uneliaisiin asiamiehiin parhaimmiksi katsomillaan keinoilla.
Niinpä minäkin sitten resusin heidän matkassaan, vaikka ei olisi ollut voimia eikä aikaa. Hellyttelimme ja henkivakuutimme piikoja, sisäkköjä, karjakoita. Palovakuutimme taloja ja torppia, mutta lain vaatimaan tapaturmavakuutukseen pusersimme kartanopaikkojen työväestöä isännän kamarissa. Sellaista pakkopusertamista se oli vähän sisäkköihin ja karjakkoihinkin nähden, vaikka hellempi tunteiden herutus kävikin sen edellä. En nähtävästi ollut oikea tosi vakaumuksellinen vakuutusmies, enempää kuin posetiivikauppias, tämän tunsin aina tositoimeen joutuessani. Tosin kaikkinainen vakuutus oli hyvä asia, tästä minä, kuten kaikki vakuutusmiehet, olin täysin vakuutettu. Mutta ne keinot! Se lähetyssaarnaajan työ... että elävää, itsenäisesti ajattelevaa ihmistä täytyy vetää kuin syntistä taivaaseen. Miten ja milloin keksittäisiin parempia keinoja tähän ajalliseen niinkuin tulevaiseenkin taivaaseen johdattamiseksi, ettei työntekijän tarvitsisi hävetä itseään ja työtään jalolla asialla ollessaan... Että saisin Meritähden pikku konttorissa vakuutettavia vastaanottaa kuin lääkäri potilaitansa, kirjoitella hakemuksia kuin veroilmoituskaavakkeita. Kas tässä! Tämä vakuutus sopii juuri teille! Kolme- vai viisikymmentätuhatta? Vai niin, vai satatuhatta kerrassaan! Se sopii mainiosti! Te läpäisette kyllä! Ja sittenhän on jotakin ottamista vanhanpäivän varana, tai kuoleman sattuessa vaimolla ja lapsilla.
Milloin ja miten keksittäisiin keinoja, että vuori kävelisi Muhametin luo... että ihmiset itse tulisivat alttiiksi todella hyvälle asialle... että eivät luulisi meidän sen provision tähden, jonka jokainen tietää ja suuremmaksikin luulee, näitä minä kuvittelin niin, että koko ajallisen asiamme unohdin. Kunnes ammattimies herätteli: Eikö ole näin? Todista nyt sinäkin puolestasi! Hätkähdin ja todistin, toisinaan päin mäntyjä, toisinaan taas niin profeetallisella paatoksella, että lehmätkin heltyivät.
– Kyllä sinulla olisi järkeä, kun vain osaisit sitä oikealla tavalla itsesi ja hyvän asian hyödyksi käyttää, kiitti ja moitti ammattimies tienpäälle päästessämme.
Hyödyksi aatteen nimessä! kapinoin itsekseni. Olin tosiaan heikkoverinen vakuutusmies, holtiton sitäpaitsi, koska en tullut pitäneeksi säännöllistä muistiota vakuutuskelpoisista henkilöistä ja sitten oli aina ammattimiehen taloon tullessa sen tuhannen pula siitä, kenen kimppuun hyökättäisiin. Hätäpäissä siinä tuli iskettyä kiveen, kuten kerrankin kun Rantakylän kreiviä menimme vakuuttamaan. Sen enempää harkitsematta työnsin hänet tarkastajani leukoihin, kun en muutakaan sillä hetkellä keksinyt. Tosin kohta vedin sanani takaisin, mutta jos joku luulee, että mies hellitti, niin hän ei tunne oikeata vakuutusmiestä. Vakuutusmies on kuin krapu tuoreissa sammalissa, hän parantaa vain otettaan, kun toivot ja luulet irroittavan.
– Joopa, joo! Sinäpä sen keksit! Kreiviä menemme vakuuttamaan! ilostui ammattimies. Mikä minun siinä auttoi, alamaisen. Ajeltiin hänen hopallansa, mutta kyllä minä pelkäsin. Kun Vuorentauksen jyrkässä mäessä edes piiputtaisi, toivoin synnillisesti.
Eikö mitä. Tosin "Heikki" julmasti savusi, mutta veti ykkösellä että mäki jyrisi. Sitten ei enää pitkältä ollutkaan pääkallonpaikalle.
– Kreivi ei olla nyt kotona, ilmoitti emännöitsijä ruotsinvoittoisesti. Henkäisin helpotuksesta, koska uskoin, että päämieheni tavalliseen tapaan ryhtyisi pehmittämään emännöitsijää itseään, karjakkoja ja piikoja... Ei, suurempi saalis hänellä tänään oli tähtäimessä, eikä hän antanut itseään huiputtaa.
– Missä kreivi on? tiedusti hän.
– Kyntämässä! kuului äreä yksisanainen vastaus.
– Kyntämässä keskellä pyhäpäivää! Jopa on eri kreivi! hämmästeli päämieheni peltotiellä, huomaamatta ollenkaan, että mekin tavallaan olimme "kyntämässä", vieläpä vierailla kreivillisillä pelloilla, keskellä pyhäpäivää. Kyntöpellolle näytti olevan matkaa kilometrikaupalla. Päämieheni olisi ajanut sinnekin Heikillänsä, ellen olisi estänyt.
– Älä hiivatissa! Se vielä puuttuisi, että hän takavarikoisi autosi. Sen hän oli tehnyt Tähtelän poikien haulikolle tilan ulkovesillä, ja Eetu sai käyttää kaiken niin kunnallisen kuin valtiollisen vaikutusvaltansa, että sai poikiensa aseen takaisin kotiin. Olin kuullut tämän kreivin edesottamuksista muutakin, yhtä jos toista. Mies makasi selällään autonsa alla, vaikka keskellä kirkonkylää, osti kauppapuodista neljänneksen kahvia, toisen sokeria, ampui varpusia ja tarjosi niitä vierailleen pitopäivällisillä... Ja nyt aurasi peltoansa keskellä pyhäpäivää... Mikä kehno panikaan höynäyttämään ammattimiestä tuota vöyhkää hänen kimppuunsa!
Mutta myöhäistä on katumus kuoleman jälkeen. Sikaari suupielessä savuten ammattimies paineli edellä kuin höyrykone, minä hyppelin vanavedessä. Oliko hänen, kärrynsä edes käännetty? Puolitiessä, pakoajatusten mieleen välähtäessä, minun täytyi kääntyä sitä vartavasten katsomaan. Näin hyvää vauhtia etenimme, kreivi peltomasiinallaan ajeli vastaan päin. Kauanko siinä kahtakaan kilometriä katkaistiin. Näköalat olivat syksyisen totiset, armonajat katoavan lyhykäiset.
Kreivi ei nähnyt tai eikö ollut näkevinään meitä, niin toimessaan hän kaksisiipisellä koneaurallansa käänsi laajaa ellipsin muotoista rataa. Mutta päämieheni oli rohkea kuin urosleijona, eikä suinkaan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Hän käveli yhä kohti ja hyppäsi eteen. Luulin, että kreivi ajaisi hänet aurallansa vakoon. Jostakin syystä hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, vaan pysäytti koneen.
– Mitä asiaa? tiedusti ylhäinen kyntömies yhtä tyynesti kuin jämerästi.
– Tulimme tekemään kreiville vakuutusta tämän Päiviön kanssa... tunteehan kreivi?
Tunsi jos tunsi... Rantapelto ellipsiratoineen alkoi pyöriä silmissäni, niin tuhannen tavalla tämä ammattimiehen esittelykin jo minua nolotti. Kreivi ei tarttunut siihen, vaan itse asiaan.
– Vakuutusta minulle? Tarkoittaako hän henki- vai tapaturmavakuutuksia?
Molempia, minun olisi pitänyt ehättää sanomaan, mutta päämieheni oli minua nopeampi.
– Henkipä, henki! innostui hän tarttuen asiaan kravunpihdeillänsä, niinkuin kysymyksessä olisi ollut kerta kaikkiaan rahat tai henki. Niin se itse asiassa olikin. Kun olisimme saaneet hänet kierrokseen, niin olisi se nähtävästi vastannut kahtakymmentä karjakkoa ja mainokset kaupantekijäisiksi... Äsken juuri vakuutimme kreivin! Jo etukäteen näin, millä halulla ja voimalla taitava ammattiveljeni olisi iskenyt sitä naulaa.
Mutta kreivillämme oli omat kierroksensa, se peltoellipsi. Lyhyesti, vaikkakin kohteliaasti hän ilmoitti olevansa jo riittävästi vakuutettu, raksautti moottorinsa käyntiin. Uljaasti aloittaneen ammattimiehen täytyi hypähtää pois tieltä.
– Kreivi on kreivi, vaikka kyntäisi peltoa pyhänäkin! murahti ammattiveljeni ja sanoi kerrankin oikein. Emme pysähtyneet vakuuttamaan edes hänen karjapiikojansa. Emme saaneet mitään aikoihin tänä päivänä, jostakin syystä oli niin huono tuuri. Päämieheni nurisi: Ei sinun kanssasi parane lähteä, kun et sinä yhtään valmista! Et edes ota selvää, onko kreivi vakuutettu!
– Ethän sinäkään... tarvitseeko lisävakuutusta, iskin minä. Erosimme hieman viileästi. Pari kuukautta myöhemmin minun tosin onnistui antaa hänelle hyvitystä. Tein kuusitoista vakuutusta yksinäni yhtenä päivänä, sattui taas sellainen viuhka. Myös hän vuorostaan antoi minulle hyvitystä, silitti päätäni ja sanoi, minkä ennenkin oli sanonut: "Kyllä sinulla järkeä olisi, kun vain ymmärtäisit sitä käyttää!"
– Eduksesi! täydensin minä, minkä hän unohti.
Näin sähräytyivät kaikenlaisissa kyntötöissä pyhäpäivänikin, mikä ei ole ihmiselle siunaukseksi, katsottakoonpa sitä kristillisesti tai pakanallisesti. Kuusi päivää tulee sinun työtä tehdä, seitsemäs on Herrasi sapatti!
Totisesti siihen sisältyy sukupolvien siunaava elämän viisaus. Levon hetkiä, virkistyksen päiviä me tarvitsemme, otettakoon sellaiseksi joko sunnuntai tai lauantai, olkoon työmaanamme joko kreivillinen ellipsi, vakuutusmiehen tuurisarka tai markkinamiehen posetiivi.
5
Mestari oli railakka poika niin otteissaan kuin puheissaan. Vuokralaisenamme asuva neiti, lyhyttavarakauppias, valitti minulle usein, että hän sai hävetä silmänsä punaisiksi hänen huudahtelujensa tähden... Kaikki kuului seinän lävitse, arkipäiväisimmät hengähdyksetkin, talo oli sellainen mikrofooni. Monta kertaa hänen kertomansa mukaan saimme kuulla kunniamme niin Eetu kuin minä. Mutta jos mestari ei kommandiittejansa säästänyt, niin eipä itseäänkään. Usein hän minulle ja Eetulle sanoi: Ja minä kun en ymmärrä tuosta kirjanpidosta enempää kuin sika hopealusikasta!
Luonnollisesti rouva, joka korkeimmissa paikoissa oli nyt hänen holhoojakseen asetettu, teki tästä omat johtopäätöksensä, kuten oikein ja kohtuullista oli. Meille palkattiin tilintarkastaja, mestarin veljenpoika. Myöhemmin tämän lisäksi ammattijuristi, myös hänen veljenpoikansa. Nämä lahjakkaat nuorukaiset olivat suuntautuneet ja käyneet koulunsa eri aloille, kuten paremmissa perheissä usein on tapana.
Tilintarkastajakin, ammattitekijä kun oli, löysi kirjoistani yhtä ja toista, mikä ei ollut niinkuin olla piti. Muutamia soittokoneiden pakkauslaatikotta oli jäänyt kirjaamatta. Eräitä postiennakkokuitteja oli tullut viedyksi kirjoihin kahteen kertaan, sen semmoista, tuon tämmöistä. Virheet asianmukaisesti oikaistiin, mutta tilinpitäjältä jäi sanomatta, että myös hänen "teepettiinsä" kuuluvia eräkuitteja oli unohtunut milloin mihinkin taskuun, kokonaan perimättäkin. Täsmällisessä tilinpidossa tarvitaan vähemmän kuohuvaisia sieluja kuin meidän kommandiitit yksikään olivat.
Mestari salli, jopa alleviivasi sitä itsessään vaan ei muissa. Minusta tuntui kuin hänen sielussaan olisi alkanut kyteä epäluulo, jopa kateudenkin kasvava kyy. Samaa olin lukevinani rouvan silmänleimauksista. Veljenpoika, niin luulen, ei itsekohtaisesti antanut tällaiseen aihetta. Hän oli pieni mutta miellyttäväkäytöksinen herra, kirjoitti kohtuullisesti palkkiokuittinsa ja puheli kaikkein halukkaimmin lohenonginnasta, joka nähtävästi oli hänen hobbynsä. Oli miten tahansa, joka tapauksessa mestari ja rouva luulivat, että pimitin jotakin, että ansaitsimme vielä paremmin, vaikka tilinpäätöksemme, josta mestari ei sanonut mitään ymmärtävänsä, näytti liiankin hyviä numeroita. Liian hyviä se vuoksi, että niissä oli paljon löysää niinkuin meidän olemuksessamme. Me veimme varmoiksi varoiksi kirjoihin kaikennäköisten kolportööripartureitten tilivelat sekä eri tahoilla päivän paahdettavina rakoilevat näytemasiinamme, jotka olisi pitänyt noteerata paljon pienemmillä punnuksilla, mikäli ollenkaan. Näennäisiä varoja ja myös veroja meille niistä vain koitui. Mutta kassamme veisasi tyhjää, ainoastaan vekselipeli toi voiteeksi rahaa. Sitä taas tarvittiin niin moneen laakeriin siellä ja täällä, omassa ja Eetun tehtaassa, tullissa, pankissa, postissa... jopa sielläkin, mistä olisi pitänyt tippua voidetta! Muutamat holtittomat soittelijamme eivät kyenneet riskeeraamaan enää edes avovekseleihinsä tarvittavaa postirahaa.
En voinut näistä valitella, koska sovittu työjako vallitsi talossa. Mutta mestari alkoi haistella sitä ilmasta, tai vihjaisiko veljenpoika? Joka tapauksessa mestari eräänä sunnuntaina kohteliaasti haastoi minut heille päiväkahville. Rouva oli leiponut pullaa sekä "postonkakun". Keinutuolissa keikahteli nuori herra, toinen veljenpoika, se juristi. Hän oli ulkoisesti herrasmies, kohtelias poika hänkin, puhutteli minua "tehtailijaksi", mutta samaa miellyttävää vaikutusta hän ei tehnyt kuin vanhempi veljensä, se tilintarkastaja. Liian tärkeätuntuinen olemus ja asento, pienet ruostuneet hampaat, niinkuin sanotaan tulevan niille, jotka tupakoivat ja syövät liian paljon makeisia. Hän teki kumpaakin, tämän panin heti ja myöhemminkin merkille. Hän oli ollut jossakin Honkijoella käräjiä istumassa ja setämiehen kutsumana tullut sieltä suoraan tänne. Mitähän setämies sinua tänne kutsumaan? ajattelin itsekseni. Sain kysymättä siihen vastauksen, kun kotvan kuluttua kastoimme rouvan postonkakkua kahviin.
Mestari oli kyllästynyt liike-elämään, kirjanpitoon ja kaikkeen sellaiseen, koska ei niistä mitään ymmärtänyt. Vanhakin hän jo oli sitäpaitsi ja halusi päästä rauhallisempiin toimintoihin, jos vain siihen ilmaantuisi tilaisuus, ja asia voitaisiin kivuttomasti järjestää. Näiden perustelujen jälkeen, joita rouva ja veljenpoika täydensivät, mestari suoraan ehdotti, että ostaisin koko roskan, tasaisin sen sukulaiseni kanssa tai, mikä vielä parempi, pitäisin kokonaan itse. Sitä varten tuomari-veljenpoika oli tullut, että kirjat heti tehtäisiin. Mestari sitoutuisi palvelemaan palkalla muutaman vuoden, heti hän luovuttaisi nimensä, joka takaisi liikkeelle loistavan tulevaisuuden. Aika ripeä hän oli suunnitelmassaan. Ei ollut tämä ainoa kerta, jolloin hän toimiskeli niinkuin toista osapuolta ei olisi ollutkaan. Kirjantekijä vain, ja sitten: Pist' nimesi tuohon!
Äkkipikainen olin minäkin, niin paljon meissä oli samaa. En ajatellut, mitä sanoisi tästä vaimoni, takaajani ja muut asianosaiseni. Ajattelin vain: Mitäpä jos yrittäisinkin! Sittenhän kuitenkaan et laskisi pakkauslautoja, onko ne kirjattu vai eikö ole. Miksi en rähjäisi yhtä hyvin yksin kuin tuollaisen osatoverin kanssa... joka henkilökohtaisesti ei mitään uskalla... omien kuittiensakin eteen tullessa vain suuttuu ja rähjää... Olin jo ajatuksissani antanut pahalle sormen, ennenkuin kysyin edes hintaa.
Se oli valmiiksi mietitty ja hyvin osattu. Se perustui kirjanpitoarvoihimme, joissa tällä hetkellä oli jo paljon löysää. Sitäpaitsi tulisi vuositantiemi ja eri maksu nimestä: Hitonranta!... Se Ratonhinta! Joka tapauksessa hiton korkea hinta, sitä ei voida kieltää.
Laskin minäkin tyhmän optimistin tapaan, vaikka olinkin jo vuosikausia raskaasti ja rahattomasti pulannut. En muistanut, että Judaksen kultainen vasikka oli katoamassa Atlantin aaltoihin ja että posetiivit varmaankin olisivat soittimista ensimmäisiä, jotka myrskyn myllertäessä heitettäisiin yli laidan, pianot viimeiseksi.
Tätä minä sokea markkinamies en nähnyt enkä todeksi uskonut. Tuijotin parin viime vuoden loistaviin saldoihin, joista verotkin suurimmalta osaltaan olivat vielä maksamatta. Kallis oli hinta. Mutta olihan meillä otettavaa, vähän puristamisenkin varaa! Sitäpaitsi oli uskallettava jotakin myös tulevien "oraitten" päälle Joka pelkää, ei pelaa, posetiivillakaan. Minä suostuin, tinkimättä, että kommandiitti kerrankin olisi tyytyväinen. Hän oli, ainakin näytti. Hän maalaili loistavia perspektiivejä näköpiiriini hyvän kahvin ja "postonin" ääressä. Rouva oli vaiteliaampi. Juristi-veljenpoika luonnosteli kauppakirjaa sekä työsopimus- ja tantiemivälikirjaa, että kaikki heti tulisi lailliseen järjestykseen. Meidän itsemme piti jälkeenpäin ne puhtaiksi kirjoittaa.
– Se olisi sitten tuhatmarkkaa ja matkakulut, sanoi juristi ja ojensi täytekynällä kirjoitetun pikku kuitin. Maksoin napisematta, mutta en ole varma, vaikka sekin kuitti olisi unohtunut pyhätakkini taskuun ja hävinnyt sieltä. No, eihän sen enää ollut niin tarkkaa, koska tehdas oli minun.
– Kyllä sinä teet niitä kauppoja! Minua jo ihan peloittaa, mitä tästä lopulta tulee, sanoi vaimoni kotona, sanoi varmasti mitä ajatteli. Mitä mestari, rouva ja veljenpoika samaan aikaan sanoivat ja ajattelivat, sitä en arvaa.
Uusi vaihe toiminnassamme alkoi. Se virkisti meitä kumpaakin. Mestari ainakin sai heittää kaikki huolensa herran huomaan. Kun minä vain saisin hänen palkkatilinsä kuntoon, hän olisi tyytyväinen. Sain toki kuntoon myös hänen kauppakirjasaatavansa. Summa siirrettiin velkashekkitililtäni hänen karttuvalle talletustililleen hoitamassani rahalaitoksessa. Se karttui liiankin nopeasti, kuukauden kuluessa kaksinkertaiseksi, mutta sitten äkisti tyrehtyi, koska tallettaja nosti kultakanansa pois, edes pesämunaa jättämättä. En tiedä mistä syystä. Eikö hän luottanut laitokseeni, tai ehkä hänellä oli jo omia liikeasioita. Niinkuin en sitäkään vielä silloin tietänyt tai ollut tietävinäni, miksi talletuksen piti olla kaksi kertaa niin suuri kuin kauppakirjoihin merkitty summa. Me ihmiset olemme sellaisia. Meillä pitää olla jos mitäkin kotkotuksia, kauppa-, pankki- ja verosalaisuuksia.
Pitkiä aikoja en joutanut näitä miettimään, koska virta venhettä veti. Työväkeä oli tehtaassamme liiankin paljon ja "kasteja" eli konekoppia tuli yhä kahta tietä. Ihme paikka, että ne osakappaleet Tähtelän verstaassakaan eivät nopeammin alkaneet loppuun ehtyä. Oikeastaan meidän maineemmekin ylläpitämiseksi toistaiseksi täytyi tyytyä Eetun jalostamaan kantaan, koska oma tuotantomme tuimasta valvonnasta huolimatta pyrki tulemaan sekundaa, jota täytyi toimitella epävarmoille kundeille laitapuolille maata. Vaikka mikä tässä pula-ajan hullunmyllyssä enää takasi ja tiesi, kuka oli epä-, kuka täysivarma! Pankin hankkimiin luottotietoihinkaan ei ollut aina luottamista, ja vähittäismaksukaupat, joiden vakuudeksi asianomainen pitkälle ajalle maksaja antoi vuokravälikirjan, missä sitoutui hoitamaan huolella hänelle uskottua tavaraa, osoittautuivat monta kertaa yhtä varmoiksi kuin Albin Schneiderin pianosaatavat. Kun tavara oli lainattu, myyty tai vaihtokaupassa uskottu jollekin toiselle, jopa kolmannelle ja neljännelle saman kaliiperin kaverille, niin käski lähteä peräilemään jänistä eilispäiväisiltä jäljiltä. Vaivat ja kustannukset siitä sai palkoikseen. Nimismiehet ja poliisimiehet kohentelivat tosin solkivöitään: Jaa, jaa, etsitään, ongitaan! Ehkäpä jostakin loukosta löydetään se käytetty posetiivi! Vähän naureskelivat meidän touhuillemme.
Tuli laillisia konkurssi-ilmoituksiakin, vaikka mestari tietenkään ei kundejamme sellaiseen edesottamukseen neuvonut. Valvoimme suuremmissa mukana asianajotoimistojen kautta. Veljenpoika sai hoitaakseen muutamia. Minulla oli ja on aina ollut niissä taloissa huono tuuri. Montakaan markkaa en ole tätä tietä kotiin saanut, maksamaan sensijaan olen joutunut sitäkin useammin. Jouduin veljenpojallekin, tosin vähemmän kuin hän uskoi, mutta se on asia, johon palaamme myöhemmin.
Tapaus erikseen oli eräs lahkolaiskolportööri, joka näki soittokoneessamme arvokkaan jumalanpalvelusvälineen. Hän levitti sitä hallelujan voimalla ja hyvällä menestyksellä. Hän matkusti paljon, kävi monta kertaa meitäkin katsomassa ja oli rehellisen näköinen, varmasti olikin. Mutta velaksi hän möi, kuten muitakin soittimia, joita myöhemmin hänen toivomuksestaan välitimme hänelle. Aluksi kaikki luisti hyvin. Hänen asiakkaansa olivat nähtävästi tunnollisia ihmisiä ja maksoivat vilpistelemättä. Mutta sitten hyvä agenttimme keksi onnettoman keinon. Selvyyden vuoksi, kuten hän sanoi, hän pääsi ja ryhtyi myymään omaan tiliinsä, peri rahat, aluksi tunnollisesti yritteli tilittää meille. Tilauksia tuli, tavaraa meni ja meni. Se oli sitä hedelmällistä aikaa, jolloin kojeita tuli kahdesta verstaasta. Möimme mielellämme luotetulle uskovaiselle miehelle. Hänen velkasaldonsa lisääntyi kuin lumivyöry. Tarvitsimme rahaa ja kiristimme häntä, jo muutenkin. Hän lähettelikin edelleen rahaa, mutta niukasti, tilauksia edelleen varsin runsaasti. Onnettomuudeksemme tulimme esittäneeksi hänelle vekseliä, koska pankissa tarvitsimme näitä tärkeitä välikappaleita. Hän lähetti auliisti useampiakin. Diskonttasimme ne, ja niin mentiin taas kolme kuukautta. Mutta eräpäivinä paperit joutuivat meidän lunastettaviksemme yksi toisensa jälkeen. Jo leikkasimme lujaa! Mitä tällainen maksujen lakkauttaminen merkitsi? Hän oli enemmän kuin hämmästynyt. Oliko kirjanpidossamme vikaa? Eikö hän ollut kaikkea jo selvittänyt, vekseleillä.
Tämän tiliselvityksen saatuani istuin kotvan aikaa knokattuna poikana Meritähden murheiden paikassa. Maksamattomilla vekseleillä maksettu ja kuitattu kuin paremmankin valtakunnan valuutalla! Oliko jumalanmies liian yksinkertainen vai liian viisas? Mihin hän oli käyttänyt perimänsä rahat? Sitä asiaa kyllä selvennettiin hänelle tarpeeksi, mutta sen selvemmäksi se ei lopultakaan käynyt. Maksettu kuin maksettu, kuitattu mikä kuitattu, pitkät roikat perään, halleluja! En tahdo väittää, että mies pohjimmaltaan oli epärehellinen. Hän vain luuli, kuten mahdollisesti luulee yhä vieläkin, että kirjanpidossamme oli vikaa. Yritimme periä häneltä tilivelkoja, jotka rehellisesti vekseleillä kerta kaikkiaan oli maksettu ja kuitattu.
Näinä aikoina rupesimme kouluttamaan myös mestarin työn jatkajaa. Tämä kuului yhtenä kirjoittamattomana momenttina kauppasopimukseemme, takaajana siitä oli mestarin kunniasana. Tämä muuten olikin ainoa takuu, jonka hän liikkeemme puolesta antoi. Ihme, että rouva edes tähän suostui. Naisellisella vaistollansa hän nähtävästi aavisti, että jos joku joutuisi liikkeen vuoksi jotakin menettämään, niin ei se missään tapauksessa olisi hänen rakas aviomiehensä.
Meillä oli kaksi, kolmekin mestarikandidaattia, ja kovaa, terveellistä koulutusta mestari ryhtyi heille kummallekin antamaan. Toista etuisammaksi putkahti Heinon Reino, ahkera, tarkkakorvainen, kaikin puolin rivakka poika. Viisi vuotta hänen Jaakopin-virkansa kestäisi. Mestari sanoi takovansa ja karkaisevansa hänet huolella ja vähitellen. Se piti paikkansa, ainakin mitä opinantamiseen tuli. Poika paha valitteli sitä usein. Kun hän ei opeta minulle mitään! – Kärsivällisyyttä, poikaseni! Odota, pidä silmäsi auki! neuvoin minä. Mestariin koetin vaikuttaa, että hän opettaisi. Hän loukkaantui sanoen kyllä pitävänsä siitä asiasta murhetta. Poika odotti ja oli tarkka, kärsi mestarin tahallisia ja tahattomia oikutteluja, kuten mestarin titteliä havittelevan oppipojan tuleekin kärsiä. Mestari nähtävästi oli läpäissyt saman kiirastulen kotoisessa verstaassa, mikäli hänen isäpappansa oli ottanut huomioonsa kunnioitettavan kansallisen perintäohjeen: Ken kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee...
Toisinaan mestari ailahtelevista mielialoistansa ja rouvankin kireydestä tai löysäämisestä riippuen, oli tulevaan mestaripoikaamme nähden varsin isällinen, toimittipa häntä naimisiinkin seinän takana asioitsevan sievän kauppaneidin kanssa. Verrattain suorasukaisesti tämä oli tapahtunut, kokemusta kun näissäkään asioissa ei puuttunut. Piti hyökätä päälle vain! Jos mies, vaikkapa kukon kokoinen, oli kyllin ponteva, niin hänen edessään nainen antautui aina! Kenties tässä tapauksessa olisi tullutkin asiaa, ellei puhemies liian pontevasti olisi sitä ajanut!
Arvaan, että pojan posket punoittivat, taisi tytönkin. Meidän talo kun oli sellainen mikrofooni, kuten jo edellä sanottu. Toiset pojat, ne laudalta lyödyt kandidaatit, tirskuivat verstaan puolella yläkerrassa: Oli siinä Heinon pojalla puhemies! Oli se Ratonhinta heille kaikille! Jo olikin äijää kerrakseen!
Mutta sitten Reino poika äkkipäätä meni naimisiin toisella taholla, ja mestarin puhemiespaita jäi saamatta. Reinon tyttö oli vielä pikkuisempi kuin hän itse, helosilmäinen, terveen kesakkoinen, pirteä kuin västäräkki. Innokkaasti he alkoivat rakentaa yhteistä pesäänsä onnellisen tulevaisuuden toivossa oppipojan palkkaa ja potkuja kestäen. Pitkä aikako tämä olikaan, kolme vuotta, västäräkkien elämässä!
Pyrki muodostumaan pitkäksi heillekin, aika oli sellainen. Mestari ei vain niin hevillä titteleistänsä luopunut, tuskinpa lienee aikonutkaan enää. Mahtoiko kauppakirjoja tehdessäkään?
Mutta västäräkkiparin pesäntekopuuhista minun vielä piti kertoella, vaikka se jouduttaakin historiamme kulkua liian nopeasti eteenpäin. No, voinemme palata taaksepäin, mikäli tarpeelliseksi sen katsomme.
Niin onnellisena nuori pari rakenteli. Mutta illoin päivän helteet, murheet ja potkutkin kestettyään poika otti viulunsa ja soitteli sillä keväisiä laulujaan. Kuten jo ennen mainittu, hänellä oli tarkka korva, sirot ja eheät sormet. Tyttö, en osaa häntä vieläkään vaimoksi sanoa, ompeli pienen pieniä vaatekappaleita, sinisiä, punaisia, nukkehousuja ja paitoja ja joitakin niiden välimuotoja.
He odottivat hartaasti ja saivat sen. Pikkuinen tyttö, kuin elävä nukke toden totta. Siitä tuli sievään pesään iloista touhua. Nuori emovästäräkki hääräsi, vaali ja imetti. Sitä olisi kelvannut katsella, jos olisi päässyt näkemään. Poika pääsi, iltaisin viulunsa kanssa. Se liversi kuin kiuru, taivaan korkeuksiin saakka. Niin iloinen oli poika itsekin, aamuvarhaisella vihelsi kilpaa kottaraisten kanssa, iltamyöhäisellä pompahti murtomaalenkille harjun vihoittaviin rinteisiin. Mestari ei saanut häntä pahalle tuulelle, vaikka tikulla olisi silmään pistänyt. Ehkä pistikin, koska hänellä itsellään ei ollut enää tätä iloa, ei pikkuista lasta, ei edes sen toivoa. Komealla rouvalla oli "kohtuvika", kuten hän itse, naiseksi vähän liiankin kehaisevasti, sen ilmaisi. Sitäpaitsi hän oli jo yli-ikäinenkin, mutta sitä hän ei myöntänyt. Niin se vain oli. Ainoastaan nuori viini kukkii, milloin ensikertalaisuudesta on kysymys.
Mutta ihanaa kevätkautta seuraa joskus takatalvi, valitettavasti. Näin tapahtui myös västäräkkiparimme kohdalla. Heille tuli elämän pettymyksiä ja murheita meidänkin tähtemme. Suurin niistä kuitenkin oli pikku lintusen äkillinen lähtö. Hänet korjattiin heiltä pois, vaikka pienestä elämästä ei suinkaan voida hartaammin kiinni pitää kuin he pienokaisestaan pitivät. Kurkkumätä, kuoleman armoton koura kuristi heidän kalleimpansa.
Sitä murhetta en ollut katsomassa, mutta näin orvot lapsukaiset pian sen jälkeen ja voin kuvitella kaiken. Tyttö oli syvästi onneton, elämänuskonsa menettänyt, eikä pojan laita ollut paljonkaan parempi. Kangistunut pienokainen lepäsi heidän keskellään perhevuoteessa. Näin he vuorokauden itkivät ja valvoivat. Tyttö ei muistanut askareitansa enempää kuin työtuntejansa. He eivät tahtoneet jäädä tänne, koska pikku Sirkka oli mennyt pois. He jäivät kuitenkin, kun valkoinen pikku arkku kätkettiin multiin.
Aika haavat parantaa nuorilla västäräkeillä kuten muillakin. He saivat toisen pikkuisen, vähän villimmän, itsepäisen, milteipä poikamaisen. Sellaiset eläväiset menestyvät varmemmin. Se on nähty joka paikassa, myös mestarimme uudessa perheessä. Heidän pienokaisellaan oli kaksi jalkaparia, vaikka kolme olisi tarvittu. Se oli mäyräkoira, liian lihava, kuten mestari jo itsekin. Pienokainen taaperteli iltakävelyllä heidän edellänsä, suu avoimena, liivinnapit maata näpsien.
Tämän ennakoivan välimuistelman jälkeen voimmekin palata jälleen ajan tuulia ja mielialoja tapaileviin posetiivimasiinoihimme.
Kovan ajan koettelemuksissa olimme joutuneet uuteen messukauteen. Se olikin jo hartaasti kaivattu patenttilääke, jonka piti antaa uutta ilmaa keuhkoihin, tuulta purjeisiin sekä teollisuuden että kaupan aloilla.
Hyvissä ajoissa tilasimme tarvittavat neliömetrit, oikeasta osastosta. Painatimme uudet uljaat hinnastot ottaen siinäkin huomioon ensimmäisen painoksen puutteet ja karvastelevat virheet. Kuvain piti tulla selviä. Painovirhepaholainen ei saanut pilkistellä. Ammattimiesten sekä iki-ihastuneiden ostajien lausuntoja olimme hankkineet sitä varten, ylikin jäämään.
Mestari antoi minun toimiskella nyt melko vapaasti näissä askareissa, koska oli lupautunut vuosi- ja tantiemipalkalla vanhuudenpäiviänsä valmistamaan. Sain mielin määrin häärätä niiden koppamalliemmekin kanssa. Hän ärähteli kyllä itsekseen ja miehillekin, mutta ei puuttunut ankarammin asiaan. Tilasimme kahdelta eteväksi tunnetulta kotimaiselta arkkitehdiltä uudet mallit, kun ensin olimme selostaneet heille jalon soittimemme käytännön vaatimukset. He tarttuivat reippaasti asiaan. Toinen suunnitteli hauskan suomalaisen kaapin kiilloitetusta visakoivusta. Toinen uljaan, pilviä t.s. katonkannattimia hipovan "Reimsin tuomiokirkon", jonka pilareiden huipuilla enkelit siipiään levittelivät. Siitä tuli näiden messujen yksi ihastus. Ihmekappale se olikin, sillä se jäi ainoaksi. Näytekappale kuului joutuneen myöhemmin korkea-arvoiselle kirkon miehelle, jonka upeaan saliin se varmasti sopikin kuin varta vasten tilattuna. Hän lienee saanut kohtuuhinnallakin sen mestariltamme, ainakin paljon alle tuotantohintojen, sillä se tuli meille aika tavalla kalliiksi. Mutta mestari osasi olla suurpiirteinen, milloin näin jalosukuinen kundi sattui. Sitäpaitsi ei se hänelle maksanut paljoakaan. Ehkä hän kuitenkin sai siitä 50 prosenttia suoraviivaiseen tapaansa laskien. Kiitokset tulivat kaupanpäällisiksi, ja niistä hän varmaan oli liikutettu, kyyneliin saakka.
Niistä näytekappaleista meillä tosiaan oli sekä kustannuksia että päänvaivaa vielä senkin jälkeen kun valmiit piirustukset oli käsiin saatu. "Reimsin tuomiokirkko" rakennettiin omalla verstaalla ja voimilla, lukuunottamatta "enkeleitä", jotka eräs paikkakuntalainen taitoveistäjä arkkitehdin ja taiteilijan opastamana valmisteli. Veistäjäpoikamme innostui asiaan itsekin. Hän sai patsaisiin jalot neitseelliset muodot, autuaallisen ilmeen silmiin. Taiteilija kehoitteli häntä jatkamaan kuvanveistäjänä. Poika lienee vähin yritellytkin, mutta kova aika tuli ja sen mukana muitakin vaikeuksia. Lahjakas veistelijäpoika lennähti enkeleiden maailmoista ruokakalustojen paistikukkasiin. Helppo sieltä korkeuksista alaspäin oli liidellä, enkelien suojaamana.
Se toinen messukappaleemme oli näköjään yhtä matala ja yksinkertainen kuin ensimmäinen oli korkea ja upea. Siinä oli koristeena vain kansilaudassa juokseva ornamenttinauha. Peräti yksinkertaiselta se näytti. – Kuin pakkilaatikko! sanoi mestarin rouva ja sanoi oikein. Mutta sen verran minäkin toki piirustuksista ymmärsin, ettei kaikki ole juuri niin yksinkertaista kuin silmälle näyttää. Emme yrittäneetkään ruveta sitä omalla verstaallamme valmistamaan, vaikka se ei olisi kysynyt liikoja tiloja.
Meillä oli kiikarissa mies, joka oli kuin luotu tällaisia töitä varten. Hänen nimensä oli Vihtori, liikanimeltänsä Vuori. Sanomalehden kulmissa ja verokuiteissa oli: Puuseppä K. V. Vuori. Hän vastasi tätä arvoansa eikä hävennyt sitä.
Olin jo vuosien takaa enemmänkin kuin hyvänpäivän tuttu tämän K. V. Vuoren kanssa. Hän asui toisessa kylässä sen kauniin harjun takana, jonka polkuteillä minun kuten Heinon Reinon ja muidenkin kylän urheilua harrastavien nuorten miesten oli tapana käydä hikikuuria ottamassa, minun sitäpaitsi "vanhaa aatamiani" kurittamassa ja hermojani lepuuttamassa. Myös mestari asteli siellä rouvineen ja mäyräkoirineen samoissa näköaloissa, vaikka hänellä tietääkseni ei ollutkaan enää huolia. No, kukapa toisen tietämiset tietää. Ehkä hyvinkin oli.
Mitä hermojen lepuuttamiseen tulee, niin juuri sitä varten minä vuosien mittaan usein olin käynyt myös K. V. Vuoren verstaassa ja majassa, vaikka käyntieni näennäisenä tarkoituksena olivat eräät kunnalliset asiat, joiden yhteishoitajina toimiskelimme. K. V:llä oli pienet tilat, mutta suuri perhe, eiköhän lapsiakin peräti kaksi ja puoli tusinaa, takaperin lukien. Olen huonomuistinen tällaisissa asioissa, vaikka varmaan ne monta kertaa luin, kun ovessa tulivat ja menivät. Takuulla niitä näinä aikoina jo ainakin kahdeksan oli. Jälkeenpäin muistaakseni tuli vielä pari lisää.
Edelläolevan perusteella voisi luulla, että Vuoren asunnossa oli ahdasta ja että kävi kova meteli. Täydellinen erehdys. Ei ollut ahdasta, eikä käynyt meteli, jota kummaa yhä vieläkin ihmettelen. Vihtori oli kookas, aina tyyni ja tasainen mies. Hänen emäntänsä oli samaa maata ja kansan heimoa, ei liian lihava, ei myöskään luiseva. Kasvot olivat sopusuhtaisen kauniit, vähän äidillisten kärsimysten uurtamat, silmät sulavan lempeät, samojen kärsimysten ja ilojen kirkastamat. Hänet meidän enkelimalliksemme olisi pitänyt veistää! Mutta ei kai äidille voisi liittää olkapäihin siipiä? Ehta neitsyt siipienkelin pitää olla.
Rauhallisesti K. V. suuren perheen keskellä puuhaili kuin tottunut mehiläishoitaja tarhassaan, ilman suojakoppaa. Tutun vieraan pistäytymiskäynti ei tässä talossa perherauhaa häirinnyt, olipa sitten lepäily-, ruokailu- tai vuoteidenlaittamisaika. Mutta milloin tämä aika sattui, niin me isä Vuoren kanssa tavallisesti siirryimme verstaan puolelle, sillä tiloja ei tosiaankaan ollut liikoja vieraan istuskeltavaksi ja astuskeltavaksi.
Verstaan puolella sitävastoin saattoi viivähdellä vaikka kuutamoaikoihin ja istuskelimmekin monta kertaa. Minulle, jonka parhaisiin ominaisuuksiin ei kärsivällinen järjestelyhalu kuulu, puuskittainen silloin tällöin, oli opettavainen nautinto katsella, kuinka hyvässä kunnossa ja järjestyksessä K. V:n moninaiset työkalut ja puolivalmisteet aina olivat. Sieltä löysi, mitä milloinkin tarvitsi. Etsiskeleminen, tylsä ase, katkennut vasaranvarsi mahtoivat olla tuntemattomia käsitteitä K. V:n jokapäiväisessä ammattisanastossa. Tuollaista minullakin pitäisi olla Meritähden konttorissa! huokaisin itsekseni inhimillisen kademielen vallassa.
Ensiluokkaista tavaraa olivat K. V:n kaikki "käsiaseet", niinkuin kaikki sekin, mitä hänen käsistään valmiina lähti, mutta hän oli mahdollisuuksien mukaan myös tekniikan välikappaleita hyväkseen käyttävä mies. Käyttövoimana hänellä oli sähkö sekä näihin oloihin ja tiloihin erikoisen sovelias yhdistetty puusepän kone, pieni sirkkeli, tasohöylä, jyrsi, sorvi... mitä kaikkea siihen kuuluikaan. Ihanteellinen kapine, eikä K. V., joka jo nuoruudessa oli lapansa kipeiksi höylännyt ja jyrsinyt, lakannut sitä ylistämästä. Minullakin oli hiukan osaa siinä, että hän oli tullut sen saaneeksi ja hankkineeksi. Hoitamastani rahalaitoksesta oli tätä varten myönnetty K. V:lle laina, vaikka puuseppien koneellistuttaminen ei varsinaisesti kuulunutkaan rahoitettaviemme tarkoin määriteltyihin tehtäviin. En tuntenut enkä tunne omantunnonvaivoja tästä ylitsekäymisestä. Näillä rahoilla on jo tähän mennessä saatu aikaan niin paljon kaunista ja hyvää, että huoletta tästä laitoksesta voitaisiin myöntää K. V:lle uusi laina, vaikka viinapannun ostamiseen. Onnekseen hän ei tarvitse sellaista, liimapannua vain. Hän on vakaumuksellinen raittiusmies, ei mikään karsina- & tohvelisankari kuten moni muu.
Täällä, Vihtorin yhdistetyn puuseppäkoneen pöydällä, me sitten eräänä kevätpäivänä justeerasimme ja tarkastelimme niitä arkkitehdin visakaappipiirustuksia, niitä ja eräitä muita. Aioimme rakentaa näille messuille myös toisen "aina soi" soittimen, kotimaisen gramofoonin. Myös niihin oli valmiit käyntiinpano- ja neulakoneistot ostettavissa, vaihteeksi Sveitsistä, kelloseppien maasta. Se oli suorasivuinen, mutta käyräjalkainen visakaappi sekin, ovilaudan koristeaiheena männyn käpy.
– Tuo sopii! sanoi K. V., ja sitä samaa minäkin ajattelin.
Ei hänellä vastaan mukisemisia ollut siihen toiseen kaappiinkaan nähden. Hän yleensä ei pyrkinyt pistämään peukaloansa valmiiksi ajateltuun asiaan, vaikka se olikin sekä eheä että pystyvä. Mutta hän arveli, että siinä on paljon työtä, jos se hyvin tehdään.
– Sinä teet sen hyvin! sanoin minä.
– Voisi kai tuota yrittää, myönsi K. V., emmekä siitä asiasta sen enempää sitten puhuneetkaan. Mitä se puhumisesta parani. Töihin siinä oli ryhdyttävä. Aikaa oli kaksi kuukautta, kuivaa tarvispuuta Vihtorin orsilla, visavaneria saatiin läheiseltä tehtaalta.
Saimme kaapit hyvissä ajoissa täyteltäviksi ja uutta hinnastoamme varten valokuvattavaksi, niin "Reimsin tuomiokirkon" kuin suomalaisen emännän kaapin, kuin myös valkovisalla vaneratun käpykoristeisen gramofoonikaapin. Sehän oli jo miltei varma silloin, kun K. V. lupasi yrittää. Mutta että siitä tulisi niin kuvankaunis laitos kuin siitä hänen käsissään todella tuli, sitä emme osanneet piirustuksista päätellen ennakolta nähdä. Se oli mestarityö, niin saumattomilta kiiltopinnoiltaan kuin ovikoristeen käpyupotuksiltansa. Luulenpa, että oravakin olisi erehtynyt ja pyrkinyt jyrsimään niitä. Emme antaneet sille tilaisuutta. Visusti suojattuna kuljetimme kaapin nummen ylitse. Varsin hieno laitos se toinenkin soitinkaappi oli. Päältä katsoen tuskin kukaan olisi uskonut, että sen sisään oli kätketty ulkomaalainen hai-tuli-tii-masiina. "Reimsin kirkkoa" on jo aikaisemmin muisteltu. Mutta miten sen kuljettaisimme kokonaisena ja koskemattomana siltojen alitse, ovien lävitse? Siinä meillä pohtimisen aihe. Kappaleisiin hajoitettuna... enkelineitsyet kutterilastuihin pakattuina... että särkymättöminä säilyisivät. Ne säilyivät. Kaikki saimme hyvissä ajoissa ja kunnolla edustaville paikoilleen. Toivorikkaina odottelimme messuja ja sen korkean synodin päätöksiä. Kävi kuten toivoimme. Kultamitali tuli että paukahti. Ihme olisi ollutkin, ellei näin olisi käynyt.
Pian tämän jälkeen saimme toisen, ihan maailmannäyttelyn kansainvälisillä markkinoilla. Meillä ei ollut siellä muuta kuin K. V:n tekemä sammalenvihreä visakaappi, ulkomaalaisia sisävärkkejä tuskin ollenkaan olisi tarvittu. Kaunis suomalainen visa ja hyvä suomelainen työ olivat jo tällöin korkeassa kurssissa.
Kultamitalit ja niitä seuraavat kunniaplaketit lunastimme ja kiikutimme kiltisti mestarin kaappiin kuten toivomus kuului. Ne olivat tyyriitä koruja, varsinkin se ulkomaalainen. Se maksoi tuhansia, sillä kuljetus- ja näytteillepanokustannuksien lisäksi kaunis visakaappimme tärveltyi paluumatkalla. Tämän ja vähän muunkin perusteella kultamitalit oikeastaan olisivat kuuluneet toiminimelle eivätkä mestarille. Taikka oikein vilpittömän rehellisiä ollaksemme, ne olisivat kuuluneet piirustukset laatineille arkkitehdeille, enkelin veistelijöille ja ennen kaikkea K. V:lle, jonka kätten töitä ja mestarinäytteitä ne pääasiallisesti olivat.
Mutta ei kai kultamitali, enempää koti- kuin ulkomainen, ollut mikään jakokelpoinen mestarin rouvan "postonkakku", vaikka samanmuotoinen. Mestari sai siis mitalit, ja varmasti ne ovat hänen kaappinsa laatikossa yhä vieläkin, niinkuin se hopeinen, johon tyytymättömiä olimme, ja se pronssinen, jonka hän autuaasti edesmenneen tehtaansa soittimilla oli ansainnut.
Siellä pitäisi olla vielä myös umpikuorinen kultakello, jota siellä kuitenkaan ei ole, ellei hän itse varalliseksi tultuansa liene sellaista hankkinut. Kun mestari täytti viisikymmentä ajastaikaa, niin rouva hyvissä ajoin antoi tietooni tämän päivän ja toivomuksen. Olimme silloin vielä kommandiitteja Tähtelän Eetun kanssa. Harkitsimme ankarasti asiaa. Kultakello maksoi enemmän rahaa kuin meillä oli käytettävissämme. Eetu ehdotti: Kirjoita sinä kymmenen senttiä koreaa sanomalehtiin! Lahjaksi voidaan ottaa sitten se kuvateos, joka kymmenisen vuotta ostajaansa odottaen on virttynyt kirjakaupan näytepöydällä. Ehkä hän hyvinkin siihen tyytyy.
Tyytyi kyllä, vaikka ei juuri hyvin, rouva sitäkin vähemmän. Hän sanoi suoraan, että olimme tehneet ruman munauksen ja että emme osanneet hoitaa tärkeitä "persoonia", niinkuin ennenkin oli nähty. Ja kuitenkin olin pannut likoon silloiset ainoat käteisrahamme siihen taideteokseen, sekä yökauden miettinyt kauniita ylistyssanoja sanomalehtiin. Niin käy, kun ei ole rahaa eikä osaa "hoitaa persoonia". Niinkuin mestari ja rouva, jotka minun jokseenkin arvottoman persoonani tavallisen vuoden syntymäpäiväksi hassasivat seinävaatteen: Seitsemän veljestä jouluyönä Impivaarassa... sametille maalattuna. Missä lienee tämäkin aito taideteos? Olemme muuttaneet liian monta kertaa. Ja muutenkin on ollut aina liikaa touhua. Kaikki muistot, arvokkaammatkin pyrkivät häviämään ja rapistumaan.
6
Nyt meillä oli mainetta, uudet kuvankauniit, täysin virheettömät ja taiteelliset hinnastot, joissa kansikuvana se "Reimsin kirkko" taiteilijan mukailemana. Ei puuttunut muuta kuin höyryä: tilauksia ja rahaa. Vielä tilauksia sentään tuli, mutta raha alkoi olla kiven alla. Kuka nyt pelitoosiin rahaa, kun parempaankin sitä kipeästi tarvittiin. Meritähden pienessä poksissa alkoi olla ahtaat oltavat, pankkiaikoina ja palkkapäivinä erittäinkin. Ankara pulakausi oli alkamassa, myös huonekalujen ja soitinkoneiden alalla. Meidän asiamme ja kohtalomme oli yhä vielä vahvasti kytketty huonekaluihin, kuten ensimmäisten kotimaisten messujen näyttelyasetuksemme jo enteellisesti vihjaili. Olimme koplatut Eetun tehtaaseen paitsi sitkeästi elinkelpoisilla puolivalmisteilla, myös pitkillä jatkumaan ja lisääntymään pyrkivillä liuskapapereilla, joiden eräpäivät seurasivat toisiaan peloittavan nopeassa tahdissa. Minä valvoin ja murehdin, Eetu valvoi, ryyppäsi ja murehti. Vain Hitonranta meistä alkuperäisistä posetiivimestareista oli se ainoa, joka ei murehtinut, eipä liioin ryypännyt, vaan makasi yönsä rauhassa. Kohtalo uuden Eevan hahmossa oli asian sillä tavalla hänen parhaakseen järjestänyt.
Sanoin ehkä liikaa, mainitessani ettei mitään murehtinut. Kyllä varmasti hän piti murhetta siitä, että palkka ja tantiemi aikoinaan juoksi. Vaikka luulenpa, että uusi rouva oli siinäkin murheessa hänen apunaan, kuten oikein ja kohtuullista oli, koska hän lopultakin oli hänen avukseen annettu, joskaan ei kylkiluustansa operoitu, jo siitäkin päätellen, että hän ei antanut perillistä suoraan alenevassa polvessa.
Muuten kyllä rouva oli nainen paikallaan, toimeksi saava joka suhteessa. Kaupoissa, maidonjakelupaikoissa ja paikallisissa valtion laitoksissa häntä palveltiin jo asianmukaisella arvonannolla, vaikka kettukaulurikin olisi kotiin unohtunut, eikähän se unohtunutkaan. Rouva tiesi kyllä, miten kotona ja kylässä oli pukeuduttuva, ja piti paikat kunnossa. Järjestys ja puhtaus vallitsi talossa, seinävaatteissa, elävissä koirissa ja kipsikuvissa. Ne lisääntyivät yhä, kuten muukin heidän irtaimistonsa sopivalla maulla valikoituna.
Mutta sen talorähjän takia minä edelleen sain joka päivä puhelinsoittoja ja käyntikutsuja. Ruosteinen kaivo ei parantunut parantamallakaan, minkä sille maan kiroissa olevalle kukaan mahtoi vaikka vaatimus olikin yhtä ankara kuin pyrkimykseni vilpitön. Toinen paha oli makuukamarin uuni, joka ei vetänyt muuta kuin selluloosakatkua sisään päin naapurikauppalasta. Se oli pahempaa kuin mädäntynyt –ka! sanoi mestari, ja niin se olikin. Siihen asiaan emme saaneet korjausta sittenkään, vaikka keskuslämmityksen taloon järjestimme. Työntyyhän se sisään sellainen haju. Minkä pienet lämmityskamiinat sille mahtoivat. Sitten vielä kylän pojat, ne kirotut peijoonit. Ne kääntelivät sanojansa ja vinguttelivat pirunviulujansa, vaikka siementä ei ollut aluksikaan enää niihin aiheisiin. Minkä minä heikkovoimainen niillekään mahdoin. Ne olivat yksiä kauppalan katkuja. Niiden hoilaaminen tunkeutui ikkunoista ja savupiipuista sisään, vaikka kaksi lämmityskattilaa olisi ollut vastaan puskemassa. Kuten sanottu, näistä meillä riitti asian aihetta, siitäkin huolimatta, että totisemmistakaan ei ollut enää puutetta. Hitonranta-puolisot katkaisivat väliin ulkolinjapuhelunkin, jonkun tärkeän asian vuoksi. Mutta mestari itse leikkasi lujaa, jos ulkolinja hänen äänensä katkaisi. – Etkö halua kuunnella, minua häh!
Oikein sanottu, vaikka väärin arvattu. En todellakaan halunnut, koska en jaksanut enempää. Tämä aika, koko yhteistoimintamme aika oli minun kohdallani siitä ihmeellinen, että puhelinsoitto tehtaaltamme päin ei vahingossakaan rauhoittanut hermojani, vaikka olisi ollut ilouutinenkin. Siinäkin haiskahti aina mukana jotakin ukkosen käryä... Häh, mitä sanot?... Niin se kävi, minä hoidin... kun et hoitanut... Enkö sanonut sitä! Aloin kammota koko Edisonin keksintöä. Peljätä sitä niinä aikoina jo muutenkin sain, koska "Joppi" oli liian usein kyytimiehenä. Mutta kun kuului ääni: "Äh, tämä on Jaska!" tai matala jäätävä sävyinen rouvan ääni: "Hyvää päivää! Tämä on täältä alhaalta", hätkähdin ja terhistin kuin naapurin kissanpoikanen heidän roikkuvamahaisen mäyräntappajansa edessä, niinkuin ääni olisi tullut jostakin vieläkin alempaa.
Eetu, jonka järki leikkasi kuin partaveitsi, sanat kaartaen kuin suutarin käyrä nahkaveitsi sanoi kerran rouvasta puheen tullen, miesten välit olivat silloin jo auttamattomasti poikki: "Kun tämä nykyinen valtiattaresi kuolee, niin suuressa keskuslämmitystalossa – alhaalla tuolla – tarjotaan loistohuoneistoja pilahinnasta vuokralle!"
Mestari oli tällöin hei-hei-tuulella eikä luultavasti käsittänyt Eetun sanojen kaartavan kaukaista merkitystä. En minäkään juuri heti, mutta seuraavalla kerralla, kun rouvan matala ääni puhelimessa jälleen muistutteli: "Tämä on täältä alhaalta", juolahti mieleeni Eetun pila, ihmisen luonto kun on pilattu, turmeltu jo hamasta lapsuudesta.
Niinpä niin, ei niin pientä pilaa, ettei siinä totta toinen puoli. Alhaalta päin kuumat höyryt aina nousevat, koska maan lämmityskattilat ovat siellä. Ylhäällä päin avartuu keveä taivas, laulelevat kevään kiurut. Nämä virkistyksen tekijät olivat ilmaiseksi aina nautittavissamme. Paikkakuntamme oli siinä suhteessa ihanneseutu. Ikävän kaiho rinnasta kohoaa, kun vain muistelenkin sitä. Ilma keveni, mieliala kohosi ylhäällä nummessa, olipa sitten kesä, syksy tai talvi, jaloissa kiintosidesukset tai vain patikkakengät.
Liikuskelin siellä usein yksin, monta kertaa myös vaimoni, lasteni, viime vuosina erikoisesti "tirehtöörin" kanssa. Santasen maalari, nikkari ja monitaituri oli tehnyt luonnosteni mukaan häntä varten leveän liukusuksen, jonkunlaisen lappalaispulkan. Emme kumpainenkaan olleet nähneet sellaista, mutta tokihan tekijämiehellä järki tuon verran leikkasi. Hieno ja käytännöllinen laitos siitä tuli, kun ensi kokeilujen jälkeen vielä vähän parantelimme sitä. Kiinnitimme siihen kaatumista estävät sivusukset kuin lentokoneen siivet. Lentäen sillä hankiaiskelillä mentiinkin, hei vain! Jo miehen ensimmäisenä kevätkautena tämä urheiluliikunta alkoi nummen rinteitä ylös ja alas, vinosti sivuillekin. Järven kiloilevaa jäähankeakin kävimme vaihteeksi kokeilemassa. Tirehtööri punoitti ja hymyili, mutta ennen pitkää nukahti ja maata röhötteli valkoisissa nahkasissaan kuin mikäkin parooni. Hyvinvoivan ja onnellisen näköinen hän oli, varmasti olikin, kuin Rantakylän tallimiehen tulirokkoinen lapsi "paroonin" supinahkaturkeissa.
Poika nukkui, minä hengittelin syvään, vastailin tikan koputukseen tai virskuttelin oravien kanssa. Joskus myös vaimoni ja vanhin tyttäreni lähtivät matkaan, vaikka eivät olleetkaan erikoisia "hiihtomiehiä". Me olimme. Milloin tahansa saatoimme haastaa heidät kilpasille.
Olin joutunut viime aikoina kovasti laiminlyömään perhettäni. Niin päivät kuin puhteet kuluivat Meritähden konttorissa tai matkoilla, joita niitäkin yhä useammin liikkeen laajentuessa täytyi tehdä. Sunnuntait, ainoat vapaapäivät, mikäli vapaita olivat, täytyi useinkin tasata vakuutusyhtiöiden matkatarkastajien kanssa, kun en saanut sormiani vielä niistäkään irti. Joskus sentään pääsimme livahtamaan. Ne olivat onnen hetkiä, milloin jaksoi olevaiset unhottaa.
Vaimoni seurasi asioitamme kuin kadun kohua. Hänellä oli perheensä ja virkansa ja siinä sivussa monet muutkin harrastuksensa, mutta hän tiesi meidänkin asioistamme enemmän kuin uskoin, myös murhetta hän piti enemmän kuin ulospäin näytti. Minun periaatteeni oli sama kuin soitintehtaassamme: mahdollisimman selvä työ- ja murhejako. Mitä toinen huolehtimaan niistä, jotka toiselle kuuluvat! Se oli mielestäni turhaa voimien kulutusta. Hyvä teoria periaatteessa, huono käytäntöön sovellutettuna. Huomasin sen liian myöhään. Vaimoni suri kuitenkin niitä, joita hänen mielestäni ei pitänyt murehtia. Jotakin raskasta ja tukahduttavaa, kuin sumuista ilmaa sieltä "alhaalta päin" kihosi väliimme. Sitä raskaammaksi tämä kävi, kun en osannut enkä voinut sen oikeata syytä avomielisellä keskustelulla selvittää. Kaikki selvenee aikoinaan, kun vaikeudet ensin voitetaan! ajattelin huomaamatta ollenkaan, että hän olisi ollut parhain apumieheni tämän yhä raskaammaksi ja sotkuisemmaksi käyvän vaikeuksien vyyhden selvittämisessä.
Toisin oli mestarin perheessä asianlaita. Se minun täytyy mestarin ja rouvan kunniaksi heti myöntää, erittäinkin rouvan. Hän tiesi, hänen täytyi tietää kaikki asiat. Milloin mestari yritti hypähtää poluille, jotka eivät sopineet rouvan piirustuksiin, niin karsinan aita kohosi ja suitsikuolaimet kiristyivät. Mitähän, jos minullakin olisi ollut sellainen "Manta"? En halunnut, en vieläkään haluaisi sellaista. Tyydyn omaani, tähän ainoaan ja ensimmäiseen. Hän on elävästi tunteva ihminen, paljon kärsinyt, monta kertaa katkeroitunut, hieman epäluuloinen, vähän kovettunutkin minun aiheuttamieni kohlujen tähden. Mutta siitä huolimatta, ja senvuoksi, hän on kultainen tyttö! Korvaamaton ystävä ja vaimo! En etsimälläkään löytäisi toista hänen vertaistaan!
Niillä nummiretkillämme niin talvella kuin kesällä ja syksyisillä sienimatkoilla me hetkeksi pääsimme sumusta ja löysimme toisemme. Nummi oli vanha, mutta sen versova luonto ja elämä kuitenkin aina uusi. Me nuorruimme ja uudistuimme sen mukana. Milloin kohtasimme kiven, jossa ennen kuherruskuukausinamme olimme istuneet ja kuhertaneet, naurahdimme toisillemme: Muistatko? Ja sitten niistä muistoista uudelleen nuorruimme ja innostuimme, istuimme ja kuhertelimme, tuskinpa niin tulisesti kuin ennen, yhtä mieluisasti silti.
Virkistyksen keitaista ei mitään puutetta ollut alhaalla kylässäkään. Se oli sellaista paikkakuntaa, vaikkakin Hitonrannan herrasväki usein valitteli: Tämä on kurjaa puolikuntaa! Täältä ei löydä edes kunnollista vieraspaikkaa! Meidän kokemuksemme olivat toiset, tai olivatko heidän vaatimuksensa liian suuret. Ehkäpä he tosimielessä eivät halunneetkaan. Me halusimme, se virkisti vaihteeksi. Pyhäiltainen pikku vierailu esimerkiksi kelloseppä Vuorimiehen talossa piristi mielen pitkäksi aikaa. Sydämeen se jätti virkistäviä, vuosikymmenienkin perästä lämmittäviä muistoja.
Kelloseppä Vuorimiehen huvila sijaitsi Meritähden eräässä kolmiokärjessä. Toisessa kärjessä sijaitsi toinen paljon suurempi talo, joka sekin oli tämän miehen rakentama. Maailmansodan aikoihin hän oli tullut sen myyneeksi, pilahinnasta nykyisiin arvoihin verrattuna. Ennenkuin hän ehti uutta rakentamaan, tuli rahan romahdus, markka kymmeneen penniin ja kaikki muu samassa suhteessa. Se oli kova kolahdus näille työteliäille ihmisille, mutta he eivät valittaneet sitä. He olivat ostaneet tontin ja ryhtyivät rakentamaan sille uutta taloa, kaikesta huolimatta. Paljon vaikeuksia heillä siinä oli, mutta he olivat niitä ihmisiä, jotka käsittelivät vaikeuksia, kuin vanha kokenut puutarhuri ohdakkeita, kärsivällisesti rukkaset kädessä, juurineen maasta yksi kerrassaan.
Heillä oli varastossa kaikenlaista tavaraa, myös rakennusaineita, hirsiä, lautoja, sementtiä, kaikki hyvin huoliteltuina sadekatoksien alle. Lisätarvikkeita ostettiin sieltä ja täältä, harkiten ja taitavasti. Lähiseudun tilanomistajissa oli vanhoja hyviä tuttavia, joiden kellot pysyivät tarkasti ajoissa. He ottivat Vuorimiehen, hyvän kylänmiehen markan... ellei nyt juuri markasta, niin ainakin puolesta. Hirsipölkkyjä karttui hänelle riittävä määrä.
Kesä tuli ja sementtimiehet sen mukana. Rakennuspohja oli hyvä, kellarikerroksen piirustus Vuorimiehen tupakkalaatikon kannessa kerrassaan kiintoisa, siinä saunat, kaivot, kellarit, jopa kasvihuoneet! Oli siinä sokkelia! Mutta hauska oli vaihteen vuoksi suunnitella sellaistakin. Työssä oli tuttuja oman kylän miehiä, joiden kellot myös olivat kunnossa. Vuorimies hääräili itse mukana aamusta iltaan, mikäli jaksoi, voimat eivät olleet enää parhaimmat, taito ja kärsivällisyys sensijaan "Zenithkellon" luokkaa.
– Mestari menee nyt vain kellojensa kimppuun! naurahtivat miehet ja panivat hiekat hilkkumaan. Mestari meni, mutta kotvan levähdettyään palasi uudestaan.
– Tulin katsomaan ja vähän auttelemaankin, ehdin tästä kellojen pariin myöhemminkin!
Sementtimiehet menivät, kirvesmiehet tulivat ja hirret kieriteltiin esiin. Ne olivat jo talven mittaan pikku hiljaa valmiiksi "kantatut". Kelpasi niistä seinää latoa ja nurkkaa loveta. Mutta siihen rakennukseen tulikin reikää, ikkunaa ja ovea. Vuorimies selitteli, hioskeli aseita, itsekin käytteli kairaa ja kirvestä. Miehet, vaikkakin tuntipalkkalaisia, hakkasivat kuin urakkamiehet, isäntä kun oli Vuorimies, vanha mies kuin nuori mies... ja miesten kellot kunnossa. Hirsiseinät nousivat vähäisellä voimalla. Maantien kulkijat saivat ihmetellä sitä.
– Millä taikurin konstilla tuo uurmaakari panee toimeksi? kuultiin heidän kummastelevan. Katseltiin Vuorimiesten nopeasti nousevaa taloa mielenkiinnolla muutenkin. Sen ikkunat olivat uutta, ennen näkemätöntä mallia. Toisen kerroksen permantojen jatkoksi tuli parveke, joka kiersi koko talon ympäri. Oliko mokomaa ennen nähty! Mutta sitten kun vesikaton vuoro tuli, levitettiin tiheän laudoituksen päälle tervahuopien, semptaliinien ja sen semmoisten asemasta vain vahvaa pinkopahvia.
– Hätä ei lue lakia! Uurmaakarin rahat ovat lopussa! hönkäisi joku. Niitä on pikku kylässä aina sellaisia, jotka kaiken tietävät.
Mahdollisesti se totta olikin, mutta tämän uurmaakarin käsissä ei katosta kuitenkaan tullut mikään väliaikainen hätävara. Hänellä oli taaskin omat tuumansa ja varastossa yhtä jos toista: vernissaa, pikiöljyä, tervaa... Hän sekoitteli, yhdisteli ja kokeili niitä, sitten pari poikaa pyttyineen katolle. Siitä tuli sellaista punaisenruskeaa "semptaliinia", että paremmasta ei väliä.
– On se tuo uurmaakari eri färjärikin!
– On se! Sen käsissä luontuu vedenpitäväksi vaikka vanha seula. Asianharrastajilla oli jälleen uutta ihmettelemisen aihetta.
Kun vesikatto tuli valmiiksi, seurasi rakennushommissa pieni tauko, mutta ei pitkäaikainen. Aamusta iltaan nähtiin heidän itsensä ahertavan raivattavan viljelysmaan, rakennusaineiden, itse rakennuksen kimpussa. Enää ei ollut hätää, kun talo oli vesikattoon saatu. Vain kärsivällisesti, hitaasti kiiruhdettiin, ja joka päivä tuli nähtävää sekä valmista.
Uutta rakennusvaraa saadakseen he pitivät irtaimistohuutokaupan. Heiltä löytyi paljon tavaraa, hyväkuntoista ja harvinaista. Rahaa tuli, ja jälleen päästiin valmistelemaan rakennusta, huone huoneelta, ovia, permannoita ja ikkunoita. Vuorimies taaskin itse sekoitteli maaleja, leikkasi lasia, kittasi ikkunaruutuja. Pikkupojat maalailivat hänen opastuksellaan kynnyksiä ja lattioita. He oppivat taidon ja saivat palkkaa. Valmistuviin huoneisiin ilmestyi heti eloa ja lämpöä; rouva Vuorimiehen aistikkaat ikkunaverhot ja elävät kukat. Hän oli ihmetarhuri! Hänen ikkunakukkasensa loistivat värikkäinä paitsi keväällä myös syksyllä, keskitalvellakin.
He siirtyivät uuteen taloonsa, kun verstas, ensimmäinen asuinhuone ja keittiö tulivat kuntoon. Tällöin kävimme heidän luonaan tupaantuliaisilla. Rouva tarjosi hyvää kahvia, marjamehua ja kakkua monenlaista. Rattoisa, nuorekas henki tuoksahteli talon honkapuisista hirsiseinistä, vernissantuoksuisista ovista ja ikkunoista. He puhuivat suunnitelmistaan kuin nuori pari. Naisilla oli verhonsa, mattonsa ja kukkansa. Me miehet astelimme verstashuoneeseen.
Siellä oli ammattimiehen työpöytä ja kalusto, seinillä raksuttelivat jo kellotkin vanhaa tuttua lauluaan. Oli ollut mieltä rauhoittavaa ja sydäntä virkistävää astua Vuorimiehen verstaaseen, jo vanhassakin talossa. Kellojen hilpeä käynti ja työteliään miehen harkittu rauhallisuus, oli kiintoisa yhdistelmä ja vaikutti kävijäänkin samalla tavalla, toimeen innoittavasti ja rauhoittavasti. Kellot oli asetettu entiseen tapaan. Uutta oli tausta, hirsiseinien valkoinen, pihkantuntuinen tuoreus. Siinä uuden seinän vanhassa naulassa raksutteli vanhoja tuttujamme, vahvaa "ankkuria", keveää "silinteriä", pyöreää "vekkaria", nelikulmaista musiikki-"pöytyriä", ylempänä seinillä ruutukukkaiset tupakellot, käkeä kukuttavaiset salikellot, nurkassa itse komea kruunupää kuningatar, pyöreänaama, kädet lanteilla kuin mikäkin Pohjolan emäntä. Näyttipä kuin se olisi rykäissyt ja ryhtynyt pitämään puhetta minulle: Niinkuin näet, olen muuttanut perheeni kanssa. Istu ja ihmettele!
Niin tein. Istuuduin tuttuun keinutuoliin, Vuorimies korkeaan mestarituoliinsa, jossa taitavaan tapaansa pisti tupakaksi, kopisti ja pyöritteli savuketta, raapaisi tulta.
Hän oli kyhäräinen, kuten kellosepät tavallisesti. Elinvuosia ei ollut montakaan enää jäljellä, siitä muistuttelivat heikot, pidättelevät yskähdykset, kalpea poski, vavahteleva käsi. Mutta mitä jäljellä oli, se oli hienosti hiottua, tarkasti käyvää, sitkeästi elämästä kiinni pitävää. Tämä vanha avaimella vedettävä ankkuri kävisi vetonsa loppuun, jätättämättä, ennättämättä, mestarin takuulla. Nyt alkava kesä, tämä kärsivällisyyttä kysyvä rakennusvaihe oli kuin viimeinen tarkistus pienine rasvatippoineen. Tämän jälkeen tuskin voitaisiin korjata enää. Se oli järkkymätön elämän laki. Sitä ei itse mestarikaan voinut kieltää eikä kiertää...
Istuimme vähin puhein omissa mietteissämme. Aurinko vaipui, hirsiseinä himmeni. Mutta kellot naksuttivat omaa tahtiaan, oman tehtävänsä ja laatunsa mukaisesti.
Kotiuduimme iltamyöhäisellä näiltä Vuorimiesten tupaantuliaisilta. Palasimme rikkaampina kuin olimme menneet. Ankkuri- ja silinterikellomme raksuttivat, tuore vernissa kihosi, kukat loistivat ja tuoksuivat. Miten yksi ihminen ja ihmispari voi antaa toiselle niin paljon, vaikka näytteleekin vain keskeneräistä taloansa, kuihtuvia kukkiansa ja eri tahdissa raksuttavia kellojaan!
7
Minun oli pakko selittää mestarille, että vähentäisimme työväkeä. Hän pani vastaan, eikä se mieluista ollut minullekaan, koska he olivat perheellisiä miehiä ja tuttuja poikia, jotka olivat jo erikoistuneet tehtäviinsä. Mestari sanoi: Mistäs sitten miehiä otetaan, kun taas tarvitaan? Totta se oli. Yhtä kirkas ja kalsea totuus oli minulla. Mistä otettiin rahat työpalkkoihin, soitinkoneistoihin ja raaka-aineisiin, kun kauppa oli milteipä seisahduksissa? Siinä oli vastakkain kaksi kovaa, naapurin kukko ja meidän poika. Päädyimme sovitteluun, lyhensimme työpäivää, vähensimme vain muutamia miehiä. Yksi niistä oli Heinon Reino, koska mestari ei sanonut virityksissä tarvitsevansa häntä. Tiesin, että hän oli ryhtynyt painostamaan tätä vireää pikku miestä, josta hänen vanhuuden lepoon asettuessaan piti tulla seuraaja. Eikö hän tuntenutkaan enää levon tarvetta? Jos tämä tapahtui siitä syystä, niin oli hän kyllin viisas pitääkseen aikeen omina tietoinansa.
No, ei kai hän muutoinkaan suoralta kädeltä voinut esittää, että potkisimme pois hyvän miehen, sukulaiseni sitäpaitsi, koska ei hänenkään sukulaistansa potkittu, vaikka mies hänen omien sanojensa mukaan olikin vähän "leuhka". Mestari esitti, että lähettäisimme Heinon soittimien korjaajaksi maakuntaan. Hän pystyisi jo siihen ja sitäpaitsi hän olisi sopiva myös myyjäksi, puhui yhtä sulavasti ruotsia kuin suomea, soitteli viulua, teki vaikka mitä. Kaiken tämän myös minä tiesin, mutta meillähän oli päämääränä miehen mestariksi opettaminen. Kuinka maailmalle karkoittaminen nyt kävi yksiin näiden suunnitelmien kanssa? Rouva kävi mestarinsa puolelle kuten tavallisesti, milloin joku kolmas oli kysymyksessä. Annoin jälleen peräksi, häpeäkseni täytyy se tunnustaa. Pantiin siis poika maankiertolaiseksi, oppia kai se oli sekin, ja tarpeellistakin myöhemmin hänelle. Ja tarvitseeko tuosta nyt tulla maapallon ympärimatka, lohduttelin itseäni.
Niin mentiin pulailtiin taas muutamia viikkoja. "Se aik' ol' ajoist' ankarin", hyräilin virkeinä hetkinäni Kramsun säkeitä, vaikka ei suinkaan se vielä juuri niin ankara ollut, ei lähestulkoonkaan. Mutta vasaramarkkinoista, jotka eräässä katsannossa asianomaisille yleensä pyrkivät olemaan "Ilkan hirsipuutalkoita", alkoi olla ilmoituksia entistä taajempaan. Myös minun täytyi kääntyä katsomaan pahaa silmiin, jo tilinpäätöksiemme valossa. Oliko tämä "matkan pää" mahdollisuuden peilikuvissa meilläkin? Koti- ja ulkomaisista kultamitalleista huolimatta!... Jos tätä säätä ja vastatuulta vielä vuosikaupalla jatkuisi, niin varmasti olisi.
Mestariamme ei näyttänyt huolettavan ankara aika. Hän ei valvonut turhan vuoksi pitkiä iltoja, ei kiivennyt enää aamuvarhaisella verstaan portaita, jotka notkuivat ja natisivat hänen allaan, että koko talo paukahteli. Hän oli lihonut aika tavalla. Kova aika ei estä siitä, kenellä oli taipumuksia, kuten hänellä. Niinkuin ei tämäkään nykyisin elettävänämme oleva aika, on se nähty monenkin asemassa ja hänenkin kohdallaan. Jo silloin hyvään alkuun hyödytetyt leiviskät kuuluvat karttuneen yhä.
Niin hän notkutteli laulaen "Hurtti ukkoa", jonka "nuotiolla puuttunut ei juttu..." Se oli hänen mielilaulunsa, jota hän säestelikin yhdellä sormella. Mutta jatkuvan menekkipulamme parantamiseksi hänellä oli joitakin n.s. "positiivisia" ehdotuksia. Hän esitti, että ryhtyisi iltapuhteina omaan tiliinsä valmistamaan soittimia. Meiltä, palkkatiliään vastaan hän ostaisi koneet, antaisi työn puutetta kärsiville miehillekin pieniä urakkatöitä. Hänellä kuului olevan eräitä vanhoja liiketuttavia, jotka syystä tai toisesta eivät halunneet toimia tehtaamme julkisina asiamiehinä. Nämä välittäisivät näin valmistuneet soittimet. Hyöty olisi molemminpuolinen. Hän saisi palkkansa ja me seisovan tavaramme kaupaksi. Oli hän palkkansa ja myös vuositantieminsa näihin asti saanut kyllä muutoinkin, eikä tämä soluttaminen paljoakaan asioitamme parantaisi, varsinkaan kun hän tiesi sisäänostohintamme jättäen sitäpaitsi tullit ja muut tuulaakit huomioimatta. Meillä oli kokemusta jo tästäkin, sillä tämä jalo aate ei ollut mikään uusi. Pienessä mittakaavassa sitä oli harrasteltu jo parempinakin aikoina. Tämän kaiken tiesin, mutta eihän minun auttanut, kun en keksinyt päteviä esteitä, niin kuin olisi pitänyt yhtä vanhan kuin selvän "siinä virsta, missä tolppa" – periaatteen puitteissa. Olihan kerrassaan luonnotonta, että kilpailevaa ja nopeasti kasvavaa käenpoikasta ryhdyttiin elättämään vaikeuksiensa kanssa kamppailevan emon pesässä. Mutta kun en kyennyt lyömään seisaketta heti alussa, niin kuinkapa enää täydessä vauhdissa. Sitä paitsi takana kajahteli kuningatarkellon, rouvan, matala ääni: "Se täytyy järjestää! Niin olemme päättäneet!"
Järjestettiin, kuten ennenkin olimme järjestäneet. Mutta häpeällistä se oli, kerrassaan synti ja rikos terveitä liikeperiaatteita vastaan.
Kun mestari jonkin viikon kuluttua tuli konttoriimme järjestämään ensimmäistä laskuaan, oli minulla puolestani eräs vastaehdotus, taikka ei se oikeastaan minun ehdotukseni ollut. Korkeimmista paikoista se oli meille esitetty. Pyysin kauniisti, että hän tulisi kuudentena miehenä takaamaan sitä konttokuranttilainaa, jonka perusvakuudeksi pankki oli hakenut kiinnityksen taloomme ja sen irtaimistoihin. Itse luonnollisesti tulisin yhdeksi, eräät ystävät ja kylänmiehet muiksi. Hän hätkähti aika tavalla; ei kieltänyt, mutta sanoi miettivänsä asiaa. Järjestimme hänen laskunsa palkkatiliä vastaan, eikä hän voinut valittaa korkeita hintoja. Kuinka minä olisin voinut häntä näissä asioissa pettää, vaikka olisi haluakin ollut. Nyt sitäpaitsi oli avoimena se takuuasia.
Mutta tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut hänen lähdöstään, kun puhelimeni kilahti ja kuului tuttu matala ääni...
– Hyvää päivää! Se on täältä alhaalta! Ei huoli ruveta vikittelemään meidän äijää mihinkään takauksiin! Siitä ei tule mitään, sanon minä! Jatkui vielä muutakin, mutta soitin korvaan. Ensi kerran se tapahtui ja viimeisenkin. Sitä nähtävästi ei vieläkään ole annettu minulle anteeksi. Milloin kärsivällinen mies erehtyy kärsimättömäksi, niin se onkin rikos, jota hän milloinkaan ei saa anteeksi. Mutta en ajatellut enkä muistanut tätä, koska raivosin, itsekseni ääneen pauhasin.
Vai sillä tavalla! Sinä tohvelisankari! Sinä soittimien soluttaja! Sinä akkojen akka ja rahalla ostaja! "Pist' nimesi tuohon!" Annettiinko minulle miettimisen aikaa... vaimon ostamisesta, vaimon kanssa keskustelemiseen! Pyysinkö sitä edes! Sen korkeasti oppineen ja huippulahjaisen tennispelurin velkakirjaankin olin pistänyt nimeni mokomine titteleineen, vaikka pohjavakuutena ei ollut kuin pari tennismailaa, jos edes niitäkään. Tässä oli täydet, moninkertaiset vakuudet ja yhteinen asia, kunnia-asia!
Löin kaapit ja korttilaatikot kiinni, rahalaitokseni kassakaapinkin, siitä huolimatta, että pankkiaikani ei ollut vielä ohi. En jaksanut viipyä enää kauempaa konttoriputkassa, mokomassa kiirastulen pikikattilassa. Otin lakkini ja aloin harppoa nummea kohti.
Vihastunut ihminen on "hyypiän" näköinen. Siitä sain minäkin todisteen, ennenkuin pääsin metsän suojaamaan mäkeen. Lammensivun muori tuli vastaani, hynttäämällä kuten muori tavallisesti.
– Hyvää päivää!
– Päivää!
– Hyvää päivää, minä sanoin! Ja minne sinä nyt tuollaisella kiireellä? Olet niin tuohtuneen näköinenkin. Mahdat olla sairas?
– Kaikkea vielä!
Yritin livahtaa, mutta eihän muorin kynsistä niin vain, vaikka ne olivatkin leinin syömät ja koppuraiset.
– En ole ennen nähnyt sinua tuollaisena. Niinkuin ryypännyt olisit.
– Entäpä sitten, vaikka olisinkin! naurahdin yrittäen väkinäisesti leikiksi kääntää.
– Älä koeta pettää minua. Sinulla on murheita, jotka kuvastuvat jo katsannostasi.
– Vaikka olisikin. Siitäkös ne vähenevät, että kylän kujilla rupeamme ruikuttamaan.
– Jospa edes sen tekisit. Niinkuin sinulla olisi ollut joku pakko tällaiseen.
– Niin millaiseen?
– Mokomaan rehkimiseen, josta et saa loppulitviikiksi muuta palkkaa kuin ruumiin raihnauden ja hengen vaivan. Sano minun sanoneen!
– Kyllä sanonkin. Maalla aina viisaita löytyy, kun merellä vahinko tapahtuu... vaikka ei tapahtuisikaan.
Riipaisin itseni irti ja karkasin mäkeen. Muori kuului motkottavan jotakin, sitten kääntyi ja hynttäsi kylään päin. Oikeastaan sillä hetkellä ajattelin sitä samaa... Ruumiin raihnaus ja hengen vaiva! Mutta tarvitsiko muorin sitä minulle sanoa! Mokomakin huutavaisen ääni korvessa! Vaikka ei kai hän mitään pahaa sillä tarkoittanut. Hyvää tarkoittavainen hän oli, perhetuttavamme ja erään lapseni kummikin sitäpaitsi. Ristiriitaisin tuntein, mestarille ja itsellenikin vihaisena joutavan vihastumisen ja näkyväisen heikkouteni tähden kiipesin harjulle. Siellä toki ei ollut muita näkijöitä kuin metsän puut ja puiden oravat. Tuskin kukaan oli tätä ennen nähnyt minua vihastumisen takia tuohtuneena, ja että Lammensivun muorin nyt se piti nähdä!
– Tämä tekee härmoille hyvää! sanoi taannoisina vuosina eräs varatuomari, kun loiskutteli jalkojansa metsälammen vedessä. Nummi ja nummen välkeä mäntyvaltainen metsä oli se "lampi", joka teki minun "härmoilleni" hyvää, teki tälläkin kertaa. Kevät oli jälleen tulossa. Mahla jo nousi virpivarpuihin ja liikehteli avautumattomien umppujen takana. Joku keltasiipinen hankiperhonen oli sitäkin rohkeampi. Auringon herättämänä se oli kaivautunut kotelostaan ja heittäytynyt siivilleen. Yläharjulle päin johtavaa polkuaukkoa pitkin se lekutteli edelläni, nousi ja laski. Sen aaltoliikkeet olivat väliin syvempiä, väliin matalampia. Toisinaan se otti minusta etumatkaa ja upposi kanervien latvoille pitemmäksi aikaa.
Tuollaista oli ihmiselämäkin, niin posetiivin tekijöiden kuin soittajien: nousemista, laskemista, uppoamista kanervikkoon, lopuksi sen allekin. Pysähdyin mielenkiinnolla tarkkailemaan, joko esikuvani kokonaan upposi. Kotvan aikaa sain vartoa. Se kohosi, vaivaloisesti tosin, mutta nousi kuitenkin, teki mutkan ja lekutteli sivupolulle, johon minulla ei ollut tarkoitus mennä. Jatkoin matkaani, muistaen omaa enteellistä nousuani ampumahaudan kaivannosta liikkeen perustamispäivänä. Tiemme erosivat, lyhytaikainen kohtalonyhteytemme loppui. Toinen alkoi, sitäkin lyhytaikaisempi. Tumman sininen punaripsinen teerikukko pyrähti katajan takaa ja alkoi viistäen painua polku-uomaani, joka sillä kohtaa pitkän matkaa oli suora kuin rajalinja. Joskus syksyisin olin tällaisten pyrähdysten varalta kavalasti varustautunut, niinkuin n.s. luomakunnan herra usein tekee. Olin asetta heittäen tähdännyt ja laukaissut, väliin onnesti, väliin ei, tai toisinpäin, jos näkökulmaa vaihdettiin. Kun lentäjää onnesti, se pääsi pelkällä säikähdyksellä, teki syöksyn ylös ja sivuun, pelasti nuoren elämänsä, milloin taas salakavalaa takaa-ampujaa, kupsahti uljas siipiniekka verissään kanervikkoon... pataan pantavaksi. Tappajalle seurasi rangaistuksen asemasta makea paisti. Kuka sanoikaan, että vanhurskaus vallitsi maailmassa? Paitsi, kun näkökulma oli tämä: Hallitkaa ja vallitkaa maan eläimet, taivaan linnut... tehkää ne alamaisiksenne... Toisin sanoen: Lypsäkää, orjuuttakaa, paukauttakaa lihaksi! Heittäkää pataan!
Minun vaimoni oli luonto- ja lintuystävällinen eikä ollenkaan pitänyt tällaisesta luomakunnan vallitsemisesta, ei siis myöskään tällaisesta lihoiksi paukuttelemista; possun napsauttamisesta kyllä. Siinä meillä oli alinomainen ristiriita ja on vieläkin. Minun mielestäni possuparka oli paljon turvattomampi ja heikommilla puolustusvälineillä varustettu kuin metsän siivekäs lintu. Niin ystävällinen ja luottavainen sitäpaitsi, possu nimittäin. Me syöttelemme ja lihottelemme sitä, kiertelemme ja kaartelemme sen karsinan aitoja vesi kielellä kuin mitkäkin ihmissyöjät, paksupyllyiset pakanat, kafferit ja njam-njam-kansat. Jokohan tuon niskassa oli kolme sormen leveyttä fläskiä!... Minkähänlainen palvikinkku tuosta tulee?... Kuukauden perästä napsautamme... Sitten saamme taas veripalttuakin ja sylttimakkaraa, ai, ai, nam-nam!
Kaikkea tällaista ajattelin, itsekseni väittelin ja vastaväittelin siellä nummenpoluillakin, ja se teki "härmoille" kovasti hyvää, varsinkin kun myös ilma oli kevyt ja rintaa keventäväinen ja näitä kevään leijumisia ja säväyksiä, jos mitäkin mieluisia, vaikkakin lyhytaikaisia kohtaloyhteyksiä, sattui tavan takaa.
Polku päättyi Jussinvuorella, ellei oltu murtomaatamineissa ja hikikuurilla. Siinä avartui näköala yhtä äkisti kuin ihanasti. Rinne taittui jyrkästi Rantakylään ja pitäjän mahtavimman järven avoselälle. Näköalat olivat kerrassaan komeat. Parikilometrisen metsämatkansa taivaltaneen nummenkävelijän hermoille ja hengelle se teki yhtä hyvää kuin äskeinen nousu hänen ruumiilliselle olemukselleen.
Se oli vanha tuttu, mutta aina uusi, toinen tänään kuin huomenna. Myrskysäällä se ryöppysi, päivänpaisteella se säteili. Sen lukemattomissa vivahteissa läikkyvä kansi hyytyi jääksi, suli jälleen värikkäästi lainehtivaksi vedeksi vuosi vuodelta yhtä riemukkaasti yhä uudestaan. Nyt jälkeenpäin, vielä etäisemmässä vuosien perspektiivissä katsellen vasta oikein ymmärrän, mikä kaikissa rakennusarvoissamme kirjaamaton arvo, mikä voimanlähde tämä nummi ja järvi, tämä Jussinvuoren maisema-avaus meidän kyläläisillemme oli, niinkuin kaikille muillekin pitäjäläisille, kaikille kansalaisillemme koko maassa, nämä tällaiset kauneusarvot ja kirjaamattomat avaukset. Ne ovat varmaan niitä nimeltä mainitsemattomia tekijöitä, jotka ovat kohottaneet Suomen miehen ja naisen tekoihin, joita sivustakatselija hämmästyen katselee. Maan kansalaisen ei tarvitse edes omistaa noita maisemia. Nummikäyntien matkan päänä, kivellä istujan näkemyksinä ne useimmassa tapauksessa riittävät hänelle tekojen innoitteeksi... Yksinään tai ystävänsä kanssa katsellen hän vakavassa mielessä päättelee: Kuule, sinä vieras mies! Älä väkivalloin yritä rakentaa kartanoltasi meidän Jussinmäelle! Kun tänne tulet, niin tule ystävänä ja turistina! Molemmin puolin on mukavampaa näin.
Kuin ajatuksieni vahvistukseksi ja vielä kätkössä olevien aikojen enteeksi alkoi rapista, kuin teräviä, tarkasti tähdättyjä pisteitä ja huutomerkkejä tasaisessa tahdissa. Tarkasti tähdättyjä paukkuja ne olivatkin. Ridan Kalle, ampujamestari, harjoitteli läheisellä ampumaradalla, tunsin sen paukauksien väliajoista. Olikohan maalina kahden vaiko kolmen sadan kymppitaulu? Oli hauska nähdä. Nousin kiveltäni ja oikaisin radalle nummen poikki.
Kolmen oli. Mutta kympit eivät tällä kertaa sattuneet juuri tarkoitettuun paikkaan, veti vähän "kaakkoon" eli oikeaan alakulmaan. Jäin mahallaan makaavan miehen taakse huvitettuna seurailemaan. Jo taas napsahti. Sama juttu, "kaakossa" pöllähti.
– Pirhana! napsautti Kalle. Lukko raksahti, kuti vaihtui. Taas paukaus ja sama juttu, sama sanan napsauskin.
– Annahan, että käyn siirtämässä vähän taulua! sanoin ja naurahdin ääneen, mutta eihän Kalle sitä kuullut. Hän oli huonokuuloinen, enemmän kuin yleensä luultiin. Vain silloin, kun hän sai katsoa vastapelaajaansa silmiin ja suun liikkeisiin, hän kuuli ja ymmärsi, jopa tarkoin. Hän oli tarkka poika muutenkin, lapsuudestaan asti sitä ollut. Maasepän pojasta mies oli kohonnut pääkaupungin urheiluvälinekauppiaaksi, mestaripyöräilijäksi ja ampujaksi. Hänellä oli suurehko maatila meidän kylässä, Helsingissä autoliike ja hän pani toimeksi niin maalla kuin kaupungissa. Vain harvoin hän riisti itselleen enää vapaahetken pistäytyen ampumaan pitäjämme ainoalle radalle, joka sekin oli hänen aikaansaannoksiaan. Niin hartaasti hän oli nyt asiassaan kiinni, että vähään aikaan en pyrkinyt sen enempää häiritsemään. Hän otti taskustaan pienen vasaran ja alkoi naputella "kaakkoon" päin suuntailevan kiväärinsä tähtäimiä. Istuin taaemmaksi kivelle. Muistikuvat alkoivat välkähdellä meidän yhteislinjoiltamme.
Mies oli ostanut maatilan hyvään aikaan jo maailmansodan ensimmäisinä vuosina. Tila oli suurehko ja hyvällä paikalla, mutta huonosti hoidettu vuosikausia. Uusi omistaja alkoi kohentaa sitä paremmin maalaismiehen kuin helsinkiläisherran keinoilla, enemmän järjellä ja omalla toimella kuin rahalla. Pahasti rappeutuneet rakennukset kunnostuivat yksi toisensa jälkeen, viljelmät virkistyivät, paikkakuntalaisille ja helsinkiläisillekin hyvää ainetta antava turvesuo löytyi ja alkoi purkaa pehkuansa.
Näin Kalle toimeliaan rouvansa avustamana hääräsi, "keskiviikot" kaupungissa, pyhänseudut maalla. Mutta riitti häneltä aikaa ja harrastusta myös kylän yhteisrientoihin, varsinkin mikäli ne koskivat taloudellisia ja urheiluharrastuksia. Hän lahjoitteli palkintoja hiihto- ja polkupyöräkilpailuihin, minullakin "härkäpyörämiehellä" oli 30 kilometrin ponnistelujen muistona yksi sellainen. Sähkö- ja kauppayhtiöissä hän toimi järkeväaloitteisena johtokuntamiehenä ja puheenjohtajana. Väliin tulivat sitten vuoden 1918 kapinamelskeet, joihin jokaisen oli asennoiduttava, miten tämä ankara aika itse kunkin kohdalla vaati. Ridan Kalle, hämäläinen seppä ja sepänpoika, asennoitui selvästi, melko jyrkästi, ainakin mikäli asia koski vierasmaalaisia. Jo ennen talven tapahtumia varastelevat, hernemaita lahmailevat vierailijat saivat äkäiset äkkilähdöt Ridan nurkista ja rannoilta. Luulenpa melkein, että Kallen ampumaharrastus ja hänen nikkeliherneittensä taipumus "kaakkoon" päin peräytyi jo näiltä ajoilta, ei hänestä ampujana ennen tätä mitään mainittu, niinkuin ei juuri muistakaan meikäläisistä, paitsi nuoresta Schaumanista, jolla mielestäni jälkeenjääneiden historioiden mukaan oli Kallen kanssa koko joukko samoja luonteenpiirteitä.
Niin tulivat sotatalven kahakat. Aseet oli meiltä takavarikoitu, mutta ei Kallelta, ei ainakaan kaikkia. Hänellä kuului olleen aina takavara niin makuukamarin konttorissa kuin housuntaskussa. Se tiedettiin pahoissakin paikoissa. Hän oli kuitenkin viisas ja varova, tarkkavaistoinen, vaikka huonokuuloinen. Mutta vahdinpidossa hänellä oli apumiehenä yhtä pieni ja terävä pehtoori, Karjalan poika, tarkka myös kuuloltaan kuin suomalainen "pystykorva". Mies oli aina varpaillaan, kuin tuulinen tuisku myös suksiensa päällä. He säästyivät molemmat.
Tuli kevät ja osat vaihtuivat. Selvää selvempi, että Kalle taas oli mies paikallaan. Hän oli vaitelias, ehkä vaarallinenkin mies eräissä ihmiskohtaloissa, mutta suora ja rehti mies joka tapauksessa. Sen muistan hyvin omalta kohdaltani. Puhelimeni kilahti. Se oli silloinkin "alhaalta", vaikka ei juuri tehtaalta asti. Kallen ääni se oli, lyhyt ja terävä, en voi sanoa, että epäystävällinen, mutta kuitenkin jollakin tavoin kiväärin napsauksen ja nikkelikuulan tuntuinen.
– Täällä esikunnassa tarvitaan miestä. Tule! Mietin kotvan ennenkuin vastasin.
– En tule!
– Miksi et? napsahti jälleen.
– Voit itse arvata.
– Oletko punikki?
– Voit itse ratkaista.
– Selvä!
– Hyvästi!
– Hyvästi!
Minulla oli omat syyni. Kylässä, lähiympäristössäni, oli tapahtunut sellaista, että en voinut hänen pyyntöään noudattaa, niin "epäisänmaallista", jopa vaarallista kuin se sillä hetkellä olikin. Minä "vox humana" en aavistanutkaan, kuinka vaarallista se oli. Jos Kallen tuolissa olisi istunut joku naapurikylän "insinööri", niin nähtävästi minut olisi noudettu kahden kiväärin välissä ja astutettu ties minne, ties vaikka sellaiseen paikkaan, että posetiiviharrastukseni ja nämä niitä koskevat muistelmanikin olisivat jääneet... jos tuosta nyt kenellekään suurta vahinkoa olisi tullut. Mutta Kalle oli Ridan Kalle, suora kuin kiväärin piippu, kirkas kuin sen kiilloitettu lukko. Hän harkitsi aina, ennenkuin tähtäsi.
No, sittenhän piankin taas palasimme yleisinhimillisiin "vox humanan" aikoihin. Meistä tuli jälleen veljet ja kylänmiehet, tokkopa muuta olimme olleetkaan, jos jotakin oli, se häipyi yhtä pian kuin oli tullut. Kalle hankki minulle ensiluokkaisen pienoiskiväärin ja kiikaritähtäimellä varustetun metsästyskiväärinkin, vaikka sitä minä tuskin tarvitsin, eihän sikaa kiikaritähtäimillä tarvinnut tavoittaa. Missään tapauksessa minua ei milloinkaan mainittu ampujamestareiden taulukoissa. Mutta Kallea itseään mainittiin. Koti- ja ulkomaidenkin kilpailuissa hän monilla matkoilla napsi kymppejä kuin kärpäsiä, ja jos hän jokaisen perään napsautti: pirhana! niin niitäkin tuli eri käskystä. Mestaruusmerkkejä, hopeapyttyjä ja lusikoita Ridan salin mahonkipöydällä joka tapauksessa oli milteipä yhtä paljon kuin hänen parhaan kaupunkilaisystävänsä kultasepän näyteikkunassa.
Näitä minä siinä takakivellä istuskellessani muistelin, mutta Kalle oli saanut tähtäimensä jo länsiluoteeseen suuntaavaksi, ehkä vähän liikaakin, sillä ei suinkaan hän "kaakkoon" tähtäyksistänsä tähtäimiä siirtämällä päässyt. Joka tapauksessa kympit napsahtelivat nyt kuin naulan kantaan. Tosin kukaan ei ollut niitä osoittamassa, mutta pöllähtelyistä sen saattoi aavistaa, myös Kallen mielihyväisistä ähkäyksistä: ähä! ähä! Se tuntui olevan hänen kymppisanansa. Pirhanoita hänen tilillään näin ollen tuskin kovin monta olikaan.
Nousin kiveltäni ja astuin näyttämölle.
– Sinäkö siellä! Pirhana! Minusta jo pitkän aikaa tuntuikin kuin joku olisi painostanut.
– Pitkän aikaa minä jo painostinkin tuota kiveä, nauroin minä. Kalle ampui sarjansa loppuun yhtä komeasti kymppiin, vain vahingossa yhdeksikköön, vaikka en enää painostanut.
– Tämä käy! myhäili hän hyväillen asettansa. Astelimme tauluhaudalle ja laskimme sattumat. Se hipoi ennätystä, mikäli kaakon kulman ryhmä laskettiin kympeiksi. Se riitti tällä kertaa. Kävelimme nummen äyräälle ja siitä alas kylään. Meillä oli kohtalonyhteyskin, vaikka emme siitä paljoa puhuneet, mitäpä se puhumisesta parani. Myös autoalalla tuiversi ankara, hellittämätön vastatuuli, ehkä se oli länsituuli. Joku vuosi sitten Kalle oli hakenut ja saanut toiminimellensä pari hyvää amerikkalaista autoedustusta, kuorma- ja henkilövaunun. Hän oli ottanut asian jämerästi, kuten tapansa kaikessa oli. Autoja myytiin siihen aikaan monessa liikkeessä monenmerkkisiä. Määrävaunut piti myydä, jos mieli edustuksensa säilyttää. Se oli patentti-amerikkalainen hivutusjärjestelmä, autokauppiaan ja koko kansakunnankin. Tämän pienen kansakunnan, vasta kuorestaan vapautuneen linnunpoikasen kimpussa häkersi monenlaista avustajaa, elämän ja mielen kohentajaa. Amerikkalaiset autotehtailijat, iso "Heikki" muiden etunenässä, olivat tärkeimpiä niistä. "Heikki" toki oli huokeahintainen... kaikkialla... kaikille... systeeminsä mukaisesti, mutta ne monet muut loistopörriäiset keikauttivat juoksevan öljyn voimalla monta talonpoikaa isien perintökonnulta maantielle. Varakas amerikkalainen, jolle auto on jokapäiväinen käyttöväline, voisi nauraa tälle, puhumattakaan autotehtailijoista, joille se oli "pisnes". No, tätä samaahan voitaisiin sanoa myös meidän posetiiveistamme hyvälläkin syyllä. Mutta me teimme toki kuoren suomalaisesta puusta ja puleerasimme sen. Hienojen laatuvaunujen pakkalaatikotkin, joita kuljeskeli pitkin nurkkia lasten leikkikoppeina ja sikakarsinoina, olivat ulkomaalaisesta raakalaudasta, nauloilla ja pulteilla kokoon hotaistut.
Tällaisen "moolokin", vieläpä kahdenkin yksinedustajaksi Ridan Kallekin vuosiurakoitsijana oli onnettomuudekseen joutunut. "Suu veti revon rintahan, kieli kärpän lautasehen", mahtoi Lammensivun muori jälkiviisaana huokaista, niinkuin henkäisi minunkin puolestani.
Muistelen Kallen itsensä maininneen, että 100 henkilövaunua vuodessa oli hänen urakkansa minimi. Jo taas joku dollaripisnes hörähtäisi. Älkää hirnuko! Pienellä miehellä on pienet housut. Sitäpaitsi häkäkärryn kauppiaita oli todellakin näin vähäväkisen kansan verovoudeiksi puolet liikaa. Kilpailun ankaruudesta Ridan Kallenkin täytyi ryhtyä myymään sadantuhannen kärryjänsä kaiken kaltaisille "sohfööreille", joita makaili pienissäkin katupirsseissä pitkät jonot. Kuin puolitorkkuvat kissat reiän suulla ne vaanivat hiirtänsä odottaen, jos pylväspuhelin kilahtaisi ja pääsisi taas himpun verran eteenpäin, että pysyisi edes piimä- ja pensarahoissa. Antoisin aika oli yösydän kahdenkymmenen neljän molemmin puolin, jolloin pirtumiehet, "mäkipeurat" ja näiden peurojen metsästäjät vireinä liikuskelivat. Tällöin saattoi tarkka pirssari tempaista satasen, ja niin taas väisteli vuorokauden eteenpäin.
Näille kundeille Ridan Kallekin etupäässä joutui myymään, oli myytävä, koska kilpailu oli yhtä ankara kuin vuosiurakka. Käsirahaa saatiin kauppakirjojen siteeksi. Jos miehellä oli vanha kärryromu, niin sekin käteismaksuna kelpasi. Yleisenä vitsinä automiesten kesken tällöin kulkikin: Kyllä joka ukko auton saa, mutta tankki pensaa... siinä miehellekin pulma!
Kalle kylläkään ei mennyt silmät ummessa "ritaan". Hän oli tarkka poika, niin liikkeen johdossa kuin pyssyn perässä, ei kai hän muutoin olisi hämäläisen sepän pajasta niin pitkälle päässyt. Hän käytti samaa varakeinoa kuin me, "lainaus- ja vuokrausmenetelmää", paljon tiukemmilla pykälillä varustettuina vain. Mutta auto oli pyörillä liikkuva välikappale. Se kiersi helposti karkuun, pyörähti viemäriojaan, männynkylkeen, jopa kivipylvääseen. Siinä sitten oli sinun lainaus- ja vuokrausvakuutuksesi, k.k. eli korjaa kärrysi, palkkaa kurkivaunu perä edellä laahaamaan. Napsauttiko Kalle tällöin "pirhanansa"? Jos niinkin tapahtui, niin sitä ei merkitty velaksi hänelle ylhäisemmissä kirjoissa.
Tätä kaikkea Ridan Kalle minulle kylään kävellessämme selvitteli, vaikka sanaakaan ei puhunut murheistansa. Se henkäili hänen lähetysaparaatistaan minun vastaanottimeeni, koska meillä oli kohtalonyhteys. Itse asiaan hän vihjaisi vain muutamalla sanalla.
– Minun täytyi kiinnittää Rita.
– Vai niin, sanoin minä.
– Muutin liikkeeni osakeyhtiöksi, valtioneuvos Paatelalla on enemmistö.
– Jassoo! sanoin minä. En sillä hetkellä muistanut, että myös meidän pelitehtaamme oli osakeyhtiö, jossa eräällä juristilla oli yksi osake viidestäsadasta, sama kuin mestarillamme. Oli merkitty ne lahjaosakkeina heille järjestyksen ja laillisuuden vuoksi. Tätä en sillä hetkellä muistanut, koska niin hartaan osaaottavaisesti ajattelin Kallen kohtaloa siinä uudessa yhtiössä, missä herra valtioneuvoksella oli osake-enemmistö.
8
Minun hermoihini oli tullut jotakin vikaa. Mahtoi olla sukuperinteistä tai sydämestä johtuvaa. Rupesin pelkäämään soittoja "alhaalta". Siksi aloin tehdä töitä konttorissani epätavallisiin aikoihin, päivisin kuljeskelin nummella, kävin maatalossani ja viivyin siellä. Niin että mestari monta kertaa ja syystäkin hermostui, kun lopultakin löysi minut langan päähän: Sinua ei sitten tapaa kotoa enää koskaan! Mitä tästä enää tulee!
– No, älähän nyt! Tavataanhan tässä joka päivä ja monestikin päivässä! naurahtelin minä, mutta itsekseni ajattelin: Vielä kolme pitkää vuotta! Miten saisin räjähtämättä tämän rähjän perille... Miten sinutkaan ja "heikomman astiasi" siellä alhaalla! Aloin tuntea itseni heikkovoimaiseksi tällaisen taakan kantajana. Kun saisi edes pienen hetken hengähdyksen aikaa! Vaikka vain pariksi kolmeksi kuukaudeksi "kontaktit" irti! Kun korvissa ei aina kuuluisi tuo alinomainen pirinä, niin ehkäpä sitten jälleen jaksaisi?
Tällaisia muuttolinnun ajatuksia minä kehittelin, ja kun sellaiset kerran ihmisen sydämeen iskeytyvät, niin niistä ei pääse juuri hevin irti. Ymmärsin jo hyvin n.s. amerikankuumeen pohjavaikuttimet, vaikka näihin saakka olin kummastellut niitä. Etsivä löytää, kolkuttavalle avataan. Avattiin minullekin. Matti Lahti, sitkeä, jo itsekin monia kokenut silmälasipoika, tarjoutui prokuraksemme kuin tilattuna. Eräs suuri kustannusyhtiö tarjosi houkuttelevan kesätoimen, jossa oli tuulta ja toimintaa kokeneelle rivakkaotteiselle miehelle. Olinko minä sellainen? Kuvittelin olevani. Sain yhtiöltä vielä pienen kätevän matkakärrynkin ja olin valmis hyristämään. Erinäisiä perheneuvotteluja siinä tietenkin oli, muutenkin jo itsensä orvoksi tuntevan vaimon, perheen ja mestarimmekin kanssa. Hän tosin ei kovinkaan paljon vastaan pannut. Taiteilijaluonteena hän nähtävästi oli kyllästynyt minun jo liiankin tutuksi käyneeseen naamatauluuni, niinkuin minä hänen ja rouvan puhelinsoittoihin "täältä alhaalta". Kerroin mestarille uusista suunnitelmistani. Aioin korottaa osakepääomaamme, järjestää ja tarkastella asiamiehiämme siinä varakkaassa maakunnassa, jossa tulin liikuskelemaan. Se oli parhainta kauppa-aluettamme, erittäinkin meidän uudelle soittimellemme gramofoonille, josta messuilla Vuoren V. K:n ja visakaapin ansiosta olimme kultamitalit napanneet. Näitä järjestelyjä hoitelisin sivutöinäni toisen firman kärryillä. Olihan minulla jo tottumusta sivutoimienkin hoitelemisessa.
Luultavasti esitin tämän mestarille yhtä uskottavasti kuin lennokkaasti, koska niin nopeasti pääsimme yhteisymmärrykseen.
– Kun vain et jätä minun vaivoikseni omia tehtäviäsi! varoitti hän.
– En suinkaan! Sitä vartenhan meillä on se rilliniekka, prokura.
Niin vihdoin kauniina keväisenä Vappuna pääsin pyrähtämään ja luulenpa, että yksikään kevätpääsky ei ole lähtenyt pohjolanmatkalleen iloisemmalla mielellä kuin minä. Tämä tuntunee rumalta mestaria ja omaa perhettäkin kohtaan, mutta niin se vain oli. Näissä muistelmissani olen kaiken aikaa ollut vilpitön, jos joskus muulloin lieneekin tullut vilpistellyksikin. Perhe kokonaisuudessaan lähti saattelemaan. Autoni oli tulinen pikku kärpänen, en kunnolla osannut sitä vielä hoidellakaan, vaikka vanhan, Ridan Kallelta ostamani käsikaasuttimella nyyhkyttävän Heikin olinkin ajanut jo kuoriksi, ensin perhekärrynä, sitten kuorma-aasina, pikku maatilani navettarakennuksen tiilikivetkin olin sillä välitöikseni kuskannut. Vaimo pelkäsi, mutta perhe riemuitsi, "tirehtööri" ihan korkealle hyppeli. Oli luvattu, että hän pääsee seuraavalle matkalle mukaan, jos muutaman viikon kiltisti kotona odottelee. Jaksoiko hän odottaa? Nähtävästi, koska pääsi seuraavalle matkalle. Eräs entinen koulutoverini, tottunut automies, oli matkalla samaan maakuntaan. Hänen haltuunsa minut jätettiin, eikä huonoihin käsiin uskottukaan. Niin siinä hyvästeltiin, onnea toivoteltiin, ja sitten matka oli yhtä hauskaa hyrinää.
Niin se oli koko päivä, koko kaunis, erittäin vaiherikas, vaikka työteliäs kesäkin. Posetiivi ei pauhannut, puhelin ei kilissyt, vaikka joskus oltiin "alhaallakin", kerran ihan kuivilleen juosseen joen pohjalla. Jo ensimmäisenä päivänä meillä vanhoilla hyvillä toveruksilla oli monta hauskaa. Eräällä metsäisellä kankaalla tavoitimme kaksi autoa nokatuksin. Tämä muuten ei ollut mikään harvinainen nähtävyys näinä aikoina, tässä tapauksessa ainoastaan sentähden, että automiehetkin nyt olivat nokatuksin. Kuin kaksi nuorta tappelukukkoa ne kyräilivät ja killistelivät, kumpi aloittaisi. Kun emme kunnolla sivuitse päässeet, menimme hyvän tyhmyyttämme rauhaa rakentamaan. Se oli ennenaikaista, koska vielä sotaakaan ei ollut alkanut. Silloin räjähti. Saimme riitapuolet kiukkuisesti kimppuumme ja kiitimme onneamme sekä äkkipikaista kärryämme, että pääsimme siitä kahakasta niinkin vähin vaurioin kuin lopulta pääsimme. Tämä oli hyvä opetus meille. Ei koskaan pidä pistää nokkaansa kahden riitapuolen väliin, ei ainakaan ennen kuin he itse ovat aloittaneet. Entistä viisaampina ja keventynein mielin ajelimme eteenpäin, kun sentään niinkin kunniakkaasti olimme selviytyneet erotuomarin tehtävästämme.
Väliin vaihdoimme miestäkin rattiin, täytyihän minun oppia, että en joka ahteessa joutuisi nokatuksin, enkä "knokatuksi". Päivä paistoi, ja lintuset laulelivat. Oraspellot vihersivät, ja metsäkin jo värikkäänä kihelmöitsi. Oli todella ihana kesän alku, vaikka eräät värinäkemykset mahtoivat johtua myös häkistään livahtaneen muuttolinnun mielialoista.
Erään kirkonkylän komea seuratalo oli liputettu, kansaa mäki tulvillaan, autoja, kuormavaunuja, polkupyöriä... Jos menisimme nuorisoseuran arpajaisiin? Mitä muuta kuin käännös ja huraus, niin mentiin. Eivät ne nuorisoseuran arpajaiset olleet, vaan meijerin 25-vuotisjuhlat. Meille se oli samantekevää, miksikä emme olisi vaikka osuustoiminta- ja meijerimiehiäkin vaihteeksi. Osakeyhtiöt, posetiivit ja muut yksityisyritteliäisyyden ilmentymät eivät olleet nyt esteenä, paitsi yksi matkagramofooni näytekappaleena, mutta se rapisi hiljaisesti joskin epämusikaalisesti takalaatikossamme.
Oikein hauskat ja ruokaisat meijerijuhlat ne olivat, toista kuin mihin olimme tottuneet. Sattui juuri väliaika, jolloin juhlivan talon omia antimia, voi- ja juustoleipiä kirnupiimän höystämänä tarjoiltiin. Meidätkin, muukalaiset maankiertäjät, käskettiin pöytään kuin konsanaan Kaanaan häissä. Nautimme mannaa, maan ja karjan rieskaa erinomaisella ruokahalulla. Sitten puolitiehensä joutunut juhlaohjelma jatkui. Juhlivalle laitokselle tervehdyksiänsä lausumaan ja aatteellisen asian puolestakin todistamaan nousi jämeriä keskusjärjestöjen ja maakunnan napamiehiä, ja niin edelleen omalla vuorollaan pienempiä ja läheisempiä naapureita ja kylän miehiä.
Viimeisenä putkahti väliverhon raosta vanha vaari. Hän nähtävästi oli runolaulajien suurta sukua, niin voimallisesti, hauskasti ja runopukuisesti hän laususkeli. Mutta vielä suurempi oli hämmästyksemme, kun huomasimme, että hän lauloi nasevasti sattuvaa kronikkaansa juuri siitä, mitä ympärillämme näkyi ja tapahtui, puheista ja puhujista, lauluista ja laulajista. Runosatiirillansa hän suolasi herkullisesti maakunnan napoja, niin meijeri- kuin karjamiehiä, myös porsaan poruuttajia. Jopa olikin eri vaari, vanha harmaaparta! Täytyi mennä ihan verhojen taakse lähempää tuttavuutta tekemään. Vaari istui peilin edessä ja liotteli irti harmaita karvojansa. Petosta! Nuorekas veitikka, tekijä miehekseen joka tapauksessa. Niin nopeaa ja runollista reportteritoimitusta emme olleet ennen kuulleet, emmekä edes mahdolliseksi luulleet. Mutta alhaalla salissa nuoret jo pyörähtelivät, pyörähdimme mekin polkan ja jenkan ja sen jälkeen maantielle. Pitkiä matkoja ei ollut enää matkan päähän, maan entiseen pääkaupunkiin. Siellä hotellin pehmoisen petin vieressä pantiin oma pelitoosa soittelemaan, oli sattunut matkaan näihin aikoihin ja tunnelmiin hyvin sopiva levy. "Ei mitään uutta... länsirintamalla... kaikki menee pikku hiljaa hissukseen..."
Soitatimme sitä yhä uudestaan, vaikka gramofoonilevyä ei tavallisesti kahteenkaan kertaan soiteta. Meistä oli niin hupaisaa, kun neula rahisi ja masiina lauloi: "on vihollinen hullu... kun ampuu yhtenään... se vahingossa viepi vielä hartioista pään..." Mutta erittäinkin meitä huvitti se loppukerto, jossa ylimmäistä ystävää lohdutettiin rohkaisevasti: "Minä kuole en kiusallakaan!"
Minun uusi kesätoimeni oli etupäässä semmoista hyökkäilevää laatua. Siinä täytyi tekijän olla "offensiivissa" joka päivä ja montakin kertaa päivässä. Onnekseni minulla sentään oli tottumusta tällaiseen, olinhan monta vuotta vakuutusyhtiöiden asiamiehenä toimiessani joutunut monen etevän ammattisoturin koulutettavaksi, suuria herroja, jopa kreivejä vastaan olimme hyökkäilleet, vaikkakin menestystä saavuttamatta. Ennen olin ollut heikkoverinen, täällä uusissa oloissa ja näkemyksissä olin vahva ja menestykseni sen mukainen. Mitä komeampi talo ja arvovaltaisempi isäntä, sitä rohkeammin hyökkäsin. Löin matalaksi maakunnan napoja, kunnallis- ja maanviljelysneuvoksia ja -neuvoksettaria, aatelismiehiä, rouvia ja neitejä, jopa vanhan yhtä kuuluisan kuin kunnia-arvoisan kreivinkin. Hänet minä vasta perusteellisesti tyrmäsinkin. Hän tilasi kauppaamaani suurteosta kolme kappaletta, ruotsalaisen painoksen itselleen ja nuorelle kreiville, suomalaisen tilanhoitajalle, käski käydä talossa vastakin. Mutta kauan ja perusteellisesti siinä suurtilan paikkoja myös katseltiin, kuuluisien esi-isien kuvatkin yläsalin seinillä ensimmäisestä viimeiseen.
Tavallisista taloista ja maallikoista selviydyin tunnissa, parissa. Kuinka niin kauan yhtä kauppaa? kysynee mestari, joka on hätäinen. Selvitykseksi on mainittava, että tehtäväni ei ollutkaan mikään tavallinen kirjan kauppaaminen. Se oli kokonaan sivuasia, eipä silti vähemmän tärkeä enempää minulle kuin toimeksiantajalleni. Hänelle se merkitsi varmaa suurteoksen menekkiä, minulle provisiota. Mutta päätehtävänäni oli kirjan rakentaminen, olin siis tavallaan jonkinlainen "kolhoosikirjailija". Meitä oli muitakin, kautta maan, koko joukko. Otimme tiedot ja myös valokuvat tilasta ja sen haltijoista koko maata käsittävää "kuva-albumia" varten. Se oli tosiaan suurisuuntainen työ, vaikka hiljaisuudessa tehty. Se antoi tekijälleen sekä tyydytystä että rahaa, mitäpä tuota kieltäisin. Minulla kävi ensi päivästä lähtien hyvä viuhka. Ainoa seikka, mitä jälkeenpäin pahoittelin, oli se, että toiset, n.s. muovailevat kirjailijat, suuresti typistelivät, jopa peräti muuttelivatkin minun persoonallista työtäni. Ehkä siihen heillä oli pätevät syynsä, tilanahtaus ja sen sellaiset. Joka tapauksessa, vaikka vain työskentelinkin tunnin pari paikassaan, koetin jokaisen tilakuvan kehystekstiin vetäistä persoonallisen säväyksen juuri siitä tilasta ja sen omistajaparista, asukkaista ja heidän taisteluistaan sukupolvien aikana. Tällaisiin näkemyksiin olikin tässä vanhassa ja varakkaassa maakunnassa mitä parhain tilaisuus muuallakin, eikä vain kreivien ja neuvoksien perintökartanoissa.
Tosiaan näiltä kesäisiltä retkiltäni ja päiviltäni ei vaihtelua puuttunut. Aina uudet tilat, näköalat ja ihmiset, lisäksi uutuuden, milteipä taistelun viehätys. Tositaistelua tosin tuskin milloinkaan syntyi, ihme kyllä. Mutta jännittäviä n.s. ystävyysotteluja sen sijaan harva se päivä. Eräässäkin talossa, jonka omisti varakas leskiemäntä, minulle sanottiin heti: Kyllä tiedot annetaan ja kuvakin, mutta kirjaa ei osteta missään tapauksessa. Nähtävästi tämä emäntä oli kuullut puuhailuistani ja varautunut etukäteen. Niin olin minäkin.
– No, siitä nyt ei ole ensinkään kysymystä! sivuutin yliolkaisesti pääasian ja kirjailin jo täyttä kyytiä niitä kuin piti, hehtaarimääriä ja satoja, karjarotuja ja omistajasukuja, samalla kun alitajunnassani jo kypsyttelin sitä persoonallista "säväystäni", joka sitten toimituksen korkeimmilla tuoleilla köykäiseksi havaittiin, ehkäpä tässäkin tapauksessa. Kaavakkeet tulivat täytetyiksi. Nousin hyvästelläkseni ja lähteäkseni.
– Mitenkäs sen tilauksen kanssa? tiedusti emäntä, ennenkuin pyyhkäisi kämmentänsä esiliinaan.
– Minkä tilauksen?
– No sen kirjan, jota te kirjoitatte!
– Jaa tämän suurteoksen! heräsin minä. – Se maksaa tuhat markkaa, ensi vuoden almanakka vain markka viisikymmentä penniä.
Tästä komea leskiemäntä kovasti kimpastui, ihan loukkaantui eikä tarjonnutkaan kättään hyvästiksi.
– Vai ette annakaan minulle kirjaanne! Luuletteko te, ettei talosta löydy yhtä vaivaista tuhatlappusta? Vaikka viisituhatta, jos siksi tulee ja niin hyvää pränttiä painatte!
– No, no, emäntä hyvä! emmehän toki vallan Agricolan raamattua! rauhoittelin, kun merkitsin tilauksen muistiin. Emäntä piirsi nimensä alle ja vasta sitten tarjosi hyvästijättöön kätensä, kun ensin oli harjakaiskahvit juotu.
Eräässä pitäjässä ja kylässä minua varoiteltiin, monessakin talossa etukäteen tiedusteltiin: Oletteko käynyt Santalahdessa? Vai ette! Sittenpä teillä toki on hyvä paikka edessäpäin. Enempää eivät isännät selittäneet, naureskelivat vain salaperäisesti. Millainen karvanaama siinä talossa mahtoikaan isännöidä? Säästin talon viimeiseksi, kunnes eräänä aamuna sitten piristynein voimin ajelin päin vaaraa. Vähän jännittävältä se tuntui. Milteipä toivoin, että hoppani piiputtaisi, niinkuin silloin kun ammattimiehen kanssa ajelimme kreiviä vakuuttamaan. Ei piiputtanut, se verraton pikku kärry. Mutta maantielle minä sen etupään käänsin, melko avaratuntuiseen pihaan päästessäni. Sisältä asuinrakennuksesta kuului outoa ryskettä. Nuori nainen, joku piikainen vierähti pihaan niinkuin olisi ovesta potkaistu. Välillämme sukeutui lyhyt vuorokeskustelu kuten tavallisesti.
– Onko isäntä kotona?
– Kyllä on!
– Sopiiko vieraan mennä häntä nyt tapaamaan?
– Kyllä sopii!
Tyttö naurahti. Ankara ryske sisältä kuului yhä, ja minulla, vaikka olinkin jo monissa lähitaisteluissa karkaistu uros, tuntui sydän rinnassa läppäävän. Tuolla kolinallakohan tuolta tullaan? Olipa sentään hyvä, että kärryni oli niin äkkipikainen ja valmiiksi käännetty. Tyttö naurahti, vieläkin tirskahti kuin pihaharakka. Astuskelin hiljalleen ryminää kohti. Avasin oven, harmaa savu pöllähti vastaan. Suuri ja musta, koristelematta sanoen, ruma mies seisoi muurin vieressä tellingeillä, tiilikivi kädessä, hakkurikirves toisessa. Oven käydessä mies kääntyi ja heilautti kirvestänsä.
– Kuka pörkele se sieltä?
Möräys lähti kuin katajapensaan alta, ei alhaalta, vaan liiankin ylhäältä. Tiilikivi heilahti, tasapainon vuoksi ehkä. Hurjassa asetelmassa oli jotakin hupaisan hullunkurista. Sain jälleen hyökkäävän rohkeuteni, joka hetkeksi oli kadonnut. Naurahdin iloisesti.
– Mies, jota ennen ei ole tässä talossa nähty! Painukaa alas! Vai tarvitseeko romahuttaa?
– Pääsen minä täältä ilmankin!
Ja niin se murjaanien kuningas sitten laskeutuikin valtaistuimeltansa, kun ensin oli paiskannut romutiilen kasaan peloittavan läheltä päätäni.
– Santalahti, Elias! hän esitteli ja puristi poroisella kourallansa niin että kipeää teki. Käveltiin salihuoneen puolelle, jonka ilma ei ollut juuri niin sakeaa. Kirjoiteltiin kirja ja myös "säväykset". Nämä kuitenkin olisi pitänyt tähän albumiin ottaa sellaisenaan, niissä olisi ollut persoonallisuutta. Ei kysymykseenkään tullut, ettäkö kirjaa ei tähänkin taloon olisi lunastettu. Söimme tukevat yhteispäivälliset. Pöytämusiikkia soittelimme matkassa olevalla pelitoosallani: Ei mitään uutta länsirintamalla... Sain merkitä albumin lisäksi isännälle tilauksen samanlaisesta ilorasiasta. Tilaus tuli tehtaallemme aikoinaan ja luulenpa, että gramofooni soittelee yhä vieläkin isännän kamarin pöydällä: Ei mitään uutta... minä kuole en kiusallakaan! Kerrassaan hauska isäntä ja se piikainenkin. Pihamaalta lähtiessäni minä hänelle nauroin.
– Kyllä tähän taloon vieraan sopii poiketa!
– Sopii kyllä! Tervetuloa vastakin!
Tyttö naurahti iloisesti, hetkahteli matkoihinsa notkuvin lantein.
Se oli verraton kuva-albumi itse tämä matka, eri pitäjissä, kymmenissä kylissä, sadoissa taloissa. Jospa vain olisin ollut semmoinen tekijä, että olisin saanut kaikki näkemäni ja kokemani säväykset välittömästi kiinni ja julkisuuteen! Sama jämerä yleisleima, vaikka eri elämä, kokemukset ja aivoitukset. Yhä uusia kiintoisia kuvia joka päivä, tunti ja hetki.
Näillä matkoillani vasta tulin oikein huomaamaan, miten monia harrastelumahdollisuuksia harjoittajalleen maanviljelys siihen liittyvine sivuelinkeinoineen tarjoaa. Tulin tuntemaan huippuluokan hevosmiehiä, karjamiehiä, sikamiehiä, kanamiehiä. "Miehillä" tarkoitan myös naisia, joiden kapeammilla tai leveämmillä hartioilla useinkin lepäsi raskaita ja vastuunalaisia tehtäviä, jopa suurtilan isännyys ja emännyys yksinomaan. Emännätöntä tai emännöitsijätöntä taloa en montakaan näillä matkoillani tavannut. Muutamissa taloissa vallitseva työnjako, mahdollisesti myös vallanjako oli ihanteellisen sopuisa. Isäntä hoiteli pellon, emäntä karjan, eräässä talossa vaihteeksi päinvastoin. Joskus isäntä sitäpaitsi valvoi siat tai kanat, yhdessä kartanopaikassa ei ainoastaan valvonut, vaan myös ruokki ja keräsi munat lähes tuhatpäisestä kanatarhastaan. Kanalassa valkosiivekkään akkaväen kovasti kaakattaessa, kymmenien isäntäkukkojen mekastaessa me tilakertomustakin siihen kuuluvine säväyksineen kirjoittelimme. Isännällä oli keinutuoli suurkanalansa keskiseinällä. Hän lainasi sen siksi aikaa minulle.
Mutta maa, jokiäyräitten ja sukupolvien mustan muheva peltomaa se yleensä oli isäntien pääharrastus ja oli sitä todenteolla. Sitä he rakastivat, sen kimpussa he uurastivat kuka paremmalla, kuka huonommalla menestyksellä, mutta rehellisellä antaumuksella milteipä aina. Heinän hilpeästi kaatuessa, viljan kauniisti kellastuessa vanhemmat isäntämiehet muistelivat muinaisiansa, nuoret tulevaisia suunnittelivat. Isien pelto oli kallista maata, ikivanha, mutta useinkin vielä käyttökuntoinen vilja-aitta kalliokummulla talon takana oli talon kotoinen pyhäkkö.
Kallista ei ainoastaan aatteellisessa, vaan myös asiallisessa merkityksessä maa tässä maakunnassa oli monelle nuorelle isännälle. Muistanpa eräänkin tapauksen, kuin vanhan herkän lapsuuskuvan sen näen, vaikka se esitettiin minulle vain iltahetken pikavalotuksella. Emäntä lypsi lehmiä, kaksikymmenpäistä karjaa, isäntä kynti traktorilla heinäpeltoa, ei ellipsin muotoista palaa kuten Rantakylän kreivi, vaan joelle viettävää puolen kilometrin sarkaa. Kuinka monta kaksoisvakoa hän sinä syyspäivänä jo olikaan aurannut, nähtävästi jatkoi niin pitkälle kuin päivän kajastusta riittäisi. Lepuutettiin toki välillä hevosta ja kirjoitettiin historiaa.
Nuori isäntä oli lunastanut tilan sisaruksiltansa. Se oli tavallinen tämän maakunnan talonpoikaistalo, kolmisenkymmentä hehtaaria peltoa ja saman verran kallioperäistä metsämaata. Osalunastus oli ollut miljoonakaksisataatuhatta markkaa, hänen oma osuutensa siitä kaksisataatuhatta.
Tämä oli mielestäni huikea hinta, veljesten kesken. Nuori isäntä ei pitänyt sitä liiallisena. Kotitalo hänen mielestään oli hyvinkin sen arvoinen, ja veljet tarvitsivat osansa, eivät he muutoin olisi päässeet maahan kiinni.
– Mitenkä selviätte tässä koroistakaan, kun tuotteet ovat niin halpoja kuin ovat ja menekkipula sitäpaitsi? tiedustelin häneltä.
– Täytyy selvitä! Pitää kiristää vähin siellä, vähin täällä, naurahti päivän punertama mies, poikamainen hymy kasvoillansa. Sitten hän lähemmin selitteli: – Täytyy vain olla joka päivä tarkkana. Aina sitä jotakin voi "suden" kitaan työntää, ellei rukiita niin kauroja, pihaton puolelta maitoa, pekonia ja kananmunia... On pysynyt ja kestänyt tässä ennenkin, isän suku... jo lähes neljäsataa vuotta... Täytyy pitää kiinni kuin tuo kataja tuosta kallion laidasta.
Nuori "kataja" naurahti. Mutta sitten juonteet hänen kasvoillaan tiivistyivät. Olimme istuneet ehkä liian kauan. Hän nousi ja polkaisi masiinansa käyntiin, tuijotteli joelle, joka häipyi iltasumuun. Kun siinä näitä kuunnellessani ja hänen tiluksiaan katsellessani muistelin eräitä oman synnyinmaakuntani "vanhempia veljiä", jotka tämän seutukunnan perintätavan mukaan olivat saaneet sata- jopa tuhathehtaariset "ruhtinaskuntansa" puoli ilmaiseksi, jotka velattomina niiden miljoonametsiä verottelivat ja vähäisiä verojansa ruikuttivat... kun tämän muistin ja vertailin, niin minua hävetti sukuni ja heimoni puolesta. Mutta sitten jälleen vapautuneena hengähdin, kun muistin, että myös siellä monet pienellä pennillä, jopa peräti pennittöminä matkaan lähteneet nuoremmat veljet olivat uljaasti ja peräänantamattomasti pureutuneet "katajana kallioon". Kumpi oli parempi menettelytapa? Yksi kaikkien vaiko kaikki yhden puolesta? Puolensa ja puoltajansa lienee kummallakin.
Mutta jälkeenpäin, kun itselleni kovemmat koettelemusten ajat tulivat, olen usein muistanut tätä katajana kallion kylkeen pureutunutta nuorta miestä ja hänen kasvojensa juonteita, kun hän raksuttavan peltomasiinansa kanssa hävisi sumuun. Jaksoiko hän kestää ajan kourissa, joiden ote yhä koveni? Toivottavasti perintötila ja sen satavuotiset kotihaltiat antoivat hänen hartioihinsa tarvittavan sitkeyden ja voiman, varsinkin kun mies itse oli niin luottavainen. Hänellä oli rukiit ja kaurat, kanat ja pekonit karjan lisäksi. Yksi auttoi, ellei toinen, luultavasti kaikki ne yhdessä. Mutta kuten sanottu, lämmin kuva-välähtymä tämän nuoren miehen "kalliiseen maahansa" pureutumisesta on monina heikkouden hetkinä antanut minulle voimaa.
Tapasin tämän maakunnan viljelijöissä muitakin kuin oman ammattinsa erikoisalojen harrastelijoita. Monet heistä olivat jo sekä henkisesti että aineellisesti vapautuneet sille asteelle. Eräässä vauraassa pitäjässä oli museomiehiä, useitakin. Tämä "kärpänen" oli nähtävästi pompannut toisesta toiseen. Yhdellä heistä oli harvinaisen suuri ja täydellinen rahakokoelma. Siinä oli myntättyä kapitaalia, hopeaa, kuparia, rautaakin eri aikakausilta, sekä maasta kaivettua että antikvaareista tuoreella rahalla ostettua. Kaikki ne olivat hyvin puhdistettuja ja jatkuvasti hellän huolenpidon alaisia. Jokaiseen niistä liittyi paljon kiintoisaa historiaa. Sitä olisi vieraan kulkijan kelvannut kauemminkin kuunnella... jos vain olisi ollut aikaa.
Eräällä museomiehellä oli hämmästyttävän komea asekokoelma, suuren salihuoneen seinät täynnä miekkaa ja pyssyä, jos jonkin näköistä ja kokoista, eri aikakausien mukaan taitavasti järjestettyinä. Tämä sali Ridan Kallen olisi pitänyt nähdä. Muistaakseni kehotin häntä ajelemaan siellä. Ei mahtanut enää joutaa, niinkuin en minäkään olisi joutanut, ellei se näin mukavasti olisi sopinut tämänkesäisiin sivuharrastuksiini.
Eräällä toisella museoalan harrastajalla oli elävä kokoelma, joka sisälsi kaikenlaista "rojua", olisi ehkä joku äkkipäätä iskenyt pahasti kiveen. Tämä hänen käytännössä oleva irtaimistonsa oli kaikki laatutavaraa, vaikka vuosisatojen patinoimaa. Se oli järjestetty käytännön palvelukseen taitoharrastelijan rakkaalla kädellä. Omistaja oli silminnähtävästi varakas mies. Hän oli rakentanut koko talonsa varta vasten sitä elävää museotansa silmällä pitäen, kivestä, keskuslämmityksellä, kaikella mahdollisella tavalla tulen y.m. tuhon vaarat poistaen. Siellä museossaan hän sitten nuoren vasta vihityn emäntänsä kanssa asuskeli, puhdisteli, vaali ja lisäili tinatuoppeja, kannuja ja lautasia... Toivottavasti ja todennäköisesti myös uutta perikuntaa, joka yhtä itsenäisesti ja huolekkaasti jatkaisi isän erikoisharrasteluja.
No, tapasi kai kulkija suuressa maakunnassa liikkuessaan kesän mittaan sellaisiakin "kärpäsiä", jotka eivät tuottaneet pitäjälle, enempää kuin maakunnallekaan erikoista kunniaa. Tapasi ylipäästään hurahtaneita "muiluttajia", sattui juuri se kesä, tapasi maakunnan, koko maan kuulun pirtukuninkaankin, jonka laivat seilailivat avomerillä. Tämä miekkonen oli juuri hiljakkoin ostanut vanhan arvokkaan kartanon, valuutasta kun ei ollut mitään puutetta, kuten tilan entisillä omistajilla valitettavasti oli asian laita. Uusi kuningas, rahan ja kunnian, oli ehtinyt pistää jo toimeksi. Ränstynyt puutarha oli ensimmäisen kesän kuluessa lähes kokonaan ylös kohennettu. Korkearasvaista rotukarjaa oli surkeilematta hankittu. Uljaassa päärakennuksessa, jota parhaillaan "patinoitiin", tuoksahteli väkevästi lakkaöljy ja "tenu". Mahdollisesti maaliaineita "lantattiin" sillä "ihtellänsä", maalarien kurkkuja kuitenkin. He tuntuivat olevan sillä tuulella, vaikka ei ollut edes lauantai. Kulkijalle ei jäänyt kovinkaan ylösrakentavainen tunne tästä paikasta, vaikka talo äkisti olikin niin ylen hienosti ylös rakentumassa, vaikka teos kokonaisuudessaan tilattiin myös tilanhoitajalle... "että kahteen pekkaan voitaisiin seurailla, missä hyviä kartanoita oli myytävänä!" naurahteli pirtukuningas voitokkaan merirosvon pilke silmässä välkkyen.
Onnellisesti, paljon kokeneena ja nähneenä, mielestäni myös aikoihin saaneena, palasin ensimmäiseltä matkaltani, joka oli kestänyt kuukauden. Toiselle pääsi "tirehtööri" mukaan, kuten oli luvattu. Tällöin saatiinkin taas uusia elämyksiä entisten lisäksi, tirehtööri kun sattui olemaan juuri siinä iässä ja virityksessä. Ensimmäinen hyvähuomen oli voitokas kilpa-ajo museopitäjän nimismiehen kanssa. Tahtomattamme siihen kahakkaan jouduimme. Ajelimme hyvää vauhtia, päättäen siitäkin, että matkamittarimme keikkui kuusissa-seitsemissäkymmenessä. Mutkaisella tiellä sen mielestämme olisi pitänyt riittää kenelle tahansa. Eipä kuitenkaan riittänyt eräälle pölyymme pureutuneelle kiiliäiselle. Se tööttäsi tietä useaan otteeseen.
– Lisää vauhtia, isä! hihkaisi tirehtööri. Hän seisoi vieressäni tähystäjänä toimien. No, tehdään "lapselle" mieliksi! ajattelin ja painoin kaasulusikkaa. Parometrimme viisari painui automaattisesti. Se oli todellakin jo milteipä luvattoman alhaalla.
– Se tööttää! tiedoitti tähystäjäni jälleen kiihkeästi. Silloin jo minäkin lämpenin ja painoin lusikan pohjaan. Onneksi myös tie oikeni. Mentiin että puhelintolpat vilisivät, kivinen kilometripylväs tuolloin tällöin. Mutta kiiliäinen pysyi yhä hännillämme, oli toki lakannut tööttäämästä, eikä varkain ohittamisestakaan siinä vauhdissa mitään tullut. Nopeasti lähenevässä kirkonkylässä päätin pysäyttää ja niin sitten teinkin. Kilpaileva musta ritari takanamme pysähtyi myös. Astuin maantielle ja olin turhan utelias, se selvisi heti ensi sanoista.
– Mikä mies sieltä, kenelle vauhti ei riitä?
– Tämän pitäjän nimismies! vastasi kilpakaveri. Vaikenin, ehkäpä vähän kalpeninkin. Mutta tirehtööri herahti nauramaan vilpittömän herttaiseen tapaansa. Virkavallan edustaja lähestyi poikaa, tarttui käsin kiinni ja nosti pikkumiehen ilmaan, naurahti herttaisesti hänkin. Siinä tosiaan oli lojaali virkamies ja hupaisa vallesmanni, kuten viime matkallani pitäjällä olin kuullut hänestä mainittavankin. Kilpa-ajosta ei sen enempää puhuttu, emme mekään, vaikka olimme päässeet voittajiksi.
Mutta kyllä me osasimme hiljaakin ajella, hauskoilla kyläteillä keveästi ketkutella. Tirehtööri tällöin usein istui sylissäni, piteli ratista ja oli mahtavaa poikaa. Toisinaan pysähdyimme marjastamaan. Sitten taas hyökkäiltiin taloihin albumikirjaa tekemään ja kirnupiimää juomaan. Tirehtööri harrasti myös maitoa ja sai sitä auliisti. Emännät pitivät tästä pian tutuksi tulevasta pikku miehestä ja hänen pienestä gramofoonistaan, jota hän heppoisasti naureskellen heille soitteli... "Tili, tili, tili, tili tengan löysin"... oli hänen mielilevynsä, joka usein vaadittiin toistettavaksi. "Lyyssin linna" oli toinen hyvä, josta emännät pitivät vieläkin enemmän. Yöt nukuimme vierekkäin. Huomautimme siitä heti, ettei emäntien tarvinnut kahta vuodetta rakentaa. Sain kertoa hänelle satuvarastoni loppuun ja keksiä paljon uusia. Erään talon kumpuisella pihamaalla poika päästi auton jarrut irti, talon nuorille miehille kun piti näyttää hyvääkin safööriä. Vaunu vyöryi katajikkoon. Pahempaa haaveria ei toki sattunut enempää miehelle kuin kärrylle. Mutta eräänä iltana metsätietä ajellessamme saimme pari jänöjussia voimaveturiksi eteemme. Ajoimme sillä valjakolla muutamia kilometrejä kangasmaata. Alamäessä sammutin koneen, jussit pantiin vetämään. Tirehtööri nauroi, hyppi ja hihkui kyyneleet silmissä.
Mutta kun kuukauden ajeltuamme ja monet ihmeelliset seikkailut koettuamme vihdoin pääsimme kotimatkalle, oli minulla kaiken matkaa ratkaisematon pulma. Vaunussamme kärysi joku paikka ilkeästi, palaneelle kumille tai jollekin vieläkin pahemmalle. En etsimälläkään päässyt selville, mikä sen aiheutti. Joku hankasi ja paloi, mikä ja missä? Vaunun luisto oli kuitenkin vapaa ja hyvä. Se haju vain oli uusi ja paha. Tirehtööri ei puhunut juuri mitään, piteli vain nenäänsä. Vasta kotipihaan päästyämme hän laukaisi riemulla.
– Se oli varis!
Niin se olikin, mikä varis, jonka se vekkuli oli jostakin peltoseipäästä keksinyt, käärinyt sanomalehteen ja kätkenyt auton takalaatikkoon. Olin lojaali, huumorintajuinen mies... kuten kilpailussamme häviömieheksi jäänyt vallesmanni. Sitäpaitsi olimme päässeet kotiin, joka sittenkin oli maailman paras paikka. Iltamyöhäinen oli jo. Sieltä alhaalta ei tiedetty, eikä voitukaan enää soittaa, vaikka asioita varmasti oli vartaan täysi.
Meillä tirehtöörin kanssa oli ollut hyvin jännittävä ja hupaisa kiertomatka. Kohtalonyhteytemmekin oli tiivistynyt yhä. Se on säilynyt eroittamattomana siitä lähtien, vaikka ulkoiset tiemme ovat erkaantuneet. Nyt tirehtöörini on linjoilla, siellä jossakin, missä hänen yhtä ankarana kuin ylväänä kohtalonaan on seistä. Olen heikkovoimainen kristitty, huono rukoilijakin, mutta illoin aamuin kuitenkin liitän sormeni yhteen, kuten meillä oli tapana sinä lämpöisenä kesänä, sillä yhteisellä matkalla saman peiton alla nukkuessamme. Tänä aamuna puoliunissani muistin erään tapauksen niiltä ajoilta. Poika oli jostakin syystä saanut pahoinvointikohtauksen. Hän tarttui käteeni ja huusi kuin hengen hädässä:
– Isä rakas! Käännä pian auto! Aja pian kotiin! Että minä vielä näkisin rakkaan äitini ennenkuin kuolen!
Aukaisin auton oven, istuimme hetkeksi ojan pientarelle. Vatsasta kuohahti pari lasillista juustoutunutta maitoa. Sitten ei tarvinnutkaan kääntää autoa kotiin. "Lyyssin linnaa" kohta uudessa talossa soittelimme ja maitoakin jälleen nautiskelimme, eikä "tenkoja" ensinkään tarvinnut maksaa. Kuten sanottu, tänä aamuna muistin sen, kun muistelin sormenpäät yhdessä. Ajattelin itsekseni:
Rakas poikani! Matkaveljeni tili-tili-tengan tiellä! Olet yksi ajuri kohtalomme autossa! Jospa sinun sentään ei tarvitsisi hätähuutoasi toistaa! Jospa riittäisi, kun auto pysähtyy ja ovi avataan... Kun keväinen, lämmin päivä jälleen helähtäisi paistamaan ja pääsisimme yhdessä marjametsään!
9
Toverikseni kolmannen kuukauden maakuntamatkalleni lähti nuorukainen ja valokuvaaja Otto Mäkinen. Hän kuvasi maatilat, isännät ja emännät, tyttäret ja karjakotkin, milloin nämä itse sitä esittivät, kuten usein oli asianlaita Tämän katsannoltaan yhtä kirkkaan kuin sydämeltään jalon poikamiehen kanssa me soittimentekijöinäkin myöhemmin jouduimme paljon tekemisiin. Mies oli, paitsi taitovalokuvaaja, myös urkuri ja kuoron johtaja, myöhemmin myös soittimien suunnittelija. Olimme jo aikaisemmin saaneet nykäistyksi hänet asiaan, ja hänestä olikin meille varsinkin kultamitalin metsästyksessä paljon hyötyä. Oikeastaan olisi kunnon urkurillemme kuulunut hyvä kimpale niin messu- kuin maailmannäyttelykullastamme. Mutta kun se ei ollut ollut mestarin rouvan postonkakku! Urkuri harrasti, kehitti ja jalosti soittimiamme enemmän kuin halusimme myöntää. Mutta tänä kesänä ja tällä erinomaisella seuramatkallamme kirjasimme ja valokuvasimme vauraan maakunnan maatiloja, isäntiä, emäntiä... Ja monta hauskaa päivää ja yhteismuistoa meillä onkin näiltä matkoilta sisäisiin kasetteihimme kätkettyinä, niinkuin yhä muistan ja varmaan myös hän.
Kerrankin meidän oikeanpuolinen takarenkaamme rupesi reistailemaan, vaikka tätä ennen ei koko kesänä, ei tirehtöörinkään pelaillessa. Irroitimme ja paikkasimme punaisen sisärenkaan. Pumppumme oli ravistunut, emme mitenkään tahtoneet saada sillä ilmaa työnnetyksi. Urkurivalokuvaaja oli kärsivällinen mies kuten olin minäkin, koska muu ei auttanut. Vaihdoimme miestä ja pumppasimme... ilmaa, "ilimaa palakeisiin... jottei se haitari halakeisi" muistelin jotakin Tannerin kuplettiviisua.
– Äläpäs, tuolla tavalla se hyvin meneekin! riemastui urkuri ja muisteli hänkin jotakin pumppaustahtiin paremmin sopivaa kappaletta. Hän keksi sen piankin, musiikkimies kun oli... "Kerenski se leipoi... suuren taikinan... Hiivaksi hän aikoi... panna Suomenmaan... Ai, ai Kerenski... tyhjään meni toivosi... Suomi on jo vapaana..." ja niin edelleen.
Jo painui. Musiikin voimalla tehdään ihmeitä. En enää kummastele, vaikka sillä sotajoukotkin saadaan hyökkäämään toisiaan vastaan. Pumppasimme vuoroon, mutta yhdessä lauloimme. Rengas tuli kuin tulikin pullean täysinäiseksi. Meillä oli hiki, mutta reipas mieli. Kotvan ajettuamme pääsimme uimaan. Sen pitemmälle emme siihen toviin. Kuumapaikka oli tullut varmaan huonosti paikoilleen, ei auttanut muuta kuin taas kamppeet ja punaiset sisävärkit esille ja "Kerenski se leipoi..." Pyöreässä kuumapaikassa ei ollut mitään vikaa. Reikä oli kokonaan toisessa paikassa, samanlainen pyöreä naulan pistos. Jopa meille nyt sattuikin nauloitettu tie. No, kohtaloaan ei voi välttää enempää ihminen kuin autonrengas. Mutta menihän se näinkin. "Kerenski" oli hellittämätön poika. Kunhan meillä vain olisi ollut jalompi pumppausväline. Pääsimme sentään taas matkaan, mutta hyvästäkin kotivoimistelusta pumppaus jo oli käynyt. Kerenski maistui jo milteipä puulle. Kamppeet laatikkoon ja tielle. Sitten pian joutui päivän ensimmäinen tavoitekin. Kyselimme, kirjailimme ja valokuvasimme. Kiiruhdimme matkaan ja toiseen taloon, koska päivä jo oli pitkällä.
– Katsohan tuota pakanaa! sanoi urkuri, joka ensinnä autolle joutui. Se oli paljon sanottu häneltä, koska hän kirkon miehenä ei yleensä harrastanut voimasanoja, ei edes näinkään mietoja. Se oikean puolinen takarengas tietysti oli jälleen lätässä. Ei muuta kuin kamppeet esille, että kolisi, mahtoi kolistakin jo. Talossa oli auto ja autonpumppu, samanlainen suhiseva rapa kuin omammekin. Käytimme kuitenkin sitä vaihteeksi, vaikka "Kerenskiä" emme voineet täydellä teholla käyttää, koska talonväki olisi luullut meitä hassuiksi ja mahdollisesti ryhtynyt peruuttelemaan valokuva- ja kirjakauppojaan.
Emme selviytyneet yhtään nopeammin kuin edellisillä kerroilla. Pari kertaa vielä sinä päivänä jouduimme paikkaamaan oikeanpuolista rengastamme. Aina uusi ja samanlainen naulanreikä! Se pani jo itse Kerenskinkin noitumaan. En ole taikauskoinen, mutta kuitenkin aloin arvella pahojen voimien olevan pelissä. Kunnes auringon mailleen vieriessä vihdoin keksimme oikean syyn, jompi kumpi. Pahvinaulan tynkä! Se oli ulkorenkaassa kiinni kuin suutarin iskemä kenkänasta. Vihelsimme pitkään: Äly hoi, älä jätä! Jos on tyhmä pää, niin koko ruumis kärsii ja pumppaa "Kerenskiä"...
Eräässä talossa, jonakin toisena päivänä, emme tavanneet isäntää. Sen sijaan meille esittäytyi kaksi arvovaltaista emäntää. No, kerrankos talossa tämänkin maakunnan taloissa oli kaksi emäntää, vanha ja nuori, mutta nämä olivat vain "emäntiä" molemmat. Piika ohjasi meidät saliin, suureen kuin Pohjolan tupaan. Saimme odotella kotvan aikaa, ennenkuin he ilmestyivät, kumpikin erikseen, olivat kunnostaneet asuaan kumpikin puolellaan. Vanhalla oli suuri hopeinen rintasolki, nuorella kultainen ketjukello, sitäpaitsi hän tuoksuikin hyvältä.
– Viitala, Helga, talon emäntä, esitti nuorempi arvokkaasti, järjesteli kotvan aikaa ikkunaverhoja, häipyi samasta ovesta kuin oli tullut. Toinen ovi aukeni. Vanha emäntä vyöryi esiin kuin emäpitäjän ruustinna.
– Viitala, Serafiina, talon emäntä. Hän ojenteli sängynpeitettä, jonka alla kohosi korkea pyramiidi höyhentyynyjä ja patjoja. Luotuaan arvokkaan silmäyksen ympärilleen hänkin vetäytyi omasta ovestaan.
– Ole varovainen ja viisas! Nyt on penkkijärjestyksestä ja arvoista kysymys! kuiskasi kirkonmies kätensä suojasta.
– Niin on, veliveikkonen! Valokuvaa heidät molemmat, mutta toisensa tietämättä, kehoittelin minä. Sen enempiin sotaneuvotteluihin emme kerinneet, sillä Helga emäntä tuli jo kahvitarjotinta kantaen. Selostin hänelle, millä asioilla liikuskelimme. Arvelin, että emäntä voisi antaa tiedot, isännänkin puolesta. Kyllä hän voikin. Se kävi nopeasti ja asiantuntevasti, runsauden pula vain tahtoi olla, kuten kahvitarjottimella. Siinä oli vähän miettimistä, sillä täytyi varata palstaa myös Serafiinalle. Helgan mentyä hän purjehtikin omasta ovestaan kuin vuoropappi alttarille.
Serafiina emännän kanssa muistelimme ja kirjoittelimme sukutalon historiaa. Sitäkin olisi riittänyt vaikka kahteen kirjaan, vaikka Hakkapeliittojen aikoihin ja Kustaa Vaasaan asti. Urkuri oli pujahtanut Helgan perässä, niinkuin ei olisi saanutkaan pikkuleivistä vielä tarpeekseen. Hän valokuvasi nuorta emäntää sillä välin kun minä pumppasin vanhaa. Talon ja aina alttiin karjakon hän myös kerkisi levyttää ennenkuin salin puolella pääsimme historian lehdet loppuun. Urkuri laukaisi Serafiinan keinutuolissa, jossa hän muisteluistaan lämmenneenä punoitti ja röhötti kuin kukon pöyhöttelemä kalkkunakana. Mahtoiko se kuva tulla albumiin? Vahinko kirjalle, jos pois jäi. Isäntien, niin vainajan kuin muuten poissa olevan, saimme talon albumista. Sitten meillä ei taas muuta ollutkaan kuin albumin tilaus. Se kävi kivuttomasti. Tämän talon, paremmin kuin muidenkaan maakunnan emäntien ei tarvitse jäädä isäntää odottelemaan yhden tuhatlappusen takia. Molemmat allekirjoittivat vähääkään empimättä "orderin". Toisen repäisimme ja rutistimme salavihkaa taskuun, koska ei ollut sentään kreiveistä eikä pirtukuninkaista kysymys.
Eräässä komeassa talossa oli piano ja ainokainen tytär, ei nyt juuri eilisen teeren lapsukaisia, muuten kyllä korea ja altis, kaikin puolin mukiin menevä, vaikka kaupunkilaisurkurin rouvaksi. Perinteelliset puhemiesvaistoni heräsivät kohta. Isäni aikoinaan oli hankkinut tällä toimella taloon monta pitkää paitaa.
Kuten viitattu, tämä tytär näytti olevan jo hyvästikin naimaikäinen, -haluinenkin, eikä urkurimmekaan olisi tarvinnut mamman taskusta lupakirjaa noutaa. Mahdollisuudet näyttivät olevan mitä parhaimmat. Ellen minä nyt hankkisi puhemiehen paitaa, niin enpä kehtaisi tunnustaa itseäni oman isäni pojaksi, ajattelin itsekseni ja varauduin hoitamaan asiaa viisaasti kaikilla perintätaidoillani. Neito oli säteilevä ja altis. Nopeasti hän oli pukenut parhainta ja kaunista ylleen, eikä sitä ollut ainakaan liian vähän. Sormukset ja kilikilikellot, kuten piirileikkilaulussa sanotaan. Ei puuttunut muuta kuin "kaksii hopiihelmii", kuten entiseltä morsiamelta. Tämä kaunis kandidaatti pyrähteli notkeasti sinne ja tänne, oikoili verhoja, järjesteli pöytäliinoja ja maljakoita, huuteli väliin neuvojansa sisäkölle. Nähtävästi meille oli valmistumassa siellä upea lounaspöytä. Johan nyt mesimättääseen osuimme! Olimme kai ennenkin, keskimäärin kolme kertaa päivässä, mutta näin paljon jo ennakolta lupailevaan ei tätä ennen. Johdattelin urkuriamme pianon ääreen.
– Meillä on nuotteja enemmän vähän, pyyteli neito anteeksi. Riensin soittajan puolesta lohduttelemaan:
– Tämä on luova taiteilija. Ei tämä mitään nuotteja tarvitse.
– Herrajesta, vai ihan luova taiteilija! ihastui talon emäntä, joka samalla hetkellä sattui tulemaan saliin. "Luova taiteilija" istahti soittokoneen pyörivään jakkaraan, emäntä kätensä ristien tukevampitekoiseen tuoliin.
– Soittaisitte nyt jonkun kauniin laulun Siionin kanteleesta, pyysi hän herttaisesti. Mahdollisesti mainittu kantele olikin kirjojen joukossa pianon päällä. Mutta kuten sanottu, meidän urkurimme ei "kanteletta" tarvinnut, milloin pianon klaviatuuri oli hänen kättensä ulottuvilla. Hän alkoi näppäillä melodiaa: "Täältä puolehen ylhäisen maan." Se oli tuttu meille kaikille, emännän tunnelmiin se näytti sopivan erikoisesti. Hänen silmänsä alkoivat loistaa ja kostua, kyynel herahti poskelle. Alkua tämä vasta! arvasin minä. Soittaja aloitti uudestaan, väritteli ja täydensi yhä uudestaan yhä kauniimmin ja voimakkaammin, siksi todella kauniiksi kappaleeksi, mikä tämän yksinkertaisen melodian pohjalle on rakennettu. Todella sulavasti taiteilijamme sen laskettelikin.
En tiedä, ymmärsikö emäntä loppupuolta niinkään hyvin kuin alun. Mutta syvyyden lähteet olivat avautuneet. Hänen kyyneleensä kohosivat ja valuivat vuolaina virtoina "ripeille rinnoillensa, heleille helmoillensa", kuten jo ammoisina aikoina, vaikka variatsiooneja soiteltiin silloin vain kalanluisella kanteleella. Ihmettelin itsekseni, kuten monta kertaa ennen ja jälkeen, naisen tunnelähteiden syvyyttä ja keväistä hersyväisyyttä, varsinkin milloin "ylhäisistä maista" ja sen muunnelmista on kysymys.
– Niinkuin taivaan salissa! ihasteli emäntä ja tuli samalla ihan huomaamatta kehaisseeksi, paitsi taiteilijaa, myös omaa saliansa, joka monivivahteisena säteilevin kynttiläkruunun lasiprismojen lävitse katsottuna olikin upea.
– Minun täytyy nyt mennä katsomaan herroille taiteilijoille aamiaista! heräsi emännän marttaolemus. Silmiään kuivaillen hän nousi ja kiiruhti ruokasalin puolelle.
– Äiti tykkää tuollaisista. Mutta ellei aina ajattele taivaallisia, niinkuin äiti, niin vieläkin ihanampi minusta on "Mä oksalla ylimmällä". Soittakaa se! Kyllä maar senkin osaatte ilman nuotteja?
– Kyllä hän osaa! ehätin minä. Taiteilijamme naurahti ja kääntyi jälleen soittelevilla äänillä laulavan klaviatuurin puoleen. Hän hypähteli "oksalle ylimmälle", näppäili melodiaa hiljaa säestellen ja tiesinpä taaskin, mitä sieltä alkaisi kuulua. Sama kertautuva, hersyvä, nautinnollisesti väriasteikkoja muunteleva hymni tämän alhaisen, vaikkakin sanallisesti ylhäisen isänmaamme kauneudelle. Olin kuullut sen jo ennenkin niissä taloissa, joissa oli ollut piano, mutta sehän on kappale kaunista synnyinmaatamme, jonka katselemiseen, kuuntelemiseenkaan ei kyllästy, varsinkaan jos se esitetään niin hienosti kuin urkuritaiteilijamme tälläkin kertaa.
Tästäpä taitaakin nätisti tulla pari... hänelle tyttö, minulle paita, ihan oksan alla viheltämällä! ihasteli minun puhemiesminäni arkipäiväisen proosallisesti. Kun kappale vihdoin loppui, niin tyttö ilmehti myös kyynelissä. Hän liihoitteli soittajan taakse kuin suojelusenkeli.
– Se oli hirmuisen ihanaa!
– Oli se! myöntelin minä. Kun levittäisit nuo siipesi ja läppäisit kätesi yhteen, niin se olisi vielä ihanampaa! kuvittelin itsekseni. Ehkä hän olisi sen tehnytkin, jos puhemies olisi ollut hoksaavaisempi ja häipynyt isäntää etsiskelemään. Aioin lähteä, mutta se oli jo myöhäistä ja myös tarpeetonta. Isäntä, tukevatekoinen, satakiloinen, vyörähti ovesta sisään. Hän ei ollut turhan tunteilevakaan, reilu uros joka tapauksessa.
– Kyllähän te noita lirkutuksia, mutta osaattekos "Porilaisten marssia?"
Taiteilija ei vastannut, vaan pyörähti klaviatuurinsa puoleen, huokaisi ääneen. Niin minäkin, en "porilaisten" tähden, ne hän kyllä ravistaisi kuin herneet seulasta, mutta miten oli hänen päänsä ja järkensä laita? Ettei hän vain ollut sellainen ahven, joka pelkäsi kutupaikkaansa.
Mutta Porin pojat eivät pelänneet. Ne olivat lähteneet jo paraatimarssilleen. Puolan, Lützenin ja Narvan kunnian kentät avautuivat, tykit soittivat, rumpupalikat paukkuivat... pum... pum... "viel' on Suomi voimissaan..." ja niin edelleen.
Iso isäntä ei heltynyt kyyneliin, vaan innostui marssimaan. Ehkä hän oli vanha kaartilainen, ainakin mittojensa puolesta hän siksi olisi kelvannut... ja ikäkin sopisi, ajattelin samalla kiertoteitse myös tyttären ikää laskien. Pääsin vähän arveluttaviin lukuihin. Ihme, ettei häntä ole jo varhaiskeväimessään naitu. Nyt oli korkea aika ja autuuden päivä... niin tytöllä kuin urkurilla. Hän, jos kukaan, oli lyönyt äkkitempauksella läpi, kolmella kultamitalilla järki järkiään! kuten mestarimme vuosien mittaan usein on yhteissaavutuksiamme mainostanut. Isäntä oli riemastunut.
– Tuo se vasta jotakin! Sen rinnalla eivät lirkutukset paljoakaan paina!
Hän pani urkurin ajamaan porilaisensa kentälle uudestaan. Kanuunoihin oli pantava vieläkin kovemmat paukut.
– Mitä isä turhia neuvomaan. Kyllä taiteilija itse tietää, tytär ehätteli.
– Minkä verran putket ruutia kestävät! Kyllä me pojat tiedämme. Mene matkoihisi siitä!
Niin ne sitten taas paukkuivat, ja minä ihmettelin, kuinka paljon sentään jalon soittimen kielet ja vasarat kestivätkään. Meidän pelitoosiemme "kanuunoita" ei olisi voitu sillä tavalla paukuttaa.
Tämän rumputulen jälkeen astelimme ruokasaliin, joka oli yhtä suuri ja upea, kattokruunu olisi kappeliseurakunnan kirkkoon kelvannut, urkuja vain puuttui. Mutta tamminen ruokasalin kalusto astiakaappeineen oli sitäkin upeampi. Se oli verrannollisesti niinkuin meidän "Reimsin kirkko", ehkäpä aikoinaan siellä päin maailmaa tehtykin, koska hanhet, makkara ja viinirypäleet roikkuivat ovien kristallipeileissä.
Jo urkurin kelpaa! ihastelin jälleen omiamme, itsekseni. Halukkaasti emännän jatkuvasti kehoitellessa ja isännän hyvää esimerkkiä näyttäessä verottelin yltäkylläistä aamiaispöytää, joka ei aherteluistamme ollut juuri tietääkseen. Urkurilla ei ollut oikein haluja. Se oli epäilyttävä enne, ehkä hyväkin.
Jättäkööt kaupunkilaiset urkupenkkinsä kovaosaisemmille. Mikä oli hänen täällä eläessä, syödessä ja soittaessa? Täällä miehen kelpasi improvisoida soittokappaleitansa niin ylhäisistä maista kuin harjulan seljänteistä. Vaihteeksi ajaisi porilaiset paraatiin. Kun kaikkea tätä ihanuutta kuvittelin, niin samalla jo ajatuksissani mittailin, sopisiko meidän "Reimsin kirkkomme" tähän ruokasaliin. Arveluttavaa se oli, niin luonnottoman korkealle enkeleiden päät siinä kohosivat. Mutta voisi kai niitä vähän lyhentää jalkapäästä?
Sitten tavalliseen tapaan täyttelimme kaavakkeitamme isännän kamarissa. Hänellä ei ollut kiirettä eikä minullakaan. Hyvää aamiaista kelpasi nahkaselustaisessa laiskanlinnassa sulatella. Sitäpaitsi ajattelin urkuria ja puhemiespaitaa. Arka poika, hänelle täytyi antaa aikaa. Paljon ja lavealti siis isännän kanssa puhelimme. Olin ottavinani todesta kaiken hänen sanelemansa, vaikka kirjoitin ehkä kymmenennen osan. Urkuri kävi pari kertaa vilkaisemassa.
Tietysti hän oli valokuvannut talon ja emännän, karjakon ja suuren sonnin... Mutta sitä aihetta, jota hänen ennen kaikkea olisi pitänyt kuvata, levyttää ja kehittää, hän ei ollut keksinyt. Kun kaavakkeeni lopultakin oli valmis ja aioin rientää hänelle avuksi "oksalta ylimmältä" nappaamisessa, oli hän kadonnut kuin tuhka tuuleen, ei lintu, vaan ampuja kamerakasetteineen!
Tapasin miehen parin kilometrin päässä metsäisessä mäessä kivellä istumassa. Se kanalja nauroi minulle vasten naamaa, kun ensin oli jättänyt mokomaan välikäteen. Lupasin pyhästi tuovani hänet takaisin. Tuomatta jäi ja paita saamatta. Minkä parempikaan puhemies mahtoi mammanpojalle, jolla oli ahvenen sydän!
Ei meille tästä epäonnistuneesta naimisesta sen suurempaa epäsopua syntynyt. Mutta hauskaa sillä pidämme vieläkin tavatessamme, minkä päälle vaadin urkurin soittamaan "variatsuuninsa": Mä oksalla ylimmällä... tai: Täältä puolehen... tai: Pojat kansan urhokkaan... tai kaikki ne.
Välitöiksi iltaisin unta odotellessamme kehittelimme ajatuksissa ja paperipiirustuksissa myös kaikenlaisia kielisoittimia. Se oli urkurin kärpänen. Hän ei ollut suinkaan ahdasmielinen kirkonmieheksi, vaikka osoittikin olevansa mahdoton naisen mieheksi. Hän oli jopa sitä mielipidettä, että posetiivista voitaisiin kehittää taiteellinen soitin, mikä kylläkin on utopia. Sitäpaitsi oli olemassa niin paljon muita jaloja soittimia, joita kotimaassamme voitaisiin valmistaa ja Suomen kansan musikaalisten avujen kehittämiseksi jalostaa, kantele... virsikantele... urkuharmooni...
– Viulu ja pajupilli, lisäsin minä, viuluani ajattelin. Se oli turhaan odotellut veistelijäänsä, kun minä marakattina posetiivin päällä myyskentelin piikasille viidenkymmenen pennin onnenlehtiä. Voi, miesparka! Voi itseäsi ja viuluraukkaasi!
Näin apeita ajattelin, milloin tuli sellainen hetki. Tuli niitä, ei tämäkään kesä ollut pelkästään tanssimatkaa ruusujen ja kukkaisten tiellä. Myös ajatukset ja hetkeksi jätetyt murheet seurasivat itsepäisesti matkassani kuin se vallesmannin auto pikku kiiliäisemme pyörien pölyssä. Ne eivät jääneet, vaikka olisi kohottanut vauhdin korkeammalle kuin mittarineula saattoi näyttää.
Miten olivat asiat "siellä alhaalla", miten Meritähden konttorissa ja pankissa? Miten hiljainen prokuramme tuli aikoihin vekseleiden, mestarin ja rouvan kanssa? Otimme yhteyttä puhelimella ja kirjeellisesti. Prokura ei paljonkaan valitellut: Meneehän se... tuli vähän pitkäpiimäisesti. Jos hän lisäsi: jotenkuten! tulin totiseksi ja utelin täydennystä. Sain, jos sain, mitä se puhumisesta parani. Kirjeissään hän oli avomielisempi: Rahoja tuli huonosti. Tilauksia tuskin ollenkaan. Asiakkaat heittäytyivät längilleen milloin missäkin.
Kerran kirjoitti myös mestari: Koska huomaan, että tässä nyt kuitenkin tulee konkurssi, niin anna määräys, että saan varastosta lähettää kuudentuhannen markan hintaisen koneen eräälle tuttavalleni. Minun palkkatilini on sen verran auki, ja ehtii kai tässä ennen romahdusta vielä lisääkin tienata...
Kyllä kai ehditkin, tienata! Silloin taas kerran kipenöitsin, tein syntiä taivasta, mestaria ja rouvaakin vastaan. Vai siihen tapaan teidän yhteisajatuksenne jo kulkivat tässä asiassa. Et mitään ollut riskeerannut. Et mitään menettänyt, aina vain "tienannut"! Kuin iilimato kiskomassa jo silloinkin, kun siihen ei ollut mitään varaa. Olit ostanut irti vanhan vaimosi... uuden nimiin olit hankkinut kaupunkiosakkeen, niin minulle kerrottiin. Mahdollista se sinulle oli niiden kirjojen ja nostojen jälkeen, jotka olit tehnyt Meritähden pienessä konttorissa ja rahalaitoksessa... Vai noilla ajatuksilla valmistit liikettämme jatkamaan ja itseäsi vanhan viisaan lepoon.
Näin ajatuksissani kipenöitsin, että urkurikin sen läikkeet tunsi ja kummasteli. Yritin luultavasti ajaa talojen portinpylväitä nurin. Mutta iltaisin majatalomme hiljaisuudessa päästiin rauhallisempiin mielialoihin. Kirjoitin prokuralle rohkaisevaa ja mestarillekin.
"Kyllä sinä soittimen saat, toisenkin jos haluat. Saat luotolla, vaikka itse et näytäkään enää luottavan sinun ehdotuksestasi perustamaamme yhteisyritykseen. Rauhoitu, hyvä veli, kun ei tämän pahempaa vielä kuulu. Pouta aina seuraa sadetta ja myrskyä, seuraa se tämänkin rapinan jälkeen..."
Luottamuksellisesti selostin hänelle suunnitelmiani. Aioin korottaa yhtiön osakepääomaa, niin paljon kuin näissä oloissa olisi mahdollista. Osakkeita tarjottaisiin ensi tilassa asiamiehillemme, mikäli he haluaisivat merkitä. Tällä tavalla saataisiin yrityksemme henkilökohtaisen kannatuksenkin puolesta laajemmalle pohjalle. Näin varmasti läpäistäisiin, vaikka kovempaa aikaa kauemmankin kestäisi. Missään tapauksessa hänellä ei olisi mitään menetettävää, kävi miten tahansa.
Tätä viimeistä kohtaa minun tuskin olisi tarvinnut alleviivata. Hän nähtävästi tiesi sen ilmankin. Varmasti hän oli selvillä myös alan vaatimuksista ja markkinoimistilanteista enemmänkin kuin "vanhuuden lepoon" aikovalle olisi ollut välttämättömän tarpeellista.
Sivutöinäni minä siis tänä matkakesänä valmistelin osakepääoman lisäystä, sain lupauksia sieltä ja täältä. Asettelin uusia asiamiehiä ja kohentelin vanhoja, kuten ammattimiehet aikoinaan minua olivat ravistaneet vakuutusasioissa. Urkuri piirusteli ajatuksissaan uusia soittimia ja paranteli entisiä. Myöhemmin hän kehitteli näitä piirustuksiansa meidän tehtaallamme. Aluksi mestari nauroi koko puuhalle, mutta poika oli kärsivällinen ja sai vakuutetuksi hänet parannuksistansa. Näitä vanhan ajan, mutta uuden ajatuksen pelitoosia tehtiin sitten useita, ehkä mestarimme rakentelee niitä yhä vieläkin niille, jotka erikoisesti haluavat, ja urkurimme tekee niistä hänelle ilmaista mainosta aatteen miehen uhrautuvaisuudella. Toivottavasti mestari maksaa hänelle edes tilauksista provisionia. Sen hän hyvin ansaitsee, sillä hänen kultamitalimaineensa korottamiseksi ja pysyttämiseksi tämä aatteen mies on todella tehnyt paljon uhrautuvaa työtä.
Kerran prokura soitteli minua useaan paikkaan perään ja kun vihdoin saavutti, niin puhui totisia sanoja.
– Nyt on paha irti! sanoi poika.
– Olisikohan alhaalla! välähti mieleeni. Ei se vielä siellä ollut.
– Puittinen, eräs kannakselainen asioitsijan hyväkäs, on päästänyt vekselimme protestiin.
– Ihanko listalle? tiedustin minä.
– Selvästi!
– Älä helkkarissa!
Päässyt kuin päässyt, minkä prokura sille mahtoi, kun ei mies itse eikä pankkikaan asiasta ilmoita. Kaikkien puijareitten kanssa sitä samalle paperikaistalle piti asettuakin. Kuvailimme ja kuvasimme sen päivän, mutta ei enempää. Illalla auringon laskiessa käänsin kiltin äkkiäreämme kotia ja pääkaupunkia kohti. Parisataa kilometriä se vain oli. Unetti aika tavalla. Terhakka kärrymme oli saanut rasvaa ja ruokaa. Se hyrisi univirttä, vaikka herätellä piti. Koetin pitää silmiäni auki, että emme ojaan olisi kierähtäneet. Mutta väsymys painoi kuin synti. Se hetkautteli päätä ja siveli silmiä. Urkuri oli virkeämpi ja kokonaan nupsahtaessani pukkasi kylkeen. Ota hakaneula sukastasi ja kiinnitä silmäluomet! neuvoin häntä. Mies oli liian hieno noudattaakseen tätä todella tepsivää patenttikeksintöäni. Sen korvikkeeksi hän lauloi, hyräili sellaistakin, mitä varmaan ei kirkossa: Kerenski se leipoi... Ei mitään uutta... Skrepa teki, Skrepa teki nappularattaat... Tämä oli hänen oma melodiansa, jonka hän oli säveltänyt Eino Leinon "Elämäni kuvakirjasta" raapaistuihin sakeisiin. Pääsimme onnellisesti perille, ilman kolaria, mutta suoranainen ihme se oli. Uni oli mennyt, nyt kun vasta olisi saanut tulla.
Aamupuolen latasin itseeni sitä voimaa, mitä jo kohta kolmisen kuukautta olin ollut keräilemässä. Hyökkäsin Meritähden konttoriin, sinne alhaalle ja sitten pankkiinkin. Luulenpa, että sillä kertaa olin aktiivisempi kuin mestari ja rouva yhteensä.
– Mitä tämä tällainen? Kuka teihin mokomaa epäuskoa on pumpannut?... Vekseli protestiin! Kaikkea sinunkin pitää kuulla ja kuunnella! Sen täyteisiäkö se muuten sinua liikuttaa! Että tuleeko uudesta osakeannista päätä ja kaulaa? No miksi ei tulisi? Ellet ajoissa merkitse, niin jäät ilman!... Ja tässä on taas uusia tilauksiakin... heltiää niitä vielä!
Repäisin tilauskirjastani joukon lehtiä ja survaisin ne mestarin seinäpiikkiin. Mutta kaikista näistä reippaista otteistani huolimatta minusta näytti siltä kuin mies ei olisi virkistynyt entiseen tapaan. Se konkurssiko kummitteli yhä hänen mielessään? Vai vanhuuden lepoko ehkä? Siihen oli enää vain pari vuotta! Jotakin näivetystautia hän silloin poti. Pieni ryyppy varmaan olisi piristänyt, avannut mielet ja kielet. Olisin kai pirtukuninkaalta saanut pullon hyvääkin ainetta, jos se silloin olisi tullut mieleeni. En sillä hetkellä muistanut, että mestari ei kulkenut enää pimeyden teillä.
Meritähdessä, prokuran kanssa selvisimme aika hyvin. Heikompaa oli pankissa, jossa johtajan nenä oli solmussa vielä minunkin varalleni. Protesti oli tällaisena aikana vakava asia. Että sillä tavalla päästättekin! Hän oli liikemies itsekin, huolekas, tuttu mies, mutta sitkeä poika, milloin sen pään otti ja jurraamaan rupesi. Hän jauhoi sitä vielä kammarin puolellakin, että vihakseni jo alkoi pistää.
– Eikös sinulla parempaa asiaa ole, kolmen kuukauden jälkeen! Mitä tämä nyt oli yksi protesti... Puittinen & Hitonranta O/Y... Kuka sanomalehden nimeämisiä muisti seuraavana päivänä, hitto soikoon!
– Kunpa se olisikin ollut sanomalehti. Mutta protestilehti. Tämä lista on kuin paavin pulla.
– Paavin pulla olet koko mies! Ja eikö teilläkään pankkirotilla muuta leivottavaa ole kuin mokomia "pullia". Lähtisitte kesäiseen tuuleen ihmisten kuiville heinille ja pelloille.
Näin kohentaen hän piristyi ja lähtikin. Pankkituntien jälkeen ajeltiin pienelle maatilalleni, jossa parhaillaan oli kuivien heinien latoonajaminen toimena. Sinne kerääntyi illemmalla muitakin paikkakuntalaisiamme, naapuriräätäli, tuttu nuori pari kesävieraineen, Heinon Reino pikku rouvineen ja viuluineen, jota räätäli illalla vanhassa pirtissä polkatessamme taitavasti soitteli. Minä, kohtelias isäntä ja kavaljeeri, hypittelin pankkitirehtöörin, räätälin ja viuluvästäräkin iloisia rouvia, tietysti myös omaani, talon emäntää. Olimme pitkästä aikaa jälleen nuori pari, mekin. Kuivat heinät olivat ladossa. Maakunnan kallein ja kaunein paikka oli tämä oma pikkuinen maapaikkamme. Sitä se meille oli sekä aatteellisessa että asiallisessa merkityksessä. Olimme uhranneet siihen paljon, rakentaneet liian rajusti, navetat kuin Tanskanmaassa, kanala kuin tavarajuna, tosin ilman veturia... Kaikkea tätä ajattelemattomuutta emme kuitenkaan olleet toimeenpanneet "yhtiön varoilla", kuten mestarin veljenpoika eräässä hyväksymättömäksi jääneessä tohtorinväitöskirjassaan myöhemmin esitti. Meillä oli palkkamme meilläkin, kummallakin, jo monta vuotta olimme sitä nostaneet ja nauttineet. Sitäpaitsi meillä oli velkaa, liiankin paljon näin pienen paikan nimiin. Luotimme tulevaisuuteen, minä enemmän kuin vaimoni. Tahdoin tehdä tästä kauniista rantakappaleesta ikuisen kotopaikan itsellemme ja lapsillemme. Niinkuin nähtävästi siitä tuleekin, tosin toisella tavalla kuin mestari ja minä itsekään silloin kuvittelimme. Hän yhteen aikaan ajatteli, varomattomasti kyllä, sanoikin jo monelle: Lähtee se sieltä... kapsahtaa pois kuin jänis kuivalta haavalta! Mestarilla, vaikka hän onkin niin paljon elämää kokenut, ei liene omakohtaista kokemusta siitä, miten pätevä kiinnitys ylivelka on kotipaikkaansa rakastavalle miehelle. Se on paras liittolainen myös konkurssimörköä vastaan taisteltaessa. Konkurssi on "helppo-Heikki", joka pelkää raskaasti kuormitettuja kärryjä. Ylivelka sen sijaan on uskollinen miehen toveri. Aluksi sitä ei jaksa heittää, lopuksi, keventyneenä, sitä ei viitsi enää heittää kuin jotakin "Schneiderin pianoa". Ja sitten loppumatka jo meneekin omalla painollaan.
Mutta palataksemme ajankohtaan ja asiaan. Varsin hauska päivä ja ilta meillä silloin oli "kuivilla heinillämme", minulle siitäkin syystä, että vaimoni elämän raskaudesta huolimatta edelleen oli niin tyttömäinen, säteilevä, vaikka tytärkin jo milteipä mittaisensa. Entä tirehtööri ja häntä nuorempi viskaali! Heillä vasta hauskaa oli heinäkuorman päällä, ladossa ja mansikkalautasen ympärillä. Huomenna he taas pääsisivät isän hyrräkärryillä ajelemaan. Tirehtööri lupasi tyyrätä, viskaali myös, ainakin töötätä. Mutta sitten kun kaikki talkoovieraat olivat menneet, jo nukkumaan asetuttiin, hiivistäytyi pikkuinen kylkeeni. Tirehtööri nyhjäili toisella puolella. Matkakertomus heille piti esittää, pitkä ja perusteellinen. Jo ennakkoon sen johdosta kysymyksiä sateli. Olinko ajanut nappilakkisen herran kanssa kilpaa? Oliko rengas montakin kertaa puhjennut? Olivatko pikku pojat käyneet autoa rapaamassa? Oliko jäniksiä juossut metsätiellä?
Kaikkiin näihin ja moniin muihin ankaran tärkeisiin kysymyksiin minun täytyi esittää yhtä juokseva kuin uskottava kertomukseni, johon lopuksi omasta aloitteestani lisäsin, ettei kotimatkalla mikään haissut, koska yhtään mätää varista ei ollut kätkettynä takalaatikkoon. Tämä nauratti kumpaakin, niin että kyyneleet vuotivat heidän silmistänsä.
Siihen iloiseen päätökseen nuorukaiseni sitten jo nukahtivat. Vaimo ja minä emme juuri vielä. Muutama yöhyttynen hyrisi, veden rantaan rakennetun kesämajamme ruohistossa heinäsorsa rankahteli. Sillä oli jo perhe ja uintiharjoitukset parhaillaan käynnissä. Perhe ei aavistanut, miten lähellä jo oli rauhoitusajan loppu. Me sen tiesimme, kuten aina ylempää katselevaiset alempiensa onnettomuuden. Me surkuttelimme niitä raukkoja.
Sitten puhelimme pitkästä aikaa taas omistakin asioistamme. Paljon tehtävää meillä oli, vaikka kuivat heinät olikin saatu onnellisesti latoon. Mutta me tulisimme läpäisemään, koska meidän täytyi.
– Heidän tähtensä! sanoi vaimo katsahtaen äidillisesti nukkuviin lapsiimme.
– Muutenkin! lisäsin minä. Painoin silmäni kiinni ja ajattelin äskeisen jatkoksi monenlaista. Sitten katkaisin mokomat. Kuuntelin vain äitisorsan opetussanoja ja hyttysen hiljaista hyrinää.
On suuri lahja terveen, nuoren ihmisen elämässä... kun voi painaa ja sulkea "koppaan" turhat, ajatella mitä itse haluaa... Kun voi olla mitään ajattelematta, ellei halua mitään. Kun voi kuunnella vain heinäsorsan pöytäpuheita ja omien pikku lastensa, onnellisiin uniinsa nukahtaneiden hyttysten hyrinää.
10
Pääkaupungissa minulle tarjottiin mieliharrastuksilleni läheinen toimi. Neuvoteltuani vaimoni kanssa, kerrankin etukäteen, en voinut jättää tätä tarjousta hyväkseni käyttämättä. Viisikuukautisen "kesälomani" aikana olin päässyt eräistä sivutoimistani, saanut muutamia niistä solutetuksi prokuralle, yhden Tähtelän Eetulle, loput eräille muille. Olinhan nyt kuitenkin saanut sormeni irti taikinasta, päässyt kuin harakkalintunen tervatusta sillan kaiteesta.
Entä konttorimme Meritähdessä ja tehtaamme alhaalla? Mestarin rouva siellä isännöisi kuten tähänkin asti, ennenkuin mestarin tulisi aika siirtyä vanhuuden lepoon. Prokuramme Meritähdessä oli päässyt jämerästi konttoriasioihin kiinni. Hän osasi rakentaa vekseli-, laskutus-, karhuamis- y.m. päivän tärkeät paperit paljon paremmin kuin minä. Puhelimessa hän oli oikea mato. Ihastelin usein, miten joku ensi vaikutelmalta pitkäpiimäiseltä vaikuttava mies voi päästä jostakin toisesta vielä pitempipiimäisestä niin nopeasti ja kätevästi irti. Miten hän selviytyi, kun soitto tuli sieltä alhaalta? Tätä en valitettavasti tullut huomioineeksi, niin että siitä olisi selvää muistikuvaa jäänyt. Jälkeenpäin, kun hänkin oli päässyt samaisesta tervakaiteesta irti, mies kyllä valitteli: "Kaikkea muuta olisin kestänyt, mutta en enää kauempaa puhelinsoittoja alhaalta... Siinä nykäistiin ruoto pois, puoleksi tunniksi kerrassaan." Kun tätä tapahtui montakin kertaa päivässä, kuten arvaan, niin montakos tuntia siinä sitten ruodollisena potkimiseen enää jäikään.
Minua ei siis paikkakunnalla enää niin tulenkipeästi tarvittu, kuten joskus aikaisemmin lapsellisuudessani olin kuvitellut. Liikkeeseen nähden minulla oli omat suunnitelmani. Puhuin siitä pankille, takaajillemme ja huomattavammille uusille osakkaille ja mestarille luonnollisesti, koska hän oli toimeenpaneva voima ja johtokunnan jäsen kaiken lisäksi. Perustaisimme Helsinkiin näyte- ja myyntikonttorin, kuten monilla muillakin tehtailla oli. Pääkaupungissa toki heikkonakin aikana tehtiin kauppoja. Edustajamme kävivät muilla asioillaan siellä. Kiinteämpi henkilökohtainen kosketus heihin olisi asiallemme eduksi jo laatuvalinnan kannaltakin katsoen. Ainoastaan tällä tavalla pääsisimme vapautumaan kaikennäköisistä protesti-Puittisista. Ja mikä tärkeintä, konesoittimiemme melu häipyisi sopivasti suurkaupungin kohinaan, siellä se oli kuin kotonaan. Maaseudun rauhaan sopisivat paremmin taivaallisten konserttimestariemme huilunäänet.
Näin minä tätä aloitetta perustelin, ja mestari myönteli: Oikein haasteltu! Jotakin tällaista oli tehtävä, ettei kauppa kokonaan tyrehtyisi. Mutta miten kerkiäisin hoitamaan konttoriamme, kun toimen olin ottanut? Siitä selviydyimme hyvin. Urkurimme toimisi päivisin apumiehenäni. Se sopisi hänelle sivutoimeksi. Kanttoreja entisestäänkin oli asiamiehinämme kymmenittäin, ja lukkarin arkitöistä oli kirjoitettu näytelmäkappaleitakin. Sitäpaitsi määrätietoisesti aloimme pyrkiä ulkomaalaisista posetiiveista yhä enemmän kehittyviin todella kotimaisiin soittimiin. Niiden kehitteleminen ja taiteellisemmaksi jalostaminen oli urkurimme korkein haave. Milloin vain hänelle aikaa varautui, hän kokeili soittimia, suunnitteli ja piirusteli tutkien alan kaikkea saatavissa olevaa tietokirjallisuutta.
Tähän päätökseen tulimme ja ripeään tapaamme panimme reippaasti toimeksi. Saimme sopivan paikan konttorillemme. Asuntoni oli sen yhteydessä, joten minulla aamuin illoin olisi aikaa perehtyä päivän tapahtumiin. Ei puuttunut muutakuin perhe, sekin vain osittain. Vanhimmat lapsistamme olivat aloittaneet jo koulunkäyntinsä. Vaimoni ei jättänyt tointansa maalla, vaikka häntä siihen kehoittelin. Hän myös oli "pitkän piimän maasta" eikä luottanut posetiiveihimme. Niissä hänen mielestään ei ollut oikein aito ääni, joku kieli hänen korvassaan särisi, vaikka alan taiteilijat toista vakuuttelivat ja vakuuttavia todistuksia koti- ja ulkomaiden markkinanäyttelyissäkin oli saatu. Itsepäinen ihminen, milteipä kuin mestarin uusi rouva. Ei sentään, se olkoon sanottu, kunniaksi kummallekin.
Uutta ja piristävää oli taas tämäkin uusi vaihe. Asiakkaita kävi ja kauppojakin tuli näytesoittimien perusteella. Eräät maalaiset halusivat ehdottomasti itselleen juuri näytteillä olevan, vaikka uskottavasti vakuuttelimme heille, että tehtaasta suoraan lähetetty olisi yhtä kaunis ja jaloääninen. Huomasimme, että he eivät uskoneet meitä. Yritimme pettää heitä. Näytteille varmaan olimme asettaneet parhaimmat, sanoihan sen jokaisen selvä järki! Turha meidän sitä vastaan oli todistella. Täytyi vain hakea ja naulata kokoon pakkilaatikot pihan perältä ja tilata uusi näyte tehtaalta. Ostaja on aina oikeassa, ja rahalla on aina taivaallinen voima.
Maakuntien edustajat ja asiamiehet kävivät tilaisuuden sattuessa uudessa pääkaupungin-konttorissa ei esittäytymässä, kuten olimme heitä pyytäneet. He itse esittelivät mahdollisuuksiansa, valittelivat huoliansa, kukin luonnonlaatunsa mukaisesti. Kaupat eivät nykyisin luistaneet, mutta he toivoivat aikaa parempaa, kuten mekin. Muutamat heistäkin lausuivat arvostelunaan, että näytekoneemme olivat parempia kuin heidän omat näytteensä. Tällöin he eivät ottaneet huomioon, että heidän näytteensä saattoivat olla jo vuosia vanhoja, lasten raapimia, auringon paahtamia. Siitä huolimatta tai ehkä siitä johtuen monelle heistäkin tuli halu saada juuri meidän näytekoneemme omaksi näytteekseen, jolloin he kernaasti lähettäisivät pois sen vanhan. Muutamat olisivat suostuneet vaihdoksesta aiheutuvan palautusrahdinkin maksamaan. Sovittelimme vointimme mukaan, ja senkin mukaan, miten asianomainen paikallisedustajamme aikaisemmin saamansa näytteen perusteella vuosien mittaan oli saanut kauppoja toimeksi.
Mutta meidän uutena vetonaulanamme jo viime messuista lähtien oli ollut gramofooni, joka kokonaan oli syrjäyttämässä muut koneelliset soittimet. Jo aikaisemmin tämä pieni, mutta suurta ääntä pitävä levymylly oli ottanut paikkansa kaikkialle: kahviloihin, klubeihin, koteihin ja sitä tietä myös kesäiseen luontoon, huvipuistoihin ja hiekkarannoille. Jos nuoren matkailijan kädessä sunnuntaiaamuna näit kaksi "kapsäkkiä", niin vetoa olisit voinut lyödä siitä, että toinen niistä oli gramofooni, jos yhden, niin se oli se muotivärkki, pelitoosa: Kolumbia... Diana... His Masters... Turhaan olimme me kotimaisten soittimien rakentajat taistelleet niitä vastaan kansallisilla kanteleillamme, haitareilla ja posetiiveilla. Ne olivat aikansa eläneet. Gramofooni oli patenttiansa parempi, koko kansan lempilapsi kerrassaan! Miksi emme siis mekin antaisi kansalle, mitä se halusi?
Tähtelän Eetu tämän aatteen oikeastaan keksinyt oli, tyrehtyneen huonekalumenekin vuoksi yökausia valvoskeltuaan. Hän ei ollut silloin enää meidän osakkaanamme, vaikka valmisteli meille soitinkaappeja. Sitäpaitsi olimmehan liitetyt toisiimme paitsi monivuotisina ystävinä myös erinäisillä vieläkin lujemmilla siteillä: takauksilla ja vekseleillä.
Meidän piti vallata kotimaiselle teollisuudelle siis tämä satoisa sarka. Jos kerran osasimme justeerata kotimaisten koppiemme sisään posetiiveja, niin miksi ei myös kirkuvia "Dianoita" ja matalammalta kehrääviä "Hismastereita"! Näin Eetu perusteli, ja ainakin minun mielestäni se oli viisaasti harkittu. Eetu tutki koneet perusteellisesti, kuten hänen tapansa oli, kokeili kopat ja äänitorvet. Mutta siinä kului kallista aikaa hukkaan. Ennenkuin meidän ja hänen omat siipimuurahaisensa, kapsäkit, tammesta ja mahongista valmistetut uljaat salonkikaapit ja sähköllä käyvät kahvilamasiinat ehtivät markkinoille, oli hempein heilimöimisen aika jo ohitse. Ulkomaalaista tuotetta oli ehditty maahan työntää kymmenien miljoonien arvosta. Diana lepäsi ja surisi joka pensaan juurella, Hismastereita majaili soitin-, jopa sekatavarakauppojen ikkunoilla kymmenittäin. Tällöin vasta meidän sirkkamme alkoi laulaa ja siritellä. Vasta tällöin saimme siitä messuilla kultamitalinkin, Vuoren Kallen kauniin kaapin ansiosta. Sen ääni, Tähtelän Eetun kehittelemän vahvistajan ansiosta, oli tosiaan "dianoiden" ja "mastereiden" veroinen. Joku myönsi, että jalompikin vielä. Hän varmaan oli niitä harvoja hassuja kotimaisen roskan suosijoita, joita aina on suuren yleisön joukossa.
Tällainen oli tilanne gramofoonimarkkinoilla, kun me perustimme pääkaupunkiin konttorimme ja asetimme kotimaiset, korkeimmalla messupalkinnolla arvostetut pelitoosamme musikaalisen kansan nähtäväksi, kuultavaksi... ja ostettavaksi. Toiveemme olivat mitä parhaimmat. Meidän kojeemme oli kokeiltu ja hyvä. Hintamme olivat alhaisemmat kuin ulkolaisten. Selvä, häikäilemätön tarkoituksemme oli työntää sekä "dianat" että "masterit" sinne, mistä olivat tulleetkin. Toivoton yritys meidän voimillemme. Joku sitä meille jo ennustikin, ja lähivuosina saimme sen itse karvaasti kokea. Kuinka sellaista työnsi, joka itse keltaisena voikukkasena oli työntynyt niin koteihin kuin pensaan juurelle kuin yhteisen kansan sydämiin... ja mikä pahinta vakavaraisten täysin läksynsä taitavien musiikkikauppiaiden sydämen päälle, kassalippaisiin ja nahkalompakoihin.
Musiikkikauppiaat riensivät kilvan katsomaan meidän kotimaisia koneitamme, tutkimaan ja tuomitsemaan. Ystävinä he tulivat, jo esittäytyessään onnittelivat uskaliaasta yrityksestämme ja saavutuksistamme. Mutta kun sisään käytiin, koneita tutkittiin ja soiteltiin ja me jännittyneinä odotimme kiitosmainintoja, ei niitä kuulunutkaan. Kuin ennakolta yhteen puhuneina he pudistelivat päitään. Ei ollut vielä oikein hyvä. Ääni oli heikko tai kalsea, ulkomuodossakin oli paljon toivomisen varaa, ja ostavalle yleisölle tärkeät pikkumukavuudet kuten kannen levysalkut ja kulmasta esiin kiertyvät neularasiat oli jätetty kokonaan huomioimatta. Tällaisenaan ei vedä, ei mene kaupaksi. Ja soittimen nimi... Hitonranta... hyi hitto! Ajatelkaahan toki ja verratkaa ulkolaisiin: Amor... Diana... His Masters... Näiden rinnalleko me makuherkän yleisön katseltavaksi asettaisimme Hitonrannan...! Sehän olisi samaa kuin kylmää vettä huiskautettaisiin pyjamapukuisen Dianan poveen. Kehittäkää soitintanne vielä paljon... pari vuotta. Tuokaa se sitten vasta kauppoihin! Kotimainen gramofooni! Idea semmoisenaan on suurenmoinen! Kannatamme vilpittömästi.
Näin he lämpimästi meitä käsittelivät ja isällisesti neuvoivat. Me vetosimme messusaavutuksiimme ja asiantuntijalausuntoihin. He huitaisivat kädellään: Roskaa! Mitä messut palkintoineen olivat? Eräänlainen rahamylly, eräiden keksintö ilmaisen ansion hankkimiseksi suuren yleisön kustannuksella. Messupalkinto ei käytännön miehelle merkinnyt enempää kuin hotellin nimilappu matkalaukun kyljessä. Mutta kuva ja nimi, rakkautta herättävä, säveliä symbolisoiva! Se ja eräitä pikku mukavuuksia teidän pitää soittimiinne hankkia. Ennen ei tule kauppoja.
Tähän tapaan kuin samasta tekstistä he meille sanaa selvittivät. Joku sentään tiedusteli, paljonko provisiota myöntäisimme, kolmekymmentäviisi... ehkäpä neljäkymmentä prosenttia? Tällaisesta artikkelista se olisi oikeus ja kohtuus. Tällä palkkiolla ja pitemmällä maksuajalla hän voisi ottaa gramofooniemme yksinmyynnin määrätyllä alueella, sen jälkeen kuin omat jo varastoon ostetut ulkomaalaiset koneet olisivat loppuneet, ehkäpä noin vuoden tai puolentoista kuluttua, markkinoista riippuen. Yhtä varoitusta he kukaan lopuksi eivät unohtaneet: Suoraan yleisölle emme saisi myydä! Sillä tavalla markkinat pilattiin ikuisiksi ajoiksi. Työnjako piti aina muistaa. Te teette, me myymme.
Hyvä neuvo, kuka kieltääkään. Mutta jos me tätä ja heidän muita patenttejansa olisimme ryhtyneet noudattamaan, emme suinkaan puoleentoista vuoteen olisi myyneet yhtä ainoata toosaa ja senkin jälkeen vain tappiolla. Päätimme tehdä juuri päinvastoin, hyökkäsimme itse maastoon, ryhdyimme pontevasti etsimään asiakkaita suoraan musiikkia harrastavan yleisön keskuudesta. Mutta ennen sitä meidän oli pantava mainosrummut pärisemään. Meidän oli saatava takanojaksemme voimakas tuki, yleinen mielipide, sanomalehdet kaikkivalta kaikkialla! Siinä oli riskeerattava, ehkäpä enemmän kuin meidän jo monessa pyykissä pesty mekkomme olisi sietänyt, mutta täytyi uskaltaa. Muuta mahdollisuutta ei enää ollut. Jos olisimme jääneet odottamaan Dianan vaikenemista ja Hismasterien hiljenemistä, olisi meille joka tapauksessa käynyt heikosti, niin valtavat määrät niitä lepäili musiikkikauppojen hyllyillä, mikä tietää, mitä tiskien alla... Hukka meidät olisi perinyt niillä linjoilla. Se ei kävellyt. Suoraan siis uusille ulapoille kuin nuori hauki! Emme epäröineet hetkeäkään, vaikka eväät olivatkin heikot.
Ensi töiksemme järjestimme pääkaupungin sanomalehtimiehille katsastajaiset pullakahvin ja omatekoisen, kotoisen musiikin kanssa. Menestyksemme oli yllättävä, milteipä liikuttava. Sanomalehtimiehet olivat lämminverisiä miehiä ja naisia, kokonaan toista kuin musiikkikauppiaat, ne lipeässä lioitettavat kapakalat. He teroittivat kynänsä ja vuodattivat palstakaupalla hyvää ja kaunista, yritteliäisyytemme, korkean taiteellisuutemme ja ennen kaikkea kotimaisen teollisuuden puolesta. Tähän liittyi kuten luonnollista olikin, pieni välihuomautus, jonka joku heistä teki kaikkien puolesta sivumennen ja muutenkin hienosti... Luonnollisesti järjestäisimme ilmoitukset... Ei sanaakaan ryöstöprosenteista, niinkuin kauppiaat, ne kapakalat. Me puolestamme teimme vastaehdotuksen, oikean pisnes-tempauksen. Ääni ääntä vastaan! Mitä naiset ja herrat arvelivat, jos antaisimme koko kojeen ensimmäisestä kahden palstan ilmoituksesta!
Ehdotuksemme otettiin vastaan kättentaputuksin ja hyvähuudoin. He olivat asianymmärtävää, lämminsydämistä väkeä. Mutta eipä liioin meidän pöytämusiikissamme enempää kuin itse pöydässäkään ollut toivomisen varaa. Oli "postonia", oli vähän muutakin. Silloin oli mistä laittaa, ja meidän emäntä osasi laittaa, vaikka kehuja ei olekaan kaukaa. Urkuri taas oli osannut valikoida ja ostaa hyviä levyjä, "Ave Mariat", "Turkkilaiset markkinat" ja muita samantapaisia. Kiitollisen kuulijakunnan toivomuksesta muutamia niistä toistettiin, niinkuin myöhemmin yleisradiossa on tullut tavaksi. Mitä ilmoituksiin tuli, niin joka lehdestä meille luvattiin järjestää pyytämämme kaksi palstaa, maksuksi tarjoamaamme näytegramofoonia vastaan. Miten pitkälle senttejä alaspäin? Tämän hienotunteisesti jätimme kussakin tapauksessa asianomaisten itsensä ratkaistavaksi.
Jälkeenpäin pahoittelin, että emme tulleet iskeneeksi vieläkin reippaammin. Kymmenentuhannen hintainen kaappikone ilmoituksesta, kerta kaikkiaan! Ehkä olisimme saaneet suurlehdestä puoli, pienemmistä kokonaisen etusivun. Siihen olisi mahtunut kaikki kaapit, sekä enkelit että oravat... niin "dianat" kuin "masterit" tämän uuden väinämöissoitantomme kuuntelijoiksi. Ehkä joku taiteilija olisi yhtä konettamme vastaan tämän kaiken luonnostellut ja suunnitellut. Mainostoimistoja proosallisine prosentteineen ja jälkilaskuineen ei tällöin vielä ollut. Tämä tempaus meidän olisi pitänyt tehdä. Olisi kerrankin mainittu, mainostettu ehkä kauemminkin. Kauniit kalliit koneemme olisivat tulleet kyllä tätäkin tietä asianmukaisesti kolhituiksi, vaikkakaan ei niin perusteellisesti kuin musiikkikauppojen ahtailla yleisökäytävillä.
Hyvää mainosta saimme näinkin, palstakaupalla tekstipetiittiä, joku muistaakseni kirjoitti artikkelinkin "Uusia uria uurtavan kotimaisen taideteollisuuden puolesta". Kaksoispalstaa saimme etusivuilta, kuten luvattu oli. Kaikissa oli kuvana se messuilla kullattu oravakaappimme. Valmistutimme siitä matriiseja tusinakaupalla. Jospa sen asemesta olisimme osanneet käyttää taiteilijamielikuvituksen ja piirtopuikon voimaa! Piirretty, salonkinsa leposohvalla puolipukeissaan "Ave Mariaa" kuunteleva Diana on muodoiltaan ja suloiltaan mehevämpi kuin parhainkaan valokuvattu orava, häntäkiehkuroista puhumattakaan.
Joka tapauksessa meistä oli lyöty rumpua. Kotimaisista gramofooneista puhuttiin jo myös helsinkiläisissä salongeissa siitä päättäen, että niiden leijonat daameineen alkoivat tehdä vierailuja näytekonttoriimme. Valitettavasti heistä ei ollut meille paljoakaan iloa, meidän kun täytyi se puoli noteerata proosallisesti seteleissä, shekeissä, hätätilassa vaikkapa vekseleissä. Yleensä he kuitenkin olivat lämpimämpiä kuin musiikkikauppiaat, vaikkakin pidättyväisempiä kuin sanomalehtimiehet. Kautta rantain he saattoivat antaa tunnustuksensakin:
– Tämä on hieno levyuutuus! Mitä pidät siitä?
– Pidän paljon! Se herättää ihania muistoja.
– Muistoja?
– Niin. Tutustuin siihen jo viime kesänä Pariisissa... Itämainen ravintola! Eksoottinen ympäristö! Siellä sinun olisi pitänyt olla tuota kuuntelemassa!
Kavaljeeri katsahti tulisesti leposohvallamme nojailevan dianansa haaveellisesti raukeneviin silmiin. Ei sanaakaan koneesta. Ei kumpainenkaan huomaa sitä, tai jos huomaavatkin, niin ovat viisaasti vaiti. Joku heistä kyllä lopuksi kuin armosta ottaisi kaikkein hienoimman koneemme salonkiinsa, jossa se varmasti tulisi pääkaupungin edustavimman yleisön huomioitavaksi. Epäröimme ensimmäiselle, suostuimme myöhäisemmille, koska tehtaamme työnsi näitä jaloja soittimia enemmän kuin voimme tiloittaa ja koska arvelimme, että salonki sittenkin mahtaisi olla parempi säilytyspaikka peilikirkkaaksi hangatulle mahongille kuin kostea varastohuoneemme. Mutta asian teki arveluttavaksi meille se, kun meidän olisi pitänyt hankkia heille myös levyt, vieläpä neulatkin. Se alkoi vetää joustavankin liikemiehen selkävaivaiseksi ja kiukkuiseksi. Musiikkikauppiaat olivat oikeassa. Työnjako se olla pitää. Kauppias ei saa missään tapauksessa tulla selkävaivaiseksi eikä kiukkuiseksi, vaikka ostaja mitä pyytäisi ja ehdottaisi.
Eräänä syysiltana, kun palasin toimestani konttoriin, istui siellä "Ave Mariaa" kuunnellen joku yksinäinen urosleijona, ja urkuri oli nöyrää poikaa. Hänellä ei ollut reumatismia niskasuonissa. Pojasta nähtävästi tulee gramofoonikauppias! ajattelin väsyneenä, vähän kyynillisesti. Päällystakkia riisuessani virkahdin ääneen, hätiköidyn varomattomasti:
– Joko taas tuo Maria!
– Hiljaa! Herrantähden! Se on Kuisma! ehätti urkuri niinkuin olisi ollut kysymys kuolevan sairaan viimeisestä toivomuslevystä.
– Mikä helkkarin Kuisma? kuiskasin minä niin kuuluvasti, että mainittu "Kuisma" muljautti silmäsalaman olkapäänsä ylitse.
– Heikki... Etkö sinä onneton häntä tunne!
Minun täytyi myöntää, että en tuntenut, vaikka en sitä enää ääneen kuiskaissut. Kun "Maria" oli loppuun veisattu, tulin esitetyksi tälle Kuisma-Heikille. Hän oli paljonkin laatuisampi ja leikkisämpi mies kuin mainepuheista päättäen ja naamataulun takaakin katsoen olisi saattanut luulla. Mutta jos olisin tietänyt hänestä kaikki ne jutut, jotka urkuri myöhemmin kertoi, olisin luultavasti kiireen vilkkaa pujotellut märän sadetakin ylleni ja hävinnyt kadulle.
Meille hän kuitenkin oli varsin suosiollinen mies, pyytämättä lupasi lausunnonkin antaa. Sen ehdoksi hän ei mankunut näytekonetta, ei levyä eikä neulojakaan. Hän sanoi iloitsevansa suuresti, että kotimainen teollisuus tälläkin alalla kulki eteenpäin, sanoi toivovansa, että saisimme jotakin myös markkinoilla aikoihin, että ei kaikkiin ulkolaisiin rapinamasiinoihin tuijotettaisi kuin härkä uuteen konttiin. Rehti mies, kuulo herkkä kuin suomalaisella pystykorvalla, vaikka naama ei juuri saman näköinen. Vastoin kuin monet muut kirkonmiehet hän sanoi olevansa sitä mielipidettä, että gramofoonilla olisi tulevaisuutta myös kouluissa, tärkeänä laulu- ja puhetaidon opetusvälineenä. Meidän kotimaiset koneemme alkoivat olla hänen mielestään jo siinä kehitysvaiheessa, ettei niissä ollut kovin paljon toivomisen varaa. Hänen mentyään, sinä sateisena syysiltana, kerrankin olimme tyytyväisiä poikia, vaikka emme saaneet kaupaksi yhtä neularasiaa.
Vähän jälkeenpäin tuli ensimmäiselle tutustumiskäynnilleen eräs toinen musiikkimies, sellainen joka halusi ja pani toimeksi myös myyntimarkkinoilla. Hän oli itsekin laulanut ja laulattanut laulajarouvaansa levyihin, sävelsi, runoili, kirjaili, oli viljellyt isiensä maata ja heittänyt keihästä kansainvälisillä kilpatantereilla. Tämä monipuolinen mies innostui myös äänimasiinoihimme, ja kun hänellä sillä kertaa ei ollut muutakaan niin tähdellistä, otti hän kapsäkkikoneen käteensä, seuraavana päivänä palasi rahat taskussa, otti uuden pakkauksen, palasi pian rahojen kanssa ja niin edelleen...
Olisipa meillä tässä kaupungissa sata tuollaista miestä ja muualla maassa saman verran lisää! kehitteli helposti minun mielikuvitukseni. Ei ollut, ei tämäkään kauan. Hänen käyntinsä harvenivat, tuhatlappuset samoin. Joka tapauksessa hän antoi meille uutta virikettä ja uusia aatteita, toivottavasti myös me hänelle. Molemmin puolin miellyttävää yhteistyötä olisi jatkunut kaiketi pitemmällekin, ellei kuolema yllättäen olisi tullut väliin ja lopettanut hänen maisia soittelujansa.
Tämän ensimmäisen suotuisan kokeen innoittamina me sitten asettelimme liikekannalle muitakin kapsäkkimiehiä. Valitettavasti kokemuksemme heistä eivät olleet yhtä mieluisia. Kapsäkit kylläkin lähtivät, mutta eivät palanneet kotiin tuhatlappusina, muutamissa tapauksissa kiitimme onneamme, jos saimme veivikammen takaisin. Aina ei tullut edes sitä, koko kone hävisi, putosi kuin hohtimet kaivoon. Kaikkein kirpaisevin oli eräs kymmenen kapsäkin pudotus, munaukseksi pikku pojat tapaavat sellaista sanoa. Liiankin arvovaltaiselta taholta olimme saaneet suosituksen myyjäksemme pyrkivästä miehestä, eräästä entisestä asemapäälliköstä. Pian tämä arvon herra ilmestyikin konttoriimme, kohtelias hieno mies, kiiltävän sininen puku, mutta korkeat tärkkikaulukset, sellaisia ei tähän aikaan enää juuri käytettykään muulloin kuin perhejuhlissa. Hän tarkasteli ja soitteli kaikki koneemme ilman moitteen sanaa, sanoi haluavansa asiamieheksemme Helsingissä ja sitten muuallakin, koska tuttavia oli pitkin maata, liikuntamahdollisuus väljä ja vapaa. Hänellä oli vuosipiletti SV:n rautateillä, joita parhaan ikänsä oli palvellut. Kuinka me olisimme voineet sellaista tarjousta evätä, sitäkin vähemmin kun hänellä oli mainittu arvovaltainen suosittelija. Tällaisia miehiä meidän juuri olisi pitänyt saada palvelukseemme muutama sata.
Hän sai "kapsäkin" ja palasi vielä samana päivänä tuhatlappusensa kanssa. Alku oli loistava. Sitä jatkuikin muutamia päiviä. Sitten alkoi käydä heikommaksi, kuten musiikkimiehellekin oli käynyt. Tuhatmarkkaset vaihtuivat vihreiksi viisisatasiksi, jopa ryppyisiksi satalappusiksi, mutta "päällikkömme" vakuutteli, että ostajat olivat kaiken epäilyksen ulkopuolella, kuukauden kuluessa hän kävisi ne rahastamassa samaan maksuun. Eikä hän sanonut välittävänsä provisiooneistakaan ennenkuin silloin, sielläpähän olisivat tallella. Me luotimme mieheen. Näissä merkeissä kauppa kävi edelleen, joka päivä tuli pikku rahoja, viisisatasia, satamarkkasia. Hän jätti meille "rahtikirjojen" jäljennökset, nimet ja osoitteet. Käteismaksut oli niihin asianmukaisesti merkitty, eräpäivät tarkoin. Hänelle itselleen jäi tilauskirjaan kaikista jäljennökset.
Eräänä päivänä hän teki muiden lisäksi kaksi tuhannen markan käteiskauppaa ja sai meidät hilpoisemmalle tuulelle. Piakkoin saisimme häneltä enemmänkin näitä lappusia, koska rupesi lähestymään jo jälkikantojen aika. Ennen sitä hän ehtisi käydä lähikaupungeissa myymässä käteisellä vähintään kymmenen konetta. Ajattelin esittää, että toistaiseksi möisimme vain täällä pääkaupungissa, mutta en saanut sanaa sopivaan aikaan, tällöin kuten en muulloinkaan. Vasten tahtoani ja vaistoani annoin siis suostumukseni tähän myyntipäällikkömme pieneen pistomatkaan, josta kylläkin tuli "vikapisto" kaunistelematta sanottuna, kerta kaikkiaan. Kapsäkit pakattiin ja lähetettiin "Marsin" välityksellä hänen pakaasiinsa asemalle. Tämän Marsin poikien kuitin saimme, ei muuta. Kapsäkit katosivat kuin idän pikajuna. Ei vieläkään ole minulla aavistusta siitä, mille asemalle ne katosivat vai putosivatko hyljättyyn malmikaivokseen. Kun miestä ei alkanut kuulua, toimitimme lähettimme kiireen vilkkaan jälkikannolle kotikaupungissa hänen "ordeeriensa" osoitteilla. Hän ei löytänyt yhtä ainoata niistä, katuja ja numeroita kylläkin, mutta niissä asusteli ventovieraita vihamielisiä ihmisiä, jotka eivät "Josefista" mitään tietäneet. Vai gramofooneja he ostamaan ja maksamaan! Myyneet olisivat omiaan, jos vain joku höyrypää olisi ostanut.
Sinä iltana olin synkkä poika. Soitin luottotietojen antajalle monta kertaa. Vihdoin sain hänet käsiini. Hän kummasteli suuresti: Vai sillä tavalla! Selvänä ollessaan tämä mies oli ehdottomasti luotettava. Pitkäaikainen ryyppääminen ainoastaan heitti hänet dekikselle... Jassoo, vai niin! Kiitin tiedoista ja palveluksista. Minkä sille enää mahtoi. Päälliköllämme olisi pitänyt olla "Manta" matkassaan.
Tällaisista tapauksista, valitettavasti niitä sattui vielä eräitä muitakin, tulimme entistä varovaisemmiksi. Ei ensinkään pitänyt paikkaansa se mestarin joskus lausuma väite, että emme muka mitään oppineet. Emme kylläkään levyn syrjään heittämistä ja konkurssin tekemisen taitoa, joka vaatii erikoista hengen joustavuutta. Mutta tuollaisten myyntipäälliköiden kaappaus kyllä jotakin opetti. Se kirpaisi enemmän kuin vahinko. Se paljasti ihmisen hyväuskoiseksi hölmöksi, jota hän itsestään ei hevillä usko eikä tunnusta.
Tästä lähtien emme luottaneet enää salonkileijonien vakuutteluihin, elleivät he itse halunneet pistää mustaa valkoisen päälle "ehdottomasti luotettavan" tuttavansa puolesta. Rupesimme käyttämään vuokrausjärjestelmää myös gramofoonien myynnissä, niin naurettavaa kuin se olikin. Mikään varma keino ei tämäkään ollut, koska ostajankin masiina saattoi kadota niinkuin korkeakauluksinen asema- & myyntipäällikkömme. Hän saattoi esiintyä Kalle Kuittisena, vaikka olikin Mikko Puittinen. Siihen aikaan ei vaadittu kunniallisilta ihmisiltä henkilöllisyystodistuksia kuvan ja peukalosinetin kanssa niinkuin nykyisin. Kauppalankoihin nähden ei tämä edes vieläkään mahtane tulla kysymykseen, vaikka olisikin gramofooneista kysymys.
Mutta itsenäisyyden päivänä, joulukuun kuudentena, jolloin minulla oli varsinaisesta toimestani vapaapäivä, sain kunnian tutustua yhteen tämän vuosikymmenen kuuluisimpaan naiseen. Tosin hänen kuuluisuutensa puhkesi loistavimpaan kukoistukseensa itse kukkasen lakastuttua. Silloin vasta minäkin huomasin, mikä harvinaisuus minulla oli muistikirjassani, nimittäin hänen omakätinen nimikirjoituksensa. Hänen salonkinsa oli hetken suurien aatteiden, uljaimpienkin leijonankesyttäjien keskus. Hänen itämaisista öistänsä ja kuuluisista yövieraistansa kerrottiin hurjia juttuja. Nuoret lahjakkaat runoilijamme henkilökohtaisen näkemyksensä innoittamina kirjoittivat niistä runoja ja romaaneja. Vähän myöhemmin... madame löydettiin ammuttuna salonkinsa leposohvalta. Silmien loiste oli iäksi sammunut, vain korukivet enää säihkyivät, mikäli olivat aitoja.
Mainittuna vapaapäivänäni madame soitti meille, esitti itsensä ja tiedusteli, voisiko hän tulla kuuntelemaan gramofoonejamme, joista oli kuullut paljon kaunista puhuttavan.
– Mikä kunnia meille! Tervetuloa! sopertelin vastaukseksi. Mahdoin pokata ja raapaista jalkaa jo puhelimessa. Harvoinhan tavalliselle kuolevaiselle sattui sellaista tilaisuutta. Madame tuli, kuten lupasi. Yhtä säihkyvä kuin rakastettava hän oli, viehätti, että ihan peloitti. Esittelin uljaimpia salonkikoneitamme, soittelimme ja kuuntelimme "Ave Mariaa." Madame haaveili, jo minäkin aavistuksen verran... Minkä koneen tuo ottaisi? Oliko hänellä paljonkin käteistä? Kuinka paljon ja miten pitkäksi aikaa pitäisi luottoa antaa? Mahdollisesti minä, tavallinen kuolevainen, gramofoonikauppias, olisin voinut istahtaakin hänen viereensä leposohvallemme. Siinä oli kuin varta vasten sopiva tila. Madamen siro, säihkyvä käsi lepäsi kiehtovasti sohvan selustalla, silmissä välkehti hurmaava elo. Mutta minun henkeni liikkui proosallisemmissa maailmoissa. Ottaisiko tuo kuuden- vaiko peräti kymmenentuhannen koneen? Mitä sanoisin, jos hän pyytäisi sellaista vain näytteeksi, kuten tavallisesti?
Madame vapautti minut turhista murheistani. Hän muisti, että hänellä oli kahvikutsu jonkun diplomaatin luona. Myöhemmin hän palaisi asiaan. Hän oli koneisiimme enemmän kuin tyytyväinen ja halusi antaa visiittikorttinsa. Sitä ei löytynyt helmikoristeisesta käsilaukusta. Silloin rohkaisin luontoni ja pyysin häneltä omakätistä nimikirjoitusta muistikirjaani. Hän antoi sen, hymyili hurmaavasti hyvästiksi, meni eikä palannut. Hänellä nähtävästi silloin jo oli suuremmat panokset pelissä, arvokkaammat kalat koukussa. Meidän gramofoonimme eivät ehtineet soittamaan hänen salongissaan edes jäähyväis-"Ave Mariaa". Riensin katsomaan, mitä hän oli kirjaani riipustanut. Kaksi kaunista, hyvälle tuoksuvaista sanaa: Minna Craucher.
11
Meni syksy, kului talvi. "Ave Mariat" kuluivat rahiseviksi, vaikka vaihdoimme ohjeiden mukaisesti neulaa. Olimme vieneet uuden osakeantimme päätökseen. Kolmas osa oli siitä jo sisään maksettu, muutamat olivat maksaneet merkintänsä kokonaankin. Heille lupasimme korkoa siitä. Tilanne niin kauppa- kuin teollisuusmarkkinoillamme oli edelleenkin vaikea, mutta taivas osoitti jo kuitenkin joitakin kirkastumisen merkkejä. Valitettavasti sitä ei voitu nähdä meidän kohdallamme. Konesoittimemme olivat "siipimuurahaisia". Tuntui kuin niiden aika olisi ollut ja mennyt, vastaisiin kesiin. Musiikkikauppojen hyllyt olivat edelleen ulkomaalaista "kapsäkkiä" täynnä. He sanoivat myyvänsä tappiolla, odottaen aikaa parempaa. Sama toive elähdytti meitä. Tilinpäätöksemme eivät olleet loistavia, mutta uuden osakeannin jälkeen asemamme oli kuitenkin kestävä. Sitä mieltä varovaisemmin ottaen oli myös pankki ja takaajamme. Mestari ei ollut, tämä kävi selville hänen suuresta huolestumisestansa ja sen aiheuttamista toimenpiteistä. Jälkeenpäin olen usein ihmetellyt, mistä hän tällaisen harrastuksen lahjan oli saanut, vanhuuden lepoon aikova mies. Niin se nyt vain kuitenkin oli, konkurssi oli hänen korkea ihanteensa ja pyrkimystensä päämäärä. Hänellä oli siinä hankkeessa menestystä, kuten ennenkin oli ollut.
Tähtelän Eetu kuoli yllättävän äkisti, sydänhalvaus kaatoi miehen. Hän ei ollut ruumiillisesti kovinkaan vahvarakenteinen, sitäpaitsi hän oli jo pitkän aikaa polttanut kynttiläänsä molemmista päistä. Vuosikausia hän oli taistellut kohtalona päälle hyökkäävää myrskyä vastaan. Hän pelkäsi sitä, konkurssia, siinä ja eräässä toisessakin suhteessa hänellä oli sama heikkous kuin minulla. Hän taisteli kohtaloansa vastaan hyökkäämällä, sen sijaan että olisi pitänyt puolustautua. Oikea liikemies tekee näin, taiteilija ja peluri meidän tavallamme, sitäpaitsi on olemassa eräs kolmas ryhmä, joka heti turhia pyristelemättä antautuu, kunnes jälleen tuulen kääntyessä heittäytyy varattuine pelastusrenkaineen laineille.
Kuten sanottu, Eetu oli niitä, jotka eivät leikillä anna peräksi. Hänkin oli laajentanut tehtaansa, tahtoi pitää tottuneet työmiehensä talossa ja koneensa käynnissä. Parempaa aikaa odottaen hänkin oli tehnyt varastotyötä tappiolla, yökaudet mietiskellyt uusia malleja varakkaampien muotiherkuttelijoiden ostohalua kiihoittaakseen. Mutta tulokset jäivät heikoiksi, ja siitäkin vähästä, mitä tuli, kirvelevän suuri prosentti meni huonekalukauppiaitten täyttymättömiin "varastoihin". Myrskyävä meri ei kyennyt vähentämään haikalojen ruokahalua, päinvastoin.
Menekkipulan pahimmoillaan vallitessa Eetu keksi gramofoonit. Hänen aatteensa se siis oikeastaan oli, vaikka me messujen kullan kukkuloille ajelimme Vuoren Kallen visakeltaisessa oravakaapissa. Eivät kuitenkaan nämä komeat kotimaiset kanat munineet kultamunia Eetulle enempää kuin meillekään, vain vekseleitä, joita tunnustimme ja lunastimme vointimme mukaan. Sellaista rähjäämistä oli viime aikoina Eetu parankin elämä, hiutumista, valvomista, näyttelemistä ja ryyppäämistä... Vaikka tämän lahjakkaan miehen jalosti kehittyneelle aivosolustolle olisi pitänyt olla varattuna luovan työn häiritsemätön riemu lämpöisessä, hyvin valaistussa kammiossa.
Kuolema tuli ja pelasti. En päässyt Eetun hautajaisiin, vaikka olin aikonut, valmistellut pientä muistopuhettakin hänen saavutuksistansa ja yhteisistä kohtalonvaiheistamme. Aioin panna sen muistokirjoituksena paikkakunnan sanomalehtiin. Sekin mahtoi jäädä vain hyväksi aikeeksi, koska muistan löytäneeni konseptit joskus myöhemmin laatikoistani. Mikäli arvaan, ei mestari liioin kunnioittanut yhtiötoverimme viimeistä matkaa mukana saattelijana, vaikka olisi vielä enemmänkin ollut siihen vikapää, koska oli paitsi hänen liikekumppaninsa, myös lapsuudenystävänsä ja oppitoverinsa. Eetu oli ratkaisevalla tavalla ollut kohentamassa mestarin junaa näille uusille raiteille. Ilman hänen aloitteitansa olisi mies kenties yhä vieläkin ollut vain "soittokonetehtaan työmies". Kunnioitettava ammatti, ei sen puolesta. Mutta joka tapauksessa hän olisi tällä rajapyykillä ollut velvollinen vähän enempään kuin kuihtuvaan kukkavihkoseen, jos sekään mahtoi tulla lähetetyksi. Ainakaan vilpittömällä sydämellä hän ei sitä tehnyt, jos on uskomista kuulopuheisiin, jotka kertoivat hänen uhonneen, että Tähtelä ei laitatavalla tästä maailmasta lähtenyt. No, olipa nyt puheiden ja lähtöjen laita miten tahansa, joka tapauksessa Eetun jalo henki maisen kamansa kahleista vapautuneena pompahti korkeampiin maailmoihinsa keveämmin ja voitollisemmin kuin meidän, hänen yhtiötovereittensa, vaikka miten "laitatavalla" pääsisimme täältä lähtemään. Se riippuu "siipirakenteesta". Eetun henkiset lentimet olivat meidän vastaaviamme etevämmät. Mitäpä tuosta kieltäisimme.
Eetun äkillisen kuoleman jälkeen seurasi välittömästi hänen liikkeensä romahtaminen. Perikunta yritti pelastaa tilannetta vainajan henkivakuutuksella, jonka aikoinaan olin tehnyt. Mitä se merkitsi? Kuin kilon pala sianrasvaa haikalan kidassa! Vakuutuksen olisi pitänyt olla vähintään kymmenen kertaa suurempi. Niin se olisi voinutkin olla, täytyy minun valittaen myöntää.
– Se asia olisi pitänyt aikoinaan suuripiirteisemmin hoitaa! sanoo joku ammattimies, vaikka se minusta oli saavutus jo tällaisenaankin. Eetu ei ollut vakuutusaatteelle erikoisen suopea niihin aikoihin. Myöhemmin kyllä, mutta silloin se oli jo myöhäistä. Perikunta hätäpäissään pani tämänkin perheelle tarkoitetun turvan rasvoiksi liikkeen pahasti kuumeneviin laakereihin. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Se tuli, mikä tuleva oli, pienillä rahoilla ei sitä voitu välttää, vain muutama viikko siirtää. Perikunnan, lapset alaikäisiäkin vielä, oli pakko tyhjentää se kalkki, jota vastaan isä Eetu niin miehuullisesti oli taistellut. Jos he olisivat tehneet sen kuukautta aikaisemmin, niin vakuutusrahat sentään olisivat säästyneet perheen hyväksi.
Romahdus täräytti pahasti myös meitä. Vekselejä oli välillämme nitomaton kirja. Ne joutuivat nieltäviksemme ilman armoa. Tällöin mestari katsoi ajan kypsäksi meidänkin kohdallamme, koska minä hänen neuvoistansa huolimatta en sitä huomannut. Eräänä päivänä soitteli prokura, että meillä oli ollut ylimääräinen tarkastus johtokunnan toisten jäsenten vaatimuksesta. Toimenpiteen takana oli mestari ja hänen veljenpoikansa, kumpainenkin yhdellä lahjaosakkeellansa. Mestarin herkkää omaatuntoa oli ruvennut kolkuttamaan siitäkin huolimatta, että hän pyhästi oli vakuuttanut pysyvänsä kaikesta erossa sen jälkeen, kun oli saanut kauppasummat ja sitoumukset näppiinsä. Niin lyhyt muisti meillä on, milloin omatunto on ylen herkkä. Joko mestari itse, rouva tai joku muu oli kuorinut hänen tuntoansa kuin keväistä sipulia ja löytänyt sen kirkkaan sydämen.
Joka tapauksessa meillä nyt tietämättäni oli heidän valitsemansa tilintarkastajat tutkimassa kirjanpitoani usealta vuodelta. Prokura ei syystä tai toisesta voinut edes ilmoittaa siitä minulle. Sitäpaitsi: olihan heillä muodollisesti oikeus tähän niiden osakkeittensa perusteella. Hyväntahtoisena hölmönä olin jättänyt ne heidän haltuunsa, että yhtiö olisi laillinen. Miksi en yhtä hyvin olisi voinut lahjoittaa niitä vaikka mustalaiselle, ja sen varmaan olisin tehnytkin, jos olisin aavistanut, mitä nämä "kaupantekiäiset" aiheuttivat. Jos pankki, velkojat ja takaajat, vaikka verotuslautakunta olisi tarkastuksen toimituttanut, niin minulla ei olisi ollut siihen mitään sanomista. Mutta mestari! Mies, joka liikkeen enempää kuin itseni puolesta ei ollut pennin sitoumuksessa minnekään päin, joka oli saanut kaikesta antamastansa kalliin hinnan ja nyhtänyt sen visusti heti sitä mukaa kun liikkeelle tai sen omistajalle jostakin päin markkapennonen herahti. Kaiken tämän huomioonottaen hänellä kaikkein vähimmän olisi luullut olevan syytä mokomiin pistokokeisiin.
Oliko väärinkäytöksiä tapahtunut? Oli paljonkin, jopa niin runsaasti, että tarkastuksen toimeenpanijat saattoivat julkisesti puhua kassakavalluksista, ei konkurssirikoksesta sentään, tällöin he itse johtokunnan jäseninä olisivat olleet samassa kadotuksessa. He tiesivät mistä puhuivat. Kirjanpitoni oli ollut ylimalkaista ja summittaista. Muutamia eriä oli kahteen kertaan tilinpitäjää hyödyttävästi kirjoihin viety. Eräät perityt ja kuitatut laskut olivat unohtuneet kokonaan kirjoihin viemättä. Nähtävästi ne olivat unohtuneet saman matkatakin taskuun, johon mestarin hyvänneuvon kirje, matkamiehellä kun on aina niin tulen palava kiire. Oli siinä syntiä yhden miehen ja muutaman vuoden osaksi! Arvaan, että alhaalla, jossa veljenpoika kuului pari kertaa käyneen neuvottelemassa, huokaistiin helpotuksesta. Vangitsemismääräys vain! Loppuratkaisun leikkasi juristin järki kuin Salomonin miekka.
Mainittu määräyspyyntö kuului sitten lähetetynkin paikalliselle nimismiehelle, sille samalle, jota mestari joskus innoissansa karahteerasi "Hollolan mustalaiseksi". Aika tavalla tummaverinen tämä mies kyllä olikin. Ehkä mestarilla oli jotakin valittamisen syytä häntä vastaan virkamiehenä, mutta Suomen lain hän tunsi varmasti paremmin kuin hänen kalpeaverinen veljenpoikansa, päättäen jo siitä, että hän ei toimittanut minua kruununkyydillä tiliselvitykselle, kuten toivomusaloite pyyteli. Hän soitti suoraan minulle matalalla bassoäänellänsä tiedustaen, mitenkä oli liikkeeni laita, kun vieraat miehet tällaisia pyyntöjä valtion virkamiehelle esittävät? Hän sanoi luulevansa asian siksi kiintoisaksi, että rientäisin omalla kyydillä sitä selventämään.
Hän arvasi oikein. Otin vuokra-auton kerran minäkin. Hassasin muutaman satasen varoja, ei liikkeen, vaan omiani. Riensin tuulena tupaan, kuten jossakin runollisessa säkeessä sanotaan. Soitin alas ja pyysin herroja johtokunnan jäseniä ylimääräiseen yhtiökokoukseen. Siitä ei tullut mitään. Juristi oli lähtenyt ja mestari hiljakkoin saanut sydänkohtauksia, näiden ylimääräisten huolien tähden arvattavasti. Hän ei voinut kävellä puolta kilometriä, ei edes autolla lähteä, koska oli vuoteen omana. Jonkun sieltä nyt kuitenkin oli tultava tilinpitoon, kun kerran niin komeasti oli pyydetty. Minäkään en aina sentään antanut peräksi. Odoteltiin ja ihmeteltiin, kutsuttiin pankkiherrakin todistajaksi, lopulta alhaalta tuli rouva ja hänen veljensä. Rouva kierteli kettukauluriaan ja säväytteli värikkäillä silmillään, melko laimeasti tosin tilanteen ankarat vaatimukset huomioonottaen. Veli puhui puuta heinää, mahtipontisesti, mutta leppoisasti. Hän oli hyvä mies ja humoristinen tyyppi. Koko tiliselvityksestä tuli pannukakku. Olin hassannut iltani ja sataseni turhaan. Mestari ja veljenpoika olivat oikeassa. Sellaiseen yhtiökokoukseen ei olisi kannattanut ajaa muuta kuin valtion vapaakyydillä.
Mutta veljenpoika ei ollut niitä miehiä, jotka alkuun panemansa asian jättävät retuperälle. Hän pani toimeksi, vaikka virkavaltaa ei saanutkaan vielä välikappaleekseen. Muutamassa päivässä hän kirjoitti monikymmensivuisen kirjan, nähtävästi esikoisopuksensa, joka käsitteli minun vähäpätöistä persoonaani. Lähdekirjallisuutena hänellä oli tilintarkastajien lausunto, lisänä arvokkaat suusanalliset täydennykset. Sitäpaitsi olimme henkilökohtaisesti tavanneet muutaman kerran. Tosikertomuksia, elämäkerrastoja puserretaan paljon vähemmistäkin aineksista. Mutta että hänellä oli sellainen mielikuvitus, sitä en olisi näkemättä uskonut.
Täytyy myöntääkseni, että en ole nähnyt tätä hänen kirjoittamaansa elämäkertaani... Otaksumani tältä kohdalta on siis toiskäden tietoa, mutta sellaisen henkilön kertomaa, että minulla ei ole syytä epäillä sen todenperäisyyttä. Korkeaan kurssiin tekijä itsekin teoksensa noteerasi, hinnasta päättäen. Hän esitti siitä maksettavakseni yli kuudenkymmenentuhannen laskun. Se oli huikea summa tilaamattomasta esikoisteoksesta. Ystävällisesti neuvoin, että hän koettaisi hankkia sille varakkaamman kustantajan. Luultavasti hän yrittikin sitä, mutta ei onnistunut, koska lasku yhä uudestaan ja uudestaan työnnettiin eteeni. Kyllästyneenä lopulta lunastinkin sen kymmenellä prosentilla alkuperäisvaatimuksesta, joka sekin lunastettavan opuksen arvoon katsoen olisi pitänyt tinkiä kymmeneen prosenttiin maksamastani. Mutta juristien kanssa ei hevin pääse omilleen, yrittäköötpä he sitten vaikka kirjaillakin, siihen kokemukseen ainakin minä tämän veljenpojan ravistelemana olen tullut. Sitä vielä useammin olen katunut, että rahat maksettuani en vaatinut häneltä sitä käsikirjoitusta. Nyt olisin mainiosti voinut järjestää sen arvokkaana liitteenä näihin hupaisten yhteistoimintojemme muistelmiin. Olisi ainakin sillä kohdalla ollut asiaa, täsmällisen juristineron muovailemaa, eikä olisi tarvinnut naputtaa puuta ja heinää, kuten todennäköisesti yksinäisenä tulen tehneeksi monta kertaa.
Nähtävästi veljenpoika kohta kun pari-kolmikymmensivuinen teos oli puhtaaksikirjoitettu, tarjosi sitä pankkimme ylimmille johtoherroille. Tämän tiedän siitä, että minut joku aika kesken jääneen selvityskokouksemme jälkeen kutsuttiin korkeaoviseen konttoriin, jossa asiakkaitakin varten oli pehmeät tuolit. Minulle esittäytyi arvokas, nuorekas herra. Hänen puhetapansa ja käytöksensä oli kohteliasta ja miellyttävää.
– Jassoo! Te olette asiakkaamme, se tehtailija, josta meillä viime päivinä on täällä ollut hauskaakin puhetta.
– Enpä tiedä olenko, epäilin minä.
– Ettekö ole Hitonranta O/Y:n pääosakas ja johtaja?
– Olen kyllä, jos hänestä on kysymys.
– Hänestä juuri. Istukaa! Olkaa hyvä ja pankaa tupakaksi!
– Kiitos, en polta.
– Ette polta! Se on vahinko se.
– Kenelle?
– Teille itsellenne, luonnollisesti. Hyvä nautinto jää teiltä kokematta. Sitäpaitsi ette mieti tarpeeksi asioita, teette liian paljon työtä, myös tyhmyyksiä. Suokaa anteeksi.
– Ei mitään. Ajakaa suoraan vain!
– Sen teenkin, jos suvaitsette. Miksi olette jättäneet omistamassanne tehdaslaitoksessa tärkeät aseet kateellisiin, omapyyteisiin käsiin?
Sitä minä itsekin ajattelin, joten vaitioloni jäi myöntymisen merkiksi. Hieno kuulustelijani tutkiskeli edelleen.
– Miksi itse yritätte tehdä kaiken työn, sellaisenkin, mihin ette parhaimmalla tavalla pysty? Kuinka ette ole ottanut tehtaaseenne ammattitaitoista kirjanpitäjää? Tämä varmasti kannattaisi. Teiltä itseltänne vapautuisi aikaa tärkeämpään, esimerkiksi henkilökuntanne valvomiseen ja asiattomain erossa pitämiseen.
Kunhan muutamia vuosia katselisit naisen silmiin, ehkä itsekin valvoisit... öitä, ajattelin itsekseni, ja taaskin jäi vastaamatta. Myös kysymykset oli tehty siinä äänilajissa, ettei niihin suoranaista vastausta mahdettu edes odottaa.
– Suokaa anteeksi. En minä ole mikään tuomari teitä kuulustelemaan, meidän välisiämme tähän asti kitkattomia liikesuhteita minä vain tässä ajattelen. Määrätyltä taholta on tehty vähemmän kauniita kanteluja. Niille me luonnollisesti annamme saman arvon kuin nimettömille haukkumakirjeille, jos te kykenette pitämään omistamanne liikkeen asiat kunnossa.
– Se ei ole niinkään helppoa näinä aikoina.
– Ei ole, minä tiedän ja myönnän sen ja pankkimme myös niin pitkälle kuin mahdollista.
Kahvi tuotiin pöytään. Hän oli tilannut, kysymättä kelpaako se. Sitä juodessamme hän vielä neuvoi.
– Oma asianne on, miten varojanne merkitsette ja käyttelette, kunhan tiliasema pysyy vakavana. Ei meitä voida uskottaa, että te itseltänne varastaisitte. Siinähän ei olisi muuta kuin taskusta taskuun siirtämisen vaiva. Jos teillä olisi ammattitaitoinen kirjanpitäjä, niin tällaista ei tapahtuisi. Tilinne kreditissä näkyisi edustusrahoja tai muita menoja tarpeen mukaan. Kärpäset pitää häätää pois, ennenkuin kerkiävät tahria puhtaita papereita.
Se oli hieman arkipäiväinen vertaus, mutta hienosti hän sen sanoi, eikä se vähentänyt hienojen kermaleivosten makua. Niissä ei näkynyt tahroja, niinkuin meidän tilikirjoissamme, joita kärpäset olivat merkinneet.
Muuta asiaa hänellä ei minulle ollut, jos nyt tätäkään voi asiaksi sanoa. Ennenkuin erosimme, hän tiedusti, oliko minulla mitään sivuharrastuksia. Sanoin, niinkuin totta oli. Koko minun tähänastinen elämäni oli ollut täynnä sivuharrastuksia. Pääharrastustani tuskin olin vielä keksinytkään. Olin ymmärtävinäni väärin. Hän tarkoitti "hobbyä". Oli minulla sellainenkin, ollut aikaisemmin.
– Veistelen viuluja!
– Veistelette viuluja, mutta myytte posetiiveja.
Hän katseli niin tutkivasti minua silmiin, että rupesin jalkojani siirtelemään kuin pahaa tehnyt oppilas opettajansa edessä.
– Eikö tämä käy laatuun? tiedustin tilannetta helpottaakseni.
– Ei ollenkaan, posetiivien tehdastuotantoa ja myymistä tarkoitan. Arkipäiväinen ammatti ei saa olla niin kiusoittavan lähellä hobbyä. Se väsyttää eikä virkistä, niinkuin on tarkoitus. Sitäpaitsi posetiivin räminä särkee viulunne hienoimmat äänet. Ei, toinen ammatti teidän pitää itsellenne valita, mikä tahansa, vaikka viinapullon korkkien valmistaminen. Tai jättää viulun veisteleminen.
Näin hän hyvästellessään minua neuvoskeli. En silloin vielä ymmärtänyt tätä, niinkuin jälkeenpäin olen tullut huomaamaan. Toinen ammatti minun olisikin pitänyt valita, tai toinen hobby. Onnettomuudekseni se sattui olemaan vanhempi.
Muutamia viikkoja myöhemmin pidimme uuden yhtiökokouksen Meritähden konttorissa, nyt pankin kutsumuksesta, niin paljon elämäkertakirjurini sentään oli saanut aikoihin. Hän saapui sinne mestarin valtuuttamana edustajana, koska asianomaista itseään edelleen kuului vaivaavan vanha sydänvikansa. Niin se vaivaa. Kuka kerran on sen saanut, ei hän ikinä siitä pääse, tiedän sen omasta kokemuksestani. Tässä kokouksessa meillä oli mukana myös muutamia uusia osakkaita, takaajia minun pyytäminäni ja luonnollisesti kokouksen kutsujan virallinen edustaja, pankin johtaja sekä prokuramme. Niin että se oikeastaan oli kuin jonkunlainen epävirallisen hallintoneuvoston kokous. Sellainen valtaelin kuuluu olevan suuremmissa tehdasyhtiöissä. Näinköhän mekin olimme joutumassa jo sille asteelle?
Veljenpoika valittiin kokouksen puheenjohtajaksi. Tämä lankesi luonnostaan, ammattijuristille. Prokura piti pöytäkirjaa. Puheenjohtaja esiintyi täysin hienosti, hoiti tehtävänsä taitavasti ja moitteettomasti. Hän tervehti kädestä kaikkia, minuakin kuin vanhaa tuttua. Se ihan lämmitti herkkää sydäntäni.
Pankin johtaja selosti verrattain laajasanaisesti, minkätähden tämä kokous oli kutsuttu. Hänellä oli sellainen tapa. Ennen laukaisemista hänen täytyi kiertää karhu useaan kertaan, vaikka se olisi ollut pienikin. Tämä oli aika suuri.
Pankki oli huolestunut yhä laajenemaan pyrkivien asioittemme vuoksi. Se toivoi keskitystä ja johdon kiinteämpää yhteisymmärrystä ja erittäinkin sitä, että taloudellista pohjaa tuettaisiin. Tähtelän vararikkopesän ja eräiden muidenkin viime aikoina sattuneiden liikettämme sivuavien vararikkotapausten tähden se oli käynyt ajankohtaiseksi. Tämä oli pankin esitys, mutta paikallinen johtaja ei siitä näin vähällä selviytynyt. Ennätin lukea hänen nuttunsa ja housujensa napit kymmeneen kertaan, pureskella pehmeäksi lyijykynäni yläpään, tehdä jos mitä. Päästiin toki lopulta keskustelemaan. Veljenpoika pyysi eroa johtokunnan jäsenyydestä, sanoi, että asiat yhtiössä olivat liukuneet sille asteelle. Sitäpaitsi hänen jäsenyytensä pitkien matkojen vuoksi tulisi liian kalliiksi. Niinkuin ne tulivatkin, vaikka ei hän tätä ennen ollut sitä valittanut. Samalla hän pyysi eroa myös mestarille tämän sydänvian vuoksi.
Minä pyysin ja sain puheenvuoron. Sanoin aavistavani, etteivät nämä eronpyynnöt johtuneet matkojen kalleudesta enempää kuin sydänvioista, koska ne tähänkään saakka eivät olleet vaivanneet. Myönsin, että pankki oli täysin oikeassa. Rakoutumisia oli johdossa, ne oli saatava umpeen. Ja koska entisten johtokunnan jäsenten mielestä olin pystymätön liikkeen johtoon, pyysin minäkin eroa. Ehdotin valittavaksi kokonaan uuden johtokunnan uuden osakepääoman edustajista ja että me vanhat liikkeen aseman jälleen vaurastuessa emme pystyisi toimeenpanemaan mahdollisesti suunnittelemiamme "palatsivallankumouksia", ehdotin, että entinen osakepääoma viisisataatuhatta puristettaisiin puoleen. Mutta miten mestarin ja veljenpojan lahjaosakkeet jaettaisiin? Repäistäisiinkö toinen lehti osakekirjasta, vai lahjoittaisiko mestari osuutensa veljenpojalle, tai veljenpoikako hänelle? Tällaisia lystikkäitä kuperkeikkoja poikaminäni jälleen heitteli, samalla kun vakavassa sävyssä selvitin asiaa.
Esitykseni sai "hallintoneuvoston" yksimielisen ja lämpimän kannatuksen. Esittivätpä muutamat vielä kiitoksensakin minulle yhteisen hyvän puolesta tekemäni uhrauksen johdosta. Uusi johtokunta valittiin. Ammattijuristi ja minä pääsimme pyyntömme mukaisesti eroon siitä ja huokaisimme helpoituksesta. Mestari jäi, valittiin myös johtokunnan puheenjohtajaksi, kun veljenpoika ensin puhelimessa tiedusti, voisiko tämä ottaa toimen vastaan. Kotvan epäröityään hän lupasi, koska yhteinen etu sitä vaati. Uusi vaihe alkoi liikkeemme elämässä. Se ei enää ollut minun, vaan meidän liikkeemme. "Onko toiminimemme osakeyhtiö?" tiedustin kerran eräältä saksalaiselta liiketuttavaltamme. "Ei tarvitse, meidän isäntämme on varakas mies", vastasi edustaja silmää vilkuttaen. Muistin häntä kokouksemme päättyessä.
12
Minun säännöllisiä keväisiä ja syksyisiä vieraitani oli muuan kutsumaton kuokkuri, jolle lääketiede on antanut nimeksi "angiina". Olin kirjoittaa sen isolla alkukirjaimella, enkä ajatuksellisesti olisi tehnyt siinä suurtakaan virhettä. Sen tämä valtaherrani hyvin kyllä ansaitsisi. Enää ei, koska sitä ei ole olemassakaan, senjälkeen kun n.s. nielurisat operoitiin pois.
Tietysti se tuli sinäkin keväänä, tosin vähän myöhästyneenä, mutta sitä virkaintoisempana, ylen ankarana herrana, kuivaa kuumetta yli neljäkymmentä astetta, ja siitähän on silloin leikki poissa. Kymmenet haitarit ja posetiivit soivat korvissa, sadat rikkonaiset gramofoonilevyt särisevät korva- ja nenäkanavissa, ja kurkkukin on niin hellä, että isäntä itse ei ole mies vesilusikallista nielaisemaan.
Virallinen, oikein "kirjoihin" maksettu tiedonanto sattui tulemaan tällöin tehtaaltamme, mahdollisimman pahaan aikaan. Paha oli asiakin, ylen ankara ja herkkää mieltäni syvästi haavoittava. Kaikeksi varmuudeksi, kuin sivutueksi ja selkänojaksi, puheenjohtaja oli hankkinut siihen myös johtokunnan toisten jäsenten allekirjoitukset.
Koska olet kähveltänyt toisen yhtiön kirjoituskoneista, niin toimita se heti takaisin. Muutoin annamme asian viranomaisten haltuun... Sitten vain ne nimet, johtokunnan puheenjohtajan keskimmäisenä, kuten asiaan kuuluvaa oli, ne toiset molemmin puolin ikäänkuin tukea ja pontta antamassa.
Luin rivin, luin kaks, vereni tunsin kuumemmaks... vaikka se oli jo nelikymmenasteista ilmankin. Hieraisin silmiäni ja luin uudestaan. Oliko tämä olevinaan totta vaiko vain karkeaa pilaa? Oliko johtokunnalla tällaiseen touhuamiseen nyt aihetta ja aikaa?
Pienen kirjoituskoneeni olin hankkinut ennenkuin minulla positiivimasiinoista oli hienoista hajuakaan. Kone ei ollut enää oikein ajan tasallakaan. Tela oli moneen kertaan sorvattu. Kirjasimien pinnat olivat kuluneet ja iso E veti pahasti jalkaansa. Mutta vuosien mittaan tämä väline oli käynyt minulle hyvin rakkaaksi. Olimme eläneet yhdessä monet ilon ja murheen hetket, soittokonetehtaan murheissa erittäinkin. Koskaan ei ollut edes mieleeni juolahtanut, että möisin sen tehtaalle, enempää kuin herkkämieliselle hevosmiehelle vanhan palvelijansa mustalaiselle myynti, vaikka palvelija aamuisin alkaisikin vetää toista takajalkaansa. Ja nyt minulle oman liikkeeni johtokunnan arvovallalla esitetään väite: Olet varas, rikollisellisista lurjusmaisin! Olemme saaneet sinut satimeen. Armosta kuitenkin annamme sinulle järjestelyn aikaa...
Joku tietoviisas on sanonut, että epämieluisa kirje pitäisi lukea pää kylmänä ja ajatuksella toiseen kertaan. Minä silloin kokemani perusteella neuvoisin ihan päinvastaista. Tällainen "patenttipakkaus" pitäisi häthätää hotkaista, jättää puraisematta, koettaa päästä mahdollisimman pian eroon siitä. Jos sitä rupeaa toiseen ja kolmanteen kertaan märehtimään, niin myrkky ehtii vaikuttaa. Se imeytyy vereen, kihoo päähän, painuu sydämeen. Se vaikuttaa vahingollisesti kuin käärmeen myrkky ilman lieventävää vastamyrkkyä.
Näin kävi minulle, kun noudatin viisasten neuvoa. Tämä pieni kirje, sen muutama sana, on asia, jonka vuoksi olen paljon syntiä tehnyt, lähimmäistäni halveksinut ja katkerasti vihannutkin. Kaikki tämä vain vahingoksi itselleni. En silloin huomannut, en pitkiin aikoihin jälkeenpäinkään, että viha on ihmissielun myrkky. Se voi koitua vahingoksi lähimmäisillemme, kantajalleen se muodostuu siksi joka tapauksessa, "astian" laidat ruostuvat ja turmeltuvat. Lipeäkivitölkki ei kelpaa edes onkimiehen matoastiaksi. Ja kuitenkin me joskus ihan tosissamme uskomme, jopa muillekin uskotamme, että viha on voimanlähde elämän rakentamiseksi.
Varastanut koneen... oman rakkaan E-jalkaansa ontuvan masiinani! Sitä minä kertasin, kävelin ja kiljahtelin kuin ärsytetty jalopeura häkissään. Väliin istahdin koneeni ääreen, hyväilin sitä, silittelin sen näppäimiä, puhelin kuin höperö mies rakastetullensa. Sitten jälleen hypähdin lattialle. – Varastanut koneen? Mestariltako ehkä? Häneltä, joka varasti köyhältä Schneideriltä pianon, vanhalta vaimoltaan leivän, kunnalta ja valtiolta veroja! Varas toiselta varasti! Itseäni en varkaaksi tunnustanut sillä juhlavalla hetkellä. En muistanut, että mahdollisesti itsekin olin "unohtanut" veroilmoituksissa tulojani ja että ehkä tulisin varastamaan "Schneiderin pianoja" takaajiltamme ja osakkailtamme, vaimoltani ja perheeltäni. Sitten kiehuin ja kihelmöitsin jälleen, hypähdin kirjoituspöytäni ääreen ja tempasin sen laatikosta erään kapineen, joka on tuiki tarpeeton siviilille, hourupäiselle liiatenkin. Tarkastelin, naksuttelin, kääntelin ja käsittelin sitä. Ihmeellinen varjelus, että en tehnyt sillä tuhoja.
Joku kuitenkin tuli taas pelastajakseni. Kukas muu kuin tirehtööri, joka oli varttunut jo kouluikäiseksi. Hän nukkui viereisessä huoneessa, naurahteli unissa omille muistelmilleen. Ehkä hän tähysti pölypilvessä puuskuttavaa autoa, kun ajoimme sadan kilometrin vauhdilla nimismiehen kanssa kilpaa. Ehkä kääri vanhaa haisevaa varista sanomalehtipaperiin. Oli se mitä tahansa, joka tapauksessa se oli hauskaa. Hän oli muutenkin päivänpaisteinen ja iloa rakastava lapsi. Olisiko hänellä hauskaa sen jälkeen, jos jotakin tällaista peruuttamatonta tapahtuisi? Tämä ajatus läikähti kirpaisevana säteenä sydämeni synkkään pimeyteen. Olen kiittänyt sitä usein jälkeenpäin.
Selviydyin parissa päivässä myös angiinastani, joka oli ollut tavallista vaikeampi. Tunsin pientä rintakipua ja väsymystä viikkokausia sen jälkeen. Kun eräs spesialisti-professori tutki sydänvikani syyjuuria muutamia vuosia tämän jälkeen, hän kyseli kaikenlaista, niinkuin he tällaisissa tutkimuksissa tapaavat kysellä. Olinko sairastanut usein, oliko minulla ollut angiinaa? Ilmoitin sairastelleeni useinkin. Tätä tapausta en erikoisesti viitsinyt hänelle mainita, vaikka muistin sen kyllä, sitä seuranneen väsymykseni ja rintakipunikin. Erään toisen kerran, juristi-veljenpojan matkoilla tavatessani, tunsin jälkeenpäin samanlaista väsymystä ja rinnanpoltetta, vaikka sen välittömänä edeltäjänä ei ollutkaan angiinaa. Olen yhdistellyt noita tuntemuksia ja niihin liittyviä tunteita kuten se älykäs ja henkevä sydänspesialisti, joka minua tutkiskeli. Näiden kokemusteni perusteella olen tehnyt saman johtopäätöksenkin: Turmeltuneet nielurisat pitäisi ajoissa operoida pois!
Mutta "tirehtöörille" olen tästä yöstä alati kiitollinen. Tietämättään hän oli tehnyt minulle suuren palveluksen. Nuoren sydämensä välittömällä naurulla hän maksoi mätänevän variksensa. Toivonpa hartaasti, jo toisen kerran näissäkin muistelmissa, että hän syyttömänä sijaiskärsijänä ei joutuisi uudelleen maksamaan sitä siellä jossakin etäisillä etulinjoillansa. Mädän variksen takia on tässä maailmassa maksettu jo liian paljon nuorta naurua ja syyttömien sydänverta. Suopea kohtalo suokoon jo lopultakin lastemme naurulle sille kuuluvan elinoikeuden ja nauttimisen ilon.
13
Nyt vasta joudun siihen, mistä tämä juttu oikeastaan olisi pitänyt aloittaa, siihen syntymäpäivääni, jolloin mestari merkkipäiväni tervehdyksenä lähetti kaksi kauan sähköistävää kehoitussanaa: Jätä konkurssianomuksesi!
Se tuli kuin tulikin, jätettäväksi, tosin hänen nimellänsä, kuten jo ennenkin, mutta minä sain maksaa posetiivit viuluillani. Tämä on hieman katkera pilleri vielä kymmenen vuoden laimistumisen jälkeenkin nieltäväkseni, tätä en taida kieltää. Olin kadottaa sen vaikutuksesta naurunlahjani, mikä on yksi harvoja todella korvaamattomia arvoja ihmiselämässä.
Ennen meidän lankeemustamme tapahtui kuitenkin yhtä ja toista, mikä joudutti meidän "kypsymistämme" juristien sanontaa käyttääkseni. Se suurehko, vakavaraiseksi tunnettu ja tunnustettu pankki, jossa koko toimiaikamme olimme asioineet, juosseet ja diskontanneet, oli yllättäen itse joutunut vaikeuksiin. Siitä se vasta poru syntyy, kun pankki joutuu sellaisiin. Suuret ja pienet tallettajat huutavat ja parkuvat, myös n.s. suuri yleisö sitäkin suuremmalla suulla. Tosin sääntöä, että ei poikkeusta, niinpä ei tässäkään. Ne suuret osakkaat, jotka olivat suurta pankkia lähellä ja tunsivat jo tuulen hajusta tulevia asioita, eivät huutaneet, päinvastoin he toimivat hyvinkin hissukseen. He heittivät öljyä laineisiin pankin varatynnyreistä, mahdollisesti jo omistaankin, kunnes pankin osakkeet olisi saatu sopivasti realisoiduksi. Sitten saisi tulla vedenpaisumus! Eivät he halunneet olla mitään Noakin napoja Araratin vuorella! Oli miehekkäästi otettava vastaan, mitä ei voitu välttää.
Vyöry alkoi eräästä suuresta maakuntakaupungista, johon mainitun pankin luotolla oli rakennettu kymmenittäin asuntotaloja, hotelleja ja liikepalatseja. Sanottiin, että raskasta aikaamme edeltäneinä hyvinä päivinä tässä kultaisessa kaupungissa ei miljoonalainojakaan hankittaessa tarvittu muuta kuin uskalias mies ja koreat piirustukset. Pankki rahoitti ja haki kiinnitykset. Täytetakaajaksi kelpasi mies kuin mies, nainenkin hätätilassa, jos hän vain harjoitti jotakin liikettä, vaikka parturintointa tai silakkakauppaa torilla. Nämä jutut olivat tietysti kaikkitietävän suuren yleisön sepittämiä, senjälkeen, kun pankin perustukset alkoivat horjua. Liian avokätistä pankin luotonanto kaupunkitaloihin joka tapauksessa oli ollut. Kivitalot toki pysyivät paikoillaan, vaikka omistajat vaihtuivat ja rahoittajapankin valkoiseksi rapatut seinät huojahtelivatkin.
Automiehet, pitkä jono pirsseissään ja muuallakin, olivat toinen lainaajaryhmä, joiden vuoksi paitsi myyntiurakoihinsa kytketyt autokauppiaat, myös pankit kärsivät menetyksiä. Joka päivä, sunnuntaisin varsinkin, sattui tapauksia, jolloin uusi sadantuhannen "kupee" kierähti viimeisen kuperkeikkansa ja hinattiin romupajaan. Minkä "ruumiilta", vekselin hyväksyjältä, otti, vaikka hän elävänäkin olisi jäänyt jälkeenpäin haukottelemaan? Minkä lopuksi asettajaltakaan, kun näitä keikauksia hänen kohdallensa useampia sattui? Näin siinä lopulta pankki joutui kaupunkikiinteistöjen ja maatilojen, saunalaitosten, autokorjaamojen, jopa autoromujen oikeaksi omistajaksi ja sai ruveta sanomalehdissä tiedustelemaan milloin mitäkin ammattimiestä: tilanhoitajaa, ravintolanpitäjää, monttööriä, autonkuljettajaa jopa saunoittajaa.
Mutta pankki ei suinkaan halunnut näitä sivuliikkeitä ja toimia, kaikkea vielä. Työtä ja harmia, jatkuvia menetyksiä ne vain pankille aiheuttivat. Sen vuoksi se koetti pitää ylivelkaisiakin yritteliäitä miehiä jaloillaan noudattaen siinä, viisaasti kyllä, vanhaa suomalaista sananlaskua: Parempi lehmä lypsäen kuin tappaen. Maatilamatkoillani näin siitäkin loistoesimerkin. Yksi yhtä yritteliäs kuin uskalias talonpoika oli onnistunut saamaan nimiinsä kaksi suurta herraskartanoa, yhteisarvoltaan lähes kymmenen miljoonaa markkaa. Miljoonat olivat peräisin juuri tästä pankista. Rahoittaja olisi voinut toimittaa miekkosen maantielle minä päivänä tahansa molemmilta suurtiloilta, mutta se ymmärsi asemansa. Visusti se varoi hiiskahtamastakaan mitään sellaista. Kärsivällisesti se odotteli korkoja ja korkojen korkoja, diskonttasi ylivelkaisen kartanoiden omistajan vekselit ilman asettajaakin, vain siitä syystä, että mies pystyi ottamaan tiloistaan tuloja pankille enemmän kuin tämä itse. Mies oli n.s. sesonkiviljelijä. Hän vaistosi, mikä tavara milloinkin teki kauppansa. Hän otti rahaa milloin kuminoilla, milloin tomaateilla, vuoroon rotuvasikoilla, vuoroon läskipekoneilla. Pankkiherrat kävivät päivällisillä ja ihastelivat hänen yritteliäisyyttään. Isäntä näytteli ihmeitänsä, emäntä kattoi kauniin pöydän. Mutta milloin tämä tuliluontoinen mies itse tuli kärsimättömäksi, mikä ei tapahtunut niinkään harvoin, saattoi hän kivahtaa: Ottakaa roskanne! Minä lähden tästä! Silloin herrat taas kaunista hyvää puhumaan ja sovittelemaan. Ylivelkaisuus oli hänen ankkurinsa, edellä ensimmäisiä kiinnityksiä. En ole kuullut, miten miehelle myöhemmin kävi. Toivottavasti pankkiherrat yhä edelleen hattu kauniissa kädessä ihastelevat yritteliään asiakkaansa niin vasikka- kuin tomaattiviljelmiä.
Sitten kuitenkin tälle meidän kaikkien velkaisten parasta tarkoittavalle pankille kävi niinkuin meille itsellemme ja kymmenille, ehkäpä sadoille sen parhaimmille asiakkaille. Se löi rukkasensa pöytään, kuten kansa sattuvasti tästä edesottamuksesta sanoo. Lyönti oli tosin suuripiirteisempää, vähemmän läjähtävää kuin meidän pikku asiakkaiden, mutta se tuntui sitä laajemmilla aloilla. Toinen vakavaraisempi suurpankki otti määrätyillä ehdoilla koko "putiikin" haltuunsa. En tiedä, joutuivatko tallettajat tässä isännän vaihdoksessa juuri mitään menettämään, mutta osakkeenomistajat sitä enemmän, elleivät ehtineet vaihtaa niitä toisiin vakavaraisempiin, kaupunkikiinteistöihin, maatiloihin... Tyhmät kauppalangot tällöin saivat nipun arvottomia arvopapereita. Tyhmät neitseet ovat aina kärsineet ja menettäneet, milloin kunniansa, milloin tavaransa, väliin ne molemmat.
Uusi isäntä käsitteli sortuneen pankin enemmän tai vähemmän sortuvia asiakkaita kylmän asiallisesti ja arvokkaasti, ilman rankaisijan eleitä, ilman almunantajan sääliä, niinkuin sotalääkäri terävästi ratkovalla veitsellänsä. Se auttoi, mikäli katsoi potilaan elinkelpoiseksi ja avun itselleen kannattavaksi. Päinvastaisessa tapauksessa se vain rummutteli sormillansa pöytää ja katseli ikkunasta ulos. No, mitäpä oikeastaan muuta olisi voinut tehdäkään laitoksessa, joka aikoi heilumatta kestää ajan myrskyissä ja säilyttää osakepaperinsa kultareunaisina.
Mutta tämän yhtä kiihkottoman kuin määrätietoisen operoimisohjelman seurauksena alkoi pankin haltuun kerääntyä omaisuutta, jolla ei ollut sen parempaa omistajaa. Sitä tuli pankin omiltakin asiakkailta. Kultaa ja hopeaa tosin vähän, muuta tilaaottavampaa arvotavaraa sen sijaan sitä runsaammin: maa- ja kaupunkitaloja, kauppaliikkeitä, teollisuuslaitoksia, sahoja, erittäinkin juuri sahoja. Yhteen aikaan mainittiin, että tämä pankki oli suurin sahanomistaja ei ainoastaan tässä maassa, vaan koko maailmassa. Mutta omaisuus ei tässä talossa johtoherrojen päätä sekoittanut. Noteeraukset olivat tarjonnan mukaisia. Sellaiset tuulet alkoivat jo tuntua, että sahojakin jälleen tarvittaisiin ja käytettäisiin ja senjälkeen taas muita laitoksia, jopa posetiiveja ja gramofooneja. Arvattavasti myös mestari tunsi nenässään nämä leppoisemmiksi kääntyvät tuulet, varmastikin jo silloin kun syntymäpäiväsähkeensä lähetti. Vanhan kaatamisen korkea hetki alkoi tosiaan jo olla käsillä.
Karille ajaneen pankin sammuessa joutui toimettomaksi suurehko joukko pieniä ja suurempiakin virkailijoita. Ostajapankki ei tarvinnut heitä, mutta kykenevimmät se kuitenkin otti armoihinsa, niinkuin osan asiakkaistakin. Siinä mahtoi olla silmän vilkettä, minne itse kukin tiloittautuisi, yksinpä päätirehtööreilläkin. Eräs heistä heittäytyi rohkeasti politiikan hyökylaineille, pääsi heti pinnalle ja "roolasi" hyvin. Hän on menestynyt mainiosti. Toinen siirtyi erään huomattavan asianajoliikkeen "varatuomariksi". Olosuhteisiin katsoen hänkin on menestynyt kohtalaisesti. Tuskinpa pääkaupungin raastuvassa, valtakunnan korkeimmissakaan oikeuslaitoksissa käydään sitä vähänkään suurempaa juttua, jossa hän ei esiintyisi joko kantajan tai vastaajan valtuutettuna, ja varjelkoon sitä miekkosta, joka joutuu hänen altavastaajakseen, vaikkapa kantajanakin. Muistelen hänen esiintyneen myös kuuluisassa Craucherin jutussa. Onni Minnalle, että hänen itsensä sentään ei tarvinnut olla siinä alta vastaajana. Uskottavasti tälle todella kykenevälle juristille noteerataan palkka hänen ansioittensa mukaisesti, asianajotoimistossakin.
Kolmas pääjohtajista löysi armon ostajapankin valtaherrojen silmien edessä, eikä suinkaan syyttä. Hän oli ja on erittäin pystyvä pankkimies, sekä harkitseva että varovainen. Jos hän olisi määräävästi isännöinyt karille ajaneen laivan komentosillalla, niin tuskinpa olisi käynyt niinkuin kävi. Tämän herran käsiteltävinä olivat meidän asiamme vielä senkin jälkeen kun ne olivat siirtyneet uuteen taloon. Mies oli ottanut kunnia-asiakseen, että uusi isäntä ei penniäkään menettäisi hänen asiakkaittensa vuoksi. Tämän ohjelmansa hän rehellisesti esitti asiakkaille itselleenkin ja toimi myös sen mukaisesti, järkähtämättömästi. Hän jos kukaan käytteli veistä, väliin peistäkin, "lääkärivalansa" mukaisesti. Ihmisenä hän oli hieno, kerrassaan "gentleman". Hän tuntee entiset asiakkaansa vuosien jopa vuosikymmenien jälkeen, kokonaan siitä riippumatta, miten heille elämässä on käynyt. Myös minua hän tervehtii kadulla vastakkain joutuessamme, minä häntä yhtä aikaa tai kumpi ensinnä ehtii. Tämän jälkeen me luultavasti ensimmäisen korttelivälin muistelemme menneitä aikoja.
Meidän asiamme olivat nyt kuitenkin kaikesta jarruttelusta huolimatta liukuneet siihen pisteeseen, että kihlakunnanoikeudelle oli jätettävä n.s. viimeinen anomus. Näin kävi, vaikka minä en ollut enää johtamassa asioita allikkoon, vaikka mestari tilalleni tullessaan oli vakuuttanut: Nyt tuli taloon uusi komento! Vastamuistelmissaan hän luonnollisesti sanoo: Minkä siinä enää taivaan enkelikään olisi mahtanut! Asiat oli kerta kaikkiaan ajettu pirunkaulalle! Konkurssi olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin! Ehkäpä olisi pitänytkin, vaikka tässä tapauksessa se ei olisi muodostunut hänelle niin edulliseksi kuin myöhemmin tapahtuneessa. Äkkipikaisuudessaan hän olisi siis tullut toimineeksi omaa etuansa vastaan.
Koska en kuulunut anomuksen allekirjoittajiin, ei minun liioin tarvinnut olla mukana valvojaisissa. Erikoisemmin ei mielenikään tehnyt. Mutta kuuluipa olleen näissä valvojaisissa sellaisiakin, joiden mieli teki, niinkuin esimerkiksi veljenpoika. Hänellä jo etukäteen oli mahdoton halu päästä pesän uskotuksi mieheksi. Tämän päämäärän saavuttamiseksi hän teki työtä, puhutteli velkamiehiä, osakkaita ja pankkiherroja. Myös minulla, poispotkitulla ja prikatulla, oli jälleen kunnia päästä hänen armoihinsa. Sain häneltä ystävällisen kirjeen, ei herra tehtailijaksi tituloidun kylläkään, mutta muuten hyvin mukiin menevän. Mestari muka ei ollut pitkävillainen, vaan unohtavainen ja anteeksiantavainen, jos minä vain kaikella vaikutusvallallani... minullakin vielä vaikutusvaltaa... ai, kuinka se hiveli raihnaista itsetuntoani... vaikuttaisin siihen suuntaan, että hänet, veljenpoika, valittaisiin yhdeksi uskotuksi mieheksi. Hän kyllä osasi hoitaa vararikkopesän asiat parhaimmalla tavalla. Hänellä oli sellaiseen tottumusta.
Valitettavasti minun itsetuntoni ei sattunut olemaan samaa mieltä, ei liioin saarnamiesten enempää kuin pankinkaan, jonka edustajana valvojaisissa toimi edellä mainittu siirtynyt herra, myös varatuomari arvoltansa.
Veljenpoikaa ei siis valittu uskotuksi mieheksi, mikä suuresti hämmästytti mestaria ja häntä itseään. Kiukkuisesti hän oli protestoinut sitä vastaan, paiskannut ovea lähtiessään ja huudahtanut, että muistaisimme sen vielä kerran, monetkin meistä. Tämä ei ollut kaunista eikä esimerkiksi kelpaavaa oikeuden edessä, varsinkaan miehelle, joka itsekin oli istunut puheenjohtajan paikalla Honkilahdella, Pihtiputaalla, vai missä se nyt olikaan? Mestarilla tässä kuitenkin oli se hyvä puoli, että hänen ei tarvinnut lakata muistelemasta menneitä, ei tarvinnut antaa minulle erheitäni anteeksi, ei tarvitse vieläkään, ellei halua.
Sittenpä asiat alkoivatkin hiljalleen juosta siihen jamaan kuin ne tätä tietä ja ajopeliä käytettäessä yleensä juoksevat. Vauhti varmaankin olisi ollut toinen, jos veljenpoika olisi istunut kuskipukilla. Nopeampi vaiko hitaampi? Ehkäpä hitaampi, koska mestari asiantuntijana joutui nostamaan palkkaa järjestelykuukausilta. Sukulaismiehinä he varmaankin olisivat unohtuneet muistelemaan muinaisia ja sitten vauhti olisi hiljentynyt ihan käymätahtiin, myötämäessäkin.
Vasaramarkkinat tulivat myös sitten aikoinaan. Uteliasta huutokauppaväkeä kokoontui verstaan täydeltä, asiantuntijoita tuskin muita kuin mestarimme. Oikeastaan, muita ei tarvittukaan siinä. Hän tunsi alan kuin viisi sormeaan. Vasara paukkui usein ja aina hänelle. Hän sai kaikki pienemmät työkalut ja puolivalmisteet, nippulat ja nappulat, joita myytiin kaappi- ja höyläpenkkikaupalla. Polttopuun hintaan sellainen tavara enimmäkseen meni. Mitään muuta arvoa niillä tuskin olikaan muille kuin hänelle.
– Täytyy jonkun tuota roskaa lapioida, että päästään eteenpäin! puheli ja naureskeli hän huutaessaan. Hän oli rempseällä tuulella, taudista ja alakuloisuudesta ei näkynyt mitään merkkiä. Mutta rouva siellä alhaalla asteli ylvään äänettömänä askareitansa tehden. Hän ei vilkaissutkaan meihin, enempää seurakuntaan kuin toimitsijamiehiin. Ihailtava nainen milteipä epänaisellisuuteen asti.
Minäkin olin tullut kauppatilaisuuteen ostaakseni lapsilleni harjoituskoneeksi erään vanhan taffelipianon, jonka joskus vaihtokaupassa olimme puoli-ilmaiseksi saaneet. Laskin etukäteen, että sillä hetkellä liikenevät rahani riittäisivät siihen. Laskin väärin. Rantakylän kreivi ilmestyi toimituspaikalle samaa tarkoitusta varten. Olisivat minun rahani sittenkin juuri ja juuri riittäneet, mutta luontoni petti, kun sattui niin arvovaltainen kilpailija. Toisen kerran, vuosia jälkeenpäin, kävi minulle samalla tavalla eräässä karjahuutokaupassa kevätlypsyisestä lehmästä kilvoitellessamme. Se tosin nousi kymmenen kertaa kalliimmaksi kuin mainittu taffeli, ja tällöinkin minun hermoni pettivät, vaikka rahat olisivat juuri riittäneet. Sanotaan, että ei kaksi kolmannetta. Hauska nähdä, mikä on kolmas yhteistempauksemme. Silloin pidän varani. Kerran minun toki täytyy päästä kreivillisen vastustajani voittajaksi.
Valmiit ja puolivalmiit soittimet, tehtaan koneet ja talo jätettiin myöhäisempiin aikoihin, koska ei ollut ostajia muita kuin mestari, mutta hänelläkin oli jo kyllin kahlaamista sen rojun kanssa. Sitä oli toisella tavalla kuin aloittaessamme, jolloin nappuloita vain oli ne pari säkillistä, ne, jotka hän jollakin tavoin oli etukäteen hankkinut. Sitäpaitsi tämä päivä oli käynyt hänen voimilleen. Hänen täytyi saada levähdyksen ja miettimisen aikaa.
Hän sai myös talon, vähän huokeammalla hinnalla kuin alkujaan olimme ostaneet. Siihen kuitenkin tämän jälkeen oli kasattu paljon tarpeetonta. Monena vuotena sitä oli jatkettu, pohjattu ja kaivettu kuin Iisakin kirkkoa. Semptaliinihuovasta oli vedetty vesikattokin päälle, vaikka tiiliruukuista olisi pitänyt tehdä. Entä keskuslämmitys, se viimeisen päivän "Narakiri", mikä sen nimi olikaan! Siinä oli paljon toivomisen varaa, jo silloin ja vaan yhä.
Näin toki sotkuinen vyyhti vähitellen alkoi selviytyä viimeisille langoilleen. Paljon vaivaa se oli aiheuttanut toimitsijoille ja muillekin. Kuorman kaataminenkaan ei ole aina juuri niin helppo tehtävä kuin sivusta katsoen luulisi. Meidän takaajien näkökulmasta katsottuna tämän posetiivikuorman kaatamisessa oli kaikkein yllättävin ja ikävin juttu se, että pankkilainan vakuutena ei ollutkaan enää talo, koneet, kalustot, valmiit tuotteet ja puolivalmisteet, kuten takuusopimusta nimetessämme olimme kuvitelleet. Ne olivat pankin yleispanttina, niiden vastattavaksi kuului, paitsi konttokuranttilainaa maksamattomme korkoineen, myös nippu vekseleitä, ensisijaisesti juuri niitä. Konttokurantit korkoineen pankki tiesi saavansa takaajilta, vaikkapa yhdeltä niistä. Niin se sitten hyvin nopeassa tempossa kouraisikin, valtuuttaen tämän puolestaan riipaisemaan meitä muita. Se on hieno tempaus, samoin kuin vekseleissä. Aina maksat, kirjoita pitkin tai poikin.
Mutta miten kuitenkin myös pankki joskus voi joutua kärsimään, jopa romahduksiin asti? Tämä on vielä hienompi tempaus! Sitä tavallisen kuolevaisen ja takaajan järki ei unissaankaan tajua. Meidän tapauksessamme pankki ei menettänyt penniäkään, vaikka nähtävästi ei ottanutkaan vastuitamme täydestä. Ansio tästä juoksee sille herrasmiehelle, joka tervehtii minua ja jota minä tervehdin kadulla vastakkain tullessamme.
14
Muutamina aamuina joitakin aikoja näiden tapausten jälkeen pidettiin erään perheen makuusuojassa pientä kahdenkeskistä tilinpitoa.
– Olisi pitänyt neuvotella aikaisemmin ja useammin! sanoi toinen asiaan osallistuvista, eikä toinenkaan väitellyt vastaan, kuten oli tapahtunut joskus aikaisemmin.
Keskustelun lähtöpohjana oli eräs kymmenvuotiskauden inventario, joka ei ollut häikäisevä. No, omalla tavallaan kylläkin. Vastaavalla puolella oli vain pieni uutisviljelijän rakennusvaiheissa oleva maatila sekä vähäinen henkilökohtainen irtaimisto. Vastattavan puolella oli huomattavat velat ja huikeat takaukset, soittokonetehtaan ja joukko muitakin. Vakavasti ottaen niitä kaikkia oli tässä inventariossa pidettävä velkoina, vieläpä raskaimpina ja vaikeimmin hoidettavina niistä.
– Mikä meidät perii noiden kanssa? huokasi hän, joka ei liian usein turhista huokaillut.
Konkurssi varmaankin! olisi minun pitänyt vastata mestarin neuvomalla tavalla. Se oli jo, kielelläni, mutta kun huomasin, miten hän katseli nukkuvia lapsiamme, kotimme rakkaiksi käyneitä esineitä, joista monet olivat hänen omia töitänsä... kun tämän näin, niin maltoin mieleni. Nielaisin tylyt sanani.
– Raskaita aikoja on edessämme, sitä raskaampia sinulle, kun ovat minun aiheuttamiani.
– Siitä ei nyt puhuta! Et ole tehnyt sitä tahallasi.
Hän ei sanonut sen enempää, vaikka olisi voinut sanoa paljonkin. Tämä lähensi meitä ja vahvisti sisäisiä voimiani, ainakin yhtä paljon kuin vastaava määrä kuumesairaana saatuja mestarin "kirjoihin viemiä" oli vähentänyt niitä.
– Me olemme vielä nuoria, terveitä ihmisiä! jatkoi hän. Sattumalta hän sillä hetkellä ei muistanut sairauttansa vai eikö ollut muistavinaan sitä. Hänellä oli parantumaton keuhkovika, mutta joillakin käsittämättömillä voimilla hän taisteli voitollisesti sitä vastaan. Se oli tapaus, jota lääkäritkin ihmettelivät. Aioin mainita siitä hänelle, mutta en kerinnyt, enkä sitten enää tahtonutkaan pimittää aurinkoa, jonka hän loihti syksyiselle taivaallemme sekä valaisemaan että lämmittämään.
– Minä hoidan lapset, hoida sinä velat, kumpikin omat synnyttämänsä, heitti hän vähän ironisesti, mutta ei häijysti.
– Hyvin suunniteltu työjako, ikävä vain, että minusta tulee sitten se "Vihtori", joista viisuja sepitetään, arvelin minä.
– Ei suinkaan. En minä sinua elätä, ainoastaan lapset.
– Se parantaa vähän asiaa. Mutta yksi ikävä seikka minun on heti kuitenkin sinulle ilmoitettava. Myös sinun nimesi on useissa velkasitoumuksissamme. Sinun pientä palkkaasi voidaan ruveta kolmannella osalla verottamaan.
Hän mietti hetkisen.
– Jos näin tapahtuu, niin sinä saat korvata minulle takaisin sen kolmannen osan.
– Takuulla, vaikka ilman takuumiehiä! innostuin jo minäkin. Näin reippaasti hän minua, yhteisen rattaamme ojaan ajanutta, selviytymään avusteli. Tämä sattui, niinkuin tällaiset voiman avautumat kohtalon suopeudesta usein sattuvat, kaikkein parhaimpaan aikaan. Lähiviikkoina, kuukausina ja vuosinakin minä tarvitsin kipeästi tätä apua, koska myrskylaineiden ristiaallokko löi raskaasti pieneen soutuveneeseen, jonka alahangoilla ponnistelin. Tukevana painolastina veneen pohjalla olivat "ne rakkaat lapseni", omat siittämäni ja synnyttämäni... velkani. Mutta rinnallani omassa pikku veneessään ponnisteli rohkaisevana, aina hymysuin hän, jonka soudettavana olivat hänen synnyttämänsä, vaikka yhteistoimin hankkimamme, rakkaat lapsemme. – He huutelivat omalla tavalla innostaen, kuten katselijat aina. Hei isä! Paina lusikkaa! Näin naurava tirehtööri. Toiset jotakin muuta, yhtä repäisevää.
Mutta yhden lupauksen tämä uljas soutajatoverini minulta tämän inventarion yhteydessä pyysi. Liian helposti ja ajattelemattomasti tulin sen hänelle antaneeksi.
Se on raskain lupaus, jonka olen hänelle antanut ja myös pitänyt. Se pyyntö ja lupaus oli, että en ryhtyisi enää liiketoimiin.
Takuut, siirtämäni vekselit ja monet muut tehtaamme vararikkotilan aiheuttamat sitoumukset alkoivat nopeassa tempossa eräytyä maksettaviksi. Myös tilaamme koskevia lyhytaikaisiakin velkoja meillä vielä oli. Oli tullut hankituksi kauniskarvaisia lehmiä, rotusonneja, kantakirjakanoja... niinkuin joku rantakaupungin pirtukuningas, vaikka ei ollutkaan pikamoottoreita merellä, posetiivihöyrykin oli kaatunut. Jäljelle oli jäänyt vain pieni pelastusvene, se soutuvene, jota uppoavasta laivasta heitetty velkojen painolasti pidätteli aalloissa kiinni. Raskasta se oli, mutta hupaisiakin piirteitä siihen liittyi.
Vekselit oli venytettävä heisimadoiksi, mikäpä siinä auttoi asettajankaan. Ylipäänsä he olivat ymmärtäväisiä miehiä. Muutamia vekseleitä hoitelin säännöllisin lyhennyksin vuosikausia. Taskukirjassani niiden eräpäivät kulkivat riviltä riville, sivulta sivulle, päinvastoin kuin syöttiporsaan kasvu, paljon hitaamminkin, kunnes lopulta tuli teurastamisen hetki. Punaisella kynällä minä ne tapoin. Se oli juhlapäivä, vaikka vähän sääliksikin kävi vanhaa hyvää ystävää. Ne juoksivat luokseni postissa ja nyrkkipostissa, samoin kuin pankkien ilmoituskirjeet. Tätä se minun postini lähivuosina pääasiassa olikin; mikäli se oli muuta, niin etupäässä "Jobin postia", valitteluja, uhkauksia, jopa rumassakin muodossa. Tavallisesti ne olivat jollakin tavoin pettyneiden ja närkästyneiden, vähän kärsineiden asiakkaittemme lähettämiä, jotka tiesivät tai olettivat minut vastuulliseksi liikkeen asioista. Että minä sillä tavalla olin menetellyt! he tavallisesti aloittivat, ja jatkoivat: Ellei korvausta siihen ja siihen päivään mennessä tulisi, niin tapahtuisi sitä ja sitä. Luin ja lävistin ne, talletin kirjejärjestäjääni, "joppini" kuten kaiken muunkin postini. Sen verran toki olin liikemiehenä oppinut.
Eräänä sumuisena päivänä avautui työhuoneeni ovi ja sisään astui vähäläntä tuttu mies, Huurtelan vanha isäntä. Arvasin heti, mitä hänen asiansa koski. Hän oli yksi takaajista pankin konttokuranttilainassa. Tarjosin tuolin. Mies pyyhki hikeänsä, istui ja huokasi. Alkuun pääseminen näytti olevan hänelle hyvin vaikeaa. Autoin häntä sanalle, ohimovaltimoni jyskytti kuuluvassa tahdissa.
– Ovatko pankin taholta ruvenneet ahdistamaan teitä?
– Ovat panneet koko lainan korkoineen minulta uloshakuun.
– Teiltä uloshakuun!
En muuta osannut. Hän vaikeni ja huokasi taas. Silmieni ohitse virtasi kuvasarjoja kuin kuumehoureessa. Häneltäkö koko lainan perittäväksi? Tältä mieheltä, joka ilman pienintäkään oman edun tavoittelua tuttavan pyynnöstä oli tullut nimellään auttamaan, kun vakuutin ja pankkikin todisteli, että mitään riskin vaaraa ei ollut arvokkaan talon ja satojen tuhansien varaston ollessa pohjavakuutena. Mitä hän on saanut kotonansa kestää? Millaisia öitä ja päiviä viime aikoina viettää?
– Vasaramarkkinat uhkaavat pian taloon pistää, sanoi hän, niinkuin olisi kuullut ajatukseni. Sanovat, että olen kiero mies.
– Te kiero, hyvänen aika! Kuka sanoo? Mitä te sanottekaan?
– Kun yritän muka kiertää vastuuni. En ole kieltänyt enkä kiertänyt. Olen mies paikallaan... Eikä tuo asiakaan niin mahdoton, jos te kaikki toisetkin vastaatte osastanne. Hän pyyhkäisi hikeään ja huokaisi jälleen. Nenäliinaa kömpelösti pitelevä käsi vavahteli.
– Miksi he minun kimppuuni yksinään?
– Tämähän on sikamaista! sanoin minä, mutta tuntoni soimasi, että se oli enemmän kuin sikamaista, minun omalta osuudeltani. Sika toki pysyi karsinassaan, söi omaa ruokaansa omasta kaukalostaan. Minä en ollut pysynyt. Olin houkutellut hänet ja pari muuta naapurituttavuuden perusteella selvään ansaan. Ja kun näin olin tehnyt, niin miksi en ollut valvonut, mitä pankin takuukontrahteihin ja niiden uudistuslomakkeihin oli merkitty? Minun se olisi pitänyt tehdä, jo omankin turvallisuuteni vuoksi. Tämä oli totuus. Miksi häpäisin rehellistä sikaa? Miksi en etsinyt ja löytänyt arvolleni sopivampia vertailukohtia?
Yhä hikeään pyyhiskellen, yhtä levollisesti Huurtela jatkoi, miten oli suunnitellut asian järjestettäväksi. Maksettava se hänen nyt ensi hätään oli, asia oli jo siinä jamassa. Hän toivoi saavansa sen järjestykseen yksityisrahoituksella, vaikka korkeammallakin korolla, siksi kunnes saataisiin halpakorkoisempi laina. Kaikki sentäänkin menisi hyvin, jos minä ja ne neljä muuta vastaisimme omasta osuudestamme. Ehkä voisin antaa siitä rahaa tai vakuutta ja tahtoisin toisiinkin vaikuttaa.
– Siihen voitte luottaa! kiiruhdin vakuuttamaan.
– Se on tuolla Heinisen asioimistossa. Siellä sopii käydä järjestämässä.
Hän nousi ja hyvästeli keventyneenä, niinkuin isommankin painon alta olisi päässyt, toivotti terveyttä ja lähetti terveisiä rouvalle. Ovi kävi, istuin jälleen yksinäni.
Mikä tuo pieni kouluja käymätön mies oli? Pylväspyhimys, "Gandhi" vaiko japanilainen? Vain suomalainen talonpoika! Sanoiko hän kaiken, mitä sisimmässään ajatteli? Mitä minä, mestari ja moni muu olisimme tehneet hänen asemassaan? Voivottaneet, syyttäneet, syyttäneet tulta ja tulikiveä. Sellaisia lurjuksia! Linnaan tarvitsisi toimittaa! Helvettiin teidän mölymasiinanne!
Näin minun jälkiajatukseni sinkoilivat. Ja vaikka minä en ollutkaan Gandhi enkä japanilainen, vielä vähemmin mikään glorioita ansaitseva pyhimys, kurja haihatteleva raukka tunsin olevani, ja vaikka hyvin tiesin, ettei tuo mies hengen kipeästi tarvitse niitä markkoja, jotka hän meidän takiamme joutuu menettämään, päätin ainakin omalta kohdaltani ne hänelle hankkia, vaikka kiven alta kiskoen.
Sellaiseksi se hankkiminen melkein sitten käytännössä muodostuikin. Lähes näihin asti se on kestänyt. Sovimme Heinisen asioimistossa suorituseräni viideksisadaksi markaksi kuukaudessa. Maksoin alkuvuosina sinne, myöhemmin omistajalle itselleen. Hän kävi noutamassa rahat kymmeniä, monia kymmeniä kertoja. Kertaakaan en saanut enkä pyytänyt kuittia. Puhelimme ilmoista, vuodentulotoiveista y.m. Kädestä hyvästellessä lähetimme emännillemme terveisiä. Kun osuuteni sovittuine korkoineen vihdoinkin tuli loppuun, ilmoitin asian hänelle. Hän myönsi itsekin niin arvelevansa ja lupasi lähettää kirjat, kuten sitten lähettikin. Viimeistä viisisatasta taskusta taskuun siirrettäessä meillä oli omituinen, melkeinpä haikeantuntuinen olo. Sattumalta minulla oli tupakkaa hänelle tarjottavana. Hän poltti savukkeen. Tarjosin toisen, hän poltti senkin. Teki mieleni sanoa jotakin, niin kai hänenkin, mutta emme keksineet mitään sopivaa, ei muuta kuin sitä samaa kuin niin usein jo ennenkin.
– Pitänee tästä jo taas autoille. Kiitoksia nyt vain.
– Kiitoksia teille.
– Kotiin terveisiä.
– Niin myös teille.
Hänellä oli lyhyet, vähän tölppänät sormet, mutta eheät joka ainoa, koko käsi kuiva ja lämpöinen.
Aikoinaan sitten kävivät luonani kaikki toisetkin kohtalotoverit, kaksi muuta maanviljelijää ja kaksi muuta miestä, joilla kummallakin oli oma lehmä ojassa. He olivat osakkaina nurin menneessä yrityksessämme.
Toinen maanviljelijöistä oli tulta ja tervatappuraa, mutta sopimatonta kieltä hän ei milloinkaan käyttänyt. Hänellä oli itselläänkin velkoja, eikä tämä suinkaan ollut hänelle mikään hauska kuorman lisä, tukisteleva emäntäkin hänellä oli sitäpaitsi, ei juuri rouvan luokkaa, mutta vähän sinne päin, juuri niinkuin helposti heilahtelevalla miehellä pitääkin olla. Myös tämä takaaja järjesteli osuuttansa Heinisen asioimistossa, eikä se käynyt juuri kivuttomasti. Hän kertoi siitä minulle yhtä elävästi kuin havainnollisesti, sanoi, että vähillä meinasi lyödä! Toki viime hetkessä oli malttanut mielensä. Olin hänen konttokurantissaan takaajana, joten minulla sen puolesta häneen nähden oli vähän niinkuin moraalista pohjaa. Erään kerran, kun tuttavallisesti keskustelimme ja tingiskelimme, sanoinkin sen hänelle: Olisi kai sinulle itsellesikin voinut käydä samalla tavalla?
– Eikä olisi käynyt. Ei sinullekaan, jos pysyit vain maanviljelijänä etkä sekautunut posetiiveihin. Se sattui paikalleen, enkä osannut enää siihen vastaan väittää. Täytyi myöntyä kanssakärsijäksi hänelle niillä pienillä mahdollisuuksilla, jotka olivat käytettävissäni... usko ja toivo... Ne tosiaan eivät olleet suuret, mutta kun hänellä oli vaatelias emäntä ja minulla optimistinen luonto, niin saatiinpa taas sekin asia järjestykseen vuosien mittaan, sillä siunatulla vekselipelillä. Punaiset roikat on jo eräkirjassa, vekselit ovat nipussa, eikä välillämme tietääkseni ole kaunaa. Minä arvostan ja kunnioitan kovasti häntä ja hänen emäntäänsä.
Se kolmas viljelijä oli myös hyvä naapurini ja kylänmieheni ja on yhä vieläkin, ihmeellistä sekin. Hänelle piti aika tiukkaa, mutta hän oli keinokas ja joustava poika. Sattuuhan sitä! Mitä turhista, olleista ja menneistä! naureskeli hän minulle, vaikka se suinkaan ei ollut hänelle "turhista" eikä menneistäkään; nyt jo kyllä. Minusta tuntuu kuin hänkin vuosien mittaan olisi imenyt voimaa tästä rysäyksestä. Hänen peltonsa kasvavat, hänen emäntänsä kukoistaa ja lapsensa varttuvat. Häntä ei juuriteta enää konnuiltansa, jos vain jokukaan kynsillään kiinni pitäen maakamarassa pysyy, eikä kukaan iloitse siitä enemmän kuin minä. Vähääkään hurskastelematta rohkenen sen sanoa. Tässä eräänä taannoisena kevännä hän oli ostanut yhtä aikaa kaksi polkupyörää, emäntä kun myös tarvitsi pyörivää liikuntaa ja lapsetkin jo. Ajoin toista pyörää kaupungista kotikyläämme, ottaen ilmaista kyytiä samalla. Keväinen aurinko paistoi. Lepäilimme väliin ja maistelimme toistemme kaupunkituliaisia, vaihteeksi myös tiepuolessa kasvavia ketunleipiä. Meillä oli hauskaa kuin poikasilla. Yhteinen menetyksemme tuntui milteipä lähentäneen meitä, vaikka emme siitä sanallakaan maininneet.
Miten toisin se vaikuttikaan mestarilla ja minulla. Kun joskus sattumalta joudumme samaan linjavaunuun, on kummallakin kaiken aikaa hieman kiusallinen olo, samaa olen lukevinani hänen rouvansa säihkeistä. Saa tuon nähdä, tuleeko parannusta sittenkään, kun tämä hiljalleen hapatettu, vaikkakin melko nopeasti vuodatettu viini on loppuun nautittu. Suuresti toivottavaa se olisi. On molemmin puolin noloa, kun ei tiedä, mitä puhuisi, miten istuisi ja olisi. Niinkuin uutta hyvää levyä raastettaisiin liian monta kertaa käytetyllä neulalla.
Kävi minua tervehtimässä osakkaitakin, siitä uudesta merkinnästä, josta emme kerinneet näppiämme nuolaista. Muutamat lojaalit miehet naureskelivat: No, ostetaanhan se valtion raha-arpakin saamatta mitään; ihmekö tuo, ettei posetiivista, epäkansallinen soitin... Tuli eräänä päivänä sekin tuttu ja rehti mies, joka enimmän oli hassannut. Hänen ohimoillaan huomasin hallavia hiuksia. Ajatuksen varsat jälleen kirmailivat, ennenkuin puheen alkuunkaan oli päästy. Mikä tuotakin miestä on ruvennut harmaannuttamaan, ei suinkaan ikä vielä, eiköhän vain... se sama... sepä se, tietenkin. Juttusiin jo päästiin.
– Se oli aika paukku minulle.
– Kuka kieltääkään! Olet poistanut kai sentään tileistäsi?
– Olen poistanut, mutta pankin tileissä se yhä kulkee. Se on pitkäpiimäisempi näissä.
– Pankin? Mitä puhut?
– Puhun niinkuin asiat ovat.
– Eivätkö rahat olleet omiasi?
– Eivät olleet, vaan velka on ja pysyy.
– Johan ihme!
– Ei mikään ihme. Kerranko täällä arpajaisia varten lainaa otetaan. Etköhän vain itsekin ottanut?
Täytyi myöntää, että näin oli asianlaita. Tosiasiallinen ja jämerä poika hän oli. Ei sanaakaan että niin ja niin, enempää kuin turhia perusteluja ja jälkipuheita. Kuitenkin hän rehtiin tapaansa ilmaisi, mitä varten oli kämppääni astunut. Hänen mielestään oli oikeus ja kohtuus, että tulisin puolella mukaan, ja minä kun olen se melto rauta kuin olen, tulin myöntäneeksi, niinkuin sillä hetkellä tunsin: niin oli asianlaita... oikeus ja kohtuus. Hänen vaakakupissaan vaikutti aikatavalla myös se, kun hän ei ruikuttanut, ei syytellyt eikä kipinöinyt. En tiedä, oliko se tahallista vai tarkoituksetonta, viisas veto joka tapauksessa.
– Mitenkäs tämä käytännössä järjestetään, näissä oloissa?
– Annat velkakirjan. Minä luotan sanaasi.
Mutta heikko kohtansa oli sentään hänelläkin. Hän kuitenkaan ei täysin luottanut, vaan vaati velkakirjaan myös vaimoni nimen. Se ei koitunut vahingoksi minulle, vaan hänelle itselleen. Reilu ja kunnioitettava mies joka tapauksessa. Olemme hyvin tulleet jälkimainingeissa aikoihin, olosuhteet huomioiden verraten hyvin pysyneet aalloilla, päässeet ehkä vähän eteenkin päin.
Eräänä päivänä johdatettiin vastaanotolleni loppuun ajettu naisihminen, karvakauluksissa alta ja yltä. Vaikea sanoa, oliko hän rouva vai neiti, koska hän ei riisunut muuta kuin hattunsa pöydälleni. Minun täytyi pyytää anteeksi ja siirtää "lepakko" tuolille, koska se oli pahasti lumiräntäinen ja minulla sattui olemaan pöydällä asiakirjoja.
– Voi herra juumala miten minä olen saanut ajaa teitä takaa, aloitti hän, kun hengästyksestään hiukan selveni.
– Te minua takaa! Tuota kummaa minulle ei ole sattunut kuin yhden ainoan kerran, eikä silloinkaan, jos tarkemmin muistelen. Yritin heittäytyä lystikkääksi.
– Älkää viisastelko! Tämä ei ole leikin asia.
– No, mikä se sitten on? Purkakaa se, niin arvostelemme.
Hän alkoi purkaa pienen matkalaukunkokoista käsiveskaansa, josta löytyi roinaa vaikka millä mitalla: hiusneuloja, verkkoja, puuterirasioita, huulipuikkoja, pari reuhkaantunutta romaania... Sieltä se loppujen lopuksi löytyikin toisen välistä se totinen asiapaperi, mitä kaivattiin ja jonka aiheellisuus ei ollut leikin asia.
– Tuollako se oli! Ja minä kun hätäilin jo, että olin kadottanut sen.
Hän aukaisi liuskan. Tunsin sen lähemmin tutkimatta. Olin täyttänyt ja postittanut laskujen liitteenä sellaisia lomakkeita sadottain, tuhansia niitä oli mennyt. Se oli soittimiemme takuukirja, jossa sitouduimme ilmaiseksi korjaamaan aine- ja valmistusvirheistä johtuneet viat soittokoneissamme kaksikymmentä vuotta kirjan päiväyksestä lukien. Kuljetusrahdit oli ostajan itsensä maksettava. Tästäkin olimme maininneet, viisaasti kyllä.
– Onko tämä kirja teidän allekirjoittamanne?
– Kyllä on!
– Tunnustatte siis nimenne!
– Vääjäilemättä! Onko tarpeellista, että haen todistajat.
– Eikä tarvitse, uskon kai minä kunnian miehen sanaan ilmankin. Minä kumarsin kunnian miehen ylvääseen, vähän pidättyvään tapaan. Sitten alkoi tiliselvitys, jota kesti kotvan aikaa. Hän oli hyvässä luottamuksessa ostanut meiltä soittimen, säilyttänyt takauspaperia kuin kunniaansa; siitä vasta kuulin, että hän oli neitsyt. Mutta nyt hän eräältä hyvältä ystävältänsä sattumalta oli saanut tietää, että tehdas oli tehnyt konkurssin. Ajatella, sitä onnettomuutta!
– Mitä onnettomuutta siitä teille oli? ehdin sanani hänen sanatulvansa väliin.
– Vai ei minulle? Entäs tämä takuukirja, jossa on teidän nimikirjoituksenne? Äsken juuri itse tunnustitte. Vai joko heti kiellätte?
– En suinkaan, kunhan vain saan tietää, mistä on kysymys.
– Saatte heti! Minulla on kiire!
Ei se juuri siltä näyttänyt, sillä pitkän aikaa kului, ennen kuin pääsimme siihen kohtaan, mistä kenkä puristi. Hänen soittimensa toinen polkusin oli irtautunut, oli ollut rempallaan jo aikoja, mutta hän ei ollut pitänyt kiirettä, kun luotti tehtaaseen ja sen vakuutuskirjoihin, ja nyt kuitenkin näin oli pitänyt käydä.
– Lähettäkää se meille, olin juuri vähillä sanoa, mutta muistin, ettei "meitä" ollut enää olemassakaan, eikä kukaan mennyt takuuseen, rupeaisiko entinen osakkaamme ja mestarimme korjailemaan Hitonranta O/Y vainajan heikkoja paikkoja, edes polkusimien sarananahkoja, vaikka aikoinaan olikin niin hanakka kahdenkymmenen vuoden takauksia niille esittämään. Sitäpaitsi: sehän olisi turhuuden vaivaa turhuuden päälle.
– Onko teillä suutari siinä lähellä?
– Suutariko? On kyllä, seinän takana koputtelee.
– No antakaa sen koputella rempottavaan polkusimeen uusi nahkasarana. Tässä kymmenen markkaa. Mikäli se korjaus enemmän maksaa, niin lähettäkää minulle siitä jälkiveloitus.
– Sehän on mainiota! Nainen ihastui ikihyväksi. – Minä olenkin aina sanonut, että kunnon mieheen voi luottaa, vaikka hän konkurssinkin olisi tehnyt.
– Anteeksi, en ole tehnyt konkurssia.
– Ettekö ole, tämä Hitonranta?
– Hitonranta kyllä, mutta sehän on asia erikseen. Eihän hänen nimensä ole tämän enempää kuin muidenkaan tehtaan takuupapereitten alla.
– Mutta sehän on mainiota!
Minun mielestäni se ei ollut niinkään mainiota. Olisi sekin voinut olla muutamissa takuupapereissa, vaikkapa edes näissä kahdenkymmenen vuoden saranakorjausvastuissa. Olisi kai hän itse tullutkin, mutta kun uuden rouvan periaate oli, että ei, niin ei. Ihme vain, että se periaate oli niin toispuolinen. Muistelin taas vaimosta vapaaksi ostamisia ja herra Luojasen, tennismestarin luottopapereita. Mutta hän kai olikin luku erikseen, eikä hänestä ole mitään kuulunut muuta kuin joskus radiossa kansanhuollon tiedoituksissa:
Nämä määräykset astuvat voimaan heti. Kaikkien niiden, joita asia koskee, on niitä noudatettava!
Tennismaila mahtanee olla niin kuninkaitten kuin diktaattorikandidaattien paras treenausväline.
15
Uudessa kaupunkitoimessani jouduin tuolloin tällöin tekemään puhujamatkoja eri puolille maata. Taas oli edessä yksi sellainen, päivän matka vain, mutta en olisi mielestäni oikein joutanut, puhekin oli vielä valmistamatta. Miksi en olisi joutanut? Esteenä ei ollut emäntäni, vaan toiset vanhat ystäväni, vekselit ja rahahuolet. Ne pyrkivät olemaan jokapäiväisiä tehtäviä, väliin hyvinkin kiusallisia, kun ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Vekselin toki kyllä osasin tehdä, melkeinpä vaikka silmät ummessa, kun vain oli käytettävissä niitä välikappaleita, joita tässä tekemisessä tarvittiin: kynä, lomake sekä korkoihin ja lyhennyksiin tarvittava raha... Rahaa, rahaa! huutavat maailman lapset, mutta minun tulee sanoa toista! sanoi entinen pappi. Niin tulee myös minun tänään jonkun yhdistyksen kymmenvuotisjuhlassa.
Sinä päivänä, huomispäivänä viimeistäänkin, minulla oli eräs viivästynyt korkojen maksu, jossa eivät auttaneet vekselikeinot. Selvää valtakunnan valuuttaa oli hankittava viisituhatta markkaa... jos sitä ylipäänsä eteenpäin pyrkivän miehen keinoilla jostakin oli saatavissa. Pimeää oli matkalle lähtiessä, hämärää ja sumuista vielä ulkonakin. Haukkailin einepalaa. Tarkkailin kelloa. Viisitoista minuuttia oli aikaa, viisi vielä miettimisen varaa. Mitä se siitä paranisi?
Otin salkun ja viime hetkessä myös kirjoituskoneeni, sen jalkavaivaisen, jonka mestari arveli minun yhtiöltä kähveltäneen. Ajattelin matkalla naputtaa puheestani pääkohtia. Senvuoksi ajoin "luokkamatkustajana", kuten perimäni matkarahakin jo velvoitti. Näin en menetellyt aina, pinnasin ja "tienasin" muutaman markan istumalla. Näin nytkin oikeastaan olisi pitänyt tehdä, sen eilen menettämäni takuukympin vuoksi, mutta minulla oli kone ja ajatuksia. Sitäpaitsi hiljakkoin olin kuullut kertomuksen kauppamatkustajasta, joka myös halvemmassa luokassa matkustaen istui markkoja, istui kerran kuumalle penkille ja kärähti. Hänen johtajansa oli sattunut kulkemaan vaunun lävitse.
– Täälläkö te istutte?
– Täällähän minä.
– Vai niin! No istukaa sitten edelleen! Meillä ei tarvita henkilökuntaa, joka takapuolellansa ansaitsee! Näin oli johtaja sanonut ja antanut miehelle potkut. Minulle saattoi käydä samalla tavalla. Päätin olla varovainen päivämatkoilla. Makuuhytissä kylläkin voisi vilpistellä. Omaatuntoani se ei vaivannut, siitäkin päättäen, että kovalla petillä nukutti yhtä makeasti kuin pehmeällä.
Olin saanut ikkunapaikan myötämenoon. Asetin liuskasalkkuni pikku pöydälle. Nostin avatun masiinan polvilleni ja kiersin paperin telan alle. Sitä päivällä pidettävää puhettani tai ainakin pääkohtia siitä minun piti vuodattaa. Mutta siitä ei tullut nyt mitään. Ajatukset karkasivat ohitse vilistäviin pikku huviloihin, pelloille, metsiin, sitä tietä rakkaille kotoisille rannoille ja metsiin. Jaksaisinko pitää sen pikku paikan? Kuluneiden vuosien aikana se oli ehtinyt käydä minulle ja koko perheelle rakkaaksi. Kuin raskas, kylmä pilvi makasi taloni yllä, ja yhä raskaammaksi se kävi. Miten voisin pitää edes velkojeni korot kurissa? Huomenna sen viisituhattakin, olin luvannut kunniasanalla. Jos mies ei kunniasanaansa voi pitää, niin häneen ei sen koommin luoteta. Hän itsekin lakkaa itseensä luottamasta. Oman arvon tunto alenee, meltoutuu kuin tuleen heitetyn veitsen terä. Luvattu korkoraha minun täytyi saada, vaikka kiven alta. Minkä kiven?
Kaksi pikku poikaa juoksi keväisessä puutarhassa pientä valkoista huvilaa kohti... Joukko valkoisia kanoja tepasteli toisen huvilan edessä lumesta vapautuneessa piharinteessä... Nuori nainen asteli puusylystä ja ämpäriä kantaen kolmannessa pikku talossa... Piristävät, varhaiskeväiset kuvat tulivat ja menivät ikkunamaisemassa. Ne kääntyivät kuin hauskat värilliset lehdet lasten kuvakirjassa.
Milteipä huomaamattani rupesin naputtelemaan kertomusta pienestä talosta, jossa keväinen elämä monivivahteisena virkosi. Ajatus juoksi ja viehätti. Lause liittyi lauseeseen, kappale toiseen, välittömästi ja vaivattomasti, niinkuin olisin kertonut keväistä satua omille lapsilleni. Vuosikausia tehtaamme kirjeenvaihtajana, laskuttajana ja kaiken naputtajana toimien olin melko nopeaksi tottunut, vaikka käyttelenkin vain paria sormea kirjoituskoneessa kuten mestarimme pianon klaviatuureilla. Sain vaihtaa liuskaa usein. Ehkä muovailin ajatusta liikkuvin huulin, koska edessäni istuva, romaania lueskeleva nuori nainen kummastellen katseli. Mikä höperö mahtoikaan olla? Mitä roskaa laskettanee?
Kyllä sitä lähti! Yli kolmekymmentä liuskaa oli minulla valmista "roskaa" pikku pöydällä, kun junailija mainitsi asemani nimen. Keräilin kamppeeni, suljin koneeni, mutta ajatukseni ottivat etumatkaa, hauskasti valoittavia hyppysäväyksiä viimeisille lehdille saakka. Pikku kirjanen siitä ehkä tulisi, jonkinlainen kuva-albumi tämäkin. Miten oli juhlapuheeni laita? Eikö tuota osanne puhua, kun osasi kirjoittaakin? Jos ei niin ei, viimeisenä hätävarana oli mielessäni entisen juhlapuhujan loppulause: Ihmiselämässä on hetkiä, jolloin täytyy hypätä veteen, vaikka liivistä hihat menisi. Vaikka ei olisi korkkiliiviä koko laivassa. Sellaisia hetkiä olisi arv. juhlapuhujan elämässä varmasti useinkin tästä lähtien.
Puhe meni, koska takaisin ei kuulunut. Mitä sisällöstä puuttui, sen välittömyys korvasi. Tämä puolipakollinen loiskaus nykäisi puhujan niille raiteille, ettei hän koskaan tämän jälkeen ole tullut kirjoittaneeksi juttujansa, koska kirjoittaminen ja puhuminen ovat hänen mielestänsä kaksi eri asiaa. Jollakinhan me aina laiskuutta puolustamme.
Oli jännittävää nähdä, heltiäisivätkö täysinäiset liuskat paluumatkallakin yhtä välittömästi vanhasta koneestani. Ne nousivat milteipä nopeammin. Ajatukset olivat levähtäneet ja aurinkoisen iltapäivän kuvalehdet kääntyivät yhtä keveästi junavaunun ikkunassa kuin kuvitelmien keväisessä maailmassa. Kirjoitelmani joutui päätökseen ennenkuin kaupunki näkyviin. Kerkisin häthätää vielä lukaistakin viisikymmensivuisen tekeleeni. Se oli tyydyttävän hyvä omasta mielestäni. Joka tapauksessa päätin tarjota sitä erään laitoksen johtajalle, itselleen isä professorille, joka kerran oli maininnut sen tapaista kaipaavansa. Jos hän kerkiäisi sitä edes vilkaisemaan.
Tämä hurskas toivomukseni oli kuin kympin lappunen miljoona-arpajaisissa, "isällä" kun yleensä oli niin paljon muutakin touhuttavaa. Olin kuullut, että tällaiset aloittelijoiden esikoisteokset makaisivat avaamattomina kustantajien hyllyillä vuosikausia ja löytyivät vasta, kun tekijä itse kävi paperikasoja penkomassa, jos löytyivät silloinkaan. Näin mahtoi käydä mestarimme veljenpojan debyytille. Näinkö kävisi minunkin?
Näitä miettiessäni muistin kunniasanani, sen viidentuhannen valuutan, jota huomenna niin kipeästi tarvittaisiin ja josta minulla vielä ei ollut harmainta hajuakaan. Välittömässä luomisriemussani olin unohtanut koko huolestuttavan asian. Oliko niillä jotakin sukulaisuutta keskenään? Kaikkea vielä. Sitä sittenkin oli, sattui niin onnellisesti. Minulla oli tuuria, nyt kuten usein jälkeenpäin. Tämä oli hyvä avautuma. Tosiaan kympillä ostettu onnen arpa. Se antoi minulle milteipä taikauskoisuuteen johtavaa itseluottamusta.
Lähetin kirjoitelmani professorille heti seuraavana aamuna. Ennen puolta päivää hän soitti minulle. Tämä ukko oli nopea, kun sikseen sattui, pieniä asioita hän ei hautonut, ei aina suurempiakaan.
– Olen lukenut kirjasenne. Me kustannamme sen. Mitä se maksaa?
– Professori sen asian paremmin tietää.
– Kyllä tiedänkin. Maksan siitä viisituhatta markkaa. Jos rahaa tarvitsette, niin lähettäkää heti noutamaan.
– Kiitoksia vain... Ei kai tässä nyt erikoisempia pienen rahan tarpeita... aioin ilomielissäni huudahtaa. Maltoin toki mieleni, koska en tuntenut, oliko ukko kylliksi huumorintajuinen. Tuskinpa olisin ollut sen iloisempi, vaikka olisin voittanut satatuhatta valtion raha-arpajaisissa. Tähän liittyi, paitsi onnen tuntemusta, myös onnistuneen työn iloa, hivenen verran aiheetonta ylpeyttäkin. Mies pitää sanansa! Oliko onnen Fortuna, se kultainen rouva, istahtanut painolastissa puurtavan veneeni kokkaan.
Kirjoitin shekin ennenkuin rahatkaan olin saanut. – Kas tässä rästikorkoni, jotka olen luvannut. Olkaa hyvä ja lähettäkää suorituksestani kuitti...
Olin arvannut oikein. Fortuna istui keulatuhdollani, vaikka selin soutaessani en nähnyt hänestä muuta kuin kiehtovan varjon kuutamoisina iltoina. Tällaisia loiskauksia kuin tämä ensimmäinen ei kylläkään sattunut joka päivä, mutta sattui muuta pienempää, joka piristi mieltä ja innoitti jatkamaan. Tässä näpertelyssä oli jotakin samalla tavalla kiehtovaa kuin viulukopan vuoleskelemisessa. Sääli viuluparkaani, joka keskeneräisenä oli pölyttynyt kaapin päällä jo kohta vuosikymmenisen. Posetiiviremmeihin kytkettynä ei minulla hetkeksikään riittänyt aikaa sen vuoleskelemiseen, vielä vähemmin nyt. Mutta tämä korvikenäpertelykin antoi työniloa ja sisäistä tyydykettä toisella tavalla kuin epäkansallisten pelitoosien poruuttaminen, kehuminen ja kauppaaminen, jota tehdessään mies tunsi olevansa kuin marakatti posetiivarin olkapäällä, kaulaketjua ja punaista tilkkutäkkiä vain puuttui. No, eipä niitäkään. Oli siinä ketjunsa ja oli siinä takkinsa, vaikka ne eivät olleet näkyvissä.
Vaimoni ehdotuksen: "Toisella perhe, toisella velat" periaatteen mukaan aloimme elää reipasta ja jännittävää milteipä onnellista elämää. Kukaan sivustakatselija sitä kylläkään ei olisi uskonut, ei ainakaan mestari eikä hänen rouvansa, mikäli eivät uskoneet, että meillä oli kätkettyjä aarteita, joista veljenpoika niin kiehtovasti oli runoillut. Autoyhteys kotipaikkakuntamme ja kaupungin välillä oli hyvä. Perhe kävi sunnuntaisin meillä, minä harvemmin heidän luonaan, koska en jaksanut katsella "tehtaan piippuja" siellä alhaalla, enempää kuin mestarin yhä pyöristyviä muotoja Meritähden keskipisteessä. Myös rouvan silmien säihkeestä olin saanut tarpeekseni. Ihminen on sellainen, turha kieltää. Minä vihasin heitä. Kirkkaina kevätpäivinä en kuitenkaan malttanut pysyä poissa nummestani, joka upottavien hankien aikaan ei ollut vielä heidän nummensa. Onnekseni mestari ei osannut hiihtää. Tuskin siitä muutoinkaan enää mitään olisi tullut, ei ainakaan tavoittamisen merkeissä. Hän tarvitsi kallioita tai ainakin kumisevaa nummea hyvin hyödytettyjen leivisköittensä alle.
Kaupungissa minulla oli omat kierrokseni, "Munkan lenkin" nimellä laajemmissakin piireissä tunnettu. Se oli verraton elämys, tämä lenkki kaikkine siihen kuuluvine herkutteluineen. Pitkin päivää jo ajatus siitä mieltä virkisti, työtuntien päättyessä se suorastaan sähköisti. Riemullista oli jo valmistautuminen, patikkakenkien nauhoittaminen, mokkapuseron kiskominen, siihen vielä käsineet ja lakkinaapukka. Näkemiin taas tunniksi!
Ennen pitkää kierros kävi milteipä liiankin tutuksi, mutta vaihtelua siihen oli myös saatavissa. Mikään ei estänyt kääntymästä Seurasaaren metsäville polkuteille tai kokonaan toiseen suuntaan, Käpylän metsiin ja Taivaskalliolle. Kello määräsi matkan, jos senkään nyt tarvitsi olla niin määrätty. Tyttäreni, se pikku piikainen, joka koulutehtäviensä ohella meille kokkasi, osasi ottaa myös syrjähypyt huomioon. Kauemmin viipyessäni hän työnsi äidin laittamat laatikot uuniin, jossa ne lämpiminä säilyivät.
Tämä jokailtainen kierros, tapahtuipa se suksilla tai jalkaisin, oli kuin keväisen tuulen henkäys nuoruuden maailmoista. Väsymyksellänsä se hiosti ja karkoitti ruumiista väsymyksen suolat. Kepeällä siipisulallansa se voiteli sielun kirpaisevat haavat. Matka kaikkineen oli kuin kiintoisasti juokseva draama, jossa kirjoittaja, esittäjät ja katselijat esiintyivät kolminaisuutena samassa persoonassa.
Lähdin matkaan hiljalleen kuin muina miehinä. Potkin jääkokkarata, kopistelin vesirännejä, hypähtelin, raapaisin takajalkaa kuin isäntänsä matkaan pääsevä koira, puuttui vain se koiramainen temppu, josta talonmiesten varsiluutavaltikkaansa heiluttavat naiset pahaa ääntä pitävät. Minkä nuori koira luonnolleen mahtaa, enempää kuin nuori koiramainen ihminenkään. Mutta katukäytävien vaihtuessa kävelyteiksi vauhtini alkoi hiljalleen kiihtyä, askelen mitta piteni, kätten heilauskaari samoin.
Hitaasti kiiruhtaen! Ei mitään hätää, poikaseni! rauhoittelin helposti kiihtyviä varsojani. Mutta kun ohitse hypähteli, porskutteli tuiman vauhdin vaahtopäämiehiä, hävisivät hitaan kiiruhtajan hyvät päätökset pölynä tuuleen. Henki piristyi, ruumis lämpeni. Hiki alkoi kihota pintaan, levisi notkeana ja lämpöisenä kuin uunin paisteessa sulava voide. Pian se olisi siinä kylmennyt, ellei tuulenpitävä vaate olisi suojannut ja yhä lämpenevä kone kihottanut jatkuvasti, lisää höyryä. Kierros oli tällöin noin puolitiessään, mutta vauhti kiihtyi yhä. Olisi luullut, että askel kävi raskaammaksi ja matkanteko vaivalloisemmaksi. Ei näin, vaan päinvastoin. Sitä kimmoisammin iski jalka, sitä väljempänä kävi hengitys, niinkuin ruumis ja sielu olisivat sopeutuneet nuoreksi parivaljakoksi, jonka perässä keikkui keveäkuormainen kelkka, mutta edessä päin kangasteli joku kiehtova päämäärä.
Niin se kangasteli, suihkukylpy, karkeat pyyhkeet ja hieronta. Entä kuorma? Eikö se ollutkaan enää raskaassa painolastissa puurtava velkaisen vene? Ei tällä kertaa. Soutajan kädet oli vapautettu hetkeksi. Hyväsydäminen Fortuna rouva sen luultavasti näin järjesteli: Mene poikaseni! Hypähtele! Nauti! Sitten taas jaksamme soudella hyvällä onnellamme eteenpäin! Tämä oli draaman huippukohta... joka päivä. Kuinka rikasta arkinenkin elämä voisikaan olla, kun vain osaisi siitä oikein nauttia!
Osasin mielestäni hyvinkin kylpyammeessa neljännestunnin kuluttua. Makailin kuumassa vedessä kuin joku roomalainen ylimys. Vain nuoria orjattaria hyvänhajuisine yrtteineen puuttui, mutta mikään ei estänyt kuvittelemasta niitäkin siihen. Ja kun tuli se mieli, että ei halunnut niitä enää liian lähelle tuoksuineen, niin puhaltamalla ne katosivat. Kiehtovimpia, käsin hyväilemään pyrkiviä vastaan minulla oli patenttikeino... kylmä suihku. Kun sihti suhahti, niin lähtö siinä tuli rohkeimmallekin keimailijalle.
Karkeita pyyhkeitä ottaessa ne olisivat voineet palata takaisin hieromaan ja voitelemaan, mutta eivätpä enää tulleetkaan, niiden asemasta tyytymys ja rauha. Suloinen mielihyvä palasi. Se kihosi sydämestä ja virtaili jäseniin. Rentoudu! Irtaudu! Nauti, poikaseni, nauti! hyrisi Fortuna-äiti kuin kehräilevä kissa.
Se mammakulta hemmotteli minut milteipä ylimieliseksi monissa arkisissakin asioissa, vekselien hoitamisessa ja sen sellaisissa. Lähestyvä eräpäivä ei huolettanut enempää kuin konkurssianomus maailman jaskoja, tuskin senkään vertaa. Kylvystä lepäiltyäni saatoin mietiskellä: Jaha! Huomenna sitten taas tarvitaan viisisatanen ennen kahtatoista päivällä. Pitäisiköhän käydä valvomaan? Mitä turhista! Kerkiäähän sen aamulla! Setä Topelius aikoinaan kirjoitti: Siivot ihmiset kunnon kaupungissamme käyvät yhdeksältä nukkumaan! Satusedän kaunista neuvoa noudattaen kävin siis yhdeksältä nukkumaan, ennen sitä nosteltuani muutamia ajatuksen niteitä peittoni alle hautumaan. Olin huomioinut sen tarpeelliseksi. Kylmiltään taivuteltuina ne pyrkivät katkeilemaan.
Nukuin mainiosti, kunnes heräsin neljän, puoli viiden ajoissa. Vedin lämpöisen aamunutun ylleni ja sitten naputtamaan. Kirjoitin useita jäljennöksiä ottaen, ja seitsemältä, puoli kahdeksalta oli juttuni valmis. Kauppaaminen oli asia erikseen, mutta siihenkin minulla oli tottumusta soittimiemme vaiherikkailta markkinoimisajoilta. Otin yhteyttä sanoma- ja aikakausilehtiin, tulin tuntemaan niiden silmäntekeviä ja tein kauppaa kuin amerikkalainen meklari. Muutamille selostin juttua, toisille vain otteita siitä. Joitakin kohtia täytyi häthätää runoilla uudestaankin rykäisyn välillä, milloin alkuteksti tuntui ääneen luettaessa kankealta. Jännittävää se oli, mutta niin hyvä viuhka minulla yleensä kävi, että milteipä aina tärppäsi, ellei yhdessä niin toisessa paikassa, ellei tänään niin huomenna. Riippui se siitä vekselistäkin. Jutun täytyi läpäistä tänään, jos pankissa oli kolmas päivä. Kaksitoista kylläkään ei ollut viimeinen armonlyönti, senkin tulin ennen pitkää kokemaan. Kello kaksikin kerkisi, hätätilassa puoli kolme. Erään paperin lunastin vielä viiden aikaan herra notaarilta. Se oli jännää, ja tuli siitä muutaman aterian hinta lisäkulujakin. Mutta eipä tälläkään kertaa tullut nimi protestilistalle. Sitä iloa mestari ei joutunut näkemään.
Toista kertaa kuitenkaan en päästänyt enää näin pitkälle. Herra puhui kehnosti valtakunnan virallista kieltä, oli tärkeäntuntuinen, käsitteli asiakasta muutenkin niinkuin tämä olisi ollut hänen armonsa vaivainen, vaikkapa mies vain vaivaisesti nimikirjoituksestansa nappasi viisikymppisen. Se oli ensimmäinen ja viimeinen minulta! ajattelin itsekseni.
Tämä "illan torkku, aamun virkku"-ohjelmani liittyneenä elimellisesti siihen tunnin draamaan, josta edellä oli puhe, piti minut henkisesti vireänä. Oman lisänsä antoivat kolmen tunnin draamat teattereissa. Uhrasin parin lipun hinnan lauantaisin, kun perheenhuoltaja naisekseni joutui, kun viikko taas oli läpäisty. Huomenna joka tapauksessa oli pankissa "vapaapäivä", kaksi aamua seuraavalle varautumista varten.
Mutta hyveellisyys ei aina tule palkituksi, tai tulee odottamattomalla tavalla. Sen sain kerran omakohtaisesti kokea, vaikka niin kiltisti ja kirjaimellisesti noudatinkin satusedän kaunista kehoitusta. Ehkä olin paavillisempi kuin paavi itse. Joskus menin vuoteeseen ennen yhdeksää, jopa ennen kahdeksaakin, suoraan kylvystä. Näin silloinkin, jolloin palkituksi tulin. Tyttäreni oli kirjoittanut lapun pöydälle: Minulla on nimipäiväkutsut erään toverini luona. Älä siis odota. Mene nukkumaan! Lepää rauhassa, isäkulta!
Isäkulta rauhassa, juu, juu! hymähtelin itsekseni. Mielellänikin lepään, lueskelen, torkahtelen. Olen siivo vanhan ajan ihminen, en mikään puoliin öihin kukkuva nuorhelsinkiläinen hepsankeikka. Avasin vuoteeni, riisuin ja vedin ylleni pitkän valkoisen yöpaitani. Siinäkin olin Topeliuksen aikainen. Palttua annoin värillisille flanellipyjamille ja turkkilaishousuille yöllä. Jo oli kaikki mukavasti, yöpöytä vieressä, hauskaa lukemista pöydällä, kannun täysi muurainmehua, joka oli korkeinta luokkaa nautintoaineistani. Oliko enää mitään? Ei muuta kuin ovikellonkansi irti ruuvaamatta, joku saattoi tulla rämpyttämään. Hypähdin messupaidassani ovelle kelloa ruuvailemaan. Se ei pyörinyt, täytyi tarkastaa ulkopuolen kiertolipukkaa, kun ensin ovenraosta tarkastin, että ketään ei liikkunut käytävässä. Kiertelin, tarkastelin, painoin sitä ja samalla painoin oveakin. Se liikahti, lupsahti somasti, niinkuin vain hyvin käyvälle ovelle ja Abloy-patentille on sopivaa. Mutta minusta itsestäni tuntui sillä hetkellä kuin joku olisi kutkuttanut sopimattomasta paikasta. Seisoin messukasukassani avokäytävässä lukitun oven takana aikana, jolloin nykyhetken turmeltuneet helsinkiläiset eivät neljään viiteen tuntiin ajatelleetkaan makaamista eikä levolle panoa. Siinä seisoin nyt alastomana kaakinpuussa, minä satusedän siivo pääkaupunkilainen. Kaikkea roskaa sitä kirjoitetaan, sellaisellakin kynällä. Lepää rauhassa, isäkulta! Tästä se vasta komedia tuli. Sille nauraa huomenna koko paapeli.
En joutanut loppuun asti sen kohtalokkaita seuraamuksia pohtimaan, tuli tärkeämpääkin ajateltavaa. Hissivaijeri natisi. Se hökötys tuntui kohoavan ja pysähtyvän meidän kerrokseemme. Pinkaisin kiireen vilkkaa puoli kerrosta ylöspäin. Kaiteen kulmauksessa voisin ehkä palanseerata, silmät silarenkaana huomioida, pysähtyykö viidenteen vai nouseeko yhä. Jo näkyi, jo kohosi hissin katto, sujahti miehen hattu, naisen töyhtösulka. He kohosivat kuudenteen, minä liukumäkeä alas viidenteen. Ensimmäisestä pahasta oli päästy. Seurasi hengähdystauko, vaan ei pitkä. Se kirottu pikkukammari ilman reiällistä istuinpenkkiä natisi taas. Joku poika, ripakinttu, lasketteli alaspäin, niinkuin ei juoksemalla olisi ehtinyt. Vaikkapa kaidepuuta olisi lasketellut. Mutta minne minä silloin olisin joutunut? Siunattu vekara! Ettäs kuitenkin olit niin laiska!
Sitten vähään aikaan ei natissut, ja minulla oli tuokion aika henkäisyyn ja mietiskelemiseen. Kuinka kauan toverin nimipäivät kestäisivät? Puoleen yöhön todennäköisesti. Samoja turmeluksen lanttuja täällä olivat niin kakarat kuin aikuiset. Neljä viisi tuntia tässä hulluna pappina päivystämässä... tullakseen keksityksi tämän iankaikkisuuden jälkeen kuitenkin. Ellen vielä ollut hassu, niin silloin kuitenkin. Voi sinuas, hölmö parka!
En muistanut vekselejä, enempää kuin posetiiveja, en menetettyä osakepääomaa enkä takauksia... En muuta kuin sitä, miten minä, siivo ihminen, kunnialla, vaikkapa vähän häväistylläkin maineella tästä rauhan majoihin selviäisin. Tein pyhiä päätöksiä. Jos tästä vielä selviäisin, niin ikimaailmassa ei minua enää yllätettäisi. Avaimiani en saunassakaan hellittäisi. Juotattaisin ne rautaketjulla kaulaani. Kantaisin kuin kiinalainen vanki lautaristiänsä, kuin hurskain apotti krusifiksiansa. Vaalisin kuin Pyhä Pietari taivaan valtakunnan avaimia.
Jo taas hissin telaketju natisi. On se nyt yhtä riivattua tuokin seilaaminen, kun ei yhtä siunaaman hetkeä... Siellä kohosi neljä sulkahattua... kahdeksan kanan silmää! Ellei joku niistä keksi minua kaidepuun mutkastakin, niin johan ihme. Mikään viidakkointiaani, jaloin samojeedikyttä ei voi olla valppaampi kuin minä kaidepuuni mutkassa. Kyyristyin kuin saaliinsa niskaan hyökkäävä ilves. Ylös vaiko alas? Ylös tällä kertaa. Yksi rapsaus vain, kun kapsahdin jaloilleni oman kerroksemme portaikossa.
Noin puolisen tuntia luulen jatkuneen tätä, mikäli olin mies siinä arvioimaan sellaista ainetta kuin aikaa. Paljaita jalkojani palelsi, mutta rintaa ja kasvoja hiosti. Olin kypsä saalis laskemaan mäkeä suoraan passipoliisin syliin, jonka muistin alaovella kyttäilevän. Kammion hourujenhoitola oli kahden korttelivälin takana, senkin toki muistin. Antautumissanat mietin valmiiksi: Jalo Esivalta! Ole hyvä ja hoivaile yksi siivo kansalainen Kammioon! Lepokammioon!... Lepää rauhassa, isäkulta! Kaikki vaivat jo loppui sulta! runoilin jo jäähyväissanatkin muistoseppeleeni nauhoihin. Onnekseni en ehtinyt panna toimeksi, vaikka tärkillä se oli. Hissi kohosi jälleen. Päätin vielä kerran laskea, montako riikinkukkoa ja kalkkunakanaa siinä nousisi, viidennelle tai kuudennelle orrelle kohoaisi... Ei muuta kuin yksi... Tuttu ruskea huopa! Meidän äidin vanhasta uudeksi kohennettu! Tyttäreni sieltä nousi, se siunattu esikoinen! Laskettelin meidän kerrokseen keveänä kuin enkeli Jaakopin tikapuita. Riuhtaisin hissin hilat auki ja tempaisin hänet syliini.
– Mutta isäkulta! Oletko sinä tullut hassuksi!
– Olen pähkähulluksi! Ota avaimesi ja avaa ovi! Heti, herran nimessä!
Hän ei ymmärtänyt, vaan nauroi kyyneleet silmissä, se villitty kakara, etsiskeli kiirehtimättä avaimia veskastaan kuin parempikin daami. Hissi jo jälleen naksahti ja painui, koska jotakin tehdäkseni olin sulkenut veräjän. Ihan raivostuin.
– Et suinkaan ole unohtanut avaimia housujesi taskuun, sinäkin!
Ei, kyllä ne lopulta löytyivät hänen käsilaukustansa, ja minä olin maailman onnellisin mies, kun oma ovemme aukeni ja jälleen paukahti kiinni. Nostin, syleilin ja suutelin pelastajaani sulasta riemusta.
– Sinä olet tullut hassuksi! Minun täytyy se sanoa!
– Sano se vielä kolmannen kerran! kehoitin isällisesti. Hän sanoi, nauroi niin että ihan itki. Sitten oli minulla jälleen vuoro jotakin virkahtaa.
– Jos sanallakaan hiiskut tästä kenellekään kuolevaiselle, äidillekään, niin lähetän sinut kanapiiaksi farmille.
Hän lupasi, kun minä ensin olin luvannut hänelle lupaamattomat, kokonaan tähän asiaan kuulumattomatkin. Selvää kiristystä siis, ja kaupantekiäisiksi minun vielä juurta jaksain täytyi kertoa hänelle, miten tämä kaikki oli tapahtunut. Se oli hänen mielestään niin hirveän hassunkurista! Hirveän, tosiaankin. Mutta malttoiko hän olla sitä kertomatta äidille? Parhaimmalle tyttötoverilleenkaan? Tätä minä vahvasti epäilin.
Vanhana viisaana, pahan maailman monella tavalla kohlimana, päätin kiiruhtaa ennen häntä. Tästä minä huomisaamuna jutun keittäisin, ei tarvinnut muuta kuin naputtaa. Näin myös tapahtui, vajaassa kahdessa tunnissa, kuin jokapäiväinen yksinäytöksiseni Seurasaaren tiellä. Vanha "varastettu" masiinani tuskin kerkisi E-jalkaansa vetämään. Nimeksi kommellukselle panin: "Siivon naisen lankeemus". Sekin putkahti ennenkuin päätöspiste oli lyöty, vaikka nimistä minulla tavallisesti oli paha pula. Juttu antoi minulle viisisataa, tasan. Heti ensimmäisessä paikassa tärppäsi. Pari vuotta myöhemmin se nähtävästi antoi toisen viisatasen eräälle toiselle miehelle, mielestäni se hyvin tämän ansaitsikin. Siitä oli tehty tosikertomus, nimeksi pistetty: "Siivon miehen lankeemus". Muuta oleellisempaa muutosta ei ylöslämmittäjä ollut tehnyt, ei tarvinnut tehdä. Se oli puhdas kerta kaikkiaan. Niin hyvä ja antoisa lankeemus se oli.
Se antoi minulle uuden aatteenkin. Päätin lyödä mynttiä kaikista kommelluksistani, ja niitähän oli legio. Heti seuraavana iltana niputin niitä hautumaan ainakin yhtä monta kuin erämuistiossani oli vekseleitä. Heisaa! Elämä oli turvattu kolmeksi kuukaudeksi eteenpäin!
Kuin kaupantekiäisinä sain tästä seikkailustani vielä yhden muistissa säilyvän opetuksen. Oppia ikä kaikki, kuten vanhat viisaat sanoivat. Yöpaitasillani en astu ulkokäytävään. Ja vaikka milloin housuisillani, takkisillanikin astun, niin aina sivelen taskujani todetakseni ovatko avaimet matkassa. En sentään juotattanut sepällä kahletta kaulaani. Hätäpäissään ihminen tulee usein enemmän luvanneeksi kuin selväpäisenä täyttäneeksi. Kerran kuitenkin minulle sattui sama vahinko. Sellainen hömppä olen. Onneksi asuimme silloin toisessa kerroksessa ja ikkuna oli auki. Talonmieheltä lainasin tikapuut ja kiipesin sisään. Oli kesäinen aika, eikä sisällä ketään "Juliaa". Sitäpaitsi minulla oli housut jalassa, niinkuin yleensä ulkosalla liikkuessani.
16
Lauantai oli meillä juhlapäivä, niinkuin aatto useinkin on, juhlavampi, jännittävämpi kuin itse pyhäpäivä. Perhe yhdistyi päiväksi, erotakseen taas viikoksi. Tirehtööri oli rehvakkaa miestä, nuorempi, jolla ei ollut näin juhlavaa titteliä, oli yleensä vaiteliaampi. Mutta lauantai oli riemun päivä hänellekin. Piirustelimme ja rakentelimme lentokoneita, "lehvässä", kelkkamäessä, luistinradalla käytiin. Hupaisaa touhua riitti enemmän kuin iltapäivää.
Äiti oli jo perjantaina leiponut ja paistanut, ja vaikka hänen elatusvelvollisuuksiinsa yhtiö- ja tehtäväsopimuksemme mukaisesti kuului vain perhe, sai n.s. pääkin ansaitsemattoman osansa. Päivällinen lauantain iltahämärissä oli kuin jouluaattoateria, mieliruokaa mieliruuan jälkeen ja mielialakin sen mukainen. Sunnuntaisin pyrki olemaan jo apeampi, koska huomisaamuna varhain piti nousta ja lähteä pyryyn tai pakkaseen. Oliko autossakaan tilaa muualla kuin takakopissa? Kumpainenkin pojista olisi välttämättä tahtonut istua kuljettajan selän takana, mutta harvoin siihen pääsi, sillä se oli yleensä halutuin paikka, täti-ihmisillekin, vaikka heistä ei ikinä tulisi onnipussin kuljettajia!
Näistä me pöydässä keskustelimme, sunnuntaisin, ei lauantaina. Se oli riemun ja yltäkylläisyyden päivä, mutta loppui aina kesken. Meille aikuisillekin se oli sellainen. Arkiset tehtävät pyrkivät käymään raskaammiksi kuin halusimme itsellemme myöntää. Ukonpilviä kohoili taivaalle, Jobin postia tuli sieltä ja täältä, lauantaisinkin, postiluukusta tai lankaa pitkin. Tuli ovestakin, eräänä lauantai-iltana. Että sen piti juuri siksi sattuakin. Tämä posteljooni oli vanha ja viisas. Hän oli vuosien mittaan pannut merkille, milloin asiakkaansa varmimmin kotona tapaisi.
Se oli mies, nahkasalkku kainalossa, herrasmies, vaikkakin nenä vähän ruuvinaulaksi kiertymässä. Hänen varjostajansa, salkuton ministeri, oli hieman epäilyttävän näköinen. Hyvän päivän mainittuaan salkkumies tiedusteli, olinko se ja se... Olinhan minä. En ole koskaan nimeäni kiertänyt enkä kieltänyt rehellisesti kysyttäessä. Vaimo ja lapsetkin sattuivat olemaan esittelyämme kuuntelemassa. Toivoin, että eivät olisi olleet, että tänään olisi ollut perjantai- tai maanantai-ilta.
Nämä odottamattomat lauantai-illan vieraamme olivat kaupunginvouti eli ulosottomies ja hänen virallinen todistajansa. Nahkasalkku voudin kainalossa oli se surullisen kuuluisa "karvalaukku", jonka pöydän päähän ilmestymistä talonpoikaisen kansan keskuudessa sekä pelätään että hävetään. Oli minullakin talonpoikaiset juuret vielä siksi lähellä, että hätkähdin laukkua, häpesin perhettäni. Joko oli ehditty niin pitkälle, että "karvalaukulla" pitikin olla asiaa minun pöytäni ääreen?
Kyllä vain oli, vaikka en ollut asioistakaan tietoinen ennenkuin ne kirjoista minulle luettiin. Koska en ollut maksanut Vehman & Hulkkiselle kuudenkymmenentuhannen markan velkaani korkoineen, vaikka se laillisella tavalla oli irti sanottu ja raastuvanoikeuden valittamattomalla tuomiolla uloshaettu, enkä tästä tiedon saatuani kuuden päivän kuluessa ollut käynyt täkäläisen kaupunginvoudin konttorissa mainittua laillisen tuomion saanutta velkaani maksamassa, niin nyt katseltaisiin, mitä talossa olisi ulosmitattavaa ja velan maksamiseksi myytävää. Tähän tapaan se salkkuherra kirjojaan selaillen lueskeli, milteipä näillä sanoillakin.
Vehman & Hulkkiselle kuudenkymmenentuhannen markan saatava? Mikä hiton saatava! Kotvan aikaa olin pöllähtäneen näköinen kuin päiväiseltä nukkumaoksaltansa herätetty yölepakko. Sitten jähmettynyt järkeni vähitellen alkoi leikata. Sehän oli se posetiivimestarin näennäinen saatava toiminimestä ja kultamitaleista, jotka molemmat hän yhtiömme vararikkoon mennessä oli täysillä oikeuksilla käytettäväkseen saanut... samoin kuin vararikkopesästä puoli-ilmaiseksi kahmimansa tavarat. Hän käytteli sekä mainetta että tavaraa täyttä häkää itsetietoisin omistajaoikeuksin talossamme, jonka senkin hän kaiken kilpailun puuttuessa "laillisella tavalla" oli saanut kolmanneksella oikeasta arvostansa. Näin hänen haltuunsa oli joutunut mainemitaleista alkaen kaikki se, jota tuskan hikeä puristaen olin liikkeeseen hankkinut milloin mistäkin, jopa lasteni säästökirjoista. Oliko hänellä julkeutta ja sydäntä panna uloshakuun tällaista "saatavaansa", josta muodon vuoksi kylläkin oli velkakirja olemassa, siihen viisaaseen tapaan laadittuna kuin ammattinsa taitava juristi vain osasi. Ei, sitä mestarilla tosiaankaan ei ollut. Hän oli "lahjoittanut" velkakirjan veljenpojalle, joka siis tällä tavalla aikoi maksattaa elämäkertani runoilemisen, koska ei ollut löytänyt sille rahallisempaa kustantajaa.
Kaikki tämä ensi hämmästyksestä selvittyäni minulle valkeni, nopeammin kuin olen kertonut sen tässä. Muistui mieleeni myös eräitä ennakkotoimenpiteitä, joihin asiakirjat täysin perusteellisesti viittasivat, mutta jotka viimeksi kuluneiden kuukausien uuden toimeliaan elämäni hurmiossa olin liian vähäiseksi arvioinut. Oli kylläkin se tosiasiallisesti täysin aiheeton kuudenkymmentuhannen markan saatava minulta, takaajalta irti sanottu. Olin saanut haasteen siitä raastupaan, mutta pidin sen joutavanpäiväisenä, kiusamielisenä peloitteluna, niin turhana, että en viitsinyt enkä muistanut mennä edes vastaamaan. Tuomio tuli ilmankin sitä nopeammin, kuten nyt liian myöhään tulin havaitsemaan. Voudin lappunen eli "armonaikailmoitus" oli pudotettu kirjeluukusta. Tyttäreni eteistä siivotessaan oli luullut sitä joksikin saippuatehtaan mainospaperiksi ja käsitellyt tämän mukaisesti. Kaikki selvisi minulle siinä karvalaukun kanssa vastakkain seisoessamme.
Mutta mitä "karvalaukulla" oli kaiken tämän kanssa tekemistä? Mitä tätä ennen oli tapahtunut ja millä tavalla tapahtunut, se oli samantekevää, kerrassaan "postvestumia" tälle virkailijalle. Asiantuntijan silmällä hän tarkasteli huonekaluja, tauluja, kirjastoa, kirjoituskonettani. Mies olisi nähtävästi purkautunut pian sanoihin, mutta ehätin ennen häntä. Mistä minulle, yölepakolle, siinä tämä joustavuuden rasvapisara kihahtikin?
– Hyvät herrat! Istukaahan toki!
Karvalaukun kantaja hymähti, varjostaja naurahti. Siinä oli heidän mielestään ehkä samaa hirtehishuumoria kuin kuolemaantuomitun huudahduksessa pyövelirengeille: Hyvät herrat, levähtäkää toki portaat käveltyänne!
Päävirkailija epäröi, istahti kuitenkin ja sitten se toinenkin, niinkuin varjostamalle asiaan kuuluvaa oli. Välien selvitys alkoi, kohteliaan asiallisesti.
– Voitteko ja haluatteko maksaa?
– En voi, enkä halua.
– Jassoo. No ovatko nämä huonekalut teidän omanne?
– Kyllä... mikäli ylivelkainen mies voi mitään sanoa omakseen.
– Ovatko nuo taulut?
– Samoin!
– Sohvatyynyt, matot, seinävaatteet?
– Rakkaasti! Ne ovat vaimoni käsialoja.
– Entä kirjoituskone?
Sillä hetkellä vanha kehno kuiskasi korvaani ajatuksen.
– Ei, se ei ole. Se on varastettu!
– Varastettu? Virkailijan kasvoilla häivähti epäilevä mielenkiinto. Varjostaja naurahti.
– Ette usko! No, voin todistaa sen. Menin pöytäni luo ja otin kirjejärjestäjästä sen kolmella nimellä varmennetun lyhytsanaisen kirjallisen todistuksen. Vein sen virkamiehen käteen. Hän luki ja hymähti. Katsoi konetta ja katsoi minua, ymmärtäväinen, milteipä humoristinen läikähdys välähti hänen kasvoillaan.
– Vai sillä tavalla! Ette ole lähettänyt pois.
– En, myönsin tarpeettomasti. Näkyihän se ilmankin.
Virkamies katseli jälleen seiniä, naputteli pöytää. Vaimoni ja tyttäreni olivat kadonneet, pojat eivät. Silmin havaittavat tunteet läikähtelivät tirehtöörin sydämessä, kyyneleet, voimaton viha... Hän ymmärsi ja oli kuumaverinen. Hän puolestaan olisi ollut valmis heittämään nuo ilkeät miehet laukkuineen kadulle, jos vain hänellä olisi ollut siihen tarvittavat voimat. Miksi minä en sitä tehnyt, vaikka olisin voinut? Sitä hän kummasteli. Olinko pelkuri, raukka? Vahva mies, nimismiehen kanssa kilpaa ajanut! Toinen pikku miehistäni, se nuorempi ja mietteliäämpi, istui lattialla "räätälin tuolilla", kuten hänellä oli tapana. Hän sihtaili pyssymiehen silmällä lentokonettansa. Oliko sen siipitasoissa jotakin vikaa, vai missä se vika oli, kun talo oli käynyt niin oudon hiljaiseksi.
Mutta ihmeen pitkämielinen se kaupungin karvalaukku kuitenkin oli. Päivänselviä asioita turhaan jahkaillessamme vaimoni oli ennättänyt keittää kahvia ja tuli huoneeseen tarjotinta kantaen. Oliko se jonkinlainen lahjomisyritys? En ole tullut sitä häneltä milloinkaan tiedustaneeksi. Jos näin olikin, niin varmaankaan sitä ei ole merkitty hänen tilikirjojensa debetiin. En minä ainakaan olisi mies sitä tekemään. Mutta minähän olinkin huono kirjanpitäjä, moraalisestikin alamittainen, kuten juristi julkaisemattomassa elämäkerrassani kuului todenneen. Mitä hän olisikaan sanonut tästä? Paljon mätää oli Tanskanmaassa!
Ei tämä vallan jokapäiväinen sattuma ollut virkamiehillekään.
– Älkäähän toki! sanoi karvalaukku, mutta varjostaja naurahti ja lipaisi kieltään. Kahvitarjottimella oli "postonkakku". Se on näytellyt huomattavaa osaa meidän yhteisissä edesottamuksissamme. Jospa näin olisimme voineet jakaa ja leikata kaikki ilot ja surut ja palkintomitalitkin, niinkuin aina jaottelimme ja nautimme postonia, vaihteeksi nyt karvalaukunkin kanssa.
– Kiitoksia! Olipa se mainiota! kehaisi varjostaja tarttuen mustikkapiirakkaan.
– Ei täällä näytä olevan tällaisia saatavia varten ulosmitattavaa. Vai mitä te arvelette? tiedusteli karvalaukku kuivan asiallisesti. He olivat vain virkaveljiä, ei lähempiä tuttavia, mitä en ihmettele.
– Kaikkea vielä! Täytyyhän meilläkin toki sydäntä olla. Olemme herrasmiehiä, vaikka ei sitä päältä katsoen luulisi. Rouva hyvä, suokaa anteeksi, mutta saanko ottaa vielä toisen piirakan? Nämä ovat erinomaisia! Oi, kiitos! visersi varjostaja. Mutta itse karvalaukku ampui vitsin, tosin vanhan ja paljon käytetyn, vitsin kuitenkin. En olisi luullut sitä hänen ruuvinaularihlakolleen mahdolliseksi.
– Tie miehen sydämeen kulkee vatsan kautta!
– Varmasti! nauroi varjostaja mustikkaisella suullansa.
Emäntä korjasi pöydästä välineensä. Virkamiehet palasivat asiaan, joka oli ohjautumassa leppoisemmille raiteille. Karvalaukku johdatteli puhetta.
– Te olette palkannauttija. Onko teillä vakinainen vai provisiopalkka?
– Vähän kumpaistakin, vastasin, kuten totta oli.
– Jassoo! sehän on hyvä se.
– Mainio asia! säesti varjostaja.
– Me tulemme virastoonne ensi kuun puolivälissä. Järjestäkää siihen mennessä asianne kuntoon! Hän sanoi sen jämerästi, mutta lisäsi kohta koko joukon leppeämmin: – Verot kuitenkin on maksettava. Ne peritään aina etuoikeudella. Painakaa tämä visusti mieleenne! Se tuli jälleen virkamiehen äänellä, hyvin rasvattuja rihloja pitkin. Lupasin pyhästi painaa sen mieleeni ja tein sen myös.
He hyvästelivät ja lähtivät. Olimme väsyneitä, mutta vapautuneita. Henkäisimme helpotuksesta kuin paremmankin draaman jälkeen. Tällä näennäisesti paatuneella karvalaukun ja ruuvirihlan miehellä ja hänen epäilyttävän näköisellä varjostajallansa oli sellaista, mitä ei ollut mestarilla eikä veljenpojalla. Mitä se oli ja mitä minä sen ajattelen olevan? Sen he voivat itse arvata, jos turhalla viitsivät enää päätänsä vaivata.
Meidän piti mennä "lehvään", mutta emme kerinneet emmekä yrittäneetkään. Koti, tämä kaupunkilainenkin oravanpesämme, oli käynyt entistä rakkaammaksi. Lapset unohtivat tapahtuman, mikäli unohtivat. Luulen, ettei lapsi sellaista milloinkaan unohda, niin herkällä valotuksella hänen muistikameransa toimii. Meillä itsekullakin lienee siitä omakohtaista kokemusta.
Meidän aikuisten sydän sensijaan oli keveämpi kuin todellisuudessa olikaan. Eräs painostava uhkapilvi oli nyt kuitenkin lauennut odottamattoman onnellisesti ja vapauttavasti. Näin meistä sillä hetkellä tuntui.
Lupauksensa mukaan ilmestyi karvalaukun haltija seuraavan kuun puolivälissä siihen kassaan, josta nostin palkkaa. Asia oli järjestyksessä. Verot olivat aina etuoikeutettuja, niinkuin hän oli sanonut. Kolmas osa riitti niihin sopivasti. Joskus jäi muutama markka, toisinaan minun täytyi saman verran lisätä. Veljenpojan paperin hyvitykseksi luiskahti kuitenkin kerran erään kesärahastajan, vieraan miehen huolimattomuuden vuoksi viisisatanen. Sitä pahoittelin pitkän aikaa.
Mutta ihailtavan sitkeä mies oli myös veljenpoika, se minun täytyy tunnustaa. Yhä uudestaan, vuosi vuodelta hän yritti ja yritytti, vaikka aina sai vesiperän, sitä viisisatasen vahinkoa lukuunottamatta. Useampaakin tietä hän otatti selvää, oliko palkkani tosiaan niin pieni, kyttäili kaikkia pienempiä sivuansioitanikin niinkuin hiirtä vaaniva kissa. Henkivakuutusyhtiöt, kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat hän nuuski. Vehman & Hulkkisen nimessä, jossa hän nähtävästi toimi alivaltiosihteerinä, hän kirjoitteli suoraan minullekin, säälitteli, hurskastellen, miten niin vähällä voin tulla kaupungissa aikoihin, joskus uhkaili ottavansa vielä kirkkaat selvät, jopa konkurssilla peloitteli. Minä vastailin, milloin viitsin eikä ollut parempaakaan. Olin, niinkuin en olisi tietänyt, että hän oli mainitun asioimiston palveluksessa. Irvistelin hänen julkaisematta jääneestä opuksestaan. Kehoittelin heitä yllyttämään häntä konkurssivaatimuksen perille viemiseen. Itse asiassa se olisi ollutkin hänellä hyvä valtti, koska pelkäsin konkurssia, niinkuin hän hakemuksesta aiheutuvia kuluja, jotka nähtävästi pelkäsi saavansa maksettavikseen. Kyllä veljenpoika asioista selvillä oli, mutta nurkkakirjuri hän oli shakkipeluriksi. Johtui kokonaan minun hetkellisestä heikkoudestani, että hänestä, niin ammattimies kuin oli olevinaankin, ei tullut kerrassaan matti. Että lopultakin tulin maksaneeksi sen viisisatasen lisäksi kymmenen prosenttia eli kuutisentuhatta markkaa, on minulle ikuinen häpeä ja harmin aihe. Kymmenen kertaa paremmalla omallatunnolla olisin maksanut viisi kertaa suuremman summan hevoshuijauksesta tuomittujen mustalaisten virkistyssiirtolaa varten. Niin todella aiheeton ja moraalisesti perustelematon tämä tuomiosaatava mielestäni oli. Näin ollen pelkään, että selvää shekkisuoritustani sitä kuudentuhannen osamaksua pääkirjanpitäjämme reskontrassa ei ole merkitty hyväkseni, vaan velakseni. Toivoakseni siitä kuitenkin tehdään minulle hyvin tarpeellinen poisto. Tilitasauksessa huomioitanee heikkoverisen miehen äkkipikaiset teot. Mestarille ei tätä tekoa, koska se oli harkittu ryöstö. Sanon ajoissa, mitä edelleenkin toisena asianosaisena ajattelen. Toivottavasti hän varannee kreditiinsä vastinetta. Hänellä nähdäkseni on siihen sekä velvollisuus että varaa.
17
Vaihtelevaa virkistystä tämä tällainen pelaaminen antoi arkipäiväiseen elämään, vaikka vähän kävikin luonnon päälle kuin entiselle miehelle, joka kolmella kortilla talonsa menetti. Mutta olivatpa näitä vastassa myös luonnon piristykset, Taivaskallioiden ja Munkan lenkit, kesällä hiekkaiset uimarannat. Vuosien mittaan sattui myös hauskoja perhetapahtumia, vaikkakaan ei iloisia, toistaiseksi enää meillä. Hieman apeantuntuiseksi veti mielen eräässä sukulaisperheessä näinä aikoina sattunut tapahtuma, kaupunkilaisenoni kuolema, mikä tuli yllättäen. Parisen vuotta aikaisemmin eno oli viettänyt kesälomaansa meillä maalla. Silloin hän oli niin vahva ja terve kuin 65-vuotias ikinä saattaa olla. Hän oli rautatien konepajan mestari ja juuri tällöin eläkeikään päässyt. Eno itse, hänen perheensä ja me sukulaiset iloitsimme tästä hänen saavutuksestaan, varsinkin perhe, lempeän työteliäs vaimo ja aikuisiksi kasvaneet lapset. Heidän mielestään isä jos kukaan oli eläkkeensä ja vanhuudenleponsa ansainnut, varmasti olikin. He muistivat, kuinka eno aina jo aamuvarhaisella oli lähtenyt ja vasta iltahämärissä palannut, aikaisempina vuosina liiatenkin. Kuinka hänellä oli aina työtä, lepopäivää tuskin milloinkaan, paitsi parin viikon kesäloma, jolloin hän hoiteli perunamaitaan, ja sunnuntait, jotka hän istui kirkossa tai sanomalehtiensä ääressä. Nyt isä vasta oikein virkistyisi, eläisi yhdeksänkymmenvuotiaaksi! Se oli tässä maalta lähteneessä suvussa saavutus, johon esi-isät olivat päässeet. Jos he, niin myös isä. Tämä oli todistamatta uskottava olettamus.
Toisin kuitenkin kävi. Toimesta päästyään eno ränsistyi nopeasti. Milloin kuukauden olin käymättä, niin silminnähtävää rappeutumista oli tapahtunut. Ennen vireä, aina sanavalmis mies makasi tai haukotteli. Hänen leikillisyytensä katosi, muistinsa samoin. Hän rupesi päivilläkin makailemaan, sitten vuoteessa sairastelemaan. Lääkärit määräsivät hänelle lääkkeitä syytä selvittämättä, kaiketi vanhuuden vaivaa vastaan. Huone oli pieni, liian lämpöinen, huonoilmainen, mies partainen ja elämänhaluton. Tämä oli perheelle murheen paikka, nyt kun vasta piti ruveta elämään. Sattui parin kuukauden loma taas käynnissäni. Aioin piakkoin mennä, jostakin syystä se jäi, ehkä laiskuuden tai tinkikirjoitusteni vuoksi. Sitten ei tarvinnut enää ollenkaan lähteä... ennenkuin maahanpanijaisiin, pitkäliepeisessä mekossa. Mustareunainen kirje toi siitä viestin.
Sinä iltana tunsin hiukan tunnonvaivoja. Tämä eno oli niin paljon hyviä neuvoja minulle antanut. Tervettä elämänuskoa ja hilpeyttä hän oli usein olemukseeni ladannut. Miksi en joutunut edes hyvästijätölle, kiittämään häntä kaikesta siitä? Toiselta puolen olin milteipä iloinenkin, että en joutunut näkemään häntä lopullisesti raunioituneena. Kuva viimeisestä kesälomasta heinäpellolla ja onkiveneessä oli paras muistiin jääväksi. Sen jälkeiset kuvat saattoivat kernaasti unohtua ja jäädä "raakafilmeiksi".
Mikä niin yllättävän nopeasti oli rappeuttanut elinvoimaisen miehen ja vapauttanut valtion eläkkeenmaksusta? Sitä ja sen vaikuttimia jäin mietiskelemään. Jos hän olisi jatkanut nelikymmenvuotissotaansa, työtänsä rautatien konepajassa, olisi hän varmasti yhtä kekkavaa poikaa kuin ennenkin. Tai jos olisi tehnyt alan vaihdoksen, ostanut pienen maapalstan, kaivanut maata, hakannut puita, tuhertanut perunamaalla. Silloin varmasti hän olisi elänyt yhdeksänkymmen-, ehkä satavuotiaaksi, kuten jaloimmat uroot suvussa. Tämän olettamuksen puolesta olisin ollut valmis lyömään veikkaa. Mikä ihminen oli? Luontokappaleena ei yhtään sen kummempi kuin mäkimänty tai kettu repolainen mäntymetsässä. Jos joku olisi ryhtynyt maksamaan niille vuotuista eläkettä ja ne sen perusteella olisivat heittäneet taistelevan elämänsä, mänty juurensa kalliolle, repolainen säärensä luolan seinälle, niin sama seuraus: rappeutuminen ennen pitkää ja mustareunainen kirje sukulaispaikkoihin. Elämä oli taistelua, taistelu antoi elämää.
Näin loppujen lopuksi edesmennyt enoni antoi kuolemassaankin sisarenpojalleen arvokkaan neuvon. Älä tee, niinkuin minä! Älä rupea eläkkeelle! Älä heitä sääriäsi seinälle! Älä juuriasi kalliolle kohota! Taistele elämäsi ja eläkkeesi puolesta.
Mestari oli tehnyt siis aivan oikein tarttuessaan uudestaan posetiivin veiviin. Se oli hänen järkevimpiä tekojansa, joka maksaa hänelle palkan paitsi valuutassa, myös jatkuvien elinvuosien muodossa. Kiitos rouvalle! Hyvissä ajoin ennen hautajaispäivää sain surutalosta pyynnön kantajaksi, sekä samalla hienon vihjeen valkoisista käsineistä ja pyttyhatusta. Ensiksi vihjaistut minulla sattumalta oli, jälkimmäistä ei sattumaltakaan. Milloinka minä olisin niin hienoihin tilaisuuksiin joutunut, että pyttyyn olisi pitänyt pyntätä. Siinä tuli jonkin verran ajatuksen pulmaa. Se oli varmaan "tyyris", tuollainen herraskainen pääpytty. Liikoja rahoja ei ollut sellaisiin, kertakäyttöä varten. Mutta en toki ollut tässä maailman kaupungissa ensimmäinen enkä viimeinenkään, jolle tämä pulma eteen tuli. Joku tuttava neuvoi minulle paljon käytetyn oikotien: Mene ja vuokraa! Hän neuvoi liikkeenkin Espikseltä. Kukaan ei juhlapaikalla kysy, onko silkkipytty omasi, onko juhlapuku lainattu tai räätälille maksamatta.
Lähdin Espikselle hyvät neuvot taskussani, muutama markka myös, vuokrarahoiksi, tällaisissa kaupoissa kun arvattavasti peritään maksu etukäteen. Löysin helposti neuvotun kaupan. Hieman häveliäästi tiedustin asiaa, mutta toimitsijaneidistä se tuntui olevan maailman luonnollisin asia. Sopiva pytty löytyi piankin, kolmekymmentä markkaa sen käyttökerta maksaisi. Olin jo vähillä kaivaa rahat, kun mieleeni juolahti ajatus: kerkiän kai tuon huomennakin. Lupasin Katajanokalla käytyäni palata ottamaan.
– Jassoo! sanoi neiti vähän nenäänsä nostaen, samalla kun nosti silkkipytyn pahvipyttyyn.
Katajanokalle minulla ei ollut mitään asiaa, en siis sinne päin lähtenytkään, vaan Fredrikinkadulle, jossa tiesin olevan sekalaiskauppoja. Kuka tietää, vaikka niissä kaiken kaman joukossa olisi tuollaisia pyttyjäkin. Niinkuin hengessä ilmoitettu! Jo kolmannen "diverssin" pölyisessä sekatavaraikkunassa se komeili. Minä arvelematta sisään.
– Onko tuo pytty myytävänä teillä?
– Tottamaar! Kaikkea herra vielä kyseleekin.
– Mitähän tuollainen koppura sitten maksaisi?
– Katsotaan, heti!
Äijä nousi loukostaan kuin vanha myyrä, kompuroi ikkunaan, otti pyttykoppuran ja puhalteli siitä pölyt silmilleni.
– Ai, tämähän onkin yks hieno silinteri! Herra on hyvä ja koettaa päähänsä sitä!
– Enpä tiedä, uskaltaako tuota, epäilin minä.
– Herra koettaa vain, ei siellä ampiaisia ole.
– Eipä tiedä, vaikka hyvinkin olisi, arvelin minä, kun huomasin sametissa hiiren nakertaman reiän. Osoitin sitä hänelle.
– Ai pahus! Ei tuota silloin näkynyt, kun minä hatun ostin.
Saattoi hänen puheessaan olla perääkin. Hiiri ei mahtanut olla kovinkaan harvinainen ruokavieras tässä putiikissa, ja terveellisempää pureskeltavaa pytty oli kuin esimerkiksi ruostunut rautatikari tai tinatuoppi. Mutta varsin kätevästi äijä sen reiän tukkesi. Jostakin tölkistä hän pusersi mustaa tököttiä, oikoi samettikarvan päälle, harjasi vähän. Hattu kiilsi kuin vesisaukon karva, eikä reiästä näkynyt merkkiäkään.
– Kas niin! Nyt herran kelpaa sitä koettaa! Katsoo nyt peilistä itsekin, miten se istuu!
Se peili oli vähän sen näköinen. Siitä ei päässyt selville, kuka istui, kuka seisoi. Joka tapauksessa pytty nyt päässäni istui tai seisoi.
– Se on kuin herran päähän tehty! kehaisi liikemies, enkä minä osannut väittää vastaan, vaikka olinkin entinen liikemies.
– Mitähän tuollainen hiirenpesä sitten maksaisi? tiedustelin toistamiseen.
– Kuinka nyt sanottaisiin, kun noin hyvin istuukin. Pannaan kolmekymmentä markkaa!
Vihelsin hengessäni, mutta äijän nähden tyytymättömän näköisenä peilailin, olin toki sen verran liikemies.
– Olkoon kaksikymmentäviisi, sen reiän tähden, vaikka ei se mitään haittaa, alkoi hän turhaan tinkiä.
– Enpä taida välittää, kun en ole tottunut seinäventtiileihin hatussa, arvelin ja tapailin omaa hattuani.
– No, kaksikymmentä markkaa, koska herra on noin tinkisä, ja sitten vielä pahvikoppa kaupantekiäisiksi!
– Se lankeaa luonnostaan, vaikka viisitoistakin maksaisin!
– No, olkoon sitten! Kun herralla ei satu enempää olemaan. Että ei tarvitse mennä lippalakissa isäänsä hautaamaan, ilkeili hän, eikä syyttä.
Mutta olipa minullakin valtti takataskussa. Maksoin satamarkkasella. Espikselle ei ollut enää asiaa enempää, vaikka olisin kai voinut pistäytyä näyttämään viidentoista markan pyttyäni sille kekkanokalle. Kävelin pitkää katua suoraan omaan kaupunginosaani silkkipytty kainalossa. Aina saa, kun ei ole toisen renki, ajattelin, vaikka olinkin renki.
Eno-vainajani siunaaminen tapahtui hautausmaan kappelikirkossa. Urut humisivat juhlallista säveltä. Pappi piti kauniin puheen. Valitettavasti minua nyt, kuten aina ennenkin tällaisissa tilaisuuksissa, vaivasi se paha luonteen vika, että en voinut kätkeä tätä kaikkea kaunista sydämeeni. Mikäli yrittelinkin, eivät sanat pysyneet siellä. Ajatuspeltoni, jos niin sanoisin, lienee liian keveämultainen. Tällaisinakaan hetkinä en saa siementä ankkuroiduksi, vaikka sydämestäni haluaisin. Ajatukseni harhailevat siellä ja täällä, jopa turhuuden turuilla, suruttoman tuhlaajapojan teillä. En mitään niille mahda.
Mitähän eno itse ajattelisi näistä silkkihameista ja pytyistä, koko tästä totisen juhlallisesta seremoniasta? Mikä tietää, vaikka olisikin täällä katselemassa, se vapaa sielu, kuin pieni, pirisevä kärpänen. Kenties hän istui jonkun pytyn laidalla tai tuon oman arkkunsa hopeoidun ruuvinaulan päässä? Mitä hän mietti, vapaa sielu? Kannattiko tämän hetken takia tuskalla syntyä ja vaivalla elää? Ja vihdoin pyrkimystensä perille päästyä yllättäen kuolla?
Itse olet parka! Posetiiveinesi, viuluinesi, velkoinesi! Kuka aidommin oli elänyt, rehellisemmin työskennellyt, uskollisemmin leivisköitään käytellyt kuin tämä eno? Hänen ainoa erheensä oli, että liian äkisti ja rentoimesti heitti säärensä seinälle, väkivaltaisesti kiskaisi tuoreet juurensa elämästä irti. No, jokaisella meillä oli oma heikkoutemme, jonka toinen helpommin huomaa, sitten kun se ei ole enää korjattavissa. Enkö minä sitä sanonut! sanomme, vaikka emme olisi sanoneetkaan. Enolle ainakaan ei kukaan. Kuka tällaista olisi aavistanut!
Suurin piirtein katsoen enon työntäyteinen elämä oli ollut onnellinen. Hänen toimensa takasi hänelle ja hänen perheelleen puuttumattoman, vaikkapa ohkaisenkin leivän. Hänellä oli ystävä, jota hän rakasti. Neitona se hänelle kukoisti, vaimona hyvää ja satoisaa hedelmää kantoi, myöhemmin yhdessä vanheni, aina sama, hyvä ja herttainen Maria. Ei tullut mieleenkään miehelle, että olisi pitänyt vaihtaa uuteen ja parempaan... kymmenentuhannen markan välirahalla. Hänen sydämensä oli yhtä kokonainen kuin rakkautensa vilpitön ja eheä. Nämä ja monet muut hyvät perinteensä hän oli jättänyt viidelle lapselleen, jotka kukin omalta leveämmällä pohjaltaan saattoivat jatkaa. Mikä oli tällaisen miehen levätessä sääret seinällä, vaikka arkussaankin? Hän oli leiviskänsä oikein käyttänyt. Se oli kasvanut satoisaa korkoa. Pääoma voitiin huoletta upottaa maahan kaivajaansa odottamaan uuden aamun ja aikakauden sarastaessa.
Sinne ja tänne lennähtelevät ajatukseni hypähtivät muistelemaan myös meidän välisiämme suhteita niiden muistikuvien valossa, jotka muita selvemmin olivat valottuneet. Ensimmäinen niistä lennätti minut nopeasti varhaislapsuuden aurinkoisiin kesiin. Eno ja perhe tulivat kesävieraiksi meille, etäiseen sydänmaan taloon. Siitä oli jo talvella sovittu, ajan täyttyessä tarkemmin kirjoitettu päivämäärästä ja junasta, että hevonen voitiin asemalta lähettää noutamaan. Kolme neljä tuntia se matka kesti, viisikin, miten sattui. Aika ei ollut silloin niin tyyristä kuin nykyisin, vaikka pitkältä se meistä odottajista tuntui. Monta kertaa pyörähdettiin ikkunaan, kirmaistiin portille saakka. Kunnes vihdoin näkyi mustan Pollen pää aseman tiellä ja kuormaa kukkurapäänä! Silloinpa vasta kirmaistiinkin porttia aukaisemaan, vaikka olisi siellä ollut aukaisijoita omastakin takaa.
Eno ja täti istuivat edessä, merimiespuseroinen serkkuni heidän keskellään. Hän ajoi ja oli mahtavaa poikaa. Mutta enon tukevat kädet olivat valmiina kaiken varalta, vaikka kärryveturina ei ollutkaan mikään ryyppysytytyksellä rätisevä tulipalokärpänen, ennemminkin piiskasytytyksellä toimiva. Enolla oli päässä musta pyöreäkupuinen papin hattu, "knalliksi" serkkutytöt sitä sanoivat. Sitä sai vain katsella, ei kosketella eikä lattiaan pudottaa, koska se muka räjähtäisi.
Eno oli minusta paljon lystikkäämpi kuin pikkuvanhat serkkutytöt, jotka ajeerasivat milloin mitäkin kaupungin opettajatanttaa, nokkosillakin piiskasivat, ellei kaikki mennyt mielen mukaan. Eno otti syliinsä. Tukevat väkevät kädet nostivat pikku miehen aina kattoon asti ja sieltä lämpöiselle polvelle. Se räjähtävä knalli pistettiin päähän kuin pata, ja sitten eno körötteli ja lauloi: Körö, körö kirkkoon... Papin muorin penkkiin... Poikkea tätilässä, täti kakun leipoo... Näin hän lauloi ja körötteli. Hänellä oli hiukan sorahtava ärrä, mutta se kuului kuin asiaan siinä kyytilaulussa: Körö, körö kirkkoon... Se oli mukavaa, tukevaa menoa, vaikka enon knalli tahtoikin painua silmille. Kerran se putosi lattialle, mutta ei räjähtänyt. Siitä päättelin, että serkkutytöt olivat valehdelleet. Eno ei valehdellut milloinkaan, vaikka satujakin kertoi.
Toisena kesänä... tai kolmantenako jo mahtoi olla... eno opetti meidät tekemään onkea ja vuolemaan ongenvapoja. Hänellä oli silloin vain viikon kesäloma, mutta siitä huolimatta ei mitään kiirettä. Jokainen työ piti tehdä kunnollisesti. Me serkukset lähdimme puukko kädessä vapoja noutamaan.
– Ei saa puukko kädessä juosta! ehätti eno varoittamaan. Vavat piti huolellisesti valita, ei pihapihlajista eikä laidunmaan lepiköstä. Kärsivällisesti piti etsiskellä alhaalta niityn vesakoista. Siellä kasvoi pitkiä ja sitkeitä pajuja ja pihlajia. Sitkeä piti miehenkin olla, kuin niityn paju ja pihlaja. Ja vaikka meillä oli kova kiire jo lammelle, ja vaikka paarmat ja hyttyset purivat ja pörräsivät silmissä, piti meidän huolellisesti valmistaa ne vavat, karsia hyvin, katsoa sopiva latvahaarukka, tehdä vielä tyveenkin koukulle kolo. Eno ei päästänyt ennen lammelle lähtemään.
– Huolimattoman työ ei kelpaa mieheksi aikovalle, sanoi hän.
Kymmenen viisitoista vuotta myöhemmin maksoin vanhoja vapa- ja kalavelkoja majailemalla viikkokauden hänen kaupunkikodissaan. Nenän tiehyeitä kikkailtiin ja rustailtiin, kun olivat pahasti tukkoutuneet, lienee ollut synnyntävikojakin muutamissa röörikanavissa. Minnekä muuanne kuin enon luokse, vaikka hänellä itsellään asui jo puolitusinainen perhe kahdessa huoneessa! Oli sitä otsaa, jos oli nenääkin, rahoista vain mahtoi olla puute, jo silloinkin.
Ankarasti uhoten, nenä tupottuna, mutta sittenkin vuotaen palaa nuori mies leikkurinsa penkistä samoihin aikoihin kuin eno työmailtaan.
– Voi hirmuinen, miten koski! Niinkuin tapsikoukulla ahvenelta kiduksia olisi kiskottu!
– Oho! ihmettelee eno.
– Ja nyt tuota vertakin ryöhää, ettei se mihinkään mahdu!
– Oho! sanoo jälleen eno.
Täti on sääliväisempi ja hätäilee. Mitä tuohon nyt tupoksi keksittäisiin? Pitääköhän lääkärille mennä soittamaan.
– Vieläpä tässä nyt soittelemaan ahvenen kiduksien vuoksi. Nehän ovat olleet ja menneet. Käy selällesi tuohon sohvan kannelle!
Teen työtä käskettyä. Eno ottaa pyyhinliinan ja käy kastamassa sen kylmään veteen. Märän vaatteen hän käärii ja painaa kasvoilleni. Jo taas kuuluu jämerä miehekäs ääni, ja se samainen ärrä, joka kiusaa tekee, kuulunee varmasti asiaan myös tässä, niinkuin "körö kirkossa".
– Seiso veri niinkuin seinä... Seisoi vesi Jordaninkin...
Eiköhän tuo ole ihan pakanallinen loitsu! hätkähtää seisotettava. Oli miten tahansa, ennen pitkää veri hyytyy, seisoo, ja enon ylväs mitta kasvaa nallihattuakin korkeammalle.
Kaksi vuotta sitten hän vietti viimeistä kesälomaansa meillä. Puheiden mukaan sen piti olla vasta alkua, mikä enon oli pistäytyessä täällä joka kesä, nyt kun toimestansa vapautuisi. Näin puheissa; sydämen vaistoissa ja tuntemuksissa toisin. Heinäpellolla, kahvipöydässä ja kalamatkoilla hän puheli viimeisiänsä suvun vanhimpana päämiehenä, joka hän itse asiassa olikin. Se ärräkin niin suloisesti sorahti. Se kuului asiaan vielä viimeisen kerran.
– Olet saanut kappaleen hyvää maata. Tuo järvikin, sauna ja oma rantakin! Älä hellitä, poika! Vaikka mitä korvaasi suihkittaisiin... Vaikka kuinka koreita rahoja tyrkyteltäisiin...
Koreita rahoja... Koreita puheita! Niitä oli tarjottu. Niistä oli suihkittu. Ne olivat loppuneet, suihkineet korvieni ohitse, nyt jo papin koreat, ylösrakentavaiset puheetkin. Urut jälleen humisivat. Kantajat valmistautuivat kuoria kohti. Olihan onni, että heräsin kuitenkin kyllin ajoissa.
Painava hänen leiviskänsä vielä multiin kätkettävänäkin oli. Meille kuudelle miehelle oli tarpeeksi siinä urakkaa, varsinkin hautuumaan käytävällä, joka oli mahdottoman pitkä. Ehkäpä siihen minun kohdallani oli omat syynsä, kuten pitkästymiseen aina. Minua vaivasi tunne, että hienon silinterini hiirenreikä oli kaivautunut auki ja että joku tarkkasilmäisistä suruvieraista huomaisi sen, pukkaisi lähinaapuriaan kylkeen tämä seuraavaa ja niin edelleen: Katso, katso! Hänen hatussaan on reikä!
Se huvitti minua aluksi, mutta myöhemmin ei enää. Mitä pitemmälle käytävää jatkui, sitä piinaavammaksi tuo tunne kävi. Se oli auki, ammotti pyöreänä kuin uunin nokiluukku, jonka sutari oli unohtanut sulkea. Olin varma siitä, tunsin miten tuuli kävi sen lävitse. Takana astelevat eivät voineet olla huomaamatta sitä, eivätkä naiset toisilleen suihkimatta. Mihin he huomiostaan pääsivät, maahanpanijaisissakaan! Jos olisi ollut toinen paikka, niin olisivat ääneen kikattaneet. Eikö vain joku harakka nytkin tirskahtanut siellä... koska ei voinut itseään pidättää... Hiton pytty! Hiiren pesäksi, pesän virikkeeksi sinut survon, kun tästä jotenkuten vielä kotiin selviän!
Olin märkänä hiestä, niinkuin olisin ollut heikoin kantajista, vaikka luultavasti olin vahvin heistä. Kunnes lopultakin se iankaikkisuus loppui ja pääsimme kääntämään sivukäytävälle. Sen viereen kuusen alle oli avattu enolle viimeinen leposija. Pyyhkäisin hikeäni ja katsahdin samalla salavihkaa hattuani. Se oli kaikinpuolin moitteeton, kiilsi ja välkkyi kuin heinäsorsan siipipeili. Huokaisin pitkään. Jos joku sen kuuli, niin varmasti luuli väärin.
Jälkitoimituksesta, joka nyt seurasi, on mieleeni jäänyt vain kaksi pientä välähtymää, minä kun luonnoltani olen sellainen murusten keräilijä, enkä sille mitään mahda. Kun peitimme enon arkkua, niin se hopeoitu ristinmuotoinen ruuvinaula, jonka päässä kuvittelin enon ruumissaarnaansa kuunnelleen, ei mitenkään tahtonut peittyä mullan alle. Monta lapiollista siihen heitettiin, mutta aina se vyörähti mullan alta esiin, niinkuin olisi ilkkunut meille peittäjilleen: Olen sitkeä pieni mies! Tässä jälleen jaloillani seison! Niin se oli enokin, kirkas ja sitkeä. Kun hänen kesänsä joskus taas tulisi, hän nousisi reippaasti ensin tähän ristinaulansa päähän. Siinä hän laulaisi suvisen virren kuin pääsky viirinsä laikalla, vaikkakaan ei niin ärräkkäästi. Toinen mieleeni jäänyt muisto oli se yksinkertainen yhteislaulu, viimeinen monien kolmin- ja nelinkertaisten jälkeen. Se oli tämä, tällaisissa tilaisuuksissa paljon käytetty värsy, vanhanaikaisilla koruttomilla sanoilla: Sun haltuus rakas isäni... mä aina annan itseni...
Näin oli eno antanut, aina ja vilpittömästi. En ole mies arvostelemaan, miten ja minkälaisella tarjottimella hänen sielunsa ja ruumiinsa ja kaikki katoamattomat tavaransa kannetaan juhlahuoneeseen, mutta että niille on paikka varattu siellä jossakin valossa ja kirkkaudessa, siitä olen varmempi kuin omasta itsestäni.
18
Yhtä ja toista yritellessäni olin tullut tehneeksi myös sitä mitä näinä aikoina moni muu, "farmilleni" suurehkon kanalan. Rakennus oli kuin pitkän matkan juna, muutenkin se pitkine käytävineen ja toisen ja kolmannen luokan kaakatus- ja makuuhytteineen suuresti muistutti sitä. Kun joku äkkipikainen konsulentti kerran siinä käytävällä näppäsi minusta lippalakkineni kuvan, esitteli hän sitä jonkin ajan kuluttua valkoiselta kankaaltansa iltamayleisölle: Ja tässä näytän teille sitten erään munajunan konduktööreineen! Enempää hänen ei tarvinnut sanoa. Tuskin olisi voinutkaan, sellainen riemu kuului päässeen irti katsomossa.
Munien valmistaminen näinä aikoina oli jonkinlaista tehdastyötä sekin, milteipä niinkuin posetiivien kokoon pusertaminen. Molemmissa oli kotimainen kuori, mutta ulkolaiset sisukset. Oleellisimpana erona lienee ollut se, että munatehtaassa kiekuivat ja kaakattivat munantekijät, pelitehtaassa itse pelit. Kiekuivat ne kanalassakin, milloin haudottiin poikasia, meillä kerran kiehuivatkin. Muutamina vuosina harrastelimme melko suuressa mittakaavassa poikashaudontaa ja kasvatusta. Poikasilla oli silloin kysyntää. Mutta ammattitekijä siinäkin hommassa täytyi olla, muutoin, kuten jo sanottu kiehui, kärähti pohjaan, kärähtipä siitäkin huolimatta. Nyt kuuluu jo hautomakoneissakin olevan sähkölämmittäjät, tasalämmönsäätäjät, varaventtiilit ja sen semmoiset. Silloin oli hoitajan poltettava tavallista petroolilamppua, vaalittava konetta, vieläpä keinoemoakin kuin silmäteräänsä. Jos siinä sattui olemaan valvojalla uninen silmäterä, niinkuin ensimmäisellä hoitajallamme, jolla oli vähän kukkomaisia taipumuksia tyttötarhoissa, kärähti koko keitos. Tämän jälkeen me tämän miehen kanssa emme kylläkään virkailleet kovinkaan monta aseman väliä samassa munajunassa.
Sattui siinä hommassa monenmoisia muitakin kommelluksia. Kerran syksyisenä yönä tunkeutuivat erään naapurin pikinokka pystykorva ja lerppahuuli loppakorva kanatarhaamme, jossa järjestivät joukkomurhan historiallisen Pärttylin yön malliin. Pikinokka hääti "hugenotit" ulos, lerppakorva tuskin sisään olisi mahtunutkaan. Mutta murhamies se oli sitäkin etevämpi, ja sato sen mukainen. Sataviisitoista valkoista vainajaa makasi tarhassa, huiskin haiskin kuin tuulen riepoittelema lapsenriepupyykki. Vielä toiseen sataan olisi kunnon liittolaisillamme ollut mahdollisuus, ellei ulkonainen apu olisi joutunut välille.
Se vahinko ei kyllä köyhään koskenut, sattui erääseen helsinkiläiseen herrasmieheen, jonka nimi voidaan löytää verotuslistan ensimmäiseltä julkisivulta. Hän ei kiistänytkään vastaan, tunsi kai hän "pappenheiminsa", sitäpaitsi olimme nähneet piskit.
– Mitä maksaa? tiedusti tuo kaikin puolin muheva ja lojaali herrasmies.
– Sata markkaa kappale! sanoimme silmää räpäyttämättä.
– Laskekaa kappaleet!
Hän tuli itse niitä autollaan noutamaan, sanoi järjestävänsä väelleen juhlapäivälliset. Sattuipa siinä matkatiensä varteen Kennelklubin ajokoirakokeet. Juhlapäivällisten isäntä pysäytti vaununsa ja jäi seurailemaan sitä touhua, josta ei mitään näkyväisempää saalista esiin ilmestynyt, kyllästyi pian ja loihe lausumaan:
– Kittiä minä tuollaisille koirille, jotka eivät mitään löydä! Tulkaa arvioimaan oikeiden riistakoirien saalista!
Asiantuntijalautakunta kokoontui. Havainnot tehtyään sen täytyi myöntää: Jalo on saalis, ero on koiralla ja koiralla!
Niinkuin kananpojan ostajalla ja ostajalla. Sen minä tulin omakohtaisesti kokemaan joitakin aikoja myöhemmin. Eräänä päivänä minulle soitteli selvätuumainen herrasmies, joka puhutteli minua herra johtajaksi. Itsensä hän esitti varatuomari Silanderiksi. Hätkähdin vähän, niinkuin aina, kun joku esittelee itsensä tuomariksi, vaikkapa vara-lisäkkeelläkin varustetuksi. Näillä herroilla on tavallisesti aina jotakin sellaista, josta minä joudun tavalla tai toisella kärsimään. Näin kävi tälläkin kertaa, vaikka aluksi se ei siltä näyttänyt, päinvastoin minusta tuntui, että nytpä kerrankin hyödyn tästäkin ammattikunnasta.
Tämä varatuomari sanoi kuulleensa, että minulla oli siitoskanala. Hänellä itsellään oli myös kanala kesähuvilallaan, sellainen tavallinen, ei siitos-. Senvuoksi tuomari nyt tiedusti, olisinko halukas myymään hänelle sata kappaletta nuoria kanoja. Minulla sattui niitä olemaan. Sovimme hinnasta ilman tinkimistä. Sata markkaa kappale, niinkuin ne toisenkin helsinkiläisen herrasmiehen Pärttylin yön kanat olivat maksaneet. Saisin lähettää, milloin tahansa, mitä pikemmin sitä parempi. Sitä parempi minullekin, tottakai minä munajunan konduktööri tuon verran oivalsin. Jo yhdenkin päivän viivytys merkitsi erinäisiä kiloja tehdasvalmisteista kananrehua. Annoin hoitajalle määräyksen kanojen pakkaamisesta niin pian kuin mahdollista.
Kanat menivät, eivätkä syöneet enää meillä. Lasku samoin. Aika lupaava lasku miehelle, joka aamurupeaman satamarkkasilla oli tottunut jo vekseleitänsä ruokkimaan. Odottelin rauhassa, koska niinä viikkoina ei sattunut olemaan tähdellisempiä maksettavia. Kului pari viikkoa, vierähti kolme. Laskuun merkitsemääni kahden prosentin käteismaksua ei varatuomari voinut tällöin enää vähentää hyväkseen. Oli toimitettava täysi raha, kaunis raha.
Mutta ei kuulunut sitä kaunista rahaa kuukaudenkaan perästä. Kiersin numerolevyä varatuomarin nimen ja asioimisten kohdalle. Pian avautui keskustelu seuraavaan tapaan:
– Onko varatuomari Silander?
– Kyllä.
– Täällä kanakauppias!
– Ai, te siellä, herra johtaja! Sepä sattui somasti. Minun tänään juuri piti soittaa teille, nyt ei tarvinnutkaan. Se kanalasku, huomaan, on yhä avoimena. Ne olivat kauniita kanoja! Laatutavaraa kerrassaan! Kunnon miehen kanssa asioidessaan ei tule petetyksi, vaikka ostaakin "kanan häkissä". Sopisiko herra johtajalle tänään tuossa kahden ja neljän välimailla pistäytyä minun konttorissani täällä?
Sopi kai sellainen asia aina, "herra johtajalle", sen verran ehdin väliin huomauttaa, ja vielä senkin, että kanalan pitäjää ei tarvinnut karahteerata noin juhlallisesti, ennemmin vaikka munajunan konduktööriksi. Vastaukseksi kuului isosta rinnasta lähtenyt hörönauru.
Astelin hänen konttoriinsa sovittuun aikaan. Vanha talo, pimeähkö rappukäytävä. Mutta suuri ja tilava hänen asioimistonsa oli, kaksi korkeaa huonetta, korkeat seinäkaapit täynnä suurteoksia, lakikirjoja, kirjejärjestäjiä, pöytäkirjoja... Vastaanottohuoneen kalusto oli visakoivuinen, käärmeenpääveistokset nojatuolien kädensijoissa.
– Kenet saan tuomarille esittää? tiedusti sievänpuoleinen edeskäypä. Hän oli aika näppärä, paitsi kasvoistaan, myös jaloistaan. Jälkeenpäin hän asioitsi monta kertaa luonani. Ilmoitin nimeni. Neiti hävisi, ja pian sen jälkeen avautui ovi. Suuri komea mies ilmestyi, vähän punanenäinen, muuten uljas, kohtelias vanha herra. Hän hymyili ja riensi kädestä pitäen tervehtimään.
– Hyvää päivää, herra johtaja! Suokaa anteeksi, että vaivasin teitä. Hauska tutustua henkilökohtaisesti. Olemme todellakin vaimoni kanssa hyvin tyytyväisiä kanoihinne. Toivomme niistä arvokasta nuorennosta tarhaamme.
– Sitä samaa minä, sanoin, ehkä vähän kumarsinkin, vastapalvelukseksi hänen kohteliaisuudestaan. Se oli liioittelevaa, mutta samalla arvokasta. Sitä yhdistelmää en ole ennen enkä jälkeen niin joustavasti sekoitettuna samassa henkilössä tavannut. Sellaisen saavuttamiseksi tarvittiin luontaisedellytykset ja pitkäaikainen harjoitus. Iältään hän oli siinä ehkä seitsemänkymmenen korvissa, hiukset harmaat, mutta ryhti komea. Ainoa hiukan arkipäiväinen esiintymä hänessä oli se kukoistava nenä, aiheutunut ehkä ryyppäämisestä tai sydäntaudista, ehkä niistä molemmista.
– Istukaamme vaikka hetkeksi tänne, apulaisellani on tuolla eräs asiakirja viimeisteltävänään.
Istuimme käärmetuoleihin pyöreän visapintaisen pöydän kahden puolen.
– Niin, se kanalaskunne. Valitan että suoritus siitä on jäänyt näin pitkälle. Tänä aamuna, hiukan aikaisemmin kuin soititte, aioin lähettää neidin tuomaan rahat teille, mutta sitten tuli taas joku asiakas. Tiedättehän, tämä aika, se on yhtä trafiikkia, varsinkin aamupäivisin, jolloin maalaiset tulevat. Sitten tuli joku suurempi maksettava, emmekä kerinneet järjestämään pankissa rahoja. Ja nyt meillä sitten enää ei niitä teidän rahojanne olekaan.
Hän naurahti hilpeästi, katsoi minua suoraan silmiin kuin viisitoistavuotias viattomuus. Tarkastelin vastaan, päästäkseni selville, oliko tuo nyt totta, vai täyttä palturia. Luultavasti sitä viimeistä, vaikka vieläkään en uskaltaisi mennä vannomaan sitä. Jos olisin voinut katsahtaa neitosta silmiin, niin olisin päässyt ehkä paremmin selville siitä. Istuin selin, eikä minulla ollut tätä mahdollisuutta, ei sitten enää aikaakaan, sillä varatuomari jatkoi puhettaan.
– Me järjestämme sen huomenna... Ai, mutta huomennahan on sunnuntai, se on totta. No, maanantaina sitten. Ei suinkaan herra johtajalla ole mitään sitä vastaan?
Mitäpä herra johtajalla, muuta kuin sitä tituleerausta, mutta siitäkään en viitsinyt enää huomauttaa. Hän otti taskukirjansa, joka oli samalla eräkirja, varsin tuttu hakuteos myös minulle. Hän silmäili erästä aukeamaa. Jalopiirteinen! otsa vetäytyi ryppyihin. Meillä on aika paha viikko ensi viikko. Maanantaina on vekseli, tiistaina on kirjapainon lasku... keskiviikkona verot. Näkyypä noita taivaanmerkkejä olevan seuraavallakin viikolla... Kahdeksantuhatta... viisituhatta Helmisen paperikaupan pöytäkirjat... Mutta seuraava viikko on jo kirkas, seuraava sitäkin selvempi. Silloin on valkoisten kanojenne vuoro. Ellei teillä, herra johtaja, mahdollisesti ole mitään tätä järjestelyä vastaan?
En kyllin nopeasti vastannut siihen, en oikein hyvin edes tajunnut, mitä hän tarkoitti. Joustavana miehenä hän riensi avukseni.
– En talkoita, että teidän pitäisi niin pitkälle rahojanne odottaa. Me teemme ja diskonttaamme kuukauden paperin, sehän on pikku juttu! Eikä vaivakaan ole varsin suuri. Neiti, olkaa hyvä ja kirjoittakaa kuukauden vekseli kymmenelletuhannelle!
En ollut mitään luvannut, hän oli, ja neiti naputteli jo. Se ei tapahtunut ensi kertaa. Tuota pikaa neiti juoksutti tutun liuskapaperin isännälleen, joka silmäili sitä ohimennen.
– Mitä kummaa, neiti! Te olette panneet tämän merkittäväksi herra johtajan tiliin. Voi teitä, neiti! Sulhot mielessä työssäkin! Lyökää uusi paperi ja nopeasti.
Jäimme odottamaan, mutta ei mitään naputusta alkanut kuulua, neidin liikehtimistä vain ja paperien kahinaa.
– No, mikä estää? tiedusti isäntä.
– Lomakevihko lopussa, eikä irtokaavakkeitakaan missään. Herttainen vilpitön ääni oli tällä neidollakin.
– Mutta tämähän alkaa mennä jo ihan piirileikiksi.
– Ehtii sen maanantaina, sanoin minä, jotakin sanoakseni.
– Niinpä kyllä. Lähettimme tuo sen allekirjoitettavaksenne maanantaiaamuna! Rystyset napsahtivat pöytään. Hän ilmeisesti ilostui tästä myönnytyksestäni. Periaatteessa olin hyväksynyt siis maksutavan. Hän käsitti vastaukseni myönnytykseksi ja nappasi sen kiinni, niinkuin huutokaupoissa on tapana. Myöhemmin kuulinkin, että hän oli aikaisemmin paljon toiminut maatilojen huutokauppameklarina. Hän tunsi jo minut, tiesi tarjoukseni ja saattoi jatkaa eteenpäin.
– Vaikka oikeastaan, mitäpä me näin pienellä asialla herra johtajaa enää myöhemmin vaivaisimme. Tunnettu paperi, vai kuinka? En voinut kieltää. Hän jatkoi: – Jokainen saa maksaa, kirjoitti pitkin tai poikin! Kirjoittakaa poikin, niin saatte ilon maksaa omat kananne!
Hän nauroi hilpeästi, sytyttävään tapaansa. Mutta hän ei taaskaan antanut minulle pitkää miettimisen aikaa.
– Vakavasti puhuen, ilman pienintäkään vaaraa voitte nimetä sillä tavalla. Tämä neiti todistaa, ja te herra Nyholm siellä, kuulitteko?
– Kyllä, kyllä! huuteli herra Nyholm. Päämies kertasi selvyyden vuoksi uudestaan.
– Tämä herra johtaja tunnustaa minun velkani tässä vekselissä, jonka me hoidamme aikoinaan. Rahat, minä korot maksaen toimitan hänelle maanantaina ennen puolta päivää. Onko selvä?
– Kyllä! Selvä on! vastasi herra Nyholm minun ja neidin puolesta. Päämies tarjosi minulle valmiiksi avatun täytekynänsä ja katsoi minua kirkkaasti silmiin. En ollut enää eilisen teerenpoikia minäkään. Minun sisimmässäni kuohahteli kahdenlaista ilmaa. Ei voi pettää mies, joka noin kirkkaasti toista silmiin katselee. Mikä tietää, vaikka voisi? Ehkä olet oikein yliveto tekijäkin? Ken kahta ajattelee, hän kolmatta tekee. Ihan huomaamattani piirtelin jo nimeäni poikin päin tuttuun tapaan tuttuun paperiin. Hän otti kynänsä ja paperin, aika sukkelasti hän sen kiikutti neidin kuivailtavaksi.
– Kas niin, selvä juttu! Maanantaina lähetämme tuo herra johtajalle suorat setelit! Luultavasti tulen teiltä vastakin tilaamaan nuoria kanoja.
Tuskinpa vain! ajattelin minä pimeässä porraskäytävässä. Seisoin hetken tietämättä ollako vai eikö olla, painuako vai nousta. Luottamukseni ihmiseen voitti, monista pettymyksistäni huolimatta. Astuskelin alas kaidepuuhun nojaillen.
Tuli maanantai ja puolipäivä. Ei mitään rahoja kuulunut. Soitin varatuomarin toimistoon. Neiti vastasi ja tunsikin heti.
– Joo, tuomari itse meni pankkiin. Hän soitti sieltä, että hänelle tuli kiireellinen matka Porvooseen. Huomisaamuna hänet varmasti tapaatte.
Muistin erään korttipelin, jota nimitettiin "kontraksi". Kun siinä vastapelurille käy hullusti, niin sanotaan hänen menevän Porvooseen. Alkoi tuntua, niinkuin ei herra tuomari, vaan minä itse olisin ajanut Porvooseen. Sellainen ilkeä, sydänalassa jomotteleva tunne oli ollut koko sunnuntaipäivänkin. Vaimo, joka tällaiset herkästi huomioitsi, tiedusteli pariin otteeseen, mikä minua vaivasi. En voinut sitä hänelle sanoa. Hänelle jäi siitä murheellinen epäluulo. Salasin jälleen jotakin, niinkuin totta oli.
Varatuomari viipyi vielä tiistain porvoonmatkallansa, ja minulta kului turhaan iltoja ja aamuja, jotka olisin kipeästi tarvinnut tärkeämpäänkin. Keskiviikkona hän oli toimistossaan ja minä myöskin. Odotin rahoja ja tiliselvitystä. Sain auliisti, niitä viimeksi mainittuja. Joo! Hän oli vekselin diskontannut maanantaina, eikähän siinä mitään vaikeuksiakaan, tunnetut nimet, lyhyt maksuaika. Mutta sitten yllättäen oli tullut tämä Porvoon-matka ja siellä vastustamaton kiusaus pistää rahat kiinni. Ennenkuin vekselin eräpäivä joutuisi, tulisivat ne takaisin kolminkertaisina. Suokaa anteeksi, mutta tällainen vanha konkari ei voinut jättää hyvää tilaisuutta hyväkseen käyttämättä, vaikkapa toisen rahoillakin. Näin hän selitteli, nauroi hilpeästi ja kirkkaasti. Jälleen kahtalaiset tunteet risteilivät mielessäni, kolmenlaisetkin. Eräs esi-isä nousi, en tiedä oliko enon sukua vai isän puolta. Se yllytteli koputtelemaan punaisen nenän päälle. Mitä siitä olisi seurannut? Tuskinpa hyvää, minulle.
Niin kului päivä kerrassaan, enkä minä kysellytkään enää, pureuduin nikkaroimistyöhön hölmöyteni kiusallakin, odotellen samalla sitä kuukauden vekselin eräpäivää, mitä sitten kuuluisi. Kuului sitä samaa mitä ennenkin. Siitä tuli lapamato, ja siitä se vasta tulikin, kuuden seitsemän vuoden ikäinen, mikä lienee saavutuksia alallaan. Se näppärä, vikkeläjalkainen neiti juoksutti uudistuspaperin allekirjoitettavakseni, nyt kahdelle kuukaudelle sadan markan lyhennyksellä, "koska pankin johtaja oli tuomarin hyvä tuttava" eikä vaatinut kuin kanan hinnan. Mikäpä minun enää auttoi, vaikka ei olisi vaatinut kuin kanan varpaan hinnan. Myös neiti katseli kirkkailla silmillään kuin murusilleen lennähtänyt talitiainen, selitteli sulavasti kuten isäntänsä, hyvän koulumestarin oppilaana oli ollutkin, herra ties mikä lippari itsekään oli sala- tai julki mielitietty, vekseleillä ostettu kananen. Tämäkin ajatus mieleeni juolahti, mutta siihen nähden minun jälkituntemusteni perusteella täytyy vetää sanani takaisin. Tässä suhteessa hänen isäntänsä oli varmastikin täysi gentlemanni ja ylevä herrasmies, vaikka omistikin ainoastaan punertavan nenän. Se nähtävästi ei merkitse tätä laatua mielitekoja.
Mutta yksi asia minulle jo tässä ensimmäisessä uudistuksessa selveni. Kävisi tarkalleen, niinkuin tuomari oli sanonut, saisin maksaa omat kanani. Huumorin vapauttava öljy kihahti sieluni pintaan ja antoi minulle jälleen työvireyttä, johon nähden kulunut kuukausi oli ollutkin vähän sitä ja tätä. Nyt minun kokoelmani alkoi olla jokseenkin täydellinen, kuin hyväkin perniöläisen isäntämiehen raha- tai asekokoelma. Minulla oli hoidettavanani lehmävekseli, sonnivekseli, kanavekseli, puuttui enää vain lammas- ja hevosvekseli, mutta hobbyharrastelijan tapaan saatoin kuvitella, että sellaisetkin vielä voisin hankkia jostakin. Sinä iltana otin jälleen lenkkini, hikikuurini ja kylpyni. Seuraavana aamuna neljän jälkeen koneeni rapisi ja rahat lähtivät keltaisella kuitilla avonaisesta pankin luukusta. En kirjoittanut sentään vielä kanakommelluksestani. Sitä olen säästellyt näihin asti ja tarjoan suurelle yleisölle sitä nyt vasta.
Mutta ihailtavan sitkeä se oli, kanavekseliäni tarkoitan. Sonni-, lehmä- y.m. paperit olivat jo aikapäiviä sammuneet, kanankinttu yhä kesti, neljä vuotta senkin jälkeen, kun uljasryhtinen hovihankkijani itsekin jo oli viimeisen virtensä kiekaissut. Jatkoin sitä tahallani, nähdäkseni saisinko hänet kyllästymään. Siitä ei tullut mitään, uskollisesti hän piti sanansa ja hoiti asiaa, minun ei tarvinnut muuta kuin tuikata nimeni ja huolehtia rahoista. Kuinka viisaasti hän sentään olikin sen järjestänyt! Jos olisin merkinnyt itseni asettajaksi, olisin aina saanut kirjoittaa kahdesti, valtakirjat tekaistuine todistaja "Lahtineen" ja "Järvineen" sen lisäksi. Nyt minun ei tarvinnut väärentää todistajia, ei muuta kuin tuikata oma nimeni poikkipäin ja huolehtia rahoista.
Joskus juonittelin ja kokeilin hänen kärsivällisyyttänsä. Lähetin esimerkiksi vain pari satalappusta tavanmukaisen viidensadan asemasta. Talitiainen katseli surullisesti silmiini. Ymmärsin, mitä neito ajatteli, vaikka ei mitään sanonut: Viitsittekin tuollaista, herra johtaja! Meille molemmille siitä vain huolta ja vaivoja tulee! Niinkuin sitten kävikin. Neiti palasi kuukauden kuluttua. Kerran matkoilla ollessani uskalsin tehdä vielä rohkeamman kokeen. Lähetin vain avopaperissa nimeni. Kun kotiuduin, koputteli talitiainen heti ensimmäisenä aamuna työhuoneeni ovea. He olivat uudistaneet paperin viideksi päiväksi, kolmantena päivänä ennen kello kahta. Eivät vain olleet päästäneet nimeäni protestilistalle, vaikka minä olin tehnyt epähienon tempun. Pyysin anteeksi ja alistuin kiltisti. Tästä lähtien palattiin kunnian miehen normaaliraiteille, koputeltiin joka kolmas kuukausi, maksettiin vikuroimatta viisisatanen.
Meistä tuli oikein hyvät ystävät ja hyvänpäivän tuttavat sen uskollisen kirkassilmäisen neidin ja hänen tuomarinsa kanssa. Tuomari soitteli minulle silloin tällöin, muustakin kuin kanavekselistä, mitäpä soittelemista siinä enää olikaan. Hän tiedusti, olinko huomannut lehdistä, miten siellä ja siellä suurkanalan lopettamisen vuoksi myytiin joukko keinoemoja ja hautomakoneita. Kiitin huomautuksesta, mutta en sanonut välittäväni, koska olin lopettanut jo kananpoikasten kasvatuksen. Se kannatti huonosti. Varmaankin hän tunsi piikin, mutta koppasi sen nauraen. Kerrassaan joustava herrasmies loppuun asti... loppuun asti. Se minun täytyy kahdesti sanoa.
Eräänä lauantain iltapäivänä hän taas soitti minulle, kysyi olisinko tavattavissa. Hänellä olisi vähän asiaa. Oikeastaan minun olisi ollut kiiruhdettava autolleni, mutta saatoinhan mennä seuraavassakin vuorossa. Ehkäpä ihme tapahtuisi. Tapahtui kyllä, vaikka ei se, mitä olin toivonut.
Hän saapui minuutilleen niinkuin oli luvannut, puhdas valkoinen kaulus, housun saumat kuin räätälin raudan alta, hopeapäinen keppi kädessä, ryhti entinen, ylvään herrasmiehen.
– Anteeksi herra johtaja, että vaivaan! Vain pieni asia, pikku hetki!
Hetki ei ollut niinkään pikkuinen kuin se asia. Ehkä sekään ei ollut enää pieni hänelle. Pienuus ja suuruus, nehän ovat suhteellisia käsitteitä. Hän istui, kun olin pyytänyt, hattu polvella, keppi toisella, uljas ryhti, kirkas katse, ainoa epäsointu oli nenän väri, ei sekään häiritsevästi, koska huoneeni oli jo hieman hämärä.
Hän ei puhunut sanaakaan kanoista eikä vekseleistä, ihmiskohtaloista hän nyt puheli hienon herrasmiehen tapaan. Monet tuulet olivat heitelleet hänen purttansa. Hän oli ollut kihlakunnan tuomari, huomattava valtion virkailija keisarillisessa senaatissa, maatilanomistaja, nyt hän oli se mikä oli, niinkuin herra johtaja itse oli nähnyt. Hän naurahti muuttaen puheenaihetta. Mutta tänä iltana hänellä oli eräitten vanhojen koulutovereitten kanssa yhteinen lauantain istunto. Niitä pidettiin kerran vuodessa. Hän oli aina ollut niissä mukana ja halusi olla vielä nytkin, tämän viimeisen kerran, näin hänestä tuntui. Niin se kyllä minustakin tuntui. Mutta miten käy meidän kanavekselimme sitten? ajattelin arkipäiväisesti, huomaamatta ollenkaan hänen hienoa tarkoitustaan. Hän nousi.
– Niin, kyllä kai minun täytynee jäädä pois, ellei herra johtaja voisi ja haluaisi lainata piimärahoiksi pikku summaa?
– Paljonko tarvittaisiin?
– Viisikymmentä markkaa.
Annoin sata, koska viisikymppistä ei ollut, enkä kehdannut mennä särkemään. Olin sentään sillä hetkellä siksi joustava herrasmies minäkin, vaikka en ollut palvellut senaatissa. Hän kiitti sydämellisesti kädestä puristaen.
Se oli viimeinen tapaamisemme. Muutaman viikon kuluttua luin kuolinilmoituksen sanomalehdistä. Mitenkäkö kävi kanavekselimme? Mikä sillä oli hätänä pankin salkussa ja kassaholvissa. En ole sitä ihmettä kuullut, että sellainen lintunen olisi milloinkaan karsinastansa kadonnut tai tappamatta kuollut, niinpä ei kadonnut tämäkään kananen. Tapoin sitä varatuomarin kuoleman ja vararikon jälkeen yksinäni vielä kolme tai neljä vuotta. Kaikki muut eläinpaperini olivat ennen sitä loppuun menehtyneet. Kana on tiettävästi lyhytikäinen, mutta sitkeähenkinen kun siksi rupeaa. Minulla on siitä hiukan omakohtaista kokemusta.
19
Heikkona hetkenäni, keskinäistä inventariota ja työsuunnitelmaa "perhe ja velat"-jakomerkeissä tehdessämme, olin antanut vaimolleni lupauksen, että en ryhtyisi enää liikemieheksi, koska minusta hänen mielestään ei ollut sellaiseksi, vaikka muuten olinkin mukava ja liikkuvainen mies. Kuten sanottu, tulin sen luvanneeksi hänelle, ja sitä olen katunut, en toki muuta hänelle antamaani lupausta!
Mutta liikemiehen velkoja ei kenenkään pitäisi ruveta vanhalla kirjoitusmasiinalla makselemaan, vaikka se aluksi viehättävältäkin tuntuisi. Siitä tulee ajan mittaan ikävä tehtävä, vaikka rouva Fortuna istuisikin seuranaisena velkaveneen kokassa. Hartioillani makasi enemmän painoa kuin halusin ja uskalsin edes itselleni myöntää. Meille, koko perheelle rakkaaksi käynyt pikkutilamme oli taitamattomuuteni vuoksi painunut suhdattoman suuren velkakuorman kiroihin kuin suuren jäävuoren alle sortumassa. Sen takareunaa ei näkynyt, pohjaa tuskin luotinauhallakaan kukaan olisi löytänyt. Titanic-laivoja sellainen vuori murskasi. Mikä olisi sen hirmun edessä lastupoloinen velkaveneeni? Korko oli näihin aikoihin yhdeksän, jopa kymmenenkin prosenttia. Kymmenykset kaikista saaliista! kuin katolisen kirkon vero pimeänä keskiaikana. Minun vakinainen palkkani riittäisi hädin tuskin puolen vuoden korkoihin. Mistä tulisi toinen puoli ja lyhennykset? Myös siihen pitäisi päästä, mikäli joskuskaan tämän kirotun paineen alta halusin selvitä.
Olen herkkäuskoinen optimisti. Tuskinpa posetiivitehtaamme rahoittamisessakaan muutoin olisin niin tyhmän pitkälle yrittänyt. Tästä heikkoudestani johtuen ryhdyin uusilla keinoilla, vaikka vanhalla masiinallani korkojani ja itseäni tappamaan. Mestarin neuvoa ja esimerkkiä noudattaen olisi pitänyt sukeltaa konkurssin laveasta portista. Tämä varmaankin olisi ollut paljon kivuttomampi keino. Muutamia vuosia samoissa jalansijoissa savea poljettuani tämä mestarin hyvä neuvo tuli minulle usein mieleen. Valoisasta optimistista tuli synkkä pessimisti. Näinä inhimillisen heikkouteni hetkinä etsin onnettomuuteni syntipukkeja mieluummin kaukaa kuin läheltä. Tämäkin lienee yleisinhimillistä.
Kuten arvata saattaa, oli posetiivimestari yksi pahimpia niistä. Kutsumattani tämä mies oli tullut kotoisen rauhani riistäjäksi. Eikö hän löytänyt ehkä muita herkkäuskoisia huiputettavia? Miksi ei pyrkinyt kotikaupunkinsa suurellisten sukulaisten ja kylänmiesten kanssa perheyhtiöön. Miksi ei liittynyt välikauden-isäntänsä, suuren ja varakkaan soittokonetehtailijan yhtiötoveriksi? Miksi ei hän tehnyt tätä, tämä "pistämätön tekijä", jota minun vasten parempaa tuntoani näin usein piti mainostaa?
Kun kukaan ei näihin kysymyksiini vastannut, niin tein sen itse. Varsin helppoa se minulle olikin tässä mielentilassa. Ei löytänyt ketään muita! Miehen teot tunnettiin yhtä hyvin kotikaupungissa kuin siinä soitintehtaassa, jossa hän sortumisensa jälkeen työmiehenä palveli, Tunnettiinhan ne jo Saksanmaalla ja Brittein saarillakin! Me kaksi hyväuskoista pöhköä, Tähtelän Eetu ja minä, me vain emme tunteneet. Meitä hänen kelpasi huiputtaa.
Luonnollisesti myös rouva kuuli kunniansa, selvä se. Mikä oli tämä nainen, joka "leipäsuden" kaupoilla lähti mokoman heppulin matkaan? Olivatko markkinat jo niin tyystin tukossa vai ahneuden piruko ihmisen oli riivannut? Jompaa kumpaa siinä täytyi olla, ehkä kumpaakin, ja kohtuvika näiden lisäksi.
Kolmantena seurasi yhtiötoverimme, mestarini, veljenpoika. Pieni mies, pienet hampaat, mutta nakertamisen halut kuin kirkonhiirellä. Että kehtasikin ottaa ne Juudaksen penningit perittäväkseen! Olinko minä tehnyt jotakin näin tunnottoman raakaa hänelle? Tuomari olet olevinasi ja ylemmäksi pyrit! Lakitieteitten tohtoriksi kenties! Et noilla keinoilla ja hampailla! Et pääse, et saa nimeäsi edes maaseutukaupungin asianajajakyltin kumppanit merkin perään!
Näin minä pessimistipoikanen heitä kaikkia kylvetin, vuorosaunassa, väliin yhdessä, rouva keskellä.
Tässä syyttelemisen riemussa en ollenkaan huomannut omaa syyllisyyttäni. Kuka käski minua kuuntelemaan mestarimme seireenin lauluja? Miksi en Tähtelän vierashuoneessa heti sanonut kuin se Prunkkalan rovasti vedon perästä saarnatuolistaan: Kippis, sanovat maailman lapset, mutta minun tulee sanoa toista! Rakentakaa te heppulit posetiivipasuunoita! Minä veistelen vain näitä pikku viulujani.
Tai miksi myöhemmin en menetellyt toisella tavalla? Miksi päästin iilimadot ikeniini? Miksi en heti ensi otteessa sanonut: Meillä ei ele rahaa! Kun ei ole, niin ei ole! Pure silakkaa! Miksi myöhemminkään en sanonut; Kopat tehdään Eetun verstaassa! Ellet sovi entisen kisälli- ja yhtiötoverisi kanssa yhteen, niin painu pellolle! Viritysmestari kyllä saadaan vaikka Saksanmaasta!
Ja rouvaankin nähden? Mikä pakko minun oli katsella hänen sädehtiviä silmiänsä! Mestari siihen oli lupautunut, myöhemmin vihkiytynytkin, minulle olisi riittänyt, että olin auttanut hänet kymmenentuhannen takauksellani vanhastansa irti pääsemään. Mikä pakko siihenkään? Entä puhelinsoitot? Kun kuului matala naisääni: Se on täältä alhaalta, niin miksi en kohta täräyttänyt: Tämä on täältä ylhäältä! Terve!... Soittanut korvaan. Olisivat pirinät loppuneet kuin naulaan. Tai mikä tietää? En taida tuntea vielä mestarin rouvaa. Entäpä suhteeni pikkuiseen veljenpoikaan, tähän turhan tärkeään tuomarikandidaattiin? Mikä pakko minun oli kiskoa häntä juristiksemme, vieläpä yhtiötoveriksi lahjaosakkeella? Muutaman kilometrin päässä kylästämme vaikutti eräs kansakoulunopettaja, joka itseoppineena juristina milloin tahansa kiersi kammat mestarin korkeita kouluja käyneelle veljenpojalle. Hän olisi kirjoittanut asiakirjamme yhtä selvästi, joskaan ei mestarille niin hävyttömän edullisesti. Hän olisi heti keksinyt, mitä minä en huomannut. Rehtinä miehenä hän myös olisi sanonut siitä. Mitä taas tulee oikeuden edessä esiintymiseen, niin siellä hän olisi ajanut "tuomarimme" pökköön kuin pikinokka oravan puuhun.
Kun nämä yhtä suorasukaiset kuin perusteelliset selvittelyt olin itselleni tehnyt, niin silloin liian myöhään huomasin, mikä aasi olin ollut, holtiton mies, holhouksen alle pantava kerrassaan. Oikeassa oli vaimoni ollut vaatiessaan minulta lupaukseni. Mies, joka näin antaa itseänsä huiputtaa, on auttamaton pöhkö. Avasin vanhan jalkaansa vetävän palvelijani. Muistin, että sekin oli "varastettu". Ei auttanut välittää. Joku paperi varmaan taas huomenna oli jossakin pankissa salkun ensimmäisessä lokerossa, ellei jo peräti sivuun nostettuna. Aloin naputtaa, mitä mieleeni juolahti. Jos jotakin hauskaa tuli, niin enpä ollutkaan enää pessimisti, vaan selvä optimisti. Jos juttu jostakin syystä huonosti juoksi, niin käännös ja katse sumuisiin laaksoihin taas. Kuinka runoilija sanoikaan: Oon opti-pessimisti! Se poika ymmärsi holhottavan mielialoja, oli kai itsekin, vaikkakin suuri runoilija, holhottava liikeasioissa.
Elämässä on kuitenkin hetkiä, jolloin ihminen ei ole kumpaakaan, ei edes runoilijakaan, näin minunkin elämässäni näinä raskaina aikoina. Ajattelin ja suunnittelin kylmästi kuin ensimmäisistä tunnepurkauksistaan selviytynyt automies, jonka velaksi hankittu kärry makasi ojassa, auttamattomasti romuna. Mitä oli tehtävä, että eteenpäin päästäisiin? Liikemieheksi, uuden kärryn omistajaksi en enää päässyt, annettu lupaukseni jo esti. Olin velvollinen täyttämään sen hänelle, koska kaikille muillekin. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää niillä keinoilla, jotka olivat luvallisia, keskittyä hankkimaan rahaa, tuota kuollutta paperikukkasina kahisevaa katinkultaa, jonka perässä höyrytessään niin moni automies sylinterinsä pikeen hitsasi. Minä yksi kaistapää vasten tahtoani! Olin sen lausunut jo niin monta kertaa, että se vastoin parempaa tietoa tehdyn synnin tunnustukseksi jo alkoi riittää. Yksi pahimmista heikkouksistani oli keskittymisen puute. Monipuuhaisuusko elinikäinen kiroukseni? Kravun saksista karkuun päästyäni olin luullut pääseväni myös niistä. Vielä mitä! Niitä oli alkanut versoa täällä kaupungissakin kuin varkaita hoitamattomien tomaattieni oksahaarukkoihin. Eräät asiamiestoimet olivat seuranneet matkassani. Ammattimiehet katsoivat minut kelvolliseksi edelleen, koska papinkirjassani ei ollut "pukinsorkkaa".
– Täällä sinun kelpaa! Vakuutettavia omassa korttelissa miten paljon tahansa! Tarvitset kai rahaa? Näin minulta tiedusteltiin, enkä voinut kieltää... tarvitsevani rahaa. Monia muita vanhoja, jopa uusiakin asioita työpöydälleni ja salkkuuni työnnettiin. Siihen vielä maatalous kirjoineen, kanoineen ja kanavekseleineen. Eikä luonnollisesti sopinut unohtaa päätointakaan, josta provisiota ja kolmanneksella ulosmitattavaa kuukausipalkkaa maksettiin. Joku harrasteluista nyt kuitenkin oli jätettävä. Maatalouden hoito! Siihen se päätyi, niin kaihoisat mielialat kuin aiheuttikin. Matkoihin kului rahaa. Sitäpaitsi tämä homma sekä suunnitelmissa että varsinkin teoissa olisi vaatinut paljon aikaa ja kärsivällistä toimeliaisuutta, jota kumpaakaan minulla velkaveneeni kaleereihin kytketyllä elinkautisella ei ollut. Haikeaa tuskaa tuntien minun täytyi siis leikata tämä rakas oksa, joka elämässäni oli jo melkein kuin toinen haara, vihreänpunertavine kukkaumppuineen. Vuokrasimme maatalouspuolen elävine ja kuolleine irtaimistoineen, lehmineen ja kanoineen eräälle työnjohtajalle, jonka olimme valinneet kirjojen perusteella parinkymmenen halukkaan joukosta. Nostotähtäimellä sitä erää, omaa viljelystoimintaa, oli nyt katseltava. Niin korkealla ja kaukana se oli kuin vanha Jukola Impivaaran kämpästä, olihan kuitenkin. Ellei se näin olisi kangastellut, niin enpä takaa, miten jäljelle jääville harrastuksillekaan olisi käynyt. Juurien peitteeksi toki jäi jotakin kosteaa... toiveajattelun elävöittävää multaa.
Mutta paljon ehti pienessäkin talossa tapahtua muutaman vuoden aikana. Kauniit kantakirjakanamme hävisivät, vaikka niitä ei läheteltykään enää sadan kappaleen pakkauksissa Helsingin varatuomareille. Hillerit ja rotat niitä söivät, itsekseenkin ne sortuivat, varsinkin nuoret, elämää kokemattomat. Sen sijaan vanhat killisilmäiset kukot ja heidän ensimmäiset arveluttavan avokaulaisina kaakattelevat rakastajattarensa säilyivät paremmin näissä koettelemuksissa. Itse munajunakin makuu- ja päiväosastoineen ränsistyi ja rappeutui, ikkunat särkyivät, permanto lahosi, vieraskirjakin käytävälaatikosta oli joutunut hiirien eineeksi, jyvien korvikkeeksi, koska vuokraajalla nähtävästi ei ollut tiputeltavaa siihen tarkoitukseen. Suur-remontin ja siivouksen tarpeessa se muutaman vuoden kuluttua jo oli koko komeus. Kanavekseli oli ainoa, mikä säällisenä säilyi ja säännöllisenä uudistui. Vahingossakaan se ei joutunut hiirien einepalaksi.
Sitä samaa se pyrki olemaan vähin joka puolella. Hieno navettani ei ollutkaan juuri niin hieno kuin alkujaan oli tarkoitettu. Mutta lehmärouvat ja hiehoneidit olivat sitä hienompia, uneliaasti haaveilevia, takkuisia, pörrötukkaisia. Navettamme "sammoksi" elonvoimaa ja vitamiineja antavaksi sydämeksi rakennettu tuorerehusäilö kumisi tyhjyyttään niin kesällä kuin talvella. Alempana, alatietä voimaa antavaksi tarkoitettu virtsakaivo sen sijaan yleensä oli liiankin täysi. Seinän takana toki onneksi oli viettävää maata, aukeni järveen ohjaileva oja.
Milloin tahansa kävin katselemassa näitä näköaloja, niin apealle mielelle tulin. Riipoilin käteni verille ohdakkeihin, jotka uljaina joukkoina eri puolilta hyökkäilivät pellon keskustaa kohti. Siitäkö se parani. Ohdakkeet pölisivät ilkkuen, levisivät sitä nopeammin. Vuokraajallani oli toimelias vaimo ja sitkeästi yrittävä vanha isä, mutta hänellä itsellään todistuksista huolimatta, tai ehkä niistä johtuen, ei ollut varoja, ei kykyä eikä voimia tällaisenkaan tilan hoitamiseen, sitäkin vähemmin pitkän munajunani kuljettamiseen. Mieluummin hän kuljeskeli pikku poikanen niskassaan tai käsivarrellaan, mikä kylläkin oli kaunista katseltavaa ja osoitti hänen isällisiä tunteitaan. Näin itsekin olin tehnyt, kun en tietänyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Olen kuullut, että mies myöhemmin on hankkinut oman pikkutilan ja hyvin menestynyt. Luulen, että tässä on paljon toimellisen emännän ansiota, niinkuin minunkin asemassani ja mestarimmekin edeskäynnissä, että hän jälleen on mahtiin ja kunniaan päässyt. Mutta sen kyllä tämän ensimmäisen vuokraajakokemukseni perusteella voin sanoa, että "nahkapeitturoiminen" ei ole oikea viljelysmuoto Suomenmaassa. Omaa maata jokaisen miehen pitää päästä viljelemään. Silloin hän vasta kanniskelee omaa poikaansa oikealla ajalla ja tavalla.
Yksi hyvä puoli tässä rakkaan Jukolamme vuokraamisessa kuitenkin oli: ei mennyt rahoja, jos ei tullutkaan. Ei tarvinnut tehdä enää kana-, ei muna- eikä lehmäkauppojakaan, joista minulle koitui vain harmia ja vaivaa, kuten entiselle isännälle viljapellostansa. Tämä viimeinen vuokralankoni on kuitenkin jämerä, kaikin puolin laatuisa mies. Hän on pitänyt paikat ja eläimet kunnossa, vaikka hänkään ei harrasta tuorerehuja eikä "navettasamponi" täyttämisiä ja käyttämisiä, joiden perään minä kovasti hihkuisin. No, rehua se on kuivakin rehu, milloin kuivana saadaan korjuun, ja se kymmenen vuoden vuokra, jonka hän on kiitettävän säännöllisesti ja sopimuksemme mukaisesti maksanut, merkitsee minulle yhden vuoden korkoja.
Tämän muistaessani muistan aina myös vanhojen viisasten sanomaa: Lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa! Rakennusten korjauksiin, palovakuutuksiin, veroihin y.m. "isännyydestäni" johtuviin välttämättömiin menoihin joudun muutamina vuosina uhraamaan enemmänkin kuin vuokran antaman tulon. Hyvät naapurini ja kylänmieheni varmaan mielessään ajattelevat: On niitä hassuja jos yhtäkin sorttia! Minä vastaan mielessäni: Kaikkia meitä hassuttaa, itse kutakin tavallaan!
Näin kuitenkin vapauduin eräistä jokapäiväisistä huolistani ja omassa mielikuvitukseni "Impivaarassa" elelin niitä aikoja, jolloin jälleen pääsisimme palaamaan Jukolaan varsojen kirmatessa, pyssyjen paukkuessa ja Rajamäen Mikon soittaessa reipasta tulomarssia. Jospa vain keksisin sen taikakeinon, minkä avulla saisin velkojen jäävuoren vieritetyksi rakkailta pikku tiluksiltani! Optimistinakin minulle alkoi jo vähitellen selvitä, että vanha häväisty masiinani ei minua tästä pulmasta kykenisi pelastamaan. Jo yksin sekin, että saisin korot kuitiksi, oli kokonaan onnen ja sattuman varassa, jos masiinani säärivarret kestäisivät, jos koettuja tai kuviteltuja kommelluksia löytyisi jatkuvasti juttujen aiheeksi. Toistaiseksi niitä toki riitti omasta takaa.
Mutta yhtä raskaan kuin rakkaan velkaveneeni soutaminen vastatuulien ristiaallokossa matkan vähääkään edistymättä alkoi tosiaan tuntua kaleereille tuomitun raatamiselta. Siinä ei olisi ollut varatuomarien jälkiheitoille enempää kuin kanavekseleille tilaa eikä varaa. Kaikesta huolimatta en milloinkaan ole vihannut tuota miestä, niinkuin valitettavasti omaksi vahingokseni hänen ammattiveljeänsä. Eräinä merkitsevinä, muistiini syöpyneinä pikku hetkinä kanatuomarin äänessä sittenkin soi se "vox humana", jota korvani toisen äänestä ei milloinkaan keksinyt. Siitä se johtuu.
Kaupungin aurinkoisilla hiekkarannoilla iltaisin lekotellessani hetkeksi kuitenkin aina aironi heitin, jäätelikuormaani sulattelin, laiskottelin ja mietiskelin. Ei siinä yksinään tarvinnut eikä saanutkaan olla, tuhannen, kymmenentuhatta kylämiestä ja naista lekotteli samoilla rannoilla, paistatteli ja uiskenteli, kyynärpäät jopa puoli ruumista hiekassa, katseskeli ja päivällistään sulatteli. Muutamat tekivät sen hiljaisen hienosti, toiset äänekkäästi touhuten, kukin piirustustensa mukaan, selvä se. Mutta kenenkä näitä oli pakko kuunnella, ellei halunnut! Kun painoi päänsä lämpöiseen hiekkaan, niin kohina siirtyi etäiseksi taustamusiikiksi, josta erottautui vain rannan kovaäänisen valssit, polskat ja kollikissan serenaadit. Nuoriso hypähteli niiden tahdissa niin rantahiekassa kuin aalloilla. Huoleton nuoruus! Ei ollut murheita rinnassa, ei jäävuoria tilustensa päällä. Vaikka: mistä minä sen tiesin? Saattoi hyvinkin olla, sellaisia sydämen päälle painavia murheen järkäleitä, joita minulla ei enää ollut.
Mutta olinkos minäkään tullut tänne murheitani haikailemaan? Ei, pinnan kautta hiostamaan ja huuhtomaan, ulosmittaamaan olin tullut niitä. Koetin päästä tähän tunnelmaan mahdollisimman kivuttomasti ja nopeasti. Se onnistui milloin paremmin milloin huonommin, niinkuin yrityksemme elämässä aina. Joskus naapuritkin auttoivat. Minun palstoilleni sattui useana iltana peräkkäin eräs hauska, jo iäkkään puoleinen herrasmies. Kuokkaseksi tai Luokkaseksi hän itsensä esitteli, kun puheisiin ryhdyimme. Luulen, että hän siviiliammatiltansa oli jonkun valtionlaitoksen kamreeri, mikäli hän itse olisi päässyt sitä vaikkapa ventovieraanakin arvaamaan, niin se olisi osunut naulan kantaan ensi iskulla. Hänen "hobbynsä" nimittäin oli ihmisten ammattien arvaaminen. Siihen olikin täällä mainio tilaisuus, koska parhaimpina päivinä "materiaalista" ei suinkaan ollut puutetta. Hän kaivoi pulleahkolle massullensa sopivan kokoisen kuopan hiekkaan, asetti kyynärpäänsä leukaparia tukevaksi tasakylkikolmioksi ja alkoi. Meidän hiljainen, ketään häiritsemätön vuoropuhelumme eteni edeskäypien mukaan sopivan välimatkan etäisyydessä.
– Tuo tuossa on raitiovaunun konduktööri.
– Mistä sen päättelette?
– Sormista ja lantioista. Ettekö huomannut? Hänellähän oli sakset nytkin kädessä. Ja lantiot kuin Öölannin pyttysilakalla!
Nauroin, en voinut tarkistaa muuta kuin jälkimmäistä ohimennen. Mitäpä siitäkään ymmärsin, kun hän ei kävellyt vaunussa, vaan hiekkarannalla suoraan eteenpäin.
– Ahaa, tuossa tulee taas yksi sellainen! Niitä vilisee täällä kuin Vilkkilässä kissoja. Kuinkahan monta tuhatta niitä tässä suruttomien seurakunnassa lieneekään?
Ohitsemme vilahti kevyesti asteleva, hieman keimailevasti hetkahteleva neitonen värikkäässä sirkusklovnin puvussa. Mitä kamreeri tarkoitti, sen arvasin, mutta mistä hän senkin tiesi, sitä en arvannut, koska en ollut asiantuntija enkä edes alan harrastelija. Muutamia hyviä tyyppejä livahti ohitsemme, kun hän innostui kertomaan, miten hänellä vaimonsa kanssa oli useinkin pientä perheneuvottelua tästä hänen harrastelustansa, niinkuin hiekkarannoilla makailemisestakin. Rouva loikoili pitkät kesäiset päivänsä riippumatossa synnyinkotinsa, hämäläisen rusthollin, vilpoisessa puutarhassa, missä nautiskeli hyötymansikoita sokerin ja vaahtokerman kera. Kelpasi hänen sieltä moraalisia neuvojansa antaa. Tosihämäläisellä, toistoihin taipumusta omaavalla itsepäisyydellään rouva jatkuvasti jankutteli sitä vanhaa väitettä, että ei ainoastaan hänen kesäleskiukkonsa, vaan koko kurja maskuliinisuku paistatteli nahkaansa kaupunkien hiekkarannoilla, vain "sellaisia" nähdäkseen, heidän irstaita muotojaan ja liikehtimisiä ihaillakseen... Sellaisia miehet olivat, hyi! Ja vielä näitä hyväkkäitä varten kaupunki kansalaistensa verorahoilla ylläpitää terveyskylpylöitä ja hiekkarantoja! Hyi ja vielä kerran hyi! Kamreeri jätti ja ehkäpä rouvaltakin oli unohtunut mainitsematta, mitä hän noilla hyväkkäillä tarkoitti, niitä "sellaisiako" vai heidän ihailijoitaan tai ehkä molempia.
Mutta kyllä kamreerikin oli osannut, ainakin näissä kirjeenvaihtoa koskevissa muistelmissaan. Hän ei ollut ryhtynyt ensinkään puolustautumaan, vaan hyökkäsi heti ja voitollisesti. Sen verran hän toki historiastakin oli oppinut, että taktillisesti suoritettu offensiivi oli paras tapa puolustautua. He olivat "sellaisia", kuka kielsikään. Kun nainen nautti ja lekotteli lehtimajoissa, miehen pitkät hellepäivät orjana raataessa, niin totta maar miehellä oli oikeus edes iltaisin tunnin parin lekotteluun ja nuoren liikkuvan lihan katsasteluun, sitäkin suuremmalla syyllä, kun se oli nautinto hänelle, kuten jokaiselle normaalisesti rakennetulle miehelle. Mielellään hänen silmänsä "sellaisessa" viivähti. Mitä tuosta kieltämään.
– Älkää ihmeitä! Ei suinkaan kaikkien? epäilin minä kuin rouvan roolista lukien.
– Kaikkien, heti kerrassaan! Uros, olipa hän jaloin liikkuvainen, siivin lentäväinen taikka räpylöin uiskentelevainen, on kerta kaikkiaan näin rakennettu... Katsokaahan nyt vain tuotakin tärkeän näköistä heppua!
Tein työtä neuvottua.
Ruohomaton reunakäytävää läheni hiljalleen mustapukuinen mies. Hänellä keikkui salkku kainalossa, mutta uimapukua tai kylpyviittaa se nähtävästi ei sisällään pitänyt. Miehellä ei ollut uimisen hankkeitakaan. Mietteliään näköisenä hän asteli, katsahti rannalle, käveli jälleen, sitten istahti vapaana olevalle penkille.
– Kolporttööri, selvä kuin juna! teki asiantuntijani selvänäkijän-havaintojansa. Hän nähtävästi oli myös ajatusten lukija, sillä saarnamiehen paatoksella hän alkoi minua valistaakseen esittää sivusta tarkkailijan ajatuksia.
– Tätä syntistä seurakuntaa!... Tätä Pääpelin porttojen elämää! Nouskaa! Herätkää! Vielä on armon aika!... En takaa, onko huomenna enää. Hän saarnasi kovaäänisesti. Se varmaan kuului penkille saakka. Mustapukuinen vilkaisi, ei meihin päin, vaan viittapukuisen naisen jälkeen, joka hypähteli hänen ohitsensa.
– Kas niin! Sanoinhan sen! Konseptit sekaisin heti kun sääri vilahti! Nouse ja herää, heppuparka! Tunnusta inhimillinen sukuperäsi!... Koska vielä Luojan aurinko kohdallasi paistaa! Kuka takaa, paistaako enää huomenna.
Kamreeri vajosi jälleen hiekkapieluksilleen, jättäen saarnamiehen tekemään synti- ja säärihavaintojansa. Ohitsemme, milteipä hiekkaa kasvoillemme rapsautellen kulki herkullisempia tyyppejä.
– Katsokaa noita hyllyviä lihoja! Entinen housuräätäli, nykyammatiltaan miljoonamiehen toinen housuripustin! Katsokaa noita koruja! Sormuksia ja helyjä! Nilkkoihisi, varpaisiisi varmaan puoli tusinaa olisit ripustanut, jos olisi muoti. Missä äijäsi lienee? Eipä tuosta väliä, hiekkarannoille! Jo käppyräinen ja vanha! Kuunnelkaa, kuinka kilisee! Katsokaa, miten hyllyy ja keikkuu! Oikein herkkupekooni! Ellei tuo vedä kärpäsiä puoleensa, niin ei sitten mikään.
Hän käänsi kankeasti irvistäen päätään, niskasuonissa mahtoi olla reumatismia.
– Tuolta yksi jo tuleekin... Ulosottomies! Hän hiljaisemmalla äänellä kuiskasi. Mahtoiko kamreerillakin olla veroja rästissä ja tämä virkamies hänen jokakuukautinen kundinsa? Minun "ruuvinenäiseni" se kylläkään ei ollut, koko ruumis sen sijaan kuin onkeen pujoteltu kastemato.
– Mene, us kiinni, pitkäkaula, loppakorva ajokoira! Siinä sinulla saalis! Peri miljoonapöksyn housunkannattimilta kullat ja hopeat! Ota ulos kaikki kilisevä ja kaliseva! Kahmi pintaa myöten... vaikka hiukan pinnan aitakin. Ei tee mitään... Ei tee mitään... länteen itään, lauloi ja kollitteli kovaääninen kuin lavastetussa operetissa.
Seuraava kaniinimme oli joku itikkaprofessori, selvä tyyppi, vihreä säilösylinteri vain puuttui kainalosta. Sen tilalle olisimme voineet työntää vaikka "puuhellan kannen", niin hajamieliseltä tämä viisas herra näytti etsiessään tiheään kansoitetulta aavikolta levolle laskeutumisen paikkaa. Hänen katseensa harhaili kuin henkiin herätetyn muumion. Mutta jos se ihme olisi tapahtunut, että hänen neuloissaan näkymätön harvinaisuus olisi lennähdellyt tämän erinomaisen kukkapellon yläpuolella, niin varmasti hänen kuiviin jäseniinsä olisi ilmaantunut eloa.
Itikkaprofessorin jälkeen tutkistimme puolessa tunnissa puolisen tusinaa erilaisia, enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia tyyppejä: pankkineitejä, parturirouvia, herroja konttoristeja ja kontrollöörejä, sanomalehdentoimittajia ja tyhjäntoimittajia, joilla keskipalkallansa oli se pehmeähkö, pyöreähkö, mikä tutkijalla itselläänkin. Mutta koska hän oli kaivanut sen santaan, ei hän muistanut sitä. Lennähteli, lekutteli siitä jälleen ohitsemme taas "sellaisia", keveän kaliperin perhosiakin. Vilkaisin perään; kylpytoverini naurahti kurielevasti.
– Katsoin vain, minne se itikkaprofessori hävisi. Olin utelias näkemään, herättävätkö nuo hänessäkin mielenkiintoa.
– Varmasti! Ei hänen neuloissaan sentään vielä niitä ole, ja vaikka olisikin. Vaikka ne kaikki ovatkin samaa heimoa, on niissä eri vivahteita. Neulaan kelpuutettavia joka ainoa itikka!
Onneksemme sittenkin tiedemies pyydystäjä oli kulkenut edellä taakseen vilkaisematta. Hänellä oli jalassaan raskasanturaiset kengät.
Eräänä toisena iltana meillä virisi enemmän tai vähemmän syvämietteinen keskustelu ammatin valinnasta ja sen vaikutuksista ihmisluonteen kehitykseen.
– Ammatti muovaa ihmistä, niinkuin luonto kasvi- ja eläinkuntaa, aloitti kamreeri kiintoisan esityksensä ja perusteli sitä monilla elävästä elämästä otetuilla esimerkeillä.
– Miksi metsässä on erilaisia ja erimittaisia puita? On suoria, on vääriä, paksumahaisia ja solakoita! Siksi että kasvupaikka näin ohjaa ja elon antimien juoksu sitä vaatii. Mikä hiekkakankaalle juurtuneen puuntaimen on suoraan kasvaessa! Mikään ei ahdista, ei seinä, ei katto. Puske salkona suoraan ylöspäin kilpaa tuhansien tovereittesi kanssa niin pitkälle kuin voimien lataus riittää. Toista on kovaosaisen raukan, joka valottoman kiven takana kituu ja kaulaansa kurkottelee. Käkkyräiseksi siinä varsi jo kasvaa vuosien mittaan pakostakin, olkoon siemenaihe kuinka jalosta emästä tahansa. Mitä tulee taas varren solakkuuteen tai paksumahaisuuteen, niin sehän on puhtaasti ravintofysiologinen kysymys. Jos kenellä on, mistä nauttii, niin kyllä hän nauttii, ei siinä hurskastelu auta enempää kuin moraalisaarnatkaan. Kenellä taas ei ole, niin hän ei nauti, vaikka kuinka haluttaisi, vaikka hyvin ruokittu paimen aina vierellä kehoittaisi ja ystävien kuoro hallelujaansa veisailisi.
Se veisasikin, hiekkarannan kovaääninen, kolmella suurella äänitorvellansa paasasi. Siinä vasta jalo keksintö, tämä posetiivimme korvike. Vain yksi levy ja yksi neula. Mutta ääni kuin tuomiopasuunassa. Pyytämättämme se soitti lukkoon tuhansien kuulijoittensa rumpukalvot, raaputteli tunteetkin helliksi, milteipä vereslihalle. Hobbytoverini painoi viisaan päänsä lämpöiseen hiekkaan, oli nähtävästi puhunut sydämensä tyhjäksi ja päänsä täydeksi, tai ehkä päinvastoin. Kovaäänisellä oli nyt jälleen äänen vuoro, se sai pumpata sekä tyhjäksi että täyteen. Minä olin saanut kaikenlaista valistusta tarpeekseni, pintani kaipasi karkaisua, ehkä päänikin viilentämistä. Juoksin rantaan ja kahlasin mereen.
Kylpyrannan edessä kohosi pieni santainen saari, kuin valaskalan selkäevä. Sinne suuntasin omat eväni, niinkuin monet muut nuoret ja vanhemmatkin uimarit, jotka halusivat ympärilleen vähemmän naapureita. Sinne kovaäänisen poru ja kylpyrannan kohu kuului hiljaisemmin, kuin näkymättömän sordinon vaimentamana. Se lakkasi kokonaankin kuulumasta, kun heittäytyi selälleen ja painoi sormet korviin, kuten minulla täällä usein oli tapana tehdä. Nenääni työnsin pari valkoapilan kukkaa, tällaisiakin harvinaisuuksia luodon kivenkoloista löysi, ken kärsivällisesti etsiskeli. Sitten ei puuttunutkaan enää mitään. Kun siristävien silmieni lävitse taivaan avaruudessa purjehtivia pilvenhattaroita kiikaroitsin, saatoin kuvitella mitä tahansa.
Jokohan parinkymmenen vuoden kuluttua "jääkausi" pikku tiluksillani olisi ohitse? Silloin kevät tulisi, "suvi luonnon kaunistaisi", kuten jossakin laulussa sanottiin. Aurinko lämmittäisi! Apilan kukka tuoksuisi! Sirkka ruohistossa sirittäisi! Mutta kiuru laulaisi riemullista ylösnousemuksen virttä ylhäällä hattarapilven alla! Käki elämän keväistä kultaa kukkuisi! Tirehtööri juoksisi peltopolkua tukka huiskien, käsi tuuliväkkäränä viipottaen: Isä hei, missä olet? Lähdetään kalaan!
Tirehtööri... kahdenkymmenen vuoden perästä! Ellei olekin jo tällöin joku "tirehtööri", niin ei sitten milloinkaan. Lapsuus tuuliväkkäröineen, lapseniloineen olisi häneltä ollut ja mennyt... Minä vanhus harmaapää, jos enää olemassakaan. Päivä oli pitkä... elämä liian lyhyt... kaleeriorjalle liiatenkin. Liian lyhyt jäävuoren sulattamiseen posetiivimusiikin poljennoilla! Mikä sydäntä riipaiseva totuus! En joutanut, en kärsinyt sitä ajatella, en kovaäänistä sen enempää kuunnella, en edes sordinon lävitse. Tempaisin sormet korvistani, valkoapilat nenästäni. Evät laineisiin! Ei tässä muu auta!... jos auttoi enää sekään.
20
Jo lapsuudesta alkaen on minulla ollut hyvä unenlahja, sanovat kaikki, jotka ovat olleet katselemassa. Tuskin olen pieluksille heittäytynyt, kun jo alkaa hyristä. Kissojen kanssa kilpaa! sanoi äiti ennen. Näin tapahtui yhä vieläkin, vaikka ilman kissaa. Hyrinöistä pitivät huolta unikuvat, jotka myös ovat olleet ilonani ja murheenani niin pitkälle kuin muistan. Iloiset, keveät unet ovat sielun virkistys. Raskaiden, painostavien unikuvien vaikutus on päinvastainen. Tällaisissa unissa näkijä palaa usein vanhoille jäljilleen, joissa on piikkejä ja ohdakkeita. Tämän tapaista, enemmän raskasta kuin keveää, minunkin uneksumiseni alkoi olla näihin aikoihin. Heräsin hiostuneena, usein suorastaan painajaistunnelman vallassa, niinkuin olisin ollut ruoskalla ajettava kaakki raskasta kuormaa ylämäkeen kiskomassa. Kuormani tavallisesti oli posetiiveja tai niiden puolivalmisteita. Herätessäni tunsin mielen kevennystä, että sentään en enää ollut tätä kuormaa vetävä juhta. Mutta näin minä hilpoisempiakin näkyjä. Olin olevinani esimerkiksi herra "tehtailija", oikein onnekas mies. Tavaraa tuli ja meni. Kaikki kävi kuin viheltäen. Velat viimeistä penniä myöten maksetut, uudet tehtaat tehty ja koneet hankittu. Toimitimme junalastettain maailmankuuluja maailmannäyttelyissä palkittuja soittimia... Eurooppaan, Aasiaan... Amerikkaan. Olin lähtemässä tarkastus- ja huvimatkalle, sille maailmanmatkalle, jota vuosikausia olin unelmoinut. Auto odotti laivalle viedäkseen, matkalaukut ja päällystakkini oli jo autoon nostettu. Perhe hyvästeli ja toivotteli hyvää matkaonnea, tuliaisiksi itselleen mikä mitäkin. Lupailin kaikille kaikkea hyvää, päästäkseni vain matkaan. Kiire jo olikin, koska valtamerilaiva sentään ei ollut omani. Ei mitään pitänyt puuttua enää. Puuttuipas! Housuni olivat hävinneet, myös alimmaiset. En suinkaan paitaisillani autoon, laivaan ja ulkomaille? Perhe nauroi, myös mestari ja rouva. Oli harvinaista nähdä hänen suutansa naurussa. Koko kylä ja kaupunki, koko kansakunta yhtenä nauravana suuna kuin Hangon keksi. Herra soitintehtailija lähtee ulkomaille ilman housuja!... Valtava naurunhohotus kiiri kautta Suomenniemen. Siihen heräsin. Ei ollut housuja, ei autoa, ei laivaa. Uutta tehdastakaan ei näkynyt missään, ainoastaan pieni soutuvene, joka sekään ei näkynyt, vaan tuntui. Siihen oli lastattu vanhan tehtaan velat, aika laivalastillinen niitä olikin.
Nämä kuitenkin olivat niitä hupaisia, keveitä unia. Niiden alku oli loistava, usein repäisevän hauska, loppupuoli vain rääpsähti. Huomasin olevani alasti, herätessäni sitäkin enemmän. Painajaisunet olivat siinä suhteessa parempia. Sellaisesta päästyään tunsi itsensä tosiaan onnellisesti vapautuneeksi. Uni maittoi jälleen hyvin, jopa niin mainiosti, että livahti seitsemään, vaikka neljältä oli pitänyt herätä. Tällaiseen hassaamiseen ei olisi ollut varaa, mutta mennyt mikä mennyt, minkä sille enää mahtoi.
Kun tätä jatkui viikosta viikkoon, alkoi se maistua puulle. Kaikkein harmillisinta oli unikuvien jauhava samankaltaisuus, minä, vainottu, mestari vainoojani. Meitä korkeampana voimana, kummankin ylipiiskurina, vaikutti rouva.
Olin esimerkiksi jäniksen poikanen, jota ahdisti suurisuinen loppakorva. Kita avoimena, sääret hetkuen se juosta hohlasi perässäni. Jotakin vikaa oli minun käpälissäni, koska huonosti pääsin pakoon. Näin me peräkanaa mäeltä mäelle painelimme, mutta alhaalta laaksosta kuului matala ääni: Jaska, us kiinni! Usein seurasi sitä siiman läiskähdys, joka pani ahdistajani kiljahtamaan. Kiitin onneani, että olin sentään vain jänis.
Kerran olin pienempi jyrsijä, raukka hiirenpoikanen maamyyrän käytäviin eksyneenä. Kuulin sen tohinan milloin edessä, milloin sivuilla, peloittavan läheltä aina. Pelastukseni oli usein tikun varassa, koska vanha vainoojani tunsi käytävänsä, minä en. Onnekseni kuitenkin hän oli ryypännyt. Hänen henkensä haisi oudolle sekoitukselle viinalle, sipulille, urokselle... Kaikkea sitä unissaan saattaa tunteakin. Joskus peräkanaa painellessamme jouduimme pyöreän pesän lähettyville, kauhistuksen paikka meille kummallekin, sillä pesän keskellä ruuvituolissa istui yhteinen ylipiiskurimme. Aja tänne se! Aja! kuului matala, käskevä ääni. Minä hiiripoloinen värisin kauhusta, niin myös vanha myyrä. Se puursi multavassa maassa kuin traktorin työntämä lumiaura. Mutta kuinka keveitä tai raskaita nämä unielämykseni olivatkin, niin aihe niissä aina oli sama. Se alkoi käydä jo liian tutuksi, suorastaan tympäiseväksi, ja mikä pahinta, sellaisella pakaasilla lastattu laiva "höyhensaarille" ei kyennyt antamaan sitä, mikä oli matkan tarkoitus, uutta voimaa ja mielen virkistystä. Herätessäni, vaikkapa myöhempäänkin lepäillessäni, tunsin oloni raskaaksi. Tunto soimasi hävinneestä aamusta. Sellaisiin menetyksiin ei ollut varaa. Päivän kuluessa yrittelin ottaa hukkaan vuotanutta aikaa kiinni. Turha yritys! Sama jos hävinnyttä aamukastetta olisin ryhtynyt tavoittelemaan. Tuhruinen, tarkoituksettomasti lyhentynyt päiväni kului joutavan etsiskelyihin. Illalla saattoi lenkille lähteminenkin jäädä rästiin, kun piti muka ottaa takaisin, mitä aamupuolella oli menetetty. Siitä ei tullut mitään, ainoastaan nokkaunet, jalat roikkuen ja takki päällä. Hiet ja harmit latautuivat pesäkkeihinsä purkautuakseen yöllä vanhaan tuttuun tapaan, entistä hullumpaankin.
Selväpäisenä jokaisen lankeemukseni jälkeen tein vakavasti parannusta, kuten heikon syntisen tuleekin. Olipa tämä nyt mokomaakin taikinaa miehisen miehen vatkattavaksi! Eikö ihminen voinut olla ajatuksiensa ja kuvitelmiensa herra niin unissa kuin valveilla? Tallukkamaisuutta tämä oli. Siitä täytyi päästä!
Sanoista tekoihin! Otin rästiinjääneen lenkin kaksinkertaisena, hikikuurin viimeiseen tippaan. En nähnyt, en tahtonutkaan katsella, mitä teillä ja metsissä näkyi. Kuritin lihaa, muokkasin tallukkaa. Se nyt matkan tarkoituksena oli. Sitten kylmää vettä niskaan ja herätyskellon viisarit pari tuntia tavallista aikaansa edelle. Menetetty aamu oli otettava huomisaamuna kiinni! Oli kai tämä miehiselle miehelle mahdollista? Mikäpä siinä, kaikki nämä, vaikka enemmänkin. Mutta lopputulos oli sama kuin tyhmän miehen talossa, Hölmölän tuvassa, jossa isäntä ryhtyi koneistovian takia seisahtunutta seinäkelloa pakolla käyttämään. Mies heiluria heiluttamaan, täytyihän kellon käydä, kun isäntä käski. Kello kävikin pitkin, rotevin harppauksin, mutta ajan näyttämisen laita oli sitä ja tätä, varsinkin senjälkeen, kun heilurinheittäjä väsyi ja nukahti.
Näin kävi myös minulle tämän pakkoheiluttamisen seurauksena. Pidennetystä kävelylenkistä ei tullut virkistävää draamaa. Suloiset siivettäret eivät ladelleet kylpyammeeni partailla. Ja minne lienee hävinnyt ylimmäinen ystäväni Fortuna rouvakin? Aihe oli, mutta ajatukset eivät luistaneet; milloin pakolla purkautuivat, niin kulkivat epäilyttävänä solmupiiskana. Tällä tavalla juoksutettua juttua oli vaarallinenkin ruveta muiluttamaan lehtiin. Saattoi saada kirkkaat pumpsit ja jos läpäisikin, niin viimeisen kerran. Suuri yleisö ei harrasta solmusiimoja, vaikka toimittaja torkahtaisikin. Pakkopiiska, yli ammuttu yritteliäisyys ei ollut hyväksi. Kello Hölmölän seinällä käveli päin mäntyyn. Parempia keinoja oli keksittävä. Sitä nyt oli aika miettiä, mutta ei liian kauan, että ei kävisi kuin hämäläiselle miehelle karjalaisessa huutokaupassa.
Yrittelin yhtä ja toista, luvallisia, jopa luvattomiakin keinoja. Ryhdyin liikemieheksikin jälleen, vaikka en soittimien alalla. Mielikuvituksessani kehittelin muita vanhoja teollisuuden aloja, keksinpä peräti uusiakin. Käyttelin kynää, ajatusta ja kokemusta, sitä posetiivipajan kiirasahjossa koulattua, josta maksettavakseni oli asetettu tyyriitä, venyviä vekseleitä. Mietiskelin hartaasti illat ja aamut, lenkillä käydessäni, ammeessa loikoessani. Mahdoin käyttää siihen myös liikkeeni virallista aikaa, josta nautin kuukausipalkkaa ja provisiota. Toivottavasti tätä ei lueta minulle synniksi, koska en liene ainoa, joka muualta, jopa valtiolta palkkaa nauttien on suuria pieneen raukeavia keksintöjä tehnyt. Mitä piirustuksia minulla olikaan. Milteipä mitä vain, inhimillisen elämän monilta aloilta. Kevensin emäntien askeleita pihapoluilla ja karjakeittiöissä. Riensin isäntien avuksi pelloille ja metsissä. Avustin nerokkaasti kana- ja munatehtailijoita hyvin muistaen ja huomioonottaen nopeasti rappeutuvan munajunani monet heikkoudet.
Mutta kuten sanottu, posetiiveista olin saanut kyllikseni. Jotakin hyödyllistä sen piti olla, vaikka pienempääkin. Eikö sinapinsiemenestäkin kasvanut suuri puu? Jo koulupoikana muistin kuulleeni, miten hakaneulan keksijästä Amerikassa oli tullut monimiljonääri. Eikä minun tästä esimerkkejä löytääkseni tarvinnut mennä ajassa edes niinkään kauaksi. Eräästä meidän kylässä epäonnistuneesta mekanikosta oli Austraaliassa tullut miljonääri villapaalin vanteeseen keksimänsä koukun avulla. Olinko minä niin heikkopäinen, että en keksisi jotakin "koukkua", lukkoneulaa, takkinaulaa, naisten sukkaan solkea? Paalattiin kai Suomessakin lastuvillaa, turvepehkua, kauranpahnaa... Vaikkakaan ei veloitettu kymmeniä markkoja muutamasta laudan pätkästä kuten meillä soittimia lähettäessämme oli tapana. Niistä laudanpaloista, joista minä muutamia olin unohtanut kirjoihin hyvittämättä, vaikka ostajat olivat niitä palauttaneet.
Kun kyllikseni olin kylvänyt näitä miljoonapuiden sinapinsiemeniä, aloin tehdä suurkeksintöjä, jopa suorastaan kalevalaisia mittasuhteita tavoittelevia. Suomalaisen suksen kehittäminen oli yksi mieliaiheeni, jonka kimpussa harrastelin monta yötä ja päivää.
Loistavana mallikappaleena silmissäni kangasteli Lieto Lemminkäisen liukupuu, jota kalevalainen runolaulaja oli niin mestarillisesti kuvaillut. Oliko suksessamme tapahtunut vuosisatojen mittaan mitään kehitystä? Oli kravunaskelia taaksepäin! Ei nykyisellä suksellamme ollut lähtemistä "niitten hirven hiihdäntähän... kalman kartanon ohitse..." Se lipsahteli taakse, kun eteenpäin piti huristaa. Se pilskahteli poikki tasaisella ladullakin kärjestä, jopa pälkähänkin tiestä. Näitä itseni ja muiden näkemiä ja kokemia puutteita parantelin uudessa patenttisuksessani, joka kerta kaikkiaan löisi rauskat laudalta. Näistä suksea parantavista keksinnöistäni onkin myöhemmin eräs tullut käytäntöön, vaikka sen patenttia ei liene rekisteröity nimiini. Nähtävästi se tällöin oli keksitty muissakin aivoissa, kokeiltu ja pantu toimeen. Iloisesti yllätetty joka tapauksessa olin, kun urheilukaupassa ensi kerran näin useasta säleestä jousijännitykselle rakennetun suksen. Juuri sellaista suksipuuta olin mielikuvituksessani piirustellut. Luonnollisesti kiiruhdin hankkimaan itselleni nämä oman patentin liukupuut, vaikka tarvitsikin pistää likoon viimeiset markkani. Ne olivat kalliit kapineet aluksi, kuten tavallista. Mutta sen korvikkeeksi minua eräänä päivänä pistäytyi tervehtimässä eräs hiihtäjätoveri taannoisvuosien kilparadoilta, käväisi tien löydettyään useamminkin, tulimme hyviksi tuttaviksi jälleen. Suuri komea mies, jo parhaimpina kilpailuvuosinaan lähes satakiloinen oli tämä kilpatoverini, ammatiltaan suurkartanon metsätyönjohtaja, nimeltään Jussi Harjanne. Kilpaladulla, varsinkin kovalla hankikelillä, hän oli tekijä, kerrassaan loistava ilmestys. Sopivassa tasamaastossa hän paineli kymmenen, kahdenkymmenen kilometrin kilpataipaleen kokonaan käsivoimillansa, kuten myös hänen koulumestareillansa Kymenlaakson kuuluisilla hiihtäjillä oli tapana. Ajat olivat tämän mukaiset, siinä puolen tunnin korvilla kymmenen kilometriä. Jos viisi minuuttia vikaan veti, oli syynä joko huono kilpailu tai keli. Mutta Jussi säilytti kärkimiehen asemansa pitäjän-, jopa piirikuntien välisissä maakuntahiihdoissa vielä murtomaa-aikakaudellakin, mikä hänen tasamaankäsivoimakoulunsa ja kymmenleiviskäisen painonsa huomioonottaen oli yllätys niin palkintotuomareille kuin kärppänä kiipeileville kilpatovereille. Minun asemani Jussin kilpatoverina oli ollut aina sama kuin entisen turkulaisen juoksijan Paavo Nurmen kilpatoverina. Väliin oli Jussi edellä, väliin minä perässä. Tämä kuitenkaan ei estänyt meitä tulemasta hyviksi tovereiksi muutenkin. Nyt uudistimme vanhan ystävyyden, muistelimme menneitä.
– Etpä tullutkaan yllättäen, vaikka odottamatta. Sinun edelläsi on hiihdetty latuja, sanoin minä niinkuin totta oli.
– Kuka minun edelläni latuja on hiihtänyt? ihmetteli mies.
– Minä itse, vaihteeksi kerran edellä, nauroin ja kerroin hänelle, kuinka innokkaasti viime aikoina olin askartanut suksien ja rasvojen parantamiseksi. Hän nauraa hyrähti rattoisaan tapaansa. Sitten viime näkemän hän oli paisunut yhä, silminnähtävästi noin kaksitoistaleiviskäiseksi. Hänen patenttisuksiinsa tarvittaisiin sekä pituutta että leveyttä. Jousitus olisi tehtävä kuin junavaunun resooreihin, mietiskelin ja naurahtelin itsekseni.
– Nauratko minulle?
– Sinulle!
– Kun minusta on tullut tällainen teurastajan koira!
– Mistä noin hyvin arvasitkin?
– Näkee kai tuon silmistä, mitä vanha kilpakaveri arvelee.
– Häviömies liiatenkin.
Nauroimme yhdessä, hän nojatuolissani hyllyen. Hän valitteli taipumustaan, joka todella oli hänelle jo painoksi ja murheeksi muodostumassa. Ruoanmaitti oli mahdottoman hyvä, eikä heikko ihminen voinut siitä kieltäytyä, niin kauan kuin sitä oli saatavissa. Toimensa vuoksi hän sanoi joutuvansa liikkumaan paljonkin, mutta ei sillä tavalla kuin ennen harjoituksissa ja kilpaladuilla. Syntinen liha olisi tarvinnut ankarampaa kuritusta, jokapäiväisen hiostuksen ja katumuksen kautta, niinkuin katkismuksessa sanottiin. Sitä olisi tarvinnut jatkuvasti palvata ja hiostaa, mutta kun ei ollut tarvittavaa voimaa.
Totta hän puhui, suoraan ruoskivaan tapaansa. Päältä katsoen oli vaikea ottaa todeksi näitä hänen tunnustuksiansa. Ettäkö ei olisi voimaa miehellä, joka oli kuin puhkuva veturi? Kun ei, niin ei. Taaraa kolme, neljä leiviskää liikaa, voimia vähemmän kuin ennen, niin se oli. Hän oli kyllin järkevä tunteakseen heikkoutensa ja tarpeeksi rehti tunnustaakseen sen. Leivisköiden keräämistaipumus oli luonnonvoima, joka kerran alkuun päästyänsä vyöryi eteenpäin. Sille ei mahtanut mitään edes entinen ladunnielijä, sellainenkaan voimaveturi.
– Sinun elämäsi on varmaan mukavaa ja huoletonta nykyisin? tein minä vääriä johtopäätöksiä ulkoishavaintojen perusteella.
– Erehdyt, veli veikkonen! Jo tässä vain elämisessä ja olemisessa pyrkii olemaan tuska ja hengenvaiva. Hengenahdistuskin vaivaa kaiken lisäksi, kuulet kai sen äänestä.
Kuulin kyllä, olin heti sitä oudoksunut. Nyt lähemmin tarkkailtuani huomasin myös silmien kiillon ja poskien verevän punan. Hänen voimakoneistossaan mahtoi olla vikaa, ei ainakaan sitä täyttä voimaa, jota lisääntyvät leiviskät olisivat kipeästi tarvinneet.
– En olisi tähän voimattomuuteen sortunut, ellen olisi jäänyt yksin.
– Sinä yksin? Onko sinulle sattunut perhesuruja?
– Ei niitä suruja, jos ei enää ilojakaan, tyttäreni ovat jo äidin mittaisia, poikaa ei tullut... Mutta poikia... omia poikiani minun on ikävä... monta kertaa niin sydämen haikea, että en tahdo osata ollakaan. Hänen silmässään herahti kyynel, eikä hän pyrkinyt sitä edes salaamaan.
– Olemattomia poikiasi? kysyin kun en ymmärtänyt.
– Olemattomia! Sinäpä sen sanoit! Ilveksenpoikiani, jotka minulla olivat... jotka minulta julmasti riistettiin.
Jo aloin aavistaa niin paljon, että ei tarvinnut enää hämmästellen kysyä, saatoin rauhassa jatkoa odottaa. Hän oli ollut aikoinaan, paitsi itse hyvä aktiiviurheilija, myös urheiluseuran perustaja ja sen isällinen johtaja. Hänen "Ilveksensä" ja sen poikien iskuterävyys oli tunnettu kautta maakunnan. Heillä oli melkoiset vaatimukset täyttävä talkoovoimin rakennettu urheilukenttä. Tämä oli harvinaista niihin aikoihinkin syrjäkylässä, pitäjän keskuksissakin. Erikoisesti Ilveksen poikien iskuvoima oli tunnettu ja pelätty joukkuekilpailuissa. Siitä oli myös meidän kyläläisillä kirvelevää kokemusta. Ilveksen pojat riistivät saaliin käsistä paremmiltakin riistamiehiltä. Heidän matkassaan oli lähtenyt Ridan Kallen maantiepyöräilyn upea kiertopalkinto, meidän hankkimamme viestinhiihtomalja ja monet muut. Ilveksen pojilta oli vaikea mitään saada, mihin he kerran olivat kyntensä iskeneet. Näitä muistaen minun häviöjoukon johtajana oikeastaan olisi pitänyt olla iloinen hänen myöhempien päivien vastoinkäymisistänsä, mutta enhän kuitenkaan ollut. Tämä suinkaan ei ole todistus inhimillisen minäni suuruudesta, vaan ennemminkin urheilun jalostavasta vaikutuksesta. Se ajaa ruumiista pahat nesteet ja sielusta pikkumaisuuden kuivat roskat. Voitollisenkaan kilpailijan murheet eivät muodostu hänen häviömiehelleen halpamaisen ilon aiheeksi.
– Jo yli kymmenen vuotta olen yksin latujani laahannut, tallustellut nurmettuvilla kentilläni kuin orpo piru Kalajoen markkinoilla.
Näin hän jälleen aloitti leikillisen arkipäiväisesti, mutta silmistä kihoili kyyneleinen ikävä, äänessä värisi tuska.
– Mitä tarkoitat? Eikö teidän kylässänne ole enää poikia? tiedustelin enemmän häntä kirvoittaakseni kuin tiedonhalusta.
– On pahaisia rääpäleitä, vaan ei Ilveksen poikia.
– Ilveksen poikiasi tosiaan! myönsin, menneitä ajatellen. Mutta hän tunsi tarvetta sydämensä purkamiseen ja laukaisi kipeän panoksen.
– Ilveksenpoikani laahustivat Tallukkamäkeen... sinä onnettoman takatalven päivänä.
Hän huokasi raskaasti, jääden tuijottamaan eteensä. Minulla oli kotva aikaa omilla näkimilläni valokeilakseni sitä takatalven päivää ja kevättä, johon hän viittasi. Se oli sitä aikaa; aika aikaa kutakin. Jo kansalaissodan aattopäivinä oli tapahtunut pitäjässämme järkyttäviä tekoja. Parikymmentä valkoiselle rintamalle rientävää nuorukaista oli joutunut kiinni ja tullut julmalla tavalla murhatuksi. Veljien veri huusi maasta, sekä sananmukaisesti että kuvaannollisesti. Murhamiehet eivät olleet meidän pitäjäläisiämme, vaan joku lentävä hulikaanijoukko. Onneksemme harvaa poikkeusta lukuunottamatta eivät olleet tuttuja miehiä nekään, jotka osien vaihtuessa verikostoon ryhtyivät. Vierasta mieltä, kieltä ja heimoa he olivat, kellarisankareita, joiden johtajaksi oli kohonnut epäilyttävin valtuuksin vesikauhuinen verihurtta. Hänen silloisia edesottamuksiaan ei ohjannut oikeus, vanhurskaudesta puhumattakaan. Hänen tekojensa, omasta mielestään ehkä hyvinkin sankarillisten, pohjavaikuttimena oli juoppohullun miehen verenjano ja rotuviha. Vain tästä näkökulmasta on nähtävissä ja ymmärrettävissä kaikki se, mitä tapahtui pitäjässämme sinä kauniina keväänä, kaurankylvön aikaan. Päivät päästään, aamusta iltaan tämä nerokas "Nero" istui kenttäoikeutta, miten jaksoikin, viinan voimalla nähtävästi. Mutta hänen uljas kellarisankariarmeijansa pani toimeksi. Tallukkamäkeen vain, ukko kuin ukko! Sinne asteli vavahtelevin askelin edelliskeväänä rippikoulunsa päättänyt nuorukainen, joka seikkailunhalusta tai käskijöittensä määräyksestä oli ollut lähettinä punaisella rintamalla, sinne työn painosta ja vanhuuttaankin vapiseva torppari ja muonamies, jolla ei ollut omallatunnollansa muuta rikettä kuin että säännöllisenä miehenä oli maksanut yhdistyksensä jäsenmaksun, sinne näiden maksujen tilapäiskerääjäkin, harmaapäinen asioitsija, joka suinkaan ei aavistanut kohtaloansa lähtiessään vanhaa hyvää naapuriansa pelastamaan. Ja sinne samaan Tallukkamäkeen, meidän pitäjämme "golgatalle", olivat kaksin-, kolminkertaisina viestijoukkueena tallustaneet sitten myös iskuvalmiit Ilveksen pojat, jotka vastoin parempaa tietoaan ja tahtoaan olivat sattuneet syntymään suuren kartanon torpparien ja muonamiesten poikina. Näitä mieleen palauttaessani minäkin vasta oikein tajusin edessäni istuvan "Kalajoen pirun", vanhan yksinäisen ilveksen, sydänikävän ja murheen. Hän herätti minut mietteistäni ilveksen karjahduksella.
– Minä itse olin oikea emätallukka! Kun en iskenyt liiskaksi sitä verikoiraa!
– Ketä? tiedustin, vaikka arvasin.
– No sitä Röönperin saatanaa! Olisin varmasti saanut anteeksi monta tehtyä syntiäni sen työn tähden... Nyt saan katua tuomiopäivään, että miehinen mies joskus onkin sellainen saamaton sammakko!
Minun olisi pitänyt sanoa hänelle jotakin lohduttavaa, mutta unohdin jäädessäni hänen sanojansa miettimään. Niin varmasti olisit saanutkin! Jos olisit iskenyt, niin sinut itsesi olisi ehkä ammuttu. Sen enempään se rottalauma päättömänä ollen ei olisi uskaltanut eikä pystynyt, jos siihenkään. He olisivat painuneet ehkä omille mailleen... apua hakemaan. Seuraavina päivinä heräsivät pitäjäläiset, mutta tällöin se oli jo myöhäistä. Jos olisit ampunut tai iskenyt, niin moni perheenisä, torppari ja muonamies olisi palannut kotiinsa, sen sijaan että nyt käveli "Tallukkamäen golgatalle"... puhumattakaan ilveksenpojistasi, jotka kiinni tavoittamattomana joukkona olisivat kotoisille kentillensä rientäneet... Myöhemmin he olisivat pystyttäneet sinulle, ilveksien isälle ja pelastajalle, jalosti ansaitun muistopatsaan kenttänne keskelle. Ainakin ajatuksissaan kilpakierroksilla hikeä pyyhkäistessään he olisivat sen tehneet. Hän keskeytti mietteeni, mikäli niihin nyt enää olikaan mitään lisättävää.
– Hitaus on minulla sukuni ja heimoni perisynti. En milloinkaan ole päässyt sataa metriä alle kolmentoista sen kirotun myöhästymiseni vuoksi. Silloin minun olisi pitänyt päästä kahteentoista.
– Olisiko se riittänyt?
– Olisi!
Yritin palata äskeisille laduilleni, mutta hän ei tarvinnut enää miettimisen aikaa.
– Kuulin, miten se verihurtta pojille ulvoi, tiesin, mitä siitä seuraisi. En minäkään toimeton ollut, vaikkakin tallukka. Menin heti soittamaan meidän tohtorille. Valmiit sanat pyörivät suussani: Nyt on pantava langat kuumaksi... on kiire... En saanut puhelimeen isäntääni. Hänellä kuului olevan tärkeitä tehtäviä, luultavasti virkkasi naisten pöksynpitsiä. Hän oli aika näppärä sellaisissa askareissa... Olin tuskainen kuin umpitautinen, arvaatkin tuon. Sieppasin pyöräni ja pumppasin kumit täyteen. Kävin kuiskaisemassa pojille. Odottakaa! Levätkää rauhassa! Apua tulee!
– Ei tullut?
– Eikö tullut? Tuli riittämiin! Paukauksia neljä viisikymmentä, muutamat heistä kuuluivat olleen hyvin sitkeähenkisiä... Herra Jumala! Minun rakkaat ilveksenpoikani! Levätkää rauhassa!
Hän nousi ja käveli kiihtyneesti, posket punoittivat ankarasti, silmissä välkkyi kostea kiilto. Pelkäsin hänen sydämensä puolesta. Tuo rasitus ei olisi terveellistä hänelle. Käyttelin "sordinoa", viulumies kun olin, vaikkakaan en soittaja.
– Rauhoitu, hyvä veli! Ei siinä ole sinun syytäsi.
– On siinä! Miksi olin tahmea ja hidas? Miksi en iskenyt, vaikka raskasperäinen "koltti" riippui vyölläni.
– Sinä voit korjata mahdollisen sukuvikasi kasvattamalla Ilveksen poikien pojille kynsiä.
– Sen minä teenkin. Se on ainoa lohdutukseni, mutta sitä tehdessäkin minä aina ajattelen: miksi en iskenyt?
– Siksi, että katkismuksessa on käsky: Älä tapa!
– Se "älä" pitäisi raaputtaa pois siitä, milloin vesikauhuinen hurtta raivoaa kyläkujasilla.
Samaa mieltä olin itse, enkä siis osannut sordinoitua viuluani sen pitemmälle soittaa. Hänellä oli kaupungilla asioitavia. Illalla lupasimme mennä yhdessä teatteriin. Yksin jäätyäni jäin itsekseni miettimään hänen sydänmurheitansa. Eipä ihme, että vanha ilves näissä oloissa tunsi elämänsä orvoksi ja yksinäiseksi. Ei hän ollut ainoa, joka näinä kohtalokkaina päivinä oli lähtökuopissaan myöhästynyt. Hänellä vain oli tavallista herkempi sydän ja hän oli ottanut sen vaivakseen. Ajattelin niitä koteja, jotka omassa pitäjässämme ja muualla, puolella ja toisella, olivat näinä kohtalokkaina aikoina "ilveksenpoikansa" menettäneet. Oliko heidän veriuhrinsa ollut turha? Se oli suuri kansallinen onnettomuus. Se kaivoi julmaa juopaa ihmisten välille, eikä siihen meillä vasta vapauteensa selviytyneenä pikku kansana olisi suinkaan ollut varaa. Mutta sijaiskärsimyksen uhrilahja, syyttömästi vuotaneen veren voima, on jollakin ihmeellisellä tavalla siunannut tätä kansakuntaa. Näin tapahtui myös "Ilveksen poikien" tapauksessa, vaikka vanha ystäväni, isä ilves, ei sitä silloin vielä huomannut. Hänen silmiensä valo sammui, ennenkuin hänen poikiensa uhri kauneinta hedelmäänsä kantoi.
Nykyisissä vaiheissa, jolloin kansan elämästä ja pysyvimpien elinarvojen säilyttämisestä on ollut kysymys, muiden mukana myös "ilveksen pojat", pikkuveljet ja pojanpojat ovat iskeneet kuin vain kouliutunut suuresta tehtävästään tietoinen suomalainen ilvesviesti iskee. Rinnakkain ovat taas hiihtäneet metsätyömies ja talonpoika, niin eriarvoiset kuin heidän puolustettavansa ovatkin, toisella koti ja kontu, toisella vain saha ja kirves, yhteistä kummallekin suomalaisen miehen vapaus. Ystäväni, vanhan ilveksen, latupenikulmien nielijän, olisi tämä pitänyt nähdä. Hänen herkkä, yhtä isällinen kuin inhimillinen sydämensä olisi heltynyt kyyneliin saakka: Kas sillä tavalla, pojat! Minähän sanoin teille! Apu tulee! Levätkää rauhassa!
Mutta ilveksen poikien joukkouhri sai aikaan vielä näkyväisempiä ihmeitä, ainakin sanomalehdissä siitä kerrottiin huomiota herättävästi, niinkuin tavallisesti. Huomiota ansaitseva tapaus se olikin. Suurtilanomistaja lahjoitti paikalliselle suomalaiselle valistusjärjestölle satatuhatta markkaa vähän ennen kuin matkusti meren taakse ja uskoi omistuksensa tilanhoitajansa haltuun. Perintörikas vieraskielinen ei tee tällaisiin tarkoituksiin lahjoituksia, ellei hänellä ole siihen jokin pätevä syy. Nähdäkseni tällä kertaa syy oli Ilveksen poikien, heidän Tallukkamäen-matkansa. Että heidän isännällänsä sinä ratkaisevana hetkenä metsätyönjohtajan soittaessa sattui olemaankin niin tärkeitä tehtäviä!
21
Suurista keksinnöistä ja niihin liittyvistä sivuharrastuksista oli minulle hyvin vähän hyötyä, ellei sellaiseksi katsota sitä että aikani hyvin kului ja että niiden parissa aina hetkeksi vapauduin vanhoista ahdistavista ajatuksista ja unipainajaisistani. Saavutus sekin oli, tuskinpa niinkään vähäiseksi arvioitava. Mutta tämä hupainen huvittelu ja turhan kuvittelu kävi minulle kalliiksi. Olin unohtanut, ettei vastatuulen soutajalla ollut aikaa sellaiseen ylellisyyteen kuin airojensa kohottamiseen ja käsivarsiensa lepuuttamiseen. Vaivoin kiskottu taival hävisi veneen alle. Päivässä hupeni, mitä viikossa oli saavutettu. Siitä oli edessä pian näkyväisiäkin merkkejä. Pankkilainojen korot pyrkivät jäämään rästiin. Vekselilyhennyksiin ei löytynyt tarvittavia rahoja. Pankkiherrat, konttorineiditkin alkoivat katsella minua sillä silmällä, niinkuin olisin ollut nämä jäätymään pyrkivät maksuni heille itselleen velkaa. Huono mies kun ei järjestä asioitaan! Se on lopun merkki! näyttivät he ajattelevan, joku tärkeämpi viskaali sanoikin sen. Se tapahtui siinä pienessä sivukonttorissa, jossa patenttilapamadoksi venyvää kanavekseliäni tapettiin. Varatuomarini oli jo edesmennyt, niinkuin ne hänen kuuluisat kanansa. Vekselissä ei ollut asettajaa, minä yksin vain, pitkinpäin tai poikinpäin, sama se mitenpäin, kunhan olin. Pankki oli ollut tähän harvinaisuuteen nähden niin pitkämielinen, taisipa se johtua siitäkin, kun asettajaa vaadittaessa sanoin että ei tule mitään... joko tai... Tätä elukkaa menin ruokkimaan satamarkkasella. Pankin vakinainen johtaja olisi ymmärtäväisesti hymähtänyt. Hänen tilallaan sattui olemaan nuori mies, joku kannuksiaan ansaitseva kesäviraapeli. Minut kutsuttiin oikein peräkamariin niinkuin tärkeämpiin asiakkaihin nähden oli tapana. Herra v.t. istui ja kaiveli hampaitaan, oli nähtävästi äsken syönyt aamiaisensa. Minä seisoin, en kaivellut, aioin vasta haukata läheisimmässä kuppilassa, jos joku markka vaihtorahaa jäisi. Asian johdosta muodostui lyhyt henkevä keskustelu seuraavaan tapaan:
– Tekö itse olette herra Päiviö?
– Kyllä, kumarsin.
– Vekselinne lyhentäminen ei käy laatuun näin pienellä lyhennyksellä.
– Jassoo!
– Ei käy. Vaadimme nykyisin vähintään viidennen osan.
– Vai niin.
– Tästä näkyy unohtuneen toinen nimikin.
– Niin unohtui.
– Kuinka herran nimessä se on mahdollista?
– Putosi pois.
– Putosi! Mitä tarkoitatte? Diskonttaatteko te ensi kertaa vekseliä pankissa?
– En suinkaan. Tämähän on uudistus.
– Onko se entinenkin yhdellä nimellä?
– On.
Hän tarkasti, ei muuten uskonut.
– No, voi herra! Onpa tämäkin asioiden hoitoa!
– On se.
– On ja ei! Ettekö te osaa puhua edes?
– Osaan ja en. Eräs vanhan testamentin profeetta sanoo: Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen on kultaa! Sattumalta muistin nämä paljon puhuvat sanat, enkä malttanut olla niitä hänelle serveeraamatta. Hän oli vieläkin vähemmän huumorintajuinen kuin päältä katsoen näytti. Hän suuttui ja muuttui punaiseksi kasvoiltansa.
– Vai sillä tavalla! Vai tulette viisastelemaan minulle tänne vaillinaisen vekselinne kanssa! Hankkikaa paperiinne heti toinen nimi ja maksakaa vaadittu lyhennys taikka...
– Taikka?
– Näette, mitä siitä seuraa!
– Hauska nähdä.
– Se ei tule olemaan teille kovinkaan hauskaa, minä takaan.
– Tarjoukseni ei siis kelpaa?
– Ei, johan sen sanoin!
– Kun ei niin ei, kuulemiin!
En muista, vastasiko hän minulle, kumartanut ei kuitenkaan, niinkuin minä hänelle kohteliaana asiakkaana. Jäin kuulolle, mutta mitään ei kuulunut. Silmäilin kuukauden päivät protestilistaakin. Mitään ei näkynyt. Kolmen kuukauden kuluttua pistäydyin tiedustamassa, olin merkinnyt eräpäivän uskossa ja toivossa. Se ei pettänyt tälläkään kertaa. Tuttu rakas lapamatoni odotti siellä uskollisesti niinkuin ennenkin.
– Onko se viimekertainen herra tirehtööri vielä tuolla? tiedustin neidiltä ja viittasin peräkamarin oveen.
– Ei, muutti pois, naurahti neiti.
– Toivottavasti muuttaa myös ajoissa alaa! Hänellä varmasti olisi loistava tulevaisuus valtiollisen poliisin palveluksessa, vaikkakaan ei suomalaisen.
Neiti naurahti ja ryhtyi täyttelemään kaavakkeitansa.
Mutta itse asiassa, niissä vekseli- ja velka-asioissa se v.t. etsiväkandidaatti oli hyvinkin oikeassa. Tällainen asioiden hoitaminen ei kävelisi sukupolvesta toiseen. Illan pimenevinä hetkinä, jopa kirkkaalla keskipäivälläkin minua alkoi raskaasti vaivata se ajatus, että suuret asiani jäisivät syyttömien jälkipolvien selvitettäviksi. Meidän ikämme oli vain kuusi-seitsemänkymmentä vuotta... Ja silloinkin, kun se paras oli ollut, niin se tuska ja vaiva oli ollut...
Mitä tällainen turhan rehkiminen hyödytti? Se on hölmöläisten soutamista, näkymättömissä vain mahtoi olla se vastasoutaja-akka. Rouva Fortuna kokkapuolesta oli nähtävästi aikapäiviä sitten hypännyt viisaamman soutajan keveämpään veneeseen. Mestari oli oikeassa! Konkurssi siitä tulisi ennemmin tai myöhemmin. Oliko miehekästä paeta sitä, jättää sekaiset vyyhtensä toisten selvitettäviksi, palkaksi vaimolle, perinnöksi perheelle? Ei käynyt laatuun. Joku kirkastuksen kipinä tässä täytyi löytää. Mistä ja mikä?
Tarkastin yhä uudestaan ankarat asiani öisin päässä, päivisin kynällä ja paperilla, mutta sitä polun päätä, johon iloisella mielellä olisin voinut hypähtää, ei ruvennut löytymään. Lohduttoman suurissa pitkäaikaisissa, enempää kuin lyhytaikaisista pitkäaikaisiksi jäätyneissä veloissani ei ollut ainoatakaan, jonka kunnianmiehenä olisin voinut heittää yli laidan. Se ainoa, joka oli ollut, oli jo uloshaettu. Takaajina olivat luottamusta osoittaneet ystäväni, useimmissa oma läheisin veljeni. Jos möisin maatilani? Velka keventyisi kenties vain neljänneksellä, parhaimmassa tapauksessa kolmannella osalla. Kaksi kolmannesta jäisi kuitenkin polttavana painona, paljaille hartioille... ei edes tuoreen maan tuntua välillä! Ei käynyt laatuun. Mikä sitten kävisi? Ei mikään. Uhka ja umpiperä joka puolella edessä kuin myyrän pojalla vieraissa käytävissä. Mestari ei ollut edes edelläni kaivamassa niinkuin unessa. Hän aurasi uljaasti omaa satoisaa käytäväänsä voima veturina: kolmea kultamitalia peräkanaa! Olihan siinä tosiaan kultakanaa! Minulla, kovaosaisella yhtiötoverilla, ei enää edes tavallista kanaa, vain höyhenettömiä vanhojapiikoja... ja kanavekseleitä.
Näissä sameissa näköaloissa sorruin alakuloisuuden, jopa kateuden ja pahansuopaisuuden syntiin, joista näihin saakka suurin piirtein olin säästynyt. Jokainen tapaamani ja muistelemani henkilö tuli minulle vertailukohteeksi, oli onnellisempi ja parempiosainen kuin minä, poikkeuksetta. Maanviljelijä, pienviljelijä, vaikka suuriperheinen ja velkainenkin, oli onnenmyyrä minun rinnallani. Hän teki omaa työtä, söi oman maansa kasvattamaa leipää, möi mullikan tai maitovarsan korkoihin ja lyhennyksiin. Niin oli mies selvänä taas puoleksi vuodeksi eteenpäin. Hänen veloillaan ja omistuksillaan oli määrätty arvosuhde, mitä alkuunkaan ei ollut minulla, onnettomalla ylityksien ylivelkaisella...
Kuppilan tarjoojaneiti, tosin kengän kannat lintassa, tosin hameen takamustakin kiiltävänä ja vähän halkinaisena, muuten ei mitään hätää. Mikä hänen olikaan eläessä? Ruokaa edessä minkä verran halusi, palkka juoksi, hirmuisen jännittäviä elämyksiä iltaisin. Nuoruus ja elämä! Velkaa ei penniäkään. Mikä kadehdittavan onnellinen nuori neiti!
Rampa kengännauhojen myyjä ruohottoman polkuni, pankkitieni varrella. Silmät katsoivat tänne, kengänkärjet tuonne... eipä juuri muuta silminnähtävää vikaa. Ihmiset ottivat nauhaparin, heittivät lantin hattuun. Kun niitä oli tarpeeksi karttunut, hän saattoi astella huolettomana poikana kuppilaan ja maksaa annoksensa tarvitsematta pelätä tai hävetä, että joku silmälasitirehtööri katseli tiskinsä takaa: Joko sinä taas täällä niiden vekseleittesi ja korkopenniesi kanssa! Kylläpä olet saamaton raukka!
Mutta kun minä alakuloisena ja väsyneenä jäännöslanteillani lunastin oman keittokuppini ja sitä hotkiessani silmäilin likaiseksi nuhrautunutta sanoma- tai aikakauslehteä, jossa komeili posetiivitehtaamme kolmen kultamitalin ilmoitus, valtasi minut alkuihmisen viha. Se puhkesi verikukkina kasvoilleni, sanoihinkin, mikäli aika ja paikka sen sallivat.
Kolmas kultamitali peräkanaa! Sinä iilimato minun ikenissäni! Kelpasi kai sinun ajaa katinkultavaunuillasi valmista tietä!... Orjanrattaillani olen sannoittanut ja sannoitan sitä yhä! Kymmenen parhainta elinvuottani olet riistänyt! Mitä oli jäljellä? Kymmenen, kaksikymmentä kurjuuden vuotta! Kuppiloiden pahalta haisevaa ilmaa... Nälkää, velkaa, vekseleitä! Kurjan tie! Orjantyö... Nääntymyksen ja kuoleman...
Näin kauniisti kuvittelin ja ajattelin. Jos mestarilla oli herkät "hoksottimet", kuten hän joskus sanoi, niin varmaan hän tunsi sen nahoissaan. Paatunut nahka hänellä totta tosiaan olikin, ellei hän joskus näinä hyvinä päivinänsä tuntenut tunnonvaivoja sen liiankin nopean nousun ja vieraalla hiellä tasoitetun tiensä kultaisilla raiteilla. En jaksanut kadehtimatta enkä vihastumatta katsella tylsästi hökäistyjä mainosteita, en ainakaan kolmasti peräkanaa. Heitin menemään lehden, repäisin, rutistelin sen, milloin se oli omani. Katkera kateus pimitti pilviset päiväni. Se täytti synkän sydämeni. Kadehdin ja vihasin häntä koko voimattomuuteni voimalla. Mutta synti ei kulje yksinään, sillä on yhtiötoverinsa silläkin. Kateutta ja vihaa seurasi pahansuopaisuus.
Annahan ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla... ajattelin synkeästi. Eiköhän tule vielä umpiperä eteen sinullekin, ole niin mahtava ja viisas kuin oletkin. Tulee taas varmaan sekin aika, että posetiivejakaan ei kysytä. Kunhan hurraat nyt riemussasi järki järkiään varastosi täyteen. Ehkä miehistyt vielä sellaiseksi kukoksi, että pääset akkavallan alta ja rupeat ryyppäämään. Silloin kyllä posetiivisi vuotaa! Olet helposti hikoontuva heppa ja osaat jo konkurssin tekemisen taidon.
Näin minä yhtä synnillisesti kuin lyhytnäköisesti toivoskelin muistamatta, että mestarihan ei istunutkaan katinkultarattaillansa, vaan hirnahtelevana heppana tepasteli niiden edessä. Ohjaksia piteli rouva, joka niinkään vain ei olisi suistettavissa kultarattaitten kuskipukilta.
Mutta jos kuka joutui tästä kolminaisen synnin puulaakista kärsimään, taas tästäkin, niin se olin minä itse. Kateus ja viha ne olivat kuin kuparimyrkkyä peltiastiassa, ja kun sitä "rönäskää" ei voita kenenkään keittoon kaataa, niin se jäi myrkyttämään ja syövyttämään peltiastian laitoja... minun omaa täysinäistä sydäntäni. Entä pahansuopaisuus? Sehän on samaa kuin kierosilmäisyys. Kenellepä siitäkään vahinkoa, ellei kierosilmäiselle itselleen. Hän kulkee tietänsä kompastellen, ei näe, mitä pitäisi nähdä, tai päinvastoin.
Päivä kulki pilvessä, vaikka aurinkokin paistoi. Ruoka maistui huonosti ja aiheutti vatsankipuja. Mahtoi siihen olla syytä kuppiloiden keitoksissakin. Minun olisi pitänyt purra vain silakkaa, se olisi tullut halvemmaksikin. Ja sitten vuorollaan tulivat posetiivipainajaiset, joita keksijän taidollani olin jälleen ryhtynyt karkoittamaan.
Luonnollisesti yhä edelleen olin kaleeriorja, niinkuin todellisuudessa olinkin, vain kaleeri muutteli muotoaan. Se saattoi olla esimerkiksi juna, ei munajuna, vaan posetiivi... Veturin paikoilla etuteljoilla istuin paljasselkäisenä, veriin ruoskittuna. Käsissäni oli kankeat airot. Kämmenpohjat kirvelivät rauskoina verirakkoina. Soutaa täytyi niin kauan kuin henki pihisi. Sovittelin airoja aidanseipäisiin, mäntyjen taakse, kivien koloihin. Nopeammin, sinä kuhnuri! kuului alhaalta matala ääni, jota ylhäältä junailijavaunun petiltä hummerivekkulin pahasti särisevä posetiivi säesti. Nuotiolla puuttunut ei juttu... Puuttui piankin. Piiskan siima vinkui, kipeästi se läiskähteli niin junailijan vaunussa kuin soutajaraukan veriin raadelluissa hartioissa. Raivostuin ja nykäisin koko junan sivuraiteille jonnekin hiekkahautaan, hornankuiluun. Valot sammuivat, vaunut kaatuivat. Piiskuri ja hummeri... posetiiviröykkiö vyöryi päälleni. Huh, huh, sitäkin unta! Heräsin siitä tuskan hiestä likomärkänä.
Jonakin toisena yönä soutelin lentokonetta, jotakin Pohjan akan ilmalaivaa jossakin ilmattomassa avaruudessa. Airot, mahdottoman pitkät ja leveät lapiot, oli siinä vekottimessa liikuntavälineinä. Kuka niillä vellomaan? Sitä ei sanoa enää tarvitse. Perämela kädessä istui mestari, mutta etutuhdolla Fortunan jaloa luokkaa Pohjan akka harvahammas, silmät tutut, ilmehikkäät. Perämies oli hampaaton, saamaton nahjus, Pohjolan isäntä. Mutta suuri ja lihava hän oli ja painoi kuin vanha virtahepo. Veneemme pyrki pyllähtämään perätuhdolleen, vaikka se oli kookas vene... Painakaa, enemmän painakaa helkkarissa! huusi perämies hengen hädässä. Mitenkäs me enemmän painoimme kuin painoimme, minä loppuun ajettu kaakki ja Pohjan akkakin vain sellainen kevytkenkäinen nainen, ei ikinä raskaana ollut. Ilmaveneemme keikahti pystyyn ja teki kuperkeikan. Perämies mölähti rumasti ja alkoi liidellä maata kohti perämelallaan huitoen, Pohjan akka perässä tuhtolauta jalkojen välissä. Minä, orjaraukka, olin teljoihin kytketty enkä edes pudonnut. Pää alaspäin, airot supussa lentelin, leijailin, vene päivänvarjona ylläni. Mutta veneen pohjalle ankkuroituna huomasin muutamia raskaita kolleja tutuin päällekirjoituksin: Vekseleitä... konttokurantteja... takuusitomuksia... Made in Finland, Hitonranta O/Y... Kelpasi siihen uneen herätä! Helpotusta sentään tuotti, kun sai kääntää päänsä oikein päin, niinkuin sekin, että Pohjan akka ei sentään ollut sängyssä, vaan veneessä... ei veneessäkään enää, vaan maata kohti ratsastamassa.
– Sydämestä nämä kaikki johtuvat! sanoi viisas sydänspesialisti muutamia aikoja myöhemmin. – Sydämestä lähtevät kaikki pahat ajatukset! sanoi apostoli. Tarkemmin ajatellen nämä arvon herrat todistavat sitä samaa, niin eri alan spesialisteja ja etäällä toisistaan kulkevia kuin olivatkin. Sydämen heikkoudesta lähtivät niin painajaisunet kuin pahat ajatukset. Mutta silloin minua tämä turhuuden tuska ja hengenvaiva ei enää naurattanut. Jotakin rattaillani oli hullusti. Monta kertaa olin järjellä todistanut itselleni, että sellaiseen minulla ei olisi varaa. Myös siitä, tämän pelkäämisestä voisi tulla elinvoimaa jäytävä pakkomielle. Ajallisen ja tulevaisen elämäni nimessä minun tuli välttää kaikkea sellaista. Myrkkymalja, sydämen heikkous, pahat ajatukset ennen kaikkea olisi pitänyt vuodattaa lokaviemäriin. Sitä en sillä hetkellä huomannut eikä kukaan neuvonut. Oma syyni kai sekin. Olin jälleen käynyt niin umpimieliseksi, että en kertonut näistä murheistani edes vaimolleni. Mitäpä minä häntä niillä rasittamaan, kun kerran on työnjako! ajattelin ja haudoin niitä itsekseni.
Luonto kuitenkin on kuin purkautuvan lähteen silmä. Jos elinvoimaa riittää, niin se itse kaivaa ja hakee, kunnes löytää vapauttavat ulospääsytiensä. Minulla on raskainakin hetkinä ollut sellaisena ulosjuoksuna tuo siunattu huumorin etsimisen ja nauttimisen lahja. Kova ja totinen paikka pitää olla, jos en löydä siitä jotakin veden kanssa juotavaa. Myös näinä aikoina sitä siunattua vitamiinimehua hersyi kuppiini, virkatoimessa, ruokapaikoissa, kaikkialla.
Sattui aina yhtä ja toista hauskaa, niinkuin eräänäkin kesäiltana jossakin kuppilassa, jossa minulla oli tapana käydä syömässä viiden markan päivällinen, kun olin pahalla päällä. Istuin pienen ontuvan pöydän ääressä ja tarkastelin alakoululaisen käsialalla riipustettua "luokalistaa", jota kärpäset olivat pitkin päivää montakin kertaa pilkuttaneet. Niitä surisee niissä hommissa nytkin, listalla, pöydällä, myös korvissani, josta saavat äkäisen lähdön, häviämättä silti käsivarren mittaa ulommaksi. On ruokailuhommissa joku muukin mies ja nainen. Seuraksemme ilmestyy ovesta reipas suojapukuinen nuorukainen, istuutuu hänkin pöytään ja tarkastaa asiantuntevasti listan. Kauankaan hänen ei tarvitse sitä katsella, jos kenenkään, sillä valinnan mahdollisuudet eivät ole kovinkaan suuret. Nuorukainen astuu tiskin luo ja tilaa, mutta kun neiti ilmoittaa, että "munakkaan" paistaminen vie vähän aikaa, kävelee poika markka-automaatin luo alkaen ansaita. Markat löytyvät suojapuvun väljästä taskusta helposti, putoavat tottuneesti, jonkun kerran peltikuppi kilahtaa. Sitten ei enää, ei vaikka ihme olisi. Mutta poika jatkaa uskaliaan itsepintaisesti, huono tuuri jatkuu, kunnes toinen tasku on tyhjä, eikä toisessakaan enää mitään. Hän katsahtaa haikeasti tiskin puoleen, painaa kädet taskuunsa ja häviää ovesta. Siihen samassa neitikin joutuu tiskinsä taakse munakas tarjottimellaan. No, minne se tilaaja hävisi? kummastelee tyttö. – Odottakaa vähän! pidättelen minä, koska mieleeni on juolahtanut auttamisen ajatus. Hypähdän pojan jälkeen.
– Hei, kuulkaa! Munakkaanne jäähtyy! Poika pysähtyy ja vilkaisee.
– Saa jäähtyä minun puolestani... kun sattui niin huono tuuri.
– Sattuuhan sitä, yhdelle tänään, toiselle huomenna. Tulkaa nyt vain! Minä maksan!
– Älkää helkkarissa! Minä olen reissusälli, voitte jäädä vainajaksi markoistanne.
– Älkää välittäkö! Maailman rannalla tavataan.
Hän palasi hiukan häpeillen, mutta palasi kuitenkin ja nautti erinomaisella halulla munakkaansa, minä katselin, nauttien vanhurskaudestani.
– Kiitoksia vain! Maksan, jos tavataan. Muuten kyllä voitte jäädä vainajaksi, niinkuin jo sanoin.
– Mitä turhista! Minä olen myös tuurimies. Joskus kopistan markat puolestanne jostakin purkista! Jotakin sanoakseni sen sanoin. En ikinä ollut tällaisessa automaatissa pelannut. Mutta hupaisa ja kevyttuntuinen minulla se iltapäivä oli, mokomankin uhrilahjani vuoksi. Kerran matkoilla Kokkolassa liikkuessani, samoin ravintolassa munakasta odotellessani, huomasin eteisen seinällä rahapyydyksen, kaksikin sellaista, kiiltäviä markkoja lokerot täynnä. Laupiaan samarialaisen edesottamus muistui mieleeni, kävelin kojeen luo ja tyhjensin liivintaskuni. Heti ensimmäinen sattui sopivaan nastaan, viisi tipahti kuppiin ja niin edelleen, kunnes kuppi oli kukkuroillaan. Se oli tuuria se! Melkeinpä olin kuulevinani, miten reissusälli takanani nauroi: Terve! Kuitit ollaan! Kuitit ollaan! ajattelin minäkin jatkamatta sen pitemmälle. Tyhjensin kupin. Markkoja oli yli kolmenkymmenen. Poika oli maksanut korkojen kanssa. Annoin hänen maksaa niin munakkaani kuin ryypättäväni. Nautin hyvällä omallatunnolla ja ruokahalulla.
Kesäisin aamuvarhaisella minulla oli tapana mennä toimistooni jotakin kirjoittelemaan ja ellei muutakaan, niin lehtiä lukemaan. Kun sattui, niin siellä kirjoitus luisti paremmin kuin kotona, sitäpaitsi ei tarvinnut tilata sanomalehteä. Osasin minä säästääkin, vaikka veljenpoika elämäkerrassani oli toisin todistanut. Eräs toinen mies myös oli aamuvarhainen, meidän isäntä, tositohtori arvoltansa.
– Kas täälläkö sinäkin taas! naurahti hän, ja hupaisat silmät välähtivät kirkkaiden lasien takaa.
– Täällähän tuota sinäkin, naurahdin vastaan. Sitten kipittelimme kumpikin huoneeseemme, teimme omia töitämme, luimme lehtiä. Meillä oli monta hauskaa yhteenottoa, milloin missäkin merkeissä. Opin paljon hänestä ja kätkin visusti sydämeeni. Kerran teimme yhdessä matkan maakuntaan, kuljimme kokouksesta toiseen ja pidimme puheita. Puhujana hän oli muhoileva, verrattoman hauska mies. Vaikka hän puhui usein hyvinkin "kuivista asioista", oli hänen kuulijoillaan aina tuore olo. Hän osasi kehittää ja kavertaa niin hauskasti jutun juurta, katseli kirkkaan lystikkäästi mykevillä silmälaseillaan ja auttoi käsillään niinkuin olisi kaivanut sylintäyteistä aarretta tyhjästä ilmasta. Niin hän kaivoikin. Hän oli paljon lueskellut, myös matkustellut, ja vaikka hän olikin suuri utopisti ja teoreetikko, niin hänellä oli terveet vaistot ja valoisa käsitys kansamme tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista.
Mutta enemmän kuin asia, mikä usean kokouksen jälkeen oli jo tuttua, minua huvitti se hänen aarteenkaivamisensa ja se todella humoristinen kaksoisminänsä, joka sen takana kuvasteli. Arvasin hyvin, että hän hyvänä puhujana ja älykkäänä miehenä ei aina kulkenut sanojensa mukana. Hauskempia hän tuumiskeli, hänen leikilliset ajatuksensa kirmasivat kuin nuoret keväiset varsat valjaissa astelevan työruunan molemmin puolin, hirnahtivat ja potkaisivat. Siitä hauskoja säleitä kimmahteli myös vakaisen ruunan askeliin, nautinnolla kuullaksemme ja nähdäksemme. Olen joskus hänen opetuslapsenaan yritellyt sitä samaa ja huomannut, että se käy laatuun, ei tietenkään niin loistavasti kuin häneltä... se aarteen kaivaminen jo oli voittamaton yliveto... mutta jokainen leiviskänsä mukaan, riittää se vähempikin. Monta muutakin hauskaa meillä tällä matkallamme oli, ikävää tuskin milloinkaan.
Eräänä varhaisaamuna isäntä tuli luokseni, kävi asiaan aarrettaan kaivaen, vaikka silloin hän tuskin ajatteli muuta, tai mikä tietää. Hän sanoi, että oli paha irti, budjetti oli joutunut siihen kuntoon, että miehiä täytyi talosta vähentää, ja koska me, hän ja minä, olimme tulleet viimeiseksi, niin täytyi kai vetää arpaa...
– Ei tarvitse, ehätin minä. Olen viimeiseksi tullut ja tarpeetonkin ehkä, ja eihän toki muutenkaan käynyt laatuun, että isäntä ensinnä talosta...
Hän lienee ollut tietoinen vaikeuksistani, nähtävästi luuli, että tulisin murheelliseksi, vaikka se oli erehdys. Minulle oli tarjottu paikkaa muualla paremmin palkkaeduin, mutta en ollut sanonut siihen ratkaisevaa. Meidän talo oli mukava talonmiehet tovereina kylän parhaita, eikä naisissakaan valittamisen varaa. Näin asia ratkeaisi luonnollisesti ja kivuttomasti. Mitä vielä. Isäntä sittenkin kaiversi itsellensä tyhjästä aarteen. Asia ei ollut kiireellinen, hän sanoi. Ja eräänä aamuna hän sitten jälleen tuli luokseni uudet näköalat tähtäimessä.
– Kuulehan, et sinä mihinkään lähde. Minä tästä lähdenkin.
– Kuinka se asia nyt niin kävi?
– Niin se vain nyt keikahti. Oikeastaan sinä voisit ottaa sen minulle tarjotun paikan. Ehkäpä paremmin tarvitseisitkin, mutta kun tulin luvanneeksi.
Hän kaiveli jälleen aarrettaan, eikä syyttä. Se hänen uusi toimensa mahtoi olla kolme neljä kertaa edullisempi palkan puolesta kuin tämä hänen kylmilleen jättämänsä. Tosin siinä vähän oli annettava palttua entisille periaatteille, mutta kukaan toinen ei olisi voinut tehdä sitä joustavammin kuin hän. Eikä siihen hänen uuteen toimeensakaan olisi löytynyt sopivampaa tirehtööriä enempää yhteiskunnalliselta kuin sosiaaliselta kannalta katsottuna. Siinä ei ole murhetta tavaran kaupitsemisesta. Se vuotaa läpi sormien. Hyvän huumorinsa ja verrattoman aarteenkaivuumetodinsa entinen johtajani on edelleen säilyttänyt, mistä parhaimpana todistuksena tulkoon mainituksi hänen vilpitöntä luontoa kuvaava tunnustuksensa erään muotokuvan paljastustilaisuudessa päivän sankarille:
– Sinun kelpaa! Sait kuvasi tällaiseen paikkaan. Toista on minun, kun tässä vanhenen ja vuosia täytän. Maalataan ja pistetään vaikka viinapuodin seinään!
Suomen kansa on yleensä vakavamieliseksi tunnettua ja mainostettua, ja sitähän se itse asiassa onkin, täytyykin olla. Arkinen elämä asettaa vakavia tehtäviä jokaisen eteen muulloinkin kuin tällaisina tuli- ja kotirintamien, kaikenlaisten koettelemusten ja kamppailujen etsikkoaikoina. Mutta tällä kansalla on eräs kallisarvoinen perintölahja, henkinen herkkusieni, jota sienikartoissa tosin ei ole kahdella tähdellä merkitty, vaikka se hyvin ansaitsisi kolmekin. Se on huumorin kultainen lahja. Se on keväinen, eloisasti virkistävä päivänsäde, joka jo ammoin sujahti pienestä avoikkunasta savupirttien lattioille. Se pilkahtelee kaikkialla, minne sitä kutsutaan ja tarvitaan, karjatytön sihisevissä lypsinastioissa, konttorikoneen helisevillä näppäimillä, kodeissa, kouluissa, jopa kirkon kynttiläkruunuissa, joissa kynttilät valaisevat vain jouluaamuisin. Se puhkee mieluummin kompina ja sananlaskuina kuin pöytä- ja juhlapuheina, joilta se sattuvina jälkiheittoina katkaisee liian tärkeyden kärjen. Se kasvaa ja kumpuaa perinteiden hikevästä maaperästä eri vivahteisena eri heimojen keskuudessa, mutta kaikkialla sen vaikutus on sama. Huumori, nimeämätön elon vitamiini, on sekä suola että mauste. Se valaa meihin vireyttä, uskoa ja elämän toivoa. Se kasvattaa meistä aarteenkaivajia jokaisesta tavallaan ja omalla sarallaan.
22
Eureka!... Olen löytänyt sen! kerrotaan kreikkalaisen filosofin huudahtaneen, kun vihdoinkin luuli keksineensä sen, mitä itsepintaisesti kauan etsi. Jotakin samantapaista myös minä lienen huudahtanut, kun kerran kaikenlaista kamaa penkoessani löysin sen... viulutekeleeni, jonka markkinaposetiivin humussa ja onnenlehtien lennellessä olin romukasaan heittänyt. Sivelin sitä, kaputtelin, koputtelin, puhaltelin tomuja ulkoa ja sisältä, pyytelin anteeksi. Jos se olisi osannut puhua, niin varmaan se olisi pitänyt pienen nuhdesaarnan minulle, mutta se raukka ei osannut edes soida. Se vain katseli ja kopisi surullisesti.
Kätkin sen nuttuni alle, kiikutin salavihkaa pikku verstaaseeni. Tartuin työhön kiihkeällä innolla. Nyt minä sen lopultakin valmistaisin, ainakin yrittäisin. Posetiivit eivät olleet minulle nyt esteenä, vaikkakin painolastina. Sitäkään en hetken innostuksessa muistanut.
En tarvinnut aamuisin herätyskelloani enempää kuin muitakaan keinotekoisia heilurin liikuttajia. Hölmöläiskelloni käyntikoneisto oli saanut rasvatippasensa sopivaan paikkaan. Minun täytyi hankkia eräitä erikoistyökaluja: pikkuhöyliä, veitsiä, piirtimiä, talttoja. Sitten vielä erinäisiä raaka-aineita: visaa, kevythonkaa, mustaa puuta, kaikkea sitä ja paljon muuta viulun rakentamisessa tarvittavaa, vaikka se onkin sellainen joutavanpäiväinen vekotin, kevyt ja ohkainen kuin laihan lampaan lapa. Lähemmin työpöydän ja lampun ääressä entistä tekelettä tarkastellessani huomasin, että minun täytyi uusia hyvin paljon, oikeastaan rakentaa uudestaan koko viulu. Vuosien mittaan se oli pahasti halkeillut ja ravistunut. Oikeastaan siis tarkemmin asiaa harkiten, en ollut löytänyt muuta kuin aatteen. En tullut pettyneeksi tästä huomiostani. Iloitsin hengessäni ja sydämessäni, että kuitenkin lopultakin olin löytänyt sen.
Näin uudelleen henkiin heränneenä viulun rakentajana minulla oli eräitä kallisarvoisia kokemuksia posetiiviajoiltani, kallisarvoisia ja -hintaisia tosiaan! Tiesin niin käsikaluston kuin raaka-aineen hankintapaikkoja. Tunsin, mikä on aitoa ja jaloa ainetta... ei amerikkalainen kevytmänty, kuten tehdassoittimissamme, vaan kotimaisen koivun visa. Vuoren K. V:n pikku verstaassa olin usein nähnyt, miten sitä oli käsiteltävä, että hivelevän hieno pinta saatiin ja siihen sopiva väri...
Mutta tämä kaikki kylläkään ei ollut niin helppoa, kuin oli ollut kevyttä katsella. Minun uudet hyvät teräsaseeni eivät leikanneet niinkuin olisin tahtonut, ei sinne päinkään. Kaunis kova visapuu rosoili, tikkuili, sälöili. Kirvelevin sydämin minun täytyi hylätä monet kalliit laudankappaleet susipuiksi ja pesäpilkkeiksi talossa, jossa ei ollut tällaisille polttopuille pesää, ainoastaan kellarikerroksessa englantilaista kivihiiltä nielevä moolokin kita. Mitä se tällaisista pilkkeistä! Tuskin kieltään olisi lipaissut.
Kätkin rauskat lautani, sahasin ja höyläsin hiki hatussa uusia, entiset erehdykseni opiksi ottaen. Kärsivällisesti oli meneteltävä, varovasti höylättävä, veistettävä, kokeiltava. Työaseetkin oli hiottava ja liipattava hiestävällä öljykivellä. Ilmeinen erehdys oli yrittääkään hyvää jälkeä tehtaan sirkkelitahkoissa lasketuilla terillä. Raaka, kylmästi repivä sellainen ase oli, vaikka näennäisesti kuinka kiiltävä tahansa. Siihen oli käsinkivellä hiostettava uusi näkymätön terä, lämmin ja notkea, kuitenkin kirkas ja kestävä, terä juuri tähän, hiojan omaan käteen ja visalautaan sopiva.
Se ei aluksi onnistunut. Tuntikausia kokeilin ja hikoilin, ajattelin jo lähteä Vuoren K. V:ltä neuvoja noutamaan. Jos vain olisin kehdannut. Enemmän tuumiskeltuani ymmärsin, ettei se muutoinkaan kävisi laatuun, koska nähtävästi toinen ei voisi teroittaa työasetta toisen käteen. Jokaisen oli itse hiottava ja hiostettava omat teränsä joka päivä ja montakin kertaa päivässä, jokaista työvaihetta ja laudankappaletta varten erikseen.
Pitkällistä, piinallistakin harjoittelu oli, mutta samalla perin riemullista. Kun lopultakin sain teräni pystymään, kovan visapinnan säröilemättömänä kiiltämään, tunsin sellaista sisäistä tyydytystä ja työniloa, mitä milloinkaan en tätä ennen. Sydämeni heikkoudet, viha, kateus, pahansuopaisuus tuntuivat heikkenevän, jopa kokonaan katoavan. Ilkeät, turhaan hiostavat painajaisuneni hävisivät samaa tietä. Ainoa, mikä tietenkään ei hävinnyt, oli pohjapaino: Made in Hitonranta, mutta tuntuipa kuin senkin nosteleminen olisi käynyt keveämmin kuin ennen. Varastin mielityöstäni aamupuhteen tuolloin tällöin ja hyvällä onnella. Milloin en malttanut sitä tehdä, uskottelin pankkia ja muita rahalaitoksia myöhemmin seuraavilla maksuilla. Ihmeellistä kyllä, ne näyttivät uskovan. Ehkä tähänastisten ponnistelujeni perusteella olin saavuttanut jo luottamusta. Mahdollisesti viulutyöni innoittamana olin niin hurmioituneen näköinen, että sain jopa pankinjohtajatkin uskomaan kasvavien kylvösteni satoon. Ja niin minä sain jälleen syventyä mielityöhöni aamupuhteitten vireinä hetkinä koko nuortuvan sydämeni antaumuksella ja riemulla.
Työni oli jännittävää, alati vaihtuvaa, helppoa tai raskasta, mutta aina kiinnostavaa. Merkillinen yhdistelmä työksi! Siihen ei voitu sovittaa ikivanhaa teemaa: otsasi hiessä... vaikka työskentelinkin aina lämpimänä ja otsa hiessä. Iloitsin saavutuksistani, pelkäsin epäonnistumistani. Jonkin mielestäni loistavan vuolaisutempauksen johdosta olin yhtä lapsekkaan onnellinen kuin vikaveistoksen jälkeen onneton. Yhtenä aamuna saatoin rakentaa enemmän valmista kuin koko viikon muina aamuina. Saattoipa käydä myös päinvastoin. Yhtenä aamuna hävitin, mitä seitsemänä olin rakentanut. Sen johdosta olin kaiken päivää onneton, mutta huomisaamuna varhain, lyhyen yön hyvin levähdettyäni, olin taas valmis aloittamaan siitä, mihin viikko sitten olin päässyt. Sen jälkeen saattoi seurata taas onnellinen aamu, ehkäpä useita. Silloin olin yhtä ylpeän onnellinen kuin emokana virkeistä poikasistaan, kuin mestari niiden kolmen "kultakanasensa" vuoksi.
Näin viuluni vähitellen tuskalla ja riemulla uudestaan rakentui, mutta valmiiseen mestarinäytteeseen oli vielä pitkä taival, tämän minä parhaimpina hetkinä nöyrtyen tunnustin, vaikka pikku saavutuksistani eräinä onnen hetkinä lapsekkaasti riemuitsin. Tunsin, että en koskaan voisi mainostaa tekelettäni sanoilla: Mestarinäyte... tosi taiteellinen... maailman paras... Kolmas kultamitali peräkanaa! Ne olivat eri miehet, jotka näin saattoivat mainostaa posetiiveista, viuluista ei milloinkaan!
Erilaisten teräaseiden käyttelemisessä, visan pintakäsittelyssä olin päässyt tulokseen, jossa omasta mielestäni ei ollut sanottavasti toivomisen varaa. Mutta uusia vaikeuksia kiehui esiin, kärsivällisesti hikoiltavikseni ja, mikäli mahdollista, voitettavikseni. Sivukehyksien, koko soittimen muotoilu... siinä minulle riitti sormien askaretta ja pään vaivaa! Se on sellainen soikionmuotoinen lampaanlapa, niinkuin jokainen hyvin tiedämme. Mutta ryhdyhän käsipelillä ja vaistovälineilläsi muovailemaan sitä! "Symmetriassa" on aina jotakin vikaa, soikiokahdeksikko ei muovaudu juuri niin säännölliseksi kuin pitäisi, tai muovautuu liiankin säännölliseksi. Makua ja äänen väriä antava yksilöllisyys katoaa. Viulusoitin ei ole, ei saa olla mikään samankaltaisuudestaan tunnettu tuhatposetiivi. Ellei viulu jo tekijänsä kädestä lähteneenä ole yksilöllinen erikoiskappale, niin se ei ole viulu, vaan tusinasoitin. Monta pitkää aamupuhdetta minäkin sain hikoilla, ennenkuin löysin viululleni muodon, joka edes omaa silmääni tyydytti.
Sitten seurasi kansilaudan kiinnitys ja ohentaminen. Tuo nyt on jo helppo tehtävä! iloitsin etukäteen itsekseni. Iloitsin ennen aikojaan. Paljon tuskaa ja riemua sekin erikoistehtävä minulle antoi. Vaikka osasinkin jo työaseitani teroittaa ja käsitellä, en saanut visaiseen kansilautaan sitä kimmoisaa kaarevuutta kuin halusin. Joustavan taitavasti olisi pitänyt ohentaa ja veistää. Parhainkin terä vuolaisi usein liikaa tai liian vähän, eikä sellaista vikaa voinut korjata paikkaamalla. Uusi kansi oli höylättävä, liimattava, entisistä erheistä viisastuneena ohentaen kaaristeltava, ainoana lohduksena se, että näin kaikki viuluntekijät olivat kansilautansa kanssa hikoilleet, muutamat mestaritekijät jopa seitsemään, kahdeksaan kertaan. Neljä, viisi kertaa aloitin minäkin, mutta riemuni oli sitä suurempi, kun vihdoin onnistuin, vaikka hengessäni aavistinkin, minkä asiantuntija-arvostelija muutamia viikkoja myöhemmin ääneen sanoi: Viulu kuin viulu... Ei mikään Stradivarius... En yhtään kummastelisi, vaikka joku kiihkeämpiverinen, etelämaalainen viuluntekijä iskisi lampaanlapansa kappaleiksi arvostelijalipeäkalan päähän. Niin rakas tämä tekele rakentajalleen on, esikoinen liiatenkin.
Nyt kuitenkin seurasi viuluni rakentamisessa turvallisempi loppuvaihe, viilaaminen ja kiilloittaminen. Ei ollut enää mieltä jännittävää pelkoa kapineen "sudeksi" muuttumisesta, ellei jotakin erinomaista vahinkoa sattuisi. Sitä tuskin tarvitsi ottaa vakavana vaarana huomioon, niin hellävaroen tekijä monien ilojensa ja surujensa lasta sentään aina piteli. Se oli hidasta, jopa väsyttävääkin työtä, kihnaamista veistämiseen verrattuna. Jotakin kiusallisen sitkeää hiertymäpaikkaa teki mieli teräsaseella raapaista, mutta vaisto varoitti: Älä koske, mies! Voit tehdä suden, eikä sitten enää riitäkään sisua aloittaaksesi alusta... Siihen tosiaan ei ollut varaa. Täytyi kärsivällisesti käytellä niitä välineitä kuin käsillä oli, viilaa ja hiekkapaperia, yhä hienohampaisempaa ja rakeisempaa, laulaa ja viheltää työn jouduttamiseksi, koska viulu ei sitä vielä tehnyt. Eiköhän jo muutaman viikon perästä? Niin silisi visainen kansi, myös hiertymäpaikat silmin katseltavaksi, sormin tuntemattomaksi. Jäljellä oli enää viimeinen valmistusvaihe, väritys ja kiilloittaminen.
Se oli jälleen "jännää" hommaa, niinkuin pikku pojat sanoisivat. Pikkuinen, iloinen poika oli tekijäkin, iloista polskaa vihelteli, hypähteli vaaleasta värikkääksi kypsyvän viulukoppansa kanssa. Kiilloittaminen oli "visaa", vaikka siinä olikin entistä taitoa ja kokemusta. Hankaamista, tupon kastamista, hohkakiven naputtamista, jälleen hankaamista se vain oli. Mutta kuinka monta kertaa sen pienen visakahdeksikon päällä saikaan kahdeksanmerkkiä kiertää, ennenkuin niverä visapinta sai sen tuoreen kiillon, mikä tyydytti tekijän kaipuun ja hiveli katselijan silmää. Jäljellä oli enää kielien, tappien ja tallojen asettelu. Siinä se oli, lopultakin valmis. Vaikka se ei ollutkaan ensimmäinen viuluni... olin veistellyt niitä jo muutamia nuoruusvuosinani... oli tämä kuitenkin jotakin toista. Tähän olin vuodattanut vilpittömällä antaumuksella ahdistetun sydämeni tuskaa ja murhetta. Ennen kokematonta työniloa ja sisäistä tyydytystä tämä askartelu oli antanut minulle. Tuntui kuin nyt vasta ensimmäisen kerran elämässäni olisin tehnyt jotakin, joka jäisi ehkä jälkeeni, lapsilleni todistajaksi, että olin tehnyt ja omin käsin saanut aikoihin jotakin. Minun pettymyksistä raskautetulle, pahan valtoihin sortumassa olevalle sydämelleni se oli vieläkin enemmän. Se oli kuin uusi avain vanhaan lukkoon, sen entisen markkinoilla kadottamani tilalle. Se oli vanhan jyväaitan avaimen näköinenkin. Jos saisin sillä aittani oven auki, kylvömiehen näköalat jälleen kirkastuisivat. Uutta siementä sirottelisin keväiseen perintäpeltoon.
Rakasta pikku soitintani käsitellen, aloittelijan jousella siitä säveliä näppäillen haaveilin kuin lapsi. Tapahtui kuin sadussa, ihme kerrassaan. Kuvitelmani toteutuivat yli odotusten. Hyvä ystäväni, ankara asiantuntija, joka myös oli jommoinenkin jousitaiteilija, loihti siitä säveleitä, jotka kirvoittivat kyyneleitä minun silmiini. Hersyviä kai ne ovat äidin kyyneleet, milloin oma lapsi ensi kerran julkisesti laulaa.
– Aika hyvä viulu... vaikka ei mikään Stradivarius.
En sentään lyönyt rakasta koppaani pirstaksi hänen pääkoppaansa, sillä viulu oli minulle rakkaampi kuin tämä ystäväni. Sitäpaitsi se oli aika lupaavasti sanottu, hänen sanomakseen. Vielä enemmän ällistynyt olin, kun hän muutaman päivän kuluttua tuli uudelleen soittelemaan ja kääntelemään sitä ja lähtiessään sanoa tokaisi:
– Me lähetämme sen erääseen ulkomaalaiseen näyttelyyn.
– Näyttelyyn! huudahdin.
– Älä liikoja riemastu, heitti hän vettä liekkiin.
– Jos häviää matkalla, epäilin omasta puolestani.
– Vahinko ei ole korvaamaton, näpertelet uuden.
Silloin minä olisin lyönyt, ellen olisi häntä tuntenut ja ellei koppani olisi ollut sillä hetkellä hänen kädessään. Teimme niinkuin hän esitti. Hänellä oli suhteita näyttelyn suomalaisen osaston toimitsijoihin. Aikoja meni, viikkoja vierähti, mutta mitään ei kuulunut. Toivossa on aina hauska elää, senhän olin kokenut jo ennenkin, milloin missäkin, jopa soittimissa, posetiiveissa, mutta tämä viuluelämys ja odotus oli jotakin toista, riipaisevan tuoretta. Tämä avain sopi lukkoon ja avasi aittani oven. Uusien näkemysteni innoittamana veistelin jo uutta, samalla kun odottelin, mitä niin yllättäen näyttämölle hypähtäneen lapseni laulusta perästä päin kuuluisi. Tosin asiantuntija-ystäväni varoitukset varteen ottavana kuin myös monista pettymyksistäni paatuneena en suuria odottanut, vaikka odotinkin. Kunhan yrittelemässä oli ja ehjänä takaisin palaisi, ellei tulisi myydyksi... tämänkin pienen mahdollisuuden olimme ottaneet huomioon ja kohtuullisen hinnan merkinneet lappuun.
Tuli iloinen uutinen, oikein paukkuyllätys. Sain kirjeen näyttelytoimikunnalta. Viuluni oli huomioitu, palkittu ja myyty kymmenkertaisesta hinnasta kuin mitä lappuun oli merkitty. Asianhoitaja, tarkka mies, oli ajoissa huomannut myös tämän tärkeän seikan ja lisännyt hintalappuun yhden nollan. Alkuperäisesti määräämällämme hinnalla se tuskin olisikaan mennyt kaupaksi. Kirjeessä mainittiin, että samaan hintaan edelleen voisin valmistaa muutamia kappaleita erään ulkomaalaisen ostajan tiliin. Hän samoin kuin palkintolautakunta oli erikoisesti kiinnittänyt huomiotaan viuluni kannen tuoreesti kihoavaan visapintaan. Siinä oli jotakin ennen näkemättömän aitoa, sitkeää, sisukasta suomalaisuutta, joka oli niin kaunista hedelmää kantanut ja vastustamattomasti lyönyt läpi taiteen ja urheilun kansainvälisillä kiistakentillä...
Tällä tavalla kirjeessä näyttelytoimikunnan ja ostajan lausuntoja siteerattiin, ja arvaa tuon, kuinka se hiveli minun lapsekasta sieluani. Mitään eivät merkinneet sen rinnalla ne arvostelevat toivomukset, joita niitäkin ostajan taholta oli lausuttu, että myös viulussani ääni kirkastuisi ja vahvistuisi ja ilmentäisi entistä syvällisemmin sitä samaa kuin visapinta: pohjoisen taistelevan kansan aitoa ääntä elämän iloissa ja murheissa. Tämähän on kaikki sellaista, minkä itsekin tunsin ja tiesin. Nyt vieraat asiantuntijat olivat sen todenneet. Tiesin missä minun oli pyrittävä saamaan parannusta aikaan. Siinä olisi seuraava rakennelmiani varten innoittavan jännityksen aihe. Se estäisi minut vajoamasta omahyväiseksi posetiivinikkariksi.
Luonnollisesti tästä yllättävästä saavutuksestani toisten viulunrakentajiemme ja kotimaisten asiantuntijoittemme parissa pidettiin pahaa porua, vaikka heistä ei ollut nähnyt tekelettäni muut kuin se ainoa, joka aatteen keksi. Heidän mielestään meillä olisi ollut paljon parempia, tunnetumpien tekijöiden rakentamia, ulkoisesti puhtaampia ja äänellisesti kirkkaampia viuluja ulkomaalaiseen kilpailuun lähetettäväksi. Niinkuin varmasti olisi ollutkin. Minulla oli ollut ansaitsematonta onnea, n.s. moukan tuuria, ja siitä he olivat vihaisia. Sydämestä lähtevät pahat ajatukset... oli kai minulla siitä omakohtaista kipeää kokemusta. Ymmärrän täydelleen heidän tunteensa, enkä ollut vihainen heille siitä. Minun sydämeni malja oli jo vaurioitunut vihan ja kateuden myrkystä. Olin viisastunut ja tahdoin päästä siitä, entisistäkin hapatuksista, mutta se ei ollut helppoa, ei vieläkään. Sattui taas tapauksia, jotka pyrkivät verestämään vanhoja haavoja.
Mestari ei onnitellut minua, niinkuin entiseltä alan mieheltä ja yhtiötoverilta olisi voinut odottaa. Päinvastoin kiertoteitse kuulin, että hän oli vihainen siitä, että minulle aiheettomasti oli näin hyvin käynyt. Tämän jälkeen ymmärsin hyvin, mikä oli pohjimmaisena syynä hänenkin sydämensä heikkouteen: kateus ynnä muut sydämessä asuvat pahat ajatukset ja myrkyn lähteet. Mitä me puheista, ne voivat olla puheitakin, liioiteltuja luultavasti. Pahemmin jo vanhoista parantuvaan sydämeeni koski tapaus muutamia kuukausia myöhemmin.
Olin palaamassa joltakin taloni asialta kotiin. Mitenkä ollakaan, eräältä asemalta nousee samaan vaununosastoon veljenpoika, tervehtii kylmän ynseällä, vähän armollisella päännyökkäyksellä niinkuin armoton palvelija alaistansa, joka oli hänelle muutamia talentteja velkaa. Tällä hetkellä tuskin muistinkaan, että olin hänelle velkaa, niinkuin tosiasiallisesti en ollutkaan, enempää kuin mestarillekaan. Mutta hän nähtävästi ajatteli toisin. Sitäpaitsi hänellä oli valttina ne todisteetkin, ulosottopaperit, joilla oli saatu perityksi sen v.t. ulosottomiehen varomattomuuden vuoksi viisisataa markkaa.
Istuimme äänettöminä penkeissämme. Hän katsahti minuun tuolloin tällöin vihaisen halveksivasti, niinkuin olisin ollut torniin heitettävä lurjus. En kulkisi näin vapaalla jalalla, jos maassa ei olisi niin löperö laki. Jotakin tällaista hän varmaan mietiskeli, kun poltteli savukkeen toisensa jälkeen ja imeskeli karamelleja. Hampaansa menettää ennen pitkää! ajattelin tuiki tarpeettomasti minäkin. Mitä se minua liikutti. Joku tuttava rouva istui hänen vieressään. Minä syvennyin lukemiseeni, mutta toisella korvallani kuulin katkelmia heidän keskusteluistaan. Veljenpoikani rouvineen oli hiljakkoin palannut virkistävältä kesälomalta, eräitä matkojakin he olivat tehneet. Nyt hän oli käynyt joillakin käräjillä maaseudulla, jossa hänellä oli ollut ajettavia asioita. Juna vihelsi hänen asemalleen. Hän auttoi rouvaa vähäisen matkalaukun nostamisessa ja ulos kantamisessa, niinkuin asiaan kuuluvaa oli. Mutta minun kohdalleni päästyään hän pysähtyi, rouva myös todistajaksi.
Kannattaa matkustaa toisessa luokassa, vaikka ei ole varaa maksaa velkojaan?
– Minuako tarkoitatte? Katsahdin ympärilleni. Nähtävästi, koska ei vaununosastossa ollut ketään muita, paitsi se hänen seuralaisenaan matkustava rouva.
– Ettekö osaa edes hävetä! Ja miten tulette niin pienellä palkalla aikoihin, raukka!
Hänen tuomariäänessään värisi sekä pyhä vanhurskaus että vääryyttä kärsineen viha. Se sytytti minun sydämeni myrskyt leimuavaan paloon, enemmän se vanhurskaus kuin viha.
– Mitä teitä liikuttaa, miten tulen aikoihin! Ettehän ole siitä välittänyt ennenkään!
Hypähdin käytävälle. Jos olisin nähnyt silmät, sieluni peilit, niin olisin kauhistunut katsettani. Myös hän ja rouva näyttivät säikähtävän sitä. Seurasin häntä asemalaiturille, asemasaliin saakka. Rouva oli häipynyt meistä, sanailimme edelleen.
– Minua ei vähällä petetä! Näytän sen vielä teille. Katsotaanpa taas lähiaikoina, mitä ne ulkolaiset viulut maksavat.
– Katso! Tee voitavasi, senkin...
Luulen, että sanoin tämän jälkeen hyvästiksi hänelle ruman sanan. Tämä, niinkuin aiheeton sinuttelukin, on vanha suku- ja heimoperinne. Sinutellaan, kun ollaan vihassa, heitetään huutomerkiksi ensimmäinen suuhun syöksähtänyt sana, mikä suinkaan ei ole liialla hienoudella tärvelty. Syvästi sydämestäni haavoitettuna, katuvana ja onnettomana palasin vaununosastooni. En suinkaan katunut sitä, että olin sanonut hänelle sellaista, vaan sitä, että olin sanonut turhan tähden liian paljon, lähtenyt saattelemaan kuin parempaakin saamamiestä. Niin kokonaan rikkonut hyvät päätökseni sydämen parannuksista, itsehillinnästä ja sen sellaisesta. Sulkeuduin ensimmäisen luokan hyttiosastoon kuin simpukka kuoreensa... Ulkolaiset viulut... toisessa luokassa... Vuodatin uutta kirpaisevaa myrkkyä rikkireväistyihin haavoihini. Tunsin väsyttävää, pistävää kipua rinnassani.
Uusi junailija tuli matkalippuja tarkastamaan.
– Anteeksi, toinen luokka tässä vieressä on myös tyhjä.
– Mutta minä tahdon matkustaa tässä, ensimmäisessä. Olkaa hyvä ja irroittakaa lisälippu!
– No, ei se ole tarpeellista, perääntyi hyväntahtoinen virkailija.
– Se on! Olin tärkeää poikaa valtion ja omasta puolestani ja kaivoin kukkaroni. Junavirkailija alistui, katsoi kummeksuen. Olin luultavasti yhä tulehtunut ja oudon värinen, niinkuin ihminen aina, milloin kadottaa sydämensä rauhan. Tällä tavalla en ennen ollut kaikkea hyvääni kadottanut, en edes silloinkaan korkeassa kuumeessa, kun minut uhattiin ilmiantaa oman kirjoituskoneeni varkaudesta. Olin syvästi onneton, vaikka olinkin junan ainoa ylhäisen luokan matkustaja. Yhä uudestaan kertailin, vuodatin haavoihini samaa tuoretta myrkkyä: Kannattaa matkustaa... Miten tulette aikoihin... Ulkolaiset viulut...
Jos hänelle, veljenpojalle, tuottaa tyydytystä arkaan paikkaan onnistunut, syvä pisto kaksintaistelussa, niin tämän kuultuaan hän voi olla tyytyväinen tämän matkansa ja saavutuksensa johdosta... Sillä hetkellä olin lyöty, sekä pistetty että "knokattu". Ei edes huumorin vapauttava säde pilkahtanut verta vuotavaan sydämeeni. Ja niin onnellinen kuin äsken juuri olin ollut! Olinko heti kadottanut aittani uuden avaimen? Minusta tuntui kuin se olisi pudonnut onnettomalla saattomatkallani suuren väliaseman laiturille, kadonnut ja hävinnyt se oli sinne.
23
Olin viikkoa ennen tilannut ja saanut paikan kuuluisan erikoislääkärin vastaanotolle. Hän kuunteli ja koputteli, tunnusteli sydäntäni, sitten taas korttiinsa kirjoitteli, tutki tarkoin elintapojani ja sukujuuriani. Niin hän käsitteli minua kuin katolinen pappi ripitettäväänsä, tosin ilman moraalista asennetta. Mutta pitkän tutkimisen tulos ei tyydyttänyt häntä. Hän nähtävästi ei saanut selville sitä syytä, mitä etsi, ja siksi hän oli tyytymätön. Olinko täysin rehellinen edes? Hän katsoi ja kysäisi. Ei tässä tarvinnut kainostella. Mutta kun tiettävästi minä, enempää kuin sukuni, enosta puhumattakaan, emme olleet vikapäitä niihin hummauksiin, mitä sydänvikani röntgenkuvineen ja katkopiirroksineen esitti, niin mitäpä turhia tunnustamaan, vaikka ei rangaistuksenuhkaa ollutkaan olemassa. Muuta kuin se todettu vika, joka ei juuri vähäinen uhka ollutkaan. Ehkä se oli vakavampi kuin uskoinkaan ja hän halusi minulle näyttää. Seurasin herkkävaistoisena hänen arvelujaan ja ilmeitään. Joka tapauksessa oli toivoa... useasta käynnistä, koska hän niin pitkälti ja perusteellisesti otti selvää ja kirjoitti. Saattoi siihen olla toinenkin syy. Jos oli totta, mitä tutkimuksessa oli käynyt selville, niin tämä oli uusi tapaus hänen praktiikassaan.
– Vika vai?
– Ei, vaan syy, jota en ole saanut selville.
Minä viisi välitin siitä, mikä syy oli, kun vain vika ja sen korjaamismenetelmät tulisivat selville. Hänellä nähtävästi oli toinen näkökulma. Joka tapauksessa hän myös parantamiseen nähden teki parastansa, käytteli koulittua järkeä ja hankittua taitoa kuin taitava käsi hyvin teroitettua partaveistä, huumorin siunattua lahjaa sen lisäksi. Kun kortti oli selvä, niin parannussaarna seurasi.
Oli jätettävä hummaukset, olipa niitä tai ei. No, ei kaikkea sentään, ei toki "selipaatissa" tarvinnut ruveta elämään. Työn tahti oli hiljennettävä tuhannenviidensadan metrin vauhdista maratoonarin juoksuun. Ei suinkaan ollut taloudellisia huolia? Ei kai muitakaan turhia elämän murheita?
Minun mielestäni nämä kysymykset olisi pitänyt tehdä jo korttia täyttäessä, mutta kun ne olivat silloin asiaan kuulumattomina jääneet, niin en katsonut niihin enää olevan tarpeellista vastata juuri sillä tavalla kuin nähtävästi olisi pitänyt tehdä. Luultavasti siihen ei ollut enää aikaakaan. Toinen potilas odotteli varmaan kärsimättömänä vuoroaan. Hän kiiruhti antamaan yleisteemaltaan tutun, sopivasti pyöristetyn loppulausunnon.
– Rauhallinen elämän tahti! Tämä aina muistakaa! Jos tähän saakka olette varannut junalle menoon kymmenen minuuttia, niin tästä lähtien ottakaa viisitoista, kaksikymmentä. Varhain levolle, myöhään ylös. Niin paljon unta ja ravitsevaa ruokaa kuin vain maittaa, milloin ja missä vain.
– Vaikka kirkossakin! heitin väliin.
– Vaikka! Se on herralle otollista! Se oli melko oraakkelimaisesti sanottu, kun en nähnyt sitä kirjoitettuna. En kerinnyt sitä kauemmin harkitsemaan, koska täytyi painaa mieleen käyttäytymisohjeita.
– Älkää säikähtäkö, älkää suuttuko, vaikka se vanha kehno vastaan tulisi ja varpaillenne astuisi! Älkää ihastuko, vaikka enkeli viereenne lennähtäisi ja siipisulallansa sivelisi! Nauttikaa nautittavanne rauhallisesti! Jos näin menettelette, niin sydämenne kestää yhtä pitkälle kuin te itse.
– Kuinka pitkälle? en voinut olla tiedustamatta.
– Niin pitkälle kuin tietä näkyy.
– Mutkaista vaiko suoraa?
– Riippuu siitä, millä silmällä tietänne katselette.
Otti hänestä selvää! Mutta monesta erheestäni minä olin hänen neuvojensa perusteella jo hyvinkin selvillä. Että olin tempaissut viime aikoihin saakka kahdeksansataa metriä tuhannenviidensadan asemasta. Että junalle menoon olin varannut viisi minuuttia kymmenen asemasta ja että turhan vuoksi olin vihastunut ja ihastunut, vaikka vastaani oli tullut vain veljenpoika, vaikka siipisulallaan oli sivellyt nuoren enkelineidon asemasta se ikivanha Fortuna, joka oli jakanut häilyväistä onneansa, leiskuvaista lempeänsä ties kuinka monelle viuluntekijälle aina Stradivariuksesta ja antiikin mestareista alkaen.
Hän määräsi nautittavikseni lääkkeitä. Kun ne määräyksen mukaan käytettyinä loppuisivat, niin piti tulla uudestaan. Se oli sitä myöten selvää. Sata markkaa! Eikä se paljon ollutkaan. Karttui kai niistä tuhansia, koska asiakkaista ei näyttänyt olevan puutetta.
Lääkkeet eivät auttaneet. Minun täytyi mennä uudelleen lääkärini tutkittavaksi, ennenkuin ne olivat loppuneet. Luulen, että näin on näissä sairauksissa usein asian laita. Se yllättävä tietoisuus, että kävelee lankulla, vaikka on luullut siltaa pitkin astelevansa, tekee lääkkeet vahvoiksi ja sydämen heikoksi, vaikka päinvastoin pitäisi olla asian laita.
Lääkärini ei kummastellut, ei muuta kuin jälleen tutki ja nopeasti selvisi. Reseptistä ja lääkepullon liuskoista huomasin, että hän oli joillakin osaprosenteilla vahvistanut entistä panosta. Digital... oli se taikasana, jolla oli jatkettu monen miehen enemmän tai vähemmän notkuvaa siltalankkua. Ei lääkäri sitä sanonut, jostakin tietokirjasta minä tämän viisauden tietooni ongin, niinkuin senkin, mitä kaikkia sydäntaudin laatulajeja oli olemassa, mitä oireita niillä oli, kuinka vaarallisia ne olivat. Ihminen näyttää käyvän varsin tiedonhaluiseksi eräisiin ennen samantekeviin asioihin nähden, milloin ne läheisesti alkavat sivuta hänen oman elämänsä toimintoja.
Mutta nämä kovennetut lääkkeetkään eivät auttaneet, mikäli avuksi oli katsottava vahvistuvaa sydäntä ja sen maratoonimatkaksi vaihtuvaa liikuntatoimintaa. Pumpussani oli jotakin hullusti. Sen toteamiseksi ei tarvittu spesialisteja enempää kuin katkoviivafilmejä tai röntgenkuvia. Se lensi siipiräpäkkää kuin ammuttu sorsa, hyppäsi loikkauksen, sitten oli hiljaa, pitkän tovin. Sen vaikutukset alkoivat tuntua koko ruumiissani, raajat kävivät raskaiksi ja voimattomiksi, kasvot valahtivat kalpeiksi ja verettömiksi. Silmäluomissa rapisi oudosti, aamuisin en tahtonut saada niitä auki. Ei ollut menemistä kuumaan kylpyyn, puhumattakaan auringonkylvyistä tai löylysaunasta, jotka koko elämäni ajan ja vielä pari vuotta sitten olivat olleet suurimpia maallisia nautintojani. Terve, te nautinnot! Ehkä pian kaikki maalliset... se tunne läikähti tunnusmerkkien seuraamana sydämestä, täytti mielen peloittavalla odotuksella aina milloin siihen heräsi. Se tapahtui usein, monta kertaa päivässä, useammin vielä yöllä. Unen vapauttavat hetket olivat käyneet lyhyiksi, epätasaiseksi, räpättäväksi katkoviivaksi niinkuin sydämen toiminta, sen epätasaisen heikosti sykähtelevän valtimon filminauha.
Tämän rinnalla, sen peloittavan odotuksen merkeissä kaikki n.s. maallinen kävi naurettavan toisarvoiseksi. Tuntuivat yhdentekevältä niin viulut, haitarit kuin posetiivit. Ei kirpaissut vähääkään, kuinka monta kultamitalia niillä oli voitettu tai vaikka itsekin olisi voittanut maailman messumarkkinoilla. En kadehtinut enää mestarin menestystä, en iloinnut hänen tohvelisankaruudestansa, samantekevää, miten posetiivivankkurit vierivät, istuiko mies kuskipukilla tai pukin alla, ajopiiska kädessä tai siima selässä. Sydämessä eivät pesineet enää pahat ajatukset. Voitto oli toki tämäkin, vaikka ei näissä näköaloissa paljonkaan arvoinen.
Ainoa, mikä maallisista verraten vakavasti huoletti, oli perheen kohtalo. Tosin en epäillyt, että vaimo, tuo sairaudessaanko samoin kuin omassani yhtä uskollinen ja uljas elämäntoveri, ei veisi perhettä eteenpäin, niinkuin jo oli vienyt tähänkin asti, monta raskasta vuotta, mutta kaikki se jälkiselvittely, mikä välittömästi tulisi tapahtumaan pois mentyäni, se eli ennakkokuvana silmissäni ja raateli sydäntäni... Edesmenneen vainajan vararikkopesä... Vieraat miehet, kenties veljenpoika yhtenä "uskottuna miehenä" peukaloimassa ja vasaroimassa kaikkea, mikä yhteisessä pikku pesässämme oli kaikille meille niin rakasta ja kallisarvoista. Sinne kylmästi arvioiden, koppurakyntisten, herasilmäisten kuolinpesäkorppien likaisiin käsiin ja murjuihin katoaisi kaikki... huonekalut, taulut, kirjat, muistoesineet... minun keskeneräiset viuluni jossakin mörskässä, pesän virikkeiksi, hänen kauniskudontaiset ja ajan patinoimat seinäompeleensa johonkin toiseen sikakarsinaan porttopahnan peitteeksi. Hyi, jo sitä ajatellessakin puistatti ja ellotti. Suljin silmäni, siirsin kuvittelevan katseeni ulommaksi pieneen maataloomme. Luonnollisesti sekin oli kuulutettu myytäväksi määräpäivänä sillä ja sillä kellon lyömällä, ensin talo, sitten irtaimisto. Sitä paikkaa kelpasi kytätä, oli varmaan jo moni kieltään lipaisten odottanutkin, kenties rahoja keräillyt sitä varten. Oli ehkä sellaisiakin odottelijoita, joiden ei tarvinnut enää kerätä, koska se kerääntyi ja juoksi itsestään, sukuperintöinä, korkoina, kauppavoittoina tai leikkokuponkeina. Muutamilla kun oli sellainen rahan, tavaran ja "jumalan siunaus". Eräät näistä valituista olivat tätä hetkeä odottaneet, tiesin sen. Vuosia sitten he olivat pettyneet ja vihastuneet, kun en silloin kaatunutkaan, niinkuin oli luultu. Jonkinlainen pettymys se nähtävästi oli mestarillekin. Nyt he kaikki saisivat korvausta senkin edestä. Mahdollisesti myös mestari olisi huutajien joukossa huvilan paikkaa katsomassa. Hän oli puhunut sellaisen hankkimisesta. Toimitus kävi, vasara paukkui ja kompasanat lentelivät. Olihan tosiaan syytä, mistä kompailla, heinäsirkan maanviljelyksestä ja muista sirityksistä... Niinpä niin, mutta ensin leipä ja sitten luritukset! Mitä tarjotaan talosta? Reikäleivästä, savipellosta... vaikka vähän likilaskehtineestakin? Ensimmäinen, toinen... vieläkö kuuluu?... Ensimmäinen... toinen... ja kolmas kerta. Hellgrenille meni... No, siihen hevonen, missä entistä, maata ja mantua... Tuokaapa ne hevoset!... Tuodaan vanha poika, hopeahapsi...
Ja kaikkea sairaan miehen pitääkin katsella ja kuvitella! Nebon vuorelta, vain hengessä, poikaseni... Vaimosi, lapsesi, tirehtöörisi ja pyssymiehesi katselevat totuudessa...
Tähän päästessäni minun sydämestäni jälleen kohosivat pahat ajatukset. Sadattelin kohtalon kovuutta, vihasin oikeutta, jonka kuvallisena edustajana näin eräitten uskottujen miesten kasvoja. Itkin omaa heikkouttani, vertakihoovan sydämeni räpättävää surkeutta...
Ihme, että se ei näissä tunteilemisissa ritkahtanut. Se ei ollutkaan vielä niin heikko kuin muutamina hetkinä tuntui ja näytti. Nukuin pian ja tavallista pitempään. Merkillinen painepumppu oli sydän! Vai imusysteemillä toimivako se mahtoi olla? Kuka oli mies sanomaan siitä viimeistä sanaa? Kuka oli paljastanut sen heikkoudet ja voimat, ilon ja murheen salaisuudet?
Mutta lääkärini puheille minä kuitenkin jälleen menin, ennenkuin määräaikani oli umpeen kulunut. Hän ei nytkään hämmästynyt, vaikka arvasinhan sen jo etukäteen. Vai niin, vai räppää! Täytyy vaihtaa lääkettä. Hän vaihtoi ja vihelsi. Kätevästi se siinä reseptiliuskalla vain kävi. Ei tarvinnut kirjoja selailla, muisti leikkasi niin hyvin.
– Ehkäpä sentään panemme teidät sairaalaan lepäilemään pariksi kuukaudeksi.
– Pariksi kuukaudeksi?
– Se on sopiva kesäloma. Voitte ottaa sen jo keväthankien aikaan vaihteeksi näinkin. Ja sen päälle kuukauden varsinaisen kesäloman, kotona.
Mahdottomalta tämä tuntui, mutta mikäpä tässä auttoi. Kenellä on sydänheikkouksia, hänelle heikotkin asiat laatuisasti järjestyvät. Lääkärintodistus oli patenttikeino kesäloman pitentämistä varten. Ihme, että ennen en tullut sitä keksineeksi. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kolme kuukautta oli sentään melko pitkä aika näissä näköaloissa eteenpäin ajatellen. Tulin henkisesti oikein virkeäksi, niinkuin joku erikoispotilas samankaltaisesta uutisesta "Sing-Sing"-täysihoitolassa. Yhtä hyvää ja hupaisan huoletonta ylöspitokin siellä oli. Kaunis aurinkoinen huone, pehmeäpatjainen, korkeapieluksinen vuode, avarasta ikkunasta säteili keväinen taivas, ulommassa näköpiirissä avomeri. Mitään ei tarvinnut, ei saanut tehdä. Ruokatarjottimet käännettiin saranapöydällä sänkyyn, sanomalehdet ja kirjat asetettiin luettaviksi mukavalle kaltevuudelle käännettyinä. Ja sitten jos jonnekin oli matka, niin mattokäytäviä pitkin takaa työnnettävällä rullatuolilla. Ihan se miehistä minää hävetti, kun työntäjänäkin oli vielä sellainen valkopukuinen keruupi.
Mutta yksi paikka siellä oli kolkon kaamea. Se oli manala, jonne hissillä laskettiin ja rullatuolilla pitkien käytävien kautta työnnettiin kuin kohonnut leipä lämpöiseen uuniin. Se oli se "Hades", jossa röntgen-kuvattiin ja sydäntykintöjen tunturifilmit tehtiin. Suoraan eteenpäin, suoraan sydämeen ja munaskuihin tuijottelevia lasi- ja tulisilmiä tuikki siellä täällä. Rautaisia kouria, teräksisiä käsivarsia kuin mitäkin yli-inkvisiittorin välikappaleita uhkaili katossa ja seinillä. Ne varmaankin olisivat olleet yhtä valmiit kuin pätevät koukkaisemaan uhripalakseen koko läppäävän sydämen rinnasta. Kaikkein kamalin oli eräs tuoli, eiköhän ihan "Sing-Sing-hospitaalin" kuuluisa sähkötuoli? Uhri köytettiin ja kytkettiin siihen käsistä ja jaloista kosteilla galvanilevykahleilla. Ihme aivan, ellei siinä sydän ruvennutkin räppäämään ja piirtelemään niin tunturikeroja kuin kuruja ja pitkiä laaksomaita niiden välillä. Inkvisiittorit eivät olleet juuri näin sydämettömiä. Heillä oli sentään häpyä siitä päättäen, että olivat peittäneet sinisin suojalasein enemmän tai vähemmän värikkäät silmänsä. Helmaväkeä he etupäässä olivat, niinkuin Hadeksen kyypparit nähtävästi yleensä, lukuunottamatta pääviinuria...
Näin minä maalaisäijän humoristisilla värilaseilla sitä kaikkea katselin, määrätietoisena tarkoituksena pahasti räppäävän sydämeni rauhoittaminen. Mitä se siitä, innostui vain, josta sain vastaisen varalle... mikäli minulla sellaista varaa oli olemassa... sen opetuksen, että ei kannata ryhtyä keinotekoisilla konsteilla räppäämisiä estämään. Antaa räpätä, ketä huvittaa, nopeammin lakkaa, jos kukaan ei välitä siitä. Ainakin sydämen läppäilyihin on tämä patenttilääke ja neuvo, josta ei tarvitse maksaa sataa markkaa.
Ensimmäinen piirtofilmi, joka sairaalasta sydämeni toiminnoista raapustettiin, oli vallan kamala. Se oli vaivaiseksi ammutun Lapin kaakkurin siipiräpäkkää koko tunturimatka. Koneensa takana tarkkaileva kerberos, aika selväsanainen tyttö muuten, ravisteli kiharaista päätään, että lasit helisivät.
– Se on ihan sekaisin! kuiskasi hän, että minäkin kuulin.
– Jos sydäntäni tarkoitatte, niin väärä näkemys! naurahdin minä, että kaikki kuulivat.
– No sitä juuri minä tarkoitan! kimmahti neitonen. Varmasti hän olisi saanut siitä nuhteita, jos esimies sattui paikalla olemaan. Minua se piristi.
– Vaikka paikalla lähden juoksemaan teidän kanssanne stadionin tornin ympäri ja sieltä takaisin. Lyödäänkö vetoa?
– Lyön minä teitä korville, jos yritätte askeltakaan... saatikka juoksuaskelta.
– Olisi tuo hauska tuntea, tuokin lyönti, sanoin ja jäin aprikoimaan, miten ehdottomassani kilpailussa olisi käynyt. Hän oli aika lihava täti, niinkuin siskoni parhaimmillaan. Muistin, miten siskoni kanssa kerran juoksimme maantieportilta kotipihaan kilpaa, hän etuperin, minä takaperin. Minä voitin. Luulenpa melkein, että olisin voittanut myös tällä kertaa, jos olisin onnistunut jatkamaan kilpamatkaani maaliviivalle saakka.
Tämän Hadeksessa-käyntini jälkeen minua hoidettiin ja hoivailtiin vielä ruhtinaallisemmin. En saanut kättäni liikuttaa, en jalkaani nostaa. Talon puolesta niitä nosteltiin ja spriiliinoilla pyyhiskeltiin. Hädin tuskin lusikkaani sain hoidella. Jos tätä hyvää jatkuisi, niin sekin ennen pitkää olisi liian raskas työkalu. Oikein arvattu. Kun muutama päivä kului, niin minut pantiin hedelmäkuurille... omenaa, appelsiinia, banaania! Banaania, omenaa... appelsiinia! Väliin siihen viinirypäleitäkin. Vesi kielelle kohoaa, kun sitä aikaa muistelenkin. Silloin nämä ihanat hedelmät alkoivat jo maistua puulta. Ihminen on sellainen, hyväänsä tajuamaton.
Hoitajasiskot liikkuivat varpaisillaan hiipien, ja viehkeästi hymyillen. Päivisinkin he kävivät usein katsomassa ja vointiani tiedustelemassa, yöpäivystäjä pistäytyi tämän tästä. Jos jotakin tulisi, niin pitäisi vain soittaa. Hän olisi heti paikalla. Ja kamferilasi oli tuolilla, se pitäisi aina muistaa. Kauanko sitä siitä suuhunsa heittäisi, jos rupeaisi heikottamaan.
Niinpä niin, kauankos sitä! Kauanko te äijää kellariinkaan nostaisitte, kun se aika vihdoin koittaisi. Mikäli saatoin lukea totuutta heidän katseistansa ja eleistänsä, ei tämä hetki ollut kovinkaan kaukana... Se hetken on työ, kun salama lyö... muistin jonkun runoilijan säkeen. Sopiko se tähän tapaukseen? Miksikä ei, jos tahtoi sovittaa. Monta muuta lausuttua, lausumatontakin siinä tuli mieleen. Outo, juhlallinen tunne täytti sairaan, joutilaan miehen sydämen. Käsittämättömältä tuntui, että mainen matka tällä tavalla päättyisi, nukahdukseen, josta ei herännyt. Kylmään kellariin, mustaan arkkuun, hautaan, ikuiseen lepoon. Maasta olet sinä tullut... Samaan maahan ehkä samojen kuusien alle kuin eno muutama vuosi sitten. Enoa olin säälitellyt. Miksi kiskoi juurensa kiville! Olinko itse tehnyt saman erehdyksen? Suuremman, kaikesta päättäen! Taitamattomuudestani, tahallani olin ajanut moottorin rikki. Olin kymmenen kertaa sääliteltävämpi kuin eno. Mikä sääliteltävä hän olikaan, päivätyönsä päättänyt, tilit tarkastuskelpoisessa kunnossa! Sitä samaa ei valitettavasti voitu sanoa minun tileistäni, enempää vuosipäätöksistä kuin kymmenvuotiskertomuksista. Ne olivat pahasti tappiolliset, velkasaldo pelottavan suuri.
Mutta ihmeellistä, milteipä lystillistä oli se, että ne velat, joita tähän saakka olin niin tärkeinä pitänyt, olivat kadottaneet tärkeäntuntuisen painavuutensa kaikessa muussa suhteessa paitsi mitä ne aiheuttaisivat jälkeenjääville. Pankki vekseleineen ja konttokurantteineen samoin kuin yksityiset velkamiehet virallisen arkin puolikkaalle kirjoitettuine saatavineen olivat lystikkäitä pikku ukkeleita velkomispapereineen ja muine tärkeyksineen. Heille huomasin huiskuttelevani poikamaisen keveästi kättä: Terve menoon, te heppulit! Kiitos seurasta! Mestaria ja veljenpoikaa en nähnyt enää heidän joukossaan. Se karvasteli mieltäni, että hetkellisessä heikkoudessani olinkin tullut suorittaneeksi alati kimpussa häkertäville advokaateille ne kymmenykset, vaikka siihen ei olisi ollut mitään pakkoa. Mutta olipa veljenpojalle myös tullut vikapisto, joka ilahdutti vastapelurin mieltä näinkin heikkoina hetkinä, niin paatunut ja turmeltu on ihmisen luonto, tai oliko tämä velkomus niin suuri vääryys? Olin taipuvainen tähän luuloon, niinkuin yhä vielä. Näin se tapahtui.
Veljenpoika hääräsi kirjojensa kanssa kuin linnustaja, ladattu kaksipiippuinen kainalossa. Hän ei suinkaan uskonut ensimmäiseen epäonnistuneeseen ulosottoyritykseen, vaan sopivin erimittaisin väliajoin kokeili yhä uudestaan kaikissa mahdollisissa paikoissa, joissa luuli minulla varoja tai saatavia piileskelevän. Se pikku tavin poikanen, erehdyksessä tipahtanut viisisatanen, oli luultavasti innostanut häntä yhä uusiin ponnistuksiin. Olin huoleton niin kauan, kunnes hän tavatessamme, varomattomasti kylläkin, oli tehnyt vihjauksen palkintoviulujen noteeraamisesta. Se hätkähdytti sydäntäni, nähtävästi jo silloin pahasti viallista. Odottelin juuri niinä aikoina rahalähetystä ulkomaalaiselta ostajaltani. Otin lakimieheltä selvää, olisiko sellaisen saatavani takavarikoiminen mahdollista maksuja järjestelevässä valtakunnan pankissa. Kyllä oli, jos saarnamies vain aikoinaan osasi pitää varansa. Veljenpoika osasi, siitä minulla oli jo hyvää kokemusta. Seurasi jännittäviä päiviä. Jos hän pääsisi koppaamaan ryöstäjänkouransa viulurahojeni päälle, niin enpä tiedä, miten soittelemiseni ja soutelemiseni sen jälkeen olisi. Niin naurettavan pikkuinen on ihminen, kun peli ja periaate on kysymyksessä. Tiedustin pankista joka päivä. Sama ystävällinen naisääni vastasi. Viikon pari turhaan kyseltyäni en enää kehdannut, vaan keksin: Olisiko neiti ystävällinen ja soittaisi minulle heti, kun rahalähetys on saapunut ja perittävissä! – Mielelläni! se ystävällinen sielu lupasi. Sitten ei monta päivää enää kulunutkaan, kun hänen iloinen äänensä helähti korvissani kuin hopeatiukukello. – Nyt tuli! Joutukaa perimään! Arvaakin tuon, että riensin viivana. Kuittasin lapun ja sain pankin shekin. Ei se ollut mikään mahdottoman suuri, olihan sentään semmoinen, että veljenpoika olisi saanut lukea kauniit vastarahat kouraani, vaikka olisi perinyt koko saatavansa kuluineen, korkoineen ja metsästyspalkkoineen. Olisi kelvannut katsella häntä tai hänen helsinkiläistä virkaveljeäänkin tätä tiliä tekemässä.
Silloin minä sen tulin tehneeksi, sydämeni vuoksi, kun hän yhä asianajotoimistojen ja puhelinsoittojenkin kautta pommitteli uhkavaatimuksillansa ja viulunoteerauksillansa, johon hänessä kuitenkaan ei ollut miestä. Hän sai kuin sai julkaisematta jääneestä kirjastansa siis jonkinlaisen tekijäpalkkion. Mutta monivuotisessa shakkipelissämme hänestä tuli "matti", siitä hän ei enää pääse yli eikä ympäri. Ellei nyt teräväpäisenä juristina löydä näistä jälkimuisteloista jotakin sellaista koukkua, jonka avulla pelin avaus käy uudelleen mahdolliseksi. Jos niinkin kävisi, niin tervetuloa! Mutta huumorin hunajat pöytään! Niin kuivaan peliin kuin se ensimmäinen, en viitsi enää toistamiseen ryhtyä.
Vaimoni ja lapseni kävivät vuoroon minua tervehtimässä ja kotikuulumisiansa kertoilemassa. Lapset olivat jo koululaisia kaikki. Siinä juttua tehtiin, minä milteipä enemmän kuin he. Luulen, että kukaan ei ollut puhunut heille isän vakavasta sairaudesta, mutta he nähtävästi olivat lukeneet sen samoista kirjoista kuin minä itse, siitä juhlallisesta hiljaisuudesta, lääkelaseista, palvelusauliudesta ja silmälläpidosta. Kotoiset kertomukset katkesivat usein töksähtäen kummasteleviin, pelokkaisiin silmäyksiin, nurkkiin, sängyn alle, merelle... Missä se oli? Mikä se oli... joka isän henkeä uhkasi? Tyttäreni, milteipä aikuinen jo, tiesi sen. Hän kääntyi ja niisti nenäänsä, pyyhkäisi vähän ylempääkin saman tien... oli nuhaa saanut eilen illalla luistinradalla. Tirehtööri tuli kesken kertomustaan totiseksi, kuin joku espanjalainen taistelutaiteilija näkymättömän härän mylvähtäessä. Hän mahtoi lukea näinä aikoina tätä alaa koskevaa kirjallisuutta. Nuorimmaisella oli oma patenttinsa, se toissilmässä sihtaileminen. Siihen hän turvautui aina, milloin vakavampaa oli tähtäimessä, kyyneltä pidätettävissä. Aina se ei onnistunut, ja silloin tuli kasvoille hullunkurinen väännös.
Ja sitten tuli myös hän, elämän ja perheyhtiön kaikkeni kaikessa, toveri, jolle minä olin paljosta velkaa. Hän toi aina jotakin suuhun pantavaa, vaikka se oli tarpeetonta, sitä puolta minulla oli yllin kyllin. Hän istui vuoteeni viereen, otti kädestä, siveli keveästi, katseli lämpimästi. Hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan siniset, niinkuin ensi kerran niitä katsellessani. Hiukset olivat tumman tuoreet, niitä rasvattiin sisästä päin, minun ei, piikkini olivat harventuneet ja harmaantuneet. Mutta hänen poskiansa reunusti kaksi uurretta, joita silloin ei ollut. Aika ja murheet kaivuumiehinä. Olisikohon noita, ellen minä olisi joutunut hänen kohtalokseen? ajattelin siinä, tuumiskelin paljon muutakin.
Mutta sairasvuoteen vieressä hän oli sama uljas toveri kuin arkipäiväisen elämän taistelutantereilla, olinhan sen pannut merkille niin monta kertaa ennen sairauksiemme aikoina. Ei valituksen sanaa siitä, mikä tässä nyt neuvoksi tulee. Ei edes vihjausta siitä, että mitään tulee, enempää kuin joutavanpäiväistä valomaalailuakaan... mikäpä hätä tässä... olet paremman näköinen... Kyllä sinä siitä. Ei muuta kuin uskollinen, lämmin käsi, silmien lupaus ja pyyntö. Hänellä oli eheä, terve sydän. Pahat ajatukset eivät tehneet siellä hajoittavaa myyräntyötä. Kun kaikkea mietiskelin, niin ajattelin tätäkin: Jospa löytyisi sellainen spesialisti, joka vaihtaisi keuhkomme!
Lyhyt se oli, heikon sairaan vierailuaika. He menivät niinkuin tulivat, katsoivat minuun, minä heihin. Katsoin kuin kameramies, jolla on viimeinen levy kasetissa. Millainen katse, käden liike, niska... Tuosta tunnen, kun he oman ajallisen kynttilänsä loppuun poltettuaan kerran vastaani tulevat sukupolvien hiljaiseen juhlaan... Onnistuiko kuvani? Suljetuin silmin, pää pieluksiin painettuna jäin sitä katselemaan.
24
Huoneeni oli kahden potilaan. Eräänä aamuna sain tyhjään sänkyyn toverin: laiha, pitkä mies ja heikossa kunnossa. Sänkyyn päästyään hän oli kuin maratooninsa päättänyt japanilainen, lopussa kerta kaikkiaan. Hoitaja antoi hänelle vahvistavia tippoja, katseli vähän aikaa ja jätti meidät kahden. Miehellä oli ankara hengenahdistus, silmät kiinni hän puhalsi, lepäsi ja huohotteli yhä tasaisemmin, jo harkitusti säännöstellen, kunnes pääsi jotenkuten normaaliraiteille. Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun. Pitkän aikaa tunnustelimme äänettömästi. Kummallakaan ei ollut kiirettä, tuskin tärkeää puhuttavaakaan. Hänen oli sitäpaitsi säästettävä ja kerättävä voimiaan. Hänen kohdallaan, jos milloinkaan, piti varmasti vanhan testamentin viisaan neuvo paikkansa... vaitiolo oli kultaa... En pyrkinyt häiritsemään, käännyin kattoon katselemaan, mutta kun aikojen kuluttua jälleen katsahdin häneen päin, katseli hän kirkkaasti, poskiin oli kohoutunut väriä. Hän nyökkäsi, minä samoin.
– Töyrylä! esitteli hän itsensä.
– Päiviö! vastasin minä.
Sitten lepäilimme jälleen kotvan aikaa äänettöminä, kunnes hän aloitti.
– Palvelin rautatiellä niin kauan kuin pannu kesti. Sitten minut siirrettiin sivuraiteille.
– Vai niin.
Tuo nyt ei ollut mikään vastaus, mutta parempaakaan en siinä keksinyt. Mitäpä syytä minulla oli ruveta uteliaisuudellani vaivaamaan häntä. Mutta hän itse oli halukas, vaikka ei hätäinen. Lepäillessämme hän oli virkistynyt, tiivistynyt milteipä käyttökelpoiseksi.
– Se on kyllä kohta loppu, tämän masiinan käynti. Ei kannata heittää koksia pesään, virkkoi hän surullisesti naurahtaen.
Hän oli ollut veturinkuljettaja. Olin aavistellut sitä heti. Hän virkistyi ja lämpeni, ajoi koneensa raiteille, vaikka ei luvannut, enkä pyytänyt sitä. Mutta katselevaksi, kuuntelevaksi matkustajaksi mielelläni lähdin, kun ei mitään tarvinnut maksaa eikä ollut parempaakaan ajankuluketta siinä.
Hän oli suutarin poika etäiseltä Pohjanmaalta. Naskali ja naulausvasara eivät kiinnostaneet poikaa rippikoulun jälkeen. Suoraviivaisena kotimökin ohitse painuva rautatie kiehtoi ja veti, mutta radalle ei ollut lupa mennä leikkimään. Äitimuori tukisti, että hampaat helisivät. Milloin isäukko tapasi, niin veteli polvihihnalla selkään. Siitä halu yltyi vain. Missään ei ollut niin mukava maata kuin siellä pitkin pituuttaan kiskojen välissä, ratapölkyn vieressä. Hiekka rapisi somasti, kisko lämmitti jalkapohjaa, mutta leveä ratapölkky haisi tervalle, pikiöljylle ja vielä muullekin. Tukistellessaan äiti sen sanoi.
Mutta kun juna pari kertaa päivässä tuli ja meni, niin se vasta jännittävää oli. Se kaivoi itsensä esiin radan päästä, sieltä missä kiskot yhtyivät, ja vielä kauempaakin. Niin se kaivoi kuin pieni hiiri suuresta heinäkuormasta, mutta aika nopeasti se sieltä esiin pääsi. Kissa varmaankin sen hännillä. Se oli jo rotta! Itse kissa se oli. Tulikekäleinä kiiltävät silmät sillä oli pimenevinä syysiltoina. Mitään ajettavaa ei näkynyt sen edessä, mutta kuitenkin se läheni, murisi ja jyrisi, rautainen kiskokin jo tärisi. Se oli jalopeura julman suuri kuin tämä maailma. Silloin kylläkin oli aika livahtaa, ellei muori jo sitä ennen ollut ehtinyt tukasta tempaisemaan. Kelpasi sitä katsella ratavallin kupeeltakin. Se mennä huristi kuin ilmestyskirjan peto, savua puhaltaen, tulta sylkien. Niin se humahti. Valkoiset paperiliuskat kuin metsäkanat vain perässä lentelivät. Piti juosta keräilemään ja kiinni ottamaan niitä. Ne olivat kuin pikkuisia neliskulmaisia nenäliinoja, melkein puhtaitakin. Mutta jos äitimuori tapasi sellaisen kädessä, niin taas tukisti, korvasta pesuvadin ääreen kiikutti. Vaikka pikku miehen kädessä ei ollut mitään muuta kuin se sievä valkoinen junanenäliina.
Sellaista resuamista se oli joka päivä rippikouluun asti, sitten ei enää kiskojen vieressä, vaan niiden päällä. Resuminen ei siitä lakannut, sitten se vasta oikein alkoi. Oli kylmää, jos lämmintäkin. Tukkapöllyä ja polvihihnaa annettiin monella eri tavalla, ratapölkyt haisivat, nenäliinat lentelivät. Mutta matkan päätä ja maailman laitaa ei löytynyt mistään, ei edes Amerikasta. Sieltä kaikkein vähemmin! Ilmestyskirjan pedot, julman suuret ja monenkaltaiset vain tulta sylkivät, pölkyt haisivat, paperit lentelivät...
Maailman laitaa hakemaan lähteneen suutarin pojan elämänkuvakirja oli pitkä ja kiintoisa. Kauan sen katseleminen kesti, mutta meillä oli hyvää aikaa, mikäli oli. Hoitajat eivät siitä pitäneet, eivät tukkaan toki tarttuneet niinkuin suutarin muori, kauniisti vain pyytelivät, että emme turhaan itseämme rasittaisi...
– Rasittaisi! hymähti suutarin poika, kun ovi sulkeutui. Mitä tuollainen valkoinen tipukananen tiesi rasituksista? Kunhan olisi ajanut vaikkapa yhdenkin koneen Kajaanista Helsinkiin! Ajanut kolmekymmentä vuotta sitä samaa siellä ja täällä! Sitten olisi sopinut puhua rasituksesta! Sitä samaa tipukananen oli tarkoittanut, mutta kun suutarin poika ei sitä huomannut. Puhuminen kylläkään ei näyttänyt häntä rasittavan, virkisti päinvastoin. Kun hän pääsi vauhtiin, niin hengenahdistuskin katosi, posket punoittivat, silmät loistivat. Hän kuljetteli minua vapaalipulla koneensa penkillä SVR:n kaikilla paanateillä, vaihteeksi suuren lännen pitkillä kiskoteilläkin. Tuskinpa olisin nähnyt niinkään paljoa, jos olisin ensiluokan hytissä ne tiet ajanut, en ainakaan kaikkea sitä kiintoisaa, mitä kiitävän koneen edessä pitkillä kiskoradoilla sattui ja tapahtui.
Ei päivää, että ei piirtoa! Häneen, vuosikymmenien veturinkuljettajaan, jos keneen se piti paikkansa. Hänen muistikirjansa lehdille oli näiltä matkoilta tullut kepeitä viivoja hiilikynällä, raskaita naarmuja rautapiirtimelläkin. Myös värejä oli paljon käytetty, kaikkia mitä sateenkaaresta heltisi. Rata ei milloinkaan ollut juuri niin tyhjä kuin miltä se kotimökin ylikäytävältä katsoen näytti. Oli siinä elämää ja jännittävääkin vaihtelua, pimeinä myrskyöinä liiatenkin. Usein oli sattunut hupaisiakin yllätyksiä. Metsän jänikset ja ihmisten varsat, pässit ja vasikat... missä niillä rautatien veroinen kilparata! Mitä siinä portit ja paanavahdit auttoivat, enempää kuin sakot ja tukkapöllyt! Vasikka on vasikka, juoskoonpa kahdella taikka neljällä jalalla, ilman häntää tai hännän kanssa. Sattui siinä vuosien mittaan ikäviäkin kommelluksia, yliajoja, kauhun näkyjä... Niiden tummanpunaisia räiskähdyksiä ei saanut kirjansa lehdiltä pesemälläkään. Mutta masiinan kuljettaja pesi kätensä. Minkätähden? Eivät kai ne olleet likaiset enempää kuin ammoin, jolloin metsäkanoina lenteleviä rautatien nenäliinoja keräiltiin.
Myös kuljettajan omalla enemmän tai vähemmän mutkikkaalla raideradalla oli sattunut tapauksia, ylitsekäymisiä, jopa yliajoja, kuka kieltääkään. Papinkirjoissa hän kuitenkin edelleen oli kulkenut naimattomana, nuhteettomana vanhanapoikana... rokotettu, Herran pyhällä ehtoollisella käynyt.
En tiedä, mitä syytä hänellä oli ripittäytyä minulle, mutta sen hän kuitenkin teki ja niin vilpittömän perusteellisesti, että ei toivomisen varaa. Välähtymänä mieleeni juolahti, että hän kerskui ja liioitteli, oli kai niitä sellaisiakin. Mutta kun katsahdin hänen rehellisiin, veturilamppuina valaiseviin silmiinsä, katosi epäilys. Jostakin syystä minä nyt pyytämättäni, tahtomattani olin hänelle jonkunlainen rippi-isän korvike. Hän nähtävästi tahtoi tyhjentää ravistuneen kattilansa sinne kasautuneesta liasta ja ruostevedestä. Joka tapauksessa sain kuulla, mitä kaikkea siivonkin miehen radalla vuosikymmenien mittaan voi sattua, niin näennäisesti lakealta kuin se suutarin mökin ylikäytävältä katsellen näyttääkin. Oli sattunut ylitsekäymisiä Jumalan kaikkia käskyjä vastaan, viidettä jo ammatinkin vuoksi, kuudetta jostakin muusta syystä, suutarin ja muorin sukuperinteiden takia. Vaikka ilmestyskirjan peto olikin muorin jokapäiväinen vieras ja lentelevät junanestuukit hänen sydämensä kauhistus.
Eräänä päivänä, pitkän vaitiolon jälkeen, toverini minulta yhtäkkiä tiedusteli, uskoinko minä, että raamatullinen helvetti ja taivas oli olemassa. Se oli yllättävän suorasukainen kysymys oikopäätä vastattavaksi, ehkä jalommallekin rippi-isälle kuin mitä minä olin. Vähän samantapaisen kysymyksen oli minulle tehnyt eräs kuljeskeleva asiamiehemme, se saarnamies, jonka menestyksellisestä liiketoiminnasta ja vekselisuorituksista aikaisemmin on ollut puhetta. Olinko minä autuas? hän kysyi. Siihen en osannut selvää vastausta antaa, niinkuin en nytkään.
– Arvasin tuon! hymähti suutarin poika. Hän sanoi ahertaneensa sen kysymysten kimpussa koko eteenpäinvierivän elämänsä ajan, jo ennenkin sitä. Nyt vasta sängyssä maatessaan oli päässyt perille. Oliko hän päässyt? Hänen lausumanaan se tuntui aika vakuuttavalta, myös minun näkökulmastani katsottuna erittäin kiinnostavalta. Mutta minun ei tarvinnut ryhtyä mitään tiedustelemaan, enempää nyt kuin aikaisemmin. Odottelin vain. Kotvan konetta lämmitettyään hän ajoi sen raiteille.
– Muorin helvetti... se oli loistohelvetti! Mikään ei ollut mitään sen rinnalla, ei taivaskaan, vaikka sellainenkin tosin oli olemassa, harvoja ja valittuja varten. Muori itse kuvitteli olevansa yksi niistä, mutta isäukon sieluparan laita oli niin ja näin. Mies ryyppäsi ja kiroili ja löi polvihihnalla, joskus akkaansakin. Helvetti oli tulijärvi, jossa syntisen vaiva oli iankaikkinen, sanoin kuvaamaton. Asiaa havainnollistuttaakseen muori oli käyttänyt vertausta. Koko junalasti syntisiä syttyi ja paloi siellä niinkuin roskapaperi tuolla, hyi! Muori oli heittänyt pojan kädestä riipaisemansa paperinenäliinan tuleen. Se paloi iloisesti ja nopeasti höytyväksi tuhkaksi. Helvetin junalasti ei, siinä se ero oli! Rangaistuksen pituutta muorin oli jälleen tarvinnut vertauksella kirkastaa... Jos sinä juoksuttaisit teelusikalla tuolta rautatiepaanasta yhden tai pari hiekkajyvästä kerran päivässä tänne tupaan, niin se kestäisi hyvin kauan. Se loppuisi kuitenkin, jos Jumala sinulle elinvuosia niin paljon antaisi. Siitä vasta iankaikkisuus alkaisi.
Miettimisen vaiva siitä oli alkanut pikku miehelle syksyn pitkinä pimeinä öinä. Oli riittänyt sielupahaiselle hätää ja murhetta, isäraukankin puolesta, jos kohtakin tämä ryyppäsi ja antoi polvihihnaa. Se oli liian kova rangaistus, vaikka hihnan sivallus paljaan selänpäähän teki niin surkean kipeää. Olisi muori voinut murentaa taivaastansa iankaikkisessa helvetissä kärvistelevälle isäpoloiselle muutaman hiekkajyväsen.
Niin oli alkanut murentua sekä iankaikkisuus että sen tulivoima jyvä jyväseltä, kipene kipeneeltä, vaikka nuoren hurjan elämän ylitsekäymisissä monta kertaa hyvään tarpeeseen olisi ollut niin pelko kuin kipeneet. Mutta kun ne eivät auttaneet! Juna kulki sitä rataa, jonka suutari oli rakentanut ja muori kiskoittanut. Ei syyttelemisen varaa, eipä silti. Mikä pakko oli ajaa toisten rataa viisaan miehen, jolla oli niin jalot omat näkemykset.
Hoitaja tuli, ruokatarjottimetkin. Syventävä käsittely suurista kysymyksistä keskeytyi, kunnes jälleen iltapäivällä kuljettajan virittämänä esiin putkahti. Hän oli tottunut katsomaan pitkällä tähtäimellä, mistä radasta tahansa sitten olikin kysymys.
– Kuvitelkaahan nyt, että minä suuri syntisäkki olisin suistunut junan alle ja kuollut heti. Mikä olisi ollut edessä? Kadotus ja helvetti... onnettoman isäukon poikana ja kohtalotoverina. Toinen mahdollisuus: Olisin jäänyt rauskavaivaisena henkiin, vaikkapa vain muutamaksi tunniksi... että olisi ehtinyt saada ammattimiehen apua ja syvästi katuen tuntea syyllisyyteni. Hetkellisen heikkouteni, kaikkien erheitteni palkkana iankaikkinen taivas, onnellisen äitimuorin sylissä ja Aaprahamin helmassa. Ei Jumalan käräjänkäynti ja tuomioiden antaminen mahtane olla juuri näin yksitotista, koska ei vajavaisen ihmisenkään.
Seurasi pitkähkö äänettömyys. Rullavaunun pyörät hyrisivät kumimatolla pitkässä käytävässä. Joku heikkosydäminen oli matkalla "Hadekseen". Toveriani ei käytetty siellä. Hänen tunturikarttansa mahtoi olla selvä ilman piirtämisiä ja valokuvia.
– Mitä te ajattelette Jumalasta?
Siinä kysymys taas siinäkin, yhtä oikoinen kuin aikaisemmat. Yhtä vähän hän siihen vastaustanikaan odotteli, kohta itse ryhtyi selittelemään.
– Jumala on kaikkivoipa ja kaikkialla oleva, sen minä uskon. Paljon muutakin hyvää ja ihmeellistä minä Hänestä uskon. Mutta että hän olisi joku sellainen, korkeaselustaisessa nojatuolissa istuva vanha herra, keisari tai diktaattori, joka pitkällä piiskallansa pitää maailmoittensa lammaslaumoja kurissa... sitä minä en usko.
Hän henkäisi ja jatkoi:
– Enkä minä usko sitäkään, että meidän samaa oikopolkua pitkin täytyy Hänen luokseen kiivetä, jos nyt ollenkaan tarvitsee pyrkiä, ellemme itse halua. Mutta merkitseekö tämä sitä, että meidän heti on Hänen laitumensa jätettävä ja iankaikkisen kurjuuden kuiluun vajottava? En luule Jumalaa sellaiseksi, niin yksitotiseksi.
Kuin Jumalan vastauksena kevätpäivän aurinko läikäytti huoneemme kirkasta valoa täyteen. Me jäimme sitä sanattomina katselemaan. Pitkä aika kului, ennenkuin hän jälleen jatkoi, yhä samaa junaa ja rataa ajaen.
– Jotakin tuollaista luulen olevan Jumalan katseessa ja henkäyksessä. Se lämmittää rauskankin sydämen. Se vetää puoleensa vastustamattomasti.
Hän katsoi ulos loistavin, kaipaavin silmin ja lämmitteli käsiään. Rinta kohoili väljemmin, henkäily kävi helpommaksi.
– Jumala on kevään lämpö ja auringon valo! Me nousemme hänen luokseen niinkuin sumu nousee laaksoista, sitten kun on niin paljon keventynyt, että kykenee nousemaan. Ei siinä silloin enää junavetureja eikä hammasratoja tarvita. Nousemme, että emme huomaakaan, kristityt täältä, muhamettilaiset tuolta, kaikki pakanatkin omilta kulmakunniltansa. Mikä kaikkeuden Jumala hän olisi, ellei hänen luokseen kelpaisi kaikki, sitä mukaa kuin kevenee ja nousee. Ristintie... miksikä ei se olisi hyvä tie, verraton, hyvin viitoitettu linja! Mutta miksikä ei myös jonkun toisen lahkon ja kulmakunnan tie? En ole kuullut, että sumu milloinkaan kiertäisi vuorelle noustakseen. Suoraan omia teitänsä se kohoaa tai painuu.
– Minä en ole niin kevyt, että pystyisin nousemaan, vaikka minut radaltani tempaistaisiin, niinkuin kohta tehdäänkin, aloitti hän jälleen asiasta, joka yhä oli hänen sydämellään.
En mahda olla minäkään, heräsin omia ratojani ajattelemaan. Kiinnostuneena tarkkailijana olin äsken asennoitunut, niinkuin vain hänestä olisi ollut kysymys.
– Pelkään joutuvani harhailemaan rinteillä Hänen paimenääntänsä kuulematta. Tällöin painun yhtä paljon kuin nousen, alkuaikoina enemmänkin ehkä. Mutta toivon Hänen rinnelaitumiltaan löytäväni vihreätä ruohoa ja raikasta vettä, majapaikkojakin ehkä! Kuka tietää, vaikka ropeet käsissä tapaisimme toisemme rinnevuorten vattumailla?
– Kuka tietää! naurahdin minä. Hänen omalaatuisissa, lapsekkaissakin näkemyksissään oli jotakin hurmioivasti mukaansa tempaavaa. Jollakin tavoin hän oli jo irti arkipäiväisyyden kiskoista, näki ja kuvitteli tulevaisiansa jossakin korkeammalla tasolla.
– Iankaikkisuus on pitkä, vaikka ei olisikaan juuri niin mahdoton kuin muorin taivas ja helvetti. Siinä on varaa sekä nousuille että laskuille. Jumala on pitkämielinen, minä uskon senkin. Kun me matkan varrella olemme heitelleet kaikki turhuuden painot menemään, niin nousemme vähitellen yhä ilmavampia ja kauniimpia näköaloja kohti. Kunnes hänen aurinkosilmänsä helähtää meille paistamaan, emmekä voi enää vastustaa, vaikka tahtoisimme. Nousemme valotunturin keveään lakeen. Yhdymme häneen, lopetti hän mietiskelynsä.
Hänen sairautensa oli merkillistä, erilaista kuin omani. Aloin uskoa, mitä lääkärini oli sanonut: Sydänsairauksia on tutkimaton määrä, jokaisella on omat lempilapsensa. Huonetoverissani oli ihmeteltävää olotilan vaihtelevaisuus, elämän keveys tai raskaus, milloin kummankin vuoro tuli. Ilmavilta tuntureiltansa hän saattoi vajota ahdistuksen raskaisiin kuiluihin. Kasvot valahtivat kuoleman kalpeiksi, hengitys sahasi, rinta korisi. Nyt ei ole lähtö kaukana, ajattelin, soittonappia joskus tapailin. Mutta kun hän siitä selviytyi ja vähän aikaa huohotteli, oli hän valmis juttuansa jatkamaan. Juuri päättyneestä kamppailusta oli merkkinä vain väsymys äänessä, alakuloisuus puheen aiheissa.
– Olen saanut tarpeekseni tästä... pallopahaisesta. Haluan nähdä, minkälaista on siellä... rajan takana. Toivoakseni ei samaa ukkospilven uhkaa kuin täällä, aloitti hän kerran, kun oli kohtauksestansa selvinnyt.
– Mitä sillä tarkoitatte? tiedustin, vaikka minun ei olisi pitänyt häntä kiihoittaa puhumaan, koska hänellä itsellään oli siihen liiankin hyvä halu.
– Jaa mitäkö tarkoitan? Sitä kuin sanoin. Sitä liikapainetta, voimahöyryn järjestelyn puutetta, mikä täällä ilmenee kaikessa. Poropeukalojen käsissä koko kattila!
Hän pysähtyi hengitystänsä tasailemaan, silminhavaittavasti samalla etsien läheisempiä vertauskohteita huonosti ja hyvästi hoidetuista veturikattiloista. Pian hän niitä löysikin.
– Ajatelkaahan nyt esimerkiksi tätä ihmismuurahaisten hajautumista ja kimppukasoihin röykkiöitymistä. Yhdellä kolkalla lähes satamiljoonaa vinosilmää sullottu muutamalle tuliperäiselle saariliuskalle kuin muurahaiset lasipulloon. Lisääntyneet siellä kuitenkin niinkuin muurahaiset lisääntyvät, kun on sopiva hautomislämpö ja keltaisia munia. Siinä saman valtameren liepeillä on kymmenen kertaa suurempi lammaslaidun sata kertaa heikommalla jännityksellä. Vähän samantapaista se on koko kattilassa voiman jako, elintila ja höyrynpaine. Eräät kansat, entisten suurhamstraajien perilliset pitävät tiukasti kiinni niin marjamaistaan kuin lammaslaitumistaankin, niinkuin etuilevat marjamiehet, Lootin ja Abrahamin paimenet, aina. Tämä metsä, tuo suo, nuo rannat, kaikki nämä ovat minun karja- ja marjamaitani! Jo isän vaari nämä löysi ja omakseen merkitsi... älä koske sormellasi! Ei vaikka mätänisi!
– Niinkuin sitten mätäneekin, autoin minä antaakseni hänelle hengähdyksen aikaa. Kauankaan hän ei sitä hyväkseen käyttänyt, siksi vireä poika hän jälleen oli ja yhä lämpeni epäkeskoista kattilaa katsellessaan.
– Mätänee ja jäätyy! Pahasti ruostuu ja rapistuu, suuri kaunis masiina, hyi olkoon! Hän sylkäisi astiaan. – Mitä tämä tällainen komento! Vaikka tirehtööreistä enempää kuin kontrollööreistä ei suinkaan ole puutetta. Herraa jos minkä kokoista ja näköistä! On rouvaakin herran housuissa. Naurahdin, kun muistin siinä jotakin.
– On niin, mitä te nauratte?
– On, on! Sitä juuri minä nauroinkin, myönsin. Hän jatkoi:
– On perintäkeisaria, valintapresidenttiä, omalupaista diktaattoria, jokainen yhtä tärkeää omasta ja kuppikuntansa puolesta, varsinkin omasta... minä... minä... et sinä mitään!
– Niin me kaikki olemme.
– Milteipä kaikki.
– Eikä se aina riipu edes muurahaispullon tiheydestä enempää kuin laitumien laajuudesta.
– Ei riipu. Meidän talossa asuu eräs kalakauppias, leveäperäinen kuin tämä maailma. Mutta oksat siitä on pois, kun tämä mamma oikeutta jakaa! Niinkuin kaikki muut olisivat silakoita hänen laatikossaan.
– Onko siis ihme, että maailman höyrypannussa on yhtä ja toista, mikä ei ole juuri niinkuin olla pitäisi, joudutin juonta pääpisteeseen, koska kuulin osastonhoitajan ja lääkärin lähestyvän.
– Ei se mikään ihme ole. Se ennemminkin on ihme, ellei pian taas räiski ja rätise. Herra tietää, vaikka koko kattilapahanen hajalle räjähtäisi.
– Mitähän se Töyrylä nyt taas täällä räjäyttelee? naurahti osastonhoitaja, joka oli kuullut hänen viimeiset sanansa.
– Mitäpä minä enää, kohta itse alkutekijöihini räjähdän. Sanoin vain tuolle naapurille, että taitaa tulla pahat ilmat, kun niin oudosti ramasee.
– Mikäpä estää ottamasta pienet nokkaunet vaikka aamupäivälläkin, neuvoi lääkäri.
– Niin olen tässä aikonutkin, myönteli väsähtänyt koneenkäyttäjä.
Niin hän sitten ottikin, ei pitkiäkään aikoja tämän jälkeen. Heräsin kuin joku olisi kädestäni hiljaa nykäissyt. Hän se ei ollut, sänkymme olivat siksi etäällä toisistaan. Hän lepäsi selällään korkeiden pieluksiensa varassa, ihan hiljaa. Hän se kuitenkin oli.
Oli aamupuoli, talo ja kaupunki hiljainen. Täysikuu paistoi ikkunasta sisään, taivaankansi oli kevyt ja ilmava. Hän henkäili syvään, mutta vapautuneesti, niinkuin olisi puhaltanut raskasta ilmaa, uutta keveämpää tilalle vetääkseen. Hän huomasi minun heränneen ja ilostui.
– Se on nyt sitä... menoa... Hyvä aika... Helpompaa kuin luulinkaan... Hyvästi...
Hän nyökkäsi, kääntyi katsomaan kuuhun ja taivaanlakeen. Käsi hervahti. Silmien elo raukeni, mutta niiden loiste ei sammunut. Sisäiset ja ulkonaiset olosuhteet olivat sellaiset.
Tapailin kädelläni soittonappia, pian löysinkin sen, vaan en painanut. Miksikä ei hän kotvan aikaa voisi katsella siinä juuri päättyneitä ratojaan? Jonkin ajan kuluttua yöhoitaja soittamattakin tulisi.
Niin myös tapahtui. Hän tuli, tutki ja meni. Hiipivin askelin hän parin toverinsa kanssa palasi. He luulivat minun nukkuvan, en millään tavalla pyrkinyt heitä herättelemään ja hämmästyttämään. Oli heillä siinä touhua muutenkin. Hiljaisen kätevästi se heiltä kävi. Tuskin viittä minuuttia oli kulunut, kun kaikki oli selvänä ja maisen matkansa päättäneen kuljettajan vuodetila vapaana uudelleen vuokrattavaksi.
Aamuvuorossa oli eräs hauskan näköinen tyttö, nuori onnellinen morsian, jonka kanssa usein keskustelimme. Niin teimme jälleen.
– Hyvin nukuttu, vai mitä?
– Hyvin!
– Ette mitään kuullut, kun yöllä hääräsimme.
– En.
– Toverillenne sattui pieni kohtaus.
– Vai niin.
– Siirsimme hänet yksinäiseen, rauhallisempaan huoneeseen.
– Se oli oikein. Hän puheli liiaksi.
– Hän rasitti turhan vuoksi itseään. Näin on hänelle parempi.
– Varmasti onkin.
Hän katsoi minuun vilpittömän herttaisesti onnellisilla morsiamen silmillään. Hän tutki, olinko tosissani vai uskottelinko ehkä. Kuinka uskottavasti hän, nuori morsian osasikaan minua pettää. Mutta sitä ei lueta hänelle synniksi, en minä ainakaan.
25
Lepäilin yksikseni loppuajan, parisen viikkoa. Se vaikutti hyvää, sekä hiljaisuus että lepo. Se kevensi painoani ja sydäntäni. Oma osansa lienee ollut ruokavaliolla, varsinkin sillä muutaman päivän kestäneellä hedelmäkuurilla.
Mutta ajatukset eivät levänneet. Ne olivat siivekkäitä lintuja ilman painoa ja ulottuvaisuutta. Kivimuurit, kaksinkertaiset ikkunaruudut eivät niitä pidättäneet enempää kuin radioaaltoja, joita kidekuulotin korvaani väräytteli. Ajatusaallot eivät vaatineet vastaanottimikseen muita kuulottimia kuin mitä luonto jo ammoin oli varannut.
Niin minä mukavassa nojavuoteessani puoliksi loikoen katselin kuin kyntömies iltapäiväisen auringon valossa välkkyviä vakoharjojaan. Ne säihkyivät, vaikka ei olisi ollut siihen syytä, auringon armosta kaikki. Kuinka monta turhan tärkeää poukkoilevaa askelta, kuinka paljon joutavaa, erheellistä rehkimistä kyntötouhussani olikaan ollut! Se tuntui sydämessä ja jäsenissä. Se näkyi myös vakoharjoissa, jotka eivät juosseet toinen toisensa selkään kaatuen, niinkuin hyvän kyntäjän jälki aina juoksee, milloin hän on antanut hevosparin vetää ja hyvän auran viiltää, itse poukkoilematta ja tärkeilemään pyrkimättä.
Vakoharjoissani huomasin pahoja katkelmia, joita aurinko kiloitti, niitäkin. Kirveli se vähän mieltä, oikaisemaan teki mieli, mutta se ei enää käynyt laatuun. Paitsi uutta vakoa ajaessa, jos olisi vielä aikaa ja voimia. Kääntömaasta ei puutetta tulisi, ellei vain tuo päivä ja aurinko...
Ei se juuri vielä niin alhaalla liene ollut päiväkään? Kerranko täällä kyntömies innostui iltakatveessakin yrittämään. Aurassa ei vikaa, hevosissa oli intoa ja voimaa! Kun mies itse vain osaisi astella... kyntömiehen tahtiin! Erinomaisen otollista ja hyvää aikaa minulla nyt oli kaikkea tätä katsella ja mietiskellä. Ja vaikka minua puhuteltiin ja käsiteltiin niinkuin piakkoin lähtevää, vakonsa jättävää kyntäjää puhutellaan, vaikka minun itsenikin täytyi tuntea, kuinka heikoissa vetimissä kyntölänkeni jo olivat, niin uudelleen vaolle kääntymisen toivo, elämän usko vahvistui hetki hetkeltä. En osaa sanoa, mikä sen aiheutti. Ehkä sen teki vain lepo, katseleminen ja mietiskeleminen.
Tarkkailin kaikkea muutakin jo mennyttä, enemmän tai vähemmän elämääni sivuavaa, katselin kuin kiikarikiväärini tähtäimillä. Synnyinseutuni ylhäiset siintomaisemat, nykyisen kotopitäjäni kumisevat nummet ja vehmaat rantalaaksot kangastelivat kiehtovina yhtä hyvin keväthankien kirkkaassa kilossa kuin kesäpäivien lämpimästi värisevässä auringon valossa. Kymmenet naapurit ja kylänmiehet, nelijalkaiset ystävätkin itsetiedottomina tulivat ja menivät luonnollisine pyyteineen, toimineen ja eleineen, ilman teennäistä näyttelijäpingoitusta. Tuollaisena elämää filmata pitäisi! ajattelin itsekseni.
Huomasin olleeni omalla kohdallani hyvinkin tärkeä tekijä, jonkinlainen maailman napa, joiden touhuamisia veturinkuljettaja koneessaan sattuvasti oli huomioinut. Tuskin ollenkaan olin huomannut, että jokaisella naapurillani, jokaisella elävällä eläin- ja kasviyksilölläkin oli oma tehtävänsä, kilvoittelunsa ja taistelunsa, muutamilla helpommin, tosilla vaikeammin voitettava, eräillä yli voimienkin käypä. Mihinkä ryhmään niistä itse kuuluin? Ehkäpä jälkimmäiseen, vaikka en tahtonut sitä itselleni myöntää. Kerrankin minulla nyt oli aikaa kiikaroida myös naapureitteni elämää tästäkin näkökulmasta katsoen. Se välimatka, mikä minulla oli katseltaviini, selvensi vain näkemystä, niinkuin sopiva välimatka aina, milloin kiikarin näkimet ovat ruuvattavissa sopivalle etäisyydelle.
Kylässämme asui eräs kauppiaspari, joka oli tätä elinkeinoa harjoittanut nuoruudesta asti, ensin yksityisesti, myöhemmin liikkeensä osakeyhtiöksi muodostaen. Naapureina ja tuttavaperheinä olimme paljon olleet tekemisissä toistemme kanssa, niinkuin ihmiset yleensä pienessä kylässä joutuvat, elleivät ole vihoissa keskenään, joutuvat siinäkin tapauksessa, vaikka suhde tällöin muodostuu meidän Mustin ja naapurin Miumaun kyrräämiseksi ja räiskähtelyksi, katselijoille iloa tuottavaksi virkistykseksi. Meidän suhteemme ei ollut tällainen, johtuen ehkä siitäkin, että nämä naapurimme, kuten kyläläiset, koko pitäjäläisetkin, olivat yksilöllisistä pikkupiirteistään huolimatta yleensä hyvin sopuisaa väkeä, "gentlemanneja" kerrassaan. Sen harvan kerran, milloin murinaa ja tappelunrähäkkää syntyi, oli aiheuttajana aina joku toisen paikkakunnan piski, isäntänsä matkassa kulkeva tai matkasta jäänyt.
Kauppias oli yhtä tarmokas kuin itsepäinen, rouva samaa maata, mitä tulee ensiksi mainittuun luonteenominaisuuteen. He varmasti olivat lujaa, työteliästä sukujuurta. Monta kertaa itsekseni ihastelin heidän hellittämättömän sitkeää ahertamistansa, päivästä päivään, vuodesta vuoteen, niinkuin meillä monenkin kyläkauppiaan viime vuosina on täytynyt ahertaa, jos on mielinyt "putiikkinsa" auki pitää. Ajan tuuli ja tilanne on heidän kohdallaan heilahtanut sellaiseksi. Näin oli asianlaita myös naapurissa, vaikka ennakolta sanottuna kukaan ei olisi uskonut, että se heidän kohdallaan niin hiestävän pitkäksi vastamaaksi milloinkaan voisi muodostua. Ainoa pelastus siitä olisi ollut ajoissa hellittäminen, tasaisemmille kiertoteille hypähtäminen. Mutta jos he tämän olisivat tehneet, eivät he olisikaan olleet sitä hellittämätöntä sisupuuta, jota he olivat ja ovat edelleen loppuun ajettuinakin. Näihin juttujuonta sivuaviin katselmuksiin jouduin senkin vuoksi, että vastoin parempaa tahtoani olin joutunut heidän vastustajakseen, vaikka edelleenkin vilpittömästi olen heidän tuttavansa ja "kylänmiehensä". Se kummallinen tilanne ei liene niinkään harvinainen tällä elämän jalkapallokentällä, jossa monenmoisia puulaakiotteluja suoritetaan. Olin ollut perustamassa paikkakunnalle osuuskauppaa, kahtakin, jo niinä aikoina, jolloin niin innokkaana joka paikkaan ja tehtävään kerkisin. Näistä muodostui kylänmiehilleni vastamäki, ja eräistä muistakin syistä, koska tällaiset syyt tangeeraavat usein toinen toistaan. Heidän kauppansa varsinkin yhtiön alkuaikoina oli hyvässä vedossa, kerrassaan tip-top-kunnossa hyvin lajiteltuine tavaravarastoineen ja viimeistä sanaa huutavine myynti-, tarkkailu- ja kirjanpitojärjestelmineen. Ehkä tämä kunto oli vähän liiankin hyvä, rajoitetut toimintamahdollisuudet huomioonottaen, ainakaan me ostajat emme olisi osanneet vaatia niin hyvää tavaraa ja selvää numeropeliä kuin tässä talossa harrastettiin. Toimin heidän yhtiönsä tilintarkastajana useaankin otteeseen, joten tulin talon tavat ja järjestyksen tavallista läheisemmin tuntemaan. Totisesti heidän kirjoissaan ei näkynyt enempää kärpäsen kuin raaputuksen jälkiä! Suorastaan kademielin panin tämän merkille, vaikka toisinaan ajattelinkin: Maksaako tämä vaivaa? Tarvitseeko ja kannattaako silakka-, rautanaula- y.m. tilpehöörin vuoksi noin tarkkaa työtä tehdä ja hyvää paperia haaskata? Vertauskohtana johtui mieleeni parturi-monitaiturimme Pihlströmin Kallen puutarhakäytävien haravoiminen. Hän piti ne niin hienossa kunnossa, että kun meidän pikinokka pystykorvamme kerran sattui haravan jälkiä hapsimaan, niin Kalle heti soitti jälkitarkastuksille: Teidän koira sotki meidän puutarhassa, silminnäkijöitä on! Jos sopisi tulla arvioimaan! Sopi kai minun, kymmenen markkaa maksoin, sopuisa mies kun olen, ja rauha ja naapurisopu vallitsi taas välillämme. Kallen inkvisiittorituoliin en tosin tällöin istunut, koska harjakseni sillä kertaa eivät tarvinneet nyhtäisemistä, ja sen kympinkin olin menettänyt pikku piskini ylitsekäymisten takia. Se kannatti, tämä silakkalähetystenkin puhtaasti kirjaaminen niin kauan kuin ei vastaan vaikuttamassa ollut niitä voimatekijöitä, joihin jo edellä viittasin. Mutta, kuten sanottu, tuli aika ja aatteet, näissäkin silakka-rautanaula-asioissa. Ostajapiirit ryhmittyivät kiinteästi kumpikin oman kauppansa ympärille, jopa talon omat osakkaat ja tilintarkastajatkin, ellei kiinteän johdonmukaisesti, niin ainakin kahdella tuolilla istuen; niitä on aina joukossa sellaisiakin, minä yksi hyvä... hyväkäs kai pitäisi sanoa. Niin tämän yhtiökaupan ostajakunta päivä päivältä harventui ja harmaantui, kilpaa johtajan hiusten kanssa. Kun siihen vielä kuin pahan heittämänä tuli toinen sanoisimmeko mekaaninen voimatekijä, kaikki nielevä maantie- ja autoliikenne, kovaosainen yhtiökauppa kun sijaitsi puolisen kilometriä kylän keskuksesta, rautatieasemalla, jonne enää ei ollut asiaa muuta kuin kirkonkylän postilla, osuuskauppojen myymälät sensijaan Meritähden keskipisteessä, hävisivät yhtiökaupan tiskin viereltä kahdella tuolilla istujatkin. Kerta kaikkiaan se sammui, kuivui kuin poutakesän lähde valtaojan vieressä. Kaikki sivullisetkin sen huomasivat, jopa rihkamatavaran matkustajatkin, kaikki muut, paitsi ei kauppias itse. Hän tosin tunsi taistelevansa "titaania" vastaan, mutta ei alistunut eikä myöntänyt sitä. Siitä seurasi sitä kuin arvata sopii, vähitellen vuosien mittaan. Vauhti hiljeni hiljenemistään, vaihtui kolmosesta kakkoseen, ykköseen, vai toisinpäinkö ne automiehet laskevat, joka tapauksessa sellaiseksi hiljaiseksi monella tavalla rasittavaksi ja kuumentavaksi jurraamiseksi ilman toivoa. Mäen päälle oli huikea matka, ja se piteni yhä. Sivuliikkeet, joita niitäkin jo oli useita, täytyi lopettaa yksi toisensa jälkeen; turha "paarlasti", varastot heitettiin tiepuoleen, osakepääoma samoin... ensin puolet, sitten kokonaan, mutta vauhti ei näistä parantunut, rasittunut, ravistuva kone jurrasi yhä pahemmin.
– Olisi pitänyt hyvissä ajoissa lopettaa! – me pikkuosakkaat tietoviisaina murisimme ja neuvoimme. Mikä oli "hyvissä ajoissa" aika? Sitä tuskin itsekään olisimme pystyneet arvioimaan, sitäkin vähemmin itsepäinen kauppamies, joka tunsi paikkakunnan synnyinseudukseen ja oli kasvanut siihen kauppansa mukana. Se oli kerta kaikkiaan hänen kohtalonsa, ihmiskohtalo, jolle hän sisustaan, ammattitaidostaan ja sitkeydestään huolimatta ei mitään mahtanut. Jos pehmeäluontoisempi ja -kätisempi olisi ollut, myynyt ajoissa liikkeensä tai tehnyt hyvissä ajoissa sopivasti harkitun "konkurssin", olisi varmasti päässyt paljonkin helpommille päiville. Jos hän näin olisi menetellyt, ei hän olisi ollut sitä sitkeän itsepäistä suomalaista sukupuuta, mitä oli. Se kannattaa mainita toisen kerran. Sitäpaitsi, olisiko se ollut hänelle ja hänen vesottumilleen eduksi, on kysymys erikseen. Kuinka kataja voisi muuttua lepäksi tai pihapihlaja laitumentakaiseksi havupuuksi? Sitä sopii ajatella ja kysyä. Minä ajattelin, koska nyt kerrankin oli siunattua aikaa.
Mutta hänen rouvaansa minun tuli surku, sanoisinpa että ihan sääli... ellei siihen sisältyisi määrätynlaista epäilyttävää farisealaisuutta. Tavallisestihan me ihmiset olemme silloin kaikkein surkeilemattomimpia, milloin kovaäänisesti toisen kohtaloa surkeilemme. Mutta kuitenkin, siihen rouvaan ja hänen kohtaloonsa mennen: hän jos kukaan oli tehnyt hellittämätöntä työtä tyttövuosista jo elämänsä ehtoopuoleen, oli itse myynyt puodissa, hoitanut taloutta, palvellut ja hyvittänyt "kundeja", osakkeenomistajia, tilintarkastajia, kaupparatsuja, kaikkia meitä, jos minkälaatuisia omahyväisiä herroja. Siihen sairaudet, perhehuolet, ei illan rauhaa, ei yön lepoa, ja kaiken lopputulos: kaikki näytti vuotavan kuin vesi hiekkaan! Vaikka eipä minun tarvinnut naapurin kaivolle saakka mennä, tätä hiekkaan vuotamista nähdäkseni ja todetakseni. Sama sattuma ja kohtalo meidän vaimolla, meidän perheessä. Naapurin hiekkaan vuotamiset ihminen vain huomaa paremmin, niin minäkin, kun oli tarkasteluun aikaa.
Siirsin heilahduksen verran näkökiikariani, ruuvia ei tarvinnut kiertää, koska matka oli pitkä ja kylä pieni. Toisessa punaisessa puotitalossa eli laillisesti rekisteröityä elinkeinoansa harjoitteleva toinen tuttavaperhe, rohdoskauppias ja rouva, omat vastamaansa heilläkin, vaikka kahden valtamaakunnan ja kaupungin välinen maantieliikenne vyöryi rappujen ohitse. Tässä ihmiskohtalossa oli vaikeasti voitettavana vastamaana miehen parantumaton sairaus. Kuinka kauan ja hienon joustavasti he sitä vastaan taistelivatkaan? Yli kaksikymmentä vuotta! Talon isäntä sairasteli vain aika ajoittain kotona, enimmät ajat häntä hoidettiin tautinsa edellyttämissä parantoloissa, jopa ulkomailla. Rouvan oli toimellansa hankittava tähän tarvittavat varat. Se varmaankaan ei ollut niin helppoa kuin sivusta katselijan silmään näytti. Mutta tämä rouva oli myös joustavaa sukupuuta, perintähienoa sitäpaitsi. Kun vähäinen liiketoiminta ei tuottanut raskasta kohtaloveroa, hankki hän sivutoimia, sellaisia, jotka pystyi taidolla sekä asiakkaitansa tyydyttävästi suorittamaan. Hän teki käännöstyötä ja piti yksityisoppilaita, useampaa luokkaakin yhtä aikaa. Oli siinä tunteja aamuin, illoin, vielä keskipäivälläkin. Toisella korvalla oli kuunneltava, milloin puodin kello kilahti. Joku aina tarvitsi joitakin tippoja, partaterän tai hammastahnaa, ei liian usein, koska maakunnan mies on visusti harkitsevainen sellaisiin tarpeisiinsa nähden. Eivätkä ne oppilaatkaan olleet aina herranheleimpiä kukkasia, vaikka oman vanhemman silmään siltä näyttivät. Yksityisoppilas, pahaisempikin napataatta, katselee opettajaansa vähän noin niinkuin kapitalistin silmällä: Älä sinä opettaja liikoja... Pappa minun tuntini maksaa... Mutta se pappa, enempää kuin mamma, ei ole kovinkaan tyytyväinen, jos tämä toivorikas vesa ei satukaan täyttämään kaikkia toiveita, ei läpäise talven lukemisella oppikoulun toiselle tai kolmannelle luokalle. Heikko opettaja! Vaikka minä niin hyvin maksoin! Maksoivatko he niin hyvin? Ehkä, rohdoskaupan rouva ei kuitenkaan valittanut. Tietääkseni ei ollut syytä vanhemmillakaan. Hänen oppilaansa läpäisivät ihmeteltävän hyvin.
Hänellä oli yksilöllinen, joustava opetustapa, ja varsinkin vieraissa kielissä hän oli etevä. Sen tulin kokemaan tuntioppilaana, jonka puolesta "pappa ei maksanut", myös tehtaamme vieraskielisessä kirjeenvaihdossa, jota hän useat vuodet hoiteli. Englanti oli hänelle hebreaa, mutta milloin mannermainen kirje tuli luettavaksi tai vastattavaksi tai molempaa tehtäväksi, kuten tavallisesti, niin jopa leikkasi. Kielitaito ja taju näytti olevan hänellä verissä, myös hengessä, hän suorastaan nautti sellaisesta työstä, niinkuin näennäisesti myös raskaasta opettajantoimestansa. Ellei näin ollut asianlaita, niin hän oli mainio "naisnäyttelijä", naapureihinsa nähden hieno, kaikissa tilanteissa itsensä hallitseva persoonallisuus joka tapauksessa.
Hän toimi myös tulkkinamme, milloin meillä kävi ulkomaalaisia liiketuttavia, parhaimpina vuosinamme ei niinkään harvoin. Oli turvallista johtaa hänet vieraan "leijonan" häkkiin. Hän liikkui siellä kuin kotonaan. Juttu juoksi luontevasti. Hupaisa sitä oli sivustakin seurata, vaikka itse ei olisi sanaakaan ymmärtänyt. Eräs pianotehtailija, joka kävi meillä usean kerran, lausui minulle vilpittömän ihastuksensa hänestä:
– Hieno nainen! Suurenmoinen kerrassaan! Onko teillä enemmänkin tuollaisia?
– Vaikka minkä verran! valehtelin minä silmää räpäyttämättä, muutamalla valitulla sanalla.
Nyt hän on leski, käynniltään hiljentynyt, ohimoiltaan harmaantunut, mutta hieno nainen yhä edelleen. Jos hauskan pyylevällä pianotehtailijallamme olisi vielä meille asiaa, niin luulenpa, että hän sanoisi samat sanat, niinkuin minäkin voisin vilpittömästi yhä suuremmalla syyllä sanoa: Hän on mainio! Bitte schön!
Joku nainen tai naissydämien ja asioiden tuntija voi syyttää minua edellä olevan johdosta jonkinlaisesta kaunomaalauksesta. Sanon heti vastaväitteeni. Se on aiheeton syytös. Puhun vilpittömästä vakaumuksestani. Olen kyllin pitkän aikaa tarkastellut häntä, mutta en ole nähnyt mitään muuta. Luonnollisesti hänellä on salaiset inhimilliset heikkoutensa niinkuin meillä kaikilla, mutta en ole nähnyt niitä, enkä näin ollen voi niistä mitään pätevää sanoa. Myös lieventävänä asianhaarana tulkoon mainituksi, mikä jo kerran edellä: Hänellä on ollut suuret vaikeutensa, mutta hänen hermonsa ja voimansa ovat kestäneet. Kiirastuli lienee kirkastanut hänen teränsä.
Englanninkielen kirjeenvaihdossa käytimme tulkkina kylässämme asuvaa harjatehtailijaa. Hän oli ammattinsa taitava mies ja kielimies, vaikka oli umpisokea. Me luettelimme hänelle kirjeemme kirjaimia, milloin emme osanneet tavata sanoja, jotka tietysti lausuimme ja äänsimme päin mäntyyn. Mutta hän arvasi asian parista kolmesta tällaisestakin sanasta. Englanninkieli oli hänelle verissä niinkuin erilaisten harjojen muoto, kun tekijätytöt toivat niitä hänen leikattavikseen.
Hän oli elänyt ennen parempiakin päiviä, mutta ne eivät olleet muodostuneet hänelle niin onnellisiksi kuin elämän loppuvuodet sokeana perheen ja harjojen parissa.
– Niin näkyy! sanoi hän usein. Kerran jatkoi: – Tämä elämä on ihmeellinen tragikomedia. Kun näet, et askelen mittaa eteesi näe, kun kadotat silmiesi valon, näet kilometrien etäisyyteen!
Se oli totta. Hän luki kirjeitämme puhelinlankaa pitkin kilometrien päästä. Hänen voitollisessa elämässään samoin kuin valoisassa elämänkatsomuksessaan oli meille paljon oppimista. Sellainen harjatehtailija hän oli, vaurastui aineellisestikin silmin nähtävästi vuosi vuodelta.
Seppiin nähden olimme kylässä omavaraisia. Minä jouduin asumaan suorastaan vasaran ja alasimen välissä, kahdenkin vasaran. Nurkillamme kalkutteli kolme seppää. Yksi oli erikoistunut hevosenkengittäjäksi, toinen oli hyvä teräseppä, kolmannella oli toimelias vaimo ja tytär, oli kai näillä toisillakin, mutta kuinka sen nyt näin tulinkaan kiikarillani nähneeksi ja tässäkin ulos naputtaneeksi! Teräseppä oli hupaisa lähinaapuri, niinkuin kaikki toisetkin omalla tavallaan. Istuimme usein yhdessä iltaa, kevätiltaa, syysiltaa... väliin hänen pajassaan tai hänen puutarhakeinussaan kiikkuen. Joskus sunnuntaisin hän pyhäpukimissaan käväisi meillä.
Hän oli sepänpoika, raudan syntysanat olivat siis perittyjä, osa maailmalta hankittuja, kokemusten kaukalossa karkaistuja. Mielellään hän niistä kertoili, niin isäpapan kuin Billnäsin ajoista; sielläkin vanhassa rautaruukissa ja lapiotehtaassa hän oli nuoruutensa päivinä ollut kalkuttelemassa. Hänen muistelmajuttunsa juoksivat hauskan leppoisasti ja ilta kului rattoisasti. Kaikkea muuta hän ymmärsi, vaan ei henkivakuutusta. Nuoruudenpäivinänsä hän oli ottanut tuhannen markan vakuutuksen, kolmekymmentä vuotta maksanut, nihrannut, kerran sanoi lehmänkin myyneensä saadakseen kuittirahat, sitten juuri rahojen nostoaikaan sattui maailmansodan inflatio, mistä johtuen hän kolmenkymmenen vuoden säästöillänsä sai ostetuksi puoli lehmää, ruhona. Eipä ihme, että se oli hänen mielestään vuotanut hiekkaan, koko pitkäaikainen touhu ja hitsaaminen. Ammattimiehenä sain hänelle parhaani mukaan todistella, ettei se sittenkään ihan hukkaan ollut mennyt, olihan kuitenkin tullut tehdyksi jotakin ja siinä sivussa myös jotakin muuta, niinkuin näistä hyvistä pajakamppeista, vasaroista, lapsista ja huviloista näkyi. Kerran me sitten jouduimme sitä hänen huvilaansa sammuttamaankin, kun pärekatolle lennähtäneestä kipunasta syttyi tuli. Lähinaapurina jouduin ensinnä hätiin pikku ruiskuni kanssa. Saimme tulen hiljentymään ja sammumaankin lopulta, rakennuksen yläkerta vain paloi. Mutta hän rakensi sen entistä ehommaksi ja pisti peltikaton. Palovakuutusyhtiö antoi rahat. Hän oli tullut lisänneeksi palovakuutustansa juuri sopivaan aikaan, vaikka sillä ei ollut mitään tekemistä kipunan kanssa. Siitä olisin voinut mennä kirkkaasti valalle, koska tunsin naapurini. Ei tarvinnut mennä, yhtiö maksoi sovinnolla. Näitä minä katselin ja muistelin, ja sitten edelleen muita kylänmiehiäni.
Teräsepän lähinaapurina asui muurari. Olikin vasta eri muurari, rapparikin vaihteeksi, milloin hyvä aine kihahti päähän, mikä ei sattunut niinkään harvoin. Hän oli jo vanhahko mies eikä enää muurannut, paitsi sähköyhtiön muuntaja-aseman eräänä kesänä, mistä lieneekin innostunut. Se on kyllä hyvä ja pysyväinen näyte siitä, että mies osasi taidon.
Hänellä oli tiilirakennuksensa alakerroksessa jonkinlainen romu- & diverssikauppa, vaikka silkkipyttyjä ei nähtykään sen ikkunassa. Muuta käypää tavaraa siinä sen sijaan oli kuten: luita, lumppuja, kenkärajoja. Ukko hääräili rojunsa keskellä sametista tehty posetiivarin nuttu yllä, hirmuinen mälli poskessa. Toisinaan hän jutteli mukavia, toisinaan ärähti kuin vanha myyrä, riippui siitä, millaisessa kunnossa päävärkin ruuvit sattuivat olemaan. Kerran keväällä suorittelimme hänen nurkallaan toimituksia, joista hän yleensä ei pitänyt. Jonkun kaverin heittämänä rautavanteinen kiekko kolahti myyrän pesän seinään, joka niinkuin koko talokin oli muurauksen mestarinäyte. Ukko oli ulkona kuin kiiliäinen. Kyllä poikasille nummipolku maittoi. Juoksun vuoro jo varmaan olikin. Hauska naapuri, aika myyrä muurariksi, ei mitään valittamista.
Räätälejä oli kylässä kaksi. Toinen heistä oli iäkäs eikä enää neulonut, mutta toinen, sen nuoremman rouva, neuloi sitä ahkerammin, joten toimessa olevia räätälejäkin oli siis oikeastaan kaksi. Tämä toimeenpaneva räätälipari oli iloinen ja ystävällinen, ammatissaan yhtä etevä kuin eteenpäin menevä. Sen saattoi nähdä, vaikka ei olisi ollut näkijän lahjojakaan. Niin he ovatkin menneet, rakentaneet talonsa, rantahuvilansa, puutarhansa, niin että melkein kateeksi kävisi, elleivät he olisi niin hyviä ystäviä ja kylänmiehiä. Räätäli soittaa viulua, myös "klaveria" aika näppärästi. Nähtävästi viulu sopii erikoisen hyvin räätälin hobbyksi, koska se toinenkin, jo neulansa jättänyt räätäli, harrasti viulunsoittoa. Aikoinaan hän oli ollut kuuluisa pitopelimanni, pelasi reippaasti vieläkin, milloin kansanjuhlissa polskia ja purpureita tanssittiin.
Myös suutareita oli kaksi. Toinen oli herrasmies, eikä toinenkaan pyhäisin mitään puuttunut. Luulen, että he olivat vähän kateellisia toisilleen, vaikka eivät sitä julki lausuneet, herrasmiehiä kuin olivat, vain ryypyssä ollen tulivat salat julki. Mutta sitten se toinen yhtäkkiä lakkasi ryyppäämästä, teki äkkiparannuksen, samoin kuin posetiivimestarikin oli tehnyt, vaikka ei samasta syystä. Tämä suutari oli herra talossaan, kerta kaikkiaan. Kun hän kirosi, niin naskalitkin pöydällä hypähtelivät. Tästäkin jo voi päätellä, ettei hän siitä parannuksenteosta paremmaksi tullut, niinkuin ei mestarikaan, en minäkään, tuskin kukaan. Meidän ihmisten laita lienee vähän sama kuin salalähteiden, jos yksi silmäke tukitaan, niin toinen pulpahtaa esiin. Niin tässä kunnon suutarissammekin, hänet valtasi nopea rikastumisen halu. Mutta kun hän oli kuullut ja omasta kokemuksestaankin sen tiesi, että kukaan tässä maailmassa ei työllänsä rikastu, ryhtyi hän ostamaan raha- ynnä miljoona-arpoja. Hän teki vartavasten kaupunkimatkoja niitä eri paikoista hankkiakseen, mutta ei tärpännyt. Kerran onni kääntyisi, niin hän toivoi. Toistaiseksi tämä haave on pettänyt, mutta mikäpä estää edelleenkin yrittämästä. Hän on etevä ammattimies ja muutenkin yritteliäs poika. Kyllä hänen reikätuolinsa ja naskalitiskinsä sen verotuksen kestää. Sitäpaitsi rahat tulevat hyviin tarkoituksiin, vaikka suuri kala ei tärppäisikään. Näin ainakin mainostetaan. Se toinen suutari on jo vähän liian iäkäs mies äkkiparannuksia tehdäkseen. Ne eivät ole terveellisiä vanhan miehen sydämelle. Muuten voittoarpa olisi kyllä hänellekin tarpeen, milteipä paremmin kuin sille nuoremmalle. No, tulee hän aikoihin hänkin, vaikka on heikommissa askeissa; poikaset ovat hajaantuneet maailmalle ja ansaitsevat hyvin.
Oli meidän kylässä leipurikin, mutta hän ei ole leiponut pitkiin aikoihin, ei edes omiksi tarpeikseen. Hänet minä tapasin ensi kerran herrasmiehen tamineissa perunavakoja ajamassa, takkinsa mies vain oli riisunut aidan seipääseen. Kahden ja puolen tuuman tärkkikaulukset näkyivät sitä selvemmin, tumman solkisimsetin pää keikkui liivin vuorilla kuin kissan häntä. Hän oli syntyisin herrasmies ja hauska poika vanhanakin, tämä leipuri. En kummastele, että hän oli ammattinsa jättänyt ja kynteli perunavakoja tärkkikauluksissa. Mutta savukkeensa hän sytytti eri kätevästi. Hän käänsi liekkiin leimahtaneen tikun kynttiläksi, sitten vasta imaisi savut. En kenenkään toisen ole nähnyt tekevän sitä niin ylhäisen taitavasti.
Hänen poikapuolensa oli se hauska liikemies, joka päivän pani kauppapuodissa paistamaan, hyvä laulumies samalla samoin kuin siskonsa, joka visersi kirkkaasti ja vaivattomasti kuin leivonen. Hän toimi pankkineitinä kyläkonttorissamme, joka hävisi pankin mukana. Erinäisen määrän tämä laululintunen laskeskeli meidänkin vekseleitämme. Sitten kun rahalaitoksemme sulatteli kynttilänsä toisen pankin astioihin, siirtyi hän muihin toimiin. Hänen kirkkaan äänensä kuulen langan päässä yhä.
Tästä kylän leivosesta kaukokiikarini hypähtää luontevasti erääseen henkilöryhmään, kylän pieneen sekakuoroon, joka silloin tällöin hautajaisten ja suurempien seuratalon juhlien edellä kokoontui harjoituksiin. Johtajana toimi kuka sattui: pitäjän kanttori, kansakoulunopettaja, vaimoni tai joku muu. Lauloimme me joskus ilman johtajaakin, mikäpä siinä, vanhat tekijät, tutut laulut. Joku hyrähti äänet, me muut tartuimme ja vedimme, joskus myös penkin alle. Se virkisti yhtä paljon kuulijoita kuin meitä kuorolaisia. Seuraavan laulun kiskaisimme sitä kirkkaammin. Meillä oli muutamia patentti- ja sesonkilauluja, jotka eivät vanhentuneet, vaikka eivät juuri milloinkaan puuttuneet esityslistaltamme. Yksi parhaimmista oli se tuttu "Mä oksalla ylimmällä", josta jo ennenkin näissä muistelmissa on ollut puhetta. "Ja nythän on taasen helluntai..." laulelimme keväisin, niinkuin kevätjuhliin ja luontoon sopivaa oli. Vakinainen hautajaislaulumme oli: "Mä kuljen kohti kuolemaa..." Siihen tavallisesti liitimme "Pyhäaamun rauhan" tai "Herra taivahan..."
Ennen esitystilaisuutta kokoonnuimme koululle tai seuratalolle harjoituksiin. Sopraano, laululeivosen kannatuksella, oli varma ääni aina, vaikka muut eivät olisi juuri äänessä olleetkaan. Sitäpaitsi, sehän oli melodia, jonka jokainen muutenkin osasi. Altto oli paljon epävarmempi, koska ei ollut hyvä-äänistä kannattelijaa. Tenorissa oli hyvä pari Kissilän isäntä, liikanimeltään J. G., sekä laululeivosen veli eli Bror. Bassossa oli useampiakin, niin tarvittiinkin, sillä oikein varmaa, jykevää ääntä ei ollut kuin Santasen maalarilla, mutta hän oli epävarma muuten, ei niinkään paljon harjoituksissa kuin itse esiintymistilaisuuksissa, jotka sattuivat pyhäisiin aikoihin. Me toiset bassot usein moitimme häntä siitä, mutta kannattelimme siitä huolimatta, väliin kainaloistakin, milloin hän oli sen tarpeessa. Kuoron maine ennen kaikkea! Me todellakaan, Pirtin isäntä, kaupanjohtaja ja minä, emme olleet bassossamme patenttivarmoja, vaikka laulut olivatkin vanhaa patenttia.
Harjoitukset olivat hauskoja tilaisuuksia omalla tavallaan, se odottaminenkin, Santasen ynnä muiden. Siinä kerkisimme keittää uutta ja vanhaakin lämmittää. Joskus täytyi harjoittaa vain kolmi- tai kaksiäänisesti, joskus vain neuvottelimme ja lämmittelimme, mikäli harjoituspaikka sattui olemaan siinä kunnossa. Milloin taas oli liian kylmä, kuten talvisin usein oli asianlaita, laulelimme lämpimiksemme kaikkea muuta, paitsi ei niitä lauluja, joita lähestyvässä tilaisuudessa tulimme esittämään. Aina ne eivät olisi olleet soveliaitakaan, mutta puolustukseksemme on mainittava, että tarvitsimme lämmintä. Hautajaislauluissa on hidas tempo, niistä ei paljon lämmintä lähde harjoituksissakaan, sitäkin vähemmin talvisella haudalla, jossa moni laulaja on ollut hankkimassa hautajaisia itselleen. Enpä sentään luule, että kukaan meidän joukostamme. Olimme yleensä vanhoja ja viisaita, siinäkin suhteessa.
Niin ne harjoitukset sitten tahtoivat kuiviin imeltyä. Mitä sellaisia harjoittelemaan, jotka niin hyvin ilmankin osasivat. Sitäpaitsi Pirtin pieni pirteä isäntä oli iltauninen. Ellei laulusta mitään tullut, niin häntä rupesi haukotuttamaan. Se oli lopun merkki. "Muistakaa tulla sitten vain ajoissa!" varoittelimme toisiamme. Ihmeteltävän hyvin me yleensä sen muistimmekin, paitsi Santanen, milloin oli sillä tuulella, että ei muistanut. Mitä arvokkaampi tilaisuus oli, sitä paremmin lauloimme, ja lähikauppalan sanomalehden toimittaja, joka usein henkilökohtaisesti kävi juhliamme reportteeraamassa, kirjoitti seuraavan päivän selostuksessaan: Kuoro esitti taidokkaasti mieltymyksellä kuultuja lauluja. Kaikesta näkyi, että kuoro oli huolellisesti harjoitellut, tehnyt hyvää työtä! Niin olimmekin.
Hauska oli katsella ja muistella sitäkin touhua. Vuosien hupaisat yhteenotot, harjoitukset ja kommelluksetkin olivat kasvattaneet meistä siskoja ja veljiä, "broria" muutenkin kuin nimeltä ja puhuttelusanoilta. Milteipä kaihoten hellitän näkimeni tästä hauskasta sisarusseurasta. Siitä ei olisi pitkää matkaa vuotuisiin merkkipäiviin: Lempin-, Lyytin-, Elinin-, Väinön-, Kallen- ja Jussinpäiviin, mutta ne olisivat liiankin kaihoisia tällaisina aikoina kiikaroitavaksi. Hypähdänpä siis ajoissa ulommaksi järvien rannoille, pieniin metsäkylä- ja pitäjävälähtymiin, joita niitäkin riittäisi kiikaroitaviksi minkä verran tahansa.
Kilparatojen kiistatovereita oli muitakin kuin Harjanteen Jussi, joka yksinäiseksi oli jäänyt. Sellainen oli muiden muassa Metsämaan Matti, joka hymyili aina. Siniset silmät loistivat, valkoiset hampaat välkkyivät. Niin kilparadoilla, hiihtoladuillakin, mikä suinkaan ei merkinnyt tässä pojassa sisun puutetta. Hän vain oli sen luontoinen ja muutenkin sitä mieltä, että parempi aina voittaa.
Hän oli talonpoika, mutta möi vanhan talonsa, koska halusi rakentaa takamailleen uuden talon kokonaan alusta. Me kyläläiset vähän surkuttelimme häntä sen päähänpiston vuoksi, niinkuin yleensä pahoittelemme toisen päähänpistoja enemmän kuin omiamme. Kuitenkin tämä uusi suuri tehtävä kykeni innoittamaan hänet työhön, mikä jo sellaisenaan on pyrkimyksen arvoinen asia.
Hänellä oli yhtä rivakka emäntä, ja he panivat metsässä toimeksi, niin että sitä jo sivusta katsoen oli hupaisaa seurailla. No, eivät kai he juuri niin tyhjinä metsään menneet kuin moni Matti ja Liisa ennen heitä vain kirveen ja sahan kanssa. Matti pisti heti pystyyn sirkkelisahan, johti sähköt ja alkoi tehdä pitkistä puista lautaa ja piirua, jos mitäkin soiroa. Hän rakensi talonsa nopeasti ja rakensi sen hyvin, taitomies kun oli niin tekijänä kuin teettäjänä. Pian siinä nousivat pihatot, puimaladot, kettutarhatkin, vaikka sen rakentamiseen ei paljoakaan sirkkelisoiroja tarvittu, rautalankaverkkoa sitä enemmän. Me vanhat kyläläiset ja kuorolaiset kävimme säännöllisesti Metsämaalla Matinpäivillä ja Liisanpäivillä. Se oli sopiva hiihto- tai kävelymatka. Laulelimme, laskimme mäkeä ja leikkiä ja pidimme muuta lapsekasta hauskaa. Metsämaalta palasi aina virkeämpänä kuin oli sinne mennyt. Jo yksin senkin vuoksi kannatti tuo matka tehdä. Liisa-emännän hyvät antimet saattoi laskea kaupantekijäisikseen. Sellaisia nimipäiviä kannattaa harrastaa! Siitä me kuorolaiset olimme yhtä mieltä, kuten yleensä muutoinkin, virkistäviä poikkeuksia lukuunottamatta.
Suuntasin kiikarini ulommaksi väljempänä lainehtivien peltojen ja välkkyvien vesien avartumiin. Pitäjässämme oli muutamia vanhoja herraskartanoja, mutta niihin nähden ei näkimissäni ollut paljoakaan heijastumisia, jälkikatselmuksissa kirkastuvia sitäkin vähemmän. Siitä huomasin kuuluvani alempaan kastiin. Olihan kuitenkin eräitä suurtilan ja -talon omistajia, joihin muistokiikarini silmä mielellään pysähtyy, lämpenee ja kirkastuu. Yksi sellainen oli mies, joka paikkakunnalla, jopa laajemmillakin aloilla tunnettiin nimellä "Pitäjän keisari". Sattuvampaa nimeä tuskin olisi voitukaan hänelle keksiä. Hän oli siihen ansiollinen, ei suoraan verrattavissa Aleksantereihin, enempää I:een, II:een, kuin III:eenkaan, mutta jollakin tavoin hän muistutti kaikkia näitä, mikäli historiallisiin kuvailuihin on uskomista. Hänessä oli suuripiirteisyyttä, jalomielisyyttä, karskia käskijän voimaa. Hän oli suurporvari, eikä kieltänyt tätä kastiansa, mutta ei tullut kysymykseenkään, että hän olisi passittanut muonamiehensä tai vanhan torpparinsa vankileirille, vielä vähemmin Tallukkamäkeen, vaikka tämä olisikin erehtynyt kapinoimaan. Sellaista välttääkseen hän oli kyllin viisas ja harkitseva. Hän käsitti, mitä sellaiset "puhdisharvennukset" pitäjälle ja koko kansakunnalle merkitsivät. Mutta tarpeen tullen hän kyllä oli yhtä valmis kuin kykenevä omin käsin tyhjentämään "tuvan täyden", samoin kuin hänen veljensä, kooltaan vielä suurempi mies, ja kartanonomistaja, jonka ei tarvinnut muuta kuin lähettää saappaansa seinän taakse, milloin sieltä liian kovaääninen meteli alkoi kuulua.
Keisari oli myös liikemies, sitäpä hän vasta olikin. Hän pani huonotkin kaupat kukoistamaan, jopa suoritustilaan joutuneet takuusitoumuksetkin korkoa korolle kasvamaan. Erään samoin herrasmiehenä, liikemiehenä ja toimenmiehenä joustavalahjaiseksi tunnetun sukulaisensa kanssa he joutuivat ottamaan nimiinsä maatilan, joka suinkaan ei ole koitunut heille tappioksi. Palstatontteja neliömetrikaupalla siitä on jo kohta kymmenisen vuotta myyty. Ja yhä niitä riittää. Tämä heidän satoisa maatilansa sijaitsee "vieraalla maalla". Nämä herrasmiehet eivät järjestele noppakuutioita isiltä perityille tiluksilleen, mikä on mieluisaa todeta myös meidän pitäjäläisten. Kotoisten järviemme rannat ja puistokukkulat säilyttävät väljän, arvokkaan luonnonkauneutensa ja alkuperäisyytensä, mikä niin hyvin sopii vanhalle kulttuuripitäjällemme.
Nostan kiikarisilmää vähän ulommaksi. Yhä edelleen näen hyviä naapureita ja kylänmiehiä, muutamia Hiljalan nummen kuutamovalaistuksessa. Siellä lepäilee kylänaapurini, kelloseppä Vuorimies, hyvin leponsa ansainneena, keveät mullat haudallansa. On arvoitus minulle, millaiset kellot hänen nummipirttinsä seinillä nyt nakuttelevat. Mutta tasaisesti, hyvin huollettuina ja rasvattuina ne käyvät, vaikka huoltajan vietereistä veto loppui. Tämä ei ole arvoitus, vaan otaksuma, paikkansa pitävä.
Siellä lepää myös eräs entinen virkatoverini, kunnan kamreeri, jolla oli harvinaisen siro ja kaunis käsiala, mikä näkyy vuosikymmeniä pitäjän aikakirjoista. Hänen jälkimuistonsa ei ole lain ja muodon kirjaimesta kiinni pitävien pitäjäläisten mielestä niin kaunis kuin hänen käsialansa. Mutta tähän voimme sanoa: heittäköön ensinnä kivellä, ken synnitön on! Kuka ryhtyy kantajaksi miestä vastaan ylimmäisen kirjanpitäjän edessä? Syyttäjälle itselleen voidaan siellä heittää kuivat jauhot suuhun vaikkapa esimerkiksi seuraavalla vastakysymyksellä: Maksoitteko pystyvälle, perhettä huoltavalle virkailijallenne hänen työtänsä vastaavan palkan?... Ette maksaneet, poistukaa ja odottakaa. Hetken kuluttua tarkastelemme teidän omia kirjojanne!
Välähtymä johtaa helposti toisesta toiseen, ventovieraisiinkin ihmiskohtaloihin, joihin on tullut ottaneeksi osaa vain etäisenä sivustakatselijana. Eräänä talvena, eiköhän kokonaisen vuoden ajan, pidettiin kovaa kohua erään ansioituneen tiedemiehen tekemistä "kavalluksista", miehen, joka oli alansa etevimpiä, oli vuosikymmeniä tehnyt epäitsekästä työtä, taidolla ja uutteruudella entisöinyt kuuluisimmat kirkkommekin sellaiseen kuntoon, että kukaan toinen tässä maassa ei olisi siihen pystynyt. Laajojen tutkimusten ja julkisen sanateilaamisen jälkeen tuli todetuksi muutaman tuhannen markan vajaus, teilatun tiedemiehen syyllisyys siihenkin enemmän kuin kyseenalaiseksi. "Voi pyhä yksinkertaisuus!" mahtoi mies huudahtaa, niinkuin eräs marttyyriedeltäjänsä tuliroviolla. Olisi hauska nähdä, kuka "ylioikeudessa" tässäkin jutussa ryhtyy kanneviskaaliksi. Kunhan ei vain joku lain- ja kirjanoppinut ammattijärjestelijä, jolla joka päivä on tilillään pahempia. Hänelle käy siinä jutussa huonosti, saa kerrankin palkan ansioittensa mukaan.
Palasin Hiljalan nummeen, jossa erään kuusen vai koivunko alla lepäilee myös hyvä ystävämme ja yhtiötoverimme Tähtelän Eetu. Onhan miehellä siellä nyt sitä, mitä täällä ei ollut, häiritsemätöntä rauhaa, hyvää aikaa tutkiskella kirjojansa ja tähtitaivaitansa. Maallisiin n.s. liikeasioihin nähden voit lepäillä huoletta! Ne juoksevat täällä niinkuin ennenkin, ehkäpä paremminkin. Pojat kaikki ovat jo hyvällä jalalla, pystyviä poikia, niinkuin itsekin muistat. Ehkäpä he eivät tähtäile juuri niin kauaksi ja korkealle kuin sinä, mutta joka tapauksessa he tähtäilevät hyvin. Tukevatuntuisessa maajalassa pysyminen on heillä paremmin veressä kuin sinulla ja minulla. Tämän olen sivumennen huomioinut ja voin iloksesi ilmoittaa!
Näin minä kiikaroitsin, mietiskelin, jopa hiljaisessa mielessäni haastelinkin. Kun kerrankin oli sitä siunattua aikaa. Kotipaikkakunta ja pitäjä kävi minulle entistä läheisemmäksi ja rakkaammaksi. Kun sen kehitystä ja kaikkea sen olevaista ja näkyväistä katselin, niin suorastaan hämmästyin, mitä perittyjä, elävästi kasvavia ja kestäviä arvoja jo yksi paikkakunta ja pitäjä näköpiiriinsä kätkee. Mitä sitten koko maa ja kansa. Kaikki oli mennyt saavutetun itsenäisyyden aikana hyvää vauhtia eteenpäin. Paikoillaan tuskin oli polkenut muut kuin minä velkaveneeni kanssa. Ihan paikoillani en minäkään, olin siksi omahyväinen, että rohkenin näin olettaa. Tunsin elämäni jatkuvan, vaikka itse asiassa voimat vähentyivät päivä päivältä. Ehkä tämä kaikki johtui kirkkaista keväisistä päivistä, levosta ja kiikarista? Jokaisen ihmisen pitäisi maata yksi kuukausi parantolan tai sairaalan mukavasti vinostetussa, sopivasti pöyhityssä pielus vuoteessa... vaikka ei olisikaan sydämessä vikaa... Mutta ei enempää kuin kuukausi tai pari. Siinä saattaa helposti käydä myös kuin enolleni konepajan mestarille tai vuodetoverilleni veturinkuljettajalle. Vähillä piti, ettei minullekin jo niin käynyt. Eräinä päivinä hoitajat katselivat sillä silmällä.
26
– Tuollaiset kohteliaisuudet saatte tästä lähtien jättää, sanoi sairaalan naislääkäri, kun yritin auttaa takkia hänen ylleen. Hän oli pari viikkoa sairaalasta pääsyni jälkeen tullut minua kotioloissa tarkastamaan. Tutkimuksen tulos ei varmaankaan ollut liikoja toiveita antava, vaikka olinkin lepäillyt hyvin huollettuna parisen kuukautta. Olin tällä välin saanut vieraakseni vanhan jokavuotisen tuttavani anginan, joka kuumeineen nähtävästi oli jo tarkoin käyttänyt sen vararavinnon, mitä lepotila sairaalassa oli sydämelleni antanut. Mutta jos todella olin jo niin heikkovoimainen, että en kevyttä kevättakkia jaksanut naulakosta nuoren miellyttävän naisen hartioille nostaa, niin sitten oli parasta jättää turhat nikottelemiset... uudet rohdot ostamatta. Kuin mietelmieni vahvistukseksi maailma pimeni silmissäni. Onneksi lääkäri nyökkäsi ja painoi oven kiinni. Hoipertelin ja kaaduin sänkyyni.
Anginan aiheuttama kuume ei tällä kertaa ollut niin korkea kuin tavallisesti, mutta heikoksi se siitä huolimatta minut teki. Tarvitsin tarkoin jäljellä olevat lomaviikkoni toipuakseni siitä edes jalkeille. Tuntui kuin kävelemisen taitokin olisi ollut uudelleen opeteltava. Aloin jo vähitellen itsekin uskoa, että jätettävä ne oli, niin liiat kohteliaisuudet kuin tampuurimajurin harrastukset. Joskus löysin itseni pesuhuoneen lattialta istumasta, väliin pöydän vierestä, puhelimen torvi makasi kauniisti vierelläni. Miten ja millä tavalla näin olin tipahtanut ja sopimattomaan paikkaan selälleni keikahtanut? Sitä sai pitkän aikaa haeskella kuin neulaa tilkkukopasta. Löytyihän se lopulta. Olin lähtenyt puhelimeen vastaamaan tai silmiäni pesemään, mutta ne hämärtyivät ennenkuin sain ne kirkkaiksi. Sitten oli kaikki pimeää heräämiseen saakka. Tuolla tavallako lähestyisi kuoleman hämäryys, pimeys, ilman heräämistä.
Tuumiskelin näitä vuoteeseen päästyäni, tutkijan asenteella ja laseilla ilman jännitystä ja pelkoa. Hämmästyttävä, milteipä tylsä levollisuus oli siinä suhteessa vallannut mieleni. Sydämestä ehkä sekin johtui, sen heikentyneestä toiminnasta. Se ei työntänyt enää ryöpyten enempää ajatuksia kuin mielikuvia, ei hyviä eikä pahoja. Mutta yhden terveen ja lohdullisesti rauhoittavan ajatuksen se sentään kehitti: Eteenpäin! Niin pitkälle kuin polkua riittää. Jos kaadut, niin nouse! Ylitä uudestaan! Ellet pääse jalanmittaa, niin astu puoli! Nouse! Älä hellitä! Minkätähden? Sitä se ei ryhtynyt selvittämään enempää kuin kärrynpyörän hiertämälle maan matoselle, joka vaivaisuudestaan huolimatta yhä ryömii eteenpäin. Minne saakka? Mitä varten? Näitä kysymyksiä ei elämä vaivaudu matosilleen selvittämään. Se rientää itsekin eteenpäin joutavien pohtimiseen puuttumatta.
Selviydyin toki jaloillani jatkamaan minäkin. Raitiotiepysäkille ei ollut asunnostani kovinkaan pitkä matka, vaikka se ensimmäisinä päivinä siltä tuntui. Kun ajoissa muisti lähteä, niin hyvin kerkisi. Kamferia pillereissä! Mikä suurenmoinen keksintö! Jos hämärtämään rupesi, vain yhden sellaisen kun puraisi, niin taas kirkastui ja valkeni. Näin mainen matkani jatkui etapista toiseen. Muutaman viikon harjoiteltuani uskalsin lähteä toimipaikkaani kilometrin kävelymatkalle jo jalkaisin, vain pillerirasia päällystakkini taskussa. Hikistä hommaa se oli, mutta olinhan tottunut jo siihenkin saunassa, kilpailuissa ja myöhempinä vuosinani "Munkin lenkillä". Olisivatko sellaiset jo muistoja vain? Mieluisia joka tapauksessa.
Kerran iltapäivällä kotiin astellessani kiintyi huomioni kirjakaupan ikkunalla tarjolla olevassa alennusmyynnissä erääseen viiden markan kirjaseen: "Kuinka on sydämenne laita?" Se sytkäytti sydämessäni lyönnin, että ohimoillani sen tunsin. Ihme, miten joutavat huomiot saattavatkin joskus ihmistä kiinnostaa, jopa kiihoittaa, vaikka sellaisesta on luullut kokonaan irti päässeensä. Hetkistä myöhemmin oli kirjanen taskussani. Muutaman minuutin kuluttua availin ja silmäilin sitä sängyssäni, kun ensin olin pyyhkinyt hartiahikeni kuin paremmaltakin lenkiltä kotiin päästessäni.
Se oli erään amerikkalaisen tohtorin kirjoittama kirjanen, ainakin sillä tavalla alussa mainostettiin. Siinä oli hieman helppo-Heikin markkinatuntua, mutta se ei tympäissyt, vaan innosti sairasta sydäntä. Erinomaisen rohkaisevaan sävyyn se kaiken kaikkiaan oli kirjoitettu. Se sopi mainiosti silloisiin virityksiini. Kirjoittajan kokemuksen ja tietojen mukaan joku sydänvika, ainakin sydänväsähtämys, ilmeni jokaisella keski-iän sivuuttaneella ihmisellä. Toisille läppäsi siitä hätäkello, toisille ei. Edelliset olivat onnellisimpia sen vuoksi, että osasivat pitää varansa. Ken ajoissa otti siitä vaarin ja ryhtyi järkevästi itseään hoitamaan, hän saattoi elää korkeimpiin ikävuosiin. Ainoastaan tietämättömät varomattomuudessaan tekivät itselleen kohtalokkaita erehdyksiä. Tohtori ilmeisesti tarkoitti tällä kuolemaa, jota hän koko kirjasessaan ei kertaakaan nimeltä maininnut. Hieno mies ja suuri optimisti, milteipä lapsellisuuteen saakka.
Mutta hänen evankeliumitekstinsä valui kuin lämmitetty maitohunaja minun sairaaseen sydämeeni, jo sen inhimillisen katsantokannan vuoksi. Enpä ollutkaan yksin veturinkuljettajani kanssa. Kaikki keski-iän saavuttaneet ihmiset olivat sydänvikaisia ja samassa kadotuksessa. Minä kuuluin onnellisimpiin hei-hei, hätäläppäykseni oli huomattu, sydänvikani tiedettiin, vaikka sen alkuaiheita ei tunnettu. Joka tapauksessa itse tiesin olla nyt varuillani. Iloisesti jännittyneenä silmäilin tämän halleluja-kirjani sivuja eteenpäin.
Paljon siinä oli samaa, mitä lääkärini suusanallisesti olivat minulle teroittaneet. Oi, ihminen, älä hermostu! Älä milloinkaan liiaksi kiiruhda! Älä ilostu hyvästä, älä pahastu pahasta! Jätä maalliset touhusi ja turha tärkeytesi. Mutta kursiivilla alleviivaten siinä oli vielä enemmänkin: Ponnistele uljaasti eteenpäin, vaikka se vaikeaakin olisi. Huominen päivä voi olla jo parempi. Jos tänään jaksat korttelin välin, niin yön levähdettyäsi pääset ehkä kaksi. Vaikka jäisit puoleen, niin älä masennu! Ajattele huomista päivää!
Se oli sitä murskatun madon järjenjuoksua ja elämänuskoa, joka ei kysele miksi ja minkätähden, vaan vaatii eteenpäin, vaikka vain tuuma päivässä, vaikka verijälkeä perässä vetäen. Eteenpäin sitten minäkin, paljon nopeammassa tempossa sitä erinomaista kirjaa, ollenkaan muistamatta, mitä juuri edellä oli sanottu turhasta ilostumisesta ja pahastumisesta. Kunnes eräällä sivulla tuli vastaani paukkuyllätys, josta en olisi voinut olla ilostumatta, vaikka varoituksen olisin muistanutkin. Kirjoittajan kokemusten ja tietojen mukaan umpisuoli, mädät hampaat ja angina olivat ne pahan pesäkkeet, joista sydänviat tavallisimmin saivat alkunsa. Mutta ne kaikki olivat pahoja, jotka melko kivuttomasti olivat poistettavissa, puukolla tai pihdeillä, ei tosin anginaa sellaisenaan, vaan nielurisat, jotka sen aiheuttivat.
Vähääkään sääliä tuntematta olisin ollut valmis niiden poistamiseen vaikka heti paikalla. Anginan tuoreesti heikottavat vaikutukset tunsin siksi selvästi, sehän oli ollut kiusaajani vuosikymmeniä, mutta se oli siinä määrin heikontanut myös sydämeni, että en heti uskaltanut antautua siihen leikkiin, vaikka amerikkalainen ihmetohtori vakuutteli sen vähäiseksi asiaksi. Mutta toista mieltä oli lääkärini, kun vielä jonkin aikaa toivuttuani kiiruhdin löydöstäni hänelle ilmoittamaan. Hän nauroi amerikkalaiselle lääkärikirjalleni, myönsi risojen tarpeettomuuden, jopa vahingollisuuden, milloin ne olivat käyneet tarkoitustaan vastaamattomiksi. Mutta itse operointi ei ollut heikkosydämiselle niinkään vaaraton asia kuin amerikkalainen uskotteli. Ne turmeltuneet risat saattoivat poistettaessa aiheuttaa verenvuodon, eikä kukaan mennyt takaamaan, että sydämeni kestäisi sitä. Jos itse tahdoin valita kahdesta pahasta toisen, niin se oli oma asiani. Hän ei kieltänyt eikä käskenyt. Luottaen amerikkalaiseen valitsin paremman pahan ja selviydyin siitä, jos kohtakin verta vuotaen ja muutamia kertoja pyörtyen. Ihmetohtorini oli oikeassa, hänen viiden markan reseptinsä oli kuin oli patenttilääke. Olin siis yksi niitä onnellisia, joiden perusvika ei ollut koneessa, vaan magneetossa, niissä anginan vioittamissa nielurisoissa. Kohta leikkauksesta toivuttuani sydänvikani alkoi helpottaa, voimani palautua, mieleni virkistyä. Tosin elpyminen tapahtui hitaasti, mutta käännös parempaan oli tapahtunut leikkauksen ansiosta. Päivä päivältä tunsin sen yhä selvemmin. Jo muutaman kuukauden kuluttua saatoin vähentää lääkkeiden käyttöä huomattavasti alle lääkärini määrien. Digitalispulloni osoittautui tästä lähtien ilahduttavan riittoisaksi, mistä seuraukset tuntuivat sekä sydämessä että kukkarossa.
Olin kiitollinen tästä elämän uudesta avauksesta. Uskoin, että se tulisi kirkastamaan minulle vielä uusia kiintoisia elämäntehtäviä, vaikka vanhoissakin yhä riitti setvimistä, varsinkin nyt kun muutamia kuukausia olivat saaneet jäädä rästiin. Keskeneräiset viuluni odottivat. Useita tilauksia oli tällä välin tullut. Saatoin toimeni ohella tarttua jälleen mieliharrasteluihini. Tein sen ilolla ja antaumuksella, vaikka tunsinkin, että kaikki ei ollut pumpussani niinkuin olla piti. Se oli nähtävästi saanut vian, joka ei parantuisi ennenkuin niillä vuorilaitumilla, joita kohtalotoverini veturinkuljettaja jo vaelteli. Hyvä näinkin. Umpeutuva tienpää oli jälleen avautunut, toivoin hartaasti, että se avautuisi vielä seuraavankin mutkan jälkeen. Elämä oli minulle rakas, mitäpä turhaan luontoani kieltäisin. Viimeiseen asti kuin runneltu mato! En tuntenut olevani enää sellainen, ainakaan henkisesti.
Näin vuodet ovat kuluneet edelleen, pikku hiljalleen. Elämäni on näiden uusien näköalojen ja onnen sattumusten vuoksi aineellisestikin hieman väljentynyt. Se on milteipä iloisesti yllättävä ihme, ottaen huomioon, että työtäkin olen tehnyt vain puolella höyryllä, jos aina edes silläkään. Velkani ovat kuitenkin vähentyneet, eikä puolivuosikorkojen hankkimisessa ole juuri sitä etsimisen tuskaa kuin aikaisemmin. Vekseleitäkään ei ole enää muuta kuin sen verran, että tekemisen taito ei unohtuisi ja että kuukaudet hupaisemmin kuluisivat.
Kuluisivat ne ehkä muutoinkin, niin jännittäväksi on elämä käynyt tällä pallopahaisellamme, jossa höyrynpaine etsiskelee nyt uusia elintiloja, kuten veturinkuljettaja vertaili ja uumoili. Hän tunsi nämä ajat hengessään. Että hän sydäntautisena, jo kyllikseen tämän maailman menoa veturinsa päältä katselleena miehenä halusi silmäillä tätä aikaa etäisemmästä perspektiivistä, ei ole ensinkään ihmeteltävää. Pimeä on nyt taivas ja maa. Salama iskee, ukkonen jylisee. Tuhatvuotiset ihmistyön rakennelmat sortuvat raunioiksi muutamassa hetkessä. Taisteleva yksilö, ihmiselämä ja henki, on tuskin hyrisevän hyttysen arvoinen. Suutarin muori oli sittenkin oikeassa. Helvetin tulijärvi ei ole kuvitelma, vaan kauhistuttava todellisuus. Mutta sitä ei tarvitse kuoleman takaa hakea. Sodoman ja Gomorran kohtalo on tullut monen kauniin satavuotisen kaupungin, jopa tuhatvuotisen Rooman osaksi. Tulta ja tulikiveä, palavaa pikeä, kiehuvaa fosforia sataa niiden ylle, ja tuhannet Lootin vaimot ja lapset jähmettyvät suolapatsaiksi, vaikka eivät katsahtaisi edes taakseen. Minkä synnin he ovat tehneet tällaisen rangaistuksen ansaitakseen? Sitä sopii kysyä ja kysytäänkin monta kertaa. Mutta vastauksen antaminen siihen on vaikeampaa. Maailma on täynnä sydäntautisia ihmisiä. Sydämestä lähtevät pahat ajatukset. Koko maailman sydän lienee sairas. Tällä tavallako se purkaa ulos pahat ajatuksensa?
Häviääkö maailma? Kuoleeko sairassydäminen ihminen? Nämä kysymykset sopii asettaa rinnakkain. Jos toiseen löytää vastauksen, niin toiseenkin samalla. Sydämenparantaja, niin eurooppalainen kuin amerikkalainen spesialisti, etsii kiihkeästi syyn aiheita. Missä piilee vika? Eteisissä vaiko kammioissa? Sukuperinteissä vaiko elintavoissa? Ehkä se on siellä, missä emme odottaisikaan, umpisuolessa, nielurisoissa! Amerikkalainen lääkäri sen ehkä ensiksi huomaa. Viisainta leikata pois, jos ne ovat vioittuneet eivätkä vastaa enää tarkoitustaan. Jos operointi onnistuisi, todellinen vika löytyisi, niin tuhoavat voimat keskeyttäisivät työnsä ja sairas sydän voisi alkaa alusta... voisi ruveta rakentamaan kehäänsä jälleen. Toivottavasti näin on asianlaita. Kuinka on sydämemme laita? Tuskaisina miljoonat ihmiset joka päivän alkaessa, joka yön lähestyessä itseltään ja toisiltansa kysyvät sitä.
Myös meidän pieni kansa-vähäisemme on joutunut sairaan maailman puhdistuspyörteisiin, jopa sen sydänsairauksien sijaiskärsijäksi, vaikka meillä ei tietääksemme ole liikapainetta millään taholla emmekä ole vielä edes keski-ikään ehtineet. Onko mahdollisesti meillä itsellämme myös sydänvikoja? Nuorilla urheilijoilla niitä joskus on. Tai olemmeko ehkä asuinsijamme, kohtalonyhteyden tai jonkin meistä itsestämme riippumattoman syyn tähden joutuneet vanhan raihnaisen miehen sijaiskärsijäksi? Siinä jälleen kysymyksiä, joita on helpompi tehdä kuin niihin vastata. Oli miten tahansa, näyttipä kuinka pahalta tahansa, joka tapauksessa meillä on voimakkaasti sykkivä sydän ja riittävästi punaisia verisoluja, vaikka niitä on paljon vuodatettukin. Me selviydymme maailman sydäntuskista jälleen rakentamaan.
Mutta kalliita uhreja se on meiltä vaatinut ja vaatii yhä. Kuinka joutavan vähäisiksi niiden rinnalla rapistuvat nämä meidän jokapäiväiset näpertelymme, voittomme ja tappiomme, omahyväiset pyyteemme, pienet, jopa suuremmatkin ilkeytemme. Jo yhdenkin nuoren ihmiskohtalon ja veriuhrin rinnalle asetettuna ne hupenevat ettemme huomaakaan, mitä siinä oli ja minne se katosi. Ja näitä tällaisia uhreja kansakunta on joutunut antamaan milteipä joka kodista, kymmeniä kylästä, meidänkin keskikokoisesta pitäjästämme kokonaisen hekatombin satapäisen nuoren sankarijoukkomme sijaiskärsimyksen ja yhteisuhrin.
Soitinverstaamme silloisista pikku poikasista olemme menettäneet kolme reipasta nuorukaista. Tähtelän Eetun Paavo-poika joutui uhrinsa antamaan jo talvisodan raskaissa loppuvaiheissa. Kuinka monta soitinkoppaa tämä isänsä taidot ja äitinsä vahvan ruumiinrakenteen omaava nuori mies jo meille ehtikään valmistaa? Hän itsekään ei mahtanut panna niiden lukua muistiin, niinkuin ei yleensäkään pitänyt lukua omista töistänsä; hän oli sellainen hiljainen, mutta harkitseva, ulkonäköisesti kaikkea muuta kuin sotaurho. Mutta käskyn käydessä ei poika hetkeäkään epäröinyt. Ahkera erämies, luonnonystävä ja nummenkävijä hän myös oli. Voimme helposti kuvitella, mitä hän viime hetkinänsä Viipurin lahden jäällä katseli ja näki. Vaimo ja lapsi, oma pikkuinen koti, kevätaamuinen nummenharju. Siinä hänen kalleimmat omistuksensa ja isänmaansa. Niiden puolesta hän oman kalleimpansa, lämpimän sydänverensä valittamatta vuodatti ja uhrasi.
Eino Merivuori... "spetsi" alallaan, hän jos kukaan. Pikkuinen naskali poika oli verstaaseemme tullessaan, eiköpähän mahtanut olla yksi niitä pirun viulun vinguttajiakin. Hänestä saattoi hyvällä syyllä sitä epäillä. Aina hyvällä tuulella, sanaleikkiä ja pientä kuria mielessä. Hän valmisteli kumikankaasta soittimien palkeita... tuhannet ilmanantajat... humppa... humppa... Kaikkein suurin ei ollut hänen leiviskänsä, isänmaansa sitäkin vähäisempi, mutta hänen nuoren keväisen sielunsa katsanto oli avara. Paljon hän vähästä antoi.
Entäpä sitten se kolmas, Ilo poika, mestarille läheinen, vilpittömästi tunnustaen minullekin! Hänestä mestarin suunnitelmien mukaan piti tulla työnjatkaja soitintehtaassa, hyvä varmasti olisi tullutkin. Hänellä oli korvaa, yritteliäisyyttä, myös tarvittavia lahjoja riittämiin asti. Monta kertaa ihastellen seurasin hänen viattomia, hauskan huolettomia elehtimisiään toisten poikien seurassa kyläteillä ja kentillä. Ei kenelläkään ollut hänestä muuta kuin hyvää sanottavana. Tämä altis, aina palveluksiin valmis luontonsa hänet varmaan tulilinjoillakin tempasi tehtäviin, joihin määräyksen antoi vain sisäinen ääni. Joku kahden miehen partioretki muodostui hänelle ja hänen toverilleen kohtalokkaaksi. Mestari tuskin uskoo, kun sanon, että uutisen tästä kuultuani minäkin paatunut pakana pidin pienen hiljaisen hetken, katselin, muistelin, mietiskelin.
Mutta poikamme eivät ole kuolleet! Meillä on aina syytä muistaa ja toistaa nämä ikivanhat, alati rohkaisevat sanat. Poikiemme muisto elää pyhien uhrikumpujen alla kirkkopuistoissa. Sinne samojen karsikkopuiden alle ovat kokoutumassa vähitellen myös veljessotamme nuoret veriuhrin antajat... "Ilveksen pojatkin" Tallukkamäestä. Kevätaamuina heidän yhteishekatombinsa uhrisavu nousee, ilmavan taivaan korkeinta lakea kohti kiirii keväisen kiurun laulantasijoille saakka. He kuulevat hereästi kotoiset äänet kotopihoilta, kylärannoilta, urheilukentiltä. Heidän poikansa ja veljensä kuulevat heidän nuorekkaat äänensä: Kilvoitelkaa, pojat! Iskekää yhteen! Älkää milloinkaan enää toistenne verta vuodattako... piikkikengän piirtimilläkään...
– Katselen näitä ilta-auringon valossa kaupungin kattojen ylitse. Mieleni valtaa haikea ikävä sinne keväisille uhrikummuille, kiurun äänen kuuluville. Arvioin elinvuosiani, lasken mahdollisuuksiani, varojani, velkojani, sydänvoimiani. Milloin rohkenen jättää nämä tehtävät, jotka kuuluvat toisille miehille? Koittaneeko se aika minulle milloinkaan?
Joskus keväisin jo ammoin haudatut liikemiesharrastukseni, kaikennäköiset kärpäseni, virkoavat eloon ja saavat tuulta pirisevien siipiensä alle. Rakentelen metsäkallioilleni kymmenittäin viikonloppumajoja, perustelen "hiekkarantoja" ja urheiluparantoloita, mahdollisuudet kun ovat niin mainiot. Toisinaan innostun maamyyräksi, kaivan lohipatoja, rakentelen vesilintulammikoita tanskalaisten ja hollantilaisten tapaan, mutta suomalaiseen malliin. Kiusaus on suuri, mahdollisuudet vertoja vailla... Viiden hehtaarin mansikkaviljelyksiäkin olen istutellut peräti amerikkalaiseen malliin; piippuni mahtavat olla kallellaan sinnekin päin, kun Amerikan tohtori minut viiden markan reseptillänsä jälleen elämään pelasti. Osaan nopeasti ja tarkalleen laskea, mitä neliömetrit, aarit ja hehtaarit mansikan viljelykseen järjestettyinä tuottavat. Näillä mainioilla viljelmilläni tulee olemaan keinokastelu lantavesisuihkutuksineen. Pääsen loistaviin tuloksiin! Päätä huimaaviin summiin! Maksan kaikki velkani parissa vuodessa ja vielä jääkin varapääomaa uusiin tuottaviin yrityksiin. En malta olla kertomatta näistä suunnitelmistani myös vaimolleni, jonka vihdoinkin olen saanut luokseni... vanhuuden lepoon.
– Voi, isäkulta! hän heittää kylmää vettä keväisten kärpästeni ylle. Siitä roiskauksesta saan kärpästen siittäjäin ansaitun osani. Arvaan sen ja kyyristyn vain vastaanottamaan.
– Ei sinusta, poikaseni, ole liikehommiin! Etkö tuota jo ole oppinut näkemään ja tuntemaan!
Olen kuin olenkin, tuntemaan varsinkin, vaikka aina en sitä muista. Varmasti jälleen kävisi, niinkuin rakas vaimoni monta kertaa on jo sanonut. Jälleen saisin maksaa posetiivit viuluillani. Hänen mielestään on paljon järkevämpää, että maksan viuluillani entiset velkani... kuin että maksan korkoja ajasta iankaikkisuuteen! Viisaasti haasteltu, eikä minulla ole enää sanaakaan lisättävänä, vaikka joskus kimmastun ja mieleni tekee.
Siispä tyydyn jälleen kohtalooni, hoidan virkaani ja näpertelen välitöiksi viulujani. Mitä se merkitsee, vaikka en saisikaan pikkutilaani siksi "retkeily- ja mallitilaksi" tip-top-laitteineen, vaikka en saisi velattomaksikaan. Ahertakoot lapset, "tirehtöörikin" puolestaan. Sitä rakkaammaksi se heille käy, mitä enemmän hikoilevat, niinkuin minullekin on käynyt, vaikka olen sekä hikoillut että riiponut käteni veriin ohdakkeita repiessäni.
Olenpa toki muutakin repinyt ja riiponut, kymmeniä koivuja, kuusia ja omenapuita istuttanut. Voi riemu, kuinka ne ovat hyötäneet, vaikka oravat ja jänikset ovat pilstanneet, vaikka sotavuoden ankara pakkastalvi yritti tappaa ne kokonaan. Mutta ne ovat jälleen nousseet ja kasvaneet. Niiden juuret ovat kiinni maan tuoreessa mullassa.
Siellä ne ovat, omatkin juureni. Siellä kuokin, pengon ja kaivan, milloin vain päivänkin vapaata saan. Milloin pääsen vakinaisesti sinne muuttamaan? Kierrän sitä kysymystä kuin jänis kuivaa haapaa. Haihattelen siitä, väliin ajatellen järkevästi. Ehkäpä minun on otettava nostotähtäimeeni vielä toinen kymmenvuotissuunnitelma tämän ensimmäisen piakkoin päättyvän jälkeen. Mikä estää ottamasta? Ellei risti, pysähdysmerkki tienmutkan takana... Mutta ei toki tämäkään estä suunnitelmia tekemästä niin kauan kuin mutkaa ja pysähdystä ei ole eteen tullut. Kun minä näitä usein ääneenkin touhuten olen pohtinut ja piirustellut, on vaimo siihen sanonut:
– Minä ainakaan en lähde seuraksesi sinne kylmään ja pimeyteen! Olen saanut jo tarpeekseni turhan rehkimisestä!
Tämä ei ole totta. Hän ei ole saanut siitä tarpeekseen. Sitäpaitsi, mitä syytä hänellä olisi minua nyt enää jättää... kun ei silloinkaan, jolloin siihen todella olisi ollut syytä. Toivon kuitenkin salaisesti, että myös hän kymmenen vuoden kuluessa saisi tarpeekseen tästä markkinakarusellista ja kuivan kuusen oksalla kukkumisesta. Minulla on hyvää halua ja aikaa valmistella häntä siihen kotoisen takkatulen ääressä istuessamme.
– Kas niin! Lämmittele ja nauti! Ne ovat meidän metsämme koivupuita, oman käden oikeutta ja mottityötä, aloitan varovasti.
– Niin, suloista se on tämä kotipesän lämpö, hän herttaisesti myöntää virittämääni ansaa huomaamatta.
– Ensi keväänä meidän täytyy kiiruhtaa ajoissa mottimetsään. Siellä vihoittavien virpikoivujen keskellä käen kukkuessa taas ihminen norjistuu ja nuortuu. Muistatko vielä, mitä kevään ensi käki Nummen harjussa kerran meille lupasi?
Hänkö unohtaisi sellaiset kukkumiset! Seitsemänkymmentäviisi elinvuotta käki ensimmäisenä aamuna minulle heläytti ja hänelle seuraavana aamuna yhtä monta. Se oli iloinen ihme meille, se yhteensattumakin. Mikä erinomainen käki se oli! Riemuitsimme kuin lapset. Seitsemänkymmentäviisi vuotta! Siinä oli nykyajan ihmiselle jo muutama vuosi liikaakin, vaikka emme kylläkään olisi olleet valmiit siitä edes päivää murentamaan parhaimmalle ystävällekään. No, suunnilleen näihin määriin myös vanhemmat molemmin puolin olivat päässeet, vaikka eivät olleet saaneet ennakkovaroitusta Amerikan lääkäriltä, niinkuin me, onnen lapset. Kopistelen pesässä oman metsän koivupuita ja johdattelen häntä edelleen.
– Siellä saamme taas tuoretta kalaakin omasta rannasta oman saunan alla.
– Ja ternimaitoa uunijuustoksi. Heluna kantaa toukokuun alkupäivinä, lähenee ja lämpenee hän jo itsekin.
Veistelen viuluani. Hän neuloo kotoisen lampaan langoista sukkaa, vikkelästi vilkkuvin sormin. Takkatuli valaisee ja lämmittää.
– Sitten muokkaamme maata ja saamme siemenet itämään.
– Niinpä kyllä, mutta ei liikaa. Muista nyt kerrankin se!
– Ja sitten tulee marjojen aika! riennän minä eteenpäin vanhoja kylvöksiä muistelematta. – Ai, miten meillä on ensi kesänä mansikkainen vuosi! Uuden palstan aion istuttaa.
– Mutta ei paljoa, ne karkaavat sinun käsistäsi! Muistat kai sen?
– Niinpä tosiaan näkyy! Nämä kaupungin uunit ovat niin mahdottomia vetämään, johdattelen hänen valpastuvaa huomiotaan uuneihin ja peileihin, joita riennän pienentämään. Mutta hän on tarkkavainuinen eikä anna vetää itseään nenästä.
– Muista, ei muita varten! Olet luvannut sen! ehättää hän jälleen. Ihan tuntuu kuin olisi saituri ja itsekäs tuo herttainen vaimo, joka itse käytännössä on valmis omilleen ja vierailleen tasaamaan vaikka ainoan mansikkansa, ellei muuta jaettavaa satu käsillä olemaan. Varoituksillaan hän tarkoittaa liikehommiani ja myyntihaaveitani. Niiden pois kitkemisessä hän edelleen on hellittämättömän itsepäinen ja ankara. Olen tohvelisankari minäkin. Siitä ei näytä selviytyvän jalompikaan uros, joka kerrankin vain on aisansa yli potkaissut... vaikka olisi astellut varsin nuhteettomastikin. Mutta en välitä siitä. Kopistelen kekäleitäni lyhyellä hiilihangolla. Haaveitani kehittelen pitkällä nostotähtäimellä.
– Ja sitten siihen entisen munajunamme päivänpuoliseen ratapenkereeseen minä istutan kymmenen kurkun tainta...
– Viisi vain.
– Viisikymmentä tomaattia.
– Kaksikymmentä vain.
– Sata varhaisperunan mukulaa.
– Viisikymmentä riittää, jos ne kasvavat niinkuin silloin kerran, muistathan? Ellet hanki liian paljon väkilannotteita ja tee lannoitusvirheitä...
Kerta kaikkiaan minä en nyt suutu entisistä virheistänikään. Jatkan urhoollisesti loppuun saakka.
– Kahdelle kanallemme teen kesätarhan vanhan verkkoaidan jätteistä.
– Otetaan nyt toki viisi kanaa!
– Kuka tässä rupeaa ahnehtimaan? naurahdan. Veistän lastun viulupuustani. Hänen puikkonsa helisevät keveästi kuin viritettävän viulun kielet. Muistelemme, kuvittelemme kumpikin omiamme. Vasta kotvan kuluttua jatkan.
– Sinä lypsät ainoan lehmämme, sen Suven vasikan.
Jälleen veistämme, soitamme ja kuvittelemme.
– Lypsätkö sinä?
– Lypsän, jatka vain!
– Ei minulla ole enää juuri mitään. Lähdemme kalaan, yhdellä veneellä. Lähdetkö sinä?
– Lähden soutajaksesi, myöntää hän.
– Ja sitten minä ja vähitellen rupean veistelemään sitä elämäni viulua, lisään minä, vaikka minulla enää ei pitänyt olla mitään sanottavaa.