[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fra6tY-XjHibwzOBuTvFVtPp0H5jD3HSqIyAZlwBaDto":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1961,"Viulu ja posetiivi","Karhumäki, Urho",1891,1947,"1961-karhumaki-urho-viulu-ja-posetiivi","1961__Karhumäki_Urho__Viulu_ja_posetiivi","Romaani","romaani",[],[],"fi",1944,null,75665,520180,true,[],[],[],"Romaani kertoo päähenkilön ja hänen entisen yhtiötoverinsa Jaska Hitonrannan yhteisistä vuosista. Teos kuvaa miesten yritystoimintaa, taloudellisia haasteita sekä heidän taivaltaan musiikin parissa viulun ja posetiivin soittajina.","Urho Karhumäen 'Viulu ja posetiivi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1961. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VIULU JA POSETIIVI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1944.\n\n\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nTänään, seitsemäs kesäkuuta, on syntymäpäiväni. Silloin, noin\nviisikymmentä vuotta sitten, oli ollut kylmä ja myöhäinen kevät.\nNyt on lämmin ja varhainen, täysi lehti puussa ja pihlajat kukassa.\nKasvuhereästä metsästä tulvahtelee voimakas kesäinen tuoksu.\n\nOlen odottanut tätä kevättä ja päivää, koska tämä on eräässä\nsuhteessa merkkivuosi. Tänä päivänä on kulunut kymmenen vuotta\nsiitä, jolloin silloinen yhtiötoverini Jaska Hitonranta lähetti\nminulle syntymäpäivätervehdyksen, jota en ole voinut unohtaa.\nJo monta kertaa tätä ennen olen mielinyt vastata siihen näillä\nhajanaisilla muistelmillani vaiherikkaiden yhtiövuosiemme ajoilta.\nOlen aloittanutkin ne pääsemättä alkua pitemmälle. Nyt sensijaan\nminusta heti ensi otteessa tuntuu, että en voi niitä enää tältä\nkeväältä jättää. Käsky käy kuin paremmallakin profeetalla. Enää\nei ole vara siirtää. Näin on asia ja toivon, että tämä vajavainen\nkertomukseni poistaa pakottavan velvoitukseni ja että se jossakin\nmäärin vastaa silloisen yhtiötoverini vilpittömässä mielessä lähettämää\nsyntymäpäivätervehdystä.\n\nTosin en vieläkään käsitä, tarkoittiko hän tällä toivotuksellansa\nhyvää vaiko pahaa. Jälkimmäiseksi sitä silloin luulin. Nyt vuosien\nkuluessa on silloinen käsitykseni alkanut horjua. Yhtiötoverini oli\nkuten luullakseni on yhä vieläkin pohjaolemukseltaan vilpitön mies.\nTietääkseni hän aina lienee toivonut, että menestys seuraisi tekijän\naskeleita, niin hänen itsensä kuin muiden. Jos hän kuitenkin omia etuja\nvalvoessaan tuli tuottaneeksi minulle ja eräille muille ylimääräisiä\niloja ja murheita, niin täytynee meidän, ainakin minun omasta\npuolestani, Hämeen suuren pojan Frans Eemelin sanoilla tunnustaa:\nKiitos hetkistä, Herra! Kaikki ne ovat hyväksi olleet.\n\nNiin vain vuodet ovat vierineet kuin tuntilasin hiekka, kymmenen,\nkaksikymmentä jo siitä, jolloin tiemme sattumalta leikkasivat\nyhteen, jälleen pysyväisesti erotakseen. Uudet vuosikymmenet ovat\nalkamassa, minulla kuudes, hänellä seitsemäs. Näinköhän enää niiden\nvirstapaalulle soittajina läpäisemme, hän kolmella mitalilla palkittua\npoljettavaa posetiiviansa vääntäen, minä keskentekoista viuluani\nkitkutellen. Toivokaamme sitä omasta ja toistemme puolesta. Tämä elämä\nkituuttamallakin pyristellen on aina \"hintansa arvoinen\". Mutta siinä\nsivussa suokaamme itsellemme pieni muistelmien hetki. Jos jotakin\nunohdan, niin hän kyllä tekee sivumerkintänsä. Jos jotakin väärin\nmuistan, niin rehtiin kursailemattomaan tapaansa hän oikaisee sen.\n\nTämän esipuheen jälkeen käymme matkaan, polun päästä, niinkuin on asian\nmukaista. Toivoakseni meillä on hupaisa matka, kun on näin kaunis kesän\nalku, linnut laulavat, ja luonto hymyilee. Ohdakkeen piikkejä ei näy,\nei tunnu. Tavallisesti ne tulevat vasta syyspuolella. Siihen mennessä\nolemme karaistuneet kestämään niitä.\n\nSiis kuulemiin, retkeilijän reippaalla mielellä\n\nLähtöpaikalla 7.6.43.\n\n_Hannes Päivölä_.\n\n\n\n\n1\n\n\nOli kevättalvinen sunnuntaiaamu. Heräsin varhain siihen pieneen\nrapisteluun, mikä syntyy äidin ryhtyessä ruokkimaan rintalastaan.\nVarhaisaamun asiakas, kolmas lapsemme, Taavi poika, oli\nsilloin kuukauden ikäinen, vahvarakenteinen ja elämänhaluinen.\nSynnytyslaitoksen lääkäri oli sanonut: Siitä pojasta tulee joku\ntirehtööri! Kieltämättä pikku miehessä olikin vivahteita tähän\nsuuntaan: hyvä ääni, pullukaiset kädet, rapistelevat silmät. Ja\nruokahalu vallan verraton!\n\nTähän mahtoi olla syytä myös meissä itsessämme. Lapsen vuode oli\nvaloisassa paikassa yötä päivää auki pidettävän terveysikkunan alla.\nSiitä huolimatta, tai ehkä siitä johtuen poika nukkui kuin pieni\npossu -- ja söi samoin, mitäpä tuosta kaunistelisi. Niin ihmisen kuin\nsian lapsukainen niissä hommissa ovat jokseenkin samannäköisiä ja\nsamantapaisia, yhtä tyytyväisiä ja onnellisia. Suloinen toimitus se on\näidillekin, ja mieluisaa katseltavaa isälle.\n\nNiinpä silloinkin varhaisena pyhäaamuna se oli idylli, jota kelpasi\nnautiskella huuliakin liikuttelematta. Tirehtööri oli ottanut\nitseoikeutetun paikkansa ja hääräili touhumiehenä. Hän rehenteli\nja nyrkkeili, huulet heruttivat, silmä räpytteli, toinen niistä\noli vajonnut valkoisiin lakanoihin. Mutta toimitus oli miehelle jo\nsikäli tuttua, että hän yhdelläkin silmällä tuli mainiosti aikoihin.\nKunnes sekin tarpeettomana sulkeutui, huulet vain toimiskelivat\nyhä laiskemmin. Seurasi täysi hervahdus, ihana aamuinen uinahdus\nniin pienelle ruokamiehelle kuin ruokkivalle äidille, katselevalle\nisällekin. Toinen herätys tapahtui vasta auringon nousun aikoihin.\n\nSe oli verraton aamu myös retkeilevälle hiihtäjälle. Yöpakkanen oli\nkovettanut ladut vähäisen suojasään jälkeen. Suksen luisto oli yhtä\nmainio kuin liikunta väljä ja vapaa, minne vain kulki ja kääntyikin.\nKun silmiään siristeli, saattoi kuvitella itsensä joko suursulttaaniksi\ntai dollariruhtinaaksi. Kaikkialla loisti kultaa ja kalliita kiviä.\n\nSeutukuntamme maasto oli kuin luotu niin retkeilyjä kuin kuvittelemisia\nvarten. Komeasti kohoava nummi tarjosi hiihtelijälle paljon\nmahdollisuuksia, auringon keväinen kimallus kahden kylän pelloilla\nja kahden järven selkävesillä antoi riittämiin asti silmän ja sielun\nruokaa.\n\nSiellä minä tällaisina aamuina usein hiihtelin, laskettelin mäkiä,\nsaksittelin jyrkänteitä, peuhasin ja nautin sydämeni pohjasta kuin\nhuoleton metsän elukka, oravanpoikanen tai hirvenvasikka. Sellainen\nluonnoltani olinkin, vaikka minulla oli jo vaimo ja kolme lasta. Ei\nollut velkaa eikä nälkää. Työtä oli kohtuullisesti ja palkkaakin juoksi\nsen mukaisesti, tosin ei näin kevätaamun ruhtinaallisesti, mutta\njoka tapauksessa tyydyttävästi. Kotini oli viihtyisä, perhe-elämäni\nonnellinen. Ei puuttunut muuta kuin tyytyväisyys. Mutta milloin\nihmisellä on oikein hyvää, niin eipä se olekaan hänen itsensä mielestä\nniin hyvää. Minäkin tarvitsin raskaampia, pilvisempiä päiviä,\nlumituiskuja ja rajumyrskyjä. Tulin saamaan niitä, enemmänkin kuin\nkaipasin.\n\nSinä päivänä pidimme ensimmäisen \"yhtiökokouksemme\". Näin se tapahtui.\n\nPuolen päivän aikoihin kotiuduin hiihtomatkaltani ruumis väsyneenä,\nmutta henki virkeänä. Edessäni oli vielä mitä mieluisimpia asioita ja\npikku tehtäviä. Kylmä pesu, karkeat pyyhkeet, verryttelyvoimistelu\nja hieronta, aamiainen ja sanomalehdet. Kesken mielitekojani puhelin\nsoi. Langan päässä oli lähinaapurini ja ystäväni Tähtelän Eetu. Hän\noli vähän \"tuulessa\", kuten pyhäisin usein. Kuulin sen äänestä. Eetu\noli saanut postijunalta vieraita. Eräs nuoruudentuttava oli tullut\nvuosikymmenien perästä tervehtimään. He olivat olleet yhdessä tämän\nisän verstaassa puusepänopissa, nauttineet niin piiskasta kuin puurosta\nkuin sälleille tekemistänsä pikku kepposista ja näiden antamista\npotkuista.\n\nTämän kaiken ja paljon muuta Eetu kerkisi jo puhelimessa minulle\nkertoilla, vaikka vähän kärsimättömästi keskeyttelinkin, koska pesuni\noli kesken. Mutta ei Eetu tämän vuoksi ollut soittanut. Tärkeämpiä\nasioita hänellä oli. Minun piti viivana painua hänen kämppäänsä.\nSuuret ja tärkeät asiat olivat nyt kysymyksessä. Lupasin ja täytin.\nVerryttelin lyhyeen, haukkasin puurot ja kiiruhdin Eetun taloon, joka\nsijaitsi parin minuutin kävelymatkan päässä.\n\nMiehet istuivat pyöreän pöydän ääressä, jonka huomattavimpana\nnähtävyytenä oli musta pannu ja kirkas pullo. Vieras nähtävästi\noli tuonut tuliaistervehdyksen, josta itsekin pääsi osamieheksi.\nEnsi vaikutelma vieraasta ei ollut parhain, se täytyy heti suoraan\nsanoa, vaikka en olekaan moralisti. En siis tarkoita pulloa\nenkä puolikuppisia, vaan miestä itseään. Hän oli aika tavalla\nmatkarähjäinen, silmät tihruiset ja kieli sammalteleva. Suu,\njosta huomattavammin näkyi pari \"kultakruunua\", haisi jollekin\nepämääräiselle, pahalle.\n\nYstäväni Tähtelän Eetu sen sijaan oli mitä loistavimmalla tuulella\nkuten aina, milloin oli ottanut vähän, vaan ei liiaksi. Tosin hänkin\noli rähjäinen, punasilmäinen ja yskäinen, mutta hänen henkensä\nsäteili. Se painoi puolijuopuneen pikku virheet akanoiksi, jotka eivät\npeittäneet jyvää, kuten vastaavassa tapauksessa hyvin usein on asian\nlaita.\n\nEetu oli vain tavallinen kansakoulukurssinsa ja ammattinäytteensä\nsuorittanut puuseppä, mutta sekä ammattimiehenä että ihmisenä hän oli\nkorkeata luokkaa. Hänellä oli harvinaisen suuri kirjasto ja tiedot sen\nmukaiset. Jatkuvasti hän itseopiskeli, tutki ja lueskeli. Älykkään\nharrastelijan riemulla hän luki milloin mitäkin: historiaa, filosofiaa,\nluonnontietoa, jopa tähtitiedettä. \"Kello kuudesta illalla kahteen\nyöllä hän kukkuu!\" todisti Eetun emäntä usein vähän tyytymättömänäkin.\nHän sen parhaiten tiesi. \"Jospa Tähtelän tapaisia kirjanystäviä olisi\nkymmenenkään pitäjässä!\" huokaili kirjakauppias. Hänkin sen tiesi,\nomalla tavallaan.\n\nMonipuolinen tietorikkaus ilmeni myös Eetun puheista, vaikka hän\nmillään tavalla ei pyrkinyt loistamaan näillä omistuksillansa. Toisten\nseurassa, selvänä ollessaan, hän oli liiankin vaitelias, vasta pieni\nkihaus päässä irroitti mieheltä kielen kannat. Tällöin hän oli\nhalukas ja pystyvä henkevään keskusteluun mistä asiasta hyvänsä ja\nkenen kanssa tahansa. Jos puhetoveri sattui olemaan tietoviisas, joka\nsopivalla tavalla osasi johdatella, kohosi Eetun into ja henkivoima yhä\nkorkeampiin asteisiin. Hän kyseli, todisteli, tutki ja väitteli. Hänen\nkielenkäyttönsäkin kultivoitui, ryhti kohosi, katse kirkastui. Näytti\nkuin hän olisi ollut valmis säilän mittelyyn itse vanhan Väinämöisen\nkanssa... eikä varmaankaan olisi perinyt nuoren Joukahaisen kohtaloa,\njos olisi päässyt. Tällöin kyllä meidän keveän sarjan miesten oli\nviisainta olla diplomaattisesti vaiti. Niin me teimmekin, vaikka\nuusi ystävämme, kuten monet muut siinä asteessa ollen, tiesi vielä\npätevämmän keinon, hän alkoi puhua roskaa. Tällöin Eetu vaikeni. Hän\nlysähti kokoon ja katseli surullisesti, jopa itkeskeli. Ei senvuoksi,\netteikö hänkin roskaa olisi osannut puhua, mutta se tapahtui myöhemmin,\nkun silmät jo olivat sameat ja kieli kangerteli.\n\nTällä kertaa, minun sisään astuessani, ei oltu vielä näin pitkällä.\nEetu oli juuri kukkuloilleen pääsemässä, innostunut ja henkevän seuran\nkipeä. Meistä kummastakaan luonnollisesti ei ollut hänelle miehen\nvastusta. Sitäpaitsi oli se asia, jota varten vieras oli matkaan\nlähtenyt ja saanut Eetun jo innostumaan. Verstastoverin ei tarvinnut\njuuri muuta kuin kuppiansa hämmennellä, nyökkäillä ja myönnytellä. Eetu\npuhui ja selventeli, ei Ranskan vallankumouksen syistä eikä tropiikin\nmyrkkykäärmeistä, vaan soittokoneista, tarkemmin sanoen poljettavista\nposetiiveista.\n\nVieras oli esittänyt hänelle verrattoman aatteen. Että rupeaisivat\nyhtiötovereina tehdasmaisesti valmistamaan ja markkinoimaan näitä yhtä\nerinomaisia kuin paljon kysyttyjä soittokoneita. Hän oli pienessä\nmitassa harjoittanut ammattia jo verrattain pitkän aikaa. Oli ollut jo\nhyvässäkin mahdissa, mutta hiljentynyt välillä, kun tuli sodat, kapinat\nja nälkävuodet, jolloin ei juuri paljonkaan harrastettu jalompia\nasioita. Nyt oli toinen aika juuri alkamassa. Koulut, yksityiset,\nkahvilat ja yhdistykset hankkivat kilvan soittimia. Ulkomaisiakin\nmyytiin paljon, mikä oli sekä häpeä että kansantaloudellinen tappio.\n\nNäin Eetu asiaa minulle selvitti, ja vieras mies säesti: \"Joopa joo!\nJuupa juu!\" Hän kertoili omista havainnoistansa ja kokemuksistaan\nposetiiviteollisuuden alalla. Se oli tuottava teollisuuden haara.\nHinnat olivat korkeat, koska tulli suojasi kotimaista teollisuutta,\nvaikkakaan ei riittämiin. Viisikymmentä prosenttia joka tapauksessa\njäisi yrittäjävoitoksi, kun siunattuun alkuun päästäisiin.\n\nNäin hän minua valisti, milloin Eetu hengähti. Hän ryyppäsi tottuneesti\nja näpsäytti peukalolla nenäänsä, joka oli leveäjuurinen ja punoitti\naika tavalla. Seurailin kiinnostuneena esitystä ja varsinkin sitä\nnenännäpsäystä, joka kävi kätevästi, niinkuin kärpästä olisi hälväissyt.\n\nMutta Eetun aivoissa pörräsi kesäisiä kärpäsiä. Hän oli jo reippaasti\nluonnehtinut lisäsuunnitelmia, joista vieras taloon tullessaan ei\nmitään tietänyt. Minun piti tulla perustettavaan yhtiöön kolmanneksi\nosakkaaksi. Nähtävästi heillä oli ollut siitä jo puhetta, koska\nsitä puolta käsiteltiin kuin valmista asiaa. Työ- ja osajako Eetun\nehdotuksen mukaan oli seuraava: Hän huonekalutehtaassaan valmistaisi\n\"kopat\" eli konelaatikot, Hitonranta virittäisi ja viimeistelisi\nkoneet, minä hoitaisin kaupallisen puolen. Eetu arveli, ettei heistä\nkummastakaan olisi markkinamieheksi, vaikka he joskus olivatkin\nmarkkinatuulella. Näin se menisi. Kävisi kuin kesäillan valssi\nposetiivin säestyksellä: Oi hittu... tittu... tittulitaa! Eetu hyräili,\nHitonranta säesti lasiaan keikuttaen.\n\n-- Ei minustakaan ole sellaisiin markkinoimisiin! estelin, mutta Eetu\npyyhkisi ne takakäteen toisella kämmenellään.\n\n-- Sinä olet kuin luotu meidän posetiivien markkinameklariksi! Yhtä\nja toista yrittelet, niitä viulujasikin... Hän iski arkailematta\nheikkoon kohtaani. Jo usean vuoden ajan olin puolisalassa välitöikseni\nharrastellut viulun koppien veistelemistä mitään kunnollista aikoihin\nsaamatta. Eetu tiesi tämän ja suolasi edelleen:\n\n-- Viulun rakentajana sinulla ei ole eikä koskaan tulekaan mitään\nmahdollisuuksia. Turhaan vain aikaasi kulutat, suo anteeksi suorat\nsanani. Toista on posetiivialalla, vaikka kolmeen pekkaankin jaettuna.\nSiitä lähtee niin mölyä kuin rahaa!\n\n-- Joopa joo! nauroi Hitonranta ja näppäsi nenäänsä.\n\nJa niin siinä sitten kävi, niinkuin kävi. Ennen pitkää olin myyty mies,\nvaikka en viulukärpästäni aikonut ikkunasta heittää, päinvastoin.\nMinunkin mielikuvitukseni lensi kesävalssin kentille. Posetiiveilla\nhankimme rahaa! Sitten kelpaa viulujakin rakentaa! Saan tutkia\nammattikirjallisuutta! Voi hankkia raaka-aineita ja työkaluja! Vaikka\nitse \"Stradivariuksia\" esikuvaksi! Voi käydä kotimaisissa konserteissa,\nopintomatkoilla, näyttelyissä, ulkomailla...\n\nLöimme asian periaatteellisesti lukkoon, ennenkuin pullo ja\npannu viimeisiään veisasivat. Eetun kirjastosta esiin vedettyjen\nlakikirjojen ja kaavojen mukaisesti laadimme heti kolmen miehen eli\nkommandiittiyhtiön sopimuksen. Suunnittelimme toiminnan aloitettavaksi\ntoukokuun alussa. Teimme koneistotilauksenkin Englannista Hitonrannan\nvanhojen hinnastojen perusteella, 50 kappaletta vain aluksi.\n\n-- Uusi tilaus pannaan sisään heti, kun tämä on maahan saatu! sanoi\nHitonranta, jolla oli kokemusta.\n\nSittenpä asia olikin sitä myöten selvä. Miehet jäivät kahteen pekkaan\njatkamaan \"yhtiökokousta\". Minä painuin ulos, koska oli niin kaunis\npäivä ja omat \"tirehtöörini\" odottelemassa, pää häkää täynnä, vaikka\nilman ainettakin, oli sellainen aika.\n\nMutta ennenkuin menin kotiin, kiipesin nummen jyrkimpään mäkeen.\nJotakin alkuihmisen aikuista taikauskoa lienee veressäni. Kun jotakin\nratkaisevaa on tapahtunut tai tapahtumassa, täytyy minun asettaa\nitselleni joitakin ennusmerkkejä. Kadun kohta, kun olen tullut\najatelleeksi ja asettaneeksi niitä, mutta en kuitenkaan tämän jälkeen\nvoi olla niitä kokeilematta. Tällä kertaa juolahti mieleeni tämä:\nNousen sauvoin auttamatta vallihaudan pohjaa harjun laelle. Jos\nläpäisen, niin hyvin käy, jos en, niin vikapisto.\n\nOlin ottanut koetustehtävän liian hätäisesti, n.s. \"nostotähtäimellä\".\nJuuri vähillä piti, ettei se koetus koitunut minulle voittamattomaksi\nkompastuskiveksi. Sukseni olivat aamukelin rasvoissa, kaivos oli sekä\npitkä että jyrkkä ja täynnä upottavaa lunta. Käytin kaikkia keinoja,\njoita osasin, lapsekkaassa, taikauskoisessa hädässäni niitäkin, joita\nen osannut, suorastaan epätoivon vimmalla ponnistelin eteenpäin\nniinkuin helvetti olisi vetänyt alla, taivas kilottanut mäen päällä.\nNiin ryömin saksien, puolisaksien, polvillani, vatsallani. Upotti,\nlivetti, jäsenet puutuivat ja suolainen hiki täytti silmät. Tämähän oli\nhassua! Oli mitä tahansa, minun täytyi päästä ylös tästä helvetistä!\n\nJa niin sitten lopulta pääsinkin, tosin nihki väsyneenä. Sauvoihini\nnojaten lepäilin, huohottelin kauan ja syvään. Katselin alas\nkylälaaksoon. Pitkä tavarajuna tulla höyrysi ulkomaan satamasta päin.\nLaskin kymmeniä umpi- ja avovaunuja. Mitä kaikkea ne sisälsivät?\nEuroopan rojua, Amerikan rihkamaa, gramofooneja, posetiiveja... Aika\noli sellainen, oli Hitonranta sanonut äsken juuri.\n\nJa sen vuoksiko minunkin nyt piti heittää pienet kotoiset askareeni,\nmieliharrastukseni ja viulupuuni? Rahan ja ansion toivossako piti\nryhtyä veivaamaan posetiivia; vai poljettavako se oli? Joka tapauksessa\npunainen marakatti nauraisi hartioillani... möisi piikasille\nonnenlehtiä... Tämä ajatus hävetti ja närästi. Sylkäisin suuni\nsuolaiset ulos, nielaisin loput ja ajattelin asiaa jälleen järkevästi.\nJoku niitä aina myy ja veivaa, posetiiveja ja onnenlehtiäkin, ellen\nminä, niin joku muu. Eikö ole parempi, että kauppaan kotimaisia kuin\nettä tyrkyttelisin ulkomaisia! Turhia tässä tunteilemaan! Posetiivi,\nkonesoitto olkoon ponnahduslautani viulun kirkkaampiin ääniin ja\nkeväisen kiurun säveliin!\n\nOlin väljä ja vireä poika taas. Pyyhkäisin hiet otsaltani ja\npotkaisin sukseni liukuun. Kymmeniä, satojakin kertoja olin samalta\nkynnykseltä alaspäin ponnahtanut, mäntyjen ja kantojen välistä kärppänä\nsujautellut. Tällä kertaa oli juuri tapparalla, että en iskenyt päätäni\npuhki ensin mäntyyn, sitten kiveen, lopuksi mustaan kantoon. Olin\nkai yhä vielä sekaisin ryömittyäni ylös juoksuhaudan ahdistavasta\nhelvetistä.\n\n\n\n\n2\n\n\nHitonranta piti sanansa. Hän tuli viikkoa aikaisemmin kuin ensimmäiset\nhyttyset. Kerta kaikkiaan hän oli lyönyt sillat poikki entiseen\ntyönantajaansa, siihen kilpailevaan soittokonetehtailijaan, jolle\nnäyttäisimme vielä taivaan merkit.\n\n-- Yksi keväinen päivä merkitsee kymmentä syksyistä! sanoi hän, kuten\ntotta oli. Hän oli paljon miellyttävämpi arkitamineissaan, ilman pulloa\nkuin pullon kanssa, ja työhön hänen kämmenensä syhyi, ihan innosta\nkihisi.\n\nMyös meidän, Eetun ja minun, oli jo ennakkoon pitänyt panna yhtä jos\ntoistakin toimeksi. Olimme tehneet mitä olimme voineet, emme sentään\nkylliksi yhtiötoverimme mielestä. Hän oli niin kiihkeä. Pankissa olimme\n\"kontanneet\" kymmenentuhannen markan vekselin, suurempi ei jaloista\npuheistamme huolimatta läpäissyt tässä vaiheessa, pankkiherrana kun\nsattui olemaan tallettajamiljonääri, joka ei paljoakaan uskonut\npoljettaviin posetiiveihin. Luulenpa, että hän hiljalleen epäili,\nsaammeko esiin äänen pihausta niistä.\n\nNo niin, \"kymmenen tonnia\" koroilla vähennettynä meillä oli, mutta\nsillä rahalla ei posetiivifapriikissa kyllä pitkällekään potkittu,\nvarsinkin kun tuli yllätyksiä, joita perustavan kokouksen vihreillä\nlaitumilla emme osanneet ottaa laskuihimme. Se englantilainen firma,\njohon uuden yhtiömme Hitonranta & Kumppanien nimellä olimme hyvässä\nuskossa ja mahdollisimman pitkän maksuajan toivossa tilauksemme\nlähettäneet, ei korvaansa longauttanut.\n\nSähkötin: Oletteko saanut tilauksemme? Hitonranta & Kumpp. Ei mitään\nvastausta. Sähkötin uudestaan ja maksoin vastaussähkösanoman. Se tuli\nja pian tulikin, ensimmäinen tärskäys. Maksakaa sähköteitse! Gronwall\nLtd. Siinä nyt seisoimme Hitonranta & Kumpp., me posetiivimestarit\nilman posetiiveja. Eetu kirosi. Tarvittaessa hän osasi senkin tehdä\nja taidolla. Olimme olleet pässinpäitä, kokonaista kolme kappaletta.\nMiksi teimme tilauksen Hitonrannan nimeen, joka konkurssin tehneenä ja\nmaksunsa laiminlyöneenä englantilaisten kirjoissa aikuisiksi ajoiksi\noli pois pilattu! Voi tuhkapisto kuitenkin! Senkin Hitonranta! Emme\nkeksineet toista firmaa, hitto soikoon! Ei auttanut muu kuin lähteä\nkaivamaan markkoja puntiin vaikka kiven alta. Parisataa kappaletta!\nEnglantilaiselle Gronwall \"limitedille\" se oli napinhinta, mutta\nmeille kuin musta kanto vallihaudan yläpuolella. Yritimme kuin miehet.\nEetu \"konttasi\" vekseliä vieraan kylän pankissa, minä toisessa.\nKaiken järjen ja kohtuuden nimessä myös Hitonrannan omalla tahollaan\nolisi pitänyt \"kontata\", mutta hän ei sitä tehnyt, antoi vain hyviä\nneuvojaan, joita emme ottaneet täydestä, koska mies oli munannut niin\npahoin sen englantilaisen Limitedin kanssa. Lupasi hän kuitenkin\navustaa kahdella tuhatlappusella sekä kahden viikon palkalla, jos\nsiitä apua lähtisi. No, lisänä kai se oli sekin, rikka rokassa.\nMinä lainasin muutaman tuhat vaimoltani, jolla oli vähäinen virka\nja pieni pankkisäästö, panttasin 30,000 markan henkivakuutuskirjani\nsamansuuruista lainaa ja takauksia vastaan eräälle asiaa\n\"kansantaloudellisesti\" kannattavalle rahamiehelle, ja niin saimme kuin\nsaimmekin punnat \"sähköistetyiksi\". Mutta kyllä siinä vaivaakin oli!\n\nToinen rahaa vaativa kiperä juttu oli talon hankkiminen. Eihän\nsellaisia kojeita voitu taivasalla koota, vaikka hyttyset siellä\ntanssivat. Sitäpaitsi mestari tarvitsi asunnon. Katselimme taloja,\nkyselimme hintoja, siitäkin huolimatta, että kaikki mahdollinen\nkäyttöpääomamme oli jo kiinnitetty Englannin puntiin tilattujen\nposetiivikoneiden irti saamiseksi. Hitonranta kirjoitti ja kiilasi:\nTalo täytyy saada, tilava talo, läheltä asemaa! Rautateitse tuotavia\nja vietäviä tavaroita ei kannata ruveta pitkiä matkoja moneen kertaan\najamaan.\n\nOikein ja viisaasti haasteltu. Me Eetun kanssa hyvinkin sen ymmärsimme.\nMutta mistä se talo ja mistä rahat siihen? Meillä oli kuitenkin\ntuuria. Saimme talon toivotulta paikalta, sopivan kokoisen, vaikka\nkalliinpuoleisen. Rahaa sitävastoin ei kauppaa päätettäessä tarvittu\nkuin nimeksi. Maksuerät tosin seurasivat peloittavan taajassa\ntahdissa ja korko oli korkea, mutta sehän oli myöhempien päivien\nmurhe. Posetiivikoneet olivat kohta käsissämme, koppalaatikkoja\nTähtelän verstaalla jo pari tusinaa puolivalmiina ja mikä kaikkein\ntähdellisintä: hyttysemme tanssivat kesäillan valssia. Meillä eli\ntoivo, kasvualtis kuin sinapinsiemen.\n\nKirjeitse oli Hitonrantaa pidetty tapausten tasalla, hän puolestaan\nmeitä. Hän oli kovasti hämmästynyt englantilaisen kenkkuilemisen\nvuoksi, muuta ei sille asialle ymmärtänyt. Eräänä kauniina iltapäivänä\nhän sitten ilmestyi rouvineen ja tavaroineen. Ne eivät olleet turhan\nmoninaiset, kahden maattava, päästä vedettävä puusänky kohtuullisine\npehmikkeineen, pöytä ja pari pikku tuolia, keinutuoli ja pari\nkipsikoiraa, ja pari samettiin maalattua seinävaatetta. Siinäpä ne\nsitten olivatkin.\n\nAmmattimiehen työkampetta yhtiötoverillamme sitä vastoin oli enemmän,\nmikä olikin mainio asia. Sitten seurasi jälkipakaasissa vielä muutama\nsäkillinen pientä tarviketavaraa, jos jotakin nuppia, nappia ja\nnappulaa. Mihin niitä kaikkia tarvittiin? sen tiesi vain mestari itse.\n\n-- Ne ovat rahaneteistä tavaraa! sanoi hän. Me uskoimme todistamatta\nja hyväksyimme laskun napisematta. Nostimme nappulapussit tulevaan\nverstaaseen, laskun veimme kortille hänen hyväkseen. Siellä oli jo\nennen sitä se kahden tonnin \"komtäntti\". Osamaksun, kymmenentuhannen,\numpeuttamiseksi tarvittiin vielä muutama tuhat. Se oli jätettävä\npalkkavähennysten varaan! ilmoitti Hitonranta jyrkästi.\n\nJostakin olin saanut sen harhaluulon, että hän oli leskimies. Eipä\nollutkaan. Hänellä oli nainen kuten edellä jo mainitsin, ei nuori,\nmutta nuorekas, komea kuin Saban kuningatar. Kohteliaana miehenä en\nvoinut olla siitä huomauttamatta, kun ensi kerran tapasimme.\n\n-- Onpa sinulla nuori ja komea rouva!\n\nMies ei sanonut tähän mitään, vain silmää nikaten naurahti. Hänen\nrouvansakaan ei puhunut mitään, vain heitti minuun merkillisen\nvärikkäästi välkehtivän katseen. Se ei ollut lämmin, vaan kylmästi\njäätävä kuin hänen ruskean kettukaulurinsa lasisilmien välähdys.\nHätkähdin, mahdoin olla onnettoman näköinenkin. Naisen silmät ovat\nmiehen heikko kohta, tätä emme voi kieltää. Nämä silmät leimahtivat\npunaviheriäiseltä, en saattanut siinä erehtyä. No, miksi eivät saaneet\nleimahdella? Niin kai se välkähteli kesäinen vesikin, lammen pinta,\nlähteen silmä, sinisenä, violettisena tai vihreänpunaisena, miten\nmilloinkin ympäristö, taivas ja maa panivat sen välkähtelemään.\n\nSopertelin jotakin anteeksipyynnön tapaista. Se oli turhaa ja pahensi\nvain asiaa. Minulla oli aavisteleva ennakkotunne siitä, että vielä\nmonta kertaa tulisin näiden silmien edessä hämääntymään, kenties\npakoon juoksemaan, ja että myös Hitonranta, hyväntahtoinen heppuli ja\nposetiivimestari, olisi lahoa taulaa tämän Saban kuningattaren vihreän\npunaiselta säihkyvien silmien edessä.\n\nSaimme sängyt, seinävaatteet ja kipsikoirat joten kuten taloomme.\nToiselta koiralta vain oli korva murtunut, sen johdosta S.V.R. ja sen\nedeskäyvät kuulivat kyllä kunniansa. Myös asuntoasioissa oli ja tuli\naina olemaan paljon toivomisen varaa. Monta kertaa senkin asian tähden\nkuningattaremme silmät säihkyivät, mutta meidän polvemme vapisivat,\nmeidän kaikkien \"kommandiittien\". Me kävimme rivakasti töihin, mikä oli\nja on aina ollut parhain lääke niin säihkyjä kuin säikähtymisiä vastaan.\n\nHitonranta erittäinkin oli ripeäotteinen, aamuvarhainen mies, kuten\nminäkin, varhainen. Jo neljältä, viideltä hän kapaisi verstaaseensa,\nettä lautaportaat natisivat. Kolme miestä ja pari poikasta hänellä oli\nvain aluksi apulaisina. Näiden soittokojeiden valmistus oli paljonkin\ntoisenlaista kuin olin ennakolta kuvitellut. Niinkään paljon se ei\nollut uuden rakentamista kuin valmiiden erikoisosien kokoilemista,\nkymmenien, satojenkin erilaisten pikkuosien, pillien, nahkojen ja\nnappuloiden yhteen liittämistä. Meidän kohdaltamme siinä kokonaan uutta\nolivat vain ne koivu- ja tammipuiset \"kopat\", jotka Eetu piirustustensa\nmukaisesti huonekalutehtaassaan urakkakaupalla valmisti.\n\nNäistä koppalaatikoista, niiden muodosta ja kuosista meille tuli\nensimmäinen vakavampi \"perheneuvottelu\", jota käytiin Hitonrannan\nasunnossa, rouvan sattuvien sanasäilien ja värisalamoiden\nsäihkyvalossa. Ei kai siitä ilman mitään valmista olisi tullutkaan,\nniin vakavia periaatteellisia ristiriitoja tämä kysymys aiheutti. Eetu\nvaati, että kopat oli tehtävä nykyajan huonekalujen tyyliin, koska\ntämä pelitoosa itse asiassa oli jonkunlainen huonekalu, vaikka pahaa\nmeteliä pitikin. Hitonrannalla oli omat piirustuksensa, isältä perityt,\nulkomaalaisista hintaluetteloista saksitut ja \"kliseeratut\". Hän\ntaisteli jämerästi niiden puolesta, sanoen, että muu kerta kaikkiaan ei\nsovi eikä tule edes kysymykseen. Minä onneton, kokematon viulukoppien\nnakertelija, jouduin riidan ratkaisijaksi, koska tämä yhtiökolmijalka\nmuka sitä varten juuri olikin perustettu.\n\nPeriaatteessa olin Eetun kannalla. Aioimme rakentaa suomalaisia\npelivärkkejä. Tarvitsiko meidän aina ja kaikessa jäljitellä\nulkomaalaisia? Kansainvälinen sävel suomalaisessa kopassa! Siinä oli\naatetta! Sitä samaa Eetu sanoi ja perusteli. Hänen piirustuksissaan\noli aina aatetta, \"arkitehtoorista\" perustaa ja taiteellista makua. En\nymmärtänyt, en vieläkään käsitä, miksi Hitonranta niin itsepäisesti\njämäsi isiltä perittyjen ulkolaisten esikuviensa puolesta. Senkövuoksi,\nehkä, että liitupaperihinnastoissa oli niistä niin kiiltävän\nkoreita kuvia? Niin se vain oli. \"Antiikkikiekuroita\" piti tulla,\nkoristehäkkyröitä, sorvattuja kädensijoja ja jalkoja...\n\nNäistä me kiistelimme, kunnes rouva tuli, väläytti ja lopetti. Määräys\noli tinkimätön, ääni matala, jäätävän kylmä.\n\n-- Ne tehdään niinkuin me määräämme! Mitä te ymmärrätte soittokoneiden\npäälle!\n\n-- Entä te! Sinäkin muka! Senkin fortuuna!\n\nEetu sanoi, suuttui ja hävisi. Minä perässä porstuan ovelle\npuolitiehen. Mutta kissanhännän vetoa jatkui edelleen omassa ja Eetun\nverstaassa. Eetu osasi olla myös itsepäinen. Kerta kaikkiaan hän ei\nruvennut sorvailemaan kaikennäköistä sekuliroskaa. Yhtenä syynä siihen\nsaattoi olla sekin, ettei hänellä ollut käyttökelpoista sorvia. Minä\nsain häärätä sovittelijana ja välimiehenä, vaikka yhtiösopimuksessamme\nei tästä tehtävästä mitään mainittu. Päädyimme jonkunlaiseen\nkompromissiin. Eetu pyöristeli piirustuksissaan hieman kulmia, lisäsi\notsakoristukseen joitakin kenkuroita. Hitonranta nipisteli omiaan,\nhaukkaili muristen.\n\n-- Messuja varten joka tapauksessa tehdään yksi koreampi kone! Rouva\noli samaa mielipidettä, jämerästi ja ehdottomasti. Messuilla, joiden\nosanottajiksi luonnollisesti olimme ilmoittautuneet, meidän tuli lyödä\nkojeemme ja itsemme läpi, väljästi ja tinkimättömästi. Siitä olimme\nkiistattoman yksimieliset, vaikka lyönnin välikappaleista milteipä\nlyöntiin valmiina riitelimme.\n\nMutta ennenkuin messuamaan pääsimme, oli vielä monta touhua,\nmallikoneet oli joudutettava valokuvattavaksi jo ensimmäisen\nhinnastommekin vuoksi. Paljon piti siihen saada kuvia, valaisevia\nselityksiä, asiantuntijoiden ja musiikkimiesten lausuntoja. Esipuheessa\nei saanut unohtaa, että Hitonranta oli jo kauan ja menestyksellä\nharjoittanut tätä taloteollisuutta ja että hän nykyhetkelläkin oli maan\npätevin ammattimies alallaan. Onneksi meillä oli muutama kappale hänen\nentisiä hinnastojaan sekä minkä verran tahansa paksuja ulkomaalaisia\nkataloginiteitä.\n\nOli siinä meillä juoksemista ja haalimista, minulla erittäinkin,\nkoska tämä kaikki kuului kauppa-alaan, siis yhtiösopimuksen mukaisiin\ntehtäviini. Mestarin neuvoista oli minulle paljon hyötyä. Vanhana\ntekijänä hän keksi paperin täytettä sekä oikoteitä, joista minulla ei\nollut kalpeinta aavistusta. Niinkuin niitä kuviakin. Mistä ihmeestä\nniitä parikymmentä saisimme, kun koppamallejakaan ei ollut kuin neljä,\nviidentenä se toiselta puusepältä tilattu korea, josta Eetu ei vielä\nmitään aavistanut.\n\nHän nauroi lapselliselle tietämättömyydelleni. Eikö kuvia tehty\nkuvista? Ei kai siinä sen kummempia \"koppia\" tarvittu. Ja niin me\nsitten omien varta vasten valokuvattujen laatikoittemme lisäksi\nleikkelimme kauniita kuvia ulkolaisista hinnastoista. Mukaan\nluonnollisesti otettiin myös se \"korea\", josta tulisi Eetulle, ehkä\nmuillekin asianharrastajille jymy-yllätys. Minä olin nuijittu kaikkeen\ntähän hänen kokemuksensa pajavasaroilla ja rouvankin. \"Jaska on\nyli kaksikymmentä vuotta harjoittanut liikettä. Hän kyllä ymmärtää\nsoittokoneiden päälle.\" Niin minua moukaroitiin kuin kankirautaa,\njoten loppujen lopuksi olisin ollut kypsä leikkaamaan hinnastomme\nkoristeeksi ulkomaalaisesta katalogista vaikkapa jonkun valmiin\nkansikuvankin, jossa näkyi tavarajunan mittainen tehdas, tupruttaen\nsavua kuusikymmenmetrisestä piipustansa.\n\nJo vihdoin soivat ensimmäiset koneemme. Jo oli aikakin. Messut\nlähenivät, ja vekselit alkoivat eräytyä pankeissa. Kolme kuukautta on\nlyhyt kuin pohjolan kesä, jos kenellä näitä papereita on pankissa.\nMeillä oli sekä vekseleitä että kesä, jolloin oli lyötävä läpi. Siinä\nei ollut enää edes tinkimisen varaa. Me tosin kokemuksesta tiesimme,\nEetu ja minä ja varmasti myös mestarimme, että pankin kolme kuukautta\nei ole aivan venymätön kesä. Tarpeen vaatiessa siihen voidaan lisätä\nsaman mittainen syyskausi, vieläpä talven selkäkin, jos kiperä\npaikka tulee. Mutta tästäkin huolimatta, meidän laitoksemme tässä\nvaiheessa oli kuin ruokahaluinen köyhän miehen porsas. Se joi ja söi\ntulevaisten läskiensä laskuun. Joka päivä tarvitsimme rahaa, jota\ntoistaiseksi ei mistään tullut ja jonka hankkiminen alkoi käydä yhä\nvaikeammaksi. Tarvikkeita ja työkaluja oli jatkuvasti lisättävä,\nlautoja, lankkuja, polttopuitakin hankittava. Entä palkat? \"Se on\nlopun alkua, jos tehdas ei maksa säännöllisesti palkkojansa\", sanoi\nrouva eräänä lauantaina katsahtaen puoleeni tuiman värikkäästi. En\nnäet parhaimmalla tahdollanikaan ollut saanut kokoon niin paljoa, että\nmestarin viikkopalkka olisi saatu selväksi. Siinä me seisoimme ja\nkatselimme toisiamme, rouva kädet lanteilla, seivästäen, minä kädet\nhousuntaskuissa, permannon rakoja tutkistellen. Mestari noitui, mutta\nminulla ei ollut siihen varaa. Hän oli pannut likoon kaikki rahansa.\nHän oli tuonut joukon korvaamattomia työkaluja ja pikku tavaroita!\n\"Ilman niitä ette olisi päässyt alkuunkaan\", kivesti rouva. Minä\najattelin itsekseni: Ei kai tässä niillä nappuloillakaan alkuun olisi\npäästy, ellei... Mutta rouva keskeytti turhat turinat, nyt kuten niin\nmonta kertaa jälkeenpäin.\n\n-- Minä ainakaan en rupea puotirätinkiä tekemään! että ämmät siitä\nsitten pitkin kylää huutelisivat! Jos rahaa ei tule, niin Jaska saa\npurra silakanpäätä!\n\nJaska räiskähti kuin kuiva kataja. No, olisi kai minunkin ilman\ntätä ilotulitusta pitänyt nähdä ja ymmärtää, millainen ääni\nmessuposetiiveihin tulisi, jos niitä silakanpäillä voideltaisiin. Rahaa\noli siis tehtävä vaikka kivenkolosta. Sulkeuduin puoleksi tunniksi\nkammiooni ja tarkastelin uudelleen huolekkaasti kaikki \"katiskani\".\nItse rahasta ei kylläkään ollut puutetta. Hallussani oli jos minkä\nnimisiä ja laatuisia kassoja. Olin asiamiehenä eli paikallisedustajana\nhenki-, paloja tapaturmavakuutusyhtiöissä, hoidin tämän lisäksi erästä\nkunnan kassaa, erään yhdistyksen rahavaroja, jopa pientä paikallista\nrahalaitostakin. Mutta kaikkien niiden hoito- ja ohjesäännöissä oli\nankara pykälä: Kassavarat on aina ja ehdottomasti pidettävä erossa\ntilittäjän omista rahoista...\n\nPikku tirehtöörin, paremmin kuin toistenkaan pikkuisteni vähäisissä\ntalletuskirjoissa sitävastoin ei ollut näin ankaraa pykälää. Tämän minä\netsiskellessäni lopulta keksin. Puhtaalla omallatunnolla saatoin nostaa\nmestarin palkkarahat hoitamani rahalaitoksen kassasta. Ei puhtaalla...\nsiinä vedän sanani takaisin. Häpesin tätä tekoa sinä lauantai-iltana,\nniin että en kehdannut sitä edes lasteni äidille tunnustaa. Häpeän\nsitä yhä vieläkin, samoin kuin tätä luonteeni heikkoutta, ensimmäistä\nlöperöperäisyyttä, joka oli kaiken jälkeentulevaisen alku. -- Vaikka\nolisi kuinka jalo fapriikki, kun ei ole rahaa, niin ei ole rahaa!\nPurkoon Jaska silakanpäätä! Näin minun olisi pitänyt sinä tilipäivänä\nsanoa. Näin Manta olisi sanonut, jos olisi seisonut minun housuissani.\nKun tämä alku olisi otettu, niin moni asia olisi tällä kertaa toisin.\nOlisiko se paremmin Jaskan kohdalla. Mantan paikalla, minunkaan\nasemassani? Sitä en käy arenteeraamaan.\n\nMutta enpä joutunut näitä pikkuasioita pitkään pohtimaan enempää\nomantuntoni kuin muidenkaan läheisempieni kanssa. Eteenpäin, yhä\neteenpäin täytyi rientää kuin keväinen puro, muutoin liemi olisi\nalkanut vuotaa yli jostakin luvattomasta paikasta. Messut lähenivät\nnyt jo milteipä peloittavan nopeasti. Loistohinnastomme oli sitä\nennen saatava valmiiksi. Siinä olikin minulla, aloittelijalla,\nurakkaa, vaikka mestari tietoineen ja kokemuksineen olikin auliisti\napunani. Kirjapainollekin tämä työ oli outo, kuvalaatat \"paloivat\npohjaan\", latoja luki vielä oikaistunakin väärin monien tappien ja\nnappien eurooppalais-amerikkalaiset nimet. Hän puolustautui sillä,\nettä oikolukijalla, joka olin minä, ei ollut harmaata hajuakaan\nkorrehtuurimerkeistä. Niinkuin ei ollutkaan. Monta kipenöivää kirjettä\nja puhelinsoittoa tämä esikoisopus meille aiheutti, minä kun en\nosannut edes kirjapainolle rähistä, kuten Hitonranta aivan oikein\nsaamattomuuttani arvosteli.\n\nAnkarin ajatuksen pulma meillä kuitenkin oli hinnaston kansilehdestä,\njohon ei tullut montakaan sanaa. Siitä me osakkaat jälleen tappelimme,\nManta neljäntenä, kirjapainon faktori vielä viidentenä lankoja\npitkin. Viimeksi mainittu, Eetu ja minä esitimme, että olisi annettu\njonkun koristetaiteilijan sommitella joku soitannollisia mielihaluja\nherättävä kansikuva. Mestari taas rouvansa tukemana oli jyrkästi\nsitä mielipidettä, että hinnaston kannessa täytyi näkyä soittokoneen\noikea kuva ja tekijän nimi. Asia meni huutoäänestykseen, jolloin he\nluonnollisesti voittivat. Sen verran \"fuskua\" toki uskalsin, että\nkansikuvaksi ei otettu mestarimme sommittelemaa koreaa kaappia, vaan\nEetun suunnittelema. Jälkeenpäin sain siitäkin mitä olin ansainnut.\nSyyttelin kirjapainoa, joka muka oli vaihtanut kuvat, minkä sille enää\nmahtoi. Mestari neuvoi, ettei mokoman möhläyksen jälkeen pitäisi laskua\nmaksaa ollenkaan. Tämä yhtä viisas kuin hurskas toivomus raukeni, koska\nhän milloinkaan ei maksanut laskujamme, paremmin tätä kuin muitakaan.\n\nHinnastot tulivat kolmeen laatikkoon pakattuina, ja me pääsimme\n\"messuamaan\". Se oli jännittävää, tapahtumarikasta aikaa. Viisi uljasta\nkonetta pakkasimme ja laatikollisen hinnastoja. Eetun kanssa olimme\nkäyneet ennakkovalmisteluilla mestarimme sotasuunnitelmia noudattaen\nmahdollisuuksien mukaan. Hyvä paikka oli ostettava, maksoi mitä\nmaksoi! Messujohtajat ja arvostelevat musiikkimiehet oli jo etukäteen\n\"rasvattava\". Näin kaikki tekivät! tiesi hän. Varmasti tiesikin, koska\noli ollut ulkomailla asti messuamassa ja saanut pronssia. Näillä\nkotimaisilla piti saada ehta kultaa. -- Ehdottomasti! heläytti rouva\nkuin aito kellon laitaan. No, siitähän me kaikki olimme yhtä mieltä.\nMutta jännittävää se odotus oli.\n\nYhä jännittävämmäksi kävi itse paikan päällä, missä kaikki ei\nmennytkään juuri kotoisten piirustusten ja soittojen mukaan.\nEnsinnäkään ei parasta valintapaikkaa, eipä edes lähinnä parasta ollut\nrahallakaan saatavissa. Joku pienempi rusettirintainen messuviskaali\nmääräsi armollisen diktatoorisesti, mihin ja millä tavalla meidän oli\npelitoosamme asetettava näytteille. Kuusitoista neliömetriä olimme\ntilanneet ja se meille annettiin, ei askelen leveyttä enempää... erään\ntoisarvoisen huonekaluosaston hämärimmässä nurkkauksessa.\n\n-- Huonekaluosasto! Onko tullut joku erehdys? Me edustamme\nsoittokoneita! kummastelimme epäluuloisina, silmät renkaina.\n\n-- Ei ole tullut! julisti viskaali sillä äänellä ja sävyllä kuin\ninhimillinen erehdys olisi ollut hänelle suorastaan mahdottomuus.\n\nEtsimme korkeamman viskaalin, oikein sinitähtirintaisen.\n\n-- Vai erehdys! Kaikkea kuvittelettekin! Onko posetiivi mielestänne\nsoittokone? Hän naurahti.\n\n-- Vielä vähemmin kai huonekalu!\n\n-- Vielä vähemmin kotimainen huonekalu, aivan niin. Mutta kun emme\nmuutakaan kolkkaa niille keksineet.\n\nYliviskaali sanoi ja meni. Alidiktaattori heitti meihin riemuitsevan\nsilmäyksen.\n\n-- Katsokaakin, että pysytte nurkassanne, ettekä tule sieltä oikeiden\nhuonekalujen varjostajiksi, varoitti hän ja meni hänkin. Rusetin hännät\nvain heiluivat.\n\nPysyimme nurkassa, mikäpä siinä. Mutta kärmeissämme olimme, varsinkin\nmestari minulle. Olin huonosti hoitanut tämän tärkeän asian. Niin kai\nolinkin. Suoraan näin vuosien jälkeen tunnustaen periaatteessa olin ja\nolen yhä vielä samaa mielipidettä kuin näiden messujen sinitähtinen.\nPosetiivi ei ole soittokone, ei liioin huonekalu, vielä vähemmin\nkotimainen.\n\nNäin aikojen kuluttua rohkenen myöntää senkin, että tulin hoitaneeksi\nmyös tuiki tärkeän \"voiteluasian\" aika kehnosti. Tarvittavaa rohkeutta\npuuttui. Minua hävetti ja epäilytti koko \"voitelu\". Mahdollisesti\npohjimpana syynä siihen oli se harhaluulo, että suomalaista\nmessuasiantuntijaa ei voidakaan voidella, ei löydy reikiä. Sitäpaitsi\nsama kirottu kohtalo, joka meitä aina varjosti, ei löytynyt tarvittavia\nvoitelurahoja. Tarkalla piti, että saimme kuusitoista neliötämme\nkuitiksi ja posetiiviemme polkuset voidelluiksi. Mestari tuskin\nvieläkään uskonee, kuinka tiukkaa meillä silloinkin oli. Ei mitään\ntuloja, joka päivä vain menoja, ja kaikki tulevien oraitten päälle.\nIhan ihme, että ollenkaan läpäisimme.\n\nMessut avattiin. Kansaa virtasi sisään ja ulos ja posetiivimme alkoivat\nsoida. Loppujen lopuksi se huonekalunurkkamme sittenkin oli mainio\npaikka, ainakin mitä yleisömenestykseen tuli. Soittokoneosastolla\neri liikkeiden pelivärkit hämäsivät toisensa, koska yhteistä\norkesterijohtajaa ei ollut. Huonekaluosastolla sitävastoin ei soinut\nmuu kuin joku meidän viidestä posetiivistamme. Mutta joku niistä kyllä\n\"aina soi\", niinkuin tanssiaisten aviiseissa on tapana mainostaa, ja\nihmiset riensivät nurkkaamme kasapäissä, kuuntelivat ja ihmettelivät.\n\n-- Onko se ihan oikea posetiivi?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Valmistetaanko kotimaassa jo tuollaisia?\n\n-- Kyllä.\n\n-- No jo on ihme!\n\n-- On se!\n\n-- Tehdäänkö niitä ihan myytäväksi asti?\n\n-- Kyllä! Tässä hinnastomme, olkaa hyvä!\n\nTämän tapaisiksi vuoropuhelut soitannon välillä muodostuivat, meidän\npuoleltamme melko lyhytsanaisiksi, koska pitkien messupäivien mittaan\nniin soitto kuin toisto kuin myöskin katkeamaton ihmisvilinä alkoi\nsekä tympäistä että väsyttää. Näin hetkellinen viuluntekijä minä jo\nsilloinkin olin. Mutta oli tähän myös \"kommandiiteissä\" syytä. He\neivät tulleet apumiehekseni, vaikka hurvittelivat kaupungissa, pitivät\nhauskaakin, huomasin minä. Hyviä neuvoja vain piipahtivat antamassa\npari kertaa päivässä. -- Anna soida! Kehu enempi! Tarjoa hinnastoja\naina ja kaikille...\n\nAina ja kaikille! Niinkuin ne tarjoilematta eivät olisi hävinneet.\nEnsimmäisten messujemme tarkasti huomioitsevia vieraita ei tarvinnut\nsiihen yllyttää. He keräsivät hinnastoja ja esittelylehtisiä molemmat\nkainalonsa täyteen. Muutamat oli vallannut suoranainen rohmuamisvimma.\nPari kolme kappaletta heidän matkaansa helposti lähti, ellei ajoissa\nkerinnyt pois nykäisemään. Oli käsittämätöntä, mitä he niillä aikoivat\ntehdä, ehkä kammareitansa tapiseerata... ehkä \"käteiseksi\" johonkin\nvissiin paikkaan. Tästä jälkeen päin tulinkin vakuutetuksi, kun löysin\nkauniita hinnastojamme sellaisista, jopa yleisistäkin paikoista.\nTämä hämmästytti ja suretti minua, koska hinnastomme olivat meille\nkalliita ja sitäpaitsi kankeaa liitupaperia. Miten saivatkaan niitä\nkäyttökelpoiseen kuntoon? Oli siinä hieromista.\n\nMutta kauppoja, mikä meidän näkökulmastamme katsoen oli kaikkein\ntärkeintä, emme saaneet niin paljon kuin yleisömenestyksemme\nperusteella olisi ollut luultavaa ja suotavaakin. Tämä on\nymmärrettävää, kun sitä näin jälkeen päin kiihkottomasti ajattelee.\nKuka markkinahulinassa kerkiäisi niin paljon pysähtymään ja\nkeskittymään. Meillä esittelijöilläkään ei ollut siihen tarpeeksi\naikaa, kun aina piti masiinaa veivata ja siinä sivutoimena\nhinnastoja paimentaa. Onneksi minulla oli jo tähän monitoimisuuteen\nammattitottumusta. Muutamia kauppoja sentään päätimme. Käsirahaakin\nyksi antoi. Siitä hykertelimme, mestarikin sattui pahimmoiksi siihen\nkauppaan. Hän sai osansa, tarvitsi muka. Mutta kymmenet, monet kymmenet\nihastuneet kuuntelijat lupasivat tehdä tilauksensa jälkeen päin.\nHe suorastaan eivät voineet olla tilaamatta, kun tällaisia jaloja\nkotimaisia ihmesoittimia oli jo saatavissa! Näin he, mikä lyhyesti,\nmikä monisanaisemmin, lausuivat ihastuksensa julki. Muutamat mestarimme\nhyvät tuttavat lähettivät lämpimiä terveisiänsä, sanoivat olevansa\niloisia siitä, että hän jälleen oli päässyt jaloilleen ja näin jalosti\npannut toimeksi.\n\nKävi näyttelyssämme myös vaiteliaita asiantuntijoita. He koettelivat ja\nsoittelivat jokaista masiinaa. Tällöin esittelijän ei tarvinnut muuta\nkuin valmista kuunnella. Lopuksi he antoivat pyytämättä lausuntonsa.\nJoku sanoi, että oli menty eteenpäin, joku päinvastoin, että poljettu\npaikalla ollenkaan eteenpäin pääsemättä. Melodia kirkui, basso, tämän\ntekijän suurin heikkous, oli yhä yhtä heikko kuin ennenkin. Ja mitäs\nnämä \"looratkaan\" sitten? Olivatko ne italialaisia kamiinoita vai\nsaksalaisia pakkilaatikoita?\n\nTähän tapaan monet louskivat, ja se teki sydämeen kipeää. Noin\nhäpeämättömästi meidän näytekoneistamme, jotka olivat meille rakkaita\nja kalliita; sitäpaitsi entäs se läpilyönti?\n\nMutta he olivat läpiliipattuja vekkuleita itse, monetkin näistä.\nTarpeeksi ja kyllin asiantuntevasti haukuskeltuaan he alkoivat\nhiljalleen soitella huilua. He halusivat yksinoikeudella edustajaksi\nmikä mihinkin pitäjään, kaupunkiin ja lääniin... jopa koko maahankin\nkaikkein etevin heistä. Saisimme huoletta työntää masiinaa niin paljon\nkuin kerkiäisimme, ja sittenkin olisi nippu \"ordereita\" aina sisässä.\nHänellä oli suhteita kaikkiin ja kaikkialle, myös ulkomaille. Palkkio\nvain viisikymmentä prosenttia!\n\n-- Jassoo! Vai niin! myöntelimme me ja aloimme soittaa masiinoitamme\njoillekin toisille vähemmän aikoihin saaville, jotka kärsimättöminä,\nmutta pienempiin prosentteihin tyytyväisinä odottelivat esittelyämme.\n\nJännittävin päivä kuitenkin oli se, jolloin messujen\npalkintolautakunta, joukko sinitähtiherroja kulki arvostelumatkallansa.\nHe vasta vaiteliaita olivat, tärkeitä viskaaleja joka ainoa. He\nnuuskivat soittimiamme ulkoa ja sisältä ja kaikista luukuista,\njotka käsin olivat avattavissa. Sain tehdä selkoa jos mistäkin ja\nmöhläsin pahasti kuten arvattavaa oli. Mitä minä tiesin soittimiemme\nkoneistoista ja muista sisuskaluista, en edes sitä, missä maassa\nniitä tehtiinkään. Kun eräs palkintotuomareista tiedusteli, olivatko\näänipöydät amerikkalaisia vai saksalaisia, vastasin: \"Ei kumpiakaan,\nvaan englantilaisia!\" Koko joukko remahti iloiseen nauruun.\nMinkävuoksi, sitä en vieläkään tiedä. En tullut sitä mestarilta enkä\nmuiltakaan jälkeen päin tiedustaneeksi.\n\nSitten joku heistä innostui isänmaalliseksi, ja taas jouduin\nkovaosaiseksi altavastaajaksi.\n\n-- Mitä tämä on? Että kaikenlaisesta ulkomaisesta rihkamasta kootaan\nsoittokone ja asetetaan se kotimaisena työnä messunäyttelyyn!\njulmisteli hän.\n\n-- Soittokoneko? Sehän on posetiivi! rauhoitti joku toinen nauraen.\n\n-- Mitä siinä on kotimaista? tiukkasi se isänmaallinen.\n\n-- Tämä kori eli laatikko! Katso ja ihaile!\n\nSe kotimaisuuden kohentaja katsoi, mutta ei ihaillut.\n\n-- Vai tämä! Onko tämä mielestäsi kotimaista? Onko tässä edes mitään\nulkomaalaista tyyliä? Empireä, rokokoota vai mitä hiton himphamppelia\ntämä on?\n\nSe onneton rillisilmä oli ryhtynyt tarkastelemaan mestarimme\nulkolaisten mallien mukaan muovailemaa koreata kaappia, jonka me\nyhteisymmärryksessä Eetun kanssa olimme asettaneet tänä kiirastulen\npäivänä taka-alalle. Mestarin tähden emme uskaltaneet pakata sitä\nlaatikkoon, niinkuin totisesti olisi pitänyt tehdä. Tämä puolinaisuuden\nkirous, joka meitä kumpaakin heikotti, rankaisi myös. Todentotta\nse sekasikiö oli kaikkea muuta kuin näytekappale kotimaiseen\nmessunäyttelyyn. Sitäpaitsi se oli hätäisesti kokoon hökäisty ja\nhuonosti väritetty. Puolikuivasta aineesta tekaistu kansilautakin oli\nrumasti kouristunut. Kyllä meidän olisi pitänyt ajoissa pimittää se\nmestarin vihastumisesta välittämättä.\n\n-- Onko tämä nyt tekonsakaan puolesta mikään näyttelyesine! tiukkasi se\narmoton rillisilmä, naputteli jalkoja, louskutteli kantta.\n\n-- Älä takerru pikkuseikkoihin! rauhoitteli se toinen, joka\nsilminnähtävästi oli puolellamme. Olin kai niin surkean näköinen, että\nhänen tuli minua sääli. Kuin tilauksesta hän johdatteli lautakunnan\ntarkastelemaan etualalla olevia koneitamme, Eetun malleja, joissa\noli sekä tyyliä että tekotaitavuutta. Ulkomuoto näytti olevan\nheille pääasia, soitinlaitteista he viisi veisasivat, paitsi minua\nnolatakseen. Totisesti mestarin itsensä olisi pitänyt olla heille\narvoituksellisia kojeitansa esittämässä. Tai ehkä sittenkin oli parempi\nnäin. Hän oli messujen kolmantena päivänä jo \"hei-hei\"-tuulella,\niltapuolella varmaankin jo täytenä käkenä. Rouva tosin oli matkassa,\nmutta hänellä ei ollut tällöin vielä täysiä valtuuksia miehen aisoissa\npidättämiseksi. Tämä olisi saattanut möhlätä vieläkin pahemmin kuin\nminä. Ainakin se olisi ollut vaarallisempaa meidän nostatuksen\ntarpeessa olevalle maineellemme.\n\nNiin messuherrat sitten häipyivät toisiin osastoihin. Ovet suljettiin\nyleisöltä. Minä yksinäni jäin väsyneenä ja huonojen aavistusten\nvallassa nurkkaukseemme istuskelemaan. Mietiskelin, eikö viulun\nveistäminen sittenkin olisi jalompaa, ainakin onnellisempaa\nväliaskaretta. Muistui mieleeni vanha profeetallinen varoitus. Se\ntuntui sopivan juuri minulle: Jotka rikastua tahtovat, lankeevat\nkiusaukseen ja paulaan... Oliko sellainen jo viritetty tämän\npoikapoloisen pään menoksi? Täällä nyt messusimme posetiivin\nsäestyksellä. Kotona vaimo odotteli ja aherteli. Lapset kaipasivat\nisää, tirehtöörikin, joka vielä ei ymmärtänyt messuaapisista enempää\nkuin omasta säästökirjastansa, jota vieläkään en ollut saanut\nkorjatuksi, vaikka olin päättänyt tehdä sen ensi tilassa. Siihen, niin\nturhan pikkuinen asia kuin se olikin, ei ollut toivoa, ellei saataisi\nkauppoja. Meidän oli lyötävä messuilla läpi! Rouva oli siinä oikeassa.\nNyt varmaankin se oli jo tehty, läväytti äskeinen katselmus lävitse,\nei lämpimän rohkaisevasti, vaan viileän ilkeästi. Tämän katselmuksen\njälkeen ei kunnian kukko laula!\n\nLauloipas kuitenkin! kiekaisi aika mukavasti. Saimme toisen palkinnon.\nOlin iloisempi kuin miltä näytin. Mutta mestari ja rouva olivat\ntyytymättömiä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kilpaileva tehdas, jonka\nkoneet olivat soittokoneosastossa, oli saanut ensimmäisen palkinnon\nja kunniamaininnan. Se vihlaisi mestaria pahasti, mikä ei ollut ihme.\nHän sanoi niinkuin aina ennenkin ja tämän jälkeenkin: Meidän koneemme\novat parhaita! Meille, hänelle, oli tehty vääryyttä. Minä olin yksi\nsyyllinen, koska en paremmin osannut hoitaa herroja palkintotuomareita.\nTämän hän sanoi minulle suoraan. Minullakin oli sanat suussa: Sekasikiö\nrokoko-empirestäsi tässä kultamitalit olisi pitänyt saada! aioin sanoa.\nMutta \"fortuunamme\" katseli niin rakkaasti, että en saanutkaan sanaisen\narkkuni luukkuja auki.\n\nNäistä pettymyksistämme huolimatta meillä kuitenkin oli ollut tuuria.\nOlimme päättäneet kauppoja, saaneet rahaakin ja vekseleitä. Niitä\nkelpasi diskontata, ainakin tarjota, sitten kun omat lankeaisivat,\nmihin ei ollut enää kovinkaan pitkiä aikoja. Olimme tehneet uutta\ntehdastamme tunnetuksi eri piireissä, jakaneet laatikollisen\nhinnastojamme, saaneet joitakin tilauksia ja paljon hyviä lupauksia.\nAsiamiehiä olimme asettaneet muutamia kymmeniä, sinne ja tänne.\n\nEnnen kaikkea meillä oli nyt pohjaa, mistä ponnistaa, vaikka tulos ei\nollutkaan se, mitä olimme toivoneet. Mutta oliko meidän pakko juuri\nsitä seikkaa maailmalle toitottaa? Mainostaisimme esimerkiksi näin:\nSoittimemme Suomen messuilla herättäneet suurta huomiota! Palkittu\nkorkeimmilla palkinnoilla myös maailmannäyttelyissä! Herrat taiteilijat\nja musiikkimiehet yksimielisiä koneittemme voittamattomasta laadusta!\nSuosikaa kotimaista teollisuutta! Tilatkaa kuvallinen hinnastomme!\nRyhtykää asiamieheksi paikkakunnallanne!\n\nMonet seurasivatkin tätä kehoitustamme. Kauppa alkoi luistaa. Soittimia\nmeni, vekseleitä tuli. Pankki diskonttasi niitä, tosin muristen ja\npäätään kallistellen, niinkuin kissa kuivaa leivänpalaa järsiessään.\nDiskonttasi kuitenkin, koska sopivasti puristelimme hännästä sitä,\nminä ja Eetu. Meidän oli päästävä eteenpäin, kun kerran oli alkuunkin\npäästy. Uusia soitinkaappeja oli tehtävä! Lisää koneita oli tilattava!\nMeidät oli huomattu ja palkittu valtakunnan messuilla. Pidettiin\nniitä yllä sellaisiakin laitoksia, joiden tuotantoa ei palkittu edes\npitäjänäyttelyissä. Eläköön kotimainen teollisuus, kauppa ja meriliike!\nMe puhalsimme omaa pasuunaamme messumiesten suuressa orkesterissa.\n\nPuhalsimme messuilla ja kauan niiden jälkeen.\n\n\n\n\n3\n\n\nTyöhuoneeni, johon pieni rahalaitokseni, monet asioimistoni, myöhemmin\ntehdaskonttorimmekin oli sijoitettu, sijaitsi pitäjän parhaalla\nliikepaikalla. Viisi tietä Meritähden säteiden tapaan yhtyi ikkunani\nalla. Siinä oli aina liikehtijöitä, ellei yhdellä niin toisella\ntiellä. Eräs jokapäiväinen tuttavani oli vanha kyttyräselkäinen mies,\nposti-Janne, joka ilmestyi Meritähteen aamuvarhaisin milloin mitäkin\nperässään tai selässään raahaten. Hän elätteli pienessä heinättömässä\nnummensyrjätöllissä yhtä, väliin kahtakin lehmää, lammasta ja porsasta.\nNäiden eteenpäin viemisessä kahdelle vanhalle vaivaa riitti, vaikka\nheillä olikin pari kunnanhoidokkia apuväkenänsä. Toinen oli hieman\nvajavainen tyttö, \"Ryytti\" nimeltänsä. Poikaa, joka oli nuorempi,\nsanottiin \"vääpeliksi\". Mistä syystä, se oli salaisuus, joka jäi\naikuisilta selville ottamatta, mutta se ei ollut tarpeellistakaan,\nkoska nimi hyvin riitti ja sopi pojalle mainiosti.\n\nLasten avustamana Janne raahasi mökilleen jäte-, rehu- ja\nsianruokakuormiansa. Aamuvarhaisia he olivat niin kesällä kuin\ntalvella. Miten Janne sai uneliaat lapset niin varhain jalkeille,\nse oli yksi ihme. Eräänä kuutamoiltana iltakävelyltä vaimoni kanssa\npalatessamme saimme siihen selityksen.\n\nJanne laski kuokkaa, vääpelin kiertäessä tahkoa. Kuokanterä jurisi,\nmutta Jannen ääni narisi. Hän kertoi pojalle Turkin sodasta, jossa joku\nhänen lähisukulaisensa oli ollut mukana ja korpraaliksi korotettu.\n\n-- Ja sitten he tulivatten Sevastoopolin västinkiin. He raahasit sinne\nfölissäs yhten tykkipyssyn. \"Tähän justiinsa tällätään\", sanoi Kustaa.\nSitten he turpeella fylläsit tykkipyssyn kummaltakin kupeeltansa. He\nkiersivätten vielä suuren kiven piipun alle, toppariksi näet.\n\nSeurasi tarpeellinen tauko. Kuokanterä vain jurisi.\n\n-- Mitä sitten? kiiruhti vääpeli.\n\n-- Älähän nyt, keriitäänhän tässä, rauhoitteli Janne. Vasta kotvan\njälkeen hän jatkoi. -- Kustaa painoi piippuun seitsemän naulaa\nkivikruutia, vänkpannuun hän tupakkakukkarostaan kaivoi nauriinsiemenen\nkokoista äkkiäreää. Sitten he pitkällä laastikulla sutaisit piippua,\nkuin kolari sutii tuon koulun korsteenia, Kustaa piippuneulallaan\nvänkpannun puolessa sitä äkkiäreää, nallipiikkiin nauriinsiementä, näes!\n\nJälleen taidetauko, kunnes vääpeli hoputtelemaan.\n\n-- Nallipiikkiin nauriinsiementä! Entä sitten!\n\n-- Älähän nyt hosu, kun tuohon kuokanterään on tullut noin paha klommu.\nTäytyy kärsivällisesti hinkkaa...\n\n-- Nauriinsiementä nallipiikkiin, tiukkasi vääpeli vähemmän\nkärsivällisesti.\n\n-- Siementä, kruutia, niinkuin ma sanoin. Mutta kun ei ollutkaan päälle\npainaa ei lyijyluotia, ei rautakuulaa.\n\n-- Mihinkäs ne sitten olivat jääneet? pahoitteli vääpeli.\n\n-- No sinne eilisiltaiseen paikkaan, Korniaakin fästninkiin, näes!\n\n-- Eivätkö ne sitten ollenkaan päässeet ampumaan?\n\n-- Pääsivätten kyllä. Vartoo nyt vähän!\n\nVääpeli vartoi, väänsi ja ähki. Kun tahkon käynti alkoi hiljentyä, niin\nJanne taas jatkoi.\n\n-- Pääsivätten ja ampuivatten! Ei kai keisarin tykkipyssyyn\nturhanpäiten nelikkokaupalla kruutia. Mitä keisari siitä olisi sanonut\nja se mahometti!\n\nTahko pyöri hilpoisesti ja kuokanterä sihisi. Janne jatkoi: \"No, kun ei\nole kuulia, niin tärskäytetään murjaania mukulakivillä päin kuonoa\",\nsanoi Kustaa. Ja niin he sitten keräsivät kaksi silakkanelikollista\npään kokoisia kiviä, painoivatten kopallisen rohtimia päälle.\n\n-- Kaksi nelikollista! ihmetteli vääpeli. -- Mistä mittanekon saivat?\nkummastelimme me kuulijat pikku hiljaa, Janne jatkoi.\n\n-- Kaksi kukkupää nelikollista! Sitten jo tuli kiirus laukaisemaan.\nMahomettilaiset pakanat olivat huomanneet heitin. Tuhat miestä paineli\npajonetit tanassa kuin tuhat äkäistä härkää. Mutta Kustaalla oli kaikki\njo valmiina. \"Tumput korviinne!\" kiljaisi Kustaa, kun tempaisi kekäleen\nnuotiosta.\n\n-- Kekäleen nuotiosta! tempaisi vääpeli juttuköyden päästä. Kuokanterä\noli nähtävästi umpeen juossut, eivätkä turkkilaiset olleet enää\nkaukana. Henkäistyään Janne jatkoi.\n\n-- Kustaa painoi kekäleen tulipäätä vänkpannun kruutiin ja silloinkos\nse tärähti! Koko Sevastoopolin fästinki jyrähti! Savukorsteeniakaan ei\nnähty sen jälkeen enää missään.\n\n-- Miten siinä turkkilaisille kävi? hätäili vääpeli väliin.\n\n-- Arvaat kai tuon. Mitkä eivät kaatuneet, ne hajosivatten,\npöllähtivätten kuin akanat tuuleen.\n\nSamoin siitä mekin, salakuuntelijat, matkoihimme hiipien ja\nnaureskellen. Nyt sen tiesimme, miten Janne sai vääpelinsä\naamuvirkuiksi, iltamyöhäiselläkin palvelevaisiksi. Hän osasi kertomisen\ntaidon.\n\nMeritähden sakaroista kaivautuu keskipisteeseen muitakin aamuvarhaisia\nkulkijoita. Kohta ajaa Mannilan isäntä maitotonkkineen. Häntä seuraavat\ntinkiläiset, kylännaiset pikku kannuineen. Meritähden kaikista\nhaaroista, polkuteitäkin pitkin peltojen takaa kiiruhtaa tinkipaikalle\nmaidon hakijaa, lihavaa, laihaa, nuorta ja vanhaa, Hitonrannan rouva\nmuiden mukana, keikutellen kettukaulureineen. Hän on tuonut uutta\nelämää kylään, vireyttä tinkikeskukseen. Niinkuin outo upea lintu,\nkalkkunakana tai riikinkukko, olisi ilmestynyt arkipäiväisesti\nkaakattelevaan kanatarhaan. On sattunut jo muutamia sähäyksiä, jopa\nsellaisia, joihin minut, hiljainen sivustatarkkailija, on kutsuttu\nerotuomariksi.\n\nMannilan maito ei tahdo oikein hyvin riittää. Ei senvuoksi, etteikö\nMannila enemmänkin antaisi, jos lehmät vain enemmän lypsäisivät. Kun\neivät lypsä, niin minkäs teet. Rouvan kannuun ei ole tarpeellista\nmäärää riittänyt, näin on käynyt. Tällöin on Sundqvistka\nmaidonjakelija, Mannilan maidon ajelija ja koko varhainen kanaparvi,\nmaidon anelijat, saaneet häneltä mitä kuuluu ja kuka käskee.\n\n-- Minä en tykkää tällaisesta! Maidon pitää riittää, kun minulla kerran\non tinki! on rouva säväyttänyt.\n\nVai ei hän tykkää!... Niin, niin... Kukapa siitä!... Vanha tinkiläinen\nvarsinkaan!... Että uusi tulokas tulee ja kyynärpäillään työntelee!...\nSellaistakin vanhaa, joka häntä varhaisemmin on jakopaikalle ehtinyt!...\n\nKanaparvi kaartaa, kaakattelee, surkuttelee ja päivittelee.\n\n-- Minun pitää saada maitoni! sanoo rouva, silmät välähtäen.\nKetunpääkin olkapäillä hypähtää. Joukko säikähtää. Sundqvistka kaikkein\nenimmän, koska hänen Jussi-poikansa on tehtaassamme harjoittelijana.\n\n-- Totta nyt toki rouvan täytyy tinkinsä saada, hätäilee Sundqvistka.\nEräät tinkiläiset, rauhaa rakentavaiset, rientävät häntä tukemaan:\nRouvan täytyy saada!... Niin aina... Vaikka kaikki muut ilman\njäisivät... Muiden täytyy hakea kylistä... Tehdä kaljaa... Keittää\nvesivelliä...\n\nKetunkaulurista yrittää tulla vaikeampi juttu, pikku kylässä pienet\nkanat kun kaikkea nokkaisevatkin. Joku mummopahainen herasilmä on\ntullut ääneen ihmetelleeksi, miksi \"arvoisa rouva\" pukeutuu nahkoihin\nkuumina kesäpäivinä. Tämä kantautuu asianomaisen korviin. Hänellä on\ntarkka kuulo, eikä hän suinkaan kätke leiviskäänsä vakan alle.\n\n-- Täytyy kai tässä jollakin tavalla erottaa itsensä kylän ämmistä!\n\nTämä on \"ämmille\" karvas pilleri nieltäväksi. He ryhtyvät penkomaan\njonninjoutavia, heille kuulumattomia asioita. Muutamat olivat nähneet\njonkun kirjekortin postissa, toiset kaivanneet jotakin muuta tietä\nvarmistusta kaikkien epäilemälle asialle. Riemu on yhtä vilpitön\nkuin yleinen, kun totuus vihdoin saadaan ilmi. Maitotingeissä\netuoikeutettuna kulkeva ja ketunnahoilla muista eroittautuva rouva\nei olekaan rouva vaan neiti, vieläpä \"ämmien\" katsannoissa varsin\nepäilyttävä \"neiti\", syntinen vaimo fariseuksen huoneessa, mikä\nlieneekään.\n\nJa niin sitten eräänä kauniina päivänä minua tullaan taas siitäkin\nasiasta ankarasti tilille vetämään, se \"ämmien\" joukko, kaikkeen\nehtiväinen Holgin mamma puheenjohtajana ja äänitorvena. Että minä muka\n\"hyysäsin\" paikkakunnalle salavuoteessa eläviä vihkimättömiä pareja,\npaheen ja turmeluksen levittäjiä. Eikö paikkakunnan nuoriso ja eräät\nvanhemmat syntipukit olleet jo tarpeeksi eteviä ilman tätä pahennusta?\n\nTätä ja paljon muuta Holgin mamma paasasi, joukko säesti, enkä minä\nehtinyt, en osannutkaan muuta kuin ilmaa haukkoa. Tietysti tyrmäyksestä\nselviydyttyäni vakuuttelin, että kaikki oli silkkaa juorupuhetta, ja\njos vaikka niinkin olisi, että mainittu neiti tai rouva ei ollut vielä\nmestarin rouva, niin oli hän ainakin emännöitsijä ja tätä selvää tietä\nvarmasti rouvaksi kiipeämässä. Ja mitä taas siihen tuli, että muka\neläisivät salavuoteissa, niin tämä oli täysin perätöntä vihapuhetta.\nKoko talossa ei löytynyt salavuodetta, vain ainoastaan yksi kauniilla\nretonkitäkillä peitetty aviovuode.\n\nTämän tapaisen vastalauseen minä puolestasi \"ämmien\" lähetystöille\nesitin, koska tällöin vielä en tietänyt, että kommandiittini\nveljenpoika oli ammattiasianajaja. Mutta jos joku luulee, että minua\ntämän kaikkea hyvää tarkoittavan edesottamuksesi vuoksi kiitettiin,\nniin erehtyypä suuresti. Lähetystö murisi, puheenjohtaja panetteli\npakanaksi, taisi varta vasten pappilassakin sen asian vuoksi juosta,\nse Holgin mamma. Hän oli kaikkeen hyvin ehtiväinen. Ainakaan puoleen\nvuoteen minua ei pyydetty rukoushuoneelle urkurin toimeen. Myöhemmin\nkyllä sain takaisin tämän kunniavirkani ja kansalaisluottamukseni,\nluultavasti vain sentähden, ettei toista palkatonta virkailijaa\ntilalleni löydetty.\n\nSen saman asian tähden sain korvapuusteja myös sekä yhtiökumppanilta\nettä rouvalta. Pojan kossit, ne kurista ja nuhteesta osattomaksi\njääneet lurjukset, olivat eräänä yönä kitkuttaneet ns. paholaisen\nviulua heidän ikkunansa takana. Tämä \"viulu\" on todella pirullinen\nkeksintö, peräti hermostuttava räkine, kuka kieltääkään. Se ulvoo\nkuin susi, räkättää kuin harakka, valittaa kuin kadotettu sielu.\nMutta esiintyjää et näe missään, ei mihinkään hoksottimeen hän ole\ntavattavissa. Koetahan heittäytyä vuoteeseesi. Jo taas ulvoo, räkättää\nja uikuttaa se pimeän pirtin kvartetti. Kun tätä puoli alastomana\niltapuolen ikkunoissa kuuhkien kuulostelet ja aamupuolen nuhasi kanssa\npäristelet, niin jopa aamulla kiukusta kihiset, leppoisammallakin\ntempperamentilla varustettu kuin mestari ja rouva. Sitäpaitsi ne pojan\npeijoonit olivat käyneet itsekin ikkunan takana toivottamassa nuorille\nrakastavaisille makeita, kaikenlaisia.\n\nSiitä he pääsivätkin sitten hajulle. Rouvan tarkka, korva oli ollut\neroittavinaan joukossa Santasen pojan äänen. Se vekara oli myös\nmeillä harjoittelemassa. Heti aamuvarhaisella mestari soitti minulle\nkipakasti: Minä potkin pellolle sen nulikan!\n\n-- Minkä ja mistä syystä? tiedustelin minä. Hän sadatteli, ja\nrouvakin todisti: Noin hävyttömiä kakaroita ei ole muualla! Niitä on\ntukistettava! Minun on se tehtävä, heti ja niin että tuntui!\n\nMinun taaskin! Minäkin syntipukki. Kuulin sen rouvan äänestä. Niinkuin\nolisin ollut itse sitä pirun viulua vinguttamassa, vaikka en ollut\nkoskenut edes omaan keskeneräiseeni vuosikauteen. Santasen pojan me\nEetun kanssa kuitenkin pelastimme pellollepotkuista. Lyöttäydyimme taas\nyhteen kuten aina, milloin kova paikka tuli. Vaikka emme me yhdessäkään\nmestarille riittäneet, milloin rouva kävi hänelle liittolaiseksi.\nOnneksemme hän oli hieman pidättyväinen toistaiseksi. Santasen poikaa,\njohon heidän vahvat epäilyksensä edelleen kohdistuivat, yrittivät he\nkuitenkin kurittaa. Pojan palkka oli alennettu seuraavassa tilissä,\nmutta kun palkkalista oli lyijykynällä tehty, korjasin pennoset\nennalleen. He eivät siitä mitään tietäneet, koska palkat maksoin minä.\n\nMutta minunhan piti nyt muistella, mitä päivän mittaan näkyi\nkonttoriputkani ikkunaan Meritähden viisikulmassa. Olen hairahtunut\nsyrjäpoluille mestarin perheasioitten tähden, vaikka ne eivät kuulu\nminulle enempää nyt kuin silloinkaan.\n\nKellon kahdeksaa lähetessä Meritähdessä kävi jo kihu. Kauppojen väki\nriensi tiskiensä taakse, rakennusmiehet omille työmailleen, lapset\nkouluun.\n\nKylän ja koko pitäjänkin keskeisintä yhtiökauppaa hoiteli rivakasti\nsukulaisyhtymä Lehtorannan sisarukset. He olivat nuorta iloista\njoukkoa, kauppamiehiksi luotuja joka ainoa. Yliveto virkistyksen\nvirittäjänä oli kuitenkin Väinö-vävy. Paikkakunnalla syntyneenä ja\nkasvaneena hän tunsi kaikki ihmiset, vieläpä naapuripitäjäläisetkin.\nHän arvasi emäntien salaiset toivomukset, selvitteli osaavasti isäntien\najatukset. Hän lauloi ja vihelsi, puheli mukavia, samalla kun tehtiin\nkauppaa. Niin hän pani kaupat luistamaan ja päivän paistamaan, vaikka\nse olisi paloitellut kolmen pilven takana.\n\nEnnen kahdeksaa astua kaputtelee Meritähden keskiöön myös pieni\npirhakka kirvesmies Haapalahti; urakkatyömailleen on mies matkalla.\nHaapalahti ei ole niitä, jotka yötä päivää huhkivat. Jo periaatteesta\nhän on tällaista vastaan, koska yö on lepäämistä varten, työtä\nvarten kahdeksantuntinen päivä. Hän todistaa sen myös käytännössä,\ntyömaallansa milloin vain ja kenelle tahansa. Kilpasille saa lähteä\nukko kuin ukko. Saa muulloinkin, kaikessa muussakin, vaikka perheen\nlisäämisessä ja jatkuvassa ylläpidossa. Haapalahdella on \"akka\" ja\nkymmenen lasta, puoliksi tyttöjä, puoliksi poikia, kaikki pirteitä ja\nteräviä kuin oravanpoikaset. Herroiksi ei rellestellä, eipä liioin\nnälkää nähdä. Saa tulla tusina täyteen, jos luonto niin tahtoo ja akka\nantaa! sanoo Haapalahti salat julki kenelle tahansa.\n\n-- Kas, ihminen, kuten muukin luontokappale elää täällä vain\njälkeläistensä hahmossa, todistaa hän luonnon lakia ja moraalia\nsekä vakaumuksella että voimallisesti kuin myös esimerkillisesti.\nMilloin aikaa on, poikkeaa Haapalahti luokseni tupakoimaan ja\njuttuamaan. Puhumme milloin mistäkin, väittelemmekin usein. Haapalahti\npuhuu viisaasti, todistaa voimallisesti, levittää kämmentä ja\nsiristää silmää. Rokonarpisissa, terveen punakoissa pikkumiehen\nkasvoissa juomuilee perääantamaton sisu, usein myös hymy. Monta\nkertaa hän lyö minulle jauhot suuhun, vain joskus minä hänelle.\nYleishorisontin periaatteellisissa kysymyksissä olemme kuitenkin samaa\n\"mielipuolta\", kuten Haapalahti sanoo. Hän sytyttää tupakan ja painuu\nurakkatyömailleen, minä kirjojeni tai koneeni ääreen.\n\nKoululapsetkin jo tulevat, rapisevat kuin tilhiparvi. Pitkämatkaiset\novat pirteämpiä ja joutuvat ensiksi, puolta tuntia, puoltatoistakin\naikaisemmin kuin \"virka\" vaatisi opettajan harmiksi. Minulle heidän\nkeskipisteeseen kerääntymisensä on pieni virkistyksen hetki. He\npiipahtavat kauppapuodista karamelleja ostamassa, tutkivat tarkoin\npylväsilmoitukset. Jonkun matkassa kulkee koiranpentu, joka omilla\nhoksottimillansa tutkiskelee koiramaailman ilmoituksia pylvään\nalapäässä, heittääpä sitten omansakin siihen, joko entisen sivuun\ntai selkään. Muutamat pikkumiehet käväisevät minunkin konttorissani\nasiantapaisella. On maksettavana joku vakuutusmaksu, pyydettävä isälle\nvelkakirjalomake, tiedustettava tarvitaanko tehtaalle tai koululle\nhyviä koivuhalkoja. Asioimassa käydessään nämä pikkumiehet ovat yleensä\nkohteliasta väkeä. Olemme muutenkin hyvissä väleissä, koska olen ollut\njärjestämässä heille urheilullisia yhteenottoja kylässä ja pitäjällä\ntuolloin tällöin.\n\nKouluväen mentyä tulee tavallisesti vähäinen tauko, ellei joku\npitäjäläisistä omilla kulkuneuvoillaan ole lähtenyt asioille kyläämme,\nsuutarille, räätälille, postiin tai parturiin. Muutamilla on asiaa\nkaikkiin niistä. Asemakylämme on kuin pieni kaupunki. Täällä saa\nensiluokkaisen puvun niin mies kuin nainen, kiiltonahkasaappaat tai\nnapparikengät, tukkansa lyhyeksi, taulunsa koreaksi.\n\nParturimme, Pihlströmin Kalle, voisi olla luku erikseen. Pääliikkeensä\nja toimensa ohessa hänellä on sivutoimia ja haaraliikkeitä, viisi\nvirkaa, kuten minulla itselläni, mutta Kalle luultavasti on kaikissa\nnäissä taitavampi kuin minä, kaikissa muissa, paitsi pääliikkeessä\neli parturoimisen toimessa. Hänellä on tylsät välineet, samaa luokkaa\nniin veitset kuin sakset sekä koneelliset raksutuskojeet. Kun\nensikertalainen karvanaama istuu Pihlströmin Kallen tuoliin, toteaa hän\npiankin joutuneensa jonkun nykyaikaisen inkvisiittorin kynsiin. Mutta\nihminen tottuu kaikkeen, niin tähänkin. Kallella on erinomaiset puheet.\nMies kaikkineen, virkoineen ja kamppeineen, on elävä, totinen vitsi,\njoka milloinkaan ei suutu, vaikka kundi suuttuisi, haukkuisi, mitä\ntahansa edessä tai takana puhuisi.\n\nKerran yhtiötoverimme ja ystävämme Tähtelän Eetu, jolla, kuten\nkokemuksesta tiedämme, oli hyvät luonnonväärät leuat, istui parturimme\nsähkötuolissa. Kallella oli kädessään tavallista tylsempi veitsi, miten\nsattuikin. Se repi ja raastoi, Eetu käpristeli.\n\n-- Ei kaikkia karvoja tarvitse juurineen kiskoa... saa jonkun myös\npoikki leikata... jättää vaikka kasvamaankin, neuvoi Eetu.\n\n-- Jätetään kasvamaan, jätetään, tuohon alaleuan kärkeen tupsu! Se\nkuuluukin tulevan jälleen muotiin sellainen pujo. Kustaa Adolfin parta!\nselittelee Kalle innostuneena alkaen pyöristää Eetun leukaan pujoa.\n\nKallen tavoista ja kamppeista tietämätön Rantakylän nuori kreivi\n(sellainenkin kuuluisuus asui meidän kylämme takamailla) oli\nkyltin nähtyään pistäytynyt Kallen parturisaliin ja myös mitään\naavistamattomana istunut tuoliin. Niinpä siinä sitten vain tämäkin\nkreivillinen leuka saatiin jotenkuten kananmunaksi, puuttui vain enää\njälkivoitelu eli ahmakivi. Kalle otti valkoisen, tummaksi nuhrautuneen\nkivensä ja sylkäisi siihen.\n\n-- Syljettekö te alunakiveen? kummasteli kreivi.\n\n-- En, enhän minä tavallisille kundeille, suoraan leukaan minä, mutta\nkun minulla on nyt tavallista suurempi kunnia...\n\nTämä on kai juttu, jonka saa uskoa kuka tahtoo, puoliksi leikattua,\npuoliksi nyhdettyä, kuten toimitus Kallen tuolissa. Tunsimmehan me\nmiehen, erinomainen parturi, myös taidemaalari tarvittaessa. Kun\nminä ensi kertaa hänen tuolissaan istuin, esitteli Kalle itsensä\nsellaisena. Puhe tähän johtui suurista tauluista, jotka somistivat\nKallen yhdistetyn parturisali-vierashuoneen seiniä. Ne olivat kuin\nseuratalon maisemakulisseista pienennettyjä, saippuavaahtoinen\nmeri, myrkynviheriäinen järvi. Kysyin, mistä mestari aiheet niihin\noli keksinyt. Mereltä ja Suomen sisävesistöiltä! Eikö se näkynyt\ntauluistakin? Näkyi selvästi, jos katselijassa vähänkin oli taiteen\ntuntijaa. Nuorena sulhasmiehenä, laivan kannelta vain, oli mestari\naiheet kaappaissut, kotona niistä taulut piirtänyt ja maalannut.\n\n-- Kävikö se noin vain laatuun?\n\n-- Kyllä, jos tekijällä on tarkka silmä ja hyvä muisti. Maalatessa vain\ntäytyi pistää perspektiiviverkko päälle.\n\n-- Perspektiiviverkko? Mikä laitos se oli?\n\nEnkö sitä tietänyt? Kalle katsoi kummeksuen, sitten selitteli. Se oli\nruuturistikko, joka pantiin maalattavan kankaan päälle. Näin Kalle jo\nensi tapaamalla minua valisti.\n\nMeistä tuli hyvät tuttavat. Kalle kävi joskus tervehtimässä minua myös\nkonttorissani. Pari kertaa vuodessa hänellä oli asiaakin, pyörähti\ntiedustelemassa itsensä ja Riikan henkivakuutuskuitteja. Rahalompsa\nvain oli unohtunut toisen takin taskuun. Otin kuitit riskilleni\nhyvän tuttavuutemme perusteella. Se oli pikku asia. Seuraavalla\nkerralla Kalle lupasi ne kaikki lunastaa, lunastikin silloin tällöin.\nOmana vakaumuksenaan hän esitti, ettei vakuutus kannattaisi minun\nedustamassani yhtiössä. Hänen omansa tarjosi kundeilleen parempia\nehtoja, joten minunkin olisi viisainta jättää entiset vakuutukseni\nvapaakirjalle ja tehdä tilalle uudet hänen yhtiössään. Viisainta\nvarmasti olisi ollutkin. Sitten minäkin olisin voinut unohtaa lompsan\ntoisen takin taskuun.\n\nPihlströmin Kalle oli taiteilija ja monitaituri. Hänen veroisiaan ei\nistu joka oksalla, mutta muitakin hauskoja miehiä kyllä löytyi tästä\npitäjästä tusinakaupalla. Monet heistä olivat tuttaviani ja käväisivät\nluonani minkä mitäkin asioimassa, jäivät juttusille milloin oli aikaa.\nYksi etevimmistä oli kunnalliskodin pehtoori, jolla suuren talon\nisännöitsijänä usein oli asiaa kauppapuotiin ja asemalle, minunkin\nvähäiseen konttorihuoneeseeni.\n\n-- Tuota noin, aloitti pehtoori juttunsa -- Olinko kuullut, minkälaisen\ntulirokkopotilaan Vanhakartanon uusi parooni oli kulkutautisairaalaan\ntoimittanut? En tietenkään, vaikka olisin kuullutkin. Pehtoori levitti\nsiitä voileivän.\n\n-- Tuota noin, olet kai kuullut, että Vanhakartanon on ostanut\njoku semmoinen poikamies parooni. Kirkonkylän vanhatpiiat eivät\nolleet nähneet häntä, kihisivät uteliaisuudesta, kuten arvaatkin.\nSattuipa heille eräänä päivänä elämänsä tilaisuus. Parooni soittaa\nkulkutautisairaalaan. Joku hänen tallimiehensä lapsista on sairastunut\ntulirokkoon ja parooni pyytää varaamaan paikkaa, lupaa itse kyyditä\npotilaan siinä puolenpäivän ajoissa. Sairaanhoitaja niiasee jo\ntelefuunissa ja toivottelee herra paroonin tervetulleeksi. Mutta tuskin\njälkisoitto on kilahtanut, kun telefuuni uudestaan soi ja soi. Neiti\nnäetkös, pyytelee parhaimpia tuttaviaan päiväkahville, kun Vanhakylän\nuusi paroonikin tulee hänen vieraakseen.\n\n-- Ei kai heillä ollut estettä?\n\n-- Eipä ei, selvä se. Riensi postineiti, juoksi Helmanska, kiipersi\nmyös Randelinin vanha ryökkynä, minkä leinin käpertämiltä jaloiltansa\nkerkisi. Toki hänellä oli muuta etumatkaa, aatelia hänkin, tuota noin.\nNiin ryökkynät kokoontuvat. Pannu lämpenee, jännitystä kihisee ilmassa,\nkuten arvaatkin, tuota noin.\n\n-- Ja parooni tuli.\n\n-- Tuli kuin tuli. Parihevosilla ja kuomureellä ajoi. Mutta paroonilla\nkuitenkaan ei ollut tällä kertaa aikaa ryökkinöiden kestityksiin,\nvaikka talon neiti, se valkopukuinen keruupi, niiailee ja pyytelee.\nHerra istuu supiturkissaan, kuomunsa perällä, josta vaatemyttyihin\nkäärityn lapsen vain neidin syliin työntää. Sitten piiskaa kuski\nhevosia ympäri ja kiireen vilkkaa takaisin maantielle. Neiti\nlasta sisään ja sitä sitten toisetkin ryökkinät katsomaan, kun ei\nenää muutakaan. Availlaan nuttuja, hävettävän resuisia ovat, ihan\nsäkkilumppuja lopulta. Ja lapsikin niin hiljainen, etteihän vain\nkuollut? Missä sen raukan pääkin oli? Löytyi ja selvisi sekin lopulta.\nPutosi kolahtaen lattialle, noin parin kilon painoinen lanttu,\npaljastui lumppujen sisältä jo muukin kroppa, koivuinen lapihalko.\n\n-- Aika parooni! nauroin minä.\n\n-- Aika poika, tuota noin, se Helstenin Hannu. Vaikka ei tämä ole sen\nainoa, eikä parhainkaan, lopetti pehtoori, aika poika itsekin, totinen\nkuin ahven, kuitenkin aina kujeita täynnä. Kerran sähköyhtiön johtaja\nsattui samanaikaisesti meille. Pehtoori toimessaan hänen saappaitaan\ntarkastelemaan.\n\n-- Tuota noin. Hyvää ainetta näkyy olevan, täytyy minun tunnustaa.\n\n-- Mitähän nyt taaskin? uumoilee sähköherra.\n\n-- Nuo teidän puulaakin saappaat, tuota noin. Eilen ramppasi niillä\nLehtonen, toissapäivänä Palmrosin Eemi. Sinua itseäsi ei sitten\nkumpanakaan päivänä ulkona nähty, vaikka virtakin oli eilen poissa\npuolisen päivää.\n\n-- Puoli päivää itse jaarittelet täällä jonnin joutavia.\n\n-- Ei maar, tuota noin! Täytyykin tästä jo asemalle. Tilasin\nHankkijasta roppuja, kun ei puulaaki kerkiä toimittamaan, tai eikö\nliene enää luottoa, tuota noin...\n\nHe lähtivät, ja minä jäin odottelemaan uusia yhtä hauskoja kundeja,\njoita Meritähden viisi haaraa konttoriini työnsi. Siinä odotellessa\ntoimittelin hiljaisia töitäni, joita meidän henkilövastuinen\npuulaakimme alkoi työntää torven täydeltä. Messut tuuppasivat\nmeidät hyvään alkuun, vaikka emme saaneetkaan toivomaamme\nkultamitalipalkintoa. Hinnasto- ja asiamiestiedusteluja tuli\nkymmenittäin joka päivä. Myös tilauksia alkoi tippua milteipä\ntoiveittemme mukaisesti.\n\nMutta rahaa, joka päivä kipeästi tarvitsemaamme välikappaletta, ei\nvain tippunut niin paljon kuin olisimme tarvinneet. Se kirottu mammona\nnäytti pakenevan edellämme, pelkäsikö ehkä musikaalisia ääniä. Vekselit\neräytyivät, talon hintaa piti lyhentää, konnossementit lunastaa,\nsiihen vielä viikottaiset juoksevat menot, palkat ja monet muut, joita\nei voitu sunnuntain ylitse siirtää, ei edes yhtiömiesten kohdalla,\nniinkuin jo aikaisemmin oli nähty.\n\nJos asiakkaamme olisivat maksaneet laskunsa eräkirjan mukaan, olisi\npienemmin murhein läpäisty. He nähtävästi eivät aavistaneet, kuinka\nhartaasti odottelin heidän lähetyksiään. Joka ilta ja aamu tein\ntiuhaan raukenevia ennakkolaskelmia. Kuinka paljon voisi tulla, minkä\nmäärän pitäisi tulla, mihin saattoi jäädä, jos huonosti onnestaisi.\nUsein onnesti sitäkin huonommin. Nyt perii hukka! tuskittelin tällöin\nitsekseni turhaan. Ei hukka niin vähällä peri. Oli keksittävä uusia\nläpäisykeinoja.\n\nVekselit! Yhtä neuvokas kuin pirullinen keksintö. Pahimman varalta oli\nlaatikossamme näitä erinomaisia \"arvopapereita\", musiikkikauppiaitten,\nkoneasiamiesten, epäilyttävienkin agenttien nimeämiä. He kyllä\nosasivat tinkiä korkeat provisiot, mutta raha, mikäli he sellaista\nvälikappaletta edes tunsivat, oli lujemmassa kuin jäätyneen ketun\nnahka. Kun tiukkaa tehtiin, lähettivät he vekselin, mutta meidän\nitsemme oli maksettava siitä korko, hoidettava myös uusinnat.\nTällaisista arvopapereista muodostui meille pitkäaikaisesti vaivaavia\n\"lapamatoja\".\n\nKuten sanottu, näitä varaventtiilejä meillä oli tiukan paikan tullen.\nPankinjohtajakin ne tunsi ja murisi, ei luvannut diskontata kuin tämän\nlaitimmaisen kerran. Mutta kun tuli jälleen rahattomia päiviä, seurasi\nmyös uusia \"laitimmaisia kertoja\". Mikäpä muukaan siinä auttoi.\n\nMestarillemme oli muodostunut ylen valoisa käsitys liikkeen asemasta\nja mahdollisuuksista, ehkäpä Eetullekin, vaikka hän oli enemmän\nlaskelmoiva mies. Suoraviivaiseen tapaansa mestari vetäisi joka\nmasiinasta viisikymmentä prosenttia voitoksi. Hänen mielestään\nliikkeessä täytyi olla jo rahaa, koska paljon koneita oli jo tehty ja\nmarkkinoille laskettu.\n\nMyönnän, että tähän väärään arviointiin oli minussa itsessäni ehkä\nenimmän syytä. Pidin liikehuolet ominani, koska ne yhtiösopimuksemme\nmukaan kuuluivat minulle. Sitäpaitsi mestari oli monta kertaa jo\näreästikin huomauttanut, että hän ei tahtonut rasittaa niillä\nsydäntänsä. Tästä huolimatta olisin nähtävästi onnellistuttanut häntä\nniillä, jos siitä olisi ollut jotakin apua, mutta sitähän siitä ei\ntullut. Mestari suuttui vain, Eetukin hermostui, ja rouvan silmät\nalkoivat säkenöidä. Tällaisten \"yhtiökokousten\" jälkeen tunsin itseni\ntavallista väsyneemmäksi. Helpompaa sittenkin oli yksinään papereitten\nkanssa Meritähdessä ja vekseleitten kanssa pankissa. Eräkirja näytti\nyhä lupaavammalta, ja toivo kirkasti pimeimmätkin päivät. Täytyihän\ntässä ruveta tulemaan rahoja, kun päästäisiin pahimman ajan ylitse.\n\nTulihan niitä rahojakin, joskaan ei kirjojen eikä toivojen mukaisesti.\nMutta menojen puolelle tuli myös uusia tempauksia, joita etulaskelmissa\nemme ottaneet huomioon. Vanhasta ylös kohennettu liiketalomme oli\nrakennettu pettävälle pohjalle. Se aiheutti kuluja ja antoi harmia joka\nsyksy ja kevät, jopa jokaisen suuremman sateen jälkeen. Se oli uljaan\nkotimaisen nimensä arvoinen, Hitonranta & Kumpp. kerrassaan. Kylän\npojat, mestarin naisasioita tarkoittaen, käänsivät sen \"Ratonhinnaksi\".\nMinun mielestäni se sopi myös talolle, meille kaikille.\n\nMilloin rouvan matala ääni kuului puhelimessa, niin alhaalla\nHitonrannassa oli jotakin hullusti, siitä olisin voinut lyödä veikkaa.\nEi aina, sanoin liikaa. Valitti rouva joskus myös mestarinsa tähden.\n\n-- Onko Jaska siellä?... Vai ei ole. Ei ollut Tähtelässäkään. Kyllä\nminä sen heppulin löydän ja koulaankin vielä!\n\nKoulaa sinä vain! hihittelin itsekseni. Oikein hauska oli ollakseni,\nmutta sinä iltapuhteena en kylläkään olisi astuskellut mestarin\nhousuissa. Vaikka ei tämä vielä ollut sitä rapinaa, mitä myöhemmin\nseurasi hurvittelumatkojen jälkitilitykseksi. Mestari oli toistaiseksi\nvahvemmalla puolella. Miksi hän tämän pommisuojansa ollenkaan jätti,\nilman pakkoa? Ihmiset olivat jo puhuneet mitä olivat osanneet. Pojat\nolivat unohtaneet pirunviulunsa. Minkätähden miesparka syyttä suotta\npisti päänsä ikeeseen, kun kerran oli siitä irti päässyt?\n\nNäistä mestarimme enemmän tai vähemmän äkkipikaisista tempauksista\nkoitui rahapulaa potevalle liikkeellemme ylimääräisiä menoja. Viina\nmaksoi jo silloinkin, vaikka olikin hintansa arvoista. Jälkilaskujakin\nsaapui, hänen entiseltä asuinseudultansa m.m. rästiin jääneet\nverokuitit, nimettyinä soittokonetehtaan työmies Jaska Hitonrannalle.\nVerokarhun olisi pitänyt viedä ne asianomaiselle itselleen, mutta\nkaikkien karhujen tapaan hänkin nähtävästi pelkäsi säkenöivää naista\nja kiikutti vaaralliset paperit minulle, koska muka olin kasööri.\nKaikki ne kaiken tiesivätkin! Pitkiin aikoihin en uskaltanut hiiskua\nmestarille kuiteista mitään. Hän olisi suuttunut hirveästi jo yksin\nsen \"soittokonetehtaan työmies\" tittelin vuoksi, vaikka en minä ollut\nsitä kirjoittanut. Päinvastoin olin sekä liki- että kaukoympäristössä\nmainostanut häntä arvosanalla: tehtaan teknillinen johtaja. Hän\npiti siitä. Se kajahti kauniilta ja sopi mainiosti myös liikkeen\ntarkoitusperiin.\n\nOlin arvannut oikein. Kun minä lopultakin jossakin tiliyhteydessä otin\nesiin ne kovanonnen kuitit, suuttui mestari entiselle isännälleen,\nkunnallisille virkailijoille ja erittäinkin minulle. Miksi en heti\ntästä soittanut hänelle? Mitä hiton tekemistä minulla oli hänen\nkuittiensa kanssa! Sitä jo itsekin ihmettelin.\n\nEräänä päivänä hän tuli konttoriimme puuskuttaen kuin tavarajuna, joka\nsamoihin aikoihin kulki siitä ohitse. Hän kaivoi povitaskuaan, sitten\ntoista ja jälleen ensimmäistä.\n\n-- Pist' nimesi tähän paperiin! sanoi hän ennenkuin oli saanut sen\nedes avoimeksi. Paperi oli jonkun asianajotoimiston laatima sopimus,\njossa allekirjoittaja määräajan kuluessa sitoutui maksamaan vaimolleen\nAmanda Hitonrannalle kymmenentuhatta kertakaikkisena hyvityksenä,\nminkä saatuaan vaimo suostui lopullisesti kuittaamaan mahdolliset\nvaatimuksensa maksajaan nähden.\n\n-- Halvallapa aiot päästä! naurahdin minä.\n\n-- Kyllä siinä on hintaa vanhasta akasta enemmän kuin tarpeeksi!\nmurahti mestari sillä äänellä, kuin olisi ollut vääryyttä kärsivä puoli\nja maksanut liikaa.\n\nTuikkasin nimeni kiittäen onneani, että näinkin vähällä pääsin. Jos\nsilloin aavistin, mitä nyt tiedän, olisin kirjoittanut uuden paperin\nja merkinnyt summan kymmenkertaiseksi. Se oli ajattelematon teko,\nettä \"akka\", vaikka vanhakin, päästi ajokkinsa niin vähällä vihreille\nlaitumille.\n\nMinulla oli sinetti, emme tarvinneet siis todistajia, vaikka olisimme\nkai voineet ne tekaista, kuten käräjätuvan eteishuoneissa ja\npankeissakin on tapana. En ole koskaan omakätisesti kirjoittamaani\nnimeä kieltänyt. Hitonranta oli myös sanansa pitävä kunnian mies.\nNimeämisestä ei ole koitunut minulle mitään jälkilaskuja, vaikka\nmilteipä kaikista muista yhteisyrityksiämme koskevista. Mutta tämähän\nolikin hänen yksityisyritteliäisyytensä piiriin kuuluvaa.\n\nEi koitunut eräästä toisestakaan, mikä tulkoon yksin tein mainituksi.\nPari vuotta myöhemmin mies tuli jälleen paperin kanssa. Nyt oli myös\nrouva matkassa. Eräs rouvan toivorikas sukulaispoikansa oli avustettava\nkorkeampien opintojen tielle. Ei tällöinkään kysytty, tulenko ja\nsuostunko.\n\n-- Tuohon tuikkaa! sanoi mies. Rouva tuikkaili silmillänsä: Epäröiköhän\ntuo? En vähääkään, niiden silmien edessä. Tittelit oli kirjoitettava\ntäydellisesti: isännöitsijä, johtaja, maanviljelijä... Ei tätä ennen\neikä tämän jälkeen minua ole mainostettu näin suurenmoisesti. Mitä\nmahtoivat pankissakin ajatella?\n\nAvustettavamme oli jalo nuorukainen, ja kuten sanottu, ei siitäkään\nnimeämisestä ole minulle koitunut jälkilaskuja. Mutta tästä\nnuorukaisesta, joka jo alkeisopintojensa aikana kuului olleen\nmahdottoman teräväpäinen, tennismestari y.m., odotettiin paljon.\nNähtävästi poika ei ole pettänytkään näitä toiveita. Olen nähnyt\nhänen nimensä lehdissä, kuullut hänen äänensä radiossa; rouvan ääni,\nvähän pingoitetun tärkeä, mutta yhtä tinkimätön ja jämerä. En ole\nkuullut, pelaako hän yhä tennistä. Mutta korkealle hän kiipeää,\njos tätä aikaa riittää, kohoaa joka tapauksessa. Mitähän jos minä\nolisin tullut vaatimaan, vaikka pyytämäänkin mestarilta nimeä jonkun\nsukulaisnuorukaisen velkakirjaan? \"Et ikinä pistä!\" olisi rouva\nsanonut. Eroa on miehillä, se täytyy myöntää.\n\nMuutama viikko tästä ensimmäisestä takauksesta kuulutettiin heidät\nkristilliseen avioliittoon, mitä välittömästi seurasi hiljainen\nvihkiminen. Nyt oli mies valjaissa ja mänttinauhat kiinni. Vain harvoin\nhän tämän jälkeen uskalsi hummausmatkoille, mikä liikkeen kannaltakin\nkatsoen oli mitä kiitettävin asia. Mutta ihmeteltävän joustavasti hän\nosasi mukautua uusiin elämän vaatimuksiin. Hän itsekin jo säälitteli\nparantumattomia juoppoja, Santasia, Mäntysiä, Tähtelän Eetuakin.\nJoskus sentään hänen vanha luontonsa potkaisi aisan yli. Mutta sitä\nseurasi raskas tilinteko, paljon vaikeampi kuin aikaisemmin, jolloin\nvielä rakasteltiin löysillä hihnoilla. Lähinaapurit kuulivat lyöntejä\npeitettyjen ikkunoiden takaa, niinkuin mattoja olisi piiskattu. Oli\nkuulunut mölähtelyjäkin: Älä rakas kulta... En ole retkun kulta...\nÄlä herran tähden... Anna olla viimeinen kerta... Sehän oli jo... Oli\nvai, viime viikolla!... Älä hemmetissä ihmistenkään tähden... Juuri\nihmistenkin tähden, vielä kerran ettäs uskot!\n\nNäin kerrottiin, ehkäpä liikoja. Voisi se olla totista tottakin.\nEi mestari ollut ensimmäinen pulkittu uros. Eikä tämän tarvitse\nmerkitä, että olisi edes heikompi kuin joku muu. Kiemurtelee niitä\nsuuria sotasankareitakin kotoisen tohvelin alla, heikommankin astian.\nHänen aviollisen ajurinsa uhkea kuva ei kalpene Jeppe Niilonpojan\ntanskalaisen kotityrannin, eipä edes supisuomalaisen Nummisuutarien\nMartan rinnalle asetettuna. Tämä olkoon vilpittömästi mestarin uuden\nrouvan tunnustukseksi sanottu. Mutta että hänestä itsestään, vanhasta\njuoposta, sentään niin nopeasti tuli kotona pysyväinen ja marjaliemiä\nharrastelevainen ja ettei hän selkäsaunan uhallakaan useammin\nlivistänyt, se on ihme, jota on turha ryhtyä selittelemään.\n\n\n\n\n4\n\n\nAika huononi yllättävän nopeasti. Pohjatuuli porotti milloin mistäkin.\nKaupunkien kivimuurit romahtelivat, sukupolvien perintötalot sortuivat\nja hajosivat. Tämä kaikki tietenkin kuvaannollisesti käsittäen.\nLentävistä linnoituksista ei tällöin vielä onneksi mitään tiedetty.\nVain kulta, se Juudan valtiaitten vanha vasikka, rikeerasi kaikkialla.\nSen ympärillä tanssittiin, itkettiin ja iloittiin.\n\nMutta keinottelijoille ja asianajajille tämä oli kultaista aikaa.\nPakkohuutokauppoja joka pitäjässä! Konkursseja enemmän kuin\nkunnialla pesorkkaamaan kerkisi! Monesta johtajasta tuli tällöin\npesupulveriakentti, monesta maalaisisännästä kaupunkilainen\n\"talonmies\". Monesta kaupunkilaisesta sensijaan herra tilanomistaja.\nTienviittoihin maalattiin uusia nimiä, maitotonkkiin lyötiin\nkomeita nimikilpiä. Johtajia ja tuomareita nimettiin isänniksi,\nisäntärengeiksikin. Niinpä meidänkin pitäjässä erään talon\nkunnallisveroilmoitukseen oli tehty palkkapoistoja tuomarirengin tiliin\nkuten, lähemmässä tutkimuksessa kävi selville.\n\nOli se aikaa, kurjaa monille, kultaista muutamille. Mutta Hitonranta\n& Kumpp:en verstaissa posetiivi vain soi ja soi. Kaiken järjen\nnimessä tällaisena aikana olisi pitänyt hiljentää vauhtia meilläkin.\nTapahtui päinvastoin, oli jouduttu sellaiselle tielle. Yhtenä tärkeänä\nvaikuttimena siihen oli se, että mestarin ja Eetun välit olivat\nrikkoutuneet sen jälkeen kun rouva otti ohjat ja lopetti ryyppäämiset.\nEi senvuoksi, että Eetu yhtiökumppaninsa seuraa olisi ikävöinyt. Kyllä\nhän osasi naukkailla yksinäänkin, ja monin verroin henkevämpää seuraa\nhän löysi kirjoistansa. Mutta mestari rupesi kovasti moittimaan Eetun\njumalatonta elämää. En käsitä, mikä hurskauden tuulispää hänet tempasi;\nehkä se oli vain täysin inhimillistä aidantakaista kateutta. Eetun\npöydässä oli ainetta, hänen ei. Pelkäänpä, että vain tästä syystä Eetu\nenää ei saanut arvoa hänen, vielä vähemmin rouvan kasvojen edessä.\nEivätkä hänen soitinkoppansakaan tämän jälkeen enää olleet minkään\narvoisia. Minä heikkohenkinen jouduin jälleen välimieheksi, kuten jo\nmonta kertaa tätä ennen.\n\nMestari rähisi minulle, minun edelleen piti rähistä Eetulle. Oli\nse ihme paikka, että haukkumisienkin piti juosta minun lankojeni\nkautta, vaikka minulla jo niihin aikoihin oli olan takaa tekemistä\npahan ja petollisen maailman kanssa. Sodin ja sovittelin. Kerroin\nEetulle mestarimme uhkaukset, lausuen omatkin toivomukseni. Olin\njoutunut ja ryhtynyt joutavan posteljooniksi. Rouva oli sanonut\nhyvänpäiväntuttavuutensakin Eetun kanssa irti. Arvaan syyn:\nRyyppytuulella ollessaan Eetu ei osannut pitää leukojansa kurissa. Hän\ntiesi yhtä ja toista sellaista, josta rouva ei kärsinyt veisteltävän.\nTällaisia veistelyjä nainen, mestarin rouvan tapainen liiatenkaan, ei\nunohda milloinkaan.\n\nMe siitä jouduimme kärsimään, koko kompus. Mestari alkoi vaatia\nminulta, että Eetu oli saatava pelistä pois. Rouva varmaankin tämän\najatuksen äiti oli. Hän vastasi meitä, koko yhtiötä ja johtokuntaa.\nEetu oli äkkipikainen mies. Hän myydä sukaisi osuutensa eräälle\nsukulaiselleni. Näennäisesti minulla tuli olemaan valtit, mutta peli\noli leventynyt liian laajaksi ja hajosi yhä. En voinut estää sitä\nheikoilla jarruillani.\n\nKaikesta tästä johtuen laajensimme tehdasta, vaikka olisi pitänyt\nsupistaa. Ostimme uusia koneita, vaikka aavistelevan tuntemukseni\nnimessä vanhoillekaan ei lähiaikoina riittäisi työtä. Kuka posetiivia\nsoittaisi, kun leivästäkin tiukkaa teki? Jo ihmisluonto siinä otti\nvastaan.\n\nEetun myydessä osuutensa olimme sopineet, että hän saisi valmistaa\nkaikki puolitekoiset konekoppansa valmiiksi, ostaisimme ne kuten\ntähänkin asti. Tavaraa tuli ja tuli, loppumisesta ei näyttänyt olevan\nmitään tietoa. Paljon Eetulla oli puolivalmiita kappaleita, mikä ei\nole ihmeteltävää, koska huonekalualallakin pula-aika alkoi pahasti\nvaikuttaa. Mutta puolivalmiin tavaran kahdelta taholta virtaaminen\nvaati laajennuksia ja työväen lisäämistä myös meillä sisustuspuolella.\nKoneistojakin oli tilattava kaksi kertaa enemmän kuin ennen.\nEnglantilainen oli jo leppynyt, hän lähetteli tavaraansa pankista\nlunastettavia papereita vastaan, riskeeraten vain vakuutukset ja\nrahdin. Hän oli ehtinyt periä täyden maksun niistäkin tavaroista, jotka\nHitonrannalta olivat jääneet maksamatta. Näinä aikoina vasta pääsin\nsiitä selville hintoja vertailemalla.\n\nMutta mihin sijoittaa kahdesta tehtaasta syöksyvä tavara? Tämä pulma\nkävi vaikeammaksi päivä päivältä. Täytyi hankkia lisää asiamiehiä,\njärjestää näytevarastoja, ruveta myymään vuoden, jopa kahden vuoden\nvähittäismaksuilla. Epäilyttäviä aloitteita niissä oloissa, mutta\nparempiakaan keinoja ei löytynyt, paitsi seisahdus. Ellei ole\nostajia, niin ei tehdä soittimia! Tämä olisi pitänyt sanoa jo vuosia\naikaisemmin, jo silloin kun Manta sanoi: Ellen minä saa rahaa, niin\npurkoon Jaska silakkaa!\n\nMutta olikos minusta sellaisen sanojaksi, nyt enempää kuin silloinkaan.\nHikoilin ja mietiskelin, haalin ja diskonttasin vekseleitä tasaantuvan\nmenekin ja paremman ajan toivossa. Posetiivi on markkinaoptimistin\nsoittokone. Samalla luonteenominaisuudella varustetun ihmisen\nei pitäisi ryhtyä sitä massatuotantona valmistamaan eikä\nvähittäismaksuilla köyhälle kansalle tyrkyttämään.\n\nMielenkiintoa kuitenkaan ei puuttunut tämän ajan päiviltä, enempää\nposti- kuin pankkitunneilta. Pankki oli hakenut ja saanut kiinnityksen\nmeidän taloihimme, koneisiimme ja tavaroihimme. Määrätyissä puitteissa\nliikkuen se diskonttasi arkailematta. Mutta nämä puitteet, toimintamme\nnäin yllättävästi laajentuessa, eivät tahtoneet mitenkään riittää.\nToisin sanoen, me itse emme tahtoneet mahtua enää nahkoihimme.\n\nKauppa kuitenkin vielä kävi. Tuli sekä hyvää että huonoa postia.\nJobin postiakin aina väliin. Tuli sitä mestarille yksityisestikin\nmeidän kauttamme, vaikka viikkokausiin jälleen en rohjennut sitä\nhänelle toimittaa yhteisen sielunrauhamme vuoksi. Se oli postikortti\nulkomailta, vanhan vapisevan miehen kädellä kirjoitettu. Tähän tapaan:\nsiinä sanottiin: \"Koska olen saanut tietää, että soittokonetehtailija\nJ. Hitonranta on osakkaana teidän tehtaassanne, pyydän kunnioittaen,\nettä järjestäisitte pikku saatavani, yhden pianon hinnan, Suomen\nmarkkaa 11,500:-, jonka herra Hitonranta jätti minulle maksamatta.\nOlen pientehtailija, milteipä käsityöläinen. Tämä summa merkitsee\nminulle paljon. Toivoen ystävällistä apuanne ja pikaista toimitustanne\nmerkitsen kunnioittavasti Albin Schneider.\"\n\nJaa, jaa, Albin parka, sinä pien-pianotehtailija! Sinun ystävällinen\ntoivomuksesi paistoi kuukausikaupalla \"särkeä\" konttorimme\nvastaamattomien kirjeiden telineessä. Lopulta kuitenkin annoin sen\nmestarille. Hän suuttui sekä minulle että Albinille, kuten niistä\nverokuiteista aikaisemmin.\n\nOlit liian herkkäuskoinen, Albin parka! Miksi lähetit pianosi\nposetiivitehtailijalle? Etkö ehkä tietänyt, että konkurssissa heitetään\npianolaskut, koko pianotkin ojan taakse, kun kaikki vain tapahtuu\nlain kirjaimen mukaisesti ja tarpeeksi ajoissa. Näin oli nähtävästi\ntapahtunut, eikä kukaan mahtanut edes valvoa Albinin puolesta, jos se\nolisi mitään hyödyttänyt. Tavallisesti sellaiset valvottavat menevät\nviimeistä penniä myöten valvojan vaivanpalkoiksi.\n\nAlbin kirjoitti vielä monta kertaa, vaikka emme mitään vastanneet. Se\nvanhan miehen vapiseva käsiala alkoi vaivata minua. Hänen kirjekuorensa\nja korttinsakin olivat kauhtuneita ja päivän paahtamia. Mies nähtävästi\neleli viimeisillään, näki ehkä suoranaista nälkää. Ajattelin joskus\nomalla riskilläni lähettää hänelle osamaksua. Mutta aika alkoi kiristää\nmeitäkin, paadutti mielet, jäädytti hyvät aikomukset. Uskon ja toivon,\nettä mestari myöhäisempinä hyvinä päivinään on hoitanut tämän pikku\nasian kuntoon, jo kansallisen kunniamme tähden. Se ei sovi suomalaisen\nmiehen periaatteisiin, että heitämme köyhän pientehtailijan pianon\ntiepuoleen, vierasmaalaisenkaan.\n\nNäissä laajentuvissa hommissa päivämme usein venähtivät kaksitoista-,\njopa viisitoistatuntisiksi niin Meritähden konttoriputkassa kuin\nmestarillamme tehtaan virityskammiossa. Minun käteni laajentuneen\nkauppatoiminnan lisäksi olivat edelleen entisiä pikku toimia täynnä,\nhoitamiani, heikosti palkattuja luottamustehtäviä ei kukaan halunnut\nniskoilleen. Vakuutusasioimistojen laita oli sama. Monitaituri\nja taiteilija Pihlströmin Kalle nähtävästi olisi ottanut vaikka\nparin kolmen kilpailevan yhtiön kuitit, mutta sitä eivät minkään\nyhtiön säännöt sallineet. Kuinka ainoan tepsivän kiihoitusmomentin,\nkilpailun, silloin olisi käynyt? Tämän tästä tuli luokseni yhtiöiden\ntarkastajia ja matka-asiamiehiä. Minun täytyi jouduttautua\nheitä kaikkia opastamaan. Ei käynyt laatuun, että jättäytyisin\ntoimettomaksi \"viivamieheksi\", vanha tunnettu tekijä. Koetin\npuolustautua kiireellisillä töilläni, hitaudellani, laiskuudellani,\nperhesuhteillani... Kaikki aseet lyötiin kädestäni. Tyrmääjäni olivat\nspesialisteja, yksi toisensa jälkeen. Heidän tärkein tehtävänsä oli\npumpata uutta vireyden henkeä uneliaisiin asiamiehiin parhaimmiksi\nkatsomillaan keinoilla.\n\nNiinpä minäkin sitten resusin heidän matkassaan, vaikka ei olisi ollut\nvoimia eikä aikaa. Hellyttelimme ja henkivakuutimme piikoja, sisäkköjä,\nkarjakoita. Palovakuutimme taloja ja torppia, mutta lain vaatimaan\ntapaturmavakuutukseen pusersimme kartanopaikkojen työväestöä isännän\nkamarissa. Sellaista pakkopusertamista se oli vähän sisäkköihin ja\nkarjakkoihinkin nähden, vaikka hellempi tunteiden herutus kävikin sen\nedellä. En nähtävästi ollut oikea tosi vakaumuksellinen vakuutusmies,\nenempää kuin posetiivikauppias, tämän tunsin aina tositoimeen\njoutuessani. Tosin kaikkinainen vakuutus oli hyvä asia, tästä minä,\nkuten kaikki vakuutusmiehet, olin täysin vakuutettu. Mutta ne keinot!\nSe lähetyssaarnaajan työ... että elävää, itsenäisesti ajattelevaa\nihmistä täytyy vetää kuin syntistä taivaaseen. Miten ja milloin\nkeksittäisiin parempia keinoja tähän ajalliseen niinkuin tulevaiseenkin\ntaivaaseen johdattamiseksi, ettei työntekijän tarvitsisi hävetä itseään\nja työtään jalolla asialla ollessaan... Että saisin Meritähden pikku\nkonttorissa vakuutettavia vastaanottaa kuin lääkäri potilaitansa,\nkirjoitella hakemuksia kuin veroilmoituskaavakkeita. Kas tässä! Tämä\nvakuutus sopii juuri teille! Kolme- vai viisikymmentätuhatta? Vai niin,\nvai satatuhatta kerrassaan! Se sopii mainiosti! Te läpäisette kyllä!\nJa sittenhän on jotakin ottamista vanhanpäivän varana, tai kuoleman\nsattuessa vaimolla ja lapsilla.\n\nMilloin ja miten keksittäisiin keinoja, että vuori kävelisi Muhametin\nluo... että ihmiset itse tulisivat alttiiksi todella hyvälle asialle...\nettä eivät luulisi meidän sen provision tähden, jonka jokainen tietää\nja suuremmaksikin luulee, näitä minä kuvittelin niin, että koko\najallisen asiamme unohdin. Kunnes ammattimies herätteli: Eikö ole\nnäin? Todista nyt sinäkin puolestasi! Hätkähdin ja todistin, toisinaan\npäin mäntyjä, toisinaan taas niin profeetallisella paatoksella, että\nlehmätkin heltyivät.\n\n-- Kyllä sinulla olisi järkeä, kun vain osaisit sitä oikealla tavalla\nitsesi ja hyvän asian hyödyksi käyttää, kiitti ja moitti ammattimies\ntienpäälle päästessämme.\n\nHyödyksi aatteen nimessä! kapinoin itsekseni. Olin tosiaan\nheikkoverinen vakuutusmies, holtiton sitäpaitsi, koska en tullut\npitäneeksi säännöllistä muistiota vakuutuskelpoisista henkilöistä\nja sitten oli aina ammattimiehen taloon tullessa sen tuhannen pula\nsiitä, kenen kimppuun hyökättäisiin. Hätäpäissä siinä tuli iskettyä\nkiveen, kuten kerrankin kun Rantakylän kreiviä menimme vakuuttamaan.\nSen enempää harkitsematta työnsin hänet tarkastajani leukoihin, kun en\nmuutakaan sillä hetkellä keksinyt. Tosin kohta vedin sanani takaisin,\nmutta jos joku luulee, että mies hellitti, niin hän ei tunne oikeata\nvakuutusmiestä. Vakuutusmies on kuin krapu tuoreissa sammalissa, hän\nparantaa vain otettaan, kun toivot ja luulet irroittavan.\n\n-- Joopa, joo! Sinäpä sen keksit! Kreiviä menemme vakuuttamaan! ilostui\nammattimies. Mikä minun siinä auttoi, alamaisen. Ajeltiin hänen\nhopallansa, mutta kyllä minä pelkäsin. Kun Vuorentauksen jyrkässä\nmäessä edes piiputtaisi, toivoin synnillisesti.\n\nEikö mitä. Tosin \"Heikki\" julmasti savusi, mutta veti ykkösellä että\nmäki jyrisi. Sitten ei enää pitkältä ollutkaan pääkallonpaikalle.\n\n-- Kreivi ei olla nyt kotona, ilmoitti emännöitsijä\nruotsinvoittoisesti. Henkäisin helpotuksesta, koska uskoin, että\npäämieheni tavalliseen tapaan ryhtyisi pehmittämään emännöitsijää\nitseään, karjakkoja ja piikoja... Ei, suurempi saalis hänellä tänään\noli tähtäimessä, eikä hän antanut itseään huiputtaa.\n\n-- Missä kreivi on? tiedusti hän.\n\n-- Kyntämässä! kuului äreä yksisanainen vastaus.\n\n-- Kyntämässä keskellä pyhäpäivää! Jopa on eri kreivi! hämmästeli\npäämieheni peltotiellä, huomaamatta ollenkaan, että mekin\ntavallaan olimme \"kyntämässä\", vieläpä vierailla kreivillisillä\npelloilla, keskellä pyhäpäivää. Kyntöpellolle näytti olevan matkaa\nkilometrikaupalla. Päämieheni olisi ajanut sinnekin Heikillänsä, ellen\nolisi estänyt.\n\n-- Älä hiivatissa! Se vielä puuttuisi, että hän takavarikoisi autosi.\nSen hän oli tehnyt Tähtelän poikien haulikolle tilan ulkovesillä,\nja Eetu sai käyttää kaiken niin kunnallisen kuin valtiollisen\nvaikutusvaltansa, että sai poikiensa aseen takaisin kotiin. Olin\nkuullut tämän kreivin edesottamuksista muutakin, yhtä jos toista.\nMies makasi selällään autonsa alla, vaikka keskellä kirkonkylää, osti\nkauppapuodista neljänneksen kahvia, toisen sokeria, ampui varpusia ja\ntarjosi niitä vierailleen pitopäivällisillä... Ja nyt aurasi peltoansa\nkeskellä pyhäpäivää... Mikä kehno panikaan höynäyttämään ammattimiestä\ntuota vöyhkää hänen kimppuunsa!\n\nMutta myöhäistä on katumus kuoleman jälkeen. Sikaari suupielessä\nsavuten ammattimies paineli edellä kuin höyrykone, minä hyppelin\nvanavedessä. Oliko hänen, kärrynsä edes käännetty? Puolitiessä,\npakoajatusten mieleen välähtäessä, minun täytyi kääntyä sitä\nvartavasten katsomaan. Näin hyvää vauhtia etenimme, kreivi\npeltomasiinallaan ajeli vastaan päin. Kauanko siinä kahtakaan\nkilometriä katkaistiin. Näköalat olivat syksyisen totiset, armonajat\nkatoavan lyhykäiset.\n\nKreivi ei nähnyt tai eikö ollut näkevinään meitä, niin toimessaan hän\nkaksisiipisellä koneaurallansa käänsi laajaa ellipsin muotoista rataa.\nMutta päämieheni oli rohkea kuin urosleijona, eikä suinkaan ensimmäistä\nkertaa pappia kyydissä. Hän käveli yhä kohti ja hyppäsi eteen. Luulin,\nettä kreivi ajaisi hänet aurallansa vakoon. Jostakin syystä hän ei\nkuitenkaan tehnyt sitä, vaan pysäytti koneen.\n\n-- Mitä asiaa? tiedusti ylhäinen kyntömies yhtä tyynesti kuin jämerästi.\n\n-- Tulimme tekemään kreiville vakuutusta tämän Päiviön kanssa...\ntunteehan kreivi?\n\nTunsi jos tunsi... Rantapelto ellipsiratoineen alkoi pyöriä silmissäni,\nniin tuhannen tavalla tämä ammattimiehen esittelykin jo minua nolotti.\nKreivi ei tarttunut siihen, vaan itse asiaan.\n\n-- Vakuutusta minulle? Tarkoittaako hän henki- vai tapaturmavakuutuksia?\n\nMolempia, minun olisi pitänyt ehättää sanomaan, mutta päämieheni oli\nminua nopeampi.\n\n-- Henkipä, henki! innostui hän tarttuen asiaan kravunpihdeillänsä,\nniinkuin kysymyksessä olisi ollut kerta kaikkiaan rahat tai henki. Niin\nse itse asiassa olikin. Kun olisimme saaneet hänet kierrokseen, niin\nolisi se nähtävästi vastannut kahtakymmentä karjakkoa ja mainokset\nkaupantekijäisiksi... Äsken juuri vakuutimme kreivin! Jo etukäteen\nnäin, millä halulla ja voimalla taitava ammattiveljeni olisi iskenyt\nsitä naulaa.\n\nMutta kreivillämme oli omat kierroksensa, se peltoellipsi. Lyhyesti,\nvaikkakin kohteliaasti hän ilmoitti olevansa jo riittävästi vakuutettu,\nraksautti moottorinsa käyntiin. Uljaasti aloittaneen ammattimiehen\ntäytyi hypähtää pois tieltä.\n\n-- Kreivi on kreivi, vaikka kyntäisi peltoa pyhänäkin! murahti\nammattiveljeni ja sanoi kerrankin oikein. Emme pysähtyneet vakuuttamaan\nedes hänen karjapiikojansa. Emme saaneet mitään aikoihin tänä päivänä,\njostakin syystä oli niin huono tuuri. Päämieheni nurisi: Ei sinun\nkanssasi parane lähteä, kun et sinä yhtään valmista! Et edes ota\nselvää, onko kreivi vakuutettu!\n\n-- Ethän sinäkään... tarvitseeko lisävakuutusta, iskin minä. Erosimme\nhieman viileästi. Pari kuukautta myöhemmin minun tosin onnistui antaa\nhänelle hyvitystä. Tein kuusitoista vakuutusta yksinäni yhtenä päivänä,\nsattui taas sellainen viuhka. Myös hän vuorostaan antoi minulle\nhyvitystä, silitti päätäni ja sanoi, minkä ennenkin oli sanonut: \"Kyllä\nsinulla järkeä olisi, kun vain ymmärtäisit sitä käyttää!\"\n\n-- Eduksesi! täydensin minä, minkä hän unohti.\n\nNäin sähräytyivät kaikenlaisissa kyntötöissä pyhäpäivänikin, mikä ei\nole ihmiselle siunaukseksi, katsottakoonpa sitä kristillisesti tai\npakanallisesti. Kuusi päivää tulee sinun työtä tehdä, seitsemäs on\nHerrasi sapatti!\n\nTotisesti siihen sisältyy sukupolvien siunaava elämän viisaus. Levon\nhetkiä, virkistyksen päiviä me tarvitsemme, otettakoon sellaiseksi joko\nsunnuntai tai lauantai, olkoon työmaanamme joko kreivillinen ellipsi,\nvakuutusmiehen tuurisarka tai markkinamiehen posetiivi.\n\n\n\n\n5\n\n\nMestari oli railakka poika niin otteissaan kuin puheissaan.\nVuokralaisenamme asuva neiti, lyhyttavarakauppias, valitti minulle\nusein, että hän sai hävetä silmänsä punaisiksi hänen huudahtelujensa\ntähden... Kaikki kuului seinän lävitse, arkipäiväisimmät\nhengähdyksetkin, talo oli sellainen mikrofooni. Monta kertaa hänen\nkertomansa mukaan saimme kuulla kunniamme niin Eetu kuin minä. Mutta\njos mestari ei kommandiittejansa säästänyt, niin eipä itseäänkään.\nUsein hän minulle ja Eetulle sanoi: Ja minä kun en ymmärrä tuosta\nkirjanpidosta enempää kuin sika hopealusikasta!\n\nLuonnollisesti rouva, joka korkeimmissa paikoissa oli nyt hänen\nholhoojakseen asetettu, teki tästä omat johtopäätöksensä, kuten oikein\nja kohtuullista oli. Meille palkattiin tilintarkastaja, mestarin\nveljenpoika. Myöhemmin tämän lisäksi ammattijuristi, myös hänen\nveljenpoikansa. Nämä lahjakkaat nuorukaiset olivat suuntautuneet ja\nkäyneet koulunsa eri aloille, kuten paremmissa perheissä usein on\ntapana.\n\nTilintarkastajakin, ammattitekijä kun oli, löysi kirjoistani yhtä ja\ntoista, mikä ei ollut niinkuin olla piti. Muutamia soittokoneiden\npakkauslaatikotta oli jäänyt kirjaamatta. Eräitä postiennakkokuitteja\noli tullut viedyksi kirjoihin kahteen kertaan, sen semmoista, tuon\ntämmöistä. Virheet asianmukaisesti oikaistiin, mutta tilinpitäjältä\njäi sanomatta, että myös hänen \"teepettiinsä\" kuuluvia eräkuitteja\noli unohtunut milloin mihinkin taskuun, kokonaan perimättäkin.\nTäsmällisessä tilinpidossa tarvitaan vähemmän kuohuvaisia sieluja kuin\nmeidän kommandiitit yksikään olivat.\n\nMestari salli, jopa alleviivasi sitä itsessään vaan ei muissa. Minusta\ntuntui kuin hänen sielussaan olisi alkanut kyteä epäluulo, jopa\nkateudenkin kasvava kyy. Samaa olin lukevinani rouvan silmänleimauksista.\nVeljenpoika, niin luulen, ei itsekohtaisesti antanut tällaiseen\naihetta. Hän oli pieni mutta miellyttäväkäytöksinen herra, kirjoitti\nkohtuullisesti palkkiokuittinsa ja puheli kaikkein halukkaimmin\nlohenonginnasta, joka nähtävästi oli hänen hobbynsä. Oli miten tahansa,\njoka tapauksessa mestari ja rouva luulivat, että pimitin jotakin, että\nansaitsimme vielä paremmin, vaikka tilinpäätöksemme, josta mestari\nei sanonut mitään ymmärtävänsä, näytti liiankin hyviä numeroita.\nLiian hyviä se vuoksi, että niissä oli paljon löysää niinkuin meidän\nolemuksessamme. Me veimme varmoiksi varoiksi kirjoihin kaikennäköisten\nkolportööripartureitten tilivelat sekä eri tahoilla päivän\npaahdettavina rakoilevat näytemasiinamme, jotka olisi pitänyt noteerata\npaljon pienemmillä punnuksilla, mikäli ollenkaan. Näennäisiä varoja ja\nmyös veroja meille niistä vain koitui. Mutta kassamme veisasi tyhjää,\nainoastaan vekselipeli toi voiteeksi rahaa. Sitä taas tarvittiin\nniin moneen laakeriin siellä ja täällä, omassa ja Eetun tehtaassa,\ntullissa, pankissa, postissa... jopa sielläkin, mistä olisi pitänyt\ntippua voidetta! Muutamat holtittomat soittelijamme eivät kyenneet\nriskeeraamaan enää edes avovekseleihinsä tarvittavaa postirahaa.\n\nEn voinut näistä valitella, koska sovittu työjako vallitsi talossa.\nMutta mestari alkoi haistella sitä ilmasta, tai vihjaisiko veljenpoika?\nJoka tapauksessa mestari eräänä sunnuntaina kohteliaasti haastoi minut\nheille päiväkahville. Rouva oli leiponut pullaa sekä \"postonkakun\".\nKeinutuolissa keikahteli nuori herra, toinen veljenpoika, se juristi.\nHän oli ulkoisesti herrasmies, kohtelias poika hänkin, puhutteli minua\n\"tehtailijaksi\", mutta samaa miellyttävää vaikutusta hän ei tehnyt\nkuin vanhempi veljensä, se tilintarkastaja. Liian tärkeätuntuinen\nolemus ja asento, pienet ruostuneet hampaat, niinkuin sanotaan tulevan\nniille, jotka tupakoivat ja syövät liian paljon makeisia. Hän teki\nkumpaakin, tämän panin heti ja myöhemminkin merkille. Hän oli ollut\njossakin Honkijoella käräjiä istumassa ja setämiehen kutsumana tullut\nsieltä suoraan tänne. Mitähän setämies sinua tänne kutsumaan? ajattelin\nitsekseni. Sain kysymättä siihen vastauksen, kun kotvan kuluttua\nkastoimme rouvan postonkakkua kahviin.\n\nMestari oli kyllästynyt liike-elämään, kirjanpitoon ja kaikkeen\nsellaiseen, koska ei niistä mitään ymmärtänyt. Vanhakin hän jo\noli sitäpaitsi ja halusi päästä rauhallisempiin toimintoihin, jos\nvain siihen ilmaantuisi tilaisuus, ja asia voitaisiin kivuttomasti\njärjestää. Näiden perustelujen jälkeen, joita rouva ja veljenpoika\ntäydensivät, mestari suoraan ehdotti, että ostaisin koko roskan,\ntasaisin sen sukulaiseni kanssa tai, mikä vielä parempi, pitäisin\nkokonaan itse. Sitä varten tuomari-veljenpoika oli tullut, että kirjat\nheti tehtäisiin. Mestari sitoutuisi palvelemaan palkalla muutaman\nvuoden, heti hän luovuttaisi nimensä, joka takaisi liikkeelle loistavan\ntulevaisuuden. Aika ripeä hän oli suunnitelmassaan. Ei ollut tämä\nainoa kerta, jolloin hän toimiskeli niinkuin toista osapuolta ei olisi\nollutkaan. Kirjantekijä vain, ja sitten: Pist' nimesi tuohon!\n\nÄkkipikainen olin minäkin, niin paljon meissä oli samaa. En ajatellut,\nmitä sanoisi tästä vaimoni, takaajani ja muut asianosaiseni.\nAjattelin vain: Mitäpä jos yrittäisinkin! Sittenhän kuitenkaan et\nlaskisi pakkauslautoja, onko ne kirjattu vai eikö ole. Miksi en\nrähjäisi yhtä hyvin yksin kuin tuollaisen osatoverin kanssa... joka\nhenkilökohtaisesti ei mitään uskalla... omien kuittiensakin eteen\ntullessa vain suuttuu ja rähjää... Olin jo ajatuksissani antanut\npahalle sormen, ennenkuin kysyin edes hintaa.\n\nSe oli valmiiksi mietitty ja hyvin osattu. Se perustui\nkirjanpitoarvoihimme, joissa tällä hetkellä oli jo paljon löysää.\nSitäpaitsi tulisi vuositantiemi ja eri maksu nimestä: Hitonranta!... Se\nRatonhinta! Joka tapauksessa hiton korkea hinta, sitä ei voida kieltää.\n\nLaskin minäkin tyhmän optimistin tapaan, vaikka olinkin jo vuosikausia\nraskaasti ja rahattomasti pulannut. En muistanut, että Judaksen\nkultainen vasikka oli katoamassa Atlantin aaltoihin ja että posetiivit\nvarmaankin olisivat soittimista ensimmäisiä, jotka myrskyn myllertäessä\nheitettäisiin yli laidan, pianot viimeiseksi.\n\nTätä minä sokea markkinamies en nähnyt enkä todeksi uskonut. Tuijotin\nparin viime vuoden loistaviin saldoihin, joista verotkin suurimmalta\nosaltaan olivat vielä maksamatta. Kallis oli hinta. Mutta olihan\nmeillä otettavaa, vähän puristamisenkin varaa! Sitäpaitsi oli\nuskallettava jotakin myös tulevien \"oraitten\" päälle Joka pelkää, ei\npelaa, posetiivillakaan. Minä suostuin, tinkimättä, että kommandiitti\nkerrankin olisi tyytyväinen. Hän oli, ainakin näytti. Hän maalaili\nloistavia perspektiivejä näköpiiriini hyvän kahvin ja \"postonin\"\nääressä. Rouva oli vaiteliaampi. Juristi-veljenpoika luonnosteli\nkauppakirjaa sekä työsopimus- ja tantiemivälikirjaa, että kaikki heti\ntulisi lailliseen järjestykseen. Meidän itsemme piti jälkeenpäin ne\npuhtaiksi kirjoittaa.\n\n-- Se olisi sitten tuhatmarkkaa ja matkakulut, sanoi juristi ja ojensi\ntäytekynällä kirjoitetun pikku kuitin. Maksoin napisematta, mutta en\nole varma, vaikka sekin kuitti olisi unohtunut pyhätakkini taskuun ja\nhävinnyt sieltä. No, eihän sen enää ollut niin tarkkaa, koska tehdas\noli minun.\n\n-- Kyllä sinä teet niitä kauppoja! Minua jo ihan peloittaa, mitä tästä\nlopulta tulee, sanoi vaimoni kotona, sanoi varmasti mitä ajatteli. Mitä\nmestari, rouva ja veljenpoika samaan aikaan sanoivat ja ajattelivat,\nsitä en arvaa.\n\nUusi vaihe toiminnassamme alkoi. Se virkisti meitä kumpaakin. Mestari\nainakin sai heittää kaikki huolensa herran huomaan. Kun minä vain\nsaisin hänen palkkatilinsä kuntoon, hän olisi tyytyväinen. Sain\ntoki kuntoon myös hänen kauppakirjasaatavansa. Summa siirrettiin\nvelkashekkitililtäni hänen karttuvalle talletustililleen hoitamassani\nrahalaitoksessa. Se karttui liiankin nopeasti, kuukauden kuluessa\nkaksinkertaiseksi, mutta sitten äkisti tyrehtyi, koska tallettaja\nnosti kultakanansa pois, edes pesämunaa jättämättä. En tiedä mistä\nsyystä. Eikö hän luottanut laitokseeni, tai ehkä hänellä oli jo omia\nliikeasioita. Niinkuin en sitäkään vielä silloin tietänyt tai ollut\ntietävinäni, miksi talletuksen piti olla kaksi kertaa niin suuri\nkuin kauppakirjoihin merkitty summa. Me ihmiset olemme sellaisia.\nMeillä pitää olla jos mitäkin kotkotuksia, kauppa-, pankki- ja\nverosalaisuuksia.\n\nPitkiä aikoja en joutanut näitä miettimään, koska virta venhettä\nveti. Työväkeä oli tehtaassamme liiankin paljon ja \"kasteja\" eli\nkonekoppia tuli yhä kahta tietä. Ihme paikka, että ne osakappaleet\nTähtelän verstaassakaan eivät nopeammin alkaneet loppuun ehtyä.\nOikeastaan meidän maineemmekin ylläpitämiseksi toistaiseksi täytyi\ntyytyä Eetun jalostamaan kantaan, koska oma tuotantomme tuimasta\nvalvonnasta huolimatta pyrki tulemaan sekundaa, jota täytyi toimitella\nepävarmoille kundeille laitapuolille maata. Vaikka mikä tässä pula-ajan\nhullunmyllyssä enää takasi ja tiesi, kuka oli epä-, kuka täysivarma!\nPankin hankkimiin luottotietoihinkaan ei ollut aina luottamista, ja\nvähittäismaksukaupat, joiden vakuudeksi asianomainen pitkälle ajalle\nmaksaja antoi vuokravälikirjan, missä sitoutui hoitamaan huolella\nhänelle uskottua tavaraa, osoittautuivat monta kertaa yhtä varmoiksi\nkuin Albin Schneiderin pianosaatavat. Kun tavara oli lainattu, myyty\ntai vaihtokaupassa uskottu jollekin toiselle, jopa kolmannelle\nja neljännelle saman kaliiperin kaverille, niin käski lähteä\nperäilemään jänistä eilispäiväisiltä jäljiltä. Vaivat ja kustannukset\nsiitä sai palkoikseen. Nimismiehet ja poliisimiehet kohentelivat\ntosin solkivöitään: Jaa, jaa, etsitään, ongitaan! Ehkäpä jostakin\nloukosta löydetään se käytetty posetiivi! Vähän naureskelivat meidän\ntouhuillemme.\n\nTuli laillisia konkurssi-ilmoituksiakin, vaikka mestari tietenkään ei\nkundejamme sellaiseen edesottamukseen neuvonut. Valvoimme suuremmissa\nmukana asianajotoimistojen kautta. Veljenpoika sai hoitaakseen\nmuutamia. Minulla oli ja on aina ollut niissä taloissa huono tuuri.\nMontakaan markkaa en ole tätä tietä kotiin saanut, maksamaan sensijaan\nolen joutunut sitäkin useammin. Jouduin veljenpojallekin, tosin\nvähemmän kuin hän uskoi, mutta se on asia, johon palaamme myöhemmin.\n\nTapaus erikseen oli eräs lahkolaiskolportööri, joka näki\nsoittokoneessamme arvokkaan jumalanpalvelusvälineen. Hän levitti sitä\nhallelujan voimalla ja hyvällä menestyksellä. Hän matkusti paljon,\nkävi monta kertaa meitäkin katsomassa ja oli rehellisen näköinen,\nvarmasti olikin. Mutta velaksi hän möi, kuten muitakin soittimia,\njoita myöhemmin hänen toivomuksestaan välitimme hänelle. Aluksi\nkaikki luisti hyvin. Hänen asiakkaansa olivat nähtävästi tunnollisia\nihmisiä ja maksoivat vilpistelemättä. Mutta sitten hyvä agenttimme\nkeksi onnettoman keinon. Selvyyden vuoksi, kuten hän sanoi, hän pääsi\nja ryhtyi myymään omaan tiliinsä, peri rahat, aluksi tunnollisesti\nyritteli tilittää meille. Tilauksia tuli, tavaraa meni ja meni.\nSe oli sitä hedelmällistä aikaa, jolloin kojeita tuli kahdesta\nverstaasta. Möimme mielellämme luotetulle uskovaiselle miehelle.\nHänen velkasaldonsa lisääntyi kuin lumivyöry. Tarvitsimme rahaa ja\nkiristimme häntä, jo muutenkin. Hän lähettelikin edelleen rahaa, mutta\nniukasti, tilauksia edelleen varsin runsaasti. Onnettomuudeksemme\ntulimme esittäneeksi hänelle vekseliä, koska pankissa tarvitsimme\nnäitä tärkeitä välikappaleita. Hän lähetti auliisti useampiakin.\nDiskonttasimme ne, ja niin mentiin taas kolme kuukautta. Mutta\neräpäivinä paperit joutuivat meidän lunastettaviksemme yksi toisensa\njälkeen. Jo leikkasimme lujaa! Mitä tällainen maksujen lakkauttaminen\nmerkitsi? Hän oli enemmän kuin hämmästynyt. Oliko kirjanpidossamme\nvikaa? Eikö hän ollut kaikkea jo selvittänyt, vekseleillä.\n\nTämän tiliselvityksen saatuani istuin kotvan aikaa knokattuna\npoikana Meritähden murheiden paikassa. Maksamattomilla vekseleillä\nmaksettu ja kuitattu kuin paremmankin valtakunnan valuutalla! Oliko\njumalanmies liian yksinkertainen vai liian viisas? Mihin hän oli\nkäyttänyt perimänsä rahat? Sitä asiaa kyllä selvennettiin hänelle\ntarpeeksi, mutta sen selvemmäksi se ei lopultakaan käynyt. Maksettu\nkuin maksettu, kuitattu mikä kuitattu, pitkät roikat perään, halleluja!\nEn tahdo väittää, että mies pohjimmaltaan oli epärehellinen. Hän vain\nluuli, kuten mahdollisesti luulee yhä vieläkin, että kirjanpidossamme\noli vikaa. Yritimme periä häneltä tilivelkoja, jotka rehellisesti\nvekseleillä kerta kaikkiaan oli maksettu ja kuitattu.\n\nNäinä aikoina rupesimme kouluttamaan myös mestarin työn jatkajaa.\nTämä kuului yhtenä kirjoittamattomana momenttina kauppasopimukseemme,\ntakaajana siitä oli mestarin kunniasana. Tämä muuten olikin ainoa\ntakuu, jonka hän liikkeemme puolesta antoi. Ihme, että rouva edes tähän\nsuostui. Naisellisella vaistollansa hän nähtävästi aavisti, että jos\njoku joutuisi liikkeen vuoksi jotakin menettämään, niin ei se missään\ntapauksessa olisi hänen rakas aviomiehensä.\n\nMeillä oli kaksi, kolmekin mestarikandidaattia, ja kovaa, terveellistä\nkoulutusta mestari ryhtyi heille kummallekin antamaan. Toista\netuisammaksi putkahti Heinon Reino, ahkera, tarkkakorvainen,\nkaikin puolin rivakka poika. Viisi vuotta hänen Jaakopin-virkansa\nkestäisi. Mestari sanoi takovansa ja karkaisevansa hänet huolella\nja vähitellen. Se piti paikkansa, ainakin mitä opinantamiseen tuli.\nPoika paha valitteli sitä usein. Kun hän ei opeta minulle mitään! --\nKärsivällisyyttä, poikaseni! Odota, pidä silmäsi auki! neuvoin minä.\nMestariin koetin vaikuttaa, että hän opettaisi. Hän loukkaantui sanoen\nkyllä pitävänsä siitä asiasta murhetta. Poika odotti ja oli tarkka,\nkärsi mestarin tahallisia ja tahattomia oikutteluja, kuten mestarin\ntitteliä havittelevan oppipojan tuleekin kärsiä. Mestari nähtävästi\noli läpäissyt saman kiirastulen kotoisessa verstaassa, mikäli hänen\nisäpappansa oli ottanut huomioonsa kunnioitettavan kansallisen\nperintäohjeen: Ken kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee...\n\nToisinaan mestari ailahtelevista mielialoistansa ja rouvankin\nkireydestä tai löysäämisestä riippuen, oli tulevaan mestaripoikaamme\nnähden varsin isällinen, toimittipa häntä naimisiinkin seinän takana\nasioitsevan sievän kauppaneidin kanssa. Verrattain suorasukaisesti tämä\noli tapahtunut, kokemusta kun näissäkään asioissa ei puuttunut. Piti\nhyökätä päälle vain! Jos mies, vaikkapa kukon kokoinen, oli kyllin\nponteva, niin hänen edessään nainen antautui aina! Kenties tässä\ntapauksessa olisi tullutkin asiaa, ellei puhemies liian pontevasti\nolisi sitä ajanut!\n\nArvaan, että pojan posket punoittivat, taisi tytönkin. Meidän talo kun\noli sellainen mikrofooni, kuten jo edellä sanottu. Toiset pojat, ne\nlaudalta lyödyt kandidaatit, tirskuivat verstaan puolella yläkerrassa:\nOli siinä Heinon pojalla puhemies! Oli se Ratonhinta heille kaikille!\nJo olikin äijää kerrakseen!\n\nMutta sitten Reino poika äkkipäätä meni naimisiin toisella taholla,\nja mestarin puhemiespaita jäi saamatta. Reinon tyttö oli vielä\npikkuisempi kuin hän itse, helosilmäinen, terveen kesakkoinen, pirteä\nkuin västäräkki. Innokkaasti he alkoivat rakentaa yhteistä pesäänsä\nonnellisen tulevaisuuden toivossa oppipojan palkkaa ja potkuja kestäen.\nPitkä aikako tämä olikaan, kolme vuotta, västäräkkien elämässä!\n\nPyrki muodostumaan pitkäksi heillekin, aika oli sellainen. Mestari ei\nvain niin hevillä titteleistänsä luopunut, tuskinpa lienee aikonutkaan\nenää. Mahtoiko kauppakirjoja tehdessäkään?\n\nMutta västäräkkiparin pesäntekopuuhista minun vielä piti kertoella,\nvaikka se jouduttaakin historiamme kulkua liian nopeasti eteenpäin. No,\nvoinemme palata taaksepäin, mikäli tarpeelliseksi sen katsomme.\n\nNiin onnellisena nuori pari rakenteli. Mutta illoin päivän helteet,\nmurheet ja potkutkin kestettyään poika otti viulunsa ja soitteli sillä\nkeväisiä laulujaan. Kuten jo ennen mainittu, hänellä oli tarkka korva,\nsirot ja eheät sormet. Tyttö, en osaa häntä vieläkään vaimoksi sanoa,\nompeli pienen pieniä vaatekappaleita, sinisiä, punaisia, nukkehousuja\nja paitoja ja joitakin niiden välimuotoja.\n\nHe odottivat hartaasti ja saivat sen. Pikkuinen tyttö, kuin elävä\nnukke toden totta. Siitä tuli sievään pesään iloista touhua. Nuori\nemovästäräkki hääräsi, vaali ja imetti. Sitä olisi kelvannut katsella,\njos olisi päässyt näkemään. Poika pääsi, iltaisin viulunsa kanssa.\nSe liversi kuin kiuru, taivaan korkeuksiin saakka. Niin iloinen oli\npoika itsekin, aamuvarhaisella vihelsi kilpaa kottaraisten kanssa,\niltamyöhäisellä pompahti murtomaalenkille harjun vihoittaviin\nrinteisiin. Mestari ei saanut häntä pahalle tuulelle, vaikka tikulla\nolisi silmään pistänyt. Ehkä pistikin, koska hänellä itsellään ei\nollut enää tätä iloa, ei pikkuista lasta, ei edes sen toivoa. Komealla\nrouvalla oli \"kohtuvika\", kuten hän itse, naiseksi vähän liiankin\nkehaisevasti, sen ilmaisi. Sitäpaitsi hän oli jo yli-ikäinenkin, mutta\nsitä hän ei myöntänyt. Niin se vain oli. Ainoastaan nuori viini kukkii,\nmilloin ensikertalaisuudesta on kysymys.\n\nMutta ihanaa kevätkautta seuraa joskus takatalvi, valitettavasti.\nNäin tapahtui myös västäräkkiparimme kohdalla. Heille tuli elämän\npettymyksiä ja murheita meidänkin tähtemme. Suurin niistä kuitenkin oli\npikku lintusen äkillinen lähtö. Hänet korjattiin heiltä pois, vaikka\npienestä elämästä ei suinkaan voida hartaammin kiinni pitää kuin he\npienokaisestaan pitivät. Kurkkumätä, kuoleman armoton koura kuristi\nheidän kalleimpansa.\n\nSitä murhetta en ollut katsomassa, mutta näin orvot lapsukaiset pian\nsen jälkeen ja voin kuvitella kaiken. Tyttö oli syvästi onneton,\nelämänuskonsa menettänyt, eikä pojan laita ollut paljonkaan parempi.\nKangistunut pienokainen lepäsi heidän keskellään perhevuoteessa. Näin\nhe vuorokauden itkivät ja valvoivat. Tyttö ei muistanut askareitansa\nenempää kuin työtuntejansa. He eivät tahtoneet jäädä tänne, koska pikku\nSirkka oli mennyt pois. He jäivät kuitenkin, kun valkoinen pikku arkku\nkätkettiin multiin.\n\nAika haavat parantaa nuorilla västäräkeillä kuten muillakin. He saivat\ntoisen pikkuisen, vähän villimmän, itsepäisen, milteipä poikamaisen.\nSellaiset eläväiset menestyvät varmemmin. Se on nähty joka paikassa,\nmyös mestarimme uudessa perheessä. Heidän pienokaisellaan oli kaksi\njalkaparia, vaikka kolme olisi tarvittu. Se oli mäyräkoira, liian\nlihava, kuten mestari jo itsekin. Pienokainen taaperteli iltakävelyllä\nheidän edellänsä, suu avoimena, liivinnapit maata näpsien.\n\nTämän ennakoivan välimuistelman jälkeen voimmekin palata jälleen ajan\ntuulia ja mielialoja tapaileviin posetiivimasiinoihimme.\n\nKovan ajan koettelemuksissa olimme joutuneet uuteen messukauteen. Se\nolikin jo hartaasti kaivattu patenttilääke, jonka piti antaa uutta\nilmaa keuhkoihin, tuulta purjeisiin sekä teollisuuden että kaupan\naloilla.\n\nHyvissä ajoissa tilasimme tarvittavat neliömetrit, oikeasta osastosta.\nPainatimme uudet uljaat hinnastot ottaen siinäkin huomioon ensimmäisen\npainoksen puutteet ja karvastelevat virheet. Kuvain piti tulla selviä.\nPainovirhepaholainen ei saanut pilkistellä. Ammattimiesten sekä\niki-ihastuneiden ostajien lausuntoja olimme hankkineet sitä varten,\nylikin jäämään.\n\nMestari antoi minun toimiskella nyt melko vapaasti näissä askareissa,\nkoska oli lupautunut vuosi- ja tantiemipalkalla vanhuudenpäiviänsä\nvalmistamaan. Sain mielin määrin häärätä niiden koppamalliemmekin\nkanssa. Hän ärähteli kyllä itsekseen ja miehillekin, mutta ei puuttunut\nankarammin asiaan. Tilasimme kahdelta eteväksi tunnetulta kotimaiselta\narkkitehdiltä uudet mallit, kun ensin olimme selostaneet heille\njalon soittimemme käytännön vaatimukset. He tarttuivat reippaasti\nasiaan. Toinen suunnitteli hauskan suomalaisen kaapin kiilloitetusta\nvisakoivusta. Toinen uljaan, pilviä t.s. katonkannattimia hipovan\n\"Reimsin tuomiokirkon\", jonka pilareiden huipuilla enkelit siipiään\nlevittelivät. Siitä tuli näiden messujen yksi ihastus. Ihmekappale\nse olikin, sillä se jäi ainoaksi. Näytekappale kuului joutuneen\nmyöhemmin korkea-arvoiselle kirkon miehelle, jonka upeaan saliin\nse varmasti sopikin kuin varta vasten tilattuna. Hän lienee\nsaanut kohtuuhinnallakin sen mestariltamme, ainakin paljon alle\ntuotantohintojen, sillä se tuli meille aika tavalla kalliiksi. Mutta\nmestari osasi olla suurpiirteinen, milloin näin jalosukuinen kundi\nsattui. Sitäpaitsi ei se hänelle maksanut paljoakaan. Ehkä hän\nkuitenkin sai siitä 50 prosenttia suoraviivaiseen tapaansa laskien.\nKiitokset tulivat kaupanpäällisiksi, ja niistä hän varmaan oli\nliikutettu, kyyneliin saakka.\n\nNiistä näytekappaleista meillä tosiaan oli sekä kustannuksia että\npäänvaivaa vielä senkin jälkeen kun valmiit piirustukset oli käsiin\nsaatu. \"Reimsin tuomiokirkko\" rakennettiin omalla verstaalla ja\nvoimilla, lukuunottamatta \"enkeleitä\", jotka eräs paikkakuntalainen\ntaitoveistäjä arkkitehdin ja taiteilijan opastamana valmisteli.\nVeistäjäpoikamme innostui asiaan itsekin. Hän sai patsaisiin jalot\nneitseelliset muodot, autuaallisen ilmeen silmiin. Taiteilija\nkehoitteli häntä jatkamaan kuvanveistäjänä. Poika lienee vähin\nyritellytkin, mutta kova aika tuli ja sen mukana muitakin\nvaikeuksia. Lahjakas veistelijäpoika lennähti enkeleiden maailmoista\nruokakalustojen paistikukkasiin. Helppo sieltä korkeuksista alaspäin\noli liidellä, enkelien suojaamana.\n\nSe toinen messukappaleemme oli näköjään yhtä matala ja yksinkertainen\nkuin ensimmäinen oli korkea ja upea. Siinä oli koristeena vain\nkansilaudassa juokseva ornamenttinauha. Peräti yksinkertaiselta se\nnäytti. -- Kuin pakkilaatikko! sanoi mestarin rouva ja sanoi oikein.\nMutta sen verran minäkin toki piirustuksista ymmärsin, ettei kaikki ole\njuuri niin yksinkertaista kuin silmälle näyttää. Emme yrittäneetkään\nruveta sitä omalla verstaallamme valmistamaan, vaikka se ei olisi\nkysynyt liikoja tiloja.\n\nMeillä oli kiikarissa mies, joka oli kuin luotu tällaisia töitä varten.\nHänen nimensä oli Vihtori, liikanimeltänsä Vuori. Sanomalehden kulmissa\nja verokuiteissa oli: Puuseppä K. V. Vuori. Hän vastasi tätä arvoansa\neikä hävennyt sitä.\n\nOlin jo vuosien takaa enemmänkin kuin hyvänpäivän tuttu tämän K. V.\nVuoren kanssa. Hän asui toisessa kylässä sen kauniin harjun takana,\njonka polkuteillä minun kuten Heinon Reinon ja muidenkin kylän urheilua\nharrastavien nuorten miesten oli tapana käydä hikikuuria ottamassa,\nminun sitäpaitsi \"vanhaa aatamiani\" kurittamassa ja hermojani\nlepuuttamassa. Myös mestari asteli siellä rouvineen ja mäyräkoirineen\nsamoissa näköaloissa, vaikka hänellä tietääkseni ei ollutkaan enää\nhuolia. No, kukapa toisen tietämiset tietää. Ehkä hyvinkin oli.\n\nMitä hermojen lepuuttamiseen tulee, niin juuri sitä varten minä vuosien\nmittaan usein olin käynyt myös K. V. Vuoren verstaassa ja majassa,\nvaikka käyntieni näennäisenä tarkoituksena olivat eräät kunnalliset\nasiat, joiden yhteishoitajina toimiskelimme. K. V:llä oli pienet tilat,\nmutta suuri perhe, eiköhän lapsiakin peräti kaksi ja puoli tusinaa,\ntakaperin lukien. Olen huonomuistinen tällaisissa asioissa, vaikka\nvarmaan ne monta kertaa luin, kun ovessa tulivat ja menivät. Takuulla\nniitä näinä aikoina jo ainakin kahdeksan oli. Jälkeenpäin muistaakseni\ntuli vielä pari lisää.\n\nEdelläolevan perusteella voisi luulla, että Vuoren asunnossa oli\nahdasta ja että kävi kova meteli. Täydellinen erehdys. Ei ollut\nahdasta, eikä käynyt meteli, jota kummaa yhä vieläkin ihmettelen.\nVihtori oli kookas, aina tyyni ja tasainen mies. Hänen emäntänsä oli\nsamaa maata ja kansan heimoa, ei liian lihava, ei myöskään luiseva.\nKasvot olivat sopusuhtaisen kauniit, vähän äidillisten kärsimysten\nuurtamat, silmät sulavan lempeät, samojen kärsimysten ja ilojen\nkirkastamat. Hänet meidän enkelimalliksemme olisi pitänyt veistää!\nMutta ei kai äidille voisi liittää olkapäihin siipiä? Ehta neitsyt\nsiipienkelin pitää olla.\n\nRauhallisesti K. V. suuren perheen keskellä puuhaili kuin tottunut\nmehiläishoitaja tarhassaan, ilman suojakoppaa. Tutun vieraan\npistäytymiskäynti ei tässä talossa perherauhaa häirinnyt, olipa\nsitten lepäily-, ruokailu- tai vuoteidenlaittamisaika. Mutta milloin\ntämä aika sattui, niin me isä Vuoren kanssa tavallisesti siirryimme\nverstaan puolelle, sillä tiloja ei tosiaankaan ollut liikoja vieraan\nistuskeltavaksi ja astuskeltavaksi.\n\nVerstaan puolella sitävastoin saattoi viivähdellä vaikka\nkuutamoaikoihin ja istuskelimmekin monta kertaa. Minulle, jonka\nparhaisiin ominaisuuksiin ei kärsivällinen järjestelyhalu kuulu,\npuuskittainen silloin tällöin, oli opettavainen nautinto katsella,\nkuinka hyvässä kunnossa ja järjestyksessä K. V:n moninaiset työkalut ja\npuolivalmisteet aina olivat. Sieltä löysi, mitä milloinkin tarvitsi.\nEtsiskeleminen, tylsä ase, katkennut vasaranvarsi mahtoivat olla\ntuntemattomia käsitteitä K. V:n jokapäiväisessä ammattisanastossa.\nTuollaista minullakin pitäisi olla Meritähden konttorissa! huokaisin\nitsekseni inhimillisen kademielen vallassa.\n\nEnsiluokkaista tavaraa olivat K. V:n kaikki \"käsiaseet\", niinkuin\nkaikki sekin, mitä hänen käsistään valmiina lähti, mutta hän oli\nmahdollisuuksien mukaan myös tekniikan välikappaleita hyväkseen\nkäyttävä mies. Käyttövoimana hänellä oli sähkö sekä näihin oloihin\nja tiloihin erikoisen sovelias yhdistetty puusepän kone, pieni\nsirkkeli, tasohöylä, jyrsi, sorvi... mitä kaikkea siihen kuuluikaan.\nIhanteellinen kapine, eikä K. V., joka jo nuoruudessa oli lapansa\nkipeiksi höylännyt ja jyrsinyt, lakannut sitä ylistämästä. Minullakin\noli hiukan osaa siinä, että hän oli tullut sen saaneeksi ja\nhankkineeksi. Hoitamastani rahalaitoksesta oli tätä varten myönnetty\nK. V:lle laina, vaikka puuseppien koneellistuttaminen ei varsinaisesti\nkuulunutkaan rahoitettaviemme tarkoin määriteltyihin tehtäviin. En\ntuntenut enkä tunne omantunnonvaivoja tästä ylitsekäymisestä. Näillä\nrahoilla on jo tähän mennessä saatu aikaan niin paljon kaunista ja\nhyvää, että huoletta tästä laitoksesta voitaisiin myöntää K. V:lle\nuusi laina, vaikka viinapannun ostamiseen. Onnekseen hän ei tarvitse\nsellaista, liimapannua vain. Hän on vakaumuksellinen raittiusmies, ei\nmikään karsina- & tohvelisankari kuten moni muu.\n\nTäällä, Vihtorin yhdistetyn puuseppäkoneen pöydällä, me sitten\neräänä kevätpäivänä justeerasimme ja tarkastelimme niitä arkkitehdin\nvisakaappipiirustuksia, niitä ja eräitä muita. Aioimme rakentaa näille\nmessuille myös toisen \"aina soi\" soittimen, kotimaisen gramofoonin.\nMyös niihin oli valmiit käyntiinpano- ja neulakoneistot ostettavissa,\nvaihteeksi Sveitsistä, kelloseppien maasta. Se oli suorasivuinen, mutta\nkäyräjalkainen visakaappi sekin, ovilaudan koristeaiheena männyn käpy.\n\n-- Tuo sopii! sanoi K. V., ja sitä samaa minäkin ajattelin.\n\nEi hänellä vastaan mukisemisia ollut siihen toiseen kaappiinkaan\nnähden. Hän yleensä ei pyrkinyt pistämään peukaloansa valmiiksi\najateltuun asiaan, vaikka se olikin sekä eheä että pystyvä. Mutta hän\narveli, että siinä on paljon työtä, jos se hyvin tehdään.\n\n-- Sinä teet sen hyvin! sanoin minä.\n\n-- Voisi kai tuota yrittää, myönsi K. V., emmekä siitä asiasta sen\nenempää sitten puhuneetkaan. Mitä se puhumisesta parani. Töihin siinä\noli ryhdyttävä. Aikaa oli kaksi kuukautta, kuivaa tarvispuuta Vihtorin\norsilla, visavaneria saatiin läheiseltä tehtaalta.\n\nSaimme kaapit hyvissä ajoissa täyteltäviksi ja uutta hinnastoamme\nvarten valokuvattavaksi, niin \"Reimsin tuomiokirkon\" kuin suomalaisen\nemännän kaapin, kuin myös valkovisalla vaneratun käpykoristeisen\ngramofoonikaapin. Sehän oli jo miltei varma silloin, kun K. V. lupasi\nyrittää. Mutta että siitä tulisi niin kuvankaunis laitos kuin siitä\nhänen käsissään todella tuli, sitä emme osanneet piirustuksista\npäätellen ennakolta nähdä. Se oli mestarityö, niin saumattomilta\nkiiltopinnoiltaan kuin ovikoristeen käpyupotuksiltansa. Luulenpa, että\noravakin olisi erehtynyt ja pyrkinyt jyrsimään niitä. Emme antaneet\nsille tilaisuutta. Visusti suojattuna kuljetimme kaapin nummen ylitse.\nVarsin hieno laitos se toinenkin soitinkaappi oli. Päältä katsoen\ntuskin kukaan olisi uskonut, että sen sisään oli kätketty ulkomaalainen\nhai-tuli-tii-masiina. \"Reimsin kirkkoa\" on jo aikaisemmin muisteltu.\nMutta miten sen kuljettaisimme kokonaisena ja koskemattomana siltojen\nalitse, ovien lävitse? Siinä meillä pohtimisen aihe. Kappaleisiin\nhajoitettuna... enkelineitsyet kutterilastuihin pakattuina... että\nsärkymättöminä säilyisivät. Ne säilyivät. Kaikki saimme hyvissä ajoissa\nja kunnolla edustaville paikoilleen. Toivorikkaina odottelimme messuja\nja sen korkean synodin päätöksiä. Kävi kuten toivoimme. Kultamitali\ntuli että paukahti. Ihme olisi ollutkin, ellei näin olisi käynyt.\n\nPian tämän jälkeen saimme toisen, ihan maailmannäyttelyn\nkansainvälisillä markkinoilla. Meillä ei ollut siellä muuta kuin K. V:n\ntekemä sammalenvihreä visakaappi, ulkomaalaisia sisävärkkejä tuskin\nollenkaan olisi tarvittu. Kaunis suomalainen visa ja hyvä suomelainen\ntyö olivat jo tällöin korkeassa kurssissa.\n\nKultamitalit ja niitä seuraavat kunniaplaketit lunastimme ja kiikutimme\nkiltisti mestarin kaappiin kuten toivomus kuului. Ne olivat tyyriitä\nkoruja, varsinkin se ulkomaalainen. Se maksoi tuhansia, sillä kuljetus-\nja näytteillepanokustannuksien lisäksi kaunis visakaappimme tärveltyi\npaluumatkalla. Tämän ja vähän muunkin perusteella kultamitalit\noikeastaan olisivat kuuluneet toiminimelle eivätkä mestarille. Taikka\noikein vilpittömän rehellisiä ollaksemme, ne olisivat kuuluneet\npiirustukset laatineille arkkitehdeille, enkelin veistelijöille ja\nennen kaikkea K. V:lle, jonka kätten töitä ja mestarinäytteitä ne\npääasiallisesti olivat.\n\nMutta ei kai kultamitali, enempää koti- kuin ulkomainen, ollut mikään\njakokelpoinen mestarin rouvan \"postonkakku\", vaikka samanmuotoinen.\nMestari sai siis mitalit, ja varmasti ne ovat hänen kaappinsa\nlaatikossa yhä vieläkin, niinkuin se hopeinen, johon tyytymättömiä\nolimme, ja se pronssinen, jonka hän autuaasti edesmenneen tehtaansa\nsoittimilla oli ansainnut.\n\nSiellä pitäisi olla vielä myös umpikuorinen kultakello, jota siellä\nkuitenkaan ei ole, ellei hän itse varalliseksi tultuansa liene\nsellaista hankkinut. Kun mestari täytti viisikymmentä ajastaikaa,\nniin rouva hyvissä ajoin antoi tietooni tämän päivän ja toivomuksen.\nOlimme silloin vielä kommandiitteja Tähtelän Eetun kanssa. Harkitsimme\nankarasti asiaa. Kultakello maksoi enemmän rahaa kuin meillä oli\nkäytettävissämme. Eetu ehdotti: Kirjoita sinä kymmenen senttiä\nkoreaa sanomalehtiin! Lahjaksi voidaan ottaa sitten se kuvateos,\njoka kymmenisen vuotta ostajaansa odottaen on virttynyt kirjakaupan\nnäytepöydällä. Ehkä hän hyvinkin siihen tyytyy.\n\nTyytyi kyllä, vaikka ei juuri hyvin, rouva sitäkin vähemmän. Hän sanoi\nsuoraan, että olimme tehneet ruman munauksen ja että emme osanneet\nhoitaa tärkeitä \"persoonia\", niinkuin ennenkin oli nähty. Ja kuitenkin\nolin pannut likoon silloiset ainoat käteisrahamme siihen taideteokseen,\nsekä yökauden miettinyt kauniita ylistyssanoja sanomalehtiin. Niin käy,\nkun ei ole rahaa eikä osaa \"hoitaa persoonia\". Niinkuin mestari ja\nrouva, jotka minun jokseenkin arvottoman persoonani tavallisen vuoden\nsyntymäpäiväksi hassasivat seinävaatteen: Seitsemän veljestä jouluyönä\nImpivaarassa... sametille maalattuna. Missä lienee tämäkin aito\ntaideteos? Olemme muuttaneet liian monta kertaa. Ja muutenkin on ollut\naina liikaa touhua. Kaikki muistot, arvokkaammatkin pyrkivät häviämään\nja rapistumaan.\n\n\n\n\n6\n\n\nNyt meillä oli mainetta, uudet kuvankauniit, täysin virheettömät\nja taiteelliset hinnastot, joissa kansikuvana se \"Reimsin kirkko\"\ntaiteilijan mukailemana. Ei puuttunut muuta kuin höyryä: tilauksia ja\nrahaa. Vielä tilauksia sentään tuli, mutta raha alkoi olla kiven alla.\nKuka nyt pelitoosiin rahaa, kun parempaankin sitä kipeästi tarvittiin.\nMeritähden pienessä poksissa alkoi olla ahtaat oltavat, pankkiaikoina\nja palkkapäivinä erittäinkin. Ankara pulakausi oli alkamassa, myös\nhuonekalujen ja soitinkoneiden alalla. Meidän asiamme ja kohtalomme\noli yhä vielä vahvasti kytketty huonekaluihin, kuten ensimmäisten\nkotimaisten messujen näyttelyasetuksemme jo enteellisesti vihjaili.\nOlimme koplatut Eetun tehtaaseen paitsi sitkeästi elinkelpoisilla\npuolivalmisteilla, myös pitkillä jatkumaan ja lisääntymään pyrkivillä\nliuskapapereilla, joiden eräpäivät seurasivat toisiaan peloittavan\nnopeassa tahdissa. Minä valvoin ja murehdin, Eetu valvoi, ryyppäsi ja\nmurehti. Vain Hitonranta meistä alkuperäisistä posetiivimestareista oli\nse ainoa, joka ei murehtinut, eipä liioin ryypännyt, vaan makasi yönsä\nrauhassa. Kohtalo uuden Eevan hahmossa oli asian sillä tavalla hänen\nparhaakseen järjestänyt.\n\nSanoin ehkä liikaa, mainitessani ettei mitään murehtinut. Kyllä\nvarmasti hän piti murhetta siitä, että palkka ja tantiemi aikoinaan\njuoksi. Vaikka luulenpa, että uusi rouva oli siinäkin murheessa hänen\napunaan, kuten oikein ja kohtuullista oli, koska hän lopultakin oli\nhänen avukseen annettu, joskaan ei kylkiluustansa operoitu, jo siitäkin\npäätellen, että hän ei antanut perillistä suoraan alenevassa polvessa.\n\nMuuten kyllä rouva oli nainen paikallaan, toimeksi saava joka\nsuhteessa. Kaupoissa, maidonjakelupaikoissa ja paikallisissa valtion\nlaitoksissa häntä palveltiin jo asianmukaisella arvonannolla, vaikka\nkettukaulurikin olisi kotiin unohtunut, eikähän se unohtunutkaan. Rouva\ntiesi kyllä, miten kotona ja kylässä oli pukeuduttuva, ja piti paikat\nkunnossa. Järjestys ja puhtaus vallitsi talossa, seinävaatteissa,\nelävissä koirissa ja kipsikuvissa. Ne lisääntyivät yhä, kuten muukin\nheidän irtaimistonsa sopivalla maulla valikoituna.\n\nMutta sen talorähjän takia minä edelleen sain joka päivä\npuhelinsoittoja ja käyntikutsuja. Ruosteinen kaivo ei parantunut\nparantamallakaan, minkä sille maan kiroissa olevalle kukaan mahtoi\nvaikka vaatimus olikin yhtä ankara kuin pyrkimykseni vilpitön. Toinen\npaha oli makuukamarin uuni, joka ei vetänyt muuta kuin selluloosakatkua\nsisään päin naapurikauppalasta. Se oli pahempaa kuin mädäntynyt\n--ka! sanoi mestari, ja niin se olikin. Siihen asiaan emme saaneet\nkorjausta sittenkään, vaikka keskuslämmityksen taloon järjestimme.\nTyöntyyhän se sisään sellainen haju. Minkä pienet lämmityskamiinat\nsille mahtoivat. Sitten vielä kylän pojat, ne kirotut peijoonit. Ne\nkääntelivät sanojansa ja vinguttelivat pirunviulujansa, vaikka siementä\nei ollut aluksikaan enää niihin aiheisiin. Minkä minä heikkovoimainen\nniillekään mahdoin. Ne olivat yksiä kauppalan katkuja. Niiden\nhoilaaminen tunkeutui ikkunoista ja savupiipuista sisään, vaikka kaksi\nlämmityskattilaa olisi ollut vastaan puskemassa. Kuten sanottu, näistä\nmeillä riitti asian aihetta, siitäkin huolimatta, että totisemmistakaan\nei ollut enää puutetta. Hitonranta-puolisot katkaisivat väliin\nulkolinjapuhelunkin, jonkun tärkeän asian vuoksi. Mutta mestari itse\nleikkasi lujaa, jos ulkolinja hänen äänensä katkaisi. -- Etkö halua\nkuunnella, minua häh!\n\nOikein sanottu, vaikka väärin arvattu. En todellakaan halunnut, koska\nen jaksanut enempää. Tämä aika, koko yhteistoimintamme aika oli\nminun kohdallani siitä ihmeellinen, että puhelinsoitto tehtaaltamme\npäin ei vahingossakaan rauhoittanut hermojani, vaikka olisi ollut\nilouutinenkin. Siinäkin haiskahti aina mukana jotakin ukkosen käryä...\nHäh, mitä sanot?... Niin se kävi, minä hoidin... kun et hoitanut...\nEnkö sanonut sitä! Aloin kammota koko Edisonin keksintöä. Peljätä\nsitä niinä aikoina jo muutenkin sain, koska \"Joppi\" oli liian usein\nkyytimiehenä. Mutta kun kuului ääni: \"Äh, tämä on Jaska!\" tai\nmatala jäätävä sävyinen rouvan ääni: \"Hyvää päivää! Tämä on täältä\nalhaalta\", hätkähdin ja terhistin kuin naapurin kissanpoikanen heidän\nroikkuvamahaisen mäyräntappajansa edessä, niinkuin ääni olisi tullut\njostakin vieläkin alempaa.\n\nEetu, jonka järki leikkasi kuin partaveitsi, sanat kaartaen kuin\nsuutarin käyrä nahkaveitsi sanoi kerran rouvasta puheen tullen, miesten\nvälit olivat silloin jo auttamattomasti poikki: \"Kun tämä nykyinen\nvaltiattaresi kuolee, niin suuressa keskuslämmitystalossa -- alhaalla\ntuolla -- tarjotaan loistohuoneistoja pilahinnasta vuokralle!\"\n\nMestari oli tällöin hei-hei-tuulella eikä luultavasti käsittänyt Eetun\nsanojen kaartavan kaukaista merkitystä. En minäkään juuri heti, mutta\nseuraavalla kerralla, kun rouvan matala ääni puhelimessa jälleen\nmuistutteli: \"Tämä on täältä alhaalta\", juolahti mieleeni Eetun pila,\nihmisen luonto kun on pilattu, turmeltu jo hamasta lapsuudesta.\n\nNiinpä niin, ei niin pientä pilaa, ettei siinä totta toinen puoli.\nAlhaalta päin kuumat höyryt aina nousevat, koska maan lämmityskattilat\novat siellä. Ylhäällä päin avartuu keveä taivas, laulelevat\nkevään kiurut. Nämä virkistyksen tekijät olivat ilmaiseksi aina\nnautittavissamme. Paikkakuntamme oli siinä suhteessa ihanneseutu.\nIkävän kaiho rinnasta kohoaa, kun vain muistelenkin sitä. Ilma keveni,\nmieliala kohosi ylhäällä nummessa, olipa sitten kesä, syksy tai talvi,\njaloissa kiintosidesukset tai vain patikkakengät.\n\nLiikuskelin siellä usein yksin, monta kertaa myös vaimoni, lasteni,\nviime vuosina erikoisesti \"tirehtöörin\" kanssa. Santasen maalari,\nnikkari ja monitaituri oli tehnyt luonnosteni mukaan häntä varten\nleveän liukusuksen, jonkunlaisen lappalaispulkan. Emme kumpainenkaan\nolleet nähneet sellaista, mutta tokihan tekijämiehellä järki tuon\nverran leikkasi. Hieno ja käytännöllinen laitos siitä tuli, kun\nensi kokeilujen jälkeen vielä vähän parantelimme sitä. Kiinnitimme\nsiihen kaatumista estävät sivusukset kuin lentokoneen siivet. Lentäen\nsillä hankiaiskelillä mentiinkin, hei vain! Jo miehen ensimmäisenä\nkevätkautena tämä urheiluliikunta alkoi nummen rinteitä ylös ja\nalas, vinosti sivuillekin. Järven kiloilevaa jäähankeakin kävimme\nvaihteeksi kokeilemassa. Tirehtööri punoitti ja hymyili, mutta ennen\npitkää nukahti ja maata röhötteli valkoisissa nahkasissaan kuin\nmikäkin parooni. Hyvinvoivan ja onnellisen näköinen hän oli, varmasti\nolikin, kuin Rantakylän tallimiehen tulirokkoinen lapsi \"paroonin\"\nsupinahkaturkeissa.\n\nPoika nukkui, minä hengittelin syvään, vastailin tikan koputukseen tai\nvirskuttelin oravien kanssa. Joskus myös vaimoni ja vanhin tyttäreni\nlähtivät matkaan, vaikka eivät olleetkaan erikoisia \"hiihtomiehiä\". Me\nolimme. Milloin tahansa saatoimme haastaa heidät kilpasille.\n\nOlin joutunut viime aikoina kovasti laiminlyömään perhettäni. Niin\npäivät kuin puhteet kuluivat Meritähden konttorissa tai matkoilla,\njoita niitäkin yhä useammin liikkeen laajentuessa täytyi tehdä.\nSunnuntait, ainoat vapaapäivät, mikäli vapaita olivat, täytyi useinkin\ntasata vakuutusyhtiöiden matkatarkastajien kanssa, kun en saanut\nsormiani vielä niistäkään irti. Joskus sentään pääsimme livahtamaan. Ne\nolivat onnen hetkiä, milloin jaksoi olevaiset unhottaa.\n\nVaimoni seurasi asioitamme kuin kadun kohua. Hänellä oli perheensä\nja virkansa ja siinä sivussa monet muutkin harrastuksensa, mutta\nhän tiesi meidänkin asioistamme enemmän kuin uskoin, myös murhetta\nhän piti enemmän kuin ulospäin näytti. Minun periaatteeni oli sama\nkuin soitintehtaassamme: mahdollisimman selvä työ- ja murhejako.\nMitä toinen huolehtimaan niistä, jotka toiselle kuuluvat! Se oli\nmielestäni turhaa voimien kulutusta. Hyvä teoria periaatteessa, huono\nkäytäntöön sovellutettuna. Huomasin sen liian myöhään. Vaimoni suri\nkuitenkin niitä, joita hänen mielestäni ei pitänyt murehtia. Jotakin\nraskasta ja tukahduttavaa, kuin sumuista ilmaa sieltä \"alhaalta\npäin\" kihosi väliimme. Sitä raskaammaksi tämä kävi, kun en osannut\nenkä voinut sen oikeata syytä avomielisellä keskustelulla selvittää.\nKaikki selvenee aikoinaan, kun vaikeudet ensin voitetaan! ajattelin\nhuomaamatta ollenkaan, että hän olisi ollut parhain apumieheni\ntämän yhä raskaammaksi ja sotkuisemmaksi käyvän vaikeuksien vyyhden\nselvittämisessä.\n\nToisin oli mestarin perheessä asianlaita. Se minun täytyy mestarin ja\nrouvan kunniaksi heti myöntää, erittäinkin rouvan. Hän tiesi, hänen\ntäytyi tietää kaikki asiat. Milloin mestari yritti hypähtää poluille,\njotka eivät sopineet rouvan piirustuksiin, niin karsinan aita kohosi\nja suitsikuolaimet kiristyivät. Mitähän, jos minullakin olisi ollut\nsellainen \"Manta\"? En halunnut, en vieläkään haluaisi sellaista. Tyydyn\nomaani, tähän ainoaan ja ensimmäiseen. Hän on elävästi tunteva ihminen,\npaljon kärsinyt, monta kertaa katkeroitunut, hieman epäluuloinen,\nvähän kovettunutkin minun aiheuttamieni kohlujen tähden. Mutta siitä\nhuolimatta, ja senvuoksi, hän on kultainen tyttö! Korvaamaton ystävä ja\nvaimo! En etsimälläkään löytäisi toista hänen vertaistaan!\n\nNiillä nummiretkillämme niin talvella kuin kesällä ja syksyisillä\nsienimatkoilla me hetkeksi pääsimme sumusta ja löysimme toisemme. Nummi\noli vanha, mutta sen versova luonto ja elämä kuitenkin aina uusi. Me\nnuorruimme ja uudistuimme sen mukana. Milloin kohtasimme kiven, jossa\nennen kuherruskuukausinamme olimme istuneet ja kuhertaneet, naurahdimme\ntoisillemme: Muistatko? Ja sitten niistä muistoista uudelleen\nnuorruimme ja innostuimme, istuimme ja kuhertelimme, tuskinpa niin\ntulisesti kuin ennen, yhtä mieluisasti silti.\n\nVirkistyksen keitaista ei mitään puutetta ollut alhaalla kylässäkään.\nSe oli sellaista paikkakuntaa, vaikkakin Hitonrannan herrasväki usein\nvalitteli: Tämä on kurjaa puolikuntaa! Täältä ei löydä edes kunnollista\nvieraspaikkaa! Meidän kokemuksemme olivat toiset, tai olivatko heidän\nvaatimuksensa liian suuret. Ehkäpä he tosimielessä eivät halunneetkaan.\nMe halusimme, se virkisti vaihteeksi. Pyhäiltainen pikku vierailu\nesimerkiksi kelloseppä Vuorimiehen talossa piristi mielen pitkäksi\naikaa. Sydämeen se jätti virkistäviä, vuosikymmenienkin perästä\nlämmittäviä muistoja.\n\nKelloseppä Vuorimiehen huvila sijaitsi Meritähden eräässä\nkolmiokärjessä. Toisessa kärjessä sijaitsi toinen paljon suurempi talo,\njoka sekin oli tämän miehen rakentama. Maailmansodan aikoihin hän oli\ntullut sen myyneeksi, pilahinnasta nykyisiin arvoihin verrattuna.\nEnnenkuin hän ehti uutta rakentamaan, tuli rahan romahdus, markka\nkymmeneen penniin ja kaikki muu samassa suhteessa. Se oli kova kolahdus\nnäille työteliäille ihmisille, mutta he eivät valittaneet sitä. He\nolivat ostaneet tontin ja ryhtyivät rakentamaan sille uutta taloa,\nkaikesta huolimatta. Paljon vaikeuksia heillä siinä oli, mutta he\nolivat niitä ihmisiä, jotka käsittelivät vaikeuksia, kuin vanha kokenut\npuutarhuri ohdakkeita, kärsivällisesti rukkaset kädessä, juurineen\nmaasta yksi kerrassaan.\n\nHeillä oli varastossa kaikenlaista tavaraa, myös rakennusaineita,\nhirsiä, lautoja, sementtiä, kaikki hyvin huoliteltuina sadekatoksien\nalle. Lisätarvikkeita ostettiin sieltä ja täältä, harkiten ja\ntaitavasti. Lähiseudun tilanomistajissa oli vanhoja hyviä tuttavia,\njoiden kellot pysyivät tarkasti ajoissa. He ottivat Vuorimiehen, hyvän\nkylänmiehen markan... ellei nyt juuri markasta, niin ainakin puolesta.\nHirsipölkkyjä karttui hänelle riittävä määrä.\n\nKesä tuli ja sementtimiehet sen mukana. Rakennuspohja oli hyvä,\nkellarikerroksen piirustus Vuorimiehen tupakkalaatikon kannessa\nkerrassaan kiintoisa, siinä saunat, kaivot, kellarit, jopa\nkasvihuoneet! Oli siinä sokkelia! Mutta hauska oli vaihteen vuoksi\nsuunnitella sellaistakin. Työssä oli tuttuja oman kylän miehiä, joiden\nkellot myös olivat kunnossa. Vuorimies hääräili itse mukana aamusta\niltaan, mikäli jaksoi, voimat eivät olleet enää parhaimmat, taito ja\nkärsivällisyys sensijaan \"Zenithkellon\" luokkaa.\n\n-- Mestari menee nyt vain kellojensa kimppuun! naurahtivat miehet ja\npanivat hiekat hilkkumaan. Mestari meni, mutta kotvan levähdettyään\npalasi uudestaan.\n\n-- Tulin katsomaan ja vähän auttelemaankin, ehdin tästä kellojen pariin\nmyöhemminkin!\n\nSementtimiehet menivät, kirvesmiehet tulivat ja hirret kieriteltiin\nesiin. Ne olivat jo talven mittaan pikku hiljaa valmiiksi \"kantatut\".\nKelpasi niistä seinää latoa ja nurkkaa loveta. Mutta siihen\nrakennukseen tulikin reikää, ikkunaa ja ovea. Vuorimies selitteli,\nhioskeli aseita, itsekin käytteli kairaa ja kirvestä. Miehet, vaikkakin\ntuntipalkkalaisia, hakkasivat kuin urakkamiehet, isäntä kun oli\nVuorimies, vanha mies kuin nuori mies... ja miesten kellot kunnossa.\nHirsiseinät nousivat vähäisellä voimalla. Maantien kulkijat saivat\nihmetellä sitä.\n\n-- Millä taikurin konstilla tuo uurmaakari panee toimeksi? kuultiin\nheidän kummastelevan. Katseltiin Vuorimiesten nopeasti nousevaa taloa\nmielenkiinnolla muutenkin. Sen ikkunat olivat uutta, ennen näkemätöntä\nmallia. Toisen kerroksen permantojen jatkoksi tuli parveke, joka\nkiersi koko talon ympäri. Oliko mokomaa ennen nähty! Mutta sitten\nkun vesikaton vuoro tuli, levitettiin tiheän laudoituksen päälle\ntervahuopien, semptaliinien ja sen semmoisten asemasta vain vahvaa\npinkopahvia.\n\n-- Hätä ei lue lakia! Uurmaakarin rahat ovat lopussa! hönkäisi joku.\nNiitä on pikku kylässä aina sellaisia, jotka kaiken tietävät.\n\nMahdollisesti se totta olikin, mutta tämän uurmaakarin käsissä ei\nkatosta kuitenkaan tullut mikään väliaikainen hätävara. Hänellä oli\ntaaskin omat tuumansa ja varastossa yhtä jos toista: vernissaa,\npikiöljyä, tervaa... Hän sekoitteli, yhdisteli ja kokeili niitä, sitten\npari poikaa pyttyineen katolle. Siitä tuli sellaista punaisenruskeaa\n\"semptaliinia\", että paremmasta ei väliä.\n\n-- On se tuo uurmaakari eri färjärikin!\n\n-- On se! Sen käsissä luontuu vedenpitäväksi vaikka vanha seula.\nAsianharrastajilla oli jälleen uutta ihmettelemisen aihetta.\n\nKun vesikatto tuli valmiiksi, seurasi rakennushommissa pieni tauko,\nmutta ei pitkäaikainen. Aamusta iltaan nähtiin heidän itsensä\nahertavan raivattavan viljelysmaan, rakennusaineiden, itse rakennuksen\nkimpussa. Enää ei ollut hätää, kun talo oli vesikattoon saatu. Vain\nkärsivällisesti, hitaasti kiiruhdettiin, ja joka päivä tuli nähtävää\nsekä valmista.\n\nUutta rakennusvaraa saadakseen he pitivät irtaimistohuutokaupan.\nHeiltä löytyi paljon tavaraa, hyväkuntoista ja harvinaista. Rahaa\ntuli, ja jälleen päästiin valmistelemaan rakennusta, huone huoneelta,\novia, permannoita ja ikkunoita. Vuorimies taaskin itse sekoitteli\nmaaleja, leikkasi lasia, kittasi ikkunaruutuja. Pikkupojat maalailivat\nhänen opastuksellaan kynnyksiä ja lattioita. He oppivat taidon ja\nsaivat palkkaa. Valmistuviin huoneisiin ilmestyi heti eloa ja lämpöä;\nrouva Vuorimiehen aistikkaat ikkunaverhot ja elävät kukat. Hän oli\nihmetarhuri! Hänen ikkunakukkasensa loistivat värikkäinä paitsi\nkeväällä myös syksyllä, keskitalvellakin.\n\nHe siirtyivät uuteen taloonsa, kun verstas, ensimmäinen asuinhuone\nja keittiö tulivat kuntoon. Tällöin kävimme heidän luonaan\ntupaantuliaisilla. Rouva tarjosi hyvää kahvia, marjamehua ja kakkua\nmonenlaista. Rattoisa, nuorekas henki tuoksahteli talon honkapuisista\nhirsiseinistä, vernissantuoksuisista ovista ja ikkunoista. He puhuivat\nsuunnitelmistaan kuin nuori pari. Naisilla oli verhonsa, mattonsa ja\nkukkansa. Me miehet astelimme verstashuoneeseen.\n\nSiellä oli ammattimiehen työpöytä ja kalusto, seinillä raksuttelivat\njo kellotkin vanhaa tuttua lauluaan. Oli ollut mieltä rauhoittavaa\nja sydäntä virkistävää astua Vuorimiehen verstaaseen, jo vanhassakin\ntalossa. Kellojen hilpeä käynti ja työteliään miehen harkittu\nrauhallisuus, oli kiintoisa yhdistelmä ja vaikutti kävijäänkin\nsamalla tavalla, toimeen innoittavasti ja rauhoittavasti. Kellot oli\nasetettu entiseen tapaan. Uutta oli tausta, hirsiseinien valkoinen,\npihkantuntuinen tuoreus. Siinä uuden seinän vanhassa naulassa\nraksutteli vanhoja tuttujamme, vahvaa \"ankkuria\", keveää \"silinteriä\",\npyöreää \"vekkaria\", nelikulmaista musiikki-\"pöytyriä\", ylempänä seinillä\nruutukukkaiset tupakellot, käkeä kukuttavaiset salikellot, nurkassa\nitse komea kruunupää kuningatar, pyöreänaama, kädet lanteilla kuin\nmikäkin Pohjolan emäntä. Näyttipä kuin se olisi rykäissyt ja ryhtynyt\npitämään puhetta minulle: Niinkuin näet, olen muuttanut perheeni\nkanssa. Istu ja ihmettele!\n\nNiin tein. Istuuduin tuttuun keinutuoliin, Vuorimies korkeaan\nmestarituoliinsa, jossa taitavaan tapaansa pisti tupakaksi, kopisti ja\npyöritteli savuketta, raapaisi tulta.\n\nHän oli kyhäräinen, kuten kellosepät tavallisesti. Elinvuosia ei ollut\nmontakaan enää jäljellä, siitä muistuttelivat heikot, pidättelevät\nyskähdykset, kalpea poski, vavahteleva käsi. Mutta mitä jäljellä oli,\nse oli hienosti hiottua, tarkasti käyvää, sitkeästi elämästä kiinni\npitävää. Tämä vanha avaimella vedettävä ankkuri kävisi vetonsa loppuun,\njätättämättä, ennättämättä, mestarin takuulla. Nyt alkava kesä, tämä\nkärsivällisyyttä kysyvä rakennusvaihe oli kuin viimeinen tarkistus\npienine rasvatippoineen. Tämän jälkeen tuskin voitaisiin korjata enää.\nSe oli järkkymätön elämän laki. Sitä ei itse mestarikaan voinut kieltää\neikä kiertää...\n\nIstuimme vähin puhein omissa mietteissämme. Aurinko vaipui, hirsiseinä\nhimmeni. Mutta kellot naksuttivat omaa tahtiaan, oman tehtävänsä ja\nlaatunsa mukaisesti.\n\nKotiuduimme iltamyöhäisellä näiltä Vuorimiesten tupaantuliaisilta.\nPalasimme rikkaampina kuin olimme menneet. Ankkuri- ja\nsilinterikellomme raksuttivat, tuore vernissa kihosi, kukat loistivat\nja tuoksuivat. Miten yksi ihminen ja ihmispari voi antaa toiselle niin\npaljon, vaikka näytteleekin vain keskeneräistä taloansa, kuihtuvia\nkukkiansa ja eri tahdissa raksuttavia kellojaan!\n\n\n\n\n7\n\n\nMinun oli pakko selittää mestarille, että vähentäisimme työväkeä. Hän\npani vastaan, eikä se mieluista ollut minullekaan, koska he olivat\nperheellisiä miehiä ja tuttuja poikia, jotka olivat jo erikoistuneet\ntehtäviinsä. Mestari sanoi: Mistäs sitten miehiä otetaan, kun\ntaas tarvitaan? Totta se oli. Yhtä kirkas ja kalsea totuus oli\nminulla. Mistä otettiin rahat työpalkkoihin, soitinkoneistoihin ja\nraaka-aineisiin, kun kauppa oli milteipä seisahduksissa? Siinä oli\nvastakkain kaksi kovaa, naapurin kukko ja meidän poika. Päädyimme\nsovitteluun, lyhensimme työpäivää, vähensimme vain muutamia miehiä.\nYksi niistä oli Heinon Reino, koska mestari ei sanonut virityksissä\ntarvitsevansa häntä. Tiesin, että hän oli ryhtynyt painostamaan tätä\nvireää pikku miestä, josta hänen vanhuuden lepoon asettuessaan piti\ntulla seuraaja. Eikö hän tuntenutkaan enää levon tarvetta? Jos tämä\ntapahtui siitä syystä, niin oli hän kyllin viisas pitääkseen aikeen\nomina tietoinansa.\n\nNo, ei kai hän muutoinkaan suoralta kädeltä voinut esittää, että\npotkisimme pois hyvän miehen, sukulaiseni sitäpaitsi, koska ei\nhänenkään sukulaistansa potkittu, vaikka mies hänen omien sanojensa\nmukaan olikin vähän \"leuhka\". Mestari esitti, että lähettäisimme\nHeinon soittimien korjaajaksi maakuntaan. Hän pystyisi jo siihen ja\nsitäpaitsi hän olisi sopiva myös myyjäksi, puhui yhtä sulavasti ruotsia\nkuin suomea, soitteli viulua, teki vaikka mitä. Kaiken tämän myös minä\ntiesin, mutta meillähän oli päämääränä miehen mestariksi opettaminen.\nKuinka maailmalle karkoittaminen nyt kävi yksiin näiden suunnitelmien\nkanssa? Rouva kävi mestarinsa puolelle kuten tavallisesti, milloin joku\nkolmas oli kysymyksessä. Annoin jälleen peräksi, häpeäkseni täytyy se\ntunnustaa. Pantiin siis poika maankiertolaiseksi, oppia kai se oli\nsekin, ja tarpeellistakin myöhemmin hänelle. Ja tarvitseeko tuosta nyt\ntulla maapallon ympärimatka, lohduttelin itseäni.\n\nNiin mentiin pulailtiin taas muutamia viikkoja. \"Se aik' ol' ajoist'\nankarin\", hyräilin virkeinä hetkinäni Kramsun säkeitä, vaikka ei\nsuinkaan se vielä juuri niin ankara ollut, ei lähestulkoonkaan. Mutta\nvasaramarkkinoista, jotka eräässä katsannossa asianomaisille yleensä\npyrkivät olemaan \"Ilkan hirsipuutalkoita\", alkoi olla ilmoituksia\nentistä taajempaan. Myös minun täytyi kääntyä katsomaan pahaa silmiin,\njo tilinpäätöksiemme valossa. Oliko tämä \"matkan pää\" mahdollisuuden\npeilikuvissa meilläkin? Koti- ja ulkomaisista kultamitalleista\nhuolimatta!... Jos tätä säätä ja vastatuulta vielä vuosikaupalla\njatkuisi, niin varmasti olisi.\n\nMestariamme ei näyttänyt huolettavan ankara aika. Hän ei valvonut\nturhan vuoksi pitkiä iltoja, ei kiivennyt enää aamuvarhaisella verstaan\nportaita, jotka notkuivat ja natisivat hänen allaan, että koko talo\npaukahteli. Hän oli lihonut aika tavalla. Kova aika ei estä siitä,\nkenellä oli taipumuksia, kuten hänellä. Niinkuin ei tämäkään nykyisin\nelettävänämme oleva aika, on se nähty monenkin asemassa ja hänenkin\nkohdallaan. Jo silloin hyvään alkuun hyödytetyt leiviskät kuuluvat\nkarttuneen yhä.\n\nNiin hän notkutteli laulaen \"Hurtti ukkoa\", jonka \"nuotiolla puuttunut\nei juttu...\" Se oli hänen mielilaulunsa, jota hän säestelikin yhdellä\nsormella. Mutta jatkuvan menekkipulamme parantamiseksi hänellä\noli joitakin n.s. \"positiivisia\" ehdotuksia. Hän esitti, että\nryhtyisi iltapuhteina omaan tiliinsä valmistamaan soittimia. Meiltä,\npalkkatiliään vastaan hän ostaisi koneet, antaisi työn puutetta\nkärsiville miehillekin pieniä urakkatöitä. Hänellä kuului olevan eräitä\nvanhoja liiketuttavia, jotka syystä tai toisesta eivät halunneet toimia\ntehtaamme julkisina asiamiehinä. Nämä välittäisivät näin valmistuneet\nsoittimet. Hyöty olisi molemminpuolinen. Hän saisi palkkansa ja me\nseisovan tavaramme kaupaksi. Oli hän palkkansa ja myös vuositantieminsa\nnäihin asti saanut kyllä muutoinkin, eikä tämä soluttaminen paljoakaan\nasioitamme parantaisi, varsinkaan kun hän tiesi sisäänostohintamme\njättäen sitäpaitsi tullit ja muut tuulaakit huomioimatta. Meillä oli\nkokemusta jo tästäkin, sillä tämä jalo aate ei ollut mikään uusi.\nPienessä mittakaavassa sitä oli harrasteltu jo parempinakin aikoina.\nTämän kaiken tiesin, mutta eihän minun auttanut, kun en keksinyt\npäteviä esteitä, niin kuin olisi pitänyt yhtä vanhan kuin selvän \"siinä\nvirsta, missä tolppa\" -- periaatteen puitteissa. Olihan kerrassaan\nluonnotonta, että kilpailevaa ja nopeasti kasvavaa käenpoikasta\nryhdyttiin elättämään vaikeuksiensa kanssa kamppailevan emon pesässä.\nMutta kun en kyennyt lyömään seisaketta heti alussa, niin kuinkapa enää\ntäydessä vauhdissa. Sitä paitsi takana kajahteli kuningatarkellon,\nrouvan, matala ääni: \"Se täytyy järjestää! Niin olemme päättäneet!\"\n\nJärjestettiin, kuten ennenkin olimme järjestäneet. Mutta häpeällistä se\noli, kerrassaan synti ja rikos terveitä liikeperiaatteita vastaan.\n\nKun mestari jonkin viikon kuluttua tuli konttoriimme järjestämään\nensimmäistä laskuaan, oli minulla puolestani eräs vastaehdotus, taikka\nei se oikeastaan minun ehdotukseni ollut. Korkeimmista paikoista se\noli meille esitetty. Pyysin kauniisti, että hän tulisi kuudentena\nmiehenä takaamaan sitä konttokuranttilainaa, jonka perusvakuudeksi\npankki oli hakenut kiinnityksen taloomme ja sen irtaimistoihin. Itse\nluonnollisesti tulisin yhdeksi, eräät ystävät ja kylänmiehet muiksi.\nHän hätkähti aika tavalla; ei kieltänyt, mutta sanoi miettivänsä\nasiaa. Järjestimme hänen laskunsa palkkatiliä vastaan, eikä hän voinut\nvalittaa korkeita hintoja. Kuinka minä olisin voinut häntä näissä\nasioissa pettää, vaikka olisi haluakin ollut. Nyt sitäpaitsi oli\navoimena se takuuasia.\n\nMutta tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut hänen lähdöstään, kun\npuhelimeni kilahti ja kuului tuttu matala ääni...\n\n-- Hyvää päivää! Se on täältä alhaalta! Ei huoli ruveta vikittelemään\nmeidän äijää mihinkään takauksiin! Siitä ei tule mitään, sanon minä!\nJatkui vielä muutakin, mutta soitin korvaan. Ensi kerran se tapahtui\nja viimeisenkin. Sitä nähtävästi ei vieläkään ole annettu minulle\nanteeksi. Milloin kärsivällinen mies erehtyy kärsimättömäksi, niin se\nonkin rikos, jota hän milloinkaan ei saa anteeksi. Mutta en ajatellut\nenkä muistanut tätä, koska raivosin, itsekseni ääneen pauhasin.\n\nVai sillä tavalla! Sinä tohvelisankari! Sinä soittimien soluttaja! Sinä\nakkojen akka ja rahalla ostaja! \"Pist' nimesi tuohon!\" Annettiinko\nminulle miettimisen aikaa... vaimon ostamisesta, vaimon kanssa\nkeskustelemiseen! Pyysinkö sitä edes! Sen korkeasti oppineen ja\nhuippulahjaisen tennispelurin velkakirjaankin olin pistänyt nimeni\nmokomine titteleineen, vaikka pohjavakuutena ei ollut kuin pari\ntennismailaa, jos edes niitäkään. Tässä oli täydet, moninkertaiset\nvakuudet ja yhteinen asia, kunnia-asia!\n\nLöin kaapit ja korttilaatikot kiinni, rahalaitokseni kassakaapinkin,\nsiitä huolimatta, että pankkiaikani ei ollut vielä ohi. En jaksanut\nviipyä enää kauempaa konttoriputkassa, mokomassa kiirastulen\npikikattilassa. Otin lakkini ja aloin harppoa nummea kohti.\n\nVihastunut ihminen on \"hyypiän\" näköinen. Siitä sain minäkin todisteen,\nennenkuin pääsin metsän suojaamaan mäkeen. Lammensivun muori tuli\nvastaani, hynttäämällä kuten muori tavallisesti.\n\n-- Hyvää päivää!\n\n-- Päivää!\n\n-- Hyvää päivää, minä sanoin! Ja minne sinä nyt tuollaisella kiireellä?\nOlet niin tuohtuneen näköinenkin. Mahdat olla sairas?\n\n-- Kaikkea vielä!\n\nYritin livahtaa, mutta eihän muorin kynsistä niin vain, vaikka ne\nolivatkin leinin syömät ja koppuraiset.\n\n-- En ole ennen nähnyt sinua tuollaisena. Niinkuin ryypännyt olisit.\n\n-- Entäpä sitten, vaikka olisinkin! naurahdin yrittäen väkinäisesti\nleikiksi kääntää.\n\n-- Älä koeta pettää minua. Sinulla on murheita, jotka kuvastuvat jo\nkatsannostasi.\n\n-- Vaikka olisikin. Siitäkös ne vähenevät, että kylän kujilla rupeamme\nruikuttamaan.\n\n-- Jospa edes sen tekisit. Niinkuin sinulla olisi ollut joku pakko\ntällaiseen.\n\n-- Niin millaiseen?\n\n-- Mokomaan rehkimiseen, josta et saa loppulitviikiksi muuta palkkaa\nkuin ruumiin raihnauden ja hengen vaivan. Sano minun sanoneen!\n\n-- Kyllä sanonkin. Maalla aina viisaita löytyy, kun merellä vahinko\ntapahtuu... vaikka ei tapahtuisikaan.\n\nRiipaisin itseni irti ja karkasin mäkeen. Muori kuului motkottavan\njotakin, sitten kääntyi ja hynttäsi kylään päin. Oikeastaan sillä\nhetkellä ajattelin sitä samaa... Ruumiin raihnaus ja hengen vaiva!\nMutta tarvitsiko muorin sitä minulle sanoa! Mokomakin huutavaisen ääni\nkorvessa! Vaikka ei kai hän mitään pahaa sillä tarkoittanut. Hyvää\ntarkoittavainen hän oli, perhetuttavamme ja erään lapseni kummikin\nsitäpaitsi. Ristiriitaisin tuntein, mestarille ja itsellenikin\nvihaisena joutavan vihastumisen ja näkyväisen heikkouteni tähden\nkiipesin harjulle. Siellä toki ei ollut muita näkijöitä kuin metsän\npuut ja puiden oravat. Tuskin kukaan oli tätä ennen nähnyt minua\nvihastumisen takia tuohtuneena, ja että Lammensivun muorin nyt se piti\nnähdä!\n\n-- Tämä tekee härmoille hyvää! sanoi taannoisina vuosina eräs\nvaratuomari, kun loiskutteli jalkojansa metsälammen vedessä. Nummi ja\nnummen välkeä mäntyvaltainen metsä oli se \"lampi\", joka teki minun\n\"härmoilleni\" hyvää, teki tälläkin kertaa. Kevät oli jälleen tulossa.\nMahla jo nousi virpivarpuihin ja liikehteli avautumattomien umppujen\ntakana. Joku keltasiipinen hankiperhonen oli sitäkin rohkeampi.\nAuringon herättämänä se oli kaivautunut kotelostaan ja heittäytynyt\nsiivilleen. Yläharjulle päin johtavaa polkuaukkoa pitkin se lekutteli\nedelläni, nousi ja laski. Sen aaltoliikkeet olivat väliin syvempiä,\nväliin matalampia. Toisinaan se otti minusta etumatkaa ja upposi\nkanervien latvoille pitemmäksi aikaa.\n\nTuollaista oli ihmiselämäkin, niin posetiivin tekijöiden kuin\nsoittajien: nousemista, laskemista, uppoamista kanervikkoon, lopuksi\nsen allekin. Pysähdyin mielenkiinnolla tarkkailemaan, joko esikuvani\nkokonaan upposi. Kotvan aikaa sain vartoa. Se kohosi, vaivaloisesti\ntosin, mutta nousi kuitenkin, teki mutkan ja lekutteli sivupolulle,\njohon minulla ei ollut tarkoitus mennä. Jatkoin matkaani, muistaen\nomaa enteellistä nousuani ampumahaudan kaivannosta liikkeen\nperustamispäivänä. Tiemme erosivat, lyhytaikainen kohtalonyhteytemme\nloppui. Toinen alkoi, sitäkin lyhytaikaisempi. Tumman sininen\npunaripsinen teerikukko pyrähti katajan takaa ja alkoi viistäen\npainua polku-uomaani, joka sillä kohtaa pitkän matkaa oli suora kuin\nrajalinja. Joskus syksyisin olin tällaisten pyrähdysten varalta\nkavalasti varustautunut, niinkuin n.s. luomakunnan herra usein tekee.\nOlin asetta heittäen tähdännyt ja laukaissut, väliin onnesti, väliin\nei, tai toisinpäin, jos näkökulmaa vaihdettiin. Kun lentäjää onnesti,\nse pääsi pelkällä säikähdyksellä, teki syöksyn ylös ja sivuun, pelasti\nnuoren elämänsä, milloin taas salakavalaa takaa-ampujaa, kupsahti uljas\nsiipiniekka verissään kanervikkoon... pataan pantavaksi. Tappajalle\nseurasi rangaistuksen asemasta makea paisti. Kuka sanoikaan, että\nvanhurskaus vallitsi maailmassa? Paitsi, kun näkökulma oli tämä:\nHallitkaa ja vallitkaa maan eläimet, taivaan linnut... tehkää ne\nalamaisiksenne... Toisin sanoen: Lypsäkää, orjuuttakaa, paukauttakaa\nlihaksi! Heittäkää pataan!\n\nMinun vaimoni oli luonto- ja lintuystävällinen eikä ollenkaan pitänyt\ntällaisesta luomakunnan vallitsemisesta, ei siis myöskään tällaisesta\nlihoiksi paukuttelemista; possun napsauttamisesta kyllä. Siinä\nmeillä oli alinomainen ristiriita ja on vieläkin. Minun mielestäni\npossuparka oli paljon turvattomampi ja heikommilla puolustusvälineillä\nvarustettu kuin metsän siivekäs lintu. Niin ystävällinen ja\nluottavainen sitäpaitsi, possu nimittäin. Me syöttelemme ja\nlihottelemme sitä, kiertelemme ja kaartelemme sen karsinan aitoja\nvesi kielellä kuin mitkäkin ihmissyöjät, paksupyllyiset pakanat,\nkafferit ja njam-njam-kansat. Jokohan tuon niskassa oli kolme sormen\nleveyttä fläskiä!... Minkähänlainen palvikinkku tuosta tulee?...\nKuukauden perästä napsautamme... Sitten saamme taas veripalttuakin ja\nsylttimakkaraa, ai, ai, nam-nam!\n\nKaikkea tällaista ajattelin, itsekseni väittelin ja vastaväittelin\nsiellä nummenpoluillakin, ja se teki \"härmoille\" kovasti hyvää,\nvarsinkin kun myös ilma oli kevyt ja rintaa keventäväinen ja näitä\nkevään leijumisia ja säväyksiä, jos mitäkin mieluisia, vaikkakin\nlyhytaikaisia kohtaloyhteyksiä, sattui tavan takaa.\n\nPolku päättyi Jussinvuorella, ellei oltu murtomaatamineissa ja\nhikikuurilla. Siinä avartui näköala yhtä äkisti kuin ihanasti. Rinne\ntaittui jyrkästi Rantakylään ja pitäjän mahtavimman järven avoselälle.\nNäköalat olivat kerrassaan komeat. Parikilometrisen metsämatkansa\ntaivaltaneen nummenkävelijän hermoille ja hengelle se teki yhtä hyvää\nkuin äskeinen nousu hänen ruumiilliselle olemukselleen.\n\nSe oli vanha tuttu, mutta aina uusi, toinen tänään kuin huomenna.\nMyrskysäällä se ryöppysi, päivänpaisteella se säteili. Sen\nlukemattomissa vivahteissa läikkyvä kansi hyytyi jääksi, suli jälleen\nvärikkäästi lainehtivaksi vedeksi vuosi vuodelta yhtä riemukkaasti yhä\nuudestaan. Nyt jälkeenpäin, vielä etäisemmässä vuosien perspektiivissä\nkatsellen vasta oikein ymmärrän, mikä kaikissa rakennusarvoissamme\nkirjaamaton arvo, mikä voimanlähde tämä nummi ja järvi, tämä\nJussinvuoren maisema-avaus meidän kyläläisillemme oli, niinkuin\nkaikille muillekin pitäjäläisille, kaikille kansalaisillemme koko\nmaassa, nämä tällaiset kauneusarvot ja kirjaamattomat avaukset. Ne\novat varmaan niitä nimeltä mainitsemattomia tekijöitä, jotka ovat\nkohottaneet Suomen miehen ja naisen tekoihin, joita sivustakatselija\nhämmästyen katselee. Maan kansalaisen ei tarvitse edes omistaa noita\nmaisemia. Nummikäyntien matkan päänä, kivellä istujan näkemyksinä\nne useimmassa tapauksessa riittävät hänelle tekojen innoitteeksi...\nYksinään tai ystävänsä kanssa katsellen hän vakavassa mielessä\npäättelee: Kuule, sinä vieras mies! Älä väkivalloin yritä rakentaa\nkartanoltasi meidän Jussinmäelle! Kun tänne tulet, niin tule ystävänä\nja turistina! Molemmin puolin on mukavampaa näin.\n\nKuin ajatuksieni vahvistukseksi ja vielä kätkössä olevien aikojen\nenteeksi alkoi rapista, kuin teräviä, tarkasti tähdättyjä pisteitä\nja huutomerkkejä tasaisessa tahdissa. Tarkasti tähdättyjä paukkuja\nne olivatkin. Ridan Kalle, ampujamestari, harjoitteli läheisellä\nampumaradalla, tunsin sen paukauksien väliajoista. Olikohan maalina\nkahden vaiko kolmen sadan kymppitaulu? Oli hauska nähdä. Nousin\nkiveltäni ja oikaisin radalle nummen poikki.\n\nKolmen oli. Mutta kympit eivät tällä kertaa sattuneet juuri\ntarkoitettuun paikkaan, veti vähän \"kaakkoon\" eli oikeaan alakulmaan.\nJäin mahallaan makaavan miehen taakse huvitettuna seurailemaan. Jo taas\nnapsahti. Sama juttu, \"kaakossa\" pöllähti.\n\n-- Pirhana! napsautti Kalle. Lukko raksahti, kuti vaihtui. Taas paukaus\nja sama juttu, sama sanan napsauskin.\n\n-- Annahan, että käyn siirtämässä vähän taulua! sanoin ja naurahdin\nääneen, mutta eihän Kalle sitä kuullut. Hän oli huonokuuloinen,\nenemmän kuin yleensä luultiin. Vain silloin, kun hän sai katsoa\nvastapelaajaansa silmiin ja suun liikkeisiin, hän kuuli ja ymmärsi,\njopa tarkoin. Hän oli tarkka poika muutenkin, lapsuudestaan asti\nsitä ollut. Maasepän pojasta mies oli kohonnut pääkaupungin\nurheiluvälinekauppiaaksi, mestaripyöräilijäksi ja ampujaksi. Hänellä\noli suurehko maatila meidän kylässä, Helsingissä autoliike ja hän\npani toimeksi niin maalla kuin kaupungissa. Vain harvoin hän riisti\nitselleen enää vapaahetken pistäytyen ampumaan pitäjämme ainoalle\nradalle, joka sekin oli hänen aikaansaannoksiaan. Niin hartaasti hän\noli nyt asiassaan kiinni, että vähään aikaan en pyrkinyt sen enempää\nhäiritsemään. Hän otti taskustaan pienen vasaran ja alkoi naputella\n\"kaakkoon\" päin suuntailevan kiväärinsä tähtäimiä. Istuin taaemmaksi\nkivelle. Muistikuvat alkoivat välkähdellä meidän yhteislinjoiltamme.\n\nMies oli ostanut maatilan hyvään aikaan jo maailmansodan ensimmäisinä\nvuosina. Tila oli suurehko ja hyvällä paikalla, mutta huonosti hoidettu\nvuosikausia. Uusi omistaja alkoi kohentaa sitä paremmin maalaismiehen\nkuin helsinkiläisherran keinoilla, enemmän järjellä ja omalla toimella\nkuin rahalla. Pahasti rappeutuneet rakennukset kunnostuivat yksi\ntoisensa jälkeen, viljelmät virkistyivät, paikkakuntalaisille ja\nhelsinkiläisillekin hyvää ainetta antava turvesuo löytyi ja alkoi\npurkaa pehkuansa.\n\nNäin Kalle toimeliaan rouvansa avustamana hääräsi, \"keskiviikot\"\nkaupungissa, pyhänseudut maalla. Mutta riitti häneltä aikaa ja\nharrastusta myös kylän yhteisrientoihin, varsinkin mikäli ne koskivat\ntaloudellisia ja urheiluharrastuksia. Hän lahjoitteli palkintoja\nhiihto- ja polkupyöräkilpailuihin, minullakin \"härkäpyörämiehellä\"\noli 30 kilometrin ponnistelujen muistona yksi sellainen. Sähkö- ja\nkauppayhtiöissä hän toimi järkeväaloitteisena johtokuntamiehenä ja\npuheenjohtajana. Väliin tulivat sitten vuoden 1918 kapinamelskeet,\njoihin jokaisen oli asennoiduttava, miten tämä ankara aika itse\nkunkin kohdalla vaati. Ridan Kalle, hämäläinen seppä ja sepänpoika,\nasennoitui selvästi, melko jyrkästi, ainakin mikäli asia koski\nvierasmaalaisia. Jo ennen talven tapahtumia varastelevat, hernemaita\nlahmailevat vierailijat saivat äkäiset äkkilähdöt Ridan nurkista ja\nrannoilta. Luulenpa melkein, että Kallen ampumaharrastus ja hänen\nnikkeliherneittensä taipumus \"kaakkoon\" päin peräytyi jo näiltä\najoilta, ei hänestä ampujana ennen tätä mitään mainittu, niinkuin ei\njuuri muistakaan meikäläisistä, paitsi nuoresta Schaumanista, jolla\nmielestäni jälkeenjääneiden historioiden mukaan oli Kallen kanssa koko\njoukko samoja luonteenpiirteitä.\n\nNiin tulivat sotatalven kahakat. Aseet oli meiltä takavarikoitu,\nmutta ei Kallelta, ei ainakaan kaikkia. Hänellä kuului olleen\naina takavara niin makuukamarin konttorissa kuin housuntaskussa.\nSe tiedettiin pahoissakin paikoissa. Hän oli kuitenkin viisas ja\nvarova, tarkkavaistoinen, vaikka huonokuuloinen. Mutta vahdinpidossa\nhänellä oli apumiehenä yhtä pieni ja terävä pehtoori, Karjalan poika,\ntarkka myös kuuloltaan kuin suomalainen \"pystykorva\". Mies oli aina\nvarpaillaan, kuin tuulinen tuisku myös suksiensa päällä. He säästyivät\nmolemmat.\n\nTuli kevät ja osat vaihtuivat. Selvää selvempi, että Kalle taas oli\nmies paikallaan. Hän oli vaitelias, ehkä vaarallinenkin mies eräissä\nihmiskohtaloissa, mutta suora ja rehti mies joka tapauksessa. Sen\nmuistan hyvin omalta kohdaltani. Puhelimeni kilahti. Se oli silloinkin\n\"alhaalta\", vaikka ei juuri tehtaalta asti. Kallen ääni se oli, lyhyt\nja terävä, en voi sanoa, että epäystävällinen, mutta kuitenkin jollakin\ntavoin kiväärin napsauksen ja nikkelikuulan tuntuinen.\n\n-- Täällä esikunnassa tarvitaan miestä. Tule! Mietin kotvan ennenkuin\nvastasin.\n\n-- En tule!\n\n-- Miksi et? napsahti jälleen.\n\n-- Voit itse arvata.\n\n-- Oletko punikki?\n\n-- Voit itse ratkaista.\n\n-- Selvä!\n\n-- Hyvästi!\n\n-- Hyvästi!\n\nMinulla oli omat syyni. Kylässä, lähiympäristössäni, oli tapahtunut\nsellaista, että en voinut hänen pyyntöään noudattaa, niin\n\"epäisänmaallista\", jopa vaarallista kuin se sillä hetkellä olikin.\nMinä \"vox humana\" en aavistanutkaan, kuinka vaarallista se oli.\nJos Kallen tuolissa olisi istunut joku naapurikylän \"insinööri\",\nniin nähtävästi minut olisi noudettu kahden kiväärin välissä\nja astutettu ties minne, ties vaikka sellaiseen paikkaan, että\nposetiiviharrastukseni ja nämä niitä koskevat muistelmanikin olisivat\njääneet... jos tuosta nyt kenellekään suurta vahinkoa olisi tullut.\nMutta Kalle oli Ridan Kalle, suora kuin kiväärin piippu, kirkas kuin\nsen kiilloitettu lukko. Hän harkitsi aina, ennenkuin tähtäsi.\n\nNo, sittenhän piankin taas palasimme yleisinhimillisiin \"vox humanan\"\naikoihin. Meistä tuli jälleen veljet ja kylänmiehet, tokkopa muuta\nolimme olleetkaan, jos jotakin oli, se häipyi yhtä pian kuin oli\ntullut. Kalle hankki minulle ensiluokkaisen pienoiskiväärin ja\nkiikaritähtäimellä varustetun metsästyskiväärinkin, vaikka sitä minä\ntuskin tarvitsin, eihän sikaa kiikaritähtäimillä tarvinnut tavoittaa.\nMissään tapauksessa minua ei milloinkaan mainittu ampujamestareiden\ntaulukoissa. Mutta Kallea itseään mainittiin. Koti- ja ulkomaidenkin\nkilpailuissa hän monilla matkoilla napsi kymppejä kuin kärpäsiä, ja\njos hän jokaisen perään napsautti: pirhana! niin niitäkin tuli eri\nkäskystä. Mestaruusmerkkejä, hopeapyttyjä ja lusikoita Ridan salin\nmahonkipöydällä joka tapauksessa oli milteipä yhtä paljon kuin hänen\nparhaan kaupunkilaisystävänsä kultasepän näyteikkunassa.\n\nNäitä minä siinä takakivellä istuskellessani muistelin, mutta Kalle\noli saanut tähtäimensä jo länsiluoteeseen suuntaavaksi, ehkä vähän\nliikaakin, sillä ei suinkaan hän \"kaakkoon\" tähtäyksistänsä tähtäimiä\nsiirtämällä päässyt. Joka tapauksessa kympit napsahtelivat nyt kuin\nnaulan kantaan. Tosin kukaan ei ollut niitä osoittamassa, mutta\npöllähtelyistä sen saattoi aavistaa, myös Kallen mielihyväisistä\nähkäyksistä: ähä! ähä! Se tuntui olevan hänen kymppisanansa. Pirhanoita\nhänen tilillään näin ollen tuskin kovin monta olikaan.\n\nNousin kiveltäni ja astuin näyttämölle.\n\n-- Sinäkö siellä! Pirhana! Minusta jo pitkän aikaa tuntuikin kuin joku\nolisi painostanut.\n\n-- Pitkän aikaa minä jo painostinkin tuota kiveä, nauroin minä.\nKalle ampui sarjansa loppuun yhtä komeasti kymppiin, vain vahingossa\nyhdeksikköön, vaikka en enää painostanut.\n\n-- Tämä käy! myhäili hän hyväillen asettansa. Astelimme tauluhaudalle\nja laskimme sattumat. Se hipoi ennätystä, mikäli kaakon kulman\nryhmä laskettiin kympeiksi. Se riitti tällä kertaa. Kävelimme\nnummen äyräälle ja siitä alas kylään. Meillä oli kohtalonyhteyskin,\nvaikka emme siitä paljoa puhuneet, mitäpä se puhumisesta parani.\nMyös autoalalla tuiversi ankara, hellittämätön vastatuuli, ehkä\nse oli länsituuli. Joku vuosi sitten Kalle oli hakenut ja saanut\ntoiminimellensä pari hyvää amerikkalaista autoedustusta, kuorma- ja\nhenkilövaunun. Hän oli ottanut asian jämerästi, kuten tapansa kaikessa\noli. Autoja myytiin siihen aikaan monessa liikkeessä monenmerkkisiä.\nMäärävaunut piti myydä, jos mieli edustuksensa säilyttää. Se oli\npatentti-amerikkalainen hivutusjärjestelmä, autokauppiaan ja koko\nkansakunnankin. Tämän pienen kansakunnan, vasta kuorestaan vapautuneen\nlinnunpoikasen kimpussa häkersi monenlaista avustajaa, elämän ja\nmielen kohentajaa. Amerikkalaiset autotehtailijat, iso \"Heikki\"\nmuiden etunenässä, olivat tärkeimpiä niistä. \"Heikki\" toki oli\nhuokeahintainen... kaikkialla... kaikille... systeeminsä mukaisesti,\nmutta ne monet muut loistopörriäiset keikauttivat juoksevan öljyn\nvoimalla monta talonpoikaa isien perintökonnulta maantielle. Varakas\namerikkalainen, jolle auto on jokapäiväinen käyttöväline, voisi nauraa\ntälle, puhumattakaan autotehtailijoista, joille se oli \"pisnes\".\nNo, tätä samaahan voitaisiin sanoa myös meidän posetiiveistamme\nhyvälläkin syyllä. Mutta me teimme toki kuoren suomalaisesta puusta\nja puleerasimme sen. Hienojen laatuvaunujen pakkalaatikotkin, joita\nkuljeskeli pitkin nurkkia lasten leikkikoppeina ja sikakarsinoina,\nolivat ulkomaalaisesta raakalaudasta, nauloilla ja pulteilla kokoon\nhotaistut.\n\nTällaisen \"moolokin\", vieläpä kahdenkin yksinedustajaksi Ridan\nKallekin vuosiurakoitsijana oli onnettomuudekseen joutunut. \"Suu veti\nrevon rintahan, kieli kärpän lautasehen\", mahtoi Lammensivun muori\njälkiviisaana huokaista, niinkuin henkäisi minunkin puolestani.\n\nMuistelen Kallen itsensä maininneen, että 100 henkilövaunua vuodessa\noli hänen urakkansa minimi. Jo taas joku dollaripisnes hörähtäisi.\nÄlkää hirnuko! Pienellä miehellä on pienet housut. Sitäpaitsi\nhäkäkärryn kauppiaita oli todellakin näin vähäväkisen kansan\nverovoudeiksi puolet liikaa. Kilpailun ankaruudesta Ridan Kallenkin\ntäytyi ryhtyä myymään sadantuhannen kärryjänsä kaiken kaltaisille\n\"sohfööreille\", joita makaili pienissäkin katupirsseissä pitkät\njonot. Kuin puolitorkkuvat kissat reiän suulla ne vaanivat hiirtänsä\nodottaen, jos pylväspuhelin kilahtaisi ja pääsisi taas himpun verran\neteenpäin, että pysyisi edes piimä- ja pensarahoissa. Antoisin aika oli\nyösydän kahdenkymmenen neljän molemmin puolin, jolloin pirtumiehet,\n\"mäkipeurat\" ja näiden peurojen metsästäjät vireinä liikuskelivat.\nTällöin saattoi tarkka pirssari tempaista satasen, ja niin taas\nväisteli vuorokauden eteenpäin.\n\nNäille kundeille Ridan Kallekin etupäässä joutui myymään, oli myytävä,\nkoska kilpailu oli yhtä ankara kuin vuosiurakka. Käsirahaa saatiin\nkauppakirjojen siteeksi. Jos miehellä oli vanha kärryromu, niin sekin\nkäteismaksuna kelpasi. Yleisenä vitsinä automiesten kesken tällöin\nkulkikin: Kyllä joka ukko auton saa, mutta tankki pensaa... siinä\nmiehellekin pulma!\n\nKalle kylläkään ei mennyt silmät ummessa \"ritaan\". Hän oli tarkka\npoika, niin liikkeen johdossa kuin pyssyn perässä, ei kai hän\nmuutoin olisi hämäläisen sepän pajasta niin pitkälle päässyt. Hän\nkäytti samaa varakeinoa kuin me, \"lainaus- ja vuokrausmenetelmää\",\npaljon tiukemmilla pykälillä varustettuina vain. Mutta auto oli\npyörillä liikkuva välikappale. Se kiersi helposti karkuun, pyörähti\nviemäriojaan, männynkylkeen, jopa kivipylvääseen. Siinä sitten oli\nsinun lainaus- ja vuokrausvakuutuksesi, k.k. eli korjaa kärrysi,\npalkkaa kurkivaunu perä edellä laahaamaan. Napsauttiko Kalle tällöin\n\"pirhanansa\"? Jos niinkin tapahtui, niin sitä ei merkitty velaksi\nhänelle ylhäisemmissä kirjoissa.\n\nTätä kaikkea Ridan Kalle minulle kylään kävellessämme selvitteli,\nvaikka sanaakaan ei puhunut murheistansa. Se henkäili hänen\nlähetysaparaatistaan minun vastaanottimeeni, koska meillä oli\nkohtalonyhteys. Itse asiaan hän vihjaisi vain muutamalla sanalla.\n\n-- Minun täytyi kiinnittää Rita.\n\n-- Vai niin, sanoin minä.\n\n-- Muutin liikkeeni osakeyhtiöksi, valtioneuvos Paatelalla on enemmistö.\n\n-- Jassoo! sanoin minä. En sillä hetkellä muistanut, että myös\nmeidän pelitehtaamme oli osakeyhtiö, jossa eräällä juristilla oli\nyksi osake viidestäsadasta, sama kuin mestarillamme. Oli merkitty ne\nlahjaosakkeina heille järjestyksen ja laillisuuden vuoksi. Tätä en\nsillä hetkellä muistanut, koska niin hartaan osaaottavaisesti ajattelin\nKallen kohtaloa siinä uudessa yhtiössä, missä herra valtioneuvoksella\noli osake-enemmistö.\n\n\n\n\n8\n\n\nMinun hermoihini oli tullut jotakin vikaa. Mahtoi olla sukuperinteistä\ntai sydämestä johtuvaa. Rupesin pelkäämään soittoja \"alhaalta\". Siksi\naloin tehdä töitä konttorissani epätavallisiin aikoihin, päivisin\nkuljeskelin nummella, kävin maatalossani ja viivyin siellä. Niin että\nmestari monta kertaa ja syystäkin hermostui, kun lopultakin löysi minut\nlangan päähän: Sinua ei sitten tapaa kotoa enää koskaan! Mitä tästä\nenää tulee!\n\n-- No, älähän nyt! Tavataanhan tässä joka päivä ja monestikin\npäivässä! naurahtelin minä, mutta itsekseni ajattelin: Vielä kolme\npitkää vuotta! Miten saisin räjähtämättä tämän rähjän perille... Miten\nsinutkaan ja \"heikomman astiasi\" siellä alhaalla! Aloin tuntea itseni\nheikkovoimaiseksi tällaisen taakan kantajana. Kun saisi edes pienen\nhetken hengähdyksen aikaa! Vaikka vain pariksi kolmeksi kuukaudeksi\n\"kontaktit\" irti! Kun korvissa ei aina kuuluisi tuo alinomainen pirinä,\nniin ehkäpä sitten jälleen jaksaisi?\n\nTällaisia muuttolinnun ajatuksia minä kehittelin, ja kun sellaiset\nkerran ihmisen sydämeen iskeytyvät, niin niistä ei pääse juuri hevin\nirti. Ymmärsin jo hyvin n.s. amerikankuumeen pohjavaikuttimet, vaikka\nnäihin saakka olin kummastellut niitä. Etsivä löytää, kolkuttavalle\navataan. Avattiin minullekin. Matti Lahti, sitkeä, jo itsekin monia\nkokenut silmälasipoika, tarjoutui prokuraksemme kuin tilattuna. Eräs\nsuuri kustannusyhtiö tarjosi houkuttelevan kesätoimen, jossa oli\ntuulta ja toimintaa kokeneelle rivakkaotteiselle miehelle. Olinko minä\nsellainen? Kuvittelin olevani. Sain yhtiöltä vielä pienen kätevän\nmatkakärrynkin ja olin valmis hyristämään. Erinäisiä perheneuvotteluja\nsiinä tietenkin oli, muutenkin jo itsensä orvoksi tuntevan vaimon,\nperheen ja mestarimmekin kanssa. Hän tosin ei kovinkaan paljon vastaan\npannut. Taiteilijaluonteena hän nähtävästi oli kyllästynyt minun\njo liiankin tutuksi käyneeseen naamatauluuni, niinkuin minä hänen\nja rouvan puhelinsoittoihin \"täältä alhaalta\". Kerroin mestarille\nuusista suunnitelmistani. Aioin korottaa osakepääomaamme, järjestää ja\ntarkastella asiamiehiämme siinä varakkaassa maakunnassa, jossa tulin\nliikuskelemaan. Se oli parhainta kauppa-aluettamme, erittäinkin meidän\nuudelle soittimellemme gramofoonille, josta messuilla Vuoren V. K:n ja\nvisakaapin ansiosta olimme kultamitalit napanneet. Näitä järjestelyjä\nhoitelisin sivutöinäni toisen firman kärryillä. Olihan minulla jo\ntottumusta sivutoimienkin hoitelemisessa.\n\nLuultavasti esitin tämän mestarille yhtä uskottavasti kuin\nlennokkaasti, koska niin nopeasti pääsimme yhteisymmärrykseen.\n\n-- Kun vain et jätä minun vaivoikseni omia tehtäviäsi! varoitti hän.\n\n-- En suinkaan! Sitä vartenhan meillä on se rilliniekka, prokura.\n\nNiin vihdoin kauniina keväisenä Vappuna pääsin pyrähtämään ja\nluulenpa, että yksikään kevätpääsky ei ole lähtenyt pohjolanmatkalleen\niloisemmalla mielellä kuin minä. Tämä tuntunee rumalta mestaria ja omaa\nperhettäkin kohtaan, mutta niin se vain oli. Näissä muistelmissani\nolen kaiken aikaa ollut vilpitön, jos joskus muulloin lieneekin\ntullut vilpistellyksikin. Perhe kokonaisuudessaan lähti saattelemaan.\nAutoni oli tulinen pikku kärpänen, en kunnolla osannut sitä vielä\nhoidellakaan, vaikka vanhan, Ridan Kallelta ostamani käsikaasuttimella\nnyyhkyttävän Heikin olinkin ajanut jo kuoriksi, ensin perhekärrynä,\nsitten kuorma-aasina, pikku maatilani navettarakennuksen tiilikivetkin\nolin sillä välitöikseni kuskannut. Vaimo pelkäsi, mutta perhe\nriemuitsi, \"tirehtööri\" ihan korkealle hyppeli. Oli luvattu, että hän\npääsee seuraavalle matkalle mukaan, jos muutaman viikon kiltisti kotona\nodottelee. Jaksoiko hän odottaa? Nähtävästi, koska pääsi seuraavalle\nmatkalle. Eräs entinen koulutoverini, tottunut automies, oli matkalla\nsamaan maakuntaan. Hänen haltuunsa minut jätettiin, eikä huonoihin\nkäsiin uskottukaan. Niin siinä hyvästeltiin, onnea toivoteltiin, ja\nsitten matka oli yhtä hauskaa hyrinää.\n\nNiin se oli koko päivä, koko kaunis, erittäin vaiherikas, vaikka\ntyöteliäs kesäkin. Posetiivi ei pauhannut, puhelin ei kilissyt, vaikka\njoskus oltiin \"alhaallakin\", kerran ihan kuivilleen juosseen joen\npohjalla. Jo ensimmäisenä päivänä meillä vanhoilla hyvillä toveruksilla\noli monta hauskaa. Eräällä metsäisellä kankaalla tavoitimme kaksi autoa\nnokatuksin. Tämä muuten ei ollut mikään harvinainen nähtävyys näinä\naikoina, tässä tapauksessa ainoastaan sentähden, että automiehetkin\nnyt olivat nokatuksin. Kuin kaksi nuorta tappelukukkoa ne kyräilivät\nja killistelivät, kumpi aloittaisi. Kun emme kunnolla sivuitse\npäässeet, menimme hyvän tyhmyyttämme rauhaa rakentamaan. Se oli\nennenaikaista, koska vielä sotaakaan ei ollut alkanut. Silloin räjähti.\nSaimme riitapuolet kiukkuisesti kimppuumme ja kiitimme onneamme sekä\näkkipikaista kärryämme, että pääsimme siitä kahakasta niinkin vähin\nvaurioin kuin lopulta pääsimme. Tämä oli hyvä opetus meille. Ei koskaan\npidä pistää nokkaansa kahden riitapuolen väliin, ei ainakaan ennen\nkuin he itse ovat aloittaneet. Entistä viisaampina ja keventynein\nmielin ajelimme eteenpäin, kun sentään niinkin kunniakkaasti olimme\nselviytyneet erotuomarin tehtävästämme.\n\nVäliin vaihdoimme miestäkin rattiin, täytyihän minun oppia, että en\njoka ahteessa joutuisi nokatuksin, enkä \"knokatuksi\". Päivä paistoi, ja\nlintuset laulelivat. Oraspellot vihersivät, ja metsäkin jo värikkäänä\nkihelmöitsi. Oli todella ihana kesän alku, vaikka eräät värinäkemykset\nmahtoivat johtua myös häkistään livahtaneen muuttolinnun mielialoista.\n\nErään kirkonkylän komea seuratalo oli liputettu, kansaa mäki\ntulvillaan, autoja, kuormavaunuja, polkupyöriä... Jos menisimme\nnuorisoseuran arpajaisiin? Mitä muuta kuin käännös ja huraus, niin\nmentiin. Eivät ne nuorisoseuran arpajaiset olleet, vaan meijerin\n25-vuotisjuhlat. Meille se oli samantekevää, miksikä emme olisi\nvaikka osuustoiminta- ja meijerimiehiäkin vaihteeksi. Osakeyhtiöt,\nposetiivit ja muut yksityisyritteliäisyyden ilmentymät eivät olleet nyt\nesteenä, paitsi yksi matkagramofooni näytekappaleena, mutta se rapisi\nhiljaisesti joskin epämusikaalisesti takalaatikossamme.\n\nOikein hauskat ja ruokaisat meijerijuhlat ne olivat, toista kuin mihin\nolimme tottuneet. Sattui juuri väliaika, jolloin juhlivan talon omia\nantimia, voi- ja juustoleipiä kirnupiimän höystämänä tarjoiltiin.\nMeidätkin, muukalaiset maankiertäjät, käskettiin pöytään kuin konsanaan\nKaanaan häissä. Nautimme mannaa, maan ja karjan rieskaa erinomaisella\nruokahalulla. Sitten puolitiehensä joutunut juhlaohjelma jatkui.\nJuhlivalle laitokselle tervehdyksiänsä lausumaan ja aatteellisen asian\npuolestakin todistamaan nousi jämeriä keskusjärjestöjen ja maakunnan\nnapamiehiä, ja niin edelleen omalla vuorollaan pienempiä ja läheisempiä\nnaapureita ja kylän miehiä.\n\nViimeisenä putkahti väliverhon raosta vanha vaari. Hän nähtävästi\noli runolaulajien suurta sukua, niin voimallisesti, hauskasti ja\nrunopukuisesti hän laususkeli. Mutta vielä suurempi oli hämmästyksemme,\nkun huomasimme, että hän lauloi nasevasti sattuvaa kronikkaansa\njuuri siitä, mitä ympärillämme näkyi ja tapahtui, puheista ja\npuhujista, lauluista ja laulajista. Runosatiirillansa hän suolasi\nherkullisesti maakunnan napoja, niin meijeri- kuin karjamiehiä, myös\nporsaan poruuttajia. Jopa olikin eri vaari, vanha harmaaparta! Täytyi\nmennä ihan verhojen taakse lähempää tuttavuutta tekemään. Vaari\nistui peilin edessä ja liotteli irti harmaita karvojansa. Petosta!\nNuorekas veitikka, tekijä miehekseen joka tapauksessa. Niin nopeaa ja\nrunollista reportteritoimitusta emme olleet ennen kuulleet, emmekä edes\nmahdolliseksi luulleet. Mutta alhaalla salissa nuoret jo pyörähtelivät,\npyörähdimme mekin polkan ja jenkan ja sen jälkeen maantielle. Pitkiä\nmatkoja ei ollut enää matkan päähän, maan entiseen pääkaupunkiin.\nSiellä hotellin pehmoisen petin vieressä pantiin oma pelitoosa\nsoittelemaan, oli sattunut matkaan näihin aikoihin ja tunnelmiin hyvin\nsopiva levy. \"Ei mitään uutta... länsirintamalla... kaikki menee pikku\nhiljaa hissukseen...\"\n\nSoitatimme sitä yhä uudestaan, vaikka gramofoonilevyä ei tavallisesti\nkahteenkaan kertaan soiteta. Meistä oli niin hupaisaa, kun neula rahisi\nja masiina lauloi: \"on vihollinen hullu... kun ampuu yhtenään...\nse vahingossa viepi vielä hartioista pään...\" Mutta erittäinkin\nmeitä huvitti se loppukerto, jossa ylimmäistä ystävää lohdutettiin\nrohkaisevasti: \"Minä kuole en kiusallakaan!\"\n\nMinun uusi kesätoimeni oli etupäässä semmoista hyökkäilevää laatua.\nSiinä täytyi tekijän olla \"offensiivissa\" joka päivä ja montakin\nkertaa päivässä. Onnekseni minulla sentään oli tottumusta tällaiseen,\nolinhan monta vuotta vakuutusyhtiöiden asiamiehenä toimiessani\njoutunut monen etevän ammattisoturin koulutettavaksi, suuria herroja,\njopa kreivejä vastaan olimme hyökkäilleet, vaikkakin menestystä\nsaavuttamatta. Ennen olin ollut heikkoverinen, täällä uusissa oloissa\nja näkemyksissä olin vahva ja menestykseni sen mukainen. Mitä\nkomeampi talo ja arvovaltaisempi isäntä, sitä rohkeammin hyökkäsin.\nLöin matalaksi maakunnan napoja, kunnallis- ja maanviljelysneuvoksia\nja -neuvoksettaria, aatelismiehiä, rouvia ja neitejä, jopa vanhan\nyhtä kuuluisan kuin kunnia-arvoisan kreivinkin. Hänet minä vasta\nperusteellisesti tyrmäsinkin. Hän tilasi kauppaamaani suurteosta kolme\nkappaletta, ruotsalaisen painoksen itselleen ja nuorelle kreiville,\nsuomalaisen tilanhoitajalle, käski käydä talossa vastakin. Mutta\nkauan ja perusteellisesti siinä suurtilan paikkoja myös katseltiin,\nkuuluisien esi-isien kuvatkin yläsalin seinillä ensimmäisestä\nviimeiseen.\n\nTavallisista taloista ja maallikoista selviydyin tunnissa, parissa.\nKuinka niin kauan yhtä kauppaa? kysynee mestari, joka on hätäinen.\nSelvitykseksi on mainittava, että tehtäväni ei ollutkaan mikään\ntavallinen kirjan kauppaaminen. Se oli kokonaan sivuasia, eipä\nsilti vähemmän tärkeä enempää minulle kuin toimeksiantajalleni.\nHänelle se merkitsi varmaa suurteoksen menekkiä, minulle provisiota.\nMutta päätehtävänäni oli kirjan rakentaminen, olin siis tavallaan\njonkinlainen \"kolhoosikirjailija\". Meitä oli muitakin, kautta\nmaan, koko joukko. Otimme tiedot ja myös valokuvat tilasta ja sen\nhaltijoista koko maata käsittävää \"kuva-albumia\" varten. Se oli tosiaan\nsuurisuuntainen työ, vaikka hiljaisuudessa tehty. Se antoi tekijälleen\nsekä tyydytystä että rahaa, mitäpä tuota kieltäisin. Minulla kävi\nensi päivästä lähtien hyvä viuhka. Ainoa seikka, mitä jälkeenpäin\npahoittelin, oli se, että toiset, n.s. muovailevat kirjailijat,\nsuuresti typistelivät, jopa peräti muuttelivatkin minun persoonallista\ntyötäni. Ehkä siihen heillä oli pätevät syynsä, tilanahtaus ja sen\nsellaiset. Joka tapauksessa, vaikka vain työskentelinkin tunnin\npari paikassaan, koetin jokaisen tilakuvan kehystekstiin vetäistä\npersoonallisen säväyksen juuri siitä tilasta ja sen omistajaparista,\nasukkaista ja heidän taisteluistaan sukupolvien aikana. Tällaisiin\nnäkemyksiin olikin tässä vanhassa ja varakkaassa maakunnassa mitä\nparhain tilaisuus muuallakin, eikä vain kreivien ja neuvoksien\nperintökartanoissa.\n\nTosiaan näiltä kesäisiltä retkiltäni ja päiviltäni ei vaihtelua\npuuttunut. Aina uudet tilat, näköalat ja ihmiset, lisäksi uutuuden,\nmilteipä taistelun viehätys. Tositaistelua tosin tuskin milloinkaan\nsyntyi, ihme kyllä. Mutta jännittäviä n.s. ystävyysotteluja sen sijaan\nharva se päivä. Eräässäkin talossa, jonka omisti varakas leskiemäntä,\nminulle sanottiin heti: Kyllä tiedot annetaan ja kuvakin, mutta kirjaa\nei osteta missään tapauksessa. Nähtävästi tämä emäntä oli kuullut\npuuhailuistani ja varautunut etukäteen. Niin olin minäkin.\n\n-- No, siitä nyt ei ole ensinkään kysymystä! sivuutin yliolkaisesti\npääasian ja kirjailin jo täyttä kyytiä niitä kuin piti, hehtaarimääriä\nja satoja, karjarotuja ja omistajasukuja, samalla kun alitajunnassani\njo kypsyttelin sitä persoonallista \"säväystäni\", joka sitten\ntoimituksen korkeimmilla tuoleilla köykäiseksi havaittiin, ehkäpä\ntässäkin tapauksessa. Kaavakkeet tulivat täytetyiksi. Nousin\nhyvästelläkseni ja lähteäkseni.\n\n-- Mitenkäs sen tilauksen kanssa? tiedusti emäntä, ennenkuin pyyhkäisi\nkämmentänsä esiliinaan.\n\n-- Minkä tilauksen?\n\n-- No sen kirjan, jota te kirjoitatte!\n\n-- Jaa tämän suurteoksen! heräsin minä. -- Se maksaa tuhat markkaa,\nensi vuoden almanakka vain markka viisikymmentä penniä.\n\nTästä komea leskiemäntä kovasti kimpastui, ihan loukkaantui eikä\ntarjonnutkaan kättään hyvästiksi.\n\n-- Vai ette annakaan minulle kirjaanne! Luuletteko te, ettei talosta\nlöydy yhtä vaivaista tuhatlappusta? Vaikka viisituhatta, jos siksi\ntulee ja niin hyvää pränttiä painatte!\n\n-- No, no, emäntä hyvä! emmehän toki vallan Agricolan raamattua!\nrauhoittelin, kun merkitsin tilauksen muistiin. Emäntä piirsi nimensä\nalle ja vasta sitten tarjosi hyvästijättöön kätensä, kun ensin oli\nharjakaiskahvit juotu.\n\nEräässä pitäjässä ja kylässä minua varoiteltiin, monessakin talossa\netukäteen tiedusteltiin: Oletteko käynyt Santalahdessa? Vai ette!\nSittenpä teillä toki on hyvä paikka edessäpäin. Enempää eivät isännät\nselittäneet, naureskelivat vain salaperäisesti. Millainen karvanaama\nsiinä talossa mahtoikaan isännöidä? Säästin talon viimeiseksi,\nkunnes eräänä aamuna sitten piristynein voimin ajelin päin vaaraa.\nVähän jännittävältä se tuntui. Milteipä toivoin, että hoppani\npiiputtaisi, niinkuin silloin kun ammattimiehen kanssa ajelimme kreiviä\nvakuuttamaan. Ei piiputtanut, se verraton pikku kärry. Mutta maantielle\nminä sen etupään käänsin, melko avaratuntuiseen pihaan päästessäni.\nSisältä asuinrakennuksesta kuului outoa ryskettä. Nuori nainen, joku\npiikainen vierähti pihaan niinkuin olisi ovesta potkaistu. Välillämme\nsukeutui lyhyt vuorokeskustelu kuten tavallisesti.\n\n-- Onko isäntä kotona?\n\n-- Kyllä on!\n\n-- Sopiiko vieraan mennä häntä nyt tapaamaan?\n\n-- Kyllä sopii!\n\nTyttö naurahti. Ankara ryske sisältä kuului yhä, ja minulla, vaikka\nolinkin jo monissa lähitaisteluissa karkaistu uros, tuntui sydän\nrinnassa läppäävän. Tuolla kolinallakohan tuolta tullaan? Olipa sentään\nhyvä, että kärryni oli niin äkkipikainen ja valmiiksi käännetty. Tyttö\nnaurahti, vieläkin tirskahti kuin pihaharakka. Astuskelin hiljalleen\nryminää kohti. Avasin oven, harmaa savu pöllähti vastaan. Suuri\nja musta, koristelematta sanoen, ruma mies seisoi muurin vieressä\ntellingeillä, tiilikivi kädessä, hakkurikirves toisessa. Oven käydessä\nmies kääntyi ja heilautti kirvestänsä.\n\n-- Kuka pörkele se sieltä?\n\nMöräys lähti kuin katajapensaan alta, ei alhaalta, vaan liiankin\nylhäältä. Tiilikivi heilahti, tasapainon vuoksi ehkä. Hurjassa\nasetelmassa oli jotakin hupaisan hullunkurista. Sain jälleen hyökkäävän\nrohkeuteni, joka hetkeksi oli kadonnut. Naurahdin iloisesti.\n\n-- Mies, jota ennen ei ole tässä talossa nähty! Painukaa alas! Vai\ntarvitseeko romahuttaa?\n\n-- Pääsen minä täältä ilmankin!\n\nJa niin se murjaanien kuningas sitten laskeutuikin valtaistuimeltansa,\nkun ensin oli paiskannut romutiilen kasaan peloittavan läheltä päätäni.\n\n-- Santalahti, Elias! hän esitteli ja puristi poroisella kourallansa\nniin että kipeää teki. Käveltiin salihuoneen puolelle, jonka ilma ei\nollut juuri niin sakeaa. Kirjoiteltiin kirja ja myös \"säväykset\". Nämä\nkuitenkin olisi pitänyt tähän albumiin ottaa sellaisenaan, niissä olisi\nollut persoonallisuutta. Ei kysymykseenkään tullut, ettäkö kirjaa ei\ntähänkin taloon olisi lunastettu. Söimme tukevat yhteispäivälliset.\nPöytämusiikkia soittelimme matkassa olevalla pelitoosallani: Ei mitään\nuutta länsirintamalla... Sain merkitä albumin lisäksi isännälle\ntilauksen samanlaisesta ilorasiasta. Tilaus tuli tehtaallemme aikoinaan\nja luulenpa, että gramofooni soittelee yhä vieläkin isännän kamarin\npöydällä: Ei mitään uutta... minä kuole en kiusallakaan! Kerrassaan\nhauska isäntä ja se piikainenkin. Pihamaalta lähtiessäni minä hänelle\nnauroin.\n\n-- Kyllä tähän taloon vieraan sopii poiketa!\n\n-- Sopii kyllä! Tervetuloa vastakin!\n\nTyttö naurahti iloisesti, hetkahteli matkoihinsa notkuvin lantein.\n\nSe oli verraton kuva-albumi itse tämä matka, eri pitäjissä, kymmenissä\nkylissä, sadoissa taloissa. Jospa vain olisin ollut semmoinen tekijä,\nettä olisin saanut kaikki näkemäni ja kokemani säväykset välittömästi\nkiinni ja julkisuuteen! Sama jämerä yleisleima, vaikka eri elämä,\nkokemukset ja aivoitukset. Yhä uusia kiintoisia kuvia joka päivä, tunti\nja hetki.\n\nNäillä matkoillani vasta tulin oikein huomaamaan, miten monia\nharrastelumahdollisuuksia harjoittajalleen maanviljelys siihen\nliittyvine sivuelinkeinoineen tarjoaa. Tulin tuntemaan huippuluokan\nhevosmiehiä, karjamiehiä, sikamiehiä, kanamiehiä. \"Miehillä\" tarkoitan\nmyös naisia, joiden kapeammilla tai leveämmillä hartioilla useinkin\nlepäsi raskaita ja vastuunalaisia tehtäviä, jopa suurtilan isännyys\nja emännyys yksinomaan. Emännätöntä tai emännöitsijätöntä taloa en\nmontakaan näillä matkoillani tavannut. Muutamissa taloissa vallitseva\ntyönjako, mahdollisesti myös vallanjako oli ihanteellisen sopuisa.\nIsäntä hoiteli pellon, emäntä karjan, eräässä talossa vaihteeksi\npäinvastoin. Joskus isäntä sitäpaitsi valvoi siat tai kanat, yhdessä\nkartanopaikassa ei ainoastaan valvonut, vaan myös ruokki ja keräsi\nmunat lähes tuhatpäisestä kanatarhastaan. Kanalassa valkosiivekkään\nakkaväen kovasti kaakattaessa, kymmenien isäntäkukkojen mekastaessa\nme tilakertomustakin siihen kuuluvine säväyksineen kirjoittelimme.\nIsännällä oli keinutuoli suurkanalansa keskiseinällä. Hän lainasi sen\nsiksi aikaa minulle.\n\nMutta maa, jokiäyräitten ja sukupolvien mustan muheva peltomaa se\nyleensä oli isäntien pääharrastus ja oli sitä todenteolla. Sitä\nhe rakastivat, sen kimpussa he uurastivat kuka paremmalla, kuka\nhuonommalla menestyksellä, mutta rehellisellä antaumuksella milteipä\naina. Heinän hilpeästi kaatuessa, viljan kauniisti kellastuessa\nvanhemmat isäntämiehet muistelivat muinaisiansa, nuoret tulevaisia\nsuunnittelivat. Isien pelto oli kallista maata, ikivanha, mutta\nuseinkin vielä käyttökuntoinen vilja-aitta kalliokummulla talon takana\noli talon kotoinen pyhäkkö.\n\nKallista ei ainoastaan aatteellisessa, vaan myös asiallisessa\nmerkityksessä maa tässä maakunnassa oli monelle nuorelle isännälle.\nMuistanpa eräänkin tapauksen, kuin vanhan herkän lapsuuskuvan sen\nnäen, vaikka se esitettiin minulle vain iltahetken pikavalotuksella.\nEmäntä lypsi lehmiä, kaksikymmenpäistä karjaa, isäntä kynti traktorilla\nheinäpeltoa, ei ellipsin muotoista palaa kuten Rantakylän kreivi, vaan\njoelle viettävää puolen kilometrin sarkaa. Kuinka monta kaksoisvakoa\nhän sinä syyspäivänä jo olikaan aurannut, nähtävästi jatkoi niin\npitkälle kuin päivän kajastusta riittäisi. Lepuutettiin toki välillä\nhevosta ja kirjoitettiin historiaa.\n\nNuori isäntä oli lunastanut tilan sisaruksiltansa. Se oli tavallinen\ntämän maakunnan talonpoikaistalo, kolmisenkymmentä hehtaaria\npeltoa ja saman verran kallioperäistä metsämaata. Osalunastus oli\nollut miljoonakaksisataatuhatta markkaa, hänen oma osuutensa siitä\nkaksisataatuhatta.\n\nTämä oli mielestäni huikea hinta, veljesten kesken. Nuori isäntä ei\npitänyt sitä liiallisena. Kotitalo hänen mielestään oli hyvinkin sen\narvoinen, ja veljet tarvitsivat osansa, eivät he muutoin olisi päässeet\nmaahan kiinni.\n\n-- Mitenkä selviätte tässä koroistakaan, kun tuotteet ovat niin halpoja\nkuin ovat ja menekkipula sitäpaitsi? tiedustelin häneltä.\n\n-- Täytyy selvitä! Pitää kiristää vähin siellä, vähin täällä, naurahti\npäivän punertama mies, poikamainen hymy kasvoillansa. Sitten hän\nlähemmin selitteli: -- Täytyy vain olla joka päivä tarkkana. Aina sitä\njotakin voi \"suden\" kitaan työntää, ellei rukiita niin kauroja, pihaton\npuolelta maitoa, pekonia ja kananmunia... On pysynyt ja kestänyt tässä\nennenkin, isän suku... jo lähes neljäsataa vuotta... Täytyy pitää\nkiinni kuin tuo kataja tuosta kallion laidasta.\n\nNuori \"kataja\" naurahti. Mutta sitten juonteet hänen kasvoillaan\ntiivistyivät. Olimme istuneet ehkä liian kauan. Hän nousi ja polkaisi\nmasiinansa käyntiin, tuijotteli joelle, joka häipyi iltasumuun.\nKun siinä näitä kuunnellessani ja hänen tiluksiaan katsellessani\nmuistelin eräitä oman synnyinmaakuntani \"vanhempia veljiä\", jotka\ntämän seutukunnan perintätavan mukaan olivat saaneet sata- jopa\ntuhathehtaariset \"ruhtinaskuntansa\" puoli ilmaiseksi, jotka velattomina\nniiden miljoonametsiä verottelivat ja vähäisiä verojansa ruikuttivat...\nkun tämän muistin ja vertailin, niin minua hävetti sukuni ja\nheimoni puolesta. Mutta sitten jälleen vapautuneena hengähdin, kun\nmuistin, että myös siellä monet pienellä pennillä, jopa peräti\npennittöminä matkaan lähteneet nuoremmat veljet olivat uljaasti ja\nperäänantamattomasti pureutuneet \"katajana kallioon\". Kumpi oli parempi\nmenettelytapa? Yksi kaikkien vaiko kaikki yhden puolesta? Puolensa ja\npuoltajansa lienee kummallakin.\n\nMutta jälkeenpäin, kun itselleni kovemmat koettelemusten ajat tulivat,\nolen usein muistanut tätä katajana kallion kylkeen pureutunutta\nnuorta miestä ja hänen kasvojensa juonteita, kun hän raksuttavan\npeltomasiinansa kanssa hävisi sumuun. Jaksoiko hän kestää ajan\nkourissa, joiden ote yhä koveni? Toivottavasti perintötila ja sen\nsatavuotiset kotihaltiat antoivat hänen hartioihinsa tarvittavan\nsitkeyden ja voiman, varsinkin kun mies itse oli niin luottavainen.\nHänellä oli rukiit ja kaurat, kanat ja pekonit karjan lisäksi. Yksi\nauttoi, ellei toinen, luultavasti kaikki ne yhdessä. Mutta kuten\nsanottu, lämmin kuva-välähtymä tämän nuoren miehen \"kalliiseen\nmaahansa\" pureutumisesta on monina heikkouden hetkinä antanut minulle\nvoimaa.\n\nTapasin tämän maakunnan viljelijöissä muitakin kuin oman ammattinsa\nerikoisalojen harrastelijoita. Monet heistä olivat jo sekä henkisesti\nettä aineellisesti vapautuneet sille asteelle. Eräässä vauraassa\npitäjässä oli museomiehiä, useitakin. Tämä \"kärpänen\" oli nähtävästi\npompannut toisesta toiseen. Yhdellä heistä oli harvinaisen suuri ja\ntäydellinen rahakokoelma. Siinä oli myntättyä kapitaalia, hopeaa,\nkuparia, rautaakin eri aikakausilta, sekä maasta kaivettua että\nantikvaareista tuoreella rahalla ostettua. Kaikki ne olivat hyvin\npuhdistettuja ja jatkuvasti hellän huolenpidon alaisia. Jokaiseen\nniistä liittyi paljon kiintoisaa historiaa. Sitä olisi vieraan kulkijan\nkelvannut kauemminkin kuunnella... jos vain olisi ollut aikaa.\n\nEräällä museomiehellä oli hämmästyttävän komea asekokoelma, suuren\nsalihuoneen seinät täynnä miekkaa ja pyssyä, jos jonkin näköistä ja\nkokoista, eri aikakausien mukaan taitavasti järjestettyinä. Tämä sali\nRidan Kallen olisi pitänyt nähdä. Muistaakseni kehotin häntä ajelemaan\nsiellä. Ei mahtanut enää joutaa, niinkuin en minäkään olisi joutanut,\nellei se näin mukavasti olisi sopinut tämänkesäisiin sivuharrastuksiini.\n\nEräällä toisella museoalan harrastajalla oli elävä kokoelma, joka\nsisälsi kaikenlaista \"rojua\", olisi ehkä joku äkkipäätä iskenyt\npahasti kiveen. Tämä hänen käytännössä oleva irtaimistonsa oli kaikki\nlaatutavaraa, vaikka vuosisatojen patinoimaa. Se oli järjestetty\nkäytännön palvelukseen taitoharrastelijan rakkaalla kädellä. Omistaja\noli silminnähtävästi varakas mies. Hän oli rakentanut koko talonsa\nvarta vasten sitä elävää museotansa silmällä pitäen, kivestä,\nkeskuslämmityksellä, kaikella mahdollisella tavalla tulen y.m. tuhon\nvaarat poistaen. Siellä museossaan hän sitten nuoren vasta vihityn\nemäntänsä kanssa asuskeli, puhdisteli, vaali ja lisäili tinatuoppeja,\nkannuja ja lautasia... Toivottavasti ja todennäköisesti myös uutta\nperikuntaa, joka yhtä itsenäisesti ja huolekkaasti jatkaisi isän\nerikoisharrasteluja.\n\nNo, tapasi kai kulkija suuressa maakunnassa liikkuessaan kesän mittaan\nsellaisiakin \"kärpäsiä\", jotka eivät tuottaneet pitäjälle, enempää kuin\nmaakunnallekaan erikoista kunniaa. Tapasi ylipäästään hurahtaneita\n\"muiluttajia\", sattui juuri se kesä, tapasi maakunnan, koko maan kuulun\npirtukuninkaankin, jonka laivat seilailivat avomerillä. Tämä miekkonen\noli juuri hiljakkoin ostanut vanhan arvokkaan kartanon, valuutasta\nkun ei ollut mitään puutetta, kuten tilan entisillä omistajilla\nvalitettavasti oli asian laita. Uusi kuningas, rahan ja kunnian,\noli ehtinyt pistää jo toimeksi. Ränstynyt puutarha oli ensimmäisen\nkesän kuluessa lähes kokonaan ylös kohennettu. Korkearasvaista\nrotukarjaa oli surkeilematta hankittu. Uljaassa päärakennuksessa, jota\nparhaillaan \"patinoitiin\", tuoksahteli väkevästi lakkaöljy ja \"tenu\".\nMahdollisesti maaliaineita \"lantattiin\" sillä \"ihtellänsä\", maalarien\nkurkkuja kuitenkin. He tuntuivat olevan sillä tuulella, vaikka ei\nollut edes lauantai. Kulkijalle ei jäänyt kovinkaan ylösrakentavainen\ntunne tästä paikasta, vaikka talo äkisti olikin niin ylen hienosti\nylös rakentumassa, vaikka teos kokonaisuudessaan tilattiin myös\ntilanhoitajalle... \"että kahteen pekkaan voitaisiin seurailla, missä\nhyviä kartanoita oli myytävänä!\" naurahteli pirtukuningas voitokkaan\nmerirosvon pilke silmässä välkkyen.\n\nOnnellisesti, paljon kokeneena ja nähneenä, mielestäni myös\naikoihin saaneena, palasin ensimmäiseltä matkaltani, joka oli\nkestänyt kuukauden. Toiselle pääsi \"tirehtööri\" mukaan, kuten oli\nluvattu. Tällöin saatiinkin taas uusia elämyksiä entisten lisäksi,\ntirehtööri kun sattui olemaan juuri siinä iässä ja virityksessä.\nEnsimmäinen hyvähuomen oli voitokas kilpa-ajo museopitäjän nimismiehen\nkanssa. Tahtomattamme siihen kahakkaan jouduimme. Ajelimme\nhyvää vauhtia, päättäen siitäkin, että matkamittarimme keikkui\nkuusissa-seitsemissäkymmenessä. Mutkaisella tiellä sen mielestämme\nolisi pitänyt riittää kenelle tahansa. Eipä kuitenkaan riittänyt\neräälle pölyymme pureutuneelle kiiliäiselle. Se tööttäsi tietä useaan\notteeseen.\n\n-- Lisää vauhtia, isä! hihkaisi tirehtööri. Hän seisoi vieressäni\ntähystäjänä toimien. No, tehdään \"lapselle\" mieliksi! ajattelin ja\npainoin kaasulusikkaa. Parometrimme viisari painui automaattisesti. Se\noli todellakin jo milteipä luvattoman alhaalla.\n\n-- Se tööttää! tiedoitti tähystäjäni jälleen kiihkeästi. Silloin jo\nminäkin lämpenin ja painoin lusikan pohjaan. Onneksi myös tie oikeni.\nMentiin että puhelintolpat vilisivät, kivinen kilometripylväs tuolloin\ntällöin. Mutta kiiliäinen pysyi yhä hännillämme, oli toki lakannut\ntööttäämästä, eikä varkain ohittamisestakaan siinä vauhdissa mitään\ntullut. Nopeasti lähenevässä kirkonkylässä päätin pysäyttää ja niin\nsitten teinkin. Kilpaileva musta ritari takanamme pysähtyi myös. Astuin\nmaantielle ja olin turhan utelias, se selvisi heti ensi sanoista.\n\n-- Mikä mies sieltä, kenelle vauhti ei riitä?\n\n-- Tämän pitäjän nimismies! vastasi kilpakaveri. Vaikenin, ehkäpä vähän\nkalpeninkin. Mutta tirehtööri herahti nauramaan vilpittömän herttaiseen\ntapaansa. Virkavallan edustaja lähestyi poikaa, tarttui käsin kiinni ja\nnosti pikkumiehen ilmaan, naurahti herttaisesti hänkin. Siinä tosiaan\noli lojaali virkamies ja hupaisa vallesmanni, kuten viime matkallani\npitäjällä olin kuullut hänestä mainittavankin. Kilpa-ajosta ei sen\nenempää puhuttu, emme mekään, vaikka olimme päässeet voittajiksi.\n\nMutta kyllä me osasimme hiljaakin ajella, hauskoilla kyläteillä\nkeveästi ketkutella. Tirehtööri tällöin usein istui sylissäni, piteli\nratista ja oli mahtavaa poikaa. Toisinaan pysähdyimme marjastamaan.\nSitten taas hyökkäiltiin taloihin albumikirjaa tekemään ja kirnupiimää\njuomaan. Tirehtööri harrasti myös maitoa ja sai sitä auliisti. Emännät\npitivät tästä pian tutuksi tulevasta pikku miehestä ja hänen pienestä\ngramofoonistaan, jota hän heppoisasti naureskellen heille soitteli...\n\"Tili, tili, tili, tili tengan löysin\"... oli hänen mielilevynsä, joka\nusein vaadittiin toistettavaksi. \"Lyyssin linna\" oli toinen hyvä, josta\nemännät pitivät vieläkin enemmän. Yöt nukuimme vierekkäin. Huomautimme\nsiitä heti, ettei emäntien tarvinnut kahta vuodetta rakentaa. Sain\nkertoa hänelle satuvarastoni loppuun ja keksiä paljon uusia. Erään\ntalon kumpuisella pihamaalla poika päästi auton jarrut irti, talon\nnuorille miehille kun piti näyttää hyvääkin safööriä. Vaunu vyöryi\nkatajikkoon. Pahempaa haaveria ei toki sattunut enempää miehelle kuin\nkärrylle. Mutta eräänä iltana metsätietä ajellessamme saimme pari\njänöjussia voimaveturiksi eteemme. Ajoimme sillä valjakolla muutamia\nkilometrejä kangasmaata. Alamäessä sammutin koneen, jussit pantiin\nvetämään. Tirehtööri nauroi, hyppi ja hihkui kyyneleet silmissä.\n\nMutta kun kuukauden ajeltuamme ja monet ihmeelliset seikkailut\nkoettuamme vihdoin pääsimme kotimatkalle, oli minulla kaiken matkaa\nratkaisematon pulma. Vaunussamme kärysi joku paikka ilkeästi,\npalaneelle kumille tai jollekin vieläkin pahemmalle. En etsimälläkään\npäässyt selville, mikä sen aiheutti. Joku hankasi ja paloi, mikä ja\nmissä? Vaunun luisto oli kuitenkin vapaa ja hyvä. Se haju vain oli uusi\nja paha. Tirehtööri ei puhunut juuri mitään, piteli vain nenäänsä.\nVasta kotipihaan päästyämme hän laukaisi riemulla.\n\n-- Se oli varis!\n\nNiin se olikin, mikä varis, jonka se vekkuli oli jostakin\npeltoseipäästä keksinyt, käärinyt sanomalehteen ja kätkenyt auton\ntakalaatikkoon. Olin lojaali, huumorintajuinen mies... kuten\nkilpailussamme häviömieheksi jäänyt vallesmanni. Sitäpaitsi\nolimme päässeet kotiin, joka sittenkin oli maailman paras paikka.\nIltamyöhäinen oli jo. Sieltä alhaalta ei tiedetty, eikä voitukaan enää\nsoittaa, vaikka asioita varmasti oli vartaan täysi.\n\nMeillä tirehtöörin kanssa oli ollut hyvin jännittävä ja hupaisa\nkiertomatka. Kohtalonyhteytemmekin oli tiivistynyt yhä. Se on\nsäilynyt eroittamattomana siitä lähtien, vaikka ulkoiset tiemme\novat erkaantuneet. Nyt tirehtöörini on linjoilla, siellä jossakin,\nmissä hänen yhtä ankarana kuin ylväänä kohtalonaan on seistä.\nOlen heikkovoimainen kristitty, huono rukoilijakin, mutta illoin\naamuin kuitenkin liitän sormeni yhteen, kuten meillä oli tapana\nsinä lämpöisenä kesänä, sillä yhteisellä matkalla saman peiton alla\nnukkuessamme. Tänä aamuna puoliunissani muistin erään tapauksen niiltä\najoilta. Poika oli jostakin syystä saanut pahoinvointikohtauksen. Hän\ntarttui käteeni ja huusi kuin hengen hädässä:\n\n-- Isä rakas! Käännä pian auto! Aja pian kotiin! Että minä vielä\nnäkisin rakkaan äitini ennenkuin kuolen!\n\nAukaisin auton oven, istuimme hetkeksi ojan pientarelle. Vatsasta\nkuohahti pari lasillista juustoutunutta maitoa. Sitten ei tarvinnutkaan\nkääntää autoa kotiin. \"Lyyssin linnaa\" kohta uudessa talossa\nsoittelimme ja maitoakin jälleen nautiskelimme, eikä \"tenkoja\"\nensinkään tarvinnut maksaa. Kuten sanottu, tänä aamuna muistin sen, kun\nmuistelin sormenpäät yhdessä. Ajattelin itsekseni:\n\nRakas poikani! Matkaveljeni tili-tili-tengan tiellä! Olet yksi ajuri\nkohtalomme autossa! Jospa sinun sentään ei tarvitsisi hätähuutoasi\ntoistaa! Jospa riittäisi, kun auto pysähtyy ja ovi avataan... Kun\nkeväinen, lämmin päivä jälleen helähtäisi paistamaan ja pääsisimme\nyhdessä marjametsään!\n\n\n\n\n9\n\n\nToverikseni kolmannen kuukauden maakuntamatkalleni lähti nuorukainen\nja valokuvaaja Otto Mäkinen. Hän kuvasi maatilat, isännät ja\nemännät, tyttäret ja karjakotkin, milloin nämä itse sitä esittivät,\nkuten usein oli asianlaita Tämän katsannoltaan yhtä kirkkaan kuin\nsydämeltään jalon poikamiehen kanssa me soittimentekijöinäkin myöhemmin\njouduimme paljon tekemisiin. Mies oli, paitsi taitovalokuvaaja, myös\nurkuri ja kuoron johtaja, myöhemmin myös soittimien suunnittelija.\nOlimme jo aikaisemmin saaneet nykäistyksi hänet asiaan, ja hänestä\nolikin meille varsinkin kultamitalin metsästyksessä paljon hyötyä.\nOikeastaan olisi kunnon urkurillemme kuulunut hyvä kimpale niin\nmessu- kuin maailmannäyttelykullastamme. Mutta kun se ei ollut ollut\nmestarin rouvan postonkakku! Urkuri harrasti, kehitti ja jalosti\nsoittimiamme enemmän kuin halusimme myöntää. Mutta tänä kesänä ja tällä\nerinomaisella seuramatkallamme kirjasimme ja valokuvasimme vauraan\nmaakunnan maatiloja, isäntiä, emäntiä... Ja monta hauskaa päivää ja\nyhteismuistoa meillä onkin näiltä matkoilta sisäisiin kasetteihimme\nkätkettyinä, niinkuin yhä muistan ja varmaan myös hän.\n\nKerrankin meidän oikeanpuolinen takarenkaamme rupesi reistailemaan,\nvaikka tätä ennen ei koko kesänä, ei tirehtöörinkään pelaillessa.\nIrroitimme ja paikkasimme punaisen sisärenkaan. Pumppumme oli\nravistunut, emme mitenkään tahtoneet saada sillä ilmaa työnnetyksi.\nUrkurivalokuvaaja oli kärsivällinen mies kuten olin minäkin, koska\nmuu ei auttanut. Vaihdoimme miestä ja pumppasimme... ilmaa, \"ilimaa\npalakeisiin... jottei se haitari halakeisi\" muistelin jotakin Tannerin\nkuplettiviisua.\n\n-- Äläpäs, tuolla tavalla se hyvin meneekin! riemastui urkuri ja\nmuisteli hänkin jotakin pumppaustahtiin paremmin sopivaa kappaletta.\nHän keksi sen piankin, musiikkimies kun oli... \"Kerenski se leipoi...\nsuuren taikinan... Hiivaksi hän aikoi... panna Suomenmaan... Ai, ai\nKerenski... tyhjään meni toivosi... Suomi on jo vapaana...\" ja niin\nedelleen.\n\nJo painui. Musiikin voimalla tehdään ihmeitä. En enää kummastele,\nvaikka sillä sotajoukotkin saadaan hyökkäämään toisiaan vastaan.\nPumppasimme vuoroon, mutta yhdessä lauloimme. Rengas tuli kuin\ntulikin pullean täysinäiseksi. Meillä oli hiki, mutta reipas mieli.\nKotvan ajettuamme pääsimme uimaan. Sen pitemmälle emme siihen toviin.\nKuumapaikka oli tullut varmaan huonosti paikoilleen, ei auttanut\nmuuta kuin taas kamppeet ja punaiset sisävärkit esille ja \"Kerenski\nse leipoi...\" Pyöreässä kuumapaikassa ei ollut mitään vikaa. Reikä\noli kokonaan toisessa paikassa, samanlainen pyöreä naulan pistos.\nJopa meille nyt sattuikin nauloitettu tie. No, kohtaloaan ei voi\nvälttää enempää ihminen kuin autonrengas. Mutta menihän se näinkin.\n\"Kerenski\" oli hellittämätön poika. Kunhan meillä vain olisi ollut\njalompi pumppausväline. Pääsimme sentään taas matkaan, mutta hyvästäkin\nkotivoimistelusta pumppaus jo oli käynyt. Kerenski maistui jo milteipä\npuulle. Kamppeet laatikkoon ja tielle. Sitten pian joutui päivän\nensimmäinen tavoitekin. Kyselimme, kirjailimme ja valokuvasimme.\nKiiruhdimme matkaan ja toiseen taloon, koska päivä jo oli pitkällä.\n\n-- Katsohan tuota pakanaa! sanoi urkuri, joka ensinnä autolle joutui.\nSe oli paljon sanottu häneltä, koska hän kirkon miehenä ei yleensä\nharrastanut voimasanoja, ei edes näinkään mietoja. Se oikean puolinen\ntakarengas tietysti oli jälleen lätässä. Ei muuta kuin kamppeet esille,\nettä kolisi, mahtoi kolistakin jo. Talossa oli auto ja autonpumppu,\nsamanlainen suhiseva rapa kuin omammekin. Käytimme kuitenkin sitä\nvaihteeksi, vaikka \"Kerenskiä\" emme voineet täydellä teholla käyttää,\nkoska talonväki olisi luullut meitä hassuiksi ja mahdollisesti ryhtynyt\nperuuttelemaan valokuva- ja kirjakauppojaan.\n\nEmme selviytyneet yhtään nopeammin kuin edellisillä kerroilla. Pari\nkertaa vielä sinä päivänä jouduimme paikkaamaan oikeanpuolista\nrengastamme. Aina uusi ja samanlainen naulanreikä! Se pani jo itse\nKerenskinkin noitumaan. En ole taikauskoinen, mutta kuitenkin aloin\narvella pahojen voimien olevan pelissä. Kunnes auringon mailleen\nvieriessä vihdoin keksimme oikean syyn, jompi kumpi. Pahvinaulan tynkä!\nSe oli ulkorenkaassa kiinni kuin suutarin iskemä kenkänasta. Vihelsimme\npitkään: Äly hoi, älä jätä! Jos on tyhmä pää, niin koko ruumis kärsii\nja pumppaa \"Kerenskiä\"...\n\nEräässä talossa, jonakin toisena päivänä, emme tavanneet isäntää. Sen\nsijaan meille esittäytyi kaksi arvovaltaista emäntää. No, kerrankos\ntalossa tämänkin maakunnan taloissa oli kaksi emäntää, vanha ja nuori,\nmutta nämä olivat vain \"emäntiä\" molemmat. Piika ohjasi meidät saliin,\nsuureen kuin Pohjolan tupaan. Saimme odotella kotvan aikaa, ennenkuin\nhe ilmestyivät, kumpikin erikseen, olivat kunnostaneet asuaan kumpikin\npuolellaan. Vanhalla oli suuri hopeinen rintasolki, nuorella kultainen\nketjukello, sitäpaitsi hän tuoksuikin hyvältä.\n\n-- Viitala, Helga, talon emäntä, esitti nuorempi arvokkaasti,\njärjesteli kotvan aikaa ikkunaverhoja, häipyi samasta ovesta kuin oli\ntullut. Toinen ovi aukeni. Vanha emäntä vyöryi esiin kuin emäpitäjän\nruustinna.\n\n-- Viitala, Serafiina, talon emäntä. Hän ojenteli sängynpeitettä,\njonka alla kohosi korkea pyramiidi höyhentyynyjä ja patjoja. Luotuaan\narvokkaan silmäyksen ympärilleen hänkin vetäytyi omasta ovestaan.\n\n-- Ole varovainen ja viisas! Nyt on penkkijärjestyksestä ja arvoista\nkysymys! kuiskasi kirkonmies kätensä suojasta.\n\n-- Niin on, veliveikkonen! Valokuvaa heidät molemmat, mutta toisensa\ntietämättä, kehoittelin minä. Sen enempiin sotaneuvotteluihin emme\nkerinneet, sillä Helga emäntä tuli jo kahvitarjotinta kantaen.\nSelostin hänelle, millä asioilla liikuskelimme. Arvelin, että emäntä\nvoisi antaa tiedot, isännänkin puolesta. Kyllä hän voikin. Se kävi\nnopeasti ja asiantuntevasti, runsauden pula vain tahtoi olla, kuten\nkahvitarjottimella. Siinä oli vähän miettimistä, sillä täytyi varata\npalstaa myös Serafiinalle. Helgan mentyä hän purjehtikin omasta\novestaan kuin vuoropappi alttarille.\n\nSerafiina emännän kanssa muistelimme ja kirjoittelimme sukutalon\nhistoriaa. Sitäkin olisi riittänyt vaikka kahteen kirjaan, vaikka\nHakkapeliittojen aikoihin ja Kustaa Vaasaan asti. Urkuri oli pujahtanut\nHelgan perässä, niinkuin ei olisi saanutkaan pikkuleivistä vielä\ntarpeekseen. Hän valokuvasi nuorta emäntää sillä välin kun minä\npumppasin vanhaa. Talon ja aina alttiin karjakon hän myös kerkisi\nlevyttää ennenkuin salin puolella pääsimme historian lehdet loppuun.\nUrkuri laukaisi Serafiinan keinutuolissa, jossa hän muisteluistaan\nlämmenneenä punoitti ja röhötti kuin kukon pöyhöttelemä kalkkunakana.\nMahtoiko se kuva tulla albumiin? Vahinko kirjalle, jos pois jäi.\nIsäntien, niin vainajan kuin muuten poissa olevan, saimme talon\nalbumista. Sitten meillä ei taas muuta ollutkaan kuin albumin tilaus.\nSe kävi kivuttomasti. Tämän talon, paremmin kuin muidenkaan maakunnan\nemäntien ei tarvitse jäädä isäntää odottelemaan yhden tuhatlappusen\ntakia. Molemmat allekirjoittivat vähääkään empimättä \"orderin\". Toisen\nrepäisimme ja rutistimme salavihkaa taskuun, koska ei ollut sentään\nkreiveistä eikä pirtukuninkaista kysymys.\n\nEräässä komeassa talossa oli piano ja ainokainen tytär, ei nyt juuri\neilisen teeren lapsukaisia, muuten kyllä korea ja altis, kaikin puolin\nmukiin menevä, vaikka kaupunkilaisurkurin rouvaksi. Perinteelliset\npuhemiesvaistoni heräsivät kohta. Isäni aikoinaan oli hankkinut tällä\ntoimella taloon monta pitkää paitaa.\n\nKuten viitattu, tämä tytär näytti olevan jo hyvästikin naimaikäinen,\n-haluinenkin, eikä urkurimmekaan olisi tarvinnut mamman taskusta\nlupakirjaa noutaa. Mahdollisuudet näyttivät olevan mitä parhaimmat.\nEllen minä nyt hankkisi puhemiehen paitaa, niin enpä kehtaisi tunnustaa\nitseäni oman isäni pojaksi, ajattelin itsekseni ja varauduin hoitamaan\nasiaa viisaasti kaikilla perintätaidoillani. Neito oli säteilevä\nja altis. Nopeasti hän oli pukenut parhainta ja kaunista ylleen,\neikä sitä ollut ainakaan liian vähän. Sormukset ja kilikilikellot,\nkuten piirileikkilaulussa sanotaan. Ei puuttunut muuta kuin \"kaksii\nhopiihelmii\", kuten entiseltä morsiamelta. Tämä kaunis kandidaatti\npyrähteli notkeasti sinne ja tänne, oikoili verhoja, järjesteli\npöytäliinoja ja maljakoita, huuteli väliin neuvojansa sisäkölle.\nNähtävästi meille oli valmistumassa siellä upea lounaspöytä. Johan nyt\nmesimättääseen osuimme! Olimme kai ennenkin, keskimäärin kolme kertaa\npäivässä, mutta näin paljon jo ennakolta lupailevaan ei tätä ennen.\nJohdattelin urkuriamme pianon ääreen.\n\n-- Meillä on nuotteja enemmän vähän, pyyteli neito anteeksi. Riensin\nsoittajan puolesta lohduttelemaan:\n\n-- Tämä on luova taiteilija. Ei tämä mitään nuotteja tarvitse.\n\n-- Herrajesta, vai ihan luova taiteilija! ihastui talon emäntä,\njoka samalla hetkellä sattui tulemaan saliin. \"Luova taiteilija\"\nistahti soittokoneen pyörivään jakkaraan, emäntä kätensä ristien\ntukevampitekoiseen tuoliin.\n\n-- Soittaisitte nyt jonkun kauniin laulun Siionin kanteleesta, pyysi\nhän herttaisesti. Mahdollisesti mainittu kantele olikin kirjojen\njoukossa pianon päällä. Mutta kuten sanottu, meidän urkurimme ei\n\"kanteletta\" tarvinnut, milloin pianon klaviatuuri oli hänen kättensä\nulottuvilla. Hän alkoi näppäillä melodiaa: \"Täältä puolehen ylhäisen\nmaan.\" Se oli tuttu meille kaikille, emännän tunnelmiin se näytti\nsopivan erikoisesti. Hänen silmänsä alkoivat loistaa ja kostua,\nkyynel herahti poskelle. Alkua tämä vasta! arvasin minä. Soittaja\naloitti uudestaan, väritteli ja täydensi yhä uudestaan yhä kauniimmin\nja voimakkaammin, siksi todella kauniiksi kappaleeksi, mikä tämän\nyksinkertaisen melodian pohjalle on rakennettu. Todella sulavasti\ntaiteilijamme sen laskettelikin.\n\nEn tiedä, ymmärsikö emäntä loppupuolta niinkään hyvin kuin alun.\nMutta syvyyden lähteet olivat avautuneet. Hänen kyyneleensä kohosivat\nja valuivat vuolaina virtoina \"ripeille rinnoillensa, heleille\nhelmoillensa\", kuten jo ammoisina aikoina, vaikka variatsiooneja\nsoiteltiin silloin vain kalanluisella kanteleella. Ihmettelin\nitsekseni, kuten monta kertaa ennen ja jälkeen, naisen tunnelähteiden\nsyvyyttä ja keväistä hersyväisyyttä, varsinkin milloin \"ylhäisistä\nmaista\" ja sen muunnelmista on kysymys.\n\n-- Niinkuin taivaan salissa! ihasteli emäntä ja tuli samalla ihan\nhuomaamatta kehaisseeksi, paitsi taiteilijaa, myös omaa saliansa, joka\nmonivivahteisena säteilevin kynttiläkruunun lasiprismojen lävitse\nkatsottuna olikin upea.\n\n-- Minun täytyy nyt mennä katsomaan herroille taiteilijoille aamiaista!\nheräsi emännän marttaolemus. Silmiään kuivaillen hän nousi ja kiiruhti\nruokasalin puolelle.\n\n-- Äiti tykkää tuollaisista. Mutta ellei aina ajattele taivaallisia,\nniinkuin äiti, niin vieläkin ihanampi minusta on \"Mä oksalla\nylimmällä\". Soittakaa se! Kyllä maar senkin osaatte ilman nuotteja?\n\n-- Kyllä hän osaa! ehätin minä. Taiteilijamme naurahti ja kääntyi\njälleen soittelevilla äänillä laulavan klaviatuurin puoleen. Hän\nhypähteli \"oksalle ylimmälle\", näppäili melodiaa hiljaa säestellen\nja tiesinpä taaskin, mitä sieltä alkaisi kuulua. Sama kertautuva,\nhersyvä, nautinnollisesti väriasteikkoja muunteleva hymni tämän\nalhaisen, vaikkakin sanallisesti ylhäisen isänmaamme kauneudelle.\nOlin kuullut sen jo ennenkin niissä taloissa, joissa oli ollut piano,\nmutta sehän on kappale kaunista synnyinmaatamme, jonka katselemiseen,\nkuuntelemiseenkaan ei kyllästy, varsinkaan jos se esitetään niin\nhienosti kuin urkuritaiteilijamme tälläkin kertaa.\n\nTästäpä taitaakin nätisti tulla pari... hänelle tyttö, minulle\npaita, ihan oksan alla viheltämällä! ihasteli minun puhemiesminäni\narkipäiväisen proosallisesti. Kun kappale vihdoin loppui, niin tyttö\nilmehti myös kyynelissä. Hän liihoitteli soittajan taakse kuin\nsuojelusenkeli.\n\n-- Se oli hirmuisen ihanaa!\n\n-- Oli se! myöntelin minä. Kun levittäisit nuo siipesi ja läppäisit\nkätesi yhteen, niin se olisi vielä ihanampaa! kuvittelin itsekseni.\nEhkä hän olisi sen tehnytkin, jos puhemies olisi ollut hoksaavaisempi\nja häipynyt isäntää etsiskelemään. Aioin lähteä, mutta se oli jo\nmyöhäistä ja myös tarpeetonta. Isäntä, tukevatekoinen, satakiloinen,\nvyörähti ovesta sisään. Hän ei ollut turhan tunteilevakaan, reilu uros\njoka tapauksessa.\n\n-- Kyllähän te noita lirkutuksia, mutta osaattekos \"Porilaisten\nmarssia?\"\n\nTaiteilija ei vastannut, vaan pyörähti klaviatuurinsa puoleen, huokaisi\nääneen. Niin minäkin, en \"porilaisten\" tähden, ne hän kyllä ravistaisi\nkuin herneet seulasta, mutta miten oli hänen päänsä ja järkensä laita?\nEttei hän vain ollut sellainen ahven, joka pelkäsi kutupaikkaansa.\n\nMutta Porin pojat eivät pelänneet. Ne olivat lähteneet jo\nparaatimarssilleen. Puolan, Lützenin ja Narvan kunnian kentät\navautuivat, tykit soittivat, rumpupalikat paukkuivat... pum... pum...\n\"viel' on Suomi voimissaan...\" ja niin edelleen.\n\nIso isäntä ei heltynyt kyyneliin, vaan innostui marssimaan. Ehkä hän\noli vanha kaartilainen, ainakin mittojensa puolesta hän siksi olisi\nkelvannut... ja ikäkin sopisi, ajattelin samalla kiertoteitse myös\ntyttären ikää laskien. Pääsin vähän arveluttaviin lukuihin. Ihme, ettei\nhäntä ole jo varhaiskeväimessään naitu. Nyt oli korkea aika ja autuuden\npäivä... niin tytöllä kuin urkurilla. Hän, jos kukaan, oli lyönyt\näkkitempauksella läpi, kolmella kultamitalilla järki järkiään! kuten\nmestarimme vuosien mittaan usein on yhteissaavutuksiamme mainostanut.\nIsäntä oli riemastunut.\n\n-- Tuo se vasta jotakin! Sen rinnalla eivät lirkutukset paljoakaan\npaina!\n\nHän pani urkurin ajamaan porilaisensa kentälle uudestaan. Kanuunoihin\noli pantava vieläkin kovemmat paukut.\n\n-- Mitä isä turhia neuvomaan. Kyllä taiteilija itse tietää, tytär\nehätteli.\n\n-- Minkä verran putket ruutia kestävät! Kyllä me pojat tiedämme. Mene\nmatkoihisi siitä!\n\nNiin ne sitten taas paukkuivat, ja minä ihmettelin, kuinka paljon\nsentään jalon soittimen kielet ja vasarat kestivätkään. Meidän\npelitoosiemme \"kanuunoita\" ei olisi voitu sillä tavalla paukuttaa.\n\nTämän rumputulen jälkeen astelimme ruokasaliin, joka oli yhtä suuri ja\nupea, kattokruunu olisi kappeliseurakunnan kirkkoon kelvannut, urkuja\nvain puuttui. Mutta tamminen ruokasalin kalusto astiakaappeineen oli\nsitäkin upeampi. Se oli verrannollisesti niinkuin meidän \"Reimsin\nkirkko\", ehkäpä aikoinaan siellä päin maailmaa tehtykin, koska hanhet,\nmakkara ja viinirypäleet roikkuivat ovien kristallipeileissä.\n\nJo urkurin kelpaa! ihastelin jälleen omiamme, itsekseni. Halukkaasti\nemännän jatkuvasti kehoitellessa ja isännän hyvää esimerkkiä näyttäessä\nverottelin yltäkylläistä aamiaispöytää, joka ei aherteluistamme ollut\njuuri tietääkseen. Urkurilla ei ollut oikein haluja. Se oli epäilyttävä\nenne, ehkä hyväkin.\n\nJättäkööt kaupunkilaiset urkupenkkinsä kovaosaisemmille. Mikä oli\nhänen täällä eläessä, syödessä ja soittaessa? Täällä miehen kelpasi\nimprovisoida soittokappaleitansa niin ylhäisistä maista kuin harjulan\nseljänteistä. Vaihteeksi ajaisi porilaiset paraatiin. Kun kaikkea tätä\nihanuutta kuvittelin, niin samalla jo ajatuksissani mittailin, sopisiko\nmeidän \"Reimsin kirkkomme\" tähän ruokasaliin. Arveluttavaa se oli, niin\nluonnottoman korkealle enkeleiden päät siinä kohosivat. Mutta voisi kai\nniitä vähän lyhentää jalkapäästä?\n\nSitten tavalliseen tapaan täyttelimme kaavakkeitamme isännän kamarissa.\nHänellä ei ollut kiirettä eikä minullakaan. Hyvää aamiaista kelpasi\nnahkaselustaisessa laiskanlinnassa sulatella. Sitäpaitsi ajattelin\nurkuria ja puhemiespaitaa. Arka poika, hänelle täytyi antaa aikaa.\nPaljon ja lavealti siis isännän kanssa puhelimme. Olin ottavinani\ntodesta kaiken hänen sanelemansa, vaikka kirjoitin ehkä kymmenennen\nosan. Urkuri kävi pari kertaa vilkaisemassa.\n\nTietysti hän oli valokuvannut talon ja emännän, karjakon ja suuren\nsonnin... Mutta sitä aihetta, jota hänen ennen kaikkea olisi pitänyt\nkuvata, levyttää ja kehittää, hän ei ollut keksinyt. Kun kaavakkeeni\nlopultakin oli valmis ja aioin rientää hänelle avuksi \"oksalta\nylimmältä\" nappaamisessa, oli hän kadonnut kuin tuhka tuuleen, ei\nlintu, vaan ampuja kamerakasetteineen!\n\nTapasin miehen parin kilometrin päässä metsäisessä mäessä kivellä\nistumassa. Se kanalja nauroi minulle vasten naamaa, kun ensin oli\njättänyt mokomaan välikäteen. Lupasin pyhästi tuovani hänet takaisin.\nTuomatta jäi ja paita saamatta. Minkä parempikaan puhemies mahtoi\nmammanpojalle, jolla oli ahvenen sydän!\n\nEi meille tästä epäonnistuneesta naimisesta sen suurempaa epäsopua\nsyntynyt. Mutta hauskaa sillä pidämme vieläkin tavatessamme, minkä\npäälle vaadin urkurin soittamaan \"variatsuuninsa\": Mä oksalla\nylimmällä... tai: Täältä puolehen... tai: Pojat kansan urhokkaan... tai\nkaikki ne.\n\nVälitöiksi iltaisin unta odotellessamme kehittelimme ajatuksissa ja\npaperipiirustuksissa myös kaikenlaisia kielisoittimia. Se oli urkurin\nkärpänen. Hän ei ollut suinkaan ahdasmielinen kirkonmieheksi, vaikka\nosoittikin olevansa mahdoton naisen mieheksi. Hän oli jopa sitä\nmielipidettä, että posetiivista voitaisiin kehittää taiteellinen\nsoitin, mikä kylläkin on utopia. Sitäpaitsi oli olemassa niin paljon\nmuita jaloja soittimia, joita kotimaassamme voitaisiin valmistaa ja\nSuomen kansan musikaalisten avujen kehittämiseksi jalostaa, kantele...\nvirsikantele... urkuharmooni...\n\n-- Viulu ja pajupilli, lisäsin minä, viuluani ajattelin. Se oli\nturhaan odotellut veistelijäänsä, kun minä marakattina posetiivin\npäällä myyskentelin piikasille viidenkymmenen pennin onnenlehtiä. Voi,\nmiesparka! Voi itseäsi ja viuluraukkaasi!\n\nNäin apeita ajattelin, milloin tuli sellainen hetki. Tuli niitä, ei\ntämäkään kesä ollut pelkästään tanssimatkaa ruusujen ja kukkaisten\ntiellä. Myös ajatukset ja hetkeksi jätetyt murheet seurasivat\nitsepäisesti matkassani kuin se vallesmannin auto pikku kiiliäisemme\npyörien pölyssä. Ne eivät jääneet, vaikka olisi kohottanut vauhdin\nkorkeammalle kuin mittarineula saattoi näyttää.\n\nMiten olivat asiat \"siellä alhaalla\", miten Meritähden konttorissa\nja pankissa? Miten hiljainen prokuramme tuli aikoihin vekseleiden,\nmestarin ja rouvan kanssa? Otimme yhteyttä puhelimella ja\nkirjeellisesti. Prokura ei paljonkaan valitellut: Meneehän se... tuli\nvähän pitkäpiimäisesti. Jos hän lisäsi: jotenkuten! tulin totiseksi\nja utelin täydennystä. Sain, jos sain, mitä se puhumisesta parani.\nKirjeissään hän oli avomielisempi: Rahoja tuli huonosti. Tilauksia\ntuskin ollenkaan. Asiakkaat heittäytyivät längilleen milloin missäkin.\n\nKerran kirjoitti myös mestari: Koska huomaan, että tässä nyt kuitenkin\ntulee konkurssi, niin anna määräys, että saan varastosta lähettää\nkuudentuhannen markan hintaisen koneen eräälle tuttavalleni. Minun\npalkkatilini on sen verran auki, ja ehtii kai tässä ennen romahdusta\nvielä lisääkin tienata...\n\nKyllä kai ehditkin, tienata! Silloin taas kerran kipenöitsin, tein\nsyntiä taivasta, mestaria ja rouvaakin vastaan. Vai siihen tapaan\nteidän yhteisajatuksenne jo kulkivat tässä asiassa. Et mitään ollut\nriskeerannut. Et mitään menettänyt, aina vain \"tienannut\"! Kuin\niilimato kiskomassa jo silloinkin, kun siihen ei ollut mitään varaa.\nOlit ostanut irti vanhan vaimosi... uuden nimiin olit hankkinut\nkaupunkiosakkeen, niin minulle kerrottiin. Mahdollista se sinulle oli\nniiden kirjojen ja nostojen jälkeen, jotka olit tehnyt Meritähden\npienessä konttorissa ja rahalaitoksessa... Vai noilla ajatuksilla\nvalmistit liikettämme jatkamaan ja itseäsi vanhan viisaan lepoon.\n\nNäin ajatuksissani kipenöitsin, että urkurikin sen läikkeet tunsi ja\nkummasteli. Yritin luultavasti ajaa talojen portinpylväitä nurin.\nMutta iltaisin majatalomme hiljaisuudessa päästiin rauhallisempiin\nmielialoihin. Kirjoitin prokuralle rohkaisevaa ja mestarillekin.\n\n\"Kyllä sinä soittimen saat, toisenkin jos haluat. Saat luotolla, vaikka\nitse et näytäkään enää luottavan sinun ehdotuksestasi perustamaamme\nyhteisyritykseen. Rauhoitu, hyvä veli, kun ei tämän pahempaa vielä\nkuulu. Pouta aina seuraa sadetta ja myrskyä, seuraa se tämänkin rapinan\njälkeen...\"\n\nLuottamuksellisesti selostin hänelle suunnitelmiani. Aioin korottaa\nyhtiön osakepääomaa, niin paljon kuin näissä oloissa olisi\nmahdollista. Osakkeita tarjottaisiin ensi tilassa asiamiehillemme,\nmikäli he haluaisivat merkitä. Tällä tavalla saataisiin yrityksemme\nhenkilökohtaisen kannatuksenkin puolesta laajemmalle pohjalle. Näin\nvarmasti läpäistäisiin, vaikka kovempaa aikaa kauemmankin kestäisi.\nMissään tapauksessa hänellä ei olisi mitään menetettävää, kävi miten\ntahansa.\n\nTätä viimeistä kohtaa minun tuskin olisi tarvinnut alleviivata. Hän\nnähtävästi tiesi sen ilmankin. Varmasti hän oli selvillä myös alan\nvaatimuksista ja markkinoimistilanteista enemmänkin kuin \"vanhuuden\nlepoon\" aikovalle olisi ollut välttämättömän tarpeellista.\n\nSivutöinäni minä siis tänä matkakesänä valmistelin osakepääoman\nlisäystä, sain lupauksia sieltä ja täältä. Asettelin uusia asiamiehiä\nja kohentelin vanhoja, kuten ammattimiehet aikoinaan minua olivat\nravistaneet vakuutusasioissa. Urkuri piirusteli ajatuksissaan uusia\nsoittimia ja paranteli entisiä. Myöhemmin hän kehitteli näitä\npiirustuksiansa meidän tehtaallamme. Aluksi mestari nauroi koko\npuuhalle, mutta poika oli kärsivällinen ja sai vakuutetuksi hänet\nparannuksistansa. Näitä vanhan ajan, mutta uuden ajatuksen pelitoosia\ntehtiin sitten useita, ehkä mestarimme rakentelee niitä yhä vieläkin\nniille, jotka erikoisesti haluavat, ja urkurimme tekee niistä hänelle\nilmaista mainosta aatteen miehen uhrautuvaisuudella. Toivottavasti\nmestari maksaa hänelle edes tilauksista provisionia. Sen hän hyvin\nansaitsee, sillä hänen kultamitalimaineensa korottamiseksi ja\npysyttämiseksi tämä aatteen mies on todella tehnyt paljon uhrautuvaa\ntyötä.\n\nKerran prokura soitteli minua useaan paikkaan perään ja kun vihdoin\nsaavutti, niin puhui totisia sanoja.\n\n-- Nyt on paha irti! sanoi poika.\n\n-- Olisikohan alhaalla! välähti mieleeni. Ei se vielä siellä ollut.\n\n-- Puittinen, eräs kannakselainen asioitsijan hyväkäs, on päästänyt\nvekselimme protestiin.\n\n-- Ihanko listalle? tiedustin minä.\n\n-- Selvästi!\n\n-- Älä helkkarissa!\n\nPäässyt kuin päässyt, minkä prokura sille mahtoi, kun ei mies itse eikä\npankkikaan asiasta ilmoita. Kaikkien puijareitten kanssa sitä samalle\npaperikaistalle piti asettuakin. Kuvailimme ja kuvasimme sen päivän,\nmutta ei enempää. Illalla auringon laskiessa käänsin kiltin äkkiäreämme\nkotia ja pääkaupunkia kohti. Parisataa kilometriä se vain oli. Unetti\naika tavalla. Terhakka kärrymme oli saanut rasvaa ja ruokaa. Se hyrisi\nunivirttä, vaikka herätellä piti. Koetin pitää silmiäni auki, että\nemme ojaan olisi kierähtäneet. Mutta väsymys painoi kuin synti. Se\nhetkautteli päätä ja siveli silmiä. Urkuri oli virkeämpi ja kokonaan\nnupsahtaessani pukkasi kylkeen. Ota hakaneula sukastasi ja kiinnitä\nsilmäluomet! neuvoin häntä. Mies oli liian hieno noudattaakseen tätä\ntodella tepsivää patenttikeksintöäni. Sen korvikkeeksi hän lauloi,\nhyräili sellaistakin, mitä varmaan ei kirkossa: Kerenski se leipoi...\nEi mitään uutta... Skrepa teki, Skrepa teki nappularattaat... Tämä oli\nhänen oma melodiansa, jonka hän oli säveltänyt Eino Leinon \"Elämäni\nkuvakirjasta\" raapaistuihin sakeisiin. Pääsimme onnellisesti perille,\nilman kolaria, mutta suoranainen ihme se oli. Uni oli mennyt, nyt kun\nvasta olisi saanut tulla.\n\nAamupuolen latasin itseeni sitä voimaa, mitä jo kohta kolmisen\nkuukautta olin ollut keräilemässä. Hyökkäsin Meritähden konttoriin,\nsinne alhaalle ja sitten pankkiinkin. Luulenpa, että sillä kertaa olin\naktiivisempi kuin mestari ja rouva yhteensä.\n\n-- Mitä tämä tällainen? Kuka teihin mokomaa epäuskoa on pumpannut?...\nVekseli protestiin! Kaikkea sinunkin pitää kuulla ja kuunnella!\nSen täyteisiäkö se muuten sinua liikuttaa! Että tuleeko uudesta\nosakeannista päätä ja kaulaa? No miksi ei tulisi? Ellet ajoissa\nmerkitse, niin jäät ilman!... Ja tässä on taas uusia tilauksiakin...\nheltiää niitä vielä!\n\nRepäisin tilauskirjastani joukon lehtiä ja survaisin ne mestarin\nseinäpiikkiin. Mutta kaikista näistä reippaista otteistani huolimatta\nminusta näytti siltä kuin mies ei olisi virkistynyt entiseen tapaan.\nSe konkurssiko kummitteli yhä hänen mielessään? Vai vanhuuden lepoko\nehkä? Siihen oli enää vain pari vuotta! Jotakin näivetystautia hän\nsilloin poti. Pieni ryyppy varmaan olisi piristänyt, avannut mielet ja\nkielet. Olisin kai pirtukuninkaalta saanut pullon hyvääkin ainetta, jos\nse silloin olisi tullut mieleeni. En sillä hetkellä muistanut, että\nmestari ei kulkenut enää pimeyden teillä.\n\nMeritähdessä, prokuran kanssa selvisimme aika hyvin. Heikompaa oli\npankissa, jossa johtajan nenä oli solmussa vielä minunkin varalleni.\nProtesti oli tällaisena aikana vakava asia. Että sillä tavalla\npäästättekin! Hän oli liikemies itsekin, huolekas, tuttu mies, mutta\nsitkeä poika, milloin sen pään otti ja jurraamaan rupesi. Hän jauhoi\nsitä vielä kammarin puolellakin, että vihakseni jo alkoi pistää.\n\n-- Eikös sinulla parempaa asiaa ole, kolmen kuukauden jälkeen! Mitä\ntämä nyt oli yksi protesti... Puittinen & Hitonranta O/Y... Kuka\nsanomalehden nimeämisiä muisti seuraavana päivänä, hitto soikoon!\n\n-- Kunpa se olisikin ollut sanomalehti. Mutta protestilehti. Tämä lista\non kuin paavin pulla.\n\n-- Paavin pulla olet koko mies! Ja eikö teilläkään pankkirotilla muuta\nleivottavaa ole kuin mokomia \"pullia\". Lähtisitte kesäiseen tuuleen\nihmisten kuiville heinille ja pelloille.\n\nNäin kohentaen hän piristyi ja lähtikin. Pankkituntien jälkeen\najeltiin pienelle maatilalleni, jossa parhaillaan oli kuivien\nheinien latoonajaminen toimena. Sinne kerääntyi illemmalla muitakin\npaikkakuntalaisiamme, naapuriräätäli, tuttu nuori pari kesävieraineen,\nHeinon Reino pikku rouvineen ja viuluineen, jota räätäli illalla\nvanhassa pirtissä polkatessamme taitavasti soitteli. Minä, kohtelias\nisäntä ja kavaljeeri, hypittelin pankkitirehtöörin, räätälin ja\nviuluvästäräkin iloisia rouvia, tietysti myös omaani, talon emäntää.\nOlimme pitkästä aikaa jälleen nuori pari, mekin. Kuivat heinät olivat\nladossa. Maakunnan kallein ja kaunein paikka oli tämä oma pikkuinen\nmaapaikkamme. Sitä se meille oli sekä aatteellisessa että asiallisessa\nmerkityksessä. Olimme uhranneet siihen paljon, rakentaneet liian\nrajusti, navetat kuin Tanskanmaassa, kanala kuin tavarajuna, tosin\nilman veturia... Kaikkea tätä ajattelemattomuutta emme kuitenkaan\nolleet toimeenpanneet \"yhtiön varoilla\", kuten mestarin veljenpoika\neräässä hyväksymättömäksi jääneessä tohtorinväitöskirjassaan myöhemmin\nesitti. Meillä oli palkkamme meilläkin, kummallakin, jo monta vuotta\nolimme sitä nostaneet ja nauttineet. Sitäpaitsi meillä oli velkaa,\nliiankin paljon näin pienen paikan nimiin. Luotimme tulevaisuuteen,\nminä enemmän kuin vaimoni. Tahdoin tehdä tästä kauniista\nrantakappaleesta ikuisen kotopaikan itsellemme ja lapsillemme. Niinkuin\nnähtävästi siitä tuleekin, tosin toisella tavalla kuin mestari ja\nminä itsekään silloin kuvittelimme. Hän yhteen aikaan ajatteli,\nvaromattomasti kyllä, sanoikin jo monelle: Lähtee se sieltä...\nkapsahtaa pois kuin jänis kuivalta haavalta! Mestarilla, vaikka hän\nonkin niin paljon elämää kokenut, ei liene omakohtaista kokemusta\nsiitä, miten pätevä kiinnitys ylivelka on kotipaikkaansa rakastavalle\nmiehelle. Se on paras liittolainen myös konkurssimörköä vastaan\ntaisteltaessa. Konkurssi on \"helppo-Heikki\", joka pelkää raskaasti\nkuormitettuja kärryjä. Ylivelka sen sijaan on uskollinen miehen toveri.\nAluksi sitä ei jaksa heittää, lopuksi, keventyneenä, sitä ei viitsi\nenää heittää kuin jotakin \"Schneiderin pianoa\". Ja sitten loppumatka jo\nmeneekin omalla painollaan.\n\nMutta palataksemme ajankohtaan ja asiaan. Varsin hauska päivä ja\nilta meillä silloin oli \"kuivilla heinillämme\", minulle siitäkin\nsyystä, että vaimoni elämän raskaudesta huolimatta edelleen oli niin\ntyttömäinen, säteilevä, vaikka tytärkin jo milteipä mittaisensa.\nEntä tirehtööri ja häntä nuorempi viskaali! Heillä vasta hauskaa\noli heinäkuorman päällä, ladossa ja mansikkalautasen ympärillä.\nHuomenna he taas pääsisivät isän hyrräkärryillä ajelemaan. Tirehtööri\nlupasi tyyrätä, viskaali myös, ainakin töötätä. Mutta sitten kun\nkaikki talkoovieraat olivat menneet, jo nukkumaan asetuttiin,\nhiivistäytyi pikkuinen kylkeeni. Tirehtööri nyhjäili toisella puolella.\nMatkakertomus heille piti esittää, pitkä ja perusteellinen. Jo\nennakkoon sen johdosta kysymyksiä sateli. Olinko ajanut nappilakkisen\nherran kanssa kilpaa? Oliko rengas montakin kertaa puhjennut?\nOlivatko pikku pojat käyneet autoa rapaamassa? Oliko jäniksiä juossut\nmetsätiellä?\n\nKaikkiin näihin ja moniin muihin ankaran tärkeisiin kysymyksiin minun\ntäytyi esittää yhtä juokseva kuin uskottava kertomukseni, johon lopuksi\nomasta aloitteestani lisäsin, ettei kotimatkalla mikään haissut, koska\nyhtään mätää varista ei ollut kätkettynä takalaatikkoon. Tämä nauratti\nkumpaakin, niin että kyyneleet vuotivat heidän silmistänsä.\n\nSiihen iloiseen päätökseen nuorukaiseni sitten jo nukahtivat. Vaimo\nja minä emme juuri vielä. Muutama yöhyttynen hyrisi, veden rantaan\nrakennetun kesämajamme ruohistossa heinäsorsa rankahteli. Sillä oli jo\nperhe ja uintiharjoitukset parhaillaan käynnissä. Perhe ei aavistanut,\nmiten lähellä jo oli rauhoitusajan loppu. Me sen tiesimme, kuten aina\nylempää katselevaiset alempiensa onnettomuuden. Me surkuttelimme niitä\nraukkoja.\n\nSitten puhelimme pitkästä aikaa taas omistakin asioistamme. Paljon\ntehtävää meillä oli, vaikka kuivat heinät olikin saatu onnellisesti\nlatoon. Mutta me tulisimme läpäisemään, koska meidän täytyi.\n\n-- Heidän tähtensä! sanoi vaimo katsahtaen äidillisesti nukkuviin\nlapsiimme.\n\n-- Muutenkin! lisäsin minä. Painoin silmäni kiinni ja ajattelin\näskeisen jatkoksi monenlaista. Sitten katkaisin mokomat. Kuuntelin vain\näitisorsan opetussanoja ja hyttysen hiljaista hyrinää.\n\nOn suuri lahja terveen, nuoren ihmisen elämässä... kun voi painaa ja\nsulkea \"koppaan\" turhat, ajatella mitä itse haluaa... Kun voi olla\nmitään ajattelematta, ellei halua mitään. Kun voi kuunnella vain\nheinäsorsan pöytäpuheita ja omien pikku lastensa, onnellisiin uniinsa\nnukahtaneiden hyttysten hyrinää.\n\n\n\n\n10\n\n\nPääkaupungissa minulle tarjottiin mieliharrastuksilleni läheinen toimi.\nNeuvoteltuani vaimoni kanssa, kerrankin etukäteen, en voinut jättää\ntätä tarjousta hyväkseni käyttämättä. Viisikuukautisen \"kesälomani\"\naikana olin päässyt eräistä sivutoimistani, saanut muutamia niistä\nsolutetuksi prokuralle, yhden Tähtelän Eetulle, loput eräille muille.\nOlinhan nyt kuitenkin saanut sormeni irti taikinasta, päässyt kuin\nharakkalintunen tervatusta sillan kaiteesta.\n\nEntä konttorimme Meritähdessä ja tehtaamme alhaalla? Mestarin rouva\nsiellä isännöisi kuten tähänkin asti, ennenkuin mestarin tulisi\naika siirtyä vanhuuden lepoon. Prokuramme Meritähdessä oli päässyt\njämerästi konttoriasioihin kiinni. Hän osasi rakentaa vekseli-,\nlaskutus-, karhuamis- y.m. päivän tärkeät paperit paljon paremmin\nkuin minä. Puhelimessa hän oli oikea mato. Ihastelin usein, miten\njoku ensi vaikutelmalta pitkäpiimäiseltä vaikuttava mies voi päästä\njostakin toisesta vielä pitempipiimäisestä niin nopeasti ja kätevästi\nirti. Miten hän selviytyi, kun soitto tuli sieltä alhaalta? Tätä en\nvalitettavasti tullut huomioineeksi, niin että siitä olisi selvää\nmuistikuvaa jäänyt. Jälkeenpäin, kun hänkin oli päässyt samaisesta\ntervakaiteesta irti, mies kyllä valitteli: \"Kaikkea muuta olisin\nkestänyt, mutta en enää kauempaa puhelinsoittoja alhaalta... Siinä\nnykäistiin ruoto pois, puoleksi tunniksi kerrassaan.\" Kun tätä tapahtui\nmontakin kertaa päivässä, kuten arvaan, niin montakos tuntia siinä\nsitten ruodollisena potkimiseen enää jäikään.\n\nMinua ei siis paikkakunnalla enää niin tulenkipeästi tarvittu, kuten\njoskus aikaisemmin lapsellisuudessani olin kuvitellut. Liikkeeseen\nnähden minulla oli omat suunnitelmani. Puhuin siitä pankille,\ntakaajillemme ja huomattavammille uusille osakkaille ja mestarille\nluonnollisesti, koska hän oli toimeenpaneva voima ja johtokunnan jäsen\nkaiken lisäksi. Perustaisimme Helsinkiin näyte- ja myyntikonttorin,\nkuten monilla muillakin tehtailla oli. Pääkaupungissa toki heikkonakin\naikana tehtiin kauppoja. Edustajamme kävivät muilla asioillaan siellä.\nKiinteämpi henkilökohtainen kosketus heihin olisi asiallemme eduksi jo\nlaatuvalinnan kannaltakin katsoen. Ainoastaan tällä tavalla pääsisimme\nvapautumaan kaikennäköisistä protesti-Puittisista. Ja mikä tärkeintä,\nkonesoittimiemme melu häipyisi sopivasti suurkaupungin kohinaan,\nsiellä se oli kuin kotonaan. Maaseudun rauhaan sopisivat paremmin\ntaivaallisten konserttimestariemme huilunäänet.\n\nNäin minä tätä aloitetta perustelin, ja mestari myönteli: Oikein\nhaasteltu! Jotakin tällaista oli tehtävä, ettei kauppa kokonaan\ntyrehtyisi. Mutta miten kerkiäisin hoitamaan konttoriamme, kun toimen\nolin ottanut? Siitä selviydyimme hyvin. Urkurimme toimisi päivisin\napumiehenäni. Se sopisi hänelle sivutoimeksi. Kanttoreja entisestäänkin\noli asiamiehinämme kymmenittäin, ja lukkarin arkitöistä oli kirjoitettu\nnäytelmäkappaleitakin. Sitäpaitsi määrätietoisesti aloimme pyrkiä\nulkomaalaisista posetiiveista yhä enemmän kehittyviin todella\nkotimaisiin soittimiin. Niiden kehitteleminen ja taiteellisemmaksi\njalostaminen oli urkurimme korkein haave. Milloin vain hänelle aikaa\nvarautui, hän kokeili soittimia, suunnitteli ja piirusteli tutkien alan\nkaikkea saatavissa olevaa tietokirjallisuutta.\n\nTähän päätökseen tulimme ja ripeään tapaamme panimme reippaasti\ntoimeksi. Saimme sopivan paikan konttorillemme. Asuntoni oli sen\nyhteydessä, joten minulla aamuin illoin olisi aikaa perehtyä päivän\ntapahtumiin. Ei puuttunut muutakuin perhe, sekin vain osittain.\nVanhimmat lapsistamme olivat aloittaneet jo koulunkäyntinsä. Vaimoni\nei jättänyt tointansa maalla, vaikka häntä siihen kehoittelin. Hän\nmyös oli \"pitkän piimän maasta\" eikä luottanut posetiiveihimme. Niissä\nhänen mielestään ei ollut oikein aito ääni, joku kieli hänen korvassaan\nsärisi, vaikka alan taiteilijat toista vakuuttelivat ja vakuuttavia\ntodistuksia koti- ja ulkomaiden markkinanäyttelyissäkin oli saatu.\nItsepäinen ihminen, milteipä kuin mestarin uusi rouva. Ei sentään, se\nolkoon sanottu, kunniaksi kummallekin.\n\nUutta ja piristävää oli taas tämäkin uusi vaihe. Asiakkaita kävi ja\nkauppojakin tuli näytesoittimien perusteella. Eräät maalaiset halusivat\nehdottomasti itselleen juuri näytteillä olevan, vaikka uskottavasti\nvakuuttelimme heille, että tehtaasta suoraan lähetetty olisi yhtä\nkaunis ja jaloääninen. Huomasimme, että he eivät uskoneet meitä.\nYritimme pettää heitä. Näytteille varmaan olimme asettaneet parhaimmat,\nsanoihan sen jokaisen selvä järki! Turha meidän sitä vastaan oli\ntodistella. Täytyi vain hakea ja naulata kokoon pakkilaatikot pihan\nperältä ja tilata uusi näyte tehtaalta. Ostaja on aina oikeassa, ja\nrahalla on aina taivaallinen voima.\n\nMaakuntien edustajat ja asiamiehet kävivät tilaisuuden sattuessa\nuudessa pääkaupungin-konttorissa ei esittäytymässä, kuten olimme\nheitä pyytäneet. He itse esittelivät mahdollisuuksiansa, valittelivat\nhuoliansa, kukin luonnonlaatunsa mukaisesti. Kaupat eivät nykyisin\nluistaneet, mutta he toivoivat aikaa parempaa, kuten mekin. Muutamat\nheistäkin lausuivat arvostelunaan, että näytekoneemme olivat parempia\nkuin heidän omat näytteensä. Tällöin he eivät ottaneet huomioon,\nettä heidän näytteensä saattoivat olla jo vuosia vanhoja, lasten\nraapimia, auringon paahtamia. Siitä huolimatta tai ehkä siitä johtuen\nmonelle heistäkin tuli halu saada juuri meidän näytekoneemme omaksi\nnäytteekseen, jolloin he kernaasti lähettäisivät pois sen vanhan.\nMuutamat olisivat suostuneet vaihdoksesta aiheutuvan palautusrahdinkin\nmaksamaan. Sovittelimme vointimme mukaan, ja senkin mukaan, miten\nasianomainen paikallisedustajamme aikaisemmin saamansa näytteen\nperusteella vuosien mittaan oli saanut kauppoja toimeksi.\n\nMutta meidän uutena vetonaulanamme jo viime messuista lähtien oli\nollut gramofooni, joka kokonaan oli syrjäyttämässä muut koneelliset\nsoittimet. Jo aikaisemmin tämä pieni, mutta suurta ääntä pitävä\nlevymylly oli ottanut paikkansa kaikkialle: kahviloihin, klubeihin,\nkoteihin ja sitä tietä myös kesäiseen luontoon, huvipuistoihin ja\nhiekkarannoille. Jos nuoren matkailijan kädessä sunnuntaiaamuna\nnäit kaksi \"kapsäkkiä\", niin vetoa olisit voinut lyödä siitä, että\ntoinen niistä oli gramofooni, jos yhden, niin se oli se muotivärkki,\npelitoosa: Kolumbia... Diana... His Masters... Turhaan olimme\nme kotimaisten soittimien rakentajat taistelleet niitä vastaan\nkansallisilla kanteleillamme, haitareilla ja posetiiveilla. Ne olivat\naikansa eläneet. Gramofooni oli patenttiansa parempi, koko kansan\nlempilapsi kerrassaan! Miksi emme siis mekin antaisi kansalle, mitä se\nhalusi?\n\nTähtelän Eetu tämän aatteen oikeastaan keksinyt oli, tyrehtyneen\nhuonekalumenekin vuoksi yökausia valvoskeltuaan. Hän ei ollut silloin\nenää meidän osakkaanamme, vaikka valmisteli meille soitinkaappeja.\nSitäpaitsi olimmehan liitetyt toisiimme paitsi monivuotisina ystävinä\nmyös erinäisillä vieläkin lujemmilla siteillä: takauksilla ja\nvekseleillä.\n\nMeidän piti vallata kotimaiselle teollisuudelle siis tämä satoisa\nsarka. Jos kerran osasimme justeerata kotimaisten koppiemme sisään\nposetiiveja, niin miksi ei myös kirkuvia \"Dianoita\" ja matalammalta\nkehrääviä \"Hismastereita\"! Näin Eetu perusteli, ja ainakin\nminun mielestäni se oli viisaasti harkittu. Eetu tutki koneet\nperusteellisesti, kuten hänen tapansa oli, kokeili kopat ja äänitorvet.\nMutta siinä kului kallista aikaa hukkaan. Ennenkuin meidän ja hänen\nomat siipimuurahaisensa, kapsäkit, tammesta ja mahongista valmistetut\nuljaat salonkikaapit ja sähköllä käyvät kahvilamasiinat ehtivät\nmarkkinoille, oli hempein heilimöimisen aika jo ohitse. Ulkomaalaista\ntuotetta oli ehditty maahan työntää kymmenien miljoonien arvosta.\nDiana lepäsi ja surisi joka pensaan juurella, Hismastereita majaili\nsoitin-, jopa sekatavarakauppojen ikkunoilla kymmenittäin. Tällöin\nvasta meidän sirkkamme alkoi laulaa ja siritellä. Vasta tällöin saimme\nsiitä messuilla kultamitalinkin, Vuoren Kallen kauniin kaapin ansiosta.\nSen ääni, Tähtelän Eetun kehittelemän vahvistajan ansiosta, oli tosiaan\n\"dianoiden\" ja \"mastereiden\" veroinen. Joku myönsi, että jalompikin\nvielä. Hän varmaan oli niitä harvoja hassuja kotimaisen roskan\nsuosijoita, joita aina on suuren yleisön joukossa.\n\nTällainen oli tilanne gramofoonimarkkinoilla, kun me perustimme\npääkaupunkiin konttorimme ja asetimme kotimaiset, korkeimmalla\nmessupalkinnolla arvostetut pelitoosamme musikaalisen kansan\nnähtäväksi, kuultavaksi... ja ostettavaksi. Toiveemme olivat mitä\nparhaimmat. Meidän kojeemme oli kokeiltu ja hyvä. Hintamme olivat\nalhaisemmat kuin ulkolaisten. Selvä, häikäilemätön tarkoituksemme oli\ntyöntää sekä \"dianat\" että \"masterit\" sinne, mistä olivat tulleetkin.\nToivoton yritys meidän voimillemme. Joku sitä meille jo ennustikin, ja\nlähivuosina saimme sen itse karvaasti kokea. Kuinka sellaista työnsi,\njoka itse keltaisena voikukkasena oli työntynyt niin koteihin kuin\npensaan juurelle kuin yhteisen kansan sydämiin... ja mikä pahinta\nvakavaraisten täysin läksynsä taitavien musiikkikauppiaiden sydämen\npäälle, kassalippaisiin ja nahkalompakoihin.\n\nMusiikkikauppiaat riensivät kilvan katsomaan meidän kotimaisia\nkoneitamme, tutkimaan ja tuomitsemaan. Ystävinä he tulivat,\njo esittäytyessään onnittelivat uskaliaasta yrityksestämme ja\nsaavutuksistamme. Mutta kun sisään käytiin, koneita tutkittiin ja\nsoiteltiin ja me jännittyneinä odotimme kiitosmainintoja, ei niitä\nkuulunutkaan. Kuin ennakolta yhteen puhuneina he pudistelivat\npäitään. Ei ollut vielä oikein hyvä. Ääni oli heikko tai kalsea,\nulkomuodossakin oli paljon toivomisen varaa, ja ostavalle yleisölle\ntärkeät pikkumukavuudet kuten kannen levysalkut ja kulmasta esiin\nkiertyvät neularasiat oli jätetty kokonaan huomioimatta. Tällaisenaan\nei vedä, ei mene kaupaksi. Ja soittimen nimi... Hitonranta... hyi\nhitto! Ajatelkaahan toki ja verratkaa ulkolaisiin: Amor... Diana...\nHis Masters... Näiden rinnalleko me makuherkän yleisön katseltavaksi\nasettaisimme Hitonrannan...! Sehän olisi samaa kuin kylmää vettä\nhuiskautettaisiin pyjamapukuisen Dianan poveen. Kehittäkää soitintanne\nvielä paljon... pari vuotta. Tuokaa se sitten vasta kauppoihin!\nKotimainen gramofooni! Idea semmoisenaan on suurenmoinen! Kannatamme\nvilpittömästi.\n\nNäin he lämpimästi meitä käsittelivät ja isällisesti neuvoivat.\nMe vetosimme messusaavutuksiimme ja asiantuntijalausuntoihin. He\nhuitaisivat kädellään: Roskaa! Mitä messut palkintoineen olivat?\nEräänlainen rahamylly, eräiden keksintö ilmaisen ansion hankkimiseksi\nsuuren yleisön kustannuksella. Messupalkinto ei käytännön miehelle\nmerkinnyt enempää kuin hotellin nimilappu matkalaukun kyljessä. Mutta\nkuva ja nimi, rakkautta herättävä, säveliä symbolisoiva! Se ja eräitä\npikku mukavuuksia teidän pitää soittimiinne hankkia. Ennen ei tule\nkauppoja.\n\nTähän tapaan kuin samasta tekstistä he meille sanaa selvittivät.\nJoku sentään tiedusteli, paljonko provisiota myöntäisimme,\nkolmekymmentäviisi... ehkäpä neljäkymmentä prosenttia? Tällaisesta\nartikkelista se olisi oikeus ja kohtuus. Tällä palkkiolla ja pitemmällä\nmaksuajalla hän voisi ottaa gramofooniemme yksinmyynnin määrätyllä\nalueella, sen jälkeen kuin omat jo varastoon ostetut ulkomaalaiset\nkoneet olisivat loppuneet, ehkäpä noin vuoden tai puolentoista\nkuluttua, markkinoista riippuen. Yhtä varoitusta he kukaan lopuksi\neivät unohtaneet: Suoraan yleisölle emme saisi myydä! Sillä tavalla\nmarkkinat pilattiin ikuisiksi ajoiksi. Työnjako piti aina muistaa. Te\nteette, me myymme.\n\nHyvä neuvo, kuka kieltääkään. Mutta jos me tätä ja heidän muita\npatenttejansa olisimme ryhtyneet noudattamaan, emme suinkaan\npuoleentoista vuoteen olisi myyneet yhtä ainoata toosaa ja senkin\njälkeen vain tappiolla. Päätimme tehdä juuri päinvastoin, hyökkäsimme\nitse maastoon, ryhdyimme pontevasti etsimään asiakkaita suoraan\nmusiikkia harrastavan yleisön keskuudesta. Mutta ennen sitä meidän oli\npantava mainosrummut pärisemään. Meidän oli saatava takanojaksemme\nvoimakas tuki, yleinen mielipide, sanomalehdet kaikkivalta kaikkialla!\nSiinä oli riskeerattava, ehkäpä enemmän kuin meidän jo monessa\npyykissä pesty mekkomme olisi sietänyt, mutta täytyi uskaltaa.\nMuuta mahdollisuutta ei enää ollut. Jos olisimme jääneet odottamaan\nDianan vaikenemista ja Hismasterien hiljenemistä, olisi meille joka\ntapauksessa käynyt heikosti, niin valtavat määrät niitä lepäili\nmusiikkikauppojen hyllyillä, mikä tietää, mitä tiskien alla... Hukka\nmeidät olisi perinyt niillä linjoilla. Se ei kävellyt. Suoraan siis\nuusille ulapoille kuin nuori hauki! Emme epäröineet hetkeäkään, vaikka\neväät olivatkin heikot.\n\nEnsi töiksemme järjestimme pääkaupungin sanomalehtimiehille\nkatsastajaiset pullakahvin ja omatekoisen, kotoisen musiikin\nkanssa. Menestyksemme oli yllättävä, milteipä liikuttava.\nSanomalehtimiehet olivat lämminverisiä miehiä ja naisia, kokonaan\ntoista kuin musiikkikauppiaat, ne lipeässä lioitettavat kapakalat. He\nteroittivat kynänsä ja vuodattivat palstakaupalla hyvää ja kaunista,\nyritteliäisyytemme, korkean taiteellisuutemme ja ennen kaikkea\nkotimaisen teollisuuden puolesta. Tähän liittyi kuten luonnollista\nolikin, pieni välihuomautus, jonka joku heistä teki kaikkien puolesta\nsivumennen ja muutenkin hienosti... Luonnollisesti järjestäisimme\nilmoitukset... Ei sanaakaan ryöstöprosenteista, niinkuin kauppiaat,\nne kapakalat. Me puolestamme teimme vastaehdotuksen, oikean\npisnes-tempauksen. Ääni ääntä vastaan! Mitä naiset ja herrat arvelivat,\njos antaisimme koko kojeen ensimmäisestä kahden palstan ilmoituksesta!\n\nEhdotuksemme otettiin vastaan kättentaputuksin ja hyvähuudoin. He\nolivat asianymmärtävää, lämminsydämistä väkeä. Mutta eipä liioin\nmeidän pöytämusiikissamme enempää kuin itse pöydässäkään ollut\ntoivomisen varaa. Oli \"postonia\", oli vähän muutakin. Silloin oli\nmistä laittaa, ja meidän emäntä osasi laittaa, vaikka kehuja ei\nolekaan kaukaa. Urkuri taas oli osannut valikoida ja ostaa hyviä\nlevyjä, \"Ave Mariat\", \"Turkkilaiset markkinat\" ja muita samantapaisia.\nKiitollisen kuulijakunnan toivomuksesta muutamia niistä toistettiin,\nniinkuin myöhemmin yleisradiossa on tullut tavaksi. Mitä ilmoituksiin\ntuli, niin joka lehdestä meille luvattiin järjestää pyytämämme kaksi\npalstaa, maksuksi tarjoamaamme näytegramofoonia vastaan. Miten pitkälle\nsenttejä alaspäin? Tämän hienotunteisesti jätimme kussakin tapauksessa\nasianomaisten itsensä ratkaistavaksi.\n\nJälkeenpäin pahoittelin, että emme tulleet iskeneeksi vieläkin\nreippaammin. Kymmenentuhannen hintainen kaappikone ilmoituksesta,\nkerta kaikkiaan! Ehkä olisimme saaneet suurlehdestä puoli, pienemmistä\nkokonaisen etusivun. Siihen olisi mahtunut kaikki kaapit, sekä\nenkelit että oravat... niin \"dianat\" kuin \"masterit\" tämän uuden\nväinämöissoitantomme kuuntelijoiksi. Ehkä joku taiteilija olisi\nyhtä konettamme vastaan tämän kaiken luonnostellut ja suunnitellut.\nMainostoimistoja proosallisine prosentteineen ja jälkilaskuineen\nei tällöin vielä ollut. Tämä tempaus meidän olisi pitänyt tehdä.\nOlisi kerrankin mainittu, mainostettu ehkä kauemminkin. Kauniit\nkalliit koneemme olisivat tulleet kyllä tätäkin tietä asianmukaisesti\nkolhituiksi, vaikkakaan ei niin perusteellisesti kuin musiikkikauppojen\nahtailla yleisökäytävillä.\n\nHyvää mainosta saimme näinkin, palstakaupalla tekstipetiittiä, joku\nmuistaakseni kirjoitti artikkelinkin \"Uusia uria uurtavan kotimaisen\ntaideteollisuuden puolesta\". Kaksoispalstaa saimme etusivuilta, kuten\nluvattu oli. Kaikissa oli kuvana se messuilla kullattu oravakaappimme.\nValmistutimme siitä matriiseja tusinakaupalla. Jospa sen asemesta\nolisimme osanneet käyttää taiteilijamielikuvituksen ja piirtopuikon\nvoimaa! Piirretty, salonkinsa leposohvalla puolipukeissaan \"Ave\nMariaa\" kuunteleva Diana on muodoiltaan ja suloiltaan mehevämpi kuin\nparhainkaan valokuvattu orava, häntäkiehkuroista puhumattakaan.\n\nJoka tapauksessa meistä oli lyöty rumpua. Kotimaisista gramofooneista\npuhuttiin jo myös helsinkiläisissä salongeissa siitä päättäen, että\nniiden leijonat daameineen alkoivat tehdä vierailuja näytekonttoriimme.\nValitettavasti heistä ei ollut meille paljoakaan iloa, meidän kun\ntäytyi se puoli noteerata proosallisesti seteleissä, shekeissä,\nhätätilassa vaikkapa vekseleissä. Yleensä he kuitenkin olivat\nlämpimämpiä kuin musiikkikauppiaat, vaikkakin pidättyväisempiä kuin\nsanomalehtimiehet. Kautta rantain he saattoivat antaa tunnustuksensakin:\n\n-- Tämä on hieno levyuutuus! Mitä pidät siitä?\n\n-- Pidän paljon! Se herättää ihania muistoja.\n\n-- Muistoja?\n\n-- Niin. Tutustuin siihen jo viime kesänä Pariisissa... Itämainen\nravintola! Eksoottinen ympäristö! Siellä sinun olisi pitänyt olla tuota\nkuuntelemassa!\n\nKavaljeeri katsahti tulisesti leposohvallamme nojailevan dianansa\nhaaveellisesti raukeneviin silmiin. Ei sanaakaan koneesta. Ei\nkumpainenkaan huomaa sitä, tai jos huomaavatkin, niin ovat viisaasti\nvaiti. Joku heistä kyllä lopuksi kuin armosta ottaisi kaikkein\nhienoimman koneemme salonkiinsa, jossa se varmasti tulisi pääkaupungin\nedustavimman yleisön huomioitavaksi. Epäröimme ensimmäiselle,\nsuostuimme myöhäisemmille, koska tehtaamme työnsi näitä jaloja\nsoittimia enemmän kuin voimme tiloittaa ja koska arvelimme, että\nsalonki sittenkin mahtaisi olla parempi säilytyspaikka peilikirkkaaksi\nhangatulle mahongille kuin kostea varastohuoneemme. Mutta asian teki\narveluttavaksi meille se, kun meidän olisi pitänyt hankkia heille myös\nlevyt, vieläpä neulatkin. Se alkoi vetää joustavankin liikemiehen\nselkävaivaiseksi ja kiukkuiseksi. Musiikkikauppiaat olivat oikeassa.\nTyönjako se olla pitää. Kauppias ei saa missään tapauksessa tulla\nselkävaivaiseksi eikä kiukkuiseksi, vaikka ostaja mitä pyytäisi ja\nehdottaisi.\n\nEräänä syysiltana, kun palasin toimestani konttoriin, istui siellä \"Ave\nMariaa\" kuunnellen joku yksinäinen urosleijona, ja urkuri oli nöyrää\npoikaa. Hänellä ei ollut reumatismia niskasuonissa. Pojasta nähtävästi\ntulee gramofoonikauppias! ajattelin väsyneenä, vähän kyynillisesti.\nPäällystakkia riisuessani virkahdin ääneen, hätiköidyn varomattomasti:\n\n-- Joko taas tuo Maria!\n\n-- Hiljaa! Herrantähden! Se on Kuisma! ehätti urkuri niinkuin olisi\nollut kysymys kuolevan sairaan viimeisestä toivomuslevystä.\n\n-- Mikä helkkarin Kuisma? kuiskasin minä niin kuuluvasti, että mainittu\n\"Kuisma\" muljautti silmäsalaman olkapäänsä ylitse.\n\n-- Heikki... Etkö sinä onneton häntä tunne!\n\nMinun täytyi myöntää, että en tuntenut, vaikka en sitä enää ääneen\nkuiskaissut. Kun \"Maria\" oli loppuun veisattu, tulin esitetyksi tälle\nKuisma-Heikille. Hän oli paljonkin laatuisampi ja leikkisämpi mies kuin\nmainepuheista päättäen ja naamataulun takaakin katsoen olisi saattanut\nluulla. Mutta jos olisin tietänyt hänestä kaikki ne jutut, jotka urkuri\nmyöhemmin kertoi, olisin luultavasti kiireen vilkkaa pujotellut märän\nsadetakin ylleni ja hävinnyt kadulle.\n\nMeille hän kuitenkin oli varsin suosiollinen mies, pyytämättä lupasi\nlausunnonkin antaa. Sen ehdoksi hän ei mankunut näytekonetta, ei levyä\neikä neulojakaan. Hän sanoi iloitsevansa suuresti, että kotimainen\nteollisuus tälläkin alalla kulki eteenpäin, sanoi toivovansa, että\nsaisimme jotakin myös markkinoilla aikoihin, että ei kaikkiin\nulkolaisiin rapinamasiinoihin tuijotettaisi kuin härkä uuteen konttiin.\nRehti mies, kuulo herkkä kuin suomalaisella pystykorvalla, vaikka naama\nei juuri saman näköinen. Vastoin kuin monet muut kirkonmiehet hän sanoi\nolevansa sitä mielipidettä, että gramofoonilla olisi tulevaisuutta\nmyös kouluissa, tärkeänä laulu- ja puhetaidon opetusvälineenä.\nMeidän kotimaiset koneemme alkoivat olla hänen mielestään jo siinä\nkehitysvaiheessa, ettei niissä ollut kovin paljon toivomisen varaa.\nHänen mentyään, sinä sateisena syysiltana, kerrankin olimme tyytyväisiä\npoikia, vaikka emme saaneet kaupaksi yhtä neularasiaa.\n\nVähän jälkeenpäin tuli ensimmäiselle tutustumiskäynnilleen eräs\ntoinen musiikkimies, sellainen joka halusi ja pani toimeksi myös\nmyyntimarkkinoilla. Hän oli itsekin laulanut ja laulattanut\nlaulajarouvaansa levyihin, sävelsi, runoili, kirjaili, oli viljellyt\nisiensä maata ja heittänyt keihästä kansainvälisillä kilpatantereilla.\nTämä monipuolinen mies innostui myös äänimasiinoihimme, ja kun\nhänellä sillä kertaa ei ollut muutakaan niin tähdellistä, otti hän\nkapsäkkikoneen käteensä, seuraavana päivänä palasi rahat taskussa, otti\nuuden pakkauksen, palasi pian rahojen kanssa ja niin edelleen...\n\nOlisipa meillä tässä kaupungissa sata tuollaista miestä ja muualla\nmaassa saman verran lisää! kehitteli helposti minun mielikuvitukseni.\nEi ollut, ei tämäkään kauan. Hänen käyntinsä harvenivat, tuhatlappuset\nsamoin. Joka tapauksessa hän antoi meille uutta virikettä ja uusia\naatteita, toivottavasti myös me hänelle. Molemmin puolin miellyttävää\nyhteistyötä olisi jatkunut kaiketi pitemmällekin, ellei kuolema\nyllättäen olisi tullut väliin ja lopettanut hänen maisia soittelujansa.\n\nTämän ensimmäisen suotuisan kokeen innoittamina me sitten asettelimme\nliikekannalle muitakin kapsäkkimiehiä. Valitettavasti kokemuksemme\nheistä eivät olleet yhtä mieluisia. Kapsäkit kylläkin lähtivät,\nmutta eivät palanneet kotiin tuhatlappusina, muutamissa tapauksissa\nkiitimme onneamme, jos saimme veivikammen takaisin. Aina ei tullut\nedes sitä, koko kone hävisi, putosi kuin hohtimet kaivoon. Kaikkein\nkirpaisevin oli eräs kymmenen kapsäkin pudotus, munaukseksi pikku\npojat tapaavat sellaista sanoa. Liiankin arvovaltaiselta taholta\nolimme saaneet suosituksen myyjäksemme pyrkivästä miehestä, eräästä\nentisestä asemapäälliköstä. Pian tämä arvon herra ilmestyikin\nkonttoriimme, kohtelias hieno mies, kiiltävän sininen puku, mutta\nkorkeat tärkkikaulukset, sellaisia ei tähän aikaan enää juuri\nkäytettykään muulloin kuin perhejuhlissa. Hän tarkasteli ja soitteli\nkaikki koneemme ilman moitteen sanaa, sanoi haluavansa asiamieheksemme\nHelsingissä ja sitten muuallakin, koska tuttavia oli pitkin maata,\nliikuntamahdollisuus väljä ja vapaa. Hänellä oli vuosipiletti SV:n\nrautateillä, joita parhaan ikänsä oli palvellut. Kuinka me olisimme\nvoineet sellaista tarjousta evätä, sitäkin vähemmin kun hänellä oli\nmainittu arvovaltainen suosittelija. Tällaisia miehiä meidän juuri\nolisi pitänyt saada palvelukseemme muutama sata.\n\nHän sai \"kapsäkin\" ja palasi vielä samana päivänä tuhatlappusensa\nkanssa. Alku oli loistava. Sitä jatkuikin muutamia päiviä. Sitten\nalkoi käydä heikommaksi, kuten musiikkimiehellekin oli käynyt.\nTuhatmarkkaset vaihtuivat vihreiksi viisisatasiksi, jopa ryppyisiksi\nsatalappusiksi, mutta \"päällikkömme\" vakuutteli, että ostajat olivat\nkaiken epäilyksen ulkopuolella, kuukauden kuluessa hän kävisi\nne rahastamassa samaan maksuun. Eikä hän sanonut välittävänsä\nprovisiooneistakaan ennenkuin silloin, sielläpähän olisivat tallella.\nMe luotimme mieheen. Näissä merkeissä kauppa kävi edelleen, joka päivä\ntuli pikku rahoja, viisisatasia, satamarkkasia. Hän jätti meille\n\"rahtikirjojen\" jäljennökset, nimet ja osoitteet. Käteismaksut oli\nniihin asianmukaisesti merkitty, eräpäivät tarkoin. Hänelle itselleen\njäi tilauskirjaan kaikista jäljennökset.\n\nEräänä päivänä hän teki muiden lisäksi kaksi tuhannen markan\nkäteiskauppaa ja sai meidät hilpoisemmalle tuulelle. Piakkoin\nsaisimme häneltä enemmänkin näitä lappusia, koska rupesi lähestymään\njo jälkikantojen aika. Ennen sitä hän ehtisi käydä lähikaupungeissa\nmyymässä käteisellä vähintään kymmenen konetta. Ajattelin esittää,\nettä toistaiseksi möisimme vain täällä pääkaupungissa, mutta en saanut\nsanaa sopivaan aikaan, tällöin kuten en muulloinkaan. Vasten tahtoani\nja vaistoani annoin siis suostumukseni tähän myyntipäällikkömme\npieneen pistomatkaan, josta kylläkin tuli \"vikapisto\" kaunistelematta\nsanottuna, kerta kaikkiaan. Kapsäkit pakattiin ja lähetettiin \"Marsin\"\nvälityksellä hänen pakaasiinsa asemalle. Tämän Marsin poikien kuitin\nsaimme, ei muuta. Kapsäkit katosivat kuin idän pikajuna. Ei vieläkään\nole minulla aavistusta siitä, mille asemalle ne katosivat vai\nputosivatko hyljättyyn malmikaivokseen. Kun miestä ei alkanut kuulua,\ntoimitimme lähettimme kiireen vilkkaan jälkikannolle kotikaupungissa\nhänen \"ordeeriensa\" osoitteilla. Hän ei löytänyt yhtä ainoata niistä,\nkatuja ja numeroita kylläkin, mutta niissä asusteli ventovieraita\nvihamielisiä ihmisiä, jotka eivät \"Josefista\" mitään tietäneet. Vai\ngramofooneja he ostamaan ja maksamaan! Myyneet olisivat omiaan, jos\nvain joku höyrypää olisi ostanut.\n\nSinä iltana olin synkkä poika. Soitin luottotietojen antajalle monta\nkertaa. Vihdoin sain hänet käsiini. Hän kummasteli suuresti: Vai sillä\ntavalla! Selvänä ollessaan tämä mies oli ehdottomasti luotettava.\nPitkäaikainen ryyppääminen ainoastaan heitti hänet dekikselle...\nJassoo, vai niin! Kiitin tiedoista ja palveluksista. Minkä sille enää\nmahtoi. Päälliköllämme olisi pitänyt olla \"Manta\" matkassaan.\n\nTällaisista tapauksista, valitettavasti niitä sattui vielä eräitä\nmuitakin, tulimme entistä varovaisemmiksi. Ei ensinkään pitänyt\npaikkaansa se mestarin joskus lausuma väite, että emme muka mitään\noppineet. Emme kylläkään levyn syrjään heittämistä ja konkurssin\ntekemisen taitoa, joka vaatii erikoista hengen joustavuutta. Mutta\ntuollaisten myyntipäälliköiden kaappaus kyllä jotakin opetti. Se\nkirpaisi enemmän kuin vahinko. Se paljasti ihmisen hyväuskoiseksi\nhölmöksi, jota hän itsestään ei hevillä usko eikä tunnusta.\n\nTästä lähtien emme luottaneet enää salonkileijonien vakuutteluihin,\nelleivät he itse halunneet pistää mustaa valkoisen päälle\n\"ehdottomasti luotettavan\" tuttavansa puolesta. Rupesimme käyttämään\nvuokrausjärjestelmää myös gramofoonien myynnissä, niin naurettavaa\nkuin se olikin. Mikään varma keino ei tämäkään ollut, koska\nostajankin masiina saattoi kadota niinkuin korkeakauluksinen asema-\n& myyntipäällikkömme. Hän saattoi esiintyä Kalle Kuittisena, vaikka\nolikin Mikko Puittinen. Siihen aikaan ei vaadittu kunniallisilta\nihmisiltä henkilöllisyystodistuksia kuvan ja peukalosinetin kanssa\nniinkuin nykyisin. Kauppalankoihin nähden ei tämä edes vieläkään\nmahtane tulla kysymykseen, vaikka olisikin gramofooneista kysymys.\n\nMutta itsenäisyyden päivänä, joulukuun kuudentena, jolloin minulla oli\nvarsinaisesta toimestani vapaapäivä, sain kunnian tutustua yhteen tämän\nvuosikymmenen kuuluisimpaan naiseen. Tosin hänen kuuluisuutensa puhkesi\nloistavimpaan kukoistukseensa itse kukkasen lakastuttua. Silloin vasta\nminäkin huomasin, mikä harvinaisuus minulla oli muistikirjassani,\nnimittäin hänen omakätinen nimikirjoituksensa. Hänen salonkinsa oli\nhetken suurien aatteiden, uljaimpienkin leijonankesyttäjien keskus.\nHänen itämaisista öistänsä ja kuuluisista yövieraistansa kerrottiin\nhurjia juttuja. Nuoret lahjakkaat runoilijamme henkilökohtaisen\nnäkemyksensä innoittamina kirjoittivat niistä runoja ja romaaneja.\nVähän myöhemmin... madame löydettiin ammuttuna salonkinsa leposohvalta.\nSilmien loiste oli iäksi sammunut, vain korukivet enää säihkyivät,\nmikäli olivat aitoja.\n\nMainittuna vapaapäivänäni madame soitti meille, esitti itsensä ja\ntiedusteli, voisiko hän tulla kuuntelemaan gramofoonejamme, joista oli\nkuullut paljon kaunista puhuttavan.\n\n-- Mikä kunnia meille! Tervetuloa! sopertelin vastaukseksi. Mahdoin\npokata ja raapaista jalkaa jo puhelimessa. Harvoinhan tavalliselle\nkuolevaiselle sattui sellaista tilaisuutta. Madame tuli, kuten lupasi.\nYhtä säihkyvä kuin rakastettava hän oli, viehätti, että ihan peloitti.\nEsittelin uljaimpia salonkikoneitamme, soittelimme ja kuuntelimme\n\"Ave Mariaa.\" Madame haaveili, jo minäkin aavistuksen verran... Minkä\nkoneen tuo ottaisi? Oliko hänellä paljonkin käteistä? Kuinka paljon\nja miten pitkäksi aikaa pitäisi luottoa antaa? Mahdollisesti minä,\ntavallinen kuolevainen, gramofoonikauppias, olisin voinut istahtaakin\nhänen viereensä leposohvallemme. Siinä oli kuin varta vasten\nsopiva tila. Madamen siro, säihkyvä käsi lepäsi kiehtovasti sohvan\nselustalla, silmissä välkehti hurmaava elo. Mutta minun henkeni liikkui\nproosallisemmissa maailmoissa. Ottaisiko tuo kuuden- vaiko peräti\nkymmenentuhannen koneen? Mitä sanoisin, jos hän pyytäisi sellaista vain\nnäytteeksi, kuten tavallisesti?\n\nMadame vapautti minut turhista murheistani. Hän muisti, että hänellä\noli kahvikutsu jonkun diplomaatin luona. Myöhemmin hän palaisi\nasiaan. Hän oli koneisiimme enemmän kuin tyytyväinen ja halusi antaa\nvisiittikorttinsa. Sitä ei löytynyt helmikoristeisesta käsilaukusta.\nSilloin rohkaisin luontoni ja pyysin häneltä omakätistä nimikirjoitusta\nmuistikirjaani. Hän antoi sen, hymyili hurmaavasti hyvästiksi, meni\neikä palannut. Hänellä nähtävästi silloin jo oli suuremmat panokset\npelissä, arvokkaammat kalat koukussa. Meidän gramofoonimme eivät\nehtineet soittamaan hänen salongissaan edes jäähyväis-\"Ave Mariaa\".\nRiensin katsomaan, mitä hän oli kirjaani riipustanut. Kaksi kaunista,\nhyvälle tuoksuvaista sanaa: Minna Craucher.\n\n\n\n\n11\n\n\nMeni syksy, kului talvi. \"Ave Mariat\" kuluivat rahiseviksi, vaikka\nvaihdoimme ohjeiden mukaisesti neulaa. Olimme vieneet uuden\nosakeantimme päätökseen. Kolmas osa oli siitä jo sisään maksettu,\nmuutamat olivat maksaneet merkintänsä kokonaankin. Heille lupasimme\nkorkoa siitä. Tilanne niin kauppa- kuin teollisuusmarkkinoillamme\noli edelleenkin vaikea, mutta taivas osoitti jo kuitenkin joitakin\nkirkastumisen merkkejä. Valitettavasti sitä ei voitu nähdä meidän\nkohdallamme. Konesoittimemme olivat \"siipimuurahaisia\". Tuntui kuin\nniiden aika olisi ollut ja mennyt, vastaisiin kesiin. Musiikkikauppojen\nhyllyt olivat edelleen ulkomaalaista \"kapsäkkiä\" täynnä. He sanoivat\nmyyvänsä tappiolla, odottaen aikaa parempaa. Sama toive elähdytti\nmeitä. Tilinpäätöksemme eivät olleet loistavia, mutta uuden osakeannin\njälkeen asemamme oli kuitenkin kestävä. Sitä mieltä varovaisemmin\nottaen oli myös pankki ja takaajamme. Mestari ei ollut, tämä kävi\nselville hänen suuresta huolestumisestansa ja sen aiheuttamista\ntoimenpiteistä. Jälkeenpäin olen usein ihmetellyt, mistä hän tällaisen\nharrastuksen lahjan oli saanut, vanhuuden lepoon aikova mies. Niin\nse nyt vain kuitenkin oli, konkurssi oli hänen korkea ihanteensa ja\npyrkimystensä päämäärä. Hänellä oli siinä hankkeessa menestystä, kuten\nennenkin oli ollut.\n\nTähtelän Eetu kuoli yllättävän äkisti, sydänhalvaus kaatoi miehen.\nHän ei ollut ruumiillisesti kovinkaan vahvarakenteinen, sitäpaitsi\nhän oli jo pitkän aikaa polttanut kynttiläänsä molemmista päistä.\nVuosikausia hän oli taistellut kohtalona päälle hyökkäävää myrskyä\nvastaan. Hän pelkäsi sitä, konkurssia, siinä ja eräässä toisessakin\nsuhteessa hänellä oli sama heikkous kuin minulla. Hän taisteli\nkohtaloansa vastaan hyökkäämällä, sen sijaan että olisi pitänyt\npuolustautua. Oikea liikemies tekee näin, taiteilija ja peluri meidän\ntavallamme, sitäpaitsi on olemassa eräs kolmas ryhmä, joka heti turhia\npyristelemättä antautuu, kunnes jälleen tuulen kääntyessä heittäytyy\nvarattuine pelastusrenkaineen laineille.\n\nKuten sanottu, Eetu oli niitä, jotka eivät leikillä anna peräksi.\nHänkin oli laajentanut tehtaansa, tahtoi pitää tottuneet työmiehensä\ntalossa ja koneensa käynnissä. Parempaa aikaa odottaen hänkin oli\ntehnyt varastotyötä tappiolla, yökaudet mietiskellyt uusia malleja\nvarakkaampien muotiherkuttelijoiden ostohalua kiihoittaakseen.\nMutta tulokset jäivät heikoiksi, ja siitäkin vähästä, mitä tuli,\nkirvelevän suuri prosentti meni huonekalukauppiaitten täyttymättömiin\n\"varastoihin\". Myrskyävä meri ei kyennyt vähentämään haikalojen\nruokahalua, päinvastoin.\n\nMenekkipulan pahimmoillaan vallitessa Eetu keksi gramofoonit. Hänen\naatteensa se siis oikeastaan oli, vaikka me messujen kullan kukkuloille\najelimme Vuoren Kallen visakeltaisessa oravakaapissa. Eivät kuitenkaan\nnämä komeat kotimaiset kanat munineet kultamunia Eetulle enempää kuin\nmeillekään, vain vekseleitä, joita tunnustimme ja lunastimme vointimme\nmukaan. Sellaista rähjäämistä oli viime aikoina Eetu parankin elämä,\nhiutumista, valvomista, näyttelemistä ja ryyppäämistä... Vaikka tämän\nlahjakkaan miehen jalosti kehittyneelle aivosolustolle olisi pitänyt\nolla varattuna luovan työn häiritsemätön riemu lämpöisessä, hyvin\nvalaistussa kammiossa.\n\nKuolema tuli ja pelasti. En päässyt Eetun hautajaisiin, vaikka olin\naikonut, valmistellut pientä muistopuhettakin hänen saavutuksistansa ja\nyhteisistä kohtalonvaiheistamme. Aioin panna sen muistokirjoituksena\npaikkakunnan sanomalehtiin. Sekin mahtoi jäädä vain hyväksi aikeeksi,\nkoska muistan löytäneeni konseptit joskus myöhemmin laatikoistani.\nMikäli arvaan, ei mestari liioin kunnioittanut yhtiötoverimme\nviimeistä matkaa mukana saattelijana, vaikka olisi vielä enemmänkin\nollut siihen vikapää, koska oli paitsi hänen liikekumppaninsa,\nmyös lapsuudenystävänsä ja oppitoverinsa. Eetu oli ratkaisevalla\ntavalla ollut kohentamassa mestarin junaa näille uusille raiteille.\nIlman hänen aloitteitansa olisi mies kenties yhä vieläkin ollut\nvain \"soittokonetehtaan työmies\". Kunnioitettava ammatti, ei sen\npuolesta. Mutta joka tapauksessa hän olisi tällä rajapyykillä ollut\nvelvollinen vähän enempään kuin kuihtuvaan kukkavihkoseen, jos sekään\nmahtoi tulla lähetetyksi. Ainakaan vilpittömällä sydämellä hän ei\nsitä tehnyt, jos on uskomista kuulopuheisiin, jotka kertoivat hänen\nuhonneen, että Tähtelä ei laitatavalla tästä maailmasta lähtenyt. No,\nolipa nyt puheiden ja lähtöjen laita miten tahansa, joka tapauksessa\nEetun jalo henki maisen kamansa kahleista vapautuneena pompahti\nkorkeampiin maailmoihinsa keveämmin ja voitollisemmin kuin meidän,\nhänen yhtiötovereittensa, vaikka miten \"laitatavalla\" pääsisimme täältä\nlähtemään. Se riippuu \"siipirakenteesta\". Eetun henkiset lentimet\nolivat meidän vastaaviamme etevämmät. Mitäpä tuosta kieltäisimme.\n\nEetun äkillisen kuoleman jälkeen seurasi välittömästi hänen liikkeensä\nromahtaminen. Perikunta yritti pelastaa tilannetta vainajan\nhenkivakuutuksella, jonka aikoinaan olin tehnyt. Mitä se merkitsi?\nKuin kilon pala sianrasvaa haikalan kidassa! Vakuutuksen olisi pitänyt\nolla vähintään kymmenen kertaa suurempi. Niin se olisi voinutkin olla,\ntäytyy minun valittaen myöntää.\n\n-- Se asia olisi pitänyt aikoinaan suuripiirteisemmin hoitaa! sanoo\njoku ammattimies, vaikka se minusta oli saavutus jo tällaisenaankin.\nEetu ei ollut vakuutusaatteelle erikoisen suopea niihin aikoihin.\nMyöhemmin kyllä, mutta silloin se oli jo myöhäistä. Perikunta\nhätäpäissään pani tämänkin perheelle tarkoitetun turvan rasvoiksi\nliikkeen pahasti kuumeneviin laakereihin. Sitä ei olisi pitänyt tehdä.\nSe tuli, mikä tuleva oli, pienillä rahoilla ei sitä voitu välttää, vain\nmuutama viikko siirtää. Perikunnan, lapset alaikäisiäkin vielä, oli\npakko tyhjentää se kalkki, jota vastaan isä Eetu niin miehuullisesti\noli taistellut. Jos he olisivat tehneet sen kuukautta aikaisemmin, niin\nvakuutusrahat sentään olisivat säästyneet perheen hyväksi.\n\nRomahdus täräytti pahasti myös meitä. Vekselejä oli välillämme\nnitomaton kirja. Ne joutuivat nieltäviksemme ilman armoa. Tällöin\nmestari katsoi ajan kypsäksi meidänkin kohdallamme, koska minä hänen\nneuvoistansa huolimatta en sitä huomannut. Eräänä päivänä soitteli\nprokura, että meillä oli ollut ylimääräinen tarkastus johtokunnan\ntoisten jäsenten vaatimuksesta. Toimenpiteen takana oli mestari ja\nhänen veljenpoikansa, kumpainenkin yhdellä lahjaosakkeellansa. Mestarin\nherkkää omaatuntoa oli ruvennut kolkuttamaan siitäkin huolimatta, että\nhän pyhästi oli vakuuttanut pysyvänsä kaikesta erossa sen jälkeen, kun\noli saanut kauppasummat ja sitoumukset näppiinsä. Niin lyhyt muisti\nmeillä on, milloin omatunto on ylen herkkä. Joko mestari itse, rouva\ntai joku muu oli kuorinut hänen tuntoansa kuin keväistä sipulia ja\nlöytänyt sen kirkkaan sydämen.\n\nJoka tapauksessa meillä nyt tietämättäni oli heidän valitsemansa\ntilintarkastajat tutkimassa kirjanpitoani usealta vuodelta. Prokura ei\nsyystä tai toisesta voinut edes ilmoittaa siitä minulle. Sitäpaitsi:\nolihan heillä muodollisesti oikeus tähän niiden osakkeittensa\nperusteella. Hyväntahtoisena hölmönä olin jättänyt ne heidän haltuunsa,\nettä yhtiö olisi laillinen. Miksi en yhtä hyvin olisi voinut lahjoittaa\nniitä vaikka mustalaiselle, ja sen varmaan olisin tehnytkin, jos olisin\naavistanut, mitä nämä \"kaupantekiäiset\" aiheuttivat. Jos pankki,\nvelkojat ja takaajat, vaikka verotuslautakunta olisi tarkastuksen\ntoimituttanut, niin minulla ei olisi ollut siihen mitään sanomista.\nMutta mestari! Mies, joka liikkeen enempää kuin itseni puolesta ei\nollut pennin sitoumuksessa minnekään päin, joka oli saanut kaikesta\nantamastansa kalliin hinnan ja nyhtänyt sen visusti heti sitä mukaa kun\nliikkeelle tai sen omistajalle jostakin päin markkapennonen herahti.\nKaiken tämän huomioonottaen hänellä kaikkein vähimmän olisi luullut\nolevan syytä mokomiin pistokokeisiin.\n\nOliko väärinkäytöksiä tapahtunut? Oli paljonkin, jopa niin runsaasti,\nettä tarkastuksen toimeenpanijat saattoivat julkisesti puhua\nkassakavalluksista, ei konkurssirikoksesta sentään, tällöin he itse\njohtokunnan jäseninä olisivat olleet samassa kadotuksessa. He tiesivät\nmistä puhuivat. Kirjanpitoni oli ollut ylimalkaista ja summittaista.\nMuutamia eriä oli kahteen kertaan tilinpitäjää hyödyttävästi kirjoihin\nviety. Eräät perityt ja kuitatut laskut olivat unohtuneet kokonaan\nkirjoihin viemättä. Nähtävästi ne olivat unohtuneet saman matkatakin\ntaskuun, johon mestarin hyvänneuvon kirje, matkamiehellä kun on aina\nniin tulen palava kiire. Oli siinä syntiä yhden miehen ja muutaman\nvuoden osaksi! Arvaan, että alhaalla, jossa veljenpoika kuului\npari kertaa käyneen neuvottelemassa, huokaistiin helpotuksesta.\nVangitsemismääräys vain! Loppuratkaisun leikkasi juristin järki kuin\nSalomonin miekka.\n\nMainittu määräyspyyntö kuului sitten lähetetynkin paikalliselle\nnimismiehelle, sille samalle, jota mestari joskus innoissansa\nkarahteerasi \"Hollolan mustalaiseksi\". Aika tavalla tummaverinen tämä\nmies kyllä olikin. Ehkä mestarilla oli jotakin valittamisen syytä\nhäntä vastaan virkamiehenä, mutta Suomen lain hän tunsi varmasti\nparemmin kuin hänen kalpeaverinen veljenpoikansa, päättäen jo siitä,\nettä hän ei toimittanut minua kruununkyydillä tiliselvitykselle,\nkuten toivomusaloite pyyteli. Hän soitti suoraan minulle matalalla\nbassoäänellänsä tiedustaen, mitenkä oli liikkeeni laita, kun vieraat\nmiehet tällaisia pyyntöjä valtion virkamiehelle esittävät? Hän sanoi\nluulevansa asian siksi kiintoisaksi, että rientäisin omalla kyydillä\nsitä selventämään.\n\nHän arvasi oikein. Otin vuokra-auton kerran minäkin. Hassasin muutaman\nsatasen varoja, ei liikkeen, vaan omiani. Riensin tuulena tupaan,\nkuten jossakin runollisessa säkeessä sanotaan. Soitin alas ja pyysin\nherroja johtokunnan jäseniä ylimääräiseen yhtiökokoukseen. Siitä ei\ntullut mitään. Juristi oli lähtenyt ja mestari hiljakkoin saanut\nsydänkohtauksia, näiden ylimääräisten huolien tähden arvattavasti. Hän\nei voinut kävellä puolta kilometriä, ei edes autolla lähteä, koska oli\nvuoteen omana. Jonkun sieltä nyt kuitenkin oli tultava tilinpitoon,\nkun kerran niin komeasti oli pyydetty. Minäkään en aina sentään\nantanut peräksi. Odoteltiin ja ihmeteltiin, kutsuttiin pankkiherrakin\ntodistajaksi, lopulta alhaalta tuli rouva ja hänen veljensä. Rouva\nkierteli kettukauluriaan ja säväytteli värikkäillä silmillään, melko\nlaimeasti tosin tilanteen ankarat vaatimukset huomioonottaen. Veli\npuhui puuta heinää, mahtipontisesti, mutta leppoisasti. Hän oli hyvä\nmies ja humoristinen tyyppi. Koko tiliselvityksestä tuli pannukakku.\nOlin hassannut iltani ja sataseni turhaan. Mestari ja veljenpoika\nolivat oikeassa. Sellaiseen yhtiökokoukseen ei olisi kannattanut ajaa\nmuuta kuin valtion vapaakyydillä.\n\nMutta veljenpoika ei ollut niitä miehiä, jotka alkuun panemansa\nasian jättävät retuperälle. Hän pani toimeksi, vaikka virkavaltaa\nei saanutkaan vielä välikappaleekseen. Muutamassa päivässä hän\nkirjoitti monikymmensivuisen kirjan, nähtävästi esikoisopuksensa,\njoka käsitteli minun vähäpätöistä persoonaani. Lähdekirjallisuutena\nhänellä oli tilintarkastajien lausunto, lisänä arvokkaat suusanalliset\ntäydennykset. Sitäpaitsi olimme henkilökohtaisesti tavanneet\nmuutaman kerran. Tosikertomuksia, elämäkerrastoja puserretaan\npaljon vähemmistäkin aineksista. Mutta että hänellä oli sellainen\nmielikuvitus, sitä en olisi näkemättä uskonut.\n\nTäytyy myöntääkseni, että en ole nähnyt tätä hänen kirjoittamaansa\nelämäkertaani... Otaksumani tältä kohdalta on siis toiskäden tietoa,\nmutta sellaisen henkilön kertomaa, että minulla ei ole syytä epäillä\nsen todenperäisyyttä. Korkeaan kurssiin tekijä itsekin teoksensa\nnoteerasi, hinnasta päättäen. Hän esitti siitä maksettavakseni yli\nkuudenkymmenentuhannen laskun. Se oli huikea summa tilaamattomasta\nesikoisteoksesta. Ystävällisesti neuvoin, että hän koettaisi hankkia\nsille varakkaamman kustantajan. Luultavasti hän yrittikin sitä, mutta\nei onnistunut, koska lasku yhä uudestaan ja uudestaan työnnettiin\neteeni. Kyllästyneenä lopulta lunastinkin sen kymmenellä prosentilla\nalkuperäisvaatimuksesta, joka sekin lunastettavan opuksen arvoon\nkatsoen olisi pitänyt tinkiä kymmeneen prosenttiin maksamastani. Mutta\njuristien kanssa ei hevin pääse omilleen, yrittäköötpä he sitten\nvaikka kirjaillakin, siihen kokemukseen ainakin minä tämän veljenpojan\nravistelemana olen tullut. Sitä vielä useammin olen katunut, että\nrahat maksettuani en vaatinut häneltä sitä käsikirjoitusta. Nyt olisin\nmainiosti voinut järjestää sen arvokkaana liitteenä näihin hupaisten\nyhteistoimintojemme muistelmiin. Olisi ainakin sillä kohdalla ollut\nasiaa, täsmällisen juristineron muovailemaa, eikä olisi tarvinnut\nnaputtaa puuta ja heinää, kuten todennäköisesti yksinäisenä tulen\ntehneeksi monta kertaa.\n\nNähtävästi veljenpoika kohta kun pari-kolmikymmensivuinen teos\noli puhtaaksikirjoitettu, tarjosi sitä pankkimme ylimmille\njohtoherroille. Tämän tiedän siitä, että minut joku aika kesken jääneen\nselvityskokouksemme jälkeen kutsuttiin korkeaoviseen konttoriin, jossa\nasiakkaitakin varten oli pehmeät tuolit. Minulle esittäytyi arvokas,\nnuorekas herra. Hänen puhetapansa ja käytöksensä oli kohteliasta ja\nmiellyttävää.\n\n-- Jassoo! Te olette asiakkaamme, se tehtailija, josta meillä viime\npäivinä on täällä ollut hauskaakin puhetta.\n\n-- Enpä tiedä olenko, epäilin minä.\n\n-- Ettekö ole Hitonranta O/Y:n pääosakas ja johtaja?\n\n-- Olen kyllä, jos hänestä on kysymys.\n\n-- Hänestä juuri. Istukaa! Olkaa hyvä ja pankaa tupakaksi!\n\n-- Kiitos, en polta.\n\n-- Ette polta! Se on vahinko se.\n\n-- Kenelle?\n\n-- Teille itsellenne, luonnollisesti. Hyvä nautinto jää teiltä\nkokematta. Sitäpaitsi ette mieti tarpeeksi asioita, teette liian paljon\ntyötä, myös tyhmyyksiä. Suokaa anteeksi.\n\n-- Ei mitään. Ajakaa suoraan vain!\n\n-- Sen teenkin, jos suvaitsette. Miksi olette jättäneet omistamassanne\ntehdaslaitoksessa tärkeät aseet kateellisiin, omapyyteisiin käsiin?\n\nSitä minä itsekin ajattelin, joten vaitioloni jäi myöntymisen merkiksi.\nHieno kuulustelijani tutkiskeli edelleen.\n\n-- Miksi itse yritätte tehdä kaiken työn, sellaisenkin, mihin ette\nparhaimmalla tavalla pysty? Kuinka ette ole ottanut tehtaaseenne\nammattitaitoista kirjanpitäjää? Tämä varmasti kannattaisi. Teiltä\nitseltänne vapautuisi aikaa tärkeämpään, esimerkiksi henkilökuntanne\nvalvomiseen ja asiattomain erossa pitämiseen.\n\nKunhan muutamia vuosia katselisit naisen silmiin, ehkä itsekin\nvalvoisit... öitä, ajattelin itsekseni, ja taaskin jäi vastaamatta.\nMyös kysymykset oli tehty siinä äänilajissa, ettei niihin suoranaista\nvastausta mahdettu edes odottaa.\n\n-- Suokaa anteeksi. En minä ole mikään tuomari teitä kuulustelemaan,\nmeidän välisiämme tähän asti kitkattomia liikesuhteita minä vain tässä\najattelen. Määrätyltä taholta on tehty vähemmän kauniita kanteluja.\nNiille me luonnollisesti annamme saman arvon kuin nimettömille\nhaukkumakirjeille, jos te kykenette pitämään omistamanne liikkeen asiat\nkunnossa.\n\n-- Se ei ole niinkään helppoa näinä aikoina.\n\n-- Ei ole, minä tiedän ja myönnän sen ja pankkimme myös niin pitkälle\nkuin mahdollista.\n\nKahvi tuotiin pöytään. Hän oli tilannut, kysymättä kelpaako se. Sitä\njuodessamme hän vielä neuvoi.\n\n-- Oma asianne on, miten varojanne merkitsette ja käyttelette,\nkunhan tiliasema pysyy vakavana. Ei meitä voida uskottaa, että te\nitseltänne varastaisitte. Siinähän ei olisi muuta kuin taskusta taskuun\nsiirtämisen vaiva. Jos teillä olisi ammattitaitoinen kirjanpitäjä,\nniin tällaista ei tapahtuisi. Tilinne kreditissä näkyisi edustusrahoja\ntai muita menoja tarpeen mukaan. Kärpäset pitää häätää pois, ennenkuin\nkerkiävät tahria puhtaita papereita.\n\nSe oli hieman arkipäiväinen vertaus, mutta hienosti hän sen sanoi, eikä\nse vähentänyt hienojen kermaleivosten makua. Niissä ei näkynyt tahroja,\nniinkuin meidän tilikirjoissamme, joita kärpäset olivat merkinneet.\n\nMuuta asiaa hänellä ei minulle ollut, jos nyt tätäkään voi asiaksi\nsanoa. Ennenkuin erosimme, hän tiedusti, oliko minulla mitään\nsivuharrastuksia. Sanoin, niinkuin totta oli. Koko minun tähänastinen\nelämäni oli ollut täynnä sivuharrastuksia. Pääharrastustani tuskin olin\nvielä keksinytkään. Olin ymmärtävinäni väärin. Hän tarkoitti \"hobbyä\".\nOli minulla sellainenkin, ollut aikaisemmin.\n\n-- Veistelen viuluja!\n\n-- Veistelette viuluja, mutta myytte posetiiveja.\n\nHän katseli niin tutkivasti minua silmiin, että rupesin jalkojani\nsiirtelemään kuin pahaa tehnyt oppilas opettajansa edessä.\n\n-- Eikö tämä käy laatuun? tiedustin tilannetta helpottaakseni.\n\n-- Ei ollenkaan, posetiivien tehdastuotantoa ja myymistä tarkoitan.\nArkipäiväinen ammatti ei saa olla niin kiusoittavan lähellä hobbyä. Se\nväsyttää eikä virkistä, niinkuin on tarkoitus. Sitäpaitsi posetiivin\nräminä särkee viulunne hienoimmat äänet. Ei, toinen ammatti teidän\npitää itsellenne valita, mikä tahansa, vaikka viinapullon korkkien\nvalmistaminen. Tai jättää viulun veisteleminen.\n\nNäin hän hyvästellessään minua neuvoskeli. En silloin vielä ymmärtänyt\ntätä, niinkuin jälkeenpäin olen tullut huomaamaan. Toinen ammatti minun\nolisikin pitänyt valita, tai toinen hobby. Onnettomuudekseni se sattui\nolemaan vanhempi.\n\nMuutamia viikkoja myöhemmin pidimme uuden yhtiökokouksen Meritähden\nkonttorissa, nyt pankin kutsumuksesta, niin paljon elämäkertakirjurini\nsentään oli saanut aikoihin. Hän saapui sinne mestarin valtuuttamana\nedustajana, koska asianomaista itseään edelleen kuului vaivaavan vanha\nsydänvikansa. Niin se vaivaa. Kuka kerran on sen saanut, ei hän ikinä\nsiitä pääse, tiedän sen omasta kokemuksestani. Tässä kokouksessa meillä\noli mukana myös muutamia uusia osakkaita, takaajia minun pyytäminäni\nja luonnollisesti kokouksen kutsujan virallinen edustaja, pankin\njohtaja sekä prokuramme. Niin että se oikeastaan oli kuin jonkunlainen\nepävirallisen hallintoneuvoston kokous. Sellainen valtaelin kuuluu\nolevan suuremmissa tehdasyhtiöissä. Näinköhän mekin olimme joutumassa\njo sille asteelle?\n\nVeljenpoika valittiin kokouksen puheenjohtajaksi. Tämä lankesi\nluonnostaan, ammattijuristille. Prokura piti pöytäkirjaa.\nPuheenjohtaja esiintyi täysin hienosti, hoiti tehtävänsä taitavasti ja\nmoitteettomasti. Hän tervehti kädestä kaikkia, minuakin kuin vanhaa\ntuttua. Se ihan lämmitti herkkää sydäntäni.\n\nPankin johtaja selosti verrattain laajasanaisesti, minkätähden tämä\nkokous oli kutsuttu. Hänellä oli sellainen tapa. Ennen laukaisemista\nhänen täytyi kiertää karhu useaan kertaan, vaikka se olisi ollut\npienikin. Tämä oli aika suuri.\n\nPankki oli huolestunut yhä laajenemaan pyrkivien asioittemme vuoksi. Se\ntoivoi keskitystä ja johdon kiinteämpää yhteisymmärrystä ja erittäinkin\nsitä, että taloudellista pohjaa tuettaisiin. Tähtelän vararikkopesän\nja eräiden muidenkin viime aikoina sattuneiden liikettämme sivuavien\nvararikkotapausten tähden se oli käynyt ajankohtaiseksi. Tämä oli\npankin esitys, mutta paikallinen johtaja ei siitä näin vähällä\nselviytynyt. Ennätin lukea hänen nuttunsa ja housujensa napit\nkymmeneen kertaan, pureskella pehmeäksi lyijykynäni yläpään, tehdä jos\nmitä. Päästiin toki lopulta keskustelemaan. Veljenpoika pyysi eroa\njohtokunnan jäsenyydestä, sanoi, että asiat yhtiössä olivat liukuneet\nsille asteelle. Sitäpaitsi hänen jäsenyytensä pitkien matkojen vuoksi\ntulisi liian kalliiksi. Niinkuin ne tulivatkin, vaikka ei hän tätä\nennen ollut sitä valittanut. Samalla hän pyysi eroa myös mestarille\ntämän sydänvian vuoksi.\n\nMinä pyysin ja sain puheenvuoron. Sanoin aavistavani, etteivät nämä\neronpyynnöt johtuneet matkojen kalleudesta enempää kuin sydänvioista,\nkoska ne tähänkään saakka eivät olleet vaivanneet. Myönsin, että\npankki oli täysin oikeassa. Rakoutumisia oli johdossa, ne oli saatava\numpeen. Ja koska entisten johtokunnan jäsenten mielestä olin pystymätön\nliikkeen johtoon, pyysin minäkin eroa. Ehdotin valittavaksi kokonaan\nuuden johtokunnan uuden osakepääoman edustajista ja että me vanhat\nliikkeen aseman jälleen vaurastuessa emme pystyisi toimeenpanemaan\nmahdollisesti suunnittelemiamme \"palatsivallankumouksia\", ehdotin,\nettä entinen osakepääoma viisisataatuhatta puristettaisiin puoleen.\nMutta miten mestarin ja veljenpojan lahjaosakkeet jaettaisiin?\nRepäistäisiinkö toinen lehti osakekirjasta, vai lahjoittaisiko\nmestari osuutensa veljenpojalle, tai veljenpoikako hänelle? Tällaisia\nlystikkäitä kuperkeikkoja poikaminäni jälleen heitteli, samalla kun\nvakavassa sävyssä selvitin asiaa.\n\nEsitykseni sai \"hallintoneuvoston\" yksimielisen ja lämpimän\nkannatuksen. Esittivätpä muutamat vielä kiitoksensakin minulle yhteisen\nhyvän puolesta tekemäni uhrauksen johdosta. Uusi johtokunta valittiin.\nAmmattijuristi ja minä pääsimme pyyntömme mukaisesti eroon siitä ja\nhuokaisimme helpoituksesta. Mestari jäi, valittiin myös johtokunnan\npuheenjohtajaksi, kun veljenpoika ensin puhelimessa tiedusti, voisiko\ntämä ottaa toimen vastaan. Kotvan epäröityään hän lupasi, koska\nyhteinen etu sitä vaati. Uusi vaihe alkoi liikkeemme elämässä. Se\nei enää ollut minun, vaan meidän liikkeemme. \"Onko toiminimemme\nosakeyhtiö?\" tiedustin kerran eräältä saksalaiselta liiketuttavaltamme.\n\"Ei tarvitse, meidän isäntämme on varakas mies\", vastasi edustaja\nsilmää vilkuttaen. Muistin häntä kokouksemme päättyessä.\n\n\n\n\n12\n\n\nMinun säännöllisiä keväisiä ja syksyisiä vieraitani oli muuan\nkutsumaton kuokkuri, jolle lääketiede on antanut nimeksi \"angiina\".\nOlin kirjoittaa sen isolla alkukirjaimella, enkä ajatuksellisesti olisi\ntehnyt siinä suurtakaan virhettä. Sen tämä valtaherrani hyvin kyllä\nansaitsisi. Enää ei, koska sitä ei ole olemassakaan, senjälkeen kun\nn.s. nielurisat operoitiin pois.\n\nTietysti se tuli sinäkin keväänä, tosin vähän myöhästyneenä, mutta\nsitä virkaintoisempana, ylen ankarana herrana, kuivaa kuumetta\nyli neljäkymmentä astetta, ja siitähän on silloin leikki poissa.\nKymmenet haitarit ja posetiivit soivat korvissa, sadat rikkonaiset\ngramofoonilevyt särisevät korva- ja nenäkanavissa, ja kurkkukin on niin\nhellä, että isäntä itse ei ole mies vesilusikallista nielaisemaan.\n\nVirallinen, oikein \"kirjoihin\" maksettu tiedonanto sattui tulemaan\ntällöin tehtaaltamme, mahdollisimman pahaan aikaan. Paha oli asiakin,\nylen ankara ja herkkää mieltäni syvästi haavoittava. Kaikeksi\nvarmuudeksi, kuin sivutueksi ja selkänojaksi, puheenjohtaja oli\nhankkinut siihen myös johtokunnan toisten jäsenten allekirjoitukset.\n\nKoska olet kähveltänyt toisen yhtiön kirjoituskoneista, niin toimita se\nheti takaisin. Muutoin annamme asian viranomaisten haltuun... Sitten\nvain ne nimet, johtokunnan puheenjohtajan keskimmäisenä, kuten asiaan\nkuuluvaa oli, ne toiset molemmin puolin ikäänkuin tukea ja pontta\nantamassa.\n\nLuin rivin, luin kaks, vereni tunsin kuumemmaks... vaikka se\noli jo nelikymmenasteista ilmankin. Hieraisin silmiäni ja luin\nuudestaan. Oliko tämä olevinaan totta vaiko vain karkeaa pilaa? Oliko\njohtokunnalla tällaiseen touhuamiseen nyt aihetta ja aikaa?\n\nPienen kirjoituskoneeni olin hankkinut ennenkuin minulla\npositiivimasiinoista oli hienoista hajuakaan. Kone ei ollut enää oikein\najan tasallakaan. Tela oli moneen kertaan sorvattu. Kirjasimien pinnat\nolivat kuluneet ja iso E veti pahasti jalkaansa. Mutta vuosien mittaan\ntämä väline oli käynyt minulle hyvin rakkaaksi. Olimme eläneet yhdessä\nmonet ilon ja murheen hetket, soittokonetehtaan murheissa erittäinkin.\nKoskaan ei ollut edes mieleeni juolahtanut, että möisin sen tehtaalle,\nenempää kuin herkkämieliselle hevosmiehelle vanhan palvelijansa\nmustalaiselle myynti, vaikka palvelija aamuisin alkaisikin vetää toista\ntakajalkaansa. Ja nyt minulle oman liikkeeni johtokunnan arvovallalla\nesitetään väite: Olet varas, rikollisellisista lurjusmaisin! Olemme\nsaaneet sinut satimeen. Armosta kuitenkin annamme sinulle järjestelyn\naikaa...\n\nJoku tietoviisas on sanonut, että epämieluisa kirje pitäisi lukea\npää kylmänä ja ajatuksella toiseen kertaan. Minä silloin kokemani\nperusteella neuvoisin ihan päinvastaista. Tällainen \"patenttipakkaus\"\npitäisi häthätää hotkaista, jättää puraisematta, koettaa päästä\nmahdollisimman pian eroon siitä. Jos sitä rupeaa toiseen ja kolmanteen\nkertaan märehtimään, niin myrkky ehtii vaikuttaa. Se imeytyy vereen,\nkihoo päähän, painuu sydämeen. Se vaikuttaa vahingollisesti kuin\nkäärmeen myrkky ilman lieventävää vastamyrkkyä.\n\nNäin kävi minulle, kun noudatin viisasten neuvoa. Tämä pieni kirje,\nsen muutama sana, on asia, jonka vuoksi olen paljon syntiä tehnyt,\nlähimmäistäni halveksinut ja katkerasti vihannutkin. Kaikki tämä\nvain vahingoksi itselleni. En silloin huomannut, en pitkiin aikoihin\njälkeenpäinkään, että viha on ihmissielun myrkky. Se voi koitua\nvahingoksi lähimmäisillemme, kantajalleen se muodostuu siksi joka\ntapauksessa, \"astian\" laidat ruostuvat ja turmeltuvat. Lipeäkivitölkki\nei kelpaa edes onkimiehen matoastiaksi. Ja kuitenkin me joskus ihan\ntosissamme uskomme, jopa muillekin uskotamme, että viha on voimanlähde\nelämän rakentamiseksi.\n\nVarastanut koneen... oman rakkaan E-jalkaansa ontuvan masiinani!\nSitä minä kertasin, kävelin ja kiljahtelin kuin ärsytetty jalopeura\nhäkissään. Väliin istahdin koneeni ääreen, hyväilin sitä, silittelin\nsen näppäimiä, puhelin kuin höperö mies rakastetullensa. Sitten jälleen\nhypähdin lattialle. -- Varastanut koneen? Mestariltako ehkä? Häneltä,\njoka varasti köyhältä Schneideriltä pianon, vanhalta vaimoltaan leivän,\nkunnalta ja valtiolta veroja! Varas toiselta varasti! Itseäni en\nvarkaaksi tunnustanut sillä juhlavalla hetkellä. En muistanut, että\nmahdollisesti itsekin olin \"unohtanut\" veroilmoituksissa tulojani ja\nettä ehkä tulisin varastamaan \"Schneiderin pianoja\" takaajiltamme\nja osakkailtamme, vaimoltani ja perheeltäni. Sitten kiehuin ja\nkihelmöitsin jälleen, hypähdin kirjoituspöytäni ääreen ja tempasin\nsen laatikosta erään kapineen, joka on tuiki tarpeeton siviilille,\nhourupäiselle liiatenkin. Tarkastelin, naksuttelin, kääntelin ja\nkäsittelin sitä. Ihmeellinen varjelus, että en tehnyt sillä tuhoja.\n\nJoku kuitenkin tuli taas pelastajakseni. Kukas muu kuin tirehtööri,\njoka oli varttunut jo kouluikäiseksi. Hän nukkui viereisessä huoneessa,\nnaurahteli unissa omille muistelmilleen. Ehkä hän tähysti pölypilvessä\npuuskuttavaa autoa, kun ajoimme sadan kilometrin vauhdilla nimismiehen\nkanssa kilpaa. Ehkä kääri vanhaa haisevaa varista sanomalehtipaperiin.\nOli se mitä tahansa, joka tapauksessa se oli hauskaa. Hän oli muutenkin\npäivänpaisteinen ja iloa rakastava lapsi. Olisiko hänellä hauskaa\nsen jälkeen, jos jotakin tällaista peruuttamatonta tapahtuisi? Tämä\najatus läikähti kirpaisevana säteenä sydämeni synkkään pimeyteen. Olen\nkiittänyt sitä usein jälkeenpäin.\n\nSelviydyin parissa päivässä myös angiinastani, joka oli ollut\ntavallista vaikeampi. Tunsin pientä rintakipua ja väsymystä\nviikkokausia sen jälkeen. Kun eräs spesialisti-professori tutki\nsydänvikani syyjuuria muutamia vuosia tämän jälkeen, hän kyseli\nkaikenlaista, niinkuin he tällaisissa tutkimuksissa tapaavat\nkysellä. Olinko sairastanut usein, oliko minulla ollut angiinaa?\nIlmoitin sairastelleeni useinkin. Tätä tapausta en erikoisesti\nviitsinyt hänelle mainita, vaikka muistin sen kyllä, sitä seuranneen\nväsymykseni ja rintakipunikin. Erään toisen kerran, juristi-veljenpojan\nmatkoilla tavatessani, tunsin jälkeenpäin samanlaista väsymystä\nja rinnanpoltetta, vaikka sen välittömänä edeltäjänä ei ollutkaan\nangiinaa. Olen yhdistellyt noita tuntemuksia ja niihin liittyviä\ntunteita kuten se älykäs ja henkevä sydänspesialisti, joka minua\ntutkiskeli. Näiden kokemusteni perusteella olen tehnyt saman\njohtopäätöksenkin: Turmeltuneet nielurisat pitäisi ajoissa operoida\npois!\n\nMutta \"tirehtöörille\" olen tästä yöstä alati kiitollinen. Tietämättään\nhän oli tehnyt minulle suuren palveluksen. Nuoren sydämensä\nvälittömällä naurulla hän maksoi mätänevän variksensa. Toivonpa\nhartaasti, jo toisen kerran näissäkin muistelmissa, että hän syyttömänä\nsijaiskärsijänä ei joutuisi uudelleen maksamaan sitä siellä jossakin\netäisillä etulinjoillansa. Mädän variksen takia on tässä maailmassa\nmaksettu jo liian paljon nuorta naurua ja syyttömien sydänverta.\nSuopea kohtalo suokoon jo lopultakin lastemme naurulle sille kuuluvan\nelinoikeuden ja nauttimisen ilon.\n\n\n\n\n13\n\n\nNyt vasta joudun siihen, mistä tämä juttu oikeastaan olisi pitänyt\naloittaa, siihen syntymäpäivääni, jolloin mestari merkkipäiväni\ntervehdyksenä lähetti kaksi kauan sähköistävää kehoitussanaa: Jätä\nkonkurssianomuksesi!\n\nSe tuli kuin tulikin, jätettäväksi, tosin hänen nimellänsä, kuten\njo ennenkin, mutta minä sain maksaa posetiivit viuluillani. Tämä on\nhieman katkera pilleri vielä kymmenen vuoden laimistumisen jälkeenkin\nnieltäväkseni, tätä en taida kieltää. Olin kadottaa sen vaikutuksesta\nnaurunlahjani, mikä on yksi harvoja todella korvaamattomia arvoja\nihmiselämässä.\n\nEnnen meidän lankeemustamme tapahtui kuitenkin yhtä ja toista, mikä\njoudutti meidän \"kypsymistämme\" juristien sanontaa käyttääkseni. Se\nsuurehko, vakavaraiseksi tunnettu ja tunnustettu pankki, jossa koko\ntoimiaikamme olimme asioineet, juosseet ja diskontanneet, oli yllättäen\nitse joutunut vaikeuksiin. Siitä se vasta poru syntyy, kun pankki\njoutuu sellaisiin. Suuret ja pienet tallettajat huutavat ja parkuvat,\nmyös n.s. suuri yleisö sitäkin suuremmalla suulla. Tosin sääntöä,\nettä ei poikkeusta, niinpä ei tässäkään. Ne suuret osakkaat, jotka\nolivat suurta pankkia lähellä ja tunsivat jo tuulen hajusta tulevia\nasioita, eivät huutaneet, päinvastoin he toimivat hyvinkin hissukseen.\nHe heittivät öljyä laineisiin pankin varatynnyreistä, mahdollisesti\njo omistaankin, kunnes pankin osakkeet olisi saatu sopivasti\nrealisoiduksi. Sitten saisi tulla vedenpaisumus! Eivät he halunneet\nolla mitään Noakin napoja Araratin vuorella! Oli miehekkäästi otettava\nvastaan, mitä ei voitu välttää.\n\nVyöry alkoi eräästä suuresta maakuntakaupungista, johon mainitun\npankin luotolla oli rakennettu kymmenittäin asuntotaloja, hotelleja\nja liikepalatseja. Sanottiin, että raskasta aikaamme edeltäneinä\nhyvinä päivinä tässä kultaisessa kaupungissa ei miljoonalainojakaan\nhankittaessa tarvittu muuta kuin uskalias mies ja koreat piirustukset.\nPankki rahoitti ja haki kiinnitykset. Täytetakaajaksi kelpasi mies\nkuin mies, nainenkin hätätilassa, jos hän vain harjoitti jotakin\nliikettä, vaikka parturintointa tai silakkakauppaa torilla. Nämä jutut\nolivat tietysti kaikkitietävän suuren yleisön sepittämiä, senjälkeen,\nkun pankin perustukset alkoivat horjua. Liian avokätistä pankin\nluotonanto kaupunkitaloihin joka tapauksessa oli ollut. Kivitalot toki\npysyivät paikoillaan, vaikka omistajat vaihtuivat ja rahoittajapankin\nvalkoiseksi rapatut seinät huojahtelivatkin.\n\nAutomiehet, pitkä jono pirsseissään ja muuallakin, olivat toinen\nlainaajaryhmä, joiden vuoksi paitsi myyntiurakoihinsa kytketyt\nautokauppiaat, myös pankit kärsivät menetyksiä. Joka päivä,\nsunnuntaisin varsinkin, sattui tapauksia, jolloin uusi sadantuhannen\n\"kupee\" kierähti viimeisen kuperkeikkansa ja hinattiin romupajaan.\nMinkä \"ruumiilta\", vekselin hyväksyjältä, otti, vaikka hän\nelävänäkin olisi jäänyt jälkeenpäin haukottelemaan? Minkä lopuksi\nasettajaltakaan, kun näitä keikauksia hänen kohdallensa useampia\nsattui? Näin siinä lopulta pankki joutui kaupunkikiinteistöjen ja\nmaatilojen, saunalaitosten, autokorjaamojen, jopa autoromujen oikeaksi\nomistajaksi ja sai ruveta sanomalehdissä tiedustelemaan milloin\nmitäkin ammattimiestä: tilanhoitajaa, ravintolanpitäjää, monttööriä,\nautonkuljettajaa jopa saunoittajaa.\n\nMutta pankki ei suinkaan halunnut näitä sivuliikkeitä ja toimia,\nkaikkea vielä. Työtä ja harmia, jatkuvia menetyksiä ne vain pankille\naiheuttivat. Sen vuoksi se koetti pitää ylivelkaisiakin yritteliäitä\nmiehiä jaloillaan noudattaen siinä, viisaasti kyllä, vanhaa suomalaista\nsananlaskua: Parempi lehmä lypsäen kuin tappaen. Maatilamatkoillani\nnäin siitäkin loistoesimerkin. Yksi yhtä yritteliäs kuin uskalias\ntalonpoika oli onnistunut saamaan nimiinsä kaksi suurta herraskartanoa,\nyhteisarvoltaan lähes kymmenen miljoonaa markkaa. Miljoonat olivat\nperäisin juuri tästä pankista. Rahoittaja olisi voinut toimittaa\nmiekkosen maantielle minä päivänä tahansa molemmilta suurtiloilta,\nmutta se ymmärsi asemansa. Visusti se varoi hiiskahtamastakaan\nmitään sellaista. Kärsivällisesti se odotteli korkoja ja korkojen\nkorkoja, diskonttasi ylivelkaisen kartanoiden omistajan vekselit ilman\nasettajaakin, vain siitä syystä, että mies pystyi ottamaan tiloistaan\ntuloja pankille enemmän kuin tämä itse. Mies oli n.s. sesonkiviljelijä.\nHän vaistosi, mikä tavara milloinkin teki kauppansa. Hän otti rahaa\nmilloin kuminoilla, milloin tomaateilla, vuoroon rotuvasikoilla,\nvuoroon läskipekoneilla. Pankkiherrat kävivät päivällisillä ja\nihastelivat hänen yritteliäisyyttään. Isäntä näytteli ihmeitänsä,\nemäntä kattoi kauniin pöydän. Mutta milloin tämä tuliluontoinen mies\nitse tuli kärsimättömäksi, mikä ei tapahtunut niinkään harvoin, saattoi\nhän kivahtaa: Ottakaa roskanne! Minä lähden tästä! Silloin herrat taas\nkaunista hyvää puhumaan ja sovittelemaan. Ylivelkaisuus oli hänen\nankkurinsa, edellä ensimmäisiä kiinnityksiä. En ole kuullut, miten\nmiehelle myöhemmin kävi. Toivottavasti pankkiherrat yhä edelleen hattu\nkauniissa kädessä ihastelevat yritteliään asiakkaansa niin vasikka-\nkuin tomaattiviljelmiä.\n\nSitten kuitenkin tälle meidän kaikkien velkaisten parasta\ntarkoittavalle pankille kävi niinkuin meille itsellemme ja\nkymmenille, ehkäpä sadoille sen parhaimmille asiakkaille. Se löi\nrukkasensa pöytään, kuten kansa sattuvasti tästä edesottamuksesta\nsanoo. Lyönti oli tosin suuripiirteisempää, vähemmän läjähtävää kuin\nmeidän pikku asiakkaiden, mutta se tuntui sitä laajemmilla aloilla.\nToinen vakavaraisempi suurpankki otti määrätyillä ehdoilla koko\n\"putiikin\" haltuunsa. En tiedä, joutuivatko tallettajat tässä isännän\nvaihdoksessa juuri mitään menettämään, mutta osakkeenomistajat sitä\nenemmän, elleivät ehtineet vaihtaa niitä toisiin vakavaraisempiin,\nkaupunkikiinteistöihin, maatiloihin... Tyhmät kauppalangot tällöin\nsaivat nipun arvottomia arvopapereita. Tyhmät neitseet ovat aina\nkärsineet ja menettäneet, milloin kunniansa, milloin tavaransa, väliin\nne molemmat.\n\nUusi isäntä käsitteli sortuneen pankin enemmän tai vähemmän sortuvia\nasiakkaita kylmän asiallisesti ja arvokkaasti, ilman rankaisijan\neleitä, ilman almunantajan sääliä, niinkuin sotalääkäri terävästi\nratkovalla veitsellänsä. Se auttoi, mikäli katsoi potilaan\nelinkelpoiseksi ja avun itselleen kannattavaksi. Päinvastaisessa\ntapauksessa se vain rummutteli sormillansa pöytää ja katseli\nikkunasta ulos. No, mitäpä oikeastaan muuta olisi voinut tehdäkään\nlaitoksessa, joka aikoi heilumatta kestää ajan myrskyissä ja säilyttää\nosakepaperinsa kultareunaisina.\n\nMutta tämän yhtä kiihkottoman kuin määrätietoisen operoimisohjelman\nseurauksena alkoi pankin haltuun kerääntyä omaisuutta, jolla ei ollut\nsen parempaa omistajaa. Sitä tuli pankin omiltakin asiakkailta.\nKultaa ja hopeaa tosin vähän, muuta tilaaottavampaa arvotavaraa sen\nsijaan sitä runsaammin: maa- ja kaupunkitaloja, kauppaliikkeitä,\nteollisuuslaitoksia, sahoja, erittäinkin juuri sahoja. Yhteen aikaan\nmainittiin, että tämä pankki oli suurin sahanomistaja ei ainoastaan\ntässä maassa, vaan koko maailmassa. Mutta omaisuus ei tässä talossa\njohtoherrojen päätä sekoittanut. Noteeraukset olivat tarjonnan\nmukaisia. Sellaiset tuulet alkoivat jo tuntua, että sahojakin jälleen\ntarvittaisiin ja käytettäisiin ja senjälkeen taas muita laitoksia,\njopa posetiiveja ja gramofooneja. Arvattavasti myös mestari tunsi\nnenässään nämä leppoisemmiksi kääntyvät tuulet, varmastikin jo silloin\nkun syntymäpäiväsähkeensä lähetti. Vanhan kaatamisen korkea hetki alkoi\ntosiaan jo olla käsillä.\n\nKarille ajaneen pankin sammuessa joutui toimettomaksi suurehko joukko\npieniä ja suurempiakin virkailijoita. Ostajapankki ei tarvinnut\nheitä, mutta kykenevimmät se kuitenkin otti armoihinsa, niinkuin\nosan asiakkaistakin. Siinä mahtoi olla silmän vilkettä, minne itse\nkukin tiloittautuisi, yksinpä päätirehtööreilläkin. Eräs heistä\nheittäytyi rohkeasti politiikan hyökylaineille, pääsi heti pinnalle\nja \"roolasi\" hyvin. Hän on menestynyt mainiosti. Toinen siirtyi erään\nhuomattavan asianajoliikkeen \"varatuomariksi\". Olosuhteisiin katsoen\nhänkin on menestynyt kohtalaisesti. Tuskinpa pääkaupungin raastuvassa,\nvaltakunnan korkeimmissakaan oikeuslaitoksissa käydään sitä vähänkään\nsuurempaa juttua, jossa hän ei esiintyisi joko kantajan tai vastaajan\nvaltuutettuna, ja varjelkoon sitä miekkosta, joka joutuu hänen\naltavastaajakseen, vaikkapa kantajanakin. Muistelen hänen esiintyneen\nmyös kuuluisassa Craucherin jutussa. Onni Minnalle, että hänen itsensä\nsentään ei tarvinnut olla siinä alta vastaajana. Uskottavasti tälle\ntodella kykenevälle juristille noteerataan palkka hänen ansioittensa\nmukaisesti, asianajotoimistossakin.\n\nKolmas pääjohtajista löysi armon ostajapankin valtaherrojen silmien\nedessä, eikä suinkaan syyttä. Hän oli ja on erittäin pystyvä\npankkimies, sekä harkitseva että varovainen. Jos hän olisi määräävästi\nisännöinyt karille ajaneen laivan komentosillalla, niin tuskinpa olisi\nkäynyt niinkuin kävi. Tämän herran käsiteltävinä olivat meidän asiamme\nvielä senkin jälkeen kun ne olivat siirtyneet uuteen taloon. Mies oli\nottanut kunnia-asiakseen, että uusi isäntä ei penniäkään menettäisi\nhänen asiakkaittensa vuoksi. Tämän ohjelmansa hän rehellisesti\nesitti asiakkaille itselleenkin ja toimi myös sen mukaisesti,\njärkähtämättömästi. Hän jos kukaan käytteli veistä, väliin peistäkin,\n\"lääkärivalansa\" mukaisesti. Ihmisenä hän oli hieno, kerrassaan\n\"gentleman\". Hän tuntee entiset asiakkaansa vuosien jopa vuosikymmenien\njälkeen, kokonaan siitä riippumatta, miten heille elämässä on käynyt.\nMyös minua hän tervehtii kadulla vastakkain joutuessamme, minä häntä\nyhtä aikaa tai kumpi ensinnä ehtii. Tämän jälkeen me luultavasti\nensimmäisen korttelivälin muistelemme menneitä aikoja.\n\nMeidän asiamme olivat nyt kuitenkin kaikesta jarruttelusta huolimatta\nliukuneet siihen pisteeseen, että kihlakunnanoikeudelle oli jätettävä\nn.s. viimeinen anomus. Näin kävi, vaikka minä en ollut enää johtamassa\nasioita allikkoon, vaikka mestari tilalleni tullessaan oli vakuuttanut:\nNyt tuli taloon uusi komento! Vastamuistelmissaan hän luonnollisesti\nsanoo: Minkä siinä enää taivaan enkelikään olisi mahtanut! Asiat oli\nkerta kaikkiaan ajettu pirunkaulalle! Konkurssi olisi pitänyt tehdä\njo aikaisemmin! Ehkäpä olisi pitänytkin, vaikka tässä tapauksessa\nse ei olisi muodostunut hänelle niin edulliseksi kuin myöhemmin\ntapahtuneessa. Äkkipikaisuudessaan hän olisi siis tullut toimineeksi\nomaa etuansa vastaan.\n\nKoska en kuulunut anomuksen allekirjoittajiin, ei minun liioin\ntarvinnut olla mukana valvojaisissa. Erikoisemmin ei mielenikään\ntehnyt. Mutta kuuluipa olleen näissä valvojaisissa sellaisiakin, joiden\nmieli teki, niinkuin esimerkiksi veljenpoika. Hänellä jo etukäteen\noli mahdoton halu päästä pesän uskotuksi mieheksi. Tämän päämäärän\nsaavuttamiseksi hän teki työtä, puhutteli velkamiehiä, osakkaita ja\npankkiherroja. Myös minulla, poispotkitulla ja prikatulla, oli jälleen\nkunnia päästä hänen armoihinsa. Sain häneltä ystävällisen kirjeen, ei\nherra tehtailijaksi tituloidun kylläkään, mutta muuten hyvin mukiin\nmenevän. Mestari muka ei ollut pitkävillainen, vaan unohtavainen ja\nanteeksiantavainen, jos minä vain kaikella vaikutusvallallani...\nminullakin vielä vaikutusvaltaa... ai, kuinka se hiveli raihnaista\nitsetuntoani... vaikuttaisin siihen suuntaan, että hänet, veljenpoika,\nvalittaisiin yhdeksi uskotuksi mieheksi. Hän kyllä osasi hoitaa\nvararikkopesän asiat parhaimmalla tavalla. Hänellä oli sellaiseen\ntottumusta.\n\nValitettavasti minun itsetuntoni ei sattunut olemaan samaa mieltä,\nei liioin saarnamiesten enempää kuin pankinkaan, jonka edustajana\nvalvojaisissa toimi edellä mainittu siirtynyt herra, myös varatuomari\narvoltansa.\n\nVeljenpoikaa ei siis valittu uskotuksi mieheksi, mikä suuresti\nhämmästytti mestaria ja häntä itseään. Kiukkuisesti hän oli\nprotestoinut sitä vastaan, paiskannut ovea lähtiessään ja huudahtanut,\nettä muistaisimme sen vielä kerran, monetkin meistä. Tämä ei ollut\nkaunista eikä esimerkiksi kelpaavaa oikeuden edessä, varsinkaan\nmiehelle, joka itsekin oli istunut puheenjohtajan paikalla\nHonkilahdella, Pihtiputaalla, vai missä se nyt olikaan? Mestarilla\ntässä kuitenkin oli se hyvä puoli, että hänen ei tarvinnut lakata\nmuistelemasta menneitä, ei tarvinnut antaa minulle erheitäni anteeksi,\nei tarvitse vieläkään, ellei halua.\n\nSittenpä asiat alkoivatkin hiljalleen juosta siihen jamaan kuin ne tätä\ntietä ja ajopeliä käytettäessä yleensä juoksevat. Vauhti varmaankin\nolisi ollut toinen, jos veljenpoika olisi istunut kuskipukilla.\nNopeampi vaiko hitaampi? Ehkäpä hitaampi, koska mestari asiantuntijana\njoutui nostamaan palkkaa järjestelykuukausilta. Sukulaismiehinä he\nvarmaankin olisivat unohtuneet muistelemaan muinaisia ja sitten vauhti\nolisi hiljentynyt ihan käymätahtiin, myötämäessäkin.\n\nVasaramarkkinat tulivat myös sitten aikoinaan. Uteliasta\nhuutokauppaväkeä kokoontui verstaan täydeltä, asiantuntijoita tuskin\nmuita kuin mestarimme. Oikeastaan, muita ei tarvittukaan siinä. Hän\ntunsi alan kuin viisi sormeaan. Vasara paukkui usein ja aina hänelle.\nHän sai kaikki pienemmät työkalut ja puolivalmisteet, nippulat ja\nnappulat, joita myytiin kaappi- ja höyläpenkkikaupalla. Polttopuun\nhintaan sellainen tavara enimmäkseen meni. Mitään muuta arvoa niillä\ntuskin olikaan muille kuin hänelle.\n\n-- Täytyy jonkun tuota roskaa lapioida, että päästään eteenpäin! puheli\nja naureskeli hän huutaessaan. Hän oli rempseällä tuulella, taudista ja\nalakuloisuudesta ei näkynyt mitään merkkiä. Mutta rouva siellä alhaalla\nasteli ylvään äänettömänä askareitansa tehden. Hän ei vilkaissutkaan\nmeihin, enempää seurakuntaan kuin toimitsijamiehiin. Ihailtava nainen\nmilteipä epänaisellisuuteen asti.\n\nMinäkin olin tullut kauppatilaisuuteen ostaakseni lapsilleni\nharjoituskoneeksi erään vanhan taffelipianon, jonka joskus\nvaihtokaupassa olimme puoli-ilmaiseksi saaneet. Laskin etukäteen,\nettä sillä hetkellä liikenevät rahani riittäisivät siihen. Laskin\nväärin. Rantakylän kreivi ilmestyi toimituspaikalle samaa tarkoitusta\nvarten. Olisivat minun rahani sittenkin juuri ja juuri riittäneet,\nmutta luontoni petti, kun sattui niin arvovaltainen kilpailija. Toisen\nkerran, vuosia jälkeenpäin, kävi minulle samalla tavalla eräässä\nkarjahuutokaupassa kevätlypsyisestä lehmästä kilvoitellessamme. Se\ntosin nousi kymmenen kertaa kalliimmaksi kuin mainittu taffeli,\nja tällöinkin minun hermoni pettivät, vaikka rahat olisivat juuri\nriittäneet. Sanotaan, että ei kaksi kolmannetta. Hauska nähdä, mikä\non kolmas yhteistempauksemme. Silloin pidän varani. Kerran minun toki\ntäytyy päästä kreivillisen vastustajani voittajaksi.\n\nValmiit ja puolivalmiit soittimet, tehtaan koneet ja talo jätettiin\nmyöhäisempiin aikoihin, koska ei ollut ostajia muita kuin mestari,\nmutta hänelläkin oli jo kyllin kahlaamista sen rojun kanssa. Sitä oli\ntoisella tavalla kuin aloittaessamme, jolloin nappuloita vain oli ne\npari säkillistä, ne, jotka hän jollakin tavoin oli etukäteen hankkinut.\nSitäpaitsi tämä päivä oli käynyt hänen voimilleen. Hänen täytyi saada\nlevähdyksen ja miettimisen aikaa.\n\nHän sai myös talon, vähän huokeammalla hinnalla kuin alkujaan\nolimme ostaneet. Siihen kuitenkin tämän jälkeen oli kasattu paljon\ntarpeetonta. Monena vuotena sitä oli jatkettu, pohjattu ja kaivettu\nkuin Iisakin kirkkoa. Semptaliinihuovasta oli vedetty vesikattokin\npäälle, vaikka tiiliruukuista olisi pitänyt tehdä. Entä keskuslämmitys,\nse viimeisen päivän \"Narakiri\", mikä sen nimi olikaan! Siinä oli paljon\ntoivomisen varaa, jo silloin ja vaan yhä.\n\nNäin toki sotkuinen vyyhti vähitellen alkoi selviytyä viimeisille\nlangoilleen. Paljon vaivaa se oli aiheuttanut toimitsijoille ja\nmuillekin. Kuorman kaataminenkaan ei ole aina juuri niin helppo tehtävä\nkuin sivusta katsoen luulisi. Meidän takaajien näkökulmasta katsottuna\ntämän posetiivikuorman kaatamisessa oli kaikkein yllättävin ja ikävin\njuttu se, että pankkilainan vakuutena ei ollutkaan enää talo, koneet,\nkalustot, valmiit tuotteet ja puolivalmisteet, kuten takuusopimusta\nnimetessämme olimme kuvitelleet. Ne olivat pankin yleispanttina,\nniiden vastattavaksi kuului, paitsi konttokuranttilainaa maksamattomme\nkorkoineen, myös nippu vekseleitä, ensisijaisesti juuri niitä.\nKonttokurantit korkoineen pankki tiesi saavansa takaajilta, vaikkapa\nyhdeltä niistä. Niin se sitten hyvin nopeassa tempossa kouraisikin,\nvaltuuttaen tämän puolestaan riipaisemaan meitä muita. Se on hieno\ntempaus, samoin kuin vekseleissä. Aina maksat, kirjoita pitkin tai\npoikin.\n\nMutta miten kuitenkin myös pankki joskus voi joutua kärsimään, jopa\nromahduksiin asti? Tämä on vielä hienompi tempaus! Sitä tavallisen\nkuolevaisen ja takaajan järki ei unissaankaan tajua. Meidän\ntapauksessamme pankki ei menettänyt penniäkään, vaikka nähtävästi\nei ottanutkaan vastuitamme täydestä. Ansio tästä juoksee sille\nherrasmiehelle, joka tervehtii minua ja jota minä tervehdin kadulla\nvastakkain tullessamme.\n\n\n\n\n14\n\n\nMuutamina aamuina joitakin aikoja näiden tapausten jälkeen pidettiin\nerään perheen makuusuojassa pientä kahdenkeskistä tilinpitoa.\n\n-- Olisi pitänyt neuvotella aikaisemmin ja useammin! sanoi toinen\nasiaan osallistuvista, eikä toinenkaan väitellyt vastaan, kuten oli\ntapahtunut joskus aikaisemmin.\n\nKeskustelun lähtöpohjana oli eräs kymmenvuotiskauden inventario,\njoka ei ollut häikäisevä. No, omalla tavallaan kylläkin. Vastaavalla\npuolella oli vain pieni uutisviljelijän rakennusvaiheissa oleva maatila\nsekä vähäinen henkilökohtainen irtaimisto. Vastattavan puolella oli\nhuomattavat velat ja huikeat takaukset, soittokonetehtaan ja joukko\nmuitakin. Vakavasti ottaen niitä kaikkia oli tässä inventariossa\npidettävä velkoina, vieläpä raskaimpina ja vaikeimmin hoidettavina\nniistä.\n\n-- Mikä meidät perii noiden kanssa? huokasi hän, joka ei liian usein\nturhista huokaillut.\n\nKonkurssi varmaankin! olisi minun pitänyt vastata mestarin neuvomalla\ntavalla. Se oli jo, kielelläni, mutta kun huomasin, miten hän katseli\nnukkuvia lapsiamme, kotimme rakkaiksi käyneitä esineitä, joista monet\nolivat hänen omia töitänsä... kun tämän näin, niin maltoin mieleni.\nNielaisin tylyt sanani.\n\n-- Raskaita aikoja on edessämme, sitä raskaampia sinulle, kun ovat\nminun aiheuttamiani.\n\n-- Siitä ei nyt puhuta! Et ole tehnyt sitä tahallasi.\n\nHän ei sanonut sen enempää, vaikka olisi voinut sanoa paljonkin. Tämä\nlähensi meitä ja vahvisti sisäisiä voimiani, ainakin yhtä paljon kuin\nvastaava määrä kuumesairaana saatuja mestarin \"kirjoihin viemiä\" oli\nvähentänyt niitä.\n\n-- Me olemme vielä nuoria, terveitä ihmisiä! jatkoi hän. Sattumalta\nhän sillä hetkellä ei muistanut sairauttansa vai eikö ollut\nmuistavinaan sitä. Hänellä oli parantumaton keuhkovika, mutta joillakin\nkäsittämättömillä voimilla hän taisteli voitollisesti sitä vastaan. Se\noli tapaus, jota lääkäritkin ihmettelivät. Aioin mainita siitä hänelle,\nmutta en kerinnyt, enkä sitten enää tahtonutkaan pimittää aurinkoa,\njonka hän loihti syksyiselle taivaallemme sekä valaisemaan että\nlämmittämään.\n\n-- Minä hoidan lapset, hoida sinä velat, kumpikin omat synnyttämänsä,\nheitti hän vähän ironisesti, mutta ei häijysti.\n\n-- Hyvin suunniteltu työjako, ikävä vain, että minusta tulee sitten se\n\"Vihtori\", joista viisuja sepitetään, arvelin minä.\n\n-- Ei suinkaan. En minä sinua elätä, ainoastaan lapset.\n\n-- Se parantaa vähän asiaa. Mutta yksi ikävä seikka minun on heti\nkuitenkin sinulle ilmoitettava. Myös sinun nimesi on useissa\nvelkasitoumuksissamme. Sinun pientä palkkaasi voidaan ruveta\nkolmannella osalla verottamaan.\n\nHän mietti hetkisen.\n\n-- Jos näin tapahtuu, niin sinä saat korvata minulle takaisin sen\nkolmannen osan.\n\n-- Takuulla, vaikka ilman takuumiehiä! innostuin jo minäkin. Näin\nreippaasti hän minua, yhteisen rattaamme ojaan ajanutta, selviytymään\navusteli. Tämä sattui, niinkuin tällaiset voiman avautumat kohtalon\nsuopeudesta usein sattuvat, kaikkein parhaimpaan aikaan. Lähiviikkoina,\nkuukausina ja vuosinakin minä tarvitsin kipeästi tätä apua, koska\nmyrskylaineiden ristiaallokko löi raskaasti pieneen soutuveneeseen,\njonka alahangoilla ponnistelin. Tukevana painolastina veneen pohjalla\nolivat \"ne rakkaat lapseni\", omat siittämäni ja synnyttämäni...\nvelkani. Mutta rinnallani omassa pikku veneessään ponnisteli\nrohkaisevana, aina hymysuin hän, jonka soudettavana olivat hänen\nsynnyttämänsä, vaikka yhteistoimin hankkimamme, rakkaat lapsemme. -- He\nhuutelivat omalla tavalla innostaen, kuten katselijat aina. Hei isä!\nPaina lusikkaa! Näin naurava tirehtööri. Toiset jotakin muuta, yhtä\nrepäisevää.\n\nMutta yhden lupauksen tämä uljas soutajatoverini minulta tämän\ninventarion yhteydessä pyysi. Liian helposti ja ajattelemattomasti\ntulin sen hänelle antaneeksi.\n\nSe on raskain lupaus, jonka olen hänelle antanut ja myös pitänyt. Se\npyyntö ja lupaus oli, että en ryhtyisi enää liiketoimiin.\n\nTakuut, siirtämäni vekselit ja monet muut tehtaamme vararikkotilan\naiheuttamat sitoumukset alkoivat nopeassa tempossa eräytyä\nmaksettaviksi. Myös tilaamme koskevia lyhytaikaisiakin velkoja meillä\nvielä oli. Oli tullut hankituksi kauniskarvaisia lehmiä, rotusonneja,\nkantakirjakanoja... niinkuin joku rantakaupungin pirtukuningas, vaikka\nei ollutkaan pikamoottoreita merellä, posetiivihöyrykin oli kaatunut.\nJäljelle oli jäänyt vain pieni pelastusvene, se soutuvene, jota\nuppoavasta laivasta heitetty velkojen painolasti pidätteli aalloissa\nkiinni. Raskasta se oli, mutta hupaisiakin piirteitä siihen liittyi.\n\nVekselit oli venytettävä heisimadoiksi, mikäpä siinä auttoi\nasettajankaan. Ylipäänsä he olivat ymmärtäväisiä miehiä. Muutamia\nvekseleitä hoitelin säännöllisin lyhennyksin vuosikausia.\nTaskukirjassani niiden eräpäivät kulkivat riviltä riville, sivulta\nsivulle, päinvastoin kuin syöttiporsaan kasvu, paljon hitaamminkin,\nkunnes lopulta tuli teurastamisen hetki. Punaisella kynällä minä ne\ntapoin. Se oli juhlapäivä, vaikka vähän sääliksikin kävi vanhaa hyvää\nystävää. Ne juoksivat luokseni postissa ja nyrkkipostissa, samoin\nkuin pankkien ilmoituskirjeet. Tätä se minun postini lähivuosina\npääasiassa olikin; mikäli se oli muuta, niin etupäässä \"Jobin postia\",\nvalitteluja, uhkauksia, jopa rumassakin muodossa. Tavallisesti\nne olivat jollakin tavoin pettyneiden ja närkästyneiden, vähän\nkärsineiden asiakkaittemme lähettämiä, jotka tiesivät tai olettivat\nminut vastuulliseksi liikkeen asioista. Että minä sillä tavalla olin\nmenetellyt! he tavallisesti aloittivat, ja jatkoivat: Ellei korvausta\nsiihen ja siihen päivään mennessä tulisi, niin tapahtuisi sitä ja sitä.\nLuin ja lävistin ne, talletin kirjejärjestäjääni, \"joppini\" kuten\nkaiken muunkin postini. Sen verran toki olin liikemiehenä oppinut.\n\nEräänä sumuisena päivänä avautui työhuoneeni ovi ja sisään astui\nvähäläntä tuttu mies, Huurtelan vanha isäntä. Arvasin heti, mitä hänen\nasiansa koski. Hän oli yksi takaajista pankin konttokuranttilainassa.\nTarjosin tuolin. Mies pyyhki hikeänsä, istui ja huokasi. Alkuun\npääseminen näytti olevan hänelle hyvin vaikeaa. Autoin häntä sanalle,\nohimovaltimoni jyskytti kuuluvassa tahdissa.\n\n-- Ovatko pankin taholta ruvenneet ahdistamaan teitä?\n\n-- Ovat panneet koko lainan korkoineen minulta uloshakuun.\n\n-- Teiltä uloshakuun!\n\nEn muuta osannut. Hän vaikeni ja huokasi taas. Silmieni ohitse virtasi\nkuvasarjoja kuin kuumehoureessa. Häneltäkö koko lainan perittäväksi?\nTältä mieheltä, joka ilman pienintäkään oman edun tavoittelua tuttavan\npyynnöstä oli tullut nimellään auttamaan, kun vakuutin ja pankkikin\ntodisteli, että mitään riskin vaaraa ei ollut arvokkaan talon ja\nsatojen tuhansien varaston ollessa pohjavakuutena. Mitä hän on saanut\nkotonansa kestää? Millaisia öitä ja päiviä viime aikoina viettää?\n\n-- Vasaramarkkinat uhkaavat pian taloon pistää, sanoi hän, niinkuin\nolisi kuullut ajatukseni. Sanovat, että olen kiero mies.\n\n-- Te kiero, hyvänen aika! Kuka sanoo? Mitä te sanottekaan?\n\n-- Kun yritän muka kiertää vastuuni. En ole kieltänyt enkä kiertänyt.\nOlen mies paikallaan... Eikä tuo asiakaan niin mahdoton, jos te kaikki\ntoisetkin vastaatte osastanne. Hän pyyhkäisi hikeään ja huokaisi\njälleen. Nenäliinaa kömpelösti pitelevä käsi vavahteli.\n\n-- Miksi he minun kimppuuni yksinään?\n\n-- Tämähän on sikamaista! sanoin minä, mutta tuntoni soimasi, että\nse oli enemmän kuin sikamaista, minun omalta osuudeltani. Sika toki\npysyi karsinassaan, söi omaa ruokaansa omasta kaukalostaan. Minä en\nollut pysynyt. Olin houkutellut hänet ja pari muuta naapurituttavuuden\nperusteella selvään ansaan. Ja kun näin olin tehnyt, niin miksi\nen ollut valvonut, mitä pankin takuukontrahteihin ja niiden\nuudistuslomakkeihin oli merkitty? Minun se olisi pitänyt tehdä, jo\nomankin turvallisuuteni vuoksi. Tämä oli totuus. Miksi häpäisin\nrehellistä sikaa? Miksi en etsinyt ja löytänyt arvolleni sopivampia\nvertailukohtia?\n\nYhä hikeään pyyhiskellen, yhtä levollisesti Huurtela jatkoi, miten\noli suunnitellut asian järjestettäväksi. Maksettava se hänen nyt\nensi hätään oli, asia oli jo siinä jamassa. Hän toivoi saavansa\nsen järjestykseen yksityisrahoituksella, vaikka korkeammallakin\nkorolla, siksi kunnes saataisiin halpakorkoisempi laina. Kaikki\nsentäänkin menisi hyvin, jos minä ja ne neljä muuta vastaisimme omasta\nosuudestamme. Ehkä voisin antaa siitä rahaa tai vakuutta ja tahtoisin\ntoisiinkin vaikuttaa.\n\n-- Siihen voitte luottaa! kiiruhdin vakuuttamaan.\n\n-- Se on tuolla Heinisen asioimistossa. Siellä sopii käydä\njärjestämässä.\n\nHän nousi ja hyvästeli keventyneenä, niinkuin isommankin painon alta\nolisi päässyt, toivotti terveyttä ja lähetti terveisiä rouvalle. Ovi\nkävi, istuin jälleen yksinäni.\n\nMikä tuo pieni kouluja käymätön mies oli? Pylväspyhimys, \"Gandhi\"\nvaiko japanilainen? Vain suomalainen talonpoika! Sanoiko hän kaiken,\nmitä sisimmässään ajatteli? Mitä minä, mestari ja moni muu olisimme\ntehneet hänen asemassaan? Voivottaneet, syyttäneet, syyttäneet tulta\nja tulikiveä. Sellaisia lurjuksia! Linnaan tarvitsisi toimittaa!\nHelvettiin teidän mölymasiinanne!\n\nNäin minun jälkiajatukseni sinkoilivat. Ja vaikka minä en ollutkaan\nGandhi enkä japanilainen, vielä vähemmin mikään glorioita ansaitseva\npyhimys, kurja haihatteleva raukka tunsin olevani, ja vaikka hyvin\ntiesin, ettei tuo mies hengen kipeästi tarvitse niitä markkoja,\njotka hän meidän takiamme joutuu menettämään, päätin ainakin omalta\nkohdaltani ne hänelle hankkia, vaikka kiven alta kiskoen.\n\nSellaiseksi se hankkiminen melkein sitten käytännössä muodostuikin.\nLähes näihin asti se on kestänyt. Sovimme Heinisen asioimistossa\nsuorituseräni viideksisadaksi markaksi kuukaudessa. Maksoin alkuvuosina\nsinne, myöhemmin omistajalle itselleen. Hän kävi noutamassa rahat\nkymmeniä, monia kymmeniä kertoja. Kertaakaan en saanut enkä pyytänyt\nkuittia. Puhelimme ilmoista, vuodentulotoiveista y.m. Kädestä\nhyvästellessä lähetimme emännillemme terveisiä. Kun osuuteni sovittuine\nkorkoineen vihdoinkin tuli loppuun, ilmoitin asian hänelle. Hän myönsi\nitsekin niin arvelevansa ja lupasi lähettää kirjat, kuten sitten\nlähettikin. Viimeistä viisisatasta taskusta taskuun siirrettäessä\nmeillä oli omituinen, melkeinpä haikeantuntuinen olo. Sattumalta\nminulla oli tupakkaa hänelle tarjottavana. Hän poltti savukkeen.\nTarjosin toisen, hän poltti senkin. Teki mieleni sanoa jotakin, niin\nkai hänenkin, mutta emme keksineet mitään sopivaa, ei muuta kuin sitä\nsamaa kuin niin usein jo ennenkin.\n\n-- Pitänee tästä jo taas autoille. Kiitoksia nyt vain.\n\n-- Kiitoksia teille.\n\n-- Kotiin terveisiä.\n\n-- Niin myös teille.\n\nHänellä oli lyhyet, vähän tölppänät sormet, mutta eheät joka ainoa,\nkoko käsi kuiva ja lämpöinen.\n\nAikoinaan sitten kävivät luonani kaikki toisetkin kohtalotoverit, kaksi\nmuuta maanviljelijää ja kaksi muuta miestä, joilla kummallakin oli oma\nlehmä ojassa. He olivat osakkaina nurin menneessä yrityksessämme.\n\nToinen maanviljelijöistä oli tulta ja tervatappuraa, mutta sopimatonta\nkieltä hän ei milloinkaan käyttänyt. Hänellä oli itselläänkin\nvelkoja, eikä tämä suinkaan ollut hänelle mikään hauska kuorman lisä,\ntukisteleva emäntäkin hänellä oli sitäpaitsi, ei juuri rouvan luokkaa,\nmutta vähän sinne päin, juuri niinkuin helposti heilahtelevalla\nmiehellä pitääkin olla. Myös tämä takaaja järjesteli osuuttansa\nHeinisen asioimistossa, eikä se käynyt juuri kivuttomasti. Hän kertoi\nsiitä minulle yhtä elävästi kuin havainnollisesti, sanoi, että vähillä\nmeinasi lyödä! Toki viime hetkessä oli malttanut mielensä. Olin hänen\nkonttokurantissaan takaajana, joten minulla sen puolesta häneen nähden\noli vähän niinkuin moraalista pohjaa. Erään kerran, kun tuttavallisesti\nkeskustelimme ja tingiskelimme, sanoinkin sen hänelle: Olisi kai\nsinulle itsellesikin voinut käydä samalla tavalla?\n\n-- Eikä olisi käynyt. Ei sinullekaan, jos pysyit vain maanviljelijänä\netkä sekautunut posetiiveihin. Se sattui paikalleen, enkä osannut\nenää siihen vastaan väittää. Täytyi myöntyä kanssakärsijäksi hänelle\nniillä pienillä mahdollisuuksilla, jotka olivat käytettävissäni...\nusko ja toivo... Ne tosiaan eivät olleet suuret, mutta kun hänellä\noli vaatelias emäntä ja minulla optimistinen luonto, niin saatiinpa\ntaas sekin asia järjestykseen vuosien mittaan, sillä siunatulla\nvekselipelillä. Punaiset roikat on jo eräkirjassa, vekselit ovat\nnipussa, eikä välillämme tietääkseni ole kaunaa. Minä arvostan ja\nkunnioitan kovasti häntä ja hänen emäntäänsä.\n\nSe kolmas viljelijä oli myös hyvä naapurini ja kylänmieheni ja on yhä\nvieläkin, ihmeellistä sekin. Hänelle piti aika tiukkaa, mutta hän oli\nkeinokas ja joustava poika. Sattuuhan sitä! Mitä turhista, olleista ja\nmenneistä! naureskeli hän minulle, vaikka se suinkaan ei ollut hänelle\n\"turhista\" eikä menneistäkään; nyt jo kyllä. Minusta tuntuu kuin\nhänkin vuosien mittaan olisi imenyt voimaa tästä rysäyksestä. Hänen\npeltonsa kasvavat, hänen emäntänsä kukoistaa ja lapsensa varttuvat.\nHäntä ei juuriteta enää konnuiltansa, jos vain jokukaan kynsillään\nkiinni pitäen maakamarassa pysyy, eikä kukaan iloitse siitä enemmän\nkuin minä. Vähääkään hurskastelematta rohkenen sen sanoa. Tässä eräänä\ntaannoisena kevännä hän oli ostanut yhtä aikaa kaksi polkupyörää,\nemäntä kun myös tarvitsi pyörivää liikuntaa ja lapsetkin jo. Ajoin\ntoista pyörää kaupungista kotikyläämme, ottaen ilmaista kyytiä samalla.\nKeväinen aurinko paistoi. Lepäilimme väliin ja maistelimme toistemme\nkaupunkituliaisia, vaihteeksi myös tiepuolessa kasvavia ketunleipiä.\nMeillä oli hauskaa kuin poikasilla. Yhteinen menetyksemme tuntui\nmilteipä lähentäneen meitä, vaikka emme siitä sanallakaan maininneet.\n\nMiten toisin se vaikuttikaan mestarilla ja minulla. Kun joskus\nsattumalta joudumme samaan linjavaunuun, on kummallakin kaiken\naikaa hieman kiusallinen olo, samaa olen lukevinani hänen rouvansa\nsäihkeistä. Saa tuon nähdä, tuleeko parannusta sittenkään, kun tämä\nhiljalleen hapatettu, vaikkakin melko nopeasti vuodatettu viini on\nloppuun nautittu. Suuresti toivottavaa se olisi. On molemmin puolin\nnoloa, kun ei tiedä, mitä puhuisi, miten istuisi ja olisi. Niinkuin\nuutta hyvää levyä raastettaisiin liian monta kertaa käytetyllä neulalla.\n\nKävi minua tervehtimässä osakkaitakin, siitä uudesta merkinnästä,\njosta emme kerinneet näppiämme nuolaista. Muutamat lojaalit miehet\nnaureskelivat: No, ostetaanhan se valtion raha-arpakin saamatta\nmitään; ihmekö tuo, ettei posetiivista, epäkansallinen soitin... Tuli\neräänä päivänä sekin tuttu ja rehti mies, joka enimmän oli hassannut.\nHänen ohimoillaan huomasin hallavia hiuksia. Ajatuksen varsat jälleen\nkirmailivat, ennenkuin puheen alkuunkaan oli päästy. Mikä tuotakin\nmiestä on ruvennut harmaannuttamaan, ei suinkaan ikä vielä, eiköhän\nvain... se sama... sepä se, tietenkin. Juttusiin jo päästiin.\n\n-- Se oli aika paukku minulle.\n\n-- Kuka kieltääkään! Olet poistanut kai sentään tileistäsi?\n\n-- Olen poistanut, mutta pankin tileissä se yhä kulkee. Se on\npitkäpiimäisempi näissä.\n\n-- Pankin? Mitä puhut?\n\n-- Puhun niinkuin asiat ovat.\n\n-- Eivätkö rahat olleet omiasi?\n\n-- Eivät olleet, vaan velka on ja pysyy.\n\n-- Johan ihme!\n\n-- Ei mikään ihme. Kerranko täällä arpajaisia varten lainaa otetaan.\nEtköhän vain itsekin ottanut?\n\nTäytyi myöntää, että näin oli asianlaita. Tosiasiallinen ja jämerä\npoika hän oli. Ei sanaakaan että niin ja niin, enempää kuin turhia\nperusteluja ja jälkipuheita. Kuitenkin hän rehtiin tapaansa ilmaisi,\nmitä varten oli kämppääni astunut. Hänen mielestään oli oikeus ja\nkohtuus, että tulisin puolella mukaan, ja minä kun olen se melto rauta\nkuin olen, tulin myöntäneeksi, niinkuin sillä hetkellä tunsin: niin\noli asianlaita... oikeus ja kohtuus. Hänen vaakakupissaan vaikutti\naikatavalla myös se, kun hän ei ruikuttanut, ei syytellyt eikä\nkipinöinyt. En tiedä, oliko se tahallista vai tarkoituksetonta, viisas\nveto joka tapauksessa.\n\n-- Mitenkäs tämä käytännössä järjestetään, näissä oloissa?\n\n-- Annat velkakirjan. Minä luotan sanaasi.\n\nMutta heikko kohtansa oli sentään hänelläkin. Hän kuitenkaan ei täysin\nluottanut, vaan vaati velkakirjaan myös vaimoni nimen. Se ei koitunut\nvahingoksi minulle, vaan hänelle itselleen. Reilu ja kunnioitettava\nmies joka tapauksessa. Olemme hyvin tulleet jälkimainingeissa aikoihin,\nolosuhteet huomioiden verraten hyvin pysyneet aalloilla, päässeet ehkä\nvähän eteenkin päin.\n\nEräänä päivänä johdatettiin vastaanotolleni loppuun ajettu naisihminen,\nkarvakauluksissa alta ja yltä. Vaikea sanoa, oliko hän rouva vai neiti,\nkoska hän ei riisunut muuta kuin hattunsa pöydälleni. Minun täytyi\npyytää anteeksi ja siirtää \"lepakko\" tuolille, koska se oli pahasti\nlumiräntäinen ja minulla sattui olemaan pöydällä asiakirjoja.\n\n-- Voi herra juumala miten minä olen saanut ajaa teitä takaa, aloitti\nhän, kun hengästyksestään hiukan selveni.\n\n-- Te minua takaa! Tuota kummaa minulle ei ole sattunut kuin yhden\nainoan kerran, eikä silloinkaan, jos tarkemmin muistelen. Yritin\nheittäytyä lystikkääksi.\n\n-- Älkää viisastelko! Tämä ei ole leikin asia.\n\n-- No, mikä se sitten on? Purkakaa se, niin arvostelemme.\n\nHän alkoi purkaa pienen matkalaukunkokoista käsiveskaansa, josta löytyi\nroinaa vaikka millä mitalla: hiusneuloja, verkkoja, puuterirasioita,\nhuulipuikkoja, pari reuhkaantunutta romaania... Sieltä se loppujen\nlopuksi löytyikin toisen välistä se totinen asiapaperi, mitä kaivattiin\nja jonka aiheellisuus ei ollut leikin asia.\n\n-- Tuollako se oli! Ja minä kun hätäilin jo, että olin kadottanut sen.\n\nHän aukaisi liuskan. Tunsin sen lähemmin tutkimatta. Olin täyttänyt\nja postittanut laskujen liitteenä sellaisia lomakkeita sadottain,\ntuhansia niitä oli mennyt. Se oli soittimiemme takuukirja, jossa\nsitouduimme ilmaiseksi korjaamaan aine- ja valmistusvirheistä johtuneet\nviat soittokoneissamme kaksikymmentä vuotta kirjan päiväyksestä\nlukien. Kuljetusrahdit oli ostajan itsensä maksettava. Tästäkin olimme\nmaininneet, viisaasti kyllä.\n\n-- Onko tämä kirja teidän allekirjoittamanne?\n\n-- Kyllä on!\n\n-- Tunnustatte siis nimenne!\n\n-- Vääjäilemättä! Onko tarpeellista, että haen todistajat.\n\n-- Eikä tarvitse, uskon kai minä kunnian miehen sanaan ilmankin.\nMinä kumarsin kunnian miehen ylvääseen, vähän pidättyvään tapaan.\nSitten alkoi tiliselvitys, jota kesti kotvan aikaa. Hän oli hyvässä\nluottamuksessa ostanut meiltä soittimen, säilyttänyt takauspaperia kuin\nkunniaansa; siitä vasta kuulin, että hän oli neitsyt. Mutta nyt hän\neräältä hyvältä ystävältänsä sattumalta oli saanut tietää, että tehdas\noli tehnyt konkurssin. Ajatella, sitä onnettomuutta!\n\n-- Mitä onnettomuutta siitä teille oli? ehdin sanani hänen sanatulvansa\nväliin.\n\n-- Vai ei minulle? Entäs tämä takuukirja, jossa on teidän\nnimikirjoituksenne? Äsken juuri itse tunnustitte. Vai joko heti\nkiellätte?\n\n-- En suinkaan, kunhan vain saan tietää, mistä on kysymys.\n\n-- Saatte heti! Minulla on kiire!\n\nEi se juuri siltä näyttänyt, sillä pitkän aikaa kului, ennen kuin\npääsimme siihen kohtaan, mistä kenkä puristi. Hänen soittimensa toinen\npolkusin oli irtautunut, oli ollut rempallaan jo aikoja, mutta hän ei\nollut pitänyt kiirettä, kun luotti tehtaaseen ja sen vakuutuskirjoihin,\nja nyt kuitenkin näin oli pitänyt käydä.\n\n-- Lähettäkää se meille, olin juuri vähillä sanoa, mutta muistin,\nettei \"meitä\" ollut enää olemassakaan, eikä kukaan mennyt takuuseen,\nrupeaisiko entinen osakkaamme ja mestarimme korjailemaan Hitonranta\nO/Y vainajan heikkoja paikkoja, edes polkusimien sarananahkoja, vaikka\naikoinaan olikin niin hanakka kahdenkymmenen vuoden takauksia niille\nesittämään. Sitäpaitsi: sehän olisi turhuuden vaivaa turhuuden päälle.\n\n-- Onko teillä suutari siinä lähellä?\n\n-- Suutariko? On kyllä, seinän takana koputtelee.\n\n-- No antakaa sen koputella rempottavaan polkusimeen uusi nahkasarana.\nTässä kymmenen markkaa. Mikäli se korjaus enemmän maksaa, niin\nlähettäkää minulle siitä jälkiveloitus.\n\n-- Sehän on mainiota! Nainen ihastui ikihyväksi. -- Minä olenkin aina\nsanonut, että kunnon mieheen voi luottaa, vaikka hän konkurssinkin\nolisi tehnyt.\n\n-- Anteeksi, en ole tehnyt konkurssia.\n\n-- Ettekö ole, tämä Hitonranta?\n\n-- Hitonranta kyllä, mutta sehän on asia erikseen. Eihän hänen nimensä\nole tämän enempää kuin muidenkaan tehtaan takuupapereitten alla.\n\n-- Mutta sehän on mainiota!\n\nMinun mielestäni se ei ollut niinkään mainiota. Olisi sekin voinut olla\nmuutamissa takuupapereissa, vaikkapa edes näissä kahdenkymmenen vuoden\nsaranakorjausvastuissa. Olisi kai hän itse tullutkin, mutta kun uuden\nrouvan periaate oli, että ei, niin ei. Ihme vain, että se periaate oli\nniin toispuolinen. Muistelin taas vaimosta vapaaksi ostamisia ja herra\nLuojasen, tennismestarin luottopapereita. Mutta hän kai olikin luku\nerikseen, eikä hänestä ole mitään kuulunut muuta kuin joskus radiossa\nkansanhuollon tiedoituksissa:\n\nNämä määräykset astuvat voimaan heti. Kaikkien niiden, joita asia\nkoskee, on niitä noudatettava!\n\nTennismaila mahtanee olla niin kuninkaitten kuin\ndiktaattorikandidaattien paras treenausväline.\n\n\n\n\n15\n\n\nUudessa kaupunkitoimessani jouduin tuolloin tällöin tekemään\npuhujamatkoja eri puolille maata. Taas oli edessä yksi sellainen,\npäivän matka vain, mutta en olisi mielestäni oikein joutanut, puhekin\noli vielä valmistamatta. Miksi en olisi joutanut? Esteenä ei ollut\nemäntäni, vaan toiset vanhat ystäväni, vekselit ja rahahuolet. Ne\npyrkivät olemaan jokapäiväisiä tehtäviä, väliin hyvinkin kiusallisia,\nkun ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Vekselin toki kyllä osasin tehdä,\nmelkeinpä vaikka silmät ummessa, kun vain oli käytettävissä niitä\nvälikappaleita, joita tässä tekemisessä tarvittiin: kynä, lomake sekä\nkorkoihin ja lyhennyksiin tarvittava raha... Rahaa, rahaa! huutavat\nmaailman lapset, mutta minun tulee sanoa toista! sanoi entinen pappi.\nNiin tulee myös minun tänään jonkun yhdistyksen kymmenvuotisjuhlassa.\n\nSinä päivänä, huomispäivänä viimeistäänkin, minulla oli eräs\nviivästynyt korkojen maksu, jossa eivät auttaneet vekselikeinot. Selvää\nvaltakunnan valuuttaa oli hankittava viisituhatta markkaa... jos sitä\nylipäänsä eteenpäin pyrkivän miehen keinoilla jostakin oli saatavissa.\nPimeää oli matkalle lähtiessä, hämärää ja sumuista vielä ulkonakin.\nHaukkailin einepalaa. Tarkkailin kelloa. Viisitoista minuuttia oli\naikaa, viisi vielä miettimisen varaa. Mitä se siitä paranisi?\n\nOtin salkun ja viime hetkessä myös kirjoituskoneeni, sen\njalkavaivaisen, jonka mestari arveli minun yhtiöltä kähveltäneen.\nAjattelin matkalla naputtaa puheestani pääkohtia. Senvuoksi ajoin\n\"luokkamatkustajana\", kuten perimäni matkarahakin jo velvoitti. Näin\nen menetellyt aina, pinnasin ja \"tienasin\" muutaman markan istumalla.\nNäin nytkin oikeastaan olisi pitänyt tehdä, sen eilen menettämäni\ntakuukympin vuoksi, mutta minulla oli kone ja ajatuksia. Sitäpaitsi\nhiljakkoin olin kuullut kertomuksen kauppamatkustajasta, joka myös\nhalvemmassa luokassa matkustaen istui markkoja, istui kerran kuumalle\npenkille ja kärähti. Hänen johtajansa oli sattunut kulkemaan vaunun\nlävitse.\n\n-- Täälläkö te istutte?\n\n-- Täällähän minä.\n\n-- Vai niin! No istukaa sitten edelleen! Meillä ei tarvita\nhenkilökuntaa, joka takapuolellansa ansaitsee! Näin oli johtaja sanonut\nja antanut miehelle potkut. Minulle saattoi käydä samalla tavalla.\nPäätin olla varovainen päivämatkoilla. Makuuhytissä kylläkin voisi\nvilpistellä. Omaatuntoani se ei vaivannut, siitäkin päättäen, että\nkovalla petillä nukutti yhtä makeasti kuin pehmeällä.\n\nOlin saanut ikkunapaikan myötämenoon. Asetin liuskasalkkuni pikku\npöydälle. Nostin avatun masiinan polvilleni ja kiersin paperin telan\nalle. Sitä päivällä pidettävää puhettani tai ainakin pääkohtia siitä\nminun piti vuodattaa. Mutta siitä ei tullut nyt mitään. Ajatukset\nkarkasivat ohitse vilistäviin pikku huviloihin, pelloille, metsiin,\nsitä tietä rakkaille kotoisille rannoille ja metsiin. Jaksaisinko\npitää sen pikku paikan? Kuluneiden vuosien aikana se oli ehtinyt käydä\nminulle ja koko perheelle rakkaaksi. Kuin raskas, kylmä pilvi makasi\ntaloni yllä, ja yhä raskaammaksi se kävi. Miten voisin pitää edes\nvelkojeni korot kurissa? Huomenna sen viisituhattakin, olin luvannut\nkunniasanalla. Jos mies ei kunniasanaansa voi pitää, niin häneen ei sen\nkoommin luoteta. Hän itsekin lakkaa itseensä luottamasta. Oman arvon\ntunto alenee, meltoutuu kuin tuleen heitetyn veitsen terä. Luvattu\nkorkoraha minun täytyi saada, vaikka kiven alta. Minkä kiven?\n\nKaksi pikku poikaa juoksi keväisessä puutarhassa pientä valkoista\nhuvilaa kohti... Joukko valkoisia kanoja tepasteli toisen huvilan\nedessä lumesta vapautuneessa piharinteessä... Nuori nainen asteli\npuusylystä ja ämpäriä kantaen kolmannessa pikku talossa... Piristävät,\nvarhaiskeväiset kuvat tulivat ja menivät ikkunamaisemassa. Ne\nkääntyivät kuin hauskat värilliset lehdet lasten kuvakirjassa.\n\nMilteipä huomaamattani rupesin naputtelemaan kertomusta pienestä\ntalosta, jossa keväinen elämä monivivahteisena virkosi. Ajatus juoksi\nja viehätti. Lause liittyi lauseeseen, kappale toiseen, välittömästi\nja vaivattomasti, niinkuin olisin kertonut keväistä satua omille\nlapsilleni. Vuosikausia tehtaamme kirjeenvaihtajana, laskuttajana\nja kaiken naputtajana toimien olin melko nopeaksi tottunut, vaikka\nkäyttelenkin vain paria sormea kirjoituskoneessa kuten mestarimme\npianon klaviatuureilla. Sain vaihtaa liuskaa usein. Ehkä muovailin\najatusta liikkuvin huulin, koska edessäni istuva, romaania lueskeleva\nnuori nainen kummastellen katseli. Mikä höperö mahtoikaan olla? Mitä\nroskaa laskettanee?\n\nKyllä sitä lähti! Yli kolmekymmentä liuskaa oli minulla valmista\n\"roskaa\" pikku pöydällä, kun junailija mainitsi asemani nimen. Keräilin\nkamppeeni, suljin koneeni, mutta ajatukseni ottivat etumatkaa,\nhauskasti valoittavia hyppysäväyksiä viimeisille lehdille saakka. Pikku\nkirjanen siitä ehkä tulisi, jonkinlainen kuva-albumi tämäkin. Miten oli\njuhlapuheeni laita? Eikö tuota osanne puhua, kun osasi kirjoittaakin?\nJos ei niin ei, viimeisenä hätävarana oli mielessäni entisen\njuhlapuhujan loppulause: Ihmiselämässä on hetkiä, jolloin täytyy hypätä\nveteen, vaikka liivistä hihat menisi. Vaikka ei olisi korkkiliiviä koko\nlaivassa. Sellaisia hetkiä olisi arv. juhlapuhujan elämässä varmasti\nuseinkin tästä lähtien.\n\nPuhe meni, koska takaisin ei kuulunut. Mitä sisällöstä puuttui,\nsen välittömyys korvasi. Tämä puolipakollinen loiskaus nykäisi\npuhujan niille raiteille, ettei hän koskaan tämän jälkeen ole tullut\nkirjoittaneeksi juttujansa, koska kirjoittaminen ja puhuminen ovat\nhänen mielestänsä kaksi eri asiaa. Jollakinhan me aina laiskuutta\npuolustamme.\n\nOli jännittävää nähdä, heltiäisivätkö täysinäiset liuskat\npaluumatkallakin yhtä välittömästi vanhasta koneestani. Ne nousivat\nmilteipä nopeammin. Ajatukset olivat levähtäneet ja aurinkoisen\niltapäivän kuvalehdet kääntyivät yhtä keveästi junavaunun ikkunassa\nkuin kuvitelmien keväisessä maailmassa. Kirjoitelmani joutui päätökseen\nennenkuin kaupunki näkyviin. Kerkisin häthätää vielä lukaistakin\nviisikymmensivuisen tekeleeni. Se oli tyydyttävän hyvä omasta\nmielestäni. Joka tapauksessa päätin tarjota sitä erään laitoksen\njohtajalle, itselleen isä professorille, joka kerran oli maininnut sen\ntapaista kaipaavansa. Jos hän kerkiäisi sitä edes vilkaisemaan.\n\nTämä hurskas toivomukseni oli kuin kympin lappunen\nmiljoona-arpajaisissa, \"isällä\" kun yleensä oli niin paljon\nmuutakin touhuttavaa. Olin kuullut, että tällaiset aloittelijoiden\nesikoisteokset makaisivat avaamattomina kustantajien hyllyillä\nvuosikausia ja löytyivät vasta, kun tekijä itse kävi paperikasoja\npenkomassa, jos löytyivät silloinkaan. Näin mahtoi käydä mestarimme\nveljenpojan debyytille. Näinkö kävisi minunkin?\n\nNäitä miettiessäni muistin kunniasanani, sen viidentuhannen valuutan,\njota huomenna niin kipeästi tarvittaisiin ja josta minulla vielä\nei ollut harmainta hajuakaan. Välittömässä luomisriemussani olin\nunohtanut koko huolestuttavan asian. Oliko niillä jotakin sukulaisuutta\nkeskenään? Kaikkea vielä. Sitä sittenkin oli, sattui niin onnellisesti.\nMinulla oli tuuria, nyt kuten usein jälkeenpäin. Tämä oli hyvä\navautuma. Tosiaan kympillä ostettu onnen arpa. Se antoi minulle\nmilteipä taikauskoisuuteen johtavaa itseluottamusta.\n\nLähetin kirjoitelmani professorille heti seuraavana aamuna. Ennen\npuolta päivää hän soitti minulle. Tämä ukko oli nopea, kun sikseen\nsattui, pieniä asioita hän ei hautonut, ei aina suurempiakaan.\n\n-- Olen lukenut kirjasenne. Me kustannamme sen. Mitä se maksaa?\n\n-- Professori sen asian paremmin tietää.\n\n-- Kyllä tiedänkin. Maksan siitä viisituhatta markkaa. Jos rahaa\ntarvitsette, niin lähettäkää heti noutamaan.\n\n-- Kiitoksia vain... Ei kai tässä nyt erikoisempia pienen rahan\ntarpeita... aioin ilomielissäni huudahtaa. Maltoin toki mieleni, koska\nen tuntenut, oliko ukko kylliksi huumorintajuinen. Tuskinpa olisin\nollut sen iloisempi, vaikka olisin voittanut satatuhatta valtion\nraha-arpajaisissa. Tähän liittyi, paitsi onnen tuntemusta, myös\nonnistuneen työn iloa, hivenen verran aiheetonta ylpeyttäkin. Mies\npitää sanansa! Oliko onnen Fortuna, se kultainen rouva, istahtanut\npainolastissa puurtavan veneeni kokkaan.\n\nKirjoitin shekin ennenkuin rahatkaan olin saanut. -- Kas tässä\nrästikorkoni, jotka olen luvannut. Olkaa hyvä ja lähettäkää\nsuorituksestani kuitti...\n\nOlin arvannut oikein. Fortuna istui keulatuhdollani, vaikka selin\nsoutaessani en nähnyt hänestä muuta kuin kiehtovan varjon kuutamoisina\niltoina. Tällaisia loiskauksia kuin tämä ensimmäinen ei kylläkään\nsattunut joka päivä, mutta sattui muuta pienempää, joka piristi mieltä\nja innoitti jatkamaan. Tässä näpertelyssä oli jotakin samalla tavalla\nkiehtovaa kuin viulukopan vuoleskelemisessa. Sääli viuluparkaani, joka\nkeskeneräisenä oli pölyttynyt kaapin päällä jo kohta vuosikymmenisen.\nPosetiiviremmeihin kytkettynä ei minulla hetkeksikään riittänyt\naikaa sen vuoleskelemiseen, vielä vähemmin nyt. Mutta tämä\nkorvikenäpertelykin antoi työniloa ja sisäistä tyydykettä toisella\ntavalla kuin epäkansallisten pelitoosien poruuttaminen, kehuminen\nja kauppaaminen, jota tehdessään mies tunsi olevansa kuin marakatti\nposetiivarin olkapäällä, kaulaketjua ja punaista tilkkutäkkiä vain\npuuttui. No, eipä niitäkään. Oli siinä ketjunsa ja oli siinä takkinsa,\nvaikka ne eivät olleet näkyvissä.\n\nVaimoni ehdotuksen: \"Toisella perhe, toisella velat\" periaatteen\nmukaan aloimme elää reipasta ja jännittävää milteipä onnellista\nelämää. Kukaan sivustakatselija sitä kylläkään ei olisi uskonut, ei\nainakaan mestari eikä hänen rouvansa, mikäli eivät uskoneet, että\nmeillä oli kätkettyjä aarteita, joista veljenpoika niin kiehtovasti\noli runoillut. Autoyhteys kotipaikkakuntamme ja kaupungin välillä oli\nhyvä. Perhe kävi sunnuntaisin meillä, minä harvemmin heidän luonaan,\nkoska en jaksanut katsella \"tehtaan piippuja\" siellä alhaalla, enempää\nkuin mestarin yhä pyöristyviä muotoja Meritähden keskipisteessä.\nMyös rouvan silmien säihkeestä olin saanut tarpeekseni. Ihminen on\nsellainen, turha kieltää. Minä vihasin heitä. Kirkkaina kevätpäivinä en\nkuitenkaan malttanut pysyä poissa nummestani, joka upottavien hankien\naikaan ei ollut vielä heidän nummensa. Onnekseni mestari ei osannut\nhiihtää. Tuskin siitä muutoinkaan enää mitään olisi tullut, ei ainakaan\ntavoittamisen merkeissä. Hän tarvitsi kallioita tai ainakin kumisevaa\nnummea hyvin hyödytettyjen leivisköittensä alle.\n\nKaupungissa minulla oli omat kierrokseni, \"Munkan lenkin\" nimellä\nlaajemmissakin piireissä tunnettu. Se oli verraton elämys, tämä lenkki\nkaikkine siihen kuuluvine herkutteluineen. Pitkin päivää jo ajatus\nsiitä mieltä virkisti, työtuntien päättyessä se suorastaan sähköisti.\nRiemullista oli jo valmistautuminen, patikkakenkien nauhoittaminen,\nmokkapuseron kiskominen, siihen vielä käsineet ja lakkinaapukka.\nNäkemiin taas tunniksi!\n\nEnnen pitkää kierros kävi milteipä liiankin tutuksi, mutta vaihtelua\nsiihen oli myös saatavissa. Mikään ei estänyt kääntymästä Seurasaaren\nmetsäville polkuteille tai kokonaan toiseen suuntaan, Käpylän metsiin\nja Taivaskalliolle. Kello määräsi matkan, jos senkään nyt tarvitsi olla\nniin määrätty. Tyttäreni, se pikku piikainen, joka koulutehtäviensä\nohella meille kokkasi, osasi ottaa myös syrjähypyt huomioon. Kauemmin\nviipyessäni hän työnsi äidin laittamat laatikot uuniin, jossa ne\nlämpiminä säilyivät.\n\nTämä jokailtainen kierros, tapahtuipa se suksilla tai jalkaisin, oli\nkuin keväisen tuulen henkäys nuoruuden maailmoista. Väsymyksellänsä\nse hiosti ja karkoitti ruumiista väsymyksen suolat. Kepeällä\nsiipisulallansa se voiteli sielun kirpaisevat haavat. Matka kaikkineen\noli kuin kiintoisasti juokseva draama, jossa kirjoittaja, esittäjät ja\nkatselijat esiintyivät kolminaisuutena samassa persoonassa.\n\nLähdin matkaan hiljalleen kuin muina miehinä. Potkin jääkokkarata,\nkopistelin vesirännejä, hypähtelin, raapaisin takajalkaa kuin isäntänsä\nmatkaan pääsevä koira, puuttui vain se koiramainen temppu, josta\ntalonmiesten varsiluutavaltikkaansa heiluttavat naiset pahaa ääntä\npitävät. Minkä nuori koira luonnolleen mahtaa, enempää kuin nuori\nkoiramainen ihminenkään. Mutta katukäytävien vaihtuessa kävelyteiksi\nvauhtini alkoi hiljalleen kiihtyä, askelen mitta piteni, kätten\nheilauskaari samoin.\n\nHitaasti kiiruhtaen! Ei mitään hätää, poikaseni! rauhoittelin helposti\nkiihtyviä varsojani. Mutta kun ohitse hypähteli, porskutteli tuiman\nvauhdin vaahtopäämiehiä, hävisivät hitaan kiiruhtajan hyvät päätökset\npölynä tuuleen. Henki piristyi, ruumis lämpeni. Hiki alkoi kihota\npintaan, levisi notkeana ja lämpöisenä kuin uunin paisteessa sulava\nvoide. Pian se olisi siinä kylmennyt, ellei tuulenpitävä vaate olisi\nsuojannut ja yhä lämpenevä kone kihottanut jatkuvasti, lisää höyryä.\nKierros oli tällöin noin puolitiessään, mutta vauhti kiihtyi yhä. Olisi\nluullut, että askel kävi raskaammaksi ja matkanteko vaivalloisemmaksi.\nEi näin, vaan päinvastoin. Sitä kimmoisammin iski jalka, sitä\nväljempänä kävi hengitys, niinkuin ruumis ja sielu olisivat sopeutuneet\nnuoreksi parivaljakoksi, jonka perässä keikkui keveäkuormainen kelkka,\nmutta edessä päin kangasteli joku kiehtova päämäärä.\n\nNiin se kangasteli, suihkukylpy, karkeat pyyhkeet ja hieronta. Entä\nkuorma? Eikö se ollutkaan enää raskaassa painolastissa puurtava\nvelkaisen vene? Ei tällä kertaa. Soutajan kädet oli vapautettu\nhetkeksi. Hyväsydäminen Fortuna rouva sen luultavasti näin järjesteli:\nMene poikaseni! Hypähtele! Nauti! Sitten taas jaksamme soudella hyvällä\nonnellamme eteenpäin! Tämä oli draaman huippukohta... joka päivä.\nKuinka rikasta arkinenkin elämä voisikaan olla, kun vain osaisi siitä\noikein nauttia!\n\nOsasin mielestäni hyvinkin kylpyammeessa neljännestunnin kuluttua.\nMakailin kuumassa vedessä kuin joku roomalainen ylimys. Vain nuoria\norjattaria hyvänhajuisine yrtteineen puuttui, mutta mikään ei estänyt\nkuvittelemasta niitäkin siihen. Ja kun tuli se mieli, että ei\nhalunnut niitä enää liian lähelle tuoksuineen, niin puhaltamalla ne\nkatosivat. Kiehtovimpia, käsin hyväilemään pyrkiviä vastaan minulla oli\npatenttikeino... kylmä suihku. Kun sihti suhahti, niin lähtö siinä tuli\nrohkeimmallekin keimailijalle.\n\nKarkeita pyyhkeitä ottaessa ne olisivat voineet palata takaisin\nhieromaan ja voitelemaan, mutta eivätpä enää tulleetkaan, niiden\nasemasta tyytymys ja rauha. Suloinen mielihyvä palasi. Se kihosi\nsydämestä ja virtaili jäseniin. Rentoudu! Irtaudu! Nauti, poikaseni,\nnauti! hyrisi Fortuna-äiti kuin kehräilevä kissa.\n\nSe mammakulta hemmotteli minut milteipä ylimieliseksi monissa\narkisissakin asioissa, vekselien hoitamisessa ja sen sellaisissa.\nLähestyvä eräpäivä ei huolettanut enempää kuin konkurssianomus\nmaailman jaskoja, tuskin senkään vertaa. Kylvystä lepäiltyäni saatoin\nmietiskellä: Jaha! Huomenna sitten taas tarvitaan viisisatanen ennen\nkahtatoista päivällä. Pitäisiköhän käydä valvomaan? Mitä turhista!\nKerkiäähän sen aamulla! Setä Topelius aikoinaan kirjoitti: Siivot\nihmiset kunnon kaupungissamme käyvät yhdeksältä nukkumaan! Satusedän\nkaunista neuvoa noudattaen kävin siis yhdeksältä nukkumaan, ennen sitä\nnosteltuani muutamia ajatuksen niteitä peittoni alle hautumaan. Olin\nhuomioinut sen tarpeelliseksi. Kylmiltään taivuteltuina ne pyrkivät\nkatkeilemaan.\n\nNukuin mainiosti, kunnes heräsin neljän, puoli viiden ajoissa. Vedin\nlämpöisen aamunutun ylleni ja sitten naputtamaan. Kirjoitin useita\njäljennöksiä ottaen, ja seitsemältä, puoli kahdeksalta oli juttuni\nvalmis. Kauppaaminen oli asia erikseen, mutta siihenkin minulla\noli tottumusta soittimiemme vaiherikkailta markkinoimisajoilta.\nOtin yhteyttä sanoma- ja aikakausilehtiin, tulin tuntemaan niiden\nsilmäntekeviä ja tein kauppaa kuin amerikkalainen meklari. Muutamille\nselostin juttua, toisille vain otteita siitä. Joitakin kohtia täytyi\nhäthätää runoilla uudestaankin rykäisyn välillä, milloin alkuteksti\ntuntui ääneen luettaessa kankealta. Jännittävää se oli, mutta niin hyvä\nviuhka minulla yleensä kävi, että milteipä aina tärppäsi, ellei yhdessä\nniin toisessa paikassa, ellei tänään niin huomenna. Riippui se siitä\nvekselistäkin. Jutun täytyi läpäistä tänään, jos pankissa oli kolmas\npäivä. Kaksitoista kylläkään ei ollut viimeinen armonlyönti, senkin\ntulin ennen pitkää kokemaan. Kello kaksikin kerkisi, hätätilassa puoli\nkolme. Erään paperin lunastin vielä viiden aikaan herra notaarilta. Se\noli jännää, ja tuli siitä muutaman aterian hinta lisäkulujakin. Mutta\neipä tälläkään kertaa tullut nimi protestilistalle. Sitä iloa mestari\nei joutunut näkemään.\n\nToista kertaa kuitenkaan en päästänyt enää näin pitkälle. Herra\npuhui kehnosti valtakunnan virallista kieltä, oli tärkeäntuntuinen,\nkäsitteli asiakasta muutenkin niinkuin tämä olisi ollut hänen armonsa\nvaivainen, vaikkapa mies vain vaivaisesti nimikirjoituksestansa nappasi\nviisikymppisen. Se oli ensimmäinen ja viimeinen minulta! ajattelin\nitsekseni.\n\nTämä \"illan torkku, aamun virkku\"-ohjelmani liittyneenä elimellisesti\nsiihen tunnin draamaan, josta edellä oli puhe, piti minut henkisesti\nvireänä. Oman lisänsä antoivat kolmen tunnin draamat teattereissa.\nUhrasin parin lipun hinnan lauantaisin, kun perheenhuoltaja naisekseni\njoutui, kun viikko taas oli läpäisty. Huomenna joka tapauksessa oli\npankissa \"vapaapäivä\", kaksi aamua seuraavalle varautumista varten.\n\nMutta hyveellisyys ei aina tule palkituksi, tai tulee odottamattomalla\ntavalla. Sen sain kerran omakohtaisesti kokea, vaikka niin kiltisti ja\nkirjaimellisesti noudatinkin satusedän kaunista kehoitusta. Ehkä olin\npaavillisempi kuin paavi itse. Joskus menin vuoteeseen ennen yhdeksää,\njopa ennen kahdeksaakin, suoraan kylvystä. Näin silloinkin, jolloin\npalkituksi tulin. Tyttäreni oli kirjoittanut lapun pöydälle: Minulla on\nnimipäiväkutsut erään toverini luona. Älä siis odota. Mene nukkumaan!\nLepää rauhassa, isäkulta!\n\nIsäkulta rauhassa, juu, juu! hymähtelin itsekseni. Mielellänikin\nlepään, lueskelen, torkahtelen. Olen siivo vanhan ajan ihminen,\nen mikään puoliin öihin kukkuva nuorhelsinkiläinen hepsankeikka.\nAvasin vuoteeni, riisuin ja vedin ylleni pitkän valkoisen yöpaitani.\nSiinäkin olin Topeliuksen aikainen. Palttua annoin värillisille\nflanellipyjamille ja turkkilaishousuille yöllä. Jo oli kaikki\nmukavasti, yöpöytä vieressä, hauskaa lukemista pöydällä, kannun\ntäysi muurainmehua, joka oli korkeinta luokkaa nautintoaineistani.\nOliko enää mitään? Ei muuta kuin ovikellonkansi irti ruuvaamatta,\njoku saattoi tulla rämpyttämään. Hypähdin messupaidassani ovelle\nkelloa ruuvailemaan. Se ei pyörinyt, täytyi tarkastaa ulkopuolen\nkiertolipukkaa, kun ensin ovenraosta tarkastin, että ketään ei\nliikkunut käytävässä. Kiertelin, tarkastelin, painoin sitä ja\nsamalla painoin oveakin. Se liikahti, lupsahti somasti, niinkuin\nvain hyvin käyvälle ovelle ja Abloy-patentille on sopivaa. Mutta\nminusta itsestäni tuntui sillä hetkellä kuin joku olisi kutkuttanut\nsopimattomasta paikasta. Seisoin messukasukassani avokäytävässä lukitun\noven takana aikana, jolloin nykyhetken turmeltuneet helsinkiläiset\neivät neljään viiteen tuntiin ajatelleetkaan makaamista eikä levolle\npanoa. Siinä seisoin nyt alastomana kaakinpuussa, minä satusedän siivo\npääkaupunkilainen. Kaikkea roskaa sitä kirjoitetaan, sellaisellakin\nkynällä. Lepää rauhassa, isäkulta! Tästä se vasta komedia tuli. Sille\nnauraa huomenna koko paapeli.\n\nEn joutanut loppuun asti sen kohtalokkaita seuraamuksia pohtimaan,\ntuli tärkeämpääkin ajateltavaa. Hissivaijeri natisi. Se hökötys\ntuntui kohoavan ja pysähtyvän meidän kerrokseemme. Pinkaisin kiireen\nvilkkaa puoli kerrosta ylöspäin. Kaiteen kulmauksessa voisin ehkä\npalanseerata, silmät silarenkaana huomioida, pysähtyykö viidenteen vai\nnouseeko yhä. Jo näkyi, jo kohosi hissin katto, sujahti miehen hattu,\nnaisen töyhtösulka. He kohosivat kuudenteen, minä liukumäkeä alas\nviidenteen. Ensimmäisestä pahasta oli päästy. Seurasi hengähdystauko,\nvaan ei pitkä. Se kirottu pikkukammari ilman reiällistä istuinpenkkiä\nnatisi taas. Joku poika, ripakinttu, lasketteli alaspäin, niinkuin ei\njuoksemalla olisi ehtinyt. Vaikkapa kaidepuuta olisi lasketellut. Mutta\nminne minä silloin olisin joutunut? Siunattu vekara! Ettäs kuitenkin\nolit niin laiska!\n\nSitten vähään aikaan ei natissut, ja minulla oli tuokion aika\nhenkäisyyn ja mietiskelemiseen. Kuinka kauan toverin nimipäivät\nkestäisivät? Puoleen yöhön todennäköisesti. Samoja turmeluksen\nlanttuja täällä olivat niin kakarat kuin aikuiset. Neljä viisi tuntia\ntässä hulluna pappina päivystämässä... tullakseen keksityksi tämän\niankaikkisuuden jälkeen kuitenkin. Ellen vielä ollut hassu, niin\nsilloin kuitenkin. Voi sinuas, hölmö parka!\n\nEn muistanut vekselejä, enempää kuin posetiiveja, en menetettyä\nosakepääomaa enkä takauksia... En muuta kuin sitä, miten minä, siivo\nihminen, kunnialla, vaikkapa vähän häväistylläkin maineella tästä\nrauhan majoihin selviäisin. Tein pyhiä päätöksiä. Jos tästä vielä\nselviäisin, niin ikimaailmassa ei minua enää yllätettäisi. Avaimiani\nen saunassakaan hellittäisi. Juotattaisin ne rautaketjulla kaulaani.\nKantaisin kuin kiinalainen vanki lautaristiänsä, kuin hurskain apotti\nkrusifiksiansa. Vaalisin kuin Pyhä Pietari taivaan valtakunnan avaimia.\n\nJo taas hissin telaketju natisi. On se nyt yhtä riivattua tuokin\nseilaaminen, kun ei yhtä siunaaman hetkeä... Siellä kohosi neljä\nsulkahattua... kahdeksan kanan silmää! Ellei joku niistä keksi minua\nkaidepuun mutkastakin, niin johan ihme. Mikään viidakkointiaani, jaloin\nsamojeedikyttä ei voi olla valppaampi kuin minä kaidepuuni mutkassa.\nKyyristyin kuin saaliinsa niskaan hyökkäävä ilves. Ylös vaiko alas?\nYlös tällä kertaa. Yksi rapsaus vain, kun kapsahdin jaloilleni oman\nkerroksemme portaikossa.\n\nNoin puolisen tuntia luulen jatkuneen tätä, mikäli olin mies siinä\narvioimaan sellaista ainetta kuin aikaa. Paljaita jalkojani palelsi,\nmutta rintaa ja kasvoja hiosti. Olin kypsä saalis laskemaan mäkeä\nsuoraan passipoliisin syliin, jonka muistin alaovella kyttäilevän.\nKammion hourujenhoitola oli kahden korttelivälin takana, senkin\ntoki muistin. Antautumissanat mietin valmiiksi: Jalo Esivalta! Ole\nhyvä ja hoivaile yksi siivo kansalainen Kammioon! Lepokammioon!...\nLepää rauhassa, isäkulta! Kaikki vaivat jo loppui sulta! runoilin jo\njäähyväissanatkin muistoseppeleeni nauhoihin. Onnekseni en ehtinyt\npanna toimeksi, vaikka tärkillä se oli. Hissi kohosi jälleen. Päätin\nvielä kerran laskea, montako riikinkukkoa ja kalkkunakanaa siinä\nnousisi, viidennelle tai kuudennelle orrelle kohoaisi... Ei muuta kuin\nyksi... Tuttu ruskea huopa! Meidän äidin vanhasta uudeksi kohennettu!\nTyttäreni sieltä nousi, se siunattu esikoinen! Laskettelin meidän\nkerrokseen keveänä kuin enkeli Jaakopin tikapuita. Riuhtaisin hissin\nhilat auki ja tempaisin hänet syliini.\n\n-- Mutta isäkulta! Oletko sinä tullut hassuksi!\n\n-- Olen pähkähulluksi! Ota avaimesi ja avaa ovi! Heti, herran nimessä!\n\nHän ei ymmärtänyt, vaan nauroi kyyneleet silmissä, se villitty kakara,\netsiskeli kiirehtimättä avaimia veskastaan kuin parempikin daami. Hissi\njo jälleen naksahti ja painui, koska jotakin tehdäkseni olin sulkenut\nveräjän. Ihan raivostuin.\n\n-- Et suinkaan ole unohtanut avaimia housujesi taskuun, sinäkin!\n\nEi, kyllä ne lopulta löytyivät hänen käsilaukustansa, ja minä olin\nmaailman onnellisin mies, kun oma ovemme aukeni ja jälleen paukahti\nkiinni. Nostin, syleilin ja suutelin pelastajaani sulasta riemusta.\n\n-- Sinä olet tullut hassuksi! Minun täytyy se sanoa!\n\n-- Sano se vielä kolmannen kerran! kehoitin isällisesti. Hän sanoi,\nnauroi niin että ihan itki. Sitten oli minulla jälleen vuoro jotakin\nvirkahtaa.\n\n-- Jos sanallakaan hiiskut tästä kenellekään kuolevaiselle,\näidillekään, niin lähetän sinut kanapiiaksi farmille.\n\nHän lupasi, kun minä ensin olin luvannut hänelle lupaamattomat,\nkokonaan tähän asiaan kuulumattomatkin. Selvää kiristystä siis, ja\nkaupantekiäisiksi minun vielä juurta jaksain täytyi kertoa hänelle,\nmiten tämä kaikki oli tapahtunut. Se oli hänen mielestään niin hirveän\nhassunkurista! Hirveän, tosiaankin. Mutta malttoiko hän olla sitä\nkertomatta äidille? Parhaimmalle tyttötoverilleenkaan? Tätä minä\nvahvasti epäilin.\n\nVanhana viisaana, pahan maailman monella tavalla kohlimana, päätin\nkiiruhtaa ennen häntä. Tästä minä huomisaamuna jutun keittäisin, ei\ntarvinnut muuta kuin naputtaa. Näin myös tapahtui, vajaassa kahdessa\ntunnissa, kuin jokapäiväinen yksinäytöksiseni Seurasaaren tiellä.\nVanha \"varastettu\" masiinani tuskin kerkisi E-jalkaansa vetämään.\nNimeksi kommellukselle panin: \"Siivon naisen lankeemus\". Sekin\nputkahti ennenkuin päätöspiste oli lyöty, vaikka nimistä minulla\ntavallisesti oli paha pula. Juttu antoi minulle viisisataa, tasan. Heti\nensimmäisessä paikassa tärppäsi. Pari vuotta myöhemmin se nähtävästi\nantoi toisen viisatasen eräälle toiselle miehelle, mielestäni se\nhyvin tämän ansaitsikin. Siitä oli tehty tosikertomus, nimeksi\npistetty: \"Siivon miehen lankeemus\". Muuta oleellisempaa muutosta ei\nylöslämmittäjä ollut tehnyt, ei tarvinnut tehdä. Se oli puhdas kerta\nkaikkiaan. Niin hyvä ja antoisa lankeemus se oli.\n\nSe antoi minulle uuden aatteenkin. Päätin lyödä mynttiä kaikista\nkommelluksistani, ja niitähän oli legio. Heti seuraavana iltana niputin\nniitä hautumaan ainakin yhtä monta kuin erämuistiossani oli vekseleitä.\nHeisaa! Elämä oli turvattu kolmeksi kuukaudeksi eteenpäin!\n\nKuin kaupantekiäisinä sain tästä seikkailustani vielä yhden muistissa\nsäilyvän opetuksen. Oppia ikä kaikki, kuten vanhat viisaat sanoivat.\nYöpaitasillani en astu ulkokäytävään. Ja vaikka milloin housuisillani,\ntakkisillanikin astun, niin aina sivelen taskujani todetakseni ovatko\navaimet matkassa. En sentään juotattanut sepällä kahletta kaulaani.\nHätäpäissään ihminen tulee usein enemmän luvanneeksi kuin selväpäisenä\ntäyttäneeksi. Kerran kuitenkin minulle sattui sama vahinko. Sellainen\nhömppä olen. Onneksi asuimme silloin toisessa kerroksessa ja ikkuna oli\nauki. Talonmieheltä lainasin tikapuut ja kiipesin sisään. Oli kesäinen\naika, eikä sisällä ketään \"Juliaa\". Sitäpaitsi minulla oli housut\njalassa, niinkuin yleensä ulkosalla liikkuessani.\n\n\n\n\n16\n\n\nLauantai oli meillä juhlapäivä, niinkuin aatto useinkin on, juhlavampi,\njännittävämpi kuin itse pyhäpäivä. Perhe yhdistyi päiväksi, erotakseen\ntaas viikoksi. Tirehtööri oli rehvakkaa miestä, nuorempi, jolla\nei ollut näin juhlavaa titteliä, oli yleensä vaiteliaampi. Mutta\nlauantai oli riemun päivä hänellekin. Piirustelimme ja rakentelimme\nlentokoneita, \"lehvässä\", kelkkamäessä, luistinradalla käytiin.\nHupaisaa touhua riitti enemmän kuin iltapäivää.\n\nÄiti oli jo perjantaina leiponut ja paistanut, ja vaikka hänen\nelatusvelvollisuuksiinsa yhtiö- ja tehtäväsopimuksemme mukaisesti\nkuului vain perhe, sai n.s. pääkin ansaitsemattoman osansa. Päivällinen\nlauantain iltahämärissä oli kuin jouluaattoateria, mieliruokaa\nmieliruuan jälkeen ja mielialakin sen mukainen. Sunnuntaisin pyrki\nolemaan jo apeampi, koska huomisaamuna varhain piti nousta ja lähteä\npyryyn tai pakkaseen. Oliko autossakaan tilaa muualla kuin takakopissa?\nKumpainenkin pojista olisi välttämättä tahtonut istua kuljettajan selän\ntakana, mutta harvoin siihen pääsi, sillä se oli yleensä halutuin\npaikka, täti-ihmisillekin, vaikka heistä ei ikinä tulisi onnipussin\nkuljettajia!\n\nNäistä me pöydässä keskustelimme, sunnuntaisin, ei lauantaina.\nSe oli riemun ja yltäkylläisyyden päivä, mutta loppui aina\nkesken. Meille aikuisillekin se oli sellainen. Arkiset tehtävät\npyrkivät käymään raskaammiksi kuin halusimme itsellemme myöntää.\nUkonpilviä kohoili taivaalle, Jobin postia tuli sieltä ja täältä,\nlauantaisinkin, postiluukusta tai lankaa pitkin. Tuli ovestakin, eräänä\nlauantai-iltana. Että sen piti juuri siksi sattuakin. Tämä posteljooni\noli vanha ja viisas. Hän oli vuosien mittaan pannut merkille, milloin\nasiakkaansa varmimmin kotona tapaisi.\n\nSe oli mies, nahkasalkku kainalossa, herrasmies, vaikkakin nenä vähän\nruuvinaulaksi kiertymässä. Hänen varjostajansa, salkuton ministeri,\noli hieman epäilyttävän näköinen. Hyvän päivän mainittuaan salkkumies\ntiedusteli, olinko se ja se... Olinhan minä. En ole koskaan nimeäni\nkiertänyt enkä kieltänyt rehellisesti kysyttäessä. Vaimo ja lapsetkin\nsattuivat olemaan esittelyämme kuuntelemassa. Toivoin, että eivät olisi\nolleet, että tänään olisi ollut perjantai- tai maanantai-ilta.\n\nNämä odottamattomat lauantai-illan vieraamme olivat kaupunginvouti\neli ulosottomies ja hänen virallinen todistajansa. Nahkasalkku voudin\nkainalossa oli se surullisen kuuluisa \"karvalaukku\", jonka pöydän\npäähän ilmestymistä talonpoikaisen kansan keskuudessa sekä pelätään\nettä hävetään. Oli minullakin talonpoikaiset juuret vielä siksi\nlähellä, että hätkähdin laukkua, häpesin perhettäni. Joko oli ehditty\nniin pitkälle, että \"karvalaukulla\" pitikin olla asiaa minun pöytäni\nääreen?\n\nKyllä vain oli, vaikka en ollut asioistakaan tietoinen ennenkuin\nne kirjoista minulle luettiin. Koska en ollut maksanut Vehman &\nHulkkiselle kuudenkymmenentuhannen markan velkaani korkoineen,\nvaikka se laillisella tavalla oli irti sanottu ja raastuvanoikeuden\nvalittamattomalla tuomiolla uloshaettu, enkä tästä tiedon saatuani\nkuuden päivän kuluessa ollut käynyt täkäläisen kaupunginvoudin\nkonttorissa mainittua laillisen tuomion saanutta velkaani maksamassa,\nniin nyt katseltaisiin, mitä talossa olisi ulosmitattavaa ja velan\nmaksamiseksi myytävää. Tähän tapaan se salkkuherra kirjojaan selaillen\nlueskeli, milteipä näillä sanoillakin.\n\nVehman & Hulkkiselle kuudenkymmenentuhannen markan saatava? Mikä hiton\nsaatava! Kotvan aikaa olin pöllähtäneen näköinen kuin päiväiseltä\nnukkumaoksaltansa herätetty yölepakko. Sitten jähmettynyt järkeni\nvähitellen alkoi leikata. Sehän oli se posetiivimestarin näennäinen\nsaatava toiminimestä ja kultamitaleista, jotka molemmat hän yhtiömme\nvararikkoon mennessä oli täysillä oikeuksilla käytettäväkseen saanut...\nsamoin kuin vararikkopesästä puoli-ilmaiseksi kahmimansa tavarat.\nHän käytteli sekä mainetta että tavaraa täyttä häkää itsetietoisin\nomistajaoikeuksin talossamme, jonka senkin hän kaiken kilpailun\npuuttuessa \"laillisella tavalla\" oli saanut kolmanneksella oikeasta\narvostansa. Näin hänen haltuunsa oli joutunut mainemitaleista alkaen\nkaikki se, jota tuskan hikeä puristaen olin liikkeeseen hankkinut\nmilloin mistäkin, jopa lasteni säästökirjoista. Oliko hänellä julkeutta\nja sydäntä panna uloshakuun tällaista \"saatavaansa\", josta muodon\nvuoksi kylläkin oli velkakirja olemassa, siihen viisaaseen tapaan\nlaadittuna kuin ammattinsa taitava juristi vain osasi. Ei, sitä\nmestarilla tosiaankaan ei ollut. Hän oli \"lahjoittanut\" velkakirjan\nveljenpojalle, joka siis tällä tavalla aikoi maksattaa elämäkertani\nrunoilemisen, koska ei ollut löytänyt sille rahallisempaa kustantajaa.\n\nKaikki tämä ensi hämmästyksestä selvittyäni minulle valkeni,\nnopeammin kuin olen kertonut sen tässä. Muistui mieleeni myös eräitä\nennakkotoimenpiteitä, joihin asiakirjat täysin perusteellisesti\nviittasivat, mutta jotka viimeksi kuluneiden kuukausien uuden\ntoimeliaan elämäni hurmiossa olin liian vähäiseksi arvioinut. Oli\nkylläkin se tosiasiallisesti täysin aiheeton kuudenkymmentuhannen\nmarkan saatava minulta, takaajalta irti sanottu. Olin saanut haasteen\nsiitä raastupaan, mutta pidin sen joutavanpäiväisenä, kiusamielisenä\npeloitteluna, niin turhana, että en viitsinyt enkä muistanut mennä\nedes vastaamaan. Tuomio tuli ilmankin sitä nopeammin, kuten nyt liian\nmyöhään tulin havaitsemaan. Voudin lappunen eli \"armonaikailmoitus\" oli\npudotettu kirjeluukusta. Tyttäreni eteistä siivotessaan oli luullut\nsitä joksikin saippuatehtaan mainospaperiksi ja käsitellyt tämän\nmukaisesti. Kaikki selvisi minulle siinä karvalaukun kanssa vastakkain\nseisoessamme.\n\nMutta mitä \"karvalaukulla\" oli kaiken tämän kanssa tekemistä? Mitä tätä\nennen oli tapahtunut ja millä tavalla tapahtunut, se oli samantekevää,\nkerrassaan \"postvestumia\" tälle virkailijalle. Asiantuntijan silmällä\nhän tarkasteli huonekaluja, tauluja, kirjastoa, kirjoituskonettani.\nMies olisi nähtävästi purkautunut pian sanoihin, mutta ehätin ennen\nhäntä. Mistä minulle, yölepakolle, siinä tämä joustavuuden rasvapisara\nkihahtikin?\n\n-- Hyvät herrat! Istukaahan toki!\n\nKarvalaukun kantaja hymähti, varjostaja naurahti. Siinä oli heidän\nmielestään ehkä samaa hirtehishuumoria kuin kuolemaantuomitun\nhuudahduksessa pyövelirengeille: Hyvät herrat, levähtäkää toki portaat\nkäveltyänne!\n\nPäävirkailija epäröi, istahti kuitenkin ja sitten se toinenkin,\nniinkuin varjostamalle asiaan kuuluvaa oli. Välien selvitys alkoi,\nkohteliaan asiallisesti.\n\n-- Voitteko ja haluatteko maksaa?\n\n-- En voi, enkä halua.\n\n-- Jassoo. No ovatko nämä huonekalut teidän omanne?\n\n-- Kyllä... mikäli ylivelkainen mies voi mitään sanoa omakseen.\n\n-- Ovatko nuo taulut?\n\n-- Samoin!\n\n-- Sohvatyynyt, matot, seinävaatteet?\n\n-- Rakkaasti! Ne ovat vaimoni käsialoja.\n\n-- Entä kirjoituskone?\n\nSillä hetkellä vanha kehno kuiskasi korvaani ajatuksen.\n\n-- Ei, se ei ole. Se on varastettu!\n\n-- Varastettu? Virkailijan kasvoilla häivähti epäilevä mielenkiinto.\nVarjostaja naurahti.\n\n-- Ette usko! No, voin todistaa sen. Menin pöytäni luo ja otin\nkirjejärjestäjästä sen kolmella nimellä varmennetun lyhytsanaisen\nkirjallisen todistuksen. Vein sen virkamiehen käteen. Hän luki ja\nhymähti. Katsoi konetta ja katsoi minua, ymmärtäväinen, milteipä\nhumoristinen läikähdys välähti hänen kasvoillaan.\n\n-- Vai sillä tavalla! Ette ole lähettänyt pois.\n\n-- En, myönsin tarpeettomasti. Näkyihän se ilmankin.\n\nVirkamies katseli jälleen seiniä, naputteli pöytää. Vaimoni ja\ntyttäreni olivat kadonneet, pojat eivät. Silmin havaittavat tunteet\nläikähtelivät tirehtöörin sydämessä, kyyneleet, voimaton viha...\nHän ymmärsi ja oli kuumaverinen. Hän puolestaan olisi ollut valmis\nheittämään nuo ilkeät miehet laukkuineen kadulle, jos vain hänellä\nolisi ollut siihen tarvittavat voimat. Miksi minä en sitä tehnyt,\nvaikka olisin voinut? Sitä hän kummasteli. Olinko pelkuri, raukka?\nVahva mies, nimismiehen kanssa kilpaa ajanut! Toinen pikku miehistäni,\nse nuorempi ja mietteliäämpi, istui lattialla \"räätälin tuolilla\",\nkuten hänellä oli tapana. Hän sihtaili pyssymiehen silmällä\nlentokonettansa. Oliko sen siipitasoissa jotakin vikaa, vai missä se\nvika oli, kun talo oli käynyt niin oudon hiljaiseksi.\n\nMutta ihmeen pitkämielinen se kaupungin karvalaukku kuitenkin oli.\nPäivänselviä asioita turhaan jahkaillessamme vaimoni oli ennättänyt\nkeittää kahvia ja tuli huoneeseen tarjotinta kantaen. Oliko se\njonkinlainen lahjomisyritys? En ole tullut sitä häneltä milloinkaan\ntiedustaneeksi. Jos näin olikin, niin varmaankaan sitä ei ole merkitty\nhänen tilikirjojensa debetiin. En minä ainakaan olisi mies sitä\ntekemään. Mutta minähän olinkin huono kirjanpitäjä, moraalisestikin\nalamittainen, kuten juristi julkaisemattomassa elämäkerrassani\nkuului todenneen. Mitä hän olisikaan sanonut tästä? Paljon mätää oli\nTanskanmaassa!\n\nEi tämä vallan jokapäiväinen sattuma ollut virkamiehillekään.\n\n-- Älkäähän toki! sanoi karvalaukku, mutta varjostaja naurahti\nja lipaisi kieltään. Kahvitarjottimella oli \"postonkakku\". Se on\nnäytellyt huomattavaa osaa meidän yhteisissä edesottamuksissamme.\nJospa näin olisimme voineet jakaa ja leikata kaikki ilot ja surut ja\npalkintomitalitkin, niinkuin aina jaottelimme ja nautimme postonia,\nvaihteeksi nyt karvalaukunkin kanssa.\n\n-- Kiitoksia! Olipa se mainiota! kehaisi varjostaja tarttuen\nmustikkapiirakkaan.\n\n-- Ei täällä näytä olevan tällaisia saatavia varten ulosmitattavaa.\nVai mitä te arvelette? tiedusteli karvalaukku kuivan asiallisesti. He\nolivat vain virkaveljiä, ei lähempiä tuttavia, mitä en ihmettele.\n\n-- Kaikkea vielä! Täytyyhän meilläkin toki sydäntä olla. Olemme\nherrasmiehiä, vaikka ei sitä päältä katsoen luulisi. Rouva hyvä,\nsuokaa anteeksi, mutta saanko ottaa vielä toisen piirakan? Nämä ovat\nerinomaisia! Oi, kiitos! visersi varjostaja. Mutta itse karvalaukku\nampui vitsin, tosin vanhan ja paljon käytetyn, vitsin kuitenkin. En\nolisi luullut sitä hänen ruuvinaularihlakolleen mahdolliseksi.\n\n-- Tie miehen sydämeen kulkee vatsan kautta!\n\n-- Varmasti! nauroi varjostaja mustikkaisella suullansa.\n\nEmäntä korjasi pöydästä välineensä. Virkamiehet palasivat asiaan, joka\noli ohjautumassa leppoisemmille raiteille. Karvalaukku johdatteli\npuhetta.\n\n-- Te olette palkannauttija. Onko teillä vakinainen vai provisiopalkka?\n\n-- Vähän kumpaistakin, vastasin, kuten totta oli.\n\n-- Jassoo! sehän on hyvä se.\n\n-- Mainio asia! säesti varjostaja.\n\n-- Me tulemme virastoonne ensi kuun puolivälissä. Järjestäkää siihen\nmennessä asianne kuntoon! Hän sanoi sen jämerästi, mutta lisäsi kohta\nkoko joukon leppeämmin: -- Verot kuitenkin on maksettava. Ne peritään\naina etuoikeudella. Painakaa tämä visusti mieleenne! Se tuli jälleen\nvirkamiehen äänellä, hyvin rasvattuja rihloja pitkin. Lupasin pyhästi\npainaa sen mieleeni ja tein sen myös.\n\nHe hyvästelivät ja lähtivät. Olimme väsyneitä, mutta vapautuneita.\nHenkäisimme helpotuksesta kuin paremmankin draaman jälkeen. Tällä\nnäennäisesti paatuneella karvalaukun ja ruuvirihlan miehellä ja hänen\nepäilyttävän näköisellä varjostajallansa oli sellaista, mitä ei ollut\nmestarilla eikä veljenpojalla. Mitä se oli ja mitä minä sen ajattelen\nolevan? Sen he voivat itse arvata, jos turhalla viitsivät enää päätänsä\nvaivata.\n\nMeidän piti mennä \"lehvään\", mutta emme kerinneet emmekä\nyrittäneetkään. Koti, tämä kaupunkilainenkin oravanpesämme, oli käynyt\nentistä rakkaammaksi. Lapset unohtivat tapahtuman, mikäli unohtivat.\nLuulen, ettei lapsi sellaista milloinkaan unohda, niin herkällä\nvalotuksella hänen muistikameransa toimii. Meillä itsekullakin lienee\nsiitä omakohtaista kokemusta.\n\nMeidän aikuisten sydän sensijaan oli keveämpi kuin todellisuudessa\nolikaan. Eräs painostava uhkapilvi oli nyt kuitenkin lauennut\nodottamattoman onnellisesti ja vapauttavasti. Näin meistä sillä\nhetkellä tuntui.\n\nLupauksensa mukaan ilmestyi karvalaukun haltija seuraavan kuun\npuolivälissä siihen kassaan, josta nostin palkkaa. Asia oli\njärjestyksessä. Verot olivat aina etuoikeutettuja, niinkuin hän oli\nsanonut. Kolmas osa riitti niihin sopivasti. Joskus jäi muutama markka,\ntoisinaan minun täytyi saman verran lisätä. Veljenpojan paperin\nhyvitykseksi luiskahti kuitenkin kerran erään kesärahastajan, vieraan\nmiehen huolimattomuuden vuoksi viisisatanen. Sitä pahoittelin pitkän\naikaa.\n\nMutta ihailtavan sitkeä mies oli myös veljenpoika, se minun täytyy\ntunnustaa. Yhä uudestaan, vuosi vuodelta hän yritti ja yritytti,\nvaikka aina sai vesiperän, sitä viisisatasen vahinkoa lukuunottamatta.\nUseampaakin tietä hän otatti selvää, oliko palkkani tosiaan niin pieni,\nkyttäili kaikkia pienempiä sivuansioitanikin niinkuin hiirtä vaaniva\nkissa. Henkivakuutusyhtiöt, kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat\nhän nuuski. Vehman & Hulkkisen nimessä, jossa hän nähtävästi toimi\nalivaltiosihteerinä, hän kirjoitteli suoraan minullekin, säälitteli,\nhurskastellen, miten niin vähällä voin tulla kaupungissa aikoihin,\njoskus uhkaili ottavansa vielä kirkkaat selvät, jopa konkurssilla\npeloitteli. Minä vastailin, milloin viitsin eikä ollut parempaakaan.\nOlin, niinkuin en olisi tietänyt, että hän oli mainitun asioimiston\npalveluksessa. Irvistelin hänen julkaisematta jääneestä opuksestaan.\nKehoittelin heitä yllyttämään häntä konkurssivaatimuksen perille\nviemiseen. Itse asiassa se olisi ollutkin hänellä hyvä valtti, koska\npelkäsin konkurssia, niinkuin hän hakemuksesta aiheutuvia kuluja,\njotka nähtävästi pelkäsi saavansa maksettavikseen. Kyllä veljenpoika\nasioista selvillä oli, mutta nurkkakirjuri hän oli shakkipeluriksi.\nJohtui kokonaan minun hetkellisestä heikkoudestani, että hänestä,\nniin ammattimies kuin oli olevinaankin, ei tullut kerrassaan matti.\nEttä lopultakin tulin maksaneeksi sen viisisatasen lisäksi kymmenen\nprosenttia eli kuutisentuhatta markkaa, on minulle ikuinen häpeä\nja harmin aihe. Kymmenen kertaa paremmalla omallatunnolla olisin\nmaksanut viisi kertaa suuremman summan hevoshuijauksesta tuomittujen\nmustalaisten virkistyssiirtolaa varten. Niin todella aiheeton ja\nmoraalisesti perustelematon tämä tuomiosaatava mielestäni oli. Näin\nollen pelkään, että selvää shekkisuoritustani sitä kuudentuhannen\nosamaksua pääkirjanpitäjämme reskontrassa ei ole merkitty hyväkseni,\nvaan velakseni. Toivoakseni siitä kuitenkin tehdään minulle hyvin\ntarpeellinen poisto. Tilitasauksessa huomioitanee heikkoverisen\nmiehen äkkipikaiset teot. Mestarille ei tätä tekoa, koska se oli\nharkittu ryöstö. Sanon ajoissa, mitä edelleenkin toisena asianosaisena\najattelen. Toivottavasti hän varannee kreditiinsä vastinetta. Hänellä\nnähdäkseni on siihen sekä velvollisuus että varaa.\n\n\n\n\n17\n\n\nVaihtelevaa virkistystä tämä tällainen pelaaminen antoi arkipäiväiseen\nelämään, vaikka vähän kävikin luonnon päälle kuin entiselle miehelle,\njoka kolmella kortilla talonsa menetti. Mutta olivatpa näitä vastassa\nmyös luonnon piristykset, Taivaskallioiden ja Munkan lenkit,\nkesällä hiekkaiset uimarannat. Vuosien mittaan sattui myös hauskoja\nperhetapahtumia, vaikkakaan ei iloisia, toistaiseksi enää meillä.\nHieman apeantuntuiseksi veti mielen eräässä sukulaisperheessä näinä\naikoina sattunut tapahtuma, kaupunkilaisenoni kuolema, mikä tuli\nyllättäen. Parisen vuotta aikaisemmin eno oli viettänyt kesälomaansa\nmeillä maalla. Silloin hän oli niin vahva ja terve kuin 65-vuotias\nikinä saattaa olla. Hän oli rautatien konepajan mestari ja juuri\ntällöin eläkeikään päässyt. Eno itse, hänen perheensä ja me sukulaiset\niloitsimme tästä hänen saavutuksestaan, varsinkin perhe, lempeän\ntyöteliäs vaimo ja aikuisiksi kasvaneet lapset. Heidän mielestään isä\njos kukaan oli eläkkeensä ja vanhuudenleponsa ansainnut, varmasti\nolikin. He muistivat, kuinka eno aina jo aamuvarhaisella oli lähtenyt\nja vasta iltahämärissä palannut, aikaisempina vuosina liiatenkin.\nKuinka hänellä oli aina työtä, lepopäivää tuskin milloinkaan,\npaitsi parin viikon kesäloma, jolloin hän hoiteli perunamaitaan, ja\nsunnuntait, jotka hän istui kirkossa tai sanomalehtiensä ääressä. Nyt\nisä vasta oikein virkistyisi, eläisi yhdeksänkymmenvuotiaaksi! Se\noli tässä maalta lähteneessä suvussa saavutus, johon esi-isät olivat\npäässeet. Jos he, niin myös isä. Tämä oli todistamatta uskottava\nolettamus.\n\nToisin kuitenkin kävi. Toimesta päästyään eno ränsistyi nopeasti.\nMilloin kuukauden olin käymättä, niin silminnähtävää rappeutumista\noli tapahtunut. Ennen vireä, aina sanavalmis mies makasi tai\nhaukotteli. Hänen leikillisyytensä katosi, muistinsa samoin. Hän rupesi\npäivilläkin makailemaan, sitten vuoteessa sairastelemaan. Lääkärit\nmääräsivät hänelle lääkkeitä syytä selvittämättä, kaiketi vanhuuden\nvaivaa vastaan. Huone oli pieni, liian lämpöinen, huonoilmainen,\nmies partainen ja elämänhaluton. Tämä oli perheelle murheen paikka,\nnyt kun vasta piti ruveta elämään. Sattui parin kuukauden loma taas\nkäynnissäni. Aioin piakkoin mennä, jostakin syystä se jäi, ehkä\nlaiskuuden tai tinkikirjoitusteni vuoksi. Sitten ei tarvinnut enää\nollenkaan lähteä... ennenkuin maahanpanijaisiin, pitkäliepeisessä\nmekossa. Mustareunainen kirje toi siitä viestin.\n\nSinä iltana tunsin hiukan tunnonvaivoja. Tämä eno oli niin paljon\nhyviä neuvoja minulle antanut. Tervettä elämänuskoa ja hilpeyttä\nhän oli usein olemukseeni ladannut. Miksi en joutunut edes\nhyvästijätölle, kiittämään häntä kaikesta siitä? Toiselta puolen olin\nmilteipä iloinenkin, että en joutunut näkemään häntä lopullisesti\nraunioituneena. Kuva viimeisestä kesälomasta heinäpellolla ja\nonkiveneessä oli paras muistiin jääväksi. Sen jälkeiset kuvat\nsaattoivat kernaasti unohtua ja jäädä \"raakafilmeiksi\".\n\nMikä niin yllättävän nopeasti oli rappeuttanut elinvoimaisen miehen\nja vapauttanut valtion eläkkeenmaksusta? Sitä ja sen vaikuttimia jäin\nmietiskelemään. Jos hän olisi jatkanut nelikymmenvuotissotaansa,\ntyötänsä rautatien konepajassa, olisi hän varmasti yhtä kekkavaa poikaa\nkuin ennenkin. Tai jos olisi tehnyt alan vaihdoksen, ostanut pienen\nmaapalstan, kaivanut maata, hakannut puita, tuhertanut perunamaalla.\nSilloin varmasti hän olisi elänyt yhdeksänkymmen-, ehkä satavuotiaaksi,\nkuten jaloimmat uroot suvussa. Tämän olettamuksen puolesta olisin\nollut valmis lyömään veikkaa. Mikä ihminen oli? Luontokappaleena ei\nyhtään sen kummempi kuin mäkimänty tai kettu repolainen mäntymetsässä.\nJos joku olisi ryhtynyt maksamaan niille vuotuista eläkettä ja ne sen\nperusteella olisivat heittäneet taistelevan elämänsä, mänty juurensa\nkalliolle, repolainen säärensä luolan seinälle, niin sama seuraus:\nrappeutuminen ennen pitkää ja mustareunainen kirje sukulaispaikkoihin.\nElämä oli taistelua, taistelu antoi elämää.\n\nNäin loppujen lopuksi edesmennyt enoni antoi kuolemassaankin\nsisarenpojalleen arvokkaan neuvon. Älä tee, niinkuin minä! Älä rupea\neläkkeelle! Älä heitä sääriäsi seinälle! Älä juuriasi kalliolle kohota!\nTaistele elämäsi ja eläkkeesi puolesta.\n\nMestari oli tehnyt siis aivan oikein tarttuessaan uudestaan posetiivin\nveiviin. Se oli hänen järkevimpiä tekojansa, joka maksaa hänelle\npalkan paitsi valuutassa, myös jatkuvien elinvuosien muodossa. Kiitos\nrouvalle! Hyvissä ajoin ennen hautajaispäivää sain surutalosta pyynnön\nkantajaksi, sekä samalla hienon vihjeen valkoisista käsineistä ja\npyttyhatusta. Ensiksi vihjaistut minulla sattumalta oli, jälkimmäistä\nei sattumaltakaan. Milloinka minä olisin niin hienoihin tilaisuuksiin\njoutunut, että pyttyyn olisi pitänyt pyntätä. Siinä tuli jonkin verran\najatuksen pulmaa. Se oli varmaan \"tyyris\", tuollainen herraskainen\npääpytty. Liikoja rahoja ei ollut sellaisiin, kertakäyttöä varten.\nMutta en toki ollut tässä maailman kaupungissa ensimmäinen enkä\nviimeinenkään, jolle tämä pulma eteen tuli. Joku tuttava neuvoi minulle\npaljon käytetyn oikotien: Mene ja vuokraa! Hän neuvoi liikkeenkin\nEspikseltä. Kukaan ei juhlapaikalla kysy, onko silkkipytty omasi, onko\njuhlapuku lainattu tai räätälille maksamatta.\n\nLähdin Espikselle hyvät neuvot taskussani, muutama markka myös,\nvuokrarahoiksi, tällaisissa kaupoissa kun arvattavasti peritään\nmaksu etukäteen. Löysin helposti neuvotun kaupan. Hieman häveliäästi\ntiedustin asiaa, mutta toimitsijaneidistä se tuntui olevan maailman\nluonnollisin asia. Sopiva pytty löytyi piankin, kolmekymmentä markkaa\nsen käyttökerta maksaisi. Olin jo vähillä kaivaa rahat, kun mieleeni\njuolahti ajatus: kerkiän kai tuon huomennakin. Lupasin Katajanokalla\nkäytyäni palata ottamaan.\n\n-- Jassoo! sanoi neiti vähän nenäänsä nostaen, samalla kun nosti\nsilkkipytyn pahvipyttyyn.\n\nKatajanokalle minulla ei ollut mitään asiaa, en siis sinne\npäin lähtenytkään, vaan Fredrikinkadulle, jossa tiesin olevan\nsekalaiskauppoja. Kuka tietää, vaikka niissä kaiken kaman joukossa\nolisi tuollaisia pyttyjäkin. Niinkuin hengessä ilmoitettu! Jo kolmannen\n\"diverssin\" pölyisessä sekatavaraikkunassa se komeili. Minä arvelematta\nsisään.\n\n-- Onko tuo pytty myytävänä teillä?\n\n-- Tottamaar! Kaikkea herra vielä kyseleekin.\n\n-- Mitähän tuollainen koppura sitten maksaisi?\n\n-- Katsotaan, heti!\n\nÄijä nousi loukostaan kuin vanha myyrä, kompuroi ikkunaan, otti\npyttykoppuran ja puhalteli siitä pölyt silmilleni.\n\n-- Ai, tämähän onkin yks hieno silinteri! Herra on hyvä ja koettaa\npäähänsä sitä!\n\n-- Enpä tiedä, uskaltaako tuota, epäilin minä.\n\n-- Herra koettaa vain, ei siellä ampiaisia ole.\n\n-- Eipä tiedä, vaikka hyvinkin olisi, arvelin minä, kun huomasin\nsametissa hiiren nakertaman reiän. Osoitin sitä hänelle.\n\n-- Ai pahus! Ei tuota silloin näkynyt, kun minä hatun ostin.\n\nSaattoi hänen puheessaan olla perääkin. Hiiri ei mahtanut olla\nkovinkaan harvinainen ruokavieras tässä putiikissa, ja terveellisempää\npureskeltavaa pytty oli kuin esimerkiksi ruostunut rautatikari tai\ntinatuoppi. Mutta varsin kätevästi äijä sen reiän tukkesi. Jostakin\ntölkistä hän pusersi mustaa tököttiä, oikoi samettikarvan päälle,\nharjasi vähän. Hattu kiilsi kuin vesisaukon karva, eikä reiästä näkynyt\nmerkkiäkään.\n\n-- Kas niin! Nyt herran kelpaa sitä koettaa! Katsoo nyt peilistä\nitsekin, miten se istuu!\n\nSe peili oli vähän sen näköinen. Siitä ei päässyt selville, kuka istui,\nkuka seisoi. Joka tapauksessa pytty nyt päässäni istui tai seisoi.\n\n-- Se on kuin herran päähän tehty! kehaisi liikemies, enkä minä osannut\nväittää vastaan, vaikka olinkin entinen liikemies.\n\n-- Mitähän tuollainen hiirenpesä sitten maksaisi? tiedustelin\ntoistamiseen.\n\n-- Kuinka nyt sanottaisiin, kun noin hyvin istuukin. Pannaan\nkolmekymmentä markkaa!\n\nVihelsin hengessäni, mutta äijän nähden tyytymättömän näköisenä\npeilailin, olin toki sen verran liikemies.\n\n-- Olkoon kaksikymmentäviisi, sen reiän tähden, vaikka ei se mitään\nhaittaa, alkoi hän turhaan tinkiä.\n\n-- Enpä taida välittää, kun en ole tottunut seinäventtiileihin hatussa,\narvelin ja tapailin omaa hattuani.\n\n-- No, kaksikymmentä markkaa, koska herra on noin tinkisä, ja sitten\nvielä pahvikoppa kaupantekiäisiksi!\n\n-- Se lankeaa luonnostaan, vaikka viisitoistakin maksaisin!\n\n-- No, olkoon sitten! Kun herralla ei satu enempää olemaan. Että ei\ntarvitse mennä lippalakissa isäänsä hautaamaan, ilkeili hän, eikä\nsyyttä.\n\nMutta olipa minullakin valtti takataskussa. Maksoin satamarkkasella.\nEspikselle ei ollut enää asiaa enempää, vaikka olisin kai voinut\npistäytyä näyttämään viidentoista markan pyttyäni sille kekkanokalle.\nKävelin pitkää katua suoraan omaan kaupunginosaani silkkipytty\nkainalossa. Aina saa, kun ei ole toisen renki, ajattelin, vaikka\nolinkin renki.\n\nEno-vainajani siunaaminen tapahtui hautausmaan kappelikirkossa.\nUrut humisivat juhlallista säveltä. Pappi piti kauniin puheen.\nValitettavasti minua nyt, kuten aina ennenkin tällaisissa\ntilaisuuksissa, vaivasi se paha luonteen vika, että en voinut kätkeä\ntätä kaikkea kaunista sydämeeni. Mikäli yrittelinkin, eivät sanat\npysyneet siellä. Ajatuspeltoni, jos niin sanoisin, lienee liian\nkeveämultainen. Tällaisinakaan hetkinä en saa siementä ankkuroiduksi,\nvaikka sydämestäni haluaisin. Ajatukseni harhailevat siellä ja täällä,\njopa turhuuden turuilla, suruttoman tuhlaajapojan teillä. En mitään\nniille mahda.\n\nMitähän eno itse ajattelisi näistä silkkihameista ja pytyistä, koko\ntästä totisen juhlallisesta seremoniasta? Mikä tietää, vaikka olisikin\ntäällä katselemassa, se vapaa sielu, kuin pieni, pirisevä kärpänen.\nKenties hän istui jonkun pytyn laidalla tai tuon oman arkkunsa\nhopeoidun ruuvinaulan päässä? Mitä hän mietti, vapaa sielu? Kannattiko\ntämän hetken takia tuskalla syntyä ja vaivalla elää? Ja vihdoin\npyrkimystensä perille päästyä yllättäen kuolla?\n\nItse olet parka! Posetiiveinesi, viuluinesi, velkoinesi! Kuka aidommin\noli elänyt, rehellisemmin työskennellyt, uskollisemmin leivisköitään\nkäytellyt kuin tämä eno? Hänen ainoa erheensä oli, että liian äkisti ja\nrentoimesti heitti säärensä seinälle, väkivaltaisesti kiskaisi tuoreet\njuurensa elämästä irti. No, jokaisella meillä oli oma heikkoutemme,\njonka toinen helpommin huomaa, sitten kun se ei ole enää korjattavissa.\nEnkö minä sitä sanonut! sanomme, vaikka emme olisi sanoneetkaan. Enolle\nainakaan ei kukaan. Kuka tällaista olisi aavistanut!\n\nSuurin piirtein katsoen enon työntäyteinen elämä oli ollut onnellinen.\nHänen toimensa takasi hänelle ja hänen perheelleen puuttumattoman,\nvaikkapa ohkaisenkin leivän. Hänellä oli ystävä, jota hän rakasti.\nNeitona se hänelle kukoisti, vaimona hyvää ja satoisaa hedelmää kantoi,\nmyöhemmin yhdessä vanheni, aina sama, hyvä ja herttainen Maria. Ei\ntullut mieleenkään miehelle, että olisi pitänyt vaihtaa uuteen ja\nparempaan... kymmenentuhannen markan välirahalla. Hänen sydämensä oli\nyhtä kokonainen kuin rakkautensa vilpitön ja eheä. Nämä ja monet muut\nhyvät perinteensä hän oli jättänyt viidelle lapselleen, jotka kukin\nomalta leveämmällä pohjaltaan saattoivat jatkaa. Mikä oli tällaisen\nmiehen levätessä sääret seinällä, vaikka arkussaankin? Hän oli\nleiviskänsä oikein käyttänyt. Se oli kasvanut satoisaa korkoa. Pääoma\nvoitiin huoletta upottaa maahan kaivajaansa odottamaan uuden aamun ja\naikakauden sarastaessa.\n\nSinne ja tänne lennähtelevät ajatukseni hypähtivät muistelemaan myös\nmeidän välisiämme suhteita niiden muistikuvien valossa, jotka muita\nselvemmin olivat valottuneet. Ensimmäinen niistä lennätti minut\nnopeasti varhaislapsuuden aurinkoisiin kesiin. Eno ja perhe tulivat\nkesävieraiksi meille, etäiseen sydänmaan taloon. Siitä oli jo talvella\nsovittu, ajan täyttyessä tarkemmin kirjoitettu päivämäärästä ja\njunasta, että hevonen voitiin asemalta lähettää noutamaan. Kolme neljä\ntuntia se matka kesti, viisikin, miten sattui. Aika ei ollut silloin\nniin tyyristä kuin nykyisin, vaikka pitkältä se meistä odottajista\ntuntui. Monta kertaa pyörähdettiin ikkunaan, kirmaistiin portille\nsaakka. Kunnes vihdoin näkyi mustan Pollen pää aseman tiellä ja kuormaa\nkukkurapäänä! Silloinpa vasta kirmaistiinkin porttia aukaisemaan,\nvaikka olisi siellä ollut aukaisijoita omastakin takaa.\n\nEno ja täti istuivat edessä, merimiespuseroinen serkkuni heidän\nkeskellään. Hän ajoi ja oli mahtavaa poikaa. Mutta enon tukevat kädet\nolivat valmiina kaiken varalta, vaikka kärryveturina ei ollutkaan\nmikään ryyppysytytyksellä rätisevä tulipalokärpänen, ennemminkin\npiiskasytytyksellä toimiva. Enolla oli päässä musta pyöreäkupuinen\npapin hattu, \"knalliksi\" serkkutytöt sitä sanoivat. Sitä sai vain\nkatsella, ei kosketella eikä lattiaan pudottaa, koska se muka\nräjähtäisi.\n\nEno oli minusta paljon lystikkäämpi kuin pikkuvanhat serkkutytöt, jotka\najeerasivat milloin mitäkin kaupungin opettajatanttaa, nokkosillakin\npiiskasivat, ellei kaikki mennyt mielen mukaan. Eno otti syliinsä.\nTukevat väkevät kädet nostivat pikku miehen aina kattoon asti ja\nsieltä lämpöiselle polvelle. Se räjähtävä knalli pistettiin päähän\nkuin pata, ja sitten eno körötteli ja lauloi: Körö, körö kirkkoon...\nPapin muorin penkkiin... Poikkea tätilässä, täti kakun leipoo... Näin\nhän lauloi ja körötteli. Hänellä oli hiukan sorahtava ärrä, mutta se\nkuului kuin asiaan siinä kyytilaulussa: Körö, körö kirkkoon... Se oli\nmukavaa, tukevaa menoa, vaikka enon knalli tahtoikin painua silmille.\nKerran se putosi lattialle, mutta ei räjähtänyt. Siitä päättelin, että\nserkkutytöt olivat valehdelleet. Eno ei valehdellut milloinkaan, vaikka\nsatujakin kertoi.\n\nToisena kesänä... tai kolmantenako jo mahtoi olla... eno opetti meidät\ntekemään onkea ja vuolemaan ongenvapoja. Hänellä oli silloin vain\nviikon kesäloma, mutta siitä huolimatta ei mitään kiirettä. Jokainen\ntyö piti tehdä kunnollisesti. Me serkukset lähdimme puukko kädessä\nvapoja noutamaan.\n\n-- Ei saa puukko kädessä juosta! ehätti eno varoittamaan. Vavat piti\nhuolellisesti valita, ei pihapihlajista eikä laidunmaan lepiköstä.\nKärsivällisesti piti etsiskellä alhaalta niityn vesakoista. Siellä\nkasvoi pitkiä ja sitkeitä pajuja ja pihlajia. Sitkeä piti miehenkin\nolla, kuin niityn paju ja pihlaja. Ja vaikka meillä oli kova kiire jo\nlammelle, ja vaikka paarmat ja hyttyset purivat ja pörräsivät silmissä,\npiti meidän huolellisesti valmistaa ne vavat, karsia hyvin, katsoa\nsopiva latvahaarukka, tehdä vielä tyveenkin koukulle kolo. Eno ei\npäästänyt ennen lammelle lähtemään.\n\n-- Huolimattoman työ ei kelpaa mieheksi aikovalle, sanoi hän.\n\nKymmenen viisitoista vuotta myöhemmin maksoin vanhoja vapa- ja\nkalavelkoja majailemalla viikkokauden hänen kaupunkikodissaan.\nNenän tiehyeitä kikkailtiin ja rustailtiin, kun olivat pahasti\ntukkoutuneet, lienee ollut synnyntävikojakin muutamissa röörikanavissa.\nMinnekä muuanne kuin enon luokse, vaikka hänellä itsellään asui jo\npuolitusinainen perhe kahdessa huoneessa! Oli sitä otsaa, jos oli\nnenääkin, rahoista vain mahtoi olla puute, jo silloinkin.\n\nAnkarasti uhoten, nenä tupottuna, mutta sittenkin vuotaen palaa nuori\nmies leikkurinsa penkistä samoihin aikoihin kuin eno työmailtaan.\n\n-- Voi hirmuinen, miten koski! Niinkuin tapsikoukulla ahvenelta\nkiduksia olisi kiskottu!\n\n-- Oho! ihmettelee eno.\n\n-- Ja nyt tuota vertakin ryöhää, ettei se mihinkään mahdu!\n\n-- Oho! sanoo jälleen eno.\n\nTäti on sääliväisempi ja hätäilee. Mitä tuohon nyt tupoksi\nkeksittäisiin? Pitääköhän lääkärille mennä soittamaan.\n\n-- Vieläpä tässä nyt soittelemaan ahvenen kiduksien vuoksi. Nehän ovat\nolleet ja menneet. Käy selällesi tuohon sohvan kannelle!\n\nTeen työtä käskettyä. Eno ottaa pyyhinliinan ja käy kastamassa sen\nkylmään veteen. Märän vaatteen hän käärii ja painaa kasvoilleni. Jo\ntaas kuuluu jämerä miehekäs ääni, ja se samainen ärrä, joka kiusaa\ntekee, kuulunee varmasti asiaan myös tässä, niinkuin \"körö kirkossa\".\n\n-- Seiso veri niinkuin seinä... Seisoi vesi Jordaninkin...\n\nEiköhän tuo ole ihan pakanallinen loitsu! hätkähtää seisotettava. Oli\nmiten tahansa, ennen pitkää veri hyytyy, seisoo, ja enon ylväs mitta\nkasvaa nallihattuakin korkeammalle.\n\nKaksi vuotta sitten hän vietti viimeistä kesälomaansa meillä. Puheiden\nmukaan sen piti olla vasta alkua, mikä enon oli pistäytyessä täällä\njoka kesä, nyt kun toimestansa vapautuisi. Näin puheissa; sydämen\nvaistoissa ja tuntemuksissa toisin. Heinäpellolla, kahvipöydässä ja\nkalamatkoilla hän puheli viimeisiänsä suvun vanhimpana päämiehenä, joka\nhän itse asiassa olikin. Se ärräkin niin suloisesti sorahti. Se kuului\nasiaan vielä viimeisen kerran.\n\n-- Olet saanut kappaleen hyvää maata. Tuo järvikin, sauna ja oma\nrantakin! Älä hellitä, poika! Vaikka mitä korvaasi suihkittaisiin...\nVaikka kuinka koreita rahoja tyrkyteltäisiin...\n\nKoreita rahoja... Koreita puheita! Niitä oli tarjottu. Niistä oli\nsuihkittu. Ne olivat loppuneet, suihkineet korvieni ohitse, nyt jo\npapin koreat, ylösrakentavaiset puheetkin. Urut jälleen humisivat.\nKantajat valmistautuivat kuoria kohti. Olihan onni, että heräsin\nkuitenkin kyllin ajoissa.\n\nPainava hänen leiviskänsä vielä multiin kätkettävänäkin oli. Meille\nkuudelle miehelle oli tarpeeksi siinä urakkaa, varsinkin hautuumaan\nkäytävällä, joka oli mahdottoman pitkä. Ehkäpä siihen minun kohdallani\noli omat syynsä, kuten pitkästymiseen aina. Minua vaivasi tunne, että\nhienon silinterini hiirenreikä oli kaivautunut auki ja että joku\ntarkkasilmäisistä suruvieraista huomaisi sen, pukkaisi lähinaapuriaan\nkylkeen tämä seuraavaa ja niin edelleen: Katso, katso! Hänen hatussaan\non reikä!\n\nSe huvitti minua aluksi, mutta myöhemmin ei enää. Mitä pitemmälle\nkäytävää jatkui, sitä piinaavammaksi tuo tunne kävi. Se oli auki,\nammotti pyöreänä kuin uunin nokiluukku, jonka sutari oli unohtanut\nsulkea. Olin varma siitä, tunsin miten tuuli kävi sen lävitse.\nTakana astelevat eivät voineet olla huomaamatta sitä, eivätkä\nnaiset toisilleen suihkimatta. Mihin he huomiostaan pääsivät,\nmaahanpanijaisissakaan! Jos olisi ollut toinen paikka, niin olisivat\nääneen kikattaneet. Eikö vain joku harakka nytkin tirskahtanut\nsiellä... koska ei voinut itseään pidättää... Hiton pytty! Hiiren\npesäksi, pesän virikkeeksi sinut survon, kun tästä jotenkuten vielä\nkotiin selviän!\n\nOlin märkänä hiestä, niinkuin olisin ollut heikoin kantajista, vaikka\nluultavasti olin vahvin heistä. Kunnes lopultakin se iankaikkisuus\nloppui ja pääsimme kääntämään sivukäytävälle. Sen viereen kuusen alle\noli avattu enolle viimeinen leposija. Pyyhkäisin hikeäni ja katsahdin\nsamalla salavihkaa hattuani. Se oli kaikinpuolin moitteeton, kiilsi ja\nvälkkyi kuin heinäsorsan siipipeili. Huokaisin pitkään. Jos joku sen\nkuuli, niin varmasti luuli väärin.\n\nJälkitoimituksesta, joka nyt seurasi, on mieleeni jäänyt vain kaksi\npientä välähtymää, minä kun luonnoltani olen sellainen murusten\nkeräilijä, enkä sille mitään mahda. Kun peitimme enon arkkua, niin\nse hopeoitu ristinmuotoinen ruuvinaula, jonka päässä kuvittelin enon\nruumissaarnaansa kuunnelleen, ei mitenkään tahtonut peittyä mullan\nalle. Monta lapiollista siihen heitettiin, mutta aina se vyörähti\nmullan alta esiin, niinkuin olisi ilkkunut meille peittäjilleen: Olen\nsitkeä pieni mies! Tässä jälleen jaloillani seison! Niin se oli enokin,\nkirkas ja sitkeä. Kun hänen kesänsä joskus taas tulisi, hän nousisi\nreippaasti ensin tähän ristinaulansa päähän. Siinä hän laulaisi suvisen\nvirren kuin pääsky viirinsä laikalla, vaikkakaan ei niin ärräkkäästi.\nToinen mieleeni jäänyt muisto oli se yksinkertainen yhteislaulu,\nviimeinen monien kolmin- ja nelinkertaisten jälkeen. Se oli tämä,\ntällaisissa tilaisuuksissa paljon käytetty värsy, vanhanaikaisilla\nkoruttomilla sanoilla: Sun haltuus rakas isäni... mä aina annan\nitseni...\n\nNäin oli eno antanut, aina ja vilpittömästi. En ole mies arvostelemaan,\nmiten ja minkälaisella tarjottimella hänen sielunsa ja ruumiinsa ja\nkaikki katoamattomat tavaransa kannetaan juhlahuoneeseen, mutta että\nniille on paikka varattu siellä jossakin valossa ja kirkkaudessa, siitä\nolen varmempi kuin omasta itsestäni.\n\n\n\n\n18\n\n\nYhtä ja toista yritellessäni olin tullut tehneeksi myös sitä mitä\nnäinä aikoina moni muu, \"farmilleni\" suurehkon kanalan. Rakennus oli\nkuin pitkän matkan juna, muutenkin se pitkine käytävineen ja toisen\nja kolmannen luokan kaakatus- ja makuuhytteineen suuresti muistutti\nsitä. Kun joku äkkipikainen konsulentti kerran siinä käytävällä näppäsi\nminusta lippalakkineni kuvan, esitteli hän sitä jonkin ajan kuluttua\nvalkoiselta kankaaltansa iltamayleisölle: Ja tässä näytän teille\nsitten erään munajunan konduktööreineen! Enempää hänen ei tarvinnut\nsanoa. Tuskin olisi voinutkaan, sellainen riemu kuului päässeen irti\nkatsomossa.\n\nMunien valmistaminen näinä aikoina oli jonkinlaista tehdastyötä\nsekin, milteipä niinkuin posetiivien kokoon pusertaminen. Molemmissa\noli kotimainen kuori, mutta ulkolaiset sisukset. Oleellisimpana\nerona lienee ollut se, että munatehtaassa kiekuivat ja kaakattivat\nmunantekijät, pelitehtaassa itse pelit. Kiekuivat ne kanalassakin,\nmilloin haudottiin poikasia, meillä kerran kiehuivatkin. Muutamina\nvuosina harrastelimme melko suuressa mittakaavassa poikashaudontaa\nja kasvatusta. Poikasilla oli silloin kysyntää. Mutta ammattitekijä\nsiinäkin hommassa täytyi olla, muutoin, kuten jo sanottu kiehui,\nkärähti pohjaan, kärähtipä siitäkin huolimatta. Nyt kuuluu jo\nhautomakoneissakin olevan sähkölämmittäjät, tasalämmönsäätäjät,\nvaraventtiilit ja sen semmoiset. Silloin oli hoitajan poltettava\ntavallista petroolilamppua, vaalittava konetta, vieläpä keinoemoakin\nkuin silmäteräänsä. Jos siinä sattui olemaan valvojalla uninen\nsilmäterä, niinkuin ensimmäisellä hoitajallamme, jolla oli vähän\nkukkomaisia taipumuksia tyttötarhoissa, kärähti koko keitos. Tämän\njälkeen me tämän miehen kanssa emme kylläkään virkailleet kovinkaan\nmonta aseman väliä samassa munajunassa.\n\nSattui siinä hommassa monenmoisia muitakin kommelluksia. Kerran\nsyksyisenä yönä tunkeutuivat erään naapurin pikinokka pystykorva ja\nlerppahuuli loppakorva kanatarhaamme, jossa järjestivät joukkomurhan\nhistoriallisen Pärttylin yön malliin. Pikinokka hääti \"hugenotit\"\nulos, lerppakorva tuskin sisään olisi mahtunutkaan. Mutta murhamies se\noli sitäkin etevämpi, ja sato sen mukainen. Sataviisitoista valkoista\nvainajaa makasi tarhassa, huiskin haiskin kuin tuulen riepoittelema\nlapsenriepupyykki. Vielä toiseen sataan olisi kunnon liittolaisillamme\nollut mahdollisuus, ellei ulkonainen apu olisi joutunut välille.\n\nSe vahinko ei kyllä köyhään koskenut, sattui erääseen helsinkiläiseen\nherrasmieheen, jonka nimi voidaan löytää verotuslistan ensimmäiseltä\njulkisivulta. Hän ei kiistänytkään vastaan, tunsi kai hän\n\"pappenheiminsa\", sitäpaitsi olimme nähneet piskit.\n\n-- Mitä maksaa? tiedusti tuo kaikin puolin muheva ja lojaali herrasmies.\n\n-- Sata markkaa kappale! sanoimme silmää räpäyttämättä.\n\n-- Laskekaa kappaleet!\n\nHän tuli itse niitä autollaan noutamaan, sanoi järjestävänsä väelleen\njuhlapäivälliset. Sattuipa siinä matkatiensä varteen Kennelklubin\najokoirakokeet. Juhlapäivällisten isäntä pysäytti vaununsa ja jäi\nseurailemaan sitä touhua, josta ei mitään näkyväisempää saalista esiin\nilmestynyt, kyllästyi pian ja loihe lausumaan:\n\n-- Kittiä minä tuollaisille koirille, jotka eivät mitään löydä! Tulkaa\narvioimaan oikeiden riistakoirien saalista!\n\nAsiantuntijalautakunta kokoontui. Havainnot tehtyään sen täytyi\nmyöntää: Jalo on saalis, ero on koiralla ja koiralla!\n\nNiinkuin kananpojan ostajalla ja ostajalla. Sen minä tulin\nomakohtaisesti kokemaan joitakin aikoja myöhemmin. Eräänä päivänä\nminulle soitteli selvätuumainen herrasmies, joka puhutteli minua herra\njohtajaksi. Itsensä hän esitti varatuomari Silanderiksi. Hätkähdin\nvähän, niinkuin aina, kun joku esittelee itsensä tuomariksi, vaikkapa\nvara-lisäkkeelläkin varustetuksi. Näillä herroilla on tavallisesti aina\njotakin sellaista, josta minä joudun tavalla tai toisella kärsimään.\nNäin kävi tälläkin kertaa, vaikka aluksi se ei siltä näyttänyt,\npäinvastoin minusta tuntui, että nytpä kerrankin hyödyn tästäkin\nammattikunnasta.\n\nTämä varatuomari sanoi kuulleensa, että minulla oli siitoskanala.\nHänellä itsellään oli myös kanala kesähuvilallaan, sellainen\ntavallinen, ei siitos-. Senvuoksi tuomari nyt tiedusti, olisinko\nhalukas myymään hänelle sata kappaletta nuoria kanoja. Minulla sattui\nniitä olemaan. Sovimme hinnasta ilman tinkimistä. Sata markkaa kappale,\nniinkuin ne toisenkin helsinkiläisen herrasmiehen Pärttylin yön kanat\nolivat maksaneet. Saisin lähettää, milloin tahansa, mitä pikemmin sitä\nparempi. Sitä parempi minullekin, tottakai minä munajunan konduktööri\ntuon verran oivalsin. Jo yhdenkin päivän viivytys merkitsi erinäisiä\nkiloja tehdasvalmisteista kananrehua. Annoin hoitajalle määräyksen\nkanojen pakkaamisesta niin pian kuin mahdollista.\n\nKanat menivät, eivätkä syöneet enää meillä. Lasku samoin. Aika lupaava\nlasku miehelle, joka aamurupeaman satamarkkasilla oli tottunut jo\nvekseleitänsä ruokkimaan. Odottelin rauhassa, koska niinä viikkoina\nei sattunut olemaan tähdellisempiä maksettavia. Kului pari viikkoa,\nvierähti kolme. Laskuun merkitsemääni kahden prosentin käteismaksua ei\nvaratuomari voinut tällöin enää vähentää hyväkseen. Oli toimitettava\ntäysi raha, kaunis raha.\n\nMutta ei kuulunut sitä kaunista rahaa kuukaudenkaan perästä. Kiersin\nnumerolevyä varatuomarin nimen ja asioimisten kohdalle. Pian avautui\nkeskustelu seuraavaan tapaan:\n\n-- Onko varatuomari Silander?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Täällä kanakauppias!\n\n-- Ai, te siellä, herra johtaja! Sepä sattui somasti. Minun tänään\njuuri piti soittaa teille, nyt ei tarvinnutkaan. Se kanalasku, huomaan,\non yhä avoimena. Ne olivat kauniita kanoja! Laatutavaraa kerrassaan!\nKunnon miehen kanssa asioidessaan ei tule petetyksi, vaikka ostaakin\n\"kanan häkissä\". Sopisiko herra johtajalle tänään tuossa kahden ja\nneljän välimailla pistäytyä minun konttorissani täällä?\n\nSopi kai sellainen asia aina, \"herra johtajalle\", sen verran\nehdin väliin huomauttaa, ja vielä senkin, että kanalan pitäjää ei\ntarvinnut karahteerata noin juhlallisesti, ennemmin vaikka munajunan\nkonduktööriksi. Vastaukseksi kuului isosta rinnasta lähtenyt hörönauru.\n\nAstelin hänen konttoriinsa sovittuun aikaan. Vanha talo, pimeähkö\nrappukäytävä. Mutta suuri ja tilava hänen asioimistonsa oli, kaksi\nkorkeaa huonetta, korkeat seinäkaapit täynnä suurteoksia, lakikirjoja,\nkirjejärjestäjiä, pöytäkirjoja... Vastaanottohuoneen kalusto oli\nvisakoivuinen, käärmeenpääveistokset nojatuolien kädensijoissa.\n\n-- Kenet saan tuomarille esittää? tiedusti sievänpuoleinen edeskäypä.\nHän oli aika näppärä, paitsi kasvoistaan, myös jaloistaan. Jälkeenpäin\nhän asioitsi monta kertaa luonani. Ilmoitin nimeni. Neiti hävisi,\nja pian sen jälkeen avautui ovi. Suuri komea mies ilmestyi, vähän\npunanenäinen, muuten uljas, kohtelias vanha herra. Hän hymyili ja\nriensi kädestä pitäen tervehtimään.\n\n-- Hyvää päivää, herra johtaja! Suokaa anteeksi, että vaivasin teitä.\nHauska tutustua henkilökohtaisesti. Olemme todellakin vaimoni kanssa\nhyvin tyytyväisiä kanoihinne. Toivomme niistä arvokasta nuorennosta\ntarhaamme.\n\n-- Sitä samaa minä, sanoin, ehkä vähän kumarsinkin, vastapalvelukseksi\nhänen kohteliaisuudestaan. Se oli liioittelevaa, mutta samalla\narvokasta. Sitä yhdistelmää en ole ennen enkä jälkeen niin joustavasti\nsekoitettuna samassa henkilössä tavannut. Sellaisen saavuttamiseksi\ntarvittiin luontaisedellytykset ja pitkäaikainen harjoitus. Iältään hän\noli siinä ehkä seitsemänkymmenen korvissa, hiukset harmaat, mutta ryhti\nkomea. Ainoa hiukan arkipäiväinen esiintymä hänessä oli se kukoistava\nnenä, aiheutunut ehkä ryyppäämisestä tai sydäntaudista, ehkä niistä\nmolemmista.\n\n-- Istukaamme vaikka hetkeksi tänne, apulaisellani on tuolla eräs\nasiakirja viimeisteltävänään.\n\nIstuimme käärmetuoleihin pyöreän visapintaisen pöydän kahden puolen.\n\n-- Niin, se kanalaskunne. Valitan että suoritus siitä on jäänyt näin\npitkälle. Tänä aamuna, hiukan aikaisemmin kuin soititte, aioin lähettää\nneidin tuomaan rahat teille, mutta sitten tuli taas joku asiakas.\nTiedättehän, tämä aika, se on yhtä trafiikkia, varsinkin aamupäivisin,\njolloin maalaiset tulevat. Sitten tuli joku suurempi maksettava, emmekä\nkerinneet järjestämään pankissa rahoja. Ja nyt meillä sitten enää ei\nniitä teidän rahojanne olekaan.\n\nHän naurahti hilpeästi, katsoi minua suoraan silmiin kuin\nviisitoistavuotias viattomuus. Tarkastelin vastaan, päästäkseni\nselville, oliko tuo nyt totta, vai täyttä palturia. Luultavasti sitä\nviimeistä, vaikka vieläkään en uskaltaisi mennä vannomaan sitä.\nJos olisin voinut katsahtaa neitosta silmiin, niin olisin päässyt\nehkä paremmin selville siitä. Istuin selin, eikä minulla ollut tätä\nmahdollisuutta, ei sitten enää aikaakaan, sillä varatuomari jatkoi\npuhettaan.\n\n-- Me järjestämme sen huomenna... Ai, mutta huomennahan on sunnuntai,\nse on totta. No, maanantaina sitten. Ei suinkaan herra johtajalla ole\nmitään sitä vastaan?\n\nMitäpä herra johtajalla, muuta kuin sitä tituleerausta, mutta siitäkään\nen viitsinyt enää huomauttaa. Hän otti taskukirjansa, joka oli samalla\neräkirja, varsin tuttu hakuteos myös minulle. Hän silmäili erästä\naukeamaa. Jalopiirteinen! otsa vetäytyi ryppyihin. Meillä on aika paha\nviikko ensi viikko. Maanantaina on vekseli, tiistaina on kirjapainon\nlasku... keskiviikkona verot. Näkyypä noita taivaanmerkkejä olevan\nseuraavallakin viikolla... Kahdeksantuhatta... viisituhatta Helmisen\npaperikaupan pöytäkirjat... Mutta seuraava viikko on jo kirkas,\nseuraava sitäkin selvempi. Silloin on valkoisten kanojenne vuoro.\nEllei teillä, herra johtaja, mahdollisesti ole mitään tätä järjestelyä\nvastaan?\n\nEn kyllin nopeasti vastannut siihen, en oikein hyvin edes tajunnut,\nmitä hän tarkoitti. Joustavana miehenä hän riensi avukseni.\n\n-- En talkoita, että teidän pitäisi niin pitkälle rahojanne odottaa. Me\nteemme ja diskonttaamme kuukauden paperin, sehän on pikku juttu! Eikä\nvaivakaan ole varsin suuri. Neiti, olkaa hyvä ja kirjoittakaa kuukauden\nvekseli kymmenelletuhannelle!\n\nEn ollut mitään luvannut, hän oli, ja neiti naputteli jo. Se ei\ntapahtunut ensi kertaa. Tuota pikaa neiti juoksutti tutun liuskapaperin\nisännälleen, joka silmäili sitä ohimennen.\n\n-- Mitä kummaa, neiti! Te olette panneet tämän merkittäväksi herra\njohtajan tiliin. Voi teitä, neiti! Sulhot mielessä työssäkin! Lyökää\nuusi paperi ja nopeasti.\n\nJäimme odottamaan, mutta ei mitään naputusta alkanut kuulua, neidin\nliikehtimistä vain ja paperien kahinaa.\n\n-- No, mikä estää? tiedusti isäntä.\n\n-- Lomakevihko lopussa, eikä irtokaavakkeitakaan missään. Herttainen\nvilpitön ääni oli tällä neidollakin.\n\n-- Mutta tämähän alkaa mennä jo ihan piirileikiksi.\n\n-- Ehtii sen maanantaina, sanoin minä, jotakin sanoakseni.\n\n-- Niinpä kyllä. Lähettimme tuo sen allekirjoitettavaksenne\nmaanantaiaamuna! Rystyset napsahtivat pöytään. Hän ilmeisesti ilostui\ntästä myönnytyksestäni. Periaatteessa olin hyväksynyt siis maksutavan.\nHän käsitti vastaukseni myönnytykseksi ja nappasi sen kiinni, niinkuin\nhuutokaupoissa on tapana. Myöhemmin kuulinkin, että hän oli aikaisemmin\npaljon toiminut maatilojen huutokauppameklarina. Hän tunsi jo minut,\ntiesi tarjoukseni ja saattoi jatkaa eteenpäin.\n\n-- Vaikka oikeastaan, mitäpä me näin pienellä asialla herra johtajaa\nenää myöhemmin vaivaisimme. Tunnettu paperi, vai kuinka? En voinut\nkieltää. Hän jatkoi: -- Jokainen saa maksaa, kirjoitti pitkin tai\npoikin! Kirjoittakaa poikin, niin saatte ilon maksaa omat kananne!\n\nHän nauroi hilpeästi, sytyttävään tapaansa. Mutta hän ei taaskaan\nantanut minulle pitkää miettimisen aikaa.\n\n-- Vakavasti puhuen, ilman pienintäkään vaaraa voitte nimetä sillä\ntavalla. Tämä neiti todistaa, ja te herra Nyholm siellä, kuulitteko?\n\n-- Kyllä, kyllä! huuteli herra Nyholm. Päämies kertasi selvyyden vuoksi\nuudestaan.\n\n-- Tämä herra johtaja tunnustaa minun velkani tässä vekselissä, jonka\nme hoidamme aikoinaan. Rahat, minä korot maksaen toimitan hänelle\nmaanantaina ennen puolta päivää. Onko selvä?\n\n-- Kyllä! Selvä on! vastasi herra Nyholm minun ja neidin puolesta.\nPäämies tarjosi minulle valmiiksi avatun täytekynänsä ja katsoi minua\nkirkkaasti silmiin. En ollut enää eilisen teerenpoikia minäkään. Minun\nsisimmässäni kuohahteli kahdenlaista ilmaa. Ei voi pettää mies, joka\nnoin kirkkaasti toista silmiin katselee. Mikä tietää, vaikka voisi?\nEhkä olet oikein yliveto tekijäkin? Ken kahta ajattelee, hän kolmatta\ntekee. Ihan huomaamattani piirtelin jo nimeäni poikin päin tuttuun\ntapaan tuttuun paperiin. Hän otti kynänsä ja paperin, aika sukkelasti\nhän sen kiikutti neidin kuivailtavaksi.\n\n-- Kas niin, selvä juttu! Maanantaina lähetämme tuo herra johtajalle\nsuorat setelit! Luultavasti tulen teiltä vastakin tilaamaan nuoria\nkanoja.\n\nTuskinpa vain! ajattelin minä pimeässä porraskäytävässä. Seisoin hetken\ntietämättä ollako vai eikö olla, painuako vai nousta. Luottamukseni\nihmiseen voitti, monista pettymyksistäni huolimatta. Astuskelin alas\nkaidepuuhun nojaillen.\n\nTuli maanantai ja puolipäivä. Ei mitään rahoja kuulunut. Soitin\nvaratuomarin toimistoon. Neiti vastasi ja tunsikin heti.\n\n-- Joo, tuomari itse meni pankkiin. Hän soitti sieltä, että hänelle\ntuli kiireellinen matka Porvooseen. Huomisaamuna hänet varmasti\ntapaatte.\n\nMuistin erään korttipelin, jota nimitettiin \"kontraksi\". Kun siinä\nvastapelurille käy hullusti, niin sanotaan hänen menevän Porvooseen.\nAlkoi tuntua, niinkuin ei herra tuomari, vaan minä itse olisin ajanut\nPorvooseen. Sellainen ilkeä, sydänalassa jomotteleva tunne oli ollut\nkoko sunnuntaipäivänkin. Vaimo, joka tällaiset herkästi huomioitsi,\ntiedusteli pariin otteeseen, mikä minua vaivasi. En voinut sitä hänelle\nsanoa. Hänelle jäi siitä murheellinen epäluulo. Salasin jälleen\njotakin, niinkuin totta oli.\n\nVaratuomari viipyi vielä tiistain porvoonmatkallansa, ja minulta\nkului turhaan iltoja ja aamuja, jotka olisin kipeästi tarvinnut\ntärkeämpäänkin. Keskiviikkona hän oli toimistossaan ja minä myöskin.\nOdotin rahoja ja tiliselvitystä. Sain auliisti, niitä viimeksi\nmainittuja. Joo! Hän oli vekselin diskontannut maanantaina, eikähän\nsiinä mitään vaikeuksiakaan, tunnetut nimet, lyhyt maksuaika. Mutta\nsitten yllättäen oli tullut tämä Porvoon-matka ja siellä vastustamaton\nkiusaus pistää rahat kiinni. Ennenkuin vekselin eräpäivä joutuisi,\ntulisivat ne takaisin kolminkertaisina. Suokaa anteeksi, mutta\ntällainen vanha konkari ei voinut jättää hyvää tilaisuutta hyväkseen\nkäyttämättä, vaikkapa toisen rahoillakin. Näin hän selitteli, nauroi\nhilpeästi ja kirkkaasti. Jälleen kahtalaiset tunteet risteilivät\nmielessäni, kolmenlaisetkin. Eräs esi-isä nousi, en tiedä oliko enon\nsukua vai isän puolta. Se yllytteli koputtelemaan punaisen nenän\npäälle. Mitä siitä olisi seurannut? Tuskinpa hyvää, minulle.\n\nNiin kului päivä kerrassaan, enkä minä kysellytkään enää, pureuduin\nnikkaroimistyöhön hölmöyteni kiusallakin, odotellen samalla sitä\nkuukauden vekselin eräpäivää, mitä sitten kuuluisi. Kuului sitä\nsamaa mitä ennenkin. Siitä tuli lapamato, ja siitä se vasta tulikin,\nkuuden seitsemän vuoden ikäinen, mikä lienee saavutuksia alallaan.\nSe näppärä, vikkeläjalkainen neiti juoksutti uudistuspaperin\nallekirjoitettavakseni, nyt kahdelle kuukaudelle sadan markan\nlyhennyksellä, \"koska pankin johtaja oli tuomarin hyvä tuttava\" eikä\nvaatinut kuin kanan hinnan. Mikäpä minun enää auttoi, vaikka ei olisi\nvaatinut kuin kanan varpaan hinnan. Myös neiti katseli kirkkailla\nsilmillään kuin murusilleen lennähtänyt talitiainen, selitteli\nsulavasti kuten isäntänsä, hyvän koulumestarin oppilaana oli ollutkin,\nherra ties mikä lippari itsekään oli sala- tai julki mielitietty,\nvekseleillä ostettu kananen. Tämäkin ajatus mieleeni juolahti, mutta\nsiihen nähden minun jälkituntemusteni perusteella täytyy vetää sanani\ntakaisin. Tässä suhteessa hänen isäntänsä oli varmastikin täysi\ngentlemanni ja ylevä herrasmies, vaikka omistikin ainoastaan punertavan\nnenän. Se nähtävästi ei merkitse tätä laatua mielitekoja.\n\nMutta yksi asia minulle jo tässä ensimmäisessä uudistuksessa selveni.\nKävisi tarkalleen, niinkuin tuomari oli sanonut, saisin maksaa\nomat kanani. Huumorin vapauttava öljy kihahti sieluni pintaan ja\nantoi minulle jälleen työvireyttä, johon nähden kulunut kuukausi\noli ollutkin vähän sitä ja tätä. Nyt minun kokoelmani alkoi olla\njokseenkin täydellinen, kuin hyväkin perniöläisen isäntämiehen\nraha- tai asekokoelma. Minulla oli hoidettavanani lehmävekseli,\nsonnivekseli, kanavekseli, puuttui enää vain lammas- ja hevosvekseli,\nmutta hobbyharrastelijan tapaan saatoin kuvitella, että sellaisetkin\nvielä voisin hankkia jostakin. Sinä iltana otin jälleen lenkkini,\nhikikuurini ja kylpyni. Seuraavana aamuna neljän jälkeen koneeni rapisi\nja rahat lähtivät keltaisella kuitilla avonaisesta pankin luukusta. En\nkirjoittanut sentään vielä kanakommelluksestani. Sitä olen säästellyt\nnäihin asti ja tarjoan suurelle yleisölle sitä nyt vasta.\n\nMutta ihailtavan sitkeä se oli, kanavekseliäni tarkoitan. Sonni-,\nlehmä- y.m. paperit olivat jo aikapäiviä sammuneet, kanankinttu yhä\nkesti, neljä vuotta senkin jälkeen, kun uljasryhtinen hovihankkijani\nitsekin jo oli viimeisen virtensä kiekaissut. Jatkoin sitä tahallani,\nnähdäkseni saisinko hänet kyllästymään. Siitä ei tullut mitään,\nuskollisesti hän piti sanansa ja hoiti asiaa, minun ei tarvinnut muuta\nkuin tuikata nimeni ja huolehtia rahoista. Kuinka viisaasti hän sentään\nolikin sen järjestänyt! Jos olisin merkinnyt itseni asettajaksi, olisin\naina saanut kirjoittaa kahdesti, valtakirjat tekaistuine todistaja\n\"Lahtineen\" ja \"Järvineen\" sen lisäksi. Nyt minun ei tarvinnut\nväärentää todistajia, ei muuta kuin tuikata oma nimeni poikkipäin ja\nhuolehtia rahoista.\n\nJoskus juonittelin ja kokeilin hänen kärsivällisyyttänsä. Lähetin\nesimerkiksi vain pari satalappusta tavanmukaisen viidensadan asemasta.\nTalitiainen katseli surullisesti silmiini. Ymmärsin, mitä neito\najatteli, vaikka ei mitään sanonut: Viitsittekin tuollaista, herra\njohtaja! Meille molemmille siitä vain huolta ja vaivoja tulee!\nNiinkuin sitten kävikin. Neiti palasi kuukauden kuluttua. Kerran\nmatkoilla ollessani uskalsin tehdä vielä rohkeamman kokeen. Lähetin\nvain avopaperissa nimeni. Kun kotiuduin, koputteli talitiainen heti\nensimmäisenä aamuna työhuoneeni ovea. He olivat uudistaneet paperin\nviideksi päiväksi, kolmantena päivänä ennen kello kahta. Eivät vain\nolleet päästäneet nimeäni protestilistalle, vaikka minä olin tehnyt\nepähienon tempun. Pyysin anteeksi ja alistuin kiltisti. Tästä lähtien\npalattiin kunnian miehen normaaliraiteille, koputeltiin joka kolmas\nkuukausi, maksettiin vikuroimatta viisisatanen.\n\nMeistä tuli oikein hyvät ystävät ja hyvänpäivän tuttavat sen uskollisen\nkirkassilmäisen neidin ja hänen tuomarinsa kanssa. Tuomari soitteli\nminulle silloin tällöin, muustakin kuin kanavekselistä, mitäpä\nsoittelemista siinä enää olikaan. Hän tiedusti, olinko huomannut\nlehdistä, miten siellä ja siellä suurkanalan lopettamisen vuoksi\nmyytiin joukko keinoemoja ja hautomakoneita. Kiitin huomautuksesta,\nmutta en sanonut välittäväni, koska olin lopettanut jo kananpoikasten\nkasvatuksen. Se kannatti huonosti. Varmaankin hän tunsi piikin, mutta\nkoppasi sen nauraen. Kerrassaan joustava herrasmies loppuun asti...\nloppuun asti. Se minun täytyy kahdesti sanoa.\n\nEräänä lauantain iltapäivänä hän taas soitti minulle, kysyi olisinko\ntavattavissa. Hänellä olisi vähän asiaa. Oikeastaan minun olisi\nollut kiiruhdettava autolleni, mutta saatoinhan mennä seuraavassakin\nvuorossa. Ehkäpä ihme tapahtuisi. Tapahtui kyllä, vaikka ei se, mitä\nolin toivonut.\n\nHän saapui minuutilleen niinkuin oli luvannut, puhdas valkoinen kaulus,\nhousun saumat kuin räätälin raudan alta, hopeapäinen keppi kädessä,\nryhti entinen, ylvään herrasmiehen.\n\n-- Anteeksi herra johtaja, että vaivaan! Vain pieni asia, pikku hetki!\n\nHetki ei ollut niinkään pikkuinen kuin se asia. Ehkä sekään ei ollut\nenää pieni hänelle. Pienuus ja suuruus, nehän ovat suhteellisia\nkäsitteitä. Hän istui, kun olin pyytänyt, hattu polvella, keppi\ntoisella, uljas ryhti, kirkas katse, ainoa epäsointu oli nenän väri, ei\nsekään häiritsevästi, koska huoneeni oli jo hieman hämärä.\n\nHän ei puhunut sanaakaan kanoista eikä vekseleistä, ihmiskohtaloista\nhän nyt puheli hienon herrasmiehen tapaan. Monet tuulet olivat\nheitelleet hänen purttansa. Hän oli ollut kihlakunnan tuomari,\nhuomattava valtion virkailija keisarillisessa senaatissa,\nmaatilanomistaja, nyt hän oli se mikä oli, niinkuin herra johtaja\nitse oli nähnyt. Hän naurahti muuttaen puheenaihetta. Mutta tänä\niltana hänellä oli eräitten vanhojen koulutovereitten kanssa yhteinen\nlauantain istunto. Niitä pidettiin kerran vuodessa. Hän oli aina ollut\nniissä mukana ja halusi olla vielä nytkin, tämän viimeisen kerran, näin\nhänestä tuntui. Niin se kyllä minustakin tuntui. Mutta miten käy meidän\nkanavekselimme sitten? ajattelin arkipäiväisesti, huomaamatta ollenkaan\nhänen hienoa tarkoitustaan. Hän nousi.\n\n-- Niin, kyllä kai minun täytynee jäädä pois, ellei herra johtaja voisi\nja haluaisi lainata piimärahoiksi pikku summaa?\n\n-- Paljonko tarvittaisiin?\n\n-- Viisikymmentä markkaa.\n\nAnnoin sata, koska viisikymppistä ei ollut, enkä kehdannut mennä\nsärkemään. Olin sentään sillä hetkellä siksi joustava herrasmies\nminäkin, vaikka en ollut palvellut senaatissa. Hän kiitti\nsydämellisesti kädestä puristaen.\n\nSe oli viimeinen tapaamisemme. Muutaman viikon kuluttua luin\nkuolinilmoituksen sanomalehdistä. Mitenkäkö kävi kanavekselimme? Mikä\nsillä oli hätänä pankin salkussa ja kassaholvissa. En ole sitä ihmettä\nkuullut, että sellainen lintunen olisi milloinkaan karsinastansa\nkadonnut tai tappamatta kuollut, niinpä ei kadonnut tämäkään kananen.\nTapoin sitä varatuomarin kuoleman ja vararikon jälkeen yksinäni\nvielä kolme tai neljä vuotta. Kaikki muut eläinpaperini olivat ennen\nsitä loppuun menehtyneet. Kana on tiettävästi lyhytikäinen, mutta\nsitkeähenkinen kun siksi rupeaa. Minulla on siitä hiukan omakohtaista\nkokemusta.\n\n\n\n\n19\n\n\nHeikkona hetkenäni, keskinäistä inventariota ja työsuunnitelmaa \"perhe\nja velat\"-jakomerkeissä tehdessämme, olin antanut vaimolleni lupauksen,\nettä en ryhtyisi enää liikemieheksi, koska minusta hänen mielestään ei\nollut sellaiseksi, vaikka muuten olinkin mukava ja liikkuvainen mies.\nKuten sanottu, tulin sen luvanneeksi hänelle, ja sitä olen katunut, en\ntoki muuta hänelle antamaani lupausta!\n\nMutta liikemiehen velkoja ei kenenkään pitäisi ruveta vanhalla\nkirjoitusmasiinalla makselemaan, vaikka se aluksi viehättävältäkin\ntuntuisi. Siitä tulee ajan mittaan ikävä tehtävä, vaikka rouva Fortuna\nistuisikin seuranaisena velkaveneen kokassa. Hartioillani makasi\nenemmän painoa kuin halusin ja uskalsin edes itselleni myöntää. Meille,\nkoko perheelle rakkaaksi käynyt pikkutilamme oli taitamattomuuteni\nvuoksi painunut suhdattoman suuren velkakuorman kiroihin kuin\nsuuren jäävuoren alle sortumassa. Sen takareunaa ei näkynyt, pohjaa\ntuskin luotinauhallakaan kukaan olisi löytänyt. Titanic-laivoja\nsellainen vuori murskasi. Mikä olisi sen hirmun edessä lastupoloinen\nvelkaveneeni? Korko oli näihin aikoihin yhdeksän, jopa kymmenenkin\nprosenttia. Kymmenykset kaikista saaliista! kuin katolisen kirkon vero\npimeänä keskiaikana. Minun vakinainen palkkani riittäisi hädin tuskin\npuolen vuoden korkoihin. Mistä tulisi toinen puoli ja lyhennykset? Myös\nsiihen pitäisi päästä, mikäli joskuskaan tämän kirotun paineen alta\nhalusin selvitä.\n\nOlen herkkäuskoinen optimisti. Tuskinpa posetiivitehtaamme\nrahoittamisessakaan muutoin olisin niin tyhmän pitkälle yrittänyt.\nTästä heikkoudestani johtuen ryhdyin uusilla keinoilla, vaikka\nvanhalla masiinallani korkojani ja itseäni tappamaan. Mestarin neuvoa\nja esimerkkiä noudattaen olisi pitänyt sukeltaa konkurssin laveasta\nportista. Tämä varmaankin olisi ollut paljon kivuttomampi keino.\nMuutamia vuosia samoissa jalansijoissa savea poljettuani tämä mestarin\nhyvä neuvo tuli minulle usein mieleen. Valoisasta optimistista tuli\nsynkkä pessimisti. Näinä inhimillisen heikkouteni hetkinä etsin\nonnettomuuteni syntipukkeja mieluummin kaukaa kuin läheltä. Tämäkin\nlienee yleisinhimillistä.\n\nKuten arvata saattaa, oli posetiivimestari yksi pahimpia niistä.\nKutsumattani tämä mies oli tullut kotoisen rauhani riistäjäksi.\nEikö hän löytänyt ehkä muita herkkäuskoisia huiputettavia? Miksi ei\npyrkinyt kotikaupunkinsa suurellisten sukulaisten ja kylänmiesten\nkanssa perheyhtiöön. Miksi ei liittynyt välikauden-isäntänsä, suuren\nja varakkaan soittokonetehtailijan yhtiötoveriksi? Miksi ei hän tehnyt\ntätä, tämä \"pistämätön tekijä\", jota minun vasten parempaa tuntoani\nnäin usein piti mainostaa?\n\nKun kukaan ei näihin kysymyksiini vastannut, niin tein sen itse. Varsin\nhelppoa se minulle olikin tässä mielentilassa. Ei löytänyt ketään\nmuita! Miehen teot tunnettiin yhtä hyvin kotikaupungissa kuin siinä\nsoitintehtaassa, jossa hän sortumisensa jälkeen työmiehenä palveli,\nTunnettiinhan ne jo Saksanmaalla ja Brittein saarillakin! Me kaksi\nhyväuskoista pöhköä, Tähtelän Eetu ja minä, me vain emme tunteneet.\nMeitä hänen kelpasi huiputtaa.\n\nLuonnollisesti myös rouva kuuli kunniansa, selvä se. Mikä oli tämä\nnainen, joka \"leipäsuden\" kaupoilla lähti mokoman heppulin matkaan?\nOlivatko markkinat jo niin tyystin tukossa vai ahneuden piruko ihmisen\noli riivannut? Jompaa kumpaa siinä täytyi olla, ehkä kumpaakin, ja\nkohtuvika näiden lisäksi.\n\nKolmantena seurasi yhtiötoverimme, mestarini, veljenpoika. Pieni mies,\npienet hampaat, mutta nakertamisen halut kuin kirkonhiirellä. Että\nkehtasikin ottaa ne Juudaksen penningit perittäväkseen! Olinko minä\ntehnyt jotakin näin tunnottoman raakaa hänelle? Tuomari olet olevinasi\nja ylemmäksi pyrit! Lakitieteitten tohtoriksi kenties! Et noilla\nkeinoilla ja hampailla! Et pääse, et saa nimeäsi edes maaseutukaupungin\nasianajajakyltin kumppanit merkin perään!\n\nNäin minä pessimistipoikanen heitä kaikkia kylvetin, vuorosaunassa,\nväliin yhdessä, rouva keskellä.\n\nTässä syyttelemisen riemussa en ollenkaan huomannut omaa\nsyyllisyyttäni. Kuka käski minua kuuntelemaan mestarimme seireenin\nlauluja? Miksi en Tähtelän vierashuoneessa heti sanonut kuin se\nPrunkkalan rovasti vedon perästä saarnatuolistaan: Kippis, sanovat\nmaailman lapset, mutta minun tulee sanoa toista! Rakentakaa te heppulit\nposetiivipasuunoita! Minä veistelen vain näitä pikku viulujani.\n\nTai miksi myöhemmin en menetellyt toisella tavalla? Miksi päästin\niilimadot ikeniini? Miksi en heti ensi otteessa sanonut: Meillä ei ele\nrahaa! Kun ei ole, niin ei ole! Pure silakkaa! Miksi myöhemminkään en\nsanonut; Kopat tehdään Eetun verstaassa! Ellet sovi entisen kisälli- ja\nyhtiötoverisi kanssa yhteen, niin painu pellolle! Viritysmestari kyllä\nsaadaan vaikka Saksanmaasta!\n\nJa rouvaankin nähden? Mikä pakko minun oli katsella hänen sädehtiviä\nsilmiänsä! Mestari siihen oli lupautunut, myöhemmin vihkiytynytkin,\nminulle olisi riittänyt, että olin auttanut hänet kymmenentuhannen\ntakauksellani vanhastansa irti pääsemään. Mikä pakko siihenkään? Entä\npuhelinsoitot? Kun kuului matala naisääni: Se on täältä alhaalta,\nniin miksi en kohta täräyttänyt: Tämä on täältä ylhäältä! Terve!...\nSoittanut korvaan. Olisivat pirinät loppuneet kuin naulaan. Tai\nmikä tietää? En taida tuntea vielä mestarin rouvaa. Entäpä suhteeni\npikkuiseen veljenpoikaan, tähän turhan tärkeään tuomarikandidaattiin?\nMikä pakko minun oli kiskoa häntä juristiksemme, vieläpä yhtiötoveriksi\nlahjaosakkeella? Muutaman kilometrin päässä kylästämme vaikutti eräs\nkansakoulunopettaja, joka itseoppineena juristina milloin tahansa\nkiersi kammat mestarin korkeita kouluja käyneelle veljenpojalle. Hän\nolisi kirjoittanut asiakirjamme yhtä selvästi, joskaan ei mestarille\nniin hävyttömän edullisesti. Hän olisi heti keksinyt, mitä minä en\nhuomannut. Rehtinä miehenä hän myös olisi sanonut siitä. Mitä taas\ntulee oikeuden edessä esiintymiseen, niin siellä hän olisi ajanut\n\"tuomarimme\" pökköön kuin pikinokka oravan puuhun.\n\nKun nämä yhtä suorasukaiset kuin perusteelliset selvittelyt olin\nitselleni tehnyt, niin silloin liian myöhään huomasin, mikä aasi olin\nollut, holtiton mies, holhouksen alle pantava kerrassaan. Oikeassa\noli vaimoni ollut vaatiessaan minulta lupaukseni. Mies, joka näin\nantaa itseänsä huiputtaa, on auttamaton pöhkö. Avasin vanhan jalkaansa\nvetävän palvelijani. Muistin, että sekin oli \"varastettu\". Ei auttanut\nvälittää. Joku paperi varmaan taas huomenna oli jossakin pankissa\nsalkun ensimmäisessä lokerossa, ellei jo peräti sivuun nostettuna.\nAloin naputtaa, mitä mieleeni juolahti. Jos jotakin hauskaa tuli,\nniin enpä ollutkaan enää pessimisti, vaan selvä optimisti. Jos juttu\njostakin syystä huonosti juoksi, niin käännös ja katse sumuisiin\nlaaksoihin taas. Kuinka runoilija sanoikaan: Oon opti-pessimisti! Se\npoika ymmärsi holhottavan mielialoja, oli kai itsekin, vaikkakin suuri\nrunoilija, holhottava liikeasioissa.\n\nElämässä on kuitenkin hetkiä, jolloin ihminen ei ole kumpaakaan,\nei edes runoilijakaan, näin minunkin elämässäni näinä raskaina\naikoina. Ajattelin ja suunnittelin kylmästi kuin ensimmäisistä\ntunnepurkauksistaan selviytynyt automies, jonka velaksi hankittu\nkärry makasi ojassa, auttamattomasti romuna. Mitä oli tehtävä, että\neteenpäin päästäisiin? Liikemieheksi, uuden kärryn omistajaksi en enää\npäässyt, annettu lupaukseni jo esti. Olin velvollinen täyttämään sen\nhänelle, koska kaikille muillekin. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin\nyrittää niillä keinoilla, jotka olivat luvallisia, keskittyä hankkimaan\nrahaa, tuota kuollutta paperikukkasina kahisevaa katinkultaa, jonka\nperässä höyrytessään niin moni automies sylinterinsä pikeen hitsasi.\nMinä yksi kaistapää vasten tahtoani! Olin sen lausunut jo niin monta\nkertaa, että se vastoin parempaa tietoa tehdyn synnin tunnustukseksi\njo alkoi riittää. Yksi pahimmista heikkouksistani oli keskittymisen\npuute. Monipuuhaisuusko elinikäinen kiroukseni? Kravun saksista karkuun\npäästyäni olin luullut pääseväni myös niistä. Vielä mitä! Niitä oli\nalkanut versoa täällä kaupungissakin kuin varkaita hoitamattomien\ntomaattieni oksahaarukkoihin. Eräät asiamiestoimet olivat seuranneet\nmatkassani. Ammattimiehet katsoivat minut kelvolliseksi edelleen, koska\npapinkirjassani ei ollut \"pukinsorkkaa\".\n\n-- Täällä sinun kelpaa! Vakuutettavia omassa korttelissa miten paljon\ntahansa! Tarvitset kai rahaa? Näin minulta tiedusteltiin, enkä voinut\nkieltää... tarvitsevani rahaa. Monia muita vanhoja, jopa uusiakin\nasioita työpöydälleni ja salkkuuni työnnettiin. Siihen vielä maatalous\nkirjoineen, kanoineen ja kanavekseleineen. Eikä luonnollisesti\nsopinut unohtaa päätointakaan, josta provisiota ja kolmanneksella\nulosmitattavaa kuukausipalkkaa maksettiin. Joku harrasteluista nyt\nkuitenkin oli jätettävä. Maatalouden hoito! Siihen se päätyi, niin\nkaihoisat mielialat kuin aiheuttikin. Matkoihin kului rahaa. Sitäpaitsi\ntämä homma sekä suunnitelmissa että varsinkin teoissa olisi vaatinut\npaljon aikaa ja kärsivällistä toimeliaisuutta, jota kumpaakaan\nminulla velkaveneeni kaleereihin kytketyllä elinkautisella ei ollut.\nHaikeaa tuskaa tuntien minun täytyi siis leikata tämä rakas oksa,\njoka elämässäni oli jo melkein kuin toinen haara, vihreänpunertavine\nkukkaumppuineen. Vuokrasimme maatalouspuolen elävine ja kuolleine\nirtaimistoineen, lehmineen ja kanoineen eräälle työnjohtajalle, jonka\nolimme valinneet kirjojen perusteella parinkymmenen halukkaan joukosta.\nNostotähtäimellä sitä erää, omaa viljelystoimintaa, oli nyt katseltava.\nNiin korkealla ja kaukana se oli kuin vanha Jukola Impivaaran kämpästä,\nolihan kuitenkin. Ellei se näin olisi kangastellut, niin enpä takaa,\nmiten jäljelle jääville harrastuksillekaan olisi käynyt. Juurien\npeitteeksi toki jäi jotakin kosteaa... toiveajattelun elävöittävää\nmultaa.\n\nMutta paljon ehti pienessäkin talossa tapahtua muutaman vuoden aikana.\nKauniit kantakirjakanamme hävisivät, vaikka niitä ei läheteltykään\nenää sadan kappaleen pakkauksissa Helsingin varatuomareille. Hillerit\nja rotat niitä söivät, itsekseenkin ne sortuivat, varsinkin nuoret,\nelämää kokemattomat. Sen sijaan vanhat killisilmäiset kukot ja heidän\nensimmäiset arveluttavan avokaulaisina kaakattelevat rakastajattarensa\nsäilyivät paremmin näissä koettelemuksissa. Itse munajunakin makuu-\nja päiväosastoineen ränsistyi ja rappeutui, ikkunat särkyivät,\npermanto lahosi, vieraskirjakin käytävälaatikosta oli joutunut hiirien\neineeksi, jyvien korvikkeeksi, koska vuokraajalla nähtävästi ei\nollut tiputeltavaa siihen tarkoitukseen. Suur-remontin ja siivouksen\ntarpeessa se muutaman vuoden kuluttua jo oli koko komeus. Kanavekseli\noli ainoa, mikä säällisenä säilyi ja säännöllisenä uudistui.\nVahingossakaan se ei joutunut hiirien einepalaksi.\n\nSitä samaa se pyrki olemaan vähin joka puolella. Hieno navettani\nei ollutkaan juuri niin hieno kuin alkujaan oli tarkoitettu. Mutta\nlehmärouvat ja hiehoneidit olivat sitä hienompia, uneliaasti\nhaaveilevia, takkuisia, pörrötukkaisia. Navettamme \"sammoksi\"\nelonvoimaa ja vitamiineja antavaksi sydämeksi rakennettu tuorerehusäilö\nkumisi tyhjyyttään niin kesällä kuin talvella. Alempana, alatietä\nvoimaa antavaksi tarkoitettu virtsakaivo sen sijaan yleensä oli\nliiankin täysi. Seinän takana toki onneksi oli viettävää maata, aukeni\njärveen ohjaileva oja.\n\nMilloin tahansa kävin katselemassa näitä näköaloja, niin apealle\nmielelle tulin. Riipoilin käteni verille ohdakkeihin, jotka uljaina\njoukkoina eri puolilta hyökkäilivät pellon keskustaa kohti. Siitäkö\nse parani. Ohdakkeet pölisivät ilkkuen, levisivät sitä nopeammin.\nVuokraajallani oli toimelias vaimo ja sitkeästi yrittävä vanha isä,\nmutta hänellä itsellään todistuksista huolimatta, tai ehkä niistä\njohtuen, ei ollut varoja, ei kykyä eikä voimia tällaisenkaan tilan\nhoitamiseen, sitäkin vähemmin pitkän munajunani kuljettamiseen.\nMieluummin hän kuljeskeli pikku poikanen niskassaan tai käsivarrellaan,\nmikä kylläkin oli kaunista katseltavaa ja osoitti hänen isällisiä\ntunteitaan. Näin itsekin olin tehnyt, kun en tietänyt, mitä olisi\npitänyt tehdä. Olen kuullut, että mies myöhemmin on hankkinut\noman pikkutilan ja hyvin menestynyt. Luulen, että tässä on paljon\ntoimellisen emännän ansiota, niinkuin minunkin asemassani ja\nmestarimmekin edeskäynnissä, että hän jälleen on mahtiin ja kunniaan\npäässyt. Mutta sen kyllä tämän ensimmäisen vuokraajakokemukseni\nperusteella voin sanoa, että \"nahkapeitturoiminen\" ei ole oikea\nviljelysmuoto Suomenmaassa. Omaa maata jokaisen miehen pitää päästä\nviljelemään. Silloin hän vasta kanniskelee omaa poikaansa oikealla\najalla ja tavalla.\n\nYksi hyvä puoli tässä rakkaan Jukolamme vuokraamisessa kuitenkin oli:\nei mennyt rahoja, jos ei tullutkaan. Ei tarvinnut tehdä enää kana-,\nei muna- eikä lehmäkauppojakaan, joista minulle koitui vain harmia ja\nvaivaa, kuten entiselle isännälle viljapellostansa. Tämä viimeinen\nvuokralankoni on kuitenkin jämerä, kaikin puolin laatuisa mies. Hän\non pitänyt paikat ja eläimet kunnossa, vaikka hänkään ei harrasta\ntuorerehuja eikä \"navettasamponi\" täyttämisiä ja käyttämisiä, joiden\nperään minä kovasti hihkuisin. No, rehua se on kuivakin rehu, milloin\nkuivana saadaan korjuun, ja se kymmenen vuoden vuokra, jonka hän\non kiitettävän säännöllisesti ja sopimuksemme mukaisesti maksanut,\nmerkitsee minulle yhden vuoden korkoja.\n\nTämän muistaessani muistan aina myös vanhojen viisasten sanomaa:\nLisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa! Rakennusten korjauksiin,\npalovakuutuksiin, veroihin y.m. \"isännyydestäni\" johtuviin\nvälttämättömiin menoihin joudun muutamina vuosina uhraamaan enemmänkin\nkuin vuokran antaman tulon. Hyvät naapurini ja kylänmieheni varmaan\nmielessään ajattelevat: On niitä hassuja jos yhtäkin sorttia! Minä\nvastaan mielessäni: Kaikkia meitä hassuttaa, itse kutakin tavallaan!\n\nNäin kuitenkin vapauduin eräistä jokapäiväisistä huolistani ja\nomassa mielikuvitukseni \"Impivaarassa\" elelin niitä aikoja, jolloin\njälleen pääsisimme palaamaan Jukolaan varsojen kirmatessa, pyssyjen\npaukkuessa ja Rajamäen Mikon soittaessa reipasta tulomarssia. Jospa\nvain keksisin sen taikakeinon, minkä avulla saisin velkojen jäävuoren\nvieritetyksi rakkailta pikku tiluksiltani! Optimistinakin minulle\nalkoi jo vähitellen selvitä, että vanha häväisty masiinani ei minua\ntästä pulmasta kykenisi pelastamaan. Jo yksin sekin, että saisin\nkorot kuitiksi, oli kokonaan onnen ja sattuman varassa, jos masiinani\nsäärivarret kestäisivät, jos koettuja tai kuviteltuja kommelluksia\nlöytyisi jatkuvasti juttujen aiheeksi. Toistaiseksi niitä toki riitti\nomasta takaa.\n\nMutta yhtä raskaan kuin rakkaan velkaveneeni soutaminen vastatuulien\nristiaallokossa matkan vähääkään edistymättä alkoi tosiaan tuntua\nkaleereille tuomitun raatamiselta. Siinä ei olisi ollut varatuomarien\njälkiheitoille enempää kuin kanavekseleille tilaa eikä varaa.\nKaikesta huolimatta en milloinkaan ole vihannut tuota miestä,\nniinkuin valitettavasti omaksi vahingokseni hänen ammattiveljeänsä.\nEräinä merkitsevinä, muistiini syöpyneinä pikku hetkinä kanatuomarin\näänessä sittenkin soi se \"vox humana\", jota korvani toisen äänestä ei\nmilloinkaan keksinyt. Siitä se johtuu.\n\nKaupungin aurinkoisilla hiekkarannoilla iltaisin lekotellessani\nhetkeksi kuitenkin aina aironi heitin, jäätelikuormaani sulattelin,\nlaiskottelin ja mietiskelin. Ei siinä yksinään tarvinnut eikä\nsaanutkaan olla, tuhannen, kymmenentuhatta kylämiestä ja naista\nlekotteli samoilla rannoilla, paistatteli ja uiskenteli, kyynärpäät\njopa puoli ruumista hiekassa, katseskeli ja päivällistään sulatteli.\nMuutamat tekivät sen hiljaisen hienosti, toiset äänekkäästi touhuten,\nkukin piirustustensa mukaan, selvä se. Mutta kenenkä näitä oli pakko\nkuunnella, ellei halunnut! Kun painoi päänsä lämpöiseen hiekkaan,\nniin kohina siirtyi etäiseksi taustamusiikiksi, josta erottautui vain\nrannan kovaäänisen valssit, polskat ja kollikissan serenaadit. Nuoriso\nhypähteli niiden tahdissa niin rantahiekassa kuin aalloilla. Huoleton\nnuoruus! Ei ollut murheita rinnassa, ei jäävuoria tilustensa päällä.\nVaikka: mistä minä sen tiesin? Saattoi hyvinkin olla, sellaisia sydämen\npäälle painavia murheen järkäleitä, joita minulla ei enää ollut.\n\nMutta olinkos minäkään tullut tänne murheitani haikailemaan? Ei, pinnan\nkautta hiostamaan ja huuhtomaan, ulosmittaamaan olin tullut niitä.\nKoetin päästä tähän tunnelmaan mahdollisimman kivuttomasti ja nopeasti.\nSe onnistui milloin paremmin milloin huonommin, niinkuin yrityksemme\nelämässä aina. Joskus naapuritkin auttoivat. Minun palstoilleni\nsattui useana iltana peräkkäin eräs hauska, jo iäkkään puoleinen\nherrasmies. Kuokkaseksi tai Luokkaseksi hän itsensä esitteli, kun\npuheisiin ryhdyimme. Luulen, että hän siviiliammatiltansa oli jonkun\nvaltionlaitoksen kamreeri, mikäli hän itse olisi päässyt sitä vaikkapa\nventovieraanakin arvaamaan, niin se olisi osunut naulan kantaan ensi\niskulla. Hänen \"hobbynsä\" nimittäin oli ihmisten ammattien arvaaminen.\nSiihen olikin täällä mainio tilaisuus, koska parhaimpina päivinä\n\"materiaalista\" ei suinkaan ollut puutetta. Hän kaivoi pulleahkolle\nmassullensa sopivan kokoisen kuopan hiekkaan, asetti kyynärpäänsä\nleukaparia tukevaksi tasakylkikolmioksi ja alkoi. Meidän hiljainen,\nketään häiritsemätön vuoropuhelumme eteni edeskäypien mukaan sopivan\nvälimatkan etäisyydessä.\n\n-- Tuo tuossa on raitiovaunun konduktööri.\n\n-- Mistä sen päättelette?\n\n-- Sormista ja lantioista. Ettekö huomannut? Hänellähän oli sakset\nnytkin kädessä. Ja lantiot kuin Öölannin pyttysilakalla!\n\nNauroin, en voinut tarkistaa muuta kuin jälkimmäistä ohimennen. Mitäpä\nsiitäkään ymmärsin, kun hän ei kävellyt vaunussa, vaan hiekkarannalla\nsuoraan eteenpäin.\n\n-- Ahaa, tuossa tulee taas yksi sellainen! Niitä vilisee täällä kuin\nVilkkilässä kissoja. Kuinkahan monta tuhatta niitä tässä suruttomien\nseurakunnassa lieneekään?\n\nOhitsemme vilahti kevyesti asteleva, hieman keimailevasti hetkahteleva\nneitonen värikkäässä sirkusklovnin puvussa. Mitä kamreeri tarkoitti,\nsen arvasin, mutta mistä hän senkin tiesi, sitä en arvannut, koska\nen ollut asiantuntija enkä edes alan harrastelija. Muutamia hyviä\ntyyppejä livahti ohitsemme, kun hän innostui kertomaan, miten hänellä\nvaimonsa kanssa oli useinkin pientä perheneuvottelua tästä hänen\nharrastelustansa, niinkuin hiekkarannoilla makailemisestakin. Rouva\nloikoili pitkät kesäiset päivänsä riippumatossa synnyinkotinsa,\nhämäläisen rusthollin, vilpoisessa puutarhassa, missä nautiskeli\nhyötymansikoita sokerin ja vaahtokerman kera. Kelpasi hänen sieltä\nmoraalisia neuvojansa antaa. Tosihämäläisellä, toistoihin taipumusta\nomaavalla itsepäisyydellään rouva jatkuvasti jankutteli sitä vanhaa\nväitettä, että ei ainoastaan hänen kesäleskiukkonsa, vaan koko kurja\nmaskuliinisuku paistatteli nahkaansa kaupunkien hiekkarannoilla, vain\n\"sellaisia\" nähdäkseen, heidän irstaita muotojaan ja liikehtimisiä\nihaillakseen... Sellaisia miehet olivat, hyi! Ja vielä näitä hyväkkäitä\nvarten kaupunki kansalaistensa verorahoilla ylläpitää terveyskylpylöitä\nja hiekkarantoja! Hyi ja vielä kerran hyi! Kamreeri jätti ja ehkäpä\nrouvaltakin oli unohtunut mainitsematta, mitä hän noilla hyväkkäillä\ntarkoitti, niitä \"sellaisiako\" vai heidän ihailijoitaan tai ehkä\nmolempia.\n\nMutta kyllä kamreerikin oli osannut, ainakin näissä kirjeenvaihtoa\nkoskevissa muistelmissaan. Hän ei ollut ryhtynyt ensinkään\npuolustautumaan, vaan hyökkäsi heti ja voitollisesti. Sen verran\nhän toki historiastakin oli oppinut, että taktillisesti suoritettu\noffensiivi oli paras tapa puolustautua. He olivat \"sellaisia\", kuka\nkielsikään. Kun nainen nautti ja lekotteli lehtimajoissa, miehen pitkät\nhellepäivät orjana raataessa, niin totta maar miehellä oli oikeus\nedes iltaisin tunnin parin lekotteluun ja nuoren liikkuvan lihan\nkatsasteluun, sitäkin suuremmalla syyllä, kun se oli nautinto hänelle,\nkuten jokaiselle normaalisesti rakennetulle miehelle. Mielellään hänen\nsilmänsä \"sellaisessa\" viivähti. Mitä tuosta kieltämään.\n\n-- Älkää ihmeitä! Ei suinkaan kaikkien? epäilin minä kuin rouvan\nroolista lukien.\n\n-- Kaikkien, heti kerrassaan! Uros, olipa hän jaloin liikkuvainen,\nsiivin lentäväinen taikka räpylöin uiskentelevainen, on kerta kaikkiaan\nnäin rakennettu... Katsokaahan nyt vain tuotakin tärkeän näköistä\nheppua!\n\nTein työtä neuvottua.\n\nRuohomaton reunakäytävää läheni hiljalleen mustapukuinen mies.\nHänellä keikkui salkku kainalossa, mutta uimapukua tai kylpyviittaa\nse nähtävästi ei sisällään pitänyt. Miehellä ei ollut uimisen\nhankkeitakaan. Mietteliään näköisenä hän asteli, katsahti rannalle,\nkäveli jälleen, sitten istahti vapaana olevalle penkille.\n\n-- Kolporttööri, selvä kuin juna! teki asiantuntijani\nselvänäkijän-havaintojansa. Hän nähtävästi oli myös ajatusten lukija,\nsillä saarnamiehen paatoksella hän alkoi minua valistaakseen esittää\nsivusta tarkkailijan ajatuksia.\n\n-- Tätä syntistä seurakuntaa!... Tätä Pääpelin porttojen elämää!\nNouskaa! Herätkää! Vielä on armon aika!... En takaa, onko huomenna\nenää. Hän saarnasi kovaäänisesti. Se varmaan kuului penkille saakka.\nMustapukuinen vilkaisi, ei meihin päin, vaan viittapukuisen naisen\njälkeen, joka hypähteli hänen ohitsensa.\n\n-- Kas niin! Sanoinhan sen! Konseptit sekaisin heti kun sääri vilahti!\nNouse ja herää, heppuparka! Tunnusta inhimillinen sukuperäsi!... Koska\nvielä Luojan aurinko kohdallasi paistaa! Kuka takaa, paistaako enää\nhuomenna.\n\nKamreeri vajosi jälleen hiekkapieluksilleen, jättäen saarnamiehen\ntekemään synti- ja säärihavaintojansa. Ohitsemme, milteipä hiekkaa\nkasvoillemme rapsautellen kulki herkullisempia tyyppejä.\n\n-- Katsokaa noita hyllyviä lihoja! Entinen housuräätäli,\nnykyammatiltaan miljoonamiehen toinen housuripustin! Katsokaa noita\nkoruja! Sormuksia ja helyjä! Nilkkoihisi, varpaisiisi varmaan puoli\ntusinaa olisit ripustanut, jos olisi muoti. Missä äijäsi lienee?\nEipä tuosta väliä, hiekkarannoille! Jo käppyräinen ja vanha!\nKuunnelkaa, kuinka kilisee! Katsokaa, miten hyllyy ja keikkuu! Oikein\nherkkupekooni! Ellei tuo vedä kärpäsiä puoleensa, niin ei sitten mikään.\n\nHän käänsi kankeasti irvistäen päätään, niskasuonissa mahtoi olla\nreumatismia.\n\n-- Tuolta yksi jo tuleekin... Ulosottomies! Hän hiljaisemmalla\näänellä kuiskasi. Mahtoiko kamreerillakin olla veroja rästissä ja\ntämä virkamies hänen jokakuukautinen kundinsa? Minun \"ruuvinenäiseni\"\nse kylläkään ei ollut, koko ruumis sen sijaan kuin onkeen pujoteltu\nkastemato.\n\n-- Mene, us kiinni, pitkäkaula, loppakorva ajokoira! Siinä sinulla\nsaalis! Peri miljoonapöksyn housunkannattimilta kullat ja hopeat! Ota\nulos kaikki kilisevä ja kaliseva! Kahmi pintaa myöten... vaikka hiukan\npinnan aitakin. Ei tee mitään... Ei tee mitään... länteen itään, lauloi\nja kollitteli kovaääninen kuin lavastetussa operetissa.\n\nSeuraava kaniinimme oli joku itikkaprofessori, selvä tyyppi, vihreä\nsäilösylinteri vain puuttui kainalosta. Sen tilalle olisimme voineet\ntyöntää vaikka \"puuhellan kannen\", niin hajamieliseltä tämä viisas\nherra näytti etsiessään tiheään kansoitetulta aavikolta levolle\nlaskeutumisen paikkaa. Hänen katseensa harhaili kuin henkiin herätetyn\nmuumion. Mutta jos se ihme olisi tapahtunut, että hänen neuloissaan\nnäkymätön harvinaisuus olisi lennähdellyt tämän erinomaisen kukkapellon\nyläpuolella, niin varmasti hänen kuiviin jäseniinsä olisi ilmaantunut\neloa.\n\nItikkaprofessorin jälkeen tutkistimme puolessa tunnissa puolisen\ntusinaa erilaisia, enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia tyyppejä:\npankkineitejä, parturirouvia, herroja konttoristeja ja kontrollöörejä,\nsanomalehdentoimittajia ja tyhjäntoimittajia, joilla keskipalkallansa\noli se pehmeähkö, pyöreähkö, mikä tutkijalla itselläänkin. Mutta koska\nhän oli kaivanut sen santaan, ei hän muistanut sitä. Lennähteli,\nlekutteli siitä jälleen ohitsemme taas \"sellaisia\", keveän kaliperin\nperhosiakin. Vilkaisin perään; kylpytoverini naurahti kurielevasti.\n\n-- Katsoin vain, minne se itikkaprofessori hävisi. Olin utelias\nnäkemään, herättävätkö nuo hänessäkin mielenkiintoa.\n\n-- Varmasti! Ei hänen neuloissaan sentään vielä niitä ole, ja vaikka\nolisikin. Vaikka ne kaikki ovatkin samaa heimoa, on niissä eri\nvivahteita. Neulaan kelpuutettavia joka ainoa itikka!\n\nOnneksemme sittenkin tiedemies pyydystäjä oli kulkenut edellä taakseen\nvilkaisematta. Hänellä oli jalassaan raskasanturaiset kengät.\n\nEräänä toisena iltana meillä virisi enemmän tai vähemmän syvämietteinen\nkeskustelu ammatin valinnasta ja sen vaikutuksista ihmisluonteen\nkehitykseen.\n\n-- Ammatti muovaa ihmistä, niinkuin luonto kasvi- ja eläinkuntaa,\naloitti kamreeri kiintoisan esityksensä ja perusteli sitä monilla\nelävästä elämästä otetuilla esimerkeillä.\n\n-- Miksi metsässä on erilaisia ja erimittaisia puita? On suoria, on\nvääriä, paksumahaisia ja solakoita! Siksi että kasvupaikka näin ohjaa\nja elon antimien juoksu sitä vaatii. Mikä hiekkakankaalle juurtuneen\npuuntaimen on suoraan kasvaessa! Mikään ei ahdista, ei seinä, ei katto.\nPuske salkona suoraan ylöspäin kilpaa tuhansien tovereittesi kanssa\nniin pitkälle kuin voimien lataus riittää. Toista on kovaosaisen\nraukan, joka valottoman kiven takana kituu ja kaulaansa kurkottelee.\nKäkkyräiseksi siinä varsi jo kasvaa vuosien mittaan pakostakin,\nolkoon siemenaihe kuinka jalosta emästä tahansa. Mitä tulee taas\nvarren solakkuuteen tai paksumahaisuuteen, niin sehän on puhtaasti\nravintofysiologinen kysymys. Jos kenellä on, mistä nauttii, niin kyllä\nhän nauttii, ei siinä hurskastelu auta enempää kuin moraalisaarnatkaan.\nKenellä taas ei ole, niin hän ei nauti, vaikka kuinka haluttaisi,\nvaikka hyvin ruokittu paimen aina vierellä kehoittaisi ja ystävien\nkuoro hallelujaansa veisailisi.\n\nSe veisasikin, hiekkarannan kovaääninen, kolmella suurella\näänitorvellansa paasasi. Siinä vasta jalo keksintö, tämä\nposetiivimme korvike. Vain yksi levy ja yksi neula. Mutta ääni\nkuin tuomiopasuunassa. Pyytämättämme se soitti lukkoon tuhansien\nkuulijoittensa rumpukalvot, raaputteli tunteetkin helliksi, milteipä\nvereslihalle. Hobbytoverini painoi viisaan päänsä lämpöiseen hiekkaan,\noli nähtävästi puhunut sydämensä tyhjäksi ja päänsä täydeksi, tai ehkä\npäinvastoin. Kovaäänisellä oli nyt jälleen äänen vuoro, se sai pumpata\nsekä tyhjäksi että täyteen. Minä olin saanut kaikenlaista valistusta\ntarpeekseni, pintani kaipasi karkaisua, ehkä päänikin viilentämistä.\nJuoksin rantaan ja kahlasin mereen.\n\nKylpyrannan edessä kohosi pieni santainen saari, kuin valaskalan\nselkäevä. Sinne suuntasin omat eväni, niinkuin monet muut nuoret ja\nvanhemmatkin uimarit, jotka halusivat ympärilleen vähemmän naapureita.\nSinne kovaäänisen poru ja kylpyrannan kohu kuului hiljaisemmin, kuin\nnäkymättömän sordinon vaimentamana. Se lakkasi kokonaankin kuulumasta,\nkun heittäytyi selälleen ja painoi sormet korviin, kuten minulla\ntäällä usein oli tapana tehdä. Nenääni työnsin pari valkoapilan\nkukkaa, tällaisiakin harvinaisuuksia luodon kivenkoloista löysi,\nken kärsivällisesti etsiskeli. Sitten ei puuttunutkaan enää mitään.\nKun siristävien silmieni lävitse taivaan avaruudessa purjehtivia\npilvenhattaroita kiikaroitsin, saatoin kuvitella mitä tahansa.\n\nJokohan parinkymmenen vuoden kuluttua \"jääkausi\" pikku tiluksillani\nolisi ohitse? Silloin kevät tulisi, \"suvi luonnon kaunistaisi\",\nkuten jossakin laulussa sanottiin. Aurinko lämmittäisi! Apilan kukka\ntuoksuisi! Sirkka ruohistossa sirittäisi! Mutta kiuru laulaisi\nriemullista ylösnousemuksen virttä ylhäällä hattarapilven alla! Käki\nelämän keväistä kultaa kukkuisi! Tirehtööri juoksisi peltopolkua\ntukka huiskien, käsi tuuliväkkäränä viipottaen: Isä hei, missä olet?\nLähdetään kalaan!\n\nTirehtööri... kahdenkymmenen vuoden perästä! Ellei olekin jo\ntällöin joku \"tirehtööri\", niin ei sitten milloinkaan. Lapsuus\ntuuliväkkäröineen, lapseniloineen olisi häneltä ollut ja mennyt... Minä\nvanhus harmaapää, jos enää olemassakaan. Päivä oli pitkä... elämä liian\nlyhyt... kaleeriorjalle liiatenkin. Liian lyhyt jäävuoren sulattamiseen\nposetiivimusiikin poljennoilla! Mikä sydäntä riipaiseva totuus! En\njoutanut, en kärsinyt sitä ajatella, en kovaäänistä sen enempää\nkuunnella, en edes sordinon lävitse. Tempaisin sormet korvistani,\nvalkoapilat nenästäni. Evät laineisiin! Ei tässä muu auta!... jos\nauttoi enää sekään.\n\n\n\n\n20\n\n\nJo lapsuudesta alkaen on minulla ollut hyvä unenlahja, sanovat kaikki,\njotka ovat olleet katselemassa. Tuskin olen pieluksille heittäytynyt,\nkun jo alkaa hyristä. Kissojen kanssa kilpaa! sanoi äiti ennen. Näin\ntapahtui yhä vieläkin, vaikka ilman kissaa. Hyrinöistä pitivät huolta\nunikuvat, jotka myös ovat olleet ilonani ja murheenani niin pitkälle\nkuin muistan. Iloiset, keveät unet ovat sielun virkistys. Raskaiden,\npainostavien unikuvien vaikutus on päinvastainen. Tällaisissa unissa\nnäkijä palaa usein vanhoille jäljilleen, joissa on piikkejä ja\nohdakkeita. Tämän tapaista, enemmän raskasta kuin keveää, minunkin\nuneksumiseni alkoi olla näihin aikoihin. Heräsin hiostuneena, usein\nsuorastaan painajaistunnelman vallassa, niinkuin olisin ollut\nruoskalla ajettava kaakki raskasta kuormaa ylämäkeen kiskomassa.\nKuormani tavallisesti oli posetiiveja tai niiden puolivalmisteita.\nHerätessäni tunsin mielen kevennystä, että sentään en enää ollut tätä\nkuormaa vetävä juhta. Mutta näin minä hilpoisempiakin näkyjä. Olin\nolevinani esimerkiksi herra \"tehtailija\", oikein onnekas mies. Tavaraa\ntuli ja meni. Kaikki kävi kuin viheltäen. Velat viimeistä penniä\nmyöten maksetut, uudet tehtaat tehty ja koneet hankittu. Toimitimme\njunalastettain maailmankuuluja maailmannäyttelyissä palkittuja\nsoittimia... Eurooppaan, Aasiaan... Amerikkaan. Olin lähtemässä\ntarkastus- ja huvimatkalle, sille maailmanmatkalle, jota vuosikausia\nolin unelmoinut. Auto odotti laivalle viedäkseen, matkalaukut ja\npäällystakkini oli jo autoon nostettu. Perhe hyvästeli ja toivotteli\nhyvää matkaonnea, tuliaisiksi itselleen mikä mitäkin. Lupailin kaikille\nkaikkea hyvää, päästäkseni vain matkaan. Kiire jo olikin, koska\nvaltamerilaiva sentään ei ollut omani. Ei mitään pitänyt puuttua enää.\nPuuttuipas! Housuni olivat hävinneet, myös alimmaiset. En suinkaan\npaitaisillani autoon, laivaan ja ulkomaille? Perhe nauroi, myös mestari\nja rouva. Oli harvinaista nähdä hänen suutansa naurussa. Koko kylä ja\nkaupunki, koko kansakunta yhtenä nauravana suuna kuin Hangon keksi.\nHerra soitintehtailija lähtee ulkomaille ilman housuja!... Valtava\nnaurunhohotus kiiri kautta Suomenniemen. Siihen heräsin. Ei ollut\nhousuja, ei autoa, ei laivaa. Uutta tehdastakaan ei näkynyt missään,\nainoastaan pieni soutuvene, joka sekään ei näkynyt, vaan tuntui. Siihen\noli lastattu vanhan tehtaan velat, aika laivalastillinen niitä olikin.\n\nNämä kuitenkin olivat niitä hupaisia, keveitä unia. Niiden alku oli\nloistava, usein repäisevän hauska, loppupuoli vain rääpsähti. Huomasin\nolevani alasti, herätessäni sitäkin enemmän. Painajaisunet olivat\nsiinä suhteessa parempia. Sellaisesta päästyään tunsi itsensä tosiaan\nonnellisesti vapautuneeksi. Uni maittoi jälleen hyvin, jopa niin\nmainiosti, että livahti seitsemään, vaikka neljältä oli pitänyt herätä.\nTällaiseen hassaamiseen ei olisi ollut varaa, mutta mennyt mikä mennyt,\nminkä sille enää mahtoi.\n\nKun tätä jatkui viikosta viikkoon, alkoi se maistua puulle. Kaikkein\nharmillisinta oli unikuvien jauhava samankaltaisuus, minä, vainottu,\nmestari vainoojani. Meitä korkeampana voimana, kummankin ylipiiskurina,\nvaikutti rouva.\n\nOlin esimerkiksi jäniksen poikanen, jota ahdisti suurisuinen\nloppakorva. Kita avoimena, sääret hetkuen se juosta hohlasi perässäni.\nJotakin vikaa oli minun käpälissäni, koska huonosti pääsin pakoon. Näin\nme peräkanaa mäeltä mäelle painelimme, mutta alhaalta laaksosta kuului\nmatala ääni: Jaska, us kiinni! Usein seurasi sitä siiman läiskähdys,\njoka pani ahdistajani kiljahtamaan. Kiitin onneani, että olin sentään\nvain jänis.\n\nKerran olin pienempi jyrsijä, raukka hiirenpoikanen maamyyrän\nkäytäviin eksyneenä. Kuulin sen tohinan milloin edessä, milloin\nsivuilla, peloittavan läheltä aina. Pelastukseni oli usein tikun\nvarassa, koska vanha vainoojani tunsi käytävänsä, minä en. Onnekseni\nkuitenkin hän oli ryypännyt. Hänen henkensä haisi oudolle sekoitukselle\nviinalle, sipulille, urokselle... Kaikkea sitä unissaan saattaa\ntunteakin. Joskus peräkanaa painellessamme jouduimme pyöreän pesän\nlähettyville, kauhistuksen paikka meille kummallekin, sillä pesän\nkeskellä ruuvituolissa istui yhteinen ylipiiskurimme. Aja tänne se!\nAja! kuului matala, käskevä ääni. Minä hiiripoloinen värisin kauhusta,\nniin myös vanha myyrä. Se puursi multavassa maassa kuin traktorin\ntyöntämä lumiaura. Mutta kuinka keveitä tai raskaita nämä unielämykseni\nolivatkin, niin aihe niissä aina oli sama. Se alkoi käydä jo liian\ntutuksi, suorastaan tympäiseväksi, ja mikä pahinta, sellaisella\npakaasilla lastattu laiva \"höyhensaarille\" ei kyennyt antamaan sitä,\nmikä oli matkan tarkoitus, uutta voimaa ja mielen virkistystä.\nHerätessäni, vaikkapa myöhempäänkin lepäillessäni, tunsin oloni\nraskaaksi. Tunto soimasi hävinneestä aamusta. Sellaisiin menetyksiin ei\nollut varaa. Päivän kuluessa yrittelin ottaa hukkaan vuotanutta aikaa\nkiinni. Turha yritys! Sama jos hävinnyttä aamukastetta olisin ryhtynyt\ntavoittelemaan. Tuhruinen, tarkoituksettomasti lyhentynyt päiväni kului\njoutavan etsiskelyihin. Illalla saattoi lenkille lähteminenkin jäädä\nrästiin, kun piti muka ottaa takaisin, mitä aamupuolella oli menetetty.\nSiitä ei tullut mitään, ainoastaan nokkaunet, jalat roikkuen ja takki\npäällä. Hiet ja harmit latautuivat pesäkkeihinsä purkautuakseen yöllä\nvanhaan tuttuun tapaan, entistä hullumpaankin.\n\nSelväpäisenä jokaisen lankeemukseni jälkeen tein vakavasti parannusta,\nkuten heikon syntisen tuleekin. Olipa tämä nyt mokomaakin taikinaa\nmiehisen miehen vatkattavaksi! Eikö ihminen voinut olla ajatuksiensa ja\nkuvitelmiensa herra niin unissa kuin valveilla? Tallukkamaisuutta tämä\noli. Siitä täytyi päästä!\n\nSanoista tekoihin! Otin rästiinjääneen lenkin kaksinkertaisena,\nhikikuurin viimeiseen tippaan. En nähnyt, en tahtonutkaan katsella,\nmitä teillä ja metsissä näkyi. Kuritin lihaa, muokkasin tallukkaa.\nSe nyt matkan tarkoituksena oli. Sitten kylmää vettä niskaan ja\nherätyskellon viisarit pari tuntia tavallista aikaansa edelle.\nMenetetty aamu oli otettava huomisaamuna kiinni! Oli kai tämä\nmiehiselle miehelle mahdollista? Mikäpä siinä, kaikki nämä, vaikka\nenemmänkin. Mutta lopputulos oli sama kuin tyhmän miehen talossa,\nHölmölän tuvassa, jossa isäntä ryhtyi koneistovian takia seisahtunutta\nseinäkelloa pakolla käyttämään. Mies heiluria heiluttamaan, täytyihän\nkellon käydä, kun isäntä käski. Kello kävikin pitkin, rotevin\nharppauksin, mutta ajan näyttämisen laita oli sitä ja tätä, varsinkin\nsenjälkeen, kun heilurinheittäjä väsyi ja nukahti.\n\nNäin kävi myös minulle tämän pakkoheiluttamisen seurauksena.\nPidennetystä kävelylenkistä ei tullut virkistävää draamaa. Suloiset\nsiivettäret eivät ladelleet kylpyammeeni partailla. Ja minne lienee\nhävinnyt ylimmäinen ystäväni Fortuna rouvakin? Aihe oli, mutta\najatukset eivät luistaneet; milloin pakolla purkautuivat, niin kulkivat\nepäilyttävänä solmupiiskana. Tällä tavalla juoksutettua juttua oli\nvaarallinenkin ruveta muiluttamaan lehtiin. Saattoi saada kirkkaat\npumpsit ja jos läpäisikin, niin viimeisen kerran. Suuri yleisö ei\nharrasta solmusiimoja, vaikka toimittaja torkahtaisikin. Pakkopiiska,\nyli ammuttu yritteliäisyys ei ollut hyväksi. Kello Hölmölän seinällä\nkäveli päin mäntyyn. Parempia keinoja oli keksittävä. Sitä nyt oli\naika miettiä, mutta ei liian kauan, että ei kävisi kuin hämäläiselle\nmiehelle karjalaisessa huutokaupassa.\n\nYrittelin yhtä ja toista, luvallisia, jopa luvattomiakin keinoja.\nRyhdyin liikemieheksikin jälleen, vaikka en soittimien alalla.\nMielikuvituksessani kehittelin muita vanhoja teollisuuden aloja,\nkeksinpä peräti uusiakin. Käyttelin kynää, ajatusta ja kokemusta, sitä\nposetiivipajan kiirasahjossa koulattua, josta maksettavakseni oli\nasetettu tyyriitä, venyviä vekseleitä. Mietiskelin hartaasti illat\nja aamut, lenkillä käydessäni, ammeessa loikoessani. Mahdoin käyttää\nsiihen myös liikkeeni virallista aikaa, josta nautin kuukausipalkkaa\nja provisiota. Toivottavasti tätä ei lueta minulle synniksi, koska\nen liene ainoa, joka muualta, jopa valtiolta palkkaa nauttien on\nsuuria pieneen raukeavia keksintöjä tehnyt. Mitä piirustuksia minulla\nolikaan. Milteipä mitä vain, inhimillisen elämän monilta aloilta.\nKevensin emäntien askeleita pihapoluilla ja karjakeittiöissä. Riensin\nisäntien avuksi pelloille ja metsissä. Avustin nerokkaasti kana- ja\nmunatehtailijoita hyvin muistaen ja huomioonottaen nopeasti rappeutuvan\nmunajunani monet heikkoudet.\n\nMutta kuten sanottu, posetiiveista olin saanut kyllikseni.\nJotakin hyödyllistä sen piti olla, vaikka pienempääkin. Eikö\nsinapinsiemenestäkin kasvanut suuri puu? Jo koulupoikana muistin\nkuulleeni, miten hakaneulan keksijästä Amerikassa oli tullut\nmonimiljonääri. Eikä minun tästä esimerkkejä löytääkseni tarvinnut\nmennä ajassa edes niinkään kauaksi. Eräästä meidän kylässä\nepäonnistuneesta mekanikosta oli Austraaliassa tullut miljonääri\nvillapaalin vanteeseen keksimänsä koukun avulla. Olinko minä niin\nheikkopäinen, että en keksisi jotakin \"koukkua\", lukkoneulaa,\ntakkinaulaa, naisten sukkaan solkea? Paalattiin kai Suomessakin\nlastuvillaa, turvepehkua, kauranpahnaa... Vaikkakaan ei veloitettu\nkymmeniä markkoja muutamasta laudan pätkästä kuten meillä soittimia\nlähettäessämme oli tapana. Niistä laudanpaloista, joista minä muutamia\nolin unohtanut kirjoihin hyvittämättä, vaikka ostajat olivat niitä\npalauttaneet.\n\nKun kyllikseni olin kylvänyt näitä miljoonapuiden sinapinsiemeniä,\naloin tehdä suurkeksintöjä, jopa suorastaan kalevalaisia mittasuhteita\ntavoittelevia. Suomalaisen suksen kehittäminen oli yksi mieliaiheeni,\njonka kimpussa harrastelin monta yötä ja päivää.\n\nLoistavana mallikappaleena silmissäni kangasteli Lieto Lemminkäisen\nliukupuu, jota kalevalainen runolaulaja oli niin mestarillisesti\nkuvaillut. Oliko suksessamme tapahtunut vuosisatojen mittaan mitään\nkehitystä? Oli kravunaskelia taaksepäin! Ei nykyisellä suksellamme\nollut lähtemistä \"niitten hirven hiihdäntähän... kalman kartanon\nohitse...\" Se lipsahteli taakse, kun eteenpäin piti huristaa. Se\npilskahteli poikki tasaisella ladullakin kärjestä, jopa pälkähänkin\ntiestä. Näitä itseni ja muiden näkemiä ja kokemia puutteita parantelin\nuudessa patenttisuksessani, joka kerta kaikkiaan löisi rauskat\nlaudalta. Näistä suksea parantavista keksinnöistäni onkin myöhemmin\neräs tullut käytäntöön, vaikka sen patenttia ei liene rekisteröity\nnimiini. Nähtävästi se tällöin oli keksitty muissakin aivoissa,\nkokeiltu ja pantu toimeen. Iloisesti yllätetty joka tapauksessa\nolin, kun urheilukaupassa ensi kerran näin useasta säleestä\njousijännitykselle rakennetun suksen. Juuri sellaista suksipuuta olin\nmielikuvituksessani piirustellut. Luonnollisesti kiiruhdin hankkimaan\nitselleni nämä oman patentin liukupuut, vaikka tarvitsikin pistää\nlikoon viimeiset markkani. Ne olivat kalliit kapineet aluksi, kuten\ntavallista. Mutta sen korvikkeeksi minua eräänä päivänä pistäytyi\ntervehtimässä eräs hiihtäjätoveri taannoisvuosien kilparadoilta,\nkäväisi tien löydettyään useamminkin, tulimme hyviksi tuttaviksi\njälleen. Suuri komea mies, jo parhaimpina kilpailuvuosinaan lähes\nsatakiloinen oli tämä kilpatoverini, ammatiltaan suurkartanon\nmetsätyönjohtaja, nimeltään Jussi Harjanne. Kilpaladulla, varsinkin\nkovalla hankikelillä, hän oli tekijä, kerrassaan loistava ilmestys.\nSopivassa tasamaastossa hän paineli kymmenen, kahdenkymmenen\nkilometrin kilpataipaleen kokonaan käsivoimillansa, kuten myös\nhänen koulumestareillansa Kymenlaakson kuuluisilla hiihtäjillä oli\ntapana. Ajat olivat tämän mukaiset, siinä puolen tunnin korvilla\nkymmenen kilometriä. Jos viisi minuuttia vikaan veti, oli syynä\njoko huono kilpailu tai keli. Mutta Jussi säilytti kärkimiehen\nasemansa pitäjän-, jopa piirikuntien välisissä maakuntahiihdoissa\nvielä murtomaa-aikakaudellakin, mikä hänen tasamaankäsivoimakoulunsa\nja kymmenleiviskäisen painonsa huomioonottaen oli yllätys niin\npalkintotuomareille kuin kärppänä kiipeileville kilpatovereille.\nMinun asemani Jussin kilpatoverina oli ollut aina sama kuin entisen\nturkulaisen juoksijan Paavo Nurmen kilpatoverina. Väliin oli Jussi\nedellä, väliin minä perässä. Tämä kuitenkaan ei estänyt meitä tulemasta\nhyviksi tovereiksi muutenkin. Nyt uudistimme vanhan ystävyyden,\nmuistelimme menneitä.\n\n-- Etpä tullutkaan yllättäen, vaikka odottamatta. Sinun edelläsi on\nhiihdetty latuja, sanoin minä niinkuin totta oli.\n\n-- Kuka minun edelläni latuja on hiihtänyt? ihmetteli mies.\n\n-- Minä itse, vaihteeksi kerran edellä, nauroin ja kerroin hänelle,\nkuinka innokkaasti viime aikoina olin askartanut suksien ja\nrasvojen parantamiseksi. Hän nauraa hyrähti rattoisaan tapaansa.\nSitten viime näkemän hän oli paisunut yhä, silminnähtävästi noin\nkaksitoistaleiviskäiseksi. Hänen patenttisuksiinsa tarvittaisiin\nsekä pituutta että leveyttä. Jousitus olisi tehtävä kuin junavaunun\nresooreihin, mietiskelin ja naurahtelin itsekseni.\n\n-- Nauratko minulle?\n\n-- Sinulle!\n\n-- Kun minusta on tullut tällainen teurastajan koira!\n\n-- Mistä noin hyvin arvasitkin?\n\n-- Näkee kai tuon silmistä, mitä vanha kilpakaveri arvelee.\n\n-- Häviömies liiatenkin.\n\nNauroimme yhdessä, hän nojatuolissani hyllyen. Hän valitteli\ntaipumustaan, joka todella oli hänelle jo painoksi ja murheeksi\nmuodostumassa. Ruoanmaitti oli mahdottoman hyvä, eikä heikko ihminen\nvoinut siitä kieltäytyä, niin kauan kuin sitä oli saatavissa. Toimensa\nvuoksi hän sanoi joutuvansa liikkumaan paljonkin, mutta ei sillä\ntavalla kuin ennen harjoituksissa ja kilpaladuilla. Syntinen liha olisi\ntarvinnut ankarampaa kuritusta, jokapäiväisen hiostuksen ja katumuksen\nkautta, niinkuin katkismuksessa sanottiin. Sitä olisi tarvinnut\njatkuvasti palvata ja hiostaa, mutta kun ei ollut tarvittavaa voimaa.\n\nTotta hän puhui, suoraan ruoskivaan tapaansa. Päältä katsoen oli vaikea\nottaa todeksi näitä hänen tunnustuksiansa. Ettäkö ei olisi voimaa\nmiehellä, joka oli kuin puhkuva veturi? Kun ei, niin ei. Taaraa kolme,\nneljä leiviskää liikaa, voimia vähemmän kuin ennen, niin se oli.\nHän oli kyllin järkevä tunteakseen heikkoutensa ja tarpeeksi rehti\ntunnustaakseen sen. Leivisköiden keräämistaipumus oli luonnonvoima,\njoka kerran alkuun päästyänsä vyöryi eteenpäin. Sille ei mahtanut\nmitään edes entinen ladunnielijä, sellainenkaan voimaveturi.\n\n-- Sinun elämäsi on varmaan mukavaa ja huoletonta nykyisin? tein minä\nvääriä johtopäätöksiä ulkoishavaintojen perusteella.\n\n-- Erehdyt, veli veikkonen! Jo tässä vain elämisessä ja olemisessa\npyrkii olemaan tuska ja hengenvaiva. Hengenahdistuskin vaivaa kaiken\nlisäksi, kuulet kai sen äänestä.\n\nKuulin kyllä, olin heti sitä oudoksunut. Nyt lähemmin tarkkailtuani\nhuomasin myös silmien kiillon ja poskien verevän punan. Hänen\nvoimakoneistossaan mahtoi olla vikaa, ei ainakaan sitä täyttä voimaa,\njota lisääntyvät leiviskät olisivat kipeästi tarvinneet.\n\n-- En olisi tähän voimattomuuteen sortunut, ellen olisi jäänyt yksin.\n\n-- Sinä yksin? Onko sinulle sattunut perhesuruja?\n\n-- Ei niitä suruja, jos ei enää ilojakaan, tyttäreni ovat jo äidin\nmittaisia, poikaa ei tullut... Mutta poikia... omia poikiani minun\non ikävä... monta kertaa niin sydämen haikea, että en tahdo osata\nollakaan. Hänen silmässään herahti kyynel, eikä hän pyrkinyt sitä edes\nsalaamaan.\n\n-- Olemattomia poikiasi? kysyin kun en ymmärtänyt.\n\n-- Olemattomia! Sinäpä sen sanoit! Ilveksenpoikiani, jotka minulla\nolivat... jotka minulta julmasti riistettiin.\n\nJo aloin aavistaa niin paljon, että ei tarvinnut enää hämmästellen\nkysyä, saatoin rauhassa jatkoa odottaa. Hän oli ollut aikoinaan,\npaitsi itse hyvä aktiiviurheilija, myös urheiluseuran perustaja ja\nsen isällinen johtaja. Hänen \"Ilveksensä\" ja sen poikien iskuterävyys\noli tunnettu kautta maakunnan. Heillä oli melkoiset vaatimukset\ntäyttävä talkoovoimin rakennettu urheilukenttä. Tämä oli harvinaista\nniihin aikoihinkin syrjäkylässä, pitäjän keskuksissakin. Erikoisesti\nIlveksen poikien iskuvoima oli tunnettu ja pelätty joukkuekilpailuissa.\nSiitä oli myös meidän kyläläisillä kirvelevää kokemusta. Ilveksen\npojat riistivät saaliin käsistä paremmiltakin riistamiehiltä.\nHeidän matkassaan oli lähtenyt Ridan Kallen maantiepyöräilyn upea\nkiertopalkinto, meidän hankkimamme viestinhiihtomalja ja monet\nmuut. Ilveksen pojilta oli vaikea mitään saada, mihin he kerran\nolivat kyntensä iskeneet. Näitä muistaen minun häviöjoukon johtajana\noikeastaan olisi pitänyt olla iloinen hänen myöhempien päivien\nvastoinkäymisistänsä, mutta enhän kuitenkaan ollut. Tämä suinkaan ei\nole todistus inhimillisen minäni suuruudesta, vaan ennemminkin urheilun\njalostavasta vaikutuksesta. Se ajaa ruumiista pahat nesteet ja sielusta\npikkumaisuuden kuivat roskat. Voitollisenkaan kilpailijan murheet eivät\nmuodostu hänen häviömiehelleen halpamaisen ilon aiheeksi.\n\n-- Jo yli kymmenen vuotta olen yksin latujani laahannut, tallustellut\nnurmettuvilla kentilläni kuin orpo piru Kalajoen markkinoilla.\n\nNäin hän jälleen aloitti leikillisen arkipäiväisesti, mutta silmistä\nkihoili kyyneleinen ikävä, äänessä värisi tuska.\n\n-- Mitä tarkoitat? Eikö teidän kylässänne ole enää poikia? tiedustelin\nenemmän häntä kirvoittaakseni kuin tiedonhalusta.\n\n-- On pahaisia rääpäleitä, vaan ei Ilveksen poikia.\n\n-- Ilveksen poikiasi tosiaan! myönsin, menneitä ajatellen. Mutta hän\ntunsi tarvetta sydämensä purkamiseen ja laukaisi kipeän panoksen.\n\n-- Ilveksenpoikani laahustivat Tallukkamäkeen... sinä onnettoman\ntakatalven päivänä.\n\nHän huokasi raskaasti, jääden tuijottamaan eteensä. Minulla oli kotva\naikaa omilla näkimilläni valokeilakseni sitä takatalven päivää ja\nkevättä, johon hän viittasi. Se oli sitä aikaa; aika aikaa kutakin. Jo\nkansalaissodan aattopäivinä oli tapahtunut pitäjässämme järkyttäviä\ntekoja. Parikymmentä valkoiselle rintamalle rientävää nuorukaista oli\njoutunut kiinni ja tullut julmalla tavalla murhatuksi. Veljien veri\nhuusi maasta, sekä sananmukaisesti että kuvaannollisesti. Murhamiehet\neivät olleet meidän pitäjäläisiämme, vaan joku lentävä hulikaanijoukko.\nOnneksemme harvaa poikkeusta lukuunottamatta eivät olleet tuttuja\nmiehiä nekään, jotka osien vaihtuessa verikostoon ryhtyivät.\nVierasta mieltä, kieltä ja heimoa he olivat, kellarisankareita,\njoiden johtajaksi oli kohonnut epäilyttävin valtuuksin vesikauhuinen\nverihurtta. Hänen silloisia edesottamuksiaan ei ohjannut oikeus,\nvanhurskaudesta puhumattakaan. Hänen tekojensa, omasta mielestään\nehkä hyvinkin sankarillisten, pohjavaikuttimena oli juoppohullun\nmiehen verenjano ja rotuviha. Vain tästä näkökulmasta on nähtävissä ja\nymmärrettävissä kaikki se, mitä tapahtui pitäjässämme sinä kauniina\nkeväänä, kaurankylvön aikaan. Päivät päästään, aamusta iltaan tämä\nnerokas \"Nero\" istui kenttäoikeutta, miten jaksoikin, viinan voimalla\nnähtävästi. Mutta hänen uljas kellarisankariarmeijansa pani toimeksi.\nTallukkamäkeen vain, ukko kuin ukko! Sinne asteli vavahtelevin\naskelin edelliskeväänä rippikoulunsa päättänyt nuorukainen, joka\nseikkailunhalusta tai käskijöittensä määräyksestä oli ollut lähettinä\npunaisella rintamalla, sinne työn painosta ja vanhuuttaankin vapiseva\ntorppari ja muonamies, jolla ei ollut omallatunnollansa muuta\nrikettä kuin että säännöllisenä miehenä oli maksanut yhdistyksensä\njäsenmaksun, sinne näiden maksujen tilapäiskerääjäkin, harmaapäinen\nasioitsija, joka suinkaan ei aavistanut kohtaloansa lähtiessään\nvanhaa hyvää naapuriansa pelastamaan. Ja sinne samaan Tallukkamäkeen,\nmeidän pitäjämme \"golgatalle\", olivat kaksin-, kolminkertaisina\nviestijoukkueena tallustaneet sitten myös iskuvalmiit Ilveksen pojat,\njotka vastoin parempaa tietoaan ja tahtoaan olivat sattuneet syntymään\nsuuren kartanon torpparien ja muonamiesten poikina. Näitä mieleen\npalauttaessani minäkin vasta oikein tajusin edessäni istuvan \"Kalajoen\npirun\", vanhan yksinäisen ilveksen, sydänikävän ja murheen. Hän herätti\nminut mietteistäni ilveksen karjahduksella.\n\n-- Minä itse olin oikea emätallukka! Kun en iskenyt liiskaksi sitä\nverikoiraa!\n\n-- Ketä? tiedustin, vaikka arvasin.\n\n-- No sitä Röönperin saatanaa! Olisin varmasti saanut anteeksi monta\ntehtyä syntiäni sen työn tähden... Nyt saan katua tuomiopäivään, että\nmiehinen mies joskus onkin sellainen saamaton sammakko!\n\nMinun olisi pitänyt sanoa hänelle jotakin lohduttavaa, mutta unohdin\njäädessäni hänen sanojansa miettimään. Niin varmasti olisit saanutkin!\nJos olisit iskenyt, niin sinut itsesi olisi ehkä ammuttu. Sen enempään\nse rottalauma päättömänä ollen ei olisi uskaltanut eikä pystynyt,\njos siihenkään. He olisivat painuneet ehkä omille mailleen... apua\nhakemaan. Seuraavina päivinä heräsivät pitäjäläiset, mutta tällöin se\noli jo myöhäistä. Jos olisit ampunut tai iskenyt, niin moni perheenisä,\ntorppari ja muonamies olisi palannut kotiinsa, sen sijaan että nyt\nkäveli \"Tallukkamäen golgatalle\"... puhumattakaan ilveksenpojistasi,\njotka kiinni tavoittamattomana joukkona olisivat kotoisille kentillensä\nrientäneet... Myöhemmin he olisivat pystyttäneet sinulle, ilveksien\nisälle ja pelastajalle, jalosti ansaitun muistopatsaan kenttänne\nkeskelle. Ainakin ajatuksissaan kilpakierroksilla hikeä pyyhkäistessään\nhe olisivat sen tehneet. Hän keskeytti mietteeni, mikäli niihin nyt\nenää olikaan mitään lisättävää.\n\n-- Hitaus on minulla sukuni ja heimoni perisynti. En milloinkaan ole\npäässyt sataa metriä alle kolmentoista sen kirotun myöhästymiseni\nvuoksi. Silloin minun olisi pitänyt päästä kahteentoista.\n\n-- Olisiko se riittänyt?\n\n-- Olisi!\n\nYritin palata äskeisille laduilleni, mutta hän ei tarvinnut enää\nmiettimisen aikaa.\n\n-- Kuulin, miten se verihurtta pojille ulvoi, tiesin, mitä siitä\nseuraisi. En minäkään toimeton ollut, vaikkakin tallukka. Menin heti\nsoittamaan meidän tohtorille. Valmiit sanat pyörivät suussani: Nyt on\npantava langat kuumaksi... on kiire... En saanut puhelimeen isäntääni.\nHänellä kuului olevan tärkeitä tehtäviä, luultavasti virkkasi naisten\npöksynpitsiä. Hän oli aika näppärä sellaisissa askareissa... Olin\ntuskainen kuin umpitautinen, arvaatkin tuon. Sieppasin pyöräni ja\npumppasin kumit täyteen. Kävin kuiskaisemassa pojille. Odottakaa!\nLevätkää rauhassa! Apua tulee!\n\n-- Ei tullut?\n\n-- Eikö tullut? Tuli riittämiin! Paukauksia neljä viisikymmentä,\nmuutamat heistä kuuluivat olleen hyvin sitkeähenkisiä... Herra Jumala!\nMinun rakkaat ilveksenpoikani! Levätkää rauhassa!\n\nHän nousi ja käveli kiihtyneesti, posket punoittivat ankarasti,\nsilmissä välkkyi kostea kiilto. Pelkäsin hänen sydämensä puolesta. Tuo\nrasitus ei olisi terveellistä hänelle. Käyttelin \"sordinoa\", viulumies\nkun olin, vaikkakaan en soittaja.\n\n-- Rauhoitu, hyvä veli! Ei siinä ole sinun syytäsi.\n\n-- On siinä! Miksi olin tahmea ja hidas? Miksi en iskenyt, vaikka\nraskasperäinen \"koltti\" riippui vyölläni.\n\n-- Sinä voit korjata mahdollisen sukuvikasi kasvattamalla Ilveksen\npoikien pojille kynsiä.\n\n-- Sen minä teenkin. Se on ainoa lohdutukseni, mutta sitä tehdessäkin\nminä aina ajattelen: miksi en iskenyt?\n\n-- Siksi, että katkismuksessa on käsky: Älä tapa!\n\n-- Se \"älä\" pitäisi raaputtaa pois siitä, milloin vesikauhuinen hurtta\nraivoaa kyläkujasilla.\n\nSamaa mieltä olin itse, enkä siis osannut sordinoitua viuluani sen\npitemmälle soittaa. Hänellä oli kaupungilla asioitavia. Illalla\nlupasimme mennä yhdessä teatteriin. Yksin jäätyäni jäin itsekseni\nmiettimään hänen sydänmurheitansa. Eipä ihme, että vanha ilves näissä\noloissa tunsi elämänsä orvoksi ja yksinäiseksi. Ei hän ollut ainoa,\njoka näinä kohtalokkaina päivinä oli lähtökuopissaan myöhästynyt.\nHänellä vain oli tavallista herkempi sydän ja hän oli ottanut sen\nvaivakseen. Ajattelin niitä koteja, jotka omassa pitäjässämme ja\nmuualla, puolella ja toisella, olivat näinä kohtalokkaina aikoina\n\"ilveksenpoikansa\" menettäneet. Oliko heidän veriuhrinsa ollut turha?\nSe oli suuri kansallinen onnettomuus. Se kaivoi julmaa juopaa ihmisten\nvälille, eikä siihen meillä vasta vapauteensa selviytyneenä pikku\nkansana olisi suinkaan ollut varaa. Mutta sijaiskärsimyksen uhrilahja,\nsyyttömästi vuotaneen veren voima, on jollakin ihmeellisellä tavalla\nsiunannut tätä kansakuntaa. Näin tapahtui myös \"Ilveksen poikien\"\ntapauksessa, vaikka vanha ystäväni, isä ilves, ei sitä silloin vielä\nhuomannut. Hänen silmiensä valo sammui, ennenkuin hänen poikiensa uhri\nkauneinta hedelmäänsä kantoi.\n\nNykyisissä vaiheissa, jolloin kansan elämästä ja pysyvimpien\nelinarvojen säilyttämisestä on ollut kysymys, muiden mukana myös\n\"ilveksen pojat\", pikkuveljet ja pojanpojat ovat iskeneet kuin vain\nkouliutunut suuresta tehtävästään tietoinen suomalainen ilvesviesti\niskee. Rinnakkain ovat taas hiihtäneet metsätyömies ja talonpoika,\nniin eriarvoiset kuin heidän puolustettavansa ovatkin, toisella\nkoti ja kontu, toisella vain saha ja kirves, yhteistä kummallekin\nsuomalaisen miehen vapaus. Ystäväni, vanhan ilveksen, latupenikulmien\nnielijän, olisi tämä pitänyt nähdä. Hänen herkkä, yhtä isällinen kuin\ninhimillinen sydämensä olisi heltynyt kyyneliin saakka: Kas sillä\ntavalla, pojat! Minähän sanoin teille! Apu tulee! Levätkää rauhassa!\n\nMutta ilveksen poikien joukkouhri sai aikaan vielä näkyväisempiä\nihmeitä, ainakin sanomalehdissä siitä kerrottiin huomiota\nherättävästi, niinkuin tavallisesti. Huomiota ansaitseva tapaus se\nolikin. Suurtilanomistaja lahjoitti paikalliselle suomalaiselle\nvalistusjärjestölle satatuhatta markkaa vähän ennen kuin matkusti meren\ntaakse ja uskoi omistuksensa tilanhoitajansa haltuun. Perintörikas\nvieraskielinen ei tee tällaisiin tarkoituksiin lahjoituksia, ellei\nhänellä ole siihen jokin pätevä syy. Nähdäkseni tällä kertaa syy\noli Ilveksen poikien, heidän Tallukkamäen-matkansa. Että heidän\nisännällänsä sinä ratkaisevana hetkenä metsätyönjohtajan soittaessa\nsattui olemaankin niin tärkeitä tehtäviä!\n\n\n\n\n21\n\n\nSuurista keksinnöistä ja niihin liittyvistä sivuharrastuksista oli\nminulle hyvin vähän hyötyä, ellei sellaiseksi katsota sitä että aikani\nhyvin kului ja että niiden parissa aina hetkeksi vapauduin vanhoista\nahdistavista ajatuksista ja unipainajaisistani. Saavutus sekin oli,\ntuskinpa niinkään vähäiseksi arvioitava. Mutta tämä hupainen huvittelu\nja turhan kuvittelu kävi minulle kalliiksi. Olin unohtanut, ettei\nvastatuulen soutajalla ollut aikaa sellaiseen ylellisyyteen kuin\nairojensa kohottamiseen ja käsivarsiensa lepuuttamiseen. Vaivoin\nkiskottu taival hävisi veneen alle. Päivässä hupeni, mitä viikossa\noli saavutettu. Siitä oli edessä pian näkyväisiäkin merkkejä.\nPankkilainojen korot pyrkivät jäämään rästiin. Vekselilyhennyksiin\nei löytynyt tarvittavia rahoja. Pankkiherrat, konttorineiditkin\nalkoivat katsella minua sillä silmällä, niinkuin olisin ollut nämä\njäätymään pyrkivät maksuni heille itselleen velkaa. Huono mies kun\nei järjestä asioitaan! Se on lopun merkki! näyttivät he ajattelevan,\njoku tärkeämpi viskaali sanoikin sen. Se tapahtui siinä pienessä\nsivukonttorissa, jossa patenttilapamadoksi venyvää kanavekseliäni\ntapettiin. Varatuomarini oli jo edesmennyt, niinkuin ne hänen kuuluisat\nkanansa. Vekselissä ei ollut asettajaa, minä yksin vain, pitkinpäin\ntai poikinpäin, sama se mitenpäin, kunhan olin. Pankki oli ollut tähän\nharvinaisuuteen nähden niin pitkämielinen, taisipa se johtua siitäkin,\nkun asettajaa vaadittaessa sanoin että ei tule mitään... joko tai...\nTätä elukkaa menin ruokkimaan satamarkkasella. Pankin vakinainen\njohtaja olisi ymmärtäväisesti hymähtänyt. Hänen tilallaan sattui\nolemaan nuori mies, joku kannuksiaan ansaitseva kesäviraapeli. Minut\nkutsuttiin oikein peräkamariin niinkuin tärkeämpiin asiakkaihin nähden\noli tapana. Herra v.t. istui ja kaiveli hampaitaan, oli nähtävästi\näsken syönyt aamiaisensa. Minä seisoin, en kaivellut, aioin vasta\nhaukata läheisimmässä kuppilassa, jos joku markka vaihtorahaa jäisi.\nAsian johdosta muodostui lyhyt henkevä keskustelu seuraavaan tapaan:\n\n-- Tekö itse olette herra Päiviö?\n\n-- Kyllä, kumarsin.\n\n-- Vekselinne lyhentäminen ei käy laatuun näin pienellä lyhennyksellä.\n\n-- Jassoo!\n\n-- Ei käy. Vaadimme nykyisin vähintään viidennen osan.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Tästä näkyy unohtuneen toinen nimikin.\n\n-- Niin unohtui.\n\n-- Kuinka herran nimessä se on mahdollista?\n\n-- Putosi pois.\n\n-- Putosi! Mitä tarkoitatte? Diskonttaatteko te ensi kertaa vekseliä\npankissa?\n\n-- En suinkaan. Tämähän on uudistus.\n\n-- Onko se entinenkin yhdellä nimellä?\n\n-- On.\n\nHän tarkasti, ei muuten uskonut.\n\n-- No, voi herra! Onpa tämäkin asioiden hoitoa!\n\n-- On se.\n\n-- On ja ei! Ettekö te osaa puhua edes?\n\n-- Osaan ja en. Eräs vanhan testamentin profeetta sanoo: Puhuminen\non hopeaa, vaikeneminen on kultaa! Sattumalta muistin nämä paljon\npuhuvat sanat, enkä malttanut olla niitä hänelle serveeraamatta. Hän\noli vieläkin vähemmän huumorintajuinen kuin päältä katsoen näytti. Hän\nsuuttui ja muuttui punaiseksi kasvoiltansa.\n\n-- Vai sillä tavalla! Vai tulette viisastelemaan minulle tänne\nvaillinaisen vekselinne kanssa! Hankkikaa paperiinne heti toinen nimi\nja maksakaa vaadittu lyhennys taikka...\n\n-- Taikka?\n\n-- Näette, mitä siitä seuraa!\n\n-- Hauska nähdä.\n\n-- Se ei tule olemaan teille kovinkaan hauskaa, minä takaan.\n\n-- Tarjoukseni ei siis kelpaa?\n\n-- Ei, johan sen sanoin!\n\n-- Kun ei niin ei, kuulemiin!\n\nEn muista, vastasiko hän minulle, kumartanut ei kuitenkaan, niinkuin\nminä hänelle kohteliaana asiakkaana. Jäin kuulolle, mutta mitään ei\nkuulunut. Silmäilin kuukauden päivät protestilistaakin. Mitään ei\nnäkynyt. Kolmen kuukauden kuluttua pistäydyin tiedustamassa, olin\nmerkinnyt eräpäivän uskossa ja toivossa. Se ei pettänyt tälläkään\nkertaa. Tuttu rakas lapamatoni odotti siellä uskollisesti niinkuin\nennenkin.\n\n-- Onko se viimekertainen herra tirehtööri vielä tuolla? tiedustin\nneidiltä ja viittasin peräkamarin oveen.\n\n-- Ei, muutti pois, naurahti neiti.\n\n-- Toivottavasti muuttaa myös ajoissa alaa! Hänellä varmasti olisi\nloistava tulevaisuus valtiollisen poliisin palveluksessa, vaikkakaan ei\nsuomalaisen.\n\nNeiti naurahti ja ryhtyi täyttelemään kaavakkeitansa.\n\nMutta itse asiassa, niissä vekseli- ja velka-asioissa se v.t.\netsiväkandidaatti oli hyvinkin oikeassa. Tällainen asioiden hoitaminen\nei kävelisi sukupolvesta toiseen. Illan pimenevinä hetkinä, jopa\nkirkkaalla keskipäivälläkin minua alkoi raskaasti vaivata se ajatus,\nettä suuret asiani jäisivät syyttömien jälkipolvien selvitettäviksi.\nMeidän ikämme oli vain kuusi-seitsemänkymmentä vuotta... Ja silloinkin,\nkun se paras oli ollut, niin se tuska ja vaiva oli ollut...\n\nMitä tällainen turhan rehkiminen hyödytti? Se on hölmöläisten\nsoutamista, näkymättömissä vain mahtoi olla se vastasoutaja-akka.\nRouva Fortuna kokkapuolesta oli nähtävästi aikapäiviä sitten hypännyt\nviisaamman soutajan keveämpään veneeseen. Mestari oli oikeassa!\nKonkurssi siitä tulisi ennemmin tai myöhemmin. Oliko miehekästä paeta\nsitä, jättää sekaiset vyyhtensä toisten selvitettäviksi, palkaksi\nvaimolle, perinnöksi perheelle? Ei käynyt laatuun. Joku kirkastuksen\nkipinä tässä täytyi löytää. Mistä ja mikä?\n\nTarkastin yhä uudestaan ankarat asiani öisin päässä, päivisin kynällä\nja paperilla, mutta sitä polun päätä, johon iloisella mielellä\nolisin voinut hypähtää, ei ruvennut löytymään. Lohduttoman suurissa\npitkäaikaisissa, enempää kuin lyhytaikaisista pitkäaikaisiksi\njäätyneissä veloissani ei ollut ainoatakaan, jonka kunnianmiehenä\nolisin voinut heittää yli laidan. Se ainoa, joka oli ollut, oli\njo uloshaettu. Takaajina olivat luottamusta osoittaneet ystäväni,\nuseimmissa oma läheisin veljeni. Jos möisin maatilani? Velka keventyisi\nkenties vain neljänneksellä, parhaimmassa tapauksessa kolmannella\nosalla. Kaksi kolmannesta jäisi kuitenkin polttavana painona, paljaille\nhartioille... ei edes tuoreen maan tuntua välillä! Ei käynyt laatuun.\nMikä sitten kävisi? Ei mikään. Uhka ja umpiperä joka puolella edessä\nkuin myyrän pojalla vieraissa käytävissä. Mestari ei ollut edes\nedelläni kaivamassa niinkuin unessa. Hän aurasi uljaasti omaa satoisaa\nkäytäväänsä voima veturina: kolmea kultamitalia peräkanaa! Olihan\nsiinä tosiaan kultakanaa! Minulla, kovaosaisella yhtiötoverilla, ei\nenää edes tavallista kanaa, vain höyhenettömiä vanhojapiikoja... ja\nkanavekseleitä.\n\nNäissä sameissa näköaloissa sorruin alakuloisuuden, jopa kateuden ja\npahansuopaisuuden syntiin, joista näihin saakka suurin piirtein olin\nsäästynyt. Jokainen tapaamani ja muistelemani henkilö tuli minulle\nvertailukohteeksi, oli onnellisempi ja parempiosainen kuin minä,\npoikkeuksetta. Maanviljelijä, pienviljelijä, vaikka suuriperheinen ja\nvelkainenkin, oli onnenmyyrä minun rinnallani. Hän teki omaa työtä,\nsöi oman maansa kasvattamaa leipää, möi mullikan tai maitovarsan\nkorkoihin ja lyhennyksiin. Niin oli mies selvänä taas puoleksi\nvuodeksi eteenpäin. Hänen veloillaan ja omistuksillaan oli määrätty\narvosuhde, mitä alkuunkaan ei ollut minulla, onnettomalla ylityksien\nylivelkaisella...\n\nKuppilan tarjoojaneiti, tosin kengän kannat lintassa, tosin hameen\ntakamustakin kiiltävänä ja vähän halkinaisena, muuten ei mitään hätää.\nMikä hänen olikaan eläessä? Ruokaa edessä minkä verran halusi, palkka\njuoksi, hirmuisen jännittäviä elämyksiä iltaisin. Nuoruus ja elämä!\nVelkaa ei penniäkään. Mikä kadehdittavan onnellinen nuori neiti!\n\nRampa kengännauhojen myyjä ruohottoman polkuni, pankkitieni varrella.\nSilmät katsoivat tänne, kengänkärjet tuonne... eipä juuri muuta\nsilminnähtävää vikaa. Ihmiset ottivat nauhaparin, heittivät lantin\nhattuun. Kun niitä oli tarpeeksi karttunut, hän saattoi astella\nhuolettomana poikana kuppilaan ja maksaa annoksensa tarvitsematta\npelätä tai hävetä, että joku silmälasitirehtööri katseli tiskinsä\ntakaa: Joko sinä taas täällä niiden vekseleittesi ja korkopenniesi\nkanssa! Kylläpä olet saamaton raukka!\n\nMutta kun minä alakuloisena ja väsyneenä jäännöslanteillani\nlunastin oman keittokuppini ja sitä hotkiessani silmäilin\nlikaiseksi nuhrautunutta sanoma- tai aikakauslehteä, jossa komeili\nposetiivitehtaamme kolmen kultamitalin ilmoitus, valtasi minut\nalkuihmisen viha. Se puhkesi verikukkina kasvoilleni, sanoihinkin,\nmikäli aika ja paikka sen sallivat.\n\nKolmas kultamitali peräkanaa! Sinä iilimato minun ikenissäni!\nKelpasi kai sinun ajaa katinkultavaunuillasi valmista tietä!...\nOrjanrattaillani olen sannoittanut ja sannoitan sitä yhä! Kymmenen\nparhainta elinvuottani olet riistänyt! Mitä oli jäljellä? Kymmenen,\nkaksikymmentä kurjuuden vuotta! Kuppiloiden pahalta haisevaa ilmaa...\nNälkää, velkaa, vekseleitä! Kurjan tie! Orjantyö... Nääntymyksen ja\nkuoleman...\n\nNäin kauniisti kuvittelin ja ajattelin. Jos mestarilla oli herkät\n\"hoksottimet\", kuten hän joskus sanoi, niin varmaan hän tunsi sen\nnahoissaan. Paatunut nahka hänellä totta tosiaan olikin, ellei hän\njoskus näinä hyvinä päivinänsä tuntenut tunnonvaivoja sen liiankin\nnopean nousun ja vieraalla hiellä tasoitetun tiensä kultaisilla\nraiteilla. En jaksanut kadehtimatta enkä vihastumatta katsella tylsästi\nhökäistyjä mainosteita, en ainakaan kolmasti peräkanaa. Heitin menemään\nlehden, repäisin, rutistelin sen, milloin se oli omani. Katkera\nkateus pimitti pilviset päiväni. Se täytti synkän sydämeni. Kadehdin\nja vihasin häntä koko voimattomuuteni voimalla. Mutta synti ei kulje\nyksinään, sillä on yhtiötoverinsa silläkin. Kateutta ja vihaa seurasi\npahansuopaisuus.\n\nAnnahan ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla... ajattelin\nsynkeästi. Eiköhän tule vielä umpiperä eteen sinullekin, ole niin\nmahtava ja viisas kuin oletkin. Tulee taas varmaan sekin aika, että\nposetiivejakaan ei kysytä. Kunhan hurraat nyt riemussasi järki järkiään\nvarastosi täyteen. Ehkä miehistyt vielä sellaiseksi kukoksi, että\npääset akkavallan alta ja rupeat ryyppäämään. Silloin kyllä posetiivisi\nvuotaa! Olet helposti hikoontuva heppa ja osaat jo konkurssin tekemisen\ntaidon.\n\nNäin minä yhtä synnillisesti kuin lyhytnäköisesti toivoskelin\nmuistamatta, että mestarihan ei istunutkaan katinkultarattaillansa,\nvaan hirnahtelevana heppana tepasteli niiden edessä. Ohjaksia piteli\nrouva, joka niinkään vain ei olisi suistettavissa kultarattaitten\nkuskipukilta.\n\nMutta jos kuka joutui tästä kolminaisen synnin puulaakista kärsimään,\ntaas tästäkin, niin se olin minä itse. Kateus ja viha ne olivat kuin\nkuparimyrkkyä peltiastiassa, ja kun sitä \"rönäskää\" ei voita kenenkään\nkeittoon kaataa, niin se jäi myrkyttämään ja syövyttämään peltiastian\nlaitoja... minun omaa täysinäistä sydäntäni. Entä pahansuopaisuus?\nSehän on samaa kuin kierosilmäisyys. Kenellepä siitäkään vahinkoa,\nellei kierosilmäiselle itselleen. Hän kulkee tietänsä kompastellen, ei\nnäe, mitä pitäisi nähdä, tai päinvastoin.\n\nPäivä kulki pilvessä, vaikka aurinkokin paistoi. Ruoka maistui\nhuonosti ja aiheutti vatsankipuja. Mahtoi siihen olla syytä\nkuppiloiden keitoksissakin. Minun olisi pitänyt purra vain silakkaa,\nse olisi tullut halvemmaksikin. Ja sitten vuorollaan tulivat\nposetiivipainajaiset, joita keksijän taidollani olin jälleen ryhtynyt\nkarkoittamaan.\n\nLuonnollisesti yhä edelleen olin kaleeriorja, niinkuin todellisuudessa\nolinkin, vain kaleeri muutteli muotoaan. Se saattoi olla esimerkiksi\njuna, ei munajuna, vaan posetiivi... Veturin paikoilla etuteljoilla\nistuin paljasselkäisenä, veriin ruoskittuna. Käsissäni oli kankeat\nairot. Kämmenpohjat kirvelivät rauskoina verirakkoina. Soutaa täytyi\nniin kauan kuin henki pihisi. Sovittelin airoja aidanseipäisiin,\nmäntyjen taakse, kivien koloihin. Nopeammin, sinä kuhnuri! kuului\nalhaalta matala ääni, jota ylhäältä junailijavaunun petiltä\nhummerivekkulin pahasti särisevä posetiivi säesti. Nuotiolla\npuuttunut ei juttu... Puuttui piankin. Piiskan siima vinkui,\nkipeästi se läiskähteli niin junailijan vaunussa kuin soutajaraukan\nveriin raadelluissa hartioissa. Raivostuin ja nykäisin koko junan\nsivuraiteille jonnekin hiekkahautaan, hornankuiluun. Valot sammuivat,\nvaunut kaatuivat. Piiskuri ja hummeri... posetiiviröykkiö vyöryi\npäälleni. Huh, huh, sitäkin unta! Heräsin siitä tuskan hiestä\nlikomärkänä.\n\nJonakin toisena yönä soutelin lentokonetta, jotakin Pohjan akan\nilmalaivaa jossakin ilmattomassa avaruudessa. Airot, mahdottoman pitkät\nja leveät lapiot, oli siinä vekottimessa liikuntavälineinä. Kuka niillä\nvellomaan? Sitä ei sanoa enää tarvitse. Perämela kädessä istui mestari,\nmutta etutuhdolla Fortunan jaloa luokkaa Pohjan akka harvahammas,\nsilmät tutut, ilmehikkäät. Perämies oli hampaaton, saamaton nahjus,\nPohjolan isäntä. Mutta suuri ja lihava hän oli ja painoi kuin vanha\nvirtahepo. Veneemme pyrki pyllähtämään perätuhdolleen, vaikka se oli\nkookas vene... Painakaa, enemmän painakaa helkkarissa! huusi perämies\nhengen hädässä. Mitenkäs me enemmän painoimme kuin painoimme, minä\nloppuun ajettu kaakki ja Pohjan akkakin vain sellainen kevytkenkäinen\nnainen, ei ikinä raskaana ollut. Ilmaveneemme keikahti pystyyn ja\nteki kuperkeikan. Perämies mölähti rumasti ja alkoi liidellä maata\nkohti perämelallaan huitoen, Pohjan akka perässä tuhtolauta jalkojen\nvälissä. Minä, orjaraukka, olin teljoihin kytketty enkä edes pudonnut.\nPää alaspäin, airot supussa lentelin, leijailin, vene päivänvarjona\nylläni. Mutta veneen pohjalle ankkuroituna huomasin muutamia raskaita\nkolleja tutuin päällekirjoituksin: Vekseleitä... konttokurantteja...\ntakuusitomuksia... Made in Finland, Hitonranta O/Y... Kelpasi siihen\nuneen herätä! Helpotusta sentään tuotti, kun sai kääntää päänsä oikein\npäin, niinkuin sekin, että Pohjan akka ei sentään ollut sängyssä, vaan\nveneessä... ei veneessäkään enää, vaan maata kohti ratsastamassa.\n\n-- Sydämestä nämä kaikki johtuvat! sanoi viisas sydänspesialisti\nmuutamia aikoja myöhemmin. -- Sydämestä lähtevät kaikki pahat\najatukset! sanoi apostoli. Tarkemmin ajatellen nämä arvon herrat\ntodistavat sitä samaa, niin eri alan spesialisteja ja etäällä\ntoisistaan kulkevia kuin olivatkin. Sydämen heikkoudesta lähtivät\nniin painajaisunet kuin pahat ajatukset. Mutta silloin minua tämä\nturhuuden tuska ja hengenvaiva ei enää naurattanut. Jotakin rattaillani\noli hullusti. Monta kertaa olin järjellä todistanut itselleni, että\nsellaiseen minulla ei olisi varaa. Myös siitä, tämän pelkäämisestä\nvoisi tulla elinvoimaa jäytävä pakkomielle. Ajallisen ja tulevaisen\nelämäni nimessä minun tuli välttää kaikkea sellaista. Myrkkymalja,\nsydämen heikkous, pahat ajatukset ennen kaikkea olisi pitänyt vuodattaa\nlokaviemäriin. Sitä en sillä hetkellä huomannut eikä kukaan neuvonut.\nOma syyni kai sekin. Olin jälleen käynyt niin umpimieliseksi, että\nen kertonut näistä murheistani edes vaimolleni. Mitäpä minä häntä\nniillä rasittamaan, kun kerran on työnjako! ajattelin ja haudoin niitä\nitsekseni.\n\nLuonto kuitenkin on kuin purkautuvan lähteen silmä. Jos elinvoimaa\nriittää, niin se itse kaivaa ja hakee, kunnes löytää vapauttavat\nulospääsytiensä. Minulla on raskainakin hetkinä ollut sellaisena\nulosjuoksuna tuo siunattu huumorin etsimisen ja nauttimisen lahja. Kova\nja totinen paikka pitää olla, jos en löydä siitä jotakin veden kanssa\njuotavaa. Myös näinä aikoina sitä siunattua vitamiinimehua hersyi\nkuppiini, virkatoimessa, ruokapaikoissa, kaikkialla.\n\nSattui aina yhtä ja toista hauskaa, niinkuin eräänäkin kesäiltana\njossakin kuppilassa, jossa minulla oli tapana käydä syömässä viiden\nmarkan päivällinen, kun olin pahalla päällä. Istuin pienen ontuvan\npöydän ääressä ja tarkastelin alakoululaisen käsialalla riipustettua\n\"luokalistaa\", jota kärpäset olivat pitkin päivää montakin kertaa\npilkuttaneet. Niitä surisee niissä hommissa nytkin, listalla, pöydällä,\nmyös korvissani, josta saavat äkäisen lähdön, häviämättä silti\nkäsivarren mittaa ulommaksi. On ruokailuhommissa joku muukin mies ja\nnainen. Seuraksemme ilmestyy ovesta reipas suojapukuinen nuorukainen,\nistuutuu hänkin pöytään ja tarkastaa asiantuntevasti listan. Kauankaan\nhänen ei tarvitse sitä katsella, jos kenenkään, sillä valinnan\nmahdollisuudet eivät ole kovinkaan suuret. Nuorukainen astuu tiskin luo\nja tilaa, mutta kun neiti ilmoittaa, että \"munakkaan\" paistaminen vie\nvähän aikaa, kävelee poika markka-automaatin luo alkaen ansaita. Markat\nlöytyvät suojapuvun väljästä taskusta helposti, putoavat tottuneesti,\njonkun kerran peltikuppi kilahtaa. Sitten ei enää, ei vaikka ihme\nolisi. Mutta poika jatkaa uskaliaan itsepintaisesti, huono tuuri\njatkuu, kunnes toinen tasku on tyhjä, eikä toisessakaan enää mitään.\nHän katsahtaa haikeasti tiskin puoleen, painaa kädet taskuunsa ja\nhäviää ovesta. Siihen samassa neitikin joutuu tiskinsä taakse munakas\ntarjottimellaan. No, minne se tilaaja hävisi? kummastelee tyttö.\n-- Odottakaa vähän! pidättelen minä, koska mieleeni on juolahtanut\nauttamisen ajatus. Hypähdän pojan jälkeen.\n\n-- Hei, kuulkaa! Munakkaanne jäähtyy! Poika pysähtyy ja vilkaisee.\n\n-- Saa jäähtyä minun puolestani... kun sattui niin huono tuuri.\n\n-- Sattuuhan sitä, yhdelle tänään, toiselle huomenna. Tulkaa nyt vain!\nMinä maksan!\n\n-- Älkää helkkarissa! Minä olen reissusälli, voitte jäädä vainajaksi\nmarkoistanne.\n\n-- Älkää välittäkö! Maailman rannalla tavataan.\n\nHän palasi hiukan häpeillen, mutta palasi kuitenkin ja nautti\nerinomaisella halulla munakkaansa, minä katselin, nauttien\nvanhurskaudestani.\n\n-- Kiitoksia vain! Maksan, jos tavataan. Muuten kyllä voitte jäädä\nvainajaksi, niinkuin jo sanoin.\n\n-- Mitä turhista! Minä olen myös tuurimies. Joskus kopistan markat\npuolestanne jostakin purkista! Jotakin sanoakseni sen sanoin. En\nikinä ollut tällaisessa automaatissa pelannut. Mutta hupaisa ja\nkevyttuntuinen minulla se iltapäivä oli, mokomankin uhrilahjani vuoksi.\nKerran matkoilla Kokkolassa liikkuessani, samoin ravintolassa munakasta\nodotellessani, huomasin eteisen seinällä rahapyydyksen, kaksikin\nsellaista, kiiltäviä markkoja lokerot täynnä. Laupiaan samarialaisen\nedesottamus muistui mieleeni, kävelin kojeen luo ja tyhjensin\nliivintaskuni. Heti ensimmäinen sattui sopivaan nastaan, viisi tipahti\nkuppiin ja niin edelleen, kunnes kuppi oli kukkuroillaan. Se oli tuuria\nse! Melkeinpä olin kuulevinani, miten reissusälli takanani nauroi:\nTerve! Kuitit ollaan! Kuitit ollaan! ajattelin minäkin jatkamatta sen\npitemmälle. Tyhjensin kupin. Markkoja oli yli kolmenkymmenen. Poika\noli maksanut korkojen kanssa. Annoin hänen maksaa niin munakkaani kuin\nryypättäväni. Nautin hyvällä omallatunnolla ja ruokahalulla.\n\nKesäisin aamuvarhaisella minulla oli tapana mennä toimistooni jotakin\nkirjoittelemaan ja ellei muutakaan, niin lehtiä lukemaan. Kun sattui,\nniin siellä kirjoitus luisti paremmin kuin kotona, sitäpaitsi ei\ntarvinnut tilata sanomalehteä. Osasin minä säästääkin, vaikka\nveljenpoika elämäkerrassani oli toisin todistanut. Eräs toinen mies\nmyös oli aamuvarhainen, meidän isäntä, tositohtori arvoltansa.\n\n-- Kas täälläkö sinäkin taas! naurahti hän, ja hupaisat silmät\nvälähtivät kirkkaiden lasien takaa.\n\n-- Täällähän tuota sinäkin, naurahdin vastaan. Sitten kipittelimme\nkumpikin huoneeseemme, teimme omia töitämme, luimme lehtiä. Meillä oli\nmonta hauskaa yhteenottoa, milloin missäkin merkeissä. Opin paljon\nhänestä ja kätkin visusti sydämeeni. Kerran teimme yhdessä matkan\nmaakuntaan, kuljimme kokouksesta toiseen ja pidimme puheita. Puhujana\nhän oli muhoileva, verrattoman hauska mies. Vaikka hän puhui usein\nhyvinkin \"kuivista asioista\", oli hänen kuulijoillaan aina tuore olo.\nHän osasi kehittää ja kavertaa niin hauskasti jutun juurta, katseli\nkirkkaan lystikkäästi mykevillä silmälaseillaan ja auttoi käsillään\nniinkuin olisi kaivanut sylintäyteistä aarretta tyhjästä ilmasta.\nNiin hän kaivoikin. Hän oli paljon lueskellut, myös matkustellut,\nja vaikka hän olikin suuri utopisti ja teoreetikko, niin hänellä\noli terveet vaistot ja valoisa käsitys kansamme tulevaisuudesta ja\nmahdollisuuksista.\n\nMutta enemmän kuin asia, mikä usean kokouksen jälkeen oli jo tuttua,\nminua huvitti se hänen aarteenkaivamisensa ja se todella humoristinen\nkaksoisminänsä, joka sen takana kuvasteli. Arvasin hyvin, että hän\nhyvänä puhujana ja älykkäänä miehenä ei aina kulkenut sanojensa mukana.\nHauskempia hän tuumiskeli, hänen leikilliset ajatuksensa kirmasivat\nkuin nuoret keväiset varsat valjaissa astelevan työruunan molemmin\npuolin, hirnahtivat ja potkaisivat. Siitä hauskoja säleitä kimmahteli\nmyös vakaisen ruunan askeliin, nautinnolla kuullaksemme ja nähdäksemme.\nOlen joskus hänen opetuslapsenaan yritellyt sitä samaa ja huomannut,\nettä se käy laatuun, ei tietenkään niin loistavasti kuin häneltä...\nse aarteen kaivaminen jo oli voittamaton yliveto... mutta jokainen\nleiviskänsä mukaan, riittää se vähempikin. Monta muutakin hauskaa\nmeillä tällä matkallamme oli, ikävää tuskin milloinkaan.\n\nEräänä varhaisaamuna isäntä tuli luokseni, kävi asiaan aarrettaan\nkaivaen, vaikka silloin hän tuskin ajatteli muuta, tai mikä tietää.\nHän sanoi, että oli paha irti, budjetti oli joutunut siihen kuntoon,\nettä miehiä täytyi talosta vähentää, ja koska me, hän ja minä, olimme\ntulleet viimeiseksi, niin täytyi kai vetää arpaa...\n\n-- Ei tarvitse, ehätin minä. Olen viimeiseksi tullut ja tarpeetonkin\nehkä, ja eihän toki muutenkaan käynyt laatuun, että isäntä ensinnä\ntalosta...\n\nHän lienee ollut tietoinen vaikeuksistani, nähtävästi luuli, että\ntulisin murheelliseksi, vaikka se oli erehdys. Minulle oli tarjottu\npaikkaa muualla paremmin palkkaeduin, mutta en ollut sanonut siihen\nratkaisevaa. Meidän talo oli mukava talonmiehet tovereina kylän\nparhaita, eikä naisissakaan valittamisen varaa. Näin asia ratkeaisi\nluonnollisesti ja kivuttomasti. Mitä vielä. Isäntä sittenkin kaiversi\nitsellensä tyhjästä aarteen. Asia ei ollut kiireellinen, hän sanoi.\nJa eräänä aamuna hän sitten jälleen tuli luokseni uudet näköalat\ntähtäimessä.\n\n-- Kuulehan, et sinä mihinkään lähde. Minä tästä lähdenkin.\n\n-- Kuinka se asia nyt niin kävi?\n\n-- Niin se vain nyt keikahti. Oikeastaan sinä voisit ottaa sen minulle\ntarjotun paikan. Ehkäpä paremmin tarvitseisitkin, mutta kun tulin\nluvanneeksi.\n\nHän kaiveli jälleen aarrettaan, eikä syyttä. Se hänen uusi toimensa\nmahtoi olla kolme neljä kertaa edullisempi palkan puolesta kuin tämä\nhänen kylmilleen jättämänsä. Tosin siinä vähän oli annettava palttua\nentisille periaatteille, mutta kukaan toinen ei olisi voinut tehdä\nsitä joustavammin kuin hän. Eikä siihen hänen uuteen toimeensakaan\nolisi löytynyt sopivampaa tirehtööriä enempää yhteiskunnalliselta\nkuin sosiaaliselta kannalta katsottuna. Siinä ei ole murhetta\ntavaran kaupitsemisesta. Se vuotaa läpi sormien. Hyvän huumorinsa\nja verrattoman aarteenkaivuumetodinsa entinen johtajani on edelleen\nsäilyttänyt, mistä parhaimpana todistuksena tulkoon mainituksi\nhänen vilpitöntä luontoa kuvaava tunnustuksensa erään muotokuvan\npaljastustilaisuudessa päivän sankarille:\n\n-- Sinun kelpaa! Sait kuvasi tällaiseen paikkaan. Toista on minun,\nkun tässä vanhenen ja vuosia täytän. Maalataan ja pistetään vaikka\nviinapuodin seinään!\n\nSuomen kansa on yleensä vakavamieliseksi tunnettua ja mainostettua,\nja sitähän se itse asiassa onkin, täytyykin olla. Arkinen elämä\nasettaa vakavia tehtäviä jokaisen eteen muulloinkin kuin tällaisina\ntuli- ja kotirintamien, kaikenlaisten koettelemusten ja kamppailujen\netsikkoaikoina. Mutta tällä kansalla on eräs kallisarvoinen\nperintölahja, henkinen herkkusieni, jota sienikartoissa tosin ei ole\nkahdella tähdellä merkitty, vaikka se hyvin ansaitsisi kolmekin. Se\non huumorin kultainen lahja. Se on keväinen, eloisasti virkistävä\npäivänsäde, joka jo ammoin sujahti pienestä avoikkunasta savupirttien\nlattioille. Se pilkahtelee kaikkialla, minne sitä kutsutaan ja\ntarvitaan, karjatytön sihisevissä lypsinastioissa, konttorikoneen\nhelisevillä näppäimillä, kodeissa, kouluissa, jopa kirkon\nkynttiläkruunuissa, joissa kynttilät valaisevat vain jouluaamuisin. Se\npuhkee mieluummin kompina ja sananlaskuina kuin pöytä- ja juhlapuheina,\njoilta se sattuvina jälkiheittoina katkaisee liian tärkeyden kärjen. Se\nkasvaa ja kumpuaa perinteiden hikevästä maaperästä eri vivahteisena eri\nheimojen keskuudessa, mutta kaikkialla sen vaikutus on sama. Huumori,\nnimeämätön elon vitamiini, on sekä suola että mauste. Se valaa meihin\nvireyttä, uskoa ja elämän toivoa. Se kasvattaa meistä aarteenkaivajia\njokaisesta tavallaan ja omalla sarallaan.\n\n\n\n\n22\n\n\nEureka!... Olen löytänyt sen! kerrotaan kreikkalaisen filosofin\nhuudahtaneen, kun vihdoinkin luuli keksineensä sen, mitä\nitsepintaisesti kauan etsi. Jotakin samantapaista myös minä lienen\nhuudahtanut, kun kerran kaikenlaista kamaa penkoessani löysin sen...\nviulutekeleeni, jonka markkinaposetiivin humussa ja onnenlehtien\nlennellessä olin romukasaan heittänyt. Sivelin sitä, kaputtelin,\nkoputtelin, puhaltelin tomuja ulkoa ja sisältä, pyytelin anteeksi.\nJos se olisi osannut puhua, niin varmaan se olisi pitänyt pienen\nnuhdesaarnan minulle, mutta se raukka ei osannut edes soida. Se vain\nkatseli ja kopisi surullisesti.\n\nKätkin sen nuttuni alle, kiikutin salavihkaa pikku verstaaseeni.\nTartuin työhön kiihkeällä innolla. Nyt minä sen lopultakin\nvalmistaisin, ainakin yrittäisin. Posetiivit eivät olleet minulle nyt\nesteenä, vaikkakin painolastina. Sitäkään en hetken innostuksessa\nmuistanut.\n\nEn tarvinnut aamuisin herätyskelloani enempää kuin muitakaan\nkeinotekoisia heilurin liikuttajia. Hölmöläiskelloni käyntikoneisto\noli saanut rasvatippasensa sopivaan paikkaan. Minun täytyi hankkia\neräitä erikoistyökaluja: pikkuhöyliä, veitsiä, piirtimiä, talttoja.\nSitten vielä erinäisiä raaka-aineita: visaa, kevythonkaa, mustaa puuta,\nkaikkea sitä ja paljon muuta viulun rakentamisessa tarvittavaa, vaikka\nse onkin sellainen joutavanpäiväinen vekotin, kevyt ja ohkainen kuin\nlaihan lampaan lapa. Lähemmin työpöydän ja lampun ääressä entistä\ntekelettä tarkastellessani huomasin, että minun täytyi uusia hyvin\npaljon, oikeastaan rakentaa uudestaan koko viulu. Vuosien mittaan se\noli pahasti halkeillut ja ravistunut. Oikeastaan siis tarkemmin asiaa\nharkiten, en ollut löytänyt muuta kuin aatteen. En tullut pettyneeksi\ntästä huomiostani. Iloitsin hengessäni ja sydämessäni, että kuitenkin\nlopultakin olin löytänyt sen.\n\nNäin uudelleen henkiin heränneenä viulun rakentajana minulla oli\neräitä kallisarvoisia kokemuksia posetiiviajoiltani, kallisarvoisia\nja -hintaisia tosiaan! Tiesin niin käsikaluston kuin raaka-aineen\nhankintapaikkoja. Tunsin, mikä on aitoa ja jaloa ainetta... ei\namerikkalainen kevytmänty, kuten tehdassoittimissamme, vaan kotimaisen\nkoivun visa. Vuoren K. V:n pikku verstaassa olin usein nähnyt, miten\nsitä oli käsiteltävä, että hivelevän hieno pinta saatiin ja siihen\nsopiva väri...\n\nMutta tämä kaikki kylläkään ei ollut niin helppoa, kuin oli ollut\nkevyttä katsella. Minun uudet hyvät teräsaseeni eivät leikanneet\nniinkuin olisin tahtonut, ei sinne päinkään. Kaunis kova visapuu\nrosoili, tikkuili, sälöili. Kirvelevin sydämin minun täytyi\nhylätä monet kalliit laudankappaleet susipuiksi ja pesäpilkkeiksi\ntalossa, jossa ei ollut tällaisille polttopuille pesää, ainoastaan\nkellarikerroksessa englantilaista kivihiiltä nielevä moolokin kita.\nMitä se tällaisista pilkkeistä! Tuskin kieltään olisi lipaissut.\n\nKätkin rauskat lautani, sahasin ja höyläsin hiki hatussa uusia, entiset\nerehdykseni opiksi ottaen. Kärsivällisesti oli meneteltävä, varovasti\nhöylättävä, veistettävä, kokeiltava. Työaseetkin oli hiottava ja\nliipattava hiestävällä öljykivellä. Ilmeinen erehdys oli yrittääkään\nhyvää jälkeä tehtaan sirkkelitahkoissa lasketuilla terillä. Raaka,\nkylmästi repivä sellainen ase oli, vaikka näennäisesti kuinka kiiltävä\ntahansa. Siihen oli käsinkivellä hiostettava uusi näkymätön terä,\nlämmin ja notkea, kuitenkin kirkas ja kestävä, terä juuri tähän, hiojan\nomaan käteen ja visalautaan sopiva.\n\nSe ei aluksi onnistunut. Tuntikausia kokeilin ja hikoilin, ajattelin jo\nlähteä Vuoren K. V:ltä neuvoja noutamaan. Jos vain olisin kehdannut.\nEnemmän tuumiskeltuani ymmärsin, ettei se muutoinkaan kävisi laatuun,\nkoska nähtävästi toinen ei voisi teroittaa työasetta toisen käteen.\nJokaisen oli itse hiottava ja hiostettava omat teränsä joka päivä ja\nmontakin kertaa päivässä, jokaista työvaihetta ja laudankappaletta\nvarten erikseen.\n\nPitkällistä, piinallistakin harjoittelu oli, mutta samalla perin\nriemullista. Kun lopultakin sain teräni pystymään, kovan visapinnan\nsäröilemättömänä kiiltämään, tunsin sellaista sisäistä tyydytystä ja\ntyöniloa, mitä milloinkaan en tätä ennen. Sydämeni heikkoudet, viha,\nkateus, pahansuopaisuus tuntuivat heikkenevän, jopa kokonaan katoavan.\nIlkeät, turhaan hiostavat painajaisuneni hävisivät samaa tietä. Ainoa,\nmikä tietenkään ei hävinnyt, oli pohjapaino: Made in Hitonranta,\nmutta tuntuipa kuin senkin nosteleminen olisi käynyt keveämmin kuin\nennen. Varastin mielityöstäni aamupuhteen tuolloin tällöin ja hyvällä\nonnella. Milloin en malttanut sitä tehdä, uskottelin pankkia ja muita\nrahalaitoksia myöhemmin seuraavilla maksuilla. Ihmeellistä kyllä, ne\nnäyttivät uskovan. Ehkä tähänastisten ponnistelujeni perusteella olin\nsaavuttanut jo luottamusta. Mahdollisesti viulutyöni innoittamana olin\nniin hurmioituneen näköinen, että sain jopa pankinjohtajatkin uskomaan\nkasvavien kylvösteni satoon. Ja niin minä sain jälleen syventyä\nmielityöhöni aamupuhteitten vireinä hetkinä koko nuortuvan sydämeni\nantaumuksella ja riemulla.\n\nTyöni oli jännittävää, alati vaihtuvaa, helppoa tai raskasta, mutta\naina kiinnostavaa. Merkillinen yhdistelmä työksi! Siihen ei voitu\nsovittaa ikivanhaa teemaa: otsasi hiessä... vaikka työskentelinkin\naina lämpimänä ja otsa hiessä. Iloitsin saavutuksistani, pelkäsin\nepäonnistumistani. Jonkin mielestäni loistavan vuolaisutempauksen\njohdosta olin yhtä lapsekkaan onnellinen kuin vikaveistoksen jälkeen\nonneton. Yhtenä aamuna saatoin rakentaa enemmän valmista kuin koko\nviikon muina aamuina. Saattoipa käydä myös päinvastoin. Yhtenä\naamuna hävitin, mitä seitsemänä olin rakentanut. Sen johdosta olin\nkaiken päivää onneton, mutta huomisaamuna varhain, lyhyen yön hyvin\nlevähdettyäni, olin taas valmis aloittamaan siitä, mihin viikko sitten\nolin päässyt. Sen jälkeen saattoi seurata taas onnellinen aamu, ehkäpä\nuseita. Silloin olin yhtä ylpeän onnellinen kuin emokana virkeistä\npoikasistaan, kuin mestari niiden kolmen \"kultakanasensa\" vuoksi.\n\nNäin viuluni vähitellen tuskalla ja riemulla uudestaan rakentui, mutta\nvalmiiseen mestarinäytteeseen oli vielä pitkä taival, tämän minä\nparhaimpina hetkinä nöyrtyen tunnustin, vaikka pikku saavutuksistani\neräinä onnen hetkinä lapsekkaasti riemuitsin. Tunsin, että en\nkoskaan voisi mainostaa tekelettäni sanoilla: Mestarinäyte... tosi\ntaiteellinen... maailman paras... Kolmas kultamitali peräkanaa! Ne\nolivat eri miehet, jotka näin saattoivat mainostaa posetiiveista,\nviuluista ei milloinkaan!\n\nErilaisten teräaseiden käyttelemisessä, visan pintakäsittelyssä olin\npäässyt tulokseen, jossa omasta mielestäni ei ollut sanottavasti\ntoivomisen varaa. Mutta uusia vaikeuksia kiehui esiin, kärsivällisesti\nhikoiltavikseni ja, mikäli mahdollista, voitettavikseni. Sivukehyksien,\nkoko soittimen muotoilu... siinä minulle riitti sormien askaretta\nja pään vaivaa! Se on sellainen soikionmuotoinen lampaanlapa,\nniinkuin jokainen hyvin tiedämme. Mutta ryhdyhän käsipelillä ja\nvaistovälineilläsi muovailemaan sitä! \"Symmetriassa\" on aina jotakin\nvikaa, soikiokahdeksikko ei muovaudu juuri niin säännölliseksi kuin\npitäisi, tai muovautuu liiankin säännölliseksi. Makua ja äänen väriä\nantava yksilöllisyys katoaa. Viulusoitin ei ole, ei saa olla mikään\nsamankaltaisuudestaan tunnettu tuhatposetiivi. Ellei viulu jo tekijänsä\nkädestä lähteneenä ole yksilöllinen erikoiskappale, niin se ei ole\nviulu, vaan tusinasoitin. Monta pitkää aamupuhdetta minäkin sain\nhikoilla, ennenkuin löysin viululleni muodon, joka edes omaa silmääni\ntyydytti.\n\nSitten seurasi kansilaudan kiinnitys ja ohentaminen. Tuo nyt on\njo helppo tehtävä! iloitsin etukäteen itsekseni. Iloitsin ennen\naikojaan. Paljon tuskaa ja riemua sekin erikoistehtävä minulle antoi.\nVaikka osasinkin jo työaseitani teroittaa ja käsitellä, en saanut\nvisaiseen kansilautaan sitä kimmoisaa kaarevuutta kuin halusin.\nJoustavan taitavasti olisi pitänyt ohentaa ja veistää. Parhainkin\nterä vuolaisi usein liikaa tai liian vähän, eikä sellaista vikaa\nvoinut korjata paikkaamalla. Uusi kansi oli höylättävä, liimattava,\nentisistä erheistä viisastuneena ohentaen kaaristeltava, ainoana\nlohduksena se, että näin kaikki viuluntekijät olivat kansilautansa\nkanssa hikoilleet, muutamat mestaritekijät jopa seitsemään, kahdeksaan\nkertaan. Neljä, viisi kertaa aloitin minäkin, mutta riemuni oli sitä\nsuurempi, kun vihdoin onnistuin, vaikka hengessäni aavistinkin, minkä\nasiantuntija-arvostelija muutamia viikkoja myöhemmin ääneen sanoi:\nViulu kuin viulu... Ei mikään Stradivarius... En yhtään kummastelisi,\nvaikka joku kiihkeämpiverinen, etelämaalainen viuluntekijä iskisi\nlampaanlapansa kappaleiksi arvostelijalipeäkalan päähän. Niin rakas\ntämä tekele rakentajalleen on, esikoinen liiatenkin.\n\nNyt kuitenkin seurasi viuluni rakentamisessa turvallisempi loppuvaihe,\nviilaaminen ja kiilloittaminen. Ei ollut enää mieltä jännittävää pelkoa\nkapineen \"sudeksi\" muuttumisesta, ellei jotakin erinomaista vahinkoa\nsattuisi. Sitä tuskin tarvitsi ottaa vakavana vaarana huomioon,\nniin hellävaroen tekijä monien ilojensa ja surujensa lasta sentään\naina piteli. Se oli hidasta, jopa väsyttävääkin työtä, kihnaamista\nveistämiseen verrattuna. Jotakin kiusallisen sitkeää hiertymäpaikkaa\nteki mieli teräsaseella raapaista, mutta vaisto varoitti: Älä koske,\nmies! Voit tehdä suden, eikä sitten enää riitäkään sisua aloittaaksesi\nalusta... Siihen tosiaan ei ollut varaa. Täytyi kärsivällisesti\nkäytellä niitä välineitä kuin käsillä oli, viilaa ja hiekkapaperia,\nyhä hienohampaisempaa ja rakeisempaa, laulaa ja viheltää työn\njouduttamiseksi, koska viulu ei sitä vielä tehnyt. Eiköhän jo muutaman\nviikon perästä? Niin silisi visainen kansi, myös hiertymäpaikat silmin\nkatseltavaksi, sormin tuntemattomaksi. Jäljellä oli enää viimeinen\nvalmistusvaihe, väritys ja kiilloittaminen.\n\nSe oli jälleen \"jännää\" hommaa, niinkuin pikku pojat sanoisivat.\nPikkuinen, iloinen poika oli tekijäkin, iloista polskaa vihelteli,\nhypähteli vaaleasta värikkääksi kypsyvän viulukoppansa kanssa.\nKiilloittaminen oli \"visaa\", vaikka siinä olikin entistä taitoa ja\nkokemusta. Hankaamista, tupon kastamista, hohkakiven naputtamista,\njälleen hankaamista se vain oli. Mutta kuinka monta kertaa sen pienen\nvisakahdeksikon päällä saikaan kahdeksanmerkkiä kiertää, ennenkuin\nniverä visapinta sai sen tuoreen kiillon, mikä tyydytti tekijän kaipuun\nja hiveli katselijan silmää. Jäljellä oli enää kielien, tappien ja\ntallojen asettelu. Siinä se oli, lopultakin valmis. Vaikka se ei\nollutkaan ensimmäinen viuluni... olin veistellyt niitä jo muutamia\nnuoruusvuosinani... oli tämä kuitenkin jotakin toista. Tähän olin\nvuodattanut vilpittömällä antaumuksella ahdistetun sydämeni tuskaa\nja murhetta. Ennen kokematonta työniloa ja sisäistä tyydytystä tämä\naskartelu oli antanut minulle. Tuntui kuin nyt vasta ensimmäisen\nkerran elämässäni olisin tehnyt jotakin, joka jäisi ehkä jälkeeni,\nlapsilleni todistajaksi, että olin tehnyt ja omin käsin saanut aikoihin\njotakin. Minun pettymyksistä raskautetulle, pahan valtoihin sortumassa\nolevalle sydämelleni se oli vieläkin enemmän. Se oli kuin uusi avain\nvanhaan lukkoon, sen entisen markkinoilla kadottamani tilalle. Se oli\nvanhan jyväaitan avaimen näköinenkin. Jos saisin sillä aittani oven\nauki, kylvömiehen näköalat jälleen kirkastuisivat. Uutta siementä\nsirottelisin keväiseen perintäpeltoon.\n\nRakasta pikku soitintani käsitellen, aloittelijan jousella siitä\nsäveliä näppäillen haaveilin kuin lapsi. Tapahtui kuin sadussa, ihme\nkerrassaan. Kuvitelmani toteutuivat yli odotusten. Hyvä ystäväni,\nankara asiantuntija, joka myös oli jommoinenkin jousitaiteilija, loihti\nsiitä säveleitä, jotka kirvoittivat kyyneleitä minun silmiini. Hersyviä\nkai ne ovat äidin kyyneleet, milloin oma lapsi ensi kerran julkisesti\nlaulaa.\n\n-- Aika hyvä viulu... vaikka ei mikään Stradivarius.\n\nEn sentään lyönyt rakasta koppaani pirstaksi hänen pääkoppaansa, sillä\nviulu oli minulle rakkaampi kuin tämä ystäväni. Sitäpaitsi se oli\naika lupaavasti sanottu, hänen sanomakseen. Vielä enemmän ällistynyt\nolin, kun hän muutaman päivän kuluttua tuli uudelleen soittelemaan ja\nkääntelemään sitä ja lähtiessään sanoa tokaisi:\n\n-- Me lähetämme sen erääseen ulkomaalaiseen näyttelyyn.\n\n-- Näyttelyyn! huudahdin.\n\n-- Älä liikoja riemastu, heitti hän vettä liekkiin.\n\n-- Jos häviää matkalla, epäilin omasta puolestani.\n\n-- Vahinko ei ole korvaamaton, näpertelet uuden.\n\nSilloin minä olisin lyönyt, ellen olisi häntä tuntenut ja ellei koppani\nolisi ollut sillä hetkellä hänen kädessään. Teimme niinkuin hän esitti.\nHänellä oli suhteita näyttelyn suomalaisen osaston toimitsijoihin.\nAikoja meni, viikkoja vierähti, mutta mitään ei kuulunut. Toivossa on\naina hauska elää, senhän olin kokenut jo ennenkin, milloin missäkin,\njopa soittimissa, posetiiveissa, mutta tämä viuluelämys ja odotus oli\njotakin toista, riipaisevan tuoretta. Tämä avain sopi lukkoon ja avasi\naittani oven. Uusien näkemysteni innoittamana veistelin jo uutta,\nsamalla kun odottelin, mitä niin yllättäen näyttämölle hypähtäneen\nlapseni laulusta perästä päin kuuluisi. Tosin asiantuntija-ystäväni\nvaroitukset varteen ottavana kuin myös monista pettymyksistäni\npaatuneena en suuria odottanut, vaikka odotinkin. Kunhan yrittelemässä\noli ja ehjänä takaisin palaisi, ellei tulisi myydyksi... tämänkin\npienen mahdollisuuden olimme ottaneet huomioon ja kohtuullisen hinnan\nmerkinneet lappuun.\n\nTuli iloinen uutinen, oikein paukkuyllätys. Sain kirjeen\nnäyttelytoimikunnalta. Viuluni oli huomioitu, palkittu ja myyty\nkymmenkertaisesta hinnasta kuin mitä lappuun oli merkitty.\nAsianhoitaja, tarkka mies, oli ajoissa huomannut myös tämän tärkeän\nseikan ja lisännyt hintalappuun yhden nollan. Alkuperäisesti\nmääräämällämme hinnalla se tuskin olisikaan mennyt kaupaksi. Kirjeessä\nmainittiin, että samaan hintaan edelleen voisin valmistaa muutamia\nkappaleita erään ulkomaalaisen ostajan tiliin. Hän samoin kuin\npalkintolautakunta oli erikoisesti kiinnittänyt huomiotaan viuluni\nkannen tuoreesti kihoavaan visapintaan. Siinä oli jotakin ennen\nnäkemättömän aitoa, sitkeää, sisukasta suomalaisuutta, joka oli niin\nkaunista hedelmää kantanut ja vastustamattomasti lyönyt läpi taiteen ja\nurheilun kansainvälisillä kiistakentillä...\n\nTällä tavalla kirjeessä näyttelytoimikunnan ja ostajan lausuntoja\nsiteerattiin, ja arvaa tuon, kuinka se hiveli minun lapsekasta\nsieluani. Mitään eivät merkinneet sen rinnalla ne arvostelevat\ntoivomukset, joita niitäkin ostajan taholta oli lausuttu, että myös\nviulussani ääni kirkastuisi ja vahvistuisi ja ilmentäisi entistä\nsyvällisemmin sitä samaa kuin visapinta: pohjoisen taistelevan kansan\naitoa ääntä elämän iloissa ja murheissa. Tämähän on kaikki sellaista,\nminkä itsekin tunsin ja tiesin. Nyt vieraat asiantuntijat olivat sen\ntodenneet. Tiesin missä minun oli pyrittävä saamaan parannusta aikaan.\nSiinä olisi seuraava rakennelmiani varten innoittavan jännityksen aihe.\nSe estäisi minut vajoamasta omahyväiseksi posetiivinikkariksi.\n\nLuonnollisesti tästä yllättävästä saavutuksestani toisten\nviulunrakentajiemme ja kotimaisten asiantuntijoittemme parissa\npidettiin pahaa porua, vaikka heistä ei ollut nähnyt tekelettäni muut\nkuin se ainoa, joka aatteen keksi. Heidän mielestään meillä olisi\nollut paljon parempia, tunnetumpien tekijöiden rakentamia, ulkoisesti\npuhtaampia ja äänellisesti kirkkaampia viuluja ulkomaalaiseen\nkilpailuun lähetettäväksi. Niinkuin varmasti olisi ollutkin. Minulla\noli ollut ansaitsematonta onnea, n.s. moukan tuuria, ja siitä he\nolivat vihaisia. Sydämestä lähtevät pahat ajatukset... oli kai minulla\nsiitä omakohtaista kipeää kokemusta. Ymmärrän täydelleen heidän\ntunteensa, enkä ollut vihainen heille siitä. Minun sydämeni malja oli\njo vaurioitunut vihan ja kateuden myrkystä. Olin viisastunut ja tahdoin\npäästä siitä, entisistäkin hapatuksista, mutta se ei ollut helppoa, ei\nvieläkään. Sattui taas tapauksia, jotka pyrkivät verestämään vanhoja\nhaavoja.\n\nMestari ei onnitellut minua, niinkuin entiseltä alan mieheltä ja\nyhtiötoverilta olisi voinut odottaa. Päinvastoin kiertoteitse kuulin,\nettä hän oli vihainen siitä, että minulle aiheettomasti oli näin hyvin\nkäynyt. Tämän jälkeen ymmärsin hyvin, mikä oli pohjimmaisena syynä\nhänenkin sydämensä heikkouteen: kateus ynnä muut sydämessä asuvat\npahat ajatukset ja myrkyn lähteet. Mitä me puheista, ne voivat olla\npuheitakin, liioiteltuja luultavasti. Pahemmin jo vanhoista parantuvaan\nsydämeeni koski tapaus muutamia kuukausia myöhemmin.\n\nOlin palaamassa joltakin taloni asialta kotiin. Mitenkä ollakaan,\neräältä asemalta nousee samaan vaununosastoon veljenpoika, tervehtii\nkylmän ynseällä, vähän armollisella päännyökkäyksellä niinkuin armoton\npalvelija alaistansa, joka oli hänelle muutamia talentteja velkaa.\nTällä hetkellä tuskin muistinkaan, että olin hänelle velkaa, niinkuin\ntosiasiallisesti en ollutkaan, enempää kuin mestarillekaan. Mutta\nhän nähtävästi ajatteli toisin. Sitäpaitsi hänellä oli valttina ne\ntodisteetkin, ulosottopaperit, joilla oli saatu perityksi sen v.t.\nulosottomiehen varomattomuuden vuoksi viisisataa markkaa.\n\nIstuimme äänettöminä penkeissämme. Hän katsahti minuun tuolloin tällöin\nvihaisen halveksivasti, niinkuin olisin ollut torniin heitettävä\nlurjus. En kulkisi näin vapaalla jalalla, jos maassa ei olisi niin\nlöperö laki. Jotakin tällaista hän varmaan mietiskeli, kun poltteli\nsavukkeen toisensa jälkeen ja imeskeli karamelleja. Hampaansa menettää\nennen pitkää! ajattelin tuiki tarpeettomasti minäkin. Mitä se minua\nliikutti. Joku tuttava rouva istui hänen vieressään. Minä syvennyin\nlukemiseeni, mutta toisella korvallani kuulin katkelmia heidän\nkeskusteluistaan. Veljenpoikani rouvineen oli hiljakkoin palannut\nvirkistävältä kesälomalta, eräitä matkojakin he olivat tehneet. Nyt hän\noli käynyt joillakin käräjillä maaseudulla, jossa hänellä oli ollut\najettavia asioita. Juna vihelsi hänen asemalleen. Hän auttoi rouvaa\nvähäisen matkalaukun nostamisessa ja ulos kantamisessa, niinkuin asiaan\nkuuluvaa oli. Mutta minun kohdalleni päästyään hän pysähtyi, rouva myös\ntodistajaksi.\n\nKannattaa matkustaa toisessa luokassa, vaikka ei ole varaa maksaa\nvelkojaan?\n\n-- Minuako tarkoitatte? Katsahdin ympärilleni. Nähtävästi, koska ei\nvaununosastossa ollut ketään muita, paitsi se hänen seuralaisenaan\nmatkustava rouva.\n\n-- Ettekö osaa edes hävetä! Ja miten tulette niin pienellä palkalla\naikoihin, raukka!\n\nHänen tuomariäänessään värisi sekä pyhä vanhurskaus että vääryyttä\nkärsineen viha. Se sytytti minun sydämeni myrskyt leimuavaan paloon,\nenemmän se vanhurskaus kuin viha.\n\n-- Mitä teitä liikuttaa, miten tulen aikoihin! Ettehän ole siitä\nvälittänyt ennenkään!\n\nHypähdin käytävälle. Jos olisin nähnyt silmät, sieluni peilit, niin\nolisin kauhistunut katsettani. Myös hän ja rouva näyttivät säikähtävän\nsitä. Seurasin häntä asemalaiturille, asemasaliin saakka. Rouva oli\nhäipynyt meistä, sanailimme edelleen.\n\n-- Minua ei vähällä petetä! Näytän sen vielä teille. Katsotaanpa taas\nlähiaikoina, mitä ne ulkolaiset viulut maksavat.\n\n-- Katso! Tee voitavasi, senkin...\n\nLuulen, että sanoin tämän jälkeen hyvästiksi hänelle ruman sanan.\nTämä, niinkuin aiheeton sinuttelukin, on vanha suku- ja heimoperinne.\nSinutellaan, kun ollaan vihassa, heitetään huutomerkiksi ensimmäinen\nsuuhun syöksähtänyt sana, mikä suinkaan ei ole liialla hienoudella\ntärvelty. Syvästi sydämestäni haavoitettuna, katuvana ja onnettomana\npalasin vaununosastooni. En suinkaan katunut sitä, että olin sanonut\nhänelle sellaista, vaan sitä, että olin sanonut turhan tähden\nliian paljon, lähtenyt saattelemaan kuin parempaakin saamamiestä.\nNiin kokonaan rikkonut hyvät päätökseni sydämen parannuksista,\nitsehillinnästä ja sen sellaisesta. Sulkeuduin ensimmäisen luokan\nhyttiosastoon kuin simpukka kuoreensa... Ulkolaiset viulut... toisessa\nluokassa... Vuodatin uutta kirpaisevaa myrkkyä rikkireväistyihin\nhaavoihini. Tunsin väsyttävää, pistävää kipua rinnassani.\n\nUusi junailija tuli matkalippuja tarkastamaan.\n\n-- Anteeksi, toinen luokka tässä vieressä on myös tyhjä.\n\n-- Mutta minä tahdon matkustaa tässä, ensimmäisessä. Olkaa hyvä ja\nirroittakaa lisälippu!\n\n-- No, ei se ole tarpeellista, perääntyi hyväntahtoinen virkailija.\n\n-- Se on! Olin tärkeää poikaa valtion ja omasta puolestani ja kaivoin\nkukkaroni. Junavirkailija alistui, katsoi kummeksuen. Olin luultavasti\nyhä tulehtunut ja oudon värinen, niinkuin ihminen aina, milloin\nkadottaa sydämensä rauhan. Tällä tavalla en ennen ollut kaikkea hyvääni\nkadottanut, en edes silloinkaan korkeassa kuumeessa, kun minut uhattiin\nilmiantaa oman kirjoituskoneeni varkaudesta. Olin syvästi onneton,\nvaikka olinkin junan ainoa ylhäisen luokan matkustaja. Yhä uudestaan\nkertailin, vuodatin haavoihini samaa tuoretta myrkkyä: Kannattaa\nmatkustaa... Miten tulette aikoihin... Ulkolaiset viulut...\n\nJos hänelle, veljenpojalle, tuottaa tyydytystä arkaan paikkaan\nonnistunut, syvä pisto kaksintaistelussa, niin tämän kuultuaan hän\nvoi olla tyytyväinen tämän matkansa ja saavutuksensa johdosta...\nSillä hetkellä olin lyöty, sekä pistetty että \"knokattu\". Ei edes\nhuumorin vapauttava säde pilkahtanut verta vuotavaan sydämeeni. Ja niin\nonnellinen kuin äsken juuri olin ollut! Olinko heti kadottanut aittani\nuuden avaimen? Minusta tuntui kuin se olisi pudonnut onnettomalla\nsaattomatkallani suuren väliaseman laiturille, kadonnut ja hävinnyt se\noli sinne.\n\n\n\n\n23\n\n\nOlin viikkoa ennen tilannut ja saanut paikan kuuluisan erikoislääkärin\nvastaanotolle. Hän kuunteli ja koputteli, tunnusteli sydäntäni,\nsitten taas korttiinsa kirjoitteli, tutki tarkoin elintapojani\nja sukujuuriani. Niin hän käsitteli minua kuin katolinen pappi\nripitettäväänsä, tosin ilman moraalista asennetta. Mutta pitkän\ntutkimisen tulos ei tyydyttänyt häntä. Hän nähtävästi ei saanut\nselville sitä syytä, mitä etsi, ja siksi hän oli tyytymätön. Olinko\ntäysin rehellinen edes? Hän katsoi ja kysäisi. Ei tässä tarvinnut\nkainostella. Mutta kun tiettävästi minä, enempää kuin sukuni, enosta\npuhumattakaan, emme olleet vikapäitä niihin hummauksiin, mitä\nsydänvikani röntgenkuvineen ja katkopiirroksineen esitti, niin mitäpä\nturhia tunnustamaan, vaikka ei rangaistuksenuhkaa ollutkaan olemassa.\nMuuta kuin se todettu vika, joka ei juuri vähäinen uhka ollutkaan.\nEhkä se oli vakavampi kuin uskoinkaan ja hän halusi minulle näyttää.\nSeurasin herkkävaistoisena hänen arvelujaan ja ilmeitään. Joka\ntapauksessa oli toivoa... useasta käynnistä, koska hän niin pitkälti\nja perusteellisesti otti selvää ja kirjoitti. Saattoi siihen olla\ntoinenkin syy. Jos oli totta, mitä tutkimuksessa oli käynyt selville,\nniin tämä oli uusi tapaus hänen praktiikassaan.\n\n-- Vika vai?\n\n-- Ei, vaan syy, jota en ole saanut selville.\n\nMinä viisi välitin siitä, mikä syy oli, kun vain vika ja sen\nkorjaamismenetelmät tulisivat selville. Hänellä nähtävästi oli toinen\nnäkökulma. Joka tapauksessa hän myös parantamiseen nähden teki\nparastansa, käytteli koulittua järkeä ja hankittua taitoa kuin taitava\nkäsi hyvin teroitettua partaveistä, huumorin siunattua lahjaa sen\nlisäksi. Kun kortti oli selvä, niin parannussaarna seurasi.\n\nOli jätettävä hummaukset, olipa niitä tai ei. No, ei kaikkea sentään,\nei toki \"selipaatissa\" tarvinnut ruveta elämään. Työn tahti oli\nhiljennettävä tuhannenviidensadan metrin vauhdista maratoonarin\njuoksuun. Ei suinkaan ollut taloudellisia huolia? Ei kai muitakaan\nturhia elämän murheita?\n\nMinun mielestäni nämä kysymykset olisi pitänyt tehdä jo korttia\ntäyttäessä, mutta kun ne olivat silloin asiaan kuulumattomina jääneet,\nniin en katsonut niihin enää olevan tarpeellista vastata juuri sillä\ntavalla kuin nähtävästi olisi pitänyt tehdä. Luultavasti siihen ei\nollut enää aikaakaan. Toinen potilas odotteli varmaan kärsimättömänä\nvuoroaan. Hän kiiruhti antamaan yleisteemaltaan tutun, sopivasti\npyöristetyn loppulausunnon.\n\n-- Rauhallinen elämän tahti! Tämä aina muistakaa! Jos tähän saakka\nolette varannut junalle menoon kymmenen minuuttia, niin tästä lähtien\nottakaa viisitoista, kaksikymmentä. Varhain levolle, myöhään ylös. Niin\npaljon unta ja ravitsevaa ruokaa kuin vain maittaa, milloin ja missä\nvain.\n\n-- Vaikka kirkossakin! heitin väliin.\n\n-- Vaikka! Se on herralle otollista! Se oli melko oraakkelimaisesti\nsanottu, kun en nähnyt sitä kirjoitettuna. En kerinnyt sitä kauemmin\nharkitsemaan, koska täytyi painaa mieleen käyttäytymisohjeita.\n\n-- Älkää säikähtäkö, älkää suuttuko, vaikka se vanha kehno vastaan\ntulisi ja varpaillenne astuisi! Älkää ihastuko, vaikka enkeli viereenne\nlennähtäisi ja siipisulallansa sivelisi! Nauttikaa nautittavanne\nrauhallisesti! Jos näin menettelette, niin sydämenne kestää yhtä\npitkälle kuin te itse.\n\n-- Kuinka pitkälle? en voinut olla tiedustamatta.\n\n-- Niin pitkälle kuin tietä näkyy.\n\n-- Mutkaista vaiko suoraa?\n\n-- Riippuu siitä, millä silmällä tietänne katselette.\n\nOtti hänestä selvää! Mutta monesta erheestäni minä olin hänen\nneuvojensa perusteella jo hyvinkin selvillä. Että olin tempaissut viime\naikoihin saakka kahdeksansataa metriä tuhannenviidensadan asemasta.\nEttä junalle menoon olin varannut viisi minuuttia kymmenen asemasta\nja että turhan vuoksi olin vihastunut ja ihastunut, vaikka vastaani\noli tullut vain veljenpoika, vaikka siipisulallaan oli sivellyt nuoren\nenkelineidon asemasta se ikivanha Fortuna, joka oli jakanut häilyväistä\nonneansa, leiskuvaista lempeänsä ties kuinka monelle viuluntekijälle\naina Stradivariuksesta ja antiikin mestareista alkaen.\n\nHän määräsi nautittavikseni lääkkeitä. Kun ne määräyksen mukaan\nkäytettyinä loppuisivat, niin piti tulla uudestaan. Se oli sitä myöten\nselvää. Sata markkaa! Eikä se paljon ollutkaan. Karttui kai niistä\ntuhansia, koska asiakkaista ei näyttänyt olevan puutetta.\n\nLääkkeet eivät auttaneet. Minun täytyi mennä uudelleen lääkärini\ntutkittavaksi, ennenkuin ne olivat loppuneet. Luulen, että näin on\nnäissä sairauksissa usein asian laita. Se yllättävä tietoisuus, että\nkävelee lankulla, vaikka on luullut siltaa pitkin astelevansa, tekee\nlääkkeet vahvoiksi ja sydämen heikoksi, vaikka päinvastoin pitäisi olla\nasian laita.\n\nLääkärini ei kummastellut, ei muuta kuin jälleen tutki ja nopeasti\nselvisi. Reseptistä ja lääkepullon liuskoista huomasin, että hän oli\njoillakin osaprosenteilla vahvistanut entistä panosta. Digital... oli\nse taikasana, jolla oli jatkettu monen miehen enemmän tai vähemmän\nnotkuvaa siltalankkua. Ei lääkäri sitä sanonut, jostakin tietokirjasta\nminä tämän viisauden tietooni ongin, niinkuin senkin, mitä kaikkia\nsydäntaudin laatulajeja oli olemassa, mitä oireita niillä oli, kuinka\nvaarallisia ne olivat. Ihminen näyttää käyvän varsin tiedonhaluiseksi\neräisiin ennen samantekeviin asioihin nähden, milloin ne läheisesti\nalkavat sivuta hänen oman elämänsä toimintoja.\n\nMutta nämä kovennetut lääkkeetkään eivät auttaneet, mikäli avuksi oli\nkatsottava vahvistuvaa sydäntä ja sen maratoonimatkaksi vaihtuvaa\nliikuntatoimintaa. Pumpussani oli jotakin hullusti. Sen toteamiseksi\nei tarvittu spesialisteja enempää kuin katkoviivafilmejä tai\nröntgenkuvia. Se lensi siipiräpäkkää kuin ammuttu sorsa, hyppäsi\nloikkauksen, sitten oli hiljaa, pitkän tovin. Sen vaikutukset alkoivat\ntuntua koko ruumiissani, raajat kävivät raskaiksi ja voimattomiksi,\nkasvot valahtivat kalpeiksi ja verettömiksi. Silmäluomissa rapisi\noudosti, aamuisin en tahtonut saada niitä auki. Ei ollut menemistä\nkuumaan kylpyyn, puhumattakaan auringonkylvyistä tai löylysaunasta,\njotka koko elämäni ajan ja vielä pari vuotta sitten olivat olleet\nsuurimpia maallisia nautintojani. Terve, te nautinnot! Ehkä pian kaikki\nmaalliset... se tunne läikähti tunnusmerkkien seuraamana sydämestä,\ntäytti mielen peloittavalla odotuksella aina milloin siihen heräsi.\nSe tapahtui usein, monta kertaa päivässä, useammin vielä yöllä. Unen\nvapauttavat hetket olivat käyneet lyhyiksi, epätasaiseksi, räpättäväksi\nkatkoviivaksi niinkuin sydämen toiminta, sen epätasaisen heikosti\nsykähtelevän valtimon filminauha.\n\nTämän rinnalla, sen peloittavan odotuksen merkeissä kaikki n.s.\nmaallinen kävi naurettavan toisarvoiseksi. Tuntuivat yhdentekevältä\nniin viulut, haitarit kuin posetiivit. Ei kirpaissut vähääkään, kuinka\nmonta kultamitalia niillä oli voitettu tai vaikka itsekin olisi\nvoittanut maailman messumarkkinoilla. En kadehtinut enää mestarin\nmenestystä, en iloinnut hänen tohvelisankaruudestansa, samantekevää,\nmiten posetiivivankkurit vierivät, istuiko mies kuskipukilla tai pukin\nalla, ajopiiska kädessä tai siima selässä. Sydämessä eivät pesineet\nenää pahat ajatukset. Voitto oli toki tämäkin, vaikka ei näissä\nnäköaloissa paljonkaan arvoinen.\n\nAinoa, mikä maallisista verraten vakavasti huoletti, oli perheen\nkohtalo. Tosin en epäillyt, että vaimo, tuo sairaudessaanko samoin\nkuin omassani yhtä uskollinen ja uljas elämäntoveri, ei veisi perhettä\neteenpäin, niinkuin jo oli vienyt tähänkin asti, monta raskasta vuotta,\nmutta kaikki se jälkiselvittely, mikä välittömästi tulisi tapahtumaan\npois mentyäni, se eli ennakkokuvana silmissäni ja raateli sydäntäni...\nEdesmenneen vainajan vararikkopesä... Vieraat miehet, kenties\nveljenpoika yhtenä \"uskottuna miehenä\" peukaloimassa ja vasaroimassa\nkaikkea, mikä yhteisessä pikku pesässämme oli kaikille meille niin\nrakasta ja kallisarvoista. Sinne kylmästi arvioiden, koppurakyntisten,\nherasilmäisten kuolinpesäkorppien likaisiin käsiin ja murjuihin\nkatoaisi kaikki... huonekalut, taulut, kirjat, muistoesineet... minun\nkeskeneräiset viuluni jossakin mörskässä, pesän virikkeiksi, hänen\nkauniskudontaiset ja ajan patinoimat seinäompeleensa johonkin toiseen\nsikakarsinaan porttopahnan peitteeksi. Hyi, jo sitä ajatellessakin\npuistatti ja ellotti. Suljin silmäni, siirsin kuvittelevan katseeni\nulommaksi pieneen maataloomme. Luonnollisesti sekin oli kuulutettu\nmyytäväksi määräpäivänä sillä ja sillä kellon lyömällä, ensin talo,\nsitten irtaimisto. Sitä paikkaa kelpasi kytätä, oli varmaan jo moni\nkieltään lipaisten odottanutkin, kenties rahoja keräillyt sitä\nvarten. Oli ehkä sellaisiakin odottelijoita, joiden ei tarvinnut\nenää kerätä, koska se kerääntyi ja juoksi itsestään, sukuperintöinä,\nkorkoina, kauppavoittoina tai leikkokuponkeina. Muutamilla kun oli\nsellainen rahan, tavaran ja \"jumalan siunaus\". Eräät näistä valituista\nolivat tätä hetkeä odottaneet, tiesin sen. Vuosia sitten he olivat\npettyneet ja vihastuneet, kun en silloin kaatunutkaan, niinkuin oli\nluultu. Jonkinlainen pettymys se nähtävästi oli mestarillekin. Nyt he\nkaikki saisivat korvausta senkin edestä. Mahdollisesti myös mestari\nolisi huutajien joukossa huvilan paikkaa katsomassa. Hän oli puhunut\nsellaisen hankkimisesta. Toimitus kävi, vasara paukkui ja kompasanat\nlentelivät. Olihan tosiaan syytä, mistä kompailla, heinäsirkan\nmaanviljelyksestä ja muista sirityksistä... Niinpä niin, mutta ensin\nleipä ja sitten luritukset! Mitä tarjotaan talosta? Reikäleivästä,\nsavipellosta... vaikka vähän likilaskehtineestakin? Ensimmäinen,\ntoinen... vieläkö kuuluu?... Ensimmäinen... toinen... ja kolmas kerta.\nHellgrenille meni... No, siihen hevonen, missä entistä, maata ja\nmantua... Tuokaapa ne hevoset!... Tuodaan vanha poika, hopeahapsi...\n\nJa kaikkea sairaan miehen pitääkin katsella ja kuvitella! Nebon\nvuorelta, vain hengessä, poikaseni... Vaimosi, lapsesi, tirehtöörisi ja\npyssymiehesi katselevat totuudessa...\n\nTähän päästessäni minun sydämestäni jälleen kohosivat pahat ajatukset.\nSadattelin kohtalon kovuutta, vihasin oikeutta, jonka kuvallisena\nedustajana näin eräitten uskottujen miesten kasvoja. Itkin omaa\nheikkouttani, vertakihoovan sydämeni räpättävää surkeutta...\n\nIhme, että se ei näissä tunteilemisissa ritkahtanut. Se ei ollutkaan\nvielä niin heikko kuin muutamina hetkinä tuntui ja näytti. Nukuin\npian ja tavallista pitempään. Merkillinen painepumppu oli sydän! Vai\nimusysteemillä toimivako se mahtoi olla? Kuka oli mies sanomaan siitä\nviimeistä sanaa? Kuka oli paljastanut sen heikkoudet ja voimat, ilon ja\nmurheen salaisuudet?\n\nMutta lääkärini puheille minä kuitenkin jälleen menin, ennenkuin\nmääräaikani oli umpeen kulunut. Hän ei nytkään hämmästynyt, vaikka\narvasinhan sen jo etukäteen. Vai niin, vai räppää! Täytyy vaihtaa\nlääkettä. Hän vaihtoi ja vihelsi. Kätevästi se siinä reseptiliuskalla\nvain kävi. Ei tarvinnut kirjoja selailla, muisti leikkasi niin hyvin.\n\n-- Ehkäpä sentään panemme teidät sairaalaan lepäilemään pariksi\nkuukaudeksi.\n\n-- Pariksi kuukaudeksi?\n\n-- Se on sopiva kesäloma. Voitte ottaa sen jo keväthankien aikaan\nvaihteeksi näinkin. Ja sen päälle kuukauden varsinaisen kesäloman,\nkotona.\n\nMahdottomalta tämä tuntui, mutta mikäpä tässä auttoi. Kenellä on\nsydänheikkouksia, hänelle heikotkin asiat laatuisasti järjestyvät.\nLääkärintodistus oli patenttikeino kesäloman pitentämistä varten.\nIhme, että ennen en tullut sitä keksineeksi. No, parempi myöhään\nkuin ei milloinkaan. Kolme kuukautta oli sentään melko pitkä aika\nnäissä näköaloissa eteenpäin ajatellen. Tulin henkisesti oikein\nvirkeäksi, niinkuin joku erikoispotilas samankaltaisesta uutisesta\n\"Sing-Sing\"-täysihoitolassa. Yhtä hyvää ja hupaisan huoletonta\nylöspitokin siellä oli. Kaunis aurinkoinen huone, pehmeäpatjainen,\nkorkeapieluksinen vuode, avarasta ikkunasta säteili keväinen taivas,\nulommassa näköpiirissä avomeri. Mitään ei tarvinnut, ei saanut tehdä.\nRuokatarjottimet käännettiin saranapöydällä sänkyyn, sanomalehdet ja\nkirjat asetettiin luettaviksi mukavalle kaltevuudelle käännettyinä.\nJa sitten jos jonnekin oli matka, niin mattokäytäviä pitkin takaa\ntyönnettävällä rullatuolilla. Ihan se miehistä minää hävetti, kun\ntyöntäjänäkin oli vielä sellainen valkopukuinen keruupi.\n\nMutta yksi paikka siellä oli kolkon kaamea. Se oli manala, jonne\nhissillä laskettiin ja rullatuolilla pitkien käytävien kautta\ntyönnettiin kuin kohonnut leipä lämpöiseen uuniin. Se oli se \"Hades\",\njossa röntgen-kuvattiin ja sydäntykintöjen tunturifilmit tehtiin.\nSuoraan eteenpäin, suoraan sydämeen ja munaskuihin tuijottelevia lasi-\nja tulisilmiä tuikki siellä täällä. Rautaisia kouria, teräksisiä\nkäsivarsia kuin mitäkin yli-inkvisiittorin välikappaleita uhkaili\nkatossa ja seinillä. Ne varmaankin olisivat olleet yhtä valmiit kuin\npätevät koukkaisemaan uhripalakseen koko läppäävän sydämen rinnasta.\nKaikkein kamalin oli eräs tuoli, eiköhän ihan \"Sing-Sing-hospitaalin\"\nkuuluisa sähkötuoli? Uhri köytettiin ja kytkettiin siihen käsistä ja\njaloista kosteilla galvanilevykahleilla. Ihme aivan, ellei siinä sydän\nruvennutkin räppäämään ja piirtelemään niin tunturikeroja kuin kuruja\nja pitkiä laaksomaita niiden välillä. Inkvisiittorit eivät olleet juuri\nnäin sydämettömiä. Heillä oli sentään häpyä siitä päättäen, että olivat\npeittäneet sinisin suojalasein enemmän tai vähemmän värikkäät silmänsä.\nHelmaväkeä he etupäässä olivat, niinkuin Hadeksen kyypparit nähtävästi\nyleensä, lukuunottamatta pääviinuria...\n\nNäin minä maalaisäijän humoristisilla värilaseilla sitä kaikkea\nkatselin, määrätietoisena tarkoituksena pahasti räppäävän sydämeni\nrauhoittaminen. Mitä se siitä, innostui vain, josta sain vastaisen\nvaralle... mikäli minulla sellaista varaa oli olemassa... sen\nopetuksen, että ei kannata ryhtyä keinotekoisilla konsteilla\nräppäämisiä estämään. Antaa räpätä, ketä huvittaa, nopeammin lakkaa,\njos kukaan ei välitä siitä. Ainakin sydämen läppäilyihin on tämä\npatenttilääke ja neuvo, josta ei tarvitse maksaa sataa markkaa.\n\nEnsimmäinen piirtofilmi, joka sairaalasta sydämeni toiminnoista\nraapustettiin, oli vallan kamala. Se oli vaivaiseksi ammutun Lapin\nkaakkurin siipiräpäkkää koko tunturimatka. Koneensa takana tarkkaileva\nkerberos, aika selväsanainen tyttö muuten, ravisteli kiharaista\npäätään, että lasit helisivät.\n\n-- Se on ihan sekaisin! kuiskasi hän, että minäkin kuulin.\n\n-- Jos sydäntäni tarkoitatte, niin väärä näkemys! naurahdin minä, että\nkaikki kuulivat.\n\n-- No sitä juuri minä tarkoitan! kimmahti neitonen. Varmasti hän olisi\nsaanut siitä nuhteita, jos esimies sattui paikalla olemaan. Minua se\npiristi.\n\n-- Vaikka paikalla lähden juoksemaan teidän kanssanne stadionin tornin\nympäri ja sieltä takaisin. Lyödäänkö vetoa?\n\n-- Lyön minä teitä korville, jos yritätte askeltakaan... saatikka\njuoksuaskelta.\n\n-- Olisi tuo hauska tuntea, tuokin lyönti, sanoin ja jäin aprikoimaan,\nmiten ehdottomassani kilpailussa olisi käynyt. Hän oli aika lihava\ntäti, niinkuin siskoni parhaimmillaan. Muistin, miten siskoni kanssa\nkerran juoksimme maantieportilta kotipihaan kilpaa, hän etuperin,\nminä takaperin. Minä voitin. Luulenpa melkein, että olisin voittanut\nmyös tällä kertaa, jos olisin onnistunut jatkamaan kilpamatkaani\nmaaliviivalle saakka.\n\nTämän Hadeksessa-käyntini jälkeen minua hoidettiin ja hoivailtiin vielä\nruhtinaallisemmin. En saanut kättäni liikuttaa, en jalkaani nostaa.\nTalon puolesta niitä nosteltiin ja spriiliinoilla pyyhiskeltiin.\nHädin tuskin lusikkaani sain hoidella. Jos tätä hyvää jatkuisi, niin\nsekin ennen pitkää olisi liian raskas työkalu. Oikein arvattu. Kun\nmuutama päivä kului, niin minut pantiin hedelmäkuurille... omenaa,\nappelsiinia, banaania! Banaania, omenaa... appelsiinia! Väliin siihen\nviinirypäleitäkin. Vesi kielelle kohoaa, kun sitä aikaa muistelenkin.\nSilloin nämä ihanat hedelmät alkoivat jo maistua puulta. Ihminen on\nsellainen, hyväänsä tajuamaton.\n\nHoitajasiskot liikkuivat varpaisillaan hiipien, ja viehkeästi\nhymyillen. Päivisinkin he kävivät usein katsomassa ja vointiani\ntiedustelemassa, yöpäivystäjä pistäytyi tämän tästä. Jos jotakin\ntulisi, niin pitäisi vain soittaa. Hän olisi heti paikalla. Ja\nkamferilasi oli tuolilla, se pitäisi aina muistaa. Kauanko sitä siitä\nsuuhunsa heittäisi, jos rupeaisi heikottamaan.\n\nNiinpä niin, kauankos sitä! Kauanko te äijää kellariinkaan nostaisitte,\nkun se aika vihdoin koittaisi. Mikäli saatoin lukea totuutta heidän\nkatseistansa ja eleistänsä, ei tämä hetki ollut kovinkaan kaukana...\nSe hetken on työ, kun salama lyö... muistin jonkun runoilijan säkeen.\nSopiko se tähän tapaukseen? Miksikä ei, jos tahtoi sovittaa. Monta\nmuuta lausuttua, lausumatontakin siinä tuli mieleen. Outo, juhlallinen\ntunne täytti sairaan, joutilaan miehen sydämen. Käsittämättömältä\ntuntui, että mainen matka tällä tavalla päättyisi, nukahdukseen,\njosta ei herännyt. Kylmään kellariin, mustaan arkkuun, hautaan,\nikuiseen lepoon. Maasta olet sinä tullut... Samaan maahan ehkä samojen\nkuusien alle kuin eno muutama vuosi sitten. Enoa olin säälitellyt.\nMiksi kiskoi juurensa kiville! Olinko itse tehnyt saman erehdyksen?\nSuuremman, kaikesta päättäen! Taitamattomuudestani, tahallani\nolin ajanut moottorin rikki. Olin kymmenen kertaa sääliteltävämpi\nkuin eno. Mikä sääliteltävä hän olikaan, päivätyönsä päättänyt,\ntilit tarkastuskelpoisessa kunnossa! Sitä samaa ei valitettavasti\nvoitu sanoa minun tileistäni, enempää vuosipäätöksistä kuin\nkymmenvuotiskertomuksista. Ne olivat pahasti tappiolliset, velkasaldo\npelottavan suuri.\n\nMutta ihmeellistä, milteipä lystillistä oli se, että ne velat,\njoita tähän saakka olin niin tärkeinä pitänyt, olivat kadottaneet\ntärkeäntuntuisen painavuutensa kaikessa muussa suhteessa paitsi\nmitä ne aiheuttaisivat jälkeenjääville. Pankki vekseleineen ja\nkonttokurantteineen samoin kuin yksityiset velkamiehet virallisen\narkin puolikkaalle kirjoitettuine saatavineen olivat lystikkäitä pikku\nukkeleita velkomispapereineen ja muine tärkeyksineen. Heille huomasin\nhuiskuttelevani poikamaisen keveästi kättä: Terve menoon, te heppulit!\nKiitos seurasta! Mestaria ja veljenpoikaa en nähnyt enää heidän\njoukossaan. Se karvasteli mieltäni, että hetkellisessä heikkoudessani\nolinkin tullut suorittaneeksi alati kimpussa häkertäville advokaateille\nne kymmenykset, vaikka siihen ei olisi ollut mitään pakkoa. Mutta olipa\nveljenpojalle myös tullut vikapisto, joka ilahdutti vastapelurin mieltä\nnäinkin heikkoina hetkinä, niin paatunut ja turmeltu on ihmisen luonto,\ntai oliko tämä velkomus niin suuri vääryys? Olin taipuvainen tähän\nluuloon, niinkuin yhä vielä. Näin se tapahtui.\n\nVeljenpoika hääräsi kirjojensa kanssa kuin linnustaja, ladattu\nkaksipiippuinen kainalossa. Hän ei suinkaan uskonut ensimmäiseen\nepäonnistuneeseen ulosottoyritykseen, vaan sopivin erimittaisin\nväliajoin kokeili yhä uudestaan kaikissa mahdollisissa paikoissa,\njoissa luuli minulla varoja tai saatavia piileskelevän. Se pikku\ntavin poikanen, erehdyksessä tipahtanut viisisatanen, oli luultavasti\ninnostanut häntä yhä uusiin ponnistuksiin. Olin huoleton niin\nkauan, kunnes hän tavatessamme, varomattomasti kylläkin, oli tehnyt\nvihjauksen palkintoviulujen noteeraamisesta. Se hätkähdytti sydäntäni,\nnähtävästi jo silloin pahasti viallista. Odottelin juuri niinä aikoina\nrahalähetystä ulkomaalaiselta ostajaltani. Otin lakimieheltä selvää,\nolisiko sellaisen saatavani takavarikoiminen mahdollista maksuja\njärjestelevässä valtakunnan pankissa. Kyllä oli, jos saarnamies vain\naikoinaan osasi pitää varansa. Veljenpoika osasi, siitä minulla oli\njo hyvää kokemusta. Seurasi jännittäviä päiviä. Jos hän pääsisi\nkoppaamaan ryöstäjänkouransa viulurahojeni päälle, niin enpä tiedä,\nmiten soittelemiseni ja soutelemiseni sen jälkeen olisi. Niin\nnaurettavan pikkuinen on ihminen, kun peli ja periaate on kysymyksessä.\nTiedustin pankista joka päivä. Sama ystävällinen naisääni vastasi.\nViikon pari turhaan kyseltyäni en enää kehdannut, vaan keksin:\nOlisiko neiti ystävällinen ja soittaisi minulle heti, kun rahalähetys\non saapunut ja perittävissä! -- Mielelläni! se ystävällinen sielu\nlupasi. Sitten ei monta päivää enää kulunutkaan, kun hänen iloinen\näänensä helähti korvissani kuin hopeatiukukello. -- Nyt tuli! Joutukaa\nperimään! Arvaakin tuon, että riensin viivana. Kuittasin lapun ja sain\npankin shekin. Ei se ollut mikään mahdottoman suuri, olihan sentään\nsemmoinen, että veljenpoika olisi saanut lukea kauniit vastarahat\nkouraani, vaikka olisi perinyt koko saatavansa kuluineen, korkoineen\nja metsästyspalkkoineen. Olisi kelvannut katsella häntä tai hänen\nhelsinkiläistä virkaveljeäänkin tätä tiliä tekemässä.\n\nSilloin minä sen tulin tehneeksi, sydämeni vuoksi, kun hän yhä\nasianajotoimistojen ja puhelinsoittojenkin kautta pommitteli\nuhkavaatimuksillansa ja viulunoteerauksillansa, johon hänessä\nkuitenkaan ei ollut miestä. Hän sai kuin sai julkaisematta jääneestä\nkirjastansa siis jonkinlaisen tekijäpalkkion. Mutta monivuotisessa\nshakkipelissämme hänestä tuli \"matti\", siitä hän ei enää pääse\nyli eikä ympäri. Ellei nyt teräväpäisenä juristina löydä näistä\njälkimuisteloista jotakin sellaista koukkua, jonka avulla pelin avaus\nkäy uudelleen mahdolliseksi. Jos niinkin kävisi, niin tervetuloa! Mutta\nhuumorin hunajat pöytään! Niin kuivaan peliin kuin se ensimmäinen, en\nviitsi enää toistamiseen ryhtyä.\n\nVaimoni ja lapseni kävivät vuoroon minua tervehtimässä ja\nkotikuulumisiansa kertoilemassa. Lapset olivat jo koululaisia kaikki.\nSiinä juttua tehtiin, minä milteipä enemmän kuin he. Luulen, että\nkukaan ei ollut puhunut heille isän vakavasta sairaudesta, mutta he\nnähtävästi olivat lukeneet sen samoista kirjoista kuin minä itse,\nsiitä juhlallisesta hiljaisuudesta, lääkelaseista, palvelusauliudesta\nja silmälläpidosta. Kotoiset kertomukset katkesivat usein töksähtäen\nkummasteleviin, pelokkaisiin silmäyksiin, nurkkiin, sängyn alle,\nmerelle... Missä se oli? Mikä se oli... joka isän henkeä uhkasi?\nTyttäreni, milteipä aikuinen jo, tiesi sen. Hän kääntyi ja niisti\nnenäänsä, pyyhkäisi vähän ylempääkin saman tien... oli nuhaa saanut\neilen illalla luistinradalla. Tirehtööri tuli kesken kertomustaan\ntotiseksi, kuin joku espanjalainen taistelutaiteilija näkymättömän\nhärän mylvähtäessä. Hän mahtoi lukea näinä aikoina tätä alaa koskevaa\nkirjallisuutta. Nuorimmaisella oli oma patenttinsa, se toissilmässä\nsihtaileminen. Siihen hän turvautui aina, milloin vakavampaa oli\ntähtäimessä, kyyneltä pidätettävissä. Aina se ei onnistunut, ja silloin\ntuli kasvoille hullunkurinen väännös.\n\nJa sitten tuli myös hän, elämän ja perheyhtiön kaikkeni kaikessa,\ntoveri, jolle minä olin paljosta velkaa. Hän toi aina jotakin suuhun\npantavaa, vaikka se oli tarpeetonta, sitä puolta minulla oli yllin\nkyllin. Hän istui vuoteeni viereen, otti kädestä, siveli keveästi,\nkatseli lämpimästi. Hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan siniset,\nniinkuin ensi kerran niitä katsellessani. Hiukset olivat tumman\ntuoreet, niitä rasvattiin sisästä päin, minun ei, piikkini olivat\nharventuneet ja harmaantuneet. Mutta hänen poskiansa reunusti kaksi\nuurretta, joita silloin ei ollut. Aika ja murheet kaivuumiehinä.\nOlisikohon noita, ellen minä olisi joutunut hänen kohtalokseen?\najattelin siinä, tuumiskelin paljon muutakin.\n\nMutta sairasvuoteen vieressä hän oli sama uljas toveri kuin\narkipäiväisen elämän taistelutantereilla, olinhan sen pannut merkille\nniin monta kertaa ennen sairauksiemme aikoina. Ei valituksen sanaa\nsiitä, mikä tässä nyt neuvoksi tulee. Ei edes vihjausta siitä, että\nmitään tulee, enempää kuin joutavanpäiväistä valomaalailuakaan...\nmikäpä hätä tässä... olet paremman näköinen... Kyllä sinä siitä. Ei\nmuuta kuin uskollinen, lämmin käsi, silmien lupaus ja pyyntö. Hänellä\noli eheä, terve sydän. Pahat ajatukset eivät tehneet siellä hajoittavaa\nmyyräntyötä. Kun kaikkea mietiskelin, niin ajattelin tätäkin: Jospa\nlöytyisi sellainen spesialisti, joka vaihtaisi keuhkomme!\n\nLyhyt se oli, heikon sairaan vierailuaika. He menivät niinkuin tulivat,\nkatsoivat minuun, minä heihin. Katsoin kuin kameramies, jolla on\nviimeinen levy kasetissa. Millainen katse, käden liike, niska... Tuosta\ntunnen, kun he oman ajallisen kynttilänsä loppuun poltettuaan kerran\nvastaani tulevat sukupolvien hiljaiseen juhlaan... Onnistuiko kuvani?\nSuljetuin silmin, pää pieluksiin painettuna jäin sitä katselemaan.\n\n\n\n\n24\n\n\nHuoneeni oli kahden potilaan. Eräänä aamuna sain tyhjään sänkyyn\ntoverin: laiha, pitkä mies ja heikossa kunnossa. Sänkyyn päästyään hän\noli kuin maratooninsa päättänyt japanilainen, lopussa kerta kaikkiaan.\nHoitaja antoi hänelle vahvistavia tippoja, katseli vähän aikaa ja\njätti meidät kahden. Miehellä oli ankara hengenahdistus, silmät kiinni\nhän puhalsi, lepäsi ja huohotteli yhä tasaisemmin, jo harkitusti\nsäännöstellen, kunnes pääsi jotenkuten normaaliraiteille. Hän avasi\nsilmänsä ja katsoi minuun. Pitkän aikaa tunnustelimme äänettömästi.\nKummallakaan ei ollut kiirettä, tuskin tärkeää puhuttavaakaan. Hänen\noli sitäpaitsi säästettävä ja kerättävä voimiaan. Hänen kohdallaan,\njos milloinkaan, piti varmasti vanhan testamentin viisaan neuvo\npaikkansa... vaitiolo oli kultaa... En pyrkinyt häiritsemään, käännyin\nkattoon katselemaan, mutta kun aikojen kuluttua jälleen katsahdin\nhäneen päin, katseli hän kirkkaasti, poskiin oli kohoutunut väriä. Hän\nnyökkäsi, minä samoin.\n\n-- Töyrylä! esitteli hän itsensä.\n\n-- Päiviö! vastasin minä.\n\nSitten lepäilimme jälleen kotvan aikaa äänettöminä, kunnes hän aloitti.\n\n-- Palvelin rautatiellä niin kauan kuin pannu kesti. Sitten minut\nsiirrettiin sivuraiteille.\n\n-- Vai niin.\n\nTuo nyt ei ollut mikään vastaus, mutta parempaakaan en siinä keksinyt.\nMitäpä syytä minulla oli ruveta uteliaisuudellani vaivaamaan häntä.\nMutta hän itse oli halukas, vaikka ei hätäinen. Lepäillessämme hän oli\nvirkistynyt, tiivistynyt milteipä käyttökelpoiseksi.\n\n-- Se on kyllä kohta loppu, tämän masiinan käynti. Ei kannata heittää\nkoksia pesään, virkkoi hän surullisesti naurahtaen.\n\nHän oli ollut veturinkuljettaja. Olin aavistellut sitä heti. Hän\nvirkistyi ja lämpeni, ajoi koneensa raiteille, vaikka ei luvannut,\nenkä pyytänyt sitä. Mutta katselevaksi, kuuntelevaksi matkustajaksi\nmielelläni lähdin, kun ei mitään tarvinnut maksaa eikä ollut\nparempaakaan ajankuluketta siinä.\n\nHän oli suutarin poika etäiseltä Pohjanmaalta. Naskali ja naulausvasara\neivät kiinnostaneet poikaa rippikoulun jälkeen. Suoraviivaisena\nkotimökin ohitse painuva rautatie kiehtoi ja veti, mutta radalle ei\nollut lupa mennä leikkimään. Äitimuori tukisti, että hampaat helisivät.\nMilloin isäukko tapasi, niin veteli polvihihnalla selkään. Siitä halu\nyltyi vain. Missään ei ollut niin mukava maata kuin siellä pitkin\npituuttaan kiskojen välissä, ratapölkyn vieressä. Hiekka rapisi\nsomasti, kisko lämmitti jalkapohjaa, mutta leveä ratapölkky haisi\ntervalle, pikiöljylle ja vielä muullekin. Tukistellessaan äiti sen\nsanoi.\n\nMutta kun juna pari kertaa päivässä tuli ja meni, niin se vasta\njännittävää oli. Se kaivoi itsensä esiin radan päästä, sieltä missä\nkiskot yhtyivät, ja vielä kauempaakin. Niin se kaivoi kuin pieni\nhiiri suuresta heinäkuormasta, mutta aika nopeasti se sieltä esiin\npääsi. Kissa varmaankin sen hännillä. Se oli jo rotta! Itse kissa se\noli. Tulikekäleinä kiiltävät silmät sillä oli pimenevinä syysiltoina.\nMitään ajettavaa ei näkynyt sen edessä, mutta kuitenkin se läheni,\nmurisi ja jyrisi, rautainen kiskokin jo tärisi. Se oli jalopeura julman\nsuuri kuin tämä maailma. Silloin kylläkin oli aika livahtaa, ellei\nmuori jo sitä ennen ollut ehtinyt tukasta tempaisemaan. Kelpasi sitä\nkatsella ratavallin kupeeltakin. Se mennä huristi kuin ilmestyskirjan\npeto, savua puhaltaen, tulta sylkien. Niin se humahti. Valkoiset\npaperiliuskat kuin metsäkanat vain perässä lentelivät. Piti juosta\nkeräilemään ja kiinni ottamaan niitä. Ne olivat kuin pikkuisia\nneliskulmaisia nenäliinoja, melkein puhtaitakin. Mutta jos äitimuori\ntapasi sellaisen kädessä, niin taas tukisti, korvasta pesuvadin ääreen\nkiikutti. Vaikka pikku miehen kädessä ei ollut mitään muuta kuin se\nsievä valkoinen junanenäliina.\n\nSellaista resuamista se oli joka päivä rippikouluun asti, sitten\nei enää kiskojen vieressä, vaan niiden päällä. Resuminen ei siitä\nlakannut, sitten se vasta oikein alkoi. Oli kylmää, jos lämmintäkin.\nTukkapöllyä ja polvihihnaa annettiin monella eri tavalla, ratapölkyt\nhaisivat, nenäliinat lentelivät. Mutta matkan päätä ja maailman laitaa\nei löytynyt mistään, ei edes Amerikasta. Sieltä kaikkein vähemmin!\nIlmestyskirjan pedot, julman suuret ja monenkaltaiset vain tulta\nsylkivät, pölkyt haisivat, paperit lentelivät...\n\nMaailman laitaa hakemaan lähteneen suutarin pojan elämänkuvakirja oli\npitkä ja kiintoisa. Kauan sen katseleminen kesti, mutta meillä oli\nhyvää aikaa, mikäli oli. Hoitajat eivät siitä pitäneet, eivät tukkaan\ntoki tarttuneet niinkuin suutarin muori, kauniisti vain pyytelivät,\nettä emme turhaan itseämme rasittaisi...\n\n-- Rasittaisi! hymähti suutarin poika, kun ovi sulkeutui. Mitä\ntuollainen valkoinen tipukananen tiesi rasituksista? Kunhan olisi\najanut vaikkapa yhdenkin koneen Kajaanista Helsinkiin! Ajanut\nkolmekymmentä vuotta sitä samaa siellä ja täällä! Sitten olisi sopinut\npuhua rasituksesta! Sitä samaa tipukananen oli tarkoittanut, mutta kun\nsuutarin poika ei sitä huomannut. Puhuminen kylläkään ei näyttänyt\nhäntä rasittavan, virkisti päinvastoin. Kun hän pääsi vauhtiin, niin\nhengenahdistuskin katosi, posket punoittivat, silmät loistivat.\nHän kuljetteli minua vapaalipulla koneensa penkillä SVR:n kaikilla\npaanateillä, vaihteeksi suuren lännen pitkillä kiskoteilläkin. Tuskinpa\nolisin nähnyt niinkään paljoa, jos olisin ensiluokan hytissä ne tiet\najanut, en ainakaan kaikkea sitä kiintoisaa, mitä kiitävän koneen\nedessä pitkillä kiskoradoilla sattui ja tapahtui.\n\nEi päivää, että ei piirtoa! Häneen, vuosikymmenien veturinkuljettajaan,\njos keneen se piti paikkansa. Hänen muistikirjansa lehdille oli näiltä\nmatkoilta tullut kepeitä viivoja hiilikynällä, raskaita naarmuja\nrautapiirtimelläkin. Myös värejä oli paljon käytetty, kaikkia mitä\nsateenkaaresta heltisi. Rata ei milloinkaan ollut juuri niin tyhjä\nkuin miltä se kotimökin ylikäytävältä katsoen näytti. Oli siinä\nelämää ja jännittävääkin vaihtelua, pimeinä myrskyöinä liiatenkin.\nUsein oli sattunut hupaisiakin yllätyksiä. Metsän jänikset ja\nihmisten varsat, pässit ja vasikat... missä niillä rautatien veroinen\nkilparata! Mitä siinä portit ja paanavahdit auttoivat, enempää kuin\nsakot ja tukkapöllyt! Vasikka on vasikka, juoskoonpa kahdella taikka\nneljällä jalalla, ilman häntää tai hännän kanssa. Sattui siinä vuosien\nmittaan ikäviäkin kommelluksia, yliajoja, kauhun näkyjä... Niiden\ntummanpunaisia räiskähdyksiä ei saanut kirjansa lehdiltä pesemälläkään.\nMutta masiinan kuljettaja pesi kätensä. Minkätähden? Eivät kai ne\nolleet likaiset enempää kuin ammoin, jolloin metsäkanoina lenteleviä\nrautatien nenäliinoja keräiltiin.\n\nMyös kuljettajan omalla enemmän tai vähemmän mutkikkaalla raideradalla\noli sattunut tapauksia, ylitsekäymisiä, jopa yliajoja, kuka\nkieltääkään. Papinkirjoissa hän kuitenkin edelleen oli kulkenut\nnaimattomana, nuhteettomana vanhanapoikana... rokotettu, Herran pyhällä\nehtoollisella käynyt.\n\nEn tiedä, mitä syytä hänellä oli ripittäytyä minulle, mutta sen\nhän kuitenkin teki ja niin vilpittömän perusteellisesti, että ei\ntoivomisen varaa. Välähtymänä mieleeni juolahti, että hän kerskui ja\nliioitteli, oli kai niitä sellaisiakin. Mutta kun katsahdin hänen\nrehellisiin, veturilamppuina valaiseviin silmiinsä, katosi epäilys.\nJostakin syystä minä nyt pyytämättäni, tahtomattani olin hänelle\njonkunlainen rippi-isän korvike. Hän nähtävästi tahtoi tyhjentää\nravistuneen kattilansa sinne kasautuneesta liasta ja ruostevedestä.\nJoka tapauksessa sain kuulla, mitä kaikkea siivonkin miehen radalla\nvuosikymmenien mittaan voi sattua, niin näennäisesti lakealta\nkuin se suutarin mökin ylikäytävältä katsellen näyttääkin. Oli\nsattunut ylitsekäymisiä Jumalan kaikkia käskyjä vastaan, viidettä\njo ammatinkin vuoksi, kuudetta jostakin muusta syystä, suutarin ja\nmuorin sukuperinteiden takia. Vaikka ilmestyskirjan peto olikin muorin\njokapäiväinen vieras ja lentelevät junanestuukit hänen sydämensä\nkauhistus.\n\nEräänä päivänä, pitkän vaitiolon jälkeen, toverini minulta yhtäkkiä\ntiedusteli, uskoinko minä, että raamatullinen helvetti ja taivas\noli olemassa. Se oli yllättävän suorasukainen kysymys oikopäätä\nvastattavaksi, ehkä jalommallekin rippi-isälle kuin mitä minä olin.\nVähän samantapaisen kysymyksen oli minulle tehnyt eräs kuljeskeleva\nasiamiehemme, se saarnamies, jonka menestyksellisestä liiketoiminnasta\nja vekselisuorituksista aikaisemmin on ollut puhetta. Olinko minä\nautuas? hän kysyi. Siihen en osannut selvää vastausta antaa, niinkuin\nen nytkään.\n\n-- Arvasin tuon! hymähti suutarin poika. Hän sanoi ahertaneensa sen\nkysymysten kimpussa koko eteenpäinvierivän elämänsä ajan, jo ennenkin\nsitä. Nyt vasta sängyssä maatessaan oli päässyt perille. Oliko hän\npäässyt? Hänen lausumanaan se tuntui aika vakuuttavalta, myös minun\nnäkökulmastani katsottuna erittäin kiinnostavalta. Mutta minun ei\ntarvinnut ryhtyä mitään tiedustelemaan, enempää nyt kuin aikaisemmin.\nOdottelin vain. Kotvan konetta lämmitettyään hän ajoi sen raiteille.\n\n-- Muorin helvetti... se oli loistohelvetti! Mikään ei ollut mitään\nsen rinnalla, ei taivaskaan, vaikka sellainenkin tosin oli olemassa,\nharvoja ja valittuja varten. Muori itse kuvitteli olevansa yksi\nniistä, mutta isäukon sieluparan laita oli niin ja näin. Mies ryyppäsi\nja kiroili ja löi polvihihnalla, joskus akkaansakin. Helvetti oli\ntulijärvi, jossa syntisen vaiva oli iankaikkinen, sanoin kuvaamaton.\nAsiaa havainnollistuttaakseen muori oli käyttänyt vertausta. Koko\njunalasti syntisiä syttyi ja paloi siellä niinkuin roskapaperi tuolla,\nhyi! Muori oli heittänyt pojan kädestä riipaisemansa paperinenäliinan\ntuleen. Se paloi iloisesti ja nopeasti höytyväksi tuhkaksi. Helvetin\njunalasti ei, siinä se ero oli! Rangaistuksen pituutta muorin oli\njälleen tarvinnut vertauksella kirkastaa... Jos sinä juoksuttaisit\nteelusikalla tuolta rautatiepaanasta yhden tai pari hiekkajyvästä\nkerran päivässä tänne tupaan, niin se kestäisi hyvin kauan. Se loppuisi\nkuitenkin, jos Jumala sinulle elinvuosia niin paljon antaisi. Siitä\nvasta iankaikkisuus alkaisi.\n\nMiettimisen vaiva siitä oli alkanut pikku miehelle syksyn pitkinä\npimeinä öinä. Oli riittänyt sielupahaiselle hätää ja murhetta,\nisäraukankin puolesta, jos kohtakin tämä ryyppäsi ja antoi polvihihnaa.\nSe oli liian kova rangaistus, vaikka hihnan sivallus paljaan\nselänpäähän teki niin surkean kipeää. Olisi muori voinut murentaa\ntaivaastansa iankaikkisessa helvetissä kärvistelevälle isäpoloiselle\nmuutaman hiekkajyväsen.\n\nNiin oli alkanut murentua sekä iankaikkisuus että sen tulivoima\njyvä jyväseltä, kipene kipeneeltä, vaikka nuoren hurjan elämän\nylitsekäymisissä monta kertaa hyvään tarpeeseen olisi ollut niin pelko\nkuin kipeneet. Mutta kun ne eivät auttaneet! Juna kulki sitä rataa,\njonka suutari oli rakentanut ja muori kiskoittanut. Ei syyttelemisen\nvaraa, eipä silti. Mikä pakko oli ajaa toisten rataa viisaan miehen,\njolla oli niin jalot omat näkemykset.\n\nHoitaja tuli, ruokatarjottimetkin. Syventävä käsittely suurista\nkysymyksistä keskeytyi, kunnes jälleen iltapäivällä kuljettajan\nvirittämänä esiin putkahti. Hän oli tottunut katsomaan pitkällä\ntähtäimellä, mistä radasta tahansa sitten olikin kysymys.\n\n-- Kuvitelkaahan nyt, että minä suuri syntisäkki olisin suistunut\njunan alle ja kuollut heti. Mikä olisi ollut edessä? Kadotus ja\nhelvetti... onnettoman isäukon poikana ja kohtalotoverina. Toinen\nmahdollisuus: Olisin jäänyt rauskavaivaisena henkiin, vaikkapa vain\nmuutamaksi tunniksi... että olisi ehtinyt saada ammattimiehen apua\nja syvästi katuen tuntea syyllisyyteni. Hetkellisen heikkouteni,\nkaikkien erheitteni palkkana iankaikkinen taivas, onnellisen äitimuorin\nsylissä ja Aaprahamin helmassa. Ei Jumalan käräjänkäynti ja tuomioiden\nantaminen mahtane olla juuri näin yksitotista, koska ei vajavaisen\nihmisenkään.\n\nSeurasi pitkähkö äänettömyys. Rullavaunun pyörät hyrisivät kumimatolla\npitkässä käytävässä. Joku heikkosydäminen oli matkalla \"Hadekseen\".\nToveriani ei käytetty siellä. Hänen tunturikarttansa mahtoi olla selvä\nilman piirtämisiä ja valokuvia.\n\n-- Mitä te ajattelette Jumalasta?\n\nSiinä kysymys taas siinäkin, yhtä oikoinen kuin aikaisemmat. Yhtä vähän\nhän siihen vastaustanikaan odotteli, kohta itse ryhtyi selittelemään.\n\n-- Jumala on kaikkivoipa ja kaikkialla oleva, sen minä uskon. Paljon\nmuutakin hyvää ja ihmeellistä minä Hänestä uskon. Mutta että hän\nolisi joku sellainen, korkeaselustaisessa nojatuolissa istuva vanha\nherra, keisari tai diktaattori, joka pitkällä piiskallansa pitää\nmaailmoittensa lammaslaumoja kurissa... sitä minä en usko.\n\nHän henkäisi ja jatkoi:\n\n-- Enkä minä usko sitäkään, että meidän samaa oikopolkua pitkin täytyy\nHänen luokseen kiivetä, jos nyt ollenkaan tarvitsee pyrkiä, ellemme\nitse halua. Mutta merkitseekö tämä sitä, että meidän heti on Hänen\nlaitumensa jätettävä ja iankaikkisen kurjuuden kuiluun vajottava? En\nluule Jumalaa sellaiseksi, niin yksitotiseksi.\n\nKuin Jumalan vastauksena kevätpäivän aurinko läikäytti huoneemme\nkirkasta valoa täyteen. Me jäimme sitä sanattomina katselemaan. Pitkä\naika kului, ennenkuin hän jälleen jatkoi, yhä samaa junaa ja rataa\najaen.\n\n-- Jotakin tuollaista luulen olevan Jumalan katseessa ja henkäyksessä.\nSe lämmittää rauskankin sydämen. Se vetää puoleensa vastustamattomasti.\n\nHän katsoi ulos loistavin, kaipaavin silmin ja lämmitteli käsiään.\nRinta kohoili väljemmin, henkäily kävi helpommaksi.\n\n-- Jumala on kevään lämpö ja auringon valo! Me nousemme hänen luokseen\nniinkuin sumu nousee laaksoista, sitten kun on niin paljon keventynyt,\nettä kykenee nousemaan. Ei siinä silloin enää junavetureja eikä\nhammasratoja tarvita. Nousemme, että emme huomaakaan, kristityt täältä,\nmuhamettilaiset tuolta, kaikki pakanatkin omilta kulmakunniltansa. Mikä\nkaikkeuden Jumala hän olisi, ellei hänen luokseen kelpaisi kaikki, sitä\nmukaa kuin kevenee ja nousee. Ristintie... miksikä ei se olisi hyvä\ntie, verraton, hyvin viitoitettu linja! Mutta miksikä ei myös jonkun\ntoisen lahkon ja kulmakunnan tie? En ole kuullut, että sumu milloinkaan\nkiertäisi vuorelle noustakseen. Suoraan omia teitänsä se kohoaa tai\npainuu.\n\n-- Minä en ole niin kevyt, että pystyisin nousemaan, vaikka minut\nradaltani tempaistaisiin, niinkuin kohta tehdäänkin, aloitti hän\njälleen asiasta, joka yhä oli hänen sydämellään.\n\nEn mahda olla minäkään, heräsin omia ratojani ajattelemaan.\nKiinnostuneena tarkkailijana olin äsken asennoitunut, niinkuin vain\nhänestä olisi ollut kysymys.\n\n-- Pelkään joutuvani harhailemaan rinteillä Hänen paimenääntänsä\nkuulematta. Tällöin painun yhtä paljon kuin nousen, alkuaikoina\nenemmänkin ehkä. Mutta toivon Hänen rinnelaitumiltaan löytäväni\nvihreätä ruohoa ja raikasta vettä, majapaikkojakin ehkä! Kuka tietää,\nvaikka ropeet käsissä tapaisimme toisemme rinnevuorten vattumailla?\n\n-- Kuka tietää! naurahdin minä. Hänen omalaatuisissa, lapsekkaissakin\nnäkemyksissään oli jotakin hurmioivasti mukaansa tempaavaa. Jollakin\ntavoin hän oli jo irti arkipäiväisyyden kiskoista, näki ja kuvitteli\ntulevaisiansa jossakin korkeammalla tasolla.\n\n-- Iankaikkisuus on pitkä, vaikka ei olisikaan juuri niin mahdoton\nkuin muorin taivas ja helvetti. Siinä on varaa sekä nousuille että\nlaskuille. Jumala on pitkämielinen, minä uskon senkin. Kun me matkan\nvarrella olemme heitelleet kaikki turhuuden painot menemään, niin\nnousemme vähitellen yhä ilmavampia ja kauniimpia näköaloja kohti.\nKunnes hänen aurinkosilmänsä helähtää meille paistamaan, emmekä voi\nenää vastustaa, vaikka tahtoisimme. Nousemme valotunturin keveään\nlakeen. Yhdymme häneen, lopetti hän mietiskelynsä.\n\nHänen sairautensa oli merkillistä, erilaista kuin omani. Aloin uskoa,\nmitä lääkärini oli sanonut: Sydänsairauksia on tutkimaton määrä,\njokaisella on omat lempilapsensa. Huonetoverissani oli ihmeteltävää\nolotilan vaihtelevaisuus, elämän keveys tai raskaus, milloin kummankin\nvuoro tuli. Ilmavilta tuntureiltansa hän saattoi vajota ahdistuksen\nraskaisiin kuiluihin. Kasvot valahtivat kuoleman kalpeiksi, hengitys\nsahasi, rinta korisi. Nyt ei ole lähtö kaukana, ajattelin, soittonappia\njoskus tapailin. Mutta kun hän siitä selviytyi ja vähän aikaa\nhuohotteli, oli hän valmis juttuansa jatkamaan. Juuri päättyneestä\nkamppailusta oli merkkinä vain väsymys äänessä, alakuloisuus puheen\naiheissa.\n\n-- Olen saanut tarpeekseni tästä... pallopahaisesta. Haluan nähdä,\nminkälaista on siellä... rajan takana. Toivoakseni ei samaa ukkospilven\nuhkaa kuin täällä, aloitti hän kerran, kun oli kohtauksestansa\nselvinnyt.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte? tiedustin, vaikka minun ei olisi pitänyt\nhäntä kiihoittaa puhumaan, koska hänellä itsellään oli siihen liiankin\nhyvä halu.\n\n-- Jaa mitäkö tarkoitan? Sitä kuin sanoin. Sitä liikapainetta,\nvoimahöyryn järjestelyn puutetta, mikä täällä ilmenee kaikessa.\nPoropeukalojen käsissä koko kattila!\n\nHän pysähtyi hengitystänsä tasailemaan, silminhavaittavasti samalla\netsien läheisempiä vertauskohteita huonosti ja hyvästi hoidetuista\nveturikattiloista. Pian hän niitä löysikin.\n\n-- Ajatelkaahan nyt esimerkiksi tätä ihmismuurahaisten hajautumista ja\nkimppukasoihin röykkiöitymistä. Yhdellä kolkalla lähes satamiljoonaa\nvinosilmää sullottu muutamalle tuliperäiselle saariliuskalle kuin\nmuurahaiset lasipulloon. Lisääntyneet siellä kuitenkin niinkuin\nmuurahaiset lisääntyvät, kun on sopiva hautomislämpö ja keltaisia\nmunia. Siinä saman valtameren liepeillä on kymmenen kertaa suurempi\nlammaslaidun sata kertaa heikommalla jännityksellä. Vähän samantapaista\nse on koko kattilassa voiman jako, elintila ja höyrynpaine. Eräät\nkansat, entisten suurhamstraajien perilliset pitävät tiukasti kiinni\nniin marjamaistaan kuin lammaslaitumistaankin, niinkuin etuilevat\nmarjamiehet, Lootin ja Abrahamin paimenet, aina. Tämä metsä, tuo suo,\nnuo rannat, kaikki nämä ovat minun karja- ja marjamaitani! Jo isän\nvaari nämä löysi ja omakseen merkitsi... älä koske sormellasi! Ei\nvaikka mätänisi!\n\n-- Niinkuin sitten mätäneekin, autoin minä antaakseni hänelle\nhengähdyksen aikaa. Kauankaan hän ei sitä hyväkseen käyttänyt, siksi\nvireä poika hän jälleen oli ja yhä lämpeni epäkeskoista kattilaa\nkatsellessaan.\n\n-- Mätänee ja jäätyy! Pahasti ruostuu ja rapistuu, suuri kaunis\nmasiina, hyi olkoon! Hän sylkäisi astiaan. -- Mitä tämä tällainen\nkomento! Vaikka tirehtööreistä enempää kuin kontrollööreistä ei\nsuinkaan ole puutetta. Herraa jos minkä kokoista ja näköistä! On\nrouvaakin herran housuissa. Naurahdin, kun muistin siinä jotakin.\n\n-- On niin, mitä te nauratte?\n\n-- On, on! Sitä juuri minä nauroinkin, myönsin. Hän jatkoi:\n\n-- On perintäkeisaria, valintapresidenttiä, omalupaista diktaattoria,\njokainen yhtä tärkeää omasta ja kuppikuntansa puolesta, varsinkin\nomasta... minä... minä... et sinä mitään!\n\n-- Niin me kaikki olemme.\n\n-- Milteipä kaikki.\n\n-- Eikä se aina riipu edes muurahaispullon tiheydestä enempää kuin\nlaitumien laajuudesta.\n\n-- Ei riipu. Meidän talossa asuu eräs kalakauppias, leveäperäinen kuin\ntämä maailma. Mutta oksat siitä on pois, kun tämä mamma oikeutta jakaa!\nNiinkuin kaikki muut olisivat silakoita hänen laatikossaan.\n\n-- Onko siis ihme, että maailman höyrypannussa on yhtä ja toista, mikä\nei ole juuri niinkuin olla pitäisi, joudutin juonta pääpisteeseen,\nkoska kuulin osastonhoitajan ja lääkärin lähestyvän.\n\n-- Ei se mikään ihme ole. Se ennemminkin on ihme, ellei pian taas\nräiski ja rätise. Herra tietää, vaikka koko kattilapahanen hajalle\nräjähtäisi.\n\n-- Mitähän se Töyrylä nyt taas täällä räjäyttelee? naurahti\nosastonhoitaja, joka oli kuullut hänen viimeiset sanansa.\n\n-- Mitäpä minä enää, kohta itse alkutekijöihini räjähdän. Sanoin vain\ntuolle naapurille, että taitaa tulla pahat ilmat, kun niin oudosti\nramasee.\n\n-- Mikäpä estää ottamasta pienet nokkaunet vaikka aamupäivälläkin,\nneuvoi lääkäri.\n\n-- Niin olen tässä aikonutkin, myönteli väsähtänyt koneenkäyttäjä.\n\nNiin hän sitten ottikin, ei pitkiäkään aikoja tämän jälkeen. Heräsin\nkuin joku olisi kädestäni hiljaa nykäissyt. Hän se ei ollut, sänkymme\nolivat siksi etäällä toisistaan. Hän lepäsi selällään korkeiden\npieluksiensa varassa, ihan hiljaa. Hän se kuitenkin oli.\n\nOli aamupuoli, talo ja kaupunki hiljainen. Täysikuu paistoi ikkunasta\nsisään, taivaankansi oli kevyt ja ilmava. Hän henkäili syvään, mutta\nvapautuneesti, niinkuin olisi puhaltanut raskasta ilmaa, uutta\nkeveämpää tilalle vetääkseen. Hän huomasi minun heränneen ja ilostui.\n\n-- Se on nyt sitä... menoa... Hyvä aika... Helpompaa kuin luulinkaan...\nHyvästi...\n\nHän nyökkäsi, kääntyi katsomaan kuuhun ja taivaanlakeen. Käsi hervahti.\nSilmien elo raukeni, mutta niiden loiste ei sammunut. Sisäiset ja\nulkonaiset olosuhteet olivat sellaiset.\n\nTapailin kädelläni soittonappia, pian löysinkin sen, vaan en painanut.\nMiksikä ei hän kotvan aikaa voisi katsella siinä juuri päättyneitä\nratojaan? Jonkin ajan kuluttua yöhoitaja soittamattakin tulisi.\n\nNiin myös tapahtui. Hän tuli, tutki ja meni. Hiipivin askelin hän\nparin toverinsa kanssa palasi. He luulivat minun nukkuvan, en millään\ntavalla pyrkinyt heitä herättelemään ja hämmästyttämään. Oli heillä\nsiinä touhua muutenkin. Hiljaisen kätevästi se heiltä kävi. Tuskin\nviittä minuuttia oli kulunut, kun kaikki oli selvänä ja maisen matkansa\npäättäneen kuljettajan vuodetila vapaana uudelleen vuokrattavaksi.\n\nAamuvuorossa oli eräs hauskan näköinen tyttö, nuori onnellinen morsian,\njonka kanssa usein keskustelimme. Niin teimme jälleen.\n\n-- Hyvin nukuttu, vai mitä?\n\n-- Hyvin!\n\n-- Ette mitään kuullut, kun yöllä hääräsimme.\n\n-- En.\n\n-- Toverillenne sattui pieni kohtaus.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Siirsimme hänet yksinäiseen, rauhallisempaan huoneeseen.\n\n-- Se oli oikein. Hän puheli liiaksi.\n\n-- Hän rasitti turhan vuoksi itseään. Näin on hänelle parempi.\n\n-- Varmasti onkin.\n\nHän katsoi minuun vilpittömän herttaisesti onnellisilla morsiamen\nsilmillään. Hän tutki, olinko tosissani vai uskottelinko ehkä. Kuinka\nuskottavasti hän, nuori morsian osasikaan minua pettää. Mutta sitä ei\nlueta hänelle synniksi, en minä ainakaan.\n\n\n\n\n25\n\n\nLepäilin yksikseni loppuajan, parisen viikkoa. Se vaikutti hyvää, sekä\nhiljaisuus että lepo. Se kevensi painoani ja sydäntäni. Oma osansa\nlienee ollut ruokavaliolla, varsinkin sillä muutaman päivän kestäneellä\nhedelmäkuurilla.\n\nMutta ajatukset eivät levänneet. Ne olivat siivekkäitä lintuja ilman\npainoa ja ulottuvaisuutta. Kivimuurit, kaksinkertaiset ikkunaruudut\neivät niitä pidättäneet enempää kuin radioaaltoja, joita kidekuulotin\nkorvaani väräytteli. Ajatusaallot eivät vaatineet vastaanottimikseen\nmuita kuulottimia kuin mitä luonto jo ammoin oli varannut.\n\nNiin minä mukavassa nojavuoteessani puoliksi loikoen katselin kuin\nkyntömies iltapäiväisen auringon valossa välkkyviä vakoharjojaan.\nNe säihkyivät, vaikka ei olisi ollut siihen syytä, auringon armosta\nkaikki. Kuinka monta turhan tärkeää poukkoilevaa askelta, kuinka paljon\njoutavaa, erheellistä rehkimistä kyntötouhussani olikaan ollut! Se\ntuntui sydämessä ja jäsenissä. Se näkyi myös vakoharjoissa, jotka eivät\njuosseet toinen toisensa selkään kaatuen, niinkuin hyvän kyntäjän jälki\naina juoksee, milloin hän on antanut hevosparin vetää ja hyvän auran\nviiltää, itse poukkoilematta ja tärkeilemään pyrkimättä.\n\nVakoharjoissani huomasin pahoja katkelmia, joita aurinko kiloitti,\nniitäkin. Kirveli se vähän mieltä, oikaisemaan teki mieli, mutta se ei\nenää käynyt laatuun. Paitsi uutta vakoa ajaessa, jos olisi vielä aikaa\nja voimia. Kääntömaasta ei puutetta tulisi, ellei vain tuo päivä ja\naurinko...\n\nEi se juuri vielä niin alhaalla liene ollut päiväkään? Kerranko täällä\nkyntömies innostui iltakatveessakin yrittämään. Aurassa ei vikaa,\nhevosissa oli intoa ja voimaa! Kun mies itse vain osaisi astella...\nkyntömiehen tahtiin! Erinomaisen otollista ja hyvää aikaa minulla nyt\noli kaikkea tätä katsella ja mietiskellä. Ja vaikka minua puhuteltiin\nja käsiteltiin niinkuin piakkoin lähtevää, vakonsa jättävää kyntäjää\npuhutellaan, vaikka minun itsenikin täytyi tuntea, kuinka heikoissa\nvetimissä kyntölänkeni jo olivat, niin uudelleen vaolle kääntymisen\ntoivo, elämän usko vahvistui hetki hetkeltä. En osaa sanoa, mikä sen\naiheutti. Ehkä sen teki vain lepo, katseleminen ja mietiskeleminen.\n\nTarkkailin kaikkea muutakin jo mennyttä, enemmän tai vähemmän elämääni\nsivuavaa, katselin kuin kiikarikiväärini tähtäimillä. Synnyinseutuni\nylhäiset siintomaisemat, nykyisen kotopitäjäni kumisevat nummet ja\nvehmaat rantalaaksot kangastelivat kiehtovina yhtä hyvin keväthankien\nkirkkaassa kilossa kuin kesäpäivien lämpimästi värisevässä auringon\nvalossa. Kymmenet naapurit ja kylänmiehet, nelijalkaiset ystävätkin\nitsetiedottomina tulivat ja menivät luonnollisine pyyteineen, toimineen\nja eleineen, ilman teennäistä näyttelijäpingoitusta. Tuollaisena elämää\nfilmata pitäisi! ajattelin itsekseni.\n\nHuomasin olleeni omalla kohdallani hyvinkin tärkeä tekijä,\njonkinlainen maailman napa, joiden touhuamisia veturinkuljettaja\nkoneessaan sattuvasti oli huomioinut. Tuskin ollenkaan olin huomannut,\nettä jokaisella naapurillani, jokaisella elävällä eläin- ja\nkasviyksilölläkin oli oma tehtävänsä, kilvoittelunsa ja taistelunsa,\nmuutamilla helpommin, tosilla vaikeammin voitettava, eräillä yli\nvoimienkin käypä. Mihinkä ryhmään niistä itse kuuluin? Ehkäpä\njälkimmäiseen, vaikka en tahtonut sitä itselleni myöntää. Kerrankin\nminulla nyt oli aikaa kiikaroida myös naapureitteni elämää tästäkin\nnäkökulmasta katsoen. Se välimatka, mikä minulla oli katseltaviini,\nselvensi vain näkemystä, niinkuin sopiva välimatka aina, milloin\nkiikarin näkimet ovat ruuvattavissa sopivalle etäisyydelle.\n\nKylässämme asui eräs kauppiaspari, joka oli tätä elinkeinoa\nharjoittanut nuoruudesta asti, ensin yksityisesti, myöhemmin liikkeensä\nosakeyhtiöksi muodostaen. Naapureina ja tuttavaperheinä olimme paljon\nolleet tekemisissä toistemme kanssa, niinkuin ihmiset yleensä pienessä\nkylässä joutuvat, elleivät ole vihoissa keskenään, joutuvat siinäkin\ntapauksessa, vaikka suhde tällöin muodostuu meidän Mustin ja naapurin\nMiumaun kyrräämiseksi ja räiskähtelyksi, katselijoille iloa tuottavaksi\nvirkistykseksi. Meidän suhteemme ei ollut tällainen, johtuen ehkä\nsiitäkin, että nämä naapurimme, kuten kyläläiset, koko pitäjäläisetkin,\nolivat yksilöllisistä pikkupiirteistään huolimatta yleensä hyvin\nsopuisaa väkeä, \"gentlemanneja\" kerrassaan. Sen harvan kerran, milloin\nmurinaa ja tappelunrähäkkää syntyi, oli aiheuttajana aina joku toisen\npaikkakunnan piski, isäntänsä matkassa kulkeva tai matkasta jäänyt.\n\nKauppias oli yhtä tarmokas kuin itsepäinen, rouva samaa maata, mitä\ntulee ensiksi mainittuun luonteenominaisuuteen. He varmasti olivat\nlujaa, työteliästä sukujuurta. Monta kertaa itsekseni ihastelin heidän\nhellittämättömän sitkeää ahertamistansa, päivästä päivään, vuodesta\nvuoteen, niinkuin meillä monenkin kyläkauppiaan viime vuosina on\ntäytynyt ahertaa, jos on mielinyt \"putiikkinsa\" auki pitää. Ajan tuuli\nja tilanne on heidän kohdallaan heilahtanut sellaiseksi. Näin oli\nasianlaita myös naapurissa, vaikka ennakolta sanottuna kukaan ei olisi\nuskonut, että se heidän kohdallaan niin hiestävän pitkäksi vastamaaksi\nmilloinkaan voisi muodostua. Ainoa pelastus siitä olisi ollut ajoissa\nhellittäminen, tasaisemmille kiertoteille hypähtäminen. Mutta jos he\ntämän olisivat tehneet, eivät he olisikaan olleet sitä hellittämätöntä\nsisupuuta, jota he olivat ja ovat edelleen loppuun ajettuinakin.\nNäihin juttujuonta sivuaviin katselmuksiin jouduin senkin vuoksi, että\nvastoin parempaa tahtoani olin joutunut heidän vastustajakseen, vaikka\nedelleenkin vilpittömästi olen heidän tuttavansa ja \"kylänmiehensä\".\nSe kummallinen tilanne ei liene niinkään harvinainen tällä elämän\njalkapallokentällä, jossa monenmoisia puulaakiotteluja suoritetaan.\nOlin ollut perustamassa paikkakunnalle osuuskauppaa, kahtakin, jo niinä\naikoina, jolloin niin innokkaana joka paikkaan ja tehtävään kerkisin.\nNäistä muodostui kylänmiehilleni vastamäki, ja eräistä muistakin\nsyistä, koska tällaiset syyt tangeeraavat usein toinen toistaan. Heidän\nkauppansa varsinkin yhtiön alkuaikoina oli hyvässä vedossa, kerrassaan\ntip-top-kunnossa hyvin lajiteltuine tavaravarastoineen ja viimeistä\nsanaa huutavine myynti-, tarkkailu- ja kirjanpitojärjestelmineen. Ehkä\ntämä kunto oli vähän liiankin hyvä, rajoitetut toimintamahdollisuudet\nhuomioonottaen, ainakaan me ostajat emme olisi osanneet vaatia niin\nhyvää tavaraa ja selvää numeropeliä kuin tässä talossa harrastettiin.\nToimin heidän yhtiönsä tilintarkastajana useaankin otteeseen, joten\ntulin talon tavat ja järjestyksen tavallista läheisemmin tuntemaan.\nTotisesti heidän kirjoissaan ei näkynyt enempää kärpäsen kuin\nraaputuksen jälkiä! Suorastaan kademielin panin tämän merkille,\nvaikka toisinaan ajattelinkin: Maksaako tämä vaivaa? Tarvitseeko\nja kannattaako silakka-, rautanaula- y.m. tilpehöörin vuoksi noin\ntarkkaa työtä tehdä ja hyvää paperia haaskata? Vertauskohtana johtui\nmieleeni parturi-monitaiturimme Pihlströmin Kallen puutarhakäytävien\nharavoiminen. Hän piti ne niin hienossa kunnossa, että kun meidän\npikinokka pystykorvamme kerran sattui haravan jälkiä hapsimaan, niin\nKalle heti soitti jälkitarkastuksille: Teidän koira sotki meidän\npuutarhassa, silminnäkijöitä on! Jos sopisi tulla arvioimaan! Sopi kai\nminun, kymmenen markkaa maksoin, sopuisa mies kun olen, ja rauha ja\nnaapurisopu vallitsi taas välillämme. Kallen inkvisiittorituoliin en\ntosin tällöin istunut, koska harjakseni sillä kertaa eivät tarvinneet\nnyhtäisemistä, ja sen kympinkin olin menettänyt pikku piskini\nylitsekäymisten takia. Se kannatti, tämä silakkalähetystenkin puhtaasti\nkirjaaminen niin kauan kuin ei vastaan vaikuttamassa ollut niitä\nvoimatekijöitä, joihin jo edellä viittasin. Mutta, kuten sanottu, tuli\naika ja aatteet, näissäkin silakka-rautanaula-asioissa. Ostajapiirit\nryhmittyivät kiinteästi kumpikin oman kauppansa ympärille, jopa talon\nomat osakkaat ja tilintarkastajatkin, ellei kiinteän johdonmukaisesti,\nniin ainakin kahdella tuolilla istuen; niitä on aina joukossa\nsellaisiakin, minä yksi hyvä... hyväkäs kai pitäisi sanoa. Niin tämän\nyhtiökaupan ostajakunta päivä päivältä harventui ja harmaantui, kilpaa\njohtajan hiusten kanssa. Kun siihen vielä kuin pahan heittämänä tuli\ntoinen sanoisimmeko mekaaninen voimatekijä, kaikki nielevä maantie- ja\nautoliikenne, kovaosainen yhtiökauppa kun sijaitsi puolisen kilometriä\nkylän keskuksesta, rautatieasemalla, jonne enää ei ollut asiaa muuta\nkuin kirkonkylän postilla, osuuskauppojen myymälät sensijaan Meritähden\nkeskipisteessä, hävisivät yhtiökaupan tiskin viereltä kahdella\ntuolilla istujatkin. Kerta kaikkiaan se sammui, kuivui kuin poutakesän\nlähde valtaojan vieressä. Kaikki sivullisetkin sen huomasivat, jopa\nrihkamatavaran matkustajatkin, kaikki muut, paitsi ei kauppias itse.\nHän tosin tunsi taistelevansa \"titaania\" vastaan, mutta ei alistunut\neikä myöntänyt sitä. Siitä seurasi sitä kuin arvata sopii, vähitellen\nvuosien mittaan. Vauhti hiljeni hiljenemistään, vaihtui kolmosesta\nkakkoseen, ykköseen, vai toisinpäinkö ne automiehet laskevat, joka\ntapauksessa sellaiseksi hiljaiseksi monella tavalla rasittavaksi ja\nkuumentavaksi jurraamiseksi ilman toivoa. Mäen päälle oli huikea matka,\nja se piteni yhä. Sivuliikkeet, joita niitäkin jo oli useita, täytyi\nlopettaa yksi toisensa jälkeen; turha \"paarlasti\", varastot heitettiin\ntiepuoleen, osakepääoma samoin... ensin puolet, sitten kokonaan, mutta\nvauhti ei näistä parantunut, rasittunut, ravistuva kone jurrasi yhä\npahemmin.\n\n-- Olisi pitänyt hyvissä ajoissa lopettaa! -- me pikkuosakkaat\ntietoviisaina murisimme ja neuvoimme. Mikä oli \"hyvissä ajoissa\" aika?\nSitä tuskin itsekään olisimme pystyneet arvioimaan, sitäkin vähemmin\nitsepäinen kauppamies, joka tunsi paikkakunnan synnyinseudukseen ja\noli kasvanut siihen kauppansa mukana. Se oli kerta kaikkiaan hänen\nkohtalonsa, ihmiskohtalo, jolle hän sisustaan, ammattitaidostaan ja\nsitkeydestään huolimatta ei mitään mahtanut. Jos pehmeäluontoisempi ja\n-kätisempi olisi ollut, myynyt ajoissa liikkeensä tai tehnyt hyvissä\najoissa sopivasti harkitun \"konkurssin\", olisi varmasti päässyt\npaljonkin helpommille päiville. Jos hän näin olisi menetellyt, ei hän\nolisi ollut sitä sitkeän itsepäistä suomalaista sukupuuta, mitä oli. Se\nkannattaa mainita toisen kerran. Sitäpaitsi, olisiko se ollut hänelle\nja hänen vesottumilleen eduksi, on kysymys erikseen. Kuinka kataja\nvoisi muuttua lepäksi tai pihapihlaja laitumentakaiseksi havupuuksi?\nSitä sopii ajatella ja kysyä. Minä ajattelin, koska nyt kerrankin oli\nsiunattua aikaa.\n\nMutta hänen rouvaansa minun tuli surku, sanoisinpa että ihan sääli...\nellei siihen sisältyisi määrätynlaista epäilyttävää farisealaisuutta.\nTavallisestihan me ihmiset olemme silloin kaikkein surkeilemattomimpia,\nmilloin kovaäänisesti toisen kohtaloa surkeilemme. Mutta kuitenkin,\nsiihen rouvaan ja hänen kohtaloonsa mennen: hän jos kukaan oli tehnyt\nhellittämätöntä työtä tyttövuosista jo elämänsä ehtoopuoleen, oli\nitse myynyt puodissa, hoitanut taloutta, palvellut ja hyvittänyt\n\"kundeja\", osakkeenomistajia, tilintarkastajia, kaupparatsuja, kaikkia\nmeitä, jos minkälaatuisia omahyväisiä herroja. Siihen sairaudet,\nperhehuolet, ei illan rauhaa, ei yön lepoa, ja kaiken lopputulos:\nkaikki näytti vuotavan kuin vesi hiekkaan! Vaikka eipä minun tarvinnut\nnaapurin kaivolle saakka mennä, tätä hiekkaan vuotamista nähdäkseni ja\ntodetakseni. Sama sattuma ja kohtalo meidän vaimolla, meidän perheessä.\nNaapurin hiekkaan vuotamiset ihminen vain huomaa paremmin, niin\nminäkin, kun oli tarkasteluun aikaa.\n\nSiirsin heilahduksen verran näkökiikariani, ruuvia ei tarvinnut\nkiertää, koska matka oli pitkä ja kylä pieni. Toisessa punaisessa\npuotitalossa eli laillisesti rekisteröityä elinkeinoansa harjoitteleva\ntoinen tuttavaperhe, rohdoskauppias ja rouva, omat vastamaansa\nheilläkin, vaikka kahden valtamaakunnan ja kaupungin välinen\nmaantieliikenne vyöryi rappujen ohitse. Tässä ihmiskohtalossa oli\nvaikeasti voitettavana vastamaana miehen parantumaton sairaus. Kuinka\nkauan ja hienon joustavasti he sitä vastaan taistelivatkaan? Yli\nkaksikymmentä vuotta! Talon isäntä sairasteli vain aika ajoittain\nkotona, enimmät ajat häntä hoidettiin tautinsa edellyttämissä\nparantoloissa, jopa ulkomailla. Rouvan oli toimellansa hankittava\ntähän tarvittavat varat. Se varmaankaan ei ollut niin helppoa kuin\nsivusta katselijan silmään näytti. Mutta tämä rouva oli myös joustavaa\nsukupuuta, perintähienoa sitäpaitsi. Kun vähäinen liiketoiminta ei\ntuottanut raskasta kohtaloveroa, hankki hän sivutoimia, sellaisia,\njotka pystyi taidolla sekä asiakkaitansa tyydyttävästi suorittamaan.\nHän teki käännöstyötä ja piti yksityisoppilaita, useampaa luokkaakin\nyhtä aikaa. Oli siinä tunteja aamuin, illoin, vielä keskipäivälläkin.\nToisella korvalla oli kuunneltava, milloin puodin kello kilahti.\nJoku aina tarvitsi joitakin tippoja, partaterän tai hammastahnaa,\nei liian usein, koska maakunnan mies on visusti harkitsevainen\nsellaisiin tarpeisiinsa nähden. Eivätkä ne oppilaatkaan olleet\naina herranheleimpiä kukkasia, vaikka oman vanhemman silmään siltä\nnäyttivät. Yksityisoppilas, pahaisempikin napataatta, katselee\nopettajaansa vähän noin niinkuin kapitalistin silmällä: Älä sinä\nopettaja liikoja... Pappa minun tuntini maksaa... Mutta se pappa,\nenempää kuin mamma, ei ole kovinkaan tyytyväinen, jos tämä toivorikas\nvesa ei satukaan täyttämään kaikkia toiveita, ei läpäise talven\nlukemisella oppikoulun toiselle tai kolmannelle luokalle. Heikko\nopettaja! Vaikka minä niin hyvin maksoin! Maksoivatko he niin hyvin?\nEhkä, rohdoskaupan rouva ei kuitenkaan valittanut. Tietääkseni ei ollut\nsyytä vanhemmillakaan. Hänen oppilaansa läpäisivät ihmeteltävän hyvin.\n\nHänellä oli yksilöllinen, joustava opetustapa, ja varsinkin vieraissa\nkielissä hän oli etevä. Sen tulin kokemaan tuntioppilaana, jonka\npuolesta \"pappa ei maksanut\", myös tehtaamme vieraskielisessä\nkirjeenvaihdossa, jota hän useat vuodet hoiteli. Englanti oli\nhänelle hebreaa, mutta milloin mannermainen kirje tuli luettavaksi\ntai vastattavaksi tai molempaa tehtäväksi, kuten tavallisesti, niin\njopa leikkasi. Kielitaito ja taju näytti olevan hänellä verissä,\nmyös hengessä, hän suorastaan nautti sellaisesta työstä, niinkuin\nnäennäisesti myös raskaasta opettajantoimestansa. Ellei näin ollut\nasianlaita, niin hän oli mainio \"naisnäyttelijä\", naapureihinsa nähden\nhieno, kaikissa tilanteissa itsensä hallitseva persoonallisuus joka\ntapauksessa.\n\nHän toimi myös tulkkinamme, milloin meillä kävi ulkomaalaisia\nliiketuttavia, parhaimpina vuosinamme ei niinkään harvoin. Oli\nturvallista johtaa hänet vieraan \"leijonan\" häkkiin. Hän liikkui\nsiellä kuin kotonaan. Juttu juoksi luontevasti. Hupaisa sitä oli\nsivustakin seurata, vaikka itse ei olisi sanaakaan ymmärtänyt. Eräs\npianotehtailija, joka kävi meillä usean kerran, lausui minulle\nvilpittömän ihastuksensa hänestä:\n\n-- Hieno nainen! Suurenmoinen kerrassaan! Onko teillä enemmänkin\ntuollaisia?\n\n-- Vaikka minkä verran! valehtelin minä silmää räpäyttämättä,\nmuutamalla valitulla sanalla.\n\nNyt hän on leski, käynniltään hiljentynyt, ohimoiltaan harmaantunut,\nmutta hieno nainen yhä edelleen. Jos hauskan pyylevällä\npianotehtailijallamme olisi vielä meille asiaa, niin luulenpa, että\nhän sanoisi samat sanat, niinkuin minäkin voisin vilpittömästi yhä\nsuuremmalla syyllä sanoa: Hän on mainio! Bitte schön!\n\nJoku nainen tai naissydämien ja asioiden tuntija voi syyttää minua\nedellä olevan johdosta jonkinlaisesta kaunomaalauksesta. Sanon\nheti vastaväitteeni. Se on aiheeton syytös. Puhun vilpittömästä\nvakaumuksestani. Olen kyllin pitkän aikaa tarkastellut häntä, mutta\nen ole nähnyt mitään muuta. Luonnollisesti hänellä on salaiset\ninhimilliset heikkoutensa niinkuin meillä kaikilla, mutta en ole\nnähnyt niitä, enkä näin ollen voi niistä mitään pätevää sanoa. Myös\nlieventävänä asianhaarana tulkoon mainituksi, mikä jo kerran edellä:\nHänellä on ollut suuret vaikeutensa, mutta hänen hermonsa ja voimansa\novat kestäneet. Kiirastuli lienee kirkastanut hänen teränsä.\n\nEnglanninkielen kirjeenvaihdossa käytimme tulkkina kylässämme asuvaa\nharjatehtailijaa. Hän oli ammattinsa taitava mies ja kielimies, vaikka\noli umpisokea. Me luettelimme hänelle kirjeemme kirjaimia, milloin\nemme osanneet tavata sanoja, jotka tietysti lausuimme ja äänsimme\npäin mäntyyn. Mutta hän arvasi asian parista kolmesta tällaisestakin\nsanasta. Englanninkieli oli hänelle verissä niinkuin erilaisten\nharjojen muoto, kun tekijätytöt toivat niitä hänen leikattavikseen.\n\nHän oli elänyt ennen parempiakin päiviä, mutta ne eivät olleet\nmuodostuneet hänelle niin onnellisiksi kuin elämän loppuvuodet sokeana\nperheen ja harjojen parissa.\n\n-- Niin näkyy! sanoi hän usein. Kerran jatkoi: -- Tämä elämä on\nihmeellinen tragikomedia. Kun näet, et askelen mittaa eteesi näe, kun\nkadotat silmiesi valon, näet kilometrien etäisyyteen!\n\nSe oli totta. Hän luki kirjeitämme puhelinlankaa pitkin kilometrien\npäästä. Hänen voitollisessa elämässään samoin kuin valoisassa\nelämänkatsomuksessaan oli meille paljon oppimista. Sellainen\nharjatehtailija hän oli, vaurastui aineellisestikin silmin nähtävästi\nvuosi vuodelta.\n\nSeppiin nähden olimme kylässä omavaraisia. Minä jouduin asumaan\nsuorastaan vasaran ja alasimen välissä, kahdenkin vasaran. Nurkillamme\nkalkutteli kolme seppää. Yksi oli erikoistunut hevosenkengittäjäksi,\ntoinen oli hyvä teräseppä, kolmannella oli toimelias vaimo ja tytär,\noli kai näillä toisillakin, mutta kuinka sen nyt näin tulinkaan\nkiikarillani nähneeksi ja tässäkin ulos naputtaneeksi! Teräseppä oli\nhupaisa lähinaapuri, niinkuin kaikki toisetkin omalla tavallaan.\nIstuimme usein yhdessä iltaa, kevätiltaa, syysiltaa... väliin hänen\npajassaan tai hänen puutarhakeinussaan kiikkuen. Joskus sunnuntaisin\nhän pyhäpukimissaan käväisi meillä.\n\nHän oli sepänpoika, raudan syntysanat olivat siis perittyjä, osa\nmaailmalta hankittuja, kokemusten kaukalossa karkaistuja. Mielellään\nhän niistä kertoili, niin isäpapan kuin Billnäsin ajoista; sielläkin\nvanhassa rautaruukissa ja lapiotehtaassa hän oli nuoruutensa päivinä\nollut kalkuttelemassa. Hänen muistelmajuttunsa juoksivat hauskan\nleppoisasti ja ilta kului rattoisasti. Kaikkea muuta hän ymmärsi,\nvaan ei henkivakuutusta. Nuoruudenpäivinänsä hän oli ottanut tuhannen\nmarkan vakuutuksen, kolmekymmentä vuotta maksanut, nihrannut, kerran\nsanoi lehmänkin myyneensä saadakseen kuittirahat, sitten juuri\nrahojen nostoaikaan sattui maailmansodan inflatio, mistä johtuen\nhän kolmenkymmenen vuoden säästöillänsä sai ostetuksi puoli lehmää,\nruhona. Eipä ihme, että se oli hänen mielestään vuotanut hiekkaan,\nkoko pitkäaikainen touhu ja hitsaaminen. Ammattimiehenä sain hänelle\nparhaani mukaan todistella, ettei se sittenkään ihan hukkaan ollut\nmennyt, olihan kuitenkin tullut tehdyksi jotakin ja siinä sivussa myös\njotakin muuta, niinkuin näistä hyvistä pajakamppeista, vasaroista,\nlapsista ja huviloista näkyi. Kerran me sitten jouduimme sitä hänen\nhuvilaansa sammuttamaankin, kun pärekatolle lennähtäneestä kipunasta\nsyttyi tuli. Lähinaapurina jouduin ensinnä hätiin pikku ruiskuni\nkanssa. Saimme tulen hiljentymään ja sammumaankin lopulta, rakennuksen\nyläkerta vain paloi. Mutta hän rakensi sen entistä ehommaksi ja pisti\npeltikaton. Palovakuutusyhtiö antoi rahat. Hän oli tullut lisänneeksi\npalovakuutustansa juuri sopivaan aikaan, vaikka sillä ei ollut mitään\ntekemistä kipunan kanssa. Siitä olisin voinut mennä kirkkaasti\nvalalle, koska tunsin naapurini. Ei tarvinnut mennä, yhtiö maksoi\nsovinnolla. Näitä minä katselin ja muistelin, ja sitten edelleen muita\nkylänmiehiäni.\n\nTeräsepän lähinaapurina asui muurari. Olikin vasta eri muurari,\nrapparikin vaihteeksi, milloin hyvä aine kihahti päähän, mikä ei\nsattunut niinkään harvoin. Hän oli jo vanhahko mies eikä enää\nmuurannut, paitsi sähköyhtiön muuntaja-aseman eräänä kesänä, mistä\nlieneekin innostunut. Se on kyllä hyvä ja pysyväinen näyte siitä, että\nmies osasi taidon.\n\nHänellä oli tiilirakennuksensa alakerroksessa jonkinlainen romu- &\ndiverssikauppa, vaikka silkkipyttyjä ei nähtykään sen ikkunassa.\nMuuta käypää tavaraa siinä sen sijaan oli kuten: luita, lumppuja,\nkenkärajoja. Ukko hääräili rojunsa keskellä sametista tehty\nposetiivarin nuttu yllä, hirmuinen mälli poskessa. Toisinaan hän\njutteli mukavia, toisinaan ärähti kuin vanha myyrä, riippui siitä,\nmillaisessa kunnossa päävärkin ruuvit sattuivat olemaan. Kerran\nkeväällä suorittelimme hänen nurkallaan toimituksia, joista hän yleensä\nei pitänyt. Jonkun kaverin heittämänä rautavanteinen kiekko kolahti\nmyyrän pesän seinään, joka niinkuin koko talokin oli muurauksen\nmestarinäyte. Ukko oli ulkona kuin kiiliäinen. Kyllä poikasille\nnummipolku maittoi. Juoksun vuoro jo varmaan olikin. Hauska naapuri,\naika myyrä muurariksi, ei mitään valittamista.\n\nRäätälejä oli kylässä kaksi. Toinen heistä oli iäkäs eikä enää\nneulonut, mutta toinen, sen nuoremman rouva, neuloi sitä ahkerammin,\njoten toimessa olevia räätälejäkin oli siis oikeastaan kaksi. Tämä\ntoimeenpaneva räätälipari oli iloinen ja ystävällinen, ammatissaan\nyhtä etevä kuin eteenpäin menevä. Sen saattoi nähdä, vaikka ei olisi\nollut näkijän lahjojakaan. Niin he ovatkin menneet, rakentaneet\ntalonsa, rantahuvilansa, puutarhansa, niin että melkein kateeksi\nkävisi, elleivät he olisi niin hyviä ystäviä ja kylänmiehiä. Räätäli\nsoittaa viulua, myös \"klaveria\" aika näppärästi. Nähtävästi viulu\nsopii erikoisen hyvin räätälin hobbyksi, koska se toinenkin, jo\nneulansa jättänyt räätäli, harrasti viulunsoittoa. Aikoinaan hän oli\nollut kuuluisa pitopelimanni, pelasi reippaasti vieläkin, milloin\nkansanjuhlissa polskia ja purpureita tanssittiin.\n\nMyös suutareita oli kaksi. Toinen oli herrasmies, eikä toinenkaan\npyhäisin mitään puuttunut. Luulen, että he olivat vähän kateellisia\ntoisilleen, vaikka eivät sitä julki lausuneet, herrasmiehiä kuin\nolivat, vain ryypyssä ollen tulivat salat julki. Mutta sitten se\ntoinen yhtäkkiä lakkasi ryyppäämästä, teki äkkiparannuksen, samoin\nkuin posetiivimestarikin oli tehnyt, vaikka ei samasta syystä. Tämä\nsuutari oli herra talossaan, kerta kaikkiaan. Kun hän kirosi, niin\nnaskalitkin pöydällä hypähtelivät. Tästäkin jo voi päätellä, ettei hän\nsiitä parannuksenteosta paremmaksi tullut, niinkuin ei mestarikaan, en\nminäkään, tuskin kukaan. Meidän ihmisten laita lienee vähän sama kuin\nsalalähteiden, jos yksi silmäke tukitaan, niin toinen pulpahtaa esiin.\nNiin tässä kunnon suutarissammekin, hänet valtasi nopea rikastumisen\nhalu. Mutta kun hän oli kuullut ja omasta kokemuksestaankin sen tiesi,\nettä kukaan tässä maailmassa ei työllänsä rikastu, ryhtyi hän ostamaan\nraha- ynnä miljoona-arpoja. Hän teki vartavasten kaupunkimatkoja niitä\neri paikoista hankkiakseen, mutta ei tärpännyt. Kerran onni kääntyisi,\nniin hän toivoi. Toistaiseksi tämä haave on pettänyt, mutta mikäpä\nestää edelleenkin yrittämästä. Hän on etevä ammattimies ja muutenkin\nyritteliäs poika. Kyllä hänen reikätuolinsa ja naskalitiskinsä sen\nverotuksen kestää. Sitäpaitsi rahat tulevat hyviin tarkoituksiin,\nvaikka suuri kala ei tärppäisikään. Näin ainakin mainostetaan. Se\ntoinen suutari on jo vähän liian iäkäs mies äkkiparannuksia tehdäkseen.\nNe eivät ole terveellisiä vanhan miehen sydämelle. Muuten voittoarpa\nolisi kyllä hänellekin tarpeen, milteipä paremmin kuin sille\nnuoremmalle. No, tulee hän aikoihin hänkin, vaikka on heikommissa\naskeissa; poikaset ovat hajaantuneet maailmalle ja ansaitsevat hyvin.\n\nOli meidän kylässä leipurikin, mutta hän ei ole leiponut pitkiin\naikoihin, ei edes omiksi tarpeikseen. Hänet minä tapasin ensi kerran\nherrasmiehen tamineissa perunavakoja ajamassa, takkinsa mies vain oli\nriisunut aidan seipääseen. Kahden ja puolen tuuman tärkkikaulukset\nnäkyivät sitä selvemmin, tumman solkisimsetin pää keikkui liivin\nvuorilla kuin kissan häntä. Hän oli syntyisin herrasmies ja hauska\npoika vanhanakin, tämä leipuri. En kummastele, että hän oli ammattinsa\njättänyt ja kynteli perunavakoja tärkkikauluksissa. Mutta savukkeensa\nhän sytytti eri kätevästi. Hän käänsi liekkiin leimahtaneen tikun\nkynttiläksi, sitten vasta imaisi savut. En kenenkään toisen ole nähnyt\ntekevän sitä niin ylhäisen taitavasti.\n\nHänen poikapuolensa oli se hauska liikemies, joka päivän pani\nkauppapuodissa paistamaan, hyvä laulumies samalla samoin kuin siskonsa,\njoka visersi kirkkaasti ja vaivattomasti kuin leivonen. Hän toimi\npankkineitinä kyläkonttorissamme, joka hävisi pankin mukana. Erinäisen\nmäärän tämä laululintunen laskeskeli meidänkin vekseleitämme. Sitten\nkun rahalaitoksemme sulatteli kynttilänsä toisen pankin astioihin,\nsiirtyi hän muihin toimiin. Hänen kirkkaan äänensä kuulen langan päässä\nyhä.\n\nTästä kylän leivosesta kaukokiikarini hypähtää luontevasti erääseen\nhenkilöryhmään, kylän pieneen sekakuoroon, joka silloin tällöin\nhautajaisten ja suurempien seuratalon juhlien edellä kokoontui\nharjoituksiin. Johtajana toimi kuka sattui: pitäjän kanttori,\nkansakoulunopettaja, vaimoni tai joku muu. Lauloimme me joskus\nilman johtajaakin, mikäpä siinä, vanhat tekijät, tutut laulut. Joku\nhyrähti äänet, me muut tartuimme ja vedimme, joskus myös penkin\nalle. Se virkisti yhtä paljon kuulijoita kuin meitä kuorolaisia.\nSeuraavan laulun kiskaisimme sitä kirkkaammin. Meillä oli muutamia\npatentti- ja sesonkilauluja, jotka eivät vanhentuneet, vaikka eivät\njuuri milloinkaan puuttuneet esityslistaltamme. Yksi parhaimmista\noli se tuttu \"Mä oksalla ylimmällä\", josta jo ennenkin näissä\nmuistelmissa on ollut puhetta. \"Ja nythän on taasen helluntai...\"\nlaulelimme keväisin, niinkuin kevätjuhliin ja luontoon sopivaa oli.\nVakinainen hautajaislaulumme oli: \"Mä kuljen kohti kuolemaa...\" Siihen\ntavallisesti liitimme \"Pyhäaamun rauhan\" tai \"Herra taivahan...\"\n\nEnnen esitystilaisuutta kokoonnuimme koululle tai seuratalolle\nharjoituksiin. Sopraano, laululeivosen kannatuksella, oli varma ääni\naina, vaikka muut eivät olisi juuri äänessä olleetkaan. Sitäpaitsi,\nsehän oli melodia, jonka jokainen muutenkin osasi. Altto oli paljon\nepävarmempi, koska ei ollut hyvä-äänistä kannattelijaa. Tenorissa oli\nhyvä pari Kissilän isäntä, liikanimeltään J. G., sekä laululeivosen\nveli eli Bror. Bassossa oli useampiakin, niin tarvittiinkin, sillä\noikein varmaa, jykevää ääntä ei ollut kuin Santasen maalarilla, mutta\nhän oli epävarma muuten, ei niinkään paljon harjoituksissa kuin\nitse esiintymistilaisuuksissa, jotka sattuivat pyhäisiin aikoihin.\nMe toiset bassot usein moitimme häntä siitä, mutta kannattelimme\nsiitä huolimatta, väliin kainaloistakin, milloin hän oli sen\ntarpeessa. Kuoron maine ennen kaikkea! Me todellakaan, Pirtin isäntä,\nkaupanjohtaja ja minä, emme olleet bassossamme patenttivarmoja, vaikka\nlaulut olivatkin vanhaa patenttia.\n\nHarjoitukset olivat hauskoja tilaisuuksia omalla tavallaan, se\nodottaminenkin, Santasen ynnä muiden. Siinä kerkisimme keittää uutta\nja vanhaakin lämmittää. Joskus täytyi harjoittaa vain kolmi- tai\nkaksiäänisesti, joskus vain neuvottelimme ja lämmittelimme, mikäli\nharjoituspaikka sattui olemaan siinä kunnossa. Milloin taas oli liian\nkylmä, kuten talvisin usein oli asianlaita, laulelimme lämpimiksemme\nkaikkea muuta, paitsi ei niitä lauluja, joita lähestyvässä\ntilaisuudessa tulimme esittämään. Aina ne eivät olisi olleet\nsoveliaitakaan, mutta puolustukseksemme on mainittava, että tarvitsimme\nlämmintä. Hautajaislauluissa on hidas tempo, niistä ei paljon lämmintä\nlähde harjoituksissakaan, sitäkin vähemmin talvisella haudalla, jossa\nmoni laulaja on ollut hankkimassa hautajaisia itselleen. Enpä sentään\nluule, että kukaan meidän joukostamme. Olimme yleensä vanhoja ja\nviisaita, siinäkin suhteessa.\n\nNiin ne harjoitukset sitten tahtoivat kuiviin imeltyä. Mitä sellaisia\nharjoittelemaan, jotka niin hyvin ilmankin osasivat. Sitäpaitsi Pirtin\npieni pirteä isäntä oli iltauninen. Ellei laulusta mitään tullut,\nniin häntä rupesi haukotuttamaan. Se oli lopun merkki. \"Muistakaa\ntulla sitten vain ajoissa!\" varoittelimme toisiamme. Ihmeteltävän\nhyvin me yleensä sen muistimmekin, paitsi Santanen, milloin oli\nsillä tuulella, että ei muistanut. Mitä arvokkaampi tilaisuus oli,\nsitä paremmin lauloimme, ja lähikauppalan sanomalehden toimittaja,\njoka usein henkilökohtaisesti kävi juhliamme reportteeraamassa,\nkirjoitti seuraavan päivän selostuksessaan: Kuoro esitti taidokkaasti\nmieltymyksellä kuultuja lauluja. Kaikesta näkyi, että kuoro oli\nhuolellisesti harjoitellut, tehnyt hyvää työtä! Niin olimmekin.\n\nHauska oli katsella ja muistella sitäkin touhua. Vuosien hupaisat\nyhteenotot, harjoitukset ja kommelluksetkin olivat kasvattaneet\nmeistä siskoja ja veljiä, \"broria\" muutenkin kuin nimeltä ja\npuhuttelusanoilta. Milteipä kaihoten hellitän näkimeni tästä hauskasta\nsisarusseurasta. Siitä ei olisi pitkää matkaa vuotuisiin merkkipäiviin:\nLempin-, Lyytin-, Elinin-, Väinön-, Kallen- ja Jussinpäiviin, mutta\nne olisivat liiankin kaihoisia tällaisina aikoina kiikaroitavaksi.\nHypähdänpä siis ajoissa ulommaksi järvien rannoille, pieniin metsäkylä-\nja pitäjävälähtymiin, joita niitäkin riittäisi kiikaroitaviksi minkä\nverran tahansa.\n\nKilparatojen kiistatovereita oli muitakin kuin Harjanteen Jussi,\njoka yksinäiseksi oli jäänyt. Sellainen oli muiden muassa Metsämaan\nMatti, joka hymyili aina. Siniset silmät loistivat, valkoiset hampaat\nvälkkyivät. Niin kilparadoilla, hiihtoladuillakin, mikä suinkaan ei\nmerkinnyt tässä pojassa sisun puutetta. Hän vain oli sen luontoinen ja\nmuutenkin sitä mieltä, että parempi aina voittaa.\n\nHän oli talonpoika, mutta möi vanhan talonsa, koska halusi rakentaa\ntakamailleen uuden talon kokonaan alusta. Me kyläläiset vähän\nsurkuttelimme häntä sen päähänpiston vuoksi, niinkuin yleensä\npahoittelemme toisen päähänpistoja enemmän kuin omiamme. Kuitenkin\ntämä uusi suuri tehtävä kykeni innoittamaan hänet työhön, mikä jo\nsellaisenaan on pyrkimyksen arvoinen asia.\n\nHänellä oli yhtä rivakka emäntä, ja he panivat metsässä toimeksi,\nniin että sitä jo sivusta katsoen oli hupaisaa seurailla. No, eivät\nkai he juuri niin tyhjinä metsään menneet kuin moni Matti ja Liisa\nennen heitä vain kirveen ja sahan kanssa. Matti pisti heti pystyyn\nsirkkelisahan, johti sähköt ja alkoi tehdä pitkistä puista lautaa ja\npiirua, jos mitäkin soiroa. Hän rakensi talonsa nopeasti ja rakensi\nsen hyvin, taitomies kun oli niin tekijänä kuin teettäjänä. Pian siinä\nnousivat pihatot, puimaladot, kettutarhatkin, vaikka sen rakentamiseen\nei paljoakaan sirkkelisoiroja tarvittu, rautalankaverkkoa sitä enemmän.\nMe vanhat kyläläiset ja kuorolaiset kävimme säännöllisesti Metsämaalla\nMatinpäivillä ja Liisanpäivillä. Se oli sopiva hiihto- tai kävelymatka.\nLaulelimme, laskimme mäkeä ja leikkiä ja pidimme muuta lapsekasta\nhauskaa. Metsämaalta palasi aina virkeämpänä kuin oli sinne mennyt.\nJo yksin senkin vuoksi kannatti tuo matka tehdä. Liisa-emännän hyvät\nantimet saattoi laskea kaupantekijäisikseen. Sellaisia nimipäiviä\nkannattaa harrastaa! Siitä me kuorolaiset olimme yhtä mieltä, kuten\nyleensä muutoinkin, virkistäviä poikkeuksia lukuunottamatta.\n\nSuuntasin kiikarini ulommaksi väljempänä lainehtivien peltojen ja\nvälkkyvien vesien avartumiin. Pitäjässämme oli muutamia vanhoja\nherraskartanoja, mutta niihin nähden ei näkimissäni ollut paljoakaan\nheijastumisia, jälkikatselmuksissa kirkastuvia sitäkin vähemmän. Siitä\nhuomasin kuuluvani alempaan kastiin. Olihan kuitenkin eräitä suurtilan\nja -talon omistajia, joihin muistokiikarini silmä mielellään pysähtyy,\nlämpenee ja kirkastuu. Yksi sellainen oli mies, joka paikkakunnalla,\njopa laajemmillakin aloilla tunnettiin nimellä \"Pitäjän keisari\".\nSattuvampaa nimeä tuskin olisi voitukaan hänelle keksiä. Hän oli\nsiihen ansiollinen, ei suoraan verrattavissa Aleksantereihin, enempää\nI:een, II:een, kuin III:eenkaan, mutta jollakin tavoin hän muistutti\nkaikkia näitä, mikäli historiallisiin kuvailuihin on uskomista. Hänessä\noli suuripiirteisyyttä, jalomielisyyttä, karskia käskijän voimaa.\nHän oli suurporvari, eikä kieltänyt tätä kastiansa, mutta ei tullut\nkysymykseenkään, että hän olisi passittanut muonamiehensä tai vanhan\ntorpparinsa vankileirille, vielä vähemmin Tallukkamäkeen, vaikka tämä\nolisikin erehtynyt kapinoimaan. Sellaista välttääkseen hän oli kyllin\nviisas ja harkitseva. Hän käsitti, mitä sellaiset \"puhdisharvennukset\"\npitäjälle ja koko kansakunnalle merkitsivät. Mutta tarpeen tullen hän\nkyllä oli yhtä valmis kuin kykenevä omin käsin tyhjentämään \"tuvan\ntäyden\", samoin kuin hänen veljensä, kooltaan vielä suurempi mies, ja\nkartanonomistaja, jonka ei tarvinnut muuta kuin lähettää saappaansa\nseinän taakse, milloin sieltä liian kovaääninen meteli alkoi kuulua.\n\nKeisari oli myös liikemies, sitäpä hän vasta olikin. Hän pani huonotkin\nkaupat kukoistamaan, jopa suoritustilaan joutuneet takuusitoumuksetkin\nkorkoa korolle kasvamaan. Erään samoin herrasmiehenä, liikemiehenä\nja toimenmiehenä joustavalahjaiseksi tunnetun sukulaisensa kanssa he\njoutuivat ottamaan nimiinsä maatilan, joka suinkaan ei ole koitunut\nheille tappioksi. Palstatontteja neliömetrikaupalla siitä on jo kohta\nkymmenisen vuotta myyty. Ja yhä niitä riittää. Tämä heidän satoisa\nmaatilansa sijaitsee \"vieraalla maalla\". Nämä herrasmiehet eivät\njärjestele noppakuutioita isiltä perityille tiluksilleen, mikä on\nmieluisaa todeta myös meidän pitäjäläisten. Kotoisten järviemme rannat\nja puistokukkulat säilyttävät väljän, arvokkaan luonnonkauneutensa ja\nalkuperäisyytensä, mikä niin hyvin sopii vanhalle kulttuuripitäjällemme.\n\nNostan kiikarisilmää vähän ulommaksi. Yhä edelleen näen\nhyviä naapureita ja kylänmiehiä, muutamia Hiljalan nummen\nkuutamovalaistuksessa. Siellä lepäilee kylänaapurini, kelloseppä\nVuorimies, hyvin leponsa ansainneena, keveät mullat haudallansa. On\narvoitus minulle, millaiset kellot hänen nummipirttinsä seinillä nyt\nnakuttelevat. Mutta tasaisesti, hyvin huollettuina ja rasvattuina ne\nkäyvät, vaikka huoltajan vietereistä veto loppui. Tämä ei ole arvoitus,\nvaan otaksuma, paikkansa pitävä.\n\nSiellä lepää myös eräs entinen virkatoverini, kunnan kamreeri, jolla\noli harvinaisen siro ja kaunis käsiala, mikä näkyy vuosikymmeniä\npitäjän aikakirjoista. Hänen jälkimuistonsa ei ole lain ja muodon\nkirjaimesta kiinni pitävien pitäjäläisten mielestä niin kaunis kuin\nhänen käsialansa. Mutta tähän voimme sanoa: heittäköön ensinnä\nkivellä, ken synnitön on! Kuka ryhtyy kantajaksi miestä vastaan\nylimmäisen kirjanpitäjän edessä? Syyttäjälle itselleen voidaan\nsiellä heittää kuivat jauhot suuhun vaikkapa esimerkiksi seuraavalla\nvastakysymyksellä: Maksoitteko pystyvälle, perhettä huoltavalle\nvirkailijallenne hänen työtänsä vastaavan palkan?... Ette maksaneet,\npoistukaa ja odottakaa. Hetken kuluttua tarkastelemme teidän omia\nkirjojanne!\n\nVälähtymä johtaa helposti toisesta toiseen, ventovieraisiinkin\nihmiskohtaloihin, joihin on tullut ottaneeksi osaa vain etäisenä\nsivustakatselijana. Eräänä talvena, eiköhän kokonaisen vuoden ajan,\npidettiin kovaa kohua erään ansioituneen tiedemiehen tekemistä\n\"kavalluksista\", miehen, joka oli alansa etevimpiä, oli vuosikymmeniä\ntehnyt epäitsekästä työtä, taidolla ja uutteruudella entisöinyt\nkuuluisimmat kirkkommekin sellaiseen kuntoon, että kukaan toinen\ntässä maassa ei olisi siihen pystynyt. Laajojen tutkimusten ja\njulkisen sanateilaamisen jälkeen tuli todetuksi muutaman tuhannen\nmarkan vajaus, teilatun tiedemiehen syyllisyys siihenkin enemmän kuin\nkyseenalaiseksi. \"Voi pyhä yksinkertaisuus!\" mahtoi mies huudahtaa,\nniinkuin eräs marttyyriedeltäjänsä tuliroviolla. Olisi hauska nähdä,\nkuka \"ylioikeudessa\" tässäkin jutussa ryhtyy kanneviskaaliksi. Kunhan\nei vain joku lain- ja kirjanoppinut ammattijärjestelijä, jolla joka\npäivä on tilillään pahempia. Hänelle käy siinä jutussa huonosti, saa\nkerrankin palkan ansioittensa mukaan.\n\nPalasin Hiljalan nummeen, jossa erään kuusen vai koivunko alla lepäilee\nmyös hyvä ystävämme ja yhtiötoverimme Tähtelän Eetu. Onhan miehellä\nsiellä nyt sitä, mitä täällä ei ollut, häiritsemätöntä rauhaa,\nhyvää aikaa tutkiskella kirjojansa ja tähtitaivaitansa. Maallisiin\nn.s. liikeasioihin nähden voit lepäillä huoletta! Ne juoksevat\ntäällä niinkuin ennenkin, ehkäpä paremminkin. Pojat kaikki ovat jo\nhyvällä jalalla, pystyviä poikia, niinkuin itsekin muistat. Ehkäpä\nhe eivät tähtäile juuri niin kauaksi ja korkealle kuin sinä, mutta\njoka tapauksessa he tähtäilevät hyvin. Tukevatuntuisessa maajalassa\npysyminen on heillä paremmin veressä kuin sinulla ja minulla. Tämän\nolen sivumennen huomioinut ja voin iloksesi ilmoittaa!\n\nNäin minä kiikaroitsin, mietiskelin, jopa hiljaisessa mielessäni\nhaastelinkin. Kun kerrankin oli sitä siunattua aikaa. Kotipaikkakunta\nja pitäjä kävi minulle entistä läheisemmäksi ja rakkaammaksi. Kun\nsen kehitystä ja kaikkea sen olevaista ja näkyväistä katselin, niin\nsuorastaan hämmästyin, mitä perittyjä, elävästi kasvavia ja kestäviä\narvoja jo yksi paikkakunta ja pitäjä näköpiiriinsä kätkee. Mitä sitten\nkoko maa ja kansa. Kaikki oli mennyt saavutetun itsenäisyyden aikana\nhyvää vauhtia eteenpäin. Paikoillaan tuskin oli polkenut muut kuin\nminä velkaveneeni kanssa. Ihan paikoillani en minäkään, olin siksi\nomahyväinen, että rohkenin näin olettaa. Tunsin elämäni jatkuvan,\nvaikka itse asiassa voimat vähentyivät päivä päivältä. Ehkä tämä kaikki\njohtui kirkkaista keväisistä päivistä, levosta ja kiikarista? Jokaisen\nihmisen pitäisi maata yksi kuukausi parantolan tai sairaalan mukavasti\nvinostetussa, sopivasti pöyhityssä pielus vuoteessa... vaikka ei\nolisikaan sydämessä vikaa... Mutta ei enempää kuin kuukausi tai pari.\nSiinä saattaa helposti käydä myös kuin enolleni konepajan mestarille\ntai vuodetoverilleni veturinkuljettajalle. Vähillä piti, ettei\nminullekin jo niin käynyt. Eräinä päivinä hoitajat katselivat sillä\nsilmällä.\n\n\n\n\n26\n\n\n-- Tuollaiset kohteliaisuudet saatte tästä lähtien jättää, sanoi\nsairaalan naislääkäri, kun yritin auttaa takkia hänen ylleen. Hän oli\npari viikkoa sairaalasta pääsyni jälkeen tullut minua kotioloissa\ntarkastamaan. Tutkimuksen tulos ei varmaankaan ollut liikoja toiveita\nantava, vaikka olinkin lepäillyt hyvin huollettuna parisen kuukautta.\nOlin tällä välin saanut vieraakseni vanhan jokavuotisen tuttavani\nanginan, joka kuumeineen nähtävästi oli jo tarkoin käyttänyt sen\nvararavinnon, mitä lepotila sairaalassa oli sydämelleni antanut. Mutta\njos todella olin jo niin heikkovoimainen, että en kevyttä kevättakkia\njaksanut naulakosta nuoren miellyttävän naisen hartioille nostaa,\nniin sitten oli parasta jättää turhat nikottelemiset... uudet rohdot\nostamatta. Kuin mietelmieni vahvistukseksi maailma pimeni silmissäni.\nOnneksi lääkäri nyökkäsi ja painoi oven kiinni. Hoipertelin ja kaaduin\nsänkyyni.\n\nAnginan aiheuttama kuume ei tällä kertaa ollut niin korkea kuin\ntavallisesti, mutta heikoksi se siitä huolimatta minut teki. Tarvitsin\ntarkoin jäljellä olevat lomaviikkoni toipuakseni siitä edes jalkeille.\nTuntui kuin kävelemisen taitokin olisi ollut uudelleen opeteltava.\nAloin jo vähitellen itsekin uskoa, että jätettävä ne oli, niin liiat\nkohteliaisuudet kuin tampuurimajurin harrastukset. Joskus löysin itseni\npesuhuoneen lattialta istumasta, väliin pöydän vierestä, puhelimen\ntorvi makasi kauniisti vierelläni. Miten ja millä tavalla näin olin\ntipahtanut ja sopimattomaan paikkaan selälleni keikahtanut? Sitä sai\npitkän aikaa haeskella kuin neulaa tilkkukopasta. Löytyihän se lopulta.\nOlin lähtenyt puhelimeen vastaamaan tai silmiäni pesemään, mutta ne\nhämärtyivät ennenkuin sain ne kirkkaiksi. Sitten oli kaikki pimeää\nheräämiseen saakka. Tuolla tavallako lähestyisi kuoleman hämäryys,\npimeys, ilman heräämistä.\n\nTuumiskelin näitä vuoteeseen päästyäni, tutkijan asenteella ja\nlaseilla ilman jännitystä ja pelkoa. Hämmästyttävä, milteipä tylsä\nlevollisuus oli siinä suhteessa vallannut mieleni. Sydämestä ehkä sekin\njohtui, sen heikentyneestä toiminnasta. Se ei työntänyt enää ryöpyten\nenempää ajatuksia kuin mielikuvia, ei hyviä eikä pahoja. Mutta yhden\nterveen ja lohdullisesti rauhoittavan ajatuksen se sentään kehitti:\nEteenpäin! Niin pitkälle kuin polkua riittää. Jos kaadut, niin nouse!\nYlitä uudestaan! Ellet pääse jalanmittaa, niin astu puoli! Nouse!\nÄlä hellitä! Minkätähden? Sitä se ei ryhtynyt selvittämään enempää\nkuin kärrynpyörän hiertämälle maan matoselle, joka vaivaisuudestaan\nhuolimatta yhä ryömii eteenpäin. Minne saakka? Mitä varten? Näitä\nkysymyksiä ei elämä vaivaudu matosilleen selvittämään. Se rientää\nitsekin eteenpäin joutavien pohtimiseen puuttumatta.\n\nSelviydyin toki jaloillani jatkamaan minäkin. Raitiotiepysäkille ei\nollut asunnostani kovinkaan pitkä matka, vaikka se ensimmäisinä päivinä\nsiltä tuntui. Kun ajoissa muisti lähteä, niin hyvin kerkisi. Kamferia\npillereissä! Mikä suurenmoinen keksintö! Jos hämärtämään rupesi, vain\nyhden sellaisen kun puraisi, niin taas kirkastui ja valkeni. Näin\nmainen matkani jatkui etapista toiseen. Muutaman viikon harjoiteltuani\nuskalsin lähteä toimipaikkaani kilometrin kävelymatkalle jo jalkaisin,\nvain pillerirasia päällystakkini taskussa. Hikistä hommaa se oli, mutta\nolinhan tottunut jo siihenkin saunassa, kilpailuissa ja myöhempinä\nvuosinani \"Munkin lenkillä\". Olisivatko sellaiset jo muistoja vain?\nMieluisia joka tapauksessa.\n\nKerran iltapäivällä kotiin astellessani kiintyi huomioni kirjakaupan\nikkunalla tarjolla olevassa alennusmyynnissä erääseen viiden markan\nkirjaseen: \"Kuinka on sydämenne laita?\" Se sytkäytti sydämessäni\nlyönnin, että ohimoillani sen tunsin. Ihme, miten joutavat huomiot\nsaattavatkin joskus ihmistä kiinnostaa, jopa kiihoittaa, vaikka\nsellaisesta on luullut kokonaan irti päässeensä. Hetkistä myöhemmin\noli kirjanen taskussani. Muutaman minuutin kuluttua availin ja\nsilmäilin sitä sängyssäni, kun ensin olin pyyhkinyt hartiahikeni kuin\nparemmaltakin lenkiltä kotiin päästessäni.\n\nSe oli erään amerikkalaisen tohtorin kirjoittama kirjanen, ainakin\nsillä tavalla alussa mainostettiin. Siinä oli hieman helppo-Heikin\nmarkkinatuntua, mutta se ei tympäissyt, vaan innosti sairasta sydäntä.\nErinomaisen rohkaisevaan sävyyn se kaiken kaikkiaan oli kirjoitettu.\nSe sopi mainiosti silloisiin virityksiini. Kirjoittajan kokemuksen\nja tietojen mukaan joku sydänvika, ainakin sydänväsähtämys, ilmeni\njokaisella keski-iän sivuuttaneella ihmisellä. Toisille läppäsi siitä\nhätäkello, toisille ei. Edelliset olivat onnellisimpia sen vuoksi,\nettä osasivat pitää varansa. Ken ajoissa otti siitä vaarin ja ryhtyi\njärkevästi itseään hoitamaan, hän saattoi elää korkeimpiin ikävuosiin.\nAinoastaan tietämättömät varomattomuudessaan tekivät itselleen\nkohtalokkaita erehdyksiä. Tohtori ilmeisesti tarkoitti tällä kuolemaa,\njota hän koko kirjasessaan ei kertaakaan nimeltä maininnut. Hieno mies\nja suuri optimisti, milteipä lapsellisuuteen saakka.\n\nMutta hänen evankeliumitekstinsä valui kuin lämmitetty maitohunaja\nminun sairaaseen sydämeeni, jo sen inhimillisen katsantokannan vuoksi.\nEnpä ollutkaan yksin veturinkuljettajani kanssa. Kaikki keski-iän\nsaavuttaneet ihmiset olivat sydänvikaisia ja samassa kadotuksessa.\nMinä kuuluin onnellisimpiin hei-hei, hätäläppäykseni oli huomattu,\nsydänvikani tiedettiin, vaikka sen alkuaiheita ei tunnettu. Joka\ntapauksessa itse tiesin olla nyt varuillani. Iloisesti jännittyneenä\nsilmäilin tämän halleluja-kirjani sivuja eteenpäin.\n\nPaljon siinä oli samaa, mitä lääkärini suusanallisesti olivat minulle\nteroittaneet. Oi, ihminen, älä hermostu! Älä milloinkaan liiaksi\nkiiruhda! Älä ilostu hyvästä, älä pahastu pahasta! Jätä maalliset\ntouhusi ja turha tärkeytesi. Mutta kursiivilla alleviivaten siinä oli\nvielä enemmänkin: Ponnistele uljaasti eteenpäin, vaikka se vaikeaakin\nolisi. Huominen päivä voi olla jo parempi. Jos tänään jaksat korttelin\nvälin, niin yön levähdettyäsi pääset ehkä kaksi. Vaikka jäisit puoleen,\nniin älä masennu! Ajattele huomista päivää!\n\nSe oli sitä murskatun madon järjenjuoksua ja elämänuskoa, joka ei\nkysele miksi ja minkätähden, vaan vaatii eteenpäin, vaikka vain tuuma\npäivässä, vaikka verijälkeä perässä vetäen. Eteenpäin sitten minäkin,\npaljon nopeammassa tempossa sitä erinomaista kirjaa, ollenkaan\nmuistamatta, mitä juuri edellä oli sanottu turhasta ilostumisesta ja\npahastumisesta. Kunnes eräällä sivulla tuli vastaani paukkuyllätys,\njosta en olisi voinut olla ilostumatta, vaikka varoituksen olisin\nmuistanutkin. Kirjoittajan kokemusten ja tietojen mukaan umpisuoli,\nmädät hampaat ja angina olivat ne pahan pesäkkeet, joista sydänviat\ntavallisimmin saivat alkunsa. Mutta ne kaikki olivat pahoja, jotka\nmelko kivuttomasti olivat poistettavissa, puukolla tai pihdeillä, ei\ntosin anginaa sellaisenaan, vaan nielurisat, jotka sen aiheuttivat.\n\nVähääkään sääliä tuntematta olisin ollut valmis niiden poistamiseen\nvaikka heti paikalla. Anginan tuoreesti heikottavat vaikutukset\ntunsin siksi selvästi, sehän oli ollut kiusaajani vuosikymmeniä,\nmutta se oli siinä määrin heikontanut myös sydämeni, että en heti\nuskaltanut antautua siihen leikkiin, vaikka amerikkalainen ihmetohtori\nvakuutteli sen vähäiseksi asiaksi. Mutta toista mieltä oli lääkärini,\nkun vielä jonkin aikaa toivuttuani kiiruhdin löydöstäni hänelle\nilmoittamaan. Hän nauroi amerikkalaiselle lääkärikirjalleni, myönsi\nrisojen tarpeettomuuden, jopa vahingollisuuden, milloin ne olivat\nkäyneet tarkoitustaan vastaamattomiksi. Mutta itse operointi ei ollut\nheikkosydämiselle niinkään vaaraton asia kuin amerikkalainen uskotteli.\nNe turmeltuneet risat saattoivat poistettaessa aiheuttaa verenvuodon,\neikä kukaan mennyt takaamaan, että sydämeni kestäisi sitä. Jos itse\ntahdoin valita kahdesta pahasta toisen, niin se oli oma asiani. Hän ei\nkieltänyt eikä käskenyt. Luottaen amerikkalaiseen valitsin paremman\npahan ja selviydyin siitä, jos kohtakin verta vuotaen ja muutamia\nkertoja pyörtyen. Ihmetohtorini oli oikeassa, hänen viiden markan\nreseptinsä oli kuin oli patenttilääke. Olin siis yksi niitä onnellisia,\njoiden perusvika ei ollut koneessa, vaan magneetossa, niissä anginan\nvioittamissa nielurisoissa. Kohta leikkauksesta toivuttuani sydänvikani\nalkoi helpottaa, voimani palautua, mieleni virkistyä. Tosin elpyminen\ntapahtui hitaasti, mutta käännös parempaan oli tapahtunut leikkauksen\nansiosta. Päivä päivältä tunsin sen yhä selvemmin. Jo muutaman\nkuukauden kuluttua saatoin vähentää lääkkeiden käyttöä huomattavasti\nalle lääkärini määrien. Digitalispulloni osoittautui tästä lähtien\nilahduttavan riittoisaksi, mistä seuraukset tuntuivat sekä sydämessä\nettä kukkarossa.\n\nOlin kiitollinen tästä elämän uudesta avauksesta. Uskoin, että se\ntulisi kirkastamaan minulle vielä uusia kiintoisia elämäntehtäviä,\nvaikka vanhoissakin yhä riitti setvimistä, varsinkin nyt kun\nmuutamia kuukausia olivat saaneet jäädä rästiin. Keskeneräiset\nviuluni odottivat. Useita tilauksia oli tällä välin tullut. Saatoin\ntoimeni ohella tarttua jälleen mieliharrasteluihini. Tein sen\nilolla ja antaumuksella, vaikka tunsinkin, että kaikki ei ollut\npumpussani niinkuin olla piti. Se oli nähtävästi saanut vian, joka ei\nparantuisi ennenkuin niillä vuorilaitumilla, joita kohtalotoverini\nveturinkuljettaja jo vaelteli. Hyvä näinkin. Umpeutuva tienpää\noli jälleen avautunut, toivoin hartaasti, että se avautuisi vielä\nseuraavankin mutkan jälkeen. Elämä oli minulle rakas, mitäpä turhaan\nluontoani kieltäisin. Viimeiseen asti kuin runneltu mato! En tuntenut\nolevani enää sellainen, ainakaan henkisesti.\n\nNäin vuodet ovat kuluneet edelleen, pikku hiljalleen. Elämäni on näiden\nuusien näköalojen ja onnen sattumusten vuoksi aineellisestikin hieman\nväljentynyt. Se on milteipä iloisesti yllättävä ihme, ottaen huomioon,\nettä työtäkin olen tehnyt vain puolella höyryllä, jos aina edes\nsilläkään. Velkani ovat kuitenkin vähentyneet, eikä puolivuosikorkojen\nhankkimisessa ole juuri sitä etsimisen tuskaa kuin aikaisemmin.\nVekseleitäkään ei ole enää muuta kuin sen verran, että tekemisen taito\nei unohtuisi ja että kuukaudet hupaisemmin kuluisivat.\n\nKuluisivat ne ehkä muutoinkin, niin jännittäväksi on elämä käynyt tällä\npallopahaisellamme, jossa höyrynpaine etsiskelee nyt uusia elintiloja,\nkuten veturinkuljettaja vertaili ja uumoili. Hän tunsi nämä ajat\nhengessään. Että hän sydäntautisena, jo kyllikseen tämän maailman\nmenoa veturinsa päältä katselleena miehenä halusi silmäillä tätä aikaa\netäisemmästä perspektiivistä, ei ole ensinkään ihmeteltävää. Pimeä\non nyt taivas ja maa. Salama iskee, ukkonen jylisee. Tuhatvuotiset\nihmistyön rakennelmat sortuvat raunioiksi muutamassa hetkessä.\nTaisteleva yksilö, ihmiselämä ja henki, on tuskin hyrisevän hyttysen\narvoinen. Suutarin muori oli sittenkin oikeassa. Helvetin tulijärvi ei\nole kuvitelma, vaan kauhistuttava todellisuus. Mutta sitä ei tarvitse\nkuoleman takaa hakea. Sodoman ja Gomorran kohtalo on tullut monen\nkauniin satavuotisen kaupungin, jopa tuhatvuotisen Rooman osaksi.\nTulta ja tulikiveä, palavaa pikeä, kiehuvaa fosforia sataa niiden\nylle, ja tuhannet Lootin vaimot ja lapset jähmettyvät suolapatsaiksi,\nvaikka eivät katsahtaisi edes taakseen. Minkä synnin he ovat tehneet\ntällaisen rangaistuksen ansaitakseen? Sitä sopii kysyä ja kysytäänkin\nmonta kertaa. Mutta vastauksen antaminen siihen on vaikeampaa. Maailma\non täynnä sydäntautisia ihmisiä. Sydämestä lähtevät pahat ajatukset.\nKoko maailman sydän lienee sairas. Tällä tavallako se purkaa ulos pahat\najatuksensa?\n\nHäviääkö maailma? Kuoleeko sairassydäminen ihminen? Nämä kysymykset\nsopii asettaa rinnakkain. Jos toiseen löytää vastauksen, niin\ntoiseenkin samalla. Sydämenparantaja, niin eurooppalainen kuin\namerikkalainen spesialisti, etsii kiihkeästi syyn aiheita. Missä piilee\nvika? Eteisissä vaiko kammioissa? Sukuperinteissä vaiko elintavoissa?\nEhkä se on siellä, missä emme odottaisikaan, umpisuolessa,\nnielurisoissa! Amerikkalainen lääkäri sen ehkä ensiksi huomaa.\nViisainta leikata pois, jos ne ovat vioittuneet eivätkä vastaa enää\ntarkoitustaan. Jos operointi onnistuisi, todellinen vika löytyisi, niin\ntuhoavat voimat keskeyttäisivät työnsä ja sairas sydän voisi alkaa\nalusta... voisi ruveta rakentamaan kehäänsä jälleen. Toivottavasti näin\non asianlaita. Kuinka on sydämemme laita? Tuskaisina miljoonat ihmiset\njoka päivän alkaessa, joka yön lähestyessä itseltään ja toisiltansa\nkysyvät sitä.\n\nMyös meidän pieni kansa-vähäisemme on joutunut sairaan maailman\npuhdistuspyörteisiin, jopa sen sydänsairauksien sijaiskärsijäksi,\nvaikka meillä ei tietääksemme ole liikapainetta millään taholla\nemmekä ole vielä edes keski-ikään ehtineet. Onko mahdollisesti meillä\nitsellämme myös sydänvikoja? Nuorilla urheilijoilla niitä joskus on.\nTai olemmeko ehkä asuinsijamme, kohtalonyhteyden tai jonkin meistä\nitsestämme riippumattoman syyn tähden joutuneet vanhan raihnaisen\nmiehen sijaiskärsijäksi? Siinä jälleen kysymyksiä, joita on helpompi\ntehdä kuin niihin vastata. Oli miten tahansa, näyttipä kuinka pahalta\ntahansa, joka tapauksessa meillä on voimakkaasti sykkivä sydän ja\nriittävästi punaisia verisoluja, vaikka niitä on paljon vuodatettukin.\nMe selviydymme maailman sydäntuskista jälleen rakentamaan.\n\nMutta kalliita uhreja se on meiltä vaatinut ja vaatii yhä. Kuinka\njoutavan vähäisiksi niiden rinnalla rapistuvat nämä meidän\njokapäiväiset näpertelymme, voittomme ja tappiomme, omahyväiset\npyyteemme, pienet, jopa suuremmatkin ilkeytemme. Jo yhdenkin nuoren\nihmiskohtalon ja veriuhrin rinnalle asetettuna ne hupenevat ettemme\nhuomaakaan, mitä siinä oli ja minne se katosi. Ja näitä tällaisia\nuhreja kansakunta on joutunut antamaan milteipä joka kodista, kymmeniä\nkylästä, meidänkin keskikokoisesta pitäjästämme kokonaisen hekatombin\nsatapäisen nuoren sankarijoukkomme sijaiskärsimyksen ja yhteisuhrin.\n\nSoitinverstaamme silloisista pikku poikasista olemme menettäneet\nkolme reipasta nuorukaista. Tähtelän Eetun Paavo-poika joutui uhrinsa\nantamaan jo talvisodan raskaissa loppuvaiheissa. Kuinka monta\nsoitinkoppaa tämä isänsä taidot ja äitinsä vahvan ruumiinrakenteen\nomaava nuori mies jo meille ehtikään valmistaa? Hän itsekään ei\nmahtanut panna niiden lukua muistiin, niinkuin ei yleensäkään pitänyt\nlukua omista töistänsä; hän oli sellainen hiljainen, mutta harkitseva,\nulkonäköisesti kaikkea muuta kuin sotaurho. Mutta käskyn käydessä\nei poika hetkeäkään epäröinyt. Ahkera erämies, luonnonystävä ja\nnummenkävijä hän myös oli. Voimme helposti kuvitella, mitä hän viime\nhetkinänsä Viipurin lahden jäällä katseli ja näki. Vaimo ja lapsi,\noma pikkuinen koti, kevätaamuinen nummenharju. Siinä hänen kalleimmat\nomistuksensa ja isänmaansa. Niiden puolesta hän oman kalleimpansa,\nlämpimän sydänverensä valittamatta vuodatti ja uhrasi.\n\nEino Merivuori... \"spetsi\" alallaan, hän jos kukaan. Pikkuinen naskali\npoika oli verstaaseemme tullessaan, eiköpähän mahtanut olla yksi\nniitä pirun viulun vinguttajiakin. Hänestä saattoi hyvällä syyllä\nsitä epäillä. Aina hyvällä tuulella, sanaleikkiä ja pientä kuria\nmielessä. Hän valmisteli kumikankaasta soittimien palkeita... tuhannet\nilmanantajat... humppa... humppa... Kaikkein suurin ei ollut hänen\nleiviskänsä, isänmaansa sitäkin vähäisempi, mutta hänen nuoren keväisen\nsielunsa katsanto oli avara. Paljon hän vähästä antoi.\n\nEntäpä sitten se kolmas, Ilo poika, mestarille läheinen, vilpittömästi\ntunnustaen minullekin! Hänestä mestarin suunnitelmien mukaan piti tulla\ntyönjatkaja soitintehtaassa, hyvä varmasti olisi tullutkin. Hänellä oli\nkorvaa, yritteliäisyyttä, myös tarvittavia lahjoja riittämiin asti.\nMonta kertaa ihastellen seurasin hänen viattomia, hauskan huolettomia\nelehtimisiään toisten poikien seurassa kyläteillä ja kentillä. Ei\nkenelläkään ollut hänestä muuta kuin hyvää sanottavana. Tämä altis,\naina palveluksiin valmis luontonsa hänet varmaan tulilinjoillakin\ntempasi tehtäviin, joihin määräyksen antoi vain sisäinen ääni. Joku\nkahden miehen partioretki muodostui hänelle ja hänen toverilleen\nkohtalokkaaksi. Mestari tuskin uskoo, kun sanon, että uutisen tästä\nkuultuani minäkin paatunut pakana pidin pienen hiljaisen hetken,\nkatselin, muistelin, mietiskelin.\n\nMutta poikamme eivät ole kuolleet! Meillä on aina syytä muistaa ja\ntoistaa nämä ikivanhat, alati rohkaisevat sanat. Poikiemme muisto elää\npyhien uhrikumpujen alla kirkkopuistoissa. Sinne samojen karsikkopuiden\nalle ovat kokoutumassa vähitellen myös veljessotamme nuoret veriuhrin\nantajat... \"Ilveksen pojatkin\" Tallukkamäestä. Kevätaamuina heidän\nyhteishekatombinsa uhrisavu nousee, ilmavan taivaan korkeinta lakea\nkohti kiirii keväisen kiurun laulantasijoille saakka. He kuulevat\nhereästi kotoiset äänet kotopihoilta, kylärannoilta, urheilukentiltä.\nHeidän poikansa ja veljensä kuulevat heidän nuorekkaat äänensä:\nKilvoitelkaa, pojat! Iskekää yhteen! Älkää milloinkaan enää toistenne\nverta vuodattako... piikkikengän piirtimilläkään...\n\n-- Katselen näitä ilta-auringon valossa kaupungin kattojen ylitse.\nMieleni valtaa haikea ikävä sinne keväisille uhrikummuille, kiurun\näänen kuuluville. Arvioin elinvuosiani, lasken mahdollisuuksiani,\nvarojani, velkojani, sydänvoimiani. Milloin rohkenen jättää nämä\ntehtävät, jotka kuuluvat toisille miehille? Koittaneeko se aika minulle\nmilloinkaan?\n\nJoskus keväisin jo ammoin haudatut liikemiesharrastukseni,\nkaikennäköiset kärpäseni, virkoavat eloon ja saavat tuulta\npirisevien siipiensä alle. Rakentelen metsäkallioilleni kymmenittäin\nviikonloppumajoja, perustelen \"hiekkarantoja\" ja urheiluparantoloita,\nmahdollisuudet kun ovat niin mainiot. Toisinaan innostun maamyyräksi,\nkaivan lohipatoja, rakentelen vesilintulammikoita tanskalaisten\nja hollantilaisten tapaan, mutta suomalaiseen malliin. Kiusaus\non suuri, mahdollisuudet vertoja vailla... Viiden hehtaarin\nmansikkaviljelyksiäkin olen istutellut peräti amerikkalaiseen malliin;\npiippuni mahtavat olla kallellaan sinnekin päin, kun Amerikan tohtori\nminut viiden markan reseptillänsä jälleen elämään pelasti. Osaan\nnopeasti ja tarkalleen laskea, mitä neliömetrit, aarit ja hehtaarit\nmansikan viljelykseen järjestettyinä tuottavat. Näillä mainioilla\nviljelmilläni tulee olemaan keinokastelu lantavesisuihkutuksineen.\nPääsen loistaviin tuloksiin! Päätä huimaaviin summiin! Maksan kaikki\nvelkani parissa vuodessa ja vielä jääkin varapääomaa uusiin tuottaviin\nyrityksiin. En malta olla kertomatta näistä suunnitelmistani myös\nvaimolleni, jonka vihdoinkin olen saanut luokseni... vanhuuden lepoon.\n\n-- Voi, isäkulta! hän heittää kylmää vettä keväisten kärpästeni ylle.\nSiitä roiskauksesta saan kärpästen siittäjäin ansaitun osani. Arvaan\nsen ja kyyristyn vain vastaanottamaan.\n\n-- Ei sinusta, poikaseni, ole liikehommiin! Etkö tuota jo ole oppinut\nnäkemään ja tuntemaan!\n\nOlen kuin olenkin, tuntemaan varsinkin, vaikka aina en sitä muista.\nVarmasti jälleen kävisi, niinkuin rakas vaimoni monta kertaa on jo\nsanonut. Jälleen saisin maksaa posetiivit viuluillani. Hänen mielestään\non paljon järkevämpää, että maksan viuluillani entiset velkani... kuin\nettä maksan korkoja ajasta iankaikkisuuteen! Viisaasti haasteltu, eikä\nminulla ole enää sanaakaan lisättävänä, vaikka joskus kimmastun ja\nmieleni tekee.\n\nSiispä tyydyn jälleen kohtalooni, hoidan virkaani ja näpertelen\nvälitöiksi viulujani. Mitä se merkitsee, vaikka en saisikaan\npikkutilaani siksi \"retkeily- ja mallitilaksi\" tip-top-laitteineen,\nvaikka en saisi velattomaksikaan. Ahertakoot lapset, \"tirehtöörikin\"\npuolestaan. Sitä rakkaammaksi se heille käy, mitä enemmän hikoilevat,\nniinkuin minullekin on käynyt, vaikka olen sekä hikoillut että riiponut\nkäteni veriin ohdakkeita repiessäni.\n\nOlenpa toki muutakin repinyt ja riiponut, kymmeniä koivuja, kuusia\nja omenapuita istuttanut. Voi riemu, kuinka ne ovat hyötäneet,\nvaikka oravat ja jänikset ovat pilstanneet, vaikka sotavuoden ankara\npakkastalvi yritti tappaa ne kokonaan. Mutta ne ovat jälleen nousseet\nja kasvaneet. Niiden juuret ovat kiinni maan tuoreessa mullassa.\n\nSiellä ne ovat, omatkin juureni. Siellä kuokin, pengon ja kaivan,\nmilloin vain päivänkin vapaata saan. Milloin pääsen vakinaisesti\nsinne muuttamaan? Kierrän sitä kysymystä kuin jänis kuivaa haapaa.\nHaihattelen siitä, väliin ajatellen järkevästi. Ehkäpä minun on\notettava nostotähtäimeeni vielä toinen kymmenvuotissuunnitelma tämän\nensimmäisen piakkoin päättyvän jälkeen. Mikä estää ottamasta? Ellei\nristi, pysähdysmerkki tienmutkan takana... Mutta ei toki tämäkään estä\nsuunnitelmia tekemästä niin kauan kuin mutkaa ja pysähdystä ei ole\neteen tullut. Kun minä näitä usein ääneenkin touhuten olen pohtinut ja\npiirustellut, on vaimo siihen sanonut:\n\n-- Minä ainakaan en lähde seuraksesi sinne kylmään ja pimeyteen! Olen\nsaanut jo tarpeekseni turhan rehkimisestä!\n\nTämä ei ole totta. Hän ei ole saanut siitä tarpeekseen. Sitäpaitsi,\nmitä syytä hänellä olisi minua nyt enää jättää... kun ei silloinkaan,\njolloin siihen todella olisi ollut syytä. Toivon kuitenkin salaisesti,\nettä myös hän kymmenen vuoden kuluessa saisi tarpeekseen tästä\nmarkkinakarusellista ja kuivan kuusen oksalla kukkumisesta. Minulla\non hyvää halua ja aikaa valmistella häntä siihen kotoisen takkatulen\nääressä istuessamme.\n\n-- Kas niin! Lämmittele ja nauti! Ne ovat meidän metsämme koivupuita,\noman käden oikeutta ja mottityötä, aloitan varovasti.\n\n-- Niin, suloista se on tämä kotipesän lämpö, hän herttaisesti myöntää\nvirittämääni ansaa huomaamatta.\n\n-- Ensi keväänä meidän täytyy kiiruhtaa ajoissa mottimetsään. Siellä\nvihoittavien virpikoivujen keskellä käen kukkuessa taas ihminen\nnorjistuu ja nuortuu. Muistatko vielä, mitä kevään ensi käki Nummen\nharjussa kerran meille lupasi?\n\nHänkö unohtaisi sellaiset kukkumiset! Seitsemänkymmentäviisi elinvuotta\nkäki ensimmäisenä aamuna minulle heläytti ja hänelle seuraavana\naamuna yhtä monta. Se oli iloinen ihme meille, se yhteensattumakin.\nMikä erinomainen käki se oli! Riemuitsimme kuin lapset.\nSeitsemänkymmentäviisi vuotta! Siinä oli nykyajan ihmiselle jo muutama\nvuosi liikaakin, vaikka emme kylläkään olisi olleet valmiit siitä edes\npäivää murentamaan parhaimmalle ystävällekään. No, suunnilleen näihin\nmääriin myös vanhemmat molemmin puolin olivat päässeet, vaikka eivät\nolleet saaneet ennakkovaroitusta Amerikan lääkäriltä, niinkuin me,\nonnen lapset. Kopistelen pesässä oman metsän koivupuita ja johdattelen\nhäntä edelleen.\n\n-- Siellä saamme taas tuoretta kalaakin omasta rannasta oman saunan\nalla.\n\n-- Ja ternimaitoa uunijuustoksi. Heluna kantaa toukokuun alkupäivinä,\nlähenee ja lämpenee hän jo itsekin.\n\nVeistelen viuluani. Hän neuloo kotoisen lampaan langoista sukkaa,\nvikkelästi vilkkuvin sormin. Takkatuli valaisee ja lämmittää.\n\n-- Sitten muokkaamme maata ja saamme siemenet itämään.\n\n-- Niinpä kyllä, mutta ei liikaa. Muista nyt kerrankin se!\n\n-- Ja sitten tulee marjojen aika! riennän minä eteenpäin vanhoja\nkylvöksiä muistelematta. -- Ai, miten meillä on ensi kesänä\nmansikkainen vuosi! Uuden palstan aion istuttaa.\n\n-- Mutta ei paljoa, ne karkaavat sinun käsistäsi! Muistat kai sen?\n\n-- Niinpä tosiaan näkyy! Nämä kaupungin uunit ovat niin mahdottomia\nvetämään, johdattelen hänen valpastuvaa huomiotaan uuneihin ja\npeileihin, joita riennän pienentämään. Mutta hän on tarkkavainuinen\neikä anna vetää itseään nenästä.\n\n-- Muista, ei muita varten! Olet luvannut sen! ehättää hän jälleen.\nIhan tuntuu kuin olisi saituri ja itsekäs tuo herttainen vaimo, joka\nitse käytännössä on valmis omilleen ja vierailleen tasaamaan vaikka\nainoan mansikkansa, ellei muuta jaettavaa satu käsillä olemaan.\nVaroituksillaan hän tarkoittaa liikehommiani ja myyntihaaveitani.\nNiiden pois kitkemisessä hän edelleen on hellittämättömän itsepäinen\nja ankara. Olen tohvelisankari minäkin. Siitä ei näytä selviytyvän\njalompikaan uros, joka kerrankin vain on aisansa yli potkaissut...\nvaikka olisi astellut varsin nuhteettomastikin. Mutta en välitä siitä.\nKopistelen kekäleitäni lyhyellä hiilihangolla. Haaveitani kehittelen\npitkällä nostotähtäimellä.\n\n-- Ja sitten siihen entisen munajunamme päivänpuoliseen\nratapenkereeseen minä istutan kymmenen kurkun tainta...\n\n-- Viisi vain.\n\n-- Viisikymmentä tomaattia.\n\n-- Kaksikymmentä vain.\n\n-- Sata varhaisperunan mukulaa.\n\n-- Viisikymmentä riittää, jos ne kasvavat niinkuin silloin kerran,\nmuistathan? Ellet hanki liian paljon väkilannotteita ja tee\nlannoitusvirheitä...\n\nKerta kaikkiaan minä en nyt suutu entisistä virheistänikään. Jatkan\nurhoollisesti loppuun saakka.\n\n-- Kahdelle kanallemme teen kesätarhan vanhan verkkoaidan jätteistä.\n\n-- Otetaan nyt toki viisi kanaa!\n\n-- Kuka tässä rupeaa ahnehtimaan? naurahdan. Veistän lastun\nviulupuustani. Hänen puikkonsa helisevät keveästi kuin viritettävän\nviulun kielet. Muistelemme, kuvittelemme kumpikin omiamme. Vasta kotvan\nkuluttua jatkan.\n\n-- Sinä lypsät ainoan lehmämme, sen Suven vasikan.\n\nJälleen veistämme, soitamme ja kuvittelemme.\n\n-- Lypsätkö sinä?\n\n-- Lypsän, jatka vain!\n\n-- Ei minulla ole enää juuri mitään. Lähdemme kalaan, yhdellä veneellä.\nLähdetkö sinä?\n\n-- Lähden soutajaksesi, myöntää hän.\n\n-- Ja sitten minä ja vähitellen rupean veistelemään sitä elämäni\nviulua, lisään minä, vaikka minulla enää ei pitänyt olla mitään\nsanottavaa.\n\n\n\n"]