[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsuniw8rzRN9BgkgCpCQ_MZmjw4XxZ4d7qZ9jmzKMWVI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":33,"gutenbergSummary":37,"gutenbergTranslators":38,"gutenbergDownloadCount":39,"aiDescription":40,"preamble":41,"content":42},1962,"Oswego-joella","Cooper, James Fenimore",1789,1851,"1962-cooper-james-fenimore-oswego-joella","1962__Cooper_James_Fenimore__Oswego-joella","Tienviitan\" seikkailuja. Intiaanikertomus","romaani",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1840,1914,10755,70450,false,58724,[25,26,27,28,29,30,31,32],"Bumppo, Natty (Fictitious character) -- Fiction","Frontier and pioneer life -- Fiction","Historical fiction","Indians of North America -- Fiction","Love stories","Ontario, Lake (N.Y. and Ont.) -- Fiction","United States -- History -- French and Indian War, 1754-1763 -- Fiction","War stories",[34,35,36],"Adventure","American Literature","Historical Novels","\"Oswego-Joella: 'Tienviitan' seikkailuja, intiaanikertomus\" by James Fenimore Cooper is a historical novel written in the early 20th century. The story is set in the wilderness of America and follows a group of characters navigating the complexities of the environment and their interactions with Indigenous peoples. Central to the narrative are two Native American characters, a Tuscarora warrior named Nuolenkärki and his wife, alongside an Englishman named Cap Charles and his niece, Mabel Dunham.  The opening portion introduces the setting and key characters as the group finds themselves atop a fallen tree within a forest, overlooking a landscape shaped by past storms. Cap Charles and Mabel express their observations on the scenery, comparing it to the ocean, while discussions of potential dangers arise, particularly regarding the native tribes in the vicinity. As they traverse the wilderness and spy a pillar of smoke, there is an underlying tension regarding their safety and the nature of their encounters with others. The narrative builds upon themes of survival, cultural differences, and the impending challenges they will face as they seek to connect with the smoke's source, hinting at the adventure and conflicts that are to unfold. (This is an automatically generated summary.)",[],294,"Pohjois-Amerikan erämaihin sijoittuva seikkailuromaani seuraa tiedustelija Natty Bumppoa, joka tunnetaan myös nimellä Tienviitta. Ranskalais-intiaanisodan aikaan sijoittuvassa kertomuksessa seurue matkaa halki vaarallisten metsien kohti Oswego-jokea ja Ontario-järveä kohdaten vihamielisiä irokeeseja.","J. F. Cooperin 'Oswego-joella' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1962.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","OSWEGO-JOELLA\n\n\"Tienviitan\" seikkailuja. Intiaanikertomus\n\n\nKirj.\n\nJ. F. COOPER\n\n\n\nMailta ja meriltä 30.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\n\nAmerikan suurissa metsissä on lukuisasti myrskyn tuhoamia paikkoja,\njoissa on kasoittain kaatuneita puunrunkoja. Asukkaat sanovat niitä\ntuulenteiksi, ja kun päivänpaiste synkissä metsissä ainoastaan\nsellaisille paikoille pääsee tunkeutumaan, ovat ne ikäänkuin\nkosteikkoja. Eräässä tuollaisessa kosteikossa oli kerran muuan seurue,\nkaksi miestä ja kaksi naista, kiivennyt kolmekymmentä jalkaa korkealle\nrunkokasalle. Mainittu tuulentie sijaitsi korkealla paikalla, josta oli\nlaaja näköala.\n\nKaksi seurueen jäsentä, mies ja vaimo, olivat intiaaneja,\ntuskaroraheimoon kuuluvia. Kolmas henkilö oli tavallinen merimies ja\nneljäs hänen sisarensa tytär, nuori herttainen tyttö. Ihastuksissaan\nhän katseli suunnatonta lehvämerta ilta-auringon sitä valaistessa.\n\n\"Eno\", sanoi ihastunut tyttö seuralaisilleen, \"tämä näköala muistuttaa\npaljon valtamerta, joka teille on niin rakas,\" -- \"Sen verran kuin\nasioista tietämätön tyttö voi kuvitella, Magnet\" -- tätä nimeä merimies\nkäytti kohdellessaan tyttöä hellyydellä -- \"mutta ainoastaan lapsi voi\nhuomata yhtäläisyyttä olevan Atlantin valtameren ja tämän\nlehväpaljouden välillä, jota ei ole kuin kourallinen. Missä ovat\nvyöryvät aallot, siniset vedet, tyrskyt, valaskalat, rankkasateet ja\nalituinen liikkuvaisuus tässä pienessä metsässä, lapseni? Missä vilu,\nrajumyrskyt, pasaadituulet ja muut senkaltaiset ilmiöt täällä, ja\nmitähän kaloja uiskentelee tällaisella kesyllä metsäpaikalla?\" -- \"Että\ntäällä on ollut myrskyjä, sen todistaa selvästi koko meitä ympäröivä\nseutu, ja ellei kaloja niin toki eläimiä asustaa alla lehvien.\" --\n\"Sitä en tiedä!\" vastasi eno lyhyesti kuten ainakin merimies.\n\"Albanyssa meille kerrottiin kaikenlaisia juttuja villeistä eläimistä,\njoiden kanssa tulisimme tekemisiin, emmekä kuitenkaan ole nähneet sen\nvertaa pelottavaa kuin edes hyljettä.\"\n\n\"Katsokaa!\" huusi tyttö. \"Tuolla savu luikertelee puiden latvoissa.\nNouseekohan se jostakin talosta?\"\n\n\"Minäpä kutsun Nuolenkärjen katsomaan\", merimies vastasi. \"Missä savua,\nsiinä ateriapaikka.\"\n\nHän kosketti intiaanin olkapäätä ja näytti ohutta savupilveä, joka noin\nenglannin-peninkulman päässä heistä kohosi metsänpeitosta ja hajosi\nnäkymättömiksi terhenlangoiksi yläilmoihin. Tuskaroralla oli komea\nsotilasvartalo, ja vaikka hän alituiseen oli tekemisissä siirtolaisten\nkanssa ja tunsi heidän kielensä ja tapansa, niin oli hän kuitenkin\nsäilyttänyt intiaanipäämiehen koko luonteen. Hän vilkaisi äkkiä savuun.\nSitten hän nousi varpailleen ja seisoi samassa asennossa noin minuutin\najan sieraimet suurina kuin hirvellä sen aavistaessa vaaran uhkaavan.\n\n\"Läheisyydessä taitaa olla oneida- tai tuskarora-intiaaneja,\nNuolenkärki\", sanoi Cap Charles, se näet oli merimiehen nimi. \"Eikö\nolisi hyvä liittyä heidän seuraansa ja saada mukava yömaja heidän\nteltassaan?\"\n\n\"Ei siellä telttaa\", Nuolenkärki vastasi liikkumattomana seisoen,\n\"liian paljon puita.\" -- \"Mutta intiaaneja siellä täytyy olla, ehkä\nteidän tovereitanne, Nuolenkärki.\" -- \"Ei ole tuskarora-, ei oneida-,\nei mohawki-intiaaneja -- valkoihoisten tulta.\" -- \"Piru taitaa olla,\nMagnet! Tämä käy yli merimiehen ymmärryksen. Saanen luvan kysyä,\nNuolenkärki, miksi kuvittelette, että savu on valko- eikä\npunaihoisten?\" -- \"Märkää puuta\", vastasi sotilas rauhallisesti, \"hyvin\nmärkää -- paljon savua; paljon vettä -- mustaa savua. Tuskarora on\nliian viekas, ei tee tulta vedellä; valkoihoinen lukee kirjoja ja\npolttaa paljon, paljon lukee -- vähän älyä.\" -- \"Viisaasti sanottu\",\njatkoi Cap, joka ei kirjoja rakastanut. \"Päämiehellä on järkevä käsitys\nasioista. Mutta kuinkahan pitävät paikkansa laskunne sen rapakon\nsuuruudesta, jota nimitätte Suureksi järveksi ja jonne jo päiväkausia\nolemme pyrkineet?\" Tuskarora katsahti merimiestä levollisen ylpeästi ja\nsanoi: \"Ontario on kuin taivas; aurinkoa vain, ja arvoisa matkustaja\nsaa sen kokea.\"\n\n\"Hyvä, mutta jos valkoihoisia on läheisyydessä, niin minun tekisi mieli\ntehdä tuttavuutta.\"\n\nIntiaani nyökäytti päätänsä hyväksyvästi, ja koko seurue laskeutui alas\nkorkeasta paikastaan. Kun he olivat saapuneet alas, käski intiaani\nvaimonsa lähteä veneen luo, jonka he olivat jättäneet läheisen virran\nrantaan. Vaimo, Junita, joka oli kärsivällinen ja alamainen eikä\nkoskaan kääntynyt miehensäkään puoleen muuten kuin kunnioituksen ja\npelon ja rakkauden katsein, noudatti käskyä; hän oli tarpeeksi jo\ntottunut kuuliaisuuteen, yksinäisyyteen ja metsien synkkyyteen, eikä\nhän pelosta paljoa tiennyt. Magnet, jonka oikea nimi oli Mabel Dunham,\nyhtyi seuraamaan miehiä.\n\nNämä kiersivät tuulenkaataman paikan ja saapuivat sopukoiden läpi\nmetsän laitaan. Nuolenkärki silmäili paikkaa, josta savu tuli, ja\nsanoi: \"Suolavesi\" -- näin hän nimitti seuralaistaan -- \"nyt vain\nsilmänä, ei kielenä.\" -- \"Hän arvelee, eno, että on syytä olla vaiti.\nNähtävästi hän ei luota ihmisiin, joita aiomme tavata.\" -- \"Ah, se on\nintiaanien tapa, kun he lähestyvät asuttua paikkaa. Sinä näet, että hän\ntarkastelee pyssynsä lukkoa, eikä taitaisi olla pahaksi, jos minäkin\ntekisin samoin.\"\n\nMatkan ensi puoliskolla he eivät sen suurempiin varokeinoihin\nryhtyneet. Vaieten he jatkoivat matkaansa. Kuta lähemmä Nuolenkärki\nnopein askelin pääsi sitä paikkaa, jossa hänen erehtymätön vainunsa\ntiesi vierasta väkeä olevan, sitä keveämmiksi kävivät hänen askeleensa,\nsitä valppaammaksi hänen silmänsä ja sitä suuremmaksi hänen huolensa\noman persoonansa piilottamisesta.\n\n\"Katso, Suolavesi\", hän riemuiten sanoi, viitaten sormellaan kohti\nerästä metsässä olevaa aukkopaikkaa, \"valkoihoisten tulta!\" --\n\"Jumal'avita, poika on oikeassa\", Cap murisi. \"Siinä he ovat ja\npopsivat ruokaansa niin rauhallisina kuin istuisivat kolmimastoisen\nkajuutassa.\" -- \"Nuolenkärki on vain puoleksi oikeassa\", Mabel\nkuiskasi, \"sillä intiaaneja on kaksi ja vain yksi valkoihoinen.\" --\n\"Valkoihoisia\", intiaani sanoi ja näytti kahta sormeansa; \"punainen\nmies\", hän jatkoi ja kohotti yhden sormen. \"Hyvä\", vastasi Cap, \"on\nvaikea sanoa kuka on oikeassa, kuka väärässä. Yksi on aivan\nvalkoihoinen ja hienon, kunnioitusta herättävän näköinen mies. Toinen\non niin punainen kuin värit ja luonto suinkin voivat aikaansaada. Mutta\nkolmannesta ei voi sanoa, onko hän kala vai lintu.\" -- \"Valkoihoisia\",\nsanoi Nuolenkärki uudestaan kohottaen kahta sormea; \"punainen mies\", ja\nnäytti yhtä. -- \"Lienee hän oikeassa, eno, sillä hänen silmänsä ei\nkoskaan petä. Mutta on aivan välttämätöntä saada tietää, olemmeko\ntekemisissä ystävien vaiko vihannesten kanssa. Saattaisivathan olla\nvaikka ranskalaisia.\" -- \"Punainen mies on mohikaani\", sanoi intiaani,\n\"valkoihoiset englantilaisia.\" -- \"Se tieto tulee kuin taivaasta\",\nMabel kuiskaten puhui. \"Englantilaisia! Menkäämme heidän luokseen,\nrakas eno, ja esittäkäämme itsemme ystäviksi.\" -- \"Hyvä\", sanoi\nintiaani, \"punainen mies on kylmä ja viisas, valkoihoiset liioittelevia\nja tulta. Antaa tytön mennä.\" -- \"Mitä\", huusi Cap hämmästyen,\n\"lähettää pieni Magnet edeltäkäsin? Ennenkuin siihen suostun, niin\ntahdon...\" -- \"Se on viisainta, eno\", keskeytti hänet tyttö, \"eikä\nminulla ole mitään pelättävää. Ei yksikään kristitty ammu naista, jonka\nnäkee yksin luokse tulevan, ja minun läsnäoloni on takeena\nrauhallisesta mielenlaadusta. Anna minun mennä edeltäkäsin, kuten\nNuolenkärki tahtoo, ja kaikki käy hyvin. Me olemme tähän saakka\npysyneet huomaamattomina ja yllätämme miehet synnyttämättä mitään\nlevottomuutta.\"\n\nEno suostui, ja intiaanin neuvottua tytölle muutamia\nvarovaisuustoimenpiteitä hän rohkaisi itsensä ja lähti kulkemaan kohti\nvalkean ääressä istuvia. Vaikka tytön sydän sykki tavallista nopeammin,\nkulki hän kuitenkin varmoin askelin ja päättäväisenä edelleen.\nHaudanhiljaisuus vallitsi metsässä. Henkilöt, joita hän lähestyi,\nolivat siksi innokkaassa työssä nälkänsä sammuttamiseksi, etteivät\nhetkeksikään siitä vapautuneet vilkaistakseen ympärilleen. Tultuaan\nnoin sadan askeleen päähän heistä Mabel polkaisi kuivettunutta risua,\nja vaikka rapsahdus oli perin heikko, oli se kuitenkin kyllin voimakas\nherättämään mohikaani-intiaanin ja hänen seuralaistensa huomiota. He\nkavahtivat pystyyn ja tarttuivat oitis pyssyihinsä. Mutta samassa he\nhavaitsivat tytön, intiaani mutisi jotakin tovereilleen ja jatkoi\nsenjälkeen syömistään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta\nvalkoihoinen mies alkoi astella kohti Mabelia.\n\nTämä huomasi tulijan todella kuuluvan samanväristen joukkoon kuin hän\nitse, joskin hänen pukunsa oli niin punanahkojen käyttämän näköinen,\nettä Mabelin täytyi tarkasti häntä tutkia päästäkseen varmuuteen hänen\nrodustaan. Hän oli keski-ikäinen, ja hänen tuskin kauniit kasvonsa\ntekivät rehellisen vaikutuksen, niin että Mabel pian pääsi selville\nsiitä, ettei häntä vaara uhkaa.\n\n\"Älkää peljätkö, nuori neiti\", sanoi metsästäjä, sillä siksi hänen\npukunsa hänet todisti; \"olette täällä metsäläisseudussa tullut\ntekemisiin kristittyjen ja miesten kanssa, jotka ymmärtävät kohdella\njokaista rauhallista ja oikeudenmukaista ihmistä inhimillisellä\ntavalla. Olen näihin seutuihin hyvin perehtynyt, ja ehkä on jo joku\nmonista nimistäni sattunut teidänkin korviinne. Suuren järven\ntoisella puolen asuvat punanahat ja ranskalaiset nimittävät minua\n'Pitkäpyssyksi', ja mohikaanit 'Haukansilmäksi', mutta tällä puolen\nasuvat sotilaat ja metsästäjät 'Tienviitaksi' sen vuoksi, etten koskaan\nmatkan suunnasta eksy, kun kerran sen alun olen suunnannut.\"\n\nSaatuaan tietää viimeisen liikanimen löi Mabel käsiänsä yhteen ja\nhuudahti:\n\n\"Tehän olette se ystävämme, jonka isäni on luvannut lähettää\nvastaamme!\"\n\n\"Jos olette kersantti Dunhamin tytär, niin ei Delawaren suuri profeetta\nkoskaan ole enemmän totta puhunut.\"\n\n\"Olen Mabel, ja tuolla puitten takana on enoni Cap piilossa ja hänen\nmukanaan eräs tuskarora nimeltä Nuolenkärki. Toivoimme tapaavamme\nteidät vasta Suuren järven lähellä.\" -- \"Olisin toivonut, että\nparemmanluontoinen intiaani olisi ollut oppaananne\", sanoi Tienviitta,\n\"sillä en ole tuskarorain ystävä, ja Nuolenkärki on kunnianhimoinen\npäällikkö.\" -- \"Silloinpa lienee onnellinen sattuma, että tapasimme\ntoisemme.\" -- \"Ei missään tapauksessa onneton; sillä minä olen\nkersantille luvannut tuovani hänen tyttärensä linnoitukseen\nvahingoittumattomana, vaikkakin itse joutuisin turmion omaksi.\nToivoimme tapaavamme teidät, ennenkuin olisitte ehtineet vesiputousten\nluo, jonne olemme jättäneet oman veneemme; kuitenkin arvelimme, ettette\npahaksenne panisi, vaikka tulisimme muutamia peninkulmia edemmäksi\nollaksemme hätätilassa teille avuksi. Muuten on hyväkin, että niin\nteimme, sillä epäilen, tokko Nuolenkärjessä on miestä viemään teidät\nvirran yli.\" -- \"Tässä tulevat enoni ja tuskarora, nyt voimme yhtyä\nseuraanne.\"\n\nSamassa tulivat Cap ja Nuolenkärki lähemmä, sillä he näkivät, että\nkeskustelu oli ystävällistä. Muutamat sanat riittivät vakuuttamaan\nheitä siitä, kenenkä kanssa olivat tekemisissä, ja he lähtivät miesten\nluo, jotka rauhallisina yhä aterioitsivat valkean ääressä.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nMohikaani jatkoi syöntiään, mutta valkoihoinen nousi istualtaan ja\ntervehti kohteliaasti Mabel Dunhamia. Mies oli nuori, terve ja voimakas\nja käytti pukua, joka ilmaisi hänenkin olevan merimiehen. Joskaan\nTienviitta ei enää ollut kukoistavimmassa iässä, niin turvautui Mabel\nkuitenkin lähinnä häneen, joka seikka lienee aiheutunut siitä, että hän\noli jännityksellä tätä tapaamista odottanut. Mutta kun hänen ja nuotion\nluona istuvan nuoren miehen katseet toisensa tapasivat, niin hän laski\nkatseensa maahan nähdessään sen ihailun, jolla nuori mies häntä\ntarkkaili. Todella olikin molemminpuolinen mielenkiinto heissä herännyt\nniinkuin samanikäisten ja -säätyisten välillä ensi näkemällä on\ntavallista.\n\n\"Täällä\", sanoi Tienviitta Mabelille, rehellinen hymy huulillaan, \"ovat\nne ystävät, jotka teidän arvoisa isänne on lähettänyt teitä vastaan.\nTämä on suuri delawarelainen, joka aikoinaan oli ansiokas mies, ja joka\non kokenut monet vaarat ja vaivat. Hänen nimensä on Chingachgook, Suuri\nKäärme. Älkää kuitenkaan luulko, että hän silti on petollinen, joka\nominaisuus on yleinen järven tuolla puolen asuvien punanahkojen\nkeskuudessa, mutta viisas ja viekas hän on niinkuin sotilaan tuleekin\nolla. Nuolenkärki tietää mitä tarkoitan.\"\n\nTienviitan lausuessa nämä sanat tarkkasivat molemmat intiaanit\ntoisiansa hetken ajan kiintein katsein. Senjälkeen lähestyi tuskarora\ntoista ja puheli ystävällisesti.\n\n\"Minusta\", Tienviitta jatkoi, \"on kahden punanahan ystävällinen kohtaus\nnäissä metsissä yhtä mieluista kuin teille kahden ystävällismielisen\nlaivan kohtaus valtamerellä. Mutta koska tässä merestä tuli puhe, niin\nmuistuu mieleeni tämä nuori ystäväni, Jasper Westen, joka sellaisista\nasioista jotain tiennee, koska on ikänsä viettänyt Ontario-järvellä.\"\n-- \"Minua ilahduttaa tavata teitä\", sanoi Cap pudistaen samalla\nsydämellisesti suolattoman veden purjehtijan kättä; \"mutta teillä\nlienee vielä paljon oppimista siinä koulussa, johon teidät on pantu.\nTässä on veljeni tytär Mabel. Sanon häntä Magnetiksi eräästä syystä,\njota hän et näy aavistavan, vaikka hän kylläkin lienee saanut\nkasvatusta jo sen verran, että hänen pitäisi se arvata. Arvelen, että\nte opetatte jonkinlaisia vaatimuksia sille, joka kompassin tuntee. Kas\ntuossa on Tienviitta kiehuva pata kädessään ja kutsuu meitä ruualle.\nTäytyy tunnustaa, ettei merellä metsänriistan paistia saa haistaakaan.\"\n\nSeurue istuutui yhteisen padan ääreen, ja kukin koetti parhaimpansa\nmukaan ahmia paistia.\n\n\"En epäile, herra Tienviitta\", alkoi Cap, kun huomasi hänen pahimmasta\nnälästään päässeen, \"että sellainen elämä kuin teidän voi tuottaa\npaljon tyydytystä. Teillä on vaihtelua, jota merimies rakastaa, mutta\nmeidän meren sijasta on teillä maa.\" -- \"Haa, on meillä vesimatkojakin\ntehtävänä\", vastasi hänen viisas seuralaisensa. \"Me raja-asukkaat\nkäytämme airoja ja atrainta yhtä usein kuin pyssyä ja puukkoa. En ole\nvielä varsin vanha, mutta olen elänyt metsissä ja tutustunut jonkun\nverran ihmisluonteeseen. Kaupunkilaisten tietoihin en ole koskaan\npaljoa luottanut, sillä en ole vielä koskaan tavannut heidän joukossaan\nyhtäkään, jolla olisi ollut tarkka silmä pyssyn käyttämisessä tai\nmetsäneläimen jälkien löytämisessä.\" -- \"Aivan samaa mieltä olen\nminäkin, herra Tienviitta. Tunnette lankomieheni, kersantin; hän on\ntavallaan yhtä hyvin mies paikallaan kuin kuka toinen tahansa, joka\nlaivakorppua on murtanut; mutta mitäs se vielä? Hän on sotamies, tosin\nkersantti, mutta tiedätte, ettei sellainen arvo paljoakaan merkitse.\nKun hän tahtoi naida sisareni Bridgetin, selitin tytölle, mitä merkitsi\ntäyttää velvollisuutensa puolisoa kohtaan ja mitä hänellä sellaiselta\naviomieheltä oli odotettavissa. Tiedätte kuitenkin, miten rakkaus\nnuorten naisten järjen sokaisee.\" -- \"Sotamiehen tehtävä on kunnon\nvirka, jos hän taistelee oikeuden puolesta\", Tienviitta vastasi, \"ja\nkoska ranskalaiset aina ovat huonoa väkeä ja hänen korkea\nmajesteettinsa ja nämä siirtokunnat aina oikeudenmukaisesti toimivat,\nniin arvelen, että kersantilla on yhtä hyvä omatunto kuin hänellä on\nrohkea luonto. En koskaan nuku makeammin kuin taisteltuani mingoin\nkanssa, vaikka olenkin periaatteekseni ottanut taistella kuin\nvalkoihoinen enkä kuten intiaani. Tuolla Suurella Käärmeellä on tapansa\nja minulla omani; ja kuitenkin olemme vuosikausia yhdessä taistelleet\neikä kuitenkaan ole kertaakaan kumpikaan omaa tapaansa toisen\nkustannuksella kehunut. Minä kerron hänelle, että huolimatta hänen\ntottumuksistaan on olemassa ainoastaan yksi taivas ja yksi helvetti,\njoskin niihin johtavia teitä on useita.\" -- \"Se on järkevää, ja hänen\ntäytyy teitä uskoa, joskin arvelen, että tie viimemainittuun paikkaan\nenimmäkseen on kuivalla maalla. Meri on, kuten sisareni tapasi sanoa,\npuhdistuspaikka, ja ihminen on kaukana koettelemusten tieltä, kun ei\nmaata ole näkyvissä. Epäilen tokko sitä voidaan sanoa teidän\njärvistänne.\"\n\nJohtaja, joka huomasi toisen mieltymyksen mereen, jätti vastaamatta\nhänen kysymykseensä. Keskustelua riitti senjälkeen milloin mistäkin\nasiasta.\n\n\"Me emme kuvittele liian paljoa lahjoistamme\", huomautti Tienviitta\nhetkisen kuluttua, \"ja tiedämme hyvin, että kaupungeissa ja\nmerenrannoilla asuville sattuu paljon sellaista, jota me täällä villin\nluonnon keskuudessa emme koskaan saa kokea. Minun taitoni rajoittuu\npyssyn käyttämiseen ja jälkien löytämiseen metsästyksessä tai\ntiedustelussa, ja joskin osaan airoja ja purjettakin käyttää, niin en\nsillä voi mitään itselleni kuvitella. Siinä suhteessa on nuori Jasper,\njoka tuolla keskustelee kersantin tyttären kera, ihan toista lajia,\nsillä hän hengittää vettä kuin kala. Pohjoisrannan intiaanit ja\nranskalaiset sanovat häntä taipumustensa vuoksi Makeaksivedeksi. Hän\nymmärtää käyttää airoja ja touveja paremmin kuin valmistaa nuotion näin\nmatkalla oltaessa.\" -- \"Myönnän\", Cap sanoi, \"että tämä tuli on\nnolannut koko merimieselämäni. Nuolenkärki sanoi nimittäin, että savu\nlähti valkoihoisten sytyttämästä tulesta. Hänellä täytyy olla terävä\nsilmä voidakseen huomata niin pienen erotuksen.\" -- \"Hän olisi kehno\nintiaani, ellei sitä tietäisi. Makeavesi on todella kantanut tuleen\npari märkää puukappaletta, ja vedestä lähtee musta savu, jonka seikan\nte meren herrat tietysti tunnette, Nyt on sota-aika, eikä yksikään\nintiaani uskalla lähteä liikkeelle, elleivät kaikki hänen aistinsa ole\nterveet. Joka nahalla on oma luontonsa.\" -- \"Ja kuitenkin me merimiehet\nsanomme, että joka paikassa on ihmisillä samat taipumukset, niin\nKiinassa kuin Hollannissakin. Ja minä olen samaa mieltä; sillä olen\nyleensä huomannut, että kaikki kansallisuudet himoitsevat kultaa ja\nhopeaa ja melkeinpä kaikki miehet tupakkaa.\" -- \"Silloin te merimiehet\nperin vähän tunnette punanahkoja. Oletteko koskaan kuullut intiaanin\nlaulavan kuolinlauluaan, kun hänen ruumistaan on piikillä lävistetty ja\nhänen jäseniään veitsillä silvottu, kun liekit hänen alastoman\nruumiinsa ympäröivät ja kuolema katseen kangisti?\" -- \"Ainoastaan\nvillit voivat niin hurjia leikkejä keksiä\", sanoi Cap, heittäen\nvastahakoisen katseen loppumattoman metsän synkkiin kätköihin. \"Mutta\nluulen, ettei järven tällä puolen ole yhtä ainoata ranskalaista villiä,\nja ellen erehdy, olette sanonut, että Ontario on suuri järvi?\" --\n\"Leveältä se näyttää meidän silmissämme\", vastasi Tienviitta edes\nkoettamatta salata sitä hymyilyä, joka levisi hänen auringon\npaahtamille kasvoilleen; \"en kuitenkaan tiedä, pitävätkö jotkut sitä\nehkä liian kapeana. Missään tapauksessa se ei kuitenkaan ole tarpeeksi\nleveä pidättämään vihollista. Ontariolla on kaksi päätä, ja vihollinen,\njoka pelkää kulkea suoraan järven yli, voi kiertää sen ympäri. Joka\ntapauksessa olisi ilman metsissä saavuttamaani kokemusta ylimeno\nsyksyisissä oloissa vaarallinen yritys. Ontarion tällä rannalla on yhtä\npaljon irokeeseja kuin toisellakin. Kersantti on senvuoksi tehnyt\nsangen viisaasti, kun on lähettänyt meidät luoksenne neuvomaan tietä.\"\n-- \"Mitä? Uskaltavatko ne roistot liikkua niin lähellä hänen\nmajesteettinsa linnoituksen tykkejä?\" -- \"Eivätkö korpit pysyttele\nkauriin raadon luona, vaikka metsästäjä on lähellä? Suuri Käärme on\ntullut tänne toista ja minä toista virran rantaa urkkiaksemme näiden\nroistojen olinpaikat, ja Jasper, rohkea merimies, on kuljettanut tänne\nveneen.\" -- \"Kiitämme häntä, kiitämme häntä ja tahdomme nyt ajatella\nhänestä parempaa, joskin olen varma siitä, ettei hän suuresta vaarasta\nolisi voinut suoriutua.\" -- \"Ainoastaan vaarasta tulla ammutuksi\nväijyksistä, kun hän ahtaissa virran mutkissa, katse pyörteisiin\nkiinnitettynä, sauvoi venettä ylöspäin. Kaikista vaarallisista\nmatkoista on pahinta liikkuminen virralla, jonka rannat ovat tiheää\npensaikkoa, ja tällaisen matkan on Jasper tehnyt.\" -- \"Ja miksi Kerran\nnimessä pani kersantti minun tekemään tällaisen puolitoistasataa\npeninkulmaa pitkän matkan? Olisipa minulla aava meri ja vihollinen\nsilmäin edessä, niin tahtoisin häntä vastaan käydä sotaa niin kauan\nkuin häntä haluttaa; mutta tulla ammutuksi kuin nukkuva kilpikonna,\nsitä ei minun luontoni anna myöten. Ellei minun olisi huolehdittava\npikku Magnetista, niin palaisin heti paikalla laivalle, matkustaisin\nYorkiin, ja jättäisin siksensä koko Ontarion, olkoonpa siinä sitten\nmakea tai suolainen vesi!\" -- \"Se ei paljonkaan teidän asiaanne\nparantaisi, sillä paluumatka on paljon pitempi ja melkein yhtä\nvaarallinen kuin se, joka on edessämme. Luottakaa kuitenkin siihen,\nettä joko viemme teidät ehytnahkaisena perille tai menetämme\npäänahkamme.\"\n\nCapilla oli kankea ankeriaisen nahkaan pujotettu kankipalmikko,\njotavastoin hänen päälakensa oli melkein paljas. Koneellisesti hän\nsiveli kädellään kumpaakin, ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, että ne\nvielä olivat tallessa. Hän oli juurtajaksain hyvä mies ja oli monesti\nlevollisena katsonut kuolemaa silmiin, mutta ei koskaan niin\nhirvittävässä muodossa, missä hänen pöytätoverinsa hänelle sitä\nkuvaili. Liian myöhäistä oli palata, ja senvuoksi päätti hän mukautua\nkohtaloonsa, joskaan hän ei voinut olla laskettelematta kirouksia siitä\nvälinpitämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta, jolla hänen lankonsa\nkersantti hänet tällaiseen onnettomaan tilaan oli saattanut.\n\nMagnet valmistautui jatkamaan matkaa. Hän ei ollut kuullut sanaakaan\nedellisten keskustelusta, sillä Makeavesi hauskutti häntä kertomalla\nsiitä linnoituksesta, joka oli heidän päämääränänsä, ja hänen isästään,\njota hän ei ollut nähnyt sitten lapsuutensa ajan. Hetken kuluttua oli\nkoko seurue matkalla, mukanaan vähäinen muonavarasto. Vene, jolla Cap\nsaattoseurueineen oli tullut edellisestä, mohawkien luona olevasta\nsotilasleiristä, oli virran rannassa, ja siihen astui nyt koko joukko\npaitsi Tienviittaa, joka ensin antoi veneelle aimo sysäyksen ja sitten\nhyppäsi siihen. Kun oli päästy keskelle virtaa, kääntyi vene ja alkoi\näänetönnä kiitää alaspäin Tienviitan ja nuoren Jasperin soutamana.\nKeskusteltiin puoliääneen, sillä kaikki tajusivat, että varovaisuus oli\nvälttämätön, kun he eivät enää olleet metsän tiheikön suojassa.\n\nOswego oli sillä kohtaa synkän värinen eikä erittäin leveä, ja sen yli\nriippuvat suurten puitten oksat himmensivät paikotellen päivän valon.\nMilloin rannalla olevat jättiläispuut kumartuivat virran yli ja\nyhtyneinä latvoistaan muodostivat ikäänkuin katon, jonka alitse\noli vaikea veneen pujottautua, milloin matalat pensaat ja puut\nkastelivat oksiansa ja lehviänsä veteen ja tekivät rannikot synkän\nläpitunkemattomiksi. Kun oli suoritettu pitkänlaisesti matkaa, kävi\nhiljainen kumakka ääni läpi metsistön. Sen vaikutti kevyt ilmanhenkäys,\njoka tuskin värettä synnytti vedenpinnalle.\n\n\"Tämä soi mieluisalta\", sanoi Cap ja höristi korviansa kuin koira\nkuullessaan etäistä haukuntaa. -- \"Puolen peninkulman päässä virta\nsyöksyy alas kallioilta.\" -- \"Onko virrassa putous?\" kysyi Mabel. --\n\"Hitto vieköön, mestari Tienviitta, tai te, herra Makeavesi, ettekö voi\nohjata venettä toisaalle ja pysytellä lähempänä rantaa? Näillä\nputouksilla on tavallisesti ankara vuolle.\" -- \"Luottakaa meihin,\nluottakaa meihin, Cap ystävämme\", Tienviitta vastasi. \"Me olemme\ntodella suolattoman veden purjehtijoita ja tunnemme tällaiset asiat\nvarsin hyvin; me tunnemme virran ja putoukset, ja kun niitä kuljemme,\nemme säästä vaivoja pysyttääksemme kokemuksen kautta saavuttamamme\ntaidon kunniassa.\" -- \"Ettäkö laskisimme koskea!\" Cap huudahti. \"Hitto\nvieköön, ihminen! Tekö uneksitte voivanne laskea koskea tällaisella\npähkinänkuorella?\" -- \"Varmasti, me laskemme vielä monet kosket, ja se\non paljon helpompaa kuin veneen kuljettaminen maata pitkin\npeninkulmittain.\"\n\nMabel käänsi kalpenevat kasvonsa veneen keulassa istuvaan nuoreen\nmieheen, sillä samassa oli uusi tuulenhenkäys tuonut kosken pauhinan\nselvemmin heidän korviinsa. Pauhina saattoi todella herättää kauhua,\nkun sen syy nyt oli tietty.\n\n\"Me ajattelimme, että naiset ja molemmat intiaanit laskettaisiin\nmaihin\", Jasper huomautti levollisesti, \"siksi aikaa kuin me kolme\nmiestä, jotka merenkulkuun olemme tottuneet, kuljetamme veneen varmasti\nalas, sillä me olemme jo useasti laskeneet nämä kosket.\" -- \"Ja me\nluotamme teidän apuunne, ystävämme merimies\", lisäsi Tienviitta\nvilkaisten Jasperiin, \"sillä tehän olette tottunut aaltojen\nmyllerrykseen, ja ellei joku huolehdi matkatamineista, niin voivat\nkaikki kersantin tyttären hienot tavarat hukkua laineisiin.\"\n\nCap oli hämillään, hän tajusi luonnonvoimain mahdin ja ihmisen\nneuvottomuuden, kun hän joutuu niiden raivon kanssa tekemisiin. Mutta\nhänen kunniantuntonsa vastusti ajatusta jättää alus, kun hän näki sen\nlujuuden ja levollisuuden, millä toiset päättivät jatkaa matkaa\nedelleen kerrotulla tavalla.\n\n\"Mitä sitten Magnetille teemme?\" hän kysyi. \"Emmehän voi laskea häntä\nmaihin, jos intiaaneja on läheisyydessä?\" -- \"Ei yksikään mingo uskalla\nlähestyä tietä, sillä tämä seutu on liian aavaa heidän tehdä\nkonnuuksiaan\", vastasi Tienviitta luottavaisesti.\n\n\"Viiletä, Makeavesi, tuon puunrungon kohdalle; laskemme kersantin\ntyttären kuivin jaloin siitä maihin.\"\n\nMakeavesi totteli, ja hetken kuluttua oli veneessä ainoastaan\nTienviitta ja molemmat merimiehet. Ilman kunnioitusta ammattiaan\nkohtaan olisi Cap mielellään seurannut toisia maalle nousevia, ellei\nhän olisi hävennyt osoittaa suolattoman veden purjehtijalle sellaista\nheikkoutta. Vene erkani rannasta, ja sen päästyä virtaan Tienviitta\nnotkistui polvilleen ja jatkoi soutamista. Hän souti harvakseen ja\nniin, ettei se toisen soutajan vaivoja lisännyt. Jälkimäinen oli vielä\npystyssä ja tarkasteli jotakin kohtaa putouksen alapuolella, nähtävästi\nkeksiäkseen sopivimman laskukohdan.\n\n\"Laske lännempää, nuori mies\", Tienviitta mutisi; \"tuosta, jossa vesi\nvaahtoilee, suoraan kuivuneen tammen latvaa kohti.\"\n\nMakeavesi ei puhunut halaistua sanaa. Vene oli nimittäin keskellä\nvirtaa, kokka käännettynä kohti putousta, ja sen vauhti alkoi\nkiihtymistään kiihtyä, virran voimakkuus kun lisääntymistään lisääntyi.\nTällä hetkellä Cap olisi mielellään luopunut kaikista niistä\nloistavista vaatimuksista, joita hän retkellä saattoi saavuttaa, jos\nhän jollain kurin olisi voinut päästä maihin. Hän kuuli veden pauhinan\nkuin kaukaisen ukkosen jylinän, joka alituiseen kasvoi ja kävi yhä\nselvemmäksi, ja edessään hän näki viivan katkaisevan koko metsän, joka\netäämmällä taas näkyi entistä kirkkaampana. Näytti siltä, kuin olisivat\nluonnonvoimat hävittäneet sen yhtenäisyyden.\n\n\"Pois perämela, mies!\" hän huusi voimatta enää pidättää jännitystään,\nkun vene saapui putouksen reunalle. -- \"Ha-haa, alas tästä tullaan!\"\nTienviitta vastasi, katsahtaen silmänräpäyksen ajan taaksensa iloisesti\nhymyillen; \"alas tästä tullaan varmasti! Pää pystyyn, mies, pää\npystyyn!\"\n\nLaskeminen suoritettiin tuulen nopeudella. Makeavesi vetäisi airolla\nniin, että vene joutui väylään, ja hetkisen tuntui Capista, kuin hän\nolisi ollut kiehuvassa padassa. Hän tunsi veneen keulan taipuvan, näki\nraivoisan veden hurjana sivullaan mellastavan ja kepeän veneen\nheittäytyvän kuin pähkinänkuoren sinne tänne. Silloin hän suureksi\nilokseen huomasi, että vene Jasperin soutamana kulki läpi rauhallisen\nvesialtaan, joka oli putouksen alapuolella.\n\nTienviitta yhä hymyili, nousi pystyyn, otti tinakannun ynnä puulusikan\nja alkoi mitata sitä vesimäärää, joka veneeseen oli tunkeutunut\nputousta laskettaessa.\n\n\"Kokonaista neljätoista lusikkaa, Makeavesi. Teidän täytyy myöntää,\nettä minä olen nähnyt teidän laskevan niin, että vene on kastunut\nainoastaan kymmenen lusikallista.\" -- \"Herra Cap nojasi niin tanakasti\nvirtaa vastaan, että minulla oli täysi työ ohjatakseni venettä oikeaan\nsuuntaan\", vastasi Jasper totisesti. -- \"Voipa olla niin; enkä epäile,\nettei asian laita niin ole, koska te sitä väitätte. Mutta tiedän, että\nte muuten olisitte ottanut vettä ainoastaan kymmenen lusikallista.\"\n\nAnkarasti rykäisten Cap jälleen pääsi hengittämään, tarttui\nkankipalmikkoonsa ollakseen vakuutettu siitä, että se vielä oli\npaikoillaan, ja katsahti sitten taakseen mitatakseen ohimenneen vaaran\nsuuruutta; sillä että hän siitä oli suoriutunut, se oli hänellä pian\nselvänä. Putous oli pystysuora ja noin 10-12 jalan korkuinen; mutta\nkeskellä putousta oli virran voima niin suuri, että vesi syöksyessään\nalas teki neljänkymmenen viiden asteen kulman ja oli raivannut\nitselleen kapean uoman kallion ylitse. Vene oli laskenut juuri tästä\nkohdasta, jossa tottumaton laskija varmasti olisi joutunut turmioon.\nVeneen keveys oli laskemisessa ollut eduksi; sillä kiitäen veden\nharjalla ja vakavan silmän ja voimakkaan käden ohjaamana se hyppi kuin\nhöyhen vaahtoharjalta toiselle, niin että paljas osa tuskin kastui.\n\nJos sanomme, että Cap oli hämmästyksissään, niin emme sillä\npuoleksikaan ilmaise hänen tunteitaan. Hänet täytti kunnioitus, sillä\nsen pelon lisäksi, mikä merimiehillä on kallioista, tuli vielä\nihmettely siitä rohkeudesta, jolla tämä teko oli suoritettu. Hän ei\nkuitenkaan ollut taipuvainen ilmaisemaan kaikkia tunteitaan, jotta ei\nliiaksi joutuisi kehumaan merenkulkua suolattomassa vedessä.\n\nSillä valin ehti vene sille kohdalle, johon Jasper oli pensaikkoon\npiilottanut oman veneensä. Koko seurue asettui uudestaan veneisiin.\nCap, Jasper ja nuori tyttönen toiseen, Tienviitta, Nuolenkärki ja tämän\nvaimo toiseen. Mohikaani oli jo kulkenut edelleen rantoja pitkin\ntarkastellen varovaisesti merkkejä vihollisista. Hetken aikaa oli hän\nnäkymättömissä ja ilmausi jälleen äkkiä eräälle kohdalle, jossa virta\njuoksi tarpeeksi tyynenä veneitten laskea rantaan. Pian ne olivat\ntuuhean pensaikon suojassa.\n\n\"Päämies ei ole sellainen mies, joka pitää kuollutta heimoa\nvihollisena\", metsästäjä puhui ystävälleen. \"Miksi tahtoo hän pidättää\nmeidät?\" -- \"Mingo-intiaaneja, on metsissä.\" -- \"Sitä olemme näinä\nkahtena päivänä aavistaneet. Tietääkö päämies siitä?\" Mohikaani kohotti\nrauhallisena kivisen piipunkopan. \"Hän löysi tuoreita jälkiä, jotka\njohtivat suoraan linnoitusta kohti.\" -- \"Tämä ennustaa pirun juonia\".\nTienviitta sanoi; \"olivatko ne aivan tuoreita, Chingachgook?\" --\n\"Tupakka oli vielä kuumaa, kun sen löysin.\" -- \"Tästä koituu meille\npaljon vaivaa, päämies. Missä jäljet ovat?\"\n\nMohikaani selitti paikan, joka oli tuskin sadan kyynärän päässä heistä.\n\nAsia alkoi nyt kääntyä vakavaksi. Molemmat johtajat keskustelivat\nhetkisen kahdenkesken, nousivat senjälkeen rannalle, etenivät sille\npaikalle, jossa jälkiä oli näkynyt, ja tutkivat ne huolellisesti. Kun\nhe neljännestunnin olivat niitä tarkastelleet, palasi valkoinen mies\nveneitten luo, kun taas punanahka katosi metsän peittoon.\n\n\"Mitä kuuluu, herra Tienviitta?\" kysyi Cap, alentaen tavallisen\nvoimakkaan äänensä araksi kuiskaukseksi, joka olikin paikallaan\nvaarojen vuoksi. \"Onko vihollinen asettunut meidän ja meren väliin?\"\n-- \"Sadan askeleen päässä on pelottava mingon jälki ja niin tuore kuin\nsuolaton metsänriista. Jos yksi näistä paholaisista on ohitsemme\npäässyt, niin on myös koko tusina. Ja mikä pahinta, he ovat kulkeneet\nlinnoitukseen päin, eikä yksikään sielu voi heidän näkemättään\nmetsänaukon sivu päästä. Meillä on ainoastaan yksi tie. Tässä nyt\nolemme, molemmat veneemme ovat korkean rantatörmän ja pensaikon\nsuojaamia, kukaan ei meitä näe, ellei joku noista pensasroistoista satu\ntulemaan suoraan tälle kohdalle. Jääkäämme siis tänne ja pysykäämme\nlevollisina. Mutta miten me voimme johtaa nuo verenhimoiset roistot\ntakaisin virran yläjuoksun varsille? Haa, jo keksin keinon. Ellei se\nhyödytä, ei se vahingoitakaan. Näettekö tuon virran mutkassa olevan\ntuuhean kastanjapuun, Jasper?\" -- \"Tuon kaatuneen hongan luonako?\" --\n\"Juuri sen. Ottakaa tulensytytysvehkeet, ryömikää sinne ja sytyttäkää\ntuli. Ehkä savu houkuttelee heidät sinne. Sillä aikaa me tarpeellisen\nvarovaisesti kuljetamme veneet alemmaksi toiseen suojapaikkaan.\" --\n\"Koetan tehdä niin, Tienviitta\", sanoi Jasper ja juoksi rannalle. --\n\"Ja valitkaa märkää puuta tällä kertaa\", lisäsi toinen hänelle\nominaisella tavalla sydämellisesti hymyillen. \"Jos savusta tulee puute,\nniin tekee vesi sen ainakin sakeammaksi.\"\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nNuori mies kiiruhti nopeasti määräpaikkaan. Mabel uskalsi sivumennen\nhuomauttaa yrityksen vaaranalaisuudesta, mutta siihen ei kiinnitetty\nmitään huomiota, ja seurue valmistihe hetimiten muuttamaan asemaansa,\nkoska se voitiin nähdä siltä kohtaa, johon Jasperin piti sytyttää tuli.\nVeneet kuljetettiin pensaikosta virtaa alas sellaiseen paikkaan, johon\nne eivät kastanjapuun luota näkyneet.\n\n\"Tuolta nousee savu\", Tienviitta huusi nähdessään heikon tuulenhengen\nkohottavan ilmoille savupatsaan, joka ylempänä hajosi ja laajeni yli\nvirran uoman. \"Hyvä kivi, palanen terästä ja kasa kuivia lehtiä\nsytyttävät nopeasti tulen. Mutta minusta on kylliksi savua ja meille\nolisi edullisinta etsiä toinen piilopaikka. Nuori mies on savullaan\nvallannut koko virran, ja luultavaa on, että mingo-intiaanit arvelevat\nkokonaisen sotajoukon osaston olevan liikkeellä.\"\n\nNäin puhuttuaan siirsi Tienviitta veneet pensaikosta uuteen paikkaan,\njossa virran mutka suojasi niitä savulta eikä niitä voitu nähdä\nkastanjapuun luota. Seurue ei olisi voinut löytää soveliaampaa paikkaa\ntarkoitustaan varten. Pensaikko oli tiheä, ja oksat riippuivat alas\nveteen saakka, joten ne muodostivat täydellisen lehtimajan. Mutkan\nperukassa oli kaitainen hiekkaranta, jolle suurin osa seuruetta\nmukavuudekseen asettui. Muualta kuin suoraan vastapäätä olevalta\nrannalta ei heitä voitu huomata. Pelko tulla sillä kohtaa huomatuksi\noli kuitenkin sangen pieni senvuoksi, että pensaikko siinä oli\ntavallista tiheämpi ja maa sen takana niin märkä ja soinen, ettei ilman\nsuurta vaaraa ollut mahdollista tunkeutua rannalle.\n\n\"Tämä on hyvä piilopaikka\", sanoi Tienviitta tarkasteltuaan tuntijan\nsilmillä asemaa, \"mutta on tarpeellista suojata sitä vieläkin enemmän.\nHerra Cap, teiltä en vaadi muuta kuin vaitioloa ja sitä, että annatte\nkaikkien niiden etevien ominaisuuksienne, joita olette merellä\nsaavuttanut, levätä rauhassa, sillä aikaa kuin tuskarora ja minä\nryhdymme toimenpiteisiin mahdollisen vaaran varalta.\"\n\nJohtaja etääntyi sen sanottuaan intiaanin kera pensaikon sisään, jossa\nhe katkoivat leppien ja muitten pensaitten runkoja käyttäen kuitenkin\nsuurinta varovaisuutta, jotta eivät aiheuttaisi kuuluvia rasahduksia.\nNäiden pienten puitten alapäät pistettiin matalan veden liejuiseen\npohjaan, ja kymmenen minuutin kuluttua oli saatu aikaan tiheä suojus\nvaaranalaiselle puolelle, niin että ainoastaan erittäin epäilevä silmä\nolisi voinut aavistaa siinä piilopaikan olevan olemassa.\n\nJasper palasi pian työnsä tehtyään, ja kun hän ei enää nähnyt veneitä\nentisessä paikassa, niin hän arvasi niiden olevan piilotettuina virran\nseuraavassa polvekkeessa, josta ne eivät olleet näkyvissä\ntulensytytyspaikalle. Tottuneena varovaisuuteen hän kahlasi vedessä,\njotta ei ilmaisisi yhteyttä olevan edellisen ja nykyisen piilopaikan\nvälillä. Seurue, joka uudelleen oli astunut veneisiin ja seurasi\npiilostaan Jasperin liikkeitä, huomasi pian, ettei Jasper havainnut\nTienviitan laatimaa suojaa. Kun hän oli kulkenut virran mutkan sivu\neikä enää voinut tulta nähdä, pysähtyi hän ja alkoi tarkasti tutkia\nrannikkoa. Sattumalta kulki hän vielä noin kahdeksan tai kymmenen\njalkaa eteenpäin ja pysähtyi uudistaakseen tarkastelemisensa. Silloin\nsattui hän seurueen piilopaikkaa niin lähelle, että käsin olisi voinut\nsiihen ulottua. Mutta hän ei kuitenkaan sitä huomannut ja oli juuri\naikeessa jatkaa matkaansa, kun Tienviitta erotti oksia toisistaan ja\nnäin syntyneestä aukosta hiljaisella äänellä pyysi häntä tulemaan\njoukkoon.\n\n\"Ei ole suoja huonoimpia\", sanoi Tienviitta hymyillen. \"Mutta jos\nmingot tulisivat samaa tietä kuin Jasper, niin minä istutuksieni vuoksi\nvapisisin. Virran toiselle rannalle se kyllä peittää heidän silmänsä,\nmutta tuskin tässä lähellä.\"\n\n\"Me teemme viisaimmin siinä, että jätämme veneet\", sanoi Mabel äkkiä,\n\"sillä minä tunnen, ettemme täällä ole turvassa.\"\n\n\"Te ette missään tapauksessa voi päästä täältä pois\", sanoi Tienviitta.\n\"Meillä olisi edessämme enemmän kuin kahdenkymmenen peninkulman matka,\njoka kulkisi läpi tiheikköjen ja soiden ja lisäksi vielä pimeydessä.\nSeurueestamme jäisivät myös selvät ja huomattavat jäljet, ja meidän\ntäytyisi kaikissa tapauksissa raivata itsellemme tie linnoitukseen.\nOdottakaamme mohikaania.\"\n\nTämän jälkeen ei enää puhuttu halaistua sanaa näistä asioista. Seurue\njakaantui nyt eri joukkioihin. Nuolenkärki vaimoineen istui erikseen\npensaikon suojassa ja he puhelivat hiljaisella äänellä keskenään.\nTienviitta ja Cap olivat valinneet itselleen paikan veneessä ja\nkertoilivat toisilleen seikkailuistaan, jotavastoin Mabel, joka\nJasperin kera istui toisessa veneessä, keskusteli nuoren miehen kanssa\nyhäti isästään.\n\n\"Kuuletteko mitään, Jasper?\" kysäsi Tienviitta äkkiä.\n\n\"Suuri Käärme tulee.\"\n\n\"Katsokaamme, ovatko mohikaanin silmät tarkemmat kuin nuoren miehen,\njonka ammattina on vesillä liikkuminen.\"\n\nMohikaani seurasi samaa suuntaa kuin Jasper yhdistyäkseen\nseuralaisiinsa, mutta sen sijaan, että olisi kulkenut suoraan,\npainautui hän rannikon pensaikkoa vasten, jotta häntä ei nähtäisi\nkorkeilta paikoilta.\n\n\"Suuri Käärme näkee piilomme\", Tienviitta kuiskasi. \"Niin totta kuin\nolen kristitty ja valkoihoinen, he ovat piirittäneet savun ja metku on\nonnistunut.\" Kaikki seurasivat jännitetyn tarkkaavaisina Chingachgookin\näänetöntä etenemistä. Mohikaani pysyi kymmenen minuuttia\nliikkumattomana kuin itse kallio, jolla hän seisoi; silloin oli hän\nnähtävästi huomannut mieltäkiinnittävän seikan, sillä hän katseli\nlevotonna ja terävin silmäyksin virtaa pitkin ja liikkui nopeasti\nalaspäin nostamatta jalkojansa matalan veden yläpuolelle. Hän oli\nselvästi sangen rauhaton ja vilkaisi milloin taakseen, milloin eteensä,\netsien kohtaa, jossa veneet mahdollisesti olisivat kätkettyinä.\n\n\"Käskekää hänet tänne\", kuiskasi Jasper voimatta pidättää\nkärsimättömyyttään, \"käskekää hänet tänne, ennenkuin on liian\nmyöhäistä. Katsokaa, hän saapuu juuri kohdallemme.\" -- \"Ei toki, ei\ntoki, nuori mies; ei ole syytä\", vastasi hänen seuralaisensa, \"muuten\nrupeaisi Käärme matelemaan. Herra auttakoon meitä ja antakoon meille\nviisautta! Mutta minä luulen, että Chingachgook, jonka silmät ovat yhtä\nluotettavat kuin koiran vainu, meidät sivuuttaa eikä huomaa meitä\ntekemässämme suojapaikassa!\"\n\nNämä sanat olivat liian aikaisin lausutut, sillä tuskin oli Tienviitta\nlopettanut, kun intiaani, joka jo oli kulkenut muutamia askelia sivu\nsuojuksen, pysähtyi, tarkasteli sitä terävästi, palasi kohdalle,\nkumartui ja taivutettuaan oksat erilleen ilmaantui toisten seuraan.\n\n\"Kirotut mingot!\" sanoi Tienviitta, kun hänen ystävänsä oli päässyt\ntarpeeksi lähelle, jotta vaaratta saattoi häntä puhutella. --\n\"Irokeeseja\", huomautti lyhyesti intiaani. -- \"Samantekevää!\nIrokeeseja, paholaisia, mingoja, mengvejä tai raivottaria --\nsamantekevää. Minä sanon kaikkia roistoja mingoiksi. Tule tänne,\npäämies, ja puhukaamme järkevästi keskenämme.\"\n\nMolemmat vetäytyivät hiukan syrjään ja puhelivat totisen näköisinä\ndelawaren-kielellä. Kun he olivat lopettaneet keskustelunsa, siirtyi\nTienviitta kertomaan seuralaisilleen, mitä juuri oli saanut tietää.\n\nMohikaani oli seurannut vihollisten jälkiä pitkän matkaa linnoitukseen\npäin, kunnes nämä huomasivat Jasperin sytyttämän tulen ja heti\nkeskeyttivät matkansa. Kun Chingachgook tämän johdosta joutui suureen\nvaaraan tulla huomatuksi, täytyi hänen keksiä itselleen piilopaikka,\njossa voisi olla siksi, kunnes joukko oli ehtinyt ohi. Tämä kiiruhti\nviisitoistamiehisenä nopeasti hänen sivutsensa, ja toinen kulki\ntoisensa jälkiä. Tultuaan sille paikalle, jossa Tienviitan ja\nmohikaanin jäljet sekaantuivat heidän omiinsa, irokeesit suuntasivat\nmatkansa rannalle ja saapuivat sinne juuri kun Jasper oli kadonnut\nvirran mutkan taa. Paikan, josta savu kohosi, näkivät he nyt selvästi,\nja hajaantuivat metsään lähetäkseen huomaamatta tulta. Chingachgook\nkäytti hyväkseen tätä tilaisuutta astuakseen alas veteen ja\nsaavuttaakseen virran mutkan, joka voisi häntä suojata.\n\nIrokeesien tarkoituksista mohikaani ei voinut tietää enempää kuin mitä\nsaattoi päättää heidän menettelystään. Hän arveli heidän huomanneen\ntulensytyttämisellä tarkoitetun viekkauden ja vakaantuneen siinä\nuskossa, että tarkoituksena on ollut heidän saattamisensa harhaan.\nSillä tutkittuaan nopeasti paikan he olivat hajaantuneet, toiset\nmetsiin, toiset noin kuusi luvultaan seuraamaan Jasperin jälkiä sille\nkohdalle, jossa veneet ensin olivat olleet. Mihin he siitä olivat\nmatkansa suunnanneet, sitä ei mohikaani voinut varmuudella sanoa, koska\nhänen oli ollut mahdoton enää vitkastella, jos mieli päästä\nseuralaistensa luo. Muutamista merkeistä päättäen piti hän kuitenkin\ntodennäköisenä, että viholliset olivat tulleet virtaa alaspäin.\nVarmuudella hän ei kuitenkaan voinut tätä väittää.\n\nTienviitta, joka seuralaisilleen tämän kertoi, vaikeni äkkiä,\ntuntiessaan kosketuksen hartioissaan. Mabel nousi pystyyn veneessä, ja\nhänen kevyt, täyteläinen muotonsa kumartui eteenpäin miellyttävän\ntotiseen asentoon, samalla kun hän, vieden sormensa huulilleen,\npoiskäännetyin kasvoin suuntasi elävät silmänsä pensaikossa olevaan\naukkoon ja ojennetulla onkivavalla kosketti Tienviitan hartioita.\nTämäkin käänsi katseensa aukkoon, jonka lähelle hän vartavasten oli\nasettunut, ja kuiskasi Jasperin korvaan:\n\n\"Kirotut mingot! Tarttukaa aseisiinne, miehet, mutta pysykää\nrauhallisina kuin kuivuneitten puitten rungot!\"\n\nJasper kiiruhti äänettömin askelin veneen luo ja kätki Mabelin niin,\nettä hänen koko ruumiinsa oli suojattuna. Sen tehtyään hän asettui\nhänen lähelleen ja veti ladatun pyssynsä hanan auki. Nuolenkärki ja\nChingachgook ryömivät suojalaitoksen luo ja väijyivät kuin käärmeet,\naseet valmiina tarpeen tullen. Edellisen vaimo istui kumarruksissa\npitäen päätänsä polviensa välissä ja kietoutuen hameisiinsa pysyttelihe\nrauhallisena ja liikkumattomana. Cap tarttui molempiin pistooleihinsa.\nTienviitta oli jo alussa valinnut itselleen asennon, joka teki hänelle\nmahdolliseksi lehvien välistä seurata vihollisten liikkeitä.\n\nHetki oli tuskallinen. Kolme irokeesia ilmaantui virran mutkaan noin\nsadan kyynärän päähän suojapaikasta ja alkoivat tutkien rannikon\npensaikkoa edetä virtaa alaspäin. Varustettuina vihollisten takaa-ajoa\nvarten tarpeellisilla aseilla ja sotaväreillänsä maalattuina etenivät\nhe päättäväisen näköisinä. Eräs heistä tarkkasi virtaa ylöspäin, toinen\ntutki vastakkaista rantaa ja kolmannen tehtävänä oli urkkia alaspäin\njohtavaa rannikkoa. Varmalta näytti, että osa jo oli palannut metsään,\nja näin ollen oli se hyöty, jota tulen sytyttämisestä oli odotettu,\nkokonaan mennyttä. Tienviitta, joka oivalsi nopean toiminnan tärkeyden,\nviittoi intiaanit ja Jasperin luokseen ja ilmoitti heille ajatuksensa.\n\n\"Näitä päänahkaa himoitsevia roistoja on vain kolme, ja meitä on viisi,\njoista neljää voidaan pitää oivallisina sotureina. Makeavesi,\nhuolehtikaa te tuosta nuoresta miehestä, joka on kuoleman väreillä\nmaalattu, ja asettukaa tähtäysasentoon; sinulle, Chingachgook, uskon\nhuolenpidon itse päämiehestä ja teidän, Nuolenkärki, tulee tarkata\npoikasta, kolmatta heistä. Erehdystä ei saa tehdä: sillä kahta kuulaa\nei saa tuhlata samaan ruumiiseen, kun tiedämme kersantin tyttären\nolevan vaarassa. Minä itse olen reservinä, jos sattuisi neljäs\nilmaantumaan tai jonkun käsi osoittautuisi epävarmaksi. Älkää\nkuitenkaan ampuko, ennenkuin minä käsken. Vasta viime tingassa on\npyssyjä käytettävä, koska toiset konnat voivat kuulla laukauksen.\nJasper, jos jotakin liikettä meidän takaa rannalta alkaa kuulua, niin\nluotan siihen, että te viette kersantin tyttären veneessä\nlinnoitukseen, ja Jumalan nimessä niin nopeaan kuin suinkin!\"\n\nTuskin oli Tienviitta näin järjestänyt puolustuksen, kun vihollisten\nläheneminen jo vaati suurinta hiljaisuutta. Irokeesit etenivät hitaasti\nvirran reunaa alaspäin pysytellen aivan pensaikon vieressä. Pensasten\nsuhinasta ja oksien rasahduksista voitiin päättää toisenkin joukon\nliikkuvan rantaa pitkin samaan suuntaan. Kun pakolaisten taitavasti\nlaatima suojus oli varsinaisesta rannasta hiukan ulompana, saattoivat\nhe nähdä molemmat joukot mutkan kohdalla. Ne pysähtyivät, ja niiden\njohtajat keskustelivat hetken keskenään totisina ja hiljaisella\näänellä, ikäänkuin olisivat tahtoneet tehdä tyhjäksi salaisen\nkuuntelijan tarkkaavaisuuden. He puhuivat murretta, jota molemmat\nintiaanit ja Tienviittakin ymmärsivät.\n\n\"Vesi on huuhtonut jäljet näkymättömiksi\", sanoi toinen heistä, joka\noli pakolaisia niin lähellä, että häntä olisi voinut onkivavalla\nkoskettaa. \"Vesi on huuhtonut ne niin puhtaiksi, ettei yengeesin koira\nvoisi niitä vainuta.\" -- \"Valkoihoiset ovat veneillänsä jatkaneet\nmatkaansa\", toinen päämies vastasi rannalta. -- \"Se on mahdotonta,\nsillä alhaalla olevien sotilastemme pyssyt ovat tarkat.\" Tienviitta\nkatsahti merkitsevästi Jasperiin ja puri hampaitaan pidättääkseen\nhenkeänsä. \"Antaapa nuorten miestemme tarkastaa ympäristöä, ovatko\nheidän silmänsä yhtä tarkat kuin kotkan\", sanoi vanhin vedessä\nkahlaavista miehistä. \"Me olemme kokonaisen kuukauden olleet\nsotajalalla emmekä ole saaneet muuta kuin yhden päänahan. Heillä on\nmukanaan tyttönen, ja muutamat meidän urhoistamme tarvitsevat vaimoja.\"\n\nKaikeksi onneksi ei Mabel ymmärtänyt näitä sanoja; mutta Jasperin otsa\nrypistyi ja hänen kasvonsa hehkuivat.\n\nVillit lopettivat nyt keskustelunsa, ja pakolaiset kuulivat rantaa\npitkin kulkevien vihollisten hitaat ja varovaiset liikkeet ja\nrapsahdukset pensaikossa, jonka oksia he hiljalleen siirsivät syrjään.\nHe olivat jo ehtineet suojuksen sivu, mutta vedessä oleva päämies\nseisoi vielä paikoillaan ja tutkisteli rannikkoa silmillään, jotka\nhänen sotaväriensä vuoksi hehkuivat kuin palavat kekäleet. Parin kolmen\nminuutin kuluttua jatkoivat nämäkin kolme miestä matkaansa askel\naskeleelta kuin ihmiset, jotka kadonnutta esinettä etsivät.\n\nNäin kulkivat he taitavasti tehdyn suojapaikan ohi, ja Tienviitta veti\nsuunsa hänelle ominaiseen sydämelliseen ja äänettömään hymyyn. Hänen\nriemunsa oli kuitenkin ennenaikainen, sillä viimeinen joukosta katsahti\näkkiä taakseen ja pysähtyi. Tämä seikka herätti heissä heidän suureksi\nkauhukseen samassa ajatuksen, että joku laiminlyönti oli herättänyt\nhuomiota. Sotilas palasi, kutsumatta takaisin seuralaisiaan, ja toisten\njatkaessa matkaansa eteenpäin lähestyi varovasti pensaita, joita hän\ntarkasteli, kuin olisi tahtonut ne lumota. Muutamat lehdet olivat\nauringon paahteesta kuivettuneet, ja tämä luonnonlaista poikkeava\nseikka herätti intiaanin huomiota. Jännittävästä hetkestä huolimatta\nseurasi koko joukko nuoren miehen kasvojen ilmeitä, joissa hänen\ntunteittensa taistelu selvästi kuvastui. Auringon paahteen\nlakastuttamat lepänlehdet olivat kuitenkin niin vähän tuoreista\neroavia, että irokeesi, kosketellen niitä käsillään, jo luuli\nerehtyneensä. Ollessaan epäluuloinen koettaa kuitenkin jokainen saada\nselvyyttä epäilykseensä, ja niinpä nuori sotilaskin varovaisesti\ntaivutti oksat erilleen ja oli samassa suojuksen sisällä, jossa hän\nnäki pakolaiset ikäänkuin hengettöminä patsaina, Vihollisen pidätetyn\nhuudahduksen ja säkenöivän katseen he tuskin kuulivat ja näkivät, kun\njo Chingachgookin tomahawki kohosi ja samassa vaipui vastustajan\npääkalloon. Irokeesi kohotti kiljuen kätensä ja syöksyi selälleen\nveteen, joka kuljetti hänen nytkähtelevän ruumiinsa virtaa alas.\nDelaware teki voimakkaan, mutta tuloksettoman yrityksen tarttuakseen\nhänen käteensä toivossa saada hänen päänahkansa. Verestä punertuva vesi\nkuljetti kuolleen mukanansa.\n\n\"Emme saa menettää silmänräpäystäkään\", sanoi Jasper vakavalla, mutta\npidätetyllä äänellä taivuttaen pensassuojukset syrjään. \"Tehkää\nniinkuin minä, herra Cap, jos tahdotte pelastaa sisarentyttärenne, ja\nte, Mabel, pankaa pitkäksenne veneen pohjalle.\"\n\nSamassa tarttui hän keveän veneen keulaan ja kahlaten vedessä kuletti\nsitä rantaa pitkin Capin auttaessa perästä -- kulkien niin lähellä\npensaikkoa kuin suinkin, jotta vihollinen ei heitä huomaisi. Hän koki\npyrkiä takaisin virran mutkaan, joka varmasti suojaisi heitä\nvihollisilta. Tienviitan vene oli lähinnä rantaa, ja sen täytyi siis\nvasta jälestäpäin lähteä liikkeelle. Delaware juoksi metsään pitäen\nvelvollisuutenaan tarkata vihollisia sillä aikaa kuin Tienviitta auttoi\nseuralaisiaan veneisiin. Kaikki oli hetken työtä. Kun Tienviitta oli\nehtinyt virran mutkaan, tunsi hän äkkiä veneensä entistä keveämmäksi,\nja katsahtaessaan taakseen hän huomasi tuskaroran vaimoineen olevan\npoissa. Hänessä leimahti ajatus, että he olivat pettäneet seurueen,\nmutta ei ollut aikaa pysähtyä. Valitushuudot, joita alempaa virran\nvarrelta alkoi kuulua, tiesivät sitä, että nuoren intiaanin ruumis oli\njo ehtinyt hänen ystäviensä luo. Seurasi pyssynlaukaus, ja Tienviitta\nnäki, että Jasper, päästyään virran mutkaan, ohjasi venettään virran\npoikki, itse seisoen keulassa ja Cap perässä istuen. Silmäys, päätös ja\ntoiminta seurasivat nopeasti toisiaan siinä miehessä, joka oli tottunut\nrajamaasotien vaihtelevaisuuksiin. Hän juoksi nopeasti veneensä\nperäpuoleen, lykkäsi sen voimakkaasti keskelle virtaa ja alkoi ohjata\nsitä yli virran niin alhaalta kuin suinkin, jotta voisi olla vihollisen\nmaalitauluna, samalla kun hän hyvin tiesi, että toivomuksensa säilyttää\npäänahkansa oli kaikkia muita tunteita voimakkaampi.\n\n\"Pysykää virran yläjuoksulla, Jasper\", huusi jalosydäminen johtaja,\nsoutaessaan voimakkaasti venettään, \"soutakaa toisella rannalla olevaa\nleppäpensaikkoa kohti. Huolehtikaa ennen kaikkea kersantin tyttärestä\nja jättäkää minun ja Suuren Käärmeen hoidettavaksi tämä mingojoukko.\"\nJasper heilutti airoaan merkiksi siitä, että oli hänen tarkoituksensa\nymmärtänyt. Ja nyt seurasi laukaus laukauksen perästä, joista jokainen\noli tähdätty toisessa veneessä olevaa miestä kohti.\n\n\"Haa, ampukaa nyt pyssynne tyhjiksi, tomppelit!\" sanoi Tienviitta, joka\nmetsien yksinäisyydessä oli vähitellen tottunut puhumaan itsekseen,\n\"ampukaa vain ja antakaa minulle aikaa voittaa kyynäränmatka toisensa\njälkeen minun ja teidän välillänne. Kas, se oli hyvin tähdätty, hän\nnykähytti päätänsä, kun eräs luoti vei hiuskarvan hänen silmäkulmiltaan\n-- mutta lyijypalanen, joka tuumankaan erehtyy, on yhtä hyödytön kuin\nse, joka aina on pyssynpiipussa. Hyvin tehty, Jasper! Kersantin\nherttainen tytär on pelastettava, vaikka me kaikki menettäisimme\npäänahkamme.\"\n\nSillä välin oli Tienviitta ehtinyt virran keskikohdalle ja oli melkein\nvastapäätä vihollisiansa, jotavastoin toinen vene oli lähellä toisella\nrannalla olevaa määräpaikkaansa. Muutama aironveto, ja vene oli\npensaikossa. Mabel kiiruhti Jasperin kera maihin, ja sillä kertaa\nolivat pakolaiset pelastetut.\n\nToisin oli Tienviitan laita. Hänen rohkea alttiiksiantavaisuutensa oli\nsaattanut hänet sangen vaaralliseen asemaan, jota pahensi lisäksi se\nseikka, että kun virta oli sortanut veneen vihollisten sivu, nämä\nseurasivat rantaa alemmaksi ja yhtyivät vedessä kahlaaviin ystäviinsä.\nOswego oli siltä kohtaa noin kaapelinmitan levyinen ja vene noin sata\nkyynärää niistä pyssyistä, jotka herkeämättä paukkuivat sitä kohti.\n\nTässä toivottomassa asemassa oli Tienviitan lujuus ja taitavuus hänelle\nsuureksi hyödyksi. Hän älysi, että hänen paras turvansa oli alituinen\nliikkuminen. Mutta ei pelkkä liikkuminen riittänyt. Sillä hänen\nvihollisensa, jotka olivat tottuneet kaatamaan juoksevan metsäkauriin,\ntiesivät nähtävästi tähdätä niin, että häneen osaisivat, jos hänen\nliikkumisensa koko ajan oli yhdenmukaista. Hänen täytyi senvuoksi\nmuuttaa veneen suuntaa ja hän souti aluksi nuolen nopeudella virtaa\nalaspäin, pysähtyi jälleen ja suuntasi veneensä virran poikki. Kaikeksi\nonneksi eivät irokeesit vedessä voineet uudestaan ladata pyssyjänsä, ja\nrannan pensaikko esti heitä näkemästä pakolaista, jos he nousivat\nmaalle. Nämä asianhaarat samoin kuin se, että viholliset olivat\nampuneet pyssynsä tyhjiksi, vaikutti sen, että Tienviitta ehti päästä\ntarpeeksi etäälle heistä. Mutta samalla häntä uhkasi uusi, joskaan ei\nodottamaton vaara.\n\nTämä vaara uhkasi sen joukon puolelta, joka oli kulkenut alemmaksi\nväijyksiin ja josta intiaanit edellämainitussa keskustelussaan olivat\nmaininneet. Joukossa oli kymmenen miestä, ja kun he tietysti tahtoivat\nkäyttää hyväkseen kaikkia etuja verisen ammattinsa onnistumiseksi, niin\nhe olivat asettuneet sellaiseen paikkaan, jossa virta syöksyi kahden\nkallion välistä ja muodosti ahtaan väylän. Tienviitta huomasi, että jos\nhän tuohon ahtaaseen väylään joutuisi, niin hän samalla olisi\nirokeesien kynsissä. Virta oli vastustamattoman kiivas, kallioitten\nvälistä ei toista laskukohtaa ollut, ja näin ollen olisi kuolema tai\nvankeus varmana seurauksena, jos hän yrittäisi laskea alas. Hän\nponnisti sentähden kaikki voimansa päästäkseen läntiselle rannikolle,\nsillä kaikki viholliset olivat itäisellä. Mutta sellainen yritys vaati\nenemmän kuin yhden miehen voimia, ja jos hän olisikin koettanut\nsoutamalla viistoon ponnistaa virran voimaa vastaan, niin olisi veneen\nliikkuminen suuresti vähentynyt ja viholliset olisivat siten saaneet\nvarman maalitaulun. Tässä hädässä teki Tienviitta totutulla\nkekseliäisyydellään nopean päätöksen. Sen sijaan, että olisi pyrkinyt\nväylään, ohjasi hän veneensä virran matalimmalle kohdalle ja\nsaavuttuaan sille sieppasi pyssynsä ja laukkunsa, hyppäsi veteen ja\nalkoi kahlata kalliolta kalliolle pyrkien läntiselle rannalle. Vene\nkiemurteli virran pyörteissä, liukui muutamien liukkaitten kivien yli,\ntäyttyi ja tyhjentyi ja saapui vihdoin rantaan muutaman kyynärän päähän\nsiitä paikasta, johon intiaanit olivat asettuneet.\n\nTienviitta ei kuitenkaan vielä ollut läheskään turvassa. Laukaus\ntoisensa jälkeen pamahti, ja kuulat vinkuen suhisivat hänen korviensa\nohi. Hän kahlasi kuitenkin eteenpäin ikäänkuin lumottuna pelastaen\nnahkansa, vaikka hänen harmaja takkinsa jo monesta kohti oli ammuttu\nrikki. Kun hänen kerran täytyi kainaloita myöten vedessä kahlata\nkantaen pyssyään ja ruutikoteloaan kohotetuin käsin, oli hän väsyä\nponnistuksistaan. Senvuoksi hän suuresti ilostui päästessään eräälle\nkalliolle, joka oli sen verran vedenpinnan yläpuolella, että sen selkä\noli kuiva. Tälle kivelle hän asetti ruutikotelonsa ja asettui itse sen\ntaa, niin että ruumis oli osaksi suojattuna. Läntiselle rannalle ei\nenää ollut enempää kuin viisikymmentä jalkaa, mutta rauhallisesti\njuokseva, tumma virta teki hänet vakuutetuksi siitä, että hänen täytyi\nuida rannalle.\n\nIntiaanit, jotka vielä hetken jatkoivat ampumistaan, kokoontuivat\nrannalle joutuneen veneen luo, ja kun he huomasivat airojenkin siinä\nvielä olevan, niin he hankkiutuivat soutamaan yli virran.\n\n\"Tienviitta!\" huudettiin läntisen rannan pensaikosta. \"Olkaa huoletta!\nYstäviä on lähellä, eikä yksikään mingo tule virran yli sovittamatta\nkuolemallaan rohkeuttansa. Teille olisi edullisinta jättää pyssynne\nkalliolle ja uida yli, ennenkuin nuo roistot ehtivät lähteä veneeseen.\"\n\n\"Kunnon metsästäjä ei koskaan jätä hyvää pyssyä, niin kauan kuin ruutia\non kotelossa ja kuula on taskussa. Täytyyhän minun noille raukoille\njättää joku muisto nimestäni. Vesi ei jalkojani vahingoita. Näenpä tuon\nlurjuksen, Nuolenkärjenkin, noitten roistojen joukossa, täytynee hänen\ntoki saada palkkansa. Toivottavasti ette ole kersantin tytärtä tuonut\ntänne alas ampumamatkan päähän vihollisista, Jasper?\" -- \"Hän on\nsuojassa ainakin tällä hetkellä, jos nimittäin virta on meidän ja\nvihollistemme välillä.\" -- \"Tiedän varmuudella, ettei ole olemassa\nyhtäkään venettä meidän ja linnoituksen välisellä virralla, paitsi\nmeidän kahta venettämme, ja arvelen, että soutaminen virran poikki\nmeidän pyssyjemme uhatessa käy yli intiaanin ymmärryksen. En tahdo\nkehua, Jasper, mutta kaikissa rajaseuduissa tiedetään hyvin, ettei\nHirvenampuja erehdy.\" -- \"Jos teillä olisi meidän veneemme, niin\nluulisitteko pääsevänne kuivin vehkein rantaan?\" -- \"Mutta epäviisasta\nolisi teidän lähteä sillä virtaa laskemaan, sillä nuo vintiöt\nmuistaisivat uudelleen pyssynsä ja ruutinsa.\" -- \"Voimme hankkia teille\nveneen itse antautumatta vaaraan. Herra Cap on palannut veneen luo ja\nheittää puunrungon veteen tutkiakseen sen virran kulkua, joka\nylhäältäpäin juoksee teidän kalliotanne kohti. Katsokaa, tuossa se jo\nui. Jos se sattuu kohdalle, niin nostakaa kätenne, ja vene saapuu samaa\ntietä. Joka tapauksessa kääntää alempana oleva pyörre veneen niin, että\nminä siihen ulotun ja voin sen pelastaa.\"\n\nJasperin vielä puhuessa läheni uiva runko. Se lisäsi vauhtiaan virran\nnopeuden kasvaessa ja saapui pian Tienviitan kallion luo. Hän tarttui\nsiihen ja piti sitä ilmassa. Cap ymmärsi merkin ja päästi veneen\nvirtaan. Se kulki samaa tietä kuin runkokin, ja hetken perästä\nTienviitta pidätti sen.\n\n\"Työntäkää vene rantaan kohti\", Jasper huusi, \"viistoon virtaa vastaan,\nja hypätkää siihen!\"\n\nTienviitta työnsi veneen tarvittavalla voimalla, vene kulki suoraan\nvirran poikki, ja kun se oli ehtinyt lähelle rantaa, tarttui Jasper\nsiihen. Vietyään veneen pensaikon suojaan ystävykset lyhyesti\ntervehtivät toisiaan sydämellisesti, ikäänkuin olisivat pitkän aikaa\nolleet erossa toisistaan.\n\n\"Katsokaa, Jasper, kolme noista roistoista on juuri astunut veneeseen.\nArvelevat kai meidän paenneen, sillä muuten he eivät uskaltaisi pyrkiä\nyli virran Hirvenampujan nähden.\"\n\nTodella olikin kolme sotilasta tulossa veneellä yli virran. Kaksi\nheistä oli polvillaan tähtäysasennossa valmiina laukaisemaan\nkuolettavat aseensa; kolmas meloi venettä eteenpäin. Taitavasti ohjasi\nhän veneen virtaa ylöspäin pyrkien ahtaan väylän yläpuolella olevaan\nverrattain tyyneen paikkaan. Kepeästi kuin höyhen liukui vene.\n\n\"Annanko tulta?\" kysyi Jasper palaen halusta saada alottaa taistelun.\n\n\"Ei vielä, nuori mies, ei vielä. Heitä on kolme, ja jos herra Cap\ntietää, mitenkä hänen tulee käyttää pistoolejansa, niin voimme antaa\nheidän tulla rannalle saakka. Silloin voimme anastaa heiltä veneen\ntakaisin.\" -- \"Mutta Mabel?\" -- \"Älkää olko huolissanne kersantin\ntyttärestä. Hänhän on, kuten sanoitte, turvassa puun ontelossa, jonka\naukon te sinivattupensaalla viisaasti olette --\"\n\nTienviitta katkaisi tässä puheensa, sillä hän kuuli pyssynlaukauksen.\nVenettä ohjaava intiaani hypähti korkealle ilmaan ja lensi airo\nkädessään veteen. Hieno savupilvi kiemurtelihe vastaisen rannikon\npensaikossa ja haihtui pian ilmaan.\n\n\"Suuri Käärme sähisee!\" huudahti Tienviitta iloisesti. \"Rohkeampi ja\nuskollisempi sydän kuin hänen ei koskaan ole delawaren rinnassa\nsykkinyt. Minusta on ikävää, että hän on sekaantunut asiaamme, mutta\nhänhän ei voinut tietää, missä me olimme.\"\n\nMenetettyänsä ohjaajansa joutui vene pian ahtaan väylän omaksi.\nAvuttomina ja hädissään silmäilivät veneessä olevat kaksi intiaania\nympärilleen, mutta eivät voineet luonnonvoimaa vastustaa. Onneksi oli\nChingachgookille, että suurin osa irokeeseja käänsi huomionsa hädässä\noleviin tovereihinsa, muuten olisi hänen pelastumisensa ollut sangen\nvaikeata, miltei mahdotonta. Irokeesien joukossa ei kuitenkaan ollut\nhuomattavissa mitään muuta liikettä kuin että he piiloutuivat\npensaitten taa silmillään tarkkaavaisesti seuraten veneessä olevia.\nVeneen jouduttua virran pyörteeseen heittäytyivät molemmat intiaanit\npitkäkseen voidakseen pitää venettä tasapainossa. Mutta ei siitäkään\nollut apua, sillä vene kolahti kallioon, kaatui, ja intiaanit joutuivat\nveteen. Vesi ei tavallisesti ole syvä ahtaissa väyläpaikoissa. Virtaan\njoutuneilla ei siis ollut erikoista hätää. Suurin vahinko oli se, että\nhe menettivät aseensa, Milloin kahlaten, milloin uiden he pyrkivät\nystäviensä luo. Mutta vene jäi kalliolle ja hetkeksi hyödyttömäksi niin\ntoiselle kuin toisellekin puolelle.\n\n\"Nyt on meidän vuoromme. Tienviitta\", sanoi Jasper, kun molemmat\nintiaanit kahlasivat matalimmalla kohdalla ja heidän ruumiinsa olivat\nalttiit pyssynluodeille. \"Yläpuolella olevasta miehestä minä pidän\nhuolta, ottakaa te osallenne alapuolella kahlaava!\"\n\nNuori mies oli niin tulistunut tapahtuman yksityiskohtia seuratessaan,\nettä luoti lensi hänen pyssystään, ennenkuin hän oli ehtinyt loppuun\npuhua. Pyssy oli nähtävästi tuloksetta laukaistu, sillä molemmat\nintiaanit kohottivat halveksivasti kätensä. Tienviitta ei laukaissut.\n\n\"Ei niin, Makeavesi\", hän vastasi, \"minä en vuodata verta syyttä, ja\nminun pyssyni on hyvin ja huolellisesti ladattu sitä hetkeä varten,\njolloin sitä tarvitaan. Yhden elämä on meille nyt tarpeellinen, ja\nkohta saataneen tilaisuutta käyttää Hirvenampujaa Chingachgookin\npuolustukseksi, joka on tehnyt uhkarohkean työn näyttäessään näille\nvintiöille, että hän on heidän läheisyydessään. Niin totta kuin olen\nkurja syntinen, hiipii jo muuan heistä rantaa pitkin häntä kohti!\"\n\nEräs vihollisen nuorista sotilaista paloi halusta saada suorittaa\njonkun huomattavan urotyön ja poistui tovereittensa luota kohti sitä\npensasta, jonka takana Chingachgook piileili. Ja kun tämä, vihollisen\nhuomion ollessa käännettynä toisaalle, pysyi heistä välinpitämättömänä\npuuhaten suojaamisekseen, oli irokeesi valinnut itselleen paikan, josta\nhän näki delawarelaisen. Hän valmistautui laukaisemaan.\n\n\"Chingachgook lienee lähtenyt tiehensä\", sanoi Tienviitta, joka ei\nhetkeksikään kääntänyt katsettaan nuoresta sotilaasta. \"Hän menettelee\nmuuten sangen merkillisesti, jos sallii tuollaisen verenhimoisen\nmingoroiston niin läheltä --\"\n\nTienviitta keskeytti äkkiä puheensa, kohotti pitkän pyssynsä ja\nlaukaisi samassa kun oli saanut sen tarpeeksi korkealle. Vastaisella\nrannalla oleva irokeesi tähtäsi myöskin, kun Hirvenampujan luoti häneen\nsattui. Hänenkin pyssynsä laukesi, mutta piippu käännettynä kohti\ntaivasta, ja hän itse syöksyi pensaikkoon haavoitettuna, ellei\nkuolleena.\n\n\"Olemme Suurelle Käärmeelle tehneet saman palveluksen kuin hän meille\",\nsanoi Jasper. \"Nuo lurjukset ovat joutuneet hämilleen ja palaavat\nturvapaikkoihinsa, kun näkevät, että meidän pyssymme kantavat yli\nvirran. Katsokaa, onko tuo koira vai hirvi, joka ui rantaamme kohti!\"\n\nTienviitta kavahti pystyyn, sillä hän näki, että joku olento ahtaan\nväylän yläpuolelta pyrki virran poikki, mutta sortui virran painosta\nyhä alemmaksi. Hän huomasi pian sen olevan intiaanin.\n\n\"Hän kuljettaa jotakin edessään, ja hänen päänsä on kuin pensas\", sanoi\nJasper.\n\n\"Lienee intiaanien pirunjuonia, mutta kristillinen rehellisyys voittaa\nkaikki heidän metkunsa.\"\n\nKun mies oli uinut kaksi kolmannesta virran leveyttä, selvisi hänen\ntarkkaajilleen koko asia.\n\n\"Suuri Käärme, kautta silmäni!\" huudahti Tienviitta tarkaten\nseuralaistaan ja hymyillen ystävänsä onnellisen saapumisen johdosta\nniin, että kyyneleet tihkuivat hänen silmistään. \"Hän on sitonut\nheinätukon päänsä päälle ja kätkenyt siihen ruutikotelonsa. Pyssyä hän\nkuljettaa eräällä puunrungolla, jota työntää edellään. Hän palaa\nystäviensä luo.\"\n\nChingachgook saapui rantaan tovereittensa tykö, joiden aseman hän jo\ntoiselta rannalta nähtävästi oli käsittänyt. Noustuaan vedestä\npudisteli hän itseään kuin koira ja huudahti totuttuun tapaansa:\n\"Hugh!\"\n\n\"Oliko hauskaa, Chingachgook\", puhui Tienviitta hänelle, \"olla yksin\nväijyksissä kahtatoista mingoa vastaan? Totta on, että Hirvenampuja\nharvoin ampuu harhaan, mutta sotilaalta vaaditaan yhtä paljon\nviekkautta kuin rohkeuttakin, ja elleivät irokeesit olisi kiinnittäneet\nhuomiotansa veteen joutuneisiin tovereihinsa, niin olisivat ne sinut\nvarmasti kuumana pitäneet.\"\n\n\"Mitä tuumia delawarelaisella on?\" huudahti Jasper nähdessään, että hän\näkkiä poistui Tienviitan luota ja kulki rantaan astuaksensa uudestaan\nveteen. \"Eihän hän toki liene niin hullu, että palaa takaisin toiselle\nrannalle mahdollisesti hakemaan jotakin, jota on unohtanut? Katsokaa,\nhän ui sen ruumiin luo, joka tuolla kalliolla keikkuu. Miksikä antautua\nsellaiseen vaaraan?\"\n\n\"Hän tahtoo saada päänahan, joka hänen käsityksensä mukaan tuottaa\nhänelle suurempaa kunniaa kuin kokonainen kenttä kuolleita, joilla on\nhiukset päässä. Tunsin erään nuoren vänrikin, joka kietoutui lippuunsa\nnukkuaksensa siinä veristä kuolemanunta. Nämä ovat Chingachgookin\nlippuja, hän säilyttää ne näyttääkseen niitä lastenlapsilleen.\" Tässä\nkeskeytti Tienviitta puheensa, pudisti päätään ja jatkoi: \"Mitä\npuhunkaan! Vanhalla mohikaanipäälliköllä ei enää ole yhtäkään\njälkeläistä. Hänellä ei ole lapsia, joita voisi ilahduttaa\nvoitonmerkeillään, ei heimoa, joka ylistäisi hänen tekojansa. Hän on\nyksinäinen mies tässä maailmassa, ja kuitenkin hän pysyy uskollisena\nkasvatuksellensa ja luonteellensa! Siinä on jotain kunnioitettavaa,\nJasper, teidän täytyy se myöntää; niin, siinä on jotain arvokasta.\"\n\nSamassa nostivat irokeesit kauhean melun ja alottivat vilkkaan\nammunnan. Pelastaakseen toverivainajansa delawarelaisen käsistä\nkiihtyivät irokeesit niin, että koko tusina heitä syöksyi veteen, osa\nedeten aina noin sata jalkaa rannasta. Näytti siltä, kuin he aikoisivat\ntodella tehdä yleisen hyökkäyksen. Mutta Chingachgook jatkoi\nrauhallisesti matkaansa pelastuttuansa heidän luodeiltansa ja suoritti\nloppuun työnsä tavalla, joka todisti pitkää tottumusta. Senjälkeen hän\nheilutti ilmassa vertavuotavaa voitonmerkkiään ja kajahutti\nsotahuutonsa.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\n\"Jasper\", lausui Tienviitta mohikaanin palattua, \"menkää herra Capin\nluo ja käskekää hänen tulla tänne. Meillä on vain vähän aikaa\nneuvottelemiseen, ja senvuoksi on päätös pian tehtävä. Sillä ennen\npitkää mingot valmistelevat meille tuhoa.\"\n\nNuori mies totteli, ja pian olivat kaikki neljä koossa rannalla\nneuvottelemassa pysytellen kuitenkin suojassa ja seuraten tarkasti\nvihollisten puuhia. Vähitellen oli aurinko jo laskenut taivaanrannan\ntaa ja hämärästä tuli äkkiä pilkkopimeä yö. Seurue kiinnitti juuri\ntähän seikkaan suurimmat toiveensa, joskaan ei sekään ollut vaaratta,\nsillä samalla kun se heidän pakoretkeänsä edisti, salasi se myöskin\nkavalain vihollisten liikkeet.\n\n\"Miehet\", alkoi Tienviitta, \"se hetki on tullut, jolloin meidän\npäättäväisesti täytyy tehdä suunnitelmamme, voidaksemme toimia yhdessä\nparhaan ymmärryksemme mukaan. Kohta ovat metsät pilkkopimeät, ja jos\ntahdomme linnoitukseen päästä, täytyy sen tapahtua pimeän turvissa.\nMitä sanotte, herra Cap?\"\n\n\"Minun ajatukseni mukaan ei meillä ole muuta tehtävää kuin astua\nveneeseen ja heti, kun on tarpeeksi pimeä, niin etteivät viholliset\nmeitä voi huomata, kiiruhtaa kohti satamaa mahdollisimman nopeasti.\"\n\n\"Olen herra Capin kanssa samaa mieltä\", lisäsi Jasper. \"Mabel on liian\nhento kulkeakseen öiseen aikaan yli rämeitten ja puunrunkojen.\"\n\n\"Teidän mielipiteillänne, ystävät, on sekä hyvät että huonot puolensa\",\njatkoi Tienviitta. \"Vene liukuu nopeaan ja mukavasti, kun sitä virta\nvie, ja hennolle kersantintyttärelle on tällainen matka terveellinen.\nMutta toiselta puolen ei virralla ole mitään suojaa, ja tästä\nlinnoitukseen asti on runsaasti kuusi peninkulmaa. Polkua taas on\nvaikea löytää pimeässä metsässä.\"\n\n\"Jos Suuri Käärme ja minä uimme kalliolle ja tuomme toisen veneen\",\nnuori merimies lisäsi, \"niin on matka virtaa myöten varmin.\"\n\n\"Niin, jos! -- Kuitenkin käynee se päinsä, kun vielä hiukkasen pimeämpi\ntulee. Hyvä, kun asiata perinjuurin ajattelen, niin lienee se sittenkin\nparasta. Tahdotteko koettaa?\"\n\n\"Tahdon tehdä kaiken voitavani Mabelin suojaamiseksi.\"\n\n\"Hyvin puhuttu, Chingachgook voi teitä auttaa.\"\n\nKun näin oli matkasuunnitelmasta sovittu, valmistautuivat seurueen\njäsenet panemaan sitä täytäntöön. Jahka pimeys oli saanut sellaisen\nvallan, ettei enää voitu erottaa toista rantaa, alettiin yritystä\ntoteuttaa. Aika kiiruhti, Jasper ja mohikaani puuhasivat vedessä\nsuurimmalla varovaisuudella, jotta eivät liikkumisellaan herättäisi\nhuomiota. Tienviitta haki Mabelin puunontelosta ja käski hänen Capin\nkera kulkea ahtaan väylän kohdalle, jonne hän itse siirsi toisen\nveneen. Mabel ja Cap astuivat siihen entisille paikoilleen. Tienviitta\nseisoi keulassa pitäen kiinni pensaasta, jotta ei virta venettä\ntempaisi mukaansa. Jännitetyn tarkkaavina seurasivat he tovereittensa\nrohkeata yritystä.\n\nMolemmat seikkailijat saapuivat rinnakkain uiden ahtaalle väylälle,\njossa pohjasivat. Pitäen toisiansa kädestä kahlasivat he varovaisesti\nsitä paikkaa kohti, jossa vene oli. Pimeys kuitenkin sai heidät\nvakuutetuiksi siitä, että he eivät näkemällä voineet venettä löytää.\nNäin ollen antoi Jasper delawarelaisen, jonka tottumukseen hän\ntäydellisesti luotti, johtaa itseään. Helppoa ei kuitenkaan ollut\npilkkopimeässä keskellä pauhaavaa koskea kahlata ja painaa mieleensä\njokainen kohta, jotta ei harhaan joutuminen olisi edessä. Molemmat\nrannat olivat heistä vain synkkiä massoja, ja puiden latvojen\nmuodostama viiva taivasta vastaan tuskin huomattava. Kerran toisensa\nperästä he muuttivat suuntaa tultuaan odottamatta syvänteelle, sillä he\ntiesivät, että vene oli virran matalimmalla kohdalla. Tämä seikka\nolikin heillä ainoana varsinaisena johtona. He kahlailivat noin\nneljännestunnin ajan, joka Jasperista tuntui loppumattomalta, eivätkä\nkuitenkaan olleet lähempänä päämääräänsä kuin alussakaan. Samassa kun\ndelawarelainen neuvoi kääntymään takaisin rantaan ja yrittämään\nuudestaan, näki hän edessään noin käsivarren pituisen matkan päässä\nmiehen liikkuvan vedessä. Jasper oli Chingachgookin vieressä, ja heille\nselvisi heti, että irokeesit ovat samassa puuhassa kuin hekin.\n\n\"Mingo!\" kuiskasi Chingachgook Jasperin korvaan. -- \"Suuri Käärme on\nnäyttävä veljelleen, mitä viekkaus on.\"\n\nKäsittäen välttämättömäksi antautua kokonaan delawarelaisen\njohdettavaksi Jasper pysyi paikoillaan sillä aikaa kuin hänen toverinsa\nkahlasi samaan suuntaan kuin outo mies. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nnäyttäytyi hän jälleen ja kulki kohti seikkailijoitamme. Chingachgook\nkäänsi päätänsä ja sanoi nopeasti Jasperille: \"Anna Suuren Käärmeen\nyksin olla viekas.\"\n\n\"Hugh!\" vieras intiaani huudahti, jatkaen omalla kielellään: -- \"vene\non löytynyt, mutta ei ole ketään minua auttamassa. Tulkaa avuksi, että\nsaamme sen irti kalliolta.\" -- \"Mielellämme\", vastasi Chingachgook,\njoka osasi samaa murretta kuin vieras; \"näytä tietä, me tulemme\nperästä.\"\n\nIrokeesi, joka pauhinan vuoksi ei voinut erottaa äänen erilaista sävyä,\njohti heidät määräpaikkaan. Edellinen tarttui veneen toiseen, Jasper\ntoiseen päähän ja Chingachgook keskilaitaan. Tärkeätä oli nimittäin,\nettei irokeesi näkisi valkoihoisen kasvoja.\n\n\"Nostakaa!\" sanoi irokeesi heimolaistensa tapaan lyhyesti, ja vähällä\nvaivalla irtaantui vene kalliosta. Käännettyään sen ylösalaisin\ntyhjentääkseen sen vedestä lähtivät he sitä kuljettamaan. Kaikki kolme\nhe pitivät siitä kiinni, jotta ei voimakas virta sitä veisi, ja\nirokeesi, joka keulapuolesta kuljetti, suuntasi matkan kohti itäistä\nrannikkoa, jossa hänen seuralaisensa olivat.\n\nHuomatessaan, ettei intiaani heitä ja heidän tarkoitustaan tuntenut, ja\naavistaen, että virrassa oli useita irokeeseja, delawarelainen ja\nJasper noudattivat mitä suurinta varovaisuutta.\n\nVähitellen lähestyi irokeesi, joka suunnan määräsi, tovereittensa\nrantaa kiskoen vastahakoiset seuralaisensa muassaan. Kerran\nChingachgook jo kohotti tomahawkinsa upottaakseen sen pahaa\naavistamattoman naapurinsa kalloon. Pelko siitä, että kuolinkirkaisu\ntai uiva ruumis herättäisi huomiota, pidätti kuitenkin hänet sitä\ntekemästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin katui\npäättämättömyyttään, sillä äkkiä ilmaantui veneen ympärille neljä muuta\nirokeesia, jotka hekin venettä etsivät.\n\nTämä joukon lisäys oli niin odottamaton ja antoi viholliselle sellaisen\nylivoiman, että itse delawarelainenkin hetkeksi joutui hämilleen,\nIrokeesit, jotka täydellisesti oivalsivat löytämänsä veneen hyödyn,\nkiiruhtivat se mukanansa rantaan ryhtymättä mihinkään keskusteluun.\nHeidän tarkoituksenaan oli nähtävästi hakea airot, jotka he jo\nedeltäkäsin olivat saaneet haltuunsa, ja senjälkeen lähettää kolme tai\nneljä sotilasta pyssyineen ja ruutikoteloineen virran toiselle\npuolelle.\n\nNäin saapuivat ystävät ja viholliset yhdessä virran itäisen rannan\npuolelle, jossa vesi, samoinkuin läntisellä, oli liian syvää\nkahlattavaksi. Pysähdyttiin hetkeksi, sillä oli päätettävä, millä\ntavalla vene oli virran poikki ohjattava. Eräs niistä neljästä, jotka\nvastikään olivat veneen luo saapuneet, oli päämies, ja kun Amerikan\nintiaani on tottunut kunnioittamaan ansiokkuutta ja tottumusta, niin\nolivat toiset vaiti hänen puhuessaan.\n\nTämän pysähtymisen vuoksi Jasper entistä enemmän pelkäsi tulevansa\ntunnetuksi, vaikkakin hän varmuuden vuoksi oli heittänyt lakkinsa\nveneeseen. Intiaanit eivät kuitenkaan yön synkkyydessä tulleet\nkiinnittäneeksi häneen huomiotansa, kun hän lisäksi oli riisunut\ntakkinsa ja paitansa ja seisoi veneen peräpuolessa toisten\nkeskustellessa keulassa. Toisin oli Chingachgookin laita, joka oli\nkeskellä verivihollisiaan eikä voinut liikkua koskettamatta heitä. Hän\npysyi kuitenkin levollisena, vaikka kaikki hänen aistinsa olivat\njännityksissä ja hän joka hetki oli valmis joko poistumaan sopivassa\nsilmänräpäyksessä tai käymään vihollistensa kimppuun. Vaaraa tulla\nhuomatuksi vähensi vielä se seikka, että hän ei kertaakaan kääntänyt\nkasvojansa niitä intiaaneja kohti, jotka olivat hänen takanaan, ja niin\nodotti hän intiaanin tavattomalla kärsivällisyydellä sitä hetkeä,\njolloin hänen tulisi toimia.\n\n\"Menkööt kaikki nuoret miehet maihin hakemaan aseitaan paitsi ne kaksi,\njotka ovat veneen keulassa ja perässä. Viekööt he veneen virran poikki\nrantaan.\"\n\nIntiaanit kuuntelivat rauhallisina ja jättivät Jasperin veneen perään\nja sen intiaanin, joka veneen oli löytänyt, keulalaidalle. Chingachgook\nsukelsi niin syvään, että hän huomaamatta pääsi toisten ohi.\nPulikoiminen vedessä tiesi sitä, että ne neljä intiaania, jotka\njälestäpäin olivat ilmaantuneet veneen luo, uivat rantaa kohti. Kun\ndelawarelainen tuli vakuutetuksi siitä, niin hän asettui entiselle\npaikalleen ja vartoi hetkeä, jolloin hänen tuli toimia.\n\nMies, jolla on vähemmän itsensähillitsemiskykyä kuin tällä sotilaalla,\nolisi varmaankin heti ryhtynyt ratkaisevaan tekoon. Mutta Chingachgook\ntiesi, että vielä enemmän irokeeseja oli heidän takanansa virrassa, ja\nhän oli liian kokenut sotilas tehdäkseen mitään hyödytöntä. Hän antoi\nsenvuoksi irokeesin syöksyä syvään veteen, ja kaikki kolme uivat\nveneineen kohti itäistä rantaa. Mutta sen sijaan, että olisivat\nedistäneet veneen kuljetusta yli virran, Jasper ja delawarelainen\nalkoivat keskellä voimakkainta virtaa uida suuntaan, joka teki\nmahdottomaksi veneen kuljetuksen rantaan. Näin tehden he kuitenkin\nmenettelivät viekkaasti ja vähitellen, ja intiaani luuli taistelevansa\nvirran voimaa vastaan. Hetken kuluttua sorti virta veneen tämän\nvastavaikutuksen vuoksi ahtaan väylän yläpuolella olevaan tyveneen\nkohtaan. Silloin käsitti irokeesi, ettei virta ollut syynä heidän\npuuhansa epäonnistumiseen, ja kun hän katsahti taakseen, selvisi\nhänelle, että syynä siihen olivat hänen apumiehensä.\n\nSe toinen luontomme, jonka tottumus kasvattaa, sanoi irokeesille, että\nhän oli yksin vihollistensa kera. Nopeasti syöksyi hän Chingachgookin\nkimppuun ja tarttui häntä kurkkuun. Molemmat raivosivat kuin tiikerit,\njättäen veneen valloillensa. Yön synkkyydessä ja sellaisen\nluonnonvoiman vallassa, jossa kuolinkamppailu tuntui kauhealta,\nnäkyivät he unohtaneen kaiken muun paitsi verisen vihansa ja\npyrkimyksensä päästä voitolle.\n\nVene jäi kokonaan Jasperin haltuun. Hänen ensi ajatuksensa oli\nkiiruhtaa delawarelaisen avuksi. Mutta tärkeätä oli kuljettaa vene\ntaattuun turvaan, ja vaikka hän kuulikin toisiansa kurkuistaan\nkiristävien taistelevien sorahduksia, kiiruhti hän, niin nopeasti kuin\nvoi, läntistä rantaa kohti. Pian oli hän jälleen ystäviensä seurassa,\njoille hän lyhyesti teki selkoa veneen pelastamisesta ja delawarelaisen\nkohtalosta.\n\nJasperin lopetettua kertomuksensa vallitsi hetken ajan syvä hiljaisuus\nja kukin kuunteli jännitettynä saadakseen selville, miten vedessä\nalotettu taistelu päättyisi. Mutta muuta he eivät kuulleet kuin kosken\npauhinan.\n\n\"Ottakaa tämä airo, Jasper\", sanoi Tienviitta levollisena, joskin\ntoisten mielestä hänen äänensä oli tavallista alakuloisempi, \"ja\nseuratkaa minua veneellänne. Minusta on parasta, että heti lähdemme.\"\n--\"Entä Chingachgook?\" -- \"Suuri Käärme on jumaliensa luona, ja me\nkukin elämme ja kuolemme sallimuksen määräysten mukaan. Me emme voi\nhäntä auttaa, vaan uskallamme liikoja, jos jäämme tänne vaikeroimaan\nkuin naiset onnettomuuden sattuessa. Tämä pimeys on kallisarvoinen.\"\n\nHeleä, pitkä, läpitunkeva huuto kaikui toiselta rannalta ja keskeytti\nTienviitan sanat.\n\n\"Mitä tämä melu tietää, Tienviitta?\" kysyi Cap.\n\n\"Se on voitonriemua, jonka voittajat kajahuttavat; ei ole epäilystäkään\nsiitä, että Chingachgook on heidän vallassaan.\"\n\n\"Ja me --\"? huudahti Jasper jalon katumuksen valtaamana, sillä häntä\nvaivasi ajatus, että olisi voinut toverinsa pelastaa, ellei olisi häntä\njättänyt. -- \"Me emme voi häntä pelastaa, nuori mies, vaan meidän\ntäytyy tästä lähteä heti.\" -- \"Edes yrittämättä hänen pelastamistaan?\nTietämättä, onko hän elossa vai kuollut?\" -- \"Jasper on oikeassa\",\nsanoi Mabel, joka kyllä saattoi puhua, joskin käheällä äänellä. \"Minä\nen pelkää, eno, ja jään tänne, kunnes tiedän, miten ystävämme on\nkäynyt.\" -- \"Taitaa olla viisainta, Tienviitta\", huomautti Cap. \"Kunnon\nmerimies ei hevillä voi jättää toveriansa pulaan, ja minua ilahduttaa,\nettä näillä makeanveden ihmisillä on niin oikeat periaatteet.\" -- \"Ei\nauta, ei auta\", vastasi malttamaton Tienviitta samalla sysäten veneen\nvirtaan. \"Te ette tunne asioita ja senvuoksi ette myöskään ymmärrä\npelätä. Mutta jos teille elämä on kallis, niin kiiruhtakaamme\nlinnoitukseen ja jättäkäämme delawarelainen sallimuksen huostaan!\"\n\nYön pimeys alkoi hälvetä, kun pilvet hajaantuivat, mutta rantojen puut\nja pensaat synkistivät vielä virtaa kuin pilkkopimeä yö, ja veneet\nliukuivat kuin mustaan onkaloon virtaa alas. Veneissä olevat eivät\nkuitenkaan voineet olla aivan varmoja turvallisuudestaan, ja Jasper\nseurasi tarkalleen jokaista outoa metsästä kuuluvaa ääntä. Keveästi ja\nsuurimmalla huolella hoidettiin airoja, sillä vähänkään kovempi loiske\nolisi herättänyt valppaiden intiaanien huomiota. Jasper lausui juuri\nmielipiteenään, että he kahdessa tunnissa ehtisivät virran suulle, kun\nTienviitan valpas korva kuuli kuivan puunoksan rapsahduksen itäiseltä\nrannalta.\n\n\"Miehen askelia kuuluu rannalta\", sanoi Tienviitta Jasperille puoleksi\nkuiskaten, mutta kuitenkin niin kovaa, että se kuului jonkun matkan\npäähän. \"Joko nuo kirotut irokeesit ovat aseineen päivineen veneettä\npäässeet yli virran?\" -- \"Se voi olla delawarelainen. Mahdollisesti hän\non seurannut meidän kulkuamme alaspäin tietäen missä meidät voi tavata.\nMinä lähden lähemmäksi rantaa ottamaan asiasta tarkempaa selkoa.\" --\n\"Menkää, nuori mies, mutta olkaa varovainen älkääkä laskeko rantaan,\nellette ole varma asiastanne.\"\n\nTuskallinen hetki seurasi Jasperin veneen katoamista, ja seurue jatkoi\nmatkaansa toisella veneellä uskaltaen tuskin hengittää kuullakseen\nrannalta pienimmänkin äännähdyksen. Juhlallinen, ylevä hiljaisuus\nvallitsi, ainoastaan veden loiskinta ja puiden humina häiritsi luonnon\nunta. Kuului jälleen kuivien oksien ratinaa, ja Tienviitta oli\nkuulevinaan hiljaista puhetta.\n\n\"Mahdollisesti erehdys, sillä ihminen mielellään ajattelee asiat\nsellaisiksi kuin sydän toivoo; mutta luulen että kuulin delawarelaisen\näänen.\" -- \"Näen jotakin liikkuvan veden pinnalla\", kuiskasi Mabel,\njoka koko ajan kiintein katsein seurasi virran synkkää uomaa,\nsenjälkeen kuin Jasper oli eronnut heistä. -- \"Se on toinen veneemme\",\nvastasi Tienviitta riemastuen. \"Asiat ovat hyvin, sillä muuten nuori\nmies kyllä olisi merkin antanut.\"\n\nSeuraavassa hetkessä molemmat veneet jälleen liukuivat rinnakkain, ja\nJasperin tunsivat toisessa veneessä olevat helposti. Ennen pitkää\npääsivät he myös selville siitä, että toinen miehistä oli\ndelawarelainen.\n\n\"Chingachgook -- veljeni!\" sanoi Tienviitta liikutettuna tämän\nkielellä. -- \"Mohikaanien päämies! Olen suuresti iloinen. Usein olemme\nyhdessä taistelleet, mutta minä jo pelkäsin, ettemme enää saisi tavata\ntoisiamme.\" -- \"Hugh -- mingot ovat naisia! Kolme päänahkaa riippuu\nvyössäni. He eivät saa delawarein Suurta Käärmettä hengiltä. Heidän\nsydämessään ei ole verta, ja he aikovat palata takaisin Suuren järven\ntaa.\" -- \"Oletko ollut heidän joukossaan, päämies, ja miten kävi sen\nsotilaan, jonka kanssa taistelit vedessä?\" -- \"Hänestä tuli kala ja nyt\nhän makaa pohjassa ankeriasten kera. Onkikoot hänen veljensä hänet\nsieltä. Tienviitta, minä olen vihollisten lukumäärän laskenut ja heidän\npyssyjänsä pidellyt.\" -- \"Ah! minä arvasin, että hän olisi uhkarohkea\",\nhuudahti Tienviitta englanninkielellä. \"Tuo uskalias mies on ollut\nheidän keskellänsä ja tuo meille tarkat tiedot heistä. Puhu,\nChingachgook, jotta ystävillemme voin kertoa, mitä tiedämme.\"\n\nDelawarelainen kertoi nyt levollisena ja totisena taistelunsa jälkeen\ntekemistään havainnoista. Vastustajansa kohtalosta ei hän sen enempää\npuhunut, koska sotilaan tapana ei ole kertoa yksityisseikkoja.\nVoittajana erottuaan tuosta verisestä käsikähmästä hän ui itäiselle\nrannalle, nousi varovaisesti maalle ja kulki pimeän suojassa\nirokeesijoukon keskitse. Kerran häntä kutsuttiin, mutta kun hän sanoi\nolevansa Nuolenkärki, ei häneen sen enempää huomiota kiinnitetty.\nHeidän puheistaan hän pian oli päässyt selville, että he nimenomaan\nvaanivat Mabelia ja Capia, joiden arvoasteesta heillä nähtävästi oli\nväärä käsitys. Hän oli saanut tietoonsa myöskin sen, että Nuolenkärki\noli pettänyt heidät, vaikka ei voinut käsittää syytä siihen, kun hän\nnäin ollen menetti Mabelin isän lupaaman palkinnon palveluksestaan.\n\n\"Epäilemättä tapaamme heidät vielä seuraavassa ahtaassa salmessa\",\nhuomautti Tienviitta, \"ja siinä meidän täytyy joko päästä heidän\nsivutsensa tai joutua heidän käsiinsä.\"\n\n\"Viisainta olisi, että Mabel muuttaisi toiseen veneeseen\", Jasper\nehdotti. \"Minun veneeni on tyhjä, ja Tienviitta myöntää veden päällä\nliikkuessamme minun silmäni tarkemmaksi kuin omansa.\"\n\n\"Siihen suostun mielelläni, nuori mies; vesihän on teidän erikoinen\nalanne. Tuokaa vene lähemmäksi, että Mabel voi siirtyä siihen.\"\n\nMabelin muutettua Jasperin veneeseen erkanivat veneet toisistaan\njatkaen matkaansa samalla varovaisuudella kuin siihenkin saakka.\nTuskallisen tunteen herätti jokaisessa ahtaan salmen lähestyminen,\nsillä melkein varmaan saattoi aavistaa vihollisten tekevän kaikkensa\npäästäkseen sille kohdalle ennen heitä, -- ja yritys päästä pimeässä\nsalmen läpi näytti tuskin mahdolliselta, kun Tienviitalla oli se\nkäsitys, että intiaanit olivat jakaantuneet kahteen osastoon kulkien\nkumpaakin rantaa pitkin ja odottivat tilaisuutta anastaa veneet, kun ne\nlähestyisivät rantoja. Jos vene kolahtaisi kalliota vasten, niin se\njäisi siihen, ellei särkyisi palasiksi, ja silloin Mabel varmasti\njoutuisi vainoojien käsiin. Suurinta varovaisuutta tuli sentähden\nnoudattaa. Veneet jatkoivat rauhassa matkaansa, kosken kohina alkoi\nkuulua, ja ennen pitkää oli virta vienyt ne ahtaaseen väylään.\nParikymmentä kertaa uhkasi kuohu täyttää veneen, mutta vankan käden\nohjaamana suoriutui se aina onnellisesti. Kerran näytti siltä, kuin\nJasper olisi menettänyt mahtinsa kosken pyörteissä, ja vene pyörähti\nympäri; mutta ponnistaen kaikki voimansa sai hän kuitenkin veneen\noikeaan väylään, ja hetken kuluttua se liukui jälleen rauhallisesti\nkosken alapuolella tyynesti juoksevaa vedenpintaa.\n\n\"Ei hätää enää\", huudahti nuori mies iloissaan, \"Vaara on ohi, ja te\nvoitte toivoa jo tänä yönä saavanne tervehtiä isäänne.\" -- \"Jumalan\nkiitos, Jasper! Teitä kiitän suuresta onnestani.\" -- \"Tienviitta voi\ntäydellä syyllä omistaa suuren osan tätä ansiota. Mutta mihin on toinen\nvene joutunut?\" -- \"Minä näen jotain veden pinnalla läheisyydessänne.\nEikö se liene ystäviemme vene?\"\n\nMuutamalla aironvedolla oli Jasper kysymyksessä olevan esineen\nrinnalla. Se oli toinen vene, mutta tyhjänä ja kumollaan. Kuori mies\noli tuskin päässyt täyteen selvyyteen asiasta, kun hän jo alkoi\nkatsella ympärilleen nähdäkseen uivia seuralaisiaan. Suureksi ilokseen\nhän näki Capin uivan virtaa alaspäin. Vanha merimies oli pitänyt\nhukkumista parempana kuin joutumista villien kynsiin. Hänet saatiin\nsuurella vaivalla nostetuksi veneeseen. Mitä Tienviittaan tuli, niin\narvasi Jasper hänen kahlanneen rantaan, sillä hän tiesi, ettei hän\njättänyt käsistään rakasta pyssyänsä.\n\nLoppumatka suoritettiin nopeasti. Jonkun ajan kuluttua alkoi kuulua\nkaukaista kohinaa. Jasper selitti seuralaisilleen sen olevan järven\naaltojen tyrskyntää. Heidän eteensä aukeni matalia niemekkeitä, joiden\nvälissä oli lahtia.\n\nTällaiseen lahteen ohjattiin vene, ja se liukui äänetönnä\nhiekkarantaan. Hetken kuluttua seurue kulki linnoituksen etuvartioston\nohi, portti avattiin, ja Mabel kohtasi syleilyssä isänsä, joka hänelle\noli ollut kuin vieras.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTienviitan muista seikkailuista kerrotaan myöhemmin ilmestyvässä\nkirjassa, jonka nimi on \"Taistelu Tuhatsaarilla\".\n\n\n\n"]