Seikkailuromaani sijoittuu Yhdysvaltain vapaussodan aikaiseen rajaseudun asutukseen ja Fort Henryn piiritykseen vuonna 1782. Kirjailijan sukuhistoriaan perustuva teos kuvaa nuoren Elisabeth ”Betty” Zanen urotekoa, joka pelastaa varustuksen asukkaat intiaanien ja brittien hyökkäykseltä.
Zane Greyn 'Betty Zane' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1963. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
BETTY ZANE
Seikkailukertomus Pohjois-Amerikasta intiaani-sotien ajoilta
Kirj.
ZANE GREY
Suomentanut
O. E. Nyman
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1925.
ALKUSANAT
Wheelingin pienessä, kauniissa kaupungissa on eräällä rauhallisella paikalla muistomerkki, johon on kirjoitettu:
"Länsi-Virginian valtio pystytti tämän patsaan Fort Henryn piirityksen, syyskuun 11 p. 1782 tapahtuneen Amerikan vapaussodan viimeisen taistelun muistoksi."
Ilman erään tytön sankarillisuutta ei Wheelingin kaupunkia olisi olemassa eikä tätä kirjoitusta olisi milloinkaan kirjoitettu.
Olen tuon tuostakin lukenut lyhyitä kertomuksia ja kuvauksia Elisabeth Zanesta ja hänen maineikkaasta urotyöstään, mutta ne eivät ole eräissä kohdissa totuudenmukaisia, mikä johtuu epäilemättä siitä, ettei läntisen rajaseudun asuttamisesta ole säilynyt juuri mitään yksityiskohtaisia tietoja.
Betty ja Isak Zanen tarina on ollut perheessäni yleisesti tunnettu noin sadan vuoden ajan; sitä kerrotaan yhä uudelleen ja aina sillä sukuylpeydellä, joka näyttää olevan kaikille ominainen. Isoäidilläni oli tapana kerätä lapset ympärilleen ja kertoa heille, että hän oli pikku tyttönä istunut Betty Zanen jalkojen juuressa ja kuullut tämän kertovan veljensä joutumisesta intiaaniprinsessan vangiksi, varustuksen palosta ja omasta kilpajuoksustaan kuoleman kanssa. Nämä tarinat olivat jo lapsena ollessani painuneet lähtemättömästi mieleeni.
Kaksi vuotta sitten toi äitini minulle vanhan muistikirjan, joka oli löydetty pihalle poltettavaksi kasatusta törkyläjästä. Kirja, joka oli ollut aikoinaan isoisäni isän, eversti Ebenezer Zanen omaisuutta, oli todennäköisesti ollut vuosikausia kätkössä erään vanhan taulun kehyksissä. Sen vaalistuneilta ja kuluneilta sivuilta olen ottanut tämän kertomukseni päätapahtumat, enkä voi olla pahoittelematta, ettei tämä runsas aineisto ole joutunut jonkun taitavamman ja ansiokkaamman kynäilijän käytettäväksi.
Näinä nopean edistymisen ja kuumeisen toimeliaisuuden aikoina ei ole enää sellaisia sankareita, jotka ovat kaikille ritarillisuuden ja runollisuuden ihannoijille niin rakkaat. Sankareita voi kyllä olla, mutta vain tuota kärsivällistä, vaatimatonta ja surumielistä tyyppiä, johon ei monikaan kiinnitä huomiota eteenpäin rientäessään. Mutta eiköhän meillä kaikilla ole tiedossamme joku, joka kärsi jalosti, teki maineikkaita urotöitä, kaatui taistelussa – joku, jonka nimeä kaunistaa kunnian ja maineen sädekehä? Meistä on aniharva jäänyt niin osattomaksi, ettei hän näkisi menneisyydessä jotakin sankarityötä tahi uhrautumista, joka täyttää hänen sydämensä rakkaudella ja kunnioituksella, tekoa, jonka kaiku helkkyy vielä vuosisatojen takaa meille yhtä kirkkaasti kuin metsästäjän torventoitahdus selkeänä lokakuun aamuna.
Jos tämä kertomukseni voi antaa niille, joilla on tämmöisiä sankareita, samoin kuin niille, joilla ei niitä ole, viihtyisän hetken, en pyydä enempää.
Zane Grey.
JOHDANTO
Kesäkuun 16 p. 1716 ratsasti Virginian siirtokunnan maaherra Alexander Spotswood, urhoollinen soturi, joka oli palvellut Marlboroughta Englannin sodissa, pelottoman ja rohkean ratsumiesjoukon etunenässä vanhan Williamsburgin hiljaista pääkatua alas.
Näiden miesten levoton ja seikkailuja janoava henki sai heidät suuntaamaan kulkunsa kauas tuntemattomaan länteen edessäpäin siniseltä siintävän mahtavan vuoriston toiselle puolelle.
Joitakin kuukausia myöhemmin seisoivat he saman vuoriston läntisen haarautuman laella, maalauksellisen Shenandoah-laakson yläpuolella, ja katselivat eräältä korkealta kukkulalta, jonka huipulle valkoisen miehen jalka ei ollut vielä milloinkaan astunut, aavojen lakeuksien ja vehmaiden metsien äärettömyyttä sädehtivin silmin. Williamsburgiin palattuaan he kertoivat löytämänsä maan satumaisesta viljavuudesta avaten siten tien uskaliaalle uranuurtajalle, joka oli kaikki vaikeudet voittaen tekevä läntisen maailman kodikseen.
Mutta kului viisikymmentä vuotta ja enemmänkin, ennen kuin kukaan valkoinen mies tunkeutui tämän ihmeellisen maan sydämeen noiden jylhien vuorten toisella puolella.
Vuonna 1769 olisi eräänä kirkkaana kesäkuun aamuna saatu nähdä erään rotevan ja leveäharteisen miehen seisovan Ohio-virran törmällä lähellä Wheeling Creekin suuta rantalakeuteen äkkijyrkästi päättyvän korkean niemekkeen kallioisessa kärjessä. Hän oli yksin, ellei oteta lukuun muhkeata hirvikoiraa, joka lepäsi hänen jalkojensa juuressa. Kun hän pitkään luodikkoonsa nojaten katseli edessään leviävää hurmaavaa näköalaa, häivähti hänen päivänpaahtamille kasvoilleen valoisa hymy, ja kun hän ajatteli tämän paikan mahdollisuuksia, sykähti hänen sydämensä ilosta. Joessa hänen alapuolellaan oli pienoinen saari, niin pyöreä ja vehmas, että se näytti virrassa rauhallisesti kelluvalta, pehmoiselta mättäältä. Tuoreudessaan vielä heleänviheriä lehdistö kimmelsi ja sädehti aamukasteesta. Hänen takanaan kohosi korkeita harjanteita ja edessä virran toisella puolella levisi aarniometsä niin kauas kuin silmä kantoi.
Alapuolella näkyi vasemmalta syvän rotkon toiselta puolelta laaja, tasainen aukeama. Maahan sortuneet ja siellä täällä vielä pystyssä törröttävät mustuneet puunrungot osoittivat metsäpalon riehuneen paikalla jolloinkin menneisyydessä. Maa oli nyt kauttaaltaan pähkinä- ja laakeripensaiden peitossa, joiden seasta pilkotti ruusuja, kuusamia ja villiomenapuita. Vieno tuoksu täytti ilman. Aukean toisessa reunassa kimalteli sinne tänne polveileva puro, joka kaukaa metsäisen rinteen juurelta ilmestyen virtasi pitkän matkan tyynenä ja rauhallisesti kaartuvia mutkia tehden, mutta riehahti sitten äkkiä erään kallion yli syöksähtäen kiivaaseen juoksuun ja kiiruhti eteenpäin vaahdoten ja kohisten kuin pitkästä viivytyksestä kärsimättömänä alhaalla soljuvan, leveän Ohion helmaan.
Tämä yksinäinen metsästäjä oli eversti Ebenezer Zane. Hän oli niitä uskaliaita miehiä, jotka olivat siirtolaisaallon lähtiessä vyörymään länteen jättäneet perheensä ja ystävänsä ja tunkeutuneet yksinään erämaahan. Lähdettyään kotoaan Itä-Virginiasta hän oli metsien halki samoten ja seutuja tutkien lopulta päätynyt kaukaisen läntisen Ohion laaksoon.
Paikka teki eversti Zaneen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän päätti perustaa siihen uudisasutuksen. Merkittyään valtauksensa joitakin puita kuorimalla hän kyhäsi itselleen tilapäisen majan ja palasi vasta syksyllä Berkeleyhin Virginiaan kertoakseen omaisilleen ja ystävilleen löytämästään ihanasta maasta.
Seuraavana keväänä hänellä oli ympärillään joukko pelottomia miehiä, jotka olivat valmiit seuraamaan häntä erämaahan. Perheet jätettiin kaiken varalta toistaiseksi Red Stoneen Monongahela-joelle, koska kukaan ei voinut sanoa, mitä kaikkea matkalla voisi tapahtua, mutta miehet, eversti Zane, hänen veljensä Silas ja Jonathan, Wetzelit, McCollochit, Bennetit, Metzarit ja muut, jatkoivat vääjäämättä matkaansa.
Taival, jonka he kulkivat, oli yhtenäistä tiheätä ja melkein läpipääsemätöntä metsää, jossa uudisasukkaan kirves ei ollut vielä milloinkaan kajahtanut, ja jossa saattoi joka askeleella joku tuntematon vaara väijyä.
Mutta näille rohkeille metsämiehille oli pelko tuntematon käsite. Intiaanin kiljunta ja luodin vihellys olivat heille kaikille tuttuja ääniä ja huimimmatkin seikkailut tervetulleita. Intiaanien metsästäminen oli Wetzeleillä, McCollocheilla ja Jonathan Zanella kiihkein intohimo, Wetzelit eivät välittäneetkään muusta. He olivat saavuttaneet aivan satumaisen taitavuuden luodikon käytössä, ja heidän aistinsa olivat kehittyneet pitkäaikaisesta harjoituksesta yhtä herkiksi kuin ketulla. Eränkäyntitaidon mestareina, silmät terävinä kuin ilveksellä ja aina valppaina huomaamaan jalanpainanteen, leirinuotiosta kohoavan savun tahi pienimmänkin merkin jostakin vihollisesta nämä miehet samosivat äänettömästi metsien halki uudisasukkaalle tunnusmerkillisellä sitkeydellä ja hellittämättömällä itsepintaisuudella, mutta aina varovaisina.
He saapuivat vihdoin mahtavaa virtaa hallitsevalle harjanteelle, jonka laelta he katselivat toiveikkain mielin ja sykähtelevällä sydämellä eteensä leviävää, silmänkantamattomiin ulottuvaa, tasaisessa vehmaudessaan pehmeästi kumpuilevaa tasankoa.
Jäntevät kädet ja terävät kirveet raivasivat pian aukean puhtaaksi ja nostattivat jykeviä hirsimökkejä jokitörmälle, joiden valmistuttua Ebenezer Zane ja hänen seuralaisensa noutivat perheensä luoksensa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin uudisasutus alkoi kasvaa ja kukoistaa. Mutta sitä mukaa kuin pienen kylän hyvinvointi lisääntyi, kävivät myös punaiset miehet levottomiksi ja tunkeileviksi. Uudisasukkaita ammuttiin heidän astellessaan auransa jäljessä tahi satoa korjatessaan. Vihamielisiä intiaaneja vaani ympärillä ja teki raiviolta poistumisen jokaiselle vaaralliseksi. Moni uudisasukas menetti henkensä siten, että joku läheisyyteen kätkeytynyt intiaani ampui hänet, kun hän astui ulos mökistään päivän sarastaessa.
Läntisen sotilaspiirin päällikkö, kenraali George Rodgers Clark kävi kylässä vuonna 1774, ja kun uudisasukkaat epäilivät intiaanien juuri silloin valmistelevan yleistä hyökkäystä asutukselle, päättivät he rakentaa linnoituksen nuoren kylänsä turvaksi. Kenraali Clark suunnitteli varustuksen, ja kyläläiset rakensivat sen itse. Se sai ensin nimen Fort Fincastle, lordi Dunmoren, Virginian silloisen maaherran, kunniaksi, mutta vuonna 1776 nimi muutettiin Fort Henryksi, Patrick Henryn kunniaksi.
Se oli monet vuodet rajaseudun maineikkain ja kuuluisin linnoitus, joka torjui intiaanien toimeenpanemat lukemattomat hyökkäykset ja sai kestää kaksi muistettavaa piiritystäkin, toisen 1777, vuosi, jota mainitaan nimellä "Verinen seitsikko", ja toisen vuonna 1782. Tässä viimeisessä piirityksessä avusti Hamilton intiaaneja brittiläisine jääkäreineen tehden siten tästä hyökkäyksestä tosiasiallisesti vallankumouksen viimeisen taistelun.
I
Zane-suku oli muinoin siirtokuntien edustavia sukuja; monet sen jäsenet olivat historiallisia henkilöitä.
Ensimmäinen Zane johon sukututkimuksemme ulottuu, oli ylhäistä tanskalaista syntyperää. Maastaan karkotettuna hän siirtyi sittemmin Amerikkaan William Pennin keralla. Hän oli Pennin perustamassa uudessa siirtokunnassa useita vuosia johtavassa asemassa, ja Zanen katu Philadelphiassa on saanut hänestä nimensä. Mutta ollen kopea ja vallanhimoinen hän riitaantui lopulta kveekariveljiensä kanssa niin katkerasti, että hän erosi heistä kokonaan ja muutti Virginiaan Potomac-joelle, seutuun, jota sanottiin silloin Berkeleyn piirikunnaksi. Siellä hänen viisi poikaansa ja yksi tyttärensä, tämän kertomuksen sankaritar, syntyivät.
Ebenezer Zane, lapsista vanhin, syntyi lokakuun 7 p. 1747 ja varttui mieheksi Potomacin laaksossa. Siellä hän meni naimisiin Elisabeth McCollochin, rajaseudun historiassa kuuluisien McColloch-veljesten sisaren kanssa.
Ebenezer oli onnellinen saadessaan sellaisen vaimon. Hänen puolisonsa ei ollut ainoastaan kaunis, vaan myös yhtä tarmokas kuin sydämellisen hyväntahtoinen ja lempeä. Hän oli erikoisesti tunnettu harvinaisesta taidostaan sairaiden parantajana, ja hänen kätevyytensä lääkärin veitsen käytössä, kun kysymyksessä oli myrkytetyn luodin tahi nuolen poistaminen haavasta, oli pelastanut monta uudisasukasta toisten jo menetettyä kaiken toivon.
Zanen veljekset tunnettiin rajaseudulla pääasiallisesti suurista voimistaan ja intiaanien sodankäynnin ja tapojen tuntemuksestaan. He olivat kaikki vahvoja miehiä, nopeita kuin hirvet ja poikkeuksellisen toimeliaita. Ulkonäkö oli erikoisen miellyttävä ja yhdennäköisyys silmäänpistävä. Kaikilla oli pitkä, musta tukka, tummat silmät, selvät ja säännölliset piirteet ja avoin ja rehti ilme.
Ollessaan vielä poikia he olivat melkein heti Virginiaan tultuaan, joka oli silloin vielä rajaseutua sekin, joutuneet intiaanien vangeiksi saaden olla näiden armoilla kaksi vuotta kaukana sisämaassa. Ebenezer, Silas ja Jonathan oli viety sitten Detroitiin, jossa heidät vaihdettiin vapaiksi toisiin vankeihin. Andrew Zanelle kävi onnettomasti. Hän oli jo päässyt pakenemaan, mutta takaa-ajajat saavuttivat hänet Scioto-joella ja ampuivat hänet, juuri kun hän pyrki uimalla sen poikki.
Veljesten vangitsemiseen oli pääasiallisena vaikuttimena koston- ja saaliinhimo, mutta kahleet, jotka pidättivät Isakia, veljeksistä nuorinta, jatkuvasti intiaanien keskuudessa, toisten jo päästyä vapaiksi, olivat sitäkin lujemmat. Eräs intiaaniprinsessa, jonka isä, Tarhe, oli huronien mahtavan heimon päällikkö, rakasti häntä. Hän oli yrittänyt paeta useat kerrat, mutta oli aina saatu kiinni ja palautettu heimon luo, eikä hänestä ollut niihin aikoihin, jolloin kertomuksemme alkaa, kuultu hiiskahdustakaan moneen vuoteen, joten hänen uskottiin saaneen surmaansa.
Elisabeth Zane, veljesten ainoa sisar, oleskeli silloin, kun Ebenezer Zanen suunnittelema uudisasutus perustettiin erämaahan, erään tädin luona Philadelphiassa, saaden siellä kasvatuksensa.
Eversti Zanen talo, jykevistä hirsistä tehty kaksikerroksinen rakennus, oli näkyvällä paikallaan harjun rinteellä noin viidenkymmenen metrin päässä varustuksesta asutuksen muhkein ja mukavin. Mutta vankat seinähirret, lujat salvokset, tuijottavat ampuma-aukot ja vahvoilla luukuilla ja salvoilla varustetut ikkunat ja ovet saivat sen näyttämään melkeinpä tylyltä. Pohjakerroksessa oli kolme huonetta, keittiö, varastohuone sotilastarpeille ja tilava arkihuone. Makuuhuoneet oli sijoitettu yläkertaan, johon päästiin jyrkkiä portaita myöten.
Uudisasukkaan vaatimattomassa majassa ei ollut tavallisesti muuta kuin alastomat seinät, yksi tahi kaksi vuodetta, pöytä ja joitakin istuimia – vain välttämättömin sisustus, mutta eversti Zanen koti oli poikkeus. Iso arkihuone oli mielenkiintoisin. Seinänraot oli tilkitty savella, minkä jälkeen seinät oli kauttaaltaan katettu valkoisella tuohella. Niille oli ripustettu metsästysretkiltä tuotuja voitonmerkkejä, joukossa intiaanien jousia, nuolia, piippuja ja tapparoita, vuoteet ja penkit oli peitetty puhvelintaljoilla, ja halaistuista ja sileiksi veistetyistä hirsistä tehdylle lattialle oli levitetty karhunnahoista sommiteltuja mattoja. Läntinen seinä oli rakennettu suuren kallionlohkareen päälle, johon oli hakattu avonainen takka. Sen yläpuolelle jäänyttä tyhjää paikkaa koristivat komean hirven leveät sarvet.
Tämä mustunut takka, joka oli nähnyt talon sortuvan kahdesti tuhaksi päällensä, oli räiskyvän pystyvalkeansa lämmöllä saanut ilahduttaa ja virkistää monta kuuluisaa miestä. Lordi Dunmore, kenraali Clark, Simon Kenton ja Daniel Boone olivat istuneet sen vaiheilla. Sen ääressä oli Cornplanter tehnyt kuuluisan sopimuksensa eversti Zanen kanssa, kun hän möi virrassa asutuksen kohdalla olevan saaren tynnyrillisestä viskiä. Logan, mingojen päällikkö ja valkoisten miesten ystävä, oli polttanut samassa paikassa monta rauhanpiippua eversti Zanen kanssa. Kuningas Ludvig Filip, jonka Napoleon oli karkottanut Ranskasta, oli Amerikkaan tultuaan viivähtänyt joitakin päiviä myös Fort Henryssä yksinäisillä matkoillaan. Hänen sinne saavuttuaan puhkesi melkein heti ankara lumimyrsky, ja kuninkaallinen vieras vietti aikansa enimmäkseen eversti Zanen takan ääressä. Humisevaan valkeaan tuijottaessaan hän ehkä näki onnettaren suosikin tähden kohoavan huimaavaan korkeuteensa.
Eräs kolea ilta varhain keväällä. Eversti Zane oli juuri palannut tavallisilta metsästysretkiltään, ja ulkoa kuului hevosten poljentaa ja neekeriorjien äänekästä puhetta. Kun hän astui sisään, tervehtivät hänen vaimonsa ja sisarensa häntä rakkaasti ja ilahtuneesti. Philadelphiassa asuvan tädin kuoltua oli Elisabeth edellisenä syksynä muuttanut länteen veljensä luokse. Vastaanotto oli väsyneelle metsästäjälle tervetullut. Suloisen vaimon hellä suudelma, riemastuneiden lasten mekastus ja loimottava valkea lämmittivät hänen sydäntään ja saivat hänet tuntemaan, kuinka ihanaa oli jälleen olla kotona kolmen päivän metsissä kuljeskelemisen jälkeen. Pantuaan luodikkonsa nurkkaan ja riisuttuaan märän metsästystakkinsa hän kääntyi, jääden seisomaan selin tuleen. Nuori ja ryhdikäs eversti Zane oli kaunis mies. Voimakas ja sopusuhtaisen kookas ja solakka vartalo ilmaisi suurta voimaa ja kestävyyttä. Kasvot olivat säännölliset ja miehekkäät. Tuuheat kulmakarvat yhtyivät melkein suoraviivaisesti, silmät olivat tummat ja katse kirkas ja ystävällinen, suu päättäväinen ja leuka voimakaspiirteinen – ilmeessä oli todellakin jotakin silmäänpistävän rohkeata ja nerokasta. Kookas susikoira, joka oli seurannut häntä sisään, oli matkasta väsyneenä painautunut lattialle takan eteen ja sen pää lepäsi nyt valkeata kohti ojentuneilla käpälillä.
"Olen todellakin iloinen päästessäni kotiin jälleen ja sitäpaitsi melkein nälkään kuolemaisillani", virkkoi eversti kirkkaasti hymyillen, kun neekeripalvelija toi höyryävää tarjotinta keittiöstä.
"Olemme niin hyvillämme, että olet jälleen luonamme", vastasi hänen vaimonsa, jonka säteilevät kasvot todistivat täydelleen hänen sanansa. "Illallinen on valmis – Anni, tuo hiukan enemmän kermaa – niin, olen todellakin onnellinen, että olet kotona. Minulla ei ole hetkenkään rauhaa poissa ollessasi, etenkin kun tiedän sinun olevan Lewis Wetzelin seurassa."
"Retkemme epäonnistui kokonaan", sanoi eversti otettuaan lautaselleen aimo annoksen paistettua kalkkunaa. "Karhut ovat juuri lähteneet talvikonnustaan ja ovat nyt poikkeuksellisen arkoja. Jälkiä näimme paljonkin, pirstottuja lahopuita, ja sen semmoisia, joista oli saalistettu toukkia ja mehiläispesiä. Wetzel ampui hirven, ja sitten vartioimme erästä sangen lupaavalta näyttävää paikkaa, josta olimme löytäneet runsaasti karhunjälkiä; valvoimme melkein koko yön kylmässä tihkusateessa. Nyt olen väsynyt ja niin on Tigekin. Wetzel ei välittänyt pahasta ilmasta eikä huonosta onnestammekaan, vaan lähti joitakin merkkejä intiaaneista keksittyään omille yksinäisille retkilleen."
"Hän on aina sellainen uskalikko", huomautti rouva Zane.
"Niin. Verrattomien hermojensa nojalla hän selviytyy onnellisesti vaaroista, joissa tavallinen mies olisi ehdottomasti mennyttä. No, Betty, kuinka sinä voit?"
"Oikein hyvin", vastasi solakka, tummasilmäinen tyttö, joka oli juuri istuutunut everstiä vastapäätä.
"Sanohan, Bessie, mitä järkyttäviä kohtauksia sisareni on toimeenpannut poissa ollessani? Ehkäpä hänen viime kolttosensa, kun hän juotti sangollisen väkevää olutta tuolle kesylle karhu raukalle, riittääkin joksikin aikaa."
"Elisabeth on ihme kyllä ollut oikein kiltti, vaikka se ei suinkaan johdu mistään mielenmuutoksesta, vaan tästä kylmästä ja kosteasta säästä. Odotan katastrofia joka hetki, ellei hän pääse pian ulos."
"Eihän minulla ole ollut tilaisuuttakaan muuhun kuin olla kiltti tyttö. Jos sadetta kestää vielä päivän tahi pari, raivostun. Tahdon ratsastaa ponillani, samoilla metsissä, meloa kanoottiani ja tehdä sitä, mikä minusta on hauskaa", sanoi Elisabeth.
"Aivan niin, aivan niin, Betts. Tiesin elämän käyvän sinulle täällä yksitoikkoiseksi, mutta et saa menettää rohkeuttasi. Tulit tänne myöhään syksyllä, kun kaikki oli alastonta ja kuihtunutta, joten olet tähän saakka nähnyt maailmamme vain sen alakuloiselta ja harmaalta puolelta. Touko- ja kesäkuussa meillä on jo oikein suloista. Voin viedä sinut paikoille, jossa maa on kirjavanaan kuusamia, unikoita ja ruusuja. Tiedän sinun rakastavan metsiä, niin että hiukan vain kärsivällisyyttä vielä."
Elisabeth oli veljesten hemmoteltu lemmikki – voisiko tyttö, jolla on ympärillään viisi rotevaa ja harrasta palvojaa, olla muuta? Pieninkin hänelle sattunut vastoinkäyminen oli heille vakava asia. He olivat hänestä ylpeät eivätkä kyllästyneet milloinkaan puhumaan hänen kauneudestaan ja tiedoistaan. Hänellä oli musta tukka ja Zaneille tunnusmerkilliset tummat silmät, samat soikeat kasvot ja hienot piirteet, lisänä ääriviivojen omalaatuinen pehmeys ja ilmeen sulous, jotka tekivät kasvot hurmaaviksi. Mutta kainosta ilmeestään huolimatta hän oli jyrkästi omintakeinen eikä antanut hevillä myöten väittelyyn jouduttuaan, vallaton ja keimailuunkin taipuvainen sekä tulinen luonteeltaan, joka saattoi kuohahtaa aivan hämmästyttävän helposti.
Eversti Zanella oli tapana sanoa sisarestaan, ettei tämän tiedoilla ja taidoilla ollut mitään rajaa. Oltuaan rajaseudulla vain joitakin kuukausia hän oli täydellisesti perillä pellavan valmistuksesta ja osasi kutoa siitä pukukangasta ihmeteltävällä kätevyydellä. Ilahduttaakseen Bettyä rouva Zane salli hänen välistä valmistaa päivällisen, ja Betty teki sen tavalla, joka herätti veljeksissä ihailua. Keittäjätärkin, vanhan Samin vaimo, joka oli ollut perheessä kaksikymmentä vuotta, oli niin ihastunut, ettei tiennyt, miten ylistää nuoren emäntänsä taitoa. Betty lauloi sunnuntaisin pienessä kirkossa, opetti järjestämässään sunnuntaikoulussa, voitti usein eversti Zanen ja majuri McCollochin shakkipelissä, jota nämä olivat pelanneet yhdessä polvenkorkuisesta saakka; hän suoriutui todellakin oivallisesti melkein kaikesta, piirakoiden leipomisesta huoneensa tuohella katettujen seinien maalaamiseen saakka. Mutta kaikki tämä oli eversti Zanen mielestä merkityksetöntä ja vähäpätöistä. Eversti ei ollut mistään niin ylpeä, kuin sisarensa pystyväisyydestä sellaiseen, joka vaati tarkkaa silmää, nopeata jalkaa, jäntevää käsivartta ja rohkeata mieltä. Hän oli kertonut kaikille asutuksella, sellaisillekin, joita Betty ei edes tuntenutkaan, että tämä ratsasti kuin intiaani, ampui erehtymättömän tarkasti, oli perinyt hyvän annoksen Zanein nopeutta ja osasi ohjata kanoottinsa pahimpienkin kuohujen halki. Eversti Zanen kerskailujen todenperäisyydestä ei ollut vielä mitään todisteita, mutta oli sen asian laita miten hyvänsä, Betty oli monista virheistään huolimatta voittanut kaikkien suosion. Hän toi päivänpaistetta ja onnea kaikkialle, vanhat rakastivat ja lapset jumaloivat häntä, ja leveäharteiset, hidasliikkeiset nuoret uudisasukkaat olivat hänen läsnäollessaan ujoja ja vaiteliaita, mutta autuaallisen onnellisia.
"Betty, täytätkö piippuni?" pyysi eversti noustuaan aterialta ja siirrettyään raskaan tuolinsa lähemmäksi tulta. Noah, lapsista vanhin, kuusivuotias tanakka poikanen, kiipesi hänen polvelleen ja alkoi kysellä.
"Näitkö yhtään karhua tahi puhvelia?" tiedusteli hän silmät suurina.
"En, poikaseni, en ainoatakaan."
"Kestääkö vielä kauan, kunnes olen kyllin suuri pääsemään mukaan?"
"Kyllä, Noah; hyvin kauan."
"Mutta Betyn karhua en pelkää ollenkaan. Se kyllä ärisee minulle ja näyttää hampaitaan, kun heittelen sitä palikoilla. Saanko tulla kanssasi ensi kerralla?"
"Veljeni tuli tänään Short Creekistä. Oli käynyt Fort Pittissä saakka", keskeytti rouva Zane. Hänen vielä puhuessaan koputettiin ovelle. Betty meni aukaisemaan, ja sisälle astuivat kapteeni Boggs, hänen tyttärensä Lydia ja majuri Samuel McColloch, rouva Zanen veli.
"Iltaa, eversti! Odotin tapaavani teidät kotona tänä iltana. Sää on ollut metsästykseen peräti kurja eikä paranemisesta näytä olevan tietoakaan. Tuuli on luoteessa ja hankkii myrskyä", virkkoi kapteeni Boggs, hienopiirteinen, sotilaallisen näköinen mies.
"Halloo, kapteeni! Mitä kuuluu? Entä sinulle, Sam? En ole nähnyt sinua pitkään aikaan", vastasi eversti tervehtien vieraitaan sydämellisellä kädenpuristuksella.
Majuri oli McColloch-veljeksistä vanhin. Intiaanien tappajana hän oli lähinnä Wetzeliä kuuluisin, mutta Wetzel metsästi mieluummin yksinään seuraten vihollisiaan tiettömien erämaiden halki, kun taas McColloch toimi alkuasukkaita vastaan lähetettyjen rankaisuretkikuntien johtajana. Päivänpaahtamana ja kooltaan jättiläismäisenä hän oli muhkeine partoineen tyypillinen metsämies. Silmät olivat yhtä siniset kuin sisarellakin ja äänessäkin oli sama miellyttävä sointu.
"Muistatteko minut, majuri McColloch?" kysyi Betty.
"Kyllä", vastattiin hymyillen. "Olit pieni, terhakka tyttönen, kun näin sinut viimeksi Potomacissa."
"Muistatteko, että teillä oli tapana nostaa minut hevosen selkään ja opettaa minua ratsastamaan?"
"No varmasti ja paremmin kuin sinä. Mutta sitä minä en ymmärtänyt, miten pysyit sen hevosen selässä."
"Olen jälleen pian valmis jatkamaan harjoituksia. Olen kuullut ihmeellisestä hypystänne harjanteen jyrkänteestä – ettekö tahtoisi kertoa seikkailuanne minullekin? Kaikesta, mitä olen kuullut Fort Henryyn tultuani, ovat ratsastuksenne ja huima hyppynne ihmeellisimmät."
"Hän tulee kiusaamaan sinut kuoliaaksi tuolla ratsastuksellasi, Sam, ja koettaa varmasti antaa sinulle opetusta jyrkänteistä hyppäämisessä. En olisi lainkaan hämmästynyt, jos hän yrittäisi tehdä urotyösi toistamiseen. Muistathan intiaaniponin, jonka ostin siltä turkiskauppiaalta viime kesänä? Se on villi kuin hirvi, mutta Betty on ratsastanut sillä naarmuakaan saamatta", puuttui eversti Zane puheeseen.
"Kerron sinulle seikkailuni joskus muulloin. Nyt minun täytyy neuvotella tärkeistä asioista", vastasi majuri Betylle.
Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli ilmeisesti tapahtunut, sillä juteltuaan hetkisen niitä ja näitä miehet siirtyivät varastohuoneeseen jatkaen siellä keskustelua matalalla ja vakavalla äänellä.
Lydia Boggs oli kahdeksantoista täyttänyt, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen neitonen. Hän oli, kuten Bettykin, saanut hyvän kasvatuksen ja oli siinä suhteessa rikkaampi rajaseudun muita tyttöjä, joiden tiedot ulottuivat vain aniharvoin taloudenhoitoa laajemmalle. Kenraali Clark oli intiaanisotien alkaessa sijoittanut kapteeni Boggsin Fort Henryyn, ja Lydia oli asunut siellä isänsä keralla kaksi vuotta. Hänestä ja Betystä oli heti tämän saavuttua, mitä Lydia oli tervehtinyt mitä suurimmalla ihastuksella, tullut parhaimmat ystävät.
Lydia kietoi kätensä Betyn kaulaan ja sanoi: "Miksi et tullut varustukseen tänään?"
"Ilma on ollut koko päivän niin inhottavan ruma, etten välittänyt mennä ulos."
"Sittenpä sinulta jäikin jotakin näkemättä", sanoi Lydia salaperäisesti.
"Kuinka niin? Mitä sitten?"
"Jotakin vain, josta et ehkä välitäkään."
"Kylläpä sinä olet salaperäinen! Tietysti välitän. Minusta on tänä iltana kaikki mielenkiintoista. Sano nyt, ole niin kiltti."
"Se on pian tehty. Majuri McCollochilla oli vain mukanaan eräs nuori sotilas."
"Sotilas? Fort Pittistäkö? Tunnenko hänet? Upseerit ovat melkein kaikki minulle tuttuja."
"Et, häntä et ole milloinkaan nähnyt. Hän on meille kaikille outo."
"Eipä sinun uutisistasi näytä olevan paljoakaan taikaa", virkkoi Betty pettyneesti. "Vieraat ovat kyllä pienessä kylässämme sangen harvinaisia, mutta niistä päättäen, jotka ovat tänne viime aikoina poikenneet, ei tämäkään voi olla muita merkillisempi."
"Odota, kunnes näet hänet", vastasi Lydia nyökäyttäen merkitsevästi päätään.
"Kuule, kerro hänestä kaikki, mitä tiedät", pyysi Betty vilkastuen.
"Majuri McColloch toi hänet isän puheille ja hänet esitettiin minullekin. Hän on etelästä ja vanhasta hienosta perheestä. Näin sen heti hänen rauhallisesta ja pidättyvästä ilmeestään. Hän on kookas, vaalea ja kaunis, ja hänen kasvonsa ovat avoimet ja miehekkäät. Ja miten hienosti hän käyttäytyy! Hän teki minulle niin syvän kumarruksen, että menin hämmästyksestä melkein puhumattomaksi. Emmehän ole täällä nähneet muita kuin näitä isoja metsästäjiä, jotka puristavat kättä niin, että on vähällä huudahtaa, mutta tämä nuori mies on toisenlainen. Hän on kavaljeeri. Kaikki tytöt ovat jo rakastuneet häneen. Ja niin käy sinunkin."
"Minunko? Ei varmastikaan. Mutta kuinka virkistävää tässä yksitoikkoisuudessa! Kaikesta siitä päättäen, mitä olet tässä nyt kertonut, hänen on täytynyt tehdä sinuun sangen voimakas vaikutus."
"Betty Zane, muistan kaikki näin hyvin, koska hän on juuri sellainen mies, jonka kuvasit eräänä päivänä, kun rakensimme pilvilinnojamme ja haaveilimme yhdessä, minkälaisen sankarimme tulisi olla."
"Tytöt, eikö teillä ole nyt mitään parempaa puhuttavaa kuin tuommoinen hölynpöly?" keskeytti rouva Zane, jota toisessa huoneessa pidetty neuvottelu hermostutti. Hän tiesi kokemuksestaan, mitä oli tulossa.
Eversti Zane ja hänen vieraansa keskustelivat sillä aikaa vakavasti eräistä samana päivänä saapuneista uutisista. Eräs ystävällismielinen intiaanilähetti oli tuonut sellaisen sanan Short Creekiin – pienoinen uudisasutus jokivarressa Fort Henryn ja Fort Pittin välillä – että Ohion laakson heimot valmistelivat ryöstöretkeä asutuksille. Majuri McColloch, jota Wetzel oli varoittanut intiaanien keskuudessa vallitsevasta levottomuudesta – kuume, joka uusiintui joka kevät – oli mennyt Fort Pittiin toivossa saada sieltä lisäväkeä, mutta kun mitään apua ei annettu, lukuunottamatta sotilasta, joka oli vapaaehtoisesti lähtenyt hänen mukaansa, kiiruhti hän suorinta tietä takaisin Fort Henryyn.
Hänen tuomansa uutiset tekivät kapteeni Boggsin, joka oli varusväen päällikkö, sangen huolestuneeksi. Miehistöstä oli nimittäin osa hirsien kaadannassa ylhäällä jokivarressa, eikä heitä odotettu kotiin ennenkuin parin viikon kuluttua.
Jonathan Zane, jolle oli lähetetty sana tulla everstin puheille, saapui juuri tällöin ja sai kuulla heti, mistä oli kysymys. Zanen veljesten puoleen käännyttiin aina, kun ratkaistavana oli jokin intiaaneja koskeva seikka. Eversti Zanella oli suuri vaikutusvalta toisiin heimoihin ja hänen neuvonsa olivat korvaamattomat. Jonathan Zanesta taas oli intiaanin näkeminenkin mitä vastenmielisintä, eikä hänestä ollut neuvotteluissa juuri muuta hyötyä kuin että hän oli kokenut tiedustelija, intiaanien tappaja ja näiden erikoistuntija. Eversti Zane kertoi, että Wetzel ja hän olivat nähneet intiaanien jälkiä kymmenen penikulman päässä kylästä.
"Ja sanoihini voitte luottaa. Wyandotit ovat miehissä sotapolulla. Wetzel käski minun kiiruhtaa suorinta tietä varustukseen ja riensi tiehensä. Olimme Baldin harjun takana karpalosuon laidassa. Omasta puolestani olen kuitenkin sitä mieltä, että saamme olla rauhassa. Jos intiaanit aikoisivat käydä kimppuumme, pitäisi heidän minun käsittääkseni tulla lännestä Yellow Creekiä reunustavien korkeiden selänteiden suojassa. Sieltähän ne aina tulevat. Mutta onhan luonnollisesti parasta saada kaikesta tästä ehdoton varmuus, ja tohdinpa lyödä vaikka vetoa, että Lew tulee vielä tänä iltana tahi viimeistään aamulla minulle ilmoittamaan, mistä nyt on kysymys. Lähettäkää sillä aikaa joitakin tiedustelijoita metsiin ja antakaa Jonathanin ja majurin huolehtia virran vartioimisesta."
"Toivon Wetzelin tulevan pian", sanoi majuri. "Saamme olla siitä varmat, että hän tietää aina intiaaneista enemmän kuin kukaan toinen. Näin hänet viimeksi viikkoa ennen kuin lähditte metsästysretkellenne. Menin Fort Pittiin ja koetin saada sieltä joitakin miehiä tänne, mutta varusväki on pieni ja yhtä paljon avun tarpeessa kuin mekin. Eräs nuori Clarke-niminen sotilas tarjoutui vapaaehtoisesti mukaani, ja minä toin hänet tänne. Hän ei ole milloinkaan nähnyt sotivaa intiaania, mutta hän on miellyttävän näköinen poika ja vaikuttaa reippaalta ja kunnolliselta. Kapteeni Boggs ottaa hänet kyllä vastaan, jos vain sinä suostut."
"Totta kai. Olemme hyvillämme saadessamme hänet joukkoomme", vastasi eversti.
"Tilanne ei olisi läheskään näin vakava, ellen olisi lähettänyt poikia joelle", virkkoi kapteeni Boggs huolestuneesti. "Voisiko olla mahdollista, että he olisivat joutuneet kosketuksiin intiaanien kanssa?"
"Mahdollista kyllä, mutta ei todennäköistä", vastaisi eversti Zane. "Intiaanit ovat kaikki Ohion toisella puolella. Wetzel on myös siellä, mutta hän on oleva täällä kauan ennen heitä."
"Toivon kaiken olevan kuten sanotte", vastasi kapteeni Boggs. "Lähetän tiedustelijoita joka taholle ja ryhdyn kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin. Meidän täytyy mennä nyt. Tule, Lydia."
"Tuleepa tästäkin ihana yö", lausui eversti suljettuaan oven vieraiden poistuttua. "Enpä tiedä, menenkö levolle ollenkaan."
"Kuinkahan Lew Wetzel viettää tämmöisen yön metsissä ollessaan?" kysyi Betty uteliaasti.
"Lewkö? Hän lepää yhtä mukavasti kuin kaniini kolossaan", vastasi eversti nauraen. "Hänellä on käden käänteessä pienoinen tuohikatos valmiina, jonka suojaan hän sytyttää nuotionsa ja kyhää oksista mukavan vuoteen."
"Mitä tämä kokous oikeastaan merkitsi, Ebenezer, ja mitä veljeni kertoi sinulle?" tiedusteli rouva Zane levottomasti.
"Meillä on jälleen odotettavissa ikävyyksiä wyandotien ja shawneiden taholta. Mutta lähitulevaisuudessa en usko mitään kummempaa tapahtuvan, Bessie. Eikä meitä voi saattaa pulaan mikään muu kuin pitkällinen piiritys."
Everstin teeskennellyn huoleton ja välttelevä vastaus ei kyennyt rauhoittamaan hänen vaimoaan, joka tunsi veljensä ja tiesi, ettei hänen miehensä näyttänyt milloinkaan syyttä huolestuneelta. Tavallisesti aina kirkkaat kasvot kävivät nyt synkiksi. Hän oli jo saanut nähdä niin paljon intiaanien sodankäyntiä, että sen pelkkä ajatteleminenkin sai hänet vapisemaan kauhusta. Betty näytti välinpitämättömältä. Hän kyyristyi taputtelemaan koiraa.
"Tige, intiaaneja, intiaaneja!" sanoi hän.
Koira murisi ja näytti hampaitaan. Sen luonto nousi heti intiaaneja mainittaessa.
"Koira on ollut levoton viime aikoina", jatkoi eversti. "Se löysi intiaanien jäljet ennen Wetzeliä. Tiedät, kuinka katkerasti Tige vihaa intiaaneja. Se on yhtä viisas kuin rohkeakin, ja tiedustelijoilla on ollut siitä paljon apua aina siitä lähtien kun se palasi kotiin Isakin keralla neljä vuotta sitten. Tigehän oli mukana, kun Isak karkasi viime kerran wyandotien luota. Ja kun Isak oli vankina, anasti hän koiran takaisin punanahoilta, jotka olivat pieksäneet sen henkihieveriin, ja hoiti sen terveeksi. Ettekö ole välistä kuulleet murheellista ulvontaa yösydännä?"
"Kyllä. Se saa minut vetämään peiton pääni yli", vastasi Betty.
"Niin, se on vain Tige, joka suree Isakia", sanoi eversti.
"Isak parka", kuiskasi Betty.
"Muistatko hänet? Siitä on jo yhdeksän vuotta kun viimeksi näit hänet", virkkoi rouva Zane.
"Muistanko? Kyllä. En unohda häntä milloinkaan. Mahtaako hän olla vielä elossa?"
"Luultavasti ei. Siitä on nyt neljä vuotta, kun hän joutui uudelleen vangiksi, eikä tämä hänen pitkä poissaolonsa ole muuten selitettävissä, kuin että hän on joko kuollut tahi mennyt lopultakin naimisiin sen intiaanitytön kanssa. Intiaani on luonteeltaan hämmästyttävän yksinkertainen. Isak on voinut helposti pettää vartijansa ja uskotella näille olevansa tyytyväinen vankeudessaan. Koettaessaan karata hän on todennäköisesti saanut surmansa kuten Andrew parkakin."
Veli ja sisar tuijottivat surullisina valkeaan, joka alkoi vähitellen sortua hehkuvaksi hiilokseksi. Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus jota ei häirinnyt muu kuin kiihtyvän tuulen humina ulkoa ja sadepisaroiden rapina katolta.
II
Fort Henryn varustus oli virtaan jyrkästi viettävän, korkean niemekkeen kärjessä, josta oli kaunis ja laaja näköala. Se oli suorakaiteen muotoinen, noin sadan metrin pituinen ja viidenkymmenen levyinen, ja sitä ympäröi joka taholla niin etäällä, että väliin jäi tilava piha, neljä metriä korkea, jykevä paaluaitaus, jonka kaikki neljä kulmausta oli varustettu vahvalla linnakkeella. Niissä oli hyvää tilaa kuudelle puolustajalle. Itse varustusrakennus oli kaksikerroksinen, joista ylempi ulkoni pari kyynärää alemman yli, ja sen vahvoista tammihirsistä tehdyt seinät olivat täynnä ampuma-aukkoja. Aitauksen sisäpuolella oli sitäpaitsi useampia hirsimökkejä ja sopiviin paikkoihin oli kaivettu syviä kaivoja, niin että hyvää vettä oli aina ja runsaasti saatavilla, vaikka lähdekin olisi sattunut ehtymään.
Näillä varustuksilla ja niiden intiaanisotien aikana tarjoamalla suojeluksella on kaikissa kertomuksissa rajaseudun elämästä tärkeä sija. Ne olivat levottomuuksien sattuessa uudisasukkaan koti, ja niiden seinien sisäpuolella asuttiin usein viikkokausia.
Nämä vain puusta rakennetut linnoitukset, joiden lujittamiseksi ei ollut käytetty ainoatakaan metallinaulaa (siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellaisia ollut saatavissa), voivat näyttää merkityksettömiltä ja vähäpätöisiltä näinä suurten linnoitusten ja mahtavien laivastojen päivinä, mutta ne olivat sen ajan vaatimusten mukaiset ja varjelivat monta nuorta asutusta intiaaniheimojen hurjilta hyökkäyksiltä. Fort Henryn piirityksessä noin vuotta ennen kertomuksemme alkua eivät uudisasukkaat olisi todennäköisesti menettäneet yhtään miestä, jos he olisivat pysyneet varustuksessaan. Mutta kapteeni Ogle, joka toimi silloin varusväen päällikkönä, oli lähtenyt intiaaneja vastaan. Hänen seuralaisistaan pääsi vain joitakin takaisin varustukseen toisten joutuessa väijytyksen uhriksi.
Sitä seuraavana päivänä, jolloin majuri McColloch oli palannut Fort Henryyn, saivat kaikki uudisasukkaat käskyn heittää kevätkyntönsä ja muut työnsä ja toimittaa karjansa ja kaikki ne tavarat, jotka he tahtoivat pelastaa punanahkojen hävittäviltä soihduilta, kiireesti varustukseen. Naiset olivat saaneet osalleen lapsista huolehtimisen lisäksi luodikkojen puhdistamisen, luotien valamisen ja tuhannet muut pienemmät tehtävät, joihin miehet eivät joutaneet. Majuri McColloch, Jonathan ja Silas Zane olivat jo aamun sarastaessa lähteneet eri tahoille jokivarteen tiedustelemaan. Eversti Zane oli päättänyt pysyä alallaan talossaan ja puolustaa sitä, minkä tähden hän ei ollut siirtänyt varustukseen muuta kuin hevosensa ja karjansa. Vanha Sam, neekeri, ajoi sinne parhaillaan heiniä kuorman toisensa jälkeen. Kapteeni Boggs oli lähettänyt useampia miehiä teitä vartioimaan, ja yksi näistä oli sama nuori sotilas Clarke, joka oli tullut majurin mukana Fort Pittistä.
Alfred Clarken olemuksessa oli rajaseudulla yleisesti käytetystä metsästyspuvusta huolimatta jotakin, joka ilmaisi, että uudisasukkaan raskas työ ja kieltäymykset olivat seikkoja, joiden kanssa hän ei ollut joutunut ennen tekemisiin. Näin ajattelivat Fort Henryn asukkaat nähdessään hänen sulavan käyntinsä, valkoisen hipiänsä ja sileät ja pehmoiset kätensä. Mutta hänen säännölliset ja puhtaat piirteensä, joissa ei näkynyt mitään julkeata, sinisten silmäin suora ja rehellinen katse, ystävällinen ja hyväntahtoinen käytös ja se määrittelemätön jokin, joka takaa miehen kunnollisuuden ja osoittaa hänen olevan oikeata ainesta, tekivät kaikkiin, jotka tarkastelivat häntä lähemmin, hyvän vaikutuksen.
Hän ei tuonut Fort Pittistä mukanaan muuta kuin hevosensa, mustan, sorearaajaisen jalorotuisen, jonka hän tunnusti peittelemättä olevan ainoan, mitä hän saattoi sanoa omakseen. Pyytäessään eversti Zanea ottamaan hänet palvelukseensa varusväkeen hän kertoi olevansa kotoisin Virginiasta ja käyneensä koulua Philadelphiassa, ja että äidin toinen avioliitto isän kuoltua samoin kuin hänen oma luontainen seikkailunhalunsa olivat saaneet hänet lähtemään kotoa uudisasukasten ja rajaseudun ovelien intiaanien parista onneaan etsimään. Lukuunottamatta parinkuukauden palvelusta kenraali Clarkin päällikkyyden alaisena hän ei tiennyt mitään rajaseudun elämästä, mutta hän oli kyllästynyt toimettomuuteen; hän oli vahva, tahtoi oppia eikä pelännyt työtä. Eversti Zane, joka oli kokenut ihmistuntija, mieltyi häneen heti; antaessaan nuorelle miehelle luodikon ja muut varusteet hän sanoi rajaseudun tarvitsevan rohkeita ja reippaita nuorukaisia, ja jos hänellä oli jäntevä käsi ja altis mieli, löytäisi hän varmasti onnensa. Jos joku olisi voinut kertoa Alfred Clarkelle kohtalosta, joka odotti häntä, olisi hän mahdollisesti hypännyt siekailematta mustan ratsunsa selkään ja karkuuttanut tiehensä, mutta kun tulevaisuus on meiltä kaikilta salattu, kääntyi hänkin hilpein mielin tielle, jolle sallimus oli hänet nyt johdattanut.
Tänä kirkkaana kevätaamuna hän vartioi raivion laidassa menevää tietä noin neljännespenikulman päässä varustuksesta. Hän piti saamiensa ohjeiden mukaisesti tarkoin silmällä virran toista rantaa, jossa oli sillä kohdalla, missä hän seisoi, lavea mutka, joka ei näkynyt varustukseen. Joki oli viime sateista tulvillaan, ja voimakas virta kiidätti hänen ohitseen irtautuneita pensaita, puita ja kaikenlaista törkyä. Kaniineja ja muita pikkueläimiä, jotka tulva oli todennäköisesti yllättänyt, kyyristeli ajelehtivilla rungoilla ja risukasoilla. Katsahtaessaan tielle Clarke näki hevosen tulevan laukaten häntä kohti. Ensin hän luuli sitä lähetiksi, jolla oli hänelle jotakin asiaa, mutta kun tulija läheni, näki hän, että hevonen oli intiaaniponi ja ratsastaja nuori tyttö, jonka pitkä, musta tukka hulmusi tuulessa.
"Mitähän ihmettä nyt on tekeillä? Näyttää intiaanitytöltä", mutisi Clarke. "Mutta hän ratsastaa hyvin, ken sitten lieneekin."
Hän painautui tien vieressä kasvavaan laakeripensaikkoon, ja kun nopeasti lähestyvä ratsastaja oli päässyt melkein kohdalle, hypähti hän äkkiä esiin ja tarttui suitsiin. Poni säikähti ja nousi takajaloilleen, mutta hän veti sen alas, ja kun hän katsahti ylös, kohtasi hän kauneimmista tummista silmistä, mitä hänelle oli milloinkaan ollut onni tahi onnettomuus nähdä, katseen, joka oli äärimmäisen hämmästynyt ja ihmettelevä.
Betty, sillä hän se oli, tuijotti nuoreen mieheen kummissaan, kun taas Alfred meni yhä enemmän hämilleen. Molemmat vaikenivat, mutta Betty, joka ei hevillä joutunut sanattomaksi, selvisi pian hämmingistään.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän närkästyneesti.
"Sitä, että teidän täytyy kääntyä ja palata kylään", vastasi Alfred rauhallisesti.
Mutta tie, jota hän nyt vartioi, sattuikin olemaan Betyn suosituin ratsastustie, sillä siitä oli noin parin penikulman matkalla esteetön näköala virralle. Betty ei ollut joko kuullut kapteenin määräystä, ettei kukaan saanut poistua kylästä, tahi ei ollut välittänyt siitä, ja kun hänellä oli yleensä tapana tehdä, mitä halusi, oli hän todennäköisesti antanut palttua kaikille määräyksille.
"Päästäkää hevoseni!" huudahti hän karahtaen punaiseksi ja nykäisten ohjaksista. "Kuinka te uskallatte? Mikä oikeus teillä on pysähdyttää minut?"
Ilme, jonka Betty näki Clarken kasvoilla, ei ollut hänelle outo, sillä hän muisti nähneensä sen Philadelphiassa tätinsä luona kohtaamiensa nuorukaisten kasvoilla. Se oli nuorten naisten vaihtelevaan luonteenlaatuun tottuneen miehen kevyttä ja kiusoittelevaa hymyä, heidän mahtipontisuutensa herättämää huvitettua ylenkatsetta. Mutta siitä ei Betty nyt välittänyt. Häntä kiukutti se tyyneys, jolla nuori mies piteli edelleen ponia hänen käskystään välittämättä.
"Älkää vihastuko, pyydän", vastasi Clarke. "Olen pahoillani, etten voi sallia noin kauniin ja näppärän tyttösen toimia omin päin, mutta ponia en päästä ennenkuin sanotte palaavanne kylään takaisin."
"Te – te julkea ja hävytön mies!" huudahti Betty leimuavin silmin.
"Eihän toki, hyvä neiti", vastasi Alfred hilpeästi nauraen. "Tarkoitukseni ei ole suinkaan olla julkea tahi hävytön. Jos kapteeni Boggs olisi selittänyt minulle kaikki yksityiskohtaisesti, en luultavasti olisi huolinutkaan tästä tehtävästä, joka on ainakin tällä hetkellä kaikkea muuta kuin miellyttävä. Hänen olisi pitänyt mainita minulle vaarasta joutua intiaaniponeilla ratsastavien kiivasluonteisten nuorten neitien yliajettavaksi."
"Hellitättekö suitset, vai täytyykö minun laskeutua satulasta ja mennä kävellen apua hakeman?" kysyi Betty uhkaavasti.
"Te palaatte heti varustukseen", käski Alfred päättävästi. "Minulla on kapteeni Boggsin määräys, ettei kukaan saa poistui raiviolta."
"Miksi ette sanonut sitä heti? Luulin teitä Simon Girtyksi tahi joksikin toiseksi rosvoksi. Oliko välttämätöntä seisottaa minua tässä näin kauan selittääksenne, että olitte virantoimituksessa?"
"Tiedätte selittämisen olevan välistä hankalaa", vastasi Alfred, "eikä tilanne ollut sitäpaitsi niinkään vastenmielinen. Rosvo en ole enkä usko teidän sitä luulleenkaan. Olen vain estänyt erään nuoren neidin päähänpiston, ja sehän on, tiedän mä, vakava rikos. Olen hyvin pahoillani. Hyvästi."
Betty loi häneen leimuavan silmäyksen tummista silmistään, pyöräytti ponin ympäri ja antoi sen laukata tiehensä. Sointuva nauru kantautui hänen korviinsa, ennenkuin hän oli päässyt äänenkuulumattomiin, ja hänen poskensa karahtivat jälleen punaisiksi.
"Oikea pieni kaunotar, toden totta!" jahkaili Alfred itsekseen katsoessaan viehättävän ratsastajattaren jälkeen. "Ja sitä sisua! Ihmettelenpä, kuka hän mahtaa olla? Ei mokkasiineja eikä pukinnahkaisia käsineitä ja tukka hajallaan kuin jollakin rasavillillä, mutta sydänmaan tyttö hän ei ole, siitä olen varma. Taisin olla hiukan liian töykeä, mutta kun olin kerran ottanut sellaisen asenteen, en voinut muuta; en ainakaan sellaista kopeaa äkäpussia kohtaan. Kiusaus oli liian suuri. Entä ne silmät? Tämä pieni rajaseudun asutus näyttää käyvän vastoin kaikkia odotuksiani sangen mielenkiintoiseksi."
Päivä meni vähitellen menojaan, eikä sen kuluessa tapahtunut ennen iltaa enää mitään, joka olisi häirinnyt pääasiallisesti vain punaisista huulista ja tummista silmistä haaveilevaa Alfredia. Juuri kun hän aikoi palata varustukseen illalliselle, kuuli hän koiran, jonka hän oli nähnyt hiukan ennemmin juoksevan tiellä, haukkuvan törmän alla jonkun matkaa varustukseen päin. Poiketen taempana kohoavalle rinteelle hän näki suuren, mustan koiran laukkaavan rannalla edestakaisin. Se haukkui hurjasti, eteni pari askelta veteen ja syöksähti taas takaisin hiekalle. Alfred otaksui sen näkevän joessa jotakin, ketun tahi suden, jonka vuoksi hän laskeutui rannalle ja puhutteli sitä. Koira alkoi haukkua entistä kovemmin ja kiivaammin, juoksi veteen ja katsoi virtaan ja sitten häneen melkein inhimillisen älykkäästi.
Alfred ymmärsi. Hän kohotti katseensa, mutta ei nähnyt ensin muuta kuin ajopuita. Sitten hän erotti äkkiä erään paksun rungon, jolla lepäsi siihen kiinnitakertuneena joku inhimillinen olento, mies, kuten näytti, ja mikäli hän saattoi nähdä intiaani. Hän nosti luodikon poskelleen ja oli juuri laukaisemaisillaan, kun hän oli erottavinaan heikon "halloo!" Katsoen tarkemmin hän totesi, ettei jyvän takaa näkyvä pää ollutkaan sileäksi ajeltu eikä sillä omituisella hiustöyhdöllä koristettu, joka on sotapolulle lähteneelle punanahalle tunnusmerkillinen, vaan pitkän, mustan tukan peittämä.
Alfred laski luodikkonsa ja katseli kiinteästi runkoa taakkoineen. Virran mukana ajautuen se läheni vähitellen, kunnes hän näki, että sillä lepäävä mies oli valkoinen, joka oli kiertänyt toisen kätensä rungon ympärille ja meloi heikosti toisella. Hän päätteli, että mies oli joko haavoittunut tahi hukkumaisillaan, sillä liikkeet hidastuivat ja heikkenivät joka hetki. Kalpeat kasvot lepäsivät puuta vasten melkein vettä viistäen. Alfred huusi hänelle joitakin rohkaisevia sanoja.
Hiukan alempana oli matala kallionkieleke, jonka kärki ulottui pari metriä ulos veteen. Alfred riuhtaisi yltään takkinsa ja jalkineensa, ja kun runko lähestyi kielekettä hyppäsi hän virtaan ja kiskaisi puun rannalle. Siihen takertuneen miehen kuolonkalpeat kasvot osoittivat hänen menettäneen kaikki voimansa, ja että pelastus oli tullut aivan viime tingassa. Kun Alfred pääsi matalalle, kietaisi hän kätensä miehen ympärille, joka ei kyennyt seisomaan, ja kantoi hänet kuivalle.
Pelastetulla oli pukinnahkainen metsästysmekko ja samasta aineesta tehdyt säärystimet ja mokkasiinit, kaikki niin huonossa kunnossa, että ne tuskin pysyivät päällä. Säärystimet olivat riekaleina ja mokkasiinit puhki. Kasvot puhuivat kärsimyksistä ja rasituksista ja toisen olkapään alla oli vertavuotava ampumahaava.
"Voitteko puhua? Ken olette?" kysyi Clarke haavoittunutta tukien.
Ponnistaen viimeiset voimansa mies koetti vastata ja saikin vihdoin kuiskatuksi jotakin, josta Alfred oli erottavinaan nimen "Zane", ja kaatui samassa tajuttomana maahan.
Koira oli koko ajan käyttäytynyt sangen omituisesti, ja ellei Alfredin huomio olisi kokonaan kohdistunut mieheen, olisi hän pannut merkille eläimen kummallisen käytöksen. Se mennä pyyhkeili rantaa pitkin edestakaisin kuin järjiltään, kaivoi hiekkaa, niin että pienet kivet sinkoilivat korkealle ilmaan, teki lyhyitä, hurjia syöksyjä sinne tänne, hyppi, piehtaroi ja pyörähteli ja ryömi lopulta liikkumattomana makaavan miehen luo ja nuoli hänen kättään.
Clarke oivalsi, ettei hän jaksaisi kantaa miestä perille saakka, joten hän pukeutui kiireesti ja lähti juoksemaan kylään eversti Zanen puheille. Ensimmäinen, jonka hän näki, oli everstin vanha neekeri, joka suki parhaillaan erästä isäntänsä hevosta.
Sam oli aina tyyni ja rauhallinen ja suoritti kaikki tehtävänsä verkalleen ja hätäilemättä. Hän kääntyi hitaasti ja katsahti Clarkeen pitkään ja arvostelevasti. Tämä oli hänelle outo, ja ollen luonteeltaan juro ja kylmäkiskoinen varsinkin vieraita kohtaan ei Samilla näyttänyt olevan mitään kiirettä vastata kysymykseen, missä eversti Zane mahtoi olla tavattavissa.
"Älä pöllistele siinä, senkin tomppeli!" tiuskaisi Clarke, joka oli tottunut siihen, että neekerit tottelivat häntä, "vaan vastaa paikalla, missä eversti on!"
Eversti Zane tuli samassa tallista ja aikoi juuri sanoa jotakin, kun Clarke keskeytti hänet.
"Olen kiskonut joesta erään miehen, eversti, joka sanoo nimensä olevan Zane, ja ellei hän tarkoittanut sitä, tuntee hän teidät joka tapauksessa, sillä hän sanoi varmasti 'Zane'."
"Mitä!" huudahti eversti ottaen piipun hampaistaan. Clarke selosti tapahtuman muutamilla sanoilla, ja käskettyään Samin seurata jäljessä eversti lähti juoksemaan Clarken keralla alas rantaan, jossa mies makasi yhä tajuttomana koiran vartioidessa vieressä.
"Jumalani! Sehän on Isak!" huudahti eversti kalpeat kasvot nähdessään. "Hän näyttää aivan hengettömältä, poika parka. Oletteko varma, että hän puhui? Tietysti hänen on täytynyt puhua, sillä mistäpä olisitte muuten tiennyt. Aivan niin, hänen sydämensä sykkii vielä."
Eversti Zane kohotti päätään, jonka hän oli painanut tiedottoman miehen povelle sydäntä kuunnellakseen.
"Jumala teitä siunatkoon, Clarke, että pelastitte hänet", lausui hän lämmöllä. "Sitä en milloinkaan unohda. Hän elää ja on luullakseni vain uupunut, sillä tuo haava on itsessään vähäpätöinen. Kiiruhtakaamme kotiin."
"Minä en häntä pelastanut, vaan koira", kiiruhti Alfred vastaamaan.
He kantoivat tajuttoman ja vettävaluvan miehen everstin kotiin. Rouva Zane avasi oven.
"Jälleen joku haavoittunut mies parka", lausui hän säälivästi ja kumartui katsomaan kalpeita kasvoja. "Suuri Jumala! Isak! Oh, älkää sanoko, että hän on kuollut!"
"Aivan niin, Isak, eikä vielä läheskään kuollut", vastasi eversti. "Häntä on ammuttu, niin että panepas nyt ripeästi toimeksi, Bessie."
"Onko hänellä muita vammoja, paitsi tätä käsivarressa?" kysyi rouva Zane tutkien haavaa.
"En ainakaan luule, ja tuohan on verraten vähäpätöinen. Tämä heikkous johtuu verenvuodosta, rasituksista ja nälästä. Tahdotteko olla niin hyvä, Clarke, ja kiiruhtaa kapteeni Boggsille ja pyytää Bettyä tulemaan heti kotiin? Sam, lämmitä tuo huopa. Se on oikein, Bessie, tuohan viskiä", jakeli eversti käskyjään.
Alfredilla ei ollut aavistustakaan, kuka Betty oli, mutta kun se oli hänen mielestään sivuasia, hän lähti viivyttelemättä varustukseen. Hän arveli, että Betty oli joku everstin orjatar, mahdollisesti Samin vaimo.
Mutta palatkaamme Bettyyn. Kun hän käänsi poninsa ja ratsasti pois seikkailunsa näyttämöltä, tapahtui se mielentilassa, joka on helpommin kuviteltu kuin kuvattu. Betty tahtoi aina pitää oman päänsä ja vihasi kaikkea vastarintaa, olipa se oikeutettua tahi ei, ja kun hän ei saanut tehdä, mitä halusi, suuttui hän tavallisesti. Mies, jota hän ei edes tuntenutkaan, oli antanut hänelle käskyjä ja pakottanut hänet luopumaan ratsastusretkestään! Olihan se nyt jotakin aivan sietämätöntä! Ja tuo muukalainen oli vielä ollut kaiken lisäksi nenäkäskin. Oli sanonut häntä aivan tuttavallisesti "kauniiksi ja näppäräksi tyttöseksi", mikä oli jo sinänsä suuri loukkaus, ja katsonut häneen niin kummallisesti. Betyllä oli jonkinlainen hämärä muisto katseesta, joka oli ollut samalla sekä ihaileva että kiusoitteleva. Mies oli luonnollisesti sama, josta Lydia oli hänelle kertonut. Vieraat olivat heidän pienessä kylässään niin harvinaisia, ettei niitä ollut todennäköisesti useampia kuin yksi.
Lähellä kotia hän kohtasi veljensä, joka sanoi, että hänen oli parasta mennä sisään ja antaa Samin huolehtia ponista. Betty huusi neekerin luokseen ja meni sisään. Bessie oli mennyt varustukseen lasten kanssa, ja kun sisällä ei ollut ketään puhetoveria, koetti Betty kuluttaa aikaansa lukemalla, mutta todettuaan, ettei kirjasta ollut mitään hupia, heitti hän sen hyllylle ja otti esiin käsityönsä. Sekin osoittautui nyt aivan mahdottomaksi. Säikeet punoutuivat ja sotkeutuivat toivottomasti, ja kun hän oli hetkisen yrittänyt, survaisi hän sen pöydälle yhteen kasaan. Kietaisten huivin hartioilleen, sillä ilta oli jo kulunut niin pitkälle, että ulkona oli koleata, hän laskeutui alas ja ulos pihalle. Hän käveli hetkisen edestakaisin ja meni sitten varustukseen kapteeni Boggsille. Lydia puuhaili parhaillaan pellavien valmistuksessa.
"Näin sinun kiitävän ohi ponillasi. Kylläpä sinä osaat ratsastaa! Minä ainakin pelkäisin taittavani niskani!" huudahti hän kun Betty astui sisään.
"Retkestäni ei tullut mitään – pilasivat kaiken", vastasi Betty kiukkuisesti.
"Pilasivat? Miten – kuka?"
"Joku mies, luonnollisesti", tiuskaisi Betty, jonka suuttumus ei ollut vielä asettunut. "Miehethän ne aina turmelevat kaiken."
"Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitat, Betty? En ole kuullut sinun milloinkaan puhuvan noin", ihmetteli Lydia siniset silmät hämmästyksestä pyöreinä.
"Ratsastin jokitietä ja olin juuri päässyt raivion päähän, kun pensaikosta hypähti eräs mies ja tarttui Madcapin suitsiin. Ajattelehan! Säikähdin aivan suunniltani ja luulin joutuneeni tekemisiin Girtyjen kanssa, joilla on, kuten olen kuullut, tapana ryöstää tyttöjä. Sitten mies sanoi olevansa tiellä vahdissa ja käski, ajattelehan, käski minun palata heti kotiin."
"Siinäkö kaikki?" sanoi Lydia nauraen.
"Ei, ei vielä. Hän – hän sanoi minun olevan kauniin, näppärän tytön; olevansa pahoillaan, etten saanut nyt toimia omin päin; että hän oli mieltynyt tehtäväänsä ja että tilanteella oli oma viehätyksensä. Kaikkea sitä kuuleekin. Hän oli hyvin julkea", lopetti Betty närkästyksen puna jälleen poskillaan.
"Luulen, ettei elämyksesi ollut sentään niinkään hirveä, Betty, ei ainakaan sellainen, että sinun kannattaisi siitä noin suuttua", sanoi Lydia iloisesti nauraen. "Tiedäthän meidän nyt olevan kaukana erämaassa, jossa miehiltä ei voi paljoakaan odottaa. Nämä rajaseudun karkeat miehet tietävät sangen vähän sellaisesta hienostumisesta, johon sinä olet tottunut. Toiset ovat hiljaisia ja puhuvat vain silloin kun heitä puhutellaan, ja heidän koruttomuutensa on aivan merkillepantava; juuri sellaisia kuin veljesi Jonathan ja Lew Wetzel kotona ollessaan. Toiset taas ovat kerskailevia ja väkijuomia nautittuaan tunkeilevaisia. Oltuani täällä vain pari viikkoa jouduin eräänä iltana toisten nuorten seuraan, ja siinä leikittiin muun muassa leikkiä, jossa kaikki saapuvilla olevat miehet suutelivat minua."
"Paljon kiitoksia! Ole niin kiltti ja sano minulle, milloin tuota leikkiä aiotaan ensi kerran leikkiä, että tiedän pysyä kotona", virkkoi Betty.
"Olen tullut täällä sangen hyvin toimeen, kun en ole ollut mistään tietävinänikään", jatko Lydia. "Ja totta puhuen olen oppinut näitä miehiä kunnioittamaankin. He ovat kömpelöitä eivätkä osaa käyttäytyä, mutta he ovat rehellisiä ja uskollisia, ja se on täällä paljon tärkeämpää kuin hieno ja kohtelias käytöstapa, johon me naiset tahdomme panna aivan liian suurta painoa."
"Arvelen sinun olevan oikeassa ja koetan tästä lähtien olla järkevämpi. Mutta palatakseni mieheen, joka turmeli ratsastukseni, niin hän ei ainakaan ole uudisasukas luodikostaan ja pukinnahkaisesta asustaan huolimatta. Hän on sivistynyt mies. Käytös ja puhetapa ilmaisivat sen, ja hänen katseensakin oli niin erilainen. Olen varma, että hän oli tuo Fort Pittistä tullut sotilas."
"Herra Clarkeko? No tietysti!" huudahti Lydia käsiään taputtaen. "Jopa minä olin tyhmä, kun en sitä heti älynnyt!"
"Näytät kovin huvitetulta", huomautti Betty kulmiaan rypistäen.
"Oh, kuinka hullua, Betty!"
"Niinkö? Ei ainakaan minusta."
"Mutta se on, Betty. Minä, näetkös, kuulin herra Clarken sanovan, sitten kun isä oli kertonut täällä olevan paljon kauniita tyttöjä, että hän oli tottunut löytämään sellaiset ilman muiden apua. Ja heti ensi päivänä hän on tavannut sinut ja suututtanut sinut. Sehän minua niin naurattaa."
"En tiennyt sinun voivan olla noin kauhea, Lydia."
"Herra Clarke ei ole ilmeisesti ainoastaan terävänäköinen, vaan myös arvoituksellinen. Varo itseäsi, Betty."
"Älä nyt tee itseäsi naurettavaksi", tiuskaisi Betty rajusti punastuen. "Hänellä oli luonnollisesti oikeus pysähdyttää minut, ja ehkäpä hän teki minulle hyvän palveluksen käännyttämällä minut takaisin, vaikka en käsitä, miksi hän kätkeytyi pensaikkoon. Mutta kohtelias hän olisi voinut olla. Hän suututti minut. Hän oli niin tyly ja – ja –."
"Hän ei tiennyt, kenen kanssa hänellä oli kunnia puhua", keskeytti Lydia rauhoittavasti.
"Älä nyt viitsi, Lydia. Toivottavasti et pidä minua niin hupsuna. Mutta sellaiseen kohteluun en ole tottunut enkä aio vastakaan tottua."
Lydia oli mielissään, että näyttämölle oli ilmestynyt joku, joka ei heti taipunut Betyn edessä, ja sen tähden hän piti nyt nuoren miehen puolta.
"Älä ole vihainen herra Clarke paralle. Ehkäpä hän luuli sinua joksikin intiaanitytöksi. Hän on niin kaunis. Olen varma, että huomasit sen."
"En muista enää, miltä hän näytti", sanoi Betty. Hän muisti kyllä, mutta ei tahtonut myöntää sitä.
Keskustelu siirtyi sitten muihin asioihin, ja heidän siinä jutellessaan alkoi iltakin pian hämärtää. Kun Betty nousi lähteäkseen kotiin, kuului ovelta hätäinen koputus.
"Kukahan se noin koputtaa?" sanoi Lydia nousten. "Odota, Betty, kunnes avaan."
Työnnettyään oven auki hän näki herra Clarken, joka seisoi portailla hattu kädessään.
"Tekö, herra Clarke! Tulkaa sisään!" huudahti Lydia.
"Paljon kiitoksia, mutta ei ole aikaa", sanoi Alfred. "Tulin hakemaan Bettyä. Onko hän täällä?"
Hän ei huomannut Bettyä, joka oli peräytynyt hämärtyvän huoneen perille, ja Lydia oli joutunut kysymyksen kuullessaan niin ymmälle, ettei tiennyt, mitä sanoa tahi tehdä.
Mutta Betyn laita oli toisin. Kun tämä muukalainen, joka oli jo kerran ennen samana päivänä häntä niin vakavasti loukannut, mainitsi hänen nimensä noin tuttavallisesti, seisoi hän hetkisen aivan hiljaa hämmästyksestä sanattomana ja astui sitten nopeasti esiin.
Clarke kääntyi askeleet kuullessaan ja näki edessään kalpeat kasvot ja tummat, vihasta leimuavat silmät.
"Jos teidän on välttämättä mainittava minua nimeltä, mikä on minulle todellakin käsittämätöntä, vaadin teiltä sen verran kohteliaisuutta, että sanotte neiti Zane!" lausui Betty kopeasti.
Lydia, joka oli alkanut tointua hämmästyksestään, koetti sopertaa:
"Betty, salli minun esitellä –"
"Älä vaivaudu, Lydia. Olen kohdannut tämän henkilön jo kerran tänään enkä välitä tulla esitetyksi."
Kun Alfred huomasi tuijottavansa kasvoihin, jotka olivat kummitelleet hänelle koko iltapäivän, unohti hän asiansa hetkeksi kokonaan. Lydian sanat paljastivat hänelle vihdoin koko totuuden.
"Mutta tehän olette aivan märkä, herra Clarke!" huudahti tämä. "Mitä on tapahtunut?"
Alfredille oli kaikki selvinnyt äkkiä kuin leimauksessa. Tyttö, jota hän oli puhutellut tiellä, ja "Betty" olivat siis yksi ja sama henkilö. Hän punastui. Hän tunsi, että hänen käytöksensä tiellä oli ehkä ollut liian jyrkkää, mutta tätä nöyryytystä hän ei ollut sentään ansainnut.
Nämä kaksi henkilöä, jotka kohtalo oli saattanut niin omituisella tavalla vastatusten, ja joiden kohdalle se oli merkinnyt omat tutkimattomat merkkinsä, tuijottivat vakavasti toisiinsa. Mikä salainen voima vavahdutti Alfred Clarken koko olemusta ja sai Betty Zanen värisemään?
"Neiti Boggs, olen kaksinkertaisesti onneton", virkkoi Alfred Lydiaan kääntyen, "mutta tällä kerralla olen totisesti syytön. Tulen suoraan eversti Zanen kotoa, jossa on tapahtunut jotakin, ja josta minut lähetettiin tänne 'Bettyä' hakemaan, ilman että minulla oli kaukaisinta aavistustakaan, kuka hän mahtoi olla. Eversti Zanella ei ollut aikaa selittää. Neiti Zanea tarvitaan kotona, siinä kaikki."
Ja luomatta Bettyyn silmäystäkään hän kumarsi syvään Lydialle ja astui avoimesta ovesta ulos.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Betty hiljaa ja hiukan vavahtelevalla äänellä. Närkästys oli hävinnyt olemattomiin.
"Teillä on tapahtunut jotakin, mutta hän ei sanonut mitä tahi kenelle. Sinun täytyy mennä kiireesti kotiin. Oh, Betty, toivon, ettei kukaan ole haavoittunut tahi loukkaantunut! Ja sinä olit kovin epäkohtelias herra Clarkelle. Olen varma, että hän on hieno mies, ja sinä olisit voinut malttaa mielesi hetkisen kuullaksesi, mitä hän tarkoitti."
Betty ei vastannut, vaan kiiruhti ulos ja polkua alas varustuksen portille. Hän oli niin hengästynyt kotipihalle tullessaan, että hänen täytyi pysähtyä portaille hiukan hengähtämään, tohtimatta peloltaankaan avata heti ovea. Rohkaisten sitten mielensä hän astui sisään. Ensimmäinen vaikutelma, minkä hän sai kirkkaaseen valoon totuttuaan, oli jonkin väkevän lääkkeen kirpeä haju. Oven suussa seisoi ryhmä lähinaapureiden naisia keskenään kuiskutellen. Majuri McColloch ja Jonathan Zane seisoivat taempana vuoteen ääressä, jonka yli rouva Zane parhaillaan kumartui. Eversti Zane istui vuoteen jalkopäässä. Betty huomasi kaiken tämän yhdellä silmäyksellä, ja kun everstin vaimo siirrähti hiukan sivulle, hän näki valkoisella pieluksella kalpeat ja kuihtuneet kasvot tummine silmineen, jotka hymyilivät hänelle.
"Betty", kuului hiljaa noilta kalpeilta huulilta.
Betyn sydän hypähti rajusti ja tuntui samassa seisahtuvan kokonaan. Monta pitkää vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli viimeksi kuullut tuon äänen, mutta hän ei ollut sitä unohtanut. Se oli ollut hänelle lapsuuden onnellisina päivinä kaikista rakkain ja palautti nytkin heti mieleen suloiset muistot veljestä ja leikkitoverista. Betty heittäytyi ilosta huudahtaen polvilleen vuoteen viereen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.
"Isak! Isak!" sopersi hän peittäen suudelmilla veljensä kasvot. "Sinäkö se todellakin olet? Tämä on liian suloista ollakseen totta! Jumala olkoon kiitetty! Olen rukoillut herkeämättä, että sinut palautettaisiin luoksemme."
Hän itki ja nauroi samassa hengenvedossa, mikä on naisille ominaista ylivoimaisen riemun ja suuren helpotuksen hetkinä.
"Niin, Betty. Tässä on kaikki, mitä minusta on jäljellä", lausui Isak rintaansa nojaavaa tummaa päätä hyväillen.
"Et saa rasittaa häntä, Betty", varoitti eversti Zane.
"Et siis ole unohtanut minua?" kuiskasi Isak.
"En, Isak, en hetkeksikään", vastasi Betty hellästi. "Eilen illalla viimeksi puhuin sinusta ja aprikoin, mahdoitko olla vielä elossa. Ja nyt olet täällä! Oh, olen niin onnellinen!" Vavahtelevat huulet ja kyynelistä kimaltelevat tummat silmät ilmaisivat tehokkaasti hänen tunteensa.
"Olkaa niin hyvä, majuri, ja pyytäkää kapteeni Boggsia tulemaan tänne illallisen jälkeen. Silloin Isak jo jaksaa puhella hetkisen kanssamme ja hän tietää jotakin intiaaneista", sanoi eversti Zane.
"Ja pyytäkää sitä nuorta miestä, joka pelasti henkeni, myös tänne, että saan kiittää häntä", lisäsi Isak.
"Pelasti henkesi!" huudahti Betty kääntyen hämmästyneenä veljeensä tumman punan levitessä samalla hänen poskilleen. Hän alkoi vaistomaisesti aavistaa jotakin.
"Aivan niin", sanoi eversti vastaten veljensä puolesta. "Nuori Clarke veti hänet virrasta. Eikö hän kertonut sinulle?"
"Ei", vastasi Betty heikosti.
"Hän on vaatimaton nuorukainen, mutta Isakin hän pelasti, siitä ei ole epäilystäkään. Saat kuulla kaikki illallisen jälkeen, niin että antakaamme Isakin nyt levätä."
Betty painoi kasvonsa Isakin olkapäätä vasten, suuteli sitten häntä poskelle, nousi ja poistui hiljaa huoneeseensa. Sinne päästyään hän heittäytyi vuoteelleen ja koetti ajatella tyynesti. Päivä oli ollut pitkän yksitoikkoisuuden ja tyhjyyden jälkeen niin tapahtumarikas, että hän oli aivan hämmästynyt. Ja ne olivat seuranneet toisiaan niin nopeasti, ettei hän ollut edes ehtinyt pysähtyä niitä pohtimaankaan. Tylyn, mutta mielenkiintoisen vieraan ilmestyminen hänen tielleen jokivarressa; sitä seurannut suuttumus; Lydian ystävälliset neuvot; jälleen tuo muukalainen, mutta nyt sankarin sädehtivässä valopiirissä, johon hän oli noussut epäsuosion pimeistä syvyyksistä rakastetun veljen pelastajana – kaikki nämä ajatukset kieppuivat hänen mielessään sekavana vyyhtinä tehden selvästi ajattelemisen vaikeaksi. Mutta jonkun ajan kuluttua tunkeutui eräs seikka väkisin etualalle. Hän ei voinut sille mitään, että hän tunsi tehneensä vääryyttä eräälle, jolle hän tuli olemaan ikuisesti kiitollisuudenvelassa. Sitä ei voinut mikään muuttaa. Hän oli aiheettomasti ja olematta siihen vähimmälläkään tavalla oikeutettu loukannut miestä, jota hän sai kiittää veljensä pelastumisesta.
Betty oli yhtä jalomielinen ja helläsydäminen kuin intohimoinen ja tulinen, ja kun hän käsitti, kuinka epäkohtelias ja maltiton hän oli ollut, valtasi hänet syvä häpeäntunne. Peräytyminen oli ollut hänelle aina sanomattoman vaikeata. Mikään ei ollut niin vastenmielistä kuin omien sanojensa peruuttaminen, ja hänen koko ylpeytensä nousi sitä vastaan, mutta muuta valinnan varaa ei ollut. Hänen oli pyydettävä anteeksi herra Clarkelta. Kuinka hän voisi? Mitä hän sanoisi? Hän muisti, kuinka kylmältä ja tuimalta tämä oli näyttänyt kääntyessään hänestä Lydiaan. Ymmällään ja onnettomana Betty teki, mitä kuka hyvänsä tyttö olisi tehnyt hänen asemassaan: hän turvautui sukunsa lohduttavaan ja aina auttavaan etuoikeuteen – vuolaaseen itkuun.
Päästyään jälleen tasapainoon hän nousi ja valeli kuumia poskiaan raikkaalla vedellä, järjesti tukkansa ja muutti ylleen valkoisen leningin, sitoi heleän liinan kaulaansa ja solmi nauharuusukkeen tukkaansa. Intiaanit olivat jo unohtuneet kokonaan. Kun rouva Zane pyysi häntä illalliselle, oli hän tehnyt päätöksensä. Hän pyytäisi anteeksi herra Clarkelta, sanoisi olevansa pahoillaan ja toivovansa, että heistä tulisi ystävät.
Isak Zanen tarina tunnettiin Potomacista Detroitiin ja Louisvilleen sakka. Rajaseudulla pelotteli moni huolestunut äiti sillä poikiaan, kun metsissä samoileminen alkoi käydä näille liian rakkaaksi. Sinä iltana, jolloin Isak oli palannut, uudisasukkaat unohtivat vaikeat ajat ja näköpiiriin nousseet uhkaavat pilvet ja kerääntyivät miehissä toivottamaan hänet tervetulleeksi.
Vanha John Bennet, asutuksen suurin ja hilpein mies, tuli sisään ja lausui mielihyvänsä Isakin paluun johdosta. Hän oli kooltaan jättiläismäinen, ja kun hän käveli huoneen poikki, notkahtelivat jykevät permantolankut hänen askelistaan. Rehelliset kasvot säteilivät mielihyvästä, kun hän kumartui Isakin puoleen ja puristi tämän kättä.
"Onpa totisesti hauskaa nähdä sinut jälleen, Isak. Olen aina tiennyt sinun tulevan kerran takaisin ja aina sitä sanonut. Noita kirottuja punanahkoja ei ole jokivarressa kyllin paljon pitääkseen sinua vankina."
"Mielestäni he kykenivät pitämään häntä luonaan tavallisen kauan", huomautti Silas Zane.
"Kas tuossahan sankarimme tuleekin", keskeytti eversti Zane, kun Clarke astui sisään kapteeni Boggsin, majuri McCollochin ja Jonathanin keralla. "Onko Wetzelistä tahi intiaaneista kuulunut mitään?"
Jonathan, joka ei ollut vielä nähnyt veljeään, meni huoneen poikki ja puristi vaieten Isakin kättä.
"Intiaaneja ei ole ainakaan vielä joen tällä puolella", sanoi majuri McColloch vastaukseksi eversti Zanen kysymykseen.
"Olette kovin vaatimaton, herra Clarke", lausui eversti Zane. "Sisareni kertoi, ettette ollut sanonut hänelle mitään siitä, miten Isak pelastui."
"Eihän se minun ansiotani ollut", vastasi Alfred vältellen. "Isolla, mustalla koirallanne on siinä huomattava osa."
"Ensimmäinen päivänne täällä keskuudessamme ei olisi voinut olla parempi; pidän sitä hyvänä enteenä onnesta, jota tulitte lännestä etsimään."
"Kuinka voitte?" kysyi Alfred mennen Isakin vuoteen ääreen.
"Kiitos, oikein hyvin", vastasi Isak puristaen lämpöisesti Alfredin kättä.
"On hauskaa nähdä teidän toipuvan", jatkoi Alfred. "Saadessani teidät ylös vedestä pelkäsin jo pahinta."
Isak lepäsi vuoteella pää ja hartiat pielusten varassa. Hän oli veljeksistä kaunein. Elleivät hänen kasvonsa olisi olleet kalpeat ja kuihtuneet, olisi hän ollut aivan Betyn näköinen; samat tummat silmät ja säännöllisesti kaartuvat kulmakarvat ja sama suu, vaikkakin ääriviivoiltaan lujempi ja ilman niitä pehmeitä käänteitä, jotka tekivät sisaren suun niin viehättäväksi.
Betty ilmestyi ovelle, mutta nähdessään huoneen olevan miehiä täynnä hän empi hetkisen, ennenkuin astui esiin. Valkoisessa leningissään hän näytti niin hennolta ja viehkeältä, että se vaikutti tässä ympäristössä melkeinpä vieraalta. Alfred ainakin ajatteli, että sellaisen hurmaavan näyn esittäminen näille karkeille uudisasukkaille, joilla oli kaikilla kulunut ja likainen pukinnahkainen asu yllään ja puukko ja tappara vyössä, oli suoranaista tuhlausta. Eversti Zane meni Betyn luo, kietoi kätensä tämän vyötäisille ja kääntyi Clarkeen päin silmät säteillen.
"Betty, salli minun esitellä sinulle päivän sankari, herra Alfred Clarke. Tämä on sisareni."
Betty ojensi kätensä Alfredille, mutta loi heti katseensa alas.
"Minulla on ollut kunnia kohdata neiti Zane jo kahdesti tänään", sanoi Alfred.
"Kahdesti?" Eversti kääntyi Bettyyn, mutta tämä ei vastannut, vaan irroittautui hänen otteestaan ja meni Isakin vuoteen viereen istumaan.
"Kohtasin neiti Zanen päivällä jokitiellä, mutta silloin en tuntenut häntä vielä", vastasi Clarke. "Minun oli hieman vaikeata saada hänet pysähdyttämään poninsa, jolla näytti olevan hyvä halu mennä Fort Pittiin tahi johonkin toiseen paikkaan jokivarressa."
"Ha, ha, ha! Hänen tapansa ratsastaa ponillaan tunnen kyllä", vastasi eversti sydämellisesti nauraen. "Sanon teille, Clarke, että tällä asutuksella osataan ratsastaa. Oletteko kuullut majuri McCollochin hypystä tuolta jyrkänteeltä?"
"Olen kuullut siitä mainittavan, mutta tahtoisin mielelläni kuulla yksityiskohtaisesti koko seikkailun", sanoi Alfred. "Pidän hevosista ja luulen osaavani itsekin hiukan ratsastaa. Mutta nyt taitaa käydä niin, että saan tarkistaa kantani siinä kohdassa."
"Fort Pittistä tuomanne ratsu on todella hieno eläin", huomautti majuri. "Minusta olisi mieluista omistaa se."
"Vetäkää tuolinne lähemmäksi ja kuunnelkaamme Isakin tarinaa", kehoitti eversti Zane.
"Se on sangen lyhyt", sanoi Isak äänellä, joka oli vielä matala ja heikko. "Minulla on, ikävä kyllä, joitakin huonoja uutisia, mutta ne jätän viimeisiksi. Tämän vuoden lopussa olisin ollut ummelleen kymmenen vuotta wyandotien vankina. Neljä vuotta sitten jouduin viimeksi heidän käsiinsä, mutta minua on kohdeltu hyvin, paremmin kuin kukaan teistä voi kuvitellakaan. Syy, miksi minua on näin kauan siellä pidetty, on luultavasti teille kaikille tuttu. Myeraah, wyandotien prinsessa, on ottanut minut suojelukseensa, ja sentähden minua on vuosikausia kiusattu liittymään heimoon, ottamaan Valkoinen kurki, joksi he Myeraahia sanovat, puolisokseni ja rupeamaan wyandotipäälliköksi. Mutta siihen en ole milloinkaan suostunut, vaikka olenkin varonut suututtamasta intiaaneja. Olen saanut liikkua vapaasti kylässä, mutta siitä huolimatta minua on aina pidetty tarkasti silmällä. Olisin siellä vieläkin, ellen olisi epäillyt Hamiltonin, brittiläisen käskynhaltijan, tehneen liiton huronien, shawneiden, delawarien ja muiden heimojen kanssa tuhotakseen jokivarren valkoiset asutukset. Intiaanit ovat jo monta kuukautta valmistautuneet jollekin sotaretkelle, joka voittaa merkeistä päättäen kaikki edelliset, ja vihdoin sain kuulla Myeraahilta, että epäluuloni olivat kaikki tosia. Livistin heti ensimmäisen suotuisan tilaisuuden sattuessa. Jätin kaikki soturit jälkeeni, Nopsajalankin, wyandotien parhaimman juoksijan, joka ampui minua käsivarteen. Haava teki kulkuni peräti vaivalloiseksi, ja nämä kolme tahi neljä päivää olen elänyt vain marjoilla ja juurilla, niin että kun pääsin joelle, olin aivan lopussa. Työnsin erään rannalle ajautuneen rungon virtaan ja lähdin pyrkimään yli, ja kun koira huomasi minut, tiesin olevani turvassa, elleivät voimani pettäisi. Mutta silloin, kun tämä nuori mies ojensi luodikkonsa minua kohti, luulin kaiken olevan mennyttä. En jaksanut huutaa kyllin kovasti."
"Aioitteko ampua?" kysyi eversti Clarkelta.
"Luulin häntä intiaaniksi, mutta onneksi huomasin erehdykseni ajoissa", vastasi Alfred.
"Ovatko punanahat tulossa tännepäin?" kysyi Jonathan.
"En osaa sanoa. Wyandotit ovat tällä haavaa kotona, mutta tiedän, että englantilaiset ja intiaanit tulevat tekemään yhteisen hyökkäyksen asutuksille. Se voi viipyä kuukauden tahi vuodenkin, mutta se tulee varmasti."
"Ja Hamilton on kaiken takana", lausui eversti Zane katkerasti.
"Intiaaneille on tehty vääryyttä. Olen monessa kohdassa heille myötätuntoinen. Olemme pettäneet sanamme, olleet petollisia heitä kohtaan, rikkoneet tehdyt sopimukset ja ryöstäneet heiltä maat. Pipe ja Wingenund ovat sangen katkeria valkoisille, ja Cornplanter myös, ellen erehdy. Hän maksaisi mitä hyvänsä Jonathanin päänahasta, ja kukin heimo olisi luullakseni valmis antamaan sata parhainta soturiaan Kuoleman tuulesta, joksi he Lew Wetzeliä sanovat."
"Oletko milloinkaan sattunut näkemään Punaista kettua?" kysyi Jonathan, joka istui valkean lähellä tapansa mukaan vakavana ja harvasanaisena. Hän oli Zanen veljeksistä hurjin ja kesyttömin ja oleili tavallisesti metsissä, ei vain intiaanien kanssa tapellakseen, kuten Wetzel, vaan pelkästä kiintymyksestään ulkoilmaelämään. Kotona hän oli aina miettiväinen ja vaitelias.
"Olen kyllä", vastasi Isak. "Hän on shawneepäällikkö ja tuon sotaisen heimon rajuimpia sotureita. Näin hänet kerran eräässä wyandotikylässä nimeltä Intiaanin pää, ja hänellä oli kaksisataa parhainta soturiaan mukanaan."
"Hän on paha intiaani. Wetzel ja minä tunnemme hänet. Hän on vannonut ripustavansa päänahkamme wigwaminsa orteen", sanoi Jonathan.
"Wetzeliä vihaavat luonnollisesti kaikki intiaanit verisesti, mutta mitä päälliköllä on oikeastaan sinua vastaan?" tiedusteli eversti Zane.
"Olimme kerran monta vuotta sitten Wetzelin kanssa metsästämässä alhaalla Girtyn niemessä, jossa yhdytimme viiden shawneen jäljet. Mieleni teki jo kotiin, mutta Wetzel ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Lähdimme jäljille ja saavutettuamme intiaanit pimeän tultua hyökkäsimme heidän kimppuunsa. Vain yksi pääsi elävänä käsistämme, hänkin pahasti haavoittuneena, emmekä voineet lähteä hänen jälkeensäkään, koska näimme, että heillä oli mukanaan vankina eräs valkoinen tyttö, jonka joku noista punaisista piruista oli murhannut tapparaniskulla luullen meidän tulleen häntä vapauttamaan. Hän oli vielä hengissä, ja me teimme kaikkemme pelastaaksemme hänet, mutta hän kuoli, ja hautasimme hänet siihen. He olivat Punaisen ketun sotureita ja matkalla vankeineen hänen leiriinsä. Noin vuotta myöhemmin kuulin eräältä ystävällismieliseltä intiaanilta, että shawneepäällikkö oli vannonut tappavansa meidät. Hän tulee varmasti toimimaan johtajana hyökkäyksessä, josta puhuit."
"Ajat ovat todellakin kaameat", huomautti eversti Zane, "sellaiset, jotka koettelevat miesten mieltä. Mutta omasta puolestani uskon vahvasti, ettei päivä, jolloin punaiset miehet on karkotettu kauas näiltä mailta, ole enää kaukana."
"Onko se intiaaniprinsessa kaunis?" kysyi Betty Isakilta.
"On kyllä, Betty; melkein yhtä kaunis kuin sinä", vastasi Isak. "Hän on pitkä ja solakka ja poikkeuksellisen kaunis intiaanittareksi. Tiedän sen lisäksi kertoa hänestä jotakin muuta vielä mielenkiintoisempaa, sillä olen wyandotien luona ollessani päässyt perille Myeraahin äidin salaisuudesta, jota ei ole kenellekään ilmaistu. Kanadassa ollessaan Tarhe asui heimoineen Muskoka-järven alueella Kuu-joen suulla. Vanhat soturit kertoivat minulle ihmeellisiä tarinoita entisen maansa ihanuudesta. Siellä Tarhe otti kerran vangiksi joitakin ranskalaisia matkamiehiä, muiden muassa erään naisen nimeltä La Durante, jolla oli pieni, suloinen tyttö. Toiset vangit vapautettiin, mutta tyttösen täytyi jäädä wyandotien luo. Kun hän oli tullut täysi-ikäiseksi, otti Tarhe hänet vaimokseen. Myeraah on hänen lapsensa. Tarhe oli kerran vienyt vaimonsa mukanaan Detroitiin, mutta siellä oli eräs vanha ranskalainen alkanut väittää, että Tarhen vaimo oli hänen lapsensa, minkä jälkeen Tarhe ei käynyt enää milloinkaan valkoisten asutuksilla. Myeraah polveutuu äitinsä puolelta ylhäisestä ranskalaisesta perheestä, ja tuo vanha ranskalainen oli todennäköisesti markiisi La Durante ja Myeraahin isoisä."
"Tahtoisin mielelläni nähdä hänet, vaikka häntä vihaankin. Hänen nimensä kuulostaa niin omituiselta", sanoi Betty.
"Se on intiaanien kieltä ja merkitsee valkoinen kurki, joka on harvinainen ja kaunis lintu. En ole milloinkaan sattunut sitä näkemään. Nimi on ollut huronien keskuudessa ylimuistoisista ajoista kuuluisa ja suosittu. Intiaanit sanovat häntä Valkoiseksi kurjeksi sentähden, että hän kahlailee mielellään."
"Arvelen Isakin puhuneen tänä iltana jo niin paljon, ettei enemmästä väliä", virkkoi eversti Zane. "Hänen täytyy levätä nyt. Kertokaahan, majuri, Isakille, Betylle ja herra Clarkelle seikkailunne kalliolla."
"Olen kuullut siitä intiaaneilta", sanoi Isak.
"Miltä jyrkänteeltä te hyppäytitte hevosenne, majuri?" kysyi Clarke.
"Samasta paikasta, josta eversti Zane näki ensi kerran tämän laakson, puron poikki ulkonevalta, alastomalta kallionkielekkeeltä, johon harju päättyy. Katsellessani jyrkännettä en voi vieläkään oikein uskoa, että tulin siitä onnellisesti alas. Mutta intiaanit, eversti Zane, Jonathan, Wetzel ja monet muut näkivät tapauksen, näkivät sen omin silmin, niin ettei kai siinä muu auta kuin uskoa."
"Uskomattomalta se ainakin tuntuu", sanoi Alfred. "En voi käsittää, kuinka mies ja hevonen saattoivat tulla siitä hengissä alas."
"Sitähän me kaikki sanomme", puuttui eversti Zane puheeseen. "Mutta kertominen näyttää jälleen jäävän minun tehtäväkseni. Meillä on kyllä sankareita ja historian tekijöitä, mutta vähän kertojia."
"Olen pelkkänä korvana", vastasi Alfred, "ja samalla kiihkeän utelias näkemään tämän Wetzelin, jonka maine on levinnyt kotiini saakka kauas Virginian sydämeen."
"Toiveenne täyttyy epäilemättä sangen pian", jatkoi eversti. "Mutta nyt kerron teille McCollochin hurjasta ratsastuksesta henkensä edestä ja hänen ihmeellisestä hyppäyksestään Wheeling Hillin jyrkänteestä. Noin vuosi sitten, kun intiaanit piirittivät varustusta, majuri pujottelihe saarroslinjan läpi Short Creekiin ja palasi seuraavana päivänä neljäkymmentä ratsumiestä mukanaan. He ratsastivat kylmäverisesti suoraan portille ja pääsivät kaikki sisälle paitsi urhoollinen majurimme, joka oli jättäytynyt joukon viimeiseksi. Intiaanit olivat ensi hämmästyksestään selvittyään alkaneet vimmatusti ampua käännyttääkseen apujoukon takaisin, ja oivaltaen, että saisi varmasti surmansa lähemmäksi uskaltautuessaan, majuri pyöräytti ison oriinsa ympäri ja ratsasti intiaanien ulvonnan saattelemana varustuksen taitse harjun laelle. Tie menee aivan jyrkänteen reunaa pitkin, ja minä näin hänen kääntyvän ja heilauttavan luodikkoaan meille, ilmeisesti merkiksi, että hän oli turvassa. Mutta korkeimmalle kohdalle päästyään hän pysäytti äkkiä hevosensa ikäänkuin kahdenvaiheella. Arvasin heti, mistä oli kysymys. Hän oli ratsastanut suoraan jonkun päävoiman luokse palaavan osaston keskelle, joka oli lähetetty vartioimaan, ettemme saisi mistään apua. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulimmekin villien riemuitsevan kiljunnan ja näimme heidän järjestäytyvän puulta toiselle pujahdellen pitkään ketjuun ja saartavan onnettoman majurin. He eivät ampuneet laukaustakaan. Me varustuksessa olijat olimme tyrmistyneet kauhusta. Seisoimme siinä aivan avuttomina, sillä matka oli luodikoillemme liian pitkä, ja odotimme toverimme tuomiota, joka näytti ihan varmalta. Mutta majuri oli toista mieltä! Tietäen olevansa merkitty mies intiaanien keskuudessa ja ettei mikään ollut sen hirveämpää kuin verenhimoisten villien käsiin joutuminen, hän oli tehnyt epätoivoisen päätöksen. Hän näki vihollistensa hiipivän joka hetki lähemmäksi puiden, kivien ja pensaiden suojassa, saartavan hänet kolmelta taholta – ja edessä oli kuilu. Mutta urhoollinen majuri kannusti silmänräpäystäkään epäröimättä hevosensa sen reunalle. Sitä hetkeä en milloinkaan unohda! Intiaanienkin keskuudessa, joita oli neljättäsataa, tuli aivan hiljaista, kun he oivalsivat majurin aikeen, ja me varustuksessa tuijotimme ylös kuin kivettyneinä. Joitakin lyhyitä hypähdyksiä, ja ori kimmahti takajaloilleen, seisoen siinä hetkisen kirkasta taivasta vasten kuvastuen, harja tuulessa hulmuten, pää pystyssä ja etujalat pieksäen ilmaa, kuten muinoin Marcus Curtiuksen jalo ratsu. Samassa se syöksähti alas, ja me kuulimme vain pitkän, kumean raapaisun ja katkeilevien oksien rytinää jyrkänteen peittyessä siltä kohdalta paksuun tomupilveen. Alhaalta kajahti pitkä huuto, ja kallion laelle ilmestyneet intiaanit syöksähtivät kuilun reunalle. Hämmästyksestä ja pettymyksestä huudahdellen he viittoilivat alas rotkoon, johon ratsastaja oli paiskautunut hevosineen julmempaa kuolemaa välttääkseen. Jyrkänne on siltä kohdalta lähes kahdeksankymmentä metriä korkea ja paikoitellen melkein kohtisuora. Uskoimme majurin lepäävän sen juurella kuoliaaksi murskautuneena. Kuvitelkaa siis rajatonta riemuamme, kun näimme hänen ilmestyvän hevosineen pensaikosta, lennähtävän puron poikki ja laskettavan täyttä laukkaa varustuksen turviin."
"Ihmeellistä! Suurenmoista!" huudahti Isak silmät säihkyen. "Eipä ihme, että intiaanit sanovat teitä 'Lentäväksi päälliköksi'."
"Ellei siinä olisi ollut hiukan alempana tiheä näreikkö vauhtia hidastuttamassa, ei majuri istuisi nyt tässä keskellämme", jatkoi eversti Zane. "Olen varma siitä. Mutta hänen tekonsa on siitä huolimatta rohkeudessaan ainutlaatuinen ja ennenkuulumaton. Hänellä ei ollut aikaa valikoida paikkaa, mistä hypätä; hän oli päättänyt tehdä sen, kävi miten kävi, ja pelastui. Hänen hyppynsä on säilyvä muistissa yhtä kauan kuin tuo kallio tuolla seisoo McCollochin ratsastuksen muistomerkkinä."
Alfred oli kuunnellut jännittyneenä everstin kertomusta, mutta hän ei virkkanut mitään sen päätyttyä, vaikka se oli pannut hänen verensä kiertämään nopeammin ja saanut hänet tuntemaan syvää kunnioitusta sen sankaria kohtaan. Hän kunnioitti rohkeutta enemmän kuin mitään muuta luonteenominaisuutta. Hän ihmetteli näitä jäyhiä metsämiehiä, jotka näyttivät pitävän ihmeellisimpiäkin seikkailuja heidän jokapäiväiseen elämäänsä kuuluvina, luonnollisina asioina. Yhden päivän kuluessa hän oli jo kokenut enemmän kuin milloinkaan ennen, ja hän uskoi vapaan elämän kaipauksensa ja seikkailunhalunsa tulevan tyydytetyksi jo paljon ennen kuin hän oli oppinut olemaan hyödyksi uudessa ympäristössään. Hän ei ottanut enää juuri ollenkaan keskusteluun osaa, vaan katseli syrjästä Betyn ilmeikkäitä kasvoja ja kuunteli eversti Zanen kokkapuheita. Noustuaan hän sanoi isännälleen hyvää yötä ja lausui samalla toivomuksen, että Isak, joka oli nukahtanut, toipuisi pian. Kun hän kääntyi ovelle, seisoi Betty hänen edessään.
"Herra Clarke", lausui tämä ojentaen pienen käden, joka vapisi hieman. "Tahtoisin – tahtoisin sanoa, etten ajattele enää samoin kuin äsken. Olen – olen pahoillani siitä, mitä sanoin Lydian luona. Olin kiivastunut enkä harkinnut sanojani. Pelastitte veljeni. Olen teille siitä ikuisesti kiitollinen. On hyödytöntä koettaa kiittää teitä, mutta minä – minä toivon, että meistä tulee ystävät."
Alfred sai ponnistaa kaiken tahdonlujuutensa kyetäkseen vastustamaan tuota matalaa ääntä ja noita tummia silmiä, jotka katsoivat häneen ujosti, mutta sittenkin rohkeasti. Mutta hän oli syvästi loukkaantunut. Hän ei ollut näkevinään ystävällisesti ojennettua kättä, ja kun hän vastasi, oli hänen äänensä kylmä.
"Olen iloinen, että minusta on ollut jotakin hyötyä", sanoi hän, "mutta etteköhän arvioi apuani liian suureksi? Veljenne ei olisi missään tapauksessa hukkunut, niin että älkää minua kiittäkö. Hyvää yötä."
Betty tuijotti hetkisen oveen, josta Clarke oli jo poistunut ennenkuin hän käsitti, että hänen tarjoamansa ystävyys oli kohteliaasti, mutta kylmästi evätty. Elisabeth Zanelle oli nyt tapahtunut se kumma, että hänet oli nolattu. Toinnuttuaan hetkellisestä hämmingistään hän naurahti väkinäisesti, mutta samassa nousi hänen poskilleen kaksi punaista läikkää, ja hän katsahti nopeasti ympärilleen, oliko kukaan mahtanut huomata ovella tapahtunutta välikohtausta. Niin ei ollut kuitenkaan kaikesta päättäen käynyt, ja hän huokasi helpotuksesta. Se olisi ollut kovin nöyryyttävää, sillä tulla nolatuksi oli jo sinänsäkin kyllin tukalaa. Hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän muisti Clarken ilmeen, johon hän ei ollut osannut ajoissa huomiota kiinnittää.
"Tänne, Tige!" käski eversti Zane. "Mikähän koiralle tuli?"
Koira oli hypähtänyt ylös ja juossut ovelle, jossa se nuuski kynnysrakoa. Se murisi selkäharjakset uhkaavasti pystyssä ja haukahti sitten kahdesti. Ulkoa kuului pehmeitä askelia, ja ovi avautui erään kookkaan miehen työntyessä sisään.
"Wetzel!" huudahti eversti. Huoneessa tuli aivan hiljaista, ja kaikkien katseet kääntyivät ovelle.
Vieras meni huoneen poikki, asetti pitkän luodikkonsa takkaa vasten nojalleen ja lämmitteli käsiään valkean edessä. Ripsutettu ja pauloitettu pukinnahkainen puku, joka vaatetti hänet kiireestä kantapäähän, oli repaleinen, märkä ja ryvettynyt ja osoitti hänen kulkeneen pitkän ja rasittavan taipaleen. Hän oli komea mies, neljättä kyynärää pitkä ja suora kuin keihään varsi. Leveät hartiat, jäntevä ja sopusuhtainen vartalo ja lihaksiset raajat ilmaisivat ihmeteltävää voimaa ja kestävyyttä. Pitkä tukka, musta kuin korpin siipi, ulottui lähelle vyötäisiä. Kasvot, jotka näkyivät yksityiskohtaisen selvästi valkean hohteessa, olivat poikkeuksellisen kalpeat ja niin tyynet, kylmät ja tuimat, että ne näyttivät marmoriin veistetyiltä. Silmät olivat sysimustat ja läpitunkevat kuin veitsenkärki.
"Jos sinulla on huonoja uutisia, niin anna kuulua", virkkoi eversti Zane kärsimättömästi.
"Toistaiseksi kaikki verraten hyvin", vastasi Wetzel. Hän hymyili nähdessään Betyn pelokkaat kasvot. "Älä näytä noin säikähtyneeltä, Betty. Punanahat ovat penikulmien päässä ja menossa Kanawhan asutukselle."
III
Edellisessä luvussa selostettuja tapauksia seurasi monta rauhallista viikkoa. Uudisasukkaat istuttivat maissinsa, korjasivat vehnäsadon ja työskentelivät viljelyksillään koko kevään ja kesän, kuulematta kertaakaan intiaanien pelättyä sotahuutoa. Eversti Zane, joka oli lordi Dunmoren armeijassa palvellessaan kohonnut tähän arvoonsa, kävi kesällä Fort Pittissä toivossa saada sieltä lisäväkeä. Mutta matka oli tulokseton. Hän palasi lautalla joidenkin siirtolaisten keralla, jotka olivat tulossa Fort Henryyn. Joukossa oli eräs opettajakin, joka raatoi aret pellolla ja saarnasi sunnuntaisin pieneen kirkkoon kokoontuneille kuulijoille.
Alfred Clarke oli saanut paikan vakinaisessa varusväessä ja asui niin ollen varustuksessa. Palvelus oli helppoa. Ollen vuorokaudessa vain kaksi tuntia vahdissa hänellä oli hyvää aikaa tehdä uudisasukasten ja näiden perheiden tuttavuutta.
Hänestä ja Isakista oli tullut läheiset ystävät. He kalastelivat aikansa kuluksi ja samoilivat metsässä kylän läheisyydessä, sillä eversti Zane ei sallinut Isakin poistua kauas raiviolta. Hänestä tuli eversti Zanen kodissa jokapäiväinen vieras, mutta Bettyyn nähden pysyivät välit edelleen kylminä. He olivat toisilleen kohteliaita sattumalta yhteen joutuessaan, mutta tavallisesti Betty poistui huoneesta jollakin verukkeella heti hänen tultuaan. Alfred katui käytöstään ja olisi mielellään osoittanut unohtaneensa kaiken, mutta Betty ei antanut hänelle milloinkaan siihen tilaisuutta. Hän oli alkanut nopeasti sulaa Betyn kauneuden hurmaamana ja halu saada olla tämän läheisyydessä oli käynyt melkein vastustamattomaksi, mutta hänen ylpeytensä ei ollut vielä lannistunut. Illalla hän istui tavallisesti eversti Zanen kuistilla piippuaan poltellen tahi lasten kanssa leikkien, ja hän oli hyvä puhekumppani, niitä harvoja, jotka osaavat kuunnella. Mutta vaikka hän nauroi sydämellisesti everstin kaskuille eikä milloinkaan kyllästynyt Isakin kertomuksiin kokemuksistaan intiaanien keskuudessa, ei hän olisi todennäköisesti nauttinut läheskään niin usein everstin vieraanvaraisuutta, ellei hän olisi tiennyt saavansa samalla nähdä Betynkin; jos hän sai nähdä tämän vilahdukseltakaan, meni hän tyytyväisenä kotiinsa. Sunnuntaisin hän oli aina läsnä jumalanpalveluksessa ja kuunteli Betyn suloista ääntä, kun tämä johti laulua.
Asutuksella oli useita Betyn ikäisiä tyttöjä, ja Alfred oli heidän kaikkien kanssa hyvissä väleissä. Hän vaikutti niin erilaiselta rajaseudun omien nuorukaisten rinnalla, että hän oli kaikkialle enemmän kuin tervetullut. Tytöt ovat kaikkialla jotakuinkin samanlaisia, niin saloilla kuin taajaanasutuilla ja sivistyneillä seuduilla. He pitivät hänen miehekkäästä olemuksestaan ja miellyttävästä käytöksestään, ja kun hän näiden hyveiden lisäksi esiintyi aina hienosti ja kohteliaasti, mihin he eivät olleet tottuneet, tuli hänestä pian kaikkien suosikki. Hän ilahdutti neitosia sellaisilla pienillä huomaavaisuuksilla kuin vierailut ja kävely- ja ratsastusretket, mutta heistä ei olisi ainoakaan voinut sanoa, että juuri hän oli Alfredista mielenkiintoisin. Sen he kyllä huomasivat, ettei hän milloinkaan pyrkinyt Betyn seuraan, ei jumalanpalveluksen jälkeen eikä muulloinkaan, ja vaikka se heitä ihmetyttikin, koska Betty saattoi iloita siitä erikoisasemasta, että hän oli rajaseudun tunnustettu kaunotar, olivat he salassa mielissään. Pienet vihjaukset ja tytöille ominaiset merkitsevät hymyt ilmaisivat tämän kaiken Betylle, ja vaikka hän ei ollut mistään tietävinään, loukkasi se häntä ja sai hänet uskottelemaan, että hän vihasi asianomaista henkilöä enemmän kuin konsanaan.
Mitä olisi tapahtunut, jos asiat olisivat saaneet kehittyä tähän suuntaan, en osaa sanoa. Ellei sallimus olisi tullut välittäjäksi ja järjestänyt eräänä päivänä varhain syksyllä tapauksen, joka muutti koko maailman aivan toiseksi näille kahdelle nuorelle, olisi Betty todennäköisesti uskotellut edelleenkin vihaavansa Alfredia ja tämä kertomukseni jäänyt kirjoittamatta.
Jälkikesä – vuoden ihanin aika – oli eräänä iltana houkutellut Betyn lähtemään koiransa keralla ylös harjulle. Alhaalla välkehtivän virran yläpuolella häilyi ohut, sinertävä auer, ja metsä oli kuin tulessa. Kellastuneet poppelit, tammet ja heleänkirjavat vaahterat sulautuivat yhteen mitä upeimmaksi väriloistoksi kuusten tummaa vehreyttä vasten. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Linnut tekivät lähtöä kaukaiseen etelään, ja niiden silloin tällöin kuuluva viserrys oli jo hiljaista ja surumielistä.
Betty rakasti metsiä ja tunsi kaikki puut. Hän tiesi niiden nimet kuoresta ja lehtien muodosta. Sileäkylkinen ja jykeväoksainen tammi, rosoinen kastanja ja korkealatvainen pähkinäpuu olivat hänen lemmikeitään. Hän oli usein katsellut ihmetellen haavan aina lepattavia lehtiä ja ihaillut auringossa kimaltelevan hopeapoppelin viehkeyttä. Tänään hän pani niiden kauneuden erikoisesti merkille. Paimensauvat kukkivat pienillä aurinkoisilla aukeilla, joita oli siellä täällä rinteellä. Heleänkeltaiset kukat huojuivat hiljaa vienossa iltatuulessa. Betty keräsi pienen kimpun ja koristi sen vaahteran punertavilla lehdillä.
Kastanjat alkoivat aueta. Betty nousi kallionlohkareelle, ulottuakseen erääseen, mutta kun hän varpailleen nousten ojensi kätensä, menetti hän tasapainonsa ja horjahti kiveltä alas. Oikea jalka vääntyi hänen allensa ja nilkkaan koski niin kipeästi, ettei hän voinut olla huudahtamatta. Hän nousi, laski jalan varovasti maahan ja koetti nojata siihen, mutta ei voinut, ja kun hän riisui mokkasiinin, totesi hän nilkan alkaneen ajettua. Hän kävi sangen levottomaksi. Jalka oli varmasti nyrjähtänyt, ja hän tiesi, että sellaisilla vammoilla saattoi olla vakavat seuraukset. Hän koetti toistamiseen nojata jalkaansa, mutta tuska kävi niin viiltäväksi, että hänen oli pakko luopua yrityksestä. Vaipuen istumaan kastanjan juurelle ja nojaten päänsä sen runkoon hän koetti ajatella, miten päästä pälkähästä.
Varustus, jonka hän näki selvästi, näytti olevan niin kaukana, vaikka sinne oli todellisuudessa vain lyhyt matka nurmikkoista rinnettä alas. Hän katsoi ja katsoi, mutta ketään ei näkynyt. Hän kutsui Tigeä. Koira oli äsken ajanut oravaa aivan lähellä, mutta nyt sitä ei näkynyt eikä kuulunut. Kuinka harmillista! Jos Tige olisi ollut hänen luonansa, olisi hän voinut lähettää sen apua hakemaan. Hän huusi monta kertaa, mutta matka oli hänen äänelleen liian pitkä. Kaiku vain vastasi vasemmalta näkyvän selänteen rinteestä kuin hänen avuttomuuttaan ivaten. Lopulta Betty hätääntyi toden teolla ja purskahti itkuun. Hän oli tavallisesti luja ja urhoollinen, mutta viiltävä tuska ja pelko, ettei häntä löydettäisi moneen tuntiin, vaan hän saisi jäädä metsään pimeänkin tultua, veivät häneltä rohkeuden.
Todellisuudessa hän oli istunut siinä vain joitakin minuutteja – vaikka ne tuntuivat hänestä tunneilta – kun hän kuuli selkänsä takaa pehmeitä askeleita. Hän kääntyi ilosta huudahtaen ja näki edessään Alfred Clarken hämmästyneet kasvot.
Tämä oli metsästysretkeltä palatessaan tullut aivan sattumalta onnettomuuspaikalle. Hän näki yhdellä silmäyksellä maahan pudonneet kukkaset, pienen mokkasiinin ja kyyneleiset kasvot ja arvasi, että Betylle oli tapahtunut jotakin.
Betty painautui hämillään ja harmissaan takaisin puun juurelle. Girty tahi joku tämän intiaani olisi todennäköisesti ollut hänestä nyt tervetulleempi kuin tämä nuori mies. Häntä kiukutti ajatella, että kylän asukkaista piti juuri sen ainoan, jota hän oli koko kesän karttanut, tavata hänet tässä säälittävässä tilassa.
"Tekö, neiti Zane?" huudahti Alfred hetkisen epäröityään. "Mitä kummaa on tapahtunut? Oletteko loukkautunut? Voinko jollakin tavalla auttaa teitä?"
"Ei se ole mitään", vastasi Betty ottaen kukkansa ja mokkasiininsa ja nousten hitaasti. "Paljon kiitoksia, mutta teidän ei tarvitse odottaa."
Kylmät sanat loukkasivat Alfredia, ja hän oli juuri lähtemäisillään, kun hän näki vilahdukselta Betyn katseen. Hän pysähtyi heti ja katsoi tutkivasti Bettyyn, joka ei voinut kaikista ponnistuksistaan huolimatta salata tuntemaansa tuskaa.
"Mutta minä odotan", sanoi hän. "Olette varmasti loukkautunut. Nojautukaa käsivarteeni. Sallikaa minun auttaa teitä", lisäsi hän astuen lähemmäksi.
Mutta Betty epäsi hänen tarjouksensa eikä antanut hänen ottaa kukkakimppuakaan käsivarreltaan. Otettuaan pari varovaista askelta Betty pysähtyi ja nosti jalkansa maasta.
"Nyt ette saa astua enää askeltakaan", sanoi Alfred päättävästi huomattuaan, kuinka kalpeaksi Betty oli käynyt. "Olette nyrjähdyttänyt nilkkanne ja kidutatte itseänne aivan suotta. Sallikaa minun kantaa teitä."
"Oh, ei, ei!" huudahti Betty kiivaasti. "Voin kyllä kävellä itsekin. Eihän – eihän matka ole niin pitkä."
Hän koetti jatkaa hidasta ja vaivalloista kulkuaan, mutta päästyään joitakin askelia hän pysähtyi tuskallisesti äännähtäen. Hän alkoi horjua, ja ellei Alfred olisi hellittänyt luodikkoaan ja kietaissut kättänsä hänen vyötäisilleen, olisi hän kaatunut.
"Tahdotteko olla niin kiltti ja – ja mennä – hakemaan – jonkun tänne?" kuiskasi Betty heikosti, työntäen hänet samalla luotaan.
"Mutta sehän olisi aivan järjetöntä", sanoi Alfred närkästyneesti. "Olenko minä teille sitten niin vastenmielinen, että mieluummin kärsitte puoli tuntia kauemmin kuin sallitte minun koettaa auttaa teitä? Tässä on nyt kysymys vain yleisestä kohteliaisuudesta, sillä minulla ei ole mitään halua kantaa teitä. Arvelen teidän olevan sangen painavan."
Hän sanoi tämän tylyllä, katkeralla äänellä, syvästi loukkautuneena siitä, ettei Betty tahtonut ottaa häneltä vastaan edes pienintäkään palvelusta. Hän kääntyi poispäin ja odotti. Takaa kuului hetkisen kuluttua pidätetty nyyhkytys, joka ilmaisi niin säälittävää avuttomuutta, että hänen sydämensä suli. Bettyhän oli joka tapauksessa vain lapsi. Hän kääntyi ja nähdessään poskille tipahtelevat kyyneleet hän kirosi sisimmässään naisten itsepäisyyttä ja mahdottomuutta, astui lähemmäksi ja kaappasi Betyn syliinsä kukkineen kaikkineen, ennenkuin tämä ehti tehdä mitään vastarintaa, ja lähti kulkemaan nopeasti varustusta kohti.
Betty huudahti, riuhtoili hetkisen vimmatusti ja herpaantui sitten äkkiä liikkumattomaksi. Alfredin kiukku meni menojaan ja kun hän totesi, kuinka kevyt Betty oli, tuli hänen melkein paha olla äskeisiä sanojaan muistellessaan. Hän katseli tummaa päätä, joka nojasi hänen olkaansa. Kasvot olivat kätkeytyneet tuuhean tukan alle, joka aaltoili hänen rinnallaan, siveli poskea ja häilyi ilmanvedossa hänen huulillaan. Noiden tuoksuvien suortuvien kosketus oli kuin hellä hyväily. Hän puristi melkein tietämättään taakkansa lujemmin povelleen, sydän outoa ja suloista tunnetta tulvillaan. Hän tiesi nyt rakastavansa Bettyä, kalvava ja pitkällinen epävarmuus oli vihdoinkin päättynyt. Näitä ajatuksia mielessään toistellen hän kantoi Betyn rinnettä alas eversti Zanen kotiin.
Neekeri Sam, joka tuli keittiöstä, pudotti sangon kädestään ja törmäsi takaisin sisälle heidät nähdessään.
Kun Alfred tuli portille, kiiruhtivat eversti Zane ja Isak häntä vastaan.
"Mitä Herran nimessä on tapahtunut? Onko hän pahastikin loukkautunut? Tätähän minä olen aina odottanut", hätäili eversti.
"Ei mitään syytä pelästyä", rauhoitti Alfred. "Hän on vain nyrjähdyttänyt nilkkansa, ja kun hän siitä huolimatta koetti kävellä, ärtyi se niin, että minun täytyi kantaa hänet tänne."
"No Jumalan kiitos!" hengähti rouva Zane, joka oli myös tullut ulos. "Säikähdimme niin hirveästi. Sam syöksähti huoneeseen ja sammalsi kokoon jonkun kaamean jutun. Sanoi aina tietäneensä teidän koituvan Betyn kuolemaksi."
"Kuinka naurettavaa! Tuolla teidän neekerillänne on aina minusta jotakin pahaa sanottavana, eversti Zane", vastasi Alfred kantaessaan Betyn sisään.
"Hän ei pidä teistä, mutta mitäpä te hänestä välitätte. Sam käy jo vanhaksi, ja voihan olla, että hemmottelemme häntä liiaksi. Olemme kaikki teille paljon velkaa", lausui eversti.
Betty asetettiin vuoteelle ja luovutettiin rouva Zanen taitaviin käsiin.
"Tämä pitää sinut alallasi joitakin päiviä, Betty", sanoi hän leikillisesti tunnustellessaan varovasti ajettunutta nilkkaa.
"Olet ollut jo niin monta kertaa meidän hyvä enkelimme, etten käsitä, miten voimme sinulle kaikki palkita", sanoi Isak Alfredille.
"Kyllä sekin aika vielä kerran tulee, niin että älä ole lainkaan huolissasi", vastasi Alfred hilpeästi. "Pyydän anteeksi", lisäsi hän vakavasti ja toisten puoleen kääntyen, "etten välittänyt neiti Zanen kiellosta saada auttaa häntä. Enhän voinut muuta. Uskon häikäilemättömyyteni lyhentäneen hänen kärsimyksiään tuntuvasti."
"Mitä hän tarkoitti, Betty?" kysyi Isak mennen sisarensa luo Alfredin poistuttua. "Eikö hän olisi saanut auttaa sinua?"
Betty ei vastannut. Hän istui vuoteella rouva Zanen pidellessä pientä jalkaa käsissään ja kaataessa hitaasti kuumaa vettä ajettuneelle ja sinertäväksi painuneelle nilkalle. Hän hätkähti joka kerta kun rouva Zane kosketti jalkaa, mutta toistaiseksi hän ei ollut edes huokaissutkaan.
"Särkeekö sitä kovastikin, Betty?" kysyi Isak.
"Särkeekö sitä?" toisti Betty ärtyisesti. "Luuletko sinä minun olevan puusta? Tietysti sitä särkee. Tuo vesikin on niin kuumaa. Eikö kylmä olisi yhtä hyvää, Bessie?"
"Älä ole pahoillasi, Betty", sanoi Isak tarttuen sisarensa käteen; "en kiusaa sinua enää. Sen vain tahtoisin sanoa, että saamme kumpikin kiittää Alfred Clarkea sangen paljosta. Et vielä tiedäkään kaikkea. Muistatko, kun punainen hiehosi eksyi metsään noin kuukausi sitten? Alfred ajoi sitä koko päivän ja sai sen lopulta kiinni, mutta vaati minua sanomaan, että minä olin löytänyt sen. Hän näyttää jostakin syystä pelkäävän sinua. Toivoisin teistä tulevan hyvät ystävät. Hän on hyvin hieno mies."
Veljen sanat nostattivat heleän punan Betyn poskille kaikesta kivusta huolimatta, ja Isak, joka oli kaikkien veljien tavoin sokea sisareensa nähden, jatkoi ystävänsä ylistelyä.
Betty sai pysyä sisällä toista viikkoa, joten hänellä oli tämän pakollisen toimettomuuden takia hyvää aikaa selvitellä ajatuksiaan ja vaikutelmiaan ja tutkia omaa mielentilaansa.
Pienoinen huone, jota hän sanoi omakseen, oli virran ja varustuksen puolella. Päivät hän vietti enimmäkseen ikkunan ääressä leväten ja mielikirjojaan lukien ja kun lukeminen ei huvittanut, katseli hän rauhallista näköalaa, vierivää virtaa, liikkumattomia puita ja lakeudella laiduntavia punaisia ja valkoisia lehmiä, tahi seurasi unelmoivalla katseella korkealla sinitaivaan alla sulavasti liitelevää haukkaa, joka näytti kaukaa suviselta mereltä siintävältä valkoiselta purjeelta.
Mutta hänen mielentilansa ei ollut tämän rauhan kanssa sopusoinnussa. Tietoisuus, että hänen tunteistaan Alfred Clarkea kohtaan oli tapahtunut joku muutos, jota hän ei kyennyt selvästi määrittelemään, hermostutti häntä. Mistä johtui, että hän ajatteli tuota nuorta miestä niin usein? Siitäkö, että tämä oli pelastanut hänen veljensä hengen? Ei. Betyn täytyi myöntää itselleen, että syy oli etsittävä toisaalta. Hän koetti karkottaa hänet mielestään, mutta turhaan. Hetki, jollain Clarke oli ottanut hänet syliinsä kuin pienen lapsen, sukeltautui yhä uudelleen esiin muiden mietteiden lomasta. Ja hänen sydämeensä nousi aina epämääräinen ja selittämätön tunne, kun hän muisti auttajansa käsivarsien voimakkaan, mutta silti lempeän otteen.
Betty oli nähnyt hänet ikkunastaan monta kertaa, kun hän kulki aukean poikki, joka erotti everstin talon varustuksesta. Kuinka ryhdikäs hän olikaan ja kuinka miellyttävältä hänen äänensä kuulosti, kun hän puhui alhaalla everstin kanssa! Nilkka vahvistui vähitellen, ja Betty tiesi, ettei hän voinut enää kauan pysytellä huoneessaan, mutta samalla kävi ajatus Clarken kohtaamisesta sitä pelottavammaksi kuta pitemmälle paraneminen edistyi. Hän ei voinut ymmärtää itseään; hänellä oli kummallisia unia ja hän itki näköjään ilman pienintäkään syytä ja oli levoton ja onneton. Lopulta hän närkästyi itselleen ja sanoi itseään tunteelliseksi hupakoksi, mutta vaikka hän kävikin sitä rohkeammaksi, ei hän saanut mielenrauhaansa takaisin. Betty ei tiennyt, että keskuudessamme näkymättömänä hiipivä lemmenjumala oli valinnut hänet uhrikseen ja että kaikki tämä suloinen tuska oli sydämen tiedotonta heräämistä.
Eräänä iltana, kun Betyn vankeus läheni loppuaan, tulivat hänen ystävättärensä Lydia Boggs ja Alice Reynolds häntä tervehtimään.
Alicella oli kirkkaat, siniset silmät ja tummanruskea tukka, jonka vallattomat kiharat kehystivät somasti hänen vakavat ja kauniit kasvonsa. Poskiin ilmestyi aina hänen nauraessaan viehättävät hymykuopat.
"Betty, sinä laiskuri!" huudahti Lydia. "Täällä sinä makaat kaiket päivät etkä tee muuta kuin katsot ulos ikkunasta."
"Hauskaa, että tulitte, tytöt", sanoi Betty. "Ehkäpä te saatte minut hiukan paremmalle tuulelle, sillä olen ollut tässä kovin alakuloinen."
"Betty tarvitsee jonkun miesten sukuun kuuluvan mieltään ilahduttamaan", virkkoi Alice veitikkamaisesti ja nauravin silmin. "Eikö niin, Lydia?"
"Tietysti", vastasi Lydia. "Kun minä käyn alakuloiseksi –"
"Riittää jo", keskeytti Betty nostaen torjuvasti kätensä. "Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteivätkö miehiset ihanteenne kykene parantamaan kaikkia sairauksianne. Tytöt, joita eivät entiset leikit enää huvita, jotka viettävät päivänsä kankaita kutoen ja mekkoja neuloen, ja jotka ovat menettäneet henkilöllisyytensäkin kokonaan johonkin isoon miehen hyväkkääseen kiinnyttyään, eivät saakaan olla alakuloisia ja synkkämielisiä. Hän ei saa nähdä kyyneliä eikä synkkiä ilmeitä. Mutta sille asteelle en ole, Jumalain kiitos, vielä päässyt."
"Odotahan, Betty Zane, odotahan!" huudahti Lydia uhaten häntä sormellaan. "Vuorosi tulee kyllä ja pikemmin kuin aavistatkaan. Älä silloin odota meiltä sääliä, sillä sitä sinä et tule milloinkaan saamaan."
"Mutta tehän olette jo molemmat takavarikoineet ainoat täällä tarjolla olevat pojat", nauroi Betty.
"Älä viisastele. Niitä on paljon, jotka pyrkivät kilvan suosioosi, sinä pieni teeskentelijä", vastasi Lydia. "Harry Martin, Will Metzar, kapteeni Swearengen Short Creekistä ja paljon muita, joita ei jaksa luetellakaan. Entä Lew Wetzel ja Billy Bennet?"
"Lew ei välitä muusta kuin intiaanien metsästämisestä, ja Billy on vain poikanen", sanoi Betty.
"Olkoon vain, mutta hän jumaloi sinua, sillä hän on itse sen minulle sanonut, eikä parempaa poikaa ole konsanaan nähty", vastasi Lydia.
"Luetellessasi, ketkä kaikki ovat Betyn edessä polvillaan, unohdit yhden", huomautti Lydia.
"Aivan oikein. Tarkoitat herra Clarkea", vastasi Lydia. "Omituista, että juuri hän löysi sinut, kun olit nyrjähdyttänyt jalkasi. Oliko se tapaturma, Betty?"
"Tietysti. Luiskahdin kiveltä."
"Ei, ei. Tarkoitin sanoa, löysikö hän sinut noin vain sattumalta?" 1
"Epäiletkö, että houkuttelin herra Clarken jäljessäni metsään ja nyrjähdytin sitten jalkani tahallani?" kysyi Betty, joka alkoi näyttää vaaralliselta.
"En varmastikaan, sitä en tarkoita, mutta minusta näyttää kummalliselta, että pulaan joutuneiden tyttöjen auttaminen sattuu aina hänelle. Toissa päivänä hän esimerkiksi pysähdytti erään pillastuneen hevosen ja pelasti Neil Metzarin, joka istui rattailla, vakavasta mielenjärkytyksestä, ellei pahemmastakin. Neil on nyt häneen vimmatusti rakastunut. Hän kertoi minulle, että herra Clarke –"
"Siitä en todellakaan välitä", keskeytti Betty.
"Mutta sanohan, Betty, eikö se ollut kamalaa, kun hän kantoi sinua?" kysyi Alice katsahtaen viekkaasti Bettyyn. "Taisit hämmästyä aivan sanattomaksi, kun ottaa huomioon vastenmielisyytesi herra Clarkea kohtaan? Ottiko hän oikein todella sinut syliinsä?"
"Te kauheat tytöt!" huudahti Betty ja heitti pieluksella Alicea. "Toivon teidän jo lähtevän tiehenne."
"Älä huoli kiivastua, Betty. Emme kiusaa sinua enää", sanoi Lydia hellästi ja kietoi kätensä Betyn ympärille. "Tule istumaan tänne, Alice, niin kerromme Betylle, että olet jo määrännyt päivän, jolloin hääsi vietetään. Katsopas Bettyä! Kylläpä hänen silmänsä levisivät suuriksi."
Rajaseudun asutuksilla nuoret menivät tavallisesti naimisiin jo ennen kahtakymmentä, mikä johtui pääasiallisesti siitä, ettei siellä ollut mitään säätyerotusta eikä sukuylpeydestä johtuvaa eristäytymistä. Toivo päästä parempiin olosuhteisiin oli tietysti vaikutin, joka sai kaikki uudisasukkaat siirtymään länteen, mutta tietoisuus siitä, että he olivat riippuvaisia toisistaan, yhteinen päämaali ja hirveät vaarat, joille he olivat alituisesti alttiina, liittivät heidät yhteen yhdeksi suureksi perheeksi.
Nuorella iällä solmittuihin lemmenliittoihin suhtauduttiin sentähden suopeasti eikä paheksuvasti, kuten nykyisin, ja ne päättyivätkin tavallisesti varhaisiin avioliittoihin.
Mutta älköön kuviteltako, että nuoren sulhasmiehen tie oli siellä ruusuilla ja kukkasilla tasoitettu. Käynneillä mielitietyn luona oli sekä kiusalliset että mieluiset puolensa. Kilpakosijoilla oli sen onnellisen varalle, joka oli voittanut jumaloidun tytön suosion, moninaiset kepposet. Sankari se, joka lopulta sai hänet. Jos hän meni lemmittynsä kotiin varhain illalla, joutui hän lukemattomien kepposten esineeksi, joissa tytön vanhemmat olivat tavallisesti mukana keksijöinä ja kiusanhenkien yllyttäjinä. Kun hän myöhemmin tuli ulos jäähyväiset sanottuaan, otettiin hänet – jos oli talvi – todennäköisesti vastaan vetisten lumipallojen yhteislaukauksella, saavillisella jäistä vettä, tahi sitten vieritti joku kärsivällinen odottaja hänen niskaansa katolta kokonaisen lumivyöryn. Kesäöinä kävi usein niin, että hänen hevosensa varastettiin, vietiin kauas metsään ja sidottiin puuhun, tahi että kärryjen pyörät irroitettiin ja kätkettiin. Kilpailijansa syrjäyttänyt onnellinen nuori mies kävi lemmittynsä luona – varsinkin, jos hänellä oli pitempi matka – tavallisesti vain kerran viikossa ja silloinkin myöhään yöllä. Hän tuli pimeyden turvissa hiljaa kuin varas ja hiipi varovasti aukeiden poikki ja pensaiden lomitse kultansa ikkunan alle. Merkki oli edeltäpäin määrätty, ja kun se kuului, pujahti tyttö ovelle ja päästi hänet sisään varoen herättämästä vanhempiaan. Tohtimatta ottaa tulta he istuivat sitten hiljaa kuiskutellen, kunnes idän taivas alkoi kirkastua päivänkoittoa ennustaen. Silloin hän poistui onnellisena ja yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Häät olivat jotakin sellaista, josta oli yhtä paljon iloa niin vanhoille kuin nuorillekin, todellisuudessa ainoa tilaisuus, jolloin uudisasukkaat eivät kokoontuneet satoa korjaamaan, jotakin taloa rakentamaan tahi jonkun etäisen asutuksen vapauttamisesta tahi oman kodin puolustamisesta neuvottelemaan, vaan viettämään päivän ilon ja riemun merkeissä. Ne olivat vanhoille juhla, jossa he saivat huolista vapaina katsella lastensa huvittelua, ja nuorille tervetullut keskeytys ahkeran raadannan yksitoikkoisuudessa, päivä, jolloin kisailtiin, leikittiin, juhlittiin ja, mikä parhainta, tanssittiin. Alice Reynoldsin häät olivat siis merkkitapaus Fort Henryn asukkaille.
Päivä valkeni kirkkaana ja selkeänä. Nousevan auringon kultainen hohde punasi alastomat harjanteet, kimmelsi kuurasta valkoisilla katoilla ja sädehti heikossa jääriitteessä, joka peitti virran ohuena kuin lukinseitti, miljoonina kimmeltävinä pisteinä. Sulhanen William Martin ja hänen sulhaspoikansa kohtasivat toisensa määrätyllä kellonlyönnillä toimeenpannakseen vanhan tavan mukaan erään kilpailun, joka oli ohjelmassa aina ennen juhlavieraiden lähtöä morsiamen koliin. Tätä kilpailua sanottiin "hääviinin noutamiseksi".
Osanottajina oli joukko sulhasen valikoimia nuorukaisia, ja rata oli viitoitettu pahimmalle murtomaalle, mitä asutuksen läheisyydestä oli löydettävissä. Kuta enemmän ojia, suota, puita, kantoja ja pensaita ja kaikkia ajateltavissa olevia esteitä, sitä parempi, sillä sen, joka niistä suoriutui onnellisesti, täytyi olla todella taitava ja rohkea ratsastaja. Englantilaista ketunajoa, joka on nyt suosittu kolmella mantereella siihen liittyvän kilpajännityksen takia, ei voida, mitä hengenvaaraan ja osanottajilta vaadittuun uhkarohkeuteen tulee, verratakaan tähän.
Kilpailu oli tänään aivan yhtä jännittävä kuin ennenkin. Hevoset asetettiin mahdollisimman tarkoin rinnatusten, ja eräs toimihenkilö antoi lähtömerkin intiaanin kiljahduksella. Piiskat vingahtelivat, ja hevoset syöksähtivät yhdessä rykelmässä taipaleelle katselijoiden hillittömien huutojen saattelemina. Rata oli noin peninkulman pituinen ja seurasi puron uomaa. Ensimmäiset sata metriä mentiin yhdessä, mutta kun joukko tuli ojalle puron yli vievän sillan takana, riistäytyi eräs kaunis ja soreajäseninen eläin erilleen toisista ja lennähti kuin lintu syvänteen yli. Kaikki tunsivat Alfred Clarken ja hänen mustan jalorotuisensa. Aivan hänen takanaan tuli George Martin isolla, punaisella oriilla, jolla oli voimakas rinta ja pitkä askel. He syöksyivät vesaikkojen läpi, kivien, pensaiden, kaatuneiden puiden ja kantojen yli, rinteitä ylös ja alas, välittämättä pistävistä oksista ja korkealle roiskuvasta vedestä. Puolivälissä Alfred katsahti taaksensa ja näki oriin tulevan aivan lähellä. Tasaisella maalla hän olisi nauranut sen yrityksille pysytellä hänen juoksijansa kintereillä, mutta nyt hän alkoi pelätä, että tuo vahvajäseninen ori oli maineensa veroinen. Hiukan etempänä tuli vastaan tiheistä pensaista ja kaatuneista puista kyhätty korkea este, jonka radan katsojat olivat siihen rakentaneet. Se näytti liian korkealta mille hevoselle hyvänsä. Alfred painoi hammasta purren kannukset Rogerin kylkeen ja painautui etunojaan. Jalo ratsu vastasi kehoitukseen uljaasti. Se kimposi pystyyn ja lensi yli kuin nuoli ylimpiä oksia vain kavioillaan hipaisten. Alfred katsahti jälleen taaksensa ja näki jättiläismäisen oriin ottavan hypyn oksaakaan liikauttamatta. Seuraavassa silmänräpäyksessä Roger kahlasi suossa, johon sen jalat upposivat polvia myöten. Alfred näki yhdellä silmäyksellä, että hän oli voittanut, sillä jäljessä tuleva ori ei voinut raskaan painonsa takia häntä enää saavuttaa. Kun Alfred tuli suon toiseen reunaan, jossa viinipullo kiikkui erään puun oksassa, tarpoi hänen kilpailijansa vielä tuon petollisen suon keskellä. Sillä aikaa oli kolme muuta osanottajaa tullut näkyviin, mutta huomatessaan, että heidän oli turhaa enää yrittääkään, he olivat pysähtyneet ja myönsivät nyt ystävällisillä huudoilla Alfredille hävinneensä. Palkintotuomarit olivat tässä kilpailussa tarpeettomat, koska mies, joka sai pullon ensimmäisenä käsiinsä, oli voittanut.
Kaikki viisi palasivat yhdessä lähtöpaikalle, jossa voittajaa tervehdittiin äänekkäillä huudoilla. Sulhanen otti pullosta ensimmäisen kulauksen, ja sitten tuli sulhaspoikien ja muiden läsnäolijoiden vuoro, minkä jälkeen pullo pantiin tallelle ja säilytettiin muistona tilaisuudesta.
Vihkiminen toimitettiin aina morsiamen kotona, jonka vuoksi juhlavieraat palasivat nyt kylään ja marssivat kulkueessa häätalolle. Kun sulhanen saapui, tapasi hän morsiamen valmiina. Alice näytti erittäin suloiselta harmaassa pellavaleningissään, vaikka se olikin aivan sileä ja koruton. Ja uljaalta näytti sulhanenkin, kun hän otti häntä kädestä ja vei hänet odottavan papin eteen. Kun kuiskuttelu oli tauonnut, kysyi pappi, olivatko morsiamen vanhemmat tahi holhooja antaneet suostumuksensa tähän avioliittoon. Alicen isä vastasi.
"Tahdotko ottaa tämän neidon aviovaimoksesi rakastaaksesi ja suojellaksesi häntä koko hänen elinaikansa?" kysyi pappi.
"Tahdon", vastasi sulhanen syvällä äänellä.
"Tahdotko ottaa tämän miehen aviovaimoksesi rakastaaksesi, kunnioittaaksesi ja ollaksesi hänelle kuuliainen koko elinaikasi?"
"Tahdon", vastasi Alice hiljaa.
"Julistan teidät mieheksi ja vaimoksi. Niitä, jotka Jumala on yhdistänyt, älköön kukaan toisistaan erottako."
Sitten seurasi lyhyt rukous, ja toimitus oli päättynyt, minkä jälkeen sukulaiset ja ystävät tulivat onnittelemaan; hetki, joka koetteli rauhallisimmankin sulhasen kärsivällisyyttä. Hänen kätensä puserrettiin melkein tunnottomaksi, häntä läimäyteltiin selkään ja tyrkittiin edestakaisin riemuitsevien ystävien keskellä, mutta se ei ollut vielä mitään siihen koetukseen verraten, jonka hän sai läpikäydä näiden suudellessa hänen vaimoaan. Häät eivät olisi olleet nuorukaisten mielestä mistään kotoisin, elleivät he olisi saaneet suudella morsianta ja samalla jokaista tyttöä käden ulottuvilla. Tunkeuduttuaan huoneiden läpi, jotka olivat tietysti tungokseen saakka täynnä vieraita, niin nopeasti kuin suinkin pääsivät he suutelivat morsianta ja sitten tyttöä, joka sattui seisomaan lähinnä.
Betty ja Lydia olivat Alicen morsiusneitoja, ja kun nämä olivat rajaseudulla ensimmäiset häät, joissa Betty oli läsnä, olivat Lydian neuvot, joista hän ei ollut ennen välittänyt, nyt sangen tervetulleet. Siihen saakka hän oli saanut olla rauhassa arvokkuutensa turvin. Betty parka! Ensimmäinen, joka suuteli Alicea, oli George Martin, roteva ja vahva mies, joka kaappasi karhumaisella otteella veljensä morsiamen syliinsä ja antoi hänelle läjähtävän suudelman. Päästäen Alicen hän kääntyi Lydiaan ja Bettyyn päin. Lydia hypähti syrjään, mutta Bettyä hän sai toisella kädellään kiinni vyötäisistä. Betty koetti näyttää kopealta, mutta kun kaikki nauroivat ollen leikissä mukana, huomasi hän sen mahdottomaksi. Hän seisoi hiljaa ja käänsi päätään hiukan sivulle, kun George suuteli häntä. Kaikki nuorukaiset tekivät nyt yleisen hyökkäyksen häntä kohti. Betty huomasi vastarinnan hyödyttömäksi ja pakeni punastuen veljensä, everstin, turviin, mutta tämä työnsi hänet nauraen luotaan. Eräs nuorukainen sai häntä käsivarresta kiinni. Betty kirkaisi, kiskaisi kätensä irti ja juoksi majuri McCollochin luo, joka ojensi kätensä hänelle. Mutta voi Betty parkaa! Majuri ei jaksanut vastustaa kiusausta ja suuteli häntä itse.
"Petturi!" huudahti Betty ja riistäytyi irti.
Hän oli aivan epätoivoissaan ja oli jo päättänyt alistua kohtaloonsa, kun hän samassa huomasi ovella Wetzelin tutun hahmon. Hän kiiruhti metsästäjän luo, joka kietaisi pitkän kätensä hänen ympärilleen.
"Taitaa olla selvintä, että otan sinut huostaani, Betty", virkkoi hän hilpeä hymy tuimilla kasvoillaan. "Kas niin, te rasavillit. Betty ei tahdo, että häntä suudellaan, ja ellette anna hänen olla rauhassa, vetäisen päänahan parilta kolmelta."
Päivällinen syötiin mitä hilpeimmän mielialan vallitessa, ja kun tanssi alkoi, kohosi ilo huippuunsa. Päälinnakkeen tilavin tupa oli koristettu vehreillä köynnöksillä, syksyn värittämillä lehdillä ja kesän viimeisillä kukkasilla, joita oli siroteltu kaikkialle mustuneiden seinien ja alastomien orsien katteeksi. Pihdeissä kihisevät, roihuavat päresoihdut valaisivat näyttämön, jota ei upeinkaan sali olisi värikkyydessä ja viihtyisyydessä voittanut.
Eversti Zanen vanha orja, Sam, joka huolehti musiikista, istui pienellä korokkeella huoneen yläpäässä, ja tapa, jolla hän sahasi viuluaan, huojutti ruumistaan ja polki tahtia raskaalla jalallaan, osoitti hänen olevan tärkeästä tehtävästään täysin tietoinen.
Niiden joukosta, jotka seisoivat tahi istuivat korokkeen lähellä, erotti selvästi Jonathan Zanen, majuri McCollochin ja Wetzelin rotevat vartalot; kukin tavallisessa asussaan ja luodikko mukanaan. Toiset miehet olivat vaihtaneet jokapäiväisen pukinnahkaisen pukunsa heleänvärisiin mekkoihin ja sitoneet kaulaansa korean huivin. Majuri McColloch jutteli eversti Zanen kanssa, ja heidän hienopiirteiset kasvonsa säteilivät mielihyvästä, kun he katselivat nuorten iloa. Jonathan Zane seisoi ovensuussa vaiteliaana ja surumielisen näköisenä. Wetzel nojasi seinään käsivarret ristissä pitkän luodikon varassa. Hän katseli vakavasti edessään tanssivien sulhaspoikien ja morsiusneitojen ryhmää. Kun tanssi päättyi, tulivat Lydia ja Betty hänen luokseen, ja Betty kysyi: "Lew, etkö aio pyytää meitä tanssimaan?"
Metsästäjä katseli hänen ilosta hehkuvia, onnellisia kasvojaan ja vastasi hymähtäen: "Enpä taida uskaltaa."
"Mutta sinä osaat tanssia. Heitä luodikkosi siihen ja tee, kuten sanoin, ole niin kiltti. Jos odottaisin sinun pyytävän minua, saisin todennäköisesti odottaa koko illan. Toiset miehet ovat aivan kuolemaisillaan halusta saada tanssia kanssani, niin että tule nyt, Lew, kun pyydän sinua", houkutteli Betty veitikkamaisen vakavasti.
Wetzel ei evännyt Betyltä milloinkaan mitään, ja niinpä hän pani aseensa seinää vasten nojalleen ja lähti tanssimaan hänen kanssaan kaikkien kummaksi. Eversti Zane taputti käsiään, ja toiset katsoivat hämmästyksestä sanattomina tätä ennenkuulumatonta näkyä. Wetzel tanssi kauniisti ja ihmeteltävän keveästi. Hänen kookas ja ryhdikäs vartalonsa, pitkä, musta tukkansa ja eriskummallisesti koristeltu pukunsa erosivat omituisen jyrkästi hennosta ja viehkeästä Betystä ja tämän sievästä, harmaasta leningistä.
"Tätä en olisi totisesti uskonut, ellen olisi sitä omin silmin nähnyt", sanoi eversti Zane hilpeästi Wetzelille, kun tämä ja Betty tulivat hänen luokseen.
"Jos kaikki miehet tanssisivat yhtä hyvin kuin Lew, olisivat tytöt varmasti sangen kiitollisia", sanoi Betty.
"Tulet päivä päivältä yhä kauniimmaksi, Betty", kehaisi vanha John Bennet, joka seisoi everstin ja majurin vieressä. "Jos olisin nuori mies, koettaisin onneani enkä heittäisi hevillä kesken."
"En tiedä, John-setä, mutta arvelen, ettei vastaukseni olisi kieltävä, jos olisitte nuori mies ja tulisitte minua kosimaan", vastasi Betty ja hymyili vanhukselle, josta hän piti hyvin paljoin.
"Neiti Zane, saanko luvan tanssia kanssanne?"
Betty tunsi äänen, ja hänet valtasi samassa selittämätön ujouden tunne. Hän oli lujasti päättänyt sanoa herra Clarkelle, jos tämä tuli häntä pyytämään, olevansa väsynyt, luvanneensa tanssin jollekin toiselle – mitä hyvänsä, kunhan hänen ei vain tarvinnut tanssia hänen kanssaan. Mutta nyt, kun hetki oli tullut, hän joko unohti päätöksensä tahi menetti rohkeutensa, sillä hän ei virkkanut sanaakaan, kun musiikki alkoi, vaan laski kätensä Alfredin käsivarrelle, joka kiidätti hänet permannolle. Hän hätkähti hämmästyksestä ja mielihyvästä tutut askeleet todetessaan ja antautui sitten kokonaan tanssin tenhovoiman lumoihin. Alfredin voimakkaan käsivarren tukemana hän liiteli kierroksen toisensa jälkeen kuin unessa. Heidän tapansa tanssia oli kylän nuorukaisille jotakin aivan uutta – se oli silloin idässä muodissa – ja kaikki pysähtyivät heitä katsomaan. Mutta tanssi päättyi aivan liian pian, ja ennenkuin Betty huomasikaan oli Alfred vienyt hänet huoneen toiseen päähän eräälle penkille istumaan, joka oli osittain varjossa paksun köynnöksen takana.
"Hauska ja miellyttävä tanssi", virkkoi Alfred. "Neiti Boggs sanoi teidän osaavan askeleet."
"Olin hämmästynyt ja ihastunut", vastasi Betty, joka oli todella nauttinut tanssista.
"Tämä päivä on ollut kaikinpuolin rattoisa", jatkoi Alfred. "Olin vähällä taittaa niskani kilpailussa aamulla. En ole vielä milloinkaan nähnyt sellaisia hirsi- ja pensaskasoja ja sellaisia ojia. Olen varma, etten olisi pakottanut hevostani sellaisiin hyppyihin, ellei uhkarohkeuden kuume, joka näytti olevan ilmassa, olisi äkkiä tarttunut minuunkin."
"Kuulin veljeni sanovan, että hevosenne on parhaita, mitä hän on milloinkaan nähnyt, ja että te ratsastitte suurenmoisesti", sanoi Betty ujosti.
"Sitä matkaa en välittäisi ratsastaa toistamiseen, jos oikein toden sanon. Se oli varmasti aivan liian rasittava hevosellenikin."
"Viihdyttekö hyvin keskuudessamme?"
"Alan pitää tästä vapaasta elämästä, neiti Zane, ja tulla siihen varmaan vakaumukseen, että olen kuin luotu rajaseudun asukkaaksi. Omituiset tavat ja monet muut seikat, jotka näyttivät ensin oudoilta, tuntuvat minusta nyt aivan luonnollisilta. Täällä ovat kaikki niin rehellisiä, koruttomia ja sankarillisia. Ja mikä parhainta, täällä täytyy jokaisen tehdä työtä elääkseen. Voitteko ajatella, neiti Zane, etten ollut milloinkaan tehnyt työtä ennen Fort Henryyn tuloani? Elämäni oli läpeensä vain hyödytöntä ja tarkoituksetonta laiskottelua."
"Sitä tuskin voin uskoa", vastasi Betty. "Olette oppinut tanssimaan, ratsastamaan ja –"
"Ja mitä?" kysyi Alfred, kun Betty vaikeni.
"Eipä juuri mitään. Vain eräs ominaisuus, joista tytöt teitä kiittävät", sanoi Betty naurahtaen.
"Kuulin jonkun sanoneen, että minulla on erikoinen taito osua paikalle, kun tytöille on tapahtunut jotakin ikävää, mutta sitä kiitosta en varmastikaan ansaitse."
"Oletteko jo tutustunut lähemmin poikiin täällä?" kysyi Betty muuttaen kiireesti puheen aihetta.
"Kyllä. Varsinkin Isakiin, intiaanien keskuudessa kasvaneeseen veljeenne. Hän on hienoin ja miellyttävin mies, mitä olen konsanaan nähnyt. Everstistä pidän myös vilpittömästi. Se tumma ja vaitelias mies, Jack tahi John, miksi häntä nyt sanotaan, ei ole toisten veljienne kaltainen, ja metsästäjä Wetzeliin suhtaudun aina pelokkaalla kunnioituksella. Täällä ovat kaikki olleet minua kohtaan niin sydämellisen ystävällisiä, että olen melkein unohtanut olleeni kulkuri."
"Se ilahduttaa minua", sanoi Betty.
"Neiti Zane", jatkoi Alfred, "olette epäilemättä kuullut kerrottavan minun tulleen länteen sentähden, että minun oli muka pakko lähteä kotoani. Pyydän, ettette usko mitään, mitä satutte minusta kuulemaan. Jonakin päivänä kerron teille tarinani, jos välitätte siitä. Nyt riittää, kun sanon lähteneeni maailmalle omasta vapaasta tahdostani, ja että voin palata kotiini milloin hyvänsä, vaikka jo huomenna."
"Tarkoitukseni ei ollut tehdä mitään viit–" aloitti Betty punastuen.
"Ei tietystikään. Mutta kertokaa jotakin itsestänne. Eikö teistä ole täällä ikävää ja yksinäistä?"
"Viime talvi oli kyllä sangen yksitoikkoinen, mutta nyt kesällä olen ollut koko ajan tyytyväinen ja onnellinen. Eihän täällä ole luonnollisesti läheskään samanlaista kuin Philadelphiassa setäni iloisessa ja vilkkaassa kodissa, mutta paikkani on veljieni luona. Tätini pyysi ja rukoili minua jäämään hänen luoksensa eikä lähtemään tänne erämaahan. Minulla oli siellä kaikkea, mitä suinkin halusin – ylellisyyttä, seuraa, huveja, ystäviä, kaikkea, mitä nuori tyttö voi toivoa, mutta sittenkin pidin parempana tulla tänne pieneen rajaseudun kylään. Omituista nuoren tytön valinnaksi, vai mitä?"
"Kyllä, todellakin harvinaista", vastasi Alfred vakavasti. "Kun ajattelen, mikä sai minut lähtemään länteen, en voi muuta kuin ihmetellä vaikutteidemme erilaisuutta. Minä tulin täältä onneani etsimään. Mutta te hylkäsitte rikkauden tarjoaman ylellisyyden ja tulitte tänne vain tuomaan päivänpaistetta veljenne kotiin. Teillä oli vaikutteena suuri ja jalo rakkaus – minulla vain itsekäs seikkailunhalu. Tahtoisin mielelläni nähdä tulevaisuuden avoinna edessäni."
"Ei ole oikein toivoa sellaista. Luuletteko, että teillä olisi tätä työn- ja elämänhalua, jos toivomuksenne toteutuisi? Olen onnellinen, että tulevaisuus on minulta salattu. Siellä voi olla paljonkin surua ja murhetta minua odottamassa. Olen tehnyt valintani ja siinä pysyn. Mutta en voi olla kadehtimatta teitä siitä, että olette mies. Teillehän on koko maailma avoin. Nainen – mitä hän voi? Ei muuta kuin leipoa, kehrätä, keittää ja neuloa, istua ristikon takana ja katsella ja odottaa."
"Siirtäkäämme tämmöiset surumieliset mietteet tuonnemmaksi. En ole vielä virkkanut sanaakaan siitä, mitä olen tässä koko ajan mielessäni hautonut. Olen ollut sanomattoman pahoillani, että käyttäydyin teitä kohtaan niin töykeästi iltana, jolloin veljenne palasi. En tiedä, mikä minuun oikein meni. Olen katunut sitä koko ajan aina siitä hetkestä alkaen. Tahdotteko antaa minulle anteeksi ja emmekö voisi olla ystäviä?"
"En – en tiedä", sammalsi Betty ymmällään ja hämillään.
"Mutta miksi? Olen varma, ettette voi tuomita miestä, jonka vain luontainen äkkipikaisuus saa välistä erehtymään, ja tehän saitte tietää, etten – etten –"
"Olin kiivastunut ja epäkohtelias, mutta minähän pyysin anteeksi käytöstäni tahi ainakin koetin."
"Koettakaa unohtaa tyhmyyteni. En hellitä, ennenkuin annatte minulle anteeksi. Ajatelkaa omaa rauhaanne ja ottakaa huomioon, kuinka paljon voitatte olemalla jalomielinen."
"No olkoon menneeksi. Saatte anteeksi", sanoi Betty, joka oli tullut tekemiensä huomioiden perusteella siihen vakaumukseen, että tämä nuori mies oli luonteeltaan sangen päättäväinen ja tarmokas.
"Kiitos. Lupaan, ettei teidän tarvitse sitä milloinkaan katua. Entä nilkkanne? Kuinka sen laita on? Varmaankin aivan terve, koska tanssitte niin keveästi."
"Minun täytynee uskoa, mitä tytöt sanovat – että teillä on taipumusta kohteliaisuuksiin. Nilkkani on melkein terve, kiitos kysymästänne. Toisinaan vielä vähän särkee."
"Tapaturmanne mainitseminen toi tässä samalla mieleeni päivän, jolloin se tapahtui", virkkoi Alfred hymyillen. Hänen teki mieli hiukan kiusoitella Bettyä, mutta ei oikein tohtinut. "Olin kuljeskellut koko päivän metsässä ilman muuta toveria kuin omat mietteeni, jotka olivat enimmäkseen verraten alakuloisia. Kohdatessani teidät näytin hämmästyneeltä, mutta se oli vain teeskentelyä, sillä tulin paikalle koiranne jäljessä. Se pitää minusta ja juoksi luokseni. Arvaatte kait sanomattakin, että olin hyvilläni. Näin teidät vähää ennen, kuin kuulitte askeleeni ja käännyitte ilosta huudahtaen. Mutta kun näitte, kuka olin, muuttui iloinen ilmeenne; vaikka olisin ollut vihamielinen wyandoti, ette olisi voinut näyttää vihaisemmalta. Niin surullisia ja kyyneleisiä kasvoja en ole milloinkaan nähnyt."
"Pyydän, ettette puhu siitä enää, herra Clarke", sanoi Betty jäykästi. "Toivon, että unohdatte sen."
"Kaikki, paitsi sitä, että minulla juuri oli onni löytää teidät ja saada auttaa teitä. Sitä en voi unohtaa. Meistä ei olisi milloinkaan tullut ystäviä, ellei tuota tapaturmaa olisi sattunut."
"Isak tulee. Hän etsii minua", vastasi Betty nousten.
"Vain hetkinen vielä – hän löytää teidät kyllä", vastusteli Alfred. "Koska olette ollut nyt niin ystävällinen, olen myös käynyt rohkeammaksi. Saanko tulla huomenna teitä tervehtimään?"
Hän katsoi suoraan Betyn tummiin silmiin, jotka painuivat alas, ennenkuin hän oli lopettanut kysymyksensä.
"Isak ei näe minua täällä. Minun täytyy mennä."
"Ei ennenkuin olette vastannut kysymykseeni. Eihän anteeksiannollanne ole mitään merkitystä, ellen saa nähdä teitä. Sanokaa kyllä, olkaa niin kiltti."
"Voittehan tulla", vastasi Betty, jota tämmöinen itsepintaisuus sekä huvitti että hermostutti. "Luulin teidän tietävän, että se lupa sisältyy aina nuoren naisen anteeksiantoon."
"Halloo Betty!" huudahti Isak, joka tuli samassa heidän luokseen punoittavin poskin ja silmät säteillen. "Kylläpä minä olen saanut sinua etsiä. Ja vain sinun takiasi, Alfred. Mitä sinä tarkoitat, kun piilotat tanssiaisten kuningattaren tällä tavoin? Tahdon tanssia kanssasi, Betty. Ihana päivä. En ole tanssinut vuosikausiin muita kuin intiaanitansseja. Suo anteeksi, että otan hänet, Alfred. Hän näyttää niin vastahakoiselta. Ha, ha!" ja luoden molempiin veitikkamaisen silmäyksen hän vei Betyn mukanaan.
Alfred jäi istumaan penkille, mutta ajatellen, että voisi näyttää omituiselta, ellei hän ottaisi osaa karkeloon, hän nousi hetkisen kuluttua ja haki itselleen tanssitoverin. Hän tanssi Alicen, Lydian ja kaikkien tyttöjen kanssa ja pujahti sitten noin tunnin kuluttua huoneeseensa. Hän tahtoi olla yksin, ajatella rauhassa ja päättää, kumpi oli parempi, jäädäkö kylään, vai ratsastaa tiehensä pimeässä, milloinkaan palaamatta. Betyn käden ystävällinen kosketus oli vaikuttanut kuin taikavoima; tunne, jota vastaan hän oli viikkomääriä taistellut, oli temmannut hänet mukaansa voimakkaampana kuin konsanaan. Pehmoisten sormien aiheuttama väristys tuntui vieläkin, ja hän painoi huulilleen käden, jota ne olivat koskettaneet.
Hän istui kauan ikkunansa ääressä. Leveä virta kimalteli himmeästi vaaleanharmaan usvan läpi ja kaukaa sen toiselta puolelta häämötti metsän tumma ääriviiva. Viileä tuulenhenki hyväili hänen kuumaa otsaansa, ja hiljaisuus ja yksinäisyys palauttivat mielenrauhan.
IV
"Hyvää huomenta, Harry. Mihin olet näin varhain menossa?" huusi Betty ovelta eräälle ohikulkevalle pojalle, jolla oli kainalossaan melkein pituisensa luodikko.
"Huomenta, Betty. Aion mennä puron poikki tuota kotkottavaa kalkkunaa noutamaan", vastasi poika kirkkaasti hymyillen.
"Halloo, Harry Bennet! Vai kalkkunaa hakemaan? Olen kuullut sen kotkotuksen useampana aamuna ja sen täytyy olla äänestä päättäen sangen muhkea", sanoi eversti astuen portaille. "Mutta odotahan hiukan, niin saat seuraa. Wetzelkin näkyy olevan jo liikkeellä."
"Huomenta, Lew. Oletko sinäkin menossa kalkkunoita ampumaan?" kysyi Betty.
"Kuunnelkaahan", sanoi metsästäjä, joka oli pysähtynyt ja nojasi nyt portinpieleen. Rakennuksen takaa kuului silloin tällöin lehmänkellon kalahdus, mutta muuten oli aivan hiljaista. Metsästä puron toiselta puolelta kantautui äkkiä pitkä ja omituisen kimeä huuto.
"Kalkkunahan se on ja varmasti oikein komea kukko", sanoi eversti.
"Onko Jonathan kuullut sen?" kysyi Wetzel.
"Ei ainakaan minun tietääkseni. Mutta kuinka niin?" kysyi eversti ääntään alentaen. "Eikö tuo huuto ole sitten oikea?"
"Hyvästi, Harry, ja muista minua, kun palaat", huusi Betty poistuen ovelta.
"Taitaa ollakin punainen kalkkuna", murahti metsästäjä. Hän heitti luodikon olalleen, viittasi pojalle torjuvasti ja meni nopeasti polkua alas.
Wetzelit olivat kaikkialla rajaseudulla tunnettuja henkilöitä, mutta Lewis oli heistä kuuluisin. Länsi-Virginian ja Ohion varhainen historia on täynnä tämän erämaiden harhailijan, tämän yksinäisen metsästäjän ja rajaseudun leppymättömän Nemesiksen urotöitä, jota sanottiin ansiosta suurimmaksi intiaanien tappajaksi, mitä on konsanaan ollut.
Kun Lewis oli noin kahdenkymmenen ikäinen ja hänen veljensä John ja Martin hiukan vanhempia, lähtivät he jollekin pitemmälle metsästysretkelle. Kun he palasivat, oli kodista vain savuavat rauniot jäljellä. Ryöstelevät intiaanit olivat sillä aikaa polttaneet kodin, murhanneet isän, äidin ja sisaret ja silponeet pienen, hehdossa levänneen veljenkin.
Lewis Wetzel vannoi ikuista ja sammumatonta kostoa intiaanien koko rodulle ja piti myös valansa kaamean uskollisesti. Siitä lähtien hän oli enimmäkseen metsissä, ja intiaani, joka sattui hänen tielleen, oli tuomittu mies. Hänellä oli heimojen keskuudessa monta eri nimeä. Shawneet sanoivat häntä "Pitkäksi puukoksi", huronit "Hävittäjäksi" ja delawarit "Kuoleman tuuleksi", ja niistä sai jokainen tuimimmankin soturin veren jähmettymään.
Intiaaneja vastaan taisteleminen oli useimmilla rajaseudun kuuluisilla uranuurtajametsästäjillä vain sivuharrastus – tavallisesti aivan välttämätön – mutta Wetzelillä elämäntehtävä. Hän eli vain intiaaneja tappaakseen. Hän kävi näiden kimppuun ajasta ja paikasta välittämättä, seurasi vihollistaan aivan kotikynnykselle saakka ja vaani kylien laitamilla kuin saalistaan väijyvä pantteri. Leirinuotionsa vaiheilla nukkuvat soturit saattoivat milloin hyvänsä havahtua kaameaan, tärisyttävään huutoon. He kavahtivat kauhistuneina ylös sortuakseen samassa silmänräpäyksessä säälimättömän vihollisensa välähtävään tapparaan tahi kuullakseen luodikon pamauksen ja nähdäkseen vilahdukselta jonkun olennon häviävän metsään aavemaisen nopeasti, musta tukka niskassa hulmuten. Wetzelin tie kulki aina ruumiiden ylitse, ja hän hävisi ennenkuin hänen hirveän huutonsa kaiku oli vaiennut. Häntä ajettiin usein takaa, mutta rajaseudun nopeimpana juoksijana hän jätti aina vainoojat jälkeensä.
Varustuksen puolustamisessa hän oli aina eversti Zanen oikea käsi. Intiaanit tunsivat häntä kohtaan taikauskoista kauhua, ja seikka, että hänen tiedettiin oleskelevan asutuksella, oli monta kertaa saanut sotapolulle lähteneet intiaanit kääntymään takaisin.
Monet pitivät Wetzeliä jollakin tavalla mielisairaana, miehenä, joka himoitsi punaisten miesten verta aivan hulluuteen saakka, ja jolla ei ollut tämän vastapainoksi mitään sovittavia ominaisuuksia. Mutta siinä hänelle tehtiin vääryyttä. Asutuksilla oleskellessaan hän oli aina tyyni ja hiljainen ja niitä kohtaan, jotka tunsivat hänet hyvin, rakastettavakin. Mutta tämä tuttavapiiri oli sangen pieni, vaikka hänet tunnettiinkin kaikkialla. Hän oli harvasanainen ja puhui tavallisesti vain silloin kun häntä puhuteltiin.
Metsästäjien ja tiedustelijoiden keskuudessa saavuttamastaan erikoisasemasta hän sai kiittää harvinaisia ruumiillisia ja henkisiä ominaisuuksiaan. Hän oli kookas ja leveäharteinen ja aivan uskomattoman vahva, notkea ja kestävä. Hänellä oli kotkan silmät ja verikoiran herkkä vainu, ja hän tiesi aina vaistomaisesti, mitä hänen oli milloinkin tehtävä; kyky, joka on metsästäjälle niin tärkeä. Pelkoa hän ei tuntenut lainkaan, vaan oli aina rohkea ja päättäväinen. Leppymättömän vihansa kannustamana hän oli näine ominaisuuksineen kutsumuksessaan vertaistaan vailla.
Hänen pitkä, sysimusta tukkansa, josta hän oli ylpeä, ulottui suoraksi kammattuna polvien alapuolelle ja teki hänen päänahkansa, jota kaikki heimot muutenkin himoitsivat, niin ainutlaatuiseksi, että intiaanit olisivat maksaneet siitä mitä hyvänsä.
Villikalkkunan jäljitteleminen oli intiaanien käyttämistä vieteäänistä suosituin ja erehdyttävin. Usein oli käynyt, etteivät uudisasukkaat, jotka olivat lähteneet metsässä kotkottavaa kalkkunaa vaanimaan, olleet milloinkaan palanneet.
Wetzel oli jo monena aamuna kuullut jonkun villikalkkunan ääntelevän, ja kun ääni oli lopulta alkanut tuntua hänestä epäilyttävältä, hän oli päättänyt ottaa siitä selvän. Puron takana kohoavan harjun itärinteessä oli noin neljänkymmenen metrin päässä purosta pienoinen luola, jonka suu oli kokonaan tiheän pensaikon ja villiviinin peitossa. Wetzel tunsi paikan ja mennen puron poikki hiukan ylempää hän teki lavean kierroksen ja päätyi luolan yläpuolelle, johon hän kätkeytyi pensaisiin odottamaan. Kalkkunan huuto, jota hän oli ruvennut epäilemään, toistui hetkisen kuluttua suoraan hänen alapuoleltaan, ja samassa työntyivät erään intiaanisoturin ajeltu pää ja alastomat hartiat näkyviin luolasta. Soturi tähysteli varovasti ympärilleen, antoi tuon omituisen äänen kuulua jälleen ja katosi näkyvistä. Wetzel pysytteli tarkoin piilossaan ja näki ja kuuli villin toistavan vietehuudon ainakin kymmenen kertaa, ennenkuin hän oli varma siitä, että intiaani oli luolassa yksinään. Silloin hän kohotti luodikkonsa ja tähtäsi rauhallisesti soturin päälaella häilyvään palmikoituun hiuskiehkuraan. Hän luotti niin varmasti itseensä ja tähtäyksensä erehtymättömyyteen, ettei hän välittänyt jäädä katsomaan laukauksensa vaikutusta, vaan kapusi jyrkkää rinnettä alas luolalle. Eräs roteva intiaani makasi sen suulla kasvoillaan. Jäntevät sormet puristivat vieläkin pukinsarvesta tehtyä vietepilliä, joka oli koitunut hänen kuolemakseen.
"Huroni", murahti metsästäjä tarttuessaan kädellään hiustukkoon ja irroittaessaan päänahan terävän veitsensä yhdellä vetäisyllä.
Kaikki merkit osoittivat, että luolassa oli majailtu jonkun aikaa. Keskellä oli taitavasti tehty kivinen liesi, jonka eteen oli ladottu tuohia sellaiseen asentoon, ettei valonsädekään päässyt tunkeutumaan ulos. Mustuneen hiiloksen alla hehkui vielä, ja seinästä ulkonevalla pienellä tasanteella oli jonkun verran paahdettua maissia. Eräässä naulassa riippui kimpale kuivattua lihaa ja pukinnahkainen pussi.
Katseltuaan hetkisen ympärilleen Wetzel pudottautui äkkiä polvilleen ja alkoi tutkia luolan hiekkapermannossa näkyviä jalanjälkiä. Hän mittasi kuolleen soturin mokkasiinit ja tarkasti huolellisesti jokaisen painanteen, ryömi luolan suulle ja tutki sammalen.
Sitten hän nousi. Hänessä oli tapahtunut merkillinen muutos. Silmissä paloi omituinen tuli, ja äskeinen tyyni ilme oli käynyt kauttaaltaan synkäksi ja hurjaksi. Tiukasti sulkeutuneiden huulten viiva oli ohut ja julma.
Hän laskeutui hitaasti rinnettä alas ja pysähtyi silloin tällöin kuuntelemaan. Metsän monet äänet eivät olleet hänelle outoja, vaan paljon tutumpia kuin ihmisäänet.
Hän muisti kuulleensa kierroksellaan luolan taakse luodikon laukauksen kaukaa kastanjalehdosta päin, mutta kun hän tiesi kyläläisten käyvän siellä usein oravia ampumassa, ei hän ollut kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Nyt sillä oli oma merkityksensä. Hän kääntyi jyrkästi purolle ja riensi nopeasti rinnettä alas. Puron toisella puolella mutkitteli kapea polku pajukon suojassa, ja päästyään sille hän alkoi juosta. Hän juoksi keveästi ja pitkin askelin, ikäänkuin hän olisi tottunut kulkemaan aina sellaista vauhtia, ja oli ennen pitkää parin penikulman päässä lähtöpaikastaan. Tultuaan louhikkoon harjanteen päässä hän pysähtyi ja lähti sitten hitaasti etenemään pitkin puron reunaa. Hän yhdytti intiaanien jäljet juuri siinä, missä hän oli otaksunut heidän menneen puron yli. Kosteassa hiekassa oli useampia mokkasiinin jälkiä. Toisissa oli kantapään painama pyöreä syvennys vielä sileä ja muuttumaton, ja toisiin kihonnut mutainen vesi todisti hänen tottuneelle silmälleen, että intiaanit olivat kulkeneet siitä varhain samana aamuna.
Jäljet menivät rinnettä ylös ja kauas metsiin, mutta metsästäjä seurasi niitä hetkeäkään epäröimättä. Hän puikkelehti kuin varjo puulta puulle ja pensaasta toiseen, äänettömästi, varovasti ja hämmästyttävän nopeasti. Kun hän oli päässyt Mustan korven louhikkoiseen perukkaan, jossa tiheä viidakko, tuulenkaatamat ja syvät rotkot tekivät nopean takaa-ajon mahdottomaksi, pysähtyi hän hetkeksi ympärilleen tähystelemään ja poikkesi sitten suunnastaan kiertääkseen pahimman paikan. Nämä kierrokset olivat usein penikulmienkin pituiset ja välistä vain joitakin satoja askelia, mutta ne veivät hänet melkein aina takaisin jäljille. Tämä intiaanien teiden melkein yli-inhimillinen tuntemus, jota ei olisi todennäköisesti kukaan voinut saavuttaa, pyhittämättä koko elämäänsä intiaanien metsästykselle, oli Wetzelin metsänkäyntitaidossa juuri se puoli, joka kohotti hänet niin korkealle toisten metsästäjien yläpuolelle ja teki hänet niin pelätyksi intiaanien keskuudessa.
Mentyään erään matalahkon kummun yli hän tuli pienelle aukealle, jonka ympärillä metsä oli harvempaa ja pensaikko vain polvenkorkuista. Musta multa osoitti siinä metsäpalon jolloinkin riehuneen. Aukean poikki polveili soliseva puro, ja kun metsästäjä kumartui tarkastelemaan sen reunoja, huudahti hän äkkiä hämmästyksestä. Pehmeässä mullassa näkyi selvästi jonkun valkoisen miehen jälki. Intiaanien jäljissä ovat varpaat sisäänpäin, mutta valkoisen miehen jäljissä päinvastoin. Hiukan kauempana Wetzel tuli paikkaan, jossa sammal oli hiukan painuksissa, mistä hän päätteli jonkun kaatuneen siihen. Hän oli nähnyt kauriin jälkiä purolla ja ajatteli, että valkoinen mies, jonka jäljen hän oli äsken löytänyt, oli ehkä ampunut sen. Lähellä oli pieni verilätäkkö ja sen ympärillä intiaanien mokkasiinin jälkiä. Ne lähtivät viemään suoraan länteen osoittaen, että soturit olivat muuttaneet suuntaansa.
Tämä oli metsästäjästä hyvin kummallista. Hän nojautui erästä puuta vasten ja mietti tiukasti, mikä oli mahtanut aiheuttaa tämän äkillisen poislähdön – sillä sellaisena hän sitä piti. Intiaanit, joiden jäljessä hän oli nyt kulkenut penikulmittain, olivat ilmeisesti metsästäjiä, jotka hiipivät hitaasti ja varovasti eteenpäin saalistaan vaanien, mikä se sitten lienee ollutkin, ihminenkö vai eläin. Länteen vievä jälki oli taas viivasuora; mokkasiinin painanteet olivat kaukana toisistaan ja näyttivät tottumattomalle silmälle vain yhden intiaanin jäljeltä. Wetzelille ne ilmaisivat sitä, että kaikki soturit olivat kulkeneet jonossa samoihin jälkiin astuen.
Hän teki, kuten aina, nopeasti päätöksensä. Intiaaneja oli hänen laskelmansa mukaan kahdeksan, päällikköä, jonka hän oli ampunut, lukuunottamatta, ja he olivat joko surmanneet tahi ottaneet vangiksi metsästämässä olleen valkoisen miehen. Toiset pyrkisivät suorinta tietä ja mahdollisimman nopeasti kotiinsa toisten jäädessä tielle väijyksiin tahi kiertäessä takaisin katsomaan, ajettiinko heitä takaa.
Odotettuaan kärsivällisesti noin tunnin, jonka kuluessa hän ei hievahtanutkaan asennostaan, hän näki etäällä lehdon toisessa laidassa jotakin ruskeata vilahtavan. Oliko se lintu vai orava? Hän näki sen toistamiseen, mutta nyt se oli sulautunut melkein kokonaan metsän varjoihin. Kului useita minuutteja, joiden kuluessa Wetzel tuskin hengittikään. Varjo oli hävinnyt erään puun taakse. Hän piti sitä tarkoin silmällä, ja pian näkyi eräs tumma hahmo liukuvan esiin sen suojasta ja kiiruhtavan ketterästi eteenpäin toiselle puulle. Yksi, kaksi, kolme tummaa olentoa seurasi jäljessä. Ne olivat intiaanisotureita, jotka liikkuivat niin nopeasti, että siltä matkalta kykeni vain Wetzelin kaltaisen metsästäjän terävä silmä erottamaan heidän liikkeensä.
Useimmat metsästäjät olisivat todennäköisesti lähteneet pakoon niin kauan kuin vielä oli aikaa, mutta sellainen ajatus ei johtunut Wetzelin mieleenkään. Hän viritti rauhallisesti luodikkonsa hanan. Kun soturit tulivat selvästi näkyviin, huomasi hän, etteivät he tienneet mitään hänen läsnäolostaan, vaan kaarsivat parhaillaan ja tavallista varovaisuuttaan noudattaen jäljilleen takaisin.
Kun lähin soturi oli edennyt erään suuren tammen suojaan noin parinsadan askeleen päässä, alkoi metsästäjän musta luodikko hitaasti nousta, ja kun se pysähtyi, astui intiaanikin esiin puun takaa. Kimakka pamaus, ja soturi horjahti ja kaatui.
Tietäen, että nopea pako oli nyt hänen ainoa pelastuksensa, Wetzel kajahdutti tunnetun sotahuutonsa ja lähti paikalta, kiivainta vauhtiaan. Jäljelle jääneet intiaanit laukaisivat luodikkonsa tuulen nopeudella pakenevaa ja sinne tänne puikkelehtivaa olentoa kohti, mutta tuloksetta. Hän hypähteli niin ketterästi puulta toiselle, että se teki tehokkaan tähtäyksen mahdottomaksi. Intiaanit vetäisivät tapparansa ja syöksyivät hänen jälkeensä raivoisasti ulvoen ja varmoina siitä, että he saavuttaisivat uhrinsa sangen pian.
Wetzel oli jo intiaanien metsästyksensä alkuaikoina opetellut erään tempun, joka oli pelastanut hänet monta kertaa ja lisännyt tuntuvasti hänen mainettaan. Hän nimittäin kykeni panostamaan luodikkonsa juostesssaankin. Hänen poikkeuksellinen nopeutensa teki hänelle mahdolliseksi pysytellä takaa-ajajien edellä, kunnes luodikko oli panostettu. Hän turvautui nyt tähän temppuun. Kun luodikko oli valmis, pyörähti hän äkkiä ympäri ja ampui lähimmän soturin. Seuraava oli tällöin ehättänyt kaatuneen toverinsa luo ja niin lähelle, että hän kykeni heittämään tapparansa, joka suhahti vaarallisen läheltä Wetzelin päätä. Mutta metsästäjä ei jäänyt häntä odottamaan, vaan kiiruhti eteenpäin luodikkoineen, joka oli pian käyttökunnossa jälleen. Joka kerta, kun hän katsoi taaksensa, kavahtivat intiaanit johonkin suojaan hänen tuhoisaa asettaan peläten. Juostuaan hiukan toista penikulmaa hän päätyi lavealle aukealle, jonka reunassa hän pyörähti äkkiä ympäri. Lähin soturi loikkasi erään puun taakse, mutta kun se ei kätkenyt häntä kokonaan, ehti hän saada luodin kylkeensä. Hän oli varmasti pahasti haavoittunut, koska hänen toverinsa luopui takaa-ajosta ja kiiruhti auttamaan. He katosivat sitten yhdessä metsään.
Nähtyään, ettei häntä enää seurattu, Wetzel pysähtyi ja lähti sitten kulkemaan ajatuksiinsa vaipuneena asutusta kohti.
Kun Alfred Clarke tuli samana päivänä varustukselta everstin puolelle useita tunteja sen jälkeen kuin Wetzel oli lähtenyt tiedusteluretkelleen, tapasi hän everstin pihalta suurta, roihuavan nuotion yläpuolella riippuvaa, höyryävää kuparikattilaa hämmentämästä. Kuuman omenahillon hunajalta hajahtava tuoksu sekoittui palavan pähkinäpuun väkevään hajuun.
"Huomenta, Alfred", tervehti eversti. "Minut on nyt pantu tähän hommaan, kuten näet."
"Niinpä on", vastasi Alfred istuutuen halkokasalle. "Mitäs te siinä noin tarmokkaasti hämmennätte?"
"Omenahilloa, poikaseni, omenahilloa. En salli edes Bessienkään auttaa minua omenahilloa keittäessäni."
"Minulla olisi teille eräs pyyntö, eversti Zane. Olen ollut siitä saakka, kun ilmoititte aikovanne lähettää retkikunnan ylöspäin, huolissani hevosestani. Roger on liian hento kuormahevoseksi, ja kahta ratsua en voi ottaa."
"Saatte minun ruskoni. Se on kyllin iso ja vahva. Roger jääköön tänne minun hoitooni, ja ellette sattuisi palaamaan, saan siitä hienon hevosen. Ha, ha! Mutta vakavasti puhuen, tämä suunniteltu retki on sangen vaarallinen, Clarke, ja jos tahdotte mieluummin jäädä –"
"Käsitätte minut väärin", vastasi Alfred punastuen. "Itsestäni en välitä, mutta säälin hevostani."
"Se on oikein. Lupaan huolehtia, että Sam hoitaa Rogeria mitä parhaiten."
"Missä tarkoituksessa tämä retki tehdään ja kuinka kauas menemme?"
"Jonathan tulee oppaaksi ja hän sanoo matkan kestävän kuusi viikkoa, jos ilmat ovat suotuisat. Ensin menette Short Creekiin, jossa avustatte erään uudistalon rakentamisessa, ja sieltä jatkatte Fort Pittiin. Hankittuanne eräitä tarveaineita, joista täällä on puute, nousette lautalle ja laskette alas. Saatte todennäköisesti haistaa ruutia, ennenkuin olette kotona jälleen."
"Mitäs teemme hevosille?"
"Otatte ne luonnollisesti mukaanne lautalle."
"Minulle aivan uusi tapa kuljettaa hevosia", sanoi Alfred katsellen epäilevästi kiivasta virtaa. "Voimmeko saada mitään tietoja Fort Henrystä poissa ollessamme?"
"Kyllä; lähettejä kulkee edestakaisin."
"Herra Clarke! Olen menossa lemmikeitäni ruokkimaan. Tahtoisitteko nähdä ne?" kysyi eräs ääni, joka sai Alfredin heti jaloilleen. Hän kääntyi ja näki Betyn menevän ohi koiransa keralla, joka kantoi hampaissaan koria.
"Mielihyvällä", vastasi Alfred. "Onko teillä muitakin lemmikeitä kuin Tige ja Madcap?"
"Onhan toki. Karhu, kuusi oravaa, joista yksi valkoinen, ja muutamia kyyhkysiä."
Betty meni edellä aitaukseen, joka oli everstin tallin takana. Se oli nelikulmainen, kukin sivu noin kuuden metrin pituinen, ja aidattu maahan lujasti isketyillä näreillä. Kun Betty irroitti salvan ja avasi pienen portin, lennähti tallin katolta joukko valkoisia kyyhkysiä, joista toiset istahtivat hänen olkapäilleen. Eräästä suojuksesta ilmestyi keskenkasvuinen musta karhu ja tallusteli rauhallisesti häntä kohti. Se oli ilmeisesti hyvillään hänet nähdessään, mutta varoi menemästä lähelle Tigeä ja heitteli epäluuloisia silmäyksiä nuorukaiseen. Mutta kun Alfred oli silitellyt sen päätä ja puhellut sille,, näytti se olevan taipuvainen hieromaan ystävyyttä, koska se nuuski Alfredin polvia, nousi takajaloilleen ja laski suuret käpälänsä Alfredin olkapäille.
"Caesar! Alas heti!" käski Betty. "Se tahtoo aina painia, varsinkin niiden kanssa, joita se ei epäile. Se on hyvin kesy eikä tee kenellekään pahaa, mutta loukkausta se ei unohda milloinkaan. Jos joku tekee sille jonkun kepposen, voitte olla varma, ettei hän saa siihen toista tilaisuutta. Saimme sen siten, että Jonathan nouti sen lassollaan puusta, johon Tige oli ahdistanut sen. Siitä lähtien se on ollut Jonathanille vihamielinen, ja jos jättäisin sen kahdenkesken Tigen kanssa, tappelisivat ne heti vimmatusti. Muuten voisin antaa Caesarin kuljeskella aivan vapaasti pihalla."
"Se näyttää kiltiltä ja viisaalta", huomautti Alfred.
"Niin se onkin, mutta välistä se tekee tyhmyyksiä. Olin eräänä päivänä melkein kuolla naurusta. Bessiellä, veljeni vaimolla, oli sama kattila, jonka juuri näitte, kiehumassa pihalla, kuten nytkin, mutta sillä erotuksella, että hän keitti siinä vaahterasiirappia. Tige oli mennyt miesten mukana johonkin, minkä tähden päästin Caesarin hiukan jaloittelemaan. Ja jos maailmassa on jotakin, jota Caesar intohimoisesti rakastaa, niin se on vaahterasokeri. Kun se tunsi siirapin hajun, kaasi se kattilan ja sai kuuman siirapin kuonolleen. Se raukka ulvoi niin, että sitä oli kamala kuulla. Mutta koko jutussa oli se hullunkurisinta, että se näytti epäilevän kaiken tapahtuneen tarkoituksella, sillä se oli minulle nyreä kaksi viikkoa."
"Luulen käsittäväni rakkautenne eläimiä kohtaan", sanoi Alfred. "Villieläimillä on varmasti paljon mielenkiintoisia piirteitä. Virginiassa, jossa olen tähän saakka ollut, on verraten vähän eläimiä, joten mahdollisuuteni tutustua niihin olivat rajoitetut."
"Tässä ovat oravani", virkkoi Betty avaten erään häkin. Joukko oravia syöksähti ulos. Yksi heilahti häkin harjalle, toinen kapusi Betyn olkapäälle ja muut hyppäsivät maahan. "Suljen ne häkkiin joka ilta kärppien ja kettujen pelosta. Valkoinen on ainoa lajiaan, minkä olemme täällä nähneet. Jonathanilta meni viikkoja sen pyydystämiseen, mutta sitten siitä tuli sangen pian kesy. Eikö se olekin kaunis?"
"Varmasti. En ole milloinkaan ennen nähnyt tuommoista oravaa enkä ole edes tiennyt, että noin kaunista pientä eläintä oli olemassakaan", vastasi Alfred katsellen ihaillen sulavaliikkeistä eläintä, kun se hypähti Betyn käsivarrelle ja söi kädestä, tuuhea, valkoinen häntä kaartuen selkää ylös ja pienet, punaiset silmät kiiltäen.
"Katsokaahan tuota isoa, punaista oravaa tuolla", sanoi Betty. "Sanon sitä Kapteeniksi, koska se tahtoo aina komennella toisia. Minulla oli toinenkin punainen orava, tätä hiukan vanhempi, joka kävi lopulta niin itsevaltiaaksi, että harmaat tekivät eräänä päivänä liiton ja kukistivat sen. Uskon, että ne olisivat tappaneet sen, ellen olisi mennyt väliin. Tämä tässä alkaa osoittaa samoja oireita. Kuuletteko tuota omituista kirskutusta? Se lähtee Kapteenin hampaista. Se on kateellinen ja kiukuissaan, kun olen näin huomaavainen tätä valkoista kohtaan. Ellen olisi varuillani, rupeaisi se varmasti tappelemaan, eikä tämä valkoinen lemmikkini ole taas vähääkään riidanhaluinen. Se ei joko osaa tapella tahi katsoo sen sopimattomaksi. Näyttäkää Lumipallolle tätä pähkinää, herra Clarke, ja kätkekää se sitten taskuunne."
Alfred otti pähkinän ja oli pistävinään sen taskuunsa. Orava hypähti keveästi hänen olkapäälleen, juoksi rintaa alas ja kurkisti joka taskuun, heilahti takaisin ylös, sysäsi lakin hiukan kallelleen, pudottautui käsivartta myöten alas, kurkisti hihaan ja painoi lopulta pienen, kostean kuononsa suljettujen sormien lomaan.
"Nyt se löysi sen, vaikka ette pelanneetkaan rehellisesti", huudahti Betty iloisesti nauraen.
Alfred ei unohtanut milloinkaan kuvaa, jonka Betty muodosti seisoessaan siinä punainen myssy tummilla kiharoillaan ja puhellessaan lemmikeilleen suu hellässä hymyssä. Valkoinen kyyhkynen oli istahtanut hänen olkapäälleen ja nokki arasti pähkinää, jota Betty piti huultensa välissä. Oravat istuivat vieretysten, kaikilla pähkinä pienten käpälien välissä ja kaikki tähyillen valppaasti sivuilleen mahdolliset anastusyritykset ajoissa huomatakseen. Caesar oli painautunut kontalleen ja aterioi murahdellen ja päätään ravistellen, koiran katsellessa sivulta ylhäisen arvokkaalla ilmeellä, ikäänkuin se olisi ajatellut, ettei tästä aamiaisesta olisi tullut mitään ilman sitä.
"Pidättekö kalastuksesta ja kanootilla soutelemista?" kysyi Betty, kun he palasivat pihalle.
"Kyllä. Isak on ottanut minut usein mukaansa virralle. Kanootilla souteleminen voi olla tytöistäkin hauskaa, mutta en ole vielä konsanaan nähnyt ainoatakaan, joka olisi välittänyt kalastuksesta."
"Nyt sitten näette yhden. Olen aivan hurmaantunut Isak Waltoniin. Olette tietysti lukenut hänen kirjojaan?"
"Häpeän sanoa, etten tunne häntä."
"Ja väitätte olevanne kalastaja? Teille on todellakin suuri nautinto varattuna samoin kuin tilaisuus saada tietää jotakin 'miettiväisen miehen virkistyksestä'. Lainaan teille kirjat."
"En ole nähnyt yhtään kirjaa sitten kuin tulin Fort Henryyn."
"Minulla on täällä pieni, mutta hyvä kirjasto, ja te saatte mielihyvällä tutustua siihen. Mutta palatkaamme kalastukseen. Pidän siitä, mutta päästän melkein aina kalat takaisin vapauteensa. Välistä tuon kotiin jonkun kauniin aurinkokalan, panen sen maljakkoon, katselen sitä ja koetan saada sen kesyksi, mutta tähän saakka olen aina epäonnistunut. Ympäristö ja tunnelma tekee kalastuksen niin houkuttelevaksi. Kanoottia kiidättävä nopea virta, ulkoilma, sininen taivas, linnut, puut ja kukat – niitä minä rakastan. Tulkaa katsomaan kanoottiani."
Näin jutellen Betty vei Alfredin arkihuoneem ja keittiön läpi eversti Zanen varastohuoneeseen. Tässä matalakattoisessa, pienessä kammiossa oli monenlaisia tavaroita, kuten laatikoita, tynnyreitä, maanviljelysvälineitä ja nahkoja. Eräällä hyllyllä oli pitkä rivi ruutinassakoita ja seinille oli levitetty joitakin saukon- ja ketunnahkoja. Siro ja solakka kanootti riippui katto-orsiin soljutuista köysistä. Alfred irroitti silmukat ja kantoi sen ulos.
Kanootti oli intiaanien käsiteollisuuden parhaimpia ja hienoimpia saavutuksia. Se oli noin neljän metrin pituinen, ja lehmuksesta tehty kevyt runko oli katettu tuohilevyllä. Kauniisti kaartuva keula päättyi soturin päätä esittävään leikkaukseen ja laidat oli koristeltu intiaanien moninaisilla ja eriskummallisilla tunnusmerkeillä.
"Veljeni intiaaniopas Tomepomehala, joka on shawneepäällikkö, teki sen minulle. Näette keulaan maalatun tunnusmerkin. Nuoli ja käsivarsi merkitsevät intiaanien kielellä: 'Nopea ja väkevä'. Se on niin kevyt, että jaksan helposti kantaa sen", sanoi Betty nostaen kanootin maasta.
Hän juoksi sisään ja palasi hetkisen kuluttua kori kädessään ja kaksi onkivapaa ja kirja kainalossaan.
"Nämä ovat Jackin vapoja, jotka hän sanoi tehneensä kymmenen vuotta vanhan lehmuksen sydämestä. Meidän on pideltävä niitä hyvin varovasti."
Alfred tarkasteli vapoja tuntijan silmällä ja kiitti niitä erinomaisiksi. "Kuka hyvänsä voi nähdä, että näiden tekijä on perillä niiden tarkoituksesta", sanoi hän. "Mitä otamme syötiksi?"
"Sam poimi aamulla hiukan kastematoja."
"Aioitteko todellakin lähteä onkimaan?" kysyi Alfred hämmästyneesti.
"Kyllä, ja kun kohtasin teidät, ajattelin pyytää teitä mukaani."
"Se oli ystävällistä teiltä."
"Mihin te nuoret olette menossa?" huusi eversti kattilansa äärestä.
"Alas sykomorille", vastasi Betty.
"Hyvä. Mutta pysykää puron tällä puolella älkääkä lähtekö virralle", varoitti eversti.
"Kuinka niin, Eb? Joku voisi luulla, että herra Clarke ja minä olemme lapsia", huudahti Betty.
"Mitäpä te sitten oikeastaan muutakaan olette. Mutta se ei ollut nyt syynä kieltooni, ja samantekevää, mitä tarkoitin. Joko teet, kuten sanoin, tahi et mene ollenkaan."
"Hyvä on, veliseni. Muistan sanasi", vastasi Betty kiltisti ja katsoi hymyillen everstiin. Veli ei ollut nyt puhunut tavalliseen kiusoittelevaan tapaansa, mistä Betty ymmärsi hänen tarkoittavan täyttä totta. "Ottakaa kanootti, herra Clarke, ja seuratkaa jäljessäni tätä polkua pitkin, mutta varokaa juuria ja kiviä, ettette kompastu."
"Missä, Isak?" kysyi Alfred heilauttaessaan kanootin kevyesti olalleen.
"Hän otti luodikkonsa ja lähti pähkinäpuumetsikköön toista tuntia sitten."
Kun he olivat kulkeneet joitakin minuutteja pajukon reunustamaa polkua, he tulivat purolle, joka virtasi sillä kohdalla parin metrin levyisenä. Matala uoma oli täynnä kiviä, joiden yli kirkas vesi solisten ryöppysi.
"Eiköhän tästä paikasta laskeminen ole sentään hiukan uskallettua?" huomautti Alfred katsellessaan kuohuja ja lukuisia, juuri vedenpintaan ulottuvia petollisia kiviä.
"Tietysti. Mutta sehän se tekeekin kanootilla liikkumisen niin hauskaksi", vastasi Betty tyynesti. "Jos tahdotte mieluummin kävellä –"
"En. Tulen mukaan, vaikka sitten hukkuisin. Ajattelin vain teitä."
"Ei mitään vaaraa, jos vain osaatte käyttää melaa", sanoi Betty hymyillen hänen epäröimiselleen. "Ja jos kumppaninne istuu hiljaa."
"On ehkä parasta, että annatte minun hoitaa melaa. Missä olette oppinut kanoottia ohjaamaan?"
"Alanpa todellakin uskoa teidän pelkäävän. Olen syntynyt Potomacissa ja käyttänyt melaa siitä lähtien kuin jaksoin sitä kantaa. Laskekaa kanootti tähän, ja sitten pysyttelemme rannan lähellä mutkaan saakka. Sen takana on pieni putous, josta minulla on aina tapana laskea."
Alfred tuki kanoottia toisella kädellään ja ojensi toisen auttaakseen Bettyä, mutta tämä astui ketterästi kanoottiin hänen avuttaan.
"Odottakaa hetkinen, että saan etsiä joitakin toukkia ja heinäsirkkoja."
"Suurenmoista! Sellainen kalamies! Ettekö tiedä meillä jo olleen pakkasia?"
"Aivan oikein", vastasi Alfred huomautuksesta nolona.
"Mutta noiden runkojen alta voitte löytää toukkia", neuvoi Betty. Hän nauroi iloisesti, kun Alfred samassa tuiskahti suulleen jotakin näkemäänsä hyönteistä hatullaan tavoittaessaan.
"Olkaa nyt varovainen, ja kun olette asettunut paikallenne, työntäkää keula hiljaa rannasta ulos. Kas niin", virkkoi Betty tarttuen melaan.
Hento alus alkoi liukua myötävirtaan ja hipoi ensin rantaa, ikäänkuin ollen vastahakoinen lähtemään syvälle vedelle, mutta sujahti sitten parin keveän vetäisyn kiidättämänä keskelle virtaa. Betty nojasi toiseen polveensa ja meloi taitavasti intiaanien tapaan, jotka eivät nosta melaa vedestä.
"Suurenmoista!" huudahti Alfred, joka istui keulassa kasvot Bettyyn päin. "Enempää ei voi enää toivoakaan. Tämä kaunis puro, raikas ilma, syksyisen metsän reunustamat rannat ja opas, joka –"
"Katsokaa", keskeytti Betty. "Tuolla on putous, josta meidän on laskettava."
Alfred kääntyi ja näki heidän lähestyvän nopeasti kahta suurta kalliota, jotka olivat vain parin askeleen päässä toisistaan. Yläpuolella oli pienempiä paasia, joita vasten vesi murtui valkoiseksi vaahdoksi.
"Älkää liikkuko!" huudahti Betty, silmät innostuksesta säihkyen.
Tilanne oli Alfredille liian uusi ollakseen muuta kuin viehättävä. Hän oli jo valmistautunut pieneen sukellukseen, mutta katsellessaan Betyn vaivattomia, mutta voimakkaita vetoja ja hänen hymyilevää, mutta silti päättäväistä ilmettään, hän rauhoittui. Putous ei ollut korkea, pari metriä vain, mutta sellainen myllynrännistä muistuttava sileä alamäki, jossa yksikin raapaisu johonkin kiveen merkitsi varmaa onnettomuutta. Noin kymmenen metrin päässä putouksen niskasta Betty hidastutti kanootin vauhtia voimakkaalla vetäisyllä eteenpäin ja ohjasi sen sitten hiukan sivulle kaartaen suoraan kallioiden väliin. Kun hän nosti melan kanoottiin ja hymyili hurmaantuneelle nuorukaiselle, painui keula jo alas, ja samassa he kiitivät kuohujen halki sillä omituisella, nopeasta putoamisesta muistuttavalla, hivelevällä tunteella, joka on kaikkien kanootilla urheilevien suurin nautinto, katosivat hetkeksi valkoiseen sumupilveen ja keinuivat seuraavassa silmänräpäyksessä tyynessä suvannossa.
"Eikös ollutkin ihanaa?" kysyi Betty hyvillään.
"Enemmänkin, neiti Zane. Pyydän teitä antamaan anteeksi epäuskoni. Olette ihailtavan taitava. Toivon vain, että minulla olisi matkallani elämän virtaa alas niin varma silmä ja käsi purttani ohjaamassa vaarallisten kuohujen ja salakarien halki."
"Olette runollinen", sanoi Betty nauraen, mutta samalla hiukan punastuenkin. "Jonathanilla on tapana sanoa, että 'hankkikaa aina hyvä opas', ja koska opastaminen on hänen tehtävänsä, niin hän kai sen asian tietää. Mutta tällä kaikella ei ole mitään tekemistä onkimisen kanssa. Mielipaikkani on tuolla sykomorin alla."
Hän kiidätti kanootin pitkällä vetäisyllä kiven kylkeen erään suuren puun alle, jonka pitkät ja tuuheat oksat varjostivat melkein koko poukaman. Puu oli jättiläismäisessä koossaan suurenmoinen ja oli varmaankin vartioinut tätä yksinäistä paikkaa vuosisatoja. Vääristynyt ja kyhmyinen runko oli rosoinen ja syvien uurteiden halkoma. Latvapuoli oli kuivunut. Pitkät oksat ojentautuivat taivasta kohti alastomina ja taittuneina kuin myrskyn runteleman laivan mastot. Alemmat oksat olivat valkoiset ja kiiltävät, ja juuria kattoi pehmeä sammal, jossa oli siellä täällä pieniä, sametinpehmoisia ruohomättäitä ja hentoja saniaisryhmiä. Erään puroon kallistuvan kallionlohkareen alta kumpusi kristallinkirkas lähde.
Alfred otti vavat esille, ja saatuaan toisen ongen kuntoon hän kehoitti Bettyä heittämään siiman kyllin etäälle virtaan, jonka mukana sen tuli saada ajautua kosteeseen saakka. Betty teki, kuten oli neuvottu, ja siima oli tuskin päässyt ensimmäiseen reunapyörteeseen, jossa kieppui pieniä vaahtokokkareita, kun kuului hiljainen loiskahdus. Betty kirkaisi, hypähti seisoalleen ja puristi vapaansa suonenvedontapaisesti.
"Varokaa!" huudahti Alfred. "Istukaa alas. Kaadatte kanootin. Pitäkää siima lujalla, mutta älkää huiskuttako vapaa. Sillä lailla. Kuljettakaa nyt sitä tännepäin. Kas niin", ja tarttuen siimaan hän nosti komean ahvenen laidan yli.
"Menetän aina malttini ja hätäännyn ihan järjiltäni, kun tunnen kalan nykäisevän", hengähti Betty. "En mahda sille mitään. Jonathan sanookin, ettei hän lähde enää milloinkaan kanssani ongelle. Saanko nähdä sen? Eikö se ole kaunis? Katsokaa, kuinka hullunkurisesti se liikuttelee silmiään", ja Betty nauroi sydämellisesti ottaessaan kalaa varovasti pyrstöstä ja riiputtaessaan sitä vedessä. "Jos nyt olette viisas, herra Mulkosilmä, niin ette lankea enää tämmöisiin kiusauksiin."
Aika kului kuin siivillä. Poukamassa aivan vilisi aurinkokaloja. Onki ehti tuskin koskettaa veteen, kun ne syöksyivät sitä tavoittamaan. Silloin tällöin rynnisti joku utelias ahven häikäilemättä pikkukalojen parven läpi ja ryösti niiltä makupalan. Hauki – heimolaistensa ahnas saalistaja – ilmestyi myös kerran paikalle ylevän välinpitämättömänä niin ihmisiä kuin omia lähimmäisiäänkin kohtaan, ui hetkisen laiskasti ympäriinsä ja huomattuaan, mikä kaiken tämän hälinän aiheutti, avasi suuren kitansa ja ahmaisi syötin.
Kun Betty siitä selviydyttyään odotteli uutta nykäisyä, singahti hänen siimansa äkkiä kireälle ja lähti kiitämään poukaman keskelle. Hän kiskaisi vastaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli vapa melkein kaksinkerroin hänen käsissään, latva veden alla.
"Antakaa perään! Antakaa perään!" huusi Alfred. "Heittäkää vapa minulle."
Mutta se oli jo myöhäistä. Äänekäs loiskahdus oikealle ja vasemmalle, sitten raju tempaus, ja Betyn siima uiskenteli tyhjänä veden pinnassa.
"Sitä hävytöntä, kun katkaisi siimani! Sellaista otetta en ole koskaan ennen tuntenut. Mitä minä nyt teen?"
"Olkaa kiitollinen, ettette suistunut laidan yli. Olen ollut siitä lähtien kuin aloimme onkia koko ajan pelon vallassa. Liikutte tässä aivan kuin lautalla. Sallikaa minun meloa tuohon vuolteen reunaan niin koetan vielä kerran; sitten lopetamme. Tiedän, että olette jo väsynyt."
Purossa oli melkein poukaman keskellä iso kiivi, jota vasten virta murtui pieninä laineina. Alfred oli nähnyt monta kertaa jonkun suuren kalan varjon liukuvan sen ohi ja pikkukalojen syöksyvän samassa pakoon joka taholle. Kun hänen onkensa, jossa oli syöttinä kirkas salakka, liukui paikan ohi, välähti kiven pimennosta joku pitkä ja kellertävä esine pinnalle. Kiivas loiskahdus, terävyydessään melkein melan vetäisyn tapainen, ja salakka hävisi leveän pyrstön heilahtaessa veden kalvossa. Alfred kiristi siiman lujalle, vesi kuohahti ja iso kala ponnahti korkealle ilmaan rajusti potkien päästäkseen irti koukusta. Se teki vimmattuja syöksyjä joka taholle, kanootin alle ja virran vuolteeseen, muta turhaan. Alfred hoiteli taitavasti vapaansa, ja hetkisen kuluttua kala alkoi osoittaa selviä väsymyksen merkkejä, sillä syöksyt lyhenivät ja harvenivat. Se teki vielä viimeisen, epätoivoisen ponnistuksen, komean hypyn suoraan ilmaan, mutta kun koukku ei irtautunut, luopui se vastarinnasta ja vedettiin uupuneena ja avuttomana kanootin kylkeen.
"Pelkäättekö koskea siihen?" kysyi Alfred.
"En ollenkaan", vastasi Betty.
"Viekää sitten kätenne varovasti siimaa pitkin, pujottakaa sormenne kiduskannen alle ja nostakaa se laidan yli."
"Kolme kiloa!" huudahti Alfred, kun kala lepäsi hänen jaloissaan "Suurin taimen, minkä olen saanut. On sääli ottaa noin kaunis kala pois elementistään."
"Antakaamme sen mennä. Annammeko?" sanoi Betty.
"Emme. Olette päästänyt kaikki, mitä olemme saaneet, hauenkin, joka olisi oikeastaan ollut tapettava. Tälle emme tee mitään pahaa, vaan panemme sen lähdelammikkoon varustuksen pihalla."
"Oli hauskaa nähdä teidän väsyttävän sitä. Jonathan vetää ne aina ilman muuta kanoottiin. Olette hyvin taitava. Annoitte sen uida pitkän matkan, ennenkuin veditte siiman lujalle ja palautitte sen takaisin, ja sitten päästitte sen jälleen menemään, kunnes pysähdytitte sen uudelleen. Se luuli varmasti joka kerta päässeensä vihdoinkin vapaaksi."
"Nyt ilmaisitte jotakin, joka on ollut, on ja tulee luullakseni aina olemaan erikoisen mieluista kauniimmalle sukupuolelle", huomautti Alfred hymyillen melkeinpä katkerasti siimoja kokoonkääriessään.
"Ettekö tahtoisi sanoa sitä hiukan selvemmin?" kysyi Betty.
Alfred naurahti ja oli juuri vastaamaisillaan, kun harjanteelta kajahti luodikon pamaus, terävä kuin ruoskansivallus. Laukauksen kaiku kiiri rinteeltä toiselle ja häipyi vihdoin kuulumattomiin.
"Mitähän se oli?" huudahti Alfred huolestuneesti. Hän muisti eversti Zanen varoituksen ja omituiset sanat.
"Varma en ole, mutta luulen nyt saaneeni kalkkunani, ellei Lew Wetzel olisi sattunut ampumaan ohi", nauroi Betty. "Ja se on jotakin niin ennenkuulumatonta, että sitä voi tuskin ajatellakaan. Kalkkunat ovat harvinaisia tähän vuodenaikaan. Jonathan sanoo kettujen ja susien ryöstävän poikaset. Lew oli kuullut tämän kalkkunan ääntelevän ja hän käski pikku Harry Bennetin, joka oli menossa sitä ampumaan, pysyä kotona, ja lähti itse kalkkunaherran puheille."
"Siinäkö kaikki? Sittenhän voimme olla aivan rauhalliset, eikö totta? Minut valtasi omituinen pelontunne, kuin jonkinlainen aavistus jostakin uhkaavasta varasta."
He laskivat kanootin rannalle ja levittivät eväänsä nurmikolle lähteen reunalle. Alfred heittäytyi pitkälleen, ja Betty istuutui puun juurelle selkä runkoa vasten. Hän otti korista voileivän ja alkoi jutella vilkkaasti koulunkäynnistään, Philadelphiasta ja siellä saamistaan ystävistä, mutta huomattuaan hetkisen kuluttua, että Alfred oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, hän sanoi: "Tehän ette kuuntele."
"Pyydän anteeksi. Ajatukseni harhailivat omia teitään. Ajattelin äitiäni. Teissä on jotakin, joka muistuttaa hänestä. En tiedä, mikä – luulen, että se on tuo piirre suunne ympärillä, kun epäröitte tahi pysähdytte ajattelemaan.
"Äitini oli hyvin kaunis ja yhtä hyvä kuin rakastettavakin. Minulla ei ollut mitään huolia niin kauan kuin isäni eli. Hänen kuoltuaan äitini meni toisiin naimisiin, ja kun en sopinut isäpuoleni kanssa, lähdin kotoa. En ole käynyt Virginiassa neljään vuoteen."
"Vaivaako teitä koti-ikävä?"
"Kyllä. Fort Pittissä olin välistä alakuloinen ja masentunut monta päivää. Täällä olen viihtynyt paremmin. Mutta pelkään entisen levottomuuteni saavan jälleen ylivallan. Teille voin puhua vapaasti, koska olen varma myötätunnostanne ja tiedän, että ymmärrätte minua. Isäni tahtoi minun rupeavan papiksi. Hän lähetti minut Princetownin pappisseminaariin, jossa koetin opiskella kaksi vuotta. Sitten isäni kuoli. Palasin kotiin ja hoitelin asioita, kunnes äitini meni uudelleen naimisiin. Se mullisti elämäni kokonaan. Lähdin kotoani ja siitä saakka olen ollut kulkuri. En ole laiska enkä pelkää työtä, mutta nyt on jo neljä vuotta mennyt kuin kaivoon. Olen menettänyt rohkeuteni. Se on ehkä väärin, mutta sanokaa, miten voisin korjata sen. Minulla ei ole metsästäjä Wetzelin tyyneyttä eikä veljenne järkevyyttä. En voisi istua kynnykselläni ja katsella piippua poltellen, miten vehnä ja maissi kasvavat. Ja tällä uudisasukkaan elämällä, jota moninaiset vaarat ympäröivät, on minuun kuitenkin voimakas vetovoima. Sillä on oma tenhonsa, mutta samalla se täyttää sydämeni kummalla pelolla, että täältä minäkin kerran löydän nimettömän hautani intiaanin luodin tahi tapparan uhrina."
Seurasi pitkä vaitiolo. Alfred oli puhunut rauhallisesti, mutta katkeruutta uhoilevaan sävyyn, mikä teki Betyn surulliseksi. Hän näki ensi kerran tuskan varjon Alfredin silmissä. Hän katsoi alas laaksoon, mutta ei nähnyt syksyn värittämiä harjanteita, jotka kuvastuivat jyrkästi sinistä taivasta vasten, eikä virran kauneutta, kun laskeva aurinko heitti punertavan hohteensa sen kalvoon. Alfredin sanat olivat värähdyttäneet erään tuntemattoman kielen soimaan hänen sydämessään. Kun hän vihdoin kääntyi vastaamaan, sädehti hänen silmissään lempeä valo, sellainen, joka ei loista maalla eikä merellä – valo, jonka vain naisen toivo sytyttää.
"Herra Clarke", lausui hän hiljaa ja pehmeästi. "Olen vain tyttö, mutta ymmärrän. Olette onneton. Koettakaa nousta sen yläpuolelle. Kuka voi tietää, mitä tälle pienelle asutukselle tapahtuu? Intiaanit voivat hajoittaa sen maan tasalle, mutta se voi myös kasvaa mahtavaksi kaupungiksi. Sen täytyy tehdä voitavansa, kävi miten kävi. Samoin täytyy teidänkin ja meidän kaikkien. Olette nyt täällä. Ryhtykää johonkin, tehkää työnne iloisella mielellä ja rehellisesti ja antakaa tulevaisuuden huolehtia itsestään. Älkää loukkautuko, jos sanon, että kavahtakaa toimettomuutta ja väkijuomia. Ne ovat täällä yhtä suuri vaara kuin intiaanit – ei, suurempikin."
"Neiti Zane, jos pyytäisitte minulta, etten koskisi väkeviin, en maistaisi milloinkaan tippaakaan", sanoi Alfred vakavasti.
"Sitä en pyytänyt", vastasi Betty punehtuen. "Mutta muistan sananne ja jonakin päivänä voin pyytää teiltä sen lupauksen."
Mies katseli ihmetellen tyttöä vieressään. Hän oli elänyt suurimman osan elämäänsä oppineiden ja sivistyneiden ihmisten parissa ja viettänyt jo monta vuotta rajaseudulla, mutta hänen täytyi kaikista ihmisistä saamistaan kokemuksista huolimatta tunnustaa, että tämä tyttö oli hänelle ilmestys. Hän ratsasti kuin intiaani ja ampui kuin metsästäjä, ja Alfred oli kuullut, että hän juoksi melkein yhtä nopeasti kuin veljetkin. Eikä hän ilmeisesti pelännytkään mitään, sillä hän oli juuri antanut näytteen rohkeudestaan teossa, joka oli pannut Alfredin omatkin hermot koetteelle. Hän oli vilkas ja iloinen, onnellinen, rehellinen ja kunnollinen tyttö, jolla oli sisartensa kaikki sulot ja olemuksessaan se naisellisen hentouden ja hienostumisen leima, joka vaikuttaa miehiin voimakkaammin kuin mikään muu ominaisuus.
"Oletteko kohdannut herra Millerin, ennenkuin hän tuli tänne Fort Pittistä?" kysyi Betty.
"Kuinka niin?"
"Muistelen hänen maininneen jotakin sellaista."
"Mitä hän sanoi muuta?"
"Muutako? En muista, sanoiko hän sen enempää. Miten niin?"
"Sitä vain, että huomaan hänen puhuneen minusta", vastasi Alfred synkistyen. "Mutta en välitä rahtuakaan siitä, mitä hän lieneekin sanonut. Tunsin hänet Fort Pittissä, jossa jouduimme riitaan erään selkkauksen yhteydessä. Tohdin vaikka vannoa, ettei hän maininnut siitä mitään. Juttu oli hänelle kaikkea muuta kuin edullinen. Mutta en tahdo panetella."
"Ei ole lainkaan vaikeata nähdä, ettette pidä hänestä. Jonathanin laita on samoin. Hän sanoo Millerin seurustelleen hyvin tuttavallisesti McKeen ja Simon Girtyn kanssa, jotka karkasivat Fort Pittistä ja liittyivät intiaaneihin. Mutta tytöt pitävät hänestä."
"Tytöille riittää, kunhan mies on miellyttävän näköinen ja kohtelias. Hän oli sangen huomaavainen teitä kohtaan tanssiaisissa. Näin hänen tanssivan kanssanne kolme kertaa."
"Niinkö? Olettepa te tarkkanäköinen", vastasi Betty luoden Alfrediin pitkän syrjäsilmäyksen. "Hän on todellakin sangen miellyttävä ja tanssii paremmin kuin monet täkäläiset nuoret miehet."
"Mahtoikohan Wetzel saada kalkkunan", ihmetteli Alfred, joka tahtoi ilmeisesti siirtyä toiseen aiheeseen. "En ole kuullut useampia laukauksia."
"Katsokaa! Sukkelaan! Tuonne!" huudahti Betty osoittaen harjunrinteelle.
Alfred kääntyi ja näki metsävuohen ja tummapilkkuisen vasan kahlaavan puroon. Emo seisoi hetkisen liikkumattomana pää pystyssä ja pitkät korvat jännittyneinä. Sitten se painoi kaunispiirteisen päänsä alas ja joi halukkaasti viileätä vettä. Vasa kahlaili iloisesti edestakaisin emon juodessa. Se hypähti joitakin askelia rannasta ulos ja katsoi taaksensa, oliko se luvallista, mutta emo ei ilmeisesti pitänyt siitä, koska se taukosi joka kerta juomasta ja kutsui vasan luokseen pehmeällä määkäisyllä. Äkkiä se nosti päätään, pitkät korvat kimposivat pystyyn, ja sieraimet näyttivät nuuskivan ilmaa. Sitten se kahlasi syvemmälle päästäkseen erään puroon pistävän kallion ohi ja kutsui pienokaistaan luokseen. Vasa seurasi jäljessä, mutta pysähtyi, kun vesi nousi polviin saakka, ja alkoi surkeasti määkiä. Emo kehoitteli ja houkutteli ja lopulta vasa uskalsi lähteä syvälle vedelle ja ui lyhyen matkan suurella touhulla ja melulla. Hennot sääret vapisivat, kun se hoippui rannalle, jossa se painautui pelästyneenä ja uupuneena emonsa kylkeen. Hetkisen kuluttua eläimet olivat hävinneet rinteellä kasvavaan pajukkoon.
"Eikö tuo pienokainen ollut suloinen? Minulla on ollut useampia metsävuohenvasoja, mutta en ole milloinkaan raskinut niitä pitää", virkkoi Betty. Hän lisäsi, kun Alfred ei sanonut mitään: "Ette näytä olevan puhetuulella."
"Minulla ei ole mitään sanomista. Voitte luulla minua jollakin tavoin tylsäksi, mutta asia on siten, että olen sitä harvasanaisempi, kuta syvemmin tunnen."
"Minäpä luen teille jotakin", sanoi Betty ottaen kirjan. Alfred painautui takaisin nurmikolle ja katseli unelmoiden metsän monikirjavia puita ja McCollochin kallion harmaata ja rosoista jyrkännettä, joka kohosi heidän yläpuolellaan. Korkealla sinitaivaan alla liiteli hopealta kimmeltävä kotka laveata kehää kiertäen. Alfred ihmetteli, mikä salaperäinen voima kannatti tuota yksinäistä lintua sen liitäessä korkealla ilmassa siipiään kertaakaan liikauttamatta. Hän kadehti lintujen kuninkaan vapautta, näköalojen äärettömyyttä ja valtakuntaa, jolla ei ollut mitään rajoja. Kotka kohosi yhä korkeammalle aina kohoavassa kehässä, kunnes se äkkiä pysähtyi, painoi siivet kokoon ja iski alas ilmojen halki putoavan nuolen nopeudella.
Betyn matala ääni, puron sointuva solina, poukamaan putoilevien kellertävien lehtien hiljainen kahahtelu, tuulen vieno suhina pensaissa ja oksissa – kaikki tunkeutui suloisen pehmeänä Alfredin tajuntaan hänen maatessaan siinä silmät melkein ummessa.
"Tämän syksyisen päivän surumielisyys näyttää saaneen teidät kokonaan valtaansa", sanoi Betty melkein tuskastuneesti. "Ette tiennyt, milloin lopetin lukuni enkä usko teidän edes kuulleenkaan lempirunoani. Olen koettanut valmistaa teille mieluisan iltapäivän, mutta tuloksetta."
"Ei, ei suinkaan", epäsi Alfred katsoen häneen silmissään sininen välähdys. "Iltapäivä on ollut verraton, mutta minä olen unohtanut osani, sallinut teidän nähdä oman todellisen itseni, jota olen koettanut kaikilta salata."
"Oletteko te sitten aina surullinen ollessanne vilpitön?"
"En aina, mutta usein. Onko se mikään ihme? Eikö koko luonto ole surumielinen? Kuunnelkaa lintujen ääniä. Tässä hiljaisuudessa nekin vaikuttavat alakuloisilta. Saman surumielisyyden kuulemme tuulen huminassa ja puron solinassa ja se painaa leimansa koko tähän iltaansa kallistuvaan jälkikesän päivään. Itse elämäkin on surumielistä."
"Eihän toki. Elämä on ihanaa."
"Olette lapsi", sanoi Alfred syvä ääni hiukan värähtäen. "Toivon teidän olevan aina samanlainen kuin tänään, ainakin sydämessänne."
"Tulee jo myöhäinen. Näettekö, kuinka pitkiksi varjot ovat jo käyneet? Meidän täytyy mennä."
"Tiedätte minun lähtevän matkalle aamulla. En haluaisi mennä. Ehkäpä olen juuri sentähden ollut niin huono toveri tänään. Pahat aavistukset vaivaavat minua ja pelkään, etten tule enää milloinkaan takaisin."
"Olen pahoillani, että teidän täytyy lähteä."
"Tarkoitatteko todellakin, mitä sanotte?" kysyi Alfred kumartuen lähemmäksi. "Tiedätte retkemme olevan sangen vaarallinen. Olisiko teille samantekevää, ellen palaisi?"
Betty kohotti kopeasti päätään, ikäänkuin aikoen kysyä, millä oikeudella häntä näin puhuteltiin, mutta kun hän näki Alfredin rukoilevan ja paljonsanovan katseen, painoi hän silmänsä alas heleän punan kohotessa hänen poskilleen.
"Ei, olisin hyvin pahoillani", vastasi hän vakavasti. Sitten hän sanoi: "Teidän on kannettava kanootti putouksen yläpuolelle, josta voimme meloa polulle."
Kun he lähestyivät kotia, näkivät he everstin seisovan portailla ja puhelevan Wetzelin kanssa. Eversti näytti kalpealta ja huolestuneelta ja metsästäjän kasvot olivat synkät ja masentuneet.
"Saitko kalkkunan, Lew?" kysyi Betty katseltuaan heitä hetkisen. Hänet valtasi selittämätön pelko.
Vastaukseksi Wetzel kohotti takkinsa lievettä. Vyössä roikkui pieni tukko mustia hiuksia, ja Betty näki yhdellä silmäyksellä, että se oli intiaanin päänahkatöyhtö. Hän kalpeni ja pani kätensä metsästäjän käsivarrelle.
"Mitä tarkoitat? Tuohan on intiaanin päänahka. Sinä näytät niin omituiselta, Lew. Senkö tähden, että menimme ongelle ja jouduimme tietämättämme johonkin vaaraan?"
"Betty, intiaanit ovat jälleen saaneet Isakin käsiinsä", lausui eversti.
"Oh, ei, ei!" parahti Betty ja alkoi väännellä käsiään. Hän lisäsi kiihkeästi: "Emmekö voi mitään? Teidän täytyy lähteä hänen jälkeensä. Oh, Lew ja herra Clarke, ettekö voi pelastaa häntä? He eivät ole ehtineet vielä kovin etäälle."
"Isak lähti aamulla pähkinäpuumetsikköön, ja jos hän olisi pysynyt siellä, ei hänelle olisi mitään pahaa tapahtunut, mutta hän oli jatkanut matkaansa kauas Mustaan korpeen. Kalkkunan kotkotus, jonka kuulimme aamulla puron takaa, oli lähtöisin erään luolaan kätkeytyneen wyandotin vietepillistä, ja Lewis sanoo joukon intiaaneja majailleen siellä monta päivää. Hän ampui kalkkunan jäljittelijän ja seurasi toisia paikkaan, jossa he olivat päässeet Isakin jäljille."
Betty kääntyi Alfrediin silmät kyynelissä ja rukoili heitä pelastamaan hänen veljensä.
"Olen valmis lähtemään mukaanne", sanoi Alfred Wetzelille,
Metsästäjä pudisti päätään mitään vastaamatta.
"Se on se ilkeä Valkoinen kurki!" huudahti Betty kiihkeästi ja purskahti itkuun, kun rouva Zane vei hänet sisälle.
"Pääsittekö ampumaan muuta kuin tuon yhden laukauksen?" kysyi Alfred.
Metsästäjä nyökäytti päätään keveän hymyn häivähtäessä hänen tuimilla kasvoillaan. Hän ei puhunut milloinkaan urotöistään, ja sentähden pysyvätkin monet huimat seikkailut, joita hänellä oli täytynyt olla, ikuisesti salassa. Sinä iltana vallitsi synkkä ja raskas tunnelma eversti Zanen illallispöydässä. Everstillä oli aina tapana laskea leikkiä, kertoilla kaskuja ja kiusoitella Bettyä, mutta nyt hänellä ei ollut mitään sanomista. Betty istui hetkisen paikallaan, mutta poistui sitten huoneeseensa sanoen, ettei hän voinut syödä. Jonathan tuijotti eteensä äänettömänä ja synkkänä. Silas oli koko perheestä ainoa, joka ei ollut kokonaan masentunut. Hän sanoi, että Isakille olisi voinut käydä paljon pahemminkin. Tapausta oli katseltava sen valoisimmalta puolelta, ja kuta pikemmin Isak menee naimisiin intiaaniprinsessansa kanssa, sitä parempi hänen päänahalleen ja kaikkien asianomaisten hyvinvoinnille.
"Muistan Myeraahin sangen hyvin", jatkoi hän. "Siitä on jo kahdeksan vuotta, ja hän oli vain lapsi. Mutta hän oli jo silloinkin sangen ylpeä ja itsepäinen, ja suloisin tyttö, mitä olin konsanaan nähnyt."
Alfred viipyi sangen myöhäiseen eversti Zanen luona, sillä hän toivoi saavansa olla vielä hetkisen Betyn kanssa kahdenkesken ennen matkalle lähtöään. Sopivaa tilaisuutta ei kuitenkaan illan kuluessa ilmaantunut, minkä tähden hän nousi vihdoin ja toivotti kaikille hyvää yötä ja sanoi samalla jäähyväiset, paitsi ei Betylle, jolle hän kuiskasi tämän avatessa ovea:
"Ulkona on kaunis kuutamo. Tulkaa kanssani portille saakka, olkaa niin kiltti."
Täysikuu paistoi kirkkaasti harjanteiden rinteille, täytti laakson puhtaalla, valkoisella valollaan ja hopeoi lakeudet hohteellaan. Virran väreilevät laineet välkkyivät ja kimaltelivat miljoonina tähtinä, jotka syttyivät ja sammuivat kuin valkopilvien päällä karkeloiden. Sellaisena virta koukisteli laakson halki, käyden vähitellen yhä himmeämmäksi, kunnes se lopulta kapeaksi hopeanauhaksi supistuen häipyi taivaanrantaan.
"Tahdoin sanoa teille jäähyväiset", virkkoi Alfred heidän tultuaan portille.
"Ystävien täytyy erota. Olen pahoillani, että teidän täytyy lähteä, herra Clarke, ja toivon teidän palaavan terveenä. Ajatellessani päivää, jolloin pelastitte Isakin, minusta tuntuu aivan siltä kuin se olisi tapahtunut eilen. Olin niin kiitollinen ja onnellinen, ja nyt hän on poissa."
"Teidän ei pidä suhtautua siihen noin lohduttomasti", vastasi Alfred. "Suru ei tuo häntä takaisin eikä tee teillekään mitään hyvää. Olisi ollut paljon pahempi, jos hän olisi joutunut jonkun toisen heimon käsiin. Wetzel sanoo, että hänet oli viety elävänä. Koettakaa tyyntyä, sillä onhan meillä vielä jotakin toivoa."
"Olen jo itkenyt kyyneleeni kuiviin. Olen niin onneton. Kasvoimme yhdessä, enkä ole äitini kuoltua pitänyt kenestäkään niin paljon kuin hänestä. Saada hänet takaisin ja sitten menettää hänet jälleen! Oh, en jaksa kestää sitä!"
Betty painoi kasvonsa käsiinsä ja huokasi tuskallisesti.
"Älkää antautuko epätoivoon", lausui Alfred hiljaa tarttuen hänen pieniin käsiinsä ja painaen ne lempeästi alas.
Betty vapisi. Äänessä oli jotakin, joka sai hänet säpsähtämään, sävy, jota hän ei ollut ennen kuullut. Hän katsoi Alfrediin huomaamatta, että tämä piteli vielä hänen käsiään. Hän ei ollut milloinkaan näyttänyt niin suloiselta.
"Ette voi ymmärtää tunteitani."
"Rakastin äitiäni."
"Niin, mutta ette ole häntä menettänyt. Siinä on se ero."
"Tahtoisin lohduttaa teitä, mutta en osaa. En kykene sanomaan, mitä – mitä –"
Hän vaikeni äkkiä. Tuliset, intohimoiset sanat nousivat hänen huulilleen, kun hän katseli Bettyä, mutta hän ei voinut puhua. Koko päivä oli ollut kuin unta, ja hän tiesi, että tämä hetki oli viimeinen, minkä hän nyt sai viettää rakastamansa tytön seurassa. Hänen täytyi lähteä ja jättää hänet ehkäpä ainiaaksi tahi nähdä hänet palatessaan mahdollisesti jonkun toisen omana. Tuima tuska raateli hänen sydäntään.
"Ettekö – ettekö tahtoisi päästää käsiäni?" sammalsi Betty hämillään ja hermostuneesti. Hän katsoi Alfrediin ja näki, että tämän kasvot olivat liikutuksesta kalpeat.
Alfred oli kuin järjiltään. Hän unohti kaikki. Maailmassa ei ollut hänelle sillä hetkellä mitään muuta kuin Betyn kauniit kasvot. Silmät, jotka katsoivat häneen, säteilivät pehmeästi kuutamossa. Ne olivat rehelliset ja avonaiset ja juuri silloin tulvillaan viatonta surua ja tuskaa, mutta ne vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa. Käsittämättä lainkaan, mitä teki, hän antoi myöten äkilliselle mielijohteelleen, kumartui ja suuteli Betyn vavahtelevia huulia.
"Oh!" huudahti Betty seisoen kuin kivettyneenä ja katsoen häneen ihmetyksestä laajentunein silmin. Sitten hän punastui, riuhtaisi kätensä irti ja iski Alfredia poskelle.
"Jumalan tähden, Betty, tarkoitukseni ei ollut tehdä sitä! Odottakaa! Minulla on teille jotakin sanomista. Taivaan tähden, sallikaa minun selittää!" rukoili Alfred, kun hänen edesottamisensa valkeni hänelle täydessä laajuudessaan.
Alfred huuteli häntä, mutta ei saanut vastausta. Hän koputti ovelle, mutta se pysyi suljettuna. Hän seisoi hetkisen portaalla ja koetti koota ajatuksiaan löytääkseen jonkin keinon, millä hyvittää julkeutensa, sillä hän käsitti nyt käytöksensä todellisen merkityksen ja vaikeroi hengessään. Mikä hullu hän olikaan ollut! Nyt hänen täytyi jonkun tunnin kuluttua lähteä pitkälle ja vaaralliselle matkalle, eikä tyttö, jota hän rakasti, ollut saanut tietää mitään hänen todellisista aikeistaan! Kuka sanoisi hänelle, että hän, Alfred, rakasti häntä? Kuka selittäisi, että tuo suudelma oli sisältänyt hänen koko sydämensä ja sielunsa?
Hän poistui hitaasti ja pää painuksissa varustukseen, täysin tietämättömänä siitä, että eräs nuori tyttö katseli häntä ikkunastaan kädet tiukasti povelle painettuina kuin rajusti pamppailevaa sydäntä hilliten, kunnes hän häipyi rakennuksen varjoon.
Alfred ei voinut mennä levolle, vaan käveli koko yön huoneessaan edestakaisin. Kun idän taivas alkoi vaaleta ja päivänkoitto oli lähellä, alkoi ulkoa kuulua miesten ääniä ja hevosten poljentaa. Lähdönhetki oli tullut. Hän istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti kiireesti päresoihdun himmeässä ja häilyvässä valossa kirjeen Betylle siinä heikossa toivossa, että kaikki ehkä saattoi vielä tulla hyväksi. Hän päätti pujottaa kirjeen kynnysraosta sisälle, ellei hän tapaisi ketään ylhäällä.
Kun aamu sitten valkeni harmaana ja usvaisena, ratsasti Alfred kylästä uskaliaan ja raskaasti aseistetun miesjoukon keralla. Kaikki istuivat satulassaan vakavina ja tuimina, kaikki vaiteliaina kuin miehet, jotka tietävät, etteivät he ehkä palaa enää milloinkaan. Asutus oli pian jäänyt kauas heidän taaksensa.
V
Isakilla oli viime päivinä, kun pähkinät putoilivat pakkasen kypsyttäminä ja oravat keräsivät toimeliaasti varastojaan talven varalle, tullut tavaksi ottaa joka aamu luodikkonsa ja tehdä kävelyretki pähkinäpuumetsikköön.
Kun hän saman päivän aamuna, jolloin Betty ja Alfred olivat ongella, lähti tavalliselle kierrokselleen, huusi eversti Zane hänet takaisin ja varoitti häntä menemästä kauas asutukselta. Tämä huolenpito harmitti Isakia, niin ystävällistä ja veljellistä kuin se olikin. Hänellä oli, kuten kaikilla Zaneilla, synnynnäinen ja voimakas mieltymys erämaan yksinäisyyteen. Häntä ei voinut ajoittain viihdyttää mikään muu kuin syvien salojen rauha, ja nyt hän oli juuri siinä vireessä.
Rohkeana huimapäisyyteen saakka ja uskaliaana silloinkin kun se oli epäviisasta hänellä ei ollut everstin käytännöllistä järkeä eikä Jonathanin kylmää arvostelukykyä. Luonteensa itsenäisyydessä, rajoituksia kohtaan tuntemassaan vastenmielisyydessä ja, se on myönnettävä, itsepintaisuudessaan tehdä aina sen asemesta, mitä hänen olisi pitänyt, sitä, mikä häntä itseään parhaiten miellytti, hän oli enemmän Betyn kuin veljiensä kaltainen.
Varmana siitä, että hän kykeni tulemaan omin neuvoin toimeen, sillä hän tiesi olevansa kokenut metsästäjä, hän päätti ulottaa retkensä tavallista kauemmaksi. Tähän päätökseen myötävaikutti se seikka, ettei hän uskonut, mitä eversti ja Jonathan olivat sanoneet – että ympäristössä saattoi vaania joitakin wyandotisotureita, jotka aikovat joko tappaa tahi vangita hänet. Sitä hän ei kuitenkaan missään tapauksessa pelännyt.
Korkeiden puiden varjoon päästyään hän unohti tyytymättömyytensä kokonaan ja tunkeutui sen tietoisuuden hurmaamana, että hän sai jälleen vaeltaa yksin äänettömien tammien keskellä, yhä syvemmälle metsään. Sellaiset seikat kuin huojahtavan oksan kahahdus, säikähtyneen oravan hypähdys ja rungon taakse heilahtava tuuhea häntä, jotka osoittivat noiden pikkueläimien olevan täydessä työssä ja touhussa puiden latvoissa, olisivat aina saaneet hänet pysähtymään, mutta nyt hän ei näyttänyt niitä huomaavankaan. Hän tarkasteli purojen pehmeitä reunoja ja kumartui silloin tällöin katsomaan sassafran hentoja juurivesoja.
Kun tätä hiljaista ja verkkaista samoilemista oli jatkunut pari tuntia, päätyi hän erään matalan notkelman reunalle, jonka pohjassa virtasi kapea puro sammalpeitteisten kivien yli ryöpyten. Metsä oli käynyt tiheäksi. Muhkuraiset tammet ja solakat poppelit kasvoivat korkealle pyökkien ja muiden puiden yläpuolelle; villiviiniköynnökset, jotka olivat kietoutuneet runkojen ympärille kuin jättiläiskäärmeet, levisivät ylemmillä oksilla joka taholle pimittäen auringon; maassa lahosi myrskyjen murtamia metsän valtiaita, ja pensaikko ja tuulenkaatamat tihenivät paikka paikoin läpitunkemattomaksi ryteiköksi.
Isak huomasi tunkeutuneensa syvälle Mustaan korpeen. Ympärillä oli salamyhkäisen hämärää ja kaikkialla vallitsi erämaan syvä rauha, jota ei rikkonut mikään muu kuin erakkorastaan etäältä kantautuva viserrys. Isak ei ollut milloinkaan nähnyt tätä harvinaista ja yksinäistä lintua, mutta hän tunsi hyvin sen äänen, jonka kuuli vain salojen syvyyksissä kaukana ihmisten asuinpaikoilta.
Musta orava vilahti alas eräästä puusta ja kiiruhti säikähtyneenä tiehensä metsästäjän nähdessään. Isak tiesi, että musta orava oli etäisimpien korpien asukas, jota ei nähty milloinkaan asutuilla mailla. Rastaan laulu ja mustan oravan ilmestyminen saivat hänet pysähtymään ja miettimään, sillä hän huomasi menneensä paljon kauemmaksi kylästä, kuin mitä hän oli ajatellut. Hän kääntyi palatakseen jälkiään myöten takaisin, mutta kuuli samassa jotakin heikkoa ääntä notkosta.
Mikään vaisto ei ilmaissut hänelle, että eräät kaameasti maalatut kasvot kohosivat hetkeksi näkyviin pensaan takaa, joka sulki näköalan vasemmalla, ja että kiihkeä silmäpari seurasi valppaasti hänen jokaista liikettään.
Uhkaavasta vaarasta tietämättömänä Isak pysähtyi ja katseli ympärilleen. Ääni, jonka hän oli erottanut, kantautui äkkiä uudelleen puron sointuvan solinan yli lehtiä kahisuttavan tuulen mukana. Hän painautui erästä puuta vasten ja jännitti kuuloaan. Hetkisen oli kaikki hiljaista, mutta sitten kuului pienten sorkkien ääntä, joka läheni lähenemistään puron vartta, heiketen välistä melkein olemattomiin ja käyden taas selväksi, ja vihdoin äänekäs loiskahdus heikosti kumahtavan kapsahduksen seuraamana, joka syntyy, kun kova esine sattuu kiveen matalassa vedessä. Sitten tuli aivan hiljaista.
Isak kurkisti varovasti puun takaa ja näki naaraskauriin seisovan puron reunalla noin kolmekymmentä askelta alempana. Se vapisi ja tuijotti eteensä kuin jotakin vaaraa uumoillen. Toinen etujalka oli koholla kuin täysiverisellä pointerilla ja korvat valppaasti pystyssä. Isak tiesi naaraan kulkevan aina edellä, niin että jos lähistöllä oli toisia kauriita, tulisivat ne myös paikalle, ellei naaras varoittaisi niitä. Pajukossa risahti äkkiä, ja leveäsarvinen uros hypähti rannalle jääden siihen liikkumattomana seisomaan. Vaikka ne olivat tuulen puolella, vainusivat ne kaikesta päättäen jotakin vaaraa. Ne tuijottivat hievahtamatta vasemmalle, laakeripensaikkoon, seikka, jonka Isak kyllä huomasi, mutta jonka todellisen merkityksen hän käsitti vasta kauan jälkeenpäin.
Kun Isakin luodikko pamahti, loikkasi uros pitkällä hypyllä puron poikki, syöksähti reunaa ylös ja luisui voimien pettäessä takaisin puroon, jossa se pieksi sorkillaan kuolinkamppailussaan veden valkoiseksi vaahdoksi. Naaras oli hävinnyt kuin ruskea välähdys vesakkoon.
Menestyksestään hyvillään – sillä sattuu vain aniharvoin, että kauris jää paikalle, vaikka luoti olisi lävistänyt sydämenkin – Isak ryhtyi panostamaan luodikkoaan uudelleen. Hän kaatoi verkalleen pienen kasan ruutia kämmenelleen ja solutti jyväset huolellisesti ja varovasti piippuun. Sitten hän pani puolentuuman laajuisen, rasvatun pellavatilkun piipun suulle, asetti pyöreän lyijyluodin sen päälle ja alkoi painaa latasimella luotia alas.
Takaa kuulunut heikko kahahdus, kuin lehtien yli matelevan kalkkarokäärmeen ääni, sai hänet säpsähtämään ja pyörähtämään ympäri. Mutta liian myöhään. Eräs jäntevä intiaanisoturi ponnahti ylös pensaikosta ja kaatoi hänet nuijansa yhdellä iskulla tajuttomana maahan.
Kun Isak heräsi pyörtymyksestään, tunsi hän viiltävää tuskaa päässään ja näki kaikki kuin sankan sumun läpi, mutta hetkisen kuluttua näkö selveni. Ponnistauduttuaan istuvaan asentoon hän totesi, että hänen kätensä oli kahlehdittu nahkahihnoilla. Maassa hänen vieressään oli kaksi viiniköynnöksillä toisiinsa yhdistettyä lehmuskankea, ilmeisesti purilaat, joilla häntä oli kannettu. Märistä vaatteistaan ja auringosta, joka oli nyt alhaalla lännessä, hän päätteli olevansa penikulmien päässä varustuksesta virran toisella puolella. Edessä istui parin askeleen päässä kolme intiaania nuotion ympärillä. Yksi leikkasi ohuita viipaleita kauriinreidestä, toinen joi kurpitsankuoresta ja kolmas paistoi terävän kepin kärkeen keihästettyä lihakimpaletta. Isak näki heti, että soturit olivat wyandoteja täydessä sotamaalauksessa, ei nuorukaisia, vaan keski-ikäisiä, kokeneita miehiä, ja hän tunsikin heistä yhden. Tämä oli nimeltään Korppi, erään wyandotiheimon päällikkö, joka oli kuuluisa rohkeudestaan ja opastamistaidostaan. Hän oli lyhyt ja tanakka, ja hänen ruumiinrakenteensa ilmaisi suurta voimaa. Otsa oli leveä, poskipäät ulkonevat ja nenä iso, ja hänen kasvonsa olisivat olleet kauniitkin, ellei niitä olisi rumentanut toisen posken poikki ulottuva arpi, joka teki hänet synkän näköiseksi.
"Hugh!" murahti Korppi nähdessään ylös katsahtaessaan Isakin tuijottavan häneen. Toiset ilmaisivat mielenkiintonsa heti samalla huudahduksella.
"Olet jälleen saanut minut käsiisi, Korppi", virkkoi Isak wyandotien kielellä, jota hän puhui sujuvasti.
"Valkoisella päälliköllä on varma silmä ja keveä jalka, mutta hän ei voi paeta huronia. Korppi on ollut täydenkuun jälkeen viisi kertaa hänen jäljillään, mutta Valkoisen päällikön silmät olivat kiinni ja korvat kuurot", vastasi intiaani kopeasti.
"Kuinka kauan olet vaaninut varustuksen läheisyydessä?"
"Kaksi kuukautta ovat Myeraahin soturit ajaneet kalpeanaamaa."
"Onko sinulla vielä muitakin sotureita mukanasi?"
Päällikkö nyökkäsi ja ilmoitti, että yhdeksän soturia oli majaillut kuukauden ajan kylän lähistöllä, mainiten samalla joitakin nimiä.
Isak hämmästyi kuullessaan, että niin monta kuuluisaa päällikköä oli lähetetty häntä pyydystämään. Delawaripäälliköt Wingenundin poika ja Wapatomeka olivat Korppia lukuunottamatta lännen ovelimpia ja älykkäimpiä intiaaneja. Hän totesi, ettei vuoden poissaolo ollut saanut Myeraahia häntä unohtamaan.
Korppi irroitti hihnan Isakin ranteista ja antoi hänelle vettä ja lihaa. Sitten hän otti luodikkonsa, sanoi jotakin sotureilleen ja hävisi pensaikkoon.
Isakin päätä kivisti niin, että hän oli iloinen saadessaan janonsa ja nälkänsä sammutettuaan sulkea silmänsä ja painautua lepäämään puuta vasten. Istuttuaan siinä hievahtamatta noin tunnin verran ajatusten askarrellessa kodin vaiheilla, jota hän ei ehkä milloinkaan enää näkisi, hän havahtui äkkiä mietteistään intiaanien matalaan huudahdukseen. Avatessaan silmänsä hän näki Korpin ja jonkun toisen intiaanin tulevan leiripaikalle erästä kolmatta soturia taluttaen. Päästyään nuotion ääreen tämä istuutui hitaasti ja vaivalloisesti kaatuneen puun rungolle kädellään rintaansa painaen. Hän oli intiaanirodun kauneimpia edustajia, mies parhaassa iässään, leveäharteinen ja kooltaan jättiläismäinen. Päähine ja jänteviä käsivarsia koristavat kultarenkaat osoittivat hänen olevan mahtavan ja korkea-arvoisen päällikön. Tukan töyhtöön kiinnitetyt seitsemän kotkansulkaa merkitsivät seitsemää soturia, jotka hän oli surmannut taistelussa. Kiiltomustaan tukkaan palmikoidut eriväriset puupuikot ilmaisivat intiaanin silmälle, kuinka monta kertaa tämä päällikkö oli haavoittunut luodikosta, puukosta tai tapparasta.
Kasvot olivat tyynet. Jos hän kärsi, ei hän näyttänyt sitä pienimmälläkään ilmeellä. Hän tuijotti miettiväisesti tuleen ja hellitti hitaasti vyön uumiltaan, ottaen tapparan toiseen ja puukon toiseen käteen. Katseltuaan niitä hetkisen hän kohotti ne kolmasti korkealle ja laski ne sitten hitaasti ja vastahakoisesti maahan, ikäänkuin tietäen, että ne olivat tehneet tehtävänsä tässä maailmassa.
Ilta kävi vähitellen yhä pimeämmäksi, mutta nuotio paloi niin kirkkaasti, että Isak näki selvästi rungolle kumaraan lyyhistyneen intiaanin ja taempana seisovan Korpin, joka neuvotteli kuiskaten toisten soturien kanssa. Hän jännitti kuuloaan ja erottikin keskustelusta kyllin paljon arvatakseen, mistä oli kysymys. Päällikkö oli haavoittunut kuolettavasti; kalpeanaamat olivat heidän jäljessään; matkaa oli heti jatkettava.
Isak tunsi haavoittuneen. Hän oli Wingenundin poika, delawari, joka oli erään wyandotitytön naituaan oleskellut paljon wyandotien kaupungissa ja ottanut osaa moneen sotaretkeen, joita nämä toisilleen ystävälliset heimot olivat tehneet muita heimoja vastaan. Isak oli metsästänyt hänen kanssaan, nukkunut hänen kanssaan saman huovan alla ja oppinut pitämään hänestä.
Kun Isak liikahti, huomasi päällikkö hänet. Hän suoristausi, repäisi mekkonsa auki ja osoitti pientä reikää leveässä rinnassaan. Haavasta vuotava veri valui kapeana juovana tummalle iholle.
"Kuoleman tuuli on suuri valkoinen päällikkö. Hänen luodikkonsa on aina ladattu", lausui hän tyynesti ja ylpeällä ilmeellä, ikäänkuin kerskaillen siitä, että haava oli sellaisen soturin iskemä.
"Kuoleman tuuli" oli yksi intiaanien Wetzelille antamista monista nimistä, ja Isakin sydän sykähti toivosta, kun hän kuuli intiaanien pelkäävän Wetzelin olevan heidän jäljessään. Tämä toivonkipinä sammui kuitenkin melkein heti, sillä punnittuaan takaa-ajon mahdollisuuksia hän tuli siihen tulokseen, että se koituisi hänen kuolemakseen, ennenkuin kyläläiset saisivat hänet pelastetuksi. Hän tiesi, että Wetzel oli intiaanien kaikkien menettelytapojen tuntijana ensimmäinen huomaamaan takaa-ajon toivottomuuden eikä siis yrittäisikään seurata häntä.
Toiset neljä intiaania palasivat nyt nuotiolle päällikön luo. Heille oli selvää, että hänen loppunsa oli lähellä. Hän lauloi matalalla ja sointuvalla äänellä huronien kuolinlaulua. Kumppanit painoivat päänsä alas ja kuuntelivat äänettöminä. Kun hän oli lopettanut laulunsa, nousi hän täyteen pituuteensa ja seisoi hetkisen paikallaan ryhdikkäänä ja käskevän näköisenä. Sitten alkoi tuima ilme väistyä hänen kasvoiltaan, piirteet sulivat ja tummat silmät tuijottivat suoraan pimeään metsään kuin jotakin yliluonnollista näkyä katsellen.
"Wingenund on ollut suuri päällikkö. Hän on päättänyt vaelluksensa, lopettanut metsästyksensä. Wingenundin urotöistä kerrotaan lenapein wigwameissa", lausui hän kuuluvalla äänellä ja vaipui kumppaniensa syliin, jotka laskivat hänet hellävaroen maahan.
Suonenvedontapainen puistatus vavahdutti kuolevan soturin koko olemusta ja kimmoten äkkiä pystyyn hän ojensi pitkän kätensä ja tavoitteli ilmaa jäntevillä sormillaan, ikäänkuin takertuakseen kiinni elämään, joka jätti hänet.
Isak saattoi nähdä sammuvien silmien tuijottavan katseen ja kasvoille leviävän kuoleman kalpeuden, ja hän käänsi silmänsä pois tästä surullisesta näystä. Kun hän sitten katsahti eteensä, lepäsi päällikkö hiljaa.
Kuu purjehti esiin erään pilven takaa ja valaisi aukean pehmeällä valollaan. Soturit kaivoivat hautaa reunassa kasvavan tammen juurelle. Sanaakaan ei sanottu. Ylin maakerros poistettiin tapparoilla, minkä jälkeen työ oli pian valmis. Sammal ja saniaiset reunustivat päällikön viimeistä leposijaa. Hänen aseensa asetettiin hänen viereensä seuraamaan häntä autuaille metsästysmaille, punaisten miesten ikuiseen kotiin, jossa he uskovat auringon aina paistavan, ja jossa he saavat olla rauhassa julmilta valkoisilta vihollisiltaan.
Kun hauta oli luotu umpeen ja kaatunut puu vieritetty sen katteeksi, seisoivat intiaanit hetkisen kummun ääressä ja lausuivat kukin joitakin sanoja matalalla äänellä. Tammen lehdet kahisivat yötuulessa ja metsä kohisi raskaasti ja surumielisesti kuin kaatuneen päällikön kuolemaa valittaen.
Vaikka Isak olikin intiaanien keskuudessa oleskellessaan tottunut näkemään verta ja kuolemaa ja tunsi uudisasukkaan elämän verisen kovuuden, järkytti tämä öinen kohtaus hänen mielensä. Nähdessään vainajan jalopiirteiset kasvot ja voimakkaan vartalon kuun kalpeassa valossa, joka oli sekin kuin syvää surua täynnä, hän tunsi, ettei hän voisi unohtaa näkyä milloinkaan. Korpin töykeä ääni keskeytti hänen mietteensä. Hän sai käskyn nousta ja samalla varoituksen, että pieninkin yritys jättäytyä jälkeen tahi koettaa tehdä jäljet näkyviksi rangaistaisiin kuolemalla. Tämän sanottuaan Korppi katkaisi hihnat, joilla vangin jalat oli sidottu, asetti hänet kahden intiaanin väliin ja painui edellä metsään.
He kulkivat kuutamossa monta tuntia pysähtymättä, äänettöminä kuin kummitukset. Korppi oli maineensa veroinen. Hän vei heitä kivikkoharjanteita pitkin, missä heidän jälkensä hävisivät olemattomiin ja mistä ei koirakaan olisi niitä löytänyt, painui alas laaksoihin ja samosi niiden halki kahlaten matalissa puroissa, joiden juokseva vesi huuhtoi pian pois kaikki painanteet, ja oikaisi lakeuksien poikki, joiden pehmeään ja joustavaan ruohoon mokkasiini ei jättänyt juuri mitään jälkeä.
Jonossa kulkien ja samoihin jälkiin astuen he kiiruhtivat eteenpäin pimeiden metsien halki ja kuutamoisten tasankojen poikki johtajan jäljessä, joka muuttamatta kertaakaan suuntaansa tai hiljentämättä kulkuaan, vältti kaikki pahat paikat sillä erehtymättömällä vaistolla, jolla luonto oli hänet varustanut. Kuu laskeutui ja jätti heidät pimeään, mutta se ei tehnyt mitään häiriötä, sillä tarkaten tähtiä Korppi piti suunnan selvillä ja pysähtyi vasta päivänkoitteessa.
Intiaanit virittivät nuotion pienen puron reunalle ja paistoivat hiukan lihaa. Korppi sanoi Isakille, että tämä sai nyt levätä, ja loppuunväsyneenä Isak noudatti heti kehoitusta ja nukkui pian sikeästi. Soturit seurasivat esimerkkiä, Korpin jäädessä vartioimaan. Hän asteli väsymättömästi edestakaisin ja tähyili terävästi ympärilleen, valppaana huomaamaan pienimmänkin merkin takaa-ajajista.
Aurinko oli jo korkealla, kun he lähtivät jälleen taipaleelle. Korppi laskeutui puroon ja kahlasi monta penikulmaa, ennenkuin hän poikkesi metsään puron toisella puolella. Terävät ja liukkaat kivet, jotka eivät vaivanneet intiaaneja lainkaan, tekivät Isakille suurta haittaa. Jalat heltyivät ja kolhiintuivat verille, mutta hän ponnisteli valittamatta edelleen. Yö levättiin, ja kun matkaa jatkettiin seuraavana aamuna, eivät intiaanit enää välittäneet kätkeä jälkiään, mistä päättäen he varmaankin katsoivat jo olevansa takaa-ajolta turvassa.
Hämärän tullessa he saapuivat vuolaalle joelle, joka juoksi luoteeseen. Korppi ja yksi sotureista vetivät pajukosta pitkän tuohikanootin ja kantoivat sen jokeen. Isak tunsi paikan. Wyandotien alueen halki virtasi eräs joki, nimeltä Mad River, ja he olivat nyt aivan sen lähteiden lähistöllä.
Kaksi soturia asettui keulaan, kolmas ja Isak istuutuivat keskelle selät vastatusten ja Korppi polvistui perään. Kun kanootti keinahteli nopeassa virrassa, unohti Isak väsymyksensä ja vammansa. Ilta oli kaunis, hän piti vesilläliikkumisesta ja oli vastaanottavainen siihen yhtyville tunnelmille. Hän antautui kokonaan hopeisen kuutamon, vaihtelevien näköalojen ja veden sointuvan solinan lumoihin. Ellei hän olisi nähnyt edessään Korpin julmia kasvoja, olisi hän voinut kuvitella istuvansa jossakin keijukaisten maan taikakanootissa, joista hän oli poikana lukenut. Maisemat vaihtuivat joka hetki keveän aluksen kiitäessä eteenpäin virran välkkyvällä pinnalla jäntevien käsien melomana. Eräässä jyrkässä mutkassa uoma kapeni niin ahtaaksi, että rannoilla kasvavien puiden oksat yhtyivät tiheäksi katokseksi ja pimittivät kuun. Virta kiihtyi hilpeästi karkeloiviksi laineiksi ja vaahtoaviksi pyörteiksi laajeten alhaalla pitkäksi ja tyyneksi suvannoksi, jonka tummaan ja sileään pintaan kuu ja lukemattomat tähdet kuvastuivat. Kanootti liukui eteenpäin äänettömästi kuin varjo, melat nousivat ja laskivat kirkkaasti välähdellen, ja ylös kimpoilevat vesipisarat kimaltelivat kuin säihkyvät timantit.
Toinen mutka, ja kumea pauhu kuin kiihtyvän tuulen mukana kantautuva myrskyn kohina rikkoi äkkiä hiljaisuuden. Joki kapeni, virta kiihtyi ja kummallakin puolella alkoi näkyä jyrkkiä kallioita, jotka kävivät yhä korkeammiksi ja jylhemmiksi. Korppi nousi seisoalleen ja tähysteli eteenpäin. Sitten hän painautui jälleen polvilleen ja käänsi kanootin keulan uoman keskelle. Pauhu oli käynyt huumaavaksi. Katsoen eteenpäin Isak näki kuin pimeän kuilun, johon kanootti kiiti hillittömällä vauhdilla. Seinämät kohosivat melkein kohtisuorasti noin kuudenkymmenen metrin korkeuteen, väliä oli tuskin viittä metriä, ja vesi aivan ulvoi, kun se syöksyi hurjasti tämän ahtaan solan läpi, keskellä tummana ja sileänä putouksena ja reunoilla korkealle hyrskyvinä, vaahtoavina laineina.
Vaikka vaara oli suuri ja vaikka kuolema vaani noiden seinämien alla kihisevissä pyörteissä, ei Isak tuntenut mitään pelkoa; soturilla, joka hoiteli melaa, oli jäntevä käsi ja varma silmä.
Tätä putousta seurasi useita pienempiä, välillä järvimäisiä suvantoja, ja kun idän taivas alkoi vaaleta, keinahteli kanootti erään jylhän kallion varjossa, jota sanottiin Seisovaksi kiveksi. Se kohosi alastomana ja äkkijyrkkänä korkealle joen yläpuolelle ja oli saanut nimensä Tarhesta, joka merkitsee seisovaa kiveä, kaikkien huronien päälliköstä.
Kun Isak näki tämän tutun paikan – wyandoten kaupunki oli taempana jokitörmällä – sekoittui hänen alakuloisuuteensa ja mielipahaansa eräs tunne, joka lähenteli mielihyvää; hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeämmin, kun hän muisti sen tummasilmäisen tytön, jonka luota hän oli vuosi sitten paennut; hänet valtasi epämääräinen kiihkeän odotuksen ja katkerien muistojen sekainen tunne.
"Ko – wee – Ko – wee!" huhuili keulassa istuvista sotureista toinen. Merkkihuuto kuultiin, sillä rannalta tuli heti vastaus.
Kun kanootti hetkistä myöhemmin karahti pehmeälle hiekkarannalle, näki Isak wigwamien häämöttävän epäselvästi aamusumusta ja tiesi olevansa jälleen wyandotien luona.
Samana päivänä Isak herätettiin myöhään iltapäivällä sikeästä unestaan; päällikkö oli käskenyt hänet puheilleen. Hän nousi puhvelintaljoilta, joille hän oli aamulla heittäytynyt, oikoi puutuneita jäseniään ja astui ovelle.
Eteen aukeava näköala oli niin tuttu, että hänestä tuntui kuin hän olisi äkkiä tullut kotiin pitkän poissaolon jälkeen. Laskeva aurinko helotti kirkkaasti Seisovan kiven yli, kosketti säteillään majoja ja wigwameita ja punasi kapean joen, joka virtasi solisten kivikkoisessa uomassaan. Rannat olivat täynnä kanootteja ja pariin kohtaan oli sijoitettu jykevä hirsi portaaksi joen yli. Nuotioista nousi sinisiä savupatsaita verkalleen tyyneen ilmaan, ja keltaisen ja punaisenkirjavat jättiläismäiset vaahterat kohosivat korkealle wigwamien yli lisäten tämän rauhallisen kuvan kauneutta.
Kun Isakia vietiin kujaa alas pitkien telttarivien välistä, eivät intiaanit panneet toimeen mielenosoitusta, jolla vangiksi joutunut kalpeanaama muuten aina vastaanotettiin. Eräät nuotioiden vaiheilla askartelevat vanhemmat vaimot katsahtivat ylös ja irvistivät hänelle, mutta huovillaan istuvat tahi maassa loikoilevat, pitkiä piippujaan polttelevat soturit eivät olleet häntä näkevinäänkään. Tummat tytöt hymyilivät ujosti ja pienet pojat, joiden suosikki Isak oli aina ollut, juoksivat hänen jälkeensä iloisesti huudahdellen. Eräs poikanen takertui hänen sääriinsä eikä hellittänyt, ennenkuin hänet kiskaistiin vangista erilleen.
Kylän keskellä oli kiinteä ryhmä majoja, jotka olivat toisia muhkeammat ja kookkaammat – päällikön wigwamit. Vartijat saattelivat Isakin erääseen suureen ja pyöreään huoneeseen, jossa oli sisustuksena vain matala penkki ja kyhmyinen sotanuija, ja poistuivat.
Jostakin alkoi kuulua koristusten helähtelyä ja karhunkynsien rapinaa, ja kun Isak kääntyi, astui eräs kookas ja ryhdikäs intiaani juhlallisesti sisään. Tulija oli Tarhe, kaikkien wyandotien päällikkö. Vaikka hän oli jo kahdeksannellakymmenellä, hän kulki suorassa ja pää pystyssä; tyynillä kasvoilla, jotka olivat tummat kuin pronssinaamio, ei näkynyt jälkeäkään hänen korkeasta iästään. Piirteet olivat pienimpiä yksityiskohtia myöten rotupuhtaat; korkea otsa, kulmikas ja voimakkaasti ulkoneva leuka, tarmokas suu, haukan silmät – kaikki puhui Tarhen viimeisen sukuylpeydestä ja taipumattomasta tahdosta.
"Valkoinen kotka on jälleen Tarhen vallassa", virkkoi päällikkö omalla kielellään. "Vaikka hän olisi nopea kuin laukkaava hirvi tahi iskevä kotka, ei se auttaisi häntä. Tarhen soturit voittavat nopeudessa pohjoiseen rientävät villihanhetkin, eikä huronin kostoa voi kukaan välttää. Nuori kalpeanaama on nyt maksanut minulle muutamia voimallisia sotureita. Mitä hänellä on sanottavana?"
"Se ei ollut minun syyni", vastasi Isak nopeasti. "Minua iskettiin takaapäin, joten minulla ei ollut mitään mahdollisuutta käyttää asetta. En ole milloinkaan kohottanut kättäni ketään wyandotia vastaan. Korppi tietää sen kyllä. Jos kansani ja ystäväni surmaavat sotureitanne, en ole siitä vastuussa. Ja minulla olisi kyllä syytä vuodattaa huronien verta. Soturinne ovat ryöstäneet minut kotoani ja haavoittaneet minua monta kertaa."
"Valkoinen päällikkö puhuu hyvin. Tarhe uskoo hänen sanansa", vastasi Tarhe sointuvalla äänellään. "Lenapi vaatii kalpeanaaman kuolemaa. Wingenund suree poikaansa, ja hän on Tarhen ystävä. Tarhe on vanha ja viisas ja kuningas täällä. Hän voi pelastaa Valkoisen päällikön Wingenundilta ja Cornplanterilta. Kuuntele. Tarhe on vanha eikä hänellä ole poikaa. Hän tekee sinusta suuren päällikön, antaa sinulle maita, sotureita ja valtaa. Hän ei vaadi sinua nostamaan kättäsi omaa kansaasi vastaan, vaan auttamaan, että rauha saataisiin palautetuksi. Tarhe ei pidä tästä sodasta. Hän tahtoo vain pitää maansa, hevosensa ja kansansa. Valkoinen päällikkö tunnetaan urhoollisena soturina; hänen jalkansa on keveä, silmänsä tarkka, ja hänen luotinsa osuu aina maaliinsa. Tarhen tytär on ollut monta pitkää kuukautta kuin laulava lintu, joka on menettänyt puolisonsa. Hän ei laula enää. Hänestä on tuleva Valkoisen päällikön vaimo. Hänen suonissaan virtaa hänen äitinsä eikä viimeisen Tarhen veri. Nuoruudessa tehty erehdys saa Tarhen nyt vanhoilla päivillään poikkeamaan periaatteistaan. Hän on nuoren kalpeanaaman ystävä. Mene ja tee rauha Myeraahin kanssa. Tarhe on puhunut."
Päällikkö viittasi huoneen perille, ja noudattaen kehoitusta Isak meni toisen tilavan majan läpi, joka oli ilmeisesti päällikön, koska se oli sisustettu villillä ja barbaarisella loistolla, ja pysähtyi karhunnahoista tehdyn väliverhon eteen. Hän oli ollut siellä monta kertaa ennenkin, mutta ei milloinkaan niin sekavien tunteiden vallassa. Mikä pani hänen sydämensä sykkimään kiihkeämmin? Hän nosti nopealla liikkeellä verhoa ja astui sisään.
Huone, johon hän tuli, oli pyöreä ja kaikilla intiaanien tuntemilla heleillä väreillä koristettu. Puhvelintaljat peittivät kovaksi tallatun savipermannon, seinille oli maalattu eläimiä, vertauskuvia ja eriskummallisia tunnusmerkkejä, ja jousia, nuolia, kilpiä ja monivärisiä koristenauhoja ja vöitä näkyi kaikkialla. Seinät oli tehty kuivatuista ja yhteenommelluista hirvennahoista, jotka oli pingoitettu maahan lyötyjen ja latvasta yhteen taivutettujen tankojen päälle. Valoa tuli soikeasta aukosta. Toisella puolella olevasta kapeasta ovesta, josta päästiin johonkin pienempään kammioon, näkyi punaisella huovalla peitetty vuode ja joitakin seinällä riippuvia heleävärisiä pukuja.
Kun Isak astui sisään, lennähti eräs solakka tyttö hänen kaulaansa ja kätki kasvonsa hänen povelleen joitakin katkonaisia sanoja sopertaen. Isak irroitti kädet ja työnsi hänet luotaan, jolloin tyttö kohotti päätään ja katsoi häneen. Kasvot olivat hämmästyttävän kauniit, soikeat ja väriltään yhtä valkoiset kuin hänen omansa. Otsa oli leveä ja matala, piirteet säännölliset ja silmät suuret ja tummat, jotka laajenivat ja supistuivat, kirkastuivat ja tummuivat aina ajatusten, tunteiden ja mielialojen mukaan.
"Myeraah, jouduin jälleen vangiksi, mutta nyt se ei mennyt ilman verenvuodatusta. Delawaripäällikkö kaatui, enkä tiedä, kuinka monta muuta soturia. Kaikki päälliköt vaativat kuolemaani. Olen suuressa vaarassa. Minkätähden et antanut minun olla rauhassa, Myeraah?"
Tyttö huokaisi ja kääntyi sitten kopeasti selin nuoreen mieheen. "Et ole siis iloinen nähdessäsi Myeraahin?" kysyi hän hetkisen kuluttua. Matala ja suloinen ääni soinnahti heleästi kuin kello.
"Mitä se tähän kuuluu? Toisissa olosuhteissa olisin siitä hyvinkin iloinen. Mutta tulla raahatuksi tänne takaisin ja ehkäpä murhatuksi – ei, se ei ole mielestäni lainkaan hauskaa. Katsopas tätä muistoa, jonka sain Korpilta", sanoi Isak kiihkeästi ja osoitti kumartuen kohtaa, johon nuija oli sattunut.
"Olen pahoillani", lausui Myeraah hellästi.
"Minua uhkaa suuri vaara delawarien taholta."
"Tarhen tytär on pelastanut sinut ennenkin ja tekee sen nytkin."
"Ne tappavat minut sinusta huolimatta."
"Eivät uskalla. Älä unohda, että pelastin sinut shawneidenkin käsistä. Mitä isäni sanoi?"
"Hän sanoi olevansa ystäväni ja suojelevansa minua Wingenundilta. Mutta minun täytyy ottaa sinut vaimokseni ja liittyä heimoon. Ja sitä en voi tehdä. Sentähden olen varma, että minut surmataan."
"Nyt olet vihainen. Salli minun puhua. Myeraah koetti parhaansa mukaan voittaa rakkautesi, ja kun pakenit hänen luotaan, oli hän kauan katkera ja ylpeä. Mutta linnut lakkasivat laulamasta, vedet solisemasta ja kaikki kuihtui ja menetti kauneutensa sinun mentyäsi. Elämä kävi sietämättömäksi ilman sinua. Silloin Myeraah muisti olevansa kuninkaan tytär. Hän kutsui luoksensa kahden heimon urhoollisimmat ja kuuluisimmat soturit ja sanoi heille: 'Menkää ja etsikää käsiinne kalpeanaama Valkoinen kotka. Tuokaa hänet luokseni elävänä tahi kuolleena. Jos hän elää, hymyilee Myeraah jälleen sotureilleen, mutta jos hän on kuollut, katselee Myeraah vielä kerran hänen kasvojaan ja kuolee'. Aina siitä saakka, kuin Myeraah muistaa, on hän ajatellut sinua. Tahtoisitko hänen olevan häilyväinen kuin keväinen sää?"
"Mitään sellaista en toivo, mutta en voi elää, saamatta milloinkaan nähdä omaisiani. Sanoin sen sinulle jo vuosi sitten."
"Ennen pakoasi sanoit minulle muitakin asioita, helliä sanoja, joilla oli suloinen sointu intiaanitytön korvissa. Oletko unohtanut ne?"
"En, en ole. Siinä suhteessa minussa ei ole mitään muutosta tapahtunut. Mutta käsitin nyt kotona ollessani selvemmin kuin konsanaan, etten voi elää muualla."
"Onko entisessä kodissasi joku tyttö, jota olet oppinut rakastamaan enemmän kuin Myeraahia?"
Isak ei vastannut vaan tuijotti synkästi seinäaukosta ulos. Myeraah oli pannut kätensä hänen käsivarrelleen, ja kun Isak ei puhunut mitään, tiukensi hän otettaan.
"Sinua hän ei tule milloinkaan saamaan."
Sanat lausuttiin matalalla äänellä, mutta kiihkeän intohimoisesti ja järkähtämättömän päättävästi. Isak naurahti katkerasti ja katsoi häneen. Myeraahin kasvot olivat kalpeat ja silmät leimusivat.
"En hämmästyisi, vaikka luovuttaisitkin minut delawareille", vastasi Isak kylmästi. "Se on minulle aivan samantekevää, ja olen jo valmistautunutkin siihen. On toivotonta ajatella sinun sivistyvän niin paljon, että käsittäisit sisareni ja muiden omaisteni lohduttoman surun, kun he minua ajattelevat. Parempi antaa intiaanien tappaa minut."
Hän tiesi, millä haavoittaa tyttöä. Myeraah kirkaisi ja purskahti itkuun, ja kun hän jälleen puhui, oli ääni murtunut ja rukoileva.
"Olet julma ja teet minulle vääryyttä. Myeraah on valkoinen nainen, vaikka hänellä onkin intiaaniverta suonissaan. Hän ei ole tunteeton. Vihassasi ja katkeruudessasi unohdat, että Myeraah pelasti sinut shawneiden puukoilta. Unohdat hänen hellyytensä, unohdat, että hän hoiti sinua, kun olit haavoittunut. Myeraahin sydän voi myös murtua. Eikö hän ole kärsinyt? Eivätkö toiset heimot ole nauraneet hänelle, pilkanneet häntä ja haukkuneet häntä kalpeanaamaksi? Hän kiittää Suurta henkeä intiaaniverestään, joka pitää hänet uskollisena. Valkoinen mies vaihtaa vaimoja ja hänen rakkautensa sammuu. Mutta intiaanille se on vierasta."
"Ei, Myeraah, sitä en sanonut. Ketään toista naista ei ole. Minä vain olen masentunut ja mielipahasta sairas. Etkö huomaa, että tämä päättyy onnettomasti jonakin päivänä? Etkö voi käsittää, että olisimme kumpikin onnellisemmat, jos päästäisit minut? Jos rakastat minua, et tahdo nähdä minun kuolevan. Ellen mene naimisiin kanssasi, minut surmataan, ja jos koetan jälleen paeta, käy samoin. Päästä minut vapaaksi."
"En voi, en voi!" huudahti Myeraah. "Olet opettanut minulle paljon kansasi tapoja, mutta luonnettani et voi muuttaa."
"Miksi et voi antaa minun mennä?"
"Koska rakastan sinua enkä voi elää ilman sinua."
"Seuraa sitten minua kotiini ja tule siellä vaimokseni", sanoi Isak ottaen itkevän tytön syliinsä. "Tiedän omaisteni toivottavan sinut tervetulleeksi."
"Myeraahista tehtäisiin siellä pilkkaa", vastasi tyttö surullisesti ja päätään pudistaen.
Isak koetti pysyä jäykkänä, mutta koska oli vain heikko kuolevainen hän suli. Tytön läsnäolo lumosi hänet tenhovoimallaan ja rakkaus pakotti hellyyden esille. Noiden tummien silmien hellä ja rukoileva katse liikutti häntä sydämen pohjia myöten. Hän suuteli kyyneleiden kostuttamia poskia ja hymyili.
"Koska olen nyt jälleen vankina enkä sille mitään mahda, ei minulla ole muuta neuvoa kuin alistua kohtalooni ja tehdä oloni mahdollisimman mukavaksi. Älä ole noin surullisen näköinen. Keskustelemme tästä uudelleen jolloinkin tuonnempana. Lähtekäämme ulos ja etsikäämme pieni ystäväni, kapteeni Jack. Hän muisti minut vielä, koska hän juoksi jälkeeni ja takertui jalkoihini."
VI
Kun ranskalaiset tekivät ensimmäiset tutkimusmatkansa luoteeseen noin vuoden 1615 tienoilla, oli koko Georgian lahden ja Ontarion Muskoka-järvien välinen alue wyandotien hallussa. Nämä ranskalaiset antoivat heimolle nimen huronit hiuslaitteen mukaan.
Huronit olivat siihen aikaan sodassa irokeesien kanssa aina vuoteen 1649 saakka, jolloin he joutuivat ratkaisevasti tappiolle, heittivät kylänsä autioiksi ja lähtivät etsimään uusia metsästysmaita. He vaelsivat etelään ja asettuivat Ohioon Erie-järven etelä- ja länsipuolelle. Zanesfieldin kaupunki, joka on saanut nimensä Isak Zanesta, on juuri sillä paikalla, jossa huronien suurin heimo kerran asui.
He pystyttivät majansa ja wigwaminsa vaahteralehtoon pienen ja vuolaan joen rannalle, nimeltä Mad River. Laaksossa oli runsaasti riistaa, komeita hirviä ja viehkeitä kauriita, ja tasangoilla oli suurin laumoin puhveleita.
Siellä huronit elivät monta vuotta rauhassa ja onnellisina. Pitkää sotahuutoa ei kuulunut. He olivat ystävällisissä suhteissa naapuriheimojen kanssa. Tarhe, huronien päällikkö, sai suuren vaikutusvallan delawarien keskuudessa ja hänestä tuli Loganin, mingojen päällikön ystävä.
Kun valkoiset miehet valtasivat Ohion laakson ja tunkeutuivat yhä syvemmälle erämaahan sellaiset sankarit kuin Boone, Kenton, Zanet ja Wetzelit etunenässä, alkoi intiaanin luonne vähitellen muuttua, kunnes hänestä tuli valkoisen rodun julma ja leppymätön vihollinen.
Huronit olivat ranskalaisten puolella Pontiacin sodassa ja auttoivat vallankumouksessa englantilaisia. He tekivät liiton mingojen, delawarien ja shawneiden kanssa ja ahdistivat katkeralla sodalla Virginian uudisasukkaita. Tämän leppymättömän vihan valkoisia kohtaan on täytynyt olla ainakin mingojen ja wyandotien keskuudessa jonkun voimakkaan tekijän aikaansaannosta.
Tätä intiaanien ja uudisasukasten välistä sotaa, jota käytiin Pennsylvanian ja Länsi Virginian rajoilla, sanottiin "Dunmoren sodaksi". Kun Ohion länsipuolella, "metsästäjien paratiisissa" asuvat huronit, mingot ja delawarit näkivät maitaan vallattavan tahi irokeesien myyvän niitä uudisasukkaille, he kävivät luonnollisesti katkeriksi ja vihamielisiksi, mutta muistaen menneen verisen sodan ja englantilaisten rankaisuretkikuntien tuhotyöt he vetäytyivät yhä kauemmaksi laskevaa aurinkoa kohti eivätkä rikkoneet rauhaa. Vuonna 1774 karkasivat jotkut valkoiset miehet Yellow Creekin suulla erään kanootin kimppuun, jossa oli ystävällismielisiä wyandoteja, ja tappoivat kaikki siinä olijat. Samana vuonna murhasi eräs eversti Cresap miehineen ilman mitään syytä Loganin koko perheen ja kaikki sukulaiset. Tämä julma ja raukkamainen teko, joka oli mitä suurin häpeä kaikille siinä mukana olleille valkoisille miehille, aiheutti pitkän ja verisen sodan. Tietoisina siitä, etteivät intiaanit jättäisi tätä verilöylyä kostamatta, uudisasukkaat rakensivat varustuksia ja lähettivät sanansaattajia Williamsburgiin lordi Dunmoren luo pyytämään pikaista apua.
Logan, mingojen kuuluisa päällikkö, oli ollut valkoisten miesten tunnettu ystävä, mutta omaisensa menetettyään hänestä tuli heidän katkera vihollisensa. Hän lähti sotapolulle, nostatti huronit ja delawarit sortajiaan vastaan eikä levännyt, ennenkuin hänen kostonhimonsa oli tyydytetty, jolloin hän lähetti seuraavan mielenkiintoisen kirjeen lordi Dunmorelle:
"Minä vaadin jokaista valkoista miestä todistamaan, kieltäytyikö Logan milloinkaan ruokkimasta tahi vaatettamasta häntä, kun hän tuli Loganin majaan viluissaan tahi nälissään. Viimeisen pitkän ja verisen sodan aikana Logan pysyi toimetonna leirissään ja puhui rauhan puolesta. Niin suuri oli rakkauteni valkoista miestä kohtaan, että kansalaiseni huomauttivat ohi kulkiessani: 'Logan on valkoisen miehen ystävä'. Olin ajatellutkin elää ystävänä, mutta erään miehen konnantyö teki sen mahdottomaksi. Eversti Cresap murhasi viime keväänä kylmäverisesti ja ilman pienintäkään syytä Loganin kaikki omaiset, säästämättä edes vaimojani ja lapsiani. Vertani ei virtaa enää pisaraakaan yhdenkään elävän olennon suonissa. Minä vannoin kostoa. Olen kostanut. Olen tappanut monta. Olen hekumoinut kostaessani. Maani puolesta riemuitsen nyt rauhan säteistä, mutta älkää luulko, että riemuni johtuu jonkinlaisesta tulevaisuuden pelosta. Logan ei ole milloinkaan tuntenut pelkoa. Hän ei käännähtäisi kantapäilläänkään pelastaakseen henkensä. Onko Loganilla enää ketään, jota hän surisi? Ei ketään."
Intiaanien ja uudisasukasten välinen taistelu jatkui vuosikausia. Uudisasukkaat tunkeutuivat yhä syvemmälle erämaahan, ja intiaanit, jotka taistelivat ensin vain kotinsa ja kontunsa puolesta, sotivat nyt kostaakseen. Siinä syy, miksi näille rajaseuduille siirtyvä uudisasukas ei ollut milloinkaan varma hengestään, miksi hän oli aina vaarassa tulla ammutuksi, tahi saada tapparan päähänsä joka puun takaa, ja miksi hänen vaimonsa ja lapsensa elivät kaamean vihollisensa ainaisessa pelossa.
Hiipiä kuulumattomasti mitään pahaa aavistamattoman vihollisen kimppuun ja saartaa nukkuvat talot yön pimeydessä oli intiaanien tapa käydä sotaa; intiaanille se ei ollut häpeällistä eikä raukkamaista. Hänet oli opetettu piiloutumaan käärmeenä korkeaan heinikkoon, ampumaan itseään näyttämättä, hiipimään äänettömästi tiheiden metsien halki ja asettumaan väijyksiin kalpeanaamojen teille. Sellaisista pöyristyttävistä julmuuksista, kuin valkoisten vankien kiduttaminen ja polttaminen paalussa, ei ollut konsanaan kuultu puhuttavan, ennenkuin valkoiset miehet alkoivat sotia intiaaneja vastaan.
Intiaanin todellista luonnetta tunnettiin siihen aikaan verraten vähän. Istuessamme takkavalkean vaiheilla puhelemme usein punaisten miesten teoista, luemme Detroitin piirityksestä Pontiacin sodassa, Braddock's Fieldin taistelusta ja Custerin viimeisestä hyökkäyksestä ja panemme kirjan pois helpottuneina ja kiitollisina siitä, että hirveiden punaisten miesten päivät ovat menneet. Mutta niissä harvoissa kirjoituksissa, joissa Pontiacia käsitellään, on se seikka, että häntä oli vuosikausia mitä halpamaisimmin petetty, kokonaan sivuutettu; emme tiedä mitään syistä, jotka aiheuttivat Braddockin armeijan teurastuksen, ja sangen vähän siitäkin, mitä kaikkea Sitting Bull sai eläessään kärsiä.
Monet valkoiset miehet, jotka olivat tutustuneet intiaanien todelliseen elämään rauhan päivinä, ennenkuin uudisasukkaat katkeroittivat sen häikäilemättömyydellään, ovat sanoneet heille tehdyn julmaa vääryyttä. Siihen aikaan mielistyivät monet valkoiset miehet niin suuresti intiaanien elämään, että he lähtivät asutuksilta ja liittyivät intiaaneihin. Boone, joka tunsi intiaanien luonteen, kiitti heidän rehellisyyttään ja koruttomuuttaan. Kenton sanoi olleensa onnellinen intiaanien keskuudessa, ja eversti Zanella oli monta intiaaniystävää. Isak Zane, joka eli melkein koko elämänsä wyandotien keskuudessa, sanoi, että Amerikan punaiselle miehelle on tehty mitä suurinta vääryyttä, kun hänet on tuomittu verenhimoiseksi raakalaiseksi, tietämättömäksi ja varastelevaksi lurjukseksi, jolla ei ole mitään hyveitä. Hän sanoi, että intiaanien vapaa ja maalauksellinen elämä olisi viehättänyt ketä valkoista miestä hyvänsä; että sillä oli oma ihmeellinen tenhonsa ja että intiaanit olivat ennen uudisasukkaita vastaan käytyjä sotia lempeitä vankejaan kohtaan ja tahtoivat vain tehdä heistä intiaaneja. Hän kertoi, kuinka pian ja helposti vangiksi joutuneet valkoiset pojat intiaanisoituivat; punaisten miesten vapaa ja luonnollinen elämä hurmasi heidät siinä määrin, että heitä oli melkein mahdoton saada palaamaan sivistyneille seuduille takaisin. Heidän sallittiin kasvaa rajattomassa vapaudessa yhdessä intiaanipoikien kanssa, kalastaa, metsästää ja uida heidän kerallaan, leikkiä intiaanien leikkejä ja elää joutilasta, kaikista huolista vapaata elämää. Kun nämä pojat lunastettiin vapaiksi tahi palautettiin koteihinsa vankeja vaihdettaessa, koettivat he tarkimmastakin valvonnasta huolimatta paeta takaisin intiaanien luo, ja ollessaan sivistyneiden ihmisten keskuudessa heitä oli sangen vaikea saada pitämään vaatteita. Kesällä siitä ei ollut puhettakaan. Vahvinkin rohdinpaita sivallettiin vilahduksessa yltä, ja kun näitä rasavillejä lähdettiin etsimään, tavattiin heidät aina joelta joko uimasta tahi hiekassa kierimästä.
Jos voimme luottaa näiden miesten sanoihin – ja mitäpä syytä meillä olisi niitä epäillä –, erosi intiaani todellisuudessa oleellisesti siitä, miksi hänet kuvattiin. Voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö punainen mies elänyt kerran puhdasta ja nuhteetonta elämää, ollut koruton, rehellinen ja urhoollinen ja voittanut kunniantunnossaan ja lupauksien pitämisessä useimmat valkoiset miehet. Ajatelkaamme esimerkiksi näiden vaiteliasten miesten syvällistä runoutta ja kauniita legendoja; miesten, jotka kuuluivat erottamattomasti metsien maailmaan; joiden soittona oli tuulen humina, lehtien kahina ja puron solina, ja ainoana ilona suurriistan ajo ja jonkun tumman tytön säteilevät silmät.
Jos tahdomme löytää parhaimman ja todellisuutta enimmän vastaavan intiaanityypin, on meidän etsittävä sitä ajalta, jolloin maita hakeva uudisasukas ei ollut vielä karkottanut häntä länteen eikä ranskalainen kulkukauppias turmellut häntä viinallaan.
Mississipin ja kaikkien sen lisäjokien käsittämä alue oli kokonaan ranskalaisten hallussa. Kanadan ranskalainen oli kuljeksiva ja levoton seikkailija, elinkeinona turkiksien ostaminen ja myyminen. Tämä turkiskauppa kehitti oman erikoisen ammattikuntansa – sen harjoittajia mainittiin nimellä bushrangers, jotka meloskelivat kanooteillaan jokia ja järviä pitkin ja vaihtoivat huonolla rommillaan arvokkaita turkiksia intiaaneilta. Näitä miehiä saavat lännen intiaanit rappeutumisestaan kiittää. Nämä kauppiaat, bushrangerit, ranskaksi coureurs-des-bois, turmelivat intiaanit ja vaipuivat itsekin heidän kerallaan raakalaisuuteen.
Ne harvat matkailijat, jotka siihen aikaan kävivät intiaaniheimojen alueilla, kohtasivat intiaanien wigwamissa usein miehiä, jotka sanoivat heidän suureksi hämmästyksekseen olevansa syntyisin ranskalaisia, mutta joita ei olisi mistään tuntenut valkoisiksi miehiksi. He elivät teltoissaan intiaanivaimoineen ja loikoilivat huovillaan vaimojen tehdessä kaiken työn. He antoivat tukkansa kasvaa pitkäksi ja koristivat sen sulilla ja maalasivat kasvonsa kaamean näköisiksi värimullalla ja veriyrteillä.
Nämä tunnottomat kauppiaat ja seikkailijat tunkeutuivat vuosien 1748 ja 1783 välillä intiaanien alueilla kaikkialle, etäisimpienkin heimojen keskuuteen, kurjaa rommiaan myyskennellen ja sillä harvinaisia turkiksia vaihtaen. Kun ranskalaiset viranomaiset lopulta oivalsivat, että nämä maankiertäjät levittivät vain pahennusta ja turmelusta ympärilleen, laativat he julistuksen, jossa käskettiin kaikkien kulkukauppiaiden poistua heimojen alueilta. Ja kun määräystä ei toteltu, vangittiin kaikki, jotka saatiin kiinni, ja lähetettiin Kanadaan. Mutta se oli jo myöhäistä; tehtyä ei saatu enää tekemättömäksi; tietämätön alkuasukas parka oli päässyt turmiollisen tuliveden makuun, ja hänen perikatonsa oli varma. Intiaanien keskuudessa oli tosiasiallisesti tuskin ainoatakaan, joka ei olisi väkijuomia kerran maistettuaan himoinnut saada enempää. Kun kauppias saapui johonkin kylään, ostivat soturit romminassakan ja päättivät sitten yhteisesti neuvottelussa, kenen tuli olla selvänä ja ketkä saivat juoda itsensä humalaan. Leirissä täytyi välttämättä olla joitakin selviäkin miehiä, sillä juopuneet soturit olisivat muuten tappaneet toisensa. Aseet piilotettiin. Kun nassakka oli tyhjennetty, ostettiin toinen, ja niin edespäin, kunnes majavannahoista ei ollut ainoatakaan jäljellä. Kauppias hävisi tällöin omille teilleen. Kun intiaanit vihdoinkin selvisivät juopumuksestaan, olivat he sangen harmistuneita, sillä juomingit eivät menneet milloinkaan ilman tappelua; moni oli haavoittunut, ruhjoutunut rammaksi ja saanut surmansakin.
Logan vaelsi kylästä toiseen eri heimojen keskuudessa ja taisteli kaikella kaunopuheliaisuudellaan tätä leviävää pahetta vastaan. Hän kehoitti ja rukoili intiaaneja työntämään pelottavan tuliveden luotaan ja soimasi valkoisia siitä, että he saattoivat intiaanit tuliliemen tuttavuuteen ja turmelivat heidät. Samalla Logan kuitenkin myönsi itsekin mieltyneensä rommiin. Tämä älykäs ja ylevä intiaani sai kerran juovuspäissään tapellessaan surmansa jonkun aikaa sen jälkeen kuin hän oli lähettänyt kirjeensä lordi Dunmorelle.
Näin ollen ei intiaanipoloisilla ollut mitään mahdollisuutta välttää rappiolle joutumistaan; yhä kauemmaksi länteen tunkeutuvien siirtolaisten tasaisesti paisuva tulva ja salakavala, raaistava ja kaikki hyveet tuhoava viina olivat ylevän punaisen miehen perikato.
Isak Zane alistui kohtaloonsa mieleltään tosin hiukan katkerana, mutta ei aivan onnettomana, ja otti osaa metsästysretkiin ja kisoihin, kuten ennenkin.
Kotosalla ollessaan soturit panivat melkein joka päivä toimeen urheilukilpailuja, joihin kuului tavallisesti ampuminen, juoksu, soutu, paini ja pallopeli. Päälliköt ja vanhemmat soturit, jotka olivat jo voittaneet laakerinsa, ja heimon tytöt katselivat huvitettuina voimienkoetusta.
Isak otti osaa kaikkiin näihin ajanvietekisoihin, koska hän oli innostunut urheilija ja tahtoi sitäpaitsi voittaa intiaanien kunnioituksen. Painissa ja sellaisissa lajeissa, jotka vaativat painoa ja kestävyyttä, hän joutui tavallisesti häviölle, mutta heimossa ei ollut ainoatakaan soturia, joka olisi voittanut hänet juoksussa ja luodikolla ampumisessa. Intiaanit eivät päässeet luodikon käytössä milloinkaan valkoisten miesten tasalle. Joitakin harvoja lukuunottamatta he olivat kurjia ampujia.
Näin ollen Isak otettiin aina mukaan suurriistan ajoon. Soturit lähetettiin joka syksy kolmessa eri ryhmässä talven lihavarastoa hankkimaan, ja kun Isak oli taitava ampuja, pääsi hän aina karhunkaatajien mukaan. Karhun metsästys oli jännittävää ja vaarallista. Ennenkuin ilmat kävivät kovin kylmiksi ja talvi ehti tulla, kätkeytyivät karhut onttoihin puihin tahi vuorenkoloihin talviuntaan nukkumaan. Kun intiaanit löysivät puun, jonka kuoressa oli kynsien jälkiä ja kyljessä kyllin suuri reikä karhun mahtua sisälle, kiipesi joku soturi puuhun ja koetti pitkällä kangella hätyyttää otson ulos pesästään? Tämä oli usein sangen vaarallista hommaa, sillä talviunestaan näin väkivaltaisesti herätetty karhu saattoi rynnätä ulos niin äkkiä, ettei soturi ehtinytkään päästä mihinkään turvapaikkaan. Yhdessä pesässä oli välistä kaksi jopa kolmekin karhua, ja toisinaan kävi niinkin, mikä oli kuitenkin enemmän harvinaista, ettei karhua saatu ulos muuten kuin savustamalla. Kangen päähän kiinnitettiin palanen kuivaa lahopuuta, joka sytytettiin tuleen ja työnnettiin pesään eikä viipynyt kauan, ennenkuin isäntä rynnisti ulos päristellen ja äristen.
Puhveleita ja hirviä metsästettiin jousella ja nuolella. Tämä tehokas ase ei synnyttänyt mitään ääntä eikä siis pelästyttänyt riistaa pakosalle. Notkeat intiaanit hiipivät pitkän heinikon suojassa aivan lähelle ja kaatoivat välistä useampia puhveleita tahi hirviä, ennenkuin lauma huomasi uhkaavan vaaran. Saalis nyljettiin ja lihat paloiteltiin ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin auringossa ja ripustettiin sitten majojen katto-orsiin. Vuodat pingoitettiin kuivamaan, ja kun ne oli sen jälkeen hierottu pehmeiksi, tehtiin niistä pukuja ja peitteitä.
Intiaanit pitivät hunajasta ja vaahterasokerista. Mehiläispesän tahi mahlaa runsaasti antavan vaahteran löytö oli yleisen ilon aihe. Hunajaa löydettiin ontoista puista ja vaahterasokeria valmistettiin kahdella eri tavalla. Kun mahla alkoi nousta, kaivettiin puun kylkeen noin neljännesmetrin korkeudelle maasta parin kolmen sentin laajuinen reikä, johon lyötiin lepästä koverrettu putki. Alapuolelle asetettiin astia, johon mahla sai juosta. Jos intiaaneilla oli kattiloita, muutettiin mahla keittämällä sokeriksi; muussa tapauksessa sai pakkanen tehdä tulen tehtävän. Siihen käytettiin puunkuoresta tehtyjä matalia astioita, jotka täytettiin vaahteran mahlalla ja vedellä. Ne saivat jäätyä yökauden, ja aamulla jää särjettiin ja heitettiin pois. Sokeri ei jäädy. Kun tämä oli toistettu useamman kerran, saatiin lopulta tulokseksi verraten hyvää vaahterasokeria.
Kylän varustamisessa elintarpeilla talven ajaksi Isak työskenteli yleensä paljon enemmän, kuin mitä hänen osalleen olisi tullut. Mutta hän teki sen mielellään. Kuutamossa kalastaminen oli hänestä kaikista hauskinta. Marraskuun alkupuoli oli otollisin aika tälle urheilulle, ja intiaanit saivat kaloja kasoittain. He asettivat palavan soihdun kanootin keulaan ja meloivat äänettömästi edestakaisin joella. Selkeän veden läpi kajastava kirkas valo häikäisi kalat niin, että ne makasivat liikkumattomina matalan joen pohjassa.
Eräänä kylmänä iltana Isak oli jälleen tuohustamassa intiaanitoveriensa keralla. Hän tähysteli tarkasti veteen ja nähdessään erään ison kalan hän kehoitti kumppaneitaan melomaan äärimmäisen varovasti ja nousi seisomaan, atrain valmiina iskemään. Rauta välähtikin samassa hänen kädestään, mutta innoissaan hän menetti itsekin tasapainonsa ja horjahti kovalla loiskahduksella jäiseen veteen, minkä jälkeen kalastuksesta ei tullut enää mitään sinä iltana. Tämmöiset tapaukset herättivät intiaaneissa aina rajatonta iloisuutta.
Ennenkuin syysillat kävivät kylmiksi, panivat intiaanit toimeen tavanomaiset kihlajaistanssit, joihin odotettiin kylän kaikkien naimattomien tyttöjen ja sotureiden ottavan osaa. Aukealle sytytettiin suuria tulia laveaan kehään, ja kun päälliköt, vanhemmat miehet, vaimot ja lapset olivat kerääntyneet katsomaan, marssivat tytöt ja soturit juhlallisesti piirin keskelle, yllään korein asunsa, ja järjestyivät kahteen riviin, tytöt toiselle ja nuorukaiset toiselle puolelle siten, että väliin jäi joitakin askelia. Jokaisella oli oikeassa kädessään malja, johon oli pantu kourallinen pieniä kiviä. Nuorukaiset virittivät jonkin lemmenlaulun, johon kaikki pian yhtyivät maljojaan säestykseksi ravistaen, ja rivit alkoivat lähestyä toisiaan. Kun ne kohtasivat toisensa piirin keskellä, kumartuivat soturit eteenpäin ja kuiskasivat jonkun sanan tytöille, jotka muuttivat aina silloin kuin laulajat korottivat ääntään paikkaansa määrätyssä järjestyksessä. Tätä jatkui, kunnes jokainen soturi oli kuiskannut sanansa kullekin tytölle, jolloin tanssi taukosi.
Isak oli kaikissa näissä huvituksissa mukana, eikä intiaanien elämässä ollut mitään, jota hän ei olisi läpikotaisin tuntenut. Hän metsästi, työskenteli, leikki, tanssi ja lauloi välittömällä antaumuksella, mutta kun pitkät ja yksitoikkoiset talvipäivät tulivat jäisine viimoineen ja pakottivat intiaanit vetelehtimään toimettomina majoissaan, hän kävi rauhattomaksi. Hän saattoi olla päiväkausia alakuloinen ja istua majassaan synkkänä ja äreänä kenenkään seuraa etsimättä. Myeraahkin oli silloin vaitelias ja surullinen, eikä kysellyt häneltä mitään.
Valoisampina hetkinä hän koetti aina keksiä jotakin ajanvietettä, puuhaili milloin sitä milloin tätä, eikä kyllästynyt milloinkaan katselemaan intiaanilapsia. Kun hänelle tarjoutui sellainen tilaisuus, ettei ketään ollut näkemässä, mikä tapahtui kuitenkin verraten harvoin, huvittelihe hän pienokaisilla. Intiaanilapsi kapaloitiin kiinni sileään lautaan ja peitettiin huppuun leveällä nahkaviilulla, minkä tehtyään äidit ripustivat tämän alkeellisen kehdon wigwamin paaluun, puun oksaan, tahi jättivät sen mihin hyvänsä. Isak ei kuullut milloinkaan intiaanipienokaisten itkevän. Hän kohotti usein suojusnahan lievettä ja katseli kapaloissaan lepäävää juhlallista pikku miestä, joka tuijotti häneen suurilla, ihmettelevillä silmillä.
Isakin parhaimpia ystäviä oli eräs kuusivuotias intiaanipoikanen, jota hän sanoi kapteeni Jackiksi. Hän oli Ukkospilven, huronien sotapäällikön poika ja näytti erittäin miehekkäältä pukinnahkaisessa metsästysasussaan ja sotapäähineessään. Hän pysyi jo varmasti laukkaavan hevosen selässä ja lennätti pienellä jousellaan nuolen toisensa jälkeen maaliinsa. Tietäen kapteeni Jackista tulevan kerran mahtavan päällikön Isak opetti hänelle englantia. Hän koetti voittaa pojan rakkauden, niin että tämä muistaisi valkoisen veljensä mieheksi vartuttuaan ja olisi armelias valtaansa joutuneita vankeja kohtaan.
Isakin toinen suosikki oli eräs sekarotuinen ottanwaintiaani, Tarhen kaukainen sukulainen. Hän oli hyvin vanha, kukaan ei tiennyt hänen ikäänsä, ja hänen kasvonsa olivat arpiset ja ryppyiset ja vartensa kumara. Aikansa hän kulutti enimmäkseen nukkumalla, mutta saattoi välistä pitkien aikojen päästä vilkastua ja ryhtyä muistelemaan mitä urotöitä hän oli soturina ollessaan tehnyt, mieliaiheena osa, jota hän oli esittänyt tapahtumissa heinäkuun 2 p. 1755, sinä unohtumattomana onnettomuuden päivänä, jolloin ranskalaiset ja intiaanit tuhosivat kenraali Braddockin ja hänen englantilaisen armeijansa Fort Duquesnen luona.
Vanha päällikkö kertoi, miten Beaujeu oli ranskalaistensa ja viidensadan intiaaninsa keralla saartanut Braddockin armeijan ja miten luoteja tuli aivan satamalla kuopista, puiden takaa ja pitkästä heinikosta hämmästyneiden brittiläisten sotilaiden keskelle, jotka tähän tuhoisaan ja näkymättömään viholliseen tottumattomina kyyristyivät puiden alle kuin säikähtyneet lampaat ja saivat surmansa vastarintaa tuskin yrittämättäkään.
Hän sanoi menneensä viisitoista vuotta myöhemmin Kanawhan asutukselle nähdäkseen Suuren päällikön kenraali George Washingtonin, jota odotettiin sinne, ja kertoneensa kenraali Washingtonille, miten hän oli taistellut Braddocks Fieldin taistelussa, jossa hän oli surmannut luodillaan kenraali Braddockin, ampunut useamman kerran Washingtoniakin ja kaatanut kaksi hevosta hänen altaan, ja miten hän oli lopulta tullut siihen vakaumukseen, että Suuri henki oli ottanut Washingtonin suojelukseensa suurta tulevaisuutta varten.
Myeraah oli erään harvinaisen ja kauniin linnun – valkoisen kurjen – intiaaninkielinen nimi ja Tarhen äidin ja isoäidin perintöä. Nykyinen Myeraah oli erään ranskalaisen naisen tytär. Äiti oli joutunut jo aivan nuorena huronien vangiksi, jotka olivat sittemmin liittäneet hänet heimoonsa ja naittaneet Tarhelle. Myeraah oli heidän ainoa lapsensa. Hänestä kehittyi kaunis nainen, ja hänet tunnettiin Detroitissa ja Kanadan asutuksilla Tarhen valkoisena tyttärenä. Vanha päällikkö vieraili usein valkoisten miesten kaupungeissa ja oli niin ylpeä Myeraahista, että tämän piti olla aina mukana. Valkoisia miehiä tuli pitkien taipalien takaa intiaanien kaunotarta katsomaan, ja monet ranskalaiset sotilaat kävivät häntä kosimassa, mutta saivat rukkaset. Kun Tarhe oli kerran Detroitissa, koetti eräs tunnettu ranskalainen perhe saada Myeraahin kaikin tavoin huostaansa. Perheen päämies uskoi näkevänsä hänessä kauan sitten kadottamansa tyttären lapsen. Tarhe kiiruhti pois kaupungista eikä palannut enää milloinkaan valkoisille asutuksille.
Myeraah oli silloin, kun Zanen veljekset tuotiin vankeina huronien päämajaan, vain viiden vuoden ikäinen ja täytti seitsemän, kun Detroitista lähetetyt miehet tulivat veljeksiä lunastamaan. Kuullessaan, että Isak palautettaisiin oman kansansa luo, hänet valtasi niin lohduton suru, ettei Tarhe suostunutkaan luovuttaman Isakia. Kun Myeraah kasvoi, syveni hänen lapsellinen mieltymyksensä valkoiseen poikaan intohimoiseksi rakkaudeksi.
Tämä rakkaus teki kyllä Myeraahin taipumattomaksi ja säälimättömäksi kaikessa, mikä koski Isakin vapauttamista, mutta varmaa on, että se pelasti useamman kuin yhden kerran sekä Isakin että toisetkin valkoiset vangit kuolemasta.
Myeraah oli lempeä ja armelias huronien käsiin joutuneille valkoisille vangeille; hän oli hoidellut omin käsin monen vangin haavoja ja pelastanut monta miespoloista kujanjuoksusta ja kidutuspaalusta. Kun hänen rukouksensa jonkun tuomitun puolesta eivät saaneet isää taipumaan, hän sulkeutui murheellisena majaansa.
Hänen rakkautensa Valkoiseen kotkaan, joksi huronit Isakia sanoivat, oli vanha tarina; kaikki heimot tunsivat sen, eikä se herättänyt enää mitään ihmettelyä. Eräät delawari- ja shawneesoturit olivat ensin julkisesti soimanneet häntä hänen rakkaudestaan kalpeanaamaan, kun hän oli evännyt heidän naimatarjouksensa, mutta wyandotit palvoivat häntä joka mies. He olisivat menneet suoraan kuoleman kitaan hänen käskystään, ja miehet, jotka olivat rohjenneet loukata heidän prinsessaansa, saivat maksa julkeutensa verellään. Nyt häntä ei tohtinut enää kukaan pilkata.
Isakille tapahtui seuraavana keväänä sen jälkeen kuin hän oli joutunut uudelleen huronien käsiin vakava onnettomuus. Hän oli kehittynyt sangen taitavaksi intiaanien pallopelissä, joka muistuttaa hyvin läheisesti kanadalaista lacrosse-peliä ollen todennäköisesti sen jonkinlainen toisinto. Lavean kentän kumpaankin päähän asetettiin maali, joita pelaajat puolustivat kahteen puolueeseen jakautuneina ja koettivat samalla saada pallon kentän yli vastustajan maaliin.
Intiaanien pallopeli oli vauhtiin päästyään eloisa ja mielenkiintoinen näytelmä, jossa voimat pinnistettiin äärimmilleen. Satojen jäntevien ja notkeiden soturien nähtiin rynnistävän kentän poikki, syöksyvän sinne ja tänne ja äheltävän kiljuvana, potkivana ja riuhtoilevana rykelmänä, kaikki kiihkeinä saamaan pallon käsiinsä.
Kun Isak oli juoksutaitoonkin nähden täysiverinen Zane, onnistui hän todella merkillepantavalla nopeudellaan riistämään välistä pallon haltuunsa. Hän kiidätti sitä kentän poikki kiljuvan soturijoukon edellä, väisti notkeasti maalivahdit ja heitti sen taitavasti sisälle. Se oli teko, josta olisi kuka soturi hyvänsä ollut ylpeä.
Eräs wyandotisoturi, nimeltä Punainen kettu, vihasi katkerasti Isakia sentähden, että hän oli jo kauan ja toivottomasti itse rakastanut Myeraahia, ja kerran, kun peli oli jälleen täydessä vauhdissa, hän päätti kostaa. Hyvänä juoksijana hän pysyttelihe Isakin läheisyydessä ja iski tätä äkkiä kaikkien mellastaessa pallon vaiheilla kartullaan tuimasti päähän.
Ellei karttu olisi hiukan luiskahtanut, olisi Isak heittänyt heti henkensä, mutta nyt hän pääsi vain sillä, että päähän tuli suuri reikä. Soturit kantoivat hänet majaan ja heimon lääkemiehet haettiin kiireesti paikalle.
Kun Isak tuli tajuihinsa, pyysi hän, ettei Myeraah rankaisisi Punaista kettua. Hän tiesi sellaisen toimenpiteen tekevän hänen elämänsä vain tukalammaksi ja oli taas toiselta puolelta varma siitä, että se tekisi intiaaneihin hyvän vaikutuksen, jos hän onnistuisi pelastamaan intiaanin, joka oli niin raukkamaisesti käynyt hänen kimppuunsa. Hänen pyyntönsä kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Myeraah oli raivoissaan ja vannoi, että jos Punainen kettu, joka oli paennut, konsanaan rohkenee palata takaisin, hän saa maksaa käytöksensä hengellään, vaikkapa hänen, Myeraahin, täytyisi itse surmata hänet. Ja Isak tiesi Myeraahin pitävän sanansa. Hän pelkäsi joka aamu, että vanha vaimo, joka keitti hänen ruokansa, kertoisi hänen vihamiehensä saaneen surmansa. Punainen kettu oli suosittu soturi, ja intiaanien keskuudessa oli monta, jotka uskoivat kaiken tapahtuneen vahingossa. Mutta Isak oli suotta huolissaan, sillä Punainen kettu ei tullut milloinkaan takaisin, eikä kukaan tiennyt, mihin hän oli hävinnyt.
Tämän sairautensa aikana Isak oppi todella rakastamaan intiaanityttöä. Myeraah oli niin huolissaan ensimmäisinä päivinä ja niin onnellinen, kun vaara oli ohi ja Isak alkoi toipua, ettei tämä voinut olla sitä ihmettelemättä. Hänen huolenpitonsa oli liikuttava, ja kun hän pesi haavaa ja kiinnitti siteitä, oli hänen kättensä jokainen kosketus hellä hyväily. Hän istui tuntikausia Isakin luona ja lauloi hiljaa ja unelmoiden huronien lemmenlauluja pehmeällä ja sointuvalla äänellään. Ne hetket olivat Isakista suloisimmat, kun Myeraah illan tullessa nojasi päänsä hänen olkapäähänsä kehrääjälinnun äännellessä ulkona ja hämärän hiipiessä maille. Niin päivät kuluivat, ja lopulta Isak oli aivan terve. Eräänä päivänä, kun ilmassa oli jo kesäistä lämpöä, hän ja Myeraah menivät joelle.
"Olet jälleen alakuloinen", sanoi Myeraah.
"Minua vaivaa koti-ikävä. Kaipaan omaisiani. Olet antanut minulle oikean nimen. Kotka ei voi olla onnellinen muuten kuin vapaana."
"Kotka voi olla onnellinen puolisonsa keralla. Ja voisiko kukaan olla huronia vapaampi? Toivon aina, että olisit täällä tyytyväinen."
"Siitä on jo sangen kauan, Myeraah, kun viimeksi puhuin vapaudestani. Etkö aio milloinkaan minua päästää? Vai täytyykö minun jälleen koettaa paeta ja panna henkeni vaaraan? En voi aina elää tätä elämää. Jonakin päivänä saan surmani pyrkiessäni täältä pois, ja silloin et anna itsellesi milloinkaan anteeksi, jos todella rakastat minua."
"Eikö Myeraah sitten todella rakasta sinua?" lausui tyttö surullisesti ja silmät kosteina.
"Sitä en epäilekään, mutta rakkaudessasi on jotakin outoa, jotakin luonnotonta. Se on liian villiä. Eihän miestä saa toki pitää vankina vain sentähden, että joku nainen rakastaa häntä. Olen koettanut sivistää sinua, opettaa sinulle kansani kieltä, tapoja ja mielipiteitä, mutta turhaan. En ole saanut sinua ymmärtämään, ettei ole naisellista – älä käänny poispäin. En ole enää välinpitämätön, sillä olen oppinut pitämään sinusta. Kauneutesi ja hellyytesi ovat tehneet kaiken muun mahdottomaksi."
"Myeraah on ylpeä kauneudestaan, jos Valkoinen kotka kiittää sitä. Myeraahin lempi ja kauneus ovat hänen. Kotkan sanat tekevät kuitenkin Myeraahin murheelliseksi. Hän ei voi sanoa, mitä hän tuntee. Kalpeanaamojen sanat vierivät nopeasti ja sileästi kuin virtaava vesi, mutta Myeraahin sydän on täysi ja hänen huulensa mykät."
He pysähtyivät rannalle mahtavan jalavan alle, jonka pitkät ja riippuvat oksat kuvastuivat veteen. Tulvavesi oli kalvanut maan sen juurien ympäriltä, niin että ne törröttivät nyt kuivina ja paljaina ilmassa, ja luonto oli ikäänkuin lempivien etua ajatellen punonut niistä lähelle vedenrajaa penkintapaisen, jota eivät nähneet muut kuin majavat ja saukot. Takana kohoava törmä oli tuoreen ja kostean ruohon peitossa, sinikellot ja orvokit pilkistivät arasti tummien lehtien alta ja hentojen saniaisten latvat häilyivät hiljaa suvituulessa.
"Jos siis Valkoinen kotkani on oppinut pitämään minusta, ei hän enää tahdokaan paeta luotani", kuiskasi Myeraah hellästi painaen päänsä Isakin povelle. "Rakastan sinua. Olet minun. Mitä Myeraahista tulisi, jos jättäisit hänet? Voisiko hän olla enää milloinkaan onnellinen? Voisiko hän milloinkaan unohtaa? Ei, Myeraah tahtoo pitää vankinsa."
"Et siis päästä minua kaikista rukouksistani huolimatta?"
"Jos annan sinun mennä, tulen tänne kuolemaan!" huudahti Myeraah tummaan poukamaan viitaten.
"Lähde sitten mukaani minun kotiini ja eläkäämme siellä."
"Ettäkö Myeraah seuraisi sinua kalpeanaamojen kylään, jossa häntä soimattaisiin vanginvartijaksi, pilkattaisiin ja surkuteltaisiin, ja jossa kaikki nauraisivat hänelle? Ei, ei!"
"Mutta sitä ei kukaan tekisi", vastasi Isak kiihkeästi. "Sinusta tulisi vaimoni, ja sisareni ja omaiseni rakastaisivat sinua. Tule, Myeraah. Katkaise nämä kahleeni ja lähde kerallani kotiini, ja minä teen sinut onnelliseksi."
"Siitä ei tule mitään", vastasi Myeraah vihdoin surullisesti pitkän vaitiolon jälkeen. "Kuinka voisimme päästä varustukseen suuren virran toiselle puolelle? Tarhe rakastaa tytärtään eikä luovu hänestä. Jos koettaisimme paeta yhdessä, saavuttaisivat soturit meidät, ja silloin ei Myeraahkaan voisi henkeäsi pelastaa. Sinut surmattaisiin. Myeraah rakastaa sinua liian paljon uskaltaakseen ryhtyä johonkin sellaiseen."
"Jos rakastaisit minua, et voisi nähdä minun kärsivän", sanoi Isak katkerasti ja kääntyi poispäin.
"Älä sano tuota enää milloinkaan!" huudahti Myeraah loukkautuneesti ja tummat silmät syvää tuskaa tulvillaan. "Voisiko intiaaniprinsessa, jonka suonissa virtaa suurten päälliköiden veri, puhua rakkaudesta, ellei hän todella rakastaisi? Tulet jonakin päivänä huomaamaan tehneesi minulle vääryyttä. Olen Tarhen tytär. Huroni ei valehtele."
He palasivat hitaasti kylään, molemmat toivottoman apealla mielellä, Isak ikävöiden kotia ja ystäviään, mutta ajatellen samalla hellyydellä tyttöä, joka ei tahtonut päästää häntä menemään, ja Myeraah sydän täynnä sääliä ja rakkautta häntä kohtaan ja peläten, ettei unelma, jonka ympärille hän oli kaikki toiveensa keskittänyt, milloinkaan toteutuisi.
Eräänä pimeänä ja myrskyisenä iltana, kun sade valui virtanaan ja tulviva joki kuohui melkein äyräidensä tasalla, Isak pujahti kenenkään näkemättä ulos majastaan ja pääsi pimeyden suojassa onnellisesti alas jokirantaan. Tilaisuus, jota hän oli jo kauan odottanut, oli vihdoinkin tullut. Hän heittäytyi uimasilleen kiivaan virran vietäväksi ja oli pian jättänyt ylhäältä pilkottavat nuotiot kauas taaksensa. Noin puolen penikulman päässä hän nousi maalle ja juoksi rantaa pitkin, kunnes hän erään korkean puun luo tultuaan, joka oli hänen tienviittojaan, kääntyi suoraan itään ja painui tiheään metsään. Hän taivalsi levähtämättä koko sen yön ja seuraavan päivän, eväänä vain pieni kimpale puhvelinlihaa, jonka hän oli lähtiessään kätkenyt mekkonsa alle. Toisena yönä hän lepäsi pari tuntia ja jatkoi matkaansa siinä uskossa, että hän pääsisi sinä päivänä Ohio-virralle, mutta niin ei käynytkään. Hän odotti joka hetki tulevansa Ohiota reunustaville alaville ja soisille ruoholakeuksille, mutta sen sijaan alkoi maa vähitellen nousta. Hän pysähteli ja koetti päästä selville, mihin suuntaan hänen oli kuljettava tullakseen perille. Seutu oli hänelle aivan outo mutta hän luuli tietävänsä harjanteiden ja vesistöjen yleisen suunnan.
Neljäntenä päivänä hän harhaili metsissä toivottomasti eksyksissä ja nälkään nääntymäisillään. Hän ei ollut syönyt kahteen päivään muuta kuin jonkun verran marjoja, pukinnahkainen puku oli repeytynyt riekaleiksi, mokkasiinit olivat kuluneet puhki ja terävät kivet ja pensaiden piikit olivat viiltäneet jalat verille.
Ilta alkoi jo nopeasti pimetä, kun hän teki ensi kerran sen huomion, että oli eksynyt. Hän odotti toiveikkaasti pohjantähden ilmestymistä – sehän on metsästäjän uskollisin opas – mutta taivas meni pilveen eikä mitään tähtiä näkynyt. Väsyneenä ja toivottomana ja koko ruumis hellänä hän piiloutui lopulta tiheään laakeripensaikkoon auringonnousua odottamaan. Lähellä huutelevan huuhkajan synkeä ääni, jonkun tiheikön ympärillä kuljeksivan eläimen hiipivät askeleet ja tuulen alakuloinen suhina puiden latvoissa pitivät häntä tuntikausia valveilla, mutta lopulta hän nukahti.
VII
Marraskuun kylmät sateet olivat menneet ja joulukuun lauhkeat lumipyryt saaneet väistyä keskitalven jäisten viimojen tieltä. Metsät olivat vaihtaneet syksyisen väriloistonsa talven yksitoikkoiseen harmauteen ja näyttivät nyt sanomattoman autioilta ja alakuloisilta. Virran mutkaan oli kasautunut saaren kärkeä vasten sohjusta, ajopuista ja jäälautoista rannasta toiseen ulottuva pato, joka oli puristunut niin kiinteäksi, että se näytti kykenevän vastustamaan mahtavan virran voimaakin. Tämä luonnollinen silta kesti kevääseen saakka. Fort Henryä ympäröivät harjanteet olivat valkoiset lumesta, ja eversti Zanen aita oli peittynyt paikka paikoin kokonaan kinoksiin. Lumi kattoi pihakuusetkin, jotka painuivat avuttomasti kumaraan valkoisen taakkansa alla.
Eräs mies ja koira, jotka kapusivat parhaillaan Wheelingin harjua ylös, olivat tänä purevankylmänä tammikuun aamuna ainoat elonmerkit asutuksen ympäristössä. Miehellä oli luodikko, kirves ja kimppu teräsansoja kädessään. Lumikengät painuivat syvälle pehmeään lumeen, kun hän pyrki jyrkkää rinnettä ylös. Hän pysähtyi äkkiä. Iso, musta koira oli nostanut kuononsa ilmaan ja nuuski tuulta.
"Mikä hätänä, Tige poikaseni?" kysyi Jonathan Zane, sillä hän se oli.
Koira vikisi hiljaa. Jonathan tähysteli ympärilleen, ylös harjulle ja alas puron laaksoon, mutta ei nähnyt mitään. Kaikkialla oli vain lunta, jonka valkoisesta yksitoikkoisuudesta häämötti maisemaa jonkun verran elävöittäen sieltä täältä jonkun puun tumma runko. Tige nuuski jälleen ilmaa ja murisi. Kääntäen korvansa vastatuuleen Jonathan erotti heikkoa ääntä kaukaa harjun takaa. Hän heitti kirveen ja ansat lumeen ja lähti juosten rinnettä ylös. Päästyään laelle hän kuuli selvästi jotakin saalista ajavien susien ulvonnan.
Loivasti viettävän rinteen alta alkoi hohtavan valkoinen, puuton lakeus, joka päättyi tiheään laakeripensaikkoon noin neljännespenikulman päässä. Susia ei näkynyt, mutta Jonathan kuuli selvästi niiden mekastuksen, Ne ajoivat jotakin riistaa, mutta oliko se nelijalkainen, vai joku ihminen, ei hän tiennyt. Ulvonta läheni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksähti tiheiköstä komea hirvi aukealle. Jonathan näki, että se oli uros ja uupumuksesta melkein nääntymäisillään. Pää huojahteli puoleen ja toiseen, ja otettuaan joitakin askelia se lyyhistyi hitaasti polvilleen.
Ulvonta oli hetkeksi tauonnut, mutta alkoi pian jälleen kuulua ja nyt aivan läheltä. Hirvi hoiperteli jaloilleen ja kirmasi viimeiset voimansa ponnistaen pitkällä hypyllä aukealle. Kun se huomasi miehen ja koiran, lähti se empimättä tulemaan heitä kohti.
Varoittava sana, ja koira painautui lumeen. Jonathan siirrähti erään puun taakse, joka ei kuitenkaan kätkenyt häntä kokonaan näkyvistä. Hän arveli hirven sivuuttavan hänet aivan läheltä ja päätti laukaista edullisimman tilaisuuden tarjoutuessa.
Eläin ei näyttänyt kuitenkaan aikovankaan mennä hänen ohitseen; äärimmäisessä hädässään se näki miehessä ja koirassa vihollisen, joka oli vähemmän kaamea kuin se, joka tuli ulvoen jäljessä. Se kiiruhti heitä kohti hoippuvin ja laahustavin askelin ja valahti puun luo päästyään polvilleen noin metrin päähän Jonathanista ja koirasta. Ruumis vapisi ja nytkähteli, kyljet kohoilivat kiivaasti ja sieraimista lennähti jokaisella henkäyksellä veripisaroita lumelle; suurten silmien katse oli tuijottava ja sammuva, tuskassaan melkein inhimillinen.
Jonathan katsahti ylös ja näki viisi sutta, kaikki laihoja, nälkäisen näköisiä petoja, ilmestyvän tiheiköstä. Ne tulivat kuonot alhaalla jälkiä pitkin, ja kun ne pääsivät paikkaan, jossa hirvi oli ensi kerran kaatunut, kajahti ilmoille raivoisa ja verenhimoinen ulvonta.
"No enpä ole kummempaa nähnyt!" ihmetteli Jonathan. "Olenhan ollut ennenkin hirvien kanssa tekemisissä, mutta tätä en sentään osannut odottaa. Tige, tämän miekkosen pelastamme noiden harmaiden pirujen hampaista, vaikka mikä olisi. Hiljaa nyt, vanha veikko!"
Kun sudet olivat tulleet nopeasti lähestyen noin kolmenkymmenen metrin päähän puusta, heitti Jonathan luodikon poskelle ja karjaisi vahvojen keuhkojensa koko voimalla:
"Hei! Hei! Hei! Usu kiinni, Tige!"
Koettaessaan äkkiä pysähtyä kiivaassa juoksussaan sudet tuupertuivat liukkaalla hangella nurinniskoin toistensa ylitse. Jonathan laukaisi ja tappoi yhden ja haavoitti toista. Toiset kaapaisivat vilahduksessa takaisin pensaikkoon, ja Tige teki haavoittuneesta pian lopun.
"Sinulle en tee totisesti mitään pahaa, kunnon haarasarvi, koska kerran vetosit armeliaisuuteeni", virkkoi Jonathan huohottavaa hirveä katsellen, "eikä sinun tarvitse enää pelätä tuotakaan pelkurijoukkoa."
Tämän sanottuaan hän kutsui Tigen luoksensa ja lähti verkalleen rinnettä alas asutusta kohti.
Tuntia myöhemmin hän istui eversti Zanen arkihuoneessa, jossa kaikki oli lämmintä ja viihtyisää. Isossa takassa paloi kuusinen pystyvalkea humisten ja räiskyen.
"Halloo Jack, mistäpäin maailmaa sinä tulet?" tervehti eversti, joka astui juuri kolistellen kynnyksen yli. "En ole nähnyt sinua sitten lumentulon. Hevosia hakemassa, vai? Jos olisin sinun housuissasi, antaisin tuon Fort Pittin matkan olla, kunnes ilmat lauhtuvat. Voithan tietysti mennä reellä, mutta jos välität vähääkään neuvoistani, niin pysyt kotona. Tätä pakkasta kestää varmasti vielä jonkun aikaa, niin että anna lordi Dunmoren odottaa."
"Taisimme saadakin tällä kerralla oikein tiukan talven."
"Joo ja oikein vanhan kansan talven. Sanoin Bessille jo syksyllä, ettei pakkasista tule tänä vuonna puutetta. Kaikki merkit viittasivat siihen. Maissin korret ja pähkinöiden sisäkuoret olivat paksummat kuin mitä olen milloinkaan nähnyt, ja Tige tappoi lokakuussa supikarhun, jonka turkki oli jo silloin aivan tiheä. Olisin voinut näyttää sinulle tämmöisiä kovan talven enteitä vaikka kuinka paljon. Tätä kestää kyllä vielä kuukauden päivät tahi parhaimmassa tapauksessa kuusi viikkoakin, niin että sinun on viisainta odottaa jonkun aikaa."
"Sanon sinulle, Eb, että olen jo kyllästynyt tähän halonhakkuuseen ja nurkissa vetelehtimiseen."
"Niinkö? Alkaako se nyt taas puhaltaa siltä taholta?" sanoi eversti Zane katsahtaen ystävällisesti veljeensä. "Jos olisit naimisissa, Jack, pääsisit noista rauhattomuuden puuskista. Se on meillä muuten sukuvika tuo levottomuus; olin ennen samanlainen. Muistan, että isällämme oli tapana sellaisen puuskan rynnätessä hänen päällensä ottaa luodikkonsa ja samoilla metsissä, kunnes mielenrauha palautui. Tein itse aina saman tempun, mutta kun nain Bessien, en ole sen koommin mitään sellaista tuntenut. Mene naimisiin, Jack, niin pääset rauhaan, sillä sitten sinulla ei ole enää aikaa samoilla yksin metsissä."
"Pidän mieluummin nuo puuskani, kuten sanasi kuulin", vastasi Jonathan naurahtaen, "sillä minunlaisellani miehellä ei ole oikeutta mennä naimisiin. Tämä sää koettelee kärsivällisyyttäni, kun en pääse ulos, enkä voi metsästääkään, kun meillä on jo lihaa yllin kyllin. Ja vaikka tahtoisinkin, ei minun tarvitse poistua kylän näkyvistä, sillä tallin edessä oli tänäkin aamuna kolme hirveä, nälkiintyneitä poloisia. Ne kaikkosivat jonkun matkaa minut nähdessään, mutta palasivat heti minun mentyäni heinäkasalle, jonka pudotin yliseltä, ja tänään iltapäivällä pelastin Tigen kanssa komean uroksen susilauman kynsistä. Se tuli suoraan luokseni ja niin lähelle, että olisin voinut koskea siihen. Pakkanen karkottaa hirvet harjuilta alas laaksoon."
"Niin tekee. Tämmöiset kovat ilmat tappavat hirviä enemmän kuin armeija metsästäjiä. Oletko viritellyt ansojasi?"
"Kyllä. Niitä on nyt kolmekymmentä ulkona", vastasi Jonathan nousten.
"Jos menet pihalle, niin sano Samille, että hän pudottaa tallin yliseltä pari nippua heiniä ja kantaa ne veräjälle."
"Eb, menetän kohta kärsivällisyyteni veljiisi nähden", virkkoi rouva Zane, kun eversti oli sulkenut oven Jonathanin mentyä. "He ovat kaikki samanlaisia, aina jalkeilla ja menossa jonnekin, ellei intiaaneja ajamaan, niin jotakin muuta reistailemaan. On sekin ajatus, lähteä tarpomaan jokivartta ylös tämmöisellä pakkasella. Ellei Jonathan välitä itsestään, niin pitäisihän hänen nyt toki sääliä hevosia."
"Olin aivan yhtä huimapäinen ja tyytymätön kuin Jack, ennenkuin kohtasin sinut, kultaseni", huomautti eversti. "Et ehkä usko sitä, mutta koti ja sen piirissä hääräilevä pikkuinen, näppärä vaimo tekevät miehille vallan ihmeitä. Veljilläni ei ole ketään, joka pitäisi heidät aisoissa."
"En usko Jonathanin menevän milloinkaan naimisiin. Silas voi sen tehdä, sillä hän on seurustellut jo sangen kauan Mary Bennetin kanssa. Itse olet Zaneista ainoa, joka on voittanut tämän seikkailunhalun, tämän vimman samoilla metsissä aina jonkun henkeä vaanien. Omasta pojastani Noahista vääntyy aikaa myöten aivan täysiverinen Zane. Hän tappelee nyt jo asutuksen kaikkien vekaroiden kanssa, minun voimatta sille mitään. Hän ei ole ilkeä, sillä en ole kuullut tahi nähnyt hänen käyttäytyneen milloinkaan halpamaisesti ja julmasti; telmii vain telmimisen itsensä vuoksi."
"Ha! ha! Pelkään sinun väsyvän, ennenkuin saat sen pois hänestä", nauroi eversti. "Väitit tuon kaiken olevan Zanein perua, mutta mitenkähän lienee McCollochien laita? Mitä sanot isästäsi ja veljestäsi majurista ja John McCollochista? Sotaista joukkoa eikä mitään muuta, eikö niin? Ja jos poika on tullut sukuunsa, ei se ole hänelle suinkaan vahingoksi, vaan päinvastoin. Hänestä sinun ei tarvitse olla lainkaan huolissasi. Missä Betty?"
"Kehoitin häntä lähtemään ajelemaan lasten kanssa. Betty tarvitsee liikuntaa, sillä hän oleskelee aivan liian paljon sisällä ja on viime aikoina käynyt kalpeaksi."
"Mitä? Etteikö Betty näyttäisi terveeltä? Hän ei ole ollut vielä milloinkaan sairas. En ole huomannut hänessä mitään muutosta."
"Et tietenkään, sillä ettehän te miehet näe mitään. Mutta minäpä olen ja voin sanoa sinulle, että Betty eroaa sangen suuresti siitä, mitä hän oli ennen. Nyt hän istuu enimmäkseen huoneessaan ikkunan pielessä. Hän oli ennen niin iloinen; ellei hän riehunut lasten kanssa, istui hän käsityönsä ääressä. Kun menin eilen hänen huoneeseensa, sieppasi hän nopeasti jonkun kirjan käteensä ja kätki, kuten minusta näytti, tahallaan kasvonsa sen taakse. Näin hänen itkeneen."
"Luulenpa, että olen kaivannutkin häntä viime aikoina, vaikka en ole tullut sitä ajatelleeksi", virkkoi eversti vakavasti. "Hän näyttää hiljaisemmalta. Olisikohan hänellä ikävä täällä? Milloin huomasit ensi kerran tämän muutoksen?"
"Luulen sen olleen jonkun aikaa sen jälkeen kuin herra Clarke lähti täältä syksyllä."
"Clarke? Mitä tekemistä hänellä on Betyn kanssa? Mihin sinä oikein pyrit?" huudahti eversti pysähtyen vaimonsa eteen. Kasvot olivat hiukan kalvenneet. "Olin unohtanut Clarken. Bessie, ethän suinkaan tarkoita –"
"Älä nyt kiivastu, Eb. Saat minut aina säikähtymään tuolla ilmeelläsi", sanoi rouva Zane pannen hiljaa kätensä miehensä käsivarrelle. "En tarkoita mitään pahaa ja kaikista vähimmän herra Clarkesta. Hän oli todellinen gentlemanni, ja pidin hänestä vilpittömästi."
"Niin minäkin", virkkoi eversti.
"Luulen, että Betty oli kiintynyt häneen, sillä hän suhtautui aivan eri tavalla toisiin nuoriin miehiin. Clarke meni matkoihinsa ja on unohtanut hänet. Tämä on meistä outoa, koska emme voi kuvitellakaan, että kukaan voisi olla välinpitämätön kaunista Bettyämme kohtaan, mutta olivatpa naiset kuinka puoleensavetäviä hyvänsä ratsastavat miehet joskus tiehensä siitä huolimatta, että he rakastavat. Kuulen lasten tulevan nyt. Älä näytä Betylle, että olemme puhuneet hänestä."
Ulkoa kajahti lasten heleä nauru. Ovi lennähti auki ja Betty syöksähti sisään tanakat, punaposkiset pojat kintereillään. Kaikki kolme olivat valkoisia lumesta.
"Meillä on ollut suurenmoisen hauskaa", huudahti Betty. "Kerran kaaduimme ja vierähdimme kaikki kinokseen ja sitten olimme lumisotasilla ja pojat pakottivat minut peräytymään ja pakenemaan sisälle."
Eversti Zane katsoi tutkivasti sisareensa. Posket hehkuivat terveyttä ja silmät säteilivät mielihyvästä, ja kun hän ei huomannut pienintäkään merkkiä muutoksesta, josta hänen vaimonsa oli puhunut, päätteli hän, että naisilla oli omaan sukuunsa nähden tarkempi silmä kuin miehillä. Sen hän vain pani merkille, että hänen sisarensa kävi päivä päivältä yhä kauniimmaksi.
"Isä, osuin Samia päähän suurella lumipallolla ja pakotin Betyn juoksemaan sisälle ja laskin rinteestä aivan yksinäni. Sam pelkäsi", toimitti Noah.
"Jos Sammy huomasi, että rinteestä laskeminen oli vaarallista, eikä tullut sentähden mukaasi, oli hän sinua urhoollisempi. Menkää nyt molemmat Annin luo ja riisukaa märät vaatteenne."
"Minunkin täytyy mennä hakemaan jotakin kuivaa ylleni", sanoi Betty; "olin vähällä paleltua. Pakkanen kiristyy. Näin Jackin tulevan kotiin. Aikooko hän lähteä Fort Pittiin?"
"Ei. Hän on päättänyt odottaa lauhempia ilmoja. Kohtasin tänään iltapäivällä varustuksessa käydessäni Millerin, joka kysyi, mahtaisitko lähteä hänen kerallaan rekiretkelle tänä iltana. Watkinsilla pidetään tanssiaiset, ja kaikki nuoret menevät sinne. Matka on kyllä verraten pitkä, mutta minun tietääkseni täysin turvallinen. Silas ja Wetzel ovat myös päättäneet lähteä. Pue itsesi lämpimästi ja mene mukaan. Et ole milloinkaan nähnyt vanhaa äiti Watkinsia."
"Menen oikein mielelläni", vastasi Betty.
Betyn huone oli uudisasukkaan oloihin nähden hyvin kodikas ja viihtyisä. Ikkunoita oli kaksi, suurempi virralle päin. Valkoisella tuohella katetuille seinille oli ripustettu joitakin tauluja ja intiaanien heleävärisiä käsitöitä, ja lattiaa peitti kotikutoinen matto. Sisustuksena oli kaksi tuolia, pieni pöytä, lipasto kuvastimineen, vuode ja eräässä nurkassa matala kirjahylly ja tilava kaappi, jossa Betty säilytti Philadelphiasta tuomiaan leninkejä, harvinaisuuksia, joita asutuksen kaikki tytöt rajattomasti ihailivat.
"Miksikähän Eb katsoi minuun niin tutkivasti?" ihmetteli Betty pujottaessaan jalkansa pieniin mokkasiineihin. "Tavallisesti hän ei tahdo päästää minua kauas kylästä, mutta nyt hän näytti olevan sitä mieltä että minulla olisi hauskaa tanssiaisissa. Mitähän kummaa Bessie on mahtanut sanoa hänelle?"
Betty heitti pari halkoa pienessä takassa hehkuvaan hiillokseen ja istuutui miettimään. Hän oli, kuten kaikki, joilla on joku arkaluontoinen salaisuus, äärimmäisen epäluuloinen ja pelkäsi seinienkin pääsevän siitä perille. Ajatus, että hänen veljensä ja tämän vaimo olivat jollakin tavalla saaneet sen tietoonsa ja keskustelleet äsken siitä, leimahti kuin salama hänen mieleensä. Ja tätä ajatusta seurasi pelko, että hän oli varmasti ilmaissut sen muillekin, jos kerran everstin vaimo oli huomannut sen. Tietoisuus, että se saattoi olla totta, ja että tytöt ehkä parhaillaan puhuivat hänestä ja nauroivat hänelle, vaivasi häntä sanomattomasti.
Siitä illasta oli kulunut monta viikkoa, kun Betty ja Alfred Clarke olivat viimeksi yhdessä.
Eversti Zanen miehet palasivat määräaikana matkaltaan, ja Betty kuuli Jonathanilta Alfredin eronneen heistä Fort Pittissä ja lähteneen etelään kotiinsa. Hän odotti ensin kiihkeästi jotakin elonmerkkiä Alfredilta, terveisiä, kirjettä tahi ainakin anteeksipyyntöä siitä, mitä oli tapahtunut heidän viimeksi toisensa tavatessaan, mutta Jonathan ei tuonut hänelle mitään, ja kun aika kului, eikä kaivattua kirjettä milloinkaan tullut, hän vaipui epätoivoon.
Viime kuukaudet olivat muuttaneet hänen elämänsä; muuttaneet sen siten kuin vain alituinen mietiskely ja kärsiminen, minkä täytyy pysyä maailmalta salassa, voivat muuttaa nuoren tytön elämän. Hän oli vaipunut niin syvälle omiin ajatuksiinsa ja unelmiinsa, ettei hän ollut kiinnittänyt mitään huomiota ympäristöönsä. Hän ei tiennyt, että ne, jotka rakastivat häntä, ajattelivat aina hänen parastaan ja näkivät luonnollisesti vähimmänkin hänessä tapahtuvan muutoksen. Hän muisti säpsähtäen ja tuskallisesti hämmästyen leikkineensä tänään poikain kanssa ensi kerran yhteen kuukauteen. Sammy oli tiedustellut useamman kerran, miksi hän ei nauranut enää. Nyt hän käsitti Tigen aamullisen mekastuksen, Madcapin iloisen hirnunnan, oravien riemuitsevan tirskumisen ja Caesarin hullunkuriset kuperkeikat lumessa. Hän oli laiminlyönyt lemmikkinsä, laiminlyönyt tehtävänsä, ystävänsä, poikien opetuksen ja veljensä. Minkätähden? Mitä hänen ystävättärensä mahtavat hänestä ajatella? Sitäkö, että hän ikävöi nuorukaista, joka oli hänet unohtanut? Jos he sen tekevät, ovat he oikeassa, sillä se on totta. Hän ajatteli Alfredia alituisesti.
Muistellessaan heidän tuttavuutensa ensimmäisiä päiviä, jotka tuntuivat nyt siirtyneen niin kauas menneisyyteen, hän tunsi viiltävää tuskaa; kuinka vihainen hän oli ollut Alfredille ja kuinka kopeasti ja ylenkatseellisesti hän oli evännyt Alfredin ensimmäisen ystävyydentarjouksen. Sitten oli ylpeys alkanut sulaa; vastenmielisyys hävisi, ja hän oppi pitämään Alfredista, kunnes hänelle vihdoin selvisi tämän lähdettyä, että heidän yhdessä viettämänsä hetket olivat olleet hänen elämänsä suloisimmat. Ajatellessaan Alfredia hän näki tämän seisovan ilmielävänä edessään, kauniina, voimakkaana ja miehekkäänä ja kuitenkin niin lempeänä.
"En voi kestää sitä", kuiskasi Betty itkua vastaan taistellen ja sydän pakahtumaisillaan. "Rakastan, rakastan häntä enkä voi häntä unohtaa. Oh, olen niin onneton."
Pää painui kätten varaan ja solakka vartalo vavahteli pidätetyistä nyyhkytyksistä, jotka taukosivat hetkisen kuluttua. Kun hän puolta tuntia myöhemmin kohotti kasvojaan, olivat ne kalpeat ja kylmät. Ilme oli tytön, josta on äkkiä tullut nainen; nainen, joka näkee elämäntaistelun edessään ja on valmis taistelemaan loppuun saakka. Katse oli luja ja päättäväinen, eikä tarmokkaasti sulkeutuneen suun ympärillä näkynyt enää pienintäkään vavahdusta.
Betty oli Zane ja polveutui sotaisesta suvusta, jonka kaikki yksilöt olivat aina olleet kuumaverisiä ja intohimoisia, nopeita sekä rakkaudessa että vihassa. Hänen suonissaan virtasi rohkeiden ja sankarillisten miesten veri, miesten, jotka olivat taistelleet ja kaatuneet Iliaansa puolesta, voittaneet miekallaan lemmittynsä rakkauden, ja joiden hehkuvaa vapaudenrakkautta ei ollut mikään voinut laimentaa. Tämä synnynnäinen taistelunhenki oli nyt saanut ylivallan Betyn sydämessä; se antoi hänelle voimaa ja ylpeyttä pysyä lujana, ettei hänen salaisuutensa tulisi ilmi, ja tarmoa taistella oman sydämensä kaipuuta vastaan.
"Tahdon unohtaa hänet! Revin hänet sydämestäni!" huudahti hän kiihkeästi. "Hän ei välittänyt minusta eikä ansaitse rakkauttani. Olin narri, kun annoin hänen pitää minua leikkikalunaan. Hän lähti pois ja unohti minut! Vihaan häntä."
Mielenkuohu asettui vähitellen, ja kun hän meni alas illalliselle, koetti hän näyttää huolettoman iloiselta ja jutella entiseen hilpeään ja vilkkaaseen tapaansa.
"Olet varmasti erehtynyt, Bessie", virkkoi eversti, kun Betty oli mennyt pukeutumaan tanssiaisia varten. "Ehkäpä se on vain sitä, että Betty on hiukan kyllästynyt tähän erämaan yksitoikkoisuuteen, mitä en lainkaan ihmettelisi. Hän on tottunut mukavuuteen, näkemään paljon nuoria ympärillään, käymään vieraisilla ja kaikkeen semmoiseen, ja tämä on hänen ensimmäinen talvensa rajaseudulla. Mutta kyllä se siitä korjautuu."
"Olkoon, kuten sanot, Ebenezer", vastasi hänen vaimonsa huvitetun näköisenä. "Toivon vilpittömästi, että olisit oikeassa. Mitä muuten ajattelet Ralfe Milleristä? Hän on viime aikoina seurustellut sangen paljon Betyn kanssa."
"En tunne häntä, Bessie. Pulska mies ja näyttää miellyttävältä. Kuinka niin?"
"Majuri kertoi Millerin olevan huonossa maineessa Fort Pittissä, ja että hän oli ollut Simon Girtyn ystävä, ennenkuin Girtystä tuli luopio."
"Tästä pitää puhua Samin kanssa, vaikka eihän siinä tarvitse olla vielä mitään pahaa, että onkin tuntenut Girtyn. Kaikki naiset näyttävät olevan sitä mieltä, että Simon on itse pimeyden ruhtinas. Olen tuntenut kaikki Girtyt jo vuosikausia. Simon ei ollut mikään paha mies ennen intiaaneihin liittymistään, ja nytkin hän saa kiittää etupäässä James-nimistä veljeään nimensä kaameasta maineesta. Hän on tehnyt useimmat niistä hirmutöistä, joista Simonia syytetään."
"En pidä Milleristä", jatkoi rouva Zane empivään sävyyn, "vaikka en voikaan esittää mitään järjellistä syytä vastenmielisyyteeni. Hän on miellyttävä, sen myönnän, mutta hänessä on jotakin, joka vaikuttaa julkealta. Sillä miehellä on jotakin mielessä."
"Jos hän on rakastunut Bettyyn, kuten näytät luulevan, on hänellä kylliksi ajattelemista, Jumala paratkoon", vastasi eversti. "Bettyllä on taipumusta keimailuun, ja jos hän tosiaankin piti Clarkesta, on kaikki tämä ollut hänelle vain opiksi."
"Toivoisin hänen menevän naimisiin ja asettuvan. Philadelphiassa hänellä ei ollut siitä suurtakaan vastusta, että hänen ympärillään liehui joukko ihailijoita, mutta täällä rajaseudulla se ei käy päinsä. Nämä miehet eivät siedä sitä, ja saat nähdä, että Betyn keimailu johtaa vielä ikävyyksiin."
"Mutta hän on vielä vain lapsi, Bessie. Mitä tahtoisit hänen sitten tekevän? Ottaako ensimmäisen, joka tulee häntä kosimaan?"
"Siinä ne nyt ovat", huomautti rouva Zane, kun ulkoa alkoi kuulua kulkusten helinää.
Eversti Zane hypähti ylös ja riensi avaamaan. Ovesta tulviva valo halkaisi pimeyden leveänä juovana ja valaisi tien. Portaiden edessä seisoi kolme muhkeata parivaljakkoa vankkurien laveteista tilapäisesti tehtyine rekineen, ja kun eversti Zane tuli ulos, tervehdittiin häntä hilpeillä huudoilla.
"Hyvä, hyvä! Tässä hän on!" huusi hän, kun Betty juoksi portaita alas.
Eversti peitteli hänet puhvelintaljoilla etumaiseen rekeen ja kietoi jalat lämpöiseen peitteeseen, jonka rouva Zane kiidätti hänelle.
"Kaikki valmista. Antaa mennä", käski hän sitten. "Lumipyrystä ei pelkoa tänä iltana, mutta pysytelkää paluumatkalla visusti tiellä ja varokaa susia."
Pitkät piiskat vingahtivat, ja kärsimättömät hevoset puhaltautuivat täyteen laukkaan ja kiitivät pois kimaltelevalla hangella kulkusten kilistessä. Ilta oli selkeä ja kylmä. Lukemattomat tähdet tuikkivat tummalla taivaalla, ja kalpea kuu valaisi talvisella valollaan alhaalla uinailevaa valkoista ja jäätynyttä maailmaa. Reet liukuivat nopeasti ja sileästi kovalla hangella, ja hevosten kavioista lentelevä lumi satoi sakeana pyrynä ajajien ylitse. Tie meni törmää alas varustuksen ohi, puron sillan yli ja pitkin metsän reunaa, rinteitä ylös ja alas ja eräässä kohdassa synkän metsän halki. Välistä ajajat laskeutuivat kävelemään, kun hevosten piti nousta jostakin jyrkänteestä ylös, mutta tasaisella maalla mentiin niin että ilma vinkui. Eräässä äkkikäännöksessä välähti kaukaa edestäpäin kirkas valo näkyviin, ja joidenkin minuuttien kuluttua tultiin lavealle raiviolle, jonka keskellä loimotti iso nuotio kaksikerroksisen rakennuksen edessä. Pienistä ikkunoista tulvi valoa virtanaan ja avoimesta ovesta kuului viulujen ääntä, jalkojen poljentaa, iloista puheen sorinaa ja naurunremahduksia.
Höyryävät hevoset päästeltiin valjaista, peitettiin nahkaloimilla ja vietiin johonkin vajaan retkeilijöiden lappautuessa hilpeästi hälisten sisälle taloon, jossa vietettiin vanhan Dan Watkinsin tyttären syntymäpäivää.
Dan oli jokivarren vanhimpia uudisasukkaita ja oli raivannut raivionsa vain joitakin vuosia sen jälkeen kuin eversti oli perustanut asutuksen. Hänet tunnettiin anteliaisuudestaan ja hyväsydämisyydestään. Hän oli lahjoittanut tarvitseville monta lehmää ja jauhosäkkiä, niistä mitään maksua pyytämättä. Hän oli taitava ampuja, kykeni kaatamaan puun vielä yhtä sukkelaan kuin kuka hyvänsä toinenkin ja juomaan viskiä enemmän kuin kukaan koko laaksossa.
Hän seisoi ovella vieraita vastaanottamassa, ja hänellä oli ystävällinen hymy, sydämellinen kädenpuristus ja joku hilpeä sana jokaiselle. Hänen tyttärensä Susan tervehti miehiä pienellä niiauksella ja suuteli tyttöjä poskelle. Hän ei ollut kaunis, mutta voimakkaan ja terveen näköinen; nauravat, siniset silmät viittasivat hilpeään luonteenlaatuun, ja hän laski kosijansa pariinkymmeneen.
Nuoret eivät hukanneet aikaa. Lattia oli pian täynnä pyöriviä pareja.
Huoneen eräässä nurkassa istui valkohapsinen, kumaraan painunut, vanha mummo, jolla oli kirkkaat, tummat silmät. Äiti Watkins. Hän oli hyvin vanha, niin vanha, ettei kukaan tiennyt hänen ikäänsä, mutta vieläkin kyllin ketterä tekemään päivittäiset tehtävänsä reippaammin kuin moni nuorempi. Hän jutteli parhaillaan Wetzelin kanssa, joka seisoi hänen vieressään luodikkoonsa nojaten. Metsästäjä piti vanhuksesta ja poikkesi usein häntä katsomaan matkallaan asutukselle, tuliaisina milloin lihava kalkkuna, milloin hirvenreisi.
"Lew Wetzel, häpeän puolestasi", kuultiin mummon sanovan. "Pane pyssysi nurkkaan ja mene tanssimaan. Pidä hauskaa. Olethan vielä vain poikanen."
"Katselen mieluummin, äiti Watkins", vastasi metsästäjä.
"Pyh! Osaat hyppiä ja pyöriä yhtä hyvin kuin toisetkin ja nauraakin, jos tahdot. Toivon, että tuo Eb Zanen kaunis sisar on saanut sinut lämpenemään."
"Hän ei ole minunlaisiani varten", sanoi Wetzel sävyisästi. "Minulla ei ole niitä lahjoja."
"Älä puhu lahjoista, älä ainakaan vanhalle vaimolle, joka on elänyt kolme kertaa sinun ikäsi ja kauemminkin", tiuskaisi mummo. "Täällä lännessä ei nainen tee mitään noilla lahjoillasi, sillä täällä tarvitaan vain vahvaa käsivartta mökkejä rakentamaan, nopeata silmää luodikon käytössä ja pelotonta sydäntä. Rajaseudun naisten pitää saada koti ja lapsia. Hänen täytyy synnyttää ja kasvattaa miehiä, jotka pitävät punanahat loitolla ja jatkavat työtämme, sillä eihän kärsimyksistämme olisi muussa tapauksessa mitään hyötyä."
"Olette oikeassa", vastasi Wetzel vakavasti, "mutta minulle on jo pelkkä ajatuskin, että Betty Zanen kaltainen kukkanen joutuisi koristamaan jonkun karkean metsästäjän köyhää majaa, vastenmielinen."
"Olen tuntenut Zanet neljäkymmentä vuotta, eikä heissä ole vielä tähän saakka ollut ainoatakaan, joka olisi pelännyt työtä. Ja sinä voisit kyllä voittaa hänen rakkautensa, jos luopuisit tuosta järjettömästä intiaanientappamisvimmastasi, koska se on jotakin sellaista, jota naisen sydän ei voi hyväksyä. Olethan jo tappanut niin paljon intiaaneja, että sinun pitäisi olla tyydytetty."
"Punanahkojen ajaminen on minuun nähden jotakin, jolle en mahda mitään", sanoi metsästäjä päätään ravistaen. "Jos menisin naimisiin, saisin jonakin päivänä kuumeeni takaisin ja silloin lähtisin kotoani. Ei, minusta ei ole kenellekään naiselle. Tappeleminen on ainoa, mihin kelpaan."
"Miksi ei sitten tapella hänestä? Älä anna noiden poikien siepata häntä. Katsopas häntä. Hän on iloinen ja pitää ihailusta, ja jos toden sanon, en usko sinun olevan häntä kohtaan niin välinpitämätön, kuin miltä koetat näyttää. Miksi ei yrittää?"
"Kuka on tuo pitkä mies hänen kerallaan?" jatkoi vanhus, kun Wetzel ei vastannut. "Nyt he menivät toiseen huoneeseen. Kuka hän on?"
"Hänen nimensä on Miller."
"Lewis, en pidä hänestä. Olen seuraillut häntä koko illan. Olen epäluuloinen vanha mummo, mutta olen eläessäni nähnyt monta miestä, eivätkä tämän kasvot ole rehelliset. Hän on rakastunut tyttöön. Miten on tytön laita? Välittääkö hän hänestä?"
"Ei. Betty ei pidä Milleristä. Hän on muuten vilkkaalla päällä ja kujeita täynnä."
"Kenties erehdyt. Kaikki Zanet ovat tulta ja tappuroita, ja tämä tyttö on Zane sormenpäitä myöten. Mene ja tuo hänet luokseni. Sanon sinulle heti, onko sinulla mitään mahdollisuuksia."
"Taivaassa on ehkä minullekin vaimo varattuna, mutta ei maan päällä, parahin äiti Watkins", sanoi metsästäjä surumielisen hymyn valaistessa hänen tyynet kasvonsa.
Ralfe Miller, johon mummon huomio oli niin läheisesti kiintynyt, olisi ollut missä hyvänsä silmäänpistävä. Hänen tummissa kasvoissaan oli jotakin mielenkiintoista, josta katselija ei kuitenkaan päässyt perille. Kulmikas leuka, syvälle painuneet silmät ja voimakaspiirteinen suu osoittivat lujaa ja taipumatonta tahtoa. Hän näytti mieheltä, jonka tielle ei ollut hyvä asettua.
Hänen entisyydestään tiedettiin sangen vähän. Hän oli tullut Fort Pittistä, jossa häntä oli kiitetty hyväksi sotilaaksi, mutta moitittu äreäksi ja riitaiseksi, ja huhu tiesi kertoa, että hän oli ollut hyvissä väleissä luopioiden Simon Girtyn, McKeen ja Elliottin kanssa. Hän oli saapunut syksyllä Fort Henryyn ja saanut paikan varusväessä. Bettyyn tutustuttuaan hän oli osoittanut tätä kohtaan kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.
Tänä iltana olisi joku tarkkanäköinen katselija huomannut Millerin olemuksessa ja käytöksessä jonkun voimakkaan tunteen aiheuttamaa kiihkoa. Tummat silmät kiiluivat ja sieraimet vavahtelivat hermostuneesti. Hän seuraili Bettyä koko illan kuin varjo. Betyn ystävällisyys oli ehkä rohkaissut häntä, sillä Betty tanssi hyvin usein hänen kanssaan ja näytti mieltyneen hänen seuraansa. Alice ja Lydia olivat aivan ymmällä, sillä Betyn läheisinä ystävinä he luulivat tietävänsä jotakin siitä, kenestä hän piti ja kenestä ei. Eikö hän ollut itse sanonut heille, ettei hän välittänyt Milleristä? Mitä hän sitten tarkoitti noilla lempeillä silmäyksillä sotilaaseen, ellei hän välittänyt tästä? Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, että hän hymyili – hymyjä ei Betty säästellyt milloinkaan – mutta hänen ei ollut milloinkaan kuultu rohkaisseen ketään miestä. Totuus oli se, että Betty oli toimeenpannut tekemänsä päätöksen – olla yhtä huoleton ja iloinen kuin kuka hyvänsä tyttö, jolla ei ollut vielä mitään lemmenhaaveita, ja etääntyä mahdollisimman kauas eräästä nuoresta neidistä, joka suri poissaolevaa ja välinpitämätöntä mielitiettyä. Omaksi mielipahakseen hän näytteli tätä osaa liian hyvin.
Kukaan ei huomannut Millerissä, joka oli milloin riehahtelevan iloinen milloin synkkääkin synkempi, mitään teennäistä, paitsi Wetzel, jonka terävät silmät näkivät kaiken, ja vaikka joku olisi sen tehnytkin, ei se olisi herättänyt mitään huomiota. Useimmat nuoret miehet olivat jo ehtineet maistella vanhan Danin parasta olutta, joten heidän punakkuutensa ja poikkeuksellinen vilkkautensa ei ollut vain tanssin ansiota.
Lopetettuaan erään tanssin Miller vei Betyn, joka oli ollut hänen toverinsa, erääseen sivuhuoneeseen. Seinillä paloi muutamia himmeitä kynttilöitä ja penkeillä istui joitakin pareja. Betty oli levoton ja alkoi toivoa, että hän olisi pysynyt kotona. He olivat vaihtaneet joitakin ylimalkaisia huomautuksia, kun soitto samassa alkoi ja Betty kavahti pystyyn.
"Lähtekäämme. Toiset menivät jo", sanoi hän.
"Odottakaa", sanoi Miller kiireesti. "Älkää menkö vielä, sillä minulla on teille jotakin sanottavaa. Olen jo useamman kerran kysynyt, tuletteko vaimokseni, ja nyt uudistan kysymykseni."
"Herra Miller, kiitin teitä ja pyysin, ettette tuottaisi tuskaa meille kummallekin palaamalla jälleen siihen", vastasi Betty arvokkaasti. "Ellette voi tyytyä vastaukseeni, emme voi enää olla ystäviä."
"Odottakaa nyt hetkinen, olkaa niin kiltti. Olen jo sanonut, ettei kieltonne kelpaa vastaukseksi. Rakastan teitä koko sydämestäni ja sielustani enkä aio luopua teistä."
Ääni oli matala ja käheä ja värisi voimakkaan miehen kuohahtelevasta intohimosta. Betty katsoi häneen ja hänen silmänsä kyyneltyivät säälistä. Hänen sydämensä suli tätä miestä kohtaan, ja hän tunsi pienen pistoksen omassatunnossaan. Eikö tämä kaikki olisi ollut vältettävissä? Hän tunsi oman syyllisyytensä, ja se teki hänen äänensä sangen pehmeäksi ja lempeäksi, kun hän vastasi:
"Pidän teistä ystävänä, herra Miller, mutta enemmästä ei välillämme voi olla milloinkaan puhettakaan. Olen pahoillani tähtenne ja vihainen itselleni, etten koettanut auttaa teitä, vaan tein tilanteen pulmallisemmaksi. Älkää puhuko tästä enää. Tulkaa, menkäämme toisten luo."
He olivat huoneessa kahdenkesken. Kun Betty oli lopettanut ja kääntyi ovelle, hypähti Miller hänen eteensä. Betty säikähti hänen kalpeita kasvojaan ja kavahti takaisin.
"Ette mene minnekään. En luovu teistä niin helposti, sillä kanssani ei saa kukaan nainen leikitellä, ymmärrättekö? Mitä olette tarkoittanut koko talven. Olette rohkaissut minua. Tiedätte sen itsekin", virkkoi hän kiivaasti.
"Luulin teitä gentlemanniksi. Olen todellakin nähnyt sen vaivan, että olen puolustanut teitä henkilöitä vastaan, jotka ovat ilmeisesti tunteneet todellisen luonteenne. En tahdo kuunnella teitä", vastasi Betty kylmästi. Äskeinen lempeys oli muuttunut syväksi närkästykseksi ja hän kääntyi kopeasti poispäin.
"Mutta teidän on kuunneltava", kuiskasi Miller tarttuen häntä ranteeseen ja riuhtaisten hänet luoksensa. Rajaseudun kuuma veri kiehui hänen suonissaan, ja hän oli nyt kokonaan rajun intohimonsa vallassa. Teeskentely oli poissa, ja hän esiintyi nyt sellaisena, kuin mikä hän todellisuudessa oli – mies, joka ei välittänyt mistään. Tummat silmät hehkuivat rypistyneiden kulmien alta ja suu vääntyi pilkalliseen nauruun. "Pakotan teidät rakastamaan minua, ylpeä kaunottareni. Otan teidät vielä tavalla tahi toisella."
"Päästäkää minut. Kuinka uskallatte koskea minuun?" tiuskaisi Betty posket tulipunaisina ja antoi vapaalla kädellään Millerille kihelmöivän korvapuustin. Hän riuhtoili ja ponnisti kaikki voimansa päästäkseen vapaaksi, mutta rannetta puristava rautainen käsi ei hellittänyt otettaan, vaan veti häntä päinvastoin lähemmäksi.
"Tuon iskun maksan suudelmalla, vaikka henki menisi", huohotti Miller.
"Te roisto! Te raukkamainen roisto! Päästäkää minut tahi huudan."
Hän oli juuri toteuttamaisillaan uhkauksensa, kun joku tumma hahmo ilmestyi kynnykselle. Hän tunsi Wetzelin. Metsästäjä pysähtyi silmänräpäykseksi ovelle ja ponnahti sitten pitkällä hypyllä huoneeseen. Hänen käsivartensa oikesi vain kerran, ja Miller tuupertui erään rahin yli kolisten lattiaan. Hän nousi vaivalloisesti ja piteli päätään toisella kädellään.
"Lew, ei puukkoa!" kirkaisi Betty nähdessään Wetzelin pistävän kätensä poveensa ja heittäytyi miesten väliin, kun Miller nousi pystyyn. Hän takertui molemmin käsin metsästäjän jäntevään käsivarteen, mutta ei saanut sitä pysähtymään. Wetzelin käsi oli jo vyössä.
"Jumalan tähden, Lew, älä tapa häntä", rukoili Betty tuijottaen kauhusta tyrmistyneenä metsästäjän kipenöiviin silmiin. "Olet jo rankaissut häntä kylliksi. Hän vain koetti suudella minua, enkä minäkään ole ihan syytön. Pane pois puukko. Älä vuodata verta. Minun tähteni, Lew, minun tähteni!"
Huomatessaan, ettei hän kyennyt hillitsemään Wetzelin kättä, Betty kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa ja takertui häneen nuoruutensa koko voimalla. Ellei hän olisi tehnyt sitä, olisi kohtaus varmasti päättynyt onnettomasti. Jos Miller olisi halunnut käyttää asetta, olisi hänellä ollut siihen hyvä tilaisuus. Hänen kerrottiin olevan sangen kärkkään paljastamaan puukkonsa, ja monet hänen tappelunsa olivat todistaneet, ettei hän ollut pelkuri. Mutta hän ei yrittänytkään käydä Wetzelin kimppuun, vaan näytti mittailevan katseellaan välimatkaa ovelle. Wetzel ei ollut toisten miesten kaltainen. Tässä intiaanien tappajassa oli ihmeellisen voiman ja notkeuden lisäksi vielä jotakin muuta, joka tyrmistytti kaikki miehet. Miller painoi katseensa alas noiden silmien edessä. Hän tiesi, ettei hän ollut joutunut seikkailurikkaassa elämässään vielä milloinkaan niin lähelle kuolemaa kuin nyt. Hänen ja iankaikkisuuden välillä ei ollut muuta kuin tämän hennon tytön heikot käsivarret. Kun metsästäjä heilautti kättään ovea kohti, poistui hän kiireesti.
"Oh, kuinka hirveätä!" hengähti Betty ja vaipui istumaan penkille ollen vähällä purskahtaa itkuun helpotuksesta. "Olen iloinen, että tulit silloin kun tulit, vaikka säikähdytit minua enemmän kuin hän. Lupaa, ettet tee Millerille enää mitään pahaa. Jos olisitte tapelleet, olisi kaikki ollut minun syytäni, ja teistä olisi jompikumpi voinut saada surmansa, ellei molemmatkin. Älä katso minuun noin. En välitä hänestä enkä ole milloinkaan välittänytkään. Halveksin häntä nyt, kun tunnen hänet. Hän oli aivan järjiltään ja koetti suudella minua. Olisin voinut vaikka itsekin tappaa hänet."
Wetzel ei vastannut. Betty oli vieläkin kiihtynyt ja piti puhuessaan hänen käsiään koko ajan omissaan.
"Tiedän, ettet salli kenenkään minua loukata", jatkoi hän vakavasti, "mutta nyt pyydän sinua antamaan tämän hänelle anteeksi. Olet parhain ystäväni, melkein kuin veljeni, ja minä lupaan, ettei hän saa tämän jälkeen, jos hän sattuisi minua vielä puhuttelemaan, lausua minulle ainoatakaan sellaista sanaa, jota en voisi sinulle kertoa. Jos hän sen tekee, saat sen heti tietää."
"Olkoon menneeksi, koska sitä niin hartaasti pyydät."
"Mutta muista, Lew, että olet varuillasi hänen suhteensa, sillä hän on kostonhimoinen", huomautti Betty muistaessaan pahaenteisen katseen, jonka Miller oli luonut poistuessaan metsästäjään.
"Hän on vaarallinen vain heinikossa piileskelevän käärmeen lailla!"
"Onko minulla kaikki kunnossa? Näytänkö onnettomalta – kiihtyneeltä tahi jollakin tavalla kummalliselta?" kysyi Betty.
Lewis hymyili, kun Betty asettui hänen eteensä ja kääntyi kantapäillään hitaasti ympäri. Tukka oli hiukan pörröinen ja niskaan kiinnitetty sykerö hajoamassa, eikä poskien luonnollinen verevyys ollut vielä kokonaan palautunut. Katse, joka viivähti hetkisen hänen viehkeässä olemuksessaan, olisi saanut Betyn ymmälle moneksi päiväksi, jos hän olisi nähnyt sen. Kiittäen häntä sitten yhtä kauniiksi kuin konsanaan ja vakuuttaen, että kaikki oli hyvin, metsästäjä vei hänet isoon tupaan.
"Vai tämä on sitten Betty Zane. Rakas lapsi, suutele minua", lausui äiti Watkins, kun Wetzel oli tuonut Betyn hänen luoksensa. "Salli minun nyt katsella sinua oikein läheltä. Niin, niin, olet Zane. Musta tukka ja mustat silmät; kaikki tulta ja salamaa. Lapsi, tunsin äitisi ja isäsi kauan ennen syntymääsi. Isäsi oli hieno mies, mutta ylpeä. Entä mitä pidät rajaseudulla olosta? Viihdytkö täällä?"
"Kyllä, oikein hyvin", vastasi Betty ja hymyili kirkkaasti vanhukselle.
"Niin, kultaseni, ole iloinen ja huoleton niin kauan kuin voit. Elämä on kovaa uudisasukkaan majassa, minkä tulet kyllä itsekin jolloinkin kokemaan. Minulle on kerrottu sinun käyneen jotakin hienoa koulua Philadelphiassa. Eihän oppi ojaan kaada, mutta täällä siitä ei ole sanottavaa hyötyä."
"Kaikki uudisasukasten kodit kärsivät opin ja sivistyksen puutteesta. Olen pyytänyt Ebiä hankkimaan kyläämme opettajan ensi kevääksi, ja hän on luvannut tehdä sen."
"Opettakaa pojat ensin kyntämään ja tytöt leipomaan juhannuskakkuja. Olet aivan veljesi Isakin näköinen. Hänellä oli tapana käydä minua aina tämän tästä tervehtimässä, ja samoin täytyy sinunkin tehdä, kunhan kesä tulee. Hän tuskin lienee enää elävien joukossa, poika parka. Olen nähnyt niin monen urhoollisen ja kunnon pojan häviävän teille tietymättömille. Kas niin, tarkoitukseni ei ollut tehdä sinua surulliseksi, tyttöseni", ja vanhus taputteli lempeästi Betyn kättä ja huokaisi.
"Hän puhui usein teistä ja sanoi, että minun oli kerran lähdettävä hänen mukaansa teitä katsomaan. Nyt hän on poissa", lausui Betty.
"Niin, hän on poissa, mutta noin nuorena et saa vielä antaa surulle valtaa. Odota, kunnes tulet minun ikäisekseni. Kuinka kauan olet tuntenut Lew Wetzelin?"
"Syntymästäni saakka. Hänellä oli tapana kanniskella minua sylissään, kun olin pieni. Sitä en tietystikään muista, mutta katsoessani taaksepäin näen hänet niin kauas kuin muistini ulettuu. Kuinka monta kertaa hän onkaan pelastanut minut onnettomuuksista! Mutta miksi kysytte?"
"Koska luulen Lew Wetzelin pitävän teistä enemmän kuin koko maailmasta. Hän on umpimielinen ja vaitelias kuin intiaani, mutta minä olen vanha vaimo ja näen, mitä miesten sydämessä liikkuu. Jos hän voisi heittää kuljeksivan elämänsä, olisi hän rajaseudun paras mies."
"Olette varmasti erehtynyt. Lew ei pidä minusta sillä tavalla", vastasi Betty hämillään.
Metsästystorven äänekäs toitahdus käänsi kaikkien huomion salin yläpäähän korokkeelle, jolla Dan Watkins seisoi. Viulut vaikenivat, tanssi taukosi ja kaikki katsoivat häneen odottavasti. Kuva oli kaikessa koruttomuudessaan voimakas ja vakava. Tyttöjen silmät loistivat yhtä pehmeästi ja lämpöisesti kuin seinillä palavat soihdut, ja pojat, nämä erämaan pelottomat kasvatit, sivistyksen tanakat etuvartijat, jotka olivat milloin hyvänsä valmiit taistelemaan ja kaatumaan kotiensa ja rakkaidensa puolesta, seisoivat siinä riemusta hehkuvin kasvoin ja mielessään vain se, että nyt oli tultu huvittelemaan.
"Ystävät", lausui Dan, kun ympärillä oli tullut hiljaista, "jos olisin tiennyt, että minun oli tänä iltana noustava tähän puhetta pitämään, olisin karannut metsään. Mutta oli miten oli, äiti ja Susan sanovat illan kuluneen niin pitkälle, että meidän on nyt saatava hiukan syömistä. Suureen kaakkuun on kätketty kultasormus. Jos joku tytöistä saa sen, pitäköön hän sen lahjana Susanilta, mutta jos se joutuu jollekin pojista, lahjoittakoon hän sen tytölle, josta hän enimmän pitää. Palkaksi hän saa sitten suudelman Susanilta. Susan teki kyllä vastaväitteitä ja sanoi, ettei tuo kohta käy päinsä, mutta eiköpähän se onnellinen nuori mies, joka saa sen kunnian, osanne itse parhaiten ratkaista asiaa. Ja nyt pöytään."
Kalkkunoihin, kauriinpaisteihin ja karhunlihaan käytiin kursailematta käsiksi ja äiti Watkinsin maukkaat omena- ja luumupiirakat, joista hän oli kuuluisa, katosivat kuin taikavoimalla samoinkuin kaakut, sima ja omenahillokin.
Kun suuri kaakku oli paloiteltu ja jaettu vieraille, huomasi Wetzel, että kultasormus oli hänen viipaleessaan. Hän ojensi sormuksen Betylle ja luovutti oikeutensa suudella Susania George Reynoldsille sanoilla: "George, luulenpa olevan Susanista mieluisempaa, jos sinä otat tämän suutelemispuolen huoleksesi". Kaikki nimittäin tiesivät Georgen jo kauan ihailleen Susania, joka ei liioin ollut kuulopuheiden mukaan aivan välinpitämätön häntä kohtaan. Susan vastusteli joka tapauksessa ja sanoi, ettei se ollut rehellistä peliä. George käyttäytyi kuin mies, joka on vihdoinkin saanut ikävöimänsä tilaisuuden. Hän ajoi Susania ympäri huonetta hilpeän naurun kajahdellessa ja saatuaan hänet kiinni hän veti kädet pois punehtuvilta kasvoilta ja painoi poskelle sydämellisen suudelman. Kun George oli päästänyt hänet, meni Susan kaikkien hämmästykseksi Wetzelin luo ja sanoi aikovansa suudella metsästäjää rangaistukseksi siitä, että tämä oli päässyt niin helpolla pälkähästä. Ja sen hän tekikin. Lewis poloinen nolostui aivan neuvottomaksi. Hän ei ollut todennäköisesti joutunut vielä milloinkaan kenenkään naisen suudeltavaksi.
Tunnit kuluivat kuin siivillä. Kun yhdessäoloa oli jatkunut vielä jonkun aikaa illallisen jälkeen, sanottiin hyvästit. Tytöt peiteltiin lämpöisiin taljoihin, sillä ulkona oli nyt kireä pakkanen, ja pian kirmasivat pitkästä odotuksesta kärsimättömiksi käyneet hevoset täyttä vauhtia kotia kohti. Mieliala oli kuitenkin jonkun verran hillitympi kuin tullessa. Kulkuset riisuttiin ennen lähtöä ja valjaat tarkastettiin tavalla, joka osoitti, että ajajat olivat tietoiset jostakin vaarasta eivätkä jättäneet mitään sattuman varaan.
Talvella olivat sudet uudisasukasten pelätyimmät viholliset. Näitä häikäilemättömiä petoja parveili rajaseudun syvissä metsissä tuhansittain yksinäisten teiden varsilla, ja niiden ihmeellinen vainu, kestävyys ja nopeus tekivät pitkän, yöllisen matkan sangen pelottavaksi. Niin kauan kuin hevoset jaksoivat juosta vauhtiaan hiljentämättä, ei vaara ollut yltäpäältä uhkaava, mutta uupumus tahi valjaiden särkyminen oli aiheuttanut monta murhenäytelmää.
Siinä ei ollutkaan niin ollen mitään kummallista, että ajajat huokaisivat helpotuksesta, kun oli päästy viimeisen jyrkän harjanteen laelle. Tytöt olivat vaiti ja painautuivat väsyksissä ja kylmissä lähelle toisiaan miesten pitäessä koko ajan ympäristöä valppaasti silmällä.
Kun he olivat noin matkan puolivälissä päässeet Mustan korven reunaan, erotti Wetzelin herkkä korva etäältä kuin suden ulvahduksen. Se kantautui etelästä ja kuului niin heikosti, että Wetzel luuli ensin erehtyneensä. Hän jännitti kuuloaan ja oli jo melkein varma, että ääni oli ollut hänen omaa kuvitteluaan, kun tuulen mukana kantautui etäältä kimeä ulvahdus, josta ei voinut erehtyä. Se toistui hetkisen kuluttua, mutta nyt niin selvästi, että ajaja kääntyi ja kuiskasi jotakin Wetzelille. Metsästäjä lausui pari sanaa matalalla äänellä, ja ajajan ruoska alkoi vinkua. Kaukaa metsän pimennoista kajahti pitkä ja surumielinen ulvonta: susi joka vastasi puolisonsa huutoon. Hevosetkin kuulivat sen, koska ne painoivat korvansa alas ja lisäsivät vauhtiaan. Tytöt kuulivat sen myös, sillä he siirtyivät pelosta väristen lähemmäksi miehiä.
Suden ulvonnassa on jotakin kaameata ja tyrmistyttävää. Se saa kokeneenkin metsästäjän aina säpsähtämään, vaikkapa hän istuisi täysin turvassa loimottavan nuotion paisteessa. Se on niin yksinäinen ja surullinen. On aivan samantekevää, kajahtaako se ilmoille suden istuessa jonkun mökin läheisyydessä uudisasukkaan aterian tähteitä odottaen vai ajaessa jotakin saalista kaikki villit vaistot kuohuksissa – ääni on aina yhtä hurja ja vertahyytävä.
Betty ei ollut kuullut sitä milloinkaan, ja vaikka hän olikin rohkea, pujotti hän pienen kätensä Wetzelin kainaloon ja katsoi häneen pelästyneesti, kun metsästä kuuluneeseen ulvontaan vastattiin rannan tiheiköstä.
Puolen tunnin kuluttua kajahteli koko tienoo synkeästä ulvonnasta, kiukkuisista haukahduksista ja kimeistä ulahduksista, ja susien nähtiin seurailevan rekiä tuskin sadan askeleen päässä alati taajenevana laumana. Ketterästi nousevien jalkojen töminä kuului selvästi, ja lauma tuli joka hetki yhä lähemmäksi, kunnes reissä istujat saattoivat nähdä petojen kirkkaat silmät, jotka kiiluivat kuin vihreät tulipallot. Eräs laiha ja toisia kookkaampi susi, ilmeisesti lauman johtaja, loikkasi edelle ja pääsi jo parin askeleen päähän viimeisestä reestä. Se avasi joka hypyllä suuren kitansa ja haukahti kimeästi, ikäänkuin rohkaistakseen kumppaneitaan.
Wetzelin luodikosta leimahti punainen liekki ja samassa tuupertui johtaja nurinniskoin hangelle. Seuraavassa silmänräpäyksessä peittyi paikka hirmuiseen ja sekasortoiseen ähellykseen, kun lauma tappeli onnettoman toverinsa ruumiista.
Tämä pieni viivytys ratkaisi kilpailun, sillä kun sudet tulivat jälleen näkyviin, olivat ne kaukana jäljessä. Kylään ei ollut enää pitkälti, ja hevoset saivat panna parastaan, mutta sudet eivät luopuneet ajostaan, ennenkuin puron sillalla. Siinä ne kaikkosivat pensaikkoon, ulvonta kävi hajanaiseksi ja lopulta olivat kaikki hävinneet näkyvistä.
VIII
Talvi oli Betylle sangen yksitoikkoinen. Toisten tyttöjen aika kului kankaiden kudonnassa, parsimistöissä ja taloushommissa, mutta hänellä ei ollut muuta ajanvietettä kuin koruompelukset ja kirjat. Nekin kävivät vähitellen ikäviksi ja yksitoikkoisiksi. Palvelustyttö, joka hänellä oli käytettävänään, piti hänestä eikä jättänyt milloinkaan mitään tekemättä. Anni oli vanhan Samin tytär ja oli hoitanut Bettyä pienestä pitäen. Kaikki työt, jotka olisivat voineet lyhentää Betyn pitkiä päiviä – kuten siivous, parsimiset ja silitykset – oli tehty, ennenkuin hän ehti kättänsä liikauttaa.
Päivillä hän istui tuntikausia huoneessaan enimmäkseen ikkunan ääressä unelmoiden. Lydia ja Alice kävivät silloin tällöin häntä tervehtimässä ja lyhensivät monta pitkää hetkeä huolettomalla rupatuksellaan ja iloisella naurullaan, pilvilinnojen rakentamisellaan ja haaveillaan sankareista, lemmestä ja avioliitosta, kuten tytöt tulevat aina tekemään aikojen loppuun saakka. He eivät olleet unohtaneet Clarkea, mutta kun Betty oli ilmaissut arvokkaan vakavasti, ettei hän kärsinyt mitään viittauksia siihen suuntaan, he olivat ottaneet Clarkin tilalle Millerin, jolla kiusoitella Bettyä.
Veljiensä vihaa peläten Betty ei ollut puhunut heille mitään tanssiaisissa tapahtuneesta kohtauksesta. Hän tiesi, ettei rajaseudun jylhä oikeus tuntenut mitään sääliä tämmöisissä tapauksissa. Miller sai käydä talossa, kuten ennenkin, mutta Betty ei jäänyt hänen kanssaan milloinkaan kahdenkesken. Miller oli kaikesta tästä kiitollinen ja selitti maistelleensa tanssiaisiltana liikaa Dan Watkinsin viinoja, jotka olivat yhdessä hänen katkeran pettymyksensä kanssa saaneet hänet käyttäytymään niin mielettömästi. Hän koetti parastaan saadakseen Betyn anteeksiannon, ja Betty, joka oli aina helläsydäminen, sanoi, vaikka hän ei luottanutkaan Milleriin, että he saattoivat olla edelleenkin ystäviä, jos Miller antaisi hänen olla rauhassa. Miller oli luvannut olla kajoamatta siihen, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ja hän oli pitänyt sanansa.
Pitkinä talvi-iltoina Betty oli todellakin iloinen kaikesta, mikä soi hiukankin vaihtelua. Kylän nuoret kävivät silloin tällöin hänen luonaan vieraisilla, ja he lauloivat, tanssivat, paistoivat omenia, särkivät pähkinöitä ja leikkivät leikkejä. Wetzel ja majuri McColloch ilmestyivät harva se ilta illallisen jälkeen, jolloin Betty tuli tavallisesti aina alas ja lauloi heille, pakotti Wetzelin kertomaan seikkailuistaan tahi pelasi shakkia majurin kanssa. Jos hän pääsi voitolle, mikä tapahtui kuitenkin vain aniharvoin, hän kiusasi majuria armottomasti. Kun eversti Zane ja majuri olivat istahtaneet pelilaudan ääreen, josta heitä ei olisi saanut muu kuin intiaanin kiljunta irtautumaan, jutteli Betty Wetzelin kanssa. Tämä vaitelias metsien mies, jonka tunnettu harvasanaisuus oli hänen eristäytymisensä tulosta, puhui Betylle enemmän kuin kenellekään toiselle.
Eräänä iltana olivat kapteeni Boggs, majuri McColloch, ja joitakin Betyn ystävättäriä eversti Zanella, ja kun Betty ja toiset tytöt olivat laulaneet joitakin lauluja vieraiden ratoksi, tuli tarinoiden vuoro. Pikku Noah kertoi, miten hän oli kerran kiivennyt omenapuuhun pihan perillä pesukarhun jäljessä, joka oli sitten purrut häntä.
"Kuulin eräänä päivänä Tigen haukkuvan puutarhassa", selitti hän, "ja kun juoksin katsomaan näin yhdessä omenapuussa pienen turkiskäärön, jolla oli mustan- ja valkoisenkirjava häntä. Se näytti somalta teräväkuonoiselta kissalta, ja joka kerta kuin Tige haukahti, se näytti hampaitaan ja köyristi selkäänsä. Tahdoin mielelläni saada sen elätiksi. Pyysin Samilta säkin ja kiipesin puuhun, ja kuta lähemmäksi pääsin, sitä kauemmaksi se peräytyi oksaa pitkin. Seurasin jäljessä ja koetin saada säkin sen päähän, mutta silloin se puri minua. Putosimme molemmat maahan, jolloin Tige puri sen hengiltä. Sam on nyt täyttänyt sen minulle."
"Olet kelpo metsästäjä, Noah", kiitti Betty. "Jonathan, muistan nyt, että lupasit kerran kertoa minulle kohtauksestasi Daniel Boonen kanssa."
"Se oli Muskingong-joella lähellä Sanduskyn suuta. Kuljin törmää pitkin jotakin riistaa etsien, kun näin äkkiä erään intiaanin, joka huomasi minut samassa silmänräpäyksessä. Hypähdimme molemmat puiden taakse piiloon. Seisoimme siinä kauan vastatusten, kummankaan tohtimatta muuttaa asentoa, mutta lopulta väsyin ja päätin turvautua erääseen vanhaan kepposeen. Panin pukinnahkaisen lakkini latasimen kärkeen ja ojensin sen varovasti esiin puun takaa odottaen joka hetki saavani kuulla punanahan luodin viheltävän. Sen sijaan kuulin iloisen äänen hoilaavan: 'Hei, nuori mies, koettakaa jotakin sukkelampaa'. Katsoin sinnepäin ja näin erään valkoisen miehen seisovan aukealla ja tärisevän naurusta; kookas ja vahvan näköinen mies, jolla oli rehelliset ja hilpeät kasvot. Hän sanoi: 'Olen Boone'. Hämmästyin suuresti kuullessani, että hän oli koko ajan tiennyt minun olleen valkoinen. Metsästimme yhdessä viikon päivät, kunnes hän erosi minusta Muskingongin putouksilla ja lähti kotiinsa Kentuckyyn."
"Kas vain, Wetzel", tervehti eversti Zane, joka oli noussut ja mennyt ovelle. "Nyt sinun pitää, Betty, koettaa saada Lew kertomaan meille jotakin."
"Tule tänne viereeni istumaan, Lewis", kehoitti Betty. "Meillä on ollut niin rattoisaa. Olemme kertoneet karhu-, käärme-, kummitus ja jos minkälaisia juttuja. Etkö sinäkin kertoisi meille jotakin?"
"Lewis, oletko milloinkaan päästänyt ainoatakaan armoillesi joutunutta vihamielistä intiaania hengissä käsistäsi?" kysyi eversti.
"Vain kerran", vastasi Lewis.
"Kerrohan. Arvaan sen olevan sangen mielenkiintoista kuulla."
"Tapahtumien selostaminen käy minulta kankeasti", aloitti Lewis, "mutta koska pyydätte, niin voinhan kertoa siitä ainoasta punanahasta, jonka olen konsanaan säästänyt. Kolme vuotta sitten kohtasin joukon shawneita Big Sandyn kulmalla, kun olin siellä syksyllä metsästämässä. Ammuin päällikön ja lähdin karkuun, mutta heissä oli joitakin hyviä juoksijoita, joita en saanut karistetuksi jäljiltäni. Päästyäni Ohion törmälle hyppäsin veteen ja uin yli, luodikkoa ja ruutisarvea pääni päällä kannattaen. Toisella puolella kätkeydyin kaislikkoon odottamaan, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin vastakkaiselle rannalle ilmestyi kolme intiaania. Nähtyään, mistä olin heittäytynyt veteen, he pitivät lyhyen neuvottelun ja syöksyivät virtaan. Sitä juuri odotinkin. Kun he olivat päässeet kyllin lähelle, ammuin lähimmän ja ehdinpä vielä antaa paukun molemmille hänen kumppaneilleenkin. Viimeisenä tuleva intiaani ei uponnut, vaan ajautui alaspäin virran mukana. Odotin hänen painuvan joka hetki veden alle, sillä hän oli niin vaikeasti haavoittunut, että tuskin jaksoi pitää päänsä pinnalla. Hän ajelehti siten pitkän matkan, kunnes virta vei hänet erään pienen saaren kärkeen kasautuneelle ajopuuruuhkalle. Näin hänen raahautuvan sille. Lähdin hiipimään alaspäin ja uin salmen poikki pysyttämällä saaren välissämme. Rantaan päästyäni vedin tapparani ja kiersin saaren kärkeen, jossa näin punanahan istuvan paksun rungon kylkeen nojaten. Hän oli jäntevä ja hienopiirteinen nuori soturi. Luotini oli lävistänyt hänen kylkensä, ja hän koetti parhaillaan saada verentulon taukoamaan. Nähdessään minut hän yritti nousta, mutta ei jaksanut. Hän hymyili, viittasi haavaan ja sanoi: 'Kuoleman tuuli ei aina ampua kuolettavasti'. Sitten hän painoi päänsä alas ja odotti iskua, mutta minä otinkin hänet syliini, kannoin hänet kuivalle ja kyhäsin suojuksen metsään lähteen reunalle. Hoitelin häntä parhaani mukaan, ja kun hän oli toipunut sen verran, että kykeni suorittamaan parin päivän matkan, vein hänet joen yli ja käskin hänen mennä, eväinä hirvenlapa ja varoitus, että tähtään paremmin, jos näen hänet vielä kerran."
"Vuotta myöhemmin seurailin kahta shawneeta ja jouduin vangiksi Wingenundin kylän läheisyydessä. Delawaripäällikkö on suuri viholliseni. Minua piestiin, jalkoihini ammuttiin suolarakeita, minut pakotettiin juoksemaan kujaa ja köytettiin villin arohevosen selkään. Sitten delawarit valmistautuivat polttamaan minut paalussa. Kasvoni maalattiin mustiksi, ja kylässä toimeenpantiin tavanomaiset kuolintanssit. Toiset soturit joivat itsensä juovuksiin ja mellastivat kuin raivohullut. Olin varma, etten näkisi enää milloinkaan auringon nousevan. Minua vartioi kaksi soturia, ja panin merkille että toinen oli sama nuorukainen, jota olin vuosi sitten haavoittanut. Hän ei ollut minua näkevinäänkään. Aamuhämärissä, kun kaikki nukkuivat ja toinen vartija torkkui hänkin, tunsin kylmän teräksen koskettavan ranteitani, ja nahkahihnat heltisivät. Sitten katkaistiin jalkojani kiristävät siteet. Katsoin ympärilleni ja näin nuoren soturini seisovan takanani. Hän ojensi minulle luodikkoni, puukkoni ja tapparani, painoi sormensa huulilleen ja viittasi kirkkaasti hymyillen itään, ikäänkuin sanoakseen, että hän oli nyt maksanut velkansa. Olin minuutin kuluttua näkymättömissä."
"Kuinka jalosti häneltä!" huudahti Betty silmät säihkyen. "Niin, hän maksoi velkansa sinulle ehkäpä oman henkensä hinnalla."
"En ole milloinkaan kuullut kenenkään intiaanin unohtavan lupausta, ystävällistä tekoa tahi loukkausta", huomautti eversti Zane.
"Ovatko intiaanit puoleksikaan niin pahoja kuin sanotaan?" kysyi Betty. "Olen kuullut yhtä monta tarinaa heidän jaloudestaan kuin julmuudestaankin."
"Intiaanit katsovat heille tehdyn vääryyttä, kun olemme ryöstäneet heiltä maat ja karkottaneet heidät kotipaikoiltaan. Mikä on meistä hirveätä ja suurimmassa määrässä epäinhimillistä, on heille sotaa, jossa ei tunneta sääliä."
"Kun tulin tänne Fort Pittistä, odotin saavani tapella intiaanien kanssa joka päivä", lausui kapteeni Boggs. "Olen nyt ollut täällä lähes kaksi vuotta enkä ole kertaakaan nähnyt vihamielistä intiaania. Joitakin on kyllä silloin tällöin hiiviskellyt ympäristössä, mutta yksikään ei ole vielä minulle näyttäytynyt. En ole perillä intiaanien sotajuonista, mutta luulen heidän saaneen tarpeekseen viime piirityksestä. Olen jotakuinkin varma siitä, ettei meidän tarvitse enää pelätä mitään ikävyyksiä siltä taholta."
"Kapteeni", sanoi eversti Zane iskien kätensä pöytään, "panen parhaan hevoseni ruutinassakkaa vastaan, että erehdytte. Toivotte, ennenkuin olette tullut vuotta vanhemmaksi, ettette olisi milloinkaan nähnyt läntistä rajaseutua tahi kuullut sitä edes mainittavankaan. Niin paljon intiaaneja saatte siihen mennessä vielä nähdä."
"Olen samaa mieltä", sanoi majuri McColloch.
"Onhan meillä varmoja todisteita siitä, että delawarit ja shawneet ovat jo kuukausia valmistautuneet sotaretkelle", jatkoi eversti Zane. "Jonakin päivänä olemme jälleen saarroksissa, ja tällä kerralla saamme minun käsittääkseni kestää paljon pitemmän ja sitkeämmän piirityksen kuin viimeksi. Vai mitä sinä arvelet, Lewis?"
"Enpä juuri mitään, mutta ensi kesänä en luultavasti lähde pitemmille retkille", vastasi metsästäjä.
"Entä luuletko Tarhen, Wingenundin, Pipen, Cornplanterin ja kaikkien noiden päälliköiden käyvän nyt yksissä voimin kimppuumme?" kysyi Betty Wetzeliltä.
"Cornplanter on alallaan. Hän on saanut maksun maistaan eikä ole niin katkera, ja ellen erehdy, ei Tarhekaan välitä meitä kiusata. Mutta Wingenund, Pipe ja Punainen kettu – he janoavat jokainen vertamme."
"Oletko nähnyt näitä päälliköitä?" kysyi Betty.
"Kyllä, tunnen heidät kaikki, ja he tuntevat minut", vastasi metsästäjä. "Olen vaaninut heitä jokaista monta kertaa, ja silloin kun saan yhdenkään heistä hengiltä, heitän intiaanit rauhaan ja rupean farmariksi. Hyvää yötä, Betty."
"Mikä omituinen mies tuo Wetzel", lausui Betty vieraiden mentyä. "Hän ei ole missään suhteessa toisten kaltainen, eikö totta, Eb? Olen nähnyt tyttöjen värisevän hänen nimeään mainittaessa ja kuullut heidän sanovan, etteivät he voi katsoa häntä silmiin. Minuun hän ei tee sitä vaikutusta. Saan vain aniharvoin hänet juttelemaan, mutta välistä hän kertoo minulle kauniita asioita metsistä; kuinka hän elää erämaassa, kodissaan suurten puiden alla; kuinka jokainen lehti ja ruohonkorsi ilahduttaa hänen silmäänsä ja opettaa häntä ja kuinka rauhallisesti hän lepää pienessä suojuksessaan lämmittävän hiiloksen vaiheilla latvoissa huokailevan tuulen uneen tuudittamana. Hän kertoi minulle, että hänellä on tapana katsella tähtiä tuntikausia, ja jossakin Mustan korven takalistolla on korkea putous, jonne hän menee vain istumaan ja katsomaan veden kuohumista jyrkänteestä alas."
"Wetzel on arvoituksellinen luonne niillekin, jotka tuntevat hänet vain intiaanien tappajana ja miehenä, joka ei välitä muusta. Jonakin päivänä hän lähtee jälleen pitkille retkilleen, palaamatta enää milloinkaan takaisin. Olen varma siitä. Päivä, jolloin Wetzelin kaltaisesta miehestä ei ole enää mitään hyötyä, lähenee nopeasti. Nyt hän on välttämätön. Hänellä on intiaaneihin nähden yhtä herkkä vainu kuin Tigellä. Luulen Lewisin kiintyneen sinuun, Betty, koska hän kertoo sinulle niin paljon ja on aina niin ystävällinen ja lempeä sinulle."
"Tiedän, että Lew pitää minusta, ja olen siitä hyvilläni", vastasi Betty. "Mutta hän ei välitä minusta sillä tavalla, kuin mitä sinä näytät luulevan. Äiti Watkins sanoi samaa, mutta te olette molemmat väärässä."
"Sanoiko Danin äiti sinulle jotakin sellaista? Kas sitä tarkkanäköistä mummoa. Se on hyvin todennäköistä, Betty, hyvin todennäköistä. Minusta näyttääkin, ettet ole enää yhtä vilkas kuin ennen."
"Kuinka niin?" kysyi Betty nopeasti.
"On kuin sinussa olisi tapahtunut jokin muutos", sanoi veli taputtaen häntä kädelle.
"Tarkoitatko, että olen nyt miettiväisempi?"
"Kyllä, ja välistä näytät surulliseltakin."
"Olen koettanut olla urhoollinen ja – ja onnellinen", vastasi Betty hiukan värähtelevällä äänellä.
"Tiedän sen, tiedän sen, Betty. Olet kestänyt ihailtavan hyvin tässä kuolleessa paikassa. Mutta sanohan, älä närkästy, etkö ajattele liian paljon erästä henkilöä?"
"Sinulla ei ole mitään oikeutta kysyä sitä", vastasi Betty punastuen ja kääntyi yläkertaan vieville portaille.
"Hyvä on, hyvä on, lapsi, älä välitä minusta. En tarkoittanut kerrassaan mitään. Kas niin, Bettyseni, hyvää yötä."
Eversti Zane istui vielä kauan sen jälkeen kuin Betty oli poistunut takkavalkean ääressä. Hän ajatteli vanhaa kotia Virginiassa, muisteli äitinsä hymyä ja huokaisi tämän tästä. Siitä tuntui olevan vain pari lyhyttä vuotta, kun hän oli luvannut äidilleen huolehtia pienestä sisarestaan. Kuinka hän oli pitänyt tuon lupauksen, joka oli annettu Betyn vielä ilakoidessa hentona sylilapsena hänen polvellaan? Kylläpä se aika riensi! Betty oli varttunut naiseksi, suloinen ja iloinen lapsuus oli mennyt, salaisen surun varjo oli jo hiipinyt hänen kasvoilleen.
Maaliskuu oli mennyt myrskyineen, ja huhtikuu oli käsissä virkistävine sadekuuroineen ja mieltä keventävine aurinkoisine päivineen. Harjujen rinteillä näkyi vehreitä läikkiä, syreenit tekivät pieniä, hentoja lehtiä ja vaahterain urvut aukenivat. Sinikerttu, kevään varmin enne, oli eilen istahtanut aidalle ja visertänyt surumielisen sävelensä. Parin päivän kuluttua alkoi vehreyteen ilmestyä kukkien heleätä värikkyyttä; tuomet, orapihlajat ja kuusamat puhkesivat täyteen kukkaan etelärinteillä.
"Bessie, kevät on tullut", sanoi eversti Zane kynnykseltä. "Ilma on kevyttä, aurinko paistaa lämpimästi ja linnut laulavat; on niin hyvä olla."
"On hauskaa päästä jälleen kevääseen", vastasi hänen vaimonsa, "vaikka luulenkin olevani onnellisempi talvella. Kesällä olen aina huolestunut. Pelkään lasten poistuvan näkyvistäni, ja kun olet metsästämässä, en saa rauhaa, ennenkuin olet kotona jälleen."
"Olisipa se jotakin uutta, jos punanahat antaisivat meidän olla tänä kesänä rauhassa", sanoi eversti nauraen. "Mutta asiasta toiseen, kylään tuli viime yönä joitakin uusia asukkaita, Bess. He laskivat lautalla Monongahelan asutuksilta, ja naiset olivat sangen väsyksissä ja rasittuneita. Aion luovuttaa heille rinteelle rakentamani mökin, kunnes he ehtivät kaataa hirsiä ja rakentaa itselleen paremman. Sam kertoi katon vuotavan ja takan savuttavan, mutta luulen heidän asuvan siellä mukavammin kuin varustuksessa, sillä nuo puutteellisuudet on pian korjattu."
"Se on ainoa tyhjä mökki koko asutuksella. Naiset voin sijoittaa tänne."
"Kunhan nyt katsotaan. En tahdo siitä tulevan sinulle ja Betylle mitään haittaa. Lähetän Samin säälimään mökkiä hiukan asuttavampaan kuntoon."
Ovi aukeni, ja everstin vanhin poika ilmestyi kynnykselle, kasvot savessa, nenä veressä ja iso kuhmu oikean silmän yläpuolella.
"Herra siunatkoon!" huudahti äiti. "Katsohan poikaa. Noah, tule tänne,. Missä sinä olet ollut?"
Noah painautui äitiinsä kiinni ja kätki kasvonsa tämän esiliinaan. Rouva Zane pyöräytti pojan ympäri ja pyyhki kasvot kostealla rievulla, ravisti häntä hiukan ja sanoi: "Olet taaskin tapellut, Noah?"
"Anna hänen mennä, niin saat kuulla", virkkoi eversti ja jatkoi, kun poika oli hävinnyt keittiöön: "Noah tuli heti aamiaisen jälkeen kerallani myllylle. Näin joukon lapsia leikkivän Reihartin pajan edustalla. Poikkesin sisään ja jätin Noahin ulkopuolelle. Auranterä, jonka olin vienyt sinne korjattavaksi oli valmis, ja Reihart tuli kanssani ovelle, kun tein lähtöä, ja sanoi yhtäkkiä: 'Katsokaapas poikia'. Kurkistin ulos ja näin Noahin menevän erään pojan luo ja sanovan hänelle jotakin. Poika oli vieras ja kuuluu epäilemättä seurueeseen, josta äsken kerroin sinulle. Hän oli Noahia pitempi ja näytti ensin hyvin ystävälliseltä haluten ilmeisesti yhtyä toisten leikkiin. Otaksun, ettei se ollut Noahille mieleen, koska hän ärjäisi jotakin ja tyrkkäsi poikaa rajusti. Noahille kävi lyhyesti sanoen sangen huonosti, sillä tuo vieras poika antoi hänelle pahimman selkäsaunan, mitä hän on konsanaan saanut. Käskin Noahin suoriutua heti kotiin ja tunnustaa sinulle, mitä hän oli tehnyt."
"Ja sinä vain seisoit ja katselit, kun hän tappeli!" huudahti rouva Zane. "Nytkin naurat koko jutulle. Ebenezer Zane, en ihmettelisi, vaikkapa olisit vielä yllyttänytkin häntä. Tiedän, että sinulla oli ennen tapana ärsyttää pienet neekeripojat tappelemaan keskenään. Noah on hyvin paha poika, ja toivon tämän ansaitun selkäsaunan olevan hänelle opiksi ja nuhteeksi."
"Olen varma, että erehdyt, Bessie", sanoi eversti purskahtaen jälleen nauruun. "Noah tappelee tuon pojan kanssa joka päivä, ellemme lukitse häntä sisään."
"Saadaanpa nähdä", vastasi rouva Zane nyt jo hänkin hymyillen.
"Missä Betty? En ole nähnyt häntä tänään. Aion lähteä huomenna tahi ylihuomenna Short Creekiin ja ottaisin mielelläni hänet mukaani. Olen, kuten tiedät, saanut määräyksen käydä tarkastamassa jokivarren asutuksia, ja Short Creekissä on sitäpaitsi joitakin keskeneräisiä töitä, jotka on saatava valmiiksi tänä keväänä. Rouva Raymer ihastuisi ikihyväksi, jos Betty tulisi. Mitä arvelet, otanko hänet mukaani?"
"No kaikin mokomin. Se ilahduttaisi häntä ja tekisi hänelle hyvää."
"Missä ihmeessä sinä olet ollut?" huudahti eversti, kun Betty samassa ilmestyi ovelle, punainen myssy veitikkamaisesti toisella korvalla ja pellavaleninki rypistyneenä ja täynnä heinänsiemeniä.
"Tallinylisellä", vastasi Betty pientä koria heiluttaen. "Se vanha, musta kana on jo viikon ajan pitänyt minua narrinaan, mutta vihdoinkin yllätin sen. Pesä oli perimmäisessä nurkassa heinien alla."
"Kuinka pääsit sinne?" kysyi rouva Zane.
"Tikapuita myöten luonnollisesti. Olen ollut tänä aamuna niin harvinaisen iloinen ja onnellinen, ettei minulta puutu muuta kuin siivet. Sam väitti tikapuiden olevan liian jyrkkiä minun kiivetäkseni, mutta sehän kävi kuin tanssi."
"Sinun ei pitäisi kavuta yliselle", lausui rouva Zane nuhtelevasti. "Hugh Bennetin poika putosi viime syksynä heinäluukusta alas talliin, ja hevonen potkaisi hänet melkein hengiltä."
"Lorua, Bessie, enhän ole enää mikään sylilapsi", sanoi Betty kiivaasti. "Tallissamme ei ole ainoatakaan hevosta, joka ei seisoisi ennen takajaloillaan kuin astuisi päälleni, saati sitten potkaisisi minua."
"En ole varma, Betty, mutta luulen, että Clarken musta ratsu, jonka hän jätti tänne, potkaisisi ketä hyvänsä", huomautti eversti.
"Eikö mitä. Minulle se ei tekisi mitään pahaa."
"Meillä on ollut vasta kolme päivää kaunis ilma, Betty", sanoi eversti vakavasti, "mutta sillä ajalla olet jo ehtinyt panna meidät kaikki pyörälle. Olet antanut tuon sekapäisen karhusi kääntää kaikki ylösalaisin, ja eilen tahrin itseni yltäpäältä maaliin, jolla olet sivellyt kanoottisi. Jos olisit kysynyt minulta neuvoa, olisit saanut kuulla, ettei kanootteja maalata vielä kuukauteen. Silas kertoi sinun pudonneen jyrkänteeltä puroon, ja Sam valitti sinun koettaneen saada hevoset pillastumaan, kun hän ajoi törmää alas, ja niin edespäin. Olemme hyvillämme nähdessämme sinun reipastuvan, mutta etkö voisi olla hiukan varovaisempi? Huimapäisyytesi saa meidät pelkäämään. Emme tiedä, mitä voi milloinkin tapahtua. Varo, ettei sinua tuoda jonakin päivänä henkihieverissä kotiin, tahi ettei kaunis tukkasi joudu koristamaan jonkun huronin wigwamia."
"Olen niin iloinen siitä, että voin jälleen liikkua ulkona, sillä olin jo kuolemaan saakka kyllästynyt sisällä istumiseen. Tänä aamuna olisin voinut huutaa ilosta. Pian saan Bessieltä aika saarnan Madcapin suhteen. En muka saisi ratsastaa varustusta kauemmaksi. Mutta minäpä en välitä, vaan menen, minne mieleni tekee."
"Betty, älä sano minun saarnailevan sinulle", vastasi rouva Zane, "mutta täytyyhän jonkun valvoa sinua, kun olet villi kuin jänis maaliskuulla. Kuulehan nyt. Veljeni, majuri, kertoi jonkun kuulleen Simon Girtyn, luopion, sanoneen, että hän oli nähnyt Eb Zanen pikku sisaren, ja vannoneen ottavansa sinut vaimokseen, jos hän vain onnistuisi saamaan sinut käsiinsä. Tarkoitukseni ei ole kiusoitella sinua, sillä tämä on ihan totta. Girty näki sinut Fort Pittissä kaksi vuotta sitten. Mitäs tekisit, jos hän ryöstäisi sinut ollessasi yksinäsi ratsastamassa ja raahaisi sinut wigwamiinsa? Hän on tehnyt sellaista ennenkin. James Girty ryösti Johnsonin tyttäristä yhden, ja kun hänen veljensä koettivat pelastaa häntä, menettivät he henkensä."
"Mitäkö tekisin, jos Simon Girty ryöstäisi minut vaimoksensa?" huudahti Betty leimuavin silmin. "Tappaisin hänet."
"Sen uskon, Betty", sanoi eversti, "mutta toivokaamme, ettei sinun tarvitse nähdä Girtyä milloinkaan. En pyydä sinulta muuta kuin että lupaat olla varovainen. Lähden huomenna Short Creekiin. Tuletko mukaan. Tekisit rouva Raymerin hyvin iloiseksi."
"Oh, kuinka hauskaa, Eb!"
"Valmistaudu sitten lähtemään varhain aamulla."
Betty palasi kahden viikon kuluttua ja näytti huomattavasti virkistyneen lyhyen vierailunsa aikana. Eversti Zane huomautti hyvillään vaimolleen, että Betty oli saanut entisen hilpeytensä kokonaan takaisin.
Seuraavana aamuna oli mitä ihanin kevätilma. Aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpimästi, kukat kukkivat, nurmikot ja puut viheriöitsivät, pääskyset lensivät ulos ja sisälle tallinovesta, sinikertut visertelivät, leivoset lauloivat sinitaivaan alla ja mehiläiset surisivat omenapuiden tuoksuvissa kukissa.
"Madcap näyttämäs kovasti vallattomalta, miss Betty", huomautti vanha Sam talutettuaan ponin veräjälle, jossa Betty odotti. "Mihin nyt, senkin pahalainen?"
Betty nauroi hypätessään notkeasti satulaan ja ohjasi ponin puron sillan yli ja myllyn ja varustuksen ohi jokitörmälle vanhalle tutulle tielle. Intiaaniponi oli nyt tulinen ja vallaton. Se hypähteli sivuttain, laukkasi ja juoksi vuorotellen ja näytti nauttivan lämpöisestä auringonpaisteesta yhtä välittömästi kuin Bettykin. Penikulma kului tuokiossa. Paluumatkalla Betty pakotti sen kävelemään ja vaipui mietteisiinsä, joista hän havahtui äkkiä siihen, että jonkun puun oksa raapaisi häntä kasvoihin. Hän pysähdytti ponin ja taittoi tuon häiritsevän oksan. Kun hän sitten silmäili ympärilleen, muistui eräs juuri sillä paikalla tapahtunut kohtaus elävästi hänen mieleensä. Mies, joka oli kadonnut hänen elämästään melkein yhtä äkkiä kuin oli siihen ilmestynytkin, oli juuri siinä pysähdyttänyt hänet tuona muistettavana iltapäivänä. Sama pulmallinen kysymys, jota hän oli niin usein aprikoinut, nousi jälleen hänen mieleensä. Jospa siinä olikin tapahtunut jokin erehdys? Jospa hän oli tuominnut hänet väärin? Uhma, joka ei sallinut hänen muistella Alfredia sellaisin tuntein, nosti jälleen päätänsä ja sai vanhan taistelun riehahtamaan valloilleen, mutta ei päässytkään nyt voitolle. Betty vaipui hetkeksi surumielisiin muistoihin, jotka sukelsivat esiin sydämen salaisista sopukoista kuin kaihoisa sävel, jota rakkaat, mutta nyt iäksi vaienneet äänet olivat kerran laulaneet.
Hän ei voinut vastustaa kiusausta ratsastaa alas vanhalle sykomorille. Poni kääntyi polulle, joka vei rinnettä alas, ja pujottelihe varovasti juurien ja kivien lomitse. Betyn sydän alkoi sykkiä kiihkeämmin, kun hän näki mahtavan puun, jonka tuuheiden oksien alla hän oli viettänyt elämänsä onnellisimman päivän. Talven vinhat viimat eivät olleet mahtaneet mitään metsän vanhalle ylimykselle. Lehdet olivat jo melkein täysikasvuiset ja kimaltelivat kasteesta.
Betty pysähtyi törmän reunalle ja katseli hajamielisesti puuta ja sen varjossa välkehtivää poukamaa. Sillä hetkellä hän ei nähnyt mitään, mikä oli aineellista ja näkyväistä. Katse oli unelmoiva, sellainen, joka näkee edessään vain menneisyyden eikä mitään nykyisyydestä.
Ponin käytös sai hänet vihdoin havahtumaan unelmistaan. Madcap oli nostanut päänsä ylös, painanut korvansa luimuun ja alkanut kuopia maata. Betty tähysteli ympärilleen nähdäkseen, mistä Madcapin levottomuus johtui. Mitä tuo oli? Hän näki jonkun rotevan ja ruskeapukuisen olennon nojaavan kallionlohkaretta vasten alhaalla ja pitelevän onkivapaa kädessään. Mikä oli niin tuttua tuossa asennossa? Madcapin edestä lähti kivi vierimään rinnettä alas ja putosi loiskahtaen veteen. Mies kuuli sen, kääntyi ja katsoi ylös. Betty tunsi Alfred Clarken. Hän uskoi ensin uneksivansa. Hän oli nähnyt niin monta kertaa unta vanhasta sykomorista. Sitten hän katsoi jälleen alas. Niin, hän se oli. Hän näytti kalpealta, laihtuneelta ja epäilemättä vanhemmaltakin, mutta piirteet olivat varmasti Alfred Clarken. Betyn sydän sykähti rajusti ja tuntui sitten seisahtuvan kokonaan tukahduttavan riemun aallon vierähtäessä samalla hänen ylitseen ja saaden kaikki pyörimään hänen silmissään. Hän siis eli vielä. Tämä oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, onnellinen ja riemuitseva, mutta sitten hän muisti, ja hänen kasvonsa valahtivat valkoisiksi, kun hän hammasta purren pyöräytti Madcapin ympäri ja iski sitä piiskalla. Päästyään tielle hän hoputti ponin täyteen laukkaan ja lasketti kotia kohti suitset valtoiminaan.
Eversti Zane oli juuri tullut tallista ulos, ja hänen ilmeensä muuttui sangen hämmästyneeksi, kun hän näki Betyn karkuuttavan hurjaa vauhtia tietä ylös, tukka tuulessa hulmuten ja kasvot lumivalkoisina, kuin hänen jäljessään olisi syöksynyt tuhat kiljuvaa intiaania.
"Mitä pirua nyt on hullusti?" ärjäisi eversti, kun Betty saapui veräjälle.
"Miksi et sanonut minulle, että se mies on täällä jälleen?" tiuskaisi Betty äärimmäisen kiihtyneesti.
"Se mies! Mikä mies?" kysyi eversti toisen vihaisesta ilmeestä aivan ymmällä.
"Herra Clarke, luonnollisesti! Niinkuin et olisi sitä tietänyt. Arvelit varmaankin saaneesi nyt oivallisen tilaisuuden harjoittaa tavallisia kepposiasi."
"Clarkeako sinä tarkoitat? Asia on, tuota noin, sillä tavalla, että sain juuri nyt kuulla hänen palanneen, joten olen ollut siitä aivan tietämätön kuin sinäkin. En voi käsittää, että joku mies voi saada sinut noin kamalasti kuohuksiin. Mitä se Clarke poloinen on nyt taas tehnyt?"
"Olisit voinut sanoa minulle – jonkun olisi pitänyt sanoa minulle, etten olisi tehnyt itseäni naurunalaiseksi", vastasi Betty, joka oli ilmeisesti itkuun purskahtamaisillaan. "Ratsastin alas vanhalle sykomorille, ja hän näki minut siellä, ainoassa paikassa koko maailmassa, jossa en olisi tahtonut hänen minua näkevän."
"Hugh!" sanoi eversti, joka kevensi usein mieltään tällä intiaanien huudahduksella. "Siinäkö kaikki? Luulin jotakin tapahtuneen."
"Kaikki! Eikö se riitä? Olisin ennemmin vaikka kuollut. Hän on mies, ja hän luulee minun tulleen sinne hänen jäljessään, ja että ajattelin sitä – sitä – oh!" huudahti Betty kiihtyneesti, pyörähti ympäri, riensi sisään ja läimäytti oven kiinni everstin jäädessä tuijottamaan tyrmistyneenä hänen jälkeensä.
"Naiset ovat totisesti ihmeellisiä. En pääse heistä milloinkaan selville, ja kuta vanhemmaksi tulen, sitä tyhmemmäksi käyn", mutisi eversti viedessään ponin talliin.
Betty harppasi ylös huoneeseensa ajatusten myllertäessä hänen mielessään yhtenä sekamelskana. Alfredin odottamaton ilmestyminen Fort Henryyn oli ollut tavallaan aivan herpaiseva yllätys, mutta se katkeransuloinen tietoisuus, että hänen pelkkä läsnäolonsa oli tehnyt niin läpikotaisin järkyttävän vaikutuksen, voitti senkin samoin kuin nöyryytyksen, että hänen, Betyn, oli nähty menevän paikalle, jota muistellakseen hänen olisi pitänyt olla liian ylpeä. Se vaivasi häntä ja sai hänet sillä hetkellä vihaamaan itseään. Hän kätki kasvonsa häpeästä ajatellessaan, että hän oli voinut riemuita nähdessään jälleen miehen, joka oli pitänyt häntä vain narrinaan, miehen, jolle heidän tuttavuutensa oli ollut niin vähäpätöinen, ettei hän ollut vaivautunut kirjoittamaan hänelle edes riviäkään tahi lähettämään pienintäkään tervehdystä. Hän väänteli käsiään, koetti saada rajusti sykkivän sydämensä asettumaan ja päästä voitolle siitä epämääräisestä ja suloisesta tunteesta, joka oli vallannut hänet ja tehnyt hänet heikoksi. Silmät alkoivat kyyneltyä, ja hän heittäytyi nyyhkyttäen vuoteelleen ja painoi kasvonsa pielukseen.
Tuntia myöhemmin, kun Betty oli rauhoittunut ja siirtynyt ikkunan ääreen, kuului ovelta naputus, ja eversti Zane astui sisään. Nähdessään Betyn istuvan ikkunan pielessä hän tuli hiukan epäröiden ja melkeinpä nöyrästi huoneen poikki ja istuutui hänen viereensä, sillä Betyn kanssa oli meneteltävä varovaisesti.
Betty ei muistanut isäänsä eikä äitiänsä. Pienenä lapsena hän oli aina pulaan jouduttuaan mennyt veljensä luo, painanut päänsä hänen povelleen ja uskonut hänelle kaikki huolensa ja murheensa. Hän tunsi nyt suurta kaipuuta tehdä samoin. Veljen kädenpuristus oli niin lohduttava. Hän ei voinut vastustaa sitä, ja hänen tumma päänsä kallistui veljen olkaa vasten.
Alfred Clarke oli todellakin ilmestynyt takaisin Fort Henryyn. Kun hän oli lokakuussa lähtenyt retkikunnan mukana Monongahela-joelle, oli hän aikonut palata heti tehtävänsä suoritettuaan, mutta se, mitä hän teki, oli vain kuvaava todistus siitä, että maailmassa käy useimmiten toisin kuin mitä ajattelemme. Ihminen päättää, Jumala säätää.
Retkikunnan muut jäsenet palasivat määräaikana Fort Henryyn, mutta Alfred ei kyennyt lähtemään heidän mukaansa. Häntä oli kohdannut joku onnettomuus, joka pakotti hänet menemään Fort Pittiin lääkärin apua saamaan. Siellä ollessaan hän oli saanut sanan, että hänen äitinsä oli hyvin sairas ja että hänen oli viipymättä tultava kotiin Etelä-Virginiaan, jos hän tahtoi vielä nähdä hänet elävänä. Hän lähti Fort Pittistä ja viipyi kotona äitinsä kuolemaan saakka. Äiti oli ollut ainoa side, joka kiinnitti hänet vanhaan kotiin, ja nyt, kun äiti oli mennyt pois, hän päätti lähteä ainiaaksi lapsuutensa näyttämöltä.
Alfred oli kaiken omaisuuden laillinen perillinen, mutta itsekäs ja vääryyteenkin altis isäpuoli teki onnellisen elämän siellä mahdottomaksi. Hän päätti lähteä onnettaren soturina ulos avaraan maailmaan. Hän oli seikkailunhaluinen ja tahtoi mieluummin koettaa onneaan rajaseudun jäyhien uudisasukasten parissa kuin elää herrasmiesmaanviljelijän laiskaa elämää. Hän ilmoitti päätöksensä isäpuolelleen, joka oli ilmeisesti sangen tyytyväinen tähän käänteeseen. Sitten Alfred keräsi tavaransa, otti äitinsä jalokivet ja ratsasti alakuloisissa tunnelmissa pois vanhasta, muhkeasta kartanosta, jolle hän sanoi jäähyväiset pitkällä, surumielisellä katseella.
Oli sunnuntaiaamu, ja Clarke oli ollut kaksi päivää Fort Henryssä. Hän katseli pienestä huoneestaan varustuksessa tuttua maisemaa. Korkeat harjanteet, leveä virta ja viheriä metsä näyttivät vanhoilta ystäviltä.
"Täällä minä nyt olen jälleen", hymähti hän. "Kuinka mieletön ihminen sentään voikaan olla! Luovuin vanhasta, hienosta kartanosta, orjista, hevosista ja seudusta, joka on kuuluisa kaunottaristaan – ja minkätähden? Täällä minulle ei ole tarjona muuta kuin intiaaneja, kovaa työtä, vaikeuksia ja vaaroja. Ja kuitenkin tulin tänne niin pian kuin vain pääsin. On aivan turhaa puhua siitä, että tämän uuden maan mahdollisuudet olisivat minua viekotelleet, sillä en voi pettää itseäni. Hän se palautti minut takaisin, eikä mikään muu. Vaeltaisin vaikka tuhat penikulmaa ja näkisin kuukausimääriä nälkää saadakseni nähdä vain vilahdukselta hänen suloiset kasvonsa. Kun tiedän sen, niin mitäpä muusta välittäisin? Kuinka kummallista, että hän ratsasti eilen vanhalle sykomorille juuri silloin, kun olin siellä ja muistelin häntä. Hän oli ilmeisesti juuri palannut vieraskäynniltään. Mahtaneeko hän milloinkaan ajatella minua? Pidänkö tuota tapausta onnellisena enteenä? Olenhan nyt täällä tätä pulmaa selvittämässä, enkä hellitä, ennenkuin olen ratkaissut sen. Kas! Kirkonkello alkoi soida."
Naurahtaen omalle kiihkolleen hän harjasi takkinsa, otti hattunsa ja laskeutui alakertaan. Uudisasukkaat olivat perheineen menossa rukoushuoneeseen. Kun Alfred nousi portaita ylös, kohtasi hän Lydia Boggsin.
"Tekö, herra Clarke? Kuulin teidän palanneen", tervehti Lydia iloisesti hymyillen ja ojensi kätensä. "Tervetuloa kyläämme. Olen hyvin iloinen nähdessäni teidät jälleen."
Heidän puhellessaan tulivat Lydian isä ja eversti Zane paikalle, ja molemmat tervehtivät sydämellisesti nuorta miestä.
"Takaisin rajaseudulla", sanoi eversti sydämelliseen tapaansa. "Hauska nähdä teidät luonamme jälleen. Minun täytyy tunnustaa teille, Clarke, että olen suuresti mielistynyt mustaanne, jonka jätitte hoitooni viime syksynä. En tiennyt, mitä ajatella, kun Jonathan toi hevoseni takaisin, mutta totta puhuen olen koko ajan odottanut teitä tulevaksi. Missä olette ollut koko talven?"
"Kotona. Äitini sairasti koko talven ja kuoli huhtikuussa."
"Nepä surullisia uutisia, poikaseni. Olen pahoillani", sanoi eversti pannen kätensä ystävällisesti nuoren miehen olkapäälle. "Ihmettelin jo, mikä oli saanut teidät näyttämään vanhemmalta ja vakavammalta. Se on kovaa, poikaseni, mutta elämähän on sellaista."
"Tulin tänne teiltä entistä paikkaani pyytämään, eversti Zane."
"Sen saatte ja voin luvata teille enemmänkin tulevaisuudessa. Puuhailen nimittäin valtatietä poikkimaisin Kentuckyn Maysvilleen ja aion perustaa useampia uusia asutuksia jokivarteen. Tarvitsen nuoria miehiä ja olen paluustanne enemmän kuin iloinen."
"Kiitän teitä, eversti Zane. Niin paljon en osannut toivoakaan."
Alfred näki samassa erään solakan olennon tulevan tietä pitkin yllään harmaa pellavaleninki. Tiellä oli paljon toisiakin nuoria, mutta hän näki vain Betyn. Jonkun pahan sattuman johdatuksesta Betty käveli Ralfe Millerin kanssa, ja jostakin salaperäisestä syystä, joita naiset eivät milloinkaan selitä, hän hymyili Millerille ja katsoi tätä silmiin juuri sillä ainoalla hetkellä, jolloin hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä.
Kun nuoret saapuivat portaille, vaihtoivat kilpakosijat nopean katseen, joka ilmaisi kyllin selvästi, että he ymmärsivät toisensa. Kumpikin vaikeni. Lydia näytti neuvottomalta ja katsoi Bettyyn.
"Betty, tässä on –" aloitti eversti, mutta Betty meni heidän ohitseen hehkuvin poskin eikä edes katsahtanutkaan Alfrediin, mikä teki tilanteen tälle peräti kiusalliseksi ja nöyryyttäväksi.
"Menkäämme sisään", virkkoi hän sitten rauhallisesti.
Hän ei voinut milloinkaan unohtaa sitä jumalanpalvelusta. Ylpeys kahlehti hänet paikalleen. Hän säilytti ulkonaisen tyyneytensä, mutta hänen päätään huimasi kuin huumaavan iskun jälkeen, silmissä hämärsi ja sydän takoi haljetakseen. Mikä hullu hän olikaan ollut! Nyt hän käsitti, miksi hänen kirjeeseensä ei ollut tullut vastausta. Betty rakasti Milleriä, miestä, joka vihasi häntä ja joka ei jättäisi tekemättä mitään hävittääkseen pienimmänkin myötätunnon, mikä oli Betyn taholta mahdollisesti tullut hänen osakseen. Miller oli siis jälleen tullut hänen tielleen ja voittanut hänet. Hän käsitti äkkiä lamauttavan epätoivoisena, että kaikki hänen rakkaimmat toiveensa olivat olleet vain unia, narrin unia. Hän oli unelmoinut tulevaisuudesta, unelmoinut hetkestä, jolloin hän antaisi äitinsä jalokivet Betylle, puoleensa kääntyneistä suloisista kasvoista ja pienestä kodista, johon hän kiiruhtaisi päivän työt lopetettuaan ja jossa Betty olisi häntä portilla vastassa, ja nyt nämä unelmat täytyi iäksi karkottaa. Hän tuskin jaksoi odottaa jumalanpalveluksen päättymistä. Hän halusi olla yksin, taistella taistelunsa omassa rauhassaan, reväistä tuon kauniin kuvan sydämestään. Kun jumalanpalvelus vihdoin päättyi, meni hän ulos, ennenkuin seurakunta alkoi hajaantua.
Betyllä oli vieraita koko päivän, mutta kun viimeiset olivat poistuneet, meni eversti Zane hänen huoneeseensa. Ilta oli jo verraten myöhäinen.
"Betty, tahdon tietää, miksi et ollut näkevinäsi herra Clarkea tänä aamuna?" sanoi hän katsoen tiukasti sisareensa. Silmät kipenöivät ja suun ympärille oli ilmestynyt ilme, joka nähtiin vain aniharvoin everstin kasvoilla.
"Minun tietääkseni se ei liikuta ketään muita kuin minua", vastasi Betty kiivaasti. Pää nousi kopeasti ja silmissä näkyi melkein yhtäläinen välähdys kuin veljellä.
"Pyydän anteeksi, etten ole samaa mieltä kanssasi", vastasi eversti. "Tämä on sellainen asia, että se liikuttaa toisiakin. Et voi tämmöisessä pienessä paikassa, jossa kaikki tuntevat sinut, käyttäytyä sillä tavalla, ettei se herättäisi huomiota. Martinin vaimo näki, miten kohtelit Clarkea, ja sinähän tiedät, minkälainen juorukello hän on. Sinusta ja Clarkesta puhutaan jo koko kylässä."
"Siitä en välitä."
"Mutta minäpä välitän. En kärsi ihmisten juoruavan sinusta", tiuskaisi eversti, joka alkoi menettää malttinsa. "Viime syksynä sallit Clarken olla sangen huomaavaisen sinua kohtaan, ja kun hän lähti, olitte ilmeisesti hyvissä väleissä. Nyt, kun hän palaa, et edes tahdo puhuakaan hänen kanssaan, vaan annat tuon Millerin juosta jäljessäsi. Minun mielestäni ei Milleriä voida edes verratakaan Clarkeen, ja niistä lämpöisistä tervehdyksistä päättäen, joilla Clarke otettiin vastaan tänä aamuna, täällä on paljon sellaisia, jotka ovat samaa mieltä kanssani. Ei silti, että tahtoisin ylistellä Clarkea. Sanon tämän vain sentähden, että käytöksesi on Bessielle, Jonathanille ja meille jokaiselle aivan käsittämätöntä. Ihmiset panettelevat sinua kuhertelijaksi ja sanovat, ettei sellainen ole lainkaan soveliasta maalaisoloissamme."
"En ole antanut Millerin juosta jäljessäni, kuten suvaitsit sanoa", kuohahti Betty. "En pidä hänestä enkä tapaa häntä enää milloinkaan, ellei joku ole aina saapuvilla, minkä itsekin tiedät, mutta en voi estää häntä käymästä kirkkoon kerallani."
"Et tietystikään, mutta oletko siis aivan tietämätön niistä suloisista silmäyksistä, joita heittelit hänelle tänä aamuna?"
"Sitä en tehnyt", huudahti Betty punastuen rajusti. "En kärsi sinun enkä kenenkään toisenkaan sanovan minua kuhertelijaksi. Heti kun olen hiukankin kohtelias jollekin miehelle, haukkuvat kaikki akat ja vanhatpiiat minun kuhertelevan. Se on halpamaista."
"Älähän nyt kiivastu, Betty. Palatkaamme kysymykseen, jonka äsken tein sinulle. Miksi olet Clarkelle epäkohtelias?" kysyi eversti ja jatkoi hetkisen kuluttua, kun Betty ei vastannut: "Jos Clarkessa on jotakin, josta en tiedä, mutta joka minun pitäisi tietää, pyydän sinua sanomaan sen minulle. Minä puolestani pidän miehestä. Tätä en sano siinä tarkoituksessa, että tahtoisin sinunkin pitävän hänestä. Eihän sinun tarvitse välittää hänestä rahtuakaan, mutta se ei oikeuta sinua käyttäytymään sopimattomasti. Täällä rajaseudulla tiedetään miehestä sangen pian, mikä hän todellisuudessa on. Kaikki pitävät Clarkesta. Pojat jumaloivat häntä, Bessie piti hänestä hyvin paljon, ja kuten tiedät, tuli hänestä ja Isakista hyvät ystävät. Ja tänään hän käyttäytyi minun mielestäni kerrassaan miehen tavalla. Näin katseen, jonka Miller loi häneen. Ja sanon vielä kerran, etten pidä tuosta Milleristä. Mutta älkäämme poiketko asiasta, sillä nyt ei ole kysymys siitä kenestä pidät – Milleristä vai Clarkesta, vaan siitä, että sinä joko käyttäydyt tavalla, joka ei sovi Zanelle, tahi ettei Alfred Clarke ole se mies, jona olemme tottuneet häntä pitämään. Sanon kerta kaikkiaan, ettei tämä saa enää jatkua. Paina se mieleesi."
Betty oli nähnyt veljensä monta kertaa suutuksissa, mutta ei milloinkaan hänelle. Hän tunsi syyllisyytensä ja unohti oman närkästyksensä. Hänen sydämensä oli lämmennyt, kun veli kiitti Clarkea, mutta kun ajatukset kohdistuivat menneisyyteen, joutui hän vihan vimmoihin heikkoutensa johdosta ja huudahti kiivaasti:
"Hän on teeskentelijä. Hän ei ole milloinkaan välittänyt minusta. Hän loukkasi minua."
Eversti Zane nousi sanaa sanomatta, otti hattunsa ja poistui.
Betty ei ollut tarkoittanut sanoa juuri sitä, mitä hän oli sanonut, ja katui heti harkitsemattomia sanojaan. Hän huusi everstin jälkeen, mutta eversti ei vastannut eikä liioin palannut.
"Mitä maailmassa sinä olet mahtanut sanoa miehelleni, Betty?" kysyi rouva Zane astuen huoneeseen. Tyynet kasvot olivat levottomat ja hätääntyneet. "Hänen kasvonsa olivat yhtä valkoiset kuin tuo pöytäliina, ja hän lähti varustukseen sanaa puhumatta."
"Vain sitä, että herra Clarke oli loukannut minua", vastasi Betty rauhallisesti.
"Suuri Jumala! Mitä olet nyt tehnyt, Betty?" huudahti rouva Zane. "Et tiedä, minkälainen Eb on, kun hän on vihainen. Hän voi vaikka tappaa Clarken."
Betyn veri oli alkanut jälleen kiehua, ja hän sanoi, ettei siitä olisi suurtakaan vahinkoa, jos niin kävisikin.
"Milloin hän sitten loukkasi sinua?" tiedusteli rouva Zane antaen myöten luonnolliselle uteliaisuudelle.
"Viime lokakuussa."
"No jopa jotakin. Kylläpä kesti, ennenkuin sait sen sanotuksi. En usko sen olleen niin vakavaa laatua. Herra Clarke ei näyttänyt sellaiselta, että hän loukkaisi ketään. Kaikki tytöt olivat hullaantuneet häneen viime vuonna, mikä ei olisi tullut kysymykseenkään, ellei hän olisi kunnon mies."
"Ei liikuta minua, vaikka olivatkin. En välitä hänestä enkä ole konsanaan välittänytkään. Olen kyllästynyt kuulemaan kaikkien laulavan hänen ylistystään. Vihaan häntä. Kuuletko? Vihaan häntä! Ja toivon, että menisit tiehesi ja antaisit minun olla rauhassa."
"En sano enää mitään muuta, kuin että olet merkillinen nuori nainen, Betty", vastasi rouva Zane, joka huomasi selvästi, että Betyn kiivaat sanat olivat vain rajun itkumyrskyn alkumaininkeja. "En usko sanaakaan siitä, mitä olet sanonut, vaan olen päinvastoin ihan varma, ettet vihaa häntä. Hyvästi!"
Eversti Zane meni suoraan varustukseen, nousi yläkertaan ja koputti Clarken ovelle. Häntä pyydettiin astumaan sisään. Clarke oli ilmeisesti ollut juuri kävelemässä harjulla, sillä hänen vaatteissaan oli havuneulasia ja saappaat olivat pölyiset. Hän näytti väsyneeltä, mutta kasvot olivat tyynet.
"Tekö, eversti Zane! Käykää istumaan. Millä voin teitä palvella?"
"Olen tullut pyytämään teiltä selitystä erääseen sisareni tekemään muistutukseen."
"Olen käytettävänänne", vastasi Alfred ja sytytti verkalleen piippunsa, minkä tehtyään hän katsoi everstiä suoraan silmiin.
"Sisareni sanoi teidän loukanneen häntä viime syksynä, ennenkuin lähditte täältä. Olen varma, ettette ole valehtelija ettekä raukka, joten odotan teidän vastaavan, kuten miehen tulee."
"Eversti Zane, en ole valehtelija, enkä toivottavasti raukkakaan", vastasi Alfred kylmästi. Hän pani rauhallisesti piipun suuhunsa ja puhalsi valkoisen savupilven kattoon.
"Uskon teitä, mutta minun täytyy saada joku selitys. Jotakin on hullusti. Näin Betyn menevän tänä aamuna sanaa virkkamatta ohitsenne. En pitänyt siitä ja kysyin häneltä, mikä oli syynä hänen omituiseen käytökseensä. Hän sanoi teidän loukanneen häntä. Betyllä on taipumusta liioitteluun, varsinkin, kun hän on vihoissaan, mutta hän ei ole vielä milloinkaan valehdellut minulle. Olen pitänyt teistä aina siitä lähtien kun veditte Isakin joesta, ja juuri sentähden tahdon välttää ikävyyksiä, sillä tämä näyttää nyt menneen liian pitkälle. Olkaa siis järkevä, nielkää ylpeytenne ja selostakaa minulle asia."
Alfred oli käynyt kalpeaksi kuullessaan vieraansa ensimmäiset sanat. Everstin käynnin tarkoituksesta ei voinut erehtyä. Alfred tiesi aivan hyvin, että eversti haastaisi hänet ulos ja tappaisi hänet, jos hän toteaisi, että Bettyä oli todellakin loukattu. Eversti Zane puhui koko ajan tyynesti, jopa ystävällisestikin, mutta hänen äänessään oli äärimmäisen vakava pohjasävy, jotakin sellaista, joka ennusti pahaa jokaiselle, joka rohkeni asettua nyt hänen tielleen. Alfredin ensimmäinen ajatus oli sanoa hänelle kursailematta, ettei hänellä ollut mitään selitystä annettavana, ja että hän oli valmis vastaamaan teoistaan. Mutta hän oli liian järkevä tehdäkseen sen. Hän käsitti, että se olisi ollut häneltä väärin, olipa tyttö sitten sanonut mitä hyvänsä, sillä eversti oli ollut aina hänen ystävänsä. Niinpä Alfred karkotti kaiken uhman mielestään ja päätti kertoa asian alusta loppuun saakka, mitään salaamatta.
"Eversti Zane, en ole tietääkseni sisarellenne mitään velkaa, ja kun kerron teille kaikki, tapahtuu se yksinkertaisesti vain siitä syystä, että olette aina ollut ystäväni ja ettei teillä olisi minusta mitään vääriä käsityksiä. Sanon teille totuuden, ja sitten voitte tuomita, olenko loukannut sisartanne vai en. Rakastuin häneen melkein ensi silmäyksellä. Saman päivän iltana, jolloin veljenne joutui jälleen intiaanien vangiksi, seisoimme Betty ja minä ulkona kuutamossa. Otin kaikesta sydämestäni osaa hänen suruunsa, hän näytti niin suloiselta, koetin lohduttaa häntä, kunnes annoin lempeni mukaansatempaamana myöten äkilliselle mielijohteelle ja suutelin häntä. En yksinkertaisesti voinut sille mitään. Tekoni oli anteeksiantamaton. Hän iski minua poskelle ja juoksi sisään. Olin aikonut samana iltana tunnustaa hänelle rakkauteni ja asettaa kohtaloni hänen ratkaistavakseen, mutta tämä onneton tapaus teki sen tietysti mahdottomaksi, kun minun piti lähteä matkalle aamunkoitteessa. Valvoin koko yön miettien, mitä oli tehtävä. Lopulta päätin kirjoittaa. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa tunnustin hänelle kaikki ja pyysin häntä vaimokseni. Annoin sen palvelijallenne Samille ja vannotin häntä antamaan sen Betylle. Vastausta en ole saanut, ja kuten näitte, ei Betty ollut tänään minua huomaavinaankaan. Siinä kaikki, eversti Zane."
"Olen varma, ettei hän ole milloinkaan saanut tuota kirjettä", vastasi eversti. "Hän ei ole käyttäytynyt nuoren neidin tavoin, jolla on ollut oikeus sanoa teille joko 'jaa' tahi 'ei'. Ja Sam on ollut aina mahdoton, kun teistä on ollut puhe. Hän on vihannut teitä ensi hetkestä alkaen eikä ole milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta sanoa teistä jotakin pahaa."
"Minä tapan sen kirotun neekerin, ellei hän ole toimittanut kirjettä perille", ärjäisi Clarke ponnahtaen ylös. "Sitä en tullut ajatelleeksikaan. Hyvä Jumala! Mitähän Betty lieneekään minusta ajatellut? Varmaankin, että olin lähtenyt sanaa sanomatta tieheni. Jos hän olisi tiennyt, että todella rakastin häntä, ei hän olisi milloinkaan voinut minusta sellaista uskoa."
"Tässä näyttää olevan muutakin, joka kaipaa selitystä, mutta teihin olen joka tapauksessa tyytyväinen", virkkoi eversti. "Nyt menen Samin puheille katsomaan, minne kirje on mahtanut joutua. Olen iloinen, etten ollut erehtynyt teistä. Arvaan tämän tuottaneen teille tuskaa enkä sitä lainkaan ihmettelekään. Ehkäpä voimme vieläkin kääntää kaikki parhain päin. Neuvoisin teitä – mutta olkoon nyt tällä kerralla. Olen joka tapauksessa ystävänne tässä asiassa. Ilmoitan sitten, mitä Samilla oli sanottavana."
"Johan minä ajattelinkin, ettei tuossa nuorukaisessa ole mitään vilppiä", mietti eversti mennessään viheriän aukean poikki harjun rinteelle. Hän tapasi vanhan neekerin istumassa kynnyksellään.
"Sam, mihin panit kirjeen, jonka herra Clarke antoi sinulle viime lokakuussa Betylle toimitettavaksi?"
"En muista saaneeni mitään kirjettä, isäntä", vastasi Sam.
"Äläpäs nyt valehtele, Sam. Clarke on juuri sanonut minulle, että hän antoi sinulle kirjeen. Mihin panit sen?"
"Massa Zane, en muista nähneeni mitään kirjettä", intti vanhus silmiään pyöritellen ja otti mustuneen nysänsä suupielestä.
"Jos valehtelet vielä kerran, rankaisen sinua", sanoi eversti tuimasti. "Olet jo vanha, Sam, joten en tahtoisi ruoskia sinua, mutta ellet hae kirjettä heti paikalla käsiini, teen sen."
Sam murahteli ja hävisi mökkiinsä, jossa eversti kuuli hänen penkovan ja kolistelevan. Hän palasi hetkisen kuluttua ja ojensi everstille rypistyneen ja pahoin tahriintuneen kirjeen.
"Mikä sai sinut tekemään tämän, Sam? Olet aina ollut rehellinen. Tekosi on aiheuttanut vakavan väärinkäsityksen ja olisi voinut johtaa pahempaankin."
"Hän olemas noita etelän valkoisia lurjuksia eikä kelpaamas mihinkään", vastasi Sam. "Minä näkemäs sisarenne, neiti Betyn, seurustella hänen kanssa ja näkemäs, että neiti Betty kiintyä häneen, jolloin minä sanomas, ettei neiti Bettyn sopimas välittää hänestä. Ja sentähden en antamas kirjettä ollenkaan hänelle."
Siinä kaikki, mitä Samilla oli puolustuksekseen sanottavana, ja tietäen, että olisi ollut turhaa ryhtyä pitempiin puheisiin tuon hyvää tarkoittavan, mutta tietämättömän ja taikauskoisen neekerivanhuksen kanssa, eversti kääntyi ja lähti kotiin. Hän katseli kirjettä ja näki, että se oli osoitettu Elisabeth Zanelle. Muste oli siinä määrin vaalistunut, että kirjaimia tuskin erotti.
"Mitä sinulla on kädessäsi?" kysyi hänen vaimonsa, joka oli nähnyt hänen menevän rinteelle neekerin mökille. Hän huokaisi helpotuksesta nähdessään, että hänen miehensä kasvot olivat jälleen rauhalliset ja hymyilevät.
"Pieni kirje tuolle tulisukalle ylhäällä ja varmasti sellainen, joka selvittää tämän salaisuuden. Clarke antoi sen Samille viime syksynä, mutta Sam ei toimittanut sitä Betylle."
"Toivon kaikesta sydämestäni, että se palauttaa Betyn mielenrauhan. Hän kiusaa minut kuoliaaksi lemmenselkkauksillaan."
Eversti Zane kapusi yläkertaan ja tapasi Betyn aivan samassa mielentilassa kuin aikaisemmin. Hän nykäisi kärsimättömästi niskojaan, kun veli astui sisään.
"Kas niin, armollinen neiti, tässä minulla on jotakin, joka ehkä herättää sinunkin mielenkiintoasi", lausui eversti hilpeästi.
"Mitä?" kysyi Betty säpsähtäen. Hän karahti hehkuvanpunaiseksi nähdessään kirjeen eikä huolinut sitä ensin. Veljen hilpeä käytös sai hänet aivan ymmälle, sillä tämä oli ollut äsken kaikkea muuta kuin miellyttävä.
"Kirje herra Clarkelta, joka sinun olisi pitänyt saada viime syksynä. Kas tässä, ota. Hän oli silloin lähtöaamuna antanut sen Samille, ja tuo vanhuuttaan jo hiukan kaistapäinen neekeri piti sen. Sille ei nyt mahda enää mitään, mutta se oli joka tapauksessa hyvin ikävää. Olen pahoillani ja säälin teitä molempia. Clarke ei anna sinulle milloinkaan anteeksi, ei, vaikka sitä tahtoisitkin, mitä taas et varmastikaan tee. Hän ei sanonut tarkalleen, mitä kirjeessä on, mutta tiedän sen saavan sinut häpeämään sitä, ettet luottanut häneen."
Eversti oli sanonut sanottavansa ja poistui jättäen Betyn täydellisen hämmingin valtaan. Sanat "hyvin ikävää", "säälin teitä", ja "ei anna milloinkaan anteeksi" kaikuivat hänen korvissaan. Mitä hän tarkoitti? Betty repäisi vapisevin sormin kirjeen auki, riensi ikkunan ääreen ja luki:
"Hyvä Betty.
Jos olisitte odottanut vain hetkisen, tietäisin, ettette olisi
ollut minulle niin vihainen. Olin päättänyt sanoa teille jotakin,
mutta en saanut puhutuksi mitään; sanat takertuivat kurkkuuni.
Rakastan Teitä. Olen rakastanut Teitä siitä siunatusta hetkestä
alkaen, jolloin näin Teidät ensi kerran. Aurinko ei ole konsanaan
paistanut suloisemmille kasvoille, kuin mitä näin silloin poninne
suitsiin tarttuessani. Olen maailman onnellisin mies, jos sanotte
välittävänne minusta edes hiukan ja lupaatte tulla vaimokseni.
Tein väärin suudellessani Teitä ja pyydän Teitä antamaan minulle
anteeksi. Mutta jos voisitte nähdä kasvonne sellaisina kuin näin
ne illalla kuutamossa, olisivat anteeksipyyntöni tarpeettomat;
ymmärtäisitte, että päähänpisto, joka sokaisi minut, oli
vastustamaton. Se suudelma sisälsi toiveeni, rakkauteni, elämäni,
kaikkeni. Sallikaa sen puhua puolestani.
Lasken palaavani Fort Pittistä vasta kuuden tahi kahdeksan viikon
kuluttua enkä voi odottaa vastaustanne niin kauan.
Sen toivossa piirrän
Teidän kuolemaan saakka
Alfred."Betty luki kirjeen läpi. Kirjaimet alkoivat hyppiä hänen silmissään, ja huone kävi äkkiä hämäräksi. Hän ojensi avuttomasti molemmat kätensä kuin jotakin tukea etsien ja lyyhistyi permannolle, josta eversti Zane löysi hänet makaamassa kalpeana ja liikkumattomana ikkunan alla. Betty oli pyörtynyt ensi kerran nuoren elämänsä aikana.
IX
Gyantwala eli, kuten häntä yleisemmin nimitettiin, Cornplanter, oli alkuperäisesti eräs senecapäällikkö, mutta kun lännen viisi sotaisinta heimoa teki historiallisen "Viiden kansakunnan liiton", tuli hänestä sen johtaja. Eräs vanha historioitsija sanoo tästä kuuluisasta päälliköstä: "Muistotieto kertoo, että Cornplanterin suonissa virtasi erään kuuluisan valkoisen miehen veri. Heimoa hallitsi alkuperäisesti intiaanikuningatar, joka kuului olleen ihmeteltävän nerokas, tarmokas ja kaunis. Hän oli syntynyt hallitsemaan kansaansa tahtonsa voimalla. Monet suuret päälliköt kävivät häntä kosimassa, mutta korkea asema ja valta olivat hänelle rakkaammat. Kun tämä valkoinen mies, silloin verraten nuori vielä, ilmestyi Ohion laaksoon, rakastui kuningatar häneen, ja Cornplanter oli heidän poikansa."
Cornplanter eli hyvin vanhaksi. Hän oli viisas neuvottelija, suuri johtaja ja kuoli noin sadan vuoden ikäisenä saatuaan elämänsä varrella valkoisilta miehiltä enemmän tunnustusta kuin kukaan toinen päällikkö. Kenraali Washington kirjoitti hänestä: "Cornplanterin ansiot ja hänen ystävyytensä Yhdysvaltoja kohtaan tunnetaan yleisesti eivätkä tule milloinkaan unohtumaan."
Mutta Cornplanter ei ollut aina ollut kalpeanaamojen ystävä. Dunmoren sodassa ja kauan sen jälkeenkin hän oli intiaanien kiihkeimpiä ja kostonhimoisimpia johtajia taistelussa päälletunkevia uudisasukkaita vastaan.
Ja juuri tällöin, kun Cornplanterin kaikki toiminta kohdistui valkoisia vastaan, Isak Zanelle kävi niin onnettomasti, että hän joutui tämän mahtavan päällikön käsiin.
Muistettaneen, että Isak oli metsiin eksyneenä ja nälästä ja uupumuksesta heikkona ryöminyt erääseen pensaikkoon ja nukahtanut. Hän havahtui siihen, että joku koira nuoli hänen kasvojaan. Läheltä kuului intiaanien puhetta. Hän hypähti ylös ja kiiruhti tiehensä niin nopeasti kuin taisi, mutta ei kyennyt kilpailemaan takaa-ajajien kanssa, uupunut kun oli. He saavuttivat hänet melkein heti ja nähtyään, ettei hän jaksanut puolustautua, he kävivät häneen käsiksi ja raahasivat hänet jollekin kapealle, mutta paljon käytetylle polulle.
"Kurja juoksija. Hyvin huonot sääret", huomautti toinen hänen vangitsijoistaan, mille hänen kumppaninsa nauroivat. Sitten he huusivat pari kolme kertaa, ja hetkisen kuluttua ilmestyi vielä muita intiaaneja paikalle. Isak huomasi, että häntä vietiin johonkin suureen kylään. Hän tiedusteli rotevalta soturilta, joka talutti häntä, heidän päällikkönsä nimeä ja sai kuulla joutuneensa Cornplanterin vangiksi.
Kulkiessaan kylän läpi hän näki kaikesta, että siellä valmistauduttiin sotaan. Kaikkialla oli vilkasta hyörinää. Vaimot varustivat eväiksi suuret määrät puhvelinlihaa, joka viillettiin pitkiksi, ohkaisiksi suikaleiksi, ja paahtoivat maissia kivivadeissa. Soturit puhdistivat luodikoita, teroittivat tapparoita ja sekoittivat sotamaalaukseen tarvittavia värejä, ja kun Isak virui iltapäivällä yksinään eräässä autiossa majassa, johon saattajat olivat hänet teljenneet, kuuli hän seinän takaa puheen toisensa jälkeen, niitä kuitenkaan ymmärtämättä, koska ne pidettiin jollakin hänelle oudolla murteella. Sitten kuului kiljuntaa, kumeata poljentaa ja kovaan puuhun iskeytyvien tapparoiden helähtelyä. Intiaanit tanssivat sotatanssia sotapaalun ympärillä. Tämä uudistui kunakin neljänä päivänä, jotka Isak sai viettää majassa maaten ja joiden kuluessa hän toipui nopeasti entiselleen. Viidentenä päivänä tuli eräs mies hänen luokseen. Hän oli kookas ja voimakkaan näköinen, yllään intiaanien tavallinen niukka pukinnahkainen asu ja tukka olkapäille valuen. Mutta Isak tunsi hänet heti valkoiseksi mieheksi ja otaksui, että hän oli ehkä joku ranskalainen kulkukauppias, joita kävi niin lukuisasti intiaanikylissä.
"Nimenne on Zane", sanoi mies englanniksi ja katsoi terävästi Isakiin.
"Niin on. Kuka olette?" kysyi Isak suuresti hämmästyneenä.
"Girty. En ole milloinkaan nähnyt teitä, mutta everstin ja Jonathanin tunnen hyvin ja olen kerran nähnyt sisarennekin. Olette kaikki toistenne näköisiä."
"Oletteko Simon Girty?"
"Kyllä."
"Olen kuullut vaikutusvallastanne intiaaneihin. Ettekö voisi tehdä mitään hyväkseni?"
"Kuinka tulitte joutuneeksi näille maille? Tästä ei ole Wingenundin päämajaan kuin joitakin penikulmia", sanoi Girty katsoen Isakiin läpitunkevasti pienillä, mustilla silmillään.
"Girty, vannon teille, etten ole vakooja. Karkasin wyandotien kylästä Mad Riveriltä ja eksyin kolme päivää harhailtuani. Kätkeydyin pensaikkoon ja nukahdin, ja kun heräsin, oli jonkun intiaanin koira löytänyt minut. Kuulin ääniä ja näin kolme soturia. Lähdin pakoon, mutta he saivat minut helposti kiinni."
"Olen kuullut teistä. Vanhalla Tarhella on tytär, joka ei ole suostunut vaihtamaan teitä mihinkään lunnaisiin."
"Aivan niin; jospa olisinkin nyt siellä. Tilanne ei miellytä minua lainkaan."
"Olette oikeassa, Zane. Jouduitte vangiksi pahaan aikaan. Intiaanit ovat vimmoissaan. Otaksun teidän kuulleen, että eversti Crawford murhasi suuren joukon intiaaneja vain pari päivää sitten. Nyt perii hukka jokaisen vangiksi joutuneen valkoisen miehen. Pelkään, etten voi tehdä mitään hyväksenne."
Pari sanaa Simon Girtystä, Valkoisesta intiaanista. Hänellä oli kaksi veljeä, James ja George, jotka olivat olleet lainsuojattomia jo ennenkuin delawarit ottivat heidät heimoonsa, ja joista tuli kummastakin verenhimoisia ja petomaisia villejä. Simon oli joutunut delawarien vangiksi yhdessä veljensä keralla, mutta intiaanien järjestymätön ja vapaa elämä ei saanut häntä heti lumoihinsa. On luultavaa, että hän tutustui vankeutensa aikana läpikotaisin intiaanien luonteeseen ja oppi taidon, miten hallita heitä – seikkoja, joita voidaan sanoa vain aniharvoista valkoisista miehistä. Ja varmaa on, että hän otti mielellään osaa seurusteluun leiritulien ympärillä tunnetun ranskalaiskanadalaisen Joucairen lailla ja puhui nautinnolla käräjätaloon kokoontuneille sotureille.
Vallankumouksen puhjetessa Girty palveli aliupseerina Fort Pittin varusväessä. Hän karkasi varustuksesta ystäviensä McKeen ja Elliottin ja kahdentoista muun sotilaan keralla, ja nämä petturit levittivät yhtä paljon kauhua niin delawarien kuin valkoistenkin keskuuteen. Delawarit olivat niitä harvoja heimoja, jotka eivät näyttäneet haluavan ryhtyä sotaan, ja saadakseen heidät liittymään Hamiltoniin, brittiläisten päällikköön, Girty tiedoitti, että kenraali Washington oli kaatunut, kongressi hajoitettu, ja että brittiläiset olivat voittaneet kaikissa taisteluissa.
Girty puhui useampia intiaanien kieliä, ja Hamilton lähetti hänet kiertomatkalle eri heimojen keskuuteen yllyttämään intiaaneja entistä katkerampaan vihaan uudisasukkaita vastaan. Hän oli siihen kuin luotu, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän oli saavuttanut suuren vaikutusvallan kaikissa heimoissa. Hän tuli tunnetuksi osallisuudestaan intiaanien ryöstöretkiin, yöllisistä hyökkäyksistään asutuksille, julmuuksistaan, valkoisten naisten ryöstämisestä ja pirullisesta viekkaudestaan.
Hän oli vuosikausia rajaseudun todellinen murhaenkeli. Hänen nimensä pelkkä mainitseminenkin herätti jo kauhua kaikissa kodeissa; se sai lapset itkemään pelosta ja rohkeimmankin naisen kalpenemaan.
On vaikeata käsittää, miten valkoisesta miehestä saattoi tulla tämmöinen ihmispeto. Siihen voitaneen tuskin antaa muuta selitystä, kuin että tämän luopion raivo omaa kansaansa vastaan johtui pikemminkin jonkinlaisesta mielenvikaisuudesta kuin pohjaltaan ilkeästä ja julmasta luonteenlaadusta. Simon Girtyn puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että monet seikat, jotka tulivat tunnetuiksi vasta hänen kuoltuaan, todistavat hänen olleen paremman, kuin mitä hänestä oli uskottu. Monet kaameat rikokset, joista häntä syytettiin, olivatkin todellisuudessa hänen veljiensä urotöitä, ja varmuudella tiedetään, että hän pelasti oman henkensä uhalla Kentonin kidutuspaalusta.
Isak Zane sai olla viisi päivää aivan rauhassa, ainoankaan soturin käymättä häntä häiritsemässä. Hän ei nähnyt koko aikana muita kuin vanhan vaimon, joka toi hänelle ruokaa. Kuudentena päivänä ilmestyi majaan kaksi soturia, jotka veivät hänet "Viiden kansakunnan" tilavaan neuvottelutaloon. Cornplanter istui lähimpien päälliköidensä, Korkean puun ja Ukkosensäteen välissä, heimon toisten mahtimiesten keskellä. Eräs iäkäs intiaani seisoi hänen edessään ja piti parhaillaan puhetta. Kuuntelijat istuivat liikkumattomina ja kasvot niin kylminä ja tuimina, että ne näyttivät kiveen veistetyiltä. Kukaan ei ollut vankia huomaavinaankaan.
"Zane, he neuvottelevat nyt kohtalostanne", kuiskasi eräs ääni Isakin korvaan. Isak kääntyi ja tunsi Girtyn. "Saatte valmistautua odottamaan pahinta."
"Eikö minulla ole siis mitään toivoa?" kysyi Isak.
"Pelkään, ettei", jatkoi luopio kuiskaten. "Minun ei sallittu edes puhuakaan läsnäolijoille. Sanoin Cornplanterille siitä huolimatta, että surmaamalla teidät nostettaisiin kaikki huronit häntä vastaan, mutta hän ei ollut kuulevinaankaan. Ollessani eilen delawarien kylässä näin eversti Crawfordin poltettavan paalussa. Hän oli ystäväni Fort Pittin ajoilta, mutta en tohtinut virkkaa sanaakaan vimmastuneille intiaaneille. Sain katsella hänen kiduttamistaan avuttomana syrjästä. Pipe ja Wingenund, molemmat Crawfordin entisiä ystäviä, seisoivat vieressä ja näkivät hänen kiemurtelevan siinä hehkuvien hiilien keskellä viisi tuntia."
Luopion kertomus sai Isakin värisemään, mutta hän ei vastannut mitään. Hän oli tuntenut alusta alkaen, että tilanne oli toivoton, ja pakoa saattoi tuskin ajatellakaan, kun kylä oli niin laaja. Hän puri hampaansa yhteen ja päätti näyttää noille punaisille piruille, kuinka valkoinen mies kuolee.
Kun kaikki toiset päälliköt olivat lausuneet mielipiteensä, nousi Korkea puu ja piti pitkän ja kaunopuheliaan puheen, josta Isak ei ymmärtänyt sanaakaan. Kun hän oli lopettanut, ojensi Cornplanter kyhmyisen sotanuijan Ukkosensäteelle, joka nousi, astui ulos piiristä ja iski nuijan permantoon kumealla jysähdyksellä. Hän ojensi sen sitten Korkealle puulle, minkä jälkeen nuija kiersi miehestä mieheen, kunnes kukin päällikkö oli ottanut osaa tähän äänestykseen juhlallisella ja arvokkaalla ilmeellä.
Isak seurasi toimitusta kuin lumottuna. Hän oli nähnyt sotanuijaa käytettävän huronien neuvotteluissa ja tiesi, että sen iskeminen maahan tiesi sotaa ja kuolemaa.
"Valkoinen mies, olette intiaanien tappaja", lausui Cornplanter hyvällä englannin kielellä. "Kun aurinko nousee, kuolette."
Eräs soturi astui esiin ja maalasi Isakin kasvot mustiksi, minkä tämä tiesi merkitsevän sitä, että hänen oli kuoltava aamulla. Matkalla säilytyspaikkaansa hän näki soturien alkaneen sotatanssin.
Noin sata soturia kiersi tapparat, puukot ja nuijat käsissä laveassa piirissä erästä paalua säestäen askeliaan matalalla laululla. Kaikki kulkivat pää alhaalla ja lähelle toisiaan. Määrätyillä väliajoilla, jolloin kaikki oikaisivat äkkiä vartalonsa ja polkivat vimmatusti maata, he pyörähtivät ympäri hurjasti kiljuen ja jatkoivat syvään kyykistellen kulkuaan päinvastaiseen suuntaan. Kun tämä oli toistunut kolme kertaa, astui joku soturi ulos rivistä, iski puukkonsa tahi tapparansa paaluun ja luetteli sitten kaikuvalla äänellä kaikki urotyönsä. Toiset tervehtivät häntä äänekkäillä ylistyshuudoilla ja heristivät aseitaan, minkä jälkeen juhlameno alkoi jälleen alusta.
Sinä iltapäivänä poikkesi Isakin majaan monta soturia, jotka puivat hänelle nyrkkiään ja uhkasivat häntä puukoillaan, herjasivat ja kirosivat häntä. Julma riemu, jota he tunsivat ajatellessaan hänen tuskiaan kidutuspaalussa, kuvastui heidän kostonhimoisilla kasvoillaan.
Kim ilta tuli, sulkivat vartijat majan oven ja jättivät Isakin yksin. Tihenevä pimeys rauhoitti jännityksen rasittamia hermoja. Hälinäkin hiljeni vähitellen, kunnes ulkoa ei kuulunut muuta kuin silloin tällöin jonkun juopuneen soturin kiljahdus. Isakista se kuulosti pitkältä, nousevalta ja laskevalta kuolinhuudolta, joka kaikui koko kylän yli ja teki levon mahdottomaksi. Sen kaamea tarkoitus sai hänet värisemään kuin vilusta. Mutta sekin taukosi lopulta, ja kun koiratkin olivat lakanneet mekastamasta, vallitsi kylässä niin syvä ja ehdoton hiljaisuus, että sen saattoi melkein tuntea. Isak toisteli mielessään kauan aikaa aivan koneellisesti sanoja: Viimeinen yöni! Viimeinen yöni! ja pakotti sitten itsensä ajattelemaan muita asioita. Hän siirtyi ajatuksissaan etäälle teltasta, jossa hän nyt makasi, äidin ja veljien pariin, aikaan, jolloin he eivät olleet vielä muuttaneet tähän verenhimoisten villien maahan. Ajatukset harhailivat lapsuuden päiviin, jolloin hän sai aina viedä lehmät laitumelle, ja hän oli unelmoivassa ja hämmentyneessä mielikuvituksessaan nytkin avaavinaan veräjää. Sitten hän oli kahlaavinaan purossa kaloja ajellen. Entisten leikkitoverien kasvot, joita hän ei ollut vuosikausiin muistanut, katsoivat häneen wigwamin tummalta seinältä. Siinä oli Andrew ja toiset veljet, sisaren nauravat kasvot ja äidin vakavat ja puhtaat piirteet. Levätessään siinä kuoleman varjot yllään häilyen hänestä oli suloista ajatella, että hän pääsisi pian äitinsä luokse. Nämä mielikuvat häipyivät toinen toisensa jälkeen vähitellen pimeyteen, ja Isak vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, jossa hän oli näkevinään seuraavan näyn. Majassa tuli äkkiä häikäisevän kirkasta, ja intiaanityttö, joka rakasti häntä niin suuresti, seisoi hänen edessään. Myeraahin tummat silmät säteilivät kuolemattomasta lemmestä, ja hänen huulensa hymyilivät rohkaisevasti ja toivehikkaasti.
Tyly potku havahdutti Isakin unelmista. Eräs roteva soturi riuhtaisi hänet seisoalleen ja tyrkkäsi hänet ulos majasta.
Oli varhainen aamu. Aurinko oli juuri noussut idässä siintävien matalien harjanteiden takaa ja punasi säteillään usvapilven reunoja, joka verhosi joen kuin pehmeä, valkoinen vaippa. Vaikka ilma oli lämmin, tunsi Isak vilunväreitä, kun vilpoinen tuuli puhalsi häntä kasvoihin. Hän loi pitkän ja kaihoisan silmäyksen nousevaan aurinkoon, sanoi jäähyväiset idälle, jota hän ei saanut nähdä enää milloinkaan, ja kääntyi päättävästi poispäin.
Vaikka hetki olikin niin varhainen, olivat intiaanit jo miehissä ja naisissa jalkeilla, ja koko laakso kajahteli heidän huudoistaan. Vanki kulki vartijoineen kylän valtatietä alas jäljessään kirkuva ja kiljuva lauma naisia, nuoria sotureita ja lapsia, jotka viskelivät vihattua pitkäpuukkoa kivillä ja kalikoilla.
Kylän kaikki asukkaat kiiruhtivat nyt keskustassa olevalle soikealle aukealle, jossa he järjestyivät kahteen vastakkaiseen riviin siten, että väliin jäi noin kolme metriä. Isakin oli juostava kujaa – eräs intiaanien julmimpia kidutustapoja. Cornplanteria ja hänen lähimpiä miehiään lukuunottamatta olivat kaikki, jotka kynnelle kykenivät, asettuneet riveihin. Pienet intiaanipojat, jotka tuskin kykenivät kiveä heittämään, tytöt ja vaimot, aseina piiskoja ja keihäitä, jäntevät nuorukaiset välkkyvine tapparoineen, ja jylhät karaistut soturit kyhmyisine sotanuijineen – kaikki olivat saapuvilla ja kaikki kiljuivat ja heiluttivat aseitaan tavalla, jota oli kauhea nähdä.
Lähtömerkki annettiin, ja Isak syöksähti eteenpäin kuin hirvi, vyötäisiä myöten alastomaksi riisuttuna. Hän tiesi, miten hänen oli juostava suoriutuakseen leikistä mahdollisimman vähällä. Pitkän kujanteen alkupää oli kaikista vaarallisin, sillä vanhemmat soturit ja varttuneemmat nuorukaiset olivat kaikki asettuneet siihen, ja kun Isak pääsi heidän kohdalleen, näyttivät hänen jalkansa tuskin koskettavan maahan; hän hypähteli puoleen ja toiseen, sukelsi vikkelästi kohotettujen aseiden alitse aivan soturien edestä, väisti monta iskua taitavasti käsivarsillaan, kaatoi silloin tällöin jonkun varomattoman soturin salamannopealla iskulla sydänalaan eikä hiljentänyt vauhtiaan silmänräpäykseksikään, niin että intiaanien oli äärimmäisen vaikeata osua häneen tehokkaasti. Yläpäästä selviydyttyään Isak oli suorittanut kujanjuoksunsa, sillä naiset ja lapset pakenivat kirkuen hänen jäntevän kätensä tieltä.
Vanhat päälliköt antoivat hänelle tunnustuksensa tyytyväisillä murahduksilla. Otsassa oli mitätön ruhjevamma, josta tihkuva veri sekoittui poskille tipahteleviin hikikarpaloihin, ja hartioissa ja käsivarsissa näkyi useita mustelmia ja naarmuja, mutta yleensä hän oli läpäissyt koetuksen, ainoatakaan vaikeata vammaa saamatta, mikä oli kujanjuoksussa melkein ennenkuulumaton tapaus.
Kun hänet oli köytetty märillä nahkahihnoilla aukean keskelle lyötyyn paaluun, alkoivat naiset, pojat ja tytöt kiertää häntä pitkässä jonossa, ulvoen kuin paholaiset. Naiset pistelivät hänen ruumiiseensa suolavedessä liotettuja teräviä tikkuja, tytöt löivät häntä notkeilla pajupiiskoilla, jotka tekivät tummanpunaisen jäljen valkoisiin hartioihin, ja nuorukaiset iskivät tapparansa paaluun niin liki päätä, että terä melkein hipoi tukkaa.
Isak tunsi intiaanin luonteen perinpohjin. Heidän kunnioituksensa säilyttäminen oli ainoa keino, millä saada heidät lieventämään kidutusta. Jos hän olisi pyytänyt sanallakaan armoa, olisi se vain lisännyt hänen kärsimyksiään eikä jouduttanut kuolemaa, vaan päinvastoin. Hän oli päättänyt kuolla ääntä päästämättä, näyttää täysin välinpitämättömältä, mitä hyvänsä hänelle sitten tapahtuisikin, sillä oli aivan hyödytöntä koettaa vaikuttaa intiaaneihin jollakin tavalla – äärimmäinen kylmäverisyys saattoi saada heidät heltymään, jos mikään. Tahi jos hän saisi heidät raivostumaan niin silmittömästi, että he tappaisivat hänet heti, säästyisi hän kaikilta niiltä hirveiltä tuskilta, joilla he vähitellen kiduttivat uhrinsa hengiltä.
Eräs kaunispiirteinen, nuori soturi heitti tapparansa kolme kertaa paaluun, kymmenen, viidentoista ja kahdenkymmenen askeleen välimatkalta, ja sen terä upposi joka kerralla puuhun niin liki Isakin päätä, ettei väliä ollut kuin vajaa tuuma. Isak katsoi kopealla ja ylenkatseellisella ilmeellä suoraan eteensä eikä ollut soturia näkevinäänkään.
"Luuleeko intiaanipoikanen voivansa saada valkoisen soturin pelkäämään?" kysyi hän lopulta halveksivasti. "Menköön hän ensin voittamaan kotkansulkansa. Kalpeanaama nauraa hänelle."
Nuorukainen ymmärsi huronien kieltä, koska hän kiljahti raivokkaasti ja heitti tapparansa neljännen kerran, nyt niin lähelle, että se katkaisi kiharan Isakin korvalliselta.
Tätä juuri Isak oli tahtonutkin. Hän toivoi soturin heittävän tapparansa vimmoissaan niin taitamattomasti, että se lopettaisi heti hänen kärsimyksensä, mutta raivostunut nuorukainen ei saanut enää tilaisuutta heittää, sillä katselijat alkoivat huudella hänelle pilkkasanoja ja tyrkkäsivät hänet syrjään.
Hänen tilalleen astui toisia sotureita, jotka koettivat kukin vuorostaan taitoaan tapparan ja puukon heittämisessä, mutta heidän yrityksensä tekivät Isakin vain yhä ivallisemmaksi. Hänen päänsä ja hartioidensa ympärillä oli lopulta tapparoita ja puukkoja niin tiheässä, ettei paaluun olisi enempää mahtunut.
"Valkoinen kotka on kyllästynyt poikasiin", huusi Isak eräälle lähellä seisovalle päällikölle. "Mitä hän on tehnyt, koska hänet annetaan lapsille leikkikaluksi? Sallittakoon hänen kuolla, kuten päällikön tulee!"
Tytöt olivat jo kauan sitten jättäneet vangin rauhaan, ja paatuneet vanhat akatkin olivat siirtyneet syrjään. Vangin kauniit ja ylevät kasvot, uljas ja ylpeä käytös, hänen vihollisiaan kohtaan osoittamansa ylenkatse, hänen kylmä rauhallisuutensa, jota ei mikään voinut järkyttää, ja valkoisessa ihossa näkyvät, korkealle kohonneet punaiset juovat olivat voittaneet heidän myötätuntonsa.
Mutta soturien laita oli toisin. Nähtyään, etteivät heidän ponnistuksensa saaneet kalpeanaamaa lannistumaan, eräs soturi kääntyi Korkean puun puoleen, joka antoi kaikuvalla äänellä jonkin käskyn. Paalun ympärille ryhmittyneet intiaanit hajaantuivat ja muodostivat lavean piirin. Hetkisen kuluttua astui eräs roteva soturi esiin suurta risukimppua kantaen.
Rautaisista hermoistaan huolimatta Isak vavahti kauhusta. Hän oli odottanut saavansa juosta kujaa, joutuvansa elävänä päänahattomaksi, menettävänsä kyntensä ja että hänen sääriinsä ammuttaisiin suolarakeita, muista vähäpätöisemmistä pirullisuuksista puhumattakaan, mutta kun hän ei ollut tappanut ainoatakaan tämän heimon jäsentä, ei hän ollut ajatellutkaan, että hänet poltettaisiin elävältä. Laupias Jumala, se oli liian hirveätä!
Intiaanit olivat nyt vaiti, mutta kuolinlaulut ja -tanssit alkoivat heti kun rovio oli sytytetty. Kimppu toisensa jälkeen lennähti Isakin jalkojen juureen, ja kun kasa oli kyllin korkea, kumartui eräs soturi sen juurelle. Teräs kilahti piikiveä vasten, taula alkoi hehkua ja samassa nousi heikko, lepattava liekki näkyviin ohuen savupatsaan kohotessa ilmaan.
Isak puri hammasta ja rukoili koko sielustaan, että kuolema tulisi pian.
Simon Girty tunkeutui hänen luokseen intiaanien lomitse. Hän oli saanut luvan puhutella vankia, joka oli hänen omaa väriään.
"Zane, kestitte sankarillisesti. Muulloin se olisi varmasti pelastanut teidät. Jos tahdotte, vien terveisenne omaisillenne." Sitten hän kumartui ja kuiskasi Isakin korvaan: "Tein puolestanne kaiken voitavani, mutta lienen tullut liian myöhään."
"Koettakaa saada tästä sana Fort Henryyn", vastasi Isak.
Roviosta alkoi kuulua kuivan puun räsähtelyä ja ilmaan leimahti kapea, punertava liekki, joka nuoleskeli vangin säärystimien ripsuja. Tällä jännittävällä hetkellä, jolloin kaikkien huomio oli kiintynyt paaluun köytettyyn, liikkumattomaan olentoon, kajahti tyynessä aamuilmassa äkkiä pitkä, läpitunkeva huuto, joka tyrehdytti kuolinlaulun soturien huulille. Se tuli niin odottamatta, voimakkaana ja hurjuudessaan niin peloittavana, että paikalla vallitsi sen tauottua kuoleman hiljaisuus. Kaikkien katseet kohdistuivat kunnaalle, josta ääni oli kuulunut, ja kaikki erottivat nopeasti lähestyvää kumeata jyminää, joka ei voinut olla muuta kuin hurjasti laukkaavien hevosten poljentaa kallioisella maaperällä. Intiaanit seisoivat hämmästyksestä sanattomina, tyrmistyneinä, ja osaamatta ryhtyä mihinkään. Kunnaalle ilmestyi äkkiä sinistä taivasta vasten kuvastuen kookas, musta hevonen, pää pystyssä ja harja tuulessa hulmuten, selässään sulkakoristeinen soturi, joka heilutti luodikkoaan korkealla päänsä päällä. Äskeinen kiljuva huuto kajahti jälleen tyrmistyneiden intiaanien korviin.
Vanki oli nähnyt tuon hevosen ja ratsastajan ennenkin, hän oli kuullut huudon, ja hänen sydämensä sykähti toivosta. Intiaanitkin tunsivat sen; se oli huronien kaamea sotahuuto.
Johtajaa seurasi toinen hevonen ja sitten kolmas. Sitten tuli kaksi rinnatusten ja sitten neljä, kunnes kunnaan laki oli mustanaan laukkaavia hevosia. Ne syöksyivät kuin lennossa rinnettä alas kylätielle, ja kun edellä kirmaava musta hevonen oli päässyt aukealle, jossa heimo juhli vankinsa ympärillä, oli jonon loppupää vielä kunnaalla. Ratsastajien sulat häilyivät sulavasti tuulessa, koristeiden heleät värit loistivat kirkkaassa auringonpaisteessa ja aseet välähtelivät.
Täydellisempää yllätystä voitaneen tuskin ajatellakaan. Huronit olivat hiipineet aamun sarastaessa pyssynkantaman päähän kylästä, ja kun kaikki tähystäjät ja tiedustelijat olivat kerääntyneet kidutuspaalun ympärille, olivat he nousseet kunnaalle, josta he sitten rynnistivät kylään, ennenkuin kukaan tiesi, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Naiset ja lapset kirkaisivat. Korkea puu ärjäisi jonkun käskyn ja sitten seisoivat kaikki hiljaa ja odottivat. Kukaan ei yrittänytkään nostaa asettaan.
Ukkospilvi, wyandotien sotapäällikkö, pysähdytti mustan oriinsa parinkymmenen askeleen päähän vangista, takanaan maalattujen paholaistensa tiheät rivit. Heitä oli kolmattasataa, kaikki valioväkeä, koeteltuja ja luotettavia sotureita, ja kaikki vyötäisiä myöten alastomina. Rinnan yli oli vedetty leveä, räikeänpunainen juova ja kasvot oli tehty hirveän näköisiksi mustalla ja valkoisella värillä. Päät oli ajeltu aivan puhtaaksi, lukuunottamatta päänahkatöyhtöjä, jotka törröttivät pystyssä kuin piikkisian harjakset. Jokaisella soturilla oli sulitettu keihäs, tappara ja luodikko, mutta kiiltäviksi ajellut päät pienine, tiukasti sidottuine töyhtöineen osoittivat jo kyllin selvästi, että nämä intiaanit olivat sotapolulla.
Eräs solakka olento hypähti notkeasti maahan erään lähimmän hevosen selästä ja juoksi paaluun köytetyn vangin luo tuuhea tukka hajallaan niskassa hulmuten, mistä kaikki näkivät, ettei hän ollutkaan soturi. Hän oli kuin leimaus paalun edessä, palavat risukimput lennähtivät sinne ja tänne, kirkas terä välähti, hihnat putosivat vangin ranteista, ja huronien eturivit avautuivat vapautetulle ja sulkeutuivat hänen ympärilleen. Vapauttaja kääntyi suu auki tuijottaviin intiaaneihin näyttäen heille Myeraahin, wyandotien prinsessan, kalpeat ja kauniit kasvot.
"Kutsukaa päällikkönne", käski hän.
Senecapäällikön roteva olemus ilmestyi sivulta, ja hän lähestyi tyttöä hitain ja arvokkain askelin. Hän oli viiden kansakunnan ylin johtaja, ja hän käyttäytyi kuin mies, joka tietää olevansa päälliköistä viisain ja satojen taistelujen sankari. Kuka rohkeni häiritä häntä pesässään? Kuka uskalsi uhmata kaikkien heimojen voimakkainta ja mahtavinta ruhtinasta? Kun hän pysähtyi tytön eteen, pani hän käsivarret ristiin ja odotti tämän puhuvan.
"Myeraah tuli noutamaan Valkoista kotkaa."
Cornplater ei vastannut heti. Hän oli kuullut monta tarinaa Myeraahin kauneudesta, mutta hän ei ollut nähnyt häntä milloinkaan. Nyt hän katseli kasvoista kasvoihin intiaaniprinsessaa, jonka kauneutta oli ylistetty niin monessa laulussa.
Tyttö seisoi hänen edessään pää pystyssä ja uljaana. Epäjärjestykseen joutunut puku, joka oli repeytynyt ja tahriintunut pitkästä ratsastuksesta, salasi huonosti hänen vartalonsa sulouden. Sysimusta tukka aaltoili välkkyvinä laineina alas olkapäille, tummat silmät säihkyivät tuimasti ja päättävästi, ja povi kohoili kiihkeästi. Hän oli suurten päälliköiden tytär ja tällä hetkellä kuin villin rakkauden lihaksitulema.
"Huronivaimo on rohkea", virkkoi Cornplanter. "Millä oikeudella hän tulee vankiani vapauttamaan?"
"Valkoinen kotka on wyandoti."
"Miksi kalpeanaama hiiviskelee kuin kettu Cornplanterin kylän ympärillä?"
"Hän karkasi ja eksyi metsiin virralla olevaan linnoitukseen pyrkiessään."
"Cornplanter ei vapauta vankejaan, vaan tappaa heidät."
"Ellette luovuta häntä hyvällä, ottaa Myeraah hänet väkisin", vastasi Myeraah viitaten sotureihinsa. "Ja jos Tarhen tyttärelle tapahtuu jotakin paha, kostetaan hänet hirmuisesti."
Cornplanter katsoi Ukkospilveen. Hän tunsi tämän päällikön urhoollisuuden taistelutantereella. Hänen katseensa kohdistui odottavien huronien äänettömiin riveihin ja siirtyi takaisin heidän johtajansa synkkiin kasvoihin. Ukkospilvi istui suorana kuin keihäs oriinsa selässä, pää pystyssä ja jokainen lihas jännitettynä silmänräpäykselliseen toimintaan. Hän oli valmis ja kiihkeän halukaskin alkamaan verileikin. Hän ja kaikki hänen soturinsa taistelisivat kuin tuhat tiikeriä prinsessansa puolesta, joka oli wyandotien uljaan heimon ylpeys. Cornplanter käsitti tämän ja katsoi, ettei hänellä ollut varaa uhrata ainoatakaan soturia yhden arvottoman kalpeanaaman takia, kun hänellä oli parhaillaan suuri ja tärkeä suunnitelma toimeenpantavana.
"Pitkäpuukko ei ole edes yhden koiranikaan veroinen", virkkoi hän lopulta halveksivasti ja närkästyneesti. "Jos Cornplanter tahtoisi, voisi hän pyyhkäistä huronit tieltään kuin tuuli lehdet. Vieköön Myeraah kalpeanaaman takaisin wigwamiinsa, syöttäköön häntä ja tehköön hänestä akan. Kun hän pistää kuin heinikossa hiipivä käärme, muista silloin päällikön sanat. Cornplanter kääntää selkänsä huronitytölle, joka unohtaa verensä velvoituksen."
Kun aurinko oli päässyt puolipäiväkorkeuteensa, näki se lukuisan intiaanijoukon ratsastavan kapeata polkua pitkässä jonossa, joka kiemurteli suuren käärmeen lailla metsän halki ja aavikoiden poikki.
Ratsastajat olivat wyandoteja, ja Isak Zane ratsasti heidän joukossaan. Hirveästä kuolemasta pelastuneena ja tietäen olevansa jälleen matkalla huronien kaupunkiin hän oli alistunut kohtaloonsa eikä kapinoinut enää sallimusta vastaan. Hän oli pelastuksestaan sanoinkuvaamattoman kiitollinen.
Eräälle vuolaalle ja kirkasvetiselle joelle saavuttuaan soturit laskeutuivat ratsuiltaan ja levähtivät hevosten juodessa halukkaasti raikasta vettä. Eräs intiaani kosketti Isakia käsivarteen ja viittasi korkeata vaahteraa kohti, jonka alla Ukkospilvi ja Myeraah istuivat. Isak käänsi hevosensa ja ratsasti sinne. Myeraahin silmät olivat väsyneet ja surulliset, mutta katse oli ylevä ja luja.
"Valkoinen kotka, tämä joki juoksee suoraan suuren virran äyräällä seisovaan linnoitukseen", lausui hän lyhyesti ja melkeinpä kylmästi. "Seuraa sitä, ja kun aurinko on siirtynyt tuon kukkulan kohdalle, olet oman kansasi luona. Mene. Olet vapaa."
Hän kääntyi poispäin. Isakin päätä alkoi huimata; hän oli varmaankin kuullut väärin. Hän katsoi kiinteästi Myeraahiin ja näki tämän nieleskelevän tuskallisesti, vaikka kasvot olivatkin tyynet, ja että ponin suitsia pitelevä käsi oli puristunut nyrkkiin. Hän katsahti Ukkospilveen ja toisiin intiaaneihin. He istuivat kylminä ja välinpitämättöminä, kasvoillaan tavallinen tutkimaton ilme.
"Myeraah, mitä tarkoitat?" kysyi hän.
"Cornplanterin sanat sattuivat kipeästi Myeraahin sydämeen", vastasi tyttö katkerasti. "Hän puhui totta. Valkoinen kotka ei välitä Myeraahista. Myeraah ei tahdo pitää häntä enää häkissä. Hän on vapaa lentämään pois Myeraahin luota."
"Kotka ei huoli enää vapaudestaan. Rakastan sinua, Myeraah. Olet pelastanut minut, ja nyt olen sinun. Jos seuraat minua kotiini ja tulet siellä omakseni minun kansani tavalla, palaan kanssasi wyandotien luo."
Myeraah loi häneen sanomatonta rakkautta uhkuvan katseen ja heittäytyi huudahtaen hänen syliinsä. Sitten hän irroitti kätensä, selitti jotakin Ukkospilvelle ja viittasi länteen. Päällikkö nousi hevosensa selkään, antoi jonkun käskyn ja ratsasti törmää alas veteen. Soturit seurasivat jäljessä ja kahlauttivat ratsunsa matalan joen poikki kertaakaan taaksensa katsahtamatta. Kun he olivat hävinneet pajukkoon toisella puolella, käänsivät rakastavaiset hevosensa itään.
X
Eräs iltapäivä Fort Henryssä varhain kesällä. Eversti Zane istui kotinsa kynnyksellä ympärillään joitakin henkilöitä ja poltteli pitkää intiaanipiippua, jonka hän otti tämän tästä hampaistaan, puhaltaakseen juhlallisen savupilven ylös tyyneen ilmaan. Majuri McColloch ja kapteeni Boggs seisoivat hänen edessään, ja Silas Zane loikoi nurmikolla. Hänen vaimonsa seisoi ovella, ja Betty istui portailla nojaten päätään veljensä polveen. Kaikki näyttivät vakavilta ja huolestuneilta. Jonathan Zane oli juuri palannut oltuaan poissa kolme viikkoa ja vastaili kysymyksiin, joita sateli hänelle joka taholta.
"Älkää nyt kyselkö enempää, niin kerron kaikki alusta loppuun saakka", oli hän juuri sanonut pyyhkien hikeä otsaltaan. Kasvot olivat laihat, parta ruokkoamaton, ja koko olemuksessa äärimmäisen väsymyksen leima. "Eversti Crawfordilla oli neljäsataakahdeksankymmentä miestä komennettavanaan, Slover ja minä oppaina, ja hänen tarkoituksensa oli murskata shawneet yhdellä iskulla. Kun pääsimme Sandusky-joelle kiivaasti marssittuamme, emme nähneet yhtään intiaania. Crawford oli toivonut yllättävänsä shawneet heidän omassa kylässään, ja kun kylä oli autio, emme tienneet, mitä tehdä. Slover ja minä kehoitimme häntä peräytymään viivyttelemättä, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä. Koetin selittää, että intiaanitiedustelijat, jotka olivat olleet koko kevään valppaasti liikkeellä, olivat toimittaneet tiedon tästä toimenpiteestä kaikille heimoille. Tuo autioksi heitetty kylä ilmaisi minulle heti, että shawneet ja delawarit oli hälytetty aseisiin ja ehkäpä vielä wyandotitkin pohjoisessa. Mutta eversti Crawford oli itsepäinen ja päätti jatkaa etenemistä intiaanien alueelle. Seuraavana päivänä kohtasimme intiaanit, jotka tulivat suoraan meitä vastaan, johtajina delawaripäälliköt Pipe ja Wingenund. Taistelu oli tuskin alkanut, kun punanahat saivat lisäväkeä – neljäsataa soturia huronipäällikkö Shanshotan johdolla. Vihollinen lymysi puiden ja kivien takana, kätkeytyi kuoppiin ja hiipi kimppuumme pitkän heinikon suojassa. Heitä kykenivät vain intiaanien metsästäjät ampumaan, ja niitä Crawfordilla oli vain muutamia, ehkä viisikymmentä kaiken kaikkiaan. Pidimme kuitenkin puoliamme koko päivän, vaikka menetimmekin kuusikymmentä miestä, ja illalla sytytimme suuria nuotioita ollaksemme turvassa yöllisiltä hyökkäyksiltä.
"Aamunkoitteessa jatkoimme taistelua. Näin Simon Girtyn ratsastelevan paikasta toiseen valkoisella hevosella. Hän yllytti intiaaneja taistelemaan kuin villipedot, ja heidän tulensa kävi niin tuhoisaksi, että meidän oli pakko peräytyä. Slover, joka oli lähtenyt vakoilemaan, palasi iltapäivällä ja ilmoitti suuren ratsumiesjoukon lähestyvän, jota hän luuli eversti Crawfordin odottamaksi apuvoimaksi. Joukko saapuikin pian ja osoittautui Butlerin brittiläiseksi jääkärirykmentiksi Detroitista. Crawfordin sotilaat tyrmistyivät, vihollisen tuli kiihtyi kiihtymistään, ja miehiä kaatui ympärillämme kuin heinää. Toiset heittivät luodikkonsa maahan ja lähtivät pakoon, monet suoraan intiaanien käsiin. Joidenkin kokeneiden rajaseudun miesten luulen päässeen pakenemaan, mutta suurin osa sortui kentälle. Itse piilouduin erääseen onttoon puuhun. Seuraavana päivänä, kun kaikki oli hiljaista ryömin ulos, ja näin päänahattomia ja silvottuja ruumiita kaikkialla, mutta en löytänyt eversti Crawfordia. Punanahat olivat ryöstäneet kaikilta vaatteet, aseet, huovat ja kaikki, mikä oli vähänkin arvokasta. Wyandotit olivat lähteneet luoteeseen ja delawarit ja shawneet itään. Seurasin jälkimmäisiä, koska heidän tiensä kulki kotia kohti, ja kolme päivää myöhemmin seisoin korkealla harjulla Wingenundin kylän yläpuolella. Näin eversti Crawfordia köytettävän paaluun ja tulen tuikattavan rovioon, joka oli kasattu hänen jalkoihinsa. Paikka, jossa seisoin, oli tuskin kahdensadan metrin päässä kylästä. Näin molemmat sotapäälliköt, Pipen ja Wingenundin, samoin Simon Girtyn. He katselivat tyynesti sivusta, miten heidän uhrinsa paistui hitaasti kuoliaaksi, ja he olivat jokainen olleet kerran Crawfordin ystäviä. Intiaanit kiljuivat ja tanssivat paalun ympärillä, osoittaen kuolevan kiduttamisessa aivan helvetillistä kekseliäisyyttä. Kun lopulta eräs soturi loikkasi rovion yli ja kiskaisi ohimennen päänahan vielä hengissä olevalta vangilta, en voinut enää nähdä enempää, vaan käännyin ja kiiruhdin pois. Olen ollut monessa kaameassa paikassa, mutta tämä oli pahin."
"Jumalani! Kuinka hirveätä – ja ajatella, että tuo Girty oli kerran valkoinen mies!" huudahti eversti Zane.
"Hänestä oli vähällä tulla kuollut mies", lausui Jonathan Zane jylhästi. "Luotini kaatoi hänen ison, valkoisen hevosensa hänen altaan."
"Olipa sääli, ettet osunut häneen", sanoi Silas Zane.
"Wetzel tulee", huomautti majuri McColloch. "Mitä hän mahtaa tuumia tästä verilöylystä?"
Wetzel yhtyi samassa joukkoon ja löi kättä Jonathanille. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän arveli eversti Crawfordin retken epäonnistumisesta, ilmoitti hän Sloverin juuri saapuneen Hugh Bennetin mökkiin melkein alastomana ja väsymykseen nääntymäisillään.
"Olen iloinen, että Slover pääsi sieltä hengissä. Hän vastusti alusta alkaen koko puuhaa. Jos Crawford olisi totellut meitä, olisimme säästyneet tästä hirveästä onnettomuudesta, ja hän olisi pelastanut henkensä. Tiesikö Slover, kuinka monta oli kaikkiaan pelastunut?" kysyi Jonathan.
"Vain joku harva. Punanahat eivät olleet ottaneet muita vankeja kuin Crawfordin ja Knightin."
"Näin Crawfordin heittävän henkensä poltinpaalussa, mutta Knightiä en nähnyt lainkaan. Ehkäpä hänet murhattiin matkalla delawarien kylään", sanoi Jonathan.
"Minkä vaikutuksen arvelet tämän verilöylyn ja eversti Crawfordin kuoleman tekevän tilanteeseen yleensä, Lewis?" kysyi eversti Zane.
"Että meillä on edessämme toinen yhtä verinen vuosi kuin 1777", vastasi Wetzel.
"Tarkoitat siis, että saamme odottaa milloin hyvänsä ikävyyksiä intiaanien taholta?"
"Koko jokivarsi joutuu sodan jalkoihin. Hamiltonilla on tekeillä joku pirullinen juoni Girtyn kanssa. Tuolla luopiolla on joku urkkija jokivarren asutuksilla, ja hän tietää varustuksista ja niiden puolustuskuntoisuudesta aivan yhtä paljon kuin tekin, eversti Zane."
"Et suinkaan tarkoittane, että tuo urkkija on joku valkoinen?"
"Juuri niin."
"Väitteesi on sangen rohkea, mutta ethän ole milloinkaan puhunut perättömiä. Menkäämme tuonne hiukan syrjään, niin saan puhua siitä lähemmin kanssasi", sanoi eversti Zane nousten ja mennen veräjälle.
"Täällä on jotakin vinossa", virkkoi metsästäjä. "Kuukausi sitten yllätin tuon Miller-nimisen sotilaan nuuskimassa varustuksen vaiheilla paikoissa, joissa hänellä ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä, ja olen siitä lähtien pitänyt häntä silmällä. Jos epäilykseni pitävät paikkansa, pelaa hän jotakin korkeata peliä. En ole vielä saanut mitään todistuksia, mutta asiat näyttävät pahalta."
"Tämäpä kummallista", sanoi eversti. "Muistan Jonathanin maininneen, että hän kohtasi Millerin Kanawhan tienoilla kolme viikkoa sitten, kun Crawford oli joukkoineen matkalla shawneiden kylään. Eversti oli houkutellut Milleriä mukaansa, mutta tämä oli sanonut, että hänellä oli kiire takaisin varustukseen, eikä hän ole vieläkään palannut."
"Sitä en ihmettele. Antakaa minun huolehtia hänestä, niin selvitän tämän vyyhden, sillä hän ei epäile minua, koska en ole sotilas. Teihin nähden hän on varuillaan."
"Saat toimia aivan vapaasti, mutta muista, että olet voinut erehtyäkin. Ilmoita kaikesta minulle. En pidä hänestä, sillä hänellä on tapana tulla ja mennä ilman mitään ymmärrettävää syytä, ja se on tehnyt minutkin epäluuloiseksi. Mutta mitä ihmeen hyötyä hänellä voi olla meidän pettämisestämme?"
"En tiedä. Mutta siitä olen varma, että häntä kannattaa pitää silmällä."
"No mutta Lewis!" huudahti Betty, kun hänen veljensä ja metsästäjä palasivat toisten luo. "Oletko tullut koko matkan tänne ilman luodikkoasi? Ja sinullahan on ihan uusi pukukin."
Lewis istuutui Betyn viereen ja katseli häntä hymyillen. Kasvot, joita aurinko ei ollut vielä tummentanut, näyttivät poikkeuksellisen miellyttäviltä, ja hänen pitkä, musta tukkansa, josta hän oli naisellisen ylpeä, ja jota hän hoiti yhtä huolellisesti kuin luodikkoaan, lainehti hänen olkapäilleen.
"Tänään on syntymäpäiväni, Betty, mutta älä luule, että olen siitä syystä näin hienoissa hepenissä. Tahdoin vain koettaa, onnistuisinko vaikuttamaan sinuun", vastasi Lewis hilpeästi.
"Tämä tuli kovin äkkiarvaamatta, mutta olet saavuttanut tarkoituksesi. Kuka teki pukusi? Ja mistä olet saanut kaikki nuo koreat ripsut ja kauniit nauhat?"
"Ne otin eräästä intiaanikylästä ja puvun tein itse."
"Luulenpa, että minun on turvauduttava apuusi uuden leninkini neulomisessa", huomautti Betty veitikkamaisesti.
"Nyt minun täytyy lähteä", sanoi Wetzel nousten.
"Älä mene vielä. Ethän ole ehtinyt puhua minulle oikeastaan mitään", vastasi Betty tyytymättömästi. Hän seurasi metsästäjää veräjälle.
"Milläpä tämmöinen intiaanien tappaja voisi huvittaa rajaseudun kaunotarta?"
"Huvittamisesta viisi, mutta en ole näetkös tottunut siihen, ettei minua huomata", vastasi Betty ja jatkoi hiljemmin: "Mitä sanoit Milleristä? Kuulin häntä mainittavan, ja Eb näytti huolestuneelta. Mitä kerroit hänelle?"
"Siitä ei nyt väliä, Betty. Riittää, kun tiedät, ettei eversti pidä hänestä, ja että hän on minunkin mielestäni paha mies. Ethän sinäkään välitä hänestä, vai mitä. Betty?"
"En hituistakaan."
"Älä seurustele hänen kanssaan enää, Betty. Hyvää yötä. Minun on mentävä illalliselle."
"Seis, Lew, tahi juoksen jälkeesi."
"Mitä hyötyä sinulla siitä olisi?" naurahti Lewis. "Et saisi minua kuitenkaan kiinni. Uskallan lyödä vaikka vetoa, että saavuttaisin sinut tuon puun kohdalla, vaikka päästäisin sinut alussa kaksikymmentä askelta edelle."
"Älä usko. Koettakaamme", innostui Betty kääräisten hameenhelmat käteensä. Hän oli aina valmis ottamaan vastaan sellaisen haasteen.
"Tässähän tuleekin kilpajuoksu, ellen erehdy", nauroi eversti Zane. "Jos voitat hänet niilläkin ehdoilla, Betty, olet tehnyt jotakin, jota ei ole ennen tapahtunut."
"Silas, astupas kaksikymmentä askelta ja oikein pitkään", sanoi Betty, joka oli aivan tosissaan.
"Pannaan nyt neljäkymmentä yksin tein", vastasi Silas, joka oli alkanut mitata matkaa mahdollisimman pitkin askelin.
"Mitä Lewis katsoo?" huomautti rouva Zane.
Wetzel oli paikalleen asettuessaan kääntynyt virralle päin. Rouva Zane oli nähnyt hänen säpsähtävän, suoristautuvan äkkiä ja jäykistyvän liikkumattomaksi. Hänen huudahduksensa sai toisetkin kohdistamaan huomionsa metsästäjään.
"Katsokaa!" sanoi Wetzel viitaten joelle.
"Totta tosiaan, Wetzel, aina sinä näet jotakin", ihmetteli eversti Zane. "Minne minun pitää nyt sitten katsoa? Mutta jumaliste! toisella rannalla on joku. Intiaani, saamari soikoon!"
Jonathan törmäsi sisään. Kun hän ilmestyi ovelle, oli hänellä kolme luodikkoa.
"Näen hevosia, Lew. Mitä arvelet tästä?" sanoi Jonathan. "Tuo on intiaanien esiintymiseksi oikeastaan aivan liian rohkeata, ellei heitä ole suuri joukko."
"Vihamieliset punanahat eivät näyttäytyisi noin avoimesti. Ehkäpä ne eivät olekaan intiaaneja. Menkäämme alas törmälle."
"Sen teemme", huudahti Betty kiiruhtaen Wetzelin jälkeen.
Eversti Zane seurasi häntä, ja pian oli koko joukko menossa rantaan. Törmälle saavuttuaan he näkivät kahden hevosen laskeutuvan vastakkaista törmää alas ja kahlaavan veteen. Sitten ne katosivat näkyvistä. Pitkät puut loivat synkän varjon veteen ja hevoset olivat hävinneet niiden pimentoon. Eversti Zane ja Jonathan etsivät jotakin korkeampaa kohtaa, josta oli parempi näköala virralle.
"Tuolla ne tulevat", huusi Silas.
"Aivan niin. Näen niiden juuri ilmestyvän varjosta, ja kummallakin hevosella on ratsastaja selässään", virkkoi eversti. "Mitähän tämä merkitsee, Lew? Voitko erottaa, ketä ne ovat?"
"Isak ja joku intiaanityttö", vastasi Wetzel.
Tämä yllättävä vastaus aiheutti kiihkeätä jännitystä pienessä ryhmässä. Sitä seurasi sarja hämmästyneitä huudahduksia.
"Taivas, minkälaiset silmät sinulla on, Wetzel!" ihmetteli eversti. "Kunpa olisitkin oikeassa. Nyt näen etumaisen ratsastajan heiluttavan kättään."
"Oh, Bessie, Bessie! Lew on varmasti oikeassa. Katso Tigeä", sanoi Betty kiihtyneesti.
Kaikki olivat unohtaneet koiran. Se oli tullut törmälle Betyn keralla ja oli painautunut aivan hänen jalkoihinsa. Ensin se vapisi, sitten vikisi ja juoksi vihdoin rajusti haukkuen törmää alas ja syöksähti veteen.
"Halloo, Betty!" kajahti virralta selkeä ääni, josta ei voinut erehtyä. Tulija oli Isak.
Vaikka aurinko oli jo kauan sitten painunut harjujen taakse, oli vielä niin valoisaa, että rannalla olijat tunsivat Isak Zanen, joka istui pää pystyssä hevosensa selässä ja piteli suitsista vieressään uivaa ponia. Tämän selässä istui etukumarassa ja kädet harjaan takertuneina eräs solakka tyttö.
Eversti Zane ja Jonathan seisoivat jo alhaalla vedenrajassa valmiina tarttumaan suitsiin ja auttamaan hevoset jyrkkää törmää ylös. Ylhäällä seisova, kiihkeästi viittoileva ryhmä sai uudisasukkaan toisensa jälkeen kiiruhtamaan paikalle. Kapteeni Boggs ja Alfred Clarke ilmestyivät varustuksesta ja vanha Sam tuli juosten takapihalta. Kaikki syöksähtivät aivan törmän reunalle, kun eversti Zane ja Jonathan tarttuivat suitsiin ja taluttivat hevoset liukasta rinnettä ylös.
"Eb, Jack, Silas, tässä sitä taas ollaan hengissä ja terveenä!" huudahti Isak hypähtäen maahan. "Betty kultaseni, se olen minä, Isak. Älä tuijota minuun kuin aaveeseen."
Betty juoksi hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Isak suuteli häntä hellästi ja irroittautui sitten hänen syleilystään.
"Tulet aivan märäksi. Iloinen nähdessäsi minut, vai mitä? Tämä on elämäni onnellisin hetki. Betty, minulla on mukanani eräs, jota sinun tulee rakastaa. Tämä on Myeraah, sisaresi. Hän on märkä ja viluinen. Vie hänet kotiin ja anna hänelle kuivat vaatteet, ja sinun on unohdettava kaikki, mitä on ollut, sillä Myeraah on pelastanut minut kidutuspaalusta."
Betty oli unohtanut veljensä kumppanin. Hän kääntyi ja näki vieressään solakan tytön. Märkä, tahriintunut ja repaleinen intiaaniasukaan ei kyennyt salaamaan vartalon sulavia ääriviivoja. Hän näki kauniit kasvot, yhtä valkoiset kuin omansa, ja tummat silmät, jotka olivat täynnä kyyneliä.
"Kotka on vapaa", lausui intiaanityttö matalalla, sointuvalla äänellään.
"Olette tuonut hänet kotiin luoksemme. Tulkaa", sanoi Betty ottaen vapisevaa tyttöä kädestä.
Kyläläiset ryhmittyivät Isakin ympärille ja tervehtivät häntä sydämellisesti. Hänelle sateli kysymyksiä joka taholta. Oliko hän vapaa? Kuka oli tuo intiaanityttö? Oliko hän karannut ja houkutellut hänet mukaansa? Valmistautuivatko intiaanit sotaan?
Tiellä everstin kotiin Isak selosti lyhyesti pakonsa wyandotien kylästä, joutumisensa Cornplanterin vangiksi ja miten hän oli pelastunut, sekä Cornplanterin kylässä näkemänsä sotaiset puuhat ja mitä Girty oli kertonut eversti Crawfordin kuolemasta.
"Mistä johtuu, että sinulla on intiaanityttö mukanasi?" kysyi eversti Zane, kun he erosivat uteliaista kyläläisistä ja astuivat sisään.
"Menen naimisiin Myeraahin kanssa ja toin hänet siinä tarkoituksessa tänne. Kun olemme aviopari, palaan takaisin wyandotien luo ja elelen siellä, kunnes rauha on julistettu."
"Hm! Tuleeko se julistettavaksi?"
"Myeraah on luvannut sen, ja uskon hänen voivan saada sen aikaankin, varsinkin jos menen naimisiin hänen kanssaan. Rauha huronien kanssa voi vaikuttaa, että shawneetkin suostuvat tekemään sovinnon. Aion työskennellä taukoamatta sen hyväksi, mutta olen joka tapauksessa velvoitettu olemaan Myeraahin luona, vaikka rauhaa ei tulisikaan sillä taholla. Hän pelasti minut mitä kaameimmasta kuolemasta."
"Jos avioliittosi tämän intiaanitytön kanssa takaa meille rauhan vanhan Tarhen puolelta, on se enemmän, kuin sodalla konsanaan saavutettaisiin. Mutta en tahtoisi sinun palaavan sinne takaisin. Saammeko nähdä sinua enää milloinkaan?"
"Kyllä, ja usein, toivon. Jos otan Myeraahin vaimokseni, eivät huronit rajoita vapauttani vähimmälläkään tavalla."
"Se muuttaa asian."
"Jospa sinä ja Jonathan olisitte olleet näkemässä, kun Ukkospilvi karahdutti kahdensadan soturinsa keralla Cornplanterin kylään! Se oli jotakin suurenmoista. Kaikki soturit olivat sulloutuneet tiheään piiriin paalun ympärille, johon minut oli köytetty, ja rovio paloi jo. Samassa rikkoi hirveä huuto hiljaisuuden. Se oli Ukkospilven sotahuuto. Tunsin sen heti, sillä olin kuullut sen ennenkin, ja olin tuskin ehtinyt selvitä hämmästyksestäni, kun Ukkospilvi lasketti sotureineen täyttä laukkaa aukealle. Yllätys oli niin täydellinen, että he olisivat voineet, jos olisivat tahtoneet, polkea Cornplanterin soturit jalkoihinsa, surmata monta ja polttaa kylän. Olen varma, ettei Cornplanter selviä hämmästyksestään moneen kuukauteen."
Betty ei ollut milloinkaan kärsinyt puhuttavankaan intiaanitytöstä, joka oli ollut syynä veljen pitkälliseen poissaoloon, mutta tietäessään Isakin jälleen palanneen hän oli nyt niin onnellinen, että hän oli valmis antamaan kaikki anteeksi, ja intiaanitytön kalpeat ja väsyneet kasvot liikuttivat sitäpaitsi hänen hellää sydäntään. Hän tunsi vaistomaisesti, että tämä oli Myeraahille kova koetus. Intiaanityttöä peloitti epäilemättä, että hänen lemmittynsä omaiset olisivat hänelle katkeria. Vapisevat kädet ja arastelevat silmäykset viittasivat siihen.
Kuultuaan, että Myeraah puhui englantia, Betty alkoi tuntea joka hetki yhä suurempaa mielenkiintoa häntä kohtaan. Hän haki esille kuivia vaatekappaleita ja riisuessaan likomärän ja tahriintuneen puvun vieraansa yltä hän jutteli vilkkaasti koko ajan. Hän kertoi, kuinka onnellinen hän oli siitä, että Isak oli hengissä ja voi hyvin, ja sanoi sankarillisuuden, jota Myeraah oli osoittanut pelastaessaan hänet, sovittavan kaiken, mitä oli ollut, ja että kaikki toivottivat hänet sydämellisesti tervetulleeksi Isakin kotiin.
Betyn herttainen ja vilpitön kiitollisuus sai Myeraahin vähitellen rauhoittumaan, ja kun Betty oli pukenut hänet valkoiseen leninkiin, harjannut ja palmikoinut mustan tukan ja solminut siihen heleän nauhan, oli hän jo siinä määrin unohtanut pelkonsa, ettei hän voinut olla katsahtamatta peiliin, miltä hän näytti.
"Oh, kylläpä te olette suloinen", huudahti Betty. "Tuossa puvussa teitä ei tuntisi kukaan wyandotien prinsessaksi."
"Myeraahin äiti oli valkoinen nainen."
"Olen kuullut tarinanne, Myeraah, ja se on ihmeellinen. Teidän täytyy kertoa minulle kaikki elämästänne intiaanien luona. Puhutte englantia melkein yhtä hyvin kuin minä. Kuka opetti sitä teille?"
"Valkoinen kotka opetti Myeraahin puhumaan englantia ja Coureurs-des-bois'it ranskaa."
"Sitten olette minua oppineempi, Myeraah. Ja minulla kun oli oikein ranskalainen opettajakin", sanoi Betty nauraen.
"Halloo siellä!" kuului Isakin ääni alhaalta.
"Tule tänne, Isak", käski Betty.
"Onko tämä minun intiaanilemmittyni?" huudahti Isak pysähtyen ovelle. "Betty, eikö hän ole –"
"Kyllä", vastasi Betty, "hän on todellakin kaunis."
"Tule, Myeraah, meidän on mentävä illalliselle", sanoi Isak ottaen hänet syliinsä ja suudellen häntä. "Nyt sinun ei pidä pelätä eikä välittää siitä, että sinua katsellaan."
"Kaikki ovat sinulle ystävällisiä", virkkoi Betty ottaen häntä kädestä. Myeraah oli pujottautunut Isakin käsivarren alitse ja epäröi. "Tulkaa", jatkoi Betty, "olen koko ajan vieressänne, eikä teidän tarvitse puhua, ellette halua."
Näin turvattuna Myeraah salli Betyn viedä hänet alas. Isak oli mennyt edellä ja odotti ovella.
Tilava arkihuone oli kirkkaasti valaistu. Rouva Zane järjesteli lautasia pöydälle, ja vanha Sam ja Anni juoksivat kahakäteen pöydän ja keittiön väliä. Eversti Zane oli juuri noussut kellarista tomuttunut nassakka kainalossaan. Se saattoi olla ulkonäöstä päättäen ruutinassakkakin, mutta everstin veitikkamainen silmänisku ilmaisi, että se sisälsi jotakin, joka oli ehkä yhtä arvokasta kuin ruutikin, mutta ei aivan niin vaarallista. Siinä oli viiniä, joka oli neljättäkymmentä vuotta vanhaa, ja nassakka oli eversti Zanen muiden tavaroiden keralla kestänyt onnellisesti pitkän muuttomatkan Virginian vuorten yli ja Ohio-virtaa alas. Eversti Zane ajatteli, että juhla, jonka hän oli nyt järjestänyt Isakin kunniaksi, oli sopiva tilaisuus maistella sen sisältöä.
Majuri McColloch, kapteeni Boggs ja Hugh Bennet olivat kutsuvieraina. Wetzel oli luvannut tulla, ja Lydia ja Alice olivat jo saapuvilla.
Kun Isak saatteli ylpeällä ilmeellä molemmat tytöt huoneeseen, näki vanha Sam heidät ja huudahti: "Herran tähden, rouva Zane, kuin kaksi omenaa, joita ei erota toisistaan!"
Betty ja Myeraah olivat yhdennäköiset. He olivat melkein saman kokoiset, pitkät ja solakat. Betyn silmät säteilivät ja hän hymyili iloisesti, mutta Myeraah punastui ja kalpeni vuorotellen.
"Ystävät, tämä on Myeraah, Tarhen tytär", lausui Isak koruttomasti. "Meidät vihitään huomenna."
"Oh, miksi et sanonut minulle?" kysyi Betty suuresti hämmästyneenä. "Myeraah ei puhunut siitä mitään."
"Myeraah on näetkös siinäkin suhteessa naisista oivallisin, että hän tietää, milloin vaieta", vastasi Isak hymyillen.
Ovi aukeni ja Will Martin ja Alfred Clarke astuivat sisään.
"Kaikki ovat nyt saapuvilla, Bessie, niin että emmeköhän käy pöytään", sanoi eversti Zane. "Ja, hyvät ystävät, sallikaa minun sanoa, että meillä on nyt syytä riemuita, ei ainoastaan huomenna vietettävien häiden johdosta, sillä niitähän voimme saada minä päivänä hyvänsä, jos Betty ja Lydia olisivat yhtä yritteliäät kuin tämä Alice kunnon puolison hankkimisessa, vaan senkin tähden, että Isak on nyt vapaa ja voi todennäköisesti hankkia meille rauhan huronien mahtavan heimon puolelta, seikka, jolla on meille kaikille ja varsinkin teille, nuoret, kauaskantava merkitys, sillä huronien ystävyys ei voi olla vaikuttamatta rauhaarakentavasti toisiinkin heimoihin. Ehkä minäkin saan nähdä päivän, jolloin unelmani ovat toteutuneet – rauhalliset ja ystävälliset suhteet intiaanien kanssa ja itsenäisyytemme turvattuna, ja että viljelykset kukoistavat, asutukset kasvavat ja tämä ihana maa avautuu muulle maailmalle. Sentähden iloitkaamme, olkoon jokainen onnellinen, antakaa iloisimman naurunne kajahdella ja kertokaa parhaat tarinanne."
Betty oli punastunut Alfredin astuessa sisään ja sitten everstin huomautuksen johdosta, ja se, että hän huomasi joutuneensa istumaan pöydässä vastapäätä Alfredia, lisäsi vain hänen hämminkiään. Häntä vaivasi selittämätön ujous eikä hän voinut nostaa silmiään lautasestaan. Hän oli nyt ensi kerran Alfredin läheisyydessä sen sunnuntain jälkeen, jolloin he olivat nähneet toisensa rukoushuoneen portailla, ja tämä jälleennäkeminen teki häneen omituisen vaikutuksen. Hämmingistään vihdoin hiukan selvittyään hän katsahti salavihkaa Alfrediin, mutta ei nähnyt tämän säteilevillä kasvoilla merkkiäkään murtuneisuudesta, josta hänen veljensä oli puhunut. Nuori mies näytti päinvastoin erittäin hyvinvoivalta, puheli ja nauroi Lydian kanssa ja söi kuin kuka hyvänsä terve mies, mikä sai Betyn merkillisen ujouden muuttumaan aivan äkkiä selittämättömäksi närkästyksen tunteeksi. Oliko konsanaan kuultu, että mies, joka oli kirjeestään päättäen silmittömästi rakastunut, saattoi näyttää hyvinvoivalta ja ilakoida muiden kuin valittunsa kanssa? Ei. Se oli hänellä jo voitettu aste, siinä kaikki. Samassa Alfred kääntyi ja katsoi Bettyä silmiin. Betty painoi heti katseensa alas, mutta ei niin äkkiä, ettei hän olisi nähnyt Alfredin katseessa piilevää äänetöntä nuhdetta.
"Toivottavasti saamme pitää sinut nyt jonkin aikaa täällä luonamme, eikö totta?" kysyi Betty Isakilta.
"Ei, Bettyseni, viivyn vain pari päivää. Älä näytä noin surulliselta. En palaa enää vankina wyandotien kylään. Voimme tulla Myeraahin kanssa usein sinua tervehtimään, mutta juuri nyt tahdon lähteä heti paluumatkalle estääkseni delawareja yllyttämästä Tarhea sotaan."
"Isak, uskon teidän tekevän nyt mahdollisimman viisaasti, kun lopultakin otatte tämän askeleen", virkkoi kapteeni Boggs. "Ja kun katselen morsiantanne, myönnän, etten käsitä, miten jaksoitte seisoa kannallanne tähän saakka."
"Aivan niin, kapteeni", vastasi Isak, "mutta vankina ollessani en voinut olla tyytyväinen, näettekös. Minun täytyi ensin päästä vapaaksi."
"Olit toisin sanoen sokea", huomautti Alfred hymyillen.
"Niin olin. Sinä olisit varmasti huomannut prinsessani kauneuden paljoa ennen, jos olisit ollut minun sijassani, ja nyt ette saa heitellä Myeraahiin niin paljon ihailevia silmäyksiä, sillä hän ei ole, näettekös, tottunut sellaiseen. Tästäpä muistankin, että minullahan on huomenna sangen rasittava päivä edessäni. Arvaan teidän kaikkien tahtovan suudella häntä."
"Ja Betty on morsiusneitona. Hänelläkin tulee olemaan koettelemuksensa", huomautti eversti Zane.
"Ajattelepas sitä, Alfred", sanoi Isak. "Saada suudella kahta rajaseudun kauneinta tyttöä – sellaista tilaisuutta et saa kuin kerran eläessäsi."
"Yleinen häätapa, vai kuinka?" kysyi Alfred kylmästi.
"Tapa kyllä, jos vain saatte tytön käsiinne", vastasi eversti Zane.
Betty oli jälleen punastunut kuullessaan Alfredin kylmät sanat. Kuinka hän uskalsi? Betyn täytyi tahtomattaankin katsoa häneen, ja hän näki Alfredin vakavissa sinisissä silmissä yhtä selvästi, kuin jos se olisi ollut kirjoitettu, erään muiston heijastuksen – muiston eräästä suudelmasta. Hän painoi päänsä alas, häpeän puna poskillaan ja sydän täynnä rakkautta ja katumusta.
"Tilaisuus on minullekin kerrassaan oivallinen", virkkoi Wetzel. Hänen huomautuksensa keskitti kaikkien katseet häneen.
"Sitä en usko", sanoi Isak. "Ettäkö te, Lew, suutelisitte jotakin tyttöä?"
"Onhan sitä nyt kummempaakin tapahtunut", huomautti eversti Zane.
"Olet jo unohtanut metelin, jonka nostit, kun pojat suutelivat minua", lausui rouvat Zane kiusoittelevasti.
"Kultaseni", vastasi eversti Zane vaivautuneesti, "en nostanut mitään meteliä, kuten sanasi kuuluivat, ennenkuin pojat olivat suudelleet sinua paljoa useammin kuin mitä oli lupa."
"Isak, kertokaa meille vielä yksi asia", pyysi kapteeni Boggs. "Mistä Myeraah sai tietää teidän joutuneen Cornplanterin vangiksi? Jälkien seuraaminen ei kai voinut tulla kysymykseenkään?"
"Tahdotko kertoa meille?" kysyi Isak Myeraahilta.
"Eräs lintu toi minulle sanan", vastasi Myeraah.
"Hän ei tule sitä milloinkaan ilmaisemaan", sanoi Isak, "ja sentähden uskon Simon Girtyn käyneen hänelle ilmoittamassa, että olin Cornplanterin käsissä. Kun intiaanit olivat köyttäneet minut paaluun, tuli Girty luokseni ja kuiskasi, että hän oli varmaankin myöhästynyt."
"Girty on voinut tehdä sen", myönsi eversti Zane. "Otaksun, ettei hän tohtinut tehdä mitään Crawford poloisen auttamiseksi."
"Isak, voisitko saada Myeraahin kertomaan jotakin", kuiskasi Betty. "Minusta on niin mieluista kuulla hänen puhuvan."
"Myeraah, laulaisitko meille jonkin huronien lemmenlaulun?" sanoi Isak. "Tahi ellet tahdo laulaa, kerro jotakin. Haluaisin heidän saavan kuulla, kuinka hyvin puhut kieltämme."
"Mitä Myeraah kertoisi?" kysyi tyttö ujosti.
"Tarinan Seisovasta kivestä."
"Oli kerran kaunis intiaanityttö, joka asui suuressa, ihanassa metsässä", aloitti Myeraah katsoen alas ja pujottaen sormensa Isakin käteen. "Hän oli kaunis kuin nouseva aurinko, ja hänen äänensä voitti vienoudessa purojen solinankin. Läheltä ja kaukaa vaelsi sotureita katsomaan hänen hurmaavia kasvojaan. Hän hymyili heille, ja he sanoivat häntä Hymyileväksi kuuksi. Suuren järven rannoilla asui samaan aikaan eräs wyandotipäällikkö. Hän oli nuori ja rohkea. Kukaan soturi ei ollut Tarhea suurempi. Hymyilevä kuu lumosi hänen sydämensä. Hän tuli monta kertaa kosimaan, mutta Hymyilevä kuu sanoi: 'Mene, tee urotöitä ja tule jälleen'."
"Tarhe samosi itään ja länteen. Hän toi kalliita lahjoja vieraista maista, mutta Hymyilevä kuu sanoi: 'Mene ja lyö viholliseni'. Tarhe maalasi kasvonsa ja lähti sotaan ja tappoi kaikki soturit, jotka Hymyilevä kuu oli luetellut. Sitten hän palasi palkinnolleen, mutta Hymyilevä kuu viekasteli ja sanoi: 'Juokse hirveä nopeammin, ole majavaa viisaampi ja sukella kuikkaa syvemmälle'."
"Tarhe suoritti kokeet ja palasi saarelle, jossa Hymyilevä kuu asui. Järvet olivat paksussa jäässä ja lunta oli paljon. Hymyilevä kuu ei noussut tulensa äärestä sanoessaan: 'Päällikkö on suuri soturi, mutta Hymyilevä kuu ei ole helposti saatavissa. On kylmä. Muuta talvi kesäksi, niin Hymyilevä kuu rakastaa sinua'."
"Tarhe huusi korkealla äänellä Suurelle hengelle: 'Tee minut tuulten ja ilmojen herraksi!'"
"Ääni vastasi metsästä: 'Tarhe, sinä suuri soturi ja viisas päällikkö, älä tuhlaa aikaa, vaan palaa heti wigwamiisi'."
"Tarhe ei ollut kuulevinaan, vaan huusi vastaan: 'Tarhe voittaa tahi kuolee. Tee minut tuulten ja ilmojen herraksi, niin että voin karkoittaa jään takaisin pohjoiseen'."
"Hirveä myrsky riehahti valloilleen, lämmin etelä alkoi puhaltaa hyistä pohjoista ja jäätävää luodetta vastaan, lumen henget pakenivat sadepisaroiden tieltä, joet loivat ryskyen jäänsä, valkoiset vuoret sulivat, ja katso! oli kesä."
"Vuoren huipulla Tarhe odotti morsiantaan. Hän ei väsynyt, vaan odotti uskollisesti vuodesta vuoteen, kunnes hän muuttui kiveksi. Siellä hän seisoo vielä tänä päivänäkin, Seisova kivi, sukupolvia vanha. Hymyilevän kuun Suuri henki muutti yötuuleksi, joka aina hämärän tultua vaikeroipi metsän puissa ja vuorten huipuilla."
Kaikki kiittivät ja ylistivät vilpittömästi Myeraahin kertomusta ja pyysivät häntä esittämään vielä jonkun toisenkin tarinan, mutta hän pudisti hymyillen päätään. Ujoudestaan hiukan päästyään hän seurasi nyt mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla yleistä keskustelua.
Eversti Zanen vanha viini virtasi vetenä. Tapa vaati, että vieraan malja täytettiin heti kuin se oli tyhjä, sillä paljoa juomista pidettiin tämmöisissä tilaisuuksissa pikemmin hyvänä kuin pahana. Eversti Zane ei sallinut kuitenkaan tämän tavan mennä kodissaan milloinkaan liian pitkälle.
"Ystävät, ilta käy jo myöhäiseksi", lausui hän. "Huomenna meillä on päivän suuren tapahtuman kunniaksi kaikenlaisia huveja, kuten ampumiskilpailuja, juoksukilpailuja ja sen semmoisia. Olemme kapteeni Boggsin kanssa päättäneet jakaa palkintojakin, ja odotan, että tytöt voivat lahjoittaa yhtä ja toista, joka saa pojat koettamaan voimiaan entistä kiihkeämmin."
"Onko tytöille myös varattu tilaisuus näyttää taitoaan juoksussa?" kysyi Isak. "Jos on, niin tahtoisin mielelläni nähdä Betyn ja Myeraahin kilpasilla."
"Betty voittaa kaikki naiset rajaseudulla, niin punaiset kuin valkoisetkin", sanoi Wetzel. "Ja uskonpa hänen jättävän jälkeensä monet miehetkin."
"Ehkäpä annammekin hänen koettaa huomenna", vastasi eversti. "Hän juoksee hyvin, mutta viime aikoina hän näyttää syventyneen kirjoihinsa ja –"
"Se ei ole totta, Eb", keskeytti Betty.
Eversti nauroi ja taputti sisartaan poskelle. "Leikki sijansa saakoon, Bettyseni", sanoi hän sitten ja jatkoi nousten: "Juokaamme nyt morsiamen ja sulhasen malja. Kapteeni Boggs, lasinne."
"Juomme morsiamen kauneudelle ja sulhasen onneksi", lausui kapteeni Boggs kohottaen lasiaan.
"Älkää unohtako morsiusneitoa", sanoi Isak.
"Niin, ja morsiusneidolle. – Herra Clarke, ettekö tahtoisi pitää pientä puhetta?" kysyi eversti.
Clarke nousi ja lausui: "Olisin iloinen, jos voisin esittää jotakin tähän tilaisuuteen sopivaa, mutta pelkään, etten kykene siihen. Uskon eversti Zanen tavoin, että tämä intiaaniprinsessa on ensimmäinen askel siihen rauhanliittoon, joka on kerran yhdistävä punaiset ja valkoiset miehet. Hänen nimensä pitäisi olla Valkoinen kyyhkynen Valkoisen kurjen asemesta. Herrat, kehoitan teitä nousemaan ja kohottamaan maljanne hänen terveydekseen ja onnekseen."
Malja juotiin. Clarke täytti lasinsa ja nosti sen korkealle päänsä päälle katsoen Bettyyn.
"Hyvät herrat, morsiusneidon malja! Neiti Zane, juokaamme terveydeksenne ja onneksenne."
"Kiitos", sopersi Betty katsoen alas. "Toivotan teille kaikille hyvää yötä. Tulkaa, Myeraah."
Intiaanitytön silmät loistivat kuin tähdet, kun hän kääntyi Bettyyn heidän päästyään kahdenkesken.
"Sisareni on tehnyt minut hyvin onnelliseksi", kuiskasi hän hiljaa. "Myeraahin sydän on täysi."
"Uskon sinun olevan onnellinen, sillä tiedän sinun rakastavan Isakia kaikesta sydämestäsi."
"Myeraah on aina rakastanut häntä. Ja Myeraah tahtoo rakastaa hänen sisartaankin."
"Ja minä sinua, Myeraah", sanoi Betty. "Rakastan sinua sentähden, että pelastit hänet. Ah, Myeraah, rakkautesi on ollut suuri ja ihmeellinen."
"Sisartani rakastetaan", kuiskasi Myeraah. "Myeraah näki suuren metsästäjän katseen. Se oli yhtä surumielinen kuin tumman veden pinnassa välkehtivä kuun kuvajainen. Hän rakastaa sinua. Ja se toinen katsoi sisareeni silmillä, jotka muistuttivat pilvien pehmeästä sinestä. Hänkin rakastaa sinua."
"Sshh!" kuiskasi Betty väristen ja kätki kasvonsa. "Ssh, Myeraah, älä puhu hänestä."
XI
Seuraava päivä oli lämmin ja aurinkoinen, kukat tuoksuivat, ja linnut visersivät iloisesti. Vanhan ja monessa taistelussa kolhiintuneen varustuksen edessä olevassa näköalassa oli jotakin maalauksellista. Villiviinin kattamat, matalat mökit harjun rinteellä näyttivät pikemmin kuvakirjan taloilta kuin todellisilta ihmisasunnoilta, ja mylly palaneine kattoineen – intiaanien jättämä muisto – ja suurine rattaineen, joka seisoi nyt, saattoi olla ränsistyneestä ulkonäöstään päättäen sadankin vuoden vanha.
Isak ja hänen intiaanimorsiamensa istuivat eräällä matalalla kummulla sametinpehmoisella nurmikolla. Hän oli valinnut tämän paikan koska siitä oli hyvä näköala vihreälle aukealle, jossa kilpailut piti pidettämän. Hänen ympärillään seisoi joukko naisia ihailevassa piirissä. He katselivat hänen vaimoaan ja juttelivat kuiskaten tämän valkoisesta hipiästä, pienistä käsistä ja kauneudesta. Tytöt tuijottivat häneen suurin, ihmettelevin silmin. Pieniä poikia juoksi ryhmän ympärillä; he tyrkkivät toisiaan, pyörivät heinikossa ja kirkuivat riemusta.
Tilaisuus oli loistossaan ainutlaatuinen ja oli houkutellut paikalle asutuksen kaikki miehet, naiset ja lapset. Eversti Zane ja Sam pystyttivät parhaillaan jykevää paalua aukean keskelle. Sitä tarvittiin ampumakilpailuissa. Kapteeni Boggs ja majuri McColloch järjestivät osanottajia paikoilleen. Jonathan Zane, Will Martin, Alfred Clarke – kaikki nuoret miehet tarkastelivat huolellisesti luodikoitaan. Betty istui mustan oriin selässä, jonka eversti Zane oli anteliaasti lahjoittanut ensi palkinnoksi. Betty oli säteilevän iloinen ja oli juuri saanut Isakin nostamaan hänet korkean oriin selkään, josta hän aikoi seurata kilpailuja. Wetzel oli ainoa, johon yleisen iloisuuden henki ei näyttänyt tarttuneen. Hän seisoi syrjässä pitkään luodikkoonsa nojaten ja oli syventynyt tarkastelemaan metsää joen toisella rannalla.
"No pojat!" huusi eversti Zane, "nyt voimme alkaa. Kukin ampuu vain kerran, paitsi silloin kun ollaan tasaväkisiä. Koettakaa nyt parastanne."
Ensin ammuttiin "naulan kantaan", ja kun oikeat naulat olivat sangen harvinaisia, tehtiin naula tavallisesti puukonterästä, vanhasta viilasta tahi hopeastakin. Se lyötiin keveästi paaluun, ja kilpailijat ampuivat siihen silmänkantaman matkalta. Naulan ajaminen puuhun sadan askeleen päästä oli teko, johon vain aniharvat pystyivät. Monet metsästäjät pitivät sitä vaikeampana kuin "kynttilän sammuttamista", erästä toista ampumataidon koetusta, jossa ammuttiin pimeässä, maalina palava kynttilä, joka oli sammutettava yhdellä laukauksella, kynttilää vahingoittamatta. Monet uudisasukkaat, ja varsinkin ne, jotka käsittelivät enemmän auraa kuin luodikkoa, ampuivat tuen päältä ja asettivat sammaltukon piipun alle estääkseen sitä hypähtämästä laukauksen sysäyksestä.
Kilpailu alkoi. Ensimmäisessä kuuden sarjassa Jonathan Zane ja Alfred Clarke ampuivat parhaiten. Kummankin luoti osui sisimpään ympyrään puolen tuuman päähän naulasta.
"Todellakin hyvä laukaus, Alfred", sanoi eversti Zane. "Olette huomattavasti edistynyt sitten viime kilpailujen jälkeen."
Toiset kuusi astuivat paikoilleen, mutta heistä ei saanut yksikään sattumaa sisimpään ympyrään, joten kilpailu oli ratkaistava Jonathanin ja Alfredin välillä.
"Ammu nyt keskelle, Alfred", yllytti Isak. "Toivon, että voitat hänet. Hän voitti aina minut ja ylpeili sitten siitä."
Alfredin toinen laukaus onnistui huonosti, ja kun Jonathan ampui toisen luodin ympyrään ja vielä lähemmäksi keskustaa, täytyi Alfredin myöntää hävinneensä.
"Miller tulee", virkkoi Silas Zane. "Ehkäpä hänkin tahtoo koettaa."
Eversti Zane katsahti ympärilleen. Miller oli yhtynyt joukkoon. Hänellä oli luodikko ja kaikki varusteet ja hän oli ilmeisesti äsken juuri palannut asutukselle. Hän nyökkäili ystävällisesti kaikille.
"Miller, haluatteko kilpailla ensi palkinnosta, jonka olin jo luovuttamaisillani Jonathanille?" kysyi eversti Zane.
"En. Olen hiukan myöhästynyt enkä välitä yrittää. Koetan sitten onneani toisessa erässä."
Wetzel oli siirtynyt lähemmäksi ryhmää Millerin ilmestyttyä. Koira, Tige, asteli aivan hänen kintereillään. Kukaan ei kuullut Tigen hiljaista murinaa eikä Wetzelin tuimaa kuiskausta olla vaiti. Metsästäjä heitti huolimattomasti kätensä Betyn ponin kaulalle ja näytti katselevan ampujia, mutta todellisuudessa hän seurasi valppaasti Millerin pienintäkin liikettä.
"Ampukaa nyt hyvin näin hienosta palkinnosta", lausui eversti Zane heiluttaen koruompeleilla kauniisti kirjailtua pukinnahkaista luotikukkaroa, jonka Betty oli lahjoittanut.
Jonathan, joka oli voittanut palkintonsa, ei saanut ottaa osaa tähän erään, ja se oikeutti Alfredin ampumaan ensimmäisen laukauksen toisesta palkinnosta. Hänestä tuntui, että hän voisi antaa pois kaikki, mitä hänellä oli, jos hän vain saisi omakseen sen, jota eversti heilutti kädessään. Hän nosti kahdesti luodikkonsa, mutta ei kyennyt kiihkossaan tähtäämään vakavasti, ja kun hän lopulta laukaisi, osui luoti toiseen ympyrään. Hyvä laukaus, mutta hän tiesi, ettei se voittaisi.
"Hiukan hermostunut, vai mitä?" huomautti Miller, ivallinen ilme mustanpuhuvilla kasvoillaan.
Alfredin jälkeen seurasi vuorossa joukko nuoria miehiä, mutta he ampuivat kaikki huonosti. Sitten astui pieni Harry Bennet esiin. Hän oli voittanut monta palkintoa aikaisemmissa kilpailuissa, ja monet uudisasukkaat lukivat hänet seudun parhaisiin ampujiin.
"Vain pari miestä enää jäljellä, Harry", virkkoi eversti Zane. "Sinulla on hyvät mahdollisuudet."
"Hyvä juttu, eversti Zane. Tuon palkinnon on Betty antanut, ja sen, joka aikoo lyödä minut laudalta, täytyy ampua tavallista paremmin", sanoi poika siniset silmät välähtäen, kun hän nosti luodikkonsa.
Laukausta tervehdittiin äänekkäillä hyvähuudoilla. Luoti oli uponnut puuhun niin läheltä naulaa, ettei puukonterä olisi mahtunut väliin.
Sitten tuli Millerin vuoro. Hän oli taitava ampuja, ja hän tiesi sen. Hän heitti luodikkonsa poskelle pitkälliseen kokemukseen ja aseensa tuntemukseen perustuvalla varmuudella, tähtäsi nopeasti, mutta huolellisesti ja laukaisi. Naula helähti, ja Miller pyörähti ympäri varmana siitä, että hän oli voittanut halutun palkinnon.
Mutta hän oli unohtanut erään tekijän. Betty oli nähnyt hänen laukauksensa tuloksen ja huomannut sen aiheuttaman itsekylläisen hymyn, ja kun jäljelläolevat osanottajat olivat kaikki huonoja ampujia, tiesi Betty varmasti, ettei kukaan heistä kykenisi voittamaan Milleriä. Hän pudottautui hevosen selästä ja kiiruhti Wetzelin luo.
"Lew, luulen Millerin saavan palkintoni", kuiskasi hän pannen kätensä metsästäjän käsivarrelle. "Hän on osunut naulaan, ja olen varma, ettei häntä voita kukaan muu kuin sinä. En tahdo Millerin omistavan mitään, joka on kuulunut minulle."
"Pyydät siis, tyttöseni, minua ampumaan puolestasi?"
"Niin, Lew, ole niin kiltti."
Wetzelistä sanottiin, ettei hän haaskannut ruutia milloinkaan, ja vaikka hän oli rajaseudun nopein juoksija ja paras ampuja, ei hän ottanut milloinkaan osaa uudisasukasten kisoihin. Eversti Zane oli sentähden sangen hämmästynyt, kun hän kuuli suureksi mielihyväkseen metsästäjänkin päättäneen koettaa onneaan.
Miller katseli sivulta kylmästi hymyillen. Hän tiesi, että laukauksen, joka löi hänen ennätyksensä, täytyi olla erinomainen, olipa ampuja sitten Wetzel tahi joku toinen.
"Betyn onneksi", lausui Wetzel astuessaan viivalle. Hän katseli terävästi paalua, johon lyödyn naulan kanta näytti siltä välimatkalta vain mustalta pilkulta, ja otti hiuskiehkuran olkapäältään. Hän piteli sitä hetkisen silmiensä tasalla nähdäkseen, oliko tuulta, ja tarttui luodikkoonsa. Pitkä musta piippu alkoi hitaasti nousta – jännittyneistä katselijoista se ei näyttänyt milloinkaan pääsevän vaakasuoraan – ja kun se lopulta pysähtyi, olivat luodikko ja mies sekunnin ajan kuin kiveen veistetyt. Piipusta välähti punainen liekki valkoisen savuhattaran keskeltä, ja tuikea pamaus kajahti kauas ympäristöön.
Monet luulivat metsästäjän ampuneen kokonaan ohi. Naulan asento ei näyttänyt muuttuneen, eikä sen ympärille vedetyssä valkoisessa liituvärissä näkynyt yhtään uutta luodinreikää. Mutta lähemmin tarkastettaessa todettiin, että naula oli uponnut puuhun kantaa myöten.
"Ihmeellinen laukaus!" huudahti eversti Zane. "En muista nähneeni sellaista kuin kerran tahi pari eläessäni."
Wetzel ei vastannut. Hän siirtyi entiselle paikalleen ja alkoi ladata asettaan. Betty tuli juosten hänen luokseen kädessään palkinnoksi lahjoittamansa luotikukkaro.
"Oh, Lew, suutelisin sinua, jos tohtisin. En luovuta palkintoani kenellekään niin mielelläni kuin sinulle. Ja laukauksesi oli hienoin, mitä konsanaan on nähty."
"Aivan liian korea tämmöiselle miehelle", huomautti Wetzel hymyillen ottaessaan palkinnon, "mutta säilytän sen muistona."
Ystävällinen kilvoittelu kokeissa, jotka vaativat voimaa, ketteryyttä ja rohkeutta, oli siihen aikaan nuorukaisten tavallisin ajanviete, ja uudisasukasten kiitokseksi on sanottava, etteivät he poikenneet milloinkaan siitä hengestä. Kukin kilpailija pani parhaansa voittaakseen vastustajansa. Alfredilla oli tuskin mitään toivoa päästä laakereiden jaolle, sillä verraten toimettomaan elämään tottuneena hän ei voinut kestää rajaseudun karaistujen nuorukaisten rinnalla, jotka olivat saaneet tehdä lapsuudesta saakka työtä, astella esimerkiksi auran jäljessä niin paljon, että kymmenen penikulman kävely päivässä oli heille vain leikkiä. Hän hävisi kilpajuoksussa ja säkkijuoksussa, mutta ponnistamalla voimansa äärimmilleen hän voitti painissa. Se riittikin hänelle, ja päästäkseen hengästymisestään hän heittäytyi nurmikolle levähtämään. Hän oli tänään onnellisempi kuin pitkään aikaan. Iltapäivän kuluessa hän oli kohdannut kahdesti Betyn katseen ja nähnyt siinä jotakin, joka täytti hänen sydämensä omituisella pelon- ja toivonsekaisella tunteella. Muistellessaan mitä hänen ja Betyn välillä oli tapahtunut, hän antoi katseensa harhailla henkilöstä toiseen, kunnes se pysähtyi Wetzeliin. Metsästäjän asennossa oli hänen mielestään jotakin outoa. Wetzel seisoi sivuttain vieressään mekastaviin poikiin ja nojasi huolettomasti valkotammen runkoon, muta tarkkanäköinen katselija olisi huomannut, kuten Alfredkin, että hän oli näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta jollakin tavalla jännittynyt. Katse oli kiintynyt saaren läntiseen kärkeen. Alfred alkoi melkein vaistomaisesti tähyillä samalle taholle, ja kun hän tarkasteli pensaikkoa, joka ulottui kärjessä vedenrajaan, hän näki selvästi jonkun tumman olennon puikkelehtivan pensaiden lomassa. Hän nousi rauhallisesti ja meni Wetzelin luo.
"Wetzel, näin juuri jonkun olennon liikkuvan tuolla saaren kärjessä pensaiden suojassa", kuiskasi hän hiljaa. "En tiedä, oliko se joku eläin vai intiaani."
"Intiaaneja. Menkää paikallenne ja älkää olko mistään tietävinännekään, mutta pitäkää silmällä Milleriä", kuiskasi Wetzel vastaan.
Tästä ymmällään ja ihmetellen, mitä oikeastaan mahtoi olla tekeillä, Alfred kääntyi ja lähti. Hän oli tuskin päässyt toisten luo, kun hän kuuli Betyn tiuskaisevan närkästyneesti:
"Sanoinhan teille jo, että uitin ponini virran poikki. Lähdin tuosta noin, ja vesi oli korkeammalla kuin nyt."
"Pelkään teidän liioittelevan nyt aivan tietämättänne", vastasi Miller epäilevästi hymyillen. "Olen nähnyt veden niin matalalla, että yli on voinut vaikka kahlatakin, mutta nyt ei poninne jaksaisi uida puoliväliinkään."
"Sepähän nähdään", huudahti Betty tummat silmät välähtäen. Hän nosti jalkansa jalustimeen ja hypähti Madcapin selkään.
"Anna nyt tuon mielettömän ratsastuksen olla, Betty", pyysi rouva Zane. "Mitä se sinua liikuttaa, uskooko joku muukalainen sinua vai ei? Eb, kiellä häntä menemästä."
Mutta eversti Zane nauroi eikä koettanutkaan pidättää Bettyä, vaan pikemmin yllytti.
"Pysähdyttäkää hänet!" karjaisi Clarke.
"Betty, mihin nyt?" kysyi Wetzel Madcapin suitsia tavoitellen. Mutta Betty väisti hänet notkeasti, pyöräytti tulisen poninsa ympäri ja kannusti sen törmää alas, ja ennenkuin kukaan arvasi hänen aikeensa, seisoi Madcap jo polvia myöten vedessä.
"Betty, seis!" huusi Wetzel.
Tyttö ei ollut kuulevinaan, vaan ajoi ponin yhä syvemmälle, niin että se olisi ollut seuraavassa hetkessä jo uimasillaan.
"Seis! Käänny takaisin, Betty, tahi ammun ponin", karjui Wetzel, äänessään nyt järkähtämättömän päättäväinen sävy. Hän oli virittänyt hanan ja heittänyt luodikon poskelleen.
Betty kuuli huudon ja käänsi hätääntyneesti poninsa. Katse, jonka hän loi ylös, oli hämmästynyt ja kiukkuinen, sillä hän tiesi Wetzelin tarkoittaneen totta.
"Jumalan tähden!" huudahti eversti Zane tuijottaen ymmällään metsästäjään, jonka kasvot olivat nyt kalpeat ja kovat.
"Olisitko todellakin voinut ampua Madcapin, Lew?" kysyi Betty nuhtelevasti rannalle päästyään.
Kaikki odottivat äänettöminä metsästäjän vastausta, ja eversti Zane ja Jonathan tiesivät heti Wetzelin ilmeen nähtyään, että jotakin merkillistä oli tulossa. Huulet olivat nipistyneet tiukasti yhteen, ja silmissä paloi outo tuli.
"Mihin aioit uittaa ponisi?" kysyi Wetzel.
"Tuonne saaren kärkeen, jossa on matalaa", vastasi Betty.
"Sitä arvelinkin. Siellä on vihamielisiä intiaaneja piilossa pensaikossa sinua odottamassa", sanoi Wetzel. Sitten hän heitti luodikon olalleen ja poistui nopeasti.
"Oh, hän ei voinut olla tosissaan!" huudahti Betty. "Oh, kuinka ajattelematon olenkaan!"
"Pois rannalta jokaikinen!" käski eversti Zane.
"Eversti Zane", virkkoi Clarke noustessaan törmää ylös, "näin Wetzelin tarkastelevan saarta tavalla, joka näytti minusta oudolta, jonka vuoksi aloin itsekin tähystellä sinne. Hetkisen kuluttua näin jonkun tumman olennon vilahtavan näkyviin pensaikosta. Ilmoitin huomioni Wetzelille, joka sanoi, että saarella oli intiaaneja."
"Tämä on perhanan kummallista", manasi eversti synkästi. "Wetzel on epäluuloinen, Miller ilmestyy, yllyttää Betyn tuohon uhkarohkeaan yritykseen, ja sitten – intiaanit! Voihan se olla pelkkä sattumakin, mutta pahalta näyttää."
"Eversti Zane, ettekö tekin ole sitä mieltä, että Wetzel on voinut erehtyä?" lausui Miller yhtyen joukkoon. "Tulin aamulla toiselta puolelta enkä nähnyt intiaaneista merkkiäkään."
"Saarella voi olla intiaaneja aivan hyvin siitä huolimatta, että tulitte tänään joen poikki", vastasi eversti Zane terävästi. "Tarkoitatteko, ettei Wetzelin sanoihin ole luottamista?"
"Näin intiaanin!" huudahti Clarke tuijottaen Milleriin liekehtivin silmin. "Ja jos väitätte toista, valehtelette! Uskon sitäpaitsi teidän tietävän tästä enemmän kuin kukaan muu. Pidin teitä silmällä. Näin levottomuutenne ja sen että katsahditte joelle tämän tästä. Teidän olisi ehkä parasta selittää eversti Zanelle syy, miksi yllytitte hänen sisartaan tuohon yritykseen."
Miller syöksähti Clarken kimppuun raivoisasti kiljahtaen. Hänen tummat kasvonsa hehkuivat vihasta, kun hän hapuili vyötään ja vetäisi pitkän puukkonsa. Naiset ja lapset kirkaisivat pelosta. Alfred hypähti syrjään harjaantuneen nyrkkeilijän ketteryydellä ja oikaisi oikean kätensä. Miller sai hänen nyrkistään niin tuiman iskun päähänsä, että hän kaatui ja hellitti puukkonsa, joka singahti kieppuen ilmaan.
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että katselijat seisoivat aivan ymmällä, tietämättä oikein, mistä oli kysymys. Miller nousi hitaasti seisoalleen.
"Antakaa minulle puukkoni!" ärjäisi hän käheästi. Puukko oli pudonnut majuri McCollochin eteen, joka oli peittänyt sen jalallaan.
"Nyt lopetatte", määräsi eversti Zane. "Clarke, olette tehnyt sangen raskaan syytöksen. Onko teillä mitään, millä todistatte sananne?"
"Luulenpa, että on", vastasi Clarke pää pystyssä. Kasvot olivat kalpeat, ja silmät muistuttivat sinisestä teräksestä. "Tunsin hänet Fort Pittissä. Hän oli valehtelija ja juomari eikä ole varmastikaan muuttanut tapojaan tänne tultuaan. Wetzel kehoitti minua pitämään häntä silmällä ja olemme molemmat sitä mieltä, että hän tiesi intiaanien olevan saarella."
"Eversti Zane, siinä ei ole perää", sanoi Miller kiihkeästi. "Hän koettaa vain ärsyttää teidät minua vastaan. Hän vihaa minua, koska sisarenne –"
"Te roisto!" kiljahti Clarke iskien Milleriä kohti, mutta eversti Zane löi raivostuneen nuorukaisen käden syrjään.
"Antakaa meille puukot!" huohotti Clarke.
"Niin, ratkaiskaamme nyt kerrankin välimme", lisäsi Miller.
"Kapteeni Boggs, viekää Clarke varustukseen ja lukitkaa hänet huoneeseensa, ellette saa häntä muuten pysymään sisällä", käski eversti Zane. "Ja mitä teihin tulee, Miller, niin en voi tuomita teitä todistuksitta. Jos olisin varma, että saarella oli intiaaneja, ja että olitte siitä tietoinen, olisitte kuollut mies lyhyemmässä ajassa, kuin mitä sen sanominen vaatii. Olette nyt joka tapauksessa menettänyt luottamukseni ja saatte kaksikymmentäneljä tuntia poistuaksenne varustuksesta."
Kyläläiset hajaantuivat koteihinsa. He olivat kaikki Clarken puolella, sillä Miller oli joutunut yleiseen epäsuosioon. Hän oli juopottelevalla elämällään ja kopealla ja röyhkeällä käytöksellään vähitellen karkoittanut luotaan ystävät, joita hän oli saanut ensi aikoina Fort Henryyn tultuaan, kun taas Clarke oli hyväntahtoisuudellaan ja avuliaisuudellaan, lempeydellään lapsia kohtaan ja useilla todellista sankarillisuutta osoittavilla teoilla saavuttanut yhä suurempaa suosiota.
"Jonathan, tämä näyttää aivan Girtyn tapaiselta. Jospa vain tietäisin totuuden", huokaisi eversti Zane noustessaan veljiensä, Betyn ja Myeraahin keralla portaita ylös. "Emmehän saa enää, saamari soikoon, viettää yhtään iltaa rauhassa. Minun täytyy saada puhutella Lewisiä, sillä en tohdi oikein luottaa Clarkeen. Hän vihaa Milleriä. Siitä olisi tullut kamala ottelu. Nuo miekkoset ovat tapelleet ennenkin, ja pelkään, ettemme ole vielä nähneet riidan päättymistä."
"Jos he vain kohtaavat vielä toisensa – mutta kuinka voit pitää heidät erillään toisistaan?" kysyi Silas. "Jos Miller poistuukin nyt kylästä, Clarkea surmaamatta, vaanii hän tässä lähistöllä, kunnes saa tilaisuuden ampua hänet."
"Ei niin kauan kuin Wetzel on täällä", vastasi eversti Zane. "Betty, huomaatko nyt, mihin sinun –" aloitti hän kääntyen sisareensa, mutta vaikeni nähdessään tämän lumivalkoiset ja masentuneet kasvot.
"Älä huoli olla pahoillasi, Betty", lohdutti Isak pujottaen kätensä hellästi vapisevan tytön vyötäisille. "Eihän se ollut sinun syysi. Ja sitäpaitsi uskon Alfredin olleen oikeassa, kun hän sanoi Millerin tienneen, että saarella oli intiaaneja. Näyttää kuin sinut olisi aiottu ryöstää. Mutta älä ole peloissasi Alfredin puolesta. Hän osaa kyllä huolehtia itsestään. Osoittihan hän sen täysin selvästi."
Tuntia myöhemmin oli Clarke lopettanut illallisensa ja istui nyt piippua tuprutellen ikkunansa ääressä. Äskeinen mielenkuohu oli hiukan asettunut, mutta mietteet eivät olleet lainkaan miellyttäviä. Häntä kiukutti, että hän oli alentunut tappelemaan miehen kanssa, joka oli tuskin lainsuojatonta parempi, mutta muistellessaan Millerille antamaansa iskua hän tunsi samalla julmaa tyydytystä. Hän muisti pyytäneensä puukkoa ja että heidän sallittaisiin taistella toisen tahi toisen kuolemaan saakka. Näin ollen se olisi ollut paljoa parempi, sillä hän tunsi Millerin hillittömän luonteen ja tiesi, ettei rehellinen taistelu tullut tämän puolelta enää kysymykseenkään. No entäpä sitten? Hänelle oli aivan samantekevää, kävi miten kävi. Hänellä ei ollut kotia, eikä sen pystyttäminen ollut ajateltavissakaan ilman naista, jota hän rakasti. Hän oli onnettaren soturi, joka meni minne sallimus häntä johdatti, ja otti rauhallisesti vastaan kaiken, mitä eteen tuli. Portailta kuuluvat pehmeät askeleet ja hiljainen koputus ovelle keskeyttivät hänen mietteensä.
"Sisään", kehoitti hän.
Ovi aukeni ja Wetzel astui huoneeseen.
"Tulin puhumaan teille eräästä asiasta", virkkoi metsästäjä istuutuen rahille ikkunan pieleen ja asettaen luodikkonsa poikittain polvilleen.
"Olen mielihyvällä valmis kuuntelemaan tahi puhumaan, kuinka vain haluatte", vastasi Alfred kohteliaasti.
"En välitä sanoa teille, että isku, jonka annoitte Millerille, oli juuri, mitä hän ansaitsi. Elleivät hän ja Girty ole punoneet tätä juonta saadakseen Betyn käsiinsä, en totisesti tiedä mitään. Mutta emme voi vielä näyttää toteen hänen syyllisyyttään. Ehkä hän oli tietoinen intiaaneista, ehkä ei. Omasta puolestani uskon, että hän oli, mutta en voi tappaa valkoista miestä vain epäluulojen perusteella. Minun täytyy olla varma asiastani. Tahdoin sanoa teille, että olkaa varuillanne hänen suhteensa. Hän on jokivarren pahin mies."
"Tiedän sen", vastasi Alfred. "Tunsin hänet hyvin Fort Pittissä. Minkä neuvon antaisitte minulle?"
"Pysykää sisällä, kunnes hän on mennyt."
"Sehän näyttäisi pelkuruudelta."
"Ei suinkaan. Hän ampuisi teidät varmasti jonkin puun tahi mökin takaa."
"Olen teille kaikesta ystävällisyydestänne hyvin kiitollinen, mutta sisällä en aio olla", sanoi Alfred alkaen hiukan ihmetellä metsästäjän melkeinpä kiihkeätä huolenpitoa.
"Rakastatte Bettyä, eikö totta?"
Kysymys tehtiin Wetzelin tavallisella suorasukaisuudella ja sai Alfredin nolostumaan aivan neuvottomaksi. Hän ei voinut siitä suuttua eikä tiennyt, mitä sanoa. Metsästäjä jatkoi:
"Teidän ei tarvitse vastata, sillä tiedän sen. Samoin tiedän hänenkin rakastavan teitä ja juuri sentähden toivon teidän karttavan Milleriä."
"Ette tiedä, mitä puhutte", virkkoi Alfred katkerasti naurahtaen. "Hän ei välitä minusta rahtuakaan."
"Suuri erehdys, nuori mies. Rakastatte kumpikin toisianne ja olette onnettomat. Vika on siinä, ettette tunne Bettyä, ja hän on taas saanut teistä aivan väärän käsityksen."
"Taivaan tähden, Wetzel, jos tiedätte jotakin, niin sanokaa. Rakastanko häntä? Sanat ovat liian laimeat. Rakastan häntä niin palavasti, että olisin tunti sitten toivottanut kuoleman tervetulleeksi Millerin kädestä saadessani puolustaa häntä. Sananne sytyttivät sydämeni tuleen. Millä oikeudella tulitte puhumaan minulle sellaista? Ja mistä tiesitte?"
Metsästäjä nousi ja pani kätensä Alfredin olkapäälle. Kalpeiden kasvojen ilme oli ylevä, sellainen, joka on suurille sieluille ominaista, kun he ilmaisevat salaisuuden, jota he ovat koko elämänsä ajan visusti säilyttäneet, tahi kun he uhraavat sen, mitä he enimmän rakastavat. Leveä rinta kohoili kiivaasti ja kumea ääni värisi.
"Kuulkaa. Olen harvasanainen mies, ja tästä puhuminen on minulle hyvin vaikeata. Betty rakastaa teitä. Olen kantanut häntä käsivarrellani, kun hän oli pieni lapsi. Olen tehnyt hänelle leluja ja leikkinyt hänen kanssaan, kun hän oli pikku tyttö. Tunnen hänet perinpohjin. Näen hänestä yhtä selvästi kuin sammalesta, lehdistä ja puiden kuoresta, mistä tuuli kulloinkin puhaltaa. Olen rakastanut häntä koko elämäni ajan, ja sentähden tiedän, että hän rakastaa teitä. Hänen onnensa on ainoa, mistä enää välitän, ja sentähden olen ystävänne."
Sanoja seurasi syvä hiljaisuus. Ovi aukeni ja sulkeutui, ja Alfred oli jälleen yksin.
Betty havahtui säpsähtäen ja oli samassa täysin hereillä. Kuu paistoi sisään ikkunaa varjostavan vaahteran lehtien lomitse ja heitti eriskummallisia varjoja permannolle ja vastakkaiselle seinälle. Betty katseli seinällä häilyviä kuvioita ja kuunteli hievahtamatta. Mikä oli herättänyt hänet? Etäältä kuuluva kukonlaulu ilmoitti päivänkoiton olevan käsissä, mutta muuten oli aivan hiljaista. Hän odotti Tigen haukahtavan ikkunan alla, Samin alkavan kolistella portailla, tahi hevosten rupeavan liikkumaan tallissa – ääniä, jotka tavallisesti häiritsivät hänen aamu-unensa, mutta mitään sellaista ei kuulunut. Ikkunan vaiheilta kuului äkkiä pari terävää näpsähdystä ja sitten hiljaista rapinaa, kuin pieni kivi olisi kierinyt permannon poikki. Nyt taas. Joku heitti kiviä hänen ikkunaansa. Betty hypähti vuoteeltaan ja kurkisti ulos. Kuu oli painumaisillaan harjun taakse, mutta ulkona oli vielä niin valoisaa, että hän näki selvästi pihalle. Aidan vieressä kyyhötti joku tumma varjo.
"Kuka siellä?" kysyi Betty enemmän uteliaasti kuin säikähtyneesti.
"Sshh! Tämä on Miller", kuiskattiin hiljaa.
Puhuja suoristautui ja astui Betyn ikkunan alle. Seinustalla oli pimeätä, mutta Betty tunsi Millerin tummat kasvot. Tällä oli luodikko kädessään ja reppu selässään.
"Menkää tiehenne tahi huudan veljeni tänne. Minulla ei ole kanssanne mitään tekemistä", sanoi Betty kääntyen poispäin.
"Sshh, ei niin kovasti", kielsi Miller hätäisesti, "minulla on tärkeätä asiaa. Olen menossa Girtyn luokse. Hän on päättänyt tuoda intiaanit ja brittiläiset tänne ja hävittää asutuksen. Jos lähdette nyt mukaani, pelastan veljenne ja heidän perheensä. Olen auttanut Girtyä ja minulla on häneen vaikutusvaltaa. Ellette tule, joudutte vangiksi ja saatte nähdä kaikkien omaistenne ja ystävienne menettävän päänahkansa ja kuolevan poltinpaalussa. Vastatkaa sukkelaan."
"En milloinkaan, te petturi! Te hirviö! Ennen palan paalussa kuin astun askeleenkaan kerallanne!" huudahti Betty.
"Muistakaa sitten, että olette nyt uhmannut miestä, joka ei vääjää mitään. Jos pelastutte verilöylystä, rukoilette minulta polvillanne armoa. Tämä asutus on tuomittu. Menkää nyt valkoposkisen sydänkäpysenne luo. Löydätte hänet kylmänä, ha, ha, ha!" ja Miller hävisi hämärään ivallisesti nauraen.
Betty lyyhistyi tyrmistyneenä permannolle. Millerin sanoista henkinyt ilkeys värisytti häntä. Kuinka hän olikaan voinut olla niin sokea? Miller oli liitossa Girtyn kanssa. Hän oli mieleltään intiaani, luopio. Betty toisti yksitellen hänen sanansa.
"Valkoposkinen sydänkäpysenne. Löydätte hänet kylmänä", kuiskasi Betty. "Mitä hän tarkoitti?"
Sitten hän oivalsi. Miller oli murhannut Clarken. Betty vavahti kuin puukko olisi pistetty hänen kylkeensä ja kimposi pystyyn. Hän syöksyi käytävään ja alkoi hakata nyrkillään veljensä ovea.
"Eb! Eb! Nouse! Sukkelaan, Jumalan tähden!" huusi hän. Sisältä kuului hämmästynyt huudahdus, joitakin hätäisiä sanoja naisen äänellä ja sitten raskaita askeleita. Ovi aukeni.
"Mikä hätänä, Betty?" kysyi eversti Zane nopeasti.
Ovi käytävän perällä avautui samassa, ja Isak ilmestyi kynnykselle.
"Kuulin puhetta, Eb ja Betty. Mistä on kysymys?"
"Isak! Eb! On tapahtunut jotakin kauheata!" huudahti Betty hengästyneesti.
"Siinä tapauksessa ei ole lainkaan soveliasta kiihtyä noin mahdottomasti", lausui eversti Zane tyynesti. Hän kietoi kätensä Betyn ympärille ja talutti hänet huoneeseen. "Isak, ota luodikot. Kas niin, Betty, aika on kallista. Kerro nyt minulle kaikki sukkelaan ja lyhyesti."
"Heräsin siihen, että ikkunastani heitettiin pieni kivi sisään. Riensin katsomaan ja näin jonkun miehen aidan vieressä. Hän tuli ikkunani alle, ja silloin tunsin, että se oli Miller. Hän sanoi olevansa matkalla Girtyn luo ja lupasi pelastaa kaikki omaiseni, jos lähtisin hänen mukaansa. Ellen suostuisi, poltettaisiin heidät kaikki elävältä ja minut otettaisiin vangiksi ja luovutettaisiin hänelle. Sanon ennen kuolevani kuin lähteväni hänen mukaansa. Silloin hän sanoi, että olimme kaikki tuomituita, ja että valkoposkinen sydänkäpyseni oli jo kylmänä, ja kiiruhti joelle nauraen mennessään niin pirullisesti, että sydämeni aivan seisahtui. Oh! hän on murhannut herra Clarken."
"Helvetti, minkälainen roisto!" ärjäisi eversti Zane ja alkoi kiireesti vetää vaatteita ylleen. "Sinullahan on luodikko huoneessasi, Betty. Miksi et ampunut häntä? Ja miksi et kiinnittänyt enemmän huomiota Wetzelin varoitukseen?"
"Sinun olisi pitänyt antaa Clarken tappaa hänet eilen", riehui Isak. "Mitäs nyt teemme? Hän palaa ihan varmasti tänne Girty ja lauma ulvovia piruja mukanaan."
"Lähetän Lewin hänen jälkeensä, niin että hänen juoksunsa loppuu sangen lyhyeen", vastasi eversti Zane.
"Menkää – menkää nyt katsomaan, miten – miten herra Clarken laita on."
"Kyllä, Betty, lähden paikalla. Älä nyt menetä rohkeuttasi. Miller on todennäköisesti surmannut Alfredin ja voi matkaansaattaa paljoa pahempaakin."
"Tulen heti, Eb, kun olen sanonut Myeraahille. Hän on melkein puolikuollut säikähdyksestä", sanoi Isak kiiruhtaen pois.
"Hyvä on, mutta älä viivyttele", vastasi eversti siepaten luodikkonsa ja riensi ulos napittaen takkinsa mennessään.
Päivänsarastuksen ensimmäinen kajo näkyi jo idästä, mutta sen kalpea valo, uuden päivän airut, ei reipastuttanut tänään mieltä. Mitä oli nouseva aurinko näkevä? Se saattoi valaista pitkää riviä maalattuja intiaaneja, samoin kuin joelta puhaltava virkeä tuuli saattoi kantaa kylään villien hurjan sotahuudon.
Ei ihme, että pikku Noah ja hänen veljensä, jotka olivat heränneet hälinään, kavahtivat istumaan pienissä vuoteissaan ja katselivat ympärilleen säikähtyneesti. Ei ihme, että rouva Zane kalpeni. Kuinka monta kertaa hän olikaan nähnyt miehensä tempaavan luodikon ja syöksyvän ulos vaaraan.
"Bessie", sanoi Betty. "Jos se on totta, en kestä kuulla sitä. Kaikki on minun syytäni."
"Mitä vielä. Kuulithan Ebin sanovan, että Miller ja Clarke ovat ennenkin riidelleet. He vihasivat toisiaan, ennenkuin olivat sinua nähneetkään."
Alhaalla paukahti ovi, portailta kuului nopeita askeleita, ja Isak syöksähti huoneeseen. Betty tuijotti häneen kuolonkalpeana ja kädet povelle painettuina, katseessaan kysymys, jota hän ei kyennyt lausumaan.
"Betty, Alfred on vaikeasti haavoittunut, mutta hengissä. Muuta en voi nyt sinulle sanoa", selitti Isak. "Bessie, ota neula, silkkiä, siteitä, lääkkeitä – kaikkea, mitä tarvitset pahan puukonhaavan sitomiseen, ja tule sukkelaan."
Betyn kalpeille kasvoille levisi lämmin puna, huulet liikkuivat, ja rinnasta pusertui tukahtunut nyyhkytys. Jännitys oli lauennut, ja hän hävisi käytävään kuin varjo.
Kahta tuntia myöhemmin, kun Anni tarjoili aamiaista Betylle ja Myeraahille, astui eversti Zane sisään.
"Syödä täytyy, vaikka mitä tapahtuisi", virkkoi hän kasvoillaan jo hiukan valoisampi ilme. "Miller on tehnyt pahaa jälkeä. Kun menin Clarken huoneeseen, löysin hänet makaamasta vuoteessa puukko kyljessä. Emme tiedä vielä, voimmeko pelastaa hänet."
"Saanko tulla häntä katsomaan?" kysyi Betty kalpein huulin.
"Jos alkaa näyttää hyvin pahalta, vien sinut sinne, mutta nyt siitä ei olisi mitään hyötyä. Hermostuisit vain. Emme ole vielä menettäneet kaikkea toivoa."
"Olivatko he tapelleet vai oliko herra Clarkea lyöty hänen nukkuessaan?"
"Miller kiipesi ikkunasta sisään ja puukotti häntä pimeässä. Kotimatkalla kohtasin Wetzelin jota pyysin rientämään viipymättä Millerin jälkeen ja ottamaan selvää, oliko hänen uhkauksessaan Girtystä ja intiaaneista mitään perää. Sam löysi Tigen tallin takaa aidankulmauksesta. Koira parka oli aivan avuton; jalat oli köytetty ja suukin sidottu kiinni. Siinä selitys, miten Miller pääsi niin lähelle taloa, ja miksi hän aina pyrki Tigen ystävyyteen. Ah, hän on viekas kuin intiaani! Kaikki tämä on ollut hänellä edeltäpäin suunniteltua, ja hänellä on ollut jouseensa useampi kuin yksi nuoli. Mutta nyt hän on ampunut viimeisensä, ellen erehdy."
"Hän on luultavasti jo turvassa takaa-ajolta", sanoi Betty.
"Tällä haavaa kyllä", vastasi eversti Zane, "mutta niin kauan kuin Jonathan ja Wetzel ovat hengissä en anna hyppysellistä ruutia hänen pelastumismahdollisuuksistaan. Kuulen jonkun puhuvan. Lähetin noutamaan Jackia ja majuria."
Eversti kiiruhti ovelle. Wetzel, majuri McColloch, Jonathan ja Silas Zane tulivat juuri pihan poikki, kaikki hampaisiin saakka aseissa. Wetzel oli varustautunut pitkälle matkalle. Jalassa oli kahdet säärystimet ja selässä pukinnahkainen reppu.
"Majuri, pyydän sinua ja Jonathania vartioimaan jokea", sanoi eversti, "ja Silas lähtee Yellow Creekin suuhun tiedustelemaan. Tässä on piiritys tulossa. Voimme olla saarroksissa jo kahdenkymmenen tunnin kuluttua, mutta saattaa mennä kymmenen päivääkin, ennenkuin joudumme siihen pinteeseen. Sillä aikaa panen varustuksen sellaiseen kuntoon, että voimme ottaa hyökkäyksen vastaan. Sinulla on määräyksesi, Lewis. Olisiko sinulla vielä jotakin sanomista?"
"Otan koiran mukaani", vastasi Wetzel. "Se säästää minulta aikaa. Seuraan Milleriä ja otan selvän Girtyn puuhista. Olen koko ajan epäillyt Millerin auttavan Girtyä ja luulen löytäväni Girtyn ja hänen punanahkansa sieltä, mihin Miller menee. Jos palaan yöllä, ilmoitan tulostani kolmella huuhkajanhuudolla."
"Hyvä on, Lewis, odotamme sinua milloin hyvänsä tuletkin", vastasi eversti.
"Betty, tahtoisin hiukan puhua kanssasi", sanoi Wetzel, kun Betty ilmestyi ovelle. "Tule kerallani polun päähän saakka."
"Olen pahoillani, että sinun täytyy lähteä. Mutta Tige näyttää olevan hyvillään", sanoi Betty.
"Pyydän sinua pysyttelemään mahdollisimman lähellä kotia, Betty, sillä tuo Miller on asetellut ansoja sinulle, ja intiaanit ovat sotapolulla. Älä ratsastele, vaan pysy kotona."
"En käyttäydy enää koskaan niin ajattelemattomasti kuin eilen, sen lupaan. Olen niin kiitollinen sinulle, Lew, että pelastit minut. Milloin palaat?"
"Ehkäpä en milloinkaan, Betty."
"Oh, ei! Älä sano niin. Tiedän, että tulet takaisin. Tämä hälinä intiaaneista menee ohi, kuten aina ennenkin, ja kaikki tulee hyväksi jälleen."
"Kunpa kävisikin niin, Betty, mutta sitä ei tiedä vielä kukaan."
"Olet menossa vakoilemaan. Valmistautuvatko intiaanit piirittämään varustusta?"
"Luulen niin. Ja jos sattumalta kohtaan Millerin retkelläni, saa hän Betyltä terveisiä."
Sanojen salattu tarkoitus sai Betyn värisemään. Hän oli kauan sitten kerran leikillään kaivertanut nimensä metsästäjän luodikkoon sillä seurauksella, että Wetzel teki tuhoisasta aseestaan hänen kaimansa.
"Jos tietäisin sinun olevan menossa vain minua kostamaan, en päästäisi sinua. Se roisto saa kyllä tuomionsa jonakin päivänä, siitä ei pelkoa."
"En usko hänen pääsevän nyt käsistäni, ja jos niin kävisi, onhan Jonathan jäljellä. Kun tänä aamuna seurasimme Millerin jälkiä jokirantaan, viittasi Jonathan toiselle rannalle ja sanoi: 'Sinä vai minä?' Vastasin: 'Minä', ja asia oli päätetty."
"Jääkö herra Clarke henkiin?" kysyi Betty hiljaa.
"Niin ainakin toivon. Hän on vankka poika, eikä haava ole kovin paha. Hän on menettänyt paljon verta ja on sentähden nyt niin heikkona. Jos hän paranee, on hänellä sinulle jotakin sanomista."
"Lew, mitä tarkoitat?" kysyi Betty nopeasti.
"Meillä oli eilen illalla pitkä keskustelu ja –"
"Et suinkaan mennyt hänen luokseen minusta puhumaan, vai kuinka?" sanoi Betty nuhtelevasti.
He olivat nyt tulleet paikkaan, johon polku loppui. Wetzel pysähtyi ja laski luodikkonsa perän maahan. Tige katsoi häneen ja heilutti häntäänsä.
"Kyllä, puhuimme sinusta."
"Oh! Lewis. Mitä – mitä te sitten sanoitte?" sammalsi Betty.
"Katsotko, ettei minun olisi pitänyt puhua sinusta hänelle?"
"En käsitä, miksi sen teit. Olet hyvä ystäväni, mutta hän – eihän sinulla ole ollut ennenkään tapana puhua minusta."
"Eipä kyllä, mutta nyt kerroin hänelle kaikki, koska tiesin, miten hänen laitansa oli; koska tiesin, miten sinun laitasi oli, ja koska tunsin omankin tilani."
"Omankin tilasi?" kuiskasi Betty.
"Niin juuri. Se antaa minulle oikeuden puuttua asioihisi, eikö totta, kun on kysymys sinun onnestasi?"
"Omankin tilasi?" kertasi Betty hiljaa. Hän alkoi käsittää, ettei hän ollut ymmärtänyt tätä miestä. Hän katsoi Wetzeliin. Metsästäjän silmät olivat kosteat ja sanomattoman surulliset.
"Oh, ei! ei! Lew. Sano, ettei se ole totta", kirkaisi Betty käsiään väännellen. Veljen ystävälliset neuvot, Bessien varoitukset ja vanhan äiti Watkinsin sanat palautuivat mieleen. Hän uskoi nyt ensi kerran, mitä he olivat sanoneet – että Wetzel rakasti häntä. Hänen silmänsä aukenivat, ja hän näki ensi kerran tämän miehen sellaisena, kuin hän todellisuudessa oli. Tuhannet eri seikat, joilla Wetzel oli häntä palvellut, sukeltautuivat esiin menneisyydestä kuin velat, joita hän ei voinut milloinkaan maksaa; hänen koruttomat opetuksensa, uskollisuutensa, valpas huolenpitonsa, kaikki. Mitä oli hänellä nyt annettavana tälle miehelle, jolle hän oli velkaa enemmän kuin elämänsä? Ei mitään. Se oli liian myöhäistä. Hänen rakkautensa olisi taltuttanut hänet, tehnyt lopun tuosta yksinäisestä vaeltamisesta ja tehnyt hänestä lempeän ja onnellisen miehen.
"Niin, Betty, on aika sanoa se sinulle. Olen aina rakastanut sinua", lausui Wetzel hiljaa.
Betty kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti, Wetzel pani kätensä hänen vyötäisilleen ja veti hänet luoksensa, kunnes Betyn tumma pää nojasi hänen olkapäähänsä. Siten he seisoivat hetkisen.
"Älä itke, pikkuinen", lausui Wetzel hellästi. "Älä sure minua. Rakkauteni sinuun on ollut elämäni ainoa valokohta. Olen ollut onnellinen läheisyydessäsi. Älä ajattele minua. Näen sinun ja Alfredin elävän onnellisina kodissanne kirkassilmäisten lapsukaisten keskellä. Teillä on uljas poika, kaimakseni ristitty, ja kun tulen teitä katsomaan, jos saan elää, kerron hänelle tarinoita, opetan hänelle metsien salaisuudet ja miten on ammuttava, seikkoja, jotka tunnen niin hyvin."
"Olen niin typerä – niin kurja. Ajatella, että olen ollut niin – niin sokea – että olen kiusannut sinua. Olen niin onneton – ja – nyt on liian myöhäistä", sopersi Betty nyyhkytysten välistä.
"Älä sure, on parempi näin. Mies, jota rakastat, on kaikinpuolin kunnollinen. Hän on sivistynyt ja oppinut. Minulla taas ei ole muuta kuin lihaksia ja nopea silmä, ja niistä on sinulla ja Alfredilla hyötyä vaaraan jouduttuanne. Minun täytyy mennä. Seiso tässä, kunnes olen häipynyt näkyvistä."
"Suutele minua jäähyväisiksi", kuiskasi Betty.
Metsästäjä kumartui ja suuteli häntä otsalle. Sitten hän kääntyi ja poistui nopein askelin suunnaten kulkunsa harjua ylös itää kohti. Päästyään laakeripensaikkoon metsän reunassa hän katsahti taaksensa ja näki solakan, harmaapukuisen olennon seisovan liikkumattomana kapealla polulla. Hän heilautti kättään ja painui metsän helmaan. Koira katsoi taaksensa, nosti päätään ja ulvahti surullisesti. Sitten sekin hävisi näkyvistä.
Noin penikulman päässä asutukselta Wetzel astui ulos metsästä ja laskeutui alas joelle, päämääränä joen läntinen ranta. Hän riisui pukinnahkaiset vaatekappaleensa, levitti ne maahan, asetti repun keskelle ja kääri kaikki pieneen myttyyn luodikon ympärille. Tarttuen sitten luodikkoon juuri lukon yläpuolelta hän kahlasi rintaa myöten veteen ja kääntyi selälleen pitäen luodikkoa vasemmalla kädellä kohtisuorasti pystyssä, niin että perä nojasi rintaan. Oikea käsi jäi siten vapaaksi, ja pään takaa otetut voimakkaat vedot veivät hänet nopeasti joen yli, joka oli sillä kohdalla syvä ja kapea. Neljännestunnin kuluttua hän oli jälleen valmis jatkamaan matkaansa.
Hän oli nyt kahden penikulman päässä saarelta, jossa intiaanit olivat eilen olleet kätkössä, ja jonka kohdalta Miller oli aamulla mennyt virran poikki. Wetzel tiesi Millerin odottavan, että häntä ajetaan takaa, ja että hän koettaisi kaikella mahdollisella viekkaudella johtaa takaa-ajajat harhaan tahi johonkin satimeen. Hän uskoi Millerin yhtyneen intiaaneihin, jotka olivat epäilemättä odottaneet häntä, ja asettavan nämä väijymään tien varteen, jonka vuoksi hän päätti koettaa päästä Millerin jäljille kaukana joen länsipuolella. Yritys oli sangen epävarma, koska saattoi käydä, ettei hän löytäisi siten merkkiäkään urkkijasta, mutta Wetzel ei hukannut sekuntiakaan. Hän oli määritellyt suuntansa ja lähti taivaltamaan luodetta kohti mahdollisimman nopeasti, mikä merkitsi häneen nähden sitä, että hän käveli vain silloin, kun ei voinut juosta. Jos Miller oli kulkenut tähän suuntaan, yhdytti Wetzel hänen jälkensä kymmenen penikulman päässä Ohiosta. Mutta metsästäjä ei ollut vielä kulkenut kuin noin penikulman verran, kun koira nosti päätään ja murisi. Wetzel hiljensi kulkuaan ja tähysteli valppaasti joka taholle. Hiukan edempänä Tige alkoi jälleen murista ja painoi kuononsa maahan. Se oli löytänyt jonkun jäljen. Tutkiessaan paikkaa Wetzel huomasi sammalessa kahdet mokkasiinin painanteet. Kaksi intiaania oli kulkenut siitä samana aamuna. Jäljet viittasivat luoteeseen, suoraan Wingenundin kylään kohti. Wetzel seurasi niitä koko päivän ja kuuli tuntia ennen hämärän tuloa luodikon kimeän pamauksen. Hetkistä myöhemmin syöksähti tiheiköstä oikealta kauris, joka hävisi samassa näkyvistä metsän halki koukistelevan puron yli loikaten.
Sillä kohdalla oli korkea ja tuuhealatvainen myrskyn juuriltaan repimä puu kaatunut puron poikki. Wetzel ryömi oksien alle. Koira seurasi jäljessä ja kyyristyi hänen viereensä. Juuri ennen pimeätä Wetzel pani merkille, että puron kirkas vesi oli käynyt sameaksi, mistä hän päätteli intiaanien kahlanneen puroon jossakin ylempänä. He olivat todennäköisesti kaataneet hirven tahi kauriin ja valmistivat illallistaan.
Tunnit kuluivat, ja hämärä tiheni synkäksi pimeydeksi. Tähti toisensa jälkeen syttyi taivaalle, ja kuun kapea sirppi nousi näkyviin metsäisen harjanteen takaa lännessä, mutta metsästäjä ei hievahtanutkaan. Pää runkoa vasten nojaten hän istui hiljaa ja kärsivällisenä. Keskiyöllä hän kuiskasi jotakin koiralle, ryömi ulos piilopaikastaan ja lähti hiipimään puron vartta ylöspäin. Kaukaa edestäpäin pilkotti leirinuotio, ja Wetzeliltä meni puolituntia, ennenkuin hän oli päässyt siitä sadan askeleen päähän. Silloin hän painautui polvilleen ja hiipi äänettömästi pienelle kunnaalle, josta oli esteetön näköala leiripaikalle.
Pienen aukean keskellä paloi nuotio kirkkaasti loimottaen, ja sen vaiheilla makasi kaksi intiaania sikeässä unessa. Wetzel painoi koiran makuulle, hellitti luodikkonsa ja vetäisi tapparansa ja alkoi vatsallaan maaten madella tuuma tuumalta nukkuvia intiaaneja kohti. Saniaiset huojahtelivat, kun metsästäjä pujottelihe niiden välistä, mutta risukaan ei risahtanut eikä lehtikään kahahtanut. Yötuuli suhahteli leppoisasti puiden latvoissa, puhalsi kirkkaita säkeniä palavista rungoista ja lietsoi kekäleet hehkumaan, lehahti hyväilevästi nukkuvien villien yli, mutta ei voinut varoittaa heitä eräästä toisesta tuulesta, Kuoleman tuulesta, joka vaani läheisyydessä.
Kului noin neljännestunti. Metsästäjä tuli hitaasti, mutta varmasti yhä lähemmäksi. Kuinka ihmeellisen kärsivällisesti ja maltillisesti tämä kylmäverinen Nemesis lähestyikään uhrejaan! Joku toinen intiaanien tappaja olisi todennäköisesti ensin laukaissut luodikkonsa ja rynnistänyt sitten paikalle puukko tahi tappara aseenaan. Wetzelin laita oli toisin. Ruudin käyttö oli hänestä vastenmielistä. Hän hiipi eteenpäin kuin saalista vaaniva käärme. Hän ojensi toisen kätensä eteensä, painoi sormet sammaleeseen, ensin varovasti ja sitten lujasti, ja veti varman otteen saatuaan ruumiinsa hitaasti käsivarren mitan verran eteenpäin. Lopulta hän nousi ja seisoi hervottomina nukkuvien intiaanien vieressä kuin itse tuomio, jylhänä ja säälimättömänä. Tappara välähti kahdesti, ja intiaanit siirtyivät ääntä päästämättä ja ruumiit vain kerran suonenvedontapaisesti vavahtaen ja sitten oijeten väsymyksen aiheuttamasta luonnollisesta unesta kuoleman iäiseen uneen.
Riistettyään tapansa mukaan uhreiltaan päänahan Wetzel poistui kiireesti aukealta. Intiaanit olivatkin shawneita, vaikka hän oli otaksunut niiden olevan delawareja. Hän tiesi Millerin punaisten tovereiden kuuluvan jälkimmäiseen heimoon. Shawneiden ilmaantuminen niin lähelle asutusta lujitti hänen uskoaan, että yhteinen hyökkäys valkoisia vastaan lähitulevaisuudessa oli tekeillä. Hän ei olisi hämmästynyt, vaikka metsä olisi ollut täynnä punanahkoja. Hän lepäsi loppuyön erään tuulenkaataman suojassa koira vieressään.
Aamulla hän yhdytti yhden valkoisen miehen ja kuuden intiaanin jäljet, joita hän seurasi koko päivän ja illan melkein puoliyöhön saakka, ennenkuin pysähtyi jälleen lepäämään. Seuraavana päivänä hän saapui puolipäivän tienoilla harjun juurelle, jonka laelta Jonathan Zane oli katsellut eversti Crawfordin tuskallista kuolemaa. Wetzel teki nyt lavean kierroksen ja lähestyi kylää vastakkaiselta suunnalta.
Laaksossa aivan vilisi intiaaneja, jotka häärivät ahkerasti kuin majavat; toiset tarkastelivat ja puhdistivat aseitaan, toiset maalasivat itseään ja toiset tanssivat sotatansseja. Poneja kuormitettiin, ja kaikkialla oli sotaretkelle lähdön kiirettä ja hälinää. Tanssit ja laulu jatkuivat puoliyöhön.
Päivänkoitteessa Wetzel oli jälleen tähystyspaikallaan. Hiukan jälkeen auringonnousun kuului pitkä huuto, jonka hän arveli ilmoittavan jonkun tärkeän joukko-osaston saapumisesta. Otaksuma oli oikea. Kimeiden kiljahdusten ja hurjan ulvonnan tervehtimänä, jonka kaltaista Wetzel ei ollut vielä milloinkaan kuullut, Simon Girty ratsasti kylään sadan shawneen ja parinsadan Detroitista tulleen brittiläisen jääkärin etunenässä. Wetzel kyyristyi vaistomaisesti jääkäreiden pistimet ja punaiset univormut nähdessään. Asutusta vastaan varustautuneen hyökkäysjoukon miesluku nousi Pipen ja Wingenundin soturit mukaanluettuina ainakin kuuteensataan. Voimaton raivo valtasi Wetzelin, kun hän katseli jääkäreiden säännöllisiä rivejä ja intiaanisotureiden kopeata ja voitonvarmaa esiintymistä. Miller oli puhunut totta. Fort Henry oli tuomittu.
"Tige, noiden pöyhkeilevien kalkkunakukkojen joukossa on ainakin yksi, joka ei tule näkemään Ohiota", lausui hän koiralle.
Hän sieppasi kaulastaan Betyn antaman luotikukkaron, ravisti kämmenelleen yhden luodin ja leikkasi pehmeään lyijyyn puukkonsa kärjellä kirjaimen W. Sitten hän halkaisi luodin puoliväliin, irroitti kurenauhan kukkaron suulta, pujotti sen halkeamaan ja puri luodin kiinni. Sen tehtyään hän solmi nauhan huolellisesti koiran kaulaan, viittasi itään ja sanoi: "Kotiin!"
Älykäs eläin tajusi heti. Katsoen metsästäjään kirkkailla, ruskeilla silmillään, jotka sanoivat selvästi: "Koetan parastani", se nuolaisi hänen kättänsä ja katosi metsään parilla pitkällä hypyllä.
Wetzel tunsi mielensä keveämmäksi. Hän tiesi, ettei koira vääjäisi mitään, ja että sillä oli paljoa suuremmat mahdollisuudet päästä onnellisesti perille kuin hänellä.
Kun hän kääntyi katsomaan kylään, paloi hänen silmissään kiihkeä tuli. Hän ei poistuisi paikaltaan, lähettämättä lyijyistä sanansaattajaansa jonkun sielläolijan sydämeen. Tähystellen joka taholle hän valitsi vihdoin erään paikan, johon päästyään hän oli kyllin lähellä ollakseen varma laukauksestaan. Hän tutki maaston huolellisesti, puut, kivet, pensaat, heinikot – kaikki, jotka saattoivat kätkeä hänet vartijoiden teräviltä silmiltä. Määriteltyään suunnan hän lähti vaaralliselle matkalleen ja oli tunnin kuluttua päässyt harjun juurelle, jossa hän painautui pitkälleen. Edessä oli kapeahko, tiheitä pensaita ja korkeata saraheinää kasvava räme, jonka poikki hän mateli verraten joutuin, vaikka hänen täytyikin oikaista mutaisten ja limaisten silmäkkeiden poikki. Päivää paistattelevat sammakot ja kilpikonnat kaikkosivat sinne ja tänne, sisiliskot vilahtivat koloihinsa, ja pienet suokäärmeet liukuivat sähisten ja haaraista kieltään väristäen pois tapparan ulottuvilta. Sammakot olivat lopettaneet syvän kurnutuksensa, ja säikähtynyt taivaanvuohi pyrähti äkkiä lentoon pesästään saraheinikosta ja kierteli valittavasti huudellen paikan yläpuolella. Tämä huolestutti Wetzeliä. Tuommoiset pikkuseikat saattoivat herättää jonkun valppaan vartijan huomiota, mutta hän toivoi kaikkien syventyneen sotaisiin askareihinsa niin välittömästi, ettei kukaan tullut panneeksi merkille näitä tavallisuudesta poikkeavia asioita. Hän pääsi onnellisesti maissipeltoon rämeen toisella puolella. Laakeripensas, jonka hän oli asettanut päämaalikseen, oli sen toisessa reunassa. Maissi oli nyt lähes puolentoista metrin korkuista. Hän hiipi pellon poikki kenenkään huomaamatta ja lepäsi sitten pensaaseen päästyään joitakin minuutteja aivan hiljaa, sillä hän tiesi saavansa ponnistaa nopeutensa ja voimansa äärimmilleen pian alkavassa kilpajuoksussa. Hän katsahti oikealle nähdäkseen, kuinka pitkältä hänellä oli metsän reunaan. Vain satakunta askelta. Ei mitään hätää. Puiden suojaan päästyään hän kykeni uhmaamaan vaikka delawarein koko heimoa. Hän tarkasti luodikkonsa, kaatoi uutta ruutia hanan alasimelle, korjasi piikiven asentoa ja nousi varovasti seisoalleen.
Wetzelin terävä katse huomasi vasemmalta oikealle kaartaessaan kylän jokaisen yksityiskohdan. Hän oli melkein sisällä kylässä. Lähimpään wigwamiin oli tuskin kahtakymmentä askelta. Hän olisi voinut heittää kiven sotureiden, päälliköiden ja naisten keskelle. Intiaanien päävoima oli kerääntynyt kylän keskustaan, ja brittiläiset seisoivat riveissä hiukan kauempana. Sekä intiaanit että sotilaat lepäsivät aseisiinsa nojaten ja odottivat. Wetzel säpsähti äkkiä rajusti. Erään vaahteran alla noin sadanviidenkymmenen askeleen päässä seisoi neljä miestä vakavasti neuvotellen. Yksi heistä oli intiaani. Wetzel tunsi uljaan ja kopean ryhdin, tuimat kasvot ja muhkean sotapäähineen, joka ei voinut kuulua kenellekään muulle kuin Wingenundille, delawarein vanhimmalle. Eräs brittiläinen upseeri seisoi hänen vieressään loistavassa univormussa. Girty, luopio, ja Miller, petturi, täydensivät ryhmän.
Wetzel vaipui polvilleen. Hiki pusertui hänen kasvoilleen. Tuo voimakas metsästäjä vapisi, mutta vain kiihkosta. Eikö Girty, valkoinen intiaani, uudisasukaspoloisten surma, ollut nyt aseen ulottuvilla, joka ei erehtynyt milloinkaan? Eikö se verenhimoinen päällikkö, joka oli kerran ruoskinut ja kiduttanut häntä, ja joka oli polttanut elävältä Crawfordin, ollut tuossa aivan hänen edessään? Julma riemu valtasi hetkeksi Wetzelin. Hän siveli hellästi pitkän luodikkonsa mustaa piippua. Nyt, jos milloinkaan, hän riemuitsi taidostaan – taidosta, joka teki hänelle mahdolliseksi osata välimatkalta, joka erotti hänet noista miehistä, oravaa silmään. Mutta tämä tunne kesti vain pari silmänräpäystä. Hän tiesi, että hänen oli toimittava aikaa hukkaamatta.
Hän nousi jälleen pystyyn ja tähysti oksien lomasta. Millerin tummat kasvot kääntyivät samassa suoraan häntä kohti. Wetzel vavahti kuin hyppyyn painautunut, ylös ponnahtava tiikeri. Rajattomassa riemussaan sen johdosta, että hän oli vihdoinkin päässyt pyssynkantaman päähän suuresta intiaanivihollisestaan, hän oli kokonaan unohtanut miehen, jota hän oli seurannut kaksi vuorokautta. Hän oli unohtanut Millerin. Hän saattoi ampua vain yhden laukauksen, ja Betty oli kostettava. Hän kiristeli hampaitaan. Delawari-päällikkö oli yhtä turvassa kuin jos hän olisi ollut tuhannen penikulman päässä. Tämä tilaisuus, jota hän oli odottanut monta vuotta, ja jonka varteenottaminen olisi vienyt hänet huomattavasti lähemmäksi elämänsä päämäärää, luisui täten hänen käsistään. Kiusaus oli melkein voittamaton.
Wetzelin kasvot olivat kalpeat, kun hän kohotti luodikkonsa, ja hänen tumma silmänsä hehkui kostonhimoisesti, kun hän katseli piippua pitkin. Jyvä suuntautui ensin brittiläiseen upseeriin ja sitten Girtyn leveään rintaan, siirtyi vastahakoisesti sivulle, viivähti silmänräpäyksen Wingenundin sydämen paikkeilla ja pysähtyi lopulta Millerin tummien kasvojen kohdalle.
"Betyn puolesta", mutisi hän hammasten välistä ja painoi liipasinta.
Kimakka pamaus herätti henkiin tuhannet kaiut. Kun laukaus rikkoi hiljaisuuden, piti Miller parhaillaan puhetta vilkkaasti elehtien. Käsi putosi herpaantuneesti sivulle. Hän seisoi sekunnin ajan pystyssä, pää valahti kumaraan, ja ruumis huojui silminnähtävästi. Sitten hän suistui suulleen hiekkaan ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan. Hän oli heittänyt henkensä jo kaatuessaan.
Kuolemanhiljaisuus. Wingenund, joka ei ollut siitä huolimatta, että hän oli julma ja leppymätön intiaani, milloinkaan pettänyt ketään, viittasi pieneen reikään Millerin otsassa ja nyökäytti juhlallisesti päätään. Ihmettelevät intiaanit seisoivat ensin kuin maahan naulittuina, mutta syöksyivät sitten miehissä maissipellolle, jota reunustavat laakeripensaat etsittiin tarkkaan. Mullassa oli useita mokkasiinin jälkiä ja ilmassa leijaili suvituuleen haihtuen valkoinen savuhattara, mutta muuta ei näkynyt.
XII
Alfred Clarke häilyi elämän ja kuoleman välillä. Millerin isku ei ollut, vaikka haava olikin syvä ja vaarallinen, vioittanut arimpia elimiä, mutta runsas verenvuoto teki tilanteen arveluttavaksi. Ilman ihmeellistä elinvoimaansa Alfred ei olisi läpäissyt ensimmäistä päivää. Rouva Zane, joka oli saanut tehtäväkseen sitoa haavan, pudisti päätään nähdessään iskun suunnan, mutta tarkastellessaan haavaa lähemmin hän huomasi, että puukko oli johonkin kylkiluuhun kilpistyen luiskahtanut keuhkoista syrjään. Haava pestiin, neulottiin ja sidottiin, ja sairasta vartioitiin huolellisesti, ettei hän pääsisi repimään siteitä pois. Nuorukaisen luota tullessaan rouva Zane kohtasi joka kerta ovella Betyn, jonka kalpeat ja kukkeutensa menettäneet kasvot kertoivat rauhattomasta odotuksesta ja unettomista öistä.
"Betty, etkö tahtoisi mennä varustukseen ja päästää rouva Martinin tunniksi tahi pariksi?" kysyi rouva Zane eräänä päivänä tullessaan kotiin uupuneena ja rasittuneen näköisenä. "Olemme molemmat aivan lopussa, eikä Neil Metzar voinut tulla. Clarke on tajuton eikä tunne sinua; sitäpaitsi hän nukkuu parhaillaan."
Betty kiiruhti kapteeni Boggsin asuntoon, jossa Alfredia hoidettiin, ja koputti sykkivin sydämin ovelle.
"Ah, sinäkö se olet, Betty kultaseni?" lausui eräs äidillisen näköinen, pikkuinen ja pyöreä nainen, joka avasi oven. "Astu sisään vain. Hän nukkuu nyt, poika parka, ja ensi kerran luonnollista unta. Hän on hourinut kuin villitty kaksi vuorokautta."
"Mitä minun on tehtävä, rouva Martin?" kuiskasi Betty.
"Vain pitää häntä silmällä. Jos tarvitset minua, lähetä joku pojista minua hakemaan. Palaan niin pian kuin voin. Karkoita kärpäset – niistä on semmoinen vastus – ja valele hänen päätään aina vähän päästä. Jos hän herää ja pyrkii istumaan, älä päästä, ja jos hän on kovin levoton, puhele hänelle. Hän on heikko kuin kissanpentu. Nyt minun täytyy mennä, kultaseni."
Betty jäi yksin pieneen huoneeseen. Vaikka hän oli käynyt istumaan vuoteen viereen, ei hän ollut vielä tohtinut katsoa Alfrediin. Taisteltuaan hetkisen liikutustaan vastaan hän kääntyi ja katsahti sairaaseen. Alfred lepäsi selällään, ja vaikka päivä oli lämmin, oli hänet peitetty paksulla huovalla. Ikkunasta tulviva valo osui hänen kasvoilleen. Kuinka valkeat ne olivatkaan! Entisestä terveestä punasta ei näkynyt pienintäkään jälkeä. Otsa oli kuin kiilloitettua marmoria, silmäinalustat olivat painuneet tummiksi, ja kasvoilla oli kauttaaltaan tuskan ja äärimmäisen väsymyksen leima.
On hetkiä, jolloin naisen rakkaus ilmenee hellänä äidillisyytenä, ja kun Betty katseli vuoteella lepäävää miestä, näytti tämä hänestä vain avuttomalta lapselta. Hän tunsi sydämensä lämpenevän sairasta kohtaan, unohti ylpeytensä, sieluntuskansa ja pettymyksensä ja muisti vain sen, että tämä voimakas mies makasi tuossa kuoleman kynnyksellä hänen tähtensä osoittamansa ritarillisuuden ja sankarillisuuden uhrina. Menneisyyden katkerat muistot häipyivät olemattomiin, ja niiden tilalle vierähti suuri anteeksiantamuksen aalto, voimakkaana, suloisena ja toivoa herättävänä. Hänen rakkautensa murtautui esiin kuin liekki, joka kauan salassa kyteneenä leimahtaa ylös ensimmäisen vihurin tullessa, kun hän kosketti kädellään sairaan otsaa.
Tunti kului. Betty oli rauhoittunut ja oli nyt onnellisempi kuin moneen kuukauteen. Potilas nukkui levollisesti. Naisellinen uteliaisuus sai Betyn katselemaan ympärilleen huoneessa. Takan yläpuolelle oli ripustettu miekka, pistoolivyö ja kaksi muotokuvaa, joista toinen esitti ystävällisen näköistä, hienopiirteistä naista – varmasti Alfredin äitiä, päätteli Betty vaistomaisesti. Hän katseli hellästi noita kasvoja, jotka muistuttivat vuoteella lepäävää nuorukaista. Toinen kuva esitti kaunista tyttöä, jonka tummat ja kiehtovat silmät tekivät Bettyyn omituisen vaikutuksen. Oliko tuo Alfredin sisar, vai – joku toinen? Hän ei voinut sille mitään, että hän tunsi jonkinlaista kateutta tuota tuntematonta kohtaan, ja hän närkästyi huomatessaan vertaavansa noita kasvoja omiinsa. Hän käänsi sille selkänsä ja jatkoi tarkastelua. Oven yläpuolella oli leveälierinen, parilla kotkansulalla koristettu hattu, ja eräässä nurkassa permannolla pitkävartiset saappaat, satula ja suitset. Pöydällä oli hujan hajan intiaanipiippuja, tupakkakukkaroita, kannuksia, silkkihuiveja ja muita esineitä.
Hänet valtasi äkkiä sellainen tunne, että joku katsoi häneen. Hän kääntyi arasti vuoteelle päin ja säpsähti nähdessään teräksensinisen silmäparin tuijottavan kiinteästi häneen. Hän oli vähällä pudota tuoliltaan, mutta muisti samassa, ettei Alfred, joka oli ollut pari päivää tajuton, voisi vielä tuntea, kuka hänen vuoteensa vieressä istui.
"Äiti, sinäkö se olet?" kysyi Alfred hiljaa.
"Kyllä", vastasi Betty muistaen saamansa neuvot, miten sairasta oli kohdeltava.
"Luulin sinun olevan sairaana."
"Niin olin, mutta olen jo parempi. Olet nyt itse sairas."
"Päätäni kivistää niin."
"Salli minun muuttaa käärettä."
"Kuinka kauan olen ollut kotona?"
Betty vaihtoi uuden kääreen kuumalle otsalle. Alfred otti häntä kädestä ja katsoi häneen hetkisen ihmetellen.
"Äiti, olin jollakin tavalla saanut sellaisen käsityksen, että olit kuollut. Se on varmasti ollut unta. Olen hyvin onnellinen, mutta sanohan, onko minulle tullut tänään kirjettä?"
Betty pudisti päätään, voimatta puhua. Hän huomasi sairaan elävän menneisyydessä ja odottavan kirjettä, jonka hän, Betty, olisi ilolla kirjoittanut, jos hän olisi ollut asiasta tietoinen.
"Ei mitään vastausta, ja siitä on jo niin kauan."
"Se tulee huomenna", kuiskasi Betty.
"Tuota olet nyt sanonut joka päivä, äiti", huokaisi sairas ja alkoi käännellä päätään levottomasti puoleen ja toiseen. "Eikö hän vastaa minulle milloinkaan? Pitää minua tässä epävarmuudessa ei ole hänen tapaistaan, sillä hän on maailman suloisin ja uskollisin tyttö. Kun paranen, äiti, otan selville, rakastaako hän minua."
"Siitä olen varma. Tiedän, että hän rakastaa sinua", vastasi Betty hiljaa.
"Olet hyvin kiltti sanoessasi niin", jatkoi sairas kuumehoureista puhettaan. "Jonakin päivänä tuon hänet luoksesi ja teen hänestä tämän vanhan kodin kuningattaren. Olen tästä lähtien parempi poika enkä karkaa enää tieheni. Olen tuottanut äiti kullalle monta murhetta, mutta nyt se kaikki on ohi. Kulkuri on palannut kotiin. Suutele minua ja toivota minulle hyvää yötä, äiti."
Betty katseli häntä silmät kyynelissä. Hän oli tietämättään yhä uudelleen sivellyt otsalle valahtanutta, kosteata tukkaa. Sääli ja hellyys olivat saaneet hänet unohtamaan itsensä kokonaan, ja kun sairas lausui viime sanat, kumartui hän ja suuteli häntä suulle.
"Ken olette? Ette ole äitini. Hän on kuollut", huudahti Alfred rajusti ja alkoi pyrkiä ylös tuijottaen Bettyyn luonnottomasti loistavin silmin.
Betty hellitti nopeasti kääreen ja painoi hänet takaisin vuoteelle. Mitä hän olikaan tehnyt? Kaamea ajatus oli iskenyt hänen mieleensä. Jospa Alfred ei ollutkaan hourinut, vaan oli teeskennellyt koko ajan? Oh, hänen täytyi päästä pois täältä!
Portailta kuului askeleita, ja Betty kiiruhti ovelle. Tulija oli rouva Martin.
"Voit mennä nyt kotiin ja olla aivan rauhallinen, sillä meillä on riittävästi hoitajia yön ajaksi. Hänen pitäisi alkaa nyt tulla vähitellen tajuihinsa paranemisen edistymisestä päättäen. Poika parka! Suokoon Jumala hänen tulla terveeksi. Onko hän ollut kiltti? Kaipasiko hän erästä nuorta neitiä? Älä huoli, Betty, salaisuus on hyvässä tallessa. Hän ei saa milloinkaan tietää sinun olleen täällä, ellet itse kerro siitä."
Sillä aikaa oli everstillä ollut työtä aamusta iltaan. Intiaanien hyökkäystä odottaessaan uudisasukkaat olivat vahvistaneet linnoitustaan ja varustautuneet mahdollisimman hyvin jatkuvankin piirityksen varalta. Kaikki arvokkaampi irtaimisto oli kerätty paalutuksen sisäpuolelle pois saaliinhimoisten punanahkojen saatavilta. Hevoset ja karja ajettiin aitaukseen ja varustusrakennukseen varastoitiin heiniä, viljaa ja muita elintarpeita kuormittain.
Rajaseudulla ei oltu milloinkaan nähty sellaista kiihtymystä ja levottomuutta. Fort Pittistä, Short Creekistä ja muilta asutuksilta tulleet sanansaattajat vahvistivat todeksi huhun, että kaikki Ohion varsilla asuvat heimot valmistautuivat sotaan. Etäisimmät asutukset, kuten esimerkiksi Fort Henry, eivät olleet siihen saakka tienneet juuri mitään brittiläisistä, sillä läntisellä rajaseudulla oli vallankumouksesta huolimatta ollut koko ajan verraten rauhallista, ellei oteta lukuun eri intiaaniheimojen tekemiä satunnaisia ryöstöretkiä. Mutta nyt oli kaikenlaisia huhuja liikkeellä, toinen toistaan hurjempia: Washington oli lyöty, Englanti ja lännen yhtyneet heimot olivat tehneet liiton, ja Girtyllä oli brittiläiset joukot tukenaan. Nämä ja monet muut hälyttävät sanomat levisivät kulovalkean nopeudella asutukselta toiselle.
Eversti Crawfordin kuolema oli tehnyt kaikkialla järkyttävän vaikutuksen. Rajaseudulle levisi yleisen surun mieltäsynkistävä hämärä ja kostoa hautovan vihan tuhoaennustava katkeruus. Crawford oli ollut niin nerokas ja suosittu ja viimeistä, onnetonta retkeään lukuunottamatta, niin menestyksellinen johtaja, että hänen kuolemansa oli melkein kansallinen onnettomuus. Se ei koskenut keneenkään niin raskaasti kuin Washingtoniin itseensä, sillä Crawford oli ollut hänen valioystävänsä.
Eversti Zane oli varma siitä, että brittiläiset ja intiaanit olivat päättäneet hyökätä Fort Henryn kimppuun. Fort Pittistä viimeksi saapunut lähetti ilmoitti, että Millerin tuntomerkit soveltuivat yhteen niistä kymmenestä sotilaasta, jotka olivat karanneet Fort Pittistä vuonna 1778 Girtyn, McElliottin ja McKeen keralla. Eversti Zane tiesi nyt, että Miller oli Girtyn miehiä ja niin ollen brittiläisten palveluksessa. Ja koska Girtyllä oli nyt tiedossaan varustuksen heikot kohdat, miehistön lukumäärä ja kaikki piirittäville tärkeät asianhaarat, ei eversti Zanella ja hänen miehillään ollut muuta neuvoa kuin puolustautua mahdollisimman sankarillisesti.
Jonathan Zane ja majuri McColloch vartioivat jokea. Wetzel oli hävinnyt kuin maa olisi niellyt hänet. Toiset eivät uskoneet hänen enää palaavan, mutta eversti Zane odotti hänen ilmestyvän kylään millä hetkellä hyvänsä, kuten hän oli tehnyt niin monta kertaa viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana, ja tuovan tarkat tiedot intiaanien hankkeista. Mutta päivät kuluivat eikä mitään kuulunut. Saatuaan kaikki kuntoon uudisasukkaat odottivat ensimmäistä merkkiä vihollisesta, mutta kun ei mitään näkynyt, rauhoittuivat he ja alkoivat uskoa, että hälytys oli ollut aiheeton.
Alfred Clarken toipuminen oli edistynyt säännöllisesti ja keskeytyksettä, ja vihdoin valkeni päivä, jolloin hän sai nousta vuoteestaan ikkunan ääreen istumaan. Hänen sydämensä sykähteli ilosta, kun hän katseli vihreätä metsää ja alhaalla kaartuvaa leveätä virtaa ja kuunteli lintujen laulua ja mehiläisten rauhoittavaa hyminää. Aurinko paistoi kirkkaasti ja ilma oli täynnä kukkien tuoksua. Elämä oli ihanaa. Hän hymyili säälivästi entistä huimapäisyyttään muistellessaan. Hän ei ollut rakastanut elämää. Synkkinä hetkinään hän oli usein ajatellut, että se oli tuskin elämisen arvoistakaan. Mikä järjetön tunne! Hän oli ollut aivan haudan partaalla, mutta hänet oli pelastettu kuoleman synkästä virrasta, ja juuri se oli opettanut hänet käsittämään hengittämisen ilon, rakkauden autuuden ja elämän sulouden. Hän päätti, ettei hänen elämässään saisi enää esiintyä minkäänlaista tarkoituksettomuutta ja sinne tänne ajelehtimista. Jos se, mitä Wetzel oli sanonut, oli totta, jos hän ei ollut todellakaan rakastanut toivottomasti, oli hänen onnenmaljansa ylitsevuotavainen. Hän muisteli hämärästi, että hänelle oli sairauden aikana tapahtunut jotakin merkillistä, jotakin sellaista, joka nousi alituisesti hänen mieleensä kuin jonkun kauan sitten unohtuneen lempisävelen katkelma. Hän koetti päästä siitä selville, mutta kaikki oli niin epämääräistä ja kuin sankkaan sumuun verhoutunutta, ettei hän saanut siitä mitään lopullista käsitystä.
Isak Zane ja Myeraah tulivat iltapäivällä häntä tervehtimään.
"Alfred, voinpa tuskin sanoa, kuinka iloinen olen nähdessäni sinut jälleen ylhäällä", sanoi Isak Alfredin kättä puristaessaan. "Mutta olitpa totisesti lujilla."
Myeraahin ujo, mutta kaunopuhelias tervehdys oli mitä suloisin. Hän ojensi Alfredille pienen kätensä ja lausui kuvaannolliseen tapaansa: "Myeraah on onnellinen teidän ja toisten tähden. Olette väkevä kuin länsituuli, joka ei raukene milloinkaan lepoon."
"Myeraah ja minä lähdemme tänä iltana ja tulimme sanomaan sinulle jäähyväiset. Aiomme ratsastaa viisitoista penikulmaa alaspäin ja mennä siellä joen yli, ettemme kohtaisi intiaaneja."
"Mitä Myeraah pitää nyt olostaan täällä?"
"Hän on viihtynyt erinomaisen hyvin. Betty ja hän ovat ihan rakastuneet toisiinsa. On hiivittävää kuulla Betyn koettavan puhua wyandotien kieltä ja katsella Myeraahin hämminkiä, kun Betty opettaa hänelle hienoa käytöstä."
"Voinpa kuvitella, että sitä olisi mielenkiintoista nähdä. Mutta etkö antaudu suureen vaaraan palatessasi nyt wyandotien luo?"
"Sitä on vaikea sanoa. Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että minun on parempi palata Tarhen kylään, ennenkuin vihollisuudet ovat alkaneet. Tahdon päästä sinne ennen Girtyä tahi jotakin hänen kätyriään."
"Jos sinun todellakin täytyy lähteä, niin toivotan teille onnea matkalle ja pikaista jälleennäkemistä."
"Niin, vanha veikko", vastasi Isak sydämellisesti. "Ja kun tulen Myeraahin kanssa takaisin Fort Henryyn, toivon tapaavani sinut täysin terveenä. Ole hyvällä mielellä ja voi hyvin. Hyvästi."
Isak ja Myeraah varustettiin huolellisesti pitkälle matkalleen etäiseen kotiinsa. He ratsastivat samoilla poneilla, joilla he olivat saapuneet asutukselle, ja eversti oli antanut Isakille yhden omista hevosistaan kuormahevoseksi. Sen selkään oli sälytetty peitteitä, vaatteita ja eväitä, niin että pitkän ratsastuksen erämaan halki piti täten käydä verraten mukavasti.
"Seuraamme vanhaa polkua pirstoutuneelle pähkinäpuulle saakka, jonka kohdalta menemme joen yli", selitti Isak everstille. "Länsipuolelle päästyämme olemme kahdessa päivässä perillä."
"Uskon teidän suoriutuvan kaikesta onnellisesti", vastasi eversti.
"Vaikka kohtaisimmekin intiaaneja, en pelkää, sillä minullahan on suojelija mukanani", virkkoi Isak taluttaen Myeraahin ponin portaiden eteen.
"Hyvästi, Myeraah", sanoi Betty syleillen ja suudellen intiaanityttöä. "Hän on sinun, mutta muista, että hän on meille rakas."
"Sisareni ei tunne Myeraahia. Valkoinen kotka tulee takaisin."
"Hyvästi, Betty. Älä itke, sillä palaan pian luoksesi jälleen. Ja kun tulen, toivon saavani olla vieraana juhlassa, jossa sinä olet päivän sankari. Hyvästi, hyvästi!"
Ponit lähtivät vireästi liikkeelle. Tien mutkassa Isak ja Myeraah kääntyivät katsomaan taaksensa ja heiluttivat käsiään, kunnes tiheä lehdistö kätki heidät näkyvistä.
"Niin, tämähän on kaikki aivan luonnollista ja mikäli ymmärrän aivan paikallaan, mutta olisin siitä huolimatta suonut Isakin jäävän tänne", jahkaili eversti Zane. "Halloo! Kuka siellä? Herra Jumala! Tige!"
Ensimmäinen huudahdus oli johtunut siitä, että Betty oli lähtenyt juoksemaan rantaan ja palasi nyt koiraansa taluttaen, joka nilkutti vaivalloisesti hänen vieressään. Huomatessaan everstin se alkoi uikuttaa ja ryömi hänen jalkoihinsa. Se oli likomärkä ja mudan tahrima ja kaunis ja välkkyvä turkki oli parista kohdasta veressä.
"Silas, Jonathan!" huusi eversti Zane. "Tulkaapas tänne. Tige on palannut yksinään ja melkein seulaksi ammuttuna. Mitähän se merkitsee?"
"Intiaaneja", vastasi Jonathan kiiruhtaen portaita alas, Silas ja rouva Zane kintereillään.
"Se tulee kaukaa. Katsohan käpäliä. Haavoja täynnä", jatkoi Jonathan. "Ja se on ollut lähellä Wingenundin kylää. Näetkös tuota punaista savea sen jaloissa? Täällä ei ole minun tietääkseni punaista savea missään muualla kuin delawarein kylän läheisyydessä."
"Onko Tigen laita huonosti?" kysyi Betty.
"Se on juoksunsa juossut, poika parka. Ammuttu läpi", selitti Silas. "Että se onnistui sentään pääsemään kotiin!"
"Eihän toki. Vanha Tige kultani", sanoi Betty laskeutuessaan nurmikolle ja kohottaessaan hellästi koiran pään syliinsä. "Muta mikä tämä on? Jack, tulehan katsomaan. Sillä on joku nauha kaulassaan", ja Betty osoitti kiihkeästi ohutta nauhaa, joka oli painunut melkein näkymättömiin tiheään turkkiin. "Ei, mutta! Sehän on sen luotikukkaron nauha, jonka Wetzel voitti Isakin hääpäivänä. Varmasti joku sanoma Lewiltä."
"Tosiaankin. Muistan selvästi tuon nauhan. Tämäpä omituista. Irroita se, Jack", sanoi eversti Zane.
Kun Jonathan oli katkaissut nauhan ja nosti sen ylös, näkivät kaikki luodin. Eversti Zane tarkasteli sitä ja näytti toisille, mitä siihen oli kaiverrettu.
"Kirjain W. Tarkoittaako se Wetzeliä?" kysyi hän.
"Ei, vaan sanaa war (= sota). Varoitus Wetzeliltä – siitä ei ole epäilystäkään", vastasi Jonathan. "Hän on jotenkin saanut tietää hyökkäyksen olevan nyt tekeillä, ja tilanne on varmaankin ollut sellainen, että hän on suuresti epäillyt, onnistuisiko hänen päästä siitä meille kertomaan. Sentähden hän lähetti Tigen kotiin, ja Tigeäkin on ammuttu matkalla."
Kaikkien huomio kohdistui koiraan, joka oli hetkeksi unohtunut. Sen pää vierähti Betyn polvilta, ruumis vavahti ja se koetti pyrkiä jaloilleen, mutta voimat olivat lopussa. Se ryömi aivan Betyn jalkoihin ja katsoi häneen melkein inhimillisen liikuttavasti. Sitten painuivat silmät kiinni, ja ruumis herpaantui. Tige oli kuollut.
"Kaikki ohi, Betty. Tige on poissa, mutta säilyy aina mielessämme, sillä se oli loppuun saakka uskollinen. Jonathan, kerro majurille Wetzelin varoituksesta ja kiiruhtakaa molemmat vartiopaikoillenne. Silas, lähetä kapteeni Boggs puheilleni."
Tuntia myöhemmin odottivat kyläläiset rukoushuoneen kellon alkavan soida merkiksi siitä, että heidän oli kiiruhdettava varustukseen.
Eversti Zanen illallispöydässä ei kuultu sinä iltana hilpeitä leikkipuheita eikä rattoisaa keskustelua. Rouva Zane näytti huolestuneelta, Betty istui kalpeana ja äänettömänä ja everstikin tuijotti synkästi lautaseensa. Lapset, joita tämä vakavuus oudostutti, olivat ryhmittyneet äidin helmoihin.
Pimeys kietoi vähitellen kaikki vaippaansa ja sai mielialan hiukan keventymään, sillä intiaanit hyökkäsivät asutuksille vain aniharvoin pimeän tultua. Kapteeni Boggs pistäytyi sisään, ja hän ja eversti keskustelivat hiljaa.
"Pyydän teitä lähtemään heti aamun sarastaessa Short Creekiin lisäväkeä hakemaan. Lähetän majurinkin sinne samalle asialle, mutta eri tietä. Odotan tänä yönä tietoja Wetzeliltä. Hän on kaksitoista kertaa astunut tuon kynnyksen yli sellaisia uutisia tuoden, ettei intiaanien suunnittelemista yllätyksistä ole tullut mitään. Ja olen varma, että hän tulee nytkin."
"Mitä se oli?" kysyi Betty, joka istui kynnyksellä.
"Sshh!" kuiskasi eversti nostaen sormeaan. Ilta oli tyyni ja lämmin. Everstin kuiskausta seurasi niin syvä hiljaisuus, että kukin kuuli sydämensä lyönnit. Sitten kuului joelta huuhkajan huuto, johon vastattiin heikosti etäältä, saaren suunnalta.
"Sanoinhan minä. Hetkisen kuluttua olemme selvillä kaikesta", huudahti eversti. Ensimmäinen huuto oli Jonathanin, ja siihen vastattiin.
Hetket kuluivat äärettömän hitaasti. Lapset olivat nukahtaneet karhuntaljalle. Rouva Zane ja Betty olivat kuulleet everstin sanat ja istuivat nyt kasvot kalpeina ja odottivat hermostuneesti, tietämättä itsekään, mitä.
Alhaalta alkoi kuulua tuttuja askeleita; pimeydestä ilmestyi jonkun roteva vartalo; se läheni, nousi portaita ylös ja astui kynnyksen yli.
"Wetzel!" huudahti eversti Zane ja kapteeni Boggs. Hän se todellakin oli. Mutta minkä näköisenä! Vaatteet ja säärystimet olivat likomärät, repaleiset ja mutaan ryvettyneet, ja vain luodikko ja ruutisarvi olivat kuivat. Kasvot olivat aavemaisen valkoiset, lukuunottamatta ohimossa näkyvää luodinraapaisua, josta oli vuotanut verta alas poskelle, ja silmät hehkuivat luonnottomasti. Wetzel oli sillä hetkellä kaamea nähdä.
"Eversti Zane, olisin tullut jo pari päivää sitten, mutta tielleni osui joukko shawneita, joista en tahtonut päästä mitenkään erilleni. Saan ilmoittaa, että Girty on tulossa tänne neljänsadan punanahan ja kahdensadan brittiläisen kanssa."
"Hyvä Jumala!" huudahti eversti Zane. Metsästäjän uutinen oli niin peloittava, että hänkin tyrmistyi.
Kirkonkellon kaikuva ja selkeä kumahdus rikkoi yön syvän hiljaisuuden. Se äännähti vain kerran, mutta kaiku toistui moninkertaisesti harjujen rinteistä, ja sen yksi, kumahtava läppäys kajahti kuin laukaus. Kyläläiset melkein odottivat kuulevansa villien hirveän sotahuudon heti sen jälkeen, huudon, joka merkitsi monelle hävitystä ja kuolemaa.
XIII
Aamun tullessa olivat kaikki uudisasukkaat kerääntyneet varustukseen, lukuunottamatta eversti Zanea, hänen veljeään Jonathania, neekeri Samia ja Martin Wetzeliä. Eversti Zane oli jo kauan sitten päättänyt käyttää taloaan ulkolinnakkeena, jos asutukselle vielä hyökättäisiin. Intiaanit olivat jo kahdesti polttaneet sen poroksi, jonka vuoksi eversti oli nyt kerännyt ympärilleen nämä miehet, jotka olivat kaikki mestariampujia, suojellakseen omaisuuttaan ja antaakseen samalla tehokasta apua varustukselle.
Fort Pittistä oli varhain aamulla saapunut vene, joka kuljetti kanuunankuulia Louisvilleen, ja kapteeni Sullivan oli pyytänyt saada jäädä Fort Henryyn kolmen seuralaisensa keralla. Eversti Zane oli nimittänyt veljensä Silasin varustuksen päälliköksi, koska kapteeni Boggs ja majuri McColloch olivat kumpikin lähteneet lisäväkeä hakemaan. Sullivan ilmoitti Silasille intiaanien ampuneen heitä matkalla, ja että he pyysivät päästä varustuksen turviin, ja kun hän ja hänen miehensä tarjoutuivat vapaaehtoisesti ottamaan osaa varustuksen puolustukseen, otettiin heidät mielihyvällä vastaan.
Varustukseen sulkeutuneen pienen varusväen lukumäärä nousi kaiken kaikkiaan neljäänkymmeneenkahteen henkeen, ampumataitoiset pojat ja naiset mukaanluettuina. Viime valmistukset oli tehty, ja uudisasukkaat odottivat nyt vihollisen ilmestymistä. Silloin tällöin lausuttiin joku sana. Lapset oli sijoitettu paikkoihin, jossa ne olivat luodeilta turvassa. Ne olivat painautuneet lähelle toisiaan ja katselivat ympärilleen äänettöminä ja peloissaan. Kalpeita, mutta päättäväisiä naisia tuli ja meni; toiset kantoivat vettä ja toiset ruokavakkoja, yhtäällä revittiin siteitä ja toisaalla tähysteli tuimakatseisia miehiä ampuma-aukoista, kaikki kuunnellen, milloin sotahuuto kajahtaisi.
Heidän ei tarvinnut odottaa kauan. Ennen puoltapäivää alkoi kuulua huutoja ja hetkisen kuluttua vilisi vastakkaisella rannalla sadoittain intiaaneja. Joella syntyi vilkas liike, ja sen selkeä ja rauhallisesti juokseva vesi muuttui käden käänteessä mutaiseksi, loiskuvaksi ja ryöppyäväksi virraksi. Ratsastavat soturit ajoivat ratsunsa törmää alas veteen, toiset kyhäsivät lauttoja ja kuljettivat siten aseensa ja ampumatarpeensa yli, ja toiset uivat kuormahevosten suitsista kiinni pitäen. Intiaanien jäljessä seurasi pataljoona brittiläisiä sotilaita. Tunnin kuluttua seisoi koko armeija jokitörmällä vajaan kolmensadan metrin päässä varustuksesta. Heillä ei näyttänyt olevan mitään kiirettä ryhtyä hyökkäykseen. Varsinkin intiaanit näyttivät nauttivan tästä rauhasta ennen myrskyä, ja kun he käyskentelivät huolettomina edestakaisin tahi seisoskelivat ryhmissä varustusta katsellen, näkyivät kaameat sotamaalaukset ja peloittavat sotakoristeet yksityiskohtaisen selvästi. He riemuitsivat. Töyhdöt ja kotkansulat häilyivät ylpeästi aamutuulessa. Silloin tällöin kajahti shawneiden omituisen katkonainen sotahuuto uhkaavasti ja ponnella. Sotilaat sijoitettiin toiselle sivustalle turvallisen välimatkan päähän varustuksesta. Niiden punaiset takit ja välähtelevät pistimet olivat useimmille uudisasukkaille jotakin aivan uutta.
"Halloo siellä!" huusi eräs mustalla hevosella ratsastava mies käskevästi.
"Mitä asiaa, Girty?" vastasi Silas Zane.
"Vaadimme ehdotonta antautumista!"
"Ei koskaan!" huusi Silas.
"On parempi, että otatte hieman ajatusaikaa. Näette meitä olevan niin paljon, että valtaamme varustuksen tunnissa."
"Se on vielä näkemättä!" huudettiin jostakin ampuma-aukosta.
Kului tunti. Sotilaat ja intiaanit loikoilivat nurmikolla tahi kuljeskelivat törmällä, ja intiaanit kajahduttivat silloin tällöin raivoisan ulvonnan, joka oli julmassa kiihkossaan kauhea kuulla. Kun tunti oli kulunut loppuun, ratsasti kolme miestä aukealle varustuksen eteen. Yhdellä oli metsästäjän tavallinen pukinnahkainen puku, toisella brittiläisen upseerin univormu, ja kolmas oli intiaanipäällikkö, jonka jäntevä ja ryhdikäs vartalo oli vyötäisiä myöten alaston.
"Tahdotteko antautua?" kysyi luopio kopeasti.
"Emme! Menkää kotiin akkojenne luo!" kiljaisi Sullivan.
"Olen kapteeni Pratt kuningattaren jääkäreistä. Jos antaudutte, takaan teille kuningas Yrjön suojeluksen", huusi upseeri.
"Menköön kuningas Yrjö helvettiin! Lähtekää tiehenne ja viekää Hamiltonille terveisiä, ettei koko brittiläinen armeijakaan voi pakottaa meitä antautumaan!" ärjyi Hugh Bennet.
"Ellette luovu vastarinnasta, poltamme varustuksen ja hävitämme koko asutuksen. Miehet surmataan ja naiset annetaan intiaaneille", vastasi Girty.
"Ette tule saamaan yhtään miestä, naista tahi lasta elävänä kynsiinne!" karjaisi Silas. "Muistamme Crawfordin, sinä valkoinen petturi, emmekä aio antautua teurastettaviksi. Anna punaisten pirujesi ja noiden punatakkisten tulla vain! Olemme valmiit."
"Olemme vanginneet ja surmanneet lähettämänne sanansaattajan, niin ettei teillä ole enää mitään toivoa avunsaannista. Kohtalonne on varma."
"Minkälainen mies se oli?" huusi Sullivan.
"Nuori, pulska mies", vastasi lainsuojaton.
"Se on valhe" tiuskasi Sullivan. "Hän oli vanha, harmaahapsinen ukko."
Kun upseeri ja Girty kääntyivät, luultavasti päällikön kanssa neuvotellakseen, tuiskahti eräästä ampuma-aukosta pieni savuhattara, jota seurasi tuikea pamaus. Intiaani tarttui kädellään rajusti rintaansa, horjahti ja luisui maahan. Hän hoiperteli siitä vielä pystyyn, kaatui sitten selälleen eikä noussut enää. Kaksisataa askelta ei ollut turvallinen välimatka Wetzelin pienireikäiselle, ja Punainen kettu, shawneiden etevin sotapäällikkö, makasi kuolleena, metsästäjän koston uhrina. Wetzel olisi yhtä hyvin voinut ampua joko upseerin tahi Girtyn, mutta se juuri oli hänelle tunnusmerkillistä, että hän valitsi päällikön. Kaatuneen hevonen hypähti syrjään ja laukkasi metsään, ja Girty ja upseeri peräytyivät kiireesti jättäen päällikön ruumiin siihen, mihin se oli kaatunut. Wetzelin jymisevä huuto, jolla hän säesti laukaustaan, sai intiaanit raivoon, ja he hyökkäsivät varustusta kohti luodikoitaan laukoen ja ulvoen kuin hornan henget.
Kaikki peittyi savupilveen, jonka suojassa intiaanit hajaantuivat ja saarsivat varustuksen. Suuri joukko intiaaneja rynnisti hurjasti porttia vastaan, aseina tapparat ja jykevä hirsi, jolla se piti murrettaman pirstoiksi, mutta vankka portti uhmasi heidän yhteisiä ponnistuksiaan, ja ampuma-aukoista räiskyvä, tuhoisa tuli pakotti heidät pian peräytymään ja etsimään suojaa puiden ja kivien takaa.
Sotilaat olivat tehneet hyökkäyksen paaluaitausta vastaan ja huutelivat nyt pilkallisia huomautuksia pienestä, ranskalaisesta tykistä, joka oli sijoitettu varustuksen harjalle. He luulivat sitä aivan kelvottomaksi, sillä he olivat kuulleet, että varusväki oli vuoden 1777 piirityksessä kokeillut puisella tykillä oikean puutteessa. He nauroivat ja pilkkasivat ja yllyttivät puolustajia laukaisemaan tykkinsä. Sullivan, joka hoiteli sitä, odotti sopivaa tilaisuutta. Kun sotilaat olivat järjestyneet tiheään rivistöön ja hyökkäsivät toistamiseen, antoi Sullivan "bulldogginsa" puhua sillä seurauksella, että laukaus levitti kauhua ja kuolemaa brittiläisten riveihin.
"Takaisin! Takaisin!" kuultiin kapteeni Prattin kiljuvan. "Tuo tykki ei ole puusta!"
Piirittäjät peräytyivät saadakseen hiukan hengähtää. Hetkisen kuluttua nähtiin joukon intiaaneja kiiruhtavan Sullivanin veneelle, josta he alkoivat kanniskella kanuunankuulia törmälle. Yksinkertaisuudessaan he luulivat saaneensa oivallisen ajatuksen. He hankkivat jostakin sileän tammipölkyn, joka oli noin neljäkymmentä senttiä läpimitaten, halkaisivat sen ja koversivat tapparoillaan puolikkaat ontoiksi, jotka kiristettiin sitten lujasti vastakkain Reihartin pajasta otetuilla sideraudoilla. Tämä tilapäinen tykki raahattiin sitten varustuksen edustalle, tuettiin kahden hirren varaan ja kuormitettiin suurilla kivillä. Reikään lyötiin tiukka latinki ja luoti päälle. Sotilaat seurasivat toimitusta suurella mielenkiinnolla, mutta peräytyivät siitä huolimatta turvallisen etäälle, kun taas intiaanit tunkeilivat tiheänä ryhmänä uuden aseen ympärillä. Sytytin heilahti, punertava lieska välähti korkealle ja ankara pamaus kajahti kauas ympäristöön. Maa tärähti räjähdyksen voimasta, ja kun savu haihtui nähtiin joukon alastomia intiaaneja kiemurtelevan tuskissaan maassa. Tykistä ei ollut siruakaan jäljellä. Joka taholle sinkoilleet sideraudat olivat tehneet peloittavaa jälkeä. Intiaanit turvautuivat nyt omiin sodankäyntitapoihinsa; kätkeytyivät pitkään heinikkoon, autioihin mökkeihin, puiden taakse ja kiipesivät niiden oksille. Heitä ei näkynyt ainoatakaan, mutta luoteja sateli taukoamatta varustukseen. Jokaisesta pensaasta ja joka puun takaa pölähteli pieniä savuhattaroita, ja kuoleman lyijyiset sanansaattajat vihelsivät ilmassa ristiin rastiin.
Sotilaat olivat peräytyneet toisen epäonnistuneen hyökkäyksen tehtyään. Punaiset takit tarjosivat hyvän maalin teräväsilmäisille uudisasukkaille. Kapteeni Pratt oli saanut luodin reiteensä, mikä teki hänen olonsa sangen tuskalliseksi, ja varusväen sitkeä vastarinta, joka oli hänelle täydellinen yllätys, oli masentanut hänet kokonaan, sillä hän oli uskonut varustuksen joutuvan aivan helposti kuninkaan sotilaiden saaliiksi. Sotilaista oli kolmasosa jo kaatunut, ja jäljellä olevat kieltäytyivät lähtemästä suoraan kuolemaan. He eivät olleet harjaantuneet taistelemaan näkymätöntä vihollista vastaan. Kapteeni Prattin oli pakko käskeä joukkonsa peräytymään jokitörmälle, jossa hän neuvotteli Girtyn kanssa.
Varustuksessa oltiin vilkkaassa toiminnassa, mutta kaikki kävi täysin rauhallisesti ja säännöllisesti. Pieni varusväki olisi taistelukuntoisuutensa puolesta kelvannut kuninkaalle henkivartiostoksi. Joen puolella oli kaikki ampuma-aukot miehitetty, ja niiden eteen polvistuneet miehet olivat päättäneet taistella viimeiseen henkäykseen saakka. He eivät laukoneet luodikoitaan umpimähkään, kuten intiaanit, vaan odottivat, kunnes he keksivät jonkun intiaanin, punaisen takin tahi ilmaan lennähtävän savuhattaran, jolloin he työnsivät luodikon suun aukkoon, tähtäsivät nopeasti ja laukaisivat. Jokaisen vieressä seisoi sankarillisesti joku nainen, joka sanaa virkkamatta jäähdytti kuumenneen piipun vesisangossa, pyyhkäisi sen kuivaksi ja ojensi takaisin ampujalle.
Silas Zane oli haavoittunut heti ensimmäisessä hyökkäyksessä. Seinästä kimmonnut luoti oli raapaissut hänen päähänsä tuskallisen haavan. Rouva Zane, jonka taitavat sormet olivat jo melkein puutuneet haavojen sitomisesta, hoiteli häntä parhaillaan. Taistelun hirveä melske, josta erotti selvästi villien raivoisan ulvonnan, puolustajien jyrisevät huudot ja tykin jymähdykset katolta, pyssyjen paukkeen ja luotien vihellyksen yli, ja toivottomasti haavoittuneiden tarjoama tuskallinen näky, joukossa jo joku kuollutkin, eivät olleet saaneet everstin urhoollista vaimoa vielä kertaakaan horjumaan. Hän näytti olevan yhtäaikaa kaikkialla. Hän auttoi Lydiaa ja Bettyä luotien valamisessa, rohkaisi miehiä ja oli kaikessa hyvänä esimerkkinä naisille, jotka olivat ensi kertaa mukana taistelussa.
Sullivan, joka oli ollut varustuksen harjalla, tuli portaita alas niihin melkein koskematta. Toinen käsi oli alaston ja verinen.
"Zane, Martin on kuolettavasti haavoittunut", lausui hän käheästi, "ja sama intiaani ampui minua käteen. Luodit näyttävät tulevan jostakin ylhäältä. Lähettäkää sinne joku metsästäjä ottamaan selville, missä se perhanan punanahka piilee."
"Martin ammuttu? Jumala olkoon hänen vaimoraukalleen armollinen! Onko hän kuollut?" kysyi Silas.
"Ei vielä. Bennet tuo hänet alas. Tahtoisin saada tämän käteni sidotuksi, ettei tykkini kävisi kovin liukkaaksi pidellä."
Wetzelin nähtiin hiipivän ampuma-aukolta toiselle, ja hänen peloittava huutonsa voitti kaikki toiset. Hän näytti olevan kuin noiduttu, sillä hän ei ollut saanut vielä pienintäkään naarmua. Isak ilmoitti hänelle, mitä Sullivan oli sanonut. Metsästäjä kiiruhti katolle, mutta tuli pian takaisin ja riensi varustuksen länsipäähän. Hän polvistui erään ampuma-aukon eteen ja pisti luodikkonsa pitkän piipun ulos reiästä. Silas ja Sullivan seurasivat jäljessä ja katsoivat suuntaan, johon piippu viittasi. Se oli suunnattu erästä korkeata ja tuuhealatvaista poppelia kohti, joka seisoi törmällä varustuksen länsipuolella. Hetkisen kuluttua lennähti lehtien suojasta pieni savupilvi, ja samassa paukahti myös Wetzelin luodikko. Oksat alkoivat huojahdella rajusti, ne taipuivat ja katkeilivat tumman ruumiin painosta, joka suistui maahan ja vieri nopeasti törmää alas. Metsästäjän luonnoton huuto kajahti jälleen.
"Suuri Jumala! Mies on tullut hulluksi!" huudahti Sullivan tuijottaen Wetzelin säkenöiviin silmiin.
"Ei suinkaan. Hänellä on vain sellainen tapa", vastasi Silas.
Hugh Bennetin kookas vartalo pimitti samassa katolle vievän aukon. Hän kantoi toisessa kainalossaan erään nuoren miehen hervotonta ruumista, ja kun hän oli päässyt alas, viittasi hän rouva Zanea kiiruhtamaan paikalle. Läsnäolijat näkivät, että haavoittunut oli Will Martin. Hän eli vielä, mutta loppu oli ilmeisesti lähellä. Kasvot olivat lyijynharmaat ja silmät kirkkaat ja lasittuneet. Alice, hänen vaimonsa, heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja kohotti hellästi hervotonta päätä. Tuskaa, joka kuvastui hänen kasvoillaan, kun hän katsoi rouva Zaneen, ei voida sanoin kuvata. Se oli äänetön pyyntö, mitä liikuttavin rukous saada toivoa ja apua. Rouva Zane ryhtyi surullisena toimeensa, mutta hänen taitonsa oli tässä riittämätön. Alfred Clarke, joka oli saanut käskyn mennä Martinin paikalle katolle, ilmaisi osanottonsa viivähtämällä hetkisen haavoittuneen luona, mutta kun hän näki luodinreiän, josta veri pulppusi tummana virtana paljaalle rinnalle, hän alkoi väristä ja kiiruhti pois. Betty katsahti ylös työstään, mutta kääntyi kauhistuneena poispäin. Hänen huulensa liikkuivat kuin rukouksessa.
Alice jäi yksin kuolevan miehensä luo. Hän piti hellästi hänen päätään sylissään, painoi poskensa hänen poskeaan vasten ja suuteli kylmeneviä huulia, hyväili kosteata tukkaa ja kutsui häntä vanhoilla lempinimillä. Kuoleva tunsi hänet, sillä hän hymyili ja teki heikon yrityksen kietoa kätensä hänen kaulaansa. Sitten tuli kuolema ja korjasi hänet. Alice hoiperteli pystyyn kädet tiukasti ohimoille painettuina ja tuijotti vainajaan kuin tuskasta pakahtumaisillaan.
"Oh Jumalani! oh Jumalani!" kirkaisi hän.
Hänen rukoukseensa vastattiin. Taistelu oli samassa hetkeksi hiljentynyt ja silloin kuultiin jostakin ampuma-aukosta sisään osuneen luodin ilkeä suhahdus, jota seurasi kaamea jysähdys. Alice suistui ääntä päästämättä miehensä ruumiin päälle. Silas Zane löysi hänet kuolleena miehensä ruumista syleillen. Hän peitti heidät huovalla ja meni väsyttävälle kierrokselle ulkolinnakkeisiin.
Eversti Zanen talosta räiskyvä taukoamaton tuli oli tehnyt piirittäjille suurta haittaa. Intiaanien oli äärimmäisen vaikeata ja brittiläisten mahdotonta päästä niin lähelle taloa, että laukaukset olisivat olleet tehokkaat. Eversti Zanella ja hänen miehillään oli se etu, että he olivat korkealla paikalla, ja heillä oli sitäpaitsi neljä luodikkoa mieheen. Käyttämällä kaikki väliajat lataamiseen he saattoivat ylläpitää koko ajan kiivasta tulta ja uskotella siten viholliselle, että heitä oli paljon enemmän kuin todellisuudessa.
Hämärän tullen ammunta taukosi, ja intiaanit peräytyivät jokitörmälle, josta leiritulet alkoivat pian pilkottaa. Kului pari tuntia. Pilvet, jotka olivat peittäneet kuun, harvenivat onneksi sen verran, että vartijat saattoivat nähdä selvästi kaikki lähellä olevat esineet.
Eversti Zane oli juuri kutsunut miehensä koolle tilanteesta neuvottelemaan. Hän epäili intiaanien yrittävän jotakin pirullista viekkautta pimeän tultua.
"Sam, ota jotakin syötävää mukaasi ja kapua ullakolle. Tähystele tarkasti ja ilmoita kaikesta Jonathanille tahi minulle", käski hän.
Jonathan Zane oli ampunut herkeämättä koko iltapäivän. Yksi luodikko oli haljennut hänen käsissään ja toinen särkynyt käyttökelvottomaksi. Taloon sulkeutuneet miehet olivat kaikki taitavia ampujia, mutta Jonathanin erehtymätön tähtäys oli epäilemättä tehnyt sen niin luoksepääsemättömäksi. Hän käytti poikkeuksellisen painavaa ja isoreikäistä luodikkoa. Sellaisen miehen käsissä, joka kesti sen tuiman potkaisun, se oli kuin tykki ainakin. Intiaanit olivat pian oppineet kunnioittamaan sen kantavuutta ja kiersivät talon kaukaa.
Mutta nyt, kun pimeys oli kattanut laakson, olivat intiaanit edullisemmassa asemassa. Eversti loi huolestuneen katseen veljeensä, jonka kasvot olivat aivan mustat ruudinsavusta.
"Luuletko varustuksen kestävän?" kysyi hän hiljaa. Hän oli luja mies, mutta nyt hän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan.
"En osaa sanoa", vastasi Jonathan. "Shawneepäällikkö Liekki näkyy olevan myös mukana. Hän on etevä soturi ja täysin nimensä veroinen. Girty on valikoinut hyvin väkensä."
"Varustus on pitänyt hämmästyttävän hyvin puoliaan vihollisen yhteishyökkäyksistä huolimatta. Intiaanit ovat vimmoissaan, koska ne syöksyvät kuin sokeat aivan surman suuhun. Aukea on täynnä kaatuneita."
"Ellemme saa apua kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa, ei täältä pääse yhtään miestä hengissä ulos. Tuota intiaanimuuria ei Wetzelkään kykene murtamaan. Mutta jos jaksamme pitää intiaanit loitolla vielä yhden päivän, väsyvät he ja menettävät rohkeutensa. Girtyn on jo nyt vaikeata pitää heidät kurissa. Brittiläisistä ei pelkoa, sillä tämä ei ole heidän lajiaan sotaa. He eivät osaa ampua, ja mikäli olen nähnyt eivät he ole saaneet suurtakaan vahinkoa aikaan."
"Kukin paikalleen ja ajatelkoon jokainen naisia ja lapsia varustuksessa."
Vihollisesta ei kuulunut eikä näkynyt pienintäkään merkkiä pitkään aikaan, joka tuntui odottavista uudisasukkaista tuntien pituiselta. Pilviverho alkoi jälleen tihetä ja kuutamo kävi yhä himmeämmäksi, kunnes kuu ja tähdet peittyivät näkyvistä kokonaan. Aika kului verkalleen eikä vihollisen taholta kuulunut tahi näkynyt vieläkään mitään.
"Mitä se oli?" kuiskasi eversti Zane äkkiä.
"Sam vihelsi. Parasta, että menemme katsomaan", vastasi Jonathan.
He nousivat yläkertaan ja kapusivat tikkaita myöten ullakolle. Siellä oli pilkkopimeätä, ja kun heidän oli mahdotonta nähdä mitään, he ryömivät polvillaan permannolle kasattujen vuota- ja nahkakääröjen yli ikkunaa kohti, jonka ääreen he tiesivät neekerin asettuneen.
"Mitä kuuluu, Sam?" kuiskasi Jonathan.
"Katsokaa, tuolla, massa Zane", vastasi neekeri käheästi kuiskaten ja viittasi samalla maahan.
Eversti Zane tunki päänsä Jonathanin viereen, ja kaikki kolme tuijottivat ulos pimeään.
"Näetkö mitään, Jack?" kysyi eversti.
"En, mutta odotahan hetkinen, kunnes kuu tulee esille."
Oli ruvennut tuulemaan, ja nopeasti kiitävien pilvien väliin tuli silloin tällöin sen verran rakoa, että aukealla tuli hetkeksi valoisaa.
"Nyt, massa Zane, tuolla!" huudahti orja.
"En erota niin mitään. Entä sinä, Jack?"
"En ole ihan varma. Näen jotakin, mutta en tiedä, onko se hirsi, vai mikä."
Juuri silloin alkoi alhaalta näkyä heikkoa valoa, joka näytti tulikärpäseltä tahi palavasta päreestä singahtaneelta säkeneltä. Jonathan kirosi hiljaa.
"Piru heidät periköön! Entiset kujeet jälleen esillä. Johan minä ajattelinkin, että tämä hiljaisuus tiesi jotakin. Heinikko on täynnä intiaaneja, joista jokainen tekee parhaansa salatakseen mukaan ottamaansa palavaa nuolta. Mutta tällä kerralla me annamme noille punaisille piruille liukkaan lähdön."
"Näen ne, massa Zane."
"Vaiti nyt", kuiskasi eversti.
He odottivat hanat vireessä. Toinen säkene singahti ilmaan aivan maan rajasta, mutta nyt lähempää. Sen heikko valo oli tuskin sammunut, kun neekerin luodikon pamaus herätti nukkuvan kaiun, sitä seurasi kiljahdus, joka näytti tulevan ihan ikkunan alta. Useampia tummia hahmoja hypähti ylös niin äkkiä, että ne näyttivät ilmestyvän kuin maan sisästä, ja sitten kuului intiaanin jousen omituinen helähdys. Kimppu säkeniä lennähti ilmaan, ja kapea tulijuova singahti pyöreässä kaaressa taloa kohti. Matka oli kuitenkin liian pitkä, ja tulinuoli putosi heinikkoon, jossa se hetkisen kuluttua sammui. Jonathanin luodikko paukahti, ja yksi pakoon pyrkivä kaatui. Joka taholta kajahti kiukkuinen ulvonta, mutta yhtään laukausta ei ammuttu.
Tulinuolia alkoi nyt sataa varustusta kohti, mutta ne eivät tehneet mitään vahinkoa, vaikka joitakin tarttuikin paaluaitaukseen. Eversti Zane oli ollut niin varovainen, että hän oli niittänyt tarkasti kaiken heinän varustuksen ympäriltä. Tämän toimenpiteen nerokkuus tuli nyt selvästi näkyviin, sillä villit eivät voineet päästä niin lähelle, että nuolet olisivat lentäneet varustuksen katolle saakka. Kun tämä yritys oli epäonnistunut, peräytyivät intiaanit miettimään jotakin toista keinoa, millä saada varustuksen sytytetyksi.
"Katso!" huudahti Jonathan äkkiä.
Kauas tielle, noin viidensadan askeleen päähän varustuksesta oli ilmestynyt loistava piste, joka oli ensin yhdessä kohden, mutta alkoi sitten tanssia puoleen ja toiseen, ylös ja alas kuin tuulispään lennättämänä.
"Mitä helvettiä?" mutisi eversti ymmällään. "Mutta jumaliste, Jack, sehän suurenee!" huudahti hän sitten.
Säkene, tahi mikä se nyt oli, laajeni todellakin hetki hetkeltä yhä suuremmaksi. Eversti Zane ajatteli, että soihdun heiluttaja oli joku uhkarohkea ratsastaja. Mutta jos niin oli, niin miksi ei kavioidenkopsetta kuulunut? Tie oli niin kivinen, että hevosen oli mahdotonta juosta sitä pitkin äänettömästi. Se ei voinut olla hevonen. Tätä uutta, arvoituksellista ja pahalta näyttävää ilmiötä pohtien he odottivat kärsivällisyydellä, joka on vaaraan tottuneille miehille tunnusmerkillistä, mitä tuleman piti. He tiesivät saavansa pian selityksen, sillä tässä ei voinut olla kysymys muusta kuin jostakin saatanallisesta sotajuonesta intiaanien taholta.
Sinne tänne hyppivä valo lähestyi nyt varustusta ihmeteltävän nopeasti, kuin sytytetty lyhty, jota heiluteltiin huolettomasti puoleen ja toiseen. Vielä hetkinen äärimmäistä jännitystä, ja nuoren soturin jäntevä vartalo alkoi häämöttää liekin takaa. Hän juoksi melkein uskomattoman nopeasti tietä pitkin varustusta kohti ja ampui nuolensa päästyään noin seitsemänkymmenenviiden askeleen päähän paaluaitauksesta. Se lensi kuin tulinen käärme sulavassa kaaressa varustuksen yli ja iskeytyi kumeasti jysähtäen jonkun takana olevan mökin kattoon. Varustuksesta ammuttiin yhteislaukaus, mutta urhoollinen nuorukainen oli jo hävinnyt pimeyteen.
Tämmöiset sankarillisuuden näytteet olivat intiaanien keskuudessa suuresti suosittuja ja tekivät nuorukaisesta soturin, kunnia, josta intiaani pani henkensä milloin hyvänsä vaaraan. Riemuitseva ulvonta, jolla urotyötä tervehdittiin, ilmoitti sen onnistuneen.
Tuuli oli lietsonut hehkuvan nuolen liekkiin, ja kuiva katto paloi pian ilmitulessa.
"Tuo kirottu punanahka aikoo tehdä sen toistamiseen!" huudahti Jonathan.
Yhtäläisen loistavan pisteen nähtiin ilmestyvän tielle ja alkavan laajeta joka hetki. Sama intiaani oli epäilemättä menestyksensä rohkaisemana ja heikäläisille niin usein tuhoisaksi käyneen kunnianhimon viettelemänä päättänyt koettaa vielä kerran saada varustuksen syttymään.
Eversti Zane ja hänen kumppaninsa tuijottivat kuin lumottuina nopeasti lähenevään valopilkkuun. Palava mökki valaisi aukean varustuksen edessä, niin että intiaanin solakka ja varjomainen olemus näkyi selvästi, kun se ilmestyi pimeästä. Hän kiiti eteenpäin kuin siivillä. Nyt hän oli liekkien kirkkaassa valossa. Mikä kylmäverisyys ja peloittava päättäväisyys! Se näytti herpaisevan kaikki. Hehkuvasta nuolesta sinkosi säkeniä, kun se lennähti jousesta. Tällä kertaa se osui suoraan maaliinsa, varustuksen kattoon.
Melkein samassa pamahti kimakka laukaus, ja uskalias soturi suistui suulleen tien hiekkaan jyrähtävän, nyt tutuksi tulleen huudon kajahtaessa varustuksesta.
"Wetzelin tervehdys", murahti Jonathan. "Mutta teko on tehty. Katsohan tuota kirottua sytytintä. Ellei se sammu, on varustus mennyttä."
Nuoli oli näkyvissä, mutta näytti vain heikosti tuikkivalta säkeneltä, joka milloin himmeni milloin hehkui kirkkaasti. Kerran se jo melkein sammui, mutta alkoi jälleen loistaa. Varustus oli nähtävästi tuomittu perikatoon, ja miehistä, joiden täytyi avuttomina katsella sen syttymistä, tuo loistava piste näytti itsensä paholaisen silmältä.
"Halloo, varustus!" karjaisi eversti Zane keuhkojensa koko voimalla. "Halloo, Silas, katto on tulessa!"
Intiaanien keskuudessa näyttivät kaikki helvetin voimat riehahtaneen valloilleen. He juoksivat kuin hornan henget edestakaisin palavan mökin punertavassa valossa, ja heidän kaamea, epäinhimillinen ulvontansa voitti liekkien räiskeenkin. He tanssivat käsikädessä vallattomasti kuin koulutytöt, painivat, ajelivat toisiaan, hyppivät, loikkivat, kiljuivat ja kierivät maassa, osoittaen kaikilla mahdollisilla tavoilla ylenpalttista riemuaan. Kesä oli ollut verraten kuiva, joten mökin katto ja seinät syttyivät kuin taula ja paloivat pian ilmitulessa. Korkealle leimahtelivat liekit valaisivat laakson aina metsänreunaan saakka, ja kellertävänmusta, sankka savu vyöryi raskaasti taivasta kohti. Näky oli näissä olosuhteissa hirveä ja kauhua herättävä. Kaikki näytti purppuranpunaiselta, puut saivat eriskummallisen näön, ja alhaalla vierivä virta hehkui kuin tulessa.
Brittiläiset eivät ottaneet osaa villien mellastukseen. Heidän kunniakseen on sanottava, että he pysyivät koko ajan syrjässä, ikäänkuin häveten tätä hirveää tulisotaa, jota nyt käytiin heidän omaa rotuaan vastaan.
"Miksi he eivät käytä tykkiä?" sanoi eversti Zane kärsimättömästi. "Miksi siellä ei tehdä mitään?"
"Ehkäpä se on särkynyt, tahi ehkä siellä on puute ampumavaroista", vastasi Jonathan.
"Varustus palaa poroksi silmäimme edessä! Katso! Ne helvetinkoirat ovat varmasti sytyttäneet aitauksenkin, koska miehet kiiruhtavat sinne vesisankoineen."
"Joku on kiivennyt katolle!" huudahti Jonathan. "Näetkö? hän on nyt piipun varjossa katon itäpäässä. Niin totta kuin olen elävä syntinen siellä ryömii eräs mies nuolta kohti. Intiaanit eivät ole vielä huomanneet häntä. Jumalani, mikä urhoollinen mies! Hän aikoo sammuttaa nuolen kaikkien noiden punanahkojen nähden. En usko hänen suoriutuvan tuosta hengissä."
"Nyt he näkivät hänet", huomautti eversti Zane.
Intiaanit syöksähtivät lähemmäksi kimeästi kiljuen ja laukaisivat luodikkonsa katolla kyyristelevää miestä kohti. Toiset kätkeytyivät varustusta kohti vierittämiensä puunrunkojen taakse, mutta toiset uhmasivat ylimielisesti kaikista ampuma-aukoista räiskyvää tulta. He näkivät tuon miehen aikeessa yrityksen tehdä tyhjäksi heidän toiveensa saada varustus poltetuksi. Nähtyään ja kuultuaan, että hänet oli huomattu, mies ei epäröinyt silmänräpäystäkään, vaan hypähti pystyyn ja juoksi notkeasti harjaa pitkin päätyä kohti, jossa palavan nuolen ympärillä häilyi jo pieniä, sinertäviä liekkejä. Kuinka hän pysyi ja saattoi vielä juostakin jyrkästi viettävällä katolla täysinäinen sanko kädessään oli jotakin käsittämätöntä, mutta sellaisina hetkinä tehdään usein tekoja, jotka tuntuvat uskomattomilta. Kaikki kävi parissa silmänräpäyksessä. Hän pääsi nuolen luo, potkaisi sen alas ja sammutti kattoon jo tarttuneen tulen, tarjoten sillä hetkellä intiaaneille mitä parhaimman maalin, sillä takana palava mökki valaisi vielä kirkkaasti. Häntä kohti ammuttiin kymmeniä laukauksia, ja luoteja sateli katolle kuin rakeita, mutta niistä ei osunut ilmeisesti ainoakaan maaliinsa, sillä mies juoksi takaisin ja katosi.
"Se oli Clarke!" huudahti eversti Zane. "Vain hänellä on niin vaalea tukka. Urhoollinen poika vai mitä?"
"Hän pelasti varustuksen täksi yöksi", vastasi Jonathan. "Kas, intiaanit alkavat peräytyä. He eivät kestä tuota ammuntaa. Hurraa! Paremmin ei olisi voinut käydä. Mökki valaisee vielä niin kauan, etteivät intiaanit voi ainakaan tuntiin uudistaa hyökkäystään, ja päivänkoitto on lähellä."
XIV
Aurinko nousi helakanpunaisena. Sen punertavat säteet pilkistivät harjanteiden yli idässä, suutelivat puiden latvoja, liukuivat kukkulalta toiselle yhä alemmaksi ja karkoittivat yön pimeyden laaksosta. Sen lämmittävä paiste tunkeutui ampuma-aukoista varustukseen ja loi kirkkaita juovia ja läikkiä permannolle ja seinille, mutta ei kyennyt sanottavasti rohkaisemaan ja virkistämään sen uupuneita puolustajia. Se johdatti monen uudisasukkaan mieleen merimiesten vanhan sananlaskun: "Aamurusko myrskyn enne". Purppuraloistossaan nouseva aurinko punasi koko laakson, virran, lehdet, ruohon, kivet ja kaikki sillä kaamealla värillä, joka tahri jo varustuksen portaita, penkkejä, permantoa ja vieläpä ampuma-aukkojakin.
Historioitsijat ovat sanoneet tästä hetkestä, että se koetteli miesten rohkeutta. Jos se on totta, niin ajatelkaamme, miltä sen on täytynyt tuntua noista suurenmoisista, sankarillisista naisista? Vaikka he olivat auttaneet miehiä lähes neljäkymmentäkahdeksan tuntia lataamisessa ja ampumisessa ja tehneet työtä ilman hetkenkään lepoa, niin että he olivat nyt aivan kaatumaisillaan väsymyksestä; vaikka huone oli täynnä kitkerää savua ja palaneen puun ja ruudin katkua ja vaikka liikkumattomien, huovilla peitettyjen ruumiiden rivi oli tasaisesti pidentynyt, ei antautumisen ajatus ollut johtunut heille mieleenkään. Kuolema taistelussa oli suloinen siihen verraten, mikä heitä odotti, jos he olisivat antautuneet punanahkojen armoille.
Auringon noustessa Silas Zane kiiruhti rinta paljaana ja kasvoillaan synkkä ilme linnakkeeseen, joka oli välittömästi varustusrakennuksen yhteydessä. Se oli pieni, vajantapainen kammio, jonka ampuma-aukoista näki virralle ja metsään. Se oli saanut vastaanottaa kiivaimman luotisateen, ja viisi miestä oli jo kaatunut siellä. Ampuma-aukkojen edessä oli polvillaan neljä väsyneen näköistä, ruudin mustaamaa miestä, ja kun Silas astui sisään, katsahtivat he häneen kysyvästi. Nurkassa lepäsi eräs kuollut.
"Smith on kaatunut. Se tekee viisitoista", virkkoi Silas. "Ja kun viisitoista otetaan pois neljästäkymmenestäkahdesta, jää kaksikymmentäseitsemän. Mutta meidän täytyy kestää. Olkaa varovaisia, miehet, älkääkä näyttäytykö suotta. Mitenkähän lienee laita eteläisessä linnakkeessa?"
"Todennäköisesti hyvin", vastasi eräs miehistä. "Sieltä kuului kyllä yhteen aikaan kiivasta ammuntaa, mutta nyt siellä on ollut hiljaista."
"Nuori Bennet on siellä, ja jos miehet olisivat tarvinneet jotakin, olisivat he lähettäneet hänet hakemaan", sanoi Silas. "Toimitan tänne ruokaa ja vettä. Tarvitaanko muuta?"
"Ruutia. Ruutimme on melkein lapussa", vastasi puhuteltu, "ja on parasta, että olemme valmiit torjumaan hyökkäyksen, sillä nuo punaiset pirut eivät ole turhan takia olleet näin kauan vaiti."
Silas painui kapeaan käytävään, joka vei linnakkeesta varustuksen isoon tupaan. Kun hän kääntyi portaiden päässä, näki hän jonkun raahautuvan vaivalloisesti niitä ylös.
"Halloo! Kuka siellä? Sinäkö, Harry?" huudahti Silas kaapaten pojan syliinsä ja kantaen hänet ylös. Valoisaan päästyään hän näki heti, että poika oli yltäpäältä veressä ja kykeni tuskin seisomaan. Verta vuoti käsivarresta, jonka ympärille oli sidottu tiukka side, kyljestä ja ohimosta. Kuoleman varjo oli jo alkanut hiipiä kalvistuneille kasvoille, mutta harmaista silmistä säteili vielä lannistumaton usko ja rohkeus, jota ei kyennyt muu kuin kuolema murtamaan.
"Sukkelaan!" huohotti poika. "Lähettäkää miehiä paaluaitauksen eteläkulmaan. Punanahat kaivautuvat aitauksen alitse siitä, mistä lähteen vesi juoksee."
"Missä Metzar ja toiset?"
"Kuolleet! Kaatuivat yöllä. Olen ollut siellä yksin melkein puoliyöstä saakka ja koettanut ampua parhaani mukaan. Sitten sain luodin kylkeeni ja kun tiesin olevani mennyttä, lähdin paikaltani ilmoittaakseni, että intiaanit pirstovat parhaillaan paalutusta siitä kohdasta, josta se paloi viime yönä. Poistuin vain – vain sentähden – että – että punanahat tunkeutuvat sisään."
"Wetzel, Bennet, Clarke!" karjaisi Silas laskiessaan pojan penkille.
Hän oli tuskin lopettanut, kun metsästäjän roteva hahmo seisoi hänen edessään. Clarke ja toiset tulivat melkein yhtä joutuin.
"Wetzel, riennä etelänpuolelle. Intiaanit hakkaavat reikää aitaukseen."
Wetzel pyörähti ympäri, sieppasi luodikkonsa ja kirveen ja hävisi kuin leimaus.
"Sullivan, hoidelkaa päällikkyyttä täällä. Bessie, koeta auttaa parhaasi mukaan tätä urhoollista poikaa. Bennet, Clarke, meidän täytyy kiiruhtaa Wetzelin jälkeen", jakeli Silas käskyjään.
Rouva Zane riensi haavoittuneen luo ja pesi ensin ohimossa näkyvän haavan, joka ei ollut syvä eikä vaarallinenkaan, sillä luoti oli kilpistynyt takaisin otsaluun reunasta. Sitten hän avasi mekon ja käänsi liepeet sivulle. Rinnan oikealla puolella, kainalon kohdalla oli ammottava haava, josta pulpahti sydämen joka lyönnillä elämän tummanpunainen virta. Brittiläisen kiväärin raskas luoti oli lävistänyt pojan. Rouva Zane kääntyi kasvot kalpeina silmänräpäykseksi poispäin ja otti sitten pellavasiteen, taittoi sen kokoon, painoi tukon lujasti haavaan ja sitoi pyyhinliinan tiukasti rinnan yli.
"Älkää haaskatko aikaa minun tähteni. Se on turhaa", kuiskasi poika. "Tahtoisitteko kutsua Betyn tänne?"
Betty tuli, kauhistuneena ja kasvoiltaan kuolonkalpeana. Hän oli ollut jo neljättäkymmentä tuntia täydellisessä kauhutilassa. Liikkeet olivat käyneet melkein koneellisiksi, ja hän tuskin kuuli tahi tunsikaan enää mitään. Mutta kuolevan pojan silmistä säteilevä valo palautti hänet hirveään todellisuuteen.
"Voi, Harry! Harry!" kykeni hän vain kuiskaamaan.
"Olen valmis, Betty. Tahdoin sinun – rukoilevan – puolestani ja – ja sanovan minulle – hyvästi", huohotti poika.
Betty polvistui hänen viereensä ja koetti rukoilla.
"Minun oli niin vaikeata lähteä paikaltani, Betty. Odotin ja odotin, eikä ketään tullut, ja intiaanit olivat pääsemäisillään sisään. Siellä on kokonainen kasa kuolleita intiaaneja. Ammuin sinun puolestasi, Betty, ja ajattelin joka kerta sinua, kun tähtäsin."
Ääni heikkeni heikkenemistään ja häipyi vihdoin kuulumattomiin. Käsi, joka puristi Betyn kättä, herpaantui, ja silmät painuivat kiinni. Betty luuli hänen jo kuolleen, mutta ei! Hän hengitti vielä. Silmät aukenivat äkkiä. Kaikki tuska oli hävinnyt, ja sen tilalle oli ilmestynyt kirkas ja lämmin loiste.
"Betty, olen pitänyt sinusta koko joukon – ja kuolen nyt – onnellisena – saatuani tapella – puolestasi – ja koska – joku sanoo – minulle – sinun pelastuvan. Hyvästi, Betty." Kasvoille levisi hellä hymy, ja harmaat silmät katsoivat rauhallisesti Bettyyn. Sitten pää kallistui sivulle, ja urhoollinen poika veti viimeisen henkäyksensä.
Hugh Bennet katsahti poikansa verettömiin kasvoihin ja kiiruhti sitten Silasin ja Clarken jälkeen. Sivuutettuaan kapteeni Boggsin mökin, joka oli varustusrakennuksen eteläpuolella, he olivat noin kahdensadan askeleen päässä Wetzelistä. Paalutukselta kuului iskuhirren raskas jymähdys ja murtuvan puun ritinää. Iskua seurasi nopeasti toinen ja kolmas, ja yhden kuusituumaisen lankun alapää painui sisään jättäen aitaan kyllin suuren aukon intiaanin pujottautua sisään. He syöksähtivät auttamaan Wetzeliä, joka seisoi aukon vieressä kirves koholla. Samassa pamahti laukaus. Bennet horjahti ja kaatui. Joku intiaani oli ampunut häntä aitaan ilmestyneestä aukosta. Silas ja Alfred hypähtivät sivulle aitauksen suojaan, ja kun he olivat päässeet Wetzelistä parinkymmenen askeleen päähän, alkoi eräs jättiläismäinen villi työntyä sisään. Hän ei ollut vielä ehtinyt suoristautua, kun metsästäjän kirves halkaisi hänen päänsä kuin munankuoren. Intiaani lyyhistyi maahan ääntä päästämättä. Toinen soturi pujahti notkeasti sisään, ponnahti pystyyn ja koetti Wetzelin huomattuaan väistää tämän salamannopeata kirvestä sillä seurauksella, että päähän tähdätty isku osui täydellä voimalla olkapäähän. Intiaanilta pääsi tuskallinen huuto, joka päättyi katkonaiseen ja tukahtuneeseen korinaan, kun veri purskahti esiin suusta ja sieraimista. Wetzel kiskaisi aseensa uhrinsa ruumiista ja heilautti sen samaa tietä uuteen iskuun. Hän löi nyt kirvespohjalla, joka jysähti seuraavaa intiaania päähän kuin teurastajan moukari härän otsaan. Intiaani pudotti luodikkonsa, tappara singahti ilmaan, ja hänen ruumiinsa vierähti lähteeseen. Sitten yritti kaksi soturia tunkeutua yhtä aikaa aukosta, mutta Wetzelin hirmuinen kirves teki silmänräpäyksessä selvän kummastakin. Heidän ruumiinsa kiilautuivat aukkoon.
Silas ja Alfred seisoivat kuin maahan naulittuina. Wetzel olikin juuri silloin hirveässä vimmassaan näky, joka sai karaistuneimmankin miehen veren jähmettymään. Hän oli aitaukselle rientäessään riistänyt yltään mekkonsa ja oli nyt vyötäisiä myöten alaston, hikinen ja verinen. Käsivarsien ja leveän selän lihakset nousivat ja laskivat tumman ihon alla, ja hän säesti joka iskua kiljahduksella, jonka kaltaista ei ollut kukaan valkoinen mies vielä kuullut. Kostonhimossaan hän oli unohtanut puolustavansa varustusta ja sen turviin paenneita naisia ja lapsia; hän tappeli nyt sentähden, että hän himoitsi verta.
Silas Zane kuuli hälinän yltyvän ulkopuolella ja tiesi että paikalle kiiruhti intiaaneja sadoittain. Jotakin oli heti tehtävä. Hän silmäili ympärilleen ja keksi lähistöllä kasan tukevia tammihirsiä, jotka eversti Zane oli kaiken varalta ajattanut sinne. Hän kaappasi Clarkea käsipuolesta ja veti hänet kasaa kohti selittäen samalla suunnitelmansa. He kantoivat yhdessä yhden hirren aitaukselle ja pudottivat sen aukon eteen. Wetzel hypähti heti sen nokalle ja iski hurjasti intiaania kohti, joka koetti sivulta pistää luodikkonsa piipun sisään. Hänen näin pitäessä soturia loitolla, joka oli jo kahdesti laukaissut aseensa, Silas ja Clarke pinosivat hirren toisensa päälle, kunnes aukko oli tukittu. Kasa pönkitettiin lujasti, ja niin oli aitauksen heikko kohta vahvistettu luotettavaksi. Linnakkeista suunnattiin samalla niin tuhoisa tuli villien riveihin, että heidän oli pakko peräytyä varustuksen ympäriltä.
Wetzelin jäädessä huuhtelemaan verta käsistään ja hartioistaan Silas ja Clarke kiiruhtivat takaisin sinne, johon Bennet oli kaatunut. He odottivat tapaavansa hänet kuolleena, mutta näkivätkin suureksi ilokseen rotevan uudisasukkaan istuvan puron reunalla ja sitovan rauhallisesti olkapäähän saamaansa haavaa.
"Vain vähäpätöinen naarmu, mutta paiskasihan peijakas minut joka tapauksessa nokalleni", virkkoi hän. "Aioin juuri kiiruhtaa avuksenne. Enpä ole vielä milloinkaan nähnyt sellaista melskettä. Mutta miksi ette antaneet niiden tulla? Ne olisivat painuneet sisään toinen toisensa jälkeen, ja Wetzel olisi nitistänyt koko joukon. Teidän ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin raahata kuolleet pois hänen jaloistaan."
Wetzel tuli paikalle, ja he kiiruhtivat kaikki varustukseen. Ammunta oli tauonnut. Sullivan tuli portaissa vastaan ja oli ilmeisesti menossa heitä etsimään.
"Zane, intiaanit ja brittiläiset valmistautuvat rynnäkköön, josta tulee kaikkia edellisiä sitkeämpi", lausui hän.
"Kuinka niin?"
"He ovat ottaneet moukareita pajasta, löytäneet naulat veneestäni ja kyhäävät parhaillaan tikapuita. Jos hyökkäys tapahtuu joka taholta yhtäaikaa ja tikapuut saadaan aitauksen juurelle, on varustus kymmenessä minuutissa täynnä intiaaneja. Vain tykinlaukaus pakottaa heidät peräytymään. Meidän täytyy käyttää tykkiä."
"Clarke, menkää kapteeni Boggsin asuntoon ja tuokaa kaksi ruutinassakkaa", käski Silas.
Nuori mies kiiruhti mökkiin, ja toiset menivät portaita ylös.
"Ammunta näyttää tauonneen melkein kokonaan eteläpuolella", huomautti Silas.
"Niin, sillä taholla on, kuten jo sanoin, uudet suunnitelmat tekeillä", vastasi Sullivan.
"Missä se Clarke viipyy?" sanoi Silas odotettuaan hetkisen ovella. "Emme saa hukata silmänräpäystäkään. Toinen nassakka on heti jaettava miehille."
Clarke ilmestyi samassa. Kasvot olivat harmaat, ja hän hengitti hätäisesti.
"En löytänyt ruutia! Nuuskin joka nurkan ja kolon, mutta turhaan!" huudahti hän. "Ruuti ei ole siellä."
Sanoja seurasi syvä hiljaisuus. Kaikki olivat kuulleet nuoren miehen ilmoituksen. Kukaan ei liikahtanutkaan. Jokainen näytti odottavan jonkun sanovan jotakin. Silas Zane ärjäisi lopulta:
"Ette löytänyt! Olen varma, ettette etsinyt kyllin tarkkaan. Kapteeni Boggs sanoi itse, että hänellä oli kolme nassakkaa ruutia säilytyshuoneessa. Lähden itse niitä hakemaan."
Alfred ei vastannut, vaan istahti penkille oudon lamauttava tunne sydämensä ympärillä. Hän tiesi, mitä oli tulossa. Hän oli ollut kapteenin asunnossa monta kertaa, oli nähnyt nuo ruutinassakat ja tiesi tarkalleen, missä niitä säilytettiin. Mutta nyt ne eivät olleet entisellä paikallaan eivätkä missään muuallakaan varastohuoneessa. Istuessaan siinä kaamean totuuden ilmituloa odottaen hän antoi katseensa harhailla huoneen toisesta päästä toiseen. Lopulta ne löysivät etsittävänsä. Eräs nuori nainen oli polvillaan hehkuvan hiiloksen edessä ja lietsoi sitä käsipalkeilla. Se oli Betty. Kasvot olivat kalpeat ja väsyneet, tukka epäjärjestyksessä ja kauniit käsivarret mustat noesta, mutta siitä huolimatta hän näytti tyyneltä, päättäväiseltä ja tyytyväiseltäkin. Lydia oli polvillaan hänen vieressään ja piteli luotimuottia matalan pölkyn päällä. Betty otti valinkauhan hiiloksesta ja kaatoi sulan metallin vakavalla kädellä ja ihailtavan taitavasti muottiin. Liian paljon tahi liian vähän lyijyä teki luodin virheelliseksi. Lydia pisti muotin vesisankoon, avasi sen ja kopautti sitä permantoon. Kirkas ja pieni lyijyluoti vierähti ulos. Hän hieroi sitä rasvatulla tilkulla ja heitti sen vieressään seisovaan ruukkuun. Nämä urhoolliset tytöt olivat olleet työssään lähes neljäkymmentä tuntia, nukkumatta ja levähtämättä ja melkeinpä syömättäkin.
Silas Zane syöksähti sisään. Kasvot olivat lumivalkoiset ja huulistakin oli kaikki väri paennut.
"Sullivan, Jumalan tähden, mitä on tehtävä? Ruuti on hävinnyt!" huusi hän tukahtuneesti.
"Hävinnyt?" toisti Sullivan. "Mihin?"
"Jumala tiesi. Hyllyllä, jossa ne seisoivat vielä joitakin päiviä sitten, on vain tomuun painuneet sijat jäljellä. Ne on viety johonkin."
"Ehkäpä Boggs on siirtänyt ne tänne", sanoi Sullivan. "Katsokaamme."
"Ei kannata. Olemme aina varoneet säilyttämästä ruutia täällä tulenvaaran takia. Nassakat ovat poissa."
"Miller varasti ne", virkkoi Wetzel rauhallisesti.
"Se on nyt aivan samantekevää!" tiuskaisi Silas kääntyen kiivaasti metsästäjään, jonka rauhallisuus vaikutti sillä hetkellä niin tunteettomalta. "Ne ovat poissa, olipa ne varastettu tahi ei."
Sanoja seurasi painostava hiljaisuus. Miehet katsoivat toisiinsa hitaasti kalpenevin kasvoin. Sanat olivat tarpeettomia. He ilmaisivat katseillaan toisilleen, mitä oli tulossa. Kohtalo, joka oli kohdannut niin monta raja-asutusta, oli nyt tuleva heidänkin osakseen. Tuomio oli langetettu! He eivät ajatelleet itseään, vaan noita viattomia lapsia, noita urhoollisia tyttöjä ja sankarillisia naisia.
Mies osaa kuolla. Hän on suurenmoinen alistuessaan tyynesti kohtaloonsa ja ylevä, kun hän taistelee kuin tiikeri, kun hän seisoo saarrettuna selkä seinää vasten, murtunut ase kädessään, verisenä, uhkamielisenä ja viimeiseen saakka lannistumattomana. Katkerimman vihollisenkin täytyy silloin häntä kunnioittaa. Kuolemakin on silloin kuin kosto.
Mutta mitä voivat naiset tehdä sodassa? He auttavat, rohkaisevat ja innostavat, ja jos vihollinen voittaa, odottaa heitäkin kuolema ja ehkä vielä surkeampikin kohtalo. Harvoilla naisilla on rohkeutta lopettaa itse elämänsä. "Voittaja korjaa saaliin", sanotaan, ja naiset ovat aina olleet sotasaalista.
Ei ihme, että Silas Zane ja hänen miehensä tyrmistyivät. Kuinka he olisivat saattaneet toivoakaan voivansa pitää puoliaan villejä vastaan, kun heillä oli ruutia vain pariin laukaukseen luodikkoa kohti eikä jyväistäkään tykkiä varten? Yksinään he olisivat voineet vetäistä tapparansa ja rynnistää saarroslinjan läpi, mutta naisten ja lasten keralla se oli mahdotonta.
"Wetzel, mitä teemme nyt? Neuvo meitä, Jumalan tähden!" sanoi Silas käheästi. "Emme mahda mitään ilman ruutia emmekä voi jättää naisia ja lapsia tänne. Ennen surmaamme heidät itse kuin sallimme heidän joutua Girtyn käsiin."
"Lähetä joku hakemaan ruutia", vastasi Wetzel.
"Luuletko sen käyvän päinsä?" kysyi Silas nopeasti, ja hänen kalpeilla kasvoillaan kuvastui heikko toivo. "Ebin varastossa on ruutia vaikka kuinka paljon. Kenen lähetämme? Kuka on halukas?"
Kolme miestä astui esiin ja kaikki toisetkin siirrähtivät lähemmäksi.
"Täysikasvuisen miehen ne kylvävät lyijyä täyteen, ennenkuin hän on päässyt kymmentä askelta", sanoi Wetzel. "Lähtisin itse, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Lähetä joku poika ja sellainen, joka osaa juosta."
"Pojat ovat kaikki niin pieniä, etteivät jaksa kantaa ruutinassakkaa", vastasi Silas. "Harry Bennet voisi mahdollisesti mennä. Kuinka hän voi, Bessie?"
"Hän on kuollut", vastasi rouva Zane.
Wetzel kääntyi poispäin ja teki toivottoman eleen, jota seurasi ehdoton hiljaisuus. Naiset ymmärsivät sen tarkoituksen, sillä toiset peittivät kasvonsa käsillään ja toiset alkoivat nyyhkyttää.
"Minä menen!"
Se oli Betyn ääni, ja se kajahti kirkkaasti huoneen läpi. Masentuneet naiset kohottivat päätään tuon nuorekkaan ja lujan äänen elvyttäminä, mutta miehet näyttivät aivan tyrmistyneiltä. Clarke seisoi paikallaan kuin kivettyneenä. Wetzel meni nopeasti Betyn luo.
"Mahdotonta!" huudahti Sullivan.
Silas Zane ravisti päätään, ikäänkuin tahtoen sanoa, että ajatus oli aivan mieletön.
"Anna minun mennä, Silas", rukoili Betty pannen hennot kätensä hyväilevästi veljensä paljaalle käsivarrelle. "Tiedän, että yritys on epätoivoinen, mutta se voi onnistuakin. Anna minun koettaa. Kuolen mieluummin siten kuin jään tänne kuolemaa odottamaan."
"Silas, ehdotus ei ole hullumpi", puuttui Wetzel puheeseen. "Betty juoksee kuin hirvi ja koska on nainen hän voi päästä perille, intiaanien ampumatta laukaustakaan."
Silas seisoi käsivarret leveän rinnan yli ristissä ja katsoi sisareensa suurten kyynelten vieriessä tummille poskille ja putoillessa käsille, jotka pusersivat hellästi hänen käsivarttaan. Betty seisoi hänen edessään kuin kirkastettuna; kaikki väsymyksen merkit olivat hävinneet; silmistä säteili luja ja järkähtämätön päättäväisyys, ja kalpeat, innostuneet kasvot olivat ylevän kauniit alistumisen, toivon ja sankarillisuuden ilmeessään.
"Salli minun mennä, Silas. Tiedät minun osaavan juosta, ja tänään lupaan lentää. Joka hetki on kallis. Eihän ole sanottu, etteikö kapteeni Boggs ole jo aivan lähellä apujoukon keralla. Anna minun mennä, sillä sinulla ei ole varaa tuhlata yhtään miestä."
"Mene, Betty, Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon", lausui Silas liikutuksesta vavahtelevalla äänellä.
"Ei! Ei! Älkää päästäkö häntä!" huudahti Clarke syöksähtäen heidän eteensä. Hän vapisi, ja silmät tuijottivat hurjasti kuin miehellä, joka on äkkiä menettänyt järkensä.
"Hän ei mene!" huusi hän.
"Mikä oikeus teillä on esiintyä täällä käskijänä?" kysyi Silas tuimasti.
"Vain se, että rakastan häntä ja tahdon mennä hänen edestään", vastasi Alfred epätoivoisesti.
"Hiljaa, nuori mies", lausui Wetzel ja pani kätensä hänen olkapäälleen. "Jos rakastatte häntä, ette suinkaan tahdo hänen odottavan täällä noita punaisia piruja", ja hän viittasi kädellään virralle päin. "Jos hän pääsee takaisin, on varustus pelastettu; ellei, on hän ainakin säästynyt joutumasta Girtyn käsiin."
Betty katsahti ensin metsästäjään ja sitten Alfrediin. Hän ymmärsi kummankin ajatukset. Toinen lähetti hänet ulos kuolemaan tietäessään, että se oli tuhat kertaa armeliaampi kohtalo kuin mikä odotti häntä intiaanien taholta, ja toinen tahtoi mieluummin mennä itse kuin nähdä hänen panevan henkensä alttiiksi.
"Tiedän sen. Jos voisitte, pelastaisitte minut molemmat", sanoi hän koruttomasti. "Nyt ette voi muuta kuin rukoilla puolestani, että Jumala sallisi minun päästä portille saakka taakkoineni."
Alhaalla seisoi ryhmä kalpeita miehiä portin edessä. Silas Zane oli nostanut rautasalvan paikoiltaan, ja Sullivan seisoi valmiina vetämään raskaan portin auki. Wetzel antoi Betylle viimeisiä neuvoja, ja sanat tulivat niin selvästi ja vuolaasti, että se oli tilanteeseen nähden outoa.
"Kun päästämme sinut ulos, et kohtaa mitään estettä. Juokse, mutta älä kovin kiivaasti. Säästä voimiasi. Käske everstin tyhjentää yksi nassakka pöytäliinaan, ota selkääsi ja kiiruhda takaisin. Juokse silloin kuin juoksisit kilpaa minun kanssani ja koeta päästä perille, vaikka joku laukaus osuisikin sinuun. Nyt mene!"
Iso portti natisi ja kääntyi saranoillaan. Betty syöksähti ulos katsoen suoraan eteensä. Kun hän oli päässyt matkan puoliväliin, alkoi ympäriltä kajahdella pilkallisia huutoja.
"Akka! Vauh! Akka! Vauh! Vauh!" kiljuivat intiaanit halveksivasti.
Laukaustakaan ei ammuttu. Huuto vieri jokitörmää pitkin ilmaisten, että sadat intiaanit olivat nähneet solakan olennon, joka juoksi loivaa rinnettä ylös everstin talolle.
Betty noudatti kirjaimellisesti Wetzelin neuvoa. Hän juoksi keveästi ja verraten hitaasti ja oli yhtä rauhallinen kuin jos intiaanit olisivat olleet penikulman päässä.
Eversti Zane oli nähnyt portin aukeavan ja Betyn ilmestyvän näkyviin. Kun Betty syöksähti portaita ylös, riuhtaisi hän oven auki ja otti hänet syliinsä.
"Betty, Jumalan tähden! Mitä nyt?" huudahti hän.
"Ruuti on loppunut. Tyhjennä yksi nassakka pöytäliinaan. Sukkelaan! En saa hukata silmänräpäystäkään", vastasi Betty solahduttaen yltään päällimmäisen hameensa, niin ettei mikään haittaisi hänen juoksuaan paluumatkalla.
Jonathan Zane oli kuullut Betyn ensimmäiset sanat ja hävisi varastohuoneeseen palaten heti ruutinassakka kainalossaan. Hän sieppasi kirveen, ruhjoi kannen yhdellä iskulla ja kaasi kalliin sisällön pöydälle. Liinan kulmat solmittiin lujasti yhteen ja taakka heitettiin Betyn olalle.
"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, sinä onnistut, urhoollinen tyttö!" huudahti eversti Zane avaten oven. "Tiedän sen. Juokse nyt nopeammin kuin konsanaan eläessäsi."
Betty vilahti everstin ohi ulos aukealle kuin nuoli, mutta oli juossut tuskin kymmentä askelta, kun äkäiset huudot ja kiljahdukset kertoivat hänelle teräväsilmäisten villien huomanneen taakan ja oivaltaneen, että tyttö oli pettänyt heidät. Jokitörmältä alkoi pamahdella laukauksia ensin harvempaan ja sitten yhä taajempaan, kunnes ammunta oli laajentunut puoliympyrässä aukean toiseen päähän. Luodit vihelsivät Betyn ympärillä, iskivät maahan edessä ja takana, heittivät ilmaan soraa ja pieniä kiviä ja kyntivät vakoja kenttään. Neljännes matkasta takana! Betty oli päässyt matalan kunnaan laelle ja kiiti rinnettä alas tuulen nopeudella kuin varjo, johon osuminen olisi ollut mestariampujillekin vaikeata. Ulvonta, kiljunta ja luodikkojen pauke sekoittuivat huumaavaksi melskeeksi, mutta kaiken yli kajahti selkeästi Wetzelin jyrisevä huuto, joka antoi Betylle kuin siivet. Puoliväli sivuutettu! Toisessa käsivarressa tuntui kihelmöivä isku, mutta Betty ei välittänyt siitä. Luoteja tuli aivan satamalla. Ne lauloivat hänen päänsä päällä, vihelsivät korvissa, taittoivat heinänkorsia hänen edestään ja napsahtelivat kuin rakeet paaluaitaukseen, mutta hän lensi porttia kohti vielä vahingoittumattomana. Vain neljäsosa matkasta jäljellä! Hulmuava tukka heilahti kuin piiskansivalluksesta, ja pitkä musta kiehkura leijaili luodin katkaisemana sivulle. Betty näki ison portin aukenevan, näki metsästäjän rotevan olemuksen ja hänen vieressään veljensä. Vain joitakin askeleita vielä! Eteenpäin! Eteenpäin! Punertava sumu häivähti hänen silmäinsä eteen. Portti katosi näkyvistä, mutta hän syöksyi silmät ummessa sitä kohti. Sekunti vielä, ja hän kompastui. Kiihkeät käsivarret ottivat hänet vastaan, portti paukahti natisten kiinni ja rautasalpa putosi kolahtaen paikoilleen; sitten hän ei enää tuntenut eikä kuullut mitään.
Silas Zane juoksi portaita ylös kaksinverroin kallis taakka sylissään. Jymisevä riemuhuuto kajahti häntä vastaan. Se havahdutti sivupenkillä kumarassa istuvan ja tylsästi eteensä tuijottelevan Alfred Clarken, joka näytti menettäneen kaiken käsityksen ajasta ja paikasta. Miksi naiset itkivät ja nyyhkyttivät? Kenen olivat nuo kalpeat kasvot? Tietysti tytön, jota hän rakasti, tytön, joka oli mennyt kuolemaan. Hän kiemurteli tuskassaan.
Samassa tapahtui jotakin ihmeellistä. Lämmin, eloisa puna levisi noille kalpeille kasvoille. Luomet värähtelivät – aukenivat, ja tummat silmät, säteilevät ja kauniit, katsoivat suoraan häneen.
Alfred luuli erehtyneensä. Nuo kalpeat kasvot ja ihmeelliset silmät olivat varmaankin harhanäky, hänen lemmittynsä haamu, joka oli tullut häntä lohduttamaan. Silloin kuului eräs ääni sanovan:
"Oh, kuinka se kihelmöi!"
Hän näki pyöreän ja kauniin käsivarren, jonka valkoista hipiää rumensi tummanpunainen, korkealle kohonnut juova, ja kuuli saman äänen samalla sekä nauravan ja itkevän. Silloin hän vasta heräsi todellisuuteen, elämään ja toivoon ja syöksähti yhdellä hypyllä eräälle ampuma-aukolle.
"Jumalani, mikä nainen!" sanoi hän hampaat yhdessä ja nosti luodikkonsa.
Sillä hetkellä ei ollut todellakaan toimettomuuteen aikaa. Intiaanit, jotka huomasivat menettäneensä loistavan tilaisuuden, ryhtyivät hyökkäykseen uudella tarmolla ja ahdistivat varustusta joka taholta toiveissaan kauan pettyneiden villien silmittömällä raivolla, mutta heidät otettiin vastaan tuhoisalla, kuolettavalla tulella. Tykki jymähti, ja lähimmäksi tunkeutunut joukko pudotti tikapuunsa ja pakeni. Pieni "bulldoggi" käännettiin toisaalle ja tähdättiin toista ryntäysjoukkoa kohti. Raehaulit, ketjunrenkaat ja rautasirut tekivät kaameata jälkeä intiaanien riveissä, jotka kääntyivät pakoon. Tykistä tuli villeille kauhistus, ja uudisasukkaat tappelivat Betyn sankarillisuuden rohkaisemina ja innostamina sisukkaammin kuin konsanaan. Jokainen laukaus kaatoi miehensä. Ruudin lennättämänä, jonka takia eräs urhoollinen tyttö oli pannut henkensä alttiiksi, raudankovien käsien ohjaamana ja silmien tähtäämänä, jotka olivat varmat ja säälimättömät kuin kohtalo itse, jokainen luoti iski soturin sydänveren juoksemaan.
Punaiset miehet väistyivät hitaasti ja vastahakoisesti askel askeleelta takaisin. Girtyä ei näkynyt. Liekki, shawneepäällikkö, makasi kuolleena tiellä melkein samassa paikassa, johon hänen ystävänsä Punainen kettu oli kahta päivää aikaisemmin sortunut.
Illan tultua kävivät väsyneet ja nälistyneet piirittäjät etsimään lepoa ja ruokaa.
Kuu nousi kirkkaana ja kauniina, ikäänkuin häveten edellisenä yönä näyttelemäänsä petturinosaa, ja valaisi laakson, virran, metsän ja varustuksen valkealla valollaan.
Rohkeutensa menettäneet intiaanit pitivät seuraavana päivänä heti auringonnousun jälkeen suuren neuvottelun. He kokoontuivat näkyvälle paikalle jokitörmälle ja keskustelivat todennäköisesti parhaillaan piirityksen lopettamisesta, kun metsästä kuului jonkun tiedustelijan pitkä ja omituinen merkkihuuto. Se näytti ratkaisevan asian. Kaiku oli tuskin vaiennut, kun intiaanit ja brittiläiset menivät nopeasti joen poikki jättäen kaatuneensa jäljelle.
Hetkisen kuluttua ilmestyi puron suunnalta ratsumiesjoukko, joka lähestyi täyttä laukkaa; kapteeni Boggs, Swearengen ja Williamson seitsemänkymmenen miehen keralla. Sitä riemua! Kapteeni Boggs oli odottanut löytävänsä varustuksen ja asutuksen poroksi poltettuna. Ja pieni, sankarillinen varusväki, joka oli suureksi surukseen menettänyt melkein puolet alkuperäisestä lukumäärästään, riemuitsi siitä, että se oli kyennyt lyömään takaisin intiaanien ja brittiläisten yhtyneet voimat.
XV
Fort Henryssä oli jälleen hiljaista ja rauhallista. Koteja kohdanneet vauriot oli korjattu, ennenkuin syksyn kirkkaat päivät olivat menneet, ja monet uudisasukkaat suorittivat nyt syyskyntöjään. Asutuksella ei oltu milloinkaan nähty sellaista toimeliaisuutta. Tieto siitä, että Fort Henry oli torjunut intiaanien ja brittiläisten yhteisen rynnistyksen, mieslukuisimman joukon, minkä intiaanit ja maaherra Hamilton kykenivät panemaan liikkeelle, oli levinnyt Fort Pittiin, Virginiaan ja kauas idän äärille. Uudisasukkaita kerääntyi kaikkialta jokivarresta eversti Zanen asutukselle. Harjun rinteelle kohosi mökki toisensa jälkeen entisten lisäksi, ja vasarain kalketta, kirveiden raikkaita iskuja ja humahtaen kaatuvien puiden ryskettä kuului aamusta iltaan.
Eversti Zane istui nykyisin useammin ja kauemmin mielipaikallaan portailla. Tänä iltana hän oli juuri palannut viljelyksiltään päivän raadannasta väsyneenä ja istahti hiukan lepäämään ennen illallista. Isak ja Myeraah olivat saapuneet pari päivää sitten kylään, ja Myeraahilla oli ollut mukanaan Tarhen ja toisten wyandotipäälliköiden allekirjoittama rauhansopimus. Tuo ennen leppymätön huroni tarjosi nyt ystävän kättä valkoisille miehille. Eversti Zane ja hänen veljensä allekirjoittivat sopimuksen, ja Betty sai lopulta kauan ja hartaasti rukoiltuaan Wetzelinkin hautaamaan tapparansa huroneihin nähden. Siten oli Myeraahin, kuten useiden muidenkin naisten rakkaus aikaansaanut enemmän kuin vuosikausia kestävä sota ja verenvuodatus.
Eversti Zanen ilme oli nyt aina onnellinen ja hymyilevä, ja kun hän näki raskaasti kuormitettujen lauttojen tulevan virtaa alas ja kasvavalla asutuksellaan vallitsevan vilkkaan toimeliaisuuden, kuvasti se ylpeyttä ja tyydytystä. Ennustus, jonka hän oli lausunut kaksitoista vuotta sitten, oli täyttynyt. Hänen unelmansa oli toteutunut. Sillä koskemattomalla ja ihanalla paikalla, johon hän oli kerran pystyttänyt yksinäisen majansa ja jossa hän oli oleskellut puoli vuotta, ainoatakaan valkoista miestä näkemättä, oli nyt alituisesti laajeneva asutus, ja hän uskoi saavansa nähdä sen kasvavan kukoistavaksi kaupungiksi. Hän ei ajatellut laajoja maitaan, jotka tekisivät hänestä kerran rikkaan miehen. Hän oli uudisasukas periaatteesta. Tietoisuus, että hän oli avannut tämän uuden ja rikkaan maan ja voittanut kaikki esteet, oli hänen parhain palkintonsa.
"Isä, milloin olen kyllin suuri tapellakseni karhujen, puhveleiden ja intiaanien kanssa?" kysyi Noah keskeyttäen leikkinsä ja kiiveten isänsä polvelle.
"Etkö saanut jo aivan tarpeeksesi intiaaneista vähän aikaa sitten, poikaseni?"
"En nähnyt ainoatakaan, isä. Kuulin vain ammuntaa ja kiljuntaa. Sammy pelkäsi, mutta minä en välittänyt siitä. Olisin tahtonut katsella niistä pienistä lävistä, mutta meidät lukittiin yhteen pimeään huoneeseen."
"Jos tuosta pojasta tulee Jonathanin tahi Wetzelin tapainen, vie se minulta hengen", virkkoi everstin vaimo, joka oli kuullut pojan juttelun.
"Älä murehdi, Bessie. Kun Noah varttuu mieheksi, ovat intiaanit hävinneet."
Tieltä alkoi kuulua kavioiden kopseitta, ja kun eversti katsahti ylös, näki hän Alfred Clarken lähestyvän mustalla jalorotuisellaan. Hän nousi ja meni veräjälle, johon Alfred oli pysähtynyt.
"Ollut ratsastamassa, vai?"
"Kävin Rogerin kanssa hiukan jaloittelemassa."
"Muhkea eläin. En kyllästy milloinkaan katsomaan sen askelta. Paras hevonen koko jokivarressa. Mutta näin ohimennen, emme ole nähneet teitä juuri ollenkaan piirityksen jälkeen. Työssä ja touhussa koko ajan ja valmiina ottamaan haarniskan ylle, vai mitä? Se on oikein ja juuri sitä, mitä nuorilta miehiltä toivomme. Tulkaa nyt taloon."
"Olen koettanut ja tahtonut tulla. Tiedätte, miten laitani on – Bettyyn nähden, tarkoitan. Rakastan häntä, eversti Zane, siinä kaikki."
"Tiedän sen, Alfred, enkä lainkaan ihmettele, että olette kartellut häntä. Omasta puolestani olen aina pitänyt teistä ja arvelen, että minun on nyt aika panna yksi puolapuu lisää onnenpyöräänne. Jos Betty rakastaa teitä – ja minulla on hämärä aavistus, että niin on laita – annan hänet teille."
"Minulla ei ole mitään. Luovuin kaikesta kotoa lähtiessäni."
"Ei yhtään vähä, poikaseni", sanoi eversti pannen kätensä Alfredin polvelle. "Rikkauksia emme kaipaa. Olen niin monesti sanonut, ettemme tarvitse täällä rajaseudulla muuta kuin rehellisiä sydämiä ja vahvoja, alttiita käsivarsia, ja nehän teillä on. Se riittää minulle ja meille kaikille, ja mitä maahan tulee, niin sitä minulla on vaikka kokonaiselle armeijalle nuoria miehiä. Sain maani halvalla. Tuon saaren ostin Cornplanterilta. Saatte sen tahi minkä muun paikan hyvänsä jokivarresta. Jonakin päivänä asetan teidät miesteni etunenään, ja silloin saatte puhkaista tästä tien Maysvilleen, työ, johon menee vuosia. Minulla on teille kosolta työtä."
"Eversti Zane, en voi teitä kyllin kiittää", vastasi Alfred liikutettuna. "Koetan parhaani mukaan olla ystävyytenne ja luottamuksenne arvoinen. Tahdotteko sanoa sisarellenne, että tulen huomenna teille ja pyydän saada puhutella häntä kahdenkesken?"
"Sen teen, Alfred. Hyvää yötä."
Eversti Zane astui sisään onnellinen hymy kasvoillaan. Hän laski mielellään leikkiä eikä laiminlyönyt milloinkaan siihen tarjoutuvaa tilaisuutta.
"Asiat näyttävät luonnistuvan hyvin", mutisi hän. "Nyt teemme hiukan kiusaa hänen korkeudelleen."
Hän silmäili muhoillen ympärilleen ja tunsi viihtyisää kotoista näkyä katsellessaan, ettei hän voinut toivoa enempää. Pojat leikkivät permannolla pienellä, nahasta tehdyllä lelukoiralla, joka oli jo ottanut Tigen paikan heidän mielikuvituksessaan. Hänen vaimonsa hyräili jotakin kehtolaulua kehtoa hiljaa keinuttaessaan. Anni alkoi kattaa illallispöytää, ja Isak nukkui sikeästi ja tyytyväinen hymy kasvoillaan vuoteella, jossa hän oli jonkun aikaa sitten levännyt verissään ja melkein kuolleena. Betty luki ääneen Myeraahille, jonka silmät säteilivät innostusta, kun hän nojasi päätään Betyn olkaan ja kuunteli matalaa ääntä.
"No, Betty, mitäs nyt oikein tuumit?" kysyi eversti pysähtyen tyttöjen eteen.
"Mitäkö tuumin?" tiuskaisi Betty. "Sitä vain, että olet sangen tuhma keskeyttäessäsi lukuni. Luen juuri Myeraahille hänen ensimmäistä kertomustaan."
"Minulla on sinulle tärkeitä terveisiä."
"Minulle? Keneltä?"
"Arvaa."
Betty luetteli useimmat tuttavansa, mutta veli pudisti päätään joka nimelle.
"Olkoon sitten", lausui hän lopulta. Poskien puna oli käynyt huomattavasti tummemmaksi.
"Olkoon vain. Ellet välitä niistä, en sano mitään", vastasi eversti.
Anni ilmoitti illallisen olevan valmiin. Myöhemmin, kun eversti istui portailla iltapiippuaan poltellen, tuli Betty ulos ja istahti hänen viereensä painaen päänsä hänen olkaansa vasten. Eversti ei ollut häntä huomaavinaan, vaan poltteli äänettömänä edelleen. Häneen nojaava tumma pää liikahti hetkisen kuluttua rauhattomasti.
"Kerro minulle terveiset", kuiskasi Betty.
"Terveiset? Mitkä terveiset?" ihmetteli eversti. "Mistä sinä oikeastaan puhut?"
"Ole nyt kiltti ja sano. Älä kiusaa minua." Äänen rukoileva ja surumielinen sävy koski vanhemman veljen hellään sydämeen.
"No niin, eräs nuori mies tiedusteli minulta tänään, saisiko hän vapauttaa minut vastuunalaisesta velvollisuudestani huolehtia eräästä nuoresta neidistä."
"Oh –"
"Vain silmänräpäys. Sanoin olevani siitä kiitollinen ja hyvilläni."
"Eb, tuo ei ollut ystävällistä."
"Sitten hän pyysi minua kertomaan samalle neidille, että hän aikoo tulla huomenna päättämään kaupan."
"Kauheata!" huudahti Betty. "Käyttikö hän noita sanoja?"
"No oikein totta puhuen hän ei sanonut juuri mitään", alkoi eversti peräytyä. "Ei muuta kuin että 'rakastan häntä'."
Betty hypähti ylös tukahtuneesti huudahtaen ja riensi huoneeseensa. Sydän löi haljetakseen. Mitä hän nyt tekisi? Hän tiesi, ettei hänellä ollut enää voimaa pysyä lujana, jos hän katsahtaisi vielä kerran lemmittyään silmiin; tiesi, että näin tuli lopuksi käymään. Hän ei voinut enää teeskennellä, sillä hän tunsi nyt sydämessään jotakin, joka vaimensi vastustamattomasti kaikki muut tunteet, sitä omituista ja selittämätöntä tuskaa, joka liittyy rakastavan ja rakastetun naisen suloiseen, mukaansatempaavaan ja ylenpalttiseen riemuun.
"Bess, mitä sinä tästä ajattelet?" kysyi eversti Zane seuraavana aamuna laitumelta palattuaan keittiössä. "Clarke tuli äsken meille ja kysyi Bettyä. Huusin ovelta, ja Betty tuli alas yhtä suloisena ja viileän näköisenä kuin tuolla lähteenreunalla kukkivat liljat. 'Tekö, herra Clarke', lausui hän, 'hauska nähdä teidät jälleen pitkästä ajasta. Olemme kaikki iloiset tietäessämme teidän parantuneen palohaavoistanne', ja niin edespäin samanlaista joutavaa jaaritusta, ikäänkuin hän ei olisi välittänyt Alfredista hituistakaan. Ja hän tietää kaikki yhtä hyvin kuin minäkin ja on sitäpaitsi surrut itsensä viime aikoina puolihöperöksi hänen tähtensä. Miksi hän käyttäytyi sillä tavalla? Teistä naisista ei tule sitten milloinkaan hullua hurskaammaksi."
"Odotitko Betyn lentävän suoraan hänen syliinsä?" kysyi rouva Zane närkästyneesti.
"En nyt juuri sitäkään, mutta Betty oli liian viileä, liian ystävällinen. Alfred parka näytti valvoneen koko yön, oli hermostunut ja kuolemaan saakka säikähtynyt. Kun Betty hävisi huoneeseensa, annoin Alfredille hyvän neuvon, ja jos hän seuraa sitä, ei mitään hätää."
"Saanko luvan kysyä, mitä eversti Ebenezer Zane sitten sanoi hänelle?" kysyi rouva Zane huolestuneesti.
"Enpä juuri mitään. Rohkaisin häntä ja sanoin, että nainen tarkoittaa kiellollaan tavallisesti aivan päinvastaista, ja lopuksi kehoitin häntä käymään kiinni kiinteällä kädellä, jos Betty rupeaisi juonittelemaan, kuten jalorotuisilla on välistä tapana. Niin minä ainakin tein."
"Eversti Zane, ellei muistini petä, olit niin nöyrä ja rukoileva, ettei ylpeinkään tyttö olisi voinut enempää vaatia."
"Minäkö nöyrä? En koskaan!"
"Toivon Alfredin kosinnan onnistuvan, sillä pidän hänestä hyvin paljon. Mutta minua peloittaa. Betty voi vastata kieltävästi vain siitä syystä, että Alfred rakensi tupansa häneltä ensin kysymättä. Hänellä on sellainen luonne."
"Mitä tyhjää. Alfred teki kysymyksensä jo kauan sitten. Saatpas nähdä, Bess, että sisareni tulee hetkisen kuluttua takaisin nöyränä kuin lammas."
Betty ja Alfred kävelivät sillä aikaa tuttua polkua pitkin joelle päin. Ilmassa oli jo pakkasen tuntua. Kaukaa metsästä kantautui selkeästi metsästäjän torven toitahdus, ja lauma villihanhia oli laskeutunut saaren kärkeen. Tummat harjut, punertava metsä ja kellertävät vainiot olivat nyt syksyisen kauneutensa huippukohdassa. Pian repisivät marraskuun pohjatuulet puut paljaiksi ja notkistaisivat satakaunojen ja kuusamien viehättävät kukat, jotka huojuivat vielä auringonpaisteessa kaikessa loistossaan.
"Näen teidän ontuvan. Ettekö ole vielä aivan terve?" kysyi Betty.
"Oh, olen parantunut hämmästyttävän nopeasti, kiitos kysymästänne, mutta tämä jalka paloi sangen pahasti ja on sentähden vielä hellä."
"Kuulin veljeni sanovan, että olette haavoittunut jo kolme kertaa tänä vuonna."
"Neljä kertaa."
"Jonathan luetteli kirveenhaavan, Millerin iskemän haavan ja lopuksi palohaavat. Sehän on kolme, eikö totta?"
"Niin, mutta näitä kolmea ei voida verratakaan siihen, jonka jätitte mainitsematta."
"Menkäämme hiukan nopeammin", sanoi Betty muuttaen kiireesti puheenaihetta. "Juuri tässä tappelitte silloin Millerin kanssa."
"Koska Miller meni Girtyn luokse ja koska hän ei palannut luopion keralla, on meidän uskottava hänen kuolleen. Emme luonnollisesti tiedä sitä varmasti, mutta jokin sanoo minulle asian olevan niin. Jonathan ja Wetzel eivät ole puhuneet mitään, en ole saanut urkituksi heiltä sanaakaan sinnepäin, mutta he eivät olisi olleet näin levollisia, jos Miller eläisi."
"Luulen teidän olevan oikeassa. Jack ja Lewis seurasivat Milleriä joelle saakka ja tulivat molemmat takaisin. Näin Lewisin viimeksi silloin, kun hän lähti Millerin jälkeen, enkä todennäköisesti unohda milloinkaan, mitä hän sanoi ja miltä hän näytti. Miller oli paha mies ja ennen kaikkea petturi."
"Niin, ja oli sangen täpärällä, ettei hän onnistunut kaikissa hankkeissaan. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö hän olisi saanut vietellyksi teitä koettamaan ponianne, ellei hän olisi ottanut osaa ampumakilpailuun ja saanut käytöksellään minut ja toiset epäluuloisiksi. Siinä onnistuttuaan hän olisi varmasti puukottanut minut kuoliaaksi ja tuonut sitten Girtyn tänne paljon aikaisemmin, kuin mitä odotimmekaan."
"On monta asiaa, joihin emme saa luultavasti milloinkaan selitystä, mutta yksi Millerin teko on ihmetyttänyt meitä kaikista enimmän. Kuinka hän sai Tigen köytetyksi?"
"Minun mielestäni se ei ollut niinkään vaikeata kuin kiivetä huoneeseeni ja iskeä minut melkein hengiltä, tahi varastaa ruuti kapteeni Boggsin huoneesta."
"Viimemainittu antoi minulle ainakin tilaisuuden auttaa", vastasi Betty äänessään hiukan entistä veitikkamaisuuttaan.
"Se oli suurenmoisin teko, mitä nainen on konsanaan tehnyt", lausui Alfred hiljaa.
"Eikö mitä. Minähän vain juoksin."
"Antaisin nyt vaikka koko maailman siitä, että olisin nähnyt teidät, mutta silloin makasin penkillä ja toivoin olevani kuollut. Minulla ei ollut voimaa katsoa ulos. Niitä hirveitä päiviä! En unohda niitä milloinkaan. Yöllä valveilla maatessani olin vieläkin kuulevinani ulvonnan ja pyssyjen paukkeen. Sitten uneksin juoksevani palavilla katoilla, ja kaikki oli niin elävää, että melkein tunsin liekkien kuumuuden ja palaneen puun katkun. Sitten heräsin ja ajattelin sitä hirveätä hetkeä, jolloin teidät kannettiin sisään kalpeana, ja kuten luulin, kuolleena."
"Olin vain pyörtynyt. Arvelen olevan parasta, että unohdamme nyt tuon kauhean piirityksen. Se on ollutta ja mennyttä. Ihmeellistä, että kukaan pelastui. Ebenezer sanoo, ettemme saa surra niitä, jotka kaatuivat; ne olivat sankareita; ne pelastivat asutuksen. Intiaanit eivät tule meitä enää milloinkaan häiritsemään. Unohtakaamme siis kaikki ja olkaamme onnelliset. Olen unohtanut Millerin, ja te voitte tehdä samoin."
"Niin, levätköön hän rauhassa", sanoi Alfred ja lisäsi pitkän vaitiolon jälkeen: "Tuletteko kanssani vanhalle sykomorille?"
He poikkesivat purolle mutkittelevalle polulle. Kun he tulivat erääseen jyrkkään kohtaan kallionlohkareen reunalle, hyppäsi Alfred alas ja kääntyi auttaakseen Bettyä. Mutta tämä vältti hänen katsettaan, ei ollut näkevinään hänen ojennettua kättään ja hypähti keveästi hänen viereensä. Alfred katsahti häneen kysyvästi ja levottomastikin, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sanaakaan, oli Betty kiiruhtanut edelle ja hävinnyt törmän äyrään taakse. Hän seurasi hitaasti jäljessä. Ratkaiseva hetki oli tullut. Hän tiesi sen, ja kaikki se varmuus ja luottamus, johon eversti oli hänet tuudittanut, oli kuin poispyyhkäisty. Tämän omintakeisen nuoren neidin taivuttaminen oli tuntunut suunnitelmassa niin helpolta, mutta kun hänen oli käytävä toimeen, huomasi hän unohtaneensa kaikki, mitä hänen piti sanoa; hänen tunteensa jakautuivat kahtia. Toisella puolella oli palava rakkaus ja toisella hirveä ja herpaiseva pelko, että hän voisi menettää hänet.
Kun hän saapui sykomorille, istui Betty sen takana kimppu keltaisia satakaunoja helmassaan. Alfred katsoi häneen tietoisena siitä, että kaikki hänen toiveensa ja onnenunelmansa olivat sen varassa, mitä nuo hymyilevät huulet tulisivat vastaamaan hänen sanoihinsa. Nuo pienet, ruskeat kädet, jotka järjestivät kukkasia kimppuun ja näyttivät liikkuvan hiukan hermostuneesti, pitivät otteessaan enempää kuin hänen elämänsä.
"Eivätkö ne ole suloisia?" kysyi Betty luoden häneen nopean katseen. "Sanomme niitä mustasilmäisiksi Susannoiksi. Voisiko mikään olla tätä pehmeätä tummanruskeata kauniimpaa?"
"Kyllä", vastasi Alfred katsoen häntä silmiin.
"Mutta – mutta ettehän te katsokaan satakaunoihini", sanoi Betty painaen katseensa alas.
"En", myönsi Alfred. Sitten äkkiä: "Vuosi sitten olimme juuri tänä päivänä täällä."
"Täälläkö? Aivan oikein, niinpä taisi olla. Laskimme tänne kanootillani ja ongimme."
"Siinäkö kaikki, mitä muistatte."
"Siitä on jo niin kauan."
"Otaksun teidän sanovan, ettei teillä ole aavistustakaan, miksi pyysin teitä tulemaan kerallani juuri tänne."
"Luulin teidän haluavan kävellä, ja täällähän on hyvin kaunista."
"Eikö eversti Zane sanonut teille mitään?" kysyi Alfred. Kun vastausta ei kuulunut, lisäsi hän:
"Luitteko kirjeeni?"
"Minkä kirjeen?"
"Sen, jonka annoin Samille viime syksynä. Luitteko sen?"
"Kyllä", myönsi Betty heikosti.
"Sanoiko veljenne, että halusin tavata teitä tänä aamuna?"
"Kyllä, ja se suututti minua", vastasi Betty nostaen päätään. Kumpaankin poskeen oli ilmestynyt heleänpunainen läikkä. "Näytitte – näytitte luulevan, että – että minä – no niin – en pitänyt siitä."
"Luulen ymmärtäväni, mutta olette kokonaan väärässä. En ole milloinkaan luullut teidän välittävän minusta. Hurjimmatkaan unelmani eivät saaneet minua uskomaan sellaista. Eversti Zane ja Wetzel ovat myös erehtyneet teihin nähden ja –"
"Heillä ei ollut mitään oikeutta sanoa tahi ajatella jotakin sellaista!" huudahti Betty kiihtyneesti. Hän hypähti pystyyn ja lennätti satakaunot ruohikkoon. "He ovat aivan järjiltään uskotellessaan minun välittävän teistä. En ole antanut heille milloinkaan pienintäkään syytä otaksua sellaista, koska – koska en todellakaan välitä teistä."
"Siinä tapauksessa minulla ei ole enää mitään sanomista", vastasi Alfred rauhallisesti ja jonkun verran kylmästäkin. "Pahoittelen, että olen tuottanut teille harmia. Olen luonnollisesti ollut aivan mieletön, mutta nyt lupaan, ettei teidän tarvitse enää pelätä minkäänlaista lähentelyä puoleltani. Menkäämme. On jo aika palata kotiin."
Hän kääntyi ja alkoi nousta verkalleen polkua ylös. Mutta hän ei ollut ottanut vielä kymmentä askelta, kun Betty huusi häntä.
"Herra Clarke, tulkaa takaisin."
Alfred kääntyi ja pysähtyi jälleen hänen eteensä. Betty oli kokonaan muuttunut. Kopeasta ryhdistä ei näkynyt jälkeäkään. Hän seisoi pää kumarassa ja kädet tiukasti povea vasten painettuina.
"Niin", sanoi Alfred hetkisen kuluttua.
"Mihin – mihin teillä on sellainen kiire?"
"Sain kuulla, mitä halusin, ja arvelin, ettei läsnäolostani ollut enää mitään hupia. Aion mennä nyt. Tuletteko mukaan?"
"En tarkoittanut sitä, mitä sanoin", kuiskasi Betty.
"Mitä sitten tarkoititte?" kysyi Alfred tuimasti.
"En tiedä. Älkää puhuko noin vihaisesti."
"Betty, suokaa anteeksi tylyyteni. Mutta voitteko odottaa miehen voivan pysyä tyynenä näitä tuskia kärsien? Tiedätte minun rakastavan teitä. Ette saa jatkaa enää tätä piilosilla oloa. Ette saa enää harata vastaan."
"En mahda sille mitään."
"Katsokaa minuun", pyysi Alfred tarttuen hänen käsiinsä. "Sallikaa minun nähdä silmänne. Luulen teidän sentään välittävän minusta ainakin jonkun verran, sillä muuten ette olisi kutsunut minua takaisin. Rakastan teitä. Voitteko ymmärtää sen?"
"Kyllä ja luulen, että teidän on rakastettava minua sangen suuresti voidaksenne hyvittää kaikki ne kärsimykset, jotka olette minulle tuottanut."
"Betty, katso minuun."
Pää nousi hitaasti ja alasluodut silmät suuntautuivat häneen. Ne olivat näytelleet petturinosansa loppuun eivätkä kyenneet enää salaamaan sydämen salaisuutta. Alfred huudahti riemuitsevasti ja sulki hänet syliinsä. Betty koetti piilottaa kasvonsa, mutta Alfred sai kätensä hänen leukansa alle ja piti vastaan niin lujasti, että purppuranpunaiset huulet olivat aivan lähellä hänen omiaan. Hänen päänsä alkoi hitaasti painua.
Betty oivalsi hänen aikeensa, sulki silmänsä ja kuiskasi:
"Alfred, älä – se ei ole kiltisti – pyydän sinua – Oh!"
Se suudelma mursi Betyn vastarinnan. Hän huudahti ja painoi päänsä Alfredin povelle, ja hänen solakka vartalonsa, joka oli ollut silmänräpäystä aikaisemmin niin jäykkä, vaipui nyt antautuvasti hänen syliinsä.
"Betty, uskallatko sanoa minulle nyt, ettet välitä minusta?" kuiskasi Alfred painaen poskiaan hyväilevään tummaan tukkaan.
Betty oli antautumisessaankin urhoollinen. Hänen kätensä hiipivät hitaasti ylöspäin, solahtivat olkapäiden yli ja kietoutuivat hänen kaulaansa. Sitten hän kohotti punehtuneet ja kyyneleiset kasvonsa ja sanoi vavahtelevin huulin ja ihmeellisesti säteilevin silmin:
"Rakastan sinua, Alfred – rakastan kaikesta sydämestäni ja sielustani. Pääsin siitä vasta nyt selville."
Tunnit kuluivat huomaamatta. Päivälliskellon toinen ja pitkä soitto palautti heidät takaisin maanpinnalle ja todellisuuteen, että maailmassa oli muitakin kuin he. He nousivat verkalleen tuttua polkua ylös, mutta nyt aivan toisin kuin ennen. He kulkivat käsi kädessä. Törmälle päästyään he kääntyivät ja katsoivat taaksensa. He tahtoivat olla varmat siitä, ettei kaikki ollut vain unta. Putouksen kohina kuulosti sointuvammalta kuin konsanaan; vaahtoläikät kiersivät ainaista reittiään varjoisan poukaman ympäri, sykomorin lehdet kahisivat hilpeästi tuulenhengessä, ja eräässä kuivettuneessa oksassa naputteli tikka toimeliaasti.
"Ennenkuin poistumme tuon vanhan, rakkaan puun näkyvistä, tahdon tehdä sinulle erään tunnustuksen", sanoi Betty Alfredin takin ripsuja hypistellen.
"Minulle sinun ei tarvitse tehdä mitään tunnustuksia."
"Mutta se on jotakin kauheata, sellaista, joka vaivaa tuntoani."
"No annahan kuulua, olen tuomarisi. Rangaistuksesi tulee olemaan helppo."
"Eräänä päivänä, kun makasit tajuttomana haavakuumeessa, Bessie lähetti minut pitämään sinua silmällä. Hoitelin sinua monta tuntia ja – älä nyt vain ajattele minusta mitään pahaa – suutelin sinua."
"Sinä rakas!" huudahti onnellinen nuorukainen hurmaantuneesti.
Kun he vihdoin tulivat kotiportille, istui eversti Zane portailla.
"Missä ihmeessä olette ollut?" sanoi hän. "Wetzel oli täällä, ja kun teitä ei kuulunut eikä näkynyt, ei hän malttanut enää odottaa, vaan lähti. Tuolla hän nousee rinnettä ylös tuon laakeripensaan kohdalla."
He katsoivat sinne ja näkivät metsästäjän kookkaan olemuksen ilmestyvän pensaikosta. Hän pysähtyi ja seisoi hetkisen liikkumattomana pitkään luodikkoonsa nojaten. Sitten hän viittasi kädellään ja hävisi näkyvistä. Betty huokaisi, ja Alfred sanoi:
"Wetzel parka! Aina rauhaton ja aina liikkeellä."
"Halloo siellä!" huudahti eräs iloinen ääni. He kääntyivät ja näkivät ovella Isakin hymyilevät ja Myeraahin onnesta säteilevät kasvot.
"Olet onnen poika, Alfred. Tästä saat kiittää Myeraahia ja minua, sillä etpä näyttäisi nyt noin onnelliselta, ellen olisi antanut sinulle silloin tuota tilaisuutta heittäytymällä virtaan ja melkein hukuttamalla itsesi. Punastu pois, Betty, se sopii sinulle mainiosti."
"Bessie, täällä ne nyt ovat!" huusi eversti hilpeästi. "Hänet on vihdoinkin kesytetty. Ei mitään kursailua, Alfred, mars pöytään vain."
Eversti Zane työnsi nuoret edellään portaita ylös ja hymyili tyytyväisesti kopauttaessaan piippunsa tyhjäksi kynnykselle päästyään.
JÄLKISANAT
Betty vietti elämänsä jäljellä olevat päivät kuuluisan urotyönsä näyttämöllä ja hänestä tuli onnellinen puoliso ja äiti. Kun hän vanheni ja harmaantui ja lapset varttuivat suuriksi, oli hänellä tapana kerätä lastenlapsensa ympärilleen ja kertoa näille, kuinka hän oli tyttönä ollessaan juossut kujaa intiaanien rintaman edessä.
Eversti Zanesta tuli kaikkien punaisten miesten ystävä. Hän johti erästä kauppa-asemaa monta vuotta ja oli kaikessa aina hyväntahtoinen ja oikeamielinen. Kun olot olivat rauhoittuneet ja järjestyneet, sai hän hallitukselta ja kongressilta useita kunnianosoituksia. Hänen huomattavin työnsä valmistui noin 1796. Presidentti Washington, joka tahtoi avata suuren valtatien Fort Henrystä Kentuckyn Maysvilleen, osoitti suurta huomaavaisuutta eversti Zanen kykyä ja taitoa kohtaan pyytämällä häntä toteuttamaan tämän suunnitelman. Hänen veljensä Jonathan ja intiaaniopas Tomepomehala antoivat tehokasta apua, kun tie viitoitettiin erämaan halki. Tämä tie, joka tunnettiin vuosikaudet nimellä Zanen tie, avasi Ohion kauniin laakson yritteliäille uudisasukkaille. Tästä palveluksesta hän sai kongressilta lahjaksi kolme neliöpenikulmaa maata ja oikeuden pitää varastossa sotilastarpeita. Eversti Zane perusti Wheelingin, Zanesvillen, Martin Ferryn ja Bridgeportin kaupungit. Hän kuoli 1811.
Isak Zane sai hallitukselta kymmenentuhatta ekkeriä maata Mad Riverin varrelta. Hän pystytti sinne kotinsa ja asui siellä wyandotien keskuudessa kuolemaansa saakka. Hänen perustamastaan valkoisesta asutuksesta sai Zanesfieldin kukoistava kaupunki alkunsa.
Jonathan Zane rupesi maanviljelijäksi intiaanisotien päätyttyä, meni naimisiin ja vaurastui vaikutusvaltaiseksi kansalaiseksi. Kiintymystään metsiin hän ei kuitenkaan milloinkaan unohtanut, vaan saattoi silloin tällöin ottaa seinältä vanhan luodikkonsa ja hävitä päiväksi tahi pariksi, ja hän palasi aina iloisena ja onnellisena näiltä yksinäisiltä retkiltään.
Wetzelistä ei tullut milloinkaan tämän nopeasti leviävän sivistyksen ystävää, mutta hän olikin metsästäjä eikä uudisasukas. Hän piti uskollisesti vanhoille vihollisilleen, huroneille, antamansa rauhanlupauksen, mutta delawareille hän ei leppynyt milloinkaan.
Hän kävi vuosien kuluessa yhä harvasanaisemmaksi ja umpimielisemmäksi, mutta Fort Henryssä silloin tällöin käydessään hän saattoi leikkiä tunnittain Betyn lasten kanssa. Asutuksella ollessaan hän oli kuitenkin aina rauhaton, ja hänen vierailunsa kävivät ajanoloon yhä lyhyemmiksi ja harvemmiksi. Uskollisena vakaumukselleen, ettei hänelle ollut vaimoa maan päällä, hän ei mennyt milloinkaan naimisiin. Tietön erämaa oli hänen kotinsa ja intiaani hänen verivihollisensa, jonka tuhoamiselle hän oli elämänsä pyhittänyt.
Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, ei hänen pitkä, musta tukkansa joutunut konsanaan koristamaan kenenkään intiaanin wigwamia, eikä kukaan soturi voinut osoittaa sitä julman ylpeyden ilmeellä ja kerskata: "Kuoleman tuuli ei vaikeroi enää kukkuloilla eikä laaksoissa." Voisimme kertoa hänen joutumisestaan toisen kerran katkerimman vihollisensa, Wingenundin, vangiksi, kuinka hän pelastui ja kuinka hän tuli vielä kerran nähneeksi tämän mahtavan delawarin tuhoisan luodikkonsa jyvän yli, mutta se on toinen tarina, jonka ehkä kerromme jolloinkin senkin.
Siinä, missä intiaanien ulvonta sai uudisasukasten posket kerran vaalenemaan Ohion törmällä, kohoaa nyt Wheelingin kaunis kaupunki. Leveä, mahtava virta vierii alapuolella yhtä tyynesti kuin ennenkin; vain se on pysynyt täydellisesti ennallaan. Intiaanit, uudisasukkaat, kylät ja kaupungit eivät ole sille mitään. Se vaelsi aivan yhtä rauhallisesti merta kohti jo aikakausia ennen kuin inhimillisiä olentoja oli olemassakaan ja tulee virtaamaan luonnon ikuiseen järjestelmään kuuluvana sellaisenaan vielä aikakausia sen jälkeenkin kuin ihmistyö on rauennut tomuksi ja tuhaksi.
Saarella on vielä jäljellä yleviä pyökkejä, tammia ja kastanjia. Luotien arvet ovat jo kauan sitten kasvaneet umpeen, mutta nämä puut voisivat kertoa monta jännittävää tarinaa, jos ne osaisivat puhua. Kauniit puistot ja muhkeat rakennukset somistavat nyt saarta, ja kiiltäviä ajopelejä liikkuu kamaralla, joka ei tuntenut kerran muuta kuin hirven tahi mokkasiinin pehmeän askeleen.
McCollochin kallio kohoaa vielä taustalla yhtä alastomana, jylhänä ja jyrkkänä kuin päivänä, jolloin urhoollinen majuri saavutti hypyllään kuolemattoman maineen, ja Wetzelin luola on vielä jäljellä harjun rinteellä samannimisenä. Villiviini ja ruusupensaat sulkevat kuten ennenkin sen suun, jossa kavala intiaani muinoin odotti paikalle houkuttelemaansa uudisasukasta. Koulupojat menevät sinne lauantai-iltoina "intiaanisilla" olemaan.
Tekijä istui siellä jokin aika sitten eräänä tyynenä iltana Duron sointuvaa solinaa kuunnellen ja unelmoi niistä, jotka olivat eläneet ja rakastaneet, taistelleet ja kuolleet tällä paikalla noin satakaksikymmentä vuotta sitten. Kaupunki katosi taloineen, torneineen ja siltoineen, ja sijalle ilmestyi muinainen Fort Henry silmänkantamattomiin ulottuvine, vehmaine metsineen, joiden halki alhaalla virtaava joki koukisteli hiljaa ja savuttavista laivoista vapaana.
Tästä mielikuvituksen esiin loihtimasta näystä ei puuttunut mitään. Betty hypitteli poniaan jokitiellä, uudisasukas kynti peltoaan hiiviskelevän intiaanin vaaniessa raivion reunassa, Jonathan ja Wetzel vartioivat jokea, ja vanha varustus seisoi törmällä jylhänä ja uhkaavana – kaikki olivat siinä yhtä luonnollisina ja elävinä kuin noina päivinä, jotka koettelivat miesten rohkeutta.
Ja kun tekijä heräsi todellisuuteen, sai ajatus, että uudisasukas ja hänen uskollinen ja sankarillinen vaimonsa ovat tehneet tehtävänsä, näytelleet osansa loppuun, hänet surumieliseksi. Tämä ihana maa, jonka he uhrautuvaisuudellaan valloittivat meille, on oleva heidän ikuinen muistomerkkinsä.
Surullista on myös ajatella, ettei intiaanipoloista murehdi ja kaipaa kukaan. Hän on melkein unohtunut, häipynyt varjojen maahan. Hän ei laula enää lemmenlaulua tummalle tytölleen, sillä hänen äänensä on vaiennut; ei kerskaa sankariteoistaan, sillä hän on taistonsa taistellut ja lepää nyt hiljaa salojen syvyyksissä sammalen ja saniaisten alla.