[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fc7wVEYJ4Gt57khuXp8CYpNFb0JEaJlGPNua5AK1LAK0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1963,"Betty Zane","Grey, Zane",1872,1939,"1963-grey-zane-betty-zane","1963__Grey_Zane__Betty_Zane","Seikkailukertomus Pohjois-Amerikasta intiaani-sotien ajoilta","romaani",[],[],"fi",1903,1925,73009,474562,true,null,[],[],[],"Seikkailuromaani sijoittuu Yhdysvaltain vapaussodan aikaiseen rajaseudun asutukseen ja Fort Henryn piiritykseen vuonna 1782. Kirjailijan sukuhistoriaan perustuva teos kuvaa nuoren Elisabeth ”Betty” Zanen urotekoa, joka pelastaa varustuksen asukkaat intiaanien ja brittien hyökkäykseltä.","Zane Greyn 'Betty Zane' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1963.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","BETTY ZANE\n\nSeikkailukertomus Pohjois-Amerikasta intiaani-sotien ajoilta\n\n\nKirj.\n\nZANE GREY\n\n\nSuomentanut\n\nO. E. Nyman\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nALKUSANAT\n\n\nWheelingin pienessä, kauniissa kaupungissa on eräällä rauhallisella\npaikalla muistomerkki, johon on kirjoitettu:\n\n\"Länsi-Virginian valtio pystytti tämän patsaan Fort Henryn piirityksen,\nsyyskuun 11 p. 1782 tapahtuneen Amerikan vapaussodan viimeisen\ntaistelun muistoksi.\"\n\nIlman erään tytön sankarillisuutta ei Wheelingin kaupunkia olisi\nolemassa eikä tätä kirjoitusta olisi milloinkaan kirjoitettu.\n\nOlen tuon tuostakin lukenut lyhyitä kertomuksia ja kuvauksia Elisabeth\nZanesta ja hänen maineikkaasta urotyöstään, mutta ne eivät ole eräissä\nkohdissa totuudenmukaisia, mikä johtuu epäilemättä siitä, ettei\nläntisen rajaseudun asuttamisesta ole säilynyt juuri mitään\nyksityiskohtaisia tietoja.\n\nBetty ja Isak Zanen tarina on ollut perheessäni yleisesti tunnettu noin\nsadan vuoden ajan; sitä kerrotaan yhä uudelleen ja aina sillä\nsukuylpeydellä, joka näyttää olevan kaikille ominainen. Isoäidilläni\noli tapana kerätä lapset ympärilleen ja kertoa heille, että hän oli\npikku tyttönä istunut Betty Zanen jalkojen juuressa ja kuullut tämän\nkertovan veljensä joutumisesta intiaaniprinsessan vangiksi, varustuksen\npalosta ja omasta kilpajuoksustaan kuoleman kanssa. Nämä tarinat olivat\njo lapsena ollessani painuneet lähtemättömästi mieleeni.\n\nKaksi vuotta sitten toi äitini minulle vanhan muistikirjan, joka oli\nlöydetty pihalle poltettavaksi kasatusta törkyläjästä. Kirja, joka oli\nollut aikoinaan isoisäni isän, eversti Ebenezer Zanen omaisuutta, oli\ntodennäköisesti ollut vuosikausia kätkössä erään vanhan taulun\nkehyksissä. Sen vaalistuneilta ja kuluneilta sivuilta olen ottanut\ntämän kertomukseni päätapahtumat, enkä voi olla pahoittelematta, ettei\ntämä runsas aineisto ole joutunut jonkun taitavamman ja ansiokkaamman\nkynäilijän käytettäväksi.\n\nNäinä nopean edistymisen ja kuumeisen toimeliaisuuden aikoina ei ole\nenää sellaisia sankareita, jotka ovat kaikille ritarillisuuden ja\nrunollisuuden ihannoijille niin rakkaat. Sankareita voi kyllä olla,\nmutta vain tuota kärsivällistä, vaatimatonta ja surumielistä tyyppiä,\njohon ei monikaan kiinnitä huomiota eteenpäin rientäessään. Mutta\neiköhän meillä kaikilla ole tiedossamme joku, joka kärsi jalosti, teki\nmaineikkaita urotöitä, kaatui taistelussa -- joku, jonka nimeä\nkaunistaa kunnian ja maineen sädekehä? Meistä on aniharva jäänyt niin\nosattomaksi, ettei hän näkisi menneisyydessä jotakin sankarityötä tahi\nuhrautumista, joka täyttää hänen sydämensä rakkaudella ja\nkunnioituksella, tekoa, jonka kaiku helkkyy vielä vuosisatojen takaa\nmeille yhtä kirkkaasti kuin metsästäjän torventoitahdus selkeänä\nlokakuun aamuna.\n\nJos tämä kertomukseni voi antaa niille, joilla on tämmöisiä sankareita,\nsamoin kuin niille, joilla ei niitä ole, viihtyisän hetken, en pyydä\nenempää.\n\n_Zane Grey_.\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nKesäkuun 16 p. 1716 ratsasti Virginian siirtokunnan maaherra Alexander\nSpotswood, urhoollinen soturi, joka oli palvellut Marlboroughta\nEnglannin sodissa, pelottoman ja rohkean ratsumiesjoukon etunenässä\nvanhan Williamsburgin hiljaista pääkatua alas.\n\nNäiden miesten levoton ja seikkailuja janoava henki sai heidät\nsuuntaamaan kulkunsa kauas tuntemattomaan länteen edessäpäin siniseltä\nsiintävän mahtavan vuoriston toiselle puolelle.\n\nJoitakin kuukausia myöhemmin seisoivat he saman vuoriston läntisen\nhaarautuman laella, maalauksellisen Shenandoah-laakson yläpuolella, ja\nkatselivat eräältä korkealta kukkulalta, jonka huipulle valkoisen\nmiehen jalka ei ollut vielä milloinkaan astunut, aavojen lakeuksien ja\nvehmaiden metsien äärettömyyttä sädehtivin silmin. Williamsburgiin\npalattuaan he kertoivat löytämänsä maan satumaisesta viljavuudesta\navaten siten tien uskaliaalle uranuurtajalle, joka oli kaikki vaikeudet\nvoittaen tekevä läntisen maailman kodikseen.\n\nMutta kului viisikymmentä vuotta ja enemmänkin, ennen kuin kukaan\nvalkoinen mies tunkeutui tämän ihmeellisen maan sydämeen noiden jylhien\nvuorten toisella puolella.\n\nVuonna 1769 olisi eräänä kirkkaana kesäkuun aamuna saatu nähdä erään\nrotevan ja leveäharteisen miehen seisovan Ohio-virran törmällä lähellä\nWheeling Creekin suuta rantalakeuteen äkkijyrkästi päättyvän korkean\nniemekkeen kallioisessa kärjessä. Hän oli yksin, ellei oteta lukuun\nmuhkeata hirvikoiraa, joka lepäsi hänen jalkojensa juuressa. Kun hän\npitkään luodikkoonsa nojaten katseli edessään leviävää hurmaavaa\nnäköalaa, häivähti hänen päivänpaahtamille kasvoilleen valoisa hymy, ja\nkun hän ajatteli tämän paikan mahdollisuuksia, sykähti hänen sydämensä\nilosta. Joessa hänen alapuolellaan oli pienoinen saari, niin pyöreä ja\nvehmas, että se näytti virrassa rauhallisesti kelluvalta, pehmoiselta\nmättäältä. Tuoreudessaan vielä heleänviheriä lehdistö kimmelsi ja\nsädehti aamukasteesta. Hänen takanaan kohosi korkeita harjanteita ja\nedessä virran toisella puolella levisi aarniometsä niin kauas kuin\nsilmä kantoi.\n\nAlapuolella näkyi vasemmalta syvän rotkon toiselta puolelta laaja,\ntasainen aukeama. Maahan sortuneet ja siellä täällä vielä pystyssä\ntörröttävät mustuneet puunrungot osoittivat metsäpalon riehuneen\npaikalla jolloinkin menneisyydessä. Maa oli nyt kauttaaltaan pähkinä-\nja laakeripensaiden peitossa, joiden seasta pilkotti ruusuja, kuusamia\nja villiomenapuita. Vieno tuoksu täytti ilman. Aukean toisessa reunassa\nkimalteli sinne tänne polveileva puro, joka kaukaa metsäisen rinteen\njuurelta ilmestyen virtasi pitkän matkan tyynenä ja rauhallisesti\nkaartuvia mutkia tehden, mutta riehahti sitten äkkiä erään kallion yli\nsyöksähtäen kiivaaseen juoksuun ja kiiruhti eteenpäin vaahdoten ja\nkohisten kuin pitkästä viivytyksestä kärsimättömänä alhaalla soljuvan,\nleveän Ohion helmaan.\n\nTämä yksinäinen metsästäjä oli eversti Ebenezer Zane. Hän oli niitä\nuskaliaita miehiä, jotka olivat siirtolaisaallon lähtiessä vyörymään\nlänteen jättäneet perheensä ja ystävänsä ja tunkeutuneet yksinään\nerämaahan. Lähdettyään kotoaan Itä-Virginiasta hän oli metsien halki\nsamoten ja seutuja tutkien lopulta päätynyt kaukaisen läntisen Ohion\nlaaksoon.\n\nPaikka teki eversti Zaneen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän päätti\nperustaa siihen uudisasutuksen. Merkittyään valtauksensa joitakin puita\nkuorimalla hän kyhäsi itselleen tilapäisen majan ja palasi vasta\nsyksyllä Berkeleyhin Virginiaan kertoakseen omaisilleen ja ystävilleen\nlöytämästään ihanasta maasta.\n\nSeuraavana keväänä hänellä oli ympärillään joukko pelottomia miehiä,\njotka olivat valmiit seuraamaan häntä erämaahan. Perheet jätettiin\nkaiken varalta toistaiseksi Red Stoneen Monongahela-joelle, koska\nkukaan ei voinut sanoa, mitä kaikkea matkalla voisi tapahtua, mutta\nmiehet, eversti Zane, hänen veljensä Silas ja Jonathan, Wetzelit,\nMcCollochit, Bennetit, Metzarit ja muut, jatkoivat vääjäämättä\nmatkaansa.\n\nTaival, jonka he kulkivat, oli yhtenäistä tiheätä ja melkein\nläpipääsemätöntä metsää, jossa uudisasukkaan kirves ei ollut vielä\nmilloinkaan kajahtanut, ja jossa saattoi joka askeleella joku\ntuntematon vaara väijyä.\n\nMutta näille rohkeille metsämiehille oli pelko tuntematon käsite.\nIntiaanin kiljunta ja luodin vihellys olivat heille kaikille tuttuja\nääniä ja huimimmatkin seikkailut tervetulleita. Intiaanien\nmetsästäminen oli Wetzeleillä, McCollocheilla ja Jonathan Zanella\nkiihkein intohimo, Wetzelit eivät välittäneetkään muusta. He olivat\nsaavuttaneet aivan satumaisen taitavuuden luodikon käytössä, ja heidän\naistinsa olivat kehittyneet pitkäaikaisesta harjoituksesta yhtä\nherkiksi kuin ketulla. Eränkäyntitaidon mestareina, silmät terävinä\nkuin ilveksellä ja aina valppaina huomaamaan jalanpainanteen,\nleirinuotiosta kohoavan savun tahi pienimmänkin merkin jostakin\nvihollisesta nämä miehet samosivat äänettömästi metsien halki\nuudisasukkaalle tunnusmerkillisellä sitkeydellä ja hellittämättömällä\nitsepintaisuudella, mutta aina varovaisina.\n\nHe saapuivat vihdoin mahtavaa virtaa hallitsevalle harjanteelle, jonka\nlaelta he katselivat toiveikkain mielin ja sykähtelevällä sydämellä\neteensä leviävää, silmänkantamattomiin ulottuvaa, tasaisessa\nvehmaudessaan pehmeästi kumpuilevaa tasankoa.\n\nJäntevät kädet ja terävät kirveet raivasivat pian aukean puhtaaksi ja\nnostattivat jykeviä hirsimökkejä jokitörmälle, joiden valmistuttua\nEbenezer Zane ja hänen seuralaisensa noutivat perheensä luoksensa, eikä\nkestänyt kauan, ennenkuin uudisasutus alkoi kasvaa ja kukoistaa. Mutta\nsitä mukaa kuin pienen kylän hyvinvointi lisääntyi, kävivät myös\npunaiset miehet levottomiksi ja tunkeileviksi. Uudisasukkaita ammuttiin\nheidän astellessaan auransa jäljessä tahi satoa korjatessaan.\nVihamielisiä intiaaneja vaani ympärillä ja teki raiviolta poistumisen\njokaiselle vaaralliseksi. Moni uudisasukas menetti henkensä siten, että\njoku läheisyyteen kätkeytynyt intiaani ampui hänet, kun hän astui ulos\nmökistään päivän sarastaessa.\n\nLäntisen sotilaspiirin päällikkö, kenraali George Rodgers Clark kävi\nkylässä vuonna 1774, ja kun uudisasukkaat epäilivät intiaanien juuri\nsilloin valmistelevan yleistä hyökkäystä asutukselle, päättivät he\nrakentaa linnoituksen nuoren kylänsä turvaksi. Kenraali Clark\nsuunnitteli varustuksen, ja kyläläiset rakensivat sen itse. Se sai\nensin nimen Fort Fincastle, lordi Dunmoren, Virginian silloisen\nmaaherran, kunniaksi, mutta vuonna 1776 nimi muutettiin Fort Henryksi,\nPatrick Henryn kunniaksi.\n\nSe oli monet vuodet rajaseudun maineikkain ja kuuluisin linnoitus, joka\ntorjui intiaanien toimeenpanemat lukemattomat hyökkäykset ja sai kestää\nkaksi muistettavaa piiritystäkin, toisen 1777, vuosi, jota mainitaan\nnimellä \"Verinen seitsikko\", ja toisen vuonna 1782. Tässä viimeisessä\npiirityksessä avusti Hamilton intiaaneja brittiläisine jääkäreineen\ntehden siten tästä hyökkäyksestä tosiasiallisesti vallankumouksen\nviimeisen taistelun.\n\n\n\n\nI\n\n\nZane-suku oli muinoin siirtokuntien edustavia sukuja; monet sen jäsenet\nolivat historiallisia henkilöitä.\n\nEnsimmäinen Zane johon sukututkimuksemme ulottuu, oli ylhäistä\ntanskalaista syntyperää. Maastaan karkotettuna hän siirtyi sittemmin\nAmerikkaan William Pennin keralla. Hän oli Pennin perustamassa uudessa\nsiirtokunnassa useita vuosia johtavassa asemassa, ja Zanen katu\nPhiladelphiassa on saanut hänestä nimensä. Mutta ollen kopea ja\nvallanhimoinen hän riitaantui lopulta kveekariveljiensä kanssa niin\nkatkerasti, että hän erosi heistä kokonaan ja muutti Virginiaan\nPotomac-joelle, seutuun, jota sanottiin silloin Berkeleyn\npiirikunnaksi. Siellä hänen viisi poikaansa ja yksi tyttärensä, tämän\nkertomuksen sankaritar, syntyivät.\n\nEbenezer Zane, lapsista vanhin, syntyi lokakuun 7 p. 1747 ja varttui\nmieheksi Potomacin laaksossa. Siellä hän meni naimisiin Elisabeth\nMcCollochin, rajaseudun historiassa kuuluisien McColloch-veljesten\nsisaren kanssa.\n\nEbenezer oli onnellinen saadessaan sellaisen vaimon. Hänen puolisonsa\nei ollut ainoastaan kaunis, vaan myös yhtä tarmokas kuin sydämellisen\nhyväntahtoinen ja lempeä. Hän oli erikoisesti tunnettu harvinaisesta\ntaidostaan sairaiden parantajana, ja hänen kätevyytensä lääkärin\nveitsen käytössä, kun kysymyksessä oli myrkytetyn luodin tahi nuolen\npoistaminen haavasta, oli pelastanut monta uudisasukasta toisten jo\nmenetettyä kaiken toivon.\n\nZanen veljekset tunnettiin rajaseudulla pääasiallisesti suurista\nvoimistaan ja intiaanien sodankäynnin ja tapojen tuntemuksestaan. He\nolivat kaikki vahvoja miehiä, nopeita kuin hirvet ja poikkeuksellisen\ntoimeliaita. Ulkonäkö oli erikoisen miellyttävä ja yhdennäköisyys\nsilmäänpistävä. Kaikilla oli pitkä, musta tukka, tummat silmät, selvät\nja säännölliset piirteet ja avoin ja rehti ilme.\n\nOllessaan vielä poikia he olivat melkein heti Virginiaan tultuaan, joka\noli silloin vielä rajaseutua sekin, joutuneet intiaanien vangeiksi\nsaaden olla näiden armoilla kaksi vuotta kaukana sisämaassa. Ebenezer,\nSilas ja Jonathan oli viety sitten Detroitiin, jossa heidät vaihdettiin\nvapaiksi toisiin vankeihin. Andrew Zanelle kävi onnettomasti. Hän oli\njo päässyt pakenemaan, mutta takaa-ajajat saavuttivat hänet\nScioto-joella ja ampuivat hänet, juuri kun hän pyrki uimalla sen\npoikki.\n\nVeljesten vangitsemiseen oli pääasiallisena vaikuttimena koston- ja\nsaaliinhimo, mutta kahleet, jotka pidättivät Isakia, veljeksistä\nnuorinta, jatkuvasti intiaanien keskuudessa, toisten jo päästyä\nvapaiksi, olivat sitäkin lujemmat. Eräs intiaaniprinsessa, jonka isä,\nTarhe, oli huronien mahtavan heimon päällikkö, rakasti häntä. Hän oli\nyrittänyt paeta useat kerrat, mutta oli aina saatu kiinni ja palautettu\nheimon luo, eikä hänestä ollut niihin aikoihin, jolloin kertomuksemme\nalkaa, kuultu hiiskahdustakaan moneen vuoteen, joten hänen uskottiin\nsaaneen surmaansa.\n\nElisabeth Zane, veljesten ainoa sisar, oleskeli silloin, kun Ebenezer\nZanen suunnittelema uudisasutus perustettiin erämaahan, erään tädin\nluona Philadelphiassa, saaden siellä kasvatuksensa.\n\nEversti Zanen talo, jykevistä hirsistä tehty kaksikerroksinen rakennus,\noli näkyvällä paikallaan harjun rinteellä noin viidenkymmenen metrin\npäässä varustuksesta asutuksen muhkein ja mukavin. Mutta vankat\nseinähirret, lujat salvokset, tuijottavat ampuma-aukot ja vahvoilla\nluukuilla ja salvoilla varustetut ikkunat ja ovet saivat sen näyttämään\nmelkeinpä tylyltä. Pohjakerroksessa oli kolme huonetta, keittiö,\nvarastohuone sotilastarpeille ja tilava arkihuone. Makuuhuoneet oli\nsijoitettu yläkertaan, johon päästiin jyrkkiä portaita myöten.\n\nUudisasukkaan vaatimattomassa majassa ei ollut tavallisesti muuta kuin\nalastomat seinät, yksi tahi kaksi vuodetta, pöytä ja joitakin istuimia\n-- vain välttämättömin sisustus, mutta eversti Zanen koti oli poikkeus.\nIso arkihuone oli mielenkiintoisin. Seinänraot oli tilkitty savella,\nminkä jälkeen seinät oli kauttaaltaan katettu valkoisella tuohella.\nNiille oli ripustettu metsästysretkiltä tuotuja voitonmerkkejä,\njoukossa intiaanien jousia, nuolia, piippuja ja tapparoita, vuoteet ja\npenkit oli peitetty puhvelintaljoilla, ja halaistuista ja sileiksi\nveistetyistä hirsistä tehdylle lattialle oli levitetty karhunnahoista\nsommiteltuja mattoja. Läntinen seinä oli rakennettu suuren\nkallionlohkareen päälle, johon oli hakattu avonainen takka. Sen\nyläpuolelle jäänyttä tyhjää paikkaa koristivat komean hirven leveät\nsarvet.\n\nTämä mustunut takka, joka oli nähnyt talon sortuvan kahdesti tuhaksi\npäällensä, oli räiskyvän pystyvalkeansa lämmöllä saanut ilahduttaa ja\nvirkistää monta kuuluisaa miestä. Lordi Dunmore, kenraali Clark, Simon\nKenton ja Daniel Boone olivat istuneet sen vaiheilla. Sen ääressä oli\nCornplanter tehnyt kuuluisan sopimuksensa eversti Zanen kanssa, kun hän\nmöi virrassa asutuksen kohdalla olevan saaren tynnyrillisestä viskiä.\nLogan, mingojen päällikkö ja valkoisten miesten ystävä, oli polttanut\nsamassa paikassa monta rauhanpiippua eversti Zanen kanssa. Kuningas\nLudvig Filip, jonka Napoleon oli karkottanut Ranskasta, oli Amerikkaan\ntultuaan viivähtänyt joitakin päiviä myös Fort Henryssä yksinäisillä\nmatkoillaan. Hänen sinne saavuttuaan puhkesi melkein heti ankara\nlumimyrsky, ja kuninkaallinen vieras vietti aikansa enimmäkseen eversti\nZanen takan ääressä. Humisevaan valkeaan tuijottaessaan hän ehkä näki\nonnettaren suosikin tähden kohoavan huimaavaan korkeuteensa.\n\nEräs kolea ilta varhain keväällä. Eversti Zane oli juuri palannut\ntavallisilta metsästysretkiltään, ja ulkoa kuului hevosten poljentaa ja\nneekeriorjien äänekästä puhetta. Kun hän astui sisään, tervehtivät\nhänen vaimonsa ja sisarensa häntä rakkaasti ja ilahtuneesti.\nPhiladelphiassa asuvan tädin kuoltua oli Elisabeth edellisenä syksynä\nmuuttanut länteen veljensä luokse. Vastaanotto oli väsyneelle\nmetsästäjälle tervetullut. Suloisen vaimon hellä suudelma,\nriemastuneiden lasten mekastus ja loimottava valkea lämmittivät hänen\nsydäntään ja saivat hänet tuntemaan, kuinka ihanaa oli jälleen olla\nkotona kolmen päivän metsissä kuljeskelemisen jälkeen. Pantuaan\nluodikkonsa nurkkaan ja riisuttuaan märän metsästystakkinsa hän\nkääntyi, jääden seisomaan selin tuleen. Nuori ja ryhdikäs eversti Zane\noli kaunis mies. Voimakas ja sopusuhtaisen kookas ja solakka vartalo\nilmaisi suurta voimaa ja kestävyyttä. Kasvot olivat säännölliset ja\nmiehekkäät. Tuuheat kulmakarvat yhtyivät melkein suoraviivaisesti,\nsilmät olivat tummat ja katse kirkas ja ystävällinen, suu päättäväinen\nja leuka voimakaspiirteinen -- ilmeessä oli todellakin jotakin\nsilmäänpistävän rohkeata ja nerokasta. Kookas susikoira, joka oli\nseurannut häntä sisään, oli matkasta väsyneenä painautunut lattialle\ntakan eteen ja sen pää lepäsi nyt valkeata kohti ojentuneilla\nkäpälillä.\n\n\"Olen todellakin iloinen päästessäni kotiin jälleen ja sitäpaitsi\nmelkein nälkään kuolemaisillani\", virkkoi eversti kirkkaasti hymyillen,\nkun neekeripalvelija toi höyryävää tarjotinta keittiöstä.\n\n\"Olemme niin hyvillämme, että olet jälleen luonamme\", vastasi hänen\nvaimonsa, jonka säteilevät kasvot todistivat täydelleen hänen sanansa.\n\"Illallinen on valmis -- Anni, tuo hiukan enemmän kermaa -- niin, olen\ntodellakin onnellinen, että olet kotona. Minulla ei ole hetkenkään\nrauhaa poissa ollessasi, etenkin kun tiedän sinun olevan Lewis Wetzelin\nseurassa.\"\n\n\"Retkemme epäonnistui kokonaan\", sanoi eversti otettuaan lautaselleen\naimo annoksen paistettua kalkkunaa. \"Karhut ovat juuri lähteneet\ntalvikonnustaan ja ovat nyt poikkeuksellisen arkoja. Jälkiä näimme\npaljonkin, pirstottuja lahopuita, ja sen semmoisia, joista oli\nsaalistettu toukkia ja mehiläispesiä. Wetzel ampui hirven, ja sitten\nvartioimme erästä sangen lupaavalta näyttävää paikkaa, josta olimme\nlöytäneet runsaasti karhunjälkiä; valvoimme melkein koko yön kylmässä\ntihkusateessa. Nyt olen väsynyt ja niin on Tigekin. Wetzel ei\nvälittänyt pahasta ilmasta eikä huonosta onnestammekaan, vaan lähti\njoitakin merkkejä intiaaneista keksittyään omille yksinäisille\nretkilleen.\"\n\n\"Hän on aina sellainen uskalikko\", huomautti rouva Zane.\n\n\"Niin. Verrattomien hermojensa nojalla hän selviytyy onnellisesti\nvaaroista, joissa tavallinen mies olisi ehdottomasti mennyttä. No,\nBetty, kuinka sinä voit?\"\n\n\"Oikein hyvin\", vastasi solakka, tummasilmäinen tyttö, joka oli juuri\nistuutunut everstiä vastapäätä.\n\n\"Sanohan, Bessie, mitä järkyttäviä kohtauksia sisareni on toimeenpannut\npoissa ollessani? Ehkäpä hänen viime kolttosensa, kun hän juotti\nsangollisen väkevää olutta tuolle kesylle karhu raukalle, riittääkin\njoksikin aikaa.\"\n\n\"Elisabeth on ihme kyllä ollut oikein kiltti, vaikka se ei suinkaan\njohdu mistään mielenmuutoksesta, vaan tästä kylmästä ja kosteasta\nsäästä. Odotan katastrofia joka hetki, ellei hän pääse pian ulos.\"\n\n\"Eihän minulla ole ollut tilaisuuttakaan muuhun kuin olla kiltti tyttö.\nJos sadetta kestää vielä päivän tahi pari, raivostun. Tahdon ratsastaa\nponillani, samoilla metsissä, meloa kanoottiani ja tehdä sitä, mikä\nminusta on hauskaa\", sanoi Elisabeth.\n\n\"Aivan niin, aivan niin, Betts. Tiesin elämän käyvän sinulle täällä\nyksitoikkoiseksi, mutta et saa menettää rohkeuttasi. Tulit tänne\nmyöhään syksyllä, kun kaikki oli alastonta ja kuihtunutta, joten olet\ntähän saakka nähnyt maailmamme vain sen alakuloiselta ja harmaalta\npuolelta. Touko- ja kesäkuussa meillä on jo oikein suloista. Voin viedä\nsinut paikoille, jossa maa on kirjavanaan kuusamia, unikoita ja\nruusuja. Tiedän sinun rakastavan metsiä, niin että hiukan vain\nkärsivällisyyttä vielä.\"\n\nElisabeth oli veljesten hemmoteltu lemmikki -- voisiko tyttö, jolla on\nympärillään viisi rotevaa ja harrasta palvojaa, olla muuta? Pieninkin\nhänelle sattunut vastoinkäyminen oli heille vakava asia. He olivat\nhänestä ylpeät eivätkä kyllästyneet milloinkaan puhumaan hänen\nkauneudestaan ja tiedoistaan. Hänellä oli musta tukka ja Zaneille\ntunnusmerkilliset tummat silmät, samat soikeat kasvot ja hienot\npiirteet, lisänä ääriviivojen omalaatuinen pehmeys ja ilmeen sulous,\njotka tekivät kasvot hurmaaviksi. Mutta kainosta ilmeestään huolimatta\nhän oli jyrkästi omintakeinen eikä antanut hevillä myöten väittelyyn\njouduttuaan, vallaton ja keimailuunkin taipuvainen sekä tulinen\nluonteeltaan, joka saattoi kuohahtaa aivan hämmästyttävän helposti.\n\nEversti Zanella oli tapana sanoa sisarestaan, ettei tämän tiedoilla ja\ntaidoilla ollut mitään rajaa. Oltuaan rajaseudulla vain joitakin\nkuukausia hän oli täydellisesti perillä pellavan valmistuksesta ja\nosasi kutoa siitä pukukangasta ihmeteltävällä kätevyydellä.\nIlahduttaakseen Bettyä rouva Zane salli hänen välistä valmistaa\npäivällisen, ja Betty teki sen tavalla, joka herätti veljeksissä\nihailua. Keittäjätärkin, vanhan Samin vaimo, joka oli ollut perheessä\nkaksikymmentä vuotta, oli niin ihastunut, ettei tiennyt, miten ylistää\nnuoren emäntänsä taitoa. Betty lauloi sunnuntaisin pienessä kirkossa,\nopetti järjestämässään sunnuntaikoulussa, voitti usein eversti Zanen ja\nmajuri McCollochin shakkipelissä, jota nämä olivat pelanneet yhdessä\npolvenkorkuisesta saakka; hän suoriutui todellakin oivallisesti melkein\nkaikesta, piirakoiden leipomisesta huoneensa tuohella katettujen\nseinien maalaamiseen saakka. Mutta kaikki tämä oli eversti Zanen\nmielestä merkityksetöntä ja vähäpätöistä. Eversti ei ollut mistään niin\nylpeä, kuin sisarensa pystyväisyydestä sellaiseen, joka vaati tarkkaa\nsilmää, nopeata jalkaa, jäntevää käsivartta ja rohkeata mieltä. Hän oli\nkertonut kaikille asutuksella, sellaisillekin, joita Betty ei edes\ntuntenutkaan, että tämä ratsasti kuin intiaani, ampui erehtymättömän\ntarkasti, oli perinyt hyvän annoksen Zanein nopeutta ja osasi ohjata\nkanoottinsa pahimpienkin kuohujen halki. Eversti Zanen kerskailujen\ntodenperäisyydestä ei ollut vielä mitään todisteita, mutta oli sen\nasian laita miten hyvänsä, Betty oli monista virheistään huolimatta\nvoittanut kaikkien suosion. Hän toi päivänpaistetta ja onnea\nkaikkialle, vanhat rakastivat ja lapset jumaloivat häntä, ja\nleveäharteiset, hidasliikkeiset nuoret uudisasukkaat olivat hänen\nläsnäollessaan ujoja ja vaiteliaita, mutta autuaallisen onnellisia.\n\n\"Betty, täytätkö piippuni?\" pyysi eversti noustuaan aterialta ja\nsiirrettyään raskaan tuolinsa lähemmäksi tulta. Noah, lapsista vanhin,\nkuusivuotias tanakka poikanen, kiipesi hänen polvelleen ja alkoi\nkysellä.\n\n\"Näitkö yhtään karhua tahi puhvelia?\" tiedusteli hän silmät suurina.\n\n\"En, poikaseni, en ainoatakaan.\"\n\n\"Kestääkö vielä kauan, kunnes olen kyllin suuri pääsemään mukaan?\"\n\n\"Kyllä, Noah; hyvin kauan.\"\n\n\"Mutta Betyn karhua en pelkää ollenkaan. Se kyllä ärisee minulle ja\nnäyttää hampaitaan, kun heittelen sitä palikoilla. Saanko tulla\nkanssasi ensi kerralla?\"\n\n\"Veljeni tuli tänään Short Creekistä. Oli käynyt Fort Pittissä saakka\",\nkeskeytti rouva Zane. Hänen vielä puhuessaan koputettiin ovelle. Betty\nmeni aukaisemaan, ja sisälle astuivat kapteeni Boggs, hänen tyttärensä\nLydia ja majuri Samuel McColloch, rouva Zanen veli.\n\n\"Iltaa, eversti! Odotin tapaavani teidät kotona tänä iltana. Sää on\nollut metsästykseen peräti kurja eikä paranemisesta näytä olevan\ntietoakaan. Tuuli on luoteessa ja hankkii myrskyä\", virkkoi kapteeni\nBoggs, hienopiirteinen, sotilaallisen näköinen mies.\n\n\"Halloo, kapteeni! Mitä kuuluu? Entä sinulle, Sam? En ole nähnyt sinua\npitkään aikaan\", vastasi eversti tervehtien vieraitaan sydämellisellä\nkädenpuristuksella.\n\nMajuri oli McColloch-veljeksistä vanhin. Intiaanien tappajana hän oli\nlähinnä Wetzeliä kuuluisin, mutta Wetzel metsästi mieluummin yksinään\nseuraten vihollisiaan tiettömien erämaiden halki, kun taas McColloch\ntoimi alkuasukkaita vastaan lähetettyjen rankaisuretkikuntien\njohtajana. Päivänpaahtamana ja kooltaan jättiläismäisenä hän oli\nmuhkeine partoineen tyypillinen metsämies. Silmät olivat yhtä siniset\nkuin sisarellakin ja äänessäkin oli sama miellyttävä sointu.\n\n\"Muistatteko minut, majuri McColloch?\" kysyi Betty.\n\n\"Kyllä\", vastattiin hymyillen. \"Olit pieni, terhakka tyttönen, kun näin\nsinut viimeksi Potomacissa.\"\n\n\"Muistatteko, että teillä oli tapana nostaa minut hevosen selkään ja\nopettaa minua ratsastamaan?\"\n\n\"No varmasti ja paremmin kuin sinä. Mutta sitä minä en ymmärtänyt,\nmiten pysyit sen hevosen selässä.\"\n\n\"Olen jälleen pian valmis jatkamaan harjoituksia. Olen kuullut\nihmeellisestä hypystänne harjanteen jyrkänteestä -- ettekö tahtoisi\nkertoa seikkailuanne minullekin? Kaikesta, mitä olen kuullut Fort\nHenryyn tultuani, ovat ratsastuksenne ja huima hyppynne\nihmeellisimmät.\"\n\n\"Hän tulee kiusaamaan sinut kuoliaaksi tuolla ratsastuksellasi, Sam, ja\nkoettaa varmasti antaa sinulle opetusta jyrkänteistä hyppäämisessä. En\nolisi lainkaan hämmästynyt, jos hän yrittäisi tehdä urotyösi\ntoistamiseen. Muistathan intiaaniponin, jonka ostin siltä\nturkiskauppiaalta viime kesänä? Se on villi kuin hirvi, mutta Betty on\nratsastanut sillä naarmuakaan saamatta\", puuttui eversti Zane\npuheeseen.\n\n\"Kerron sinulle seikkailuni joskus muulloin. Nyt minun täytyy\nneuvotella tärkeistä asioista\", vastasi majuri Betylle.\n\nJotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli ilmeisesti tapahtunut, sillä\njuteltuaan hetkisen niitä ja näitä miehet siirtyivät varastohuoneeseen\njatkaen siellä keskustelua matalalla ja vakavalla äänellä.\n\nLydia Boggs oli kahdeksantoista täyttänyt, vaaleatukkainen ja\nsinisilmäinen neitonen. Hän oli, kuten Bettykin, saanut hyvän\nkasvatuksen ja oli siinä suhteessa rikkaampi rajaseudun muita tyttöjä,\njoiden tiedot ulottuivat vain aniharvoin taloudenhoitoa laajemmalle.\nKenraali Clark oli intiaanisotien alkaessa sijoittanut kapteeni Boggsin\nFort Henryyn, ja Lydia oli asunut siellä isänsä keralla kaksi vuotta.\nHänestä ja Betystä oli heti tämän saavuttua, mitä Lydia oli tervehtinyt\nmitä suurimmalla ihastuksella, tullut parhaimmat ystävät.\n\nLydia kietoi kätensä Betyn kaulaan ja sanoi: \"Miksi et tullut\nvarustukseen tänään?\"\n\n\"Ilma on ollut koko päivän niin inhottavan ruma, etten välittänyt mennä\nulos.\"\n\n\"Sittenpä sinulta jäikin jotakin näkemättä\", sanoi Lydia\nsalaperäisesti.\n\n\"Kuinka niin? Mitä sitten?\"\n\n\"Jotakin vain, josta et ehkä välitäkään.\"\n\n\"Kylläpä sinä olet salaperäinen! Tietysti välitän. Minusta on tänä\niltana kaikki mielenkiintoista. Sano nyt, ole niin kiltti.\"\n\n\"Se on pian tehty. Majuri McCollochilla oli vain mukanaan eräs nuori\nsotilas.\"\n\n\"Sotilas? Fort Pittistäkö? Tunnenko hänet? Upseerit ovat melkein kaikki\nminulle tuttuja.\"\n\n\"Et, häntä et ole milloinkaan nähnyt. Hän on meille kaikille outo.\"\n\n\"Eipä sinun uutisistasi näytä olevan paljoakaan taikaa\", virkkoi Betty\npettyneesti. \"Vieraat ovat kyllä pienessä kylässämme sangen\nharvinaisia, mutta niistä päättäen, jotka ovat tänne viime aikoina\npoikenneet, ei tämäkään voi olla muita merkillisempi.\"\n\n\"Odota, kunnes näet hänet\", vastasi Lydia nyökäyttäen merkitsevästi\npäätään.\n\n\"Kuule, kerro hänestä kaikki, mitä tiedät\", pyysi Betty vilkastuen.\n\n\"Majuri McColloch toi hänet isän puheille ja hänet esitettiin\nminullekin. Hän on etelästä ja vanhasta hienosta perheestä. Näin sen\nheti hänen rauhallisesta ja pidättyvästä ilmeestään. Hän on kookas,\nvaalea ja kaunis, ja hänen kasvonsa ovat avoimet ja miehekkäät. Ja\nmiten hienosti hän käyttäytyy! Hän teki minulle niin syvän kumarruksen,\nettä menin hämmästyksestä melkein puhumattomaksi. Emmehän ole täällä\nnähneet muita kuin näitä isoja metsästäjiä, jotka puristavat kättä\nniin, että on vähällä huudahtaa, mutta tämä nuori mies on toisenlainen.\nHän on kavaljeeri. Kaikki tytöt ovat jo rakastuneet häneen. Ja niin käy\nsinunkin.\"\n\n\"Minunko? Ei varmastikaan. Mutta kuinka virkistävää tässä\nyksitoikkoisuudessa! Kaikesta siitä päättäen, mitä olet tässä nyt\nkertonut, hänen on täytynyt tehdä sinuun sangen voimakas vaikutus.\"\n\n\"Betty Zane, muistan kaikki näin hyvin, koska hän on juuri sellainen\nmies, jonka kuvasit eräänä päivänä, kun rakensimme pilvilinnojamme ja\nhaaveilimme yhdessä, minkälaisen sankarimme tulisi olla.\"\n\n\"Tytöt, eikö teillä ole nyt mitään parempaa puhuttavaa kuin tuommoinen\nhölynpöly?\" keskeytti rouva Zane, jota toisessa huoneessa pidetty\nneuvottelu hermostutti. Hän tiesi kokemuksestaan, mitä oli tulossa.\n\nEversti Zane ja hänen vieraansa keskustelivat sillä aikaa vakavasti\neräistä samana päivänä saapuneista uutisista. Eräs ystävällismielinen\nintiaanilähetti oli tuonut sellaisen sanan Short Creekiin -- pienoinen\nuudisasutus jokivarressa Fort Henryn ja Fort Pittin välillä -- että\nOhion laakson heimot valmistelivat ryöstöretkeä asutuksille. Majuri\nMcColloch, jota Wetzel oli varoittanut intiaanien keskuudessa\nvallitsevasta levottomuudesta -- kuume, joka uusiintui joka kevät --\noli mennyt Fort Pittiin toivossa saada sieltä lisäväkeä, mutta kun\nmitään apua ei annettu, lukuunottamatta sotilasta, joka oli\nvapaaehtoisesti lähtenyt hänen mukaansa, kiiruhti hän suorinta tietä\ntakaisin Fort Henryyn.\n\nHänen tuomansa uutiset tekivät kapteeni Boggsin, joka oli varusväen\npäällikkö, sangen huolestuneeksi. Miehistöstä oli nimittäin osa hirsien\nkaadannassa ylhäällä jokivarressa, eikä heitä odotettu kotiin ennenkuin\nparin viikon kuluttua.\n\nJonathan Zane, jolle oli lähetetty sana tulla everstin puheille, saapui\njuuri tällöin ja sai kuulla heti, mistä oli kysymys. Zanen veljesten\npuoleen käännyttiin aina, kun ratkaistavana oli jokin intiaaneja\nkoskeva seikka. Eversti Zanella oli suuri vaikutusvalta toisiin\nheimoihin ja hänen neuvonsa olivat korvaamattomat. Jonathan Zanesta\ntaas oli intiaanin näkeminenkin mitä vastenmielisintä, eikä hänestä\nollut neuvotteluissa juuri muuta hyötyä kuin että hän oli kokenut\ntiedustelija, intiaanien tappaja ja näiden erikoistuntija. Eversti Zane\nkertoi, että Wetzel ja hän olivat nähneet intiaanien jälkiä kymmenen\npenikulman päässä kylästä.\n\n\"Ja sanoihini voitte luottaa. Wyandotit ovat miehissä sotapolulla.\nWetzel käski minun kiiruhtaa suorinta tietä varustukseen ja riensi\ntiehensä. Olimme Baldin harjun takana karpalosuon laidassa. Omasta\npuolestani olen kuitenkin sitä mieltä, että saamme olla rauhassa. Jos\nintiaanit aikoisivat käydä kimppuumme, pitäisi heidän minun\nkäsittääkseni tulla lännestä Yellow Creekiä reunustavien korkeiden\nselänteiden suojassa. Sieltähän ne aina tulevat. Mutta onhan\nluonnollisesti parasta saada kaikesta tästä ehdoton varmuus, ja\ntohdinpa lyödä vaikka vetoa, että Lew tulee vielä tänä iltana tahi\nviimeistään aamulla minulle ilmoittamaan, mistä nyt on kysymys.\nLähettäkää sillä aikaa joitakin tiedustelijoita metsiin ja antakaa\nJonathanin ja majurin huolehtia virran vartioimisesta.\"\n\n\"Toivon Wetzelin tulevan pian\", sanoi majuri. \"Saamme olla siitä\nvarmat, että hän tietää aina intiaaneista enemmän kuin kukaan toinen.\nNäin hänet viimeksi viikkoa ennen kuin lähditte metsästysretkellenne.\nMenin Fort Pittiin ja koetin saada sieltä joitakin miehiä tänne, mutta\nvarusväki on pieni ja yhtä paljon avun tarpeessa kuin mekin. Eräs nuori\nClarke-niminen sotilas tarjoutui vapaaehtoisesti mukaani, ja minä toin\nhänet tänne. Hän ei ole milloinkaan nähnyt sotivaa intiaania, mutta\nhän on miellyttävän näköinen poika ja vaikuttaa reippaalta ja\nkunnolliselta. Kapteeni Boggs ottaa hänet kyllä vastaan, jos vain sinä\nsuostut.\"\n\n\"Totta kai. Olemme hyvillämme saadessamme hänet joukkoomme\", vastasi\neversti.\n\n\"Tilanne ei olisi läheskään näin vakava, ellen olisi lähettänyt poikia\njoelle\", virkkoi kapteeni Boggs huolestuneesti. \"Voisiko olla\nmahdollista, että he olisivat joutuneet kosketuksiin intiaanien\nkanssa?\"\n\n\"Mahdollista kyllä, mutta ei todennäköistä\", vastaisi eversti Zane.\n\"Intiaanit ovat kaikki Ohion toisella puolella. Wetzel on myös siellä,\nmutta hän on oleva täällä kauan ennen heitä.\"\n\n\"Toivon kaiken olevan kuten sanotte\", vastasi kapteeni Boggs. \"Lähetän\ntiedustelijoita joka taholle ja ryhdyn kaikkiin mahdollisiin\nvarokeinoihin. Meidän täytyy mennä nyt. Tule, Lydia.\"\n\n\"Tuleepa tästäkin ihana yö\", lausui eversti suljettuaan oven vieraiden\npoistuttua. \"Enpä tiedä, menenkö levolle ollenkaan.\"\n\n\"Kuinkahan Lew Wetzel viettää tämmöisen yön metsissä ollessaan?\" kysyi\nBetty uteliaasti.\n\n\"Lewkö? Hän lepää yhtä mukavasti kuin kaniini kolossaan\", vastasi\neversti nauraen. \"Hänellä on käden käänteessä pienoinen tuohikatos\nvalmiina, jonka suojaan hän sytyttää nuotionsa ja kyhää oksista mukavan\nvuoteen.\"\n\n\"Mitä tämä kokous oikeastaan merkitsi, Ebenezer, ja mitä veljeni kertoi\nsinulle?\" tiedusteli rouva Zane levottomasti.\n\n\"Meillä on jälleen odotettavissa ikävyyksiä wyandotien ja shawneiden\ntaholta. Mutta lähitulevaisuudessa en usko mitään kummempaa tapahtuvan,\nBessie. Eikä meitä voi saattaa pulaan mikään muu kuin pitkällinen\npiiritys.\"\n\nEverstin teeskennellyn huoleton ja välttelevä vastaus ei kyennyt\nrauhoittamaan hänen vaimoaan, joka tunsi veljensä ja tiesi, ettei hänen\nmiehensä näyttänyt milloinkaan syyttä huolestuneelta. Tavallisesti aina\nkirkkaat kasvot kävivät nyt synkiksi. Hän oli jo saanut nähdä niin\npaljon intiaanien sodankäyntiä, että sen pelkkä ajatteleminenkin sai\nhänet vapisemaan kauhusta. Betty näytti välinpitämättömältä. Hän\nkyyristyi taputtelemaan koiraa.\n\n\"Tige, intiaaneja, intiaaneja!\" sanoi hän.\n\nKoira murisi ja näytti hampaitaan. Sen luonto nousi heti intiaaneja\nmainittaessa.\n\n\"Koira on ollut levoton viime aikoina\", jatkoi eversti. \"Se löysi\nintiaanien jäljet ennen Wetzeliä. Tiedät, kuinka katkerasti Tige vihaa\nintiaaneja. Se on yhtä viisas kuin rohkeakin, ja tiedustelijoilla on\nollut siitä paljon apua aina siitä lähtien kun se palasi kotiin Isakin\nkeralla neljä vuotta sitten. Tigehän oli mukana, kun Isak karkasi viime\nkerran wyandotien luota. Ja kun Isak oli vankina, anasti hän koiran\ntakaisin punanahoilta, jotka olivat pieksäneet sen henkihieveriin, ja\nhoiti sen terveeksi. Ettekö ole välistä kuulleet murheellista ulvontaa\nyösydännä?\"\n\n\"Kyllä. Se saa minut vetämään peiton pääni yli\", vastasi Betty.\n\n\"Niin, se on vain Tige, joka suree Isakia\", sanoi eversti.\n\n\"Isak parka\", kuiskasi Betty.\n\n\"Muistatko hänet? Siitä on jo yhdeksän vuotta kun viimeksi näit hänet\",\nvirkkoi rouva Zane.\n\n\"Muistanko? Kyllä. En unohda häntä milloinkaan. Mahtaako hän olla vielä\nelossa?\"\n\n\"Luultavasti ei. Siitä on nyt neljä vuotta, kun hän joutui uudelleen\nvangiksi, eikä tämä hänen pitkä poissaolonsa ole muuten selitettävissä,\nkuin että hän on joko kuollut tahi mennyt lopultakin naimisiin sen\nintiaanitytön kanssa. Intiaani on luonteeltaan hämmästyttävän\nyksinkertainen. Isak on voinut helposti pettää vartijansa ja uskotella\nnäille olevansa tyytyväinen vankeudessaan. Koettaessaan karata hän on\ntodennäköisesti saanut surmansa kuten Andrew parkakin.\"\n\nVeli ja sisar tuijottivat surullisina valkeaan, joka alkoi vähitellen\nsortua hehkuvaksi hiilokseksi. Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus jota\nei häirinnyt muu kuin kiihtyvän tuulen humina ulkoa ja sadepisaroiden\nrapina katolta.\n\n\n\n\nII\n\n\nFort Henryn varustus oli virtaan jyrkästi viettävän, korkean niemekkeen\nkärjessä, josta oli kaunis ja laaja näköala. Se oli suorakaiteen\nmuotoinen, noin sadan metrin pituinen ja viidenkymmenen levyinen, ja\nsitä ympäröi joka taholla niin etäällä, että väliin jäi tilava piha,\nneljä metriä korkea, jykevä paaluaitaus, jonka kaikki neljä kulmausta\noli varustettu vahvalla linnakkeella. Niissä oli hyvää tilaa kuudelle\npuolustajalle. Itse varustusrakennus oli kaksikerroksinen, joista\nylempi ulkoni pari kyynärää alemman yli, ja sen vahvoista tammihirsistä\ntehdyt seinät olivat täynnä ampuma-aukkoja. Aitauksen sisäpuolella oli\nsitäpaitsi useampia hirsimökkejä ja sopiviin paikkoihin oli kaivettu\nsyviä kaivoja, niin että hyvää vettä oli aina ja runsaasti saatavilla,\nvaikka lähdekin olisi sattunut ehtymään.\n\nNäillä varustuksilla ja niiden intiaanisotien aikana tarjoamalla\nsuojeluksella on kaikissa kertomuksissa rajaseudun elämästä tärkeä\nsija. Ne olivat levottomuuksien sattuessa uudisasukkaan koti, ja niiden\nseinien sisäpuolella asuttiin usein viikkokausia.\n\nNämä vain puusta rakennetut linnoitukset, joiden lujittamiseksi ei\nollut käytetty ainoatakaan metallinaulaa (siitä yksinkertaisesta\nsyystä, ettei sellaisia ollut saatavissa), voivat näyttää\nmerkityksettömiltä ja vähäpätöisiltä näinä suurten linnoitusten ja\nmahtavien laivastojen päivinä, mutta ne olivat sen ajan vaatimusten\nmukaiset ja varjelivat monta nuorta asutusta intiaaniheimojen hurjilta\nhyökkäyksiltä. Fort Henryn piirityksessä noin vuotta ennen\nkertomuksemme alkua eivät uudisasukkaat olisi todennäköisesti\nmenettäneet yhtään miestä, jos he olisivat pysyneet varustuksessaan.\nMutta kapteeni Ogle, joka toimi silloin varusväen päällikkönä, oli\nlähtenyt intiaaneja vastaan. Hänen seuralaisistaan pääsi vain joitakin\ntakaisin varustukseen toisten joutuessa väijytyksen uhriksi.\n\nSitä seuraavana päivänä, jolloin majuri McColloch oli palannut Fort\nHenryyn, saivat kaikki uudisasukkaat käskyn heittää kevätkyntönsä ja\nmuut työnsä ja toimittaa karjansa ja kaikki ne tavarat, jotka he\ntahtoivat pelastaa punanahkojen hävittäviltä soihduilta, kiireesti\nvarustukseen. Naiset olivat saaneet osalleen lapsista huolehtimisen\nlisäksi luodikkojen puhdistamisen, luotien valamisen ja tuhannet muut\npienemmät tehtävät, joihin miehet eivät joutaneet. Majuri McColloch,\nJonathan ja Silas Zane olivat jo aamun sarastaessa lähteneet eri\ntahoille jokivarteen tiedustelemaan. Eversti Zane oli päättänyt pysyä\nalallaan talossaan ja puolustaa sitä, minkä tähden hän ei ollut\nsiirtänyt varustukseen muuta kuin hevosensa ja karjansa. Vanha Sam,\nneekeri, ajoi sinne parhaillaan heiniä kuorman toisensa jälkeen.\nKapteeni Boggs oli lähettänyt useampia miehiä teitä vartioimaan, ja\nyksi näistä oli sama nuori sotilas Clarke, joka oli tullut majurin\nmukana Fort Pittistä.\n\nAlfred Clarken olemuksessa oli rajaseudulla yleisesti käytetystä\nmetsästyspuvusta huolimatta jotakin, joka ilmaisi, että uudisasukkaan\nraskas työ ja kieltäymykset olivat seikkoja, joiden kanssa hän ei ollut\njoutunut ennen tekemisiin. Näin ajattelivat Fort Henryn asukkaat\nnähdessään hänen sulavan käyntinsä, valkoisen hipiänsä ja sileät ja\npehmoiset kätensä. Mutta hänen säännölliset ja puhtaat piirteensä,\njoissa ei näkynyt mitään julkeata, sinisten silmäin suora ja rehellinen\nkatse, ystävällinen ja hyväntahtoinen käytös ja se määrittelemätön\njokin, joka takaa miehen kunnollisuuden ja osoittaa hänen olevan\noikeata ainesta, tekivät kaikkiin, jotka tarkastelivat häntä lähemmin,\nhyvän vaikutuksen.\n\nHän ei tuonut Fort Pittistä mukanaan muuta kuin hevosensa, mustan,\nsorearaajaisen jalorotuisen, jonka hän tunnusti peittelemättä olevan\nainoan, mitä hän saattoi sanoa omakseen. Pyytäessään eversti Zanea\nottamaan hänet palvelukseensa varusväkeen hän kertoi olevansa kotoisin\nVirginiasta ja käyneensä koulua Philadelphiassa, ja että äidin toinen\navioliitto isän kuoltua samoin kuin hänen oma luontainen\nseikkailunhalunsa olivat saaneet hänet lähtemään kotoa uudisasukasten\nja rajaseudun ovelien intiaanien parista onneaan etsimään.\nLukuunottamatta parinkuukauden palvelusta kenraali Clarkin\npäällikkyyden alaisena hän ei tiennyt mitään rajaseudun elämästä, mutta\nhän oli kyllästynyt toimettomuuteen; hän oli vahva, tahtoi oppia eikä\npelännyt työtä. Eversti Zane, joka oli kokenut ihmistuntija, mieltyi\nhäneen heti; antaessaan nuorelle miehelle luodikon ja muut varusteet\nhän sanoi rajaseudun tarvitsevan rohkeita ja reippaita nuorukaisia, ja\njos hänellä oli jäntevä käsi ja altis mieli, löytäisi hän varmasti\nonnensa. Jos joku olisi voinut kertoa Alfred Clarkelle kohtalosta, joka\nodotti häntä, olisi hän mahdollisesti hypännyt siekailematta mustan\nratsunsa selkään ja karkuuttanut tiehensä, mutta kun tulevaisuus on\nmeiltä kaikilta salattu, kääntyi hänkin hilpein mielin tielle, jolle\nsallimus oli hänet nyt johdattanut.\n\nTänä kirkkaana kevätaamuna hän vartioi raivion laidassa menevää tietä\nnoin neljännespenikulman päässä varustuksesta. Hän piti saamiensa\nohjeiden mukaisesti tarkoin silmällä virran toista rantaa, jossa oli\nsillä kohdalla, missä hän seisoi, lavea mutka, joka ei näkynyt\nvarustukseen. Joki oli viime sateista tulvillaan, ja voimakas virta\nkiidätti hänen ohitseen irtautuneita pensaita, puita ja kaikenlaista\ntörkyä. Kaniineja ja muita pikkueläimiä, jotka tulva oli\ntodennäköisesti yllättänyt, kyyristeli ajelehtivilla rungoilla ja\nrisukasoilla. Katsahtaessaan tielle Clarke näki hevosen tulevan\nlaukaten häntä kohti. Ensin hän luuli sitä lähetiksi, jolla oli hänelle\njotakin asiaa, mutta kun tulija läheni, näki hän, että hevonen oli\nintiaaniponi ja ratsastaja nuori tyttö, jonka pitkä, musta tukka\nhulmusi tuulessa.\n\n\"Mitähän ihmettä nyt on tekeillä? Näyttää intiaanitytöltä\", mutisi\nClarke. \"Mutta hän ratsastaa hyvin, ken sitten lieneekin.\"\n\nHän painautui tien vieressä kasvavaan laakeripensaikkoon, ja kun\nnopeasti lähestyvä ratsastaja oli päässyt melkein kohdalle, hypähti hän\näkkiä esiin ja tarttui suitsiin. Poni säikähti ja nousi takajaloilleen,\nmutta hän veti sen alas, ja kun hän katsahti ylös, kohtasi hän\nkauneimmista tummista silmistä, mitä hänelle oli milloinkaan ollut onni\ntahi onnettomuus nähdä, katseen, joka oli äärimmäisen hämmästynyt ja\nihmettelevä.\n\nBetty, sillä hän se oli, tuijotti nuoreen mieheen kummissaan, kun taas\nAlfred meni yhä enemmän hämilleen. Molemmat vaikenivat, mutta Betty,\njoka ei hevillä joutunut sanattomaksi, selvisi pian hämmingistään.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi hän närkästyneesti.\n\n\"Sitä, että teidän täytyy kääntyä ja palata kylään\", vastasi Alfred\nrauhallisesti.\n\nMutta tie, jota hän nyt vartioi, sattuikin olemaan Betyn suosituin\nratsastustie, sillä siitä oli noin parin penikulman matkalla esteetön\nnäköala virralle. Betty ei ollut joko kuullut kapteenin määräystä,\nettei kukaan saanut poistua kylästä, tahi ei ollut välittänyt siitä, ja\nkun hänellä oli yleensä tapana tehdä, mitä halusi, oli hän\ntodennäköisesti antanut palttua kaikille määräyksille.\n\n\"Päästäkää hevoseni!\" huudahti hän karahtaen punaiseksi ja nykäisten\nohjaksista. \"Kuinka te uskallatte? Mikä oikeus teillä on pysähdyttää\nminut?\"\n\nIlme, jonka Betty näki Clarken kasvoilla, ei ollut hänelle outo, sillä\nhän muisti nähneensä sen Philadelphiassa tätinsä luona kohtaamiensa\nnuorukaisten kasvoilla. Se oli nuorten naisten vaihtelevaan\nluonteenlaatuun tottuneen miehen kevyttä ja kiusoittelevaa hymyä,\nheidän mahtipontisuutensa herättämää huvitettua ylenkatsetta. Mutta\nsiitä ei Betty nyt välittänyt. Häntä kiukutti se tyyneys, jolla nuori\nmies piteli edelleen ponia hänen käskystään välittämättä.\n\n\"Älkää vihastuko, pyydän\", vastasi Clarke. \"Olen pahoillani, etten voi\nsallia noin kauniin ja näppärän tyttösen toimia omin päin, mutta ponia\nen päästä ennenkuin sanotte palaavanne kylään takaisin.\"\n\n\"Te -- te julkea ja hävytön mies!\" huudahti Betty leimuavin silmin.\n\n\"Eihän toki, hyvä neiti\", vastasi Alfred hilpeästi nauraen.\n\"Tarkoitukseni ei ole suinkaan olla julkea tahi hävytön. Jos kapteeni\nBoggs olisi selittänyt minulle kaikki yksityiskohtaisesti, en\nluultavasti olisi huolinutkaan tästä tehtävästä, joka on ainakin tällä\nhetkellä kaikkea muuta kuin miellyttävä. Hänen olisi pitänyt mainita\nminulle vaarasta joutua intiaaniponeilla ratsastavien kiivasluonteisten\nnuorten neitien yliajettavaksi.\"\n\n\"Hellitättekö suitset, vai täytyykö minun laskeutua satulasta ja mennä\nkävellen apua hakeman?\" kysyi Betty uhkaavasti.\n\n\"Te palaatte heti varustukseen\", käski Alfred päättävästi. \"Minulla on\nkapteeni Boggsin määräys, ettei kukaan saa poistui raiviolta.\"\n\n\"Miksi ette sanonut sitä heti? Luulin teitä Simon Girtyksi tahi\njoksikin toiseksi rosvoksi. Oliko välttämätöntä seisottaa minua tässä\nnäin kauan selittääksenne, että olitte virantoimituksessa?\"\n\n\"Tiedätte selittämisen olevan välistä hankalaa\", vastasi Alfred, \"eikä\ntilanne ollut sitäpaitsi niinkään vastenmielinen. Rosvo en ole enkä\nusko teidän sitä luulleenkaan. Olen vain estänyt erään nuoren neidin\npäähänpiston, ja sehän on, tiedän mä, vakava rikos. Olen hyvin\npahoillani. Hyvästi.\"\n\nBetty loi häneen leimuavan silmäyksen tummista silmistään, pyöräytti\nponin ympäri ja antoi sen laukata tiehensä. Sointuva nauru kantautui\nhänen korviinsa, ennenkuin hän oli päässyt äänenkuulumattomiin, ja\nhänen poskensa karahtivat jälleen punaisiksi.\n\n\"Oikea pieni kaunotar, toden totta!\" jahkaili Alfred itsekseen\nkatsoessaan viehättävän ratsastajattaren jälkeen. \"Ja sitä sisua!\nIhmettelenpä, kuka hän mahtaa olla? Ei mokkasiineja eikä pukinnahkaisia\nkäsineitä ja tukka hajallaan kuin jollakin rasavillillä, mutta\nsydänmaan tyttö hän ei ole, siitä olen varma. Taisin olla hiukan liian\ntöykeä, mutta kun olin kerran ottanut sellaisen asenteen, en voinut\nmuuta; en ainakaan sellaista kopeaa äkäpussia kohtaan. Kiusaus oli\nliian suuri. Entä ne silmät? Tämä pieni rajaseudun asutus näyttää\nkäyvän vastoin kaikkia odotuksiani sangen mielenkiintoiseksi.\"\n\nPäivä meni vähitellen menojaan, eikä sen kuluessa tapahtunut ennen\niltaa enää mitään, joka olisi häirinnyt pääasiallisesti vain punaisista\nhuulista ja tummista silmistä haaveilevaa Alfredia. Juuri kun hän aikoi\npalata varustukseen illalliselle, kuuli hän koiran, jonka hän oli\nnähnyt hiukan ennemmin juoksevan tiellä, haukkuvan törmän alla jonkun\nmatkaa varustukseen päin. Poiketen taempana kohoavalle rinteelle hän\nnäki suuren, mustan koiran laukkaavan rannalla edestakaisin. Se haukkui\nhurjasti, eteni pari askelta veteen ja syöksähti taas takaisin\nhiekalle. Alfred otaksui sen näkevän joessa jotakin, ketun tahi suden,\njonka vuoksi hän laskeutui rannalle ja puhutteli sitä. Koira alkoi\nhaukkua entistä kovemmin ja kiivaammin, juoksi veteen ja katsoi virtaan\nja sitten häneen melkein inhimillisen älykkäästi.\n\nAlfred ymmärsi. Hän kohotti katseensa, mutta ei nähnyt ensin muuta kuin\najopuita. Sitten hän erotti äkkiä erään paksun rungon, jolla lepäsi\nsiihen kiinnitakertuneena joku inhimillinen olento, mies, kuten näytti,\nja mikäli hän saattoi nähdä intiaani. Hän nosti luodikon poskelleen ja\noli juuri laukaisemaisillaan, kun hän oli erottavinaan heikon \"halloo!\"\nKatsoen tarkemmin hän totesi, ettei jyvän takaa näkyvä pää ollutkaan\nsileäksi ajeltu eikä sillä omituisella hiustöyhdöllä koristettu, joka\non sotapolulle lähteneelle punanahalle tunnusmerkillinen, vaan pitkän,\nmustan tukan peittämä.\n\nAlfred laski luodikkonsa ja katseli kiinteästi runkoa taakkoineen.\nVirran mukana ajautuen se läheni vähitellen, kunnes hän näki, että\nsillä lepäävä mies oli valkoinen, joka oli kiertänyt toisen kätensä\nrungon ympärille ja meloi heikosti toisella. Hän päätteli, että mies\noli joko haavoittunut tahi hukkumaisillaan, sillä liikkeet hidastuivat\nja heikkenivät joka hetki. Kalpeat kasvot lepäsivät puuta vasten\nmelkein vettä viistäen. Alfred huusi hänelle joitakin rohkaisevia\nsanoja.\n\nHiukan alempana oli matala kallionkieleke, jonka kärki ulottui pari\nmetriä ulos veteen. Alfred riuhtaisi yltään takkinsa ja jalkineensa, ja\nkun runko lähestyi kielekettä hyppäsi hän virtaan ja kiskaisi puun\nrannalle. Siihen takertuneen miehen kuolonkalpeat kasvot osoittivat\nhänen menettäneen kaikki voimansa, ja että pelastus oli tullut aivan\nviime tingassa. Kun Alfred pääsi matalalle, kietaisi hän kätensä miehen\nympärille, joka ei kyennyt seisomaan, ja kantoi hänet kuivalle.\n\nPelastetulla oli pukinnahkainen metsästysmekko ja samasta aineesta\ntehdyt säärystimet ja mokkasiinit, kaikki niin huonossa kunnossa, että\nne tuskin pysyivät päällä. Säärystimet olivat riekaleina ja mokkasiinit\npuhki. Kasvot puhuivat kärsimyksistä ja rasituksista ja toisen olkapään\nalla oli vertavuotava ampumahaava.\n\n\"Voitteko puhua? Ken olette?\" kysyi Clarke haavoittunutta tukien.\n\nPonnistaen viimeiset voimansa mies koetti vastata ja saikin vihdoin\nkuiskatuksi jotakin, josta Alfred oli erottavinaan nimen \"Zane\", ja\nkaatui samassa tajuttomana maahan.\n\nKoira oli koko ajan käyttäytynyt sangen omituisesti, ja ellei Alfredin\nhuomio olisi kokonaan kohdistunut mieheen, olisi hän pannut merkille\neläimen kummallisen käytöksen. Se mennä pyyhkeili rantaa pitkin\nedestakaisin kuin järjiltään, kaivoi hiekkaa, niin että pienet kivet\nsinkoilivat korkealle ilmaan, teki lyhyitä, hurjia syöksyjä sinne\ntänne, hyppi, piehtaroi ja pyörähteli ja ryömi lopulta liikkumattomana\nmakaavan miehen luo ja nuoli hänen kättään.\n\nClarke oivalsi, ettei hän jaksaisi kantaa miestä perille saakka, joten\nhän pukeutui kiireesti ja lähti juoksemaan kylään eversti Zanen\npuheille. Ensimmäinen, jonka hän näki, oli everstin vanha neekeri, joka\nsuki parhaillaan erästä isäntänsä hevosta.\n\nSam oli aina tyyni ja rauhallinen ja suoritti kaikki tehtävänsä\nverkalleen ja hätäilemättä. Hän kääntyi hitaasti ja katsahti Clarkeen\npitkään ja arvostelevasti. Tämä oli hänelle outo, ja ollen luonteeltaan\njuro ja kylmäkiskoinen varsinkin vieraita kohtaan ei Samilla näyttänyt\nolevan mitään kiirettä vastata kysymykseen, missä eversti Zane mahtoi\nolla tavattavissa.\n\n\"Älä pöllistele siinä, senkin tomppeli!\" tiuskaisi Clarke, joka oli\ntottunut siihen, että neekerit tottelivat häntä, \"vaan vastaa paikalla,\nmissä eversti on!\"\n\nEversti Zane tuli samassa tallista ja aikoi juuri sanoa jotakin, kun\nClarke keskeytti hänet.\n\n\"Olen kiskonut joesta erään miehen, eversti, joka sanoo nimensä olevan\nZane, ja ellei hän tarkoittanut sitä, tuntee hän teidät joka\ntapauksessa, sillä hän sanoi varmasti 'Zane'.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti eversti ottaen piipun hampaistaan. Clarke selosti\ntapahtuman muutamilla sanoilla, ja käskettyään Samin seurata jäljessä\neversti lähti juoksemaan Clarken keralla alas rantaan, jossa mies\nmakasi yhä tajuttomana koiran vartioidessa vieressä.\n\n\"Jumalani! Sehän on Isak!\" huudahti eversti kalpeat kasvot nähdessään.\n\"Hän näyttää aivan hengettömältä, poika parka. Oletteko varma, että hän\npuhui? Tietysti hänen on täytynyt puhua, sillä mistäpä olisitte muuten\ntiennyt. Aivan niin, hänen sydämensä sykkii vielä.\"\n\nEversti Zane kohotti päätään, jonka hän oli painanut tiedottoman miehen\npovelle sydäntä kuunnellakseen.\n\n\"Jumala teitä siunatkoon, Clarke, että pelastitte hänet\", lausui hän\nlämmöllä. \"Sitä en milloinkaan unohda. Hän elää ja on luullakseni vain\nuupunut, sillä tuo haava on itsessään vähäpätöinen. Kiiruhtakaamme\nkotiin.\"\n\n\"Minä en häntä pelastanut, vaan koira\", kiiruhti Alfred vastaamaan.\n\nHe kantoivat tajuttoman ja vettävaluvan miehen everstin kotiin. Rouva\nZane avasi oven.\n\n\"Jälleen joku haavoittunut mies parka\", lausui hän säälivästi ja\nkumartui katsomaan kalpeita kasvoja. \"Suuri Jumala! Isak! Oh, älkää\nsanoko, että hän on kuollut!\"\n\n\"Aivan niin, Isak, eikä vielä läheskään kuollut\", vastasi eversti.\n\"Häntä on ammuttu, niin että panepas nyt ripeästi toimeksi, Bessie.\"\n\n\"Onko hänellä muita vammoja, paitsi tätä käsivarressa?\" kysyi rouva\nZane tutkien haavaa.\n\n\"En ainakaan luule, ja tuohan on verraten vähäpätöinen. Tämä heikkous\njohtuu verenvuodosta, rasituksista ja nälästä. Tahdotteko olla niin\nhyvä, Clarke, ja kiiruhtaa kapteeni Boggsille ja pyytää Bettyä tulemaan\nheti kotiin? Sam, lämmitä tuo huopa. Se on oikein, Bessie, tuohan\nviskiä\", jakeli eversti käskyjään.\n\nAlfredilla ei ollut aavistustakaan, kuka Betty oli, mutta kun se oli\nhänen mielestään sivuasia, hän lähti viivyttelemättä varustukseen. Hän\narveli, että Betty oli joku everstin orjatar, mahdollisesti Samin\nvaimo.\n\nMutta palatkaamme Bettyyn. Kun hän käänsi poninsa ja ratsasti pois\nseikkailunsa näyttämöltä, tapahtui se mielentilassa, joka on helpommin\nkuviteltu kuin kuvattu. Betty tahtoi aina pitää oman päänsä ja vihasi\nkaikkea vastarintaa, olipa se oikeutettua tahi ei, ja kun hän ei saanut\ntehdä, mitä halusi, suuttui hän tavallisesti. Mies, jota hän ei edes\ntuntenutkaan, oli antanut hänelle käskyjä ja pakottanut hänet luopumaan\nratsastusretkestään! Olihan se nyt jotakin aivan sietämätöntä! Ja tuo\nmuukalainen oli vielä ollut kaiken lisäksi nenäkäskin. Oli sanonut\nhäntä aivan tuttavallisesti \"kauniiksi ja näppäräksi tyttöseksi\", mikä\noli jo sinänsä suuri loukkaus, ja katsonut häneen niin kummallisesti.\nBetyllä oli jonkinlainen hämärä muisto katseesta, joka oli ollut\nsamalla sekä ihaileva että kiusoitteleva. Mies oli luonnollisesti sama,\njosta Lydia oli hänelle kertonut. Vieraat olivat heidän pienessä\nkylässään niin harvinaisia, ettei niitä ollut todennäköisesti useampia\nkuin yksi.\n\nLähellä kotia hän kohtasi veljensä, joka sanoi, että hänen oli parasta\nmennä sisään ja antaa Samin huolehtia ponista. Betty huusi neekerin\nluokseen ja meni sisään. Bessie oli mennyt varustukseen lasten kanssa,\nja kun sisällä ei ollut ketään puhetoveria, koetti Betty kuluttaa\naikaansa lukemalla, mutta todettuaan, ettei kirjasta ollut mitään\nhupia, heitti hän sen hyllylle ja otti esiin käsityönsä. Sekin\nosoittautui nyt aivan mahdottomaksi. Säikeet punoutuivat ja\nsotkeutuivat toivottomasti, ja kun hän oli hetkisen yrittänyt, survaisi\nhän sen pöydälle yhteen kasaan. Kietaisten huivin hartioilleen, sillä\nilta oli jo kulunut niin pitkälle, että ulkona oli koleata, hän\nlaskeutui alas ja ulos pihalle. Hän käveli hetkisen edestakaisin ja\nmeni sitten varustukseen kapteeni Boggsille. Lydia puuhaili parhaillaan\npellavien valmistuksessa.\n\n\"Näin sinun kiitävän ohi ponillasi. Kylläpä sinä osaat ratsastaa! Minä\nainakin pelkäisin taittavani niskani!\" huudahti hän kun Betty astui\nsisään.\n\n\"Retkestäni ei tullut mitään -- pilasivat kaiken\", vastasi Betty\nkiukkuisesti.\n\n\"Pilasivat? Miten -- kuka?\"\n\n\"Joku mies, luonnollisesti\", tiuskaisi Betty, jonka suuttumus ei ollut\nvielä asettunut. \"Miehethän ne aina turmelevat kaiken.\"\n\n\"Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitat, Betty? En ole kuullut sinun\nmilloinkaan puhuvan noin\", ihmetteli Lydia siniset silmät\nhämmästyksestä pyöreinä.\n\n\"Ratsastin jokitietä ja olin juuri päässyt raivion päähän, kun\npensaikosta hypähti eräs mies ja tarttui Madcapin suitsiin.\nAjattelehan! Säikähdin aivan suunniltani ja luulin joutuneeni\ntekemisiin Girtyjen kanssa, joilla on, kuten olen kuullut, tapana\nryöstää tyttöjä. Sitten mies sanoi olevansa tiellä vahdissa ja käski,\najattelehan, käski minun palata heti kotiin.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\" sanoi Lydia nauraen.\n\n\"Ei, ei vielä. Hän -- hän sanoi minun olevan kauniin, näppärän tytön;\nolevansa pahoillaan, etten saanut nyt toimia omin päin; että hän oli\nmieltynyt tehtäväänsä ja että tilanteella oli oma viehätyksensä.\nKaikkea sitä kuuleekin. Hän oli hyvin julkea\", lopetti Betty\nnärkästyksen puna jälleen poskillaan.\n\n\"Luulen, ettei elämyksesi ollut sentään niinkään hirveä, Betty, ei\nainakaan sellainen, että sinun kannattaisi siitä noin suuttua\", sanoi\nLydia iloisesti nauraen. \"Tiedäthän meidän nyt olevan kaukana\nerämaassa, jossa miehiltä ei voi paljoakaan odottaa. Nämä rajaseudun\nkarkeat miehet tietävät sangen vähän sellaisesta hienostumisesta, johon\nsinä olet tottunut. Toiset ovat hiljaisia ja puhuvat vain silloin kun\nheitä puhutellaan, ja heidän koruttomuutensa on aivan merkillepantava;\njuuri sellaisia kuin veljesi Jonathan ja Lew Wetzel kotona ollessaan.\nToiset taas ovat kerskailevia ja väkijuomia nautittuaan tunkeilevaisia.\nOltuani täällä vain pari viikkoa jouduin eräänä iltana toisten nuorten\nseuraan, ja siinä leikittiin muun muassa leikkiä, jossa kaikki\nsaapuvilla olevat miehet suutelivat minua.\"\n\n\"Paljon kiitoksia! Ole niin kiltti ja sano minulle, milloin tuota\nleikkiä aiotaan ensi kerran leikkiä, että tiedän pysyä kotona\", virkkoi\nBetty.\n\n\"Olen tullut täällä sangen hyvin toimeen, kun en ole ollut mistään\ntietävinänikään\", jatko Lydia. \"Ja totta puhuen olen oppinut näitä\nmiehiä kunnioittamaankin. He ovat kömpelöitä eivätkä osaa käyttäytyä,\nmutta he ovat rehellisiä ja uskollisia, ja se on täällä paljon\ntärkeämpää kuin hieno ja kohtelias käytöstapa, johon me naiset tahdomme\npanna aivan liian suurta painoa.\"\n\n\"Arvelen sinun olevan oikeassa ja koetan tästä lähtien olla järkevämpi.\nMutta palatakseni mieheen, joka turmeli ratsastukseni, niin hän ei\nainakaan ole uudisasukas luodikostaan ja pukinnahkaisesta asustaan\nhuolimatta. Hän on sivistynyt mies. Käytös ja puhetapa ilmaisivat sen,\nja hänen katseensakin oli niin erilainen. Olen varma, että hän oli tuo\nFort Pittistä tullut sotilas.\"\n\n\"Herra Clarkeko? No tietysti!\" huudahti Lydia käsiään taputtaen. \"Jopa\nminä olin tyhmä, kun en sitä heti älynnyt!\"\n\n\"Näytät kovin huvitetulta\", huomautti Betty kulmiaan rypistäen.\n\n\"Oh, kuinka hullua, Betty!\"\n\n\"Niinkö? Ei ainakaan minusta.\"\n\n\"Mutta se on, Betty. Minä, näetkös, kuulin herra Clarken sanovan,\nsitten kun isä oli kertonut täällä olevan paljon kauniita tyttöjä, että\nhän oli tottunut löytämään sellaiset ilman muiden apua. Ja heti ensi\npäivänä hän on tavannut sinut ja suututtanut sinut. Sehän minua niin\nnaurattaa.\"\n\n\"En tiennyt sinun voivan olla noin kauhea, Lydia.\"\n\n\"Herra Clarke ei ole ilmeisesti ainoastaan terävänäköinen, vaan myös\narvoituksellinen. Varo itseäsi, Betty.\"\n\n\"Älä nyt tee itseäsi naurettavaksi\", tiuskaisi Betty rajusti punastuen.\n\"Hänellä oli luonnollisesti oikeus pysähdyttää minut, ja ehkäpä hän\nteki minulle hyvän palveluksen käännyttämällä minut takaisin, vaikka en\nkäsitä, miksi hän kätkeytyi pensaikkoon. Mutta kohtelias hän olisi\nvoinut olla. Hän suututti minut. Hän oli niin tyly ja -- ja --.\"\n\n\"Hän ei tiennyt, kenen kanssa hänellä oli kunnia puhua\", keskeytti\nLydia rauhoittavasti.\n\n\"Älä nyt viitsi, Lydia. Toivottavasti et pidä minua niin hupsuna. Mutta\nsellaiseen kohteluun en ole tottunut enkä aio vastakaan tottua.\"\n\nLydia oli mielissään, että näyttämölle oli ilmestynyt joku, joka ei\nheti taipunut Betyn edessä, ja sen tähden hän piti nyt nuoren miehen\npuolta.\n\n\"Älä ole vihainen herra Clarke paralle. Ehkäpä hän luuli sinua joksikin\nintiaanitytöksi. Hän on niin kaunis. Olen varma, että huomasit sen.\"\n\n\"En muista enää, miltä hän näytti\", sanoi Betty. Hän muisti kyllä,\nmutta ei tahtonut myöntää sitä.\n\nKeskustelu siirtyi sitten muihin asioihin, ja heidän siinä jutellessaan\nalkoi iltakin pian hämärtää. Kun Betty nousi lähteäkseen kotiin, kuului\novelta hätäinen koputus.\n\n\"Kukahan se noin koputtaa?\" sanoi Lydia nousten. \"Odota, Betty, kunnes\navaan.\"\n\nTyönnettyään oven auki hän näki herra Clarken, joka seisoi portailla\nhattu kädessään.\n\n\"Tekö, herra Clarke! Tulkaa sisään!\" huudahti Lydia.\n\n\"Paljon kiitoksia, mutta ei ole aikaa\", sanoi Alfred. \"Tulin hakemaan\nBettyä. Onko hän täällä?\"\n\nHän ei huomannut Bettyä, joka oli peräytynyt hämärtyvän huoneen\nperille, ja Lydia oli joutunut kysymyksen kuullessaan niin ymmälle,\nettei tiennyt, mitä sanoa tahi tehdä.\n\nMutta Betyn laita oli toisin. Kun tämä muukalainen, joka oli jo kerran\nennen samana päivänä häntä niin vakavasti loukannut, mainitsi hänen\nnimensä noin tuttavallisesti, seisoi hän hetkisen aivan hiljaa\nhämmästyksestä sanattomana ja astui sitten nopeasti esiin.\n\nClarke kääntyi askeleet kuullessaan ja näki edessään kalpeat kasvot ja\ntummat, vihasta leimuavat silmät.\n\n\"Jos teidän on välttämättä mainittava minua nimeltä, mikä on minulle\ntodellakin käsittämätöntä, vaadin teiltä sen verran kohteliaisuutta,\nettä sanotte neiti Zane!\" lausui Betty kopeasti.\n\nLydia, joka oli alkanut tointua hämmästyksestään, koetti sopertaa:\n\n\"Betty, salli minun esitellä --\"\n\n\"Älä vaivaudu, Lydia. Olen kohdannut tämän henkilön jo kerran tänään\nenkä välitä tulla esitetyksi.\"\n\nKun Alfred huomasi tuijottavansa kasvoihin, jotka olivat kummitelleet\nhänelle koko iltapäivän, unohti hän asiansa hetkeksi kokonaan. Lydian\nsanat paljastivat hänelle vihdoin koko totuuden.\n\n\"Mutta tehän olette aivan märkä, herra Clarke!\" huudahti tämä. \"Mitä on\ntapahtunut?\"\n\nAlfredille oli kaikki selvinnyt äkkiä kuin leimauksessa. Tyttö, jota\nhän oli puhutellut tiellä, ja \"Betty\" olivat siis yksi ja sama henkilö.\nHän punastui. Hän tunsi, että hänen käytöksensä tiellä oli ehkä ollut\nliian jyrkkää, mutta tätä nöyryytystä hän ei ollut sentään ansainnut.\n\nNämä kaksi henkilöä, jotka kohtalo oli saattanut niin omituisella\ntavalla vastatusten, ja joiden kohdalle se oli merkinnyt omat\ntutkimattomat merkkinsä, tuijottivat vakavasti toisiinsa. Mikä salainen\nvoima vavahdutti Alfred Clarken koko olemusta ja sai Betty Zanen\nvärisemään?\n\n\"Neiti Boggs, olen kaksinkertaisesti onneton\", virkkoi Alfred Lydiaan\nkääntyen, \"mutta tällä kerralla olen totisesti syytön. Tulen suoraan\neversti Zanen kotoa, jossa on tapahtunut jotakin, ja josta minut\nlähetettiin tänne 'Bettyä' hakemaan, ilman että minulla oli kaukaisinta\naavistustakaan, kuka hän mahtoi olla. Eversti Zanella ei ollut aikaa\nselittää. Neiti Zanea tarvitaan kotona, siinä kaikki.\"\n\nJa luomatta Bettyyn silmäystäkään hän kumarsi syvään Lydialle ja astui\navoimesta ovesta ulos.\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi Betty hiljaa ja hiukan vavahtelevalla äänellä.\nNärkästys oli hävinnyt olemattomiin.\n\n\"Teillä on tapahtunut jotakin, mutta hän ei sanonut mitä tahi kenelle.\nSinun täytyy mennä kiireesti kotiin. Oh, Betty, toivon, ettei kukaan\nole haavoittunut tahi loukkaantunut! Ja sinä olit kovin epäkohtelias\nherra Clarkelle. Olen varma, että hän on hieno mies, ja sinä olisit\nvoinut malttaa mielesi hetkisen kuullaksesi, mitä hän tarkoitti.\"\n\nBetty ei vastannut, vaan kiiruhti ulos ja polkua alas varustuksen\nportille. Hän oli niin hengästynyt kotipihalle tullessaan, että hänen\ntäytyi pysähtyä portaille hiukan hengähtämään, tohtimatta peloltaankaan\navata heti ovea. Rohkaisten sitten mielensä hän astui sisään.\nEnsimmäinen vaikutelma, minkä hän sai kirkkaaseen valoon totuttuaan,\noli jonkin väkevän lääkkeen kirpeä haju. Oven suussa seisoi ryhmä\nlähinaapureiden naisia keskenään kuiskutellen. Majuri McColloch ja\nJonathan Zane seisoivat taempana vuoteen ääressä, jonka yli rouva Zane\nparhaillaan kumartui. Eversti Zane istui vuoteen jalkopäässä. Betty\nhuomasi kaiken tämän yhdellä silmäyksellä, ja kun everstin vaimo\nsiirrähti hiukan sivulle, hän näki valkoisella pieluksella kalpeat ja\nkuihtuneet kasvot tummine silmineen, jotka hymyilivät hänelle.\n\n\"Betty\", kuului hiljaa noilta kalpeilta huulilta.\n\nBetyn sydän hypähti rajusti ja tuntui samassa seisahtuvan kokonaan.\nMonta pitkää vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli viimeksi kuullut\ntuon äänen, mutta hän ei ollut sitä unohtanut. Se oli ollut hänelle\nlapsuuden onnellisina päivinä kaikista rakkain ja palautti nytkin heti\nmieleen suloiset muistot veljestä ja leikkitoverista. Betty heittäytyi\nilosta huudahtaen polvilleen vuoteen viereen ja kietoi kätensä hänen\nkaulaansa.\n\n\"Isak! Isak!\" sopersi hän peittäen suudelmilla veljensä kasvot. \"Sinäkö\nse todellakin olet? Tämä on liian suloista ollakseen totta! Jumala\nolkoon kiitetty! Olen rukoillut herkeämättä, että sinut palautettaisiin\nluoksemme.\"\n\nHän itki ja nauroi samassa hengenvedossa, mikä on naisille ominaista\nylivoimaisen riemun ja suuren helpotuksen hetkinä.\n\n\"Niin, Betty. Tässä on kaikki, mitä minusta on jäljellä\", lausui Isak\nrintaansa nojaavaa tummaa päätä hyväillen.\n\n\"Et saa rasittaa häntä, Betty\", varoitti eversti Zane.\n\n\"Et siis ole unohtanut minua?\" kuiskasi Isak.\n\n\"En, Isak, en hetkeksikään\", vastasi Betty hellästi. \"Eilen illalla\nviimeksi puhuin sinusta ja aprikoin, mahdoitko olla vielä elossa. Ja\nnyt olet täällä! Oh, olen niin onnellinen!\" Vavahtelevat huulet ja\nkyynelistä kimaltelevat tummat silmät ilmaisivat tehokkaasti hänen\ntunteensa.\n\n\"Olkaa niin hyvä, majuri, ja pyytäkää kapteeni Boggsia tulemaan tänne\nillallisen jälkeen. Silloin Isak jo jaksaa puhella hetkisen kanssamme\nja hän tietää jotakin intiaaneista\", sanoi eversti Zane.\n\n\"Ja pyytäkää sitä nuorta miestä, joka pelasti henkeni, myös tänne, että\nsaan kiittää häntä\", lisäsi Isak.\n\n\"Pelasti henkesi!\" huudahti Betty kääntyen hämmästyneenä veljeensä\ntumman punan levitessä samalla hänen poskilleen. Hän alkoi\nvaistomaisesti aavistaa jotakin.\n\n\"Aivan niin\", sanoi eversti vastaten veljensä puolesta. \"Nuori Clarke\nveti hänet virrasta. Eikö hän kertonut sinulle?\"\n\n\"Ei\", vastasi Betty heikosti.\n\n\"Hän on vaatimaton nuorukainen, mutta Isakin hän pelasti, siitä ei ole\nepäilystäkään. Saat kuulla kaikki illallisen jälkeen, niin että\nantakaamme Isakin nyt levätä.\"\n\nBetty painoi kasvonsa Isakin olkapäätä vasten, suuteli sitten häntä\nposkelle, nousi ja poistui hiljaa huoneeseensa. Sinne päästyään hän\nheittäytyi vuoteelleen ja koetti ajatella tyynesti. Päivä oli ollut\npitkän yksitoikkoisuuden ja tyhjyyden jälkeen niin tapahtumarikas, että\nhän oli aivan hämmästynyt. Ja ne olivat seuranneet toisiaan niin\nnopeasti, ettei hän ollut edes ehtinyt pysähtyä niitä pohtimaankaan.\nTylyn, mutta mielenkiintoisen vieraan ilmestyminen hänen tielleen\njokivarressa; sitä seurannut suuttumus; Lydian ystävälliset neuvot;\njälleen tuo muukalainen, mutta nyt sankarin sädehtivässä valopiirissä,\njohon hän oli noussut epäsuosion pimeistä syvyyksistä rakastetun veljen\npelastajana -- kaikki nämä ajatukset kieppuivat hänen mielessään\nsekavana vyyhtinä tehden selvästi ajattelemisen vaikeaksi. Mutta jonkun\najan kuluttua tunkeutui eräs seikka väkisin etualalle. Hän ei voinut\nsille mitään, että hän tunsi tehneensä vääryyttä eräälle, jolle hän\ntuli olemaan ikuisesti kiitollisuudenvelassa. Sitä ei voinut mikään\nmuuttaa. Hän oli aiheettomasti ja olematta siihen vähimmälläkään\ntavalla oikeutettu loukannut miestä, jota hän sai kiittää veljensä\npelastumisesta.\n\nBetty oli yhtä jalomielinen ja helläsydäminen kuin intohimoinen ja\ntulinen, ja kun hän käsitti, kuinka epäkohtelias ja maltiton hän oli\nollut, valtasi hänet syvä häpeäntunne. Peräytyminen oli ollut hänelle\naina sanomattoman vaikeata. Mikään ei ollut niin vastenmielistä kuin\nomien sanojensa peruuttaminen, ja hänen koko ylpeytensä nousi sitä\nvastaan, mutta muuta valinnan varaa ei ollut. Hänen oli pyydettävä\nanteeksi herra Clarkelta. Kuinka hän voisi? Mitä hän sanoisi? Hän\nmuisti, kuinka kylmältä ja tuimalta tämä oli näyttänyt kääntyessään\nhänestä Lydiaan. Ymmällään ja onnettomana Betty teki, mitä kuka hyvänsä\ntyttö olisi tehnyt hänen asemassaan: hän turvautui sukunsa lohduttavaan\nja aina auttavaan etuoikeuteen -- vuolaaseen itkuun.\n\nPäästyään jälleen tasapainoon hän nousi ja valeli kuumia poskiaan\nraikkaalla vedellä, järjesti tukkansa ja muutti ylleen valkoisen\nleningin, sitoi heleän liinan kaulaansa ja solmi nauharuusukkeen\ntukkaansa. Intiaanit olivat jo unohtuneet kokonaan. Kun rouva Zane\npyysi häntä illalliselle, oli hän tehnyt päätöksensä. Hän pyytäisi\nanteeksi herra Clarkelta, sanoisi olevansa pahoillaan ja toivovansa,\nettä heistä tulisi ystävät.\n\nIsak Zanen tarina tunnettiin Potomacista Detroitiin ja Louisvilleen\nsakka. Rajaseudulla pelotteli moni huolestunut äiti sillä poikiaan, kun\nmetsissä samoileminen alkoi käydä näille liian rakkaaksi. Sinä iltana,\njolloin Isak oli palannut, uudisasukkaat unohtivat vaikeat ajat ja\nnäköpiiriin nousseet uhkaavat pilvet ja kerääntyivät miehissä\ntoivottamaan hänet tervetulleeksi.\n\nVanha John Bennet, asutuksen suurin ja hilpein mies, tuli sisään ja\nlausui mielihyvänsä Isakin paluun johdosta. Hän oli kooltaan\njättiläismäinen, ja kun hän käveli huoneen poikki, notkahtelivat\njykevät permantolankut hänen askelistaan. Rehelliset kasvot säteilivät\nmielihyvästä, kun hän kumartui Isakin puoleen ja puristi tämän kättä.\n\n\"Onpa totisesti hauskaa nähdä sinut jälleen, Isak. Olen aina tiennyt\nsinun tulevan kerran takaisin ja aina sitä sanonut. Noita kirottuja\npunanahkoja ei ole jokivarressa kyllin paljon pitääkseen sinua\nvankina.\"\n\n\"Mielestäni he kykenivät pitämään häntä luonaan tavallisen kauan\",\nhuomautti Silas Zane.\n\n\"Kas tuossahan sankarimme tuleekin\", keskeytti eversti Zane, kun Clarke\nastui sisään kapteeni Boggsin, majuri McCollochin ja Jonathanin\nkeralla. \"Onko Wetzelistä tahi intiaaneista kuulunut mitään?\"\n\nJonathan, joka ei ollut vielä nähnyt veljeään, meni huoneen poikki ja\npuristi vaieten Isakin kättä.\n\n\"Intiaaneja ei ole ainakaan vielä joen tällä puolella\", sanoi majuri\nMcColloch vastaukseksi eversti Zanen kysymykseen.\n\n\"Olette kovin vaatimaton, herra Clarke\", lausui eversti Zane. \"Sisareni\nkertoi, ettette ollut sanonut hänelle mitään siitä, miten Isak\npelastui.\"\n\n\"Eihän se minun ansiotani ollut\", vastasi Alfred vältellen. \"Isolla,\nmustalla koirallanne on siinä huomattava osa.\"\n\n\"Ensimmäinen päivänne täällä keskuudessamme ei olisi voinut olla\nparempi; pidän sitä hyvänä enteenä onnesta, jota tulitte lännestä\netsimään.\"\n\n\"Kuinka voitte?\" kysyi Alfred mennen Isakin vuoteen ääreen.\n\n\"Kiitos, oikein hyvin\", vastasi Isak puristaen lämpöisesti Alfredin\nkättä.\n\n\"On hauskaa nähdä teidän toipuvan\", jatkoi Alfred. \"Saadessani teidät\nylös vedestä pelkäsin jo pahinta.\"\n\nIsak lepäsi vuoteella pää ja hartiat pielusten varassa. Hän oli\nveljeksistä kaunein. Elleivät hänen kasvonsa olisi olleet kalpeat ja\nkuihtuneet, olisi hän ollut aivan Betyn näköinen; samat tummat silmät\nja säännöllisesti kaartuvat kulmakarvat ja sama suu, vaikkakin\nääriviivoiltaan lujempi ja ilman niitä pehmeitä käänteitä, jotka\ntekivät sisaren suun niin viehättäväksi.\n\nBetty ilmestyi ovelle, mutta nähdessään huoneen olevan miehiä täynnä\nhän empi hetkisen, ennenkuin astui esiin. Valkoisessa leningissään hän\nnäytti niin hennolta ja viehkeältä, että se vaikutti tässä ympäristössä\nmelkeinpä vieraalta. Alfred ainakin ajatteli, että sellaisen hurmaavan\nnäyn esittäminen näille karkeille uudisasukkaille, joilla oli kaikilla\nkulunut ja likainen pukinnahkainen asu yllään ja puukko ja tappara\nvyössä, oli suoranaista tuhlausta. Eversti Zane meni Betyn luo, kietoi\nkätensä tämän vyötäisille ja kääntyi Clarkeen päin silmät säteillen.\n\n\"Betty, salli minun esitellä sinulle päivän sankari, herra Alfred\nClarke. Tämä on sisareni.\"\n\nBetty ojensi kätensä Alfredille, mutta loi heti katseensa alas.\n\n\"Minulla on ollut kunnia kohdata neiti Zane jo kahdesti tänään\", sanoi\nAlfred.\n\n\"Kahdesti?\" Eversti kääntyi Bettyyn, mutta tämä ei vastannut, vaan\nirroittautui hänen otteestaan ja meni Isakin vuoteen viereen istumaan.\n\n\"Kohtasin neiti Zanen päivällä jokitiellä, mutta silloin en tuntenut\nhäntä vielä\", vastasi Clarke. \"Minun oli hieman vaikeata saada hänet\npysähdyttämään poninsa, jolla näytti olevan hyvä halu mennä Fort\nPittiin tahi johonkin toiseen paikkaan jokivarressa.\"\n\n\"Ha, ha, ha! Hänen tapansa ratsastaa ponillaan tunnen kyllä\", vastasi\neversti sydämellisesti nauraen. \"Sanon teille, Clarke, että tällä\nasutuksella osataan ratsastaa. Oletteko kuullut majuri McCollochin\nhypystä tuolta jyrkänteeltä?\"\n\n\"Olen kuullut siitä mainittavan, mutta tahtoisin mielelläni kuulla\nyksityiskohtaisesti koko seikkailun\", sanoi Alfred. \"Pidän hevosista ja\nluulen osaavani itsekin hiukan ratsastaa. Mutta nyt taitaa käydä niin,\nettä saan tarkistaa kantani siinä kohdassa.\"\n\n\"Fort Pittistä tuomanne ratsu on todella hieno eläin\", huomautti\nmajuri. \"Minusta olisi mieluista omistaa se.\"\n\n\"Vetäkää tuolinne lähemmäksi ja kuunnelkaamme Isakin tarinaa\", kehoitti\neversti Zane.\n\n\"Se on sangen lyhyt\", sanoi Isak äänellä, joka oli vielä matala ja\nheikko. \"Minulla on, ikävä kyllä, joitakin huonoja uutisia, mutta ne\njätän viimeisiksi. Tämän vuoden lopussa olisin ollut ummelleen kymmenen\nvuotta wyandotien vankina. Neljä vuotta sitten jouduin viimeksi heidän\nkäsiinsä, mutta minua on kohdeltu hyvin, paremmin kuin kukaan teistä\nvoi kuvitellakaan. Syy, miksi minua on näin kauan siellä pidetty, on\nluultavasti teille kaikille tuttu. Myeraah, wyandotien prinsessa, on\nottanut minut suojelukseensa, ja sentähden minua on vuosikausia\nkiusattu liittymään heimoon, ottamaan Valkoinen kurki, joksi he\nMyeraahia sanovat, puolisokseni ja rupeamaan wyandotipäälliköksi. Mutta\nsiihen en ole milloinkaan suostunut, vaikka olenkin varonut\nsuututtamasta intiaaneja. Olen saanut liikkua vapaasti kylässä, mutta\nsiitä huolimatta minua on aina pidetty tarkasti silmällä. Olisin siellä\nvieläkin, ellen olisi epäillyt Hamiltonin, brittiläisen käskynhaltijan,\ntehneen liiton huronien, shawneiden, delawarien ja muiden heimojen\nkanssa tuhotakseen jokivarren valkoiset asutukset. Intiaanit ovat jo\nmonta kuukautta valmistautuneet jollekin sotaretkelle, joka voittaa\nmerkeistä päättäen kaikki edelliset, ja vihdoin sain kuulla\nMyeraahilta, että epäluuloni olivat kaikki tosia. Livistin heti\nensimmäisen suotuisan tilaisuuden sattuessa. Jätin kaikki soturit\njälkeeni, Nopsajalankin, wyandotien parhaimman juoksijan, joka ampui\nminua käsivarteen. Haava teki kulkuni peräti vaivalloiseksi, ja nämä\nkolme tahi neljä päivää olen elänyt vain marjoilla ja juurilla, niin\nettä kun pääsin joelle, olin aivan lopussa. Työnsin erään rannalle\najautuneen rungon virtaan ja lähdin pyrkimään yli, ja kun koira huomasi\nminut, tiesin olevani turvassa, elleivät voimani pettäisi. Mutta\nsilloin, kun tämä nuori mies ojensi luodikkonsa minua kohti, luulin\nkaiken olevan mennyttä. En jaksanut huutaa kyllin kovasti.\"\n\n\"Aioitteko ampua?\" kysyi eversti Clarkelta.\n\n\"Luulin häntä intiaaniksi, mutta onneksi huomasin erehdykseni ajoissa\",\nvastasi Alfred.\n\n\"Ovatko punanahat tulossa tännepäin?\" kysyi Jonathan.\n\n\"En osaa sanoa. Wyandotit ovat tällä haavaa kotona, mutta tiedän, että\nenglantilaiset ja intiaanit tulevat tekemään yhteisen hyökkäyksen\nasutuksille. Se voi viipyä kuukauden tahi vuodenkin, mutta se tulee\nvarmasti.\"\n\n\"Ja Hamilton on kaiken takana\", lausui eversti Zane katkerasti.\n\n\"Intiaaneille on tehty vääryyttä. Olen monessa kohdassa heille\nmyötätuntoinen. Olemme pettäneet sanamme, olleet petollisia heitä\nkohtaan, rikkoneet tehdyt sopimukset ja ryöstäneet heiltä maat. Pipe ja\nWingenund ovat sangen katkeria valkoisille, ja Cornplanter myös, ellen\nerehdy. Hän maksaisi mitä hyvänsä Jonathanin päänahasta, ja kukin heimo\nolisi luullakseni valmis antamaan sata parhainta soturiaan Kuoleman\ntuulesta, joksi he Lew Wetzeliä sanovat.\"\n\n\"Oletko milloinkaan sattunut näkemään Punaista kettua?\" kysyi Jonathan,\njoka istui valkean lähellä tapansa mukaan vakavana ja harvasanaisena.\nHän oli Zanen veljeksistä hurjin ja kesyttömin ja oleili tavallisesti\nmetsissä, ei vain intiaanien kanssa tapellakseen, kuten Wetzel, vaan\npelkästä kiintymyksestään ulkoilmaelämään. Kotona hän oli aina\nmiettiväinen ja vaitelias.\n\n\"Olen kyllä\", vastasi Isak. \"Hän on shawneepäällikkö ja tuon sotaisen\nheimon rajuimpia sotureita. Näin hänet kerran eräässä wyandotikylässä\nnimeltä Intiaanin pää, ja hänellä oli kaksisataa parhainta soturiaan\nmukanaan.\"\n\n\"Hän on paha intiaani. Wetzel ja minä tunnemme hänet. Hän on vannonut\nripustavansa päänahkamme wigwaminsa orteen\", sanoi Jonathan.\n\n\"Wetzeliä vihaavat luonnollisesti kaikki intiaanit verisesti, mutta\nmitä päälliköllä on oikeastaan sinua vastaan?\" tiedusteli eversti Zane.\n\n\"Olimme kerran monta vuotta sitten Wetzelin kanssa metsästämässä\nalhaalla Girtyn niemessä, jossa yhdytimme viiden shawneen jäljet.\nMieleni teki jo kotiin, mutta Wetzel ei tahtonut kuulla siitä\npuhuttavankaan. Lähdimme jäljille ja saavutettuamme intiaanit pimeän\ntultua hyökkäsimme heidän kimppuunsa. Vain yksi pääsi elävänä\nkäsistämme, hänkin pahasti haavoittuneena, emmekä voineet lähteä hänen\njälkeensäkään, koska näimme, että heillä oli mukanaan vankina eräs\nvalkoinen tyttö, jonka joku noista punaisista piruista oli murhannut\ntapparaniskulla luullen meidän tulleen häntä vapauttamaan. Hän oli\nvielä hengissä, ja me teimme kaikkemme pelastaaksemme hänet, mutta hän\nkuoli, ja hautasimme hänet siihen. He olivat Punaisen ketun sotureita\nja matkalla vankeineen hänen leiriinsä. Noin vuotta myöhemmin kuulin\neräältä ystävällismieliseltä intiaanilta, että shawneepäällikkö oli\nvannonut tappavansa meidät. Hän tulee varmasti toimimaan johtajana\nhyökkäyksessä, josta puhuit.\"\n\n\"Ajat ovat todellakin kaameat\", huomautti eversti Zane, \"sellaiset,\njotka koettelevat miesten mieltä. Mutta omasta puolestani uskon\nvahvasti, ettei päivä, jolloin punaiset miehet on karkotettu kauas\nnäiltä mailta, ole enää kaukana.\"\n\n\"Onko se intiaaniprinsessa kaunis?\" kysyi Betty Isakilta.\n\n\"On kyllä, Betty; melkein yhtä kaunis kuin sinä\", vastasi Isak. \"Hän on\npitkä ja solakka ja poikkeuksellisen kaunis intiaanittareksi. Tiedän\nsen lisäksi kertoa hänestä jotakin muuta vielä mielenkiintoisempaa,\nsillä olen wyandotien luona ollessani päässyt perille Myeraahin äidin\nsalaisuudesta, jota ei ole kenellekään ilmaistu. Kanadassa ollessaan\nTarhe asui heimoineen Muskoka-järven alueella Kuu-joen suulla. Vanhat\nsoturit kertoivat minulle ihmeellisiä tarinoita entisen maansa\nihanuudesta. Siellä Tarhe otti kerran vangiksi joitakin ranskalaisia\nmatkamiehiä, muiden muassa erään naisen nimeltä La Durante, jolla oli\npieni, suloinen tyttö. Toiset vangit vapautettiin, mutta tyttösen\ntäytyi jäädä wyandotien luo. Kun hän oli tullut täysi-ikäiseksi, otti\nTarhe hänet vaimokseen. Myeraah on hänen lapsensa. Tarhe oli kerran\nvienyt vaimonsa mukanaan Detroitiin, mutta siellä oli eräs vanha\nranskalainen alkanut väittää, että Tarhen vaimo oli hänen lapsensa,\nminkä jälkeen Tarhe ei käynyt enää milloinkaan valkoisten asutuksilla.\nMyeraah polveutuu äitinsä puolelta ylhäisestä ranskalaisesta perheestä,\nja tuo vanha ranskalainen oli todennäköisesti markiisi La Durante ja\nMyeraahin isoisä.\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni nähdä hänet, vaikka häntä vihaankin. Hänen\nnimensä kuulostaa niin omituiselta\", sanoi Betty.\n\n\"Se on intiaanien kieltä ja merkitsee valkoinen kurki, joka on\nharvinainen ja kaunis lintu. En ole milloinkaan sattunut sitä näkemään.\nNimi on ollut huronien keskuudessa ylimuistoisista ajoista kuuluisa ja\nsuosittu. Intiaanit sanovat häntä Valkoiseksi kurjeksi sentähden, että\nhän kahlailee mielellään.\"\n\n\"Arvelen Isakin puhuneen tänä iltana jo niin paljon, ettei enemmästä\nväliä\", virkkoi eversti Zane. \"Hänen täytyy levätä nyt. Kertokaahan,\nmajuri, Isakille, Betylle ja herra Clarkelle seikkailunne kalliolla.\"\n\n\"Olen kuullut siitä intiaaneilta\", sanoi Isak.\n\n\"Miltä jyrkänteeltä te hyppäytitte hevosenne, majuri?\" kysyi Clarke.\n\n\"Samasta paikasta, josta eversti Zane näki ensi kerran tämän laakson,\npuron poikki ulkonevalta, alastomalta kallionkielekkeeltä, johon harju\npäättyy. Katsellessani jyrkännettä en voi vieläkään oikein uskoa, että\ntulin siitä onnellisesti alas. Mutta intiaanit, eversti Zane, Jonathan,\nWetzel ja monet muut näkivät tapauksen, näkivät sen omin silmin, niin\nettei kai siinä muu auta kuin uskoa.\"\n\n\"Uskomattomalta se ainakin tuntuu\", sanoi Alfred. \"En voi käsittää,\nkuinka mies ja hevonen saattoivat tulla siitä hengissä alas.\"\n\n\"Sitähän me kaikki sanomme\", puuttui eversti Zane puheeseen. \"Mutta\nkertominen näyttää jälleen jäävän minun tehtäväkseni. Meillä on kyllä\nsankareita ja historian tekijöitä, mutta vähän kertojia.\"\n\n\"Olen pelkkänä korvana\", vastasi Alfred, \"ja samalla kiihkeän utelias\nnäkemään tämän Wetzelin, jonka maine on levinnyt kotiini saakka kauas\nVirginian sydämeen.\"\n\n\"Toiveenne täyttyy epäilemättä sangen pian\", jatkoi eversti. \"Mutta nyt\nkerron teille McCollochin hurjasta ratsastuksesta henkensä edestä ja\nhänen ihmeellisestä hyppäyksestään Wheeling Hillin jyrkänteestä. Noin\nvuosi sitten, kun intiaanit piirittivät varustusta, majuri pujottelihe\nsaarroslinjan läpi Short Creekiin ja palasi seuraavana päivänä\nneljäkymmentä ratsumiestä mukanaan. He ratsastivat kylmäverisesti\nsuoraan portille ja pääsivät kaikki sisälle paitsi urhoollinen\nmajurimme, joka oli jättäytynyt joukon viimeiseksi. Intiaanit olivat\nensi hämmästyksestään selvittyään alkaneet vimmatusti ampua\nkäännyttääkseen apujoukon takaisin, ja oivaltaen, että saisi varmasti\nsurmansa lähemmäksi uskaltautuessaan, majuri pyöräytti ison oriinsa\nympäri ja ratsasti intiaanien ulvonnan saattelemana varustuksen taitse\nharjun laelle. Tie menee aivan jyrkänteen reunaa pitkin, ja minä näin\nhänen kääntyvän ja heilauttavan luodikkoaan meille, ilmeisesti\nmerkiksi, että hän oli turvassa. Mutta korkeimmalle kohdalle päästyään\nhän pysäytti äkkiä hevosensa ikäänkuin kahdenvaiheella. Arvasin heti,\nmistä oli kysymys. Hän oli ratsastanut suoraan jonkun päävoiman luokse\npalaavan osaston keskelle, joka oli lähetetty vartioimaan, ettemme\nsaisi mistään apua. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulimmekin villien\nriemuitsevan kiljunnan ja näimme heidän järjestäytyvän puulta toiselle\npujahdellen pitkään ketjuun ja saartavan onnettoman majurin. He eivät\nampuneet laukaustakaan. Me varustuksessa olijat olimme tyrmistyneet\nkauhusta. Seisoimme siinä aivan avuttomina, sillä matka oli\nluodikoillemme liian pitkä, ja odotimme toverimme tuomiota, joka näytti\nihan varmalta. Mutta majuri oli toista mieltä! Tietäen olevansa\nmerkitty mies intiaanien keskuudessa ja ettei mikään ollut sen\nhirveämpää kuin verenhimoisten villien käsiin joutuminen, hän oli\ntehnyt epätoivoisen päätöksen. Hän näki vihollistensa hiipivän joka\nhetki lähemmäksi puiden, kivien ja pensaiden suojassa, saartavan hänet\nkolmelta taholta -- ja edessä oli kuilu. Mutta urhoollinen majuri\nkannusti silmänräpäystäkään epäröimättä hevosensa sen reunalle. Sitä\nhetkeä en milloinkaan unohda! Intiaanienkin keskuudessa, joita oli\nneljättäsataa, tuli aivan hiljaista, kun he oivalsivat majurin aikeen,\nja me varustuksessa tuijotimme ylös kuin kivettyneinä. Joitakin lyhyitä\nhypähdyksiä, ja ori kimmahti takajaloilleen, seisoen siinä hetkisen\nkirkasta taivasta vasten kuvastuen, harja tuulessa hulmuten, pää\npystyssä ja etujalat pieksäen ilmaa, kuten muinoin Marcus Curtiuksen\njalo ratsu. Samassa se syöksähti alas, ja me kuulimme vain pitkän,\nkumean raapaisun ja katkeilevien oksien rytinää jyrkänteen peittyessä\nsiltä kohdalta paksuun tomupilveen. Alhaalta kajahti pitkä huuto, ja\nkallion laelle ilmestyneet intiaanit syöksähtivät kuilun reunalle.\nHämmästyksestä ja pettymyksestä huudahdellen he viittoilivat alas\nrotkoon, johon ratsastaja oli paiskautunut hevosineen julmempaa\nkuolemaa välttääkseen. Jyrkänne on siltä kohdalta lähes\nkahdeksankymmentä metriä korkea ja paikoitellen melkein kohtisuora.\nUskoimme majurin lepäävän sen juurella kuoliaaksi murskautuneena.\nKuvitelkaa siis rajatonta riemuamme, kun näimme hänen ilmestyvän\nhevosineen pensaikosta, lennähtävän puron poikki ja laskettavan täyttä\nlaukkaa varustuksen turviin.\"\n\n\"Ihmeellistä! Suurenmoista!\" huudahti Isak silmät säihkyen. \"Eipä ihme,\nettä intiaanit sanovat teitä 'Lentäväksi päälliköksi'.\"\n\n\"Ellei siinä olisi ollut hiukan alempana tiheä näreikkö vauhtia\nhidastuttamassa, ei majuri istuisi nyt tässä keskellämme\", jatkoi\neversti Zane. \"Olen varma siitä. Mutta hänen tekonsa on siitä\nhuolimatta rohkeudessaan ainutlaatuinen ja ennenkuulumaton. Hänellä ei\nollut aikaa valikoida paikkaa, mistä hypätä; hän oli päättänyt tehdä\nsen, kävi miten kävi, ja pelastui. Hänen hyppynsä on säilyvä muistissa\nyhtä kauan kuin tuo kallio tuolla seisoo McCollochin ratsastuksen\nmuistomerkkinä.\"\n\nAlfred oli kuunnellut jännittyneenä everstin kertomusta, mutta hän ei\nvirkkanut mitään sen päätyttyä, vaikka se oli pannut hänen verensä\nkiertämään nopeammin ja saanut hänet tuntemaan syvää kunnioitusta sen\nsankaria kohtaan. Hän kunnioitti rohkeutta enemmän kuin mitään muuta\nluonteenominaisuutta. Hän ihmetteli näitä jäyhiä metsämiehiä, jotka\nnäyttivät pitävän ihmeellisimpiäkin seikkailuja heidän jokapäiväiseen\nelämäänsä kuuluvina, luonnollisina asioina. Yhden päivän kuluessa hän\noli jo kokenut enemmän kuin milloinkaan ennen, ja hän uskoi vapaan\nelämän kaipauksensa ja seikkailunhalunsa tulevan tyydytetyksi jo paljon\nennen kuin hän oli oppinut olemaan hyödyksi uudessa ympäristössään. Hän\nei ottanut enää juuri ollenkaan keskusteluun osaa, vaan katseli\nsyrjästä Betyn ilmeikkäitä kasvoja ja kuunteli eversti Zanen\nkokkapuheita. Noustuaan hän sanoi isännälleen hyvää yötä ja lausui\nsamalla toivomuksen, että Isak, joka oli nukahtanut, toipuisi pian. Kun\nhän kääntyi ovelle, seisoi Betty hänen edessään.\n\n\"Herra Clarke\", lausui tämä ojentaen pienen käden, joka vapisi hieman.\n\"Tahtoisin -- tahtoisin sanoa, etten ajattele enää samoin kuin äsken.\nOlen -- olen pahoillani siitä, mitä sanoin Lydian luona. Olin\nkiivastunut enkä harkinnut sanojani. Pelastitte veljeni. Olen teille\nsiitä ikuisesti kiitollinen. On hyödytöntä koettaa kiittää teitä, mutta\nminä -- minä toivon, että meistä tulee ystävät.\"\n\nAlfred sai ponnistaa kaiken tahdonlujuutensa kyetäkseen vastustamaan\ntuota matalaa ääntä ja noita tummia silmiä, jotka katsoivat häneen\nujosti, mutta sittenkin rohkeasti. Mutta hän oli syvästi loukkaantunut.\nHän ei ollut näkevinään ystävällisesti ojennettua kättä, ja kun hän\nvastasi, oli hänen äänensä kylmä.\n\n\"Olen iloinen, että minusta on ollut jotakin hyötyä\", sanoi hän, \"mutta\netteköhän arvioi apuani liian suureksi? Veljenne ei olisi missään\ntapauksessa hukkunut, niin että älkää minua kiittäkö. Hyvää yötä.\"\n\nBetty tuijotti hetkisen oveen, josta Clarke oli jo poistunut ennenkuin\nhän käsitti, että hänen tarjoamansa ystävyys oli kohteliaasti, mutta\nkylmästi evätty. Elisabeth Zanelle oli nyt tapahtunut se kumma, että\nhänet oli nolattu. Toinnuttuaan hetkellisestä hämmingistään hän\nnaurahti väkinäisesti, mutta samassa nousi hänen poskilleen kaksi\npunaista läikkää, ja hän katsahti nopeasti ympärilleen, oliko kukaan\nmahtanut huomata ovella tapahtunutta välikohtausta. Niin ei ollut\nkuitenkaan kaikesta päättäen käynyt, ja hän huokasi helpotuksesta. Se\nolisi ollut kovin nöyryyttävää, sillä tulla nolatuksi oli jo sinänsäkin\nkyllin tukalaa. Hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän muisti Clarken\nilmeen, johon hän ei ollut osannut ajoissa huomiota kiinnittää.\n\n\"Tänne, Tige!\" käski eversti Zane. \"Mikähän koiralle tuli?\"\n\nKoira oli hypähtänyt ylös ja juossut ovelle, jossa se nuuski\nkynnysrakoa. Se murisi selkäharjakset uhkaavasti pystyssä ja haukahti\nsitten kahdesti. Ulkoa kuului pehmeitä askelia, ja ovi avautui erään\nkookkaan miehen työntyessä sisään.\n\n\"Wetzel!\" huudahti eversti. Huoneessa tuli aivan hiljaista, ja kaikkien\nkatseet kääntyivät ovelle.\n\nVieras meni huoneen poikki, asetti pitkän luodikkonsa takkaa vasten\nnojalleen ja lämmitteli käsiään valkean edessä. Ripsutettu ja\npauloitettu pukinnahkainen puku, joka vaatetti hänet kiireestä\nkantapäähän, oli repaleinen, märkä ja ryvettynyt ja osoitti hänen\nkulkeneen pitkän ja rasittavan taipaleen. Hän oli komea mies, neljättä\nkyynärää pitkä ja suora kuin keihään varsi. Leveät hartiat, jäntevä ja\nsopusuhtainen vartalo ja lihaksiset raajat ilmaisivat ihmeteltävää\nvoimaa ja kestävyyttä. Pitkä tukka, musta kuin korpin siipi, ulottui\nlähelle vyötäisiä. Kasvot, jotka näkyivät yksityiskohtaisen selvästi\nvalkean hohteessa, olivat poikkeuksellisen kalpeat ja niin tyynet,\nkylmät ja tuimat, että ne näyttivät marmoriin veistetyiltä. Silmät\nolivat sysimustat ja läpitunkevat kuin veitsenkärki.\n\n\"Jos sinulla on huonoja uutisia, niin anna kuulua\", virkkoi eversti\nZane kärsimättömästi.\n\n\"Toistaiseksi kaikki verraten hyvin\", vastasi Wetzel. Hän hymyili\nnähdessään Betyn pelokkaat kasvot. \"Älä näytä noin säikähtyneeltä,\nBetty. Punanahat ovat penikulmien päässä ja menossa Kanawhan\nasutukselle.\"\n\n\n\n\nIII\n\n\nEdellisessä luvussa selostettuja tapauksia seurasi monta rauhallista\nviikkoa. Uudisasukkaat istuttivat maissinsa, korjasivat vehnäsadon ja\ntyöskentelivät viljelyksillään koko kevään ja kesän, kuulematta\nkertaakaan intiaanien pelättyä sotahuutoa. Eversti Zane, joka oli lordi\nDunmoren armeijassa palvellessaan kohonnut tähän arvoonsa, kävi kesällä\nFort Pittissä toivossa saada sieltä lisäväkeä. Mutta matka oli\ntulokseton. Hän palasi lautalla joidenkin siirtolaisten keralla, jotka\nolivat tulossa Fort Henryyn. Joukossa oli eräs opettajakin, joka raatoi\naret pellolla ja saarnasi sunnuntaisin pieneen kirkkoon kokoontuneille\nkuulijoille.\n\nAlfred Clarke oli saanut paikan vakinaisessa varusväessä ja asui niin\nollen varustuksessa. Palvelus oli helppoa. Ollen vuorokaudessa vain\nkaksi tuntia vahdissa hänellä oli hyvää aikaa tehdä uudisasukasten ja\nnäiden perheiden tuttavuutta.\n\nHänestä ja Isakista oli tullut läheiset ystävät. He kalastelivat\naikansa kuluksi ja samoilivat metsässä kylän läheisyydessä, sillä\neversti Zane ei sallinut Isakin poistua kauas raiviolta. Hänestä tuli\neversti Zanen kodissa jokapäiväinen vieras, mutta Bettyyn nähden\npysyivät välit edelleen kylminä. He olivat toisilleen kohteliaita\nsattumalta yhteen joutuessaan, mutta tavallisesti Betty poistui\nhuoneesta jollakin verukkeella heti hänen tultuaan. Alfred katui\nkäytöstään ja olisi mielellään osoittanut unohtaneensa kaiken, mutta\nBetty ei antanut hänelle milloinkaan siihen tilaisuutta. Hän oli\nalkanut nopeasti sulaa Betyn kauneuden hurmaamana ja halu saada olla\ntämän läheisyydessä oli käynyt melkein vastustamattomaksi, mutta hänen\nylpeytensä ei ollut vielä lannistunut. Illalla hän istui tavallisesti\neversti Zanen kuistilla piippuaan poltellen tahi lasten kanssa\nleikkien, ja hän oli hyvä puhekumppani, niitä harvoja, jotka osaavat\nkuunnella. Mutta vaikka hän nauroi sydämellisesti everstin kaskuille\neikä milloinkaan kyllästynyt Isakin kertomuksiin kokemuksistaan\nintiaanien keskuudessa, ei hän olisi todennäköisesti nauttinut\nläheskään niin usein everstin vieraanvaraisuutta, ellei hän olisi\ntiennyt saavansa samalla nähdä Betynkin; jos hän sai nähdä tämän\nvilahdukseltakaan, meni hän tyytyväisenä kotiinsa. Sunnuntaisin hän oli\naina läsnä jumalanpalveluksessa ja kuunteli Betyn suloista ääntä, kun\ntämä johti laulua.\n\nAsutuksella oli useita Betyn ikäisiä tyttöjä, ja Alfred oli heidän\nkaikkien kanssa hyvissä väleissä. Hän vaikutti niin erilaiselta\nrajaseudun omien nuorukaisten rinnalla, että hän oli kaikkialle enemmän\nkuin tervetullut. Tytöt ovat kaikkialla jotakuinkin samanlaisia, niin\nsaloilla kuin taajaanasutuilla ja sivistyneillä seuduilla. He pitivät\nhänen miehekkäästä olemuksestaan ja miellyttävästä käytöksestään, ja\nkun hän näiden hyveiden lisäksi esiintyi aina hienosti ja kohteliaasti,\nmihin he eivät olleet tottuneet, tuli hänestä pian kaikkien suosikki.\nHän ilahdutti neitosia sellaisilla pienillä huomaavaisuuksilla kuin\nvierailut ja kävely- ja ratsastusretket, mutta heistä ei olisi\nainoakaan voinut sanoa, että juuri hän oli Alfredista mielenkiintoisin.\nSen he kyllä huomasivat, ettei hän milloinkaan pyrkinyt Betyn seuraan,\nei jumalanpalveluksen jälkeen eikä muulloinkaan, ja vaikka se heitä\nihmetyttikin, koska Betty saattoi iloita siitä erikoisasemasta, että\nhän oli rajaseudun tunnustettu kaunotar, olivat he salassa mielissään.\nPienet vihjaukset ja tytöille ominaiset merkitsevät hymyt ilmaisivat\ntämän kaiken Betylle, ja vaikka hän ei ollut mistään tietävinään,\nloukkasi se häntä ja sai hänet uskottelemaan, että hän vihasi\nasianomaista henkilöä enemmän kuin konsanaan.\n\nMitä olisi tapahtunut, jos asiat olisivat saaneet kehittyä tähän\nsuuntaan, en osaa sanoa. Ellei sallimus olisi tullut välittäjäksi ja\njärjestänyt eräänä päivänä varhain syksyllä tapauksen, joka muutti koko\nmaailman aivan toiseksi näille kahdelle nuorelle, olisi Betty\ntodennäköisesti uskotellut edelleenkin vihaavansa Alfredia ja tämä\nkertomukseni jäänyt kirjoittamatta.\n\nJälkikesä -- vuoden ihanin aika -- oli eräänä iltana houkutellut Betyn\nlähtemään koiransa keralla ylös harjulle. Alhaalla välkehtivän virran\nyläpuolella häilyi ohut, sinertävä auer, ja metsä oli kuin tulessa.\nKellastuneet poppelit, tammet ja heleänkirjavat vaahterat sulautuivat\nyhteen mitä upeimmaksi väriloistoksi kuusten tummaa vehreyttä vasten.\nKaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Linnut tekivät lähtöä kaukaiseen\netelään, ja niiden silloin tällöin kuuluva viserrys oli jo hiljaista ja\nsurumielistä.\n\nBetty rakasti metsiä ja tunsi kaikki puut. Hän tiesi niiden nimet\nkuoresta ja lehtien muodosta. Sileäkylkinen ja jykeväoksainen tammi,\nrosoinen kastanja ja korkealatvainen pähkinäpuu olivat hänen\nlemmikeitään. Hän oli usein katsellut ihmetellen haavan aina lepattavia\nlehtiä ja ihaillut auringossa kimaltelevan hopeapoppelin viehkeyttä.\nTänään hän pani niiden kauneuden erikoisesti merkille. Paimensauvat\nkukkivat pienillä aurinkoisilla aukeilla, joita oli siellä täällä\nrinteellä. Heleänkeltaiset kukat huojuivat hiljaa vienossa\niltatuulessa. Betty keräsi pienen kimpun ja koristi sen vaahteran\npunertavilla lehdillä.\n\nKastanjat alkoivat aueta. Betty nousi kallionlohkareelle, ulottuakseen\nerääseen, mutta kun hän varpailleen nousten ojensi kätensä, menetti hän\ntasapainonsa ja horjahti kiveltä alas. Oikea jalka vääntyi hänen\nallensa ja nilkkaan koski niin kipeästi, ettei hän voinut olla\nhuudahtamatta. Hän nousi, laski jalan varovasti maahan ja koetti nojata\nsiihen, mutta ei voinut, ja kun hän riisui mokkasiinin, totesi hän\nnilkan alkaneen ajettua. Hän kävi sangen levottomaksi. Jalka oli\nvarmasti nyrjähtänyt, ja hän tiesi, että sellaisilla vammoilla saattoi\nolla vakavat seuraukset. Hän koetti toistamiseen nojata jalkaansa,\nmutta tuska kävi niin viiltäväksi, että hänen oli pakko luopua\nyrityksestä. Vaipuen istumaan kastanjan juurelle ja nojaten päänsä sen\nrunkoon hän koetti ajatella, miten päästä pälkähästä.\n\nVarustus, jonka hän näki selvästi, näytti olevan niin kaukana, vaikka\nsinne oli todellisuudessa vain lyhyt matka nurmikkoista rinnettä alas.\nHän katsoi ja katsoi, mutta ketään ei näkynyt. Hän kutsui Tigeä. Koira\noli äsken ajanut oravaa aivan lähellä, mutta nyt sitä ei näkynyt eikä\nkuulunut. Kuinka harmillista! Jos Tige olisi ollut hänen luonansa,\nolisi hän voinut lähettää sen apua hakemaan. Hän huusi monta kertaa,\nmutta matka oli hänen äänelleen liian pitkä. Kaiku vain vastasi\nvasemmalta näkyvän selänteen rinteestä kuin hänen avuttomuuttaan\nivaten. Lopulta Betty hätääntyi toden teolla ja purskahti itkuun. Hän\noli tavallisesti luja ja urhoollinen, mutta viiltävä tuska ja pelko,\nettei häntä löydettäisi moneen tuntiin, vaan hän saisi jäädä metsään\npimeänkin tultua, veivät häneltä rohkeuden.\n\nTodellisuudessa hän oli istunut siinä vain joitakin minuutteja --\nvaikka ne tuntuivat hänestä tunneilta -- kun hän kuuli selkänsä takaa\npehmeitä askeleita. Hän kääntyi ilosta huudahtaen ja näki edessään\nAlfred Clarken hämmästyneet kasvot.\n\nTämä oli metsästysretkeltä palatessaan tullut aivan sattumalta\nonnettomuuspaikalle. Hän näki yhdellä silmäyksellä maahan pudonneet\nkukkaset, pienen mokkasiinin ja kyyneleiset kasvot ja arvasi, että\nBetylle oli tapahtunut jotakin.\n\nBetty painautui hämillään ja harmissaan takaisin puun juurelle. Girty\ntahi joku tämän intiaani olisi todennäköisesti ollut hänestä nyt\ntervetulleempi kuin tämä nuori mies. Häntä kiukutti ajatella, että\nkylän asukkaista piti juuri sen ainoan, jota hän oli koko kesän\nkarttanut, tavata hänet tässä säälittävässä tilassa.\n\n\"Tekö, neiti Zane?\" huudahti Alfred hetkisen epäröityään. \"Mitä kummaa\non tapahtunut? Oletteko loukkautunut? Voinko jollakin tavalla auttaa\nteitä?\"\n\n\"Ei se ole mitään\", vastasi Betty ottaen kukkansa ja mokkasiininsa ja\nnousten hitaasti. \"Paljon kiitoksia, mutta teidän ei tarvitse odottaa.\"\n\nKylmät sanat loukkasivat Alfredia, ja hän oli juuri lähtemäisillään,\nkun hän näki vilahdukselta Betyn katseen. Hän pysähtyi heti ja katsoi\ntutkivasti Bettyyn, joka ei voinut kaikista ponnistuksistaan huolimatta\nsalata tuntemaansa tuskaa.\n\n\"Mutta minä odotan\", sanoi hän. \"Olette varmasti loukkautunut.\nNojautukaa käsivarteeni. Sallikaa minun auttaa teitä\", lisäsi hän\nastuen lähemmäksi.\n\nMutta Betty epäsi hänen tarjouksensa eikä antanut hänen ottaa\nkukkakimppuakaan käsivarreltaan. Otettuaan pari varovaista askelta\nBetty pysähtyi ja nosti jalkansa maasta.\n\n\"Nyt ette saa astua enää askeltakaan\", sanoi Alfred päättävästi\nhuomattuaan, kuinka kalpeaksi Betty oli käynyt. \"Olette nyrjähdyttänyt\nnilkkanne ja kidutatte itseänne aivan suotta. Sallikaa minun kantaa\nteitä.\"\n\n\"Oh, ei, ei!\" huudahti Betty kiivaasti. \"Voin kyllä kävellä itsekin.\nEihän -- eihän matka ole niin pitkä.\"\n\nHän koetti jatkaa hidasta ja vaivalloista kulkuaan, mutta päästyään\njoitakin askelia hän pysähtyi tuskallisesti äännähtäen. Hän alkoi\nhorjua, ja ellei Alfred olisi hellittänyt luodikkoaan ja kietaissut\nkättänsä hänen vyötäisilleen, olisi hän kaatunut.\n\n\"Tahdotteko olla niin kiltti ja -- ja mennä -- hakemaan -- jonkun\ntänne?\" kuiskasi Betty heikosti, työntäen hänet samalla luotaan.\n\n\"Mutta sehän olisi aivan järjetöntä\", sanoi Alfred närkästyneesti.\n\"Olenko minä teille sitten niin vastenmielinen, että mieluummin\nkärsitte puoli tuntia kauemmin kuin sallitte minun koettaa auttaa\nteitä? Tässä on nyt kysymys vain yleisestä kohteliaisuudesta, sillä\nminulla ei ole mitään halua kantaa teitä. Arvelen teidän olevan sangen\npainavan.\"\n\nHän sanoi tämän tylyllä, katkeralla äänellä, syvästi loukkautuneena\nsiitä, ettei Betty tahtonut ottaa häneltä vastaan edes pienintäkään\npalvelusta. Hän kääntyi poispäin ja odotti. Takaa kuului hetkisen\nkuluttua pidätetty nyyhkytys, joka ilmaisi niin säälittävää\navuttomuutta, että hänen sydämensä suli. Bettyhän oli joka tapauksessa\nvain lapsi. Hän kääntyi ja nähdessään poskille tipahtelevat kyyneleet\nhän kirosi sisimmässään naisten itsepäisyyttä ja mahdottomuutta, astui\nlähemmäksi ja kaappasi Betyn syliinsä kukkineen kaikkineen, ennenkuin\ntämä ehti tehdä mitään vastarintaa, ja lähti kulkemaan nopeasti\nvarustusta kohti.\n\nBetty huudahti, riuhtoili hetkisen vimmatusti ja herpaantui sitten\näkkiä liikkumattomaksi. Alfredin kiukku meni menojaan ja kun hän\ntotesi, kuinka kevyt Betty oli, tuli hänen melkein paha olla äskeisiä\nsanojaan muistellessaan. Hän katseli tummaa päätä, joka nojasi hänen\nolkaansa. Kasvot olivat kätkeytyneet tuuhean tukan alle, joka aaltoili\nhänen rinnallaan, siveli poskea ja häilyi ilmanvedossa hänen\nhuulillaan. Noiden tuoksuvien suortuvien kosketus oli kuin hellä\nhyväily. Hän puristi melkein tietämättään taakkansa lujemmin povelleen,\nsydän outoa ja suloista tunnetta tulvillaan. Hän tiesi nyt rakastavansa\nBettyä, kalvava ja pitkällinen epävarmuus oli vihdoinkin päättynyt.\nNäitä ajatuksia mielessään toistellen hän kantoi Betyn rinnettä alas\neversti Zanen kotiin.\n\nNeekeri Sam, joka tuli keittiöstä, pudotti sangon kädestään ja törmäsi\ntakaisin sisälle heidät nähdessään.\n\nKun Alfred tuli portille, kiiruhtivat eversti Zane ja Isak häntä\nvastaan.\n\n\"Mitä Herran nimessä on tapahtunut? Onko hän pahastikin loukkautunut?\nTätähän minä olen aina odottanut\", hätäili eversti.\n\n\"Ei mitään syytä pelästyä\", rauhoitti Alfred. \"Hän on vain\nnyrjähdyttänyt nilkkansa, ja kun hän siitä huolimatta koetti kävellä,\närtyi se niin, että minun täytyi kantaa hänet tänne.\"\n\n\"No Jumalan kiitos!\" hengähti rouva Zane, joka oli myös tullut ulos.\n\"Säikähdimme niin hirveästi. Sam syöksähti huoneeseen ja sammalsi\nkokoon jonkun kaamean jutun. Sanoi aina tietäneensä teidän koituvan\nBetyn kuolemaksi.\"\n\n\"Kuinka naurettavaa! Tuolla teidän neekerillänne on aina minusta\njotakin pahaa sanottavana, eversti Zane\", vastasi Alfred kantaessaan\nBetyn sisään.\n\n\"Hän ei pidä teistä, mutta mitäpä te hänestä välitätte. Sam käy jo\nvanhaksi, ja voihan olla, että hemmottelemme häntä liiaksi. Olemme\nkaikki teille paljon velkaa\", lausui eversti.\n\nBetty asetettiin vuoteelle ja luovutettiin rouva Zanen taitaviin\nkäsiin.\n\n\"Tämä pitää sinut alallasi joitakin päiviä, Betty\", sanoi hän\nleikillisesti tunnustellessaan varovasti ajettunutta nilkkaa.\n\n\"Olet ollut jo niin monta kertaa meidän hyvä enkelimme, etten käsitä,\nmiten voimme sinulle kaikki palkita\", sanoi Isak Alfredille.\n\n\"Kyllä sekin aika vielä kerran tulee, niin että älä ole lainkaan\nhuolissasi\", vastasi Alfred hilpeästi. \"Pyydän anteeksi\", lisäsi hän\nvakavasti ja toisten puoleen kääntyen, \"etten välittänyt neiti\nZanen kiellosta saada auttaa häntä. Enhän voinut muuta. Uskon\nhäikäilemättömyyteni lyhentäneen hänen kärsimyksiään tuntuvasti.\"\n\n\"Mitä hän tarkoitti, Betty?\" kysyi Isak mennen sisarensa luo Alfredin\npoistuttua. \"Eikö hän olisi saanut auttaa sinua?\"\n\nBetty ei vastannut. Hän istui vuoteella rouva Zanen pidellessä pientä\njalkaa käsissään ja kaataessa hitaasti kuumaa vettä ajettuneelle ja\nsinertäväksi painuneelle nilkalle. Hän hätkähti joka kerta kun rouva\nZane kosketti jalkaa, mutta toistaiseksi hän ei ollut edes\nhuokaissutkaan.\n\n\"Särkeekö sitä kovastikin, Betty?\" kysyi Isak.\n\n\"Särkeekö sitä?\" toisti Betty ärtyisesti. \"Luuletko sinä minun olevan\npuusta? Tietysti sitä särkee. Tuo vesikin on niin kuumaa. Eikö kylmä\nolisi yhtä hyvää, Bessie?\"\n\n\"Älä ole pahoillasi, Betty\", sanoi Isak tarttuen sisarensa käteen; \"en\nkiusaa sinua enää. Sen vain tahtoisin sanoa, että saamme kumpikin\nkiittää Alfred Clarkea sangen paljosta. Et vielä tiedäkään kaikkea.\nMuistatko, kun punainen hiehosi eksyi metsään noin kuukausi sitten?\nAlfred ajoi sitä koko päivän ja sai sen lopulta kiinni, mutta vaati\nminua sanomaan, että minä olin löytänyt sen. Hän näyttää jostakin\nsyystä pelkäävän sinua. Toivoisin teistä tulevan hyvät ystävät. Hän on\nhyvin hieno mies.\"\n\nVeljen sanat nostattivat heleän punan Betyn poskille kaikesta kivusta\nhuolimatta, ja Isak, joka oli kaikkien veljien tavoin sokea sisareensa\nnähden, jatkoi ystävänsä ylistelyä.\n\nBetty sai pysyä sisällä toista viikkoa, joten hänellä oli tämän\npakollisen toimettomuuden takia hyvää aikaa selvitellä ajatuksiaan ja\nvaikutelmiaan ja tutkia omaa mielentilaansa.\n\nPienoinen huone, jota hän sanoi omakseen, oli virran ja varustuksen\npuolella. Päivät hän vietti enimmäkseen ikkunan ääressä leväten ja\nmielikirjojaan lukien ja kun lukeminen ei huvittanut, katseli hän\nrauhallista näköalaa, vierivää virtaa, liikkumattomia puita ja\nlakeudella laiduntavia punaisia ja valkoisia lehmiä, tahi seurasi\nunelmoivalla katseella korkealla sinitaivaan alla sulavasti liitelevää\nhaukkaa, joka näytti kaukaa suviselta mereltä siintävältä valkoiselta\npurjeelta.\n\nMutta hänen mielentilansa ei ollut tämän rauhan kanssa sopusoinnussa.\nTietoisuus, että hänen tunteistaan Alfred Clarkea kohtaan oli\ntapahtunut joku muutos, jota hän ei kyennyt selvästi määrittelemään,\nhermostutti häntä. Mistä johtui, että hän ajatteli tuota nuorta miestä\nniin usein? Siitäkö, että tämä oli pelastanut hänen veljensä hengen?\nEi. Betyn täytyi myöntää itselleen, että syy oli etsittävä toisaalta.\nHän koetti karkottaa hänet mielestään, mutta turhaan. Hetki, jollain\nClarke oli ottanut hänet syliinsä kuin pienen lapsen, sukeltautui yhä\nuudelleen esiin muiden mietteiden lomasta. Ja hänen sydämeensä nousi\naina epämääräinen ja selittämätön tunne, kun hän muisti auttajansa\nkäsivarsien voimakkaan, mutta silti lempeän otteen.\n\nBetty oli nähnyt hänet ikkunastaan monta kertaa, kun hän kulki aukean\npoikki, joka erotti everstin talon varustuksesta. Kuinka ryhdikäs hän\nolikaan ja kuinka miellyttävältä hänen äänensä kuulosti, kun hän puhui\nalhaalla everstin kanssa! Nilkka vahvistui vähitellen, ja Betty tiesi,\nettei hän voinut enää kauan pysytellä huoneessaan, mutta samalla kävi\najatus Clarken kohtaamisesta sitä pelottavammaksi kuta pitemmälle\nparaneminen edistyi. Hän ei voinut ymmärtää itseään; hänellä oli\nkummallisia unia ja hän itki näköjään ilman pienintäkään syytä ja oli\nlevoton ja onneton. Lopulta hän närkästyi itselleen ja sanoi itseään\ntunteelliseksi hupakoksi, mutta vaikka hän kävikin sitä rohkeammaksi,\nei hän saanut mielenrauhaansa takaisin. Betty ei tiennyt, että\nkeskuudessamme näkymättömänä hiipivä lemmenjumala oli valinnut hänet\nuhrikseen ja että kaikki tämä suloinen tuska oli sydämen tiedotonta\nheräämistä.\n\nEräänä iltana, kun Betyn vankeus läheni loppuaan, tulivat hänen\nystävättärensä Lydia Boggs ja Alice Reynolds häntä tervehtimään.\n\nAlicella oli kirkkaat, siniset silmät ja tummanruskea tukka, jonka\nvallattomat kiharat kehystivät somasti hänen vakavat ja kauniit\nkasvonsa. Poskiin ilmestyi aina hänen nauraessaan viehättävät\nhymykuopat.\n\n\"Betty, sinä laiskuri!\" huudahti Lydia. \"Täällä sinä makaat kaiket\npäivät etkä tee muuta kuin katsot ulos ikkunasta.\"\n\n\"Hauskaa, että tulitte, tytöt\", sanoi Betty. \"Ehkäpä te saatte minut\nhiukan paremmalle tuulelle, sillä olen ollut tässä kovin alakuloinen.\"\n\n\"Betty tarvitsee jonkun miesten sukuun kuuluvan mieltään\nilahduttamaan\", virkkoi Alice veitikkamaisesti ja nauravin silmin.\n\"Eikö niin, Lydia?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi Lydia. \"Kun minä käyn alakuloiseksi --\"\n\n\"Riittää jo\", keskeytti Betty nostaen torjuvasti kätensä. \"Minulla ei\nole pienintäkään epäilystä siitä, etteivätkö miehiset ihanteenne kykene\nparantamaan kaikkia sairauksianne. Tytöt, joita eivät entiset leikit\nenää huvita, jotka viettävät päivänsä kankaita kutoen ja mekkoja\nneuloen, ja jotka ovat menettäneet henkilöllisyytensäkin kokonaan\njohonkin isoon miehen hyväkkääseen kiinnyttyään, eivät saakaan olla\nalakuloisia ja synkkämielisiä. Hän ei saa nähdä kyyneliä eikä synkkiä\nilmeitä. Mutta sille asteelle en ole, Jumalain kiitos, vielä päässyt.\"\n\n\"Odotahan, Betty Zane, odotahan!\" huudahti Lydia uhaten häntä\nsormellaan. \"Vuorosi tulee kyllä ja pikemmin kuin aavistatkaan. Älä\nsilloin odota meiltä sääliä, sillä sitä sinä et tule milloinkaan\nsaamaan.\"\n\n\"Mutta tehän olette jo molemmat takavarikoineet ainoat täällä tarjolla\nolevat pojat\", nauroi Betty.\n\n\"Älä viisastele. Niitä on paljon, jotka pyrkivät kilvan suosioosi, sinä\npieni teeskentelijä\", vastasi Lydia. \"Harry Martin, Will Metzar,\nkapteeni Swearengen Short Creekistä ja paljon muita, joita ei jaksa\nluetellakaan. Entä Lew Wetzel ja Billy Bennet?\"\n\n\"Lew ei välitä muusta kuin intiaanien metsästämisestä, ja Billy on vain\npoikanen\", sanoi Betty.\n\n\"Olkoon vain, mutta hän jumaloi sinua, sillä hän on itse sen minulle\nsanonut, eikä parempaa poikaa ole konsanaan nähty\", vastasi Lydia.\n\n\"Luetellessasi, ketkä kaikki ovat Betyn edessä polvillaan, unohdit\nyhden\", huomautti Lydia.\n\n\"Aivan oikein. Tarkoitat herra Clarkea\", vastasi Lydia. \"Omituista,\nettä juuri hän löysi sinut, kun olit nyrjähdyttänyt jalkasi. Oliko se\ntapaturma, Betty?\"\n\n\"Tietysti. Luiskahdin kiveltä.\"\n\n\"Ei, ei. Tarkoitin sanoa, löysikö hän sinut noin vain sattumalta?\" 1\n\n\"Epäiletkö, että houkuttelin herra Clarken jäljessäni metsään ja\nnyrjähdytin sitten jalkani tahallani?\" kysyi Betty, joka alkoi näyttää\nvaaralliselta.\n\n\"En varmastikaan, sitä en tarkoita, mutta minusta näyttää\nkummalliselta, että pulaan joutuneiden tyttöjen auttaminen sattuu aina\nhänelle. Toissa päivänä hän esimerkiksi pysähdytti erään pillastuneen\nhevosen ja pelasti Neil Metzarin, joka istui rattailla, vakavasta\nmielenjärkytyksestä, ellei pahemmastakin. Neil on nyt häneen vimmatusti\nrakastunut. Hän kertoi minulle, että herra Clarke --\"\n\n\"Siitä en todellakaan välitä\", keskeytti Betty.\n\n\"Mutta sanohan, Betty, eikö se ollut kamalaa, kun hän kantoi sinua?\"\nkysyi Alice katsahtaen viekkaasti Bettyyn. \"Taisit hämmästyä aivan\nsanattomaksi, kun ottaa huomioon vastenmielisyytesi herra Clarkea\nkohtaan? Ottiko hän oikein todella sinut syliinsä?\"\n\n\"Te kauheat tytöt!\" huudahti Betty ja heitti pieluksella Alicea.\n\"Toivon teidän jo lähtevän tiehenne.\"\n\n\"Älä huoli kiivastua, Betty. Emme kiusaa sinua enää\", sanoi Lydia\nhellästi ja kietoi kätensä Betyn ympärille. \"Tule istumaan tänne,\nAlice, niin kerromme Betylle, että olet jo määrännyt päivän, jolloin\nhääsi vietetään. Katsopas Bettyä! Kylläpä hänen silmänsä levisivät\nsuuriksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRajaseudun asutuksilla nuoret menivät tavallisesti naimisiin jo ennen\nkahtakymmentä, mikä johtui pääasiallisesti siitä, ettei siellä ollut\nmitään säätyerotusta eikä sukuylpeydestä johtuvaa eristäytymistä. Toivo\npäästä parempiin olosuhteisiin oli tietysti vaikutin, joka sai kaikki\nuudisasukkaat siirtymään länteen, mutta tietoisuus siitä, että he\nolivat riippuvaisia toisistaan, yhteinen päämaali ja hirveät vaarat,\njoille he olivat alituisesti alttiina, liittivät heidät yhteen yhdeksi\nsuureksi perheeksi.\n\nNuorella iällä solmittuihin lemmenliittoihin suhtauduttiin sentähden\nsuopeasti eikä paheksuvasti, kuten nykyisin, ja ne päättyivätkin\ntavallisesti varhaisiin avioliittoihin.\n\nMutta älköön kuviteltako, että nuoren sulhasmiehen tie oli siellä\nruusuilla ja kukkasilla tasoitettu. Käynneillä mielitietyn luona oli\nsekä kiusalliset että mieluiset puolensa. Kilpakosijoilla oli sen\nonnellisen varalle, joka oli voittanut jumaloidun tytön suosion,\nmoninaiset kepposet. Sankari se, joka lopulta sai hänet. Jos hän meni\nlemmittynsä kotiin varhain illalla, joutui hän lukemattomien kepposten\nesineeksi, joissa tytön vanhemmat olivat tavallisesti mukana keksijöinä\nja kiusanhenkien yllyttäjinä. Kun hän myöhemmin tuli ulos jäähyväiset\nsanottuaan, otettiin hänet -- jos oli talvi -- todennäköisesti vastaan\nvetisten lumipallojen yhteislaukauksella, saavillisella jäistä vettä,\ntahi sitten vieritti joku kärsivällinen odottaja hänen niskaansa\nkatolta kokonaisen lumivyöryn. Kesäöinä kävi usein niin, että hänen\nhevosensa varastettiin, vietiin kauas metsään ja sidottiin puuhun, tahi\nettä kärryjen pyörät irroitettiin ja kätkettiin. Kilpailijansa\nsyrjäyttänyt onnellinen nuori mies kävi lemmittynsä luona -- varsinkin,\njos hänellä oli pitempi matka -- tavallisesti vain kerran viikossa ja\nsilloinkin myöhään yöllä. Hän tuli pimeyden turvissa hiljaa kuin varas\nja hiipi varovasti aukeiden poikki ja pensaiden lomitse kultansa\nikkunan alle. Merkki oli edeltäpäin määrätty, ja kun se kuului, pujahti\ntyttö ovelle ja päästi hänet sisään varoen herättämästä vanhempiaan.\nTohtimatta ottaa tulta he istuivat sitten hiljaa kuiskutellen, kunnes\nidän taivas alkoi kirkastua päivänkoittoa ennustaen. Silloin hän\npoistui onnellisena ja yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.\n\nHäät olivat jotakin sellaista, josta oli yhtä paljon iloa niin\nvanhoille kuin nuorillekin, todellisuudessa ainoa tilaisuus, jolloin\nuudisasukkaat eivät kokoontuneet satoa korjaamaan, jotakin taloa\nrakentamaan tahi jonkun etäisen asutuksen vapauttamisesta tahi oman\nkodin puolustamisesta neuvottelemaan, vaan viettämään päivän ilon ja\nriemun merkeissä. Ne olivat vanhoille juhla, jossa he saivat huolista\nvapaina katsella lastensa huvittelua, ja nuorille tervetullut keskeytys\nahkeran raadannan yksitoikkoisuudessa, päivä, jolloin kisailtiin,\nleikittiin, juhlittiin ja, mikä parhainta, tanssittiin. Alice\nReynoldsin häät olivat siis merkkitapaus Fort Henryn asukkaille.\n\nPäivä valkeni kirkkaana ja selkeänä. Nousevan auringon kultainen hohde\npunasi alastomat harjanteet, kimmelsi kuurasta valkoisilla katoilla ja\nsädehti heikossa jääriitteessä, joka peitti virran ohuena kuin\nlukinseitti, miljoonina kimmeltävinä pisteinä. Sulhanen William Martin\nja hänen sulhaspoikansa kohtasivat toisensa määrätyllä kellonlyönnillä\ntoimeenpannakseen vanhan tavan mukaan erään kilpailun, joka oli\nohjelmassa aina ennen juhlavieraiden lähtöä morsiamen koliin. Tätä\nkilpailua sanottiin \"hääviinin noutamiseksi\".\n\nOsanottajina oli joukko sulhasen valikoimia nuorukaisia, ja rata oli\nviitoitettu pahimmalle murtomaalle, mitä asutuksen läheisyydestä oli\nlöydettävissä. Kuta enemmän ojia, suota, puita, kantoja ja pensaita ja\nkaikkia ajateltavissa olevia esteitä, sitä parempi, sillä sen, joka\nniistä suoriutui onnellisesti, täytyi olla todella taitava ja rohkea\nratsastaja. Englantilaista ketunajoa, joka on nyt suosittu kolmella\nmantereella siihen liittyvän kilpajännityksen takia, ei voida, mitä\nhengenvaaraan ja osanottajilta vaadittuun uhkarohkeuteen tulee,\nverratakaan tähän.\n\nKilpailu oli tänään aivan yhtä jännittävä kuin ennenkin. Hevoset\nasetettiin mahdollisimman tarkoin rinnatusten, ja eräs toimihenkilö\nantoi lähtömerkin intiaanin kiljahduksella. Piiskat vingahtelivat, ja\nhevoset syöksähtivät yhdessä rykelmässä taipaleelle katselijoiden\nhillittömien huutojen saattelemina. Rata oli noin peninkulman pituinen\nja seurasi puron uomaa. Ensimmäiset sata metriä mentiin yhdessä, mutta\nkun joukko tuli ojalle puron yli vievän sillan takana, riistäytyi eräs\nkaunis ja soreajäseninen eläin erilleen toisista ja lennähti kuin lintu\nsyvänteen yli. Kaikki tunsivat Alfred Clarken ja hänen mustan\njalorotuisensa. Aivan hänen takanaan tuli George Martin isolla,\npunaisella oriilla, jolla oli voimakas rinta ja pitkä askel. He\nsyöksyivät vesaikkojen läpi, kivien, pensaiden, kaatuneiden puiden ja\nkantojen yli, rinteitä ylös ja alas, välittämättä pistävistä oksista ja\nkorkealle roiskuvasta vedestä. Puolivälissä Alfred katsahti taaksensa\nja näki oriin tulevan aivan lähellä. Tasaisella maalla hän olisi\nnauranut sen yrityksille pysytellä hänen juoksijansa kintereillä, mutta\nnyt hän alkoi pelätä, että tuo vahvajäseninen ori oli maineensa\nveroinen. Hiukan etempänä tuli vastaan tiheistä pensaista ja\nkaatuneista puista kyhätty korkea este, jonka radan katsojat olivat\nsiihen rakentaneet. Se näytti liian korkealta mille hevoselle hyvänsä.\nAlfred painoi hammasta purren kannukset Rogerin kylkeen ja painautui\netunojaan. Jalo ratsu vastasi kehoitukseen uljaasti. Se kimposi pystyyn\nja lensi yli kuin nuoli ylimpiä oksia vain kavioillaan hipaisten.\nAlfred katsahti jälleen taaksensa ja näki jättiläismäisen oriin ottavan\nhypyn oksaakaan liikauttamatta. Seuraavassa silmänräpäyksessä Roger\nkahlasi suossa, johon sen jalat upposivat polvia myöten. Alfred näki\nyhdellä silmäyksellä, että hän oli voittanut, sillä jäljessä tuleva ori\nei voinut raskaan painonsa takia häntä enää saavuttaa. Kun Alfred tuli\nsuon toiseen reunaan, jossa viinipullo kiikkui erään puun oksassa,\ntarpoi hänen kilpailijansa vielä tuon petollisen suon keskellä. Sillä\naikaa oli kolme muuta osanottajaa tullut näkyviin, mutta huomatessaan,\nettä heidän oli turhaa enää yrittääkään, he olivat pysähtyneet ja\nmyönsivät nyt ystävällisillä huudoilla Alfredille hävinneensä.\nPalkintotuomarit olivat tässä kilpailussa tarpeettomat, koska mies,\njoka sai pullon ensimmäisenä käsiinsä, oli voittanut.\n\nKaikki viisi palasivat yhdessä lähtöpaikalle, jossa voittajaa\ntervehdittiin äänekkäillä huudoilla. Sulhanen otti pullosta ensimmäisen\nkulauksen, ja sitten tuli sulhaspoikien ja muiden läsnäolijoiden vuoro,\nminkä jälkeen pullo pantiin tallelle ja säilytettiin muistona\ntilaisuudesta.\n\nVihkiminen toimitettiin aina morsiamen kotona, jonka vuoksi\njuhlavieraat palasivat nyt kylään ja marssivat kulkueessa häätalolle.\nKun sulhanen saapui, tapasi hän morsiamen valmiina. Alice näytti\nerittäin suloiselta harmaassa pellavaleningissään, vaikka se olikin\naivan sileä ja koruton. Ja uljaalta näytti sulhanenkin, kun hän otti\nhäntä kädestä ja vei hänet odottavan papin eteen. Kun kuiskuttelu oli\ntauonnut, kysyi pappi, olivatko morsiamen vanhemmat tahi holhooja\nantaneet suostumuksensa tähän avioliittoon. Alicen isä vastasi.\n\n\"Tahdotko ottaa tämän neidon aviovaimoksesi rakastaaksesi ja\nsuojellaksesi häntä koko hänen elinaikansa?\" kysyi pappi.\n\n\"Tahdon\", vastasi sulhanen syvällä äänellä.\n\n\"Tahdotko ottaa tämän miehen aviovaimoksesi rakastaaksesi,\nkunnioittaaksesi ja ollaksesi hänelle kuuliainen koko elinaikasi?\"\n\n\"Tahdon\", vastasi Alice hiljaa.\n\n\"Julistan teidät mieheksi ja vaimoksi. Niitä, jotka Jumala on\nyhdistänyt, älköön kukaan toisistaan erottako.\"\n\nSitten seurasi lyhyt rukous, ja toimitus oli päättynyt, minkä jälkeen\nsukulaiset ja ystävät tulivat onnittelemaan; hetki, joka koetteli\nrauhallisimmankin sulhasen kärsivällisyyttä. Hänen kätensä puserrettiin\nmelkein tunnottomaksi, häntä läimäyteltiin selkään ja tyrkittiin\nedestakaisin riemuitsevien ystävien keskellä, mutta se ei ollut vielä\nmitään siihen koetukseen verraten, jonka hän sai läpikäydä näiden\nsuudellessa hänen vaimoaan. Häät eivät olisi olleet nuorukaisten\nmielestä mistään kotoisin, elleivät he olisi saaneet suudella morsianta\nja samalla jokaista tyttöä käden ulottuvilla. Tunkeuduttuaan huoneiden\nläpi, jotka olivat tietysti tungokseen saakka täynnä vieraita, niin\nnopeasti kuin suinkin pääsivät he suutelivat morsianta ja sitten\ntyttöä, joka sattui seisomaan lähinnä.\n\nBetty ja Lydia olivat Alicen morsiusneitoja, ja kun nämä olivat\nrajaseudulla ensimmäiset häät, joissa Betty oli läsnä, olivat Lydian\nneuvot, joista hän ei ollut ennen välittänyt, nyt sangen tervetulleet.\nSiihen saakka hän oli saanut olla rauhassa arvokkuutensa turvin. Betty\nparka! Ensimmäinen, joka suuteli Alicea, oli George Martin, roteva ja\nvahva mies, joka kaappasi karhumaisella otteella veljensä morsiamen\nsyliinsä ja antoi hänelle läjähtävän suudelman. Päästäen Alicen hän\nkääntyi Lydiaan ja Bettyyn päin. Lydia hypähti syrjään, mutta Bettyä\nhän sai toisella kädellään kiinni vyötäisistä. Betty koetti näyttää\nkopealta, mutta kun kaikki nauroivat ollen leikissä mukana, huomasi hän\nsen mahdottomaksi. Hän seisoi hiljaa ja käänsi päätään hiukan sivulle,\nkun George suuteli häntä. Kaikki nuorukaiset tekivät nyt yleisen\nhyökkäyksen häntä kohti. Betty huomasi vastarinnan hyödyttömäksi ja\npakeni punastuen veljensä, everstin, turviin, mutta tämä työnsi hänet\nnauraen luotaan. Eräs nuorukainen sai häntä käsivarresta kiinni. Betty\nkirkaisi, kiskaisi kätensä irti ja juoksi majuri McCollochin luo, joka\nojensi kätensä hänelle. Mutta voi Betty parkaa! Majuri ei jaksanut\nvastustaa kiusausta ja suuteli häntä itse.\n\n\"Petturi!\" huudahti Betty ja riistäytyi irti.\n\nHän oli aivan epätoivoissaan ja oli jo päättänyt alistua kohtaloonsa,\nkun hän samassa huomasi ovella Wetzelin tutun hahmon. Hän kiiruhti\nmetsästäjän luo, joka kietaisi pitkän kätensä hänen ympärilleen.\n\n\"Taitaa olla selvintä, että otan sinut huostaani, Betty\", virkkoi hän\nhilpeä hymy tuimilla kasvoillaan. \"Kas niin, te rasavillit. Betty ei\ntahdo, että häntä suudellaan, ja ellette anna hänen olla rauhassa,\nvetäisen päänahan parilta kolmelta.\"\n\nPäivällinen syötiin mitä hilpeimmän mielialan vallitessa, ja kun tanssi\nalkoi, kohosi ilo huippuunsa. Päälinnakkeen tilavin tupa oli koristettu\nvehreillä köynnöksillä, syksyn värittämillä lehdillä ja kesän\nviimeisillä kukkasilla, joita oli siroteltu kaikkialle mustuneiden\nseinien ja alastomien orsien katteeksi. Pihdeissä kihisevät, roihuavat\npäresoihdut valaisivat näyttämön, jota ei upeinkaan sali olisi\nvärikkyydessä ja viihtyisyydessä voittanut.\n\nEversti Zanen vanha orja, Sam, joka huolehti musiikista, istui pienellä\nkorokkeella huoneen yläpäässä, ja tapa, jolla hän sahasi viuluaan,\nhuojutti ruumistaan ja polki tahtia raskaalla jalallaan, osoitti hänen\nolevan tärkeästä tehtävästään täysin tietoinen.\n\nNiiden joukosta, jotka seisoivat tahi istuivat korokkeen lähellä,\nerotti selvästi Jonathan Zanen, majuri McCollochin ja Wetzelin rotevat\nvartalot; kukin tavallisessa asussaan ja luodikko mukanaan. Toiset\nmiehet olivat vaihtaneet jokapäiväisen pukinnahkaisen pukunsa\nheleänvärisiin mekkoihin ja sitoneet kaulaansa korean huivin. Majuri\nMcColloch jutteli eversti Zanen kanssa, ja heidän hienopiirteiset\nkasvonsa säteilivät mielihyvästä, kun he katselivat nuorten iloa.\nJonathan Zane seisoi ovensuussa vaiteliaana ja surumielisen näköisenä.\nWetzel nojasi seinään käsivarret ristissä pitkän luodikon varassa. Hän\nkatseli vakavasti edessään tanssivien sulhaspoikien ja morsiusneitojen\nryhmää. Kun tanssi päättyi, tulivat Lydia ja Betty hänen luokseen, ja\nBetty kysyi: \"Lew, etkö aio pyytää meitä tanssimaan?\"\n\nMetsästäjä katseli hänen ilosta hehkuvia, onnellisia kasvojaan ja\nvastasi hymähtäen: \"Enpä taida uskaltaa.\"\n\n\"Mutta sinä osaat tanssia. Heitä luodikkosi siihen ja tee, kuten\nsanoin, ole niin kiltti. Jos odottaisin sinun pyytävän minua, saisin\ntodennäköisesti odottaa koko illan. Toiset miehet ovat aivan\nkuolemaisillaan halusta saada tanssia kanssani, niin että tule nyt,\nLew, kun pyydän sinua\", houkutteli Betty veitikkamaisen vakavasti.\n\nWetzel ei evännyt Betyltä milloinkaan mitään, ja niinpä hän pani\naseensa seinää vasten nojalleen ja lähti tanssimaan hänen kanssaan\nkaikkien kummaksi. Eversti Zane taputti käsiään, ja toiset katsoivat\nhämmästyksestä sanattomina tätä ennenkuulumatonta näkyä. Wetzel tanssi\nkauniisti ja ihmeteltävän keveästi. Hänen kookas ja ryhdikäs\nvartalonsa, pitkä, musta tukkansa ja eriskummallisesti koristeltu\npukunsa erosivat omituisen jyrkästi hennosta ja viehkeästä Betystä ja\ntämän sievästä, harmaasta leningistä.\n\n\"Tätä en olisi totisesti uskonut, ellen olisi sitä omin silmin nähnyt\",\nsanoi eversti Zane hilpeästi Wetzelille, kun tämä ja Betty tulivat\nhänen luokseen.\n\n\"Jos kaikki miehet tanssisivat yhtä hyvin kuin Lew, olisivat tytöt\nvarmasti sangen kiitollisia\", sanoi Betty.\n\n\"Tulet päivä päivältä yhä kauniimmaksi, Betty\", kehaisi vanha John\nBennet, joka seisoi everstin ja majurin vieressä. \"Jos olisin nuori\nmies, koettaisin onneani enkä heittäisi hevillä kesken.\"\n\n\"En tiedä, John-setä, mutta arvelen, ettei vastaukseni olisi kieltävä,\njos olisitte nuori mies ja tulisitte minua kosimaan\", vastasi Betty ja\nhymyili vanhukselle, josta hän piti hyvin paljoin.\n\n\"Neiti Zane, saanko luvan tanssia kanssanne?\"\n\nBetty tunsi äänen, ja hänet valtasi samassa selittämätön ujouden tunne.\nHän oli lujasti päättänyt sanoa herra Clarkelle, jos tämä tuli häntä\npyytämään, olevansa väsynyt, luvanneensa tanssin jollekin toiselle --\nmitä hyvänsä, kunhan hänen ei vain tarvinnut tanssia hänen kanssaan.\nMutta nyt, kun hetki oli tullut, hän joko unohti päätöksensä tahi\nmenetti rohkeutensa, sillä hän ei virkkanut sanaakaan, kun musiikki\nalkoi, vaan laski kätensä Alfredin käsivarrelle, joka kiidätti hänet\npermannolle. Hän hätkähti hämmästyksestä ja mielihyvästä tutut askeleet\ntodetessaan ja antautui sitten kokonaan tanssin tenhovoiman lumoihin.\nAlfredin voimakkaan käsivarren tukemana hän liiteli kierroksen toisensa\njälkeen kuin unessa. Heidän tapansa tanssia oli kylän nuorukaisille\njotakin aivan uutta -- se oli silloin idässä muodissa -- ja kaikki\npysähtyivät heitä katsomaan. Mutta tanssi päättyi aivan liian pian, ja\nennenkuin Betty huomasikaan oli Alfred vienyt hänet huoneen toiseen\npäähän eräälle penkille istumaan, joka oli osittain varjossa paksun\nköynnöksen takana.\n\n\"Hauska ja miellyttävä tanssi\", virkkoi Alfred. \"Neiti Boggs sanoi\nteidän osaavan askeleet.\"\n\n\"Olin hämmästynyt ja ihastunut\", vastasi Betty, joka oli todella\nnauttinut tanssista.\n\n\"Tämä päivä on ollut kaikinpuolin rattoisa\", jatkoi Alfred. \"Olin\nvähällä taittaa niskani kilpailussa aamulla. En ole vielä milloinkaan\nnähnyt sellaisia hirsi- ja pensaskasoja ja sellaisia ojia. Olen varma,\netten olisi pakottanut hevostani sellaisiin hyppyihin, ellei\nuhkarohkeuden kuume, joka näytti olevan ilmassa, olisi äkkiä tarttunut\nminuunkin.\"\n\n\"Kuulin veljeni sanovan, että hevosenne on parhaita, mitä hän on\nmilloinkaan nähnyt, ja että te ratsastitte suurenmoisesti\", sanoi Betty\nujosti.\n\n\"Sitä matkaa en välittäisi ratsastaa toistamiseen, jos oikein toden\nsanon. Se oli varmasti aivan liian rasittava hevosellenikin.\"\n\n\"Viihdyttekö hyvin keskuudessamme?\"\n\n\"Alan pitää tästä vapaasta elämästä, neiti Zane, ja tulla siihen\nvarmaan vakaumukseen, että olen kuin luotu rajaseudun asukkaaksi.\nOmituiset tavat ja monet muut seikat, jotka näyttivät ensin oudoilta,\ntuntuvat minusta nyt aivan luonnollisilta. Täällä ovat kaikki niin\nrehellisiä, koruttomia ja sankarillisia. Ja mikä parhainta, täällä\ntäytyy jokaisen tehdä työtä elääkseen. Voitteko ajatella, neiti Zane,\netten ollut milloinkaan tehnyt työtä ennen Fort Henryyn tuloani?\nElämäni oli läpeensä vain hyödytöntä ja tarkoituksetonta laiskottelua.\"\n\n\"Sitä tuskin voin uskoa\", vastasi Betty. \"Olette oppinut tanssimaan,\nratsastamaan ja --\"\n\n\"Ja mitä?\" kysyi Alfred, kun Betty vaikeni.\n\n\"Eipä juuri mitään. Vain eräs ominaisuus, joista tytöt teitä\nkiittävät\", sanoi Betty naurahtaen.\n\n\"Kuulin jonkun sanoneen, että minulla on erikoinen taito osua paikalle,\nkun tytöille on tapahtunut jotakin ikävää, mutta sitä kiitosta en\nvarmastikaan ansaitse.\"\n\n\"Oletteko jo tutustunut lähemmin poikiin täällä?\" kysyi Betty muuttaen\nkiireesti puheen aihetta.\n\n\"Kyllä. Varsinkin Isakiin, intiaanien keskuudessa kasvaneeseen\nveljeenne. Hän on hienoin ja miellyttävin mies, mitä olen konsanaan\nnähnyt. Everstistä pidän myös vilpittömästi. Se tumma ja vaitelias\nmies, Jack tahi John, miksi häntä nyt sanotaan, ei ole toisten\nveljienne kaltainen, ja metsästäjä Wetzeliin suhtaudun aina pelokkaalla\nkunnioituksella. Täällä ovat kaikki olleet minua kohtaan niin\nsydämellisen ystävällisiä, että olen melkein unohtanut olleeni\nkulkuri.\"\n\n\"Se ilahduttaa minua\", sanoi Betty.\n\n\"Neiti Zane\", jatkoi Alfred, \"olette epäilemättä kuullut kerrottavan\nminun tulleen länteen sentähden, että minun oli muka pakko lähteä\nkotoani. Pyydän, ettette usko mitään, mitä satutte minusta kuulemaan.\nJonakin päivänä kerron teille tarinani, jos välitätte siitä. Nyt\nriittää, kun sanon lähteneeni maailmalle omasta vapaasta tahdostani, ja\nettä voin palata kotiini milloin hyvänsä, vaikka jo huomenna.\"\n\n\"Tarkoitukseni ei ollut tehdä mitään viit--\" aloitti Betty punastuen.\n\n\"Ei tietystikään. Mutta kertokaa jotakin itsestänne. Eikö teistä ole\ntäällä ikävää ja yksinäistä?\"\n\n\"Viime talvi oli kyllä sangen yksitoikkoinen, mutta nyt kesällä olen\nollut koko ajan tyytyväinen ja onnellinen. Eihän täällä ole\nluonnollisesti läheskään samanlaista kuin Philadelphiassa setäni\niloisessa ja vilkkaassa kodissa, mutta paikkani on veljieni luona.\nTätini pyysi ja rukoili minua jäämään hänen luoksensa eikä lähtemään\ntänne erämaahan. Minulla oli siellä kaikkea, mitä suinkin halusin --\nylellisyyttä, seuraa, huveja, ystäviä, kaikkea, mitä nuori tyttö voi\ntoivoa, mutta sittenkin pidin parempana tulla tänne pieneen rajaseudun\nkylään. Omituista nuoren tytön valinnaksi, vai mitä?\"\n\n\"Kyllä, todellakin harvinaista\", vastasi Alfred vakavasti. \"Kun\najattelen, mikä sai minut lähtemään länteen, en voi muuta kuin\nihmetellä vaikutteidemme erilaisuutta. Minä tulin täältä onneani\netsimään. Mutta te hylkäsitte rikkauden tarjoaman ylellisyyden ja\ntulitte tänne vain tuomaan päivänpaistetta veljenne kotiin. Teillä oli\nvaikutteena suuri ja jalo rakkaus -- minulla vain itsekäs\nseikkailunhalu. Tahtoisin mielelläni nähdä tulevaisuuden avoinna\nedessäni.\"\n\n\"Ei ole oikein toivoa sellaista. Luuletteko, että teillä olisi tätä\ntyön- ja elämänhalua, jos toivomuksenne toteutuisi? Olen onnellinen,\nettä tulevaisuus on minulta salattu. Siellä voi olla paljonkin surua ja\nmurhetta minua odottamassa. Olen tehnyt valintani ja siinä pysyn. Mutta\nen voi olla kadehtimatta teitä siitä, että olette mies. Teillehän on\nkoko maailma avoin. Nainen -- mitä hän voi? Ei muuta kuin leipoa,\nkehrätä, keittää ja neuloa, istua ristikon takana ja katsella ja\nodottaa.\"\n\n\"Siirtäkäämme tämmöiset surumieliset mietteet tuonnemmaksi. En ole\nvielä virkkanut sanaakaan siitä, mitä olen tässä koko ajan mielessäni\nhautonut. Olen ollut sanomattoman pahoillani, että käyttäydyin teitä\nkohtaan niin töykeästi iltana, jolloin veljenne palasi. En tiedä, mikä\nminuun oikein meni. Olen katunut sitä koko ajan aina siitä hetkestä\nalkaen. Tahdotteko antaa minulle anteeksi ja emmekö voisi olla\nystäviä?\"\n\n\"En -- en tiedä\", sammalsi Betty ymmällään ja hämillään.\n\n\"Mutta miksi? Olen varma, ettette voi tuomita miestä, jonka vain\nluontainen äkkipikaisuus saa välistä erehtymään, ja tehän saitte\ntietää, etten -- etten --\"\n\n\"Olin kiivastunut ja epäkohtelias, mutta minähän pyysin anteeksi\nkäytöstäni tahi ainakin koetin.\"\n\n\"Koettakaa unohtaa tyhmyyteni. En hellitä, ennenkuin annatte minulle\nanteeksi. Ajatelkaa omaa rauhaanne ja ottakaa huomioon, kuinka paljon\nvoitatte olemalla jalomielinen.\"\n\n\"No olkoon menneeksi. Saatte anteeksi\", sanoi Betty, joka oli tullut\ntekemiensä huomioiden perusteella siihen vakaumukseen, että tämä nuori\nmies oli luonteeltaan sangen päättäväinen ja tarmokas.\n\n\"Kiitos. Lupaan, ettei teidän tarvitse sitä milloinkaan katua. Entä\nnilkkanne? Kuinka sen laita on? Varmaankin aivan terve, koska tanssitte\nniin keveästi.\"\n\n\"Minun täytynee uskoa, mitä tytöt sanovat -- että teillä on taipumusta\nkohteliaisuuksiin. Nilkkani on melkein terve, kiitos kysymästänne.\nToisinaan vielä vähän särkee.\"\n\n\"Tapaturmanne mainitseminen toi tässä samalla mieleeni päivän, jolloin\nse tapahtui\", virkkoi Alfred hymyillen. Hänen teki mieli hiukan\nkiusoitella Bettyä, mutta ei oikein tohtinut. \"Olin kuljeskellut koko\npäivän metsässä ilman muuta toveria kuin omat mietteeni, jotka olivat\nenimmäkseen verraten alakuloisia. Kohdatessani teidät näytin\nhämmästyneeltä, mutta se oli vain teeskentelyä, sillä tulin paikalle\nkoiranne jäljessä. Se pitää minusta ja juoksi luokseni. Arvaatte kait\nsanomattakin, että olin hyvilläni. Näin teidät vähää ennen, kuin\nkuulitte askeleeni ja käännyitte ilosta huudahtaen. Mutta kun näitte,\nkuka olin, muuttui iloinen ilmeenne; vaikka olisin ollut vihamielinen\nwyandoti, ette olisi voinut näyttää vihaisemmalta. Niin surullisia ja\nkyyneleisiä kasvoja en ole milloinkaan nähnyt.\"\n\n\"Pyydän, ettette puhu siitä enää, herra Clarke\", sanoi Betty jäykästi.\n\"Toivon, että unohdatte sen.\"\n\n\"Kaikki, paitsi sitä, että minulla juuri oli onni löytää teidät ja\nsaada auttaa teitä. Sitä en voi unohtaa. Meistä ei olisi milloinkaan\ntullut ystäviä, ellei tuota tapaturmaa olisi sattunut.\"\n\n\"Isak tulee. Hän etsii minua\", vastasi Betty nousten.\n\n\"Vain hetkinen vielä -- hän löytää teidät kyllä\", vastusteli Alfred.\n\"Koska olette ollut nyt niin ystävällinen, olen myös käynyt\nrohkeammaksi. Saanko tulla huomenna teitä tervehtimään?\"\n\nHän katsoi suoraan Betyn tummiin silmiin, jotka painuivat alas,\nennenkuin hän oli lopettanut kysymyksensä.\n\n\"Isak ei näe minua täällä. Minun täytyy mennä.\"\n\n\"Ei ennenkuin olette vastannut kysymykseeni. Eihän anteeksiannollanne\nole mitään merkitystä, ellen saa nähdä teitä. Sanokaa kyllä, olkaa niin\nkiltti.\"\n\n\"Voittehan tulla\", vastasi Betty, jota tämmöinen itsepintaisuus sekä\nhuvitti että hermostutti. \"Luulin teidän tietävän, että se lupa\nsisältyy aina nuoren naisen anteeksiantoon.\"\n\n\"Halloo Betty!\" huudahti Isak, joka tuli samassa heidän luokseen\npunoittavin poskin ja silmät säteillen. \"Kylläpä minä olen saanut sinua\netsiä. Ja vain sinun takiasi, Alfred. Mitä sinä tarkoitat, kun piilotat\ntanssiaisten kuningattaren tällä tavoin? Tahdon tanssia kanssasi,\nBetty. Ihana päivä. En ole tanssinut vuosikausiin muita kuin\nintiaanitansseja. Suo anteeksi, että otan hänet, Alfred. Hän näyttää\nniin vastahakoiselta. Ha, ha!\" ja luoden molempiin veitikkamaisen\nsilmäyksen hän vei Betyn mukanaan.\n\nAlfred jäi istumaan penkille, mutta ajatellen, että voisi näyttää\nomituiselta, ellei hän ottaisi osaa karkeloon, hän nousi hetkisen\nkuluttua ja haki itselleen tanssitoverin. Hän tanssi Alicen, Lydian ja\nkaikkien tyttöjen kanssa ja pujahti sitten noin tunnin kuluttua\nhuoneeseensa. Hän tahtoi olla yksin, ajatella rauhassa ja päättää,\nkumpi oli parempi, jäädäkö kylään, vai ratsastaa tiehensä pimeässä,\nmilloinkaan palaamatta. Betyn käden ystävällinen kosketus oli\nvaikuttanut kuin taikavoima; tunne, jota vastaan hän oli viikkomääriä\ntaistellut, oli temmannut hänet mukaansa voimakkaampana kuin konsanaan.\nPehmoisten sormien aiheuttama väristys tuntui vieläkin, ja hän painoi\nhuulilleen käden, jota ne olivat koskettaneet.\n\nHän istui kauan ikkunansa ääressä. Leveä virta kimalteli himmeästi\nvaaleanharmaan usvan läpi ja kaukaa sen toiselta puolelta häämötti\nmetsän tumma ääriviiva. Viileä tuulenhenki hyväili hänen kuumaa\notsaansa, ja hiljaisuus ja yksinäisyys palauttivat mielenrauhan.\n\n\n\n\nIV\n\n\n\"Hyvää huomenta, Harry. Mihin olet näin varhain menossa?\" huusi Betty\novelta eräälle ohikulkevalle pojalle, jolla oli kainalossaan melkein\npituisensa luodikko.\n\n\"Huomenta, Betty. Aion mennä puron poikki tuota kotkottavaa kalkkunaa\nnoutamaan\", vastasi poika kirkkaasti hymyillen.\n\n\"Halloo, Harry Bennet! Vai kalkkunaa hakemaan? Olen kuullut sen\nkotkotuksen useampana aamuna ja sen täytyy olla äänestä päättäen sangen\nmuhkea\", sanoi eversti astuen portaille. \"Mutta odotahan hiukan, niin\nsaat seuraa. Wetzelkin näkyy olevan jo liikkeellä.\"\n\n\"Huomenta, Lew. Oletko sinäkin menossa kalkkunoita ampumaan?\" kysyi\nBetty.\n\n\"Kuunnelkaahan\", sanoi metsästäjä, joka oli pysähtynyt ja nojasi nyt\nportinpieleen. Rakennuksen takaa kuului silloin tällöin lehmänkellon\nkalahdus, mutta muuten oli aivan hiljaista. Metsästä puron toiselta\npuolelta kantautui äkkiä pitkä ja omituisen kimeä huuto.\n\n\"Kalkkunahan se on ja varmasti oikein komea kukko\", sanoi eversti.\n\n\"Onko Jonathan kuullut sen?\" kysyi Wetzel.\n\n\"Ei ainakaan minun tietääkseni. Mutta kuinka niin?\" kysyi eversti\nääntään alentaen. \"Eikö tuo huuto ole sitten oikea?\"\n\n\"Hyvästi, Harry, ja muista minua, kun palaat\", huusi Betty poistuen\novelta.\n\n\"Taitaa ollakin punainen kalkkuna\", murahti metsästäjä. Hän heitti\nluodikon olalleen, viittasi pojalle torjuvasti ja meni nopeasti polkua\nalas.\n\nWetzelit olivat kaikkialla rajaseudulla tunnettuja henkilöitä, mutta\nLewis oli heistä kuuluisin. Länsi-Virginian ja Ohion varhainen historia\non täynnä tämän erämaiden harhailijan, tämän yksinäisen metsästäjän ja\nrajaseudun leppymättömän Nemesiksen urotöitä, jota sanottiin ansiosta\nsuurimmaksi intiaanien tappajaksi, mitä on konsanaan ollut.\n\nKun Lewis oli noin kahdenkymmenen ikäinen ja hänen veljensä John\nja Martin hiukan vanhempia, lähtivät he jollekin pitemmälle\nmetsästysretkelle. Kun he palasivat, oli kodista vain savuavat rauniot\njäljellä. Ryöstelevät intiaanit olivat sillä aikaa polttaneet kodin,\nmurhanneet isän, äidin ja sisaret ja silponeet pienen, hehdossa\nlevänneen veljenkin.\n\nLewis Wetzel vannoi ikuista ja sammumatonta kostoa intiaanien koko\nrodulle ja piti myös valansa kaamean uskollisesti. Siitä lähtien hän\noli enimmäkseen metsissä, ja intiaani, joka sattui hänen tielleen, oli\ntuomittu mies. Hänellä oli heimojen keskuudessa monta eri nimeä.\nShawneet sanoivat häntä \"Pitkäksi puukoksi\", huronit \"Hävittäjäksi\" ja\ndelawarit \"Kuoleman tuuleksi\", ja niistä sai jokainen tuimimmankin\nsoturin veren jähmettymään.\n\nIntiaaneja vastaan taisteleminen oli useimmilla rajaseudun kuuluisilla\nuranuurtajametsästäjillä vain sivuharrastus -- tavallisesti aivan\nvälttämätön -- mutta Wetzelillä elämäntehtävä. Hän eli vain intiaaneja\ntappaakseen. Hän kävi näiden kimppuun ajasta ja paikasta välittämättä,\nseurasi vihollistaan aivan kotikynnykselle saakka ja vaani kylien\nlaitamilla kuin saalistaan väijyvä pantteri. Leirinuotionsa vaiheilla\nnukkuvat soturit saattoivat milloin hyvänsä havahtua kaameaan,\ntärisyttävään huutoon. He kavahtivat kauhistuneina ylös sortuakseen\nsamassa silmänräpäyksessä säälimättömän vihollisensa välähtävään\ntapparaan tahi kuullakseen luodikon pamauksen ja nähdäkseen\nvilahdukselta jonkun olennon häviävän metsään aavemaisen nopeasti,\nmusta tukka niskassa hulmuten. Wetzelin tie kulki aina ruumiiden\nylitse, ja hän hävisi ennenkuin hänen hirveän huutonsa kaiku oli\nvaiennut. Häntä ajettiin usein takaa, mutta rajaseudun nopeimpana\njuoksijana hän jätti aina vainoojat jälkeensä.\n\nVarustuksen puolustamisessa hän oli aina eversti Zanen oikea käsi.\nIntiaanit tunsivat häntä kohtaan taikauskoista kauhua, ja seikka, että\nhänen tiedettiin oleskelevan asutuksella, oli monta kertaa saanut\nsotapolulle lähteneet intiaanit kääntymään takaisin.\n\nMonet pitivät Wetzeliä jollakin tavalla mielisairaana, miehenä, joka\nhimoitsi punaisten miesten verta aivan hulluuteen saakka, ja jolla ei\nollut tämän vastapainoksi mitään sovittavia ominaisuuksia. Mutta siinä\nhänelle tehtiin vääryyttä. Asutuksilla oleskellessaan hän oli aina\ntyyni ja hiljainen ja niitä kohtaan, jotka tunsivat hänet hyvin,\nrakastettavakin. Mutta tämä tuttavapiiri oli sangen pieni, vaikka hänet\ntunnettiinkin kaikkialla. Hän oli harvasanainen ja puhui tavallisesti\nvain silloin kun häntä puhuteltiin.\n\nMetsästäjien ja tiedustelijoiden keskuudessa saavuttamastaan\nerikoisasemasta hän sai kiittää harvinaisia ruumiillisia ja henkisiä\nominaisuuksiaan. Hän oli kookas ja leveäharteinen ja aivan uskomattoman\nvahva, notkea ja kestävä. Hänellä oli kotkan silmät ja verikoiran\nherkkä vainu, ja hän tiesi aina vaistomaisesti, mitä hänen oli\nmilloinkin tehtävä; kyky, joka on metsästäjälle niin tärkeä. Pelkoa hän\nei tuntenut lainkaan, vaan oli aina rohkea ja päättäväinen.\nLeppymättömän vihansa kannustamana hän oli näine ominaisuuksineen\nkutsumuksessaan vertaistaan vailla.\n\nHänen pitkä, sysimusta tukkansa, josta hän oli ylpeä, ulottui suoraksi\nkammattuna polvien alapuolelle ja teki hänen päänahkansa, jota kaikki\nheimot muutenkin himoitsivat, niin ainutlaatuiseksi, että intiaanit\nolisivat maksaneet siitä mitä hyvänsä.\n\nVillikalkkunan jäljitteleminen oli intiaanien käyttämistä vieteäänistä\nsuosituin ja erehdyttävin. Usein oli käynyt, etteivät uudisasukkaat,\njotka olivat lähteneet metsässä kotkottavaa kalkkunaa vaanimaan, olleet\nmilloinkaan palanneet.\n\nWetzel oli jo monena aamuna kuullut jonkun villikalkkunan ääntelevän,\nja kun ääni oli lopulta alkanut tuntua hänestä epäilyttävältä, hän oli\npäättänyt ottaa siitä selvän. Puron takana kohoavan harjun itärinteessä\noli noin neljänkymmenen metrin päässä purosta pienoinen luola, jonka\nsuu oli kokonaan tiheän pensaikon ja villiviinin peitossa. Wetzel tunsi\npaikan ja mennen puron poikki hiukan ylempää hän teki lavean kierroksen\nja päätyi luolan yläpuolelle, johon hän kätkeytyi pensaisiin\nodottamaan. Kalkkunan huuto, jota hän oli ruvennut epäilemään, toistui\nhetkisen kuluttua suoraan hänen alapuoleltaan, ja samassa työntyivät\nerään intiaanisoturin ajeltu pää ja alastomat hartiat näkyviin\nluolasta. Soturi tähysteli varovasti ympärilleen, antoi tuon omituisen\näänen kuulua jälleen ja katosi näkyvistä. Wetzel pysytteli tarkoin\npiilossaan ja näki ja kuuli villin toistavan vietehuudon ainakin\nkymmenen kertaa, ennenkuin hän oli varma siitä, että intiaani oli\nluolassa yksinään. Silloin hän kohotti luodikkonsa ja tähtäsi\nrauhallisesti soturin päälaella häilyvään palmikoituun hiuskiehkuraan.\nHän luotti niin varmasti itseensä ja tähtäyksensä erehtymättömyyteen,\nettei hän välittänyt jäädä katsomaan laukauksensa vaikutusta, vaan\nkapusi jyrkkää rinnettä alas luolalle. Eräs roteva intiaani makasi sen\nsuulla kasvoillaan. Jäntevät sormet puristivat vieläkin pukinsarvesta\ntehtyä vietepilliä, joka oli koitunut hänen kuolemakseen.\n\n\"Huroni\", murahti metsästäjä tarttuessaan kädellään hiustukkoon ja\nirroittaessaan päänahan terävän veitsensä yhdellä vetäisyllä.\n\nKaikki merkit osoittivat, että luolassa oli majailtu jonkun aikaa.\nKeskellä oli taitavasti tehty kivinen liesi, jonka eteen oli ladottu\ntuohia sellaiseen asentoon, ettei valonsädekään päässyt tunkeutumaan\nulos. Mustuneen hiiloksen alla hehkui vielä, ja seinästä ulkonevalla\npienellä tasanteella oli jonkun verran paahdettua maissia. Eräässä\nnaulassa riippui kimpale kuivattua lihaa ja pukinnahkainen pussi.\n\nKatseltuaan hetkisen ympärilleen Wetzel pudottautui äkkiä polvilleen ja\nalkoi tutkia luolan hiekkapermannossa näkyviä jalanjälkiä. Hän mittasi\nkuolleen soturin mokkasiinit ja tarkasti huolellisesti jokaisen\npainanteen, ryömi luolan suulle ja tutki sammalen.\n\nSitten hän nousi. Hänessä oli tapahtunut merkillinen muutos. Silmissä\npaloi omituinen tuli, ja äskeinen tyyni ilme oli käynyt kauttaaltaan\nsynkäksi ja hurjaksi. Tiukasti sulkeutuneiden huulten viiva oli ohut ja\njulma.\n\nHän laskeutui hitaasti rinnettä alas ja pysähtyi silloin tällöin\nkuuntelemaan. Metsän monet äänet eivät olleet hänelle outoja, vaan\npaljon tutumpia kuin ihmisäänet.\n\nHän muisti kuulleensa kierroksellaan luolan taakse luodikon laukauksen\nkaukaa kastanjalehdosta päin, mutta kun hän tiesi kyläläisten käyvän\nsiellä usein oravia ampumassa, ei hän ollut kiinnittänyt siihen sen\nenempää huomiota. Nyt sillä oli oma merkityksensä. Hän kääntyi jyrkästi\npurolle ja riensi nopeasti rinnettä alas. Puron toisella puolella\nmutkitteli kapea polku pajukon suojassa, ja päästyään sille hän alkoi\njuosta. Hän juoksi keveästi ja pitkin askelin, ikäänkuin hän olisi\ntottunut kulkemaan aina sellaista vauhtia, ja oli ennen pitkää parin\npenikulman päässä lähtöpaikastaan. Tultuaan louhikkoon harjanteen\npäässä hän pysähtyi ja lähti sitten hitaasti etenemään pitkin puron\nreunaa. Hän yhdytti intiaanien jäljet juuri siinä, missä hän oli\notaksunut heidän menneen puron yli. Kosteassa hiekassa oli useampia\nmokkasiinin jälkiä. Toisissa oli kantapään painama pyöreä syvennys\nvielä sileä ja muuttumaton, ja toisiin kihonnut mutainen vesi todisti\nhänen tottuneelle silmälleen, että intiaanit olivat kulkeneet siitä\nvarhain samana aamuna.\n\nJäljet menivät rinnettä ylös ja kauas metsiin, mutta metsästäjä seurasi\nniitä hetkeäkään epäröimättä. Hän puikkelehti kuin varjo puulta puulle\nja pensaasta toiseen, äänettömästi, varovasti ja hämmästyttävän\nnopeasti. Kun hän oli päässyt Mustan korven louhikkoiseen perukkaan,\njossa tiheä viidakko, tuulenkaatamat ja syvät rotkot tekivät nopean\ntakaa-ajon mahdottomaksi, pysähtyi hän hetkeksi ympärilleen\ntähystelemään ja poikkesi sitten suunnastaan kiertääkseen pahimman\npaikan. Nämä kierrokset olivat usein penikulmienkin pituiset ja välistä\nvain joitakin satoja askelia, mutta ne veivät hänet melkein aina\ntakaisin jäljille. Tämä intiaanien teiden melkein yli-inhimillinen\ntuntemus, jota ei olisi todennäköisesti kukaan voinut saavuttaa,\npyhittämättä koko elämäänsä intiaanien metsästykselle, oli Wetzelin\nmetsänkäyntitaidossa juuri se puoli, joka kohotti hänet niin korkealle\ntoisten metsästäjien yläpuolelle ja teki hänet niin pelätyksi\nintiaanien keskuudessa.\n\nMentyään erään matalahkon kummun yli hän tuli pienelle aukealle, jonka\nympärillä metsä oli harvempaa ja pensaikko vain polvenkorkuista. Musta\nmulta osoitti siinä metsäpalon jolloinkin riehuneen. Aukean poikki\npolveili soliseva puro, ja kun metsästäjä kumartui tarkastelemaan sen\nreunoja, huudahti hän äkkiä hämmästyksestä. Pehmeässä mullassa näkyi\nselvästi jonkun valkoisen miehen jälki. Intiaanien jäljissä ovat\nvarpaat sisäänpäin, mutta valkoisen miehen jäljissä päinvastoin. Hiukan\nkauempana Wetzel tuli paikkaan, jossa sammal oli hiukan painuksissa,\nmistä hän päätteli jonkun kaatuneen siihen. Hän oli nähnyt kauriin\njälkiä purolla ja ajatteli, että valkoinen mies, jonka jäljen hän oli\näsken löytänyt, oli ehkä ampunut sen. Lähellä oli pieni verilätäkkö ja\nsen ympärillä intiaanien mokkasiinin jälkiä. Ne lähtivät viemään\nsuoraan länteen osoittaen, että soturit olivat muuttaneet suuntaansa.\n\nTämä oli metsästäjästä hyvin kummallista. Hän nojautui erästä puuta\nvasten ja mietti tiukasti, mikä oli mahtanut aiheuttaa tämän äkillisen\npoislähdön -- sillä sellaisena hän sitä piti. Intiaanit, joiden\njäljessä hän oli nyt kulkenut penikulmittain, olivat ilmeisesti\nmetsästäjiä, jotka hiipivät hitaasti ja varovasti eteenpäin saalistaan\nvaanien, mikä se sitten lienee ollutkin, ihminenkö vai eläin. Länteen\nvievä jälki oli taas viivasuora; mokkasiinin painanteet olivat kaukana\ntoisistaan ja näyttivät tottumattomalle silmälle vain yhden intiaanin\njäljeltä. Wetzelille ne ilmaisivat sitä, että kaikki soturit olivat\nkulkeneet jonossa samoihin jälkiin astuen.\n\nHän teki, kuten aina, nopeasti päätöksensä. Intiaaneja oli hänen\nlaskelmansa mukaan kahdeksan, päällikköä, jonka hän oli ampunut,\nlukuunottamatta, ja he olivat joko surmanneet tahi ottaneet vangiksi\nmetsästämässä olleen valkoisen miehen. Toiset pyrkisivät suorinta tietä\nja mahdollisimman nopeasti kotiinsa toisten jäädessä tielle väijyksiin\ntahi kiertäessä takaisin katsomaan, ajettiinko heitä takaa.\n\nOdotettuaan kärsivällisesti noin tunnin, jonka kuluessa hän ei\nhievahtanutkaan asennostaan, hän näki etäällä lehdon toisessa laidassa\njotakin ruskeata vilahtavan. Oliko se lintu vai orava? Hän näki sen\ntoistamiseen, mutta nyt se oli sulautunut melkein kokonaan metsän\nvarjoihin. Kului useita minuutteja, joiden kuluessa Wetzel tuskin\nhengittikään. Varjo oli hävinnyt erään puun taakse. Hän piti sitä\ntarkoin silmällä, ja pian näkyi eräs tumma hahmo liukuvan esiin sen\nsuojasta ja kiiruhtavan ketterästi eteenpäin toiselle puulle.\nYksi, kaksi, kolme tummaa olentoa seurasi jäljessä. Ne olivat\nintiaanisotureita, jotka liikkuivat niin nopeasti, että siltä matkalta\nkykeni vain Wetzelin kaltaisen metsästäjän terävä silmä erottamaan\nheidän liikkeensä.\n\nUseimmat metsästäjät olisivat todennäköisesti lähteneet pakoon niin\nkauan kuin vielä oli aikaa, mutta sellainen ajatus ei johtunut Wetzelin\nmieleenkään. Hän viritti rauhallisesti luodikkonsa hanan. Kun soturit\ntulivat selvästi näkyviin, huomasi hän, etteivät he tienneet mitään\nhänen läsnäolostaan, vaan kaarsivat parhaillaan ja tavallista\nvarovaisuuttaan noudattaen jäljilleen takaisin.\n\nKun lähin soturi oli edennyt erään suuren tammen suojaan noin\nparinsadan askeleen päässä, alkoi metsästäjän musta luodikko hitaasti\nnousta, ja kun se pysähtyi, astui intiaanikin esiin puun takaa. Kimakka\npamaus, ja soturi horjahti ja kaatui.\n\nTietäen, että nopea pako oli nyt hänen ainoa pelastuksensa, Wetzel\nkajahdutti tunnetun sotahuutonsa ja lähti paikalta, kiivainta\nvauhtiaan. Jäljelle jääneet intiaanit laukaisivat luodikkonsa tuulen\nnopeudella pakenevaa ja sinne tänne puikkelehtivaa olentoa kohti, mutta\ntuloksetta. Hän hypähteli niin ketterästi puulta toiselle, että se teki\ntehokkaan tähtäyksen mahdottomaksi. Intiaanit vetäisivät tapparansa ja\nsyöksyivät hänen jälkeensä raivoisasti ulvoen ja varmoina siitä, että\nhe saavuttaisivat uhrinsa sangen pian.\n\nWetzel oli jo intiaanien metsästyksensä alkuaikoina opetellut erään\ntempun, joka oli pelastanut hänet monta kertaa ja lisännyt tuntuvasti\nhänen mainettaan. Hän nimittäin kykeni panostamaan luodikkonsa\njuostesssaankin. Hänen poikkeuksellinen nopeutensa teki hänelle\nmahdolliseksi pysytellä takaa-ajajien edellä, kunnes luodikko oli\npanostettu. Hän turvautui nyt tähän temppuun. Kun luodikko oli valmis,\npyörähti hän äkkiä ympäri ja ampui lähimmän soturin. Seuraava oli\ntällöin ehättänyt kaatuneen toverinsa luo ja niin lähelle, että hän\nkykeni heittämään tapparansa, joka suhahti vaarallisen läheltä Wetzelin\npäätä. Mutta metsästäjä ei jäänyt häntä odottamaan, vaan kiiruhti\neteenpäin luodikkoineen, joka oli pian käyttökunnossa jälleen. Joka\nkerta, kun hän katsoi taaksensa, kavahtivat intiaanit johonkin suojaan\nhänen tuhoisaa asettaan peläten. Juostuaan hiukan toista penikulmaa hän\npäätyi lavealle aukealle, jonka reunassa hän pyörähti äkkiä ympäri.\nLähin soturi loikkasi erään puun taakse, mutta kun se ei kätkenyt häntä\nkokonaan, ehti hän saada luodin kylkeensä. Hän oli varmasti pahasti\nhaavoittunut, koska hänen toverinsa luopui takaa-ajosta ja kiiruhti\nauttamaan. He katosivat sitten yhdessä metsään.\n\nNähtyään, ettei häntä enää seurattu, Wetzel pysähtyi ja lähti sitten\nkulkemaan ajatuksiinsa vaipuneena asutusta kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Alfred Clarke tuli samana päivänä varustukselta everstin\npuolelle useita tunteja sen jälkeen kuin Wetzel oli lähtenyt\ntiedusteluretkelleen, tapasi hän everstin pihalta suurta, roihuavan\nnuotion yläpuolella riippuvaa, höyryävää kuparikattilaa hämmentämästä.\nKuuman omenahillon hunajalta hajahtava tuoksu sekoittui palavan\npähkinäpuun väkevään hajuun.\n\n\"Huomenta, Alfred\", tervehti eversti. \"Minut on nyt pantu tähän\nhommaan, kuten näet.\"\n\n\"Niinpä on\", vastasi Alfred istuutuen halkokasalle. \"Mitäs te siinä\nnoin tarmokkaasti hämmennätte?\"\n\n\"Omenahilloa, poikaseni, omenahilloa. En salli edes Bessienkään auttaa\nminua omenahilloa keittäessäni.\"\n\n\"Minulla olisi teille eräs pyyntö, eversti Zane. Olen ollut siitä\nsaakka, kun ilmoititte aikovanne lähettää retkikunnan ylöspäin,\nhuolissani hevosestani. Roger on liian hento kuormahevoseksi, ja kahta\nratsua en voi ottaa.\"\n\n\"Saatte minun ruskoni. Se on kyllin iso ja vahva. Roger jääköön tänne\nminun hoitooni, ja ellette sattuisi palaamaan, saan siitä hienon\nhevosen. Ha, ha! Mutta vakavasti puhuen, tämä suunniteltu retki on\nsangen vaarallinen, Clarke, ja jos tahdotte mieluummin jäädä --\"\n\n\"Käsitätte minut väärin\", vastasi Alfred punastuen. \"Itsestäni en\nvälitä, mutta säälin hevostani.\"\n\n\"Se on oikein. Lupaan huolehtia, että Sam hoitaa Rogeria mitä\nparhaiten.\"\n\n\"Missä tarkoituksessa tämä retki tehdään ja kuinka kauas menemme?\"\n\n\"Jonathan tulee oppaaksi ja hän sanoo matkan kestävän kuusi viikkoa,\njos ilmat ovat suotuisat. Ensin menette Short Creekiin, jossa avustatte\nerään uudistalon rakentamisessa, ja sieltä jatkatte Fort Pittiin.\nHankittuanne eräitä tarveaineita, joista täällä on puute, nousette\nlautalle ja laskette alas. Saatte todennäköisesti haistaa ruutia,\nennenkuin olette kotona jälleen.\"\n\n\"Mitäs teemme hevosille?\"\n\n\"Otatte ne luonnollisesti mukaanne lautalle.\"\n\n\"Minulle aivan uusi tapa kuljettaa hevosia\", sanoi Alfred katsellen\nepäilevästi kiivasta virtaa. \"Voimmeko saada mitään tietoja Fort\nHenrystä poissa ollessamme?\"\n\n\"Kyllä; lähettejä kulkee edestakaisin.\"\n\n\"Herra Clarke! Olen menossa lemmikeitäni ruokkimaan. Tahtoisitteko\nnähdä ne?\" kysyi eräs ääni, joka sai Alfredin heti jaloilleen. Hän\nkääntyi ja näki Betyn menevän ohi koiransa keralla, joka kantoi\nhampaissaan koria.\n\n\"Mielihyvällä\", vastasi Alfred. \"Onko teillä muitakin lemmikeitä kuin\nTige ja Madcap?\"\n\n\"Onhan toki. Karhu, kuusi oravaa, joista yksi valkoinen, ja muutamia\nkyyhkysiä.\"\n\nBetty meni edellä aitaukseen, joka oli everstin tallin takana. Se oli\nnelikulmainen, kukin sivu noin kuuden metrin pituinen, ja aidattu\nmaahan lujasti isketyillä näreillä. Kun Betty irroitti salvan ja avasi\npienen portin, lennähti tallin katolta joukko valkoisia kyyhkysiä,\njoista toiset istahtivat hänen olkapäilleen. Eräästä suojuksesta\nilmestyi keskenkasvuinen musta karhu ja tallusteli rauhallisesti häntä\nkohti. Se oli ilmeisesti hyvillään hänet nähdessään, mutta varoi\nmenemästä lähelle Tigeä ja heitteli epäluuloisia silmäyksiä\nnuorukaiseen. Mutta kun Alfred oli silitellyt sen päätä ja puhellut\nsille,, näytti se olevan taipuvainen hieromaan ystävyyttä, koska se\nnuuski Alfredin polvia, nousi takajaloilleen ja laski suuret käpälänsä\nAlfredin olkapäille.\n\n\"Caesar! Alas heti!\" käski Betty. \"Se tahtoo aina painia, varsinkin\nniiden kanssa, joita se ei epäile. Se on hyvin kesy eikä tee\nkenellekään pahaa, mutta loukkausta se ei unohda milloinkaan. Jos joku\ntekee sille jonkun kepposen, voitte olla varma, ettei hän saa siihen\ntoista tilaisuutta. Saimme sen siten, että Jonathan nouti sen\nlassollaan puusta, johon Tige oli ahdistanut sen. Siitä lähtien se on\nollut Jonathanille vihamielinen, ja jos jättäisin sen kahdenkesken\nTigen kanssa, tappelisivat ne heti vimmatusti. Muuten voisin antaa\nCaesarin kuljeskella aivan vapaasti pihalla.\"\n\n\"Se näyttää kiltiltä ja viisaalta\", huomautti Alfred.\n\n\"Niin se onkin, mutta välistä se tekee tyhmyyksiä. Olin eräänä päivänä\nmelkein kuolla naurusta. Bessiellä, veljeni vaimolla, oli sama kattila,\njonka juuri näitte, kiehumassa pihalla, kuten nytkin, mutta sillä\nerotuksella, että hän keitti siinä vaahterasiirappia. Tige oli mennyt\nmiesten mukana johonkin, minkä tähden päästin Caesarin hiukan\njaloittelemaan. Ja jos maailmassa on jotakin, jota Caesar\nintohimoisesti rakastaa, niin se on vaahterasokeri. Kun se tunsi\nsiirapin hajun, kaasi se kattilan ja sai kuuman siirapin kuonolleen. Se\nraukka ulvoi niin, että sitä oli kamala kuulla. Mutta koko jutussa oli\nse hullunkurisinta, että se näytti epäilevän kaiken tapahtuneen\ntarkoituksella, sillä se oli minulle nyreä kaksi viikkoa.\"\n\n\"Luulen käsittäväni rakkautenne eläimiä kohtaan\", sanoi Alfred.\n\"Villieläimillä on varmasti paljon mielenkiintoisia piirteitä.\nVirginiassa, jossa olen tähän saakka ollut, on verraten vähän eläimiä,\njoten mahdollisuuteni tutustua niihin olivat rajoitetut.\"\n\n\"Tässä ovat oravani\", virkkoi Betty avaten erään häkin. Joukko oravia\nsyöksähti ulos. Yksi heilahti häkin harjalle, toinen kapusi Betyn\nolkapäälle ja muut hyppäsivät maahan. \"Suljen ne häkkiin joka ilta\nkärppien ja kettujen pelosta. Valkoinen on ainoa lajiaan, minkä olemme\ntäällä nähneet. Jonathanilta meni viikkoja sen pyydystämiseen, mutta\nsitten siitä tuli sangen pian kesy. Eikö se olekin kaunis?\"\n\n\"Varmasti. En ole milloinkaan ennen nähnyt tuommoista oravaa enkä ole\nedes tiennyt, että noin kaunista pientä eläintä oli olemassakaan\",\nvastasi Alfred katsellen ihaillen sulavaliikkeistä eläintä, kun se\nhypähti Betyn käsivarrelle ja söi kädestä, tuuhea, valkoinen häntä\nkaartuen selkää ylös ja pienet, punaiset silmät kiiltäen.\n\n\"Katsokaahan tuota isoa, punaista oravaa tuolla\", sanoi Betty. \"Sanon\nsitä Kapteeniksi, koska se tahtoo aina komennella toisia. Minulla oli\ntoinenkin punainen orava, tätä hiukan vanhempi, joka kävi lopulta niin\nitsevaltiaaksi, että harmaat tekivät eräänä päivänä liiton ja\nkukistivat sen. Uskon, että ne olisivat tappaneet sen, ellen olisi\nmennyt väliin. Tämä tässä alkaa osoittaa samoja oireita. Kuuletteko\ntuota omituista kirskutusta? Se lähtee Kapteenin hampaista. Se on\nkateellinen ja kiukuissaan, kun olen näin huomaavainen tätä valkoista\nkohtaan. Ellen olisi varuillani, rupeaisi se varmasti tappelemaan, eikä\ntämä valkoinen lemmikkini ole taas vähääkään riidanhaluinen. Se ei joko\nosaa tapella tahi katsoo sen sopimattomaksi. Näyttäkää Lumipallolle\ntätä pähkinää, herra Clarke, ja kätkekää se sitten taskuunne.\"\n\nAlfred otti pähkinän ja oli pistävinään sen taskuunsa. Orava hypähti\nkeveästi hänen olkapäälleen, juoksi rintaa alas ja kurkisti joka\ntaskuun, heilahti takaisin ylös, sysäsi lakin hiukan kallelleen,\npudottautui käsivartta myöten alas, kurkisti hihaan ja painoi lopulta\npienen, kostean kuononsa suljettujen sormien lomaan.\n\n\"Nyt se löysi sen, vaikka ette pelanneetkaan rehellisesti\", huudahti\nBetty iloisesti nauraen.\n\nAlfred ei unohtanut milloinkaan kuvaa, jonka Betty muodosti seisoessaan\nsiinä punainen myssy tummilla kiharoillaan ja puhellessaan\nlemmikeilleen suu hellässä hymyssä. Valkoinen kyyhkynen oli istahtanut\nhänen olkapäälleen ja nokki arasti pähkinää, jota Betty piti huultensa\nvälissä. Oravat istuivat vieretysten, kaikilla pähkinä pienten käpälien\nvälissä ja kaikki tähyillen valppaasti sivuilleen mahdolliset\nanastusyritykset ajoissa huomatakseen. Caesar oli painautunut\nkontalleen ja aterioi murahdellen ja päätään ravistellen, koiran\nkatsellessa sivulta ylhäisen arvokkaalla ilmeellä, ikäänkuin se olisi\najatellut, ettei tästä aamiaisesta olisi tullut mitään ilman sitä.\n\n\"Pidättekö kalastuksesta ja kanootilla soutelemista?\" kysyi Betty, kun\nhe palasivat pihalle.\n\n\"Kyllä. Isak on ottanut minut usein mukaansa virralle. Kanootilla\nsouteleminen voi olla tytöistäkin hauskaa, mutta en ole vielä konsanaan\nnähnyt ainoatakaan, joka olisi välittänyt kalastuksesta.\"\n\n\"Nyt sitten näette yhden. Olen aivan hurmaantunut Isak Waltoniin.\nOlette tietysti lukenut hänen kirjojaan?\"\n\n\"Häpeän sanoa, etten tunne häntä.\"\n\n\"Ja väitätte olevanne kalastaja? Teille on todellakin suuri nautinto\nvarattuna samoin kuin tilaisuus saada tietää jotakin 'miettiväisen\nmiehen virkistyksestä'. Lainaan teille kirjat.\"\n\n\"En ole nähnyt yhtään kirjaa sitten kuin tulin Fort Henryyn.\"\n\n\"Minulla on täällä pieni, mutta hyvä kirjasto, ja te saatte\nmielihyvällä tutustua siihen. Mutta palatkaamme kalastukseen. Pidän\nsiitä, mutta päästän melkein aina kalat takaisin vapauteensa. Välistä\ntuon kotiin jonkun kauniin aurinkokalan, panen sen maljakkoon, katselen\nsitä ja koetan saada sen kesyksi, mutta tähän saakka olen aina\nepäonnistunut. Ympäristö ja tunnelma tekee kalastuksen niin\nhoukuttelevaksi. Kanoottia kiidättävä nopea virta, ulkoilma, sininen\ntaivas, linnut, puut ja kukat -- niitä minä rakastan. Tulkaa katsomaan\nkanoottiani.\"\n\nNäin jutellen Betty vei Alfredin arkihuoneem ja keittiön läpi eversti\nZanen varastohuoneeseen. Tässä matalakattoisessa, pienessä kammiossa\noli monenlaisia tavaroita, kuten laatikoita, tynnyreitä,\nmaanviljelysvälineitä ja nahkoja. Eräällä hyllyllä oli pitkä rivi\nruutinassakoita ja seinille oli levitetty joitakin saukon- ja\nketunnahkoja. Siro ja solakka kanootti riippui katto-orsiin soljutuista\nköysistä. Alfred irroitti silmukat ja kantoi sen ulos.\n\nKanootti oli intiaanien käsiteollisuuden parhaimpia ja hienoimpia\nsaavutuksia. Se oli noin neljän metrin pituinen, ja lehmuksesta tehty\nkevyt runko oli katettu tuohilevyllä. Kauniisti kaartuva keula päättyi\nsoturin päätä esittävään leikkaukseen ja laidat oli koristeltu\nintiaanien moninaisilla ja eriskummallisilla tunnusmerkeillä.\n\n\"Veljeni intiaaniopas Tomepomehala, joka on shawneepäällikkö, teki sen\nminulle. Näette keulaan maalatun tunnusmerkin. Nuoli ja käsivarsi\nmerkitsevät intiaanien kielellä: 'Nopea ja väkevä'. Se on niin kevyt,\nettä jaksan helposti kantaa sen\", sanoi Betty nostaen kanootin maasta.\n\nHän juoksi sisään ja palasi hetkisen kuluttua kori kädessään ja kaksi\nonkivapaa ja kirja kainalossaan.\n\n\"Nämä ovat Jackin vapoja, jotka hän sanoi tehneensä kymmenen vuotta\nvanhan lehmuksen sydämestä. Meidän on pideltävä niitä hyvin varovasti.\"\n\nAlfred tarkasteli vapoja tuntijan silmällä ja kiitti niitä\nerinomaisiksi. \"Kuka hyvänsä voi nähdä, että näiden tekijä on perillä\nniiden tarkoituksesta\", sanoi hän. \"Mitä otamme syötiksi?\"\n\n\"Sam poimi aamulla hiukan kastematoja.\"\n\n\"Aioitteko todellakin lähteä onkimaan?\" kysyi Alfred hämmästyneesti.\n\n\"Kyllä, ja kun kohtasin teidät, ajattelin pyytää teitä mukaani.\"\n\n\"Se oli ystävällistä teiltä.\"\n\n\"Mihin te nuoret olette menossa?\" huusi eversti kattilansa äärestä.\n\n\"Alas sykomorille\", vastasi Betty.\n\n\"Hyvä. Mutta pysykää puron tällä puolella älkääkä lähtekö virralle\",\nvaroitti eversti.\n\n\"Kuinka niin, Eb? Joku voisi luulla, että herra Clarke ja minä olemme\nlapsia\", huudahti Betty.\n\n\"Mitäpä te sitten oikeastaan muutakaan olette. Mutta se ei ollut nyt\nsyynä kieltooni, ja samantekevää, mitä tarkoitin. Joko teet, kuten\nsanoin, tahi et mene ollenkaan.\"\n\n\"Hyvä on, veliseni. Muistan sanasi\", vastasi Betty kiltisti ja katsoi\nhymyillen everstiin. Veli ei ollut nyt puhunut tavalliseen\nkiusoittelevaan tapaansa, mistä Betty ymmärsi hänen tarkoittavan täyttä\ntotta. \"Ottakaa kanootti, herra Clarke, ja seuratkaa jäljessäni tätä\npolkua pitkin, mutta varokaa juuria ja kiviä, ettette kompastu.\"\n\n\"Missä, Isak?\" kysyi Alfred heilauttaessaan kanootin kevyesti olalleen.\n\n\"Hän otti luodikkonsa ja lähti pähkinäpuumetsikköön toista tuntia\nsitten.\"\n\nKun he olivat kulkeneet joitakin minuutteja pajukon reunustamaa polkua,\nhe tulivat purolle, joka virtasi sillä kohdalla parin metrin levyisenä.\nMatala uoma oli täynnä kiviä, joiden yli kirkas vesi solisten ryöppysi.\n\n\"Eiköhän tästä paikasta laskeminen ole sentään hiukan uskallettua?\"\nhuomautti Alfred katsellessaan kuohuja ja lukuisia, juuri vedenpintaan\nulottuvia petollisia kiviä.\n\n\"Tietysti. Mutta sehän se tekeekin kanootilla liikkumisen niin\nhauskaksi\", vastasi Betty tyynesti. \"Jos tahdotte mieluummin\nkävellä --\"\n\n\"En. Tulen mukaan, vaikka sitten hukkuisin. Ajattelin vain teitä.\"\n\n\"Ei mitään vaaraa, jos vain osaatte käyttää melaa\", sanoi Betty\nhymyillen hänen epäröimiselleen. \"Ja jos kumppaninne istuu hiljaa.\"\n\n\"On ehkä parasta, että annatte minun hoitaa melaa. Missä olette oppinut\nkanoottia ohjaamaan?\"\n\n\"Alanpa todellakin uskoa teidän pelkäävän. Olen syntynyt Potomacissa ja\nkäyttänyt melaa siitä lähtien kuin jaksoin sitä kantaa. Laskekaa\nkanootti tähän, ja sitten pysyttelemme rannan lähellä mutkaan saakka.\nSen takana on pieni putous, josta minulla on aina tapana laskea.\"\n\nAlfred tuki kanoottia toisella kädellään ja ojensi toisen auttaakseen\nBettyä, mutta tämä astui ketterästi kanoottiin hänen avuttaan.\n\n\"Odottakaa hetkinen, että saan etsiä joitakin toukkia ja\nheinäsirkkoja.\"\n\n\"Suurenmoista! Sellainen kalamies! Ettekö tiedä meillä jo olleen\npakkasia?\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi Alfred huomautuksesta nolona.\n\n\"Mutta noiden runkojen alta voitte löytää toukkia\", neuvoi Betty. Hän\nnauroi iloisesti, kun Alfred samassa tuiskahti suulleen jotakin\nnäkemäänsä hyönteistä hatullaan tavoittaessaan.\n\n\"Olkaa nyt varovainen, ja kun olette asettunut paikallenne, työntäkää\nkeula hiljaa rannasta ulos. Kas niin\", virkkoi Betty tarttuen melaan.\n\nHento alus alkoi liukua myötävirtaan ja hipoi ensin rantaa, ikäänkuin\nollen vastahakoinen lähtemään syvälle vedelle, mutta sujahti sitten\nparin keveän vetäisyn kiidättämänä keskelle virtaa. Betty nojasi\ntoiseen polveensa ja meloi taitavasti intiaanien tapaan, jotka eivät\nnosta melaa vedestä.\n\n\"Suurenmoista!\" huudahti Alfred, joka istui keulassa kasvot Bettyyn\npäin. \"Enempää ei voi enää toivoakaan. Tämä kaunis puro, raikas ilma,\nsyksyisen metsän reunustamat rannat ja opas, joka --\"\n\n\"Katsokaa\", keskeytti Betty. \"Tuolla on putous, josta meidän on\nlaskettava.\"\n\nAlfred kääntyi ja näki heidän lähestyvän nopeasti kahta suurta\nkalliota, jotka olivat vain parin askeleen päässä toisistaan.\nYläpuolella oli pienempiä paasia, joita vasten vesi murtui valkoiseksi\nvaahdoksi.\n\n\"Älkää liikkuko!\" huudahti Betty, silmät innostuksesta säihkyen.\n\nTilanne oli Alfredille liian uusi ollakseen muuta kuin viehättävä. Hän\noli jo valmistautunut pieneen sukellukseen, mutta katsellessaan Betyn\nvaivattomia, mutta voimakkaita vetoja ja hänen hymyilevää, mutta silti\npäättäväistä ilmettään, hän rauhoittui. Putous ei ollut korkea, pari\nmetriä vain, mutta sellainen myllynrännistä muistuttava sileä alamäki,\njossa yksikin raapaisu johonkin kiveen merkitsi varmaa onnettomuutta.\nNoin kymmenen metrin päässä putouksen niskasta Betty hidastutti\nkanootin vauhtia voimakkaalla vetäisyllä eteenpäin ja ohjasi sen sitten\nhiukan sivulle kaartaen suoraan kallioiden väliin. Kun hän nosti melan\nkanoottiin ja hymyili hurmaantuneelle nuorukaiselle, painui keula jo\nalas, ja samassa he kiitivät kuohujen halki sillä omituisella, nopeasta\nputoamisesta muistuttavalla, hivelevällä tunteella, joka on kaikkien\nkanootilla urheilevien suurin nautinto, katosivat hetkeksi valkoiseen\nsumupilveen ja keinuivat seuraavassa silmänräpäyksessä tyynessä\nsuvannossa.\n\n\"Eikös ollutkin ihanaa?\" kysyi Betty hyvillään.\n\n\"Enemmänkin, neiti Zane. Pyydän teitä antamaan anteeksi epäuskoni.\nOlette ihailtavan taitava. Toivon vain, että minulla olisi matkallani\nelämän virtaa alas niin varma silmä ja käsi purttani ohjaamassa\nvaarallisten kuohujen ja salakarien halki.\"\n\n\"Olette runollinen\", sanoi Betty nauraen, mutta samalla hiukan\npunastuenkin. \"Jonathanilla on tapana sanoa, että 'hankkikaa aina hyvä\nopas', ja koska opastaminen on hänen tehtävänsä, niin hän kai sen asian\ntietää. Mutta tällä kaikella ei ole mitään tekemistä onkimisen kanssa.\nMielipaikkani on tuolla sykomorin alla.\"\n\nHän kiidätti kanootin pitkällä vetäisyllä kiven kylkeen erään suuren\npuun alle, jonka pitkät ja tuuheat oksat varjostivat melkein koko\npoukaman. Puu oli jättiläismäisessä koossaan suurenmoinen ja oli\nvarmaankin vartioinut tätä yksinäistä paikkaa vuosisatoja. Vääristynyt\nja kyhmyinen runko oli rosoinen ja syvien uurteiden halkoma. Latvapuoli\noli kuivunut. Pitkät oksat ojentautuivat taivasta kohti alastomina ja\ntaittuneina kuin myrskyn runteleman laivan mastot. Alemmat oksat olivat\nvalkoiset ja kiiltävät, ja juuria kattoi pehmeä sammal, jossa oli\nsiellä täällä pieniä, sametinpehmoisia ruohomättäitä ja hentoja\nsaniaisryhmiä. Erään puroon kallistuvan kallionlohkareen alta kumpusi\nkristallinkirkas lähde.\n\nAlfred otti vavat esille, ja saatuaan toisen ongen kuntoon hän kehoitti\nBettyä heittämään siiman kyllin etäälle virtaan, jonka mukana sen tuli\nsaada ajautua kosteeseen saakka. Betty teki, kuten oli neuvottu, ja\nsiima oli tuskin päässyt ensimmäiseen reunapyörteeseen, jossa kieppui\npieniä vaahtokokkareita, kun kuului hiljainen loiskahdus.\nBetty kirkaisi, hypähti seisoalleen ja puristi vapaansa\nsuonenvedontapaisesti.\n\n\"Varokaa!\" huudahti Alfred. \"Istukaa alas. Kaadatte kanootin. Pitäkää\nsiima lujalla, mutta älkää huiskuttako vapaa. Sillä lailla. Kuljettakaa\nnyt sitä tännepäin. Kas niin\", ja tarttuen siimaan hän nosti komean\nahvenen laidan yli.\n\n\"Menetän aina malttini ja hätäännyn ihan järjiltäni, kun tunnen kalan\nnykäisevän\", hengähti Betty. \"En mahda sille mitään. Jonathan sanookin,\nettei hän lähde enää milloinkaan kanssani ongelle. Saanko nähdä sen?\nEikö se ole kaunis? Katsokaa, kuinka hullunkurisesti se liikuttelee\nsilmiään\", ja Betty nauroi sydämellisesti ottaessaan kalaa varovasti\npyrstöstä ja riiputtaessaan sitä vedessä. \"Jos nyt olette viisas, herra\nMulkosilmä, niin ette lankea enää tämmöisiin kiusauksiin.\"\n\nAika kului kuin siivillä. Poukamassa aivan vilisi aurinkokaloja. Onki\nehti tuskin koskettaa veteen, kun ne syöksyivät sitä tavoittamaan.\nSilloin tällöin rynnisti joku utelias ahven häikäilemättä pikkukalojen\nparven läpi ja ryösti niiltä makupalan. Hauki -- heimolaistensa ahnas\nsaalistaja -- ilmestyi myös kerran paikalle ylevän välinpitämättömänä\nniin ihmisiä kuin omia lähimmäisiäänkin kohtaan, ui hetkisen laiskasti\nympäriinsä ja huomattuaan, mikä kaiken tämän hälinän aiheutti, avasi\nsuuren kitansa ja ahmaisi syötin.\n\nKun Betty siitä selviydyttyään odotteli uutta nykäisyä, singahti hänen\nsiimansa äkkiä kireälle ja lähti kiitämään poukaman keskelle. Hän\nkiskaisi vastaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli vapa melkein\nkaksinkerroin hänen käsissään, latva veden alla.\n\n\"Antakaa perään! Antakaa perään!\" huusi Alfred. \"Heittäkää vapa\nminulle.\"\n\nMutta se oli jo myöhäistä. Äänekäs loiskahdus oikealle ja vasemmalle,\nsitten raju tempaus, ja Betyn siima uiskenteli tyhjänä veden pinnassa.\n\n\"Sitä hävytöntä, kun katkaisi siimani! Sellaista otetta en ole koskaan\nennen tuntenut. Mitä minä nyt teen?\"\n\n\"Olkaa kiitollinen, ettette suistunut laidan yli. Olen ollut siitä\nlähtien kuin aloimme onkia koko ajan pelon vallassa. Liikutte tässä\naivan kuin lautalla. Sallikaa minun meloa tuohon vuolteen reunaan niin\nkoetan vielä kerran; sitten lopetamme. Tiedän, että olette jo väsynyt.\"\n\nPurossa oli melkein poukaman keskellä iso kiivi, jota vasten virta\nmurtui pieninä laineina. Alfred oli nähnyt monta kertaa jonkun suuren\nkalan varjon liukuvan sen ohi ja pikkukalojen syöksyvän samassa pakoon\njoka taholle. Kun hänen onkensa, jossa oli syöttinä kirkas salakka,\nliukui paikan ohi, välähti kiven pimennosta joku pitkä ja kellertävä\nesine pinnalle. Kiivas loiskahdus, terävyydessään melkein melan\nvetäisyn tapainen, ja salakka hävisi leveän pyrstön heilahtaessa veden\nkalvossa. Alfred kiristi siiman lujalle, vesi kuohahti ja iso kala\nponnahti korkealle ilmaan rajusti potkien päästäkseen irti koukusta. Se\nteki vimmattuja syöksyjä joka taholle, kanootin alle ja virran\nvuolteeseen, muta turhaan. Alfred hoiteli taitavasti vapaansa, ja\nhetkisen kuluttua kala alkoi osoittaa selviä väsymyksen merkkejä, sillä\nsyöksyt lyhenivät ja harvenivat. Se teki vielä viimeisen, epätoivoisen\nponnistuksen, komean hypyn suoraan ilmaan, mutta kun koukku ei\nirtautunut, luopui se vastarinnasta ja vedettiin uupuneena ja\navuttomana kanootin kylkeen.\n\n\"Pelkäättekö koskea siihen?\" kysyi Alfred.\n\n\"En ollenkaan\", vastasi Betty.\n\n\"Viekää sitten kätenne varovasti siimaa pitkin, pujottakaa sormenne\nkiduskannen alle ja nostakaa se laidan yli.\"\n\n\"Kolme kiloa!\" huudahti Alfred, kun kala lepäsi hänen jaloissaan\n\"Suurin taimen, minkä olen saanut. On sääli ottaa noin kaunis kala pois\nelementistään.\"\n\n\"Antakaamme sen mennä. Annammeko?\" sanoi Betty.\n\n\"Emme. Olette päästänyt kaikki, mitä olemme saaneet, hauenkin, joka\nolisi oikeastaan ollut tapettava. Tälle emme tee mitään pahaa, vaan\npanemme sen lähdelammikkoon varustuksen pihalla.\"\n\n\"Oli hauskaa nähdä teidän väsyttävän sitä. Jonathan vetää ne aina ilman\nmuuta kanoottiin. Olette hyvin taitava. Annoitte sen uida pitkän\nmatkan, ennenkuin veditte siiman lujalle ja palautitte sen takaisin, ja\nsitten päästitte sen jälleen menemään, kunnes pysähdytitte sen\nuudelleen. Se luuli varmasti joka kerta päässeensä vihdoinkin\nvapaaksi.\"\n\n\"Nyt ilmaisitte jotakin, joka on ollut, on ja tulee luullakseni aina\nolemaan erikoisen mieluista kauniimmalle sukupuolelle\", huomautti\nAlfred hymyillen melkeinpä katkerasti siimoja kokoonkääriessään.\n\n\"Ettekö tahtoisi sanoa sitä hiukan selvemmin?\" kysyi Betty.\n\nAlfred naurahti ja oli juuri vastaamaisillaan, kun harjanteelta kajahti\nluodikon pamaus, terävä kuin ruoskansivallus. Laukauksen kaiku kiiri\nrinteeltä toiselle ja häipyi vihdoin kuulumattomiin.\n\n\"Mitähän se oli?\" huudahti Alfred huolestuneesti. Hän muisti eversti\nZanen varoituksen ja omituiset sanat.\n\n\"Varma en ole, mutta luulen nyt saaneeni kalkkunani, ellei Lew Wetzel\nolisi sattunut ampumaan ohi\", nauroi Betty. \"Ja se on jotakin niin\nennenkuulumatonta, että sitä voi tuskin ajatellakaan. Kalkkunat ovat\nharvinaisia tähän vuodenaikaan. Jonathan sanoo kettujen ja susien\nryöstävän poikaset. Lew oli kuullut tämän kalkkunan ääntelevän ja hän\nkäski pikku Harry Bennetin, joka oli menossa sitä ampumaan, pysyä\nkotona, ja lähti itse kalkkunaherran puheille.\"\n\n\"Siinäkö kaikki? Sittenhän voimme olla aivan rauhalliset, eikö totta?\nMinut valtasi omituinen pelontunne, kuin jonkinlainen aavistus jostakin\nuhkaavasta varasta.\"\n\nHe laskivat kanootin rannalle ja levittivät eväänsä nurmikolle lähteen\nreunalle. Alfred heittäytyi pitkälleen, ja Betty istuutui puun juurelle\nselkä runkoa vasten. Hän otti korista voileivän ja alkoi jutella\nvilkkaasti koulunkäynnistään, Philadelphiasta ja siellä saamistaan\nystävistä, mutta huomattuaan hetkisen kuluttua, että Alfred oli\nvaipunut omiin ajatuksiinsa, hän sanoi: \"Tehän ette kuuntele.\"\n\n\"Pyydän anteeksi. Ajatukseni harhailivat omia teitään. Ajattelin\näitiäni. Teissä on jotakin, joka muistuttaa hänestä. En tiedä, mikä --\nluulen, että se on tuo piirre suunne ympärillä, kun epäröitte tahi\npysähdytte ajattelemaan.\n\n\"Äitini oli hyvin kaunis ja yhtä hyvä kuin rakastettavakin. Minulla ei\nollut mitään huolia niin kauan kuin isäni eli. Hänen kuoltuaan äitini\nmeni toisiin naimisiin, ja kun en sopinut isäpuoleni kanssa, lähdin\nkotoa. En ole käynyt Virginiassa neljään vuoteen.\"\n\n\"Vaivaako teitä koti-ikävä?\"\n\n\"Kyllä. Fort Pittissä olin välistä alakuloinen ja masentunut monta\npäivää. Täällä olen viihtynyt paremmin. Mutta pelkään entisen\nlevottomuuteni saavan jälleen ylivallan. Teille voin puhua vapaasti,\nkoska olen varma myötätunnostanne ja tiedän, että ymmärrätte minua.\nIsäni tahtoi minun rupeavan papiksi. Hän lähetti minut Princetownin\npappisseminaariin, jossa koetin opiskella kaksi vuotta. Sitten isäni\nkuoli. Palasin kotiin ja hoitelin asioita, kunnes äitini meni uudelleen\nnaimisiin. Se mullisti elämäni kokonaan. Lähdin kotoani ja siitä saakka\nolen ollut kulkuri. En ole laiska enkä pelkää työtä, mutta nyt on jo\nneljä vuotta mennyt kuin kaivoon. Olen menettänyt rohkeuteni. Se on\nehkä väärin, mutta sanokaa, miten voisin korjata sen. Minulla ei ole\nmetsästäjä Wetzelin tyyneyttä eikä veljenne järkevyyttä. En voisi istua\nkynnykselläni ja katsella piippua poltellen, miten vehnä ja maissi\nkasvavat. Ja tällä uudisasukkaan elämällä, jota moninaiset\nvaarat ympäröivät, on minuun kuitenkin voimakas vetovoima. Sillä on oma\ntenhonsa, mutta samalla se täyttää sydämeni kummalla pelolla, että\ntäältä minäkin kerran löydän nimettömän hautani intiaanin luodin tahi\ntapparan uhrina.\"\n\nSeurasi pitkä vaitiolo. Alfred oli puhunut rauhallisesti, mutta\nkatkeruutta uhoilevaan sävyyn, mikä teki Betyn surulliseksi. Hän näki\nensi kerran tuskan varjon Alfredin silmissä. Hän katsoi alas laaksoon,\nmutta ei nähnyt syksyn värittämiä harjanteita, jotka kuvastuivat\njyrkästi sinistä taivasta vasten, eikä virran kauneutta, kun laskeva\naurinko heitti punertavan hohteensa sen kalvoon. Alfredin sanat olivat\nvärähdyttäneet erään tuntemattoman kielen soimaan hänen sydämessään.\nKun hän vihdoin kääntyi vastaamaan, sädehti hänen silmissään lempeä\nvalo, sellainen, joka ei loista maalla eikä merellä -- valo, jonka vain\nnaisen toivo sytyttää.\n\n\"Herra Clarke\", lausui hän hiljaa ja pehmeästi. \"Olen vain tyttö, mutta\nymmärrän. Olette onneton. Koettakaa nousta sen yläpuolelle. Kuka voi\ntietää, mitä tälle pienelle asutukselle tapahtuu? Intiaanit voivat\nhajoittaa sen maan tasalle, mutta se voi myös kasvaa mahtavaksi\nkaupungiksi. Sen täytyy tehdä voitavansa, kävi miten kävi. Samoin\ntäytyy teidänkin ja meidän kaikkien. Olette nyt täällä. Ryhtykää\njohonkin, tehkää työnne iloisella mielellä ja rehellisesti ja antakaa\ntulevaisuuden huolehtia itsestään. Älkää loukkautuko, jos sanon, että\nkavahtakaa toimettomuutta ja väkijuomia. Ne ovat täällä yhtä suuri\nvaara kuin intiaanit -- ei, suurempikin.\"\n\n\"Neiti Zane, jos pyytäisitte minulta, etten koskisi väkeviin, en\nmaistaisi milloinkaan tippaakaan\", sanoi Alfred vakavasti.\n\n\"Sitä en pyytänyt\", vastasi Betty punehtuen. \"Mutta muistan sananne ja\njonakin päivänä voin pyytää teiltä sen lupauksen.\"\n\nMies katseli ihmetellen tyttöä vieressään. Hän oli elänyt suurimman\nosan elämäänsä oppineiden ja sivistyneiden ihmisten parissa ja\nviettänyt jo monta vuotta rajaseudulla, mutta hänen täytyi kaikista\nihmisistä saamistaan kokemuksista huolimatta tunnustaa, että tämä tyttö\noli hänelle ilmestys. Hän ratsasti kuin intiaani ja ampui kuin\nmetsästäjä, ja Alfred oli kuullut, että hän juoksi melkein yhtä\nnopeasti kuin veljetkin. Eikä hän ilmeisesti pelännytkään mitään, sillä\nhän oli juuri antanut näytteen rohkeudestaan teossa, joka oli pannut\nAlfredin omatkin hermot koetteelle. Hän oli vilkas ja iloinen,\nonnellinen, rehellinen ja kunnollinen tyttö, jolla oli sisartensa\nkaikki sulot ja olemuksessaan se naisellisen hentouden ja hienostumisen\nleima, joka vaikuttaa miehiin voimakkaammin kuin mikään muu ominaisuus.\n\n\"Oletteko kohdannut herra Millerin, ennenkuin hän tuli tänne Fort\nPittistä?\" kysyi Betty.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Muistelen hänen maininneen jotakin sellaista.\"\n\n\"Mitä hän sanoi muuta?\"\n\n\"Muutako? En muista, sanoiko hän sen enempää. Miten niin?\"\n\n\"Sitä vain, että huomaan hänen puhuneen minusta\", vastasi Alfred\nsynkistyen. \"Mutta en välitä rahtuakaan siitä, mitä hän lieneekin\nsanonut. Tunsin hänet Fort Pittissä, jossa jouduimme riitaan erään\nselkkauksen yhteydessä. Tohdin vaikka vannoa, ettei hän maininnut siitä\nmitään. Juttu oli hänelle kaikkea muuta kuin edullinen. Mutta en tahdo\npanetella.\"\n\n\"Ei ole lainkaan vaikeata nähdä, ettette pidä hänestä. Jonathanin laita\non samoin. Hän sanoo Millerin seurustelleen hyvin tuttavallisesti\nMcKeen ja Simon Girtyn kanssa, jotka karkasivat Fort Pittistä ja\nliittyivät intiaaneihin. Mutta tytöt pitävät hänestä.\"\n\n\"Tytöille riittää, kunhan mies on miellyttävän näköinen ja kohtelias.\nHän oli sangen huomaavainen teitä kohtaan tanssiaisissa. Näin hänen\ntanssivan kanssanne kolme kertaa.\"\n\n\"Niinkö? Olettepa te tarkkanäköinen\", vastasi Betty luoden Alfrediin\npitkän syrjäsilmäyksen. \"Hän on todellakin sangen miellyttävä ja\ntanssii paremmin kuin monet täkäläiset nuoret miehet.\"\n\n\"Mahtoikohan Wetzel saada kalkkunan\", ihmetteli Alfred, joka tahtoi\nilmeisesti siirtyä toiseen aiheeseen. \"En ole kuullut useampia\nlaukauksia.\"\n\n\"Katsokaa! Sukkelaan! Tuonne!\" huudahti Betty osoittaen\nharjunrinteelle.\n\nAlfred kääntyi ja näki metsävuohen ja tummapilkkuisen vasan kahlaavan\npuroon. Emo seisoi hetkisen liikkumattomana pää pystyssä ja pitkät\nkorvat jännittyneinä. Sitten se painoi kaunispiirteisen päänsä alas ja\njoi halukkaasti viileätä vettä. Vasa kahlaili iloisesti edestakaisin\nemon juodessa. Se hypähti joitakin askelia rannasta ulos ja katsoi\ntaaksensa, oliko se luvallista, mutta emo ei ilmeisesti pitänyt siitä,\nkoska se taukosi joka kerta juomasta ja kutsui vasan luokseen pehmeällä\nmääkäisyllä. Äkkiä se nosti päätään, pitkät korvat kimposivat pystyyn,\nja sieraimet näyttivät nuuskivan ilmaa. Sitten se kahlasi syvemmälle\npäästäkseen erään puroon pistävän kallion ohi ja kutsui pienokaistaan\nluokseen. Vasa seurasi jäljessä, mutta pysähtyi, kun vesi nousi polviin\nsaakka, ja alkoi surkeasti määkiä. Emo kehoitteli ja houkutteli ja\nlopulta vasa uskalsi lähteä syvälle vedelle ja ui lyhyen matkan\nsuurella touhulla ja melulla. Hennot sääret vapisivat, kun se hoippui\nrannalle, jossa se painautui pelästyneenä ja uupuneena emonsa kylkeen.\nHetkisen kuluttua eläimet olivat hävinneet rinteellä kasvavaan\npajukkoon.\n\n\"Eikö tuo pienokainen ollut suloinen? Minulla on ollut useampia\nmetsävuohenvasoja, mutta en ole milloinkaan raskinut niitä pitää\",\nvirkkoi Betty. Hän lisäsi, kun Alfred ei sanonut mitään: \"Ette näytä\nolevan puhetuulella.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään sanomista. Voitte luulla minua jollakin tavoin\ntylsäksi, mutta asia on siten, että olen sitä harvasanaisempi, kuta\nsyvemmin tunnen.\"\n\n\"Minäpä luen teille jotakin\", sanoi Betty ottaen kirjan. Alfred\npainautui takaisin nurmikolle ja katseli unelmoiden metsän monikirjavia\npuita ja McCollochin kallion harmaata ja rosoista jyrkännettä, joka\nkohosi heidän yläpuolellaan. Korkealla sinitaivaan alla liiteli\nhopealta kimmeltävä kotka laveata kehää kiertäen. Alfred ihmetteli,\nmikä salaperäinen voima kannatti tuota yksinäistä lintua sen liitäessä\nkorkealla ilmassa siipiään kertaakaan liikauttamatta. Hän kadehti\nlintujen kuninkaan vapautta, näköalojen äärettömyyttä ja valtakuntaa,\njolla ei ollut mitään rajoja. Kotka kohosi yhä korkeammalle aina\nkohoavassa kehässä, kunnes se äkkiä pysähtyi, painoi siivet kokoon ja\niski alas ilmojen halki putoavan nuolen nopeudella.\n\nBetyn matala ääni, puron sointuva solina, poukamaan putoilevien\nkellertävien lehtien hiljainen kahahtelu, tuulen vieno suhina pensaissa\nja oksissa -- kaikki tunkeutui suloisen pehmeänä Alfredin tajuntaan\nhänen maatessaan siinä silmät melkein ummessa.\n\n\"Tämän syksyisen päivän surumielisyys näyttää saaneen teidät kokonaan\nvaltaansa\", sanoi Betty melkein tuskastuneesti. \"Ette tiennyt, milloin\nlopetin lukuni enkä usko teidän edes kuulleenkaan lempirunoani. Olen\nkoettanut valmistaa teille mieluisan iltapäivän, mutta tuloksetta.\"\n\n\"Ei, ei suinkaan\", epäsi Alfred katsoen häneen silmissään sininen\nvälähdys. \"Iltapäivä on ollut verraton, mutta minä olen unohtanut\nosani, sallinut teidän nähdä oman todellisen itseni, jota olen\nkoettanut kaikilta salata.\"\n\n\"Oletteko te sitten aina surullinen ollessanne vilpitön?\"\n\n\"En aina, mutta usein. Onko se mikään ihme? Eikö koko luonto ole\nsurumielinen? Kuunnelkaa lintujen ääniä. Tässä hiljaisuudessa nekin\nvaikuttavat alakuloisilta. Saman surumielisyyden kuulemme tuulen\nhuminassa ja puron solinassa ja se painaa leimansa koko tähän iltaansa\nkallistuvaan jälkikesän päivään. Itse elämäkin on surumielistä.\"\n\n\"Eihän toki. Elämä on ihanaa.\"\n\n\"Olette lapsi\", sanoi Alfred syvä ääni hiukan värähtäen. \"Toivon teidän\nolevan aina samanlainen kuin tänään, ainakin sydämessänne.\"\n\n\"Tulee jo myöhäinen. Näettekö, kuinka pitkiksi varjot ovat jo käyneet?\nMeidän täytyy mennä.\"\n\n\"Tiedätte minun lähtevän matkalle aamulla. En haluaisi mennä. Ehkäpä\nolen juuri sentähden ollut niin huono toveri tänään. Pahat aavistukset\nvaivaavat minua ja pelkään, etten tule enää milloinkaan takaisin.\"\n\n\"Olen pahoillani, että teidän täytyy lähteä.\"\n\n\"Tarkoitatteko todellakin, mitä sanotte?\" kysyi Alfred kumartuen\nlähemmäksi. \"Tiedätte retkemme olevan sangen vaarallinen. Olisiko\nteille samantekevää, ellen palaisi?\"\n\nBetty kohotti kopeasti päätään, ikäänkuin aikoen kysyä, millä\noikeudella häntä näin puhuteltiin, mutta kun hän näki Alfredin\nrukoilevan ja paljonsanovan katseen, painoi hän silmänsä alas heleän\npunan kohotessa hänen poskilleen.\n\n\"Ei, olisin hyvin pahoillani\", vastasi hän vakavasti. Sitten hän sanoi:\n\"Teidän on kannettava kanootti putouksen yläpuolelle, josta voimme\nmeloa polulle.\"\n\nKun he lähestyivät kotia, näkivät he everstin seisovan portailla ja\npuhelevan Wetzelin kanssa. Eversti näytti kalpealta ja huolestuneelta\nja metsästäjän kasvot olivat synkät ja masentuneet.\n\n\"Saitko kalkkunan, Lew?\" kysyi Betty katseltuaan heitä hetkisen. Hänet\nvaltasi selittämätön pelko.\n\nVastaukseksi Wetzel kohotti takkinsa lievettä. Vyössä roikkui pieni\ntukko mustia hiuksia, ja Betty näki yhdellä silmäyksellä, että se oli\nintiaanin päänahkatöyhtö. Hän kalpeni ja pani kätensä metsästäjän\nkäsivarrelle.\n\n\"Mitä tarkoitat? Tuohan on intiaanin päänahka. Sinä näytät niin\nomituiselta, Lew. Senkö tähden, että menimme ongelle ja jouduimme\ntietämättämme johonkin vaaraan?\"\n\n\"Betty, intiaanit ovat jälleen saaneet Isakin käsiinsä\", lausui\neversti.\n\n\"Oh, ei, ei!\" parahti Betty ja alkoi väännellä käsiään. Hän lisäsi\nkiihkeästi: \"Emmekö voi mitään? Teidän täytyy lähteä hänen jälkeensä.\nOh, Lew ja herra Clarke, ettekö voi pelastaa häntä? He eivät ole\nehtineet vielä kovin etäälle.\"\n\n\"Isak lähti aamulla pähkinäpuumetsikköön, ja jos hän olisi pysynyt\nsiellä, ei hänelle olisi mitään pahaa tapahtunut, mutta hän oli\njatkanut matkaansa kauas Mustaan korpeen. Kalkkunan kotkotus, jonka\nkuulimme aamulla puron takaa, oli lähtöisin erään luolaan kätkeytyneen\nwyandotin vietepillistä, ja Lewis sanoo joukon intiaaneja majailleen\nsiellä monta päivää. Hän ampui kalkkunan jäljittelijän ja seurasi\ntoisia paikkaan, jossa he olivat päässeet Isakin jäljille.\"\n\nBetty kääntyi Alfrediin silmät kyynelissä ja rukoili heitä pelastamaan\nhänen veljensä.\n\n\"Olen valmis lähtemään mukaanne\", sanoi Alfred Wetzelille,\n\nMetsästäjä pudisti päätään mitään vastaamatta.\n\n\"Se on se ilkeä Valkoinen kurki!\" huudahti Betty kiihkeästi ja\npurskahti itkuun, kun rouva Zane vei hänet sisälle.\n\n\"Pääsittekö ampumaan muuta kuin tuon yhden laukauksen?\" kysyi Alfred.\n\nMetsästäjä nyökäytti päätään keveän hymyn häivähtäessä hänen tuimilla\nkasvoillaan. Hän ei puhunut milloinkaan urotöistään, ja sentähden\npysyvätkin monet huimat seikkailut, joita hänellä oli täytynyt olla,\nikuisesti salassa. Sinä iltana vallitsi synkkä ja raskas tunnelma\neversti Zanen illallispöydässä. Everstillä oli aina tapana laskea\nleikkiä, kertoilla kaskuja ja kiusoitella Bettyä, mutta nyt hänellä ei\nollut mitään sanomista. Betty istui hetkisen paikallaan, mutta poistui\nsitten huoneeseensa sanoen, ettei hän voinut syödä. Jonathan tuijotti\neteensä äänettömänä ja synkkänä. Silas oli koko perheestä ainoa, joka\nei ollut kokonaan masentunut. Hän sanoi, että Isakille olisi voinut\nkäydä paljon pahemminkin. Tapausta oli katseltava sen valoisimmalta\npuolelta, ja kuta pikemmin Isak menee naimisiin intiaaniprinsessansa\nkanssa, sitä parempi hänen päänahalleen ja kaikkien asianomaisten\nhyvinvoinnille.\n\n\"Muistan Myeraahin sangen hyvin\", jatkoi hän. \"Siitä on jo kahdeksan\nvuotta, ja hän oli vain lapsi. Mutta hän oli jo silloinkin sangen ylpeä\nja itsepäinen, ja suloisin tyttö, mitä olin konsanaan nähnyt.\"\n\nAlfred viipyi sangen myöhäiseen eversti Zanen luona, sillä hän toivoi\nsaavansa olla vielä hetkisen Betyn kanssa kahdenkesken ennen matkalle\nlähtöään. Sopivaa tilaisuutta ei kuitenkaan illan kuluessa ilmaantunut,\nminkä tähden hän nousi vihdoin ja toivotti kaikille hyvää yötä ja sanoi\nsamalla jäähyväiset, paitsi ei Betylle, jolle hän kuiskasi tämän\navatessa ovea:\n\n\"Ulkona on kaunis kuutamo. Tulkaa kanssani portille saakka, olkaa niin\nkiltti.\"\n\nTäysikuu paistoi kirkkaasti harjanteiden rinteille, täytti laakson\npuhtaalla, valkoisella valollaan ja hopeoi lakeudet hohteellaan. Virran\nväreilevät laineet välkkyivät ja kimaltelivat miljoonina tähtinä, jotka\nsyttyivät ja sammuivat kuin valkopilvien päällä karkeloiden. Sellaisena\nvirta koukisteli laakson halki, käyden vähitellen yhä himmeämmäksi,\nkunnes se lopulta kapeaksi hopeanauhaksi supistuen häipyi\ntaivaanrantaan.\n\n\"Tahdoin sanoa teille jäähyväiset\", virkkoi Alfred heidän tultuaan\nportille.\n\n\"Ystävien täytyy erota. Olen pahoillani, että teidän täytyy lähteä,\nherra Clarke, ja toivon teidän palaavan terveenä. Ajatellessani päivää,\njolloin pelastitte Isakin, minusta tuntuu aivan siltä kuin se olisi\ntapahtunut eilen. Olin niin kiitollinen ja onnellinen, ja nyt hän on\npoissa.\"\n\n\"Teidän ei pidä suhtautua siihen noin lohduttomasti\", vastasi Alfred.\n\"Suru ei tuo häntä takaisin eikä tee teillekään mitään hyvää. Olisi\nollut paljon pahempi, jos hän olisi joutunut jonkun toisen heimon\nkäsiin. Wetzel sanoo, että hänet oli viety elävänä. Koettakaa tyyntyä,\nsillä onhan meillä vielä jotakin toivoa.\"\n\n\"Olen jo itkenyt kyyneleeni kuiviin. Olen niin onneton. Kasvoimme\nyhdessä, enkä ole äitini kuoltua pitänyt kenestäkään niin paljon kuin\nhänestä. Saada hänet takaisin ja sitten menettää hänet jälleen! Oh, en\njaksa kestää sitä!\"\n\nBetty painoi kasvonsa käsiinsä ja huokasi tuskallisesti.\n\n\"Älkää antautuko epätoivoon\", lausui Alfred hiljaa tarttuen hänen\npieniin käsiinsä ja painaen ne lempeästi alas.\n\nBetty vapisi. Äänessä oli jotakin, joka sai hänet säpsähtämään, sävy,\njota hän ei ollut ennen kuullut. Hän katsoi Alfrediin huomaamatta, että\ntämä piteli vielä hänen käsiään. Hän ei ollut milloinkaan näyttänyt\nniin suloiselta.\n\n\"Ette voi ymmärtää tunteitani.\"\n\n\"Rakastin äitiäni.\"\n\n\"Niin, mutta ette ole häntä menettänyt. Siinä on se ero.\"\n\n\"Tahtoisin lohduttaa teitä, mutta en osaa. En kykene sanomaan, mitä --\nmitä --\"\n\nHän vaikeni äkkiä. Tuliset, intohimoiset sanat nousivat hänen\nhuulilleen, kun hän katseli Bettyä, mutta hän ei voinut puhua. Koko\npäivä oli ollut kuin unta, ja hän tiesi, että tämä hetki oli viimeinen,\nminkä hän nyt sai viettää rakastamansa tytön seurassa. Hänen täytyi\nlähteä ja jättää hänet ehkäpä ainiaaksi tahi nähdä hänet palatessaan\nmahdollisesti jonkun toisen omana. Tuima tuska raateli hänen sydäntään.\n\n\"Ettekö -- ettekö tahtoisi päästää käsiäni?\" sammalsi Betty hämillään\nja hermostuneesti. Hän katsoi Alfrediin ja näki, että tämän kasvot\nolivat liikutuksesta kalpeat.\n\nAlfred oli kuin järjiltään. Hän unohti kaikki. Maailmassa ei ollut\nhänelle sillä hetkellä mitään muuta kuin Betyn kauniit kasvot. Silmät,\njotka katsoivat häneen, säteilivät pehmeästi kuutamossa. Ne olivat\nrehelliset ja avonaiset ja juuri silloin tulvillaan viatonta surua ja\ntuskaa, mutta ne vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa.\nKäsittämättä lainkaan, mitä teki, hän antoi myöten äkilliselle\nmielijohteelleen, kumartui ja suuteli Betyn vavahtelevia huulia.\n\n\"Oh!\" huudahti Betty seisoen kuin kivettyneenä ja katsoen häneen\nihmetyksestä laajentunein silmin. Sitten hän punastui, riuhtaisi\nkätensä irti ja iski Alfredia poskelle.\n\n\"Jumalan tähden, Betty, tarkoitukseni ei ollut tehdä sitä! Odottakaa!\nMinulla on teille jotakin sanomista. Taivaan tähden, sallikaa minun\nselittää!\" rukoili Alfred, kun hänen edesottamisensa valkeni hänelle\ntäydessä laajuudessaan.\n\nAlfred huuteli häntä, mutta ei saanut vastausta. Hän koputti ovelle,\nmutta se pysyi suljettuna. Hän seisoi hetkisen portaalla ja koetti\nkoota ajatuksiaan löytääkseen jonkin keinon, millä hyvittää\njulkeutensa, sillä hän käsitti nyt käytöksensä todellisen merkityksen\nja vaikeroi hengessään. Mikä hullu hän olikaan ollut! Nyt hänen täytyi\njonkun tunnin kuluttua lähteä pitkälle ja vaaralliselle matkalle, eikä\ntyttö, jota hän rakasti, ollut saanut tietää mitään hänen todellisista\naikeistaan! Kuka sanoisi hänelle, että hän, Alfred, rakasti häntä? Kuka\nselittäisi, että tuo suudelma oli sisältänyt hänen koko sydämensä ja\nsielunsa?\n\nHän poistui hitaasti ja pää painuksissa varustukseen, täysin\ntietämättömänä siitä, että eräs nuori tyttö katseli häntä ikkunastaan\nkädet tiukasti povelle painettuina kuin rajusti pamppailevaa sydäntä\nhilliten, kunnes hän häipyi rakennuksen varjoon.\n\nAlfred ei voinut mennä levolle, vaan käveli koko yön huoneessaan\nedestakaisin. Kun idän taivas alkoi vaaleta ja päivänkoitto oli\nlähellä, alkoi ulkoa kuulua miesten ääniä ja hevosten poljentaa.\nLähdönhetki oli tullut. Hän istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti\nkiireesti päresoihdun himmeässä ja häilyvässä valossa kirjeen Betylle\nsiinä heikossa toivossa, että kaikki ehkä saattoi vielä tulla hyväksi.\nHän päätti pujottaa kirjeen kynnysraosta sisälle, ellei hän tapaisi\nketään ylhäällä.\n\nKun aamu sitten valkeni harmaana ja usvaisena, ratsasti Alfred kylästä\nuskaliaan ja raskaasti aseistetun miesjoukon keralla. Kaikki istuivat\nsatulassaan vakavina ja tuimina, kaikki vaiteliaina kuin miehet, jotka\ntietävät, etteivät he ehkä palaa enää milloinkaan. Asutus oli pian\njäänyt kauas heidän taaksensa.\n\n\n\n\nV\n\n\nIsakilla oli viime päivinä, kun pähkinät putoilivat pakkasen\nkypsyttäminä ja oravat keräsivät toimeliaasti varastojaan talven\nvaralle, tullut tavaksi ottaa joka aamu luodikkonsa ja tehdä\nkävelyretki pähkinäpuumetsikköön.\n\nKun hän saman päivän aamuna, jolloin Betty ja Alfred olivat ongella,\nlähti tavalliselle kierrokselleen, huusi eversti Zane hänet takaisin ja\nvaroitti häntä menemästä kauas asutukselta. Tämä huolenpito harmitti\nIsakia, niin ystävällistä ja veljellistä kuin se olikin. Hänellä oli,\nkuten kaikilla Zaneilla, synnynnäinen ja voimakas mieltymys erämaan\nyksinäisyyteen. Häntä ei voinut ajoittain viihdyttää mikään muu kuin\nsyvien salojen rauha, ja nyt hän oli juuri siinä vireessä.\n\nRohkeana huimapäisyyteen saakka ja uskaliaana silloinkin kun se oli\nepäviisasta hänellä ei ollut everstin käytännöllistä järkeä eikä\nJonathanin kylmää arvostelukykyä. Luonteensa itsenäisyydessä,\nrajoituksia kohtaan tuntemassaan vastenmielisyydessä ja, se on\nmyönnettävä, itsepintaisuudessaan tehdä aina sen asemesta, mitä hänen\nolisi pitänyt, sitä, mikä häntä itseään parhaiten miellytti, hän oli\nenemmän Betyn kuin veljiensä kaltainen.\n\nVarmana siitä, että hän kykeni tulemaan omin neuvoin toimeen, sillä hän\ntiesi olevansa kokenut metsästäjä, hän päätti ulottaa retkensä\ntavallista kauemmaksi. Tähän päätökseen myötävaikutti se seikka, ettei\nhän uskonut, mitä eversti ja Jonathan olivat sanoneet -- että\nympäristössä saattoi vaania joitakin wyandotisotureita, jotka aikovat\njoko tappaa tahi vangita hänet. Sitä hän ei kuitenkaan missään\ntapauksessa pelännyt.\n\nKorkeiden puiden varjoon päästyään hän unohti tyytymättömyytensä\nkokonaan ja tunkeutui sen tietoisuuden hurmaamana, että hän sai jälleen\nvaeltaa yksin äänettömien tammien keskellä, yhä syvemmälle metsään.\nSellaiset seikat kuin huojahtavan oksan kahahdus, säikähtyneen oravan\nhypähdys ja rungon taakse heilahtava tuuhea häntä, jotka osoittivat\nnoiden pikkueläimien olevan täydessä työssä ja touhussa puiden\nlatvoissa, olisivat aina saaneet hänet pysähtymään, mutta nyt hän ei\nnäyttänyt niitä huomaavankaan. Hän tarkasteli purojen pehmeitä reunoja\nja kumartui silloin tällöin katsomaan sassafran hentoja juurivesoja.\n\nKun tätä hiljaista ja verkkaista samoilemista oli jatkunut pari tuntia,\npäätyi hän erään matalan notkelman reunalle, jonka pohjassa virtasi\nkapea puro sammalpeitteisten kivien yli ryöpyten. Metsä oli käynyt\ntiheäksi. Muhkuraiset tammet ja solakat poppelit kasvoivat korkealle\npyökkien ja muiden puiden yläpuolelle; villiviiniköynnökset, jotka\nolivat kietoutuneet runkojen ympärille kuin jättiläiskäärmeet,\nlevisivät ylemmillä oksilla joka taholle pimittäen auringon; maassa\nlahosi myrskyjen murtamia metsän valtiaita, ja pensaikko ja\ntuulenkaatamat tihenivät paikka paikoin läpitunkemattomaksi ryteiköksi.\n\nIsak huomasi tunkeutuneensa syvälle Mustaan korpeen. Ympärillä oli\nsalamyhkäisen hämärää ja kaikkialla vallitsi erämaan syvä rauha, jota\nei rikkonut mikään muu kuin erakkorastaan etäältä kantautuva viserrys.\nIsak ei ollut milloinkaan nähnyt tätä harvinaista ja yksinäistä lintua,\nmutta hän tunsi hyvin sen äänen, jonka kuuli vain salojen syvyyksissä\nkaukana ihmisten asuinpaikoilta.\n\nMusta orava vilahti alas eräästä puusta ja kiiruhti säikähtyneenä\ntiehensä metsästäjän nähdessään. Isak tiesi, että musta orava oli\netäisimpien korpien asukas, jota ei nähty milloinkaan asutuilla mailla.\nRastaan laulu ja mustan oravan ilmestyminen saivat hänet pysähtymään ja\nmiettimään, sillä hän huomasi menneensä paljon kauemmaksi kylästä, kuin\nmitä hän oli ajatellut. Hän kääntyi palatakseen jälkiään myöten\ntakaisin, mutta kuuli samassa jotakin heikkoa ääntä notkosta.\n\nMikään vaisto ei ilmaissut hänelle, että eräät kaameasti maalatut\nkasvot kohosivat hetkeksi näkyviin pensaan takaa, joka sulki näköalan\nvasemmalla, ja että kiihkeä silmäpari seurasi valppaasti hänen jokaista\nliikettään.\n\nUhkaavasta vaarasta tietämättömänä Isak pysähtyi ja katseli\nympärilleen. Ääni, jonka hän oli erottanut, kantautui äkkiä uudelleen\npuron sointuvan solinan yli lehtiä kahisuttavan tuulen mukana. Hän\npainautui erästä puuta vasten ja jännitti kuuloaan. Hetkisen oli kaikki\nhiljaista, mutta sitten kuului pienten sorkkien ääntä, joka läheni\nlähenemistään puron vartta, heiketen välistä melkein olemattomiin ja\nkäyden taas selväksi, ja vihdoin äänekäs loiskahdus heikosti kumahtavan\nkapsahduksen seuraamana, joka syntyy, kun kova esine sattuu kiveen\nmatalassa vedessä. Sitten tuli aivan hiljaista.\n\nIsak kurkisti varovasti puun takaa ja näki naaraskauriin seisovan puron\nreunalla noin kolmekymmentä askelta alempana. Se vapisi ja tuijotti\neteensä kuin jotakin vaaraa uumoillen. Toinen etujalka oli koholla kuin\ntäysiverisellä pointerilla ja korvat valppaasti pystyssä. Isak tiesi\nnaaraan kulkevan aina edellä, niin että jos lähistöllä oli toisia\nkauriita, tulisivat ne myös paikalle, ellei naaras varoittaisi niitä.\nPajukossa risahti äkkiä, ja leveäsarvinen uros hypähti rannalle jääden\nsiihen liikkumattomana seisomaan. Vaikka ne olivat tuulen puolella,\nvainusivat ne kaikesta päättäen jotakin vaaraa. Ne tuijottivat\nhievahtamatta vasemmalle, laakeripensaikkoon, seikka, jonka Isak kyllä\nhuomasi, mutta jonka todellisen merkityksen hän käsitti vasta kauan\njälkeenpäin.\n\nKun Isakin luodikko pamahti, loikkasi uros pitkällä hypyllä puron\npoikki, syöksähti reunaa ylös ja luisui voimien pettäessä takaisin\npuroon, jossa se pieksi sorkillaan kuolinkamppailussaan veden\nvalkoiseksi vaahdoksi. Naaras oli hävinnyt kuin ruskea välähdys\nvesakkoon.\n\nMenestyksestään hyvillään -- sillä sattuu vain aniharvoin, että kauris\njää paikalle, vaikka luoti olisi lävistänyt sydämenkin -- Isak ryhtyi\npanostamaan luodikkoaan uudelleen. Hän kaatoi verkalleen pienen kasan\nruutia kämmenelleen ja solutti jyväset huolellisesti ja varovasti\npiippuun. Sitten hän pani puolentuuman laajuisen, rasvatun\npellavatilkun piipun suulle, asetti pyöreän lyijyluodin sen päälle ja\nalkoi painaa latasimella luotia alas.\n\nTakaa kuulunut heikko kahahdus, kuin lehtien yli matelevan\nkalkkarokäärmeen ääni, sai hänet säpsähtämään ja pyörähtämään ympäri.\nMutta liian myöhään. Eräs jäntevä intiaanisoturi ponnahti ylös\npensaikosta ja kaatoi hänet nuijansa yhdellä iskulla tajuttomana\nmaahan.\n\nKun Isak heräsi pyörtymyksestään, tunsi hän viiltävää tuskaa päässään\nja näki kaikki kuin sankan sumun läpi, mutta hetkisen kuluttua näkö\nselveni. Ponnistauduttuaan istuvaan asentoon hän totesi, että hänen\nkätensä oli kahlehdittu nahkahihnoilla. Maassa hänen vieressään oli\nkaksi viiniköynnöksillä toisiinsa yhdistettyä lehmuskankea, ilmeisesti\npurilaat, joilla häntä oli kannettu. Märistä vaatteistaan ja\nauringosta, joka oli nyt alhaalla lännessä, hän päätteli olevansa\npenikulmien päässä varustuksesta virran toisella puolella. Edessä istui\nparin askeleen päässä kolme intiaania nuotion ympärillä. Yksi leikkasi\nohuita viipaleita kauriinreidestä, toinen joi kurpitsankuoresta ja\nkolmas paistoi terävän kepin kärkeen keihästettyä lihakimpaletta. Isak\nnäki heti, että soturit olivat wyandoteja täydessä sotamaalauksessa, ei\nnuorukaisia, vaan keski-ikäisiä, kokeneita miehiä, ja hän tunsikin\nheistä yhden. Tämä oli nimeltään Korppi, erään wyandotiheimon\npäällikkö, joka oli kuuluisa rohkeudestaan ja opastamistaidostaan. Hän\noli lyhyt ja tanakka, ja hänen ruumiinrakenteensa ilmaisi suurta\nvoimaa. Otsa oli leveä, poskipäät ulkonevat ja nenä iso, ja hänen\nkasvonsa olisivat olleet kauniitkin, ellei niitä olisi rumentanut\ntoisen posken poikki ulottuva arpi, joka teki hänet synkän näköiseksi.\n\n\"Hugh!\" murahti Korppi nähdessään ylös katsahtaessaan Isakin\ntuijottavan häneen. Toiset ilmaisivat mielenkiintonsa heti samalla\nhuudahduksella.\n\n\"Olet jälleen saanut minut käsiisi, Korppi\", virkkoi Isak wyandotien\nkielellä, jota hän puhui sujuvasti.\n\n\"Valkoisella päälliköllä on varma silmä ja keveä jalka, mutta hän ei\nvoi paeta huronia. Korppi on ollut täydenkuun jälkeen viisi kertaa\nhänen jäljillään, mutta Valkoisen päällikön silmät olivat kiinni ja\nkorvat kuurot\", vastasi intiaani kopeasti.\n\n\"Kuinka kauan olet vaaninut varustuksen läheisyydessä?\"\n\n\"Kaksi kuukautta ovat Myeraahin soturit ajaneet kalpeanaamaa.\"\n\n\"Onko sinulla vielä muitakin sotureita mukanasi?\"\n\nPäällikkö nyökkäsi ja ilmoitti, että yhdeksän soturia oli majaillut\nkuukauden ajan kylän lähistöllä, mainiten samalla joitakin nimiä.\n\nIsak hämmästyi kuullessaan, että niin monta kuuluisaa päällikköä oli\nlähetetty häntä pyydystämään. Delawaripäälliköt Wingenundin poika ja\nWapatomeka olivat Korppia lukuunottamatta lännen ovelimpia ja\nälykkäimpiä intiaaneja. Hän totesi, ettei vuoden poissaolo ollut saanut\nMyeraahia häntä unohtamaan.\n\nKorppi irroitti hihnan Isakin ranteista ja antoi hänelle vettä ja\nlihaa. Sitten hän otti luodikkonsa, sanoi jotakin sotureilleen ja\nhävisi pensaikkoon.\n\nIsakin päätä kivisti niin, että hän oli iloinen saadessaan janonsa ja\nnälkänsä sammutettuaan sulkea silmänsä ja painautua lepäämään puuta\nvasten. Istuttuaan siinä hievahtamatta noin tunnin verran ajatusten\naskarrellessa kodin vaiheilla, jota hän ei ehkä milloinkaan enää\nnäkisi, hän havahtui äkkiä mietteistään intiaanien matalaan\nhuudahdukseen. Avatessaan silmänsä hän näki Korpin ja jonkun toisen\nintiaanin tulevan leiripaikalle erästä kolmatta soturia taluttaen.\nPäästyään nuotion ääreen tämä istuutui hitaasti ja vaivalloisesti\nkaatuneen puun rungolle kädellään rintaansa painaen. Hän oli\nintiaanirodun kauneimpia edustajia, mies parhaassa iässään,\nleveäharteinen ja kooltaan jättiläismäinen. Päähine ja jänteviä\nkäsivarsia koristavat kultarenkaat osoittivat hänen olevan mahtavan ja\nkorkea-arvoisen päällikön. Tukan töyhtöön kiinnitetyt seitsemän\nkotkansulkaa merkitsivät seitsemää soturia, jotka hän oli surmannut\ntaistelussa. Kiiltomustaan tukkaan palmikoidut eriväriset puupuikot\nilmaisivat intiaanin silmälle, kuinka monta kertaa tämä päällikkö oli\nhaavoittunut luodikosta, puukosta tai tapparasta.\n\nKasvot olivat tyynet. Jos hän kärsi, ei hän näyttänyt sitä\npienimmälläkään ilmeellä. Hän tuijotti miettiväisesti tuleen ja\nhellitti hitaasti vyön uumiltaan, ottaen tapparan toiseen ja puukon\ntoiseen käteen. Katseltuaan niitä hetkisen hän kohotti ne kolmasti\nkorkealle ja laski ne sitten hitaasti ja vastahakoisesti maahan,\nikäänkuin tietäen, että ne olivat tehneet tehtävänsä tässä maailmassa.\n\nIlta kävi vähitellen yhä pimeämmäksi, mutta nuotio paloi niin\nkirkkaasti, että Isak näki selvästi rungolle kumaraan lyyhistyneen\nintiaanin ja taempana seisovan Korpin, joka neuvotteli kuiskaten\ntoisten soturien kanssa. Hän jännitti kuuloaan ja erottikin\nkeskustelusta kyllin paljon arvatakseen, mistä oli kysymys. Päällikkö\noli haavoittunut kuolettavasti; kalpeanaamat olivat heidän jäljessään;\nmatkaa oli heti jatkettava.\n\nIsak tunsi haavoittuneen. Hän oli Wingenundin poika, delawari, joka oli\nerään wyandotitytön naituaan oleskellut paljon wyandotien kaupungissa\nja ottanut osaa moneen sotaretkeen, joita nämä toisilleen ystävälliset\nheimot olivat tehneet muita heimoja vastaan. Isak oli metsästänyt hänen\nkanssaan, nukkunut hänen kanssaan saman huovan alla ja oppinut pitämään\nhänestä.\n\nKun Isak liikahti, huomasi päällikkö hänet. Hän suoristausi, repäisi\nmekkonsa auki ja osoitti pientä reikää leveässä rinnassaan. Haavasta\nvuotava veri valui kapeana juovana tummalle iholle.\n\n\"Kuoleman tuuli on suuri valkoinen päällikkö. Hänen luodikkonsa on aina\nladattu\", lausui hän tyynesti ja ylpeällä ilmeellä, ikäänkuin\nkerskaillen siitä, että haava oli sellaisen soturin iskemä.\n\n\"Kuoleman tuuli\" oli yksi intiaanien Wetzelille antamista monista\nnimistä, ja Isakin sydän sykähti toivosta, kun hän kuuli intiaanien\npelkäävän Wetzelin olevan heidän jäljessään. Tämä toivonkipinä sammui\nkuitenkin melkein heti, sillä punnittuaan takaa-ajon mahdollisuuksia\nhän tuli siihen tulokseen, että se koituisi hänen kuolemakseen,\nennenkuin kyläläiset saisivat hänet pelastetuksi. Hän tiesi, että\nWetzel oli intiaanien kaikkien menettelytapojen tuntijana ensimmäinen\nhuomaamaan takaa-ajon toivottomuuden eikä siis yrittäisikään seurata\nhäntä.\n\nToiset neljä intiaania palasivat nyt nuotiolle päällikön luo. Heille\noli selvää, että hänen loppunsa oli lähellä. Hän lauloi matalalla ja\nsointuvalla äänellä huronien kuolinlaulua. Kumppanit painoivat päänsä\nalas ja kuuntelivat äänettöminä. Kun hän oli lopettanut laulunsa, nousi\nhän täyteen pituuteensa ja seisoi hetkisen paikallaan ryhdikkäänä ja\nkäskevän näköisenä. Sitten alkoi tuima ilme väistyä hänen kasvoiltaan,\npiirteet sulivat ja tummat silmät tuijottivat suoraan pimeään metsään\nkuin jotakin yliluonnollista näkyä katsellen.\n\n\"Wingenund on ollut suuri päällikkö. Hän on päättänyt vaelluksensa,\nlopettanut metsästyksensä. Wingenundin urotöistä kerrotaan lenapein\nwigwameissa\", lausui hän kuuluvalla äänellä ja vaipui kumppaniensa\nsyliin, jotka laskivat hänet hellävaroen maahan.\n\nSuonenvedontapainen puistatus vavahdutti kuolevan soturin koko olemusta\nja kimmoten äkkiä pystyyn hän ojensi pitkän kätensä ja tavoitteli ilmaa\njäntevillä sormillaan, ikäänkuin takertuakseen kiinni elämään, joka\njätti hänet.\n\nIsak saattoi nähdä sammuvien silmien tuijottavan katseen ja kasvoille\nleviävän kuoleman kalpeuden, ja hän käänsi silmänsä pois tästä\nsurullisesta näystä. Kun hän sitten katsahti eteensä, lepäsi päällikkö\nhiljaa.\n\nKuu purjehti esiin erään pilven takaa ja valaisi aukean pehmeällä\nvalollaan. Soturit kaivoivat hautaa reunassa kasvavan tammen juurelle.\nSanaakaan ei sanottu. Ylin maakerros poistettiin tapparoilla, minkä\njälkeen työ oli pian valmis. Sammal ja saniaiset reunustivat päällikön\nviimeistä leposijaa. Hänen aseensa asetettiin hänen viereensä\nseuraamaan häntä autuaille metsästysmaille, punaisten miesten ikuiseen\nkotiin, jossa he uskovat auringon aina paistavan, ja jossa he saavat\nolla rauhassa julmilta valkoisilta vihollisiltaan.\n\nKun hauta oli luotu umpeen ja kaatunut puu vieritetty sen katteeksi,\nseisoivat intiaanit hetkisen kummun ääressä ja lausuivat kukin joitakin\nsanoja matalalla äänellä. Tammen lehdet kahisivat yötuulessa ja metsä\nkohisi raskaasti ja surumielisesti kuin kaatuneen päällikön kuolemaa\nvalittaen.\n\nVaikka Isak olikin intiaanien keskuudessa oleskellessaan tottunut\nnäkemään verta ja kuolemaa ja tunsi uudisasukkaan elämän verisen\nkovuuden, järkytti tämä öinen kohtaus hänen mielensä. Nähdessään\nvainajan jalopiirteiset kasvot ja voimakkaan vartalon kuun kalpeassa\nvalossa, joka oli sekin kuin syvää surua täynnä, hän tunsi, ettei hän\nvoisi unohtaa näkyä milloinkaan. Korpin töykeä ääni keskeytti hänen\nmietteensä. Hän sai käskyn nousta ja samalla varoituksen, että\npieninkin yritys jättäytyä jälkeen tahi koettaa tehdä jäljet näkyviksi\nrangaistaisiin kuolemalla. Tämän sanottuaan Korppi katkaisi hihnat,\njoilla vangin jalat oli sidottu, asetti hänet kahden intiaanin väliin\nja painui edellä metsään.\n\nHe kulkivat kuutamossa monta tuntia pysähtymättä, äänettöminä kuin\nkummitukset. Korppi oli maineensa veroinen. Hän vei heitä\nkivikkoharjanteita pitkin, missä heidän jälkensä hävisivät olemattomiin\nja mistä ei koirakaan olisi niitä löytänyt, painui alas laaksoihin ja\nsamosi niiden halki kahlaten matalissa puroissa, joiden juokseva vesi\nhuuhtoi pian pois kaikki painanteet, ja oikaisi lakeuksien poikki,\njoiden pehmeään ja joustavaan ruohoon mokkasiini ei jättänyt juuri\nmitään jälkeä.\n\nJonossa kulkien ja samoihin jälkiin astuen he kiiruhtivat eteenpäin\npimeiden metsien halki ja kuutamoisten tasankojen poikki johtajan\njäljessä, joka muuttamatta kertaakaan suuntaansa tai hiljentämättä\nkulkuaan, vältti kaikki pahat paikat sillä erehtymättömällä vaistolla,\njolla luonto oli hänet varustanut. Kuu laskeutui ja jätti heidät\npimeään, mutta se ei tehnyt mitään häiriötä, sillä tarkaten tähtiä\nKorppi piti suunnan selvillä ja pysähtyi vasta päivänkoitteessa.\n\nIntiaanit virittivät nuotion pienen puron reunalle ja paistoivat hiukan\nlihaa. Korppi sanoi Isakille, että tämä sai nyt levätä, ja\nloppuunväsyneenä Isak noudatti heti kehoitusta ja nukkui pian sikeästi.\nSoturit seurasivat esimerkkiä, Korpin jäädessä vartioimaan. Hän asteli\nväsymättömästi edestakaisin ja tähyili terävästi ympärilleen, valppaana\nhuomaamaan pienimmänkin merkin takaa-ajajista.\n\nAurinko oli jo korkealla, kun he lähtivät jälleen taipaleelle. Korppi\nlaskeutui puroon ja kahlasi monta penikulmaa, ennenkuin hän poikkesi\nmetsään puron toisella puolella. Terävät ja liukkaat kivet, jotka eivät\nvaivanneet intiaaneja lainkaan, tekivät Isakille suurta haittaa. Jalat\nheltyivät ja kolhiintuivat verille, mutta hän ponnisteli valittamatta\nedelleen. Yö levättiin, ja kun matkaa jatkettiin seuraavana aamuna,\neivät intiaanit enää välittäneet kätkeä jälkiään, mistä päättäen he\nvarmaankin katsoivat jo olevansa takaa-ajolta turvassa.\n\nHämärän tullessa he saapuivat vuolaalle joelle, joka juoksi luoteeseen.\nKorppi ja yksi sotureista vetivät pajukosta pitkän tuohikanootin ja\nkantoivat sen jokeen. Isak tunsi paikan. Wyandotien alueen halki\nvirtasi eräs joki, nimeltä Mad River, ja he olivat nyt aivan sen\nlähteiden lähistöllä.\n\nKaksi soturia asettui keulaan, kolmas ja Isak istuutuivat keskelle\nselät vastatusten ja Korppi polvistui perään. Kun kanootti keinahteli\nnopeassa virrassa, unohti Isak väsymyksensä ja vammansa. Ilta oli\nkaunis, hän piti vesilläliikkumisesta ja oli vastaanottavainen siihen\nyhtyville tunnelmille. Hän antautui kokonaan hopeisen kuutamon,\nvaihtelevien näköalojen ja veden sointuvan solinan lumoihin. Ellei hän\nolisi nähnyt edessään Korpin julmia kasvoja, olisi hän voinut kuvitella\nistuvansa jossakin keijukaisten maan taikakanootissa, joista hän oli\npoikana lukenut. Maisemat vaihtuivat joka hetki keveän aluksen\nkiitäessä eteenpäin virran välkkyvällä pinnalla jäntevien käsien\nmelomana. Eräässä jyrkässä mutkassa uoma kapeni niin ahtaaksi, että\nrannoilla kasvavien puiden oksat yhtyivät tiheäksi katokseksi ja\npimittivät kuun. Virta kiihtyi hilpeästi karkeloiviksi laineiksi ja\nvaahtoaviksi pyörteiksi laajeten alhaalla pitkäksi ja tyyneksi\nsuvannoksi, jonka tummaan ja sileään pintaan kuu ja lukemattomat tähdet\nkuvastuivat. Kanootti liukui eteenpäin äänettömästi kuin varjo, melat\nnousivat ja laskivat kirkkaasti välähdellen, ja ylös kimpoilevat\nvesipisarat kimaltelivat kuin säihkyvät timantit.\n\nToinen mutka, ja kumea pauhu kuin kiihtyvän tuulen mukana kantautuva\nmyrskyn kohina rikkoi äkkiä hiljaisuuden. Joki kapeni, virta kiihtyi ja\nkummallakin puolella alkoi näkyä jyrkkiä kallioita, jotka kävivät yhä\nkorkeammiksi ja jylhemmiksi. Korppi nousi seisoalleen ja tähysteli\neteenpäin. Sitten hän painautui jälleen polvilleen ja käänsi kanootin\nkeulan uoman keskelle. Pauhu oli käynyt huumaavaksi. Katsoen eteenpäin\nIsak näki kuin pimeän kuilun, johon kanootti kiiti hillittömällä\nvauhdilla. Seinämät kohosivat melkein kohtisuorasti noin kuudenkymmenen\nmetrin korkeuteen, väliä oli tuskin viittä metriä, ja vesi aivan ulvoi,\nkun se syöksyi hurjasti tämän ahtaan solan läpi, keskellä tummana ja\nsileänä putouksena ja reunoilla korkealle hyrskyvinä, vaahtoavina\nlaineina.\n\nVaikka vaara oli suuri ja vaikka kuolema vaani noiden seinämien alla\nkihisevissä pyörteissä, ei Isak tuntenut mitään pelkoa; soturilla, joka\nhoiteli melaa, oli jäntevä käsi ja varma silmä.\n\nTätä putousta seurasi useita pienempiä, välillä järvimäisiä suvantoja,\nja kun idän taivas alkoi vaaleta, keinahteli kanootti erään jylhän\nkallion varjossa, jota sanottiin Seisovaksi kiveksi. Se kohosi\nalastomana ja äkkijyrkkänä korkealle joen yläpuolelle ja oli saanut\nnimensä Tarhesta, joka merkitsee seisovaa kiveä, kaikkien huronien\npäälliköstä.\n\nKun Isak näki tämän tutun paikan -- wyandoten kaupunki oli taempana\njokitörmällä -- sekoittui hänen alakuloisuuteensa ja mielipahaansa eräs\ntunne, joka lähenteli mielihyvää; hänen sydämensä alkoi sykkiä\nkiihkeämmin, kun hän muisti sen tummasilmäisen tytön, jonka luota hän\noli vuosi sitten paennut; hänet valtasi epämääräinen kiihkeän odotuksen\nja katkerien muistojen sekainen tunne.\n\n\"Ko -- wee -- Ko -- wee!\" huhuili keulassa istuvista sotureista toinen.\nMerkkihuuto kuultiin, sillä rannalta tuli heti vastaus.\n\nKun kanootti hetkistä myöhemmin karahti pehmeälle hiekkarannalle, näki\nIsak wigwamien häämöttävän epäselvästi aamusumusta ja tiesi olevansa\njälleen wyandotien luona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä Isak herätettiin myöhään iltapäivällä sikeästä unestaan;\npäällikkö oli käskenyt hänet puheilleen. Hän nousi puhvelintaljoilta,\njoille hän oli aamulla heittäytynyt, oikoi puutuneita jäseniään ja\nastui ovelle.\n\nEteen aukeava näköala oli niin tuttu, että hänestä tuntui kuin hän\nolisi äkkiä tullut kotiin pitkän poissaolon jälkeen. Laskeva aurinko\nhelotti kirkkaasti Seisovan kiven yli, kosketti säteillään majoja ja\nwigwameita ja punasi kapean joen, joka virtasi solisten kivikkoisessa\nuomassaan. Rannat olivat täynnä kanootteja ja pariin kohtaan oli\nsijoitettu jykevä hirsi portaaksi joen yli. Nuotioista nousi\nsinisiä savupatsaita verkalleen tyyneen ilmaan, ja keltaisen ja\npunaisenkirjavat jättiläismäiset vaahterat kohosivat korkealle\nwigwamien yli lisäten tämän rauhallisen kuvan kauneutta.\n\nKun Isakia vietiin kujaa alas pitkien telttarivien välistä, eivät\nintiaanit panneet toimeen mielenosoitusta, jolla vangiksi joutunut\nkalpeanaama muuten aina vastaanotettiin. Eräät nuotioiden vaiheilla\naskartelevat vanhemmat vaimot katsahtivat ylös ja irvistivät hänelle,\nmutta huovillaan istuvat tahi maassa loikoilevat, pitkiä piippujaan\npolttelevat soturit eivät olleet häntä näkevinäänkään. Tummat tytöt\nhymyilivät ujosti ja pienet pojat, joiden suosikki Isak oli aina ollut,\njuoksivat hänen jälkeensä iloisesti huudahdellen. Eräs poikanen\ntakertui hänen sääriinsä eikä hellittänyt, ennenkuin hänet kiskaistiin\nvangista erilleen.\n\nKylän keskellä oli kiinteä ryhmä majoja, jotka olivat toisia muhkeammat\nja kookkaammat -- päällikön wigwamit. Vartijat saattelivat Isakin\nerääseen suureen ja pyöreään huoneeseen, jossa oli sisustuksena vain\nmatala penkki ja kyhmyinen sotanuija, ja poistuivat.\n\nJostakin alkoi kuulua koristusten helähtelyä ja karhunkynsien rapinaa,\nja kun Isak kääntyi, astui eräs kookas ja ryhdikäs intiaani\njuhlallisesti sisään. Tulija oli Tarhe, kaikkien wyandotien päällikkö.\nVaikka hän oli jo kahdeksannellakymmenellä, hän kulki suorassa ja pää\npystyssä; tyynillä kasvoilla, jotka olivat tummat kuin pronssinaamio,\nei näkynyt jälkeäkään hänen korkeasta iästään. Piirteet olivat\npienimpiä yksityiskohtia myöten rotupuhtaat; korkea otsa, kulmikas ja\nvoimakkaasti ulkoneva leuka, tarmokas suu, haukan silmät -- kaikki\npuhui Tarhen viimeisen sukuylpeydestä ja taipumattomasta tahdosta.\n\n\"Valkoinen kotka on jälleen Tarhen vallassa\", virkkoi päällikkö omalla\nkielellään. \"Vaikka hän olisi nopea kuin laukkaava hirvi tahi iskevä\nkotka, ei se auttaisi häntä. Tarhen soturit voittavat nopeudessa\npohjoiseen rientävät villihanhetkin, eikä huronin kostoa voi kukaan\nvälttää. Nuori kalpeanaama on nyt maksanut minulle muutamia voimallisia\nsotureita. Mitä hänellä on sanottavana?\"\n\n\"Se ei ollut minun syyni\", vastasi Isak nopeasti. \"Minua iskettiin\ntakaapäin, joten minulla ei ollut mitään mahdollisuutta käyttää asetta.\nEn ole milloinkaan kohottanut kättäni ketään wyandotia vastaan. Korppi\ntietää sen kyllä. Jos kansani ja ystäväni surmaavat sotureitanne, en\nole siitä vastuussa. Ja minulla olisi kyllä syytä vuodattaa huronien\nverta. Soturinne ovat ryöstäneet minut kotoani ja haavoittaneet minua\nmonta kertaa.\"\n\n\"Valkoinen päällikkö puhuu hyvin. Tarhe uskoo hänen sanansa\", vastasi\nTarhe sointuvalla äänellään. \"Lenapi vaatii kalpeanaaman kuolemaa.\nWingenund suree poikaansa, ja hän on Tarhen ystävä. Tarhe on vanha ja\nviisas ja kuningas täällä. Hän voi pelastaa Valkoisen päällikön\nWingenundilta ja Cornplanterilta. Kuuntele. Tarhe on vanha eikä hänellä\nole poikaa. Hän tekee sinusta suuren päällikön, antaa sinulle maita,\nsotureita ja valtaa. Hän ei vaadi sinua nostamaan kättäsi omaa kansaasi\nvastaan, vaan auttamaan, että rauha saataisiin palautetuksi. Tarhe ei\npidä tästä sodasta. Hän tahtoo vain pitää maansa, hevosensa ja\nkansansa. Valkoinen päällikkö tunnetaan urhoollisena soturina; hänen\njalkansa on keveä, silmänsä tarkka, ja hänen luotinsa osuu aina\nmaaliinsa. Tarhen tytär on ollut monta pitkää kuukautta kuin laulava\nlintu, joka on menettänyt puolisonsa. Hän ei laula enää. Hänestä on\ntuleva Valkoisen päällikön vaimo. Hänen suonissaan virtaa hänen äitinsä\neikä viimeisen Tarhen veri. Nuoruudessa tehty erehdys saa Tarhen nyt\nvanhoilla päivillään poikkeamaan periaatteistaan. Hän on nuoren\nkalpeanaaman ystävä. Mene ja tee rauha Myeraahin kanssa. Tarhe on\npuhunut.\"\n\nPäällikkö viittasi huoneen perille, ja noudattaen kehoitusta Isak meni\ntoisen tilavan majan läpi, joka oli ilmeisesti päällikön, koska se oli\nsisustettu villillä ja barbaarisella loistolla, ja pysähtyi\nkarhunnahoista tehdyn väliverhon eteen. Hän oli ollut siellä monta\nkertaa ennenkin, mutta ei milloinkaan niin sekavien tunteiden vallassa.\nMikä pani hänen sydämensä sykkimään kiihkeämmin? Hän nosti nopealla\nliikkeellä verhoa ja astui sisään.\n\nHuone, johon hän tuli, oli pyöreä ja kaikilla intiaanien tuntemilla\nheleillä väreillä koristettu. Puhvelintaljat peittivät kovaksi tallatun\nsavipermannon, seinille oli maalattu eläimiä, vertauskuvia ja\neriskummallisia tunnusmerkkejä, ja jousia, nuolia, kilpiä ja\nmonivärisiä koristenauhoja ja vöitä näkyi kaikkialla. Seinät oli tehty\nkuivatuista ja yhteenommelluista hirvennahoista, jotka oli pingoitettu\nmaahan lyötyjen ja latvasta yhteen taivutettujen tankojen päälle. Valoa\ntuli soikeasta aukosta. Toisella puolella olevasta kapeasta ovesta,\njosta päästiin johonkin pienempään kammioon, näkyi punaisella huovalla\npeitetty vuode ja joitakin seinällä riippuvia heleävärisiä pukuja.\n\nKun Isak astui sisään, lennähti eräs solakka tyttö hänen kaulaansa ja\nkätki kasvonsa hänen povelleen joitakin katkonaisia sanoja sopertaen.\nIsak irroitti kädet ja työnsi hänet luotaan, jolloin tyttö kohotti\npäätään ja katsoi häneen. Kasvot olivat hämmästyttävän kauniit, soikeat\nja väriltään yhtä valkoiset kuin hänen omansa. Otsa oli leveä ja\nmatala, piirteet säännölliset ja silmät suuret ja tummat, jotka\nlaajenivat ja supistuivat, kirkastuivat ja tummuivat aina ajatusten,\ntunteiden ja mielialojen mukaan.\n\n\"Myeraah, jouduin jälleen vangiksi, mutta nyt se ei mennyt ilman\nverenvuodatusta. Delawaripäällikkö kaatui, enkä tiedä, kuinka monta\nmuuta soturia. Kaikki päälliköt vaativat kuolemaani. Olen suuressa\nvaarassa. Minkätähden et antanut minun olla rauhassa, Myeraah?\"\n\nTyttö huokaisi ja kääntyi sitten kopeasti selin nuoreen mieheen. \"Et\nole siis iloinen nähdessäsi Myeraahin?\" kysyi hän hetkisen kuluttua.\nMatala ja suloinen ääni soinnahti heleästi kuin kello.\n\n\"Mitä se tähän kuuluu? Toisissa olosuhteissa olisin siitä hyvinkin\niloinen. Mutta tulla raahatuksi tänne takaisin ja ehkäpä murhatuksi --\nei, se ei ole mielestäni lainkaan hauskaa. Katsopas tätä muistoa, jonka\nsain Korpilta\", sanoi Isak kiihkeästi ja osoitti kumartuen kohtaa,\njohon nuija oli sattunut.\n\n\"Olen pahoillani\", lausui Myeraah hellästi.\n\n\"Minua uhkaa suuri vaara delawarien taholta.\"\n\n\"Tarhen tytär on pelastanut sinut ennenkin ja tekee sen nytkin.\"\n\n\"Ne tappavat minut sinusta huolimatta.\"\n\n\"Eivät uskalla. Älä unohda, että pelastin sinut shawneidenkin käsistä.\nMitä isäni sanoi?\"\n\n\"Hän sanoi olevansa ystäväni ja suojelevansa minua Wingenundilta. Mutta\nminun täytyy ottaa sinut vaimokseni ja liittyä heimoon. Ja sitä en voi\ntehdä. Sentähden olen varma, että minut surmataan.\"\n\n\"Nyt olet vihainen. Salli minun puhua. Myeraah koetti parhaansa mukaan\nvoittaa rakkautesi, ja kun pakenit hänen luotaan, oli hän kauan katkera\nja ylpeä. Mutta linnut lakkasivat laulamasta, vedet solisemasta ja\nkaikki kuihtui ja menetti kauneutensa sinun mentyäsi. Elämä kävi\nsietämättömäksi ilman sinua. Silloin Myeraah muisti olevansa kuninkaan\ntytär. Hän kutsui luoksensa kahden heimon urhoollisimmat ja\nkuuluisimmat soturit ja sanoi heille: 'Menkää ja etsikää käsiinne\nkalpeanaama Valkoinen kotka. Tuokaa hänet luokseni elävänä tahi\nkuolleena. Jos hän elää, hymyilee Myeraah jälleen sotureilleen, mutta\njos hän on kuollut, katselee Myeraah vielä kerran hänen kasvojaan ja\nkuolee'. Aina siitä saakka, kuin Myeraah muistaa, on hän ajatellut\nsinua. Tahtoisitko hänen olevan häilyväinen kuin keväinen sää?\"\n\n\"Mitään sellaista en toivo, mutta en voi elää, saamatta milloinkaan\nnähdä omaisiani. Sanoin sen sinulle jo vuosi sitten.\"\n\n\"Ennen pakoasi sanoit minulle muitakin asioita, helliä sanoja, joilla\noli suloinen sointu intiaanitytön korvissa. Oletko unohtanut ne?\"\n\n\"En, en ole. Siinä suhteessa minussa ei ole mitään muutosta tapahtunut.\nMutta käsitin nyt kotona ollessani selvemmin kuin konsanaan, etten voi\nelää muualla.\"\n\n\"Onko entisessä kodissasi joku tyttö, jota olet oppinut rakastamaan\nenemmän kuin Myeraahia?\"\n\nIsak ei vastannut vaan tuijotti synkästi seinäaukosta ulos. Myeraah oli\npannut kätensä hänen käsivarrelleen, ja kun Isak ei puhunut mitään,\ntiukensi hän otettaan.\n\n\"Sinua hän ei tule milloinkaan saamaan.\"\n\nSanat lausuttiin matalalla äänellä, mutta kiihkeän intohimoisesti ja\njärkähtämättömän päättävästi. Isak naurahti katkerasti ja katsoi\nhäneen. Myeraahin kasvot olivat kalpeat ja silmät leimusivat.\n\n\"En hämmästyisi, vaikka luovuttaisitkin minut delawareille\", vastasi\nIsak kylmästi. \"Se on minulle aivan samantekevää, ja olen jo\nvalmistautunutkin siihen. On toivotonta ajatella sinun sivistyvän niin\npaljon, että käsittäisit sisareni ja muiden omaisteni lohduttoman\nsurun, kun he minua ajattelevat. Parempi antaa intiaanien tappaa\nminut.\"\n\nHän tiesi, millä haavoittaa tyttöä. Myeraah kirkaisi ja purskahti\nitkuun, ja kun hän jälleen puhui, oli ääni murtunut ja rukoileva.\n\n\"Olet julma ja teet minulle vääryyttä. Myeraah on valkoinen nainen,\nvaikka hänellä onkin intiaaniverta suonissaan. Hän ei ole tunteeton.\nVihassasi ja katkeruudessasi unohdat, että Myeraah pelasti sinut\nshawneiden puukoilta. Unohdat hänen hellyytensä, unohdat, että hän\nhoiti sinua, kun olit haavoittunut. Myeraahin sydän voi myös murtua.\nEikö hän ole kärsinyt? Eivätkö toiset heimot ole nauraneet hänelle,\npilkanneet häntä ja haukkuneet häntä kalpeanaamaksi? Hän kiittää Suurta\nhenkeä intiaaniverestään, joka pitää hänet uskollisena. Valkoinen mies\nvaihtaa vaimoja ja hänen rakkautensa sammuu. Mutta intiaanille se on\nvierasta.\"\n\n\"Ei, Myeraah, sitä en sanonut. Ketään toista naista ei ole. Minä vain\nolen masentunut ja mielipahasta sairas. Etkö huomaa, että tämä päättyy\nonnettomasti jonakin päivänä? Etkö voi käsittää, että olisimme kumpikin\nonnellisemmat, jos päästäisit minut? Jos rakastat minua, et tahdo nähdä\nminun kuolevan. Ellen mene naimisiin kanssasi, minut surmataan, ja jos\nkoetan jälleen paeta, käy samoin. Päästä minut vapaaksi.\"\n\n\"En voi, en voi!\" huudahti Myeraah. \"Olet opettanut minulle paljon\nkansasi tapoja, mutta luonnettani et voi muuttaa.\"\n\n\"Miksi et voi antaa minun mennä?\"\n\n\"Koska rakastan sinua enkä voi elää ilman sinua.\"\n\n\"Seuraa sitten minua kotiini ja tule siellä vaimokseni\", sanoi Isak\nottaen itkevän tytön syliinsä. \"Tiedän omaisteni toivottavan sinut\ntervetulleeksi.\"\n\n\"Myeraahista tehtäisiin siellä pilkkaa\", vastasi tyttö surullisesti ja\npäätään pudistaen.\n\nIsak koetti pysyä jäykkänä, mutta koska oli vain heikko kuolevainen hän\nsuli. Tytön läsnäolo lumosi hänet tenhovoimallaan ja rakkaus pakotti\nhellyyden esille. Noiden tummien silmien hellä ja rukoileva katse\nliikutti häntä sydämen pohjia myöten. Hän suuteli kyyneleiden\nkostuttamia poskia ja hymyili.\n\n\"Koska olen nyt jälleen vankina enkä sille mitään mahda, ei minulla ole\nmuuta neuvoa kuin alistua kohtalooni ja tehdä oloni mahdollisimman\nmukavaksi. Älä ole noin surullisen näköinen. Keskustelemme tästä\nuudelleen jolloinkin tuonnempana. Lähtekäämme ulos ja etsikäämme pieni\nystäväni, kapteeni Jack. Hän muisti minut vielä, koska hän juoksi\njälkeeni ja takertui jalkoihini.\"\n\n\n\n\nVI\n\n\nKun ranskalaiset tekivät ensimmäiset tutkimusmatkansa luoteeseen\nnoin vuoden 1615 tienoilla, oli koko Georgian lahden ja Ontarion\nMuskoka-järvien välinen alue wyandotien hallussa. Nämä ranskalaiset\nantoivat heimolle nimen huronit hiuslaitteen mukaan.\n\nHuronit olivat siihen aikaan sodassa irokeesien kanssa aina vuoteen\n1649 saakka, jolloin he joutuivat ratkaisevasti tappiolle, heittivät\nkylänsä autioiksi ja lähtivät etsimään uusia metsästysmaita. He\nvaelsivat etelään ja asettuivat Ohioon Erie-järven etelä- ja\nlänsipuolelle. Zanesfieldin kaupunki, joka on saanut nimensä Isak\nZanesta, on juuri sillä paikalla, jossa huronien suurin heimo kerran\nasui.\n\nHe pystyttivät majansa ja wigwaminsa vaahteralehtoon pienen ja vuolaan\njoen rannalle, nimeltä Mad River. Laaksossa oli runsaasti riistaa,\nkomeita hirviä ja viehkeitä kauriita, ja tasangoilla oli suurin laumoin\npuhveleita.\n\nSiellä huronit elivät monta vuotta rauhassa ja onnellisina. Pitkää\nsotahuutoa ei kuulunut. He olivat ystävällisissä suhteissa\nnaapuriheimojen kanssa. Tarhe, huronien päällikkö, sai suuren\nvaikutusvallan delawarien keskuudessa ja hänestä tuli Loganin, mingojen\npäällikön ystävä.\n\nKun valkoiset miehet valtasivat Ohion laakson ja tunkeutuivat yhä\nsyvemmälle erämaahan sellaiset sankarit kuin Boone, Kenton, Zanet ja\nWetzelit etunenässä, alkoi intiaanin luonne vähitellen muuttua, kunnes\nhänestä tuli valkoisen rodun julma ja leppymätön vihollinen.\n\nHuronit olivat ranskalaisten puolella Pontiacin sodassa ja auttoivat\nvallankumouksessa englantilaisia. He tekivät liiton mingojen,\ndelawarien ja shawneiden kanssa ja ahdistivat katkeralla sodalla\nVirginian uudisasukkaita. Tämän leppymättömän vihan valkoisia kohtaan\non täytynyt olla ainakin mingojen ja wyandotien keskuudessa jonkun\nvoimakkaan tekijän aikaansaannosta.\n\nTätä intiaanien ja uudisasukasten välistä sotaa, jota käytiin\nPennsylvanian ja Länsi Virginian rajoilla, sanottiin \"Dunmoren\nsodaksi\". Kun Ohion länsipuolella, \"metsästäjien paratiisissa\" asuvat\nhuronit, mingot ja delawarit näkivät maitaan vallattavan tahi\nirokeesien myyvän niitä uudisasukkaille, he kävivät luonnollisesti\nkatkeriksi ja vihamielisiksi, mutta muistaen menneen verisen sodan ja\nenglantilaisten rankaisuretkikuntien tuhotyöt he vetäytyivät yhä\nkauemmaksi laskevaa aurinkoa kohti eivätkä rikkoneet rauhaa. Vuonna\n1774 karkasivat jotkut valkoiset miehet Yellow Creekin suulla erään\nkanootin kimppuun, jossa oli ystävällismielisiä wyandoteja, ja\ntappoivat kaikki siinä olijat. Samana vuonna murhasi eräs eversti\nCresap miehineen ilman mitään syytä Loganin koko perheen ja kaikki\nsukulaiset. Tämä julma ja raukkamainen teko, joka oli mitä suurin häpeä\nkaikille siinä mukana olleille valkoisille miehille, aiheutti pitkän ja\nverisen sodan. Tietoisina siitä, etteivät intiaanit jättäisi tätä\nverilöylyä kostamatta, uudisasukkaat rakensivat varustuksia ja\nlähettivät sanansaattajia Williamsburgiin lordi Dunmoren luo pyytämään\npikaista apua.\n\nLogan, mingojen kuuluisa päällikkö, oli ollut valkoisten miesten\ntunnettu ystävä, mutta omaisensa menetettyään hänestä tuli heidän\nkatkera vihollisensa. Hän lähti sotapolulle, nostatti huronit ja\ndelawarit sortajiaan vastaan eikä levännyt, ennenkuin hänen\nkostonhimonsa oli tyydytetty, jolloin hän lähetti seuraavan\nmielenkiintoisen kirjeen lordi Dunmorelle:\n\n\"Minä vaadin jokaista valkoista miestä todistamaan, kieltäytyikö Logan\nmilloinkaan ruokkimasta tahi vaatettamasta häntä, kun hän tuli Loganin\nmajaan viluissaan tahi nälissään. Viimeisen pitkän ja verisen sodan\naikana Logan pysyi toimetonna leirissään ja puhui rauhan puolesta. Niin\nsuuri oli rakkauteni valkoista miestä kohtaan, että kansalaiseni\nhuomauttivat ohi kulkiessani: 'Logan on valkoisen miehen ystävä'. Olin\najatellutkin elää ystävänä, mutta erään miehen konnantyö teki sen\nmahdottomaksi. Eversti Cresap murhasi viime keväänä kylmäverisesti ja\nilman pienintäkään syytä Loganin kaikki omaiset, säästämättä edes\nvaimojani ja lapsiani. Vertani ei virtaa enää pisaraakaan yhdenkään\nelävän olennon suonissa. Minä vannoin kostoa. Olen kostanut. Olen\ntappanut monta. Olen hekumoinut kostaessani. Maani puolesta riemuitsen\nnyt rauhan säteistä, mutta älkää luulko, että riemuni johtuu\njonkinlaisesta tulevaisuuden pelosta. Logan ei ole milloinkaan tuntenut\npelkoa. Hän ei käännähtäisi kantapäilläänkään pelastaakseen henkensä.\nOnko Loganilla enää ketään, jota hän surisi? Ei ketään.\"\n\nIntiaanien ja uudisasukasten välinen taistelu jatkui vuosikausia.\nUudisasukkaat tunkeutuivat yhä syvemmälle erämaahan, ja intiaanit,\njotka taistelivat ensin vain kotinsa ja kontunsa puolesta, sotivat nyt\nkostaakseen. Siinä syy, miksi näille rajaseuduille siirtyvä uudisasukas\nei ollut milloinkaan varma hengestään, miksi hän oli aina vaarassa\ntulla ammutuksi, tahi saada tapparan päähänsä joka puun takaa, ja miksi\nhänen vaimonsa ja lapsensa elivät kaamean vihollisensa ainaisessa\npelossa.\n\nHiipiä kuulumattomasti mitään pahaa aavistamattoman vihollisen kimppuun\nja saartaa nukkuvat talot yön pimeydessä oli intiaanien tapa käydä\nsotaa; intiaanille se ei ollut häpeällistä eikä raukkamaista. Hänet oli\nopetettu piiloutumaan käärmeenä korkeaan heinikkoon, ampumaan itseään\nnäyttämättä, hiipimään äänettömästi tiheiden metsien halki ja\nasettumaan väijyksiin kalpeanaamojen teille. Sellaisista\npöyristyttävistä julmuuksista, kuin valkoisten vankien kiduttaminen ja\npolttaminen paalussa, ei ollut konsanaan kuultu puhuttavan, ennenkuin\nvalkoiset miehet alkoivat sotia intiaaneja vastaan.\n\nIntiaanin todellista luonnetta tunnettiin siihen aikaan verraten vähän.\nIstuessamme takkavalkean vaiheilla puhelemme usein punaisten miesten\nteoista, luemme Detroitin piirityksestä Pontiacin sodassa, Braddock's\nFieldin taistelusta ja Custerin viimeisestä hyökkäyksestä ja panemme\nkirjan pois helpottuneina ja kiitollisina siitä, että hirveiden\npunaisten miesten päivät ovat menneet. Mutta niissä harvoissa\nkirjoituksissa, joissa Pontiacia käsitellään, on se seikka, että häntä\noli vuosikausia mitä halpamaisimmin petetty, kokonaan sivuutettu; emme\ntiedä mitään syistä, jotka aiheuttivat Braddockin armeijan\nteurastuksen, ja sangen vähän siitäkin, mitä kaikkea Sitting Bull sai\neläessään kärsiä.\n\nMonet valkoiset miehet, jotka olivat tutustuneet intiaanien todelliseen\nelämään rauhan päivinä, ennenkuin uudisasukkaat katkeroittivat sen\nhäikäilemättömyydellään, ovat sanoneet heille tehdyn julmaa vääryyttä.\nSiihen aikaan mielistyivät monet valkoiset miehet niin suuresti\nintiaanien elämään, että he lähtivät asutuksilta ja liittyivät\nintiaaneihin. Boone, joka tunsi intiaanien luonteen, kiitti heidän\nrehellisyyttään ja koruttomuuttaan. Kenton sanoi olleensa onnellinen\nintiaanien keskuudessa, ja eversti Zanella oli monta intiaaniystävää.\nIsak Zane, joka eli melkein koko elämänsä wyandotien keskuudessa,\nsanoi, että Amerikan punaiselle miehelle on tehty mitä suurinta\nvääryyttä, kun hänet on tuomittu verenhimoiseksi raakalaiseksi,\ntietämättömäksi ja varastelevaksi lurjukseksi, jolla ei ole mitään\nhyveitä. Hän sanoi, että intiaanien vapaa ja maalauksellinen elämä\nolisi viehättänyt ketä valkoista miestä hyvänsä; että sillä oli oma\nihmeellinen tenhonsa ja että intiaanit olivat ennen uudisasukkaita\nvastaan käytyjä sotia lempeitä vankejaan kohtaan ja tahtoivat vain\ntehdä heistä intiaaneja. Hän kertoi, kuinka pian ja helposti vangiksi\njoutuneet valkoiset pojat intiaanisoituivat; punaisten miesten vapaa ja\nluonnollinen elämä hurmasi heidät siinä määrin, että heitä oli melkein\nmahdoton saada palaamaan sivistyneille seuduille takaisin. Heidän\nsallittiin kasvaa rajattomassa vapaudessa yhdessä intiaanipoikien\nkanssa, kalastaa, metsästää ja uida heidän kerallaan, leikkiä\nintiaanien leikkejä ja elää joutilasta, kaikista huolista vapaata\nelämää. Kun nämä pojat lunastettiin vapaiksi tahi palautettiin\nkoteihinsa vankeja vaihdettaessa, koettivat he tarkimmastakin\nvalvonnasta huolimatta paeta takaisin intiaanien luo, ja ollessaan\nsivistyneiden ihmisten keskuudessa heitä oli sangen vaikea saada\npitämään vaatteita. Kesällä siitä ei ollut puhettakaan. Vahvinkin\nrohdinpaita sivallettiin vilahduksessa yltä, ja kun näitä rasavillejä\nlähdettiin etsimään, tavattiin heidät aina joelta joko uimasta tahi\nhiekassa kierimästä.\n\nJos voimme luottaa näiden miesten sanoihin -- ja mitäpä syytä meillä\nolisi niitä epäillä --, erosi intiaani todellisuudessa oleellisesti\nsiitä, miksi hänet kuvattiin. Voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö\npunainen mies elänyt kerran puhdasta ja nuhteetonta elämää, ollut\nkoruton, rehellinen ja urhoollinen ja voittanut kunniantunnossaan ja\nlupauksien pitämisessä useimmat valkoiset miehet. Ajatelkaamme\nesimerkiksi näiden vaiteliasten miesten syvällistä runoutta ja kauniita\nlegendoja; miesten, jotka kuuluivat erottamattomasti metsien maailmaan;\njoiden soittona oli tuulen humina, lehtien kahina ja puron solina, ja\nainoana ilona suurriistan ajo ja jonkun tumman tytön säteilevät silmät.\n\nJos tahdomme löytää parhaimman ja todellisuutta enimmän vastaavan\nintiaanityypin, on meidän etsittävä sitä ajalta, jolloin maita hakeva\nuudisasukas ei ollut vielä karkottanut häntä länteen eikä ranskalainen\nkulkukauppias turmellut häntä viinallaan.\n\nMississipin ja kaikkien sen lisäjokien käsittämä alue oli kokonaan\nranskalaisten hallussa. Kanadan ranskalainen oli kuljeksiva ja levoton\nseikkailija, elinkeinona turkiksien ostaminen ja myyminen. Tämä\nturkiskauppa kehitti oman erikoisen ammattikuntansa -- sen harjoittajia\nmainittiin nimellä bushrangers, jotka meloskelivat kanooteillaan jokia\nja järviä pitkin ja vaihtoivat huonolla rommillaan arvokkaita turkiksia\nintiaaneilta. Näitä miehiä saavat lännen intiaanit rappeutumisestaan\nkiittää. Nämä kauppiaat, bushrangerit, ranskaksi _coureurs-des-bois_,\nturmelivat intiaanit ja vaipuivat itsekin heidän kerallaan\nraakalaisuuteen.\n\nNe harvat matkailijat, jotka siihen aikaan kävivät intiaaniheimojen\nalueilla, kohtasivat intiaanien wigwamissa usein miehiä, jotka sanoivat\nheidän suureksi hämmästyksekseen olevansa syntyisin ranskalaisia, mutta\njoita ei olisi mistään tuntenut valkoisiksi miehiksi. He elivät\nteltoissaan intiaanivaimoineen ja loikoilivat huovillaan vaimojen\ntehdessä kaiken työn. He antoivat tukkansa kasvaa pitkäksi ja\nkoristivat sen sulilla ja maalasivat kasvonsa kaamean näköisiksi\nvärimullalla ja veriyrteillä.\n\nNämä tunnottomat kauppiaat ja seikkailijat tunkeutuivat vuosien 1748 ja\n1783 välillä intiaanien alueilla kaikkialle, etäisimpienkin heimojen\nkeskuuteen, kurjaa rommiaan myyskennellen ja sillä harvinaisia\nturkiksia vaihtaen. Kun ranskalaiset viranomaiset lopulta oivalsivat,\nettä nämä maankiertäjät levittivät vain pahennusta ja turmelusta\nympärilleen, laativat he julistuksen, jossa käskettiin kaikkien\nkulkukauppiaiden poistua heimojen alueilta. Ja kun määräystä ei\ntoteltu, vangittiin kaikki, jotka saatiin kiinni, ja lähetettiin\nKanadaan. Mutta se oli jo myöhäistä; tehtyä ei saatu enää\ntekemättömäksi; tietämätön alkuasukas parka oli päässyt turmiollisen\ntuliveden makuun, ja hänen perikatonsa oli varma. Intiaanien\nkeskuudessa oli tosiasiallisesti tuskin ainoatakaan, joka ei olisi\nväkijuomia kerran maistettuaan himoinnut saada enempää. Kun kauppias\nsaapui johonkin kylään, ostivat soturit romminassakan ja päättivät\nsitten yhteisesti neuvottelussa, kenen tuli olla selvänä ja ketkä\nsaivat juoda itsensä humalaan. Leirissä täytyi välttämättä olla\njoitakin selviäkin miehiä, sillä juopuneet soturit olisivat muuten\ntappaneet toisensa. Aseet piilotettiin. Kun nassakka oli tyhjennetty,\nostettiin toinen, ja niin edespäin, kunnes majavannahoista ei ollut\nainoatakaan jäljellä. Kauppias hävisi tällöin omille teilleen. Kun\nintiaanit vihdoinkin selvisivät juopumuksestaan, olivat he sangen\nharmistuneita, sillä juomingit eivät menneet milloinkaan ilman\ntappelua; moni oli haavoittunut, ruhjoutunut rammaksi ja saanut\nsurmansakin.\n\nLogan vaelsi kylästä toiseen eri heimojen keskuudessa ja taisteli\nkaikella kaunopuheliaisuudellaan tätä leviävää pahetta vastaan. Hän\nkehoitti ja rukoili intiaaneja työntämään pelottavan tuliveden luotaan\nja soimasi valkoisia siitä, että he saattoivat intiaanit tuliliemen\ntuttavuuteen ja turmelivat heidät. Samalla Logan kuitenkin myönsi\nitsekin mieltyneensä rommiin. Tämä älykäs ja ylevä intiaani sai kerran\njuovuspäissään tapellessaan surmansa jonkun aikaa sen jälkeen kuin hän\noli lähettänyt kirjeensä lordi Dunmorelle.\n\nNäin ollen ei intiaanipoloisilla ollut mitään mahdollisuutta välttää\nrappiolle joutumistaan; yhä kauemmaksi länteen tunkeutuvien\nsiirtolaisten tasaisesti paisuva tulva ja salakavala, raaistava ja\nkaikki hyveet tuhoava viina olivat ylevän punaisen miehen perikato.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsak Zane alistui kohtaloonsa mieleltään tosin hiukan katkerana, mutta\nei aivan onnettomana, ja otti osaa metsästysretkiin ja kisoihin, kuten\nennenkin.\n\nKotosalla ollessaan soturit panivat melkein joka päivä toimeen\nurheilukilpailuja, joihin kuului tavallisesti ampuminen, juoksu, soutu,\npaini ja pallopeli. Päälliköt ja vanhemmat soturit, jotka olivat jo\nvoittaneet laakerinsa, ja heimon tytöt katselivat huvitettuina\nvoimienkoetusta.\n\nIsak otti osaa kaikkiin näihin ajanvietekisoihin, koska hän oli\ninnostunut urheilija ja tahtoi sitäpaitsi voittaa intiaanien\nkunnioituksen. Painissa ja sellaisissa lajeissa, jotka vaativat painoa\nja kestävyyttä, hän joutui tavallisesti häviölle, mutta heimossa ei\nollut ainoatakaan soturia, joka olisi voittanut hänet juoksussa ja\nluodikolla ampumisessa. Intiaanit eivät päässeet luodikon käytössä\nmilloinkaan valkoisten miesten tasalle. Joitakin harvoja\nlukuunottamatta he olivat kurjia ampujia.\n\nNäin ollen Isak otettiin aina mukaan suurriistan ajoon. Soturit\nlähetettiin joka syksy kolmessa eri ryhmässä talven lihavarastoa\nhankkimaan, ja kun Isak oli taitava ampuja, pääsi hän aina\nkarhunkaatajien mukaan. Karhun metsästys oli jännittävää ja\nvaarallista. Ennenkuin ilmat kävivät kovin kylmiksi ja talvi ehti\ntulla, kätkeytyivät karhut onttoihin puihin tahi vuorenkoloihin\ntalviuntaan nukkumaan. Kun intiaanit löysivät puun, jonka kuoressa oli\nkynsien jälkiä ja kyljessä kyllin suuri reikä karhun mahtua sisälle,\nkiipesi joku soturi puuhun ja koetti pitkällä kangella hätyyttää otson\nulos pesästään? Tämä oli usein sangen vaarallista hommaa, sillä\ntalviunestaan näin väkivaltaisesti herätetty karhu saattoi rynnätä ulos\nniin äkkiä, ettei soturi ehtinytkään päästä mihinkään turvapaikkaan.\nYhdessä pesässä oli välistä kaksi jopa kolmekin karhua, ja toisinaan\nkävi niinkin, mikä oli kuitenkin enemmän harvinaista, ettei karhua\nsaatu ulos muuten kuin savustamalla. Kangen päähän kiinnitettiin\npalanen kuivaa lahopuuta, joka sytytettiin tuleen ja työnnettiin pesään\neikä viipynyt kauan, ennenkuin isäntä rynnisti ulos päristellen ja\näristen.\n\nPuhveleita ja hirviä metsästettiin jousella ja nuolella. Tämä tehokas\nase ei synnyttänyt mitään ääntä eikä siis pelästyttänyt riistaa\npakosalle. Notkeat intiaanit hiipivät pitkän heinikon suojassa aivan\nlähelle ja kaatoivat välistä useampia puhveleita tahi hirviä, ennenkuin\nlauma huomasi uhkaavan vaaran. Saalis nyljettiin ja lihat paloiteltiin\nohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin auringossa ja ripustettiin sitten\nmajojen katto-orsiin. Vuodat pingoitettiin kuivamaan, ja kun ne oli sen\njälkeen hierottu pehmeiksi, tehtiin niistä pukuja ja peitteitä.\n\nIntiaanit pitivät hunajasta ja vaahterasokerista. Mehiläispesän tahi\nmahlaa runsaasti antavan vaahteran löytö oli yleisen ilon aihe. Hunajaa\nlöydettiin ontoista puista ja vaahterasokeria valmistettiin kahdella\neri tavalla. Kun mahla alkoi nousta, kaivettiin puun kylkeen noin\nneljännesmetrin korkeudelle maasta parin kolmen sentin laajuinen reikä,\njohon lyötiin lepästä koverrettu putki. Alapuolelle asetettiin astia,\njohon mahla sai juosta. Jos intiaaneilla oli kattiloita, muutettiin\nmahla keittämällä sokeriksi; muussa tapauksessa sai pakkanen tehdä\ntulen tehtävän. Siihen käytettiin puunkuoresta tehtyjä matalia\nastioita, jotka täytettiin vaahteran mahlalla ja vedellä. Ne saivat\njäätyä yökauden, ja aamulla jää särjettiin ja heitettiin pois. Sokeri\nei jäädy. Kun tämä oli toistettu useamman kerran, saatiin lopulta\ntulokseksi verraten hyvää vaahterasokeria.\n\nKylän varustamisessa elintarpeilla talven ajaksi Isak työskenteli\nyleensä paljon enemmän, kuin mitä hänen osalleen olisi tullut. Mutta\nhän teki sen mielellään. Kuutamossa kalastaminen oli hänestä kaikista\nhauskinta. Marraskuun alkupuoli oli otollisin aika tälle urheilulle, ja\nintiaanit saivat kaloja kasoittain. He asettivat palavan soihdun\nkanootin keulaan ja meloivat äänettömästi edestakaisin joella. Selkeän\nveden läpi kajastava kirkas valo häikäisi kalat niin, että ne makasivat\nliikkumattomina matalan joen pohjassa.\n\nEräänä kylmänä iltana Isak oli jälleen tuohustamassa intiaanitoveriensa\nkeralla. Hän tähysteli tarkasti veteen ja nähdessään erään ison kalan\nhän kehoitti kumppaneitaan melomaan äärimmäisen varovasti ja nousi\nseisomaan, atrain valmiina iskemään. Rauta välähtikin samassa hänen\nkädestään, mutta innoissaan hän menetti itsekin tasapainonsa ja\nhorjahti kovalla loiskahduksella jäiseen veteen, minkä jälkeen\nkalastuksesta ei tullut enää mitään sinä iltana. Tämmöiset tapaukset\nherättivät intiaaneissa aina rajatonta iloisuutta.\n\nEnnenkuin syysillat kävivät kylmiksi, panivat intiaanit toimeen\ntavanomaiset kihlajaistanssit, joihin odotettiin kylän kaikkien\nnaimattomien tyttöjen ja sotureiden ottavan osaa. Aukealle sytytettiin\nsuuria tulia laveaan kehään, ja kun päälliköt, vanhemmat miehet, vaimot\nja lapset olivat kerääntyneet katsomaan, marssivat tytöt ja soturit\njuhlallisesti piirin keskelle, yllään korein asunsa, ja järjestyivät\nkahteen riviin, tytöt toiselle ja nuorukaiset toiselle puolelle siten,\nettä väliin jäi joitakin askelia. Jokaisella oli oikeassa kädessään\nmalja, johon oli pantu kourallinen pieniä kiviä. Nuorukaiset virittivät\njonkin lemmenlaulun, johon kaikki pian yhtyivät maljojaan säestykseksi\nravistaen, ja rivit alkoivat lähestyä toisiaan. Kun ne kohtasivat\ntoisensa piirin keskellä, kumartuivat soturit eteenpäin ja kuiskasivat\njonkun sanan tytöille, jotka muuttivat aina silloin kuin laulajat\nkorottivat ääntään paikkaansa määrätyssä järjestyksessä. Tätä jatkui,\nkunnes jokainen soturi oli kuiskannut sanansa kullekin tytölle, jolloin\ntanssi taukosi.\n\nIsak oli kaikissa näissä huvituksissa mukana, eikä intiaanien elämässä\nollut mitään, jota hän ei olisi läpikotaisin tuntenut. Hän metsästi,\ntyöskenteli, leikki, tanssi ja lauloi välittömällä antaumuksella, mutta\nkun pitkät ja yksitoikkoiset talvipäivät tulivat jäisine viimoineen ja\npakottivat intiaanit vetelehtimään toimettomina majoissaan, hän kävi\nrauhattomaksi. Hän saattoi olla päiväkausia alakuloinen ja istua\nmajassaan synkkänä ja äreänä kenenkään seuraa etsimättä. Myeraahkin oli\nsilloin vaitelias ja surullinen, eikä kysellyt häneltä mitään.\n\nValoisampina hetkinä hän koetti aina keksiä jotakin ajanvietettä,\npuuhaili milloin sitä milloin tätä, eikä kyllästynyt milloinkaan\nkatselemaan intiaanilapsia. Kun hänelle tarjoutui sellainen tilaisuus,\nettei ketään ollut näkemässä, mikä tapahtui kuitenkin verraten harvoin,\nhuvittelihe hän pienokaisilla. Intiaanilapsi kapaloitiin kiinni sileään\nlautaan ja peitettiin huppuun leveällä nahkaviilulla, minkä tehtyään\näidit ripustivat tämän alkeellisen kehdon wigwamin paaluun, puun\noksaan, tahi jättivät sen mihin hyvänsä. Isak ei kuullut milloinkaan\nintiaanipienokaisten itkevän. Hän kohotti usein suojusnahan lievettä ja\nkatseli kapaloissaan lepäävää juhlallista pikku miestä, joka tuijotti\nhäneen suurilla, ihmettelevillä silmillä.\n\nIsakin parhaimpia ystäviä oli eräs kuusivuotias intiaanipoikanen, jota\nhän sanoi kapteeni Jackiksi. Hän oli Ukkospilven, huronien\nsotapäällikön poika ja näytti erittäin miehekkäältä pukinnahkaisessa\nmetsästysasussaan ja sotapäähineessään. Hän pysyi jo varmasti\nlaukkaavan hevosen selässä ja lennätti pienellä jousellaan nuolen\ntoisensa jälkeen maaliinsa. Tietäen kapteeni Jackista tulevan kerran\nmahtavan päällikön Isak opetti hänelle englantia. Hän koetti voittaa\npojan rakkauden, niin että tämä muistaisi valkoisen veljensä mieheksi\nvartuttuaan ja olisi armelias valtaansa joutuneita vankeja kohtaan.\n\nIsakin toinen suosikki oli eräs sekarotuinen ottanwaintiaani, Tarhen\nkaukainen sukulainen. Hän oli hyvin vanha, kukaan ei tiennyt hänen\nikäänsä, ja hänen kasvonsa olivat arpiset ja ryppyiset ja vartensa\nkumara. Aikansa hän kulutti enimmäkseen nukkumalla, mutta saattoi\nvälistä pitkien aikojen päästä vilkastua ja ryhtyä muistelemaan mitä\nurotöitä hän oli soturina ollessaan tehnyt, mieliaiheena osa, jota hän\noli esittänyt tapahtumissa heinäkuun 2 p. 1755, sinä unohtumattomana\nonnettomuuden päivänä, jolloin ranskalaiset ja intiaanit tuhosivat\nkenraali Braddockin ja hänen englantilaisen armeijansa Fort Duquesnen\nluona.\n\nVanha päällikkö kertoi, miten Beaujeu oli ranskalaistensa ja\nviidensadan intiaaninsa keralla saartanut Braddockin armeijan ja miten\nluoteja tuli aivan satamalla kuopista, puiden takaa ja pitkästä\nheinikosta hämmästyneiden brittiläisten sotilaiden keskelle, jotka tähän\ntuhoisaan ja näkymättömään viholliseen tottumattomina kyyristyivät\npuiden alle kuin säikähtyneet lampaat ja saivat surmansa vastarintaa\ntuskin yrittämättäkään.\n\nHän sanoi menneensä viisitoista vuotta myöhemmin Kanawhan asutukselle\nnähdäkseen Suuren päällikön kenraali George Washingtonin, jota\nodotettiin sinne, ja kertoneensa kenraali Washingtonille, miten hän oli\ntaistellut Braddocks Fieldin taistelussa, jossa hän oli surmannut\nluodillaan kenraali Braddockin, ampunut useamman kerran Washingtoniakin\nja kaatanut kaksi hevosta hänen altaan, ja miten hän oli lopulta tullut\nsiihen vakaumukseen, että Suuri henki oli ottanut Washingtonin\nsuojelukseensa suurta tulevaisuutta varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyeraah oli erään harvinaisen ja kauniin linnun -- valkoisen kurjen --\nintiaaninkielinen nimi ja Tarhen äidin ja isoäidin perintöä. Nykyinen\nMyeraah oli erään ranskalaisen naisen tytär. Äiti oli joutunut jo aivan\nnuorena huronien vangiksi, jotka olivat sittemmin liittäneet hänet\nheimoonsa ja naittaneet Tarhelle. Myeraah oli heidän ainoa lapsensa.\nHänestä kehittyi kaunis nainen, ja hänet tunnettiin Detroitissa ja\nKanadan asutuksilla Tarhen valkoisena tyttärenä. Vanha päällikkö\nvieraili usein valkoisten miesten kaupungeissa ja oli niin ylpeä\nMyeraahista, että tämän piti olla aina mukana. Valkoisia miehiä tuli\npitkien taipalien takaa intiaanien kaunotarta katsomaan, ja monet\nranskalaiset sotilaat kävivät häntä kosimassa, mutta saivat rukkaset.\nKun Tarhe oli kerran Detroitissa, koetti eräs tunnettu ranskalainen\nperhe saada Myeraahin kaikin tavoin huostaansa. Perheen päämies uskoi\nnäkevänsä hänessä kauan sitten kadottamansa tyttären lapsen. Tarhe\nkiiruhti pois kaupungista eikä palannut enää milloinkaan valkoisille\nasutuksille.\n\nMyeraah oli silloin, kun Zanen veljekset tuotiin vankeina huronien\npäämajaan, vain viiden vuoden ikäinen ja täytti seitsemän, kun\nDetroitista lähetetyt miehet tulivat veljeksiä lunastamaan.\nKuullessaan, että Isak palautettaisiin oman kansansa luo, hänet valtasi\nniin lohduton suru, ettei Tarhe suostunutkaan luovuttaman Isakia. Kun\nMyeraah kasvoi, syveni hänen lapsellinen mieltymyksensä valkoiseen\npoikaan intohimoiseksi rakkaudeksi.\n\nTämä rakkaus teki kyllä Myeraahin taipumattomaksi ja säälimättömäksi\nkaikessa, mikä koski Isakin vapauttamista, mutta varmaa on, että se\npelasti useamman kuin yhden kerran sekä Isakin että toisetkin valkoiset\nvangit kuolemasta.\n\nMyeraah oli lempeä ja armelias huronien käsiin joutuneille valkoisille\nvangeille; hän oli hoidellut omin käsin monen vangin haavoja ja\npelastanut monta miespoloista kujanjuoksusta ja kidutuspaalusta. Kun\nhänen rukouksensa jonkun tuomitun puolesta eivät saaneet isää\ntaipumaan, hän sulkeutui murheellisena majaansa.\n\nHänen rakkautensa Valkoiseen kotkaan, joksi huronit Isakia sanoivat,\noli vanha tarina; kaikki heimot tunsivat sen, eikä se herättänyt enää\nmitään ihmettelyä. Eräät delawari- ja shawneesoturit olivat ensin\njulkisesti soimanneet häntä hänen rakkaudestaan kalpeanaamaan, kun hän\noli evännyt heidän naimatarjouksensa, mutta wyandotit palvoivat häntä\njoka mies. He olisivat menneet suoraan kuoleman kitaan hänen\nkäskystään, ja miehet, jotka olivat rohjenneet loukata heidän\nprinsessaansa, saivat maksa julkeutensa verellään. Nyt häntä ei\ntohtinut enää kukaan pilkata.\n\nIsakille tapahtui seuraavana keväänä sen jälkeen kuin hän oli joutunut\nuudelleen huronien käsiin vakava onnettomuus. Hän oli kehittynyt sangen\ntaitavaksi intiaanien pallopelissä, joka muistuttaa hyvin läheisesti\nkanadalaista lacrosse-peliä ollen todennäköisesti sen jonkinlainen\ntoisinto. Lavean kentän kumpaankin päähän asetettiin maali, joita\npelaajat puolustivat kahteen puolueeseen jakautuneina ja koettivat\nsamalla saada pallon kentän yli vastustajan maaliin.\n\nIntiaanien pallopeli oli vauhtiin päästyään eloisa ja mielenkiintoinen\nnäytelmä, jossa voimat pinnistettiin äärimmilleen. Satojen jäntevien ja\nnotkeiden soturien nähtiin rynnistävän kentän poikki, syöksyvän sinne\nja tänne ja äheltävän kiljuvana, potkivana ja riuhtoilevana rykelmänä,\nkaikki kiihkeinä saamaan pallon käsiinsä.\n\nKun Isak oli juoksutaitoonkin nähden täysiverinen Zane, onnistui hän\ntodella merkillepantavalla nopeudellaan riistämään välistä pallon\nhaltuunsa. Hän kiidätti sitä kentän poikki kiljuvan soturijoukon\nedellä, väisti notkeasti maalivahdit ja heitti sen taitavasti sisälle.\nSe oli teko, josta olisi kuka soturi hyvänsä ollut ylpeä.\n\nEräs wyandotisoturi, nimeltä Punainen kettu, vihasi katkerasti Isakia\nsentähden, että hän oli jo kauan ja toivottomasti itse rakastanut\nMyeraahia, ja kerran, kun peli oli jälleen täydessä vauhdissa, hän\npäätti kostaa. Hyvänä juoksijana hän pysyttelihe Isakin läheisyydessä\nja iski tätä äkkiä kaikkien mellastaessa pallon vaiheilla kartullaan\ntuimasti päähän.\n\nEllei karttu olisi hiukan luiskahtanut, olisi Isak heittänyt heti\nhenkensä, mutta nyt hän pääsi vain sillä, että päähän tuli suuri reikä.\nSoturit kantoivat hänet majaan ja heimon lääkemiehet haettiin kiireesti\npaikalle.\n\nKun Isak tuli tajuihinsa, pyysi hän, ettei Myeraah rankaisisi Punaista\nkettua. Hän tiesi sellaisen toimenpiteen tekevän hänen elämänsä vain\ntukalammaksi ja oli taas toiselta puolelta varma siitä, että se tekisi\nintiaaneihin hyvän vaikutuksen, jos hän onnistuisi pelastamaan\nintiaanin, joka oli niin raukkamaisesti käynyt hänen kimppuunsa. Hänen\npyyntönsä kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Myeraah oli\nraivoissaan ja vannoi, että jos Punainen kettu, joka oli paennut,\nkonsanaan rohkenee palata takaisin, hän saa maksaa käytöksensä\nhengellään, vaikkapa hänen, Myeraahin, täytyisi itse surmata hänet. Ja\nIsak tiesi Myeraahin pitävän sanansa. Hän pelkäsi joka aamu, että vanha\nvaimo, joka keitti hänen ruokansa, kertoisi hänen vihamiehensä saaneen\nsurmansa. Punainen kettu oli suosittu soturi, ja intiaanien keskuudessa\noli monta, jotka uskoivat kaiken tapahtuneen vahingossa. Mutta Isak oli\nsuotta huolissaan, sillä Punainen kettu ei tullut milloinkaan takaisin,\neikä kukaan tiennyt, mihin hän oli hävinnyt.\n\nTämän sairautensa aikana Isak oppi todella rakastamaan intiaanityttöä.\nMyeraah oli niin huolissaan ensimmäisinä päivinä ja niin onnellinen,\nkun vaara oli ohi ja Isak alkoi toipua, ettei tämä voinut olla sitä\nihmettelemättä. Hänen huolenpitonsa oli liikuttava, ja kun hän pesi\nhaavaa ja kiinnitti siteitä, oli hänen kättensä jokainen kosketus hellä\nhyväily. Hän istui tuntikausia Isakin luona ja lauloi hiljaa ja\nunelmoiden huronien lemmenlauluja pehmeällä ja sointuvalla äänellään.\nNe hetket olivat Isakista suloisimmat, kun Myeraah illan tullessa\nnojasi päänsä hänen olkapäähänsä kehrääjälinnun äännellessä ulkona ja\nhämärän hiipiessä maille. Niin päivät kuluivat, ja lopulta Isak oli\naivan terve. Eräänä päivänä, kun ilmassa oli jo kesäistä lämpöä, hän ja\nMyeraah menivät joelle.\n\n\"Olet jälleen alakuloinen\", sanoi Myeraah.\n\n\"Minua vaivaa koti-ikävä. Kaipaan omaisiani. Olet antanut minulle\noikean nimen. Kotka ei voi olla onnellinen muuten kuin vapaana.\"\n\n\"Kotka voi olla onnellinen puolisonsa keralla. Ja voisiko kukaan olla\nhuronia vapaampi? Toivon aina, että olisit täällä tyytyväinen.\"\n\n\"Siitä on jo sangen kauan, Myeraah, kun viimeksi puhuin vapaudestani.\nEtkö aio milloinkaan minua päästää? Vai täytyykö minun jälleen koettaa\npaeta ja panna henkeni vaaraan? En voi aina elää tätä elämää. Jonakin\npäivänä saan surmani pyrkiessäni täältä pois, ja silloin et anna\nitsellesi milloinkaan anteeksi, jos todella rakastat minua.\"\n\n\"Eikö Myeraah sitten todella rakasta sinua?\" lausui tyttö surullisesti\nja silmät kosteina.\n\n\"Sitä en epäilekään, mutta rakkaudessasi on jotakin outoa, jotakin\nluonnotonta. Se on liian villiä. Eihän miestä saa toki pitää vankina\nvain sentähden, että joku nainen rakastaa häntä. Olen koettanut\nsivistää sinua, opettaa sinulle kansani kieltä, tapoja ja mielipiteitä,\nmutta turhaan. En ole saanut sinua ymmärtämään, ettei ole naisellista\n-- älä käänny poispäin. En ole enää välinpitämätön, sillä olen oppinut\npitämään sinusta. Kauneutesi ja hellyytesi ovat tehneet kaiken muun\nmahdottomaksi.\"\n\n\"Myeraah on ylpeä kauneudestaan, jos Valkoinen kotka kiittää sitä.\nMyeraahin lempi ja kauneus ovat hänen. Kotkan sanat tekevät kuitenkin\nMyeraahin murheelliseksi. Hän ei voi sanoa, mitä hän tuntee.\nKalpeanaamojen sanat vierivät nopeasti ja sileästi kuin virtaava vesi,\nmutta Myeraahin sydän on täysi ja hänen huulensa mykät.\"\n\nHe pysähtyivät rannalle mahtavan jalavan alle, jonka pitkät ja\nriippuvat oksat kuvastuivat veteen. Tulvavesi oli kalvanut maan sen\njuurien ympäriltä, niin että ne törröttivät nyt kuivina ja paljaina\nilmassa, ja luonto oli ikäänkuin lempivien etua ajatellen punonut\nniistä lähelle vedenrajaa penkintapaisen, jota eivät nähneet muut kuin\nmajavat ja saukot. Takana kohoava törmä oli tuoreen ja kostean ruohon\npeitossa, sinikellot ja orvokit pilkistivät arasti tummien lehtien alta\nja hentojen saniaisten latvat häilyivät hiljaa suvituulessa.\n\n\"Jos siis Valkoinen kotkani on oppinut pitämään minusta, ei hän enää\ntahdokaan paeta luotani\", kuiskasi Myeraah hellästi painaen päänsä\nIsakin povelle. \"Rakastan sinua. Olet minun. Mitä Myeraahista tulisi,\njos jättäisit hänet? Voisiko hän olla enää milloinkaan onnellinen?\nVoisiko hän milloinkaan unohtaa? Ei, Myeraah tahtoo pitää vankinsa.\"\n\n\"Et siis päästä minua kaikista rukouksistani huolimatta?\"\n\n\"Jos annan sinun mennä, tulen tänne kuolemaan!\" huudahti Myeraah\ntummaan poukamaan viitaten.\n\n\"Lähde sitten mukaani minun kotiini ja eläkäämme siellä.\"\n\n\"Ettäkö Myeraah seuraisi sinua kalpeanaamojen kylään, jossa häntä\nsoimattaisiin vanginvartijaksi, pilkattaisiin ja surkuteltaisiin, ja\njossa kaikki nauraisivat hänelle? Ei, ei!\"\n\n\"Mutta sitä ei kukaan tekisi\", vastasi Isak kiihkeästi. \"Sinusta tulisi\nvaimoni, ja sisareni ja omaiseni rakastaisivat sinua. Tule, Myeraah.\nKatkaise nämä kahleeni ja lähde kerallani kotiini, ja minä teen sinut\nonnelliseksi.\"\n\n\"Siitä ei tule mitään\", vastasi Myeraah vihdoin surullisesti pitkän\nvaitiolon jälkeen. \"Kuinka voisimme päästä varustukseen suuren virran\ntoiselle puolelle? Tarhe rakastaa tytärtään eikä luovu hänestä. Jos\nkoettaisimme paeta yhdessä, saavuttaisivat soturit meidät, ja silloin\nei Myeraahkaan voisi henkeäsi pelastaa. Sinut surmattaisiin. Myeraah\nrakastaa sinua liian paljon uskaltaakseen ryhtyä johonkin sellaiseen.\"\n\n\"Jos rakastaisit minua, et voisi nähdä minun kärsivän\", sanoi Isak\nkatkerasti ja kääntyi poispäin.\n\n\"Älä sano tuota enää milloinkaan!\" huudahti Myeraah loukkautuneesti ja\ntummat silmät syvää tuskaa tulvillaan. \"Voisiko intiaaniprinsessa,\njonka suonissa virtaa suurten päälliköiden veri, puhua rakkaudesta,\nellei hän todella rakastaisi? Tulet jonakin päivänä huomaamaan tehneesi\nminulle vääryyttä. Olen Tarhen tytär. Huroni ei valehtele.\"\n\nHe palasivat hitaasti kylään, molemmat toivottoman apealla mielellä,\nIsak ikävöiden kotia ja ystäviään, mutta ajatellen samalla hellyydellä\ntyttöä, joka ei tahtonut päästää häntä menemään, ja Myeraah sydän\ntäynnä sääliä ja rakkautta häntä kohtaan ja peläten, ettei unelma,\njonka ympärille hän oli kaikki toiveensa keskittänyt, milloinkaan\ntoteutuisi.\n\nEräänä pimeänä ja myrskyisenä iltana, kun sade valui virtanaan ja\ntulviva joki kuohui melkein äyräidensä tasalla, Isak pujahti kenenkään\nnäkemättä ulos majastaan ja pääsi pimeyden suojassa onnellisesti alas\njokirantaan. Tilaisuus, jota hän oli jo kauan odottanut, oli vihdoinkin\ntullut. Hän heittäytyi uimasilleen kiivaan virran vietäväksi ja oli\npian jättänyt ylhäältä pilkottavat nuotiot kauas taaksensa. Noin puolen\npenikulman päässä hän nousi maalle ja juoksi rantaa pitkin, kunnes hän\nerään korkean puun luo tultuaan, joka oli hänen tienviittojaan, kääntyi\nsuoraan itään ja painui tiheään metsään. Hän taivalsi levähtämättä koko\nsen yön ja seuraavan päivän, eväänä vain pieni kimpale puhvelinlihaa,\njonka hän oli lähtiessään kätkenyt mekkonsa alle. Toisena yönä hän\nlepäsi pari tuntia ja jatkoi matkaansa siinä uskossa, että hän pääsisi\nsinä päivänä Ohio-virralle, mutta niin ei käynytkään. Hän odotti joka\nhetki tulevansa Ohiota reunustaville alaville ja soisille\nruoholakeuksille, mutta sen sijaan alkoi maa vähitellen nousta. Hän\npysähteli ja koetti päästä selville, mihin suuntaan hänen oli\nkuljettava tullakseen perille. Seutu oli hänelle aivan outo mutta hän\nluuli tietävänsä harjanteiden ja vesistöjen yleisen suunnan.\n\nNeljäntenä päivänä hän harhaili metsissä toivottomasti eksyksissä ja\nnälkään nääntymäisillään. Hän ei ollut syönyt kahteen päivään muuta\nkuin jonkun verran marjoja, pukinnahkainen puku oli repeytynyt\nriekaleiksi, mokkasiinit olivat kuluneet puhki ja terävät kivet ja\npensaiden piikit olivat viiltäneet jalat verille.\n\nIlta alkoi jo nopeasti pimetä, kun hän teki ensi kerran sen huomion,\nettä oli eksynyt. Hän odotti toiveikkaasti pohjantähden ilmestymistä --\nsehän on metsästäjän uskollisin opas -- mutta taivas meni pilveen eikä\nmitään tähtiä näkynyt. Väsyneenä ja toivottomana ja koko ruumis hellänä\nhän piiloutui lopulta tiheään laakeripensaikkoon auringonnousua\nodottamaan. Lähellä huutelevan huuhkajan synkeä ääni, jonkun tiheikön\nympärillä kuljeksivan eläimen hiipivät askeleet ja tuulen alakuloinen\nsuhina puiden latvoissa pitivät häntä tuntikausia valveilla, mutta\nlopulta hän nukahti.\n\n\n\n\nVII\n\n\nMarraskuun kylmät sateet olivat menneet ja joulukuun lauhkeat lumipyryt\nsaaneet väistyä keskitalven jäisten viimojen tieltä. Metsät olivat\nvaihtaneet syksyisen väriloistonsa talven yksitoikkoiseen harmauteen ja\nnäyttivät nyt sanomattoman autioilta ja alakuloisilta. Virran mutkaan\noli kasautunut saaren kärkeä vasten sohjusta, ajopuista ja jäälautoista\nrannasta toiseen ulottuva pato, joka oli puristunut niin kiinteäksi,\nettä se näytti kykenevän vastustamaan mahtavan virran voimaakin. Tämä\nluonnollinen silta kesti kevääseen saakka. Fort Henryä ympäröivät\nharjanteet olivat valkoiset lumesta, ja eversti Zanen aita oli\npeittynyt paikka paikoin kokonaan kinoksiin. Lumi kattoi pihakuusetkin,\njotka painuivat avuttomasti kumaraan valkoisen taakkansa alla.\n\nEräs mies ja koira, jotka kapusivat parhaillaan Wheelingin harjua ylös,\nolivat tänä purevankylmänä tammikuun aamuna ainoat elonmerkit asutuksen\nympäristössä. Miehellä oli luodikko, kirves ja kimppu teräsansoja\nkädessään. Lumikengät painuivat syvälle pehmeään lumeen, kun hän pyrki\njyrkkää rinnettä ylös. Hän pysähtyi äkkiä. Iso, musta koira oli\nnostanut kuononsa ilmaan ja nuuski tuulta.\n\n\"Mikä hätänä, Tige poikaseni?\" kysyi Jonathan Zane, sillä hän se oli.\n\nKoira vikisi hiljaa. Jonathan tähysteli ympärilleen, ylös harjulle ja\nalas puron laaksoon, mutta ei nähnyt mitään. Kaikkialla oli vain lunta,\njonka valkoisesta yksitoikkoisuudesta häämötti maisemaa jonkun verran\nelävöittäen sieltä täältä jonkun puun tumma runko. Tige nuuski jälleen\nilmaa ja murisi. Kääntäen korvansa vastatuuleen Jonathan erotti heikkoa\nääntä kaukaa harjun takaa. Hän heitti kirveen ja ansat lumeen ja lähti\njuosten rinnettä ylös. Päästyään laelle hän kuuli selvästi jotakin\nsaalista ajavien susien ulvonnan.\n\nLoivasti viettävän rinteen alta alkoi hohtavan valkoinen,\npuuton lakeus, joka päättyi tiheään laakeripensaikkoon noin\nneljännespenikulman päässä. Susia ei näkynyt, mutta Jonathan kuuli\nselvästi niiden mekastuksen, Ne ajoivat jotakin riistaa, mutta oliko se\nnelijalkainen, vai joku ihminen, ei hän tiennyt. Ulvonta läheni, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä syöksähti tiheiköstä komea hirvi\naukealle. Jonathan näki, että se oli uros ja uupumuksesta melkein\nnääntymäisillään. Pää huojahteli puoleen ja toiseen, ja otettuaan\njoitakin askelia se lyyhistyi hitaasti polvilleen.\n\nUlvonta oli hetkeksi tauonnut, mutta alkoi pian jälleen kuulua ja nyt\naivan läheltä. Hirvi hoiperteli jaloilleen ja kirmasi viimeiset\nvoimansa ponnistaen pitkällä hypyllä aukealle. Kun se huomasi miehen ja\nkoiran, lähti se empimättä tulemaan heitä kohti.\n\nVaroittava sana, ja koira painautui lumeen. Jonathan siirrähti erään\npuun taakse, joka ei kuitenkaan kätkenyt häntä kokonaan näkyvistä. Hän\narveli hirven sivuuttavan hänet aivan läheltä ja päätti laukaista\nedullisimman tilaisuuden tarjoutuessa.\n\nEläin ei näyttänyt kuitenkaan aikovankaan mennä hänen ohitseen;\näärimmäisessä hädässään se näki miehessä ja koirassa vihollisen, joka\noli vähemmän kaamea kuin se, joka tuli ulvoen jäljessä. Se kiiruhti\nheitä kohti hoippuvin ja laahustavin askelin ja valahti puun luo\npäästyään polvilleen noin metrin päähän Jonathanista ja koirasta.\nRuumis vapisi ja nytkähteli, kyljet kohoilivat kiivaasti ja sieraimista\nlennähti jokaisella henkäyksellä veripisaroita lumelle; suurten silmien\nkatse oli tuijottava ja sammuva, tuskassaan melkein inhimillinen.\n\nJonathan katsahti ylös ja näki viisi sutta, kaikki laihoja, nälkäisen\nnäköisiä petoja, ilmestyvän tiheiköstä. Ne tulivat kuonot alhaalla\njälkiä pitkin, ja kun ne pääsivät paikkaan, jossa hirvi oli ensi kerran\nkaatunut, kajahti ilmoille raivoisa ja verenhimoinen ulvonta.\n\n\"No enpä ole kummempaa nähnyt!\" ihmetteli Jonathan. \"Olenhan ollut\nennenkin hirvien kanssa tekemisissä, mutta tätä en sentään osannut\nodottaa. Tige, tämän miekkosen pelastamme noiden harmaiden pirujen\nhampaista, vaikka mikä olisi. Hiljaa nyt, vanha veikko!\"\n\nKun sudet olivat tulleet nopeasti lähestyen noin kolmenkymmenen metrin\npäähän puusta, heitti Jonathan luodikon poskelle ja karjaisi vahvojen\nkeuhkojensa koko voimalla:\n\n\"Hei! Hei! Hei! Usu kiinni, Tige!\"\n\nKoettaessaan äkkiä pysähtyä kiivaassa juoksussaan sudet tuupertuivat\nliukkaalla hangella nurinniskoin toistensa ylitse. Jonathan laukaisi ja\ntappoi yhden ja haavoitti toista. Toiset kaapaisivat vilahduksessa\ntakaisin pensaikkoon, ja Tige teki haavoittuneesta pian lopun.\n\n\"Sinulle en tee totisesti mitään pahaa, kunnon haarasarvi, koska kerran\nvetosit armeliaisuuteeni\", virkkoi Jonathan huohottavaa hirveä\nkatsellen, \"eikä sinun tarvitse enää pelätä tuotakaan pelkurijoukkoa.\"\n\nTämän sanottuaan hän kutsui Tigen luoksensa ja lähti verkalleen\nrinnettä alas asutusta kohti.\n\nTuntia myöhemmin hän istui eversti Zanen arkihuoneessa, jossa kaikki\noli lämmintä ja viihtyisää. Isossa takassa paloi kuusinen pystyvalkea\nhumisten ja räiskyen.\n\n\"Halloo Jack, mistäpäin maailmaa sinä tulet?\" tervehti eversti, joka\nastui juuri kolistellen kynnyksen yli. \"En ole nähnyt sinua sitten\nlumentulon. Hevosia hakemassa, vai? Jos olisin sinun housuissasi,\nantaisin tuon Fort Pittin matkan olla, kunnes ilmat lauhtuvat. Voithan\ntietysti mennä reellä, mutta jos välität vähääkään neuvoistani, niin\npysyt kotona. Tätä pakkasta kestää varmasti vielä jonkun aikaa, niin\nettä anna lordi Dunmoren odottaa.\"\n\n\"Taisimme saadakin tällä kerralla oikein tiukan talven.\"\n\n\"Joo ja oikein vanhan kansan talven. Sanoin Bessille jo syksyllä, ettei\npakkasista tule tänä vuonna puutetta. Kaikki merkit viittasivat siihen.\nMaissin korret ja pähkinöiden sisäkuoret olivat paksummat kuin mitä\nolen milloinkaan nähnyt, ja Tige tappoi lokakuussa supikarhun, jonka\nturkki oli jo silloin aivan tiheä. Olisin voinut näyttää sinulle\ntämmöisiä kovan talven enteitä vaikka kuinka paljon. Tätä kestää kyllä\nvielä kuukauden päivät tahi parhaimmassa tapauksessa kuusi viikkoakin,\nniin että sinun on viisainta odottaa jonkun aikaa.\"\n\n\"Sanon sinulle, Eb, että olen jo kyllästynyt tähän halonhakkuuseen ja\nnurkissa vetelehtimiseen.\"\n\n\"Niinkö? Alkaako se nyt taas puhaltaa siltä taholta?\" sanoi eversti\nZane katsahtaen ystävällisesti veljeensä. \"Jos olisit naimisissa, Jack,\npääsisit noista rauhattomuuden puuskista. Se on meillä muuten sukuvika\ntuo levottomuus; olin ennen samanlainen. Muistan, että isällämme oli\ntapana sellaisen puuskan rynnätessä hänen päällensä ottaa luodikkonsa\nja samoilla metsissä, kunnes mielenrauha palautui. Tein itse aina saman\ntempun, mutta kun nain Bessien, en ole sen koommin mitään sellaista\ntuntenut. Mene naimisiin, Jack, niin pääset rauhaan, sillä sitten\nsinulla ei ole enää aikaa samoilla yksin metsissä.\"\n\n\"Pidän mieluummin nuo puuskani, kuten sanasi kuulin\", vastasi Jonathan\nnaurahtaen, \"sillä minunlaisellani miehellä ei ole oikeutta mennä\nnaimisiin. Tämä sää koettelee kärsivällisyyttäni, kun en pääse ulos,\nenkä voi metsästääkään, kun meillä on jo lihaa yllin kyllin. Ja vaikka\ntahtoisinkin, ei minun tarvitse poistua kylän näkyvistä, sillä tallin\nedessä oli tänäkin aamuna kolme hirveä, nälkiintyneitä poloisia. Ne\nkaikkosivat jonkun matkaa minut nähdessään, mutta palasivat heti minun\nmentyäni heinäkasalle, jonka pudotin yliseltä, ja tänään iltapäivällä\npelastin Tigen kanssa komean uroksen susilauman kynsistä. Se tuli\nsuoraan luokseni ja niin lähelle, että olisin voinut koskea siihen.\nPakkanen karkottaa hirvet harjuilta alas laaksoon.\"\n\n\"Niin tekee. Tämmöiset kovat ilmat tappavat hirviä enemmän kuin armeija\nmetsästäjiä. Oletko viritellyt ansojasi?\"\n\n\"Kyllä. Niitä on nyt kolmekymmentä ulkona\", vastasi Jonathan nousten.\n\n\"Jos menet pihalle, niin sano Samille, että hän pudottaa tallin\nyliseltä pari nippua heiniä ja kantaa ne veräjälle.\"\n\n\"Eb, menetän kohta kärsivällisyyteni veljiisi nähden\", virkkoi rouva\nZane, kun eversti oli sulkenut oven Jonathanin mentyä. \"He ovat kaikki\nsamanlaisia, aina jalkeilla ja menossa jonnekin, ellei intiaaneja\najamaan, niin jotakin muuta reistailemaan. On sekin ajatus, lähteä\ntarpomaan jokivartta ylös tämmöisellä pakkasella. Ellei Jonathan välitä\nitsestään, niin pitäisihän hänen nyt toki sääliä hevosia.\"\n\n\"Olin aivan yhtä huimapäinen ja tyytymätön kuin Jack, ennenkuin\nkohtasin sinut, kultaseni\", huomautti eversti. \"Et ehkä usko sitä,\nmutta koti ja sen piirissä hääräilevä pikkuinen, näppärä vaimo tekevät\nmiehille vallan ihmeitä. Veljilläni ei ole ketään, joka pitäisi heidät\naisoissa.\"\n\n\"En usko Jonathanin menevän milloinkaan naimisiin. Silas voi sen tehdä,\nsillä hän on seurustellut jo sangen kauan Mary Bennetin kanssa. Itse\nolet Zaneista ainoa, joka on voittanut tämän seikkailunhalun, tämän\nvimman samoilla metsissä aina jonkun henkeä vaanien. Omasta pojastani\nNoahista vääntyy aikaa myöten aivan täysiverinen Zane. Hän tappelee nyt\njo asutuksen kaikkien vekaroiden kanssa, minun voimatta sille mitään.\nHän ei ole ilkeä, sillä en ole kuullut tahi nähnyt hänen käyttäytyneen\nmilloinkaan halpamaisesti ja julmasti; telmii vain telmimisen itsensä\nvuoksi.\"\n\n\"Ha! ha! Pelkään sinun väsyvän, ennenkuin saat sen pois hänestä\",\nnauroi eversti. \"Väitit tuon kaiken olevan Zanein perua, mutta\nmitenkähän lienee McCollochien laita? Mitä sanot isästäsi ja veljestäsi\nmajurista ja John McCollochista? Sotaista joukkoa eikä mitään muuta,\neikö niin? Ja jos poika on tullut sukuunsa, ei se ole hänelle suinkaan\nvahingoksi, vaan päinvastoin. Hänestä sinun ei tarvitse olla lainkaan\nhuolissasi. Missä Betty?\"\n\n\"Kehoitin häntä lähtemään ajelemaan lasten kanssa. Betty tarvitsee\nliikuntaa, sillä hän oleskelee aivan liian paljon sisällä ja on viime\naikoina käynyt kalpeaksi.\"\n\n\"Mitä? Etteikö Betty näyttäisi terveeltä? Hän ei ole ollut vielä\nmilloinkaan sairas. En ole huomannut hänessä mitään muutosta.\"\n\n\"Et tietenkään, sillä ettehän te miehet näe mitään. Mutta minäpä olen\nja voin sanoa sinulle, että Betty eroaa sangen suuresti siitä, mitä hän\noli ennen. Nyt hän istuu enimmäkseen huoneessaan ikkunan pielessä. Hän\noli ennen niin iloinen; ellei hän riehunut lasten kanssa, istui hän\nkäsityönsä ääressä. Kun menin eilen hänen huoneeseensa, sieppasi hän\nnopeasti jonkun kirjan käteensä ja kätki, kuten minusta näytti,\ntahallaan kasvonsa sen taakse. Näin hänen itkeneen.\"\n\n\"Luulenpa, että olen kaivannutkin häntä viime aikoina, vaikka en ole\ntullut sitä ajatelleeksi\", virkkoi eversti vakavasti. \"Hän näyttää\nhiljaisemmalta. Olisikohan hänellä ikävä täällä? Milloin huomasit ensi\nkerran tämän muutoksen?\"\n\n\"Luulen sen olleen jonkun aikaa sen jälkeen kuin herra Clarke lähti\ntäältä syksyllä.\"\n\n\"Clarke? Mitä tekemistä hänellä on Betyn kanssa? Mihin sinä oikein\npyrit?\" huudahti eversti pysähtyen vaimonsa eteen. Kasvot olivat\nhiukan kalvenneet. \"Olin unohtanut Clarken. Bessie, ethän suinkaan\ntarkoita --\"\n\n\"Älä nyt kiivastu, Eb. Saat minut aina säikähtymään tuolla ilmeelläsi\",\nsanoi rouva Zane pannen hiljaa kätensä miehensä käsivarrelle. \"En\ntarkoita mitään pahaa ja kaikista vähimmän herra Clarkesta. Hän oli\ntodellinen gentlemanni, ja pidin hänestä vilpittömästi.\"\n\n\"Niin minäkin\", virkkoi eversti.\n\n\"Luulen, että Betty oli kiintynyt häneen, sillä hän suhtautui aivan eri\ntavalla toisiin nuoriin miehiin. Clarke meni matkoihinsa ja on\nunohtanut hänet. Tämä on meistä outoa, koska emme voi kuvitellakaan,\nettä kukaan voisi olla välinpitämätön kaunista Bettyämme kohtaan, mutta\nolivatpa naiset kuinka puoleensavetäviä hyvänsä ratsastavat miehet\njoskus tiehensä siitä huolimatta, että he rakastavat. Kuulen lasten\ntulevan nyt. Älä näytä Betylle, että olemme puhuneet hänestä.\"\n\nUlkoa kajahti lasten heleä nauru. Ovi lennähti auki ja Betty syöksähti\nsisään tanakat, punaposkiset pojat kintereillään. Kaikki kolme olivat\nvalkoisia lumesta.\n\n\"Meillä on ollut suurenmoisen hauskaa\", huudahti Betty. \"Kerran\nkaaduimme ja vierähdimme kaikki kinokseen ja sitten olimme\nlumisotasilla ja pojat pakottivat minut peräytymään ja pakenemaan\nsisälle.\"\n\nEversti Zane katsoi tutkivasti sisareensa. Posket hehkuivat terveyttä\nja silmät säteilivät mielihyvästä, ja kun hän ei huomannut pienintäkään\nmerkkiä muutoksesta, josta hänen vaimonsa oli puhunut, päätteli hän,\nettä naisilla oli omaan sukuunsa nähden tarkempi silmä kuin miehillä.\nSen hän vain pani merkille, että hänen sisarensa kävi päivä päivältä\nyhä kauniimmaksi.\n\n\"Isä, osuin Samia päähän suurella lumipallolla ja pakotin Betyn\njuoksemaan sisälle ja laskin rinteestä aivan yksinäni. Sam pelkäsi\",\ntoimitti Noah.\n\n\"Jos Sammy huomasi, että rinteestä laskeminen oli vaarallista, eikä\ntullut sentähden mukaasi, oli hän sinua urhoollisempi. Menkää nyt\nmolemmat Annin luo ja riisukaa märät vaatteenne.\"\n\n\"Minunkin täytyy mennä hakemaan jotakin kuivaa ylleni\", sanoi Betty;\n\"olin vähällä paleltua. Pakkanen kiristyy. Näin Jackin tulevan kotiin.\nAikooko hän lähteä Fort Pittiin?\"\n\n\"Ei. Hän on päättänyt odottaa lauhempia ilmoja. Kohtasin tänään\niltapäivällä varustuksessa käydessäni Millerin, joka kysyi, mahtaisitko\nlähteä hänen kerallaan rekiretkelle tänä iltana. Watkinsilla pidetään\ntanssiaiset, ja kaikki nuoret menevät sinne. Matka on kyllä verraten\npitkä, mutta minun tietääkseni täysin turvallinen. Silas ja Wetzel ovat\nmyös päättäneet lähteä. Pue itsesi lämpimästi ja mene mukaan. Et ole\nmilloinkaan nähnyt vanhaa äiti Watkinsia.\"\n\n\"Menen oikein mielelläni\", vastasi Betty.\n\nBetyn huone oli uudisasukkaan oloihin nähden hyvin kodikas ja\nviihtyisä. Ikkunoita oli kaksi, suurempi virralle päin. Valkoisella\ntuohella katetuille seinille oli ripustettu joitakin tauluja ja\nintiaanien heleävärisiä käsitöitä, ja lattiaa peitti kotikutoinen\nmatto. Sisustuksena oli kaksi tuolia, pieni pöytä, lipasto\nkuvastimineen, vuode ja eräässä nurkassa matala kirjahylly ja tilava\nkaappi, jossa Betty säilytti Philadelphiasta tuomiaan leninkejä,\nharvinaisuuksia, joita asutuksen kaikki tytöt rajattomasti ihailivat.\n\n\"Miksikähän Eb katsoi minuun niin tutkivasti?\" ihmetteli Betty\npujottaessaan jalkansa pieniin mokkasiineihin. \"Tavallisesti hän ei\ntahdo päästää minua kauas kylästä, mutta nyt hän näytti olevan sitä\nmieltä että minulla olisi hauskaa tanssiaisissa. Mitähän kummaa Bessie\non mahtanut sanoa hänelle?\"\n\nBetty heitti pari halkoa pienessä takassa hehkuvaan hiillokseen ja\nistuutui miettimään. Hän oli, kuten kaikki, joilla on joku\narkaluontoinen salaisuus, äärimmäisen epäluuloinen ja pelkäsi\nseinienkin pääsevän siitä perille. Ajatus, että hänen veljensä ja tämän\nvaimo olivat jollakin tavalla saaneet sen tietoonsa ja keskustelleet\näsken siitä, leimahti kuin salama hänen mieleensä. Ja tätä ajatusta\nseurasi pelko, että hän oli varmasti ilmaissut sen muillekin, jos\nkerran everstin vaimo oli huomannut sen. Tietoisuus, että se saattoi\nolla totta, ja että tytöt ehkä parhaillaan puhuivat hänestä ja\nnauroivat hänelle, vaivasi häntä sanomattomasti.\n\nSiitä illasta oli kulunut monta viikkoa, kun Betty ja Alfred Clarke\nolivat viimeksi yhdessä.\n\nEversti Zanen miehet palasivat määräaikana matkaltaan, ja Betty kuuli\nJonathanilta Alfredin eronneen heistä Fort Pittissä ja lähteneen\netelään kotiinsa. Hän odotti ensin kiihkeästi jotakin elonmerkkiä\nAlfredilta, terveisiä, kirjettä tahi ainakin anteeksipyyntöä siitä,\nmitä oli tapahtunut heidän viimeksi toisensa tavatessaan, mutta\nJonathan ei tuonut hänelle mitään, ja kun aika kului, eikä kaivattua\nkirjettä milloinkaan tullut, hän vaipui epätoivoon.\n\nViime kuukaudet olivat muuttaneet hänen elämänsä; muuttaneet sen siten\nkuin vain alituinen mietiskely ja kärsiminen, minkä täytyy pysyä\nmaailmalta salassa, voivat muuttaa nuoren tytön elämän. Hän oli\nvaipunut niin syvälle omiin ajatuksiinsa ja unelmiinsa, ettei hän ollut\nkiinnittänyt mitään huomiota ympäristöönsä. Hän ei tiennyt, että ne,\njotka rakastivat häntä, ajattelivat aina hänen parastaan ja näkivät\nluonnollisesti vähimmänkin hänessä tapahtuvan muutoksen. Hän muisti\nsäpsähtäen ja tuskallisesti hämmästyen leikkineensä tänään poikain\nkanssa ensi kerran yhteen kuukauteen. Sammy oli tiedustellut useamman\nkerran, miksi hän ei nauranut enää. Nyt hän käsitti Tigen aamullisen\nmekastuksen, Madcapin iloisen hirnunnan, oravien riemuitsevan\ntirskumisen ja Caesarin hullunkuriset kuperkeikat lumessa. Hän oli\nlaiminlyönyt lemmikkinsä, laiminlyönyt tehtävänsä, ystävänsä, poikien\nopetuksen ja veljensä. Minkätähden? Mitä hänen ystävättärensä mahtavat\nhänestä ajatella? Sitäkö, että hän ikävöi nuorukaista, joka oli hänet\nunohtanut? Jos he sen tekevät, ovat he oikeassa, sillä se on totta. Hän\najatteli Alfredia alituisesti.\n\nMuistellessaan heidän tuttavuutensa ensimmäisiä päiviä, jotka tuntuivat\nnyt siirtyneen niin kauas menneisyyteen, hän tunsi viiltävää tuskaa;\nkuinka vihainen hän oli ollut Alfredille ja kuinka kopeasti ja\nylenkatseellisesti hän oli evännyt Alfredin ensimmäisen\nystävyydentarjouksen. Sitten oli ylpeys alkanut sulaa; vastenmielisyys\nhävisi, ja hän oppi pitämään Alfredista, kunnes hänelle vihdoin selvisi\ntämän lähdettyä, että heidän yhdessä viettämänsä hetket olivat olleet\nhänen elämänsä suloisimmat. Ajatellessaan Alfredia hän näki tämän\nseisovan ilmielävänä edessään, kauniina, voimakkaana ja miehekkäänä ja\nkuitenkin niin lempeänä.\n\n\"En voi kestää sitä\", kuiskasi Betty itkua vastaan taistellen ja sydän\npakahtumaisillaan. \"Rakastan, rakastan häntä enkä voi häntä unohtaa.\nOh, olen niin onneton.\"\n\nPää painui kätten varaan ja solakka vartalo vavahteli pidätetyistä\nnyyhkytyksistä, jotka taukosivat hetkisen kuluttua. Kun hän puolta\ntuntia myöhemmin kohotti kasvojaan, olivat ne kalpeat ja kylmät. Ilme\noli tytön, josta on äkkiä tullut nainen; nainen, joka näkee\nelämäntaistelun edessään ja on valmis taistelemaan loppuun saakka.\nKatse oli luja ja päättäväinen, eikä tarmokkaasti sulkeutuneen suun\nympärillä näkynyt enää pienintäkään vavahdusta.\n\nBetty oli Zane ja polveutui sotaisesta suvusta, jonka kaikki yksilöt\nolivat aina olleet kuumaverisiä ja intohimoisia, nopeita sekä\nrakkaudessa että vihassa. Hänen suonissaan virtasi rohkeiden ja\nsankarillisten miesten veri, miesten, jotka olivat taistelleet ja\nkaatuneet Iliaansa puolesta, voittaneet miekallaan lemmittynsä\nrakkauden, ja joiden hehkuvaa vapaudenrakkautta ei ollut mikään voinut\nlaimentaa. Tämä synnynnäinen taistelunhenki oli nyt saanut ylivallan\nBetyn sydämessä; se antoi hänelle voimaa ja ylpeyttä pysyä lujana,\nettei hänen salaisuutensa tulisi ilmi, ja tarmoa taistella oman\nsydämensä kaipuuta vastaan.\n\n\"Tahdon unohtaa hänet! Revin hänet sydämestäni!\" huudahti hän\nkiihkeästi. \"Hän ei välittänyt minusta eikä ansaitse rakkauttani. Olin\nnarri, kun annoin hänen pitää minua leikkikalunaan. Hän lähti pois ja\nunohti minut! Vihaan häntä.\"\n\nMielenkuohu asettui vähitellen, ja kun hän meni alas illalliselle,\nkoetti hän näyttää huolettoman iloiselta ja jutella entiseen hilpeään\nja vilkkaaseen tapaansa.\n\n\"Olet varmasti erehtynyt, Bessie\", virkkoi eversti, kun Betty oli\nmennyt pukeutumaan tanssiaisia varten. \"Ehkäpä se on vain sitä, että\nBetty on hiukan kyllästynyt tähän erämaan yksitoikkoisuuteen, mitä en\nlainkaan ihmettelisi. Hän on tottunut mukavuuteen, näkemään paljon\nnuoria ympärillään, käymään vieraisilla ja kaikkeen semmoiseen, ja tämä\non hänen ensimmäinen talvensa rajaseudulla. Mutta kyllä se siitä\nkorjautuu.\"\n\n\"Olkoon, kuten sanot, Ebenezer\", vastasi hänen vaimonsa huvitetun\nnäköisenä. \"Toivon vilpittömästi, että olisit oikeassa. Mitä muuten\najattelet Ralfe Milleristä? Hän on viime aikoina seurustellut sangen\npaljon Betyn kanssa.\"\n\n\"En tunne häntä, Bessie. Pulska mies ja näyttää miellyttävältä. Kuinka\nniin?\"\n\n\"Majuri kertoi Millerin olevan huonossa maineessa Fort Pittissä, ja\nettä hän oli ollut Simon Girtyn ystävä, ennenkuin Girtystä tuli\nluopio.\"\n\n\"Tästä pitää puhua Samin kanssa, vaikka eihän siinä tarvitse olla vielä\nmitään pahaa, että onkin tuntenut Girtyn. Kaikki naiset näyttävät\nolevan sitä mieltä, että Simon on itse pimeyden ruhtinas. Olen tuntenut\nkaikki Girtyt jo vuosikausia. Simon ei ollut mikään paha mies ennen\nintiaaneihin liittymistään, ja nytkin hän saa kiittää etupäässä\nJames-nimistä veljeään nimensä kaameasta maineesta. Hän on tehnyt\nuseimmat niistä hirmutöistä, joista Simonia syytetään.\"\n\n\"En pidä Milleristä\", jatkoi rouva Zane empivään sävyyn, \"vaikka en\nvoikaan esittää mitään järjellistä syytä vastenmielisyyteeni. Hän on\nmiellyttävä, sen myönnän, mutta hänessä on jotakin, joka vaikuttaa\njulkealta. Sillä miehellä on jotakin mielessä.\"\n\n\"Jos hän on rakastunut Bettyyn, kuten näytät luulevan, on hänellä\nkylliksi ajattelemista, Jumala paratkoon\", vastasi eversti. \"Bettyllä\non taipumusta keimailuun, ja jos hän tosiaankin piti Clarkesta, on\nkaikki tämä ollut hänelle vain opiksi.\"\n\n\"Toivoisin hänen menevän naimisiin ja asettuvan. Philadelphiassa\nhänellä ei ollut siitä suurtakaan vastusta, että hänen ympärillään\nliehui joukko ihailijoita, mutta täällä rajaseudulla se ei käy päinsä.\nNämä miehet eivät siedä sitä, ja saat nähdä, että Betyn keimailu johtaa\nvielä ikävyyksiin.\"\n\n\"Mutta hän on vielä vain lapsi, Bessie. Mitä tahtoisit hänen sitten\ntekevän? Ottaako ensimmäisen, joka tulee häntä kosimaan?\"\n\n\"Siinä ne nyt ovat\", huomautti rouva Zane, kun ulkoa alkoi kuulua\nkulkusten helinää.\n\nEversti Zane hypähti ylös ja riensi avaamaan. Ovesta tulviva valo\nhalkaisi pimeyden leveänä juovana ja valaisi tien. Portaiden edessä\nseisoi kolme muhkeata parivaljakkoa vankkurien laveteista tilapäisesti\ntehtyine rekineen, ja kun eversti Zane tuli ulos, tervehdittiin häntä\nhilpeillä huudoilla.\n\n\"Hyvä, hyvä! Tässä hän on!\" huusi hän, kun Betty juoksi portaita alas.\n\nEversti peitteli hänet puhvelintaljoilla etumaiseen rekeen ja kietoi\njalat lämpöiseen peitteeseen, jonka rouva Zane kiidätti hänelle.\n\n\"Kaikki valmista. Antaa mennä\", käski hän sitten. \"Lumipyrystä ei\npelkoa tänä iltana, mutta pysytelkää paluumatkalla visusti tiellä ja\nvarokaa susia.\"\n\nPitkät piiskat vingahtivat, ja kärsimättömät hevoset puhaltautuivat\ntäyteen laukkaan ja kiitivät pois kimaltelevalla hangella kulkusten\nkilistessä. Ilta oli selkeä ja kylmä. Lukemattomat tähdet tuikkivat\ntummalla taivaalla, ja kalpea kuu valaisi talvisella valollaan alhaalla\nuinailevaa valkoista ja jäätynyttä maailmaa. Reet liukuivat nopeasti ja\nsileästi kovalla hangella, ja hevosten kavioista lentelevä lumi satoi\nsakeana pyrynä ajajien ylitse. Tie meni törmää alas varustuksen ohi,\npuron sillan yli ja pitkin metsän reunaa, rinteitä ylös ja alas ja\neräässä kohdassa synkän metsän halki. Välistä ajajat laskeutuivat\nkävelemään, kun hevosten piti nousta jostakin jyrkänteestä ylös,\nmutta tasaisella maalla mentiin niin että ilma vinkui. Eräässä\näkkikäännöksessä välähti kaukaa edestäpäin kirkas valo näkyviin, ja\njoidenkin minuuttien kuluttua tultiin lavealle raiviolle, jonka\nkeskellä loimotti iso nuotio kaksikerroksisen rakennuksen edessä.\nPienistä ikkunoista tulvi valoa virtanaan ja avoimesta ovesta kuului\nviulujen ääntä, jalkojen poljentaa, iloista puheen sorinaa ja\nnaurunremahduksia.\n\nHöyryävät hevoset päästeltiin valjaista, peitettiin nahkaloimilla ja\nvietiin johonkin vajaan retkeilijöiden lappautuessa hilpeästi hälisten\nsisälle taloon, jossa vietettiin vanhan Dan Watkinsin tyttären\nsyntymäpäivää.\n\nDan oli jokivarren vanhimpia uudisasukkaita ja oli raivannut raivionsa\nvain joitakin vuosia sen jälkeen kuin eversti oli perustanut asutuksen.\nHänet tunnettiin anteliaisuudestaan ja hyväsydämisyydestään. Hän oli\nlahjoittanut tarvitseville monta lehmää ja jauhosäkkiä, niistä mitään\nmaksua pyytämättä. Hän oli taitava ampuja, kykeni kaatamaan puun vielä\nyhtä sukkelaan kuin kuka hyvänsä toinenkin ja juomaan viskiä enemmän\nkuin kukaan koko laaksossa.\n\nHän seisoi ovella vieraita vastaanottamassa, ja hänellä oli\nystävällinen hymy, sydämellinen kädenpuristus ja joku hilpeä sana\njokaiselle. Hänen tyttärensä Susan tervehti miehiä pienellä niiauksella\nja suuteli tyttöjä poskelle. Hän ei ollut kaunis, mutta voimakkaan ja\nterveen näköinen; nauravat, siniset silmät viittasivat hilpeään\nluonteenlaatuun, ja hän laski kosijansa pariinkymmeneen.\n\nNuoret eivät hukanneet aikaa. Lattia oli pian täynnä pyöriviä pareja.\n\nHuoneen eräässä nurkassa istui valkohapsinen, kumaraan painunut, vanha\nmummo, jolla oli kirkkaat, tummat silmät. Äiti Watkins. Hän oli hyvin\nvanha, niin vanha, ettei kukaan tiennyt hänen ikäänsä, mutta vieläkin\nkyllin ketterä tekemään päivittäiset tehtävänsä reippaammin kuin moni\nnuorempi. Hän jutteli parhaillaan Wetzelin kanssa, joka seisoi hänen\nvieressään luodikkoonsa nojaten. Metsästäjä piti vanhuksesta ja\npoikkesi usein häntä katsomaan matkallaan asutukselle, tuliaisina\nmilloin lihava kalkkuna, milloin hirvenreisi.\n\n\"Lew Wetzel, häpeän puolestasi\", kuultiin mummon sanovan. \"Pane pyssysi\nnurkkaan ja mene tanssimaan. Pidä hauskaa. Olethan vielä vain\npoikanen.\"\n\n\"Katselen mieluummin, äiti Watkins\", vastasi metsästäjä.\n\n\"Pyh! Osaat hyppiä ja pyöriä yhtä hyvin kuin toisetkin ja nauraakin,\njos tahdot. Toivon, että tuo Eb Zanen kaunis sisar on saanut sinut\nlämpenemään.\"\n\n\"Hän ei ole minunlaisiani varten\", sanoi Wetzel sävyisästi. \"Minulla ei\nole niitä lahjoja.\"\n\n\"Älä puhu lahjoista, älä ainakaan vanhalle vaimolle, joka on elänyt\nkolme kertaa sinun ikäsi ja kauemminkin\", tiuskaisi mummo. \"Täällä\nlännessä ei nainen tee mitään noilla lahjoillasi, sillä täällä\ntarvitaan vain vahvaa käsivartta mökkejä rakentamaan, nopeata silmää\nluodikon käytössä ja pelotonta sydäntä. Rajaseudun naisten pitää saada\nkoti ja lapsia. Hänen täytyy synnyttää ja kasvattaa miehiä, jotka\npitävät punanahat loitolla ja jatkavat työtämme, sillä eihän\nkärsimyksistämme olisi muussa tapauksessa mitään hyötyä.\"\n\n\"Olette oikeassa\", vastasi Wetzel vakavasti, \"mutta minulle on jo\npelkkä ajatuskin, että Betty Zanen kaltainen kukkanen joutuisi\nkoristamaan jonkun karkean metsästäjän köyhää majaa, vastenmielinen.\"\n\n\"Olen tuntenut Zanet neljäkymmentä vuotta, eikä heissä ole vielä tähän\nsaakka ollut ainoatakaan, joka olisi pelännyt työtä. Ja sinä voisit\nkyllä voittaa hänen rakkautensa, jos luopuisit tuosta järjettömästä\nintiaanientappamisvimmastasi, koska se on jotakin sellaista, jota\nnaisen sydän ei voi hyväksyä. Olethan jo tappanut niin paljon\nintiaaneja, että sinun pitäisi olla tyydytetty.\"\n\n\"Punanahkojen ajaminen on minuun nähden jotakin, jolle en mahda\nmitään\", sanoi metsästäjä päätään ravistaen. \"Jos menisin naimisiin,\nsaisin jonakin päivänä kuumeeni takaisin ja silloin lähtisin kotoani.\nEi, minusta ei ole kenellekään naiselle. Tappeleminen on ainoa, mihin\nkelpaan.\"\n\n\"Miksi ei sitten tapella hänestä? Älä anna noiden poikien siepata\nhäntä. Katsopas häntä. Hän on iloinen ja pitää ihailusta, ja jos toden\nsanon, en usko sinun olevan häntä kohtaan niin välinpitämätön, kuin\nmiltä koetat näyttää. Miksi ei yrittää?\"\n\n\"Kuka on tuo pitkä mies hänen kerallaan?\" jatkoi vanhus, kun Wetzel ei\nvastannut. \"Nyt he menivät toiseen huoneeseen. Kuka hän on?\"\n\n\"Hänen nimensä on Miller.\"\n\n\"Lewis, en pidä hänestä. Olen seuraillut häntä koko illan. Olen\nepäluuloinen vanha mummo, mutta olen eläessäni nähnyt monta miestä,\neivätkä tämän kasvot ole rehelliset. Hän on rakastunut tyttöön. Miten\non tytön laita? Välittääkö hän hänestä?\"\n\n\"Ei. Betty ei pidä Milleristä. Hän on muuten vilkkaalla päällä ja\nkujeita täynnä.\"\n\n\"Kenties erehdyt. Kaikki Zanet ovat tulta ja tappuroita, ja tämä tyttö\non Zane sormenpäitä myöten. Mene ja tuo hänet luokseni. Sanon sinulle\nheti, onko sinulla mitään mahdollisuuksia.\"\n\n\"Taivaassa on ehkä minullekin vaimo varattuna, mutta ei maan päällä,\nparahin äiti Watkins\", sanoi metsästäjä surumielisen hymyn valaistessa\nhänen tyynet kasvonsa.\n\nRalfe Miller, johon mummon huomio oli niin läheisesti kiintynyt, olisi\nollut missä hyvänsä silmäänpistävä. Hänen tummissa kasvoissaan oli\njotakin mielenkiintoista, josta katselija ei kuitenkaan päässyt\nperille. Kulmikas leuka, syvälle painuneet silmät ja voimakaspiirteinen\nsuu osoittivat lujaa ja taipumatonta tahtoa. Hän näytti mieheltä, jonka\ntielle ei ollut hyvä asettua.\n\nHänen entisyydestään tiedettiin sangen vähän. Hän oli tullut Fort\nPittistä, jossa häntä oli kiitetty hyväksi sotilaaksi, mutta moitittu\näreäksi ja riitaiseksi, ja huhu tiesi kertoa, että hän oli ollut\nhyvissä väleissä luopioiden Simon Girtyn, McKeen ja Elliottin kanssa.\nHän oli saapunut syksyllä Fort Henryyn ja saanut paikan varusväessä.\nBettyyn tutustuttuaan hän oli osoittanut tätä kohtaan kaikkea\nmahdollista huomaavaisuutta.\n\nTänä iltana olisi joku tarkkanäköinen katselija huomannut Millerin\nolemuksessa ja käytöksessä jonkun voimakkaan tunteen aiheuttamaa\nkiihkoa. Tummat silmät kiiluivat ja sieraimet vavahtelivat\nhermostuneesti. Hän seuraili Bettyä koko illan kuin varjo. Betyn\nystävällisyys oli ehkä rohkaissut häntä, sillä Betty tanssi hyvin usein\nhänen kanssaan ja näytti mieltyneen hänen seuraansa. Alice ja Lydia\nolivat aivan ymmällä, sillä Betyn läheisinä ystävinä he luulivat\ntietävänsä jotakin siitä, kenestä hän piti ja kenestä ei. Eikö hän\nollut itse sanonut heille, ettei hän välittänyt Milleristä? Mitä hän\nsitten tarkoitti noilla lempeillä silmäyksillä sotilaaseen, ellei hän\nvälittänyt tästä? Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, että hän hymyili\n-- hymyjä ei Betty säästellyt milloinkaan -- mutta hänen ei ollut\nmilloinkaan kuultu rohkaisseen ketään miestä. Totuus oli se, että Betty\noli toimeenpannut tekemänsä päätöksen -- olla yhtä huoleton ja iloinen\nkuin kuka hyvänsä tyttö, jolla ei ollut vielä mitään lemmenhaaveita, ja\netääntyä mahdollisimman kauas eräästä nuoresta neidistä, joka suri\npoissaolevaa ja välinpitämätöntä mielitiettyä. Omaksi mielipahakseen\nhän näytteli tätä osaa liian hyvin.\n\nKukaan ei huomannut Millerissä, joka oli milloin riehahtelevan iloinen\nmilloin synkkääkin synkempi, mitään teennäistä, paitsi Wetzel, jonka\nterävät silmät näkivät kaiken, ja vaikka joku olisi sen tehnytkin, ei\nse olisi herättänyt mitään huomiota. Useimmat nuoret miehet olivat jo\nehtineet maistella vanhan Danin parasta olutta, joten heidän\npunakkuutensa ja poikkeuksellinen vilkkautensa ei ollut vain tanssin\nansiota.\n\nLopetettuaan erään tanssin Miller vei Betyn, joka oli ollut hänen\ntoverinsa, erääseen sivuhuoneeseen. Seinillä paloi muutamia himmeitä\nkynttilöitä ja penkeillä istui joitakin pareja. Betty oli levoton ja\nalkoi toivoa, että hän olisi pysynyt kotona. He olivat vaihtaneet\njoitakin ylimalkaisia huomautuksia, kun soitto samassa alkoi ja Betty\nkavahti pystyyn.\n\n\"Lähtekäämme. Toiset menivät jo\", sanoi hän.\n\n\"Odottakaa\", sanoi Miller kiireesti. \"Älkää menkö vielä, sillä minulla\non teille jotakin sanottavaa. Olen jo useamman kerran kysynyt,\ntuletteko vaimokseni, ja nyt uudistan kysymykseni.\"\n\n\"Herra Miller, kiitin teitä ja pyysin, ettette tuottaisi tuskaa meille\nkummallekin palaamalla jälleen siihen\", vastasi Betty arvokkaasti.\n\"Ellette voi tyytyä vastaukseeni, emme voi enää olla ystäviä.\"\n\n\"Odottakaa nyt hetkinen, olkaa niin kiltti. Olen jo sanonut, ettei\nkieltonne kelpaa vastaukseksi. Rakastan teitä koko sydämestäni ja\nsielustani enkä aio luopua teistä.\"\n\nÄäni oli matala ja käheä ja värisi voimakkaan miehen kuohahtelevasta\nintohimosta. Betty katsoi häneen ja hänen silmänsä kyyneltyivät\nsäälistä. Hänen sydämensä suli tätä miestä kohtaan, ja hän tunsi pienen\npistoksen omassatunnossaan. Eikö tämä kaikki olisi ollut vältettävissä?\nHän tunsi oman syyllisyytensä, ja se teki hänen äänensä sangen\npehmeäksi ja lempeäksi, kun hän vastasi:\n\n\"Pidän teistä ystävänä, herra Miller, mutta enemmästä ei välillämme voi\nolla milloinkaan puhettakaan. Olen pahoillani tähtenne ja vihainen\nitselleni, etten koettanut auttaa teitä, vaan tein tilanteen\npulmallisemmaksi. Älkää puhuko tästä enää. Tulkaa, menkäämme toisten\nluo.\"\n\nHe olivat huoneessa kahdenkesken. Kun Betty oli lopettanut ja kääntyi\novelle, hypähti Miller hänen eteensä. Betty säikähti hänen kalpeita\nkasvojaan ja kavahti takaisin.\n\n\"Ette mene minnekään. En luovu teistä niin helposti, sillä kanssani ei\nsaa kukaan nainen leikitellä, ymmärrättekö? Mitä olette tarkoittanut\nkoko talven. Olette rohkaissut minua. Tiedätte sen itsekin\", virkkoi\nhän kiivaasti.\n\n\"Luulin teitä gentlemanniksi. Olen todellakin nähnyt sen vaivan, että\nolen puolustanut teitä henkilöitä vastaan, jotka ovat ilmeisesti\ntunteneet todellisen luonteenne. En tahdo kuunnella teitä\", vastasi\nBetty kylmästi. Äskeinen lempeys oli muuttunut syväksi närkästykseksi\nja hän kääntyi kopeasti poispäin.\n\n\"Mutta teidän _on_ kuunneltava\", kuiskasi Miller tarttuen häntä\nranteeseen ja riuhtaisten hänet luoksensa. Rajaseudun kuuma veri kiehui\nhänen suonissaan, ja hän oli nyt kokonaan rajun intohimonsa vallassa.\nTeeskentely oli poissa, ja hän esiintyi nyt sellaisena, kuin mikä hän\ntodellisuudessa oli -- mies, joka ei välittänyt mistään. Tummat silmät\nhehkuivat rypistyneiden kulmien alta ja suu vääntyi pilkalliseen\nnauruun. \"Pakotan teidät rakastamaan minua, ylpeä kaunottareni. Otan\nteidät vielä tavalla tahi toisella.\"\n\n\"Päästäkää minut. Kuinka uskallatte koskea minuun?\" tiuskaisi Betty\nposket tulipunaisina ja antoi vapaalla kädellään Millerille kihelmöivän\nkorvapuustin. Hän riuhtoili ja ponnisti kaikki voimansa päästäkseen\nvapaaksi, mutta rannetta puristava rautainen käsi ei hellittänyt\notettaan, vaan veti häntä päinvastoin lähemmäksi.\n\n\"Tuon iskun maksan suudelmalla, vaikka henki menisi\", huohotti Miller.\n\n\"Te roisto! Te raukkamainen roisto! Päästäkää minut tahi huudan.\"\n\nHän oli juuri toteuttamaisillaan uhkauksensa, kun joku tumma hahmo\nilmestyi kynnykselle. Hän tunsi Wetzelin. Metsästäjä pysähtyi\nsilmänräpäykseksi ovelle ja ponnahti sitten pitkällä hypyllä\nhuoneeseen. Hänen käsivartensa oikesi vain kerran, ja Miller tuupertui\nerään rahin yli kolisten lattiaan. Hän nousi vaivalloisesti ja piteli\npäätään toisella kädellään.\n\n\"Lew, ei puukkoa!\" kirkaisi Betty nähdessään Wetzelin pistävän kätensä\npoveensa ja heittäytyi miesten väliin, kun Miller nousi pystyyn. Hän\ntakertui molemmin käsin metsästäjän jäntevään käsivarteen, mutta ei\nsaanut sitä pysähtymään. Wetzelin käsi oli jo vyössä.\n\n\"Jumalan tähden, Lew, älä tapa häntä\", rukoili Betty tuijottaen\nkauhusta tyrmistyneenä metsästäjän kipenöiviin silmiin. \"Olet jo\nrankaissut häntä kylliksi. Hän vain koetti suudella minua, enkä\nminäkään ole ihan syytön. Pane pois puukko. Älä vuodata verta. Minun\ntähteni, Lew, minun tähteni!\"\n\nHuomatessaan, ettei hän kyennyt hillitsemään Wetzelin kättä, Betty\nkietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa ja takertui häneen nuoruutensa\nkoko voimalla. Ellei hän olisi tehnyt sitä, olisi kohtaus varmasti\npäättynyt onnettomasti. Jos Miller olisi halunnut käyttää asetta, olisi\nhänellä ollut siihen hyvä tilaisuus. Hänen kerrottiin olevan sangen\nkärkkään paljastamaan puukkonsa, ja monet hänen tappelunsa olivat\ntodistaneet, ettei hän ollut pelkuri. Mutta hän ei yrittänytkään käydä\nWetzelin kimppuun, vaan näytti mittailevan katseellaan välimatkaa\novelle. Wetzel ei ollut toisten miesten kaltainen. Tässä intiaanien\ntappajassa oli ihmeellisen voiman ja notkeuden lisäksi vielä jotakin\nmuuta, joka tyrmistytti kaikki miehet. Miller painoi katseensa alas\nnoiden silmien edessä. Hän tiesi, ettei hän ollut joutunut\nseikkailurikkaassa elämässään vielä milloinkaan niin lähelle kuolemaa\nkuin nyt. Hänen ja iankaikkisuuden välillä ei ollut muuta kuin tämän\nhennon tytön heikot käsivarret. Kun metsästäjä heilautti kättään ovea\nkohti, poistui hän kiireesti.\n\n\"Oh, kuinka hirveätä!\" hengähti Betty ja vaipui istumaan penkille ollen\nvähällä purskahtaa itkuun helpotuksesta. \"Olen iloinen, että tulit\nsilloin kun tulit, vaikka säikähdytit minua enemmän kuin hän. Lupaa,\nettet tee Millerille enää mitään pahaa. Jos olisitte tapelleet, olisi\nkaikki ollut minun syytäni, ja teistä olisi jompikumpi voinut saada\nsurmansa, ellei molemmatkin. Älä katso minuun noin. En välitä hänestä\nenkä ole milloinkaan välittänytkään. Halveksin häntä nyt, kun tunnen\nhänet. Hän oli aivan järjiltään ja koetti suudella minua. Olisin voinut\nvaikka itsekin tappaa hänet.\"\n\nWetzel ei vastannut. Betty oli vieläkin kiihtynyt ja piti puhuessaan\nhänen käsiään koko ajan omissaan.\n\n\"Tiedän, ettet salli kenenkään minua loukata\", jatkoi hän vakavasti,\n\"mutta nyt pyydän sinua antamaan tämän hänelle anteeksi. Olet parhain\nystäväni, melkein kuin veljeni, ja minä lupaan, ettei hän saa tämän\njälkeen, jos hän sattuisi minua vielä puhuttelemaan, lausua minulle\nainoatakaan sellaista sanaa, jota en voisi sinulle kertoa. Jos hän sen\ntekee, saat sen heti tietää.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, koska sitä niin hartaasti pyydät.\"\n\n\"Mutta muista, Lew, että olet varuillasi hänen suhteensa, sillä hän on\nkostonhimoinen\", huomautti Betty muistaessaan pahaenteisen katseen,\njonka Miller oli luonut poistuessaan metsästäjään.\n\n\"Hän on vaarallinen vain heinikossa piileskelevän käärmeen lailla!\"\n\n\"Onko minulla kaikki kunnossa? Näytänkö onnettomalta -- kiihtyneeltä\ntahi jollakin tavalla kummalliselta?\" kysyi Betty.\n\nLewis hymyili, kun Betty asettui hänen eteensä ja kääntyi kantapäillään\nhitaasti ympäri. Tukka oli hiukan pörröinen ja niskaan kiinnitetty\nsykerö hajoamassa, eikä poskien luonnollinen verevyys ollut vielä\nkokonaan palautunut. Katse, joka viivähti hetkisen hänen viehkeässä\nolemuksessaan, olisi saanut Betyn ymmälle moneksi päiväksi, jos hän\nolisi nähnyt sen. Kiittäen häntä sitten yhtä kauniiksi kuin konsanaan\nja vakuuttaen, että kaikki oli hyvin, metsästäjä vei hänet isoon\ntupaan.\n\n\"Vai tämä on sitten Betty Zane. Rakas lapsi, suutele minua\", lausui\näiti Watkins, kun Wetzel oli tuonut Betyn hänen luoksensa. \"Salli minun\nnyt katsella sinua oikein läheltä. Niin, niin, olet Zane. Musta tukka\nja mustat silmät; kaikki tulta ja salamaa. Lapsi, tunsin äitisi ja\nisäsi kauan ennen syntymääsi. Isäsi oli hieno mies, mutta ylpeä. Entä\nmitä pidät rajaseudulla olosta? Viihdytkö täällä?\"\n\n\"Kyllä, oikein hyvin\", vastasi Betty ja hymyili kirkkaasti vanhukselle.\n\n\"Niin, kultaseni, ole iloinen ja huoleton niin kauan kuin voit. Elämä\non kovaa uudisasukkaan majassa, minkä tulet kyllä itsekin jolloinkin\nkokemaan. Minulle on kerrottu sinun käyneen jotakin hienoa koulua\nPhiladelphiassa. Eihän oppi ojaan kaada, mutta täällä siitä ei ole\nsanottavaa hyötyä.\"\n\n\"Kaikki uudisasukasten kodit kärsivät opin ja sivistyksen puutteesta.\nOlen pyytänyt Ebiä hankkimaan kyläämme opettajan ensi kevääksi, ja hän\non luvannut tehdä sen.\"\n\n\"Opettakaa pojat ensin kyntämään ja tytöt leipomaan juhannuskakkuja.\nOlet aivan veljesi Isakin näköinen. Hänellä oli tapana käydä minua aina\ntämän tästä tervehtimässä, ja samoin täytyy sinunkin tehdä, kunhan kesä\ntulee. Hän tuskin lienee enää elävien joukossa, poika parka. Olen\nnähnyt niin monen urhoollisen ja kunnon pojan häviävän teille\ntietymättömille. Kas niin, tarkoitukseni ei ollut tehdä sinua\nsurulliseksi, tyttöseni\", ja vanhus taputteli lempeästi Betyn kättä ja\nhuokaisi.\n\n\"Hän puhui usein teistä ja sanoi, että minun oli kerran lähdettävä\nhänen mukaansa teitä katsomaan. Nyt hän on poissa\", lausui Betty.\n\n\"Niin, hän on poissa, mutta noin nuorena et saa vielä antaa surulle\nvaltaa. Odota, kunnes tulet minun ikäisekseni. Kuinka kauan olet\ntuntenut Lew Wetzelin?\"\n\n\"Syntymästäni saakka. Hänellä oli tapana kanniskella minua sylissään,\nkun olin pieni. Sitä en tietystikään muista, mutta katsoessani\ntaaksepäin näen hänet niin kauas kuin muistini ulettuu. Kuinka monta\nkertaa hän onkaan pelastanut minut onnettomuuksista! Mutta miksi\nkysytte?\"\n\n\"Koska luulen Lew Wetzelin pitävän teistä enemmän kuin koko maailmasta.\nHän on umpimielinen ja vaitelias kuin intiaani, mutta minä olen vanha\nvaimo ja näen, mitä miesten sydämessä liikkuu. Jos hän voisi heittää\nkuljeksivan elämänsä, olisi hän rajaseudun paras mies.\"\n\n\"Olette varmasti erehtynyt. Lew ei pidä minusta sillä tavalla\", vastasi\nBetty hämillään.\n\nMetsästystorven äänekäs toitahdus käänsi kaikkien huomion salin\nyläpäähän korokkeelle, jolla Dan Watkins seisoi. Viulut vaikenivat,\ntanssi taukosi ja kaikki katsoivat häneen odottavasti. Kuva oli\nkaikessa koruttomuudessaan voimakas ja vakava. Tyttöjen silmät\nloistivat yhtä pehmeästi ja lämpöisesti kuin seinillä palavat soihdut,\nja pojat, nämä erämaan pelottomat kasvatit, sivistyksen tanakat\netuvartijat, jotka olivat milloin hyvänsä valmiit taistelemaan ja\nkaatumaan kotiensa ja rakkaidensa puolesta, seisoivat siinä riemusta\nhehkuvin kasvoin ja mielessään vain se, että nyt oli tultu\nhuvittelemaan.\n\n\"Ystävät\", lausui Dan, kun ympärillä oli tullut hiljaista, \"jos olisin\ntiennyt, että minun oli tänä iltana noustava tähän puhetta pitämään,\nolisin karannut metsään. Mutta oli miten oli, äiti ja Susan sanovat\nillan kuluneen niin pitkälle, että meidän on nyt saatava hiukan\nsyömistä. Suureen kaakkuun on kätketty kultasormus. Jos joku tytöistä\nsaa sen, pitäköön hän sen lahjana Susanilta, mutta jos se joutuu\njollekin pojista, lahjoittakoon hän sen tytölle, josta hän enimmän\npitää. Palkaksi hän saa sitten suudelman Susanilta. Susan teki kyllä\nvastaväitteitä ja sanoi, ettei tuo kohta käy päinsä, mutta eiköpähän se\nonnellinen nuori mies, joka saa sen kunnian, osanne itse parhaiten\nratkaista asiaa. Ja nyt pöytään.\"\n\nKalkkunoihin, kauriinpaisteihin ja karhunlihaan käytiin kursailematta\nkäsiksi ja äiti Watkinsin maukkaat omena- ja luumupiirakat, joista hän\noli kuuluisa, katosivat kuin taikavoimalla samoinkuin kaakut, sima ja\nomenahillokin.\n\nKun suuri kaakku oli paloiteltu ja jaettu vieraille, huomasi Wetzel,\nettä kultasormus oli hänen viipaleessaan. Hän ojensi sormuksen Betylle\nja luovutti oikeutensa suudella Susania George Reynoldsille sanoilla:\n\"George, luulenpa olevan Susanista mieluisempaa, jos sinä otat tämän\nsuutelemispuolen huoleksesi\". Kaikki nimittäin tiesivät Georgen jo\nkauan ihailleen Susania, joka ei liioin ollut kuulopuheiden mukaan\naivan välinpitämätön häntä kohtaan. Susan vastusteli joka tapauksessa\nja sanoi, ettei se ollut rehellistä peliä. George käyttäytyi kuin mies,\njoka on vihdoinkin saanut ikävöimänsä tilaisuuden. Hän ajoi Susania\nympäri huonetta hilpeän naurun kajahdellessa ja saatuaan hänet kiinni\nhän veti kädet pois punehtuvilta kasvoilta ja painoi poskelle\nsydämellisen suudelman. Kun George oli päästänyt hänet, meni Susan\nkaikkien hämmästykseksi Wetzelin luo ja sanoi aikovansa suudella\nmetsästäjää rangaistukseksi siitä, että tämä oli päässyt niin helpolla\npälkähästä. Ja sen hän tekikin. Lewis poloinen nolostui aivan\nneuvottomaksi. Hän ei ollut todennäköisesti joutunut vielä milloinkaan\nkenenkään naisen suudeltavaksi.\n\nTunnit kuluivat kuin siivillä. Kun yhdessäoloa oli jatkunut vielä\njonkun aikaa illallisen jälkeen, sanottiin hyvästit. Tytöt peiteltiin\nlämpöisiin taljoihin, sillä ulkona oli nyt kireä pakkanen, ja pian\nkirmasivat pitkästä odotuksesta kärsimättömiksi käyneet hevoset täyttä\nvauhtia kotia kohti. Mieliala oli kuitenkin jonkun verran hillitympi\nkuin tullessa. Kulkuset riisuttiin ennen lähtöä ja valjaat\ntarkastettiin tavalla, joka osoitti, että ajajat olivat tietoiset\njostakin vaarasta eivätkä jättäneet mitään sattuman varaan.\n\nTalvella olivat sudet uudisasukasten pelätyimmät viholliset. Näitä\nhäikäilemättömiä petoja parveili rajaseudun syvissä metsissä\ntuhansittain yksinäisten teiden varsilla, ja niiden ihmeellinen vainu,\nkestävyys ja nopeus tekivät pitkän, yöllisen matkan sangen\npelottavaksi. Niin kauan kuin hevoset jaksoivat juosta vauhtiaan\nhiljentämättä, ei vaara ollut yltäpäältä uhkaava, mutta uupumus tahi\nvaljaiden särkyminen oli aiheuttanut monta murhenäytelmää.\n\nSiinä ei ollutkaan niin ollen mitään kummallista, että ajajat\nhuokaisivat helpotuksesta, kun oli päästy viimeisen jyrkän harjanteen\nlaelle. Tytöt olivat vaiti ja painautuivat väsyksissä ja kylmissä\nlähelle toisiaan miesten pitäessä koko ajan ympäristöä valppaasti\nsilmällä.\n\nKun he olivat noin matkan puolivälissä päässeet Mustan korven reunaan,\nerotti Wetzelin herkkä korva etäältä kuin suden ulvahduksen. Se\nkantautui etelästä ja kuului niin heikosti, että Wetzel luuli ensin\nerehtyneensä. Hän jännitti kuuloaan ja oli jo melkein varma, että ääni\noli ollut hänen omaa kuvitteluaan, kun tuulen mukana kantautui etäältä\nkimeä ulvahdus, josta ei voinut erehtyä. Se toistui hetkisen kuluttua,\nmutta nyt niin selvästi, että ajaja kääntyi ja kuiskasi jotakin\nWetzelille. Metsästäjä lausui pari sanaa matalalla äänellä, ja ajajan\nruoska alkoi vinkua. Kaukaa metsän pimennoista kajahti pitkä ja\nsurumielinen ulvonta: susi joka vastasi puolisonsa huutoon. Hevosetkin\nkuulivat sen, koska ne painoivat korvansa alas ja lisäsivät vauhtiaan.\nTytöt kuulivat sen myös, sillä he siirtyivät pelosta väristen\nlähemmäksi miehiä.\n\nSuden ulvonnassa on jotakin kaameata ja tyrmistyttävää. Se saa\nkokeneenkin metsästäjän aina säpsähtämään, vaikkapa hän istuisi täysin\nturvassa loimottavan nuotion paisteessa. Se on niin yksinäinen ja\nsurullinen. On aivan samantekevää, kajahtaako se ilmoille suden\nistuessa jonkun mökin läheisyydessä uudisasukkaan aterian tähteitä\nodottaen vai ajaessa jotakin saalista kaikki villit vaistot kuohuksissa\n-- ääni on aina yhtä hurja ja vertahyytävä.\n\nBetty ei ollut kuullut sitä milloinkaan, ja vaikka hän olikin rohkea,\npujotti hän pienen kätensä Wetzelin kainaloon ja katsoi häneen\npelästyneesti, kun metsästä kuuluneeseen ulvontaan vastattiin rannan\ntiheiköstä.\n\nPuolen tunnin kuluttua kajahteli koko tienoo synkeästä ulvonnasta,\nkiukkuisista haukahduksista ja kimeistä ulahduksista, ja susien nähtiin\nseurailevan rekiä tuskin sadan askeleen päässä alati taajenevana\nlaumana. Ketterästi nousevien jalkojen töminä kuului selvästi, ja lauma\ntuli joka hetki yhä lähemmäksi, kunnes reissä istujat saattoivat nähdä\npetojen kirkkaat silmät, jotka kiiluivat kuin vihreät tulipallot. Eräs\nlaiha ja toisia kookkaampi susi, ilmeisesti lauman johtaja, loikkasi\nedelle ja pääsi jo parin askeleen päähän viimeisestä reestä. Se avasi\njoka hypyllä suuren kitansa ja haukahti kimeästi, ikäänkuin\nrohkaistakseen kumppaneitaan.\n\nWetzelin luodikosta leimahti punainen liekki ja samassa tuupertui\njohtaja nurinniskoin hangelle. Seuraavassa silmänräpäyksessä peittyi\npaikka hirmuiseen ja sekasortoiseen ähellykseen, kun lauma tappeli\nonnettoman toverinsa ruumiista.\n\nTämä pieni viivytys ratkaisi kilpailun, sillä kun sudet tulivat jälleen\nnäkyviin, olivat ne kaukana jäljessä. Kylään ei ollut enää pitkälti, ja\nhevoset saivat panna parastaan, mutta sudet eivät luopuneet ajostaan,\nennenkuin puron sillalla. Siinä ne kaikkosivat pensaikkoon, ulvonta\nkävi hajanaiseksi ja lopulta olivat kaikki hävinneet näkyvistä.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nTalvi oli Betylle sangen yksitoikkoinen. Toisten tyttöjen aika kului\nkankaiden kudonnassa, parsimistöissä ja taloushommissa, mutta hänellä\nei ollut muuta ajanvietettä kuin koruompelukset ja kirjat. Nekin\nkävivät vähitellen ikäviksi ja yksitoikkoisiksi. Palvelustyttö, joka\nhänellä oli käytettävänään, piti hänestä eikä jättänyt milloinkaan\nmitään tekemättä. Anni oli vanhan Samin tytär ja oli hoitanut Bettyä\npienestä pitäen. Kaikki työt, jotka olisivat voineet lyhentää Betyn\npitkiä päiviä -- kuten siivous, parsimiset ja silitykset -- oli tehty,\nennenkuin hän ehti kättänsä liikauttaa.\n\nPäivillä hän istui tuntikausia huoneessaan enimmäkseen ikkunan ääressä\nunelmoiden. Lydia ja Alice kävivät silloin tällöin häntä tervehtimässä\nja lyhensivät monta pitkää hetkeä huolettomalla rupatuksellaan ja\niloisella naurullaan, pilvilinnojen rakentamisellaan ja haaveillaan\nsankareista, lemmestä ja avioliitosta, kuten tytöt tulevat aina\ntekemään aikojen loppuun saakka. He eivät olleet unohtaneet Clarkea,\nmutta kun Betty oli ilmaissut arvokkaan vakavasti, ettei hän kärsinyt\nmitään viittauksia siihen suuntaan, he olivat ottaneet Clarkin tilalle\nMillerin, jolla kiusoitella Bettyä.\n\nVeljiensä vihaa peläten Betty ei ollut puhunut heille mitään\ntanssiaisissa tapahtuneesta kohtauksesta. Hän tiesi, ettei rajaseudun\njylhä oikeus tuntenut mitään sääliä tämmöisissä tapauksissa. Miller sai\nkäydä talossa, kuten ennenkin, mutta Betty ei jäänyt hänen kanssaan\nmilloinkaan kahdenkesken. Miller oli kaikesta tästä kiitollinen ja\nselitti maistelleensa tanssiaisiltana liikaa Dan Watkinsin viinoja,\njotka olivat yhdessä hänen katkeran pettymyksensä kanssa saaneet hänet\nkäyttäytymään niin mielettömästi. Hän koetti parastaan saadakseen Betyn\nanteeksiannon, ja Betty, joka oli aina helläsydäminen, sanoi, vaikka\nhän ei luottanutkaan Milleriin, että he saattoivat olla edelleenkin\nystäviä, jos Miller antaisi hänen olla rauhassa. Miller oli luvannut\nolla kajoamatta siihen, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ja hän\noli pitänyt sanansa.\n\nPitkinä talvi-iltoina Betty oli todellakin iloinen kaikesta, mikä soi\nhiukankin vaihtelua. Kylän nuoret kävivät silloin tällöin hänen luonaan\nvieraisilla, ja he lauloivat, tanssivat, paistoivat omenia, särkivät\npähkinöitä ja leikkivät leikkejä. Wetzel ja majuri McColloch\nilmestyivät harva se ilta illallisen jälkeen, jolloin Betty tuli\ntavallisesti aina alas ja lauloi heille, pakotti Wetzelin kertomaan\nseikkailuistaan tahi pelasi shakkia majurin kanssa. Jos hän pääsi\nvoitolle, mikä tapahtui kuitenkin vain aniharvoin, hän kiusasi majuria\narmottomasti. Kun eversti Zane ja majuri olivat istahtaneet pelilaudan\nääreen, josta heitä ei olisi saanut muu kuin intiaanin kiljunta\nirtautumaan, jutteli Betty Wetzelin kanssa. Tämä vaitelias metsien\nmies, jonka tunnettu harvasanaisuus oli hänen eristäytymisensä tulosta,\npuhui Betylle enemmän kuin kenellekään toiselle.\n\nEräänä iltana olivat kapteeni Boggs, majuri McColloch, ja joitakin\nBetyn ystävättäriä eversti Zanella, ja kun Betty ja toiset tytöt olivat\nlaulaneet joitakin lauluja vieraiden ratoksi, tuli tarinoiden vuoro.\nPikku Noah kertoi, miten hän oli kerran kiivennyt omenapuuhun pihan\nperillä pesukarhun jäljessä, joka oli sitten purrut häntä.\n\n\"Kuulin eräänä päivänä Tigen haukkuvan puutarhassa\", selitti hän, \"ja\nkun juoksin katsomaan näin yhdessä omenapuussa pienen turkiskäärön,\njolla oli mustan- ja valkoisenkirjava häntä. Se näytti somalta\nteräväkuonoiselta kissalta, ja joka kerta kuin Tige haukahti, se näytti\nhampaitaan ja köyristi selkäänsä. Tahdoin mielelläni saada sen\nelätiksi. Pyysin Samilta säkin ja kiipesin puuhun, ja kuta lähemmäksi\npääsin, sitä kauemmaksi se peräytyi oksaa pitkin. Seurasin jäljessä ja\nkoetin saada säkin sen päähän, mutta silloin se puri minua. Putosimme\nmolemmat maahan, jolloin Tige puri sen hengiltä. Sam on nyt täyttänyt\nsen minulle.\"\n\n\"Olet kelpo metsästäjä, Noah\", kiitti Betty. \"Jonathan, muistan nyt,\nettä lupasit kerran kertoa minulle kohtauksestasi Daniel Boonen\nkanssa.\"\n\n\"Se oli Muskingong-joella lähellä Sanduskyn suuta. Kuljin törmää pitkin\njotakin riistaa etsien, kun näin äkkiä erään intiaanin, joka huomasi\nminut samassa silmänräpäyksessä. Hypähdimme molemmat puiden taakse\npiiloon. Seisoimme siinä kauan vastatusten, kummankaan tohtimatta\nmuuttaa asentoa, mutta lopulta väsyin ja päätin turvautua erääseen\nvanhaan kepposeen. Panin pukinnahkaisen lakkini latasimen kärkeen ja\nojensin sen varovasti esiin puun takaa odottaen joka hetki saavani\nkuulla punanahan luodin viheltävän. Sen sijaan kuulin iloisen äänen\nhoilaavan: 'Hei, nuori mies, koettakaa jotakin sukkelampaa'. Katsoin\nsinnepäin ja näin erään valkoisen miehen seisovan aukealla ja tärisevän\nnaurusta; kookas ja vahvan näköinen mies, jolla oli rehelliset ja\nhilpeät kasvot. Hän sanoi: 'Olen Boone'. Hämmästyin suuresti\nkuullessani, että hän oli koko ajan tiennyt minun olleen valkoinen.\nMetsästimme yhdessä viikon päivät, kunnes hän erosi minusta\nMuskingongin putouksilla ja lähti kotiinsa Kentuckyyn.\"\n\n\"Kas vain, Wetzel\", tervehti eversti Zane, joka oli noussut ja mennyt\novelle. \"Nyt sinun pitää, Betty, koettaa saada Lew kertomaan meille\njotakin.\"\n\n\"Tule tänne viereeni istumaan, Lewis\", kehoitti Betty. \"Meillä on ollut\nniin rattoisaa. Olemme kertoneet karhu-, käärme-, kummitus ja jos\nminkälaisia juttuja. Etkö sinäkin kertoisi meille jotakin?\"\n\n\"Lewis, oletko milloinkaan päästänyt ainoatakaan armoillesi joutunutta\nvihamielistä intiaania hengissä käsistäsi?\" kysyi eversti.\n\n\"Vain kerran\", vastasi Lewis.\n\n\"Kerrohan. Arvaan sen olevan sangen mielenkiintoista kuulla.\"\n\n\"Tapahtumien selostaminen käy minulta kankeasti\", aloitti Lewis, \"mutta\nkoska pyydätte, niin voinhan kertoa siitä ainoasta punanahasta, jonka\nolen konsanaan säästänyt. Kolme vuotta sitten kohtasin joukon shawneita\nBig Sandyn kulmalla, kun olin siellä syksyllä metsästämässä. Ammuin\npäällikön ja lähdin karkuun, mutta heissä oli joitakin hyviä\njuoksijoita, joita en saanut karistetuksi jäljiltäni. Päästyäni Ohion\ntörmälle hyppäsin veteen ja uin yli, luodikkoa ja ruutisarvea pääni\npäällä kannattaen. Toisella puolella kätkeydyin kaislikkoon odottamaan,\neikä kestänytkään kauan, ennenkuin vastakkaiselle rannalle ilmestyi\nkolme intiaania. Nähtyään, mistä olin heittäytynyt veteen, he pitivät\nlyhyen neuvottelun ja syöksyivät virtaan. Sitä juuri odotinkin. Kun he\nolivat päässeet kyllin lähelle, ammuin lähimmän ja ehdinpä vielä antaa\npaukun molemmille hänen kumppaneilleenkin. Viimeisenä tuleva intiaani\nei uponnut, vaan ajautui alaspäin virran mukana. Odotin hänen painuvan\njoka hetki veden alle, sillä hän oli niin vaikeasti haavoittunut, että\ntuskin jaksoi pitää päänsä pinnalla. Hän ajelehti siten pitkän matkan,\nkunnes virta vei hänet erään pienen saaren kärkeen kasautuneelle\najopuuruuhkalle. Näin hänen raahautuvan sille. Lähdin hiipimään\nalaspäin ja uin salmen poikki pysyttämällä saaren välissämme. Rantaan\npäästyäni vedin tapparani ja kiersin saaren kärkeen, jossa näin\npunanahan istuvan paksun rungon kylkeen nojaten. Hän oli jäntevä ja\nhienopiirteinen nuori soturi. Luotini oli lävistänyt hänen kylkensä, ja\nhän koetti parhaillaan saada verentulon taukoamaan. Nähdessään minut\nhän yritti nousta, mutta ei jaksanut. Hän hymyili, viittasi haavaan ja\nsanoi: 'Kuoleman tuuli ei aina ampua kuolettavasti'. Sitten hän painoi\npäänsä alas ja odotti iskua, mutta minä otinkin hänet syliini, kannoin\nhänet kuivalle ja kyhäsin suojuksen metsään lähteen reunalle. Hoitelin\nhäntä parhaani mukaan, ja kun hän oli toipunut sen verran, että kykeni\nsuorittamaan parin päivän matkan, vein hänet joen yli ja käskin hänen\nmennä, eväinä hirvenlapa ja varoitus, että tähtään paremmin, jos näen\nhänet vielä kerran.\"\n\n\"Vuotta myöhemmin seurailin kahta shawneeta ja jouduin vangiksi\nWingenundin kylän läheisyydessä. Delawaripäällikkö on suuri\nviholliseni. Minua piestiin, jalkoihini ammuttiin suolarakeita, minut\npakotettiin juoksemaan kujaa ja köytettiin villin arohevosen selkään.\nSitten delawarit valmistautuivat polttamaan minut paalussa. Kasvoni\nmaalattiin mustiksi, ja kylässä toimeenpantiin tavanomaiset\nkuolintanssit. Toiset soturit joivat itsensä juovuksiin ja mellastivat\nkuin raivohullut. Olin varma, etten näkisi enää milloinkaan auringon\nnousevan. Minua vartioi kaksi soturia, ja panin merkille että toinen\noli sama nuorukainen, jota olin vuosi sitten haavoittanut. Hän ei ollut\nminua näkevinäänkään. Aamuhämärissä, kun kaikki nukkuivat ja toinen\nvartija torkkui hänkin, tunsin kylmän teräksen koskettavan ranteitani,\nja nahkahihnat heltisivät. Sitten katkaistiin jalkojani kiristävät\nsiteet. Katsoin ympärilleni ja näin nuoren soturini seisovan takanani.\nHän ojensi minulle luodikkoni, puukkoni ja tapparani, painoi sormensa\nhuulilleen ja viittasi kirkkaasti hymyillen itään, ikäänkuin\nsanoakseen, että hän oli nyt maksanut velkansa. Olin minuutin kuluttua\nnäkymättömissä.\"\n\n\"Kuinka jalosti häneltä!\" huudahti Betty silmät säihkyen. \"Niin, hän\nmaksoi velkansa sinulle ehkäpä oman henkensä hinnalla.\"\n\n\"En ole milloinkaan kuullut kenenkään intiaanin unohtavan lupausta,\nystävällistä tekoa tahi loukkausta\", huomautti eversti Zane.\n\n\"Ovatko intiaanit puoleksikaan niin pahoja kuin sanotaan?\" kysyi Betty.\n\"Olen kuullut yhtä monta tarinaa heidän jaloudestaan kuin\njulmuudestaankin.\"\n\n\"Intiaanit katsovat heille tehdyn vääryyttä, kun olemme ryöstäneet\nheiltä maat ja karkottaneet heidät kotipaikoiltaan. Mikä on meistä\nhirveätä ja suurimmassa määrässä epäinhimillistä, on heille sotaa,\njossa ei tunneta sääliä.\"\n\n\"Kun tulin tänne Fort Pittistä, odotin saavani tapella intiaanien\nkanssa joka päivä\", lausui kapteeni Boggs. \"Olen nyt ollut täällä lähes\nkaksi vuotta enkä ole kertaakaan nähnyt vihamielistä intiaania.\nJoitakin on kyllä silloin tällöin hiiviskellyt ympäristössä, mutta\nyksikään ei ole vielä minulle näyttäytynyt. En ole perillä intiaanien\nsotajuonista, mutta luulen heidän saaneen tarpeekseen viime\npiirityksestä. Olen jotakuinkin varma siitä, ettei meidän tarvitse enää\npelätä mitään ikävyyksiä siltä taholta.\"\n\n\"Kapteeni\", sanoi eversti Zane iskien kätensä pöytään, \"panen parhaan\nhevoseni ruutinassakkaa vastaan, että erehdytte. Toivotte, ennenkuin\nolette tullut vuotta vanhemmaksi, ettette olisi milloinkaan nähnyt\nläntistä rajaseutua tahi kuullut sitä edes mainittavankaan. Niin paljon\nintiaaneja saatte siihen mennessä vielä nähdä.\"\n\n\"Olen samaa mieltä\", sanoi majuri McColloch.\n\n\"Onhan meillä varmoja todisteita siitä, että delawarit ja shawneet ovat\njo kuukausia valmistautuneet sotaretkelle\", jatkoi eversti Zane.\n\"Jonakin päivänä olemme jälleen saarroksissa, ja tällä kerralla saamme\nminun käsittääkseni kestää paljon pitemmän ja sitkeämmän piirityksen\nkuin viimeksi. Vai mitä sinä arvelet, Lewis?\"\n\n\"Enpä juuri mitään, mutta ensi kesänä en luultavasti lähde pitemmille\nretkille\", vastasi metsästäjä.\n\n\"Entä luuletko Tarhen, Wingenundin, Pipen, Cornplanterin ja kaikkien\nnoiden päälliköiden käyvän nyt yksissä voimin kimppuumme?\" kysyi Betty\nWetzeliltä.\n\n\"Cornplanter on alallaan. Hän on saanut maksun maistaan eikä ole niin\nkatkera, ja ellen erehdy, ei Tarhekaan välitä meitä kiusata. Mutta\nWingenund, Pipe ja Punainen kettu -- he janoavat jokainen vertamme.\"\n\n\"Oletko nähnyt näitä päälliköitä?\" kysyi Betty.\n\n\"Kyllä, tunnen heidät kaikki, ja he tuntevat minut\", vastasi\nmetsästäjä. \"Olen vaaninut heitä jokaista monta kertaa, ja silloin kun\nsaan yhdenkään heistä hengiltä, heitän intiaanit rauhaan ja rupean\nfarmariksi. Hyvää yötä, Betty.\"\n\n\"Mikä omituinen mies tuo Wetzel\", lausui Betty vieraiden mentyä. \"Hän\nei ole missään suhteessa toisten kaltainen, eikö totta, Eb? Olen nähnyt\ntyttöjen värisevän hänen nimeään mainittaessa ja kuullut heidän\nsanovan, etteivät he voi katsoa häntä silmiin. Minuun hän ei tee sitä\nvaikutusta. Saan vain aniharvoin hänet juttelemaan, mutta välistä hän\nkertoo minulle kauniita asioita metsistä; kuinka hän elää erämaassa,\nkodissaan suurten puiden alla; kuinka jokainen lehti ja ruohonkorsi\nilahduttaa hänen silmäänsä ja opettaa häntä ja kuinka rauhallisesti hän\nlepää pienessä suojuksessaan lämmittävän hiiloksen vaiheilla latvoissa\nhuokailevan tuulen uneen tuudittamana. Hän kertoi minulle, että hänellä\non tapana katsella tähtiä tuntikausia, ja jossakin Mustan korven\ntakalistolla on korkea putous, jonne hän menee vain istumaan ja\nkatsomaan veden kuohumista jyrkänteestä alas.\"\n\n\"Wetzel on arvoituksellinen luonne niillekin, jotka tuntevat hänet vain\nintiaanien tappajana ja miehenä, joka ei välitä muusta. Jonakin päivänä\nhän lähtee jälleen pitkille retkilleen, palaamatta enää milloinkaan\ntakaisin. Olen varma siitä. Päivä, jolloin Wetzelin kaltaisesta\nmiehestä ei ole enää mitään hyötyä, lähenee nopeasti. Nyt hän on\nvälttämätön. Hänellä on intiaaneihin nähden yhtä herkkä vainu kuin\nTigellä. Luulen Lewisin kiintyneen sinuun, Betty, koska hän kertoo\nsinulle niin paljon ja on aina niin ystävällinen ja lempeä sinulle.\"\n\n\"Tiedän, että Lew pitää minusta, ja olen siitä hyvilläni\", vastasi\nBetty. \"Mutta hän ei välitä minusta sillä tavalla, kuin mitä sinä\nnäytät luulevan. Äiti Watkins sanoi samaa, mutta te olette molemmat\nväärässä.\"\n\n\"Sanoiko Danin äiti sinulle jotakin sellaista? Kas sitä tarkkanäköistä\nmummoa. Se on hyvin todennäköistä, Betty, hyvin todennäköistä. Minusta\nnäyttääkin, ettet ole enää yhtä vilkas kuin ennen.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Betty nopeasti.\n\n\"On kuin sinussa olisi tapahtunut jokin muutos\", sanoi veli taputtaen\nhäntä kädelle.\n\n\"Tarkoitatko, että olen nyt miettiväisempi?\"\n\n\"Kyllä, ja välistä näytät surulliseltakin.\"\n\n\"Olen koettanut olla urhoollinen ja -- ja onnellinen\", vastasi Betty\nhiukan värähtelevällä äänellä.\n\n\"Tiedän sen, tiedän sen, Betty. Olet kestänyt ihailtavan hyvin tässä\nkuolleessa paikassa. Mutta sanohan, älä närkästy, etkö ajattele liian\npaljon erästä henkilöä?\"\n\n\"Sinulla ei ole mitään oikeutta kysyä sitä\", vastasi Betty punastuen ja\nkääntyi yläkertaan vieville portaille.\n\n\"Hyvä on, hyvä on, lapsi, älä välitä minusta. En tarkoittanut\nkerrassaan mitään. Kas niin, Bettyseni, hyvää yötä.\"\n\nEversti Zane istui vielä kauan sen jälkeen kuin Betty oli poistunut\ntakkavalkean ääressä. Hän ajatteli vanhaa kotia Virginiassa, muisteli\näitinsä hymyä ja huokaisi tämän tästä. Siitä tuntui olevan vain pari\nlyhyttä vuotta, kun hän oli luvannut äidilleen huolehtia pienestä\nsisarestaan. Kuinka hän oli pitänyt tuon lupauksen, joka oli annettu\nBetyn vielä ilakoidessa hentona sylilapsena hänen polvellaan? Kylläpä\nse aika riensi! Betty oli varttunut naiseksi, suloinen ja iloinen\nlapsuus oli mennyt, salaisen surun varjo oli jo hiipinyt hänen\nkasvoilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuu oli mennyt myrskyineen, ja huhtikuu oli käsissä virkistävine\nsadekuuroineen ja mieltä keventävine aurinkoisine päivineen. Harjujen\nrinteillä näkyi vehreitä läikkiä, syreenit tekivät pieniä, hentoja\nlehtiä ja vaahterain urvut aukenivat. Sinikerttu, kevään varmin enne,\noli eilen istahtanut aidalle ja visertänyt surumielisen sävelensä.\nParin päivän kuluttua alkoi vehreyteen ilmestyä kukkien heleätä\nvärikkyyttä; tuomet, orapihlajat ja kuusamat puhkesivat täyteen kukkaan\netelärinteillä.\n\n\"Bessie, kevät on tullut\", sanoi eversti Zane kynnykseltä. \"Ilma on\nkevyttä, aurinko paistaa lämpimästi ja linnut laulavat; on niin hyvä\nolla.\"\n\n\"On hauskaa päästä jälleen kevääseen\", vastasi hänen vaimonsa, \"vaikka\nluulenkin olevani onnellisempi talvella. Kesällä olen aina huolestunut.\nPelkään lasten poistuvan näkyvistäni, ja kun olet metsästämässä, en saa\nrauhaa, ennenkuin olet kotona jälleen.\"\n\n\"Olisipa se jotakin uutta, jos punanahat antaisivat meidän olla tänä\nkesänä rauhassa\", sanoi eversti nauraen. \"Mutta asiasta toiseen, kylään\ntuli viime yönä joitakin uusia asukkaita, Bess. He laskivat lautalla\nMonongahelan asutuksilta, ja naiset olivat sangen väsyksissä ja\nrasittuneita. Aion luovuttaa heille rinteelle rakentamani mökin, kunnes\nhe ehtivät kaataa hirsiä ja rakentaa itselleen paremman. Sam kertoi\nkaton vuotavan ja takan savuttavan, mutta luulen heidän asuvan siellä\nmukavammin kuin varustuksessa, sillä nuo puutteellisuudet on pian\nkorjattu.\"\n\n\"Se on ainoa tyhjä mökki koko asutuksella. Naiset voin sijoittaa\ntänne.\"\n\n\"Kunhan nyt katsotaan. En tahdo siitä tulevan sinulle ja Betylle mitään\nhaittaa. Lähetän Samin säälimään mökkiä hiukan asuttavampaan kuntoon.\"\n\nOvi aukeni, ja everstin vanhin poika ilmestyi kynnykselle, kasvot\nsavessa, nenä veressä ja iso kuhmu oikean silmän yläpuolella.\n\n\"Herra siunatkoon!\" huudahti äiti. \"Katsohan poikaa. Noah, tule tänne,.\nMissä sinä olet ollut?\"\n\nNoah painautui äitiinsä kiinni ja kätki kasvonsa tämän esiliinaan.\nRouva Zane pyöräytti pojan ympäri ja pyyhki kasvot kostealla rievulla,\nravisti häntä hiukan ja sanoi: \"Olet taaskin tapellut, Noah?\"\n\n\"Anna hänen mennä, niin saat kuulla\", virkkoi eversti ja jatkoi, kun\npoika oli hävinnyt keittiöön: \"Noah tuli heti aamiaisen jälkeen\nkerallani myllylle. Näin joukon lapsia leikkivän Reihartin pajan\nedustalla. Poikkesin sisään ja jätin Noahin ulkopuolelle. Auranterä,\njonka olin vienyt sinne korjattavaksi oli valmis, ja Reihart tuli\nkanssani ovelle, kun tein lähtöä, ja sanoi yhtäkkiä: 'Katsokaapas\npoikia'. Kurkistin ulos ja näin Noahin menevän erään pojan luo ja\nsanovan hänelle jotakin. Poika oli vieras ja kuuluu epäilemättä\nseurueeseen, josta äsken kerroin sinulle. Hän oli Noahia pitempi ja\nnäytti ensin hyvin ystävälliseltä haluten ilmeisesti yhtyä toisten\nleikkiin. Otaksun, ettei se ollut Noahille mieleen, koska hän ärjäisi\njotakin ja tyrkkäsi poikaa rajusti. Noahille kävi lyhyesti sanoen\nsangen huonosti, sillä tuo vieras poika antoi hänelle pahimman\nselkäsaunan, mitä hän on konsanaan saanut. Käskin Noahin suoriutua heti\nkotiin ja tunnustaa sinulle, mitä hän oli tehnyt.\"\n\n\"Ja sinä vain seisoit ja katselit, kun hän tappeli!\" huudahti rouva\nZane. \"Nytkin naurat koko jutulle. Ebenezer Zane, en ihmettelisi,\nvaikkapa olisit vielä yllyttänytkin häntä. Tiedän, että sinulla oli\nennen tapana ärsyttää pienet neekeripojat tappelemaan keskenään. Noah\non hyvin paha poika, ja toivon tämän ansaitun selkäsaunan olevan\nhänelle opiksi ja nuhteeksi.\"\n\n\"Olen varma, että erehdyt, Bessie\", sanoi eversti purskahtaen jälleen\nnauruun. \"Noah tappelee tuon pojan kanssa joka päivä, ellemme lukitse\nhäntä sisään.\"\n\n\"Saadaanpa nähdä\", vastasi rouva Zane nyt jo hänkin hymyillen.\n\n\"Missä Betty? En ole nähnyt häntä tänään. Aion lähteä huomenna tahi\nylihuomenna Short Creekiin ja ottaisin mielelläni hänet mukaani. Olen,\nkuten tiedät, saanut määräyksen käydä tarkastamassa jokivarren\nasutuksia, ja Short Creekissä on sitäpaitsi joitakin keskeneräisiä\ntöitä, jotka on saatava valmiiksi tänä keväänä. Rouva Raymer ihastuisi\nikihyväksi, jos Betty tulisi. Mitä arvelet, otanko hänet mukaani?\"\n\n\"No kaikin mokomin. Se ilahduttaisi häntä ja tekisi hänelle hyvää.\"\n\n\"Missä ihmeessä sinä olet ollut?\" huudahti eversti, kun Betty samassa\nilmestyi ovelle, punainen myssy veitikkamaisesti toisella korvalla ja\npellavaleninki rypistyneenä ja täynnä heinänsiemeniä.\n\n\"Tallinylisellä\", vastasi Betty pientä koria heiluttaen. \"Se vanha,\nmusta kana on jo viikon ajan pitänyt minua narrinaan, mutta vihdoinkin\nyllätin sen. Pesä oli perimmäisessä nurkassa heinien alla.\"\n\n\"Kuinka pääsit sinne?\" kysyi rouva Zane.\n\n\"Tikapuita myöten luonnollisesti. Olen ollut tänä aamuna niin\nharvinaisen iloinen ja onnellinen, ettei minulta puutu muuta kuin\nsiivet. Sam väitti tikapuiden olevan liian jyrkkiä minun kiivetäkseni,\nmutta sehän kävi kuin tanssi.\"\n\n\"Sinun ei pitäisi kavuta yliselle\", lausui rouva Zane nuhtelevasti.\n\"Hugh Bennetin poika putosi viime syksynä heinäluukusta alas talliin,\nja hevonen potkaisi hänet melkein hengiltä.\"\n\n\"Lorua, Bessie, enhän ole enää mikään sylilapsi\", sanoi Betty\nkiivaasti. \"Tallissamme ei ole ainoatakaan hevosta, joka ei seisoisi\nennen takajaloillaan kuin astuisi päälleni, saati sitten potkaisisi\nminua.\"\n\n\"En ole varma, Betty, mutta luulen, että Clarken musta ratsu, jonka hän\njätti tänne, potkaisisi ketä hyvänsä\", huomautti eversti.\n\n\"Eikö mitä. Minulle se ei tekisi mitään pahaa.\"\n\n\"Meillä on ollut vasta kolme päivää kaunis ilma, Betty\", sanoi eversti\nvakavasti, \"mutta sillä ajalla olet jo ehtinyt panna meidät kaikki\npyörälle. Olet antanut tuon sekapäisen karhusi kääntää kaikki\nylösalaisin, ja eilen tahrin itseni yltäpäältä maaliin, jolla olet\nsivellyt kanoottisi. Jos olisit kysynyt minulta neuvoa, olisit saanut\nkuulla, ettei kanootteja maalata vielä kuukauteen. Silas kertoi sinun\npudonneen jyrkänteeltä puroon, ja Sam valitti sinun koettaneen saada\nhevoset pillastumaan, kun hän ajoi törmää alas, ja niin edespäin.\nOlemme hyvillämme nähdessämme sinun reipastuvan, mutta etkö voisi olla\nhiukan varovaisempi? Huimapäisyytesi saa meidät pelkäämään. Emme tiedä,\nmitä voi milloinkin tapahtua. Varo, ettei sinua tuoda jonakin päivänä\nhenkihieverissä kotiin, tahi ettei kaunis tukkasi joudu koristamaan\njonkun huronin wigwamia.\"\n\n\"Olen niin iloinen siitä, että voin jälleen liikkua ulkona, sillä olin\njo kuolemaan saakka kyllästynyt sisällä istumiseen. Tänä aamuna olisin\nvoinut huutaa ilosta. Pian saan Bessieltä aika saarnan Madcapin\nsuhteen. En muka saisi ratsastaa varustusta kauemmaksi. Mutta minäpä en\nvälitä, vaan menen, minne mieleni tekee.\"\n\n\"Betty, älä sano minun saarnailevan sinulle\", vastasi rouva Zane,\n\"mutta täytyyhän jonkun valvoa sinua, kun olet villi kuin jänis\nmaaliskuulla. Kuulehan nyt. Veljeni, majuri, kertoi jonkun kuulleen\nSimon Girtyn, luopion, sanoneen, että hän oli nähnyt Eb Zanen pikku\nsisaren, ja vannoneen ottavansa sinut vaimokseen, jos hän vain\nonnistuisi saamaan sinut käsiinsä. Tarkoitukseni ei ole kiusoitella\nsinua, sillä tämä on ihan totta. Girty näki sinut Fort Pittissä kaksi\nvuotta sitten. Mitäs tekisit, jos hän ryöstäisi sinut ollessasi\nyksinäsi ratsastamassa ja raahaisi sinut wigwamiinsa? Hän on tehnyt\nsellaista ennenkin. James Girty ryösti Johnsonin tyttäristä yhden, ja\nkun hänen veljensä koettivat pelastaa häntä, menettivät he henkensä.\"\n\n\"Mitäkö tekisin, jos Simon Girty ryöstäisi minut vaimoksensa?\" huudahti\nBetty leimuavin silmin. \"Tappaisin hänet.\"\n\n\"Sen uskon, Betty\", sanoi eversti, \"mutta toivokaamme, ettei sinun\ntarvitse nähdä Girtyä milloinkaan. En pyydä sinulta muuta kuin että\nlupaat olla varovainen. Lähden huomenna Short Creekiin. Tuletko mukaan.\nTekisit rouva Raymerin hyvin iloiseksi.\"\n\n\"Oh, kuinka hauskaa, Eb!\"\n\n\"Valmistaudu sitten lähtemään varhain aamulla.\"\n\nBetty palasi kahden viikon kuluttua ja näytti huomattavasti\nvirkistyneen lyhyen vierailunsa aikana. Eversti Zane huomautti\nhyvillään vaimolleen, että Betty oli saanut entisen hilpeytensä\nkokonaan takaisin.\n\nSeuraavana aamuna oli mitä ihanin kevätilma. Aurinko paistoi kirkkaasti\nja lämpimästi, kukat kukkivat, nurmikot ja puut viheriöitsivät,\npääskyset lensivät ulos ja sisälle tallinovesta, sinikertut\nvisertelivät, leivoset lauloivat sinitaivaan alla ja mehiläiset\nsurisivat omenapuiden tuoksuvissa kukissa.\n\n\"Madcap näyttämäs kovasti vallattomalta, miss Betty\", huomautti vanha\nSam talutettuaan ponin veräjälle, jossa Betty odotti. \"Mihin nyt,\nsenkin pahalainen?\"\n\nBetty nauroi hypätessään notkeasti satulaan ja ohjasi ponin puron\nsillan yli ja myllyn ja varustuksen ohi jokitörmälle vanhalle tutulle\ntielle. Intiaaniponi oli nyt tulinen ja vallaton. Se hypähteli\nsivuttain, laukkasi ja juoksi vuorotellen ja näytti nauttivan\nlämpöisestä auringonpaisteesta yhtä välittömästi kuin Bettykin.\nPenikulma kului tuokiossa. Paluumatkalla Betty pakotti sen kävelemään\nja vaipui mietteisiinsä, joista hän havahtui äkkiä siihen, että jonkun\npuun oksa raapaisi häntä kasvoihin. Hän pysähdytti ponin ja taittoi\ntuon häiritsevän oksan. Kun hän sitten silmäili ympärilleen, muistui\neräs juuri sillä paikalla tapahtunut kohtaus elävästi hänen mieleensä.\nMies, joka oli kadonnut hänen elämästään melkein yhtä äkkiä kuin oli\nsiihen ilmestynytkin, oli juuri siinä pysähdyttänyt hänet tuona\nmuistettavana iltapäivänä. Sama pulmallinen kysymys, jota hän oli niin\nusein aprikoinut, nousi jälleen hänen mieleensä. Jospa siinä olikin\ntapahtunut jokin erehdys? Jospa hän oli tuominnut hänet väärin? Uhma,\njoka ei sallinut hänen muistella Alfredia sellaisin tuntein, nosti\njälleen päätänsä ja sai vanhan taistelun riehahtamaan valloilleen,\nmutta ei päässytkään nyt voitolle. Betty vaipui hetkeksi surumielisiin\nmuistoihin, jotka sukelsivat esiin sydämen salaisista sopukoista kuin\nkaihoisa sävel, jota rakkaat, mutta nyt iäksi vaienneet äänet olivat\nkerran laulaneet.\n\nHän ei voinut vastustaa kiusausta ratsastaa alas vanhalle sykomorille.\nPoni kääntyi polulle, joka vei rinnettä alas, ja pujottelihe varovasti\njuurien ja kivien lomitse. Betyn sydän alkoi sykkiä kiihkeämmin, kun\nhän näki mahtavan puun, jonka tuuheiden oksien alla hän oli viettänyt\nelämänsä onnellisimman päivän. Talven vinhat viimat eivät olleet\nmahtaneet mitään metsän vanhalle ylimykselle. Lehdet olivat jo melkein\ntäysikasvuiset ja kimaltelivat kasteesta.\n\nBetty pysähtyi törmän reunalle ja katseli hajamielisesti puuta ja sen\nvarjossa välkehtivää poukamaa. Sillä hetkellä hän ei nähnyt mitään,\nmikä oli aineellista ja näkyväistä. Katse oli unelmoiva, sellainen,\njoka näkee edessään vain menneisyyden eikä mitään nykyisyydestä.\n\nPonin käytös sai hänet vihdoin havahtumaan unelmistaan. Madcap oli\nnostanut päänsä ylös, painanut korvansa luimuun ja alkanut kuopia\nmaata. Betty tähysteli ympärilleen nähdäkseen, mistä Madcapin\nlevottomuus johtui. Mitä tuo oli? Hän näki jonkun rotevan ja\nruskeapukuisen olennon nojaavan kallionlohkaretta vasten alhaalla ja\npitelevän onkivapaa kädessään. Mikä oli niin tuttua tuossa asennossa?\nMadcapin edestä lähti kivi vierimään rinnettä alas ja putosi\nloiskahtaen veteen. Mies kuuli sen, kääntyi ja katsoi ylös. Betty tunsi\nAlfred Clarken. Hän uskoi ensin uneksivansa. Hän oli nähnyt niin monta\nkertaa unta vanhasta sykomorista. Sitten hän katsoi jälleen alas. Niin,\nhän se oli. Hän näytti kalpealta, laihtuneelta ja epäilemättä\nvanhemmaltakin, mutta piirteet olivat varmasti Alfred Clarken. Betyn\nsydän sykähti rajusti ja tuntui sitten seisahtuvan kokonaan\ntukahduttavan riemun aallon vierähtäessä samalla hänen ylitseen ja\nsaaden kaikki pyörimään hänen silmissään. Hän siis eli vielä. Tämä oli\nhänen ensimmäinen ajatuksensa, onnellinen ja riemuitseva, mutta sitten\nhän muisti, ja hänen kasvonsa valahtivat valkoisiksi, kun hän hammasta\npurren pyöräytti Madcapin ympäri ja iski sitä piiskalla. Päästyään\ntielle hän hoputti ponin täyteen laukkaan ja lasketti kotia kohti\nsuitset valtoiminaan.\n\nEversti Zane oli juuri tullut tallista ulos, ja hänen ilmeensä muuttui\nsangen hämmästyneeksi, kun hän näki Betyn karkuuttavan hurjaa vauhtia\ntietä ylös, tukka tuulessa hulmuten ja kasvot lumivalkoisina, kuin\nhänen jäljessään olisi syöksynyt tuhat kiljuvaa intiaania.\n\n\"Mitä pirua nyt on hullusti?\" ärjäisi eversti, kun Betty saapui\nveräjälle.\n\n\"Miksi et sanonut minulle, että se mies on täällä jälleen?\" tiuskaisi\nBetty äärimmäisen kiihtyneesti.\n\n\"Se mies! Mikä mies?\" kysyi eversti toisen vihaisesta ilmeestä aivan\nymmällä.\n\n\"Herra Clarke, luonnollisesti! Niinkuin et olisi sitä tietänyt. Arvelit\nvarmaankin saaneesi nyt oivallisen tilaisuuden harjoittaa tavallisia\nkepposiasi.\"\n\n\"Clarkeako sinä tarkoitat? Asia on, tuota noin, sillä tavalla, että\nsain juuri nyt kuulla hänen palanneen, joten olen ollut siitä aivan\ntietämätön kuin sinäkin. En voi käsittää, että joku mies voi saada\nsinut noin kamalasti kuohuksiin. Mitä se Clarke poloinen on nyt taas\ntehnyt?\"\n\n\"Olisit voinut sanoa minulle -- jonkun olisi pitänyt sanoa minulle,\netten olisi tehnyt itseäni naurunalaiseksi\", vastasi Betty, joka oli\nilmeisesti itkuun purskahtamaisillaan. \"Ratsastin alas vanhalle\nsykomorille, ja hän näki minut siellä, ainoassa paikassa koko\nmaailmassa, jossa en olisi tahtonut hänen minua näkevän.\"\n\n\"Hugh!\" sanoi eversti, joka kevensi usein mieltään tällä intiaanien\nhuudahduksella. \"Siinäkö kaikki? Luulin jotakin tapahtuneen.\"\n\n\"Kaikki! Eikö se riitä? Olisin ennemmin vaikka kuollut. Hän on mies, ja\nhän luulee minun tulleen sinne hänen jäljessään, ja että ajattelin sitä\n-- sitä -- oh!\" huudahti Betty kiihtyneesti, pyörähti ympäri, riensi\nsisään ja läimäytti oven kiinni everstin jäädessä tuijottamaan\ntyrmistyneenä hänen jälkeensä.\n\n\"Naiset ovat totisesti ihmeellisiä. En pääse heistä milloinkaan\nselville, ja kuta vanhemmaksi tulen, sitä tyhmemmäksi käyn\", mutisi\neversti viedessään ponin talliin.\n\nBetty harppasi ylös huoneeseensa ajatusten myllertäessä hänen\nmielessään yhtenä sekamelskana. Alfredin odottamaton ilmestyminen Fort\nHenryyn oli ollut tavallaan aivan herpaiseva yllätys, mutta se\nkatkeransuloinen tietoisuus, että hänen pelkkä läsnäolonsa oli tehnyt\nniin läpikotaisin järkyttävän vaikutuksen, voitti senkin samoin kuin\nnöyryytyksen, että hänen, Betyn, oli nähty menevän paikalle, jota\nmuistellakseen hänen olisi pitänyt olla liian ylpeä. Se vaivasi häntä\nja sai hänet sillä hetkellä vihaamaan itseään. Hän kätki kasvonsa\nhäpeästä ajatellessaan, että hän oli voinut riemuita nähdessään jälleen\nmiehen, joka oli pitänyt häntä vain narrinaan, miehen, jolle heidän\ntuttavuutensa oli ollut niin vähäpätöinen, ettei hän ollut vaivautunut\nkirjoittamaan hänelle edes riviäkään tahi lähettämään pienintäkään\ntervehdystä. Hän väänteli käsiään, koetti saada rajusti sykkivän\nsydämensä asettumaan ja päästä voitolle siitä epämääräisestä ja\nsuloisesta tunteesta, joka oli vallannut hänet ja tehnyt hänet\nheikoksi. Silmät alkoivat kyyneltyä, ja hän heittäytyi nyyhkyttäen\nvuoteelleen ja painoi kasvonsa pielukseen.\n\nTuntia myöhemmin, kun Betty oli rauhoittunut ja siirtynyt ikkunan\nääreen, kuului ovelta naputus, ja eversti Zane astui sisään. Nähdessään\nBetyn istuvan ikkunan pielessä hän tuli hiukan epäröiden ja melkeinpä\nnöyrästi huoneen poikki ja istuutui hänen viereensä, sillä Betyn kanssa\noli meneteltävä varovaisesti.\n\nBetty ei muistanut isäänsä eikä äitiänsä. Pienenä lapsena hän oli aina\npulaan jouduttuaan mennyt veljensä luo, painanut päänsä hänen povelleen\nja uskonut hänelle kaikki huolensa ja murheensa. Hän tunsi nyt suurta\nkaipuuta tehdä samoin. Veljen kädenpuristus oli niin lohduttava. Hän ei\nvoinut vastustaa sitä, ja hänen tumma päänsä kallistui veljen olkaa\nvasten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlfred Clarke oli todellakin ilmestynyt takaisin Fort Henryyn. Kun hän\noli lokakuussa lähtenyt retkikunnan mukana Monongahela-joelle, oli hän\naikonut palata heti tehtävänsä suoritettuaan, mutta se, mitä hän teki,\noli vain kuvaava todistus siitä, että maailmassa käy useimmiten toisin\nkuin mitä ajattelemme. Ihminen päättää, Jumala säätää.\n\nRetkikunnan muut jäsenet palasivat määräaikana Fort Henryyn, mutta\nAlfred ei kyennyt lähtemään heidän mukaansa. Häntä oli kohdannut joku\nonnettomuus, joka pakotti hänet menemään Fort Pittiin lääkärin apua\nsaamaan. Siellä ollessaan hän oli saanut sanan, että hänen äitinsä\noli hyvin sairas ja että hänen oli viipymättä tultava kotiin\nEtelä-Virginiaan, jos hän tahtoi vielä nähdä hänet elävänä. Hän lähti\nFort Pittistä ja viipyi kotona äitinsä kuolemaan saakka. Äiti oli ollut\nainoa side, joka kiinnitti hänet vanhaan kotiin, ja nyt, kun äiti oli\nmennyt pois, hän päätti lähteä ainiaaksi lapsuutensa näyttämöltä.\n\nAlfred oli kaiken omaisuuden laillinen perillinen, mutta itsekäs ja\nvääryyteenkin altis isäpuoli teki onnellisen elämän siellä\nmahdottomaksi. Hän päätti lähteä onnettaren soturina ulos avaraan\nmaailmaan. Hän oli seikkailunhaluinen ja tahtoi mieluummin koettaa\nonneaan rajaseudun jäyhien uudisasukasten parissa kuin elää\nherrasmiesmaanviljelijän laiskaa elämää. Hän ilmoitti päätöksensä\nisäpuolelleen, joka oli ilmeisesti sangen tyytyväinen tähän\nkäänteeseen. Sitten Alfred keräsi tavaransa, otti äitinsä jalokivet ja\nratsasti alakuloisissa tunnelmissa pois vanhasta, muhkeasta kartanosta,\njolle hän sanoi jäähyväiset pitkällä, surumielisellä katseella.\n\nOli sunnuntaiaamu, ja Clarke oli ollut kaksi päivää Fort Henryssä. Hän\nkatseli pienestä huoneestaan varustuksessa tuttua maisemaa. Korkeat\nharjanteet, leveä virta ja viheriä metsä näyttivät vanhoilta ystäviltä.\n\n\"Täällä minä nyt olen jälleen\", hymähti hän. \"Kuinka mieletön ihminen\nsentään voikaan olla! Luovuin vanhasta, hienosta kartanosta, orjista,\nhevosista ja seudusta, joka on kuuluisa kaunottaristaan -- ja\nminkätähden? Täällä minulle ei ole tarjona muuta kuin intiaaneja, kovaa\ntyötä, vaikeuksia ja vaaroja. Ja kuitenkin tulin tänne niin pian kuin\nvain pääsin. On aivan turhaa puhua siitä, että tämän uuden maan\nmahdollisuudet olisivat minua viekotelleet, sillä en voi pettää\nitseäni. Hän se palautti minut takaisin, eikä mikään muu. Vaeltaisin\nvaikka tuhat penikulmaa ja näkisin kuukausimääriä nälkää saadakseni\nnähdä vain vilahdukselta hänen suloiset kasvonsa. Kun tiedän sen, niin\nmitäpä muusta välittäisin? Kuinka kummallista, että hän ratsasti eilen\nvanhalle sykomorille juuri silloin, kun olin siellä ja muistelin häntä.\nHän oli ilmeisesti juuri palannut vieraskäynniltään. Mahtaneeko hän\nmilloinkaan ajatella minua? Pidänkö tuota tapausta onnellisena enteenä?\nOlenhan nyt täällä tätä pulmaa selvittämässä, enkä hellitä, ennenkuin\nolen ratkaissut sen. Kas! Kirkonkello alkoi soida.\"\n\nNaurahtaen omalle kiihkolleen hän harjasi takkinsa, otti hattunsa ja\nlaskeutui alakertaan. Uudisasukkaat olivat perheineen menossa\nrukoushuoneeseen. Kun Alfred nousi portaita ylös, kohtasi hän Lydia\nBoggsin.\n\n\"Tekö, herra Clarke? Kuulin teidän palanneen\", tervehti Lydia iloisesti\nhymyillen ja ojensi kätensä. \"Tervetuloa kyläämme. Olen hyvin iloinen\nnähdessäni teidät jälleen.\"\n\nHeidän puhellessaan tulivat Lydian isä ja eversti Zane paikalle, ja\nmolemmat tervehtivät sydämellisesti nuorta miestä.\n\n\"Takaisin rajaseudulla\", sanoi eversti sydämelliseen tapaansa. \"Hauska\nnähdä teidät luonamme jälleen. Minun täytyy tunnustaa teille, Clarke,\nettä olen suuresti mielistynyt mustaanne, jonka jätitte hoitooni viime\nsyksynä. En tiennyt, mitä ajatella, kun Jonathan toi hevoseni takaisin,\nmutta totta puhuen olen koko ajan odottanut teitä tulevaksi. Missä\nolette ollut koko talven?\"\n\n\"Kotona. Äitini sairasti koko talven ja kuoli huhtikuussa.\"\n\n\"Nepä surullisia uutisia, poikaseni. Olen pahoillani\", sanoi eversti\npannen kätensä ystävällisesti nuoren miehen olkapäälle. \"Ihmettelin jo,\nmikä oli saanut teidät näyttämään vanhemmalta ja vakavammalta. Se on\nkovaa, poikaseni, mutta elämähän on sellaista.\"\n\n\"Tulin tänne teiltä entistä paikkaani pyytämään, eversti Zane.\"\n\n\"Sen saatte ja voin luvata teille enemmänkin tulevaisuudessa. Puuhailen\nnimittäin valtatietä poikkimaisin Kentuckyn Maysvilleen ja aion\nperustaa useampia uusia asutuksia jokivarteen. Tarvitsen nuoria miehiä\nja olen paluustanne enemmän kuin iloinen.\"\n\n\"Kiitän teitä, eversti Zane. Niin paljon en osannut toivoakaan.\"\n\nAlfred näki samassa erään solakan olennon tulevan tietä pitkin yllään\nharmaa pellavaleninki. Tiellä oli paljon toisiakin nuoria, mutta hän\nnäki vain Betyn. Jonkun pahan sattuman johdatuksesta Betty käveli Ralfe\nMillerin kanssa, ja jostakin salaperäisestä syystä, joita naiset eivät\nmilloinkaan selitä, hän hymyili Millerille ja katsoi tätä silmiin juuri\nsillä ainoalla hetkellä, jolloin hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä.\n\nKun nuoret saapuivat portaille, vaihtoivat kilpakosijat nopean katseen,\njoka ilmaisi kyllin selvästi, että he ymmärsivät toisensa. Kumpikin\nvaikeni. Lydia näytti neuvottomalta ja katsoi Bettyyn.\n\n\"Betty, tässä on --\" aloitti eversti, mutta Betty meni heidän ohitseen\nhehkuvin poskin eikä edes katsahtanutkaan Alfrediin, mikä teki\ntilanteen tälle peräti kiusalliseksi ja nöyryyttäväksi.\n\n\"Menkäämme sisään\", virkkoi hän sitten rauhallisesti.\n\nHän ei voinut milloinkaan unohtaa sitä jumalanpalvelusta. Ylpeys\nkahlehti hänet paikalleen. Hän säilytti ulkonaisen tyyneytensä, mutta\nhänen päätään huimasi kuin huumaavan iskun jälkeen, silmissä hämärsi ja\nsydän takoi haljetakseen. Mikä hullu hän olikaan ollut! Nyt hän\nkäsitti, miksi hänen kirjeeseensä ei ollut tullut vastausta. Betty\nrakasti Milleriä, miestä, joka vihasi häntä ja joka ei jättäisi\ntekemättä mitään hävittääkseen pienimmänkin myötätunnon, mikä oli Betyn\ntaholta mahdollisesti tullut hänen osakseen. Miller oli siis jälleen\ntullut hänen tielleen ja voittanut hänet. Hän käsitti äkkiä lamauttavan\nepätoivoisena, että kaikki hänen rakkaimmat toiveensa olivat olleet\nvain unia, narrin unia. Hän oli unelmoinut tulevaisuudesta, unelmoinut\nhetkestä, jolloin hän antaisi äitinsä jalokivet Betylle, puoleensa\nkääntyneistä suloisista kasvoista ja pienestä kodista, johon hän\nkiiruhtaisi päivän työt lopetettuaan ja jossa Betty olisi häntä\nportilla vastassa, ja nyt nämä unelmat täytyi iäksi karkottaa. Hän\ntuskin jaksoi odottaa jumalanpalveluksen päättymistä. Hän halusi olla\nyksin, taistella taistelunsa omassa rauhassaan, reväistä tuon kauniin\nkuvan sydämestään. Kun jumalanpalvelus vihdoin päättyi, meni hän ulos,\nennenkuin seurakunta alkoi hajaantua.\n\nBetyllä oli vieraita koko päivän, mutta kun viimeiset olivat\npoistuneet, meni eversti Zane hänen huoneeseensa. Ilta oli jo verraten\nmyöhäinen.\n\n\"Betty, tahdon tietää, miksi et ollut näkevinäsi herra Clarkea tänä\naamuna?\" sanoi hän katsoen tiukasti sisareensa. Silmät kipenöivät ja\nsuun ympärille oli ilmestynyt ilme, joka nähtiin vain aniharvoin\neverstin kasvoilla.\n\n\"Minun tietääkseni se ei liikuta ketään muita kuin minua\", vastasi\nBetty kiivaasti. Pää nousi kopeasti ja silmissä näkyi melkein\nyhtäläinen välähdys kuin veljellä.\n\n\"Pyydän anteeksi, etten ole samaa mieltä kanssasi\", vastasi eversti.\n\"Tämä on sellainen asia, että se liikuttaa toisiakin. Et voi\ntämmöisessä pienessä paikassa, jossa kaikki tuntevat sinut, käyttäytyä\nsillä tavalla, ettei se herättäisi huomiota. Martinin vaimo näki, miten\nkohtelit Clarkea, ja sinähän tiedät, minkälainen juorukello hän on.\nSinusta ja Clarkesta puhutaan jo koko kylässä.\"\n\n\"Siitä en välitä.\"\n\n\"Mutta minäpä välitän. En kärsi ihmisten juoruavan sinusta\", tiuskaisi\neversti, joka alkoi menettää malttinsa. \"Viime syksynä sallit Clarken\nolla sangen huomaavaisen sinua kohtaan, ja kun hän lähti, olitte\nilmeisesti hyvissä väleissä. Nyt, kun hän palaa, et edes tahdo\npuhuakaan hänen kanssaan, vaan annat tuon Millerin juosta jäljessäsi.\nMinun mielestäni ei Milleriä voida edes verratakaan Clarkeen, ja niistä\nlämpöisistä tervehdyksistä päättäen, joilla Clarke otettiin vastaan\ntänä aamuna, täällä on paljon sellaisia, jotka ovat samaa mieltä\nkanssani. Ei silti, että tahtoisin ylistellä Clarkea. Sanon tämän vain\nsentähden, että käytöksesi on Bessielle, Jonathanille ja meille\njokaiselle aivan käsittämätöntä. Ihmiset panettelevat sinua\nkuhertelijaksi ja sanovat, ettei sellainen ole lainkaan soveliasta\nmaalaisoloissamme.\"\n\n\"En ole antanut Millerin juosta jäljessäni, kuten suvaitsit sanoa\",\nkuohahti Betty. \"En pidä hänestä enkä tapaa häntä enää milloinkaan,\nellei joku ole aina saapuvilla, minkä itsekin tiedät, mutta en voi\nestää häntä käymästä kirkkoon kerallani.\"\n\n\"Et tietystikään, mutta oletko siis aivan tietämätön niistä suloisista\nsilmäyksistä, joita heittelit hänelle tänä aamuna?\"\n\n\"Sitä en tehnyt\", huudahti Betty punastuen rajusti. \"En kärsi sinun\nenkä kenenkään toisenkaan sanovan minua kuhertelijaksi. Heti kun olen\nhiukankin kohtelias jollekin miehelle, haukkuvat kaikki akat ja\nvanhatpiiat minun kuhertelevan. Se on halpamaista.\"\n\n\"Älähän nyt kiivastu, Betty. Palatkaamme kysymykseen, jonka äsken tein\nsinulle. Miksi olet Clarkelle epäkohtelias?\" kysyi eversti ja jatkoi\nhetkisen kuluttua, kun Betty ei vastannut: \"Jos Clarkessa on jotakin,\njosta en tiedä, mutta joka minun pitäisi tietää, pyydän sinua sanomaan\nsen minulle. Minä puolestani pidän miehestä. Tätä en sano siinä\ntarkoituksessa, että tahtoisin sinunkin pitävän hänestä. Eihän sinun\ntarvitse välittää hänestä rahtuakaan, mutta se ei oikeuta sinua\nkäyttäytymään sopimattomasti. Täällä rajaseudulla tiedetään miehestä\nsangen pian, mikä hän todellisuudessa on. Kaikki pitävät Clarkesta.\nPojat jumaloivat häntä, Bessie piti hänestä hyvin paljon, ja kuten\ntiedät, tuli hänestä ja Isakista hyvät ystävät. Ja tänään hän\nkäyttäytyi minun mielestäni kerrassaan miehen tavalla. Näin katseen,\njonka Miller loi häneen. Ja sanon vielä kerran, etten pidä tuosta\nMilleristä. Mutta älkäämme poiketko asiasta, sillä nyt ei ole kysymys\nsiitä kenestä pidät -- Milleristä vai Clarkesta, vaan siitä, että sinä\njoko käyttäydyt tavalla, joka ei sovi Zanelle, tahi ettei Alfred Clarke\nole se mies, jona olemme tottuneet häntä pitämään. Sanon kerta\nkaikkiaan, ettei tämä saa enää jatkua. Paina se mieleesi.\"\n\nBetty oli nähnyt veljensä monta kertaa suutuksissa, mutta ei\nmilloinkaan hänelle. Hän tunsi syyllisyytensä ja unohti oman\nnärkästyksensä. Hänen sydämensä oli lämmennyt, kun veli kiitti Clarkea,\nmutta kun ajatukset kohdistuivat menneisyyteen, joutui hän vihan\nvimmoihin heikkoutensa johdosta ja huudahti kiivaasti:\n\n\"Hän on teeskentelijä. Hän ei ole milloinkaan välittänyt minusta. Hän\nloukkasi minua.\"\n\nEversti Zane nousi sanaa sanomatta, otti hattunsa ja poistui.\n\nBetty ei ollut tarkoittanut sanoa juuri sitä, mitä hän oli sanonut, ja\nkatui heti harkitsemattomia sanojaan. Hän huusi everstin jälkeen, mutta\neversti ei vastannut eikä liioin palannut.\n\n\"Mitä maailmassa sinä olet mahtanut sanoa miehelleni, Betty?\" kysyi\nrouva Zane astuen huoneeseen. Tyynet kasvot olivat levottomat ja\nhätääntyneet. \"Hänen kasvonsa olivat yhtä valkoiset kuin tuo\npöytäliina, ja hän lähti varustukseen sanaa puhumatta.\"\n\n\"Vain sitä, että herra Clarke oli loukannut minua\", vastasi Betty\nrauhallisesti.\n\n\"Suuri Jumala! Mitä olet nyt tehnyt, Betty?\" huudahti rouva Zane. \"Et\ntiedä, minkälainen Eb on, kun hän on vihainen. Hän voi vaikka tappaa\nClarken.\"\n\nBetyn veri oli alkanut jälleen kiehua, ja hän sanoi, ettei siitä olisi\nsuurtakaan vahinkoa, jos niin kävisikin.\n\n\"Milloin hän sitten loukkasi sinua?\" tiedusteli rouva Zane antaen\nmyöten luonnolliselle uteliaisuudelle.\n\n\"Viime lokakuussa.\"\n\n\"No jopa jotakin. Kylläpä kesti, ennenkuin sait sen sanotuksi. En usko\nsen olleen niin vakavaa laatua. Herra Clarke ei näyttänyt sellaiselta,\nettä hän loukkaisi ketään. Kaikki tytöt olivat hullaantuneet häneen\nviime vuonna, mikä ei olisi tullut kysymykseenkään, ellei hän olisi\nkunnon mies.\"\n\n\"Ei liikuta minua, vaikka olivatkin. En välitä hänestä enkä ole\nkonsanaan välittänytkään. Olen kyllästynyt kuulemaan kaikkien laulavan\nhänen ylistystään. Vihaan häntä. Kuuletko? Vihaan häntä! Ja toivon,\nettä menisit tiehesi ja antaisit minun olla rauhassa.\"\n\n\"En sano enää mitään muuta, kuin että olet merkillinen nuori nainen,\nBetty\", vastasi rouva Zane, joka huomasi selvästi, että Betyn kiivaat\nsanat olivat vain rajun itkumyrskyn alkumaininkeja. \"En usko sanaakaan\nsiitä, mitä olet sanonut, vaan olen päinvastoin ihan varma, ettet vihaa\nhäntä. Hyvästi!\"\n\nEversti Zane meni suoraan varustukseen, nousi yläkertaan ja koputti\nClarken ovelle. Häntä pyydettiin astumaan sisään. Clarke oli ilmeisesti\nollut juuri kävelemässä harjulla, sillä hänen vaatteissaan oli\nhavuneulasia ja saappaat olivat pölyiset. Hän näytti väsyneeltä, mutta\nkasvot olivat tyynet.\n\n\"Tekö, eversti Zane! Käykää istumaan. Millä voin teitä palvella?\"\n\n\"Olen tullut pyytämään teiltä selitystä erääseen sisareni tekemään\nmuistutukseen.\"\n\n\"Olen käytettävänänne\", vastasi Alfred ja sytytti verkalleen piippunsa,\nminkä tehtyään hän katsoi everstiä suoraan silmiin.\n\n\"Sisareni sanoi teidän loukanneen häntä viime syksynä, ennenkuin\nlähditte täältä. Olen varma, ettette ole valehtelija ettekä raukka,\njoten odotan teidän vastaavan, kuten miehen tulee.\"\n\n\"Eversti Zane, en ole valehtelija, enkä toivottavasti raukkakaan\",\nvastasi Alfred kylmästi. Hän pani rauhallisesti piipun suuhunsa ja\npuhalsi valkoisen savupilven kattoon.\n\n\"Uskon teitä, mutta minun täytyy saada joku selitys. Jotakin on\nhullusti. Näin Betyn menevän tänä aamuna sanaa virkkamatta ohitsenne.\nEn pitänyt siitä ja kysyin häneltä, mikä oli syynä hänen omituiseen\nkäytökseensä. Hän sanoi teidän loukanneen häntä. Betyllä on taipumusta\nliioitteluun, varsinkin, kun hän on vihoissaan, mutta hän ei ole vielä\nmilloinkaan valehdellut minulle. Olen pitänyt teistä aina siitä lähtien\nkun veditte Isakin joesta, ja juuri sentähden tahdon välttää\nikävyyksiä, sillä tämä näyttää nyt menneen liian pitkälle. Olkaa siis\njärkevä, nielkää ylpeytenne ja selostakaa minulle asia.\"\n\nAlfred oli käynyt kalpeaksi kuullessaan vieraansa ensimmäiset sanat.\nEverstin käynnin tarkoituksesta ei voinut erehtyä. Alfred tiesi aivan\nhyvin, että eversti haastaisi hänet ulos ja tappaisi hänet, jos hän\ntoteaisi, että Bettyä oli todellakin loukattu. Eversti Zane puhui koko\najan tyynesti, jopa ystävällisestikin, mutta hänen äänessään oli\näärimmäisen vakava pohjasävy, jotakin sellaista, joka ennusti pahaa\njokaiselle, joka rohkeni asettua nyt hänen tielleen. Alfredin\nensimmäinen ajatus oli sanoa hänelle kursailematta, ettei hänellä ollut\nmitään selitystä annettavana, ja että hän oli valmis vastaamaan\nteoistaan. Mutta hän oli liian järkevä tehdäkseen sen. Hän käsitti,\nettä se olisi ollut häneltä väärin, olipa tyttö sitten sanonut mitä\nhyvänsä, sillä eversti oli ollut aina hänen ystävänsä. Niinpä Alfred\nkarkotti kaiken uhman mielestään ja päätti kertoa asian alusta loppuun\nsaakka, mitään salaamatta.\n\n\"Eversti Zane, en ole tietääkseni sisarellenne mitään velkaa, ja kun\nkerron teille kaikki, tapahtuu se yksinkertaisesti vain siitä syystä,\nettä olette aina ollut ystäväni ja ettei teillä olisi minusta mitään\nvääriä käsityksiä. Sanon teille totuuden, ja sitten voitte tuomita,\nolenko loukannut sisartanne vai en. Rakastuin häneen melkein ensi\nsilmäyksellä. Saman päivän iltana, jolloin veljenne joutui jälleen\nintiaanien vangiksi, seisoimme Betty ja minä ulkona kuutamossa. Otin\nkaikesta sydämestäni osaa hänen suruunsa, hän näytti niin suloiselta,\nkoetin lohduttaa häntä, kunnes annoin lempeni mukaansatempaamana myöten\näkilliselle mielijohteelle ja suutelin häntä. En yksinkertaisesti\nvoinut sille mitään. Tekoni oli anteeksiantamaton. Hän iski minua\nposkelle ja juoksi sisään. Olin aikonut samana iltana tunnustaa hänelle\nrakkauteni ja asettaa kohtaloni hänen ratkaistavakseen, mutta tämä\nonneton tapaus teki sen tietysti mahdottomaksi, kun minun piti lähteä\nmatkalle aamunkoitteessa. Valvoin koko yön miettien, mitä oli tehtävä.\nLopulta päätin kirjoittaa. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa tunnustin\nhänelle kaikki ja pyysin häntä vaimokseni. Annoin sen palvelijallenne\nSamille ja vannotin häntä antamaan sen Betylle. Vastausta en ole\nsaanut, ja kuten näitte, ei Betty ollut tänään minua huomaavinaankaan.\nSiinä kaikki, eversti Zane.\"\n\n\"Olen varma, ettei hän ole milloinkaan saanut tuota kirjettä\", vastasi\neversti. \"Hän ei ole käyttäytynyt nuoren neidin tavoin, jolla on ollut\noikeus sanoa teille joko 'jaa' tahi 'ei'. Ja Sam on ollut aina\nmahdoton, kun teistä on ollut puhe. Hän on vihannut teitä ensi hetkestä\nalkaen eikä ole milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta sanoa teistä\njotakin pahaa.\"\n\n\"Minä tapan sen kirotun neekerin, ellei hän ole toimittanut kirjettä\nperille\", ärjäisi Clarke ponnahtaen ylös. \"Sitä en tullut\najatelleeksikaan. Hyvä Jumala! Mitähän Betty lieneekään minusta\najatellut? Varmaankin, että olin lähtenyt sanaa sanomatta tieheni. Jos\nhän olisi tiennyt, että todella rakastin häntä, ei hän olisi\nmilloinkaan voinut minusta sellaista uskoa.\"\n\n\"Tässä näyttää olevan muutakin, joka kaipaa selitystä, mutta teihin\nolen joka tapauksessa tyytyväinen\", virkkoi eversti. \"Nyt menen Samin\npuheille katsomaan, minne kirje on mahtanut joutua. Olen iloinen, etten\nollut erehtynyt teistä. Arvaan tämän tuottaneen teille tuskaa enkä sitä\nlainkaan ihmettelekään. Ehkäpä voimme vieläkin kääntää kaikki parhain\npäin. Neuvoisin teitä -- mutta olkoon nyt tällä kerralla. Olen joka\ntapauksessa ystävänne tässä asiassa. Ilmoitan sitten, mitä Samilla oli\nsanottavana.\"\n\n\"Johan minä ajattelinkin, ettei tuossa nuorukaisessa ole mitään\nvilppiä\", mietti eversti mennessään viheriän aukean poikki harjun\nrinteelle. Hän tapasi vanhan neekerin istumassa kynnyksellään.\n\n\"Sam, mihin panit kirjeen, jonka herra Clarke antoi sinulle viime\nlokakuussa Betylle toimitettavaksi?\"\n\n\"En muista saaneeni mitään kirjettä, isäntä\", vastasi Sam.\n\n\"Äläpäs nyt valehtele, Sam. Clarke on juuri sanonut minulle, että hän\nantoi sinulle kirjeen. Mihin panit sen?\"\n\n\"Massa Zane, en muista nähneeni mitään kirjettä\", intti vanhus silmiään\npyöritellen ja otti mustuneen nysänsä suupielestä.\n\n\"Jos valehtelet vielä kerran, rankaisen sinua\", sanoi eversti tuimasti.\n\"Olet jo vanha, Sam, joten en tahtoisi ruoskia sinua, mutta ellet hae\nkirjettä heti paikalla käsiini, teen sen.\"\n\nSam murahteli ja hävisi mökkiinsä, jossa eversti kuuli hänen penkovan\nja kolistelevan. Hän palasi hetkisen kuluttua ja ojensi everstille\nrypistyneen ja pahoin tahriintuneen kirjeen.\n\n\"Mikä sai sinut tekemään tämän, Sam? Olet aina ollut rehellinen. Tekosi\non aiheuttanut vakavan väärinkäsityksen ja olisi voinut johtaa\npahempaankin.\"\n\n\"Hän olemas noita etelän valkoisia lurjuksia eikä kelpaamas mihinkään\",\nvastasi Sam. \"Minä näkemäs sisarenne, neiti Betyn, seurustella hänen\nkanssa ja näkemäs, että neiti Betty kiintyä häneen, jolloin minä\nsanomas, ettei neiti Bettyn sopimas välittää hänestä. Ja sentähden en\nantamas kirjettä ollenkaan hänelle.\"\n\nSiinä kaikki, mitä Samilla oli puolustuksekseen sanottavana, ja\ntietäen, että olisi ollut turhaa ryhtyä pitempiin puheisiin tuon hyvää\ntarkoittavan, mutta tietämättömän ja taikauskoisen neekerivanhuksen\nkanssa, eversti kääntyi ja lähti kotiin. Hän katseli kirjettä ja näki,\nettä se oli osoitettu Elisabeth Zanelle. Muste oli siinä määrin\nvaalistunut, että kirjaimia tuskin erotti.\n\n\"Mitä sinulla on kädessäsi?\" kysyi hänen vaimonsa, joka oli nähnyt\nhänen menevän rinteelle neekerin mökille. Hän huokaisi helpotuksesta\nnähdessään, että hänen miehensä kasvot olivat jälleen rauhalliset ja\nhymyilevät.\n\n\"Pieni kirje tuolle tulisukalle ylhäällä ja varmasti sellainen, joka\nselvittää tämän salaisuuden. Clarke antoi sen Samille viime syksynä,\nmutta Sam ei toimittanut sitä Betylle.\"\n\n\"Toivon kaikesta sydämestäni, että se palauttaa Betyn mielenrauhan. Hän\nkiusaa minut kuoliaaksi lemmenselkkauksillaan.\"\n\nEversti Zane kapusi yläkertaan ja tapasi Betyn aivan samassa\nmielentilassa kuin aikaisemmin. Hän nykäisi kärsimättömästi niskojaan,\nkun veli astui sisään.\n\n\"Kas niin, armollinen neiti, tässä minulla on jotakin, joka ehkä\nherättää sinunkin mielenkiintoasi\", lausui eversti hilpeästi.\n\n\"Mitä?\" kysyi Betty säpsähtäen. Hän karahti hehkuvanpunaiseksi\nnähdessään kirjeen eikä huolinut sitä ensin. Veljen hilpeä käytös sai\nhänet aivan ymmälle, sillä tämä oli ollut äsken kaikkea muuta kuin\nmiellyttävä.\n\n\"Kirje herra Clarkelta, joka sinun olisi pitänyt saada viime syksynä.\nKas tässä, ota. Hän oli silloin lähtöaamuna antanut sen Samille, ja tuo\nvanhuuttaan jo hiukan kaistapäinen neekeri piti sen. Sille ei nyt mahda\nenää mitään, mutta se oli joka tapauksessa hyvin ikävää. Olen\npahoillani ja säälin teitä molempia. Clarke ei anna sinulle milloinkaan\nanteeksi, ei, vaikka sitä tahtoisitkin, mitä taas et varmastikaan tee.\nHän ei sanonut tarkalleen, mitä kirjeessä on, mutta tiedän sen saavan\nsinut häpeämään sitä, ettet luottanut häneen.\"\n\nEversti oli sanonut sanottavansa ja poistui jättäen Betyn täydellisen\nhämmingin valtaan. Sanat \"hyvin ikävää\", \"säälin teitä\", ja \"ei anna\nmilloinkaan anteeksi\" kaikuivat hänen korvissaan. Mitä hän tarkoitti?\nBetty repäisi vapisevin sormin kirjeen auki, riensi ikkunan ääreen ja\nluki:\n\n    \"Hyvä Betty.\n\n    Jos olisitte odottanut vain hetkisen, tietäisin, ettette olisi\n    ollut minulle niin vihainen. Olin päättänyt sanoa teille jotakin,\n    mutta en saanut puhutuksi mitään; sanat takertuivat kurkkuuni.\n    Rakastan Teitä. Olen rakastanut Teitä siitä siunatusta hetkestä\n    alkaen, jolloin näin Teidät ensi kerran. Aurinko ei ole konsanaan\n    paistanut suloisemmille kasvoille, kuin mitä näin silloin poninne\n    suitsiin tarttuessani. Olen maailman onnellisin mies, jos sanotte\n    välittävänne minusta edes hiukan ja lupaatte tulla vaimokseni.\n\n    Tein väärin suudellessani Teitä ja pyydän Teitä antamaan minulle\n    anteeksi. Mutta jos voisitte nähdä kasvonne sellaisina kuin näin\n    ne illalla kuutamossa, olisivat anteeksipyyntöni tarpeettomat;\n    ymmärtäisitte, että päähänpisto, joka sokaisi minut, oli\n    vastustamaton. Se suudelma sisälsi toiveeni, rakkauteni, elämäni,\n    kaikkeni. Sallikaa sen puhua puolestani.\n\n    Lasken palaavani Fort Pittistä vasta kuuden tahi kahdeksan viikon\n    kuluttua enkä voi odottaa vastaustanne niin kauan.\n\n    Sen toivossa piirrän\n\n                         Teidän kuolemaan saakka\n\n                                                  Alfred.\"\n\nBetty luki kirjeen läpi. Kirjaimet alkoivat hyppiä hänen silmissään, ja\nhuone kävi äkkiä hämäräksi. Hän ojensi avuttomasti molemmat kätensä\nkuin jotakin tukea etsien ja lyyhistyi permannolle, josta eversti Zane\nlöysi hänet makaamassa kalpeana ja liikkumattomana ikkunan alla. Betty\noli pyörtynyt ensi kerran nuoren elämänsä aikana.\n\n\n\n\nIX\n\n\nGyantwala eli, kuten häntä yleisemmin nimitettiin, Cornplanter, oli\nalkuperäisesti eräs senecapäällikkö, mutta kun lännen viisi sotaisinta\nheimoa teki historiallisen \"Viiden kansakunnan liiton\", tuli hänestä\nsen johtaja. Eräs vanha historioitsija sanoo tästä kuuluisasta\npäälliköstä: \"Muistotieto kertoo, että Cornplanterin suonissa virtasi\nerään kuuluisan valkoisen miehen veri. Heimoa hallitsi alkuperäisesti\nintiaanikuningatar, joka kuului olleen ihmeteltävän nerokas, tarmokas\nja kaunis. Hän oli syntynyt hallitsemaan kansaansa tahtonsa voimalla.\nMonet suuret päälliköt kävivät häntä kosimassa, mutta korkea asema ja\nvalta olivat hänelle rakkaammat. Kun tämä valkoinen mies, silloin\nverraten nuori vielä, ilmestyi Ohion laaksoon, rakastui kuningatar\nhäneen, ja Cornplanter oli heidän poikansa.\"\n\nCornplanter eli hyvin vanhaksi. Hän oli viisas neuvottelija, suuri\njohtaja ja kuoli noin sadan vuoden ikäisenä saatuaan elämänsä varrella\nvalkoisilta miehiltä enemmän tunnustusta kuin kukaan toinen päällikkö.\nKenraali Washington kirjoitti hänestä: \"Cornplanterin ansiot ja hänen\nystävyytensä Yhdysvaltoja kohtaan tunnetaan yleisesti eivätkä tule\nmilloinkaan unohtumaan.\"\n\nMutta Cornplanter ei ollut aina ollut kalpeanaamojen ystävä. Dunmoren\nsodassa ja kauan sen jälkeenkin hän oli intiaanien kiihkeimpiä ja\nkostonhimoisimpia johtajia taistelussa päälletunkevia uudisasukkaita\nvastaan.\n\nJa juuri tällöin, kun Cornplanterin kaikki toiminta kohdistui valkoisia\nvastaan, Isak Zanelle kävi niin onnettomasti, että hän joutui tämän\nmahtavan päällikön käsiin.\n\nMuistettaneen, että Isak oli metsiin eksyneenä ja nälästä ja\nuupumuksesta heikkona ryöminyt erääseen pensaikkoon ja nukahtanut. Hän\nhavahtui siihen, että joku koira nuoli hänen kasvojaan. Läheltä kuului\nintiaanien puhetta. Hän hypähti ylös ja kiiruhti tiehensä niin nopeasti\nkuin taisi, mutta ei kyennyt kilpailemaan takaa-ajajien kanssa, uupunut\nkun oli. He saavuttivat hänet melkein heti ja nähtyään, ettei hän\njaksanut puolustautua, he kävivät häneen käsiksi ja raahasivat hänet\njollekin kapealle, mutta paljon käytetylle polulle.\n\n\"Kurja juoksija. Hyvin huonot sääret\", huomautti toinen hänen\nvangitsijoistaan, mille hänen kumppaninsa nauroivat. Sitten he huusivat\npari kolme kertaa, ja hetkisen kuluttua ilmestyi vielä muita intiaaneja\npaikalle. Isak huomasi, että häntä vietiin johonkin suureen kylään. Hän\ntiedusteli rotevalta soturilta, joka talutti häntä, heidän päällikkönsä\nnimeä ja sai kuulla joutuneensa Cornplanterin vangiksi.\n\nKulkiessaan kylän läpi hän näki kaikesta, että siellä valmistauduttiin\nsotaan. Kaikkialla oli vilkasta hyörinää. Vaimot varustivat eväiksi\nsuuret määrät puhvelinlihaa, joka viillettiin pitkiksi, ohkaisiksi\nsuikaleiksi, ja paahtoivat maissia kivivadeissa. Soturit puhdistivat\nluodikoita, teroittivat tapparoita ja sekoittivat sotamaalaukseen\ntarvittavia värejä, ja kun Isak virui iltapäivällä yksinään eräässä\nautiossa majassa, johon saattajat olivat hänet teljenneet, kuuli hän\nseinän takaa puheen toisensa jälkeen, niitä kuitenkaan ymmärtämättä,\nkoska ne pidettiin jollakin hänelle oudolla murteella. Sitten kuului\nkiljuntaa, kumeata poljentaa ja kovaan puuhun iskeytyvien tapparoiden\nhelähtelyä. Intiaanit tanssivat sotatanssia sotapaalun ympärillä. Tämä\nuudistui kunakin neljänä päivänä, jotka Isak sai viettää majassa maaten\nja joiden kuluessa hän toipui nopeasti entiselleen. Viidentenä päivänä\ntuli eräs mies hänen luokseen. Hän oli kookas ja voimakkaan näköinen,\nyllään intiaanien tavallinen niukka pukinnahkainen asu ja tukka\nolkapäille valuen. Mutta Isak tunsi hänet heti valkoiseksi mieheksi ja\notaksui, että hän oli ehkä joku ranskalainen kulkukauppias, joita kävi\nniin lukuisasti intiaanikylissä.\n\n\"Nimenne on Zane\", sanoi mies englanniksi ja katsoi terävästi Isakiin.\n\n\"Niin on. Kuka olette?\" kysyi Isak suuresti hämmästyneenä.\n\n\"Girty. En ole milloinkaan nähnyt teitä, mutta everstin ja Jonathanin\ntunnen hyvin ja olen kerran nähnyt sisarennekin. Olette kaikki\ntoistenne näköisiä.\"\n\n\"Oletteko Simon Girty?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Olen kuullut vaikutusvallastanne intiaaneihin. Ettekö voisi tehdä\nmitään hyväkseni?\"\n\n\"Kuinka tulitte joutuneeksi näille maille? Tästä ei ole Wingenundin\npäämajaan kuin joitakin penikulmia\", sanoi Girty katsoen Isakiin\nläpitunkevasti pienillä, mustilla silmillään.\n\n\"Girty, vannon teille, etten ole vakooja. Karkasin wyandotien kylästä\nMad Riveriltä ja eksyin kolme päivää harhailtuani. Kätkeydyin\npensaikkoon ja nukahdin, ja kun heräsin, oli jonkun intiaanin koira\nlöytänyt minut. Kuulin ääniä ja näin kolme soturia. Lähdin pakoon,\nmutta he saivat minut helposti kiinni.\"\n\n\"Olen kuullut teistä. Vanhalla Tarhella on tytär, joka ei ole suostunut\nvaihtamaan teitä mihinkään lunnaisiin.\"\n\n\"Aivan niin; jospa olisinkin nyt siellä. Tilanne ei miellytä minua\nlainkaan.\"\n\n\"Olette oikeassa, Zane. Jouduitte vangiksi pahaan aikaan. Intiaanit\novat vimmoissaan. Otaksun teidän kuulleen, että eversti Crawford\nmurhasi suuren joukon intiaaneja vain pari päivää sitten. Nyt perii\nhukka jokaisen vangiksi joutuneen valkoisen miehen. Pelkään, etten voi\ntehdä mitään hyväksenne.\"\n\nPari sanaa Simon Girtystä, Valkoisesta intiaanista. Hänellä oli kaksi\nveljeä, James ja George, jotka olivat olleet lainsuojattomia jo\nennenkuin delawarit ottivat heidät heimoonsa, ja joista tuli\nkummastakin verenhimoisia ja petomaisia villejä. Simon oli joutunut\ndelawarien vangiksi yhdessä veljensä keralla, mutta intiaanien\njärjestymätön ja vapaa elämä ei saanut häntä heti lumoihinsa. On\nluultavaa, että hän tutustui vankeutensa aikana läpikotaisin intiaanien\nluonteeseen ja oppi taidon, miten hallita heitä -- seikkoja, joita\nvoidaan sanoa vain aniharvoista valkoisista miehistä. Ja varmaa on,\nettä hän otti mielellään osaa seurusteluun leiritulien ympärillä\ntunnetun ranskalaiskanadalaisen Joucairen lailla ja puhui nautinnolla\nkäräjätaloon kokoontuneille sotureille.\n\nVallankumouksen puhjetessa Girty palveli aliupseerina Fort Pittin\nvarusväessä. Hän karkasi varustuksesta ystäviensä McKeen ja Elliottin\nja kahdentoista muun sotilaan keralla, ja nämä petturit levittivät yhtä\npaljon kauhua niin delawarien kuin valkoistenkin keskuuteen. Delawarit\nolivat niitä harvoja heimoja, jotka eivät näyttäneet haluavan ryhtyä\nsotaan, ja saadakseen heidät liittymään Hamiltoniin, brittiläisten\npäällikköön, Girty tiedoitti, että kenraali Washington oli kaatunut,\nkongressi hajoitettu, ja että brittiläiset olivat voittaneet kaikissa\ntaisteluissa.\n\nGirty puhui useampia intiaanien kieliä, ja Hamilton lähetti hänet\nkiertomatkalle eri heimojen keskuuteen yllyttämään intiaaneja entistä\nkatkerampaan vihaan uudisasukkaita vastaan. Hän oli siihen kuin luotu,\neikä kestänyt kauan, ennenkuin hän oli saavuttanut suuren\nvaikutusvallan kaikissa heimoissa. Hän tuli tunnetuksi osallisuudestaan\nintiaanien ryöstöretkiin, yöllisistä hyökkäyksistään asutuksille,\njulmuuksistaan, valkoisten naisten ryöstämisestä ja pirullisesta\nviekkaudestaan.\n\nHän oli vuosikausia rajaseudun todellinen murhaenkeli. Hänen nimensä\npelkkä mainitseminenkin herätti jo kauhua kaikissa kodeissa; se sai\nlapset itkemään pelosta ja rohkeimmankin naisen kalpenemaan.\n\nOn vaikeata käsittää, miten valkoisesta miehestä saattoi tulla\ntämmöinen ihmispeto. Siihen voitaneen tuskin antaa muuta selitystä,\nkuin että tämän luopion raivo omaa kansaansa vastaan johtui pikemminkin\njonkinlaisesta mielenvikaisuudesta kuin pohjaltaan ilkeästä ja julmasta\nluonteenlaadusta. Simon Girtyn puolustukseksi on kuitenkin sanottava,\nettä monet seikat, jotka tulivat tunnetuiksi vasta hänen kuoltuaan,\ntodistavat hänen olleen paremman, kuin mitä hänestä oli uskottu. Monet\nkaameat rikokset, joista häntä syytettiin, olivatkin todellisuudessa\nhänen veljiensä urotöitä, ja varmuudella tiedetään, että hän pelasti\noman henkensä uhalla Kentonin kidutuspaalusta.\n\nIsak Zane sai olla viisi päivää aivan rauhassa, ainoankaan soturin\nkäymättä häntä häiritsemässä. Hän ei nähnyt koko aikana muita kuin\nvanhan vaimon, joka toi hänelle ruokaa. Kuudentena päivänä ilmestyi\nmajaan kaksi soturia, jotka veivät hänet \"Viiden kansakunnan\" tilavaan\nneuvottelutaloon. Cornplanter istui lähimpien päälliköidensä, Korkean\npuun ja Ukkosensäteen välissä, heimon toisten mahtimiesten keskellä.\nEräs iäkäs intiaani seisoi hänen edessään ja piti parhaillaan puhetta.\nKuuntelijat istuivat liikkumattomina ja kasvot niin kylminä ja tuimina,\nettä ne näyttivät kiveen veistetyiltä. Kukaan ei ollut vankia\nhuomaavinaankaan.\n\n\"Zane, he neuvottelevat nyt kohtalostanne\", kuiskasi eräs ääni Isakin\nkorvaan. Isak kääntyi ja tunsi Girtyn. \"Saatte valmistautua odottamaan\npahinta.\"\n\n\"Eikö minulla ole siis mitään toivoa?\" kysyi Isak.\n\n\"Pelkään, ettei\", jatkoi luopio kuiskaten. \"Minun ei sallittu edes\npuhuakaan läsnäolijoille. Sanoin Cornplanterille siitä huolimatta, että\nsurmaamalla teidät nostettaisiin kaikki huronit häntä vastaan, mutta\nhän ei ollut kuulevinaankaan. Ollessani eilen delawarien kylässä näin\neversti Crawfordin poltettavan paalussa. Hän oli ystäväni Fort Pittin\najoilta, mutta en tohtinut virkkaa sanaakaan vimmastuneille\nintiaaneille. Sain katsella hänen kiduttamistaan avuttomana syrjästä.\nPipe ja Wingenund, molemmat Crawfordin entisiä ystäviä, seisoivat\nvieressä ja näkivät hänen kiemurtelevan siinä hehkuvien hiilien\nkeskellä viisi tuntia.\"\n\nLuopion kertomus sai Isakin värisemään, mutta hän ei vastannut mitään.\nHän oli tuntenut alusta alkaen, että tilanne oli toivoton, ja pakoa\nsaattoi tuskin ajatellakaan, kun kylä oli niin laaja. Hän puri\nhampaansa yhteen ja päätti näyttää noille punaisille piruille, kuinka\nvalkoinen mies kuolee.\n\nKun kaikki toiset päälliköt olivat lausuneet mielipiteensä, nousi\nKorkea puu ja piti pitkän ja kaunopuheliaan puheen, josta Isak ei\nymmärtänyt sanaakaan. Kun hän oli lopettanut, ojensi Cornplanter\nkyhmyisen sotanuijan Ukkosensäteelle, joka nousi, astui ulos piiristä\nja iski nuijan permantoon kumealla jysähdyksellä. Hän ojensi sen sitten\nKorkealle puulle, minkä jälkeen nuija kiersi miehestä mieheen, kunnes\nkukin päällikkö oli ottanut osaa tähän äänestykseen juhlallisella ja\narvokkaalla ilmeellä.\n\nIsak seurasi toimitusta kuin lumottuna. Hän oli nähnyt sotanuijaa\nkäytettävän huronien neuvotteluissa ja tiesi, että sen iskeminen maahan\ntiesi sotaa ja kuolemaa.\n\n\"Valkoinen mies, olette intiaanien tappaja\", lausui Cornplanter hyvällä\nenglannin kielellä. \"Kun aurinko nousee, kuolette.\"\n\nEräs soturi astui esiin ja maalasi Isakin kasvot mustiksi, minkä tämä\ntiesi merkitsevän sitä, että hänen oli kuoltava aamulla. Matkalla\nsäilytyspaikkaansa hän näki soturien alkaneen sotatanssin.\n\nNoin sata soturia kiersi tapparat, puukot ja nuijat käsissä laveassa\npiirissä erästä paalua säestäen askeliaan matalalla laululla. Kaikki\nkulkivat pää alhaalla ja lähelle toisiaan. Määrätyillä väliajoilla,\njolloin kaikki oikaisivat äkkiä vartalonsa ja polkivat vimmatusti\nmaata, he pyörähtivät ympäri hurjasti kiljuen ja jatkoivat syvään\nkyykistellen kulkuaan päinvastaiseen suuntaan. Kun tämä oli toistunut\nkolme kertaa, astui joku soturi ulos rivistä, iski puukkonsa tahi\ntapparansa paaluun ja luetteli sitten kaikuvalla äänellä kaikki\nurotyönsä. Toiset tervehtivät häntä äänekkäillä ylistyshuudoilla ja\nheristivät aseitaan, minkä jälkeen juhlameno alkoi jälleen alusta.\n\nSinä iltapäivänä poikkesi Isakin majaan monta soturia, jotka puivat\nhänelle nyrkkiään ja uhkasivat häntä puukoillaan, herjasivat ja\nkirosivat häntä. Julma riemu, jota he tunsivat ajatellessaan hänen\ntuskiaan kidutuspaalussa, kuvastui heidän kostonhimoisilla kasvoillaan.\n\nKim ilta tuli, sulkivat vartijat majan oven ja jättivät Isakin yksin.\nTihenevä pimeys rauhoitti jännityksen rasittamia hermoja. Hälinäkin\nhiljeni vähitellen, kunnes ulkoa ei kuulunut muuta kuin silloin tällöin\njonkun juopuneen soturin kiljahdus. Isakista se kuulosti pitkältä,\nnousevalta ja laskevalta kuolinhuudolta, joka kaikui koko kylän yli ja\nteki levon mahdottomaksi. Sen kaamea tarkoitus sai hänet värisemään\nkuin vilusta. Mutta sekin taukosi lopulta, ja kun koiratkin olivat\nlakanneet mekastamasta, vallitsi kylässä niin syvä ja ehdoton\nhiljaisuus, että sen saattoi melkein tuntea. Isak toisteli mielessään\nkauan aikaa aivan koneellisesti sanoja: Viimeinen yöni! Viimeinen yöni!\nja pakotti sitten itsensä ajattelemaan muita asioita. Hän siirtyi\najatuksissaan etäälle teltasta, jossa hän nyt makasi, äidin ja veljien\npariin, aikaan, jolloin he eivät olleet vielä muuttaneet tähän\nverenhimoisten villien maahan. Ajatukset harhailivat lapsuuden päiviin,\njolloin hän sai aina viedä lehmät laitumelle, ja hän oli unelmoivassa\nja hämmentyneessä mielikuvituksessaan nytkin avaavinaan veräjää. Sitten\nhän oli kahlaavinaan purossa kaloja ajellen. Entisten leikkitoverien\nkasvot, joita hän ei ollut vuosikausiin muistanut, katsoivat häneen\nwigwamin tummalta seinältä. Siinä oli Andrew ja toiset veljet, sisaren\nnauravat kasvot ja äidin vakavat ja puhtaat piirteet. Levätessään siinä\nkuoleman varjot yllään häilyen hänestä oli suloista ajatella, että hän\npääsisi pian äitinsä luokse. Nämä mielikuvat häipyivät toinen toisensa\njälkeen vähitellen pimeyteen, ja Isak vaipui jonkinlaiseen\nhorrostilaan, jossa hän oli näkevinään seuraavan näyn. Majassa tuli\näkkiä häikäisevän kirkasta, ja intiaanityttö, joka rakasti häntä niin\nsuuresti, seisoi hänen edessään. Myeraahin tummat silmät säteilivät\nkuolemattomasta lemmestä, ja hänen huulensa hymyilivät rohkaisevasti ja\ntoivehikkaasti.\n\nTyly potku havahdutti Isakin unelmista. Eräs roteva soturi riuhtaisi\nhänet seisoalleen ja tyrkkäsi hänet ulos majasta.\n\nOli varhainen aamu. Aurinko oli juuri noussut idässä siintävien\nmatalien harjanteiden takaa ja punasi säteillään usvapilven reunoja,\njoka verhosi joen kuin pehmeä, valkoinen vaippa. Vaikka ilma oli\nlämmin, tunsi Isak vilunväreitä, kun vilpoinen tuuli puhalsi häntä\nkasvoihin. Hän loi pitkän ja kaihoisan silmäyksen nousevaan aurinkoon,\nsanoi jäähyväiset idälle, jota hän ei saanut nähdä enää milloinkaan, ja\nkääntyi päättävästi poispäin.\n\nVaikka hetki olikin niin varhainen, olivat intiaanit jo miehissä ja\nnaisissa jalkeilla, ja koko laakso kajahteli heidän huudoistaan. Vanki\nkulki vartijoineen kylän valtatietä alas jäljessään kirkuva ja kiljuva\nlauma naisia, nuoria sotureita ja lapsia, jotka viskelivät vihattua\npitkäpuukkoa kivillä ja kalikoilla.\n\nKylän kaikki asukkaat kiiruhtivat nyt keskustassa olevalle soikealle\naukealle, jossa he järjestyivät kahteen vastakkaiseen riviin siten,\nettä väliin jäi noin kolme metriä. Isakin oli juostava kujaa -- eräs\nintiaanien julmimpia kidutustapoja. Cornplanteria ja hänen lähimpiä\nmiehiään lukuunottamatta olivat kaikki, jotka kynnelle kykenivät,\nasettuneet riveihin. Pienet intiaanipojat, jotka tuskin kykenivät kiveä\nheittämään, tytöt ja vaimot, aseina piiskoja ja keihäitä, jäntevät\nnuorukaiset välkkyvine tapparoineen, ja jylhät karaistut soturit\nkyhmyisine sotanuijineen -- kaikki olivat saapuvilla ja kaikki\nkiljuivat ja heiluttivat aseitaan tavalla, jota oli kauhea nähdä.\n\nLähtömerkki annettiin, ja Isak syöksähti eteenpäin kuin hirvi,\nvyötäisiä myöten alastomaksi riisuttuna. Hän tiesi, miten hänen oli\njuostava suoriutuakseen leikistä mahdollisimman vähällä. Pitkän\nkujanteen alkupää oli kaikista vaarallisin, sillä vanhemmat soturit ja\nvarttuneemmat nuorukaiset olivat kaikki asettuneet siihen, ja kun Isak\npääsi heidän kohdalleen, näyttivät hänen jalkansa tuskin koskettavan\nmaahan; hän hypähteli puoleen ja toiseen, sukelsi vikkelästi\nkohotettujen aseiden alitse aivan soturien edestä, väisti monta iskua\ntaitavasti käsivarsillaan, kaatoi silloin tällöin jonkun varomattoman\nsoturin salamannopealla iskulla sydänalaan eikä hiljentänyt vauhtiaan\nsilmänräpäykseksikään, niin että intiaanien oli äärimmäisen vaikeata\nosua häneen tehokkaasti. Yläpäästä selviydyttyään Isak oli suorittanut\nkujanjuoksunsa, sillä naiset ja lapset pakenivat kirkuen hänen jäntevän\nkätensä tieltä.\n\nVanhat päälliköt antoivat hänelle tunnustuksensa tyytyväisillä\nmurahduksilla. Otsassa oli mitätön ruhjevamma, josta tihkuva veri\nsekoittui poskille tipahteleviin hikikarpaloihin, ja hartioissa ja\nkäsivarsissa näkyi useita mustelmia ja naarmuja, mutta yleensä hän oli\nläpäissyt koetuksen, ainoatakaan vaikeata vammaa saamatta, mikä oli\nkujanjuoksussa melkein ennenkuulumaton tapaus.\n\nKun hänet oli köytetty märillä nahkahihnoilla aukean keskelle lyötyyn\npaaluun, alkoivat naiset, pojat ja tytöt kiertää häntä pitkässä\njonossa, ulvoen kuin paholaiset. Naiset pistelivät hänen ruumiiseensa\nsuolavedessä liotettuja teräviä tikkuja, tytöt löivät häntä notkeilla\npajupiiskoilla, jotka tekivät tummanpunaisen jäljen valkoisiin\nhartioihin, ja nuorukaiset iskivät tapparansa paaluun niin liki päätä,\nettä terä melkein hipoi tukkaa.\n\nIsak tunsi intiaanin luonteen perinpohjin. Heidän kunnioituksensa\nsäilyttäminen oli ainoa keino, millä saada heidät lieventämään\nkidutusta. Jos hän olisi pyytänyt sanallakaan armoa, olisi se vain\nlisännyt hänen kärsimyksiään eikä jouduttanut kuolemaa, vaan\npäinvastoin. Hän oli päättänyt kuolla ääntä päästämättä, näyttää täysin\nvälinpitämättömältä, mitä hyvänsä hänelle sitten tapahtuisikin, sillä\noli aivan hyödytöntä koettaa vaikuttaa intiaaneihin jollakin tavalla --\näärimmäinen kylmäverisyys saattoi saada heidät heltymään, jos mikään.\nTahi jos hän saisi heidät raivostumaan niin silmittömästi, että he\ntappaisivat hänet heti, säästyisi hän kaikilta niiltä hirveiltä\ntuskilta, joilla he vähitellen kiduttivat uhrinsa hengiltä.\n\nEräs kaunispiirteinen, nuori soturi heitti tapparansa kolme kertaa\npaaluun, kymmenen, viidentoista ja kahdenkymmenen askeleen\nvälimatkalta, ja sen terä upposi joka kerralla puuhun niin liki Isakin\npäätä, ettei väliä ollut kuin vajaa tuuma. Isak katsoi kopealla ja\nylenkatseellisella ilmeellä suoraan eteensä eikä ollut soturia\nnäkevinäänkään.\n\n\"Luuleeko intiaanipoikanen voivansa saada valkoisen soturin\npelkäämään?\" kysyi hän lopulta halveksivasti. \"Menköön hän ensin\nvoittamaan kotkansulkansa. Kalpeanaama nauraa hänelle.\"\n\nNuorukainen ymmärsi huronien kieltä, koska hän kiljahti raivokkaasti ja\nheitti tapparansa neljännen kerran, nyt niin lähelle, että se katkaisi\nkiharan Isakin korvalliselta.\n\nTätä juuri Isak oli tahtonutkin. Hän toivoi soturin heittävän\ntapparansa vimmoissaan niin taitamattomasti, että se lopettaisi heti\nhänen kärsimyksensä, mutta raivostunut nuorukainen ei saanut enää\ntilaisuutta heittää, sillä katselijat alkoivat huudella hänelle\npilkkasanoja ja tyrkkäsivät hänet syrjään.\n\nHänen tilalleen astui toisia sotureita, jotka koettivat kukin\nvuorostaan taitoaan tapparan ja puukon heittämisessä, mutta heidän\nyrityksensä tekivät Isakin vain yhä ivallisemmaksi. Hänen päänsä ja\nhartioidensa ympärillä oli lopulta tapparoita ja puukkoja niin\ntiheässä, ettei paaluun olisi enempää mahtunut.\n\n\"Valkoinen kotka on kyllästynyt poikasiin\", huusi Isak eräälle lähellä\nseisovalle päällikölle. \"Mitä hän on tehnyt, koska hänet annetaan\nlapsille leikkikaluksi? Sallittakoon hänen kuolla, kuten päällikön\ntulee!\"\n\nTytöt olivat jo kauan sitten jättäneet vangin rauhaan, ja paatuneet\nvanhat akatkin olivat siirtyneet syrjään. Vangin kauniit ja ylevät\nkasvot, uljas ja ylpeä käytös, hänen vihollisiaan kohtaan osoittamansa\nylenkatse, hänen kylmä rauhallisuutensa, jota ei mikään voinut\njärkyttää, ja valkoisessa ihossa näkyvät, korkealle kohonneet punaiset\njuovat olivat voittaneet heidän myötätuntonsa.\n\nMutta soturien laita oli toisin. Nähtyään, etteivät heidän\nponnistuksensa saaneet kalpeanaamaa lannistumaan, eräs soturi kääntyi\nKorkean puun puoleen, joka antoi kaikuvalla äänellä jonkin käskyn.\nPaalun ympärille ryhmittyneet intiaanit hajaantuivat ja muodostivat\nlavean piirin. Hetkisen kuluttua astui eräs roteva soturi esiin suurta\nrisukimppua kantaen.\n\nRautaisista hermoistaan huolimatta Isak vavahti kauhusta. Hän oli\nodottanut saavansa juosta kujaa, joutuvansa elävänä päänahattomaksi,\nmenettävänsä kyntensä ja että hänen sääriinsä ammuttaisiin\nsuolarakeita, muista vähäpätöisemmistä pirullisuuksista puhumattakaan,\nmutta kun hän ei ollut tappanut ainoatakaan tämän heimon jäsentä, ei\nhän ollut ajatellutkaan, että hänet poltettaisiin elävältä. Laupias\nJumala, se oli liian hirveätä!\n\nIntiaanit olivat nyt vaiti, mutta kuolinlaulut ja -tanssit alkoivat\nheti kun rovio oli sytytetty. Kimppu toisensa jälkeen lennähti Isakin\njalkojen juureen, ja kun kasa oli kyllin korkea, kumartui eräs soturi\nsen juurelle. Teräs kilahti piikiveä vasten, taula alkoi hehkua ja\nsamassa nousi heikko, lepattava liekki näkyviin ohuen savupatsaan\nkohotessa ilmaan.\n\nIsak puri hammasta ja rukoili koko sielustaan, että kuolema tulisi\npian.\n\nSimon Girty tunkeutui hänen luokseen intiaanien lomitse. Hän oli saanut\nluvan puhutella vankia, joka oli hänen omaa väriään.\n\n\"Zane, kestitte sankarillisesti. Muulloin se olisi varmasti pelastanut\nteidät. Jos tahdotte, vien terveisenne omaisillenne.\" Sitten hän\nkumartui ja kuiskasi Isakin korvaan: \"Tein puolestanne kaiken\nvoitavani, mutta lienen tullut liian myöhään.\"\n\n\"Koettakaa saada tästä sana Fort Henryyn\", vastasi Isak.\n\nRoviosta alkoi kuulua kuivan puun räsähtelyä ja ilmaan leimahti kapea,\npunertava liekki, joka nuoleskeli vangin säärystimien ripsuja. Tällä\njännittävällä hetkellä, jolloin kaikkien huomio oli kiintynyt paaluun\nköytettyyn, liikkumattomaan olentoon, kajahti tyynessä aamuilmassa\näkkiä pitkä, läpitunkeva huuto, joka tyrehdytti kuolinlaulun soturien\nhuulille. Se tuli niin odottamatta, voimakkaana ja hurjuudessaan niin\npeloittavana, että paikalla vallitsi sen tauottua kuoleman hiljaisuus.\nKaikkien katseet kohdistuivat kunnaalle, josta ääni oli kuulunut, ja\nkaikki erottivat nopeasti lähestyvää kumeata jyminää, joka ei voinut\nolla muuta kuin hurjasti laukkaavien hevosten poljentaa kallioisella\nmaaperällä. Intiaanit seisoivat hämmästyksestä sanattomina,\ntyrmistyneinä, ja osaamatta ryhtyä mihinkään. Kunnaalle ilmestyi äkkiä\nsinistä taivasta vasten kuvastuen kookas, musta hevonen, pää pystyssä\nja harja tuulessa hulmuten, selässään sulkakoristeinen soturi, joka\nheilutti luodikkoaan korkealla päänsä päällä. Äskeinen kiljuva huuto\nkajahti jälleen tyrmistyneiden intiaanien korviin.\n\nVanki oli nähnyt tuon hevosen ja ratsastajan ennenkin, hän oli kuullut\nhuudon, ja hänen sydämensä sykähti toivosta. Intiaanitkin tunsivat sen;\nse oli huronien kaamea sotahuuto.\n\nJohtajaa seurasi toinen hevonen ja sitten kolmas. Sitten tuli kaksi\nrinnatusten ja sitten neljä, kunnes kunnaan laki oli mustanaan\nlaukkaavia hevosia. Ne syöksyivät kuin lennossa rinnettä alas\nkylätielle, ja kun edellä kirmaava musta hevonen oli päässyt aukealle,\njossa heimo juhli vankinsa ympärillä, oli jonon loppupää vielä\nkunnaalla. Ratsastajien sulat häilyivät sulavasti tuulessa, koristeiden\nheleät värit loistivat kirkkaassa auringonpaisteessa ja aseet\nvälähtelivät.\n\nTäydellisempää yllätystä voitaneen tuskin ajatellakaan. Huronit olivat\nhiipineet aamun sarastaessa pyssynkantaman päähän kylästä, ja kun\nkaikki tähystäjät ja tiedustelijat olivat kerääntyneet kidutuspaalun\nympärille, olivat he nousseet kunnaalle, josta he sitten rynnistivät\nkylään, ennenkuin kukaan tiesi, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Naiset\nja lapset kirkaisivat. Korkea puu ärjäisi jonkun käskyn ja sitten\nseisoivat kaikki hiljaa ja odottivat. Kukaan ei yrittänytkään nostaa\nasettaan.\n\nUkkospilvi, wyandotien sotapäällikkö, pysähdytti mustan oriinsa\nparinkymmenen askeleen päähän vangista, takanaan maalattujen\npaholaistensa tiheät rivit. Heitä oli kolmattasataa, kaikki valioväkeä,\nkoeteltuja ja luotettavia sotureita, ja kaikki vyötäisiä myöten\nalastomina. Rinnan yli oli vedetty leveä, räikeänpunainen juova ja\nkasvot oli tehty hirveän näköisiksi mustalla ja valkoisella värillä.\nPäät oli ajeltu aivan puhtaaksi, lukuunottamatta päänahkatöyhtöjä,\njotka törröttivät pystyssä kuin piikkisian harjakset. Jokaisella\nsoturilla oli sulitettu keihäs, tappara ja luodikko, mutta kiiltäviksi\najellut päät pienine, tiukasti sidottuine töyhtöineen osoittivat jo\nkyllin selvästi, että nämä intiaanit olivat sotapolulla.\n\nEräs solakka olento hypähti notkeasti maahan erään lähimmän hevosen\nselästä ja juoksi paaluun köytetyn vangin luo tuuhea tukka hajallaan\nniskassa hulmuten, mistä kaikki näkivät, ettei hän ollutkaan soturi.\nHän oli kuin leimaus paalun edessä, palavat risukimput lennähtivät\nsinne ja tänne, kirkas terä välähti, hihnat putosivat vangin ranteista,\nja huronien eturivit avautuivat vapautetulle ja sulkeutuivat hänen\nympärilleen. Vapauttaja kääntyi suu auki tuijottaviin intiaaneihin\nnäyttäen heille Myeraahin, wyandotien prinsessan, kalpeat ja kauniit\nkasvot.\n\n\"Kutsukaa päällikkönne\", käski hän.\n\nSenecapäällikön roteva olemus ilmestyi sivulta, ja hän lähestyi tyttöä\nhitain ja arvokkain askelin. Hän oli viiden kansakunnan ylin johtaja,\nja hän käyttäytyi kuin mies, joka tietää olevansa päälliköistä viisain\nja satojen taistelujen sankari. Kuka rohkeni häiritä häntä pesässään?\nKuka uskalsi uhmata kaikkien heimojen voimakkainta ja mahtavinta\nruhtinasta? Kun hän pysähtyi tytön eteen, pani hän käsivarret ristiin\nja odotti tämän puhuvan.\n\n\"Myeraah tuli noutamaan Valkoista kotkaa.\"\n\nCornplater ei vastannut heti. Hän oli kuullut monta tarinaa Myeraahin\nkauneudesta, mutta hän ei ollut nähnyt häntä milloinkaan. Nyt hän\nkatseli kasvoista kasvoihin intiaaniprinsessaa, jonka kauneutta oli\nylistetty niin monessa laulussa.\n\nTyttö seisoi hänen edessään pää pystyssä ja uljaana. Epäjärjestykseen\njoutunut puku, joka oli repeytynyt ja tahriintunut pitkästä\nratsastuksesta, salasi huonosti hänen vartalonsa sulouden. Sysimusta\ntukka aaltoili välkkyvinä laineina alas olkapäille, tummat silmät\nsäihkyivät tuimasti ja päättävästi, ja povi kohoili kiihkeästi. Hän oli\nsuurten päälliköiden tytär ja tällä hetkellä kuin villin rakkauden\nlihaksitulema.\n\n\"Huronivaimo on rohkea\", virkkoi Cornplanter. \"Millä oikeudella hän\ntulee vankiani vapauttamaan?\"\n\n\"Valkoinen kotka on wyandoti.\"\n\n\"Miksi kalpeanaama hiiviskelee kuin kettu Cornplanterin kylän\nympärillä?\"\n\n\"Hän karkasi ja eksyi metsiin virralla olevaan linnoitukseen\npyrkiessään.\"\n\n\"Cornplanter ei vapauta vankejaan, vaan tappaa heidät.\"\n\n\"Ellette luovuta häntä hyvällä, ottaa Myeraah hänet väkisin\", vastasi\nMyeraah viitaten sotureihinsa. \"Ja jos Tarhen tyttärelle tapahtuu\njotakin paha, kostetaan hänet hirmuisesti.\"\n\nCornplanter katsoi Ukkospilveen. Hän tunsi tämän päällikön\nurhoollisuuden taistelutantereella. Hänen katseensa kohdistui\nodottavien huronien äänettömiin riveihin ja siirtyi takaisin heidän\njohtajansa synkkiin kasvoihin. Ukkospilvi istui suorana kuin keihäs\noriinsa selässä, pää pystyssä ja jokainen lihas jännitettynä\nsilmänräpäykselliseen toimintaan. Hän oli valmis ja kiihkeän halukaskin\nalkamaan verileikin. Hän ja kaikki hänen soturinsa taistelisivat kuin\ntuhat tiikeriä prinsessansa puolesta, joka oli wyandotien uljaan heimon\nylpeys. Cornplanter käsitti tämän ja katsoi, ettei hänellä ollut varaa\nuhrata ainoatakaan soturia yhden arvottoman kalpeanaaman takia, kun\nhänellä oli parhaillaan suuri ja tärkeä suunnitelma toimeenpantavana.\n\n\"Pitkäpuukko ei ole edes yhden koiranikaan veroinen\", virkkoi hän\nlopulta halveksivasti ja närkästyneesti. \"Jos Cornplanter tahtoisi,\nvoisi hän pyyhkäistä huronit tieltään kuin tuuli lehdet. Vieköön\nMyeraah kalpeanaaman takaisin wigwamiinsa, syöttäköön häntä ja tehköön\nhänestä akan. Kun hän pistää kuin heinikossa hiipivä käärme, muista\nsilloin päällikön sanat. Cornplanter kääntää selkänsä huronitytölle,\njoka unohtaa verensä velvoituksen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun aurinko oli päässyt puolipäiväkorkeuteensa, näki se lukuisan\nintiaanijoukon ratsastavan kapeata polkua pitkässä jonossa, joka\nkiemurteli suuren käärmeen lailla metsän halki ja aavikoiden poikki.\n\nRatsastajat olivat wyandoteja, ja Isak Zane ratsasti heidän joukossaan.\nHirveästä kuolemasta pelastuneena ja tietäen olevansa jälleen matkalla\nhuronien kaupunkiin hän oli alistunut kohtaloonsa eikä kapinoinut enää\nsallimusta vastaan. Hän oli pelastuksestaan sanoinkuvaamattoman\nkiitollinen.\n\nEräälle vuolaalle ja kirkasvetiselle joelle saavuttuaan soturit\nlaskeutuivat ratsuiltaan ja levähtivät hevosten juodessa halukkaasti\nraikasta vettä. Eräs intiaani kosketti Isakia käsivarteen ja viittasi\nkorkeata vaahteraa kohti, jonka alla Ukkospilvi ja Myeraah istuivat.\nIsak käänsi hevosensa ja ratsasti sinne. Myeraahin silmät olivat\nväsyneet ja surulliset, mutta katse oli ylevä ja luja.\n\n\"Valkoinen kotka, tämä joki juoksee suoraan suuren virran äyräällä\nseisovaan linnoitukseen\", lausui hän lyhyesti ja melkeinpä kylmästi.\n\"Seuraa sitä, ja kun aurinko on siirtynyt tuon kukkulan kohdalle, olet\noman kansasi luona. Mene. Olet vapaa.\"\n\nHän kääntyi poispäin. Isakin päätä alkoi huimata; hän oli varmaankin\nkuullut väärin. Hän katsoi kiinteästi Myeraahiin ja näki tämän\nnieleskelevän tuskallisesti, vaikka kasvot olivatkin tyynet, ja että\nponin suitsia pitelevä käsi oli puristunut nyrkkiin. Hän katsahti\nUkkospilveen ja toisiin intiaaneihin. He istuivat kylminä ja\nvälinpitämättöminä, kasvoillaan tavallinen tutkimaton ilme.\n\n\"Myeraah, mitä tarkoitat?\" kysyi hän.\n\n\"Cornplanterin sanat sattuivat kipeästi Myeraahin sydämeen\", vastasi\ntyttö katkerasti. \"Hän puhui totta. Valkoinen kotka ei välitä\nMyeraahista. Myeraah ei tahdo pitää häntä enää häkissä. Hän on vapaa\nlentämään pois Myeraahin luota.\"\n\n\"Kotka ei huoli enää vapaudestaan. Rakastan sinua, Myeraah. Olet\npelastanut minut, ja nyt olen sinun. Jos seuraat minua kotiini ja tulet\nsiellä omakseni minun kansani tavalla, palaan kanssasi wyandotien luo.\"\n\nMyeraah loi häneen sanomatonta rakkautta uhkuvan katseen ja heittäytyi\nhuudahtaen hänen syliinsä. Sitten hän irroitti kätensä, selitti jotakin\nUkkospilvelle ja viittasi länteen. Päällikkö nousi hevosensa selkään,\nantoi jonkun käskyn ja ratsasti törmää alas veteen. Soturit seurasivat\njäljessä ja kahlauttivat ratsunsa matalan joen poikki kertaakaan\ntaaksensa katsahtamatta. Kun he olivat hävinneet pajukkoon toisella\npuolella, käänsivät rakastavaiset hevosensa itään.\n\n\n\n\nX\n\n\nEräs iltapäivä Fort Henryssä varhain kesällä. Eversti Zane istui\nkotinsa kynnyksellä ympärillään joitakin henkilöitä ja poltteli pitkää\nintiaanipiippua, jonka hän otti tämän tästä hampaistaan, puhaltaakseen\njuhlallisen savupilven ylös tyyneen ilmaan. Majuri McColloch ja\nkapteeni Boggs seisoivat hänen edessään, ja Silas Zane loikoi\nnurmikolla. Hänen vaimonsa seisoi ovella, ja Betty istui portailla\nnojaten päätään veljensä polveen. Kaikki näyttivät vakavilta ja\nhuolestuneilta. Jonathan Zane oli juuri palannut oltuaan poissa kolme\nviikkoa ja vastaili kysymyksiin, joita sateli hänelle joka taholta.\n\n\"Älkää nyt kyselkö enempää, niin kerron kaikki alusta loppuun saakka\",\noli hän juuri sanonut pyyhkien hikeä otsaltaan. Kasvot olivat laihat,\nparta ruokkoamaton, ja koko olemuksessa äärimmäisen väsymyksen leima.\n\"Eversti Crawfordilla oli neljäsataakahdeksankymmentä miestä\nkomennettavanaan, Slover ja minä oppaina, ja hänen tarkoituksensa oli\nmurskata shawneet yhdellä iskulla. Kun pääsimme Sandusky-joelle\nkiivaasti marssittuamme, emme nähneet yhtään intiaania. Crawford oli\ntoivonut yllättävänsä shawneet heidän omassa kylässään, ja kun kylä oli\nautio, emme tienneet, mitä tehdä. Slover ja minä kehoitimme häntä\nperäytymään viivyttelemättä, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä. Koetin\nselittää, että intiaanitiedustelijat, jotka olivat olleet koko kevään\nvalppaasti liikkeellä, olivat toimittaneet tiedon tästä toimenpiteestä\nkaikille heimoille. Tuo autioksi heitetty kylä ilmaisi minulle heti,\nettä shawneet ja delawarit oli hälytetty aseisiin ja ehkäpä vielä\nwyandotitkin pohjoisessa. Mutta eversti Crawford oli itsepäinen ja\npäätti jatkaa etenemistä intiaanien alueelle. Seuraavana päivänä\nkohtasimme intiaanit, jotka tulivat suoraan meitä vastaan, johtajina\ndelawaripäälliköt Pipe ja Wingenund. Taistelu oli tuskin alkanut, kun\npunanahat saivat lisäväkeä -- neljäsataa soturia huronipäällikkö\nShanshotan johdolla. Vihollinen lymysi puiden ja kivien takana,\nkätkeytyi kuoppiin ja hiipi kimppuumme pitkän heinikon suojassa. Heitä\nkykenivät vain intiaanien metsästäjät ampumaan, ja niitä Crawfordilla\noli vain muutamia, ehkä viisikymmentä kaiken kaikkiaan. Pidimme\nkuitenkin puoliamme koko päivän, vaikka menetimmekin kuusikymmentä\nmiestä, ja illalla sytytimme suuria nuotioita ollaksemme turvassa\nyöllisiltä hyökkäyksiltä.\n\n\"Aamunkoitteessa jatkoimme taistelua. Näin Simon Girtyn ratsastelevan\npaikasta toiseen valkoisella hevosella. Hän yllytti intiaaneja\ntaistelemaan kuin villipedot, ja heidän tulensa kävi niin tuhoisaksi,\nettä meidän oli pakko peräytyä. Slover, joka oli lähtenyt vakoilemaan,\npalasi iltapäivällä ja ilmoitti suuren ratsumiesjoukon lähestyvän, jota\nhän luuli eversti Crawfordin odottamaksi apuvoimaksi. Joukko saapuikin\npian ja osoittautui Butlerin brittiläiseksi jääkärirykmentiksi\nDetroitista. Crawfordin sotilaat tyrmistyivät, vihollisen tuli kiihtyi\nkiihtymistään, ja miehiä kaatui ympärillämme kuin heinää. Toiset\nheittivät luodikkonsa maahan ja lähtivät pakoon, monet suoraan\nintiaanien käsiin. Joidenkin kokeneiden rajaseudun miesten luulen\npäässeen pakenemaan, mutta suurin osa sortui kentälle. Itse piilouduin\nerääseen onttoon puuhun. Seuraavana päivänä, kun kaikki oli hiljaista\nryömin ulos, ja näin päänahattomia ja silvottuja ruumiita kaikkialla,\nmutta en löytänyt eversti Crawfordia. Punanahat olivat ryöstäneet\nkaikilta vaatteet, aseet, huovat ja kaikki, mikä oli vähänkin\narvokasta. Wyandotit olivat lähteneet luoteeseen ja delawarit ja\nshawneet itään. Seurasin jälkimmäisiä, koska heidän tiensä kulki kotia\nkohti, ja kolme päivää myöhemmin seisoin korkealla harjulla Wingenundin\nkylän yläpuolella. Näin eversti Crawfordia köytettävän paaluun ja tulen\ntuikattavan rovioon, joka oli kasattu hänen jalkoihinsa. Paikka, jossa\nseisoin, oli tuskin kahdensadan metrin päässä kylästä. Näin molemmat\nsotapäälliköt, Pipen ja Wingenundin, samoin Simon Girtyn. He katselivat\ntyynesti sivusta, miten heidän uhrinsa paistui hitaasti kuoliaaksi, ja\nhe olivat jokainen olleet kerran Crawfordin ystäviä. Intiaanit\nkiljuivat ja tanssivat paalun ympärillä, osoittaen kuolevan\nkiduttamisessa aivan helvetillistä kekseliäisyyttä. Kun lopulta eräs\nsoturi loikkasi rovion yli ja kiskaisi ohimennen päänahan vielä\nhengissä olevalta vangilta, en voinut enää nähdä enempää, vaan käännyin\nja kiiruhdin pois. Olen ollut monessa kaameassa paikassa, mutta tämä\noli pahin.\"\n\n\"Jumalani! Kuinka hirveätä -- ja ajatella, että tuo Girty oli kerran\nvalkoinen mies!\" huudahti eversti Zane.\n\n\"Hänestä oli vähällä tulla kuollut mies\", lausui Jonathan Zane\njylhästi. \"Luotini kaatoi hänen ison, valkoisen hevosensa hänen\naltaan.\"\n\n\"Olipa sääli, ettet osunut häneen\", sanoi Silas Zane.\n\n\"Wetzel tulee\", huomautti majuri McColloch. \"Mitä hän mahtaa tuumia\ntästä verilöylystä?\"\n\nWetzel yhtyi samassa joukkoon ja löi kättä Jonathanille. Kun häneltä\nkysyttiin, mitä hän arveli eversti Crawfordin retken epäonnistumisesta,\nilmoitti hän Sloverin juuri saapuneen Hugh Bennetin mökkiin melkein\nalastomana ja väsymykseen nääntymäisillään.\n\n\"Olen iloinen, että Slover pääsi sieltä hengissä. Hän vastusti alusta\nalkaen koko puuhaa. Jos Crawford olisi totellut meitä, olisimme\nsäästyneet tästä hirveästä onnettomuudesta, ja hän olisi pelastanut\nhenkensä. Tiesikö Slover, kuinka monta oli kaikkiaan pelastunut?\" kysyi\nJonathan.\n\n\"Vain joku harva. Punanahat eivät olleet ottaneet muita vankeja kuin\nCrawfordin ja Knightin.\"\n\n\"Näin Crawfordin heittävän henkensä poltinpaalussa, mutta Knightiä en\nnähnyt lainkaan. Ehkäpä hänet murhattiin matkalla delawarien kylään\",\nsanoi Jonathan.\n\n\"Minkä vaikutuksen arvelet tämän verilöylyn ja eversti Crawfordin\nkuoleman tekevän tilanteeseen yleensä, Lewis?\" kysyi eversti Zane.\n\n\"Että meillä on edessämme toinen yhtä verinen vuosi kuin 1777\", vastasi\nWetzel.\n\n\"Tarkoitat siis, että saamme odottaa milloin hyvänsä ikävyyksiä\nintiaanien taholta?\"\n\n\"Koko jokivarsi joutuu sodan jalkoihin. Hamiltonilla on tekeillä joku\npirullinen juoni Girtyn kanssa. Tuolla luopiolla on joku urkkija\njokivarren asutuksilla, ja hän tietää varustuksista ja niiden\npuolustuskuntoisuudesta aivan yhtä paljon kuin tekin, eversti Zane.\"\n\n\"Et suinkaan tarkoittane, että tuo urkkija on joku valkoinen?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Väitteesi on sangen rohkea, mutta ethän ole milloinkaan puhunut\nperättömiä. Menkäämme tuonne hiukan syrjään, niin saan puhua siitä\nlähemmin kanssasi\", sanoi eversti Zane nousten ja mennen veräjälle.\n\n\"Täällä on jotakin vinossa\", virkkoi metsästäjä. \"Kuukausi sitten\nyllätin tuon Miller-nimisen sotilaan nuuskimassa varustuksen vaiheilla\npaikoissa, joissa hänellä ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä, ja\nolen siitä lähtien pitänyt häntä silmällä. Jos epäilykseni pitävät\npaikkansa, pelaa hän jotakin korkeata peliä. En ole vielä saanut mitään\ntodistuksia, mutta asiat näyttävät pahalta.\"\n\n\"Tämäpä kummallista\", sanoi eversti. \"Muistan Jonathanin maininneen,\nettä hän kohtasi Millerin Kanawhan tienoilla kolme viikkoa sitten, kun\nCrawford oli joukkoineen matkalla shawneiden kylään. Eversti oli\nhoukutellut Milleriä mukaansa, mutta tämä oli sanonut, että hänellä oli\nkiire takaisin varustukseen, eikä hän ole vieläkään palannut.\"\n\n\"Sitä en ihmettele. Antakaa minun huolehtia hänestä, niin selvitän\ntämän vyyhden, sillä hän ei epäile minua, koska en ole sotilas. Teihin\nnähden hän on varuillaan.\"\n\n\"Saat toimia aivan vapaasti, mutta muista, että olet voinut erehtyäkin.\nIlmoita kaikesta minulle. En pidä hänestä, sillä hänellä on tapana\ntulla ja mennä ilman mitään ymmärrettävää syytä, ja se on tehnyt\nminutkin epäluuloiseksi. Mutta mitä ihmeen hyötyä hänellä voi olla\nmeidän pettämisestämme?\"\n\n\"En tiedä. Mutta siitä olen varma, että häntä kannattaa pitää\nsilmällä.\"\n\n\"No mutta Lewis!\" huudahti Betty, kun hänen veljensä ja metsästäjä\npalasivat toisten luo. \"Oletko tullut koko matkan tänne ilman\nluodikkoasi? Ja sinullahan on ihan uusi pukukin.\"\n\nLewis istuutui Betyn viereen ja katseli häntä hymyillen. Kasvot, joita\naurinko ei ollut vielä tummentanut, näyttivät poikkeuksellisen\nmiellyttäviltä, ja hänen pitkä, musta tukkansa, josta hän oli\nnaisellisen ylpeä, ja jota hän hoiti yhtä huolellisesti kuin\nluodikkoaan, lainehti hänen olkapäilleen.\n\n\"Tänään on syntymäpäiväni, Betty, mutta älä luule, että olen siitä\nsyystä näin hienoissa hepenissä. Tahdoin vain koettaa, onnistuisinko\nvaikuttamaan sinuun\", vastasi Lewis hilpeästi.\n\n\"Tämä tuli kovin äkkiarvaamatta, mutta olet saavuttanut tarkoituksesi.\nKuka teki pukusi? Ja mistä olet saanut kaikki nuo koreat ripsut ja\nkauniit nauhat?\"\n\n\"Ne otin eräästä intiaanikylästä ja puvun tein itse.\"\n\n\"Luulenpa, että minun on turvauduttava apuusi uuden leninkini\nneulomisessa\", huomautti Betty veitikkamaisesti.\n\n\"Nyt minun täytyy lähteä\", sanoi Wetzel nousten.\n\n\"Älä mene vielä. Ethän ole ehtinyt puhua minulle oikeastaan mitään\",\nvastasi Betty tyytymättömästi. Hän seurasi metsästäjää veräjälle.\n\n\"Milläpä tämmöinen intiaanien tappaja voisi huvittaa rajaseudun\nkaunotarta?\"\n\n\"Huvittamisesta viisi, mutta en ole näetkös tottunut siihen, ettei\nminua huomata\", vastasi Betty ja jatkoi hiljemmin: \"Mitä sanoit\nMilleristä? Kuulin häntä mainittavan, ja Eb näytti huolestuneelta. Mitä\nkerroit hänelle?\"\n\n\"Siitä ei nyt väliä, Betty. Riittää, kun tiedät, ettei eversti pidä\nhänestä, ja että hän on minunkin mielestäni paha mies. Ethän sinäkään\nvälitä hänestä, vai mitä. Betty?\"\n\n\"En hituistakaan.\"\n\n\"Älä seurustele hänen kanssaan enää, Betty. Hyvää yötä. Minun on\nmentävä illalliselle.\"\n\n\"Seis, Lew, tahi juoksen jälkeesi.\"\n\n\"Mitä hyötyä sinulla siitä olisi?\" naurahti Lewis. \"Et saisi minua\nkuitenkaan kiinni. Uskallan lyödä vaikka vetoa, että saavuttaisin sinut\ntuon puun kohdalla, vaikka päästäisin sinut alussa kaksikymmentä\naskelta edelle.\"\n\n\"Älä usko. Koettakaamme\", innostui Betty kääräisten hameenhelmat\nkäteensä. Hän oli aina valmis ottamaan vastaan sellaisen haasteen.\n\n\"Tässähän tuleekin kilpajuoksu, ellen erehdy\", nauroi eversti Zane.\n\"Jos voitat hänet niilläkin ehdoilla, Betty, olet tehnyt jotakin, jota\nei ole ennen tapahtunut.\"\n\n\"Silas, astupas kaksikymmentä askelta ja oikein pitkään\", sanoi Betty,\njoka oli aivan tosissaan.\n\n\"Pannaan nyt neljäkymmentä yksin tein\", vastasi Silas, joka oli alkanut\nmitata matkaa mahdollisimman pitkin askelin.\n\n\"Mitä Lewis katsoo?\" huomautti rouva Zane.\n\nWetzel oli paikalleen asettuessaan kääntynyt virralle päin. Rouva Zane\noli nähnyt hänen säpsähtävän, suoristautuvan äkkiä ja jäykistyvän\nliikkumattomaksi. Hänen huudahduksensa sai toisetkin kohdistamaan\nhuomionsa metsästäjään.\n\n\"Katsokaa!\" sanoi Wetzel viitaten joelle.\n\n\"Totta tosiaan, Wetzel, aina sinä näet jotakin\", ihmetteli eversti\nZane. \"Minne minun pitää nyt sitten katsoa? Mutta jumaliste! toisella\nrannalla on joku. Intiaani, saamari soikoon!\"\n\nJonathan törmäsi sisään. Kun hän ilmestyi ovelle, oli hänellä kolme\nluodikkoa.\n\n\"Näen hevosia, Lew. Mitä arvelet tästä?\" sanoi Jonathan. \"Tuo on\nintiaanien esiintymiseksi oikeastaan aivan liian rohkeata, ellei heitä\nole suuri joukko.\"\n\n\"Vihamieliset punanahat eivät näyttäytyisi noin avoimesti. Ehkäpä ne\neivät olekaan intiaaneja. Menkäämme alas törmälle.\"\n\n\"Sen teemme\", huudahti Betty kiiruhtaen Wetzelin jälkeen.\n\nEversti Zane seurasi häntä, ja pian oli koko joukko menossa rantaan.\nTörmälle saavuttuaan he näkivät kahden hevosen laskeutuvan vastakkaista\ntörmää alas ja kahlaavan veteen. Sitten ne katosivat näkyvistä. Pitkät\npuut loivat synkän varjon veteen ja hevoset olivat hävinneet niiden\npimentoon. Eversti Zane ja Jonathan etsivät jotakin korkeampaa kohtaa,\njosta oli parempi näköala virralle.\n\n\"Tuolla ne tulevat\", huusi Silas.\n\n\"Aivan niin. Näen niiden juuri ilmestyvän varjosta, ja kummallakin\nhevosella on ratsastaja selässään\", virkkoi eversti. \"Mitähän tämä\nmerkitsee, Lew? Voitko erottaa, ketä ne ovat?\"\n\n\"Isak ja joku intiaanityttö\", vastasi Wetzel.\n\nTämä yllättävä vastaus aiheutti kiihkeätä jännitystä pienessä ryhmässä.\nSitä seurasi sarja hämmästyneitä huudahduksia.\n\n\"Taivas, minkälaiset silmät sinulla on, Wetzel!\" ihmetteli eversti.\n\"Kunpa olisitkin oikeassa. Nyt näen etumaisen ratsastajan heiluttavan\nkättään.\"\n\n\"Oh, Bessie, Bessie! Lew on varmasti oikeassa. Katso Tigeä\", sanoi\nBetty kiihtyneesti.\n\nKaikki olivat unohtaneet koiran. Se oli tullut törmälle Betyn keralla\nja oli painautunut aivan hänen jalkoihinsa. Ensin se vapisi, sitten\nvikisi ja juoksi vihdoin rajusti haukkuen törmää alas ja syöksähti\nveteen.\n\n\"Halloo, Betty!\" kajahti virralta selkeä ääni, josta ei voinut erehtyä.\nTulija oli Isak.\n\nVaikka aurinko oli jo kauan sitten painunut harjujen taakse, oli vielä\nniin valoisaa, että rannalla olijat tunsivat Isak Zanen, joka istui pää\npystyssä hevosensa selässä ja piteli suitsista vieressään uivaa ponia.\nTämän selässä istui etukumarassa ja kädet harjaan takertuneina eräs\nsolakka tyttö.\n\nEversti Zane ja Jonathan seisoivat jo alhaalla vedenrajassa valmiina\ntarttumaan suitsiin ja auttamaan hevoset jyrkkää törmää ylös. Ylhäällä\nseisova, kiihkeästi viittoileva ryhmä sai uudisasukkaan toisensa\njälkeen kiiruhtamaan paikalle. Kapteeni Boggs ja Alfred Clarke\nilmestyivät varustuksesta ja vanha Sam tuli juosten takapihalta. Kaikki\nsyöksähtivät aivan törmän reunalle, kun eversti Zane ja Jonathan\ntarttuivat suitsiin ja taluttivat hevoset liukasta rinnettä ylös.\n\n\"Eb, Jack, Silas, tässä sitä taas ollaan hengissä ja terveenä!\"\nhuudahti Isak hypähtäen maahan. \"Betty kultaseni, se olen minä, Isak.\nÄlä tuijota minuun kuin aaveeseen.\"\n\nBetty juoksi hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Isak\nsuuteli häntä hellästi ja irroittautui sitten hänen syleilystään.\n\n\"Tulet aivan märäksi. Iloinen nähdessäsi minut, vai mitä? Tämä on\nelämäni onnellisin hetki. Betty, minulla on mukanani eräs, jota sinun\ntulee rakastaa. Tämä on Myeraah, sisaresi. Hän on märkä ja viluinen.\nVie hänet kotiin ja anna hänelle kuivat vaatteet, ja sinun on\nunohdettava kaikki, mitä on ollut, sillä Myeraah on pelastanut minut\nkidutuspaalusta.\"\n\nBetty oli unohtanut veljensä kumppanin. Hän kääntyi ja näki vieressään\nsolakan tytön. Märkä, tahriintunut ja repaleinen intiaaniasukaan ei\nkyennyt salaamaan vartalon sulavia ääriviivoja. Hän näki kauniit\nkasvot, yhtä valkoiset kuin omansa, ja tummat silmät, jotka olivat\ntäynnä kyyneliä.\n\n\"Kotka on vapaa\", lausui intiaanityttö matalalla, sointuvalla\näänellään.\n\n\"Olette tuonut hänet kotiin luoksemme. Tulkaa\", sanoi Betty ottaen\nvapisevaa tyttöä kädestä.\n\nKyläläiset ryhmittyivät Isakin ympärille ja tervehtivät häntä\nsydämellisesti. Hänelle sateli kysymyksiä joka taholta. Oliko hän\nvapaa? Kuka oli tuo intiaanityttö? Oliko hän karannut ja houkutellut\nhänet mukaansa? Valmistautuivatko intiaanit sotaan?\n\nTiellä everstin kotiin Isak selosti lyhyesti pakonsa wyandotien\nkylästä, joutumisensa Cornplanterin vangiksi ja miten hän oli\npelastunut, sekä Cornplanterin kylässä näkemänsä sotaiset puuhat ja\nmitä Girty oli kertonut eversti Crawfordin kuolemasta.\n\n\"Mistä johtuu, että sinulla on intiaanityttö mukanasi?\" kysyi eversti\nZane, kun he erosivat uteliaista kyläläisistä ja astuivat sisään.\n\n\"Menen naimisiin Myeraahin kanssa ja toin hänet siinä tarkoituksessa\ntänne. Kun olemme aviopari, palaan takaisin wyandotien luo ja elelen\nsiellä, kunnes rauha on julistettu.\"\n\n\"Hm! Tuleeko se julistettavaksi?\"\n\n\"Myeraah on luvannut sen, ja uskon hänen voivan saada sen aikaankin,\nvarsinkin jos menen naimisiin hänen kanssaan. Rauha huronien kanssa voi\nvaikuttaa, että shawneetkin suostuvat tekemään sovinnon. Aion\ntyöskennellä taukoamatta sen hyväksi, mutta olen joka tapauksessa\nvelvoitettu olemaan Myeraahin luona, vaikka rauhaa ei tulisikaan sillä\ntaholla. Hän pelasti minut mitä kaameimmasta kuolemasta.\"\n\n\"Jos avioliittosi tämän intiaanitytön kanssa takaa meille rauhan vanhan\nTarhen puolelta, on se enemmän, kuin sodalla konsanaan saavutettaisiin.\nMutta en tahtoisi sinun palaavan sinne takaisin. Saammeko nähdä sinua\nenää milloinkaan?\"\n\n\"Kyllä, ja usein, toivon. Jos otan Myeraahin vaimokseni, eivät huronit\nrajoita vapauttani vähimmälläkään tavalla.\"\n\n\"Se muuttaa asian.\"\n\n\"Jospa sinä ja Jonathan olisitte olleet näkemässä, kun Ukkospilvi\nkarahdutti kahdensadan soturinsa keralla Cornplanterin kylään! Se oli\njotakin suurenmoista. Kaikki soturit olivat sulloutuneet tiheään\npiiriin paalun ympärille, johon minut oli köytetty, ja rovio paloi jo.\nSamassa rikkoi hirveä huuto hiljaisuuden. Se oli Ukkospilven sotahuuto.\nTunsin sen heti, sillä olin kuullut sen ennenkin, ja olin tuskin\nehtinyt selvitä hämmästyksestäni, kun Ukkospilvi lasketti sotureineen\ntäyttä laukkaa aukealle. Yllätys oli niin täydellinen, että he olisivat\nvoineet, jos olisivat tahtoneet, polkea Cornplanterin soturit\njalkoihinsa, surmata monta ja polttaa kylän. Olen varma, ettei\nCornplanter selviä hämmästyksestään moneen kuukauteen.\"\n\nBetty ei ollut milloinkaan kärsinyt puhuttavankaan intiaanitytöstä,\njoka oli ollut syynä veljen pitkälliseen poissaoloon, mutta tietäessään\nIsakin jälleen palanneen hän oli nyt niin onnellinen, että hän oli\nvalmis antamaan kaikki anteeksi, ja intiaanitytön kalpeat ja väsyneet\nkasvot liikuttivat sitäpaitsi hänen hellää sydäntään. Hän tunsi\nvaistomaisesti, että tämä oli Myeraahille kova koetus. Intiaanityttöä\npeloitti epäilemättä, että hänen lemmittynsä omaiset olisivat hänelle\nkatkeria. Vapisevat kädet ja arastelevat silmäykset viittasivat siihen.\n\nKuultuaan, että Myeraah puhui englantia, Betty alkoi tuntea joka hetki\nyhä suurempaa mielenkiintoa häntä kohtaan. Hän haki esille kuivia\nvaatekappaleita ja riisuessaan likomärän ja tahriintuneen puvun\nvieraansa yltä hän jutteli vilkkaasti koko ajan. Hän kertoi, kuinka\nonnellinen hän oli siitä, että Isak oli hengissä ja voi hyvin, ja sanoi\nsankarillisuuden, jota Myeraah oli osoittanut pelastaessaan hänet,\nsovittavan kaiken, mitä oli ollut, ja että kaikki toivottivat hänet\nsydämellisesti tervetulleeksi Isakin kotiin.\n\nBetyn herttainen ja vilpitön kiitollisuus sai Myeraahin vähitellen\nrauhoittumaan, ja kun Betty oli pukenut hänet valkoiseen leninkiin,\nharjannut ja palmikoinut mustan tukan ja solminut siihen heleän nauhan,\noli hän jo siinä määrin unohtanut pelkonsa, ettei hän voinut olla\nkatsahtamatta peiliin, miltä hän näytti.\n\n\"Oh, kylläpä te olette suloinen\", huudahti Betty. \"Tuossa puvussa teitä\nei tuntisi kukaan wyandotien prinsessaksi.\"\n\n\"Myeraahin äiti oli valkoinen nainen.\"\n\n\"Olen kuullut tarinanne, Myeraah, ja se on ihmeellinen. Teidän täytyy\nkertoa minulle kaikki elämästänne intiaanien luona. Puhutte englantia\nmelkein yhtä hyvin kuin minä. Kuka opetti sitä teille?\"\n\n\"Valkoinen kotka opetti Myeraahin puhumaan englantia ja\nCoureurs-des-bois'it ranskaa.\"\n\n\"Sitten olette minua oppineempi, Myeraah. Ja minulla kun oli oikein\nranskalainen opettajakin\", sanoi Betty nauraen.\n\n\"Halloo siellä!\" kuului Isakin ääni alhaalta.\n\n\"Tule tänne, Isak\", käski Betty.\n\n\"Onko tämä minun intiaanilemmittyni?\" huudahti Isak pysähtyen ovelle.\n\"Betty, eikö hän ole --\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Betty, \"hän on todellakin kaunis.\"\n\n\"Tule, Myeraah, meidän on mentävä illalliselle\", sanoi Isak ottaen\nhänet syliinsä ja suudellen häntä. \"Nyt sinun ei pidä pelätä eikä\nvälittää siitä, että sinua katsellaan.\"\n\n\"Kaikki ovat sinulle ystävällisiä\", virkkoi Betty ottaen häntä kädestä.\nMyeraah oli pujottautunut Isakin käsivarren alitse ja epäröi. \"Tulkaa\",\njatkoi Betty, \"olen koko ajan vieressänne, eikä teidän tarvitse puhua,\nellette halua.\"\n\nNäin turvattuna Myeraah salli Betyn viedä hänet alas. Isak oli mennyt\nedellä ja odotti ovella.\n\nTilava arkihuone oli kirkkaasti valaistu. Rouva Zane järjesteli\nlautasia pöydälle, ja vanha Sam ja Anni juoksivat kahakäteen pöydän ja\nkeittiön väliä. Eversti Zane oli juuri noussut kellarista tomuttunut\nnassakka kainalossaan. Se saattoi olla ulkonäöstä päättäen\nruutinassakkakin, mutta everstin veitikkamainen silmänisku ilmaisi,\nettä se sisälsi jotakin, joka oli ehkä yhtä arvokasta kuin ruutikin,\nmutta ei aivan niin vaarallista. Siinä oli viiniä, joka oli\nneljättäkymmentä vuotta vanhaa, ja nassakka oli eversti Zanen muiden\ntavaroiden keralla kestänyt onnellisesti pitkän muuttomatkan Virginian\nvuorten yli ja Ohio-virtaa alas. Eversti Zane ajatteli, että juhla,\njonka hän oli nyt järjestänyt Isakin kunniaksi, oli sopiva tilaisuus\nmaistella sen sisältöä.\n\nMajuri McColloch, kapteeni Boggs ja Hugh Bennet olivat kutsuvieraina.\nWetzel oli luvannut tulla, ja Lydia ja Alice olivat jo saapuvilla.\n\nKun Isak saatteli ylpeällä ilmeellä molemmat tytöt huoneeseen, näki\nvanha Sam heidät ja huudahti: \"Herran tähden, rouva Zane, kuin kaksi\nomenaa, joita ei erota toisistaan!\"\n\nBetty ja Myeraah olivat yhdennäköiset. He olivat melkein saman\nkokoiset, pitkät ja solakat. Betyn silmät säteilivät ja hän hymyili\niloisesti, mutta Myeraah punastui ja kalpeni vuorotellen.\n\n\"Ystävät, tämä on Myeraah, Tarhen tytär\", lausui Isak koruttomasti.\n\"Meidät vihitään huomenna.\"\n\n\"Oh, miksi et sanonut minulle?\" kysyi Betty suuresti hämmästyneenä.\n\"Myeraah ei puhunut siitä mitään.\"\n\n\"Myeraah on näetkös siinäkin suhteessa naisista oivallisin, että hän\ntietää, milloin vaieta\", vastasi Isak hymyillen.\n\nOvi aukeni ja Will Martin ja Alfred Clarke astuivat sisään.\n\n\"Kaikki ovat nyt saapuvilla, Bessie, niin että emmeköhän käy pöytään\",\nsanoi eversti Zane. \"Ja, hyvät ystävät, sallikaa minun sanoa, että\nmeillä on nyt syytä riemuita, ei ainoastaan huomenna vietettävien\nhäiden johdosta, sillä niitähän voimme saada minä päivänä hyvänsä, jos\nBetty ja Lydia olisivat yhtä yritteliäät kuin tämä Alice kunnon\npuolison hankkimisessa, vaan senkin tähden, että Isak on nyt vapaa ja\nvoi todennäköisesti hankkia meille rauhan huronien mahtavan heimon\npuolelta, seikka, jolla on meille kaikille ja varsinkin teille, nuoret,\nkauaskantava merkitys, sillä huronien ystävyys ei voi olla\nvaikuttamatta rauhaarakentavasti toisiinkin heimoihin. Ehkä minäkin\nsaan nähdä päivän, jolloin unelmani ovat toteutuneet -- rauhalliset ja\nystävälliset suhteet intiaanien kanssa ja itsenäisyytemme turvattuna,\nja että viljelykset kukoistavat, asutukset kasvavat ja tämä ihana maa\navautuu muulle maailmalle. Sentähden iloitkaamme, olkoon jokainen\nonnellinen, antakaa iloisimman naurunne kajahdella ja kertokaa parhaat\ntarinanne.\"\n\nBetty oli punastunut Alfredin astuessa sisään ja sitten everstin\nhuomautuksen johdosta, ja se, että hän huomasi joutuneensa istumaan\npöydässä vastapäätä Alfredia, lisäsi vain hänen hämminkiään. Häntä\nvaivasi selittämätön ujous eikä hän voinut nostaa silmiään\nlautasestaan. Hän oli nyt ensi kerran Alfredin läheisyydessä sen\nsunnuntain jälkeen, jolloin he olivat nähneet toisensa rukoushuoneen\nportailla, ja tämä jälleennäkeminen teki häneen omituisen vaikutuksen.\nHämmingistään vihdoin hiukan selvittyään hän katsahti salavihkaa\nAlfrediin, mutta ei nähnyt tämän säteilevillä kasvoilla merkkiäkään\nmurtuneisuudesta, josta hänen veljensä oli puhunut. Nuori mies näytti\npäinvastoin erittäin hyvinvoivalta, puheli ja nauroi Lydian kanssa ja\nsöi kuin kuka hyvänsä terve mies, mikä sai Betyn merkillisen ujouden\nmuuttumaan aivan äkkiä selittämättömäksi närkästyksen tunteeksi. Oliko\nkonsanaan kuultu, että mies, joka oli kirjeestään päättäen\nsilmittömästi rakastunut, saattoi näyttää hyvinvoivalta ja ilakoida\nmuiden kuin valittunsa kanssa? Ei. Se oli hänellä jo voitettu aste,\nsiinä kaikki. Samassa Alfred kääntyi ja katsoi Bettyä silmiin. Betty\npainoi heti katseensa alas, mutta ei niin äkkiä, ettei hän olisi nähnyt\nAlfredin katseessa piilevää äänetöntä nuhdetta.\n\n\"Toivottavasti saamme pitää sinut nyt jonkin aikaa täällä luonamme,\neikö totta?\" kysyi Betty Isakilta.\n\n\"Ei, Bettyseni, viivyn vain pari päivää. Älä näytä noin surulliselta.\nEn palaa enää vankina wyandotien kylään. Voimme tulla Myeraahin kanssa\nusein sinua tervehtimään, mutta juuri nyt tahdon lähteä heti\npaluumatkalle estääkseni delawareja yllyttämästä Tarhea sotaan.\"\n\n\"Isak, uskon teidän tekevän nyt mahdollisimman viisaasti, kun\nlopultakin otatte tämän askeleen\", virkkoi kapteeni Boggs. \"Ja kun\nkatselen morsiantanne, myönnän, etten käsitä, miten jaksoitte seisoa\nkannallanne tähän saakka.\"\n\n\"Aivan niin, kapteeni\", vastasi Isak, \"mutta vankina ollessani en\nvoinut olla tyytyväinen, näettekös. Minun täytyi ensin päästä\nvapaaksi.\"\n\n\"Olit toisin sanoen sokea\", huomautti Alfred hymyillen.\n\n\"Niin olin. Sinä olisit varmasti huomannut prinsessani kauneuden paljoa\nennen, jos olisit ollut minun sijassani, ja nyt ette saa heitellä\nMyeraahiin niin paljon ihailevia silmäyksiä, sillä hän ei ole,\nnäettekös, tottunut sellaiseen. Tästäpä muistankin, että minullahan on\nhuomenna sangen rasittava päivä edessäni. Arvaan teidän kaikkien\ntahtovan suudella häntä.\"\n\n\"Ja Betty on morsiusneitona. Hänelläkin tulee olemaan\nkoettelemuksensa\", huomautti eversti Zane.\n\n\"Ajattelepas sitä, Alfred\", sanoi Isak. \"Saada suudella kahta rajaseudun\nkauneinta tyttöä -- sellaista tilaisuutta et saa kuin kerran\neläessäsi.\"\n\n\"Yleinen häätapa, vai kuinka?\" kysyi Alfred kylmästi.\n\n\"Tapa kyllä, jos vain saatte tytön käsiinne\", vastasi eversti Zane.\n\nBetty oli jälleen punastunut kuullessaan Alfredin kylmät sanat. Kuinka\nhän uskalsi? Betyn täytyi tahtomattaankin katsoa häneen, ja hän näki\nAlfredin vakavissa sinisissä silmissä yhtä selvästi, kuin jos se olisi\nollut kirjoitettu, erään muiston heijastuksen -- muiston eräästä\nsuudelmasta. Hän painoi päänsä alas, häpeän puna poskillaan ja sydän\ntäynnä rakkautta ja katumusta.\n\n\"Tilaisuus on minullekin kerrassaan oivallinen\", virkkoi Wetzel. Hänen\nhuomautuksensa keskitti kaikkien katseet häneen.\n\n\"Sitä en usko\", sanoi Isak. \"Ettäkö te, Lew, suutelisitte jotakin\ntyttöä?\"\n\n\"Onhan sitä nyt kummempaakin tapahtunut\", huomautti eversti Zane.\n\n\"Olet jo unohtanut metelin, jonka nostit, kun pojat suutelivat minua\",\nlausui rouvat Zane kiusoittelevasti.\n\n\"Kultaseni\", vastasi eversti Zane vaivautuneesti, \"en nostanut mitään\nmeteliä, kuten sanasi kuuluivat, ennenkuin pojat olivat suudelleet\nsinua paljoa useammin kuin mitä oli lupa.\"\n\n\"Isak, kertokaa meille vielä yksi asia\", pyysi kapteeni Boggs. \"Mistä\nMyeraah sai tietää teidän joutuneen Cornplanterin vangiksi? Jälkien\nseuraaminen ei kai voinut tulla kysymykseenkään?\"\n\n\"Tahdotko kertoa meille?\" kysyi Isak Myeraahilta.\n\n\"Eräs lintu toi minulle sanan\", vastasi Myeraah.\n\n\"Hän ei tule sitä milloinkaan ilmaisemaan\", sanoi Isak, \"ja sentähden\nuskon Simon Girtyn käyneen hänelle ilmoittamassa, että olin\nCornplanterin käsissä. Kun intiaanit olivat köyttäneet minut paaluun,\ntuli Girty luokseni ja kuiskasi, että hän oli varmaankin myöhästynyt.\"\n\n\"Girty on voinut tehdä sen\", myönsi eversti Zane. \"Otaksun, ettei hän\ntohtinut tehdä mitään Crawford poloisen auttamiseksi.\"\n\n\"Isak, voisitko saada Myeraahin kertomaan jotakin\", kuiskasi Betty.\n\"Minusta on niin mieluista kuulla hänen puhuvan.\"\n\n\"Myeraah, laulaisitko meille jonkin huronien lemmenlaulun?\" sanoi Isak.\n\"Tahi ellet tahdo laulaa, kerro jotakin. Haluaisin heidän saavan\nkuulla, kuinka hyvin puhut kieltämme.\"\n\n\"Mitä Myeraah kertoisi?\" kysyi tyttö ujosti.\n\n\"Tarinan Seisovasta kivestä.\"\n\n\"Oli kerran kaunis intiaanityttö, joka asui suuressa, ihanassa\nmetsässä\", aloitti Myeraah katsoen alas ja pujottaen sormensa Isakin\nkäteen. \"Hän oli kaunis kuin nouseva aurinko, ja hänen äänensä voitti\nvienoudessa purojen solinankin. Läheltä ja kaukaa vaelsi sotureita\nkatsomaan hänen hurmaavia kasvojaan. Hän hymyili heille, ja he sanoivat\nhäntä Hymyileväksi kuuksi. Suuren järven rannoilla asui samaan aikaan\neräs wyandotipäällikkö. Hän oli nuori ja rohkea. Kukaan soturi ei ollut\nTarhea suurempi. Hymyilevä kuu lumosi hänen sydämensä. Hän tuli monta\nkertaa kosimaan, mutta Hymyilevä kuu sanoi: 'Mene, tee urotöitä ja tule\njälleen'.\"\n\n\"Tarhe samosi itään ja länteen. Hän toi kalliita lahjoja vieraista\nmaista, mutta Hymyilevä kuu sanoi: 'Mene ja lyö viholliseni'. Tarhe\nmaalasi kasvonsa ja lähti sotaan ja tappoi kaikki soturit, jotka\nHymyilevä kuu oli luetellut. Sitten hän palasi palkinnolleen, mutta\nHymyilevä kuu viekasteli ja sanoi: 'Juokse hirveä nopeammin, ole\nmajavaa viisaampi ja sukella kuikkaa syvemmälle'.\"\n\n\"Tarhe suoritti kokeet ja palasi saarelle, jossa Hymyilevä kuu asui.\nJärvet olivat paksussa jäässä ja lunta oli paljon. Hymyilevä kuu ei\nnoussut tulensa äärestä sanoessaan: 'Päällikkö on suuri soturi, mutta\nHymyilevä kuu ei ole helposti saatavissa. On kylmä. Muuta talvi\nkesäksi, niin Hymyilevä kuu rakastaa sinua'.\"\n\n\"Tarhe huusi korkealla äänellä Suurelle hengelle: 'Tee minut tuulten ja\nilmojen herraksi!'\"\n\n\"Ääni vastasi metsästä: 'Tarhe, sinä suuri soturi ja viisas päällikkö,\nälä tuhlaa aikaa, vaan palaa heti wigwamiisi'.\"\n\n\"Tarhe ei ollut kuulevinaan, vaan huusi vastaan: 'Tarhe voittaa tahi\nkuolee. Tee minut tuulten ja ilmojen herraksi, niin että voin\nkarkoittaa jään takaisin pohjoiseen'.\"\n\n\"Hirveä myrsky riehahti valloilleen, lämmin etelä alkoi puhaltaa hyistä\npohjoista ja jäätävää luodetta vastaan, lumen henget pakenivat\nsadepisaroiden tieltä, joet loivat ryskyen jäänsä, valkoiset vuoret\nsulivat, ja katso! oli kesä.\"\n\n\"Vuoren huipulla Tarhe odotti morsiantaan. Hän ei väsynyt, vaan odotti\nuskollisesti vuodesta vuoteen, kunnes hän muuttui kiveksi. Siellä hän\nseisoo vielä tänä päivänäkin, Seisova kivi, sukupolvia vanha.\nHymyilevän kuun Suuri henki muutti yötuuleksi, joka aina hämärän tultua\nvaikeroipi metsän puissa ja vuorten huipuilla.\"\n\nKaikki kiittivät ja ylistivät vilpittömästi Myeraahin kertomusta ja\npyysivät häntä esittämään vielä jonkun toisenkin tarinan, mutta hän\npudisti hymyillen päätään. Ujoudestaan hiukan päästyään hän seurasi nyt\nmitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla yleistä keskustelua.\n\nEversti Zanen vanha viini virtasi vetenä. Tapa vaati, että vieraan\nmalja täytettiin heti kuin se oli tyhjä, sillä paljoa juomista\npidettiin tämmöisissä tilaisuuksissa pikemmin hyvänä kuin pahana.\nEversti Zane ei sallinut kuitenkaan tämän tavan mennä kodissaan\nmilloinkaan liian pitkälle.\n\n\"Ystävät, ilta käy jo myöhäiseksi\", lausui hän. \"Huomenna meillä on\npäivän suuren tapahtuman kunniaksi kaikenlaisia huveja, kuten\nampumiskilpailuja, juoksukilpailuja ja sen semmoisia. Olemme kapteeni\nBoggsin kanssa päättäneet jakaa palkintojakin, ja odotan, että tytöt\nvoivat lahjoittaa yhtä ja toista, joka saa pojat koettamaan voimiaan\nentistä kiihkeämmin.\"\n\n\"Onko tytöille myös varattu tilaisuus näyttää taitoaan juoksussa?\"\nkysyi Isak. \"Jos on, niin tahtoisin mielelläni nähdä Betyn ja Myeraahin\nkilpasilla.\"\n\n\"Betty voittaa kaikki naiset rajaseudulla, niin punaiset kuin\nvalkoisetkin\", sanoi Wetzel. \"Ja uskonpa hänen jättävän jälkeensä monet\nmiehetkin.\"\n\n\"Ehkäpä annammekin hänen koettaa huomenna\", vastasi eversti. \"Hän\njuoksee hyvin, mutta viime aikoina hän näyttää syventyneen kirjoihinsa\nja --\"\n\n\"Se ei ole totta, Eb\", keskeytti Betty.\n\nEversti nauroi ja taputti sisartaan poskelle. \"Leikki sijansa saakoon,\nBettyseni\", sanoi hän sitten ja jatkoi nousten: \"Juokaamme nyt\nmorsiamen ja sulhasen malja. Kapteeni Boggs, lasinne.\"\n\n\"Juomme morsiamen kauneudelle ja sulhasen onneksi\", lausui kapteeni\nBoggs kohottaen lasiaan.\n\n\"Älkää unohtako morsiusneitoa\", sanoi Isak.\n\n\"Niin, ja morsiusneidolle. -- Herra Clarke, ettekö tahtoisi pitää\npientä puhetta?\" kysyi eversti.\n\nClarke nousi ja lausui: \"Olisin iloinen, jos voisin esittää jotakin\ntähän tilaisuuteen sopivaa, mutta pelkään, etten kykene siihen. Uskon\neversti Zanen tavoin, että tämä intiaaniprinsessa on ensimmäinen askel\nsiihen rauhanliittoon, joka on kerran yhdistävä punaiset ja valkoiset\nmiehet. Hänen nimensä pitäisi olla Valkoinen kyyhkynen Valkoisen kurjen\nasemesta. Herrat, kehoitan teitä nousemaan ja kohottamaan maljanne\nhänen terveydekseen ja onnekseen.\"\n\nMalja juotiin. Clarke täytti lasinsa ja nosti sen korkealle päänsä\npäälle katsoen Bettyyn.\n\n\"Hyvät herrat, morsiusneidon malja! Neiti Zane, juokaamme\nterveydeksenne ja onneksenne.\"\n\n\"Kiitos\", sopersi Betty katsoen alas. \"Toivotan teille kaikille hyvää\nyötä. Tulkaa, Myeraah.\"\n\nIntiaanitytön silmät loistivat kuin tähdet, kun hän kääntyi Bettyyn\nheidän päästyään kahdenkesken.\n\n\"Sisareni on tehnyt minut hyvin onnelliseksi\", kuiskasi hän hiljaa.\n\"Myeraahin sydän on täysi.\"\n\n\"Uskon sinun olevan onnellinen, sillä tiedän sinun rakastavan Isakia\nkaikesta sydämestäsi.\"\n\n\"Myeraah on aina rakastanut häntä. Ja Myeraah tahtoo rakastaa hänen\nsisartaankin.\"\n\n\"Ja minä sinua, Myeraah\", sanoi Betty. \"Rakastan sinua sentähden, että\npelastit hänet. Ah, Myeraah, rakkautesi on ollut suuri ja ihmeellinen.\"\n\n\"Sisartani rakastetaan\", kuiskasi Myeraah. \"Myeraah näki suuren\nmetsästäjän katseen. Se oli yhtä surumielinen kuin tumman veden\npinnassa välkehtivä kuun kuvajainen. Hän rakastaa sinua. Ja se toinen\nkatsoi sisareeni silmillä, jotka muistuttivat pilvien pehmeästä\nsinestä. Hänkin rakastaa sinua.\"\n\n\"Sshh!\" kuiskasi Betty väristen ja kätki kasvonsa. \"Ssh, Myeraah, älä\npuhu hänestä.\"\n\n\n\n\nXI\n\n\nSeuraava päivä oli lämmin ja aurinkoinen, kukat tuoksuivat, ja linnut\nvisersivät iloisesti. Vanhan ja monessa taistelussa kolhiintuneen\nvarustuksen edessä olevassa näköalassa oli jotakin maalauksellista.\nVilliviinin kattamat, matalat mökit harjun rinteellä näyttivät pikemmin\nkuvakirjan taloilta kuin todellisilta ihmisasunnoilta, ja mylly\npalaneine kattoineen -- intiaanien jättämä muisto -- ja suurine\nrattaineen, joka seisoi nyt, saattoi olla ränsistyneestä ulkonäöstään\npäättäen sadankin vuoden vanha.\n\nIsak ja hänen intiaanimorsiamensa istuivat eräällä matalalla kummulla\nsametinpehmoisella nurmikolla. Hän oli valinnut tämän paikan koska\nsiitä oli hyvä näköala vihreälle aukealle, jossa kilpailut piti\npidettämän. Hänen ympärillään seisoi joukko naisia ihailevassa\npiirissä. He katselivat hänen vaimoaan ja juttelivat kuiskaten tämän\nvalkoisesta hipiästä, pienistä käsistä ja kauneudesta. Tytöt\ntuijottivat häneen suurin, ihmettelevin silmin. Pieniä poikia juoksi\nryhmän ympärillä; he tyrkkivät toisiaan, pyörivät heinikossa ja\nkirkuivat riemusta.\n\nTilaisuus oli loistossaan ainutlaatuinen ja oli houkutellut paikalle\nasutuksen kaikki miehet, naiset ja lapset. Eversti Zane ja Sam\npystyttivät parhaillaan jykevää paalua aukean keskelle. Sitä tarvittiin\nampumakilpailuissa. Kapteeni Boggs ja majuri McColloch järjestivät\nosanottajia paikoilleen. Jonathan Zane, Will Martin, Alfred Clarke --\nkaikki nuoret miehet tarkastelivat huolellisesti luodikoitaan. Betty\nistui mustan oriin selässä, jonka eversti Zane oli anteliaasti\nlahjoittanut ensi palkinnoksi. Betty oli säteilevän iloinen ja oli\njuuri saanut Isakin nostamaan hänet korkean oriin selkään, josta hän\naikoi seurata kilpailuja. Wetzel oli ainoa, johon yleisen iloisuuden\nhenki ei näyttänyt tarttuneen. Hän seisoi syrjässä pitkään luodikkoonsa\nnojaten ja oli syventynyt tarkastelemaan metsää joen toisella rannalla.\n\n\"No pojat!\" huusi eversti Zane, \"nyt voimme alkaa. Kukin ampuu vain\nkerran, paitsi silloin kun ollaan tasaväkisiä. Koettakaa nyt\nparastanne.\"\n\nEnsin ammuttiin \"naulan kantaan\", ja kun oikeat naulat olivat sangen\nharvinaisia, tehtiin naula tavallisesti puukonterästä, vanhasta\nviilasta tahi hopeastakin. Se lyötiin keveästi paaluun, ja kilpailijat\nampuivat siihen silmänkantaman matkalta. Naulan ajaminen puuhun sadan\naskeleen päästä oli teko, johon vain aniharvat pystyivät. Monet\nmetsästäjät pitivät sitä vaikeampana kuin \"kynttilän sammuttamista\",\nerästä toista ampumataidon koetusta, jossa ammuttiin pimeässä, maalina\npalava kynttilä, joka oli sammutettava yhdellä laukauksella, kynttilää\nvahingoittamatta. Monet uudisasukkaat, ja varsinkin ne, jotka\nkäsittelivät enemmän auraa kuin luodikkoa, ampuivat tuen päältä ja\nasettivat sammaltukon piipun alle estääkseen sitä hypähtämästä\nlaukauksen sysäyksestä.\n\nKilpailu alkoi. Ensimmäisessä kuuden sarjassa Jonathan Zane ja Alfred\nClarke ampuivat parhaiten. Kummankin luoti osui sisimpään ympyrään\npuolen tuuman päähän naulasta.\n\n\"Todellakin hyvä laukaus, Alfred\", sanoi eversti Zane. \"Olette\nhuomattavasti edistynyt sitten viime kilpailujen jälkeen.\"\n\nToiset kuusi astuivat paikoilleen, mutta heistä ei saanut yksikään\nsattumaa sisimpään ympyrään, joten kilpailu oli ratkaistava Jonathanin\nja Alfredin välillä.\n\n\"Ammu nyt keskelle, Alfred\", yllytti Isak. \"Toivon, että voitat hänet.\nHän voitti aina minut ja ylpeili sitten siitä.\"\n\nAlfredin toinen laukaus onnistui huonosti, ja kun Jonathan ampui toisen\nluodin ympyrään ja vielä lähemmäksi keskustaa, täytyi Alfredin myöntää\nhävinneensä.\n\n\"Miller tulee\", virkkoi Silas Zane. \"Ehkäpä hänkin tahtoo koettaa.\"\n\nEversti Zane katsahti ympärilleen. Miller oli yhtynyt joukkoon. Hänellä\noli luodikko ja kaikki varusteet ja hän oli ilmeisesti äsken juuri\npalannut asutukselle. Hän nyökkäili ystävällisesti kaikille.\n\n\"Miller, haluatteko kilpailla ensi palkinnosta, jonka olin jo\nluovuttamaisillani Jonathanille?\" kysyi eversti Zane.\n\n\"En. Olen hiukan myöhästynyt enkä välitä yrittää. Koetan sitten onneani\ntoisessa erässä.\"\n\nWetzel oli siirtynyt lähemmäksi ryhmää Millerin ilmestyttyä. Koira,\nTige, asteli aivan hänen kintereillään. Kukaan ei kuullut Tigen\nhiljaista murinaa eikä Wetzelin tuimaa kuiskausta olla vaiti.\nMetsästäjä heitti huolimattomasti kätensä Betyn ponin kaulalle ja\nnäytti katselevan ampujia, mutta todellisuudessa hän seurasi valppaasti\nMillerin pienintäkin liikettä.\n\n\"Ampukaa nyt hyvin näin hienosta palkinnosta\", lausui eversti Zane\nheiluttaen koruompeleilla kauniisti kirjailtua pukinnahkaista\nluotikukkaroa, jonka Betty oli lahjoittanut.\n\nJonathan, joka oli voittanut palkintonsa, ei saanut ottaa osaa tähän\nerään, ja se oikeutti Alfredin ampumaan ensimmäisen laukauksen toisesta\npalkinnosta. Hänestä tuntui, että hän voisi antaa pois kaikki, mitä\nhänellä oli, jos hän vain saisi omakseen sen, jota eversti heilutti\nkädessään. Hän nosti kahdesti luodikkonsa, mutta ei kyennyt kiihkossaan\ntähtäämään vakavasti, ja kun hän lopulta laukaisi, osui luoti toiseen\nympyrään. Hyvä laukaus, mutta hän tiesi, ettei se voittaisi.\n\n\"Hiukan hermostunut, vai mitä?\" huomautti Miller, ivallinen ilme\nmustanpuhuvilla kasvoillaan.\n\nAlfredin jälkeen seurasi vuorossa joukko nuoria miehiä, mutta he\nampuivat kaikki huonosti. Sitten astui pieni Harry Bennet esiin. Hän\noli voittanut monta palkintoa aikaisemmissa kilpailuissa, ja monet\nuudisasukkaat lukivat hänet seudun parhaisiin ampujiin.\n\n\"Vain pari miestä enää jäljellä, Harry\", virkkoi eversti Zane. \"Sinulla\non hyvät mahdollisuudet.\"\n\n\"Hyvä juttu, eversti Zane. Tuon palkinnon on Betty antanut, ja sen,\njoka aikoo lyödä minut laudalta, täytyy ampua tavallista paremmin\",\nsanoi poika siniset silmät välähtäen, kun hän nosti luodikkonsa.\n\nLaukausta tervehdittiin äänekkäillä hyvähuudoilla. Luoti oli uponnut\npuuhun niin läheltä naulaa, ettei puukonterä olisi mahtunut väliin.\n\nSitten tuli Millerin vuoro. Hän oli taitava ampuja, ja hän tiesi sen.\nHän heitti luodikkonsa poskelle pitkälliseen kokemukseen ja aseensa\ntuntemukseen perustuvalla varmuudella, tähtäsi nopeasti, mutta\nhuolellisesti ja laukaisi. Naula helähti, ja Miller pyörähti ympäri\nvarmana siitä, että hän oli voittanut halutun palkinnon.\n\nMutta hän oli unohtanut erään tekijän. Betty oli nähnyt hänen\nlaukauksensa tuloksen ja huomannut sen aiheuttaman itsekylläisen hymyn,\nja kun jäljelläolevat osanottajat olivat kaikki huonoja ampujia, tiesi\nBetty varmasti, ettei kukaan heistä kykenisi voittamaan Milleriä. Hän\npudottautui hevosen selästä ja kiiruhti Wetzelin luo.\n\n\"Lew, luulen Millerin saavan palkintoni\", kuiskasi hän pannen kätensä\nmetsästäjän käsivarrelle. \"Hän on osunut naulaan, ja olen varma, ettei\nhäntä voita kukaan muu kuin sinä. En tahdo Millerin omistavan mitään,\njoka on kuulunut minulle.\"\n\n\"Pyydät siis, tyttöseni, minua ampumaan puolestasi?\"\n\n\"Niin, Lew, ole niin kiltti.\"\n\nWetzelistä sanottiin, ettei hän haaskannut ruutia milloinkaan, ja\nvaikka hän oli rajaseudun nopein juoksija ja paras ampuja, ei hän\nottanut milloinkaan osaa uudisasukasten kisoihin. Eversti Zane oli\nsentähden sangen hämmästynyt, kun hän kuuli suureksi mielihyväkseen\nmetsästäjänkin päättäneen koettaa onneaan.\n\nMiller katseli sivulta kylmästi hymyillen. Hän tiesi, että laukauksen,\njoka löi hänen ennätyksensä, täytyi olla erinomainen, olipa ampuja\nsitten Wetzel tahi joku toinen.\n\n\"Betyn onneksi\", lausui Wetzel astuessaan viivalle. Hän katseli\nterävästi paalua, johon lyödyn naulan kanta näytti siltä välimatkalta\nvain mustalta pilkulta, ja otti hiuskiehkuran olkapäältään. Hän piteli\nsitä hetkisen silmiensä tasalla nähdäkseen, oliko tuulta, ja tarttui\nluodikkoonsa. Pitkä musta piippu alkoi hitaasti nousta --\njännittyneistä katselijoista se ei näyttänyt milloinkaan pääsevän\nvaakasuoraan -- ja kun se lopulta pysähtyi, olivat luodikko ja mies\nsekunnin ajan kuin kiveen veistetyt. Piipusta välähti punainen liekki\nvalkoisen savuhattaran keskeltä, ja tuikea pamaus kajahti kauas\nympäristöön.\n\nMonet luulivat metsästäjän ampuneen kokonaan ohi. Naulan asento ei\nnäyttänyt muuttuneen, eikä sen ympärille vedetyssä valkoisessa\nliituvärissä näkynyt yhtään uutta luodinreikää. Mutta lähemmin\ntarkastettaessa todettiin, että naula oli uponnut puuhun kantaa myöten.\n\n\"Ihmeellinen laukaus!\" huudahti eversti Zane. \"En muista nähneeni\nsellaista kuin kerran tahi pari eläessäni.\"\n\nWetzel ei vastannut. Hän siirtyi entiselle paikalleen ja alkoi ladata\nasettaan. Betty tuli juosten hänen luokseen kädessään palkinnoksi\nlahjoittamansa luotikukkaro.\n\n\"Oh, Lew, suutelisin sinua, jos tohtisin. En luovuta palkintoani\nkenellekään niin mielelläni kuin sinulle. Ja laukauksesi oli hienoin,\nmitä konsanaan on nähty.\"\n\n\"Aivan liian korea tämmöiselle miehelle\", huomautti Wetzel hymyillen\nottaessaan palkinnon, \"mutta säilytän sen muistona.\"\n\nYstävällinen kilvoittelu kokeissa, jotka vaativat voimaa, ketteryyttä\nja rohkeutta, oli siihen aikaan nuorukaisten tavallisin ajanviete, ja\nuudisasukasten kiitokseksi on sanottava, etteivät he poikenneet\nmilloinkaan siitä hengestä. Kukin kilpailija pani parhaansa\nvoittaakseen vastustajansa. Alfredilla oli tuskin mitään toivoa päästä\nlaakereiden jaolle, sillä verraten toimettomaan elämään tottuneena hän\nei voinut kestää rajaseudun karaistujen nuorukaisten rinnalla, jotka\nolivat saaneet tehdä lapsuudesta saakka työtä, astella esimerkiksi\nauran jäljessä niin paljon, että kymmenen penikulman kävely päivässä\noli heille vain leikkiä. Hän hävisi kilpajuoksussa ja säkkijuoksussa,\nmutta ponnistamalla voimansa äärimmilleen hän voitti painissa. Se\nriittikin hänelle, ja päästäkseen hengästymisestään hän heittäytyi\nnurmikolle levähtämään. Hän oli tänään onnellisempi kuin pitkään\naikaan. Iltapäivän kuluessa hän oli kohdannut kahdesti Betyn katseen ja\nnähnyt siinä jotakin, joka täytti hänen sydämensä omituisella pelon- ja\ntoivonsekaisella tunteella. Muistellessaan mitä hänen ja Betyn välillä\noli tapahtunut, hän antoi katseensa harhailla henkilöstä toiseen,\nkunnes se pysähtyi Wetzeliin. Metsästäjän asennossa oli hänen\nmielestään jotakin outoa. Wetzel seisoi sivuttain vieressään\nmekastaviin poikiin ja nojasi huolettomasti valkotammen runkoon, muta\ntarkkanäköinen katselija olisi huomannut, kuten Alfredkin, että hän oli\nnäennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta jollakin tavalla\njännittynyt. Katse oli kiintynyt saaren läntiseen kärkeen. Alfred alkoi\nmelkein vaistomaisesti tähyillä samalle taholle, ja kun hän tarkasteli\npensaikkoa, joka ulottui kärjessä vedenrajaan, hän näki selvästi jonkun\ntumman olennon puikkelehtivan pensaiden lomassa. Hän nousi\nrauhallisesti ja meni Wetzelin luo.\n\n\"Wetzel, näin juuri jonkun olennon liikkuvan tuolla saaren kärjessä\npensaiden suojassa\", kuiskasi hän hiljaa. \"En tiedä, oliko se joku\neläin vai intiaani.\"\n\n\"Intiaaneja. Menkää paikallenne ja älkää olko mistään tietävinännekään,\nmutta pitäkää silmällä Milleriä\", kuiskasi Wetzel vastaan.\n\nTästä ymmällään ja ihmetellen, mitä oikeastaan mahtoi olla tekeillä,\nAlfred kääntyi ja lähti. Hän oli tuskin päässyt toisten luo, kun hän\nkuuli Betyn tiuskaisevan närkästyneesti:\n\n\"Sanoinhan teille jo, että uitin ponini virran poikki. Lähdin tuosta\nnoin, ja vesi oli korkeammalla kuin nyt.\"\n\n\"Pelkään teidän liioittelevan nyt aivan tietämättänne\", vastasi Miller\nepäilevästi hymyillen. \"Olen nähnyt veden niin matalalla, että yli on\nvoinut vaikka kahlatakin, mutta nyt ei poninne jaksaisi uida\npuoliväliinkään.\"\n\n\"Sepähän nähdään\", huudahti Betty tummat silmät välähtäen. Hän nosti\njalkansa jalustimeen ja hypähti Madcapin selkään.\n\n\"Anna nyt tuon mielettömän ratsastuksen olla, Betty\", pyysi rouva Zane.\n\"Mitä se sinua liikuttaa, uskooko joku muukalainen sinua vai ei? Eb,\nkiellä häntä menemästä.\"\n\nMutta eversti Zane nauroi eikä koettanutkaan pidättää Bettyä, vaan\npikemmin yllytti.\n\n\"Pysähdyttäkää hänet!\" karjaisi Clarke.\n\n\"Betty, mihin nyt?\" kysyi Wetzel Madcapin suitsia tavoitellen. Mutta\nBetty väisti hänet notkeasti, pyöräytti tulisen poninsa ympäri ja\nkannusti sen törmää alas, ja ennenkuin kukaan arvasi hänen aikeensa,\nseisoi Madcap jo polvia myöten vedessä.\n\n\"Betty, seis!\" huusi Wetzel.\n\nTyttö ei ollut kuulevinaan, vaan ajoi ponin yhä syvemmälle, niin että\nse olisi ollut seuraavassa hetkessä jo uimasillaan.\n\n\"Seis! Käänny takaisin, Betty, tahi ammun ponin\", karjui Wetzel,\näänessään nyt järkähtämättömän päättäväinen sävy. Hän oli virittänyt\nhanan ja heittänyt luodikon poskelleen.\n\nBetty kuuli huudon ja käänsi hätääntyneesti poninsa. Katse, jonka hän\nloi ylös, oli hämmästynyt ja kiukkuinen, sillä hän tiesi Wetzelin\ntarkoittaneen totta.\n\n\"Jumalan tähden!\" huudahti eversti Zane tuijottaen ymmällään\nmetsästäjään, jonka kasvot olivat nyt kalpeat ja kovat.\n\n\"Olisitko todellakin voinut ampua Madcapin, Lew?\" kysyi Betty\nnuhtelevasti rannalle päästyään.\n\nKaikki odottivat äänettöminä metsästäjän vastausta, ja eversti Zane ja\nJonathan tiesivät heti Wetzelin ilmeen nähtyään, että jotakin\nmerkillistä oli tulossa. Huulet olivat nipistyneet tiukasti yhteen, ja\nsilmissä paloi outo tuli.\n\n\"Mihin aioit uittaa ponisi?\" kysyi Wetzel.\n\n\"Tuonne saaren kärkeen, jossa on matalaa\", vastasi Betty.\n\n\"Sitä arvelinkin. Siellä on vihamielisiä intiaaneja piilossa\npensaikossa sinua odottamassa\", sanoi Wetzel. Sitten hän heitti\nluodikon olalleen ja poistui nopeasti.\n\n\"Oh, hän ei voinut olla tosissaan!\" huudahti Betty. \"Oh, kuinka\najattelematon olenkaan!\"\n\n\"Pois rannalta jokaikinen!\" käski eversti Zane.\n\n\"Eversti Zane\", virkkoi Clarke noustessaan törmää ylös, \"näin Wetzelin\ntarkastelevan saarta tavalla, joka näytti minusta oudolta, jonka vuoksi\naloin itsekin tähystellä sinne. Hetkisen kuluttua näin jonkun tumman\nolennon vilahtavan näkyviin pensaikosta. Ilmoitin huomioni Wetzelille,\njoka sanoi, että saarella oli intiaaneja.\"\n\n\"Tämä on perhanan kummallista\", manasi eversti synkästi. \"Wetzel on\nepäluuloinen, Miller ilmestyy, yllyttää Betyn tuohon uhkarohkeaan\nyritykseen, ja sitten -- intiaanit! Voihan se olla pelkkä sattumakin,\nmutta pahalta näyttää.\"\n\n\"Eversti Zane, ettekö tekin ole sitä mieltä, että Wetzel on voinut\nerehtyä?\" lausui Miller yhtyen joukkoon. \"Tulin aamulla toiselta\npuolelta enkä nähnyt intiaaneista merkkiäkään.\"\n\n\"Saarella voi olla intiaaneja aivan hyvin siitä huolimatta, että\ntulitte tänään joen poikki\", vastasi eversti Zane terävästi.\n\"Tarkoitatteko, ettei Wetzelin sanoihin ole luottamista?\"\n\n\"Näin intiaanin!\" huudahti Clarke tuijottaen Milleriin liekehtivin\nsilmin. \"Ja jos väitätte toista, valehtelette! Uskon sitäpaitsi teidän\ntietävän tästä enemmän kuin kukaan muu. Pidin teitä silmällä. Näin\nlevottomuutenne ja sen että katsahditte joelle tämän tästä. Teidän\nolisi ehkä parasta selittää eversti Zanelle syy, miksi yllytitte hänen\nsisartaan tuohon yritykseen.\"\n\nMiller syöksähti Clarken kimppuun raivoisasti kiljahtaen. Hänen tummat\nkasvonsa hehkuivat vihasta, kun hän hapuili vyötään ja vetäisi pitkän\npuukkonsa. Naiset ja lapset kirkaisivat pelosta. Alfred hypähti syrjään\nharjaantuneen nyrkkeilijän ketteryydellä ja oikaisi oikean kätensä.\nMiller sai hänen nyrkistään niin tuiman iskun päähänsä, että hän kaatui\nja hellitti puukkonsa, joka singahti kieppuen ilmaan.\n\nKaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että katselijat seisoivat aivan\nymmällä, tietämättä oikein, mistä oli kysymys. Miller nousi hitaasti\nseisoalleen.\n\n\"Antakaa minulle puukkoni!\" ärjäisi hän käheästi. Puukko oli pudonnut\nmajuri McCollochin eteen, joka oli peittänyt sen jalallaan.\n\n\"Nyt lopetatte\", määräsi eversti Zane. \"Clarke, olette tehnyt sangen\nraskaan syytöksen. Onko teillä mitään, millä todistatte sananne?\"\n\n\"Luulenpa, että on\", vastasi Clarke pää pystyssä. Kasvot olivat\nkalpeat, ja silmät muistuttivat sinisestä teräksestä. \"Tunsin hänet\nFort Pittissä. Hän oli valehtelija ja juomari eikä ole varmastikaan\nmuuttanut tapojaan tänne tultuaan. Wetzel kehoitti minua pitämään häntä\nsilmällä ja olemme molemmat sitä mieltä, että hän tiesi intiaanien\nolevan saarella.\"\n\n\"Eversti Zane, siinä ei ole perää\", sanoi Miller kiihkeästi. \"Hän\nkoettaa vain ärsyttää teidät minua vastaan. Hän vihaa minua, koska\nsisarenne --\"\n\n\"Te roisto!\" kiljahti Clarke iskien Milleriä kohti, mutta eversti Zane\nlöi raivostuneen nuorukaisen käden syrjään.\n\n\"Antakaa meille puukot!\" huohotti Clarke.\n\n\"Niin, ratkaiskaamme nyt kerrankin välimme\", lisäsi Miller.\n\n\"Kapteeni Boggs, viekää Clarke varustukseen ja lukitkaa hänet\nhuoneeseensa, ellette saa häntä muuten pysymään sisällä\", käski eversti\nZane. \"Ja mitä teihin tulee, Miller, niin en voi tuomita teitä\ntodistuksitta. Jos olisin varma, että saarella oli intiaaneja, ja että\nolitte siitä tietoinen, olisitte kuollut mies lyhyemmässä ajassa, kuin\nmitä sen sanominen vaatii. Olette nyt joka tapauksessa menettänyt\nluottamukseni ja saatte kaksikymmentäneljä tuntia poistuaksenne\nvarustuksesta.\"\n\nKyläläiset hajaantuivat koteihinsa. He olivat kaikki Clarken puolella,\nsillä Miller oli joutunut yleiseen epäsuosioon. Hän oli juopottelevalla\nelämällään ja kopealla ja röyhkeällä käytöksellään vähitellen\nkarkoittanut luotaan ystävät, joita hän oli saanut ensi aikoina Fort\nHenryyn tultuaan, kun taas Clarke oli hyväntahtoisuudellaan ja\navuliaisuudellaan, lempeydellään lapsia kohtaan ja useilla todellista\nsankarillisuutta osoittavilla teoilla saavuttanut yhä suurempaa\nsuosiota.\n\n\"Jonathan, tämä näyttää aivan Girtyn tapaiselta. Jospa vain tietäisin\ntotuuden\", huokaisi eversti Zane noustessaan veljiensä, Betyn ja\nMyeraahin keralla portaita ylös. \"Emmehän saa enää, saamari soikoon,\nviettää yhtään iltaa rauhassa. Minun täytyy saada puhutella Lewisiä,\nsillä en tohdi oikein luottaa Clarkeen. Hän vihaa Milleriä. Siitä olisi\ntullut kamala ottelu. Nuo miekkoset ovat tapelleet ennenkin, ja\npelkään, ettemme ole vielä nähneet riidan päättymistä.\"\n\n\"Jos he vain kohtaavat vielä toisensa -- mutta kuinka voit pitää heidät\nerillään toisistaan?\" kysyi Silas. \"Jos Miller poistuukin nyt kylästä,\nClarkea surmaamatta, vaanii hän tässä lähistöllä, kunnes saa\ntilaisuuden ampua hänet.\"\n\n\"Ei niin kauan kuin Wetzel on täällä\", vastasi eversti Zane. \"Betty,\nhuomaatko nyt, mihin sinun --\" aloitti hän kääntyen sisareensa, mutta\nvaikeni nähdessään tämän lumivalkoiset ja masentuneet kasvot.\n\n\"Älä huoli olla pahoillasi, Betty\", lohdutti Isak pujottaen kätensä\nhellästi vapisevan tytön vyötäisille. \"Eihän se ollut sinun syysi. Ja\nsitäpaitsi uskon Alfredin olleen oikeassa, kun hän sanoi Millerin\ntienneen, että saarella oli intiaaneja. Näyttää kuin sinut olisi aiottu\nryöstää. Mutta älä ole peloissasi Alfredin puolesta. Hän osaa kyllä\nhuolehtia itsestään. Osoittihan hän sen täysin selvästi.\"\n\nTuntia myöhemmin oli Clarke lopettanut illallisensa ja istui nyt\npiippua tuprutellen ikkunansa ääressä. Äskeinen mielenkuohu oli hiukan\nasettunut, mutta mietteet eivät olleet lainkaan miellyttäviä. Häntä\nkiukutti, että hän oli alentunut tappelemaan miehen kanssa, joka oli\ntuskin lainsuojatonta parempi, mutta muistellessaan Millerille\nantamaansa iskua hän tunsi samalla julmaa tyydytystä. Hän muisti\npyytäneensä puukkoa ja että heidän sallittaisiin taistella toisen tahi\ntoisen kuolemaan saakka. Näin ollen se olisi ollut paljoa parempi,\nsillä hän tunsi Millerin hillittömän luonteen ja tiesi, ettei\nrehellinen taistelu tullut tämän puolelta enää kysymykseenkään. No\nentäpä sitten? Hänelle oli aivan samantekevää, kävi miten kävi. Hänellä\nei ollut kotia, eikä sen pystyttäminen ollut ajateltavissakaan ilman\nnaista, jota hän rakasti. Hän oli onnettaren soturi, joka meni minne\nsallimus häntä johdatti, ja otti rauhallisesti vastaan kaiken, mitä\neteen tuli. Portailta kuuluvat pehmeät askeleet ja hiljainen koputus\novelle keskeyttivät hänen mietteensä.\n\n\"Sisään\", kehoitti hän.\n\nOvi aukeni ja Wetzel astui huoneeseen.\n\n\"Tulin puhumaan teille eräästä asiasta\", virkkoi metsästäjä istuutuen\nrahille ikkunan pieleen ja asettaen luodikkonsa poikittain polvilleen.\n\n\"Olen mielihyvällä valmis kuuntelemaan tahi puhumaan, kuinka vain\nhaluatte\", vastasi Alfred kohteliaasti.\n\n\"En välitä sanoa teille, että isku, jonka annoitte Millerille, oli\njuuri, mitä hän ansaitsi. Elleivät hän ja Girty ole punoneet tätä\njuonta saadakseen Betyn käsiinsä, en totisesti tiedä mitään. Mutta emme\nvoi vielä näyttää toteen hänen syyllisyyttään. Ehkä hän oli tietoinen\nintiaaneista, ehkä ei. Omasta puolestani uskon, että hän oli, mutta en\nvoi tappaa valkoista miestä vain epäluulojen perusteella. Minun täytyy\nolla varma asiastani. Tahdoin sanoa teille, että olkaa varuillanne\nhänen suhteensa. Hän on jokivarren pahin mies.\"\n\n\"Tiedän sen\", vastasi Alfred. \"Tunsin hänet hyvin Fort Pittissä. Minkä\nneuvon antaisitte minulle?\"\n\n\"Pysykää sisällä, kunnes hän on mennyt.\"\n\n\"Sehän näyttäisi pelkuruudelta.\"\n\n\"Ei suinkaan. Hän ampuisi teidät varmasti jonkin puun tahi mökin\ntakaa.\"\n\n\"Olen teille kaikesta ystävällisyydestänne hyvin kiitollinen, mutta\nsisällä en aio olla\", sanoi Alfred alkaen hiukan ihmetellä metsästäjän\nmelkeinpä kiihkeätä huolenpitoa.\n\n\"Rakastatte Bettyä, eikö totta?\"\n\nKysymys tehtiin Wetzelin tavallisella suorasukaisuudella ja sai\nAlfredin nolostumaan aivan neuvottomaksi. Hän ei voinut siitä suuttua\neikä tiennyt, mitä sanoa. Metsästäjä jatkoi:\n\n\"Teidän ei tarvitse vastata, sillä tiedän sen. Samoin tiedän hänenkin\nrakastavan teitä ja juuri sentähden toivon teidän karttavan Milleriä.\"\n\n\"Ette tiedä, mitä puhutte\", virkkoi Alfred katkerasti naurahtaen. \"Hän\nei välitä minusta rahtuakaan.\"\n\n\"Suuri erehdys, nuori mies. Rakastatte kumpikin toisianne ja olette\nonnettomat. Vika on siinä, ettette tunne Bettyä, ja hän on taas saanut\nteistä aivan väärän käsityksen.\"\n\n\"Taivaan tähden, Wetzel, jos tiedätte jotakin, niin sanokaa. Rakastanko\nhäntä? Sanat ovat liian laimeat. Rakastan häntä niin palavasti, että\nolisin tunti sitten toivottanut kuoleman tervetulleeksi Millerin\nkädestä saadessani puolustaa häntä. Sananne sytyttivät sydämeni tuleen.\nMillä oikeudella tulitte puhumaan minulle sellaista? Ja mistä\ntiesitte?\"\n\nMetsästäjä nousi ja pani kätensä Alfredin olkapäälle. Kalpeiden\nkasvojen ilme oli ylevä, sellainen, joka on suurille sieluille\nominaista, kun he ilmaisevat salaisuuden, jota he ovat koko elämänsä\najan visusti säilyttäneet, tahi kun he uhraavat sen, mitä he enimmän\nrakastavat. Leveä rinta kohoili kiivaasti ja kumea ääni värisi.\n\n\"Kuulkaa. Olen harvasanainen mies, ja tästä puhuminen on minulle hyvin\nvaikeata. Betty rakastaa teitä. Olen kantanut häntä käsivarrellani, kun\nhän oli pieni lapsi. Olen tehnyt hänelle leluja ja leikkinyt hänen\nkanssaan, kun hän oli pikku tyttö. Tunnen hänet perinpohjin. Näen\nhänestä yhtä selvästi kuin sammalesta, lehdistä ja puiden kuoresta,\nmistä tuuli kulloinkin puhaltaa. Olen rakastanut häntä koko elämäni\najan, ja sentähden tiedän, että hän rakastaa teitä. Hänen onnensa on\nainoa, mistä enää välitän, ja sentähden olen ystävänne.\"\n\nSanoja seurasi syvä hiljaisuus. Ovi aukeni ja sulkeutui, ja Alfred oli\njälleen yksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBetty havahtui säpsähtäen ja oli samassa täysin hereillä. Kuu paistoi\nsisään ikkunaa varjostavan vaahteran lehtien lomitse ja heitti\neriskummallisia varjoja permannolle ja vastakkaiselle seinälle. Betty\nkatseli seinällä häilyviä kuvioita ja kuunteli hievahtamatta. Mikä oli\nherättänyt hänet? Etäältä kuuluva kukonlaulu ilmoitti päivänkoiton\nolevan käsissä, mutta muuten oli aivan hiljaista. Hän odotti Tigen\nhaukahtavan ikkunan alla, Samin alkavan kolistella portailla, tahi\nhevosten rupeavan liikkumaan tallissa -- ääniä, jotka tavallisesti\nhäiritsivät hänen aamu-unensa, mutta mitään sellaista ei kuulunut.\nIkkunan vaiheilta kuului äkkiä pari terävää näpsähdystä ja sitten\nhiljaista rapinaa, kuin pieni kivi olisi kierinyt permannon poikki. Nyt\ntaas. Joku heitti kiviä hänen ikkunaansa. Betty hypähti vuoteeltaan ja\nkurkisti ulos. Kuu oli painumaisillaan harjun taakse, mutta ulkona oli\nvielä niin valoisaa, että hän näki selvästi pihalle. Aidan vieressä\nkyyhötti joku tumma varjo.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi Betty enemmän uteliaasti kuin säikähtyneesti.\n\n\"Sshh! Tämä on Miller\", kuiskattiin hiljaa.\n\nPuhuja suoristautui ja astui Betyn ikkunan alle. Seinustalla oli\npimeätä, mutta Betty tunsi Millerin tummat kasvot. Tällä oli luodikko\nkädessään ja reppu selässään.\n\n\"Menkää tiehenne tahi huudan veljeni tänne. Minulla ei ole kanssanne\nmitään tekemistä\", sanoi Betty kääntyen poispäin.\n\n\"Sshh, ei niin kovasti\", kielsi Miller hätäisesti, \"minulla on tärkeätä\nasiaa. Olen menossa Girtyn luokse. Hän on päättänyt tuoda intiaanit ja\nbrittiläiset tänne ja hävittää asutuksen. Jos lähdette nyt mukaani,\npelastan veljenne ja heidän perheensä. Olen auttanut Girtyä ja minulla\non häneen vaikutusvaltaa. Ellette tule, joudutte vangiksi ja saatte\nnähdä kaikkien omaistenne ja ystävienne menettävän päänahkansa ja\nkuolevan poltinpaalussa. Vastatkaa sukkelaan.\"\n\n\"En milloinkaan, te petturi! Te hirviö! Ennen palan paalussa kuin astun\naskeleenkaan kerallanne!\" huudahti Betty.\n\n\"Muistakaa sitten, että olette nyt uhmannut miestä, joka ei vääjää\nmitään. Jos pelastutte verilöylystä, rukoilette minulta polvillanne\narmoa. Tämä asutus on tuomittu. Menkää nyt valkoposkisen sydänkäpysenne\nluo. Löydätte hänet kylmänä, ha, ha, ha!\" ja Miller hävisi hämärään\nivallisesti nauraen.\n\nBetty lyyhistyi tyrmistyneenä permannolle. Millerin sanoista henkinyt\nilkeys värisytti häntä. Kuinka hän olikaan voinut olla niin sokea?\nMiller oli liitossa Girtyn kanssa. Hän oli mieleltään intiaani, luopio.\nBetty toisti yksitellen hänen sanansa.\n\n\"Valkoposkinen sydänkäpysenne. Löydätte hänet kylmänä\", kuiskasi Betty.\n\"Mitä hän tarkoitti?\"\n\nSitten hän oivalsi. Miller oli murhannut Clarken. Betty vavahti kuin\npuukko olisi pistetty hänen kylkeensä ja kimposi pystyyn. Hän syöksyi\nkäytävään ja alkoi hakata nyrkillään veljensä ovea.\n\n\"Eb! Eb! Nouse! Sukkelaan, Jumalan tähden!\" huusi hän. Sisältä kuului\nhämmästynyt huudahdus, joitakin hätäisiä sanoja naisen äänellä ja\nsitten raskaita askeleita. Ovi aukeni.\n\n\"Mikä hätänä, Betty?\" kysyi eversti Zane nopeasti.\n\nOvi käytävän perällä avautui samassa, ja Isak ilmestyi kynnykselle.\n\n\"Kuulin puhetta, Eb ja Betty. Mistä on kysymys?\"\n\n\"Isak! Eb! On tapahtunut jotakin kauheata!\" huudahti Betty\nhengästyneesti.\n\n\"Siinä tapauksessa ei ole lainkaan soveliasta kiihtyä noin\nmahdottomasti\", lausui eversti Zane tyynesti. Hän kietoi kätensä Betyn\nympärille ja talutti hänet huoneeseen. \"Isak, ota luodikot. Kas niin,\nBetty, aika on kallista. Kerro nyt minulle kaikki sukkelaan ja\nlyhyesti.\"\n\n\"Heräsin siihen, että ikkunastani heitettiin pieni kivi sisään. Riensin\nkatsomaan ja näin jonkun miehen aidan vieressä. Hän tuli ikkunani alle,\nja silloin tunsin, että se oli Miller. Hän sanoi olevansa matkalla\nGirtyn luo ja lupasi pelastaa kaikki omaiseni, jos lähtisin hänen\nmukaansa. Ellen suostuisi, poltettaisiin heidät kaikki elävältä ja\nminut otettaisiin vangiksi ja luovutettaisiin hänelle. Sanon ennen\nkuolevani kuin lähteväni hänen mukaansa. Silloin hän sanoi, että olimme\nkaikki tuomituita, ja että valkoposkinen sydänkäpyseni oli jo kylmänä,\nja kiiruhti joelle nauraen mennessään niin pirullisesti, että sydämeni\naivan seisahtui. Oh! hän on murhannut herra Clarken.\"\n\n\"Helvetti, minkälainen roisto!\" ärjäisi eversti Zane ja alkoi kiireesti\nvetää vaatteita ylleen. \"Sinullahan on luodikko huoneessasi, Betty.\nMiksi et ampunut häntä? Ja miksi et kiinnittänyt enemmän huomiota\nWetzelin varoitukseen?\"\n\n\"Sinun olisi pitänyt antaa Clarken tappaa hänet eilen\", riehui Isak.\n\"Mitäs nyt teemme? Hän palaa ihan varmasti tänne Girty ja lauma ulvovia\npiruja mukanaan.\"\n\n\"Lähetän Lewin hänen jälkeensä, niin että hänen juoksunsa loppuu sangen\nlyhyeen\", vastasi eversti Zane.\n\n\"Menkää -- menkää nyt katsomaan, miten -- miten herra Clarken laita\non.\"\n\n\"Kyllä, Betty, lähden paikalla. Älä nyt menetä rohkeuttasi. Miller on\ntodennäköisesti surmannut Alfredin ja voi matkaansaattaa paljoa\npahempaakin.\"\n\n\"Tulen heti, Eb, kun olen sanonut Myeraahille. Hän on melkein\npuolikuollut säikähdyksestä\", sanoi Isak kiiruhtaen pois.\n\n\"Hyvä on, mutta älä viivyttele\", vastasi eversti siepaten luodikkonsa\nja riensi ulos napittaen takkinsa mennessään.\n\nPäivänsarastuksen ensimmäinen kajo näkyi jo idästä, mutta sen kalpea\nvalo, uuden päivän airut, ei reipastuttanut tänään mieltä. Mitä oli\nnouseva aurinko näkevä? Se saattoi valaista pitkää riviä maalattuja\nintiaaneja, samoin kuin joelta puhaltava virkeä tuuli saattoi kantaa\nkylään villien hurjan sotahuudon.\n\nEi ihme, että pikku Noah ja hänen veljensä, jotka olivat heränneet\nhälinään, kavahtivat istumaan pienissä vuoteissaan ja katselivat\nympärilleen säikähtyneesti. Ei ihme, että rouva Zane kalpeni. Kuinka\nmonta kertaa hän olikaan nähnyt miehensä tempaavan luodikon ja\nsyöksyvän ulos vaaraan.\n\n\"Bessie\", sanoi Betty. \"Jos se on totta, en kestä kuulla sitä. Kaikki\non minun syytäni.\"\n\n\"Mitä vielä. Kuulithan Ebin sanovan, että Miller ja Clarke ovat\nennenkin riidelleet. He vihasivat toisiaan, ennenkuin olivat sinua\nnähneetkään.\"\n\nAlhaalla paukahti ovi, portailta kuului nopeita askeleita, ja Isak\nsyöksähti huoneeseen. Betty tuijotti häneen kuolonkalpeana ja kädet\npovelle painettuina, katseessaan kysymys, jota hän ei kyennyt\nlausumaan.\n\n\"Betty, Alfred on vaikeasti haavoittunut, mutta hengissä. Muuta en voi\nnyt sinulle sanoa\", selitti Isak. \"Bessie, ota neula, silkkiä, siteitä,\nlääkkeitä -- kaikkea, mitä tarvitset pahan puukonhaavan sitomiseen, ja\ntule sukkelaan.\"\n\nBetyn kalpeille kasvoille levisi lämmin puna, huulet liikkuivat, ja\nrinnasta pusertui tukahtunut nyyhkytys. Jännitys oli lauennut, ja hän\nhävisi käytävään kuin varjo.\n\nKahta tuntia myöhemmin, kun Anni tarjoili aamiaista Betylle ja\nMyeraahille, astui eversti Zane sisään.\n\n\"Syödä täytyy, vaikka mitä tapahtuisi\", virkkoi hän kasvoillaan jo\nhiukan valoisampi ilme. \"Miller on tehnyt pahaa jälkeä. Kun menin\nClarken huoneeseen, löysin hänet makaamasta vuoteessa puukko kyljessä.\nEmme tiedä vielä, voimmeko pelastaa hänet.\"\n\n\"Saanko tulla häntä katsomaan?\" kysyi Betty kalpein huulin.\n\n\"Jos alkaa näyttää hyvin pahalta, vien sinut sinne, mutta nyt siitä ei\nolisi mitään hyötyä. Hermostuisit vain. Emme ole vielä menettäneet\nkaikkea toivoa.\"\n\n\"Olivatko he tapelleet vai oliko herra Clarkea lyöty hänen\nnukkuessaan?\"\n\n\"Miller kiipesi ikkunasta sisään ja puukotti häntä pimeässä.\nKotimatkalla kohtasin Wetzelin jota pyysin rientämään viipymättä\nMillerin jälkeen ja ottamaan selvää, oliko hänen uhkauksessaan Girtystä\nja intiaaneista mitään perää. Sam löysi Tigen tallin takaa\naidankulmauksesta. Koira parka oli aivan avuton; jalat oli köytetty ja\nsuukin sidottu kiinni. Siinä selitys, miten Miller pääsi niin lähelle\ntaloa, ja miksi hän aina pyrki Tigen ystävyyteen. Ah, hän on viekas\nkuin intiaani! Kaikki tämä on ollut hänellä edeltäpäin suunniteltua, ja\nhänellä on ollut jouseensa useampi kuin yksi nuoli. Mutta nyt hän on\nampunut viimeisensä, ellen erehdy.\"\n\n\"Hän on luultavasti jo turvassa takaa-ajolta\", sanoi Betty.\n\n\"Tällä haavaa kyllä\", vastasi eversti Zane, \"mutta niin kauan kuin\nJonathan ja Wetzel ovat hengissä en anna hyppysellistä ruutia hänen\npelastumismahdollisuuksistaan. Kuulen jonkun puhuvan. Lähetin noutamaan\nJackia ja majuria.\"\n\nEversti kiiruhti ovelle. Wetzel, majuri McColloch, Jonathan ja Silas\nZane tulivat juuri pihan poikki, kaikki hampaisiin saakka aseissa.\nWetzel oli varustautunut pitkälle matkalle. Jalassa oli kahdet\nsäärystimet ja selässä pukinnahkainen reppu.\n\n\"Majuri, pyydän sinua ja Jonathania vartioimaan jokea\", sanoi eversti,\n\"ja Silas lähtee Yellow Creekin suuhun tiedustelemaan. Tässä on\npiiritys tulossa. Voimme olla saarroksissa jo kahdenkymmenen tunnin\nkuluttua, mutta saattaa mennä kymmenen päivääkin, ennenkuin joudumme\nsiihen pinteeseen. Sillä aikaa panen varustuksen sellaiseen kuntoon,\nettä voimme ottaa hyökkäyksen vastaan. Sinulla on määräyksesi, Lewis.\nOlisiko sinulla vielä jotakin sanomista?\"\n\n\"Otan koiran mukaani\", vastasi Wetzel. \"Se säästää minulta aikaa.\nSeuraan Milleriä ja otan selvän Girtyn puuhista. Olen koko ajan\nepäillyt Millerin auttavan Girtyä ja luulen löytäväni Girtyn ja hänen\npunanahkansa sieltä, mihin Miller menee. Jos palaan yöllä, ilmoitan\ntulostani kolmella huuhkajanhuudolla.\"\n\n\"Hyvä on, Lewis, odotamme sinua milloin hyvänsä tuletkin\", vastasi\neversti.\n\n\"Betty, tahtoisin hiukan puhua kanssasi\", sanoi Wetzel, kun Betty\nilmestyi ovelle. \"Tule kerallani polun päähän saakka.\"\n\n\"Olen pahoillani, että sinun täytyy lähteä. Mutta Tige näyttää olevan\nhyvillään\", sanoi Betty.\n\n\"Pyydän sinua pysyttelemään mahdollisimman lähellä kotia, Betty, sillä\ntuo Miller on asetellut ansoja sinulle, ja intiaanit ovat sotapolulla.\nÄlä ratsastele, vaan pysy kotona.\"\n\n\"En käyttäydy enää koskaan niin ajattelemattomasti kuin eilen, sen\nlupaan. Olen niin kiitollinen sinulle, Lew, että pelastit minut.\nMilloin palaat?\"\n\n\"Ehkäpä en milloinkaan, Betty.\"\n\n\"Oh, ei! Älä sano niin. Tiedän, että tulet takaisin. Tämä hälinä\nintiaaneista menee ohi, kuten aina ennenkin, ja kaikki tulee hyväksi\njälleen.\"\n\n\"Kunpa kävisikin niin, Betty, mutta sitä ei tiedä vielä kukaan.\"\n\n\"Olet menossa vakoilemaan. Valmistautuvatko intiaanit piirittämään\nvarustusta?\"\n\n\"Luulen niin. Ja jos sattumalta kohtaan Millerin retkelläni, saa hän\nBetyltä terveisiä.\"\n\nSanojen salattu tarkoitus sai Betyn värisemään. Hän oli kauan sitten\nkerran leikillään kaivertanut nimensä metsästäjän luodikkoon sillä\nseurauksella, että Wetzel teki tuhoisasta aseestaan hänen kaimansa.\n\n\"Jos tietäisin sinun olevan menossa vain minua kostamaan, en päästäisi\nsinua. Se roisto saa kyllä tuomionsa jonakin päivänä, siitä ei pelkoa.\"\n\n\"En usko hänen pääsevän nyt käsistäni, ja jos niin kävisi, onhan\nJonathan jäljellä. Kun tänä aamuna seurasimme Millerin jälkiä\njokirantaan, viittasi Jonathan toiselle rannalle ja sanoi: 'Sinä vai\nminä?' Vastasin: 'Minä', ja asia oli päätetty.\"\n\n\"Jääkö herra Clarke henkiin?\" kysyi Betty hiljaa.\n\n\"Niin ainakin toivon. Hän on vankka poika, eikä haava ole kovin paha.\nHän on menettänyt paljon verta ja on sentähden nyt niin heikkona. Jos\nhän paranee, on hänellä sinulle jotakin sanomista.\"\n\n\"Lew, mitä tarkoitat?\" kysyi Betty nopeasti.\n\n\"Meillä oli eilen illalla pitkä keskustelu ja --\"\n\n\"Et suinkaan mennyt hänen luokseen minusta puhumaan, vai kuinka?\" sanoi\nBetty nuhtelevasti.\n\nHe olivat nyt tulleet paikkaan, johon polku loppui. Wetzel pysähtyi ja\nlaski luodikkonsa perän maahan. Tige katsoi häneen ja heilutti\nhäntäänsä.\n\n\"Kyllä, puhuimme sinusta.\"\n\n\"Oh! Lewis. Mitä -- mitä te sitten sanoitte?\" sammalsi Betty.\n\n\"Katsotko, ettei minun olisi pitänyt puhua sinusta hänelle?\"\n\n\"En käsitä, miksi sen teit. Olet hyvä ystäväni, mutta hän -- eihän\nsinulla ole ollut ennenkään tapana puhua minusta.\"\n\n\"Eipä kyllä, mutta nyt kerroin hänelle kaikki, koska tiesin, miten\nhänen laitansa oli; koska tiesin, miten sinun laitasi oli, ja koska\ntunsin omankin tilani.\"\n\n\"Omankin tilasi?\" kuiskasi Betty.\n\n\"Niin juuri. Se antaa minulle oikeuden puuttua asioihisi, eikö totta,\nkun on kysymys sinun onnestasi?\"\n\n\"Omankin tilasi?\" kertasi Betty hiljaa. Hän alkoi käsittää, ettei hän\nollut ymmärtänyt tätä miestä. Hän katsoi Wetzeliin. Metsästäjän silmät\nolivat kosteat ja sanomattoman surulliset.\n\n\"Oh, ei! ei! Lew. Sano, ettei se ole totta\", kirkaisi Betty käsiään\nväännellen. Veljen ystävälliset neuvot, Bessien varoitukset ja vanhan\näiti Watkinsin sanat palautuivat mieleen. Hän uskoi nyt ensi kerran,\nmitä he olivat sanoneet -- että Wetzel rakasti häntä. Hänen silmänsä\naukenivat, ja hän näki ensi kerran tämän miehen sellaisena, kuin hän\ntodellisuudessa oli. Tuhannet eri seikat, joilla Wetzel oli häntä\npalvellut, sukeltautuivat esiin menneisyydestä kuin velat, joita\nhän ei voinut milloinkaan maksaa; hänen koruttomat opetuksensa,\nuskollisuutensa, valpas huolenpitonsa, kaikki. Mitä oli hänellä nyt\nannettavana tälle miehelle, jolle hän oli velkaa enemmän kuin elämänsä?\nEi mitään. Se oli liian myöhäistä. Hänen rakkautensa olisi taltuttanut\nhänet, tehnyt lopun tuosta yksinäisestä vaeltamisesta ja tehnyt hänestä\nlempeän ja onnellisen miehen.\n\n\"Niin, Betty, on aika sanoa se sinulle. Olen aina rakastanut sinua\",\nlausui Wetzel hiljaa.\n\nBetty kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti, Wetzel pani kätensä hänen\nvyötäisilleen ja veti hänet luoksensa, kunnes Betyn tumma pää nojasi\nhänen olkapäähänsä. Siten he seisoivat hetkisen.\n\n\"Älä itke, pikkuinen\", lausui Wetzel hellästi. \"Älä sure minua.\nRakkauteni sinuun on ollut elämäni ainoa valokohta. Olen ollut\nonnellinen läheisyydessäsi. Älä ajattele minua. Näen sinun ja Alfredin\nelävän onnellisina kodissanne kirkassilmäisten lapsukaisten keskellä.\nTeillä on uljas poika, kaimakseni ristitty, ja kun tulen teitä\nkatsomaan, jos saan elää, kerron hänelle tarinoita, opetan hänelle\nmetsien salaisuudet ja miten on ammuttava, seikkoja, jotka tunnen niin\nhyvin.\"\n\n\"Olen niin typerä -- niin kurja. Ajatella, että olen ollut niin -- niin\nsokea -- että olen kiusannut sinua. Olen niin onneton -- ja -- nyt on\nliian myöhäistä\", sopersi Betty nyyhkytysten välistä.\n\n\"Älä sure, on parempi näin. Mies, jota rakastat, on kaikinpuolin\nkunnollinen. Hän on sivistynyt ja oppinut. Minulla taas ei ole muuta\nkuin lihaksia ja nopea silmä, ja niistä on sinulla ja Alfredilla hyötyä\nvaaraan jouduttuanne. Minun täytyy mennä. Seiso tässä, kunnes olen\nhäipynyt näkyvistä.\"\n\n\"Suutele minua jäähyväisiksi\", kuiskasi Betty.\n\nMetsästäjä kumartui ja suuteli häntä otsalle. Sitten hän kääntyi ja\npoistui nopein askelin suunnaten kulkunsa harjua ylös itää kohti.\nPäästyään laakeripensaikkoon metsän reunassa hän katsahti taaksensa ja\nnäki solakan, harmaapukuisen olennon seisovan liikkumattomana kapealla\npolulla. Hän heilautti kättään ja painui metsän helmaan. Koira katsoi\ntaaksensa, nosti päätään ja ulvahti surullisesti. Sitten sekin hävisi\nnäkyvistä.\n\nNoin penikulman päässä asutukselta Wetzel astui ulos metsästä ja\nlaskeutui alas joelle, päämääränä joen läntinen ranta. Hän riisui\npukinnahkaiset vaatekappaleensa, levitti ne maahan, asetti repun\nkeskelle ja kääri kaikki pieneen myttyyn luodikon ympärille. Tarttuen\nsitten luodikkoon juuri lukon yläpuolelta hän kahlasi rintaa myöten\nveteen ja kääntyi selälleen pitäen luodikkoa vasemmalla kädellä\nkohtisuorasti pystyssä, niin että perä nojasi rintaan. Oikea käsi jäi\nsiten vapaaksi, ja pään takaa otetut voimakkaat vedot veivät hänet\nnopeasti joen yli, joka oli sillä kohdalla syvä ja kapea.\nNeljännestunnin kuluttua hän oli jälleen valmis jatkamaan matkaansa.\n\nHän oli nyt kahden penikulman päässä saarelta, jossa intiaanit olivat\neilen olleet kätkössä, ja jonka kohdalta Miller oli aamulla mennyt\nvirran poikki. Wetzel tiesi Millerin odottavan, että häntä ajetaan\ntakaa, ja että hän koettaisi kaikella mahdollisella viekkaudella johtaa\ntakaa-ajajat harhaan tahi johonkin satimeen. Hän uskoi Millerin\nyhtyneen intiaaneihin, jotka olivat epäilemättä odottaneet häntä, ja\nasettavan nämä väijymään tien varteen, jonka vuoksi hän päätti koettaa\npäästä Millerin jäljille kaukana joen länsipuolella. Yritys oli sangen\nepävarma, koska saattoi käydä, ettei hän löytäisi siten merkkiäkään\nurkkijasta, mutta Wetzel ei hukannut sekuntiakaan. Hän oli määritellyt\nsuuntansa ja lähti taivaltamaan luodetta kohti mahdollisimman nopeasti,\nmikä merkitsi häneen nähden sitä, että hän käveli vain silloin, kun ei\nvoinut juosta. Jos Miller oli kulkenut tähän suuntaan, yhdytti Wetzel\nhänen jälkensä kymmenen penikulman päässä Ohiosta. Mutta metsästäjä ei\nollut vielä kulkenut kuin noin penikulman verran, kun koira nosti\npäätään ja murisi. Wetzel hiljensi kulkuaan ja tähysteli valppaasti\njoka taholle. Hiukan edempänä Tige alkoi jälleen murista ja painoi\nkuononsa maahan. Se oli löytänyt jonkun jäljen. Tutkiessaan paikkaa\nWetzel huomasi sammalessa kahdet mokkasiinin painanteet. Kaksi\nintiaania oli kulkenut siitä samana aamuna. Jäljet viittasivat\nluoteeseen, suoraan Wingenundin kylään kohti. Wetzel seurasi niitä koko\npäivän ja kuuli tuntia ennen hämärän tuloa luodikon kimeän pamauksen.\nHetkistä myöhemmin syöksähti tiheiköstä oikealta kauris, joka hävisi\nsamassa näkyvistä metsän halki koukistelevan puron yli loikaten.\n\nSillä kohdalla oli korkea ja tuuhealatvainen myrskyn juuriltaan repimä\npuu kaatunut puron poikki. Wetzel ryömi oksien alle. Koira seurasi\njäljessä ja kyyristyi hänen viereensä. Juuri ennen pimeätä Wetzel pani\nmerkille, että puron kirkas vesi oli käynyt sameaksi, mistä hän\npäätteli intiaanien kahlanneen puroon jossakin ylempänä. He olivat\ntodennäköisesti kaataneet hirven tahi kauriin ja valmistivat\nillallistaan.\n\nTunnit kuluivat, ja hämärä tiheni synkäksi pimeydeksi. Tähti toisensa\njälkeen syttyi taivaalle, ja kuun kapea sirppi nousi näkyviin metsäisen\nharjanteen takaa lännessä, mutta metsästäjä ei hievahtanutkaan. Pää\nrunkoa vasten nojaten hän istui hiljaa ja kärsivällisenä. Keskiyöllä\nhän kuiskasi jotakin koiralle, ryömi ulos piilopaikastaan ja lähti\nhiipimään puron vartta ylöspäin. Kaukaa edestäpäin pilkotti\nleirinuotio, ja Wetzeliltä meni puolituntia, ennenkuin hän oli päässyt\nsiitä sadan askeleen päähän. Silloin hän painautui polvilleen ja hiipi\näänettömästi pienelle kunnaalle, josta oli esteetön näköala\nleiripaikalle.\n\nPienen aukean keskellä paloi nuotio kirkkaasti loimottaen, ja sen\nvaiheilla makasi kaksi intiaania sikeässä unessa. Wetzel painoi koiran\nmakuulle, hellitti luodikkonsa ja vetäisi tapparansa ja alkoi\nvatsallaan maaten madella tuuma tuumalta nukkuvia intiaaneja kohti.\nSaniaiset huojahtelivat, kun metsästäjä pujottelihe niiden välistä,\nmutta risukaan ei risahtanut eikä lehtikään kahahtanut. Yötuuli\nsuhahteli leppoisasti puiden latvoissa, puhalsi kirkkaita säkeniä\npalavista rungoista ja lietsoi kekäleet hehkumaan, lehahti hyväilevästi\nnukkuvien villien yli, mutta ei voinut varoittaa heitä eräästä toisesta\ntuulesta, Kuoleman tuulesta, joka vaani läheisyydessä.\n\nKului noin neljännestunti. Metsästäjä tuli hitaasti, mutta varmasti yhä\nlähemmäksi. Kuinka ihmeellisen kärsivällisesti ja maltillisesti tämä\nkylmäverinen Nemesis lähestyikään uhrejaan! Joku toinen intiaanien\ntappaja olisi todennäköisesti ensin laukaissut luodikkonsa ja\nrynnistänyt sitten paikalle puukko tahi tappara aseenaan. Wetzelin\nlaita oli toisin. Ruudin käyttö oli hänestä vastenmielistä. Hän hiipi\neteenpäin kuin saalista vaaniva käärme. Hän ojensi toisen kätensä\neteensä, painoi sormet sammaleeseen, ensin varovasti ja sitten lujasti,\nja veti varman otteen saatuaan ruumiinsa hitaasti käsivarren mitan\nverran eteenpäin. Lopulta hän nousi ja seisoi hervottomina nukkuvien\nintiaanien vieressä kuin itse tuomio, jylhänä ja säälimättömänä.\nTappara välähti kahdesti, ja intiaanit siirtyivät ääntä päästämättä ja\nruumiit vain kerran suonenvedontapaisesti vavahtaen ja sitten oijeten\nväsymyksen aiheuttamasta luonnollisesta unesta kuoleman iäiseen uneen.\n\nRiistettyään tapansa mukaan uhreiltaan päänahan Wetzel poistui\nkiireesti aukealta. Intiaanit olivatkin shawneita, vaikka hän oli\notaksunut niiden olevan delawareja. Hän tiesi Millerin punaisten\ntovereiden kuuluvan jälkimmäiseen heimoon. Shawneiden ilmaantuminen\nniin lähelle asutusta lujitti hänen uskoaan, että yhteinen hyökkäys\nvalkoisia vastaan lähitulevaisuudessa oli tekeillä. Hän ei olisi\nhämmästynyt, vaikka metsä olisi ollut täynnä punanahkoja. Hän lepäsi\nloppuyön erään tuulenkaataman suojassa koira vieressään.\n\nAamulla hän yhdytti yhden valkoisen miehen ja kuuden intiaanin jäljet,\njoita hän seurasi koko päivän ja illan melkein puoliyöhön saakka,\nennenkuin pysähtyi jälleen lepäämään. Seuraavana päivänä hän saapui\npuolipäivän tienoilla harjun juurelle, jonka laelta Jonathan Zane oli\nkatsellut eversti Crawfordin tuskallista kuolemaa. Wetzel teki nyt\nlavean kierroksen ja lähestyi kylää vastakkaiselta suunnalta.\n\nLaaksossa aivan vilisi intiaaneja, jotka häärivät ahkerasti kuin\nmajavat; toiset tarkastelivat ja puhdistivat aseitaan, toiset\nmaalasivat itseään ja toiset tanssivat sotatansseja. Poneja\nkuormitettiin, ja kaikkialla oli sotaretkelle lähdön kiirettä ja\nhälinää. Tanssit ja laulu jatkuivat puoliyöhön.\n\nPäivänkoitteessa Wetzel oli jälleen tähystyspaikallaan. Hiukan jälkeen\nauringonnousun kuului pitkä huuto, jonka hän arveli ilmoittavan jonkun\ntärkeän joukko-osaston saapumisesta. Otaksuma oli oikea. Kimeiden\nkiljahdusten ja hurjan ulvonnan tervehtimänä, jonka kaltaista Wetzel ei\nollut vielä milloinkaan kuullut, Simon Girty ratsasti kylään sadan\nshawneen ja parinsadan Detroitista tulleen brittiläisen jääkärin\netunenässä. Wetzel kyyristyi vaistomaisesti jääkäreiden pistimet ja\npunaiset univormut nähdessään. Asutusta vastaan varustautuneen\nhyökkäysjoukon miesluku nousi Pipen ja Wingenundin soturit\nmukaanluettuina ainakin kuuteensataan. Voimaton raivo valtasi Wetzelin,\nkun hän katseli jääkäreiden säännöllisiä rivejä ja intiaanisotureiden\nkopeata ja voitonvarmaa esiintymistä. Miller oli puhunut totta. Fort\nHenry oli tuomittu.\n\n\"Tige, noiden pöyhkeilevien kalkkunakukkojen joukossa on ainakin yksi,\njoka ei tule näkemään Ohiota\", lausui hän koiralle.\n\nHän sieppasi kaulastaan Betyn antaman luotikukkaron, ravisti\nkämmenelleen yhden luodin ja leikkasi pehmeään lyijyyn puukkonsa\nkärjellä kirjaimen W. Sitten hän halkaisi luodin puoliväliin, irroitti\nkurenauhan kukkaron suulta, pujotti sen halkeamaan ja puri luodin\nkiinni. Sen tehtyään hän solmi nauhan huolellisesti koiran kaulaan,\nviittasi itään ja sanoi: \"Kotiin!\"\n\nÄlykäs eläin tajusi heti. Katsoen metsästäjään kirkkailla, ruskeilla\nsilmillään, jotka sanoivat selvästi: \"Koetan parastani\", se nuolaisi\nhänen kättänsä ja katosi metsään parilla pitkällä hypyllä.\n\nWetzel tunsi mielensä keveämmäksi. Hän tiesi, ettei koira vääjäisi\nmitään, ja että sillä oli paljoa suuremmat mahdollisuudet päästä\nonnellisesti perille kuin hänellä.\n\nKun hän kääntyi katsomaan kylään, paloi hänen silmissään kiihkeä tuli.\nHän ei poistuisi paikaltaan, lähettämättä lyijyistä sanansaattajaansa\njonkun sielläolijan sydämeen. Tähystellen joka taholle hän valitsi\nvihdoin erään paikan, johon päästyään hän oli kyllin lähellä ollakseen\nvarma laukauksestaan. Hän tutki maaston huolellisesti, puut, kivet,\npensaat, heinikot -- kaikki, jotka saattoivat kätkeä hänet vartijoiden\nteräviltä silmiltä. Määriteltyään suunnan hän lähti vaaralliselle\nmatkalleen ja oli tunnin kuluttua päässyt harjun juurelle, jossa hän\npainautui pitkälleen. Edessä oli kapeahko, tiheitä pensaita ja korkeata\nsaraheinää kasvava räme, jonka poikki hän mateli verraten joutuin,\nvaikka hänen täytyikin oikaista mutaisten ja limaisten silmäkkeiden\npoikki. Päivää paistattelevat sammakot ja kilpikonnat kaikkosivat sinne\nja tänne, sisiliskot vilahtivat koloihinsa, ja pienet suokäärmeet\nliukuivat sähisten ja haaraista kieltään väristäen pois tapparan\nulottuvilta. Sammakot olivat lopettaneet syvän kurnutuksensa, ja\nsäikähtynyt taivaanvuohi pyrähti äkkiä lentoon pesästään saraheinikosta\nja kierteli valittavasti huudellen paikan yläpuolella. Tämä huolestutti\nWetzeliä. Tuommoiset pikkuseikat saattoivat herättää jonkun valppaan\nvartijan huomiota, mutta hän toivoi kaikkien syventyneen sotaisiin\naskareihinsa niin välittömästi, ettei kukaan tullut panneeksi merkille\nnäitä tavallisuudesta poikkeavia asioita. Hän pääsi onnellisesti\nmaissipeltoon rämeen toisella puolella. Laakeripensas, jonka hän oli\nasettanut päämaalikseen, oli sen toisessa reunassa. Maissi oli nyt\nlähes puolentoista metrin korkuista. Hän hiipi pellon poikki kenenkään\nhuomaamatta ja lepäsi sitten pensaaseen päästyään joitakin minuutteja\naivan hiljaa, sillä hän tiesi saavansa ponnistaa nopeutensa ja voimansa\näärimmilleen pian alkavassa kilpajuoksussa. Hän katsahti oikealle\nnähdäkseen, kuinka pitkältä hänellä oli metsän reunaan. Vain satakunta\naskelta. Ei mitään hätää. Puiden suojaan päästyään hän kykeni uhmaamaan\nvaikka delawarein koko heimoa. Hän tarkasti luodikkonsa, kaatoi uutta\nruutia hanan alasimelle, korjasi piikiven asentoa ja nousi varovasti\nseisoalleen.\n\nWetzelin terävä katse huomasi vasemmalta oikealle kaartaessaan kylän\njokaisen yksityiskohdan. Hän oli melkein sisällä kylässä. Lähimpään\nwigwamiin oli tuskin kahtakymmentä askelta. Hän olisi voinut heittää\nkiven sotureiden, päälliköiden ja naisten keskelle. Intiaanien päävoima\noli kerääntynyt kylän keskustaan, ja brittiläiset seisoivat riveissä\nhiukan kauempana. Sekä intiaanit että sotilaat lepäsivät aseisiinsa\nnojaten ja odottivat. Wetzel säpsähti äkkiä rajusti. Erään vaahteran\nalla noin sadanviidenkymmenen askeleen päässä seisoi neljä miestä\nvakavasti neuvotellen. Yksi heistä oli intiaani. Wetzel tunsi uljaan ja\nkopean ryhdin, tuimat kasvot ja muhkean sotapäähineen, joka ei voinut\nkuulua kenellekään muulle kuin Wingenundille, delawarein vanhimmalle.\nEräs brittiläinen upseeri seisoi hänen vieressään loistavassa\nunivormussa. Girty, luopio, ja Miller, petturi, täydensivät ryhmän.\n\nWetzel vaipui polvilleen. Hiki pusertui hänen kasvoilleen. Tuo voimakas\nmetsästäjä vapisi, mutta vain kiihkosta. Eikö Girty, valkoinen\nintiaani, uudisasukaspoloisten surma, ollut nyt aseen ulottuvilla, joka\nei erehtynyt milloinkaan? Eikö se verenhimoinen päällikkö, joka oli\nkerran ruoskinut ja kiduttanut häntä, ja joka oli polttanut elävältä\nCrawfordin, ollut tuossa aivan hänen edessään? Julma riemu valtasi\nhetkeksi Wetzelin. Hän siveli hellästi pitkän luodikkonsa mustaa\npiippua. Nyt, jos milloinkaan, hän riemuitsi taidostaan -- taidosta,\njoka teki hänelle mahdolliseksi osata välimatkalta, joka erotti hänet\nnoista miehistä, oravaa silmään. Mutta tämä tunne kesti vain pari\nsilmänräpäystä. Hän tiesi, että hänen oli toimittava aikaa hukkaamatta.\n\nHän nousi jälleen pystyyn ja tähysti oksien lomasta. Millerin tummat\nkasvot kääntyivät samassa suoraan häntä kohti. Wetzel vavahti kuin\nhyppyyn painautunut, ylös ponnahtava tiikeri. Rajattomassa riemussaan\nsen johdosta, että hän oli vihdoinkin päässyt pyssynkantaman päähän\nsuuresta intiaanivihollisestaan, hän oli kokonaan unohtanut miehen,\njota hän oli seurannut kaksi vuorokautta. Hän oli unohtanut Millerin.\nHän saattoi ampua vain yhden laukauksen, ja Betty oli kostettava. Hän\nkiristeli hampaitaan. Delawari-päällikkö oli yhtä turvassa kuin jos hän\nolisi ollut tuhannen penikulman päässä. Tämä tilaisuus, jota hän oli\nodottanut monta vuotta, ja jonka varteenottaminen olisi vienyt hänet\nhuomattavasti lähemmäksi elämänsä päämäärää, luisui täten hänen\nkäsistään. Kiusaus oli melkein voittamaton.\n\nWetzelin kasvot olivat kalpeat, kun hän kohotti luodikkonsa, ja hänen\ntumma silmänsä hehkui kostonhimoisesti, kun hän katseli piippua pitkin.\nJyvä suuntautui ensin brittiläiseen upseeriin ja sitten Girtyn leveään\nrintaan, siirtyi vastahakoisesti sivulle, viivähti silmänräpäyksen\nWingenundin sydämen paikkeilla ja pysähtyi lopulta Millerin tummien\nkasvojen kohdalle.\n\n\"Betyn puolesta\", mutisi hän hammasten välistä ja painoi liipasinta.\n\nKimakka pamaus herätti henkiin tuhannet kaiut. Kun laukaus rikkoi\nhiljaisuuden, piti Miller parhaillaan puhetta vilkkaasti elehtien. Käsi\nputosi herpaantuneesti sivulle. Hän seisoi sekunnin ajan pystyssä, pää\nvalahti kumaraan, ja ruumis huojui silminnähtävästi. Sitten hän suistui\nsuulleen hiekkaan ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan. Hän oli\nheittänyt henkensä jo kaatuessaan.\n\nKuolemanhiljaisuus. Wingenund, joka ei ollut siitä huolimatta, että hän\noli julma ja leppymätön intiaani, milloinkaan pettänyt ketään, viittasi\npieneen reikään Millerin otsassa ja nyökäytti juhlallisesti päätään.\nIhmettelevät intiaanit seisoivat ensin kuin maahan naulittuina, mutta\nsyöksyivät sitten miehissä maissipellolle, jota reunustavat\nlaakeripensaat etsittiin tarkkaan. Mullassa oli useita mokkasiinin\njälkiä ja ilmassa leijaili suvituuleen haihtuen valkoinen savuhattara,\nmutta muuta ei näkynyt.\n\n\n\n\nXII\n\n\nAlfred Clarke häilyi elämän ja kuoleman välillä. Millerin isku ei\nollut, vaikka haava olikin syvä ja vaarallinen, vioittanut arimpia\nelimiä, mutta runsas verenvuoto teki tilanteen arveluttavaksi. Ilman\nihmeellistä elinvoimaansa Alfred ei olisi läpäissyt ensimmäistä päivää.\nRouva Zane, joka oli saanut tehtäväkseen sitoa haavan, pudisti päätään\nnähdessään iskun suunnan, mutta tarkastellessaan haavaa lähemmin hän\nhuomasi, että puukko oli johonkin kylkiluuhun kilpistyen luiskahtanut\nkeuhkoista syrjään. Haava pestiin, neulottiin ja sidottiin, ja sairasta\nvartioitiin huolellisesti, ettei hän pääsisi repimään siteitä pois.\nNuorukaisen luota tullessaan rouva Zane kohtasi joka kerta ovella\nBetyn, jonka kalpeat ja kukkeutensa menettäneet kasvot kertoivat\nrauhattomasta odotuksesta ja unettomista öistä.\n\n\"Betty, etkö tahtoisi mennä varustukseen ja päästää rouva Martinin\ntunniksi tahi pariksi?\" kysyi rouva Zane eräänä päivänä tullessaan\nkotiin uupuneena ja rasittuneen näköisenä. \"Olemme molemmat aivan\nlopussa, eikä Neil Metzar voinut tulla. Clarke on tajuton eikä tunne\nsinua; sitäpaitsi hän nukkuu parhaillaan.\"\n\nBetty kiiruhti kapteeni Boggsin asuntoon, jossa Alfredia hoidettiin, ja\nkoputti sykkivin sydämin ovelle.\n\n\"Ah, sinäkö se olet, Betty kultaseni?\" lausui eräs äidillisen näköinen,\npikkuinen ja pyöreä nainen, joka avasi oven. \"Astu sisään vain. Hän\nnukkuu nyt, poika parka, ja ensi kerran luonnollista unta. Hän on\nhourinut kuin villitty kaksi vuorokautta.\"\n\n\"Mitä minun on tehtävä, rouva Martin?\" kuiskasi Betty.\n\n\"Vain pitää häntä silmällä. Jos tarvitset minua, lähetä joku pojista\nminua hakemaan. Palaan niin pian kuin voin. Karkoita kärpäset -- niistä\non semmoinen vastus -- ja valele hänen päätään aina vähän päästä. Jos\nhän herää ja pyrkii istumaan, älä päästä, ja jos hän on kovin levoton,\npuhele hänelle. Hän on heikko kuin kissanpentu. Nyt minun täytyy mennä,\nkultaseni.\"\n\nBetty jäi yksin pieneen huoneeseen. Vaikka hän oli käynyt istumaan\nvuoteen viereen, ei hän ollut vielä tohtinut katsoa Alfrediin.\nTaisteltuaan hetkisen liikutustaan vastaan hän kääntyi ja katsahti\nsairaaseen. Alfred lepäsi selällään, ja vaikka päivä oli lämmin, oli\nhänet peitetty paksulla huovalla. Ikkunasta tulviva valo osui hänen\nkasvoilleen. Kuinka valkeat ne olivatkaan! Entisestä terveestä punasta\nei näkynyt pienintäkään jälkeä. Otsa oli kuin kiilloitettua marmoria,\nsilmäinalustat olivat painuneet tummiksi, ja kasvoilla oli kauttaaltaan\ntuskan ja äärimmäisen väsymyksen leima.\n\nOn hetkiä, jolloin naisen rakkaus ilmenee hellänä äidillisyytenä, ja\nkun Betty katseli vuoteella lepäävää miestä, näytti tämä hänestä vain\navuttomalta lapselta. Hän tunsi sydämensä lämpenevän sairasta kohtaan,\nunohti ylpeytensä, sieluntuskansa ja pettymyksensä ja muisti vain sen,\nettä tämä voimakas mies makasi tuossa kuoleman kynnyksellä hänen\ntähtensä osoittamansa ritarillisuuden ja sankarillisuuden uhrina.\nMenneisyyden katkerat muistot häipyivät olemattomiin, ja niiden tilalle\nvierähti suuri anteeksiantamuksen aalto, voimakkaana, suloisena ja\ntoivoa herättävänä. Hänen rakkautensa murtautui esiin kuin liekki, joka\nkauan salassa kyteneenä leimahtaa ylös ensimmäisen vihurin tullessa,\nkun hän kosketti kädellään sairaan otsaa.\n\nTunti kului. Betty oli rauhoittunut ja oli nyt onnellisempi kuin moneen\nkuukauteen. Potilas nukkui levollisesti. Naisellinen uteliaisuus sai\nBetyn katselemaan ympärilleen huoneessa. Takan yläpuolelle oli\nripustettu miekka, pistoolivyö ja kaksi muotokuvaa, joista toinen\nesitti ystävällisen näköistä, hienopiirteistä naista -- varmasti\nAlfredin äitiä, päätteli Betty vaistomaisesti. Hän katseli hellästi\nnoita kasvoja, jotka muistuttivat vuoteella lepäävää nuorukaista.\nToinen kuva esitti kaunista tyttöä, jonka tummat ja kiehtovat silmät\ntekivät Bettyyn omituisen vaikutuksen. Oliko tuo Alfredin sisar, vai --\njoku toinen? Hän ei voinut sille mitään, että hän tunsi jonkinlaista\nkateutta tuota tuntematonta kohtaan, ja hän närkästyi huomatessaan\nvertaavansa noita kasvoja omiinsa. Hän käänsi sille selkänsä ja jatkoi\ntarkastelua. Oven yläpuolella oli leveälierinen, parilla kotkansulalla\nkoristettu hattu, ja eräässä nurkassa permannolla pitkävartiset\nsaappaat, satula ja suitset. Pöydällä oli hujan hajan intiaanipiippuja,\ntupakkakukkaroita, kannuksia, silkkihuiveja ja muita esineitä.\n\nHänet valtasi äkkiä sellainen tunne, että joku katsoi häneen. Hän\nkääntyi arasti vuoteelle päin ja säpsähti nähdessään teräksensinisen\nsilmäparin tuijottavan kiinteästi häneen. Hän oli vähällä pudota\ntuoliltaan, mutta muisti samassa, ettei Alfred, joka oli ollut pari\npäivää tajuton, voisi vielä tuntea, kuka hänen vuoteensa vieressä\nistui.\n\n\"Äiti, sinäkö se olet?\" kysyi Alfred hiljaa.\n\n\"Kyllä\", vastasi Betty muistaen saamansa neuvot, miten sairasta oli\nkohdeltava.\n\n\"Luulin sinun olevan sairaana.\"\n\n\"Niin olin, mutta olen jo parempi. Olet nyt itse sairas.\"\n\n\"Päätäni kivistää niin.\"\n\n\"Salli minun muuttaa käärettä.\"\n\n\"Kuinka kauan olen ollut kotona?\"\n\nBetty vaihtoi uuden kääreen kuumalle otsalle. Alfred otti häntä kädestä\nja katsoi häneen hetkisen ihmetellen.\n\n\"Äiti, olin jollakin tavalla saanut sellaisen käsityksen, että olit\nkuollut. Se on varmasti ollut unta. Olen hyvin onnellinen, mutta\nsanohan, onko minulle tullut tänään kirjettä?\"\n\nBetty pudisti päätään, voimatta puhua. Hän huomasi sairaan elävän\nmenneisyydessä ja odottavan kirjettä, jonka hän, Betty, olisi ilolla\nkirjoittanut, jos hän olisi ollut asiasta tietoinen.\n\n\"Ei mitään vastausta, ja siitä on jo niin kauan.\"\n\n\"Se tulee huomenna\", kuiskasi Betty.\n\n\"Tuota olet nyt sanonut joka päivä, äiti\", huokaisi sairas ja alkoi\nkäännellä päätään levottomasti puoleen ja toiseen. \"Eikö hän vastaa\nminulle milloinkaan? Pitää minua tässä epävarmuudessa ei ole hänen\ntapaistaan, sillä hän on maailman suloisin ja uskollisin tyttö. Kun\nparanen, äiti, otan selville, rakastaako hän minua.\"\n\n\"Siitä olen varma. Tiedän, että hän rakastaa sinua\", vastasi Betty\nhiljaa.\n\n\"Olet hyvin kiltti sanoessasi niin\", jatkoi sairas kuumehoureista\npuhettaan. \"Jonakin päivänä tuon hänet luoksesi ja teen hänestä tämän\nvanhan kodin kuningattaren. Olen tästä lähtien parempi poika enkä\nkarkaa enää tieheni. Olen tuottanut äiti kullalle monta murhetta, mutta\nnyt se kaikki on ohi. Kulkuri on palannut kotiin. Suutele minua ja\ntoivota minulle hyvää yötä, äiti.\"\n\nBetty katseli häntä silmät kyynelissä. Hän oli tietämättään yhä\nuudelleen sivellyt otsalle valahtanutta, kosteata tukkaa. Sääli ja\nhellyys olivat saaneet hänet unohtamaan itsensä kokonaan, ja kun sairas\nlausui viime sanat, kumartui hän ja suuteli häntä suulle.\n\n\"Ken olette? Ette ole äitini. Hän on kuollut\", huudahti Alfred rajusti\nja alkoi pyrkiä ylös tuijottaen Bettyyn luonnottomasti loistavin\nsilmin.\n\nBetty hellitti nopeasti kääreen ja painoi hänet takaisin vuoteelle.\nMitä hän olikaan tehnyt? Kaamea ajatus oli iskenyt hänen mieleensä.\nJospa Alfred ei ollutkaan hourinut, vaan oli teeskennellyt koko ajan?\nOh, hänen täytyi päästä pois täältä!\n\nPortailta kuului askeleita, ja Betty kiiruhti ovelle. Tulija oli rouva\nMartin.\n\n\"Voit mennä nyt kotiin ja olla aivan rauhallinen, sillä meillä on\nriittävästi hoitajia yön ajaksi. Hänen pitäisi alkaa nyt tulla\nvähitellen tajuihinsa paranemisen edistymisestä päättäen. Poika parka!\nSuokoon Jumala hänen tulla terveeksi. Onko hän ollut kiltti? Kaipasiko\nhän erästä nuorta neitiä? Älä huoli, Betty, salaisuus on hyvässä\ntallessa. Hän ei saa milloinkaan tietää sinun olleen täällä, ellet itse\nkerro siitä.\"\n\nSillä aikaa oli everstillä ollut työtä aamusta iltaan. Intiaanien\nhyökkäystä odottaessaan uudisasukkaat olivat vahvistaneet linnoitustaan\nja varustautuneet mahdollisimman hyvin jatkuvankin piirityksen varalta.\nKaikki arvokkaampi irtaimisto oli kerätty paalutuksen sisäpuolelle pois\nsaaliinhimoisten punanahkojen saatavilta. Hevoset ja karja ajettiin\naitaukseen ja varustusrakennukseen varastoitiin heiniä, viljaa ja muita\nelintarpeita kuormittain.\n\nRajaseudulla ei oltu milloinkaan nähty sellaista kiihtymystä ja\nlevottomuutta. Fort Pittistä, Short Creekistä ja muilta asutuksilta\ntulleet sanansaattajat vahvistivat todeksi huhun, että kaikki Ohion\nvarsilla asuvat heimot valmistautuivat sotaan. Etäisimmät asutukset,\nkuten esimerkiksi Fort Henry, eivät olleet siihen saakka tienneet\njuuri mitään brittiläisistä, sillä läntisellä rajaseudulla oli\nvallankumouksesta huolimatta ollut koko ajan verraten rauhallista,\nellei oteta lukuun eri intiaaniheimojen tekemiä satunnaisia\nryöstöretkiä. Mutta nyt oli kaikenlaisia huhuja liikkeellä, toinen\ntoistaan hurjempia: Washington oli lyöty, Englanti ja lännen yhtyneet\nheimot olivat tehneet liiton, ja Girtyllä oli brittiläiset joukot\ntukenaan. Nämä ja monet muut hälyttävät sanomat levisivät kulovalkean\nnopeudella asutukselta toiselle.\n\nEversti Crawfordin kuolema oli tehnyt kaikkialla järkyttävän\nvaikutuksen. Rajaseudulle levisi yleisen surun mieltäsynkistävä hämärä\nja kostoa hautovan vihan tuhoaennustava katkeruus. Crawford oli ollut\nniin nerokas ja suosittu ja viimeistä, onnetonta retkeään\nlukuunottamatta, niin menestyksellinen johtaja, että hänen kuolemansa\noli melkein kansallinen onnettomuus. Se ei koskenut keneenkään niin\nraskaasti kuin Washingtoniin itseensä, sillä Crawford oli ollut hänen\nvalioystävänsä.\n\nEversti Zane oli varma siitä, että brittiläiset ja intiaanit olivat\npäättäneet hyökätä Fort Henryn kimppuun. Fort Pittistä viimeksi\nsaapunut lähetti ilmoitti, että Millerin tuntomerkit soveltuivat yhteen\nniistä kymmenestä sotilaasta, jotka olivat karanneet Fort Pittistä\nvuonna 1778 Girtyn, McElliottin ja McKeen keralla. Eversti Zane tiesi\nnyt, että Miller oli Girtyn miehiä ja niin ollen brittiläisten\npalveluksessa. Ja koska Girtyllä oli nyt tiedossaan varustuksen heikot\nkohdat, miehistön lukumäärä ja kaikki piirittäville tärkeät\nasianhaarat, ei eversti Zanella ja hänen miehillään ollut muuta neuvoa\nkuin puolustautua mahdollisimman sankarillisesti.\n\nJonathan Zane ja majuri McColloch vartioivat jokea. Wetzel oli hävinnyt\nkuin maa olisi niellyt hänet. Toiset eivät uskoneet hänen enää\npalaavan, mutta eversti Zane odotti hänen ilmestyvän kylään millä\nhetkellä hyvänsä, kuten hän oli tehnyt niin monta kertaa viimeksi\nkuluneiden kymmenen vuoden aikana, ja tuovan tarkat tiedot intiaanien\nhankkeista. Mutta päivät kuluivat eikä mitään kuulunut. Saatuaan kaikki\nkuntoon uudisasukkaat odottivat ensimmäistä merkkiä vihollisesta, mutta\nkun ei mitään näkynyt, rauhoittuivat he ja alkoivat uskoa, että hälytys\noli ollut aiheeton.\n\nAlfred Clarken toipuminen oli edistynyt säännöllisesti ja\nkeskeytyksettä, ja vihdoin valkeni päivä, jolloin hän sai nousta\nvuoteestaan ikkunan ääreen istumaan. Hänen sydämensä sykähteli ilosta,\nkun hän katseli vihreätä metsää ja alhaalla kaartuvaa leveätä virtaa ja\nkuunteli lintujen laulua ja mehiläisten rauhoittavaa hyminää. Aurinko\npaistoi kirkkaasti ja ilma oli täynnä kukkien tuoksua. Elämä oli ihanaa.\nHän hymyili säälivästi entistä huimapäisyyttään muistellessaan. Hän ei\nollut rakastanut elämää. Synkkinä hetkinään hän oli usein ajatellut,\nettä se oli tuskin elämisen arvoistakaan. Mikä järjetön tunne! Hän oli\nollut aivan haudan partaalla, mutta hänet oli pelastettu kuoleman\nsynkästä virrasta, ja juuri se oli opettanut hänet käsittämään\nhengittämisen ilon, rakkauden autuuden ja elämän sulouden. Hän päätti,\nettei hänen elämässään saisi enää esiintyä minkäänlaista\ntarkoituksettomuutta ja sinne tänne ajelehtimista. Jos se, mitä Wetzel\noli sanonut, oli totta, jos hän ei ollut todellakaan rakastanut\ntoivottomasti, oli hänen onnenmaljansa ylitsevuotavainen. Hän muisteli\nhämärästi, että hänelle oli sairauden aikana tapahtunut jotakin\nmerkillistä, jotakin sellaista, joka nousi alituisesti hänen mieleensä\nkuin jonkun kauan sitten unohtuneen lempisävelen katkelma. Hän koetti\npäästä siitä selville, mutta kaikki oli niin epämääräistä ja kuin\nsankkaan sumuun verhoutunutta, ettei hän saanut siitä mitään lopullista\nkäsitystä.\n\nIsak Zane ja Myeraah tulivat iltapäivällä häntä tervehtimään.\n\n\"Alfred, voinpa tuskin sanoa, kuinka iloinen olen nähdessäni sinut\njälleen ylhäällä\", sanoi Isak Alfredin kättä puristaessaan. \"Mutta\nolitpa totisesti lujilla.\"\n\nMyeraahin ujo, mutta kaunopuhelias tervehdys oli mitä suloisin. Hän\nojensi Alfredille pienen kätensä ja lausui kuvaannolliseen tapaansa:\n\"Myeraah on onnellinen teidän ja toisten tähden. Olette väkevä kuin\nlänsituuli, joka ei raukene milloinkaan lepoon.\"\n\n\"Myeraah ja minä lähdemme tänä iltana ja tulimme sanomaan sinulle\njäähyväiset. Aiomme ratsastaa viisitoista penikulmaa alaspäin ja mennä\nsiellä joen yli, ettemme kohtaisi intiaaneja.\"\n\n\"Mitä Myeraah pitää nyt olostaan täällä?\"\n\n\"Hän on viihtynyt erinomaisen hyvin. Betty ja hän ovat ihan rakastuneet\ntoisiinsa. On hiivittävää kuulla Betyn koettavan puhua wyandotien\nkieltä ja katsella Myeraahin hämminkiä, kun Betty opettaa hänelle\nhienoa käytöstä.\"\n\n\"Voinpa kuvitella, että sitä olisi mielenkiintoista nähdä. Mutta etkö\nantaudu suureen vaaraan palatessasi nyt wyandotien luo?\"\n\n\"Sitä on vaikea sanoa. Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että minun on\nparempi palata Tarhen kylään, ennenkuin vihollisuudet ovat alkaneet.\nTahdon päästä sinne ennen Girtyä tahi jotakin hänen kätyriään.\"\n\n\"Jos sinun todellakin täytyy lähteä, niin toivotan teille onnea\nmatkalle ja pikaista jälleennäkemistä.\"\n\n\"Niin, vanha veikko\", vastasi Isak sydämellisesti. \"Ja kun tulen\nMyeraahin kanssa takaisin Fort Henryyn, toivon tapaavani sinut täysin\nterveenä. Ole hyvällä mielellä ja voi hyvin. Hyvästi.\"\n\nIsak ja Myeraah varustettiin huolellisesti pitkälle matkalleen etäiseen\nkotiinsa. He ratsastivat samoilla poneilla, joilla he olivat saapuneet\nasutukselle, ja eversti oli antanut Isakille yhden omista hevosistaan\nkuormahevoseksi. Sen selkään oli sälytetty peitteitä, vaatteita ja\neväitä, niin että pitkän ratsastuksen erämaan halki piti täten käydä\nverraten mukavasti.\n\n\"Seuraamme vanhaa polkua pirstoutuneelle pähkinäpuulle saakka, jonka\nkohdalta menemme joen yli\", selitti Isak everstille. \"Länsipuolelle\npäästyämme olemme kahdessa päivässä perillä.\"\n\n\"Uskon teidän suoriutuvan kaikesta onnellisesti\", vastasi eversti.\n\n\"Vaikka kohtaisimmekin intiaaneja, en pelkää, sillä minullahan on\nsuojelija mukanani\", virkkoi Isak taluttaen Myeraahin ponin portaiden\neteen.\n\n\"Hyvästi, Myeraah\", sanoi Betty syleillen ja suudellen intiaanityttöä.\n\"Hän on sinun, mutta muista, että hän on meille rakas.\"\n\n\"Sisareni ei tunne Myeraahia. Valkoinen kotka tulee takaisin.\"\n\n\"Hyvästi, Betty. Älä itke, sillä palaan pian luoksesi jälleen. Ja kun\ntulen, toivon saavani olla vieraana juhlassa, jossa sinä olet päivän\nsankari. Hyvästi, hyvästi!\"\n\nPonit lähtivät vireästi liikkeelle. Tien mutkassa Isak ja Myeraah\nkääntyivät katsomaan taaksensa ja heiluttivat käsiään, kunnes tiheä\nlehdistö kätki heidät näkyvistä.\n\n\"Niin, tämähän on kaikki aivan luonnollista ja mikäli ymmärrän aivan\npaikallaan, mutta olisin siitä huolimatta suonut Isakin jäävän tänne\",\njahkaili eversti Zane. \"Halloo! Kuka siellä? Herra Jumala! Tige!\"\n\nEnsimmäinen huudahdus oli johtunut siitä, että Betty oli lähtenyt\njuoksemaan rantaan ja palasi nyt koiraansa taluttaen, joka nilkutti\nvaivalloisesti hänen vieressään. Huomatessaan everstin se alkoi\nuikuttaa ja ryömi hänen jalkoihinsa. Se oli likomärkä ja mudan tahrima\nja kaunis ja välkkyvä turkki oli parista kohdasta veressä.\n\n\"Silas, Jonathan!\" huusi eversti Zane. \"Tulkaapas tänne. Tige on\npalannut yksinään ja melkein seulaksi ammuttuna. Mitähän se merkitsee?\"\n\n\"Intiaaneja\", vastasi Jonathan kiiruhtaen portaita alas, Silas ja rouva\nZane kintereillään.\n\n\"Se tulee kaukaa. Katsohan käpäliä. Haavoja täynnä\", jatkoi Jonathan.\n\"Ja se on ollut lähellä Wingenundin kylää. Näetkös tuota punaista savea\nsen jaloissa? Täällä ei ole minun tietääkseni punaista savea missään\nmuualla kuin delawarein kylän läheisyydessä.\"\n\n\"Onko Tigen laita huonosti?\" kysyi Betty.\n\n\"Se on juoksunsa juossut, poika parka. Ammuttu läpi\", selitti Silas.\n\"Että se onnistui sentään pääsemään kotiin!\"\n\n\"Eihän toki. Vanha Tige kultani\", sanoi Betty laskeutuessaan nurmikolle\nja kohottaessaan hellästi koiran pään syliinsä. \"Muta mikä tämä on?\nJack, tulehan katsomaan. Sillä on joku nauha kaulassaan\", ja Betty\nosoitti kiihkeästi ohutta nauhaa, joka oli painunut melkein\nnäkymättömiin tiheään turkkiin. \"Ei, mutta! Sehän on sen luotikukkaron\nnauha, jonka Wetzel voitti Isakin hääpäivänä. Varmasti joku sanoma\nLewiltä.\"\n\n\"Tosiaankin. Muistan selvästi tuon nauhan. Tämäpä omituista. Irroita\nse, Jack\", sanoi eversti Zane.\n\nKun Jonathan oli katkaissut nauhan ja nosti sen ylös, näkivät kaikki\nluodin. Eversti Zane tarkasteli sitä ja näytti toisille, mitä siihen\noli kaiverrettu.\n\n\"Kirjain W. Tarkoittaako se Wetzeliä?\" kysyi hän.\n\n\"Ei, vaan sanaa war (= sota). Varoitus Wetzeliltä -- siitä ei ole\nepäilystäkään\", vastasi Jonathan. \"Hän on jotenkin saanut tietää\nhyökkäyksen olevan nyt tekeillä, ja tilanne on varmaankin ollut\nsellainen, että hän on suuresti epäillyt, onnistuisiko hänen päästä\nsiitä meille kertomaan. Sentähden hän lähetti Tigen kotiin, ja Tigeäkin\non ammuttu matkalla.\"\n\nKaikkien huomio kohdistui koiraan, joka oli hetkeksi unohtunut. Sen pää\nvierähti Betyn polvilta, ruumis vavahti ja se koetti pyrkiä jaloilleen,\nmutta voimat olivat lopussa. Se ryömi aivan Betyn jalkoihin ja katsoi\nhäneen melkein inhimillisen liikuttavasti. Sitten painuivat silmät\nkiinni, ja ruumis herpaantui. Tige oli kuollut.\n\n\"Kaikki ohi, Betty. Tige on poissa, mutta säilyy aina mielessämme,\nsillä se oli loppuun saakka uskollinen. Jonathan, kerro majurille\nWetzelin varoituksesta ja kiiruhtakaa molemmat vartiopaikoillenne.\nSilas, lähetä kapteeni Boggs puheilleni.\"\n\nTuntia myöhemmin odottivat kyläläiset rukoushuoneen kellon alkavan\nsoida merkiksi siitä, että heidän oli kiiruhdettava varustukseen.\n\nEversti Zanen illallispöydässä ei kuultu sinä iltana hilpeitä\nleikkipuheita eikä rattoisaa keskustelua. Rouva Zane näytti\nhuolestuneelta, Betty istui kalpeana ja äänettömänä ja everstikin\ntuijotti synkästi lautaseensa. Lapset, joita tämä vakavuus oudostutti,\nolivat ryhmittyneet äidin helmoihin.\n\nPimeys kietoi vähitellen kaikki vaippaansa ja sai mielialan hiukan\nkeventymään, sillä intiaanit hyökkäsivät asutuksille vain aniharvoin\npimeän tultua. Kapteeni Boggs pistäytyi sisään, ja hän ja eversti\nkeskustelivat hiljaa.\n\n\"Pyydän teitä lähtemään heti aamun sarastaessa Short Creekiin lisäväkeä\nhakemaan. Lähetän majurinkin sinne samalle asialle, mutta eri tietä.\nOdotan tänä yönä tietoja Wetzeliltä. Hän on kaksitoista kertaa astunut\ntuon kynnyksen yli sellaisia uutisia tuoden, ettei intiaanien\nsuunnittelemista yllätyksistä ole tullut mitään. Ja olen varma, että\nhän tulee nytkin.\"\n\n\"Mitä se oli?\" kysyi Betty, joka istui kynnyksellä.\n\n\"Sshh!\" kuiskasi eversti nostaen sormeaan. Ilta oli tyyni ja lämmin.\nEverstin kuiskausta seurasi niin syvä hiljaisuus, että kukin kuuli\nsydämensä lyönnit. Sitten kuului joelta huuhkajan huuto, johon\nvastattiin heikosti etäältä, saaren suunnalta.\n\n\"Sanoinhan minä. Hetkisen kuluttua olemme selvillä kaikesta\", huudahti\neversti. Ensimmäinen huuto oli Jonathanin, ja siihen vastattiin.\n\nHetket kuluivat äärettömän hitaasti. Lapset olivat nukahtaneet\nkarhuntaljalle. Rouva Zane ja Betty olivat kuulleet everstin sanat ja\nistuivat nyt kasvot kalpeina ja odottivat hermostuneesti, tietämättä\nitsekään, mitä.\n\nAlhaalta alkoi kuulua tuttuja askeleita; pimeydestä ilmestyi jonkun\nroteva vartalo; se läheni, nousi portaita ylös ja astui kynnyksen yli.\n\n\"Wetzel!\" huudahti eversti Zane ja kapteeni Boggs. Hän se todellakin\noli. Mutta minkä näköisenä! Vaatteet ja säärystimet olivat likomärät,\nrepaleiset ja mutaan ryvettyneet, ja vain luodikko ja ruutisarvi olivat\nkuivat. Kasvot olivat aavemaisen valkoiset, lukuunottamatta ohimossa\nnäkyvää luodinraapaisua, josta oli vuotanut verta alas poskelle, ja\nsilmät hehkuivat luonnottomasti. Wetzel oli sillä hetkellä kaamea\nnähdä.\n\n\"Eversti Zane, olisin tullut jo pari päivää sitten, mutta tielleni osui\njoukko shawneita, joista en tahtonut päästä mitenkään erilleni. Saan\nilmoittaa, että Girty on tulossa tänne neljänsadan punanahan ja\nkahdensadan brittiläisen kanssa.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti eversti Zane. Metsästäjän uutinen oli niin\npeloittava, että hänkin tyrmistyi.\n\nKirkonkellon kaikuva ja selkeä kumahdus rikkoi yön syvän hiljaisuuden.\nSe äännähti vain kerran, mutta kaiku toistui moninkertaisesti harjujen\nrinteistä, ja sen yksi, kumahtava läppäys kajahti kuin laukaus.\nKyläläiset melkein odottivat kuulevansa villien hirveän sotahuudon heti\nsen jälkeen, huudon, joka merkitsi monelle hävitystä ja kuolemaa.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nAamun tullessa olivat kaikki uudisasukkaat kerääntyneet varustukseen,\nlukuunottamatta eversti Zanea, hänen veljeään Jonathania, neekeri Samia\nja Martin Wetzeliä. Eversti Zane oli jo kauan sitten päättänyt käyttää\ntaloaan ulkolinnakkeena, jos asutukselle vielä hyökättäisiin. Intiaanit\nolivat jo kahdesti polttaneet sen poroksi, jonka vuoksi eversti oli nyt\nkerännyt ympärilleen nämä miehet, jotka olivat kaikki mestariampujia,\nsuojellakseen omaisuuttaan ja antaakseen samalla tehokasta apua\nvarustukselle.\n\nFort Pittistä oli varhain aamulla saapunut vene, joka kuljetti\nkanuunankuulia Louisvilleen, ja kapteeni Sullivan oli pyytänyt saada\njäädä Fort Henryyn kolmen seuralaisensa keralla. Eversti Zane oli\nnimittänyt veljensä Silasin varustuksen päälliköksi, koska kapteeni\nBoggs ja majuri McColloch olivat kumpikin lähteneet lisäväkeä hakemaan.\nSullivan ilmoitti Silasille intiaanien ampuneen heitä matkalla, ja että\nhe pyysivät päästä varustuksen turviin, ja kun hän ja hänen miehensä\ntarjoutuivat vapaaehtoisesti ottamaan osaa varustuksen puolustukseen,\notettiin heidät mielihyvällä vastaan.\n\nVarustukseen sulkeutuneen pienen varusväen lukumäärä nousi kaiken\nkaikkiaan neljäänkymmeneenkahteen henkeen, ampumataitoiset pojat ja\nnaiset mukaanluettuina. Viime valmistukset oli tehty, ja uudisasukkaat\nodottivat nyt vihollisen ilmestymistä. Silloin tällöin lausuttiin joku\nsana. Lapset oli sijoitettu paikkoihin, jossa ne olivat luodeilta\nturvassa. Ne olivat painautuneet lähelle toisiaan ja katselivat\nympärilleen äänettöminä ja peloissaan. Kalpeita, mutta päättäväisiä\nnaisia tuli ja meni; toiset kantoivat vettä ja toiset ruokavakkoja,\nyhtäällä revittiin siteitä ja toisaalla tähysteli tuimakatseisia miehiä\nampuma-aukoista, kaikki kuunnellen, milloin sotahuuto kajahtaisi.\n\nHeidän ei tarvinnut odottaa kauan. Ennen puoltapäivää alkoi kuulua\nhuutoja ja hetkisen kuluttua vilisi vastakkaisella rannalla sadoittain\nintiaaneja. Joella syntyi vilkas liike, ja sen selkeä ja rauhallisesti\njuokseva vesi muuttui käden käänteessä mutaiseksi, loiskuvaksi ja\nryöppyäväksi virraksi. Ratsastavat soturit ajoivat ratsunsa törmää alas\nveteen, toiset kyhäsivät lauttoja ja kuljettivat siten aseensa ja\nampumatarpeensa yli, ja toiset uivat kuormahevosten suitsista kiinni\npitäen. Intiaanien jäljessä seurasi pataljoona brittiläisiä sotilaita.\nTunnin kuluttua seisoi koko armeija jokitörmällä vajaan kolmensadan\nmetrin päässä varustuksesta. Heillä ei näyttänyt olevan mitään kiirettä\nryhtyä hyökkäykseen. Varsinkin intiaanit näyttivät nauttivan tästä\nrauhasta ennen myrskyä, ja kun he käyskentelivät huolettomina\nedestakaisin tahi seisoskelivat ryhmissä varustusta katsellen, näkyivät\nkaameat sotamaalaukset ja peloittavat sotakoristeet yksityiskohtaisen\nselvästi. He riemuitsivat. Töyhdöt ja kotkansulat häilyivät ylpeästi\naamutuulessa. Silloin tällöin kajahti shawneiden omituisen katkonainen\nsotahuuto uhkaavasti ja ponnella. Sotilaat sijoitettiin toiselle\nsivustalle turvallisen välimatkan päähän varustuksesta. Niiden punaiset\ntakit ja välähtelevät pistimet olivat useimmille uudisasukkaille\njotakin aivan uutta.\n\n\"Halloo siellä!\" huusi eräs mustalla hevosella ratsastava mies\nkäskevästi.\n\n\"Mitä asiaa, Girty?\" vastasi Silas Zane.\n\n\"Vaadimme ehdotonta antautumista!\"\n\n\"Ei koskaan!\" huusi Silas.\n\n\"On parempi, että otatte hieman ajatusaikaa. Näette meitä olevan niin\npaljon, että valtaamme varustuksen tunnissa.\"\n\n\"Se on vielä näkemättä!\" huudettiin jostakin ampuma-aukosta.\n\nKului tunti. Sotilaat ja intiaanit loikoilivat nurmikolla tahi\nkuljeskelivat törmällä, ja intiaanit kajahduttivat silloin tällöin\nraivoisan ulvonnan, joka oli julmassa kiihkossaan kauhea kuulla. Kun\ntunti oli kulunut loppuun, ratsasti kolme miestä aukealle varustuksen\neteen. Yhdellä oli metsästäjän tavallinen pukinnahkainen puku, toisella\nbrittiläisen upseerin univormu, ja kolmas oli intiaanipäällikkö, jonka\njäntevä ja ryhdikäs vartalo oli vyötäisiä myöten alaston.\n\n\"Tahdotteko antautua?\" kysyi luopio kopeasti.\n\n\"Emme! Menkää kotiin akkojenne luo!\" kiljaisi Sullivan.\n\n\"Olen kapteeni Pratt kuningattaren jääkäreistä. Jos antaudutte, takaan\nteille kuningas Yrjön suojeluksen\", huusi upseeri.\n\n\"Menköön kuningas Yrjö helvettiin! Lähtekää tiehenne ja viekää\nHamiltonille terveisiä, ettei koko brittiläinen armeijakaan voi\npakottaa meitä antautumaan!\" ärjyi Hugh Bennet.\n\n\"Ellette luovu vastarinnasta, poltamme varustuksen ja hävitämme koko\nasutuksen. Miehet surmataan ja naiset annetaan intiaaneille\", vastasi\nGirty.\n\n\"Ette tule saamaan yhtään miestä, naista tahi lasta elävänä kynsiinne!\"\nkarjaisi Silas. \"Muistamme Crawfordin, sinä valkoinen petturi, emmekä\naio antautua teurastettaviksi. Anna punaisten pirujesi ja noiden\npunatakkisten tulla vain! Olemme valmiit.\"\n\n\"Olemme vanginneet ja surmanneet lähettämänne sanansaattajan, niin\nettei teillä ole enää mitään toivoa avunsaannista. Kohtalonne on\nvarma.\"\n\n\"Minkälainen mies se oli?\" huusi Sullivan.\n\n\"Nuori, pulska mies\", vastasi lainsuojaton.\n\n\"Se on valhe\" tiuskasi Sullivan. \"Hän oli vanha, harmaahapsinen ukko.\"\n\nKun upseeri ja Girty kääntyivät, luultavasti päällikön kanssa\nneuvotellakseen, tuiskahti eräästä ampuma-aukosta pieni savuhattara,\njota seurasi tuikea pamaus. Intiaani tarttui kädellään rajusti\nrintaansa, horjahti ja luisui maahan. Hän hoiperteli siitä vielä\npystyyn, kaatui sitten selälleen eikä noussut enää. Kaksisataa askelta\nei ollut turvallinen välimatka Wetzelin pienireikäiselle, ja Punainen\nkettu, shawneiden etevin sotapäällikkö, makasi kuolleena, metsästäjän\nkoston uhrina. Wetzel olisi yhtä hyvin voinut ampua joko upseerin tahi\nGirtyn, mutta se juuri oli hänelle tunnusmerkillistä, että hän valitsi\npäällikön. Kaatuneen hevonen hypähti syrjään ja laukkasi metsään, ja\nGirty ja upseeri peräytyivät kiireesti jättäen päällikön ruumiin\nsiihen, mihin se oli kaatunut. Wetzelin jymisevä huuto, jolla hän\nsäesti laukaustaan, sai intiaanit raivoon, ja he hyökkäsivät varustusta\nkohti luodikoitaan laukoen ja ulvoen kuin hornan henget.\n\nKaikki peittyi savupilveen, jonka suojassa intiaanit hajaantuivat ja\nsaarsivat varustuksen. Suuri joukko intiaaneja rynnisti hurjasti\nporttia vastaan, aseina tapparat ja jykevä hirsi, jolla se piti\nmurrettaman pirstoiksi, mutta vankka portti uhmasi heidän yhteisiä\nponnistuksiaan, ja ampuma-aukoista räiskyvä, tuhoisa tuli pakotti\nheidät pian peräytymään ja etsimään suojaa puiden ja kivien takaa.\n\nSotilaat olivat tehneet hyökkäyksen paaluaitausta vastaan ja huutelivat\nnyt pilkallisia huomautuksia pienestä, ranskalaisesta tykistä, joka oli\nsijoitettu varustuksen harjalle. He luulivat sitä aivan kelvottomaksi,\nsillä he olivat kuulleet, että varusväki oli vuoden 1777 piirityksessä\nkokeillut puisella tykillä oikean puutteessa. He nauroivat ja\npilkkasivat ja yllyttivät puolustajia laukaisemaan tykkinsä. Sullivan,\njoka hoiteli sitä, odotti sopivaa tilaisuutta. Kun sotilaat olivat\njärjestyneet tiheään rivistöön ja hyökkäsivät toistamiseen, antoi\nSullivan \"bulldogginsa\" puhua sillä seurauksella, että laukaus levitti\nkauhua ja kuolemaa brittiläisten riveihin.\n\n\"Takaisin! Takaisin!\" kuultiin kapteeni Prattin kiljuvan. \"Tuo tykki ei\nole puusta!\"\n\nPiirittäjät peräytyivät saadakseen hiukan hengähtää. Hetkisen kuluttua\nnähtiin joukon intiaaneja kiiruhtavan Sullivanin veneelle, josta he\nalkoivat kanniskella kanuunankuulia törmälle. Yksinkertaisuudessaan he\nluulivat saaneensa oivallisen ajatuksen. He hankkivat jostakin sileän\ntammipölkyn, joka oli noin neljäkymmentä senttiä läpimitaten,\nhalkaisivat sen ja koversivat tapparoillaan puolikkaat ontoiksi, jotka\nkiristettiin sitten lujasti vastakkain Reihartin pajasta otetuilla\nsideraudoilla. Tämä tilapäinen tykki raahattiin sitten varustuksen\nedustalle, tuettiin kahden hirren varaan ja kuormitettiin suurilla\nkivillä. Reikään lyötiin tiukka latinki ja luoti päälle. Sotilaat\nseurasivat toimitusta suurella mielenkiinnolla, mutta peräytyivät siitä\nhuolimatta turvallisen etäälle, kun taas intiaanit tunkeilivat tiheänä\nryhmänä uuden aseen ympärillä. Sytytin heilahti, punertava lieska\nvälähti korkealle ja ankara pamaus kajahti kauas ympäristöön. Maa\ntärähti räjähdyksen voimasta, ja kun savu haihtui nähtiin joukon\nalastomia intiaaneja kiemurtelevan tuskissaan maassa. Tykistä ei ollut\nsiruakaan jäljellä. Joka taholle sinkoilleet sideraudat olivat\ntehneet peloittavaa jälkeä. Intiaanit turvautuivat nyt omiin\nsodankäyntitapoihinsa; kätkeytyivät pitkään heinikkoon, autioihin\nmökkeihin, puiden taakse ja kiipesivät niiden oksille. Heitä ei näkynyt\nainoatakaan, mutta luoteja sateli taukoamatta varustukseen. Jokaisesta\npensaasta ja joka puun takaa pölähteli pieniä savuhattaroita, ja\nkuoleman lyijyiset sanansaattajat vihelsivät ilmassa ristiin rastiin.\n\nSotilaat olivat peräytyneet toisen epäonnistuneen hyökkäyksen\ntehtyään. Punaiset takit tarjosivat hyvän maalin teräväsilmäisille\nuudisasukkaille. Kapteeni Pratt oli saanut luodin reiteensä, mikä teki\nhänen olonsa sangen tuskalliseksi, ja varusväen sitkeä vastarinta, joka\noli hänelle täydellinen yllätys, oli masentanut hänet kokonaan, sillä\nhän oli uskonut varustuksen joutuvan aivan helposti kuninkaan\nsotilaiden saaliiksi. Sotilaista oli kolmasosa jo kaatunut, ja jäljellä\nolevat kieltäytyivät lähtemästä suoraan kuolemaan. He eivät olleet\nharjaantuneet taistelemaan näkymätöntä vihollista vastaan. Kapteeni\nPrattin oli pakko käskeä joukkonsa peräytymään jokitörmälle, jossa hän\nneuvotteli Girtyn kanssa.\n\nVarustuksessa oltiin vilkkaassa toiminnassa, mutta kaikki\nkävi täysin rauhallisesti ja säännöllisesti. Pieni varusväki\nolisi taistelukuntoisuutensa puolesta kelvannut kuninkaalle\nhenkivartiostoksi. Joen puolella oli kaikki ampuma-aukot miehitetty, ja\nniiden eteen polvistuneet miehet olivat päättäneet taistella viimeiseen\nhenkäykseen saakka. He eivät laukoneet luodikoitaan umpimähkään, kuten\nintiaanit, vaan odottivat, kunnes he keksivät jonkun intiaanin,\npunaisen takin tahi ilmaan lennähtävän savuhattaran, jolloin he\ntyönsivät luodikon suun aukkoon, tähtäsivät nopeasti ja laukaisivat.\nJokaisen vieressä seisoi sankarillisesti joku nainen, joka sanaa\nvirkkamatta jäähdytti kuumenneen piipun vesisangossa, pyyhkäisi sen\nkuivaksi ja ojensi takaisin ampujalle.\n\nSilas Zane oli haavoittunut heti ensimmäisessä hyökkäyksessä. Seinästä\nkimmonnut luoti oli raapaissut hänen päähänsä tuskallisen haavan. Rouva\nZane, jonka taitavat sormet olivat jo melkein puutuneet haavojen\nsitomisesta, hoiteli häntä parhaillaan. Taistelun hirveä melske, josta\nerotti selvästi villien raivoisan ulvonnan, puolustajien jyrisevät\nhuudot ja tykin jymähdykset katolta, pyssyjen paukkeen ja luotien\nvihellyksen yli, ja toivottomasti haavoittuneiden tarjoama tuskallinen\nnäky, joukossa jo joku kuollutkin, eivät olleet saaneet everstin\nurhoollista vaimoa vielä kertaakaan horjumaan. Hän näytti olevan\nyhtäaikaa kaikkialla. Hän auttoi Lydiaa ja Bettyä luotien valamisessa,\nrohkaisi miehiä ja oli kaikessa hyvänä esimerkkinä naisille, jotka\nolivat ensi kertaa mukana taistelussa.\n\nSullivan, joka oli ollut varustuksen harjalla, tuli portaita alas\nniihin melkein koskematta. Toinen käsi oli alaston ja verinen.\n\n\"Zane, Martin on kuolettavasti haavoittunut\", lausui hän käheästi, \"ja\nsama intiaani ampui minua käteen. Luodit näyttävät tulevan jostakin\nylhäältä. Lähettäkää sinne joku metsästäjä ottamaan selville, missä se\nperhanan punanahka piilee.\"\n\n\"Martin ammuttu? Jumala olkoon hänen vaimoraukalleen armollinen! Onko\nhän kuollut?\" kysyi Silas.\n\n\"Ei vielä. Bennet tuo hänet alas. Tahtoisin saada tämän käteni\nsidotuksi, ettei tykkini kävisi kovin liukkaaksi pidellä.\"\n\nWetzelin nähtiin hiipivän ampuma-aukolta toiselle, ja hänen peloittava\nhuutonsa voitti kaikki toiset. Hän näytti olevan kuin noiduttu, sillä\nhän ei ollut saanut vielä pienintäkään naarmua. Isak ilmoitti hänelle,\nmitä Sullivan oli sanonut. Metsästäjä kiiruhti katolle, mutta tuli pian\ntakaisin ja riensi varustuksen länsipäähän. Hän polvistui erään\nampuma-aukon eteen ja pisti luodikkonsa pitkän piipun ulos reiästä.\nSilas ja Sullivan seurasivat jäljessä ja katsoivat suuntaan, johon\npiippu viittasi. Se oli suunnattu erästä korkeata ja tuuhealatvaista\npoppelia kohti, joka seisoi törmällä varustuksen länsipuolella.\nHetkisen kuluttua lennähti lehtien suojasta pieni savupilvi, ja samassa\npaukahti myös Wetzelin luodikko. Oksat alkoivat huojahdella rajusti, ne\ntaipuivat ja katkeilivat tumman ruumiin painosta, joka suistui maahan\nja vieri nopeasti törmää alas. Metsästäjän luonnoton huuto kajahti\njälleen.\n\n\"Suuri Jumala! Mies on tullut hulluksi!\" huudahti Sullivan tuijottaen\nWetzelin säkenöiviin silmiin.\n\n\"Ei suinkaan. Hänellä on vain sellainen tapa\", vastasi Silas.\n\nHugh Bennetin kookas vartalo pimitti samassa katolle vievän aukon. Hän\nkantoi toisessa kainalossaan erään nuoren miehen hervotonta ruumista,\nja kun hän oli päässyt alas, viittasi hän rouva Zanea kiiruhtamaan\npaikalle. Läsnäolijat näkivät, että haavoittunut oli Will Martin. Hän\neli vielä, mutta loppu oli ilmeisesti lähellä. Kasvot olivat\nlyijynharmaat ja silmät kirkkaat ja lasittuneet. Alice, hänen vaimonsa,\nheittäytyi polvilleen hänen viereensä ja kohotti hellästi hervotonta\npäätä. Tuskaa, joka kuvastui hänen kasvoillaan, kun hän katsoi rouva\nZaneen, ei voida sanoin kuvata. Se oli äänetön pyyntö, mitä liikuttavin\nrukous saada toivoa ja apua. Rouva Zane ryhtyi surullisena toimeensa,\nmutta hänen taitonsa oli tässä riittämätön. Alfred Clarke, joka oli\nsaanut käskyn mennä Martinin paikalle katolle, ilmaisi osanottonsa\nviivähtämällä hetkisen haavoittuneen luona, mutta kun hän näki\nluodinreiän, josta veri pulppusi tummana virtana paljaalle rinnalle,\nhän alkoi väristä ja kiiruhti pois. Betty katsahti ylös työstään, mutta\nkääntyi kauhistuneena poispäin. Hänen huulensa liikkuivat kuin\nrukouksessa.\n\nAlice jäi yksin kuolevan miehensä luo. Hän piti hellästi hänen päätään\nsylissään, painoi poskensa hänen poskeaan vasten ja suuteli kylmeneviä\nhuulia, hyväili kosteata tukkaa ja kutsui häntä vanhoilla lempinimillä.\nKuoleva tunsi hänet, sillä hän hymyili ja teki heikon yrityksen kietoa\nkätensä hänen kaulaansa. Sitten tuli kuolema ja korjasi hänet. Alice\nhoiperteli pystyyn kädet tiukasti ohimoille painettuina ja tuijotti\nvainajaan kuin tuskasta pakahtumaisillaan.\n\n\"Oh Jumalani! oh Jumalani!\" kirkaisi hän.\n\nHänen rukoukseensa vastattiin. Taistelu oli samassa hetkeksi\nhiljentynyt ja silloin kuultiin jostakin ampuma-aukosta sisään osuneen\nluodin ilkeä suhahdus, jota seurasi kaamea jysähdys. Alice suistui\nääntä päästämättä miehensä ruumiin päälle. Silas Zane löysi hänet\nkuolleena miehensä ruumista syleillen. Hän peitti heidät huovalla ja\nmeni väsyttävälle kierrokselle ulkolinnakkeisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEversti Zanen talosta räiskyvä taukoamaton tuli oli tehnyt\npiirittäjille suurta haittaa. Intiaanien oli äärimmäisen vaikeata ja\nbrittiläisten mahdotonta päästä niin lähelle taloa, että laukaukset\nolisivat olleet tehokkaat. Eversti Zanella ja hänen miehillään oli se\netu, että he olivat korkealla paikalla, ja heillä oli sitäpaitsi neljä\nluodikkoa mieheen. Käyttämällä kaikki väliajat lataamiseen he\nsaattoivat ylläpitää koko ajan kiivasta tulta ja uskotella siten\nviholliselle, että heitä oli paljon enemmän kuin todellisuudessa.\n\nHämärän tullen ammunta taukosi, ja intiaanit peräytyivät jokitörmälle,\njosta leiritulet alkoivat pian pilkottaa. Kului pari tuntia. Pilvet,\njotka olivat peittäneet kuun, harvenivat onneksi sen verran, että\nvartijat saattoivat nähdä selvästi kaikki lähellä olevat esineet.\n\nEversti Zane oli juuri kutsunut miehensä koolle tilanteesta\nneuvottelemaan. Hän epäili intiaanien yrittävän jotakin pirullista\nviekkautta pimeän tultua.\n\n\"Sam, ota jotakin syötävää mukaasi ja kapua ullakolle. Tähystele\ntarkasti ja ilmoita kaikesta Jonathanille tahi minulle\", käski hän.\n\nJonathan Zane oli ampunut herkeämättä koko iltapäivän. Yksi luodikko\noli haljennut hänen käsissään ja toinen särkynyt käyttökelvottomaksi.\nTaloon sulkeutuneet miehet olivat kaikki taitavia ampujia, mutta\nJonathanin erehtymätön tähtäys oli epäilemättä tehnyt sen niin\nluoksepääsemättömäksi. Hän käytti poikkeuksellisen painavaa ja\nisoreikäistä luodikkoa. Sellaisen miehen käsissä, joka kesti sen tuiman\npotkaisun, se oli kuin tykki ainakin. Intiaanit olivat pian oppineet\nkunnioittamaan sen kantavuutta ja kiersivät talon kaukaa.\n\nMutta nyt, kun pimeys oli kattanut laakson, olivat intiaanit\nedullisemmassa asemassa. Eversti loi huolestuneen katseen veljeensä,\njonka kasvot olivat aivan mustat ruudinsavusta.\n\n\"Luuletko varustuksen kestävän?\" kysyi hän hiljaa. Hän oli luja mies,\nmutta nyt hän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan.\n\n\"En osaa sanoa\", vastasi Jonathan. \"Shawneepäällikkö Liekki näkyy\nolevan myös mukana. Hän on etevä soturi ja täysin nimensä veroinen.\nGirty on valikoinut hyvin väkensä.\"\n\n\"Varustus on pitänyt hämmästyttävän hyvin puoliaan vihollisen\nyhteishyökkäyksistä huolimatta. Intiaanit ovat vimmoissaan, koska ne\nsyöksyvät kuin sokeat aivan surman suuhun. Aukea on täynnä kaatuneita.\"\n\n\"Ellemme saa apua kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa, ei täältä pääse\nyhtään miestä hengissä ulos. Tuota intiaanimuuria ei Wetzelkään kykene\nmurtamaan. Mutta jos jaksamme pitää intiaanit loitolla vielä yhden\npäivän, väsyvät he ja menettävät rohkeutensa. Girtyn on jo nyt vaikeata\npitää heidät kurissa. Brittiläisistä ei pelkoa, sillä tämä ei ole\nheidän lajiaan sotaa. He eivät osaa ampua, ja mikäli olen nähnyt eivät\nhe ole saaneet suurtakaan vahinkoa aikaan.\"\n\n\"Kukin paikalleen ja ajatelkoon jokainen naisia ja lapsia\nvarustuksessa.\"\n\nVihollisesta ei kuulunut eikä näkynyt pienintäkään merkkiä pitkään\naikaan, joka tuntui odottavista uudisasukkaista tuntien pituiselta.\nPilviverho alkoi jälleen tihetä ja kuutamo kävi yhä himmeämmäksi,\nkunnes kuu ja tähdet peittyivät näkyvistä kokonaan. Aika kului\nverkalleen eikä vihollisen taholta kuulunut tahi näkynyt vieläkään\nmitään.\n\n\"Mitä se oli?\" kuiskasi eversti Zane äkkiä.\n\n\"Sam vihelsi. Parasta, että menemme katsomaan\", vastasi Jonathan.\n\nHe nousivat yläkertaan ja kapusivat tikkaita myöten ullakolle. Siellä\noli pilkkopimeätä, ja kun heidän oli mahdotonta nähdä mitään, he\nryömivät polvillaan permannolle kasattujen vuota- ja nahkakääröjen yli\nikkunaa kohti, jonka ääreen he tiesivät neekerin asettuneen.\n\n\"Mitä kuuluu, Sam?\" kuiskasi Jonathan.\n\n\"Katsokaa, tuolla, massa Zane\", vastasi neekeri käheästi kuiskaten ja\nviittasi samalla maahan.\n\nEversti Zane tunki päänsä Jonathanin viereen, ja kaikki kolme\ntuijottivat ulos pimeään.\n\n\"Näetkö mitään, Jack?\" kysyi eversti.\n\n\"En, mutta odotahan hetkinen, kunnes kuu tulee esille.\"\n\nOli ruvennut tuulemaan, ja nopeasti kiitävien pilvien väliin tuli\nsilloin tällöin sen verran rakoa, että aukealla tuli hetkeksi valoisaa.\n\n\"Nyt, massa Zane, tuolla!\" huudahti orja.\n\n\"En erota niin mitään. Entä sinä, Jack?\"\n\n\"En ole ihan varma. Näen jotakin, mutta en tiedä, onko se hirsi, vai\nmikä.\"\n\nJuuri silloin alkoi alhaalta näkyä heikkoa valoa, joka näytti\ntulikärpäseltä tahi palavasta päreestä singahtaneelta säkeneltä.\nJonathan kirosi hiljaa.\n\n\"Piru heidät periköön! Entiset kujeet jälleen esillä. Johan minä\najattelinkin, että tämä hiljaisuus tiesi jotakin. Heinikko on täynnä\nintiaaneja, joista jokainen tekee parhaansa salatakseen mukaan\nottamaansa palavaa nuolta. Mutta tällä kerralla me annamme noille\npunaisille piruille liukkaan lähdön.\"\n\n\"Näen ne, massa Zane.\"\n\n\"Vaiti nyt\", kuiskasi eversti.\n\nHe odottivat hanat vireessä. Toinen säkene singahti ilmaan aivan maan\nrajasta, mutta nyt lähempää. Sen heikko valo oli tuskin sammunut, kun\nneekerin luodikon pamaus herätti nukkuvan kaiun, sitä seurasi\nkiljahdus, joka näytti tulevan ihan ikkunan alta. Useampia tummia\nhahmoja hypähti ylös niin äkkiä, että ne näyttivät ilmestyvän kuin maan\nsisästä, ja sitten kuului intiaanin jousen omituinen helähdys. Kimppu\nsäkeniä lennähti ilmaan, ja kapea tulijuova singahti pyöreässä kaaressa\ntaloa kohti. Matka oli kuitenkin liian pitkä, ja tulinuoli putosi\nheinikkoon, jossa se hetkisen kuluttua sammui. Jonathanin luodikko\npaukahti, ja yksi pakoon pyrkivä kaatui. Joka taholta kajahti\nkiukkuinen ulvonta, mutta yhtään laukausta ei ammuttu.\n\nTulinuolia alkoi nyt sataa varustusta kohti, mutta ne eivät tehneet\nmitään vahinkoa, vaikka joitakin tarttuikin paaluaitaukseen. Eversti\nZane oli ollut niin varovainen, että hän oli niittänyt tarkasti kaiken\nheinän varustuksen ympäriltä. Tämän toimenpiteen nerokkuus tuli nyt\nselvästi näkyviin, sillä villit eivät voineet päästä niin lähelle, että\nnuolet olisivat lentäneet varustuksen katolle saakka. Kun tämä yritys\noli epäonnistunut, peräytyivät intiaanit miettimään jotakin toista\nkeinoa, millä saada varustuksen sytytetyksi.\n\n\"Katso!\" huudahti Jonathan äkkiä.\n\nKauas tielle, noin viidensadan askeleen päähän varustuksesta oli\nilmestynyt loistava piste, joka oli ensin yhdessä kohden, mutta alkoi\nsitten tanssia puoleen ja toiseen, ylös ja alas kuin tuulispään\nlennättämänä.\n\n\"Mitä helvettiä?\" mutisi eversti ymmällään. \"Mutta jumaliste, Jack,\nsehän suurenee!\" huudahti hän sitten.\n\nSäkene, tahi mikä se nyt oli, laajeni todellakin hetki hetkeltä yhä\nsuuremmaksi. Eversti Zane ajatteli, että soihdun heiluttaja oli\njoku uhkarohkea ratsastaja. Mutta jos niin oli, niin miksi ei\nkavioidenkopsetta kuulunut? Tie oli niin kivinen, että hevosen oli\nmahdotonta juosta sitä pitkin äänettömästi. Se ei voinut olla hevonen.\nTätä uutta, arvoituksellista ja pahalta näyttävää ilmiötä pohtien he\nodottivat kärsivällisyydellä, joka on vaaraan tottuneille miehille\ntunnusmerkillistä, mitä tuleman piti. He tiesivät saavansa pian\nselityksen, sillä tässä ei voinut olla kysymys muusta kuin jostakin\nsaatanallisesta sotajuonesta intiaanien taholta.\n\nSinne tänne hyppivä valo lähestyi nyt varustusta ihmeteltävän nopeasti,\nkuin sytytetty lyhty, jota heiluteltiin huolettomasti puoleen ja\ntoiseen. Vielä hetkinen äärimmäistä jännitystä, ja nuoren soturin\njäntevä vartalo alkoi häämöttää liekin takaa. Hän juoksi melkein\nuskomattoman nopeasti tietä pitkin varustusta kohti ja ampui\nnuolensa päästyään noin seitsemänkymmenenviiden askeleen päähän\npaaluaitauksesta. Se lensi kuin tulinen käärme sulavassa kaaressa\nvarustuksen yli ja iskeytyi kumeasti jysähtäen jonkun takana olevan\nmökin kattoon. Varustuksesta ammuttiin yhteislaukaus, mutta urhoollinen\nnuorukainen oli jo hävinnyt pimeyteen.\n\nTämmöiset sankarillisuuden näytteet olivat intiaanien keskuudessa\nsuuresti suosittuja ja tekivät nuorukaisesta soturin, kunnia, josta\nintiaani pani henkensä milloin hyvänsä vaaraan. Riemuitseva ulvonta,\njolla urotyötä tervehdittiin, ilmoitti sen onnistuneen.\n\nTuuli oli lietsonut hehkuvan nuolen liekkiin, ja kuiva katto paloi pian\nilmitulessa.\n\n\"Tuo kirottu punanahka aikoo tehdä sen toistamiseen!\" huudahti\nJonathan.\n\nYhtäläisen loistavan pisteen nähtiin ilmestyvän tielle ja alkavan\nlaajeta joka hetki. Sama intiaani oli epäilemättä menestyksensä\nrohkaisemana ja heikäläisille niin usein tuhoisaksi käyneen\nkunnianhimon viettelemänä päättänyt koettaa vielä kerran saada\nvarustuksen syttymään.\n\nEversti Zane ja hänen kumppaninsa tuijottivat kuin lumottuina nopeasti\nlähenevään valopilkkuun. Palava mökki valaisi aukean varustuksen\nedessä, niin että intiaanin solakka ja varjomainen olemus näkyi\nselvästi, kun se ilmestyi pimeästä. Hän kiiti eteenpäin kuin siivillä.\nNyt hän oli liekkien kirkkaassa valossa. Mikä kylmäverisyys ja\npeloittava päättäväisyys! Se näytti herpaisevan kaikki. Hehkuvasta\nnuolesta sinkosi säkeniä, kun se lennähti jousesta. Tällä kertaa se\nosui suoraan maaliinsa, varustuksen kattoon.\n\nMelkein samassa pamahti kimakka laukaus, ja uskalias soturi suistui\nsuulleen tien hiekkaan jyrähtävän, nyt tutuksi tulleen huudon\nkajahtaessa varustuksesta.\n\n\"Wetzelin tervehdys\", murahti Jonathan. \"Mutta teko on tehty. Katsohan\ntuota kirottua sytytintä. Ellei se sammu, on varustus mennyttä.\"\n\nNuoli oli näkyvissä, mutta näytti vain heikosti tuikkivalta säkeneltä,\njoka milloin himmeni milloin hehkui kirkkaasti. Kerran se jo melkein\nsammui, mutta alkoi jälleen loistaa. Varustus oli nähtävästi tuomittu\nperikatoon, ja miehistä, joiden täytyi avuttomina katsella sen\nsyttymistä, tuo loistava piste näytti itsensä paholaisen silmältä.\n\n\"Halloo, varustus!\" karjaisi eversti Zane keuhkojensa koko voimalla.\n\"Halloo, Silas, katto on tulessa!\"\n\nIntiaanien keskuudessa näyttivät kaikki helvetin voimat riehahtaneen\nvalloilleen. He juoksivat kuin hornan henget edestakaisin palavan mökin\npunertavassa valossa, ja heidän kaamea, epäinhimillinen ulvontansa\nvoitti liekkien räiskeenkin. He tanssivat käsikädessä vallattomasti\nkuin koulutytöt, painivat, ajelivat toisiaan, hyppivät, loikkivat,\nkiljuivat ja kierivät maassa, osoittaen kaikilla mahdollisilla tavoilla\nylenpalttista riemuaan. Kesä oli ollut verraten kuiva, joten mökin\nkatto ja seinät syttyivät kuin taula ja paloivat pian ilmitulessa.\nKorkealle leimahtelivat liekit valaisivat laakson aina metsänreunaan\nsaakka, ja kellertävänmusta, sankka savu vyöryi raskaasti taivasta\nkohti. Näky oli näissä olosuhteissa hirveä ja kauhua herättävä. Kaikki\nnäytti purppuranpunaiselta, puut saivat eriskummallisen näön, ja\nalhaalla vierivä virta hehkui kuin tulessa.\n\nBrittiläiset eivät ottaneet osaa villien mellastukseen. Heidän\nkunniakseen on sanottava, että he pysyivät koko ajan syrjässä,\nikäänkuin häveten tätä hirveää tulisotaa, jota nyt käytiin heidän omaa\nrotuaan vastaan.\n\n\"Miksi he eivät käytä tykkiä?\" sanoi eversti Zane kärsimättömästi.\n\"Miksi siellä ei tehdä mitään?\"\n\n\"Ehkäpä se on särkynyt, tahi ehkä siellä on puute ampumavaroista\",\nvastasi Jonathan.\n\n\"Varustus palaa poroksi silmäimme edessä! Katso! Ne helvetinkoirat ovat\nvarmasti sytyttäneet aitauksenkin, koska miehet kiiruhtavat sinne\nvesisankoineen.\"\n\n\"Joku on kiivennyt katolle!\" huudahti Jonathan. \"Näetkö? hän on nyt\npiipun varjossa katon itäpäässä. Niin totta kuin olen elävä syntinen\nsiellä ryömii eräs mies nuolta kohti. Intiaanit eivät ole vielä\nhuomanneet häntä. Jumalani, mikä urhoollinen mies! Hän aikoo sammuttaa\nnuolen kaikkien noiden punanahkojen nähden. En usko hänen suoriutuvan\ntuosta hengissä.\"\n\n\"Nyt he näkivät hänet\", huomautti eversti Zane.\n\nIntiaanit syöksähtivät lähemmäksi kimeästi kiljuen ja laukaisivat\nluodikkonsa katolla kyyristelevää miestä kohti. Toiset kätkeytyivät\nvarustusta kohti vierittämiensä puunrunkojen taakse, mutta toiset\nuhmasivat ylimielisesti kaikista ampuma-aukoista räiskyvää tulta. He\nnäkivät tuon miehen aikeessa yrityksen tehdä tyhjäksi heidän toiveensa\nsaada varustus poltetuksi. Nähtyään ja kuultuaan, että hänet oli\nhuomattu, mies ei epäröinyt silmänräpäystäkään, vaan hypähti pystyyn ja\njuoksi notkeasti harjaa pitkin päätyä kohti, jossa palavan nuolen\nympärillä häilyi jo pieniä, sinertäviä liekkejä. Kuinka hän pysyi ja\nsaattoi vielä juostakin jyrkästi viettävällä katolla täysinäinen sanko\nkädessään oli jotakin käsittämätöntä, mutta sellaisina hetkinä tehdään\nusein tekoja, jotka tuntuvat uskomattomilta. Kaikki kävi parissa\nsilmänräpäyksessä. Hän pääsi nuolen luo, potkaisi sen alas ja sammutti\nkattoon jo tarttuneen tulen, tarjoten sillä hetkellä intiaaneille mitä\nparhaimman maalin, sillä takana palava mökki valaisi vielä kirkkaasti.\nHäntä kohti ammuttiin kymmeniä laukauksia, ja luoteja sateli katolle\nkuin rakeita, mutta niistä ei osunut ilmeisesti ainoakaan maaliinsa,\nsillä mies juoksi takaisin ja katosi.\n\n\"Se oli Clarke!\" huudahti eversti Zane. \"Vain hänellä on niin vaalea\ntukka. Urhoollinen poika vai mitä?\"\n\n\"Hän pelasti varustuksen täksi yöksi\", vastasi Jonathan. \"Kas,\nintiaanit alkavat peräytyä. He eivät kestä tuota ammuntaa. Hurraa!\nParemmin ei olisi voinut käydä. Mökki valaisee vielä niin kauan,\netteivät intiaanit voi ainakaan tuntiin uudistaa hyökkäystään, ja\npäivänkoitto on lähellä.\"\n\n\n\n\nXIV\n\n\nAurinko nousi helakanpunaisena. Sen punertavat säteet pilkistivät\nharjanteiden yli idässä, suutelivat puiden latvoja, liukuivat\nkukkulalta toiselle yhä alemmaksi ja karkoittivat yön pimeyden\nlaaksosta. Sen lämmittävä paiste tunkeutui ampuma-aukoista varustukseen\nja loi kirkkaita juovia ja läikkiä permannolle ja seinille, mutta ei\nkyennyt sanottavasti rohkaisemaan ja virkistämään sen uupuneita\npuolustajia. Se johdatti monen uudisasukkaan mieleen merimiesten vanhan\nsananlaskun: \"Aamurusko myrskyn enne\". Purppuraloistossaan nouseva\naurinko punasi koko laakson, virran, lehdet, ruohon, kivet ja kaikki\nsillä kaamealla värillä, joka tahri jo varustuksen portaita, penkkejä,\npermantoa ja vieläpä ampuma-aukkojakin.\n\nHistorioitsijat ovat sanoneet tästä hetkestä, että se koetteli miesten\nrohkeutta. Jos se on totta, niin ajatelkaamme, miltä sen on täytynyt\ntuntua noista suurenmoisista, sankarillisista naisista? Vaikka he\nolivat auttaneet miehiä lähes neljäkymmentäkahdeksan tuntia\nlataamisessa ja ampumisessa ja tehneet työtä ilman hetkenkään lepoa,\nniin että he olivat nyt aivan kaatumaisillaan väsymyksestä; vaikka\nhuone oli täynnä kitkerää savua ja palaneen puun ja ruudin katkua ja\nvaikka liikkumattomien, huovilla peitettyjen ruumiiden rivi oli\ntasaisesti pidentynyt, ei antautumisen ajatus ollut johtunut heille\nmieleenkään. Kuolema taistelussa oli suloinen siihen verraten, mikä\nheitä odotti, jos he olisivat antautuneet punanahkojen armoille.\n\nAuringon noustessa Silas Zane kiiruhti rinta paljaana ja kasvoillaan\nsynkkä ilme linnakkeeseen, joka oli välittömästi varustusrakennuksen\nyhteydessä. Se oli pieni, vajantapainen kammio, jonka ampuma-aukoista\nnäki virralle ja metsään. Se oli saanut vastaanottaa kiivaimman\nluotisateen, ja viisi miestä oli jo kaatunut siellä. Ampuma-aukkojen\nedessä oli polvillaan neljä väsyneen näköistä, ruudin mustaamaa miestä,\nja kun Silas astui sisään, katsahtivat he häneen kysyvästi. Nurkassa\nlepäsi eräs kuollut.\n\n\"Smith on kaatunut. Se tekee viisitoista\", virkkoi Silas. \"Ja kun\nviisitoista otetaan pois neljästäkymmenestäkahdesta, jää\nkaksikymmentäseitsemän. Mutta meidän täytyy kestää. Olkaa varovaisia,\nmiehet, älkääkä näyttäytykö suotta. Mitenkähän lienee laita eteläisessä\nlinnakkeessa?\"\n\n\"Todennäköisesti hyvin\", vastasi eräs miehistä. \"Sieltä kuului kyllä\nyhteen aikaan kiivasta ammuntaa, mutta nyt siellä on ollut hiljaista.\"\n\n\"Nuori Bennet on siellä, ja jos miehet olisivat tarvinneet jotakin,\nolisivat he lähettäneet hänet hakemaan\", sanoi Silas. \"Toimitan tänne\nruokaa ja vettä. Tarvitaanko muuta?\"\n\n\"Ruutia. Ruutimme on melkein lapussa\", vastasi puhuteltu, \"ja on\nparasta, että olemme valmiit torjumaan hyökkäyksen, sillä nuo punaiset\npirut eivät ole turhan takia olleet näin kauan vaiti.\"\n\nSilas painui kapeaan käytävään, joka vei linnakkeesta varustuksen isoon\ntupaan. Kun hän kääntyi portaiden päässä, näki hän jonkun raahautuvan\nvaivalloisesti niitä ylös.\n\n\"Halloo! Kuka siellä? Sinäkö, Harry?\" huudahti Silas kaapaten pojan\nsyliinsä ja kantaen hänet ylös. Valoisaan päästyään hän näki heti, että\npoika oli yltäpäältä veressä ja kykeni tuskin seisomaan. Verta vuoti\nkäsivarresta, jonka ympärille oli sidottu tiukka side, kyljestä ja\nohimosta. Kuoleman varjo oli jo alkanut hiipiä kalvistuneille\nkasvoille, mutta harmaista silmistä säteili vielä lannistumaton usko ja\nrohkeus, jota ei kyennyt muu kuin kuolema murtamaan.\n\n\"Sukkelaan!\" huohotti poika. \"Lähettäkää miehiä paaluaitauksen\neteläkulmaan. Punanahat kaivautuvat aitauksen alitse siitä, mistä\nlähteen vesi juoksee.\"\n\n\"Missä Metzar ja toiset?\"\n\n\"Kuolleet! Kaatuivat yöllä. Olen ollut siellä yksin melkein puoliyöstä\nsaakka ja koettanut ampua parhaani mukaan. Sitten sain luodin kylkeeni\nja kun tiesin olevani mennyttä, lähdin paikaltani ilmoittaakseni, että\nintiaanit pirstovat parhaillaan paalutusta siitä kohdasta, josta se\npaloi viime yönä. Poistuin vain -- vain sentähden -- että -- että\npunanahat tunkeutuvat sisään.\"\n\n\"Wetzel, Bennet, Clarke!\" karjaisi Silas laskiessaan pojan penkille.\n\nHän oli tuskin lopettanut, kun metsästäjän roteva hahmo seisoi hänen\nedessään. Clarke ja toiset tulivat melkein yhtä joutuin.\n\n\"Wetzel, riennä etelänpuolelle. Intiaanit hakkaavat reikää aitaukseen.\"\n\nWetzel pyörähti ympäri, sieppasi luodikkonsa ja kirveen ja hävisi kuin\nleimaus.\n\n\"Sullivan, hoidelkaa päällikkyyttä täällä. Bessie, koeta auttaa\nparhaasi mukaan tätä urhoollista poikaa. Bennet, Clarke, meidän täytyy\nkiiruhtaa Wetzelin jälkeen\", jakeli Silas käskyjään.\n\nRouva Zane riensi haavoittuneen luo ja pesi ensin ohimossa näkyvän\nhaavan, joka ei ollut syvä eikä vaarallinenkaan, sillä luoti oli\nkilpistynyt takaisin otsaluun reunasta. Sitten hän avasi mekon ja\nkäänsi liepeet sivulle. Rinnan oikealla puolella, kainalon kohdalla oli\nammottava haava, josta pulpahti sydämen joka lyönnillä elämän\ntummanpunainen virta. Brittiläisen kiväärin raskas luoti oli lävistänyt\npojan. Rouva Zane kääntyi kasvot kalpeina silmänräpäykseksi poispäin ja\notti sitten pellavasiteen, taittoi sen kokoon, painoi tukon lujasti\nhaavaan ja sitoi pyyhinliinan tiukasti rinnan yli.\n\n\"Älkää haaskatko aikaa minun tähteni. Se on turhaa\", kuiskasi poika.\n\"Tahtoisitteko kutsua Betyn tänne?\"\n\nBetty tuli, kauhistuneena ja kasvoiltaan kuolonkalpeana. Hän oli ollut\njo neljättäkymmentä tuntia täydellisessä kauhutilassa. Liikkeet olivat\nkäyneet melkein koneellisiksi, ja hän tuskin kuuli tahi tunsikaan enää\nmitään. Mutta kuolevan pojan silmistä säteilevä valo palautti hänet\nhirveään todellisuuteen.\n\n\"Voi, Harry! Harry!\" kykeni hän vain kuiskaamaan.\n\n\"Olen valmis, Betty. Tahdoin sinun -- rukoilevan -- puolestani ja -- ja\nsanovan minulle -- hyvästi\", huohotti poika.\n\nBetty polvistui hänen viereensä ja koetti rukoilla.\n\n\"Minun oli niin vaikeata lähteä paikaltani, Betty. Odotin ja odotin,\neikä ketään tullut, ja intiaanit olivat pääsemäisillään sisään. Siellä\non kokonainen kasa kuolleita intiaaneja. Ammuin sinun puolestasi,\nBetty, ja ajattelin joka kerta sinua, kun tähtäsin.\"\n\nÄäni heikkeni heikkenemistään ja häipyi vihdoin kuulumattomiin. Käsi,\njoka puristi Betyn kättä, herpaantui, ja silmät painuivat kiinni. Betty\nluuli hänen jo kuolleen, mutta ei! Hän hengitti vielä. Silmät aukenivat\näkkiä. Kaikki tuska oli hävinnyt, ja sen tilalle oli ilmestynyt kirkas\nja lämmin loiste.\n\n\"Betty, olen pitänyt sinusta koko joukon -- ja kuolen nyt --\nonnellisena -- saatuani tapella -- puolestasi -- ja koska -- joku sanoo\n-- minulle -- sinun pelastuvan. Hyvästi, Betty.\" Kasvoille levisi hellä\nhymy, ja harmaat silmät katsoivat rauhallisesti Bettyyn. Sitten pää\nkallistui sivulle, ja urhoollinen poika veti viimeisen henkäyksensä.\n\nHugh Bennet katsahti poikansa verettömiin kasvoihin ja kiiruhti sitten\nSilasin ja Clarken jälkeen. Sivuutettuaan kapteeni Boggsin mökin, joka\noli varustusrakennuksen eteläpuolella, he olivat noin kahdensadan\naskeleen päässä Wetzelistä. Paalutukselta kuului iskuhirren raskas\njymähdys ja murtuvan puun ritinää. Iskua seurasi nopeasti toinen ja\nkolmas, ja yhden kuusituumaisen lankun alapää painui sisään jättäen\naitaan kyllin suuren aukon intiaanin pujottautua sisään. He\nsyöksähtivät auttamaan Wetzeliä, joka seisoi aukon vieressä kirves\nkoholla. Samassa pamahti laukaus. Bennet horjahti ja kaatui. Joku\nintiaani oli ampunut häntä aitaan ilmestyneestä aukosta. Silas ja\nAlfred hypähtivät sivulle aitauksen suojaan, ja kun he olivat päässeet\nWetzelistä parinkymmenen askeleen päähän, alkoi eräs jättiläismäinen\nvilli työntyä sisään. Hän ei ollut vielä ehtinyt suoristautua, kun\nmetsästäjän kirves halkaisi hänen päänsä kuin munankuoren. Intiaani\nlyyhistyi maahan ääntä päästämättä. Toinen soturi pujahti notkeasti\nsisään, ponnahti pystyyn ja koetti Wetzelin huomattuaan väistää tämän\nsalamannopeata kirvestä sillä seurauksella, että päähän tähdätty isku\nosui täydellä voimalla olkapäähän. Intiaanilta pääsi tuskallinen huuto,\njoka päättyi katkonaiseen ja tukahtuneeseen korinaan, kun veri\npurskahti esiin suusta ja sieraimista. Wetzel kiskaisi aseensa uhrinsa\nruumiista ja heilautti sen samaa tietä uuteen iskuun. Hän löi nyt\nkirvespohjalla, joka jysähti seuraavaa intiaania päähän kuin\nteurastajan moukari härän otsaan. Intiaani pudotti luodikkonsa, tappara\nsingahti ilmaan, ja hänen ruumiinsa vierähti lähteeseen. Sitten yritti\nkaksi soturia tunkeutua yhtä aikaa aukosta, mutta Wetzelin hirmuinen\nkirves teki silmänräpäyksessä selvän kummastakin. Heidän ruumiinsa\nkiilautuivat aukkoon.\n\nSilas ja Alfred seisoivat kuin maahan naulittuina. Wetzel olikin juuri\nsilloin hirveässä vimmassaan näky, joka sai karaistuneimmankin miehen\nveren jähmettymään. Hän oli aitaukselle rientäessään riistänyt yltään\nmekkonsa ja oli nyt vyötäisiä myöten alaston, hikinen ja verinen.\nKäsivarsien ja leveän selän lihakset nousivat ja laskivat tumman ihon\nalla, ja hän säesti joka iskua kiljahduksella, jonka kaltaista ei ollut\nkukaan valkoinen mies vielä kuullut. Kostonhimossaan hän oli unohtanut\npuolustavansa varustusta ja sen turviin paenneita naisia ja lapsia; hän\ntappeli nyt sentähden, että hän himoitsi verta.\n\nSilas Zane kuuli hälinän yltyvän ulkopuolella ja tiesi että paikalle\nkiiruhti intiaaneja sadoittain. Jotakin oli heti tehtävä. Hän silmäili\nympärilleen ja keksi lähistöllä kasan tukevia tammihirsiä, jotka\neversti Zane oli kaiken varalta ajattanut sinne. Hän kaappasi\nClarkea käsipuolesta ja veti hänet kasaa kohti selittäen samalla\nsuunnitelmansa. He kantoivat yhdessä yhden hirren aitaukselle ja\npudottivat sen aukon eteen. Wetzel hypähti heti sen nokalle ja iski\nhurjasti intiaania kohti, joka koetti sivulta pistää luodikkonsa piipun\nsisään. Hänen näin pitäessä soturia loitolla, joka oli jo kahdesti\nlaukaissut aseensa, Silas ja Clarke pinosivat hirren toisensa päälle,\nkunnes aukko oli tukittu. Kasa pönkitettiin lujasti, ja niin oli\naitauksen heikko kohta vahvistettu luotettavaksi. Linnakkeista\nsuunnattiin samalla niin tuhoisa tuli villien riveihin, että heidän\noli pakko peräytyä varustuksen ympäriltä.\n\nWetzelin jäädessä huuhtelemaan verta käsistään ja hartioistaan Silas ja\nClarke kiiruhtivat takaisin sinne, johon Bennet oli kaatunut. He\nodottivat tapaavansa hänet kuolleena, mutta näkivätkin suureksi\nilokseen rotevan uudisasukkaan istuvan puron reunalla ja sitovan\nrauhallisesti olkapäähän saamaansa haavaa.\n\n\"Vain vähäpätöinen naarmu, mutta paiskasihan peijakas minut joka\ntapauksessa nokalleni\", virkkoi hän. \"Aioin juuri kiiruhtaa avuksenne.\nEnpä ole vielä milloinkaan nähnyt sellaista melskettä. Mutta miksi ette\nantaneet niiden tulla? Ne olisivat painuneet sisään toinen toisensa\njälkeen, ja Wetzel olisi nitistänyt koko joukon. Teidän ei olisi\ntarvinnut tehdä muuta kuin raahata kuolleet pois hänen jaloistaan.\"\n\nWetzel tuli paikalle, ja he kiiruhtivat kaikki varustukseen. Ammunta\noli tauonnut. Sullivan tuli portaissa vastaan ja oli ilmeisesti menossa\nheitä etsimään.\n\n\"Zane, intiaanit ja brittiläiset valmistautuvat rynnäkköön, josta tulee\nkaikkia edellisiä sitkeämpi\", lausui hän.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"He ovat ottaneet moukareita pajasta, löytäneet naulat veneestäni ja\nkyhäävät parhaillaan tikapuita. Jos hyökkäys tapahtuu joka taholta\nyhtäaikaa ja tikapuut saadaan aitauksen juurelle, on varustus\nkymmenessä minuutissa täynnä intiaaneja. Vain tykinlaukaus pakottaa\nheidät peräytymään. Meidän täytyy käyttää tykkiä.\"\n\n\"Clarke, menkää kapteeni Boggsin asuntoon ja tuokaa kaksi\nruutinassakkaa\", käski Silas.\n\nNuori mies kiiruhti mökkiin, ja toiset menivät portaita ylös.\n\n\"Ammunta näyttää tauonneen melkein kokonaan eteläpuolella\", huomautti\nSilas.\n\n\"Niin, sillä taholla on, kuten jo sanoin, uudet suunnitelmat tekeillä\",\nvastasi Sullivan.\n\n\"Missä se Clarke viipyy?\" sanoi Silas odotettuaan hetkisen ovella.\n\"Emme saa hukata silmänräpäystäkään. Toinen nassakka on heti jaettava\nmiehille.\"\n\nClarke ilmestyi samassa. Kasvot olivat harmaat, ja hän hengitti\nhätäisesti.\n\n\"En löytänyt ruutia! Nuuskin joka nurkan ja kolon, mutta turhaan!\"\nhuudahti hän. \"Ruuti ei ole siellä.\"\n\nSanoja seurasi syvä hiljaisuus. Kaikki olivat kuulleet nuoren miehen\nilmoituksen. Kukaan ei liikahtanutkaan. Jokainen näytti odottavan\njonkun sanovan jotakin. Silas Zane ärjäisi lopulta:\n\n\"Ette löytänyt! Olen varma, ettette etsinyt kyllin tarkkaan. Kapteeni\nBoggs sanoi itse, että hänellä oli kolme nassakkaa ruutia\nsäilytyshuoneessa. Lähden itse niitä hakemaan.\"\n\nAlfred ei vastannut, vaan istahti penkille oudon lamauttava tunne\nsydämensä ympärillä. Hän tiesi, mitä oli tulossa. Hän oli ollut\nkapteenin asunnossa monta kertaa, oli nähnyt nuo ruutinassakat ja tiesi\ntarkalleen, missä niitä säilytettiin. Mutta nyt ne eivät olleet\nentisellä paikallaan eivätkä missään muuallakaan varastohuoneessa.\nIstuessaan siinä kaamean totuuden ilmituloa odottaen hän antoi\nkatseensa harhailla huoneen toisesta päästä toiseen. Lopulta ne\nlöysivät etsittävänsä. Eräs nuori nainen oli polvillaan hehkuvan\nhiiloksen edessä ja lietsoi sitä käsipalkeilla. Se oli Betty. Kasvot\nolivat kalpeat ja väsyneet, tukka epäjärjestyksessä ja kauniit\nkäsivarret mustat noesta, mutta siitä huolimatta hän näytti tyyneltä,\npäättäväiseltä ja tyytyväiseltäkin. Lydia oli polvillaan hänen\nvieressään ja piteli luotimuottia matalan pölkyn päällä. Betty otti\nvalinkauhan hiiloksesta ja kaatoi sulan metallin vakavalla kädellä ja\nihailtavan taitavasti muottiin. Liian paljon tahi liian vähän lyijyä\nteki luodin virheelliseksi. Lydia pisti muotin vesisankoon, avasi sen\nja kopautti sitä permantoon. Kirkas ja pieni lyijyluoti vierähti ulos.\nHän hieroi sitä rasvatulla tilkulla ja heitti sen vieressään seisovaan\nruukkuun. Nämä urhoolliset tytöt olivat olleet työssään lähes\nneljäkymmentä tuntia, nukkumatta ja levähtämättä ja melkeinpä\nsyömättäkin.\n\nSilas Zane syöksähti sisään. Kasvot olivat lumivalkoiset ja huulistakin\noli kaikki väri paennut.\n\n\"Sullivan, Jumalan tähden, mitä on tehtävä? Ruuti on hävinnyt!\" huusi\nhän tukahtuneesti.\n\n\"Hävinnyt?\" toisti Sullivan. \"Mihin?\"\n\n\"Jumala tiesi. Hyllyllä, jossa ne seisoivat vielä joitakin päiviä\nsitten, on vain tomuun painuneet sijat jäljellä. Ne on viety johonkin.\"\n\n\"Ehkäpä Boggs on siirtänyt ne tänne\", sanoi Sullivan. \"Katsokaamme.\"\n\n\"Ei kannata. Olemme aina varoneet säilyttämästä ruutia täällä\ntulenvaaran takia. Nassakat ovat poissa.\"\n\n\"Miller varasti ne\", virkkoi Wetzel rauhallisesti.\n\n\"Se on nyt aivan samantekevää!\" tiuskaisi Silas kääntyen kiivaasti\nmetsästäjään, jonka rauhallisuus vaikutti sillä hetkellä niin\ntunteettomalta. \"Ne ovat poissa, olipa ne varastettu tahi ei.\"\n\nSanoja seurasi painostava hiljaisuus. Miehet katsoivat toisiinsa\nhitaasti kalpenevin kasvoin. Sanat olivat tarpeettomia. He ilmaisivat\nkatseillaan toisilleen, mitä oli tulossa. Kohtalo, joka oli kohdannut\nniin monta raja-asutusta, oli nyt tuleva heidänkin osakseen. Tuomio oli\nlangetettu! He eivät ajatelleet itseään, vaan noita viattomia lapsia,\nnoita urhoollisia tyttöjä ja sankarillisia naisia.\n\nMies osaa kuolla. Hän on suurenmoinen alistuessaan tyynesti kohtaloonsa\nja ylevä, kun hän taistelee kuin tiikeri, kun hän seisoo saarrettuna\nselkä seinää vasten, murtunut ase kädessään, verisenä, uhkamielisenä ja\nviimeiseen saakka lannistumattomana. Katkerimman vihollisenkin täytyy\nsilloin häntä kunnioittaa. Kuolemakin on silloin kuin kosto.\n\nMutta mitä voivat naiset tehdä sodassa? He auttavat, rohkaisevat ja\ninnostavat, ja jos vihollinen voittaa, odottaa heitäkin kuolema ja ehkä\nvielä surkeampikin kohtalo. Harvoilla naisilla on rohkeutta lopettaa\nitse elämänsä. \"Voittaja korjaa saaliin\", sanotaan, ja naiset ovat aina\nolleet sotasaalista.\n\nEi ihme, että Silas Zane ja hänen miehensä tyrmistyivät. Kuinka he\nolisivat saattaneet toivoakaan voivansa pitää puoliaan villejä vastaan,\nkun heillä oli ruutia vain pariin laukaukseen luodikkoa kohti eikä\njyväistäkään tykkiä varten? Yksinään he olisivat voineet vetäistä\ntapparansa ja rynnistää saarroslinjan läpi, mutta naisten ja lasten\nkeralla se oli mahdotonta.\n\n\"Wetzel, mitä teemme nyt? Neuvo meitä, Jumalan tähden!\" sanoi Silas\nkäheästi. \"Emme mahda mitään ilman ruutia emmekä voi jättää naisia ja\nlapsia tänne. Ennen surmaamme heidät itse kuin sallimme heidän joutua\nGirtyn käsiin.\"\n\n\"Lähetä joku hakemaan ruutia\", vastasi Wetzel.\n\n\"Luuletko sen käyvän päinsä?\" kysyi Silas nopeasti, ja hänen kalpeilla\nkasvoillaan kuvastui heikko toivo. \"Ebin varastossa on ruutia vaikka\nkuinka paljon. Kenen lähetämme? Kuka on halukas?\"\n\nKolme miestä astui esiin ja kaikki toisetkin siirrähtivät lähemmäksi.\n\n\"Täysikasvuisen miehen ne kylvävät lyijyä täyteen, ennenkuin hän on\npäässyt kymmentä askelta\", sanoi Wetzel. \"Lähtisin itse, mutta siitä ei\nolisi mitään hyötyä. Lähetä joku poika ja sellainen, joka osaa juosta.\"\n\n\"Pojat ovat kaikki niin pieniä, etteivät jaksa kantaa ruutinassakkaa\",\nvastasi Silas. \"Harry Bennet voisi mahdollisesti mennä. Kuinka hän voi,\nBessie?\"\n\n\"Hän on kuollut\", vastasi rouva Zane.\n\nWetzel kääntyi poispäin ja teki toivottoman eleen, jota seurasi ehdoton\nhiljaisuus. Naiset ymmärsivät sen tarkoituksen, sillä toiset peittivät\nkasvonsa käsillään ja toiset alkoivat nyyhkyttää.\n\n\"Minä menen!\"\n\nSe oli Betyn ääni, ja se kajahti kirkkaasti huoneen läpi. Masentuneet\nnaiset kohottivat päätään tuon nuorekkaan ja lujan äänen elvyttäminä,\nmutta miehet näyttivät aivan tyrmistyneiltä. Clarke seisoi paikallaan\nkuin kivettyneenä. Wetzel meni nopeasti Betyn luo.\n\n\"Mahdotonta!\" huudahti Sullivan.\n\nSilas Zane ravisti päätään, ikäänkuin tahtoen sanoa, että ajatus oli\naivan mieletön.\n\n\"Anna minun mennä, Silas\", rukoili Betty pannen hennot kätensä\nhyväilevästi veljensä paljaalle käsivarrelle. \"Tiedän, että yritys on\nepätoivoinen, mutta se voi onnistuakin. Anna minun koettaa. Kuolen\nmieluummin siten kuin jään tänne kuolemaa odottamaan.\"\n\n\"Silas, ehdotus ei ole hullumpi\", puuttui Wetzel puheeseen. \"Betty\njuoksee kuin hirvi ja koska on nainen hän voi päästä perille,\nintiaanien ampumatta laukaustakaan.\"\n\nSilas seisoi käsivarret leveän rinnan yli ristissä ja katsoi sisareensa\nsuurten kyynelten vieriessä tummille poskille ja putoillessa käsille,\njotka pusersivat hellästi hänen käsivarttaan. Betty seisoi hänen\nedessään kuin kirkastettuna; kaikki väsymyksen merkit olivat hävinneet;\nsilmistä säteili luja ja järkähtämätön päättäväisyys, ja kalpeat,\ninnostuneet kasvot olivat ylevän kauniit alistumisen, toivon ja\nsankarillisuuden ilmeessään.\n\n\"Salli minun mennä, Silas. Tiedät minun osaavan juosta, ja tänään\nlupaan lentää. Joka hetki on kallis. Eihän ole sanottu, etteikö\nkapteeni Boggs ole jo aivan lähellä apujoukon keralla. Anna minun\nmennä, sillä sinulla ei ole varaa tuhlata yhtään miestä.\"\n\n\"Mene, Betty, Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon\", lausui Silas\nliikutuksesta vavahtelevalla äänellä.\n\n\"Ei! Ei! Älkää päästäkö häntä!\" huudahti Clarke syöksähtäen heidän\neteensä. Hän vapisi, ja silmät tuijottivat hurjasti kuin miehellä, joka\non äkkiä menettänyt järkensä.\n\n\"Hän ei mene!\" huusi hän.\n\n\"Mikä oikeus teillä on esiintyä täällä käskijänä?\" kysyi Silas\ntuimasti.\n\n\"Vain se, että rakastan häntä ja tahdon mennä hänen edestään\", vastasi\nAlfred epätoivoisesti.\n\n\"Hiljaa, nuori mies\", lausui Wetzel ja pani kätensä hänen olkapäälleen.\n\"Jos rakastatte häntä, ette suinkaan tahdo hänen odottavan täällä noita\npunaisia piruja\", ja hän viittasi kädellään virralle päin. \"Jos hän\npääsee takaisin, on varustus pelastettu; ellei, on hän ainakin\nsäästynyt joutumasta Girtyn käsiin.\"\n\nBetty katsahti ensin metsästäjään ja sitten Alfrediin. Hän ymmärsi\nkummankin ajatukset. Toinen lähetti hänet ulos kuolemaan tietäessään,\nettä se oli tuhat kertaa armeliaampi kohtalo kuin mikä odotti häntä\nintiaanien taholta, ja toinen tahtoi mieluummin mennä itse kuin nähdä\nhänen panevan henkensä alttiiksi.\n\n\"Tiedän sen. Jos voisitte, pelastaisitte minut molemmat\", sanoi hän\nkoruttomasti. \"Nyt ette voi muuta kuin rukoilla puolestani, että Jumala\nsallisi minun päästä portille saakka taakkoineni.\"\n\nAlhaalla seisoi ryhmä kalpeita miehiä portin edessä. Silas Zane oli\nnostanut rautasalvan paikoiltaan, ja Sullivan seisoi valmiina vetämään\nraskaan portin auki. Wetzel antoi Betylle viimeisiä neuvoja, ja sanat\ntulivat niin selvästi ja vuolaasti, että se oli tilanteeseen nähden\noutoa.\n\n\"Kun päästämme sinut ulos, et kohtaa mitään estettä. Juokse, mutta älä\nkovin kiivaasti. Säästä voimiasi. Käske everstin tyhjentää yksi\nnassakka pöytäliinaan, ota selkääsi ja kiiruhda takaisin. Juokse\nsilloin kuin juoksisit kilpaa minun kanssani ja koeta päästä perille,\nvaikka joku laukaus osuisikin sinuun. Nyt mene!\"\n\nIso portti natisi ja kääntyi saranoillaan. Betty syöksähti ulos katsoen\nsuoraan eteensä. Kun hän oli päässyt matkan puoliväliin, alkoi\nympäriltä kajahdella pilkallisia huutoja.\n\n\"Akka! Vauh! Akka! Vauh! Vauh!\" kiljuivat intiaanit halveksivasti.\n\nLaukaustakaan ei ammuttu. Huuto vieri jokitörmää pitkin ilmaisten, että\nsadat intiaanit olivat nähneet solakan olennon, joka juoksi loivaa\nrinnettä ylös everstin talolle.\n\nBetty noudatti kirjaimellisesti Wetzelin neuvoa. Hän juoksi keveästi ja\nverraten hitaasti ja oli yhtä rauhallinen kuin jos intiaanit olisivat\nolleet penikulman päässä.\n\nEversti Zane oli nähnyt portin aukeavan ja Betyn ilmestyvän näkyviin.\nKun Betty syöksähti portaita ylös, riuhtaisi hän oven auki ja otti\nhänet syliinsä.\n\n\"Betty, Jumalan tähden! Mitä nyt?\" huudahti hän.\n\n\"Ruuti on loppunut. Tyhjennä yksi nassakka pöytäliinaan. Sukkelaan! En\nsaa hukata silmänräpäystäkään\", vastasi Betty solahduttaen yltään\npäällimmäisen hameensa, niin ettei mikään haittaisi hänen juoksuaan\npaluumatkalla.\n\nJonathan Zane oli kuullut Betyn ensimmäiset sanat ja hävisi\nvarastohuoneeseen palaten heti ruutinassakka kainalossaan. Hän sieppasi\nkirveen, ruhjoi kannen yhdellä iskulla ja kaasi kalliin sisällön\npöydälle. Liinan kulmat solmittiin lujasti yhteen ja taakka heitettiin\nBetyn olalle.\n\n\"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, sinä onnistut, urhoollinen\ntyttö!\" huudahti eversti Zane avaten oven. \"Tiedän sen. Juokse nyt\nnopeammin kuin konsanaan eläessäsi.\"\n\nBetty vilahti everstin ohi ulos aukealle kuin nuoli, mutta oli juossut\ntuskin kymmentä askelta, kun äkäiset huudot ja kiljahdukset kertoivat\nhänelle teräväsilmäisten villien huomanneen taakan ja oivaltaneen, että\ntyttö oli pettänyt heidät. Jokitörmältä alkoi pamahdella laukauksia\nensin harvempaan ja sitten yhä taajempaan, kunnes ammunta oli\nlaajentunut puoliympyrässä aukean toiseen päähän. Luodit vihelsivät\nBetyn ympärillä, iskivät maahan edessä ja takana, heittivät ilmaan\nsoraa ja pieniä kiviä ja kyntivät vakoja kenttään. Neljännes matkasta\ntakana! Betty oli päässyt matalan kunnaan laelle ja kiiti rinnettä\nalas tuulen nopeudella kuin varjo, johon osuminen olisi ollut\nmestariampujillekin vaikeata. Ulvonta, kiljunta ja luodikkojen pauke\nsekoittuivat huumaavaksi melskeeksi, mutta kaiken yli kajahti selkeästi\nWetzelin jyrisevä huuto, joka antoi Betylle kuin siivet. Puoliväli\nsivuutettu! Toisessa käsivarressa tuntui kihelmöivä isku, mutta Betty\nei välittänyt siitä. Luoteja tuli aivan satamalla. Ne lauloivat hänen\npäänsä päällä, vihelsivät korvissa, taittoivat heinänkorsia hänen\nedestään ja napsahtelivat kuin rakeet paaluaitaukseen, mutta hän lensi\nporttia kohti vielä vahingoittumattomana. Vain neljäsosa matkasta\njäljellä! Hulmuava tukka heilahti kuin piiskansivalluksesta, ja pitkä\nmusta kiehkura leijaili luodin katkaisemana sivulle. Betty näki ison\nportin aukenevan, näki metsästäjän rotevan olemuksen ja hänen\nvieressään veljensä. Vain joitakin askeleita vielä! Eteenpäin!\nEteenpäin! Punertava sumu häivähti hänen silmäinsä eteen. Portti katosi\nnäkyvistä, mutta hän syöksyi silmät ummessa sitä kohti. Sekunti vielä,\nja hän kompastui. Kiihkeät käsivarret ottivat hänet vastaan, portti\npaukahti natisten kiinni ja rautasalpa putosi kolahtaen paikoilleen;\nsitten hän ei enää tuntenut eikä kuullut mitään.\n\nSilas Zane juoksi portaita ylös kaksinverroin kallis taakka sylissään.\nJymisevä riemuhuuto kajahti häntä vastaan. Se havahdutti sivupenkillä\nkumarassa istuvan ja tylsästi eteensä tuijottelevan Alfred Clarken,\njoka näytti menettäneen kaiken käsityksen ajasta ja paikasta. Miksi\nnaiset itkivät ja nyyhkyttivät? Kenen olivat nuo kalpeat kasvot?\nTietysti tytön, jota hän rakasti, tytön, joka oli mennyt kuolemaan. Hän\nkiemurteli tuskassaan.\n\nSamassa tapahtui jotakin ihmeellistä. Lämmin, eloisa puna levisi noille\nkalpeille kasvoille. Luomet värähtelivät -- aukenivat, ja tummat\nsilmät, säteilevät ja kauniit, katsoivat suoraan häneen.\n\nAlfred luuli erehtyneensä. Nuo kalpeat kasvot ja ihmeelliset silmät\nolivat varmaankin harhanäky, hänen lemmittynsä haamu, joka oli tullut\nhäntä lohduttamaan. Silloin kuului eräs ääni sanovan:\n\n\"Oh, kuinka se kihelmöi!\"\n\nHän näki pyöreän ja kauniin käsivarren, jonka valkoista hipiää rumensi\ntummanpunainen, korkealle kohonnut juova, ja kuuli saman äänen samalla\nsekä nauravan ja itkevän. Silloin hän vasta heräsi todellisuuteen,\nelämään ja toivoon ja syöksähti yhdellä hypyllä eräälle ampuma-aukolle.\n\n\"Jumalani, mikä nainen!\" sanoi hän hampaat yhdessä ja nosti\nluodikkonsa.\n\nSillä hetkellä ei ollut todellakaan toimettomuuteen aikaa. Intiaanit,\njotka huomasivat menettäneensä loistavan tilaisuuden, ryhtyivät\nhyökkäykseen uudella tarmolla ja ahdistivat varustusta joka taholta\ntoiveissaan kauan pettyneiden villien silmittömällä raivolla, mutta\nheidät otettiin vastaan tuhoisalla, kuolettavalla tulella. Tykki\njymähti, ja lähimmäksi tunkeutunut joukko pudotti tikapuunsa ja pakeni.\nPieni \"bulldoggi\" käännettiin toisaalle ja tähdättiin toista\nryntäysjoukkoa kohti. Raehaulit, ketjunrenkaat ja rautasirut tekivät\nkaameata jälkeä intiaanien riveissä, jotka kääntyivät pakoon. Tykistä\ntuli villeille kauhistus, ja uudisasukkaat tappelivat Betyn\nsankarillisuuden rohkaisemina ja innostamina sisukkaammin kuin\nkonsanaan. Jokainen laukaus kaatoi miehensä. Ruudin lennättämänä, jonka\ntakia eräs urhoollinen tyttö oli pannut henkensä alttiiksi,\nraudankovien käsien ohjaamana ja silmien tähtäämänä, jotka olivat\nvarmat ja säälimättömät kuin kohtalo itse, jokainen luoti iski soturin\nsydänveren juoksemaan.\n\nPunaiset miehet väistyivät hitaasti ja vastahakoisesti askel askeleelta\ntakaisin. Girtyä ei näkynyt. Liekki, shawneepäällikkö, makasi kuolleena\ntiellä melkein samassa paikassa, johon hänen ystävänsä Punainen kettu\noli kahta päivää aikaisemmin sortunut.\n\nIllan tultua kävivät väsyneet ja nälistyneet piirittäjät etsimään\nlepoa ja ruokaa.\n\nKuu nousi kirkkaana ja kauniina, ikäänkuin häveten edellisenä yönä\nnäyttelemäänsä petturinosaa, ja valaisi laakson, virran, metsän ja\nvarustuksen valkealla valollaan.\n\nRohkeutensa menettäneet intiaanit pitivät seuraavana päivänä heti\nauringonnousun jälkeen suuren neuvottelun. He kokoontuivat näkyvälle\npaikalle jokitörmälle ja keskustelivat todennäköisesti parhaillaan\npiirityksen lopettamisesta, kun metsästä kuului jonkun tiedustelijan\npitkä ja omituinen merkkihuuto. Se näytti ratkaisevan asian. Kaiku oli\ntuskin vaiennut, kun intiaanit ja brittiläiset menivät nopeasti joen\npoikki jättäen kaatuneensa jäljelle.\n\nHetkisen kuluttua ilmestyi puron suunnalta ratsumiesjoukko, joka\nlähestyi täyttä laukkaa; kapteeni Boggs, Swearengen ja Williamson\nseitsemänkymmenen miehen keralla. Sitä riemua! Kapteeni Boggs oli\nodottanut löytävänsä varustuksen ja asutuksen poroksi poltettuna. Ja\npieni, sankarillinen varusväki, joka oli suureksi surukseen menettänyt\nmelkein puolet alkuperäisestä lukumäärästään, riemuitsi siitä, että se\noli kyennyt lyömään takaisin intiaanien ja brittiläisten yhtyneet\nvoimat.\n\n\n\n\nXV\n\n\nFort Henryssä oli jälleen hiljaista ja rauhallista. Koteja kohdanneet\nvauriot oli korjattu, ennenkuin syksyn kirkkaat päivät olivat menneet,\nja monet uudisasukkaat suorittivat nyt syyskyntöjään. Asutuksella ei\noltu milloinkaan nähty sellaista toimeliaisuutta. Tieto siitä, että\nFort Henry oli torjunut intiaanien ja brittiläisten yhteisen\nrynnistyksen, mieslukuisimman joukon, minkä intiaanit ja maaherra\nHamilton kykenivät panemaan liikkeelle, oli levinnyt Fort Pittiin,\nVirginiaan ja kauas idän äärille. Uudisasukkaita kerääntyi kaikkialta\njokivarresta eversti Zanen asutukselle. Harjun rinteelle kohosi mökki\ntoisensa jälkeen entisten lisäksi, ja vasarain kalketta, kirveiden\nraikkaita iskuja ja humahtaen kaatuvien puiden ryskettä kuului aamusta\niltaan.\n\nEversti Zane istui nykyisin useammin ja kauemmin mielipaikallaan\nportailla. Tänä iltana hän oli juuri palannut viljelyksiltään päivän\nraadannasta väsyneenä ja istahti hiukan lepäämään ennen illallista.\nIsak ja Myeraah olivat saapuneet pari päivää sitten kylään, ja\nMyeraahilla oli ollut mukanaan Tarhen ja toisten wyandotipäälliköiden\nallekirjoittama rauhansopimus. Tuo ennen leppymätön huroni tarjosi nyt\nystävän kättä valkoisille miehille. Eversti Zane ja hänen veljensä\nallekirjoittivat sopimuksen, ja Betty sai lopulta kauan ja hartaasti\nrukoiltuaan Wetzelinkin hautaamaan tapparansa huroneihin nähden. Siten\noli Myeraahin, kuten useiden muidenkin naisten rakkaus aikaansaanut\nenemmän kuin vuosikausia kestävä sota ja verenvuodatus.\n\nEversti Zanen ilme oli nyt aina onnellinen ja hymyilevä, ja kun hän\nnäki raskaasti kuormitettujen lauttojen tulevan virtaa alas ja\nkasvavalla asutuksellaan vallitsevan vilkkaan toimeliaisuuden, kuvasti\nse ylpeyttä ja tyydytystä. Ennustus, jonka hän oli lausunut kaksitoista\nvuotta sitten, oli täyttynyt. Hänen unelmansa oli toteutunut. Sillä\nkoskemattomalla ja ihanalla paikalla, johon hän oli kerran pystyttänyt\nyksinäisen majansa ja jossa hän oli oleskellut puoli vuotta,\nainoatakaan valkoista miestä näkemättä, oli nyt alituisesti laajeneva\nasutus, ja hän uskoi saavansa nähdä sen kasvavan kukoistavaksi\nkaupungiksi. Hän ei ajatellut laajoja maitaan, jotka tekisivät hänestä\nkerran rikkaan miehen. Hän oli uudisasukas periaatteesta. Tietoisuus,\nettä hän oli avannut tämän uuden ja rikkaan maan ja voittanut kaikki\nesteet, oli hänen parhain palkintonsa.\n\n\"Isä, milloin olen kyllin suuri tapellakseni karhujen, puhveleiden ja\nintiaanien kanssa?\" kysyi Noah keskeyttäen leikkinsä ja kiiveten isänsä\npolvelle.\n\n\"Etkö saanut jo aivan tarpeeksesi intiaaneista vähän aikaa sitten,\npoikaseni?\"\n\n\"En nähnyt ainoatakaan, isä. Kuulin vain ammuntaa ja kiljuntaa. Sammy\npelkäsi, mutta minä en välittänyt siitä. Olisin tahtonut katsella\nniistä pienistä lävistä, mutta meidät lukittiin yhteen pimeään\nhuoneeseen.\"\n\n\"Jos tuosta pojasta tulee Jonathanin tahi Wetzelin tapainen, vie se\nminulta hengen\", virkkoi everstin vaimo, joka oli kuullut pojan\njuttelun.\n\n\"Älä murehdi, Bessie. Kun Noah varttuu mieheksi, ovat intiaanit\nhävinneet.\"\n\nTieltä alkoi kuulua kavioiden kopseitta, ja kun eversti katsahti ylös,\nnäki hän Alfred Clarken lähestyvän mustalla jalorotuisellaan. Hän nousi\nja meni veräjälle, johon Alfred oli pysähtynyt.\n\n\"Ollut ratsastamassa, vai?\"\n\n\"Kävin Rogerin kanssa hiukan jaloittelemassa.\"\n\n\"Muhkea eläin. En kyllästy milloinkaan katsomaan sen askelta. Paras\nhevonen koko jokivarressa. Mutta näin ohimennen, emme ole nähneet teitä\njuuri ollenkaan piirityksen jälkeen. Työssä ja touhussa koko ajan ja\nvalmiina ottamaan haarniskan ylle, vai mitä? Se on oikein ja juuri\nsitä, mitä nuorilta miehiltä toivomme. Tulkaa nyt taloon.\"\n\n\"Olen koettanut ja tahtonut tulla. Tiedätte, miten laitani on --\nBettyyn nähden, tarkoitan. Rakastan häntä, eversti Zane, siinä kaikki.\"\n\n\"Tiedän sen, Alfred, enkä lainkaan ihmettele, että olette kartellut\nhäntä. Omasta puolestani olen aina pitänyt teistä ja arvelen, että\nminun on nyt aika panna yksi puolapuu lisää onnenpyöräänne. Jos Betty\nrakastaa teitä -- ja minulla on hämärä aavistus, että niin on laita --\nannan hänet teille.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään. Luovuin kaikesta kotoa lähtiessäni.\"\n\n\"Ei yhtään vähä, poikaseni\", sanoi eversti pannen kätensä Alfredin\npolvelle. \"Rikkauksia emme kaipaa. Olen niin monesti sanonut, ettemme\ntarvitse täällä rajaseudulla muuta kuin rehellisiä sydämiä ja vahvoja,\nalttiita käsivarsia, ja nehän teillä on. Se riittää minulle ja meille\nkaikille, ja mitä maahan tulee, niin sitä minulla on vaikka\nkokonaiselle armeijalle nuoria miehiä. Sain maani halvalla. Tuon saaren\nostin Cornplanterilta. Saatte sen tahi minkä muun paikan hyvänsä\njokivarresta. Jonakin päivänä asetan teidät miesteni etunenään, ja\nsilloin saatte puhkaista tästä tien Maysvilleen, työ, johon menee\nvuosia. Minulla on teille kosolta työtä.\"\n\n\"Eversti Zane, en voi teitä kyllin kiittää\", vastasi Alfred\nliikutettuna. \"Koetan parhaani mukaan olla ystävyytenne ja\nluottamuksenne arvoinen. Tahdotteko sanoa sisarellenne, että tulen\nhuomenna teille ja pyydän saada puhutella häntä kahdenkesken?\"\n\n\"Sen teen, Alfred. Hyvää yötä.\"\n\nEversti Zane astui sisään onnellinen hymy kasvoillaan. Hän laski\nmielellään leikkiä eikä laiminlyönyt milloinkaan siihen tarjoutuvaa\ntilaisuutta.\n\n\"Asiat näyttävät luonnistuvan hyvin\", mutisi hän. \"Nyt teemme hiukan\nkiusaa hänen korkeudelleen.\"\n\nHän silmäili muhoillen ympärilleen ja tunsi viihtyisää kotoista näkyä\nkatsellessaan, ettei hän voinut toivoa enempää. Pojat leikkivät\npermannolla pienellä, nahasta tehdyllä lelukoiralla, joka oli jo\nottanut Tigen paikan heidän mielikuvituksessaan. Hänen vaimonsa hyräili\njotakin kehtolaulua kehtoa hiljaa keinuttaessaan. Anni alkoi kattaa\nillallispöytää, ja Isak nukkui sikeästi ja tyytyväinen hymy kasvoillaan\nvuoteella, jossa hän oli jonkun aikaa sitten levännyt verissään ja\nmelkein kuolleena. Betty luki ääneen Myeraahille, jonka silmät\nsäteilivät innostusta, kun hän nojasi päätään Betyn olkaan ja kuunteli\nmatalaa ääntä.\n\n\"No, Betty, mitäs nyt oikein tuumit?\" kysyi eversti pysähtyen tyttöjen\neteen.\n\n\"Mitäkö tuumin?\" tiuskaisi Betty. \"Sitä vain, että olet sangen tuhma\nkeskeyttäessäsi lukuni. Luen juuri Myeraahille hänen ensimmäistä\nkertomustaan.\"\n\n\"Minulla on sinulle tärkeitä terveisiä.\"\n\n\"Minulle? Keneltä?\"\n\n\"Arvaa.\"\n\nBetty luetteli useimmat tuttavansa, mutta veli pudisti päätään joka\nnimelle.\n\n\"Olkoon sitten\", lausui hän lopulta. Poskien puna oli käynyt\nhuomattavasti tummemmaksi.\n\n\"Olkoon vain. Ellet välitä niistä, en sano mitään\", vastasi eversti.\n\nAnni ilmoitti illallisen olevan valmiin. Myöhemmin, kun eversti istui\nportailla iltapiippuaan poltellen, tuli Betty ulos ja istahti hänen\nviereensä painaen päänsä hänen olkaansa vasten. Eversti ei ollut häntä\nhuomaavinaan, vaan poltteli äänettömänä edelleen. Häneen nojaava tumma\npää liikahti hetkisen kuluttua rauhattomasti.\n\n\"Kerro minulle terveiset\", kuiskasi Betty.\n\n\"Terveiset? Mitkä terveiset?\" ihmetteli eversti. \"Mistä sinä oikeastaan\npuhut?\"\n\n\"Ole nyt kiltti ja sano. Älä kiusaa minua.\" Äänen rukoileva ja\nsurumielinen sävy koski vanhemman veljen hellään sydämeen.\n\n\"No niin, eräs nuori mies tiedusteli minulta tänään, saisiko hän\nvapauttaa minut vastuunalaisesta velvollisuudestani huolehtia eräästä\nnuoresta neidistä.\"\n\n\"Oh --\"\n\n\"Vain silmänräpäys. Sanoin olevani siitä kiitollinen ja hyvilläni.\"\n\n\"Eb, tuo ei ollut ystävällistä.\"\n\n\"Sitten hän pyysi minua kertomaan samalle neidille, että hän aikoo\ntulla huomenna päättämään kaupan.\"\n\n\"Kauheata!\" huudahti Betty. \"Käyttikö hän noita sanoja?\"\n\n\"No oikein totta puhuen hän ei sanonut juuri mitään\", alkoi eversti\nperäytyä. \"Ei muuta kuin että 'rakastan häntä'.\"\n\nBetty hypähti ylös tukahtuneesti huudahtaen ja riensi huoneeseensa.\nSydän löi haljetakseen. Mitä hän nyt tekisi? Hän tiesi, ettei hänellä\nollut enää voimaa pysyä lujana, jos hän katsahtaisi vielä kerran\nlemmittyään silmiin; tiesi, että näin tuli lopuksi käymään. Hän ei\nvoinut enää teeskennellä, sillä hän tunsi nyt sydämessään jotakin, joka\nvaimensi vastustamattomasti kaikki muut tunteet, sitä omituista ja\nselittämätöntä tuskaa, joka liittyy rakastavan ja rakastetun naisen\nsuloiseen, mukaansatempaavaan ja ylenpalttiseen riemuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Bess, mitä sinä tästä ajattelet?\" kysyi eversti Zane seuraavana aamuna\nlaitumelta palattuaan keittiössä. \"Clarke tuli äsken meille ja kysyi\nBettyä. Huusin ovelta, ja Betty tuli alas yhtä suloisena ja viileän\nnäköisenä kuin tuolla lähteenreunalla kukkivat liljat. 'Tekö, herra\nClarke', lausui hän, 'hauska nähdä teidät jälleen pitkästä\najasta. Olemme kaikki iloiset tietäessämme teidän parantuneen\npalohaavoistanne', ja niin edespäin samanlaista joutavaa jaaritusta,\nikäänkuin hän ei olisi välittänyt Alfredista hituistakaan. Ja hän\ntietää kaikki yhtä hyvin kuin minäkin ja on sitäpaitsi surrut itsensä\nviime aikoina puolihöperöksi hänen tähtensä. Miksi hän käyttäytyi sillä\ntavalla? Teistä naisista ei tule sitten milloinkaan hullua\nhurskaammaksi.\"\n\n\"Odotitko Betyn lentävän suoraan hänen syliinsä?\" kysyi rouva Zane\nnärkästyneesti.\n\n\"En nyt juuri sitäkään, mutta Betty oli liian viileä, liian\nystävällinen. Alfred parka näytti valvoneen koko yön, oli hermostunut\nja kuolemaan saakka säikähtynyt. Kun Betty hävisi huoneeseensa, annoin\nAlfredille hyvän neuvon, ja jos hän seuraa sitä, ei mitään hätää.\"\n\n\"Saanko luvan kysyä, mitä eversti Ebenezer Zane sitten sanoi hänelle?\"\nkysyi rouva Zane huolestuneesti.\n\n\"Enpä juuri mitään. Rohkaisin häntä ja sanoin, että nainen tarkoittaa\nkiellollaan tavallisesti aivan päinvastaista, ja lopuksi kehoitin häntä\nkäymään kiinni kiinteällä kädellä, jos Betty rupeaisi juonittelemaan,\nkuten jalorotuisilla on välistä tapana. Niin minä ainakin tein.\"\n\n\"Eversti Zane, ellei muistini petä, olit niin nöyrä ja rukoileva, ettei\nylpeinkään tyttö olisi voinut enempää vaatia.\"\n\n\"Minäkö nöyrä? En koskaan!\"\n\n\"Toivon Alfredin kosinnan onnistuvan, sillä pidän hänestä hyvin paljon.\nMutta minua peloittaa. Betty voi vastata kieltävästi vain siitä syystä,\nettä Alfred rakensi tupansa häneltä ensin kysymättä. Hänellä on\nsellainen luonne.\"\n\n\"Mitä tyhjää. Alfred teki kysymyksensä jo kauan sitten. Saatpas nähdä,\nBess, että sisareni tulee hetkisen kuluttua takaisin nöyränä kuin\nlammas.\"\n\nBetty ja Alfred kävelivät sillä aikaa tuttua polkua pitkin joelle päin.\nIlmassa oli jo pakkasen tuntua. Kaukaa metsästä kantautui selkeästi\nmetsästäjän torven toitahdus, ja lauma villihanhia oli laskeutunut\nsaaren kärkeen. Tummat harjut, punertava metsä ja kellertävät vainiot\nolivat nyt syksyisen kauneutensa huippukohdassa. Pian repisivät\nmarraskuun pohjatuulet puut paljaiksi ja notkistaisivat satakaunojen ja\nkuusamien viehättävät kukat, jotka huojuivat vielä auringonpaisteessa\nkaikessa loistossaan.\n\n\"Näen teidän ontuvan. Ettekö ole vielä aivan terve?\" kysyi Betty.\n\n\"Oh, olen parantunut hämmästyttävän nopeasti, kiitos kysymästänne,\nmutta tämä jalka paloi sangen pahasti ja on sentähden vielä hellä.\"\n\n\"Kuulin veljeni sanovan, että olette haavoittunut jo kolme kertaa tänä\nvuonna.\"\n\n\"Neljä kertaa.\"\n\n\"Jonathan luetteli kirveenhaavan, Millerin iskemän haavan ja lopuksi\npalohaavat. Sehän on kolme, eikö totta?\"\n\n\"Niin, mutta näitä kolmea ei voida verratakaan siihen, jonka jätitte\nmainitsematta.\"\n\n\"Menkäämme hiukan nopeammin\", sanoi Betty muuttaen kiireesti\npuheenaihetta. \"Juuri tässä tappelitte silloin Millerin kanssa.\"\n\n\"Koska Miller meni Girtyn luokse ja koska hän ei palannut luopion\nkeralla, on meidän uskottava hänen kuolleen. Emme luonnollisesti tiedä\nsitä varmasti, mutta jokin sanoo minulle asian olevan niin. Jonathan ja\nWetzel eivät ole puhuneet mitään, en ole saanut urkituksi heiltä\nsanaakaan sinnepäin, mutta he eivät olisi olleet näin levollisia, jos\nMiller eläisi.\"\n\n\"Luulen teidän olevan oikeassa. Jack ja Lewis seurasivat Milleriä\njoelle saakka ja tulivat molemmat takaisin. Näin Lewisin viimeksi\nsilloin, kun hän lähti Millerin jälkeen, enkä todennäköisesti unohda\nmilloinkaan, mitä hän sanoi ja miltä hän näytti. Miller oli paha mies\nja ennen kaikkea petturi.\"\n\n\"Niin, ja oli sangen täpärällä, ettei hän onnistunut kaikissa\nhankkeissaan. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö hän\nolisi saanut vietellyksi teitä koettamaan ponianne, ellei hän olisi\nottanut osaa ampumakilpailuun ja saanut käytöksellään minut ja toiset\nepäluuloisiksi. Siinä onnistuttuaan hän olisi varmasti puukottanut\nminut kuoliaaksi ja tuonut sitten Girtyn tänne paljon aikaisemmin, kuin\nmitä odotimmekaan.\"\n\n\"On monta asiaa, joihin emme saa luultavasti milloinkaan selitystä,\nmutta yksi Millerin teko on ihmetyttänyt meitä kaikista enimmän. Kuinka\nhän sai Tigen köytetyksi?\"\n\n\"Minun mielestäni se ei ollut niinkään vaikeata kuin kiivetä\nhuoneeseeni ja iskeä minut melkein hengiltä, tahi varastaa ruuti\nkapteeni Boggsin huoneesta.\"\n\n\"Viimemainittu antoi minulle ainakin tilaisuuden auttaa\", vastasi Betty\näänessään hiukan entistä veitikkamaisuuttaan.\n\n\"Se oli suurenmoisin teko, mitä nainen on konsanaan tehnyt\", lausui\nAlfred hiljaa.\n\n\"Eikö mitä. Minähän vain juoksin.\"\n\n\"Antaisin nyt vaikka koko maailman siitä, että olisin nähnyt teidät,\nmutta silloin makasin penkillä ja toivoin olevani kuollut. Minulla ei\nollut voimaa katsoa ulos. Niitä hirveitä päiviä! En unohda niitä\nmilloinkaan. Yöllä valveilla maatessani olin vieläkin kuulevinani\nulvonnan ja pyssyjen paukkeen. Sitten uneksin juoksevani palavilla\nkatoilla, ja kaikki oli niin elävää, että melkein tunsin liekkien\nkuumuuden ja palaneen puun katkun. Sitten heräsin ja ajattelin sitä\nhirveätä hetkeä, jolloin teidät kannettiin sisään kalpeana, ja kuten\nluulin, kuolleena.\"\n\n\"Olin vain pyörtynyt. Arvelen olevan parasta, että unohdamme nyt tuon\nkauhean piirityksen. Se on ollutta ja mennyttä. Ihmeellistä, että\nkukaan pelastui. Ebenezer sanoo, ettemme saa surra niitä, jotka\nkaatuivat; ne olivat sankareita; ne pelastivat asutuksen. Intiaanit\neivät tule meitä enää milloinkaan häiritsemään. Unohtakaamme siis\nkaikki ja olkaamme onnelliset. Olen unohtanut Millerin, ja te voitte\ntehdä samoin.\"\n\n\"Niin, levätköön hän rauhassa\", sanoi Alfred ja lisäsi pitkän vaitiolon\njälkeen: \"Tuletteko kanssani vanhalle sykomorille?\"\n\nHe poikkesivat purolle mutkittelevalle polulle. Kun he tulivat erääseen\njyrkkään kohtaan kallionlohkareen reunalle, hyppäsi Alfred alas ja\nkääntyi auttaakseen Bettyä. Mutta tämä vältti hänen katsettaan, ei\nollut näkevinään hänen ojennettua kättään ja hypähti keveästi hänen\nviereensä. Alfred katsahti häneen kysyvästi ja levottomastikin, mutta\nennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sanaakaan, oli Betty kiiruhtanut edelle\nja hävinnyt törmän äyrään taakse. Hän seurasi hitaasti jäljessä.\nRatkaiseva hetki oli tullut. Hän tiesi sen, ja kaikki se varmuus ja\nluottamus, johon eversti oli hänet tuudittanut, oli kuin\npoispyyhkäisty. Tämän omintakeisen nuoren neidin taivuttaminen oli\ntuntunut suunnitelmassa niin helpolta, mutta kun hänen oli käytävä\ntoimeen, huomasi hän unohtaneensa kaikki, mitä hänen piti sanoa; hänen\ntunteensa jakautuivat kahtia. Toisella puolella oli palava rakkaus ja\ntoisella hirveä ja herpaiseva pelko, että hän voisi menettää hänet.\n\nKun hän saapui sykomorille, istui Betty sen takana kimppu keltaisia\nsatakaunoja helmassaan. Alfred katsoi häneen tietoisena siitä, että\nkaikki hänen toiveensa ja onnenunelmansa olivat sen varassa, mitä nuo\nhymyilevät huulet tulisivat vastaamaan hänen sanoihinsa. Nuo pienet,\nruskeat kädet, jotka järjestivät kukkasia kimppuun ja näyttivät\nliikkuvan hiukan hermostuneesti, pitivät otteessaan enempää kuin hänen\nelämänsä.\n\n\"Eivätkö ne ole suloisia?\" kysyi Betty luoden häneen nopean katseen.\n\"Sanomme niitä mustasilmäisiksi Susannoiksi. Voisiko mikään olla tätä\npehmeätä tummanruskeata kauniimpaa?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Alfred katsoen häntä silmiin.\n\n\"Mutta -- mutta ettehän te katsokaan satakaunoihini\", sanoi Betty\npainaen katseensa alas.\n\n\"En\", myönsi Alfred. Sitten äkkiä: \"Vuosi sitten olimme juuri tänä\npäivänä täällä.\"\n\n\"Täälläkö? Aivan oikein, niinpä taisi olla. Laskimme tänne kanootillani\nja ongimme.\"\n\n\"Siinäkö kaikki, mitä muistatte.\"\n\n\"Siitä on jo niin kauan.\"\n\n\"Otaksun teidän sanovan, ettei teillä ole aavistustakaan, miksi pyysin\nteitä tulemaan kerallani juuri tänne.\"\n\n\"Luulin teidän haluavan kävellä, ja täällähän on hyvin kaunista.\"\n\n\"Eikö eversti Zane sanonut teille mitään?\" kysyi Alfred. Kun vastausta\nei kuulunut, lisäsi hän:\n\n\"Luitteko kirjeeni?\"\n\n\"Minkä kirjeen?\"\n\n\"Sen, jonka annoin Samille viime syksynä. Luitteko sen?\"\n\n\"Kyllä\", myönsi Betty heikosti.\n\n\"Sanoiko veljenne, että halusin tavata teitä tänä aamuna?\"\n\n\"Kyllä, ja se suututti minua\", vastasi Betty nostaen päätään.\nKumpaankin poskeen oli ilmestynyt heleänpunainen läikkä. \"Näytitte --\nnäytitte luulevan, että -- että minä -- no niin -- en pitänyt siitä.\"\n\n\"Luulen ymmärtäväni, mutta olette kokonaan väärässä. En ole milloinkaan\nluullut teidän välittävän minusta. Hurjimmatkaan unelmani eivät saaneet\nminua uskomaan sellaista. Eversti Zane ja Wetzel ovat myös erehtyneet\nteihin nähden ja --\"\n\n\"Heillä ei ollut mitään oikeutta sanoa tahi ajatella jotakin\nsellaista!\" huudahti Betty kiihtyneesti. Hän hypähti pystyyn ja\nlennätti satakaunot ruohikkoon. \"He ovat aivan järjiltään\nuskotellessaan minun välittävän teistä. En ole antanut heille\nmilloinkaan pienintäkään syytä otaksua sellaista, koska -- koska en\ntodellakaan välitä teistä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa minulla ei ole enää mitään sanomista\", vastasi\nAlfred rauhallisesti ja jonkun verran kylmästäkin. \"Pahoittelen, että\nolen tuottanut teille harmia. Olen luonnollisesti ollut aivan mieletön,\nmutta nyt lupaan, ettei teidän tarvitse enää pelätä minkäänlaista\nlähentelyä puoleltani. Menkäämme. On jo aika palata kotiin.\"\n\nHän kääntyi ja alkoi nousta verkalleen polkua ylös. Mutta hän ei ollut\nottanut vielä kymmentä askelta, kun Betty huusi häntä.\n\n\"Herra Clarke, tulkaa takaisin.\"\n\nAlfred kääntyi ja pysähtyi jälleen hänen eteensä. Betty oli kokonaan\nmuuttunut. Kopeasta ryhdistä ei näkynyt jälkeäkään. Hän seisoi pää\nkumarassa ja kädet tiukasti povea vasten painettuina.\n\n\"Niin\", sanoi Alfred hetkisen kuluttua.\n\n\"Mihin -- mihin teillä on sellainen kiire?\"\n\n\"Sain kuulla, mitä halusin, ja arvelin, ettei läsnäolostani ollut enää\nmitään hupia. Aion mennä nyt. Tuletteko mukaan?\"\n\n\"En tarkoittanut sitä, mitä sanoin\", kuiskasi Betty.\n\n\"Mitä sitten tarkoititte?\" kysyi Alfred tuimasti.\n\n\"En tiedä. Älkää puhuko noin vihaisesti.\"\n\n\"Betty, suokaa anteeksi tylyyteni. Mutta voitteko odottaa miehen voivan\npysyä tyynenä näitä tuskia kärsien? Tiedätte minun rakastavan teitä.\nEtte saa jatkaa enää tätä piilosilla oloa. Ette saa enää harata\nvastaan.\"\n\n\"En mahda sille mitään.\"\n\n\"Katsokaa minuun\", pyysi Alfred tarttuen hänen käsiinsä. \"Sallikaa\nminun nähdä silmänne. Luulen teidän sentään välittävän minusta ainakin\njonkun verran, sillä muuten ette olisi kutsunut minua takaisin.\nRakastan teitä. Voitteko ymmärtää sen?\"\n\n\"Kyllä ja luulen, että teidän on rakastettava minua sangen suuresti\nvoidaksenne hyvittää kaikki ne kärsimykset, jotka olette minulle\ntuottanut.\"\n\n\"Betty, katso minuun.\"\n\nPää nousi hitaasti ja alasluodut silmät suuntautuivat häneen. Ne olivat\nnäytelleet petturinosansa loppuun eivätkä kyenneet enää salaamaan\nsydämen salaisuutta. Alfred huudahti riemuitsevasti ja sulki hänet\nsyliinsä. Betty koetti piilottaa kasvonsa, mutta Alfred sai\nkätensä hänen leukansa alle ja piti vastaan niin lujasti, että\npurppuranpunaiset huulet olivat aivan lähellä hänen omiaan. Hänen\npäänsä alkoi hitaasti painua.\n\nBetty oivalsi hänen aikeensa, sulki silmänsä ja kuiskasi:\n\n\"Alfred, älä -- se ei ole kiltisti -- pyydän sinua -- Oh!\"\n\nSe suudelma mursi Betyn vastarinnan. Hän huudahti ja painoi päänsä\nAlfredin povelle, ja hänen solakka vartalonsa, joka oli ollut\nsilmänräpäystä aikaisemmin niin jäykkä, vaipui nyt antautuvasti hänen\nsyliinsä.\n\n\"Betty, uskallatko sanoa minulle nyt, ettet välitä minusta?\" kuiskasi\nAlfred painaen poskiaan hyväilevään tummaan tukkaan.\n\nBetty oli antautumisessaankin urhoollinen. Hänen kätensä hiipivät\nhitaasti ylöspäin, solahtivat olkapäiden yli ja kietoutuivat hänen\nkaulaansa. Sitten hän kohotti punehtuneet ja kyyneleiset kasvonsa ja\nsanoi vavahtelevin huulin ja ihmeellisesti säteilevin silmin:\n\n\"Rakastan sinua, Alfred -- rakastan kaikesta sydämestäni ja sielustani.\nPääsin siitä vasta nyt selville.\"\n\nTunnit kuluivat huomaamatta. Päivälliskellon toinen ja pitkä soitto\npalautti heidät takaisin maanpinnalle ja todellisuuteen, että\nmaailmassa oli muitakin kuin he. He nousivat verkalleen tuttua polkua\nylös, mutta nyt aivan toisin kuin ennen. He kulkivat käsi kädessä.\nTörmälle päästyään he kääntyivät ja katsoivat taaksensa. He tahtoivat\nolla varmat siitä, ettei kaikki ollut vain unta. Putouksen kohina\nkuulosti sointuvammalta kuin konsanaan; vaahtoläikät kiersivät ainaista\nreittiään varjoisan poukaman ympäri, sykomorin lehdet kahisivat\nhilpeästi tuulenhengessä, ja eräässä kuivettuneessa oksassa naputteli\ntikka toimeliaasti.\n\n\"Ennenkuin poistumme tuon vanhan, rakkaan puun näkyvistä, tahdon tehdä\nsinulle erään tunnustuksen\", sanoi Betty Alfredin takin ripsuja\nhypistellen.\n\n\"Minulle sinun ei tarvitse tehdä mitään tunnustuksia.\"\n\n\"Mutta se on jotakin kauheata, sellaista, joka vaivaa tuntoani.\"\n\n\"No annahan kuulua, olen tuomarisi. Rangaistuksesi tulee olemaan\nhelppo.\"\n\n\"Eräänä päivänä, kun makasit tajuttomana haavakuumeessa, Bessie lähetti\nminut pitämään sinua silmällä. Hoitelin sinua monta tuntia ja -- älä\nnyt vain ajattele minusta mitään pahaa -- suutelin sinua.\"\n\n\"Sinä rakas!\" huudahti onnellinen nuorukainen hurmaantuneesti.\n\nKun he vihdoin tulivat kotiportille, istui eversti Zane portailla.\n\n\"Missä ihmeessä olette ollut?\" sanoi hän. \"Wetzel oli täällä, ja kun\nteitä ei kuulunut eikä näkynyt, ei hän malttanut enää odottaa, vaan\nlähti. Tuolla hän nousee rinnettä ylös tuon laakeripensaan kohdalla.\"\n\nHe katsoivat sinne ja näkivät metsästäjän kookkaan olemuksen ilmestyvän\npensaikosta. Hän pysähtyi ja seisoi hetkisen liikkumattomana pitkään\nluodikkoonsa nojaten. Sitten hän viittasi kädellään ja hävisi\nnäkyvistä. Betty huokaisi, ja Alfred sanoi:\n\n\"Wetzel parka! Aina rauhaton ja aina liikkeellä.\"\n\n\"Halloo siellä!\" huudahti eräs iloinen ääni. He kääntyivät ja näkivät\novella Isakin hymyilevät ja Myeraahin onnesta säteilevät kasvot.\n\n\"Olet onnen poika, Alfred. Tästä saat kiittää Myeraahia ja minua, sillä\netpä näyttäisi nyt noin onnelliselta, ellen olisi antanut sinulle\nsilloin tuota tilaisuutta heittäytymällä virtaan ja melkein\nhukuttamalla itsesi. Punastu pois, Betty, se sopii sinulle mainiosti.\"\n\n\"Bessie, täällä ne nyt ovat!\" huusi eversti hilpeästi. \"Hänet on\nvihdoinkin kesytetty. Ei mitään kursailua, Alfred, mars pöytään vain.\"\n\nEversti Zane työnsi nuoret edellään portaita ylös ja hymyili\ntyytyväisesti kopauttaessaan piippunsa tyhjäksi kynnykselle päästyään.\n\n\n\n\nJÄLKISANAT\n\n\nBetty vietti elämänsä jäljellä olevat päivät kuuluisan urotyönsä\nnäyttämöllä ja hänestä tuli onnellinen puoliso ja äiti. Kun hän vanheni\nja harmaantui ja lapset varttuivat suuriksi, oli hänellä tapana kerätä\nlastenlapsensa ympärilleen ja kertoa näille, kuinka hän oli tyttönä\nollessaan juossut kujaa intiaanien rintaman edessä.\n\nEversti Zanesta tuli kaikkien punaisten miesten ystävä. Hän johti\nerästä kauppa-asemaa monta vuotta ja oli kaikessa aina hyväntahtoinen\nja oikeamielinen. Kun olot olivat rauhoittuneet ja järjestyneet, sai\nhän hallitukselta ja kongressilta useita kunnianosoituksia. Hänen\nhuomattavin työnsä valmistui noin 1796. Presidentti Washington, joka\ntahtoi avata suuren valtatien Fort Henrystä Kentuckyn Maysvilleen,\nosoitti suurta huomaavaisuutta eversti Zanen kykyä ja taitoa kohtaan\npyytämällä häntä toteuttamaan tämän suunnitelman. Hänen veljensä\nJonathan ja intiaaniopas Tomepomehala antoivat tehokasta apua, kun tie\nviitoitettiin erämaan halki. Tämä tie, joka tunnettiin vuosikaudet\nnimellä Zanen tie, avasi Ohion kauniin laakson yritteliäille\nuudisasukkaille. Tästä palveluksesta hän sai kongressilta lahjaksi\nkolme neliöpenikulmaa maata ja oikeuden pitää varastossa\nsotilastarpeita. Eversti Zane perusti Wheelingin, Zanesvillen, Martin\nFerryn ja Bridgeportin kaupungit. Hän kuoli 1811.\n\nIsak Zane sai hallitukselta kymmenentuhatta ekkeriä maata Mad Riverin\nvarrelta. Hän pystytti sinne kotinsa ja asui siellä wyandotien\nkeskuudessa kuolemaansa saakka. Hänen perustamastaan valkoisesta\nasutuksesta sai Zanesfieldin kukoistava kaupunki alkunsa.\n\nJonathan Zane rupesi maanviljelijäksi intiaanisotien päätyttyä, meni\nnaimisiin ja vaurastui vaikutusvaltaiseksi kansalaiseksi. Kiintymystään\nmetsiin hän ei kuitenkaan milloinkaan unohtanut, vaan saattoi silloin\ntällöin ottaa seinältä vanhan luodikkonsa ja hävitä päiväksi tahi\npariksi, ja hän palasi aina iloisena ja onnellisena näiltä yksinäisiltä\nretkiltään.\n\nWetzelistä ei tullut milloinkaan tämän nopeasti leviävän sivistyksen\nystävää, mutta hän olikin metsästäjä eikä uudisasukas. Hän piti\nuskollisesti vanhoille vihollisilleen, huroneille, antamansa\nrauhanlupauksen, mutta delawareille hän ei leppynyt milloinkaan.\n\nHän kävi vuosien kuluessa yhä harvasanaisemmaksi ja umpimielisemmäksi,\nmutta Fort Henryssä silloin tällöin käydessään hän saattoi leikkiä\ntunnittain Betyn lasten kanssa. Asutuksella ollessaan hän oli kuitenkin\naina rauhaton, ja hänen vierailunsa kävivät ajanoloon yhä lyhyemmiksi\nja harvemmiksi. Uskollisena vakaumukselleen, ettei hänelle ollut vaimoa\nmaan päällä, hän ei mennyt milloinkaan naimisiin. Tietön erämaa oli\nhänen kotinsa ja intiaani hänen verivihollisensa, jonka tuhoamiselle\nhän oli elämänsä pyhittänyt.\n\nNiin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, ei hänen pitkä, musta tukkansa\njoutunut konsanaan koristamaan kenenkään intiaanin wigwamia, eikä\nkukaan soturi voinut osoittaa sitä julman ylpeyden ilmeellä ja\nkerskata: \"Kuoleman tuuli ei vaikeroi enää kukkuloilla eikä\nlaaksoissa.\" Voisimme kertoa hänen joutumisestaan toisen kerran\nkatkerimman vihollisensa, Wingenundin, vangiksi, kuinka hän pelastui ja\nkuinka hän tuli vielä kerran nähneeksi tämän mahtavan delawarin\ntuhoisan luodikkonsa jyvän yli, mutta se on toinen tarina, jonka ehkä\nkerromme jolloinkin senkin.\n\nSiinä, missä intiaanien ulvonta sai uudisasukasten posket kerran\nvaalenemaan Ohion törmällä, kohoaa nyt Wheelingin kaunis kaupunki.\nLeveä, mahtava virta vierii alapuolella yhtä tyynesti kuin ennenkin;\nvain se on pysynyt täydellisesti ennallaan. Intiaanit, uudisasukkaat,\nkylät ja kaupungit eivät ole sille mitään. Se vaelsi aivan yhtä\nrauhallisesti merta kohti jo aikakausia ennen kuin inhimillisiä\nolentoja oli olemassakaan ja tulee virtaamaan luonnon ikuiseen\njärjestelmään kuuluvana sellaisenaan vielä aikakausia sen jälkeenkin\nkuin ihmistyö on rauennut tomuksi ja tuhaksi.\n\nSaarella on vielä jäljellä yleviä pyökkejä, tammia ja kastanjia.\nLuotien arvet ovat jo kauan sitten kasvaneet umpeen, mutta nämä puut\nvoisivat kertoa monta jännittävää tarinaa, jos ne osaisivat puhua.\nKauniit puistot ja muhkeat rakennukset somistavat nyt saarta, ja\nkiiltäviä ajopelejä liikkuu kamaralla, joka ei tuntenut kerran muuta\nkuin hirven tahi mokkasiinin pehmeän askeleen.\n\nMcCollochin kallio kohoaa vielä taustalla yhtä alastomana, jylhänä ja\njyrkkänä kuin päivänä, jolloin urhoollinen majuri saavutti hypyllään\nkuolemattoman maineen, ja Wetzelin luola on vielä jäljellä harjun\nrinteellä samannimisenä. Villiviini ja ruusupensaat sulkevat kuten\nennenkin sen suun, jossa kavala intiaani muinoin odotti paikalle\nhoukuttelemaansa uudisasukasta. Koulupojat menevät sinne\nlauantai-iltoina \"intiaanisilla\" olemaan.\n\nTekijä istui siellä jokin aika sitten eräänä tyynenä iltana Duron\nsointuvaa solinaa kuunnellen ja unelmoi niistä, jotka olivat eläneet\nja rakastaneet, taistelleet ja kuolleet tällä paikalla noin\nsatakaksikymmentä vuotta sitten. Kaupunki katosi taloineen,\ntorneineen ja siltoineen, ja sijalle ilmestyi muinainen Fort Henry\nsilmänkantamattomiin ulottuvine, vehmaine metsineen, joiden halki\nalhaalla virtaava joki koukisteli hiljaa ja savuttavista laivoista\nvapaana.\n\nTästä mielikuvituksen esiin loihtimasta näystä ei puuttunut mitään.\nBetty hypitteli poniaan jokitiellä, uudisasukas kynti peltoaan\nhiiviskelevän intiaanin vaaniessa raivion reunassa, Jonathan ja Wetzel\nvartioivat jokea, ja vanha varustus seisoi törmällä jylhänä ja\nuhkaavana -- kaikki olivat siinä yhtä luonnollisina ja elävinä kuin\nnoina päivinä, jotka koettelivat miesten rohkeutta.\n\nJa kun tekijä heräsi todellisuuteen, sai ajatus, että uudisasukas ja\nhänen uskollinen ja sankarillinen vaimonsa ovat tehneet tehtävänsä,\nnäytelleet osansa loppuun, hänet surumieliseksi. Tämä ihana maa, jonka\nhe uhrautuvaisuudellaan valloittivat meille, on oleva heidän ikuinen\nmuistomerkkinsä.\n\nSurullista on myös ajatella, ettei intiaanipoloista murehdi ja kaipaa\nkukaan. Hän on melkein unohtunut, häipynyt varjojen maahan. Hän ei\nlaula enää lemmenlaulua tummalle tytölleen, sillä hänen äänensä on\nvaiennut; ei kerskaa sankariteoistaan, sillä hän on taistonsa\ntaistellut ja lepää nyt hiljaa salojen syvyyksissä sammalen ja\nsaniaisten alla.\n\n\n\n"]