[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwMT6_podCgimUq3W6CtGHWtKmVgkeqb8pdNtPoX_1Y0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1965,"Jean-Christophe II: Aamu","Rolland, Romain",1866,1944,"1965-rolland-romain-jean-christophe-ii-aamu","1965__Rolland_Romain__Jean-Christophe_II_Aamu",null,"romaani",[],[15,16],"ranskalainen","nobel","fi",1904,1919,32892,210832,false,58745,[25,26,27,28],"Epic literature","French fiction -- Translations into Finnish","Musicians -- Fiction","Psychological fiction",[30,31,32,33],"French Literature","Music","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Jean-Christophe II\" by Romain Rolland is a novel published between 1904-1912. This monumental ten-volume sequence follows Jean-Christophe Krafft, a German musical genius living in France, from birth to death. Through great hardships and spiritual struggles, he balances artistic pride with survival, faces injustice, and flees from conflicts with authority. The work explores music, society, and international understanding while chronicling one composer's turbulent journey toward eventual peace and triumph. (This is an automatically generated summary.)",[],217,"Yksitoistavuotias Christophe kehittyy muusikkona ja aloittaa työt orkesterissa elättääkseen köyhtyvää perhettään. Romaani kuvaa nuoren neron kasvua, kurinalaisia opintoja sekä perheen ja opettajien vaikutusta hänen elämäänsä.","Romain Rollandin 'Jean Christophe II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1965. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JEAN-CHRISTOPHE II\n\nAamu\n\n\nKirj.\n\nROMAIN ROLLAND\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nJEAN-MICHELIN KUOLEMA\n\n\n\n\nMuutamia vuosia on kulunut. Christophe täyttää pian yksitoista\nvuotta. Hän kehittää itseään edelleen musiikki-alalla. Hän perehtyy\nharmoniaoppiin Florian Holzerin johdolla, joka on Pyhän Martin\nurkuri, isoisän ystävä, sangen oppinut mies; tämä opettaa hänelle,\nettä akordit, yhteissointujen sarjat, joita hän enimmän rakastaa,\nharmoniat, jotka hivelevät hänen korviaan ja sydäntään ja joita hän\nei voi kuunnella tuntematta selkäpiissään väristystä, ovat pahoja ja\nkiellettyjä. Kun Christophe kysyy, minkä tähden, ei hän saa muuta\nvastausta kuin että niin on asia: sääntö ne kieltää. Koska hän on\nluonnostaan taipumaton kuriin, niin hän rakastaa niitä yhä enemmän.\nHänen suurin ilonsa on keksiä ihailluissa mestareissa niitä ja mennä\nniitä näyttämään isoisälle tai opettajalleen. Siihen isoisä vastaa,\nettä noissa säveltäjissä se on ihailtavaa ja että Beethoven ja Bach\nvoivat sallia itselleen mitä tahansa. Opettaja ei ole niin taipuisa,\nvaan ärtyy ja sanoo happamesti, etteivät ne suinkaan ole heidän\nparhaita tuotteitaan.\n\nChristophe pääsee ilmaiseksi konsertteihin ja teattereihin; hän oppii\nkäsittelemään hiukan kaikkia soittimia. Viulunsoitossa hän on jo\nmelkoinen taituri; ja hänen isänsä on viisaasti tietysti hommannut\nhänelle paikan orkesterissa. Hän hoitelee siinä tehtävänsä niin\nhyvin, että hänet nimitetään muutaman kuukauden koetus ajan jälkeen\nvirallisesti _Hof Musik Vereinin_ toisen viulun soittajaksi. Niin alkaa\nhän elättää jo henkeään; eikä se olekaan liian aikaista; sillä perheen\nasiat pahenevat yhä. Melchior on tullut arveluttavan kohtuuttomaksi, ja\nisoisä vanhenee.\n\nChristophe ymmärtää hyvin surullisen asianlaidan; hän on jo vakavan\nja huolestuneen näköinen kuin aikamies. Hän täyttää uljaasti\nvelvollisuutensa, vaikkei hän tehtäviänsä erikoisesti harrastakaan\nja vaikka hän on usein nukahtaa väsymyksestä illalla orkesterissa,\nsillä siellä täytyy olla myöhään ja hänellä on ikävä. Teatteri ei\njärkytä enää hänen mieltään niinkuin ennen pienenä. Silloin, pienenä,\n-- siitä on nyt neljä vuotta, -- olisi hänen suurin kunnianhimonsa\nollut päästä siihen arvoon, jossa hän nyt on. Nyt hän ei rakasta\nenimpiä niistä kappaleista, joita hänen täytyy soittaa; hän ei uskalla\nvielä lausua niistä arvosteluaan, mutta pohjaltaan ovat ne hänestä\ntyperiä; ja kun joskus sattumalta soitetaan jotain kaunista, niin\non hän tyytymätön hyvänsävyiseen velttouteen, jolla se esitetään:\nhänen rakastamansa kappaleet tulevat silloin hänen seuralaistensa\nkaltaisiksi, orkesterin virkatoverien, jotka, kun esirippu laskeutuu\nja he lakkaavat puhaltamasta tai hankaamasta soittimiaan, pyyhkivät\nhymyillen hien otsaltaan ja kertovat toisilleen rauhassa vähäpätöisiä\njuttujaan, aivan kuin olisivat päässeet voimistelutunnilta. Christophe\non nähnyt lähempää myöskin entisen ihanteensa, vaalean, paljasjalkaisen\nlaulajattaren; hän kohtaa hänet usein väliaikoina ravintolassa. Kun\nnainen tietää, että poika on ollut häneen rakastunut, niin hän suutelee\nmielellään Christophea; se ei ilahuta Christophea laisinkaan: naisen\nihomaali, hajuveden tuoksu, paksut käsivarret ja ahnaus herkkuihin\ninnoittavat Christophea; hän vihaa nyt tuota ihannettaan.\n\nHerttua ei unohtanut vakinaista pianistiaan: tosin ei sitä vaatimatonta\neläkettä, jonka hän tuon arvonimen ohella hänelle antoi, suoritettu\nsäännöllisesti, -- sitä täytyi alinomaa mennä pyytämään; -- mutta tuon\ntuostakin sai Christophe käskyn mennä linnaan, kun sinne oli tullut\nsuuria vieraita, tai hyvin yksinkertaisesti, kun heidän Korkeuksiensa\npäähän pälkähti haluta häntä kuunnella. Se tapahtui melkein aina\nillalla, hetkinä, jotka Christophe olisi tahtonut olla yksin. Silloin\ntäytyi hänen jättää kaikki ja rientää linnaan niin nopeasti kuin\nsuinkin. Joskus annettiin hänen odottaa etuhuoneessa, sillä päivälliset\neivät olleet vielä päättyneet. Lakeijat olivat häneen tottuneet ja\npuhuttelivat häntä tuttavallisesti. Sitten vietiin hänet saliin,\njoka oli täynnä kuvastimia ja loisti valoa ja jossa vaativat ihmiset\ntirkistelivät loukkaavan uteliaasti häneen. Hänen täytyi marssia yli\nliian liukkaan vaha-permannon, suutelemaan heidän Korkeuksiensa käsiä;\nja kuta isommaksi hän varttui, sitä kömpelömmäksi hän tuli; sillä hän\ntunsi olevansa naurettava, ja hänen ylpeytensä kärsi siitä.\n\nSitten asettui hän pianon ääreen, ja hänen täytyi soittaa noille\nhölmöille: -- niin hän heitä arvosteli. -- Joskus tuntui hänestä\nympäristön välinpitämättömyys niin ahdistavalta, että hän oli vähällä\nlakata keskellä kappaletta. Hänen keuhkonsa eivät ikäänkuin saaneet\nilmaa, hän oli aivan tukehtumaisillaan; hänestä tuntui kuin hän olisi\npudonnut tyhjään avaruuteen. Hänelle syydettiin onnitteluita soiton\nloputtua; häntä kiusattiin kohteliaisuuksilla; häntä esiteltiin\nyhdelle ja toiselle. Christophe ajatteli, että hän oli siellä kuin\njokin ruhtinaan eläintarhaan kuuluva ihme-elukka, ja että ylistys oli\ntarkoitettu paremminkin itselleen tarhan omistajalle kuin hänelle.\nHän tunsi olevansa alennustilassa, tuli sairaaloisen luulevaksi ja\nkärsi siitä sitäkin enemmän, kun ei uskaltanut ajatuksiaan ilmaista.\nHän arveli kaikkein viattomimmissa sattumissa loukattavan häntä: jos\nnaurettiin jossakin salin kulmassa, luuli hän, että naurettiin hänelle;\neikä hän tiennyt, pilkattiinko hänen pukuaan vai hänen ruumistaan,\nhänen jalkojaan vai käsiään. Kaikki oli hänelle nöyryytystä: häntä\nnöyryytti, jos häntä puhuteltiin, nöyryytti, jos hänelle ei puhuttu,\nsamoin, jos hänelle annettiin namusia kuin lapselle; nöyryytti\nvarsinkin, jos herttua pisti hänen pois lähtiessään hänelle kouraan\nkultarahan, kuten hän joskus teki, kursailematta kuin ruhtinaan sopi.\nChristophe oli onneton, että hän oli köyhä, että häntä kohdeltiin\nköyhänä. Eräänä iltana kiusasi häntä saatu raha niin, että hän heitti\nsen kotiin palatessaan sisälle eräästä kellarin luukusta. Ja kohta\nseuraavalla hetkellä olisi hän ollut valmis mihin alennukseen tahansa\nsaadakseen sen takaisin; sillä kotona oltiin velkaa teurastajalle monen\nkuukauden maksu.\n\nChristophen vanhemmat eivät aavistaneet laisinkaan hänen loukatun\nylpeytensä kärsimyksiä. He olivat ihastuksissaan ruhtinaan suosiosta.\nLouisa-parka ei voinut kuvitella mitään kauniimpaa pojalleen kuin\nnuo illatsut linnassa, ylhäisessä seurassa. Melchiorille ne olivat\nainaisena kerskailun aiheena hänen ystäväpiirissään. Mutta onnellisin\nheistä kaikista oli isoisä. Hän oli kyllä olevinaan sangen itsenäinen,\narvosteleva, maailman mahtavain halveksija; mutta pohjaltaan ihaili hän\nlapsellisesti rahaa, valtaa, arvonosoituksia, kaikkia yhteiskunnallisia\nluokitteluja; eikä hänen ylpeytensä tiennyt rajojaan, kun hän näki\npojanpoikansa pääsevän niiden joukkoon, joilla nuo edut olivat:\nhän nautti siitä aivan kuin olisi osa tuosta kunniasta langennut\nhänellekin, ja vaikka hän koetti tekeytyä kylmäksi, niin hänen kasvonsa\nloistivat ilosta. Niinä iltoina, jolloin Christophe oli linnassa,\nhommasi vanha Jean-Michel itsensä jäämään jollakin verukkeella\nmyöhään Louisan luokse. Hän odotti pojanpoikansa paluuta lapsellisen\nkiihkeästi; ja kun Christophe tuli, teki hän hänelle ensin muka\nhajamielisenä jonkin pikku kysymyksen, kuten esimerkiksi:\n\n-- No, menikö tänä iltana hyvin?\n\nTai antoi ystävällisen vihjauksen, kuten:\n\n-- Kas tuossa meidän pikku Christophe, hän kertoo meille jotain uutta.\n\nTai lausui hänen mieltään taivuttaakseen ovelan kohteliaisuuden:\n\n-- Terve meidän nuorelle ritarillemme!\n\nMutta Christophe oli jörö ja ärtyinen ja vastasi tuskin: \"Hyvää\niltaa!\" sangen kuivasti, ja meni mököttämään johonkin nurkkaan. Ukon\nuteliaisuus kiihtyi, hän teki selvempiä kysymyksiä, mutta poika ei\nvastannut niihin muuta kuin: \"Kyllä\" tai: \"Ei\". Muutkin yhtyivät\nvanhuksen uteluihin ja tiedustelivat jos jotakin; Christophe tuli\nyhä enemmän tuppisuuksi. Häneltä täytyi lypsää joka sana, kunnes\nJean-Michel joutui suunniltaan ja vimmastui ja loukkasi häntä.\nChristophe vastasi varsin vähän kunnioittavasti, ja kohtaus päättyi\nyleiseen suuttumukseen. Ukko meni matkaansa ja paukahutti oven kiinni\ntakanaan. Niin turmeli Christophe koko ilon noilta ihmis-raukoilta,\njotka eivät voineet ymmärtää hänen pahatuulisuuttaan; eipä ollut heidän\nvikansa, että he olivat orjasieluja eivätkä aavistaneet maailmassa\nvoitavan muuta olla.\n\nChristophe vetäytyi siis omaan kuoreensa; ja vaikkei hän omaisiaan\ntuominnut, tunsi hän itsensä ja heidän välillään olevan kuilun. Hän\nehkä liioitteli seikkoja, jotka eroittivat heitä toisistaan: ja hän\nolisi ehkä saanut katsomusten erilaisuudesta huolimatta heidät itseään\nymmärtämään, jos hän vain olisi voinut puhua heille avomielisesti.\nMutta jokainen tietää, ettei mikään lasten ja vanhempien välillä\nole vaikeampaa kuin ehdoton avomielisyys, silloinkin, kun he ovat\ntoisiinsa hellästi kiintyneet; sillä kunnioitus masentaa toisaalta\navomielisyyttä; ja toisaalta jälleen estää harhautunut käsitys iän ja\nkokemuksen ylemmyydestä usein vanhempia ihmisiä ottamasta vakavasti\nhuomioon lapsen tunteita, jotka ovat monesti yhtä mieltäkiinnittäviä\nkuin aikuistenkin, ja melkein aina rehellisempiä.\n\nIhmiset, joita, Christophe kotonaan tapasi, ja keskustelut, joita hän\nsiellä kuuli, veivät hänet yhä loitommalle omaisista.\n\nSiellä kävi usein Melchiorin ystäviä, enimmäkseen orkesterin\njäseniä, juoppoja, naimattomia miehiä; he eivät olleet pahoja, mutta\njokapäiväisiä luonteita; koti räikkyi heidän nauruaan ja tömistystään.\nHe rakastivat musiikkia, mutta puhuivat siitä raivostuttavan\ntyperästi. Heidän ihastuksensa löyhäsuinen mataluus loukkasi pahoin\nlapsen puhdasta hartautta. Kun he tuolla tavoin kehuskelivat jotain\nkappaletta, jota hän rakasti, tuntui hänestä kuin he olisivat\nloukanneet häntä itseään, hän tuli jyrkän jäykäksi, kalpeni, muuttui\nkylmäksi kuin jää eikä ollut muka valittavinaan koko musiikista; hän\nolisi sitä vihannut sellaisilla hetkillä, jos suinkin olisi voinut.\nMelchior sanoi hänestä:\n\n-- Tuolla ei ole sydäntä. Hänellä ei ole mitään tunteita. Minä en\ntosiaan tiedä, keneen hän on tullut.\n\nUsein lauloivat herrat yhdessä saksalaisia lauluja, -- neliäänisiä,\nneljäjalkaisia, -- jotka muistuttivat aina heitä itseään, kulkien\nraskaasti, juhlallisen typerinä ja halpahintaisin yhteissoinnuin.\nChristophe pakeni silloin kodin loitoimpaan huoneeseen ja sadatteli\nseinäin kuullen.\n\nIsoisällä olivat myöskin omat ystävänsä: urkuri, verhoilija ja\nkelloseppä, kontrabasso, loruavia vanhuksia, jotka märehtivät alinomaa\nsamoja sukkeluuksia ja jauhoivat iänikuisia pohtimisiaan taiteesta,\npolitiikasta tai seudun sukujen syntyperästä, -- paljoa vähemmän\ninnostuneina puhumiinsa aineisiin kuin saadakseen itse puhua ja\nonnellisina siitä, että joku heitä kuunteli.\n\nMitä Louisaan jälleen tuli, hänen luonaan kävi ainoastaan\nmuutamia naapurin naisia juoruja tuomassa, ja silloin tällöin\njoku \"hyväätekeväinen\" rouva, joka muka ajatteli häntä ja kävi\nsillä verukkeella pyytämässä häntä apunaiseksi seuraaviin\npäivälliskutsuihinsa, käyttäen samalla tilaisuutta hyväkseen valvoa\nLouisan lasten uskonnollista kasvatusta.\n\nMutta vieraista ei Christophesta ollut kukaan vastenmielisempi kuin\nTheodor-eno. Hän oli isoisän poikapuoli, Claran, Jean-Michelin\nensimäisen vaimon poika. Hän oli osakas suuressa kauppahuoneessa, joka\noli liikesuhteissa Afrikaan ja kaukaiseen Itään. Hän edusti hyvin\ntuota uutta saksalaistyyppiä, joka koettaa ylimielisesti halveksia\nrotunsa vanhaa ihanteellisuutta ja jumaloi voitonhuumassaan voimaa ja\nmaailman menestystä siinä määrin, että voi arvata sen olevan tottumaton\nnäkemään niitä puolellaan. Mutta koska on vaikeaa yhtäkkiä muuttaa\njonkun kansan vuosisatoja vanhaa luonnetta, niin tunkeusi tässäkin\nmiehessä tukahdutettu ihanteellisuus esille joka hetki puheissa,\ntavoissa, moraalisissa tottumuksissa, Goethen lauseiden lainaamisessa\npienimmissäkin kotoisissa hommissa; ja koko pyrkimys oli merkillistä\nomantunnon ja omanvoitonpyynnin sekoitusta, omituista yritystä sulattaa\ntoisiinsa vanhan saksalaisen porvariston kunniaperiaatteita ja uusien\nkauppahuone-palkkasoturien häikäilemättömyyttä: sekoitus, joka\nhaiskahti ilkeänlaisesti ulkokultaisuudelta, -- ja teki saksalaisen\nvoiman, voitonhimon ja itsekkyyden muka kaiken oikeuden, totuuden ja\nsuoruuden perikuvaksi.\n\nChristophen puhdasta sielua tämä loukkasi katkerasti. Hän ei kyennyt\npäättelemään, oliko hänen enonsa oikeassa; mutta hän inhosi häntä\nja tunsi hänet vihamiehekseen. Isoisäkään ei rakastanut Theodorin\nperiaatteita ja nousi usein niitä vastaan; mutta väittelyssä hän pian\njoutui tappiolle, sillä Theodorin, joka oli taitava kääntelemään\nsanoja, ei ollut vaikeaa tehdä vanhuksen ylevää yksinkertaisuutta\nnaurettavaksi. Jean-Michel häpesi lopuksi hyvää sydäntään; ja\nnäyttääkseen, ettei hän ollut niin takapajulla kuin luultiin, koetti\nhän puhua niinkuin Theodor: moinen kuului hänen suussaan ontolta, ja\nse oli hänestä itsestäänkin noloa. Kuinka eri tavalla hän ajattelikin\nasioita, niin vaikutti Theodor kuitenkin häneen voimakkaasti; hän\nkunnioitti käytännöllistä notkeutta, jota hän kadehti sitä enemmän,\nkun hän tiesi itse olevansa sitä täydellisesti vailla. Hän haaveksi\njollekin pojanpojistaan sellaista asemaa kuin Theodorilla oli. Samaa\naikoi myöskin Melchior, joka määräsi nyt Rudolfin seuraamaan enon\njälkiä. Sitäpaitsi koetti koko kotiväki imarrella rikasta sukulaista,\njolta toivottiin kaikenlaista apua. Eno jälleen näki olevansa\nsiellä tarpeellinen, ja käytti hyväkseen sitä etua käskeäkseen\nperheen asioissa; hän sekautui kaikkeen, ilmaisi mielipiteensä\nkaikesta eikä liioin salaillut rajatonta halveksumistaan taidetta ja\ntaiteilijoita kohtaan; päinvastoin hän sitä oikein toitotti julki,\nnöyryyttääkseen musiikkia harjoittavia sukulaisiaan; laskipa hän\nheidän kustannuksellaan tökeröä ivaakin, jolle Melchior ja Jean-Michel\narkamaisesti nauroivat.\n\nVarsinkin Christophe oli enon pilkkatauluna; mutta hän ei ollut\nsuinkaan kärsivällinen uhri. Hän vaikeni, puri hammasta ja näytti\ntuimalta. Toinen nautti hänen mykästä raivostaan. Mutta eräänä päivänä,\nkun Theodor ruokapöydässä kiusasi häntä tavallista törkeämmin, sylkäisi\nChristophe kiukusta suunniltaan häntä vasten kasvoja. Siitä tuli kauhea\nselkkaus. Solvaus oli niin suunnaton, että eno oli hetken sanaton\nällistyksestä; sitten sai hän puheensa lahjan ja syyti hirveästi\nhaukkumisia. Christophe istui paikallaan aivan kuin kivettyneenä,\nniin kauhistunut hän oli teostaan, ja otti tuiskuna satavat lyönnit\nvastaan tuntematta niitä; mutta kun häntä tahdottiin kiskoa polvilleen\nenon eteen, niin hän riehahti, tyrkkäsi nyrkillään äidin tieltänsä\nja ryntäsi ulos. Hän juoksi kaupungista maalle päin eikä seisattunut\nennenkuin oli juoksuun tikahtua. Hän kuuli itseään kaukaa huudettavan;\nja hän ajatteli, eikö olisi parasta heittäytyä virtaan, kun ei kerran\nvoinut siihen vihamiestään paiskata. Hän vietti koko yön taivasalla.\nAamun sarastaessa hän meni kolkuttamaan isoisänsä oveen. Vanhus oli\nniin levoton Christophen katoamisesta, -- hän ei ollut saanut unta\nsilmäänsä koko yönä, -- ettei hän tohtinut häntä torua. Hän vei\nChristophen takaisin kotiin, ja siellä varottiin virkkamasta hänelle\nenää mitään, sillä nähtiin, että hän oli ylen kiihtyneessä tilassa;\nja häntä täytyi kohdella säästävästi, sillä hänen oli sinä iltana\nsoitettava linnassa. Mutta monta viikkoa kiusasi Melchior häntä\nvaikerruksilla, -- kääntymättä muka erikoisesti kenenkään puoleen, --\nmiten hän koetti olla moitteettomalla elämällä ja kauniilla käytöksellä\nesikuvaksi olennoille, joilta saa palkakseen häpeää. Ja kun Theodor-eno\nkohtasi Christophen kadulla, käänsi hän pois päänsä ja puristi nenäänsä\nkamalan inhon elein.\n\nNiukka kotoinen suopeus sai Christophen pysytteleimään sieltä poissa\nniin paljon kuin mahdollista. Hän kärsi ainaisesta pakosta, johon\nhänet siellä tahdottiin alistaa: siellä oli liian paljon sellaisia\nseikkoja ja ihmisiä, joita hänen olisi pitänyt kunnioittaa, eikä hän\nedes saanut kysyä, miksi; moiseen kohteliaisuuteen ei Christophella\nollut pienintäkään taipumusta. Kuta enemmän häntä koetettiin kesyttää\nja tehdä hänestä pieni saksalainen porvari, sitä kiivaammin tahtoi\nhän päästä vapauteen. Hän olisi halunnut piehtaroida niinkuin varsa\nruohikossa, tappavan-ikäväin ja teennäisten istuntojen jälkeen, jotka\nhän sai viettää orkesterissa tai linnassa, liukua takalistollaan ja\nuusilla housuillaan pitkin ruohopengermää tai tapella kivillä korttelin\nkatupoikain kanssa. Ettei hän sitä useasti tehnyt, ei johtunut torien\nja selkäsaunan pelosta, vaan siitä, ettei hänellä ollut tovereita;\nhänen ei onnistunut päästä ystävällisiin väleihin toisten lasten\nkanssa. Katupojatkaan eivät tahtoneet leikkiä hänen seurassaan,\nsillä hän käsitti leikin liian vakavasti ja hänen iskunsa olivat\nkovakouraisia. Toisaalta jälleen hän oli tottunut olemaan yksikseen ja\npoissa ikäistensä joukosta: hän häpesi, että oli tottumaton leikeissä,\neikä uskaltanut yhtyä niihin. Silloin ei hän ollut niistä muka\nvalittavinaan, vaikka hän kovasti toivoi, että häntäkin kutsuttaisiin\nleikkimään. Mutta kukaan ei sanonut hänelle mitään; ja hän lähti omille\nteilleen, suruissaan, vaikka välinpitämättömän näköisenä. Hänen ainoa\nonnensa oli samoella pitkin teitä Gottfried-enon kanssa, kun eno oli\nseudulla. Christophe lähestyi häntä yhä enemmän, hänen riippumaton\nluonteensa veti poikaa puoleensa. Hän ymmärsi nyt niin hyvin\nGottfriedin ilon harhailla pitkin kyliä, olematta mihinkään sidottuna!\nUsein lähtivät he yhdessä illalla maalle, kulkivat ilman matkan\nmäärää suoraan eteensä, ja kun Gottfried unohti aina ajan, tulivat he\nkotiin hyvin myöhään ja saivat haukkumisia. Ihaninta oli kuitenkin\npujahtaa pois kotoa yöllä, kun kaikki muut nukkuivat. Gottfried tiesi\nkyllä, että se oli pahoin tehty; mutta Christophe suorastaan rukoili\nhäntä: eikä eno itsekään voinut vastustaa sellaista viettelystä.\nSydänyöllä tuli Gottfried kadulle talon kohdalle ja vihelsi sovitulla\ntavalla. Christophe oli mennyt maata täysissä vaatteissa. Hän pujahti\nsängystä, otti kengät käteensä, hiipi hengitystään pitäen viekkaasti\nkuin metsäläinen keittiön ikkunaan, joka oli kadulle päin, ja kiipesi\npöydälle; Gottfried otti hänet ulkona vastaan olkapäilleen. Ja he\nlähtivät kuljeskelemaan onnellisina kuin koulupojat.\n\nJoskus he tapasivat Jeremiaan, kalastajan, joka oli Gottfriedin ystävä;\nja hänen venheessään he soluttelivat kuutamossa pitkin jokea. Airoista\ntippuva vesi soi pieninä yhteissointuina, kromaattisina nuotteina.\nUsva, valkea kuin maito, väreili virran kalvolla. Tähdet tuikahtelivat.\nKukot vastasivat kiekuen toisilleen rannalta rannalle; ja joskus kuului\ntaivaan syvyydestä leivosen liverrys, kun lintu oli kohonnut kirkkaan\nkuutamon erehdyttämänä maasta. Kukaan heistä ei puhunut. Gottfried\nlauloi hiljaa jonkin laulun. Jeremias kertoi kummallisia tarinoita\neläimien elämästä; ne tuntuivat sitäkin salaperäisimmiltä, koska\nhän jutteli ne lyhyessä ja ongelmallisessa sanamuodossa. Kuu painui\nmetsänharjain taakse. Mentiin edelleen virran myötä tummien mäkien\nvarjossa. Taivaan ja maan hämäryys sulautui yhteen. Joen pinnassa ei\nollut viriäkään. Kaikki äänet sammuivat. Venhe liukui yössä. Liukuiko\nse? Vai leijailiko? Pysyikö ehkä liikkumatonna?\n\n... Kaislat hajautuivat kahisten kuin silkki. Äänettömästi tultiin\nrantaan, noustiin maalle, ja palattiin kotiin jalkaisin. Usein sattui,\nettä jouduttiin sinne vasta aamun sarastaessa. Kuljettiin pitkin joen\nvartta. Hopeasuomuisia salakkaparvia, vihertäviä kuin näkinhapset\ntai sinertäviä kuin safiirit, kiehui rannalla päivän ensi valossa;\nniitä kuhisi kuin kyitä Meduusan päässä, ne syöksyivät ahnaasti\nviemään leipää, jota he niille heittelivät; ne painuivat alas murun\nympärillä, kieppuivat spiraalissa ja katosivat yhtäkkiä kuin sammuva\nvalosäde. Joki alkoi kuultaa ruusunpunaisena ja sinipunervana. Linnut\nheräsivät, toinen yhtäällä, toinen toisaalla. Nyt tuli kiire kotiin;\nsisään pääsi Christophe samanlaisilla älykkäillä keinoilla kuin sieltä\noli lähtenytkin, sitten ummehtuneeseen kamariin ja vuoteeseen, johon\nhän hervahti uupuneena ja nukahti heti, koko ruumiissaan aamuisten\nketojen raikas tuoksu. Kaikki meni hyvin, eikä siitä olisi huomattu\nmitään, ellei nuorin veljistä, Ernest, olisi eräänä päivänä ilmaissut\nChristophen öisiä matkoja: silloin ne kiellettiin ja häntä pidettiin\nsilmällä. Siitä huolimatta onnistui hänen joskus karata; ja hän\npiti pikku kaupustelijaa ja hänen ystäviään kaikkea muuta seuraa\nparempana. Christophen lähimmistä se oli kauheaa. Melchior sanoi,\nettä Christophella oli huono maku; vanha Jean-Michel oli kateellinen\nGottfriedille Christophen ystävyydestä; ja hän läksytteli Christophea,\nettä häntä huvitti antautua niin joutavaan seuraan, vaikka hänellä oli\nkunnia päästä valittujen piiriin ja palvella ruhtinaita. Kaikki olivat\nsitä mieltä, ettei Christophella ollut arvonantoa itseään kohtaan.\n\n\n\n\nVaikka rahahuolet kasvoivat sitä myöten kuin Melchiorin kohtuuttomuus\nja joutilaisuuskin, oli elämä vielä siedettävää niin kauan kuin\nJean-Michel eli. Hän oli ainoa, joka voi vaikuttaa Melchioriin ja\nhillitä häntä edes jossakin määrin luisumasta paheen kaltevaa pintaa.\nSitäpaitsi oli vanhuksen nauttima yleinen kunnioitus sangen tarpeen,\nsillä sen tähden painettiin unhoon juopon pojan hullutuksia. Ja kaiken\nlisäksi auttoi hän tuon tuostakin perhettä myöskin rahapulassa.\nPaitsi kapellimestarin toimesta saamaansa kohtuullista eläkettä\nansaitsi hän silloin tällöin pikkusumman soittotunteja antamalla ja\nvirittäen pianoita. Hän luovutti niistä suurimman osan miniälleen,\njonka hädän hän näki, vaikka Louisa koetti sitä häneltä kaikin keinoin\nsalata. Louisa oli tuskissaan, kun ajatteli, että appi kärsi puutetta\nheidän tähtensä; se oli vanhukselta sitä kauniimpi uhraus, koska\nhän oli tottunut elämään mukavasti ja antamaan rahan mennä. Joskus\neivät nämäkään uhraukset riittäneet; ja Jean-Michelin täytyi jotain\nkiireellistä velkaa maksaakseen myydä salaa huonekalujaan, kirjojaan,\nmuistoesineitä, jotka olivat hänestä rakkaat. Melchior huomasi, että\nisä antoi Louisalle lahjoja salaa ja monesti hän anasti ne vaimoltaan,\nLouisan vastusteluista huolimatta. Mutta kun vanhus sai sen kuulla, --\nei Louisalta, joka aina kätki surunsa, vaan joltakulta pojanpojistaan,\n-- niin hän suuttui kauheasti, ja miesten kesken syntyi hirvittäviä\nkohtauksia. He olivat molemmat ylen kiivaita, ja alkoivat heti syytää\nhaukkumasanoja ja uhkauksia, jotka olivat viedä käsirysyyn. Mutta\nkeskellä pahintakin raivoa pidätti Melchioria kuitenkin jonkinlainen\nvastustamaton kunnioitus isää kohtaan; ja niin juovuksissa kuin hän\nolikin, painoi hän lopulta päänsä kumaraan ja kuunteli nöyrästi\nhaukkumisten ja nöyryyttävien moitteiden myrskyä, jonka isä purki hänen\npäälleen. Mutta pienimmänkin tilaisuuden tullen hän jatkoi entistä\nmenoaan; ja Jean-Michel ajatteli pelolla vastaisia päiviä.\n\n-- Te lapsi-raukkani, sanoi hän Louisalle, mihin te joutuisitte, jos ei\nminua olisi!... Onneksi, lisäsi hän hyväillen Christophea, minä kestän\nkyllä, kunnes tämä pystyy teitä auttamaan.\n\nMutta hänen laskunsa pettivät, hän oli jo matkansa päässä. Kukaan ei\nolisi sitä aavistanut. Hän oli yhä ihmeen virkeä mies. Vaikka hän\noli jo yli kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, olivat hänellä kaikki\nhiukset jäljellä, ikäänkuin valkea harja, jossa oli vain muutamia\nharmaita tupsuja, ja karkeassa parrassa näkyi vielä aivan mustia\nkarvoja. Hampaita ei hänellä tosin enää ollut kuin kymmenkunta; mutta\nhän tuli niillä hyvin toimeen: oli ilo nähdä häntä pöydässä. Hänellä\noli luja ruokahalu; ja vaikka hän moittikin Melchioria juomisesta,\nniin itse hän näytti hänelle hyvää esimerkkiä. Hän piti erikoisesti\nvalkeista Moselin viineistä. Mutta hän ei halveksinut mitään muutakaan,\nviiniä, olutta tai siideriä, vaan antoi arvon kaikille Herran\nlahjoille. Hän ei kylläkään ollut niin typerä, että olisi upottanut\njärkensä lasiin, hän oli kohtuullinen, joskin se kohtuus oli niin\nlaajasisältöinen, että hiukan heikompi järki olisi hänen lasiinsa\nauttamattomasti hukkunut. Hänen jalkansa ja silmänsä olivat vahvat,\nja aina oli hänellä väsymätön into touhuta. Hän nousi ylös aamuisin\nkello kuusi, ja pukeutui sitten hyvin huolellisesti, sillä hän piti\narvokkaasta ulkoasusta ja siitä, että häntä kunnioitettiin. Hän eli\nyksin kodissaan, teki itse kaikki talousaskareensa eikä suvainnut\nminiänsä pistävän nenäänsä hänen asioihinsa; hän siisti itse huoneensa,\nkeitti kahvinsa, ompeli nappinsa, naulaili, liimaili, korjaili; ja\ntouhutessaan paitahihaisillaan ja juostessaan edestakaisin portaita hän\nlauleli lakkaamatta, kumisevalla bassoäänellä, jota hän tavallisesti\nsäesti teatraalisilla kädenliikkeillä. -- Kaupungilla hän liikkui\nmillä ilmalla tahansa. Hän kiersi asioillaan, unohtamatta niistä\nyhtään ainoata; mutta aivan täsmällinen ei hän ollut: hän pysähtyi\njoka kadun kulmaan pakisemaan jonkun tuttavansa kanssa tai laskemaan\nleikkiä jonkun naapurinaisen kohdatessaan; sillä hän piti sievistä\nnaisista ja vanhoista ystävistä. Siksi hän myöhästyi aina, eikä tiennyt\nkoskaan, mitä kello oli. Päivällisaikansa ei hän kuitenkaan antanut\nmennä sivuitse: hän söi siinä ravintolassa, mikä sattui olemaan\nlähimpänä, ja istahti mielellään muiden pöytään vieraaksi. Hän palasi\nkotiin vasta myöhään illalla, pimeän tultua, vietettyään pitkän aikaa\npoikansa lasten luona. Vanhus asettui levolle, luki ennenkuin sulki\nsilmänsä vuoteessa sivun vanhaa raamattuaan; ja yöllä, -- sillä hän ei\nnukkunut yhtämittaa enempää kuin yhden tai kaksi tuntia, -- nousi hän\nylös ja otti jonkin vanhan, antikvaariosta ostamansa kirjan: historiaa,\nteologiaa, kaunokirjallisuutta tai tieteitä; hän luki muutaman sivun,\nmitä vaan, niinkuin kirja sattui aukeamaan; luettava oli hänestä\nsamalla sekä mielenkiintoista että ikävää; hän ei ymmärtänyt sitä\nliioin, mutta hän ei hypännyt silti ainoankaan sanan yli; niin luki\nhän, -- kunnes hänelle jälleen tuli uni. Sunnuntaisin hän meni\nmessuun, käveli lasten kanssa ja pelasi keilaa. -- Koskaan ei hän\nollut eläessään ollut sairaana; ainoastaan jaloissaan tunsi hän hiukan\nleiniä, joka sai hänet kiroamaan yöllä keskellä raamatun lukemista.\n\nKaikesta päättäen piti hänen kestää yhtä vankasti satalukunsa loppuun,\nja itse mielestään ei hän ymmärtänyt mitään syytä, ettei hän olisi\nelänyt vanhemmaksikin; kun hänelle ennustettiin, että hän eläisi\nsatavuotiaaksi, ajatteli hän, niinkuin muuan toinenkin kuuluisa vanhus,\nettei pidä panna rajoja Sallimuksen armotöille. Ainoa merkki, että hän\nvanheni, oli se, että kyyneleet herahtivat helposti hänen silmistään\nesille ja että hän tuli joka päivä kiivaammaksi. Pieninkin vastustus\nsai hänet hurjan raivon valtaan. Hänen punainen naamansa ja lyhyt\nkaulansa lensivät silloin mustanpunaisiksi. Hän änkytteli hirveästi,\neikä hän saanut sanaa suustaan, vaan oli tukehtua. Muuan lääkäri,\nperheen ystävä, oli varoittanut ja neuvonut häntä hillitsemään sekä\npikapäisyyttään että ruokahaluaan. Mutta hän oli itsepäinen kuin vanhat\nainakin, ja oli kahta varomattomampi, uhmallaankin, ja hän ilkkui\nlääkkeille ja lääkäreille. Hän oli syvästi halveksivinaan kuolemaa eikä\nsäästänyt sanoja koettaessaan todistaa, ettei hän sitä peljännyt.\n\nEräänä kuumana kesäpäivänä tuli hän, tapansa mukaan runsaasti pikarista\nnautittuaan ja riideltyään kaupanpäällisiksi, kotiinsa ja meni työhön\npuutarhaan. Hänestä oli hauskaa muokata maata. Paljain päin keskellä\nauringon paistetta ja yhä väittelystä kiihdyksissä hän lapioi nyt\nvihan vimmalla. Christophe istui lehtimajassa kirja kädessä; mutta hän\nei laisinkaan lukenut: hän haaveksi ja kuunteli sirkkain nukuttavaa\nsirinää; ja ajatuksissaan hän katseli isoisän hommaa. Vanhus oli häneen\nselin, hän seisoi kumarassa ja repi rikkaruohoa maasta. Yhtäkkiä näki\nChristophe hänen nousevan, huitovan käsiään ja kaatuvan yhtenä könttänä\nkasvoilleen maahan. Hetkisen se vain nauratti Christophea. Sitten hän\nnäki, ettei ukki liikkunut. Christophe huusi, hän juoksi isoisän luo,\npudisti häntä kaikin voimin. Nyt alkoi häntä peloittaa. Hän rupesi\npolvilleen ja koetti kaksin käsin nostaa vanhuksen suurta päätä, joka\noli maata vasten. Se oli raskas, ja Christophe vapisi niin ankarasti,\nettä hän tuskin jaksoi sitä liikuttaa. Mutta kun hän näki vanhuksen\nnurin kääntyneet, valkeat ja veristävät silmät, hyyti häntä kauhu; ja\nhän hellitti pään käsistään ja kirkaisi. Hän kavahti pimeän kammon\nvallassa ylös, hän juoksi pois puutarhasta, talosta. Hän huusi ja\nitki. Muuan tiellä ohitse kulkeva mies pysäytti lapsen. Christophe ei\nosannut puhua, mutta hän osoitti taloa; mies meni sinne, ja Christophe\nhänen perästään. Eräät muutkin olivat kuulleet huudon ja juoksivat\nsinne lähitaloista. Pian oli puutarha täynnä väkeä. Tallattiin kukkia,\nkumarruttiin vanhusta katsomaan, huudahdeltiin. Pari kolme miestä nosti\nhänet ylös. Christophe oli jäänyt portille, hän oli kääntynyt vasten\naitamuuria ja kätki kasvonsa käsiin; hän ei uskaltanut katsoa; mutta\nhän ei voinut olla sitä tekemättäkään; ja kun ihmisjono kulki hänen\nohitseen, näki hän sormiensa välistä vanhuksen vankan ruumiin, joka\nriippui hervottomana: toinen käsi laahasi maata; pää, joka oli erään\nkantajan polvea vasten, nytkähteli joka askelella; ja kasvot olivat\npöhöttyneet, mullan vallassa ja veriset, suu ammollaan, ja silmät\nkamalat. Christophe alkoi kirkua uudestaan ja juoksi pakoon. Hän juoksi\npysähtymättä kotiin saakka, aivan kuin häntä olisi ajettu takaa. Hän\nryntäsi kauheasti huutaen keittiöön äitinsä luokse. Louisa valmisti\nsiellä vihanneksia, Christophe karkasi ja takertui häneen kiinni\nepätoivossaan, ikäänkuin apua pyytäen. Hänen kasvonsa olivat itkusta\nvääntyneet, hän tuskin osasi puhua. Mutta ensimäisestä sanasta ymmärsi\nLouisa kaikki, hän tuli kalmankalpeaksi, pudotti työvehkeet käsistään\nja syöksyi ulos sanaakaan virkkamatta.\n\nChristophe jäi yksin kotiin; hän seisoi kaappia vasten ja itki\nyhä vain. Hänen veljensä leikkivät. Hän ei juuri ajatellut, mitä\noli tapahtunut; hän ei ajatellut isoisää, hän muisti vain kamalan\nkuvan, jonka oli äsken nähnyt; ja hän oli kauhuissaan, että hänet\npakotettaisiin näkemään se uudestaan ja palaamaan sinne.\n\nJa tosiaankin, kun toiset lapset alkoivat illalla, jos jotakin\ntyhmyyksiä kotona tehtyään uikuttaa, että heillä oli ikävä ja nälkä,\ntuli Louisa kiireesti kotiin, otti heitä kädestä ja vei heidät isoisän\nluo. Äiti kulki hyvin nopeasti, ja Ernest ja Rudolf koettelivat tapansa\nmukaan juonitella vastaan; mutta Louisa käski heitä olemaan hiljaa\nsellaisella äänellä, että he tottelivat. Heille tuli vaistomainen\npelko: kun heidän olisi pitänyt mennä sisään, alkoivat he itkeä. Ei\nollut vielä aivan pimeä; laskevan auringon viimeiset säteet loivat\ntalon sisustaan omituista heiastusta, ovenrivan nuppiin, kuvastimeen,\nviuluun, joka riippui seinällä ensimäisessä, hämärässä huoneessa.\nVanhuksen kamariin oli sytytetty kynttilä; ja sen lepattava valo\ntaisteli vallasta sammuvan päivän kalvaan hohteen kanssa ja teki varjot\nvieläkin ahdistavammiksi. Melchior istui ikkunan luona ja itki kovalla\näänellä. Lääkäri seisoi kumarassa vuoteen edessä ja esti ruumiillaan\nsiinä makaavaa näkymästä. Christophen sydän sykki haljetakseen. Louisa\nasetti lapset vuoteen jalkopäähän polvilleen maahan. Christophe tohti\nvilkaista sänkyyn. Näyn jälkeen, jonka hän iltapäivällä oli nähnyt,\nodotti hän nyt jotain niin kauheaa, että ensi silmäys tuntui hänestä\nnyt melkein helpoittavalta. Isoisä ei liikkunut, hän näytti nukkuvan.\nPoika ajatteli jo, että isoisä oli parantunut ja että kaikki oli\nnyt ohitse. Mutta kun hän kuuli hänen vaikean hengityksensä, kun\nhän katsoi häntä tarkemmin ja näki nuo pöhöttyneet kasvot ja niissä\nsuuren, sinervän läikän, joka oli tullut kaatuessa kolauksesta, kun\nhän ymmärsi, että ihmisen siinä täytyi kuolla, niin hän alkoi vavista;\nja yhtyessään Louisan rukoukseen, että isoisä paranisi, hän rukoili\nsamalla sielunsa syvyydessä, että ellei isoisä paranisi, hän olisi edes\njo kuollut. Häntä kauhisti, mitä oli tapahtuva.\n\nVanhus ei ollut selvinnyt siitä saakka kuin hän oli kaatunut maahan.\nJa hän tuli tietoihinsa ainoastaan lyhyeksi hetkeksi, juuri parahiksi\nymmärtääkseen tilansa; -- se oli kolkko hetki. Pappi oli saapunut ja\nluki hänelle viimeiset rukoukset. Vanhus nostettiin pieluksen varaan;\nhän avasi vaivoin silmänsä, aivan kuin ne eivät enää olisi totelleet\nhänen tahtoaan; hän veti käheästi henkeään, hän katseli älyttömästi\nihmisiä, kynttilöitä; ja yhtäkkiä avasi hän suunsa ja hänen kasvonsa\nolivat kuvaamattoman kauhistuneet.\n\n-- Mutta, minä... -- änkytti hän, -- minä -- kuolen.\n\nTuon äänen kauhea sävy tunkeusi Christophen sydämen pohjaan saakka;\nkoskaan ei se ollut unohtuva hänen mielestään. Vanhus ei puhunut enää,\nhän uikutteli kuin pieni lapsi. Sitten hän vaipui horroksiin; mutta\nhänen hengityksensä tuli yhä heikommaksi, hän vaikeroi, hän liikutteli\nsormiaan, hän näytti ponnistelevan kuoleman unta vastaan. Melkein\ntiedottomassa tilassaan hän huudahti kerran:\n\n-- Äiti!\n\nOi, tuon vanhan miehen sammaltelun viiltävää vaikutusta, vanhuksen,\njoka huusi hädässään äitiään, aivan kuin Christophe itse olisi tehnyt,\n-- äitiä, josta hän ei koskaan tavallisesti ollut puhunut ja jonka\npuoleen hän nyt vaistomaisesti kääntyi, viimeiseen ja hyödyttömään\napuun tuimimman tuskan hetkellä!... Hän näytti hetkeksi tyyntyvän;\ntietoisuus vilkastui vielä kerran. Hänen raskaat silmänsä, joiden\nkatse näytti harhailevan miten sattui, osuivat pelon jäykistämään\npoikaan. Ja se katse kirkastui. Vanhus ponnisti voimansa hymyilläkseen\nja puhuakseen. Louisa otti Christophen ja vei hänet lähemmäksi.\nJean-Michel liikutteli huuliaan ja koetti silittää Christophen päätä.\nMutta samassa hän meni jälleen tiedottomaksi. Loppu tuli.\n\nLapset vietiin toiseen huoneeseen; mutta kenelläkään ei ollut aikaa\najatella heitä; ja Christophe tähysteli omituisen kammon kiihoittamana\noven raosta noita kauheita kasvoja, päätä, joka oli jälleen hervahtanut\npielukselle; hän näki julman kiristyksen yhä kuristavan kuolevan\nkurkkua, -- kasvot, jotka uurtuivat hetki hetkeltä yhä syvemmille\nkuopille, -- elävän olennon vaipumista tyhjyyteen, joka imi ihmistä\nitseensä kuin pumppu, -- ja kuuli kamalan korinan, tuon kauhean\nhengityksen, joka oli kuin veden pinnalla särkyvän kuplan ääntä, --\nruumiin viimeiset puuskaukset, kun se tahtoo elää, vaikka sielu on\nsiitä jo lähtenyt. -- Sitten pää hervahti ja luisui alemmaksi pieluksen\nviereen. Ja kaikki vaikeni.\n\nVasta muutamia minutteja myöhemmin, keskellä nyyhkytyksiä, rukouksia ja\nkuoleman sekasortoa, huomasi Louisa Christophen, joka oli takertunut\nsuonenvetoisin käsin ovenripaan kalpeana, peljästynein silmin ja\nsuu väännyksissä. Äiti juoksi Christophen luo ja pojalle tuli hänen\nsylissään täristävä kohtaus. Louisa kantoi hänet talosta pois,\nChristophe pyörtyi. Hän heräsi vuoteessaan, kirkui kauhusta, kun hänet\njätettiin hetkeksikin yksin, sai uuden puuskan ja pyörtyi uudestaan.\nLopun yötä ja seuraavan päivän hän makasi kuumeessa. Viimein rauhoittui\nhän ja vaipui seuraavana yönä sikeään uneen, jota kesti puoleen päivään\nasti. Hän oli huomaavinaan, että makuukomerossa liikuttiin, että äiti\nkumartui hänen vuoteensa yli ja syleili häntä; hän oli kuulevinaan\nkellojen lempeää ja kaukaista laulua. Mutta hän ei tahtonut liikahtaa;\nhän oli edelleen aivan kuin unessa.\n\nKun hän avasi silmänsä, istui Gottfried-eno hänen vuoteensa\njalkopäässä. Christophe oli lopen menehtynyt, hän ei muistanut mitään.\nSitten palasi vähitellen muisti, ja hän alkoi itkeä. Gottfried nousi\nylös ja suuteli häntä.\n\n-- No, pikkuiseni, no, no? kysyi eno hellästi.\n\n-- Oi, eno, eno! vaikeroi poika painautuen Gottfriedin rintaa vasten.\n\n-- Itke vaan, sanoi Gottfried, itke. Ja Christophe itki.\n\nKun sydäntä hiukan helpoitti, pyyhki hän silmänsä ja katsoi\nGottfriediin. Gottfried ymmärsi, että hän tahtoi jotain häneltä kysyä.\n\n-- Ei, äännähti silloin eno pannen sormensa huulilleen. Ei pidä puhua.\nItkeä on hyvä, puhua paha.\n\nPoika tahtoi kuitenkin.\n\n-- Se ei auta.\n\n-- Yksi ainoa asia, ei muuta...\n\n-- Mikä sitten? Christophe epäröi:\n\n-- Ah, eno, kysyi hän, missä hän nyt on? Gottfried vastasi:\n\n-- Hän on Herramme luona, lapseni. Mutta sitä ei Christophe suinkaan\ntarkoittanut:\n\n-- Ei, sinä et ymmärrä: Missä hän _itse_ on? (Christophe tarkoitti\nruumista.)\n\nHän jatkoi vapisevalla äänellä:\n\n-- Onko _hän_ vielä siellä?\n\n-- Kunnon vanhus on haudattu tänä aamuna, vastasi Gottfried. Etkö\nkuullut kellojen soittoa?\n\nChristophea helpoitti. Mutta ajatellessaan, ettei hän enää näkisi\nrakasta ukkia, hän alkoi taas katkerasti itkeä.\n\n-- Minun pieni puluni! hyväili Gottfried, katsellen säälivästi lasta.\n\nChristophe odotti, että Gottfried lohduttelisi häntä; mutta Gottfried\nei koetellutkaan sitä, sillä hän tiesi, ettei se auttaisi.\n\n-- Gottfried-eno, kysyi poikanen, etkö sinäkin pelkää tätä tällaista?\n\n(Miten hän olisikaan halunnut, ettei Gottfried olisi peljännyt, vaan\nolisi opettanut hänellekin salaisen taidon olla pelkäämättä.)\n\nMutta Gottfried näytti tulevan huolestuneeksi.\n\n-- Hyst, äännähti hän aivan toisella äänellä...\n\n-- Ja kuinka voisi olla pelkäämättä, virkkoi hän hetken päästä. Mutta\nmitä se auttaa. Niin on asia. Täytyy alistua. Christophe pudisti\nkapinoiden päätänsä.\n\n-- Täytyy alistua, lapseni, toisti Gottfried. _Hän_ tuolla ylhäällä\ntahtoi niin. Täytyy rakastaa sitä, mitä _Hän_ tahtoo.\n\n-- Minä inhoan häntä! huudahti Christophe vihaisesti ja heristi\nnyrkkiään taivaalle.\n\nGottfried käski aivan tyrmistyneenä häntä vaikenemaan. Christophe\nitsekin peljästyi, mitä oli sanonut, ja alkoi rukoilla Gottfriedin\nkanssa. Mutta hänen sydämensä kuohui; ja sillä välin kuin hän supisi\nsokean nöyryyden ja alistumisen sanoja, piili hänen sielunsa pohjalla\nkiivas uhman ja kauhun tunne tuota suunnatonta, järjetöntä totuutta,\ntuota hirveää Olentoa vastaan, joka oli sellaisen säätänyt.\n\n\n\n\nPäivät menevät, ja sateiset yöt laskeutuvat yli äsken luodun\nhautakummun, jonka alla poloinen vanha Jean-Michel kaikkien hylkäämänä\nlepää. Ensi hetkellä Melchior itki, voihki ja nyyhkytti katkerasti.\nMutta viikko ei vielä loppuun kulunut, niin Christophe kuuli hänen jo\nnauravan iloisesti. Jos mainitaan Melchiorin läsnäollessa vainajan\nnimi, niin hänen kasvonsa venyvät ja hän tekeytyy synkän näköiseksi,\nmutta hetken päästä alkaa hän jälleen vilkkaasti puhella ja viittoa\nkäsillään. Hän suree vilpittömästi, mutta hänen on mahdotonta pysyä\nsurullisena.\n\nPassiivinen ja alistuvainen Louisa on taipunut tähän onnettomuuteen,\nniinkuin hän taipuu kaikkeen muuhunkin. Hän on lisännyt tavallisiin\nrukouksiinsa vielä yhden; hän käy säännöllisesti kirkkomaalla ja\nhoitelee hautaa, aivan kuin se olisi hänen talousaskareitaan.\n\nGottfried muistaa liikuttavan kauniisti tuota nelikulmaista maatilkkua,\njossa vanhus nukkuu. Kun hän palaa seudulle, tuo hän hänelle jotain,\ntekemänsä ristin tai kimpun sellaisia kukkia, joista Jean-Michel piti.\nHän ei jätä sinne koskaan menemättä, vaikkei hän viipyisi kaupungissa\nkuin muutaman tunnin; ja hän tekee sen salaa muilta.\n\nLouisa vie joskus Christophen kanssaan haudalle. Christophea\ninhoittaa kauheasti tuo lihava multaläjä, joka on puettu synkkään\nasuun kukilla ja oksilla, ummehtunut haju, joka kohoaa auringon\npaisteessa, yhtyen kohisevain sypressien tuoksuun. Mutta hän ei\nuskalla ilmaista vastenmielisyyttään, sillä hän soimaa sen vuoksi\nitseään raukkamaisuudesta ja jumalattomuudesta. Hän on kovin onneton.\nIsoisän kuolema ei lakkaa häntä hätyyttämästä. Ja kuitenkin oli hän\nkauan sitä ennen tiennyt, mitä on kuolema, oli sitä ajatellut, oli\nsitä peljännyt. Mutta koskaan ei hän ollut sellaista vielä nähnyt; ja\nse, joka näkee sen ensi kerran, huomaa, ettei hän ole mitään ennen\ntuntenut, ei kuolemaa, ei elämää. Kaikki luhistuu silloin kasaan\nyhdellä iskulla; kaikki ihmisen järki ei auta mitään. Luuli ennen\nelävänsä, luuli saaneensa jonkinlaisen elämänkokemuksen: näkeekin\nnyt, ettei tiennyt mitään, näkee, ettei nähnyt mitään, että oli\nelänyt kuvittelun verhossa, jonka sielu oli kutonut ja joka peitti\nsilmiltämme todellisuuden kauheat kasvot. Ei ole mitään yhteyttä\nkärsimyksen-ajatuksen ja olennon välillä, joka vuotaa verta ja kärsii.\nEi myöskään yhteyttä kuoleman-ajatuksen ja lihan, sielun välillä, joka\nvääntelehtii tuskassa ja kuolee. Kaikki inhimillinen puhe, inhimillinen\nviisaus eivät ole muuta kuin jäykkiä, automaattisia teatterinukkeja\ntodellisuuden häikäisevän valon niihin synkästi sattuessa, maan tomusta\nja verestä tehtyjä luomuksia, jotka koettavat koko epätoivoisella ja\nhyödyttömällä kiihkollaan takertua kiinni elämään, joka päivä päivältä\nheiltä karkaa.\n\nChristophe ajatteli tätä, yötä ja päivää. Kuolemankamppailun muisto\nkidutti häntä; hän kuuli sen kauhean hengityksen; jok'ainoa yö hän\nnäki isoisän. Koko luonto oli horjahtanut radaltaan; hänestä tuntui\nkuin olisi hänet ympäröinyt usva. Hän tunsi kaikkialla, minne päin hän\nkääntyikin, kasvoillaan sokean ja kaikkivaltiaan Villipedon surmaavan\nhengityksen; hän tunsi olevansa tuon julman hävityksen Voiman kynsissä\nja ettei hänen auttanut laisinkaan vastustella. Mutta se tunne ei\nmasentanut häntä, vaan se poltti häntä suuttumuksena ja vihana.\nAlistuminen ei ollut hänelle ominaista. Hän ryntäsi ja puski mahdotonta\nvastaan; ja vaikka hänen olisi täytynyt tunnustaa murskaavansa otsansa\nja olevansa heikompi, niin kuitenkaan ei hän myöntänyt kärsimystä.\nTästä hetkestä alkaen oli hänen elämänsä joka hetki taistelua julmaa\nKohtaloa vastaan, jota hän ei voinut hyväksyä.\n\n\n\n\nKaikkien näiden kiusaavain ajatusten täytyi kuitenkin väistyä elämän\nkovuuden tieltä. Perheen taloudellinen tila huononi huimaa vauhtia, kun\nJean-Michel, joka yksin oli tuhoa viivyttänyt, oli nyt poissa. Hänessä\nkadotti Krafftien perhe parhaan auttajansa, ja kurjuus astui ovesta\nsisään.\n\nMelchior sitä yhä vaan lisäsi. Hän ei välittänyt työstä, vaan\nheittäytyi täydellisesti paheensa valtaan, kun hän nyt oli päässyt\nainoasta valvonnasta, joka oli häntä hillinnyt. Melkein joka yö tuli\nhän kotiin juovuksissa eikä tuonut sinne koskaan ansaitsemiaan rahoja.\nSitäpaitsi oli hän menettänyt melkeinpä kaikki tuntinsa. Hän oli kerran\nilmestynyt erään oppilaansa kotiin täydessä humalassa: tämän skandaalin\ntähden suljettiin häneltä kaikki ovet. Orkesterissa oli häntä kärsitty\nainoastaan kunnioituksesta hänen isäänsä kohtaan; mutta Louisa pelkäsi,\nettä hän ennemmin tai myöhemmin eroitettaisiin sieltäkin jonkun\nmekastuksen tähden. Hän oli jo saanut ankaran varoituksen, kun hän\neräinä iltoina oli saapunut paikalleen vasta esityksen lopulla. Pari\nkertaa oli hän jo unohtanut tulla sinne ollenkaan. Ja hän saattoi\npystyä mihin tahansa jollakin järjettömällä kiihtymyksen hetkellä,\njolloin hänelle tuli vimma sanoa ja tehdä tyhmyyksiä. Eikö hänen\npäähänsä pälkähtänyt jo tässä eräänä iltana se hullutus, että hän\nvaati kivenkovaan saada soittaa keskellä _Walkyrian_ näytöstä erään\noman suuren sävellyksensä viululle! Ainoastaan suurimmalla vaivalla\nsaatiin hänet siitä estetyksi. Voi myöskin sattua, että hän purskahti\nnauruun näytännön aikana, joutuessaan hullunkuristen kuvien lumoukseen,\njotka liikkuivat näyttämöllä tai hänen aivoissaan. Tovereita sellainen\nhuvitti ja hänelle annettiin paljon anteeksi hänen hassujen eleittensä\nvuoksi. Mutta moinen laupeus oli paljoa pahempaa kuin mikään ankaruus;\nja Christophe oli sitä nähdessään kuolla häpeästä.\n\nLapsi oli nyt ensi viulun soittaja orkesterissa. Hän koetti parhaansa\nmukaan pitää vaaria isästään, olla tarvittaessa hänen sijaisenaan,\nrauhoittaa häntä, kun Melchiorille tulivat villit puuskansa. Se ei\nollut kovinkaan helppoa, ja viisainta oli olla hänestä laisinkaan\nvälittämättä; sillä kun juopunut näki itseään katseltavan, niin hän\nalkoi irvistellä tai pitää jotain puhetta. Christophe käänsi siis\nkasvonsa pois ja vapisi pelosta, että isä tekisi jonkin mielettömyyden;\nhän koetti syventyä tehtäväänsä, mutta ei voinut olla kuulematta\nMelchiorin loruja ja toverien naurua. Kyyneleet tulivat hänelle\nsilmiin. Soittajat olivat hyviä ihmisiä, he huomasivat sen ja heidän\nkävi sääliksi häntä; he hillitsivät ilonpuuskiaan eivätkä puhuneet\nChristophen kuullen hänen isästään. Mutta Christophe tunsi, että\nhe häntä surkuttelivat. Hän tiesi, että heti, kun hän oli lähtenyt\nulos, alkoi ilveily jälleen, ja että Melchior oli koko kaupungin\nnaurun esineenä. Hän ei voinut sitä mitenkään estää, ja hän kärsi\nsiitä julmasti. Hän vei näytäntöjen jälkeen isän kotiin; hän tarjosi\nhänelle kätensä, kärsi hänen lörpöttelyitään ja koetti kaikin mokomin\nsalata ihmisiltä hänen hoippumistaan. Mutta mitäpä se olisi auttanut?\nJa lisäksi onnistui hänen ponnistuksistaan huolimatta harvoin saada\nMelchior perille saakka. Jossakin kadun kulmassa julisti isä, että\nhänen täytyy nyt lähteä tärkeään kokoukseen eräitten ystäviensä luokse,\nkoska oli luvannut mennä; ja mitkään todistelut eivät voineet saada\nhäntä syömään sanaansa. Sitäpaitsi ei ollut viisasta väittää Melchioria\nvastaan, ellei tahtonut saada aikaan isällisten torain kohtausta, joka\nveti naapurit ikkunoihin katselemaan.\n\nKaikki talousrahat menivät sitä tietä. Melchior ei enää tyytynyt\njuomaan pelkästään omia ansioitaan. Hän joi nekin, jotka hänen vaimonsa\nja poikansa tuskalla ja työllä saivat kokoon. Louisa itki; mutta hän ei\nuskaltanut vastustaa; sitä ei hän ollut tehnyt sen jälkeen kuin mies\noli hänelle tylysti huomauttanut, ettei talossa ollut mitään hänen\nomaansa ja ettei hän ollut tuonut siihen kolikkoakaan. Christophe\nkoetti niskuroida; Melchior antoi häntä korville, haukkui, että hän\noli nulikka, ja riisti rahat hänen kädestään. Poika oli jo kaksi-,\nkolmetoista-vuotias, hän oli ikäisekseen luja, ja vimmastui sisässään\nsellaisesta kurinpidosta; mutta suoranaiseen kapinaan ei hän vielä\nuskaltanut nousta; ja hän antoi mieluummin ryöstää itseltään kuin\njaksoi sietää uusia nöyryytyksiä. Ainoa keino, mitä Louisalla ja\nhänellä oli, oli piiloittaa rahansa. Mutta Melchior oli ihmeellisen\nkekseliäs löytämään heidän piilopaikkansa sillaikaa kuin he eivät\nolleet kotona. Nekään saaliit eivät pian riittäneet. Melchior alkoi\nmyydä isältä perimiään kapineita. Christophe näki suureksi surukseen\nrakkaiden muistoesineiden katoavan: kirjojen, sängyn, huonekalujen,\nsäveltäjäin muotokuvien. Hänen ei hyödyttänyt sanoa mitään. Mutta kun\nMelchior eräänä päivänä, kolhaistuaan itseään isoisän vanhaa pianoa\nvastaan, kirosi vihoissaan, hieroi polveaan ja sanoi, ettei heillä\nollut tilaa liikkuakaan huoneessa ja että hän puhdistaisi talon\nkaikesta vanhasta roskasta, niin pääsi Christophelta epätoivoinen\nhuudahdus. Oli kyllä totta, että huoneet olivat täpö-täynnä kalustoa,\nsillä sinne oli kasattu isoisän huonekalut, että voitiin myydä hänen\ntalonsa, tuo rakas talo, jossa Christophe oli viettänyt lapsuutensa\nonnellisimmat hetket. Totta oli sekin, ettei vanha piano ollut enää\njuuri minkään arvoinen, että sen ääni oli vaivainen ja ettei Christophe\nenää pitkään aikaan ollut sitä soittanut, koska hänellä oli nyt uusi,\nkaunis piano, jonka ruhtinas anteliaasti oli hänelle lahjoittanut;\nmutta vaikka vanha soitin olikin virkaheitto, oli se kuitenkin\nChristophen paras ystävä: se oli näyttänyt lapselle aikoinaan musiikin\nrajattomat maailmat; sen keltaisia ja kuluneita koskettimia näppäillen\noli hän löytänyt sävelten kuningaskunnan ja niiden lait; ja sen oli\nlahjoittanut isoisä, joka oli kuluttanut kuukausia korjatakseen kuntoon\nsitä pojanpoikaansa varten ja oli sitten ollut siitä niin ylpeä: se\noli jollakin tavoin pyhä esine. Niinpä Christophe nousi isän aikeita\nvastaan ja väitti, ettei sitä ollut oikeus myydä. Melchior käski\nhänen pitää suunsa kiinni. Christophe kiihtyi yhä enemmän ja huusi,\nettä piano oli hänen ja että hän kielsi siihen koskemasta. Hän uskoi\nnyt saavansa kovan rangaistuksen. Mutta Melchior katsoi häneen vain\nhäijysti hymyillen ja vaikeni.\n\nSeuraavana päivänä oli Christophe jo unohtanut koko asian. Hän tuli\nkotiin väsyneenä, mutta melkoisen hyvällä tuulella. Hän huomasi\nheti jotain veljiensä salavihkaisissa katseissa. He olivat kumpikin\nlukevinaan; mutta he vilkaisivat häneen syrjästä ja vaanivat hänen\njokaista liikettään, painuen jälleen kirjoihinsa, kun hän sattui\nheihin katsahtamaan. Hän ajatteli, että he olivat kai tapansa mukaan\ntehneet hänelle taas jotkin ilkeät kepposet; mutta hän oli sellaiseen\ntottunut, hän ei siitä välittänyt, hän ainoastaan päätti antaa\nheille hyvän löylyn, kun hän heidän tekonsa keksisi, niinkuin usein\nennenkin. Hän ei siis viitsinyt ottaa tarkempaa selkoa asiasta, hän\nistuutui lieden ääreen isänsä pariin; isä tiedusteli muka hartaasti\npäivän kuulumia, mikä ei suinkaan ollut hänen tapansa. Pakinoidessaan\nChristophe huomasi, että Melchior iski salaa silmää pikku veljille.\nHänen sydäntään kouristi. Hän juoksi huoneeseensa... Pianon paikka\noli tyhjä! Hän huusi tuskasta. Hän kuuli toisesta huoneesta veljiensä\nnaurun-tirskuntaa. Veri nousi kiivaasti hänen kasvoihinsa. Hän syöksyi\ntoisten luo. Hän huusi:\n\n-- Minun pianoni!\n\nMelchior kohotti rauhallisesti ja muka hölmistyneen näköisenä päätänsä,\nja se sai toiset lapset purskahtamaan nauruun. Isäkään ei enää voinut\nhillitä itseään, nähdessään, miten surkealta Christophe näytti;\nja hän kääntyi poispäin, hillitäkseen nauruaan. Nyt ei Christophe\nenää tiennyt, mitä teki. Hän karkasi kuin hurja isänsä kimppuun.\nMelchiorilla, joka istui mukavasti loikoen nojatuolissa, ei ollut aikaa\nvarjella itseään. Poika tarttui hänen kurkkuunsa ja huusi hänelle:\n\n-- Varas!\n\nSe kävi silmänräpäyksessä. Melchior karisti raivoissaan riuhtovan\nkimpustaan pois ja paiskasi hänet kivipermannolle. Pojan pää iski\nkamiinin rautaristikon kulmaan. Christophe nousi polvilleen ammottava\nhaava otsassa; ja tukahtuvalla äänellä hän hoki:\n\n-- Varas!... Varas, joka varastaa meiltä, äidiltä, minulta... Varas!\nMyy isoisän!\n\nMelchior nousi ylös ja kohotti nyrkkiään Christophen päätä kohti. Poika\nuhmasi häntä vihaa leimuavin silmin ja vapisi raivosta. Melchior alkoi\nsilloin myöskin vavista. Hän istahti ja peitti kasvonsa käsiinsä.\nPikkuveljet olivat juosseet kauheasti kirkuen karkuun. Seurasi\nhiljaisuus. Melchior uikutteli epämääräisiä sanoja. Christophe seisoi\nyhä seinää vasten ja tähtäsi häneen tuimin katsein, hammasta purren ja\nvavisten kiireestä kantaan. Melchior alkoi nyt soimailla itseään.\n\n-- Niin, varas olen! Minä ryöstän perheeni puille paljaille. Omat\nlapseni halveksivat minua. Olisi parempi, että olisin kuollut!\n\nKun hän lakkasi uikuttamasta, kysyi Christophe häneltä kylmästi ja\nliikahtamatta:\n\n-- Missä se piano on?\n\n-- Wormserilla, vastasi Melchior, uskaltamatta kohottaa silmiään.\n\nChristophe astui häntä kohti ja sanoi:\n\n-- Rahat tänne!\n\nMelchior veti aivan lamaan lyötynä taskustaan rahat ja antoi ne\npojalleen. Christophe lähti ovelle. Melchior huudahti:\n\n-- Christophe!\n\nChristophe pysähtyi. Melchior jatkoi murtuneella äänellä:\n\n-- Pikku Christopheni!... Älä minua halveksi. Christophe heittäytyi\nhänen kaulaansa, nyyhkytti:\n\n-- Isä, rakas isä! En minä sinua halveksi! Minä olen niin onneton!\n\nHe itkivät molemmat ääneensä. Melchior vaikeroi:\n\n-- Ei se ole minun vikani. Minä en sittenkään ole paha. Enhän\nChristophe, enhän minä ole paha?\n\nHän lupasi lakata juomasta. Christophe pudisti epäuskoisesti päätänsä;\nja Melchior myönsi, ettei hän jaksanut vastustaa, kun hänellä oli\nkolikkokin käsissään. Christophe mietti asiaa ja sanoi:\n\n-- Kuule, isä, nyt täytyisi...\n\nHän keskeytti.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Minua niin hävettää...\n\n-- Ketä häpeät? kysyi Melchior viattomasti.\n\n-- Sinua.\n\nMelchiorin suu vääntyi pilkallisesti ja hän virkkoi:\n\n-- Se ei maksa vaivaa.\n\nChristophe selitti nyt, että kaikki perheen tulot, myöskin Melchiorin\npalkka, pitäisi uskoa jonkun henkilön hoitoon, joka antaisi\nMelchiorille joka päivä tai viikoksi kerrallaan sen verran, mitä hän\nvälttämättä tarvitsi. Melchior, jolla oli nyt nöyryyden puuskansa, --\neikä hän ollut varsin selväkään -- ei pitänyt tätä toimenpidettä kyllin\nperinpohjaisena, vaan julisti, että hän kirjoittaa heti herttualle\npyynnön, että hänelle tuleva eläke maksettaisiin hänen pojalleen\nChristophelle. Christophe ei sitä hyväksynyt, hän punastui, kun\najatteli isänsä nöyryytystä. Mutta Melchioria poltti uhrautumisen tuli,\nhän tahtoi ehdottomasti kirjoittaa. Hän oli itsekin liikutettu tekonsa\nylevyydestä. Christophe kieltäytyi ottamasta kirjettä haltuunsa;\nja Louisa, joka samassa saapui kotiin ja jolle asia selitettiin,\nsanoi, että hän kerjäisi mieluummin kuin pakottaisi miestään moiseen\nhäpeään. Hän lisäsi luottavansa Melchioriin ja olevansa varma, että\nhän parantaisi tapansa hänen ja lastensa tähden. Koko asia päättyi\nyleiseen hellyyden kohtaukseen; ja Melchiorin kirje, joka oli unohdettu\npöydälle, putosi kaapin alle kenenkään sitä huomaamatta.\n\nMutta joku päivä myöhemmin löysi Louisa sen sieltä, lakaistessaan\nlattiaa; ja kun hän oli kovin onneton Melchiorin yhä edelleen\njatkuvasta huonosta elämästä, sillä mies oli jälleen unohtanut kaikki,\nniin otti hän paperin talteen eikä sitä repinyt. Hän piti sitä säilössä\nmonta kuukautta ja karkoitti aina pois mielestään ajatuksen turvautua\nsiihen, vaikka hän saikin alinomaa kärsiä. Mutta kun hän eräänä päivänä\nnäki Melchiorin jälleen lyövän Christophea ja ryöstävän häneltä hänen\nrahansa, ei hän enää sitä kestänyt; ja jäätyään kahden kesken itkevän\npoikansa kanssa, meni hän, otti kirjeen, antoi sen Christophelle ja\nsanoi:\n\n-- Lähde nyt.\n\nChristophe epäröi vieläkin; mutta hän ymmärsi, ettei enää ollut\nmuuta keinoa, jos tahdottiin pelastaa sekin vähä, mitä vielä oli\njälellä, täydestä perikadosta. Hän lähti menemään linnaan; häneltä\nkului melkein tunnin aika parinkymmenen minutin matkalla. Käynnin\nhäpeällinen tarkoitus mursi hänen sydäntään. Hänen ylpeytensä, joka oli\nkiihtynyt korkeimmilleen näinä viimeisinä surullisina ja yksinäisinä\nvuosina, vuoti verta hänen ajatellessaan, että hänen täytyi nyt\njulkisesti tunnustaa isänsä pahe. Omituinen ja kuitenkin ymmärrettävä\nepäjohdonmukaisuus sai hänet koettamaan sitä pahetta salata, vaikka\nhän tiesikin, että kaikki tunsivat sen; hän ei ollut muka huomaavinaan\nmitään; hänet olisi saanut hakata kappaleiksi, mutta hän ei olisi sitä\nmyöntänyt. Ja nyt, nyt meni hän omasta alotteestaan...! Kymmenesti oli\nhän kääntyä takaisin; hän kiersi kaksi kolme kertaa kaupungin ympäri,\ntullen aina samaan paikkaan, ennenkuin meni sisään. Mutta tässä ei\nollut kysymys pelkästään hänestä itsestään. Tämä koski myöskin hänen\näitiään ja veljiään. Koska isä heidät jätti oman onnensa nojaan, koska\nhän heitä petti, oli hänen, vanhimman pojan, velvollisuus asettua isän\npaikalle ja rientää heitä auttamaan. Epäröinti täytyi voittaa, ylpeys\ntäytyi masentaa: häpeän kalkki oli juotava pohjaan. Hän meni palatsiin;\nsisäportailta oli hän vielä paeta takaisin. Hän lyhistyi polvilleen\nporrasaskelmalle. Eteisessä seisoi hän monta minuttia käsi ovenrivassa,\nkunnes joku tuli, ja hänen täytyi astua sisään.\n\nKansliassa tunsivat kaikki hänet. Christophe pyysi saada puhutella\nhänen Ylhäisyyttään teatterien intendenttiä, parooni von\nHammer-Langbachia. Muuan nuori virkailija, lihava, kaljupäinen ja\npunanaamainen mies, jolla oli valkeat liivit ja punainen kaulaliina,\npuristi tuttavallisesti hänen kättään ja alkoi jutella eilisestä\noopperasta. Christophe toisti asiansa. Virkailija vastasi, ettei hänen\nYlhäisyydellään juuri nyt ollut aikaa, mutta jos Christophella olisi\nhänelle jokin anomus, niin se voitaisiin lähettää hänelle toisten\npaperien joukossa, kun ne pian vietiin hänen allekirjoitettavikseen.\nChristophe antoi hänelle kirjeensä. Virkailija silmäili sitä, ja\nhäneltä pääsi hämmästynyt huudahdus:\n\n-- Ah, tosiaanko! virkkoi hän iloisesti. Tämä on hyvä ajatus! Kauan\nsitten olisi hänen pitänyt keksiä tämä! Eläessään ei hän ole tehnyt\nparempaa. Ah, se vanha ratti! Kuinka hiidessä hän on tähän alistunut?'\n\nHän keskeytti lyhyeen, sillä Christophe oli temmannut paperin hänen\nkädestään ja huudahti kalman kalpeana:\n\n-- Minä kiellän!... Kiellän teitä solvaamasta minua!\n\nVirkailija ällistyi:\n\n-- Mutta, rakas Christophe, koetti hän sanoa; kukapa sinua tahtoisi\nsolvata? Enhän sanonut muuta kuin mitä koko maailma tietää.\nAjattelethan sinä itsekin niin.\n\n-- En! huusi Christophe raivoissaan.\n\n-- Kuinka, etkö sinä ajattele? Et ajattele, että hän juo?\n\n-- Se ei ole totta! vastasi Christophe. Ja hän polki jalkaansa.\n\nVirkailija kohautti hartioitaan:\n\n-- Siinä tapauksessa, miksi hän sitten kirjoitti tämän kirjeen?\n\n-- Siksi, siksi, että... änkytteli Christophe, -- (hän ei enää tiennyt,\nmitä sanoa), -- siksi, että, kun minä tulen kuitenkin kerta kuussa\ntänne nostamaan palkkaani, minun sopii samalla aikaa ottaa isänikin\npalkka. On tarpeetonta meidän molempien vaivautua sen tähden... Isällä\non paljon työtä.\n\nHän punastui mieletöntä selvitystään. Virkailija katsoi häntä puoleksi\nivallisesti ja puoleksi säälien. Christophe rutisti paperin kädessään\nkokoon ja näytti aikovan lähteä. Virkailija nousi ylös ja tarttui häntä\nkäsivarteen.\n\n-- Odotahan vähän, sanoi hän, minä pidän huolen asiasta.\n\nHän meni johtajan huoneeseen. Christophe odotti; muut virkailijat\nkatselivat häntä. Hänen verensä kuohui. Hän ei tiennyt, mitä hän teki,\nmitä hän kohta tekisi, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän aikoi jo\npaeta, ennenkuin saisi vastauksen; ja hän oli juuri lähdössä, kun ovi\naukesi:\n\n-- Hänen Ylhäisyytensä ottaa sinut vastaan, virkkoi avulias virkailija\nhänelle.\n\nChristophen oli pakko mennä sisään.\n\nHänen Ylhäisyytensä parooni von Hammer-Langbach, pieni, siisti vanhus,\njolla oli poskiparta ja viikset ja leuka sileäksi ajeltu, katsahti\nkulta-sankaisten silmälasiensa ylitse Christopheen, kirjoittaen yhä\nedelleen ja vastaamatta Christophen neuvottomiin kumarruksiin edes\npäätä nyökkäämällä.\n\n-- No, herra Krafft, sanoi hän viimein, te pyydätte...\n\n-- Teidän Ylhäisyytenne, kiiruhti Christophe vastaamaan, antakaa\nminulle anteeksi. Minä olen tarkemmin harkinnut asiaa. Minä en enää\npyydä mitään.\n\nVanhus ei koettanut saada selitystä moiseen äkilliseen\nmielenmuutokseen. Hän katseli tarkkaavammin Christophea, ryiskeli ja\nvirkkoi:\n\n-- Ettekö antaisi, herra Krafft, minulle kirjettä, joka on kädessänne?\n\nChristophe huomasi, että intendentti katseli paperia, jota hän yhä\nedelleen ajatuksissaan rutisteli kädessään.\n\n-- Se on tarpeetonta, teidän Ylhäisyytenne, sammalteli Christophe. Se\nei enää maksa vaivaa.\n\n-- Olkaa hyvä ja antakaa se tänne, toisti vanhus rauhallisesti, aivan\nkuin ei olisi kuullut.\n\nChristophen täytyi antaa hänelle tuo rutistunut paperilappu; mutta hän\nalkoi hokea heti jotain, kokonaisen virran sekavia sanoja, ja ojensi\nyhä kättään saadakseen kirjeensä takaisin. Hänen Ylhäisyytensä avasi\nhuolellisesti paperin, luki sen, katseli Christophea, antoi hänen\nsolkata selityksiään, ja keskeytti viimein veitikkamainen vilahdus\nsilmissään:\n\n-- Se on hyvä, herra Krafft. Anomuksenne on hyväksytty.\n\nHän hyvästeli Christophea kättä pistäen ja ryhtyi jälleen kirjoittamaan.\n\nChristophe meni ulos aivan murtuneena.\n\n-- Älä ole suutuksissasi, Christophe, sanoi äskeinen virkailija\nhänelle, kun poika tuli takaisin kansliaan. Christophe antoi hänen\npuristaa kättään, tohtimatta nostaa katsettaan maasta. Sitten näki hän\nolevansa ulkona linnan edustalla. Hän oli aivan mieletön häpeästä.\nKaikki, mitä hänelle oli sanottu, palasi hänen muistoonsa; ja hän oli\ntuntevinaan loukkaavaa ivaa ihmisten säälissä, jotka kunnioittivat\nja surkuttelivat häntä. Kun hän tuli kotiin, vastasi hän tuskin\njonkin ärtyneen sanan Louisan kysymyksiin, aivan kuin hän olisi\nkantanut äidilleen kaunaa siitä, mitä hän nyt oli tehnyt. Häntä\nkalvoi omantunnon vaiva, kun hän ajatteli isää. Hän aikoi tunnustaa\nMelchiorille kaikki, pyytää häneltä anteeksi. Melchior ei ollut\nkotona. Christophe odotti häntä unta silmiinsä saamatta puoleen yöhön.\nKuta enemmän hän isää ajatteli, sitä julmemmin hänen tuntonsa häntä\nvaivasi; hän ihannoi isäänsä; hän kuvitteli, että isä oli heikko,\nhyvä, onneton, kaikkein lähimpiensä pettämä. Tuskin hän kuuli hänen\naskeleensa portaissa, niin hypähti hän vuoteesta juostakseen häntä\nvastaan ja heittäytyäkseen hänen syliinsä. Mutta Melchior tuli kotiin\nniin inhoittavan juovuksissa, ettei Christophe tohtinut lähestyä häntä;\nja hän hiipi takaisin vuoteeseensa ajatellen katkeran pilkallisesti\nkauniita haaveitaan.\n\nKun Melchior joku päivä myöhemmin kuuli, mitä oli tapahtunut, tuli\nhänelle suunnaton raivon puuska; ja vaikka Christophe koetteli rukoilla\nja estellä, meni hän mekastamaan siitä linnaan. Mutta hän tuli sieltä\ntakaisin sangen nolona, eikä hiiskunut sanaakaan, miten hänen siellä\noli käynyt. Hänet oli otettu sangen huonosti vastaan. Hänelle oli\nsanottu, että hänen olisi viisainta käyttää toisenlaista kieltä, --\nettä hänen oli sallittu pitää eläkkeensä ainoastaan poikansa vuoksi,\nja että jos hän vasta tekisi pienimmänkm skandaalin, niin se häneltä\nlakkautettaisiin. Niinpä olikin Christophe sangen hämmästynyt ja\nkeventyneellä mielellä, kun hän näki isänsä myöntyvän vastaiseen\nasemaansa, jopa kerskuvankin, että hän oli itse, omasta alotteestaan\nryhtynyt tähän _uhraukseen_.\n\nSe ei kuitenkaan estänyt Melchioria toitottamasta kaupungilla, että\nhänen vaimonsa ja lapsensa ryöstivät hänet puti-puhtaaksi; että hän\noli kieltäytynyt heidän tähtensä kaiken ikänsä, ja nyt hänet jätettiin\nkärsimään puutetta. Hän koetti myöskin houkutella Christophelta rahaa\nkaikenlaisilla liehittelyillä ja ovelilla juonilla, jotka pyrkivät\nnaurattamaan Christophea, vaikkei moinen tosiaan antanut syytä iloon.\nMutta kun Christophe piti puolensa, luopui Melchior viimein niistä\nyrityksistä. Tuon neljätoista-vuotiaan lapsen ankarat ja arvostelevat\nsilmät nöyryyttivät Melchioria ilkeästi. Mutta hän kosti salaa\noveloilla kepposilla. Hän meni kapakkaan, joi ja kestitsi muita\nsydämensä halusta, eikä maksanut laskuaan, vaan väitti, että hänen\npoikansa asia oli nyt suorittaa hänen velkansa. Christophe ei siitä\nkieltäytynyt, sillä hän pelkäsi siten vaan lisäävänsä häpeäänsä; ja\nniinpä hän ja Louisa raatoivat kaikin voimin maksaakseen Melchiorin\nvelkoja. -- Viimein tuli Melchior aivan välinpitämättömäksi koko\nsoittajan-viralleen, kun hän ei kerran itse saanut kantaa siitä\npalkkaansa; ja hän jäi pois niin usein paikaltaan teatterista, että\nhänet ajettiin Christophen rukouksista huolimatta viimein pois. Poika\nsai siis nyt yksin elättää isänsä, veljensä ja koko perheen. Näin tuli\nChristophesta neljätoista-vuotiaana perheenpää.\n\n\n\n\nChristophe otti päättävästi tämän raskaan taakan kantaakseen. Ylpeys\nkielsi häntä turvautumasta ihmisten armeliaisuuteen. Hän vannoi\nitsekseen selviävänsä asiasta omin voimin. Hän oli pienestä saakka\nkärsinyt kovin nähdessään äitinsä ottavan vastaan armopaloja; se oli\nainainen riidanaihe heidän välillään, kun tuo kunnon nainen palasi\nkotiin riemuissaan siitä, että oli saanut joltakin suojelushaluiselta\nrouvalta lahjan. Louisa ei nähnyt siinä mitään ilkeää, vaan iloitsi,\nsillä saattoipa hän tämänkin pienen rovon avulla helpoittaa hiukan\nChristophensa vaivoja ja parantaa yhdellä ruokalajilla laihaa\nillallista. Mutta Christophe tuli silloin aina synkäksi; hän ei\nvirkkanut sanaakaan koko iltana; ja hän kieltäytyi koskemasta sillä\ntavoin saatuun ruokaan, ilmaisematta kuitenkaan syytä. Louisa\nhuolestui; hän koetti yksinkertaisen tunkeliaasti saada poikaansa\nsyömään: Christophe ei suostunut; äiti tuli lopulta kärsimättömäksi\nja virkkoi jonkin epämiellyttävän sanan, johon Christophe puolestaan\nvastasi; sitten hän heitti salvettinsa pöydälle ja meni ulos. Isä\nkohautti olkapäitään ja sanoi Christophea mahtailijaksi. Veljet\npilkkailivat häntä ja söivät hänen osansa.\n\nTäytyi kuitenkin keksiä lisäkeinoja perheen elättämiseksi. Christophen\norkesterista saama palkka ei riittänyt. Hän ryhtyi nyt antamaan\npianotunteja. Hänen taiturimaiset lahjansa, hyvä maineensa ja varsinkin\nruhtinaan suojelus hankkivat hänelle lukuisasti oppilaita ylemmän\nporvariston piirissä. Joka aamu kello yhdeksästä alkaen opetti hän\npianonsoittoa nuorille tytöille, usein itseään vanhemmille, jotka\nkiusasivat häntä kauheasti ja saattoivat hänet epätoivoon typerällä\nsoitollaan. He olivat musiikissa täysiä hölmöjä; sitä vastoin oli\nheillä kaikilla, kenellä enemmän, kenellä vähemmän, erinomainen silmä\nhuomaamaan naurettavuuksia; eikä heidän ilkkuva katseensa säästänyt\nChristophea, jos hän teki pienimmänkin tyhmyyden. Se oli hänelle\noikeaa kidutusta. Istuessaan heidän vieressään, tuolinsa äärimmäisellä\nreunalla, punaisena ja jäykkänä, kiukusta halkeamaisillaan,\nuskaltamatta hiiskahtaakaan ja tehden kaiken voitavansa, ettei olisi\nkiivastunut sanomaan tyhmyyksiä, ja peljäten ääntään ja saamatta\ntuskin sanaa kurkustaan, koetellen tekeytyä ankaran näköiseksi ja\nnähden vilkuttavan itseään syrjästä, sellaisessa menetti hän lopulta\nmalttinsa, sekautui sanoissa keskellä aivan yksinkertaista huomautusta,\nsäikähti olevansa naurettava, olikin sitä, ja suuttui viimein niin,\nettä syyti loukkaavia moitteita. Mutta hänen oppilaittensa oli\nhelppo kostaa; eivätkä he jättäneet sitä tekemättä, vaan nolasivat\nChristophea katselemalla häntä erikoisella tavalla, tekemällä hänelle\nmitä tavallisimpia kysymyksiä, jotka saivat hänet korviin saakka\npunastumaan; tai he pyysivät häneltä pikku palvelusta, -- kuten\nesimerkiksi ottamaan pöydältä tai tuolilta jotain sinne jäänyttä\nesinettä: -- se oli hänelle kiusallisin koetus, sillä silloin täytyi\nhänen kulkea yli lattian ilveileväin silmien uhrina, tyttöjen\ntarkastellessa armottomasti jokaista hänen tökeröä liikettään, hänen\nkömpelöitä jalkojaan, jäykkiä käsivarsiaan, hänen koko ruumistaan,\njonka kiusallinen hetki teki kovin kankeaksi.\n\nNäiltä tunneilta täytyi hänen rientää juoksujalkaa\nteatteriharjoituksiin. Usein ei hänellä ollut aikaa syödä\naamiaistakaan; hän pisti vain taskuunsa palan leipää ja leikkeleitä,\njotka hän sitten söi väliaikoina. Joskus hän sai olla _Musik Direktor_\nTobias Pfeifferin viransijaisena, orkesterin johtajan, joka seurasi\nmielenkiinnolla hänen kehitystään ja opetti häntä toimittamaan silloin\ntällöin hänen tehtäväänsä orkesterin harjoituksissa. Sitäpaitsi täytyi\nhänen ajatella omaakin musikaalista kasvatustaan. Toiset pianotunnit\nveivät hänen aikansa iltanäytännön alkuun saakka. Ja usein pyydettiin\nhänet illalla näytännön jälkeen soittamaan vielä hoviin. Siellä hänen\ntäytyi esiintyä tunnin tai parikin. Ruhtinatar oli ymmärtävinään\nmusiikkia; hän rakasti sitä suuresti, vaikka ei ollut koskaan\nosannut eroittaa hyvää huonosta. Hän vaati Christophea esittämään\nhassunkurisia ohjelmia, joissa joutavanpäiväiset rapsodiat rehentelivät\nmestariteosten seassa. Mutta ruhtinattaren suurin huvi oli kuitenkin\nantaa Christophen improvisoida; ja hän valitsi hänelle aiheet, jotka\naina olivat suorastaan äitelän sentimentaaleja.\n\nChristophe lähti sieltä sydänyön tienoissa upouupuneena, tyhjin\nvatsoin; hänen käsiään tulisti, päätä poltti kuin kuumeessa. Hiki\nkihosi hänen ruumiistaan; ja ulkona satoi joskus lunta tai oli jääkylmä\nsumu. Hänen täytyi kulkea läpi puolen kaupunkia ennenkuin hän pääsi\nkotiin; hän meni jalkaisin, hampaat kalisivat vilusta, häntä itketti ja\nhän oli nukkua seisoalleen; hänen täytyi varoa, ettei olisi tahrannut\nvesilätäköissä ainoaa iltapukuaan.\n\nHän pääsi komeroon, jossa hän asui yhä edelleen veljiensä kanssa;\nja koskaan ei hänen elämänsä äitelyys ja epätoivo, koskaan ei hänen\nyksinäisyytensä tunne ahdistanut häntä enemmän kuin hetkellä, jolloin\nhän tuossa ummehtuneelta löyhkäävässä kopissa viimeinkin sai heittää\npois kurjuutensa ikeen. Tuskin oli hänellä voimaa riisuutua. Onneksi\nvaltasi hänet heti, kun hän painoi päänsä pielusta vasten, niin raskas\nuni, että hän vaipui tiedottomuuteen tuskistaan.\n\nKesällä täytyi hänen nousta ylös aamun valjetessa, talvella usein\naikaisemminkin. Hän tahtoi työskennellä omiakin tarkoituksiaan varten:\nnuo hetket kello viiden ja kahdeksan välillä olivat ainoat, jolloin hän\nsai sen vapauden; ja kuitenkin oli hänen pakko uhrata osa niistäkin\ntilaustöihin; sillä hänen _Hof Musicus_-arvonsa ja ruhtinaan hänelle\nsuoma suosio velvoittivat hänet sepittämään virallisia sävellyksiä\nhovijuhliin.\n\nNiin oli hänen elämänsä myrkytetty lähteisiinsä saakka. Eivät edes\nhänen haaveensa saaneet olla vapaat. Mutta, kuten aina käy, pakko\npaisutti ne sitä voimakkaammiksi. Kun mikään ei estä toimintaa,\nmenettää sielu usein kaiken syyn toimia. Kuta ahtaammalle Christophe\nsuljettiin huolten ja keskinkertaisten tehtävien vankilaan, sitä\nrajummin tunsi hänen kapinoiva sydämensä riippuvaisuutensa.\nKahleettomassa elämässä hän olisi varmaankin antautunut nuoruuden\nonnellisten hetkien sattumiin ja leppoisaan joutenoloon. Nyt, kun hän\noli vapaana ainoastaan pari tuntia päivässä, kuohui hänen voimansa\nniinkuin koski kahden kallioseinän välissä. Taiteelle on hyvä kuri\npusertaa ponnistuksensa horjumattomien rajain sisälle. Siinä mielessä\nvoi sanoa, että puute on mestari kehittämään paitsi ajatusta, myöskin\nmuotoa; se opettaa sielulle samoin kuin ruumiillekin kohtuutta. Kun\naika ja sanojen määrä on mitattu, ei puhu tarpeettomia, vaan tottuu\najattelemaan ainoastaan olennaista. Se, jolla on vähän aikaa elääkseen,\nelää kaksin verroin.\n\nNiin kävi myöskin Christophen. Keskellä orjuuttaan tuli hän täysin\ntietoiseksi vapauden arvosta; eikä hän hukannut kalliita minutteja\nhyödyttömiin tekoihin tai sanoihin. Hänen luontaista taipumustaan\nkirjoittaa rajattoman laajasti, noudattaen kaikkia rehellisen, mutta\nvalintakykyä omistamattoman sielun oikkuja, oikaisi nyt pakko ajatella\nja toimia mahdollisimman paljon niin lyhyessä aikaa kuin suinkin.\nMillään seikalla ei ollut syvempää vaikutusta hänen taiteelliseen ja\nmoraaliseen kehitykseensä: ei opettajain neuvoilla eikä mestariteosten\nesimerkillä. Hän tottui näinä vuosina, jolloin luonne muodostui,\npitämään musiikkia erikoisena, täsmällisenä kielenä, jossa jok'ainoalla\nnuotilla on varma merkityksensä; ja samalla alkoi hän suorastaan vihata\nsäveltäjiä, jotka puhuvat, vaikkei heillä ole mitään sanottavaa.\n\nKuitenkaan eivät sävellykset, joita hän siihen aikaan kirjoitti,\nvielä läheskään ilmaisseet täydellisesti häntä itseään, sillä hän\nei ollut vielä täydellisesti löytänyt itseään. Hän etsi minuuttaan\nkeskeltä perittyjen tunteiden sekavaa joukkoa, jotka kasvatus määrää\nlapselle aivankuin toiseksi luonteeksi. Hänellä oli ainoastaan\nhämärä aavistus oikeasta olemuksestaan; sillä hän ei ollut vielä\nkokenut nuoruuden intohimoja, jotka vapauttavat persoonallisuuden\nlainavaatteista, niinkuin ukkosen jyrähdys puhdistaa taivaan usvista.\nHämärät ja voimakkaat aavistukset sekaantuivat hänessä vierailta\nsaatuihin vaistomaisiin vaikutelmiin, joista hän ei voinut vapautua.\nHän oli harmissaan tällaisesta valheellisuudesta. Hän oli lohduton,\nkun näki, miten paljon kehnompi hänen kirjoittamansa oli hänen\najatustaan. Hän epäili katkerasti itseään. Mutta hän ei voinut\ntaipua näin noloon tappioon; hän raivosi ainaisessa halussa tehdä\njotain parempaa, säveltää jotain oikeaa. Aina hän kärsi haaksirikon.\nSaatuaan kirjoittaessaan nauttia tuokion häikäisevistä kuvista, hän\npian huomasi, ettei kirjoitetulla ollut mitään arvoa; hän repi sen\nrikki, hän poltti kaikki, mitä sai aikaan. Ja häpeänsä päällisiksi\ntäytyi hänen nähdä viralliset sävellyksensä, hänen töistään kaikkein\nala-arvoisimmat, säilytettyinä, voimatta niitä tuhota, -- konsertti:\n_Kuninkaallinen Kotka_, sepitetty ruhtinaan syntymäpäiviksi, --\nja kantaatti: _Pallaan Hymen_, kirjoitettu prinsessa Adelaiden\nhääjuhliin, -- julkaistuina kalliissa asussa, loistopainoksina, jotka\nikuistivat hänen typeryytensä seuraaviin vuosisatoihin, -- sillä\nseuraaviin vuosisatoihin hän uskoi. -- Ja niinpä hän suorastaan itki\nalennustilaansa.\n\nKuumeisia vuosia! Ei lepoa, ei rauhan hetkeä. Ei mitään ajanrattoa\nkeskellä mieletöntä työtä. Ei leikkejä, ei ystäviä. Kuinka hänellä\nsellaisia olisi ollut? Iltapäivin, jolloin muut lapset olivat\nhuvittelemassa, istui pikku Christophe tarkasta työstä ryppyisin\notsin orkesterissa nuottitelineidensä ääressä, tomuisessa ja huonosti\nvalaistussa teatterisalissa. Ja illoin, kun toiset lapset olivat jo\nnukkumassa, oli hän yhä vielä siellä, herpautuneena tuolillaan ja\nnääntymäisillään väsymyksestä.\n\nVeljesten välit eivät olleet tuttavalliset. Nuorin, Ernest, oli\nkaksitoista-vuotias: hän oli pieni vetelehtijä, julkea ja paheisiin\ntaipuva, joka vietti päivänsä toisten samanlaisten vintiöiden seurassa\nja oli heidän parissaan oppinut paitsi huonoa käytöstä myöskin\nepäilyttäviä pahoja tapoja; niitä ei kunniallinen Christophe ollut\nvoinut edes aavistaakaan, ja hän suorastaan kauhistui, kun hän eräänä\npäivänä ne huomasi. Toinen, Rudolf, joka oli Theodor-enon suosikki,\naikoi kauppa-alalle. Hän oli järjestystä rakastava ja rauhallinen,\nmutta salavihainen; hän luuli olevansa paljon parempi Christophea eikä\nhyväksynyt hänen isäntävaltaansa talossa, vaikka hänestä oli varsin\nluonnollista syödä hänen leipäänsä. Hän oli yhtynyt Theodorin ja\nMelchiorin kaunaan Christophea kohtaan ja levitteli heidän pilkallisia\njuorujaan. Kumpikaan toisista pojista ei pitänyt musiikista; ja Rudolf\noli sitä suorastaan halveksivinaan, kuten enokin, jota hän aina matki.\nChristophe käsitti tehtävänsä perheenpäänä vakavasti; pikku pojat\nolivat koettaneet hänen valvonnastaan ja kehoituksistaan kiusautuneina\nruveta niskuroimaan; mutta Christophen nyrkit olivat lujat ja\ntietoisuus hänen oikeudestaan vahva, ja niinpä pakotti hän heidät\npysymään aisoissaan. Ja kuitenkin tekivät he hänelle mitä tahtoivat,\nhe käyttivät väärin hänen herkkäuskoisuuttaan, virittivät hänelle\nloukkuja, joihin hän aina lankesi; he kiristivät häneltä viekastellen\nrahaa, valehtelivat häikäilemättä ja pilkkasivat häntä selän takana.\nLempeäluonteinen Christophe antoi aina puijata itseään; hänellä oli\nniin suuri hellyyden tarve, että yksi ainoa kaunis sana riitti hänet\nlepyttämään. Hän olisi antanut heille kaikki anteeksi, jos olisi saanut\nheiltä rakkautta. Mutta Christophen luottamus sai julman iskun, kun\nhän kerran kuuli heidän nauravan hänen tyhmyydelleen, tekeydyttyään\nensin rakkaiksi ja saatuaan Christophen heltymään kyyneliin saakka:\nsellaisella kujeella veivät he häneltä hänen kultakellonsa, ruhtinaan\nlahjan, jota he nyt kärkkyivät. Christophe halveksi heitä, ja kuitenkin\nhän antoi pettää edelleen itseään, niin vastustamaton halu hänellä oli\nuskoa toisista hyvää ja rakastaa. Hän tiesi sen kyllä, hän raivosi omaa\nluontoaan vastaan, ja löylytti kunnollisesti veljiään, kun huomasi,\nettä he taas kerran olivat vehkeilleet hänen kustannuksellaan. Se ei\nkuitenkaan estänyt häntä nielemästä kohta uudestaan syöttiä, jonka he\nsuvaitsivat hänelle heittää.\n\nMutta vieläkin katkerampi kärsimys odotti häntä. Rehellisyyttä\nharrastavain naapurien suusta hän kuuli, että hänen isänsä panetteli\nhäntä. Pöyhkeiltyään poikansa menestyksellä ja kerskuttuaan sillä\nkaikkialla, oli Melchior nyt kyllin häpeällinen kadehtiakseen\nChristophea, ja koetti siis halventaa häntä. Se oli niin raukkamaista,\nettä se suorastaan itketti. Poika ei saattanut enää halveksimisesta\nmuuta kuin kohauttaa hartioitaan; siitähän ei voinut edes vihastuakaan;\nsillä isä oli syyntakeeton teostaan ja katkeroitunut omasta\nkohtalostaan. Christophe ei virkkanut mitään; hän pelkäsi sanovansa\nliian tuimat sanat, jos olisi puhunut. Mutta hänen sydämensä oli tuskan\nmurtama.\n\nSurulliset olivat hänen hetkensä, perheen istuessa illalla aterialla,\nlampun ympärillä, tahraisella liinalla peitetyn pöydän ääressä, hetket,\njolloin hänen täytyi kuunnella toisten joutavaa lorua ja heidän\nleukainsa maiskutusta, noiden olentojen, joita hän halveksi, joita\nhän surkutteli ja sittenkin rakasti! Ainoastaan äiti-parkaan tunsi\nChristophe olevansa yhdistetty keskinäisen hellyyden siteillä. Mutta\nLouisa ahersi päivät päästään työssä niinkuin hänkin, ja illalla oli\nhän väsymyksestä aivan sammunut; hän ei puhunut melkein mitään, ja\naterian jälkeen hän nukkui tuolilleen sukkia parsiessaan. Sitäpaitsi\nhän oli niin hyvä, ettei näyttänyt voivan luokitella tunteitaan ja\njakaa niitä eri tavalla kullekin heistä, miehelleen ja kolmelle\npojalleen; hän rakasti heitä kaikkia yhtä suuresti. Christophe ei\nlöytänyt hänessä sitä uskottua, jota hän olisi min kipeästi kaivannut.\n\nNiinpä sulkeutuikin hän itseensä. Hän oli vaiti kokonaisia päiviä\nyhtä mittaa, täyttäen yksitoikkoisen ja vaivaloisen velvollisuutensa\nikäänkuin äänettömällä raivolla. Sellainen elämäntapa oli vaarallinen\nvarsinkin murros-iässä olevalle lapselle, jolloin ruumiinrakenne on\narkatuntoinen ja altis monenmoisille vahingoille ja saattaa vääristyä\nkoko elämän ajaksi. Christophen terveys kärsi siitä ankarasti. Hän\noli saanut suvultaan perinnöksi vahvan luurakenteen, oivat lihakset\nja puhtaan veren. Mutta tuo voimakas ruumis näytti ainoastaan antavan\ntuskalle sen enemmän kalvamista, kun luonnottomat ponnistukset ja\nliian varhaiset huolet olivat kerran avanneet sille tien, josta se\nvoi murtautua sisään. Jo sangen aikaisin huomattiin hänessä vakavia\nhermohäiriöitä. Pienenä poikana hän pyörtyi ja sai suonenveto- ja\noksennus-kohtauksia, jos hänelle tuli jokin mielipaha. Seitsemän,\nkahdeksan vuoden ikäisenä, aikana, jolloin hän antoi ensimäisen\nkonserttinsa, nukkui hän hyvin huonosti: hän puhui, huusi, nauroi,\nitki unissaan; ja tämä sairaaloinen taipumus uudistui joka kerta, kun\nhänen elämässään tapahtui jotain jännittävää. Sitäpaitsi kärsi hän\njulmaa päänsärkyä, joka oli milloin kuin vihlaisevia kipuja niskassa\nja ohimoissa, milloin ikäänkuin lyijyinen lakki aivojen ympärillä.\nHänen silmiänsä pakotti: joskus pisti niihin niinkuin olisivat neulat\nlävistäneet hänen silmäkolonsa; ja joskus hän sokaistui niin, ettei\nvoinut lukea; hänen täytyi keskeyttää työnsä muutamaksi minutiksi.\nRiittämätön, epäterveellinen ravinto ja ateriain epäsäännöllinen\naika turmelivat hänen oivallisen vatsansa. Häntä kiusasivat kivut\nsisälmyksissä ja katarri vei hänen voimiaan. Mutta mikään ei\ntuottanut hänelle suurempia tuskia kuin sydän: se toimi mielettömän\nepäsäännöllisesti; millein hyppi se myrskyisessä tahdissa hänen\nrinnassaan, niin että tuntui kuin se olisi ollut halkeamaisillaan,\nmilloin se tuskin tykki, kuin se olisi aikonut pysähtyä. Öisin oli\nlapsen ruumiinlämpö peloittavain vaihtelujen alainen; se muuttui\ntäydellisestä kuumetilasta ilman väliasteita anemian kaltaiseksi. Hänen\njäseniään poltti, hän tärisi vilusta, hänet valtasi ahdistus, hänen\nkurkkuaan tukehutti, hänelle nousi kaulaan ikäänkuin pallo, joka esti\nhäntä hengittämästä. -- Luonnollisesti kärsi hänen mielikuvituksensa\nsiitä: hän ei uskaltanut kertoa läheisilleen kaikkea, mitä hän pelkäsi;\nmutta hän tarkkasi vaivojaan lakkaamatta ja niin juurta jaksain, että\nse vain lisäsi kärsimyksiä ja loi uusia. Hän uskoi sairastavansa\nkaikkia tauteja, yhtä toisensa jälkeen; hän luuli tulevansa sokeaksi;\nja kun hän sai usein kulkiessaan pyörtymiskohtauksia, niin hän pelkäsi\nkaatuvansa joskus kuolleena maahan. -- Aina tuo kauhea kammo, että\nhänen kehityksensä keskeytyisi puoliväliin, että hän kuolisi ennen\naikaansa, kiusasi, ahdisti ja kannusti häntä samalla kertaa. Ah,\njos hänen täytyisi kuolla, niin ei toki vielä, ei ennenkuin hän oli\nvoittanut!...\n\nVoitto... kas siinä se ajatus, joka ei lakkaa häntä polttamasta, vaikka\nhän tuskin sitä ajattelee; joka pitää häntä yllä koko tässä hänen\nelämänsä äitelyydessä, väsymyksessä, keko sen löyhkävässä suossa! Se\non hämärä ja valtava aavistus, mikä hänestä kerran tulee ja mikä hän\njo on!... Mitä hän sitten on? Kivuloinen ja hermostunut lapsiko, joka\nsoittaa viulua orkesterissa ja kirjoittaa keskinkertaisia konsertteja?\n-- Ei, Hän on paljoa enempää kuin se lapsi. Se, mitä nähdään, on\nainoastaan kotelo, yhden päivän ilmiö. Se ei ole hänen olemuksensa.\nEi ole minkäänlaista yhteyttä hänen olemuksensa ja hänen kasvojensa\nja ajatustensa nykyisen muodon välillä. Hän tietää sen kyllä hyvin.\nJos hän katselee itseään kuvastimesta, ei hän tunne itseään. Tuo\nleveä ja punainen naama, pörhöttävät kulmakarvat, pienet, kuopistaan\nkiiltävät silmät, tuo tökerö, paksupäinen nenä ja leveät sieraimet,\nlaajat leukaluut, jörö suu, koko tuo ruma ja jokapäiväinen naamio on\nvieras hänen totiselle olemukselleen. Hän ei tunne itseään edes omissa\nteoksissaan. Hän arvostelee itseään, hän tietää, miten joutavaa kaikki\nse on, mitä hän on luonut, kaikki, mitä hän nykyään on. Ja kuitenkin on\nhän aivan varma siitä, mikä hänestä kerran tulee ja mitä hän silloin\ntekee. Hän soimaa usein itseään tuollaisen varmuuden tähden, niinkuin\nse olisi ainoastaan hänen ylpeytensä luoma valhe; ja hänestä on\nmieluisaa nöyryyttää silloin itseään, rangaista pilkalla itseään. Mutta\nse varmuus pitää puolensa, sitä ei voi mikään hävittää. Tekipä hän tai\najatteli mitä tahansa, mikään aatos, mitkään teot, mitkään toimet eivät\nvoi sitä tyydyttää eivätkä kahlia; hän tietää, hänellä on tuo omituinen\ntunto, että parhain hänessä ei ole se, mitä hän on nykyään, vaan se,\nmikä hänestä _tulee_, tulee _huomenna_. Hänestä _tulee!_... Hän loimuaa\ntuota uskoa, hän juopuu sen valon hohteesta! Ah, ettei vaan _tämä_\npäivä pysäyttäisi hänen kulkuaan! Kun hän vaan ei kompastuisi johonkin\nkavalaan ansaan, joita _tämä_ päivä lakkaamatta virittää hänen eteensä!\n\nNiin sysää hän purttansa läpi päivien kuohuvan virran, kääntämättä\nsilmäänsä oikealle tai vasemmalle, seisten horjumatta peräsimessä,\nkatse terävänä, suunnattuna päämaaliin, levon paikkaan, loppukohtaan,\njonka hän sielussaan näkee. Orkesterissa, loruavain soittajain\njoukossa, kotonaan pöydän ääressä omaisten parissa, linnassa,\nsoittaessaan ruhtinaallisten marionettien huviksi, ajattelematta,\nmitä soittaa, -- aina elää hän tulevaisuudessa, tuossa epävarmassa\ntulevaisuudessa, jonka yksi ainoa tomuhiukkanen voi ikipäiviksi tuhota,\n-- ei väliä, -- siinä hän kuitenkin elää!\n\n\n\n\nHän istuu vanhan pianonsa edessä, ullakkokamarissaan yksin. Ilta\nhämärtyy. Päivän viimeinen hohde kiiluu nuottivihkoon. Hän kiusaa\nsilmiään lukeakseen viimeiseen valonpilkahdukseen saakka. Kuolleitten\nsuurten sydänten lämpö, joka henkii noilta mykiltä sivuilta, täyttää\nhänet rakkaudella. Hänen silmiinsä hersyvät kyynelet. Hänestä\ntuntuu kuin jokin rakas olento seisoisi hänen takanaan, kuin lempeä\nhengitys hyväilisi hänen poskeaan, kuin kaksi kättä kietoutuisi hänen\nkaulaansa. Hän kääntyy, hänen selkäänsä karmii. Hän tuntee, hän tietää,\nettei hän ole yksin. Häntä rakastava ja rakastettu sielu on siellä,\nhänen takanaan. Hän vaikeroi, ettei saa sitä käsiinsä. Ja kuitenkin\non tuossa katkeruuden varjossa, joka yhtyy hänen haltiotilaansa,\nsalaperäinen suloutensa. Surukin säteilee valoa. Hän ajattelee rakkaita\nmestareitaan, noita menneitä neroja, joiden sielu elää yhä musiikissa,\njonka he olivat aikoinaan eläneet. Rakkaudesta paisuvin sydämin hän\najattelee onnen ylenpalttisuutta, jota nuo kunniakkaat ystävät muinoin\nmahtoivat nauttia, koskapa heiastus heidän onnestaan on jo näin\nhehkuva. Hän unelmoi olla sellainen kuin he, säteillä ympärilleen tuota\nrakkautta, jonka pieninkin pilkahdus valaisee jumalallisella hyväilyllä\nhänen kurjaa elämäänsä. Olla puolestaan jumala, olla ilon lähde, elämän\naurinko!...\n\nOi, kun hänestä kerran tulee niiden vertainen, joita hän rakastaa,\nkun hän saavuttaa sen häikäisevän onnen, jota hän haluaa, silloin hän\nhuomaa sen kuvitelmansa...\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nOTTO\n\n\n\n\nEräänä sunnuntaina oli Christophen _Musik Direktor_ Tobias Pfeiffer\nkutsunut hänet luokseen päivälliselle pieneen maataloonsa, joka\nhänellä oli noin tunnin matkan päässä kaupungista, ja Christophe lähti\nrheiniläisellä jokilaivalla sille retkelle. Kannella hän istuutui erään\nikäisensä nuoren pojan viereen, joka hyvin kohteliaasti antoi hänelle\ntilaa. Christophe ei sitä seikkaa huomannutkaan. Mutta kun hän hetken\npäästä tunsi, ettei vierusmies lakannut häntä tarkastelemasta, niin\nkääntyi hän katselemaan häntä. Poika oli vaaleaverinen, hänen poskensa\nolivat pyöreät ja punaiset; hänellä oli säntillinen jakaus toisella\npuolella päätä ja ylähuulessa hienoa parranhaiventa; hän näytti\nviattomalta kuin suuri nukke, vaikka hän kaikin voimin koetti esiintyä\ntäydellisenä gentlemannina; hänen pukunsa oli erittäin huolestettu:\nflanellipuku, vaaleat hansikkaat, valkeat vaatekengät, kaulassa\nvaaleansininen liina; ja kädessä hänellä oli pieni kävelykeppi. Hän\nkatseli syrjästä Christopheen, kääntämättä kuitenkaan päätänsä, niska\njäykkänä kuin uteliaalla kukolla; ja kun Christophe puolestaan vilkaisi\nhäneen, niin hän punastui korvia myöten, veti taskustaan sanomalehden\nja oli hyvin vakavasti syventyvittään lukemiseen. Mutta joku hetki sen\njälkeen syöksyi hän ottamaan maasta Christophen pudonnutta hattua.\nChristophe oli aivan ällistynyt tästä kohteliaisuudesta ja katseli\nuudestaan poikasta, joka silloin taas punastui; Christophe kiitti\nlyhyesti, sillä hän ei pitänyt kohteliaasta hääräilystä ja vihasi\nmuiden huolenpitoa hänestä. Kuitenkin kohtaus pohjaltaan hyväili hänen\nitserakkauttaan.\n\nPian hän kuitenkin unohti koko asian; hänen huomionsa kiintyi\nmaisemaan. Pitkään aikaan ei hän ollut päässyt kaupungista; ja niinpä\nnauttikin hän nyt syvin siemauksin ilmasta, joka leyhähteli hänen\nkasvoilleen, aaltojen lipinästä laivan kupeissa, veden vapaudesta\nja rantojen vaihtelevista näyistä: harmaita ja tasaisia rinteitä,\nja tuuheissa ryhmissä piilipuita, jotka kylpivät puolirunkoa\nmyöten vedessä, gootilaisten tornien ja mustaa sauhua tupruttavien\ntehtaanpiippujen kruunaamia kaupunkeja, vaalean vihreitä viinimäkiä\nja vuorenhuippuja, joista kerrottiin kaikenlaisia taruja. Ja kun hän\nsuorastaan huudahteli ihastuksesta, niin uskalsi hänen vierusmiehensä\nnyt mainita hänelle aralla äänellä joitakin historiallisia seikkoja,\njotka koskivat eräitä ohitse meneviä, taitavasti korjattuja ja muratin\nverhoamia raunioita; nuori herra itse näytti tulleen matkalle juuri\nniitä katsellakseen. Christophe teki nyt hänelle joukon innostuneita\nkysymyksiä. Toinen kiiruhti vastaamaan, onnellisena, että sai näyttää\ntietojaan; ja vastatessaan kääntyi hän aina kohteliaasti Christophen\npuoleen ja kutsui häntä joka kerran arvonimellä: \"Herra _Hof\nViolinist_\".\n\n-- Te tunnette siis minut? kysyi Christophe.\n\n-- Oh, tokihan! vastasi poika, niin lapsellisen ihailevalla äänellä,\nettä Christophen turhamaisuus nautti siitä.\n\nHe jatkoivat pakinaansa. Nuori poika oli usein nähnyt Christophen\nkonsertissa; ja hänen mielikuvituksensa oli joutunut kiihkeään\nliikkeeseen kaikesta, mitä hän oli hänestä kuullut kerrottavan. Tätä\nei hän Christophelle sanonut, mutta Christophe tunsi sen, ja hän oli\nhämmästynyt ja hyvillään. Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä\npuhuteltiin moisella kunnioituksesta liikutetulla äänellä. Hän kyseli\nmatkatoveriltaan edelleen seutujen historiaa, joiden läpi laiva kulki;\ntoinen levitteli nähtäville melkoisen äskettäin hankittuja tietojaan;\nja Christophe ihaili hänen oppineisuuttaan. Mutta tämä kaikki oli\nainoastaan seurustelun verukkeena; heitä kumpaakin veti toisen\npuoleen halu tutustua toisiinsa. He eivät uskaltaneet koskea siihen\nkohtaan. Mutta he palasivat siihen aina kautta rantain, hapuilevilla\nkysymyksillä. Viimein tekivät he ryhdikkään päätöksen; ja Christophe\nsai kuulla, että hänen uusi ystävänsä oli \"herra Otto Diener\", erään\nrikkaan kaupunkilaiskauppiaan poika. Sitten ilmeni luonnollisestikin,\nettä heillä oli yhteisiä tuttuja, ja viimein heidän kielensä kanta\nlaukesi kokonaan, ja he puhelivat innostuneesti keskenään, kunnes laiva\nlaski sen kaupungin rantaan, jonne Christophe oli matkalla. Myöskin\nOtto oli menossa sinne. Se sattuma tuntui heistä hämmästyttävältä; ja\nChristophe ehdotti, että he lähtisivät hiukan yhdessä kävelemään ja\nkatselemaan, hänen päivällisaikaansa odottaessaan. He samosivatkin\npian poikki maaseudun. Christophe oli tuttavallisesti pistänyt kätensä\nOton kainaloon ja kertoi nyt hänelle suunnitelmiaan, aivan kuin olisi\ntuntenut hänet pienestä saakka. Hän oli saanut olla niin kovasti\nikäistensä lasten seuraa vailla, että hän iloitsi kuvaamattomasti\ntutustumisestaan tähän nuoreen poikaan, joka oli hyvin kasvatettu,\nsivistynyt ja häneen mieltynyt. Aika kului, eikä Christophe sitä\nhuomannut. Diener, joka oli ylpeä nuoren muusikon luottamuksesta,\nei uskaltanut huomauttaa hänelle, että hänen päivällisaikansa oli\njo mennyt. Viimein arveli hän velvollisuudekseen muistuttaa hänelle\nsiitä; mutta Christophe kiipesi paraikaa ylös metsäistä vuoren kuvetta\nja vastasi, että ensin heidän täytyy päästä huipulle; ja kun he sinne\npääsivät, heittäytyi hän ruohikkoon aivan kuin jäädäkseen sinne koko\npäiväksi. Neljännestunnin kuluttua kuiskasi Diener jälleen arasti, kun\nnäki, ettei Christophe tuntunut aikovan siitä liikahtaakaan:\n\n-- Entä ne päivällisenne?\n\nChristophe loikoi suoranaan maassa, kädet pään alla, ja vastasi\nrauhallisesti:\n\n-- Roskaa!\n\nSitten hän katsoi Ottoon, näki, että hän oli aivan kauhistunut, ja\npurskahti nauruun:\n\n-- Täällä on liian hyvä olla, selitti hän. Minä en sinne menekään.\nOdottakoot, jos tahtovat!\n\nHän kohottausi toiselle syrjälleen:\n\n-- Onko teillä kiire? Eihän, vai mitä? Tiedättekös, mitä meidän pitäisi\ntehdä? Eikö mennä syömään yhdessä päivällistä? Minä tunnen täällä erään\nravintolan.\n\nDiener olisi tahtonut kylläkin tehdä vastaväitteitä, ei silti, että\nhäntä kukaan olisi odottanut, vaan sen tähden, että hänen oli yleensä\nvaikea päättää mitään näin yhtäkkiä, oli asia minkälainen tahansa:\nhän oli metoodinen luonne ja halusi valmistautua tarkoin etukäteen\nkaikkeen. Mutta Christophe oli kysynyt sellaisella äänellä, ettei hän\nvoinut kieltää. Hän antautui siis toisen tahdon valtaan, ja sitten he\njälleen pakisivat kaikenlaista.\n\nRavintolassa raukesi keskustelun into heiltä kummaltakin. Heitä\nvaivasi molempia vakava kysymys, kumpi heistä tarjoaisi toiselle\npäivällisen, siksi he vaikenivat; ja molemmista heistä oli kunnianasia\nse tehdä: Dieneristä siksi, että hän oli rikkaampi, Christophesta\njälleen sen tähden, että hän oli köyhempi. He eivät ilmaisseet\nkumpikaan aikomustaan suoraan; mutta Diener koetti anastaa oikeutensa\nkäskevällä äänellä, jolla hän tilasi ruokalistan. Christophe aavisti\nhänen tarkoituksensa; ja hän korvasi vahinkonsa valitsemalla kaikkein\nhienoimpia ruokia; hän tahtoi osoittaa, että hän oli yhtä hyvissä\nvaroissa kuin kuka muu hyvänsä. Ja kun Diener teki uuden yrityksen ja\nkoetti saada puolestaan valita edes viinit, niin musersi Christophe\nhänet yhdellä ainoalla katseella ja käski tuomaan pullon kalleinta\nviiniä, mitä ravintolassa oli.\n\nNyt, kun he istuivat mahtavan aterian ääressä, tulivat he aivan\nnoloiksi. He eivät keksineet enää toisilleen mitään sanomista; he\nsöivät avuttomasti, ja heidän liikkeensä olivat jäykät ja kulmikkaat.\nHe huomasivat yhtäkkiä, että he olivat toisilleen vieraita, ja olivat\nmolemmat varuillaan. He koettivat turhaan saada pakinaa vilkkaammaksi:\nse lamautui kohta jälleen. Ensimäinen puolituntia oli hirvittävän\nikävä. Onneksi teki juhla-ateria pian vaikutuksensa, ja kestailijat\nkatselivat jo toisiinsa luottavammin. Varsinkin Christophe, joka ei\nollut tottunut sellaiseen hummaukseen, tuli merkillisen puheliaaksi.\nHän kertoi kaikki elämänsä vaikeudet; ja Otto taas tunnusti\navomielisesti, ettei hänkään ollut onnellinen. Hän oli heikko ja arka,\nhänen toverinsa käyttivät hänen ominaisuuksiaan väärin. He pilkkasivat\nhäntä, he eivät antaneet hänelle anteeksi, ettei hän hyväksynyt\nheidän epähienoja tapojaan, he tekivät hänelle monenmoista ilkeyttä.\n-- Christophe heristi nyrkkiään ja sanoi, että koettakootpas tehdä\nhänen ollessaan saapuvilla. -- Myöskään Ottoa eivät hänen omaisensa\nymmärtäneet. Christophe tiesi, mikä onnettomuus se oli; ja he heltyivät\nyhteisistä kovista kohtaloistaan. Dienerin vanhemmat tahtoivat hänestä\nkauppamiestä, isänsä seuraajaa liikkeessä. Mutta hän itse tahtoi olla\nrunoilija. Ja hänestä tulisi runoilija, vaikka hänen sitten täytyisi\npaeta synnyinkaupungistaan, kuten Schiller, ja kärsiä kurjuutta.\n(Muuten: koko isän omaisuus joutuisi hänelle, ja se oli melkoinen.)\nOtto tunnusti punastuen, että hän oli jo kirjoittanut runoja elämän\nsurullisuudesta; mutta hän ei tahtonut niitä mitenkään lukea\nChristophelle, vaikka toinen pyyteli hartaasti. Viimein lausui hän\nniistä pari kolme, pahoin sotkien, niin heltynyt hän oli. Christophesta\nne olivat suurenmoisia. He löivät suunnitelmansa yhteen: he aikoivat\ntyöskennellä yhdessä; he kirjoittaisivat draamoja, tuollaisia\n_Liederkreise_-nimisiä sommitelmia. He ihailivat toinen toisiaan.\nOton kunnioitusta herätti, paitsi Christophen taiteilijamaine, hänen\nvoimansa ja rohkea puhetapansa. Ja Christopheen vaikutti Oton aistikas\nulkoasu, hänen hienot tapansa ja, -- kaikkihan tässä maailmassa on\nrelatiivista, -- hänen suuri tietomääränsä, jota hänellä itsellään ei\nollut laisinkaan ja jota hän janosi.\n\nAteriasta hiukan velttoina istuivat he sitten kyynärpäät pöydän\nvarassa ja juttelivat ja kuuntelivat toistensa tarinoita, silmissä\nheltynyt ilme. Iltapäivä vieri nopeasti. Täytyi lähteä. Otto teki\nviimeisen ponnistuksen kaapatakseen laskun; mutta Christophe naulitsi\nhänet paikalleen ankaralla silmänluonnilla, joka vei häneltä halun\nenää yrittääkään. Christophelle tuotti huolta ainoastaan yksi seikka:\nkun häneltä ei vaan tahdottaisi enempää kuin hänellä oli; hän olisi\nmieluummin antanut kellonsa ja kaiken mukana olleen irtaimensa kuin\nmyöntänyt Otolle olevansa vähissä. Mutta niin pahoin ei käynytkään;\nhänen tarvitsi maksaa näistä päivällisistä ainoastaan melkein koko\nkuukauden palkkansa.\n\nHe laskeutuivat alas rinnettä. Illan varjot alkoivat levitä kuusien\njuurelle, latvat kylpivät vielä punertavassa valossa; ne heijuivat\nraskaasti edestakaisin, suhisten kuin mainingit rannalla; askelten\nääntä pehmensivät sinipunertavat havuneulaset. He vaikenivat kumpikin.\nChristophe tunsi kummallisen, suloisen rauhan täyttävän sydämensä, hän\noli onnellinen, hän tahtoi puhua, jokin ahdistus tukki hänen ääntään.\nHän pysähtyi hetkeksi, ja Otto samoin. Kaikki oli hiljaista. Hyttyset\nsurisivat auringon sädeviivassa korkealla ilmassa. Kuiva oksa rasahti\nja putosi. Christophe tarttui Ottoa käteen ja kysyi vapisevalla äänellä:\n\n-- Tahdotteko olla minun ystäväni? Otto supisi hiljaa:\n\n-- Tahdon.\n\nHe puristivat toistensa kättä; heidän sydämensä sykkivät kovasti. He\nuskalsivat tuskin toisiinsa katsahtaa.\n\nHetken päästä jatkoivat he matkaansa. He kulkivat ainoastaan parin\naskeleen päässä toisistaan eivätkä puhuneet enää mitään, kunnes\nsaapuivat metsän reunaan: he pelkäsivät itseään ja salaperäistä\nmielenliikutustaan. He kulkivat hyvin nopeasti, he eivät pysähtyneet\nennenkuin pääsivät pois puiden varjosta. Siellä he tyyntyivät ja\nottivat jälleen toisiaan kädestä. He ihailivat himmyvän illan kuutamoa\nja puhelivat katkonaisin sanoin.\n\nLaivassa istuivat he etukannella, kuultavassa hämärässä; he koettivat\npuhella tavallisista asioista: mutta he eivät kuulleet omia sanojaan;\nsuloinen uupumus oli heidät vallannut. He eivät kaivanneet puhua, eivät\nojentaa toisilleen kättä, eivät edes toisiinsa katsahtaa: he olivat\ntoisiaan lähellä.\n\nKaupunkiin saavuttaessa päättivät he tavata toisensa seuraavana\nsunnuntaina. Christophe saattoi Ottoa hänen ovelleen asti. Kadulla,\nkaasulyhdyn hohteessa he hymyilivät kainosti ja sammalsivat\nlämpöisesti: _Näkemiin_. Tuntui helpoitukselta erota, niin väsyneet\nhe olivat mielenpingoituksesta, jossa he olivat nyt eläneet muutaman\ntunnin, ja ponnistuksesta, jonka heille tuotti jokainoan hiljaisuutta\nkeskeyttävän sanan virkkaminen.\n\nChristophe lähti yksin kotiinsa pimeässä. Hänen sydämensä riemuitsi ja\nlauloi: \"Minulla on ystävä, minulla on ystävä!\" Hän ei nähnyt mitään.\nHän ei kuullut mitään. Hän ajatteli sitä ainoaa seikkaa.\n\nHäntä nukutti niin, että hän hoippui, ja hän vaipui uneen, tuskin\npäästyään kammioonsa. Mutta pari kolme kertaa herätti hänet yöllä\naivan kuin ainaiseksi mieleen syöpynyt ajatus. Hän supisi: \"Minulla on\nystävä\", ja nukahti jälleen.\n\n\n\n\nSeuraavana aamuna tuntui hänestä niinkuin kaikki tämä olisi ollut unta.\nTullakseen vakuutetuksi totuudesta hän koetti palauttaa mieleensä\neilisen päivän yksityistapauksia. Hän oli syventynyt ajattelemaan\nniitä vielä soittotunteja antaessaankin; ja yhä illalla oli hän\norkesteriharjotuksessa niin hajamielinen, että hän tuskin muisti sieltä\nlähtiessään, mitä oli soittanut.\n\nKotiin tultuaan näki hän siellä kirjeen itseään odottamassa. Hänen ei\ntarvinnut miettiä, keneltä se oli. Hän sulkeutui nopeasti huoneeseensa\nsitä lukeakseen. Se oli kirjoitettu vaaleansiniselle paperille,\nhuolellisella, venyvällä, epämääräisellä käsialalla ja sieväkiemuraisin\nkirjaimin:\n\n    \"Rakas herra Christophe, -- uskaltaisinko sanoa: kunnioitettava\n    ystäväni?\n\n    \"Minä olen paljon ajatellut eilistä matkaamme, ja minä kiitän\n    teitä äärettömästä hyvyydestänne minua kohtaan. Minä olen niin\n    kiitollinen teille kaikesta, mitä teitte, teidän ystävällisistä\n    sanoistanne, ja ihanasta kävelyretkestä, ja erinomaisista\n    päivällisistä! Minä olen ainoastaan pahoillani, että te kulutitte\n    niin paljon rahaa juuri niihin päivällisiin. Miten hurmaava\n    päivä! Eikö tuossa hämmästyttävässä kohtauksessa ole jotain\n    kohtalokasta? Minusta tuntuu kuin itse Sallima olisi tahtonut\n    yhdistää meitä toisiimme. Miten iloinen olen kun saan tavata\n    teidät ensi sunnuntaina! Toivon, ettei teille ole tullut liioin\n    ikävyyksiä siitä, että jäitte pois herra _Hof Musik Direktorin_\n    päivällisiltä. Olisin kovin pahoillani, jos olisitte saanut\n    harmia minun tähteni!\n\n    \"Olen aina, rakas herra Christophe, teidän uskollinen\n    palvelijanne ja ystävänne\n\n                                          Otto Diener.\"\n\n    \"P.S. -- Olkaa hyvä ja älkää tulko sunnuntaina noutamaan\n    minua kotoa, meidän on parempi, jos teille sopii, kohdata\n    _Schlossgartenissa_.\"\n\nChristophe luki tämän kirjeen kyynelsilmin. Hän suuteli sitä; hän\npurskahti nauruun; hän heitti kuperkeikan sängyssä. Sitten hän juoksi\npöydän ääreen tarttuakseen heti paikalla kynään. Hän ei olisi voinut\nodottaa minuttiakaan. Mutta hän ei ollut tottunut kirjoittamaan; hän\nei tiennyt, kuinka ilmaista, mitä hänen sydämessään liikkui; hän sohi\narkkiin reikiä kynällään ja tuhrasi sormensa musteella; hän vapisi\nkärsimättömyydestä. Viimein onnistui hänen kirjoittaa, väännellen\nkieltään suupielestä toiseen ja rutistettuaan viisi, kuusi tuhrausta,\nseuraava kirje, muodottomin kirjaimin, jotka heiluivat mikä minnekin\npäin, ja lausein, jotka olivat täynnä oikeinkirjoitusvirheitä:\n\n    \"Minun sieluni! kuinka tohdit sinä puhua kiitollisuudesta, vaikka\n    minä pidän sinusta? Enkö ole sinulle sanonut, miten surullinen\n    ja yksin minä olin ennenkuin sinut tunsin? Sinun ystävyytesi on\n    minun kallein omaisuuteni. Eilen minä olin onnellinen, onnellinen\n    ensi kertaa elämässäni. Minä itken ilosta lukiessani kirjettäsi.\n    Niin, älä epäilekään sitä, ystäväni, Sallima on meidät yhdistänyt\n    toisiimme; se tahtoo meitä ystäviksi, tekemään suuria tekoja.\n    Ystävät! Mikä suloinen sana. Onko mahdollista, että minä\n    viimeinkin olen löytänyt ystävän? Oi, sinä et hyljää minua? Sinä\n    olet minulle uskollinen? Aina! Aina!... Kuinka suurenmoista on\n    varttua yhdessä, tehdä työtä yhdessä, pitää kaikki yhteisenä,\n    minä antaen sinulle musiikki-päähänpistoni, kaikki nuo\n    kummalliset asiat, joita vilisee aivoissani, ja sinä älysi ja\n    hämmästyttävän oppisi! Miten paljon sinä tunnetkaan asioita! Minä\n    en ole koskaan tavannut miestä, joka on niin älykäs kuin sinä.\n    Joskus minä olen suorastaan rauhaton: minusta tuntuu niinkuin\n    minä en ansaitseisi sinun ystävyyttäsi. Sinä olet niin hieno ja\n    niin täydellinen, ja minä olen siitä sinulle kiitollinen, että\n    rakastat sellaista kömpelöä olentoa kuin minä!... Mutta ei, kuten\n    äsken sinulle sanoin, en saa puhua kiitollisuudesta. Ystävyydessä\n    ei ole hyväntekijöitä eikä velkapäitä. Hyväntekeväisyyttä minä en\n    huolisi! Me olemme yhdenvertaisia, koska rakastamme toisiamme.\n    Minä haluan niin kovasti sinua tavata! En tule noutamaan\n    sinua kotoasi, koska et sitä tahdo, -- vaikka minä en, totta\n    puhuakseni, ymmärrä sellaista varovaisuutta, -- mutta sinä olet\n    älykkäämpi, sinä olet varmaan oikeassa...\n\n    Yksi ainoa huomautus: älä puhu enää koskaan rahoista. Minä\n    vihaan rahaa: sekä sitä sanaa että itse käsitettä. Vaikka minä\n    en olekaan rikas, niin aina minulla on tarpeeksi tarjotakseni\n    ystävälle; ja minun iloni on antaa hänelle kaikki, mitä minulla\n    on. Etkö sinäkin ole sellainen? Ja jos minä tarvitseisin, etkö\n    sinä olisi ensimäinen antamaan minulle kaiken, mitä omistat? --\n    Mutta sitä ei koskaan tarvita! Minulla on lujat kourat ja kova\n    kallo, ja minä jaksan aina ansaita leipäni. -- Sunnuntaina siis!\n    -- Hyvä Jumala! Kokonainen viikko näkemättä sinua! Ja kaksi\n    päivää sitten en minä sinua tuntenut! Kuinka olen minä voinut\n    elää niin kauan ilman sinua?\n\n    _Tahtipuikko_ koetteli kyllä hiukan murahdella. Mutta älä välitä\n    siitä sen enempää kuin minäkään! Mitä minä muista huolin? Minä\n    halveksin, mitä he minusta ajattelevat. Ainoastaan sinä olet\n    minulle tärkeä. Rakasta minua, ystäväni, rakasta niinkuin minä\n    sinua! En voi ilmaista, miten paljon sinusta pidän! Minä olen\n    sinun, sinun, sinun, kynnestä silmäterään saakka. Sinun ainainen\n    ystäväsi\n\n                                                Christophe\".\n\nChristophea kalvoi koko loppuviikon odotuksen tuska. Hän ei kulkenut\nsuoraan tavallisia katujaan, vaan käveli pitkiä kiertoteitä samoillen\nOton kotitalon ympärillä, -- ei suinkaan toivossa nähdä häntä itseään;\nmutta jo sen talonkin näkeminen sai hänet kalpenemaan ja punastumaan\nmielenliikutuksesta. Torstaina ei hän enää jaksanut, vaan lähetti uuden\nkirjeen, joka oli vielä haltioituneempi kuin ensimäinen. Otto vastasi\nsiihen tunteellisesti.\n\nViimein koitti sunnuntai, ja Otto tuli täsmälleen yhtymäpaikalle.\nMutta Christophe oli ollut siellä jo lähes tunnin, kuljeksien\npuistonkäytävällä kiihkeän odotuksen vaivoissa. Hän alkoi jo tulla\nlevottomaksi, kun ei nähnyt Oton saapuvan. Hän vapisi, kun ajatteli,\nettä Otto oli voinut sairastua; sillä se ei hänen päähänsä pälkähtänyt,\nettä Otto olisi voinut syödä sanansa; hän supisi hiljaa: \"Jumala,\nJumala, anna hänen tulla!\" Ja hän iski kepillään käytävällä pieniä\nkiviä ja päätteli, että jos hän ei kolme kertaa perätysten osaisi\nkiveen, niin Otto ei tulisi, mutta jos hän saisi sattumaan, niin\nOtto ilmestyisi aivan kohta. Ja niin huolellisesti kuin hän tekikin\ntuon helpon kokeen, löi hän harhaan kolme kertaa; kunnes hän huomasi\nOton tulevan, rauhallisin ja vakavin askelin: sillä Otto oli aina\narvokas, vaikka olisi ollut kuinka liikutettu. Christophe juoksi häntä\nvastaan ja sanoi hänelle kurkku kuivana hyvää päivää; Otto vastasi:\nhyvää päivää; ja sitten eivät he löytäneet enää mitään puhumista,\npaitsi, että ilma oli hyvin kaunis ja että kello oli viisi minuuttia\nyli kymmenen tai ehkä kuusi, ehkäpä kymmenenkin yli, sillä linnan\ntornikello jätätti aina.\n\nHe menivät asemalle ja matkustivat junalla eräälle läheiselle\npysäkille, jonne kaupunkilaiset usein tekivät huviretkiä. Matkalla\neivät he saaneet suustaan tuskin kymmentä sanaa. He koettivat täyttää\ntyhjyyttä paljonpuhuvilla katseilla: se ei onnistunut sen paremmin.\nVaikka he tahtoivat kovasti sanoa toisilleen, millaisia ystäviä he\nolivat, niin heidän silmänsä eivät puhuneet mitään, he näyttelivät\npelkkää ilveilyä. Christophe huomasi sen ja häpesi. Hän ei ymmärtänyt,\nmiksi hänen ei onnistunut ilmaista, ei edes tuntea kaikkea sitä,\nmikä oli hetki ennen täyttänyt hänen sydämensä. Otto ei ajatellut\nniin tarkoin tätä kieroutta, sillä hän ei ollut niin rehellinen kuin\nChristophe ja kunnioitti itseään itsearvosteluissa; mutta hänkin tunsi\nsamanlaista pettymystä. Totuus oli se, että nuo lapset olivat viime\nviikon aikana ja toisistaan erossa kiihdyttäneet tunteensa sellaiseen\ndiapasoniin, että heidän oli nyt mahdotonta pitää niitä todellisuuden\nrajoissa ja että ensimäinen vaikutus heidän jälleen kohdatessaan oli\nehdottomasti pettymys: täytyi tinkiä entisestä. Mutta siihen oli heidän\nkummankin vaikea tyytyä.\n\nHe samoilivat kaiken päivää maalla saamatta karistetuksi pois raskasta\ntunnelmaa, joka heitä vaivasi. Sattui olemaan juhlapäivä: ravintolat\nja metsät olivat täynnä kävelijöitä, -- pikkuporvarien perheitä,\njotka hälisivät ja söivät joka paikassa. Se lisäsi vielä heidän pahaa\ntuultaan; he kuvittelivat, että nuo ihmiset häiritsivät nyt heitä\npääsemästä ensimäisen yhteisen matkan eheään tunnelmaan. Kuitenkin\npuhelivat he jo keskenään, koettaen kaikin voimin keksiä pakinan\naiheita ja peljäten kumpikin huomaavansa, ettei heillä ollut mitään\nsanottavaa. Otto esitelmöi koko kouluoppinsa. Christophe ryhtyi\nlaajasti selittelemään musiikkikappaleiden ja viulunsoiton tekniikkaa.\nHe kiusasivat toisiaan ikävillä asioilla; heitä kiusasi itseäänkin,\nkun he kuulivat omia sanojaan. Ja he puhuivat yhä vaan, peljäten\nkeskeytystä, sillä silloin alkoi ammottaa heti jäätävän hiljaisuuden\nkuilu. Ottoa melkein itketti; ja Christophe oli vähällä jättää hänet\noman onnensa nojaan ja juosta matkaansa, niin häpeissään ja kyllästynyt\nhän oli.\n\nVasta tunti ennenkuin heidän piti lähteä takaisin junalle, he\nlämpenivät. Kaukana metsästä kuului koiran haukuntaa; se ajoi\nsiellä itsekseen otusta. Christophe ehdotti, että he asettuisivat\nlymypaikkaan ja koettaisivat nähdä metsänriistaa. He painautuivat\nnopeasti pensaikkoon. Koira loittoni ja lähestyi jälleen. He siirtyivät\noikealle, sitten vasemmalle, he hiipivät eteenpäin, tulivat jälleen\nentiseen paikkaan. Haukku muuttui kovemmaksi; koiran ääni tuntui aivan\nkuin tikahtuvan verenhimoiseen kiihkoonsa; nyt se tuli heitä kohti.\nChristophe ja Otto makasivat kuivilla lehdillä erään polun vieressä\nojassa; he odottivat, tuskin tohtien hengittää. Haukunta vaikeni; koira\noli eksynyt jäljiltä; he kuulivat sen vielä kerran uikahtavan; sitten\nvallitsi metsässä syvä hiljaisuus. Ei ääntä: ainoastaan miljoonain\nlentäväin olentojen salaperäistä kihinää, hyönteisten ja matojen, jotka\nlepäämättä kaluavat ja hävittävät metsää, -- kuoleman säännöllistä\nhengitystä, joka ei koskaan pysähdy. Pojat kuuntelivat, he eivät\nhievahtaneetkaan.\n\nJuuri hetkellä, jolloin he aikoivat nousta ylös ja sanoivat allapäin:\n\"Nyt se loppui. Se ei tule tänne\", -- pujahti pieni jänis esiin\npensaikosta; se tuli suoraan heitä kohti: he näkivät yhtaikaa sen\nja päästivät riemunkirkaisun. Jänis ponnahti korkealle ilmaan ja\nloikkasi syrjään: he näkivät sen putkahtavan vesakkoon perä pystyssä;\nkahisevain lehväin aukko ummistui jälleen aivan kuin vako vedessä.\nVaikka he olivat harmissaan, että olivat huutaneet, niin tämä seikkailu\nteki heidät iloisiksi. He nauroivat makeasti, muistellessaan jäniksen\nhullunkurista loikkausta, ja Christophe ryhtyi sitä kömpelön hassusti\nmatkimaan. Otto samoin. Sitten he loikkivat toistensa perästä. Otto\noli jänis, ja Christer he oli koira; he syöksyivät pitkin metsää\nja ahoja, tunkivat puhki pensaikkojen ja hyppivät yli ojain. Muuan\ntalonpoika karjui heille, että he sotkivat hänen ruispeltoaan; mutta\nhe eivät pysähtyneet edes kuuntelemaan. Christophe matki koiran käheää\nhaukkumista niin mainiosti, että Otto oli haljeta naurusta. Viimein he\nkierivät syrjällään alas erästä mäenvierua ja kiljuivat kuin hullut.\nKun he eivät enää saaneet ääntä kurkustaan, nousivat he istumaan ja\nkatselivat toisiaan naurussa silmin. Nyt olivat he aivan onnellisia ja\ntyytyväisiä itseensä. Se johtui siitä, etteivät he koetelleet näytellä\nsankari-ystävyksiä; he olivat vilpittömästi sitä, mitä olivat: kaksi\nlasta.\n\nHe palasivat asemalle käsikoukkua ja rallatellen jotain, jossa ei ollut\nmitään järkeä. Kaupunkiin lähdettäessä tuntui asia heistä kuitenkin\nvaativan entiseen juhlallisuuteen palaamista; ja erääseen puuhun\nmetsänlaidassa leikkasivat he nyt nimikirjaimensa, kietoen ne yhdeksi\nkuvioksi. Mutta heidän hyvätuulensa voitti kuitenkin jo keinotekoiset\ntunteet; ja junassa kotimatkalla purskahtivat he nauruun aina, kun\nkatsahtivat toisiinsa. He erosivat vakuutettuina, että he olivat\nviettäneet \"valtavan ihastuttavan päivän\" (_kolossal entzückend_); ja\ntämä tieto vakaantui yhä, kun he jäivät kumpikin yksikseen.\n\n\n\n\nHe jatkoivat teennäistä haaveiden rakenteluaan, kärsivällisemmin ja\nkekseliäämmin kuin mehiläiset kennojensa, sillä muutamista vähäisistä\nmuistonsiruista he saivat sommitelluksi ihmeellisen kuvan itsestään ja\nystävyydestään. Viikon ihannoivat he aina toisiaan, ja tapasivat sitten\nsunnuntaisin; ja vaikka heidän kuvitelmansa eivät silloin suinkaan\nsopineet todellisuuteen, tottuivat he olemaan sitä huomaamatta ja\nmuodostivat asiat omain toivomustensa mukaisiksi.\n\nHe ylvästelivät oikein, että olivat ystäviä. Luonteiden vastakkaiset\npiirteetkin lähensivät heitä toisiinsa. Christophe ei ollut koskaan\nnähnyt mitään niin kaunista kuin Otto. Hänen sirot kätensä, hieno\ntukkansa, hänen hohtava hipiänsä, arat sanansa ja kohtelias käytöksensä\nja kovin huolestettu asunsa hurmasivat häntä. Oton jälleen oli saanut\nvaltaansa Christophen ylitsekuohuva voima ja riippumattomuus. Kun Otto\noli perinnäisesti tottunut kunnioittamaan suorastaan uskonnollisesti\nkaikkea auktoriteettia, niin hän nautti pelonsekaisesti toverin\nseurasta, joka halveksi luonnostaan kaikkia sopivia sääntöjä.\nHän tunsi hekumallista pelon pöyristystä, kun kuuli Christophen\npilkkailevan kaupungin arvohenkilöitä, jopa matkivan hävyttömästi itse\nsuurherttuaakin. Christophe huomasi pian, mikä lumovoima hänellä oli\nystäväänsä; ja hänen hyökkäilyintonsa tuli silloin kahta suuremmaksi;\nhän kaiveli nyt kuin oikea vallankumouksellinen pois perustaa kaikkien\nyhteiskunnallisten tapojen ja valtiollisten lakien alta. Otto kuunteli\ntyrmistyneenä ja hurmautuneena; hän koetti arasti virittää äänensä\nsamaan sointuun; mutta hän katsoi tarkoin ympärilleen, ettei silloin\nollut ketään hänen sanojaan kuulemassa.\n\nChristophe ei koskaan yhteisillä samoiluilla jättänyt hyppäämättä\nminkään aituuksen ylitse, jos näki sen edessä taulun, joka kielsi\nsitä tekemästä; tahi hän sieppasi hedelmiä puutarhoista, omistajien\nmuureille kiipeillen. Otto oli alinomaisessa huolessa, että heidät\nsaataisiin kiinni; mutta tämä jännitys viehätti häntä kovasti; ja kun\nhän illalla tuli kotiin, oli hän mielestään koko sankari. Hän ihaili\npelokkaasti Christophea. Hänen tottelemisvaistonsa oli tyydytetty\ntuossa ystävyyssuhteessa, jossa häneltä ei vaadittu muuta kuin\ntaipumista toisen tahtoon. Koskaan ei Christophe tuottanut hänelle\nvaivaa vaatimalla häntä tekemään mitään päätöstä: hän määräsi itse\nkaikki, julisti, miten päivä oli vietettävä, jopa miten koko elämä\noli järjestettävä, sommitellen Oton niinkuin omankin tulevaisuutensa\nsuunnitelmia sillä tavoin, ettei niistä ollut väittelemistä. Otto\nmyöntyi kaikkeen, vaikka hän joskus hiukan närkästyikin, kun kuuli\nChristophen jo hallitsevan hänen koko omaisuuttaan ja rakentavan sillä\nkerran teatterin oman, uuden keksintönsä mukaan. Mutta hän ei inttänyt\nvastaan, sillä hän oli vakuutettu Christophen sanoista, nimittäin,\nettei herra _Commerzienrath_ Oscar Dienerin kasaamia rahoja voitu\nkäyttää parempaan tarkoitukseen. Christophe ei aavistanut, että hän\npakotti Ottoa omaan tahtoonsa; hän oli luonnostaan despootti eikä\nvoinut kuvitellakaan ystävän saattavan olla toista mieltä kuin hän. Jos\nOtto olisi lausunut hänelle jonkin hänen omista mielipiteistään eroavan\ntoivomuksen, ei hän olisi epäröinyt uhrata hänelle mielitekojaan. Hän\nolisi ollut valmis uhraamaan paljon enemmänkin. Hän paloi halusta\nkärsiä jotakin hänen puolestaan. Hän toivoi kiihkeästi tilaisuutta,\njoka panisi hänen ystävyytensä kokeeseen. Hän haaveili, että\nkävelyretkellä tulisi jokin vaara, johon hän saisi heittäytyä Ottoa\npuolustaakseen. Hän olisi kuollut ilolla Oton puolesta. Nyt vaali hän\nrauhattoman huolellisesti häntä, hän ojensi hänelle kätensä pahoissa\nkulkukohdissa, aivan kuin pikku tytölle, hän pelkäsi, että Otto\nväsyisi, että hänen olisi kuuma tai vilu; hän riisui takkinsa ja kietoi\nsen hänen hartioilleen, kun he istahtivat puun alle; hän kantoi hänen\npäällysnuttuaan, kun he kävelivät; hän olisi kannellut vaikka häntä\nitseään. Hän seurasi häntä aina ihailevin silmin niinkuin rakastunut.\nJa totta sanoen hän olikin rakastunut.\n\nSitä hän ei tiennyt, sillä hän ei tuntenut vielä, mitä rakkaus on.\nMutta joskus, kun he olivat yhdessä, valtasi hänet merkillinen\nahdistus, -- samanlainen, jota hän oli kokenut ensimäisenä ystävyyden\npäivänä kuusikossa; -- ja veri kohosi hänen kasvoilleen ja sai hänen\nposkensa hehkumaan punaisina. Häntä peloitti jokin. Aivankuin vaistosta\nerosivat lapset silloin arasti toisistaan, karttoivat toisiaan, toinen\njäi matkalla jäljelle tai kiiruhti kovemmin; he olivat muka hyvin\ninnoissaan etsivinään muuramia vesakoista tien varrelta; eivätkä he\ntienneet, miksi he olivat rauhattomia.\n\nMutta varsinkin kirjeissä kohosivat nuo tunteet huippuunsa. Silloin\neivät tosiasiat riidelleet niitä vastaan eikä mikään häirinnyt heidän\nkuvitelmiaan tai saanut heitä hämilleen. He kirjoittivat nyt toisilleen\nkaksi kertaa viikossa, intohimoisen lyyrillisellä tyylillä. He tuskin\nmainitsivatkaan todellisia tapahtumia tai tavallisia pikkuasioita. He\npohtivat ankaria, aatteellisia kysymyksiä, ilmestyskirjan sävyllä, joka\nvaihteli ilman väliasteita hurmauksesta äärimmäiseen epätoivoon. He\nkutsuivat toisiaan puhuttelusanoilla: \"minun ainoani, minun toivoni,\nminun rakastettuni, minun oikea itseni\". He käyttelivät hirvittävän\nahkerasti sanaa: \"sielu\". He kuvailivat traagillisilla väreillä\nsallimainsa synkeyttä, ja koettivat kaikin mokomin heittää ystävänsä\nelämään kumpikin oman kohtalonsa varjoa.\n\n-- Minua kiduttaa, rakkaani, tuska, jota sinulle tuotan, kirjoitti\nChristophe. Minä en voi kestää sitä, että sinä kärsit: _se ei saa\ntapahtua, minä en sitä tahdo!_ (Hän veti näiden sanain alle niin lujan\nviivan, että paperi puhkesi.) Jos sinä kärsit, mistä saan voimaa\njaksaakseni elää: minä en löydä onnea muualta kuin sinussa. Oh, ole\nvaan onnellinen! Kaiken pahan otan minä ilomielin osalleni! Ajattele\nminua! Rakasta minua! Minä tunnen ääretöntä halua saada rakkautta.\nSinun rakkaudestasi henkii minuun lämmin, joka tekee minut eläväksi.\nJos tietäisit, kuinka minä värisen vilusta! Minun sydämessäni asuu\ntalvi ja viiltävä viima. Minä syleilen sinun sieluasi.\n\n-- Minun ajatukseni suutelee sinun sieluasi, vastasi Otto.\n\n-- Minä otan sinun pääsi käsieni väliin, kirjoitti siihen jälleen\nChristophe; ja sitä, mitä en ole tehnyt enkä tee huulillani, teen koko\nolemuksellani: minä syleilen sinua niinkuin rakastan. Ajattele itse,\nmissä määrin!\n\nOtto oli epäilevittään:\n\n-- Rakastatko minua yhtä paljon kuin minä sinua?\n\n-- Oh, Jumalani! huudahti Christophe. En yhtä paljon, vaan kymmenen,\nvaan sata, tuhat kertaa enemmän! Kuinka on se mahdollista! Etkö sitä\ntunne? Mitä minun on tehtävä, että saisin sinun sydämesi hereille?\n\n-- Miten ihana meidän ystävyytemme on, huokaisi Otto. Onko sille ollut\nhistoriassa koskaan vertaa? Se on suloista ja raikasta kuin uni. Oi,\nettei se koskaan loppuisi! Voi, jos sinä lakkaisit minua rakastamasta!\n\n-- Miten sinä olet typerä, ystäväni, vastasi Christophe. Anteeksi,\nmutta sinun pelkurimaisuutesi vihastuttaa minua. Kuinka voit kysyäkään,\nlakkaisinko minä sinua rakastamasta! Elää on minulle rakastaa sinua.\nKuolema ei voi mitään minun rakkauttani vastaan. Sinä itsekään et voisi\nmitään sille, jos tahtoisit sen hävittää. Jos pettäisit minut, jos\nraatelisit rikki sydämeni, niin minä kuolisin siunaten rakkautta, jota\ntuntemaan olet minut auttanut. Ole siis kerta kaikkiaan rauhallinen,\näläkä tuota minulle suruja niin arkamaisella pelolla!\n\nMutta viikko sen jälkeen kirjoitti itse Christophe:\n\n-- Kolmeen kokonaiseen päivään en ole saanut sanaa sinun suustasi. Minä\nvapisen. Unohdatko sinä minut? Vereni jäätyy sitä ajatellessani...\nNiin, aivan varmaan!... Eräänä päivänä äskettäin huomasin sinussa\nkylmyyttä minua kohtaan. Sinä et pidä enää minusta! Sinä aiot minut\njättää!... Kuule minua! Jos sinä unohdat minut, jos petät minut, minä,\nminä tapan sinut niinkuin koiran!\n\n-- Sinä loukkaat minua, oi sydämeni, vaikerteli Otto. Sinä pakotat\nminut kyynelöimään. Minä en sitä kohtelua ansaitse. Mutta sinä voit\ntehdä mitä tahansa. Sinä olet saanut minuun sellaisen vallan, että\nvaikka sinä murskaisit minun sieluni, niin joka siru eläisi yhä\nrakastaakseen sinua!\n\n-- Taivaan vallat! huudahti Christophe. Minä olen kiduttanut ystäväni\nitkemään!... Sadattele minua! Lyö minua! Tallaa minua jalkoihisi! Minä\nolen raukka! Minä en ansaitse sinun rakkauttasi.\n\nHeillä oli oma keskinäinen tapansa piirtää kirjekuoreen toistensa\nosoitteet ja asettaa postimerkit: vinosti kuoren alakulmaan, oikealle\npuolelle; siten saivat he nämä kirjeensä jollakin tavoin erilaisiksi\nkuin muut, joita heidän täytyi lähettää toisille, tavallisille\nhenkilöille. Ja moiset lapselliset salaperäiset temput olivat heistä\nsuloisia kuin rakkauden hellimmät mysteeriot.\n\n\n\n\nKerran, kun Christophe kulki kotiin soittotuntia antamasta, huomasi\nhän Oton kadulla erään samanikäisensä pojan parissa. He naureskelivat\nja juttelivat keskenään. Christophe kalpeni ja vaani heitä, kunnes\nhe katosivat kadun kulman taakse. He eivät olleet laisinkaan häntä\nnähneet. Christophe meni kotiinsa. Hänestä oli aivan kuin pilvi olisi\npimentänyt auringon. Kaikki oli synkkää.\n\nSeuraavana sunnuntaina kohtasivat he toisensa jälleen, eikä Christophe\nhiiskunut aluksi mitään. Mutta puoli tuntia käveltyään hän sanoi\nahtaalla äänellä:\n\n-- Näin sinut keskiviikkona Kreuzgassella.\n\n-- Niinkö, äännähti Otto. Ja hän punastui. Christophe jatkoi:\n\n-- Sinä et ollut yksinäsi.\n\n-- En, vastasi Otto, sattui olemaan seuraa. Christophe nieleksi\nsylkeään ja kysyi, tekeytyen muka välinpitämättömäksi:\n\n-- Kuka se oli?\n\n-- Serkkuni Frans.\n\n-- Vai niin, virkkoi Christophe.\n\nJa jatkoi tuokion päästä.\n\n-- Hänestä et ole minulle koskaan puhunut.\n\n-- Hän asuu Rheinbachissa.\n\n-- Tapaatko häntä useina\n\n-- Hän käy täällä joskus.\n\n-- Ja sinä, käytkö sinä hänen luonaan?\n\n-- Joskus.\n\n-- Ahaa! äännähti Christophe,\n\nOtto halusi kääntää puheenaihetta toisaalle ja huomautti Christophelle,\nettä tuolla oli lintu, joka hakkasi nokallaan puunkupeeseen. Sitten he\njuttelivat muista asioista. Kymmenen minutin päästä alkoi Christophe\nyhtäkkiä:\n\n-- Ja te olette hyvissä väleissä?\n\n-- Kenen kanssa? kysyi Otto.\n\n(Hän tiesi kyllä, ketä Christophe tarkoitti.)\n\n-- Serkkusi kanssa?\n\n-- Kyllä. Mitenkä niin?\n\n-- Ei mitään.\n\nOtto ei pitänyt liioin serkustaan, joka ärsytti häntä yleensä\nkaikenlaisilla häijyillä letkauksilla. Mutta vaistomainen\nkiusoitteluhalu kiihoitti häntä lisäämään, kun hän oli hetkisen\nvaiennut:\n\n-- Hän on hyvin mukava poika.\n\n-- Kuka? kysyi nyt Christophe.\n\n(Hän tiesi erinomaisesti, ketä Otto tarkoitti.)\n\n-- Frans.\n\nOtto odotti Christophelta vastausta; mutta viimemainittu ei ollut muka\nkuulevinaan; hän leikkeli keppiä pähkinäpensaan oksasta. Otto jatkoi:\n\n-- Hän on hauska. Hänellä on kaikenlaisia juttuja.\n\nChristophe vihelteli huolettomasti. Otto veti esiin parempaa:\n\n-- Ja hän on hyvin älykäs... ja lahjakas!... Christophe kohautti\nhartioitaan, aivan kuin sanoakseen:\n\n-- Mitä tuo olento sitten minuun kuuluu?\n\nJa kun Otto siitä ärsytettynä aikoi jatkaa, keskeytti hän jyrkästi\njutun ja määräsi rajan, johon heidän nyt oli juostava kilpaa.\n\nKoko sinä iltapäivänä eivät he koskettaneet enää siihen asiaan; mutta\nheidän välillään vallitsi nyt kylmyys, samalla kun he olivat toisilleen\nkovin kohteliaita, mikä ainakin Christophen puolelta oli harvinaista.\nSanat takertuivat Christophen kurkkuun. Viimein ei hän enää tätä\njaksanut sietää, vaan kääntyi keskellä tietä Ottoon päin, joka kulki\nviitisen askelta taempana, otti kiivaasti häntä käsistä ja purkausi\nsanomaan:\n\n-- Kuule, Otto! Minä en tahdo, en tahdo, että sinä olet ystävä Fransin\nkanssa, siksi, että... että, sinä olet minun ystäväni; ja minä en\ntahdo, että sinä rakastat ketään enemmän kuin minua! Minä en tahdo\nsitä! Näetkös, sinä olet minulle kaikki kaikessa. Sinä et voi... sinä\net saa sitä tehdä... Jos minulla ei enää olisi sinua, ei minulla olisi\nmitään muuta, ei mitään, vaan tahtoisin kuolla. Minä en tiedä, mitä\nsilloin tekisin. Minä surmaisin itseni. Minä surmaisin sinutkin. Ei,\nanna anteeksi!...\n\nJa vedet virtasivat hänen silmistään.\n\nOtto oli liikutettu ja peljästynyt sellaisesta suorasta tuskasta,\njoka purkautui uhkauksiin, ja hän kiiruhti vakuuttamaan, ettei\nhän rakastanut eikä tulisi koskaan rakastamaan ketään niin kuin\nChristophea; ettei hän välittänyt Fransista ja ettei hän tahtonut\nenää serkkuaan tavatakaan, jos se oli Christophesta paha. Christophe\nahmi hänen sanojansa, hän nauroi ja hengitti syvään. Hän kiitti Ottoa\nkiihkeästi. Hän häpesi, että oli pannut toimeen tällaisia rettelöitä;\nmutta hän oli nyt päässyt raskaasta painosta. He katselivat toisiinsa,\nseisten kasvotusten, liikkumatta ja pitäen toisiaan käsistä; he\nolivat hyvin onnellisia ja kummallisella tavalla hämillään. Sitten\njatkoivat he vaieten matkaansa; ja viimein he alkoivat jälleen puhella\nsuunnitelmistaan ja iloisuus palasi: he tunsivat olevansa lähempänä\ntoisiaan kuin koskaan ennen.\n\nMutta se ei ollut viimeinen kohtaus tätä laatua. Kun Otto nyt tunsi\nvaltansa Christopheen, tuli hänelle kiusaus käyttää sitä väärin; hän\ntiesi, mikä hänessä oli arin kohta, ja hän sai voittamattoman halun\nkaivella juuri sitä. Ei silti, että häntä olisi Christophen vihastus\nilahduttanut: päin vastoin hän sitä pelkäsi. Mutta hän tunsi oman\nvoimansa, kun voi tuottaa Christophelle kärsimyksiä. Hän ei ollut\nhäijy: hänen sielunsa oli kuin tytön.\n\nHän näyttäytyi siis uudestaan vastoin lupauksiaan käsikoukussa Fransin\ntai jonkun muun toverinsa kanssa; he hälisivät keskenään, ja Otto\nnauroi teeskennellyn iloisesti. Kun Christophe huomautteli hänelle\nsiitä, niin Otto kujeili eikä ollut ymmärtävinään asiaa vakavasti,\nkunnes hän näki Christophen silmien mustuvan ja huulten värisevän\nvihasta: silloin muuttui hänen tuulensa, hänet valtasi pelko, ja hän\npäätti olla vasta sellaista tekemättä. Seuraavana päivänä menetteli\nhän uudestaan samoin. Christophe kirjoitti hänelle hurjia kirjeitä ja\nmainitsi häntä nimellä:\n\n-- Kurja raukka! Minä en tahdo enää kuulla sinusta puhuttavankaan! Minä\nen tunne sinua enää. Vieköön sinut piru, sinut, ja kaikki sinunlaisesi\nkoirat!\n\nMutta jos Otto lausui kyynelehtivän sanan, jos hän lähetti\nChristophelle, kuten hän kerran teki, jonkin ikuista uskollisuutta\nvertauskuvallisesti esittävän kukan, niin kalvoi Christophea katumus ja\nhän vastasi kirjeellä:\n\n-- Enkelini! Minä olen hullu. Unohda minun typeryyteni... Sinä olet\nmiesten paras. Sinun pikkusormesi on enemmän arvoinen kuin koko tuhma\nChristophe. Sinä omistat kaikki hienotunteisuuden älykkäät aarteet.\nMinä suutelen itkien kukkaasi. Se on tuossa sydämelläni. Minä puserran\nsitä nahkaani ja isken rintaani nyrkilläni; minä tahtoisin, että se\nhaavoittaisi minut verille, että paremmin ymmärtäisin sinun jaloutesi\nja oman häpeällisen mielettömyyteni!...\n\nVähitellen he kuitenkin alkoivat väsähtää toisiinsa. On väärä väite,\nettä pikku riidat vahvistavat ystävyyttä. Christophe ei antanut\nsielussaan anteeksi sitä, että Otto pakotti hänet tekemään hänelle\nvääryyttä. Hänen rehellinen ja kiivas luonteensa, joka ensi kertaa\noli rakkauden kokeessa, antautui siihen täydellisesti ja tahtoi, että\ntoinenkin antautuisi pidättämättä ainoaakaan sydämensä rahtua. Hän ei\nhyväksynyt ystävyydessä minkäänlaista monille jakautumista. Koska hän\noli valmis uhraamaan kaikki ystävälle, oli hänestä luonnollista, niin,\nsuorastaan välttämätöntä, että ystävä uhraisi kaikki, uhraisi hänelle\nitsensä. Nyt hän alkoi kuitenkin aavistaa, ettei maailma ollut tehty\nsamaan malliin kuin hänen oma tinkimätön luonteensa ja että hän vaati\njotain sellaista, jota todellisuus ei voinut antaa. Silloin hän koetti\nalistua. Hän soimasi itseään ankarasti, hän väitti olevansa itsekäs\nolento ja ettei hänellä ollut oikeutta riistää ystävältään hänen\nvapauttaan, anastaa kaikkia hänen tunteitaan pelkästään itselleen. Hän\nteki kaiken voitavansa päästääkseen toisen täydelliseen vapauteen,\nvaikka se oli hänestä niin vaikeaa. Jopa hän kehoittelikin Ottoa\nmuistamaan myöskin Fransia, niin uhrautuva hän oli; hän kuvitteli\niloitsevansa, kun sai nähdä Otolla olevan hyvän olla muiden seurassa\nkuin hänen. Mutta milloin Otto, joka ei antanut itseään puijata,\nhäijysti noudatti sitä neuvoa, ei Christophe voinutkaan estää itseään\ntulemasta happamaksi; ja yhtäkkiä hänen vihansa purkautui uudestaan.\n\nEhkäpä hän olisi antanut Otolle anteeksi senkin, että Otto oli\nmieluummin toisten ystävien seurassa; mutta ainakaan valhettelemista\nei hän voinut unohtaa. Otto ei ollut suinkaan tieten taiten petollinen\ntai teeskentelijä: hänen oli vaan luonnostaan vaikea puhua totta, aivan\nkuin änkyttäjän lausua puhtaasti sanoja; kaikki, mitä hän kertoi, ei\nollut koskaan täysin totta eikä silkkaa valhetta; johtuiko se sitten\narkuudesta tai oman itsensä epävarmasta tuntemisesta, hän puhui harvoin\naivan selvällä tavalla; hänen vastauksensa olivat kaksimielisiä; ja\nennen kaikkea vihjaili hän jos johonkin ja pyrki samalla salaamaan\nmilloin mitäkin merkillisiä seikkoja, jotka saivat Christophen\nsuorastaan suunniltaan. Kun hänet saatiin kiinni itse pahasta, -- tai\njostakin sellaisesta, jota he pitivät ystävyyssopimuksensa mukaan\npahana, -- niin ei hän sitä suinkaan tunnustanut, vaan kielsi sen\nitsepintaisesti, ja kertoi kovin uskomattomia juttuja. Eräänä päivänä\noli Christophe niin katkera, että antoi hänelle korvapuustin. Nyt luuli\nhän, että siihen heidän ystävyytensä loppuisi ja ettei Otto antaisi\nsitä anteeksi. Mutta kun Otto oli muutaman tunnin mököttänyt, tuli\nhän jälleen Christophen luokse niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\nHän ei kantanut Christophelle kaunaa hänen rajuudenpuuskainsa tähden;\nehkäpä eivät ne olleet hänestä epämieluisiakaan, ne saattoivat häntä\nsuorastaan jollakin tavoin viehättääkin. Sitävastoin ei hän ollut\nChristophelle yhtään kiitollinen siitä, että Christophe antoi puijata\nitseään ja nieli suu auki kaikki mahdottomimmat verukkeet; hän hieman\nhalveksi häntä ja oli muka voimakkaampi kuin tuo toinen. Christophesta\njälleen oli vastenmielistä, että Otto alistui vastaan mukisematta hänen\nhävyttömyyksiinsä.\n\nEnsimäisten aikojen ihastus oli haihtunut. Heidän kummankin viat\ntulivat nyt selvästi näkyviin. Ottoa ei Christophen itsenäisyys enää\nkiehtonut niin paljon kuin alussa. Christophe oli epämukava toveri\nkävelyretkillä. Hän ei välittänyt laisinkaan hienosta esiintymisestä.\nHän oli, miten tahtoi: hän riisui takkinsa, avasi liiviensä napit ja\nkauluksensa, lykkäsi paitansa hihat ylös kyynärpäihin asti, pisti\nhattunsa kepinkärkeen ja nautti täydestä ruumiinvapaudesta. Hän\nheilutteli kulkiessaan käsiään, hän lauloi kohti kurkkua; hän oli\npunainen, hikinen ja tomuinen; hän oli kuin markkinoilta palaava\ntalonpoika. Aristokraattista Ottoa hävetti, jos ketä tuli vastaan hänen\nkävellessään Christophen seurassa. Kun hän näki rattaat maantiellä\nkaukana, koetti hän jäädä kymmenen askelta Christophea jäljemmäksi: oli\ntullut muka yksinään sinne.\n\nYhtä tukala oli Christophe puhellessaan ravintoloissa tai kotimatkalla\nrautatievaunussa. Hän jutteli kovaäänisesti, sanoi kaikki, mitä päähän\npälkähti, puhutteli Ottoa loukkaavan tuttavallisesti; hän julisti\nhäikäilemättömästi epäsuopeita arvosteluja henkilöistä, jotka olivat\ntunnettuja, tai teki vieressä istuvien ihmisten ulkomuotoa koskevia\nhuomautuksia; taikka alkoi ladella liian yksityiskohtaisia selittelyjä\nterveydentilastaan ja kotoisesta elämästään. Otto sai miten mieli\npyöritellä silmiään ja näyttää tuskastuneita eleitä, Christophe ei\ntuntunut niitä huomaavan, hän ei ollut tuonaan, enempää kuin jos\nolisi ollut yksin. Otto huomasi muiden ihmisten hymähtävän: hän oli\nvaipua maan alle häpeästä. Christophe oli hänestä kömpelö; hän ei enää\nymmärtänyt, kuinka hän oli voinut ihailla tuollaista.\n\nPahinta oli, että Christophe jatkoi yhä edelleen entistä halveksivaa\nkäytöstään kaikkia aitoja, esteitä, yksityisten piirejä, puutarhain\nmuureja, kielto- ja sakkotauluja kohtaan, kaikkea, johon sisältyi\njokin _Verbot_ ja joka jollakin tavoin rajoitti hänen omaa vapauttaan\nja turvasi pyhää omistusoikeutta hänen hyökkäyksiltään. Otto eli\nkävelyretkillä ainaisessa pelossa, eivätkä huomautukset auttaneet\nmitään: Christophe oli uhalla kahta rajumpi.\n\nKun Christophe eräänä päivänä kulki kuin kotonaan Otto kintereillään\nerään yksityisen puiston läpi, jonne heidän oli täytynyt tunkeutua,\nvaikka muurin reuna oli sirotettu täyteen lasinsirpaleita, -- tai\nparemminkin juuri siksi, -- niin he joutuivat yhtäkkiä vartian\neteen; mies alkoi heitä haukkua; ja uhkailtuaan heitä kotvan aikaa\noikeuteen haastamisella, potki hän heidät ulos mitä häpeällisimmällä\ntavalla. Oton sankaruus ei suinkaan loistanut tässä koettelemuksessa:\nhän näki itsensä jo vankilassa, hän itki ja väitti tulleensa sisään\nerehdyksestä, seuranneensa vain Christophea, tietämättä, minne matka\noli. Kun hän näki päässeensä vapauteen, ei hän ollut yhtään iloissaan,\nvaan alkoi katkerasti moittia Christophea; hän valitti, että Christophe\nhäpäisee hänet. Toinen loi häneen musertavan katseen ja kutsui häntä\nnimellä: \"Akka\". Siitä syntyi kiivas sananvaihto. Otto olisi heti\neronnut Christophesta, jos olisi tiennyt, miten löytää yksin kotiin;\nnyt täytyi hänen pysyä hänen seurassaan; mutta he eivät olleet matkalla\nenää toisiaan huomaavinaankaan.\n\nOli tulossa rajuilma. Vihoissaan kun olivat, eivät he olleet nähneet\nsen nousemista. Auringonpaisteessa hautuva maisema sihisi tuhansien\nhyönteisten ääniä. Yhtäkkiä kaikki vaikeni. He eivät huomanneet sitä\nhiljaisuutta ennenkuin muutaman minutin kuluttua: heidän korvissaan\nalkoi hurista. He katsahtivat ylös: taivas oli synkentynyt; sitä\npeittivät valtavat, raskaat, sinisenmustat longat; ne kohosivat\njoka taholta, aivan kuin ratsasjoukko täyttä laukkaa. Ne näyttivät\nkaikki kiitävän jotain yhteistä, näkymätöntä paikkaa kohti, aivan\nkuin taivaan nielun sisäänsä vetäminä. Otto oli hädissään, mutta ei\nuskaltanut ilmaista Christophelle pelkoaan; ja toinen nautti ilkeästi\nsiitä, ettei ollut muka mitään huomaavinaan. He lähestyivät kuitenkin\ntoisiaan, vaikka eivät mitään puhuneet. He olivat tasangolla kahden.\nAivan hiljaista. Ei tuulen henkäystä. Tuskin hieno, kuumeinen värähdys,\njoka vavisti silloin tällöin puiden pikku lehtiä. Yhtäkkiä puhalsi\ntuulenpyörre tomua maasta, väänsi puut koukkuun ja riuhtoi niitä\nraivoisasti. Sitten tuli hiljaisuus, äskeistä kauheampi. Otto koetti\npuhua, ja sanoi vapisevalla äänellä:\n\n-- Tulee ukonilma. Täytyy mennä kotiin.\n\nChristophe vastasi:\n\n-- Mennään vaan.\n\nMutta se oli jo liian myöhäistä. Sokaisevan räikeä leimaus välkähti\nheidän silmissään, taivas jyrisi, pilvien holvikatto kumisi. Tuokiossa\nhirmumyrsky kietaisi heidät keskelleen, heitä häikäisivät salamat,\nukkonen jylisi niin, etteivät he kuulleet mitään. Sade kasteli heidät\nlikomäriksi, he olivat kaukana maalla, yli puolen tunnin matkan päässä\nlähimmästä ihmisasunnosta. Syöksyvässä rankkasateessa ja sammuneessa\npäivänvalossa punersivat salamain valtavat liekit. Heidän teki mieli\njuosta; mutta sateen ruumiiseen liimaamat vaatteet estivät heidän\nkulkuaan, kengät roiskuivat täynnä vettä, vesi valui pitkin heidän\nruumistaan. Oli vaikea hengittää. Oton hampaat kalisivat, hän oli\nsuunniltaan vimmasta; hän haukkui loukkaavasti Christophea, hän tahtoi\npysähtyä, hän väitti, että oli vaarallista liikkua ukonilmalla, hän\nuhkasi istuutua tielle, heittäytyä loikomaan keskelle multaista peltoa.\nChristophe ei vastannut; hän jatkoi matkaansa tuulen, sateen, salamain\nsokaisemana, suorastaan päästä pyörällä jyrinästä, hiukan levottomana\nhänkin, mutta suinkaan sitä ilmaisematta.\n\nJa yhtäkkiä kaikki loppui; rajuilma meni ohitse niinkuin oli tullutkin.\nMutta he olivat kumpikin kurjassa tilassa. Tosin oli Christophe\nmuulloinkin niin huolimaton pukunsa puolesta, ettei pieni epäjärjestys\nlisää paljoa haitannut. Mutta Otto, joka oli niin siisti, niin arka\nulkoasustaan, oli surkean näköinen; hän oli kuin vedestä nostettu; ja\nkun Christophe kääntyi ja näki hänet, ei hän voinut olla purskahtamatta\nkaikuvaan nauruun. Otto oli niin vaivaisessa tilassa, ettei hänellä\nollut voimaa edes suuttua. Christophen kävi häntä sääliksi, hän\npuhutteli ja rohkaisi häntä iloisesti. Otto vastasi julmistuneella\nsilmäyksellä. Christophe vei hänet erääseen maataloon. He kuivailivat\nvaatteitaan roihun edessä ja nauttivat kuumaa viiniä. Christophesta\noli seikkailu hauska, hän koetti lyödä sen leikiksi. Mutta se ei ollut\nyhtään Oton mieleen, hän pysyi jörösti tuppisuuna koko kotimatkan.\nHe tulivat kaupunkiin toisilleen yrmeinä eivätkä antaneet erotessaan\ntoisilleen kättä.\n\nTämän seikkailun jälkeen meni toista viikkoa, jolloin he eivät\ntavanneet toisiaan. He tuomitsivat ankarasti itseään. Ja kun\nkumpikin heistä rankaisi itseään, riistämällä itseltään totutun\nsunnuntaikävelynsä, niin alkoi asia heistä molemmista tuntua niin\nikävältä, että kauna lauhtui. Christophe ryhtyi tapansa mukaan jälleen\nensin lähentelemään. Otto suvaitsi olla suopea; ja he tekivät sulan\nsovinnon.\n\nAlinomaisesta riidasta huolimatta oli heidän mahdoton elää ilman\ntoisiaan. Heillä oli kummallakin monta vikaa, he olivat kumpikin\nitsekkäitä. Mutta se itsekkyys oli vilpitöntä, he eivät aavistaneet\nkypsyneen iän laskelmia, jotka tekevät itsekkyyden niin innoittavaksi;\nhe eivät tunteneet sitä ominaisuuttaan itsekään: se oli melkein\nherttaista eikä se estänyt heitä rakastamasta sydämellisesti toisiaan.\nHe kaipasivat niin suuresti rakastaa ja uhrautua! Pikku Otto itki joka\nilta vuoteessaan ja kuvitteli romantisesta uskollisuudesta merkillisiä\nsatuja, joissa hän itse oli sankarina; hän sepitteli jännittäviä\nseikkailuja, joissa hän oli voimakas, urhoollinen ja neuvokas ja\nsuojeli Christophea, tuota jumaloimakseen kuvittelemaansa. Christophe\nei kuullut eikä nähnyt mitään kaunista tai ihmeellistä ajattelematta:\n\"Jospa Otto olisi täällä.\" Hän yhdisti ystävänsä kuvan kaikkiin\nelämänsä kohtiin; ja se kuva muuttui silloin niin kauniiksi, niin\nkirkastuneeksi, että hän aivan juopui siitä, vaikka hän tiesikin hänet\ntoisenlaiseksi. Eräät Oton sanat, jotka hän muisti kauan jälkeenpäin,\nkaunisti hän niin, että hän järkkyi aina liikutuksesta ajatellessaan\nniitä. He matkivat toinen toistaan. Otto apinoi Christophen liikkeitä,\nkäytöstä ja käsialaa. Christophea suututti joskus tuo hänen varjonsa,\njoka toisti joka sanan, mitä hän oli lausunut, ja kestitsi häntä hänen\nomilla lauseillaan, niinkuin ne olisivat olleet hyvinkin uusia. Mutta\nhän ei huomannut, että hän itsekin jäljensi Ottoa, seuraten hänen\npukukuosejaan, hänen käyntiään ja hänen tapaansa lausua eräitä sanoja.\nSe oli täydellistä lumousta. He olivat, toistensa läpitunkemat, heidän\nsydämensä tulvivat hellyyttä. Ne kuohuivat yli äyräittensä niinkuin\nkeväinen puro. He kuvittelivat kumpikin, että se oli ystävän ansio. He\neivät tienneet, että se oli heidän nuoruusikänsä heräämistä.\n\n\n\n\nChristophe ei yleensä epäillyt ketään ja jätti tavallisesti paperinsa\nkotona näkyville. Kuitenkin sai vaistomainen häveliäisyyden tunne hänet\nrutistamaan niiden kirjeiden sotketut luonnokset, joita hän kyhäili\nOtolle, samoin kuin viimemainitun vastauksetkin. Mutta hän ei kätkenyt\nniitä lukon taakse; hän pisti ne pelkästään erään nuottivihkonsa\nväliin, uskoen, ettei kukaan menisi niitä sieltä kaivelemaan. Mutta hän\nei ottanut huomioon veljiensä ilkeyttä.\n\nHän oli jo nähnyt heidän jonkin aikaa nauravan ja supattelevan\nkeskenään ja katselevan syrjästä häneen; he kuiskivat toistensa korvaan\njoitakin lauselmia ja suorastaan vääntelehtivät ilosta. Christophe\nei voinut eroittaa sanoja; ja muuten noudatti hän nyt samanlaista\nmenettelyä kuin ainakin heidän suhteensa: hän oli olevinaan aivan\nvälinpitämätön, mitä he sanoivatkin tai tekivät. Eräät sanat herättivät\nkuitenkin hänen huomiotaan; hän oli ne tuntevinaan. Pian hän ei enää\nepäillytkään, etteivät veljet olleet lukeneet hänen kirjeitään. Mutta\nkun Christophe pani Ernestin ja Rudolfin koville, kun kuuli heidän\nkutsuvan toisiaan, muka vakavina, mutta ilkkuen, nimityksellä: \"Minun\nrakas sieluni\", ei hän saanut heitä tunnustamaan. Nulikat eivät olleet\nymmärtävinään, vaan sanoivat, että heillä oli oikeus kutsua toisiaan\nmillä nimityksillä tahtoivat. Christophe oli tavannut kaikki kirjeensä\npaikoillaan, eikä voinut puuttua sen pahemmin asiaan.\n\nMuutama aika sen jälkeen yllätti hän Ernestin varastelemassa: pikku\nvintiö kaiveli piirongin laatikkoa, jossa Louisa säilytteli rahojaan.\nChristophe ravisteli tiukasti häntä ja käytti hyväkseen tilaisuutta\npurkaakseen hänelle sydäntään; hän luetteli sanoilla, jotka eivät\nolleet liioin kohteliaat, kaikki Ernestin pahat työt, eikä luettelo\nollut suinkaan lyhyt. Ernest otti oikaisun huonosti vastaan, hän\ntiuskaisi nenäkkäästi, ettei Christophella ollut syytä häntä haukkua,\nja sutkautti jotain sopimatonta veljensä ja Oton ystävyydestä.\nChristophe ei ymmärtänyt mitään, mutta kun hän kuuli, että Oton nimi\nsekoitettiin tähän riitaan, vaati hän Ernestiltä selitystä. Ernest\nnäki Christophen kalpenevan ja häntä alkoi peloittaa niin, ettei hän\ntahtonut puhua. Christophe huomasi, ettei hän sillä tavoin saisi\nhänestä lähtemään mitään; hän siis istuutui, kohautti olkapäitään ja\noli muka Ernestiä syvästi halveksivinaan. Se ärsytti veljeä ja nosti\nhänet jälleen uhmaan; ja oikein loukatakseen Christophea lateli hän\nhänelle nyt pitkälti mitä julmimpia ja häpeällisimpiä salavihjauksia.\nChristophe koetti hillitä suuttumustansa. Kun hän lopulta ymmärsi\ntarkoituksen, joutui hän raivon valtaan: hän ponnahti ylös tuoliltaan.\nErnest ei ennättänyt huutaakaan. Christophe karkasi hänen kimppuunsa,\nkellahti hänen kanssaan keskelle permantoa ja mukitti hänen päätään\nkivilattiaan. Kuullessaan uhrin hirveän huudon, juoksivat Louisa,\nMelchior, koko talo hätään. Ernest saatiin riistetyksi Christophen\nkäsistä sangen pahoin pieksettynä. Christophe ei tahtonut hellittää\notettaan: se ei onnistunut muuta kuin iskujen voimalla. Hänelle\nannettiin nimi villipeto; ja siltä hän tosiaan näyttikin. Hänen\nsilmänsä pullottivat ulkona päästä, hän kiristeli hampaitaan, hän\ntahtoi uudestaan karata Ernestin kurkkuun; kun häneltä kysyttiin, mitä\noli tapahtunut, niin yltyi hänen raivonsa ja hän huusi, että hän tappaa\nErnestin. Myöskään Ernest ei tahtonut puhua.\n\nSitten ei Christophe voinut syödä eikä nukkua. Hän vapisi kuumeessa ja\nitki vuoteessa. Hän ei kärsinyt pelkästään Oton tähden. Hänen sisällään\ntapahtui jokin mullistus. Ernest ei aavistanut, mitä pahaa hän oli\nveljelleen tehnyt. Christophen luonne oli puritaanisuuteen saakka\njyrkkä; hän ei voinut hyväksyä elämän epäpuhtaita puolia; kun hän niitä\nalkoi huomata, niin hän suorastaan kauhistui. Viisitoista-vuotiaaksi\noli hän irtaimesta elämästään ja voimakkaista vaistoistaan huolimatta\nsäilynyt ihmeellisen yksinkertaisena. Hänen luontainen puhtautensa ja\nalinomainen työnsä olivat häntä suojelleet. Veljen sanat avasivat nyt\nhänen sielunsa eteen oikean kauhistuksen kuilun. Koskaan ei hän ollut\naavistanut itsessään tällaista viheliäisyyttä; ja nyt, kun se ajatus\noli päässyt hänen aivoissaan selviämään, oli koko hänen ilonsa rakastaa\nja olla rakastettu turmeltu. Ei pelkästään ystävyys Ottoa kohtaan, vaan\nkoko ystävyydenajatus oli myrkytetty.\n\nVielä pahemmaksi kävi asia, kun hän johtui joistakin omaistensa\npisteliäistä vihjauksista luulemaan, syyttä suotta, että hän oli\nmuka pikkukaupungin sairaaloisen uteliaisuuden esineenä, varsinkin,\nkun Melchior joku aika sen jälkeen mainitsi hänelle jotain hänen\nkävelyretkistään Oton kanssa. Melchior ei luultavastikaan tarkoittanut\nsillä mitään pahaa; mutta Christophe oli epäluuloinen ja oli\nhuomaavinaan kaikkien sanoissa epäluuloa; ja hän tunsi olevansa\nmelkeinpä syyllinen. Otolla oli samaan aikaan yhtäläinen ankara\npulmakautensa.\n\nHe koettelivat vielä tavata salaa toisiaan. Mutta nyt oli mahdotonta\nlöytää enää entistä vapaata mielialaa. Heidän suhteittensa vilpittömyys\noli kadonnut. Nuo lapset, jotka rakastivat toisiaan niin pelokkaan\nhienosti, etteivät he olleet koskaan uskaltaneet antaa toisilleen edes\nveljellistä suudelmaa, he, jotka eivät haaveksineet mitään suurempaa\nonnea kuin kohdata toisiaan, kuunnella toistensa sanoja ja puhella\ntoisilleen tulevaisia unelmiaan, he tunsivat nyt itsensä ilkeäin\nihmisten epäilysten tahraamiksi. He näkivät viimein pahaa kaikkein\nviattomimmissa teoissaan: pelkästään katseessa, kädenpuristuksessa; he\npunastelivat, heidän päähänsä tuli rumia ajatuksia. Seurustelu muuttui\nsietämättömäksi.\n\nPuhumatta sanallakaan asiasta tapasivat he toisiaan yhä harvemmin.\nHe koettivat toisilleen kirjoittaa; mutta nyt seuloivat he tarkoin\npienimmätkin lauseensa. Heidän kirjeensä tulivat kylmiksi ja typeriksi.\nHe masentuivat tyyten. Voidakseen lopettaa kirjevaihtonsa sanoi\nChristophe syyksi paljoa työtään, Otto samoin omia hommiaan. Kohta\nsitten matkusti Otto lueskelemaan yliopistoon; ja ystävyys, joka oli\nollut muutaman kuukauden heidän elämänsä valona, tummui kokonaan.\n\nMitäpä siitä; uusi rakkaus, jonka airut tämä ainoastaan oli, valtasi\nsitten Christophen sydämen ja sai kaikki muut valot hänen elämässään\nkalpenemaan.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\nMINNA\n\n\n\n\nNeljä, viisi kuukautta ennen näitä tapahtumia oli rouva Josepha von\nKerich, äskettäin kuolleen valtioneuvos Stephan von Kerichin leski,\nmuuttanut pois Berlinistä, jossa miehen virka oli sitä ennen pitänyt\nperhettä, ja asettunut pienen tyttönsä kanssa synnyinseudulleen, tuohon\npikku kaupunkiin Rheinin rannalla. Hänellä oli siellä vanha sukutalo ja\nsuuri puutarha, melkeinpä puisto, lähellä sitä taloa, jossa Christophe\nasui, mäenrinteellä, ulottuen jokeen asti. Ullakkokamaristaan näki\nChristophe rouva Kerichin talon muurin ylitse riippuvat puitten\ntuuheat oksat ja punaisen, sammaltuneen tiilikaton huipun. Puiston\noikealla sivulla oli pieni kuja, jolla ei ollut juuri laisinkaan\nliikettä; sieltä päin saattoi helposti nähdä yli muurin, jos kiipesi\nkadun kulmassa olevan puskurikiven päähän: Christophe ei jättänytkään\nsitä tekemättä. Hän näki silloin puutarhan ruohoittuneet käytävät,\nnurmikentät, jotka rehoittivat rauhassa kuin metsäniitty, sekaisin\nkasvavat ja ikäänkuin olinpaikasta ottelevat puut, sekä talon valkean\nsisäsivun itsepäisesti sulkeutunein ikkunaluukuin. Pari kertaa vuodessa\ntuli sinne puutarhuri, teki kierroksensa ja tuuleutti huoneita. Mutta\nluonto anasti kohta jälleen isännyyden puistossa, ja kaikki oli taas\nhiljaista.\n\nSe hiljaisuus veti kovasti Christophea puoleensa. Usein kiipesi hän\npuskurikivensä päähän tähystelemään salaa taloon; sikäli kuin hän\nkasvoi suuremmaksi, ulottui ensin hänen nenänsä ja sitten hänen\nsuunsa muurin reunalle; nyt saattoi hän jo varpailleen nousten pitää\nsiitä kiinni käsivarsillaan; ja vaikka se asento olikin epämukava,\nriippui hän siinä leukaansa muuriin nojaten, katsellen ja kuunnellen,\nillan levitellessä nurmikentille lempeitä, kultaisia juovia, jotka\nkuusien varjossa saivat sinertävän vivahduksen. Hän unohti silloin\nkaikki, kunnes kuuli takaansa kujalta lähestyviä askeleita. Öisin\nleijui puutarhan seutuvilla huumaavia tuoksuja: keväällä syreenien,\nkesällä akaasiain, syksyllä lakastuneitten lehtien. Kun Christophe\npalasi illalla linnasta, pysähtyi hän aina kotiportilleen ahmimaan\nniiden suloista leyhyntää, miten väsynyt hän olikin; ja sitten hänen\noli suorastaan vaikea mennä ummehtuneeseen kamariinsa. Olipa hän\nennen monesti leikkinytkin --, aikoina, jolloin hän vielä leikki, --\npienellä ruohoisella aukeamalla, joka oli kadulla Kerichien talon ja\nsen rautasäleisen portin edustalla. Kummallakin puolen porttia kasvoi\nsatoja vuosia vanha kastanjapuu; isoisä oli aikoinaan usein istuskellut\nniiden juurella, poltellen piippuaan, ja lapset käyttelivät niiden\nhedelmiä heittoaseina ja leluina.\n\nEräänä aamuna nousi hän tapansa mukaan kujaa kulkiessaan puskurikiven\npäähän. Hänellä oli mielessä muita asioita ja hän katseli\nhajamielisesti puutarhaan. Hän aikoi jo laskeutua takaisin, kun hänessä\nvälkähti ajatus, että talossa oli tekeillä jotain erikoista. Hän\ntähysti nyt taloa uudestaan: ikkunat olivat auki; auringon valo virtasi\nhuoneisiin; ja vaikkei hän nähnyt siellä ketään, oli vanha asumus nyt\nikäänkuin herännyt viisitoista-vuotisesta unestaan ja hymyili aamun\nloisteessa. Christophe lähti sieltä aivan ymmällä.\n\nRuokapöydässä kertoi isä asian, josta nykyään koko kortteli\npuhui: Rouva von Kerichin ja hänen tyttärensä muutosta tänne, ja\nmiten he olivat tuoneet mukanaan hirvittävän määrän matkatavaraa.\nKastanjapuu-aukeama oli täynnä joutilaita, katselemassa muuttotavarain\npurkamista. Christophen mieltä kiehtoi kovasti tämä uutinen, sillä\nse oli hänen ahtaan elämänsä piirissä tärkeä tapaus; ja hän palasi\ntyöhönsä koetellen sommitella isänsä kuvausten mukaan, jotka\nolivat melkoisen liioiteltuja, kuten tavallisesti, käsitystä tuon\nlumotun talonsa asukkaista. Sitten anasti päivän työ kaikki hänen\najatuksensa, ja hän oli jo koko tapauksen unohtanut, kunnes hän muisti\nsen jälleen illalla kotiin mennessään; ja uteliaisuus sai hänet\nkiipeämään tähystyspaikalleen ja vakoilemaan, mitä puutarhamuurin\nsisäpuolella tehtiin. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin rauhalliset\npuistokujat, joissa puiden liikkumattomat lehvät näyttivät nukahtavan\nauringon viimeisten säteitten hohteeseen. Jonkun minutin päästä\noli hän unohtanut uteliaisuutensa esineen kokonaan ja hän antautui\nniinkuin muulloinkin hiljaisuuden sulouden valtaan. Tuo omituinen\nseisontapaikka, -- sangen vaikea pitää tasapainoa, puskurikiven päässä,\n-- oli hänen unelmiensa rauhallisin tyyssija. Kun hän oli noussut\nrumalta ja tukahuttavalta kujalta, joka oli aina varjossa, veti se\nyksinäinen puutarha häntä puoleensa taikamaisella viehätysvoimalla.\nHänen sielunsa liihoitteli siellä vapaasti sopusointuisissa ilmoissa,\nja sävelet heräsivät hänessä; hän nukahti niiden soittoon, unohtaen\najan ja paikan, koettaen ainoastaan kuulla sydämensä vienoimmatkin\nkuiskeet.\n\nNiin hän uneksi nytkin silmät ja suu auki, eikä hän olisi tiennyt\nsanoa, kuinka kauan hän siinä uneksi, sillä hän ei nähnyt mitään.\nYhtäkkiä hän kuitenkin hiukan tyrmistyi: hänen edessään, erään\nlehtikujan päässä, seisoi kaksi naista, jotka katselivat häneen. Toinen\nheistä, -- nuori, mustiin puettu nainen, jonka piirteet olivat hienot\nja epäsäännölliset, tukka oljenvaalea, ja joka oli muuten kookas ja\nsolakka, päänasennossaan jotain tottuneen huoletonta, -- tarkasteli\nhäntä ystävällisin ja hiukan kujeilevin silmin. Toisen kasvojen ilme,\n-- hän oli noin viisitoistavuotias tyttö, kalliissa surupuvussa, -- oli\nkuin lapsen, jota on käsketty hillitsemään hurjaa naurunpuuskaansa;\nhän seisoi jonkun askelen taempana äitiään, joka ei häneen katsonut,\nmutta viittaili häntä vaikenemaan; ja tytär painoi käsiään suutaan\nvasten, aivankuin hänen olisi ollut tuiki mahdotonta estää itseään\npurskahtamasta nauruun. Tytär oli pienikokoinen, kasvot raikkaat,\nvalkean ja punaisen hohtavat ja pyöreät; hänellä oli pieni, hiukan\nnykerö nenä, pieni, melkeinpä täyteläinen suu, pieni, lihavahko leuka,\nhienot kulmakarvat, kirkkaat silmät ja valtavan runsas, vaalea tukka,\njoka oli palmikoitu kierroksille pään ympärille ja jätti pyöreän\nniskan ja sileän, valkean otsan paljaaksi: -- oikea pieni Cranachin\ntyyppi. Christophe oli kivettyä sen näyn nähdessään. Hän ei pystynyt\nedes juoksemaan pakoon, hän jäi paikalleen kuin patsas, suu ammollaan.\nVasta sitten, kun nuori neiti tuli jo ystävällinen ja kujeileva hymyily\nhuulillaan jonkin askelen häntä kohti, heräsi hän liikkumattomuuden\ntilastaan, ja hyppäsi, -- nurin niskoin keikahtaen, -- alas kujalle,\nniin rajusti, että raastoi mennessään mukaansa muurin rappausta. Hän\nkuuli suopean äänen puhuttelevan itseään, ystävällisesti: \"No pikku\nmies.\" Ja sitten lapsellisen naurun, kirkkaan ja helmeilevän kuin\nlinnunviserrys. Christophe oli kujalla, polviensa ja käsiensä varassa;\nja uudestaan tyrmistyen hän livisti nyt pakoon, minkä käpälistä pääsi,\naivan kuin peljäten, että häntä ajettaisiin takaa. Hän häpesi; ja se\nhäpeä valtasi hänet yhä uudestaan puuskittain kotonakin, ollessaan\nyksinään kamarissaan. Sitten ei hän uskaltanut enää kulkea kujan\nkautta, sillä hän oli saanut päähänsä sen hassunkurisen kuvittelun,\nettä joku siellä oli aina häntä väijymässä. Milloin hänen oli pakko\nmennä ohi talon, hiipi hän aivan aitamuuria pitkin, painoi päänsä\nkumaraan ja riensi melkein juoksujalkaa ja taakseen katsomatta.\nSamalla ei hän saanut mielestään noita kahta olentoa, jotka hän oli\nnähnyt puutarhassa; hän nousi ullakolle, riisuen kenkänsä, ettei hänen\nkuultaisi sinne menevän; ja hän koetteli pilkistellä luukusta Kerichien\ntaloon ja puistoon, vaikka hän tiesi hyvin, ettei sieltä voinut nähdä\nmuuta kuin puitten lainehtivat latvat ja katon savupiiput.\n\nNoin kuukausi tästä tapauksesta soitti hän eräässä _Hof Musik\nVereinin_ viikkokonsertissa jonkin oman sävellyksensä pianolle ja\norkesterille. Hän oli ehtinyt viimeisen osan keskipaikkeille, kun\nhän huomasi sattumalta itseään vastapäätä olevassa aitiossa rouva\nvon Kerichin ja hänen tyttärensä ja näki heidän katselevan häntä. Se\noli niin odottamatonta, että hän joutui aivan päästä pyörälle ja oli\njättää vastaamatta orkesterin osaan. Hän jatkoi soittoaan kuin kone\nkappaleen loppuun asti. Kun se päättyi, näki hän, vaikka hän koetti\nolla katsomatta sinne päin, että rouva ja neiti von Kerich taputtivat\nkäsiään aivan liiallisesti, kuten olisivat tahtoneet Christophen\nhuomaavan heidän taputuksensa. Christophe katosi kiireen kaupalla\nnäyttämöltä. Juuri poistuessaan teatterista huomasi hän eteishallissa\nrouva von Kerichin, joka näytti odottavan hänen tuloaan. Välillä seisoi\nainoastaan pieni jono väkeä, joten Christophen oli mahdotonta olla\nnäkemättä häntä; mutta hän ei ollut häntä kuitenkaan huomaavinaan;\nja aukaisten itselleen läpi tungoksen tiensä hän meni kiireesti ulos\nteatterihenkilöstön ovesta. Sitten hän pahoitteli menettelyään; sillä\nhän ymmärsi hyvin, ettei rouva von Kerich tahtonut hänelle mitään\npahaa. Mutta hän tiesi, että jos hän joutuisi uudestaan samaan asemaan,\nmenettelisi hän samoin. Häntä suorastaan kauhisti ajatella kohtaavansa\nrouva von Kerichin kaupungilla. Kun hän näki kaukana jonkun naisen,\njoka muistutti häntä, niin hän kääntyi toiselle kadulle.\n\n\n\n\nRouva von Kerich itse haki Christophen käsiinsä, niin, hän noudatti\nhänet hänen kotoaan.\n\nKun Christophe kerran tuli kotiin päivälliselle, kertoi Louisa\nhänelle aivan ylpeänä, että muuan polvihousuihin ja livreaan puettu\nlakeija oli tuonut sinne hänelle kirjeen; ja äiti antoi Christophelle\nmustareunaisen kirjekuoren, jonka takapuolelle oli painettu von\nKerichien vaakuna. Christophe avasi kirjeen, peljäten jotain sellaista,\n-- jonka hän nyt sai lukea:\n\n    \"-- Rouva Josepha von Kerich kutsuu Herra _Hof Musicus_\n    Christophe Krafftin luokseen nauttimaan teetä tänään kello puoli\n    kuusi illalla.\"\n\n-- Minä en sinne mene, julisti Christophe.\n\n-- Mitä ihmettä! huudahti Louisa. Minä vastasin, että sinä tulet.\n\nChristophe moitti ankarasti äitiään ja kielsi häntä sekaantumasta\nasioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet. --\n\n-- Lakeija tahtoi vastausta. Minä sanoin, että sinä juuri tänään olit\nvapaa. Sinulla ei sillä tunnilla ole mitään tehtävää.\n\nChristophe sai suututella ja vannoa miten tahansa, ettei hän sinne\nmene, hänen oli nyt mahdoton livahtaa pakoon. Kun kutsutunti lähestyi,\nniin hän pukeutui äkäillen; mutta salaisesti ei hän ollut laisinkaan\npahoillaan, että sattuma pakotti hänet voittamaan vastahakoisuutensa.\n\nRouva von Kerich oli tuntenut konsertissa helposti nuoressa pianistissa\nsaman pikku metsäläisen, jonka pörröisen pään hän oli nähnyt\npilkistelevän puutarhansa muurin ylitse muuttopäivänään. Hän oli\ntiedustellut naapureilta, kuka tuo nuorukainen oli; ja se, mitä hän oli\nsaanut kuulla Christophen perheestä ja itse pojan vaikeasta ja uljaasta\nelämästä, oli herättänyt hänessä osanottoa ja uteliaisuuden puhutella\nhäntä.\n\nChristophe tuli vieraisille puettuna tummankuosiseen pitkääntakkiin,\njoka teki hänet maalaispapin näköiseksi; hän oli arkuudesta melkein\nkipeä. Hän koetti vakuuttaa itselleen, etteivät rouva ja neiti von\nKerich olleet ehtineet huomata hänen kasvojaan silloin, kun olivat\nensi kertaa hänet nähneet. Muuan palvelija vei hänet pitkää käytävää\nmyöten, jonka lattialla matot tekivät askeleet äänettömiksi, erääseen\nhuoneeseen, jossa oli lasiovi puutarhaan päin. Sinä päivänä oli\nkylmä tihkusade; uunissa paloi kodikas roihu. Ikkunan läpi kuulsivat\nvalokuvamaisina märät puut sumusta; sen ääressä istuivat nyt nuo kaksi\nnaista, rouva von Kerichillä sylissään käsityö ja tyttärellä kirja,\njota hän luki ääneen juuri Christophen sisään tullessa. Kun he hänet\nnäkivät, vilkaisivat he veitikkamaisesti toisiinsa.\n\n-- He tuntevat sittenkin minut, ajatteli Christophe nolona.\n\nJa hän teki yhden kömpelön kumarruksen toisensa jälkeen.\n\nRouva von Kerich tervehti häntä ystävällisesti ja ojensi hänelle\nkätensä.\n\n-- Hyvää päivää, rakas naapurini. Olen hyvilläni, että saan teidät\nnähdä. Siitä saakka, kun kuulin soittonne konsertissa, olen halunnut\nilmoittaa teille, minkä ilon sillä minulle tuotitte. Ja kun ainoa keino\nilmoittaa se teille oli pyytää teitä tänne, niin toivon teidän antavan\nanteeksi, että käytin sitä.\n\nNäissä ystävällisissä ja tavallisissa sanoissa, vaikka niissä piilikin\nivallisen alentuvaisuuden vivahdus, tuntui Christophesta sellainen\nsydämellisyys, että hän rauhoittui.\n\n-- He eivät minua tunne, ajatteli hän keventynein mielin.\n\nRouva von Kerich osoitti tytärtään, joka oli sulkenut kirjansa ja\nkatseli nyt Christophea.\n\n-- Tyttäreni Minna, esitteli hän; hänkin halusi suuresti nähdä teitä.\n\n-- Mutta äiti, sanoi Minna, mehän emme näe toisiamme ensi kertaa.\n\nJa hän helähti nauramaan.\n\n-- He tuntevat minut, ajatteli Christophe tyrmistyneenä.\n\n-- Se on totta, virkkoi rouva von Kerich, nauraen hänkin; kävittehän\nvieraanamme jo sinä päivänä, jolloin tänne tulimme.\n\nNäille sanoille nauroi tyttö kahta kiivaammin, ja Christophe tuli niin\nsurkean näköiseksi, että kun Minna loi silmänsä häneen, niin hänen\nnaurunsa yhä vaan yltyi. Se oli vallan hurjaa naurua: Minna nauroi\nvedet silmissä. Rouva von Kerich koetti häntä hillitä, mutta ei voinut\nestää itseäänkään nauramasta; ja myöskin Christopheen tarttui heidän\niloisuutensa, niin häpeissään kuin hän olikin. Heidän hilpeytensä\nvoimaa ei voinut vastustaa; siitä oli mahdoton suuttuakaan. Mutta kun\nMinna viimein kysyi häneltä henkeään haukkoen, mitä hän oikeastaan oli\ntehnyt siellä muurilla, niin Christophe joutui suorastaan tolkuiltaan.\nMinnaa huvitti hänen sekaannuksensa; ja Christophe änkytteli,\ntietämättä, mitä sanoa. Rouva von Kerich riensi häntä auttamaan ja\nkäänsi jutun muualle, samalla kun hän käski tuomaan sisään teen.\n\nRouva kyseli ystävällisesti kaikenlaista häneltä. Mutta Christophe\nei voinut rauhoittua. Hän ei tiennyt, miten istuutua, ei miten pitää\nkädessään kuppia, oli vaan sen vähällä kaataa; hän luuli, että hänen\ntäytyi nousta joka kerta ylös, kun hänelle tarjottiin teetä, kermaa,\nsokeria tai leivoksia, ja hän kavahti kiireesti pystyyn ja kiitti\njäykin kumarruksin, pinkattuna ahtaaseen takkiinsa, korkeaan kaulukseen\nja kireään kravattiin kuin rautaiseen haarniskaan; hän ei voinut\nkääntää päätänsä oikealle eikä vasemmalle; hän tyrmistyi rouva von\nKerichin monista kysymyksistä ja vilkkaasta käytöksestä; hän tunsi\nhyytyvänsä, kun huomasi Minnan tarkastelevan hänen kasvojaan, käsiään,\nliikkeitään ja pukuaan. Ja hän sekautui yhä enemmän heidän koettaessa\nsaada häntä kotiutumaan, -- rouva von Kerich tavattomalla sanatulvalla,\n-- Minna kiemailevilla katseilla, joita hän vaistomaisesti ja\nhuvitellakseen hänelle heitteli.\n\nViimein eivät he enää toivoneet saavansa häneltä muuta kuin\nkumarruksia ja parisanaisia vastauksia; ja rouva von Kerich, joka\nyksinään piti huolta pakinan sujumisesta, ikävystyi niin, että pyysi\nhäntä pianon ääreen. Christophe oli paljon arempi kuin kokonaisen\nkonserttiyleisön edessä; hän soitti erään Mozartin adagion. Mutta\njuuri hänen arkuutensa, sydämen levottomuus, jota hän alkoi tuntea\nnäiden kahden naisen lähistöllä, vilpitön järkytys, joka täytti hänen\nrintansa ja teki hänet yhtaikaa onnelliseksi ja onnettomaksi, ne\nsopivat hyvin tuon soitetun kappaleen hellämieliseen ja nuorekkaan\npuhtaaseen sävyyn ja lisäsivät sen keväistä hurmausta. Se liikutti\nrouva von Kerichiä; ja hän kiitteli Christophea kovin ylistelevin\nsanoin, kuten maailman ihmisten on tapa; mutta kuitenkin olivat ne\nsanat vilpittömiä, ja olihan liioiteltukin kiitos suloista niin\nviehättävästä suusta kuultuna. Ilkamoiva Minna oli vaiti, hän katseli\nkummissaan tuota poikaa, joka oli puhuessaan niin hölmö, mutta\nsormiltaan niin kaunopuheinen. Christophe tunsi heidän suopeutensa ja\ntuli rohkeammaksi. Hän soitti lisää; ja viimein hän kääntyi puolittain\nMinnaa kohti, ja sanoi, hämillään hymyillen ja silmät maahan luotuina\narasti: -- Tätä minä tein siellä muurilla. Ja hän soitti nyt pienen\nsävellyksen, jossa kehittelemänsä musikaalisen aatteen hän oli tosiaan\nsaanut tuolla mielipaikallaan, katsellessaan puutarhaa, ei tosin\nsinä iltana, jolloin hän oli ensi kertaa nähnyt Minnan ja rouva von\nKerichin, -- vaikka hän koetteli sitä itselleen vakuuttaa, mistä\nsyystä, sen hämärän seikan saattoi yksin hänen sydämensä tietää, --\nvaan monina iltoina jo sitä ennen. Tuo _andante con moto_ ilmaisi\nrytmiensä rauhallisessa keinunnassa tunnelmaa, jossa puhuu lintujen\nlaulu, tuhansien pikku hyönteisten surina ja valtavain puiden\nmajesteettinen unelmoiminen laskevan auringon rauhallisessa loisteessa.\n\nChristophen pikku yleisö kuunteli hurmaantuneena. Kun hän lopetti,\nnousi rouva von Kerich ylös, tarttui hänen molempiin käsiinsä\nvilkkaasti kuin hänen tapansa aina oli, ja kiitteli häntä\nylenpalttisesti. Minna taputti käsiään ja huudahti, että se oli\n\"suuremmoista\", ja että hän panettaisi muuria vastaan pystyyn tikapuut:\nniin saisi Christophe työskennellä mukavammin ja säveltää vielä toisia\nyhtä \"yleviä\" kappaleita kuin tämä. Rouva von Kerich pyysi Christophea\nolemaan välittämättä Minnasta, tuosta hulluttelijasta; ja hän kutsui\nChristophea tulemaan puutarhaansa niin usein kuin vaan tahtoi, koska\nhän siitä piti; ja hän lisäsi, ettei hänen tarvitsisi edes tulla heidän\nluokseenkaan, jos se oli hänestä ikävää.\n\n-- Teidän ei tarvitse tulla meidän luoksemme, näki Minna hyväksi\nlisätä. Mutta varokaakin, jos ette tule!\n\nJa hän pudisti somasti ja uhkaavasti sormeaan.\n\nMinna ei suinkaan toivonut, että Christophe tulisi usein heidän\nluokseen vieraisille, eikä edes, että Christophe olisi hänelle millään\ntavoin kohtelias. Mutta häntä huvitti hiukan veikeillä, ja tuo\nsormenpudistus tuntui hänestä siihen tarpeeseen tehokkaalta.\n\nChristophe punastui ilosta. Ja lopuksi voitti rouva von Kerich\ntäydellisesti hänen luottamuksensa, niin hienotunteisesti puhui\nhän hänen äidistään ja isästään; viimemainitun oli hän aikoinaan\ntuntenut. Noiden naisten tavanvaatima herttaisuus valtasi hänen\nsydämensä; hän liioitteli tuen helppohintaisen hyvyyden suuruutta,\ntuota hienon maailman menoihin kuuluvaa viehättävyyttä, sillä hän\nhalusi luonnostaan uskoa sellaista syvälliseksi. Ja hän alkoi nyt\nkertoa omista suunnitelmistaan, onnettomuuksistaan, aivan lapsellisen\nluottavasti. Hän ei huomannut enää edes, miten aika meni, ja hän\nhypähti hämmästyksestä, kun eräs palvelija tuli ilmoittamaan, että\nillallispöytä oli katettu. Mutta hänen nolostumisensa muuttui pelkäksi\niloksi, kun rouva von Kerich pyysi häntä jäämään heidän luokseen\naterialle, kuten ainakin hyvä ystävä, ja ystäviähän he jo olivatkin.\nHänelle asetettiin lautanen äidin ja tyttären väliin; mutta hän antoi\nheille tosiaan epäedullisemman näytteen lahjoistaan pöydän ääressä kuin\npianoa soittaessaan. Se puoli hänen kasvatustaan oli laiminlyöty; hän\nluuli, että pöydässä oli tärkeintä vaan syödä ja juoda ja ettei tapa,\nmiten sen teki, merkinnyt mitään. Ja niinpä katseli näppärä Minna häntä\naivan vaiti ja kauhistuneena.\n\nNaiset olettivat, että hän lähtisi heti illallisen jälkeen pois.\nMutta hän meni heidän perästään pieneen saliin, istuutui heidän\nseuraansa eikä näyttänyt ollenkaan haluavan väistyä. Minna tukahutti\nhaukotuksiaan ja antoi äidilleen merkkejä. Christophe ei niitä\nhuomannut, sillä hän oli onnesta juopunut ja luuli, että toiset olivat\nsellaisia kuin hänkin: Minna näet heitti yhä häneen veitikkamaisia\nsilmäyksiä, kuten hänen tapansa aina oli; ja sitäpaitsi ei Christophe\ntiennyt, kuinka nousta ja hyvästellä, kun oli kerran tullut sinne\nistuutuneeksi. Hän olisi varmaankin jäänyt sinne koko yöksi, ellei\nrouva von Kerich olisi itse häntä hyvästellyt, auttaen hänet\nystävällisen huolettomasti pääsemään pois.\n\nHän lähti, vieden sielussaan rouva von Kerichin ruskeain silmäin\nhyväilevän hohteen ja Minnan sinisten silmäin loisteen; hän tunsi vielä\nkädessään heidän sormiensa hienon kosketuksen, käsien, jotka olivat\nherkät ja suloiset kuin kukat; ja häntä ympäröi ylhäinen tuoksu, jota\nhän ei ollut vielä koskaan ennen kokenut ja joka huumasi häntä niin,\nettä melkein pyörrytti.\n\n\n\n\nHän palasi tuohon taloon kahden päivän päästä antamaan Minnalle\npianotunteja, kuten oli sovittu. Siitä alkaen kävi hän sitten siellä\nkaksi kertaa viikossa; ja usein meni hän sinne uudestaan myöskin\nillalla, soittelemaan ja pakinoimaan. Rouva von Kerich näki hänet\nmielellään vieraana. Hän oli älykäs ja hyväsydäminen nainen. Hän oli\nkolmenkymmenen viiden vuoden ikäinen, kun hän kadotti miehensä; ja\nvaikka hän oli silloin sekä ruumiiltaan että sielultaan nuori, oli hän\nvetäytynyt ilman kaipausta syrjään maailmasta, jossa hänellä oli ollut\nnaimisiin mentyään tärkeäkin osansa. Ehkäpä hän erosi siitä sitäkin\nhelpommin, kun hän oli siellä jo perin pohjin huvitellut ja ajatteli\nterveesti, ettei voi enää saada sellaista, jonka on jo saanut. Herra\nvon Kerichin muisto eli hänen mielessään aina jälkeenkin päin, vaikkei\nhän ollut koskaan, koko avioliiton aikana tuntenut miestään kohtaan\nmitään rakkauden tapaista; hänelle riitti hyvä ystävyys; hän oli\nintohimoton, ja hänen sydämensä pelkästään hyvä.\n\nNyt omistausi hän täydellisesti tyttärensä kasvatukselle; mutta sama\nkohtuullisuus, joka oli hänelle ominainen rakkaudessa, hillitsi\ntässäkin tehtävässä äidillisyyttä, tuota tunnetta, joka on eräissä\nnaisissa usein aivan sairaaloisen kiihtynyt, jos nimittäin lapsi on\nainoa olento, joka voi tyydyttää heidän kiihkeää kaipuutaan rakastaa\nja olla rakastettu. Hän rakasti suuresti Minnaa, mutta arvosteli häntä\nselkeästi, eikä salannut hänen vikojaan, enempää kuin hän kuvitteli\nitsestäänkään liikaa hyvää. Koska hän oli sekä viisas että älykäs, oli\nhänellä erehtymätön taito huomata ensi silmäyksellä kunkin ihmisen\nheikko ja naurettava puoli; ja se oli hänelle suuri huvitus, jossa ei\nollut häijyyden rahtuakaan; sillä hän oli yhtä hyväntahtoinen kuin\nilveileväkin, ja huvitellessaan ihmisillä hän auttoi mielellään heitä.\n\nPikku Christophe tarjosi hänen hyvyydelleen ja arvostelevalle\npuolelleen erinomaisen kokeilualan. Pikkukaupungissa olon ensimäisinä\naikoina, jolloin rouvan täytyi suruvuotensa tähden pysyä syrjässä\nseuraelämästä, oli Christophe hänelle ajanrattona. Ensinnäkin\nmusikaalisilla lahjoillaan. Rouva von Kerich rakasti musiikkia, vaikkei\nhän sanan täydellisessä merkityksessä ollut musikaalinen; musiikki\ntuotti hänelle fyysillistä ja henkistä hyvinvointia ja vaivutti hänen\najatuksensa mukavasti mieluisan alakuloisuuden tilaan. Hän istui\ntakkavalkean ääressä, -- Christophe soitti, -- käsityö kädessä,\nja hymyili raukeasti; hän tunsi sanatonta nautintoa seuratessaan\nChristophen sormien alinomaista liikuntaa ja omien unelmiensa\nepämääräisiä värähdyksiä, antautuessaan surullisiin tai suloisiin\nmuistelmiinsa.\n\nMutta vielä enemmän kuin musiikki kiinnitti hänen mieltään itse\nsoittaja. Hän oli kyllin älykäs huomatakseen Christophen harvinaiset\nlahjat, vaikkei hän ollutkaan pystyvä käsittämään hänen todellista\nnerokkuuttaan. Häntä huvitti uteliaisuudestakin vaalia tuon mystillisen\nliekin syttymistä, jonka hän näki Christophessa tuikahtelevan. Hän\nnäki pian, miten suuret hänen siveelliset avunsa olivat; hänen\nsuoruutensa ja uljuutensa, koko tuo stoalaisuus, joka on lapsessa\nniin liikuttava nähdä. Ja kuitenkin tarkasteli hän Christophea\nteräväin ja ivallisten silmäinsä tarkkanäköisyyden kannalta. Hän\nhuvitteli itseään hänen kömpelyydellään, hänen rumuudellaan, hänen\npienillä naurettavuuksillaan; hän ei ottanut häntä täysin vakavalta\nkannalta, -- hän ei ottanut yleensä vakavalta kannalta paljon mitään.\n-- Christophen hassunkuriset puuskapäisyydet, hänen kiivautensa ja\noikullinen luonteensa saivat rouva von Kerichin muuten uskomaan, ettei\nhänen älynsä ollut aivan tasapainossa; hän näki Christophessa vaan\nerään uuden näytteen Kraffteja, jotka olivat kunnon miehiä ja hyviä\nsoittoniekkoja, mutta kuitenkin hieman päästä vialla.\n\nTuota hienoa ivallisuutta ei Christophe huomannut; hän tunsi ainoastaan\nrouva von Kerichin hyvyyden. Hän oli niin vähän siihen tottunut, että\nhänelle oltiin hyviä! Vaikka hänen jokapäiväinen tehtävänsä linnassa\nsaattoi hänet hienon väen yhteyteen, oli Christophe-parka yhä vielä\npikku metsäläinen, joka ei ollut saanut opetusta eikä sivistystä. Hovin\nitsekkyys ei välittänyt hänestä sen enempää kuin että käytti hyväkseen\nhänen lahjojaan, koettamatta puolestaan mitenkään olla hänelle\nhyödyksi. Hän tuli linnaan, istuutui pianon ääreen, soitti ja meni\nmatkaansa, kenenkään huolimatta nähdä vaivaa puhella hänen kanssaan,\npaitsi ehkä heittääkseen hänelle jonkin kuluneen ja jokapäiväisen\nkohteliaisuuden. Isoisän kuoleman jälkeen ei kukaan kotona tai\nkaupungilla ollut ajatellutkaan auttaa häntä hankkimaan tietoja,\nkäyttäytymään elämässä, tulemaan mieheksi. Hän kärsi itse katkerasti\ntietämättömyydestään ja kömpelöistä tavoistaan. Hän ahersi veren ja\nhien voimalla kasvattaakseen itseään itse; mutta se ei onnistunut.\nHänellä ei ollut kirjoja, ei seuraa, ei esimerkkiä, ei kerrassaan\nmitään. Hänen olisi pitänyt tunnustaa hätänsä jollekin ystävälle, mutta\nhän ei voinut sitä tehdä. Edes Otollekaan ei hän ollut uskaltanut\nripittää itseään siinä suhteessa, sillä kun Otto kuuli ensimäiset\nsanat, jotka Christophe tohti siitä hänelle hiiskua, sai hän kohta\nhalveksivan ylemmyyden sävyn, joka poltti Christophea kuin tulinen\nrauta.\n\nJa nyt hävisivät rouva von Kerichin seurassa kaikki tuollaiset\nvaikeudet. Hänen ei tarvinnut mitään edes sanoa, -- se olisi käynyt\nliian ankarasti ylpeän Christophen kunnialle, -- vaan rouva von\nKerich näytti itsestään hänelle, lempeällä tavalla, mitä Christophen\nei pitänyt tehdä, ilmoitti, mitä hänen piti tehdä, antoi hänelle\nneuvoja, kuinka hänen piti pukeutua, syödä, kävellä, puhella, ei\nsallinut pujahtaa ohitse ainoaakaan hänen totuttua heikkouttaan,\nmitä tuli hyviin tapoihin ja makuun puheissa ja käytöksessä. Ja\nChristophen oli mahdoton loukkaantua, niin hellä oli oikaisijan käsi\nja varoi loukkaamasta lapsen arkaa itserakkautta. Rouva von Kerich\nkasvatti Christophea myöskin kirjallisesti, antamatta oppilaan\nsitä edes huomata; hän ei näyttänyt koskaan kummastuvan hänen\ntavatonta tietämättömyyttään; mutta hän ei lyönyt laimin ainoaakaan\ntilaisuutta, jolloin voi oikaista hänen erehdyksiään, yksinkertaisesti\nja rauhallisesti, aivan kuin olisi ollut varsin luonnollista, että\nChristophe oli erehdyksessä. Hän ei kiduttanut häntä saivartelevilla\nläksyillä, vaan keksi sellaisen keinon, että antoi Minnan ja hänen\nlukea illan ratoksi vuorotellen ääneen jonkin kauniin kohdan historiaa\ntahi saksalaisia tai ulkomaalaisia runoilijoita. Hän kohteli\nChristophea aivan kuin kodissaan kasvatettua lasta, kuitenkin hieman\nalentuvasti ja suojelevasti; seikka, jota Christophe ei huomannut.\nHän piti huolta yksinpä Christophen puvustakin, hän hankki hänelle\njotain kuosikkaampaa, hän neuloi hänelle villaisen kaulusliinan, hän\nlahjoitti hänelle pieniä toilettiesineitä; ja kaiken sen teki hän niin\nhienotunteisesti, etteivät lahjat ja huolenpito saaneet Christophea\nkoskaan hämille. Lyhyesti sanoen: hän antoi Christophelle kaikkea\ntuollaista pientä apua ja melkein äidillistä huolenpitoa, jota jokainen\nhyvä nainen suo vaistomaisesti jokaiselle lapselle, joka joutuu hänen\nkanssaan tekemisiin tai turvautuu häneen, tuntematta silti suojattia\nkohtaan mitään syvempää tunnetta. Mutta Christophe luuli, että\nmoinen hellyys kohdistui nimenomaan juuri häneen, ja niinpä hän oli\nylenpalttisen kiitollinen; joskus purkausi se tunne ilmi intohimoisina\npuuskina, jotka olivat rouva von Kerichistä hiukan naurettavia, mutta\nhuvittivat häntä siitä huolimatta.\n\nMinnan ja Christophen välit olivat aivan toiset. Kun Christophe\nnäki hänet uudestaan, ensimäisellä musiikkitunnilla, vielä aivan\nhuumautuneena eilisistä muistoista ja tytön hyväilevistä silmäyksistä,\nniin oli hän kovin kummastunut, kun huomasi nyt hänessä henkilön, joka\nei ollut missään suhteessa samanlainen kuin muutama tunti aikaisemmin\nnähty. Minna tuskin huoli katsoakaan häneen, hän ei kuunnellut, mitä\nChristophe sanoi; ja kun hän kohotti silmänsä Christopheen, näki poika\nniissä niin jäätävän kylmyyden, että hän aivan tyrmistyi. Christophe\nvaivasi kauan aivojaan miettien, miten hän oli mahtanut neiti von\nKerichiä loukata. Hän ei ollut loukannut häntä millään tavalla;\nMinnan tunteet eivät olleet häntä kohtaan sinä päivänä sen kylmemmät\ntai suosiollisemmat kuin eilenkään; tänään niinkuin eilenkin oli\nMinna häntä kohtaan välinpitämätön. Jos hän oli edellisellä kerralla\ntuhlannut hänelle hiukan hymyjä hänen vieraaksi tullessaan, johtui\nse vain nuoren tyttösen vaistomaisesta kiemailunhalusta, tarpeesta\nhuvitella koettamalla silmiensä voimaa ensimäiseen esineeseen, mikä\neteen sattuu, olipa se vaikka koira hattu päässä. Seuraavana päivänä\nei tuo liian helppo voitto huvittanut häntä enää laisinkaan. Minna oli\ntarkastanut tyystin Christophea; ja hän oli päässyt siihen tulokseen,\nettä hän oli ruma ja köyhä ja huonosti kasvatettu poika, joka soitti\nhyvin pianoa, mutta piteli haarukkaa ruokapöydässä kauhean kömpelösti\ntalonpoikaisessa kädessään ja söi kalaa veitsellä. Christophe oli siis\nhänestä hyvin vähän mieltäkiinnittävä. Hän tahtoi kyllä ottaa häneltä\npianotunteja; ja hän tahtoi myöskin hänen kanssaan huvitella, koska\nhänellä ei tätä nykyä ollut muitakaan tovereita ja koska hänelle yhä\nvielä, vaikka hän ei enää ollutkaan olevinaan mikään lapsi, nousi\nsilloin tällöin päähän hurja halu leikkiä, tuhlata liikaa iloisuuttaan,\ninto, jota kiihdytti lisäksi tavattomasti nykyinen suruvuoden kielto,\nsamoin kuin hänen äidissäänkin. Mutta Christophea ei hän ajatellut sen\nenempää kuin jotakin lauhkeata kotieläintä; ja jos hän joskus vieläkin\nyhtäkkiä, kesken kaikkein kylmintä tuultaan, sattui luomaan häneen\nsoman silmäyksen, teki hän sen vain hajamielisyydessään ja siksi,\nettä hän ajatteli jotain muuta, -- tai hyvin yksinkertaisesti siitä\nsyystä, ettei hän tahtonut aivan kokonaan unohtaa sitä tottumustaan.\nChristophen sydän vavahti onnesta, kun Minna katsahti häneen niin.\nJa kuitenkin tyttö sitä tuskin huomasikaan: hän mietti vain omia\nhaaveitaan. Tuo tyttönen oli iässä, jolloin ihminen hemmoittelee\naistejaan miellyttävillä ja imartelevilla unelmilla. Hän ajatteli\nalinomaa rakkautta, pohti sitä niin mielenkiintoisesti ja uteliaasti,\nettei moinen ajatus ollut viatonta enää muun vuoksi kuin siksi, että\nhän oli niissä asioissa aivan tietämätön ja yksinkertainen. Muuten\nhän ei, hyvin kasvatettuna vallasnaisena, kuvitellut rakkautta muuna\nkuin avioliittona. Hänen miesihanteensa ei ollut läheskään vielä\nvakaantunut. Milloin haaveksi hän mennä naimisiin jonkun luutnantin\nkanssa, milloin uneksi hän jotakin runoniekkaa, sellaista ylevää ja\ntäysin soveliasta lajia kuten esimerkiksi Schiller. Yksi suunnitelma\nhävitti toisen; ja viimeksi tullut otettiin vastaan aina yhtä hartaasti\nja yhtä suurella vakuutuksella kuin edellinenkin. Ja lopuksi olivat\nkaikki haaveet valmiit syrjäytettäviksi edullisen todellisuuden\ntarjoutuessa. Sillä onpa omituista nähdä, miten helposti nuoret,\nromantiset tytöt tavallisesti luopuvat ihanteistaan, kun heidän eteensä\nilmaantuu vähän ihanteen mukainen, mutta sitä varmempi tilaisuus.\n\nKaiken kaikkiaan oli hempeätunteinen Minna sangen rauhallinen ja kylmä\nluonne, niin vähän kuin hän sitä itse aavistikin. Ylimyksellisestä\nnimestään ja sen aatelisesta von-lisäkkeestä huolimatta oli hän pieni,\nsaksalainen rouva-sielu, niin, jo keskellä nuoruutensa kauneinta\nkevättä.\n\n\n\n\nChristophe ei tietysti voinut ymmärtää naissydämen monimutkaista\nkoneistoa, -- monimutkaisempaa näennäisesti kuin todellisuudessa. Hän\nhölmistyi usein kunnon ystävättäriensä käytöksestä; mutta hän oli\nniin onnellinen saadessaan heistä pitää, että hän mielellään sulki\nsilmänsä kaikelta sellaiselta heissä, joka teki hänet rauhattomaksi tai\nsurulliseksi, voidakseen uskoa, että häntä rakastettiin yhtä paljon\nkuin hän heitä rakasti. Yksi ainoa sana tai katse sai hänet hurmauksen\nvaltaan. Hän oli moisesta usein niin järkytetty, että puhkesi kyyneliin.\n\nKun hän istui pöydän ääressä, rauhallisessa, pienessä salissa, jonkun\naskeleen päässä rouva von Kerichistä, joka ompeli lampun valossa...\n-- (Minna luki ääneen toisella puolen pöytää; he eivät puhelleet;\npuoliavoimesta puutarhaovesta näkyi hiekkakäytävä kuutamossa kiiltäen;\npuitten latvat suhisivat ulkona hiljaa...) -- silloin tunsi hän\nyhtäkkiä sellaisen onnen paisuttavan sydäntään, että hän ryntäsi\nilman näkyvää syytä ylös tuoliltaan, heittäytyi rouva von Kerichin\njalkain juureen, tarttui hänen käteensä, jossa saattoi olla neulakin,\nja suuteli sitä suutelemistaan ja painoi sen nyyhkytellen huulilleen,\nposkiaan tai silmiään vasten. Minna kohotti katseensa kirjasta,\nnykähytti välinpitämättömästi olkapäitään ja nyrpisti hiukan suutaan.\nRouva von Kerich katseli hymyillen isoa poikaa, joka pyöriskeli hänen\njaloissaan, taputteli hänen päätänsä vapaana olevalla kädellään ja\nvirkkoi kauniilla äänellään, ystävällisesti ja hiukan ivaavasti:\n\n-- No mitä nyt, suuri tyhmyrini, mikä teillä nyt on?\n\nOi, tuon äänen suloutta, oi, tätä rauhaa, tätä hiljaisuutta, tätä\nhienostunutta ilmapiiriä, jossa ei tarvinnut kärsiä huutoja, ei\ntuuppimisia, ei raakuutta; tätä keidasta keskellä katkeraa elämää,\nlumottua maailmaa, joka aukesi Christophelle jumalaisia runoilijoita\nluettaessa, -- sankarihohdetta, joka kultasi heijastuksellaan kaikki\nesineet ja olennot! Goethe, Schiller, Shakespeare, voiman, tuskan ja\nrakkauden ehtymättömät virrat!...\n\nMinna luki kumartuneena kirjan puoleen, hiukan jännityksestä hohtavin\nkasvoin, raikkaalla äänellä, joka oli hiukan teeskennellyn sipattava\nja koetti kohota itsetietoisen mahtavaksi lausuessa sotasankarien ja\nkuninkaitten nimiä. Joskus otti rouva von Kerich itse kirjan käteensä;\nhän antoi silloin traagillisille tapahtumille koko olentonsa älykkään\nja hellän sulon; mutta enimmäkseen hän vaan kuunteli, kenottaen\nmukavasti nojatuolissaan, iankaikkinen käsityö helmassa; hän hymyili\nomille ajatuksilleen; -- sillä hän löysi aina itsensä kaikkien\nrunoelmain pohjalla.\n\nMyöskin Christophe oli koettanut lukea ääneen, mutta siitä yrityksestä\ntäytyi hänen luopua: hän katkoi lauselmat pilalle, sekautui sanoissa,\nhyppäsi yli välimerkkien, ei näyttänyt ymmärtävän mitään, ja heltyi\nniin, että hänen täytyi keskeyttää pateettisissa paikoissa, koska hän\ntunsi kyynelten tulevan silmiinsä. Silloin heitti hän suutuksissaan\nkirjan käsistään pöydälle; ja hänen ystävättärensä nauroivat hänelle\nniin, että raikui... Kuinka hän heitä rakasti! Alinomaa kuljetti hän\nheidän kuvaansa sielussaan, ja heidän muotonsa yhtyi Shakespearen ja\nGoethen runoelmain henkilöihin. Hän tuskin eroitti niitä toisistaan.\nJokin runoilijain kaunis ajatus, joka varisti hänen olemustaan\nintohimoisesti, sen juuriin saakka, ei eronnut sittemmin, vanhempana\nhänen sitä kuullessaan niistä rakkaista huulista, joiden hän oli\nkuullut lausuvan sen ensi kertaa. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin\nei hän saattanut lukea tai nähdä näyteltävän Egmontia tai Romeota\ntuntematta eräiden niiden säkeiden kajahtaessa sielunsa pohjalta\nnousevan muiston juuri näistä kertomistamme ajoista, näiden iltojen\nonnen haaveista; ei, jälleen hän näki silloin edessään rouva von\nKerichin ja Minnan rakkaat kasvot.\n\nChristophe katseli niitä kasvoja tuntikausia, silloin, kun he lukivat,\n-- katseli niitä öisinkin, unelmoidessaan valveillaan vuoteessaan,\nsilmät auki, -- päivin haaveksien orkesterissa nuottitelineittensä\nääressä, soittaen konemaisesti, silmät puoliummessa. Hän jumaloi heitä\nkumpaakin puhtain tuntein; ja kun hän ei tuntenut rakkautta, niin hän\nluuli nyt olevansa rakastunut. Mutta hän ei oikein tiennyt, kumpaanko,\näitiin vai tyttäreen. Hän tutki itseään vakavasti, mutta ei voinut\nratkaista, kumpaisen valita. Kuitenkin näytti hänestä välttämättömältä\nkaikin mokomin päättää, ja hän oli lopulta taipuisampi hyväksymään\nrouva von Kerichin. Ja kas vaan, heti, kun hän oli sen päätöksen\ntehnyt, hän huomasi, että hän rakastikin juuri häntä. Hän rakasti hänen\nälykkäitä silmiään, hänen puoliavoimen suunsa hajamielistä hymyä,\nhänen vielä nuorekkaan tasaista otsaansa, hänen hienoa ja pehmeää\ntukkaansa, jossa oli jakaus toisella ohimolla, hänen verhottua ääntään,\nhänen pikku ryiskelyään, hänen äidillisiä käsiään, hienostuneita\nliikkeitään, ja hänen tuntematonta sieluaan. Hän värisi autuudesta,\nkun hän istui hänen vieressään ja rouva von Kerich selitti hänelle\nystävällisesti jotain luettavaa kohtaa, jota hän ei ymmärtänyt: rouva\nvon Kerich nojasi kättään Christophen olkapäähän; Christophe tunsi\nhänen sormiensa lämmön, hänen hengityksensä poskillaan, hänen ruumiinsa\nsuloisen tuoksun; hän kuunteli hurmauksen vallassa, eikä ymmärtänyt\nselityksistä mitään. Opettaja huomasi sen, hän käski Christophea\ntoistamaan, mitä oli hänelle sanonut: Christophe oli vaiti; rouva von\nKerich oli suuttuvinaan, hän painoi Christophen nenän kirjaan ja sanoi,\nettei Christophesta tule koskaan muuta kuin pikku aasi. Siihen vastasi\nChristophe, että se on hänestä yhdentekevää, jos hän vain saa olla\n_hänen_ pikku aasinsa, jos hän ei vain karkoita aasia luotansa pois.\nRouva von Kerich oli epäröivinään, suostuako anomukseen; mutta viimein\nhän sanoi, että vaikka Christophe olikin paha, pieni aasi, sangen tyhmä\naasi, niin ehkäpä hän hänet kuitenkin pitää, -- ehkäpä hän rakastaakin\naasia, -- vaikkei hänestä tosiaan ole mihinkään; sillä ehdolla vain,\nettä hän on heti _kiltti_. Sitten he nauroivat molemmat, ja Christophe\nkylpi autuudessa.\n\n\n\n\nKun Christophe oli huomannut, että hän rakasti rouva von Kerichiä,\nvieroittui hän vähitellen Minnasta. Häntä alkoi tytön kylmyys\närsyttää; ja kun hän näki hänet alinomaa ja tuli siten rohkeammaksi\nja viimein uskalsi esiintyä vapaan luonteensa mukaisesti, niin ei\nhän salannutkaan Minnalta tyytymättömyyttään. Minna pisteli häntä\nmielellään, ja Christophe antoi tuimia vastauksia. He kiusoittelivat\ntoisiaan alinomaa, ja rouva von Kerich nauroi vaan heille. Christophe,\njoka ei päässyt yläkynteen näissä sanakahakoissa, lähti talosta usein\nniin vimmoissaan, että luuli oikein vihaavansa Minnaa; ja hän kuvitteli\nitselleen palaavansa hänen lähelleen takaisin ainoastaan rouva von\nKerichin tähden.\n\nChristophe opetti Minnalle yhä edelleen pianonsoittoa. Kaksi kertaa\nviikossa, kello yhdeksästä kymmeneen aamulla, hän piti huolta tytön\nskaalaharjoituksista. Huone, jossa he silloin oleskelivat, oli Minnan\n_studio_. Omituinen työhuone; se kuvasi huvittavan uskollisesti tuon\npikku naisen aivojen hullunkurista sekamelskaa.\n\nPöydällä oli pieniä veistoskuvia, jotka esittivät soittavia kissoja,\n-- kokonainen orkesteri, yksi käyttelemässä viulua, toinen selloa;\nja pieni taskupeili, toiletti-esineitä ja kirjoitusneuvot, kaikki\nerinomaisessa järjestyksessä. Hyllyllä oli mikroskoopisen pieniä\nsuurten säveltäjäin rintakuvia: Beethoven rypistetyin kulmin, Wagner\nbaretti päässä, -- sekä Belvederen Apollo. Uunin reunalla, sammakon\nvieressä, joka poltti kaislapiippua, lepäsi paperinen viuhka, johon\noli maalattu Bayreuthin teatteri. Kirjahyllyllä kirjoja kahdessa\nrivissä, sellaisia kuin: Lübke, Mommsen, Schiller, _Sans famille_,\nJules Verne, Montaigne. Seinillä suurina valokuvina sikstiniläinen\nmadonna ja Herkomerin tauluja: ne olivat reunustetut sinisillä ja\nvihreillä nauhoilla. Oli siellä myöskin näköala eräästä sveitsiläisestä\nhotellista, kehyksissä, jotka oli tehty hopeoiduista takiaisista;\nja huoneen joka nurkassa mahdoton määrä upseerien, tenorilaulajien\nja ystävättärien valokuvia, -- kaikissa omistuskirjoitus, melkein\nkaikissa jokin runo tai ainakin jokin sellainen, jota Saksassa sanotaan\nrunoksi. Keskellä huonetta komeili marmorijalustalla partaisen\nBrahmsin rintakuva; ja pianon yläpuolella heilui nuoran päässä pieniä\nplyyssiapinoita ja kotiljonkimuistoja.\n\nMinna tuli tunnille aina liian myöhään, silmät yhä pöhöttyneinä unesta\nja happamen näköisenä; hän tuskin ojensi kättään Christophelle,\nsanoi vain välinpitämättömästi hyvää päivää, asettui pianon ääreen\nvaiti, jäykkänä ja arvokkaana. Kun hän oli yksin, soitti hän halusta\nloppumattomia skaaloja; sillä se salli hänen miellyttävästi pidentää\npuolihorrosmaista tilaansa ja kauniita haaveitaan. Mutta Christophe\npakotti hänet nyt kohdistamaan huomionsa vaikeampiin harjoituksiin;\nja kostaakseen Minna soitti joskus ne tahallaan niin huonosti kuin\nsuinkin mahdollista. Hänellä oli melkoisen hyvä korva, mutta hän ei\npitänyt musiikista, -- kuten monienkin saksatarten on laita. Mutta\nniinkuin muutkin heistä luuli hän, että hänen velvollisuutensa oli\nrakastaa sitä; ja hän otti siis tuntinsa melkoisen tunnontarkasti,\npaitsi joinakuina pirullisen ilkeyden hetkinä, jolloin hän tahtoi\nkiusata opettajaansa. Ja vielä enemmän raivostutti Minna jäätävällä\nvälinpitämättömyydellään, jollainen hän ahkeroidessaankin oli. Pahinta\noli, että Minna kuvitteli velvollisuudekseen olla jossakin paljon\npuhuvassa paikassa sielukas: hän tuli silloin sentimentaaliksi, eikä\ntuntenut sisässään kerrassaan mitään.\n\nPikku Christophe hänen vieressään ei ollut liioin kohtelias. Hän ei\nkehuskellut Minnaa koskaan: päin vastoin. Minna oli siitä äkeissään\nhänelle eikä jättänyt vastaamatta ainoaankaan opettajan huomautukseen.\nHän intti vääräksi, mitä Christophe sanoikin, ja kun hän erehtyi,\nniin hän väitti kiven kovaan soittaneensa nuottien mukaan. Christophe\nsuuttui ja he menivät epäkohteliaisuuksiin ja loukkauksiin.\n\nVaikka Minna katseli muka vain koskettimiin, niin hän seurasi\nsyrjäsilmällä kuitenkin Christophea ja nautti hänen raivostaan. Ikävän\nhommansa huviksi hän keksi kaikenlaisia pieniä, joutavia kujeita,\njoiden tarkoituksena oli saada tunti keskeytetyksi ja Christophe\npilalle hermostuneeksi. Minna oli silloin saavinaan jotain väärään\nkurkkuunsa, että häntä olisi säälitty, hänelle tuli yskänpuuska, tai\njotain tärkeää sanottavaa kamarineitsyelle. Christophe tiesi, että se\noli pelkkää juonittelua; ja Minna tiesi Christophen tietävän, että se\noli juonittelua. Ja se huvitti tyttöä suuresti; sillä Christophe ei\nvoinut sanoa hänelle suoraan, mitä hän moisesta ajatteli.\n\nEräänä päivänä, kun hän jälleen huvitteli tällä tavoin ja ryiskeli muka\nnääntymäisillään, nokka kätkettynä nenäliinaan, aivan kuin hän olisi\nollut siihen paikkaan tukehtua, mutta vilkuen kuitenkin salavihkaa\nvimmasta kiehuvaan Christopheen, sai hän päähänpiston pudottaa\nlattialle nenäliinansa ja pakottaa Christophea ottamaan sen ylös\nmaasta. Christophe totteli niin epäkohteliaasti kuin mahdollista. Minna\npalkitsi häntä lausumalla: \"Kiitos!\", mutta niin ylhäisnaisen tapaan,\nettä Christophe oli haljeta raivosta.\n\nTämä leikki oli Minnasta liian hauskaa hänen voidakseen olla sitä\nuudistamatta. Ja seuraavana päivänä hän yritti sitä taas. Christophe ei\nhievahtanutkaan: hänen sappensa kiehui. Minna odotti tuokion, sitten\nhän sanoi närkästyneellä äänellä:\n\n-- Oletteko hyvä ja otatte nenäliinani maasta? Christophe ei sitä enää\nsietänyt.\n\n-- Minä en ole teidän pikenttinne! huusi hän karkeasti. Nostakaa itse\nnenäliinanne!\n\nMinna joutui aivan suunniltaan. Hän ponnahti rajusti ylös tuoliltaan,\njoka kaatui:\n\n-- Oh, tämä on jo liikaa, sanoi hän ja rämäytti raivoissaan\nkoskettimia; ja ryntäsi vimmastuneena ulos.\n\nChristophe odotti häntä. Minna ei tullut takaisin. Christophe häpesi\nkäytöstään: hän tunsi olleensa kuin mikä jätkä. Mutta hän ei ollut enää\njaksanut, Minna piti häntä selvästi pilkkanaan tuolla alinomaisella\nvastaan vääntämisellään. Christophe pelkäsi, että Minna valittaisi\näidilleen ja että hänen ja rouva von Kerichin välit kylmenisivät\nainaiseksi. Christophe ei tiennyt, mitä tehdä; sillä jos hän katuikin\ntöykeyttään, niin millään ehdolla maailmassa hän ei olisi kuitenkaan\npyytänyt anteeksi.\n\nHän tuli seuraavana päivänä takaisin, vaikka hän ajatteli, ettei Minna\nhuolisi enää tunteja. Mutta Minna, joka oli liian ylpeä kannellakseen,\nMinna, jonka omatunto ei ollut aivan puhdas, tuli kuitenkin tunnilleen,\nmutta antoi nyt Christophen odottaa vielä viisi minuuttia kauemmin\nkuin tavallisesti. Ja hän meni ja asettui pianon ääreen ja istui\nsiinä jäykkänä, kääntämättä päätään ja lausumatta sanaakaan, aivan\nkuin Christophea ei olisi ollut olemassa. Hän otti kuitenkin tämän\ntuntinsa ja kaikki muutkin sovitut tunnit, sillä hän tiesi hyvin, että\nChristophe oli etevä opettaja, ja että hänen täytyi oppia soittamaan\nkunnollisesti pianoa, jos hän aikoi käydä siitä, mitä hän luuli\nolevansa: -- jalosyntyinen, täydellisen kasvatuksen saanut neiti.\n\nMutta kuinka se hänestä oli ikävää! Kuinka se heistä molemmista oli\nikävää!\n\n\n\n\nEräänä sumuisena maaliskuun aamuna, jolloin pienet lumihiutaleet\nleijuivat kuin untuvat harmaassa ilmassa, olivat he kahden _studiossa_.\nPäivä oli tuskin vielä valjennut. Minna puolusti kuten tavallisesti\nlyömäänsä väärää ääntä ja väitti, että \"niinhän oli nuoteissa\". Vaikka\nChristophe tiesi hyvin, että tyttö lipakoi, kumartui hän katselemaan\nnuottivihkoa, nähdäkseen kysymyksessä olevan kohdan lähempää. Minna\npiti kättään nuottitelineillä eikä siirtänyt sitä pois. Christophen\nsuu joutui aivan lähelle tuota kättä. Christophe koetti lukea, mutta\nse ei onnistunut: hän katseli jotain muuta, -- jotain hentoa ja hienoa\nja läpikuultavaa, niinkuin kukkasen terälehdet. Yhtäkkiä, -- hän ei\ntiennyt, mikä hänen päähänsä pisti, hän painoi kiihkeästi huulensa\ntuohon pieneen käteen.\n\nHe tyrmistyivät molemmat yhtä paljon. Christophe kavahti takaperin,\nMinna veti kätensä pois -- he punastuivat molemmat. He eivät virkkaneet\nsanaakaan, he eivät katsoneet toisiinsa. Lyhyen ja nolon vaitiolon\njälkeen ryhtyi Minna uudestaan soittamaan; hän oli järkyksissään: hänen\npovensa kohoili hiljaa, aivan kuin hänellä olisi ollut hengenahdistus;\nhän löi yhden väärän nuotin toisensa jälkeen. Christophe ei huomannut\nsitä: hän oli vielä enemmän tyrmistynyt kuin Minna; hänen ohimosuonensa\njyskyttivät; hän ei kuullut mitään, ei tiennyt, mitä Minna soitti, ja\nsaadakseen vaikenemisen loppumaan teki hän käheällä äänellä joitakin\nhuomautuksia ristiin rastiin. Hän luuli olevansa Minnaan nähden\nlopullisesti tuhon oma. Hän oli aivan murtunut teostaan, hän tuomitsi\nsen järjettömäksi ja moukkamaiseksi. Kun tunti loppui, lähti hän\nMinnan luota katsomatta häneen ja hyvästelemättä. Mutta Minna ei ollut\nhänelle ollenkaan vihainen. Hän ei enää ajatellut, että Christophe oli\nhuonosti kasvatettu; ja se että hän teki äsken soittaessaan niin paljon\nvirheitä, johtui siitä, ettei hän koko aikana voinut olla katselematta\nsalaa Christopheen, kummastuneen uteliaana ja, -- nyt ensi kertaa, --\nsuopeasti.\n\nKun Minna jäi yksin, ei hän lähtenyt äitinsä luokse niinkuin muina\npäivinä, vaan sulkeutui kamariinsa ja alkoi aprikoida tätä merkillistä\ntapausta. Hän istui kyynärpää pöytää vasten kuvastimensa edessä.\nHänen silmänsä näyttivät hänestä lempeiltä ja loistavilta. Hän puri\nhiljaa huuliaan, koettaen palauttaa kaikki muistiinsa. Ja katsellen\nmielihyvällä pieniä, sieviä kasvojaan, eli hän jälleen koko äskeisen\nkohtauksen, ja punastui ja hymyili. Ruokapöydässä hän oli vilkas ja\niloinen. Sitten hän ei tahtonut lähteä kävelemään, vaan jäi saliin\nsuurimmaksi osaksi iltapäivää; hänellä oli ompelus käsissä, mutta hän\nei tehnyt kymmentäkään pistosta, jotka eivät menneet vinoon; mutta\nmitä se haittasi! Siellä yhdessä kolkassa huonetta ja selin äitiinsä\nhän hymyili; tai halutti häntä yhtäkkiä oikaista vartaloaan, ja hän\nalkoi hypellä pitkin permantoa laulaen täyttä suuta. Rouva von Kerich\noikein säikähti ja sanoi, että hän oli hassu. Minna heittäytyi hänen\nkaulaansa, kiemurrellen naurusta ja syleili äitiään niin, että oli\nhänet kuristaa.\n\nSinä iltana meni kauan ennenkuin hän asettui nukkumaan kamariinsa\nmentyään. Hän katseli yhä itseään kuvastimesta, koetteli muistella\näskeistä asiaa, eikä ajatellut mitään, siksi, että hän oli koko\npäivän ajatellut samaa asiaa. Hän riisuutui hitaasti; vähän väliä\nhän keskeytti sen toimensa, istuutui sänkyyn, koettaen palauttaa\nmieleensä kuvaa Christophesta: hänelle ilmestyi silloin Christophe\nihannoituna; ja nyt hän ei ollut Minnasta laisinkaan hullumpi. Hän\nasettui vuoteeseen ja sammutti kynttilän. Kymmenen minuutin kuluttua\ntuli aamullinen kohtaus yhtäkkiä hänen mieleensä, ja hän purskahti\nnauruun. Äiti nousi hiljaa ylös ja avasi hänen ovensa, luullen, että\nMinna kielloista huolimatta luki vuoteessa. Hän näki Minnan loikovan\naivan rauhassa, silmät avoinna yölampun himmeässä valossa.\n\n-- Mikä sinua niin huvittaa? kysyi rouva von Kerich.\n\n-- Ei mikään, vastasi Minna vakavana.\n\n-- Oletpa sinä miekkonen, kun sinulla on niin hauska omassa seurassasi.\nMutta nyt täytyy sinun jo nukkua.\n\n-- Kyllä äiti, vastasi Minna taipuisasti.\n\nJa hän alkoi puolestaan toruskella:\n\n-- Menehän nyt vaan pois! Mene pois!\n\nKunnes ovi sulkeutui ja hän saattoi rauhassa nauttia unelmistaan. Hän\nvaipui miellyttävään horrokseen. Juuri nukkumaisillaan hätkähti hän\nilosta:\n\n-- Hän rakastaa minua... Miten onnellinen olen! Miten hän on kiltti,\nkun rakastaa minua!... Minä rakastan häntä niin!\n\nMinna halasi pielustansa ja nukahti viimein.\n\n\n\n\nKun lapset seuraavan kerran kohtasivat toisensa, niin Christophe\nhämmästyi, miten rakastettava Minna oli. Minna toivotti hänelle hyvää\nhuomenta ja kysyi häneltä, miten hän voi, hyvin lempeällä äänellä; ja\nhän asettui pianon ääreen kiltin ja vaatimattoman näköisenä; hän oli\nsiivo kuin enkeli. Kaikki koulutytön ilkeät kujeet olivat haihtuneet;\nja hän kuunteli hartaasti Christophen huomautuksia, tunnusti, että\nne olivat oikeita, huudahti itsekin kauhusta, kun teki virheen, ja\nkoetti kaikin mokomin sitä korjata. Christophe ei ymmärtänyt tästä\nmitään. Sangen lyhyessä ajassa Minna edistyi hämmästyttävästi. Hän\nei ainoastaan soittanut paremmin, hän rakasti musiikkia. Niin vähän\nkuin Christophe olikin taipuvainen imarteluun, hänen täytyi nyt Minnaa\nkiitellä. Minna punastui ilosta ja loi Christopheen kiitollisuudesta\nkostean katseen. Hän pukeutui Christophea ajatellen; hän koristi\nitseänsä valitun hienovärisillä nauhoilla; hän soi Christophelle\nhymyjä ja riutuvia silmäyksiä, jotka huolestuttivat Christophea, jotka\nkiihdyttivät häntä, jotka järistivät häntä sielun syvyyteen saakka.\nNyt koetti Minna puolestaan päästä puheisiin; mutta hänen puhuttavansa\nolivat kaikkea muuta kuin lapsellisia: hän puhui vakavasti ja lausui\nsuurten runoilijain ajatuksia tietoviisaalla ja paljon vaativalla\näänellä. Christophe ei vastannut laisinkaan; hänen oli paha olla: tämä\nuusi Minna, jota hän ei tuntenut, kummastutti häntä ja teki hänet\nrauhattomaksi.\n\nMinna katseli aina Christophea. Hän odotti... Mitä?... Tiesikö tyttö\nsitä itsekään?... Hän odotti, että Christophe alkaisi uudestaan... Sitä\nvaroi Christophe tekemästä, sillä hän oli vakuutettu, että oli silloin\nkäyttäytynyt hölmösti; hän ei muuten näyttänyt sitä muistavankaan.\nMinna hermostui siitä; ja eräänä päivänä, kun Christophe istui aivan\nrauhassa, kunnioittavan välimatkan päässä noista vaarallisista pikku\nkynsistä, tuli Minna kärsimättömäksi: niin äkillisellä liikkeellä,\nettei Christophe ennättänyt sitä ajatellakaan, Minna painoi itse pikku\nkätensä Christophen huulille. Christophe tyrmistyi, sitten hän suuttui\nja häpesi. Kuitenkin hän suuteli kättä, ja sangen kiihkeästi. Minnan\nhillitön julkeus harmitti häntä; hän oli vähällä jättää Minnan sinne\nyksinään.\n\nMutta hän ei enää sitä voinut. Hän oli vangittu. Ajatukset kuohuivat\nhänen päässään: ne tuntuivat kaikki vierailta. Niinkuin laakson\npohjasta nousevat usvat ne kohosivat hänen sydämensä syvyydestä. Hän\nhapuili ja kulki miten sattui tuon rakkauden usvan keskellä; ja mitä\nhän yrittikin, hän joutui aina samaan paikkaan, johonkin hämärään ja\nalinomaiseen päähänpiintymään, johonkin outoon ja hirvittävään Himoon,\njoka kiehtoi kuin liekki hyönteistä. Se oli sokeain Luonnon voimien\nrajua esiinkuohahtamista.\n\n\n\n\nHeille tuli nyt odotuksen jakso. He tarkastelivat, kaipasivat\nja pelkäsivät toisiaan. He olivat rauhattomia. Kuitenkin olivat\nhe edelleen joskus vihollisia ja mököttivät toisilleen; mutta\ntuttavallisuus oli nyt heidän väliltään kadonnut: he vaikenivat.\nKummallakin oli hommaa rakennella hiljaisuudessa rakkauttaan.\n\nRakkaudella on merkillisiä taannehtivia vaikutuksia. Samassa, kun\nChristophe huomasi, että hän rakasti Minnaa, huomasi hän myöskin, että\nhän oli rakastanut häntä aina. Kokonaista kolme kuukautta olivat he\nnähneet toisensa joka päivä, Christophen aavistamatta tätä rakkauttaan.\nMutta koska hän tänään häntä rakasti, niin vaadittiin ehdottomasti,\nettä hän oli rakastanut häntä ilmoisen ikänsä.\n\nChristophen oli oikein hyvä olla siksi, että oli vihdoinkin keksinyt,\n_ketä_ hän rakasti. Hän oli rakastanut niin kauan tietämättä ketä!\nHän tunsi nyt ikäänkuin helpoitusta, kuten sairas, jota on kauan\nkiusannut yleinen, epämääräinen ja hermostuttava huono-olo, mutta joka\nhuomaa yhtäkkiä vaivansa tarkistuvan joksikin kiivaaksi kivuksi, joka\nrajoittuu ainoastaan määrättyyn paikkaan. Mikään ei ole väsyttävämpää\nkuin sellainen rakkaus, jolla ei ole määrättyä maalia: se kalvaa ja\nriuduttaa voimia kuin kuume. Intohimo, jonka tuntee, jännittää sielun\npurkautumiskohtaan saakka; se pieksää voimat loppuun, mutta silloin\nainakin tietää, minkä tähden. Se on rajua liikaponnistusta, mutta ei\ntiedotonta raihnastumista. Kaikki on parempaa kuin tyhjyys.\n\nVaikka Minna oli antanut Christophelle täyden syyn uskoa, ettei hän\nollut välinpitämätön häntä kohtaan, niin kiusasi Christophe kuitenkin\nitseään ajatuksella, että Minna halveksi häntä. Koskaan ei heillä tosin\nollut selvää käsitystä toisistaan; mutta milloinkaan ei se käsitys\nollut sekavampi ja väärempi kuin nykyään. Se oli kokoonhaalittuja,\neriskummaisia, yhtä ainoaa jaksoa kuvitelmia, jotka eivät voineet\nsointua yhteen; sillä he heittäysivät toisesta äärimmäisyydestä\ntoiseen; omistivat vuorotellen toisilleen sellaisia vikoja tai\nviehättäviä avuja, joita heillä ei ollut; avuja silloin, kun he olivat\nerillään toisistaan, vikoja, kun he olivat yhdessä. He erehtyivät\nkummassakin tapauksessa yhtä paljon.\n\nHe eivät tienneet itsekään, mitä he tahtoivat. Christophen rakkaus\nilmeni saman hellyyden janon muodossa, joka oli polttanut häntä\nlapsuudesta saakka kiivaana, ehdottomana, vastinetta vaativana;\nhellyyden, jota hän olisi tahtonut saada toiset tuntemaan,\nmielisuosiolla tai väkisin. Joskus sekoittui tähän tyrannilliseen\nkiihkoon, joka vaati häntä uhraamaan täydellisesti itsensä ja\nmuut, ehkä ennen kaikkea muut, -- eräänlaisia karkeita ja hämäriä\nhimonpuuskia, jotka pyörryttivät häntä ja joita hän ei ymmärtänyt.\nMinna oli ennen kaikkea utelias ja hurmautunut siitä, että hänellä\noli nyt todellinen oma romaani, ja hän koetti saada siitä niin paljon\nkuin mahdollista iloa itserakkaudelleen ja haaveileville tunteilleen;\nhän erehtyi täydellisesti kaikesta, mitä hänen sydämessään liikkui.\nSuuri osa heidän rakkauttaan oli puhtaasti kirjallista; he muistivat\nromaaneja, joita olivat lukeneet, ja lainasivat niistä itselleen\nalinomaa tunteita, joita heillä ei todellisuudessa ollut.\n\nMutta lähestyi hetki, jolloin kaikki nuo pikku valheet, pikku\nitsekkyyden ilmaisut hälvenivät rakkauden jumalallisen säteilyn edessä.\nPäivä, lyhyt tunti, muutamia ikuisia sekunteja... Ja se oli niin\nodottamatonta!\n\n\n\n\nHe juttelivat yhdessä eräänä iltana. Salissa alkoi hiljaa hämärtää.\nHeidän keskustelunsa oli saanut vakavan sävyn. He puhelivat\nikuisuudesta, elämästä, kuolemasta. Se oli ikäänkuin suurenmoinen\nkehys heidän leikittelylleen pikku intohimolla. Minna valitti\nyksinäisyyttään: siitä seurasi luonnollisesti vastaus, ettei Minna\nollut niin yksin kuin luuli olevansa.\n\n-- Ei, äännähti Minna pudistaen pikku päätään, nuo tuollaiset ovat vain\ntyhjiä sanoja. Jokainen elää itseään varten, kukaan ei toisesta välitä,\nkukaan ei toista rakasta.\n\nHiljaisuus.\n\n-- Entä minä sitten? sanoi Christophe yhtäkkiä, kalpeana liikutuksesta.\n\nKiihkeä pikku naikkonen hypähti ylös ja tarttui hänen käsiinsä.\n\nOvi aukesi. He tempausivat nopeasti erilleen toisistaan. Rouva von\nKerich astui sisään. Christophe oli lukevinaan innokkaasti kirjaa, joka\nhänellä oli nurin käsissään. Minna kumartui ompeluksensa puoleen ja\npisti neulalla sormeensa.\n\nHe eivät olleet kahden enää koko sinä iltana, ja heitä peloitti jäädä\nkahden. Kun rouva von Kerich nousi ylös ja aikoi mennä noutamaan jotain\nesinettä viereisestä huoneesta, niin juoksi Minna sille asialle äitinsä\npuolesta, vaikka hän tavallisesti oli sangen vähän palvelevainen.\nJa Christophe käytti hyväkseen hänen poistumistaan ja lähti talosta\nsanomatta Minnalle edes jäähyväisiä.\n\nSeuraavana päivänä tapasivat he toisensa palaen kovasti halusta jatkaa\nkeskeytynyttä puhelua. Mutta se ei onnistunut, joskin tilaisuutta\nolisi ollut. He lähtivät kävelemään rouva von Kerichin kanssa, ja\nhe olisivat saaneet pakinoida rauhassa vaikka kymmenen kertaa,\nmutta Christophe ei voinut puhua; ja hän oli niin onneton että hän\npysyttelihe mahdollisimman loitolla Minnasta. Viimemainittu ei ollut\nmuka huomaavinaan hänen epäkohteliaisuuttaan. Mutta se loukkasi häntä,\nja hän ilmaisi sen selvästi. Ja kun Christophe viimein pakotti itsensä\nsanomaan jonkun sanan, kuunteli Minna häntä jääkylmän näköisenä!\nChristophe uskalsi tuskin lopettaa lausettaan. Kävelyretki päättyi,\naika loppui. Christophe oli lohduton, ettei hän ollut sitä oikein\nkäyttänyt.\n\nMeni viikko. He luulivat molemmat erehtyneensä tunteissaan. He\nkyselivät itseltään, eikö toissa iltana tapahtunut kohtaus ollut\npelkkää unta. Minna oli katkera Christophelle. Christophe pelkäsi\nkohdata häntä yksin. Heidän välillään vallitsi suurempi kylmyys kuin\nkoskaan ennen.\n\nSitten tuli eräs päivä. -- Oli satanut koko aamun ja osan\niltapuoltakin. He olivat olleet koko päivän sisällä, puhelematta,\nlueskellen, haukoitellen, tähystellen ulos ikkunasta; he olivat\nikävystyneet ja pahalla tuulella. Kello neljän tienoissa illalla taivas\nselkeni. He juoksivat ulos puutarhaan. He pysähtyivät pengermälle,\nnojasivat kaiteeseen, katselivat sen ylitse nurmikkorinteelle, joka\nlaskeusi loitosti rantaan. Maa höyrysi, lämmin utu nousi aurinkoa\nkohti; sadepisarat kimaltelivat ruohikossa; märän mullan hajuun yhtyi\nkukkien tuoksua; heidän ympärillään surisivat mehiläiset kultaisin\nsiivin. He seisoivat vieretysten, he eivät katsoneet toisiinsa; he\neivät jaksaneet saada loppumaan vaitioloa. Muuan mehiläinen lensi\nkömpelösti vesipisaroista raskasta glysiini-köynnöksen terttua vastaan\nja karisti päälleen oikean vesisyöksyn. He purskahtivat yhtäaikaa\nnauramaan; ja kohta he tunsivat, että jöröttely loppui, että he olivat\nhyviä ystäviä. Kuitenkaan he eivät katselleet toisiinsa.\n\nYhtäkkiä tarttui Minna Christophen käteen, kääntämättä päätänsä, ja\nsanoi hänelle:\n\n-- Tulkaa!\n\nHän vei Christophen juoksujalkaa pieneen, metsittyneeseen sokkeloon,\npuksipuiden reunustamaa polkua pitkin, kummulle, joka oli keskellä\npuutarhaa. He nousivat ylös pitkin rinnettä, he olivat luikahtaa\nlionnutta maata kiivetessään; ja märät puut karistivat oksistaan\npisarat heidän niskaansa. Kummulle pääsemäisillään Minna pysähtyi\nhengästyneenä.\n\n-- Odottakaa... odottakaa... sanoi hän aivan hiljaa, koettaen saada\nilmaa keuhkoihinsa.\n\nChristophe katsoi häneen. Minna katseli muualle: hän hymyili ja\nhuohotti suu puolittain avoinna; hän puristi kovasti Christophen kättä.\nHe tunsivat veren ponnahtelevan kämmenissään ja vapisevien sormiensa\npäissä. Kaikkialla ympärillä hiljaisuus. Puitten vaaleat silmikot\nvärisivät auringon udussa; harva sade tipahteli lehdistä, hopeana\nhelähdellen; ja ilmassa kuului pääskysten teräviä huutoja niiden\nliitäessä ylitse.\n\nMinna käänsi kasvonsa Christopheen päin: se kävi salaman-nopeasti. Hän\nheittäytyi Christophen kaulaan, Christophe hänen syliinsä.\n\n-- Minna! Minna! Rakas!...\n\n-- Minä rakastan sinua, Christophe! Rakastan sinua!\n\nHe istuutuivat märälle puupenkille. Heidät oli läpitunkenut rakkaus,\nsuuri, syvä, järjetön rakkaus. Kaikki muu oli kadonnut. Ei itsekkyyttä,\nei sivuajatuksia, ei turhamaisuutta. Kaikki sielun sopukat oli\nrakkauden henkäys puhdistanut kuin tuuli. Rakastaa, rakastaa, -- sitä\npuhuivat vain heidän nauravat ja kyyneleistä kosteat silmänsä. Tuo\nkylmä ja kiemaileva pikku tyttö, tuo pöyhkeä poika janosivat vain\nyhtä: uhrautua, antaa itsensä, kärsiä, kuolla toistensa puolesta. He\neivät tunteneet enää itseään, he eivät olleet enää itseään; kaikki\noli muuttunut: heidän sydämensä, heidän kasvonsa, heidän silmänsä\nsäteilivät hyvyyttä ja liikuttavaa hellyyttä. Lyhyitä täydellisen\npuhtauden, kieltäymisen ja itsensä antamisen hetkiä, jotka eivät palaa\nenää koskaan elämässä!\n\nSokertelevia, juopuneita sanoja, kiihkeitä lupauksia olla toistensa\naina, suudelmia ja sekavia, autuaita sanoja. Sitten huomasivat he,\nettä oli myöhä. Ja he palasivat sisään, juoksujalkaa, pitäen toisiaan\nkädestä, ollen vähällä kompastua ahtailla käytävillä, törmäten puita\nvastaan, tuntematta mitään, sokeina ja mielettöminä ilosta.\n\nKun Christophe lähti Minnan luota, ei hän mennyt heti kotiinsa: hän\nei olisi voinut nukkua. Hän käveli kauas kaupungin ulkopuolelle ja\nsamoili vainioiden poikki, sattumalta, pimeässä. Ilma oli tuores,\nmaisema tumma ja autio. Huuhkaja huhuili kaameasti jossakin. Christophe\nliikkui kuin unissakulkija. Hän nousi kukkulan rinnettä viinitarhojen\nkeskelle. Kaupungin pienet, tuikkavat tulet värisivät laaksossa ja\ntähdet tummalla taivaalla. Hän istahti kiviaidalle tien viereen, ja\nyhtäkkiä tuli hänelle itkunpuuska, hän ei tiennyt, miksi. Hän oli\nonnellinen; ja se ilon ylenpalttisuus oli samalla sekä surua että iloa;\nsiihen yhtyi kiitollisuus onnesta, sääli niitä kohtaan, jotka eivät\nolleet onnellisia, haikea ja suloinen tunne kaiken katoavaisuudesta,\njuovuttava halu elää. Hän itki nautinnokseen, hän nukkui sinne kesken\nkyyneleitään. Kun hän heräsi, alkoi päivä heikosti sarastaa. Valkeat\nusvat häilyivät joella ja kietoivat harsoihinsa kaupungin, jossa Minna\nnukkui, lopen uupuneena, sydämessään onnen riemuitseva valo.\n\n\n\n\nVarhain seuraavana aamuna onnistui heidän tavata toisiaan puutarhassa;\nja he vakuuttivat uudestaan, että he rakastivat toisiansa; mutta\nsiinä ei ollut enää eilistä tiedottomuutta. Minna ikäänkuin näytteli\nrakastavaisen neitosen osaa; ja vaikka Christophe oli rehellisempi,\noli hänelläkin oma näyteltävänsä. He puhelivat, minkälaiseksi heidän\nelämänsä järjestyisi. Christophe suri köyhyyttään, vähäpätöistä\ntointaan. Minna tekeytyi jalomieliseksi ja nautti siitä ylevyydestään.\nHän sanoi, että rahat ovat hänelle yhdentekevä asia. Se olikin\ntotta; sillä hän ei niitä tuntenut, hän ei ollut koskaan ollut\nniitä vailla. Christophe lupasi Minnalle, että hänestä tulisi suuri\ntaiteilija; se oli Minnasta suurta ja kaunista, aivan kuin romaani.\nJa Minna arveli velvollisuudekseen esiintyä todellisena rakastuneena.\nHän lueskeli runoutta ja tuli kovin hempeätunteiseksi. Se tarttui\nmyöskin Christopheen. Hän piti tarkkaa huolta ulkoasustaan, ja tuli\nnaurettavaksi; hän vartioi jokaista sanaa, minkä lausui, ja oli\njuhlallisen tekeytyvä. Rouva von Kerich katsoi häntä naureskellen ja\nihmetteli, mikä hänet oli mahtanut tehdä niin hassuksi.\n\nMutta heillä oli myöskin kuvaamattoman runollisia hetkiä. Ne\npilkahtivat esiin heidän kalpeanlaisten päiväinsä keskeltä kuin\nauringon säteet usvasta. Yksi ainoa katse, liikahdus, sana, joka ei\nmitään merkinnyt, vaivutti heidät onnen huumaukseen; joku illalla\nlausuttu: \"Näkemiin!\" huonosti valaistuissa portaissa, toisiaan\npuolipimeässä etsivät ja aavistukselta löytävät silmät, toisiinsa\nkoskevain kätten värinä, äänen värähdys, kaikki nuo vähäpätöiset\npikkuseikat, kaikista niistä hekumoi muisto yöllä, kun he nukkuivat\nuntansa, niin keveää, että kellonlyönti herätti heidät joka tunti; ja\nsilloin heidän sydämensä lauloivat: \"Hän rakastaa minua\", aivankuin\nlempeä puron sorina.\n\nHeitä hurmasi nyt joka asia. Kevät hymyili heille ihmeellisen\nsuloisesti. Taivas loisti, ilmassa henki hellyys, jota he eivät ennen\nolleet tunteneet. Koko kaupungilla, sen punaisilla katoilla, sen\nvanhoilla muureilla ja mukulaisella katukivityksellä oli tuttavallinen\nlumovoimansa, joka liikutti Christophea. Yöllä, kaikkien muiden\nnukkuessa, nousi Minna vuoteestaan ja meni ikkunan ääreen, viipyi\nsiinä kyyrysissään ja kuumemaisessa horteessa. Ja iltapuolella, kun\nChristophe ei ollut siellä, uneksi Minna keinutuolissa, kirja helmassa,\nsilmät puoliummessa, riutuen autuaaseen väsymykseen; ruumis ja sielu\ntuntuivat leijailevan keväisessä ilmassa. Hän vietti nyt pitkät hetket\npianon ääressä, soittaen niin kiihkeällä kärsivällisyydellä, että\nse olisi ollut muille sietämätön ponnistus, yhä vain eräitä samoja\nsävelmiä, jotka saivat hänet kalpeaksi ja kylmäksi liikutuksesta. Hän\nitki, kun hän kuunteli Schumannin sävellyksiä. Hän oli pelkkää sääliä\nja hyvyyttä muita kohtaan; ja Christophe oli samanlainen kuin hän. He\nantoivat salavihkaa rahaa köyhille, joita kohtasivat kävellessään; ja\nhe loivat toisiinsa sääliviä silmäyksiä: he olivat onnellisia siitä,\nettä olivat niin hyviä.\n\nTotta puhuen olivat he hyviä pelkästään väliajoittain. Minna huomasi\nyhtäkkiä, miten surullista vanhan, uskollisen Fridan elämä oli,\npalvelijattaren, joka oli ollut heillä Minnan äidin lapsuudesta\nsaakka; ja Minna juoksi heti ja heittäytyi muorin kaulaan, hänen\nsuureksi ihmeekseen, Fridan istuessa keittiössä korjaamassa\nliinavaatteitaan. Mutta se ei kuitenkaan estänyt Minnaa kaksi tuntia\nmyöhemmin puhuttelemasta Fridaa tylysti, kun vanhus ei tullut heti\nneidin kilauttaessa kelloa. Ja Christophe, jota riudutti rakkaus\nkoko ihmiskuntaa kohtaan ja joka teki kävellessään mutkan, ettei\nolisi tallannut ryömivää hyönteistä, oli kylmä ja välinpitämätön omaa\nperhettään kohtaan. Omituisen reaktsioonin vaikutuksesta oli hän\nomaisilleen sitä tylympi ja kuivempi, kuta hellemmät hänen tunteensa\nolivat muita olennoita kohtaan: hän tuskin omaisiaan ajattelikaan;\nhän puhutteli heitä töykeästi, ja hänen oli ikävä nähdäkin heitä.\nSekä Minnan että Christophen hyvyys ei ollut muuta kuin liiaksi\nkasaantunutta hellyyden tunnetta, joka kuohui puuskina yli äyräittensä\nensimäisen vastaantulijan osaksi. Näiden puuskain jälkeen olivat he\nvielä itsekkäämpiä kuin tavallisesti; sillä heidän sielunsa täytti\nainoastaan yksi ajatus, ja kaikki keskittyi siihen.\n\nMillaisen paikan olikaan tuo tyttönen anastanut Christophen elämässä!\nKuinka liikutetuksi hän tuli, kun näki Minnaa puutarhasta etsiessään\nkaukana hänen keveän, valkean pukunsa; -- kun hän teatterissa,\nistuessaan jonkun askelen päässä heidän vielä tyhjistä paikoistaan,\nkuuli aition oven avautuvan ja tuon nauravan äänen, jonka hän tunsi\nniin hyvin; -- kun jossakin hänelle vieraassa juttelussa mainittiin\nse rakas nimi von Kerich! Christophe kalpeni, hän punastui; muutamaan\nminuuttiin ei hän nähnyt eikä kuullut mitään. Ja kohta sitten syöksähti\noikea veritulva hänen ruumiiseensa, aivan kuin jokin tuntematon voima\nhyökäten rynnäkköön.\n\nTuolla yksinkertaisella ja aistillisella pikku saksattarella olivat\nomat varsin merkilliset leikkinsä! Hän pisti sormuksensa jauhokasaan,\nja heidän oli nyt kummankin vuorostaan otettava hampaillaan se siitä\njauhoamatta nenäänsä. Tai hän pujotti korpun läpi nauhan, jonka toisen\npään hän antoi Christophen suuhun ja pisti toisen pään omaansa; ja\nsitten oli kilvalla ja nauhaa nielemällä päästävä korppua puraisemaan.\nHeidän kasvonsa lähenivät toisiaan, heidän hengityksensä yhtyi, heidän\nhuulensa koskettivat toistensa huuliin, he nauroivat väkinäisesti,\nheidän kätensä olivat jääkylmät. Christophelle tuli kiivas halu purra,\ntehdä jotain pahaa; ja hän ponnahti yhtäkkiä takaisin; ja Minna nauroi,\nväkinäisesti kuin äskenkin. He kääntyivät ja menivät kumpikin omalle\ntaholleen; he olivat olevinaan rauhallisia ja katselivat toisiaan\nsalavihkaa.\n\nNäillä oudoilla leikeillä oli heihin vetovoima, joka teki heidät\nsuorastaan levottomiksi; he halusivat niitä ja pelkäsivät niitä.\nChristophe alkoi niitä oikein kammota, ja hänestä oli sellainenkin\nhäiriö, että rouva von Kerich tai joku muu istui heidän seurassaan,\nparempi kuin ne. Kenenkään syrjäisen läsnäolo ei voinut estää heidän\nrakastavain sydäntensä keskinäistä seurustelua; esteet tekivät sen vain\nkahta vertaa kiihkeämmäksi ja suloisemmaksi. Kaikki pikku seikat saivat\nsilloin heidän välillään suuren arvon: jokin sana, huulten supistus,\nnopea silmäys, ne kaikki riittivät nostamaan heidän sisäisen elämänsä\nkimaltavan ja kalliin aarteen jokapäiväisen elämän arkisen verhon\nkätköstä. He yksin voivat sen nähdä: ainakin he niin luulivat, ja he\nhymyilivät toisilleen, onnellisina yhteisistä pienistä salaisuuksista.\nKukaan ei olisi heidän sanojaan kuunnellessaan huomannut niissä\nmitään muuta kuin tavallisen kyläilyjuttelun jokapäiväisiä asioita;\nheille ne olivat lakkaamatonta rakkaudenlaulua. He lukivat kuin\navoimesta kirjasta toistensa kasvoista pienimmätkin ajatukset; ja\nhe olisivat voineet ne lukea vaikka silmät ummessa; sillä heidän\nei tarvinnut muuta kuin kuunnella oman sydämensä sykintää, niin he\nsaivat vastaukseksi kaiun ystävänsä sydämestä. Heidän uskonsa elämään,\nonneen, heihin itseensä oli ylitsekuohuva. Heidän toiveensa olivat\nrajattomat. He olivat rakastettuja, onnellisia; ei ollut varjoa, ei\nepäilystä, ei pelkoa tulevaisuudesta. Kevätpäivien ainoanlaatuista\nkirkasta huolettomuutta! Ei pilveä taivaalla. Niin raikas luottamus,\nettei minkään luule sitä koskaan voivan lakastuttaa. Niin runsas ilo,\nettei mikään jaksa sen aarteita tyhjentää. Elävätkö he? Uneksivatko\nhe? Varmaan he uneksivat. Elämä ja heidän unensa eivät ole missään\nsuhteessa toistensa kaltaiset. Ei missään, elleivät he itse juuri tuona\nlumoavana aikana ole pelkkää unta: heidän koko olemuksensa on sulanut\nrakkauden henkäykseen.\n\n\n\n\nEi kulunut varsin kauan, kuin rouva von Kerich huomasi heidän pikku\nvehkeensä, joita he pitivät hyvin ovelina, vaikka ne olivatkin\nmelkoisen kömpelöitä. Minna aavisti sen jossakin määrin, sillä hänen\näitinsä oli kerran tullut yhtäkkiä sisään, eräänä päivänä, jolloin\nhän puheli Christophen kanssa seisten häntä lähempänä kuin sopi;\noven kolahtaessa olivat he kumpikin nopeasti rynnänneet taholleen,\navuttomasti, sekaannuksissaan. Rouva von Kerich ei ollut huomaavinaan\nmitään. Siitä oli Minna melkein harmissaan. Hän olisi tahtonut joutua\npieneen taisteluun äitinsä kanssa; se olisi ollut romantisempaa. Äiti\nvaroi antamasta siihen tilaisuutta; hän oli liian älykäs huolestuakseen\ntästä asiasta tai huomauttaakseen siitä. Mutta hän puhui Minnalle\naina Christophesta hiukan ivallisesti, hän laski säälimättä leikkiä\nhänen naurettavista puolistaan: hän luhisti hänet parilla sanalla.\nRouva von Kerich ei menetellyt näin minkään laskelman nojalla, hän\nteki sen vaistosta, käyttäen puolustaessaan omaisuuttaan kunnon naisen\nluonnollista asetta. Minna voi kyllä nousta vastarintaan, mököttää\nja olla nenäkäskin, koettaa väittää itsepintaisesti näitä huomioita\nvääriksi: ne olivat kuitenkin aivan oikeita, ja rouva von Kerich osasi\njulman taitavasti tytärtään arimpaan kohtaan. Christophen isot kengät,\nhänen ruma pukunsa, pölyinen takkinsa, hänen leveä maalaismurteensa,\nhänen kömpelöt kumarruksensa, epähienot naurun-rämähdyksensä, mitään\nsellaista ei unohdettu, joka saattoi loukata Minnan turhamaisuutta;\nja kaikki oli vain pikku huomautusta, annettu ohimennen; koskaan ei\nse saanut minkään kuulustelun muotoa; ja kun Minna ärtyneenä kavahti\nkannuksilleen, niin silloin puhui rouva von Kerich aivan viattomasti jo\njostakin muusta. Mutta nuoli jäi, ja Minnaan oli sattunut.\n\nHän alkoi katsella Christophea vähemmän kupein silmin. Christophe\naavisti sen hämärästi ja kysyi häneltä rauhattomana:\n\n-- Miksikä minuun noin katsotte?\n\nMinna vastasi:\n\n-- En miksikään.\n\nMutta kun Christophe joku hetki myöhemmin oli iloinen, niin Minna\nhuomautti hänelle terävästi, että hän nauroi liian kovaäänisesti.\nChristophe tyrmistyi; hän ei ollut koskaan ajatellut, että hänen\ntäytyisi olla varuillaan Minnan seurassa: koko hänen ilonsa turmeltui.\n-- Tai kun Christophe jutteli hänen kanssaan aivan vapaasti, niin\nMinna keskeytti hänet hajamielisen näköisenä ja huomautti hänelle\nepäkohteliaalla tavalla jotakin hänen puvustaan, tai hän oikaisi\nhyökkäävän saivartelevasti hänen rahvaanomaisia sananparsia.\nChristophelta meni halu virkkaa enää mitään, ja joskus hän vihastuikin.\nSitten hän kuvitteli noiden kiusallisten huomautusten ainoastaan\ntodistavan, että Minna tahtoi pitää hänestä kauniisti huolta; ja Minna\nitsekin uskoi niin. Christophe koetti nöyrästi saada niistä hyötyä.\nMinna oli siitä häneen sangen vähän tyytyväinen, sillä Christophe ei\nhyvällä tahdollaankaan onnistunut.\n\nMutta Christophella ei ollut enää aikaa, -- eikä myöskään Minnalla,\n-- huomata muutosta, joka Minnassa tapahtui. Oli tullut pääsiäinen,\nja Minnan piti lähteä äitinsä kanssa matkalle, sukulaistensa luokse\nWeimarin puolelle.\n\nViimeisenä viikkona ennen heidän eroaan palasi heidän ensimäisten\naikainsa välittömyys. Muutamia kärsimättömyyden puuskia lukuunottamatta\noli Minna Christophea kohtaan parempi kuin koskaan ennen. Lähtöpäivän\nedellisenä iltana kävelivät he yhdessä kauan puistossa; Minna veti\nChristophen salaperäisesti erään lehtimajan hämärään ja pani hänen\nkaulaansa pienen, hajuvedeltä tuoksuvan pussin, johon hän oli leikannut\ntukastaan hiuskiharan; he uudistivat ikuisen valansa, he vannoivat\nkirjoittavansa toisilleen joka päivä; ja he valitsivat taivaalta\nerään tähden, johon he katselisivat molemmat yhä yhtaikaa. Tuli\ntuo kohtalokas päivä. Ainekin kymmenen kertaa oli Christophe öisin\nyksikseen ajatellut: \"Missä hän on huomenna?\"; ja nyt hän sai ajatella:\n\"Tänään siis, tänä aamuna hän on vielä täällä; tänä iltana ei hän enää\nole.\" Christophe läksi Minnan luo jo ennen kello kahdeksaa. Minna\nei ollut vielä noussut ylös. Christophe koetti kävellä puutarhassa;\nhän ei voinut sitä tehdä, hän tuli takaisin sisään. Eteiskäytävä oli\ntäynnä matkalaukkuja ja kääröjä; hän istahti erään huoneen nurkkaan\nkuunnellen jännityksessä ovien ääniä ja permantopalkkien narinaa; hän\ntunsi askelet, joiden tepsutuksen hän kuuli yläkerrasta. Rouva von\nKerich riensi läpi huoneen; hänen huulillaan vilahti hymy, kun hän näki\nChristophen, ja hän toivotti hänelle leikillisesti ja pysähtymättä\nhyvää huomenta. Minna tuli viimein. Hän oli kalpea, hänen silmänsä\nolivat itkettyneet; hän ei ollut nukkunut viimeisenä yönä enempää kuin\nnuorukainenkaan. Hän jakeli palvelijoille käskyjä, hätäisen näköisenä;\nhän ojensi kätensä Christophelle, puhuen samallaikaa vanhan Fridan\nkanssa. Hän oli jo matkapuvussa. Rouva von Kerich tuli takaisin. Naiset\nväittelivät keskenään jostakin hatturasiasta. Minna ei näyttänyt\nhuomaavankaan Christophea, joka seisoi unohdettuna pianon vieressä.\nHän poistui äitinsä kanssa ulos, tuli takaisin; ovella hän vielä huusi\njotakin rouva von Kerichille. Hän sulki oven. He olivat kahden. Minna\njuoksi Christophen luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet kanssaan\nviereiseen pikkusaliin, jonka ikkunaluukut olivat jo suljetut. Sitten\nhän painoi rajusti kasvonsa Christophen kasvoja vastaan, ja syleili\nhäntä kaikin voimin. Hän kysyi, itkien: -- Lupaathan, lupaathan\nrakastaa aina minua? He nyyhkyttivät hiljaa ja suonenvetoisesti,\nkoettaen estää muiden kuulemasta heidän itkuaan. He erosivat\ntoisistaan, kun kuulivat läheneviä askeleita. Minna pyyhki silmänsä\nja tekeytyi palvelijoille puhuessaan jälleen tyynen ja arvokkaan\nnäköiseksi; mutta hänen äänensä vapisi.\n\nChristophen onnistui varastaa nenäliina, jonka Minna oli pudottanut,\nhänen likainen, rypistynyt, kyyneleistä kostea nenäliinansa.\n\nHän saattoi ystävättäriään heidän vaunuissaan asemalle saakka.\nLapsukaiset istuivat vastatusten ja uskalsivat tuskin katsahtaa\ntoisiinsa, he pelkäsivät purskahtavansa itkuun. Heidän kätensä etsivät\nsalaa toisiaan ja puristivat niin, että koski. Rouva von Kerich katseli\nheitä ovelan suopeasti eikä ollut huomaavinaan mitään.\n\nViimein soi lähtökello. Christophe seisoi ulkona, rautatievaunun\novella; kun juna lähti liikkeelle, alkoi hän juosta vaunun vieressä,\nkatsomatta eteensä, törmäten rautatievirkailijoihin, silmät luotuina\nyhä Minnan silmiin, kunnes juna vilisti ohitse. Ja hän juoksi yhä\nvaan, kunnes ei enää nähnyt mitään. Silloin hän pysähtyi, aivan\nhengästyksissään; hän huomasi olevansa asemasillalla, keskellä vieraita\nihmisiä. Hän meni kotiinsa, josta kaikki muut olivat silloin onneksi\nkaupungilla; ja koko aamun hän itki.\n\n\n\n\nEnsi kertaa elämässään tunsi hän eron kauheaa tuskaa. Julma kidutus\nkaikille rakastavaisille sydämille! Maailma on kuollut, kaikki on\ntyhjää. Sydän rutistuu kokoon, ei voi enää hengittääkään: se on\nkuoleman ahdistusta, voittamatonta vaikeutta elää. Varsinkin, kun\nsamoaa joka hetki polkuja, joita rakastettu kulki, kun kaikki esineet,\njotka ihmistä ympäröivät, loihtivat alinomaa esiin armaan kuvan;\nkun täytyy olla siinä tutussa piirissä, jossa ennen oltiin yhdessä,\nkun samaan paikkaan sidottuna tahtoo itsepäisesti elää muistoissaan\nkadonneet onnenhetket. Silloin tuntuu kuin kuilu aukeaisi jalkain alla:\nsiihen kumartuu katselemaan, päätä alkaa pyörryttää, on kaatumaisillaan\nsiihen, kaatuu. Luulee näkevänsä kuoleman kasvojensa edessä. Ja\nnäkeekin sen: ero rakastetusta on vain yksi kuoleman naamioita. Elää\ntuijottaen tuskakseen kalleimman katoamista, mitä sydämellä on: itse\nelämä katoaa, jää ainoastaan syvyys, musta tyhjyys.\n\nChristophe kierteli katselemassa kaikkia rakkaita paikkoja, saadakseen\nkärsiä yhä enemmän. Rouva von Kerich oli jättänyt hänelle puutarhan\navaimen, että hän olisi saanut käydä siellä heidän poissa ollessaan.\nChristophe palasi sinne jo samana päivänä, hän oli nääntyä siihen\npaikkaan tuskasta. Hänestä oli tuntunut, että hän voisi löytää sieltä\nedes rahdun tuota olentoa, joka oli lähtenyt: hän löysi sitä liikaakin;\nMinnan kuva liihoitteli kaikkialla nurmikentillä; hän luuli näkevänsä\nhänen tulevan vastaan jokaisesta puistokäytävän kulmauksesta: hän tiesi\nkyllä, ettei Minna ilmestyisi; mutta hän tahtoi lisätä kidutustaan,\nuskotellen sellaista mahdottomuutta, haeskellen rakkaiden muistojen\njälkiä sokkeloisen pensaston poluilla, glysiini-köynnösten verhoamalla\npengermällä, lehtimajan penkillä. Ja julmasti kuin pyöveli hän toisti\nitselleen: \"Viikko sitten... kolme päivää sitten... eilen, niin, juuri\neilen hän oli tässä... ja vielä tänä aamuna!...\" Hän raateli sydäntään\nnäillä ajatuksilla, kunnes hänen täytyi viimein lakata, sillä hän oli\nnääntyä kuoliaaksi. -- Suruun sekaantui kiukku häntä itseään vastaan,\nettä hän oli niin huonosti käyttänyt kadonneen ajan, vaikka hän olisi\nvoinut käyttää sen toisin. Niin monta minuuttia, niin monta tuntia oli\nmennyt hukkaan, jolloin hänellä oli ollut autuus nähdä häntä, hengittää\nhänen läheisyydessään, saada virvoitusta hänen olennostaan! Ja hän oli\npäästänyt ajan käsistään, nauttimatta jok'ainoasta pikku hetkestä!...\nJa nyt... nyt oli liian myöhäistä... Auttamatonta! Parantamatonta!\n\nChristophe meni kotiin. Omaiset olivat hänestä vihattavia. Hän ei\nvoinut sietää heidän kasvojaan, heidän joutavia juttujaan, samanlaisia\nkuin eilen, kuin aina sitä ennen, samanlaisia kuin silloinkin, jolloin\nhänellä oli vielä Minna. He vain elivät totuttua elämäänsä, niinkuin\nheidän keskuudessaan ei olisi tapahtunut tällainen onnettomuus.\nEikä myöskään kaupunki näyttänyt aavistavan mitään. Ihmiset menivät\ntöihinsä, laulaen, metelöiden, kiireissään; sirkat sirisivät, taivas\nhohteli. Hän vihasi niitä kaikkia, häntä tukahutti sellainen yleinen\nitsekkyys. Mutta hän oli itse itsekkäämpi kuin koko maailma. Millään\nei ollut hänelle enää arvoa, hänessä ei ollut enää hyvyyttä. Hän ei\nrakastanut enää ketään.\n\nKului joukko surkeita päiviä. Työ otti konemaisesti hänen aikansa;\nmutta elämän rohkeutta ei hänellä enää ollut.\n\nEräänä iltana, kun hän istui pöydässä läheistensä kanssa, mykkänä ja\nmasentuneena, kolkutti kirjeenkantaja oveen ja antoi hänelle kirjeen\nHänen sydämensä tunsi sen ennenkuin hän näki käsialan. Neljä paria\nsilmiä iskeytyi häneen hävyttömän uteliaina, odottaen, että hän\nlukisi kirjeen, toivoen kovasti huvia tässä alinomaisessa ikävässä\nyksitoikkoisuudessa. Christophe asetti kirjeen lautasensa viereen ja\npakotti itsensä olemaan sitä avaamatta, väittäen välinpitämättömästi\ntietävänsä, mitä se sisälsi. Veljet eivät uskoneet häntä, heitä\nharmitti, he vaaniskelivat häntä yhä; ja hän kärsi todellista\nkidutusta, kunnes ateria viimeinkin loppui. Silloin vasta pääsi hän\nsulkeutumaan kamariinsa. Hänen sydämensä jyskytti niin kovasti, että\nhän oli repiä kirjeen sitä avatessaan. Hän vapisi pelosta, mitä\nkirjeessä olisi; mutta kun hän vilkaisi ensimäisiin sanoihin, valtasi\nhänet ilo.\n\nSiinä oli muutamia sangen ystävällisiä rivejä. Minna kirjoitti hänelle\nsalaa. Hän kutsui häntä nimellä: \"Rakas _Christlein_\"; hän sanoi, että\nhän oli paljon itkenyt, että hän oli katsonut tähteen joka ilta, että\nhän oli ollut Frankfurtissa ja se oli suuremmoinen kaupunki, siellä\noli hurmaavan komeita kauppoja, mutta hän ei ollut huomannut mitään,\nsiksi, että hän ajatteli ainoastaan _Christleiniä_. Minna muistutti\nhänelle, että hän oli vannonut olla hänelle uskollinen, eikä katsoa\nainoaankaan toiseen hänen poissa ollessaan, vaan ajatella pelkästään\nhäntä. Minna tahtoi, että Christophe tekisi työtä koko ajan, kun hän\noli poissa kaupungista, että Christophesta tulisi kuuluisa, ja Minnasta\nsilloin myöskin. Minna lopetti kysyen, muistiko Christophe pikku\nsalia, jossa he olivat ottaneet toisiltaan jäähyväiset sinä aamuna,\njolloin hän lähti, ja hän pyysi, että Christophe menisi jonakin aamuna\nsinne; hän vakuutti, että hän olisi sielussaan siellä ja että hän\nsanoisi siellä hänelle ne jäähyväiset uudestaan samalla tavalla. Minna\nkirjoitti alle: \"ikuisesti, ikuisesti sinun!...\" ja hän oli lisännyt\nkirjeeseen postscriptumin, jossa hän kehoitti häntä ostamaan vanhan,\nruman huopahattunsa sijaan olkisen merimieshatun: -- Kaikilla hienoilla\nherroilla täällä on sellainen: -- sen piti olla paksusti punottu, nauha\nleveä ja sininen.\n\nChristophe luki kirjeen neljästi ennenkuin hän kykeni ymmärtämään\nsen kokonaan. Hänen päätään pyörrytti, hänellä ei ollut edes voimaa\nolla onnellinen; hän tunsi yhtäkkiä itsensä niin väsyneeksi, että hän\nheittäytyi vuoteeseensa ja luki kirjeen uudestaan ja suuteli sitä vähän\nväliä. Hän pani sen päänaluisensa alle, ja käsi koetteli lakkaamatta,\noliko se siellä. Olo tuntui hänestä kuvaamattoman hyvältä. Hän nukahti\nja nukkui yhtä mittaa seuraavaan aamuun.\n\nElämä oli nyt siedettävämpää. Minnan uskollinen ajatus leijui hänen\nympärillään. Hän ryhtyi vastaamaan hänen kirjeeseensä; mutta hänellä ei\nollut oikeutta kirjoittaa hänelle vapaasti, hänen täytyi salata, mitä\ntunsi; se oli tuskallista ja vaikeaa. Hän kiusasi itseään koettaessaan\nkömpelösti verhota rakkauttaan juhlallisiin kohteliaisuuslauseihin,\njollaiset tekivät hänet aina naurettavaksi.\n\nKun hän oli lähettänyt kirjeensä, alkoi hän odottaa Minnalta vastausta;\nhän eli pelkästään tuosta odotuksesta. Jaksaakseen olla kärsivällinen\nkoetti hän kävellä kaupungilla, lueskella. Mutta hän ei ajatellut muuta\nkuin Minnaa, hän toisti hänen nimeään kiihkohullun itsepintaisuudella;\nhän rakasti tuota nimeä niinkuin epäjumalaa; hänellä oli aina taskussa,\nminne hän menikin, nide Lessingin teoksia, koska siinä oli Minnan\nristimänimi; ja joka päivä kiersi hän teatterista tultuaan pitkän\nmatkaa erään ompelutavarakaupan eteen, sillä sen kyltissä olivat nuo\nviisi rakasta kirjainta.\n\nHän soimasi itseään, jos vähänkin huvitteli, vaikka Minna oli käskenyt\nhäntä työskentelemään lakkaamatta ja tekemään Minnan kuuluisaksi.\nTuon pyynnön turhamainen lapsellisuus liikutti häntä, se oli hänestä\nluottamuksenosoitus. Christophe päätti täyttää Minnan toivomuksen ja\nkirjoittaa sävellyksen, joka ei olisi Minnalle ainoastaan omistettu,\nvaan suorastaan pyhitetty. Eikä hän olisi tähän aikaan voinutkaan\nmitään muuta tehdä. Tuskin hän oli päättänyt sen, niin musikaaliset\najatukset suorastaan pursuivat hänessä esiin. Ne tulivat niinkuin\nvesivyöry, joka oli kuukausia kokoontunut padon sisälle ja murtautui\nnyt yhtäkkiä rikkoen esteet. Hän ei lähtenyt huoneestaan kokonaiseen\nviikkoon. Louisa kantoi ruuan hänen ovensa eteen; sillä Christophe ei\nantanut hänen edes tulla sisään.\n\nHän kirjoitti kvintetin klarinetille ja jouhisoittimille. Ensimäinen\nosasto oli runoa nuoruuden toiveista ja kaipuusta; viimeinen\nleikittelevää lemmen haaveilua, jossa pilkahteli hieman Christophen\nkesytöntä huumoria. Mutta koko teoksen pääosa oli sävellyksistä toinen:\n_larghetto_, jossa Christophe kuvasi kiihkeää ja viatonta pikku naista;\nse oli, tai sen piti olla, kuvaus Minnasta. Kukaan ei sitä olisi\ntuntenut häneksi, kaikkein vähimmin Minna itse; mutta tärkeintä oli,\nettä Christophe tunsi sen itse erinomaisesti; ja hän nautti väristävää\niloa kuvitellessaan anastaneensa siten rakkaansa koko olemuksen. Mikään\ntyö ei ollut koskaan ollut hänelle helpompaa eikä onnellisempaa: se\noli rakkauden ylenpalttista purkautumista, rakkauden, jota ero oli\nnyt häneen koonnut; ja samalla antoi kunnioitus taidetta kohtaan ja\nvaadittava ponnistus hallita intohimonsa ja keskittää se kauniiseen ja\nselvään muotoon hänelle henkisen terveyden, sielun voimain tasapainon,\njoka tuntui melkeinpä ruumiillisena hekumana. Korkein nautinnoista,\njonka kaikki luovat taiteilijat tuntevat: luomishetkenä vapautuu\ntäydellisesti kiihkojen ja tuskien orjuudesta; tulee vuorostaan niiden\nherraksi. Ja kaikki, mikä tuottaa iloa, kaikki, mikä antaa kärsimyksiä,\ntuntuu nyt oman tahdon vapaalta leikiltä. Ah, liian lyhyitä onnen\nhetkiä; sillä pian kokee jälleen entistä raskaampina todellisuuden\nkahleet.\n\nSillaikaa kuin Christophe oli työssä, ennätti hän tuskin muistaa, että\nMinna oli poissa: hän eli hänen kanssaan. Minna ei ollut Minnassa, hän\noli nyt täysin Christophen omassa persoonassa. Mutta kun Christophe\nlopetti sävellyksensä, oli hän jälleen yksin, yksinäisempi kuin ennen,\nväsyneempi, uupunut ponnistuksesta. Hän muisti, ettei hän ollut\nkirjoittanut Minnalle kahteen viikkoon, ja ettei Minna ollut hänelle\nvastannut.\n\nHän kirjoitti nyt taas hänelle: ja tällä kertaa ei hän voinut tyytyä\ntäydellisesti pakkoon, johon hän oli ensimäisessä kirjeessä alistunut.\nHän moitiskeli Minnaa, leikkiä laskien, -- sillä hän ei uskonut\nsanojaan itsekään, -- että Minna oli hänet unhottanut. Hän toruskeli\nhänen laiskuuttaan, ja koetteli häntä hellästi ärsytellä. Herättääkseen\nMinnan uteliaisuutta hän puhui työstään hyvin salaperäisesti; myöskin\nsiksi, että hän tahtoi valmistaa Minnalle hänen palatessaan yllätyksen.\nHän kuvaili yksityiskohdin hattua, jonka hän oli ostanut; ja kertoi,\nettä totellakseen pikku tyranniaan, -- ja hän olikin totellut kirjeen\nkaikkia määräyksiä, -- ei hän ollut lähtenyt enää kotoaan, vaan\noli tekeytynyt sairaaksi, ettei olisi tarvinnut mennä mihinkään\nvieraisille. Hän ei lisännyt, että hän oli loukannut herttuaakin,\nsiten, että oli kerran mieluisemmassa totteluinnossa suvainnut olla\nmenemättä eräihin illatsuihin linnaan, vaikka hänet oli sinne kutsuttu.\nKoko kirje oli pelkkää iloista välittömyyttä ja täynnä rakastavaisille\nsuloisia pikku salaisuuksia: hän kuvitteli, että yksin Minnalla oli\nniihin avain, ja luuli olevansa hyvin kekseliäs, kun käytti joka\npaikassa \"rakkaus\"-sanan asemasta sanaa \"ystävyys\".\n\nKirjeensä laadittuaan tunsi hän hetken helpoitusta: ensinnäkin siksi,\nettä se oli saanut hänet tuntemaan jollain tavoin puhelleensa poissa\nolevan kanssa. Mutta varsinkin sen tähden, että hän uskoi Minnan kohta\nvastaavan. Hän oli siis sangen kärsivällinen ne kolmisen päivää,\njoiden hän oli laskenut menevän postilta kirjettä Minnalle viedessä\nja tuodessa hänelle vastausta. Mutta kun neljäs päivä loppui, alkoi\nhänestä taas tuntua siltä kuin hän ei olisi voinut elää. Hänellä ei\nollut enää tarmoa, ei mielenkiintoa mihinkään, paitsi niillä hetkillä,\njolloin hän odotti postimiehen saapumista. Silloin hän suorastaan\nvapisi kärsimättömyydestä. Hän sai taikauskoisia päähänpistoja ja haki\nkaikenlaisista pikkumerkeistä, -- uunissa palavien puiden rätinästä,\nsattumalta lausutusta sanasta, -- vakuutusta, että kirje tulisi. Kun\nodotusaika meni turhaan, niin hän vaipui jälleen voimattomuuteen. Ei\ntyöstä, ei kävelystä puhettakaan: olemassaolon ainoa tarkoitus oli\nodottaa seuraavaa postia; ja häneltä vaadittiin koko tarmoa, että hän\nolisi jaksanut odottaa siihen saakka. Mutta kun tuli ilta eikä sinä\npäivänä enää ollut mitään toivon syytä, silloin masentui hän aivan;\nhänestä tuntui, että hän ei jaksaisi enää elää huomiseen asti; ja hän\nistui tuntikausia pöytänsä ääressä, puhumatta, ajattelematta, vailla\nvoimaa mennä edes nukkumaan, kunnes viimeiset tahdon tähteet johtivat\nhänet vuoteeseen; ja hän nukkui vaikeaa unta, nähden sekavia unia,\njotka saivat hänestä yön tuntumaan iankaikkiselta.\n\nMoinen lakkaamaton odotus muuttui viimein suorastaan ruumiilliseksi\nkidutukseksi, kalvavaksi taudiksi. Christophe alkoi epäillä isäänsä,\nveljiään, jopa postimiestäkin, että he piiloittelivat hänelle\nsaapunutta kirjettä. Häntä kiusasivat kaikenlaiset rauhattomat luulot.\nMinnan uskollisuutta ei hän epäillyt hetkeäkään. Ettei Minna hänelle\nkirjoittanut, johtui siitä, että hän oli sairas, kuolemaisillaan,\nehkäpä jo kuollut. Hän tarttui kynään ja kirjoitti kolmannen kirjeen,\nmuutamia sydäntä viiltäviä rivejä, joissa hän ei enää välittänyt estää\ntunteitansa näkymästä enempää kuin huoli oikeinkirjoitusvirheistäkään.\nPosti oli pian lähtevä; hän oli pyyhkinyt pois, tuhrannut koko sivun\narkkia kääntäessään, räiskyttänyt kuorta sulkiessaan sille mustetta: ei\nsillä väliä! Hän ei olisi jaksanut odottaa seuraavan postin lähtöön.\nHän juoksi ulos ja lykkäsi kirjeen laatikkoon, ja odotti sitten\nkuolemantuskissa. Seuraavana yönä näki hän Minnan ilmielävänä, mutta\nsairaana, kutsuvan häntä avukseen; Christophe nousi ylös, aikoi juosta,\nmennä jalkaisin hänen luokseen, mutta minne? Missä hän nyt oli?\n\nNeljäntenä aamuna tuli viimein Minnalta kirje, tuskin puoli sivua, --\nkylmä ja jäykkä. Minna sanoi, ettei hän ymmärtänyt, mistä Christophe\noli saanut syyn moiseen hassuun huoleen; kertoi, että hän voi hyvin,\nettei hänellä ollut aikaa kirjoittaa, pyysi häntä olemaan vasta niin\nkiihtymättä ja keskeyttämään kirjevaihdon.\n\nChristophe aivan tyrmistyi. Hän ei suinkaan epäillyt Minnan\nrehellisyyttä. Hän vain syytti itseään, hän ajatteli, että Minna oli\ntäydellä oikeudella tyytymätön hänen varomattomiin ja järjettömiin\nkirjeisiinsä. Hän haukkui itseään hölmöksi, hän iski otsaansa\nnyrkeillään. Mutta tekipä hän mitä tahansa: hänen oli pakko tuntea,\nettei Minna rakastanut häntä niinkuin hän Minnaa.\n\nSitten seuraavat päivät olivat niin harmaat, ettei niistä voi sanoa\nmitään. Tyhjyyttä ei saata kuvailla. Christophelta oli viety kaikki,\nmikä häntä kiinnitti elämään: hänen kirjeensä Minnalle. Niinpä\nhän olikin nyt kuin mikä kone; ja ainoa teko, joka herätti hänen\nharrastustaan, oli se, että hän illalla ennen levolle menoaan nyppi\nkuin koulupoika almanakastaan pois jälleen yhden noita loppumattoman\npitkiä päiviä, jotka eroittivat hänet siitä päivästä, jolloin Minna oli\npalaava kaupunkiin.\n\n\n\n\nAika, jolloin rouvan ja hänen tyttärensä olisi pitänyt olla kotona,\noli mennyt; heidän olisi pitänyt saapua jo viikko sitten. Christophen\nhorrosmaista tylsyyden tilaa oli seurannut kiihkeä levottomuus. Minna\noli lähtiessään luvannut ilmoittaa hänelle, minä päivänä ja millä\ntunnilla he palaisivat. Christophe oli joka hetki valmis rientämään\nheitä vastaan; ja hän aprikoi yhtä mittaa, mikä tähän myöhästymiseen\noli syynä.\n\nEräänä iltana tuli muuan naapuri ja isoisän ystävä, verhoilija Fischer\npakinoimaan hetkisen piippuaan poltellen Melchiorin kanssa, kuten\nusein ennenkin illallisen jälkeen. Christophe, jota kalvoi alinomainen\nhuoli, aikoi lähteä ylös huoneeseensa, sillä nytkin hän oli odottanut\nturhaan postimiestä. Silloin hätkähti hän yhtäkkiä: hän kuuli Fischerin\nsanovan, että hänen täytyi lähteä varhain seuraavana aamuna Kerichien\ntaloon panemaan uutimia ikkunoihin. Christophe kysyi tyrmistyneenä:\n\n-- Ovatko he sitten jo tulleet?\n\n-- Vekkuli, sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin; aikaa sitten!\nvastasi ukko Fischer irvistellen. He tulivat toissa päivänä.\n\nChristophe ei kuullut enää muuta; hän poistui huoneesta ja aikoi lähteä\nulos. Äiti, joka oli jo jonkun aikaa pitänyt häntä silmällä, vaikkei\nChristophe ollut sitä huomannut, meni hänen perästään ja kysyi arasti,\nminne hän aikoi. Christophe ei vastannut, hän juoksi ulos. Hän kärsi\nhirveitä tuskia.\n\nHän riensi Kerichien taloon. Kello oli yhdeksän illalla. Vallasnaiset\nistuivat molemmat salissa, eivätkä näyttäneet kummastelevan, kun\nhuomasivat hänet. He sanoivat hänelle hyvää iltaa. Minna, joka oli\nkirjoittamassa, kurotti hänelle pöydän takaa kätensä ja jatkoi\nkirjettään, kysellen hajamielisen näköisenä, miten hän voi. Hän\npyysi sitäpaitsi anteeksi epäkohteliaisuuttaan, ja oli sitten\nkuuntelevinaan, mitä Christophe puhui; mutta hän keskeytti nuorukaisen\npuheen kysyäkseen jotakin äidiltään. Christophe oli valmistanut joukon\nliikuttavia sanoja, kertoakseen kaikki, mitä hän oli kärsinyt heidän\npoissa ollessaan: nyt jaksoi hän tuskin sammaltaa muutaman sanan;\nkumpikaan naisista ei niistä välittänyt, eikä hän uskaltanut jatkaa: se\nolisi kuulunut sorasoinnulta.\n\nKun Minna oli lopettanut kirjeen, otti hän käsityönsä, istuutui\nmuutaman askelen päähän Christophesta ja alkoi kertoa matkastaan. Hän\ntarinoi hupaisista viikoista, jotka oli viettänyt, ajeluretkistä,\nhovielämästä, mielenkiintoisista ylhäisistä ihmisistä; hän innostui\nvähitellen ja puhui paljon sellaisista tapahtumista ja henkilöistä,\njoita Christophe ei laisinkaan tuntenut, mutta joiden muisto sai\nMinnan äidin ja hänet itsensä ilosta nauramaan. Christophe tunsi\nitsensä muukalaiseksi keskellä kaikkea tuota kerrottua; hän ei tiennyt,\nmiten käyttäytyä, ja hän nauroi nolon näköisenä. Hänen silmänsä eivät\nlakanneet katselemasta Minnan kasvoja, ne pyysivät, ne rukoilivat yhden\nainoan katseen almua. Mutta kun Minna katsoi häneen, -- ja se tapahtui\nharvoin, sillä paremminkin hän puhui äidilleen kuin Christophelle, --\nniin olivat hänen silmänsä samoin kuin hänen äänensäkin ainoastaan\nrakastettavat ja välinpitämättömät. Varoiko Minna äitiään, vai\nymmärsikö Christophe hänet väärin? Hän olisi tahtonut puhua Minnalle\nkahden kesken, mutta rouva von Kerich ei poistunut heidän paristaan\nhetkeksikään. Christophe koetti kääntää pakinan suuntaan, joka läheni\nhäntä itseään; hän puhui töistään, suunnitelmistaan; hän aavisti\nhämärästi, että Minna väistyi hänestä erilleen; ja vaistomaisesti\nkoetti hän herättää hänessä mielenkiintoa itseensä. Ja tosiaan näytti\nMinna kuuntelevan hyvin tarkkaavasti; hän keskeytti hänen kertomustaan\npikku huudahduksilla, jotka eivät aina sopineet paikalleen, mutta\njoiden sävy kuitenkin ilmaisi mielenkiintoa. Mutta juuri, kun\nChristophe alkoi jälleen pienen lempeän hymyn huumaamana toivoa,\nnäki hän Minnan nostavan pikku kätensä suulleen ja haukoittelevan.\nChristophe vaikeni heti. Minna huomasi sen, ja pyysi sievästi anteeksi,\nsanoen olevansa väsynyt. Christophe nousi ylös, ajatellen, että\nhäntä pyydettäisiin jäämään; mutta hänelle ei virketty mitään. Hän\nviivytteli hyvästejään ja odotti ainakin sanottavan, että hän olisi\ntervetullut takaisin huomenna: siitä ei puhettakaan. Hänen täytyi\nlähteä. Minna ei saattanut häntä eteiseen. Hän ojensi hänelle kätensä,\n-- välinpitämättömänä ja kylmänä riippui se Christophen kädessä; ja\nChristophe erosi heistä keskellä salia.\n\nHän palasi kauhistunein sydämin kotiinsa. Siitä Minnasta, jonka hän\noli nähnyt kaksi kuukautta sitten, hänen rakkaasta Minnastaan, siitä\nei ollut enää mitään jäljellä. Mitä oli tapahtunut? Mikä hänestä\noli tullut? Poika-raukalle, joka ei ollut koskaan vielä kokenut\nsitä alinomaista vaihtelua, täydellistä katoamista, perinpohjaista\nuudistumista, jonka alaisia elävät olennot ovat, olennot, joista\nenemmistö ei ole edes sieluja, vaan sielukokoelma, jossa toiset\nseuraavat toisiaan, muuttuvat, sammuvat yhtämittaa, -- hänelle oli\nsuora totuus liian julma: hän ei voinut alistua sitä uskomaan. Hän\nkarkoitti kauhuissaan mielestään sen ajatuksen ja koetti vakuuttaa\nitselleen, että tämä oli näköharhaa, että Minna oli yhä entinen. Hän\npäätti palata hänen luokseen heti huomisaamuna ja puhua hänen kanssaan,\nmillä hinnalla tahansa.\n\nHän ei nukkunut hetkeäkään seuraavana yönä. Hän luki kaikki seinäkellon\nlyönnit, yhden toisensa jälkeen. Kohta päivän valjettua hän lähti\nmaleksimaan Kerichien talon ympärillä; ja hän meni sisään niin pian\nkuin suinkin saattoi. Hän ei tavannut Minnaa, vaan rouva von Kerichin,\njoka kasteli aamuvirkkuna paraikaa karahvi kädessä verannan vieressä\nkasvavia kukkia. Kun hän huomasi Christophen, pääsi häneltä hiukan\npilkallinen huudahdus:\n\n-- Ahaa, tekö se olette!... Te tulette oikeaan aikaan, minulla on\nteille hiukan puhumista. Odottakaa, odottakaa...\n\nRouva pistäysi sisään viedäkseen sinne karahvin ja kuivatakseen\nkätensä; sitten hän tuli takaisin, ja hänen huulillaan vilahti hieno\nhymy, kun hän näki, miten typertynyt Christophe oli: poikanen aavisti\nvarmaankin onnettomuuden lähestyvän.\n\n-- Mennään puutarhaan, sanoi rouva, siellä saamme olla paremmin\nrauhassa.\n\nChristophe seurasi rouva von Kerichiä tuohon puutarhaan, joka oli niin\ntäynnä hänen rakkauttaan. Rouvalla ei ollut kiire puhumaan, häntä\nhuvitti pojan mielenliikutus.\n\n-- Istutaanhan, virkkoi rouva viimein.\n\nHe asettuivat penkille, jossa Minna oli ojentanut hänelle huulensa\nsuudeltaviksi lähtöpäivän edellisenä iltana.\n\n-- Minä uskon, että te jo tiedätte, mistä on kysymys, virkkoi rouva\nvon Kerich, tullen niin totisen näköiseksi, että Christophe tyrmistyi\nyhä enemmän. Minä en olisi koskaan uskonut sellaista, Christophe. Minä\npidin teitä aina vakavana poikana. Minä luotin teihin täydellisesti.\nMinä en olisi uskonut teidän käyttävän väärin luottamustani ja\nkoettavan panna tyttäreni päätä pyörälle. Hän oli uskottu teidän\nhuostaanne, teidän olisi pitänyt kunnioittaa häntä, ja kunnioittaa\nminua, kunnioittaa itseänne.\n\nRouva von Kerichin äänessä oli leikillisen ivan vivahdus; -- rouva ei\npitänyt tätä lasten pikku haaveilua millään tavoin huolestuttavana\ntapauksena; -- mutta Christophe ei sitä vivahdusta ymmärtänyt; hän\nkäsitti nuo moitteet traagillisesti, niinkuin kaiken muunkin: ne\nrepivät hänen sydäntään:\n\n-- Mutta, rouva... mutta, rouva... sammalteli hän kyyneleet silmissä.\nMinä en ole koskaan käyttänyt teidän luottamustanne väärin. Älkää sitä\nuskoko, minä rukoilen teitä... Minä en ole kunniaton mies, sen vannon\nteille!... Minä rakastan neiti Minnaa, rakastan häntä koko sielustani,\nmutta tahdon hänet vaimokseni. Rouva von Kerich hymyili.\n\n-- Ei, poika-parka, vastasi hän alentuvaisen suopeasti, pohjalla\nhalveksinta, jonka Christophe nyt viimeinkin alkoi ymmärtää. Ei, se on\nmahdotonta, se on lapsetusta.\n\n-- Miksi? Miksi? kysyi Christophe.\n\nHän tarttui rouvaa käsiin, luuli, ettei hän puhunut vakavasti, sillä\nrouvan ääni oli tullut lauhkeammaksi ja oli häntä rauhoittanut. Rouva\nvon Kerich hymyili yhä ja sanoi:\n\n-- Siksi, että...\n\nChristophe vaati suoraa vastausta. Ja vallasnainen sanoi nyt\nChristophelle ivansävyisen säälivästi, -- sillä rouvahan ei käsittänyt:\nChristophea täysin vakavasti, -- ettei Christophella ollut omaisuutta,\nettä Minna oli tottunut toisenlaisten. Christophe huudahti vastaan,\nettä se ei haittaisi mitään, että hänestä tulee kuuluisa, rikas, että\nhän saa rahaa, kaikkea, mitä Minna tahtoi. Rouva von Kerich näytti\nepäilevältä; häntä huvitti moinen itseluottamus, ja hän pudisti päätään\nkieltävästi. Christophe uudisti vakuuttelunsa.\n\n-- Ei, Christophe, sanoi silloin rouva von Kerich, ei maksa vaivaa\nkeskustella enää asiasta, se on mahdotonta. Se ei ole pelkästään\nrahakysymys. Paljon muuta!... Säätyrajoitus...\n\nHänen ei tarvinnut lopettaa. Se tunkeutui kuin oka suoraan Christophen\nytimiin. Hänen silmänsä aukenivat. Hän näki nyt ivan tuossa\nystävällisessä hymyssä, hän näki kylmyyden rouvan suopeassa katseessa,\nhän ymmärsi yhtäkkiä kaiken, joka eroitti hänet tuosta hänen edessään\nolevasta naisesta, jota hän oli rakastanut pojan rakkaudella, joka\nnäytti kohdelleen häntä äidillisesti. Hän tunsi nyt, miten paljon\nrouvan hellyydessä oli alentuvaa ja halveksivaa. Christophe nousi ylös,\nkalman-kalpeana. Rouva von Kerich jatkoi selittelyään, hyväilevällä\näänellään; mutta nyt oli tullut loppu; Christophe ei kuunnellut enää\nsanojen musiikkia, hän näki joka sanan alla tuon jalosukuisen sielun\nkuivuuden. Hän ei voinut vastata sanaakaan. Hän poistui. Maailma\nkieppui hänen silmissään.\n\nKamariinsa päästyään heittäytyi hän vuoteelleen ja vääntelehti\nvimmansa ja ylpeytensä raatelemana aivan kuin ennen pienenä. Hän\npuri pielustansa, hän työnsi nenäliinan suuhunsa, ettei olisi kuultu\nhänen huutoaan. Hän vihasi rouva von Kerichiä, hän vihasi Minnaa. Hän\nhalveksi heitä raivon voimalla. Hänestä tuntui kuin olisi häntä lyöty\nkorvalle, hän vapisi häpeästä, hän värisi raivosta, hänen täytyi tehdä\njotain heti paikalla, hän olisi kuollut, ellei olisi kostanut.\n\nHän nousi, kirjoitti kirjeen, joka oli täynnä järjetöntä kiehuntaa:\n\n    \"Rouvani!\n\n    \"Minä en tiedä, onko niinkuin te vakuutitte, että olette\n    erehtynyt minun suhteeni. Mutta sen minä tiedän, että minä\n    olen erehtynyt suuresti teidän suhteenne. Minä luulin, että te\n    olisitte minun ystäviäni. Te sanoitte niin, ja te olitte sitä\n    olevinanne, ja minä rakastin teitä niinkuin omaa henkeäni. Minä\n    näen nyt, että se oli pelkkää valhetta, ja että hellyytenne minua\n    kohtaan ei ollut muuta kuin petosta: te käytitte minua omaksi\n    huviksenne, minä olin teille ajanviettona, minä olin teille\n    musikanttina, -- pikenttinä. Mutta teidän pikenttinne minä en\n    ole! Minä en ole kenenkään pikentti.\n\n    \"Te annoitte minun tylysti ymmärtää, että minulla ei ole oikeutta\n    rakastaa teidän tytärtänne. Mikään maailmassa ei voi estää\n    minun sydäntäni rakastamasta ketä se tahtoo, ja vaikka minä en\n    ole jalosyntyinen kuin te, olen kuitenkin yhtä jalo kuin te.\n    Sydän miehen aateloi: jos en olekaan kreivi, on minussa ehkä\n    enemmän kunniaa kuin kreiveissä usein. Olipa edessäni pikentti\n    tai kreivi, sillä hetkellä, kun hän minua herjaa, minä häntä\n    halveksin! Minä halveksin kuin likaa jalkaini alla kaikkea, joka\n    väittää olevansa jaloa, jos sillä ei ole sielun jaloutta.\n\n    \"Hyvästi! Te ette ole tuntenut minua. Te olette pettänyt minut.\n    Minä inhoan teitä.\n\n    \"Tämän lausuu se mies, joka kielloistanne välittämättä rakastaa\n    Minna-neitiä, hän, joka rakastaa häntä kuolemaansa saakka, _koska\n    hän on minun_, eikä mikään voi häntä minulta riistää.\"\n\nTuskin hän oli heittänyt tämän kirjeen laatikkoon, niin hän kauhistui,\nmitä oli tehnyt. Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta eräät\nlauseet palasivat aina hänen mieleensä; kylmä hiki nousi hänen\nohimoillensa, kun hän ajatteli, että rouva von Kerich luki näitä\nmahdottomuuksia. Ensi hetkellä piti häntä vielä hänen epätoivonsa yllä;\nmutta seuraavana päivänä hän jo käsitti, ettei hänen kirjeestään ollut\nmuuta tulosta kuin että se eroittaisi hänet perinpohjin Minnasta: ja\nse tuntui hänestä onnettomuuksista kauheimmalta. Hän toivoi vielä,\nettei rouva von Kerich, joka tunsi hänen pikaisuutensa, ottaisi tätä\nvakavalta kannalta, että hän tyytyisi varoittamaan häntä ankarasti,\nja että, -- ja kukapa tietää? -- hän ehkä heltyisi hänen vilpittömän\nrakkautensa tähden. Hän odotti ainoastaan sanaa heittäytyäkseen rouva\nvon Kerichin jalkain juureen, hän odotti viisi päivää. Sitten tuli\nkirje. Siinä sanottiin:\n\n    \"Hyvä herra Krafft.\n\n    \"Koska mielestänne on tapahtunut erehdys kahden puolen meidän\n    välillämme, niin on ehdottomasti viisainta olla sellaista enää\n    jatkamatta. Minä soimaisin itseäni, jos pakottaisin teitä\n    pitkittämään ystävyyttä, joka on käynyt teille kiusalliseksi.\n    Teistä lienee siis luonnollista, että meidän välimme katkeavat.\n    Toivon, että olette löytävä toisia ystäviä, jotka osaavat antaa\n    teille sen arvon kuin haluatte. Minä en epäile laisinkaan\n    tulevaisuuttanne ja seuraan loitompaa suopein mielin kehitystänne\n    musiikkiurallanne.\n\n    Parhaat tervehdykseni\n\n                                         Josepha von Kerich.\"\n\nKatkerimmat moitteet eivät olisi olleet näin julmia. Christophe näki\nolevansa hukassa. Henkilölle, joka viattomasti syyttää, voi aina\nvastata. Mutta mitä tehdä tällaista välinpitämätöntä kohteliaisuutta,\ntällaista olematonta vastaan? Christophe meni aivan sekaisin. Hän\najatteli, ettei hän näkisi enää koskaan Minnaa; sitä hän ei jaksaisi\nsietää. Hän tunsi, miten vähänarvoinen oli kaiken maailman ylpeys\npienimmänkin rakkauden rahdun rinnalla. Hän unohti koko itsetuntonsa,\nhän tuli raukkamaiseksi, hän kirjoitti uusia kirjeitä, joissa\nhän rukoili anteeksi. Ne olivat yhtä järjettömiä kuin tuo vihan\npuuskauskin. Vastausta ei tullut.\n\nJa kaikki oli lopussa.\n\n\n\n\nHän oli kuolla. Hän aikoi tappaa itsensä. Hän aikoi tappaa toisia.\nHän ainakin kuvitteli, että hän sitä aikoi. Hänelle tuli murhapolton\nja murhan vimma. Ei saata aavistaa, minkälainen rakkauden ja vihan\ntunteitten voima saattaa raivota eräiden lasten sydämissä. Se oli hänen\nlapsuutensa hirvittävin kriisi ja siitä tuli lapsuuden loppukohta. Se\nkarkaisi hänen tahtonsa, mutta se olikin sen ainaiseksi murtaa.\n\nHän ei voinut elää enää. Hän seisoi tuntikausia ikkunaa vasten ja\nkatseli alas pihakivitykseen; hän ajatteli, aivan niinkuin ennen\npienenä ollessaan, että löytyi ainoastaan yksi keino päästä elämän\nkidutuksesta, jos se kasvoi liian raskaaksi kantaa. Se keino oli\ntuolla, hänen alapuolellaan, juuri tuossa... Hetki vain? Kukapa\ntietää?... Ehkä vasta monien tuntien -- vuosisataisten -- hirveäin\nkärsimysten jälkeen!... Mutta niin suuri oli hänen nuori epätoivonsa,\nettä hänen sieluaan veti vastustamattomasti tuohon päätä pyörryttävään\nnieluun.\n\nLouisa näki hänen kärsivän. Hän ei voinut tarkoin aavistaa, mikä\nhänellä oli; mutta hänen vaistonsa varoitti häntä hämärästi vaarasta.\nHän koetti lähentyä poikaansa, ymmärtää hänen suruansa ja lohduttaa\nhäntä. Mutta äiti-parka oli vähitellen tottunut olemaan puhumatta\nsuoraan Christophen kanssa. Monet vuodet oli Christophe kätkenyt\najatuksensa itseensä; ja Louisalla oli liiaksi elämän aineellisia\nhuolia, niin ettei hänellä ollut aikaa koettaa niitä aavistaa. Nyt, kun\nhän olisi tahtonut rientää häntä auttamaan, ei hän tiennyt, mitä tehdä.\nHän kierteli Christophen ympärillä todellisessa sielun ahdistuksessa;\nhän olisi toivonut löytävänsä sanoja, jotka olisivat helpoittaneet\nhänen tuskaansa; hän ei uskaltanut puhua, sillä hän pelkäsi häntä\nloukkaavansa. Ja niin varovainen kuin hän olikin, hän ärsytti häntä\nkuitenkin, jokaisella liikkeellään, yksinpä läsnäolollaankin; sillä\nLouisa ei ollut liioin kekseliäs eikä kovin herkkä tunteiltaan. Ja\nkumminkin Christophe häntä rakasti, he rakastivat toinen toisiaan.\nMutta kun vähät seikat voivat maailmassa eroittaa toisistaan henkilöt,\njotka rakastavat ja kunnioittavat toisiaan koko sielustaan! Liian\nkovaääninen puhe, kulmikkaat liikkeet, pieni loukkaava nykäys\nsilmäluomissa tai nenänjuuressa, tottumukset aterioidessa, kävellessä\ntai nauraessa, jokin ruumiillinen vastenmielisyys, jota ei vei\nselittää... Sanotaan, että se ei merkitse mitään; ja se on kuitenkin\nkokonainen maailma. Sangen usein se riittää syyksi, että äiti ja poika,\nveljekset tai ystävykset, jotka ovat toisilleen kovin läheisiä, jäävät\nsilti aina vieraiksi.\n\nChristophe ei siis löytänyt äidin hellyydessä riittävää tukea\nvaarallisena kautenaan, joka hänellä nyt oli. Ja muuten: mitä arvoa on\ntoisten hellyydellä intohimon itsekkyydessä, joka ajattelee pelkästään\nomaa olemustaan?\n\nEräänä yönä, kun hänen omaisensa nukkuivat ja kun hän istui pöytänsä\nääressä liikkumatta ja ajattelematta mitään, vaipuneena tuijottamaan\ntuohon vaaralliseen aikomukseensa, kaikui pieneltä hiljaiselta\nkadulta askeleita, ja naputus oveen herätti hänet yhtäkkiä synkästä\nhorroksesta. Ulkoa kuului epäselvää äänten sorinaa. Christophe\nmuisti, ettei isä ollut tullut vielä illalla kotiin, ja hän ajatteli\nvihastuen, että hänet tuotaisiin nyt sinne juovuksissa, niinkuin viime\nviikollakin, jolloin hänet oli löydetty keskeltä katua makaamasta.\nSillä Melchior ei noudattanut enää vähintäkään kohtuutta; hän\nheittäytyi yhä enemmän paheen valtaan; hänen rautainen terveytensä ei\nvain näyttänyt vähääkään kärsivän moisista mielettömistä hurjuuksista,\njotka olisivat tappaneet minkä muun miehen tahansa. Melchior söi neljän\nmiehen ruokahalulla, joi niin, että kaatui tiedottomana maahan, jäi\nöiksi ulos jääkylmään sateeseen, rusikoitui pahasti tappeluissa, ja oli\nseuraavana päivänä taas pystyssä, meluavan iloisena kuin ennenkin, ja\nvaati, että kaikkien hänen ympärillään oli oltava iloisia.\n\nLouisa oli jo noussut ylös ja meni kiireesti avaamaan; Christophe ei\nhievahtanut, hän tukki käsillään korviaan, päästäkseen kuulemasta\nMelchiorin juopunutta ääntä ja naapurien ilveileviä huomautuksia...\n\n... Yhtäkkiä valtasi hänet selittämätön ahdistus: hän alkoi vavista,\ntietämättä, miksi, ja peitti kasvonsa käsiinsä. Ja samassa sai\nsydäntäviiltävä tuskanhuuto hänet nostamaan päänsä. Hän ryntäsi\novelle...\n\nKeskellä miesten parvea, jotka puhuivat hiljaisella äänellä, pimeässä,\nainoastaan lyhdyn lekuttavan hohteen valaisemassa käytävässä,\nmakasi paareilla ruumis, niinkuin isoisä ennen, vettä valuen ja\nliikkumattomana. Louisa nyyhkytti sen kaulassa. Melchior oli löydetty\nmyllyjoesta hukkuneena.\n\nChristophelta pääsi huuto. Koko muu maailma unohtui, kaikki toiset\ntuskat haipuivat tuossa tuokiossa. Hän heittäytyi isänsä ruumiille,\nLouisan viereen, ja he itkivät yhdessä.\n\n\n\n\nIstuessaan vuoteen vieressä vartioiden Melchiorin viimeistä unta, isän,\njonka kasvot olivat nyt saaneet ankaran ja juhlallisen ilmeen, tunsi\nChristophe kuoleman synkän rauhan tulevan sieluunsa. Hänen lapsellinen\nintohimonsa oli haihtunut niinkuin kuumepuuska; haudan jääkylmä\nhenkäys oli pyyhkäissyt sen kaiken pois. Minna, hänen ylpeytensä,\nhänen rakkautensa, ja hän itsekin... oi, ihmiskurjuutta, miten kaikki\noli vähäpätöistä tämän todellisuuden, ainoan todellisuuden rinnalla:\nkuoleman! Mitä maksoi vaivaa kärsiä niin paljon, kaivata niin paljon,\nahertaa niin paljon, saavuttaakseen ainoastaan tämän!\n\nHän katseli iäksi uinahtanutta isäänsä, ja hänen sielunsa täytti\nääretön sääli, hän muisti nyt hänen pienimmätkin hellyyden\nosoituksensa, sillä kaikkine heikkouksineen ei Melchior ollut paha,\nhänessä oli paljon hyvää. Hän rakasti omiaan. Hän oli rehellinen.\nHänessä oli rahtu Krafftien horjumatonta kunniallisuutta, joka ei\nsuvainnut moraali- ja kunniakysymyksissä tingintää eikä koskaan olisi\nhyväksynyt itsessään noita pieniä rumuuksia, joita hienoissa piireissä\nei pidetä juuri vikoina. Melchior oli rohkea, ja kaikilla vaaran\nhetkillä asetti hän itsensä sille suorastaan nauttien alttiiksi. Jos\nhän oli omaksi ilokseen tuhlaavainen, oli hän sitä myöskin muille: hän\nei voinut nähdä ketään suruisena; ja hän antoi vierasvaraisesti siitä,\nmikä oli hänen omaansa, ja siitäkin, mikä ei ollut hänen omaansa,\n-- köyhille vaivaisille, joita jossakin kehtasi. Kaikki nämä avut\nmuistuivat nyt Christophen mieleen: -- osaksi hän keksikin ne tai\nainakin niitä liioitteli. -- Hänestä tuntui, ettei hän ollut ymmärtänyt\nisäänsä oikein, hänen tuntonsa soimasi, ettei hän ollut rakastanut\nhäntä tarpeeksi. Hän näki hänet elämän lyömänä; ja hän luuli kuulevansa\ntuon onnettoman sielun, joka oli ollut liian heikko taisteluun ja jonka\nvirta oli vienyt mukanaan, vaikeroivan hukkaan tuhottua elämäänsä. Hän\nkuuli tämän valittavan rukouksen, jonka sävy oli kerran rusentanut\nhänen sydäntään:\n\n-- Christophe, älä halveksi minua!\n\nTunnontuskat mursivat häntä. Hän heittäytyi itkien suuteleman vainajan\nkasvoja. Hän toisti niinkuin sillein ennenkin:\n\n-- Rakas isä, minä en halveksi sinua, minä rakastan sinua! Anna\nanteeksi!\n\nMutta valitus ei vaiennut, se kiihtyi hädäksi:\n\n-- Älkää halveksiko minua, älkää halveksiko minua!...\n\nJa yhtäkkiä Christophe näki makaavansa itse vainajan paikalla. Hän\nkuuli noiden kauheain sanain tulevan omasta suustaan, hän tunsi\nsydäntään painavan hyödyttömän, auttamattomasti hukatun elämän\nepätoivon. Ja hän ajatteli kauhuissaan: \"Ah, ennen kaikki maailman\nkärsimykset, kaikki tuskat kuin päättyä näin.\"... Miten lähellä hän\nsitä oli ollut! Eikö hän ollut vähällä antautua kiusauksen valtaan,\nmurskata itse elämänsä, paeta pelkurimaisesti _tuskaansa_? Niinkuin\neivät kaikki tuskat, kaikki häpeät olisi pelkkää lapsen leikkiä\nsuurimman kidutuksen ja rikoksen rinnalla, joka oli: pettää itsensä,\nkieltää vahva uskonsa, joutua halveksimaan itseään kuolemassa!\n\nHän näki, että elämä oli taistelu ilman lepoa ja armoa, jossa ihmisen,\njossa miehen, joka tahtoo miehen nimen kantaa, täytyy taistella\nlakkaamatta, kokonaisia näkymättömien vihollisten sotalaumoja vastaan:\nluonnon saaliinhimoisia voimia, valonarkoja haluja, hämäriä ajatuksia,\njotka vetävät petollisesti häntä alentamaan itsensä ja tuhoutumaan. Hän\nnäki, että hän oli ollut langeta ansaan. Hän näki, että onni ja rakkaus\novat hetken petosta, joilla koetettiin saada sydän riisumaan aseensa ja\nantautumaan. Ja tuo viisitoista-vuotias pikku puritaani kuuli Jumalansa\näänen:\n\n-- Käy, käy, lepäämättä koskaan.\n\n-- Mutta minne käyn, Herraa Mitä teenkin, minne menenkin, eikö loppu\nole aina sama, eikö päämaali ole tuossa?\n\n-- Käykää kuolemaan, te, joiden täytyy kuolla! Käykää kärsimään, te,\njoiden täytyy kärsiä. Ei eletä sen tähden, että oltaisiin onnellisia.\nEletään siksi, että täyttyisi Lakini. Kärsi. Kuole. Mutta ole, mitä\nsinun pitää olla: -- Mies.\n\n\n\n"]