[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8rE3htgVjQbePg1EOvIx0Vgh-DpFg0iH_BJxrOT45TA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1969,"Kunnon Kasper ja kaunis Anni","Brentano, Clemens",1778,1842,"1969-brentano-clemens-kunnon-kasper-ja-kaunis-anni","1969__Brentano_Clemens__Kunnon_Kasper_ja_kaunis_Anni",null,"romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1817,1919,11283,72622,false,58772,[24,25,26,27,28],"Germany -- History -- Coalition Wars, 1789-1814 -- Fiction","Germany -- Social life and customs -- 19th century -- Fiction","Honor","Love stories","Weltschmerz",[30,31],"German Literature","Novels","\"Kunnon Kasper ja kaunis Anni\" by Clemens Brentano is a novella written in the early 19th century. This work stands out as an important piece within modern German literature, particularly noted for its role in pioneering the genre of folk narrative or \"kyläkertomus.\" The story revolves around the lives of the titular characters, Kasper, a noble peasant-soldier, and the beautiful Anni, whose intertwined fates capture themes of honor and sacrifice against the backdrop of rural German life.  The opening of the novella introduces us to an elderly peasant woman who is determined to rest on the doorstep of a grand house, revealing a sense of calm resignation despite the concerns of onlookers. As the crowd debates her situation, she insists on her right to stay, referencing her past sacrifices. The narrative then shifts to a male narrator who becomes captivated by her presence and listens to her story. She recounts the tragic fate of her grandson, Kasper, a soldier who, facing a moral and existential crisis, has taken his own life after being forced to recognize his family's crimes. This poignant beginning sets a somber yet reflective tone, hinting at deeper themes of integrity, love, and the pains inherent in human existence. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Kallio, O. A. (Oskar Albin)",236,"Saksalaisen romantiikan klassikkoteos kertoo traagisen tarinan kunniasta ja onnettomasta rakkaudesta. Kertomus seuraa nuoren sotilaan ja palvelustytön kohtaloita, joita varjostavat suvun maine ja yhteiskunnan ankarat vaatimukset.","Clemens Brentanon 'Kunnon Kasper ja kaunis Anni' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1969. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUNNON KASPER JA KAUNIS ANNI\n\nKirj.\n\nClemens Brentano\n\n\nSuomentanut ja johdannolla varustanut\n\nO. A. Kallio\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1919.\n\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\n_Clemens Brentanon_ pieni novelli _Kunnon Kasper ja kaunis Anni_ on\nkaikessa vaatimattomuudessaan saksalaisen novellikirjallisuuden\nhuomattavimpia tuotteita, ensiksikin se kuuluu uudenaikaisen\nsaksalaisen novellin esikoisiin, ja toiseksi se samalla on saksalaisen\nkansankuvauksen eli \"kyläkertomuksen\" tienraivaajia, vieläpä lajissaan\nkaikkein parhaita.\n\nUudenaikainen novelli ja kansankuvaus syntyvät Saksassa jokseenkin\nsamaan aikaan 1800-luvun alussa, ja molempien kehityshistoriassa on\nSaksan romantikoilla oma tärkeä osansa, ainakin välillisesti. Romaaneja\nsen sijaan oli Saksassa kirjoitettu paljon ja hirveän laveita jo\nmelkoista aikaisemmin. Ne olivat kuitenkin olleet pääasiallisesti\nitalialaisten, espanjalaisten, ranskalaisten ja englantilaisten\nsankari-, ritari-, lempi-, rosvo-, veijari-, paimen-, matka-,\nseikkailu- ja opetusromaanien vaikutuksesta syntyneitä, monesti sangen\nala-arvoisia tuotteita, kaukana todellisesta elämästä ja todellisista\nihmisistä. Terveellisemmin vaikutti romaaniin yleensä ja saksalaiseen\nromaaniin erikoisesti englantilainen porvarillinen perhe- ja\ntaparomaani, joka esiintyi 1700-luvun keskivaiheilla. Sen\nperustaja _Samuel Richardson_ otti, päinvastoin kuin entiset\nromaaninkirjoittajat, henkilönsä keskisäädyn piiristä ja kuvaili oman\naikansa elämää ja ihmisiä. Hänen kovasti tunteellinen ja moralisoiva\n\"Pamelansa\" (1740) on tämän uuden romaanilajin ensimäinen huomattavampi\nteos, jonka vaikutus varsinkin saksalaiseen romaanikirjallisuuteen\n(esim. Chr. F. Gellertiin ja osaksi myös Goethen \"Wertheriin\") on ollut\nmelkoinen. Richardsonin ohella muutkin englantilaisen perheromaanin eri\npuolien edustajat -- Fielding, Smollett, Stern ja Goldsmith --\nvaikuttivat hedelmällisesi uudemman saksalaisen romaanin kehitykseen,\nkuten varsinkin _Wielandin ja Jean Paulin_ teoksiin. Romaani alkoi\nSaksassakin vähitellen pyrkiä uudenaikaisemmalle ja tosioloisemmalle\npohjalle ja oman aikansa elämän kuvaamiseen, joskin tämä kuvaaminen\ntapahtui vielä monessa suhteessa vanhaan, sovinnaiseen tapaan.\n\nRomaanin pienoismuoto, novelli, seurasi tässä kehityksessä romaanin\nrinnalla, mitä itse kuvauksen aihepiiriin tulee. Itse novellimuoto sen\nsijaan, kuten edellä on mainittu, syntyi oikeastaan vasta 1800-luvun\ntaitteessa ja saksalaisten romantikkojen vaalimana. He löysivät tämän\nkirjallisuuslajin Italian (Boccaccio) ja Espanjan (Cervantes)\nkirjallisuudesta ja istuttivat sen Saksan kirjallisuuteen. Tässä työssä\non varsinkin Saksan romanttisen koulun päärunoilijalla _Ludvig\nTieckillä_ aivan erikoiset ansionsa, mutta myös useat muut romanttisen\nsuunnan kirjailijat, kuten Kleist, Brentano, Arnim, Eichendorff,\nde la Motte, Fouqué, Chamisso, Hoffmann y.m. viljelivät\nahkerasti novellimuotoa, joka siten syvälti juurtui saksalaiseen\nkaunokirjallisuuteen, kehittyäkseen täydelliseen kukoistukseen vasta\n1800-luvun puolivälissä Gottfried Kellerin, Theodor Stormin, Paul\nHeysen, Wilhelm Riehlin, Konrad Ferdinand Meyerin y.m. käsissä.\n\nVarsinainen \"kansankuvaus\" oli sen sijaan romantikoille jotenkin vieras\nala, jolle he ainoastaan sattumalta, kuten Brentanokin, osuivat. Eikä\nihmekään, sillä vanhain sovinnaisten taidekäsitysten mukaan rahvas,\ns.o. kansan \"syvät rivit\", oli sopimaton ja ala-arvoinen aihepiiri\nkaunokirjalliselle käsittelylle. Vanhempi kaunokirjallisuus olikin\nottanut aiheensa miltei yksinomaan ylempien säätyluokkien piiristä,\nvieraista maista ja kaukaisilta ajoilta, tai sitten kuvaillut ylhäisöä\npaimeniksi puettuina ja kuviteltuun maalaiselämään sijoitettuina,\nvailla todellisuutta ja luonnollisuutta. Kansanvaltaisuuden aate oli\nnoina itsevaltiuden ja ylimysvallan aikoina jokseenkin tuntematon\nkäsite, ja senpätähden tämän aatteen varsinainen perustakin, kansan\nsyvät rivit, jäi kirjallisen mielenkiinnon ulkopuolelle. Jos milloin\nsattumoisin joku alempiin yhteiskunnallisiin piireihin kuuluva henkilö\nesiintyi kaunokirjallisissa tuotteissa, joutui hän useimmiten niissä\nesille jonakin eriskummaisuutena ja naurun ja ivan esineenä.\n\nVasta englantilainen perheromaani, ottaessaan aiheensa keskisäädyn\npiiristä, siirsi kuvauksen niin sanoaksemme enemmän vasemmalle, samalla\nkun se kaukaisten aikojen, paikkojen ja ihmisten sijasta alkoi\nkuvailla oman aikansa ihmisiä ja ympäristöä. Kun samoihin aikoihin\nkansanvaltaisuuden aate, varsinkin Rousseaun ajamana, ja Rousseaun\ninnokkaat kehoitukset palaamaan luontoon ja maalaiselämään vähitellen\nvaikuttivat ihmisten mieliin, muokkautui kirjallinen maaperä\nvarsinaiselle kansankuvauksellekin, vaikkapa vielä menikin melkoinen\naika, ennenkuin rohjettiin keskisäädyn piiristä laskeutua todellisen\nmaalaiskansan ja köyhälistön kuvaamiseen.\n\nSaksassa kansankuvauksen edeltäjänä on n.s. idyllirunous, joka kukoisti\n1700-luvun loppupuolella. Siinä kuvattiin joskus oikeaa todellista\nkansanelämääkin, vaikkapa se tavallisimmin liikkui kuvitelluissa\nmaailmoissa tai keskisäädyn piirissä. Huomattavin sellainen\nidyllirunoilija oli _Johann Heinrich Voss_, joka valitsi useat aiheensa\nPohjois-Saksan kansanelämästä, kuvaten m.m. maaorjuutta, jonka hän\nomasta kohdastaan hyvin tunsi. Tosin Vossin pääteos, idyllinen runoelma\n\"Luise\", jonka vaikutus tuntunee Runebergin \"Hirvenhiihtäjiin\" ja\n\"Hannaan\" saakka, kuvailee oikeastaan keskisäädyn -- maalaisseurakunnan\npappilanväen -- elämää, mutta laajenee samalla yleisemmäksikin\nmaalaiselämän kuvaukseksi. Myös suuri Goethe on pari kertaa osunut\nkansankuvauksen alalle, vaikka vain tilapäisesti, \"Nuoren Wertherin\nkärsimyksissä\" hän hajallisina paloina kertoo eräästä maalaisesta\ntalonpoikaisnuorukaisesta, jonka historia yhtenäisesti käsiteltynä\nmuodostaa todellisen \"kyläkertomuksen\". Samoin Goethe etevässä\nidyllirunoelmassaan \"Hermann ja Dorothea\" luo erittäin mielenkiintoisen\nja todenmukaisen kuvan todellisesta maalaistytöstä, jollainen Dorothea\nkauttaaltaan on. Goethen ansiota on myös _Heinrich Jung-Stillingin_\nnuoruudenkuvauksen julkaiseminen, missä kuvauksessa lukija viedään\nkeskelle kansanelämää ja Jung-Stillingin vanhasta maalaisesta\nisoisästä, rehdistä hiilenpolttaja Eberhardista, annetaan oivallinen\nluonteenkuvaus. Tämänaikuisten satunnaisten kansankuvausten joukkoon\nvoidaan lukea myös sveitsiläisen _Pestalozzin_ kasvatusopillinen\nkertomus \"Lienhard ja Gertrud\", jossa esiintyy erittäin havainnollinen\nrahvaan tunteminen ja käsittäminen.\n\nUutta virikettä \"kansanihailulle\" antoi Saksan romantikkojen innokas\nharrastus tutustua oman kansansa muinaisuuteen, sen satuihin ja\nlauluihin. Kansanrunouden keräämiseen ja julkaisemiseen, joka jo\naikaisemmin oli saanut alkunsa englannissa (Ossianin laulut, Percyn\nballadit) ja johon saksalainen Herder oli osaltaan ollut tehokkaana\ninnostajana, ottivat Saksan romantikot, m.m. juuri Brentano, hartaasti\nosaa. Ja vaikkapa saksalainen romantiikka olennaisesti luonteeltaan oli\nylimyksellistä laatua ja tarkoitusperältään verrattain kaukana\nrahvaasta, niin se kuitenkin välillisesti, harrastaessaan oman kansansa\nmuinaisuuden ja sen hengenaarteiden tuntemista, samalla joutui\nkääntämään huomion myös oman aikansa kansaan ja sen elämään. Romantikot\nitse teoksissaan tosin mieluummin viihtyivät ihailemansa keskiajan ja\nkatolisuuden tai oman vallattoman ja haaveellisen mielikuvituksensa\nhämyisissä, epätodellisissa maailmoissa, kuin oman aikansa\ntodellisessa elämässä ja rahvaan parissa. Jos he joskus sattumoisin\nryhtyivät kuvaamaan varsinaista kansaa, niin ottivat he silloinkin\naiheensa tavallisimmin entisyydestä, kuten teki esim. _Heinrich oon\nKleist_ oivallisessa novellissaan \"Mikael Kohlhaas\". Samoin\nBrentano, joka puolestaan oli saksalaisen romantiikan kaikkein\nperikuvallisimpia edustajia, useimmiten seurasi vallattoman ja\noikullisen mielikuvituksensa kirjavia polkuja kuin luontoa ja totuutta\nja oman aikansa elämää. Senpätähden hänen novellinsa \"Kunnon Kasperin\nja kauniin Annin historia\" onkin miltei yksinäinen ilmiö hänen\nmonivärisessä tuotannossaan ja tavallaan ainoa romanttisen suunnan\ntuottama kansankuvaus, jonka tapahtumat ovat tekijän omalta ajalta.\nMutta niinpä se onkin kyennyt säilyttämään Brentanon nimen\njälkimaailman tietoisuudessa kenties pysyvämmin kuin hänen koko muu\nkirjava tuotantonsa yhteensä.\n\n_Clemens Brentano_ oli Lombardiasta Saksaan muuttaneen frankfurtilaisen\nkauppiaan poika ja syntyi syysk. 8 p. 1778 Ehrenbreitsteinissä lähellä\nKoblenzia. Hänet määrättiin vastoin taipumuksiaan kauppiaaksi, mutta\nepäonnistui tällä alalla ja ryhtyi opiskelemaan. Isänsä kuoltua hän\n1797 tuli Jenaan, joka tähän aikaan oli Saksan romantikkojen\npesäpaikka. Täällä hän, samalla kun vietti kiihkeän \"romanttista\"\nelämää, tutustui läheisesti romanttisen suunnan johtomiehiin\nSchlegel-veljeksiin ja Tieckiin sekä myöhemmin Heidelbergissa\noleskellessaan vastaiseen lankomieheensä Achim von Arnimiin, omaksuen\nheidän runoudelliset mielipiteensä. Levottomana, kiihkomielisenä\nromantikkona hän sittemmin vaelteli paikasta toiseen, kaupungista\nkaupunkiin, kirjoitellen ahkerasti sekä runoa että proosaa ja\nsaavuttaen mainetta säihkyvällä sukkeluudellaan. V. 1818 hänessä sitten\ntapahtui omituinen mielenmuutos. Ollen jo alkujaan uskonnoltaan\nkatolinen, hän nyt muuttui oikein tekopyhäksi, haaveilevaksi ja\nkiihkomieliseksi katolilaiseksi, kuten useat muutkin Saksan\nromantikot, jotka juuri katolisuudessa olivat löytävinään pelastavan\nrunollis-uskonnollisen ihanteensa, elämän, kauneuden, runouden ja\nuskonnon sopusoinnun. Vv. 1818-24 hän asui Dulmenissä erään henkiä ja\nnäkyjä näkevän nunnan Anna Katariina Emmerichin luona, kirjoitellen\nmuistiin paksuja nidoksia mainitun nunnan ilmestyksiä ja tutkiskeluja.\nKun hänen levoton henkensä ennätti kyllästyä tähänkin hommaan,\nhän uudelleen alkoi vaellella paikasta toiseen, kunnes vihdoin 1833\nasettui Müncheniin. Hänen katolinen ahdasmielisyytensä ja\nromanttis-uskonnollinen mielenkiihkonsa lähenteli lopulta\nsairaalloisuutta ja suorastaan typeryyttä. Kuoli Aschaffenburgissa\n28 p. heinäk. 1842.\n\nBrentano on kirjoittanut suuren joukon romaaneja, kertoelmia,\nnäytelmiä, satuja ja runoja, joiden kaikkien luettelemiseen ei tässä\nole syytä. Koko hänen runoilija-olemuksensa oli täysverisen romantikon,\nsekä elämänvaiheiden että runoilun kannalta katsottuna. Hänellä oli\nmitä runsain ja vallattomin mielikuvitus, jolle ei mikään näyttänyt\nmahdottomalta, tavaton varasto villiä sukkeluutta, hauskaa huumoria ja\nyllättäviä päähänpistoja sekä syvällinen tunteenhartaus, mutta häneltä\npuuttui aiheittensa hallitsemis- ja muodostelukykyä sekä siihen\ntarvittavaa sitkeää tahdonlujuutta. Niinpä hänen useimmat teoksensa,\nkuten Brentano itsekin, kantavat ulkonaisen ja sisäisen rikkinäisyyden,\näkkiyllätyksen ja kirjavuuden leimaa, niissä on tosirunouden kultajyviä\nkaikenlaisen jonkinjoutavan kaunan ja akanapaljouden seassa, mitä\nhurjinta sanain ilotulitusta ja karkeloleikkiä syvän ja hartaan\ntositunteen rinnalla. Parhaiten onnistui Brentano satujutelmissaan,\njoissa hänen vallaton mielikuvituksensa sai mielin määrin mellastaa ja\njoskus mennä aivan typerään lapsekkaisuuteen, jopa mielettömyyteen\nsaakka, sekä pikkunovelleissa, joista \"Kasperin ja Annin historia\" on\nonnistunein. Erityinen ansionsa on Brentanolla kansanlaulujen\njulkaisijana, yhdessä lankonsa Achim von Arnimin kanssa hän näet vv.\n1806-1808 julkaisi kolme nidosta saksalaisia kansanlauluja nimellä _Des\nKnaben Wunderhorn_ (Pojan ihmetorvi), millä julkaisulla tuli olemaan\nperäti huomattava merkitys uudemmassa saksalaisessa laulurunoudessa.\n\nEräs tähän kokoelmaan otettu balladi _Weltlich Recht_ (Maallinen\noikeus) on, niin arvellaan, antanut alkuaiheen Brentanon monesti\nmainittuun mestarinovelliin \"Kunnon Kasperin ja kauniin Annin historia\"\n(Geschihte vom braven Kasperl und dem schönen Annerl), jonka hän\nkirjotti ja julkaisi Berlinissä 1817. Kuitenkin, kuten E. Aspelin\n(Haapkylä) teoksessaan \"Kansa Saksan kertomarunoudessa 1750-1850\"\nhuomauttaa, ainoastaan novellin loppu on jossakin määrin yhtäpitävä\nmainitun balladin kanssa. Senpätähden lieneekin luultavaa, että\nballadin lisäksi Brentano on kuullut novellissa esiintyvän kertomuksen\naliupseerista, joka surmasi itsensä, kun tunsi kunniansa tahratuksi, ja\nSchlesiassa tapahtuneesta lapsenmurhasta sekä sitten yhdistänyt nuo eri\ntapaukset toisiinsa taiteelliseksi kokonaisuudeksi, lisäämällä siihen\nomasta puolestaan tuon erinomaisesti kuvatun vanhan jäyhän\ntalonpoikaismuorin, josta onkin tullut novellin varsinainen\nkeskushenkilö.\n\nJuuri tämä 88-vuotias, elämää paljon kokenut, tyyni ja alistuvainen\nmuori, jonka kertomana suuri osa novellin sisällyksestä esiintyy,\netusijassa antaa sille \"kansankuvauksen\" leiman, sillä itse asiassa\nnovellin varsinainen toiminta tapahtuu kaupungissa. Hänen koko\nolemuksensa, esiintymisensä ja puhe- ja kertomatapansa on hyvin\nkansanomaista ja todenmukaista. Myös Kasperin rehti olemus kiinnittää\npuoleensa lukijan huomion suoran, jalomielisen ja kunniantuntoisen\ntalonpoikaissoturin perikuvana. Samoin kauniin Annin liikuttava\nkohtalo, vaikkapa Anni itse esiintyykin verrattain syrjässä. Kaikki\nkolme edustavat silloisen saksalaisen kyläkansan parahistoa. Romantikon\ntuntee lukija kuitenkin helposti muutamista esitystavan omituisuuksista\nja romanttisista höysteistä, joita tekijä on kertomukseensa kutonut.\nNiinpä tekijän eli kertojan oma \"minä\" esiintyy tuontuostakin\nlausumassa milloin arvostelevia, milloin alistuvia mietteitään elämän\nmenosta ja suhteestaan siihen sekä sekaantumassa asiain kulkuun. Samoin\npaikoittainen esityksen hämäryys ja hypähtely viittaavat tekijän\nromanttisiin taipumuksiin. Vielä enemmän muistuttavat romantiikasta\nesim. pyövelin itsestään heiluva miekka, mestatun Jürgen pään\nvieriminen ja pikku Annin hameeseen tarttuminen sekä loppuratkaisu,\njossa armahdusviestin viejänä mestauspaikalle on juuri Annin ylhäinen\nviettelijä; samoin tarinat ruusuista ja taalereista sekä hunnusta,\njotka kaikki näyttelevät tapausten kulussa melkoista osaa.\n\nMutta näiden romanttisten kasvannaisten vastapainona tuo vanha,\ntyyneydessään suurenmoinen talonpoikaismuori yksinään jo tekee tämän\npikkunovellin sangen arvokkaaksi ja mielenkiintoiseksi, sillä hänen\nkuvansa esiintyy lukijalle erittäin kirkkaassa ja omaperäisessä\nmuodossa. Epäilemättä juuri hänen vuokseen kirjallisuushistorioitsijat\nasettavatkin \"Kasperin ja Annin historian\" novellistisen kertomataiteen\nja samalla saksalaisen kansankuvauksen eli \"kyläkertomuksen\" parhaiden\nja perustavaa laatua olevain saavutusten joukkoon.\n\n_O. A. K_.\n\n\n\n\nOli alkukesä, satakielet olivat vasta muutamia päiviä laulelleet\nkaduilla ja tänään vaienneet viileäksi yöksi, jonka kaukainen ukkonen\nlähetti meille. Yövahti huusi juuri yhdennentoista tunnin, kun kotiin\npalatessani huomasin erään suuren talon ovella joukon kaikenkarvaisia\nkumppanuksia, jotka haisivat oluelta, koolla jonkun portailla istuvan\nhenkilön ympärillä. Heidän osanottonsa näytti minusta niin hartaalta,\nettä varoin jonkun onnettomuuden tapahtuneen ja lähenin joukkoa.\n\nPortailla istui vanha talonpoikaisvaimo, joka ei näyttänyt välittävän\nrahtuakaan noiden hänestä niin innokkaasti huolehtivien kumppanuksien\nuteliaista kysymyksistä ja hyväntahtoisista ehdotuksista. Oli perin\noutoa, melkeinpä suurenmoista nähdä, kuinka tuo kelpo vanhus niin hyvin\ntiesi mitä tahtoi, että keskellä väkijoukkoa, paljaan taivaan alla,\nvalmistautui rauhallisesti yölevolle, ikäänkuin olisi ollut aivan yksin\npikku kamarissaan. Hän kietoi esiliinansa ympärilleen vaipan tavoin,\nveti suuren mustan vahakankaisen hattunsa syvempään silmilleen, sovitti\nmyttynsä päänsä alle eikä vastannut yhteenkään kysymykseen.\n\n\"Miten on tuon vanhan vaimon laita?\" kysyin eräältä läsnäolijoista.\n\nSilloin alkoi sataa vastauksia kaikilta puolilta:\n\n\"Hän on tullut maalta kuuden peninkulman päästä, hän ei jaksa\nkauemmaksi, hän ei ole selvillä kaupungista, hänellä on sukulaisia\nkaupungin toisessa laidassa eikä hän osaa mennä sinne.\"\n\n\"Minä kyllä tahtoisin opastaa häntä\", sanoi eräs, \"mutta tie sinne on\npitkä eikä minulla ole mukanani taloni avainta. Sitäpaitsi hän ei\ntuntisi sitä taloa, jonne hän pyrkii.\"\n\n\"Mutta eihän tuo vaimo voi jäädä tähänkään virumaan\", muistutti eräs\nvastasaapunut.\n\n\"Mutta juuri niin hän tahtoo\", vastasi ensimäinen; \"minä olen jo aikoja\nsitten sen hänelle sanonut: minä tahdoin viedä hänet kotiinsa, mutta\nhän puhelee ihan sekaisin, nähtävästi hän on juovuksissa.\"\n\n\"Minä luulen että hän on hieman höperö\", toisti vastasaapunut. \"Mutta\ntähän hänen ei missään tapauksessa sovi jäädä, sillä yö on pitkä ja\nviileä.\"\n\nKaiken tämän pakinan aikana oli vanhus, aivan kuin hän olisi ollut\nkuuro ja sokea, vallan häiriintymättä saanut valmistuksensa kuntoon, ja\nkun viimemainittu jälleen sanoi: \"Tähän hänen ei mitenkään sovi jäädä\",\nvastasi vanhus ihmeellisen syvällä ja vakavalla äänellä:\n\n\"Miksi minun ei sopisi jäädä tähän, eikö tämä ole herttualle kuuluva\ntalo? Olen kahdeksanyhdeksättä vuotta vanha, ja varmaankaan ei herttua\naja minua pois kynnykseltään. Kolme poikaani on kuollut hänen\npalveluksessaan, ja ainoa lapsenlapsenikin on jo jättänyt hyvästit\nelämälle. Jumala antaa sen varmasti hänelle anteeksi, ja minä en\nhalua kuolla, ennenkuin hän on päässyt kunnialliseen hautaan.\"\n\n\"Kahdeksanyhdeksättä vanha ja kulkenut kuusi peninkulmaa!\" sanoivat\nympärillä seisovat. \"Hän on väsynyt ja lapsekas, siinä iässä ihminen\nkäy heikoksi.\"\n\n\"Kuulkaas, muori, te voitte tässä saada nuhan, vieläpä pahasti\nsairastuakin, ja ikävä teillä on tässä\", virkkoi nyt eräs\nkumppanuksista ja kumartui hänen puoleensa.\n\nSilloin lausui vanhus jälleen syvällä äänellään, puoleksi rukoillen,\npuoleksi käskien:\n\n\"Oh, jättäkää minut omaan rauhaani älkääkä olko järjettömiä, minä\npiittaan vähät nuhasta, minä piittaan vähät ikävästä. On jo myöhäinen\naika, kahdeksanyhdeksättä olen jo vanha, aamu alkaa kohta sarastaa,\nsilloin menen sukulaisteni luo. Kun ihminen on hurskas ja kohtalon\nkolhima ja osaa rukoilla, niin voi hän myös vielä hyvin viettää nuo\npari tuntipahasta.\"\n\nIhmiset olivat vähitellen hävinneet paikalta, ja viimeiset, jotka vielä\nseisoivat siinä, kiiruhtivat myös tiehensä, koska yövahti kulki pitkin\nkatuja ja he tahtoivat antaa hänen avata heille heidän asuntonsa.\nNiinpä olinkin enää yksin läsnä. Kadun hälinä hiljeni, minä kävelin\nmietteissäni edestakaisin edessäni olevan avoimen paikan puiden alla;\ntuon talonpoikaisvaimon olemus, hänen täsmällinen vakava äänensä, hänen\nvarmuutensa elämässä, jonka hän oli nähnyt kahdeksanyhdeksättä kertaa\npalajavan vuodenaikoineen ja joka nyt näytti hänestä eräänlaiselta\nrukoushuoneen eteiseltä, olivat monella tapaa järkyttäneet minua.\n\nMitä ovat kaikki kärsimykset, kaikki sydämeni halut; tähdet kulkevat\niäti huolettomina tietänsä, miksi etsin virkistystä ja lievitystä, ja\nkeneltä niitä etsin ja kenen hyväksi? Voiko kaikki se, mitä täällä\netsin ja rakastan ja saavutan, koskaan saattaa minua niin pitkälle,\nettä voin yhtä levollisesti kuin tuo hurskas ja kelpo sielu viettää\nyöni talon kynnyksellä, kunnes aamu valkenee, ja mahdanko sitten löytää\nystävän kuten hän? Ah, minä en kai ollenkaan ehdi kaupunkiin, minä\nvaivun, matkasta väsyksissä, hiekalle jo portin edessä ja kenties\npäälle päätteeksi joudun rosvojen käsiin!\n\nNäin mietin, ja kun jälleen lehmuskujaa myöten lähenin vanhusta, kuulin\nhänen puoliääneen kumartunein päin rukoilevan itsekseen. Tulin\nmerkillisen liikutetuksi, astuin hänen luokseen ja sanoin:\n\n\"Jumalan nimessä, hurskas muoriseni, rukoilkaapa hiukan minunkin\npuolestani!\" heittäen samalla taalerin rahan hänen esiliinaansa.\n\nVanhus virkkoi siihen varsin levollisesti: \"Tuhannen kiitosta, rakas\nherra, siitä että kuulit rukoukseni.\"\n\nLuulin hänen puhuvan minulle ja sanoin:\n\n\"Muori hyvä, oletteko sitten rukoillut jotakin minulta, minä en tiennyt\nsitä.\"\n\nSilloin kavahti vanhus hämmästyneenä pystyyn ja sanoi:\n\n\"Herra on hyvä ja menee nyt vain kotiinsa, rukoilee kiltisti ja\npaneutuu nukkumaan. Miksi herra kiertelee siinä vielä näin myöhään\npitkin katuja, se ei ollenkaan sovi nuorille miehille, sillä vihollinen\nkulkee ympäri ja etsii, kenen hän saisi pauloihinsa. Monelle on\nsellainen yöjuoksu ollut turmioksi. Ketä herra etsii, Jumalaako? Hän\nasustaa ihmisen sydämessä, jos ihminen vain elää siveästi eikä kuljeksi\nkaduilla. Mutta jos herra etsii vihollista, niin se herralla jo on;\nsiksipä onkin parasta mennä kotiin ja rukoilla, jotta pääsisi siitä\nirti. Hyvää yötä.\"\n\nNäin sanottuaan hän aivan levollisesti kääntyi toisaanne päin ja pisti\ntaalerin matkalaukkuunsa. Vanhuksen koko menettely teki minuun\nomituisen vakavan vaikutuksen, ja niinpä lausuinkin hänelle:\n\n\"Kunnon muori, te olette kyllä oikeassa, mutta juuri te itse pidätätte\nminua tässä; kuulin teidän rukoilevan ja tahdoin pyytää teitä\najattelemaan rukoillessanne minuakin.\"\n\n\"Sen olen jo tehnytkin\", sanoi hän. \"Kun näet äsken näin herran\nkävelevän tuolla lehmuskujalla, rukoilin Jumalaa antamaan herralle\nhyviä ajatuksia. Nyt oletkin saanut niitä, siispä on sinun parasta\nmennä nukkumaan.\"\n\nMutta minä istahdin hänen viereensä portaille ja tartuin hänen kuivaan\nkäteensä sanoen:\n\n\"Suokaa minun istua tässä luonanne koko yö ja kertokaa minulle, mistä\nolette ja mitä etsitte täältä kaupungista. Teillä ei ole täällä mitään\nturvaa, teidän iässänne ollaan lähempänä Jumalaa kuin ihmisiä, maailma\non muuttunut siitä kun olitte nuori.\"\n\n\"Sitä en ole tiennyt\", vastasi vanhus; \"minä olen koko elämäni ajan\nhuomannut sen aivan yhtäläiseksi. Herra on vielä liian nuori, silloin\nihmetellään kaikkea. Minulle sen sijaan on jo kaikki esiintynyt niin\nusein uudestaan, että katselen sitä vieläkin vain ilolla, koska Jumala\ntarkoittaa sillä niin hyvää. Mutta ei pidä sysätä luotaan mitään hyvää\ntahtoa, vaikkapa se ei olisikaan asianomaiselle suorastaan välttämätön,\nmuutoin tuo hyvä ystävä voisi pysyä poissa, silloin kun hän jollakin\ntoisella kertaa olisi varsin tervetullut. Herra jääköön siihen istumaan\nja katsomaan, miten voi minua auttaa. Minä tahdon kertoa sinulle, mikä\non ajanut minut tuon pitkän matkan takaa kaupunkiin. En olisi edes\najatellutkaan tulla jälleen tänne. Siitä on seitsemänkymmentä vuotta,\nkun palvelin tässä talossa, jonka kynnyksellä nyt istun. Sen jälkeen en\nenää ole ollut kaupungissa, miten vieriikään aika! On kuin kääntäisi\nvain kätensä ympäri. Kuinka usein olenkaan istunut tässä iltaisin\nseitsemänkymmentä vuotta sitten ja odotellut aarrettani, joka palveli\nkaartissa. Tässä me olemme myös lupautuneet toisillemme. Kun hän tässä\n-- mutta hiljaa! -- tuossa käy kiertovahti ohi.\"\n\nNyt hän alkoi hillityin äänin, kuten tehnevät nuoret nais- ja\nmiespalvelijat kauniina kuudanöinä, laulaa portailla, ja minä kuuntelin\nhartaalla mielihyvällä, kuinka hän viritti seuraavan vanhan kauniin\nlaulun:\n\n    Tuomiopäivä kun kerran saapi,\n    tähtöset maahan ne putoaapi.\n    Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo,\n    teit' odottaa viimeinen tuomio.\n    Te saatte kulkea korkeuden tiellä,\n    enkelit armaat istuvat siellä;\n    Jumala saapuu voimassansa\n    kauniilla sateenkaarellansa;\n    myös saapuvat kavalat juutalaiset,\n    nuo Herramme Kristuksen vainolaiset;\n    jokainen loistaa korkea puu,\n    ja kivetkin murskaksi musertuu.\n    Ken teistä osaa rukoilla näin,\n    hän tehköön sen kerran päivittäin,\n    niin Jumala sielumme armahtaa,\n    ja taivas meillekin aukeaa.\n\n                                 Amen.\n\nKiertovahdin saapuessa lähemmäksi tuli hyvä vanhus liikutetuksi.\n\n\"Ah!\" sanoi hän, \"tänään on toukokuun kuudestoista, kuitenkin on kaikki\nyhtäläistä, aivan kuin silloinkin, heillä on ainoastaan toisenlaiset\nlakit eikä enää mitään kankipalmikkoja. Yhdentekevää, kunhan vain sydän\non hyvä!\"\n\nKiertovahdin päällikkö jäi seisomaan luoksemme ja aikoi juuri\ntiedustaa, mitä meillä näin myöhään oli siinä tekemistä, kun tunsin\nhänet tuttavakseni, vänrikki kreivi Grossingeriksi. Kerroin hänelle\nlyhyesti koko jutun, ja hän virkkoi jossakin määrin järkytettynä:\n\n\"Tässä on vanhukselle taaleri ja ruusu\" -- se oli hänellä kädessä --\n\"noin vanhat rahvaanihmiset pitävät paljon kukista. Pyytäkää vanhusta\nhuomenna sanelemaan laulunsa paperille kirjoitettavaksi ja tuokaa se\nminulle. Olen jo kauan halunnut tuota laulua, mutta en ole koskaan\nvoinut saada sitä kokonaisena käsiini.\"\n\nTässä erosimme toisistamme, sillä lähellä olevan päävahdin vartiosoturi\n-- olin näet saattanut häntä torin poikki sinne saakka -- huusi: \"Ken\nsiellä?\" Hän sanoi vielä minulle olevansa linnassa vahtivuorossa, minun\ntuli käydä siellä hänen luonansa. Palasin vanhuksen luo ja annoin\nhänelle sekä ruusun että taalerin.\n\nHän tarttui liikuttavan kiihkeästi ruusuun ja kiinnitti sen hattuunsa,\nsamalla kuin hän hieman vienommalla äänellä ja miltei itkien virkkoi\nseuraavasti:\n\n    \"Ruusut ja kukkaset hatussain,\n    kun olis paljon rahoja vain,\n    ruusut ja lemmittyni.\"\n\nSanoin hänelle:\n\n\"Kas vaan, muoriseni! Tehän olette tullut vallan iloiseksi.\"\n\nHän vastasi:\n\n    \"Ilakoiva,\n    aina oiva,\n    hyvinvoiva,\n    mulle hoiva\n    oli kulta,\n    kuollut multa!\"\n\n\"Katsohan, hyvä ihminen, eikö ole oikein, että jäin tähän istumaan?\nSaat uskoa että kaikki on minulle yhdentekevää. Tänään on siitä\nseitsemänkymmentä vuotta, silloin istuin tässä ovella, olin virkku\npalvelustyttö ja lauloin myös laulun viimeisestä tuomiosta kuten\ntänäänkin, kun kiertovahti kulki ohi, ja silloin heitti eräs\nkrenatööri ohimennessään syliini ruusun -- sen lehdet ovat minulla\nvieläkin tallella raamatussani -- se oli ensimäinen tutustumiseni\nmiesvainajaani. Seuraavana aamuna olin kirkossa pannut ruusun rintaani,\nja niinpä hän löysi minut ja asiasta tuli pian totta. Senpätähden onkin\nminua ilahduttanut sangen suuresti, että tänään jälleen sain ruusun. Se\non merkkinä siitä, että minä pääsen hänen luokseen, ja sentähden\nolenkin kaikesta sydämestäni iloinen. Neljä poikaa ja yksi tytär on\nminulta kuollut, toissa päivänä sanoi tyttärenpoikani hyvästit elämälle\n-- Jumala auttakoon häntä ja olkoon hänelle armollinen! -- ja huomenna\njättää minut toinen kelpo sielu. Mutta mitäpäs puhun huomisesta, eikös\npuoliyö ole jo ohitse?\"\n\n\"On jo yli kahdentoista\", vastasin, kummastellen hänen puhettaan.\n\n\"Jumala suokoon hänelle lohtua ja lepoa niiksi neljäksi tunniksi, jotka\nhänellä vielä on jälellä\", sanoi vanhus ja vaikeni, pannen kätensä\nristiin. En voinut puhua, siinä määrin järkyttivät minua vanhuksen\nsanat ja koko hänen olemuksensa. Mutta kun hän oli aivan hiljaa ja\nupseerin antama taaleri vielä oli hänen esiliinassaan, sanoin hänelle:\n\n\"Muoriseni, pistäkää taaleri talteen, muutoin voitte kadottaa sen.\"\n\n\"Sitä emme tahdo panna mihinkään, sen tahdomme lahjoittaa\nsukulaiselleni hänen viimeisessä hädässään!\" vastasi hän. \"Ensimäisen\ntaalerin vien huomenna jälleen mukanani kotiin, se kuuluu\ntyttärenpojalleni, hän saa nauttia siitä. Niin, katsokaas, hän on aina\nollut kelpo nuorukainen, ja hän piti hiukan vaaria niin ruumiistaan\nkuin sielustaankin! -- olen rukoillut koko matkan, ei ole mahdollista,\nrakas Jumala ei varmaankaan salli hänen joutua perikatoon. Kaikista\npojista hän oli aina siistein ja ahkerin koulussa, mutta ennen kaikkea\nhän oli ylen arka kunniastaan. Hänen luutnanttinsa sanoikin aina: 'Jos\nminun eskadroonallani on nahassaan kunniaa, niin asustaa se varmasti\nFinkelissä!' Hän kuului ulaaneihin. Palattuaan ensi kertaa Ranskasta\nhän kertoili kaikenlaisia somia juttuja, mutta aina oli niissä puhe\nkunniasta. Hänen isänsä ja velipuolensa kuuluivat nostoväkeen ja\njoutuivat usein hänen kanssaan riitaan kunniantunnosta, sillä mitä\nhänellä oli liiaksi, sitä ei heillä ollut tarpeeksikaan. Jumala suokoon\nminulle anteeksi raskaan syntini, en tahdo puhua heistä pahaa,\njokaisella on kuormansa kannettavana. Mutta minun tytärvainajani, hänen\näitinsä, on raatanut itsensä kuoliaaksi tuon vetelyksen vaimona, eikä\nsittenkään voinut saada hänen velkojaan kuitiksi. Ulaani kertoi\nranskalaisista, ja kun isä ja velipuoli tahtoivat kovin halventaa\nheitä, sanoi ulaani: 'Isä, sitä sinä et ymmärrä, heillä on kuitenkin\npaljon kunniantuntoa ruumiissaan.' Silloin velipuoli rupesi luihuksi ja\nsanoi: 'Kuinka voit sinä lörpötellä isällesi niin paljon kunniasta?\nhänhän on ollut aliupseerina N----n rykmentissä, ja hänen täytyy siis\nparemmin ymmärtää asia kuin sinun, joka olet vain sotamies.' 'Niin',\nsanoi vanha Finkel, jonka sisua myös nyt alkoi kaivella, 'se minä olin,\nja olen monelle röyhkeälle junkkarille antanut viisikolmatta\nraipaniskua. Ja jos minulla vain olisi ollut ranskalaisia\nkomppaniassani, niin olisivat he, kaikkine kunnioineen, saaneet tuntea\nne vielä paremmin.'\n\n\"Tuo puhe koski kovasti ulaaniin, ja hän sanoi: 'Tahdon kertoa teille\nhiukan eräästä ranskalaisesta aliupseerista, se on minusta\nmieluisampaa. Edellisen kuninkaan aikana piti raipparangaistus yhdellä\nkertaa otettaman käytäntöön Ranskan armeijassa. Sotaministerin käsky\njulistettiin Strassburgissa suuressa paraadissa, ja sotajoukot\nkuuntelivat rivissä seisoen hiljaisen suuttumuksen vallassa sen\njulkaisemista. Kun sitten aivan paraadin lopussa eräs sotamies teki\nerehdyksen, komennettiin hänen aliupseerinsa antamaan hänelle\nkaksitoista raipaniskua. Käsky oli ankara, ja hänen täytyi panna se\ntoimeen. Mutta kun hän oli sen täyttänyt, niin hän otti ruoskimansa\nmiehen kiväärin, asetti sen eteensä maata vasten ja laukaisi sen\njalallaan, niin että kuula lensi hänen päänsä läpi, ja hän kaatui\nkuoliaana maahan. Asia kerrottiin kuninkaalle, ja käsky antaa raippoja\nperuutettiin heti. Kas siinä, isä, oli mies, jolla oli kunniaa\nruumiissaan!' -- 'Hän oli narri', sanoi veli. -- 'Syö kunniasi, jos\nsinulla on nälkä', murisi isä.\n\n\"Silloin otti tyttärenpoikani sapelinsa ja lähti talosta sekä tuli\nminun majaani ja kertoi minulle kaikki ja vuodatti mitä katkerimpia\nkyyneliä. En voinut auttaa häntä; hänen kertomaansa tarinaa en tosin\nvoinut kokonaan jäävätä, mutta kuitenkin sanoin hänelle aina lopuksi:\n'Anna Jumalalle yksin kunnia!' Annoin hänelle vielä siunaukseni, sillä\nhänen lomansa loppui jo seuraavana päivänä, ja hän tahtoi vielä\nratsastaa yhden peninkulman matkan sille paikkakunnalle, jossa eräs\nkummityttöni palveli aateliskartanossa, sillä hän piti tästä hyvin\npaljon ja tahtoi vastedes asettua hänen kanssaan taloksi; -- varmaan he\nkohta pääsevätkin yhteen, jos Jumala kuulee rukoukseni. Hän on jo\nsanonut jäähyväisensä elämälle, kummityttöni saa hänet tänään omakseen,\nja myötäjäiset minulla myös on jo koossa; häissä ei tule olemaan läsnä\nmuita kuin minä.\"\n\nNyt vaikeni vanhus jälleen ja näytti rukoilevan. Minä mietiskelin\nkaikenlaista kunnian suhteen, myöskin sitä, voiko kristitty pitää tuon\naliupseerin kuolemaa kauniina. Tahdoin että joku kerrankin puhuisi\nminulle siitä pätevästi.\n\nYövahdin huutaessa kello yhtä sanoi vanhus: \"Nyt on minulla vielä kaksi\ntuntia; kas, herra on vielä siinä, miksi et mene jo nukkumaan? Huomenna\net jaksa työskennellä ja saat toria mestariltasi; mikäs ammattilainen\nsinä oikeastaan oletkaan, mies hyvä?\"\n\nEnpä ollut oikein perillä siitä, miten selvittäisin hänelle olevani\nkirjailija. En myöskään voinut valehtelematta sanoa olevani oppinut. On\nkummallista, että saksalaista aina vähän hävettää sanoa olevansa\nkirjailija; alempisäätyisille ihmisille se sanotaan kaikkein\nvastenmielisimmin, koska näille silloin perin helposti johtuu mieliin\nraamatun kirjanoppineet ja fariseukset. Sana \"kirjailija\" ei ole siinä\nmäärin kotiutunut meillä kuin _homme de lettres_ ranskalaisten\ntietoisuudessa, jotka muutenkin ovat ammattikirjailijoita ja\nkirjoittavat yleensä tavanomaisten sääntöjen mukaisesti; heidän\nkeskuudessaanhan kysytäänkin: _où avez vous fait votre philosophie?_\nmissä olette opiskellut filosofiaanne? kuten ranskalainen itsekin\ntuntuu paljoa enemmän oppitaitoiselta ihmiseltä, mutta ei yksin tämä\nepäsaksalainen tapa tee kieltä niin kankeaksi lausumaan sanaa\n\"kirjailija\", kun joltakulta yhtäkkiä kysytään hänen tointansa, vaan\neräänlainen sisäinen häpeä pidättää meitä, tunne, mikä valtaa jokaisen,\njoka käy kauppaa vapailla ja henkisillä tavaroilla, noilla taivaan\nvälittömillä lahjoilla. Oppineiden tarvitsee sitä hävetä vähemmän kuin\nrunoilijain, sillä he ovat tavallisesti maksaneet oppirahoja, ovat\nenimmälti valtion viroissa, ikäänkuin halkovat paksuja pölkkyjä tai\ntyöskentelevät kuiluissa, joissa on paljon villiä vettä pois\npumputtavana. Mutta huonoimmin on niinsanotun runoilijan laita, koska\nhän enimmiten on suoraan koulusta päässyt karkaamaan parnassolle, mikä\ntodellakin on kovin epäilyttävä asia ammattirunoilijaan nähden, jolle\nrunoilu ei ole vain pelkkä sivutoimi. Hänelle voidaan hyvin helposti\nsanoa: hyvä herra, jokaisella ihmisellä on aivojen, sydämen, vatsan,\npernan, maksan ja sen sellaisten ohella ruumiissaan myös runous, mutta\nsen, joka liiaksi syöttää, ravitsee tai lihottaa yhden näistä jäsenistä\nja omistaa yksin sille kaiken huolenpitonsa, vieläpä oikein\nelinkeinomaisesti, sen täytyy hävetä koko muun olentonsa puolesta. Se,\njoka elää runoudesta, on kadottanut tasapainonsa, ja liian suuri\nhanhenmaksa, maistukoonpa kuinka hyvältä tahansa, edellyttää kuitenkin\naina sairasta hanhea. Kaikkien ihmisten, jotka eivät ansaitse leipäänsä\notsansa hiessä, täytyy jossakin määrin hävetä, ja samaa tuntee sekin,\njoka ei vielä kokonaan ole musteeseen juuttunut, kun hänen pitäisi\nsanoa olevansa kirjailija, niin ajattelin kaikenlaista ja mietiskelin,\nmitä minun tuli sanoa vanhukselle, joka hidasteluani kummastellen\nkatseli minua ja virkkoi:\n\n\"Mitä ammattia herra harjoittaa?\" minä kysyn; \"miksi et tahdo sanoa\nminulle mitään? Jollet harjoita mitään kelvon ammattia, niin ryhdy\nsellaiseen vielä, siihen on yllinkyllin tilaisuutta, ethän sentään\nliene mikään pyöveli tai vakooja, joka tahtoo saada minut kynsiinsä.\nMinun puolestani herra voi olla mikä hyvänsä, kunhan sanot, kuka olet!\nJos sinä päivällä näin istuisit tässä, voisin luulla, että olet\nvetelehtijä ja tyhjäntoimittaja, joka nojailee talojen seiniin, ettei\nlaiskuudesta kaatuisi kumoon.\"\n\nSilloin johtui mieleeni sana, joka kenties jossakin määrin voisi\nvalaista hänen ymmärrystään.\n\n\"Muori hyväseni\", sanoin, \"olen kirjuri.\"\n\n\"No sen olisit voinut sanoa hetikin\", virkkoi hän. \"Herra on siis\nkynämies, siihen kuuluu terävä pää ja sukkelat sormet ja myös hyvä\nsydän, muutoin asianomainen kuulee siihen kolkutettavan. Vai kirjuri\nherra on? Voinet siis panna minulle kokoon herttualle osotetun\nanomuksen, niin että se varmasti otetaan huomioon eikä unohdu virumaan\nmonien muiden samanlaisten sekaan?\"\n\n\"Anomuksen, muori hyvä, voin kyllä sepittää teille\", sanoin minä, \"ja\ntahdonpa tehdä kaikkeni, jotta siitä tulisi mahdollisimman tehokas.\"\n\n\"No siinäpä teet hyvin\", vastasi hän; \"Jumala sen sinulle palkitkoon\nja antakoon sinun tulla minua vanhemmaksi ja suokoon sinulle\nvanhuudessasikin yhtä levollisen mielen ja yhtä kauniin yön ruusuineen\nja taalereineen kuin minulle, ja myöskin ystävän, joka laatii sinulle\nanomuskirjan, milloin sellaista tarvitset. Mutta mene nyt kotiisi, hyvä\nystävä, ja osta arkki paperia ja kirjoita anomus, minä tahdon odottaa\ntässä sinua vielä yhden tunnin, sitten menen kummityttöni luo; sinä\nvoit tulla mukaan, häntä anomus myös ilahduttaa. Hänellä on varmasti\nhyvä sydän, mutta Jumalan tuomiot ovat ihmeelliset.\"\n\nNäin sanottuaan vanhus jälleen vaikeni, taivutti päänsä ja näytti\nrukoilevan. Taaleri oli vielä hänen helmassaan. Hän itki.\n\n\"Muori hyväseni, mitä teiltä puuttuu, mikä teihin koskee niin, että\nitkette?\" kysyin häneltä.\n\n\"Miksipäs en itkisi, minä itken taalerin vuoksi, minä itken anomuksen\nvuoksi, kaiken vuoksi itken. Mutta se ei merkitse mitään, onhan\nkuitenkin kaikki paljoa, paljoa paremmin maailmassa kuin me ihmiset\nansaitsemmekaan, ja sapenkarvaat kyyneleet ovat vielä liiankin\nsuloiset. Katsohan vain tuotakin kultaista kamelia tuolla ylhäällä\napteekin oven päällä, miten onkaan Jumala luonut kaiken niin ihanasti\nja ihmeellisesti, mutta ihminen ei tajua sitä, ja sellainen kameli\nmahtuu pikemmin neulansilmästä kuin rikas taivaan valtakuntaan. --\nMutta mitä sinä yhä istut siinä, mene jo ostamaan arkki paperia ja\nlaadi minulle anomuskirja.\"\n\n\"Muoriseni\", sanoin minä, \"Miten voin laatia anomuksen, jollette sano\nminulle, mitä siihen on kirjoitettava?\"\n\n\"Pitääkö sekin sinulle sanoa?\" vastasi eukko; \"silloinhan siihen\ntodella ei tarvitakaan suurta taitoa, enkä enää ihmettelekään, että\nhäpesit nimittää itseäsi kirjuriksi, jos sinulle täytyy kaikki sanoa.\nNoh, tahdon tehdä voitavani. Pane siis anomukseen, että kahden\nrakastavan tulee saada levätä toistensa vieressä ja että eivät veisi\ntoista heistä anatomiasaliin, jotta hänellä olisi jäsenensä koossa,\nkoska sanotaan: 'Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa\nviimeinen tuomio'.\"\n\nSamassa hän alkoi taas katkerasti itkeä.\n\nAavistin, että raskas kärsimysten taakka painoi häntä, mutta että hän\nvuosiensa rasittamana vain yksityisinä hetkinä tunsi siitä tuskallista\nliikutusta. Hän itki valittamatta, hänen sanansa olivat aina yhtä\ntyynet ja kylmät. Pyysin häntä vielä kerran kertomaan minulle juurta\njaksaen, mikä oli aiheuttanut hänen kaupunkimatkansa, ja hän jutteli:\n\n\"Tyttärenpoikani, ulaani, josta äsken kerroin sinulle, rakasti kovin\nkummityttöäni, kuten jo aikaisemmin mainitsin, ja puheli kauniille\nAnnille, kuten ihmiset nimittivät häntä hänen sileäin kasvojensa\nvuoksi, alituisesti kunniasta ja muistutti häntä aina huolehtimaan sekä\nomasta että myös hänen kunniastaan. Niinpä löikin kunnia ikäänkuin\njonkin aivan erikoisen leiman tytön kasvoihin ja vaatetukseen, hän oli\nhienompi ja sieväkäytöksisempi kuin kaikki muut tytöt. Kaikki puki\nhäntä paremmin, ja jos joku poika tanssissa joskus tarttui häneen\nhieman liian kovakätisesti tai heilautti häntä rahtusen korkeammalle\nkuin soiton tahtiin soveltui, niin saattoi hän luonani sitä katkerasti\nitkeä ja sanoi silloin aina sen olevan vastoin hänen kunniaansa. Ah,\nAnni oli aina omalaatuisensa tyttö; monesti, ennenkuin kukaan\naavistikaan, hän molemmin käsin tarttui esiliinaansa ja riisti sen\nyltänsä, ikäänkuin se olisi ollut tulessa, ja sitten hän alkoi\nkauheasti itkeä. Mutta siihen on omat syynsä, sitä on temmottu\nhampailla, vihollinen ei lepää. Kunpa tuo lapsukainen ei vain aina\nolisi ollut niin kunnianhimoinen, vaan olisi mieluummin etsinyt rakasta\nJumalaamme eikä olisi koskaan eronnut hänestä, ei suurimmassa\nhädässäkään, ja olisi hänen vuoksensa kestänyt häpeää ja ylenkatsetta\nihmiskunniansa asemesta! Jumala olisi silloin varmasti armahtanut häntä\nja tekee sen vieläkin; ah, he pääsevät varmasti yhteen, tapahtukoon\nJumalan tahto!\n\n\"Ulaani oli palannut Ranskaan, hän ei ollut pitkään aikaan sieltä\nkirjoittanut, ja me luulimme hänen jo kuolleen ja itkimme häntä usein.\nMutta hän oli maannut sairaalassa vaikeasti haavvoittuneena, ja kun hän\njälleen saapui toveriensa joukkoon ja korotettiin aliupseeriksi, johtui\nhänelle mieleen, kuinka kaksi vuotta sitten velipuoli oli tukkinut\nhäneltä suun sanomalla, että hän oli vain sotamies, kun isä sen sijaan\noli korpraali, ja samoin tuo juttu ranskalaisesta aliupseerista, ja\nkuinka hän oli puhunut Annillensa niin paljon kunniasta jäähyväisiä\nsanoessaan. Silloin hän menetti rauhallisuutensa ja sai koti-ikävän ja\nsanoi ratsumestarilleen, joka tiedusti hänen vaivaansa: 'Voi, herra\nratsumestari, tuntuu ihan siltä kuin minua jokin aivan kynsin hampain\nvetäisi kotiin.'\n\n\"Silloin he sallivat hänen ratsastaa kotiin hevosellaan, sillä hänen\nkaikki upseerinsa luottivat häneen. Hän sai kolmen kuukauden loman, ja\nhänen piti palata täydennyshevosten kera. Hän riensi niin nopeasti kuin\nvoi, rasittamatta ratsuaan, jota hän hoiti paremmin kuin milloinkaan\nennen, koska se oli uskottu hänen haltuunsa. Eräänä päivänä halutti\nhäntä kauheasti joutua kotiin, se oli hänen äitinsä kuolinpäivän aatto,\nja hänestä tuntui aina kuin äiti juoksisi hänen ratsunsa edessä ja\nhuutaisi: Kasper, tee minulle joku kunnianosotus! -- Ah, minä istuin\nmainittuna päivänä aivan yksin hänen äitinsä haudalla ja ajattelin\nsiinä muun muassa, että jospa Kasper olisi luonani. Olin punonut\nlemmikeistä seppeleen ja ripustanut sen tuohon vajonneeseen ristiin ja\nsuunnittelin siinä itsellenikin sijaa, ajatellen: tässä tahdon levätä\nja tuossa on oleva Kasperin lepopaikka, jos Jumala suo hänelle haudan\nkotiseudussa, jotta olisimme kaikin kauniisti yhdessä silloin kun\nsanotaan: Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa viimeinen\ntuomio! Mutta Kasper ei tullut, enkä minäkään tiennyt, että hän oli\nniin lähellä ja olisi kylläkin voinut tulla. Kovasti häntä haluttikin\nkiiruhtaa, sillä hän oli Ranskassa perin usein ajatellut tätä päivää ja\noli sieltä tuonut mukanaan pienen, kauniista kultakukista tehdyn\nseppeleen, koristaakseen sillä äitinsä haudan, ja samoin Annille toisen\nseppeleen, jota tämän tuli säilyttää kunniapäiväänsä saakka.\"\n\nTässä vaikeni vanhus ja pudisti päätään; mutta kun minä toistin nuo\nviimeiset sanat: \"jota tämän tuli säilyttää kunniapäiväänsä saakka\", --\njatkoi hän edelleen:\n\n\"Kenpä tietää, enkö voisikin saada rukoukseni kuulluksi, ah, jospa vain\nrohkenisin herättää herttuan!\"\n\n\"Miksi\", kysyin, \"Mikä pyyntö teillä sitten oikeastaan on, muori hyvä?\"\n\nSilloin hän sanoi vakavana:\n\n\"Oi, mitäpä väliä olisi koko elämällä, jollei sillä olisi mitään\nloppua, mitä merkitystä elämällä, jollei se olisi ikuinen!\" ja jatkoi\nsitten kertomustaan:\n\n\"Kasper olisi aivan hyvin vielä päivälliseksi ennättänyt kyläämme,\nmutta aamulla oli majatalon isäntä tallissa osottanut hänelle, että\nhänen hevosensa oli lyöttynyt, ja samalla sanonut: 'ystävä hyvä, se ei\nole kunniaksi ratsastajalle'. Tämä oli koskenut syvälti Kasperiin, hän\nasetti sentähden satulan kepeästi ja koholle, teki voitavansa haavan\nhoitamiseksi ja jatkoi matkaansa jalkaisin, taluttaen hevostaan\nsuitsista. Niin hän myöhään iltasella saapui eräälle myllylle,\npeninkulman päähän kylästämme, ja koska hän tiesi myllärin isänsä\nvanhaksi ystäväksi, poikkesi hän tämän luo ja otettiin vastaan kuten\nainakin kaukaa tullut oikein rakas vieras. Kasper vei hevosensa\ntalliin, pani satulan ja matkalaukkunsa erääseen nurkkaan ja meni\nmyllärin luo tupaan. Siellä hän kyseli omaisistaan ja kuuli, että minä,\nvanha isoäiti, vielä elin, ja että hänen isänsä ja velipuolensa olivat\nterveitä ja menestyivät mainiosti; he olivat vasta eilen olleet\nmyllyssä viljaa jauhattamassa; hänen isänsä oli ryhtynyt hevos- ja\nhärkäkauppoihin ja onnistui niissä oikein hyvin, myöskin huolehti hän\nnykyisin hiukan enemmän kunniastaan eikä enää kuljeskellut niin\nrentustellen ympäri kyliä.\n\n\"Tästä kaikesta tuli kelpo Kasper perin iloiseksi, ja kun hän kysyi\nkaunista Annia, sanoi mylläri hänelle, ettei hän Annia tuntenut, mutta\njos se oli sama tyttö, joka oli palvellut Rosenhofissa, niin oli hän,\nmikäli hän oli kuullut, muuttanut palvelukseen pääkaupunkiin, koska hän\nsiellä muka paremmin voisi jotakin oppia ja se olisi kunniakkaampaakin;\ntämän hän oli vuosi sitten kuullut Rosenhofin rengiltä. Sekin ilahdutti\nKasperia, joskin hänestä samalla tuntui ikävältä, ettei voisi heti\nnähdä tyttöä; kuitenkin hän toivoi pian tapaavansa Annin pääkaupungissa\noikein hienona ja koreana, mikä olisi hänelle, aliupseerille, suureksi\nkunniaksi, kun he sitten sunnuntaisin kävelisivät yhdessä. Sitten hän\nkertoi myllärille vielä yhtä ja toista Ranskasta, he söivät ja joivat\nyhdessä, hän auttoi mylläriä jyvien kaatamisessa, ja sitten mylläri vei\nhänet yläkertaan nukkumaan ja asettui itse alhaalle muutamien\njyväsäkkien päälle levolle.\n\n\"Myllyn kolina ja koti-ikävä eivät antaneet kelpo Kasperille, vaikkapa\nhän olikin läpeensä väsynyt, kunnollista unta. Hän oli kovin levoton ja\najatteli äitivainajaansa ja kaunista Annia ja sitä kunniaa, joka tulisi\nhänen osakseen, kun hän aliupseerina astuisi omaistensa eteen.\nVihdoinkin hän nukahti kepeästi ja heräsi usein tuskallisten unien\nsäikyttämänä. Hänestä tuntui monesti kuin olisi äitivainaja astunut\nhänen luokseen ja käsiä väännellen pyytänyt häneltä apua; sitten tuntui\nhänestä kuin olisi hän kuollut ja matkalla hautaan, mutta kulkisi itse\njalan kuolleena haudalle ja kaunis Anni kävelisi hänen sivullaan; hän\nmuka itkee kovasti sitä etteivät hänen toverinsa olleet häntä\nsaattamassa, ja kun hän tulee kirkkomaalle, on hänen hautansa äidin\nhaudan vieressä, ja Annin hauta on myös siinä, ja hän antaa Annille\ntuomansa seppeleen ja ripustaa äidille tuomansa seppeleen hänen\nhaudalleen, ja sitten hän muka katsoo ympärilleen näkemättä enää ketään\nmuuta kuin minut, ja Annia oli joku esiliinasta vetänyt hautaan, ja\nKasper oli myös sitten laskeutunut hautaan ja sanonut: 'Eikö täällä ole\nketään, joka osottaisi minulle viimeisen kunnian ja tahtoisi ampua\nminulle haudalla kuten ainakin kelpo sotilaalle', ja silloin oli hän\nmuka vetänyt pistoolinsa ja itse ampunut itsensä haudalla.\n\n\"Laukauksesta hän kovasti säikähtäen heräsi, sillä hänestä tuntui kuin\nikkunat helisisivät siitä. Hän silmäili ympärilleen tuvassa, silloin\nhän kuuli vielä toisenkin laukauksen pamahtavan ja kuuli melua myllystä\nja huutoja sen kolinan seasta. Hän hyppäsi vuoteestaan ja tempasi\nsapelinsa; samassa tuokiossa lensi hänen ovensa auki ja hän näki\ntäysikuun valossa kaksi miestä noetuin kasvoin kartut kädessä syöksyvän\nhänen päällensä; mutta hän ryhtyi puolustautumaan ja iski toista\nkäsivarteen, ja niin pakenivat molemmat, teljeten samalla perästänsä\noven, joka avautui ulospäin ja jossa oli ulkopuolella salpa.\n\n\"Kasper koetti turhaan tavoittaa heitä; vihdoin onnistui hänen työntää\nirti muudan lauta ovesta. Hän riensi aukosta portaita alas ja kuuli\nmyllärin avunhuudon sekä löysi hänet sidottuna virumassa jyväsäkkien\nvälissä. Kasper irroitti hänen siteensä ja riensi sitten heti talliin\nkatsomaan ratsuaan ja matkalaukkuaan, mutta molemmat oli viety. Tuntien\nankaraa tuskaa hän kiiruhti takaisin myllyyn ja valitti myllärille\nonnettomuuttaan, kuinka häneltä oli varastettu koko hänen omaisuutensa\nja hänelle uskottu hevonen, mistä viimemainitusta seikasta hän oli\nerittäin pahoillaan. Mutta mylläri seisoi täysinäinen rahapussi kädessä\nhänen edessään, hän oli käynyt sen hakemassa ylistuvan kaapista, ja\nsanoi ulaanille: 'Kasper hyvä, ole tyytyväinen, minä olen sinulle\nkiitollisuudenvelassa omaisuuteni pelastumisesta; tätä pussia, joka oli\ntuolla ylhäällä tuvassa, ovat rosvot tavoittaneet, ja sinun\npuolustustasi saan kiittää kaikesta, minulta ei ole mitään varastettu.\nNe, jotka löysivät hevosesi ja matkalaukkusi tallista, olivat varmaan\nvaralle asetettuja vahteja, he ilmaisivat ampumalla vaaran olevan\nlähellä, koska luultavasti satulavarusteista tunsivat, että talossa\nmajaili ratsumies. Minun puolestani sinulla ei ole mitään hätää, tahdon\ntehdä voitavani enkä sääliä rahaa, jotta saisimme hevosesi takaisin, ja\njos se ei löydy, niin tahdon ostaa sinulle uuden, maksoipa se mitä\ntahansa.'\n\n\"Kasper nastasi: 'Mitään en ota lahjaksi, se on vastoin kunniaani, vaan\njos tahdotte hätätilassa lainata minulle seitsemänkymmentä taaleria,\nniin saatte minulta velkakirjan; minä toimitan ne kahdessa vuodessa\ntakaisin.' -- He sopivat asiasta, ja ulaani erosi hänestä\nkiiruhtaakseen kotikyläänsä, jossa samalla asuu ympäristön\naatelismiesten tuomari; tälle hän tahtoi ilmoittaa asian. Mylläri jäi\nkotiinsa odottamaan vaimoansa ja poikaansa, jotka olivat menneet häihin\nerääseen lähikylään. Sitten aikoi hän tulla ulaanin perästä tekemään\nomasta puolestaan oikeudelle ilmoituksensa.\n\n\"Voit kuvitella mielessäsi, rakas herra kirjuri, kuinka surullisena\nKasper-raukka riensi kyläämme kohti, jalan ja köyhänä, sen sijaan että\nhän oli tahtonut ylpeästi ratsastaa sinne. Yksikuudetta taaleria, jotka\nhän oli saanut saaliikseen, hänen aliupseerinvaltakirjansa, hänen\nlomalippunsa ja seppeleet, jotka hänellä oli mukanaan äitinsä hautaa ja\nkaunista Annia varten, oli häneltä varastettu. Hän oli aivan\nepätoivoisella mielellä, ja niin saapui hän kello yhden aikaan yöllä\nkotikyläänsä ja kolkutti heti tuomarin ovelle, jonka talo on\nensimäisenä kylän laidassa. Hän pääsi sisään ja ilmoitti asiansa ja\nluetteli, mitä kaikkea häneltä oli ryöstetty. Tuomari käski hänen heti\nmennä isänsä luo, tämä kun oli kylässä ainoa talonpoika, jolla oli\nhevosia, ja sitten tämän ynnä velipuolensa kanssa lähteä ratsain\ntiedustelemaan ympäri seutua, jotta siten mahdollisesti osuisivat\nrosvojen jäljille; sill'aikaa hän lähettäisi toisia miehiä jalan\nliikkeelle ja kuulustelisi mylläriltä, kun tämä ehtisi perille,\nlähempiä asianhaaroja.\n\n\"Kasper lähti nyt tuomarin luota isänsä taloa kohti. Kun hänen\nkuitenkin täytyi kulkea minun majani ohi ja kuuli ikkunasta minun\nlaulavan hengellistä laulua, koska en saanut unta ajatellessani hänen\näitivainajaansa, niin kolkutti hän ja sanoi: 'Kiitetty olkoon Jeesus\nKristus, rakas isoäiti, Kasper on täällä!' Ah, kuinka nuo sanat kävivät\nluihini ja ytimiini, minä syöksyin ikkunaan, avasin sen ja suutelin ja\npuristin häntä loputtomin kyynelin. Hän kertoi minulle kiireesti\nonnettomuutensa ja sanoi, millaisen tehtävän hän oli tuomarilta saanut\nisälleen; hänen täytyi sentähden heti mennä ajamaan varkaita takaa,\nsillä hänen kunniansa riippui hänen hevosensa takaisinsaamisesta.\n\n\"En tiedä miten tuo sana kunnia viilsi läpi kaikkien jäsenteni, sillä\ntiesin ankaran tuomion odottavan häntä. 'Tee velvollisuutesi ja anna\nJumalalle yksin kunnia', sanoin minä; ja hän riensi luotani Finkelin\ntaloon, joka sijaitsee kylän toisessa päässä. Hänen poistuttuaan\nvaivuin polvilleni ja rukoilin Jumalaa ottamaan hänet armollisesti\nsuojaansa, ah, rukoilin sellaisessa tuskassa, jollaista en ole koskaan\ntuntenut, ja toistelin sen ohessa yhä: 'Herra, tapahtukoon Sinun\ntahtosi niin taivaassa kuin maan päällä.'\n\n\"Kasper kiiruhti isänsä luo kauheassa tuskassa. Hän nousi takaapäin\npuutarhanaidan yli, hän kuuli kolinaa, hän kuuli hirnumista tallista,\nse tunki läpi hänen sielunsa. Hän seisoi hiljaa, hän näki kuutamossa\nkahden miehen pesevän itseänsä, häneltä oli sydän pakahtua. Toinen\nheistä sanoi: 'Tuo kirottu kappale ei mene alas'. Silloin sanoi toinen:\n'Tule ensin talliin lyömään hevoselta häntä poikki ja leikkaamaan sen\nharja pois. Oletkohan haudannut matkalaukun tarpeeksi syvälle lannan\nalle?' 'Kyllä', sanoi toinen. Sitten he menivät talliin, ja Kasper,\nraivoisana tuskasta, karkasi esiin, sulki tallin oven heidän jälkeensä\nja karjaisi: 'Herttuan nimessä, antautukaa! Ken vastustaa, sen ammun\nkuoliaaksi!'\n\n\"Ah, näin oli hän hevosensa rosvoina vanginnut isänsä ja veljensä.\n'Kunniani, kunniani on mennyttä!' huusi hän, 'minä olen kunniattoman\nvarkaan poika!' -- Kun tallissa olijat kuulivat nämä sanat,\nkauhistuivat he kovasti ja huusivat: 'Kasper, rakas Kasper, Jumalan\ntähden, älä saata meitä turmioon. Kasper, sinä saat kaikki takaisin,\nautuaan äitivainajasi tähden, jonka kuolinpäivä on tänään, armahda\nisääsi ja veljeäsi!'\n\n\"Mutta Kasper oli aivan kuin suunniltaan, hän huusi vain yhä:\n'kunniani, velvollisuuteni!' -- ja kun miehet nyt tahtoivat\nväkivoimalla murtaa oven ja tehdä aukon saviseinään, ampui hän ilmaan\npistoolilla ja huusi: 'Apua, apua, varkaita, apua!' Tuomarin herättämät\ntalonpojat, jotka jo lähenivät neuvotellakseen niistä eri teistä, joita\npitkin he aikoivat ajaa myllyyn murtautuneita takaa, hyökkäsivät\nlaukauksen ja huudon kuultuaan taloon. Vanha Finkel rukoili yhä\npoikaansa avaamaan hänelle oven, mutta tämä sanoi: 'Minä olen sotilas\nja minun täytyy noudattaa oikeutta.' Samalla tulivat paikalle tuomari\nja talonpojat. Kasper sanoi: 'Jumalan laupeuden nimessä, herra tuomari,\nisäni ja veljeni ovat juuri nuo samaiset varkaat, oi, jospa en olisi\nkoskaan syntynytkään! Täällä tallissa olen vanginnut heidät,\nmatkalaukkuni on haudattu sinne lantaan'. Silloin hyökkäsivät\ntalonpojat talliin ja sitoivat köysiin vanhan Finkelin ja hänen\npoikansa ja laahasivat heidät tupaan. Kasper taas kaivoi reppunsa esiin\nja otti siitä ulos nuo kaksi seppelettä, mutta ei mennyt tupaan, vaan\nlähti kirkkotarhaan äitinsä haudalle.\n\n\"Päivä oli valjennut: minä olin ollut niityllä ja punonut itselleni ja\nKasperille kaksi seppelettä lemmikin kukista; minä ajattelin: hän\nkoristaa sitten yhdessä minun kanssani äitinsä haudan, kunhan ehtii\npalata ratsastusmatkaltaan. Silloin kuulin kaikenlaista outoa hälinää\nkylästä, ja koska en siedä melua, vaan olen mieluimmin yksin, niin\nkiersin kylän ympäri kirkkomaalle. Silloin kuului laukaus, näin savun\npelmahtavan korkealle, riensin kirkkomaalle, -- oi, rakas Vapahtaja,\nole hänelle armollinen! Kasper virui kuolleena äitinsä haudalla, hän\noli ampunut kuulan rintaansa, johon hän oli nappiin kiinnittänyt\nkauniille Annille tuomansa seppeleen, -- tämän seppeleen keskitse hän\noli ampunut sydämeensä. Äidille tuomansa seppeleen hän oli jo\nkiinnittänyt ristiin.\n\n\"Luulin maan tämän nähdessäni aukenevan allani, syöksyin häneen syliksi\nja huusin yhtämittaa: 'Kasper, oi sinua onnetonta ihmistä, mitä\noletkaan tehnyt? Ah, kuka on jo kertonut sinulle kurjuutesi, oi, miksi\nlaskin sinut luotani, ennenkuin olin puhunut sinulle kaikki! Jumalani,\nmitä tulevatkaan isäparkasi ja veljesi sanomaan, kun tapaavat sinut\nnäin!' -- En näet tiennyt hänen juuri näiden takia tuhonneen itseänsä,\nluulin siihen olevan vallan toiset syyt. Silloin tuli vielä pahempaa:\ntuomari ja talonpojat toivat vanhan Finkelin ja hänen poikansa\nköytettyinä. Tuska tukahdutti ääneni kurkkuun, en voinut lausua\nsanaakaan; tuomari kysyi minulta, olinko nähnyt lapsenlastani. Näytin\nmissä hän lepäsi, hän astui luo, hän näet luuli Kasperin itkevän\nhaudalla, hän pudisteli häntä, silloin hän huomasi veren purskahtavan\nesiin. 'Jeesus Maaria!' huudahti hän, 'Kasper on surmannut itsensä'. --\nSilloin katselivat molemmat vangitut toisiaan kauhuissaan; Kasperin\nruumis nostettiin maasta ja kannettiin heidän kerallaan tuomarin\ntaloon; koko kylä kaikui voivotuksista, talonpoikaisvaimot veivät minut\nsinne heidän perästään. Ah, se oli varmaan kauhein matka koko\nelämässäni!\"\n\nTässä vaikeni vanhus jälleen, ja minä sanoin hänelle:\n\n\"Muori hyväseni, kärsimyksenne on hirveä, mutta Jumala rakastaa teitä\nmyös suuresti; ne, joita hän ankarimmin kurittaa, ovat hänen rakkaimpia\nlapsiaan. Sanokaapas nyt minulle, kelpo muoriseni, mikä on saattanut\nteidät kulkemaan tuon pitkän matkan tänne ja mitä asiaa koskee\nanomuksenne.\"\n\n\"No sen voit kyllä hyvin aavistaa\", jatkoi hän aivan levollisesti, \"se\nkoskee kunniallisen haudan saamista Kasperille ja kauniille Annille,\njolle minä tuon mukanani hänen kunniapäiväkseen tarkoitetun seppeleen;\nse on läpeensä Kasperin veren tahraama, -- katsohan tänne.\"\n\nNyt otti hän mytystään pienen kiillekultaisen seppeleen ja näytti sitä\nminulle; saatoin sarastavan päivän valossa nähdä, että se oli ruudin\nmustaama ja veren tahrima. Olin aivan järkytettynä tuon kelpo vanhuksen\nonnettomuudesta, ja se mielensuuruus ja lujuus, jolla hän sen kantoi,\ntäytti minut kunnioituksella.\n\n\"Voi, muori kulta\", sanoin, \"kuinka mahtanette voida ilmoittaa\nAnni-raukalle hänen surkeutensa, niin ettei hän heti pelästyksestä\nvaivu kuoliaana maahan, ja mikä kunniapäivä se sitten oikeastaan on,\njota varten te tuotte Annille tuon surullisen seppeleen?\"\n\n\"Mies hyvä\", sanoi hän, \"tule vain mukaan, voit saattaa minua hänen\nluokseen, en voi kuitenkaan kulkea nopeasti, niin tapaamme hänet vielä\njuuri oikeaan aikaan. Tahdon sitten matkan varrella kertoa sinulle\nkaikki.\"\n\nNyt hän nousi ja rukoili aamusiunauksensa aivan levollisesti ja\njärjesteli pukunsa ja ripusti sitten myttynsä minun käsivarteeni. Kello\noli kaksi aamusella, päivä sarasti, ja niin vaelsimme yhdessä hiljaisia\nkatuja pitkin.\n\n\"Katsohan\", kertoi vanhus edelleen, \"kun Finkel poikineen oli vangittu,\ntäytyi minun mennä tuomarin luo oikeuspaikalle; kuollut Kasper\nasetettiin pöydälle ja kannettiin sisälle ulaanivaipallaan peitettynä,\nja nyt piti minun kertoa tuomarille kaikki, mitä tiesin hänestä ja mitä\nhän aamulla oli puhunut minulle ikkunasta. Sen kaiken hän kirjoitti\nmuistiin edessään olevalle paperille; sitten hän tarkasti Kasperilta\nlöydetyn muistikirjan; siinä oli kaikenlaisia laskuja, joitakin\nkertomuksia kunniasta, myöskin tuon ranskalaisen aliupseerin juttu, ja\nsen takasivulle oli kirjoitettu jotakin lyijykynällä.\"\n\nNyt antoi vanhus minulle tuon muistikirjan, ja minä luin siitä\nonnettoman Kasperin viimeiset sanat: \"Myös minä en voi elää häpeäni\njälkeen; isäni ja veljeni ovat varkaita, he ovat varastaneet minulta\nitseltäni. Sydämeni pakahtui, mutta minun täytyi vangita heidät ja\njättää heidät oikeuden käsiin, sillä minä olen ruhtinaani sotilas, ja\nkunniani ei salli minun osottaa mitään sääliväisyyttä. Olen kunnian\nvuoksi jättänyt isäni ja veljeni alttiiksi kostolle; ah! rukoilkoon\njokainen puolestani, että minulle suotaisiin tähän, missä olen\nkaatunut, kunniallinen hauta äitini viereen. Se seppele, jonka läpi\nammuin itseni, pitää isoäidin lähettää kauniille Annille ja tervehtää\nhäntä minulta; ah! hänen kohtalonsa koskee kipeästi sisimpääni, mutta\nhän ei saa tulla varkaan pojan vaimoksi, sillä hän on aina ollut sangen\narka kunniastaan. Armas kaunis Anniseni, ethän vallan pahasti\nkauhistune minun tähteni, tyydy osaasi, ja jos jolloinkin olit edes\nrahtusen hyvä minulle, niin älä puhu pahaa minusta. Enhän mahda mitään\nhäpeälleni! Olin nähnyt niin paljon vaivaa pysyäkseni koko elämäni\nkunnian tiellä, olin jo aliupseeri ja paraassa maineessa eskadroonani\nkesken, olisin varmasti kerran päässyt upseeriksi, ja sinua, Anniseni,\nen olisi sittenkään hylännyt, enkä olisi kosinut ketään ylhäisempää --\nmutta varkaan poika, jonka itsensä täytyy kunnian vuoksi vangita ja\njättää tuomittavaksi oma isänsä, ei voi elää häpeänsä jälkeen.\nAnniseni, armas Anniseni, ota kuitenkin seppele, olen ollut sinulle\naina uskollinen, ja niin olkoon Jumala minulle armollinen! Annan\nsinulle nyt vapautesi takaisin, mutta osota minulle se kunnia, ettet\nmene naimisiin kenenkään kanssa, joka saattaisi olla minua huonompi; ja\njos voit, niin rukoile puolestani, että saisin kunniallisen haudan\näitini viereen, ja jos sinä joutuisit kuolemaan täällä meidän\npaikkakunnalla, niin anna sinäkin haudata itsesi meidän viereemme; hyvä\nisoäiti tulee myös kerran luoksemme, ja niin olemme sitten kaikki\nyhdessä, minulla on matkalaukussani viisikymmentä taaleria, ne on\npantava kasvamaan korkoa sinun ensimäisen lapsesi hyväksi. Hopeisen\nkelloni saakoon herra pastori, jos saan kunniallisen hautauksen.\nHevoseni, univormuni ja aseeni kuuluvat herttualle, tämä muistikirjani\nkuuluu sinulle. Hyvästi, kallis sydänkäpyseni, hyvästi, rakas isoäiti,\nrukoilkaa puolestani ja voikaa kaikki hyvin -- Jumala armahtakoon minua\n-- ah, epätoivoni on suuri!\"\n\nEn voinut ilman katkeria kyyneliä lukea näitä varmasti jalon onnettoman\nihmisen viimeisiä sanoja.\n\n\"Kasperin on täytynyt olla varsin hyvä ihminen, muori kulta\", sanoin\nvanhukselle, joka sanani kuultuaan pysähtyi ja puristi kättäni ja sanoi\nsyvästi liikutetuin äänin:\n\n\"Todella, hän oli maailman paras ihminen. Mutta noita viimeisiä\nepätoivon sanoja hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa, ne vievät häneltä\nkunniallisen haudan, ne vievät hänet anatomiasaliin. Voi, kirjuri\nkulta, kunpa voisit auttaa siinä asiassa.\"\n\n\"Miten niin, muori kulta?\" kysyin minä, \"Miten nuo Kasperin viimeiset\nsanat voivat siihen vaikuttaa?\"\n\n\"Kyllä varmaan\", vastasi hän, \"tuomari on itse sen minulle sanonut. On\ntullut käsky kaikille oikeusistuimille, että vain ne, jotka\nsynkkämielisyydestä ovat surmanneet itsensä, saavat kunniallisen\nhautauksen. Mutta kaikki ne, jotka epätoivosta ovat itsensä\nlopettaneet, on vietävä anatomiasaliin, ja tuomari on sanonut minulle,\nettä hänen täytyy lähettää Kasper, koska hän on itse tunnustanut\nepätoivonsa, leikkelysaliin.\"\n\n\"Sepä on kummallinen laki\", sanoin minä, \"sillä voitaisiinhan jokaisen\nitsemurhaajan suhteen panna toimeen tutkimus siitä, onko hän toiminut\nsynkkämielisyyden vai epätoivon vallassa, mikä voisi kestää niin\nkauan, että tuomari ja asianajajat itse vaipuisivat sentakia\nsynkkämielisyyteen ja epätoivoon ja joutuisivat anatomiasaliin. Mutta\nollos hyvässä turvassa, muori kulta, herttuamme on niin hyvä herra,\nettä hän kuultuaan asian juurta jaksaen varmasti suo Kasper-raukalle\nleposijan äidin viereen.\"\n\n\"Jumala sen suokoon!\" vastasi vanhus; \"katsohan nyt, hyvä mies, kun\ntuomari oli pannut kaiken paperille, antoi hän minulle muistikirjan ja\nkauniille Annille varatun seppeleen, ja niin olen eilisestä saakka\njuossut tänne, jotta voisin antaa hänelle hänen kunniapäivänään\nlohdutusta vielä hänen viime tiellään. Kasper on kuollut oikeaan\naikaan, sillä jos hän olisi tiennyt kaikki, olisi hän surusta tullut\nhulluksi.\"\n\n\"Miten on sitten tuon kauniin Annin laita?\" kysyin vanhukselta.\n\"Milloin sanotte hänellä olevan jälellä vain muutamia hetkiä, milloin\ntaas puhutte hänen kunniapäivästään ja siitä että hän saa lohtua teidän\nsurullisesta sanomastanne. Sanokaa minulle toki kaikki suoraan,\ntahtooko hän viettää häitä jonkun toisen kanssa, onko hän kuollut vai\nsairas? Minun täytyy tietää kaikki, jotta voin panna sen\nanomuskirjaan.\"\n\nSilloin vastasi vanhus:\n\n\"Ah, kirjuri hyvä, asia on nyt niin, Jumalan tahto tapahtukoon! Katsos,\nkun Kasper tuli, en ollut sittenkään oikein iloinen; ja kun Kasper\nlopetti elämänsä, en ollut sittenkään oikein surullinen; en olisi\nmitenkään voinut enää elää sen jälkeen, jollei Jumala olisi armahtanut\nminua vielä suuremmalla kärsimyksellä, niin, sanon sinulle, että\nsydämeni suojaksi oli asetettu kivi, ikäänkuin jäänmurtaja, ja kaikki\ntuskat, jotka pohjajään tavoin syöksyivät minua vastaan ja olisivat\nvarmasti puhkaisseet sydämeni, ne musertuivat tähän kiveen ja\najelehtivat kylmästi ohi. Tahdon kertoa sinulle jotakin; se on\nsurullinen juttu.\n\n\"Kun kummityttöni, kaunis Anni, kadotti äitinsä, joka oli minun\nserkkuni ja asui seitsemän peninkulman päässä meiltä, olin tuon sairaan\nvaimon luona. Hän oli köyhän talonpojan leski ja oli nuoruudessaan\nrakastanut erästä jääkäriä, mutta hylännyt hänet hänen rajun elämänsä\nvuoksi. Jääkäri oli lopulta joutunut sellaiseen kurjuuteen, että hän\nmurhasta kuolemaan tuomittuna istui vankeudessa. Sen kuuli serkkuni\nsairasvuoteellaan, ja se koski häneen niin kipeästi, että hänen tilansa\nhuononi päivä päivältä, ja vihdoin hän kuolinhetkellään, jättäessään\narmaan kauniin Annin kummityttönäni minun huostaani ja ottaessaan\nminulta jäähyväiset, sanoi minulle: 'Rakas Anna Margareeta, kun kuljet\nsen pikkukaupungin läpi, jossa Jürge istuu vangittuna, niin ilmoita\nhänelle vanginvartijan kautta minun kuolinvuoteellani pyytäneen häntä\nkääntymään Jumalan puoleen ja rukoilleen hartaasti hänen puolestaan\nviimeisellä hetkelläni ja tervehtivän häntä ystävällisesti.' -- Kohta\nnäin sanottuaan kuoli tuo hyvä serkku, ja kun hänet oli haudattu, otin\npienen Annin, joka silloin oli kolmivuotias, käsivarrelleni ja lähdin\nhänen kanssaan kotia kohti.\n\n\"Sen pikkukaupungin laidassa, jonka läpi matkani piti, kuljin\nteloituspaikan ohi, ja koska teloittaja oli tunnettu eläinlääkärinä,\ntarvitsi minun ostaa häneltä jotakin rohtoa kylävoudillemme. Astuin\ntupaan ja sanoin mestarille, mitä tahdoin, ja hän pyysi minua\nseuraamaan mukanaan aittaan, jossa hänen yrttinsä olivat säilössä,\nauttamaan häntä niiden etsimisessä. Jätin Annin tupaan ja seurasin\nhäntä. Palatessamme tupaan seisoi Anni erään pienen, seinään\nkiinnitetyn kaapin ääressä ja puhui: 'Isoäiti, siellä sisällä on hiiri,\nkuulkaas, kuinka se rapisee, siellä sisällä on hiiri!'\n\n\"Kuultuaan lapsen sanovan näin mestari muuttui sangen vakavaksi\nkasvoiltaan, tempasi kaapin auki ja virkkoi: 'Jumala olkoon meille\narmollinen!' sillä hän näki mestausmiekkansa, joka riippui kaapissa\nyksinään naulassa, heiluvan sinne tänne. Hän otti miekan alas ja minua\nkauhistutti. -- 'Vaimo kulta', sanoi hän, 'jos te rakastatte pientä,\narmasta Annianne, niin älkää pelästykö, jos minä miekallani hiukan\nnaarmutan ihoa hänen kaulansa ympäriltä, sillä miekka on heilunut hänen\nedessään, se on vaatinut hänen vertansa, ja jollen minä sillä naarmuta\nhänen kaulaansa, niin uhkaa lasta elämässä suuri onnettomuus.' --\nSamassa hän tarttui lapseen, joka alkoi parkua kamalasti; minä huusin\nmyös ja tempasin Annin pois. Samalla astui kaupungin pormestari sisään,\nhän tuli metsästämästä ja tahtoi tuoda teloittajalle kipeän koiransa\nparannettavaksi. Hän kysyi parkumisen syytä, ja Anni huusi: 'Hän tahtoo\ntappaa minut!' Minä olin suunniltani kauhistuksesta. Teloittaja kertoi\ntapauksen pormestarille. Tämä moitti hänen taikauskoansa, kuten hän\nsitä nimitti, kiivaasti ja ankarin uhkauksin, mutta teloittaja kuunteli\nsitä vallan levollisesti ja sanoi: 'Niin ovat isäni uskoneet ja niin\nuskon minäkin.'\n\n\"Silloin sanoi pormestari: 'Mestari Frans, jos uskotte miekkanne\nliikkuneen, koska täten ilmoitan teille, että teidän tulee huomenna\nvarhain kello kuuden aikana katkaista jääkäri Jürgen kaula, niin tahdon\nsen vielä antaa teille anteeksi; mutta se että tahdotte siitä päättää\njotakin tämän armaan lapsen suhteen, on järjetöntä ja hullua; sehän\nvoisi saattaa ihmisen vallan epätoivoon, jos hänelle myöhemmin hänen\nvanhuudessaan sanottaisiin, että sellaista oli tapahtunut hänelle hänen\nnuoruudessaan. Ei pidä johtaa ketään ihmistä kiusaukseen.' -- 'Mutta ei\nmyöskään minkään teloittajan miekkaa', sanoi mestari Frans itsekseen ja\nripusti miekkansa jälleen kaappiin. Nyt pormestari suuteli Annia ja\nantoi hänelle jahtilaukustaan sämpylän, ja kun hän sitten oli kysynyt\nminulta, kuka olin, mistä tulin ja minne olin menossa, ja minä olin\nkertonut hänelle serkkuni kuoleman ja jääkäri Jürgelle vietävän\nviestini, sanoi hän minulle: 'Te saatte sen itse toimittaa perille,\ntahdon itse viedä teidät hänen luokseen; hänellä on kova sydän, kenties\ntuon hyvän kuolevan muisto hellyttää häntä hänen viime hetkinään'. --\nNyt otti tuo hyvä herra minut ja Annin vaunuihinsa, jotka odottivat\nportilla, ja ajoi meidän kanssamme kaupunkiin.\n\n\"Hän käski minun mennä keittäjättärensä luo. Siellä saimme hyvää\nruokaa, ja iltapäivällä hän lähti kanssani tuon syntisparan luo. Kun\nminä sitten kerroin hälle serkkuni viimeiset sanat, alkoi hän\nkatkerasti itkeä ja huusi: 'Ah, Jumalani! jos hän olisi tullut\nvaimokseni, en ikinä olisi joutunut näin pitkälle.' Sitten hän anoi,\nettä pyydettäisiin herra pastoria vielä kerran tulemaan hänen\nluoksensa, hän tahtoisi rukoilla tämän kanssa. Pormestari lupasi sen\nhänelle ja ylisti häntä hänen mielenmuutoksestaan ja kysyi häneltä,\nolisiko hänellä ennen kuolemaansa kenties jotakin toivomusta, jonka hän\nvoisi täyttää. Silloin sanoi jääkäri Jürge: 'Ah, pyytäkää tätä vanhaa\nhyvää vaimoa olemaan huomenna serkkuvainajansa pikkutytön kera läsnä\nminun teloituksessani; se vahvistaisi minun sydäntäni viime\nhetkelläni.' Pormestari pyysikin sitä minulta, ja niin kammottavaa kuin\nse minusta olikin, en voinut sitä kieltää tuolta kurjalta ja\nviheliäiseltä ihmiseltä, minun täytyi kättä antaen luvata se hänelle\njuhlallisesti, ja hän vaipui itkien oljillensa. Pormestari lähti sitten\nkanssani ystävänsä pastorin luo, jolle minun vielä kerran täytyi kertoa\nkaikki, ennenkuin hän lähti vankilaan.\n\n\"Yö täytyi minun lapsen kera nukkua pormestarin talossa, ja seuraavana\naamuna lähdin raskain mielin jääkäri Jürgen mestauspaikalle. Seisoin\npiirissä pormestarin vieressä ja näin miten hän taittoi sauvan; nyt\npiti jääkäri Jürge vielä kauniin puheen, ja kaikki ihmiset itkivät, ja\nhän katseli perin liikutettuna minua ja pikku Annia, joka seisoi\nedessäni, ja sitten hän suuteli mestari Fransia, pastori rukoili hänen\nkanssaan, hänen silmänsä sidottiin ja hän polvistui. Nyt antoi mestaaja\nhänelle kuoliniskun. 'Jeesus, Maaria, Joosef!' parkaisin minä, sillä\nJürgen pää kimposi Annia kohti ja tarttui hampaillaan kiinni lapsen\nmekkoon, mistä Anni alkoi kauheasti parkua. Riistin esiliinan yltäni ja\nheitin sen tuon hirveän pään yli, kunnes mestari Frans ennätti hätään\nja tempasi sen irti, virkkaen: 'Muori, muori, mitä sanoinkaan tänä\naamuna; minä tunnen miekkani, se on elävä!'\n\n\"Minä olin vaipunut kauhusta maahan, Anni parkui hirveästi. Pormestari\noli perin tyrmistynyt ja antoi minun lapsen kera mennä hänen taloonsa.\nSiellä hänen vaimonsa lahjoitti minulle ja lapselle toiset vaatteet, ja\npäivällisen jälkeen lahjoitti pormestari meille rahaakin, samoin useat\nmuutkin kaupunkilaiset, jotka tahtoivat nähdä Annia, niin että minä\nsain hänelle kokoon kaksikymmentä taaleria ja paljon vaatteita.\nIltasella tuli taloon pastori ja puhui minulle kauan siitä, että\nkasvattaisin Annia vain oikein hyvin jumalanpelossa, enkä välittäisi\nmitään kaikista noista surullisista enteistä; ne muka olivat pelkästään\nsaatanan pauloja, joita piti halveksia. Sitten hän lahjoitti minulle\nAnnia varten kauniin raamatunkin, joka hänellä on vieläkin, ja sitten\ntuo hyvä pormestari seuraavana aamuna antoi meidän vielä ajaa kolmen\npeninkulman matkan kotiin. Oi, hyvä Jumala, ja kaikki on kuitenkin\nkäynyt toteen\", sanoi vanhus ja vaikeni.\n\nKamala aavistus valtasi minut, vanhuksen kertomus oli minut aivan\nmusertanut.\n\n\"Jumalan nimessä, muoriseni\", huudahdin, \"Mitä sitten on tapahtunut\nAnni-rukalle, -- eikö asiaa voida mitenkään auttaa?\"\n\n\"Nuo hampaat ovat hänet temmanneet siihen\", sanoi vanhus, \"tänään hänet\nmestataan, mutta hän on tehnyt sen epätoivossaan; -- kunnia, kunnia oli\nhänellä mielessä; hän joutui häpeään kunnianhimon vuoksi, eräs ylhäinen\nmies vietteli hänet ja jätti hänet sitten niine hyvinensä; hän\ntukehdutti lapsensa samaan esiliinaan, jonka silloin heitin jääkäri\nJürgen pään peitteeksi ja jonka hän salaa varasti minulta. Ah,\nnuo hampaat ovat temmanneet hänet siihen, hän on tehnyt sen\nmielenhäiriössä. Viettelijä oli luvannut naida hänet ja sanonut\nKasperin jääneen Ranskaan. Silloin hän joutui epätoivoon, teki\ntihutyönsä ja itse ilmoittautui oikeudelle. Kello neljän aikaan hänet\nmestataan. Hän kirjoitti minulle, että vielä tulisin hänen luoksensa;\nminä tahdon tehdä sen nyt ja viedä hänelle Kasper-raukan seppeleen ja\ntervehdyksen ja sen ruusun, jonka sain tänään yöllä; se lohduttaa\nhäntä. Ah, rakas kirjuri, jospa vain voisit anomuskirjalla saada aikaan\nsen, että Annin ruumis samoinkuin Kasperinkin saataisiin haudata meidän\nkirkkomaahamme.\"\n\n\"Kaikkeni, kaikkeni tahdon koettaa\", huudahdin. \"Heti tahdon rientää\nlinnaan; ystäväni, joka antoi sinulle ruusun, on siellä vahdissa; hän\nkyllä herättää herttuan, minä tahdon polvistua hänen vuoteensa ääreen\nja pyytää häneltä armoa Annille.\"\n\n\"Armoako?\" sanoi vanhus kylmästi. \"Hampain on hänet vedetty siihen;\nkuulehan, rakas ystävä, oikeus on parempi kuin armo; mitä auttaa kaikki\narmo maan päällä, meidän täytyy kuitenkin kaikkien astua tuomiolle:\n\n    \"'Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo,\n    teit' odottaa viimeinen tuomio'.\n\n\"Näetkös, hän ei tahdo mitään armoa; sitä on tarjottu hänelle, jos hän\ntahtoisi ilmaista lapsensa isän, mutta Anni on sanonut: 'Olen surmannut\nhänen lapsensa ja tahdon kuolla enkä tehdä häntä onnettomaksi; minun\ntäytyy kärsiä rangaistukseni, jotta pääsisin lapseni luo, mutta voi\ntuottaa hänelle turmion, jos mainitsen hänen nimensä.' Sentähden hänet\ntuomittiin mestattavaksi. Mene herttuan luo ja pyydä häneltä Kasperille\nja Annille kunniallista hautaa. Mene heti, sillä näetkös: tuolla menee\nherra pastori vankilaan, minä tahdon puhutella häntä ottamaan minut\nmukaansa kauniin Annin luo. Jos kiiruhdat, niin voit ehkä vielä tuoda\nmeille tuolla ulkona mestauspaikalla lohdutukseksi tiedon, että Kasper\nja Anni saavat kunniallisen haudan.\"\n\nNäin puhellessamme olimme kohdanneet papin; vanhus kertoi hänelle\nsuhteensa vangittuun, ja hän otti eukon ystävällisesti mukaansa\nvankilaan. Minä taas riensin niin nopeasti kuin ikinä jaksoin linnaan,\nja minuun teki lohdullisen vaikutuksen, ollen ikäänkuin toivon\nmerkkinä, kun kreivi Grossingerin talon ohitse syöksyessäni kuulin\npuutarhahuoneen avonaisesta ikkunasta herttaisen äänen laulavan luutun\nsäestyksellä:\n\n    Lemmestä Armo haastoi,\n    mut valvoo Kunnia\n    ja haastajalle toivoo\n    hyv'yötä harrasta.\n    Ja Armo hunnun ottaa,\n    kun Lempi ruusut suo;\n    niin rakas Kunnialle\n    on Armo-sulho tuo.\n\nOi, minulla oli enemmänkin hyviä enteitä! Sata askelta kauempana löysin\nvalkean hunnun virumassa kadulla; nostin sen maasta, se oli täynnä\ntuoksuvia ruusuja. Pidin sitä kädessäni ja juoksin edelleen ajatellen:\nah, Jumalani, se merkitsee armoa! Kääntyessäni kulmauksen ympäri näin\nerään miehen, joka verhoutui vaippaansa minun rientäessäni ohitse hänen\neditseen ja käänsi minulle kiivaasti selkänsä, pysyäkseen tuntematonna.\nHänen ei olisi tarvinnut tehdä niin, sillä minä en nähnyt enkä kuullut\nsisimmässäni muuta kuin: armoa, armoa! ja syöksyin ristikkoportista\nlinnanpihalle. Jumalan kiitos, vänrikki, kreivi Grossinger, joka käveli\nedestakaisin kukkivien kastanjapuiden alla vahdin edessä, tuli jo minua\nvastaan.\n\n\"Rakas kreivi\", sanoin rajusti, \"teidän täytyy heti viedä minut\nherttuan luo, heti paikalla, tai kaikki on myöhäistä, kaikki on\nhukassa!\"\n\nHän näytti käyvän hämilleen tästä esityksestä ja sanoi:\n\n\"Mitä johtuukaan mieleenne tällä oudolla hetkellä? Se ei käy mitenkään\npäinsä, tulkaa paraatiin, silloin tahdon esitellä teidät.\"\n\nMaa poltti jalkojeni alla. \"Nyt tai ei koskaan!\" huudahdin; \"sen täytyy\ntapahtua, se koskee ihmishenkeä!\"\n\n\"Se ei käy nyt päinsä\", vastasi Grossinger terävästi ja torjuvasti, \"se\nkoskee kunniaani, minua on kielletty tänä yönä ilmoittamasta ketään.\"\n\nSana kunnia saattoi minut epätoivoon. Ajattelin Kasperin kunniaa, Annin\nkunniaa, ja sanoin:\n\n\"Kirottu kunnia, juuri hankkiakseni enää viimeisen avun, minkä mokoma\nkunnia on jättänyt jälelle, minun täytyy päästä herttuan luo. Teidän\ntäytyy ilmoittaa minut, tai muutoin huudan ääneen herttuaa.\"\n\n\"Jos te teette sen\", sanoi Grossinger kiivaasti, \"niin jätän teidät\nvahdin käsiin. Te olette haaveilija, te ette tunne mitään olosuhteita.\"\n\n\"Oi, kyllä minä tunnen olosuhteita, hirveitä olosuhteita! Minun täytyy\npäästä herttuan puheille; joka minutti on korvaamaton\", intin minä;\n\"jollette tahdo ilmoittaa minua heti, niin riennän yksin hänen\nluokseen.\"\n\nNäin sanoen tahdoin kiiruhtaa portaille, jotka johtivat ylös herttuan\nhuoneihin, kun samassa huomasin tuon jo mainitun vaippaan verhoutuneen\nmiehen, joka oli kohdannut minut, kiiruhtavan samoille portaille.\nGrossinger käänsi minut väkisin ympäri, jotta en näkisi tuota toista.\n\n\"Mitä teette, hullu\", kuiskasi hän minulle, \"olkaa hiljaa ja\nrauhoittukaa, te saatatte minut onnettomaksi.\"\n\n\"Miksi ette pysähdytä tuota miestä, joka tuolla juuri meni ylös?\"\nsanoin minä. \"Hänellä ei suinkaan ole mitään niin tähdellistä asiaa\nkuin minulla. Ah, asiani on tuiki tähdellinen, minun täytyy, minun\ntäytyy! Se koskee erään onnettoman vietellyn olento-raukan kohtaloa.\"\n\nGrossinger vastasi:\n\n\"Te olette nähnyt tuon miehen menevän ylös. Jos te vielä mainitsette\nsiitä sanaakaan, niin saatte tutustua miekkaani. Juuri sentähden että\nhän meni ylös, te ette voi mennä sinne, -- herttualla on asioita hänen\nkanssaan.\"\n\nSilloin tuli valoa herttuan ikkunoihin. \"Hyvä Jumala, hänellä on valoa,\nhän on ylhäällä!\" sanoin; \"Minun täytyy puhutella häntä, taivaan\nnimessä, päästäkää minut tai minä huudan apua.\"\n\nGrossinger tarttui käsivarteeni ja sanoi:\n\n\"Te olette juovuksissa, tulkaa vahtihuoneeseen; minä olen ystävänne,\nnukkukaa tarpeeksenne ja sanelkaa minulle se laulu, jonka se vanha\neukko tänä yönä lauloi tuolla portailla, kun johdin kiertovahtia\nohitse; se laulu kiinnittää suuresti mieltäni.\"\n\n\"Juuri vanhuksen ja hänen omaistensa vuoksi minun täytyy puhua herttuan\nkanssa!\" huudahdin kiivaasti.\n\n\"Vanhuksenko vuoksi?\" vastasi Grossinger. \"Hänen vuoksensa te voitte\npuhua minun kanssani, -- suuret herrat eivät ymmärrä mitään\nsellaisesta; nopeasti, tulkaa vahtihuoneeseen.\"\n\nHän tahtoi vetää minut pois; silloin linnankello löi puoli neljä, sen\nääni leikkasi sieluni läpi kuin hätähuuto, ja minä huusin kaikin voimin\nylös herttuan ikkunoihin:\n\n\"Apua! Jumalan nimessä apua kurjalle vietellylle olennolle!\"\n\nSilloin muuttui Grossinger aivan kuin mielettömäksi, hän tahtoi tukkia\nsuuni, mutta minä painiskelin hänen kanssaan; hän sysäsi minua\nniskasta, hän haukkui, mutta minä en tuntenut enkä kuullut mitään. Hän\nhuusi vahtia, korpraali riensi muutamien sotamiesten kera saapuville\nottamaan minua kiinni, mutta juuri siinä tuokiossa avautui herttuan\nikkuna ja sieltä huudettiin alas:\n\n\"Vänrikki kreivi Grossinger, mikä häväistys tämä on? Tuokaa se mies\ntänne ylös, ja heti paikalla!\"\n\nEn odottanut vänrikkiä, vaan syöksyin portaita ylös ja lankesin\nherttuan jalkoihin, joka ällistyneenä ja harmistuneena käski minun\nnousta ylös. Hänellä oli kannussaappaat jalassa, mutta yllään yönuttu,\njota hän huolellisesti piteli kiinni rinnan kohdalta.\n\nEsitin herttualle kaiken sen, mitä vanhus oli kertonut minulle ulaanin\nitsemurhasta ja kauniin Annin vaiheista, niin suppeasti kuin hätä\nvaati, ja rukoilin häneltä ainakin mestauksen lykkäämistä muutamaksi\ntunniksi ja kunniallista hautaa molemmille onnettomille, jos kerran\narmahduksen saanti oli mahdoton. -- \"Oi, armoa, armoa!\" huudahdin,\nsamalla kun vedin poveltani esiin löytämäni valkoisen, ruusujen\ntäyttämän hunnun; \"tämä huntu, jonka olin löytänyt tänne tullessani,\nnäytti minusta lupaavan armoa.\"\n\nHerttua tarttui kiihkeästi huntuun ja oli kovin liikutettu. Hän puristi\nhuntua käsissään, ja kun minä lausuin, että tuo tyttöparka oli väärän\nkunnianhimon uhri, jonka eräs ylhäinen mies oli avioliiton lupauksella\nvietellyt, ja että hän oli niin jalo, että mieluummin tahtoi kuolla\nkuin ilmaista viettelijänsä -- silloin keskeytti herttua minut\nkyyneleet silmissä ja sanoi: \"Vaietkaa, taivaan nimessä, vaietkaa!\" --\nja nyt hän kääntyi ovella seisovan vänrikin puoleen ja sanoi tulisella\nkiireellä: \"Pois, rientäkää ratsain tämän miehen kanssa; ratsastakaa\nhevonen kuoliaaksi, kunhan vain ehditte ajoissa mestauspaikalle;\nkiinnittäkää tämä huntu miekkanne kärkeen, heiluttakaa sitä ja\nhuutakaa: armo, armo! -- minä tulen perästä.\"\n\nGrossinger otti hunnun; hän oli aivan muuttunut, hän näytti aaveelta\npelkästä tuskasta ja kiireestä. Me syöksyimme talliin, nousimme\nratsaille ja lähdimme täyttä laukkaa; hän syöksyi mielipuolen tavoin\nulos portista. Kiinnittäessään huntua miekkansa kärkeen hän huusi:\n\"Herra Jeesus, sisareni!\" minä en ymmärtänyt, mitä hän tahtoi. Hän\nseisoi pystyssä jalustimissa, liehutti huntua ja huusi: \"armo, armo!\"\nMe näimme ihmisjoukon koossa kummulla mestauspaikan ympärillä. Hevoseni\npelkäsi liehuvaa huntua. Ollen kehno ratsastaja en voinut saavuttaa\nGrossingeria, joka kiidätti täyttä laukkaa, vaikka ponnistinkin kaikki\nvoimani. Surkea sattuma! tykistö harjoitteli läheisyydessä, ja\nkanuunoin jyminä teki huutomme etäältä kuulemisen mahdottomaksi.\nGrossingerin hevonen kaatui, väkijoukko hajosi äkkiä tieltä, minä näin\npiirin sisään, näin teräksen välähtävän aamuauringon valossa -- ah,\nJumala, se oli mestaajan miekan välähdys! -- Minä nelistin paikalle ja\nkuulin väkijoukon valitukset. \"Armahdus, armahdus!\" huusi Grossinger ja\nsyöksyi liehuvin hunnuin ihmispiirin läpi ikäänkuin raivostunut, mutta\nmestaaja nosti häntä vastaan kauniin Annin verisen pään, joka\nkaihomielisesti hymyili hänelle. Silloin huusi Grossinger: \"Jumala\nolkoon minulle armollinen!\" ja kaatui maahan ruumiin päälle. \"Tappakaa\nminut, hyvät ihmiset, minä hänet olen vietellyt, minä olen hänen\nmurhaajansa!\"\n\nKoston vimma valtasi väkijoukon; vaimot ja neidot tunkivat esiin,\nraastoivat hänet ruumiin päältä ja polkivat häntä jaloillaan; hän ei\npuolustanut itseään; vartijat eivät voineet hillitä raivoavaa kansaa.\nSilloin nousi huuto: herttua, herttua! Hän saapui avovaunuissa; aivan\nnuori mies, hattu syvään silmille painettuna, vaippaan verhoutuneena,\nistui hänen vieressään. Ihmiset raahasivat Grossingerin esille;\n\"Jeesus, veljeni!\" huusi tuo nuori upseeri mitä naisellisimmalla\näänellä vaunuista. Herttua sanoi hämmästyneenä hänelle: \"Vaietkaa!\" Hän\nhyppäsi vaunuista, tuo nuori mies tahtoi seurata, herttua työnsi hänet\njotensakin tylysti takaisin, mutta silloinpa kävikin selville, että\nmainittu nuori mies oli upseeriksi pukeutunut Grossingerin sisar.\n\nHerttua antoi asettaa rääkätyn, verta vuotavan, tainnoksiin menneen\nGrossingerin vaunuihin; sisar ei enää välittänyt mistään, vaan heitti\nvaippansa veljensä yli; jokainen näki hänet nyt naisen asussa. Herttua\noli hämillään, mutta tointui pian ja käski vaunujen heti kääntyä ja\nviedä kreivittären veljineen heidän asuntoonsa.\n\nTämä tapaus oli jossakin määrin tyynnyttänyt väkijoukon vimmaa. Herttua\nsanoi ääneen vahtiapitävälle upseerille:\n\n\"Kreivitär Grossinger näki veljensä ratsastavan talonsa ohitse tuomaan\narmahdusta ja tahtoi olla läsnä tässä iloisessa tapahtumassa. Kun minä\nsamassa tarkoituksessa ajoin ohi, seisoi kreivitär ikkunassa ja pyysi\nminua ottamaan hänet mukaani vaunuihini, enkä minä voinut kieltää sitä\ntuolta hyväsydämiseltä lapselta. Hän otti veljensä vaipan ja hatun,\njottei herättäisi mitään huomiota, ja on -- onnettoman sattuman\nyllättämänä -- juuri siten tehnyt koko asian seikkailunomaiseksi\nhäväistysjutuksi. Mutta miten voitte te, herra luutnantti, jättää\nonnettoman kreivi Grossingerin roskajoukon valtaan? Sehän on kauhea\ntapaus. Eihän hän voinut mitään siihen, että hän ratsunsa kaatumisen\nvuoksi saapui liian myöhään. Minä tahdon, että kreivin rääkkääjät\nvangitaan ja rangaistaan.\"\n\nNämä herttuan sanat aiheuttivat yleisen huudon: \"Hän on lurjus, juuri\nhän on ollut kauniin Annin viettelijä ja murhaaja, hän on sen itse\ntunnustanut, tuo kurja, ilkeä mies!\"\n\nKun tämä huuto kaikui joka puolelta ja kun myöskin pappi, upseeri ja\noikeusviranomaiset vahvistivat sen, joutui herttua niin syvän\njärkytyksen valtaan, ettei hän kyennyt lausumaan muuta kuin: \"Kauheaa,\nkauheaa, voi tuota kurjaa miestä!\"\n\nNyt astui herttua vaaleana ja kalpeana piiriin, tahtoen nähdä kauniin\nAnnin ruumiin. Se lepäsi vihreällä nurmikolla valkeassa, mustin\nnauharuusukkein koristetussa puvussa; vanha isoäiti, joka ei vähääkään\nvälittänyt kaikesta siitä mitä ympärillä tapahtui, oli sovittanut hänen\npäänsä muuhun ruumiiseen ja peittänyt esiliinallaan tuon hirveän\nkatkaisukohdan. Hän asetti parhaillaan Annin käsiä ristiin sen raamatun\npäälle, jonka pastori muinoin tuossa pikkukaupungissa oli lahjoittanut\npienelle Annille; kultaisen seppeleen hän kiinnitti Annin päähän ja\npani hänen rintaansa sen ruusun, jonka Grossinger yöllä oli antanut\nhänelle, tietämättä kenelle hän sen antoi.\n\nTämän nähdessään herttua lausui:\n\n\"Kaunis onneton Anni! Hävytön viettelijä, sinä saavuit liian myöhään!\nVanha äiti-parka, sinä yksin olet pysynyt hänelle uskollisena kuolemaan\nsaakka.\"\n\nHuomattuaan samalla minut siinä lähellänsä hän virkkoi minulle:\n\n\"Te mainitsitte minulle jotakin korpraali Kasperin viimeisestä\ntahdosta; onko se teillä muassanne?\"\n\nMinä käännyin nyt vanhuksen puoleen ja sanoin hänelle:\n\n\"Muori-parka, antakaa minulle Kasperin muistikirja; hänen korkeutensa\nhaluaa lukea siitä hänen viimeisen tahtonsa.\"\n\nVanhus, joka ei välittänyt mistään, sanoi kärtyisesti:\n\n\"Oletko sinäkin taas siinä? Olisit mieluummin voinut kokonaan pysyä\nkotonasi. Onko sinulla anomuskirja? Nyt se on myöhäistä, minä en ole\nvoinut antaa tuolle lapsi-raukalle sitä lohtua, että hän pääsee\nKasperin viereen kunnialliseen hautaan; ah, olen valehdellut sen\nhänelle edeltäpäin, mutta hän ei ole uskonut minua.\"\n\nHerttua keskeytti hänet sanoen:\n\n\"Te ette ole valehdellut, muori hyvä; tämä mies on tehnyt kaiken\nvoitavansa; hevosen kaatuminen on syynä kaikkeen; mutta Anni tulee\nsaamaan kunniallisen haudan äitinsä ja Kasperin viereen; Kasper oli\nkelpo mies; heille kummallekin tullaan pitämään ruumissaarna, aiheena\nsanat: antakaa Jumalalle yksin kunnia! Kasper tullaan hautaamaan\nvänrikkinä, hänen eskadroonansa tulee ampumaan haudalla kolmasti hänen\nkunniakseen, ja tuon turmiontuojan Grossingerin miekka tullaan\nasettamaan hänen arkulleen.\"\n\nNäin sanottuaan hän otti Grossingerin miekan, joka hunnun kera vielä\nvirui maassa, irroitti siitä hunnun, peitti sillä Annin ja lausui:\n\n\"Tämä onneton huntu, joka niin mielellään olisi tuonut hänelle\narmahduksen, on palauttava hänelle jälleen kunnian; hän on kuollut\nkunniallisena ja armahdettuna, huntu on haudattava hänen mukanaan.\"\n\nMiekan hän antoi vahtiupseerille sanoen:\n\n\"Vielä tänään saatte paraadissa määräykseni ulaanin ja tämän\ntyttö-rukan hautaamisesta.\"\n\nNyt hän kovasti liikutettuna luki ääneen Kasperin viime sanat; vanha\nisoäiti syleili riemunkyyneliä vuodattaen hänen jalkojaan, ikäänkuin\nhän olisi ollut maailman onnellisin vaimo. Herttua sanoi hänelle:\n\n\"Olkaa vain huoleti, te saatte eläkkeen koko loppuajaksenne, minä\ntahdon panettaa tyttärenpoikanne ja Annin haudalle muistokiven.\"\n\nNyt hän käski papin vanhuksen ja ruumisarkun kera, johon mestattu\nasetettiin, mennä kotiinsa ja sitten toimittaa vanhuksen kotipaikalleen\nja huolehtia hautauksesta. Sitten hän, sill'aikaa kun hänen\najutanttinsa saapuivat hevosten kanssa, vielä virkkoi minulle:\n\n\"Ilmoittakaa ajutantilleni nimenne, minä kutsutan teidät myöhemmin\nluokseni; te olette osottanut kaunista ihmisellistä intoa.\"\n\nAjutantti merkitsi nimeni muistikirjaansa ja teki minulle kohteliaan\nkumarruksen. Sitten nelisti herttua, väkijoukon siunausten ja\ntoivotusten saattamana, kaupunkia kohti. Kauniin Annin ruumis vietiin\nnyt vanhan hyvän isoäidin kera pastorin taloon, ja seuraavana yönä\nmatkusti tämä hänen kanssaan muorin kotikylään. Upseeri saapui myös\nsinne seuraavana iltana Grossingerin miekan ja ulaani-eskadroonan kera.\n\nNiin haudattiin sitten kelpo Kasper, Grossingerin miekka paareille\nasetettuna ja vänrikin valtakirja mukana, kauniin Annin kanssa äitinsä\nviereen. Minä olin myös rientänyt paikalle ja talutin vanhaa isoäitiä,\njoka iloitsi kuin lapsi, mutta puheli vähän. Ja kun ulaanit ampuivat\nhaudalla kolmannen kerran Kasperin kunniaksi, vaipui hän kuolleena\nsyliini; hänkin sai hautansa omaistensa viereen. Suokoon Jumala heille\nkaikille riemullisen ylösnousemisen!\n\n    He saavat kulkea korkeuden tiellä,\n    ja enkelit armaat istuvat siellä;\n    Jumala saapuu voimassansa\n    kauniilla sateenkaarellansa;\n    heidän sielunsa Jumala armahtaa,\n    ja meillekin taivas aukeaa.\n\n                                    Amen.\n\nPalattuani pääkaupunkiin kuulin kreivi Grossingerin kuolleen: hän oli\nottanut myrkkyä. Asunnossani tapasin häneltä kirjeen, jossa hän sanoi\nminulle:\n\n    \"Minun on kiittäminen teitä paljosta; te olette saattanut\n    päivänvaloon häpeäni, joka jo kauan on kalvanut sydäntäni. Tuo\n    vanhuksen laulu oli minulle sangen tuttu, Anni oli usein sanellut\n    sen minulle, hän oli sanomattoman jalo olento. Minä olin kurja\n    rikollinen, hän oli saanut minulta kirjallisen aviolupauksen ja\n    on polttanut sen. Hän palveli erään vanhan tätini luona, hän\n    kärsi usein raskasmielisyydestä. Minä valtasin hänen sielunsa\n    eräänlaisten lääkeopillisten välineiden avulla, joissa piilee\n    hiukan taikavoimaa. -- Jumala olkoon minulle armollinen! -- Te\n    olette myös pelastanut sisareni kunnian, herttua rakastaa häntä,\n    minä olin hänen suosikkinsa -- tapaus on järkyttänyt häntä --\n    Jumala auttakoon minua, olen ottanut myrkkyä.\n\n                                        Kreivi Josef Grossinger.\"\n\nKauniin Annin esiliina, johon jääkäri Jürgen katkaistu pää oli purrut\nhäntä, on tallella herttuallisessa museossa. Sanotaan herttuan aikovan\nkorottaa kreivi Grossingerin sisaren nimellä _Voil de Grace_\n(Armonhuntu) ruhtinaalliseen säätyyn ja menevän hänen kanssaan\nnaimisiin. D----n seudulla pidettävässä lähimmässä sotaväen\nkatselmuksessa kuuluu asetettavan ja vihittävän muistopatsas molempien\nonnettomien kunnianuhrien haudoille kylän kirkkomaahan; herttua itse\ntulee ruhtinattaren kera olemaan saapuvilla; aate kuuluu olevan\nruhtinattaren ja herttuan yhdessä keksimä. Se esittää väärää ja oikeaa\nkunniaa, jotka ristin edessä molemmin puolin kumartuvat yhtä syvälle\nmaahan; oikeus seisoo toisella puolella miekkaa heiluttaen, armo\ntoisella puolella ojentaen esille huntua. Oikeuden pään väitetään\nosottavan yhdennäköisyyttä herttuan, armon pään taas yhdennäköisyyttä\nruhtinattaren kasvojen kanssa.\n\n\n\n"]