[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjMznhqFFRx-l0fjfi9km-BOE-7oa57mJPRmSVbxrM4Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},197,"Pikku kettuja","Beecher-Stowe, Harriet",1811,1896,"197-beecher-stowe-harriet-pikku-kettuja","197__Beecher-Stowe_Harriet__Pikku_kettuja",null,"muistelmat",[],[],"fi",1866,1899,32080,213954,false,17313,[23],"Conduct of life",[25,26],"Essays, Letters & Speeches","Parenthood & Family Relations","\"Pikku kettuja\" by Harriet Beecher Stowe is a collection of essays or lectures likely written in the late 19th century. The work explores the various detrimental traits, likened to \"little foxes,\" that disrupt harmony in family life and personal relationships. The initial segments introduce the concept of these little foxes, focusing on their subtle yet pervasive nature and their impact on domestic happiness.  At the start of this work, we find a conversation between a father and his daughter, Jenny, as they discuss the father's intention to read from a curious text he discovered. He relates this text to the idea of \"little foxes\"—metaphorical representations of small, often overlooked issues in family dynamics that can ultimately lead to unhappiness. The father vows to explore these disruptive traits in depth, beginning with \"moittiminen\" (fault-finding), which sets the tone for the subsequent discussions on the importance of maintaining a positive environment in the home to foster love and understanding. Through anecdotes and observations, the opening portion establishes a foundation for examining how neglecting these little foxes can erode the well-being of families. (This is an automatically generated summary.)",[],235,"Kokoelma esseitä ja opetuksia kodin onnea nakertavista pienistä tavoista, kuten ärtyisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Teksti opastaa lukijaa tunnistamaan nämä ”pikku ketut”, jotka voivat huomaamatta turmella perhe-elämän sopusoinnun.","Harriet Beecher-Stowen 'Pikku kettuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 197. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PIKKU KETTUJA\n\nKirj.\n\nHarriet Beecher-Stowe\n\n\n\"Little Foxes\" teoksesta suomentanut Sohvi Reijonen\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1899.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdanto\n1. Moittiminen\n2. Ärtyisyys\n3. Tukahuttaminen\n4. Itsepäisyys\n5. Suvaitsemattomuus\n6. Epäkohteliaisuus\n7. Vaativaisuus\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\n-- Isä, mitä sinä aijot lukea meille nyt talvipuhteina? kysäisi Jenny.\n\n-- Olen aikonut lukea sarjan saarnoja, -- vastasin -- jokseenkin\nkummallisesta tekstistä, jota käsittelee muuan vanha kirjoitus, jonka\ntässä joku päivä sitten löysin lentokirjasten joukosta vinniltä.\n\n-- Elä sano _saarnoja_, isä -- se tuntuu niin hirveän vakavalta ja\ntalvipuhteina kaipaa jotain oikein hauskaa.\n\n-- No, luentoja sitten, -- minä oikaisin, -- tai kirjoituksia tai\nesitelmiä; sanoipa niitä nyt miksi tahansa.\n\n-- Mutta minkäs ihmeellisen tekstin sinä sitten löysit sieltä?\n\n-- Onpahan muuan, josta äitisi isoisän isoisä, hyvin jumalinen ja\nsuuressa arvossa pidetty Simo Shuttleworth, kerran saarnasi niiden\nsurkuteltavain luopumisten ja eripuraisuuksien johdosta hurskasten\nkeskuudessa West Dofieldin kaupungissa, ja se kuuluu: \"_ottakaa kiinni\nketut, ne pikku ketut, jotka turmelevat viinimäet; sillä meidän\nviinimäkemme ovat nupussa_.\" [Sal. Korkea veisu 2:15.]\n\n-- Onpa se todellakin kummallinen teksti. Mutta en minä ymmärrä, mitä\nsinä sillä tarkoitat.\n\n-- Ihan yksinkertaisesti tutkistelemusta _pikku ketuista_, toimitin\nminä. Ja \"pikku ketuilla\" minä tarkoitan niitä näkymättömiä,\nhuomaamattomia ja vähäpätöisiä _pikku_ seikkoja, jotka turmelevat kodin\nonnen eivätkä anna kodin säilyä niin hyvänä kuin sen pitäisi ja se\nvoisi olla.\n\nRakennettakoon vain komeita, mukavia ja hauskoja asuntoja,\nkoristeltakoon seinät ihanimmilla tauluilla ja huoneet jaloimmilla\ntaideteoksilla, asukoon siellä ihmisiä, joita sukulaisuus ja yhteiset\nharrastukset yhdistävät, olkoon heistä jokainen itsessään hyvä- ja\njaloluonteinen, olkoot he toisilleen uskolliset, olkoot jalomielisiä,\nperiaatteellisia ja Jumalaa pelkääviä -- ja sittenkin näiden ilkeiden,\njäytäväin, vähäpätöisten kettujen hävitykset turmelevat puolet kodin\nviinimäen onnentertuista ennen niiden tuleutumista. Ihmiset, jotka\nmielellään antaisivat henkensä toistensa edestä, eivät mitenkään voi\nelää onnellisesti yhdessä; toisin sanoen: he ovat paljoa vähemmän\nonnelliset kuin he olosuhteihinsa ja hyviin ominaisuuksiinsa nähden\nvoisivat olla.\n\nSyynä siihen on tavallisesti se, että koti ei ole ainoastaan\nmolemminpuolisten harrastusten, vaan myöskin molemminpuolisen\navomielisyyden asuinsija. Siellä on elämä peittelemätöntä; siellä on\nsen arkihuone, sen pukuhuone, josta me lähdemme ihmisten joukkoon,\nhäikäilevämpään, varovaisempaan seuraelämään riisuttuamme arkipuvun\nmukana arkitapammekin. Siksipä vanha sananlasku sanookin: \"kukaan ei\nole suuri kammaripalvelijansa silmissä\" ja tuttu varotus: \"elä asu\nystäväsi kanssa, muuten hänet menetät.\"\n\n-- Sehän vain merkitsee, -- vaimoni keskeytti -- että me ihmiset emme\nole täydellisiä ja että mitä paremmin me opimme lähimmäisiämme\ntuntemaan, sitä enemmän me heissä puutteita huomaamme. Ne luonteet,\njotka kestävät jokapäiväisen yhteiselämän koetukset, ovat miltei yhtä\nlukuisat kuin neliapilaat niityllä. Yleensä tuntuu siltä kuin ne,\njotka eivät kiusaa meitä erityisillä virheillään, sen sijaan\ntuskastuttaisivat meitä saamattomuudellaan. Täydellisesti hilliytynyt,\ntasainen ja luja luonne on niin harvinainen ilmiö, että sitä ei\nmilloinkaan voi toivoakkaan tapaavansa elämää tutkiessaan.\n\n-- Arvelin juuri sanoa, -- minä jatkoin -- jotta -- koska perhe-elämä\nluonnostaan on niin peittelemätöntä, että siltä puuttuu varsinaisia\nsulkuja ja verhoja, jotka sen ulkopuolella, maailmassa, estävät ihmisiä\nnäkemästä toistensa virheitä ja joutumasta riitaan -- jotta on\ntodellakin hyvin omituista, että kotia ja perhettä perustettaessa\nkuitenkin tavallisesti paljoa vähemmin mietitään, huolletaan ja\ntulevaisuutta silmällä pidetään kuin useimpiin muihin yrityksiin\nryhdyttäessä. Eihän kukaan mielellään esimerkiksi pane konetta käymään,\nennenkuin on perehtynyt sen toiminnan laatuun ja käyttötapaan ja\nvarmasti tiedä todellakin osaavansa, tietävänsä ja taitavansa sitä\noikein hoitaa ja käyttää. Eikähän kukaan mielellään koetakkaan soittaa\nviulua, ennenkuin on vakuutunut, että sormet ovat tarpeeksi pitkät ja\nnotkeat tarvittaviin näppäyksiin, jotta syntyisi sointuja eikä\nepäsointuja. Mitähän me ajattelisimmekaan miehestä, joka antaisi\nkokonaisen orkesterin soittaa huolimatta vähintäkään eri soittokoneiden\nkeskinäisestä sointuisuudesta ja korvia särkevässä melussa vain\nvoivottelisi ja tukkaansa repisi? Epäsointu ei ole silloin\nsoittokoneiden syy; niistä voi jokainen erikseen helähyttää suloisia,\nihania säveliä, mutta kun niitä vasten sointuisuuden lakia pakotetaan\nyhdessä soittamaan, niin niistä jokainen puolestaan lisää räikeää\nepäsointua. Vielä mielettömämpää olisi vaatia soittokoneesta sellaista\nääntä, joka on kerrassaan vasten sen soitannollista luonnetta -- vaatia\nesimerkiksi huilusta bassosooloa tai suuttua pasuunaan, ettei se voi\ntäyttää moniäänisen viulun tehtävää.\n\nMutta niinhän käy usein perhettä perustettaessa. Mies ja nainen\ntuntevat jonkunmoista heimolaisuutta, jonkunlaista samantapaisuutta\nluonteissaan ja siihen perustuu molemminpuolinen mieltymys.\nTavallisesti he vähän välittävät tarkemmin tutkia toistensa luonteen\nominaisuuksia ja mitä ne yhteiselämässä tulevat toisiinsa vaikuttamaan.\nJa mielellään he jättävät ennakolta sovittamatta ja virittämättä ne\nsoittokoneet, jotka toisiansa auttavat soimaan koko elämän ijän\nsointuisasti tai koko elämän ijän epäsointuisasti. Vähän aikaa\nkihloissa oltuaan, jolloin molempain kihlattujen suhde toisiinsa varta\nvasten on niin päinvastainen kuin suinkin, mitä avioliitossa seuraa,\nnuori pariskunta muuttaa kotiinsa ja yhteiselämä alkaa.\n\nMutta molempain sukulaiset ja ystävät pitävät ehkä liiankin usein uutta\nkotia erittäin sopivana tyyssijana. Luonnollisesti joutuvat hekin siten\nperhe-elämän keskuuteen huomaamatta, mitä seurauksia on toisen luonteen\nvaikutuksesta toiseen -- eri soittokoneiden yhteissoitosta. Sitten\ntulevat lapset, joista jokainen itsessään on oma maailmansa omine eri\ntahtoineen ja erityisine mahdollisuuksineen ja kehityksineen. Ja kun\nsiihen lisäämme palvelijat ja apulaiset vähemmänarvoisine äänineen\nsoittajaisissa, on perhe valmis ja täysilukuinen.\n\nEipä totta tosiaan olekkaan ihmeellistä, jos kaikista näistä sattuman\n-- vai kohtalonko? -- yhdistämistä ja yhdessä soittavista\nsoittokoneista joskus kuuluu yhtä paljon epäsointuja kuin sointujakin.\nSillä vaikka kohta mies ja vaimo sopeutuisivatkin, niin kenties käly\ntai anoppi sointuisuutta häiritsee, ja sitä paitsi jokainen lapsi\nerilaisine luonteenaiheineen aina helposti selkkauksia synnyttää.\n\nIhmisluonnon varjelusvoimat ovat kuitenkin niin lujat ja monellaiset,\nettä perhe-elämä sittenkin, kaikista näistä poikenluomaisuuksista\nhuolimatta, on suurinta ja puhtainta onnea, mitä ihmiselle maan päällä\nsuodaan. Huolellisesti hoidettuna se voisi olla vielä sitäkin\nonnellisempaa. Hyvin hyviä omenoita on kasvanut puissa, jotka on\nistutettu viljavaan maahan ja jätetty oman onnensa nojaan; mutta\nparempia ja maukkaampia omenoita saadaan niistä puista, joita\npuutarhuri hoitaa ja karsii. Niinpä kodinkin taimitarhassa. Jos kaikki\nturmiolliset pikku ketut sieltä paikalla karkoitettaisiin, niin vuodet\nläpeensä me saisimme nauttia entistään kauniimmista kukista ja\nmehuisammista hedelmistä.\n\n-- Mutta, isä -- virkkoi silloin Jenny -- mitä ne ketut sitten ovat?\n\n-- Niin, kuten tekstimme sanoo, ovat ne _pieniä_ kettuja, monen hyvän\nihmisen lemmikkieläimiä ja heidän mielestään useinkin oikein sieviä\npikku elukoita, joista voi olla hyötyäkin eikä missään tapauksessa\nsuurta vahinkoa. Ne saattaa jakaa seitsemään luokkaan niinkuin Noak\njakoi eläimet arkissa. Nämä seitsemän pikku kettua ovat:\n\n  1. Moittiminen.\n  2. Ärtyisyys.\n  3. Tukahuttaminen.\n  4. Itsepäisyys.\n  5. Suvaitsemattomuus.\n  6. Epäkohteliaisuus.\n  7. Vaativaisuus.\n\nJa tässä, esitelmääni palaten, on nyt minun sanottavani ensimmäisestä\npikku ketusta.\n\n\n\n\nI.\n\nMoittiminen.\n\n\nTämä on erittäin arvossa pidetty pikku eläin, jonka moni ihminen antaa\nmielin määrin juoksennella kodin viinipuissa, kuvitellen sen edistävän\nrypäleiden kasvamista ja olevan paraimman järjestyksen valvojan\nviinitarhassa.\n\nVoimme epäilemättä yleiskelpoisena sääntönä määritellä, ettei kukaan\npidä siitä, jotta hänessä virheitä huomataan, vaan jokainen sitä\nvastoin on valmis keksimään virheitä toisissa, niin pian kun ei vain\nmene hänen mieltänsä myöten.\n\nVai eikö niin, kunnioitettu lukija, että on hupaista ja oikein\nhelpottaa moittia sitä, joka sinua ei miellytä?\n\nTämä seikka näyttää ensi silmäyksellä poikkeukselta luonnon\njärjestyksestä. Tavallisestihan me olemme luontuneet sellaisiksi, että\nse, joka meistä on mieluista tehdä, on lähimmäisestäkin mieluista antaa\nmeidän tehdä. Hauska on antaa ja hauska ottaa vastaan. Hauskaa on\nrakastaa ja hauska olla toisen rakastettu, hauskaa on ihailla, hauskaa\nolla toisen ihailema. Hauskaa on moittiakkin, vaan hauskaa _ei_ ole,\nkuin toiset meitä moittivat. Sitä paitsi juuri ne ihmiset, joita\narkaluontoisuus helpoimmin viettelee moittimaan, kaikkein vähimmin itse\nmoitetta sietävät. He nostavat raskaita ja kiusallisia taakkoja toisten\nhartioille, vaan itse eivät siedä pienimmänkään moitteen sanan\nhipaisua.\n\nVaikeata tässä kohden on se, että meidän elämässämme on paljo muutosta\nkaipaavia seikkoja; ja tarvittavain muutosten aikaansaamiseksi on\nvälttämätöntä puhua niistä ihmisille, joiden on se toimeen pantava. Se\navaa moitteen oven seppo selälleen muutoin hyväntahtoisille ihmisille\nja vapauttaa heidän omantuntonsa sälyttämällä lähimmäisten niskoille\nkaikki koetut ikävyydet. Perheen isä ja äiti ovat moittijoita \"viran\npuolesta\". Ja jokaisen yksityisen valitukset kodin piirissä virtaavat\ntakaisin heihin, kunnes usein lakkaamattomain valitusten usva muuttaa\nkodin koko ilman kylmäksi ja rasittavaksi. Sellainen sumu on hyvin\nvahingollista viinirypäleille ja turmelee monta kaunista terttusta.\n\nEntusius rakastuu Hermioneen, koska hänen olennossaan on jotain\nhaaveellista ja raikasta -- _henkevää_. Runollisissa haaveiluissaan hän\nvertaa häntä kuutamon vienoon valoon, kesäisen pilven hattaraan, ja hän\nrupeaa heti häntä miltei jumaloimaan, joka on niin tavallista ennen\navioliittoa. Hän vakuuttaa Hermionen olevan liian hyvän tähän\nmaailmaan, liian hennon ja sievän tavallisiin maallisiin askareihin;\nhänen pitäisi kulkea vaan ruusuisia polkuja, nukkua pilviuntuvilla; ei\nmilloinkaan vuodattaa ainoatakaan kyyneltä, ei rasittua eikä huolehtia,\nvaan elää aina erillään jossain kirkkaassa, raikkaassa avaruudessa,\nhänen suloisuutensa arvoisessa. Sellaista ja monta muuta yhtä\nmieletöntä Entusius peruuttamatta kuiskaa hänen korvaansa hurmaavina\nkuutamoiltoina kävellessä tai ihanilla veneretkillä ja suotakoon\nanteeksi, jos ymmärtäväinenkin tyttö lopuksi kuvittelee jotain siitä\ntodeksi.\n\nSeuraa sitten avioliitto -- ja silloin Entusius osotaikse hyvin\nvaativaksi kahvistansa, tulee hyvin tyytymättömäksi, jollei ruoka ole\nvalmista kellon lyönnilleen eikä siedä muunlaista pöydän kattamista\nkuin äskettäin kuolleen, erinomaisen oivallisen äitinsä tapaista, jonka\nkuvan hänen muistinsa on ympäröinyt pyhimyksen loisteella. Samoin hän\nvaatii, että talon pitää jokikinen hetki olla mallikelpoisessa\njärjestyksessä. Kuitenkaan ei hänelle mieleenkään vilahda hankkia\ntottunut taloudenhoitaja. Parin tottumattoman palvelijan täytyy\ntoimittaa kaikki saman enkelin johdolla, jonka pitäisi kulkea vain\nruusuista polkua, nukkua pilviuntuvilla ja jota ei mikään maallinen\nhuoltaminen saisi rasittaa. Ei ole Entusiuksen mieleen milloinkaan\njuolahtanut sekään, että aviomiehen velvollisuuksiin kuuluu kaikessa\nhiljaisuudessa painaa pahkaansa pienet persoonalliset ikävyydet.\nAuliisti hän henkensä antaisi Hermionen puolesta -- onpa hän usein\nkihlausajan huumauksessa ehdottamalla sen tapaista ehdottanutkin,\nvaikkei sitä tietysti kukaan vaatinut eikä se mitään olisi hyödyttänyt.\nSen aikuiset hehkuvat keskustelut ovat väistyneet seuraavantapaisten\ntieltä:\n\n-- Rakas Hermione, tämä tee on savulle. Etkö sinä voi saada Hannaa\nkeittämään sitä kunnollisesti?\n\n-- Voi hyvänen aika, olen minä koettanut, vaan hän ei tee niinkuin\nkäsken.\n\n-- Vai niin. Mutta minä tiedän _muiden_ ihmisten voivan saada hyvää\nteetä ja silloin totta tosiaan minun mielestäni meidänkin pitäisi\nsaada.\n\nJa taas päivällispöydässä:\n\n-- Hyvä ystävä, nyt on liha taas paistettu liian kovaksi. Se on _aina_\nliian kovaa.\n\n-- Ei aina, hyvä Entusius. Maanantainahan se oli sinusta ihan paraiksi\npaistettua.\n\n-- No, _melkein_ aina sitten.\n\n-- Kuulehan, rakas Entusius, tänään oli minulla vieraita enkä voinut\nmennä itse keittiöön katsomaan Riittaa niinkuin muuten aina teen. On\nniin vaikea saada häntä tekemään edes jotain kunnollisesti.\n\n-- Äiti sai aina kaikki tehtävänsä kunnolliseksi, olivatpa\npalvelijatkin minkälaisia tahansa.\n\nJa taas:\n\n-- Hyvä ystävä, sinun täytyy katsoa, etteivät palvelijat tuhlaa niin\npaljon halkoja. En ole ikipäivinäni nähnyt menevän niin paljon puita\nnäin pienessä taloudessa kuin meidän.\n\nTai:\n\n-- Hyvä ystävä, mitenkä sinä voit antaa Marjetan repiä päivän\nsanomalehden?\n\nTai:\n\n--- Hyvä ystävä, minun täytyy todellakin syödä päivälliseni muualla,\njollen saa ruokaa määräaikana.\n\nTai:\n\n-- Hyvä ystävä, toivoisin sinun vähän paremmin pitävän silmällä,\nmitenkä paitani silitetään -- tämähän on ilmeistä häväistystä!\n\nTai:\n\n-- Hyvä ystävä, sinä et saa antaa Jussin liikuttaa vierashuoneen\nkuvastinta.\n\nTai:\n\n-- Hyvä ystävä, sinun pitää katsoa, etteivät lapset leiki vinnillä.\n\nTai:\n\n-- Hyvä ystävä, sinun täytyy tarkemmin pitää silmällä, ettei Marjetta\nsalin lakaisuajaksi pane mattoja kuistin portaille.\n\nJa niin edespäin ihan äärettömiin. Kurkihirrestä kellariin asti pitää\n\"hyvän ystävän\" katsoa, että kaikki on säntillään, muuten siitä häntä\nmoititaan.\n\nMutta kun Entusius silloin tällöin näkee entisen enkelinsä kyynelsilmin\nnuhtelevan häntä, ettei hän enää rakasta häntä, niin hän kaikesta\nsydämmestään torjuu sellaisen syytöksen ja vakuuttamalla vakuuttaa\nrakastavansa häntä enemmän kuin konsanaan ennen. Mahdollistahan se\nonkin. Erotus on vain siinä, että Hermione on sattunut kuutamon ja\nrunouden maailmasta siirtymään jokapäiväiseen todellisuuteen. Niin\nkauvan kuin hän Entusiuksen mielestä oli enkeli, tähtönen, lintunen,\nillan rusopilvi, ei hänessä tietysti ollut mitään moittimista. Mutta\nkun enkeli nyt oli tullut maallisen toimen yhtiökumppaniksi, oli se\naivan toista. Entisenlaisissa oloissa Entusius toistaisi samat sanat\nkuin silloinkin. Ikävä kyllä eivät ne enää palaa. Entusius on ihan\nyksinkertaisesti mies, jolla on tapana sanoa kaikki, mitä milloinkin\nmieleen vilahtaa. Ennen avioliittoa hän ihaili ja jumaloi tulevaa\nvaimoansa runouden ja haaveilujen maan ihanteena, ja paraansa mukaan\nhän hemmotteli häntä, tehden hänet kelpaamattomaksi siihen käytölliseen\nelämään, johon avioliitto hänet saattoi. Avioliiton jälkeenkin hän\nniinikään punnitsematta seuraa hetken mielijohteita, ei kuitenkaan enää\nkiittäen ja kehuen, vaan moittien ja soimaten. Yksin sulouden tunne ja\nkauneuden rakkaus, joita hän ennen avioliittoa Hermionessansa ihaili,\nsaavat hänet nyt, kodin järjestelyä tarkastaessa, joka päivä huomaamaan\nsadottain puutteita ja aiheuttavat ne satoja moitteita.\n\nOlemme tähän asti ajatelleet suloista, kuuliaista vaimoa, joka tulee\npahoilleen, vaan ei suutu, joka ei vielä vääryyttä tunne, vaan nöyrästi\nkoettaa kohtalon kovia ehtoja täyttää. Sellaisia vaimo-raukkoja,\nkalpeita ja kuihtuneita olemme nähneet monta, vaimoja, jotka ovat ihan\nkuin ansarikasvia, jotka arkihuoneen kuivassa, pölyisessä ilmassa\nnuutuvat, kuoleutuvat ja menettävät toisen toisensa perästä kerran niin\nkauniista lehdistään.\n\nMutta kuvassa on toinenkin puoli -- kun näet vaimo, suuttuneena ja\nharmissaan, vuorostaan rupeaa maksamaan samalla mitalla ja naisen\nkekseliäisyyden terävillä nuolilla lävistää jokaisen liitoksen miehensä\nvarustuksissa, osottautuen siinä ihan yhtä vääräksi, mutta miestä\npaljoa taitavammaksi.\n\nSurullisinta kuitenkin on nähdä kahden henkilön, jotka kerran ovat\ntoisiaan sydämmellisesti rakastaneet, käyttävän rakkauden kautta\nsaavuttamaansa toistensa tarkkaa tuntemista ainoastaan toisiansa\nkiusatakseen ja ärsyttääkseen. Vuosikausia yhdessä elettyään ja kaikki\ntoisillensa uskottuaan he tuntevat toistensa luonteet ja osaavat sitä\nvarmemmin tähdätä ja ampua myrkylliset nuolensa -- ja niin peräti\nturhan turhista pikku seikoista saa moitteen murhenäytelmä tavallisesti\nalkunsa.\n\nMiten kerrassaan mitättömistä syistä todellakin alkavat useimmittain ne\nriidat, jotka horjuttavat ihan rakkauden perustuksia ja musertavat sen\nhennon ja arkaluontoisen rakennuksen! Myöhästynyt tai hieman\nonnistumaton päivällinen, revitty sanomalehti, halkojen tai saippuan\ntuhlaus, säretty lautanen! Sellaisista mitättömän pienistä syistä\nvoivat usein oikein hyvät, jalomieliset, jumaliset ihmiset sylen\ntäydeltä tuhlata ja hävittää juuri sitä kallista aarretta, jonka tähden\ntaloja rakennetaan, halkoja käytetään ja koko talous perustetaan --\n_omaa onneaan_. Ennemmin kylmää kahvia, savuista teetä, pohjautunutta\nruokaa; ennemmin vaikka mitä harmia, vaikka mitä ikävyyttä kuin\n_rakkauden_ menettäminen. Mutta mikään ei rakkautta niin varmasti\nkuluta kuin lakkaamaton moittiminen.\n\nKun moittiminen kerran on tullut kahden toisiansa rakastavan henkilön\ntavaksi, niin se aikaa myöten leikkaa parantumattoman haavan, joka ei\nsiedä hellävaraisintakaan, oikeutetuintakaan huomautusta. Jos niin\nsairaaloinen arkuus on saanut jalan sijan, on rakkauden ennalleen\npalauttaminen miltei ilmeinen ihmetyö.\n\nEntusius on esimerkiksi tänään noussut ylös mitä paraimmalla tuulella.\nAamiaispöydässä hän leikillisesti huomauttaa, miten omituisesti\nHermione kirjoittaa _g:n_. Hermione kiivastuu paikalla ja vastaa\npisteliäästi:\n\n-- Vai en minä enää osaa edes kirjoittaakkaan sinun mieliksesi? Mistä\nmuusta sinulla on muistuttamista? Ehkäpä hyväntahtoisesti kirjoittaisit\nluettelon kaikista, mitä minussa on korjattavaa.\n\n-- Rakas Hermione, nyt sinä olet ajattelematon.\n\n-- En ollenkaan. Minä vain kerran tahtoisin saada loppuun herrani ja\nmieheni vaatimukset.\n\n-- No, rakas Hermione, elä nyt ole lapsellinen.\n\n-- Etköhän alkaisi jo keksiä jotain uutta, rakas Entusius. Sitä olen jo\nkuullut niin usein, että siitä on kaikki uutuuden viehätys hävinnyt.\n\n-- Kas niin, Hermione, elkäämme nyt toki riidelkö.\n\n-- Hyvänen aika! Kukas tässä riitelee? En ainakaan minä. Minähän vain\npyysin sinua minua oikaisemaan. Toivoisin edes kerran -- mene, tiedä,\nelän yhdeksänkymmenvuotiaaksi -- voivani tyydyttää sinun ylen\nhienostunutta mieltäsi. Toivon, että kahvi on hyvää tänään _ja_ tee\n_ja_ leipä _ja_ paisti _ja_ palvelijat _ja_ eteisen matto _ja_ vinnin\novi _ja_ kellari. Ja nyt minä luullakseni saan oppia hiukan\nyleissivistystä. Minä tartun paikalla siihen. Mutta toivottavasti sinä\nhyväntahtoisesti laadit luettelon kaikista muista pikku asioista,\njoissa minun on korjauttava.\n\nEntusius sysää kahvikupin edestään ja naputtelee pöytään.\n\n-- Jos minun sallitaan hieman huomauttaa, hyvä ystävä, niin pöytään\nnaputtelemista ei pidetä sopivana, -- virkkaa hänen kaunis\nvastustajansa.\n\n-- Sinähän voit tehdä ihmisen hulluksi, Hermione! huudahtaa Entusius,\nnousee pöydästä ja lähtee kotoaan katkerana, varmasti päättäen syödä\npäivällistä muualla.\n\nEntusius on loukkautunut sydänjuuriaan myöten eikä ole mielestään\neläessään nähnyt niin ajattelematonta ja ärtyisää naista. Mutta ei\nhänelle mieleenkään vilahda, että juuri hänen oma häikäilemätön,\nalituinen moittimisensa on Hermionen joka hermon niin herkistänyt ja\naristanut, että pieninkin vihjaus, ystävällisinkin neuvo häntä kiusaten\nkiusaa. Tosin ei tämänaamuinen kiista ollut hänen syynsä. Hän sanoi\nvain sen, joka oli oikeaa ja totta, ja Hermione oli itsepäinen ja\ntaipumaton. Mutta alkusyy oli kieltämättä kuitenkin hänen.\n\nKun Entusius naimisiin mentyänsä unelmistansa heräsi ja huomasi, että\nhänen Hermionensa käytännöllisessä elämässä todellakin oli vain\n\"lintunen, tähtönen, kukkanen\" eikä emäntä -- miksi hän ei silloin\nrehellisenä miehenä katsonut todellisuutta silmästä silmään? Miksi hän\nei muistutellut kaikkia niitä ihania asioita, joita hän parin vuoden\nkuluessa oli hänen korvaansa kuiskaillut? Ja miksi hän häneltä vaatii\nrehellisyyttä, vaatii enemmän kuin mistä oli puhe ollut -- enemmän siis\nkuin mihin hänellä oli oikeutta? Voiko lintunen johtaa taloutta? Voiko\nkukkanen pitää silmällä Riittaa ja Mariaa ja perehdyttää heidät hienon\ntalouden kaikkiin yksityisseikkoihin?\n\nJos hänen vaimonsa, niinkuin useimmat muutkin tytöt, kodin\nvelvollisuuksia opetellessaan monta monituista kertaa tuskastuu ja\nerehtyy, niin totta kai hänen oikeastaan pitäisi voimiansa myöten häntä\nsiinä vaikeassa tehtävässä auttaa eikä lisätä kiviä kuormaan.\nMuistelkoonpas, miten ihaillen ja hymyhuulin hän ennen häitä kuunteli\nhänen rehellistä tunnustustansa, että hän on kerrassaan kykenemätön\ntaloustoimiin ja miten hänestä silloin oli vain runollista ja suloista\njuuri se, josta avioliitossa oli niin paljo ikävyyksiä kummunnut.\n\nJos mies huomaa, ettei vaimo voi kodin velvollisuuksia täyttää -- eikö\nhän sitten voi muuten kuin haikailematta ja armottomasti viskata\nmuistutuksiaan ja vaatimuksiaan, joihin moni kohta kodissa\naiheuttaa? Ei hän uskaltaisi sanoa niin suoraan ja epäkohteliaasti\npuotilaiselleen, räätälilleen tai suutarilleen. Poikamiehenä Entusius\nei milloinkaan moittinut ruokaa ruokapaikassaan ensin tarkoin asiaa\najattelematta ja huomauttamatta siitä niin kohteliaasti kuin suinkin.\nHuomautukset ja muistutukset ovat seuraelämässä ilmaistavat\nkohteliaasti ja soveliaalla tavalla, muuten niiden kärki ponnahtaa\ntakaisin lausujaan. Mutta omaa vaimoaan ja omassa kodissaan hän\nmuistuttaa sanojaan punnitsematta. Niin, sen hän tekee; mutta vuosien\nkuluttua on vaimo muuttunut ja koti sietämätön. Ja vähitellen hänelle\nselviää, mihin arkailematon moittiminen vie, ja että nainen osaa ampua\nmoitteen myrkyllisiä nuolia paljoa taitavammin ja varmemmin kuin mies.\n\nMutta syy ei aina ole miehen. Liiankin usein hellää, tyyniluontoista ja\nkärsivällistä aviomiestä kiusaa ja vaivaa moittelias vaimo, jonka\nlahjakkuus näyttää ilmenevän pitkälle kehittyneenä taitona keksiä ja\npaljastaa kipeitä kohtia kaikessa ja kaikissa.\n\nOlemme nähneet jalointen ja lämminsydämmisinten mielten muuttuvan\njuroiksi jörreiksi sellaisen vaimon vaikutuksesta. Varmana saavansa\naina osakseen moitetta, olivatpa miten hyvänsä, eivät he viimein\nmistään välitäkkään.\n\nTunsimme kerran miehen, joka meni naimisiin hemmotellun kaunottaren\nkanssa, jonka nurinalle, vaatimuksille ja oikuille ei ollut ääriä, ei\nvieriä. Saadakseen kuitenkin lepoa väsyneille hermoilleen täytyi hänen\nviimein heretä kuulemattomaksi hänen toiveilleen ja ruikutuksilleen.\nHän eli mikäli mahdollista niinkuin ei vaimoa olisi ollut olemassakaan,\nmutta piti kuitenkin huolta, ettei häneltä mitään puuttunut. Vaimo\nsairastui, mutta miehen sydän pysyi kylmänä ja heltymätönnä. Hän kuoli\nja mies oli kuin vapautettu vanki. Hän meni uusiin naimisiin -- naisen\nkanssa, joka ei ollut kaunis, vaan hyvä ja lempeä, -- naisen kanssa,\njoka vaati vähän ja moitti harvoin ja silloin aina mitä\nhienotunteisimmin ja varovimmin. Ennen niin välinpitämättömästä ja\nhuolimattomasta puolisosta tuli mallikelpoinen aviomies -- aina hyvä ja\naulis ja valmis täyttämään kaikki vaimonsa toiveet -- hän oli kuin savi\nvalajan kädessä. Vaimon lievinkin huomautus, joka niin harvoin ja\nsilloinkin niin varovasti lausuttiin, oli hänelle suuremman arvoinen\nkuin monet pitkät puheet. Niin erilainen voi sama ihminen olla,\nriippuen siitä kädestä, joka hänen sydämmensä kieliä koskettelee!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme tähän asti puhuneet moittimisesta yksinomaan miehen ja vaimon\nkesken. Miltei sitäkin pahempi on lasten moittiminen. Lapsia ei mikään\nniin vahingoita kuin alituinen, ajattelematon nariseminen ja\nkiuskaminen. Lapset ovat usein virheineenkin yhtä tunteellisia ja\narkoja kuin aikuiset. Lapsessa on kaikki kehittymätöntä, kypsymätöntä\nja puutteellista. Ja melkeinpä jokainen häntä vanhempi luulee olevansa\noikeutettu ja velvollinenkin häntä torumaan, kunnes hänestä tulee\ntunteettoman kova ja tuittupäinen jurri.\n\nVilkas, vallaton poika hyökkää koulusta kotiin innoissaan kertoakseen\näitillensä sanottavansa. Paikalla kuuluu:\n\n-- Kas niin, nyt on taas ovi auki! Enkö minä ole kivenkovaan ja monta\nmonituista kertaa kieltänyt jättämästä ovea auki?\n\n-- Katsoppas jalkojasi, minkä näköiset ne ovat! Mitenkä usein minun\npitää muistuttaa sinua pyyhkimään jalkasi huoneeseen tullessasi?\n\n-- No, siinä on taas hattu sohvalla! Milloinka sinä opit sen panemaan\npaikoilleen?\n\n-- Elä jätä tauluasi siihen! Eihän sen paikka siinä ole.\n\n-- Ui, miten likaiset kädet sinulla on! Missä ihmeessä sinä olet itsesi\ntuommoiseksi töhrännyt?\n\n-- Et saa istua sillä tuolilla; paikallahan sinä sen säret.\n\n-- Lapsiparka, minkä näköinen sinun tukkasi on! Mene paikalla sukimaan!\n\n-- Etkös näet taas ole repinyt vaatteitasi! Hyvä ihme, minkälainen tuo\npoika on!\n\n-- Elä huuda niin hirveästi! Aivanhan tässä kuuroksi tulee.\n\n-- Tahtoisinpa mielelläni tietää sinäkö, Jaakko, tämän tynnyrin olet\npalasiksi ruhjonut?\n\n-- Sinä sitä varmaan, Jaakko, olet särkenyt partaveitseni terän?\n\n-- Jaakko, sinä olet ollut kirjoittamassa kirjoituspöydälläni ja\ntärvellyt kolme arkkia parasta paperiani!\n\nIhmettelemmepä, olisikko kukaan perheen aikuisista jäsenistä tyynenä\njaksanut kuunnella tällaista muistutusten tulvaa, vaikkakin se olisi\nollut aivan yhtä oikeutettu.\n\nEi suinkaan; aikuisilla on oikeuksia, joita toisten täytyy kunnioittaa.\nKuka hyvänsä ei vain voikkaan heidän toimiansa arvostella. Jos jokainen\nvoisi ja sen tekisi -- mitä kauheita riitoja siitä seuraisikkaan!\n\nPalvelijat ovat yleensä vain aikuisia lapsia ja äsken mainitun saattaa\nsiitä syystä heihinkin sovelluttaa. Taitamaton, yksinkertainen\nmaalaistyttö, joka on saanut palveluspaikan hienossa talossa, menee\naivan sekaisin uudessa oudossa ympäristössä, johon hän yhtäkkiä on\njoutunut. Kaasujohto, vesijohto ja monet muut perheen mukavuudet ovat\nhänelle tuntemattomia ihmeitä. Hänen pitää oppia ja pitää mielessään\ntuhansia pikku seikkoja ja varokeinoja, joista ennen ei ole\nuneksinutkaan. Ja jos hän laiminlyö ainoankaan, saattaa siitä helposti\nseurata vedenpaisumus tai kaasumyrkytys tai joku muu ikävyys ja haitta.\nJo pöydästä korjatessa ja tarjotessa hienossa pöydässä saattaa monta\nkymmentä kertaa erehtyä ja jokainen erehdys yhtä paljon hermostuttaa\nperheen kaikkia jäseniä. Eipä ihmettäkään, jos emäntä ja palvelija\nsilloin silmäilevät toisiaan samoin kuin karhu ja mies, jotka yhdessä\npudota romahtivat puusta, viisitoista syltä korkealta, ja avuttomina ja\nvihaisina puun juurella toisiansa katselivat. Emäntä on harmistunut,\nkiukkuinen ja toivoton; tyttörukka samalla tavalla ja yhtä hyvästä\nsyystä. Annappas jos emäntä yhtä yhtäkkiä joutuisi kirjapainoon ja\nniukkoja ohjeita saatuaan määrättäisiin latomaan sanomalehden palstaa,\nniin hän tosiaan olisi yhtä taitamaton ja hämmennyksissään kuin\nkonsanaan Riitta hänen järjestetyssä kodissaan.\n\nMoni hieno koti on tällaisista syistä lakkaamattomassa kapinassa,\ntyyntymätön kuin myötäänsä aaltoileva meri. \"Heidän pöytänsä on tullut\nheille ansaksi\" todellakin ja loukkauskiveksi se, joka heidän\nhyväksensä oli aiottu. Kaasut, vesijohdot, kalut ja koristeet -- kaikki\nne ovat tottumattomissa käsissä muuttuneet pahan hengen aseiksi, joilla\nhän yöt päivät heidän kristillisiä avujansa koettelee. Ja vaikka koti\nkunnollisessa järjestyksessä pysyisikkin, niin ani harvoin lienee laita\nsama hyvän tuulen ja kristillismielisyyden. Minä vetoon tuhansien\nnaisten kokemukseen, naisten, jotka toden perästä ovat uskonnollisia.\nHe rukoilevat ja käyvät kirkossa ja heidän sielunsa kohoo rakkauden,\npuhtauden ja rauhan ikuiselle lähteelle. Mutta kotiin palattua heitä\nkohtaa aivan toisellainen kokemus; he joutuvat epätoivoon ja\nhalveksivat itseänsä kovasydämmisyytensä, pikaisuutensa, vihaisten\nsilmäystensä ja ärtyisyytensä tähden, jota herättää alituinen epäsointu\nhyvästi viritetyistä kielistä, joita taitamaton käsi koskettelee.\n\nPuhu jouhipaidasta, ruoskimisesta ja muusta lihansa kurittamisesta\npyhityksen välikappaleena! Sitä ei sivistyneessä maassa tarvita.\nPitäköön nainen kodin koettelemuksia jouhipaitanansa ja ruoskanansa.\nKärsiköön niitä tyynesti, iloitkoon niistä, hymyilköön ja olkoon\nhiljainen, äänetön ja lempeä -- silloin ei enää luostari voi hänelle\nmitään opettaa, hän on voiton saavuttanut pyhimys.\n\nKun Anni alituisista muistutuksista huolimatta unohtaa pellin\naukaisematta lämmittäessään huoneita aamuisin, kun Riitta _puhaltaa_\nkaasun sammuksiin lastenkammarissa ja koko perhe on tukehtua savuun,\nvaikka sellaisen sammuttamistavan vaarallisuutta on hänelle\nlukemattomia kertoja selitetty, kun lasit päivällispöydässä ovat\nhimmeät ja viiruiset, vaikka viikkokausia on neuvottu niitä\nkunnollisesti pesemään ja pyyhkimään, kun norsunluupäisiä veitsiä ja\nhaarukoita liotetaan kiehuvassa vedessä, aivan kuin ei siitä olisi\nkertaakaan varoitettu, kun palvelijat yhäti ja joka asiassa unohtavat\nkaikkein tärkeimmät tehtävät -- silloin ei ole toivon ujettakaan\nlevosta eikä rauhasta, jollei emännän uskonnollinen mieli jaksa\nniitä kestää ja voittaa. Sillä eivät ainoastaan apostolit iloitse\nheikkoudessa, hädissä ja ahdistuksissa, vaan myöskin äidit ja\nemännät, jos tahtovat, voivat oppia apostoleista, mitenkä he oikein\nvoisivat sanoa: \"koska minä heikko olen, niin minä väkeväkin olen.\"\n[2 Kor. 12:10.]\n\nKärsimys ei meitä kiusaa opittuamme sitä oikein kantamaan. Me voimme\ntyynesti kärsiä huomatessamme kärsimyksen kantavan hyviä hedelmiä.\nKoettelemuksen kohdatessa voimme silloin sanoa: \"jos _sinä_, Herra,\nolet sen lähettänyt, niin se on hyväksemme.\"\n\nJos mieli kotielämän levottomassa, vaihtelevassa yhteiskuntaelämässämme\npysyä tyynenä ja rauhaisana, on välttämätöntä kristillisessä\nseurakunnassa uudestaan päästää arvoonsa se kristillinen avu, jota\nmystikot niin tärkeänä pitävät. Tarkoitan -- _vaikenemisen avua_. Tätä\navua ei voi liian suureksi arvata. Tosi ja mieleen painettava on vanha\nsananlasku: \"puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.\" -- Mutta --\nkuulen monen inttävän -- mitähän meistä sitten tulee, jollemme saa\npuhua? Emmekö enää saisi nuhdella lapsiamme, palvelijoitamme,\ntoisiamme? Pitääkö meidän antaa ihmisten mielin määrin tehdä väärin\nsuutammekaan avaamatta?\n\nEi suinkaan. Virheet täytyy huomata ja niistä muistuttaa; erehdykset\noikaista. Kehottaminen ja nuhteleminen on vanhempain ja isäntäväen\nvelvollisuus ja sama on myöskin oikean ystävän.\n\nMutta, hyvä lukija, tarkastakaammepas omaamme ja toisten elämää ja\nkysykäämme: paljokohan kaikesta moitteesta lausuttanee parantamisen\njalossa tarkoituksessa? Paljokohan siitä on tarkoin mietittyä,\nkiihkotonta, ystävällistä, oikeutettua ja niin lausuttua, että se\nvaikuttaa hyvästi? \"Korva, joka kuulee elämän rangaistusta, asuu\nviisasten joukossa\", sanoo Salomo. Mutta ne ovat harvinaisia -- kenties\nharvinaisempia kuin mikään muu. Kuinkahan moni tosikristitty\nmuistaneekaan elämässään toteuttaa tätä velvollisuuksista vaikeinta? Me\nmoitimme uunia, joka lämmittäessä ei lämpene heijastaakseen sitten\nlämpöä huoneeseen. Me sanomme sen _nielevän_ halkoja. Samallaisia\nolemme usein itsekkin. Raamatunselityksissä ja jumalanpalveluksissa\nherää meissä lempeitä, rakkautta uhkuvia, pyhiä tunteita -- mutta jos\nne pian haihtuvat hyödyttämättä laisinkaan arkielämää, puhdistamatta,\nlämmittämättä kotiemme ilmaa, niin on se uskontomme, tunteidemme\ntuhlaamista: me kulutamme hyödyttömästi, äskeistä vertausta\nkäyttääksemme, uskonnollisia polttoaineita levittämättä uskonnon lämpöä\nympärillemme.\n\nMe olemme polvillamme nöyrästi tunnustaneet, ettemme ole armoa\nansainneet ja kelpaamme yhtä vähän taivaalliseen Jerusalemiin kuin\nRiitta ja Mari tai ovensuussa pysytteleivä kerjäläistyttö hienoihin\nsaleihimme. Nöyrtyen ja katuen olemme tunnustaneet ajatuksilla,\nsanoilla ja töillä tehneemme syntiä Jumalaa ja hänen pyhiä käskyjänsä\nvastaan ja joka päivä ja joka hetki monella tavalla rikkoneemme\ntaivaallisen Isämme tahtoa. Mutta kirkosta tultuamme me ankarasti ja\nrakkaudettomasti rankaisemme lapsiamme ja palvelijoitamme, koska he\nmaallisissa asioissa ovat yhtä taitamattomat ja huolimattomat kuin itse\njuuri äsken tunnustimme olevamme taivaallisissa. Tokkohan muisto\nKristuksen äärettömästä kärsivällisyydestä edes jossakin määrin lientää\nomaa kärsimättömyyttämme toistettuamme seitsemänkymmentä kertaa\nseitsemän saman asian kuuroille korville? Uskonnollisten tunteidemme\nvakavuutta emme epäile, mutta meiltä puuttuu vielä niiden\n_sovelluttaminen_ jokapäiväiseen elämäämme, etteivät ne huonossa\nuunissa lämminneen ilman lailla pääsisi hyödyttämättä häviämään\näärettömään avaruuteen.\n\nPyhässä raamatussa on monta ihanaa esimerkkiä, miten nuhde ja moite on\nlausuttava. Kun apostoli Paavalin täytyy horjahtaneita kristityitä\nnuhdella -- miten huolellisesti hän sanansa valitsee, miten lempeästi\nnuhteensa lausuu! Hän tunnustaa sen hyvän, joka rikollisissa on. Hän\nvakuuttaa heitä esirukouksistaan ja rakkaudestaan. Ja kun nuoli viimein\nlaukiaa -- miten varmasti se oikeaan osuu juuri hänen rakkautensa\ntähden.\n\nMutta onhan Paavalia suurempi, puhtaampi, rakastavampi -- Hän, joka\nmaan päällä asuessaan valitsi kaksitoista alhaista, oppimatonta,\nennakkoluuloista miestä, jotka hidasoppisina, vielä Mestarinsa\nkuolinpäivänä häiritsivät hänen maallisen elämänsä viimeisiä hetkiä,\nkiistellen \"kuka oli suurin\", jota Hän niin usein oli heille\nselittänyt. Kun muu ei auttanut, polvistui hän rakkaudesta orjan työtä\ntekemään, sanoen: \"te kutsutte minua Mestariksi ja Herraksi, ja te\nsanotte oikein, sillä se minä olen. Jos nyt minä, teidän Herranne ja\nMestarinne, olen teidän jalkanne pessyt, niin pitää teidänkin toinen\ntoisenne jalat pesemän.\" [Joh. 13:13, 14.]\n\nKun vanhemmat, työnantajat ja isännät oppivat siinä hengessä neuvomaan,\nsilloin neuvo entistä enemmän tehoo. Sen hengen voimallahan Fénelon\nmuutti ylpeän, oikullisen, itsekkään Burgundin herttuan nöyräksi,\nlempeäksi, suvaitsevaiseksi toisille ja ankaraksi ainoastaan itselleen.\nHänenhän mielilauseensa oli: \"täydellisyys ainoastaan jaksaa suvaita\nepätäydellistä\".\n\nMutta paitsi moitetta, jolla on määrätty tarkoituksensa -- miten paljo\nmoitetta vain pahantuulen ilmauksena! Viholainen polttaa meitä, ja me\nviskaamme sen naapurillemme; tuli polttaa meitä ja me viskaamme hiiliä\nja kuumaa tuhkaa jokaisen päälle ympäristössämme.\n\nOn _kiukkuisuutta_, joka lakkaamattomana ikäväin muistutusten\ntihusateena tunkeutuu kaikkialle; on mielen _katkeruutta_, joka\nkoillismyrskynä seestymättömältä taivaalta puhaltaa; on _riidanhalua_,\njoka ukkospilvenä salamoi ja raehtii. Kaikki nämä ovat hyödytöntä\npahemmat. Ne ovat _syntejä_, ihan yhtä suuria ja rumia kuin nekin,\njoita sivistynyt seura kauhistuu.\n\nNämä kaikki ovat suurimmaksi osaksi huonon ruuansulatuksen,\nkiihtyneiden hermojen tai yleisen kivuloisuuden synnyttämiä sairaloisia\ntunteita, jotka me syydämme lähimmäisillemme.\n\nPappi syö liian paljon mieliruokaansa, menee kirkkoon ja nähdessään\nsiellä vähän ihmisiä nuhtelee heitä poissaolevain laiminlyömisen\nsynneistä. \"Seurakunta on kylmä, se ei välitä uskonnosta\" j.n.e. --\nkaikki ainoastaan liiallisen syönnin seurauksia.\n\nTeemmepä joskus viikossa kuuden viikon työn. Hermomme ja aivomme\nrasittuvat liiaksi ja jonkun aikaa näyttää meistä kaikki synkän\nsynkältä ja kotikin kulkevan perikatoansa kohti. Palvelijat eivät ole\nmilloinkaan olleet niin huolimattomat, lapset niin meluisat, koti ei\nkuuna kullan valkeana niin kauheassa epäjärjestyksessä, valtion\nhallitus niin huono, ja kirkko joutumassa Antikristuksen valtaan. Mutta\nainoa erotus entisen ja nykyisen välillä onkin ainoastaan siinä, että\nolemme voimamme tyyten tuhlanneet ja näemme koko maailman synkässä\nvalossa. Silloin pitäisi meidän pysyttää moitteen raivotarta etäällä ja\nsen sijaan harjoittaa vaikenemisen avua, kunnes hermot tyyntyvät. On\naikoja, jolloin ei kenenkään pitäisi uskaltautua arvostelemaan\nlähimmäistänsä, torumaan lapsiaan tai palvelijoitaan tai moittimaan\nystäviään -- aikoja niin ärtyisiä, ettei voi sitä liioittelematta\ntehdä. Silloin pitäisi päinvastoin harjoittaa vaikenemisen avua ja\nvielä enemmän -- koettaa rukouksen voimaa.\n\nMutta vaikkemme milloinkaan olisikkaan kiukkuisia, katkeria tai\nriitaisia ja kuitenkin on velvollisuutemme huomauttaa ja oikaista\ntoisten virheitä, herää kysymys: millä tavalla sopivimmin? Vastaukseksi\npikku vertaus kahdesta naisesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Varmanen on jalomielinen, voimakas- ja lujaluonteinen,\nvaikutusvaltainen nainen. Hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä on\nselvä, varma ja tuikitarkka. Hän auttaa köyhiä, höyntelee sairaita ja\nkärsiviä. Hän on vilpittömästi uskonnollinen. Naisen velvollisuudet hän\ntoimittaa miltei saavuttamattoman täydellisesti. Lupauksensa hän\ntäyttää säntilleen ja on täsmällinen kuin rautatien kello.\n\nMutta kaikista oivallisista avuistaan huolimatta ei rouva Varmanen voi\nkotiansa onnelliseksi saada. Hän on näet mitä toivottomin moittija --\nperiaatteellinen moittija. Hänellä on pettämätön mittakaava kaikelle\nmaailmassa, ajatustensa järjestämisestä aina hurstin levittämiseen tai\npyyhkeen päärmämiseen ja kieltämättömänä velvollisuutenaan hän pitää\nsaattaa kaikki talossaan sen mittakaavansa mukaiseksi. Ei hän usein\ntoru eikä ole juuri kiukkuinenkaan; mutta hän on tyyni, taipumattoman\nankara eikä pieninkään virhe pääse huomaamatta livahtamaan. Hän ei\njätä mitään nuhtelematta; hän ei salli puolustelemista; hän ei hyväksy\nmitään muuta kuin oman mittakaavansa mukaisen täydellisyyden. Hänen\nnuhteensa ovat niin selvät ja terävät, että ne tepsivät\npaatuneimpaankin.\n\nSiksipä hän, vaikka harvoin menettääkin malttinsa ja tuskin milloinkaan\nkiivastuu, kuitenkin saattaa koko ympäristönsä epätoivoon puhuessaan\nniin tyynesti ja hillitysti. Palvelijat häntä pelkäävät, vaan eivät\nrakasta. Hänen miehensä, hyvä ja jalomielinen, vaikka tavoiltaan hieman\najattelematon ja huolimaton, toisinaan on ihan nääntyä hänen alituisiin\nmoitteihinsa. Hänen lapsensa kuvittelevat hänet seisomassa etäisellä,\nmuiden ihmisten saavuttamattomalla kukkulalla, josta hän nuhtelevin\nsilmin hellittämättä katselee tottelemattomia poikia ja tyttöjä. He\nihmettelevät, mitenkä niin kelpo äitillä on lapsia, jotka, vaikka miten\nsiivoja koettaisivat olla, kuitenkin joka päivä varmasti tekevät jotain\nnurinniskaista.\n\nRouva Varmasen virhe ei ole korkea päämäärä, jonne hän koettaa\nympäristöään kohottaa, vaan väärä tapa, joten hän sinne pyrkii. Hän on\nsaanut päähänsä, että moittiminen on ainoa keino oikaista erehtynyttä.\nHänelle ei ole mieleenkään juolahtanut, että hänellä olisi yhtä suuri\nvelvollisuus kiittää kuin moittia ja että ihmisiä pikemmin saa tekemään\noikein kiittämällä sitä, mitä he ovat tehneet hyvästi, kuin virheitä ja\nerehdyksiä moittien.\n\nVastapäätä rouva Varmasta asuu rouva Tyytyväinen, hiljainen, vaatimaton\nnainen, joka ei ole läheskään niin lujaluonteinen ja oivallinen kuin\nhänen naapurinsa. Hän on iloinen ja vilkas eivätkä hänen periaatteensa\nole niin järkähtämättömät; hänen elämänsä suurena päämaalina on välttää\nikävyyksiä ja saada sen miellyttävät puolet pysyviksi.\n\nRouva Tyytyväistä rakastavat hänen miehensä, lapsensa ja palvelijansa,\nsillä hän jo luonnostaan on jokaiselle ystävällinen. Hän on\ntietämättänsä miellyttävä.\n\nRouva Varmanen tarkastaa komeasti katettua päivällispöytäänsä, tutkien\njoka esinettä erikseen ja virkkaa viimein: \"katsoppas, Johanna,\ntuota mustaa pilkkua suola-astiassa! Oikein hämmästyn sinun\nhuolimattomuuttasi!\" -- Rouva Tyytyväinen sanoo: \"sanoppas, Johanna,\nmissä olet oppinut näin sievästi pöytää kattamaan? Kaikki on niin\nsiroa ja siistiä, paitsi -- katsoppas! -- pyyhkäiseppäs hiukan tuota\nsuola-astiaa; -- kas niin, kaikki on nyt vallan mainiosti.\"\n\nRouva Varmasen lapset ja palvelijat eivät kuule muusta puhuttavankaan\nkuin virheistään; rouva Tyytyväisen palvelijat hyvistä puolistaan. Hän\nkiittää heidän onnistumistaan ja kehoittaa heitä edistymään samaan\nsuuntaan. Hänen miehensä tuntee pysyvänsä ylevänä vaimonsa silmissä ja\nlapset tuntevat olevansa äitinsä rakastamia hyviä lapsia, vaikkakin\nrouva Tyytyväinen joskus saattaa olla aika vihainen ja torua väki\nlailla, kun jotakin menee ihan nurinpäin.\n\nNämä kaksi perhettä selvästi osottavat, miten paljoa enemmän ihan\ntavallinen nainen luontaisella miellyttäväisyydellään saa aikaan kuin\nlujaluonteisempi, hurskaampi ja periaatteellisempi nainen, joka koettaa\nihmisluontoa kangella kohottaa, jolla sitä ei ole tarkoitettu\nkohotettavaksi.\n\nIhmisten virheet ja erehdykset saavat yhtä usein alkunsa\ntoivottomuudesta kuin muistakin syistä. Eiköhän meitäkin liene joskus\npainanut virheiden taakka, joita pelkästä rohkeuden puutteesta emme ole\nkyenneet oikaisemaan? Ja eiköhän meitä toiselta puolen todellakin ole\nauttanut ystävä, joka uskoi meistä hyvää, luotti meihin, näki hyvät\npuolemme valoisimmassa valossa ja peitti virheemme?\n\nMuistakaamme olevamme samaa lihaa ja verta, -- puutteet, heikkoudet\novat samat lähimmäisessämme kuin meissäkin, samat jokaisessa\näkkinäisessä palvelijassa ja ajattelemattomassa lapsessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarkastakaamme vielä muutamin sanoin luettua.\n\nEnsiksi: päättäkäämme uurastaa _vaikenemisen avun_ harjoittamista.\n\nToiseksi: pitäkäämme kaikkea ajattelematonta _moittimista syntinä_\nelkäämmekä myrkyttäkö lähimmäisemme elämää ikävillä ja turhanaikaisilla\nmuistutuksilla.\n\nKolmanneksi: harjoittakaamme _kiitoksen avua_. Kaikkia meitä on\nopetettu, että meidän velvollisuutemme on kiittää Jumalaa, mutta harvat\nmeistä ovat ajatelleet velvollisuuttamme kiittää ihmisiäkin. Samasta\nsyystä, josta kiitämme jumalallista hyvyyttä, tulee meidän kiittää\ninhimillistäkin kuntoa.\n\nMeidän pitää kiittää ystäviämme -- läheisiä rakkaita ystäviämme. Meidän\npitää katsella ja ajatella heidän hyviä töitään, kunnes virheet\nunohduksiin jäävät. Ja vasta sitten kuin me rakastamme heitä hellimmin\nja enimmän näemme heidän hyviä puoliaan, vasta sitten on aika viisaasti\nhuomauttaa heitä parannettavista puolista.\n\nVanhempain pitää oppia kiittämään lapsiaan joka kerta, kun he sitä\nansaitsevat ja ihan yhtä huolellisesti kuin he heitä virheistäkin\nhuomauttavat, ja isäntäin yhtä tunnollisesti ilmaista mielihyvänsä\npalvelijain hyvästi tekemästä työstä kuin moittia heidän\nhuolimattomuuttaan. Se, joka tätä parannuskeinoa käyttää, huomaa heti\nkiitoksen moitetta tepsivämmäksi. Kiitäppäs kerran huolimatonta\npalvelijaa, joka joskus on tehtävässään onnistunut ja huomaa, miten\nhänen silmänsä välähtävät. Varmasti hän hyväksymisesi muistaa ja tekee\nsaman työnsä vastakin yhtä hyvästi, jollei paremmin.\n\nKun moitit -- tee se harvoin ja aina kahden kesken -- niin sano\ntyynesti ja ystävällisesti ja niin hienotunteisesti kuin voit. Lasten\nja palvelijain moittiminen toisten kuullen on kerrassaan sopimatonta.\nYlpeyttä, uhkaa ja itsepäisyyttä sillä tavalla herätetään, mutta kahden\nkesken annettu neuvo kiitollisena huomioon otetaan.\n\nYleisenä sääntönä tahtoisin muistiin teroittaa, että lapsia on aina\nsilloin kohdeltava samoin kuin aikuisiakin; he ovat yhtä arkatunteisia\nja tarvitsevat yhtä paljon hienotunteisuutta kuin aikaihmisetkin.\n\nKun me viimein olemme päässeet niin pitkälle, että huomaamme ja\ntunnustamme sen hyvän, joka on ystävissämme, lapsissamme,\npalvelijoissamme ja sitä kaikissa olosuhteissamme silmällä pidämme,\njoko meidän sitten on kiitettävä tai moitittava -- silloin olemme\nottaneet kiinni ja surmanneet yhden _pikku ketun_, joka on turmellut\nmonta nuppua viinimäessämme.\n\n\n\n\nII.\n\nÄrtyisyys.\n\n\nJoulukiireestä se alkunsa sai, siitä olen varma. Kerron koko tapauksen.\n\nMeillä on aina pidetty kaikellaisia juhlia suuressa kunniassa; mutta\nvuoden kaikista juhlista on kuitenkin iloinen joulu aina vienyt voiton.\n\nMonet viisaat ja oppineet ovat tosin paljon vaivaa nähneet koettaessaan\ntodistaa, ettei se suuri tapaus, jota me jouluna vietämme, ole\ntapahtunutkaan joulukuun 25 päivänä. Mutta jos niin olisikin, niin mitä\nse meitä liikuttaa? Jos kerran niin suuri, niin riemuisa tapaus on\ntämän maan päällä tapahtunut, niin on se varmasti muistojuhlan\nviettämisen arvoinen. Mehän vietämme juhlaa Vapahtajan _syntymisen_\nmuistoksi, emme sen _ajan_ muistoksi, jolloin hän syntyi. Ja jos kaikki\nkristityt, vaikka ovatkin tuhansista asioista kiistelleet ja\nväitelleet, sittenkin ovat jo yhdeksättätoista vuosisataa viettäneet\njoulukuun 25 päivää rauhan juhlana, kuka rohkenee juurtuneen tavan\nhävittää ja historiallisten arvelujen takia hylätä joulun\nrauhantervehdykset?\n\nMeillä on joulua aina suurena juhlana vietetty ja varsinkin lapset,\nniin kauvan kuin he pesässämme viihtyvät, ovat odottamalla joulua\nodottaneet ja kilvan koettaneet, kuka ensiksi saa hauskaa joulua\ntoivottaa.\n\nKoko suku, pojat ja tyttäret olivat perheineen ja pienokaisineen täksi\njouluksi kokoutuneet komealle ja ihmeelliselle joulukuusellemme, jonka\nhommaamiseen ja koristamiseen oli vaimoltani, Jennyltä ja minulta\nmennyt viikkokauden päivät. Jos pikku ipanat kuvittelevat joulupuun\nyhdessä yössä itsestänsä kasvaneen, niin tietävät he siitä ihan yhtä\npaljon kuin useimmista muistakin siunauksista, joita heille pikku\nsirpeloille satamalla sataa. Onpa siinä puuhaa ja hyörinää, nousta ja\nlaskeutua, kiivetä ja kurotella, sitoa ja purkaa, muuttaa ja vaihtaa\nlukemattomia kertoja kyntteliä ja kultapallosia ja kaikellaisia\nkiiltäviä koristuksia, kohotella ja taivutella kankeahkoja oksia ja\nsaada kynttelit kestämään suorassa!\n\nJa kaikki kaikessa olin minä. En minä muistanut leiniäni enkä arvoani\nisäntänä, siellä vain hyppäsin, niin että kuu päälaellani paistoi\nmilloin mistäkin kohti kuusen oksain lomitse sovitellessani\nharsopukuista nukkea joulupuun oksalle istumaan tai asetellessani pikku\nTuomaan luistimia alimmille oksille, sitoessani namustöttösiä ja aina\nväliin taistellen itsepäisten vahakynttelien kanssa, jotka\nkallistelivat milloin oikealle, milloin vasemmalle, pyörähtivätpä\ntoisinaan ylösalasinkin ja kääntelivät milloin millekkin mukalalle.\nVaimoni ystävälliset huomautukset ja kehoitukset, etten uuten itseäni\nuuvuttaisi, menivät kuuroille korville. Valvoin hyvin myöhään ja\nkeskellä yötäkin saatoin yhtäkkiä hypätä vuoteeltani muuttelemaan ja\nkorjailemaan joulukuusta. Ja jo aamuhämärissä puuhasin kuusen\nympärillä. Jos olisi ollut valloitettava linnoitus tai suunniteltava\ntaistelu, niin enpä totta tosiaan olisi tarmokkammin toiminut kuin\njoulukuusta laittaessani. Jennynkään into ei minun rinnallani riittänyt\nja siksipä hän kerran sivumennen arvelikin isänsä uudestaan lapseksi\nmuuttuneen.\n\nMutta sittenpä se olikin komea, meidän joulupuumme! Nuorin\npojanpoikani, pikku Tuomas, ja minä, päässä paperiset sotilashatut,\npuhaltaen tinatorviin ja rumpua lyöden astelimme juhlakulkueen\netunenässä ja niin sitä marssittiin ympäri komean joulukuusemme.\nPunaiset ja siniset ja vihreät vahakynttelit häikäisevästi valostivat\nja enkelin kultaiset siivet kuusen latvasta kauniisti välkähtelivät,\nmutta sepä se ei ollutkaan minulle yökausiin silmäntäyttä unta suonut.\nEtte voi kuvitellakkaan, miten paljo vaivaa minulla siitä enkelistä\noli. Kovaksi onneksi ilmestyi sen vasempaan siipeen pikku halkeama.\nSitäkös sieti huolellisesti hoitaa ja myötäänsä korjailla! Ja sittenkin\nelin lakkaamattomassa pelossa, että se vielä sieltä tärkeinnä hetkenä\npudota hurahtaa. Ei toki; kohtalon tyttäret minua suosivat. Enkeli\npysyi paikoillaan sievästi siivet levällään, kynttelit paloivat\nkirkkaasti ja lapset olivat ihan hurmauksissaan. Niin paljoa olin\ntuskin uskaltanut toivoakkaan. Me hypimme, juoksimme, leikimme ja\nmelusimme niin kauvan kuin pienokaisten silmät auki kestivät ja\nkauvemminkin ja niin päättyi joulunviettomme.\n\nOlinpa unohtaa kertomatta joulupäivällisistä ja kaikista sen herkuista.\nVaimoni oli pannut liikkeelle kaiken emännyystaitonsa: kalkkuna- ja\nkananpoikapaistit, hyytelöt ja kastit, kakkuset ja vanukkaat -- voi,\nkaikki ne vieläkin niin elävästi muistan!\n\nJuhlapäivät olivat mitä hupaisimmat. Uuden vuoden päivänä minä vanhan\ntavan mukaan menin tervehtimään naistuttujani, mutta vaimoni ja\ntyttäreni jäivät kotiin vastuuttamaan ja kestitsemään miestuttaviansa.\nKaikki oli niin hauskaa ja iloista emmekä me mielestämme olleet\nmilloinkaan niin hupaisia pyhiä viettäneet.\n\nMutta miten olikaan en minä seuraavalla viikolla ollut oikein\nroveissani. Minun olisi ollut valmistettava kirjoitus muutamaan\naikakauskirjaan, mutta tunnuin niin tylsältä, etten kyennyt\nkirjoittamaan. Päivällinenkään ei maistunut niinkuin aina ennen ja\nalkoi tuntua ikäänkuin kaikki asiat eivät olisi ihan oikeallaan. Samaan\naikaan sain halkolaskun ja mielestäni olimme alkaneet tuhlaamalla\ntuhlata kalliita pilkkeitä. Poikani pojat ja tyttäret olivat minusta\nmeillä käydessään hirveän kovaäänisiä ja hyökkäsivät huoneeseen\njalkojaan pyyhkimättä. Sirki selvää oli, että heitä oli huonosti\nkasvatettu -- ilmankos he olisivat niin epäsiistejä ja meluisia!\nHuomasin muutamain lasien ja lautasten laidasta halkeilleen ja\nharmittelin ihmeesti palvelijain huolimattomuutta -- siinä oli nyt\nsukainen astiasto miltei yhettömiin turmeltu. Kun kerran aukaisin\nkirjoituspöytäni laatikon, älysin, ettei Jennyn langoille enää yksi\nlaatikko riittänytkään, vaan tarvitsi hän niitä nyt yksin lukien pari\nkolmekin. Jenny näkyi heittäytyvän huolimattomaksi. Mutta lanka on\nkallista ja tytöt tuntuvat voivan hävittää sievosen omaisuuden\ntekeleihinsä, joista ei kuitenkaan ole vähintäkään hyötyä. Entäs\nMarjetta sitten! Kolme kertaa on hän pannut tohvelini vaatekaappiin,\nvaikka minä tahdon ne pitää kirjoituspöytäni alla. Vaimoni täytyy\nruveta paremmin pitämään palvelijoita silmällä. Ihmeellistä, ettei hän\nnäe, vaikka koko talo on nurin närin.\n\nTulin päivä päivältä tyytymättömämmäksi, lausuin huomautukseni\nterävästi, jopa äreästikkin, aivan kuin en juuri äskettäin olisi\nkirjoittanut \"pikku ketuista\". Mutta viimein toki silmäni aukenivat ja\nhuomasin, missä syy oli.\n\nOli ilta. Olin juuri kohentanut tulta uunissa, pannut tohvelit jalkaani\nja istuuduin kärttyisenä aukomaan muutaman aikakauskirjan lehtiä, joka\noli kuuluisa ivallisista kirjoituksistaan.\n\nVaimoni otti hiilihangon ja siirrälsi muuatta halkoa.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoin, olisit koskematta koko tuleen -- sammutathan\nsinä sen kuitenkin aina.\n\n-- Minä vain vähän kohautin tuota halkoa, että se paremmin palaisi,\nvastasi vaimoni.\n\n-- Se on juuri sinun tapaistasi: hämmennellä ja sammuttaa. Ihan kuin\nilkkuakseen leimahti samainen halko tuleen ja puut alkoivat paukkua ja\nräiskyä aivan kuin minua pilkatakseen. Jos totta tosiaan pyhimyskin\nsuuttuu, niin kyllä varmaankin sellaisesta ivasta ja pilkasta. Se on\nsietämätöntä julkeutta. Ojensin kärsimättömästi jalkaani ja satuin\nnykäisemään Hallia, joka ulahti ilkeästi. Kärsivällisyyteni oli\nlopussa. Potkaisin koiraa, niin että sillä edes olisi syytä ulvoa ja\nsamassa kierähti Jennyn ompelurasia lattialle.\n\n-- Isä!\n\n-- Juokse suolle rasioinesi ja kerinesi! Ne ovat tiellä joka paikassa,\nettei pääse enää liikahtamaankaan. Hyödyttömiä, tarpeettomia kapineita\nsitä paitsi.\n\n-- Tarpeettomiako? virkkoi Jenny, harmista punastuen, sillä hän oli\nolevinaan säästäväinen.\n\n-- Niin juuri, tarpeettomia -- vievät aikaa ja varoja. Sadottain on\nvilusta väriseviä köyhiä eivätkä kristityt naiset tee muuta kuin\nkoukkuilevat kaikki langat hyödyttömiksi koristeiksi. Jos ne sitten\nedes köyhäin hyväksi tulisivat, niin olisihan siinä jotain tarkoitusta,\nmutta kaikki ne ovat toistensa laiset, oikeaa kristillisyyttä ei ole\nkoko maailmassa -- ei muuta kuin itsekkäisyyttä ja omanvoitonpyyntiä.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi vaimoni, sinä et ole terve tänä iltana. Eihän\ntoki kaikki ole niin hullusti, miltä näyttää. Sinä et ole vielä\nreipastunut joulupuuhain perästä.\n\n-- Minä _olen_ terve. En ole ollut terveempi muulloinkaan. Mutta\ntoivottavasti minä kuitenkin näen, mitä silmäini edessä tapahtuu. Mutta\ntällä tavalla eivät, hyvä rouva, asiat saa jatkua. Meidän täytyy\nparemmin pitää silmällä ja huoltaa muka pikkuseikkojakin. Esimerkiksi\ntuo Marjetta, -- tekeekö se tyttö milloinkaan mitä käskee? Sinä olet\nliian leväperäinen hänen suhteensa. Uusimmalla sanomalehdellä hän uunit\nsytyttää eikä milloinkaan pane tohvelejani oikealle paikalleen. Enkähän\nminä voi sallia työhuonettani pidettävän Hallin näyttelypaikkana enkä\nJennyn keräin ja rasiain kokoelmana ja perheen romusäiliönä.\n\nJuuri silloin kuulin Jennyn hiljakseen lausuvan huomautuksensa\nkoettaessaan hillitä itseään, vaikka häntä äskeinen soimaukseni\nlanganmenekistä harmittikin. Hän istui selin minuun, neuloa ahersi\nuutterasti ja sanoi hiljaa, mutta silti selvästi:\n\n-- Jos _minä_ tuolla lailla puhuisin, niin ihmiset sanoisivat minua\n_häjyksi_ -- ja eiköhän syystä.\n\nKatsoin tuleen, ollen olevinani välinpitämätön; mutta Jennyn sanat\npanivat minut ajattelemaan. _Niinkö_ todellakin oli? Siinäkö koko syy?\nOliko sitten todenperään koti, palvelijat, Jenny lankoineen, Halli,\nvaimoni -- kaikki ennallaan ja erotus vain siinä, että minä olin\n_häjy_? Miten monasti olen kutsunut Hallia juuri siihen paikkaan, jossa\nse oli silloin, kun sitä potkaisin! Miten monasti hyvällä tuulella\nollessani olen kehunut Jennyn siroja korutöitä ja selittänyt naisten\nompelurasian ja omain paperieni niin hyvästi sopivan yhteen. Niin, se\noli selvää. Kaikki oli ennallaan, minä vain olin häjy.\n\n_Häjy_! Sovitin itseeni tuon vanhan, sattuvan sanan koristelematta sitä\nalakuloisuudeksi tai haluttomuudeksi tai hermostumiseksi, joilla\nnimityksillä me kristityt mielellämme peittelemme luonteemme pikku\nsyntejä.\n\n-- Tässä istut nyt, sanoin itselleni, -- sinä, kirjailija, jolla on\ntaipumusta hermostumaan ja jonka ruuansulatus on huonossa kunnossa, ja\nkuitenkin olet syönyt kuin merimies tai maanraataja. Sinä olet\nrasittunut hyöriessäsi ja pyöriessäsi parin viikon aikana kuin\npoikanulikka. Olet nukkunut säännöttömästi ja seurauksena on ollut,\nettä kymmenessä päivässä olet tuhlannut kymmenen viikon voimat aivan\nkuin nuori, ajattelematon hurjastelija. Et mitenkään voi olla iloinen\nja tyytyväinen niin paljon tuhlattuasi eikä mikään näytä sinusta\nsamallaiselta kuin terveenä ja voimissasi ollessasi. Luoteen aikana\nemme näe muuta kuin inhottavan pahanhajuisen liejukon eikä sitä enää\nvoi muuksi muuttaa. Mutta sinä _voit_ hillitä itsesi -- sinä _voit_\nsaada selville, mikä sinua vaivaa -- sinä voit olla sälyttämättä\nvaimosi, Jennyn ja Hallin niskoille joulunaikuisen kohtuuttomuutesi\nseurauksia, joita juuri kärttyisinä nuhteina, pisteliäänä arvosteluna\nja vihaisina sysäyksinä olet heille purkanut.\n\n-- Tule tänne, Halli, tule! sanoin minä ojentaen käteni Hallille, joka\nmakasi huoneen etäisimmässä nurkassa, tarkkaavasti minua katsellen. --\nTule tänne, Halli-parka, ja sovitaan pois! Kas niin, kas niin! Olikos\nisäntäsi paha? Olipa kyllä, hyvin häjy olikin. Mutta nyt se on kaikki\nsovittu, eikö niin, poikaseni?\n\nJa Halli oli aivan katkaista selkänsä ja repiä minut palasiksi iloansa\nosottaessaan.\n\n-- Entäpäs sinä, pikku käpyseni, sanoin Jennylle, olen suuresti\nkiitollinen avomielisyydestäsi. Elä ole milläsikään tyhmistä\nnuhteistani ja pane niin paljon lankojasi laatikoihini kuin ikinä\nhaluat.\n\nNiin minä sovin kaikki -- pyysin anteeksi oivalliselta vaimoltanikin,\njoka minut niin tarkoin tuntee, ettei ollut tietävinäänkään\närtyisyydestäni eikä huonosta tuulestani, vaan kohteli minua tyynesti\nja tasaisesti kuin pientä lasta, jolle on puhkeamassa uusi hammas.\n\n-- Tietysti minä tiesin, miten asian laita on; elä nyt enää siitä puhu,\nhän keskeytti, kun pyytelin anteeksi. Kyllä me toisemme hyvin\nymmärrämme. Mutta jostain minä sinua muistuttaisin: sinun kirjoituksesi\npitäisi olla kohta valmis.\n\n-- Se on totta, minä vastasin. Ja niinkuin muutkin suuret kirjailijat\nminäkin muutan rahaksi omat syntini ja kirjoitan toisesta pikku\nketusta, jonka nimi on:\n\n\nÄrtyisyys.\n\nÄrtyisyys on vieläkin suuremmassa määrässä kuin moni muu mielentila\nlihan synti. Se ei ole syntynyt sielussa niinkuin kateus, viha, kosto\nja monet muut samallaiset, vaan on se aiheutunut ihan ruumiillisista\nsyistä. On ihmisiä, joilla on sellainen ruumiinrakenne, sellainen\nhermosto, ettei enkelikään sellaisissa olosuhteissa jaksaisi muuta kuin\nkorkeintaan kärsivällisesti sitä kestää. Se on hermostunutta kidutusta;\nja ne kärsimykset, joita sen onneton uhri toisille tuottaa, ovat yhtä\nhyvin sairauden seurauksia kuin vesikauhuisen raivo ja pureksimishalu.\n\nToiselta puolen taas on ihmisiä, jotka aina ovat miellyttäviä ja\ntervetulleita joka paikkaan, ihmisiä, joita pidetään esikuvina ja\noikein kristillismielisyyden esimerkkeinä, mutta jotka oikeastaan eivät\nkuitenkaan niin suurta kiitosta ansaitsekkaan. Sillä heidän sielunsa on\nyhtynyt niin onnelliseen ja ruumiillisesti terveeseen elimistöön, että\nkaikki heitä kohtaavat vaikutukset ovat niin virkeät, voimakkaat ja\nmiellyttävät, etteivät he voi nähdä maailmaa ja ihmisiä muuten kuin\nihanassa valossa. Toisten huono tuuli ei heitä haittaa, tukalat\nolosuhteet eivät heitä kiusaa ja läpi koko elämänsä he saavat nauttia\npettämättömän ruumiillisen terveyden kirkasta päivänpaistetta.\n\nKatsokaahan tuota Hallia! Se ei ole milloinkaan hermostunut, ei\nmilloinkaan häjy, ei se milloinkaan murise, ei milloinkaan pure ja mitä\nsuurimman loukkauksen perästä se jo heti häntäänsä heiluttaa\nanteeksiannon merkiksi -- ja sen se voi, koska hellä luonto on sen\nkoiranruumiin varustanut aina sopusointuisasti toimimaan. Jos kaikilla\nmaailman ihmisillä olisi sellainen vatsa ja sellaiset hermot, niin\nolisi maailma epäilemättä muuta parempi ja onnellisempi kuin nyt. Totta\npuhui se mies, joka sanoi henkisen ja siveellisen arvon perustuksena\nolevan terveen ruumiin.\n\nLuulenpa todellakin kodin onnen ja rauhan hyvinkin usein saavan kärsiä\njäsentensä ruumiillisesta ärtyisyydestä. Jokaisen, joka sitä asiaa\nvähänkään ajattelee, täytyy huomata oman elämänsä ehtojen, ystäväinsä\nluonteen, oman arvostelunsa heidän ansioistaan ja virheistään,\ntovereidensa ja mielihalujensa hyvinkin paljon riippuvan hermojensa\ntilasta. Eiköhän vain jokainen meistäkin muista menneensä nukkumaan,\nluulotellen vääryyttä kärsineensä tai ainakin toisten häntä väärin\nkäsittäneen, pitäen ystäviään armottomina ja itseään kaikellaisten\nkoettelemusten ja vastusten uhrina, mutta aamusella heränneensä\nlintujen lauluun ja huomanneensa kaikkien luulottelujen haihtuneen\nöisten usvain tavoin? Ystävämme ovat kelpo ihmisiä niinkuin ennenkin;\nne pikku seikat, jotka mieltämme kaivelivat, näyttävät kirkkaassa\npäivän paisteessa ihan naurettavilta, ja me olemme taas onnelliset.\n\nTästä on siis opittava kaksi seikkaa: ensiksi on meidän koetettava\nvarjeleutua ruumiillisesta ärtyisyyden tilasta ja toiseksi ymmärrettävä\nsitä hillitä, kun emme sitä voi estää.\n\nTärkein näistä on tietysti ensimäinen eikä sitä sittenkään oivalleta\neikä siitä välitetä. Liiaksi tarkasti määrätään puheemme ja\nkäytöksemme, mutta mitenkä me pysytämme ja säilytämme aivot, vatsan ja\nhermoston terveinä, niin etteivät ne ole huonon tuulen ja vihan aiheina\n-- siinä aine, johon kajotaan harvoin tai ei milloinkaan.\n\nSelki selvää on, että on olemassa voima, joka saa meidät ihmiset\nelämään, liikkumaan ja joka on meidän olemuksemme perustuksena -- joka\nsaa aivot ajattelemaan ja tahtomaan, vatsan toimensa suorittamaan,\nveren kiertämään ja kaikki eri elimistöt pienessä ihmismaailmassa\ntehtävänsä toimittamaan. Se -- sanokaa sitä hermoaineeksi, elolliseksi\ntarmokkaisuudeksi, elinvoimaksi tai miksi hyvänsä -- se on\ntunnustetusti olemassa, vaikkakaan ei tarkoin määrätysti. Selvää on\nmyöskin, että sitä voimaa on eri ihmisissä eri määrässä. Muutamissa\nsitä näyttää olevan ehtymätön varasto ja he näkyvät voivan sitä\nloppumattomasti käyttää näennäisesti siitä vahingoittumatta; toisissa\nvain vähän ja sekin kuluu pian. Tavallisesti sanotaan sen ja sen\nhenkilön pian kuluneen. Useimmissa tapauksissa on kuitenkin hermostunut\närtyisyys ainoastaan sellaisen ruumiillisen kulumisen seurauksena.\nHermojen kestävyyttä on tuhlattu -- sama, jos maanantaina olisi syönyt\nviikon ruuat ja muina päivinä nälissään nurisisi. Tahi myöskin on\nruumiin koko elimistölle riittävä hermovoiman määrä annettu yhden\nainoan hyväksi ja se on sitä käyttänyt toisten haitaksi ja vahingoksi.\nNiinpä esimerkiksi oppineiden ja kirjailijain aivot kuluttavat\nmuidenkin ruumiinosain hyväksi aiotut varat. Vatsa ei saa, mitä se\nruuansulattamiseen tarvitsee, nesteet erittyvät säännöttömästi,\njokaisen pienen hermokudoksen ravinnonmäärä on tuiki vähänen ja siitä\nseuraa yleistä levottomuutta ja ärtyisyyttä synnyttävä tunne. Siten\nnuori mies ja nainen kituu kuusi-, seitsemänkymmentä vuotta -- koko\nikänsä -- ja tuskin yksi tuhannesta saa kokea, millaista on läpi koko\nelämänsä tuntea koko elimistönsä olevan tasapainossa, kaikkien eri\nvoimain sopusoinnussa, joka kuitenkin on terveen ja voimakkaan ruumiin\nelin ehto ja joka pitää mielen virkeänä, pirteänä ja hyvänsuopana.\n\nSelväähän sellaisissa oloissa on, että, jolleivät miehet ja naiset pidä\nuskonnon vaatimana omantunnon asiana elinvoimainsa hoitamista ja\nsäästämistä kodin hyväksi ja kodin onneksi, koti jää pelkäksi\npakopaikaksi, jonne uupuneena ja ärtyisenä ollessa vetäytyy.\n\nIsä on noussut aikaiseen, syödä hotaissut aamiaisen ja työskentelee\nkoko päivän ammatissaan tai virastossaan, johon hän kiinnittää\nmielensä, uhraa voimansa, kuluttaen siihen aivojansa ja hermojansa,\nruumistaan ja sieluaan. Kotiin viimein palattuaan on hän niin\nrasittunut ja uuten uuvuksissa, ettei hän siedä pienimmän lapsensa\nitkua eikä suurimpain leikkiä ja melua. Pikku ipanat tuumivat\nsuoruudessaan: \"isä on nyt vihainen\".\n\nÄiti menee kestiin, jossa hän valvoo aamupuoleen yötä, yhteen ja\nkahteen, hengittää turmeltunutta ilmaa, syö vaikeasti sulavia herkkuja\nja on seuraavana päivänä niin hermostunut, että pieninkin korsi\nkotoisella polulla näyttää voittamattomalta esteeltä.\n\nIsät, jotka päivä päivältä niin työhönsä orjautuvat, äidit, jotka ilta\nillalta niin kiintyvät seuraelämään -- joksi sitä nimitetään -- mitenkä\nhe voivat kuvitellakkaan ennättävänsä kotiansa hoitaa, lapsiansa vaalia\nja kasvattaa?\n\nIsä tosin sanoo, ettei muu auta -- hänen toimensa vaatii hänet\nkokonaan. Mutta mitä hyödyttää koota rahaa ja menettää se, jonka vuoksi\nsitä kokoo? Miks'ei tyydy vähempään ja käytä osaa ajasta nauttiakseen\nkotielämästä, ilahuttaakseen vaimoaan ja kehittääksensä lastensa\nhenkisiä kykyjä. Minkä tähden viimeiseen pisaraan uhraudutaan\nmaailmalle ja omaisilleen annetaan vain kismerimmät tähteet?\n\nMoni puhe ja moni saarna, joka on maallisia iloja ja huvituksia\nvastustanut, on kärkensä katkaissut, koska se on ainettansa väärällä\ntavalla käsitellyt.\n\nNiinpä on oikein sotaan noustu esimerkiksi tanssia vastustamaan ja\nsyillä, jotka eivät tarkastusta siedä. Kovin yksinkertaista on tuomita\ntanssi synniksi sen vuoksi, että sitä harjoitetaan katoovaisessa\nmaailmassa, josta sielut kohta ijankaikkisuuteen siirtyvät. Jos tanssi\nsiitä syystä on syntiä, niin syntiä on sitte pallosilla-olo, lastensa\nkanssa leikkiminen, herkullinen päivällinen ja tuhannet muut, joita ei\nmieleenkään ole vilahtanut synniksi lukea.\n\nJos pappi sen sijaan todistaisi synniksi niiden voimain tuhlaamisen,\njoita tarvitsemme jokapäiväisiä velvollisuuksiamme täyttäessämme,\nväsyessämme ja ärtyessämme juuri silloin, kun paraiten tarvitsisimme\nreippautta, iloisuutta ja mielenmalttia -- silloin tuskin yksikään\nhänen kuulijoistaan voisi sitä vastustaa. Jos hän lisäisi, että\ntanssijaiset, jotka alotetaan kello kymmenen iltasella ja lopetetaan\nkello neljä aamusella, kuluttavat voimia, heikontavat hermoja ja\ntekevät ihmisen kerrassaan kelvottomaksi kodin velvollisuuksia\ntäyttämään -- silloinkin ani harva hänen kuulijoistaan sen\ntodenperäisyyttä kieltäisi. Ja jos hän osottaisi vääräksi että\nhuviksensa hengitetään turmeltunutta ilmaa, sullotaan herkkuja vatsansa\ntäyteen, niin ettei saa unta, voi pahoin ja on ärtyinen päiväkausia\nperästäkin päin -- silloinkaan ei häntä moni voisi vastustaa ja hänen\nsaarnoistansa olisi käytännöllistä hyötyä.\n\nOikea tapa tutkia huvin arvoa on tarkastaa sen vaikutusta hermoihin ja\nmielentilaan seuraavana päivänä. Oikea huvi on _virkistystä_ -- se\nelvyttää ja vahvistaa meitä. Vaihtelu on ruumiin ja sielun lepoa, ja\nreippaasti ja iloisesti me palaamme työhömme jälleen.\n\nKaikki kiihottimet kuluttavat voimia ja se, joka niiden valtaan\nantautuu, menettää lyhyessä ajassa sen voimainsa varaston, jonka\nluonnonjärjestys oli muuta pitemmäksi ajaksi määrännyt.\n\nMies kuluttaa elinvoimansa kaiken laillisen koron liiallisessa työssä,\nliiallisissa huolissa tai liiallisissa huvituksissa. Mutta hänellähän\non toimensa hoidettavana. Hänen on päätettävä sekavia laskuja,\nkirjoitettava saarna tai muu kirjoitus ja virkistyksekseen hän polttaa\nsikaria, juo kupin väkevää kahvia tai lasin väkijuomia. Ja silloin hän\nmenettelee samoin kuin se, joka rahainsa korot käytettyään tuhlaa\npääomaansa. Hän on etukäteen käyttänyt elinvoimaansa ja saa sen\nkalliisti aikanansa maksaa.\n\nKiihotuskeinojen käyttämisestä seurannut velttous on hyvin usein kodin\nonnea kalvavan ärtyisyyden alkusyynä. Muutamat yhä vain juovat väkevää\nkahvia, vaikka myöntävätkin sen hermostuttavan. Toiset käyttävät\ntupakka- ja alkohoolimyrkkyjä, vaikka hyvin tietävät siten saamaansa\nmuutamain tuntien vilkkautta seuraavan monituntisen haluttomuuden ja\nturtumuksen, jolloin he ovat kiusaksi itselleen ja rasitukseksi muille.\nOn ihmisiä, jotka sanovat itseään kristityiksi ja kuitenkin elävät\nsurkeassa orjuudessa. He ovat aina velkaa luonnolle, he kuluttavat\nlakkaamatta elinvoimaansa ja hävittävät perintöään, koska he eivät ole\nkyllin siveellisesti rohkeat irtautumaan alhaisista himoistaan.\n\nSamaa saattaa sanoa suun nautinnoista, joiden tyydyttäminen liiaksi\nkysyy vatsan toimintakykyä, ja joita huonon ruuansulatuksen kaikki\nkiusat ja vaivat seuraavat. Onpa miltei mahdotonta toimia hyvän\nkristityn tavalla sen ihmisen, jonka ruuansulatus ei ole kunnossa.\nMutta hyvä kristitty ei saisi ainakaan käyttää sellaisia\nnautintoaineita, joista ruuansulatus häiriytyy. Järkevä\nhillitseytyminen ja pidättäytyminen kaikista liiallisista nautinnoista\nehkäisee, jopa lopettaakin sen pahan. Mutta moni ihminen kärsii,\nantaapa ystäväinsäkin kärsiä, ainoastaan sen vuoksi, ettei tahdo jättää\nsyömättä sitä, jonka kuitenkin tietää itselleen vahingolliseksi.\n\nVaan ei ainoastaan maallisissa toimissa tai huvituksissa tai himojen\ntyydyttämisessä ihminen joudu kiusaukseen ennenaikaisesti kuluttaa\nelinvoimiaan. Se tapahtuu huomaamattomastikin, tavalla semmoisella,\njoka on sopusoinnussa hänen uskontonsa kanssa. Uskonnollinen\nintoileminen, raivoisa tunteiden kuohu vetää mielen ihan yhtä varmasti\nkuin muukin liiallisuus ärtyisyyden liejukkoon.\n\nSiihen kiusaukseen joutuvat sellaiset luonteet, joiden uskonnolliset\ntunteet johtavat heidät sokeasti antautumaan uskonnollisuuden\nulkonaisiin muotoihin ja tekoihin, kunnes he ovat lopen kuluneet ja\närtyisät eikä heillä ole enää voimia olla kotonansa hyvänä esimerkkinä\nkristillisten avujen harjoittamisessa.\n\nKunnianarvoisa pastori X. puhuu tänään kuin enkeli saarnastuolista. Hän\nkohotaikse innostuksen ja ihailun maailmoihin, jonne hänen kuulijansa\nvain aavistaen voivat häntä seurata. Hän puhuu heille voitosta, joka\nmaailman voittaa, horjumattomasta uskosta, joka ei mitään pahaa pelkää,\njalosta rakkaudesta, jota eivät mitkään ulkonaiset tapahtumat voi\njärkähyttää -- ja kaikki katsovat häneen hartaina ja ihaillen ja\ntoivovat olevansa hänen laisensa.\n\nMutta voi! tuota ylevien ajatusten innostusta, noita ihastuksen lyhyitä\nhetkiä velkoo luonto kaksin-, kolminkerroin -- ja kuullessaan hänen\ninnostuttavaa saarnaansa rouva X. raukka kyllä tietää surullisten\npäiväin olevan tulossa. Parin viikon ajan on hänen mielensä purjehtinut\nvaltavan innostuksen myötätuulessa, riehkinyt sinä aikana ainakin pari\nkolme kertaa niin paljon kuin tavallisesti ja kiihottimeksi juonut\nväkevää kahvia. Hän on saarnannut, varoittanut ja neuvonut jok'ikinen\nilta, hän on keskustellut uskonnollisista asioista ja tuntenut siitä\nkaikesta vain voimistuvansa, koska hän päivä päivältä on kiihtymistänsä\nkiihtynyt ja innostumistansa innostunut.\n\nJa sinä aikana on pastori X. kuihtuneine, kiihkon rusottamine poskineen\nja omituisesti kiiltävine silmineen ihailevista kuulijoista tuntunut\nhenkiseltä olennolta, joka tuossa paikassa on pyrähtämäisillään\nyläilmoihin. Mutta toisellaiselta, kerrassaan toisellaiselta on hän\nnäyttänyt rouva X. raukasta, jonka puoliso hän on. Hänen naisellinen ja\näidillinen vaistonsa on hänelle ilmaissut, että hänen miehensä on\ntäysin kourin ammentanut elämänsä pääomaa, että sitä pakostakin seuraa\ntoivottoman alakuloisuuden julmat hetket ja koittaa synkät päivät. Hän,\njoka puhui niin kauniisti vanhurskautetun sielun rauhasta, ei\nkuitenkaan jaksa sietää oman pienokaisensa itkua eikä vanhempain lasten\njyryämistä. Hän, joka puhui niin liikuttavasti Jumalaan luottamisesta,\nhermostuu teurastajan laskusta ja luulottelee olevansa häviön\npartaalla, kun tulot eivät riitä menoihin. Ja hän, joka puhui niin\nihaillen Jeesuksen vaikenemisesta häntä soimatessa, hän liiankin usein\nhuuliltaan päästää ajattelemattomia sanoja.. Sanalla sanoen: pastori X.\nparka on viikkokausiksi vaipunut hirvittävään siveelliseen velttouteen\neikä lainkaan kykene saarnaamaan Kristuksesta ainoalla tehokkaalla\ntavalla -- omalla jokapäiväisellä esimerkillään.\n\nOlkoonpa niinkin; vaan eikö meidän sitten pidä työskennellä Herran\npalveluksessa?\n\nTietysti pitää. Mutta tärkein työmme siinä suhteessa, se, jota meidän\netupäässä on ahkeroitava, on jokapäiväisessä elämässämme osottautua\noikeiksi kristityiksi. Parempi on vuosikausia tehdä työtä tasaisesti ja\nahkerasti ja joka päivä vain sen verran, että yön lepo käytetyt\nvoimamme korvaa, parempi välttää pettäviä kiihottimia, jotka ylenmäärin\nvoimia kuluttavat, ja jokapäiväisessä elämässä _toteuttaa_ uskonnon\ntotuuksia -- parempi menetellä siten kuin heittelehtiä innostuksesta\nalakuloisuuteen ja tunteiden kuohusta voimattomuuteen.\n\nTämä koskee sekä kuulijoita että saarnamiehiä. Hartaudenharjoitukset\novat arvosteltavat samoin kuin huvituksetkin -- niiden vaikutuksesta\nelämään. Jos ylenmääräiset rukoukset, kiitosvirret ja saarnat\nväsyttävät, hermostuttavat ja ärsyttävät meitä, niin on se ihan yhtä\npaha kuin liialliset turhamaiset huvituksetkin.\n\nHyvä olisi, jos naapurukset kerran tai kahdesti päivässä kokoutuisivat\nvaatimattomiin, hiljaisiin perhehartaushetkiin, jotka yhdistäisivät\nkaikkien sydämmet ja kaikessa hiljaisuudessa säilyttäisivät öljyn\nvähentymättömänä uskon ja rakkauden lampussa. Kaikki, joka yhdistää\nkristinuskon elämään, joka tekee sen elämän oleelliseksi osaksi,\nennustaa paremman päivän koittoa. Eikä mikään niin virkistä\nruumiillistakaan terveyttä kuin jokapäiväinen hartaushetki. Se\nrauhoittaa ja tyynnyttää, se on huolten ja surujen tehokkain\nvastamyrkky. Me rohkenemme toivoa kaikkien kristittyjen sen heti\noivaltavan ja silloin kokoutuvat naapurukset joka päivä yhdessä\nrukoilemaan ei ainoastaan itsensä, vaan toistensakin puolesta.\n\nSiitä, mitä olemme sanoneet, vielä sananen.\n\nSäästä jotakin varastostasi onnellistuttaaksesi sillä _kotisi_ ja\nvartioi sitä varastoasi yhtä uskollisesti kuin Israelin papit temppelin\nnäkyleipiä! Vaikka sinun yhteiskunnallinen asemasi olisi miten ylhäinen\nhyvänsä ja toiminta-alasi kuinkakin hyvä ja laaja, niin sinä sittenkin\npaljon menetät laiminlyödessäsi velvollisuutesi kotiasi kohtaan. Sinun\ntäytyy säästää voimiasi kodin hyväksi niin paljon, että sinä et\nainoastaan ole kärsivällinen ja suvaitsevainen, auttava ja anteeksi\nantava, vaan päivänsäteenä ilahutat ja valaiset kotisi joka kolkan.\n\nTässä kylliksi sairaloisen, ärtyisän mielen karttamiseksi.\n\nMutta paljo on kuitenkin ihmisiä, jotka omatta syyttään ovat siihen\njoutuneet seuraavista syistä:\n\nEnsiksikin on tupakan, väkijuomain ja muiden kiihotuskeinojen\nkäyttäminen monen monessa sukupolvessa vaikuttanut turmiollisesti\nsivistyneiden kansojen aivoihin ja hermostoon, niin etteivät ne enää\nole entisenlaiset.\n\nSen lisäksi on olemassa eräs taudinlaji, synkkämielisyys, jonka monet\nihmiset, usein nerokkaimmat ja kyvykkäimmät, ovat jo syntymästään\nperineet. Tasapainossa ei kestä niiden onnettomain hermosto, vaan\nkiihottaa se heitä alituiseen toiminnasta toiseen, jota seuraa syvä\nalakuloisuus -- onneton perintö poloiselle, vaikka sitä usein seuraakin\nmitä suurimmat lahjat. Kohtaapa sellainen kova osa joskus vähemmänkin\nkyvykkäitä henkilöitä, jotka saavat tuskansa ja vaivansa kestää\ntuntematta erityisten lahjain korvausta. Monasti saavat ne ihmiset\nkärsiä alakuloisuutta ja toivottomuutta, hermostunutta ärtyisyyttä ja\ntuskaa, jotka synkistyttävät koko maailman ja väärässä valossa\nesittävät heidän ystävänsä, heidät itsensä, heidän olosuhteensa --\nsanalla sanoen kaikki, joiden kanssa he vain joutuvat tekemisiin.\n\nViisainta, mitä sellainen ihminen voi tehdä, on _ymmärtää itsensä_ ja\ntaipumuksensa, käsittää synkkämielisyys ja alakuloisuus taudiksi\nsamallaiseksi kuin kuume ja hammastauti, älytä sen taudin varmimmaksi\ntunnusmerkiksi mielen synkät ja väärät kuvittelut, jotka aiheuttavat\nsairaan pitämään itseään surkuteltavana ja vastenmielisenä olentona,\nparaimpia ystäviään kylminä ja epäystävällisinä ja kaikki tapahtumat\npelkkinä onnettomuuksina.\n\nSellaisen luonteen tuskat ja kärsimykset ovat jo miltei voitetut niin\npian kuin hän todellakin on huomannut olevansa sairas ja sitä\nsairautena pitää ja on päättänyt olla synkkinä hetkinään puhumatta ja\ntoimimatta niinkuin hänen kuvittelunsa ja luulottelunsa todellakin\nolisivat todenperäiset. Se, joka ei ole sitä oivaltanut eikä päätöstä\ntehnyt, syytää lakkaamatta ystävilleen ja perheelleen katkeruutta,\nloukkaa heitä myötäänsä väärillä syytöksillään ja myrkyttää kotinsa ja\nelämänsä kuvitteluillaan, jotka, vaikka tosin hänen mielestään\noikeutettuja, kuitenkin oikeastaan ovat yhtä vääriä ja petollisia kuin\nkuumeisen houreet. Ymmärtäväinen ihminen, joka sairastaa\nsynkkämielisyyttä ja on käsittänyt taudin laadun ja viitteet, pitää\npäättävästi suunsa kiinni, ettei sieltä vain luiskahtaisi synkkiä\ntuumia kuuluville.\n\nErittäin lahjakas ja hieno nainen, jota silloin tällöin\nsynkkämielisyyden puuskat vaivasivat, sanoi minulle kerran:\n\n-- Hyvä herra, on aikoja, jolloin paha henki minua kiusaa, ja silloin\nminä vaikenen.\n\nJa niin hän äänetönnä kantoi taakkansa, vieläpä niin iloisen ja\nystävällisen näköisenä kuin suinkin. Rasittamatta ystäviänsä\nalituisilla valituksillaan, tuntien itsensä ja jaksaen itsensä voittaa,\nkulki hän kuin päivänsäde kaikkialla tuttaviensa joukossa. Sellainen\nitsensä voittaminen olisi pyhimyksellekin kunniaksi.\n\nMennyttä kalua on sitä vastoin se, joka synkkyytensä raskasta\nkantamusta koettaa kiihotuskeinoilla lieventää, _olkootpa ne lajia mitä\nhyvänsä_. Tämän surullisen taudin uhreja ovat juoppojen ja\nopiuminnauttijain suuret joukot. Tunnettu englantilainen kirjailija\ntohtori Samuel Johnson, itsekkin synkkämielinen, on synkkämielisten\nhuomattavimmaksi tunnusmerkiksi sanonut, että he voivat olla\n_ehdottomia_, vaan eivät _kohtuullisia_. Kiihotuskeinoihin turvautujat\nhuomaavat miltei poikkeuksetta tämän todeksi. He eivät voi, eivät tahdo\nolla kohtuullisia. Käyttäköötpä he mitä kiihotinta hyvänsä, huomaavat\nhe heti sen herättävän heissä vastustamattoman halun, sammumattoman\njanon saada yhä enemmän.\n\nLapsiansa kasvattaessaan pitäisi vanhempain varsin tarkasti oppia\nymmärtämään ja ottaa varteen tällaisen luonteen oireet. Aikaiseen sen\nnäet jo huomaa. Synkkämielisyyteen taipuvaa lasta on herkeämättä\nhoidettava mitä huolellisimmin sekä ruumiillisesti että henkisesti.\nMitä tarkimmin on vältettävä kaikkea kiihottavaa ja kaikkea\nliiallisuutta sekä opinnoissa, huveissa että ruuassa. Älykäs kasvatus\nvoi hyvin paljon vaimentaa onnettoman perinnön surullisia ilmauksia.\n\nVielä on sellaisiakin ihmisiä, jotka onnettomissa olosuhteissaan eivät\nvoi välttää liiallista rasittumista, vaan täytyy heidän lakkaamatta\nuurtaa elinvoimiaan ja ovatkin siitä syystä aina uuvuksissa ja\nkuluneet. Ne raukat nääntyvät kantaessaan taakkaansa, joka on heille\nliian raskas, eikä laupeuden enkeli voi heidän kärsimättömyyttään ja\ntuittupäisyyttään nuhdellen katsella, vaan ainoastaan säälien ja\nsurren. Sellaisia ovat äitiraukat, lukuisa lapsiparvi ympärillä, joista\nnuorin ja pienin tuskin milloinkaan hänelle yön rauhaa suo, raskasta\ntyötä tekevät miehet, jotka ainoastaan viimeiset voimansa pannen ja\nyötä päivää työtä tehden hädin tuskin voivat nälän ja puutteen\npirttinsä ovelta karkoittaa. Sellaisia ovat sanalla sanoen kaikki ne,\njoiden hartioita painaa niin raskaan työn kuorma, etteivät voimat riitä\nsitä kantamaan.\n\nNäiden kovaosaisten rasittamisesta syntyneelle ärtyisyydelle tiedämme\nvain kaksi parannuskeinoa: _vaieta ihmisten saapuvilla ollessa ja puhua\nJumalalle_. Kun sydän on kukkurillaan, täytyy sen tyhjentyä tai muuten\nse murtuu; mutta avautukoon se silloin hänelle, ainoalle, joka on läsnä\naina ja alati valmis auttamaan niitä, jotka häneen turvautuvat. Se on\nainoa, pettämätön ja varma keino vastustaa tyytymättömyyttä ja\nnurisemista. Siten ja ainoastaan siten rauha voittaa levottomuuden ja\nhuolen, ja rasittuneen luonnon tuskasta väräjävät kielet virittäytyvät\ntaivaalliseksi sopusoinnuksi.\n\n\n\n\nIII.\n\nTukehuttaminen.\n\n\nVielä yksi onnettoman perhe-elämän syy -- semmoinen, joka on\nennenmainittuja vieläkin vaarallisempi.\n\nSynnintunnustuksessamme kirkossa me kurjat kuolevaiset tunnustamme\njättäneemme tekemättä, mitä meidän olisi pitänyt, ja tehneemme, mikä\nolisi ollut jätettävä. Tähän tunnustukseen sisältyy ihmisen koko\npuutteellisuus.\n\nSiihen, jota nyt aion käsitellä, sisältyy se, mitä olemme tekemättä\njättäneet ja sanomatta salanneet.\n\nJuontuu tässä mieleeni, mitenkä kouluaikanani mietiskelin erästä kohtaa\nvanhassa kemian oppikirjassa. Siinä puhuttiin lämmöstä, jota on\nkaikissa esineissä, vaikka se toisissa on piilossa, niin ettei sitä\ntunne eikä sitä näytä lämpömittarikaan. Kun se siitä erityisellä\ntavalla irtautetaan, nousee lämpömittari ja se käteenkin tuntuu.\nMuistan vieläkin, miten jo silloin ihmetellen ajattelin sitä ääretöntä\nmäärää sokeita, kuuroja ja mykkiä siunauksia, joita luonto sillä\ntavalla piilottaa. Kummalliselta minusta tuntui, että köyhäin perheiden\ntäytyi joka talvi vilusta väristä, jopa sairastuakkin pakkasen\nkynsissä, ja luonto sillä välin säästi lämpöä säiliöihinsä -- lämpöä,\njoka ympäröi heitä kaikkialla, jota oli kaikessa, mitä ikinä he\nliikuttivat ja käyttivät!\n\nIhmisen sieluelämässä on sillä varma vastineensa. Ihmissydämmessä on\nsuuri, voimakas, lämmittävä voima, jota sanotaan _rakkaudeksi_, voima,\njoka äänetönnä ja näkymätönnä siellä piilee todellista elämää elämättä\nja kykenemättä lämmittämään, ennenkuin se sanoihin ja toimintaan sieltä\nirtautetaan.\n\nOletko milloinkaan koleana, kosteana päivänä, ihan lumimyrskyn edellä\nistunut työssäsi huoneessasi, jonka lämmön lämpömittari kohtalaiseksi\nosottaa? Ei sinua juuri palele, mutta värisyttää. Sormesi eivät\nkylmyydestä jäykisty, vaan sittenkin sinä lämpöä kaipaat. Katsot tyhjää\nuunia, lähestyt sitä vaistomaisesti ja mielelläsi siihen tulen\nsytyttäisit. Tahtoisit vaipan tai peiton kääriytyäksesi siihen.\nTarkastat lämpömittaria ja huomaat harmiksesi, ettei ole lainkaan syytä\nvalittaa, sillä se osottaa juuri sitä lämpöä, jonka kaikki hyvät kirjat\nja hyvät lääkärit terveydelle paraimmaksi huoneen lämmöksi selittävät.\nJa kuitenkin vilu selkääsi karmii ja tuli uunissa olisi sinusta yhtä\nsuloista kuin enkelin hymyily.\n\nSellainen kylmyys, sellainen ikävä tunne on monen alituisena osana\ntäällä maailmassa, vaikka heidän kaikesta päättäen luulisi tuntevan\nlämpöä ja olevan tyytyväiset. Elämä on heidän mielestänsä kylmää,\nkuivaa ja auhtoa; kaihoten he kaipaavat leimuavaa tulta, vaan eivät\nsitä milloinkaan näe.\n\nSelitän nyt tarkemmin tarkoitukseni, kertoen kokemuksistani.\n\nOlin yhdenkolmatta vanha, kun olin sulhaspoikana nuorimman ja\nrakkaimman sisareni Emilian häissä. Muistan vieläkin, miten hän seisoi\nalttarin vieressä -- kalpeana, lempeänä, herttaisena, hymyillen\nkyynelsilmin kiharoiden ja keveiden harsohattaroiden välitse komeassa,\nunohtumattoman ihanassa morsiuspuvussaan.\n\nKaikkien mielestä oli hänen avioliittonsa mitä onnellisimpia, sillä\nsulhanen oli niin kaunis ja miehevä, ja hänen periaatteensa niin\npuhtaat kuin kulta ja vakavat ja varmat kuin timantti. Emmi oli aina\nollut semmoinen pieni vallaton ja hemmoteltu pyryharakka, niin arka ja\ntunteellinen ja sentähden meistä hänen oivallinen, tarmokas, tyyni,\npulska miehensä oli kuin varta vasten hänelle luotu.\n\n-- Sehän on ihan Jumalan sallima, huokailivat vanhat naiset, totuttuun\ntapaansa hieman nyyhkien ja pyyhiskellen silmiänsä vihittäessä.\n\nMuistan niin hyvästi sen päivän puuhat ja touhut, valkeat sormikkaat,\nsuudelmat, morsiustytöt, häämakeiset, äidin kyynelet -- Jumala häntä\nsiunatkoon! -- ja pahanilkisen Kristoferin pilapuheet, joka ei\nkuolemakseenkaan älynnyt mitään surullista koko tapauksessa,\npäinvastoin toivoili itseäänkin samaan asemaan.\n\nJa pikku Emmi lähti häämatkalleen, josta melkein joka päivä meille\nkirjoitti. Kirjeet olivat niin hänen tapaisiansa -- reippaita,\nleikillisiä lippusia, läpi läpeensä viatonta pilaa ja päättyivät kaikki\n_hänen_ ylistykseensä, miten erinomainen hän oli, miten hyvä, miten\nhellä hänelle ja huolekas ja miten onnellinen hän itse oli ja samaan\nsuuntaan ihan loppumattomiin.\n\nSitten seurasi kirjeitä hänen uudesta kodistaan. Heidän talonsa ei\nollut vielä valmis ja sitä rakennettaessa he asuivat Juhon, hänen\nmiehensä, äidin luona, joka oli \"niin kelpo nainen\", ja hänen\nsisartensa luona, jotka myöskin olivat \"niin herttaisia naisia\".\n\nMutta miten olikaan, muuttuivat vähitellen Emmin kirjeet. Ne lyhenivät,\nsanat tuntuivat etsityiltä, lapsellinen vilkkaus ja vallaton\nleikillisyys vaihtui tuskallisesti sommiteltuihin hänen asemansa ja\nympäristönsä ylistelyihin, joilla hän nähtävästi koki vakuuttautua\nolevansa erittäin onnellinen.\n\nJuho ei tietysti enää ollut niin paljoa hänen seurassaan, hänellä oli\ntoimensa hoidettavana, jotka veivät koko päivän, ja iltaisin hän oli\nhyvin väsyksissä. Mutta kuitenkin oli hän aina niin hyvä, huolekas ja\nmiten kiitollinen hänen, Emmin pitäisi olla! Ja hänen äitinsä oli\ntodellakin oikein hyvä ja teki hänen hyväkseen kaikki, mitä suinkin voi\nvaatia -- mutta tietystikkään hän ei ollut oman äidin veroinen. Maria\nja Hanna olivat hyvin ystävälliset -- \"omalla tavallaan\", kirjoitti\nEmmi, mutta oli sitten pyyhkäissyt pois ne sanat ja kirjoittanut\nsijaan: \"todellakin, hyvin ystävälliset\". He olivat paraat ihmiset\nmaailmassa -- paljoa paremmat häntä ja hän toivoi paljon heistä\noppivansa.\n\n-- Pikku Emmi-rukka! virkoin itsekseni. Pelkäänpä todellakin noiden\nkerrassaan oivallisten ihmisten vähitellen palelluttavan hänet ja\nnäännyttävän nälkään.\n\nJa kun minä muutenkin kesän aikana olin aikonut käväistä vuoristossa,\npäätin noudattaa Juhon hartaita pyyntöjä ja pistäytyä heille pariksi\npäiväksi omin silmin nähdäkseni, miten asian laita oikeastaan oli.\n\nJuhon me hänen koulutoverinsa olimme oppineet tuntemaan hiljaiseksi\nnuorukaiseksi ja peräti hyväksi. Minä olin hänen ystävyytensä voittanut\nniin sanoakseni säännöllisesti valloittamalla varustuksen toisensa\nperästä ja päästyäni linnoitukseen huomasin todellakin sen aarteet\nvoittamisen arvoisiksi.\n\nHelposti löysin tuomari Evansin talon. Se oli kylän ainoa herrastalo --\nsattuva kuva Uuden Englannin taloista -- neliskulmainen, tilava,\nvanhanaikuinen rakennus vuorenrinteellä suurten, tuuheiden jalavain\nympäröimänä, joiden lehtevät oksat tuulessa huojuen taloa varjostivat.\nJa lehtimajassa komea, valkeaksi maalattu talo, moitteettomasti\nhoidetun nurmikon ympäröimänä, jota kaunis, valkea aita suojeli, kaikki\nkaihtimet alhaalla, joka kohta täsmällisesti paikoillaan, oikea talojen\nfariseus. Kaikesta komeudesta ja erinomaisesta säntillisyydestä\npäättäen kuin juuri valmistettu näytteille pantavaksi. Mutta\nasumattomalta se näytti. Joka ovi ja joka ikkuna oli lujasti kiini, ei\nainoatakaan elonmerkkiä, paitsi keittiön piipusta kohoavia\nvaaleansinerviä savuhattaroita.\n\nTarkastakaamme talon asukkaita!\n\nOletko milloinkaan talvisaikaan käynyt kylässä Uuden Englannin\nmaalaisherrastaloissa? Jos olet, niin tiedät, ettei siellä\nvierashuoneissa tavallisesti asuta ja ani harvoin niitä\nlämmitetäänkään; auringonvalokaan ei niihin hevillä pääse, sillä\nkaihtimia tuskin vuosikausiin ikkunoista kohautetaan. Kun vieras on\nsaapunut, viedään hänet semmoiseen kylmään, ikävään huoneeseen, joka\nlämmittää hurautetaan hiukkasta ennen maatapanoa ja jossa siis aina\nhenki höyryää. Muistat varmaankin, miten vaikea sinun oli lämmitä\nmuuten kaikin puolin oivallisella vuoteella, jonka häikäisevän valkeat\nhurstit ja pieluksenpäälliset olivat liukkaat kuin jää ja jääkylmätkin.\nVihon viimeinkin lämpisit, mutta vuodettasi lämmittäessäsi menetit\nmelkein kaiken ruumiinlämpösi.\n\nSamoin on laita monen perheenkin, jonka luokse tulet. Ne ovat parhaita,\nmitä olla voi, niinkuin äskeisen vierashuoneen hurstit, mutta niin\nkylmiä, että saat panna kaiken voimasi liikkeelle sulattaaksesi ne\npuhelutuulelle. Ensi hetkinä heidän luonaan ollessasi melkein jo luulet\nheidän kuulleen itsestäsi jotain pahaa tai käsittäneesi väärin\nkutsumuksen tai tulleesi sopimattomana päivänä. Vieläkös mitä.\nVähitellen kuitenkin huomaat, että sinut todellakin _oli_ kutsuttu ja\nsinua odotettiinkin ja että he koettavat parastaan kohdellaksensa sinua\nniinkuin konsanaankin vierasta heidän mielestään on kohdeltava.\n\nJos olet lämminsydämminen, luonteeltasi iloinen ja menettelet\nvarovasti, niin vähitellenpä sulatat ympärillesi pienosen pälven\nkeskelle; karuluontoista kotia ja hyvästellessäsi tunnet jo viihtyväsi\nalussa niin jäykkäin ja kylmäin ystäväisi joukossa ja päätät sinne\ntoistekkin pistäytyä. Hyviä ja kelpo ihmisiä ne lopultakin ovat;\nnäyttävät pitävän sinusta ja sinäkin jo heihin perehdyit.\n\nKolmen kuukauden perästä tulet taas heitä tervehtimään. Mutta voi\nsurkeutta! Taas on kaikki alotettava alusta. Sulattamasi pikku pälvi on\njälettömiin hävinnyt. Ja ennenkuin se on uudelleen sulanut ja\nisäntäväkesi jäykkyys lientynyt, on jo lähdönaikasi käsissä.\n\nVietettyäni ensimäisen illan tuomari Evansin suuressa, tilavassa\nvierashuoneessa hänen vaimonsa ja tytärtensä seurassa olin paikalla\nselvillä, miksi Emmin kirjeet olivat muuttuneet. Olen varma, että\nasukasten niin sanoakseni henkinen ilma täyttää huoneet ja on huoneita\nniin jäykkiä, niin säännöllisiä, ettei vikkelinkään kissanpoikanen tai\nitsepäisinkään rakkikoira siellä omin lupinsa uskaltaisi liikahtaa. Jo\nensi silmäyksellä huomaat, että ainoastaan mitä säännöllisin käytös,\njäykkä ryhti ja tarkasti määritelty keskustelu on siellä sallittua.\n\nKoko Evansin perhe oli todellakin erinomaisen säännöllinen ja\nmallikelpoinen sekä käytöksessään että puheissaan ja ihan erityisesti\nhe harrastivat kaikellaisia parannuksia ja hyödyllisiä toimia. Kylässä\nei ryhdytty mihinkään hyviin yrityksiin eikä perustettu mitään\narmeliaisuuslaitoksia, joita ei Evansin perhe olisi ollut johtamassa.\nTuomari Evans oli kylän tuki ja turva ja hänen vaimoansa ylistettiin\nominaisuuksista ja avuista, joista Salomokin naista kehuu.\n\nMutta kun minä sinä iltana näin heidän jokaisen suorana ja jäykkänä\nistuvan paikoillaan suuren, komean uunin ympärillä, -- jonka vaskiset\nhiilipihdit välkkyivät ja jonka laidalla kummassakin päässä komeili\nhopeinen kynttelijalka ja kynttelisaksilautanen täsmällisesti niiden\nkeskellä -- ja kuuntelin rouva Evansin tyyntä, tarkoin punnittua\npuhetta kaikkine kuluneine korulauseineen ja huomasin tyttärien\nmallikelpoisimmalla tavalla ja sopivimmalla ajalla yhtyvän\nkeskusteluun, osottautuen siten todellakin valistuneiksi, taitaviksi,\nsivistyneiksi ja älykkäiksi naisiksi -- niin jopa alkoi ajatteluttaa,\nmiksi niin kummallisen painostava jäykkyys hyyti koko olentoni.\n\nSellaisen keskustelun kuluessa unohtuu helposti omia ajatuksiansa\nseuraamaan. Koneellisesti siihen osallistuen tarkastelin tuomari\nEvansia, joka siinä istui niin tyynenä, juhlallisena ja kylmänä, ja\naloin itsekseni ihmetellä, oliko hän kuuna kullan valkeana ollutkaan\nlapsi tai nuorukainen ja oliko rouva Evans ollut nuori tyttönen ja\noliko tuomari häntä rakastanut ja minkähänlainen hän silloin oli.\n\nAjattelin vielä Emmin hiussuortuvaa, jonka olin nähnyt Juhon\nkirjoituspöydän laatikossa heidän kihloissa ollessaan. Ja samalla\nmuistui mieleeni, miten joskus olin tavannut vakavan ja hiljaisen\nystäväni morsiamensa kanssa kävelemässä kuutamossa ja nähnyt heidän\nrakkauden tunnustuksiansa ja totta tosiaan minä ihmettelin, tokko nuo\nedessäni istuvat säntilliset ja mallikelpoiset ihmiset milloinkaan ovat\nsellaisiin hairahtuneet. Yhtä hyvinhän olisin voinut kuvitella komeain\nhiilipihtien astelevan suutelemaan uuninvarjoa kuin ajatella noiden\njäykkien, arvokasten henkilöiden sellaisiin hellyyksiin alentuvan.\nMutta mitenkä he tutustuivat? Mitenkä ihmeellä he joutuivat naimisiin?\n\nTarkastin Juhoakin ja minusta hän vähitellen hyytyi ja kutistui ihan\nisänsä tapaiseksi. Mikäli nuori viisikolmatta-vuotias mies voi olla\nkahdenseitsemättä-vuotisen vanhuksen näköinen, sikäli oli Juhokin\nisäänsä -- yhtä jäykkä ryhti, yhtä hiljainen ja arvokas. Sitten\ntarkastelin Emmiä. Hänkin oli muuttunut -- tuo vallaton, pikku\nilolintunen, joka kaikkine somine ominaisuuksineen oli meille niin\nrakas, tuo palanen elämän runollisuutta, täynnä pieniä poikkeuksia,\njoihin ei ole sääntöä, vaan jotka kuuluvat runollisuuden vapauksiin.\nIstuessaan natojensa välissä näytti hän minusta omituisen levottomalta\nja vaistomaisen tuskallisesti hän tarkasteli itseään, ikäänkuin olisi\nkoettanut muovautua aivan uuteen kaavaan. Hän säpsähti muutamista\nleikillisistä sanoistani, jotka olin rohennut lausua, ja arasti hän\npälyi nurkkaan, jossa anoppi istui. Hän naurahti väkinäisesti\ntehdäkseen minulle mieliksi ja katsahti milloin talonväkeen, ikäänkuin\nanteeksi pyytäen minun puolestani, milloin minuun, säälien heitä.\n\nMinä puolestani tunsin vastustus- ja ärsytyshaluni heräävän, niinkuin\njoskus käy ihmisille semmoisissa tilaisuuksissa. Minun teki oikein\nmieleni siepata Emmi syliini ja telmää hänen kanssaan niinkuin ennen\nkotona, tyrkätä Juhoa jäykkään selkään ja pyytää toista neideistä\nsoittamaan valssia -- panna kaikki huoneessa hujan hajan ja ihan tuon\nnurkassa jurottavan personoidun säntillisyyden nenän edessä. Mutta\n\"henget\" olivat minua voimakkaammat ja tekemättä se jäi.\n\nJuohtui mieleeni, miten viattoman ja vallattoman vapaasti Emmi\nkihloissa ollessaan kohteli Juhoa -- milloin hellästi, milloin\nveitikkamaisesti, vuoroin hyväillen, vuoroin vaatien. _Nyt_ hän sanoi\naina \"Evans\" ja koki kaikin tavoin esiytyä emännän arvon mukaisesti.\nOlivatkohan he häntä siihen koulunneet? Tuskin vain. Yhden ainoan illan\nkokemuksistani jo varmistuin, että jos minun vain viikkokaan pitäisi\nsiinä perheessä asua, niin kyllä minustakin varisisi kaikki, mikä\npoikkeaa tunnustetusta sopivaisuuden kaavasta, niinkuin puiden lehdet\nensimäisessä kovassa pakkasessa.\n\nMinuakin tuntui jo kangistavan ja vastustukseni vaimeni vähitellen.\nKoettelin kertoa erästä juttua, mutta minun täytyi sitä melkoisesti\nlyhennellä, koska jo ilmassa tunsin, että se muutamin paikoin oli liian\njokapäiväinen ja paikottain liian jyrkkäsanainenkin. Samoin kuin\npaleltumaisillaan oleva ihminen epätoivoissaan koettaa hengissä\npysytellä tuntiessaan, etteivät aivot enää jaksa toimia, niin alkoivat\nminunkin ajatukseni mennä sekaisin ja minua ihmeesti halutti sanoa\njotain hirveän pahaa ja sopimatonta, niin että he kaikki olisivat ylös\nkuhahtaneet. Vaikken tavallisesti käytäkkään raakoja sanoja, olisin\nminä silloin mielelläni sanonut jotain oikein törkeää herättääkseni nuo\nkangistuneet. Peläten todellakin tekeväni jotain mieletöntä, pyysin jo\naikaiseen päästä huoneeseeni. Emmi hypähti ylös tyytyväisenä ja\ntarjoutui saattamaan minua.\n\nTultuamme tuohon muhkeaan, kylmään vierashuoneeseen oli hän kuin\nlumouksesta irtautunut. Hän pani kynttelin pöydälle, juoksi luokseni,\nteivi minua, painoi kiharaisen päänsä rintaani vasten, nimitti minua\nrakkaaksi poikakullaksi, nauroi ja itki yhtaikaa. Hän veti minua\nviiksistä, nipisti korvaani, tutki taskuni, pyöritti minua huimaavaa\nvauhtia ympäri huonetta ja kyseli kyselemistään vastausta odottamatta.\nEntinen pikku ilolintunen oli yhtäkkiä luokseni pyrähtänyt ja iloista\niloisempana siinä istuuduin ja vedin hänet syliini.\n\n-- Aivan kuin olisin taas kotona, kun näen sinut, Kris! Rakas armas\nkotini! Entäpä armaat vanhukset! Ei koko maailmassa ole meidän kotimme\nvertaista! Jokaisella siellä oli oma vapautensa, teki, mitä teki.\nOlihan, Kris? Ja me rakastimme toisiamme, rakastimmehan?\n\n-- Emmi, sanoin kiivaanlaisesti ja suoraan, sinä et ole onnellinen\ntäällä!\n\n-- Enkö onnellinen? hän toisti vähän hämmästyen. Minkätähden sanot\nniin? Voi, sinä erehdyt. Minulla on kaikki, mikä onnelliseksi tekee.\nOlisinhan hyvin ymmärtämätön ja pahankurinen, jollen olisi onnellinen.\nMinä olen hyvin, hyvin onnellinen, sen vakuutan. Tietystihän eivät\nkaikki ole rakkaiden kotolaisten laiset. _Sitähän_ en voinut\najatellakkaan, sehän on selvää. Ihmiset ovat niin erilaisia. Mutta kun\ntietää heidän kuitenkin olevan hyviä ja hyväntahtoisia, niin täytyyhän\nolla kiitollinen ja onnellinen. Parempi kaiketi on minulle oppia\nhillitsemään tunteitani kuin päästää hetken mielipiteet valloilleen.\nKaikki täällä ovat niin hyviä, he jaksavat aina hillitä itsensä -- he\ntekevät aina oikein. Ihan he ovat ihmeteltäviä!\n\n-- Ja hauskojakin? virkoin minä.\n\n-- Voi, Kris, sitä me emme saa liian paljoa ajatella. Tosinhan he eivät\nole niin iloisia ja hauskoja kuin rakkaat kotolaisemme, mutta he eivät\nmilloinkaan vihastu, eivät milloinkaan toru, he ovat aina hyviä. Eihän\nmeidän toki niin paljoa pidä ajatella onneamme. Enemmänhän meidän\npitäisi ajatella sitä, että menettelisimme aina oikein ja täyttäisimme\nvelvollisuutemme. Eikös niin?\n\n-- Se on kyllä totta, Emmi, mutta sittenkin on Juho jäykkä kuin\nrautakanki ja heidän vierashuoneensa kuin hauta. Sinä et saa antaa\nheidän kiveyttää häntä.\n\nEmmin katse hieman synkistyi.\n\n-- Juho on toisellainen täällä kuin hän oli meidän kotona, hän jatkoi.\nHänet on kasvatettu toisella tavalla kuin meidät, voi, niin peräti\ntoisella tavalla; ja kun hän palasi tänne vanhempainsa ja sisartensa\nluo, niin menee taas entistä latuaan. Hän rakastaa minua yhtä paljon\nkuin ennenkin, mutta hän ei sitä entisellä tavalla osota. Hänellä on\n_hyvin paljo_ työtä. Hän työskentelee uutterasti päivät päästään ja\nkenenkä hyväksi, jollei minun? Anoppi sanoo, että vaimo on\nymmärtämätön, jos hän vaatii miestänsä osottamaan rakkauttaan muulla\ntavalla kuin alituisessa työssä hänen hyväkseen. Ei anoppi milloinkaan\npidä minulle pitkiä luentoja, mutta minä kyllä tiedän hänen pitävän\nminua ajattelemattomana, hemmoteltuna tyttösenä, ja eräänä päivänä hän\nkertoi minulle, miten hän on Juhoa kasvattanut. Hän ei milloinkaan\nhäntä hemmotellut; kuuden kuukauden vanhana hän jo sai totutella\nnukkumaan yksinään. Ei hän milloinkaan antanut hänelle ruokaa muuten\nkuin määrätunnilleen, vaikka hän kuinkakin olisi huutanut. Milloinkaan\nhän ei antanut hänen puhua lätystämällä eikä sallinut kenenkään\npuhutella häntä lapsenkielellä, vaan vaati jo alusta alkaen, että hän\nlausui kaikki sanat selvästi. Hän ei milloinkaan kehoittanut häntä\nsuuteluilla ja hyväilyillä tunteitaan ilmaisemaan, vaan teroitti hänen\nmieleensä, että selvin rakkauden osote oli ehdoton kuuliaisuus ja\ntotteleminen. Juho itse kertoi, kuinka hän kerran lapsena juoksi hänen\nluoksensa ja teivi häntä eikä ensin huoneeseen tultuaan pyyhkinyt\njalkojaan. Hän työnsi hänet silloin luotaan, virkkaen: hyvä lapsi, tämä\nei ole oikea tapa osottaa rakkauttasi. Minusta olisi paljoa\nmieluisempaa, että jalkasi pyyhittyäsi tulisit hiljaa huoneeseen kuin\njuokset minua suutelemaan ja unohdat neuvoni.\n\n-- Tuo vanha hylky! virkoin halveksivasti -- mutta minähän olin vain\nkolmenkolmatta vanha.\n\n-- No, Kris, jos sinä käytät sellaisia sanoja, niin en virka enää\nmitään, sanoi Emmi närkästyneenä, mutta selvästi huomasin hänen\nveitikkamaisen katseensa. Kaikessa tapauksessa hän meni liian pitkälle,\nniin hyvä kuin hän onkin. Kerroin tämän sinulle vain Juhoa\npuolustaakseni ja osotteeksi hänen kasvatuksestaan.\n\n-- Poika-parka! säälin häntä. Jopa käsitän, minkä vuoksi hän on niin\nkankea kuin kahleissa. Lämpimämpi sydän kuin hänen ei ole milloinkaan\nmiehen rinnassa sykkinyt, mutta se on kuin linnoitus, jonka nostosilta\non poissa ja jota syvä hauta ympäröi.\n\n-- Kaikki he ovat läpeensä lämminsydämmisiä, selitti Emilia. Etkö luule\nhänen rakastavan Juhoa? Kun hän kerran sairasti, valvoi äiti hänen\nvuoteensa vieressä seitsemäntoista yötä perättäin vaatteitaankaan\nriisumatta -- tuskinpa leivänmurua sinä aikana maistoi, kertoi Hanna.\nHän rakastaa häntä enemmän kuin itseään. Oikein on kiusallista\ntoisinaan, kun huomaa miten kaikki, mikä vähänkin Juhoa koskee, syvästi\nhäntä liikuttaa. _Periaatteesta_ hän on niin tyyni ja tylyn näköinen.\n\n-- Mutta se on pirullinen periaate! huudahdin kiivaasti.\n\n-- Kris, nyt sinä olet oikein häjy!\n\n-- Sitä minä tarkoitan, mitä sanonkin, minä vastasin, ja pysyn\nsanassani. Kukas muu kuin valheen isä on keksinyt ruveta vihaamaan\nhyvää ja pitämään lukkojen ja telkien takana luontomme taivaallisinta\nosaa, niin ettemme suurimpana osana elämästämme tiedä sitä edes\nolevankaan? Mitä hyödyttää kokonainen kaivos palavaa rakkautta, kun se\nei ketään lämmitä, vaan omistajankin sielu tukehtuu teljettyyn\nkuumuuteen? Tukahutettu rakkaus muuttuu sairaloiseksi ja vaikuttaa\ntuhannella väärällä tavalla. Minä uskallan väittää, että nämä kolme\nnaista elävät tässä perheessä kuin kolme jäätynyttä saarta, he eivät\ntunne toistensa sieluelämää enemmän kuin jos ikuiset jäämuurit heidät\ntoisistaan erottaisivat -- ja ainoastaan sentähden, että inhottava\nperiaate on vienyt äidin väärälle polulle, tekemään väkivaltaa\nluonnolle.\n\n-- Niin, myönsi Emmi, toisinaan minua Hanna oikein säälittää. Hän on\nminun ikäiseni ja luullakseni jokseenkin minun tapaisenikin, ainakin\nhänellä on siihen taipumusta. Tässä muutamana päivänä tuli hän niin\nsurkean ja raihnaisen näköisenä huoneeseen, että ehdottomasti kysäisin,\noliko hän sairas. Kyynelet kohosivat hänelle silmiin, mutta hänen\näitinsä katsahti häneen vain yhtä kylmästi ja tyynesti kuin muulloinkin\nja tavallisella tylyllä tavallaan sanoi:\n\n-- Mikä sinua vaivaa, Hanna?\n\n-- Voi, minun päätäni kivistää niin hirveästi ja koko ruumista\npakottaa, vastasi Hanna.\n\n-- Olisin niin mielelläni rientänyt hänen luoksensa -- kotonahan me\naina sairaita höyntelimme -- mutta hänen äitinsä virkkoi kuivasti:\n\n-- Sinä olet vilustunut, Hanna. Mene keittiöön laittamaan itsellesi\nseljateetä ja kuumaa jalkavettä ja rupea sitten paikalla maata.\n\nHanna poistui alakuloisena.\n\n-- Olisin taas niin sanomattoman mielelläni mennyt häntä hoitamaan,\nmutta ihmeellistä kyllä en minä tässä talossa uskalla tarjoutua ketään\nauttamaan. Hannan mentyä katsoi anoppi minuun ja huomautti\nmerkitsevästi päätänsä nyökäyttäen:\n\n-- Tämmöinen on aina _minun_ tapani. Kun lapset sairastuvat, en minä\nheitä koskaan mairittele; viisainta on, ettei ole sitä tiedä\npannakseenkaan.\n\n-- Sehän on kauheata! huudahdin minä.\n\n-- Niin on, kauheata se on, toisti Emmi, henkeä vetäen helpottuneena,\nkun viimeinkin sai sydäntänsä keventää. Kauheata on nähdä näiden\nihmisten, joiden tiedän toisiansa rakastavan, elävän yhdessä kertaakaan\nlausumatta hellää tai myötätuntoista sanaa tai pienimmälläkään tavalla\nrakkauttansa osottavan. Sairaana he vetäytyvät nurkkaansa kuin kipeä\neläin ja yksin siellä kipunsa kärsivät. Mutta sitä en salli. Minä\nsittenkin heitä sairashuoneeseen seuraan. Niin menin Hannankin luo,\nistuuduin hänen vuoteensa viereen, hyväilin häntä, pidin hänen kättänsä\nkädessäni ja panin kylmän kääreen hänen päähänsä. Tietysti\nhyväilemiseni tuntui hänestä alussa hirveän pahalta, mutta minun\nmielestäni hänen pitää totutella sietämään kristillistä hoitamista\nsairaana ollessaan. Joskus minä suutelenkin häntä, vaikka hän silloin\npyörähtelee kuin hyväilyyn tottumaton kissanpoikanen, mutta minusta\nkuitenkin näyttää kuin hän jo alkaisi tottua siihen. Mitä hyötyä siitä\non, että ihmiset pitävät toisistaan niin kauhean kylmällä, niukalla ja\näänettömällä tavalla? Jos joku heistä sairastuisi vaarallisesti tai\nhänelle joku muu onnettomuus tapahtuisi, olisivat toiset ihan pyörällä\nja tekisivät kaiken voitavansa häntä auttaaksensa, ja jos joku heistä\nkuolisi, olisivat toiset kerrassaan lohduttomat. Mutta kaiken sen he\nkätkisivät itseensä, ja hiljaa ja näkymättä se tipahtelisi heidän\nsydäntensä synkkään ja jääkylmään kaivoon. He eivät voisi sitä\ntoisilleen uskoa, he eivät voisi toisiaan lohduttaa -- he eivät sitä\n_voi_, sillä he ovat menettäneet kykynsä ilmaista sellaisia tunteita.\n\n-- He ovat, sanoin minä, intialaisten fakiirien kaltaisia, jotka ovat\npitäneet käsiänsä ylöspäin kohotettuina, kunnes ne ovat jäykistyneet ja\nkangistuneet eivätkä saa niitä enää luonnolliseen asentoon. He ovat\nkuin kuuromykkä-raukat, jotka kuuroutensa takia ovat menettäneet\npuhekykynsä puhe-elimien harjoituksen puutteessa. Heidän kasvatuksensa\nmuistuttaa keskiajan rautahaarniskaa, johon pienet pojat puettiin; se\noli kova ja taipumaton ja kun se lapsena pantiin päälle ja joka vuosi\nsuurennettiin, niin kasvoi taipuisa ruumis viimein niin sen mukaiseksi\nkuin se olisi ollut haarniskaan valettua savea. Heidän tavallaan\nkasvatettu ihminen jää parantumattomaksi raajarikoksi, josta ei\nmilloinkaan tule sitä, joksi se olisi voinut varttua.\n\n-- Voi, Kris, elä sano niin! Ajatteleppas Juhoa; muistahan, miten hyvä\nhän on!\n\n-- Minä todellakin ajattelen, miten hyvä hän on, ja minua harmittaa,\nettä niin harvat sen tietävät. Hänellä on mitä paras, hellin ja\nuskollisin sydän, joka täysin tajuaa ystävyyden arvon, ja sittenkin\nihmiset pitävät häntä kylmänä, ylpeänä ja itsekkäänä. Jollei sinun\nteeskentelemättömyytesi ja luonteva reippautesi olisi hänen sydämmensä\novia aukaissut, ei hän ikinä olisi aavistanutkaan, mitä naisen rakkaus\non; mutta hän on vasta osaksi lumouksesta irtautunut ja jos tätä\njatkuu, hän kivettyy kivettymistään.\n\n-- Se ei saa tapahtua, ei, ei! Minä tiedän vaaran ja koetan sitä estää.\nMinä vaikutan heihin kaikkiin. Minä tiedän, että he jo alkavat pitää\nminusta, ensiksi, koska minä olen Juhon vaimo ja kaikki, mikä on hänen,\non täydellistä, toiseksi...\n\n-- Toiseksi, minä keskeytin, koska he päivä päivältä luulevat voivansa\nkietoa sinut kylmän tukahuttamisen verkkoon, kunnes sinä olet yhtä tyly\nja jäykkä kuin konsanaankin he itse. Muistathan pienen sorsanpoika\nraukkamme -- muistathan sen?\n\n-- Muistan kyllä. Sorsaparka! Hän ei tahtonut lähteä lammikosta, vaan\nuiskenteli siellä; jää laajeni, uintipaikka pieneni; mutta se oli\nsentään niin rohkea pikku sorsanpoika, että...\n\n-- Että muutamana aamuna löysimme sen jään laitaan jäätyneenä ja siitä\nlähtein se on ontunut.\n\n-- Mutta minä en aio jäätyä! selitti Emmi nauraen.\n\n-- Ole varoillasi, Emmi! Sinä olet tunteellinen ja hellä ja sinuun voi\nhelposti vaikuttaa. Sinun luonteesi on niin taipuisa, että sinä yks\nkaks muodostut ympäristösi mukaiseksi. Sinunlaisesi yksinäinen pieni\nsorsanpoika -- olitpa sinä miten lämminsydämminen ja reipas hyvänsä --\nei voi estää lammikkoa jäätymästä. Mutta niin kauvan kun sinulla vielä\non jotain vaikutusta Juhoon, pitää sinun koettaa saada hänet sellaiseen\npaikkaan, jossa saatte olla omassa vallassanne.\n\n-- Tiedäthän sinä, että meille paraillaan taloa rakennetaan. Kohta me\nmuutammekin sinne.\n\n-- Entä minne? Ihan tänne lähelle, juuri tämän linnoituksen kanunain\nsuuhun, jossa koko sinun taloasi ja kaikkia toimiasi ja laitoksiasi\njoka päivä tyystin tarkastellaan.\n\n-- Mutta anoppi ei milloinkaan sekaudu minun asioihini, ei edes\nneuvokkaan -- paitsi silloin kun neuvoa pyydän.\n\n-- Olkoonpa niinkin. Mutta vaikuttaa hän silti. Hän elää likettyelläsi,\nkäy luonasi, näkee kaikki. Niin kauvan kuin sinun kotisi on vain\nkivenheiton päässä hänen talostaan, pysyy miehesi entisessä\nlumouksessaan ja siitä se siirtyy lapsiisikin, jos sinulla niitä on.\nIlmassa sen jo tunnet. Se sitoo, se kahlehtii sinut; se hallitsee\ntalosi ja kasvattaa lapsesi.\n\n-- Oi, ei! Ei koskaan! Ei koskaan! Sitä en ikinä salli! Jos Jumala\nminulle pienokaisen lahjoittaa, niin minä en anna häntä kasvattaa näin\nkauhealla tavalla!\n\n-- Silloin, Emmi, saat ajoissa varustautua siihen, että tunteesi ja\ntoiveesi kilpistyvät kuin kiviseinästä heidän kylmiä ja murtumattomia\nmielipiteitään vasten ja elinvoimiasi se jäytää lakkaamatta, vaikka\ntosin hiljaa ja huomaamattomasti, vaan silti ei säästäen. Koko\nelinikäsi saat taistella näkymätöntä, kaikkialle tunkeutuvaa henkeä\nvastaan, joka ei milloinkaan ilmitaisteluun antau, vaan joka täyttää\nhengittämäsi ilman ja ympäröi päänalusesikin sekä noustessasi että\nmaata pannessasi. Näissä ystävissäsi on niin paljo jaloa, älykästä ja\ntodellista hyvää -- heidän päämääränsä on niin korkea, heidän\ntyökykynsä niin suuri ja heidän avunsa niin monet -- että he jo\nomantuntosi kautta sinuun vaikuttavat, voittavat sinut, vievät sinut\nmukaansa ja vähitellen huomaamattasi pakottavat sinut omiin\nkaavoihinsa. He ovat lujempitahtoisia ja lujempiluontoisia kuin sinä.\nJa sinä tulet horjumaan niiden molempain välillä -- oman luontosi ja\nheidän. Et milloinkaan voi näyttää, mihin oikeastaan kykenet -- et\ntehdä mitään omalla tavallasi etkä heidän: elämäsi on mennyttä kalua.\n\n-- Voi, Kris, minkätähden näin minua masennat?\n\n-- Minähän koetan tukea sinua, Emilia. Minä auon silmäsi vaaraa\nnäkemään voidaksesi sitä karttaa. Juho ansaitsee riittävästi; hänen ei\nole pakko iäksensä tälle paikkakunnalle hautautua. Käytä\nvaikutusvaltaasi heidän tavallaan -- joka päivä, joka hetki\nhellittämättä -- saadaksesi hänet muuttamaan muuanne. Elä aina väisty\nja myönny. Elä kuvittele olevasi tyytyväinen oleviin oloihin; elä salli\nhänen päivä päivältä ja hetki hetkeltä vajota vanhaan elottomaan,\nkylmään tapaansa eläkä tukahuta omaa iloista, suoraa, reipasta\nmieltäsi! Kunnioita omaa luontoasi ja anna sen vaikuttaa! Puhu Juholle;\nvoita hänet puolellesi; käytä kaikkia naisen aseita estääksesi häntä\nuudestaan sulkeutumasta tukahuttamisen linnoitukseen, jonne nääntymästä\nsinä hänet päästit. Vastusta anoppisi inhottavaa oppia, etteivät\npuolisot tarvitse mitään ulkonaisia rakkauden osotuksia. Selitä salattu\nlämpö arvottomaksi. Todista, ettei ole kylliksi olla vaimo -- että\nvuosikausia sitten sanotut sanat eivät riitä läpi elämän, että rakkaus\nsamoin kuin teidän jalavannekkin tarvitsee uusia lehtiä joka elämän\nkesäksi, uusia oksia yhä laajemmalle levitäksensä ja uusia kukkasia\nelonmerkiksi.\n\n-- Voi, Kris! Minä olen kuullut, ettei ole sen varmempaa keinoa\nmenettää rakkautta kuin vaativaisuus ja etteivät naisen nuhteet sitä\nmilloinkaan voita eivätkä pysytä.\n\n-- Totta kuin evankeliumi, Emmi. Enhän minä puhukkaan nuhteista, en\nliiallisista, itsekkäistä vaatimuksista enkä pahasta tuulesta -- eihän\nsinusta olisi siihen, vaikka tahtoisitkin, siskokulta! Ei, minä puhun\nnyt suurimmasta velvollisuudestamme ystäviämme kohtaan, jaloimmasta,\npyhimmästä velvollisuudestamme -- koettaa säilyttää heidän oma\njaloutensa ja hyvyytensä puhtaana ja kirkkaana. Ajattelematon,\nvaistomainen, ymmärtämätön rakkaus ja kieltäytyminen, jota moni vaimo\nmiehellensä ja lapsillensa osottaa, ei häntä ainakaan ylennä eikä\nkohota. _Sinusta_ voi ehkä tulla pyhimys kieltäytymisesi takia, mutta\nluuletko sitä tulevan miehestäsi ja lapsistasi sen tautta, että he\nkorvaamatta käyttävät uhrautumisesi hyväkseen? Jos sallimme ystävämme\nmuuttua kylmiksi ja itsekkäiksi ja vaativiksi, niin rakkautemme ei ole\naitorakkautta eikä ystävyytemme todellista. Jokainen kunnon mies oppii\npian erottamaan hellän nuhteen, -- jonka vaimo lausuu rakkaudesta\nhäneen, ollen arka hänen kunniastaan tai huolehtien hänen siveellistä\nkehitystään -- siitä jonnijoutavasta nurkumisesta ja marinasta, joka on\naiheutunut hänen omista itsekkäistä toiveistaan. Sinun on syysi, jos\nmiehesi sinun huolimattomuutesi tähden -- ellet tee voitavaasi --\ntaantuu entiseen kylmyyteensä, joka jo on häneltä niin paljon kaunista\nja jaloa riistänyt. Sellainen kuollut, kuiva elämä on yhtä vähän\nkristillistä kuin se on miellyttävääkin; ja hyvänä kristittynä, joka on\nurhoollisesti luvannut taistella Kristuksen lippua seuraten, täytyy\nsinun uskaliaasti ryhtyä taisteluun sellaista perheen antikristusta\nvastaan, vaikka se esiytyykin erinomaisen pyhyyden ja kieltäytymisen\nnaamariin puettuna. Muistahan, siskoseni, että Mestarin perhepiirissä\noli ulkonaisestikin rakkaudenosotteensa yhtä hyvin kuin sisällinen\nelämänsä. Rakkain opetuslapsi nojasi hänen rintaansa vasten eikä\npettäjä olisi voinut häntä suudella, jollei sellainen tervehtimistapa\nolisi heidän keskensä ollut tavallista.\n\n-- Olen oikein iloinen, sanoi Emilia, että olet minulle näin puhunut,\nsillä tunnen itseni ikäänkuin voimakkaammaksi. Nyt ei tunnu minusta\nenää ollenkaan itsekkäältä pyytää Juholta sitä, joka on hyvää ja\nhyödyllistä hänelle itselleenkin. Päivän selvää on, että minun pitää\ntehdä, mikä on parasta hänelle.\n\nKun Emmille siten oikea kieltäymistapa selvisi, oli hänestä tiekin\ntarkemmin viitoitettu, ja niinhän se on monelle muullekkin vaimolle\nkäynyt. Antaapa heidän vain pitää marttyyriutena oman tahtonsa\nkuuluville saamista kaikissa oikeissa ja hyvissä asioissa, kyllä he\neivät jätä sitä silloin käyttämättä.\n\nMutta huolimatta sen iltaisesta kaunopuheliaisuudestani rakennettiin\ntalo ennen katsotulle paikalle ja tuomari Evansin jalavain varjossa\njatkettiin elämää entiseen tapaan ikäänkuin en olisikkaan sitä\nvastustanut. Emmillä oli kaksi sievää, reipasta poikaa, mutta itse hän\nheikkoni heikkonemistaan. Ja mitä tehen voimat vähenivät, sitä tehen\ntäytyi anopin ja natojen talouteen tarttua eivätkä he jättäneetkään\nvaikutustaan käyttämättä, vaan hallitsivat taloa ja kasvattivat lapsia.\n\nViimeinkin sanoin Juholle suoraan, että ilma oli liian tukahuttava\nhänen vaimolleen, joka sekä hänelle että toisillekkin oli kaikki\nkaikissa. Ja silloin päätettiin viedä päätä päälle tuuma, jota jo\nkauvan oli puhuttu ja aiottu, vaan jota vanhukset aina olivat\nvastustaneet.\n\nJuho osti kauniin huvilan meidän läheisyydestä ja muutti sinne\nvaimoineen ja poikineen. Ilman ja ympäristön muutos virkisti\nihmeellisesti ja niin toteutuivat ennustukseni. Vuoden kuluttua oli\nEmilia yhtä terve, reipas ja iloinen kuin ennenkin. Huolellisena\nemäntänä hän itse hoiti taloutensa, oli poikainsa iloisin leikkitoveri\nja miehensä hellä valtijas niinkuin muinoin kihloissa ollessaankin.\nTunteiden tukahuttamisen painajainen loittoni ja Juho oli vapautuneena\nmiltei yhtä vilkas kuin kuka hyvänsä meistä. Hän oli, arveli Emmi,\nkääntänyt oikean puolen näkyviin ja kaikki me sen kaunista kuosia\nihailimme. -- Sen pituinen se.\n\nJos nyt puheena olleen sovitamme käytäntöön, niin mielestämme elämän\nvelvollisuudet voi jakaa kahteen pääosaan: _avomielisyyden_\nvelvollisuuteen ja _tukahuttaniisen_ velvollisuuteen. Rakkaus, ilo,\ntoivo, usko ja myötätuntoisuus kuuluvat _avomielisyyden_\nvelvollisuuteen; viha, kateus, panettelu, ilkeys, kosto ja muut\nrakkaudettomat mielen ilmaukset kuuluvat _tukahuttamisen_\nvelvollisuuteen.\n\nMoni hyvin jumalinen ja siveellisesti oivallinen ihminen rikkoo\ntukahuttaessaan yhtä paljon kumpaakin puolta. Hän estää yhtä paljon\nrakkauden kuin vihankin ilmauksia, myötätuntoisuuden samoin kuin\nvastenmielisyydenkin. Hän unohtaa sen suuren luonnonlain, joka sopii\nyhtä hyvin siveelliseen maailmaan kuin luonnolliseenkin, että elin\nharjoituksen puutteesta veltostuu ja kuihtuu. Itsepintaisinkin\nrikkaruoho häviää, jos sitä muutamia kertoja leikataan; sen juuret\nkuoleutuvat, kun sen elintoiminta tukahutetaan. Liian kireä side estää\njäsenten kasvamista; ja lääkäri käyttää sitä tietoa hyväkseen ajosta\ntutkiessaan. Mutta mitenkähän käy, jos sydäntä ja keuhkoja puristetaan\nniinkuin muutamat tuttavani naiset tekevät? Taikka jos jalkoja\nlitistetään kuten Kiinassa? Entäpä sitten, jos sisin, jaloin osa,\n_rakkaus_, kuristetaan ja puetaan käärinliinoihin?\n\nOn toisia ja niiden luku on legio -- ehkäpä sinä, lukija, ja minä\nolemme joskus samallaista tunteneet -- jotka vaistomaisesti\ntukahuttavat ylevimmän, jaloimman tunteensa, ikäänkuin häpeisivät sitä\nilmaista, vaikkeivät suinkaan päinvastaisia tunteita pidätä.\n\nPaljoa helpompi näyttääkin olevan vihaisena torua ystäväämme kuin\nhyvällä tuulella ollessa sanoa hänelle, miten paljon häntä rakastamme\nja kunnioitamme. Viha ja katkeruus ovat suulaat, ja sanat tunkeutuvat\nomasta voimastaan; rakkaus on kaino, katselee ujosti ikkunasta ja\nviivyttelee ovensuussa, ennenkun rohkenee peremmäksi mennä.\n\nMiten paljoa häikäilemättömämmin moni oikea kristitty lausuu vihansa,\nhalveksimisensa ja ankaran arvostelunsa kuin hellyytensä ja\nrakkautensa! _Minä vihaan_ sanotaan äänekkäästi ja rohkeasti; _minä\nrakastan_ tulee empien ja punastuen.\n\nVihaisina me siekailematta ja haikailematta loukkaamme hellää sydäntä;\nmutta emmimme ja tapailemme, kun jalompi luontomme kehottaa meitä\nvirheitämme tunnustamaan ja niitä anteeksi pyytämään. Vieläpä\nsilloinkin kun sydämmemme on katumuksesta haleta, me seisottelemme ja\nmietimme.\n\nMiten monet ovat todellakin oikeita saitureja, kun on heidän sydämmensä\naarteista puhe! He elävät niiden kanssa, joita syvästi rakastavat, ja\njotka he voisivat tehdä paljoa onnellisemmiksi, rikkaammiksi ja\nparemmiksi, jos edes muutamin sanoin ja rakkaudenosotuksin sen\nilmaisisivat; mutta he eivät voi, eivät tahdo, kääntävät vain\naarreaittansa avainta eivätkä anna sieltä ropoakaan. Ihmiset, jotka\ntodellakin rakastavat, kunnioittavat, melkeinpä jumaloivat toisiaan,\nsaattavat siten koko ikänsä elää kylmää ja kolkkoa elämää, jokainen\nniin omissa mietteissään ja toimissaan, että rakkaus hautautuu\nsydämmeen kuin korjattu sato, jonka kukoistusaika on ollut ja mennyt.\n\nOnhan poikia ja tyttäriä, joiden vanhemmat ovat heille vierasta\nvieraammat -- miehiä ja vaimoja, veljiä ja sisaria, joiden elämässä on\nkaikki edellytykset viettää se onnellisesti, mutta jotka ovat syvään\näänettömyyteen piiloutuneet -- poikia, tyttäriä ja vanhempia, joilla on\naikaa kaikkeen muuhun, vaan ei harrastamaan ja ilmaisemaan\nmolemminpuolista rakkauttaan.\n\nVastaisuudessa he luulevat, etäisessä tulevaisuudessa, saavansa enemmän\ntoistensa seurasta nauttia ja peittelemättä toisillensa näyttää ne\narvokkaat aarteet, jotka nyt käyttämättöminä ja hyödyttöminä piilossaan\nuinailevat.\n\nMutta voi! Aika rientää ja kuolema hiipien lähestyy ja me uudistamme\nRaamatun valituksen: palvelijasi kulkiessa sinne ja tänne oli mies\nkadonnut.\n\nKatkerimmat kyyneleet vuotavat haudalla niiden sanojen tähden joita\nemme lausuneet, niiden tekojen takia, jotka jätimme tekemättä. \"Hän ei\nmilloinkaan saanut tietää, miten paljon häntä rakastin!\" -- \"Hän ei\nkoskaan tiennyt, minkä arvoinen hän minulle oli!\" -- \"Minä ajattelin\naina saavani hänelle sydämmellisimmin ystävyyttäni osottaa\". -- \"Vasta\nkadotettuani tiesin, mitä todellakin menetin\". Myrkkynuolia ovat nuo\nsanat, joilla julma kuolema meitä haudan ovelta ampuu. Miten paljoa\nrikkaammaksi ja onnellisemmaksi tulisikkaan perhe-elämämme ja\nystävyytemme, jos jokainen ilmaisematon rakkaudentunne saisi kukaksi\npuhjeta ja teossa osottautua! Emme puhu ulkonaisesta hyväilemisestä --\nse sekä on että ei ole myötätuntoisuuden paras ilmaisija. Moni on jo\nluonnostaan niin arka, että sellaista kammoo. Mutta katse ja\nmyötätuntoinen osallistuminen, sopiva, huomaava kohteliaisuus puhuu\nrakkauden kieltä ja monella tavalla sen ilmaisee; eikä ole ainoatakaan\nperhettä, jonka sydämmen aarteita ei sellainen myötätuntoisuuden\nilmaiseminen suuressa määrin rikastuttaisi.\n\nOn väärin olettaa, että sukulaisten välttämättömästi täytyy rakastaa\ntoisiaan sukulaisuuden tähden. Rakkautta on kasvatettava ja se\nvaurastuu huolellisesti vaaliessa samoin kuin metsässä kasvavan\nhedelmän tuottavaisuus puutarhurin hoitaessa; ja rakkaus kuihtuu ja\nkuolee hoidon puutteesta niinkuin auhtoon maahan kylvetty harvinainen\nkukansiemen.\n\n-- Minua niin ihmeesti tässä muutamana päivänä halutti sanoa rouva\nsille ja sille, miten paljon häntä ihailen, virkkaa neiti X.\n\n-- Mutta minkä ihmeen tähden ette sitä hänelle sanonut?\n\n-- Hyvänen aika! Sehän olisi näyttänyt imartelemiselta.\n\nMitä sitten imarteleminen on?\n\nImarteleminen on itsekkäässä tarkoituksessa lausuttu _teeskennelty_\nkiitos eikä ystävän rehellinen kiittäminen siitä, mikä meistä on hyvä\nja kiitosta ansaitseva.\n\nPeläten imartelevansa, nuo hirveän tunnolliset ihmiset koettavat olla\nniin välinpitämättömiä kuin suinkin niitä kohtaan, joita rakastavat ja\nihailevat. Muutamat vanhemmat pelkäävät lastensa ylpistyvän ja tulevan\nturhamaisiksi, jos ilmaisisivat rakkautensa ja hyväksymisensä; ovatpa\nniinkin varovaisia, että lapset luulevat vanhempain olevan heihin\nkerrassaan tyytymättömät, ennenkun hämmästyksekseen satunnaisesti\nhuomaavat vanhempainsa todellakin heistä pitävän, jopa ylpeilevänkin.\nIsän suoranaisesti osottama rakkaus voi poikaan monesti vaikuttaa\nenemmän kuin mitkään nuhdesaarnat maailmassa; mutta isä ei voi, ei\ntahdo sitä näyttää.\n\nSitä tapaa on vastustettava ja koetettava voittaa. Meidän on siihen\nitseämme kasvatettava, kun sen puutteen kerran tunnemme. Meidän pitää\nkristillisenä velvollisuutenamme pitää ei ainoastaan rakastaa, vaan\nmyös _näyttää rakastavamme_ -- ei ainoastaan _olla_ uskollisia ystäviä,\nvaan sellaisiksi _osottautuakkin_. Meidän pitää päättää lausuakkin\nsydämmessämme syntyvät ja huulillemme pyrkivät ystävälliset tunteet,\ntodellakin toimia huomaavasti ja avittaen niinkuin hartaasti haluamme\neikä vetäytyä ja väistyä. Kun alku on tehty ja jää murtunut, niin se\nvähitellen lankeaa luonnosta -- ilmaistu rakkaus palautuu rakkauden\nvastakaikuna, ystävällinen teko herättää toisia samallaisia eloon, ja\nperheen jäsenten sydämmet eivät ole toisistaan erillään niinkuin jään\npeittämät saaret, vaan lähenevät, liittyvät iloisina, onnellisina, ja\nilma kajahtelee rakkauden ihanista sävelistä.\n\n\n\n\nIV. Itsepäisyys.\n\n\nMinun pienet kettuni ovat hauskoja pikku eläimiä. Toivon vain, etteivät\nlukijani väsyisi viehättävään eläinnäyttelyyni, ennenkun olen päässyt\nnäytöksen loppuun. Muistakaahan, että pieniä kettujani on seitsemän\nkappaletta ja ainoastaan kolme olen vasta kerinnyt näyttää; siksipä\nriittäköön kärsivällisyytenne.\n\nNiinkuin olemme jo huomauttaneet, ovat nämä pienet ketut muutoin\ntotisten ja hyväin kristittyjen helmasyntejä. Sellaiset ihmiset ovat\nvapautuneet törkeistä synneistä, jommoisia ovat varkaus, valhe ja\nmurha. Mainittuja pieniä helmasyntejä pidetään tavallisesti liian\nvähäpätöisinä saarnastuolista käsiteltäviksi. Mutta ne ovat pienoisten,\npunaisten hämähäkkien laisia, joita paljaalla silmällä on vaikea\nkasvista erottaa. Mutta ne ilmaisevat olemassa-olonsa siten, että\nterveeltä ja vihreältä näyttävä lehti toisensa perästä kuihtuu ja\nvarisee.\n\nMinulla on taas mielessäni eräs uusi pikku kettu, joka on hyvin\ntoimelias hävittämään kotoisen onnen viinitarhaa ja joka siinä\ntoimittaa enemmän kuin luulisikkaan.\n\nVaikea on ollut keksiä sille sopivaa nimeä; lopuksi valitsin\n_itsepäisyyden_, vaikka sitä yhtä hyvin voisi sanoa omavaltaisuudeksi.\n\nTämä virhe, niinkuin moni muukin, on ainoastaan hyvin tarpeellisen ja\nkiitettävän ominaisuuden liioittelua. Luonteenlujuus on annettu\nihmiselämän perustaksi. Ilman sitä ei koskaan voisi mitään toimittaa;\nkaikki inhimilliset aikeet olisivat häilyviä kuin vesi viettävällä\npinnalla. Jokaisessa suhteellisesti muodostuneessa luonteessa täytyy\nolla kestävyyttä, tahdonlujuutta, ja että ihminen voisi kehittää niin\nvälttämätöntä ominaisuutta, on se hänellä vaistona luonteessaan.\n\nTämä vaisto on ihmisellä siis yhteinen eläinten kanssa. Eläinten\npäättäväisyys on luontainen voima, joka ilmautuu eri tavalla eri\neläimissä. Verikoiran itsepäisyys, kun se pitää kiinni vastustajaansa,\nmuulin uppiniskaisuus, kun se lyönneistä ja uhkauksista välittämättä\nseisattuu, ovat suoranaisen eläimellisen ominaisuuden sattuvia\nesimerkkejä. Samaa ominaisuutta on ihmisessäkin ja se muodostaa sen\nsankarillisen lujuuden ja kestävyyden perustuksen, joka yksin voi\ntoteuttaa elämän suuria ja jaloja aikeita.\n\nSe virhe, josta puhumme, saa alkunsa mainittujen ominaisuuksien\nvapaasta ja hillitsemättömästä kehityksestä, siitä vaistomaisesta\nkestävyydestä, jota ei järki eikä omatunto ohjaa. Sanalla sanoen, se on\nitsepäisyys, joka huolimatta kaikesta noudattaa omaa tahtoaan. Tätä\neläimellistä vaistoa tarkoitammekin itsepäisyydellä, ja juuri sen\ntähden, että se on vaisto, on se niin paljon ikävyyttä saanut aikaan\nkotielämässä.\n\nKauniissa, uudessa rakennuksessa kummulla on nuorella pariskunnalla\npaljo hauskaa touhua, joka muutoin ulkonaisesti onnellisissa oloissa\nseuraa kodin perustamista. Puuseppä, verhoilija ja muut käsityöläiset\novat ahkerassa toimessa, täyttäen heidän käskyjään. Itse he\ntyytyväisinä vain määräilevät ja järjestelevät, mihin mikin heidän\nkauniista ja mukavista huonekaluistansa asetetaan.\n\nHero ja Leander ovat oikein kelpo ihmisiä, jotka asianmukaisessa\njärjestyksessä ovat käyneet kaikki ne kehitysasteet, jotka nykyisessä\nyhteiskunnassa muodostavat avioliiton johdannon. He ovat kahden vuoden\najalla melkein joka päivä kirjoitelleet toisilleen ja alkaneet\nkirjeensä sanalla: \"Rakkaani\" ja lopettaneet sanalla: \"Omasi\" j.n.e. He\novat lähettäneet toisilleen kukkasia, sormuksia ja hiuskiehkuroita, he\novat povellaan säilyttäneet toistensa valokuvia, he ovat kuluttaneet\ntunnin toisensa perästä puhelemalla kaikesta maan ja taivaan välillä.\nHe ovat järkähtämättömästi vakuutettuja, ettei kellään ole ollut\nsellaista sielujen sopusointua, sellaista mielipiteiden yhtäläisyyttä,\nsellaista oikeaa, järkevää ja vankkaa perustusta molemminpuoliselle\nrakkaudelle ja kunnioitukselle kuin heillä.\n\nMutta asian laita on kumminkin sellainen, että ihmiset voivat olla ihan\nyksimielisiä, myötätuntoisia kaikessa, jotka koskee heidän henkisä\nharrastuksiaan. He saattavat pitää samoista kirjoista, samoista\nkirjailijoista, heillä on samat periaatteet ja sama uskonnollinen\nkatsantokanta. Mutta siitä huolimatta voi hyvin helposti tapahtua, että\nhe jokapäiväisessä yhteiselämässä alinomaa huomaavat toisissaan\npoikkitelaista ja aina olevansa eri mieltä, niin pian kun on puheena\narkielämän pikku harrastukset ja toimet. Se johtuu aivan\nyksinkertaisesti siitä, että jokaisella henkilöllä on omat tapansa ja\nomituisuutensa, omat persoonalliset mieltymyksensä, joilla ei ole\nmitään tekemistä järjen kanssa ja joita harvoin kristinuskon valossa\ntarkastetaan -- mutta jotka kuitenkin ovat olemassa, riippuen kunkin\nyksilöllisestä mielenlaadusta ja luonteen ominaisuuksista.\n\nOletetaanpa, että tikka kosii rastasta, saa myöntävän vastauksen ja\nmenee naimisiin. Kihlausaikana he kenties useinkin ovat keskustelleet\nonnesta saada vapaasti, kevein linnunsiivin leijailla sinertävässä\nkesäilmassa. Herra Tikka on ollut itse nöyryys ja hurmautuneena\nkuunnellut neiti Rastaan ihastuttavia liverryksiä, jotka ovat niin\npaljoa ihanammat hänen omaa vähäpätöistä ääntänsä.\n\nMutta naimisiin mentyä alkoi uusi aika ja uudet velvollisuudet. Ensiksi\noli pesä rakennettava. Herra Tikka on vahvasti vakuutettu, että puun\nkolo on ainoa mahdollinen asuinpaikka. Hänen vaimonsa puolestaan\nselittää päättäväisesti, että hän siellä vallan varmasti sairastuisi\nikävästä ja kuukauden kuluttua kuolisi. Hän ei ole ikinä kuullut\npuhuttavankaan muusta asuinpaikasta kuin pienestä pesäsestä, joka\nkeveästi kiikkuu lehtevän puun oksalla. Herra Tikka sanoo saavansa\nvettä aivoihinsa ennen syksyä, jos hänen pitäisi asua niin epävarmassa\nja heiluvassa pesässä, aivanhan hän tulisi merikipeäksi kuivalla\nmaalla, -- ei, pesänteko sinne ei tule kysymykseenkään.\n\nVaimon mielestä ei mies enää rakasta häntä, sillä muuten hän ei\nmitenkään voisi sulkea häntä pimeään ja lahoon puunkoloon.\n\nMies puolestaan on yhtä varma, että vaimo ei häntä rakasta, sillä\nmuuten hän ei katkeroittaisi hänen elämäänsä vaatiessaan häntä ilmassa\nheilumaan ja huojumaan.\n\nKumpikin pysyy itsepäisesti mielipiteessään. Ja mitenkäpä toinen\nkykenisi toiselle vakuuttamaan, että juuri hän on oikeassa? Luonto\ntietää sen ja kotirauhan säilyttämiseksi siivekkäiden maailmassa se ei\nsallikkaan tikkain mennä naimisiin rastasten kanssa.\n\nMutta ihmisten keskuudessa sitä vastoin tapahtuu varsin usein, että\nmiehet ja naiset, jotka mielipiteidensä ja tapojensa puolesta ovat yhtä\nerilaisia kuin tikat ja rastaat, kihlautuvat ja menevät naimisiin ja\nalkavat laatia pesää. Heidän ennakkoluulonsa ja mielipiteensä ovat yhtä\npiintyneet ja yhtä mahdottomat järkiperäisesti puolustaa kuin tikan\nrakkaus pesään puunkolossa tai rastaan mieltymys keinuvaan kotiin.\n\nHero ja Leander, jotka parhaillaan järjestävät uutta kotiaan, ovat\nsiitä tuoreena esimerkkinä. He ovat molemmat olleet vanhempainsa ainoat\nlapset; kumpaakin on ympäristössään ihailtu mitä erinomaisimman\nkauneudenaistin esikuvana. Molemmilla on siis hyvin jyrkät mielipiteet,\njoita he ovat tottuneet luulemaan erehtymättömiksi ja kaikessa\nratkaiseviksi. He kunnioittavat ja rakastavat toisiaan todellisesti ja\nsyvästi, ja siihen onkin heillä syytä, sillä he ovat erittäin\nyksimieliset elämän vakavissa kysymyksissä. Molemmat ovat jalomieliset\nja lämminsydämmiset; molemmilla on kehittynyt ymmärrys ja kehittynyt\nkauneuden aisti; molemmat ovat läpeensä uskonnollisia.\n\nMutta kumminkin, siitä huolimatta, saatan kertoa teille, että he\navioliittonsa ensi vuotena elivät säännöllisesti sotakannalla.\n\nNiin, nämä molemmat nuoret, hyväntahtoiset ihmiset, jotka todella\nrakastivat toisiaan niin lämpimästi ja rehellisesti, eivät kuitenkaan\nvoineet alkaa ystävällistä yhteiselämää joutumatta käymistilaan,\nsamallaiseen, joka syntyy hapon ja suutalipeän sekotuksesta. Eikä ole\nhelppo ratkaista, kummassako -- hapossako vai suutalipeässä -- on\nsuurempi syy, koska molemmat alallaan ovat parasta laatua.\n\nMitä Heroon ja Leanderiin tulee, on käymisen syy päivänselvä. Molemmat\novat nimittäin varmasti vakuutettuja oman kauneudenaistinsa\npätevyydestä ja pitävät kodin hauskuudelle ja menestykselle\nvälttämättömänä, että siellä kaikki järjestetään juuri sillä tavalla\nkuin hänen mielestään on sopivinta. Yksinkertaisimmassakin asiassa on\nheillä kummallakin oma määrätty mielipiteensä ja sitkeästi he koettavat\nsaada sitä voitolle, ikäänkuin se olisi heidän elinkysymyksensä.\nVähäpätöisimmissäkin pikku seikoissa tietävät he säntilleen, kuinka he\ntahtovat eivätkä voi mielipiteestään luopua hiuskarvan vertaakaan.\n\nTänä aamuna esimerkiksi aurinko säteilee ystävällisesti heidän uuteen\nkotiinsa. Nuori rouva liikkuu miellyttävässä aamupuvussaan ja helmillä\nommelluissa jalkineissaan monien matkalaukkujen ja kirstujen keskellä\nverannalla. Nuori aviomies taas iloissaan saavuttamastansa onnesta\ntuskin sallii hänen käyttää siroja jalkojaan, vaan käyttää kaikenmoisia\npikku esteitä hyväkseen saadakseen nostaa häntä ja kantaa riemuiten\nuuteen asuntoon.\n\nMatot ovat paikoillaan ja huonekaluja tuodaan sisään. Työmiehet\nkantavat pianoa.\n\n-- Asettakaa piano tuonne ikkunakomeroon, sanoo rouva.\n\n-- Ei, eihän toki ikkunakomeroon, virkkaa herra.\n\n-- Sinne, rakas ystävä. Mihinkä se sitten pantaisiin? Rumahan se olisi\nmuualla! Minä olen aina nähnyt pianon ikkunakomerossa.\n\n-- Mutta, Hero rakkaani, et suinkaan aikone täydellä todella turmella\nkaunista näköalaa sulkemalla ikkunakomeron pianolla? Sopivin paikka on\nsille luonnollisesti täällä nurkassa. Koetetaanhan!\n\n-- Hyvä Leander, minusta se on siellä kauhea; se rumentaa koko huoneen!\n\n-- Minun mielestäni huone vasta oikein rumentuisikin, jos piano\ntungettaisiin ikkunakomeroon. Ajattelehan, miten hauska siellä olisi\nistua! -- Ikäänkuin emme kaikessa tapauksessa voisi istua pianon\ntakana, jos tahdomme, väittää Hero.\n\n-- Mutta miten paljoa väljemmältä ja iloisemmalta huone näyttääkään,\nkun ovi avataan ja ikkunakomerosta saa katsella laaksoon, jossa\nmaiseman taustana on kylän kirkko!\n\n-- Vaan minä en ikinäni voisi tottua siihen, että piano kyyköttäisi\ntuossa nurkassa, selittää Hero pontevasti. Minä _pysyn päätöksessäni_\nja se asetetaan ikkunakomeroon. Niin on äidillä, Hanna-tädillä, rouva\nAntikaisella ja kaikilla ihmisillä.\n\n-- Mutta jos sinä _pysyt päätöksessäsi_, vastaa Leander, niin minäkin\npysyn omassani ja silloin me jäämme aina erimielisiksi siinä asiassa.\n\n-- Mutta, hyvä ystävä, täytyyhän sinun myöntää, että naisen vierashuone\non hänen oma huoneensa.\n\n-- Ei naimisissa olevan naisen, luullakseni. Oletan sen yhtä paljon\nkuuluvan hänen miehelleenkin, varsinkin koska hän aikoo siellä viettää\nsuuren osan joutoajastaan.\n\n-- Minusta sinun ei todellakaan pitäisi niin itsepäisesti sitä vaatia,\nkun tiedät, etten minä voi sitä kärsiä, kiistää Hero.\n\n-- Etkä sinäkään tarvitsisi olla niin myöntymätön, kun tiedät, etten\nminä todellakaan voi sitä sietää, vastustaa Leander.\n\nHehkuvin poskin ja mieli kuohuksissa huudahtaa Hero:\n\n-- Samantekevä! Kun sinä ehdottomasti vaadit, niin tottapa sen täytyy\njäädä niinkuin sinä tahdot. Mutta siinä tapauksessa minä vain en sillä\nsoita.\n\nNiskojansa viskaten Hero poistuu kiireesti huoneesta, ja voittaja on\nvarsin onneton.\n\nLeander rientää paikalla vaimoaan etsimään ja löytää hänet\nmatkakirstulla toivottomasti itkemässä.\n\n-- Hero-kulta, elä ole niin lapsellinen! Tee kuten itse tahdot. Minä\nmyönnyn.\n\n-- Ei, -- jääköön vain sinun tahdollesi. Minä aivan unohdin, että\nvaimon velvollisuus on olla kuuliainen.\n\n-- Joutavia, Hero! Puhu nyt järkevän naisen tavalla. Elkäämme kiuskako\nlasten lailla.\n\n-- Mutta onhan päivän selvää, että minä olin oikeassa.\n\n-- Rakas Hero, en voi myöntää olleesi oikeassa, mutta silti kumminkin\nmukaudun tahtoosi.\n\n-- Ihmettelen todellakin, Leander, ettet huomaa, kuinka tyhmää olisi\nasettaa piano siihen paikkaan, johon sinä ehdottelit. Se hermostuttaisi\nminua joka kerta huoneeseen tullessani, ja siinä nurkassa on niin\npimeäkin, etten siellä näkisi nuottejakaan.\n\n-- Minäkin ihmettelen, Hero, että nainen, jolla on sinun\nkauneudenaistisi, ei voi käsittää, miten piano ikkunakomerossa\nturmelisi koko huoneen. Sehän on juuri paras paikka huoneessa!\n\nSiten jatkuu kiista loppumattomassa kiertokulussa, alituiseen\nuudistuen samoista syistä. Kumpikin ärtyy ärtymistään ja kiivastuu\nkiivastumistaan, kumpikin selittää antavansa perää -- koska toinen sitä\ntahtoo -- mutta siitä huolimatta he eivät lakkaa puolustamasta\nmielipidettään niinkuin se olisi ainoa oikea ja järellinen. Sillä välin\nkasvaa itsepäisyyden eläimellinen vaisto yhä voimakkaammaksi molemmin\npuolin. Taistelun kuumuudessa vaihdetaan vähitellen syrjäiskuja ja\nepäkohteliaita persoonallisia huomautuksia.\n\nLeander huomauttaa Heron ajatuskannan riippuvan siitä, mikä milloinkin\non tavanmukaista, ja ett'ei hän voi mukautua olosuhteihin.\n\nJa Leander on Heron mielestä vallanhimoinen ja itsevaltias, joka aina\ntahtoo päästä voitolle.\n\nJa sillä tavoin jatkuu taistelua päivät päästään, kunnes aselepo\nvahvistetaan hyväilyillä ja suuteloilla. Mutta rauha rikkoutuu\npaikalla, kun vain toinen tai toinen sanoo:\n\n-- Kyllä sinun sentään täytyy myöntää, ystävä, että sittenkin _minä_\nolin oikeassa.\n\nHetken perästä on toraileminen täydessä vauhdissa.\n\nSellainen jatkuva kina antaa aihetta moneen kahakkaan. Ottelussa\nsaatuja iskuja ja persoonallisia huomautuksia ei voida unohtaa aivan\nheti. Ne jättävät mieleen katkeruutta ja ärryttävät viattomammastakin\nsanasta.\n\nJos rakkaus kuitenkin on syvä ja voimallinen, voittaa sovinnon tuottama\nnautinto taistelussa saatujen haavain kirvelemisen eivätkä\nsovinnontekijät ymmärrä, miten todellinen rakkaus -- kuten heidän --\nvoisi kärsiä jotain haittaa mitättömästä sananvaihdosta.\n\nMutta varsinainen kinailemisen aihe, nimittäin molempain itsepäisyys,\njoka on niin lujaan piintynyt pikku seikkoja myöten, saattaa heille\nvähän väliä selkkauksia. Niinpä on Hero -- rajuilman välisenä\npäivänpaisteen hetkenä -- valmistanut Leanderilleen oivan päivällisen\nja laittanut salatin taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta\nmaistettuaan sitä työntää Leander sen ääneti luotaan.\n\n-- Mutta, kultaseni, etkö pidäkkään salatista? kysyy Hero kummissaan.\n\n-- En, hyvä ystävä; en syö mitään sellaista, jossa on ruokaöljyä.\n\n-- Et syö ruokaöljyä! Kummallista! En ole milloinkaan kuullutkaan\nsalattia laitettavan ruokaöljyttä.\n\nRouva näyttää varsin tyytymättömältä.\n\n-- Asian laita on sellainen, etten pane suuhuni ruokaöljyä. Minusta on\nsalatti sokerin ja etikan kanssa paljoa parempaa.\n\n-- Sokerin ja etikan! Hyvänen aika, Leander, kylläpä sinulla on\nmakuaisti!\n\nJa hyväilevällä äänellä hän jatkaa:\n\n-- Kas niin, kultaseni, koeta nyt sentään tottua minun salattiini!\n\n-- Hyvä ystävä, en _ikipäivänä_ koeta tottua mihinkään uutuuksiin. Olen\naivan tyytyväinen vanhaan makuuni.\n\n-- Mutta kuulehan, Leander, minun täytyy sanoa, että olet jotenkin\nepäkohtelias ja kiittämätön.\n\n-- Etkö sinä ole yhtä epäkohtelias pakottaessasi minua syömään\nsemmoista, josta en välitä.\n\n-- Mutta sinä et ainoastaan välittäisi, vaan pitäisitkin siitä, jos\nvain maistaisit. Ihmiset eivät tavallisesti pidä öljymarjoista,\nennenkun syövät niitä muutamia kertoja, mutta sitten ihan ihastuvat\nniihin.\n\n-- Minusta on mieletöntä nähdä sellaista vaivaa, kun kumminkin on niin\npaljon semmoista -- ja yllin kyllin -- josta voi pitää.\n\n-- Mutta, Leander, sinä et ole nyt hyvä etkä ystävällinen. Luullakseni\nmeidän pitäisi koettaa totuttautua siihen, mikä toisesta hyvälle\nmaistaa.\n\n-- Siispä arvelen minäkin, rakas Hero, että sinä koetat pitää\nsalatista, joka on laitettu sokerin ja etikan kanssa.\n\n-- Mutta sehän on niin jokapäiväistä ja tavallista! Tuskinpa missään\nhienossa seurassa syödään sellaista salattia!\n\n-- Luullakseni oli äitini ruokapöydässä kyllin hienoa seuraa ja siellä\nminä opin pitämään sokerilla ja etikalla maustetusta salatista. Asia on\nsemmoinen, Hero, että sinä, järkeväksi naiseksi, arvostelet kaikkea\nliiaksi sen mukaan, miten se on hienoa ja tavanmukaista.\n\n-- Niin, senhän sinä sanoit minulle jo viime viikolla ja minusta se oli\nhyvin väärin -- niin, todellakin _hyvin väärin_.\n\nViimeiset sanansa Hero lausui oikein painokkaasti.\n\n-- Ei se minusta ollut sen suurempi vääryys kuin sekään, että sinä\nminua sanoit vallanhimoiseksi ja itsevaltiaaksi.\n\n-- Mutta, Leander hyvä, täytyyhän sinun myöntää todellakin olevasi\nhyvin vallanhimoinen ja itsepäinen.\n\n-- Siinä en ole samaa mieltä.\n\n-- Sinähän pidät niin kiinni omista mielipiteistäsi ja omista\nmielijohteistasi, ettei taivas eikä maa saa sinua niistä\nhievahtamaankaan.\n\n-- Tokkohan minä pitänen niistä kiinni enemmän kuin sinäkään omistasi?\n\n-- Varmasti pidät.\n\n-- Enpä sitä luulisi.\n\nHero katsahtaa häneen ja lausuu pontevasti:\n\n    \"Niin tarkkaan itseni nähdä soisin\n    kuin muut mun näkevi -- sen jos voisin!\"\n\n-- Juuri niin, vakuuttaa Leander. Se sopii mainiosti sinuun, kultaseni.\nTulkoon rukouksesi kuulluksi!\n\n-- Sinä taidat mielihyviksesi ärsytellä minua, virkkaa Hero.\n\n-- Mutta, hyvä ystävä, kyllä tämä sentään on jonnijoutavaa ja\nlapsellista! Emmeköhän voisi olla kiuskamatta?\n\n-- Kernaasti minun puolestani, mutta itsehän sinä alotit.\n\n-- Suo anteeksi, Hero minä en alottanut.\n\n-- Aivan varmasti, Leander, sinun oli alkusi.\n\nSen laatuista keskustelua saattaa kestää tuntikausia, niin kauvan kuin\nmolemmat kiistelijät -- jotka sillä välin käyvät yhä itsepäisemmiksi ja\njyrkemmiksi -- jaksavat jatkaa. Ja kumminkin tietää kumpainenkin yhtä\nhyvästi, että pieninkin myönnytys tekisi siitä lopun.\n\nJospa vaimo esimerkiksi sanoisi:\n\n-- No hyvä, kultaseni, salatin saat aina sellaista kuin tahdot.\n\nMies varmaankin vastaisi:\n\n-- Rakas Hero, kyllä minä koetan tottua sinun makuusi, koska olet\nnähnyt niin paljon vaivaa sitä valmistaessasi.\n\nJos vain toinen myöntyisi, niin toinenkin kyllä heti antaisi perää.\nEnsi kerralla kumpikin kilpailisi toisensa toiveita täyttämään.\n\nMutta kun heidän välinsä ei ole semmoinen, ovat he lehmäparin laiset,\njotka ovat sarvistaan tarttuneet toisiinsa eivätkä pääse eteen- eikä\ntaaksepäin. Heidän itsepäisyytensä on ainoastaan eläimellinen vaisto;\njärki, omatunto ja uskonto eivät ole siihen mitään vaikuttaneet.\n\nNe seikat, joista tämäkin nuori pariskunta tällä tavoin joutui\nkiistelemään, olivat hämmästyttävän lukuisat. He väittelivät, missä\nhuoneessa heidän suurin öljymaalauksensa olisi paras, vierashuoneessako\nvai kirjastossa; ripustettaisiinko pieni maisemataulu seinälle vai\npantaisiinko se telineelle; asetettaisiinko miilolainen Venus saliin\nmarmoripöydälle vai jalustalle kirjastoon. Näistä ja monista muista\nsamallaisista kysymyksistä keskusteltiin laveasti, kiihkeästi ja\ninnokkaasti, joka ihmetyttäisi jokaista, joka ei tiedä, miten paljon\nkahdella itsepäisellä ja myöntymättömällä ihmisellä on sanomista\njokikisestä asiasta maailmassa. Klassillinen muinaisuus, taidehistoria,\nkuuluisain taiteilijain arvostelut ja samoin kaikellaiset\nyhteiskunnalliset, siveelliset ja uskonnolliset kysymykset vedettiin\ntodisteiksi puolustamaan tai vastustamaan toista ja toista\nmielipidettä, koska koko maailmassa ei ole mitään, joka ei tavalla tahi\ntoisella olisi yhteydessä toisen kanssa.\n\nTohtori Johnson sanoo muutamassa paikassa:\n\n\"Perhe-elämässä ilmenee tuhansia erimielisyyksiä, joita ei milloinkaan\njärki voi ratkaista, kysymyksiä, joita ei voi tutkia, ja jotka eivät\najatusopin selitettäviksi alistu; jolloin jotakin on tehtävä, vaan\nvähän puhuttava.\"\n\nSuuresti kunnioittaen suurta siveydenopettajaa, täytyy meidän kuitenkin\nsanoa, että lausunnostaan päättäen ei hän liioin tunne kahden\nsivistyneen ja peräti itsepäisen henkilön puhetulvaa, jotka väittelevät\nkäytännöllisistä kysymyksistä. Nämä kysymykset eivät tosin näy olevan\njären avulla selitettävissä; mutta Heron ja Leanderin laisille\nihmisille ei semmoista tapahdu, jolloin on jotain tehtävä, vaan vähän\npuhuttava.\n\nSellainen joutava kinastelu ja alituiset kiistat jäytävät ja hävittävät\nrakkauden ja totuuden ylevän ihanteen, jota heidän oikean ja syvän\nmyötätuntoisuutensa ja jalojen luonteen ominaisuuksiensa vuoksi olisi\nollut mahdollinen jossain määrin toteuttaa. Heidän avioliittonsa ei\ntäytä heidän toiveitaan. Toisinaan he oikein kauhistuvat ajatellessaan,\netteivät pidä toisistaan niinkuin ennen. Ja sittenkin -- kun Leander on\nviikon poissa ja ajattelee vaimoansa, niin ei hänestä yksikään nainen\nole hänen Heronsa vertainen. Ja päivät ovat Herosta pitkiä ja koti\nautio Leanderin poissa ollessa. Kumpainenkin hämmästyy ja kauhistuu\npikkumaisia kiistojansa ajatellessaan, vaan ei kumpikaan ymmärrä ottaa\nkiinni sitä pikku kettua, joka heidän viinitarhansa hävittää.\nIhmeellisen paljon me itseämme ajattelemme ja kuitenkin se niin tuiki\nvähän meitä hyödyttää -- ihmiset puhuvat paljon ja ihmettelevät itseään\nja muita, mutta antavat vuoden toisensa perästä palauttamattomiin\nsiirtyä oppimatta ymmärtämään itseään taikka toisiaan -- omaansa taikka\nystäväinsä luonnetta edes sen verran kuin minkä tarvitsevat hoitaessaan\nkaasu- ja vesijohtojaan.\n\n-- Mutta _minulla_ ei tule olemaan sellaisia kinasteluja vaimoni\nkanssa, vakuuttaa herra Jyrkkä. Minä en otakkaan vaimokseni sellaista\nnerokasta naista; he ovat aina niin itsenäisiä ja vastenmielisiä.\n_Minun_ vaimoni on lempeä ja nöyrä, joka mielipiteensä saa minulta ja\nalistuu minun tahtooni.\n\nJa herra Jyrkkä ottaa vaimokseen pienen punaposkisen kaunottaren, niin\nhennon ja hintelän, lempeän ja lepseän, ettei hänellä ole oman tahdon\nujettakaan, siitä hän on varma. Vaimo on hänen taivaansa kuu, jolle hän\nloistonsa lainaa.\n\nNiitä miesystäviämme, jotka haluavat nauttia itsevaltiuden onnea,\nneuvoisimme jättämään koettelematta avioliiton kauniin nuken kanssa,\nsillä älykkään ja lahjakkaan naisen myöntymättömyys häviää mittömiin\nahdasmielisen ja pintapuolisen naisen itsepäisyyteen verraten.\n\nAnnappas, kun miehen pöytätoverina on suloinen hempunen, joka itkee\nkuuta ja väittää, ettei mies enää rakasta häntä, koskei täytä hänen\npyyntöään. Turhaan siinä mies käyttää tähtitieteellisiä tietojaan\ntodistaessaan hänelle, ettei kuuta voi ihmiskäsin saada. Keijukainen\nkuuntelee pää kallellaan ja kun mies on väsyksiin asti selittänyt,\nuudistaa hän muuttamatta tai lisäämättä sanasta sanaan saman pyyntönsä.\n\nJos hän tahtoo ottaa pois koulusta pikku Juhon, lemmikkinsä, koska\nankarat opettajat eivät hänen tähtensä sano voivansa poiketa koulun\nsäännöistä, niin tuiki turhaan herra Jyrkkä hänelle mitä\nkaunopuheliaimmin esittää syitä vakuuttaaksensa pojan jo ajoissa\ntarvitsevan tottua järjestykseen ja itseänsä hillitsemään ja mitenkä\nmahdotonta opettajan on heidän poikansa tautta poiketa koulun tavoista.\nTurhaan hän selittää, miten välttämätöntä pojan on oppia jotain\ntekemään.\n\nVaimo kuuntelee hiljaa ja sanoo sitten:\n\n-- En minä siitä mitään ymmärrä. Sen minä vain tiedän, että tahdon\nJuhon pois koulusta.\n\nJa sitten hän itkee, on tyly, pyytää, rukoilee, valvoo yöt, hermostuu,\nsaa päänsäryn -- sanalla sanoen osottaa, että kaunis nainen, jolta\npuuttuu ymmärrystä ja sivistystä, on tavallaan aivan yhtä pelättävä,\njopa pelättävämpikin vastustaja kuin sukupuolensa lahjakkain.\n\nJoskus voi Leander vastustamattomilla jären aseilla ilmitaistelussa\nvoittaa Heronsa, sillä hän ymmärtää arvostella syitä ja käsittää\nmiehensä esittämät väitteet; ja silloin on Leander mielestänsä aika\nsankari, sillä hän tietää voittaneensa vastustajan, jota ei ole\nhalveksittava. Vaikka Hero on hyvin itsepäinen nainen, on hän\nselväjärkinen; ja vaikka Leander saa monet kovat kokea hänen\nitsepintaisuutensa takia, niin turvautuu hän aina hänen oikeaan\narvosteluunsa.\n\nOnneton se mies, jonka vaimon itsepäisyys on eläimellistä vaistoa ilman\nymmärryksen ja arvostelukyvyn kehityksen mahdollisuutta! Erimielisyydet\nvaimon kanssa, jota mies kunnioittaa ja ihailee, ovat useinkin kovia\nkoettelemuksia, mutta kina vaimon kanssa, jota hän ei jaksa\nkunnioittaa, on viimein sietämätöntä.\n\nKun Jumalan ilmoittamassa sanassa sanotaan: \"mies on vaimon pää\nniinkuin Kristus on seurakunnan pää\" [Efes. 5:23], niin siinä on\nkuitenkin muistettava näiden välinen suuri erotus. Tietysti tällä\nei tarkoiteta, että miehelle on annettu kaikkivaltiuden ja\nkaikkitietäväisyyden oikeudet, vaan ainoastaan ja yksinomaan, että hän\non perheen pää, ja suojelija niinkuin Vapahtaja on seurakunnan. Nämä\nsanat ilmoittavat vain yhteiskunnallisen luonnonlain, jota ihmiskunnan\nkaikki rodut ja kansakunnat ovat noudattaneet -- selvän tosiasian\nihmiskunnan elämästä.\n\nLapsellisesti ja ymmärtämättömästi ovat jotkut muuten järkevät naiset\nsitä mielipidettä vastustaneet, mutta he ovat luultavasti käsittäneet\nasian äsken mainittuna liioteltuna vaatimuksena. Yhtä mahdotonta kuin\nupseerin on olla alistumatta sotalakia noudattamaan, yhtä mahdotonta on\nvastustaa vihkimäkaavan _kuuliaisuus-sanaa_.\n\nNaurettavaahan olisi, jos kaksi nuorukaista, joilla on sama\nyhteiskunnallinen asema, ovat saaneet yhtä huolellisen kasvatuksen ja\njoista toinen on översti, toinen kapteeni, joutuisi kinaan siitä, ettei\nviimeksi mainittu tottele edellistä, koska hän ainoastaan virkansa\npuolesta on häntä arvokkaampi tai ensiksi mainittu asettuisi\njälkimäisen holhojaksi muissa kuin virka-asioissa.\n\nVaikka miehellä asemansa puolesta onkin jonkunmoinen valta perheessä,\nmikäli koskee hänen velvollisuuttaan sen huoltajana ja edustajana, ei\nhän toiselta puolen ole oikeutettu tahtomaankaan, että kaikki\nyksityisseikat pienimmästä suurimpaan järjestettäisiin hänen\nmielitekojensa ja halunsa mukaisesti toisten jäsenten mielipidettä\nottamatta kuuleviin korviinkaan. Hänellä ei ole oikeutta vaatia, että\nkaikki hänen mielikseen toimitetaan ja hänen vaimonsa toiveet ja tahto\nkerrassaan syrjäytetään. Tuhansissa pikku seikoissa on joskus yhtä\npaljon miehen velvollisuus alistua vaimonsa tahtoon kuin vaimonkin\ntoisinaan mukautua miehen toiveihin. Mies ja vaimo ovat Jumalan edessä\nsamanarvoiset ihmisinä, ja se, joka itsepäisesti ja haikailematta\nkoettaa omaa tahtoaan toteuttaa, se tekee syntiä.\n\nMiten nämä jokapäiväisessä elämässä syntyvät pienet erimielisyydet\nparaiten ratkaistaneekin molemminpuoliseksi tyydytykseksi, virmasti\nhuonoin keino on kuitenkin mahtisanan ratkaisu. Kaikki romanttisuus,\nkaikki runous, kaikki kauneus ikipäiviksi katoo siitä kodista, jossa\nvallasta taistellaan. Muuta tietä ei ole tällaisten vaikeuksien\nvälttämiseksi kuin molemmin puolin viisaasti myöntyä ja kutsua järki ja\nuskonto avuksi.\n\nHiukan ajateltuaan huomaa jokainen itsensä _itsepäiseksi pikku\nasioissa_, joka on vain itsepäisyyden varomaton vaisto, ja kun sen on\nhuomannut, koettakoon siitä vakavasti varjeleutua.\n\nJokaisen miehen ja jokaisen naisen pitäisi itseänsä kasvattaessaan ja\njalostuttaessaan tutkia keinoa oppia sävyisästi _myöntymään pikku\nseikoissa_. Sivistyneessä seuraelämässä miellyttää juuri se luontevuus,\njota kaikki sen jäsenet osottavat toistensa mieliteoille ja\nmielipiteille ja heidän huomaavaisuutensa ja kohteliaisuutensa\nseurustelussa.\n\nHienosti sivistyneissä piireissä ei ole suoran suoria\nrautatienraiteita, joita oikealle tai vasemmalle poikkeamatta saa ajaa\njyristää, vaan tyynet, mutkittelevat virrat siellä hiljaa luikertelevat\npitkin kukkaisten rantain lahdelmia. Se, mikä sivistyneessä\nseuraelämässä miellyttää, se miellyttää kodissakin, mutta sen\nsaavuttamiseksi pitää perheen jokaisen jäsenen tarkasti itseänsä valvoa\nja hillitä.\n\nToisten ihmisten on siinäkin paljoa enemmän taisteltava kuin toisten.\nHe ovat luonnostaan huolellisia ja säntillisiä. He ovat täsmällisiä\najastaan ja tavoistaan ja jokainen poikkeus heitä kiusaa.\n\nNäyttää siltä kuin luonto huvikseen satuttaisi sellaiset miehet ja\nnaiset vastakohtiinsa ihastumaan. Säntillisen ja säännöllisen miehen\nsydämmen valloittaa iloinen, huoleton keijukainen, joka ei milloinkaan\ntiedä päivänmäärää, repii samanpäiväisen sanomalehden, hävittää oven\navaimen ja kähertää hiuksensa äsken tulleella laskulla. Ja päinvastoin\ntaas täsmällinen ja huolellinen nainen, jonka kapineet ovat\njärjestyksessä kuin mehiläispesän kammiot, lahjoittaa sydämmensä\nhuolimattomalle miehelle, joka pyyhkimättömine jalkoineen tulee hänen\npyhäkköönsä ja metsästys- tai kalastusretkelle lähtiessään hämmentää\nhujan hajan koko hänen sievästi järjestetyn kotinsa eikä laisinkaan\nkäsitä, miksi toinen on tyytymätön.\n\nMinkähänlaiseksi muuttuu sellaisten puolisoiden väli, jollei järki ja\ntunne saa heitä molemminpuolin myöntymään, -- jos kumpikin vain piintyy\nomituisuuksiinsa ja jyrkkään itsepäisyyteensä, koettaen tahtoaan\ntoteuttaa toisen alalla?\n\nSemmoiseen asemaan joutunut mies tai nainen voi, elinkautiseen\ntaisteluun antautumatta, paljonkin mielitekojaan ja vaatimuksiaan\nmiedonnella, itseään hillitä eikä olla ikävyyksiä huomaavinaankaan,\njopa hän saattaa ennemmin myöntyäkkin kuin menettää kotirauhan.\n\nEräs itsepäisyyden laji on varsin kiusallista: tarkoitan näet sitä\nitsepintaisuutta, joka ei koskaan myönnä erehtyneensä, vaan keksii\npuolustuksekseen kaikenmoisia syitä ja verukkeita lievimmänkin\nhuomautuksen johdosta.\n\nJuho sanoo vaimolleen aamiaisen myöhästyneen puolen tunnin verran\ntavallisesta.\n\nVaimo torjuu syytöksen päättävästi.\n\n-- Mutta katsohan kelloani!\n\n-- Sinun kellosi ei käy oikein.\n\n-- Panin sen ihan asemakellon mukaan.\n\n-- Niin, viikko sitten ja kellosi aina edistää.\n\n-- Ei, hyvä ystävä, kyllä sinä nyt erehdyt.\n\n-- Enpä erehdykkään. Kuulinhan sinun itsesi sanovan sen herra\nVuoriselle.\n\n-- Vuosi sitten, Anna hyvä, -- ennenkun kelloseppä sen puhdisti.\n\n-- Miten sinä voit sanoa niin, Juho? Eihän siitä ole kuin kuukaus.\n\n-- Kyllä sinä nyt suuresti erehdyt, Anna.\n\nJa kiista jatkuu, sillä kumpikin tahtoo viimeisen sanan.\n\nViimeisen sanan sanomishalu on tuonut paljon katkeruutta perheihin ja\nrikkonut monen kristityn kotirauhan. Lukemattomat sellaiset kinastelut\nloppuisivat siihen, jollei toinen niitä jatkaisi. Vaikkapa Juho\ntodellakin olisi erehtynyt sanoessaan aamiaisen myöhästyneen --\nolkootpa nuo toisillemme antamamme huomautukset oikeutettuja tai ei --\nkannattaako niistä väitellä? Kannattaako niistä kiivastua, joka aina\nsellaisesta väittelystä seuraa? Kannattaako niiden tähden panna\nalttiiksi rauhansa? Kannattaako niiden tähden hävittää ainoa ihanne,\njonka maailmassa voimme toteuttaa, -- rauhaisa onnellinen koti? Parempi\nhiljaa kärsiä kohtuuttomimpiakin syytöksiä kuin katkeroittaa mielensä\nhyödyttömässä sanasodassa.\n\nKiivaaksi kiistaksi muuttunut väittely on aina ikävä kotoisessa\nelämässä, vahingoittaa aina ystävyyttä. Se on vain jonkunlaista\nitsepäisyyden purkautumishalua, ja harvoinpa siitä koituu muuta kuin\nettä kiistelijät yhä lujemmin piintyvät entisiin mielipiteihinsä.\n\nTyyni ja sävyisä väittely, jossa kummankin puolen syyt puolueettomasti\nesitetään, voi hyödyksikin olla; mutta kun kiivaus ja kiihko ja omain\nmielipiteiden voitto tulee päämääräksi, silloin on hyvä tuuli ja\nsävyisyys tipotiessään.\n\nNyt on puheena oleva aine lopussa ja mietin vain sopivia\nlopettajaissanoja. Juontuu mieleeni muuan runo, jossa niin kauniisti\ntämä asia sanotaan. Sallinette minun sillä lopettaa:\n\n    Oi, usein seikka pienoinen\n    saa kylmäks' välit sydänten,\n    vaikk' ovat paljon kärsineet\n    ja murheen myrskyt kestäneet;\n    ne sortuu onnen aikana\n    kuin laiva tyynen tultua,\n    kun merenpintaan rauhaisaan\n    luo päiväpaiste kultiaan.\n\n    Vain katse, ilme kasvojen\n    ja sana kylmä, vihainen --\n    oi lempi, kestit myrskysäät,\n    vaan nyt sä voimattomaks' jäät.\n    Kun sana tyly synnyttää\n    taas toisen -- juopa leviää.\n    On katse kylmä silmän sen,\n    mi ennen suli lempehen,\n    ja ääni kolkko, soinnuton\n    kuin ruostunehen kantelon.\n    Oi, kuinka toisin onkaan nyt,\n    on jääksi rinta kylmennyt,\n    nyt lemmen ruusut raukeaa\n    ja halla henkii kuolemaa.\n    Näin särkyi välit sydänten,\n    mi lempi liitti yhtehen,\n    ne ovat asti kuolemaan\n    taakkana toisillensa vaan.\n\n\n\n\nV.\n\nSuvaitsemattomuus.\n\n\n-- Mistä sinä nyt tällä kertaa aiot puhua, isä?\n\n-- Aion pitää esitelmän _suvaitsemattomuudesta_.\n\n-- Uskonnollisestako?\n\n-- En; kotoisesta suvaitsemattomuudesta, perhe-elämän ja kasvatuksen\nsuvaitsemattomuudesta, muutamasta niistä pikku synneistä, joista\nparaillaan luennoitsen -- eräästä \"pikku ketusta\".\n\nIhmiset yleensä pitävät uskonnollista suvaitsemattomuutta ainoana\nsuvaitsemattomuutena inhimillisessä elämässä. Mutta uskonnollinen\nsuvaitsemattomuus on vain ihmisluonnon synnynnäisen, voimakkaan,\njäytävän suvaitsemattomuuden pikkunen oksa.\n\nLääkärit ovat ihan yhtä suvaitsemattomia kuin jumaluusoppineet. Heillä\ntosin ei ole milloinkaan ollut valtaa polttaa ihmisiä roviolla\nlääketieteellisten erehdysten takia, mutta totta tosiaan heiltä ei ole\nhalua siihen puuttunut. Valtiomiehet ovat suvaitsemattomia.\nViisaustieteilijät ovat suvaitsemattomia, varsinkin ne, jotka\nmielipiteiltään ovat olevinaan vapaamielisiä. Maalaajat ja\nkuvanveistäjät ovat suvaitsemattomia. Ja emännät ovat suvaitsemattomia;\nkatkerasti ja pisteliäästi he muistuttavat jokaisesta seikasta, mikä\nheidän mielestään poikkeaa ainoasta oikeasta kodin järjestyksestä.\n\nRouva Säntillinen istuu kotoisella alttarillaan ja veisaa\nvalitusvirsiään uudenaikaisen taloudenhoidon huonontumisesta -- aivan\nsamoin kuin tohtori Pysyvä päivittelee vanhasta uskosta luopumista.\n\n-- Elkää puhukokkaan tyynynpäällisistä, joita ei ole katettu, sanoo\nrouva Säntillinen. Se ei ole siistiä, vaan on huolimatonta. En minä\ntahdo talooni syöpäläisiä enkä semmoisisia tyynynpäällisiä.\n\n-- Mutta, uskaltaa huomauttaa nuori perheenäiti, jolla on semmoiset\n\"huolimattomasti\" ommellut tyynynpäälliset, emmeköhän kuitenkin voisi\nvähääkään luopua muutamista vanhoista, perityistä tavoistamme? Onko\nsitten niin ihan vältämätöntä laittaa kaikki niin täydellisesti ja\nsäntillisesti -- ommella hihansuut kahteen kertaan, kattaa joka ommel,\nlaskea rihmat joka poimussa ja määrätystä kohti neulalla pistää?\nTietysti ommel siten tulee kaunis; mutta jos nainen, jolla on pienet\nlapset ja pienet tulot, ompelisi kaikki niin mallikelpoisesti, niin\nviimein hän ompeluksensa ääreen nääntyisi. Eiköhän sittenkin ole\nparempi hänelle liikkua hiukan ulkoilmassa eikä olla niin turhan tarkka\nompeleissaan?\n\n-- Elkää puhuko minulle liikkeestä ja raittiista ilmasta! Mitä luulette\nisoäitini tehneen? Hän hoiti talonsa, ompeli itselleen ja lapsille,\nvieläpä isoisän hienopoimuiset paidatkin ja paljon muuta sen lisäksi,\nja tarpeeksi hänellä oli liikettä kaikessa tapauksessa, se on varma.\nMutta meidän aikamme naiset ovat kurjia, oikukkaita raukkoja.\n\n-- Mutta, hyvä rouva, virkkaa taas nuori emäntä, katsokaahan vain tuota\nEvansin rouva-raukkaa tässä vastapäätä, -- niin kuihtunut ja kahdeksan\nlasta.\n\n-- Huono perheenäiti, vastaa rouva Säntillinen. Jos hän nousisi kello\nviideltä vuodet läpeensä niinkuin minä, niin ennättäisi hän tehdä\nkaikki aikanansa ja olisi toista verta terveempi kuin nyt,\n\n-- Mutta, hyvä rouva, rouva Evans on niin kivuloinen ja hermostunut.\n\n-- Hermostunut! Elkää sitä sanaa tämän koommin mainitko! Joka nainen on\nnyt muka hermostunut. Hän ei tietystikään voi nousta aikaisemmin\naamusilla, koska hän on hermostunut. Hän ei voi ommella säntillisesti,\nkoska hän on hermostunut. Minäkin olisin yhtä hermostunut, jos hänen\ntavallaan itseäni hemmottelisin. Mutta minä nousen aikaiseen aamusilla,\nkävelen ennen aamiaista tunnin raittiissa ilmassa ja palaan kotiin\nreippaana ja pirteänä. Minä ompelen kaikki itse säntillisesti ja siksi\nonkin ommel semmoinen kuin sen olla pitää. Minä ompelen aina itse\nmieheni ja poikaini paidat ja luulenpa niiden olevan paitain tavalla\nommellut -- ja silti on minulla hyvää aikaa käydä kylässä, ostoksilla,\nhoitaa taloutta ja vastuuttaa vieraita. Järjestystä ja ymmärrystä sitä\ntarvitaan.\n\n-- Minun täytyy todellakin tunnustaa teidän ennättävän ihmeteltävän\npaljon. Mutta sanokaapas, ettekö toisinaan ole hyvin väsynyt?\n\n-- En juuri usein. Joulun edellä viime vuonna olin sentään uuten\nuupunut, mutta silloin olinkin leiponut kahdeksantoista piirakkaa ja\nkymmenen lajia kahvileipiä ja kaikki samana päivänä. Vaan en minä silti\nkesken jättänyt. Sanoin miehelleni, että taitaisippa tehdä hyvää\npistäytyä pääkaupungissa, ja niin teimmekin. Rouva Evans olisi kai\nminun sijassani kuvitellut olevansa sairas ja kuukauden tilassa\nvirunut.\n\n-- Mutta, hyvä rouva Säntillinen, kun äiti saa yökaudet valvoa lasten\nitkulta...\n\n-- Tarpeetontahan on lasten kirkua. Minun lapseni eivät itkeneet\nmilloinkaan, sillä minä hoidin niitä oikealla tavalla alusta alkaen.\nNiinhän sitä olisi minunkin pitänyt yöt lapsia kanneksia kuin rouva\nEvansinkin, jos en olisi varaani pitänyt. Minä herätin heidät kymmenen\naikaan, syötin, hoidin ja vaalin eikä minulla ollut niistä sen enempää\nvaivaa, ennenkun seuraavana aamuna. En ole ainoatakaan yötä pienteni\ntähden valvonut.\n\n-- Ettekö edes hammasten saantiaikana?\n\n-- En ikinä; siihenkin neuvon tiesin. Itse minä niiden ikenet auoin ja\nsillä oli siitä pahasta päästy. Kaikki riippuu siitä, miten osaa\ntehtäviään hoitaa. Itse minä ne vieroitinkin jokainoan eikä siinä sen\nkummempaa ollut.\n\n-- Te olette todellakin ihmeteltävä perheenäiti; mutta kaikkia lapsia\nei voisi sillä tavalla hoitaa.\n\n-- Sitä en usko kuuna kullan valkeana. Työ on vain aina oikealla\ntavalla tehtävä. Tokihan sen minä tietänen, jolla on ollut kahdeksan\nlasta hoidettavana ja kasvatettavana.\n\n-- Mutta varsinkin yksi Evansin lapsista on vaikea hoidettava,\nvaikeampi kuin yhteensä teidän kaikki kahdeksan. Hän huutaa joka\nyö ja aina täytyy jonkun häntä kantaa. Kaikki hoitajat väsyvät ja\nrouva-raukka on sen vuoksi myötäänsä kipeänä.\n\n-- Pakkokos on olla. Käyttäköön vähän ymmärrystään ja toimikoon\nviisaasti. Jos minäkin olisin sillä lailla lapsiani kanneskellut, niin\nkovin olisi elämä tuskalliseksi tullut; mutta minä aloitin oikealla\ntavalla. Minä päätin, että heidän _täytyy_ maata hiljaa, ja hiljaa he\nmakasivat. Jos he joskus huusivat, niin en milloinkaan sytyttänyt\nkynttilää enkä nostanut heitä vuoteelta, en ollut tietävinänikään, ja\nsiihen he hetkisen kuluttua nukkuivat. Lapset huomaavat hyvin pian,\nsaavatko ne huutamalla tahtonsa täytetyksi vai eivät. Jos saavat, ei\nhuudosta milloinkaan loppua tule, jolleivät, niin oppivat olemaan\nhiljaa. Juonissaan he vain huutavat. Jollen heitä muuten saanut\nvaikenemaan, niin annoin heidän maistaa koivurieskaa, ja se auttoi.\n\n-- Mutta, hyvä rouva Säntillinen, te olette terve ja reipas, ja niin\novat lapsennekkin.\n\n-- Hauskapa olisi tietää, eikö Evansinkin lapsi ole terve? Tietysti se\non suuri lapsi, joka kasvaa ja varttuu ja lihoo niinkuin kaikki muutkin\nlapset. Ette tarvitse väittääkkään syyksi muuta kuin että lapsi on\njuonikko ja äiti häntä hemmottelee.\n\nAsian laita on semmoinen, että rouva Säntillistä pidetään\npaikkakunnallaan ihmeteltävänä naisena ja perheenäidin esikuvana. Hänen\nleipänsä on aina hyvästi paistettu; hänen turkiksiaan ei milloinkaan\nkoi turmele; hänen mattonsa eivät milloinkaan vaalistu; hänen hillansa\neivät milloinkaan rupee käymään; hänen palvelijansa eivät milloinkaan\nlaiminlyö töitään; hänen lapsensa eivät milloinkaan huuda eivätkä\nmelua; pienimmät eivät ketään öisin valvota; eikä hänen miehensä ole\ntarvinnut milloinkaan sanoa: \"hyvä ystävä, paidassani ei ole nappia.\"\nKärpäsiä ei ole milloinkaan hänen keittiössään; muurahaisia eikä rottia\nmilloinkaan hänen ruokasäiliössään eikä hämähäkki ole milloinkaan\nennättänyt verkkoaan kutoa hänen talonsa nurkkiin. Kaikki hänen\nkotonaan on kiiltävän puhdasta ja mallikelpoisen siistiä -- ja hän,\nuuras, puuhakas, tarkkasilmäinen, väsymätön rouva Säntillinen saa sen\nkaiken aikaan.\n\nVaikka hän pitää talonsa mallikelpoisessa kunnossa, on hän jäsenenä\nkaikissa hyväntekeväisyysyhdistyksissä ja ennättää vielä valmistaa\nkaikellaisia käsitöitäkin hyväntekeväisyysmyöjäisiin. Ja kaikki hän\ntoimittaa erinomaisesti. Hän on sanalla sanoen erittäin kelpo nainen,\navulias ja hyväntahtoinen ja yhteiskunnalla on syytä iloita hänestä.\n\nNiin kelpo nainen kuin rouva Säntillinen onkin, on hän kuitenkin\nsuvaitsematon kuin Torquemada [espanjalainen dominikaanimunkki\n1400-luvulla, kuuluisa suurinkvisiittori, kohteli mitä julmimmin\n\"kerettiläisiä\"] tai junanveturi. Viitoittamaansa tietä hän kulkee\nsuoraan ja syrjäytymättä. Hänen arvostelunsa ja mielipiteensä ovat\njärkähtämättömät ja kaikkea hän arvostelee oman esimerkkinsä ja oman\nuupumattoman toimintakykynsä mukaan -- vanhoja ja nuoria, sairaita ja\nterveitä, voimakkaita ja heikkoja. Hän ei voi eikä tahdokkaan käsittää,\nettä on luonteita toisellaisiakin kuin hänen ja että niilläkin on\noikeus elää ja toimia.\n\nNiin hyvä kuin hän onkin, pelkää häntä kuitenkin kuin kokonaista\nsotajoukkoa hänen kiusautunut, väsynyt naapurinsa. Päätä ja selkää\npakottaa, unta ei tule levottomina öinä, puuhaa ja huolta päivin, ja\npainajaisena häntä ahdistaa tieto, että rouva Säntillinen pitää hänen\nvaikeuksiaan ja huoliaan ainoastaan huolimattomuuden ja\nepäkäytännöllisyyden seurauksina, ja että hänellä voisi kaikki olla\nyhtä hyvästi kuin ikinä itse rouva Säntillisellä, jos hän vain\ntahtoisi. Hänessä on niin vähän itseluottamusta, ja se ajatus se hänet\nihan masentaa. _Onko_ sitten hänen syynsä, ettei hänen pienokaisensa\nnuku öisin? _Onko_ se todellakin hänen syynsä, ettei hän ole voinut\nkasvattaa lapsiansa kaikkien niiden sääntöjen mukaisesti, joilla rouva\nSäntillinen on ihmeitä tehnyt? Rouva Säntillinen on kuin hänen\nvanginvartijansa ja hänen moitteensa kaikkia muita kärsimyksiä\nraskaampi.\n\nRouva Säntillinen polveutuu pitkäikäisestä suvusta, hänellä on\nerinomainen selkäydin ja mainio vatsa, \"tammiset jäsenet ja teräksiset\nhermot.\" Monta sukupolvea läpeensä ei hänen suvussaan ole ollut\ntietoakaan hermo- eikä muista taudeista, ja hänen arvostelunsa rouva\nEvansista ovat melkein yhtä viisaita kuin suuren ja vahvan Shanghain\nkanan mesilinnusta, -- hyvin komeita ja hyödyllisiähän ne ovat nuo\nShanghain kanat ja sieviähän ne ovat tavallaan mesilinnutkin -- mutta\nelä suinkaan pane niitä toistensa ruokajärjestystä laatimaan tai\nsuunnittelemaan toistensa taloutta! Eiköhän toisella ole yhtä suuri\noikeus elää kuin toisellakin.\n\nSuvaitsemattomuus toisia kohtaan on kodin onnettomuuden suurimpia\nsyitä. Paraimmat emännät ovat ne, jotka ymmärtävät suoda vapautta\nkodissaan eri luonteille kasvaakseen ja kehittyäkseen toisten\noikeutetuille aloille tunkeutumatta.\n\nMuutamat naiset osaavat hienotunteisesti ja varmasti ohjata erilaisia\nihmisluonteita. Sellaiset naiset levittävät rauhan ja vapaudentunnetta\nympärilleen; he ymmärtävät panna jokaisen oikealle paikalleen ja\nhuomaavat heti jokaisen luonteen. He ovat jo luonnostaan sellaisia,\netteivät toivo eivätkä vaadi sen enempää kuin mihin kukin kykenee.\nOikealla ajalla he käsittävät, mikä millekkin parhaiten soveltuu:\nkoiralle luu, kissalle maito, linnulle liinansiemenet. Kaino,\nkirjallisuutta harrastava vieras tyytyy kirjaan tai aikakauslehteen,\najattelematon neiti Seitsemäntoista iloiseen lörpötykseen, isoäiti\nsukanneuleeseen ja nuorta herra Vilkasta, jonka ylähuuleen jo alkaa\nilmestyä hienoja haituvia, huvittaa enin onkivapa ja vene. Kaikki he\novat tyytyväisiä, sillä kanarialintu ei pidä koiran luusta eikä koira\nliinansiemenistä, nuori neiti Seitsemäntoista ei välitä vanhan herra\nKuudenkymmenen aikakauslehdestä eikä nuori herra Vilkas sukanneuleesta\nenemmän kuin vanha iso-äitikään onkivavasta ja veneestä.\n\nMutta toiset taas määräävät perhe-elämän rajat niin ahtaiksi, suoriksi\nja säännöllisiksi, että ainoastaan he itse ja aivan samanmieliset\nniihin mahtuvat. Siitä koituu paljon harmia ja ikävyyttä.\n\nMies ja vaimo, jotka ovat erilaisista perheistä, solmivat avioliiton\nmuutamain yhteisten harrastusten perustalle, mutta pohjaltaan ovat\ntoistensa selvät vastakohdat. Järkevästi menetellen he ennen kaikkea\nopettelisivat tuntemaan toistensa luonteita ja koettelisivat mukautua;\nmutta sen sijaan monikin hukkaa aikansa ja rauhansa turhaan taisteluun\nerilaista luonnetta vastaan, joka on yhtä hyvä kuin toinenkin, mutta\nkykenemätön myöntymään toisen vaatimuksiin!\n\nJos esim. nainen on sellaisesta käytännöllisestä ja toimekkaasta\nperheestä, jonka miehiset jäsenet ovat neuvokkaita ja tarmokkaita,\nmutta joutuu sitten naimisiin kirjailijan kanssa, joka ei ymmärrä\nhituistakaan asiatoimia ja jonka koko maailma on kirjoissa ja kynässä,\nsaako hän tuskailla ja kiusata itseään ja miestään sen tähden, ettei\nhän ole asioitsija? Sopiiko hänen alinomaa vertailla isäänsä ja\nveljiään seurattavaksi esimerkiksi miehelleen sekä puhua, kuinka he\nolisivat menetelleet siinä tai siinä tapauksessa? Vai pitäisikö hänen\nreippaasti sanoa itselleen ja muille:\n\n-- Minun miehelläni ei ole taipumusta käytännöllisiin toimiin, mutta\nhänellä on tietoja ja kykyä, jotka ovat hyvinkin arvokkaita. Eihän\nkukaan ole täydellinen; siksipä sallittakoon hänen häiritsemättä\ntäyttää velvollisuuksiaan ja toimittaa se hyvästi, jota hän voi; minä\nkoetan korjata, mitä häneltä puuttuu. Ja jos sellaisiakin vastuksia\nsattuisi, joita emme kumpikaan kykene poistamaan, niin ilomielin ne\nyhdessä kestämme.\n\nSamoin mies saattaa ottaa vaimokseen kodin hemmoitellun lemmikin, aran,\narmaan laululintusen, jommoiset ovat aiotut elämänsulostajiksi.\nOlisikko oikein, että hän sitten rupeisi vertailemaan vaimonsa\nkäytännöllistä kykyä ja taitoa äitiinsä ja sisariinsa, jotka ovat\nvoimakkaita, tarmokkaita ja käytännöllisiä naisia ja jotka\nlapsuudestaan saakka eivät ole ajatelleetkaan muuta kuin taloustoimia?\nSaako hän yhtenään katkeroittaa itseään ja vaimoaan muistuttamalla,\nmiten hänen äitillään oli tapana nousta aamusin kello viideltä ja\njärjestää päivän työt -- kuinka hän kaikkea itse valvoi, hoiti ja\nhuolehti -- kuinka hänen oivallisesti järjestetyssä kodissaan kaikki\nkävi kuin koneessa?\n\nSe olisi kohtuutonta. Jos mies toivoo vaimokseen toimeliasta\ntalonemäntää, niin valitkoonkin sitä mukaa! Tokihan on paljonkin\nnaisia, jotka paremmin osaavat pestä, silittää, ruokaa laittaa ja\ntoimittaa mitä talouteen kuuluu kuin pikku laululintunen. Hän mieltyi\nsiihen sen kauniiden höyhenten ja suloisten sävelten, sen hilpeän\nveitikkamaisuuden, sen kirkkaiden silmien ja herttaisen olennon vuoksi.\nSenpä tähden hän laululintunsa saatuaan rakastakoon ja hoitakoon sitä,\nkuten ainakin arkaluontoista ja kallisarvoista, jota täytyy arvostella\nsen oman herkän ja hienotunteisen luonteen mukaan. Jos hän siten\nlaululintustansa kohtelee, saa hän monta vuotta iloita samasta\nsuloudesta, joka oli hänen sydämmensä ensiksi voittanut. Ehkäpä hän\nsilloin myöskin oppii huomaamaan, että mesilintu omalla tavalla\nrakentaa yhtä hyvän pesän kuin kalkkunakin ja hautoo munat ja hoitaa\npoikaset laululintujen lailla. Mutta voidakseen sen suorittaa sitä ei\nsaa häiritä.\n\nSuvaitsemattomuus on vielä vaarallisempi lasten ilmestyttyä. Samoin\nkuin vanhemmilla, eri perheistä kotoisin, on omat erityiset\nomituisuutensa, niin eroavat lastenkin taipumukset sekä vanhemmista\nettä toisistaankin.\n\nEsikoinen on vanhemmista useinkin lahja, jota mielin määrin saa\nhuvikseen ja hyödykseen käyttää. Mutta tuossa ajan rannalle\nviskautuneessa lastusessa voi kuitenkin piillä aivan yhtä itsenäisen\nluonteen siemen kuin ikinä vanhemmissa. Siitä ei kumminkaan välitetä,\nvaan sen tulevaisuus määrätään ja päätetään jo ennakolta.\n\nJuho ihailee rajattomasti kirjailijalahjoja. Hänen oma kasvatuksensa on\nollut jokseenkin puutteellista, mutta sen sijaan pitää hänen lapsistaan\ntulla ihmeellisen oppineita. Hänen esikoisensa on tyttö ja hänestä\npitää tulla yhtä kuuluisa kirjailija kuin rouva de Staëlista -- oppinut\nja nerokas nainen. Pienestä pitäen puhutaan hänelle kirjallisuudesta ja\nopetetaan kappaleita Miltonin teoksista jo kahdeksanvuotisena, jolloin\nhän kaikkein mieluummin elostelisi nukkensa kanssa. Juho ei säästä\nmitään, hän hankkii tyttärelleen koko joukon opettajia, ja kun hänestä\nsittenkin tulee vain aika näppärä, ymmärtäväinen ja kotitoimiin\nperehtynyt tyttönen, joka enemmän harrastaa naisten käsitöitä ja\ntalouspuuhia kuin runoutta ja kirjailijatointa, on hän tyytymätön ja\nkohtelee häntä kylmästi. Tytär puolestaan on aivan onneton, kun ei ole\nvoinut toteuttaa vanhempainsa toiveita -- eikä muuttua muuksi kuin\nmiksi luonto on hänet aikonut. Toisin olisi ollut, jos Juho nöyränä ja\nkiitollisena olisi ottanut äiti Luonnon lahjan sellaisena, jonkalainen\nse oli, kehittänyt ja vanuttanut sitä luonnon viittaamaan suuntaan.\nVuosikausia hän silloin olisi saanut iloita kainon, herttaisen ja\nkotoisen tyttärensä onnesta ja onnellistuttamisesta.\n\nToiselta puolen taas monasti puuhakkaan, keittävän, paistavan,\nneulovan, taloudessa touhuavan äitin tytär tekee työtänsä haaveksien,\njoskus kirja piilossa ompeleen alla, unelmissaan harhaillen Kreikat,\nRoomat, Saksat -- ja lukee, tutkii, ajattelee, kirjoittaa tietämättä\nitsekkään minkä tähden. Ja äiti panee päämääräkseen vastustaa sellaista\nja koettaa saada haaveksivasta tyttärestään kelvollisen, tottuneen ja\ntarkan emännän. Miten moni kyynel tipahtaa, miten monasti hyvä tuuli\nväistyy, miten paljo aikaa hukkautuu turhaan taisteluun!\n\nHuolellinen kasvatus voi jommoisestikkin kehittää puuttuvaa puolta.\nKäytännölliseksi syntyneestä ei tietysti koskaan neroa tule, mutta\nmikään ei häntä siltä estä hankkimasta tietoja ja valistusta. Se, jolla\non suuret henkiset lahjat, laskeutukoon pilvistä ja tutustukoon maahan\nsen verran, että kompastelematta voi sen käytännöllisiä teitä kulkea.\nMutta se saavutetaan ainoastaan suvaitsemalla heidän luontojaan,\nkäsittäen ne ja tunnustaen ne oikeutetuiksi, kehittäen niitä omaan\nsuuntaansa ja lisäten, mitä puuttuu.\n\nKäytännöllinen ja kekseliäs emäntä tulee toimeen hyvinkin vähillä\nkapineilla, toisinaanpa ilmankin niitä. Jollei hohtimia ole saatavissa,\nirroittaa hän mattonaulaset vanhalla veitsenterällä ja takoo ne\npaikoilleen silitysraudanluodilla, jos vasaraa puuttuu. Eikä hän\nollenkaan kiukuttele, vaikka työ sujuukin hitaammin, sillä muuta\nvartenhan ne ovatkin valmistetut. Yhtä kärsivällinen hänen pitäisi olla\ntyttärelleenkin, joka ei ole käytännöllinen, vaan valppaasti harrastaa\nhenkisiä rientoja, ja niin kai hän onkin, jos vain huomaa suhteen\nsamaksi molemmissa.\n\nKunnianhimoisella miehellä on poika, jonka hän on määrännyt\ntiedemieheksi. Hänestä on tuleva maansa kuuluisin. Poika on vankka ja\ntanakka, voimakas ja yritteliäs ja kaikki käytännölliset asiat ja\nlaitokset huvittavat häntä ihmeesti, mutta paikalla kun hänelle kirja\nkäteen pannaan, on hän haluton, ajattelematon ja hajamielinen. Hän\ntuntee jokaisen laivan satamassa --- niiden rakennuksen, kantavuudet ja\nmuut ominaisuudet. Hän tuntee jokikisen veturin -- niiden voiman ja\nnopeuden, tulo- ja lähtöajat. Hän kahmerehtaa myötäänsä työssä --\nsahaa, takoo, nävertää, kaivaa, vaihtaa, kaupittelee ja pää on aina\ntäynnä käytännöllisiä suunnitelmia. Kaikkia semmoisia asioita hän\najattelee selvästi ja hänellä on tarkka huomiokyky; hänen\nhuomautuksensa ovat sattuvat ja varteen otettavat.\n\nMutta kun on erotettava esinesana laatusanasta, alus maineesta,\ntakakohtainen asemosana osottavasta, entiskestämä päättymästä, silloin\non toimi toisaalla. Ajatellut käsitteet ovat hänestä kuin henkiä ja\nvarjoja. Vaikka tämä tiedetään, sullotaan häneen tietoja, joita hän ei\nlainkaan ymmärrä ja siten hänen nuoruutensa jää hedelmättömän erämaan\nkaltaiseksi. Turhat ponnistukset, nuhteet ja rangaistukset, alituinen\nonnistumattomuuden tunne ja siitä seuraava alakuloisuus ja häpeä\nsynkistyttävät hänen elämänsä ainoastaan sen vuoksi, että ymmärtämätön\nja turhamainen isä koettaa tehdä tiedemiestä pojasta, jonka luonto\nselki selvästi on käytännölliselle alalle aikonut. Hänestä voisi tulla\noivallinen maanviljelijä, koneenkäyttäjä, merimies, sotilas tai\nkauppias, mutta kasvaa siinä luulossa, että hänen synnynnäinen\ntaipumuksensa on rikos ja ettei hänestä ole miksikään, koskei hän\nkelpaa siksi, joksi isän sokea turhamaisuus oli hänet ennen syntymistä\nmäärännyt.\n\nToinen poika on syntynyt koneniekaksi. Ensi silmäyksellä hän jo\nymmärtää koneiston. Aina hän miettii, tutkii ja kokeilee. Mutta hänen\nrattaansa, akselinsa ja hiihnansa viskataan pois jonnijoutavina\nramuina. Hänet tuomitaan latinakoulussa kuluttamaan vuosikausia\noppiakseen sitä, jota hän ei milloinkaan opi hyvästi. Raskaalta hänestä\ntuntuu olla aina viimeisenä luokallaan ja nähdä monen muun oikeastaan\nhäntä lahjattomamman paremmin edistyvän ainoastaan sen vuoksi, että\njaksaa muistaa nuo sekavat ja erehyttävät kreikankielen laajuudet ja\nkorot, jotka hän aina unohtaa -- esim. miten properispomena sanat\ntulevat paroxytonaksi, kun ultima pitenee, ja proparoxytona sanat\ntulevat paroxytonaksi, kun ultima pitenee, mutta paroxytona sanat,\njoissa on lyhyt penultima, pysyvät paroxytonana. Jokaisesta säännöstä\non kuitenkin noin kuusitoista poikkeusta, jotka pitävät paikkansa\npaitsi kolmessa, neljässä muussa poikkeustapauksessa. Siten se\nsokkeloituu sokkeloitumistaan. Ja kun hölmeytynyt poikaparka viimein on\nniellyt kaikki -- pyrstön, suomut, evät ja ruodot -- sallitaan hänen\nrauhassa lukea kreikkalaisten kirjailijain teoksia, joihin hän\nyliopistossa ei tarvitse kajotakkaan.\n\nHuomattava kreikan- ja latinankielen lukemisessa on, että ne soveltuvat\nainoastaan muutamille, joiden luontaisia lahjoja ne kehittävät ja\njoista niiden lukeminen tuskin on vaikeaakaan, jota vastoin se toisille\ntuottaa niin suuria vaikeuksia, että he ovat siihen nääntymäisillään.\nKymmenestä pojasta, sen uskallamme sanoa, ei neljä -- eikä suinkaan\nhaluttominta ja lahjattominta -- jaksa latinakoulua suorittaa niin\nrasittamatta aivojansa ja hermojansa, että muuhun kykenisivät.\n\nTunnemme erään vilkkaan ja viitterän pojan, jolla oli huomattava\ntaipumus luonnontieteihin ja koneoppiin ja joka erinomaisella\nmenestyksellä kävi Bostonin englantilaisen koulun. Sieltä hän tuli\nlatinakouluun jatkamaan lukujaan yliopistoon päästäkseen. Hänellä oli\nerinomainen taipumus viisaustieteeseen ja ajattelemiseen, mutta huono\nmuisti, ja pojat, jotka ennen olivat häntä etevimpänänsa pitäneet,\neivät olleet häntä enää juuri huomaavinaankaan. He muistivat räplättää\nkokonaisia nimi- ja vuosilukuluetteloita ja tietysti sitäkin helpommin,\nkun eivät paljoa ajatelleet, mitä lukivat. He jaksoivat muistaa koko\nlatinan kieliopin ja kaikki kreikankielen lukemattomat korot ja\ntaivutukset. Mutta ajatteleva ja ymmärtäväinen nuorukainen oli aina\nviimeisenä ja muuttui yhä alakuloisemmaksi. Vaikka hän miten uuraasti\nolisi ahertanut, ei hän kuitenkaan päässyt toveriensa tasalle. Hän\nmenetti terveytensä ja erosi koulusta. Moni toivorikas nuorukainen on\nsiten murtunut virheellisen järjestelmän takia vahingoksi itselleen ja\ntieteelle. Sellainen opetusjärjestelmä on suuren hiiliseulan lainen:\nhiili, joka ei ole määrätyn suuruinen, putoaa siitä. Hiiliä seuloessa\nse kyllä on paikallaan, mutta mitenkähän kävisi yhtä erotuksettomasti\nseuloessa hiiliä ja timanttia sekaisin?\n\n-- Poika parka! sanoi Ole Bull kerran säälivästi, kun joku yritti\nsysätä koulupojan raitiovaunun portailta, jonne hän oli hiipinyt. Poika\nparka! Antakaa hänen olla! Kuka hänen koettelemuksensa tietää? Ehkä hän\nlukee latinaa.\n\nNerokas Heinrich Heine virkkoi entisiä katkeria kokemuksiaan\nmuistellessaan:\n\n-- Roomalaiset eivät olisi milloinkaan maailmaa valloittaneet, jos\nheidän olisi täytynyt opetella omaa kieltään. Mutta siihen heillä oli\naikaa, koska he jo lapsuudesta tiesivät, mitkä esinesanat muodostavat\nkohdantonsa _im_-päätteellä.\n\nEmme suinkaan kuulu kreikan- ja latinankielisten kirjailijoiden\ntutkimisen moittijoihin. Mielestämme on päinvastoin erinomainen etu\nosata noita kuuluisia kieliä lukea. Ja älykäs, sivistynyt mies, joka ei\nkykene seurustelemaan vanhan ajan loistavien nerojen kanssa, on siten\nmenettänyt osan perintöoikeudestaan. Senpä tähden juuri onkin niin\nsurullista, että ainoastaan yhtä ainoaa kuivaa, kovaa, ammattimaista\npolkua -- yhtä ainoaa suoran suoraa, ahdasta, koleikkoa tietä sallitaan\nkulkea niin ihanaan tietojen maahan. Emme luule tarpeelliseksi\nympäröidä kreikan- ja latinankielen tutkimista niin hirveillä\nvarustuksilla kuin nykyjään. On monta miestä, jotka, vaikkeivät\nolekkaan hyvämuistisia, vaikkeivät osaakkaan järjestyksessä luetella\nkreikankielen teonsanain päätaivutusmuotoja eivätkä niitä esinesanoja,\njoiden kohdannon pääte on se tai se, kuitenkin, käyttäen ymmärrystänsä,\nvoisivat oppia lukemaan kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijain\nteoksia, käsittämään niiden sisällystä ja nauttimaan niistä. Ja sitä\nvartenhan kieltä on opittavakin!\n\nTunsimme nuoren miehen, jonka oli mahdotonta oppia ulkoa luettelemaan\nlatinan kieliopin sääntöjen kaikkia poikkeuksia, matta joka kuitenkin\nihastuneena täytti muistikirjansa kreikkalaisen lukukirjan ihanilla\nhelmillä ja otteilla Aeneidista opettajan joka päivä moittiessa häntä\nkieliopillisen puolen puutteellisista tiedoista.\n\nOnhan monta esim. suomenkielen taituria, monta kirjailijaa ja puhujaa,\njotka eivät yhtäkkiä muista kaikkia esinesanoja, joilla on typistynyt\nvartalo. Monikohan meistä ne muistaisi? Mitähän se auttaisi nerokasta\nkirjailijaa tai etevää puhujaa, vaikka hän osaisikkin ulkoa Jänneksen\nkieliopin? Tokkohan oikea kielitaito sillä lailla saavutetaan.\n\nKlassillisten kielten opetuksessa käytetty suvaitsemattomuus on niille\nvarsin omituista. Moni tyttö ja poika oppii lukemaan ja puhumaan\nsaksaa, ranskaa ja englantia ja on siten tilaisuudessa tutustua ja\nsyventyä uusien kielten kirjallisuuden aarteihin -- ja saavuttaa sen\nnautinnon paljoa yksinkertaisemmalla, luonnollisemmalla ja vähemmän\nsaivartavalla opetustavalla.\n\nPaljo surua tuottaa sellaisen turhan tarkasti määritellyn\nopetuksen suvaitsemattomuus perheihin. Jokaisen jommoisessakin\nyhteiskunnallisessa asemassa olevan perheen ylpeys vaatii joka pojan,\nkykenipä hän tai ei, läpäisemään koulunsa, ellei tahdo menettää\nasemaansa ja arvoansa.\n\n-- Et yliopistoon! huudahtaa herra Tietonen esikoiselleen. Mitä\ntyhmyyksiä se on! Siellä olen ollut minä ja minun isäni ja hänen isänsä\nja ennen häntä hänen isänsä. Tarkastelehan yliopiston vuosiluetteloja,\nniin löydät sieltä meidän nimisiämme ihan sen perustamisesta asti.\n\n-- Vaan minä en opi latinaa ja kreikkaa, huomauttaa nuori herra\nTietonen. Minun on mahdotonta muistaa kaikkia niitä sääntöjä ja\npoikkeuksia. Minä olen todenteolla koettanut, vaan en mitenkään opi.\nJospa tietäisit, miltä tuntuu niitä päähän päntätessä! Enkä minä aina\ntahdo olla viimeisenä, vaikka pitäisikkin ojurina henkeni elättää.\n\nOletappa nyt, että nuorukaiseen siitä huolimatta pakotetaan tietoja,\njoita hän ei lainkaan harrasta, ja tavalla, joka vaatii lahjoja, joita\nluonto ei ole hänelle antanut -- mikä on seurauksena?\n\nJoko hän suorittaa opintonsa _hutiloimalla_ ja siten tahraa luonteensa\nja maineensa, tai rasittuu, ikipäiviksi menettäen terveytensä ja\nelämänhalunsa saavuttamatta muuta kuin ihan keskinkertaiset tiedot.\n\nJos suvaitsevaisuuden periaatetta klassillisissa opinnoissa\nnoudatettaisiin, jos kerrankaan tunnustettaisiin kieliopetuksen\nsuureksi päämaaliksi oppia kieltä lukemaan ja siitä nauttimaan ja jos\nopetuksessa otettaisiin varteen ainoastaan välttämättömimmät seikat sen\nsaavuttamiseksi -- jos kilpikonnan annettaisiin mataa, linnun lentää ja\nkalan uida kohti Helikonin hurmaavia, jumalallisia lähteitä -- niin\njokainen pääsisi sinne omalla tavallaan iloitsemaan ihanasta\nmaisemasta, sen suloisista kukkasista ja virvoittavasta siimeksestä.\n\n-- Mutta, sanovat nykyisen järjestelmän puoltajat, se on erinomainen\nhenkisten kykyjen kehittäjä.\n\nSitä epäilen. Nykyajan opetusjärjestelmä on mielestäni ajan hukkaamista\n-- tulokset eivät oikein vastaa siihen käytettyä aikaa.\n\nKun nuorukainen on oppinut, että kreikankielen ensimäisen\ntaivutusluokan esinesanain viimeisellä tavulla on monikon omannossa\npitennysmerkki, vaan että siitä ovat poikkeuksena:\n\nFemininiset _-os, -ae, -on_ päätteiset laatusanat ja laatutavat, joiden\nkorko on sama kuin maskulinin omannossa, mutta muut feminiset\nlaatusanat ja -tavat ovat monikon omannossa perispomena; esinesanat\n_chraestaes, aphyae, etaesaia_ ja _chlounaes_ pysyvät monikon omannossa\nparoxytona-sanoina [Kühnerin kreikan kieliopin mukaan] -- kun\nnuorukainen on tämän kaiken oppinut ja monta muuta samallaista tietoa\nlisäksi, niin ei hänen ymmärryksensä ole siitä enemmän kehittynyt kuin\njos hän olisi ulkoa opetellut valtakuntain nimet, niiden\nperustamisvuoden, asukasluvun, kauppaa, teollisuutta ja elinkeinoja\nkoskevia tietoja y.m. Ei tämäkään ole muuta kuin muistinharjoitusta,\nmutta kuitenkin sellaista, joka herättää mielenkiintoa ja josta on\nhyötyäkin.\n\nYlempänä mainitut seikat niin vähän edistävät Kreikan kirjallisuuden\ntuntemista, että uskallan väittää monen älykkään ihmisen, joka ei kuuna\nkullan valkeana ole sitä lukenut muuten kuin käännöksinä, paremmin\ntuntevan sitä sekä sisällykseltään että hengeltään, vieläpä\nkreikankielen omituisuudetkin ja enemmän siihen innostuneen kuin monen\npoika-raukan, joka opettajansa pakottamana sokeasti on alkuperäiset\nteokset vaivalla tavaillut ja jonka silmät ja korvat ovat täynnä\nkieliopin sääntöjä ja poikkeuksia.\n\nEntäpä sitten? Eikö meidän pidä laisinkaan opetella näitä vanhoja\nkieliä? Tietysti pitää.\n\n\"Joka kerran kun opin uuden kielen, uudistun uudeksi ihmiseksi,\" sanoi\nKaarlo V ja hän oli oikeassa.\n\nLatina ja kreikka ovat joutuneet huonoon huutoon erikoisen ja\nturhanpäisen opetustavan tautta, joka kielen kaikki kuivat\nyksityiskohdat kovaksi ja okaiseksi kimpuksi kerää eikä sano oppilaan\nsaavan vilaukseltakaan nähdä kielen kauneutta ja sen aarteita, ennenkun\nhän on koko kimpun niellyt ja sulattanut. Moni on kenkänsä kuluttanut\nja kuollutkin kieliopin korpeen, ennenkun on saapunut Platon ja\nmurhenäytelmäinkirjoittajain luvattuun maahan.\n\nNykyajan käytännöllinen elämä, käytännöllisen tieteen silminnähtävät\ntosiasiat vaativat, että me lyhimmässä ajassa ja yksinkertaisimmalla\ntavalla tutustumme vanhan ajan aatteihin ja että kielen omituisuuksien\ntutkimisen jätämme niille, jotka luonto varta vasten on siihen\nantimillaan varustanut.\n\nMikään ei ole suvaitsemattomuutta ja siitä seuraavia kärsimyksiä\ntuottanut enemmän kuin paljon seulottu kysymys lastenkasvatuksesta.\nKasvatusta käsittelevät kirjoitukset vaativat tavallisesti liian paljon\nvanhemmilta ja aroille luonteille laskeutuu siten vastuunalaisuuden\ntaakka niin raskas, että se vie niiltä sekä tarmon että rohkeuden.\nVanhemmille puhutaan aivan kuin joka lapsi olisi vahapala, jota voi\nmuovailla ja painella ja litistellä mille mukalalle hyvänsä. Ja kun\nvanhemmille kerran on oiva kaava annettu, niin ei muuta kuin käy\nkäsiksi työhön ja muodostele siitä kelpo ihminen.\n\nOmituista on, että nekin, jotka uskovat Raamatun jumalalliseen\njohdatukseen, voivat sitä ajatella eivätkä muista taivaallisen Isän\nliikuttavaa valitusta, että _hänkin_ on hoitanut ja kasvattanut lapsia,\njotka ovat häntä vastaan kapinaan nousseet. Hän valittaa aina: \"mitä\nolisikaan voinut viinimäessäni enemmän tehdä kuin olen siellä tehnyt?\nMiksi se on kasvanut metsäviinimarjoja ja minä toivoin hyviä hedelmiä?\"\nKun Jumala -- ihmistä äärettömästi paljoa viisaampi, puhtaampi,\nrakastavampi -- on estynyt suuressa työssään, voiko silloin sanoa\ninhimilliselle olennolle, että lapsen luonteen muodostamiskyky, sen\nkehittämisvoima on hänen kädessään?\n\nMonen heikon vaimoraukan terveyden on murtanut ja hänen elämänsä\nsynkistänyt vastuunalaisuuden paino, jota ei milloinkaan olisi hänen\nhartioilleen pitänyt sälyttää, eikä moni äiti ole vapaasti saanut\nkäyttääkkään Jumalan antamaa kykyä, koska on ennakolta määrätty hänen\ntoimintatapansa, joka hänelle on sopinut yhtä vähän kuin Saulin\nsotisopa Taavetille.\n\nAulis, lempeä, taipuisa nainen on mennyt naimisiin lujatahtoisen ja\ntoimintakykyisen miehen kanssa ja hänelle on syntynyt poika, jolla on\ntahtoa ja tarmoa toista mointa enemmän kuin äidillä itsellään.\nTaistelussa äidin vallan ja lapsen tahdon välillä on hän yhtä avuton\nkuin olisi painiskellessaan aikuisen miehen kanssa.\n\nMiten käy? Onko luonto jättänyt hänet ihan avuttomaksi, silloin kun\nhänen on täytettävä äidin velvollisuudet? Ei, jos hän ymmärtää\nluontonsa ja sen mukaan toimintansa määrää. Hänellä ei ole voimaa\nkäskeä, mutta hänellä on voima voittaa. Pojan rautaista tahtoa hän et\nvoi taivuttaa eikä murtaa, vaan hän voi sen sulattaa. Hän voi karttaa\ntaistelua, jossa tietää joutuvansa tappiolle. Hän voi viehättää,\nmiellyttää, voittaa tottelemaan. Hänen hieno, huomaamaton vaikutuksensa\nkietoo pojan päivä päivältä yhä tiukemmin ja tiukemmin. Jätä hänet\nomiin hoteihinsa ja hän taivuttaa poikansa tahdon.\n\nMutta toimekas anoppi tai joku muu etuoikeutettu neuvonantaja sanoo\nhänelle:\n\n-- Hyvä ystävä, sinun on välttämättömästi saatava poikasi\ntaipuvammaksi. Se on sinun velvollisuutesi. Sama on minunkin tehtäväni.\nAnna hänelle vitsaa, kun hän on hiukankaan tottelematon. Elä anna hänen\nmilloinkaan saada tahtoaan täytetyksi. Siten sinä hänen tahtonsa\npehmität.\n\nSellainen neuvo on hyvin vaarallinen, koska tämän äidin luonteen on\nyhtä mahdoton sitä seurata kuin lehmän raaputtaa matoja vasikalleen ja\nkanan poikastaan imettää.\n\nOn kyllä päättäviä, lujatahtoisia miehiä ja naisia, jotka osaavat\ntoisten tahtoja vallita ja johtaa. He voivat hallita äsken mainitulla\ntavalla --- ja kun se heille on luontaista, niin se vaikuttaakin\nvoimakkaasti, luonnollisesti, sopusointuisasti. Tyytykööt he\nmenestykseensä elköötkä tyrkyttäkö sitä sopivaksi käyttää joka\ntapauksessa.\n\nOn taas aivan toisellaisia ihmisiä -- ja niitä puhtaimmat ja\nmiellyttävimmät luonteet -- jotka eivät laisinkaan osaa hallita eivätkä\nkäskeä. Heillä on kyllä tahdon lujuutta päättää itsestään, vaan ei\ntoisista. Monet sellaiset naiset ovat kuitenkin olleet mitä\noivallisimpia äitejä, kun ovat omaa luontoaan ja omaa mieltään\nnoudattaneet eivätkä voimiaan tuhlanneet siihen, johon eivät kuitenkaan\nolisi pystyneet.\n\n_Vaikutusvalta_ on voima, joka tosin tehotsee hitaammin kuin\nmahtikäsky, ja sen vuoksi näyttää laimeammalta, mutta ajan pitkään ovat\nsen tulokset useinkin sitä tuntuvammat. Aina se kuitenkin on paljoa\nvaikuttavampi kuin mahtivallan pakko.\n\nÄiti, joka lapsiansa ohjaa niin, että he paikalla ja ehdottomasti\ntottelevat, saa tosin näennäisesti suuremmat tulokset. Hänen kotinsa on\nhyvässä järjestyksessä ja lapsistansa on hänellä heidän kasvinaikanaan\nenemmän kunniaa.\n\nMutta se äiti, joka ei sillä lailla jaksa komentoa pitää, jonka lapset\nuseinkin ovat rajuja ja vallattomia, ei silti saa masentua, jos vain\ntuntee _vaikutusvaltansa_ lapsiin ja osaa hellästi ja oikealla tavalla\nvedota heidän kunniantuntoonsa, järkeensä ja omaantuntoonsa. Jollei hän\nvoi poikaansa hallita, menettelee hän viisaammin opettaessaan häntä\n_hallitsemaan itseään_; sillä itseänsä hallitsevasta pojasta kasvaa\nparempi ihminen kuin siitä, jota ainoastaan toiset hallitsevat.\n\nJos äidin periaatteet ovat jalot, jos hän on jumalinen ja rakastava, ei\nmilloinkaan viekastele eikä petä, jos hän hillitsee luontonsa ja\nesiytyy hyvänä esimerkkinä -- eläköön silloin hyvässä toivossa, vaikkei\nvoikkaan sotalaivan tapaista järjestystä pitää touhuisassa\nlapsilaumassaan eikä kotiaan kaikinpuolin mallikelpoisena niinkuin\nmuutamat naiset, joille Jumala on toisellaiset lahjat antanut. Elköönkä\nhän rohkeuttansa menettäkö, vaikkei näytä voivan suuria aikaan saada\nvaikeassa tehtävässänsä, ihmisluonteita muodostaessaan.\n\nSuvaitsevaisuutta tarvitaan kodissa erittäinkin lasten kasvin- ja\nkehitysaikana.\n\nIhmisen siirtymisestä toisesta kehityskaudesta toiseen seuraa hyvin\nusein, samoin kuin auringon kulkua päiväntasaajan yli, myrskyjä ja\nrajuilmoja. Nuorukaisen kehittyminen mieheksi ja tytön naiseksi aikaan\nsaa usein epäjärjestyksiä aivoissa, hermoissa, ruumiissa ja sielussa;\nlapsi on joskus sekä itsestään että vanhemmistaan kuin toinen olento --\nluontokin muuttuu. Sinä arkana aikana ilmautuu levottomia haluja,\nmahdottomia toiveita, epämääräisiä pyrkimyksiä. Ja onneton halu käyttää\ntuhoavia kiihottimia, jotka ainaiseksi elämän turmelevat, saa usein\nalkunsa juuri ikäkausien vaihdeaikana.\n\nKristillisen kärsivällisyyden ja suvaitsevaisuuden harjoittaminen on\nsilloin välttämätön. Levottomuus on tyynnytettävä; vanhempain täytyy\nolla kyllin suvaitsevia pidättääksensä poikaansa, jonka paha henki on\nvalmis huostaansa ottamaan, jollei äiti häntä suojele.\n\nMiehuus virtaa joskus nuorukaiseen yhtä rajusti ja voimaakkaasti kuin\nvuoksi meren rannalla. Hän on meluisa, kiivas, vastustushaluinen ja\nnäyttää tahtovan saada aikaan kaikellaista häiriötä. Hän halveksii\nseurustelutapoja, kammoo seuraelämää ja mieli palaa metsään ja\njärvelle; hän viihtyy paraiten säännöttömäin ihmisten seurassa ja\nvastustaa kaikkea sopivaisuutta. Mutta jos hän tuleekin huoneeseen\npyyhkimättömin jaloin, viskaa hattunsa lattialle, repii vaatteensa,\npaukkaa, jyskää ja ryskää ja panee kaikki nurin närin, elä ole\ntoivoton, vaan kärsi, sillä vähäarvoiset ovat hatut ja vaatteet ja\npyyhkimättömät jalat ja huuto ja melu, jos poikasi säilytät.\nSuvaitsevaisuus, joka tekee kodin pojalle miellyttäväksi hänen\nkehityskautenaan, on hyvästi käytetty aarre, joka aikanansa hedelmän\nkantaa.\n\nSeikka, johon ei tarpeeksi huomiota panna, on se, että koulutyö juuri\nlapsuuden ja miehuuden vaihdeaikana vaatii mitä suurimpia ponnistuksia.\nPoika valmistaikse yliopistoon ja tyttö käy koulua viimeistä vuotta.\nElimistöä, joka tarvitsee miltei kaiken voimansa ruumiillisiin\nmuutoksiin, rasittaa sen lisäksi liiallinen koulutyö.\n\nTyttö kasvaa huiskahtaa kehittyneeksi naiseksi, ja rasittunut\nelimistö-parka saa valmistaa kaikki muhkeaan rakennukseen tarvittavat\naineet. Velkomuksia ilmestyy tuhka tiheään ja hänen täytyy ne\nkäteisellä suorittaa. Jos rakennettavana olisikin vain nainen,\nselviytyisi hän siitä aika hyvästi, mutta kun algebra, mittausoppi,\nsoitto ja kielet osansa velkovat, täytyy elimistön lakata maksamasta.\nOsa työstä tulee huonoa, ja vino selkä tai heikontuneet keuhkot ovat\nseurauksena. Suuri osa poika- ja tyttökoulujen oppilaista elää juuri\ntätä arkaluontoista ja pulmallista vaihdeaikaa sekä ruumillisessa ja\nhenkisessä että siveellisessä suhteessa, ja opettajat tunkevat heihin\nniitä tietoja, joita heidän ikäisiltään vaaditaan välittämättä heidän\nruumiillisesta kehityksestään. Kummako sitten, että heitä on niin\nvaikea johtaa, ja että niin moni koulusta päästyään on ruumiillisesti,\nhenkisesti ja siveellisesti rampa ja raajarikko.\n\nOpettajain syy se ei ole; he vain noudattavat vanhempain toiveita,\njotka lapsiansa säästämättä ja säälimättä tuomitsevat heidät määrätyt\noppijaksot suorittamaan -- koska muutkin lapset ovat sen suorittaneet.\n\nLopuksi, koska esitelmäni jo on liiaksikin virahtanut, vain yksi ainoa\nmiete.\n\nJokaista ihmistä varten on vipu, jolla häntä on kohotettava, ura, jota\nhänen on tarkoitus kulkea; ja meidän suuri elintehtävämme\nperhepiirissämme on koettaa jokaista kohottaa hänen omalla vivullaan ja\ntaluttaa jokainen omalle polulleen.\n\n\n\n\nVI.\n\nEpäkohteliaisuus.\n\n\n-- Minä puolestani luulen, sanoi vaimoni, epäkohteliaisuuden kotirauhan\nvaarallisimmiksi hävittäjiksi. Ihmiset eivät osota läheisimmilleen\nsamaa huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, jota he tuhlaavat vieraille.\n\n-- Hyvä rouva, sanoi Robert Stephens, minä olen toista mieltä.\nSeurustelutavan pakosta ja seuraelämän muodollisuudesta saa kypi\nkyllänsä jo kodin ulkopuolella. Kotiin tultuaan mies käyttää\nvapauttaan, riisuu ahtaat saappaansa ja sormikkaansa, pukeutuu\naamunuttuunsa ja panee tohvelit jalkaansa, puhelee vapaasti, mitä\najattelee, joka sanaansa niin tarkoin punnitsematta. Kotolaiset toki\ntuntenevat ja ymmärtänevät toisensa perinpohjin ja suovat siis\ntoisilleen molemminpuolisen vapauden ja vapaisuuden. Ihminen tarvitsee\nsellaisen paikan, jossa hän saa olla väsynyt, haluton ja äänetön\nmenettämättä siltä sivistyneen nimeä. Koti on se paikka, jossa johonkin\nmäärin voi elää siihen luottamukseen nojaten, jonka on saanut\noppiessaan molemminpuolin tuntemaan toistensa hyvät puolet ja arvokkaat\nominaisuudet. Eikä ystävysten kesken ole ollenkaan välttämätöntä joka\npäivä osottaa toisilleen kaikkia niitä kohteliaisuuksia ja\nhuomaavaisuuksia, joita vieraille on osotettava.\n\n-- Niin, virkkoi Jenny, kun nuori mies mielistelee nuorta neitosta,\nniin auttaa hän hänet vaunuista huolellisesti ja estää hänen pukunsa\nhipaisemastakaan likaisia pyöriä. Mutta kun sopimus on tehty ja rakkaus\nhuipussaan ja hän on hänen vaimonsa, mies istua nököttää hiljaa, pitäen\nohjaksista ja antaa vaimonsa laskeutua vaunuista omin neuvoinsa, pääsi\nmiten pääsi. Vaan kylläpä hän osaa olla kohteliaskin. Kas vain, kuinka\nhän lentää vaunujen luo, kun kaunis neiti Helmikana tulee heille\nvieraaksi, ja kuinka hän huolehtii _hänen_ puvustaan ja miten\nkohteliaasti hän auttaa hänet vaunuista!\n\nLuullakseni se riippuu siitä, ettei hän rakasta neitosta eikä neitonen\nhäntä -- _etteivät_ he ole mieltyneet toisiinsa. Jos herra on vain\nsulhanen tai ystävä, niin kiittää hän mitä kohteliaimmin, kun nainen on\npäärmänyt hänen kaulahuivinsa tai korjannut hänen sormikkaansa. Mutta\nkussa ikään nainen vain lienee varma miehen rakkaudesta ja\nmieltymyksestä, niin sanoo mies hänelle ainoastaan:\n\n\"Hyvä on; tarkastappas nyt paitojani ja korjaa tuo ratkeama nutussani\n-- elä vain unohda niinkuin eilen.\"\n\n-- Kaiken sen tähden, jatkoi Jenny neiti keikauttaen kaunista päätään,\naion olla naimisiin menemättä niin kauvan kuin mahdollista, sillä\nminusta on paljoa hauskempaa, kun miehet ystävänä ovat huomaavaisia ja\nkohteliaita, kuin että he aviomiehenä elävät rakkautensa jäännöksillä.\nMinä en näet ollenkaan halua miehekseni sellaista, joka haukottelee\nvasten silmiä, lukee sanomalehtiä koko syöntiajan, kun minua haluttaisi\nkeskustella, polttaa sikaria iltakaudet tai lukee itsekseen, kun minä\ntahtoisin hänestä seuraa, ja katsoo rakkautensa oikeuttavan olemaan\nkuinka vastenmielinen ja huolimaton tahansa. Jos hän on kaunis, jos hän\non hauska, miellyttävä ja kohtelias, niin olen minä mieluummin niiden\nnaisten joukossa, jotka saavat nauttia siitä.\n\n-- Aivan niin, Jenny neiti, virkkoi Robert, vaan eipä se ole ainoastaan\nmeidän sukupuolemme, joka avioliitossa näyttää vähemmän miellyttäviä\npuoliansa. Sirot keijukaiset, jotka meitä niin ihmeesti viehättävät\nkauniissa, aistikkaissa puvuissaan, ja jotka ovat niin suloiset ja\nsievät ja vilkkaat ja hurmaavat -- minne ne joutuvat avioliiton\njälkeen? Jos _mies_ ruokapöydässä lukee sanomalehtiä, niin ehkäpä juuri\nsen tähden, että häntä vastapäätä istuu uninen ja huolimattomasti\npukeutunut nainen, päällä muuttunut aamupuku, joka hänen mielestään\nkyllä kelpaa vaatimattomassa kotielämässä. Kenties hän on unohtanut\nkaikki hauskat, pirteät, leikilliset sukkeluutensakin ja pikku\nkepposensa, jotka muinoin ihastunutta sulhasta niin viehättivät, ettei\nhän hänen läheisyydessään kuullut eikä nähnyt ketään muita.\nSellaistakin _voi_ luullakseni joskus jumalattarille tapahtua. Marianna\nja minä emme tietysti omasta kokemuksestamme sellaisista ikävyyksistä\nmitään tiedä; me olemme mallikelpoinen pariskunta, joka vain pilvistä\nmaailman menoa katselee.\n\n-- No, siinä sen nyt näet, mihin periaatteesi vie jokapäiväiseen\nelämään sitä sovitettaessa, jatkoi Jenny. Jos koti on ainoastaan\nsellainen paikka, jossa mielensä mukaan saa olla väsynyt ja haluton ja\nniin vastenmielinen kuin suinkin menettämättä siltä arvoansa, niin\nluulenpa naisilla olevan paljoa suuremman oikeuden kuin miehillä\nkäyttää sitä vapautta, sillä kotielämän yksinäisyys ja ikävällinen\npuoli tulee etupäässä heidän osakseen. Vaimohan se on, jonka täytyy\nvalvoa levottoman lapsen kanssa. Ja jollei hän olekkaan halukas\npukeutumaan aamuisin niin viehättävästi tai jollei häntä haluta puhella\nleikillisesti ja sukkeluuksia sanella niinkuin tyttönä ollessaan, niin\nei sitä juuri voi hänelle viaksi lukea. Eihän voi odottaakkaan, että\nperheenäiti ja lapsenhoitaja olisi yhtä hienosti pukeutunut ja yhtä\nhauska seuratoveri kuin vanhempainsa kotona kaikesta huoletonna elelevä\nnuori tyttö. Mutta siltä ei ole mielestäni puolustettavissa, että mies\nlaiminlyö ne pienet kohteliaisuudet ja huomaavaisuudet, joita hän\nosotti ennen naimisiin menoa. Hän on vahva ja terve ja reipas; hän\nseuraa maailman menoa ja näkee ja kuulee paljon, joka pitää mielen\nhereillä ja virkeänä; ja todellakin olisi hänen velvollisuutensa\nnaimisissa ollessakin miellyttää ja huvittaa vaimoaan samoin kuin\nennenkin avioliittoa.\n\nSellainen pitää minun mieheni olla, lopetti Jenny neiti, taikka en\nhuoli ketään -- ja hyvin onkin se vahinko helppo kestää.\n\n-- Vai niin, ilkkui Robert, pitääpä koettaa ajoissa Kaarlo Sedleytä\nsiihen valmistaa.\n\n-- Kaarlo Sedleytä -- Robert! huudahti Jenny tulipunaisena harmista.\nMinua ihmetyttää todellakin, että sinä yhä tarraut tuohon vanhaan\njuttuun, vaikka ainakin sata kertaa olen sanonut sinulle, etten kärsi\nkuulla puhuttavan siitä! Kaarlo ja minä olemme kyllä hyvät ystävät,\nvaan...\n\n-- No niin, no niin, keskeytti Robert, jo riittää. Et tarvitse sanoa\nsanaakaan enää.\n\n-- Tuolla lailla sinä puhut, kun et voi todisteitani kumota, sanoi\nJenny.\n\n-- Hyvä on, Jenny, vastasi Robert. Tiedäthän, että joka asiassa on\nkaksi puolta ja myönnän mielelläni sinun erinomaisella tavalla\npuolustaneen mielipidettäsi. Olen kuitenkin yhä edelleen varma, että\nellei se, mitä sanoin, ole totinen totuus, niin kyllä se ainakin sitä\nniehentyy. Ja vieläkin uudistan, mitä taanoin sanoin, että todellisesta\nrakkaudesta kasvaa sellainen vapaus, jota eivät sido kursailemiset\neivätkä muodollisuudet ja että läheisten ystävysten kesken sekä pitää\nettä voi sietää paljon sellaistakin, jota vieraat katsoisivat\nepäkohteliaisuudeksi. Siitä minä olen ihan yhtä varma kuin mistä muusta\nhyvänsä tässä maailmassa.\n\n-- Ja kuitenkin, huomautti vaimoni, on hyvin paljon totta usein\ntoistetussa Cowperin runossa, jossa hän puhuu ystävyydestä ja sanoo:\n\n    \"Kuin sukulaisuus sielujen\n    -- mi liekkään mahti salainen --\n    saa alkuun ystävyyden;\n    niin käytös kaunis yhä vaan\n    sen tunteen saapi kasvamaan,\n    luo sille kestävyyden.\"\n\n-- Olkoonpa niinkin, vastasi Robert, mutta minä olen nähnyt kylläkseni\nranskalaisten aviopuolisoiden kohteliaisuutta. Pariisissa ollessani\nasui eräs rouva de Villiers samassa paikassa kuin minäkin. Mies oli\nantanut hänelle nimensä, johon kuului myöskin ranskalainen _de_ ja\nvaihdoskaupassa saanut sievoset vuotuiset tulot vaimonsa myötäjäisinä.\nHänen käytöksensä vaimoaan kohtaan oli todellakin hienon ja sivistyneen\nmiehen, kerrassaan mallikelpoista. Tosin hän eli vaimonsa rahoilla ja\ntuhlasi niitä ajeluihin, teaattereihin, oopperoihin ja muihin\nhuvipaikkoihin seurustellessaan kaikellaisten maineeltaan epäiltäväin\nystäväin kanssa; mutta hän järjesti ne kaikki vaimolleen niin\nkohteliaalla, ystävällisellä ja perin viisaalla tavalla, että\nkannattipa vain jäädä niin syrjäytetyksi ja tulla petetyksi saadakseen\nnauttia hänen erinomaisesta kohteliaisuudestaan ja mainion hienosta\ntavastaan. Herra de Villiers oli näet hyyräävinään vaimolleen pienen,\nsievän ja hauskan huoneen meidän majalastamme, koska hänen asiansa\neivät muka olleet oikein hyvällä kannalla ja hän ihan epätoivoon\njoutuisi, jos saattaisi niin syvästi rakastamansa vaimon huoliin ja\nvaikeuksiin. Hän kuvasi ne kauheiksi, mutta oli päättänyt kestää ne\nurhoollisesti yksin. Ei, niin kauvan kun hänellä oli ropokaan jälellä,\nei hänen jumaloidulta Julieltaan saanut puuttua mitään elämän\nmukavuuksia. Hänelle itselleen olisi kurjin yliskammari kylliksi.\n\nEi hän koskaan käynyt vaimonsa luona suutelematta hänen kättään niin\nkunnioittavasti kuin hän olisi ollut kuninkaan tytär, lausumatta\nhänelle kohteliaisuuksia hänen ulkomuodostaan, tuomatta\nhänelle makeisia ja kertomatta hänelle hauskoja kaskuja suuren\nmaailmankaupungin päivän tapahtumista. Mitä lähemmäksi tuli aika,\njolloin hänen vaimonsa suoritti vuosineljännesmaksut, sitä tiheämmin\nhän hänen luonaan pistelehti.\n\nJa rouvakin ihaili ritarillista miestään, ei voinut koskaan kieltää\nhäneltä mitään, uskoi kaikki hänen juttunsa ja tyytyi nurkumatta vain\nneljänteen osaan omista tuloistaan, ollen onnellinen rakastaessaan niin\nmiellyttävää miestä.\n\n-- No niin, jatkoi Jenny, minä en oikein ymmärrä kertomuksesi\ntarkoitusta. Mutta minusta siitä voi tulla vain tämmöiseen\njohtopäätökseen: jos sydämmetön heittiö, jolta puuttuu periaatteita ja\nhyviä ominaisuuksia, voi voittaa ja säilyttää naisen sydämmen\nyksinomaan kohteliaalla ja luontevalla käytöksellään, niin mitenkä\npaljoa enemmän sitten sivistynyt, periaatteellinen ja todellakin\nrakastunut mies saa aikaan samoilla keinoilla!\n\nSe on minun vahva vakuutukseni, että jos mies, joka pettää vaimoaan ja\ntuhlaa hänen rahansa, sittenkin voi vaimonsa rakkauden säilyttää\nainoastaan huomaavaisuudellaan ja kohteliaisuudellaan, niin totta\ntosiaan on kohteliaisuudella merkityksensä rakkaudessa.\n\n-- Kyllä kai turhamaisten naisten rakkaudessa, huomautti Robert\nStephens.\n\n-- Niinpä niin, mutta sama on laita järkevänkin, virkkoi vaimoni. Herra\nde Villiers käyttäytyi kunnottomasti ranskalaisella tavalla; minä\ntunnen vaimoparan, jonka mies teki samoin englantilaiseen tapaan --\nilman suuteloita ja kohteliaisuuksia. Imartelun sijasta häh kiroili\nhäntä ja vei hänen rahansa makeisia tarjoomatta.\n\nJos minä olisin niin onneton, että minun täytyisi mennä naimisiin\nsemmoisen miehen kanssa, niin kyllä minä vain paljoa mieluummin\nottaisin ranskalaisen kuin englantilaisen. Kohteliaisuus on hyvä asia\nja paljoa parempi kuin ei mitään -- vaikka sen ohessa tietysti tahtoo\ntodellistakin hyvää. Mutta jos kerran täytyy menettää rahansa sillä\nlailla, niin mieluumminhan antaa houkutella ne miellyttävällä tavalla,\nsuuteloilla ja makeisilla, kuin sysittynä ja polettuna.\n\n-- Tässä tehdään usein se erehdys, puutuin minä puheeseen, että ihmiset\ntavallisesti vertaavat toisiinsa ulkomuodoltaan silittäytyneen roiston\nja raa'an kunnon miehen, mutta sivistynyt roisto olisi verrattava\nsivistyneeseen kunnon mieheen ja sivistymätön roisto sivistymättömään\nkunnon mieheen. Ainoastaan sillä lailla voi saada oikean käsityksen\nheidän oikeasta arvostaan.\n\nYleensä on sääntönä, että ne kansallisuudet, jotka ulkonaisesti ovat\nsivistyneimpiä ja kohteliaimpia, ovat vähimmän tunnetut\nrehellisyydestään ja suoruudestaan; siitäpä alkusoinnut \"kaunis ja\nkavala\", \"viehkeä ja viekas\". Kaunis ja kavala kreikkalainen, viehkeä\nja viekas italialainen, kohtelias ja petollinen ranskalainen ovat\nyhdistyksiä, jotka saattavat voimakkaan, suoran ja päättävän\nanglosaksilaisen luulemaan raakuutta ja epäkohteliaisuutta suoruuden ja\nrehellisyyden tunnusmerkeiksi.\n\nEi kukaan voi lukea ranskalaista kirjallisuutta huomaamatta, miten\nkohteliaisuus aivan kuin tunkee läpi koko elämän, miten huolellisesti\nRanskassa vältetään epämiellyttävää seurustelua. Yksinpä kotoisista\nkiistoistakin -- jos ranskalaisiin näytelmiin on luottamista --\nselviytään hienosti ja sievästi ja loukkauksetkin lausutaan erinomaisen\nkohteliaasti. Tuntuu olevan vaikea ranskaksi kääntääkkään suoria ja\njulkeita raakuuksia, joita on esim. englanninkielessä. Koko\nyhteiskuntaelämä näyttää siellä olevan järjestetty keskinäisesti\nluontevaksi ja muodollisesti sievistellyksi, persoonallisia\nväärinkäsityksiä ja erimielisyyksiä välttäen.\n\nJos ranskalainen ottaa palvelukseensa kirjanpitäjän tai jonkun muun\napulaisen ja sittemmin kuulee hänestä jotain edutonta, niin viimeksi\nhänen mieleensä juohtuisi sanoa hänelle suora totuus. Hän kirjoittaa\nhänelle kohteliaan kirjeen, jossa ilmoittaa ennen aavistamattoman\nmuutoksen asioissa aiheuttavan, ettei hän enää tarvitse apulaista siinä\ntoimessa, valittaen olevia oloja, jotka pakottavat hänet eroamaan\napulaisensa miellyttävästä seurasta j.n.e.\n\nTuskinpa voinee sattuvammin kuvata ranskalaisen seurustelun luonnetta\nkuin George Sandin elämäkerrassa hänen isänsä ja isoäitinsä suhde on\nkerrottu. Äiti ja poika ovat mitä ihailtavimmin toisiinsa kiintyneet.\nPoika kirjoittaa äidilleen mitä hellimpiä kirjeitä; kirjeensä joka\nsivulla hän suutelee äidin kättä; hän on huomaavaisen, ritarillisen ja\nrakastavan pojan ihanne.\n\nMutta siitä huolimatta hän kaikessa hiljaisuudessa puuhaa avioliittoa\nalhaissäätyisen ja maineeltaan epäiltävän naisen kanssa -- avioliittoa,\njonka hän tietää äidilleen tuottavan mitä syvintä tuskaa. Hän menee\nnaimisiin, asuu vaimonsa kanssa, heillä on jo pari lastakin, mutta ei\nhän vain voi pahoittaa jumaloimansa äidin sydäntä, ilmoittamalla\nhänelle suoran totuuden.\n\nJumaloitu äiti epäilee kuitenkin poikaansa, vaan epäilyksen hiventäkään\nei ilmene hänen kirjeissään. Tiedustelut, joita englantilainen isä ja\näiti ei kainostelisi kysyä pojaltaan, jäävät hienotunteisuudesta\nrakasta Mauricea kohtaan kysymättä. Sen sijaan hän tiedustaa\npoliisipäälliköltä ja saa laillista tietä avioliitosta tiedon, mutta\nsittenkään ei pieninkään hiven himmennä hänen kirjeittensä lämpöä ja\nyhtä hellästi hän vastaanottaa poikansa, joka äitinsä luona\nperhehuolistansa vapaat hetket viettää. Englantilaisessa tai\nameriikkalaisessa perheessä olisi siitä noussut aika kahakka, jopa\nsuora erokin; mutta ranskalainen äiti ja poika vuosikausia näyttelevät\nkohteliasta näytelmäänsä -- äiti, ollen olevinaan asiasta tietämätön,\nja poika, hyvitellen mieltään siten, pettämällä, muka säästävänsä\näitinsä tunteita.\n\nMinusta tuntuu kuin sellaisen viekkauden vastustaminen elämässä\nsaattaisi rehellisen anglosaksilaisen kansanluonteen halveksimaan\nkohteliaisuutta, ikäänkuin se välttämättömästi olisi suoruuden\nvastakohta. Mutta vaikkakaan ei kaikki, joka kiiltää, ole kultaa, niin\nei siitä suinkaan seuraa, että kaikki, joka kiiltää, ei ole kultaa. Ja\nvaikka kohteliaisuus ja hienotunteisuus keskinäisessä seurustelussa\nusein on petosta, ovat ne silti totuuden arvokkaita liittolaisia. Ei\nyksikään nainen pitäisi luikertelevaa, kohteliasta roistoa parempana\nkuin raakaa, epäkohteliasta kunnon miestä. Mutta kahdesta yhtä suorasta\nja miellyttävästä hän pitää enemmän siitä, joka on myös huomaavainen ja\nkohtelias.\n\n-- Aivan oikein, myönsi Robert, mutta kaikessa tapauksessa ranskalainen\nkohteliaisuus levittää ympärilleen pelkuruuden ja epäluulon inhottavaa\nlemua, joka rehellisimmänkin miehen vie päinvastaiseen liiallisuuteen.\nOikean rakkauden pitää olla tukeva ja karaistunut kasvi, joka\nkestää poudat, tuulet ja sateet. Ihmiset, jotka liiallisesta\nhienotunteisuudesta ja kohteliaisuudesta eivät koskaan voi ajatustaan\ntoisilleen suoraan ilmaista, myrkyttävät sielunsa katkerilla ja\nvihamielisillä tunteilla.\n\nMinun sääntöni on tällainen: puhu suusi puhtaaksi; ole väliin pahalla\ntuulella ja älyä lopettaa; kiukuttele joskus hiukan ja riitelekkin\nvähäsen toisinaan, mutta opi tyytyväisesti kärsimään nuhteet ja\nkestämään suuttumukset.\n\nJollen minä Mariannaa muistuttaessani liiaksi paahdetusta kahvista niin\ntarkoin mieti enkä ole niin kohteliaskaan kuin huomauttaessani entistä\nemäntääni vanhaa rouva Polluxia samasta seikasta, niin on syynä se,\nettä Marianna on kuin osa itsestäni, vaan niin ei vanha rouva Pollux\n-- meidän välimme, Mariannan ja minun, on niin läheinen ja avomielinen,\nettä se oikeuttaa meitä niin sanoakseni käyttämään elämän\npikakirjoitusta -- eikä hän siitä suutu eikä hermostu, vaan kaikessa\nrauhassa sanoo ensi kerralla palvelijalle ajoissa. Ja ellen häntä\nsormikasten korjaamisesta kiitä sulhasmiehen tavalla, niin jätän sen\ntekemättä sen vuoksi, että hän nykyjään niin usein minua sellaisissa\npikku seikoissa auttaa, jottei hän sietäisikkään minun myötäänsä\npolvillani edessänsä ryhöttävän. Kaikki, mitä suinkin voi sanoa hänen\nkätevyydestään ja sievistä ompeluksistaan, olen sanonut niin usein,\nettä se jo uusimatta luonnosta lankeaa. Se on jo menettänyt uutuuden\nviehätyksen.\n\nOnhan niitä meilläkin ollut kaikellaisia pikku kiistoja, joissa voitto\non kallistunut milloin toiselle, milloin toiselle puolelle ja kumpikin\nme olemme vain yhä lujemmin toisiimme kiintyneet huomatessamme, miten\ntarmokkaasti ja innokkaasti olemme mielipidettämme puolustaneet. Me\npuhumme aina avomielisesti ja totuudenmukaisesti asiat toisillemme ja\nse tapa on minusta paljoa parempi kuin ranskalaisen hienouden kaikki\nansarissa kasvatetut kohteliaisuudet.\n\n-- Totta, totta, lisäsin minä. Joka sanasi on paikallaan. Totuus\netusijassa; suoruus ennen kaikkea: puhdas, selvä totuus, kirkas kuin\ntimantti, on suuremmanarvoinen kuin kaikki Ofirin kulta -- se on kaiken\nrakkauden perustus. Mitenkä ihmiset voivat elää mitä likeisimmässä ja\nystävällisimmässä suhteessa niiden kanssa, joiden kuitenkin luulevat\nvoivan pettää, vaikkapa arkaluontoisistakin syistä -- se on minulle\nsyvin salaisuus. Jos minulle kerran selviäisi, että vaimoni tai\nystäväni puhuisivat minulle vain sellaista, jonka luulisivat minua\nmiellyttävän, niin olisin kuin poluttomaan erämaahan eksynyt.\n\nTämän huomautettuani pysyn sittenkin mielipiteessäni, että\nkotielämäämme voisimme paljonkin parantaa ja saada miellyttävämmäksi,\njos suoruuden terveeseen ja vankkaan runkoon istuttaisimme ranskalaisen\nluonteen hienon kohteliaisuuden.\n\nTarkemmat tiedot siitä, mitä nyt olen sanonut, saa De Tocquevillen\nmuistiinpanoista. Hän on minusta aitoranskalaisen perikuva. Ja totta\ntosiaan on siinä perhe-elämässä, jota hän kirjeissään kuvaa, hienoutta\nja siroutta, joka paljonkin sen oikeaa arvoa korottaa.\n\nVielä minä tästä samasta asiasta huomautan, että yksityisille on aivan\nyhtä varallista kuin kansoillekkin lakkaamatta kehua niitä avuja,\njoihin jo on luontaista taipumusta, ja aina olla valmiit tuomitsemaan\nniitä virheitä, joihin itsellään ei ole mitään kiusausta.\n\nLuullakseni me anglosaksilaiset emme olisi vaarassa joutua\nteeskentelijöiksi kotielämässämme, vaikka vähin tapojamme\nhienontaisimmekin; mutta siinä on vaara tarjona, että jäämme raaoiksi\nja moukkamaisiksi sokeasti seuratessamme vaistomaista suoruutta. Mutta\nsovittaakseni puheena olevan aineen käytännölliseen elämään, mainitsen\nmuutamia yksityistapauksia, jolloin vieraille osotetun kohteliaisuuden\nvoisi edullisesti kotielämäänkin sovittaa.\n\nTarkastakaammepa siis ensiksi, miten käyttäydymme vieraita henkilöitä\nkohtaan, joiden suosiota toivomme. Me pukeudumme huolellisesti;\nkoetamme puhua vain miellyttävistä asioista; emme luontaisen\nhitaisuutemmekaan anna estää osottamasta pieniä kohteliaisuuksia;\nriennämme huoneen toisesta päästä mukavampaa tuolia hakemaan;\nkumarrumme nostamaan pudonnutta viuhkaa; etsimme hävinnyttä\nsanomalehteä -- vaivaudumme henkilöiden takia, jotka vain satunnaisesti\nja tilapäisesti meitä miellyttävät. Mutta mikäli koskee ystäviämme,\njoita olemme oppineet rakastamaan ja kunnioittamaan, esiydymme liiankin\nusein vanhassa vaalistuneessa puvussamme, haetamme heillä itsellään\ntuolin, etsitämme sanomalehden ja selvittäytykööt muutenkin, miten\nparaiten voivat, emme heistä suurin välitä.\n\nMoni ihminen on aivan välinpitämätön omasta somuudestaan läheisinten\nystäväinsä seurassa. Heillä on komeat juhlapukuvarastot, mutta\nhuolimattomat ja siistittömät kotipuvut. Moni nainen tuhlaa kaikki\ntulonsa pyhäpukuihin ja luulee kotona voivansa käyttää melkein mitä\ntahansa. Kaikki vanhat hylätyt koristukset, kuluneet, nuhrautuneet\npuvut ja muuttuneet nauhat pannaan omaisten ja likeisinten tuttavain\nnähtäväksi. Muutamat näkyvät oikein periaatteesta karttavan sievää ja\ntavanmukaista pukua arkioloissa; heillä ei kuulu \"olevan varaa\"\npukeutua siististi kotonaan. Oikaistakseni niin kieroa käsitystä\nneuvoisin pariin juhlapukuun tarvittavat rahat käyttämään yhteen\narkipukuun, sopivaan ja aistikkaaseen, ja pitämään pyhänä\nvelvollisuutena pukeutua siististi ja sievästi kotioloissakin.\n\nMe miehet olemme monessa kohti tuhmia ja sokeita; tiedämme kyllä,\nmilloin olemme tyytyväiset, mutta syytä siihen emme tajua. Me emme sano\npitävämme kukkasista; mutta jos ikkunamme alla on kukkatarha, niin sen\nhämärästi tavalla tai toisella tunnemme ja siitä nautimme. Ja samoin\nkuin vaimomme ja tyttäremme ovat sievästi ja aistikkaasti pukeutuneet,\ntunnemme sen ja nautimme siitä kenties enemmän kuin aavistammekaan.\n\n-- Entäpä miesten, isä, virkkoi Jenny, luullakseni pitäisi heidänkin\nyhtä hyvin kuin naisten koettaa huoltaa ulkonaisesta olennostaan\navioliitossakin. Eiköhän nuhrautuneita paidankauluksia, ajamattomia\npartoja ja likaisia jalkineita kodin pyhäkössä nähtäne yhtä usein kuin\nkuluneita pukuja ja muuttuneita nauhoja?\n\n-- Tietysti, minä vastasin, mutta kuten tiedät, olemme me luonnostamme\nhottentotteja ja te lähetyssaarnaajia, joiden on estettävä meitä\ntaantumasta. Me olemme kömpelöitä, vanhoja Vulkanuksia ja te ihania\ntaikavöisiä Cythereoja, ja sen vuoksi tämä asia koskeekin etupäässä\nteitä.\n\nVielä minä puolustan sitäkin, että kotielämässä pitää esiytyä ei\nainoastaan sievästi ja aistikkaasti, vaan hiukan keikaillakkin eli\nselittääkseni sitä tarkemmin: koettaa näyttää niin miellyttävältä kuin\nsuinkin ystäväimme silmissä.\n\nMoni arvoisa nainen, joka ei mistään nimestä sallisi itseään\nmoitittavan siisteyden puutteesta, näkyy kuitenkin kuvittelevan, ettei\nnaimisissa olevan naisen tarvitse kotonaan olla siisti eikä sievä.\nVaatetta ostaessaan hän on hyvin tarkka ja pukua ommellessa panee\ntuskin ollenkaan arvoa, onko se tehty sievästi vai ei. Siitäpä syystä\nviehättävä, aistikkaasti ja somasti pukeunut nuori nainen avioliittonsa\njälkeen muuttuu kaikkea muuta kuin miellyttäväksi -- hänen arkipukunsa\non kuin untuva-alunen, joka on nuoralla sitaistu keskeltä.\n\nMinun luullakseni ei kodin onni siitä vähintäkään lisäydy, että\nlemmettäret sieltä karkoitetaan heti ensimäisen pienokaisen maailmaan\ntultua. Enkä minä sitä käsitä tarpeelliseksikaan. Sellaiset vaimot ovat\nsamassa vaarassa kuin muutkin pyhimykset -- liian paljon ajatellessaan\ntoisia ja liian vähän itseään he laiminlyövät itsensä hoitamisen. Jos\nluonto kerran on naiselle lahjoittanut miellyttäväisyyden, niin\npitäköön ja säilyttäköön sen kodin kaunistuksena.\n\nMitä vihdoin tulee niihin velipoloisiini, jotka kodin pyhyyttä\nsaastuttavat ajamattomilla parroillaan, nuhrautuneilla paidoillaan ja\nlikaisilla jalkineillaan, niin jätän heidät säälimättä Jenny neidin\nkuritettavaksi.\n\nPerhe-elämässä on sitä paitsi kartettava vastenmielisiä\nkeskusteluaineita yhtä tunnollisesti kuin sivistyneessä seurassa\nvierasten kesken.\n\nMinusta ei näet perhe-elämä ole sen suorempaa eikä rehellisempää,\nvaikka perheen jäsenet haikailematta ja ajattelematta sanovatkin\ntoisilleen kaikki, mitä vastenmielistä milloinkin mieleen juontuu.\n\nEsimerkiksi näin:\n\n-- Miten kauhean näköinen sinä olet tänään! Mikä sinua vaivaa?\n\n-- Sinulle taitaa tulla nippula nenään vai mikä ruma pilkku siinä on?\n\n-- Mistä ihmeestä sinä olet tuon ruman puvun kaivanut? Sehän on kuin\nvariksenpelätti. Kuka sen on ommellut?\n\n-- Vieläkö sinä käytät noita kenkirajoja?\n\n-- Kas vain, Liisa, tuoko se nyt on sinun kyläpukusi? Minä luulin sinun\naikovan kulkea jonkun kukkaskaupan kilpenä.\n\nMiehen ja vaimon, veljien ja sisarten tai ystävysten tämällaiset\nhuomautukset eivät ole suoruutta, vaan tyhmyyttä; ja se, joka nauraa\nnenässäsi olevalle nippulalle, saattaa monasti yhtä hyvin pettää sinut\nkuin kohteliain ranskalainen, joka seurassasi karttaa ikäviä\nkeskusteluaineita.\n\nMoni perhe tuntuu pitävän yksimielisyyden ja sävyisyyden todistuksena,\nettä sen jäsenet loukkaamatta ja närkästystä herättämättä voivat\ntoisiansa pilkata, ivata toistensa tunteita ja heikkouksia ja kohdella\ntoisiaan sopimattomasti.\n\nJos perheessä esim. on ontuva sisar, niin tehdään siitä pilaa\nlakkaamatta ja samoin muistakin käytöksen ja luonteen puutteista ja\nomituisuuksista. Hyväntahtoisuus ja molemminpuolinen luottamus, joka\nsellaisia vapaisuuksia sallii, on todellakin ihmeteltävä; mutta\nsellainen vapaisuus ei suinkaan itsestään tee kotielämää miellyttäväksi\nja hupaisaksi.\n\nSe, joka ivaa ruumiin- ja sielunvikoja ja leikillään puhuu sellaista,\njoka, jos sen tosissaan sanoisi, olisi suurinta epäkohteliaisuutta ja\nraakuutta, se väärin käyttää vapautta ja perhe-elämältä riistää sen\nsuloisuuden.\n\nRaaka teräaseella leikkiminen haavoittaa monta, joka pelkää tai häpeää\nilmaista sen koskeneen. Mitä ihmeen etua tai hyvää siitä on? Rohkeus\nsanoa epämiellyttäviä seikkoja jollekkin hänen itsensä tähden on jalo\nominaisuus; mutta tapa haikailematta puhua kaikki päähänpistonsa\nperhevapauden nimessä on kotoisen viinimäen vaarallisimpia pikku\nkettuja.\n\nTämän yhteydessä on mainittava vielä yksi seikka, josta puhun vähän\ntarkemmin huomauttaakseni ja hyödyttääkseni omaa sukupuoltani.\nTarkoitan _arvosteluja ruokapöydässä_.\n\nTalouden hoitaminen palvelijain nykyisellä kannalla ollessa ansaitsee\ntodellakin kaikkea tunnustusta. Siitä huolimatta on kuitenkin\nmuutamilla aviomiehillä tapana ujostelematta ruokapöydässä huomauttaa\nruuanlaitosta ja muista laitoksista, ja se on minusta anteeksi\nantamatonta häikäilemättömyyttä. Jos vaimo ei ole tietävinäänkään\nsellaisista pahan tuulen purkauksista, pahentaa hän vain asiaa, sillä\nsiten mies piintyy sopimattomaan tapaansa, joka on hyvin kiusallista\nvieraille ja lapsille huono esimerkki. Jollei hänen mielestään olekkaan\ntarpeellista välittää vaimon tunteista, niin pitäisi hänen kuitenkin\nsen verran katsoa, ettei vierasten ja lasten saapuvilla ollessa rupeisi\nkodin koneistoa tarkastelemaan, vaan säästäisi ne kahdenkeskisiksi.\n\nSama hienotunteisuus, jota osotetaan vieraalta kysellessä ja hänelle\nneuvoja antaessa on kotielämäänkin sovitettava.\n\nSuuressa, monihenkisessä perheessä on monta eri mieltä, taipumusta,\najatus- ja toimintatapaa ja yhteiseksi hyväksi olisi viisasta sallia\njokaiselle perheenjäsenelle siinä suhteessa sama vapaus, mikäli sen\nyleisen sopivaisuuden laki myöntää.\n\nVeljet ja sisaret voivat sydämmellisesti toisiansa rakastaa silti\nkuitenkaan uskomatta toisilleen mietteitään, suunnitelmiaan, toiveitaan\nja ystävyysliittojaan. Jokaisessa perheessä on aina joku, joka\nsynnynnäisestä tunteellisuudesta vetäytyy hiljaisuuteen ja\nyksinäisyyteen; mutta monessa hyväntahtoisessa ja kunnon perheessä on\nse ihan mahdotonta. Ketään ei jätetä yksikseen, kellään ei saa olla\nmitään salaisuutta, kukaan ei saa vapaasti hievahtaakkaan, kun jo\nkysymyksiä tulvehtii.\n\n-- Kelta sait kirjeen? Näytäppäs!\n\n-- Sain siltä ja siltä.\n\n-- Kirjoittaako _hän_ sinulle? Sitä en tiennytkään. Mitäpä hän sitten\nkirjoittaa?\n\n-- Missäs sinä olit eilen? Mitä sinä ostit? Paljonko se maksoi? Mitäs\nsinä aiot tehdä?\n\n-- Jopa menettelit kummallisesti. Niin en minä ikinä.\n\n-- Kuules, Mari, Saara kuuluu aikovan hankkia itselleen silkkipuvun\nkevääksi. Minusta se on liian kallista -- vai mitä sinä arvelet?\n\nMuistelen lukeneeni eräästä herrasmiehestä, jonka erikoisuuksina muun\nmuassa mainittiin, että hän kysyi niin vähän kuin suinkin. Toivottava\nolisi, että sellaista hienotunteisuutta harjoitettaisiin entistä\nenemmän kotielämässäkin; kotoinen seurustelu tulisi muuta\nmiellyttävämmäksi.\n\nJos täydellinen avomielisyys ja keskinäinen luottamus perheen kesken\nvallitsee, niin ilmautukoon se vapaasti ja itsestään. Melkeinpä varmaa\non, että ystävämme kyllä meille uskovat, mitä tahtovat meidän tietää --\nja jos he eivät jotain asiaa kerro, niin heillä on syynsä siihen.\nHienotunteisuus, joka panee arvoa ystävän vaikenemiseen, on elämän\nihanimpia suloisuuksia.\n\nMutta ei ainoastaan kysellessä ja udellessa, vaan myöskin neuvoessa on\nmeneteltävä viisaasti ja varovaisesti.\n\nMuutamissa perheissä ei saa askeltakaan ottaa, ennenkun toiset jo\nutelemaan:\n\n-- Minkä tähden sinulla on tuo puku tänään? Mikset tätä pannut?\n\n-- Minkä tautta teit noin? Mikset näin?\n\n-- Minä kehoittaisin sinua tekemään niin ja niin.\n\nJa nämä huomautukset, tarkastukset ja neuvot sanotaan niin varmasti,\nettä on vaikea jättää niitä huomioon ottamatta.\n\nMutta olkootpa ystävämme miten hyviä ja oivallisia tahansa, niin tuntuu\nmeistä paremmalta heidän poissa- kuin läsnäolonsa, jos he siten\nrajoittavat vapauttamme ja koettavat estää meitä itsenäisesti tietämme\nkulkemasta. Syy, miksi veljet ja sisaret ja lapset niin usein\nvalitsevat uskottunsa perheen ulkopuolelta, on juuri siinä, että\nystävät luontaisesta hienotuntoisuudesta välttävät tunkeilevia\nkysymyksiä, huomautuksia ja neuvoja.\n\nVanhemmat menettelisivät hienosti, jos he ajoissa huomaisivat, että he\nlasten aikuistuttua ainoastaan varovasti ja viisaasti neuvojansa ja\nkehoituksiansa lausuisivat. Suokaamme jokaiselle oikeus niin paljon\nkuin suinkin elää omaa elämäänsä, elkäämmekä omia yksityisiä\nmielipiteitämme ja halujamme toisiin tyrkyttäkö.\n\nJos minä koettaisin kuvata mallikelpoisen perheen, niin minusta se\nolisi yhdistys, jossa jokaisella ihmisellä on oma omituinen ja\nselväpiirteinen luonteensa, jonka jäsenet rakastavat toisiansa ja\npitävät toisiansa arvossa, ja jotka niin hyvin ymmärtävät itseään ja\ntoisiaan, että jokainen saa vapaasti ja mielensä mukaan liikkua ja\ntoimia kinastelematta tai kiuskamatta -- se olisi perhe, jossa\nmyötätuntoisuus aina ilmenisi miellyttävänä ja toisia ymmärtävänä;\njosta uteliaisuus olisi karkoitettu; jossa kunkin tunteita ja haluja\narvostettaisiin; jossa häiritsemättä ja vakoilematta saa tietänsä\nkulkea, samalla tuntien yhteishengen voimaa ja tukea ja tietäen\nympäristön aina pitävän toisen parasta silmällä ja selittävän hänen\ntekonsa paraimmalla tavalla.\n\nPuhuessani epäkohteliaisuudesta perhe-elämässä en ole kosketellut\npahasta tuulesta ja hillitsemättömästä itsekkäisyydestä johtuvaa\nepäkohteliaisuutta, sillä se on pikemmin synti kuin virhe. Pahasisuinen\nihminen on tavallisesti epäkohteliaskin; ja missä riita ja tora\nvallitsee, siellä kohteliaisuus ei saa jalansijaa.\n\nSe, mitä nyt olen esittänyt, koskee siis hyvien, jopa erinomaistenkin\nihmisten puutteita. Jospa he vain hiukan huomaisivat virheitään ja\nkoettaisivat perhe-elämään saada sellaisia tapoja ja sellaista\nyhteishenkeä, joka kotoisen onnen kohentaisi. Sellaiset ihmiset\npitäkööt velvollisuutenaan siihen pyrkiä -- sillä jos he mielensä\nkiinnittävät elämän aineellisuuteen, he silloin polkevat niitä\nkukkasia, joita kuitenkin elämän polulla kasvaa. Painukoon tämä syvälle\nheidän mieleensä.\n\n\n\n\nVII.\n\nVaativaisuus.\n\n\nVihdoinkin olen joutunut seitsemänteen kettuuni -- viimeiseen\nkotoisista nelijalkaisista, joita vastaan olen luvannut tehdä\nsotaretken -- ja tässä alkaa taistelu. Minä nimitän sitä\n_vaativaisuudeksi_.\n\nTähän lopetan vertauksellisen puhetapani pelosta, että muuten ehkä\nluiskahtaisin miellyttävän esittämistaidon rajain ulkopuolelle, ja\nsiirryn koristelemattomasti kuvaamaan puheena olevaa virhettä.\n\nKaikki se, mitä kotoisista virheistä olen puhunut, on tarkoittanut\nniiden poistamista elämän onnen toteuttamiseksi, mutta vaativaisuus\nkäsittää väärin ja sairaloisesti sekä nämä pyrkimykset että itse\nelämän.\n\nJos piano viritetään niin korkealle kuin sen oikeastaan olla pitäisi,\njaksavat harvat äänet sinne kohota. Sen tähden antavat useimmat\nvirittää pianonsa hiukan alemma. Jos henkilöt, joiden äänivarat ovat\naivan jokapäiväiset, vaatisivat pianonsa viritetyksi täydelliseen\näänikorkeuteen, pidettäisiin heitä mielettöminä, koska he silloin eivät\nvoisi olla laulamatta väärin.\n\nOn kuitenkin ihmisiä, jotka vaatimuksensa elämässä ovat asettaneet niin\nsuuriksi, että he lakkaamatta tuntevat itsensä onnettomiksi ja\nepäsointuisiksi, koska todellisuus ei vastaa eikä voi vastata sellaisia\nliioiteltuja toiveita.\n\nIhmisluonnossa on ominaisuus jota frenologit nimittävät\n_ihanteellisuudeksi_ ja se on juuri se ominaisuus, josta vaativaisuus\nsaa alkunsa.\n\nIhanteellisuuden ansioksi on luettava, että me käsitämme ja kaihoamme\ntäydellisyyttä. Tarkemmin ajatellen huomaamme, ettei ihanteellisuus ole\nihmisluonteen huono puoli, vaan päinvastoin se edistyksen ja\njalostumisen aines, joka erottaa ihmisluonnon eläimestä.\n\nEläimet jatkuvat suvusta sukuun mitään oppimatta ja mitään unohtamatta,\nne täyttävät toimensa ja käyttävät luontaisia kykyjään samalla tavalla,\nei paremmin eikä pahemmin kuin edelliset. Ihmistä sitä vastoin\nkehoittaa hänen sisäinen ihanteellisuutensa yhtämittaisiin keksintöihin\nja parannuksiin, josta tiede ja taide kehittyy, ja koko yhteiskunta\npyrkii pysähtymättä eteenpäin.\n\nIhanteellisuus herättää tyytymättömyyttä oleviin oloihin; se vaikuttaa,\nettä ihminen ei tyydy niihin tietoihin, jotka hän jo on saavuttanut,\ntai siihen kehitysasteeseen, johon hän on päässyt, voittoihin, jotka jo\non saatu. Se kiihottaa häntä lisäämään ja laajentamaan voittojaan yhä\nenemmän ja kohottamaan yhteiskunnan oloja yhä paremmiksi. Samoin\nmyöskin ihmisen siveellisessä elämässä. Ihanteellisuus kiihottaa häntä\ntavoittelemaan yhä korkeampaa ja jalompaa ihannetta elämälleen ja\najatuksilleen ja juuri tätä ihmisluonnon ominaisuutta teroittaa\nkristinuskon suuri Mestari jaloissa ja ylevissä opetuksissaan. Ei\nnykyisiin oloihin tyytyminen -- maallisiin ja näkyväisiin -- vaan\nijäisesti kauniin ja täydellisen toivo ja kaipuu kaivata ijäisesti\nkaunista ja täydellistä, joka kumminkin alinomaa väistyy -- se on\nkristinuskon oppi ja kristityn tehtävä.\n\nMutta jokaisella ihmisluonteen ominaisuudella on oma vaistomainen,\nitsestään kehittyvä kasvamiskykynsä, joka rappiolla olevan pellon\ntavalla muuttuu rikkaruohoksi, jollei sitä viljellä ja hoideta.\n\n\"Kosto\", sanoo lordi Bacon, \"on jonkunlaista hurjaa\noikeudenharjoittamista; uppiniskaisuus on kesyttämätöntä luonteen\nlujuutta.\"\n\nNiinpä vaativaisuuskin on hillitsemätöntä, itsestään kehittyvää\nihanteellisuutta. Paljon kotoista ja yhteiskunnallista kurjuutta johtuu\nei ihmisten ominaisuuksista, vaan niiden hillitsemättömästä\nkehityksestä. Alituiseen täydellisyyteen pyrkivän ihanteellisuuden\ntoimia täytyy hyvän arvostelukyvyn, kärsivällisyyden ja omantunnon olla\nohjaamassa: muuten se synnyttää sairaaloisen, tyytymättömän mielialan,\njoka salaisen myrkyn tavalla leviää yksityisen ja perhe-elämän suoniin.\n\nEräällä paikkakunnalla asuu kaksi naapuriperhettä, joiden ajatus- ja\nelintavat kuvaavat ihanteellisuuden ja sen puutteen erotusta.\n\nDaytonin perhe on hyväntahtoista, luonnollista, iloluontoista,\nvieraanvaraista, ystävällistä ja miellyttävää.\n\nKaikki on heillä jotensakkin tavallista. Tilukset ovat tavallisen\nkunnollisesti hoidetut, ruoka on kohtalaisen hyvää, palvelijat\njommoisiakin ja perhe luonteeltaan ja lahjoillaan niinikään\nkeskinkertainen.\n\nRouva Dayton on vaatimaton emäntä, ja jollei leipä ole liian hapanta\neikä voi härskiytynyttä, ruokaa on tarpeeksi ja pöytäliinat ja astiat\npuhtaat, niin ei hän muulla suuresti päätänsä vaivaa.\n\nLapset ovat hänestä hyvät semmoisina, jommoisiksi luonto on heidät\nluonut; hän tahtoisi vain saada selville, mitä he _ovat_ -- ei hän\nmilloinkaan aprikoi, minkälaisiksi hän olisi heidät tahtonut eikä\nheistä liikoja toivoskele; hän tyytyy heihin semmoisina.\n\nPerheessä kävijä huomaa helposti tuhansia puutteita järjestyksessä,\nlasten kasvatuksessa, vieläpä koko talouden hoidossakin; mutta samalla\nhän näkee ja tuntee siellä vallitsevan rauhan ja kodikkuuden, joka\nmelkein kokonaan puutteet poistaa. Hän ei tietysti voi olla\nhuomaamatta, että tämä onnellinen koti voisi monessa suhteessa olla\nparemminkin järjestetty, jolleivät sen jäsenet olisi siihen niin\ntyytyväisiä sellaisena, ja että jokainen yksityinen jäsen monellakin\ntavalla voisi edistyä, jollei hän kaikin puolin tyytyisi siihen, mitä\njo on saavuttanut.\n\nKun jokainen itseään ja toisia vaatimattomasti arvostelee, ei\nkeskinäinen sopu siitä milloinkaan häiriydy.\n\nVanhin poika ei saanut koulussa palkintoa eikä erinomaista\ntodistustakaan -- vaan eiväthän sitä vanhemmat eivätkä veljet ja\nsisaretkaan milloinkaan olleet odottaneetkaan. Mutta hän oli kuitenkin\nkunnostanut itseään ja sen tähden omaiset hänestä iloitsivat ja\nriemuitsivat ikäänkuin hän olisi ollut koulun etevin oppilas. Tytöt\ntaas, mikäli tunnemme, tietävät kyllä, etteivät he piirusta\ntaiteilijain tavalla, mutta heidän pienet piirustuksensa ovat monasti\ntoisia ilahuttaneet. He osaavat soittaa muutamia helppoja kappaleita ja\nkoko perhe sitä hyvillä mielin kuuntelee. Kaikki he yhdessä illan\nkuluksi laulavat virsiä ja lauluja, ja vaikka äänet ovatkin\nharjautumattomat eikä laulu aina moitteettoman puhdasta, nauttivat he\nsiitä kuitenkin enemmän kuin moni laulunharrastaja mallikelpoisesta\nesityksestään.\n\nNiin eletään Daytonissa. Ja vaikka sinusta siellä käydessäsi usein\ntuntuukin kuin moni kohta voisi olla toisin ja paremmin, niin nautit\nsinä kuitenkin heidän tyytyväisyydestään, joka on kaikkialle leimansa\npainanut.\n\nVastapäätä Daytonin perhettä asuu Moren perhe, ja jälkimäinen on\nedellisen suora vastakohta.\n\nKaikki on Moressa mitä hienointa ja täydellisintä. Ajotiellä ei ole\nainoatakaan heinänkortta; nurmikko on kuin samettia; kukkaspenkit ovat\naina kukassa; hedelmäpuut ja viiniköynnökset kasvavat parainten\npomoloogisten teosten mukaisesti. Huoneissa on kaikki mitä\noivallisimmassa järjestyksessä; kaikki käy kuin koneessa; ruoka on\nmainiota, kerrassaan erinomaista; jokainen kappale on mallikelpoisinta\nlajia. Lapsia näytään kasvattavan erehtymättömästi -- niin\nhuolellisesti heitä tunnutaan opetettavan ja nuhdeltavan. Mitään ei\njätetä sattumuksen varaan, mihinkään ei ryhdytä tarkoin punnitsematta,\nmillä tavalla olisi parasta, ja siksipä saavutetut tuloksetkin tuntuvat\nheidän vaatimattomista, luonnollisista naapureistaan kummallisilta.\n\nMutta sittenkään eivät morelaiset ole onnellisia. Huolimatta kaikista\ntäydellisyyksistään eivät he ole edes kymmenenneksi osaksikaan niin\ntyytyväisiä kuin Daytonin perhe vähäpätöisiin toimiinsa.\n\nMolemmilla tyttärillä Hannalla ja Manalla on luonnostaan hyvin kaunis\nääni ja lapsina he lauloivat sievästi ja miellyttävästi kuin\nlivertelevät pikku lintuset. Mutta kun paraimmat opettajat olivat heitä\nopettaneet ja he olivat etevimpiä taiteilijoita kuulleet, eivät he enää\nmilloinkaan laula eivätkä soita -- piano on sulettu ja heidän äänensä\nvaienneet. Jos pyydät heitä laulamaan, vastaavat he etteivät he enää\nmilloinkaan laula; isä on niin erinomaisen soitannollinen, ettei hän\nsiedä tavallista laulua eikä soittoa.\n\nKuultuansa Jenny Lindiä, Grisiä, Albonia, Mariota ja muita\nsävelmaailman kuuluisuuksia on koko perhe päättänyt olla laulamatta.\n_Heidän_ laulunsa ei ole enää minkäänarvoista.\n\nSamasta syystä tyttäret, joita kuuluisa maalari puolen vuoden ajan oli\nopettanut, inhoten viskasivat siveltimensä ja repivät aika sievät ja\nmiellyttävät harjoitelmansa, joita heidän rehelliset naapurinsa\nihaillen ihailivat. Jospa he voisivat piirustaa niinkuin Scratchalini,\njos he voisivat toivoa tulevansa oikeiksi taiteilijoiksi -- he\nselittävät -- niin kyllähän he sitten jatkaisivat; mutta nyt he ovat\noppineet kylliksi nähdäkseen, että taide on elämäntyö. Ja kun he eivät\nvoi siihen elämäänsä uhrata, niin ovat he päättäneet olla sitä\nlaisinkaan harjoittamatta.\n\nSamasta syystä he ovat lakanneet kirjeitäkin kirjoittamasta. Jos heidän\nkäsialansa olisi mallikelpoinen, jos he kerrassaan moitteettomasti\nosaisivat äitinkieltänsä, jos he olisivat nerokkaita ja sukkelia ja\nheidän mielikuvituksensa rikas kuin etevinten kirjailijain -- silloin\nhe mielellään ja uutterasti kirjeitä kirjoittaisivat. Vähempään he\neivät tyydy. Eivätkä he kirjoita riviäkään, jollei ole henki\nkysymyksessä tahi joku muu erinomainen seikka. Ja he osaavat kirjoittaa\nhauskoja, miellyttäviä, naisellisia kirjeitä ja luonnollisesti\nosaisivat vieläkin paremmin, jos vähänkin harjoittaisivat.\n\nSurut ja huolet painavat rouva Moren mieltä. Synkkänä hän istuu\nkomeassa, hyvästi järjestetyssä kodissaan ja puhellessasi hänen\nkanssaan hämmästykseksesi kuulet kaiken hänen talossaan olevan mitä\nkauheimmassa epäjärjestyksessä. Kysyt tietysti syytä ja hänen\nvastauksistaan huomaat, että hän on hankkinut tietoja elämästä Euroopan\nsivistyneimmissä valtioissa ja tahtoisi kaikki työnsä ja tehtävänsä\nniiden mallin mukaisesti toimittaa eikä ole jaksanut siihen päästä.\nSinä kehut hänen keittäjäänsä ja hän vastaa valittaen:\n\n-- Kyllähän hän aina jotain osaa, mutta kunnon keittäjäksi hänestä ei\nole.\n\nSinä ihmettelet hänen leipäänsä, kahviansa, leivoksiansa y.m. ja hän\nkuuntelee huokaillen.\n\n-- Niin, hän myöntää, syötäviähän ne ovat, eivät toki huonompia; mutta\nolisittepas nähnyt leivoksia muutamassa Pariisin kahvilassa ja leipää\nerään englantilaisen aatelismiehen linnassa, jossa oli oma leipomo ja\nranskalainen leipuri, joka ei muuta tehnytkään kuin paranteli leivän\nvalmistustapoja.\n\nJa niitä ajatellessa ovat kaikki muut leivät ja leivokset huonoja ja\nmitättömiä.\n\n-- Mutta siihen on minun täytynyt mukautua, hän huoaten lisää.\n\nKoko taloudenhoito näyttää tuosta säntillisestä ja vaativaisesta\nnaisesta olevan kuin kukkula kukkulan vieressä ja tunturi tunturin\ntakana; mitään hänen laajassa, oivallisesti hoidetussa talossaan ei ole\nkylliksi hyvää, siksi vain että hädin tuskin jaksaa sietää.\n\n-- Tottapa se täytyy niin jättää, sanoi hän raukeasti, kun kaikki hänen\nympärillään häärivät, koettaen tehdä hänelle mieliksi.\n\n-- Anna olla Hanna, enhän minä milloinkaan voi toivoa saavani teitä\ntekemään mitään kunnollisesti.\n\nKeskellä rikkauksia ja lahjoja, joita hänen naapurinsa kadehtivat, on\nhän kuitenkin sanomattoman levoton ja onneton. Vaativaisen luonteensa\ntakia on hän tyytymätön sekä itseensä että muihin. Tyytyväisyydestä,\njoka on syntynyt molemminpuolisesta hyväksymisestä ja toistensa\npyrkimysten kunnioittamisesta, on tuskin tietoakaan koko perheessä.\nJokainen vaatii itseltään ja toisilta niin paljon, etteivät he\nmilloinkaan voi toisiansa tyydyttää ja siksi he pelkäävät toisiansa. He\neivät voi laulaa toisilleen, eivät kirjoittaa, eivät edes vapaasti\npuhellakkaan toistensa kanssa, sillä kukin tietää toiset niin kauhean\nvaativiksi ja ankarasti arvosteleviksi.\n\nVaikka kaikki salaisesti halveksivat toisella puolen tien asuvia\nvaatimattomia naapurejaan, jotka ovat hautautuneet tietämättömän\ntyytyväisyyden syvimpään pakanuuteen, niin sittenkin komea Juho herra\nuseasti salakkali pistäytyy Daytoniin viettääkseen hupaisan illan\nvaatimattoman, hauskan perheen seurassa. Hän laulaa heidän kanssansa\niloisia lauluja vanhalla rämisevällä pianolla säestettäessä. Ja hän\nvertaa siellä viettämiänsä mieluisia hetkiä kotinsa kolkkoon\nyksitoikkoisuuteen.\n\nKate Daytonin ääni on tosin harjautumaton, ja monasti hän laulaa\nväärinkin, mutta hän on niin herttaisen iloluontoinen, että se\nmuihinkin tarttuu ja tuskin hän on istuutunut soittamaan ja toiset\nyhtyneet reippaaseen lauluun, kun nuoren Juho herran mielestä on\nmaailmassa sittenkin jotain taiteellisesti kaunista laulua parempaa. Ja\nkun he tanssivat, ovat arvoituksilla ja leikkivät huolimatta mistään\nmuusta kuin omasta hauskuudestaan, silloin alkaa Juho miettiä, eikö\nviisaus todellakin ole hulluutta, jos tietämättömyys tuo sellaista\nsiunausta.\n\nHanna ja Maria nauravat veljensä mieltymykselle, mutta sama on laita\nheidän itsensäkin. Daytonissa käydessään ovat he aimo sankaria; heidän\npiirustuksiaan niin ihaillaan, heidän laulunsa niin huimaa, ja siten he\nhalveksimillaan lahjoilla ilahuttavat kiitollisia naapurejaan. Ja miten\nonkaan, on Hanna More varsin suosiollinen Wille Daytonille, joka häntä\nhuomattavasti ihailee. Eikä hän pidä hänestä vähemmän sen vuoksi, että\nhän, iloinen ja rehellinen poika, vaatimattomuudessaan ja kainoudessaan\npitää häntä ihmeellisen taitavana ja täydellisenä.\n\nWille ei tietysti vastaa sitä ihannetta, jonka rouva More ja nuoret\nnaiset itse sekä ajatuksissaan että puheissaan ovat tulevan aviomiehen\nesikuvaksi asettaneet. Wille ei ole lahjakas eikä etevä, mutta hänellä\non hyvä luontainen ymmärrys ja hän on tarmokas ja on helposti voittanut\nmonet elämän vaikeudet, johon oivallinen ja mahtava Juho herra ei ole\npystynyt. Willen tavallinen ymmärrys on usein viidessä minuutissa\nselvittänyt sekavan vyyhden, johon kelpo Moren perhe oli sotkeutunut,\nsillä Wille näki asiat selvästi, kuten ainakin käytännöllinen ihminen.\n\nSen puutteen, joka näissä molemmissa perheissä on, poistaa ja täydentää\nainoastaan toinen perhe. Onnen ja tyytyväisyyden on Daytonin perhe\npäämaaliksensa asettanut ja saavuttanut sen suuremmassa määrässä kuin\nmorelaiset, jotka taas ovat täydellisyyden lipuksensa kohottaneet ja\nsiinä ennättäneet ensiksi mainittujen edelle. Osa Moren perheen\ntyydyttämättömästä ihanteellisuudesta voisi kiihottaa Daytonin perhettä\nedistymään ja helposti he kehittyisivätkin, jos vain sitä itse\nharrastaisivat. Toiselta puolen hiukkanen daytonilaisten tyytyväisyyttä\nkäytännöllisentäisi Moren perheen kyvykkäisyyttä ja hienostumista,\nsiten edistäen heidän omaa onneaan.\n\nMutta näiden luonteiden välillä on vielä kolmas laji, jonka\nihanteellisuus on yhtä suuri kuin morelaisten ja joka yhtä kiihkeästi\ntäydellisyyteen pyrkii, mutta joka käytännöllisen järkensä avulla pysyy\ntasapainossa niinkuin koneen käymäratas.\n\nMinkähän tähden oikeat ihannoitsijat eivät milloinkaan sure sitä,\netteivät voi lentää linnun lailla eivätkä uida kalan tavalla?\n\nSen tähden, että heidän järkensä sanoo sen kerrassaan mahdottomaksi\neivätkä he sen tähden milloinkaan sitä toiveittensa pyrintöperäksi\naseta. Sellaisten tasaluontoisten käytännöllinen järki selvästi\nviittaa, missä kulkee saavutettavan ja saavuttamattoman raja, ja sen\nmukaan he toiveensa asettavat.\n\nSelvä järkihän jo opettaa, ettei ole yhtään ainoata inhimillisen\ntaiteen eikä tieteen haaraa, jossa milloinkaan täydellisyyden\nsaavuttaa. Eräs kasvitieteilijä vakuutti, että koko elämänikänsä saa\nvakavasti ja uuraasti työtä tehdä täydellisesti perehtyäkseen yhteen\nainoaan levälajiin. Samoin ei ole mitään rajaa laulussa, soitossa eikä\nmuissa taiteissa. Ei puutarhuri milloinkaan voi työtään jättää ja sanoa\npuutarhansa olevan täydellisen. Taloudenhoitoa, ruuanlaittoa,\nompelemista, neulomista, kaikkea, mikäli ymmärrämme, voi parantamistaan\nparantaa ja täydentämistään täydentää.\n\nMutta vaikka siis on mahdollista täydentää kaikkea äärettömiin, niin\nolosuhteet kuitenkin estävät useimpia ihmisiä, olkoonpa suunta mikä\nhyvänsä, saavuttamasta puoltakaan siitä, jonka he katsovat pyrkimisen\narvoiseksi. Ja onnettoman idealistin ja tyytyväisen realistin välinen\nerotus usein on -- ei siinä, etteivät he kumpikin huomaisi, miten\npaljon täydellisyyden pyrkiminen heiltä vaatii, vaan siinä, että sen\nhuomattuaan realisti tyytyy saavutettavaan, mutta idealisti lakkaamatta\nkiusautuu ja väsyttäytyy turhaan koettaessaan saavuttamatonta\nsaavuttaa.\n\nMuutaman suuren ja monimutkaisen yleisen laitoksen johtajaa onniteltiin\nhänen iloisesta luonteestaan, jonka hän voi niin tasaisena säilyttää\nniin erilaisissa toimissa ja huolissa. Hän vastasi:\n\n-- Olen päättänyt tyytyä, kun saan kaikki _puoleksikaan_ niinkuin olen\ntoivonut.\n\nHyvä olisi, jos sama elämänohje voitaisiin kodinkin piiriin\nsovelluttaa.\n\nKuulee usein ihmisten sanovan, ettei se tai se ole tyytyväinen, jollei\nhän saa kaikkea tehdyksi \"_juuri niin_\" -- se on, hänen korkeimman\nmittakaavansa mukaisesti.\n\nJos sellainen vaativa henkilö on nainen ja hänestä tulee perheenäiti,\nniin hän varmasti tulee onnettomaksi ja tekee onnettomaksi toisetkin;\nsillä koti on sellainen paikka, jossa ei yhdenkään naisen taikavoima\nsaa mitään tehdyksi \"juuri niin.\"\n\nLukea me kyllä voimme kasvatusta käsitteleviä teoksia -- ja niitähän on\npaljon oivallisiakin -- voimme lukea kotioloista hauskoja kuvauksia,\njoissa lapset ja palvelijat liikuttavan yksimielisesti toteuttavat\nkirjailijan suunnitelmia, mutta todelliset lapset ja todelliset\npalvelijat ehkäisevät sen elämänihanteen toteuttamista, jonka olemme\nitsellemme kuvitelleet. Yhtä vähän voi aviomiestä sovittaa ennakolta\nsuunniteltuihin ihanteihin. Usein siis henkilö, jolla on oivallisimmat\ntiedot kasvatuksesta ja mitä korkein elämänihanne, on kuin käsistään ja\njaloistaan sidottu ja hänen täytyy nähdä ikäväin olosuhteiden\nmusertavan voiman ne kaikki tomuksi ruhjovan.\n\nEi mikään ole helpompaa kuin puutarhan suunnitteleminen. Me rajoitamme\nalan, ojitamme, istutamme, istutamme uudestaankin ja väitämme. Me\nluemme kukkaluetteloja, kunnes niiden väririkkaat kuvaukset päämme\npyörälle panevat. Me istutamme luumuja, päärynöitä ja persikoita ja\npalkaksi kaikista rettämisistämme odotamme paratiisia. Mutta\ntodellisessa puutarhassa ilmestyy matoja kaaliin, kovakuoriaisia\nmeloneihin, etanoita ja kultaseppiä ruusuihin ja kaikellaisia muita\nhyönteisiä luumuihin, päärynöihin, ja viinirypäleihin, ja halla, pouta,\ntuulet ja rakeet hävittävät koko istutuksen.\n\nPuutarha ja perhe ovat toistensa laiset. Kummankin voi paperille\nkauniisti kuvata ja kauneuden ja täydellisyyden säännöt voi niin\nselviksi ja varmoiksi esittää, että kuka hyvänsä ne ymmärtää, ja\nnäennäisesti niin helpoiksi toteuttaa, ettei hullukaan siinä erehdy.\nMutta molemmissa tapauksissa eroavat kuitenkin tulokset uskomattomiksi\nsiitä, mitä on toivonut ja odottanut.\n\nPaljon voittaisi kotoinen onni, jos ihmiset elämänsä yhteissoittoa\nalkaessa virittäisivät soittokoneensa matalaäänisiksi.\n\nIhanteellisuus muuttuu usein petolliseksi henkiseksi ja siveelliseksi\nsairaaloisuudeksi, joka vahingoittaa sitäkin enemmän, koska sillä on\nliittolaisenaan korkein ja jaloin puoli ihmisessä. Eikö meidän pidä\npyrkiä täydellisiksi? Pitääkö meidän sitten tyytyä alhaisiin ihanteihin\nja alhaiseen mittakaavaan?\n\nNäihin kysymyksiin näyttää olevan vain yksi vastaus. Mutta jos sokea,\njäretön kaiho valtaa ihmisen, niin hän uupuu, hämmentyy, tulee\ntyytymättömäksi, levottomaksi, alakuloiseksi ja onnettomaksi.\n\nOnneton ihminen ei milloinkaan voi toisia onnellisentaa. Rauha ja\nsopusointu karkkoavat kodista, jonka jäsenet ovat levottomia ja\nepäsointuisia. Siinäpä salainen syy, että moni hyvä, puhdas ja\ntunnollinen ihminen on kodin ikävyyden aiheena. Hän on vaativa,\ntyytymätön, onneton; siksipä hän tuottaakin ympäristöönsä ainoastaan\ntyytymättömyyttä ja onnettomuutta. Hän on hyvin tyytymätön itseensä;\nhän ei kärsi itseään. Hän on tyytymätön olentoonsa, käytökseensä,\nkasvatukseensa, tietoihinsa ja luonnonlahjoihinsa.\n\nKaikissa näissä hän vertaa itseään ihanteihin eikä tietysti sitä\nvertausta kestä. Siveellisessä ja uskonnollisessakin suhteessa hän\ntarkastaa itseänsä, yhtä katkerasti ja ankarasti arvostellen. Hän näkee\nvain virheitä ja puutteita ja huomaa itsensä niin kurjaksi hylyksi,\nettä koko elämä viimein tuntuu surkealta ja toivottomalta, ja hän\ntoivoo, ettei olisi syntynytkään. Hän suuttuu ja kyllästyy itseensä;\nhän ei suvaitse eikä kärsi itseänsä. Ja itseensä tyytymättömät ihmiset\njoutuvat helposti selkkauksiin toistenkin kanssa. Vaativa luonne, joka\nei omia virheitään ja puutteitaan kärsi, ei siedä niitä toisissakaan.\nOn todellakin semmoisia ihmisiä, jotka siinä suhteessa säästävät yhtä\nvähän itseään kuin toisia, suuttuvat molempiin ja inhoavat kumpaakin.\n\nVarsin välttämätöntä on, että sellaiset korkealle tavoittelevat,\näärimmäisen ihanteelliset luonteet uskonnon avulla rajoittavat ja\njalostavat ihanteellisuuttaan. Usein kuitenkin uskonto vain enentää\nvaikeuksia, jos sen vakava vaatimus katkeroittamistaan yhä katkeroittaa\nennestäänkin vaativaa ja kiduttautuvaa mieltä.\n\nOikein ymmärretty ja sovitettu uskonto on kuitenkin väärän ja\nsairaaloisen ihanteellisuuden ainoa parannuskeino. Kristinusko yksin\nantaa ihmisluonteelle, olkoonpa se miten monivivahduksinen hyvänsä,\n_rauhan_ suuren ja lohduttavan lahjan. Voimakkaasti ja varmasti lupaa\nsuuri Mestari _rauhan_ kaikille ihmisille -- kaikissa oloissa, kaikille\nluonteille, kaikissa tarpeissa ja kaikissa puutteissa. Hän kutsuu koko\nihmiskunnan: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette\nraskautetut ja minä annan teillä _rauhan!_\n\nTämä lupaus on sitä huomattavampi, kun sen lausui juuri hän, joka\nmeille on täydellisyyden mittakaavan asettanut, ihanteellisemman ja\nvaativamman kuin mikään muu, joka ihmiskunnalle on esitetty --\nmittakaavan; joka asettaa ehdottoman täydellisyyden ihmisen ainoaksi\npyrintöperäksi.\n\nTehtävä, jonka Jeesus antaa ihmisten ratkaistavaksi, on lakkaamaton\npyrkiminen rajattoman rauhan perustuksella -- rauhaisa, loppumaton\npyrkiminen saavuttamaan hyvää, joka käsitetään vasta tätä elämää\nkorkeammassa ja täydellisemmässä elämässä. Koska ihmisviisaus ei voi\ntätä tehtävää ratkaista, niin hän sanoo, että niiden, jotka ottavat\nhänen ikeensä kannettavakseen, täytyy oppia hänestä, sillä hän yksin\nvoi täydellisyyden ikeen sulostuttaa ja sen kuorman keventää.\n\nTämä siunausta tuottava koulu opettaa ensiksi, että ihmisluonteen\nihanteellisuus ei milloinkaan tule täysin tyydytetyksi tässä\nkatoovaisuuden maailmassa ja nykyisessä kehitysjaksossa, vaan vasta\ntulevassa elämässä. Inhimillinen viisaustiede, vanhemmalla puolen\nikäänsä ja suuttuneena pettymyksistä, estää ihanteellisuuden\nlakkaamatonta, uupumatonta kaipuuta ja pyrkimystä; -- sitä pidetään\npettäjänä ja valehtelijana, käsketään vaikenemaan ja menemään\nmatkaansa. Mutta uskonto kehoittaa sitä pysymään rohkeana,\nkaipaamistaan kaipaamaan, toivomistaan toivomaan ja ennustamistaan\nennustamaan ja viittaa tulevaiseen, jolloin todellisuus voittaa kaikki\nsen unelmat.\n\nLuja usko tulevaan elämään, jossa kaikki on täydellistä -- vahva\nvakuutus, että Jumala ei ole ihmiseen istuttanut kaihoa, joka ei täyttä\ntyydytystä silloin saavuttaisi -- se se antaa sielulle rauhan tyynesti\ntäydellisyyttä odottamaan.\n\nSellainen usko on parempi kuin synnynnäinen viisaustieteellinen järki,\njoka muutamissa ihmisissä sortaa ihanteellisia toiveita; sillä\nsellaisen uskon näköpiiri on avarampi ja sen voima suurempi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunsimme kerran naisen, jolla oli kaikki ne kyvyt ja ominaisuudet,\njotka menestyvät ja kehittyvät hienossa seurassa. Hänellä oli uomi ja\nrikas koti, jossa hän erityisen miellyttävästi osoitti suurta\nvieraanvaraisuutta, mutta yhtäkkiä onnen pyörä kääntyi ja kaikki oli\nmennyttä. Rikkaus, jolle koti oli rakennettu, suli kuin lumi\npäivänpaisteessa.\n\nMe olemme nähneet tämän naisen pienen perheensä kanssa alottavan uutta\nelämää uutistalossa etäisessä lännessä.\n\nOlemme nähneet hänen istuvan talon ainoan huoneen ovella, huoneen, joka\nsamalla oli vierashuone, makuuhuone ja lastenhuone. Iloisesti hän puki\nlapsiansa aamuisin ja pesi heitä ainoasta tinaisesta pesuvadista, joka\nnyt sai kylpyhuoneen virkaa toimittaa. Ja kuitenkin hän naureskeli ja\npuheli iloisesti lasten kanssa sormellansa kiharoittaen heidän\nkutriansa. Muutamat kiertokasvit, jotka hän oli istuttanut molemmin\npuolin kömpelöä eteisen ovea, näyttivät häntä ilahuttavan yhtä paljon\nkuin muinoin ansarit ja puutarhat. Ja jäännöksen kirjastostaan,\npuolenkymmentä kirjaa, ja miehensä paperit ja omansa ja lasten\nyksinkertaisen puvuston järjesti hän joka päivä yhtä innokkaasti kuin\njos hän ei olisi sen avarimmissa oloissa milloinkaan elänyt. Ainoastaan\niloisen ja toivorikkaan luonteen luullaan niin helposti mukautuvan\nelämän vastoinkäymisiin ja onnenvaiheihin. Mutta tässä tapauksessa se\noli yksinomaan uskonnon vaikutusta.\n\nAikaisemmin oli hän ollut ihanteellisuuden tyytymättömiä orjia. Hän oli\nhuokaillut ja valittanut elämän ylellisyydessä; ja jokainen pikku\nseikka, joka ei ollut hänen ihanteensa mukainen, oli häneen\ntuskallisesti koskenut. Nyt hän oli oppinut alistumaan, työ ja\nvastoinkäymiset olivat häntä opettaneet niinkuin sotilaselämän\nvelvollisuudet sotilasta. Tyytyväisenä hän täytti tehtävänsä ja kesti\nsen ikävyydet, täysin siemauksin nauttien jokapäiväisen elämän pikku\niloista, jotka metsäkukkien lailla vaivojen ja vaikeuksien lomista\npilkistivät, ja silmäillen sotaretken loputtua saavutettavaa rauhaa.\n\nHänessä on taiteilijalahjoja ja muinoin hän menestyksellä käytti\npiirustinta ja sivellintä, mutta päättävästi on hän pannut värit ja\nsiveltimet syrjään ja viettää hetken toisensa perästä parsien lastensa\nsukkia ja kääntäen ja paikaten niukkaa puvustoa, jota ei kekseliäisyys\neikä kätevyys enää komeaksi saa.\n\nHän oli hyvin soitannollinenkin, mutta soittokoneen aika on ollutta ja\nmennyttä ja nuorimman lapsensa hän nukuttaa lauluihin, joita vieraat\nmuinoin hänen komeassa salissaan ihaillen kuuntelivat. Hän tietää ja\ntuntee lahjojen ja kykyjen uinuvan käyttämättöminä hänen hoitaessaan\njokapäiväisiä tehtäviään lapsenhoitajana, keittäjänä ja ompelijana;\nmutta hän muistaa _häntä_, joka otti orjan muodon hänenkin tähtensä. Ja\nhän on varma, että hänen runsaat lahjansa samoin kuin maahan kätketty\nhyasinttisipuli kerran kukkaan puhkeaa ihanassa tulevaisuudessa, jonka\nhänelle Mestari on luvannut.\n\nSen vuoksi hän ei huokaillen sure tulevaisuutta eikä nykyisyyttä -- ei\nelämäänsä eikä kohtaloansa; hän on sopusoinnussa itsensä ja\nympäristönsä kanssa. Hänen miehensä pitää häntä ihanana jokapäivä\nuudistuvana ihmeenä ja hänen lapsensa kasvavat ja varttuvat ja\nsiunaavat häntä.\n\nMutta kun usko parempaan ja täydellisempään elämään on perustuksena,\njolle yksin rakennamme nykyisen elämän pysyvän onnen, niin täytyy\nmeidän ihanteellisten viisaasti rakennustyöhömme ryhtyä.\n\nEtusijassa on meidän harjoitettava kärsivällisyyden ja\nsuvaitsevaisuuden velvollisuutta itseämme kohtaan. Kaikista\nuskonnollisista ja siveellisistä ajattelijoista on Fénelon ainoa, joka\nselvästi on esittänyt itsekasvatuksen velvollisuudet.\n\n_Ole kärsivällinen itseäsi kohtaan_ -- kehoittaa hän usein\nkirjoituksissaan. Nämä sanat sisältävät tärkeän opetuksen, koska on\nvälttämättömän tarpeellista, että me olemme kärsivälliset itseämme\nkohtaan voidaksemme kärsiä toisia.\n\nTarkastelkaamme maailmaa ympärillämme! Kenen mieltä helpoimmin\nnoudatetaan? Ketkä ovat iloisimmat, miellyttävimmät, suvaitsevimmat --\neivätkö ne ihmiset, jotka jo synnynnäisen luonteensa takia ovat\nrauhassa ja sopusoinnussa itsensä kanssa -- ihmiset, jotka eivät\nitseltään liikoja vaadi, eivät tuomitse itseään liian ankarasti ja\njotka sen vuoksi hyväntahtoisesti sietävät toisiakin? Mutta mitenkä\nihminen, joka joka päivä tarkkaa omia virheitään ja puutteitaan, voi\nolla kärsivällinen itseänsä kohtaan?\n\nKysymykseen vastatkoon toinen kysymys:\n\nMitä sanoisit lapselle, joka vihastuisi, meluaisi, viskaisi taulunsa\nlattialle ja kirjansa seinään, koskei hän saa laskuesimerkkiään oikein?\n\nSinä tietysti sanoisit:\n\nSinähän olet vielä vasta-alkaja; eihän ole kumma, että erehdyt; kaikki\nlapset alussa joskus erehtyvät. Ole kärsivällinen! Juuri niinkuin sinä\npuhuisit lapselle, puhu itsellesikin. Alistu välttämättömään\nkohtaloosi, alota uudestaan ja uudestaan eläkä nuru, vaikket usein\nonnistukkaan. Se on kai ihmisen olemassaolon välttämätön ehto ja\nsellaisena se on kestettävä. Nöyryytyksien ja tappioiden kärsiminen\nelämämme työssä edistää usein siveellistä kehitystämme enemmän kuin\nsuurimmatkaan voittomme.\n\nElkäämme katkerina ja kärsimättöminä katselko oivallisuuden esikuvia\nelämän eri aloilla, kun olosuhteet silminnähtävästi estävät meitä sinne\nsaapumasta.\n\nVirheeksi on tietysti luettava sameat ikkunat, siistimättömät huoneet\nja huolimattomasti järjestetty ruokapöytä naiselle, jolla on kylliksi\nvaroja ja kyllin monta kunnon palvelijaa. Mutta nainen, jonka terveys\non heikko, lapset vallattomat, ja joka voi pitää ainoastaan yhden\npalvelijan, osoittaa tavallaan siveellistä sankariutta ummistaessaan\nsilmänsä semmoisille ja koettaessaan pitää huolta elämän ja terveyden\nvälttämättömimmistä vaatimuksista. Avu se silloin lienee, ettei\nsiisteys ja sievyys tule niin pääasiaksi, että hän ylenmäärin väsyttää\nitseänsä ja rasittaa ainoata palvelijaansa.\n\nHenkilöt, joilla on erinomainen halu järjestää ja täydentää, eivät\nmistään kiirastulesta kärsi enemmän kuin olosuhteista, joissa he vain\npuoleksi voivat tehtävänsä toimittaa, mutta se kova kohtalo on\nkuitenkin monen, monen osana. Elämä ajaa heitä eteenpäin antamatta\nheille mihinkään tarpeeksi aikaa; kaikki on hätiköimistä virheineen ja\npuutteineen ja kiihkeä mieli kärsii yhä enemmän hutiloimisesta ja\nkiireestä. Jos edes yksi ainoa asia tulisi kunnolleen tehdyksi, niin\nolisi siitä sielulle lepoa ja virvoitusta, vaan sitä ei sille suoda.\n\nPaljon voisit säästää hermojen väsymistä ja kulumista, jos päättävästi\nratkaisisit, mitkä seikat missäkin oloissa ovat kerrassaan\nsyrjäytettävät. Ota varteen olevat olot, tarkasta ja järjestä\ntyöainekset, pidä silmällä päämäärääsi ja katso, eikö siellä täällä ole\nseikkoja, jotka voit suunnitelmistasi poistaa, toimittaaksesi paremmin\nmuut tehtäväsi.\n\nEntäpä jos ruokapöydästämme poistaisimme kaikki herkut, säilykkeet,\nviinit ja oluet, jotka vain menoja lisäävät, ja sen sijaan käyttäisimme\nravitsevampaa ja paremmin valmistettua ruokaa. Ja eiköhän koristuksia\nja kalliita kauneita voisi emännän laskuista poistaa hankkiessa\nvaatteita perheelle? Moni heikko nainen on henkensä heittänyt\nrettäessään ja ommellessaan yökaudet komeita pukuja, joista ei hän itse\neivätkä hänen lapsensa hyödy eivätkä jalostu.\n\nIhanteellisuus lisää työtä ja vaivoja, lakkaamatta laajentaa ja avartaa\npuvun ja neulan alaa, jossa huolestuneet naiset sinne tänne taivaltavat\nkonsanaan rajaa löytämättä. Ompelukoneen luultiin työtä huojentavan;\nmutta niinkö todellakin on käynyt? Sitä epäilemme. Sen se on saanut\naikaan, että seitsemänkymmentäkaksi poimua on pikku hamoseen tullut\nentisen viidentoista sijaan ja toista mointa enemmän pukuja\nvalmistetaan ja pidetään välttämätönnä. Yhä edelleenkin naiset\nrasittautuvat ja liiaksi riehkivät ompeleittensa ääressä, ja kuitenkin\npitää paikkansa vanha sananparsi, ettei naisen työ milloinkaan\nvalmistu. Sielu ja hermot eivät puoleksikaan niin vaivautuisi ja\nkuluisi, jos pukuasioissa vältettäisiin suuntia, jotka välttämättömästi\nvaativat aikaa, voimia ja varoja enemmän kuin useimmilla ihmisillä on\nkäytettävänään.\n\nAikamme naisten sanakirjassa on pelättävä sana -- _reunustaminen_.\nEnnen aikaan riitti hyvä puku; nykyjään ei puku kelpaa reunustamatta.\nKaikki, pienokaisen ensimäisistä pukimista komeaan morsiuspukuun asti\nkoristetaan reunuksilla, jotka usein ovat pukuakin kalliimmat. Päivässä\nvoi puvun valmistaa, vaan reunusta sitä ei vähemmässä kuin parissa\nkolmessa.\n\nTunnollinen nainen tarkoin harkitkoon, paljonko hän noita tarpeettomia\ntaakkoja ottaa kantaakseen; hän muistakoon ihanteellisuuden\nrajattomaksi ja ymmärtäköön väistyä sitä, mikä ei ole toteutettavissa.\n\nHauskassa kuvauksessaan elämästään ja kokemuksistaan uutisasunnossaan\nkertoo rouva Kirkland päänvaivastaan koettaessaan ahtaaseen asuntoonsa\nsovittaa mukavaa, mutta liian suurta vaatekaappia. Kotveroisen turhaan\nkoetettuaan pyysi hän erästä metsän jäntevää tytärtä sitä sijoittamaan.\nMuitta mutkitta nainen nosti kaapin ulos, huomauttaen, että: \"kun se ei\nsovi huoneeseen, niin se ei sovi.\"\n\nTerve järki, joka ilmeni maalaistytön huomautuksessa, olisi voinut\nmonen emännän hengen pelastaa, joka on turhaan koettanut saada kotiansa\nhauskaksi ja mukavaksi kapineilla, joita ei olisi tarvinnut huoneeseen\ntuodakkaan.\n\nJonkun verran arvostelukykyä tosin tarvitaan ymmärtääksemme, mitä on\nhylättävä elämän eri aloilla halutuista erilaisista esineistä, ja\nitsenäisyyttä ja lujuutta voidaksemme sanoa:\n\n-- Enpä huolikkaan tehdä sitä ja sitä, jota toiset tekevät ja kenties\ntoivovat minunkin tekevän.\n\nKun sen on päättänyt, on taakka pudonnut ja mielen tyyneys ja rauha\nsijaan tullut -- kun liian suuri kaappi kerran on viety pois, niin\nkaikki muut kapineet hyvästi huoneeseen sopivat.\n\nÄiti, joka huolestuneena koettaa yhdistää lastensa huolellista\nhoitamista ja kasvattamista ja tavanmukaisia kyläilyjä ja seurustelua,\nsaattaa kaiken aikansa sitä ahertaa onnistumatta kummassakaan ja\nnauttimatta milloinkaan hetkenkään lepoa ja rauhaa. Ainoa keino, joka\nhänet siitä pulmasta pelastaa, on vankka päätös:\n\n-- Lapsiani _voin_ hyvästi kasvattaa, ja tästä lähin se onkin _ainoa_\ntehtäväni.\n\nJa se päätös tuo pyhärauhan hänen levottomaan, touhuisaan elämäänsä.\nTosin vieläkin täydellisyyden päämäärä vain etäältä häämöttää, mutta\nhän voi tehtävänsä entistä paremmin toimittaa ja hän lähestyy\npäämääräänsä.\n\nIhanteellisuudesta puhuessamme päättäkäämme _olla tyytyväiset entisiin\ntekoihimme, tietäessämme käyttäneemme kaiken Jumalan antaman\nymmärryksen ja tehneemme, mitä olemme voineet_.\n\nTurha on ihmisen kiusautua tehtyä tekoa miettien ja toivotonna\ntulevaisia aprikoiden. Luulisi terveen järjen voivan heittää\ntapahtuneen teon kuin kiven valtamereen, mutta sairaaloinen idealisti\nei voi entisyydestä irtautua.\n\n-- Oliko toimintatapani _oikea_? Eikö olisi ollut parempi niin tai\nniin?\n\nJa kiduttautuen hän valvoo yökausia, käännellen ja väännellen tuhansia\nmahdollisuuksia, tuhansia epävarmoja \"ehkä\" ja \"kenties.\"\n\n-- Jos olisin _niin_ tehnyt, niin ehkäpä olisi siten käynyt tai ehkei\nolisi sitä tapahtunut.\n\nJa koska on mahdoton tietää, miten milloinkin olisi käynyt, niin\nhämmentyvät ajatukset ja hän saattaa miettimästä päästyäänkin sitä\nmiettiä.\n\nTotta puhuu apostoli sanoessaan: \"minä unohdan ne kuin takaperin ovat\nja kokotan niiden perään kuin edessä ovat\". [Fil. 3:14]\n\nIdealisti pyhästi päättäköön pitää tapahtunutta peruuttamattomana ja\nitseään koetellakseen ainoastaan kysyköön:\n\n-- Teinkö todellakin parastani, mitä _silloin_ ymmärsin?\n\nKvietistien [_Kvietismi_ on salaperäinen uskonnollinen suunta, jonka\nalkuunpanija, espanjalainen _Miguel de Molitios_, eli 17:lla\nvuosisadalla. Kvietismin mukaan oikea uskonnollinen elämä on sielun\ntäydellinen lepo Jumalassa, jolloin ihmisen oma ajatteleminen,\ntahtominen ja toiminta on lakannut.] periaate on, että me toimittuamme\nparaan ymmärryksemme mukaan olemme silloin Jumalan tahdon täyttäneet,\nkoska meille muuten olisi annettu suurempi ja toisellainen ymmärrys, ja\nmeidän velvollisuutemme on tyytyä Jumalan tahtoon, täyttipä sen ihminen\ntai Jumala itse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjoitettuani tähän asti ja kun en mitään siihen lisättävää keksinyt,\nluin esitelmäni vaimolleni ja Jennylle. Jenny päärmi paraillaan\nkuuttakymmentä metriä kaularöyhelöä -- siksi muistelen hänen sitä\nnimittäneen -- jota hän välttämättömästi tarvitsi pukuunsa ja vaimoni\nkirjaili muuatta niistä seitsemästä pikku hamosesta, jotka hän oli\nMariannalta ottanut pelätessään tuon oivallisen äidin turmelevan\nterveytensä ja silmänsä ahertaessaan niitä valmiiksi ennen lokakuuta.\n\nKumpikin hyväksyi esitelmäni ja kehui sitä, ja minä ajattelin pyhän\nAntoniuksen saarnaa kalastajille:\n\n    Kun saarna päättyi, jokainen\n    taas tavan otti entisen:\n    taas ankerias luikersi,\n    ja hauki ahnas varasti.\n    Sai saarna mielet intoihin,\n    vaan joutui unhoon kuitenkin.\n\n\n\n"]