Tampereen kaupungin historia I

TAMPEREEN KAUPUNGIN HISTORIA I

Tampereen historia Ruotsin aikana

Kirj.

VÄINÖ VOIONMAA

Tampereella, Tampereen kaupungin kustantama, 1929

      Tampereen kaupungin ja sen historian innokkaan ystävän
                 kaupunginlääkärin, hovineuvos
                       Otto Blåfieldin
                     muistolle omistettu.

SISÄLLYS:

Alkulause.

Ennen kaupungin perustamista.

1. Tammerkosken seudun alkuoloja.

2. Tammerkosken asutuksen synty ja vanhin kehitys.

3. Tammerkosken kyläkunta ja sen muinaishistoria.

4. Muinaisen uskonnon ja yhteiskuntaelämän muistoja.

5. "Pirkkalaiset" ja Tammerkosken kylän kauppamuistot.

6. Kylä ja kartano.

7. Maakunnan oloja 1700-luvulla.

8. Maakunnan kauppa ja Pirkkalan markkinat.

9. Kanavoimis- ja pellavankehruupuuhia.

Tampereen kaupungin perustaminen.

10. Tampereen kaupungin perustuskirja.

11. Tampereen kruununpolttimo.

12. Ensimmäiset asukkaat.

Tampere Ruotsin vallan aikana.

13. Opastukseksi.

14. Alkava hallinto ja itsehallinto.

15. Kaupunkikunnan taloutta.

    a) Vapaavuodet ja kruununverot.
    b) Yleiset rasitukset.
    c) Kaupungin vanhin kunnallistalous.
    d) Vanha maa- ja asuntopolitikka.
    e) Palotoimi.
    f) Terveydenhoitoa.
    g) Kaupungin rahatalous ja rahasto.

16. Kansanluokat ja elinkeinot.

    a) Väestö ja väestöluokat.
    b) Kauppiaat ja kauppa.
    c) Käsityöläiset.
    d) Työväenluokka.
    e) Porvaruusoikeus.

17. Tampereen teollisuuden isät.

18. Maalaiselämää kaupungissa.

19. Seurakunta.

20. Kulttuurikuvia Ruotsin ajan Tampereelta.

21. Sota.

Viitteitä ja huomautuksia.

TÄSSÄ OSASSA MAINITUT RAHALAJIT.

Hopeatalari (= 32 äyriä) vastasi Suomen vanhemmissa kultamarkoissa Smk. 1:88 (nyk. rahassa siis 18:80).

Vaski- eli kuparitalari oli 1/3 hopeatalaria eli Suomen omassa vanh. rahassa lähes 63 penniä (nyt Smk. 6:30).

Hopeariksi (riksdaler specie) = Smk. 5:67 – 5:70 vanh. rahaa (nyt Smk. 56:70 – 57:–). Riksi jaettiin 48 killinkiin (skilling) ja killinki 12 runstykkiin eli "äyriin" (runstyck, "styfver"); 1 killinki siis = n. 12 penniä v.r. (nyt Smk. 1:20); 1 äyri = n. 1 penni v.r. (nyt 10 penniä).

Pankinriksi (riksdaler banco) = hopeariksi.

Valtionvelkaseteliriksi eli velkariksi (riksdaler riksgälds) vastasi Ruotsin vallan viimeisinä vuosina 2/3 hopeariksiä eli siis = Smk. 3:78 – 3:80 v.r. (Smk. 37:80 – 38:– nyk. rahaamme).

ALKULAUSE.

Kun vuosina 1903–1910 ilmestyneen Tampereen kaupungin historian painos on jo kauan ollut lopussa, Tampereen kaupungin valtuusto kokouksessaan 2 p. maalisk. 1926 päätti, että kaupungin 1 p:ksi lokak. 1929 sattuvaksi sataviisikymmenvuotispäiväksi oli kaupungin kustannuksella toimitettava tästä historiasta uusi tarkastettu laitos. Seuraavan kesäkuun 15 p. valtuusto valmisteluvaliokuntansa ehdotuksen mukaisesti päätti uskoa uuden painoksen toimittamisen allekirjoittaneelle, jonka tuli myös kirjoittaa historiateokseen nykyvuosiin saakka ulettuva jatko.

Yksissä neuvoin kaupungin valtuuston asettaman historiatoimikunnan – herrain toimittaja Eino Kilven, muurari Juho A. Hahdon ja tuomari Yrjö Raevuoren – kanssa laaditun suunnitelman mukaisesti on uuden laajennetun painoksen määrä ilmestyä neljänä osana. Kolme ensimmäistä osaa vastaavat edellisen painoksen kolmea osaa siten, että ensimmäinen osa käsittelee Tammerkosken seudun historiaa ennen kaupungin perustamista ja kaupungin historiaa Ruotsin vallan aikana, toinen osa kaupungin historian Suomen sodasta Itämaiseen sotaan ulottuvaa aikakautta ja kolmas osa Itämaisesta sodasta ja valtiollisen elämän heräämisestä tämän vuosisadan alkuvuosina tapahtuneeseen valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän murrokseen saakka. Neljäs, uusi osa on käsittävä lyhyen asiakirjallisen yleiskatsauksen siihen edistyksistä ja suurista tapauksista rikkaaseen, mutta levottomaan ja aaltoilevaan aikakauteen, jota parin viime vuosikymmenen kuluessa on eletty maassamme ja jossa Tampereella on oma huomattava osansa.

Vaikka uuden painoksen kolme ensimmäistä osaa sisältävät pääasiallisesti samaa mitä entinenkin teos on sisältänyt, eivät muutokset siltä ole vähäiset. Useita kohtia entisessä teoksessa on nyt lyhennetty tai kokonaan poistettu. Toiselta puolen on tehty useita lisäyksiä. Kun Tampereen kaupungin alue on viimeisten maanostojen kautta laajentunut melkein pienen pitäjän kokoiseksi, se on antanut aihetta uuden painoksen ensi osassa esittää Tammerkosken seudun muinaisia oloja ja kyläaikoja entistä laajemmin ja perinpohjaisemmin. Tähän on kirjoittajan mielestä ollut sitäkin suurempi syy, kun muistot kaupunkiseudun maalaiskaudesta nopeasti häviävät; jälkipolville on kuitenkin kiintoisaa ja opettavaa saada tietää jotakin kotiseutunsa olojen ja elämän kehityksestä läpi kaikkien aikakausien. Valitan vain, että olen voinut uudessa painoksessa esittää ainoastaan pienen osan tämän seutukunnan runsaasta muinaisuudesta ja maalaishistoriasta. Toisessa osassa, jonka keskuksena on Tampereen vanhemman teollisuuden ja sen synnyttämäin olojen esittäminen, on tämän esityksen yleiseksi taustaksi laadittu laajempi katsaus koko maan vanhempaan teollisuushistoriaan, mihin uusien tutkimusten ja tietolähteiden ilmestyminen on antanut erityistä aihetta. Edellisen painoksen ilmestymisen jälkeen kuluneena neljännesvuosisatana on kaupungin kunnallistoiminnan ja sivistyselämän alalta kaupungin uudempina aikoina tullut julkisuuteen lukuisia uusia, osittain laajojakin erikoishistorioita ja tutkielmia, joita on käytetty hyväksi varsinkin näitä kysymyksiä erityisemmin käsittelevässä kolmannessa osassa. Yksityisseikkoihin, varsinkin henkilötietoihin, jotka edellisessä painoksessa lähteiden puutteellisuuden vuoksi toisinaan jättivät toivomisen varaa, on voitu tehdä tarpeellisia korjauksia, mihin Jalmari Finnen suuri Tampereen kirkonarkistossa säilytetty kaupungin väestön historiallinen henkilöluettelo on ollut erinomaisena apuna.

En voi olla julkituomatta iloani siitä, että Tampereen kaupunki huolehtii historiansa esittämisestä ajanmukaisessa muodossa uusille sukupolville ja että kaupunki on katsonut voivansa julaista uuden painoksen siksikin laajasta teoksesta kuin kirjoittamani Tampereen historia on. Omakohtaisesti olen kiitollinen siitä, että minulle on siten suotu tilaisuus jättää jälkeeni nuoremman ikäkauteni pääteos tarkistetussa ja parannetussa muodossa.

Kaipauksella muistelen sitä kaupungin valtuuston valitsemaa historiakomiteaa – tohtori R. Idmania, maisteri A. E. Lindforsia ja lehtori V. Malinia (Malista) –, jonka lämpimän harrastuksen, suuren asiantuntemuksen ja myötätuntoisen kannatuksen tukemana kolmekymmentä vuotta sitten aloin Tampereen historian monivuotisen kirjoittamistyön. Myöskin uudelta historiatoimikunnalta, jonka kanssa nyt olen ollut yhteistyössä, olen saanut osakseni aina altista ja ymmärtävää apua ja ystävällistä luottamusta, joka on suuresti edistänyt työtä ja josta lausun hartaimman kiitokseni. Suuressa kiitollisuuden velassa olen myöskin kaupungin arv. viranomaisille samoinkuin tehtaiden johtajille ja lukuisille muille kuntalaisille ja asianharrastajille, jotka eivät milloinkaan ole kieltäneet apuansa, kun historiatyön vuoksi on heidän puoleensa käännytty. Teoksen kuvittamisen ja kartoilla varustamisen avustamisesta tunnen kiitollisuutta erityisesti Hämeen Museon johtajaa, taiteilija Gabr. Engbergiä, maisteri Ilmari Mantere-vainajaa ja ylioppilas Olavi Tarkkaa kohtaan.

Tampereella, kesällä 1929.

Tekijä.

ENNEN KAUPUNGIN PERUSTAMISTA

1. TAMMERKOSKEN SEUDUN ALKUOLOJA.

Luonnon ja asutuksen pääpiirteet Tampereen kaupungin alueella. – Luonnonolojen muutoksia. – Roineen–Pyhäjärven muinainen vesitie. – Ronganoja. – Tammerkosken syntymishistoria. – Koskentyrehdyksiä Ylä-Satakunnassa. – Luonnonmullistuksia Pispalassa. – Kasvustonmuutoksia Tammerkosken seudulla. – Muinaisia korpia ja soita. – Muinainen eläimistö: pedot. – Muinaisen metsästyksen muistoja. – Tammerkosken seudun ensimmäiset asukkaat. – Lappalaiset. – Vanhin suomalainen asutus.

Tampereen kaupunki on alkanut kehityshistoriansa maalaiskylän tapaisena pikkukaupunkina, maaseutuluonnon ja maalaisolojen äidillisessä helmassa. Puolentoista vuosisadan kuluessa on kaupunki siitä suunnattomasti kasvanut ja muuttunut. Kaupunki perustettiin ahtaalle alalle Tammerkosken länsirannalle Tammerkosken kartanon ja Pyynikin talon maalle, eikä kaupungin omistama alue ulettunut koskea kauemmaksi idässä ja Pispalan kylän rajaa kauemmaksi lännessä. Kyttälän kuuluisalla ostolla v. 1876 kaupunki sai haltuunsa kosken itäpuolisenkin rannan ja alueen Takahuhdin kylän rajaan saakka. V. 1913 vihdoin Tampereen kaupunki tuli Hatanpään kartanon ja enimpäin sen haltuun aikain kuluessa joutuneiden tilain ja maiden omistajaksi, joten kaupungin alue tuli ulettumaan Messukylän kirkon seudulle, Sääksjärveen ja Partolan rajaan saakka.

Näissä kaupungin alueen kasvamisen asteissa kuvastuu monien muidenkin olojen muutoksia. Ensi sijassa ne ilmaisevat asutuksen ja luonnon keskinäisten suhteiden muuttumista, maaseutuluonnon ja maalaisolojen väistymistä kaupunkilaitosten ja kaupunkilaisolojen tieltä. Maaseutuluonto, joka ennen hallitsi kaupunkia, on vähitellen joutunut kaupungin hallittavaksi. Paljon on Tampereen kaupunki puolentoista vuosisadan kuluessa muuttanut Tammerkosken seudun alkuperäistä luontoa. Varsinkin uusimpain aikain kaupunki- ja teollisuusasutus on häikäilemättömästi hävittänyt alkuperäisiä luonnonpiirteitä. Nykyaikainen kaupunki ja kaupunkilaiselämä näyttäisi olevan luonnon ja luonnonelämän jyrkin vastakohta. Suur-Tampereeksi paisuva kaupunki hävittää nopeasti maaseutuluontoa ja maalaisoloja laajoilla aloilla kaupungin ympäristöilläkin.

Mutta luonnon suuret peruspiirteet ovat sittenkin halki kaikkien aikain pysyneet täälläkin häviämättöminä. Yhä humisee hongikko Pyynikillä niinkuin varmaan muinaisimpinakin aikoina, sama viihdykäs Pyhäjärvi lepäilee kaupungin eteläpuolella, sama Näsiselkä avartuu silmäin eteen kaupungin pohjoispuolella, samat sinisalot piirtelevät rajoja näköaloille kuin muinoinkin. Kaikki uusien aikain liikenne-, voima- y.m. teknilliset keksinnöt ja keinot ovat vain entistä monipuolisemmin, syvemmin ja lujemmin sitoneet täällä asutusta ja luontoa toisiinsa. Luonnolla on ollut ja sillä on yhä edelleen perustava merkitys kaupungin kehityksessä. Meidän on senvuoksi aljettava katsauksemme Tampereen kaupungin historiaan lyhyellä silmäyksellä Tammerkosken luonnon ja asutuksen alkuoloihin.

Siinä laajassa maamme osassa, jonka keskipisteenä nyt on Tampereen kaupunki, on seutujen ja maisemain luontaisena yhdistäjänä se pitkä yhtenäinen harjujakso, joka Kangasalan harjujen, Kalevankankaan, Pyynikin ja Pispalan harjun, Pinsiön, Vatulanharjun ja viimein Hämeen- ja Pohjankankaan nimellisenä kaareutuu maakunnan poikki kaakosta luoteeseen. Sen toisella puolella leviävät Pohjois- ja Koillis-Satakunnan järvistä, nevoista ja metsistä rikkaat avarat ylännemaat, joihin vasta viimeisten vuosisatain kuluessa on saatu istutetuksi hajanainen ja harva asutus ja alkava viljelys. Sen toisella puolella taas asutus on kokoontunut ja tihentynyt ikivanhaan viljelyslaaksoon, joka lähettäen sivullensa muutamia haarauksia ulettuu harjujaksolta merenrannikolle. Jättiläistokeen tapaisena harjujakso pidättää ylisen Satakunnan monihaaraisten reittien Längelmäveteen, Näsijärveen ja Kyrösselkään kokoontuneet vedet ja muutamissa määräpaikoissa aukaisee niille pääsyn alisen Satakunnan yhteiseen elämänsuoneen, Kokemäenjokeen, joka väliin järvenselän tapaisena suvantona, väliin syvään uurtautuneena virtana kulkee ikivanhaa viljelyslaaksoa pitkin mereen. Tällaiset paikat, joissa päävesistöt leikkaavat hallitsevaa harjujaksoa, ovat maakunnan luontaisten osain varsinaisia yhtymä- ja solmukohtia ja maakunnan kulttuurin polttopisteitä, portteja, joista etelämpäin seutujen edistyneempi asutus ja korkeampi kulttuuri ovat levinneet ylämaiden suurille saloseuduille.

Tärkein näistä Satakunnan porteista on Tammerkoski. Vesi on muinoin vähitellen kuluttanut harjukannakseen leveän aukon, jota katkaistun harjun osat, Kalevankangas ja Pyynikki, kumpikin puoleltaan vartioivat, ja laakson kalliopohjaan on syöpynyt koskiuurre, jota myöten Näsijärvi syöksyy Pyhäjärveen. Tämä maantieteellisesti tärkeä paikka, jossa ylisen Satakunnan laaja-alaiset latvavesistöt yhtyvät ahtaampaan päävesistöön, on ylimuistoisista ajoista saakka ollut ihmisten asutuksen ja taloudellisen toiminnan pääkeskuksia tässä maamme osassa.

Tammerkosken seudun luonnon- ja asutusmaantieteellisen aseman pysyessä aikain halki muuttumattomana on sen luonnon jopa luonnon peruspiirteidenkin yksityiskohdissa tapahtunut lukuisia muutoksia. Niitä voidaan todeta varsinkin vesistöoloissa. Pyhäjärvestä Tampereen kaupungin eteläpäästä ulettuu harjujakson ja nykyisen valtamaantien suunnassa itäänpäin Kangasalan Roineeseen saakka yhden jaksoinen laaksoväylä, jonka syvimpiä kohtia osoittaa jakso pitkulaisia kapeita järviä: Iidesjärvi, Kaukajärvi–Pitkäjärvi, Kaarninkainen, Suoramaanjärvi, Kirkkojärvi. Tämä laaksoväylä on geologien arvelun mukaan joskus kerran ollut jokireittinä, jota myöten Roineen vedet ovat laskeneet suoraan Pyhäjärveen. Pienestä Kaarninkaisesta valuu vesi vieläkin sekä länteen (Kaukajärveen) että itään (kapean suo-, niitty- ja ojaseudun kautta Kangasalan Kirkkojärveen). Tällä seudulla sijaitsevat kylät ovat vanhoista ajoista saakka muodostaneet Salmikunta nimisen jakokunnan, jonka niityt ovat ulettuneet Pitkäjärveen saakka ja joka epäilemättä on saanut nimensä seudulla muinoin olleista salmista, joista yksi varmaan on ulettunut Pitkäjärveen. Tämä Kangasalan salmisto on muinoin ollut katkeamattomassa vesiyhteydessä myöskin Pyhäjärven kanssa. Kaukajärvestä on näet laskuväylä länteenpäin. Kaukajärvestä juoksee Vuohenoja (Kyläjoki), joka vanhain karttain mukaan on ollut nykyistä suurempi, Iidesjärveen, josta taas Otavalan joki menee Pyhäjärveen. Eräiden historiallisten tietojen mukaan on tämän vesistön suupuoli muinoin ollut vesirikkaampi, kalaisempi ja kaikinpuolin huomattavampi kuin uusina aikoina. V. 1609 annetun (v. 1672 uudistetun) tuomion mukaan Messukylän kyläläiset olivat valittaneet, että Otavalan isäntä tukki kutuaikana tonttimaansa ja peltojensa alapuolelle asettamillaan katiskoilla Iidesjärvestä Pyhäjärveen juoksevan joen suureksi häiriöksi muille. Nyt sovittiin oikeudessa, että Otavalan jokeen oli syvimmälle kohdalle jätettävä kahden tangon leveydeltä (tanko = 6 kyyn. = 3.6 m) kuninkaanväylää ja että Iidesjärven kalastus oli kuuluva yhteisesti Messukylälle ja Otavalalle. Sopimuksen rikkomisesta määrättiin maksettavaksi sovintosakkoa, m.m. kirkolle 20 markkaa rahaa, leiviskä vahaa ja tynnyri olutta särpimineen. Tästä päättäen on Iidesjärven kalastuksella ollut huomattava arvo, mistä myöhemmiltäkin ajoilta on tietoja. Tuo omituinen sovintosakkomääräys vahaleivisköineen ja oluttynnyreineen on aitokeskiaikainen ja saattaa meidät uskomaan, että puheenaolevasta kalastuksesta on ollut sopimuksia jo vuosisatoja ennen vuotta 1609. Merkittäköön vielä, että itse nimi Otavala – se näet eikä "Otavalta" on tämän asutuksen vanha historiallinen nimi – saattaisi olla johtunut virtakalastuksesta, "otava" kun Lönnrotin sanakirjan mukaan merkitsee myöskin erästä lohiverkon lajia.

Jos emme voikaan sitovasti todistaa, että Keski-Hämeen vedet ovat Kangasalan ja Messukylän kautta kerran yhdenjaksoisena virtana laskeneet Pyhäjärveen, on kuitenkin historiallisesti varmaa se, että Kaarinkaisessa on ollut nykyistä suurempi veden kahtaannus, jollaisia on ollut monin paikoin muuallakin Ylä-Satakunnassa. Koko väli Kangasalan vesiltä Pyhäjärvelle on muinoin ollut vesitse suoraan kuljettava ja varmaan myös paljon kuljettu. Tällä venetiellä on varmaan ollut suuri merkitys näiden seutujen asutushistoriassa, niinkuin ilmenee siitäkin, että tämän vesitien varrella on paljon vanhoja kyliä ja taloja. (1)

Itse Tammerkoskeen, nyk. Hämeen ja Satakunnan siltain välille, on idästäpäin laskenut Ronganoja niminen pikku joki. Se on jo aikaa sitten luotu kokonaan umpeen, mutta sen paikan osoittavat kaikki vanhemmat kaupungin kartat ja sen uoma on maaston muodoista vielä helposti havaittavissa. Tammerkosken kylän tiluskartalle v:lta 1822 on Tammerkoskesta itäänpäin aina Takahuhdin rajaan saakka merkitty yhdenjaksoisia niitty kaistoja ja pitkän matkaa myöskin ojaa. I. J. Inbergin laatimalle Kyttälän puolen kartalle v:lta 1872 on merkitty lukuisia siltoja Ronganojan yli.

Itse Tammerkoskenkin syntymäseikat lienevät olleet sangen valheelliset. Näsijärvestä Pyhäjärveen laskeva vesi näyttää alkuaan raivanneen itselleen harjun poikki leveän laskuväylän. Kalevankankaan ja Pyynikin välillä oleva aukko, jossa Tampereen kaupungin pääasutukset nyt leviävät, näyttää todella muinaisen leveän salmen pohjalta, josta veden huuhtomat karit ja kalliot pistävät esille. Mutta kun järvien pinta oli alentunut, täytyi veden ruveta kalvamaan itselleen kapeampaa lasku-uomaa siinä laaksosyvänteessä, johon se kerran oli tiensä tehnyt. Virtauoman eteläpäässä Pyhäjärven puolella vesi edelleenkin kulutti irtaimia maakerroksia. Sinne syntyi siten tyynempi, suvantoinen vesi, jolla on tasankovirran tunnettavia ominaisuuksia, kuten mutkikas juoksu ja jyrkät äyräät (Ratinan niemi). Mutta virran niskapäässä ilmeni syövytyksen estäjäksi harjusomeron alta kova kalliokynnys, jota veden oli vaikeampi sahata. Sinne syntyi raju koski, joka yhä jyrkkeni, kun toiselta puolen kosken niskassa oleva kalliosalpa pysytti Näsijärven vettä korkealla ja toiselta puolen kosken jalkapuoli uurtui yhä taaksepäin. Sillä tavoin voimme ajatella Tammerkosken syntyneen.

Vanhan muiston mukaan on kosken niskapuolella ennen maailmassa ollut toinen itäisempi juoksu, joka kävi Naistenlahdesta Myllyniemen eteläpuolelle, myöhemmän Ronganojan suuhun. Tästä oletetusta Tammerkosken vanhasta haarauksesta kertoo Blåfield (v. 1879): "Muutamat vanhat miehet ovat vanhemmiltansa tästä 'Koukkuniemen' haarasta eli koskesta, joka on ollut runsaasti nykyistä virstaa pitkä, kuulleet. Vähän matkaa Näsijärven rannalta ovat kivikolu ja vuoret supistaneet veden juoksemasta. Entinen vesiväylä tuntuu siitä, että vesi on syönyt ja uurtanut maan pois. Sen laakson pohjan suu on 5 jalkaa (jalka = 0.3 m) yli Näsijärven nykyisen pinnan. Kun vesi salpautui, niin se sai toisen väylän, nykyisen kosken."

Varsin mahdollista on, että veden juoksun häiriöt ovat muinoin aiheuttaneet mullistavia muutoksia Tammerkoskessa. Kuuluuhan tämä seutu siihen maamme osaan, joka on tullut tunnetuksi sen vesistöissä luonnon omasta vaikutuksesta vielä historiallisinakin aikoina tapahtuneista merkillisistä muutoksista. Kirjallisuudessa on usein kerrottu Kangasalan–Pälkäneen vesistöissä 1600-luvun alussa sattuneesta mullistuksesta, jolloin "ilkiä Iharin koski saatti Sarsan vaivaiseksi". Sentapaiset mullistukset ovat aiheutuneet luultavimmin kylmänä vuodenaikana sattuneista vedenjuoksun tyrehdyksistä. Sellainen luonnonihme sattui Tammerkoskella Luusian päivänä 1596, jolloin koski seisahtui juoksussaan ja oli neljä päivää aivan kuivilla. Kronikat kertovat samanlaisen tapauksen sattuneen samaan aikaan Vihavuoden, Valkiakosken ja Sarsan koskissa. Kaikki nämä kosket olivat neljä päivää kuivilla ja "paljastivat muinoin uponneita aarteita". Nokian kosken tyrehtymisestä v. 1782 on seuraavanlainen muistoonpano: "Marraskuussa tänä vuonna Emäkoski (ja niinmuodoin koko Nokian virta) lakkasi juoksustansa ja kuivettui eli hyytyi pohjaan asti, niin että useasta paikasta käytiin kuivin jaloin ylitse. Tätä ei muisteta tapahtuneen 120 vuoteen." Tällaiset tyrehtymiset ovat saattaneet nostaa kosken yläpuolella olevan veden pintaa ja aiheuttaa uusien laskuväyläin syntymisiä. (2)

Toisenlaatuisia vedenmullistuksia on tapahtunut Pyynikin harjuseudulla. V. 1598 toimitettiin tutkimus "siitä vahingosta, jonka Pispalan asukkaat ovat kärsineet pelloillaan maan vieremisen vuoksi veteen siitä saakka kuin heidät ensiksi laski verolle Niilo Inginpoika, muinoinen vouti ja käskynhaltija täällä Ylä-Satakunnassa". Tutkimuksessa todettiin, että Pispalassa kulkee neljännespeninkulman pituinen hiekkaharju ja että siellä sortuu maa yhtämittaa etenkin keväällä kirren kalvaessa, "niin että heidän täytyy vuosi vuodelta mitä suurimmalla vaivalla siirtää huoneitaan pellolle". Vieremäin seuraukset olivat, tutkimuskirjassa sanotaan, joka miehen nähtävänä. Veden ja tulvan alle oli joutunut kummastakin vainiosta kahden äyrinmaan ala, humalatarhaa, tontteja ja syöttömaata lukuunottamatta. Vahinkonsa korvaukseksi Pispalan asukkaat anoivat veronhelpotusta. Näitä Pispalan vieremiä, jotka aiheutuvat Näsijärvestä harjun alitse Pyhäjärveen suotavasta vedestä, on jatkunut myöhemminkin ja niitä on tietenkin sattunut aikaisemminkin. Ne ovat aikain kuluessa varmaan melkoisesti muuttaneet tämän harjuseudun muotoilua. Maanalaisen veden yhä jatkuvasta liikkeestä on kaikille näkyvänä todistuksena Pispalan harjun alla Pyhäjärven rannalla oleva suuri Pispalan eli Tahmelan lähde, joka Daniel Hallin tiedonannon mukaan "ennen oli kolmella eri suonella ja silmällä heittänyt ylös 18 000 tynnyriä vettä vuorokaudessa". (3)

Vesistöjen verkalleen muuttaessa Tammerkosken seudun luontoa on sen luontoperäisissä kasvusto-oloissa tapahtunut muutoksia. Tammerkosken rannalla muinoin kasvaneista vahterista kertoo täällä v. 1466 mainittu "Vahteren mylly". Pähkinäpuukasvustot lienevät jo paikkakunnalta hävinneet. Ennen muinoin niillä oli arvoa m.m. hyvinä "oravimetsinä", minkävuoksi niitä koetettiin säilyttää. V. 1558 sakotettiin joukko Pirkkalan talonpoikia siitä, että olivat kaataneet Taipaleessa olevan pähkinämetsän. Isonjaon kartoilla on eräällä paikalla Partolan ja Nuolialan vainiolla nimi Pähkinäkuru, mikä osoittaa sielläkin olleen pähkinäpuukasvuston. Nähtävästi saman seudun pähkinäpuukasvustoista on saanut alkunsa Hatanpään kylässä uuden ajan alussa esiintyvä talon ja talollisen nimi Pehkiö, Pehkeinen (Päckiö, Päekiä, Lasse Peehkeen). (4)

Seudun valtakasvustona ovat kuitenkin muinoin olleet synkät metsät ja korvet. Tammerkosken ja Messukylän asutusseutuja erottavista jylhistä korpimaista kertovat Tammerkosken jakokunnan isonjaon kartoilla esiintyvät paikannimet sellaiset kuin Sydänmaa, Kankahankorpi, Lunkorpi y.m. Samoilla alueilla on ollut paljon soitakin: Porrassuo, Korvensuot, Karjasuo, Pahasuo, Palosuo, Kurjensuo, Herransuo, Kirvessuo j.n.e.

Siihen aikaan kuin Tammerkosken seudulla on ollut suuria salomaita, on niissä vilissyt kaikenlaista metsänelävää, pientä ja suurta. Tammerkosken jakokunnan isonjaonkartoilta olemme merkinneet sellaisia paikannimiä kuin Kärpänmäki ja Saukkolamminoja. Hirvistä ja villipeuroista ovat aiheutuneet sellaiset paikannimet kuin Hirviniemi ja Peuransaaret Aitolahdella ja Hirvisaaret Pyhäjärvessä. Karhuja ja susia ei ole puuttunut seudun muinaisesta runsaasta eläinkunnasta. Tammerkosken kartanossa tekivät sudet vielä 1700-luvun keskikymmeninä suuria tuhoja: v. 1736 sudet tappoivat kartanosta hevosen; talvella 1738 veivät sudet kartanon navetan luukun kautta kolmekymmentä lammasta ja söivät ne suuhunsa; v. 1739 söivät sudet kartanosta neljä lehmää, j.n.e. Blåfield kertoo, että Erkkilän maalla, aivan likellä kaupunkia, nähtiin v:n 1840 paikkeilla emäkarhu kahden poikansa kanssa sekä että v. 1863 susi söi koiran itse kaupungissa. Tunnettu tamperelainen urheilukirjailija Hermann Kauffmann kertoo, että "Tampereen yhteiskunta 1860- ja 70-luvuilla joutui heti järvien jäädyttyä susien jatkuvan piirittämisen alaiseksi, joiden hyvinpoljetut patrullitiet kiertelivät kaupungin ulkolaidoilla. Pedot olivat niin pelottomia ja tunkeilevia, että ne kirkkaina ja pakkasina talviöinä saivat talonkoirat pitämään yhtämittaista haukkukonserttia." Vanhempina aikoina olivat kyläkuntain yhteiset karhun- ja sudenajot toisinaan tarpeelliset. V. 1665 mainitaan Ylöjärven, Keijärven ja Hirviniemen miesten saaneen karhun metsästysverkkoonsa, mutta urhoilta puuttuneen rohkeutta pistää karhu kuoliaaksi, joten se pääsi karkuun; iloisten karhunpeijaisten sijaan tuli karhunkaatajille sillä kertaa nolot sakot. V. 1682 oli Messukylän jahtivouti päissään karhunajossa Niemen puolella, missä oli viritetty metsästysverkko. Vv. 1558–1559 mainitaan Keijärvellä, Pispalassa ja Tammerkoskella olleen sudenkuoppia, joilla todella saatiinkin surmatuksi susia ja kettuja. Vielä v. 1868 saatiin Blåfieldin tietämän mukaan kaksi sutta sudenkuopasta aivan lähellä kaupunkia. (5)

Ilman muuta voisi edellisestä jo päätellä, että metsästyksellä on kalastuksen ohella täytynyt olla tärkeä sija Tammerkosken seudun alkukantaisissa talousoloissa. Siihen viittaavat monet suoranaisetkin tarinat ja muistot. Vielä menneen vuosisadan puolimaissa tiesi Messukylän Junkkarin vanhus kertoa esi-isäinsä peuranpyynnistä jäkälää kasvavilla Peuransaarilla. Pauloilla oli eräs näitä esi-isiä peuroja pyytänyt ja usein valittanut sitä, että peurat hänen paulojansa potkivat rikki, kunnes Savosta tullut kerjäläisukko oli auttavan keinon neuvonut. Hirviä oli ollut helpompi pyytää. Alkukantaisia hirvenpyyntitapoja näillä "hirvenhiihtäjäin" kotimailla kuvaa seuraava muistiinpano Aitolahden Hirviniemen kylän nimen synnystä: "Vanhoina aikoina paikkakunnalla oli hirviä runsaasti. Ne ahdistettiin nykyisen Junkkarin maalla olevaan niemeen, Nupinnenään. Siitä ne hädissään uivat kapean Nupinlahden yli Vohlisaareen, jossa ne tavallisesti saatiin hengiltä, kun eivät enään jaksaneet uusia uintimatkoja tehdä. Siitä nimi Hirviniemi." Vielä 1800-luvun alkupuolella oli hirvenpyynti näillä tienoin vauhdissa. Blåfield on merkinnyt, että v. 1821 oli Tampereen molemmin puolin suuri hirventappo ja että kerrottiin kuuluisan karhunampujan Martti Kitusen v. 1832 ampuneen viimeiset silloisista hirvistä Näsijärven Koljonsaaressa Teiskolan alla.

Hirvien ja peurain pyyntiä varten rakennettiin muinoin sopiville paikoille "aitoja" ja "hankaita" kuoppineen ja muine laitoksineen. Näitä pyyntipaikkoja palauttavat mieleen sellaiset paikannimet kuin Hankaniemi Teiskon Sääksniemen maalla, Aitomäki Takahuhdissa, Aitovuori, Aitoniemi, Aitosalo ja Aitolahti Aitolahdella – Aitolahti näyttää todellakin olleen muinaisina aikoina aitametsästyksen pääpaikkoja eteläisen Näsijärven seuduilla. Naistenmatkan Aittokorpi saattaisi olla muisto metsäaitoista, joita ennen rakennettiin saaliin säilyttämistä varten. Muinaiseen metsästykseen kohdistuvina on pidettävä sellaisia paikannimiä kuin Pispalan Ansionkallio, jonka perussana "ansio" merkitsee ansainpitämispaikkaa tai ansasarjaa, sekä Nuolialan maalla oleva Putikko, joka slaavilaisperäinen lainasana merkitsee "matkaa", metsästäjän päivänmatkaa pyydyksillänsä. Pyhäjärven etelärannikko Tammerkoskelta länteenpäin näyttää Pyhäjärven pääasutusseutuja kauemmin pysyneen alkuperäisessä erämaan tilassa. Sikäläinen entinen erämaan elämä kajastaa monista sikäläisistä "maja" liitteisistä paikannimistä kuten Eerolan majala, Haikan majala, Majalan moisio ja Majala – kaikki Partolan ja Nuolialan alueella –, joita esiintyy niittyjen niminä isonjaon kartoilla, mutta jotka epäilemättä ovat merkinneet sielläpäin muinoin liikkuneiden metsämiestenkin olinpaikkoja. (6)

Edelliset piirteet auttavat meitä luomaan mielessämme kuvaa niistä Tampereen seudun yleisistä luonnonoloista, joiden keskuuteen ihmisasutus täällä alkuaan juurtui ja levisi. Tammerkosken seudun verraten lukuisat kiviaseiden löydöt osoittavat, että ihmisiä on täällä elänyt ja toiminut jo kivikaudella. Valitettavasti ei näiden kivikauden asukkaiden kansallisuudesta ja muista oloista ole tarkempia tietoja. Varmaa kuitenkin on, että tuo alkuväestö on ollut metsästäjä- ja kalastajakansaa. (7)

Paikallistarinain mukaan on näillä seuduin ennen suomalaista väestöä asunut lappalaisia ja nämä tarinat ovat niin yksityiskohtaiset ja elävät, että ainoastaan myöhempäin asukkaiden todellinen asiantieto ja yhteys lappalaisten kanssa on niitä voinut synnyttää.

Historiallisten muistojen mukaan lappalaiset ovat muinoin asuneet Suomessa paljon etelämpänä kuin nykyään. Suoranaisia todistuskappaleita heidän oleskelustaan Näsijärven vesistön seuduilla ei tosin ole, mutta kun satakuntalaiset tarinat osoittavat paikkoja, joissa lappalaiset ja suomalaiset ovat taistelleet, mainitsevat nimeltä lappalaisten muinaisia päämiehiä ja kuvaavat lappalaisten pakoa suomalaisten uutisasukkaiden tieltä, niin tällaiset tarinat, Yrjö Koskinen lausuu, ovat katsottavat historiallisten todistusten vertaisiksi.

Tuskin on sitä seutua Ylä-Satakunnassa, josta ei olisi kertomuksia lappalaisista. Mainitsemme niistä vain pari Tampereen lähipitäjistä. Lempäälän pitäjän kertomuksessa v:lta 1791 sanotaan yleisen vanhan kertomuksen mukaan lappalaisten olleen seudun ensimmäisiä asukkaita ja harjoittaneen metsästystä ja kalastusta, varsinkin Rikalan, Tolvilan, Taipaleen ja Perälän puolella, joita kyliä on kutsuttu yhteisellä nimellä Lapinloukoksi. Erään uudemman muistoonmerkinnän mukaan Liponselän molemmin puolin olevaa seutua on sanottu Lapinkulmaksi. "Se on saanut nimensä lappalaisista, joita siellä kansantarinan mukaan on asunut. Toinen heistä, Lippo nimeltään, asui nykyisessä Lipon kylässä ja toinen Pyhällön kylän puolella. Molemmat käyttivät yhteistä seulaa, jonka tarvittaessa ojensivat toisilleen mainitun järven yli" (Lempäälässä on nykyään "Lapinkulman" kansakoulu ja "Lapin" äänestysalue). Erään Teiskossa kerrotun tarinan mukaan olisi siellä ennen asunut lappalaisia, joiden päämies oli Teiska. Siitä oli seutu saanut nimen Teisko. Samassa Teiskossa kerrotaan Koljonsaarella olleesta "lappalaisten kirkosta", ja miten viimeiset lappalaiset karkoitettiin siten, että heidät pantiin hiihtämään yksitellen alas jyrkkää vuorta kahden hongan väliin kiinnitetyn viikatteen alitse. Peräkunnassa Ylöjärvellä ja Teiskossa mainitaan vielä 1700-luvun loppupuolella löydetyn muistomerkkejä lappalaisten muinaisesta asumisesta siellä.

Samantapaisia ovat Tampereenkin paikkakunnan lappalaismuistot. Nykyisen kaupungin maalla on Näsijärveen pistävä Lapinniemi. Reinholmin kokoelmissa on merkintä, että vanhain messukyläläisten tarinain mukaan lappalaisia oli asunut Näsijärven rannoilla ei aivan monta sukupolvea sitten. Lapinniemen ja Aitoniemen seuduilla olivat viimeiset lappalaiset oleskelleet, vaan olivat hävinneet pois samalla kuin peuratkin. Reinholm kertoo vielä menneen vuosisadan puolivälissä Messukylässä muistetun lappalaisten kulkeneen ruuhen tai kaukalon tapaisella kuljetusneuvolla ja lappalaiseksi sanotun soikeaa nelikärkistä nahkasykkyä, joka pistetään hevosen länkien väliin kurehihnan alitse. (8)

Tammerkosken seuduilla on siis kerran harhaillut lappalaisia. Mutta lappalaisten naapureina on näillä seuduilla jo varhain ollut suomalaisiakin asukkaita. Keitä nämä ensimmäiset suomalaiset asukkaat ovat olleetkin, se on ilmeistä, että hekin ovat yhtenä pääelinkeinonaan harjoittaneet metsästystä ja kalastusta. Muulla tavoin ei voida selittää tämän seudun runsasta muinaiseen metsästykseen kohdistuvaa suomenkielistä paikannimistöä. Yhtä selvänä todistuksena näiden tienoiden muinaissuomalaisesta metsästyselämästä on se tosiasia, että Ylä-Satakunnan suomalaiset asukkaat ovat vanhemmalla keskiajalla pääasiallisimpana veronaan kirkolliselle ja maalliselle esivallalleen suorittaneet turkiksia. Vanhin piispanvero täällä on maksettu "valkonahoissa" (kärpännähoissa). Yläsatakuntalaiset veronmaksajat ovat alkuaan itse pyydystäneet ja hankkineet veroturkiksensa, sillä nämä verot olivat maksettavat "jousien" mukaan ja jokainen talollinen oli "jousiluvussa". Kyrön–Hämeen keskiaikaisen kirkollisvero-oppaan mukaan oli kirkon ylläpitämiseksi maksettava "jousinahkoja" (myöhemmin rahaa) ja tämän veron maksajia kutsuttiin vielä uuden ajan alussa "kirkon oraviksi". Papillekin oli Ylä-Satakunnassa alkuperin maksettava valkonahkoja joka talolta. Vielä uuden ajan alussa suoritettiin Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa Hämeen linnaan ja Kokemäenkartanoon tehtävät päivätyöt jousittain. Tunnettavia jälkiä on siitäkin, että vanhin varsinainen kruununverokin on Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa maksettu turkiksissa. Se kansa, jonka keskuudessa "jousi" tällä tavoin on ollut verojen yleisperusteena, on varmaan katsottava metsästäjä- ja kalastajakansaksi. (9)

On kuitenkin kartettava Ylä-Satakunnan ensimmäisten suomalaisten asukkaiden liian likeistä rinnastamista lappalaisten kanssa. Aivan varmaan ovat jo ensimmäiset tämän seutukunnan suomalaiset asukkaat olleet lappalaisia korkeammalla taloudellisella ja yhteiskunnallisella tasolla ja pitäneet lappalaisia alamaisinaan. Missä tämä suomalaisten ylemmyys on ilmennyt, milloin suomalainen asutus on alkanut, mistä tullut ja miten kehittynyt tunnetuksi historialliseksi asutukseksi, sitä on seuraavassa erikseen tarkastettava.

2. TAMMERKOSKEN ASUTUKSEN SYNTY JA VANHIN KEHITYS.

Suomalaisen asutuksen vanhuus Tammerkosken seudulla. – Mitä heimoa olivat tämän seudun vanhimmat suomalaiset asukkaat? – Muinainen Suur-Häme. – "Satakunnan" muodostuminen. – Todistuksia Tammerkosken seutujen hämäläisyydestä. – Heimoraja Keski-Satakunnassa. – Sääksmäkeläisiä muistoja Tampereen seuduilla. – Hauholaisia muistoja. – Niiden selitys: muinaishämäläisten retkeily- ja kauttakulkualue.

Tammerkosken seudun paikannimiryhmät. – Perusnimiä: Tammerkoski, Pyynikki. – Yleissuomalaisia nimiä. – Lännestä tulleita kulttuuri- ja asutusnimiä. – Myöhempiä siirtonimiä. – Läntisen kulttuurivirtauksen merkitys ja vaiheet. – Ylä-Satakunnan asutushistoria paikannimien valossa.

Mitään varmaa tietoa ei ole siitä, milloin suomalainen asutus on alkanut Tampereen seuduilla. Historialliset tutkimukset osoittavat, että suomalainen asutus ylisen Satakunnan pesäseuduilla, s.o. Vesilahden–Pyhäjärven–Kuloveden varsilla ja Hämeenkyrössä, oli vakaantunut jo ruotsalaisen valloituksen vuosisatoina. Mutta jo sen edellisiltä ajoilta, aina keskimmäiseltä rautakaudelta alkaen, on ylisen Satakunnan mainituilta pesäseuduilta karttunut varsin runsaita muinaislöytöjä, joita tuskin voi pitää muiden kuin muinaisten suomalaisten asukkaiden muistoina.

Tammerkosken seudulta on merkittävä pari Takahuhdin kylässä tehtyä löytöä, joista toinen, Hinttalan Kukkojenkivenmäeltä, sisältää esineitä n. 600-luvulta j. Kr. ja toinen, Kässälän Veijalanmäeltä, kuuluu myöhempään rautakauteen eli pakanuuden loppukauteen. Tästä voimme varmuudella päättää, että Tammerkosken seudulla jo n. 600-luvulla j. Kr. on ollut vakaantunut suomalainen asutus. Mutta muinaislöydöt eivät anna meille tarkkaa tietoa siitä mitä heimoa Tammerkosken seudun vanhin suomalainen asutus on ollut sekä milloin ja mistä se on tullut. Kun muitakin keinoja näiden kysymysten varmaan ratkaisemiseen puuttuu, on meidän Tampereen seudun vanhimpain suomalaisten asutuskerrosten alkulähteitä etsiessämme tyytyminen siihen vaillinaiseen valaisuun, minkä historiallinen tutkimus Ylä-Satakunnan vanhimmista suomalaisista asutusoloista voi ylimalkaisesti antaa. (10)

Historiallisten asiakirjain mukaan Hämeeksi (ruots. Tavastiana, latin. Tavastia) nimitetty "maa" eli suurmaakunta on vielä keskiajan alkupuolella ulettunut lännessä Pohjanlahteen saakka. Tähän muinaiseen "Suur-Hämeeseen" siis Tampereenkin tienoot ovat muinoin kuuluneet. Myöskin Kokemäenjoen suupuolen seudut näyttävät kerran kuuluneen Hämeen alueeseen, kuten ilmenee m.m. siitä, että Henrikki piispaa muinaisessa kansanrunossa kutsutaan "Hämeen herra Henrikiksi", samoinkuin siitäkin, että Ylä-Satakunnan asukkailla (Karkun eli Saastamalan talonpojilla) muinoin on ollut merikalastuksia Ala-Satakunnan rannikolla. Kokemäenjoen suupuolelle kuitenkin muodostui jo varhain Satakunta niminen pikku "maa", joka joutui Ruotsin vallan alaiseksi muun lounaisen Suomen mukana ja joka uuden vallan alaisena oli erityisenä maakuntana tai hallintoalueena. Kokemäenjoen yliset, Vesilahden–Pyhäjärven–Kuloveden–Kyrösselän seudut taasen jäivät edelleenkin vanhaan yhteyteensä Hämeen kanssa. Vasta kun hämäläinen heimoaluekin oli joutunut Ruotsin alaiseksi ja kun, todennäköisesti 1300-luvun alussa, muodostettiin suuri Kokemäenkartanon linna- eli hallintolääni, läntiset hämäläisetkin seudut yhdistettiin siihen. Näin muodostunutta suurta linnalääniä ruvettiin kokonaisuudessaan kutsumaan "Satakunnaksi". Ensi kerran Satakunnan nimi esiintyy tämän suuren linnaläänin nimenä historiallisissa asiakirjoissa v. 1331. Kun kuitenkin melkein samaan aikaan (v. 1335) Ala-Satakuntaa mainitaan erikseen, näyttää Kokemäenkartanon eri osain yhteys jääneen hyvin heikoksi ja ulkopuoliseksi. Ylä-Satakunta oli tällä tavoin jo 14. vuosisadan alkupuolella muodostunut muista maakunnista eroavaksi maakunnanosaksi eli järjestyneeksi kihlakunnaksi. (11)

Sillä tavoin Tampereen tienoot ovat joutuneet Satakunnan yhteyteen. Näillä tienoilla ei siis oikeastaan ole Satakunnan maakuntaläänin kanssa ollut muuta historiallisesti todettavaa yhteyttä kuin hallinnollista, niin tärkeä kuin tämä yhteys taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti Ylä-Satakunnalle muuten on saattanut ollakin.

Ylä-Satakunnan ja Ala-Satakunnan vastakkaisuudesta ja edellisen kiinteästä yhteydestä Hämeen kanssa on runsas joukko vakuuttavia historiallisia todistuksia. Sellaiset nimet kuin Hämeenkyrö ja Hämeenkangas ovat nähtävästi syntyneet sellaisena aikana, jolloin nämä seudut olivat Hämeen läntisenä ääriseutuna ja jolloin siis oli jo olemassa ero Hämeen ja alisen Satakunnan välillä, mutta jolloin ylinen Satakunta vielä kuului Hämeeseen. Samaan todistusryhmään kuuluu Huittisissa 1700-luvun puolivälissä muistoonpantu harjuksen (Salmo thymallus) nimitys Hämeensiika, josta ilmenee Keski-Satakunnan väestön kutsuneen Kokemäenjoen ylävesien seutuja "Hämeeksi". Lukuisat Häme-liitteiset paikannimet Näsijärven vesistön alueella osoittavat, että niitä Ylä-Satakunnan pesäseutuja, joiden erämaankävijöihin nuo paikannimet pääasiallisesti kohdistuvat, on muinoin pidetty Hämeenä. Ala-Satakunnassa asuvat isojokelaiset ja siikaslaiset ovat Ylä-Satakunnan puolella asuvia kankaanpääläisiä sanoneet "hämäläisiksi"; tämäkin viittaus samaan suuntaan, jonne edelliset esimerkkimme opastavat.

Ylisen Satakunnan ja Hämeen muinaisesta oikeudellisestakin yhteenkuuluvaisuudesta on olemassa asiakirjallisia muistoja. V. 1415 oli Ylä-Satakunnan miehiä yhdessä Hämeen miesten kanssa käymässä Hämeen rajaa Savoa ja Lapvettä vastaan; yläsatakuntalaisia nähtävästi pidettiin asianosaisina tässä suuressa maakunnallisessa rajakysymyksessä. Vielä niin myöhään kuin v. 1468 oli Hämeen Lammilla toimivassa maantarkastuskunnassa jäseniä Ylä-Satakunnastakin.

Se Karkun ja Tyrvään seuduilla oleva rajaseutu, joka muinoin erotti Ylä-Satakunnan Ala-Satakunnasta, oli vielä uuden ajan alussa merkittävä kansantapain ja talouselämän jakaja. Ala-Satakunnan puolella rajaa kynnettiin härillä ja auralla, Ylä-Satakunnan puolella hevosella ja sahroilla, – edellinen tapa tänne tullut Itämeren eteläisiltä ja läntisiltä peltoviljelysseuduilta, jälkimmäinen idän kaskimaailmasta. Vielä 1700-luvun lopulla oli Daniel Hallin mukaan suuressa Pirkkalan pitäjässä ainoastaan 14 härkää. Tähän käsitykseen Ylä- ja Ala-Satakuntaa muinoin jyrkästi erottaneesta rajavyöhykkeestä sopeutuu hyvin J. W. Ruuthin mainitsema kansantarina, jossa kerrotaan, että kerran suuri asumaton taipale on erottanut Kokemäen ja Tyrvään seudut toisistaan. Omain tutkimustensa pohjalla Ruuth on tullut siihen tulokseen, että ainakin Keikyän kulmakunta Huittisissa sekä suurin osa alista Tyrväätä ovat vielä historiallisenakin aikana olleet asumattomia. Uuden ajan alussa veronlaskun pohjana Ylä-Satakunnassa olivat hämäläiseen tapaan "jouset" ja "koukut", mutta Ala-Satakunnassa aivan toiset yksiköt. Kirkollisessa verotuksessa on jo aikaisemmalla keskiajalla havaittavissa sama jyrkkä ero: Ylä-Satakunnassa erikoinen "Kyrön (Hämeen) oikeus", Ala-Satakunnassa siitä huomattavasti poikkeava "suomalainen" ja "ruotsalainen oikeus". Tällaiset seikat tekevät aivan epäilemättömäksi, että Ylä-Satakunnan muinainen suomalainen väestö on yleensä kansankäsityksessä luettu hämäläiseen heimoon ja sen alue muinaiseen Hämeen heimomaahan. (12)

Erityisen likeinen näyttää muinoin olleen yhteys Ylä-Satakunnan ja sen lähimmän muinaishämäläisen naapuriseudun, Sääksmäen ikivanhan suurpitäjän kesken. Vielä v. 1540 Ylä-Satakunta ja Suur-Sääksmäen alue luettiin samaan maaprovastikuntaan, nähtävästi aikaisempain yhteisolojen perusteella. Erityisesti huomattavaa on, ettei ikivanhassa tärkeässä erämaankäytössä näytä alkuaan olleen mitään jyrkkää rajaa Sääksmäen Hämeen ja Ylä-Satakunnan asukkaiden retkeilyalueiden välillä. Muinaiset sääksmäkeläiset ovat todistettavasti retkeilleet ja omistaneet erämaita Ylä-Satakunnan puolella, nimenomaan Keuruulla ja selvästi myöskin Kauvatsan Sääksjärven seudulla. Kun nyt Teiskossa Paarlahden rannalla on vanha Sääksniemi niminen asutus, niin on luultavaa, ettei tämä nimi ole "sääksi" linnun nimestä muodostettu paikallisperäinen luonnonpaikannimi, vaan muinaisten sääksmäkeläisten eräretkiä ilmaiseva siirtonimi. Teiskon ja Orihveden välimaalla olevan Sääksjärvenkin nimi luultavastikin sisältää jonkun sääksmäkeläisen erämaamuiston; tämä "Sääksjärvi" on merkitty Ylä-Satakunnan maakuntakartalle 1600-luvulta, niinkuin se olisi erityisemmin muistettava paikka. Paikannimistä päättäen on puheenaolevain Sääksniemen ja Sääksjärven seuduilla muinoin ollut huomattavia metsänriistan pyyntipaikkoja. Vielä suuremmalla syyllä voi muinaisten sääksmäkeläisten liikkuma-alan muistona pitää Tampereen lähellä olevan Sääksjärven nimeä. Tämä järvi on ikivanha, keskiajan asiakirjoissa mainittu Pirkkalan, Messukylän ja Lempäälän rajapaikka; nykyään se on Tampereen kaupunginkin alueen rajapaikka. Mahdollista on, että rajapaikan nimi "Sääksjärvi" merkitsee Sääksmäen muinaisen alueen ulettumista siihen saakka. Kun Sääksjärven vesi on laskenut kahtaalle päin, Kuljun kautta Lempäälään ja Sääksjärven ojan kautta Pyhäjärveen, on luultavaa, että tätä suoraa Kuokkalan koskea karttavaa vesitietä on muinoin käytetty kulkemiseen Sääksmäen ja Pirkkalan välillä. Eräät nimet antavat tälle uskolle lisätukea. Etelä-Pirkkalassa on vanha Partolan kylä, jossa on ennen aikaan ollut Rättälän talo. "Partola" kuuluu yleisesti levinneisiin yleissuomalaisiin asutusnimiin, eikä siis siitä näyttäisi voitavan tehdä mitään erityisiä asutushistoriallisia päätelmiä. Mutta kun Pirkkalan lähipiirissä, muinaisen Suur-Sääksmäen alueella, on ollut sekä "Partola" (Partala) että "Rättö", niin on asutushistoriallinen vertauskohta olemassa. Kun Pirkkalan Partola on juuri Sääksjärvestä Pyhäjärveen juoksevan ojan suussa, on tässä viittaus suorimpaan tiehenkin, jota kautta sääksmäkeläiset nimet ovat voineet Pyhäjärvelle kulkeutua. (13)

Huomattavan runsas on myöskin se Tampereen seutujen paikannimistö, jonka alkulähteet ovat vanhan Suur-Hauhon pesäseuduilla. Härmälässä Pyhäjärven rannalla esiintyy uuden ajan alussa Hauhula niminen talo ja Messukylän Takahuhdissa, Tampereen naapurissa, mainitaan uuden ajan alussa Hauholainen nimistä talollista. Tämä ei itsessään merkitse paljon, sillä tuollaisia vieraaseen pitäjään kohdistuvia asutusnimiä havaitaan uuden ajan alussa vähin kaikkialla. Mutta asia muuttuu toiseksi todetessamme, että Takahuhdissa on Huikas niminen vanha talo ja Euttu ("Eutunmoisio", "Eutunportti") nimisiä tiluksia ja että näillä nimillä on selvät vastineensa Hauholla, "Huikkalan" talo Hyömäen kylässä ja "Euttujärvi". Tämänkin yhtäläisyyden voisi kenties selittää satunnaisuudeksi, ellei Tammerkosken Näsijärven puoleisilla lähiseuduilla esiintyisi niin runsasta vanhaa hauholaista paikannimistöä, että asutushistoriallisen yhteyden kieltäminen on mahdotonta. Eräs näitä Näsijärven hauholaisnimien pesiä on Aitolahdella. Tunnettuja sikäläisiä paikannimiä ovat esim. Keso, Laalahti (ennen "Laajalahti)", Sorila ja Nurmi; Hauholla on "Keso", "Laajalahti", "Sorratinniemi" ja "Nurmi", kolme viimemainittua Hyömäen kylässä. Ylöjärvellä taas on esim. vanhat Kukkolan, Ilmarin, Teivaalan, Lakkalan ja Intin asutukset, joiden vastineita ovat vanhan Suur-Hauhon pesäseuduilla "Kukkola", "Ilmoila" (muinainen kuuluisa kylä), "Teivaala" (Ilmoilassa; "Laipateivanjärvi" v. 1442 Luopioisissa), "Lakkola" ja "Inttilä".

Voisimme rinnastuksia jatkaa pitemmältäkin, mutta jo edellä esitetytkin nimet riittävästi todistavat, että muinoin on ollut varsin laajaa paikannimien yhtäläisyyttä ja yhteyttä Tammerkosken ja Hauhon seutujen välillä. Kuinka on tämä ensi kuulemalta oudostuttava seikka selitettävä? Vastaukseksi ei riitä ylimalkainen viittaus siihen, että molemmilla seuduilla on muinoin asunut hämäläistä kansaa, jolla on ollut samanlainen tapa nimittää paikkoja, sillä rinnastamamme paikannimet muodostavat sanastollisesti niin erikoisia ja maantieteellisesti niin rajoitettuja alueita, että paikannimien tosiasiallista siirtymistä täytyy edellyttää. Kun puheenaolevat paikannimet toisella puolella esiintyvät Hauhon ikivanhain kyläin tai niihin kuuluvain asutusten ja tilusten niminä, mutta toisella puolella eteläisen Näsijärven hajanaisten ja puolittain erämaisten yksinäispaikkain nimityksinä, ei voi olla epätietoisuutta siitä, kumpaako puolta on katsottava nimien siirtymisen lähtökohdaksi: se on ollut Hauho.

Vaikka Hauhon ja Tammerkosken seutujen muinaisilla asukkailla on voinut olla likeistä heimollistakin yhteyttä – viitattakoon tässä vain Keski-Hämeen ja Ylä-Satakunnan yhteisiin murreominaisuuksiin – ja vaikka Tampereen seudun alkuperäinen hämäläinen asutus voi suureksikin osaksi olla Hauholta välittömästi tänne siirtynyttä, on tässä kohden huomioonotettava toinenkin luonnollinen selitysperuste, nim. muinainen erämaankäynti ja kauppa. Hauhon muinaisten kyläin asukkaat ovat todistettavasti ammoisina aikoina retkeilleet Pohjanlahden rannikoilla saakka ja tehneet näitä retkiään Näsijärven vesistön kautta myös Etelä-Pohjanmaalle. Syytä on otaksua, että yksi näiden retkien päätarkoituksia oli turkiskauppa ja että muinaiset hauholaiset ovat siinä tarkoituksessa pyrkineet Etelä-Pohjanmaalle kenties jo sinä varhaisena aikana kansainvaelluskaudella, jolloin Kyrönjoen suupuolella oli germanilaisperäinen asutus, jonka harvinaisen kukoistava kulttuuri varmaan perustui sisämaista hankittujen turkisten kauppaan.

Kun nyt muinaishauholaisia paikannimiä esiintyy erikoisen runsaasti Tampereen seudulla, niin se on voinut aiheutua siitä, että hauholaiset erämaankulkijat ja turkiskauppiaat jostakin syystä joutuivat oleskelemaan erikoisesti tällä seudulla. Varmaan oli Tammerkosken seutu jo hyvin varhaisina aikoina tullut liikenteellisesti tärkeäksi keskusseuduksi, jossa kulkijat pysähtyivät ja josta erämaiden tiet haarautuivat eri suunnille. Yksi kulkutie on nähtävästi kulkenut Ylöjärven kankaiden ja vesien kautta Kyrösselälle ja sieltä edelleen Etelä-Pohjanmaan joille. Tämä tie sopi hyvin Kyrönjoelle pyrkiville hauholaisille erämiehille ja turkiskauppiaille, jotka pesäseuduiltaan olivat tulleet Tammerkoskelle suoraa tietä Pälkäneen ja Kangasalan järvien ja usein mainitun Kangasalan–Pyhäjärven muinaisen vesitien kautta.

Yleiset asutushistorialliset havainnot tukevat tätä käsitystämme. Ne nimet, jotka esiintyvät asutusten niminä, ovat toisinaan saattaneet syntyä pysyvää asutusta paljon aikaisempina aikoina. Toiselta suunnalta tulleet metsästystä ja kaskenpolttoa harjoittavat asukkaat ovat useinkin voineet antaa nimiä paikoille, joihin myöhemmin on toiselta suunnalta tullut Pysyviä taloasukkaita. Sääksmäkeläiset ja hauholaiset paikannimet Tammerkosken seudulla eivät siis ehdottomasti merkitse muinaista pysyvää sääksmäkeläistä ja hauholaista maanviljelysasutusta näillä seuduilla. Tutkimus on osoittanut, että ihmisten kulut ja retket ovat muinaisuudessa aiheuttaneet paikannimen syntymistä yhtä hyvin kuin mikä muu toiminta tahansa. Retkistä johtuneet paikannimet ovat usein siirtyneet hyvin kaukaa; jonkun paikkakunnan kaukonimet senvuoksi yleensä edustavat paikkakunnan vanhimpia asutusoloja. Muinaisten metsästys- ja kaskiaikain elämä on ollut pysyvän maanviljelyksen ajan elämästä perin poikkeava ja tämä eroavaisuus ilmenee paikannimistössäkin. Sellainen näyttää huomattavan suuressa määrin olevan Tammerkosken seutujen paikannimistön luonne.

Kun muinaisten hauholaisten toiminnan valtakausi Tammerkosken puolella ja Etelä-Pohjanmaalla on muinaishistoriallisesti sijoitettava Ylä-Satakunnan omain asukkaiden erämaankäyttöä ja kaupparetkiä (pirkkalaisretkiä) varhaisempaan aikaan, saamme täten Tammerkosken seutujen vanhimpiin hämäläisiin asutusoloihin likipitäisen ajanmääräyksen: muinaisten hauholaisten retkien aikana Etelä-Pohjanmaalle, s.o. ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina ja varmasti kansainvaellusten aikana on täällä ollut hämäläistä asutusta ja kauppatoimintaa. (14)

Edellämainittujen seikkain nojalla näyttää hyvin uskottavalta, että Tampereen seuduille ja Ylä-Satakuntaan olisi ensimmäinen hämäläinen asutus tullut idästäpäin. Tämä on muinaismaantieteellistenkin olojen mukaista. Ylä-Satakunnan vanhain pesäseutujen asema on takamaan tapainen; niiden sekä länsi- että kaakkoispuolella on ikivanhoja asutusseutuja, Ala-Satakunta ja Sääksmäen-Vanajan Häme, jotka sijaitsevat lähempänä merta kuin Ylä-Satakunta. Hämäläisten joutuessa Ruotsin vallan alaisiksi heidän asutuskeskuksensa olivat Vanajanselän ja Vanajaveden ympäristöillä; sinne valloittajat rakensivat valtalinnansa, sinne pesiytyi Hämeen vanhin tunnettu ylimystö ja sinne kristillinen kirkko sijoitti ensimmäiset päätoimipaikkansa. Huomioon ei myöskään voi olla ottamatta hämäläisten muinaisen erämaankäynnin itä-läntistä suuntaa, Sääksmäen Hämeen asukkaat kun ovat tehneet erämaanretkiä Ylä-Satakunnan puolelle ja Ylä-Satakunnan hämäläiset edelleen Kokemäenjoen suupuolelle ja Pohjanlahden rannikoille, päinvastaisen liikunnan jäädessä perin harvinaiseksi.

Tutkielmassaan Satakunnan asutusoloista keskiaikana J. W. Ruuth lausuu, että muinaiseen Saastamalaan ovat ensimmäiset asukkaat varsin todennäköisesti tulleet Hämeestä, virtaa alaspäin; siihen hänen mielestään viittaavat vastustamattomasti sekä paikkakunnalliset perimykset että paikannimet ja kielimurre. Edellä esitetyt seikat tukevat tätä mielipidettä. (15)

Käännymme nyt tarkastamaan Tammerkosken seudun vanhan paikannimistön omia keskinäisiä suhteita voidaksemme siten saada jonkinlaisen käsityksen tämän seudun vanhan asutuksen paikallisesta muodostumisesta. Tällaisina paikallishistoriallisina todistuskappaleina vanhoja paikannimiä voidaan kuitenkin suotuisissakin tapauksissa käyttää vain rajoitetussa määrin. Suuri joukko paikannimiä on näet sellaisia kielen tavallisimmista sanoista muodostettuja yksinkertaisia nimiä tai muuten niin yleisesti käytettyjä paikannimiä, ettei niistä voida tehdä historiallisia päätelmiä, koska niitä on kaikkialla tai ainakin hyvin laajoilla alueilla tavattavissa ja vertauskohtia senvuoksi on liikaa. Toiset paikannimet taas ovat niin erikoisia ja niin perin paikallisluontoisia, ettei niillä ole vastineita muualla; näissä tapauksissa siis on vertauskohtia liian vähän. Mutta on paikannimiä sellaisiakin, joiden selvät maantieteelliset vastineet ja muut suhteet sallivat joissakin määrin asutushistoriallistenkin päätelmäin rakentamista.

Kun tarkastamme Tammerkosken seudun vanhoja paikannimiä, niin huomio heti kiintyy eräisiin paikannimiin, jotka ovat siitä merkillisiä, että ne ovat seudun ensisijaisia perusnimiä, mutta että niiltä puuttuu varmoja lähtökohtia kaukaisemmilta seuduilta; ne itse sen sijaan ovat kyllä olleet siirtonimien kantana. Näitä nimiä ovat ensi sijassa Tammerkoski ja Pyynikki.

Tammerkosken ääressä kauan ollutta asutusta on vanhoina aikoina kutsuttu yhteisellä nimellä Tammerkosken kyläksi, Tammerkoskeksi tai lyhyesti vain Koskeksi tai Koskiksi ("Pedher Koskildha" v. 1512; "Koskis" v. 1540). Nimi esiintyy asiakirjoissa ensi kerran v. 1405 (lautamies "Matts aff Koskis"). Uuden ajan alussa nimi kirjoitetaan "Tambercoski", "Tamberkoskii", "Tambkoski" j.n.e.; muodon "Tam(m)erkoski" olemme merkinneet ensi kerran v:n 1556 ajoilta. Ruotsalainen muoto "Tammerfors" on tullut käytäntöön vasta 1600-luvulla silloin muodostetun Tammerkosken kartanon nimenä. Kylä on ilmeisesti saanut nimensä koskesta; kylän ja myöhemmän kaupungin nimi Tampere on nähtävästi ollut vain käytännöllinen lyhennysmuoto; sen olemme ensi kerran tavanneet kylän nimenä vasta v:lta 1666 ("Tammere").

Tammerkosken nimen alkuperästä on lausuttu monenlaisia arveluja. Jotkut ovat arvelleet sen voivan johtua eräiden kirkollisten juhlapäiväin "tamperpäiväin" (tamperdagar) nimestä, joita juhlia paavinuskon aikana yleisesti vietettiin neljästi vuodessa. Heikki Ojansuu rinnastaa Tammerkosken nimen Viron "Tamrajärv" ja Lounais-Suomessa olevan "Tampaja" järven nimen kanssa; itse nimen merkityksen hän jättää vanhempain selitysten varaan, joiden mukaan se johtuisi lapin kielestä.

Meidän mielestämme on kiinnitettävä huomiota siihen, että Tammerkosken nimessä oleva kantasana sisältyy eräisiin toisiin Tampereen seutujen vanhoihin asutusnimiin ja niiden johdannaisiin. Ovatko Akaan Riisikkalanjoen suurehko "Tampinkoski" ja Vanajan kaksi "Tampikoskea" rinnastettavia Tammerkosken nimen kanssa, jääköön ratkaisematta. Pirkkalassa mainitaan 1550-luvulla Lasse "Tompilainen" eli "Tampilainen" ja "Tompila" eli "Tomppi" nimisiä miehiä, joilla selvästi tarkoitetaan Pirkkalan Takahuhdin neljänneskuntaan luetun nyk. Kangasalaan kuuluvan ja Liuksialan kartanon kohdilla sijainneen "Tompin" eli "Tompilan" asukkaita. "Tomperi" ja "Tomperinen", "Tomperoinen", esiintyvät, luultavasti hämäläissatakuntalaiselta alueelta siirtyneinä henkilö- ja asutusniminä, Savon ja Pohjois-Pohjanmaan 1500- ja 1600-luvun nimistössä ("Tomberinen" Visulahdella ja Juvalla, "Tomberniemi", "Tomberin Niemi", "Tomberin pirtin päiväranta" Tavisalmella; Oluff "Domberi", Oluff "Domberoijn" Limingassa). Lönnrotin sanakirjassa on mainittu sana "tampa", joka merkitsee tomua, pölyä ja joka erinomaisen hyvin sopii kovan kosken nimiaiheeksi, ja toinen sana "tampea", joka merkitsee jäykkää, jämeää. Pääte -ari, -eri, -uri taasen on hyvin yleinen Ylä-Satakunnan vanhoissa paikannimissä (Sievari, Kolari, Tasari j.n.e.). Tällä johtopäätteellä voidaan ajatella kantanimestä Tampi, Tompi muodostuneen sellaisia nimiä kuin Tampari, Tompari, Tamperi, Tompuri. Tampereen nimi voidaan siten selittää "tampa" sanasta johtuneeksi yksinkertaiseksi ja luonnolliseksi ikivanhaksi yläsatakuntalaiseksi nimeksi, joka ensin olisi ollut kosken nimi ja siitä tullut myöskin asutusten ja henkilöiden nimeksi. (16)

Pyynikin harjulla on varmaan muinoin ollut jokin palvontapaikka. Itse "Pyynikki" nimikin voi viitata samaan suuntaan. Tämän nimen voisi kyllä ajatella olevan yhteydessä "pyytämisen", "pyynnin" kanssa (vrt. sellaisia paikannimiä kuin "Pyydysmäki" ja Kangasalla 1400-luvulla mainittua maanomistajaa "Pyyrikkiä"). Meistä näyttää kuitenkin uskottavammalta "Pyynikki" nimen yhteys "pyhityksen" ja Pyhäjärven nimen kanssa (vrt. vanhassa maanlain suomennoksessa "pyhätty metsä" ja Kurun Aurejärvellä olevia yhteen ja samaan alueeseen kohdistuvia asutusnimiä "Pyyninki" ja "Pyhtinen"). Tammerkosken kylän vanha talo "Pyynikkilä" on ilmeisesti saanut nimensä läheisestä harjusta. "Pyynikki" esiintyy myös mahtavan talon nimenä Ruoveden ensimmäisten taloasutusten joukossa; tämä Ruoveden Pyynikki on tietenkin saanut nimensä Tammerkosken Pyynikkilästä.

Molemmat Tammerkosken seutua hallitsevat perusnimet, Tammerkoski ja Pyynikki, voinemme lukea seudun kaikkein vanhimpaan suomalaiseen paikannimistöön. Kun seudun vanha pääasutus, Tammerkosken eli Kosken kylä, on saanut nimensä tuosta ikivanhasta koskennimestä, saanemme katsoa tätä kyläasutusta seudun vanhimmaksi, nähtävästi sangen itsenäiseksi asutukseksi.

Seudun erikoisiin asutusnimiin kuuluu myöskin Otavalan asutuksen nimi. Sen mahdollisesta paikalliskantaisuudesta on edellä ollut puhe. Tämän asutuksen asema varmaan jo muinaisuudessa huomattavalla ja tärkeällä paikalla panee ajattelemaan asutuksen ja nimen vanhuutta. Näsijärvessä olevat "Ison-Otavasalon" ja "Vähän-Otavasalon" saaret sekä Kangasalan Isopennon talo "Otava" (nyk. Kuhmalahtea) voivat hyvin kuulua muinaiseen asutusyhteyteen Tammerkosken seudun Otavalan kanssa ja niin ollen myöskin ilmaista kanta-asutuksen vanhuutta. Vahinko vain, ettemme voi Tammerkosken, Pyynikin ja Otavalan asutusten ikää tarkemmin määrätä, kun niiden nimiltä puuttuu vertauskohtia muiden vanhain asutusseutujen nimistössä.

Toisaalta taas emme voi mainittujen muinaisten päänimien kanssa rinnastaa sellaisia Tammerkosken paikkakunnan erikoisia asutusnimiä kuin Nalkaa, joka esiintyy alussa 1570-lukua ja joka selvästi on myöhemmän "Nalkalan" asutuksen alkunimi, ja Järvensivun Nekaa (v. 1590 "Nika", myöh. "Nekala"), ne kun ovat verraten vähäpätöisten syrjä- tai osa-asutusten nimiä ja historiallisissa asiakirjoissakin esiintyvät vasta myöhään (17)

Sellaisia Tampereen lähiseutujen vanhoja asutusnimiä, joiden yleisyys muillakin seuduilla estää niiden käyttämistä asutushistoriallisena aineistona, ellei muuta valaisua ole niiden avuksi käytettävissä, ovat nimet sellaiset kuin Erkkilä, Hallila, Härmälä, Järvensivu, Kulkkila, Leiniälä, Lielahti, Viinikka. Näissä nimissä saattaa olla ikivanhoja, semminkin kun jotkut niistä ovat vanhain historiallisten kyläkuntain nimiä. "Hallilan" nimen kantasanasta "Hallista" Heikki Ojansuu kirjoittaa: "Kun tällaiset i-loppuiset värinimet epäilemättä alunpitäen ovat koirannimiä, en voi käsittää muuta kuin että henkilöitä ennen on nimitetty heidän koiriensa mukaan. Halli siis oikeastaan Halli-nimisen koiran omistaja, Musti Musti- nimisen omistaja j.n.e. Tällaiset nimet ovat leviämisestäänkin päättäen hyvin vanhoja; ne palautuvat niihin aikoihin, jolloin metsästys vielä oli esi-isiemme pääelinkeinoja." Messukylän Hallila kyllä onkin muinoin ollut erämiesten pääpesiä näillä main. Mutta siltä ei ole sanottu, etteikö tämä Hallila ole voinut saada nimeänsä jostakin toisesta vanhemmasta Hallilasta eikä koirasta. (18)

Tässä yhteydessä otamme puheeksi Hatanpään nimen. Tämä nimi on kieltämättä Tammerkosken seudulle ominainen nimi, vaikkakin sillä on runsaasti vastineita muilla seuduilla. "Hatanpää" oli uuden ajan alussa pienen Tammerkosken seudulla olevan kylän nimi. Se kantasana, josta "Hatanpää" on muodostettu, esiintyy useissa paikannimissä aivan erityisesti Ylä-Satakunnan päävesistöjen seuduilla. Pirkkalan Hyhkyn ja Ylöjärven Keijärven rajapaikkain joukossa mainitaan v. 1433 "Hattula lähte" (vrt. lähellä olevan Teivaalan rajapaikkain joukossa v. 1761 "Hatolanhauta").

Nyk. Ylöjärven perillä mainitaan v. 1660 monen kylän suuri yhteinen takamaa nimeltä "Hattaron (Hatturin, Hattaruen, Haturin) sarka" ja Ruoveden Rajalahden takamaassa on "Hattulampi" (samalla alueella nykyiset pikkutilat "Hattula" ja "Hatanpää"). Toisaalla taas löydämme nyk. Koiviston kylän maalla Längelmäellä takamaan nimeltä "Hattulansarka", ja Kuorehveden Vedenpään kylässä on maarekisterin mukaan "Hattula" ja "Hattusalo" nimiset asutukset. Tähän kuuluvia asutusnimiä esiintyy Ylä-Satakunnan vanhimmissa verokirjoissa vielä "Hattari" Vesilahden pitäjän Vesilahden kylässä, jossa nykyään on "Hatanpää" niminen pientila, ja "Hattu" Kyrön Kallin kylässä. Nykyisiä Kankaanpäässä, Tyrväällä y.m. esiintyviä "Hatanpää" nimiä emme tässä ota huomioon, koska ne voivat olla kuuluisan kartanon mukaan muodostettuja uudenaikaisia tekonimiä.

Varmaan on tämä näin runsas yläsatakuntalaisten "Hattu"-, "Hatta"-, "Hattaro"-kantaisten paikannimien joukko versonut jostakin yhteisestä alkujuurakosta. "Hattu" sana Suomen paikannimissä on selitetty lainasanaksi muinaisruotsalaisesta "hatt" sanasta, joka merkitsee korkeaa maata ja joka esiintyy "hatt", "hätta" loppuisissa tunturinnimissä Ruotsissa ja Norjassa. Toiselta puolen taas monien yläsatakuntalaisten "hattu"-nimien esiintyminen takamailla saattaa ajattelemaan näiden nimien mahdollista yhteyttä muinaisuskomuksiin kuuluvan "hattara" sanan kanssa, joka E. N. Setälän mukaan "näyttää merkitsevän nauravaa, rääkyvää naispuolista metsän peikkoa, kenties alkujaan huonon naisen henkeä".

Mutta vielä yksi selitysperuste saattaa tulla kysymykseen. Siihen nähden, että muinaisen Vanajan ja Hattulan pitäjäin asukkaat ovat harjoittaneet erämaankäyntiä ja -asutusta laajoilla alueilla ja luultavasti myöskin Ylä-Satakunnan puolella, jopa Pohjanmaalla saakka, tuntuisi, että Hatanpää ja muut tähän kuuluvat nimet Ylä-Satakunnassa olisi rinnastettava Hattulan pitäjän nimen kanssa s.o. että nämä nimet olisi katsottava n.s. kansallisuusnimiksi. Längelmäen seutujen "Hattulansarka", "Hattula" ja "Hattusalo" kuuluvat varmaan tällaisiin nimiin, koska Längelmäen tienoot muinoin ovat olleet Suur-Hattulaan kuuluneen Kulsialan pitäjän takamaita, joille varmasti on siirtynyt muinaishattulaista asutusta. Myöskin Vesilahden "Hattari" ja "Hatanpää" nimien sijainti sopii hyvin muinaisten hattulaisten retkeily teille. Merkillistä on, että Pirkkalan Keijärvellä, siis juuri sillä seudulla, jossa esiintyy huomattava ryhmä "hattu"- ja "hatta"-johtoisia takamaanimiä, v. 1554 mainitaan talollinen "Hattulainen" ("Jöns huatulaynen"). Kenties ei näiden eri selitysten välillä lopuksi olekaan mitään ristiriitaa. Voihan näet "Hattula" olla muinaisuskomuksellisesta nimestä muodostunut asutusnimi, joka toisilla paikoin voi olla aivan paikallisperäinen, toisilla taas siirtonimi. Kummankolaatuinen Tammerkosken seudun "Hatanpää" nimi on, jää meiltä ratkaisematta. (19)

Toiset Tammerkosken seutujen paikannimet ovat siinä kohden selvempiä, että ne voidaan enemmällä tai vähemmällä varmuudella todeta määrätyiltä seuduilta määrättyinä aikoina Tammerkosken seuduille tulleiksi siirtonimiksi.

Epäilemättä suuresti erehtyisimme, jos luulisimme näiden seutujen saaneen pysyvän asutuksensa yksinomaan idästäpäin. Nykyisen muinaistieteen omaksuman, löytöihin ja esinemuotoihin perustuvan mielipiteen mukaan kulttuuri ja asutus ovat jo varhain rautakaudella edenneet merenrannikolta Kokemäen jokivarsia ylöspäin ja edelleen Hämeeseen. Kulttuurilla on epäilemättä jo muinaisuudessa ollut monta tietä Suomen sisämaihin ja varsin mahdollista on, että jo varhaisella rautakaudella on erittäin voimakkaita kulttuurivirtauksia tullut Kokemäen jokilaaksoa pitkin Keski-Hämeen vesistöille saakka.

Tämänkin kulttuuriliikkeen vaikutukset ilmenevät Tammerkosken seutujen paikannimistössä. On mahdollista, että täkäläisistä vanhoista yleissuomalaisista asutusnimistä monet ovat tänne tulleet juuri lännestä päin. Selvä on sellaisten paikannimien läntinen syntyperä, joilla on vanhoja yhteyksiä länteen-, vaan ei itäänpäin. Tammerkosken kyläkunnan piirissä esiintyy useita sellaisia nimiä.

Tammerkosken kylässä länsipuolella koskea on ollut vanha talo Kurinen (myös "Kurilainen" ja "Kurittu"). "Kurittu" merkitsee lounaisessa Suomessa vasenkätistä. Nimi on tullut Tammerkoskelle varmaan lännestä käsin, missä Pirkkalan kirkon seudulla on vanha Kuritun talo ja edempänä muita samannimisiä taloja ja kyliä (Kyrössä, Karkussa, Loimaalla, Nakkilassa, Maskussa j.n.e.) Tammerkosken Kurista mainitaan erämaankävijänä ja lautamiehenä jo 1400-luvun puolivälissä. Varmaan Tammerkosken Kuris-suvun muinaisten työmaiden muistoja ovat sellaiset tämän seudun maanpaikannimet kuin "Kuristen moisio" ja "Kuristen aho" Messukylän Leinolan kylän alueella.

Toinen Tammerkosken länsipuolen vanhoja asutuksia on ollut Kuotti eli Kuottila. Nimi lienee johdettava sanasta "kuotta", joka merkitsee m.m. mutaa, liejua. Voisi ajatella, että Kuorin talo Tammerkoskella oli ollut jossakin kuottaisessa paikassa. Mutta yhtä ajateltavaa on, että Tammerkosken Kuotti kuuluisi samaan asutusketjuun, jota edustavat Partolan ja Nuolialan tilusnimet "Kuorin moisio" ja "Kuotti", Pirkkalan kirkonpuolen kylän nimi Kuotoniemi ja Kyrön Kuotilan nimi. Tämä asutusnimi on tunnettu kauempanakin, esim. Janakkalassa ja Piikkiössä. Joka tapauksessa Tammerkosken Kuotti on vanha nimi, jonka kantajat muinoin ovat ahkerasti ottaneet osaa Ylä-Satakunnan muinoin niin yleiseen erämaankäyntiin.

Tammerkosken vanha päätalo uuden ajan alussa oli Vaininen. Se on ollut Tammerkoskella kauan asuneen nimismiessuvun nimi. Vainisen asutus on varmaan ainakin keskiaikaan palautuva, koska Vainisia oli Tammerkoskella uuden ajan alussa levinnyt jo kahdelle talonosalle. Nimi on harvinainen siitä, ettei sille löydä vastineita Ylä-Satakunnan samanaikaisista verokirjoista. Lempäälässä kuitenkin mainitaan kapinallisten talonpoikain takuumiehinä v. 1439 "Vaynini" (Vaininen). Ei ole mahdotonta, että Lempäälässä, ehkäpä Kuokkalan vanhassa suuressa koskikylässä, on ollut jokin merkkimies Vaininen, joka sieltä on siirtynyt Tammerkosken koskikylään. Lempäälässä on niin useita muitakin vanhoja suku- ja asutusnimiä, joilla on vastineita Tammerkosken seuduilla, että vanhaa asutusyhteyttä näiden lähekkäisten seutujen välillä ei voi kieltää. Tammerkosken Vainisen asutus on otaksuttavasti ollut alkuna Eräjärven Järvenpään kylän "Vainikkalan" asutukselle. Nimi Vaininen lienee rinnastettava Virossa esiintyvän "Vainjala" nimen kanssa ja on epäilemättä ikivanha.

Tammerkosken Laiskoila (myös "Laisko", "Laiska") ei ole ollut ainoa talo laatuaan. Samasta juuresta on muodostettu nimi "Laiskonvuorelle" Sorkkalan kylän Keskisen järven rannalla Etelä-Pirkkalassa ja Laiskan talolle Karkun Karimäen kylässä. Muuallakin lounaisessa Suomessa tämä nimi on ollut käytännössä. Se on varmaan vanha satakuntalainen nimi sekin.

Tammerkosken itäpuolen vanhoista asutuksista on siltaa lähinnä ollut Kyttälä (isäntäin nimi myös "Skyttä", "Kyttä"). Nimi voi olla ammattinimi, jollaisia syntyy itsenäisesti toisista samanlaisista nimistä riippumatta. Mutta tällaiset nimet voivat syntyä siirtymälläkin. Kun Kokemäellä on vanha, vaikka tosin ruotsalaisen oikeuden alueeseen kuulunut ja siitä päättäen Kokemäen vanhimpia suomalaisia asutuksia nuorempi "Skyttälän" asutus ja Kallialan (Tyrvään) Lumojassa niinikään vanha "Skyttä" niminen talo, Tammerkosken Skyttä saattaa varsin hyvin olla samaa pesuutta niiden kanssa.

Itäisen Tammerkosken kylän vanhoja pääasutuksia oli Siukoila. "Siukoi(la)" on vanha aito-yläsatakuntalainen nimi, joka esiintyy lukuisissa Ylä-Satakunnan pitäjissä, hajapaikoin Keski-Hämeessäkin. Jos Tammerkosken Siukoila on saanut nimensä Lempäälästä tai Kallialasta käsin, niin se puolestaan epäilemättä on antanut nimensä Ylöjärven, Teiskon ja Orihveden Siukoloille, jotka sijaitsevat historiallisella erämaa-alueella.

Tampereen Ronganojan juurisana "Ronka" ("Ronko") on kantana lukuisissa Ylä-Satakunnan paikannimissä. Kaikkien niiden alkulähteenä voivat olla Kokemäen seudun "Ronka"-nimet ("Rongankangas" ja "Rongansuo" Kokemäellä, "Ronganniitty" Huittisissa). Samalla tavoin voidaan sitoa yhteen Näsijärvessä Tampereen lähellä oleva, muinaislöydöistään tunnetun Reuharin saaren ja Huittisten "Reuhaansuon", Tampereen Iiresjärven ("Iidesjarven", "Iilesjarven") ja Mouhijärven "Iirolan" ja Huittisten "Iironsuon" nimet – jos viimemainittuja nimiä voidaan rinnastaa ja ellei lopuksi havaita, että Ronka, Reuhari ja Iiro kuuluvat alku-Hämeestä länteenpäin levinneisiin paikannimiin.

Aivan lyhyesti koskettelemme vielä eräitä Tammerkosken kylän lähimpäin ympäristöjen paikannimiä. Takahuhdin kylässä, joka takamaata muistuttavasta nimestään huolimatta on ikivanhaa asutusta, on Pylsy, vanha erämaankäyntiä harjoittanut talo, jolla on vastineita Lempäälän Kuokkalassa ja Kyrön Kierikkalassa (sikäläinen "Pulsw" mainittu kapinallisten talonpoikain takuumiehenä v. 1439).

Tammerkosken länsipuolella olevan Hyhyn nimi, joka asiakirjoissa esiintyy ensi kerran v. 1433 ("Hychis boor", "Höggis boer"), lienee rinnastettava Kallialan "Hykään", nyk. Tyrvään "Hykön", kanssa. Hyhyn asutus on varmaan ikivanhaa alkuperää, mihin myöskin sikäläiset vanhat talonnimet Karvo (nyk. "Karvola") ja Ikuri viittaavat.

Näsijärven Lielahti on merkittävä yleissuomalaiseksi paikannimeksi, mutta kun vanhassa Karkun "Lielahden" kylässä esiintyy niin tutunomaisia näsijärveläisiä paikannimiä kuin "Kauttu" ja "Kuonurmi" (vrt. Näsijärven "Kuoranta"), niin nämä seikat pakottavat katsomaan Karkun Lielahtea Tampereen Lielahden emäksi. Ja kun "Kuorannan" alkuperäinen täysmuoto on ollut "Kuotoranta", ilmenee tässä Karkun ja Tammerkosken seutujen välillä laajempaakin muinaista asutusyhteyttä, jossa kenties on ollut osansa Tammerkosken kylän Kuotillakin. (20)

Edellä käsiteltyjen paikannimien lisäksi on Tampereen seuduilla lukuisia yksityisten talojen tai muiden pikkuasutusten nimiä, jotka todennäköisesti ovat tänne siirtyneet läntisestä ja lounaisesta osasta maata. Tällaisia toissijaisia, historiallisissa asiakirjoissa myöhään mainittuja paikannimiä ei kuitenkaan voida pitää muinaisuuden todistuskappaleina. Ne kuuluvat pikemmin siihen asutusvirtaukseen, jota on kestänyt halki keskiajan ja jatkunut vielä uudellakin ajalla.

Esimerkkinä tällaisesta asutuksesta mainittakoon Pispala. Se on saanut nimensä piispoista, jotka keskiajalla omistivat Pispalan pari taloa. Ymmärrettävää on, että Turun katoliset piispat halusivat omain ja miestensä matkain vuoksi omistaa matkatalon tällä tärkeällä liikenneseudulla. Uuden ajan alussa esiintyy Hyhyn kylässä omituisen nimisiä asukkaita: Mauritius, Valerianus (– nyk. Valleri) ja Huovari. Sentapaiset vierasperäiset nimet eivät keskiajalla ja uuden ajan alussa näillä tienoin olleet aivan harvinaisia; ne olivat nähtävästi tänne tulleiden tai tuotettujen uudisasukkaiden nimiä. Kentiesi olivat Hyhyn latinalaisnimiset asukkaat Turun piispan tälle paikkakunnalle tuottamain uudisasukkaiden jälkeläisiä. Niistä Pirkkalassa ja Ylöjärvellä sijaitsevista kolmen koukun maista, jotka piispa Maunu oli saanut haltuunsa ja joiden asumista ja hoitamista hän v. 1414 järjesteli, joutui osa "Hæminge Höna" nimiselle miehelle. Tämä "Höna" on kaiketi sama kuin "Henna", josta Hyhyn talon Hennarin (nyk. "Hennerin", vrt. Hollolan "Hennala") nimi on muodostettu. Kun koko Hyhyn kylässä uuden ajan alussa oli maata, ainoastaan hiukan päälle yksi koukunmaa ja Pispalassa vain 1/3 koukunmaata, on koko Pispalan-Hyhyn kyläkunta saattanut keskiajalla olla Turun piispan hallussa. Joka tapauksessa on piispan asutustoiminta Pispalan ja Hyhyn seudulla kokonaan mullistanut seudun vanhat asutusolot. – Varsinais-Suomesta tulleisiin asukkaisiin viittaavat sellaiset asutusnimet kuin Lielahden Suomalaisten maa. 12

Toisenlaisiin asutusoloihin kuin mainitut keskiaikaiset paikannimet pohjautuvat sellaiset paikannimet kuin "Ronko", "Reuhari" ja "Iiro", jotka suorastaan viittaavat alkukantaisiin oloihin, tai sellaiset kuin "Kurinen", "Kuotti", "Siukola", "Hyhky", "Lielahti", jotka kohdistuvat vanhoihin huomattaviin asutuksiin ja esiintyvät lukuisina ja laajalle levinneinä nimiryhminä, ja joilla on sitä ikää, jota ne ovat tarvinneet juurtuakseen ja levitäkseen laajoille alueille. Sitävastoin nuo toiset siirtonimet, joiden joukossa on useita ruotsalaisiakin, piispain ja muiden herrain Ylä-Satakuntaan tuottamain uutisasukkaiden nimiä, ovat yleensä yhdenkerrallisia, yksinäisiä nimiä, koska niillä ei ole ollut riittävästi aikaa levitä ja haarautua monelle taholle.

Mikä on ollut lännestä muinoin tulleen kulttuurivirtauksen vaikutus Ylä-Satakunnan oloihin? Se on luultavasti ollut hyvin mullistava ja suuri. Tuskinpa erehdymme asettaessamme tuon muinaistieteen osoittaman läntisen asutusvirtauksen yhteen alkuhämäläistä metsästys- ja polttoviljelystä korkeamman maanviljelyksen ja karjanhoidon leviämisen, varsinaisen peltoviljelyksen ja pysyvän taloasutuksen alkamiskauden kanssa.

Mutta, kysymme vielä, kuinka Ylä-Satakunnan asutus sen jälkeen ja vielä myöhäisinä historiallisina aikoina esiintyy niin perin hämäläisenä asutuksena, Ylä-Satakunta Ala-Satakunnasta ja Varsinais-Suomesta niin jyrkästi erillisenä alueena?

Voisihan ajatella, että juuri hämäläiset tällä tavoin siirtyivät myöhempään heimomaahansa. Mutta kuinka ovat silloin tuon korkeampaa kulttuuria tuovan hämäläisen heimon jäljet voineet niin perin tyyten hävitä Ala-Satakunnasta ja Varsinais-Suomesta? Ja mihin katosi se kansa, joka ennen läntistä kulttuuriaikaa liikkui ja levitti alkuhämäläisiä paikannimiä Tampereenkin seuduilla? Luonnollisempaa ja luultavampaa on, että uuden kulttuurin tuojat ovat kuuluneet lounaisen Suomen suomalaisheimoon, jotka kaukaisille hämäläisille seuduille jouduttuaan ovat eristyneet vanhoista kotipaikoistaan ja vähitellen sulautuneet uusien kotiseutujensa alkuperäiseen hämäläiseen väestöön, jonka kulttuurikanta heidän alkuunpanemastaan vaikutuksesta alkoi muuttua myöhäishämäläiseksi, historialliseksi kulttuuriksi. Tämä käsityksemme on sitäkin enemmän perusteltu kuin se on sopusoinnussa sen kanssa, mitä tiedämme Hämeen ja lounaisten rannikkoseutujen ikivanhasta heimovastakkaisuudesta ja muinaishämäläisen asutuksen leviämisestä. (22)

Ylä-Satakunnan asutusnimistössä kuvastuu selvin pääpiirtein Ylä-Satakunnan vanha asutushistoria. Ylä-Satakunnan vanhoilla rintamailla Lempäälä-Vesilahdessa, Pirkkalassa, Saastamalassa, Kyrössä, on asutusnimistöstä suurin joukko sellaista, joka toistuu toisissa vanhoissa pitäjissä ja joka ilmeisesti edustaa vanhimpia nimikerroksia. Tämän nimistövyöhykkeen pohjoispuolella on toinen, jossa esiintyy jo tarkemmin määrättyjä ja rajoitettuja nimistöalueita. Niinpä esim. Ylöjärvellä, Teiskossa ja Kurussa vilisee erityisesti Lempäälän-Vesilahden, Pirkkalan ja Messukylän asutusnimiä, samoin Längelmäveden puolella erityisemmin runsaasti Kangasalan pesäseutujen asutusnimiä j.n.e. Tällainen asutusnimien levikki on ollut luonnollinen siihen nähden, että Näsijärven eteläiset seudut ovat todella vanhaa Vesilahden-Pirkkalan aluetta samoinkuin Längelmäveden seudut vanhan suuren Kangasalan omistus- ja asutusaluetta. Kaukaisemmat Näsijärven ja Längelmäveden takaiset seudut taas ovat kauimmin pysyneet, niinkuin alkuaan etelämmätkin seudut olivat, vanhain emäseutujen yhteisenä katsottuna erämaana, ja senvuoksi sinne on kerääntynyt kosolta asutusnimiä kaikilta vanhoilta yläsatakuntalaisilta pesäseuduilta. Tällä tavoin Ylä-Satakunnan asutusnimet jo ryhmittymisellään kertovat asutuksen kulusta ja leviämisestä.

Samalla nämä asutusnimet valaisevat myöskin Ylä-Satakunnan maakunnallisen eristymisen historiaa. Ylä-Satakunnassa on siksi paljon erikoisia, sille ominaisia asutusnimiä, että näitä seutuja voi pitää erikoisena nimistöpiirinä. Se on merkki näiden seutujen ikivanhasta maakunnallisesta yhteenkuuluvaisuudesta. Ylä-Satakunta on jo hyvin varhain, varmaan jo kauan ennen historiallisia hallinnollisia muodostelujaan ollut oma kihlakunta tai muunlainen maakunnallinen kokonaisuus. Sen omalaatuinen asutusnimistö osoittaa, että se on suojellut omaa asutustaan ja edistänyt sen leviämistä maakuntaan kuuluville takamaille samalla kuin se on torjunut vieraan asutuksen tunkeutumista sen alueelle. Tällainen ahtaan alan, niin sanoaksemme kihlakunnallinen asutus on luonnollinen ja tarpeellinen varsinaisesti vasta maanviljelyksen asteella; luultavasti on Ylä-Satakunnan maakunnallinen, määrättyjä alueita käsittävä ja niitä isännöivä yhdyskunta vasta silloin syntynytkin.

Keskiajalla tämä maakunnallinen maanomistus ja yliomistus yhä kesti ja tavallaan yhä enemmän lujittui. Kansanomainen asutus jatkui vanhoilta pääseuduilta niille kuuluville takamaille. Ainoastaan maallinen ja kirkollinen esivalta saattoivat harjoittaa vapaata maakunnallista asutustoimintaa ja tuottaa asutusalueillensa asukkaita mistä halusivat ja mistä asukkaita saivat; eiväthän Suomen maakunnat silloin enään olleetkaan mitään itsenäisiä valtioita, vaan suuren valtakunnan osia ja maakuntain asukkaat kirkon ja kunnan nöyriä alamaisia.

3. TAMMERKOSKEN KYLÄKUNTA JA SEN MUINAISHISTORIA.

Tammerkosken jakokunnan historia. – Rajain puute muinaisaikana. – Koskiyhdyskunta. – Niittyjen valtaus. – "Kaskikausi". – Ympärysrajain synty. – Raja Messukylää ja Takahuhtia vastaan. – Omistusolot kosken länsipuolella ja raja Pispalaa vastaan. – Jakokunnan lopullinen muoto. – Jakokunnan hajoaminen.

Kyläkunta ja sen vanhat asutusryhmät. – Kyläkunnan yleiskehitys. – Koukut ja kantatalot. – Naapurikylät.

Erämaan käytön muinainen valta-asema Ylä-Satakunnassa. – Erämaan ammattisanasto. – Lähierämaiden asutus. – Tammerkoskelaisten muinaiset erämaankappaleet.

Tarkastettuamme edellä Tammerkosken seudun muinaisen asutuksen syntyä maakunnan yleisen asutushistorian yhteydessä, kiinnitämme nyt huomiomme Tammerkosken kyläkunnan syntyyn ja muinaishistoriaan. Tällöin tulee meidän tarkastaa kyläkuntaamme ensi sijassa maanomistuskuntana ja taloudellisena yhdyskuntana.

Miten se yhdyskunta, johon Tammerkosken asutukset muinoin ovat kuuluneet, on syntynyt ja miten laaja se alkuaan on ollut, siinä kysymyssarja, johon ei voi antaa aivan yksinkertaisia vastauksia. Varmaan täälläkin alkuisimpina aikoina veriheimolaisuus on ollut asukkaiden ja asutusten tärkeimpänä yhdyssiteenä. Kullakin asutuksella on ollut oma asemapaikkansa, mutta mitään määrättyjä rajoja samaan suureen kyläseutuun kuuluvilla asutuksilla eli kylillä ei ole ollut keskenään eikä ulkopuolisia kyliä vastaan. Tämä ilmenee esim. v:n 1693 Messukylän kylän kartan selityksestä, jossa selkeästi sanotaan, että tällä kylällä on yhteiset maat kaikkien ympärillä olevain kyläin kanssa, ja nimenomaan mainitaan, että Messukylällä oli yhteistä metsää Järvensivun ja Otavalan kyläin kanssa. Alueellisesti siis Tammerkosken seudun kylät ovat alkuperäisesti muodostaneet samantapaisen luontaisen seutuasutuksen tai naapuruuskunnan kuin esim. Ylöjärven "Harjuntausta" ja Pirkkalan "Taivalkunta".

Selvästi on kuitenkin havaittavissa, että seutukuntamme suurella koskella on ollut sen ympäristöjä yhdistävä ja keskittävä merkitys. Tammerkosken seutukunnan asutukset ovat jo hyvin varhain muodostaneet jonkinlaisen koskiyhdyskunnan. Jos tätä yhdyskuntaa arvostellaan kosken muinaisten käyttämisoikeuksien mukaan, se yhdyskunta on ollut varsin laaja. Erään v. 1466 annetun laamannintuomion mukaan, johon seuraavina vuosisatoina usein vedottiin, oli Tammerkoskesta ja sen kalastuksesta kaksi osaa kuuluva Messukylän ja Tammerkosken kylille ja kolmas osa Takahuhdille. Myllyoikeuksista päättäen Tammerkoskea hyväkseen käyttävä yhdyskunta on ollut vielä laajempi. Mainitussa v:n 1466 tuomiossa vahvistetaan Takahuhdin kylän omistusoikeus kahteen Tammerkosken myllyyn; kolmannesta myllystä samassa koskessa oli kaksi kolmannesta kuuluva Messukylän kylälle. Tammerkosken kartanon tiluskartasta v:lta 1696 taas näkee, että Pispalan ja Hyhyn kylät omistivat myllyjä Tammerkosken yläputouksessa. Koskiyhdyskunta siis näyttää muinoin ulettuneen Messukylästä idässä Hyhyn kylään lännessä, nämä kylät mukaanluettuina. (23)

Varsinaisesta maanomistuksesta nykyaikaisessa merkityksessä ei Tammerkosken seudulla muinaisimpina aikoina voi havaita jälkiä. Niinkauan kuin kalastus, erämaankäynti ja turkiskauppa olivat määrääviä elinkeinoja, oli Tammerkosken yhdyskunnan asukkaille tärkeä vain oman asumapaikan ja siellä täällä, pääasiallisesti varmaan kaukaisemmilla takamailla sijaitsevain erämaiden s.o. kalavesien ja oravimetsäin omistaminen. Varsinaisen muinaishistoriallisen maanomistuksen ovat tuoneet tullessaan karjanhoito ja kaskenpoltto. Niityistä ja kaskista tuli raivaajainsa ja kaatajainsa täydellistä omaisuutta niin kauaksi ajaksi kuin he niittyjään ja kaskimaitaan hyväkseen käyttivät. Tammerkosken suomalaiset asukkaat ovat todennäköisesti jo ikivanhoista ajoista saakka harjoittaneet karjanhoitoa ja kaskiviljelystä. Näiden elinkeinojen arvo kasvoi sitä myöten kuin väkiluku eneni ja erämaiden käyttömahdollisuudet ja niiden tuotto vähenivät.

Uskomattomalla innolla Tammerkosken seudun muinaiset asukkaat raivasivat ja valtasivat niittyjä lähellä ja kaukana, mistä vain sopiva heinämaa näytti olevan saatavissa. Sellaisia niittyjä saattoi yhdellä ainoalla talolla vielä myöhäisinä aikoina olla kymmenittäin hajallaan laajoilla alueilla. Kun niittyjä on tällä tavoin voitu vapaasti vallata kaikkialla, missä ei niitä vielä oltu vallattu ja kun nämä valtaukset esiintyvät riippumatta kyläin ja jakokuntain, jopa pitäjäinkin rajoista, käy siitä selville, että viljelemättömät maat näillä tienoilla tosiaan alkujaan ovat olleet yhteisiä, siten että jokainen muinaisen yhteiskunnan mies on saanut viljelemättömillä mailla vapaasti vallata niittyjä ja kaskimaita, ja että rajat ovat syntyneet vasta myöhemmällä omistusasteella. Kun niittyjä tällä tavoin vallattiin ja kun niitä aikain kuluessa myytiin, vaihdettiin ja käytettiin melkein kuin käypänä rahana, syntyi siitä sanomaton omistusten sekasotku. Siitä antavat Tammerkosken seudun isonjaon kartat havainnollisen kuvan. Hatanpään ja Messukylän seutujen jokivarret ja lahdenperät näyttävät olleen muinaisten niitynvaltaajain halutuimpia päämaaleja. Siellä oli Tammerkosken ja Messukylän seutujen taloilla epälukuisia niittykappaleita, tammerkoskelaisilla Messukylän ja messukyläläisillä Tammerkosken puolella. Pyhäjärven niittyköyhän pohjoisrannikon kaikilla vanhoilla asutuksilla Pispalasta Pitkäänniemeen saakka oli tällä eteläpuolella lukuisia niittyjä; Ylöjärven Pohtola oli mukana joukossa ja Nokian puolen Viikin kartanokin oli huomattava niitynomistaja Hatanpään seudulla. Lithovin kartan mukaan v:lta 1758 oli Tammerkosken kartanolla täällä niittyjä Kannisto, Rautaharkko, Kirvessuo, Vihijoenluhta, Toivio Partolan kylässä, Vaitinaro Nuolialan kylässä, Kärpänmäki, Kankahankorpi, Kontti, Ajos ja Keskimmäinen; lukuisista muista oli riitaa. Siukolan Alasen niittyjä omilla suunnillaan olivat Vihijoenluhta, Majala, Karpio Partolan maalla, Kortehisto, Kurjensuo, Rita, Alasniitty, Saunaniitty, Ratikonniitty, Takaveräjä, Pikarisoukko, Isosoukko ja Pahasuo. (24)

Yhtä vapaa kuin niitynvaltaus oli alkujaan myöskin kaskenkaato-oikeus. Miehet hakkasivat kaskiansa, missä vapaata sopivaa metsää oli kaatamatta, ja jättivät jälleen työsiönsä, kun sato tai useampia oli korjattu. Kaskenpoltto on kerran ollut hallitseva viljanviljelystäpä Tammerkoskenkin seuduilla. Riitoja kaskista on tietenkin ollut paljon, ja niihin tuli uutta aihetta, kun se käsitys ja tapa voitti alaa, että viljelemätön maa kuului lähimmälle kylälle. V. 1660 syytettiin Tammerkosken kartanon puolesta Härmälän, Partolan ja Nuolialan kylän asukkaita siitä, että he olivat "hakanneet" Tammerkosken kartanon maalla. Mutta kun Härmälän luutnantti vuorostaan seuraavana vuonna syytti Kyttälän, Erkkilän ja Siukolan isäntiä siitä, että he olivat hakanneet kasken samalle paikalle, jossa luutnantti sitä ennen oli alkanut kaataa kaskea – mitä tosiasiaa eivät syytetyt voineet kieltää –, niin oikeus tuomitsi kaadetun kasken luutnantille, koska maa oli yhteistä ja Kyttälällä, Erkkilällä ja Siukolalla oli tilaa hakata kaskea muuallakin. Tässä näemme jätteen muinaisesta kaski oikeudesta. Valtaus ja työ olivat ratkaisevia: ken oli yhteisellä maalla kaskimaan itselleen merkinnyt tai alkanut sitä kaataa, sille se kuului.

Vielä 1700-luvun puolivälissä kaskiviljelys oli täydessä vauhdissa näillä Ylä-Satakunnan seuduilla. "Täällä kasketaan liiallisesti", lausuu Pirkkalan puolen pitäjistä taloudellisessa kertomuksessaan v:lta 1741 Ulr. Rudenschöld. Eräistä asiakirjoista näemme, että Tammerkosken kylän talot, niiden joukossa Pyynikkilä, samoihin aikoihin saivat kaskistaan suuria määriä nauriita. Lithovin isonjaonkartalla (1758) on koko sille laajalle alueelle, joka ulettuu Kyttälän puolen vainioista pohjoiseen ja itään, merkitty seuraava kirjoitus: "Tammerkosken kylän yksityistä maata, jossa on osaksi korkeita vuoria ja hietaharjuja sekä varsin tasaista ja hyvää maata, kuitenkin suurimmaksi osaksi kaskeamisella pahasti pidelty ja poltettu kaikki ruokamulta sekä nyt vain nuorta mäntyä, koivua ja leppää kasvavaa." Menneen vuosisadan alussa oli kaskenpoltto Tammerkosken lähiympäristöillä jo hiljentynyt, mutta samanaikaisissa Böckerin kokoelmissa mainitaan, että Pirkkalassa ja Harjussa saatiin kaskista n. 5–8 %, mutta Ylöjärvellä 18–20 % koko viljasadosta. Pian kaiketi sitten kaskisavut lakkasivat kokonaan näkymästä Tammerkosken taivaanrannoilla. (25)

Rajoja Tammerkosken seudun muinaisten kyläin ympäri ja välillä alkoi syntyä vasta sitten kuin niittyjen ja kaskien valtaamisen ja puun saannin mahdollisuudet paikkakunnalla pienenivät ja pakottivat taloudellisemmin käyttämään kyläin ympärillä olevia maa-aloja. Mitään järjestelmällistä menettelyä ei rajain tekemisessäkään aluksi noudatettu, vaan rajoja käytiin siellä, missä syntyi maan omistamisesta tai maaeduista riitaa. Vihdoin ryhdyttiin käymään kyläin välillä pitempijaksoisiakin rajoja, jotka kuitenkaan tavallisesti eivät koskeneet vanhempia niitty- y.m.s. omistuksia. Sitä aluetta, mikä rajoilla tuli kullekin kylälle erotetuksi, katsottiin sen yksityiseksi omistukseksi, jossa muilla kuin oman kylän asukkailla ei ollut valtaamis- ja käyttöoikeuksia muuten kuin kylänmiesten luvalla ja sovittua vuokraa vastaan. Näin alkaa näilläkin seuduilla muodostua määrättyjen rajain ympäröimiä maanomistuskuntia eli n.s. lohko- eli jakokuntia.

Kaikki Tammerkosken lähiasutukset näyttävät jo varhain muodostaneen jonkinlaisen yhteisiin etuihin perustuvan maayhdyskunnankin. Otavalaa, Hatanpäätä ja Härmälää mainitaan Ylä-Satakunnan vanhimmissa verokirjoissa säännöllisesti Tammerkosken kylästä erillisinä asutuksina eli kylinä, mutta niiden alkuperäisestä kuulumisesta samaan maanomistuskuntaan Tammerkosken asutusten kanssa on lukuisia todistuksia. Messukylän kylää vastaan Tammerkosken puolella olevat kylät näyttävät jo varhain saaneen yhteisen rajan. Se ilmenee eräästä laamanni Juho Knuutinpoika Kurjen v. 1539 antamasta tuomiosta, jossa Tammerkosken ja Messukylän kyläläisten rajat määrättiin käymään Kalevankivestä Otavalan siltaan, siitä Vihijoen siltaan ja sieltä Sääksjärvenojalle. Sama raja oli voimassa vielä Tammerkosken kyläkunnan isojakokarttaa laadittaessa v. 1758. Rajan yksityiskohdista saadaan nyt tarkempia tietoja. Rajapaikat olivat: Kalevankivi, Otavalansilta, Vihijoensilta, Rautaharkonmäki, Vakkistenkanto, Sääksjärvenojansuu, Sääksjärvensaari, Mustalahti (Sääksjärvessä), Sääksjärvenniityn kivipyykki, Myllyniityn kivipyykki, Saukkolamminoja, Toivionmäki, Toivionsilta, Arolato, Knuutinsilta, Vähäjärvi, Pyhäjärvi.

Tämä raja jättää Hatanpään ja Härmälän Tammerkosken kyläkunnan puolelle. Tällaisena raja ei kuitenkaan kernaasti voi olla alkuperäinen, sillä sen mukaan kuului Otavala Messukylän, mutta Viinikkala Tammerkosken kyläkuntaan, vaikka Otavalan ja Viinikkalan yhteenkuuluvaisuudesta on selviä historiallisia todistuksia.

Tammerkosken kyläkunnan itäisen rajan pohjoispää Messukylän ja Takahuhdin kyliä vastaan oli v:n 1758 isojakokartan laatimisen aikana joutunut epävarmaksi, jos se oli ollut sen varmempi aikaisemminkaan. Vanhasta tuomiosta v:lta 1553 havaittiin, että Venhenkumoma oli ollut rajapaikka, jossa oli ollut rajapyykki lähellä Vuohensiltaa; kun pyykkiä ei nyt isonjaon rajaa käydessä löytynyt, otettiin Vuohensilta rajamerkiksi (kartalla merk. A). Sieltä Näsijärven rantaan mennessä otettiin samasta syystä uudeksi rajamerkiksi suuri keskeltä haljennut maakivi Puolimatkankivi, Tammerkoskelta Takahuhtiin kulkevan polkutien varrella (merk. B). Siitä pantiin raja kulkemaan Näsijärveen muiston mukaan. (26)

Kosken länsipuolella muinaiset maanomistusolot ovat suuresti poikenneet myöhemmistä. Oloff Mörthin v. 1696 laatimalla Tammerkosken kartanon kartalla on Tammerkosken länsipuolella oleva yläputoukseen rajoittuva alue merkitty "yhteiseksi maaksi lähellä olevain kyläin, Pispalan, Hyhyn, Kyttälän ja Tahlon kyläin kanssa". Mörthin kartan mukaan on Pispalan maa ulettunut maantien eteläpuolella aivan lähelle Tammerkosken kartanon vainioita, lähelle nykyisen Tampereen esplanadia. Tammerkosken asutusten muinainen yhteenkuuluvaisuus Pispalan ja Hyhyn asutusten kanssa on tämän kartan mukaisesti eittämätön.

Erittäin huomattava on Kyttälän nimen mainitseminen kosken länsipuolella olevain yhteismaiden omista jäin joukossa. Se osoittaa kosken länsi- ja itäpuolisten asutusten alkuperäistä yhteisyyttä, joka enimmäkseen ilmenee vain länsipuolen asutusten omistuksissa kosken itäpuolella. Eräässä tuomiossa v:lta 1646 mainitaan Erkkilä, Siukoila, Kyttälä ja Hatanpää Tammerkosken ja Laiskoilan kanssa osallisina "Kortelahden sarassa" kosken länsipuolella. Kaikilla näillä asutuksilla oli lisäksi yhteinen "Harju" niminen ulkomaa. (27)

Kosken länsipuolisen yhteismaan osalliseksi merkitystä Tahlon kylästä ei Tammerkoskella ole ollut havaittavissa mitään jälkiä. Ylä-Satakunnan maantarkastuskirjassa v:lta 1590 mainitaan Tammerkosken Vainisen Pengonpohjassa omistamaa torppaa, joka todennäköisesti on sama kuin Teiskon Pohjankylässä oleva nykyinen Tahlo niminen talo. Sitä varmaan Mörthin kartan merkintä tarkoittaa. (28)

Tammerkosken kyläkunnan isojakokartan karttaselityksessä kerrotaan, että muinoin olivat Tammerkosken, Hyhyn ja Pispalan kylät olleet yhteisissä maissa, vaan että sitten esi-isät olivat tehneet kyläin välille sovintorajan. Tuo raja nyt isojaon yhteydessä vahvistettiin; raja tuli kulkemaan Koiranlähteen kalliosta Pyhäjärven rannalta (isonjaonkartalla n:o 18) Härkikallion (n:o 19) ja Liukaskiven (n:o 20) kautta Näsijärvenkariin (n:o 21).

Näin siis Tammerkosken kylät vähitellen muodostuivat varsinaiseksi maanomistus- eli jakokunnaksi, jolla oli varmat ympärysrajat. Messukylä ja Takahuhti idässä, Pispala ja Hyhky lännessä ovat vasta myöhään tulleet selvillä rajoilla erotetuiksi suuresta yhdyskunnasta, johon ne kaikki kerran ovat kuuluneet ja josta niiden koskioikeudet ovat olleet myöhäisimpänä jätteenä. Varsinaisen Tammerkosken jakokunnan muodostivat sen jälkeen Tammerkosken kylä (siihen luettuna Kyttälä, Erkkilä ja Siukoila) sekä Viinikka, Hatanpää ja Härmälä.

Mutta samalla kuin tämä suuri jakokunta lopullisesti muodostui se alkoi myöskin hajota pienempiin osiin. V. 1758 tuomittiin Tammerkosken rustholli ja kylä erotettavaksi Viinikasta, Hatanpäästä ja Härmälästä siten, että Viinikanoja oli oleva rajana.

Kun sitten v. 1775 lääninraja tuli kulkemaan Tammerkoskesta ja Tampereen kaupunki perustettiin kosken länsirannalle saaden alueekseen Tammerkosken kartanon (alkuperäisen Tammerkosken kylän) maat, Tammerkosken jakokunta vielä kerran supistui, niin että "Tammerkosken jakokuntaan" v:n 1822 isojakokartan mukaan kuuluivat ainoastaan Kyttälän, Erkkilän ja Siukolan asutukset eli kylät, kunnes tämäkin jakokunta on kadonnut kasvavan kaupungin alle muuttuen kaupunkimaaksi. (29)

Tammerkosken jakokunnan historia kertoo meille yleisimmin piirtein paikkakunnan vanhimman yhteiskunnallisen historian. Maanomistus Tammerkosken yhdyskunnassa on ollut erilainen riippuen maan elinkeinollisesta käytöstä eri aikakausina. Näiden seutujen alkukyläin laajain alueiden yli ulottuvain yhteisten ylioikeuksien alaisuudessa alkukyläin asukkaat suorittivat yhteisiä tehtäviään sekä yksityisiä niittyjä kaskivaltauksiaan. Edistyvän asutuksen ja talouselämän, mutta ensi sijassa leviävän peltoviljelyksen mukana tämä laaja-alainen hajaannus muuttui yhtymisliikkeeksi, jonka tuloksena oli varsinaisten jakokuntain muodostuminen. Mutta peltoviljelystä seurasi myöskin uusi ja uudenlainen osittumisliike. Raivattu pelto ja vainio sitoi asutuksen varsinaiselle historialliselle paikalleen ja eristi sen vähitellen vanhemmista maanomistusyhteyksistä. Kukin kylä ja kylänosa sai erikseen omat pysyvät viljellyt maansa, jotka olivat pysyvää yksityisomaisuutta. Kullekin kylälle ja kylänosalle syntyivät omat erikoiset etuharrastuksensa. Tällaisia kylänosia eli "peltokyliä" oli Tammerkosken jakokunnassa jo uuden ajan alussa ja varmaan jo kauan sitä ennen useita.

Tammerkosken kyläkunnan kanta-asutukset ovat nähtävästi olleet molemmin puolin koskea, keskellä nykyistä Tampereen kaupunkia. Nämä asutukset esiintyvät vanhimmissa maakirjoissa yhteisellä nimellä Koski tai Tammerkoski. Koski jakoi nämä asutukset kahteen pääosaan. Länsipuolella oli lähinnä koskea yhdessä ryhmässä varsinainen Tammerkoski niminen kyläosa. Sen taloja olivat vanhimpain paikallisten veroluettelojen mukaan Vaininen, Kurinen ja Kuotti. Kosken itäpuolella olivat yhtenäisellä vaurioalueella Kyttälän-Erkkilän-Siukolan asutukset. Ne luettiin kosken länsipuolella olevan asutuksen kanssa samaan Tammerkosken kylään, mutta maataloudellisesti ne aikain kuluessa siitä yhä enemmän eristyivät. Asemansa vuoksi sillan ja kosken toisella puolen olevan kylän lähellä Kyttälä on ollut niistä huomattavin niinkuin se myöhäisaikaisesta nimestään huolimatta saattaa niistä olla vanhinkin. Erkkilä (vanhoissa veroluetteloissa "Erikkilä", isäntä usein "Erkkiläinen"), joka viimeisinä aikoinaan sijaitsi aivan kosken rannalla nyk. Satakunnan sillan kohdilla, on tietenkin saanut nimensä jostakin kristillisen ajan Eerikistä, mutta saattaa asutuksena olla ikivanha. Kolmas itäisen Tammerkosken kylän vanhoja pääasutuksia oli Siukoila. Erillisen asemansa vuoksi kosken rannalta poikempana se vanhoissa verokirjoissa on usein Erkkilän kanssa merkitty erilliseksi Siukoilan kyläksi, samoinkuin Kyttälä Kyttälän kyläksi.

Tämän kaksijakoisen keskusseudun ympärille oli muodostunut pienempiä erillisiä ääriasutuksia: kosken länsipuolella Laiskoila ja Pyynikkilä, kumpikin omine vainioineen, sekä myöhemmin lisäksi Hietala ja Nalkala, kosken itäpuolella taas Otavala-Viinikkala omine vainioineen. Edempänä etelässä oli omalla niemekkeellään Hatanpää ja vielä edempänä Härmälä.

Siinä muodossa Tammerkosken kyläkunta esiintyy meille vanhimmissa historiallisissa asiakirjoissa. Sen asutukset eivät todennäköisesti milloinkaan ole muodostaneet suurta tiheää kylää, vaan ovat jo varhain olleet hajaantuneina molemmin puolin koskea ja kosken itäpuolella vielä useaan paikkaan. Tämä asutusmuoto, jossa talot tai pienet taloryhmät ovat hajallaan kukin omilla pelloillaan saman viljelysseudun äärellä, on Ylä-Satakunnan vanhoilla rintamailla ollut varsin yleinen. (30)

Kuinka oli Tammerkosken kyläkunta tällaiseksi kehittynyt? Ylä-Satakunnan vanhimman maakirjan mukaan (v:lta 1540). tässä kyläkunnassa, Otavala mukaanluettuna, oli kaikkiaan 20 verotaloa. Ne olivat melkein kaikki verraten pieniä tiloja; niiden maaluku, jonka mukaan ne suorittivat veronsa, oli vain murto-osa, 1/3, 1/4, 1/6, 1/8 tai vielä pienempi osa muinaisen Hämeen varsinaisesta veroperusyksiköstä "koukusta". Ainoastaan kyläkunnan kaksi päätaloa, nimismies Vainisen talo kosken länsipuolella ja Erkkilä kosken itäpuolella, olivat puolen koukun kokoisia. Koko kyläkunnan yhteinen veroluku oli main. aikana vähän yli 5 koukkua. Kun koukkuluku Hämeen, vanhoissa asutuskeskuksissa näyttää edustavan alkuperäisiä asutusoloja siten, että koukku vastasi veron panemisen aikana olevaa taloa ja koukun osat tällaisen kantatalon osia, on todennäköistä, että Tammerkoskella koukkuverotuksen alkaessa oli viisi kantataloa, joista muut 15 lisäksi tullutta ovat jakaantumisella myöhemmin syntyneet.

Kyläkunnan talojen verolukuja tarkastettaessa havaitaan, että näitä alkutaloja on todennäköisesti ollut kosken länsipuolella kaksi, joista uuden ajan alussa jo oli tullut Vainisen, Kurisen ja Kuotin viisi taloa. Näiden talojen silloinen veroluku oli hiukkaa vaille kaksi koukkua – aivan tasaisia verosummia, ei voi odottaa seudulla, jossa asutus oli vanha ja monet maanluovutukset olivat aiheuttaneet verolukujen muutoksia. Kosken itäpuolella on alkutaloja ollut todennäköisesti niinikään kaksi, joista toisesta syntyivät Erkkilä ja Siukoila (niiden yhteenlaskettu veroluku vähän vaille koko koukku) ja toisesta taas Kyttälän ja Otavalan asutukset, joiden viiden talon yhteenlaskettu veroluku teki melkein täyden koukun. Viides alkutalo oli se, josta uuden ajan alkaessa jo olivat kehittyneet Hatanpään ja Härmälän viisi taloa, joiden yhteenlasketut veroluvut tekivät täsmälleen koukun. Miten tämä kyläkunnan alkutalojen jakaantuminen on yksityiskohtaisesti tapahtunut, on liian laaja ja epävarma kysymys siihen tässä syventyäksemme. (31)

Tammerkosken asutusten naapureina kosken itäpuolella olivat muinoin Takahuhdin ja Messukylän suuret ja väkirikkaat kylät. Tammerkoskelle idästä tulevalla harju- ja kangasjaksolla on useissa paikoin ollut muinaisen väestön erityisesti suosimia asuinpaikkoja, mikä varmaan on aiheutunut harjumaan helppokulkuisuudesta, sen kuivista, lämpimistä ja helposti viljeltävistä rinteistä ja sen molemmin puolin sijaitsevista suurista riistarikkaista erämaista. Messukylän kylässä, johon sisältyi Hallilakin, oli vanhimman maakirjan mukaan v. 1540 koko 31 taloa ja Takahuhdissa 27 (nykyään Messukylässä ja Hallilassa yhteensä 19 ja Takahuhdissa samoin 19 talonnumeroa). Näiden kyläin miehet ovat muinoin olleet ahkeria erämaankävijöitä, jotka ovat istuttaneet kotitalojensa nimiä Näsijärven ja Keurusselän varsille ja takamaille ja kauas Pohjanmaalle saakka.

Messukylän erilliseksi ääriasutukseksi on historiallisesti katsottava Iidesjärven sivussa olevasta asemastaan nimensä saanut Järvensivun pieni asutus. (32)

Tammerkosken seudun kyläin talouselämässä muinaisuudessa ja vielä halki koko keskiajan on metsästyksellä ja kalastuksella ollut erityisen tärkeä sija. Siitä puhuvat näiden seutujen kaikki takamaat, jotka ovat täynnä metsästykseen ja kalastukseen kuuluvia muistoja. Siitä kertovat ennen kaikkia Ylä-Satakunnan erämaiden käyttöä koskevat ylen runsaat historialliset tiedot. Metsästyksen ja kalastuksen tavatonta merkitystä Ylä-Satakunnassa muinaisaikoina osoittaa ensi sijassa se, että kaikki metsänkäyntiin kelpaavat metsäalueet lähellä ja kaukana, maakunnan etäisimmille perukoille saakka, tulivat todennäköisesti jo muinaisimpina aikoina vallatuiksi yksityiseksi omistukseksi. Yksityisten erämiesten tai kumppanuuskuntain eli "yhtiöiden" valtaamia ja omistamia erämaankappaleita, joihin tavallisesti kuului sekä metsästysmaita että kalavesiä, kutsuttiin muinaishämäläisessä ammattisanastossa "eräsijoiksi", "päiväkunniksi" tai "miehenosiksi". Nimityksellä "päiväkunta" tarkoitettiin ilmeisesti sen kokoista erämaa-aluetta, jonka pyydykset mies ehti päivässä hoitaa ja kokea. Näsiselän seuduilla erämaanomistuksia kutsuttiin varsinkin myöhemmin "maiksi" (esim. Ylöjärven "Hammonmaa", Takahuhdin "Pudasjärvenmaa" j.n.e.) tai "saroiksi" (Tammerkosken kartanon "Peltolamminsarka" Härmälässä v. 1660 ja "Myllynsarka" Pengonpohjassa Teiskossa v. 1667). Nämä sarat ja päiväkunnat olivat määrätyillä ympärysrajoilla merkittyjä ja niiden rajoista käytiin kiivaita oikeusriitoja kuin talon arvokkaimmasta omaisuudesta konsanaan. Majapaikoikseen erämiehet kyhäsivät "majoja" tai "pirttejä"; metsänriistan säilytyspaikoiksi rakennettiin lappalaiseen tapaan "metsä-aittoja" ja kalain säilyttämiseksi "kala-aittoja". Näistä kaikista on muistoja pitkin maakuntaa. Muinaiset metsän- ja erämaankävijät ovat ilmeisesti suuresti rakastaneet majaelämää. Aivan kyläin läheisissäkin metsissä ja lähijärvillä oli majoja; myöhempinä aikoina oli heinäväelläkin tapa oleskella majoissa ollessaan heinässä takamailla. Eräässä tuomiossa v:lta 1667 kerrotaan, että Takahuhdin kyläläisillä oli Pudasjärven maalla, jonne heillä oli matkaa "hyvä peninkulma", ollut yhteisesti käytetty kala-aitta, jota oli kutsuttu "Herran aitaksi". Etäisemmillä erämailla ei muinoin tultu ensinkään toimeen ilman erämajoja ja eräaittoja. Majapaikkain säilyneet nimet ilmaisevat usein rakentajansa tai omistajansa; esimerkkinä mainittakoon Kurun Pohjankapeessa vieläkin oleva Vänninmaja, jonka nimen alkulähde varmaan on Vesilahden Mustisten Vännissä. Kaukaiset majapaikat olivat muinoin usein monen miehen yhteiset; toiset majapaikat olivat ikäänkuin erämaan keskuksia, joista erämiehet hajaantuivat eri tahoille. Huomattavista kaukomajoista mainittakoon esimerkkeinä Patalanmaja ja Virtomaja Virroissa, Etsärinmaja Ähtärissä, Kalliomaja ja Loilanmaja Keurusselällä päin j.n.e. Näsijärven latvavesillä kerrotaan vieläkin muinaisten pirkkalaisten kalamajoista ja näytetään niiden sijoja. (33)

Pyyntielinkeinoilla, metsästyksellä ja kalastuksella, oli erityisen suuri arvo niinkauan kuin varsinainen maatalous pysyi alkunaisella kannalla ja vedet ja salot tarjosivat pyytäjälle runsaita saaliita. Metsäin ja vesien riistarikkaus on ollut muinaisuudessa suurempi kuin myöhempinä aikoina ei ainoastaan ehdottomasti vaan myöskin suhteellisesti, koska asukkaiden lukumäärä muinaisaikoina on ollut paljon pienempi kuin myöhempinä historiallisina aikoina.

Vanhan Pirkkalan pääseutujen asukkaat, niihin luettuna Tammerkoskenkin kyläkunnan kansa, ovat kaikesta päättäen muinoin harjoittaneet ahkeraa erämaankäyntiä läheisillä Näsijärven seuduilla, Ylöjärvellä, Kurussa, Teiskossa, Orihvedellä, Ruovedellä y.m. Siitä ovat todistuksena monet Pirkkalan ja Tammerkosken talojen pohjoisilla lähiseuduilla myöhäisinä aikoina, osittain vielä nytkin, omistamat takamaat ja torpat, jotka alkuaan ovat ilmeisesti olleet metsästystä ja kalastusta varten vallattuja erämaanomistuksia. Tammerkosken kartanon kartassa v:lta 1696 on tämän kartanon takamaanomistusten joukkoon merkitty Teiskon Pengonpohjassa oleva Parmaniemen torppa sekä samalla seudulla olevat Saaristen torppa, joka jo v. 1667 mainitaan kartanon alaisena, ja Myllysarka, johon kartanolla oli osuutta muiden kyläin kanssa. Nämä myöhäiset omistukset ovat varmaan olleet vain pieni jäte Tammerkosken talojen Näsiselän piirissä muinoin omistamista erämaista.

Kun näiltä läheisiltä erämailta metsänriistan vähenemisen vuoksi meni suurin osa niiden metsästysarvoa, ne sijaintinsa vuoksi asuttujen seutujen lähellä saivat uuden arvon kaski-, niitty- ja asumismaina. Esimerkkinä tähän tilaan joutuneesta erämaanomistuksesta mainittakoon Ylöjärvellä oleva "Ryömän sarka", alkuperin jonkun kaukaisen Ryömän erämaanomistus, mutta v. 1635 mainittu Suojasen, Kuuston ja Runsaan kesken jaetuksi, ympäriinsä rajoilla erotetuksi metsäalueeksi, jolle kaskimaiden, niittyjen ja raivattujen maiden vuoksi oli pantu 1 1/2 äyrin veroluku. Ajan kysymys vain oli, koska sellaisista viljelyskelpoisista entisistä erämaaomistuksista tuli vakinaisia asutuksia. Niinpä esimerkiksi oli v. 1605 Ylöjärveltä muuttanut miehiä asumaan "Sammaliston sarka" ja "Selkäsarka" nimisille paikoille, missä olivat ottaneet suorittaakseen 2 "kurun" (1 äyrin) veron. Tällöin kävi usein niinkin, että uusi asukas alkoi harjoittaa erämaankäyntiä jostakin kauempaa hankkimallaan erämaankappaleella. Pengonpohjan Tahlo oli epäilemättä tullut asutetuksi Tammerkoskelta, mutta omisti 1600-luvulla Kurun Keihäslahdella takamaan, jossa main. aikana jo oli torppa. Tällaisen asutustoiminnan vuoksi erämaankappaleet Näsijärven puolella jo keskiajalla ja uuden ajan alkupuolella usein vaihtoivat omistajaa; varsinkin kaukaisemmat omistajat halusta möivät erämaankappaleita, joiden arvo heille oli loppunut tai vähentynyt.

Ruovettä etelämmällä Näsijärven alueella pysyvä asutus levisi hiljoilleen etelästä pohjoiseen läpi koko keskiajan jatkuakseen ja tihentyäkseen seuraavana aikakautena. Saarlahden (Teiskossa) ja Muroleen asutukset olivat olemassa jo v. 1514; Muroleen seudulla oli siihen aikaan olemassa jo muitakin asutuksia. Mutta sitä pohjoisempana ei vielä uuden ajan alussa ollut juuri mitään pysyvää asutusta. Vasta 1550-luvun alkupuoliskolla Kustaa Vaasan hallituksen alotteesta ja johdolla alkoi vilkas taloasutusliike Näsiselän takaisilla erämaa-alueilla eli "Pirkkalanpohjassa". V. 1564 siellä kierteli pappi, "herra Olavi erämaassa" ja viittä vuotta myöhemmin muodostettiin Ruoveden pitäjä, jonka alue ulettui Muroleen eteläpuolelta Ähtärin, Pihlajaveden ja Multian viimeisille perukoille saakka. (34)

Mutta vielä siihen aikaan niinkuin kauan sitä ennenkin Näsijärven vesistön monihaaraisten latvareittien laajoissa metsäavaruuksissa oli yltäkylläistä tilaa harjoittaa ikivanhaa erämaankäyntiä. Tammerkosken seudun miehet olivat jo ikivanhoista ajoista saakka ottaneet siihen ahkerasti osaa.

Turun tuomiokirkon "Mustaankirjaan" sisältyvässä merkillisessä Satakunnan erämaiden luettelossa, joka todennäköisesti on laadittu v:n 1450 tienoilla, on m.m. seuraava merkintä: Item Peder Kurrenyn j manzs skogha (Samoin Peder Kurrenyn 1 miehen metsä), ja toinen tällainen: Item Kurrenyn j manzs skoga (Samoin Kurrenyn 1 miehen metsä). Tässä esiintyvä "Peder Kurrenyn" on ilmeisesti sama mies, joka mainitaan v. 1460 nimellä "Peder Kurinen" maanluovutuksen todistajana Pirkkalassa ja v. 1466 nimellä "Per Kurinen" Pirkkalan lautamiehenä. Tuo Kurinen on elänyt Tammerkoskella, jossa sen niminen talonpoika esiintyy erämaankävijänä vielä v:n 1552 suuressa Ylä-Satakunnan erämaiden luettelossa osakkaana kahteen erämaankappaleeseen. Toista näistä erämaankappaleista koskee merkintä, että Heikki Partoi ja Heikki Kurinen omistavat yhteisen eräsijan Toisvedellä, joka oli 20 silloisen peninkulman päässä heidän kylästään ja jossa oli sopiva asumispaikka, mikä nyt annettiin Mikko Reippiselle (varmaan Reippinen Pirkkalan kylästä). Toisen merkinnän mukaan Heikki Kurinen omisti yksinään Toisvedellä toisenkin erämaankappaleen, joka kuitenkaan ei kelvannut asumiseen, vaan ainoastaan kalastukseen. Huomaamme siis, että Tammerkosken Kurisella oli v:n 1552 aikoina omistusoikeutta kahteen erämaankappaleeseen niinkuin sata vuotta aikaisemminkin. Varmaan olivat Kurisen miehenosat v. 1552 samat kuin 1400-luvullakin. Näiden Kurisen eräsijain paikoista saamme tarkempia tietoja v:n 1590 maantarkastusluettelosta, jossa sanotaan, että Ruoveden Toisvedellä asuivat Tammerkosken kylän entisellä erämaalla Matti ja Pertti Ikkalainen ja Paavali Hirvinen. Ikkalan ja Hirvelän talot ovat vieläkin olemassa Toisvedellä, ja niitä vastapäätä toisella puolella vettä on muinaisaikoja muistuttava Pirkkalanniemi, jossa siis varmaan tammerkoskelaiset erämiehet ovat aikoinaan erämajaa pitäneet. (35)

Kun keskiaikaisessa Mustankirjan erämaaluettelossa on mainittu Tammerkosken lähikyläin miesten, kuten Aitolahden Sorrin, Messukylän Vihisen, Kielaan, Turron ja Selänteen, Takahuhdin Hinttalan ja Kalamiehen, Vatialan Vatiaisen, Ylöjärven Paroisen omistavan yksin tai yhtiöittäin erämaankappaleita pariinkymmeneen, niin on hyvin luultavaa, ettei Tammerkosken 1400-luvulla epäilemättä jo varsin suuressa kyläkunnassa Kurinen ollut sen ajan ainoa erämaankävijä. Tätä käsitystä vahvistaa v:n 1552 erämaanluettelo, jossa jo mainittujen Kurisen eräsijain lisäksi ilmoitetaan parin muunkin Tammerkosken isännän omistavan erämaita. Tämän luettelon mukaan näet Mikko Parta ja Erkki Erikkilän kylässä omistivat yhteisen eräsijan 8 peninkulman päässä Paloveden järvellä (Muroleen pohjoispuolella); siellä olevalle asuinsijalle merkittiin asukkaaksi Olli Sorvanen. Tämä vanha erämaanomistus on sama kuin v:n 1590 maantarkastusluettelon Siikalahti, jonka Lassi Sorvangin silloin asuman tilan mainitaan olleen Paloveden rannalla ja sijainneen Tammerkosken erämaalla. (36)

Tammerkosken kylän erämaista olivat kuitenkin huomattavimmat nimismies Juha Vainisen omistukset. V:n 1552 luettelon mukaan Juha Vaininen omisti 11 peninkulman päässä Väärinlahden järvellä eräsijan, jonka vakinaiseksi asukkaaksi tällöin merkittiin Messukylän Olli Kielas. Tämä eräsija on epäilemättä ollut nyk. Väärinmajassa Ruoveden itäosassa. Samaan erämaanomistukseen tai joihinkin toisiin samalla seudulla oleviin erämaanomistuksiin kohdistunevat v:n 1590 maantarkastusluettelon ilmoitukset, että Ruoveden Väärinmajaan olivat viisitoista vuotta aikaisemmin asettuneet asumaan Eskil Kauppinen Tammerkosken erämaankappaleelle ja Pekka Nenoinen Juha Vainisen erämaalle. Ruoveden tuomiokirjassa v. 1631 on tiedonanto, että Juha Eerikinpoika Tammerkoski (=Vaininen) on omistanut Väärinmajan eräsijan. Mainittuna aikana olikin Juha Eerikinp. Vainisella Väärinmajassa lampuotitila.

Tammerkoskelaisten Väärinmajan erämaalla on ollut asutus- ja omistusyhteyttä Paloveden rannalla olevan Pihlajalahden asutuksen kanssa. Pihlajalahdella mainitaan v. 1571 asukkaana Olli Nenoinen. Mutta v:n 1590 maantarkastuskirjassa luetaan Pihlajalanteen myöskin "Pekka Hannunpoika Vääristössä, Vainisten lampuoti", joka epäilemättä on juuri sama Pekka Nenoinen, joka samassa asiakirjassa Väärinmajan kohdalla mainitaan uudisasukkaana Juha Vainisen erämaalla. Tästä voidaan päätellä, että Tammerkosken muinaisilla asukkailla on ollut joitakin erämaanomistuksia myöskin Pihlajalahdella, joka muuten onkin lähellä Tammerkosken vanhaa Siikalahden erämaata Paloveden rannalla. Palovesi on heti Muroleen kosken yläpuolella. Muinaisilla tammerkoskelaisilla näyttää olleen laajalta isäntävaltaa tällä Näsijärven vesistön tärkeällä seudulla. Lisättäköön vielä, että Tammerkosken kartanolla on aikoinaan ollut vanhoja kalastuksia itse Muroleen koskessa. 15

Juha Olavinp. Vaininen omisti v. 1552 myöskin Tammerkoskelta neljän silloisen peninkulman päässä olevan Penko ("Pengoij") nimisen ulkomaan (nyk. Pengonpohjan). Paikka katsottiin silloin kelvolliseksi asumiseen ja annettiin Juha Vainisen veljen Heikki Olavinp. Vainisen asuttavaksi. V:n 1590 maantarkastusluettelossa Penko on merkitty Vainisen torpparin asumaksi. Vainisen talosta muodostuneen Tammerkosken kartanon omistuksista Pengossa on edellä ollut puhe. (38)

Vainisten lukuisat erämaanomistukset edustavat sentapaista erämaan suuromistusta, jota keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa esiintyy parhaastaan aateliskartanoilla, jotka aikain kuluessa ostivat tai muulla tavoin keinottelivat itselleen vanhoja erämaankappaleita, ja toisinaan myös suurtalonpojilla ja erämaan liikemiehillä.

V:n 1571 hopeaveroluettelossa mainitaan Ruoveden Ruolahden asukkaana Pertti Pyynikki, joka kuului erämaan silloisiin varakkaimpiin talollisiin. V:n 1590 luettelosta saamme tietää, että tämä Pyynikki oli Lempäälän Ahtialan erämaalla ja oli tullut verollepannuksi jo Niilo Inginpojan (Kustaa Vaasan voudin) aikana. Talo, joka v. 1628 esiintyy pappilana nimellä Pyynikkilä, on kuitenkin varmaan tullut asutetuksi Tammerkosken Pyynikistä käsin, ellei ole ollut sen erämaakin. (39)

Vielä meidän aikoinamme ovat Pispalan talot yhdessä omistaneet Väärinojan eli Pispanmaan ulkopalstan Kautun seudulla Ruovedellä. Epäilemättä tämä ulkopalsta on ollut Pispalan vanhoille tiloille kuulunut erämaa.

Näissä hajanaisissa muistoissa näemme vain viimeiset rippeet Tammerkosken kylän erämaanomistuksista, jotka muinaisuudessa olivat epäilemättä olleet paljon lukuisammat ja taloudellisesti suurenarvoisemmat kuin niinä myöhäisinä aikoina, joilta meille niistä on tietoja säilynyt.

4. MUINAISEN USKONNON JA YHTEISKUNTAELÄMÄN MUISTOJA

Uskonnon tarve alkeellisessa yhteiskunnassa. – Peljättyjä haltijoita merkitseviä paikannimiä. – Korkeamman asteen haltijoita ja maataloudellisia jumalia. – Uhrilähteitä. – Tammerkoskella laajan seudun palvontakeskus. – Pyynikki. – Palvontamuistojen eri kerroksia. – Tammerkosken seudun kalevalaisia muistoja: Kalevankangas. Suuren hauen tarina. Muita Kalevalamuistoja.

Tammerkosken seudun vanhimmat kirkolliset olot. – Pirkkalan pitäjän muodostuminen. – Messukylän seutukirkko ja kirkkotilat.

Muinaisia yhteiskuntaoloja: Yhteiskunnallisen erilaisuuden syitä. – Yhteiskunnallisia johtomiehiä Tammerkosken seudulla. – Oikeuselämän muistoja. – Muinaislinnoja.

Yrittäessämme luoda kuvaa siitä kansasta, joka eli muinaisessa Tammerkosken kyläkunnassa, joudumme tavan takaa toteamaan uskomusten tavattoman suuren merkityksen tuon muinaiskansan yhteiskuntaelämässä. Uskonnon suuri ja painava tehtävä muinaisaikain elämässä on helposti käsitettävä. Muinaisuudessakin on ihmisillä ollut sielullisia ja tunteenomaisia tarpeita, joiden tyydyttäminen on vaatinut erityistä palvontaa ja erityisiä menoja. Muinaisetkin ihmiset ovat kaivanneet selityksiä luonnon ja elämän merkillisiin ilmiöihin, halunneet menestystä toimissaan, tavoittaneet rikkautta ja valtaa, tarvinneet apua tautiinsa, hätäänsä ja puutteeseensa, mitä kaikkea oli saatavissa vain määrättyjen perittyjen tietojen, taikamenojen, uhrien ja niiden kykeneväin tietäjäin ja taitajain välityksellä. Oli vielä yleisempiä tarpeita ja tarkoituksia, joita varten oli pidettävä yhteisiä uskonnollisia juhlia oman kylän ja koko pitäjän, vieläpä laajemmankin heimomaan kanssa.

Ylä-Satakunnan kansantarusto ja paikannimistö sisältävät lukuisia uskontoon ja palvontaan kohdistuvia muistoja. Tammerkosken seutujen asukkaat ovat olleet alkuaan hyvin uskomuksellista väkeä, jonka mielikuvitus on askarrellut kaikenlaisten hyväin ja pahain haltijain ja salaperäisten voimain kanssa. Näiden seutujen maat ja vedet, vainiot ja metsät – varsinkin metsät ja takamaat – vilisevät paikannimiä, jotka ilmaisevat tuollaisten haltijain ja henkien olin- ja palvontapaikkoja. Suuri osa näistä nimistä näyttää kohdistuvan luonnonhaltioihin, ja etualalla niiden joukossa ovat pahain ja peljättyjen haltiain nimet. Pyynikki on ollut "hiisien" asuma, Pyhäjärven etelärannalla on Hiidenmaa ja Teivaalan maalla Ylöjärvellä on ollut Hiisilän torppa. "Kouko" on merkinnyt petoeläintä, karhua, aavetta, kuolemaa; alkujaan se kenties on tarkoittanut kuolleen (esi-isän) henkeä. Sellainen kaamea olio on asustanut aivan vanhan Tammerkosken kylän viljelysten ääressä. V:n 1822 isonjaon kartalla on Yli-Siukolan tilusten joukkoon merkitty Koukopelto, joka on aivan pieni pellon tai niityn sipale Ronganojan koillispuolella, myöh. Armonkallion vuorten välissä; se näkyy vielä Inbergin v. 1872 laatimalla Kyttälän kartallakin. "Koukkuniemi" ja "Koukkuniemen suo" (v:n 1822 kartalla) saattavat läheisen asemansa ja alkuperäisestä kentiesi muuntuneen nimensä perusteella kuulua muinaisten koukojen alueeseen. Messukylän "Kovunkorpi" voi niinikään kuulua samaan seuraan. Koukoa paljon parempi haltia ei ollut "Koljo", joka sana kaikesta päättäen on "ikivanha suomalais-ugrilainen maanalaisen haltian nimi, pahan haltian, joka tuotti tauteja". Koljonselän ja Koljonsaaren Teiskossa tuntevat kaikki nykyajan tamperelaiset. Ylöjärven Kaiharin ja Liimolan perillä mainitsevat vanhat kartat Koljonsarka nimisen metsäpalstan; siellä on myös Koukokivensarka. Mutta ne seudut ovatkin muinoin olleet oikein metsänhaltiain pääpesiä. Edellä on jo mainittu useita pahaa haltijaa merkitsevästä "Hatta"- eli "Hattari"-nimestä johdettuja paikannimiä. Merkillistä on, että samoissa Ylöjärven ja Hyhyn kyläin ikivanhoissa rajoissa, joiden joukossa mainitaan "Hatolan hauta", esiintyy myöskin mielikuvitusta lappalaisten noitarumpuun johtava rajapaikka Noidanvasara. Lapin noitia täällä päin kyllä on saattanut muinoin ollakin. "Junkkari" on ollut muudan lappalaisten palvomia pääjumalia; Nokian kartanossa Pirkkalassa P. A. Gadd v. 1747 mainitsee olleen Junkkarin mätäs nimisen paikan, jossa on harjoitettu epäjumalanpalvelusta, ja Aitolahden Hirviniemen kylässä on vanha Junkkari niminen talo. (40)

Takamaiden kammottavain haltiain pelkoa korkeampaa uskonnollista astetta osoittavat määrättyihin elinkeinoihin likeisesti kuuluvat haltiat ja niiden palvonta. Muinaisen hämäläisen heimon keskuudessa on yleisesti palvottu aviopuolisoiksi käsitettyjä "Äijää" ja "Ämmää", jotka todennäköisesti ovat olleet maataloudellista menestystä antavia jumalia, vaikka näkyvät takamaillakin paljon oleskelleen. Tähän palvontaan saattavat kohdistua Tammerkosken ja Takahuhdin vanhana rajapaikkana mainittu Ämmänlepo ja Messukylän Leinolan Ämmänniitty sekä Ylöjärven Teivaalan Äijänmäen petäjä ja Äijälän niitty, joiden puuttuvan puoliskon tapaamme Pinsiön Ämmännevassa. Tähän ryhmään luemme myöskin Tammerkosken Ronganojan nimen ja Ylä-Satakunnan muut "Ronko" ja "Ronkanen" nimet, jotka varmaan kohdistuvat rukiin haltijaan "Rongoteukseen" eli "Rukotivoon" (vrt. lukuisia "Ruisniemi", "Ruissalo" y.m.s. nimiä Näsijärven puolella).

Erikoisia uhri- ja palvontapaikkoja näillä tienoin ovat epäilemättä olleet tälle harjurikkaalle maakunnalle ominaiset suuret lähteet, sellaiset kuin itse Pyynikin alla kumpuava Tahmelan lähde sekä Ylöjärvellä Keijärven Saurion ja Pengon Saunin (v. 1665: "Saundin") lähteet. Pirkkalan kylän rajapaikkoina mainitaan v. 1540 pakanallista palvontaa muistuttavat nimet Karsitunlähde eli Karsikonlähde ja Teurasniitty. Ylä-Satakunnan ennustus- ja parannuslähteet herättivät jo P. A. Gaddin huomiota. (41)

Mutta Tammerkosken seutu on muinoin ollut laajempainkin seutujen palvonnallinen keskusseutu. Lukuisat "pyhä"-liitteiset paikannimet käärivät muinaisen pyhyyden ja palvonnan vaippaan koko tämän juhlallisen harju- ja selkäseudun. Täällähän on koko muinaisen Pirkkalan keskusjärvi Pyhäjärvi, jonka Pyynikin ja Pitkäniemen välisellä osalla on nimi Pyhäselkä. Kauempana Tyrkkölän kylässä on Pyhämaa. Naistenmatkan Vähäjärvestä juoksee Pyhäjärveen Pyhäjoki. Messukylän Hyllilän ja Leinolan rajaksi mainitaan vanhoissa kartoissa Pyhäoja, jonka varrella Lemolalle kuului Pyhäojan moisio. Eikä vielä siinä kaikki. Hatanpään kohdalla laskee Pyhäjärveen Messukylästä tuleva Vihijoki, jonka nimen on selitetty sisältävän saman pyhittämistä merkitsevän juurisanan, joka esiintyy "vihkiä" sanassa (muinaisruotsalainen "vi" = pyhä paikka). Onko tällä samalla seudulla oleva Messukylän kylän vanhan talon "Viialan" nimi luettava tuohon "pyhää" merkitsevään nimiryhmään, vai onko sen kantasanana yksinkertaisesti muinaissuomalainen miehennimi, kuten Heikki Ojansuu väittää, jääköön ratkaisematta. Messukylän kylän alueella oleva, muinaiseen palvontaan viittaava paikannimi Palvaanniemi ja se historiallinen tosiasia, että siinä kylässä jo vanhemmalla keskiajalla oli seudun kristillisen palvonnan keskus, tukevat sitä käsitystä, että Vihi joen seudulla on jo pakanuuden aikana ollut erikoista uskonnollista palvontaa.

Pakanallisen palvonnan pääpaikkana Tammerkosken pyhällä seudulla lienee kumminkin ollut Pyynikin harju. Paitsi harjun nimeä, jonka olemme rinnastaneet "pyhää" merkitseväin sanain kanssa, voidaan tässä kohden todistukseksi esittää muinaistarinoitakin. Niiden mukaan olisi Pyynikillä muinoin asunut hiisiä, jotka olivat koettaneet kivillä heittää Pirkkalan kirkkoa. Paikallinen tarina "Pyynikin unesta" kuvaa kohtausta Tammerkosken muinaisten asukkaiden ja Pyynikin hiisien välillä. Kun hämäläiset olivat väkilukuisammin asettuneet tälle tienoolle ja vallanneet Pyynikin hiisien alaa, tehden sinne Pyynikin uudistalon, oli siitä viha syntynyt näiden kesken. Pyynikin hiidet toimittivat Pyynikin talon väelle seuraavan koston. Kun talon väki eräänä lauantaiehtoona pani levolle, se makasi yhteen menoon yhdeksän vuorokautta. Herättyään makaajat luulivat nukkuneensa vain yhden yön ja lähtivät Pirkkalan kirkkoon, jossa vasta huomasivat erehdyksensä. Siitä on tullut sananparsi: "makaa Pyynikin unta". Koska "hiisi" sana on alkuaan merkinnyt myöskin pyhää metsää, nämä Pyynikkiin niin selvästi kohdistuvat hiisi-tarinat viittaavat muinaisen pyhän palvontametsikön olemassaoloon Pyynikillä. Romantisella kuvitelmalla, että Pyynikin kentällä olisi vietetty muinaishämäläisiä uhrijuhlia, saattaa siten olla jotain pohjaa. Tuskinpa missään muualla Pyhäjärven ja Näsijärven tienoilla olisikaan muinoin ollut keskeisempää ja sopivampaa paikkaa muinais-Pirkkalan yhteiselle heimopalvonnalle kuin tämä Pyynikin komea harjusaarelma. (42)

Pyhäjärven seutujen palvontanimistössä on varmaan useihin eri aikakausiin kuuluvia kerroksia. Siinä voi olla sekä lappalaista että muinaisruotsalaista vaikutusta ilmaisevia nimiryhmiä. Sellaisia Pirkkalan asutusnimiä kuin "Nokia", "Lukkila" ja Kataiston "Rauni" on arveltu muinaisskandinavialaisiin jumaluustaruihin perustuviksi, ja ne saattavat olla muinaisen Skandinaviasta levinneen palvonnan paikkoja Ylä-Satakunnassa, mikäli eivät osoittaudu myöhemmän aikakauden siirtonimiksi. Viimeisenä ja korkeimmalle kehittynyttä palvontaa todistavana nimistökerroksena on se, joka kirjavaan ja karkeaan perintöön on liittänyt hämäläisen metsä- ja kaskikansan omat kotoiset uskomukset.

Tähän myöhäisempään ja kehittyneempään muinaisuskomusten ja -tarujen maailmaan luemme Tammerkosken seutujen kalevalaiset muistot. J. Jaakkola on osoittanut, että Kalevalan eepilliset nimet ja kalevaiset taruaiheet ovat runsaasti ja tuoreen eloisasti edustetut Karkun ja Kyrön tien öiden vanhassa kulttuurinimistössä ja tarinastossa, onpa mainittu tutkija sitäkin mieltä, että Kalevalan runoissa kuvatuilla Pohjolan retkillä ja muillakin eepillisillä tapauksilla olisi historiallista pohjaa mainituilla Ylä-Satakunnan seuduilla. Tammerkoskenkin, tämän niin monessa suhteessa Ylä-Satakunnan keskuksena pidettävän seudun paikannimistössä kalevalainen tuntu on harvinaisen yleinen ja elävä, vaikkemme siltä rohkene väittää, että tämä seutu sen paremmin kuin muutkaan Ylä-Satakunnan seudut olisi ollut Kalevalan runostossa kuvattujen tapausten muinaishistoriallisena päänäyttämönä.

Vielä 1700-luvun puolivälissä puhuttiin Hämeessä usein "Kalevanpojista", joiden luultiin olleen jättiläisiä ja joiden mukaan kaikkia erityisen suurikokoisia miehiä kutsuttiin leikillisesti Kalevanpojiksi. Samantapaisten tarinain ja uskomusten keskuksena on Tammerkosken lähistöllä kaunis Kalevankangas, joka ulettuu Tammerkoskelta itäänpäin aina Vuohensiltaan saakka. Ennen aikaan kulki maantie pitkin harjun korkeinta lakea, ja erästä suurta kiveä tämän tien vieressä kutsuttiin Kalevankiveksi. Sillä nimellä se on mainittu myöskin vanhassa rajakirjassa v:lta 1539; nykyään ei Kalevankiveä enään ole, sillä "yhä suureneva Tampere on sen rakennuksiinsa niellyt". Kalevanpojan, niin taru kertoo, oli Takahuhdin kylän Pylsylän talonväki kerran suututtanut. Vihastunut jättiläinen linkosi hirmuisen suuren kiven taloa kohden. Pellolla sattui olemaan talon isäntä kylvämässä, emäntä sitkainta vetämässä, renki parihärillä kyntämässä ja lisäksi tynnyrin säkki rukiita. Linkokivi putosi pellolle, likisti allensa isännän, emännän, rengin, härät ja muut vehkeet ja seisoo törröttää pellolla vielä tänäänkin, jos jo ei ole särjetty. Vielä mainiommat olivat Kalevan pojat niittämään; heidän niittäessään "heinää niin kaukaa kaatui kuin viikatteen kahallus kuului". Tämä muistuttaa Agricolan muistosäettä hämäläisten pakanallisista jumalista: "Calewan pojat niitut ja mwdh löit."

"Suuren hauen" tarina on paikallistettu Näsijärvelle. Kun hauki sattui yksikolmattahankaisen veneen rinnalle, niin jo voitti senkin pituudessa. Hirviniemen Kiikkisen vaari kerran sai tuon suuren hauin koukkuunsa. Monta vuorokautta hauki kiidätti vaaria ja hänen venettään ympäri Näsiselkää, kunnes viimein pysähtyivät Reuharin saaren lähellä. Kun vaari pääsi kuivalle, hän alkoi kiskoa haukeakin maalle. Jo oli noin seitsemän kirvesvarren mittaa hauen päätä maalla eikä vielä silmiäkään näkynyt, mutta hauki pääsi karkuun. Nyt vaari teetti rautakangesta suunnattoman suuren koukun, pani suden tappaman lampaan syötiksi, vanhan oluttynnörin kohoksi ja tukevan hamppuköyden siimaksi ja sitoi sen Kiikkisen rannalla kasvavaan mäntyyn kiinni. Sillä ongella hauki viimein saatiin pyydetyksi. Vuosikausia syötiin hauenlihaa Kiikkisellä suolakalana. Hauen kylkiluista tehtiin tukevia aidanseipäitä ja selkäruodon nikamista pohjalatoja, joilla peltoja ladattiin.

Näitä tällaisia tarinoita täydentävät kalevalaiset paikannimet. Ylöjärvelle mennessä on Ilmaristen vanha kylä ja Ylöjärvellä Kalevan talo, jota mainitaan vanhimmissa verokirjoissa. Samassa Ylöjärven kylässä esiintyy v. 1605 nimi Aino ("Aijno Nicki"). Takahuhdin neljänneskunnassa mainitaan v. 1541 Lemmitty niminen talollinen. Ja aitokalevalainen tuntu henkii "Sinivuorenkorkealta" ja muilta simasaloilta, missä pirkkalaiset erämiehet muinoin ovat raikasta retkeilyelämäänsä eläneet. (43)

Pakanuuden hävitessä jäi paikallinen palvontatarve edelleenkin olemaan ja vaatimaan tyydyttämistä uusissa kristillisissä muodoissa. Tämä tarve ei tullut tyydytetyksi suurten laaja-alaisten pääpitäjäin perustamisella. Katolisena aikana pidettiin tärkeänä, että pappi saatiin käymään eri kulmakunnilla ja kylissä, ei lukusijoja ja saarnoja pitämässä, jollaiset eivät kuuluneet katolisen ajan kirkolliseen elämään, vaan suorittamassa pyhiä toimituksia ja ennen kaikkia "messuamassa" s.o. toimittamassa kauniita katolisia kirkonmenoja, jotka tuohuksineen, pyhine savuineen, siunauksineen ja kulkueineen toivat onnea seudun viljavainioille, karjoille, kalastuksille, erämaille ja koko elinkeinolliselle elämälle. Sellaisilla seuduilla, joihin yhteiset pakanalliset menot olivat erityisemmin juurtuneet, oli myöskin edellytyksiä tulla ennen muita seutuja tässä kohden huomioonotetuiksi. Tästä syystä jo varhaisena katolisena aikana rakennettiin määrättyihin seutuihin tai kyliin kyläkirkkoja eli seutukirkkoja, "kappeleita", joita usein sijoitettiin vanhoille kalmisto- tai muille palvontapaikoille. Niitä on ollut pienempiä tai suurempia, puusta tai kivestä tehtyjä, mutta yhteinen ominaisuus niillä kaikilla on ollut se, että ne ovat olleet pienempäin seutujen omaa tarvettaan varten ylläpitämiä kirkkolaitoksia ilman omaa vakinaista pappia ja ilman täydellisiä kirkollisia oikeuksia. Tavallisesti näihin seutukirkkoihin on ollut yhdistettynä erityinen kappelikirkon omistama kirkkotila, jonka tarkoituksena on ensi sijassa ollut seutukirkolla käyvän papiston majoittaminen ja kestittäminen ja usein myöskin kappelikirkon ja sen kaluston ja muun omaisuuden hoitaminen.

Maassamme on ollut paljon tuollaisia seutukirkkoja ja kirkkotiloja. Niillä on ollut tärkeä merkitys kirkollisessa kehityksessä. Ne ovat erinomaisen luontevasti välittäneet pakanallisen elämän siirtymistä kristilliseen. Ne ovat toisin paikoin olleet pohjana suurempien seurakuntain muodostamiseen; toisissa seuduissa taas ne ovat ensin perustetun suuren seurakunnan eri kulmille levittäneet uutta kirkollista elämää. Mitään ankaran yhtenäistä järjestelmää tässä Suomelle erikoisessa ja kansamme oman elämän luomassa kirkkolaitoksessa ei kuitenkaan voida todeta. Se on ollut muuttuva ja mukautuva niinkuin se elämä, jonka tarpeita se on tyydyttänyt. (44)

Ei ole mitään odottamatonta, että Tampereen seudulla, jossa pakanallinen palvonta kaikesta päättäen on ollut niin voimaperäistä, jo varhain keskiajalla kehittyi huomattava seutukirkkolaitos.

Ruotsin vallan ja kristinuskon levittyä Ylä-Satakuntaan muodostettiin täällä muutamia suuria kirkollisia pääpitäjiä, joista Pirkkala oli yksi. Se oli olemassa ainakin 1300-luvun alkupuolella, mutta mahdollisesti jo 1200-luvun puolella. Sen kirkko ja pappila sijaitsivat Pirkkalan kylässä, josta koko suurpitäjä sai nimensä. Tämän suurpitäjän alueeseen kuuluivat nykyiset Etelä- ja Pohjois-Pirkkalan, Messukylän, Aitolahden, Teiskon ja Ylöjärven kunnat sekä Näsijärven vesistön pohjoisia seutuja niin pitkälle kuin asutusta sen eri suunnille riitti.

Mutta kuuluminen Pirkkalan suurpitäjään ja kirkkomatkat sen kirkolle eivät muinaisen Tammerkosken seudun asutusten kirkollisia vaatimuksia tyydyttäneet. Nämä asutukset ja ennen kaikkia itäisen kangas- ja harjujakson kansakkaat kylät näyttävät viljelystensä, erämaankäyntinsä ja kauppansa nojalla jo varhain päässeen niin varakkaiksi ja olleen niin yritteliäitä, että ne jo varhaisella keskiajalla rakensivat itselleen oman seutukirkon.

Se rakennettiin joko alkuaan tai myöhemmin kivestä, mutta jäi, niinkuin muuten Karkunkin kirkko, tiilisiä viimeistelyjä vaille. Sen sijaan sinne kyllä hankittiin arvokkaat pyhäinkuvat ja kirkkokalut, niin että siellä voitiin pitää täydelliset messumenot. Osa tästä kalustosta on 1300-luvulta, jolloin luultavasti kivikirkkokin on rakennettu. Erotukseksi Pirkkalan kirkosta, joka oli puinen, tätä kappelia kutsuttiin "Kivikirkoksi". Pappien sinne tekemistä messumatkoista se kylä, jossa tämä "messukirkko" sijaitsi, samoin kuin kokoseutukunta sai Messukylän nimen.

Ylä-Satakunnassa on ollut verraten harvoja katolisajan kivikirkkoja. Tämä seikka lienee osittain selitettävissä siitä, että Ylä-Satakunnassa keskiaikana oli hyvin vähän aatelia ja muita korkeampain säätyluokkain jäseniä, jotka muualla maassa tavallisesti olivat kirkollisten rakennuspuuhain etunenässä. Ylä-Satakunta oli muinoin harvinaisen puhdasta talonpoikaista maata. Sitä huomattavampi suurtyö on aikanaan ollut kivisen seutukirkon rakentaminen Messukylään. Ehkäpä on 1300-luvulla näillä, tienoin ollut erityinen taloudellinen kukoistusaika, "pirkkalaisten" ja erämaankävijäin hyvä aika, jonka muisto Messukylän vanha kirkko on. (45)

Mutta kirkkotila? Sellainenkin on Messukylässä muinoin varmaan ollut ja todennäköisesti se on ollut Järvensivussa. V:n 1590 maantarkastuskirjassa on merkintä, että edellisenä vuonna Järvensivun kylä "pantiin kappelin alle"; kylän asukkaana mainitaan "Markus Nika" myöh. "Nekala". Vertaillessa Järvensivun esiintymistä vanhoissa verokirjoissa havaitaan, että sen nimi puuttuu vanhimmasta maakirjasta (v:lta 1540), mutta ilmestyy maakirjoihin vähän myöhemmin joutuakseen, kuten sanottu, v. 1589 "kappelin alle". Tätä ei voi ymmärtää, muulla lailla kuin että Järvensivu v. 1540 ja epäilemättä sitä ennen katolisena aikana oli ollut Messukylän kappelin kirkkotilana, mutta tullut lukuisten muiden muualla maassa olevain samanlaisten tilain tavoin Kustaa Vaasan aikana otetuksi, kruunun haltuun, kunnes taas katolisille perimyksille suopeampina aikoina tai seutukunnallisen kirkollisen elämän vilkastumisen vuoksi annettiin takaisin entiselle oikealle omistajalleen. Kun sitten Messukylästä 1600-luvulla tuli oikea kirkkopitäjä, joka sai kruunulta oikean pappilan, vanha kirkkotila toistamiseen joutui tavallisten talonpoikaisten verotilain luokkaan.

Että kehitys on ollut tällainen, selviää meille Messukylän, toisen keskiaikaisen kirkkotilan historiasta.

Aitolahden kylillä näyttää keskiaikana olleen omaa papillista palvelusta. Lähellä Aitonientä on Näsijärveen pistävä Ristiniemi, jonne tarinain mukaan paikkakuntalaiset muinoin toivat lapsiaan Pirkkalan papin kastettavaksi. Tarina ei ole ollut aivan aiheeton. Hirviniemen kylän vanhimpia taloja on Lampun talo. Nimi on vanhan muistitiedon mukaan ollut "Nisu" ja talo sijainnut aivan Niihaman rannalla, nykyisen Junkkarin naapurina. Tätä taloa koskee laamanninkäräjillä Messukylässä v. 1588 annettu todistus, jossa sanotaan: "... samalla tavoin pitäjän rahvas todisti ja tunnusti, että eräs tila nimeltään Lambola on vanhastaan kuulunut Messukylän kappelin alle, josta tilasta papilla oli elatuksensa ja ylläpitonsa niin usein kuin hän toimitti kirkonmenoja mainitussa kappelissa, mutta joitakuita vuosia sitten Niilo Inginpojan aikana on sama tila otettu kruunun haltuun ja nyt kun armollisin kuninkaallinen majestetti on myöntynyt ja suostunut siihen, että jumalanpalvelus on joka sunnuntai suoritettava mainitussa kappelikirkossa, pitäjän yhteinen kansa on nöyrästi pyytänyt, että se saisi saman tilan takaisin kappelin alle niinkuin se vanhuudesta on ollut, jotta pappi siitä saisi elantonsa, koska sikäläinen rahvas on varaton hankkimaan papille ruokaa ja olutta..."

Niilo Inginpoika oli Kustaa Vaasan vouti Ylä-Satakunnassa. Hänen aikanaan "Lampola", joka ei voi tarkoittaa muuta kuin Hirviniemen Lamppua, otettiin kruunun haltuun. Sitä ennen Lampola oli ollut kirkkotila, joka oli saanut nimensä siellä asuneesta lampuodista. Verokirjoihin 1550-luvulla talo on merkitty nimellä "Landbo". Samaan aikaan kuin Järvensivu ja samoista syistä Lampola 1580-luvun lopulla annettiin takaisin verottomaksi kirkkotilaksi.

Hirviniemen kylä, jossa Lampolan eli nyk. Lampun tila sijaitsee, on liian kaukana Messukylän kirkolta, jotta Pirkkalan papit Messukylän kirkolla käydessään olisivat siellä majailleet. Sen sijaan Lampola varmaan on ollut pappien majapaikka heidän käydessään Aitolahdella. Kuten mainittu, kansantarinakin tietää kertoa muinaisten Pirkkalan pappien käynneistä Aitolahdella. Ehkäpä on Aitolahdella ollut muinoin oma seutukirkkokin. "Junkkarin" talo, jonka naapurina Lamppu on ollut, on nimestään päättäen ja nimenomaisten muistotarinain mukaan ollut pakanallinen palveluspaikka. Mutta yksi ainoa nimi ja sen myöhäiset historialliset vaiheet valitettavasti eivät meitä tässä kohden paljoakaan valaise; ne asettavat kysymyksiä, mutta eivät niihin vastaa. (46)

Tammerkosken muinaisen kyläkunnan yhteiskunnallisen elämän pohjana olivat muinaiskansan perhe- ja henkisen elämän kehittämät oikeuskäsitykset ja oikeustavat sekä myöhempinä aikoina varsinkin historiallisesti muodostuneet maanomistussuhteet. Taloudellinen ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus on epäilemättä jo muinaisimpina aikoina tullut tuntuvaksi täälläkin. Jo pyyntielinkeinojen valta-aikoina erilainen pyyntionni ja pyyntitaito ja semminkin yritteliäisyyttä ja keinottelua kehittävä turkiskauppa epäilemättä aiheuttivat yhteiskunnallistakin eriarvoisuutta. Kaskikaudella taas taloudelliset ja yhteiskunnalliset olot tulivat suuressa määrin riippuviksi talojen kaskiviljelykseen pystyvän miesmäärän erilaisuudesta. Erilainen karjamääräkin on muinaisuudessa ollut mitä tärkein yhteiskunnallinen tekijä. Historiallisina aikoina taas varsinkin verotusolot jatkoivat maalaisyhteiskunnan arvoportaita.

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus ei kumminkaan milloinkaan pahemmin mullistanut yhteiskunnan tasaisia pohjaoloja Tammerkosken seudun muinaisissa kylissä. Erämiesten, kirvesmiesten ja talonpoikain toisiaan seuraavissa yhteiskunnissa vallitsi eräänlainen luonnollinen keskinäinen tasa-arvoisuus, joka perustui elinkeinojen samanlaisuuteen samanlaisissa oloissa. Yhteiskunnan johto- ja toimihenkilöt olivat muinaisaikoina säännöllisesti paikkakunnan tunnettuja miehiä, jotka harvoin kohosivat kotikylänsä yläpuolelle vieraantumiseen saakka.

Kun Tammerkosken seuduilla näyttää muinoin olleen tavallista useampia yhteiskunnallisissa toimissa esiintyviä tai yhteiskunnallisesti muuten huomattavia henkilöitä, niin se kaiketi on katsottava enemmän merkiksi paikkakunnan keskuksellisesta asemasta kuin sen yhteiskunnallisten olojen ylimyksellisyydestä.

Ylä-Satakunnan vanhimmassa maakirjassa esiintyy Naistenmatkan kylässä sukunimi Kuningas, joka varmaan edustaa jotakin tällä seudulla muinoin johtavassa asemassa ollutta sukua. Olavi Kuningas mainitaan Pirkkalan lautamiehenä v. 1466, samanniminen mies on laamannin lautamiehenä Pirkkalan käräjillä v. 1529 ja vielä 1550-luvulla aina samaa nimeä pitävä mies (Olavi Kuningas eli Olavi Naistenmatka) on merkitty Pirkkalan säännöllisten erämaankävijäin joukkoon. Tekeepä mieli väittää, että Naistenmatkan Ollila tai Ollikka nimiset talot ovat saaneet nimensä tästä Olli nimisten kyläkuninkaiden toimekkaasta suvusta. Härmälässä muinoin asunut, mutta sieltä sitten hävinnyt Vakkisen talosuvun nimi voi olla jonkun vanhan veronkantajan, "vakkain" kantajan, nimi.

Tammerkoskella oli pitkin 1500-lukua Vaininen kaikkia muita isäntiä paljon huomattavammassa asemassa. Monessa polvessa oli nimismiehen tärkeä virka sen suvun hallussa. Se omisti kyläkunnan keskeisimmän ja suurimman talon, josta 1600-luvulla muodostui Tammerkosken kartano, paljon muita tiluksia Tammerkoskella ja monia erämaankappaleita Teiskossa ja Ruovedellä. Vainisia on asunut Tammerkoskella jo keskiajalla, mutta itse nimi Vaininen on ikivanha. Kiintoisiin päätelmiin tultaisiin, jos osoittautuisi, että nimi "Vaininen" on rinnastettava "Väinisen" kanssa. Sellaiseen otaksumaan antaa aihetta tämäntapaisten äänteenmuunnosten tavallisuus Ylä-Satakunnan vanhassa nimistössä (Halli = Hälli; Urmia = Yrmiä; vert. myös viron Vanamuine = Väinämöinen), mutta erityisesti Karkun Nohkuassa esiintyvä vanha nimi "Väine" (Väinö) ja "Väinä", joka on merkitty myös muodossa "Vaine". Täten Tammerkosken Vainisen nimi yhdistyisi Nohkuan Väinään ja sen kautta itse Väinämöisen tarulliseen nimikantaan. Tämän rohkean rinnastuksen hyväksi voidaan esittää se tosiasia, että Tammerkosken seudun toinenkin vanha ylimysnimi, Kuningas, esiintyy myöskin Karkun Nohkuassa, jonne Vainisenkin nimijuuret veivät. (47)

Tammerkosken kyläkunnan merkitystä Pirkkalan pitäjän vanhassa oikeuselämässä ilmaisee se, että vanhimmissa säilyneissä Pirkkalan lautamiesten luetteloissa useimmiten on myöskin Tammerkosken kyläkunnan miesten nimiä; etenkin Kuriset näyttävät jo keskiajalla usein olleen lautamiehinä.

Tampereen seudun muinaisesta oikeuselämästä on muistona P. A. Gaddin Ylä-Satakunnan kertomuksessa v:lta 1747 mainittu Harjun kappelissa sijainnut Käräjän törmä niminen paikka, jossa muinoin oikeutta istuttiin, käräjiä käytiin puuhun piirrettyjen lakien nojalla ja arvalla koetettiin saada murhaajia ilmi. A. O. Heikelin kertomuksen mukaan v:lta 1882 paikka on Ylöjärveltä suoraan n.s. Kalevan kankaan ylitse Harjun kirkolle kulkeneen tien puolivälissä, Provastin ja Epilän maan rajalla. Paikalla näytettiin "Käräjän kiveksi" sanottua suurehkoa kiveä, mutta muuten oli paikka synkkä luonnonpaikka, josta kerrottiin käärmetarinoita. Muinaiseksi oikeudenkäyntipaikaksi on mainittu myöskin Pispalan ja Tohlopin välillä oleva Sopimusvuori eli Likomäki. Ankarat oikeustavat, jotka muinoin ovat tälläkin seudulla vallinneet, puhkeavat alkuvoimaisessa kaameudessaan esiin eräässä Pirkkalan käräjillä v. 1566 sattuneessa tapauksessa, jolloin Messukylän kylästä kotoisin oleva isänsä murhaaja tuomittiin kuolemaan "ja otettiin heti hengiltä". (48)

Tärkeimpiä yhteiskunnallisia tehtäviä muinaisilla Sisä-Suomenkin seuduilla oli kotikyläin puolustaminen retkeileväin vihollisten hyökkäyksiä vastaan. Pakanuuden sotaisina loppuaikoina oli melkein kaikilla huomattavilla asutusseuduilla Suomessa jyrkille vuorille varustettuja pakolinnoja. Suuri sellainen on ollut esim. Siuron Linnavuorella. Luulisi Tammerkoskenkin varmaan jo muinoin tiheästi asutun seudun olleen varustettuna jollakin pakolinnalla. Varmaa sellaista emme kumminkaan ole saaneet tietoomme. Haikan takamaassa on vanhoilla kartoilla merkitty Linnakivivuori niminen rajapaikka. Takahuhdissa mainitaan jo vanhimmissa verokirjoissa Linnan talo; Leinolan kylän Tuomaalan talon maalla vanhat karttaselitykset mainitsevat Linnamaan niityn. Jonkun matkaa Takahuhdista, Teiskoon vievän tien itäpuolella Linnamaan niittyalueen takana kohoaa korkeahko, parilta puolen aivan jyrkkäseinäinen, laajahko kallio, jossa varsin hyvin on voinut olla muinaislinna. Kalliolta on avara näköala Messukylän vanhalle kulttuuriseudulle. Nämä seikat viittaavat siihen, ettei näilläkään main ole muinoin arvattu olla ilman pakolinnoja. Paikoin maassamme ovat muinaiset pakolinnat sijainneet katkoisissa takamaissa. Kentiesi on sellainen järjestelmä ollut käytännössä Tammerkoskenkin seuduilla. (49)

5. "PIRKKALAISET" JA TAMMERKOSKEN KYLÄN KAUPPAMUISTOT.

Suomen "pirkkalaiset" kotoisin Ylä-Satakunnan Pirkkalasta. – Pirkkalaismuistoja itäisessä Hämeessä. – Muinaisen Suur-Pirkkalan kaupallinen asema. – Pirkkalan kylä. – Pirkkalan pitäjä saanut nimensä kylästä. – Pirkkalan kylän asema ja sen yhteydet Kokemäen kauppaseudun kanssa. – Pirkkalan nimen siirtyminen Ylä-Satakuntaan. – Nimi "Pirkkala" Ruotsin Birkan kukoistuskaudelta. – Muinaisten ruotsalaisten retkeilymuistoja Näsijärvellä. – Tämän ilmiön selitys.

Tammerkosken kylän suuruus ja keskeinen asema. – Seudun muinainen teistö. – "Radat" ja "Ratinanniemi". – Muita tiemuistoja. – Muinaisia siltoja.

Muinaisia rahalöytöjä Tammerkoskella. – Pirkkalaiset Tammerkoskella. – Tammerkosken ja Pirkkalan kyläin muinaisia yhteyksiä. – Muuttelevat kauppapaikat. – Tammerkoskelaiset Perä-Pohjolassa.

Myöhempiä pirkkalaismuistoja. – "Kaupit" ja "Kauppilat". – Uusia kauppatapoja. – "Viimeiset pirkkalaiset": Vaininen ja Kekkoinen.

Ylä-Satakunnan muinaisesta kaupallisesta merkityksestä ovat pysyvimpänä ja näkyvimpänä todistuksena "Pirkkalan" ja "pirkkalaisten" kuuluisat nimet. Niiden yhteydessä herää luonnollisesti kysymys, mikä on ollut muinaisen Tammerkosken kylän suhde "pirkkalaisten" nimellä tunnettuihin muinaisajan kaupankävijöihin ja ovatko tammerkoskelaisetkin aikoinaan olleet osallisina "pirkkalaisten" merkillisissä Perä-Pohjolan ja Lapin retkissä.

Toteamme ensiksi, etteivät ainoastaan vanhain lappalaisten keskuudessa vielä 1600-luvulla eläneet ja heiltä kerätyt muistotiedot, vaan monet muutkin seikat tekevät varsin uskottavaksi, että puheenaolevat "pirkkalaiset" olivat suureksi osaksi alkuperin lähteneet muinaisesta Ylä-Satakunnan Pirkkalasta ja siitä saaneet nimensä. Tavallisesti on otaksuttu, että se Pirkkala, joka on ollut nimenantajana, on ollut muinainen suurialainen Pirkkalan pitäjä. Todella onkin Perä-Pohjan pirkkalaisten suku- ja asutusnimien vastineita erittäin runsaslukuisesti havaittu muinaisen Suur-Pirkkalan paikannimistössä. Myöskin Suur-Pirkkalan hämäläisillä naapurialueilla on näitä vastineita, mutta joka tapauksessa se Perä-Pohjolan pirkkalaisten alkupesä, josta he ovat saaneet nimensä, on ollut Suur-Pirkkalassa.

Muinaisen Suur-Pirkkalan asemaa pirkkalaisten pesäpaikkana korostavat myöskin useissa läntisen Sisä-Suomen paikoissa esiintyvät vanhat Pirkkala-kantaiset paikannimet, jotka näyttävät kohdistuvan muinaisiin retkeilijäkauppamiehiin. Niinpä mainitaan vanhalla kulkuseudulla, Sääksmäen Valkiakosken Apian koskessa v. 1640 "Pirkkalainen" niminen koskenhaara tai kari, Hauholla Portaan kylässä v. 1645 talollinen "Pirkka" ja saman pitäjän Hahkialassa v. 1695 rajapaikka "Pirkosten kallio". Pohjois-Hämeessä Uuraisten Kuukkajärven kylässä on vanha talo "Pirkkalainen". Lukuisia tähän kuuluvia paikannimiä on merkitty Hollolasta: Paimelan kylän alueelta "Pirkkonen" ja "Pirkosten mäki", Tennilän kylän alueelta "Pirkmäki", "Pirkkorpi", "Pirkkorvenranta". Näissä nimissä piilee epäilemättä muinaisten idässäpäin liikkuneiden pirkkalaisten retkeilymuistoja. Erinomaisen puhuva todistus siitä on seuraava Fabian Lindénin Kuhmoisista n. 40 vuotta sitten muistoonpanema runonkatkelma:

    "Pirkkalaiset kyliä kiersi,
    veronahkoja hakitsi,
    kumppanina kaimaksia
    Kangasalta äijästi."

Tässä katkelmassa pirkkalaiset määritellään veronahkain kerääjiksi tai ostajiksi, ja Kangasalan mainitseminen selvästi osoittaa, että pirkkalaisten kotipaikaksi on ajateltu Pirkkalan pitäjää. (50)

"Pirkkalaiset" siis ovat olleet muinaisesta Pirkkalasta nimensä saaneita ja Pirkkalan ympäristöissä laajalti tunnettuja retkeileviä kaupankävijöitä. Minkä vuoksi juuri Pirkkala on ollut tällainen retkeileväin kauppiaiden keskusseutu? On viitattu muinaisen Pirkkalan pitäjän asemaan Sisä-Suomen lappalaisalueiden äärellä, mikä oli omiaan kehittämään Pirkkalan asukkaiden lapinkäyntiä (E. Lencqvist, Yrjö Koskinen) ja Pirkkalan seutujen väestön ikivanhaan yleiseen erämaankäyntiin, josta aikain kuluessa kehittyi ja eristyi erikoinen Pohjan perille saakka ulottuva pirkkalaisliike (J. Jaakkola). Kieltämättä ovatkin Pirkkalan pitäjän asema ja sen muinaisten asukkaiden erämaankäynti olleet "pirkkalaisten" toiminnan edellytyksiä. Mutta se ei vielä selitä kaikkia tämän toiminnan paikallistumis- ja nimittämissyitä.

Todennäköisesti ei Suur-Pirkkalan alue sinänsä ole välittömästi ollut "pirkkalaisten" kauppamiesten nimittämistavan perusteena, vaan on nimen välittäjänä varmaan ollut Pirkkalan kylä, jossa on ollut Pirkkalan vanhin tunnettu pitäjänkirkko.

Yleensä ovat vanhimmat pitäjät saaneet nimensä jonkun laajemman keskusseudun tai keskusseudulla olevan luonnonpaikan mukaan. Useimmilla Hämeen ja Ylä-Satakunnan vanhoilla pitäjillä on nimi, joka ei johdu mistään kylännimestä, vaan joka on nähtävästi alkujaan ollut määrätyn huomattavan luonnonpaikan tai keskusseudun nimi. Sellaisia nimiä ovat esim. Hattula (vrt. "Hatunniemi" Hattulassa), Hauho, Sääksmäki, Pälkäne, Kangasala, Kyrö ja ehkä Saastamalakin. Pirkkalan pitäjän nimi on toista laatua: ei ole Pirkkalan järveä tai Pirkkalan vuorta, vaan nimen ainoana kiinnepisteenä on määrätty asuinpaikka, Pirkkalan kylä. Tässä siis kylä on antanut nimen pitäjälle eikä päinvastoin.

Tämä kylä on epäilemättä ollut jossakin suhteessa erikoisen huomattava paikka. Lähinnä on tällöin se ajatus, että tämä kylä olisi ollut erityinen kauppamiesten keskuspaikka, josta kauppiaat olisivat saaneet laajalle levinneen yleisnimensä "pirkkalaiset". Monet asianhaarat painavatkin vaakaa tämän mahdollisuuden puolelle. Pirkkalan kylän sijainti suurten vesireittien haarauksessa, keskellä vanhoja asutusseutuja on liikenteellisesti ja kaupallisesti ollut muinoin hyvin tärkeä ja keskeinen. Uuden ajan alussa Pirkkalan kylä yhdeksinetoista taloineen oli seutukuntansa ylivoimaisesti suurin kylä. Carlsson Pirkkalan pitäjän kertomuksessaan mainitsee, että tämä kylä oli muinoin "yhdessä rypäässä sillä puolen siltaa, kussa Seppälä ja Sapala vielä ovat", ja arvelee, että Pirkkalan kylä on luultavastikin pitäjän vanhin kylä. Todistimena seudun entisestä kaupallisesta merkityksestä on mainittava, että Pirkkalan kylän lähellä olevassa Sion kylässä 1400-luvun puolivälissä esiintyy "Kauppi"-niminen erämaanomistaja ("Kaupi Sikkalan"), josta Sion kylän "Kauppilan" talon nimi vieläkin muistuttaa; Sionkylän isonjaon kartoilla esiintyvää paikannimeä "Kildakukkaro" J. Jaakkola pitää "varmana kiltamuistona". (51)

Mutta jos kerran Pirkkalan kylä on ollut Ylä-Satakunnan "pirkkalaisten" kauppamiesten ja Pirkkalan pitäjän nimen antaja, mistä on Pirkkalan kylä saanut kauppiaansa ja nimensä? Tähän vastausta etsittäessä on mielestämme erityisen merkittävinä pidettävä niitä jälkiä, jotka solmivat Pirkkalan kylälle yhteyksiä Kokemäenjoen suupuolen seutujen kanssa. Ylä-Satakunnan Pirkkalan kylän "Kierikan" ja "Pehulain" talojen sekä Leukulan talon "Ryssänniityn" nimillä on vastineensa Kokemäen Mäkikylän "Pehun" ja Kuoppalan "Kierikan" talojen sekä viimemainitun talon "Ryssän" tiluksen ja Villiön "Ryssän" talon nimissä. Eräille muillekin Pirkkalan kylän paikannimille, kuten Leukulan "Hallialalle" ja Nikkilän "Piponsuolle" sekä "Viralalle" löytää vastineita Kokemäen Pelholan "Halliosta" ja Kuurolan "Hallasesta", Hauvalan "Piipistä" ja Köömilän "Vironlahdesta" ja "Vironkirkosta". Kokemäen ja Pirkkalan välimaillakin on "Pehuloita" ja "Halloja". Pirkkalan kylän Hankalan alueella esiintyvällä "Sakkala" nimellä on merkillinen vastine Kallialan kirkontileissä mainitussa nimessä "sakalan kaupj rukko". Tämä nimiketju niinkuin niin moni muukin samantapainen ilmaisee muinaista Ala-Satakunnasta Ylä-Satakuntaan suuntautunutta asutusliikettä, tässä tapauksessa Kokemäen kirkonpuolen ikivanhalta kauppaseudulta Ylä-Satakunnan Pirkkalan kylään tullutta kauppa-asutusta. Päinvastaisen asutusliikkeen edellyttämistä estävät jo Pirkkalan kylän paikannimet, jotka niin suureksi osaksi ovat outoja muualla Pirkkalan pitäjän alueella, mutta kotoisia Kokemäenjoen suupuolella. (52)

Kun nyt Kokemäenjoen suupuolen muinaisista kauppamuistoista rikkaalla seudulla, nyk. Harjavallassa, on "Pirkkala" niminen kylä, niin on Ylä-Satakunnan ja Ala-Satakunnan Pirkkala-kyläin kieltämätön asiallinen yhteys epäilemättä selitettävä siten, että Ala-Satakunnan Pirkkala edustaa vanhempaa kauppapaikkaa, josta nimi on siirtynyt nuorempaan kauppapaikkaan Ylä-Satakunnassa. Yleensä ovat maamme tärkeimmät kauppapaikat muinoin jo liikennemaantieteellisistä syistä sijainneet rannikolla, jonne sisämaan asukkaat ovat tuoneet tuotteitaan kaupaksi ja josta myös vieraat kauppamiehet ovat tehneet retkiään sisämaihin. Ei ole luultavaa, että Kokemäenjoen laaksokaan on ollut tästä säännöstä poikkeuksena.

Mutta jos Ylä-Satakunnan Pirkkalan kylän kauppa-asutuksen ja nimen alkulähteet ovat Kokemäenjoen suupuolella, jää ratkaisua vaille vielä kysymys, mistä vuorostaan Harjavallan Pirkkalan nimi on kotoisin. Me puolestamme katsomme sen rinnastettavaksi Ruotsin muinaisen kuuluisan kauppakaupungin "Birkan" nimen kanssa. Tässä ei ole aihetta puuttua tuohon paljon pohdittuun kysymykseen, mitä "Birka" nimi alkuaan on merkinnyt, "Koivusaartako" vai erikoista oikeuspiiriä. Joka tapauksessa "Birka" on ollut viikinkikaudella Sveanmaan tärkeimmän kauppakaupungin nimi, jonka kaupungin kukoistuskautta kesti 800-luvulta aina kaupungin 1000-luvun alussa tapahtuneeseen autioitumiseen saakka. Birka oli loistoaikoinaan laajan kansainvälisen kaupan keskus, jonka suoranainen toimipiiri ulettui idässä Venäjän sisäosiin saakka. (53)

Kun Birka kykeni hoitamaan kauppa-asioitaan Novgorodissa, mahtoi se kyetä niitä hoitamaan Kokemäenjoen suussakin. Ja miksei vaikka Ylä-Satakunnassakin saakka. Ruotsalaisia asukkaita tuli Ylä-Satakuntaan pitkin keskiaikaa; ruotsalaisia retkeilijöitä on voinut käydä siellä paljon aikaisemminkin. Edellä on ohimennen huomautettu Pirkkalan seudulla todettavista paikannimistä, jotka näyttävät pohjautuvan muinaisruotsalaisiin uskomuksiin. On toisia paikannimiä, jotka viittaavat viikinkikauden ruotsalaisten sotaisempiin käynteihin näillä main. "Varas" sana suomenkielessä on laina skandinavialaisesta sanasta "varg", joka samoinkuin sen venäjänkielinen kaima "vrag" on merkinnyt vihollista. Varsinais-Suomen rannikoilla on useita "Varasvuoria" ("Varkaanvuoria"), joita myöhempäin aikain kansantarinoissa selitetään varkaiden ja rosvojen pesiksi, mutta joiden nimi alkuaan on merkinnyt ruotsalaisen viholliskansan, varjaagien eli viikinkien, vartiopaikkaa. Tampereen kaupungin alueella on Varkaanlahti niminen lahti. Näsijärven vesistön merkillisessä nimistössä ei tällainenkaan nimi ole oudostuttava. Sen rinnastamiseen Varsinais-Suomen "Varkaanvuorien" kanssa on sitä suurempi syy kuin Aitolahdella ei kaukana Varkaanlahdesta on Vaarlahti, joka Suomen rannikoilla on tavallinen muinaisen vartiopaikan nimi, ja edempänä Teiskossa Näsijärven rannalla Varjakanvuori, jonka kantasanana selvästi on muinaisten viikinkien (venäjän "varjagien") suomalainen nimi "varjakka". Viikinkikauden ruotsalaiset kauppiaat olivat usein sotureita ja soturit kauppiaita ja sellaisia kaiketi ovat olleet Näsijärvelläkin käyneet varjakat. (54)

Asutushistoriallisestikaan ei "Pirkkala" nimeä voida pitää alkuperäisin suomalaisena. Jos se olisi alkuperäisesti suomalainen nimi, mikä on se todistettava suomalainen kantasana, josta tämä asutusnimi on muodostettu? Jos "Pirkkala" olisi alkuperäinen suomalainen nimi, miksi sen nimi keskiajan asiakirjoissa säännöllisesti kirjoitetaan "Birkala", kun ruotsinkielessä on myöskin "p" äänne eikä tällaista äänteen muuttamista esiinny muiden suomalaisten paikannimien käyttämisessä ruotsalaisessa tekstissä?

Tällä emme siltä tahdo väittää, että Birkan aikaiset ruotsalaiset varjakat olisivat olleet Ylä-Satakunnan kuuluisan pirkkalaistoiminnan perustajia. Lapinverotusta ja turkiskauppaa oli sisä-Suomessa varmaan ollut jo ennen kuin Birkasta mitään tiedettiinkään ja tämä sisämaankauppa oli varmaan pääosaksi ollut ja pysyi edelleenkin sisämaan omain suomalaisten asukkaiden käsissä. Mutta meistä näyttää luonnolliselta ja luultavalta, että Ruotsin Birkan toimekkaat kauppiaat ovat tätä vanhaa liikettä uudelleen vilkastuttaneet ja että he ovat aiheuttaneet uuden nimen antamisen vanhalle liikkeelle; samoin pidämme luonnollisena ja luultavana, että uusi kauppatoiminta ja uusi nimi ovat ensin juurtuneet Kokemäenjoen suupuolelle ja vasta sen jälkeen Ylä-Satakuntaan.

Mutta Pirkkalan nimen syntymisen selittäminen ei Suomen "pirkkalaisten" historiassa ole pääasia. Tärkeämpi on se tosiasia, että kaukaisten pohjan peräin pirkkalaisten kotipaikat ovat olleet Ylä-Satakunnan Pirkkalassa ja että siellä on ollut paikka tai useampia paikkoja, missä noilla muinaisajan pitkämatkaisilla kaupparetkeilijöillä on ollut tosiasiallisia kanta-asemiansa.

Tammerkosken asutuksen muinainen keskeinen asema Pyhäjärven ja Näsijärven alueen esihistoriallisessa ja historiallisessa viljelyselämässä perustui etupäässä seudun luonnonmaantieteellisiin ominaisuuksiin, sen kannasmuotoon, sen suureen koskeen ja niistä johtuneisiin erikoisiin seikkoihin. Tammerkosken kylä on kuulunut seutukuntansa muinaisiin pääkyliin. Kun Pirkkalan veropitäjässä v. 1540 luetellaan 80 eri kylää, niin on ilman muuta selvää, etteivät nämä kylät yleensä ole olleet mitään suurkyliä, vaan että pienet kylät ovat olleet hallitsevana asutusmuotona vanhassa Pirkkalassa. Muutamat Suur-Pirkkalan kylät olivat kuitenkin toisia paljon suurempia. Ne olivat v:n 1540 verokirjan mukaan Messukylä (31 taloa), Takahuhti (27 taloa), Tammerkoski (20 taloa) ja Pirkkalan kylä (19 taloa). Näsijärven–Pyhäjärven kannasseudun asutusta kokoava merkitys tulee näistä taloluvuista hyvin näkösälle. Tammerkosken seudun keskeistä asemaa kuvaa sekin, että vanhan Pirkkalan kaikki neljä neljänneskuntaa yhtyivät Tammerkosken seudulla: Tammerkosken kyläkunta kuului Messukylän, Takahuhti Takahuhdin, Pispala Keijärven ja Haikka–Naistenmatka Pirkkalan neljänneskuntaan. (55)

Kannasmuodosta johtui tämän seudun huomattava asema liikennekeskuksena. Täällä on kulkenut muinaisia harjuteitä ja täällä on ollut erämiesten ja muiden kulkijain venevalkamia. Tammerkoskella muinoin yhtyneistä veneteistä on jo ollut puhe. Mutta muunkinlaisia teitä on tältä seudulta haarautunut usealle taholle. Näillä main on muinaisuudessa kulkenut paljon "ratoja", joka sana on merkinnyt tietä ja etenkin talvitietä (vrt. "kilpa-ajorata", "luistinrata"; vanhain aikain metsäteihin kohdistuvat sellaiset yleiset paikannimet kuin "Mettirata", "Puirata"). Ennen on kulkenut suuri talvitie Näsijärveltä Ylöjärven ja Villilän kautta suoraan Pirkkalan kirkolle. Tämän tien suunnalla on useita "rata"-liitteisiä paikannimiä, kuten "Ratsalo" Keijärvellä, "Radakisto" Villilän lähellä, "Ratosaaret" Pyhäjärvessä, "Ratopohja" Pirkkalan kylässä. Tammerkosken kylän isonjaon kartan mukaan v:lta 1758 kuului Kyttälän talolle "Ratalahti" niminen niitty Messukylän puolella. Tähän nimiryhmään lienevät luettavat Tammerkosken alakoskessa olleen, jo hävinneen saaren eli luodon nimi Ratasaari sekä myöskin sen lähellä olevan niemen nimi Ratina eli Ratinanniemi. Tämä viittaisi siihen, että muinoin on Ratinan kohdalta kuljettu Tammerkosken yli. Ratinanniemen nimi v:n 1822 isojakokartassa onkin Lauttaniemi. Tuskinpa on Tammerkosken yli ilman siltaa päästykään muualta kuin Ratinanniemen kohdalta. Kokemäenjoen ranta-asukkaat ovat vanhoista ajoista olleet taitavia rakentamaan talvella pitkistä jäätelistä jääsiltoja virtaisenkin veden yli; ehkäpä sitä keinoa on käytetty Tammerkoskellakin Ratinan kohdalla. (56) Edellämainittua Ylöjärven–Pirkkalan kirkon talvirataa on kutsuttu "Vanhan kirkon tieksi". Pirkkalalainen P. A. Gadd Pohjois-Satakunnan kertomuksessaan v:lta 1747 sanoo Pirkkalan takamailla näkyvän teiden jälkiä, joita on kutsuttu "Vanhan kirkon teiksi". Tarinain mukaan oli Tammerkosken kannas Suur-Pirkkalan aikoina yleinen "ylivetisten" s.o. Näsijärven puolella asuvain kulkupaikka. Pispalan harjun yli kävi vielä 1700-luvulla vähäisiä teitä eli polkuja, joita kutsuttiin "ruumiinpuntareiksi", niitä pitkin kun ruumiita kuljetettiin Pirkkalan kirkolle. Kylännimi Naistenmatka Pyhäjärven etelärannikolla kohdistuu varmaan myöskin ikivanhaan tiehen. Tulijat, niin tarinat kertovat, laskivat veneensä Naistenlahteen Näsijärven rannalla, kävelivät sieltä vaatemytty kourassa paljain jaloin Naistenmatkaan, joka on Pirkkalan kyliä, ja sieltä Pirkkalan vanhalle kirkolle; se oli morsianten ja tyttöjen kirkkotie. Tämä tarina tuntuu kuitenkin myöhäisaikaiselta. Käsittäisimme asian niin, että sana "nais", joka esiintyy kantana useissa paikannimissä pitkin Suomea, on ollut juurisanana kokonaisen seudun nimessä Tampereen lähellä; tässä seudussa kulkeneesta tiestä nimi "Naistenmatka" varmaan on syntynyt. Tällä samalla tiesuunnalla olevia Otavalan ja Vihijoen siltoja mainitaan asiakirjoissa v. 1539, mutta ne ovat epäilemättä paljon vanhempia siltapaikkoja ja todistavat puolestaan, että vanhastaan on Näsijärven eteläpäästä ja Tammerkoskelta kulkenut kesätie pitkin Pyhäjärven etelärantaa länteenpäin.

Tammerkosken seudun muinaisista teistä on tärkein ollut pitkin Kalevankankaita kulkenut länsi-itäinen harjutie. Jo keskiajalla se muodostui Satakunnan ja Hämeen väliseksi päätieksi. Tammerkosken silta mainitaan asiakirjoissa ensi kerran v. 1556, mutta sekin on nähtävästi paljon vanhempi. "Vuohensillan" rajapaikkaa tällä harjutiellä mainitaan v. 1553, mutta sekin silta on varmaan ollut olemassa jo kauan sitä ennen. (57)

Sellainen paikka, jossa on näin paljon vanhoja tiemuistoja, ei ole voinut olla joutumatta liikenteen ja kaupan keskuspaikaksi. Vanhimpana merkkinä Tammerkosken kylän huomattavasta kaupallisesta asemasta muinaisaikoina lienee pidettävä arabialaista rahaa, joka on löydetty pellosta liki Tamperetta. Muinainen turkiskauppa kaiketi on kuljettanut noita kaukaisia rahoja näille muinaisille kauppapaikoille. (58)

Tammerkosken paikkakunnalla on varmaan ollut erinomaisia edellytyksiä "pirkkalaisten" kaupalle. Valitettavasti ovat historialliset asiakirjat aivan mykkiä pirkkalaisten toiminnasta näillä heidän omilla vanhoilla pesäseuduillaan. Jälkiä on kuitenkin olemassa siitä, että Pirkkalan ja Tammerkosken kyläin välillä on ollut erityistä yhteyttä. Niitä ovat ensinnäkin jotkut yhteiset paikannimet: Tammerkosken "Kuotti", "Kurinen" ja "Laiskoila", joilla on vastineensa jos ei juuri itse Pirkkalan kylässä niin sen lähistöllä: "Kuotoniemi" ja "Kurittu" Sionkylässä ja "Laiskonvuori" Sorkkalan kulmalla Pirkkalan kylän takamaalla. Todistavammat ovat eräät asutushistorialliset yhteydet. Kun Sionkylän (Kuotoniemen) asukkaat asiakirjallisesti ovat omistaneet erämaita Kuotorannassa (Kuorannassa) Teiskossa, niin ei välillä oleva Tammerkosken "Kuotti" ole kernaasti voinut olla kuulumatta samaan asutusjuureen; kun "Mikko Reippinen", jonka kotipaikka ilmeisesti on Pirkkalan kylän "Reippi", v. 1552 tulee asumaan Tammerkosken Kurisille jo 1400-luvun puolivälissä kuuluvalle eräsijalle Virroissa, niin varmaan on siinä alla vanhoja Kuristen ja Reippisten taloudellisia suhteita; ja kun Tammerkosken Vainiset omistavat huomattavia erämaita Ruoveden "Väärinmajassa", jonka nimen alkulähde todennäköisimmin on Sionkylän "Vääri", niin täytyy uskoa Pirkkalan kylän seudun ja Tammerkosken kylän kesken olleen muinaista taloudellista yhteisyyttä verraten paljonkin. (60)

Muinaisajan kauppapaikoista puhuttaessa on syytä muistaa, ettei seutukunnallinen kauppa muinaisina aikoina tavallisesti ollut irroittamattomasti sidottu mihinkään määrättyyn kylään tai paikkaan, vaan saattoi olojen vaatiessa muutella asumapaikasta toiseen. Niin oli laita Suomessa vanhemmalla keskiajalla ennen pysyväin kaupunkien perustamista ja niin kaiketi oli ollut laita sitä varhaisempinakin aikoina. Ylä-Satakunnan "Pirkkala" on voinut olla Sionkylässä tai muualla ennenkuin sijoittui siihen tämän kauppaseudun kylään, joka siitä sai pysyvän nimensä. Samoin on Tammerkosken kannasseudun kauppapaikka voinut jo muinoin jonakin aikana olla Harjussa tai Pispalassa, joissa myöhemmin historiallisina aikoina on ollut tärkeitä markkinapaikkoja, taikkapa Nuolialan–Partolan paikkeilla, jossa on sellaisia vanhoja paikannimiä, kuten "Kaupinmoisio", "Kuotinmoisio", "Killonoja", "Killonmoisio", joilla näyttäisi olevan yhteyksiä Pyhäjärven seudun muinaiseen kauppanimistöön. Moinen kauppapaikan vaihtelevaisuus on luonnollinen sellaisissa oloissa, joissa kaupankäynti ei ole joutunut pienen suljetun ammattikunnan tai kaupungin monopoliksi, vaan pysynyt laajempain väestöpiirien, kuten talonpoikain, yleisenä elinkeinona. (61)

Tässä paikallishistoriallisessa teoksessa emme voi ryhtyä seuraamaan muinaisten pirkkalaisten toimipiirin laajentumista Perä-Pohjolaan ja Lappiin saakka emmekä Tammerkosken seudun pirkkalaisten osallisuutta tuohon liikkeeseen. Kun Tornion seudun vanhassa historiallisessa nimistössä näemme sellaisia nimiä kuin "Turtola", "Pähkilä" ja "Junkka", niin muistuvat mieleen Takahuhdin "Turtola", Hatanpään "Pähkiä" ja Aitoniemen "Junkkari", ja kun Pohjois-Pohjanmaan verokirjoissa 1500-luvun puoliväliltä vilahtaa ohitsemme nimiä, sellaisia kuin "Olli Tomperinen" ("Tomperi"), "Härmä", "Turtinen" ja "Väinäinen", niin haluaisimme niiden kantajissa tuntea Tammerkosken seudun retkeileviä kauppa- ja erämiehiä tai sellaisten jälkeläisiä. (62)

Kaukaiset pirkkalaisretket eivät olleet esteeksi kauppatoiminnan jatkumiselle muinaisen Suur-Pirkkalan omilla alueilla. Kun Ylä-Satakunnan maalaiskaupan oloista 1500-luvulla on säilynyt eräitä paikallisia muistoja, jotka sisältävät paljon vanhempiinkin aikoihin, jopa epäilemättä aina pirkkalaisten varsinaiseen kukoistuskauteen saakka ulottuvia piirteitä, on syytä tässä tarkastella niitäkin koettaessamme luoda jonkunlaistakaan kuvaa Ylä-Satakunnan ja Tampereen seudun muinaisten pirkkalaisten tosiasiallisista oloista.

Kaupan ammatillisia harjoittajia uuden ajan alussa kutsuttiin Ylä-Satakunnassa niinkuin muuallakin Suomessa tavallisimmin "kaupeiksi" tai "kauppamiehiksi" ja heidän asuinpaikkojaan "Kauppiloiksi". Maakunnan vanhimmissa verokirjoissa esiintyy melkoinen joukko "kauppi"-kantaisia asutus- ja henkilönimiä, joiden lukua täydentävät eräät toiset samaa tarkoittavat paikannimet. Suuri osa tästä nimistöstä esiintyy uuden ajan alussa tavallisena asutusnimistönä, mutta toinen osa oli ilmeisesti vielä verokirjain laatimisen aikana elävää kauppa-ammatillista nimistöä. Se tukee sitä käsitystämme, että monet sellaisetkin "kauppi"-kantaiset paikannimet, jotka uuden ajan alussa jo olivat tavallisia asutusnimiä, alkuaan ovat merkinneet kauppamiesten asuinpaikkoja.

Pirkkalan tienoot ovat "kauppi"-nimiensä runsaudesta päättäen muinoin olleet näiden kauppamiesten keskuspaikkoja.

Korvolan kylän verollisten joukossa mainitaan v. 1558Kauppamies ("nilis caupamies", "nilis köpman").

Sionkylässä on vieläkin talo "Kauppila". Ylä-Satakunnan erämaanomistajain luettelossa 1400-luvun puoliväliltä mainitaan Kaupi Sikkalan, joka varmaan on asunut Sionkylän Kauppilassa; vielä 1500-luvun puolivälissä omisti Sikojärven kylä eräsijan Kurun Parkusjärvellä.

Lähempänä Tammerkoskea Partolan ja Nuolialan maalla isonjaon kartoilla esiintyvä, ennen jo mainitsemamme Kaupinmoisio on varmaan jokin vanha kauppiasmuisto sekin.

Tammerkoskellakin on tähän kuuluva muisto Kaupinojan nimessä. Se esiintyy nykyisen kaupungin alueella Näsijärven rannalla, seudulla, joka on merkittävä monista Näsijärven muinaiseen kulkuun liittyvistä paikannimistään. Kaupinojan nimi on tietenkin syntynyt sellaisena aikana, jolloin sen kohdilla on ollut jokin mainittava oja. Nykyajan kartoilla ei sellaista enään ole merkitty; v:n 1822 isonjaon kartalla Kaupinojan otaksuttavalla kohdalla on niittymaita.

Tammerkoskelta itäänpäin kulkeneen valtatien suunnalla merkitsemme vanhan Pirkkalan alueella Takahuhdissa uuden ajan alussa talollisnimen Kauppilainen, joka johtuu siinä kylässä vieläkin olevasta "Kauppilan" talon nimestä. Se on luultavasti vanhoja kauppien paikkoja niinkuin lähellä olevan Vehmaisten Kauppila, jota niinikään mainitaan uuden ajan alussa "Nils Kauppilaisen" asumana ja joka talo vieläkin on olemassa.

Mälkilän ja Myttäälän maiden välillä nyk. Pälkäneellä Satakunnan ja Hämeen vanhalla rajalla mainitaan eräässä v:n 1564 tuomiossa rajapaikkana m.m. Kaupinniemi ("Kaupeniemi"). Nimi ja sen ilmeinen vanhuus sekä paikan asema rajaseudulla, jollaisia kohtia muinaisina aikoina erityisesti valittiin kauppapaikoiksi, antaa aihetta merkitä tämäkin paikka muinaisen Suur-Pirkkalan kauppapaikkani joukkoon. (63)

Tämä Kangasalta Pirkkalan Korvolaan saakka ulettuva Kauppilain rintama jatkuu pohjoisessa Orihvedelle, lännessä kauas Hämeenkyröön ja etelässä Vesilahdelle ja Lempäälään, mutta tyydymme tässä jo esittämäämme luetteloon.

Ylä-Satakunnan vanhat Kauppila-nimet saavat uskottavan selityksen sikäläisistä maalaiskauppaoloista. Tämän maakunnan kauppiaat uuden ajan alussa olivat, niinkuin maalaiskauppiaat kaikkiallakin pohjoismaissa ikimuistoisista ajoista saakka olivat olleet, talonpoikia. "Kauppila" nimet ovat lukuisimmat maakunnan pohjoisemmassa, suurten erämaiden ääressä olevassa osassa, tietenkin turkisten hankinnan vuoksi. Tämän mukaan olisi muinaisia "pirkkalaisiakin" ajateltava ensi sijassa turkiskauppaa harjoittaviksi talonpojiksi.

Uskonpuhdistusajalla, ja ilmeisesti jo paljon aikaisemminkin, Ylä-Satakunnan maalaiskauppaoloissa oli kehittymässä uusia tapoja. Ylemmät väestöluokat, vapaamiehet, kruunun alemmat virkamiehet, papit, jopa kaupunkien porvaritkin saivat maalaisyhteiskunnassa suuren vaikutuksen, heille karttui varallisuutta ja heidän käsiinsä joutui suureksi osaksi sisämaan maalaiskauppakin. Uskonpuhdistusajan aatelismiehet, jotka niinkuin Laukon ja Vääksyn herrat harjoittivat ansiokseen myllytystä ja erämaankäyttöä, entiset voudit ja kirjurit, jotka monellakin paikkakunnalla olivat seudun mahtavimpia pohattoja, entiset kirkkoherrat, jotka niinkuin Matti herra Karkun Järventaassa olivat laajan alueen mahtavimpia maanomistajia, ja virassa olevat kirkkoherrat, joista jotkut pitivät työssään puolenkymmentä palkkarenkiä, porvarit, jotka niinkuin Valpuri Innamaa Lempäälän Kuokkalassa ja Lahdenkylässä olivat sijoittaneet rikkauksiaan maatiloihin, nämä ansionhaluiset ja rahantuntevat yrittäjät eivät varmaankaan halveksineet pirkkalaistenkaan vanhaa edullista elinkeinoa. (64)

Mutta näiden maalaisyhteiskunnan uusien ja vieraiden ainesten rinnalla esiintyy vielä 1500-luvun jälkipuoliskon kuluessa Ylä-Satakunnassa muutamia harvoja talonpoikaisia liikemiehiä, tarmokkaita ja varakkaita mahtimiehiä, joiden koko toiminta palauttaa voimakkaasti mieleen Suomen sisämaiden muinaisaikaiset talous- ja kauppaolot ja joita muussakin kuin runollisessa mielessä voisimme kutsua Ylä-Satakunnan "viimeisiksi pirkkalaisiksi".

Näistä miehistä merkittävimpiä oli Tammerkosken kylän Vaininen, jonka suvun mainintaan meillä on edellisillä lehdillä jo useasti ollut aihetta. Tammerkosken Vainiset olivat aikanaan koko Suur-Pirkkalan kuuluisimpia miehiä. Pirkkalan vanhimman verokirjan aikana (v. 1540) oli Olli Vaininen nimismiehenä Tammerkoskella. Hänen jälkeensä mainitaan hänen poikansa Juha Olavinpoika viidettäkymmentä vuotta samassa toimessa. Juha Olavinpoika Vaininen omisti Tammerkoskella sen talon, josta myöhemmin muodostettiin nyk. Tampereen Kauppatorin paikalla sijainnut Tammerkosken kartano. Lisäksi hän omisti ja käytti useampia erämaankappaleita Teiskossa ja Ruovedellä. Rahanpuutteessa olevat paikkakuntalaiset panttasivat ja möivät hänelle tiluskappaleitaan. V:n 1571 hopeaveroluettelosta nähdään, että Vaininen oli koko Pirkkalan rikkain mies, hän kun omisti 6 härkää, 18 lehmää, 3 hevosta, 8 sikaa ja 22 lammasta, leiviskän tinatavaroita ja rahaa kokonaista 100 silloista markkaa. Erityisen mahtiaseman Vainiselle hankki nimismiehen toimi, joka kulki suvussa perintönä. Vaininen lukeutui itsekin talonpoikaiseen ylimystöön, niinkuin näkyy siitä, että hän käytti sinettiä, johon oli kuvattu kaksi kirvestä vastakkain (samaa kuviota suvun muut miehet käyttivät puumerkissään). V. 1577 Vainisella oli palveluksessaan 3 renkiä, mikä osoittaa hänen taloutensa laajuutta. Tällaista asemaa ei mikään talonpoika maataloudellaan olisi kyennyt hankkimaan. Se, mitä tiedämme Vainisen laajoista erämaanyrityksistä ja maankaupoista, viittaa siihen, että mies on ollut oman aikansa suuri maalaisliikemies, sellainen, jollaisia muinaiset pirkkalaiset arvatenkin olivat olleet. (65)

Vielä selvempiä pirkkalaisperimyksiä näyttää edustaneen Ruoveden Haukkaniemen Juha Laurinp. Kekkoinen. Hänkin oli laajain seutujen rikkain mies. Hopeaveroluettelon mukaan hän omisti 15 lehmää, 13 kpl. nuorta karjaa, 40 lammasta, 10 vuohta, 8 sikaa, 3 hevosta, ja muuta arvotavaraa. V. 1577 mainitaan Kekkoisella olleen 7 renkiä, joita kaikkia varmaankaan ei tarvittu maantyöhön Haukkaniemessä, mutta kyllä Kekkoisen muuhun laajaan erämaatalouteen, johon tietenkin kuuluivat pitkät kauppamatkatkin, sellaiset, jotka siihen aikaan olivat tapana Pohjois-Hämeessä ja Keski-Pohjanmaalla. (66)

Voisimme näiden vanhain mahtavain maalaispohattain lisäksi mainita toisia vähemmin mahtavia Messukylästä, Kangasalta ja muualta Ylä-Satakunnasta. Mutta sitä, mitä tahdomme valaista, jo kerrotut esimerkit riittävästi valaisevat. Uskonpuhdistusajan maalaisyhteiskunnan yksinkertaisesta ja yksitoikkoisesta samanlaatuisuudesta muutamat mahtimiehet nousevat yhtä suuriksi kuin harvinaisiksikin poikkeuksiksi. Niihin ei ole muuta luontevaa selitysperustetta kuin sisämaan kauppa, joka siihen aikaan oli, niinkuin epäilemättä vuosisatoja ennenkin oli ollut, näiden harvaanasuttujen, mutta riistarikkaiden seutujen ainoa erikoisen rikkauden lähde. Se on sama taloudellinen ilmiö, joka on uudistunut vastaavissa oloissa kaikkialla muuallakin. Meidän maamme syrjäisimmillä seuduilla sentapaiset olot ovat pysyneet 19. vuosisadalle saakka. Ylä-Satakunnassa ne kukoistivat muinaisena pirkkalaisaikana ja jatkuivat heikkenemistään heiketen uudelle ajalle saakka, jolloin vanhalla kauppamuodolla vielä oli joitakuita harvoja suuria edustajia uusien kauppamuotojen jo tullessa hallitsevaan asemaan.

6. KYLÄ JA KARTANO.

Tammerkosken kylä uuden ajan alussa. – Vero-olot. – Taloudellinen elämä. – Sisäiset olot. – Tammerkosken kalastuksen vaiheita. – Myllyasioita. – Tammerkosken siltaseikat. – Sota-aikain aiheuttama käänne. – Veriverot ja autiotilat. – Kruununtilat ja ratsumiestilat.

Aatelisvallan aikakausi. – Tammerkosken kartanon muodostuminen. – Ernesti Juhana Creutz. – Oloff Mörthin kartta ja karttaselitys. – Kaamea kartanonisäntä. – Hannu Henrik Boijen aika. – Kartanon olojen kuvaus 1700-luvun puoliväliltä. – Hatanpää ja Otavala. – Kartanoalueen torppari- ja väestöoloja 1700-luvun loppupuolella.

Sotatapahtumia Tammerkoskella.

Asiakirjain runsaammin valaisema historia alkaa Tammerkosken seudulla vasta uuden ajan koitteessa. Ylä-Satakunnan ensimmäisistä varsinaisista verokirjoista nähdään, että Tammerkosken silloiset asutukset olivat jo vanhoja ja vakaantuneita. V:n 1540 verokirjan mukaan oli sillä alueella, joka uuden ajan alussa muodosti rajoilla ympäröidyn Tammerkosken jakokunnan ja joka suureksi pääosaksi vastaa Tampereen kaupungin nykyisin, omistamaa maa-alaa, Tammerkosken eli Kosken, Hatanpään ja Härmälän kylät, jolloin ensinmainittuun on luettu Taiskoilan ja Pyynikin sekä Kyttälän, Erkkilän ja Siukolan osakylät. Historiallisista ja käytännöllisistä syistä sisällytämme samaan kokonaisuuteen vielä koko Otavalan asutuksen, vaikka siitä ainoastaan Viinikan talo v:n 1539 ja myöhempäin rajain mukaan jäi Kosken jakokunnan puolelle. Tässä koossa ja muodossa Tammerkosken asutukset pysyivät satavuosia. Mitään sanottavia talonhalkomisia ja uutisasutuksia ei täällä tapahtunut ennenkuin torppain perustaminen Ruotsin vallan viimeisinä ajanjaksoina tuli vauhtiin. Viljelysoloissakaan ei tapahtunut mullistavia muutoksia; kylä näyttää jo 1500-luvun puolivälissä kehittyneen siihen laajuuteen ja viljelykseen, josta se ei milloinkaan päässyt paljon edemmäksi edistymään.

Tammerkoski oli uuden ajan alkupuolella puhtaasti talonpoikainen kyläkunta. "Kuuluu talonpojille" lausui Tammerkoskesta v. 1551 kuninkaan asiamies Jaakko Teitti. Kaikki kylän talonpojat olivat tavallisia verotalollisia. Veroja oli siihen aikaan maksettava ja yleisiä rasituksia suoritettava kruunulle, paikallisille viranomaisille ja paikallisiin tarpeisiin sekä kirkolle, siis samaan tapaan kuin nykyäänkin suoritetaan veroja valtiolle, kunnalle ja kirkolle. Kun luontoistalous oli vielä hallitsevana muotona yleisessä talouselämässä eikä valtio harjoittanut mitään ansiotoimintaa, olivat verot monenlaatuiset ja tavattoman raskaat. Veroiksi suoritettiin rahaa, viljaa, voita ja muita maataloustuotteita, turkiksia, kaloja ja päivätöitä, ja veroperusteina olivat maaluku ("koukut", myöh. "äyrit" ja "savut"), jousiluku, karjamäärä ja vuotuiset tulot (kirkollisissa kymmenyksissä). Verojen ja rasitusten suorittaminen tapahtui verokunnittain eli neljänneskunnittain; tammerkoskelaiset maksoivat veronsa Pirkkalan pitäjän Messukylän neljänneskunnassa. Verotapain näytteeksi mainittakoon, että tammerkoskelaisten maksettaviin kuului m.m. viidenlaiset verohauit: "päivätyöhauit", "nuotanvetohauit", "kinkerihauit" ja päällepäätteeksi "pyhäpäivähauit" ja "erämaanhauit" niiltä, jotka muinaiseen tapaan tekivät kalamatkoja erämaassa oleville kalavesilleen. Tämä osoittaa miten tärkeä sivuelinkeinokalastus näihin aikoihin vielä oli Pirkkalassa. Suurimmat kalansaaliit saatiin kaukaa erämaan vesiltä, eikä siellä aina jouduttu sapattia pitämään, niinkuin nuo alkuaan Turun katolisten piispain vaatimat, synninpäästön tuottavat "pyhäpäivähauit" osoittavat.

Paikallisena hallintomiehenä ja pitäjän luottamusmiehenä toimi keskiajalla ja uuden ajan alkupuolella kansan valitsema nimismies. Hänen talossaan pidettiin tavallisesti käräjät ja hänen tuli majoittaa ja kestitä käräjaherrat huoveineen ja muut kruunun asioissa kulkevat. Sitä varten pitäjä maksoi hänelle erityistä "nimismiesveroa", johon kuului monenlaista syötävää, olutta ja majoitustarpeita. Lisäksi oli nimismiehen talo veroista vapautettu, mutta Ylä-Satakunnan nimismiesten tuli maksaa kruunulle erityinen "vanha taksa", johon kuului "härkärahoja", "lammasrahoja", "kyökkimestarinrahoja" ja "lahjarahoja", kaikki muistoja muinaisaikain linnanherrain kestitysvelvollisuudesta. Nimismiehenä oli tavallisesti joku hyvällä liikepaikalla asuva ja varakas talonpoika, eikä häneltä useinkaan puuttunut tilaisuutta virasta lihoa.

Pirkkalan nimismies asui uuden ajan alkupuolella, niinkuin varmaan oli asunut jo keskiajallakin, Tammerkoskella, missä tämä toimi useassa polvessa pysyi Vainisen suvun hallussa. V. 1540 mainitaan Olli Vaininen nimismiehenä, seuraavan vuosikymmenen alulta aina 1600-luvun alkuun saakka, siis puolen vuosisataa, oli siinä toimessa hänen poikansa, kuuluisa Juha Ollinpoika Vaininen. Hänen aikanaan kulki kruunun väkeä ja suuria herroja myötäänsä Tammerkoskella, missä nimismies useat kerrat sai kestitä itse Juhana herttuaakin seuralaisineen. Toisella vuosikymmenellä 1600-lukua mainitaan erästä suuresti laajentuneen Vainisen suvun jäsentä, Jooseppi Eerikinpoikaa, nimismiehenä Tammerkoskella. V. 1614 sai Tammerkosken nimismies vapautuksen puolen taksansa maksamisesta, koska istui suuren tien varrella ja piti suurta kestitystä. Kolmekymmenluvulla samaa satalukua mainitaan Tammerkosken Juha Eerikinpoika Vainista nimismiehenä ja "pitäjän kirjurina", mutta seuraavan vuosikymmenen loppupuolella nimismiehen virka oli Laiskoilan Pietari Knuutinpojalla ja Vainisten vanha talo joutui myytäväksi. (67)

Tammerkosken kyläkunnan taloudellisen elämän kuvaamiseksi otamme tähän muutamia numeroita vanhimmista verokirjoista. V:n 1540 verokirjoissa luetellulla, kyläkuntaamme kuuluvalla 22 talolla oli yhteensä 27 hevosta, 96 lehmää, 77 hiehoa ja 176 lammasta. Siitä tuli taloa kohden keskimäärin ainoastaan 1.3 hevosta, 4.6 lehmää, 3.2 hiehoa ja 8.4 lammasta. Laskuista on "Olli nimismiehen" talo jätetty pois, koska hänellä oli virkansa vuoksi verovapaus. Muista talollisista oli varakkain Lauri Eerikkiläinen, joka maksoi pääveroa puolen koukunmaan mukaan ja omisti 3 hevosta, 9 lehmää ja 24 lammasta. Lähelle häntä tuli varallisuudessa kolme muuta talollista, Tapani Siukoinen, Lauri Kurinen ja nimismiehen sukulainen Martti Vaininen, joilla kullakin oli 2 hevosta, 7–9 lehmää ja 10–19 lammasta. Mutta muu kylä oli köyhempää, varsinkin Laiskoilan ja Pyynikin puoli, jossa oli vain 1–3 lehmää talossaan, ja olipa muudan talo siellä aivan autiokin. Laiskoilan ja Pyynikin talot kuuluivat seuraavinakin aikoina tavallisesti paikkakunnan talojen heikoimpiin.

Melkein samalla taloudellisella tasolla oli kyläkunta v. 1571, jolta vuodelta on olemassa näitäkin seutuja koskeva n.s. "hopeaveroa" varten laadittu tavallista tarkempi verollisten omaisuusluettelo. Kyläkunnan talojen luku oli edelleenkin 22. Näillä oli nyt yhteensä 45 hevosta, 108 lehmää, 3 paria härkiä, 100 hiehoa ja 43 mullikkaa, 135 lammasta, 82 vuohta ja 52 sikaa. Merkittävä on vuohien lukuisuus; vuohia ja sikoja ei ole mainittu v:n 1540 verokirjoissa, mikä ei siltä merkitse sitä, ettei niitä olisi kylässä silloin ja aikaisemminkin pidetty. Hopeaveroluetteloon on merkitty myöskin verollisten rahavarat sekä kupari- ja tinatavarain paino ja arvioitu ne sekä kotieläimet rahaksi, tehden koko kylän verotettavan omaisuuden arvo 2 558 silloista markkaa (nykyisessä Suomen rahassa n. miljonan markkaa). Nyt oli nimismieskin Tammerkosken verollisten joukossa; hänellä oli veronalaista omaisuutta: rahaa 100 markkaa, tinaa 1 leiviskä, kuparia 6 leiviskää, hevosia 10, lehmiä 18, härkiä 3 paria, hiehoja 10, mullikoita 11, lampaita 22, vuohia 8 ja sikoja 8, ja hänen omaisuutensa kokonaisarvo oli 600 markkaa. Kaikissa suhteissa nimismies oli muita kyläläisiä verrattomasti varakkaampi mies. Ei kellään muulla ole merkitty olevan puhdasta rahaa eikä tinatavaroita eikä kyntöhärkiä; hänellä oli kylän kalleimmat hevoset (40 markan arvoiset) ja kaikkia kotieläimiä enemmän kuin muilla. Hänen varallisuutensa lisäsi tuntuvasti koko kylän varallisuutta. Jos nimismies Juha Vainisen omaisuus jätetään kylän hopeaveroluettelosta pois, vaipuu muun kylän taloudellinen taso hyvin lähelle v:n 1540 tasoa. Hopeaveroluettelosta nähdään kylän väestön yhteiskunnallista luokittumista: Taiskoilassa on köyhä tilaton, "huonemies Jaakko", jolla on vain yksi lehmä ja jonka verotettavan omaisuuden kokonaisarvo on vain 18 markkaa, ja itse Tammerkosken kylässäkin on muudan yksilehmäinen mies, jonka omaisuus on arvioitu 24 markaksi, keskimäärän ollessa taloa kohti 117 markkaa, nimismiehen suuromaisuutta mukaanlukematta. (68)

Kylän sisäistä elämää uskonpuhdistuksen aikakaudella emme ryhdy tässä kuvailemaan; eikä siinä olisikaan paljon muuta kerrottavaa kuin katovuosia ja veronmaksuja, kulkijain käyntejä kylässä ja muutteeksi kylän miesten tuttavallisten juopottelujen ja tappelujen jälkiselvittelyjä käräjillä, sillä sentapainen on tietolähteittemme pääasiallinen sisällys.

Tietojen puutteessa emme voi tässä katsauksessamme esittää Tammerkosken kyläkunnan yksityisten talojen vaiheita. Emme tiedä varmuudella edes kylän muiden talojen nimiäkään kuin niiden, jotka jo edellä ovat usein tulleet mainituiksi; niinpä jää epätietoiseksi, mitä nimeä tai taloa tarkoittaa esim. v:n 1630 aikoina usein mainittu "Hinrich Häkiälän Tamberkoski", "Häykiellä Hinrich i Tamberkoski". Sota-aikain aiheuttamat monet omistajanmuutokset ja talonkaupat vaikeuttavat myöskin kyläkunnan talonpoikaissukujen selvittelyä. Tammerkosken talonpoikain joukossa näyttää vielä kyläkauden rappiollisina loppuaikoinakin olleen yhteiskunnallisesti huomattavia miehiä. Niinpä mainitaan siellä Juha Eerikinpoika Vainisen rinnalla 1630-luvun alussa lautamies Tuomas Tuomaanpoika, joka oli v. 1629 "kihlakunnan herrainpäivämiehenä" ja siitä toimesta sai palkkiota kihlakunnan talonpojilta. Enempää emme toistaiseksi hänestä tiedä; tuleva paikallishistoriallinen tutkimus on valaiseva tarkemmin näitä ja muita Tammerkosken kyläkauden kysymyksiä. (69)

Kyläkunnan erikoisuutena oli vanhempina aikoina koski kalastuksineen ja myllyineen. Tammerkoski on entisinä aikoina ollut tärkeä kalavesi, jonka putouksissa lohet loiskivat ja suvannoissa siiat ja kuoreet parveilivat. Hermann Kaufmannin eloisat kertomukset lohenonkijain puuhista yläkoskessa ja käsityöläismestarien talvionginnasta Ratinan jäällä osoittavat, että Tammerkosken kalasto oli vielä menneen vuosisadan keskimmäisinä vuosikymmeninä kyllin runsas askarruttamaan lukuisia kalamiehiä. Tammerkosken lähiasukkaat harjoittivat jo ammoisina aikoina elinkeinokseen kalastusta koskessa. Kosken kalastuksista kuului v:n 1466 tuomion mukaan kaksi kolmannesta Messukylän ja Tammerkosken kylille yhteisesti ja kolmannes Takahuhdin kylälle. Häiritsemättä eivät alkuperäiset omistajat kuitenkaan saaneet koskikalastustaan harjoittaa. Tammerkosken lohet herättivät kaikkiyritteliään kuninkaan Kustaa Vaasan huomiota, jonka aikana koskessa ruvettiin harjoittamaan kruunun lohenpyyntiä "lanalla" Liuksialan kuninkaankartanon talouden yhteydessä. V. 1558 saatiin Tammerkoskesta kruunun omasta padosta ("Tamberkoski werck") lohia 1/2 tynnyriä. Kruunun oma kalastus kuitenkin pian lakkasi ja lohenkalastusoikeudet jätettiin viidelle Tammerkosken talolliselle, jotka siitä maksoivat kruunulle vuosittain leiviskän lohta kukin (niin esim. v. 1571). Kruunun kartanotalouden lakattua Tammerkosken kruununkalastuskin lopullisesti lakkasi ja palasi talonpoikain haltuun.

Aateliskartanon perustaminen Tammerkoskelle 1600-luvun keskivaiheilla jälleen pahasti häiritsi talonpoikain kalastuksia. Pirkkalan ja Messukylän talvikäräjillä 1667 kysyttiin kartanon puolesta, millä oikeudella Messukylän asukkaat käyttivät kuoreenpyydyksiään Tammerkosken kartanon alla olevassa kalavedessä. Messukyläläiset esittivät oikeutensa perustukseksi v:n 1466 tuomioon nojautuvan myöhemmän tuomion, mutta peräytyivät kuitenkin kaikista vaatimuksistaan sanoen, etteivät he eivätkä heidän isänsä olleet kalastaneet Tammerkoskessa, jossa jotkut heikäläisistä vasta neljä viisi vuotta sitten olivat alkaneet pyytää kuoreita, ja luvaten yhteisesti omasta ja perillistensä puolesta olla vaatimatta osuutta Tammerkosken kalastukseen. Tämän omituisen menettelyn selitys saadaan Pirkkalan ja Messukylän kesäkäräjäin pöytäkirjasta v:lta 1690. Kun näet Messukylän ja Takahuhdin asukkaat silloin taas olivat käyttämässä kalastusoikeutta Tammerkoskessa vanhain tuomioittensa mukaisesti ja heitä kartanon puolesta siitä ahdistettiin sillä väitteellä, että kuoreenkalastusta oli harjoitettu kartanon pellon alla, mikä loukkasi kartanon rantaoikeudesta johtuvaa kalastusoikeutta, ja että Takahuhdin ja Messukylän kylillä oli jopa parempi kalavesi Iidesjärvessä, johon kartanolla ei ollut osuutta, niin messukyläläiset vastasivat, etteivät he ennen olleet uskaltaneet käräjöidä "herrasväkeään" vastaan, vaan että "nyt oli toista", kun he jälleen olivat tulleet kruunun alaisiksi. Ja oikeus oli samaa mieltä. (70)

Samantapaisen historian kokivat Tammerkosken myllyt. V:n 1466 tuomion mukaan omisti Takahuhdin kylä Tammerkosken Uudenmyllyn ("Nykvarn") ja Tykinmyllyn ("Tijkiskvarn"), Messukylän talot taas kaksi osaa Vahteren myllyssä ("Vahterekvarn") ja Tammerkosken kylä siinä kolmannen osan. Vahteren, myöh. Maavahteruksen ("Maavachteruss") mylly on sijainnut Tammerkosken vanhalla varsinaisella myllypaikalla Myllyniemellä, jossa nyt on kaupungin sähkölaitos. Tykin myllyn paikasta ei ole varmaa tietoa. Mahdollisesti se oli yläkosken niskapuolella, jossa v. 1696 laaditun Tammerkosken kartanokartan mukaan oli länsirannalla Pispalan ja Hyhyn myllyjä ja itärannalla pari suurempaa, luultavasti Tammerkosken ja Messukylän kylille kuulunutta myllyä.

Tammerkoski oli laajalta tunnettu myllyistään. "Siellä ovat kauneimmat myllyt Satakunnassa", kirjoitti näistä myllyistä v. 1551 Jaakko Teitti. Satakunnan myllyjen luettelon mukaan v:lta 1585 oli Tammerkoskessa yhdeksän ympäri vuoden käyvää myllyä, joista yksi, kahdella kiviparilla käyvä, maksoi veroa kolme talaria ja muut kahdeksan yksiparista myllyä yhden talarin kukin. Näistä uuden myllyverotuksen alaisista myllyistä oli tuo kaksiparinen suuri mylly todennäköisesti nimismies Juho Vainisen; lukuisiin pienempiin yksiparisiin myllyihin on ilmeisesti luettu myöskin Tammerkosken yläputouksessa sijainneet Pispalan ja Hyhyn myllyt.

Kruunu ei kuitenkaan tyytynyt mainituntapaiseen myllyjen verottamiseen, vaan suunnitteli oman myllyn rakentamista Tammerkoskeen. Ylä-Satakunnan maantarkastuskirjassa v:lta 1590 todetaan, että Tammerkosken kylässä oli kolme myllyä, joista yhden omistivat kaikki Tammerkosken lähikylät yhteisesti ja muut kaksi Messukylän asukkaat. Nämä myllyt olivat selvästikin nuo keskiajalla mainitut kolme myllyä. Kun nyt v:n 1590 maantarkastuksessa tuli kysymykseen kruunun tullimyllyn rakentaminen noiden vanhempain virtamyllyjen sijaan, sovittiin siitä, että jos vanhat myllyt hajoitetaan, oli niiden omistajain verosta vähennettävä se kolmannes, joka oli heille pantu noiden kolmen myllyn vuoksi. Kruunun myllypuuhista ei tällä kertaa vielä näytä tulleen mitään. Vasta 1630-luvun alussa tuli yritykseen vakavampi ote. V. 1630 näet "myllyrakennusten inspehtori" Matti Martinpoika rakennutti kruununmyllyä Tammerkoskeen. Messukylän miehet valittivat oikeudessa, että mainittu rakennuttaja oli hajoittanut heidän myllynsä ja ottanut jokaiselta talonpojalta 8 kappaa viljaa myllynrakentajain elantoa ja palkkaamista varten, vaikkei kruununmylly ollut vielä tullut käyntiinkään. Oikeus kielsikin moisen menettelyn siksi "kunnes kuninkaan mylly tulee täyteen käyntiinsä ja se tyydyttää maan tarpeen". Myöhemmistä asiakirjoista selviää, että Tammerkosken kruununmylly näihin aikoihin todella tuli joksikin ajaksi käyntiin.

Kruununmylly sitten taas hävisi, mutta sen sijaan aiheutti Tammerkosken kartano uusia myllyrettelöitä. Pirkkalan ja Messukylän talvikäräjillä 1667 oli Tammerkosken kartanolla messukyläläisten kanssa kalastusriidan lisäksi myöskin myllyriita. Kysymys oli Messukylän kylälle kuuluneen puolen Maavahteruksen myllyn omistamisesta, siis samasta Vahteren myllystä, josta messukyläläiset kaksisataa vuotta aikaisemmin olivat omistaneet kaksikolmannesta. Oikeudessa nyt selvitettiin, että Tammerkosken Vaininen oli v. 1595 ostanut messukyläläisten myllypuoliskon, mutta että messukyläläiset olivat pitäneet sitä hallussaan pitkiä aikoja ja vaatineet veroa myllynkäyttäjiltä. Syytetyt eivät voineet kieltää kartanon omistavan mainitun puoliskon, mutta puolustautuivat sillä, että olivat rakentaneet myllyn uudestaan siihen aikaan kuin kruununmylly lakkautettiin. Myllypuolisko tuomittiinkin kartanon omaksi ja messukyläläiset velvoitettiin maksamaan kartanolle 8 kappaa viljaa mieheen vuosilta 1658–1667, jona aikana he olivat myllypaikkaa hyväkseen käyttäneet.

Kartano näyttää muuten piankin tulleen myllytyksen itsevaltaiseksi isännäksi Tammerkoskella. V. 1667 Messukyläläisten täytyi luovuttaa kartanolle Häppölän maa päästäkseen vanhasta myllytiestään, joka oli kulkenut Siukolan pellon ympäri, ja voidakseen kulkea Erkkilän pellon poikki.

Suuren reduktion jälkeen palattiin Tammerkosken myllyoloissakin vanhalle kannalle, koskapa v:n 1690 käräjillä kartano näkyy tehneen yhtä turhan yrityksen myllyetuuksiensa puolustamiseksi kuin kalastustensakin pelastamiseksi, kuten voi päätellä oikeuden pöytäkirjan maininnasta, että nimismies Båge oli antanut poistaa sinetit Tykin myllystä – varmaan mylly oli kartanon toimesta tullut sinetöidyksi. (71)

Yksin tein otamme tarkastaaksemme Tammerkosken vanhoja siltaseikkojakin. Nähtävästi on silta täällä ollut olemassa jo keskiajan puolella ja on se ollut Ylä-Satakunnan kihlakunnan ylläpidettävä. Sillan rakentamisessa kehittyi vähitellen sellainen käytäntö, että Tammerkosken talonpojat ottivat sovituin ehdoin ja määrätystä palkkiosta vastatakseen sillan ylläpitämisestä. Tästä järjestelmästä saamme tarkempia tietoja Kangasalan kihlakunnanoikeuden pöytäkirjasta v:lta 1662, jossa selostetaan se sopimus, jonka kaikki Kangasalan pitäjän asukkaat silloin tekivät Tammerkosken Jaakko Matinpojan (Kytän) kanssa main. sillan ylläpitämisestä. Sopimuksen mukaan oli Jaakko Matinpoika velvollinen ylläpitämään sillan kannen ja nojapylväät; pitäjä oli pääsevä vapaaksi kaikesta jälkivastuusta, mutta lupasi maksaa sillan rakentajalle kapan viljaa jokaiselta talolta joka kahdelta vuodelta; sillan arkut ja niskat sitävastoin tahtoi pitäjä itse tehdä.

Kangasalan käräjillä 1667 taas vaati Matti Kyttä Tammerkoskelta osakkaineen Orihveden ja Kangasalan pitäjiltä maksua puolen Tammerkosken sillan uudestaan rakentamisesta, joka oli mainittujen pitäjäin velvollisuus. Sillanrakentajille myönnettiin 5 kappaa viljaa jokaiselta Kangasalan, Orihveden, Kuorehveden ja Ruokolan neljänneskunnan talolta ehdolla, että rakentajat sopimuksen mukaan ylläpitäisivät siltaa viiden vuoden ajan.

Kerrotuista tapauksista näyttää edellinen koskeneen sillan vuotuista ylläpitämistä, jälkimmäinen sillan uudelleenrakentamista ynnä sen ylläpitämistä viiden sitä seuraavan vuoden aikana. Sillan rakentaminen ja ylläpitäminen näyttää siten olleen vapaiden sopimusten varassa, jotka kuitenkin olivat luonteeltaan pääasiallisesti samanlaisia. V. 1667 on ilmeisesti suurehko Tammerkosken talonpoikain yhtiö ollut siltaa rakentamassa, koskapa asiakirjassa mainitaan, että seitsemän osakasta oli suorittanut vähemmän työtä kuin muut. Järjestelmä oli silloisissa oloissa hyvin luonnollinen ja oli epäilemättä ollut käytännössä jo kauan ennen käsiimme joutuneiden asiakirjain aikaa. Siihen on viittauskin eräässä v:n 1551 tuomioluettelossa, jossa Tammerkosken Paavali Pyynikkä tuomitaan sakkoihin rikkinäisestä sillasta: eihän näet ole otaksuttavissa, että kokonaisen kihlakunnan jokaisen talollisen erikoinen siltaosa olisi ollut esineellisesti tarkoin määrättävissä, vaan todenmukaisemmalta näyttää, että sillan urakoitsijaa on sakotettu vastuulleen ottamansa velvollisuuden laiminlyömisestä. Varmaan on siltaa jo sen alkuaikoina ylläpidetty kerrotunlaisella urakkajärjestelmällä. Kun v. 1667 Tammerkosken itäpuolella olevat Ylä-Satakunnan pitäjät olivat vastaamassa puolen Tammerkosken sillan uudestaan rakentamisesta, on sillan rakentaminen saattanut alun perin olla järjestetty siten, että puolet sillasta oli kosken itäpuolella olevan kihlakunnan osan ja puolet länsipuolella olevan kihlakunnan osan vastattava; varmuutta siitä kuitenkaan ei ole.

V:n 1667 silta-asiakirjassa mainitulla Tammerkosken poikkisillalla ("twär brooen") tarkoitetaan tietenkin Tammerkosken kartanon v. 1696 laaditulla kartalla näkyvää sillanhaarausta, joka johti maantien Tammerkosken kartanon ohi; tuo omituinen laitos on siis ollut olemassa jo aikaa ennen vuotta 1667, luultavasti kartanon ensi ajoilta saakka. (72)

Kuudennentoista vuosisadan viimeiset vuosikymmenet tulivat Tammerkoskella niinkuin muuallakin maassamme maalaisolojen käänneajaksi. Alinomainen sotatila, jossa maamme Juhana kuninkaan hallitessa oli, sitten kammottava Nuijasodan aika ja yhä jatkuvat ulkomaiset sodat jättivät syviä jälkiä Suomen talonpoikain oloihin. Tammerkosken vanha kyläkunta joutui asemansa ja liikkeensä vuoksi erityisesti kulkevan sotaväen ja sitä seuraavain rasitusten jalkoihin ja sai näinä vuosikymmeninä sellaisen vamman, ettei koskaan enään päässyt entisiin ehjiin talonpoikaisoloihinsa.

Satakunnan maantarkastuskirja v:lta 1590 valaisee niitä syitä, jotka valmistivat olojen muutosta. Tammerkosken kyläkunnan taloudellinen taso oli siihen aikaan ilmeisesti alenemassa. Nimismies Juhana Vainisen maataloudellinen mahti oli heikentynyt. Hän on kyllä vieläkin kyläkunnan varakkain mies ja hänen talossaan on vielä niinkuin ennenkin kolme härkäparia, mutta lehmäin luku on supistunut kymmeneen ja hevosten neljään; peltoa ja niittyä hänellä on kaksinverroin enemmän kuin parhailla naapureillaan, mutta hänenkään kylvönsä ei ole kuutta tynnyriä suurempi, eivätkä hänen niittyalueensa 32 aamia laajemmat. Muu kylä on suhteellisesti vielä enemmän heikontunut kuin nimismiestalo. Sillan läheiset viisi taloa ovat edelleenkin koskikylän parhaat. Kyläkunnan kalavettä kiitetään, mutta hirsimetsää, halkometsää, laidunta ja kaskimaata sanotaan huonoiksi. Laiskoilan paras talo on tulipalon vuoksi saanut 1588 v:n verot anteeksi. Yksi Laiskoilan talo on jätetty tarkastusluettelosta pois, sillä se oli autio.

Se oli huonojen aikain merkki. Huonot vuodet, kovin raskaat verot ja etenkin sotaväen majoitus, "linnaleiri", olivat tälläkin paikkakunnalla alkaneet ilmaista seurauksiansa. Maantarkastuskirjassa kerrotaan, että Tammerkosken kylässä oli kaksi huovia majaillut linnaleirissä ja kummallekin oli maksettava muonaksi joka talolta kuusi äyriä joka kuukausi. Ensimmäiset huonot ajat näyttää sikseenkin varakas kyläkunta miten kuten kestäneen. Mutta naapurikylissä, esim. Messukylän puolella, oli talonpojilla jo yleisesti verorästejä, ja niistä päästäkseen he joukoittain antautuivat kruununtalollisiksi, s.o. heidän tilansa kirjoitettiin kruunun omiksi ja he itse kruununtilallisiksi.

Useat Tammerkoskenkin kyläkunnan taloista olivat jo v. 1598 autiona. Verokirjat 1600-luvun alulta osoittavat kyläkunnan suuresti taantuneen uuden ajan alussa vallinneista oloista. Niinpä v. 1600 olivat kyläläisten hevos- ja lehmäluvut alentuneet melkein puoleen entisestään. Neljä taloa – kaksi Siukoilan ja yksi Laiskoilan talo sekä Pyynikkilä – ovat harjattomia ja autioita, ja niiden isännät alkavat vaivoin uudelleen kylvää peltojansa. Köyhyys on vallalla vanhassa kylässä. Ijäkäs nimismies Juha Vaininen, joka nyt myöskin on ruvennut kestikievarin pitäjäksi, on yksin vielä joltisissakin varoissa, harjoittaa myllyliikettä ja syöttää 16 sikaa.

Pari vuotta myöhemmin ovat olot vielä kurjemmat: koko kyläkunnassa ei ole kuin viisi taloa, jotka eivät ole osittain tai kokonaan verokyvyttömiä ja autioita.

Vuosisadan käänne tuli toisellakin tavoin käännekohdaksi kylän historiassa. Alinomaisten sotain vuoksi oli kruunu ruvennut yhä enemmän tarvitsemaan ratsuväkeä. Talonpojille, jotka ottivat pitääkseen ratsumiestä kruunun palveluksessa, tarjottiin verovapautta, ja sangen monesta talosta tuli täten, vapaaehtoisesti tai olojen pakosta, "ryyttärin" eli "huovin" tila. Ennen pitkää tuli Tammerkoskenkin parhaista taloista tällaisia ratsutiloja. Jo 1590-luvulla, jolloin ratsutiloja Ylä-Satakunnassa alkaa yleisemmin esiintyä, mainitaan Juhana Vainisen taloa Tammerkoskella ja erästä Hatanpään taloa, jota Tuomas Prydz oli ruvennut asumaan, ratsutiloiksi.

Vähän myöhemmin, v. 1602, mainitaan Tuomas Prydziä huovina Jesper Matinpojan (Kruusin) lippukunnassa ja Laiskoilan Nalkalan isäntää "nihtiprofossina", s.o. sotilaspolisina ja -pyövelinä, Jaakko Wentzin nihdeissä, mikä jalo virka tuotti isännän talolle verovapauden. Muut tammerkoskelaiset pitivät kuitenkin ratsutilallisen arvoa itselleen sopivampana. Siihen aikaan kuin kolmikymmenvuotinen sota parhaillaan riehui Saksassa, oli mainittujen ratsutilain lisäksi kaksi Tammerkosken taloa tullut siihen tilaluokkaan. Tammerkoskelaiset soturit ratsastivat tähän aikaan Matti Eerikinpojan lippukunnassa.

Minkälaisissa raskaissa oloissa ratsutalotkin näinä suurien sotain aikoina olivat, osoittaa muudan anomuskirja, jonka eräs Siukoilan, sitten Otavalan ratsutilan leskiemäntä, Margareta Hannuntytär, v. 1629 lähetti Suomen kuvernöörille Niilo Bjelkelle. Emäntä sanoo kuluneina vuosina kadottaneensa valtakunnan vihollisen vuoksi Venäjällä, Liivinmaalla ja Preussissa kolme miestänsä ja lisäksi veljensä. Hänen ensimmäinen miehensä oli ollut ennen jo mainitsemamme Tuomas Prydz. Mies kaatui Liivinmaalla. Toinen mies kuoli Venäjällä, kolmas "viime syksynä" Preussissa, ja emännän veli oli ammuttu Venäjällä. Ratsumiehen leskiparalla ei ollut tilallaan enää muuta miehistä apua kuin renkipoika pahanen. Kauheassa tulipalossa oli leski vielä menettänyt kaikki tavaransa ja huoneensa. Nyt oli hän köyhyydessä, ja raskasta oli hänen hyljätä köyhä talonsa. Kaiken tämän vuoksi hän pyysi vapautusta raskaasta ratsuverostaan. Armosta suotiin hänelle anteeksi osa yhden vuoden veroista, mutta jos hän aikoi edelleen samaa vapautta nauttia, oli hänen toimitettava "hevonen ulos" seuraavana vuonna. Ehkäpä oli emännän hankittava itselleen vielä neljäskin mies.

Jos kyläkunnan parhaat talot tällä tavoin veriverolla pysyivätkin pystyssä, niin oli huonompia taloja, joiden omistajat näkivät viisaimmaksi pelastuskeinoksi ylen raskaiden verorästien alta antautua kruununtalollisiksi tai jättää tilansa autioiksi, jolloin seuraus tavallisesti oli sama. Luultavasti kirjoitettiin useimmat kyläkunnan talot jo 1600-luvun alkuaikoina tällä tavoin kruununtaloiksi. V. 1624 esim. joutui toinen Laiskoilan taloista ilman muuta kruununtaloksi oltuaan autiona seitsemän vuotta. V. 1630 mainitaan Tuomas Klemetinpojan tila Tammerkoskella jo kolme vuotta olleen autiona. Tästä talosta oli kolme poikaa "uloskirjoitettu ja pois jäänyt" eikä yksin jäänyt isäukko enään jaksanut taloa viljellä! Talo tuomittiin maksamattomain verojen vuoksi kruunun omaksi ja sen viljelijäksi otettiin talon tyttärenpoika. Samalla tavoin joutui samana vuonna Niilo Simonpojan talo Tammerkoskella kruununtaloksi. Tällaisia kertomuksia voisi vielä jatkaa. (73)

Tällä tavoin valmistuivat olot täälläkin aateliskartanoiden aikakautta varten. Suuruudenaika oli huono aika talonpojille, ja hyvä ainoastaan herroille. Tuskin minään aikakautena on virkamies- ja ylimysvalta Suomessa ollut raskaampi ja turmiollisempi kuin puheenaolevana aikana. Ennen oli talonpoika saanut kokea tätä valtaa mieskohtaisesti, mutta nyt se kohtasi talonpoikain tilojakin. Suurien sotain saaliista rikastuivat valtion palveluksessa olevat aateliset upseerit, virkamiehet ja muut mahtimiehet. Aika ei tuntenut parempaa rikkauden käyttöä kuin sen sitomista maaomaisuuteen. Talonpoikain hätä ja köyhyys tuli tässä kohden mahtaville hyväksi avuksi; lukuisia tiloja joutui ostolla aatelisten haltuun, mutta kruunulla oli myöskin tapana palkita maatiloilla virkamiesten ja aatelisten upseerien palveluksia. Suunnattomasti lisääntyneet kruununtilat olivat nyt kruunulle hyvään tarpeeseen. Syyllä ja vielä enemmin syyttä niitä luovutettiin joukoittain aatelisille, kelle virkataloksi, kelle ikuiseksi perittäväksi rälssiksi, mille miespuolisten perillisten perittäväksi omaisuudeksi, mille vain elinkautiseksi läänitykseksi tai muilla sentapaisilla ehdoilla. Kuinka kävi tiloilla asuville talonpojille, jotka eivät tällaisia aikoja voineet aavistaakaan, ei ole aina tiedossa. Moni aatelisten lampuodiksi näin joutunut talonpoika sai elää entisellään, mutta monen varmaan piti jättää isiltä peritty maansa tehdäkseen tilaa aatelisherralle, joka itse tuli kylään asumaan ja tahtoi "istuntakartanonsa" (säterinsä) tiluksia pyöristää.

Yhtä kummallisia seikkoja sai harventunut verotalollistenkin luokka näihin aikoihin nähdä. Kruunu näet ylläkerrotulla tavalla lahjoitti ja läänitti aatelisille myöskin verotaloja, ei toki itse talojen maita, vaan niiden maksettavat verot. Verotalonpojalle ei tietenkään saattanut olla samantekevä oliko hänen isäntänään kruunu vaiko joku aatelinen herra, jonka mielivaltaa hän sai monin tavoin kokea, varsinkin jos aatelisherra oli saanut tuomiovallan seudulla. Suurviljelyksen tieltä verotalokin sai pian väistyä, jos sattui edessä olemaan.

Tällainen suunnilleen oli ajan tunnettu läänityslaitos, joka kuningatar Kristiinan hallituskautena kohosi huipulleen. Katsokaamme nyt, mitä muutoksia se sai aikaan Tammerkosken seudulla.

Jo v. 1635 mainitaan kaksi Tammerkosken taloa annetuksi ("tilldeelt") majuri Yrjö Juhananpoika Svinhufvudille. Talot olivat kai menneet tavallista kruununtalotietä ja sitten tulleet luovutetuiksi majurin palkkataloiksi. Mutta pian tuli toinen korkeampi herra, joka mullisti kylän ja koko seudun. Tämä tulokas oli eversti, sittemmin maaherra, valtaneuvos, vapaaherra ja Turun hovioikeuden presidentti Ernesti Juhana Creutz (s. 1684).

V. 1649 hallitus lahjoitti tälle Creutzille "Norrköpingin päätöksen

ehdoilla", s.o. miehisillä perillisillä pysyväksi rälssiksi tiloja Takahuhdin kylästä Messukylässä sekä kolme Tammerkosken taloa. Kosken seutu näkyy erittäin miellyttäneen Creutziä, ja hän ryhtyi siellä kaikilla keinoin lisäämään ja pyöristämään uutta läänitystänsä. Kaksi Laiskoilan, yhden Hatanpään ja kaksi Eerikkilän taloa hän sai v. 1650 ostaa kruunulta rälssiksi 4 1/2 %:n kaupalla. Kyttälän kaksi taloa ja Viinikan oli insinööri Henrik Muhlman-Zeulenberg v. 1649 saanut lahjoitusmaakseen Norrköpingin päätöksen ehdoilla. Insinööri kuitenkin möi pian nämä tilukset toiselle muukalaissyntyiselle herralle, maaherra Patrik Ogilvielle ja tämä vuorostaan v. 1653 Creutzille. Siukoilan kaksi taloa oli kapteeni Franz Pfaler v. 1649 saanut Norrköpingin päätöksen ehdoilla, mutta hän möi talot v. 1656 Creutzille. Kokonaisuudesta puuttui enää vain kaksi Tammerkosken taloa, joita hallitus oli viimeiseen asti säästellyt, koska ne olivat ratsutiloja, joita pidettiin luovuttamattomina; mutta v. 1660 onnistui Creutzin saada nekin haltuunsa vaihdolla, siten että hän niiden sijasta antoi kruunulle kaksi taloansa Vehmaisten kylässä.

Näin oli koko Tammerkosken kylä ynnä Viinikka joutunut yhden ainoan suurmiehen haltuun. Lahjoina, ostoilla ja vaihdoilla olivat lukuisat talot joutuneet yhteen käteen, eivätkä ne talot, joiden alkuperäiselle maalle Tampereen kaupunki aikain kuluttua syntyi, sen jälkeen – Laiskoilan yhtä taloa lukuunottamatta – enään koskaan joutuneet talonpoikain omiksi, vaikka kyllä ehtivät nähdä jos jonkinlaisia vaiheita.

Tuli nimittäin vielä Creutzin eläessä suuri reduktio, joka kuninkaan mahtisanalla rikkoi vanhat lahjakirjat ja yhdellä tempauksella palautti lahjoitusmaat ja läänitykset kruunulle. Vv. 1682 ja 1683 Creutzinkin suuri lääni Tammerkoskella lakkasi olemasta. Mutta Creutzillä oli vielä siksi varoja, että hän saattoi lunastamalla pelastaa itselleen melkoisia aloja Tammerkoskella. Viipymättä pyysi hän saada vaihtaa Tammerkosken viisi taloa, yhteensä 3 2/3 manttaalia, eräitä vanhoja allodialirälssitilojansa vastaan, joiden rälssioikeus siirtyisi Tammerkoskelle. Tähän kuningas suostuikin ja vaihto toimitettiin v. 1685. Vaan koska kaksi Tammerkosken taloa oli ollut "menettämättömiä" ratsutiloja, niin jäi Tammerkosken velvollisuudeksi näiden talojen osalta edelleenkin rustata kaksi ratsumiestä (rakuunaa) kruunun palvelukseen. Näin tuli Tammerkosken entisestä kylästä rälssisäteri ja lisäksi kaksinkertainen rustholli, jollaisena se sitten pysyi loppuunsa saakka.

Kaikki muut kyläkunnan talot pääsivät reduktion kautta aatelisesta isäntävallasta vapaiksi ja enimmät niistä tulivat kruununtaloiksi niinkuin ennen reduktiotakin olivat olleet. Useimmat talot määrättiin Tammerkosken "rusthollin" aukumenteiksi. Taiskoilan taloista joutui toinen Tammerkosken säteri rusthollin alle, toinen jäi verotaloksi.

Jäi siis suuren reduktion jälkeenkin aatelisherrain haltuun vielä tiloja yllin kyllin. Näitä taloja he nyt koettivat entistä ahkerammin viljelyttää ja hyväksensä käyttää, kun mahti oli muualla supistunut. Näin pysyi Tammerkoskenkin säterirustholli edelleen paikkakunnan suurimpana ja huomattavimpana kartanona, joksi sen nähtävästi jo Ernesti Juhana Creutz oli muodostanut. (74)

Ylä-Satakunnan aatelistilain tarkastuskirjassa v:lta 1683 on Tammerkosken kartanosta mainittu, että "se on kaikin puolin hyvin rakennettu" ja että "sen viljelyä varten on oma väki ja melkoinen karja". Kartanoon kuului kuusi taloa. Taiskoilan talon mainitaan olevan aivan kartanon pellon vieressä ja sen pellon olevan samassa aitauksessa kartanon pellon kanssa, joten se olisi luettava kartanon rajataloksi ("rå och rörs hemman").

Kiintoisan kuvan kartanosta ja sen ympäristöstä antaa vanha "mittausopillinen piirustus Tammerkosken kartanosta", jonka kartan selityksineen on laatinut maanmittari Oloff Mörth v. 1696.

Tästä Tampereen vanhimmasta paikallisesta kartasta nähdään, että kosken itärannalta länsirannalle vievä silta oli jokseenkin nykyisen Vanhankirkon kohdalla. Silta johti suoraan Tammerkosken kartanoon, mutta omituiseen tapaan poikkesi sillasta lähellä kartanon rantaa siltahaara, jota myöten maantie meni hiukan ylemmäksi, niin että se kiersi kartanon pihamaan ja humalatarhan jatkuen sitten länteenpäin nyk. Kauppakadun suuntaa mennen nyk. Kuninkaankadun kohdilla pienestä sillasta yli Tampereella myöhemmin hyvin tunnetun ojan, joka kulki pohjoisesta etelään ja laski Nalkalan lahden perään. Näyttää siltä kuin maantie olisi tullut kartanon toimesta siirretyksi kartanon pihasta poikemmaksi.

Kartan mukaan kartanon kotitilukset käsittivät kosken länsirannalla olevan alueen nykyistä Puutarhakatua myöten Pohjoisessa ja Esplanadia myöten lännessä. Kartanon rakennukset ja pihat olivat aivan kosken törmällä ulottuen kapeana suorakaiteen muotoisena kartanomaana pohjoisesta etelään, nyk. Kauppatorin kohdilta Kehruusaaren vaiheille. Kartan ja sen selityksen mukaan oli suorakaiteen pohjoispäässä miespiha, "jossa on yksi kunnossa oleva rakennus, muut jonkun verran vanhoja". Miespihan koskenpuoleiselle sivulle merkitty rakennus, joka oli rakennettu lännestä itään, oli nähtävästi kartanon päärakennus. Se jakoi pihan kahteen osaan, joista pohjoisempi, tietä ja siltaa lähinnä oleva osa, oli kaiketi varsinainen herraspiha. Vaikeampi on arvata, mikä tuo kartalla tuskin näkyvä esipihan pohjoispuolella, aivan maantien vieressä oleva pieni rakennus oli. Päärakennuksen eteläpuolella olevassa miespihan osassa oli länsipuolella pitkä pohjoisesta etelään asetettu rakennus, jonka samoinkuin pihaosan eteläpuolella olevan pienen neliömäisen rakennuksen tarkoitusta emme tunne. Miespihan eteläpuolella oli karjapiha ja vielä sen eteläpuolella kaalimaa. Miespihan ja maantien välissä oli humalatarha, josta saatiin leiviskän verran humaloita.

Yleisen kaksijakoisen viljelystavan mukaisesti Tammerkosken kartanon vainio, niinkuin varmaan sitä ennen kartanon kohdalla olleen kylänkin, jakaantui kahteen osaan. Niiden välinen raja-aita kulki kartanon miespihan etelämmästä osasta suoraan länteen, niinkuin kartastakin voi nähdä. Kartalta näemme myös, että aidat ympäröivät vainioalueita muiltakin puolilta. Maantie siten kulki kartanon pohjoisen vainion halki. Tämän pohjoisen vainion peltokappaleissa oli "hyvänlaista savimultamaata", "huonompaa liehusavimaata, joka kasvaa vähän ja on laihassa viljelyksessä", hietamultaa, punaista ja ohutta hiekkamaata, "jota on joka vuosi lannoitettava, jotta se jotain kasvaisi". Äärimmäiset peltokappaleet lännessä oli jätetty autioksi (heinämaaksi) kartanon huonon heinänsaannin vuoksi, mutta "voidaan niitä herrasväen aikoina viljellä ja lannoittaa, kun alustalaistalonpojat tuovat kartanoon veroheiniä". Peltokappaleiden välille jäi useita heinämaankappaleita, joita niitettiin joka toinen vuosi.

Eteläisessä vainiossa oli savimaita, huonompaa liejusavea laihassa viljelyksessä, liejusavi- ja hiekkamaata, hiekkamaita, jotka kasvoivat huonosti ja, kuten pohjoisessakin vainiossa, joka toinen vuosi niitettäviä kovanmaan niittyliuskoja.

Kun peltokappaleet muinaisaikaiseen tapaan olivat muodostetut erilaisen maanlaadun mukaisesti, olivat ne tulleet niin tavattoman epäsäännöllisiksi kuin kartta osoittaa. Sarkajaon vallitessa ennen kartanoaikaa oli jokaisella Tammerkosken kylän länsipuolen talolla tietenkin ollut jokaisessa peltokappaleessa määrämittaiset sarkansa. Vainioseutu mahtoi silloin olla koko kirjavan näköinen!

Koko vainion kylvömäärä oli 40 tynnyriä 12 kappaa, josta puolet vuosittain kylvettiin toiseen vainioon, toisen vainion ollessa kesantona.

Kartanon pohjoisen vainion takana oli syöttöhaka, "joka voi elättää muutamia hevosia tai vasikoita kesällä ja jota käytetään härkäin syöttömaana kynnön aikana". Syöttöhaassa kasvoi koivu- ja leppämetsää – karttaan on merkitty sen kasvavan pientä kuusi- ja leppämetsää – ja siinä oli savihietainen pohja. Eteläisen vainion takana alkoi pientä mäntyä kasvava metsämaa ja lähellä Pyhäjärven rantaa oli täällä "vetelä kelvoton suo". Samaan paikkaan Nalkalan lahden perässä, johon pohjoisesta tuleva oja laski, tuli lännestäkin oja, jonka yli oli kartanon peltoteitä varten rakennettu pieni silta; tämä oja on kulkenut nyk. Satamakadun kohdilla.

Oloff Mörthin kartasta ja selityksestä päättäen ei Tammerkosken kartano 1600-luvun lopulla ollut mikään erinomainen peltoviljelystila sen ajan omainkaan mittakaavain mukaan. Heinänsaantikaan ei ollut sen parempi. Kartanon niityt olivat hajallaan kosken itäpuolisten talojen maiden seassa. Rautaharkon, Kanniston, Vihipään, Toivaron, Korvensuon ja Kärppälän niityistä kartano sai 27 parmasta heiniä "lukuunottamatta sitä vähää peltoheinää, joka voidaan korjata talon läheltä, mutta jota ei myöskään voida ottaa verotuksessa huomioon, koska sen tavallisesti syövät vieraat hevoset, edestakaisin kulkevat matkamiehet kun sitä tarvitsevat hevosilleen, koska kartano on niin lähellä valtamaantietä".

Kartanon varsinainen laidun oli kosken toisella puolella yhteinen Viinikkalan, Otavalan, Tauskon, Hatanpään ja Nekalan kanssa. Kartassa olevan merkinnän mukaan oli kartanon pohjoisen vainion ja syöttöhaan takana "yhteistä maata lähellä olevain kyläin kanssa, jotka ovat Pispalan, Hyhyn, Kyttälän ja Tahlon kylät". Kartan selityksen mukaan oli kartanolla Hyhyn ja Pispalan kanssa yhteistä metsää, josta saatiin aidaksia ja polttopuita, mutta hirsimetsä "Myllysarka", joka oli yhteinen Kyttälän ja Tahlon kanssa, sijaitsi kolmen peninkulman päässä Näsijärven takana; siellä kasvoi saha- ja rakennuspuiksi sopivaa honkametsää ja sieltä saatiin myös seipäitä, tuohta ja hiukan niintäkin.

Kalastus ei ollut sanottavan arvoinen. Koskesta voitiin toisinaan saada pieniä lohenmulloja, mutta niillä ei ollut arvoa. Lähellä oli kaksi järveä, mutta niissä ei kartano käyttänyt mitään pyydyksiä, koska järvet olivat syvät ja kiviset ja niiden rannat karuja ilman ruohikkoja ja kaislikkoja.

Koskessa kartanolla oli "sahamylly, joka sahaa talon tarpeeksi", ja kaksi jauhomyllyä, joista toinen oli autio ja riidassa Tammerkosken kylän kanssa. (75)

Mörthin kartan laatimisen aikana kartanon hallinto ja hoito olivat rappeutumassa. Sen ylhäissukuisista, tälle maakunnalle ja koko maallekin enemmän tai vähemmän vieraista omistajista harvat asettuivat pitemmäksi ajaksi asumaan etäiseen koskikartanoonsa. Siihen eivät houkutelleet kartanon maataloudellisetkaan mahdollisuudet, jotka eivät olleet erin suuret. Tätä kartanoa ei mainita Suomen aatelin merkkikartanoiden joukossa eikä se ole huomattavammalla tavalla ottanut osaa 1700-luvun maataloudellisiin edistysrientoihin. Koko aikansa se enimmäkseen oli perinnäisen vanhoillisen maatalouden edustaja. Sen vanhanaikainen talous oli kuitenkin lukuisain alustalaisten verojen ja päivätöiden sekä koskitalouden avulla riittävä hankkimaan puhdasta tuloa kartanon omistajille, jotka sitä pitivät kylläkin arvokkaana omistuksena.

Pysyvänä syynä Tammerkosken kartanon taantumiseen olivat myöskin sen omistuksen monet muutokset ja omistajain henkilölliset ominaisuudet. Ernesti Juhana Creutzin kuoltua v. 1684 Tammerkosken kartano näkyy joutuneen hänen vanhimmalle tyttärelleen Anna Gertrud Creutzille, joka oli naimisissa ratsumestari Hermann Reinhold Zööghin kanssa. Paikkakunnalla tämän Zööghin muisto on säilynyt v. 1697 valetussa kirkonkellossa, jonka hän lahjoitti Messukylän kirkkoon. Ratsumestarin kuoltua v. 1698 hänen leskeänsä mainitaan kartanon omistajana vielä v. 1705.

Niinä vuosina osti kartanon Ylä-Satakunnan tuomari Klaus Detlofsson Bars, jonka hallussa kartano pysyi kolmisenkymmentä vuotta. Hän oli omituinen kartanonomistaja, tavoitteli mainetta ja oli hyvin turhamainen. Hatussaan hän käytti loistavaa, timanteilla ja oikeilla helmillä varustettua kultasolkea. Hänen nimensä näkyy Messukylän kirkon v. 1708 valetussa kellossa; samaan kirkkoon hän lahjoitti ehtoolliskalkinkin. Suurimman maineensa hän kuitenkin hankki rikkaudellaan ja sota- ja hätäaikoina harjoittamallaan panttilainausliikkeellä. Hänen jälkeenjättämänsä omaisuuden arvo teki säilyneiden kuolinpesäpaperien mukaan 74 000 talaria kup., siihen aikaan Suomen sisämaissa kuulumaton omaisuus, suurimmaksi osaksi pantattuja arvoesineitä. Siinä oli hopeisia pöytäkaluja, lippaita, naistenkoruja, peilejä, seinävaatteita, kalliita morsiuskruunuja, lasten ristiäispukuja ja "kaksikolmatta sileää kultasormusta, kirjaimilla varustettuja, vaikkei kukaan voi mainita niitä, jotka olivat samat sormukset pantanneet" – kaikkia, millä hätääntyneet ihmiset, suureksi osaksi jo unohtuneet vainajat, olivat saaneet rahaa tai syötävää irti Tammerkosken tuomarilta. Sillä tavoin oli joukkoon joutunut kaarlelaisen soturin sininen läpiammuttu univormutakkikin, johon kiinnitettyyn lappuun oli merkitty: "kahdesta tynnyristä rukiita, kuulunut föörari Kaarle Hahlille".

Tämän kaamean omaisuuden kokooja oli kirjuriluokasta kohonnut nousukas. Hän oli nainut aatelisneidin Sabina Juliana Silfversvahnin Orihveden Holmasta ja sai tyttärensä ja ainoan perijänsä Sofia Julianan naitetuksi Laukon kartanon omistajalle vänrikki, vapaaherra Knuutti Kustaa Kurckille. V. 1713 tuomari Detlofsson perheineen pakeni Ruotsiin, mistä palasi vasta rauhan tultua. Sekä tuomari että hänen vaimonsa kuolivat molemmat Tammerkoskella lopulla vuotta 1734.

Jo paria vuotta aikaisemmin olivat Knuutti Kustaa Kurck ja hänen vaimonsa Sofia Juliana Detlofsson kuolleet, joten Tammerkosken kartano joutui perintönä heidän alaikäisille lapsilleen, vapaaherra Akseli Kustaa Kurckille ja vapaaherratar Sofia Juliana Kurckille. Lasten isänäiti, leskirouva Sofia Agnes von Lützou kiiruhti v:n 1735 ensi päivinä antamaan Tammerkosken kartanon vuokralle Pirkkalan nimismiehelle Jaakko Gaddille, jonka arentiaikaa, pari kertaa pitennettynä, kesti v:n 1742 kevääseen saakka. Uudeksi vuokraajaksi tuli silloin Porin rykmentin eversti Henrik Juhana von Knorring. Tämä vuokraaja joutui pian sukulaisuussuhteisiin kartanon omistajain kanssa, kun hänen poikansa Porin rykmentin vääpeli, myöh. majuuri Kaarle Reinhold von Knorring v. 1745 meni naimisiin viisitoista vuotiaan vapaaherrattaren Sofia Juliana Kurckin kanssa. Vaimonsa kanssa Kaarle Reinhold v. Knorring sitten omisti Tammerkosken kartanon, mutta v. 1758 he möivät kartanon Hatanpään kuuluisalle herralle, vapaaherra Hannu Henrik Boijelle.

Tämän Tammerkosken kartanon viimeisen isännän kirjava kuuluisuus voittaa kartanon aikaisemman isännän Klaus Detlofssoninkin maineen. H. H. Boije syntyi Tyrvännön Lepaan kartanon omistajan poikana v. 1716, otti nuorena upseerina osaa vv:n 1741–1742 sotaan, tuli v. 1748 majuuriksi Porin jalkaväkeen ja kohosi v. 1758 everstiluutnantiksi. Toimi Porin rykmentissä lienee vaikuttanut siihen, että hän tuli hankkineeksi maaomaisuutta Ylä-Satakunnassa. Yleisemmin tunnetuksi Boije tuli valtiollisena seikkailijana. Hän oli tehokkaasti mukana vapaudenajan valtiopäiväelämässä, vaihtaen kursailematta puolueväriä, miten laski milloinkin etunsa vaativan. Oltuaan kiihkeä hattu hän siirtyi ajaksi myssypuolueeseen palatakseen 1750-luvulla takaisin hattupuolueeseen; Kustaa III:n vallankumouksen jälkeen hän liittyi kuninkaan hartaisiin kannattajiin. Hänen elämäkertansa kirjoittajain arvostelun mukaan hän "kuului huonoimpaan lajiin vapaudenajan valtiopäiväpolitikkoja". Arvostelu ei ole liian ankara miehestä, joka otti lahjuksia vierailta valtioilta ja möi valtiosalaisuuksia yhtaikaa vastakkaisille tahoille; hänen toimintansa upseerina Suomessa on leimattu yhtaikaa urkkijan ja provokaattorin toimeksi. Ei sitä valtiollista petosta ja rikosta, jota hän ei olisi harjoittanut. Ja tästä kaikesta hän sai suuria valtiollisia palkintoja, tuli v. 1761 Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherraksi, jossa virassa ei ollut ilman ansioita, vaikka olikin vieras kansalle ja sen kielelle, korotettiin v. 1771 vapaaherraksi ja siirtyi v. 1772 valtiokonttorin presidentiksi Tukholmaan, ollen myöskin v:sta 1775 kruununpolttimoiden johtokunnan jäsen. Boije oli eri tavoin hankkinut itselleen suuren omaisuuden, johon Tammerkoskenkin seutu oli saanut kantaa kortensa, mutta menetti rikkautensa viinakeinotteluissa ja oli pakotettu v. 1778 tekemään vararikon ja luopumaan virastaan. Hän kuoli Ruotsissa v. 1781. Hänen vaikutuksestaan Tammerkosken seudun historiassa tulee tuonnempana puhe. (76)

Kartanon oloista 1700-luvun keskimmäisinä vuosikymmeninä antavat monipuolisen kuvan näiltä ajoilta säilyneet kartanon vuokrausta koskevat asiakirjat. Tuomme niihin lyhyen katsauksen.

Tammerkoskella 2 p. tammik. 1735 päivätyllä vuokrakirjalla, jota täydentää 3 p. kesäk. s.v. laadittu inventarioluettelo, rouva Sofia Agnes v. Lützou antoi pojanlastensa puolesta nimismies Gaddille vuokralle "Tammerkosken kartanon hyvässä kylvössä olevine peltoineen, hyvin aidattuine niittyineen ja niittylatoineen sekä siihen kuuluvine aukumenttitaloveroineen, sahamyllyineen, jauhomyllyineen tulliensa kera, yksityisine kartanon kalastuksineen ja Ruoveden pitäjässä olevan puolen Muroleen perintötorpan kalastusten kera ja kaikkine kartanon alaisine torppineen". Vuokra-aika oli oleva kolme vuotta ja vuokramäärä ensimmäisenä vuonna 600, mutta molempina seuraavina vuosina 700 talaria kup. Vuokraaja sitoutui lisäksi m.m. pitämään asianomaisessa kunnossa kartanossa olevat rakuunanvarustukset, maksamaan kartanosta menevät verot ja vuokrakauden loppuessa luovuttamaan takaisin kartanon inventarion yhtä hyvänä kuin oli sen vastaanottanut. Vapauden ajan yhteiskunnallisia käsityksiä valaisee määräys, että vuokraajan tuli pitää kartanossa riittävästi väkeä, "tahtomatta rasittaa tai väsyttää kartanon torppareja yli sen, mikä on ollut tavallista".

Kartanon inventarioon, jonka vuokraaja tuomari Detlofssonin jäljeltä sai haltuunsa, kuului m.m. seitsemän hevosta ja kaksi varsaa, 26 lehmää, joukossa jos jonkinlaisia, mustan- ja valkoisenkirjavia, kokonaan valkoisia ja kokonaan punaisia, sarvettomia ja sarvipuolia, seitsemän hiehoa ja seitsemän vasikkaa, punainen sonni, pässi ja 25 lammasta, kolme pukkia, kymmenen vuohta ja kolme kiliä, kolme paria "vanhoja vakavia vetohärkiä" ja yksi pari nuorempia, kymmenen sikaa ja 14 kevätporsasta, kuusi hanhea, seitsemän kalkkunaa, kaksi kukkoa ja kymmenen kanaa, sekä kaksi "kelvollista paimenkoiraa". Rauta- ja puutavaraa oli m.m. viinatynnyri, 40 maitopyttyä, rautavanteinen mittakappa ja kaksi vakkaa, 19 työ- ja kymmenen pukkirekeä, neljä auraa, uusi nelihankainen venhe ja vanha venhe. Nuottia ja verkkoja: 28 syltä siianverkkoa, kymmenen syltä kelvollista ja 20 syltä kelvotonta kesänuottaa, 35 syltä kelvollista ja yhtä paljon vähemmän kelvollista talvinuottaa, viisi kelpaavaa ja kolme huonompaa lahnanverkkoa, viisi kelpaavaa ja neljä huonompaa lohenverkkoa, yksi kelvollinen siianverkko ja kaksi kelvollista hauenverkkoa, mihin tulivat lisäksi Muroleen kalanpyydykset: 25 sylen pituinen muikkunuotta, kaksi vanhaa lohenverkkoa, 12 kuhan- ja hauenverkkoa sekä neljä uutta samanlaista. Kalanpyydysten runsauden vastakohtana oli kartanon palvelusväen vuodevaatteiden niukkuus: kuusi lammasnahkavällyä, kuusi kulunutta villavaippaa ja kuusi vanhaa rohdinlakanaa.

Kartanon myllyt, joita oli kaksi, kumpikin kaksilla kiviparilla varustetut, olivat käyttökunnossa ja tuottivat ylläpitokustannusten vähennettyä vuosittain myllytullia n. 24 tynnyriä viljaa. Kartanon yksilehtinen sahamylly, jonka Detlofsson muutamia vuosia aikaisemmin oli rakennuttanut ja varustanut tarpeellisella sisustuksella, oli kaikinpuolin käyttökuntoinen sekin; valmista tavaraa oli siellä 56 1/2 tolttia sahalautoja.

V. 1735 oli kartanolla neljä varsinaista torppaa, nim. Nalkalan,

Niskan, Sepän ja Kapakan torpat, jotka kukin suorittivat veroksi kaksi (Kapakan torppa kolme) päivätyötä viikossa sekä yhden viljakuorman ajon Turkuun. Lisäksi tuli Parmaniemi, joka maksoi vuosittain kymmenen talarin veron, sekä Ruissalo, joka oli vasta perustettu eikä vielä suorittanut mitään veroa: – Muroleen torpanpuolisko ei liene alkuaan kuulunut Tammerkosken kartanoon, koskapa v:n 1735 asiakirjoissa sanotaan sen olleen Detlofssonin hallussa kymmenen vuotta. Lopulla vuotta 1737 vuokrasopimus pitennettiin v:n 1739 kevääseen saakka ja sitten jälleen kolmeksi vuodeksi entisillä ehdoilla muuten, paitsi että vuokraaja sitoutui nyt maksamaan 1 000 talaria kup. vuosivuokraa ja luovuttamaan kartanon inventarioineen takaisin "pikemmin paremmassa kuin huonommassa kunnossa".

Keväällä 1742 Tammerkosken kartano tuli luovutettavaksi uudelle vuokraajalle, eversti Henrik Juhana von Knorringille. Vaatiessaan asianmukaista katselmusta pidettäväksi kartanon alaikäisten omistajain holhooja, Lempäälän Sotavallassa asuva everstiluutnantti M. Segercrantz lausui moitteita siitä, että kartanon rakennukset ja viljelykset olivat nimismies Gaddin aikana "jokseenkin rappeutuneet" ja irtain omaisuus turmeltunut ja vähentynyt. Sen johdosta pidettiin kartanossa monta päivää kestänyt katselmus, josta laadittiin seikkaperäinen katselmus- ja oikeuspöytäkirja. Tämän asiakirjan mukaan näyttää kartanon pihain ja rakennusten asema olleen yleensä sama kuin v:n 1696 kartan laatimisen aikana. V:n 1742 katselmuksessa oli miespihan läntisellä sivulla pohjoisesta etelään ulottuva päärakennus, johon kuului sali, viisi kamaria, keittiö ja eteinen. Tässä rakennuksessa, jota ei näy v:n 1696 kartalla ja joka luultavasti oli tuomari Detlofssonin rakennuttama, oli useita rikkinäisiä ikkunoita ja muita puutteellisuuksia. Rakennuksen alla oli kellari. Miespihan eteläpuolella oli toinen rakennus, jossa oli sali, neljä kamaria, eteinen ja eteisestä erotettu sauna. Tämä rakennus, joka oli vanhuuttaan lahonnut ja "pian perikatoa kohden kallistuva", oli ilmeisesti kartanon vanha päärakennus, sama joka v:n 1696 kartassa on merkitty lännestä itään ulottuvaksi.

Vielä oli miespihassa varitupa, joka pienine sivukamareineen oli kehno ja uudelleen tehtävä, kaksijakoinen aitta luhtineen, kaksi ruokapuotia, toinen niistä hiukan kallellaan, ränstynyt pirtti, jonka vastapäätä olleen kamarin vuokraaja oli siirtänyt eteisen taakse rakennuttaen sen sijalle 13 kyyn. pitkän ja 12 3/4 kyyn. leveän, 80 talarin hintaiseksi arvioidun pirtin, sekä luhdilla varustettu renkien aitta. Kartanon asuinrakennukset olivat v:n 1735 inventarioluettelon mukaan lautakattoisia, mutta muut rakennukset yleensä malka- ja tuohikattoisia; uusi 13 kyynärän pirtti mainitaan nimenomaan olleen kivijalalla varustettu.

Karjapihassa oli navettoja, vajoja ja rehuhuoneita, vuoluja lammaskettoja, sikolättejä, hanhien ja kalkkunain kopit ja vaunuvaja. Kartanon ulkopuolella oli talli. Erikseen oli munteerinkiaitta, jossa kartanon ylläpidettävän rakuunan varustukset säilytettiin. Sauna oli laho, mutta mallaspirtti uusi, arvoltaan 24 talaria 12 äyriä. Kartanon paja oli käyttökelpoinen. Riihet luhineen oli palon jälkeen rakennettu uudelleen. Niinikään oli vuokraaja rakennuttanut toisen vanhan ja hyvin ränstyneen riihen sijaan uuden riihen luhineen, latoineen, joiden arvo oli 260 talaria. Rakennusten luettelossa mainitaan vielä pari olkilatoa ja aittaa. Kartanossa oli siis rakennuksia kuin pienessä kaupungissa, vaikkei rakennusten kunto kaikistellen ollut kehuttava.

Kartanon sahastakaan ei katselmuskirja anna juuri loistavaa kuvaa. Saha oli alkuaan rakennettu huolimattomasti ja oli sillaton. Seiniä ei ollut ensinkään, vaan oli katto rakennettu pylväiden nojalle ja kattolaudat olivat joutuneet myrskyn käsissä hajalle; lumi, sade ja märkyys olivat rakennusta pilanneet. Laitosta kuitenkin käytettiin ja vuokraaja oli teettänyt Kauttuan rautaruukissa siihen rattaita kahdeksan plootun kustannuksella.

Katselmuskirja tunnustaa kartanon peltojen olevan hyvässä kunnossa. Pohjoiseen peltoon kylvettiin 25 ja eteläiseen 20 tynnyriä. Kuitenkin olivat katselmuskevään oraat huonot, mistä syystä, ei osattu sanoa. Renkivouti todisti, että lannoitusta varten oli kartanoon vedätetty vuosittain 100–300 kuormaa hakoja. Pohjoisessa vainiossa, joka oli kesantona, oli korjattava kaikkiaan 530 syltä aitaa; hamppumaan aitaa oli myös parannettava 30 syltä. Ojia oli parannettava 130 syltä; samoin oli peitollaan läpi juoksevasta laskuojasta 460 syltä tehtävä muita ojia leveämmäksi ja syvemmäksi ja 20 syltä kokonaan uudestaan kaivettava. Eteläisen vainion aitaa oli korjattava 190 syltä ja ojaa perattava 700 syltä; laskuojasta, joka kulki "suon yli pellon läpi", oli 70 syltä aivan tukkeutunut ja 210 syltä oli uudelleen kaivettava veden paremmaksi juoksemiseksi.

Humalatarhassa oli 250 seivästä niinkuin ennenkin. Ryytimaa oli aidattu, mutta sinne istutettu pihlaja ja viinimarjapensaat olivat kuolleet.

Kartanon kotieläimetkään eivät olleet Gaddin aikana menestyneet. Taudit ja petoeläimet olivat häneltä tappaneet vuokra-aikana kolme hevosta, kymmenen lehmää, neljä hiehoa, yhden härän ja 30 lammasta. Kalkkunat ja paimenkoirat olivat kokonaan hävinneet.

Kummallisen tuomarin kuoltua eivät Tammerkosken kartanon omistajat näy asuneen kartanossa, eikä sen hoito näytä vuokraajain käsissä parantuneen. Hannu Henrik Boijen aikana Tammerkosken kartanon maat olivat parin kolmen talonpoikaisen lampuodin viljeltävinä. (77)

Tammerkosken seudun toinenkin historiallinen pääkartano, Hatanpää, on käynyt läpi nuo kolme tavallista kehitysastetta: kylän, ratsutilan, herraskartanon. Uuden ajan alussa Hatanpään asutukseen kuului kolme tavallista pientä talonpoikaistaloa, niistä yksi Pähkiä ja toinen Tausko niminen. Niinkuin jo ennen on mainittu, lienevät Hatanpään ja sen lähellä olevan Härmälän asutukset syntyneet samasta alkutalosta, koska niiden vanha veroluku oli muinaista alkutilaa vastaava täysi koukku. Mitään erikoista ei näistä Hatanpään taloista ole mainittavana; niiden erämaanomistuksistakaan ei ole varmoja tietoja. Nuijasodan jälkeen Hatanpään kaikki kolme taloa merkittiin verokirjoihin autioiksi. Uuden vuosisadan alkaessa Hatanpään asukkaana mainitaan ratsumies Tuomas Prydz. V. 1614 Hatanpäässä asui kaatuneen ratsumiehen leski, ja Tausko mainitaan lopen köyhtyneen väen asumaksi. Kun viimemainittu talo sitten häviää maakirjoista, on luultavaa, että se tuli yhdistetyksi toiseen Hatanpään taloon.

Pian alkoi Hatanpäästä muodostua varsinainen kartano. V. 1624 Hatanpään kaksi taloa olivat Liuksialan kartanon kirjurin Simo Matinpojan hallussa, jolla sanottiin olevan Kaarle Oxenstiernan vapauskirja, vaikkei hän tullut tarkastustilaisuuteen sitä näyttämään. Talon rakennukset olivat palaneet seitsemän vuotta aikaisemmin. Joka tapauksessa Hatanpään talot näihin aikoihin joutuivat aatelin läänityksiksi. Toinen näistä taloista oli 1650-luvulla Rotkirchin perheen rälssitilana. Mainitulta perheeltä tämä talo siirtyi v. 1681 aateloidun Rutenhjelmin suvun haltuun. Hatanpäässä asui ratsumestari Israel Rutenhjelm, joka kuoli v. 1723 ja haudattiin Messukylän kirkkoon. Toinen Hatanpään taloista oli v:sta 1650 alkaen Creutzin perheen hallussa. Suuressa reduktiossa Hatanpään talot tulivat uudelleen kruununrustholleiksi; toinen talo mainitaan 1700-luvun alussa vänrikin virkataloksi, toisessa asui v. 1698 rouva Elsa Margareta Creutz. Molempain talojen omistajana oli 1700-luvun puolivälin aikoina kapteeni Lindelöf. Häneltä kartano joutui Hannu Henrik Boijelle, jonka aikana Hatanpää näyttää muodostuneen varsinaiseksi suurviljelystilaksi. V. 1765 sitä hoiti erityinen "inspehtori" kymmenen rengin, yhdeksän piian ja muun väen avulla isännän laskuun.

Tavallaan kartanoksi katsottava oli Ruotsin vallan loppupuolella myöskin Otavala. Sen asutukseen kuului uuden ajan alussa kolme taloa, niistä yksi Viinikka. Kuudennentoista vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä Otavalassa oli ratsumiehen tila, josta tuli säännöllinen rustholli. Kahdeksannentoista vuosisadan puoliväliin saakka Otavala oli Aspin perheen hallussa. V. 1665 mainitaan kapteeni Yrjö Martinpoika Asp Otavalassa asuvana. Myöhemmin Otavala oli apulaispapin Kaarle Aspin hallussa, sitten apulaispapin Kustaa Aspin ja vihdoin "kehruukoulun johtajan ja pitäjänkirjurin" Kustaa Aspin, joka v. 1756 sai säädyiltä hopeatuopin pellavanviljelyksen ja -jalostuksen palkinnoksi ja jota vielä v. 1765 mainitaan Otavalassa asuvana. Jo aikaisemmin oli talo joutunut Hannu Henrik Boijen omaksi. (78)

Tammerkosken seudun maalaisolojen kirjavuutta lisäsivät aikaa myöten yhä lukuisammiksi tulleet torpat. Jo ennen Isoavihaa mainitaan Tammerkosken kartanon alaisina v:n 1696 kartanonkartalle merkittyjen, kaukana Näsiselän varrella sijaitsevain Saaristen ja Parmaniemen torppain lisäksi Myllärin, Kapakan, Sepän ja Niskan torpat. Näistä olivat kolme ensinmainittua kosken itäpuolella: Myllärin torppa, kosken itäpuolella olevain kartanon myllyjen myllärin asunto, Kapakka (myös Krouvi) sen lähellä Matoniemen kohdalla s.o. nyk. Koskipuistossa Hämeensillan ja sähkölaitoksen välillä, Sepän torppa arvatenkin Kyttälän talojen lähellä, missä myöhemmin mainitaan erikseen "pitäjänsepän" asunto. Isonvihan jälkeen torppain luku suuresti kasvoi. Messukylään meneväin teiden varsilla olivat Kujanpään, Raitinpään ja Puolimatkan torpat, Ronganjoen suussa Siltalan torppa, Iidesjoen suupuolella Joensuun torppa, j.n.e. Kaikkiaan oli Tammerkosken seudulla torppia ennen kaupungin perustamista kymmenkunta.

Kuinka suuresti poikkesikaan Tammerkosken seudun maalaisasutus Tampereen kaupungin perustamisen aikoina seudun asutuksesta uuden ajan alussa! Luomme vuoden 1772 henkikirjan avulla katsauksen paikkakunnan väestöoloihin. Varsinaisia talollisperheitä oli seutukunnalla enään seitsemän, nim. kahdessa Kyttälän, kahdessa Erkkilän, kahdessa Siukolan ja yhdessä Laiskoilan talossa (Pyynikissä). Väestön suuren pääjoukon muodostivat Hatanpään ja Tammerkosken kartanon asukkaat ja alustalaiset. Hatanpään kartanon väkenä oli lasten ja yhden vanhuksen ohella 36 renkiä ja 24 piikaa – uskomatonta, mutta nimet on lueteltu ja luvut merkitty henkikirjassa. Otavala oli nyt yhdysviljelyksessä Hatanpään kanssa eikä siellä ollut eri väkeä. Tammerkosken kartanoa ei viljelty niinkuin Hatanpäätä omistajan omaan tiliin, vaan siellä asui kolme lampuotia perheineen. Laiskoilassa asui pitäjänkirjuri Asp leskimiehenä lapsineen. Jos Hatanpään kartanon työvoiman runsaus on omiaan hämmästyttämään, on työvoiman puute muissa taloissa silmäänpistävä; Hatanpään ulkopuolella ei koko kyläkunnassa ollut enempää kuin pari renkiä ja piikaa. Tammerkosken kartanolla oli lukuisat torppansa, joiden päivätöitä se saattoi käyttää hyväksensä. Näiden torppain lisäksi oli seutukunnalla puolentusinaa lapsirikasta rakuunan ja sotamiehen perhettä sekä joukko köyhiä itsellisiä ja itsellisperheitä. Henkikirjan mukaan oli puheenaolevassa kyläkunnassa kaikkiaan 239 asukasta ryhmittyneenä n. 30 ruokakuntaan (suurin oli Hatanpään ruokakunta, johon kuului 74 henkeä). Väestöstä oli 110 henkeä s.o. lähes puolet, alaikäisiä lapsia, vanhuksia, sairaita ja viallisia tai lopen köyhiä. Kartanojärjestelmä torppari-, muonamies-, mökkiläis- ja itsellisjoukkoineen ei näytä missään suhteessa vaikuttaneen edullisesti väestöolojen kehitykseen tällä paikkakunnalla. (79)

Tammerkosken seudun liikenteellisestä asemasta on johtunut, että sodan roihujen levitessä Sisä-Suomeen tämä seutu aina on joutunut sotaliikkeiden solmukohdaksi.

Luusian päivänä 1596 Tammerkoski seisahtui juoksussaan ja pysyi neljä päivää aivan kuivilla. Sama ilmiö tapahtui muissakin suurissa Ylä-Satakunnan ja Hämeen koskissa. Näitä koskientyrehdyksiä senaikaiset ihmiset uskoivat sotain ja onnettomain aikain enteeksi, ja siltä kannalta niitä taikauskoiset oppineet ja piispat vielä jälkeenpäin selittivät. Frisius kertoo, kuinka vähän jälkeen mainittujen koskien tyrehdyksen maassa alkoi talonpoikain kapina, ja piispa Eerikki Sorolainenkin postillassaan muistaa mainita näitä uskonnollisia ihmeitä. Tammerkosken tyrehdys 1596 siinä kohden ennustikin totta erityisesti tälle paikkakunnalle. Jo muutamain päivän perästä näet saatiin täällä nähdä ja kuulla Nuijasodan kauhuja. Keijärvellä oli kapinallisten leiri, Pirkkalan herraskartanot loimottivat liekeissä ja vuoden viimeisinä hetkinä tapahtui Nokian surkea sotamellakka. Keväämmällä itse marski Klaus Fleming majaili joukkoineen Tammerkoskella useita viikkoja.

Pälkäneen taistelun jälkeen syksyllä 1713 Tammerkosken kylä äkisti joutui Isonvihan sotaliikkeiden jalkoihin. Mainitun taistelun seurauksista K. O. Lindeqvist kirjoittaa: "Suomen sotajoukko joutui hajaannustilaan, minkä aiheutti varsinkin se, että venäläiset vielä taistelun voitettuaan ajoivat sitä takaa. Savon ja Hämeen jalkaväkirykmenttien miehet karkailivat melkein kaikki ruoduillensa; osa väkeä lähti Jämsään päin kulkevaa tietä, osa taas Ruoveden tietä pitkin, mutta Armfelt itse ratsuväkineen sekä sairaat ja kuormasto mukanaan Tampereelle, jonne saavuttuaan hän ei saanut koolle muuta kuin 1 100 jalkamiestä ja 700 ratsumiestä. Venäläiset seurasivat melkein kintereillä, sillä jo 7 p:nä lokak. heidänkin etujoukkojaan saapui sinne. Kosken yli he eivät enää päässeet, sillä Armfelt oli polttanut jälkeensä sillan, jonka vuoksi venäläisten täytyi olla viikon päivät Messukylässä. Armfelt ei kuitenkaan uskaltanut täällä, kuten oli aikonut, ryhtyä vastarintaan, vaan lähti lokak. 12 p:n vastaisena yönä kulkemaan Pirkkalan ja Ylöjärven kautta Hämeenkyröön. Venäläiset, jotka rakensivat Tammerkosken yli uuden sillan, tosin niin heikon, että seuraavan kesän tulvavesi sen vei mukanaan, pääsivät sen yli ja seurasivat Suomen joukon jäljissä, mutta vain kasakat tulivat viimemainittuun pitäjään asti, kuitenkaan Armfeltia saavuttamatta." Myöhäsyksyllä majaili Tammerkoskella n. 10 500 miestä Venäjän väkeä, kunnes nämä joukot joulukuussa rupesivat marssimaan Pohjanmaalle. Blåfieldin arvelun mukaan olisi tämän ajan muisto se "kolmetahkonen patteri", joka on Pispalassa "vähäsen Tampereen puolella siitä tiehaarasta, joka menee Harjuntaustan kyliin".

Isonvihan kärsimykset Tammerkosken seuduilla olivat samanlaiset kuin yleensä muuallakin maassamme. Paljon lievemmät olivat Pikkuvihan kolhaisut tällä tienoolla. Tammerkosken kartanon puolesta "kuolinpesän kirjuri" P. J. Austrell esitti erinäisiä valituksia siinä säätyjen kokouksessa, jonka venäläisten ylipäällikkö kenraali Keith oli kutsunut koolle Turkuun 18 p:ksi lokak. 1742. Ylipäällikön määräyksestä tutkittiin asiaa Pirkkalan käräjillä 12 p. marrask., jolloin todettiin, että Tammerkosken kartanon paras niitty ja kesantopelto olivat niin tallatut, ettei niistä moniin vuosiin ollut satoa odotettavissa, 140 syltä aitaa oli poltettu ja monesta muusta paikasta aita revitty, kartanon lähimetsikkö leirin perustamisen ja polttopuun ottamisen vuoksi kokonaan kaluttu j.n.e. Vahingot oli tehnyt serbialainen husaarirykmentti, joka oli ollut täällä leirissä kolme päivää. Asian loppuselvityksistä ei meillä ole tietoa, mutta näkee jo edellisestäkin, että julmimpain hävityssotain aika oli mennyt. (80)

7. MAAKUNNAN OLOJA 1700-LUVULLA.

Ylä-Satakunnan vanha alue. – Hallinnollisia jakoja. – V:n 1775 lääninjako. – Erämaiden asutus ja kirkkokuntain kehitys. – Hallituksen, asutustoimia. – Torppariasutus. – Kruununtilain perinnöksiosto. – Väestöolot. – Maatalous. – Maakunnan kärsimykset. – Elintavat.

Seurattuamme edellisillä lehdillä Tammerkosken paikkakunnan historiallisia oloja ennen kaupungin perustamista kosken rannalle, luomme lyhyen katsauksen koko Ylä-Satakunnan yleisiin ja muutamiin erikoisiin taloudellisiin oloihin niinä vuosikymmeninä, jotka lähinnä edeltivät kaupungin perustamista tähän maakunnanosaan.

Ylä-Satakuntaan, jota jo keskiajalla katsottiin erityiseksi maakunnaksi ja hallittiin erityisenä tuomari- ja voutikuntana, on vanhastaan kuulunut koko se laaja maa-alue, joka on Kokemäenjoen yläjuoksun ja siihen yhtyväin suurten pohjoisten ja koillisten vesijaksojen, Kyrösselän, Näsijärven vesistön ja osaksi Längelmäveden reitin varsilla. Satakunnan yliseen kihlakuntaan kuuluivat kuningas Kustaa Vaasan aikana Tyrvään, Karkun, Kyrön, Pirkkalan, Kangasalan, Lempäälän ja Vesilahden ikivanhat hallintopitäjät.

Kansan karttuessa ei Ylä-Satakunnan vanha alue kuitenkaan pysynyt entisellään. Seitsemännellätoista vuosisadalla se jaettiin kahteen kihlakuntaan, "Ylä-Satakunnan yliseen" ja "Ylä-Satakunnan aliseen", johon viimemainittuun luettiin myöskin Huittisten ja Loimaan pitäjät. Vanha Ylä-Satakunta pysyi kuitenkin kokonaisuudessaan edelleenkin yhden tuomarin alueena. Lääninhallinnon voimaan astuttua luettiin Ylä-Satakunta Turun ja Porin lääniin.

Tällä kannalla pysyi Ylä-Satakunnan ylempi hallinto aina v:n 1775 uuteen lääninjakoon saakka, joka monin tavoin hämmensi tämän maanosan hallinnollisia oloja, niin hyödyllinen kuin toimenpide muuten olikin koko maalle.

Puheenalaista lääninjakoa säätäessään kuningas Kustaa III määräsi, että uusien rajain tulisi Sisä-Suomessa kulkea etupäässä "luonnollisia" linjoja, vesistöjä, pitkin. Tämän mukaisesti läänien rajat Ylä-Satakunnassa tulivat määrätyksi siten, että Ruoveden pitäjästä siirrettiin Vaasan lääniin Ähtärin ja Virtain kappelit ja Uudenmaan-Hämeen lääniin kaikki ne Ruoveden talot, jotka olivat itäpuolella Ruoveden järviä; muuten kulki Uudenmaan-Hämeen ja Turun ja Porin läänien raja halki Ruoveden järvien, Näsijärven, Tammerkosken, Pyhäjärven ja Vesilahden järven, minkä jälkeen raja kävi Vesilahden pitäjän ympäri yhtyäkseen sitten vanhaan Turun ja Porin läänin rajaan.

Ylä-Satakunta, joka siihen saakka vanhastaan oli kuulunut Turun ja Porin lääniin (alk. Kokemäenkartanon lääniin), tuli siten äkisti silvotuksi kolmen läänin kesken. Vähin epäkohta siitä oli ehkä Ylä-Satakunnan peräseuduille, Virtain ja Ähtärin kappeleille sekä Keuruun pitäjälle, jotka kokonaisinaan siirrettiin uuteen lääniin, vaikka haitoista kyllä sielläkin valitettiin.

Ikävämmin kävi lääninjaossa etelämpäin pitäjäin, jotka uusi raja halkaisi Ruoveden Tarjanteesta Vesilahdelle saakka. Saman pitäjän kylien ja talojen tiluksia joutui kahteen lääniin ja saman pitäjän rahvaan täytyi käydä eri käräjillä oikeutta saamassa, puhumattakaan kaikista sekaannuksista veronlaskuissa y.m.s., mitkä olivat seurauksena "luonnollisista rajoista". Tampereen kaupunkikin sai kauan kokea kaikenlaisia haittoja järjestyksen pidossa, kaupungin laajentamisessa ja muissa kysymyksissä, kun läänin raja kulki Tammerkoskesta. Yhden vuoden erehdyksestä tuli työtä ja kiusaa kokonaiselle vuosisadalle. (81)

Vanhan Ylä-Satakunnan alueella, jossa nyt elää enemmän kuin 200 000 ihmistä 37 kunnassa, oli Kustaa Vaasan aikoina ainoastaan ennenmainitut seitsemän hallintopitäjää, jotka kirkollisesti jakaantuivat kahdeksaan emäpitäjään ja neljään kappelikuntaan. Pohjoisimmat olivat Ikaalisten ja Orihveden kappelit. Vanhoihin emäseutuihin kuuluvilla suunnattomilla "erämailla" heräsi kuitenkin juuri näihin aikoihin vilkas uutisasutus. V. 1561 mainitaan ensi kerran Ruoveden uutta pitäjää, joka oli erämaalle syntynyt.

Kuinka asutus vähitellen erämailla edistyi, näkyjä kirkkokuntain lisääntymisestä. Seitsemännellätoista vuosisadalla rakennettiin Pirkkalan "yli vetisten" mukavuudeksi Harjun kirkko, ja samalla vuosisadalla syntyivät Näsijärven vesistön varsilla Messukylän takamaille Teiskon ja Ruoveden perille Virtain, Ähtärin ja Keuruun kirkkokunnat, Orihveden pitäjän alueelle Eräjärven ja Kuorehveden kappelit ja Kangasalan pitäjään Kuhmalahti. Vielä 1780- ja 1790-luvuilla syntyivät Näsijärven vesistön piirissä Ylöjärven, Pihlajaveden ja Multian seurakunnat.

Esivalta, jonka täytyi ottaa huomioon vanhempain emäpitäjäin ja niiden papistojen oikeuksia, ei milloinkaan sanottavasti suosinut ja kannattanut erämaalaisten kirkollisia pyrkimyksiä. Toiselta puolen hallitus kuitenkin mielellään näki erämaiden kansoittuvan ja verotulojensa karttuvan, minkä vuoksi se kaikin tavoin koetti edistää uutisasutusta.

Koko Ruotsin ajan muistettavimman edistyksen Ylä-Satakunnankin maataloudellisissa oloissa saivat aikaan 1700-luvun suuret, järjestelmälliset maataloudelliset uudistukset: uutisasutus, tilainjako, torpparilaitos ja isojako.

Ylä-Satakunnassa näiden uudistusten seuraukset esiintyivät varsinkin torppari- ja kruunun uutistaloasutuksen leviämisessä. Talollisten veljet, vävyt ja nuoremmat pojat pääsivät itsenäisemmiksi viljelijöiksi ja liian väkirikkaat kylät elättämästä liikaväkeänsä. V:n 1701 maakirjassa luetellaan Ylä-Satakunnassa ainoastaan 66 torppaa, kaikki kruunun tai rälssin maalla. Lencqvist, joka oli tätä seikkaa erityisesti seurannut, kertoo v. 1784 Orihveden pitäjäläisten suurella innolla harrastaneen torpparilaitosta. "Uudenkaupungin rauhan jälkeen ei pitäjässä ollut ainoatakaan torppaa. Mutta nyt niitä on 102, enimmät täynnä pieniä lapsia. Kahdeksana viimeisenä vuonna on perustettu 40 torppaa. Väen lisääntyminen pakottaa ihmiset rakentamaan torppia. Paremmat tilukset ovat senvuoksi jo anastetut, niin että nyt täytyy tyytyä huonompiin."

Huomattavaa edistystä maakunnan maanomistusoloissa todistaa karttuva kruununtilain perinnöksiosto, johon kruununtiloja asuvalle kansalle jo vuosisadan alkupuolella oli annettu oikeus. Kuinka tätä etua jo ennen Kustaa III:n aikaa yksi ainoa miespolvi Ylä-Satakunnan ylisessä kihlakunnassa osasi hyväkseen käyttää, näkyy siitä, että verotalojen lisäys aikajaksona 1750–1770 mainitulla alueella oli 509 1/2 taloa.

Ylä-Satakunnan väkiluvusta 1700-luvun alkupuolella ei ole tarkkoja tietoja. Vasta vuosisadan neljäkymmenluvulla näyttää väkiluku saavuttaneen sen määrän, noin 20 000 henkeä, jossa se ennen Isoavihaa oli ollut. Gadd ilmoittaa Ylä-Satakunnan ylisen kihlakunnan väestön v. 1747 vain 12 460. hengeksi. Vuosisadan puolivälistä alkaen, tabellilaitoksen perustettua, on meillä Ylä-Satakunnan väestöstä tarkempia tietoja. Väkiluku oli:

                                            v. 1751  v. 1772  v. 1800

    Ylä-Satak. (vanhassa) ylisessä kihlak.  20 817   27 027   38 041
        "           "     alisessa   "      11 366   15 082   24 266
    koko Ylä-Satakunnassa                   32 183   42 109   62 307
    koko Turun ja Porin läänissä           136 643  168 622     –
    koko Suomessa                          429 912  578 145   832 659

V. 1772 ei siis koko laajassa Ylä-Satakunnassa ollut väkeä yhteensä

edes niinkään paljoa kuin nykyään Tampereen kaupungissa.

Suuresti ovat väkiluvun numerot viimeisen vuosisadan kuluessa kasvaneet. Vanha Ylä-Satakunta, jonka alueella nyt asuu 275 000 ihmistä, on väekkäämpi kuin Mikkelin lääni. Mutta Ylä-Satakunnan suuresta väenlisäyksestä huolimatta on sen suhdeluku koko maan väkilukuun entinen, 76 tuhannelta. Molemmat ovat näet saaneet erityiset suuret väenlisäyksensä, isänmaamme kokonaisuudessaan Viipurin läänin ja Ylä-Satakunta Tampereensa. (82)

Maatalous Ylä-Satakunnassa oli 1700-luvulla vielä alhaisella kannalla. Maata viljeltiin täällä yleensä samaan alkuperäiseen tapaan kuin muuallakin Suomessa. Rintamaiden kyläkunnissa oli tavallinen kaksijakoviljelys. Esivallan kielloista huolimatta ei kaskenpoltto ollut hävinnyt kaikista alapitäjistäkään. Ulrik Rudenschöld sanoo kertomuksissaan vv:lta 1738–1741 vesilahtelaisten jo lakanneen kaskenpoltosta, mutta Kustaa III:n aikana se vielä oli tuoreessa muistossa Mouhijärvellä, "jonkun verran" käytetty Lempäälässä ja "vähenemässä" Ruovedellä. Maakunnan kaukaisemmissa peräseuduissa se vielä kukoisti täydessä vauhdissa. Niin esim. Keuruulla.

Hyvinä vuosina maakunta möi viljaa, ja rintamailla näyttää viljanmyynti olleen talonpojan tärkein rahalähde. Pitkin vuosisataa olikin Ylä-Satakunta hyvässä maineessa viljantuotannostaan. Viljanhinnan usein sattuvat nousut olivat talonpojalle alinomaisena yllykkeenä viljelemään viljaa ja unohtamaan kadot. Samaan suuntaan vaikutti Kustaa III:n aikana perustettu Tampereen kruununpolttimo, joka osti paljon viljaa ja laajoilla aloilla määräsi sen hinnat.

Karjanhoito ei ollut tämän vuosisadan maatalouden vahvoja puolia Ylä-Satakunnassa. Niityt olivat yleensä pieniä ja huonosti hoidettuja luonnonniittyjä tai aidattuja ahomaita. Yleisesti käytettiin soita ja nevoja heinämaiksi, kuten Satakunnan ja Pohjanmaan rajoilla vieläkin on tapana. Heinät säilytettiin suovissa yhtä usein kuin niittyladoissa. Lehmänrehun jatkoksi käytettiin tarpeen vaatiessa, ja tarve oli ainainen, kaikkia ajateltavia aineita pitkistä oljista puunkuoreen ja hevoslantaan saakka. Hevoshoito näyttää maakunnassa olleen paremmalla kannalla. Orihvedellä se puheena olevalla vuosisadalla oli muodostunut tuottavaksi sivuelinkeinoksi. Hevosia pidettiin paljon etupäässä pitkäin työläiden kaupunkimatkain tähden. Sellaisiin hevoset olivatkin hyvin tottuneita; leikkikuormana pidettiin 3–5 tynnyriä viljaa ja matkamuonia. Yläpitäjäin hevosia kehuttiin vielä enemmän.

Suunnattomia metsiäkin humisi Ylä-Satakunnassa, mutta yleisempää kauppa-arvoa ei niillä vielä ollut. Ainoastaan kaskenpolttajalle ja tervanpolttajalle olivat etämetsät hyödyksi. Lähimetsiä, jotka isoonjakoon saakka ja kauemminkin pysyivät kyläkuntain yhteisinä, haaskattiin yhteisesti. Metsästystä harjoitettiin saloissa, mutta vuosisadan lopulla se ei enään näytä olleen yleisempi kansanelinkeino.

Alkupuolella vuosisataa lienevät vielä jousipyssyt raksahdelleet maakunnan peräseuduilla; loppupuolella vuosisataa mainitsee Indrenius jousella ampumisen tulleen vanhanaikaiseksi Ruovedellä. Metsäneläjistä oli kansalle kuitenkin paljon enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Pedot kaatoivat karjaa niin paljon, ettei sitä nykyaikana voisi uskoa.

Mutta maakunta sai tällä vuosisadalla kärsiä monenlaatuisia muitakin vitsauksia, jotka olivat sen väestölle ja taloudelle ylen turmiollisia. Hirmuiset nälkävuodet 1696–1697 olivat vielä tuoreessa muistossa, kun Kaarle XII:n sodat alkoivat. V. 1710 raivosi rutto maakunnassa. Sen jälkeen Isoviha, joka tässä osassa maatamme alkoi Pälkäneen tappelun jälkeen v. 1713, levitti kauhujaan kaikkialle ja hävitti mitä elämää ja viljelystä maakunnassa edellisten koettelemusten jälkeen vielä oli jäljellä. Ja kun kahdeksan kauhean vuoden jälkeen rauha jälleen palasi maahan, niin tuhkatiheään sittenkin tautikatovuodet lamasivat elpymään pyrkivää maakuntaa. Pikkuvihan seurassa kulki tavallinen sodan kumppani, punatauti (Keuruu). Mutta hävittävin kansantauti vuosisadalla oli isorokko. Voi sanoa, että se oli aivan pysyvä kansantauti maakunnassa.

Kato- ja nälkävuodet sattuivat useimmiten yhteen tautivuosien kanssa tai päinvastoin. Hätäaikoja oli ehtimiseen ja hätäleipä maakunnassa usein tarpeen. Gadd kertoo, että Ylä-Satakunnassa huonoina vuosina yleisesti syötiin pettu- ja vehkaleipää. Indrenius kertoo Ruovedeltä, että osa väestöstä hyvinäkin vuosina sekoitti pettua leipäänsä. Takamailla turvauduttiin hätäaikoina tavallista enemmän metsästykseen. Tällaisissa oloissa oli kalastuksellakin erinomaisen suuri merkitys kansan ravitsemisessa.

Pahimpia luonnonvitsauksia, joista tämän maakunnan asukkaat jo vanhastaan saivat erityisesti kärsiä, olivat tulvat ja märkyys, mikä oli seuraus näiden seutujen vesistö- ja metsärikkaudesta, sekä laskuväylän, Kokemäenjoen, madaltumisesta. Usein tuottivat tulvat ja märkyys suorastaan katovuosia. Oloja kuvaavaa on, että Längelmäen pitäjäläiset vuosisadan lopulla hävittivät Iharin kosken tokeet, koska katsoivat tulvan heidän pelloilleen tuottamaa vahinkoa paljoa suuremmaksi kuin sakkoja väkivaltaisesta koskenaukaisemisesta.

Niinkuin elinkeinot ja yleiset kansanolot, niin olivat elin- ja kansantavatkin 1700-luvun Ylä-Satakunnassa sangen alkuperäisellä kannalla. Kylissään ja metsissään eli hämäläisheimoinen rahvas isiensä tapaan kaikkialla savupirteissä. Satakunnan vanhat kirjoittajat kuvailevat monta kertaa idyllisesti tätä pirttielämää. Mouhijärven tuvassa, sanoo muudan heistä, talonpoikaislapset makaavat karitsain, pikku kilien ja possujen kanssa samalla päänalaisella, oljilla, ja saman peitteen, lämpimän, alla. Ruoveden ja monen muunkin pitäjän pirtin väkeen kuului hevonen; pirtissä oli aina, kertoo Indrenius, apetta hevosille, jotka sen pirtissä soivatkin. Lencqvist maalailee meille vanhat orihveteläiset kotoisissa oloissaan: tuohivirsut jalassa ja hurstimekko yllä he puuhaavat pellavainsa ääressä, mutta pyhänä he ovat harmaissa sarkavaatteissa. Vanhat pitivät takkinsa kiinni hakasilla, mutta nuoret olivat jo ruvenneet käyttämään harmaita nappeja takeissaan ja olivatpa jotkut alkaneet käydä sinisissä housuissa ja liiveissä, "kun ylellisyys viime aikoina on ruvennut leviämään". Yläsatakuntalainen Gadd kiittelee kotiseutunsa väestöä: se oli tukevaa ja voimakasta ruumiiltaan; ylistettävä oli sen vanhanaikainen elämän viattomuus ja vieraanvaraisuus. Lasten reipas elämä pirtissä ja lumessa häntä myöskin miellytti. Kaikessa ystävyydessä "talousajan" miehet kuitenkin muistivat antaa Ylä-Satakunnankin väestölle tarpeelliset moitteet ja opetukset. Silmätaudit olivat väestössä kovin yleiset, minkävuoksi savupirteistä olisi luovuttava. Talvipuhteiden reki- ja päretyöt eivät voineet enään täyttää uuden ajan vaatimuksia; kansan talvista uneliaisuutta, saunomista ja laiskuutta ei voitu kyllin sättiä; lukemattomat olivat ne keinot, joita viisaat neuvojat esittivät kansan parantamiseksi siitä viasta. Vallitseva yleinen taikuus ja vanhat taikaperäiset kansantavat olivat usein esillä olevana kysymyksenä varsinkin piispankäräjillä. Ylä-Satakunnan peräkulmalaiset olivat kaikkein pahimmassa taikuuden maineessa ja keuruulaisten sanotaan vielä vuosisadan lopussa olleen kaupunkimatkoillaan siitä syystä hyvin peljättyjä.

Sellainen lyhyesti kuvattuna oli maakunta ja kansa, joiden keskuudessa vuosisadan viimeisellä neljänneksellä Tampereen kaupunki syntyi. (83)

8 MAAKUNNAN KAUPPA JA PIRKKALAN MARKKINAT.

Ylä-Satakunta taloudellisena takamaana. – Maakunnan kauppatavarat. – Kiertelevät kauppiaat. – Maalaisten kaupunkimatkat.

Maakunnan kulkuneuvot. – Maantiet ja talvitiet.

Maakunnan markkinat. – Kirkkomarkkinat. – Erinäisiä paikallismarkkinoita. – Pirkkalan markkinat. – Tammerkosken markkinat. – Eräitä tietoja näistä markkinoista. – Harjun markkinat. – Pispalan markkinat.

Ylä-Satakunta muodosti 18. vuosisadalla Lounais-Suomen merikaupungeille tärkeän "taloudellisen takamaan" eli kauppa-alueen. Maakunnan myytävät tavarat oli saatava pellosta, karjatarhasta tai metsästä. Rukiit mainitaan pitkin 1700-lukua Ylä-Satakunnan tärkeimmäksi kauppatavaraksi. Maakunnan viljatavaran ylituotanto saapi selityksensä harvasta asutuksesta, yleisestä kaskenpoltosta sekä yleisestä viljanviljelyksestä. Pellavan tuotannosta ja kaupasta kerrotaan tuonnempana. Metsästä saatiin kallisarvoisia mastopuita, joita vedätettiin merikaupunkeihin. Muu puutavara näyttää mastojen rinnalla olleen vielä arvotonta, uitto- ja sahausliike kun olivat maakunnassa aivan alullaan, kaski- ja kulovalkeat hävittivät metsiä ja kaupungit saivat puutavaran mukavammin metsäisiltä rannikkoseuduilta. Metsistä saatiin siis tähän aikaan tuloja paljon vaikeammin kuin meidän aikanamme. Tyrväällä, Karkussa ja Mouhijärvellä kiskottiin kaupaksi paljon tuohta (kattotuohia). Lempäälässä saatiin niintä muidenkin pitäjäin tarpeeksi. Tervaa poltettiin kaikissa yläpitäjissä, ja tervan kauppa oli tähän aikaan kasvamassa.

Vaikka laillista kaupantekoa maakunnan asukkaiden kanssa saivat harjoittaa ainoastaan kaupunkien kauppiaat ja porvarit omissa kaupungeissaan ja laillisilla markkinoilla maakunnassa, oli kuitenkin lakia kiertävä maakauppa ikivanhoista ajoista saakka juurtunut täällä niinkuin muissakin Suomen maakunnissa. Vielä 1700-luvullakin oli kierteleviä kauppiaita varsin usein liikkeellä Ylä-Satakunnan etäisillä seuduilla. Mahtavimmat ostajat olivat siihen aikaan turkulaiset. Karjanostajina olivat Naantalin porvarit tunnettuja kaikkialla, Orihvedellä ja Ruovedelläkin saakka. Rauman ja Uudenkaupungin porvarit olivat myöskin usein nähtyjä vieraita. Kokemäenjoen puolella harjoittivat porilaiset vanhastaan maakauppaa. Vuosisadan loppupuolella alkoivat myöskin Pohjanmaan rantakaupungit vilkkaammin ottaa osaa maakunnan kauppaan, kun olivat saaneet purjehdus- ja kauppavapauden. Pohjanlahden rannikkotalonpoikain kanssa harjoittivat yläsatakuntalaiset itse alkuperäistä vaihtokauppaa: rannikkolaisilta saatiin silakoita ja heille annettiin viljaa ja pellavia.

Usein muutenkin täytyi talonpojan itsensä ryhtyä kauppatoimiin. Ei ollut aina kaupungin porvari hänen pihassaan; talonpojankin puolestaan oli usein lähdettävä viemään kuormaa kaupunkiin. Pitkäin matkain ja huonojen kulkuneuvojen vuoksi tehtiin matkat enimmäkseen talvella. Matkan mieluisinna päämaalina oli tavallisesti itse Turku, jonka kauppavaikutus tässäkin suhteessa oli Ylä-Satakunnassa vielä 19:nnen vuosisadan alkupuolellakin suurempi kuin muiden kaupunkien. Oloja kuvaa, että Lencqvist vielä v. 1784 mainitsee Turun hintain olleen määrääviä Orihvedellä saakka; orihveteläinenkin teki kaupunkimatkansa kernaimmin Turkuun. Joskus hän kuitenkin kävi Porissa, Vaasassa tai Uudessakaarlepyyssä. "Entisinä aikoina" olivat monet vieneet tavaroitaan Vaakerin tehtaalle 25 peninkulman päähän; Hämeenlinnassa ei sitävastoin oltu mitään saatu kaupaksi. Matkat Etelä-Suomen kaupunkeihin ja rautaruukkeihin näyttävät Ylä-Satakunnan eteläisissä pitäjissä olleen tavallisia Turku-matkain ohella. Rudenschöld sanoo Lempäälän ja Vesilahden asukkaiden tapaavan tehdä vuotuisia talvimatkoja Helsinkiin. Yläsatakuntalaisten rautaruukkimatkoista, jotka arvatenkin raudan ostamistakin varten olivat välttämättömät, kerrotaan vielä main. vuosisadan lopullakin. Myöskin Raumaa ja Uuttakaupunkia mainitaan usein Ylä-Satakunnan kaupunkimatkain päämäärinä. Erityisesti ne olivat Kuloveden puoleisten tuohikaupunkeja. Pohjanmaan kaupungeilla oli erityinen vetovoima maakunnan yläpitäjiin, joista esim. tervat mieluisasti vietiin sinne. (84)

Ehkä vielä enemmän kuin yllämainitut kauppakeinojen puutteellisuudet raskauttivat maakunnan elinkeinoja kulkuneuvojen vaikeus ja puutteellisuus.

Paikallisen liikkeen oli tähän aikaan yleensä vielä turvauduttava hankaliin porrasteihin, polkuihin tai veneteihin sekä talvella talviteihin. Kahdeksannentoista vuosisadan alussa kulki ainoastaan kolme varsinaista maantietä maakunnan kautta. Yksi niistä tuli Kokemäenjoen vartta ja meni Tammerkosken yli Kangasalle ja Hämeeseen. Tältä tieltä erosi Mouhijärvellä ja Pirkkalassa vanha kangastie, joka Hämeenkankaan ja Pohjankankaan autioita harjuja ja nummia pitkin meni Pohjanmaalle. Toinen kesätie erosi Satakunnan-Hämeen tiestä Kangasalla ja kulki Orihveden suuren korven kautta Ruoveden Kauttuun, Virtain Herraselle ja Pohjanmaalle. Molemmin puolin Näsijärveä kulki jo 1600-luvulla jonkinlaisia kesäteitä. Pääteiden varsilla oli harvakseltaan kestikievareita ja "postitalonpoikain" taloja. Samoin olivat tärkeimmät talvitietkin vanhastaan kestikievareilla varustetut. Nämä talvitiet seurasivat maakunnan päävesistöjä etelästä pohjoiseen. Kyrösjärveltä kuljettiin Parkanon ja Kuivasjärven kestikievarien kautta Pohjanmaalle. Näsijärven reitillä oli kestikievari Padustaipaleessa ja postitalo Korpulassa. Längelmäveden puolella kuljettiin Kangasalta ja Pälkäneeltä Sahalahden Tursolan postitalon ja Kuhmalahden Vehkapuntarin sekä Kuorehveden Kaitilan kestikievarien kautta Satakunnan ja Hämeen perille. Joitakuita pienempiä teitä oli myöskin kestikievareilla varustettu, kuten Kuloveden eteläpuolinen tie (Stormi), Jämijärven tie, Pirkkalan–Lempäälän (Kulju) sekä Vesilahden tie (Pöyhölä).

Kovin vähän laajeni Ylä-Satakunnan tieverkko seuraavain vuosikymmenien kuluessa. V. 1770 olivat kestikievarit ja kapakat yleensä samoilla paikoilla kuin v. 1700. Kuten seuraavassa saamme nähdä, ajateltiin näinä vuosikymmeninä kulkuneuvojen parantamista etupäässä kanavain rakentamisella, josta ei kuitenkaan tullut mitään. Vasta Kustaa III:n aikana hallitus ryhtyi tarmokkaasti edistämään maanteiden rakentamista Suomessa, ja Ylä-Satakunnassakin tehtiin nyt työtä uusien maanteiden raivaamiseksi ja vanhain korjaamiseksi. Niinpä parannettiin 1700-luvulla Tammerkosken–Lempäälän ja Vesilahden–Tyrvään tiet maanteiksi, ja Tottijärvelle rakennettiin uusi tie. Niinikään parannettiin Längelmäveden itäistä rannikkoa kulkeva maantie, ja molemmin puolin Näsijärveä Ruovedelle vievät rantatiet tulivat yleisempään käytäntöön. Suurta Jyväskylän–Alavuden tietä aljettiin rakentaa v. 1780. Mutta suuret alat Ylä-Satakunnan pohjoisia seutuja, kuten esim. koko Kyrösselän takainen laaja seutu, olivat vuosisadan lopussa vielä aivan ilman maanteitä. (85)

Tammerkosken paikkakunnan keskuksellinen asema muinaisessa Ylä-Satakunnassa näkyy erityisesti siitäkin, että tällä paikkakunnalla myöhempinä historiallisina aikoina pidettiin Ylä-Satakunnan tärkeimmät markkinat.

Ikivanhoista ajoista hyvinkin uusiin aikoihin saakka ovat markkinat Suomessa olleet tärkeimmät kauppatilaisuudet niin kaupanvälitystä harjoittavalle porvariluokalle kuin myyntitavaroita tuottaville ja ostotavaroita käyttäville maakunnillekin. Vanhimpia tunnettuja markkinoita ovat olleet n.s. kirkkomarkkinat, joita vietettiin vanhimpain emäkirkkojen "kirkkomessujen" yhteydessä maallisten ja kirkollisten lakien suojassa. Maamme vanhimmilla viljelysseuduilla, Lounais-Suomessa, vietettiin tällaisia kirkkomarkkinoita parhaastaan loppukesällä, vuodentulon korjattua, jolloin talonpojalla oli enin myytävää tavaraa ja otollisin aika hankkia ostotavaroita pitkän talvikauden varalta. Varsin monet lounaisen Suomen vanhimmista katolisista kirkoista olivat pyhitetyt loppukesän suurille pyhimyksille, Jaakolle, Olaville, Laurille ja Perttelille, ja näidenpä kirkkojen ääressä kirkkomessujen aikoina markkinoitakin pidettiin. Varmaan myöskin monet veronmaksutilaisuudet, jotka jo keskiajalla olivat sovitetut suuriksi juhlapäiviksi, kuten Juhannuksen, Olavin ja Tuomaan messuihin, aiheuttivat markkinain pitämistä näinä juhlina, jotka myöhemminkin ovat olleet sangen yleisiä markkina-aikoja.

Ylä-Satakunnankin vanhimpia markkinoita saanemme etsiä vanhimpain kirkkojen kirkkomessuista. Tiedetäänkin, että esim. Karkussa pidettiin muinoin markkinoita pyhän Olavin päivänä, jolle Karkun Kallialan (nyk. Tyrvään) kappelikirkko oli pyhitetty.

Ylä-Satakunnan muillakin liikepaikoilla näyttää jo vanhoina aikoina olleen markkinoita, vaikka varmoja tietoja niistä on vasta myöhäisiltä ajoilta, jolloin hallitus rupesi määräilemään ja järjestämään syrjäistenkin seutujen vanhoja markkinalaitoksia. Orihveden Kirkkolahden perässä oli muudan vanha markkinapaikka. Turun porvaristolla oli v:sta 1723 oikeus pitää siellä vuotuisia markkinoita. Rudenschöld mainitsee kertomuksissaan vv:lta 1738–41 Orihveden markkinoita pidetyiksi kolmena päivänä ennen Juhannusta. Nämä markkinat olivat käytännössä vielä 1800-luvun alkupuolella. Orihveden aseman takana näytetään vieläkin erästä mäkeä, jolla on nimenä "Markkinapuoti". Mäen kerrotaan ennen olleen saarena, jossa oli ollut markkinapaikka ja markkinapuoti. Huittisissa on niinikään ollut vanha markkinapaikka. Rudenschöld mainitsee, että Huittisissa pidettiin markkinoita Perttelinpäivän aikaan, vaan ettei sinne tuotu muuta kuin hevosia ja karjaa. Mahdollisesti olivat nämä markkinat samat karjamarkkinat, joiden perustamista Turun maaherra v. 1694 puuhasi. Tyrvään Paavilassa mainitsee Rudenschöld markkinoita pidettävän heinäk. 8 p:nä; myöhemmin niitä pidettiin heinäk. 13 p:nä. Nekin olivat etupäässä karjamarkkinat. Missä yhteydessä nämä markkinat olivat paikkakunnan muinaisten Olavinmarkkinain kanssa, ei ole selvillä. Loppupuolella 1700-lukua mainitaan Vesilahden Narvan markkinoita. Niitä pidettiin alkutalvella ja erittäin mainitaan Turun ja Uudenkaupungin porvarien sieltä ostelleen sianlihaa, joka oli paikkakunnan erityisiä tuotteita. Vuosisadan lopulla nämä markkinat muutettiin Tampereelle. (86)

Mutta mitkään näistä Ylä-Satakunnan ijältään epämääräisistä ja vähän tunnetuista paikallismarkkinoista eivät vetäneet vertoja Pirkkalan vanhoille markkinoille.

Pirkkalan markkinoista puhutaan asiakirjoissa ensi kerran vasta v. 1602, jolloin Kaarle IX antoi suostumuksensa Porin kaupungin porvarien pyyntöön, että he saisivat pitää markkinoita Pirkkalan pitäjässä kynttilänpäivän aikana. Näiden kynttilänpäivän markkinain pitäminen vahvistettiin Porin kaupungille v:n 1604 erioikeuskirjassa. Enempiä tietoja näistä markkinoista, niiden alkuperästä, niiden paikasta y.m.s. ei meillä ole.

Pian kuitenkin Pirkkalan markkinoille alkoi uusi aikakausi: Tammerkosken markkinain aika. Harkitessaan keinoja Suomen sisämaiden olojen parantamiseksi muistettava kenraalikuvernööri Pietari Brahe kiinnitti huomiotaan myöskin maan markkinain kehnouteen ja esitti senvuoksi v. 1638 hallitukselle antamassaan kertomuksessa "hyväin markkinapäiväin" pitämistä kolmessa kohden sisämaata, joista yhdet Ylä-Satakunnassa. Tavallisella reippaudellaan hän sitten ryhtyi tuumasta toimeenkin. Vv. 1638 ja 1639 hän antoi kaksi erityistä "patenttia" Tammerkosken markkinoista. Näissä julistuksissaan kenraalikuvernööri sanoo, että on huomattu markkinoille sopiva paikka Pirkkalan pitäjässä Tammerkosken kylässä, jonne monen pitäjän rahvaalle, kuten Orihveden, Ruoveden, Rautalammin, Jämsän, Pälkäneen ja suurimmaksi osaksi Ylä- ja Ala-Satakunnan sekä osalta Hämeenkin läänin asukkaille, on mukava päästä vesitse, minkävuoksi määrätään kahdet vuotuiset vapaamarkkinat pidettäviksi Tammerkoskella, toiset Perttelin- ja toiset Matinpäivän aikana. Mutta kun pian huomattiin, että Matinpäivän markkinat olivat sopimattomalla ajalla ja kelillä, kenraalikuvernööri myöhemmässä patentissa määräsi, että Matinpäivän markkinat olivat siirrettävät loppiaiseksi. Tämän lisäksi annetaan patenteissa erityisiä markkinamääräyksiä. Kaikki porvarit ja muut saavat tulla markkinoille laillista kauppaa harjoittamaan, mutta markkinat saavat kestää vain kolme päivää; porvarit eivät saa millään tekosyyllä viipyä siellä kauempaa. Mutta vaikka patentit täten puhuvatkin vapaamarkkinoista, jonne porvarit ja kaikki muut saisivat tulla, niin lopuksi kuitenkin selviää, että lupa tällä kertaa koski ainoastaan Turun kaupunkilaisia sekä Hämeen, Porvoon ja Raaseporin läänien maalaisväestöä.

Turun porvarien onnistuikin käytännössä kauan aikaa pitää Tammerkosken markkinoita yksityisinä markkinoinaan, joilla muiden kaupunkien porvareilla ei ollut paljon tekemistä. Turkulaiset katsoivat Pietari Brahelta saamansa kauppavallan Ylä-Satakunnassa niin suureksi, että jo v:n 1640 valtiopäivillä rohkenivat anoa maakaupungin perustamista Nokialle tai Tammerkoskelle, tietenkin sillä edellytyksellä, että Turku olisi ollut uuden maakaupungin tapulipaikka ja kauppaisäntä. Yrityksestä ei tullut mitään, mutta turkulaisten kauppavalta ei siitä heikentynyt. Porin kaupunki näyttää menettäneen vanhan asemansa Ylä-Satakunnan kaupassa; sille kaupungille olivat Tammerkosken markkinat epämukavat jo siitä syystä, että toiset niistä pidettiin Perttelinpäivänä, joka vanhastaan oli ollut Porissa pidettävien markkinain aika. Turhaan myöskin Ylä-Satakunnan rahvas anoi, että Tammerkosken markkinoille pääsisivät muidenkin kaupunkien porvarit kuin Turun; anomukseen tuli v. 1643 kieltävä vastaus. Samoin kävi Rauman porvarien anomukselle, joka oli tehty samanlaisessa tarkoituksessa.

Turun porvarien kilpailijat eivät kuitenkaan lakanneet tungeksimasta Tammerkosken markkinoille, ja toisinaan näyttikin siltä kuin olisivat he saaneet ahkeruudestaan palkan. Valtiopäivävalituksissaan v. 1641 Uudenkaupungin porvaristo pyysi oikeutta saada turkulaisten kanssa harjoittaa kauppaa Tammerkosken markkinoilla. Tämä oikeus sille myönnettiin v. 1643, "sillä koska mainitut markkinat eivät ole määrätyt ja julistetut yksin Turun kaupunkia, vaan maalaisia ja useita siellä lähellä olevia kaupunkeja varten, niin pitää heidän vapaasti ja kieltämättä saada siellä kunnollisella ja laillisella tapaa tehdä kauppaa". V. 1648 Pietari Brahe myönsi Naantalinkin porvareille pääsyn Tammerkosken loppiaismarkkinoille. Tätä oikeuttaan naantalilaiset nauttivat vielä 1700-luvun alkupuolella, jolloin heillä mainitaan olleen oikeudet pitää karjamarkkinoita Tammerkoskella. Millaiset markkinaolot todellisuudessa olivat, se ilmenee Ylä-Satakunnan rahvaan hallitukselle v. 1668 tekemästä anomuksesta, että Uudenkaupungin, Rauman ja Porin porvaristo velvoitettaisiin Turun porvarien ohella "tulemaan heidän luokseen Perttulinpäivän aikana ostamaan heidän karjaansa, jotta he voisivat saada tavaroistaan parempaa hintaa". Anomukseen annetussa päätöksessä lausuttiin hyvin epämääräisesti, että kaikki tulisi pysymään entisellä kannalla.

Kaikenlaiset markkinajuonet jatkuivat edelleenkin. Niinpä oli v. 1667 puheena Tammerkosken markkinain siirtäminen Lempäälään, ja v. 1694 Turun maistraatti ja maaherra antoivat lausunnon, että loppiaismarkkinat Tammerkoskella olisivat lakkautettavat, koska samaan aikaan oli Hämeenlinnassa markkinat – mutta vuosisadan loppuun pysyivät markkinat entisellään. Vanhoissa "manualeissa", "suomalaisten sielun tavaroissa" ja virsikirjoissa aina Isoonvihaan saakka ovat Tammerkosken Perttelin- ja loppiaismarkkinat (24 p. elok. ja 6 p. tammik.) säännöllisesti mainitut.

Eräistä asiakirjoista saamme tietää, että Tammerkosken vakinainen markkinapaikka 1600-luvun loppupuolella, niinkuin varmaan jo markkinain alusta saakka, sijaitsi Tammerkosken sillan länsipuolella, Tammerkosken kartanon lähellä. Tullivalvontaa varten saapui Tammerkosken markkinoille tullivirkamiehiä merikaupungeista ja oli heillä tointansa varten "tullikoju" markkinapaikan vieressä. (87)

Alkupuolella 1700-lukua tapahtui Pirkkalan markkinoissa taas muutoksia. Tammerkosken markkinat lakkasivat ja niiden sijaan tulivat Harjun markkinat. Tammerkosken loppiaismarkkinat näyttävät vähitellen jääneen unohduksiin. Perttelinmarkkinat, jotka olivat päämarkkinat, mainitaan v. 1708 siirretyiksi, tietämätöntä mistä syystä, Harjun kankaalle. Pyhäisinä aikoina pidetyt markkinat lienevät kuitenkin häirinneet Harjun kirkon rauhaa, koska piispankäräjillä v. 1730 kansa anoi niitä siirrettäviksi Pispalaan tai Tammerkoskelle. Tähän aikaan Harjun markkinat olivatkin suuret ja meluisat. Rudenschöld kertoo, että Harjun markkinapaikalla pidettiin kolmipäiväisiä markkinoita Perttelinjuhlan aikana ja että siellä kaupattiin Ylä-Satakunnan pitäjäin tuotteita: rukiita, maltaita, karjaa, pellavia, hamppua, voita, talia, mätiä ja humalia, jotapaitsi Ruoveden puolelta sinne tuotiin myytäväksi suuria määriä tervattuja veneitä.

Kauan ei markkinoita kuitenkaan enään pidetty Harjun kirkolla. Sattuivat näet Harjun kirkkomäellä olevat markkinapuodit Perttelinmarkkinoilla 1749 vahingonvalkeasta palamaan, ja palo uhkasi sytyttää itse kirkonkin. Tästä säikähtyneinä Harjun kappelikunnan asukkaat jo saman syksyn käräjillä pyysivät, että maaherra vastaisten vahinkojen välttämiseksi siirtäisi markkinapaikan Pispalaan (Harjun ja Tammerkosken välille), jossa olisi sopivampi paikka markkinoille ja mukavampi vartioida tulliakin. Maaherra määräsi jo v:n 1750 Perttelinmarkkinat pidettäviksi Pispalassa. Näin alkoi Pirkkalan markkinain historiassa Pispalan aikakausi, jota sitten kesti aina Tampereen kaupungin perustamiseen saakka. (88)

Pispalankin markkinat olivat suuressa maineessa. Niitä kutsuttiin edelleenkin Perttelinmarkkinoiksi, vaikka niiden pitämisaika oli siirtynyt syyskuun 4 p:ksi. Talvimarkkinain pitämisestä Pispalassa ei ole mitään tietoja.

Ylä-Satakunnan Perttelinmarkkinat herättivät niin suurta huomiota, että kun kauppalain perustaminen Suomen sisämaahan tuli päivän kysymykseksi valtiollisissa piireissä, säätyjen deputatio v. 1741 ehdotti kauppalaa perustettavaksi Pispalaankin.

Huvittavan kertomuksen Pispalan markkinoista antaa J. P. Kalm eräässä väitöskirjassaan v:lta 1759. Sen tähän kuuluva kohta kuuluu:

"Pispalan kauppala on 15 peninkulman päässä lähimmästä merikaupungista ja 17 1/2 peninkulman päässä Turusta. Paikka on hietaharjulla suurten Pyhä- ja Näsijärvien välissä. Siellä pidetään nykyään syyskuun 4 p:nä syksymarkkinoita, joille silloin tavallisimmin saapuu kauppiaita kaikista Suomen kaupungeista ja kaukaista rahvasta useammasta kuin 40:stä pitäjästä. Maamiehellä on täällä toisella puolen jopa 20 peninkulmaa esteetöntä vesitietä ja toisella puolen 13–14 peninkulmaa, kunhan Kuokkalan koskea ja Valkiakoskea vähän perataan. Vientiä täältä on, jos tälle paikkakunnalle saataisiin talvimarkkinatkin, pellavia ja hamppuja useammasta kuin 10–12 pitäjästä. Muut pitäjät myyvät niiniä, kovasimia, vuolukiviä, humaloita, pellavan, hampun ja nauriin siemeniä, pikeä, tervaa, karjaa, hevosia, viljaa ja ruokatavaroita. Kun tämän ehdotetun kauppalan ympäristöseutu tuottaa pellavia enemmän kuin muut Suomen paikat, niin voisi pellavanviljelys, pellavankehruu ja -kudonta täällä helposti tulla pääelinkeinoksi, ja onkin rahvas Otavalan kehruukoulun kautta jo saanut ei ainoastaan halua, vaan taitoakin siihen. Kun täällä kasvaa jalavia, vaahteria, pihlajia ja visakoivuja sekä muita käsitöihin soveltuvia puita, voisi täällä harjoittaa kaikenlaista puuteollisuutta. Lähellä olevaan Tammerkoskeen olisi edullista perustaa suuri ja maalle hyödyllinen öljymylly. Potaskan puhdistuslaitoksetkin voisivat täällä kyllä kannattaa, jos talonpoikaa totutettaisiin ja opetettaisiin polttamaan tuhkaa metsän tuulimurtopuista."

Varmaan olivat Pispalan markkinat myötävaikuttavia syitä siihen, että kaupunkia Satakuntaan suunniteltaessa huomio kääntyi Tammerkosken vanhaan liikeseutuun. Vaan vielä tärkeämmäksi seikaksi, voimmepa sanoa elinehdoksi, nämä perityt markkinat tulivat alkavalle kaupungille itselleen. (89)

9. KANAVOIMIS- JA PELLAVANKEHRUUPUUHIA.

Vapauden ajan taloudelliset tutkimuskomisiot ja niiden esitykset. – Vapauden ajan maailmanparantajat. – Kanavoimiskysymys. – Niilo Hasselbomin kertomukset vv:lta 1731 ja 1734. – Hasselbomin kaupunkisuunnitelmat: Harjun kaupunki. – Ulrik Rudenschöldin tutkimukset ja kertomukset vv:lta 1738–1741. – Ehrenmalmin mietintö v:lta 1740. – Hasselbomin suunnan voitto, – Sota.

Uusi taloudellinen suunta Suomessa. – V:n 1747 deputatio. – Koskenperkauksia kaupunkien sijasta. – Rikalan kaivanto.

Ylä-Satakunnan vanha pellavanviljelys. – Orihveden pellava. – Otavalan "Spinni", sen vaiheet ja vaikutukset.

Vapaudenajan maailmanparantajilla oli muudan yleiskeino maamme taloudellisten epäkohtien parantamiseksi, nim. Suomen suurten sisävesistöjen kanavoiminen. Ylä-Satakunnankin virtaiset vesistöt joutuivat tässä kohden parantajain huomioon, ja aikain kuluessa tuli tuumista toimiakin, joista epäilemättä oli hyötyä maakunnalle. Lisäksi kanavamiesten paikkakunnalliset tutkimukset suuressa määrässä edistivät maakunnan maantieteellistä ja taloudellista tuntemista ja siten tulivat oivalliseksi perustukseksi seuraavain aikain monihaaraisille parannuspuuhille.

Ylä-Satakunnan kanavoimiskysymys saattoi Satakunnan vesistöjen keskuspaikan, Tammerkosken tienoon, erityisen huomion alaiseksi. Ajatus kaupungin tarpeellisuudesta tälle seudulle heräsi tässä yhteydessä lakkaamatta uudelleen ja aie tuli kerta kerralta paremmin perustelluksi ja tarve kipeämmin tunnetuksi kuin ennen. Vaikka aatetta ei saatukaan tuota pikaa toteutetuksi, niin kanavoitsijain kaupunkisuunnittelu oli kuitenkin kylvöä, joka kerran kantoi hedelmän. Senvuoksi meidän on seurattava näitäkin Tampereen valmistushistorian kirjavia vaiheita.

Vapaudenajan kanavoimissuunnitteluja on katsottava jatkoksi Kaarle IX:n ja Pietari Brahen kanavoimissuunnitteluihin, joiden tarkoituksena oli yhdistää sisämaiden suuret vesistöt veneillä kuljettavilla vesiteillä toisiinsa ja rannikkokaupunkeihin ja siten edistää harvaan asuttujen sisämaan seutujen kansoittumista ja elinkeinoja. Kanavoimiskysymyksen uuteen heräämiseen 1700-luvulla oli kuitenkin erityisempiäkin syitä. Edellisen vuosisadan suuret kanavoimistyöt Ranskassa ja Hollannissa kehoittivat Europan muita valtioita seuraamaan esimerkkiä. Kaarle XII:n aikana oli Ruotsissa ollut vireillä suuria kanavoimisaikeita. Kun Isonvihan jälkeen valtakunnan hallitusmiehet ja säädyt ottivat Suomen taloudellisen elvyttämisen päiväjärjestykseen, kiintyi heidän huomionsa kuin itsestään maamme luonnollisten vesikulkuneuvojen parantamiseen.

Kun v. 1723 tunnetut tutkintokomisiot asetettiin Suomen oloja parantamaan, tuli niiden laatia ehdotuksia m.m. kulkuväyläin parantamiseksi maan järvien ja jokien välillä. Samoihin aikoihin näkyy hallitus itsekin vaatineen viranomaisilta ja yksityisiltä Suomesta lausuntoja "läpikulkujen" (durchfarter) eduista maalle. Porin maistraatti ja Turun professori Pietari Elfving saivat antamissaan lausunnoissa aiheen ihastuksella puhua siitä hyödystä, minkä Kokemäenjoen perkaaminen voisi aikaansaada.

Ylä-Satakunnan vesistöjen kanavoimissuunnitelmain varsinaisina alkajina on kuitenkin pidettävä yllämainittujen tutkintokomisioiden "läntistä" osastoa, jonka työalana olivat Suomen läntiset läänit, ja erityisesti tämän komision jäsentä, Turun hovioikeuden asessoria Lauri Juhana Ehrenmalmia. Tuloksena hänen matkoistaan oli kertomus, jossa hän laajasti esitti veneväylän rakentamista Päijänteestä pitkin Keski-Hämeen vesistöjä ja Kokemäenjokea Poriin. Yrityksen toteuttamiseksi tarvittiin hänen mielestään vain puolen peninkulman pituudelta maakaivantoja ja kolmenneljänneksen peninkulman mitalta koskien perkaamista. Vastaisuudessa voitaisiin tämä kulkuväylä Tammerkosken kautta yhdistää Pohjois-Satakunnan vesistöihin. Kustannuksiin tarvittavat varat olisi saatava siltavoutien ja unilukkarien palkkakapoista, vapaaehtoisista avuista y.m.; itse työhön taas olisi käytettävä sotaväkeä. Näitä ehdotuksia tuettiin läntisen komision loppumietinnössä. Vesitiet ovat, siinä lausutaan, parhain keino tämän maan vaurastuttamiseksi ja monien etujen lähde. Vesiteiden parantamisella tulisi melkoisia salattuja rikkauksia ilmi, ja erittäinkin talonpoikainen kansa voisi niiden nojalla ruveta harjoittamaan metsäliikettä ja siten paremmin kestää nälkäaikoja. Samoin kauppa ja teollisuus, jotka ovat yksityisen ja yleisen varallisuuden päätuki, hyötyisivät vesiteiden parantamisesta.

Nämä ehdotukset antoivat aihetta Suomen kanavoimiskysymysten jatkuvaan tutkimiseen. Työn sai suorittaakseen Turun yliopiston matematikan professori Niilo Hasselbom, syntyään ruotsalainen. Hän näyttää vireästi ryhtyneen luottamustoimeen antaen ensimmäisen kertomuksensa v. 1731. Maanmittarien avulla oli hän mitannut ja tarkastanut 28 koskea ja laskenut koko työn kustannukset ainoastaan 400 000 talariin kuparirahaa. Toisen, omiin matkoihin perustuvan kertomuksen Hasselbom antoi v. 1734. Asian valmistamisessa ei oltu säästetty aikaa eikä mustetta, mutta vieläkin säädyt katsoivat uusia tutkimuksia tarpeellisiksi. Uusi komisio, jonka jäsenistä mainittakoon Hasselbom ja linnoitusväen luutnantti Kaarle Fredrik Nordenberg, tutki erään uudenkin kanavalinjan, nimittäin Päijänteestä Helsinkiin. Vuosien 1740–1741 valtiopäivillä Päijänteen–Porin ja Päijänteen–Helsingin suunnat kilpailivat keskenään. Tällöin antamassaan lopullisessa lausunnossaan Hasselbom laajasti käsitteli Ylä-Satakunnankin taloudellisia kysymyksiä. Hänen lausuntonsa lähtee siitä, että "tuotanto" eli sisämainen kauppa on maalle tarpeellinen. Kuta paremmin, helpommin ja nopeammin sellainen kauppa käy, sitä onnellisempi on kansa. Venäjällä, Hollannissa y.m. on joki- ja kanavaliike synnyttänyt sellaisen sisämaisen liikkeen. Mutta jottei kellään olisi pitkää kauppamatkaa ja jottei maanviljelys kärsisi ajanhukkaa pitkäin kauppamatkain vuoksi, on perustettava kaupunkeja ja kauppapaikkoja lähelle toisiaan.

Kun nyt näihin selviöihin vertaa Suomen oloja, huomaa helposti, miksi täällä eletään köyhyydessä. Maa voi tuottaa sen mitä joku toinenkin maa, mutta talonpojalla ei ole ylijäävästä tuotannostaan mitään hyötyä, vaan melkeinpä päinvastoin. "Sillä, kuten kaikki tietävät, ovat ne harvat ja enimmäkseen kurjat kaupungit, mitä Suomessa on, meren rannikolla; sisämaan kaupunkeja (upstäder) ei siellä ole muita kuin Hämeenlinna, joka on paljon kehnompi kuin hyvä talonpoikaiskylä ja jossa ei muuta saa kuin ryypyn pilallista viinaa tai tuoppisen sakkaa (lura), mikä tähän saakka on ollut Ruotsin maakaupunkien vakinainen liike." Tällaisista kaupungeista ei talonpojalle ole hyötyä eikä myöskään pitkistä kaupunkimatkoista, joilla hänen aikansa ja eväänsä kuluvat.

Vaan Jumala viisaudessaan on luonut Suomen vesirikkaaksi. Pahimmoiksi kuitenkin kosket 10–30 peninkulman päässä merestä keskeyttävät luonnollisen liikeyhteyden ylämaiden ja merikaupunkien välillä. Kun lausunnon laatija on tätä miettinyt, on hän tullut katsomaan kauan vireillä ollutta kanavakysymystä aivan toisilla silmillä ja johtunut uusiin mielipiteisiin. Vaikka kanavatie sisämaista meren rannikolle olisi kuinka hyvä ja mukava tahansa, on kuitenkin mahdotonta ajatella ja esittää, että talonpojat sitä pitkin kuljettaisivat tavaroitansa merikaupunkeihin, koska he siten menettäisivät vielä enemmän aikaa kuin talvimatkoillaan. Itsestään siis seuraa, että muutamia hyviä sisämaan kaupunkeja tarvitaan maan vaurastuttamiseksi. Niissä kolmessa läänissä, joissa lausunnon laatija oli matkustellut, oli kolme siihen tarkoitukseen varsin sopivaa paikkaa.

Ensimmäinen oli Porin läänissä, Pirkkalan pitäjässä, "joka on saanut nimensäkin vanhasta sanasta birka eli kaupita", Harjun kappelissa, "kauniilla hietapaikalla kahden suuren järven välissä". Tämä paikka on lähes 18 peninkulman päässä Turusta, ja yhtyy sen rannassa kaksi suurta vesitietä, toinen 20 peninkulman pituinen Ruovedeltä, toinen 8 peninkulmainen Hämeenlinnasta, paitsi Längelmäeltä ja Lummeneesta tulevaa 13–16 peninkulman pituista sivutietä. "Sinne voisivat talonpojat saapua veneillä sekä mukavasti ehtiä kaikkine tavaroineen ja saada takaisin mitä tarvitsevat." Toinen kaupunkipaikka olisi Hämeenlinna, joka kuitenkin pitäisi siirtää edullisemmalle paikalle. Tämä kaupunki olisi suureksi osaksi samain vesiteiden varrella kuin Harjukin, "niin että talonpoika saisi vapaasti viedä tavaransa sinne, missä niistä parhaiten maksettaisiin". – Kolmas kaupungiksi sopiva paikka vihdoin olisi "Anianpellon eli Vääksyn silta".

Asukkaiden hankkiminen näihin kaupunkeihin voisi ensi aluksi olla vaikeakin. Koska ehdotetun toimenpiteen kautta merikaupunkien kauppa tulisi suureksi osaksi siirtymään pois, voisi kaikille halukkaille turkulaisille antaa vapaus pitää kauppaa ja varastoa Harjussa, ja Helsingin ja Porvoon porvareille samanlainen oikeus Hämeenlinnassa ja Anianpellossa. Täysinpalvelleita kauppamiesten renkejä olisi kehoitettava muuttamaan noihin ylämaankaupunkeihin. Sitäpaitsi ovat Rauma tai Uusikaupunki ja Naantali "tarpeettomia kaupunkeja", joista kelvollinen porvaristo voisi muuttaa Harjuun. Koska Pori tulisi hyötymään uusista liikeväylistä, olisi turkulaisille annettava kauppaoikeudet sielläkin.

Ellei rahvas sittenkään tahtoisi luopua talvimatkoistaan merikaupunkeihin, sopisi asetuksilla kieltää sellaiset matkat ja määrätä talonpojat tekemään kauppansa vesiteiden varsilla olevissa sisämaankaupungeissa ja pysymään talvet kotona.

Näin esitettyänsä sisämaankaupan tulevaisuuden kuvan Hasselbom lopuksi lausuu mielipiteensä itse kanavista ja niiden rakentamisesta. Etusijassa hän puhuu Tammerkosken–Porin reitistä. Mutta virtain väkevyyden, koskien kivisyyden ja töiden kalleuden tähden hän paljon vähemmin kuin ennen voi kehoittaa sellaisen työn suoritukseen Kokemäen pitäjässä, jossa vaikeimmat kosket ovat. Koska kuitenkin jotain olisi tehtävä, pitäisi rakentaa 3 1/2 peninkulman pituinen tie Tyrväältä Lammaisiin (Pirilään). Nokiaan ei myöskään voisi laatia veneväylää millään, vaan olisi täälläkin paras kuljettaa tavarat maisin peninkulman matkan Haavistosta, "tämän julman kosken alta", Harjuun.

Ruoveden ja Hämeenlinnan–Harjun reittien kanavoimista pitää hän mukavana ja helppona, Längelmäen ja Lummeneen vesiteitä vähemmin kiireellisinä, ja Hämeenlinnan–Helsingin reittiä kovin paljotöisenä – koskien perkaamista ja maan kaivamista olisi tällä suunnalla monta kertaa pitemmältä kuin Harjun–Porin suunnalla – mutta välttämättömänä, koska Päijännettä ei muuten saataisi meren yhteyteen. Maanteillä olisi tälläkin taholla pahimmat paikat kierrettävä.

Myönnettävä on, että Suomen kanavasuunnitelmat Hasselbomin esittämässä muodossa eivät ole läheskään niin mahdottomia kuin pari vuosikymmentä ennen. Matkoilla saatu kokemus ja tarkempi ajatteleminen ovat saaneet hänen kirmaavan mielikuvituksensa pysymään ainakin osittain mahdollisuuksien rajoissa. Hänen ehdotuksensa sisämaan kaupunkien perustamiseksi ovat omituisuuksistaan huolimatta paremmin perustellut ja järjellisemmät kuin mitkään edelliset sentapaiset. Mutta niin uusi on vielä tämäntapainen ajatus, ettei sen esittäjä uskalla astua täyttä askelta, vaan sisämaan kaupanvapautta puolustaessaan samalla puoltaa kaikenlaisia pakkokeinoja vapauden rajoittamiseksi ja kahlehtimiseksi ajan vallitsevan holhoushengen mukaisesti. Esityksen ansiona on myöskin, että siinä lopullisesti osoitetaan suurten koskien kanavoimisen vaikeus. Mutta se lohdutus, mikä kukistettujen kanavatoiveiden sijaan annetaan, on heikko ja epäkäytännöllinen, sillä muuksi ei voitane sanoa suunnitelmaa, jonka mukaan tavarat vuoroin kuljetetaan veneillä, vuoroin hevosella.

Parissa kohdassa suurta lausuntoaan Hasselbom mainitsee sihteeri Rudenschöldin Suomessa toimittamia taloudellisia tutkimuksia. Koska nämä tutkimukset ovat lähimmässä yhteydessä ajan suuren kanava- ja sisämaakysymyksen kanssa, on meidän lyhyesti tarkastettava niitäkin.

Kauppakollegion notario, sittemmin saman kollegion sihteeri ja asessori Ulrik Rudenschöld, syntyjään suomalainen, sai samaan aikaan, jolloin usein mainittu kanavakomisio asetettiin, kollegioltaan erityisen toimen tutkia taloudelliselta kannalta niitä seutuja, joiden kautta ehdotettu Päijänteen–Porin kanava kulkisi. Tästä työstä tuskin päästyään sai hän kollegiolta toisen käskyn tehdä samanlainen matka edemmäksi Uudenmaan ja Kymenkartanon lääneihin tutkimaan sikäläisten virtain sopivaisuutta tavarain kuljettamiseen sekä niiden seutujen taloutta yleensä.

Tämä viimemainittu käsky oli uusi laajennus kanavakysymykseen. Rudenschöld siitä antoi eri kertomuksen jo v. 1738. Hän oli uutterasti tutkinut Päijänteen ja Saimaan välisiä vesireittejä ja teki esityksiä niiden perkaamiseksi ja käyttämiseksi kulkuteinä Perä-Pohjolan koskikulun malliin. Mutta vaikka hän ei pitänytkään vesistöjen kanavoimista sulku- y.m. kalleilla laitoksilla vastaiseksi mahdollisena, puolusti hänkin kuitenkin innokkaasti vesitien avaamista Päijänteestä Helsinkiin.

Kertomuksen matkoistaan Päijänteen–Porin ehdotetun kanavatien seuduilla antoi hän vasta kolmea vuotta myöhemmin, 1741. Tätä kanavatietä ei hän erityisemmin puolustanut, koska arveli Kokemäenjoen silloisessakin tilassaan kelpaavan uittoväyläksi. Jos kuitenkin tahdottaisiin rakentaa kanava Kokemäenjoen koskiin Huittisten tienoolla, olisi tien varrelle perustettava kauppala, jolle löytyisi sopivin paikka Kariniemen kylässä. Mutta muuten oli hän edelleenkin sitä mieltä, että Päijänteen ja Saimaan puoleisten sisämaiden kauppa olisi kanavan kautta johdettava Helsinkiin. Viimemainitut seudut korvaisivat moninkertaisesti Porin puoleisten seutujen menetyksen, "jotka ilmankin kanavaa voivat tavaroitaan viedä, vaikka vesistön perkaaminen paljon helpoittaisi sitä".

Asian käsittelyyn vv:n 1740–41 valtiopäivillä otti painavalla sanalla osaa myöskin laamanni Ehrenmalm. Hänen antamassaan lausunnossa esitetään kanavoimisten tarpeellisuutta Hämeen ja Porin lääneissä. Näiden läänien talonpojilla oli vaikea kuljettaa tavaroitaan kaupunkeihin, kun matkakustannukset usein tulivat kalliimmiksi kuin myytävä tavara. Ylä-Satakunnan ja Sääksmäen kihlakuntain rikkaat metsävarat olivat käyttämättä, koska kävi liian kalliiksi kuljettaa niitä maitse merikaupunkeihin. Mutta jos kanavoiminen olisi mahdollista ja todella saataisiin aikaan, parantuisivat näiden seutujen olot melkoisesti ja maa tulisi toiseen kuntoon. Ehrenmalm oli aikoinaan tarkastellut kanavoimisen suuntaa Päijänteestä Poriin saakka ja oli silloin katsonut, että kanavoiminen olisi johdettava Kokemäenjoen kautta. "Mutta sitten kuulutaan myöhemmässä tutkimuksessa löydetyn mukavampi, vähemmän vaivaloinen ja helpompi tie johtamalla se Helsinkiin." Ja "kevyin tie on kai paras", hän lyhyesti arveli.

Vaikkei hän siten tahtonut asettua Porin suuntaa ehdottomasti puoltamaan, olivat kuitenkin hänen esiintuomansa syyt Ylä-Satakunnan vesien kanavoimiseen epäilemättä pätevämmät kuin ylimalkaiset ylistykset kaupan ja teollisuuden edistymisestä kanavoimisten kautta.

Tällä tavoin varustettuina ryhtyivät 1740–41 vv:n valtiopäivät jonkunlaiseen ratkaisuun tässä pitkäpiimäisessä asiassa. Säädyt näkyvät pääasiassa asettuneen Hasselbomin kannalle. Ne olivat sangen suopeita hänen esityksiänsä kohtaan ja kehoittivat hallitusta ryhtymään toimiin asian toteuttamiseksi, mutta huomasivat kuitenkin, että tämä Suomelle niin tärkeä suurtyö ei ollut toteutettavissa ilman suuria rahallisia uhrauksia. Ja luultavasti hyvin tuntien kanavoimistöiden kohtalon, kun siihen asianpuoleen tultiin, säädyt lähimmän tulevaisuuden varaksi laativat helppohintaisemman päätöksen. Ne näet täydellisesti yhtyivät Hasselbomin kaupunkipolitikkaan ja käskivät perustaa kaksi uutta kaupunkia, toisen Harjuun ja toisen Anianpeltoon, sekä siirtää Hämeenlinnan paremmalle paikalle, koska kanavoimisella ei voitaisi saavuttaa tarkoitettua hyötyä, ellei joitakuita uusia kaupunkeja perustettaisi sisämaahan sopiville paikoille – aivan niinkuin itsepintainen professorimme oli ehdottanut.

Itse asiassa oli siten koko tuo laajaperäinen, pian miespolven ajat haudottu Suomen kanavoiminen lopulta supistunut käskyksi perustaa pari uutta kauppalaa Sisä-Suomeen. Epätietoista on, olisiko näinkään typistyneellä suunnitelmalla ollut voimaa toteutua, vaikkei odottamattomia esteitä olisikaan tullut väliin. Mutta nyt tuli sota, ja sen hälinässä raukesivat kaikki suuret ja pienet suunnitelmat niinkuin saippuakuplat tuulessa. (90)

Kun rauhanajat v. 1743 taas palasivat, ryhtyi hallitus uudella voimalla Suomen taloudellisten olojen parantamiseen. Maamme elinkeinojen kehityksessä alkoi uusi ajanjakso, joka erosi edellisestä etenkin siinä kohden, että joitakuita parannuksia nyt todella koetettiin panna toimeen. Toisessakin suhteessa 1700-luvun jälkimmäiset vuosikymmenet erosivat edellisistä vuosikymmenistä. Ajan harrastuksissa tulivat Suomen puolustuslaitoksen vahvistaminen, maanviljelyksen edistäminen ja rannikkokaupunkien kaupan vapauttaminen ensi sijoille. Vanhoja kanavasuunnitteluja katsottiin nyt ymmärtävämmillä silmillä kuin ennen. Kaivetut kanavat sulkuineen, venelaivastoineen, lastauspaikkoineen ja kaupunkeineen katosivat yhä kauemmaksi taivaanrannan taa. Koskia ruvettiin nyt vain perkaamaan, etupäässä maanviljelystä haittaavain tulvain poistamiseksi ja vaatimattomain uitto- ja veneväyläin avaamiseksi. Eikä arveltu enään maakunnan menestyksen riippuvan kaupunkien perustamisesta, vaan päinvastoin.

Uudet käsitykset eivät kuitenkaan yhtenä vuonna kypsyneet. V:n 1747 valtiopäivillä tuli vielä vanha kanavakysymys melkein kuin sattumalta kaivetuksi esille unohduksista. Asiaa käsitellyt deputatio hyvin ylimalkaisesti kannatti mitä laajimman kanavaverkon rakentamista, kuitenkin suositellen hallitukselle uusien tutkimusten toimeenpanemista sitä paremmalla syyllä, kuin entiset kanavakartat oli huomattu virheellisiksi. Yhdessä kohden deputation mietintö oli lopullisempi: se antoi sisämaankaupunkien perustamisesta aivan päinvastaisen lausunnon kuin 1740–1741 vv:n valtiopäivät. "Mitä esitettyjen uusien kaupunkien eli kauppalain perustamiseen tulee – se kirjoitti – niin pitää deputatio niitä ennen kanavan ja kulkuväylän kuntoon saamista turhina ja vähemmin hyödyllisinä, sikäli kuin sillä tavoin annettaisiin kansanjoukolle tilaisuutta jättää maanviljelys, joka on vaivaloisempaa työtä, ja sitävastoin elää noissa kaupungeissa laiskuudessa tai kuljeksia pitkin maata laitonta kauppaa harjoittamassa niin oikean todellisen porvarillisen kaupan turmioksi kuin vanhain kaupunkien vahingoksikin."

Aiotusta Harjun kaupungista ei sen enempää kuulunut. Teoretiset mielipiteet uusien sisämaankaupunkien perustamisesta eivät vielä olleet vakaantuneet. Ajan etevimmätkään taloudelliset ajattelijat, kuten Antti Chydenius, eivät kiinnittäneet erityisempää huomiota kaupunkipolitiseen kysymykseen. Mutta eniten estivät uusien kaupunkien perustamista varmaan olevat olot, s.o. vanhempien kaupunkien, etenkin merikaupunkien, erioikeudet. Ylä-Satakunnan kaupunkiaikeen täytyi molemmissa kohdin jäädä odottamaan voimakkaampaa otetta, ennenkuin se saattoi toteutua.

Sitävastoin eivät maataloudelliset vesistöjen järjestelysuunnitelmat jääneet jatkamatta, vaan alkoivat viimeinkin muuttua tositoimiksi. V. 1750 asetettiin Suomeen erityinen vesipunnitusten johtokunta, joka upseerien ja maanmittarien avulla alkoi toimituttaa uusia vesistötutkimuksia m.m. Hämeen–Porin vesijaksoillakin. Huomattavampi seikka kuin tämä oli se, että näihin aikoihin Ylä-Satakunnan rahvas itse ryhtyi vesistökysymystään ajamaan siinä käytännöllisessä tarkoituksessa, että koskia perattaisiin vesitulvain vahinkojen ehkäisemiseksi, jotka Ylä-Satakunnassa olivat todellisena maanvaivana. Jo v. 1737 olivat Kokemäenjoen varsipitäjät hallituksen käskystä olleet väylää perkaamassa, ja varsin luultavaa on, että kansa täten käytännössä nähtyään perkausten edulliset vaikutukset yhä enemmin rupesi niitä kaipaamaan ja niihin apuansa tarjoamaan. Kesällä 1755 ja 1756 olivat tulvat Porin läänissä ja varsinkin Huittisissa tehneet tuhojaan. Kun asukkaat sen johdosta tekivät v:n 1756 säädyille anomuksia koskenperkausten toimittamiseksi Kokemäenjoessa, antoivat tuoreet tapaukset pontta heidän anomukselleen. Anomuksella oli suuret seuraukset. Viaporin kuuluisa rakentaja Augustin Ehrensvärd määrättiin muiden toimiensa ohella koskenperkausten päälliköksi Suomeen. Kokemäenjoen perkaaminen asetettiin erityiseksi silmämääräksi, ja Ehrensvärd sai sitävarten kutsua avukseen kreivi G. A. Hjärnen ja Tammerkosken isännän eversti H. H. Boijen. Ehrensvärdin nimittämisestä uuteen toimeensa alkaa uusi aikakausi koko Suomen koskenperkauksissa; se on ollut alkuna Suomen nykyiselle tie- ja vesirakennuslaitokselle.

Kyvyllä ja innolla alkoivat Ehrensvärd ja hänen valitsemansa etevät apulaiset Samuli Chydenius, Jaakko Stenius ("Koski-Jaakko") ja D. Thunberg koskenperkaustoimen Suomessa. Jo kesällä 1757 suoritettiin ensimmäiset työt Kokemäenjoessa – jolloin Samuli Chydenius tapaturmaisesti hukkui Niskakoskeen – ja seuraavina vuosina työskenneltiin m.m. Emäkoskessa, Nokianvuolteessa ja Kuokkalankoskessa Ylä-Satakunnassa. Näiden perkausten hyödyllisyyttä kiittelivät aikalaiset suuresti. V. 1762 työt Satakunnassa keskeytyivät, ja Ehrensvärdin v. 1760 laatima kanavasuunnitelma, johon m.m. kuului tavarainkuljetustie Pispalan harjun ylitse, jäi lepäämään. Seuraavalla vuosikymmenellä vesityöt Ylä-Satakunnassa saivat jälleen uutta eloa. Vv. 1771–1773 suoritti kruunun miehistö rahvaan avulla perkauksia Tyrväällä sekä Nokian ja Kuokkalan koskissa. Muistettavalla Suomen matkallaan 1775 antoi Kustaa III uusia määräyksiä Ylä-Satakunnan vesistöjen kanavoimiseksi. Niiden mukaisesti aljettiin v. 1778 Lempäälässä rakentaa Rikalan kanavaa ja sulkua, mutta kun työtä oli "melkoisilla kustannuksilla" jonkun aikaa jatkettu, se keskeytyi. Hämeenlinna ja Tampere saivat sitten kauan odottaa, ennenkuin Lempäälän kanavasta tuli valmista. (91)

Paremmin kuin Ylä-Satakunnan kanavoimispuuhat näytti menestyvän eräs toinen kahdeksannentoista vuosisadan tähän maakuntaan kohdistuva mieliharrastus: pellavan viljelyksen ja -kehruun edistäminen.

Se Suomen seutu, joka nyt on maan kutomateollisuuden pääpaikka, oli jo 1700-luvulla pellavanviljelysharrastuksistaan kuuluisa. Orihveden pellavanviljelys ja Otavalan lyhytaikainen pellavakoulu eivät tosin ole suoranaisesti Tampereen kutomateollisuutta alkaneet. Mutta ne kuvaavat sattuvasti ajan maataloudellisia harrastuksia Ylä-Satakunnassa ja ensimmäisiä teollisuuden yrityksiä Tampereen paikkakunnalla. Muistaminen on, että Otavalan "spinni" on ollut huomattava tienraivaaja sellaiselle edistykselle kuin rukkien käytölle, ja että kutomateollisuuden muistoperintö on siitä pitäin Tammerkoskella pysynyt. Saamme myöhemmin myöskin nähdä, että Orihveden pellava ja paikkakunnalla ammattimaisesti ja kotiteollisuutena harjoitettu kehruu ja kudonta ovat aikoinaan olleet varsin tarpeelliset tai tarpeellisina pidetyt tuet kaupungin alkavalle kutomateollisuudelle. Senvuoksi emme saa sivuuttaa näitäkään unehtuneita vaiheita.

Pellavan viljelys ja jalostus olivat 1700-luvulla ajan huomatuimpia taloudellisia harrastuksia. Suuressa osassa Suomea pellavanviljelys olikin todella tärkeä kansanelinkeino. Ylä-Satakunnan pellavanviljelyksestä antaa tietoja Rudenschöld usein mainituissa kertomuksissaan vv:lta 1738–1741. Pirkkalan puoleisissa pitäjissä harjoitettiin pellavanviljelystä ainoastaan kotitarpeiksi, ja kylvettiin pellava vuoroin peltoon vuoroin huhtaan. Maakunnan tärkein pellavaseutu oli kuitenkin Orihveden pitäjä. Siellä oli pellavanviljelystä ahkerasti harjoitettu varsinkin äsken kuluneina vuosina. Kehruuta harjoitettiin pitäjässä ainoastaan omiksi tarpeiksi. Liikenevä pellava myytiin kaikki raakana naapuripitäjiin ja Turkuun, Uuteenkaupunkiin ja Pohjanmaalle. Useimmat talolliset kylvivät puolen tynnyriä ja muutamat tynnyrin, jopa 40 kappaakin vuorotellen huhtaan ja peltoon. Siemen oli liiviläistä, vaan sillä kylvetty pellava tuli pehmeäksi vasta toisena tai kolmantena vuonna. Pellavan valmistuksessa poikkesi orihveteläinen menettely tavallisesta siinä, että pellava lioitettua kuivattiin aidoilla tai tangoilla. Pellava siten tuli vihertäväksi ja oli vaikeampi valmistaa, mutta tuli sen sijaan lujempaa kuin maassa kuivattu pellava. Tässä viljelyksessä kilpaili Längelmäen pitäjä Orihveden kanssa.

Eräät kirjoittajat arvelivat Suomen maanlaadun tai ilmanalan olevan sopimattoman pellavanviljelykselle ja katsoivat, että Suomen pellavanviljelyksen oli toivotonta kilpailla Venäjän pellavanviljelyksen kanssa. Se ei kuitenkaan ollut silloisten meikäläisten talousmiesten yleinen mielipide. Päinvastoin katsottiin hyödyn aikakaudella Suomen pellavanviljelystä lupaavaksi elinkeinoksi, jota olisi kaikilla keinoilla edistettävä. Sekä itse viljelyksen edistäminen että varsinkin pellavan kehruun ja kudonnan eloon herättäminen Suomen rahvaan kesken olivat kotimaisten kansantalouden harrastajain yleisempiä lempituumia tällä aikakaudella. Edellisessä tarkoituksessa ehdotti Kalm, että Ylä-Satakunnan talonpojille hankittaisiin halvalla hinnalla hyvää ulkolaista pellavansiementä, että taloille määrättäisiin pellavassa maksettavia veroja ja annettaisiin palkintoja ahkerimmille pellavanviljelijöille sekä että Orihvedelle perustettaisiin erityiset pellavamarkkinat, joihin pohjalaisillakin olisi vapaa pääsy. Näistä hyvää tarkoittavista suunnitteluista ei kuitenkaan vastaiseksi tullut totta. Mutta sen sijaan tehtiin tähän aikaan Ylä-Satakunnassa pellavankehruun taidon levittämiseksi huomattava tosiyritys, josta jälkimaailmalle tuli paljon puhumista. (92)

Olemme jo edellä maininneet sen mahtimiehen, joka 1700-luvun loppupuolella levitteli maatalouttaan Hatanpäässä ja Tammerkosken kylässä. Hannu Henrik Boijen monipuuhaiselle luonteelle eivät vapaudenajan taloudelliset pyrinnöt pellavanjalostuksenkaan alalla olleet vieraita. V. 1754 mainitaan hänen perustaneen Tammerkoskelle pienen pellavankehruukoulun, jossa erityiset opettajat antoivat pellavankehruun opetusta ja jossa myöskin tarpeellisia työkaluja valmistettiin. Vv:n 1755–56 valtiopäivillä, jolloin hattupuolue, jonka innokkaimpia jäseniä Boije oli, oli valtansa kukkuloilla, hankki hän teollisuuden edistämiseksi perustetusta manufakturirahastosta melkoisia määrärahoja koulunsa laajentamista varten. Boije rakennutti nyt Otavalan rusthollin maalle kaksinkertaisen puurakennuksen tarpeellisine ulkohuoneineen kehruukouluksi. V. 1759 oli "spinni" – sillä nimellä vieläkin muistellaan Otavalan kehruukoulua ja sen rakennusta – valmis ja alkoi toimia. V:n 1760 valtiopäiville vei Boije jo nähtäväksi oppilaiden kehruita ja kehui vaikuttaneensa pellavanviljelyksen parantamiseksi ja levittämiseksi koulun ympäristöseuduillakin. Säädyt kehoittivat uurasta johtajaa pitämään laitoksesta huolta seuraaviin valtiopäiviin saakka, ottivat laitoksen kokonaan valtion omaksi ja määräsivät sen kannattamiseksi uuden apurahan.

Erin paljon ei koulussa ollut oppilaita. V:n 1765 henkiluettelon mukaan oli Otavalassa kehruukouluun kuuluvaa väkeä kirjanpitäjä Kustaa Asp, sorvari M. Mengalin, naismestari Maria Öberg sekä yhdeksän "kehrääjätärtä". Parhaina aikoina oli koulussa parikymmentä oppilasta. Kustaa Aspin saamasta palkinnosta on mainittu edellä.

Koulun johtaja osasi ottaa maksua vaivoistaan. Kahdeksan vuoden aikana hän koulunsa rakentamista ja ylläpitämistä varten lienee saanut valtion varoja koko 55 500 hopeatalaria. Ei liene epäilemistä, että Boije käytti näitä varoja yksityisiinkin tarpeisiinsa, niinkuin puoluerahoja siihen aikaan yleisesti käytettiin. Puoluerahoista tuli kuitenkin Otavalan kehruukoulun surma. Kun nimittäin vv:n 1765–66 valtiopäivin hattuhallitus kukistui ja myssypuolue rupesi sen tekoja tutkimaan, lausuttiin epäilyksiä, tokko Otavalassa mitään pellavakoulua olikaan ja tokko manufakturirahaston varoja oli oikein käytetty. Puolustaakseen itseään Boije keräsi todistuksia koulunsa olemassaolosta ja hyödyllisestä toiminnasta päälle kuudeltakymmeneltä henkilöltä ja painatti nämä todistukset laajaan puolustuskirjoitukseen, joka ilmestyi Tukholmassa v. 1766. Mutta puolustelu ei auttanut; apurahat lakkasivat siihen paikkaan ja pian sen jälkeen lakkasi itse koulukin (v. 1767). Hattupuolueen jälleen valtaan päästyä Boije pyysi tilinpäästöä kantamistaan rahoista, vieläpä korvaustakin omista koulun hyväksi uhraamistaan varoista, mutta asiasta ei ehtinyt tulla valmista, koska myssyt v. 1771 jälleen pääsivät valtiorahaston herroiksi. Mutta uuden kustavilaisen hallituksen aikana osasi nyt kuningasmielinen vapaaherra esittää vaatimuksensa paremmalla ponnella. Kauppakollegio esitti v. 1774 maksettavaksi Boijen vaatiman korvauksen, 8 403 talaria hopeaa, koska koulu oli ollut valtion laitos ja Boije säätyjen kehoituksesta oli toiminut sen johtajana. Boije sai kuin saikin tämänkin summan entistensä lisäksi.

Jotakin lienee Otavalan kehruukoulu aikanaan vaikuttanutkin. Viisikymmentä vuotta myöhemmin mainittiin Tampereen ja Hämeenlinnan ympäristöillä harjoitettavan monenlaista pellavankehruuta "suurimmaksi hyödyksi paikkakunnalle". Se luettiin Otavalan kehruukoulun ansioksi. Tyrvännön Lahdentaan isäntä, sotaneuvos O. E. Boije, oli samaan aikaan myöskin edistänyt tämän elinkeinon levenemistä. Hermelin mainitsee v. 1790 Ylä-Satakunnassa kudottavan pellavakankaita ja drällejä. Samoihin aikoihin kerrotaan Pälkäneen pitäjän vuosittain myyneen noin 4000 leiv. pellavalankoja paitsi pellavakankaita. Kerrottiinpa lisäksi, että ennen Otavalan kehruukoulun alkamista ei ainoatakaan rukkia löytynyt Tampereen tienoilla. Orihvedelle kerrotaan ensimmäiset rukit ilmestyneen v. 1757. Rudenschöld oli kuitenkin nähnyt niitä jo sitä ennen Ruovedellä ja Kuorehvedellä.

Hatanpäässä kerrotaan Boijella olleen pieni pellavatehdaskin, jossa arvattavasti Otavalan lankoja kudottiin, vaan tämäkään yritys ei kauan pysynyt pystyssä. Mutta Tampereen kaupungin perustettua ottivat kaupungin "pellavakankurit" ja paikkakunnan väestö jatkaakseen keskeytynyttä työtä jättääkseen sen aikoinansa perinnöksi suuremmille teollisuuslaitoksille. (93)

TAMPEREEN KAUPUNGIN PERUSTAMINEN

10. TAMPEREEN KAUPUNGIN PERUSTUSKIRJA.

Ylä-Satakunnan kaupunkikysymys vv:n 1771–1772 valtiopäivillä. – Lausuntoja eri tahoilta. – Asian käsittely pappissäädyssä. – Vallankumous. – Uuden hallituksen talous- ja kaupunkipolitikka. – Maatalouskomisio ja sen kauppalasuunnitelmat v:lta 1775.

Kustaa III:n Suomen matka. – Konselji Helsingissä Kustaan päivänä 1775. – Muistelmia kuninkaan käynnistä Tammerkosken tienoolla. – Käskykirje Tampereen kauppalan perustamisesta 1775. – Valmistavia toimia. – H. H. Boijen vaatimukset. – Pyynikin tilan yhdistäminen kaupungin alueeseen. – V:n 1777 vaihtokirja.

Kaupunginpaikka katsotaan. – D. Hallin kartta ja karttaselitys v:lta 1775.

Kaupungin perustuskirja valmis 1 p. lokak. 1779.

Vv:n 1771–1772 valtiopäivillä tuli Ylä-Satakunnan kaupunkikysymys uudelleen esille päästäkseen viimeinkin toteutumisensa tien alkuun. Pappissäädyssä teki kirkkoherra ja valtiopäivämies Eerik Edner anomuksen kaupungin perustamiseksi Tammerkoskelle. Anomuksen perustelu oli tuo tällaisissa tapauksissa vanhastaan tunnettu: maakunnan rahvaan pitkät ja vaikeat kaupunkimatkat, jotka köyhemmälle kansalle olivat suorastaan mahdottomat ja maanviljelijöille tuottivat uskomatonta mies- ja hevospäivätöiden hukkaa, sekä tämän etäisen maakunnan vesistörikkaus, joka vaikutti, että Ylä-Satakunta "siis oli liikkeelle ja kaupalle kuin luotu".

"Luonto itse" – Edner jatkaa – "on tässä laajassa maassa luonut kauppalaksi ja edulliseksi kauppapaikaksi varsinkin erään paikan, joka on suuren Tammerkoski nimisen kosken äyräällä Messukylän pitäjässä. Tämä koski on lähinnä verrattava Norrköpingin koskeen ihanaan vesiputoukseensa ja asemansa sopivaisuuteen nähden: sinne voidaan perustaa monia ja kaikenlaisia vesilaitoksia kuten saha- ja jauhomyllyjä, paperi- ja lasiruukkeja y.m. Orihveden ja Längelmäen pitäjäin kaunis pellavaseutu kehoittaa kaikin tavoin perustamaan kehruukouluja ja pellavatehtaita. Tammerkosken yläpuolella on suuri ja pitkä Näsijärvi, joka purkaa vetensä Tammerkoskesta ja ulettuu Messukylän, Teiskon, Ruoveden ja Keuruun sangen laajain pitäjäin halki noin 15–16 peninkulmaa Pohjanmaan rajalle. Tammerkosken ylä- ja alapuolella on hyviä ja sopivia lastauspaikkoja...

"Kun nyt siten itse luonto on muodostanut tämän paikan ja aikonut Tammerkosken sopivaksi kauppapaikaksi, johon kaikenlaisia kauppatavaroita mukavasti voidaan kuljettaa toiselta puolen 15 ja toiselta puolen 9–10 peninkulman etäisyydestä, ja josta maan asukkaat mukavasti ja 15–20 peninkulmaa lyhemmältä matkalta voivat noutaa tarvetavaroitansa, ja kun Tammerkoskelta aikaa myöten ja jos koskenperkauksiin tulevaisuudessa ryhdytään, voitaisiin kuljettaa jauhoja, viljaa, lautoja, palkkeja, halkoja y.m. aina Porin kaupunkiin ja sieltä Tukholmaan saakka, mikä tulevaisuudessa olisi hyvinkin tarpeellista, kun metsät Suomen saaristosta ovat kokonaan hakatut, en ensinkään epäile nöyrimmästi esittää, että tämän edullisen Tammerkosken rannalle perustettaisiin kauppala, se kun hyödyttäisi tuhansia maan asukkaita, edistäisi itse maan viljelystä ja vilkastuttaisi rahaliikettä."

Säätyjen kamari-, talous- ja kauppadeputatio, jonka käsiteltäväksi anomus joutui, hankki ensi aluksi tavanmukaisia lausuntoja asianomaisilta virastoilta. Kaikki lausunnot kävivät samaan suuntaan kuin Ednerin anomus, mistä päättäen Ylä-Satakunnan kaupungin perustamista nyt vaikutusvaltaisissa piireissä todella suosittiin.

Erityisesti huomattavat olivat Turun läänin maaherran Kr. J. Rappen toimet asian hyväksi. Hänen käskystään piti tuomari Joh. Eck 5 p. toukok. 1772 Tammerkosken säterissä kokouksen, jossa oli läsnä rahvaan ja säätyläisten edustajia viidestätoista Satakunnan ja Hämeen pitäjästä ja jossa hartaasti puolustettiin kaupungin perustamista Tammerkoskelle; ainoastaan Jämsästä esitettiin pitäjänkokouksen pöytäkirja, jossa Anianpeltoa puollettiin kaupungin paikaksi. Tammerkosken kokouksen pöytäkirjaan liitettiin kertomus säteristä, jonka tanterille kaupunkia ajateltiin perustettavaksi, ja samoin kertomus lähipitäjistä.

Tammerkosken säterin omistajalta, vapaaherra H. H. Boijelta, oli maaherra, jo aikaisemmin (27 p. maalisk. 1772) saanut lausunnon kaupungin perustamisen varalta Boijen maalle. Lausunnon antaja kaikin tavoin puolsi kauppalan perustamista. Kauppala oli muka välttämätön ja hyödyllinen, se oli jo vanhemmista ajoista ollut "ratkaistu". Paikaksi oli Tammerkosken asema sopiva. Mutta jos siitä jo edeltäpäin vaadittaisiin hänen sitoumustaan, "niin – hän lausui – luulen olevani liian hyvin tunnettu mieleltäni ja halultani voida edistää yleisiä hyödyllisiä laitoksia, ja sen johdosta suostun mielelläni kauppalan perustamiseen useinmainitun säterirusthollin tiluksille". Hän selitti sitten korvausta vastaan luopuvansa itse säteritilasta ja Pyynikin aukumenttitalosta ynnä niiden kaikista maista kosken länsipuolella. Säterivapaus ja rusthollioikeudet voitaisiin siirtää Hatanpään ja Otavalan tiloihin, joille silloin myös jäisivät myllyt ja muut aukumentit. Korvausta kosken länsipuolella olevista rakennuksista sekä sahasta olisi annettava joko sopimuksen tai arviomiesten arvion mukaan. Ellei tällainen järjestely kävisi laatuun, lupasi Boije vuokratakin paikan kauppalalle vuotuista arentia vastaan.

Kun maaherra omastakin puolestaan antoi Tammerkosken kauppalan perustamista puoltavan lausunnon, valtakunnan kauppakollegio niinikään ja Edner vielä erityisessä kirjoituksessa oli ylistänyt Tammerkosken kaupallista ja teollista tulevaisuutta, karttui valtiopäiväin valiokunnalle jo riittämään asti aineksia ehdotuksen puolustamiseksi. Mietinnöstä, joka on päivätty 16 p. heinäk. 1772, tuli puoltava, huolimatta siitä, että deputatiolle toimitettiin Ylä-Satakunnan ylisen kihlakunnan talonpoikaisedusmiehen Matti Tuomaanpoika Markkulan merkillinen kirjoitus, jossa kaikissa kauppalaa koskevissa asioissa oltiin päinvastaista mieltä kuin herrat ja väitettiin aiottua kaupunkia vahingolliseksi, maanmiehelle haitalliseksi ja viljelyksillekin turmiolliseksi. Deputation mietinnössä esitettiin, että kauppalan perustaminen Tammerkoskelle jätettäisiin hallituksen huoleksi. Olemme merkinneet, että kauppalamietinnöstä keskusteltiin pappissäädyn täysi-istunnossa 29 p. heinäk., jolloin pari ruotsalaista puhujaa lausui asiasta jonkun yhtäkaikkisen sanan, mutta suomalaiset puhujat, Edner etupäässä, hartaasti puolustivat kauppalan toimeensaantia. Turun professori Jaakko Gadolin piti Boijen korvausvaatimusta vähäisenä. Turun piispa Kaarle Fredrik Mennander lausui, ettei parempaa kauppalan paikkaa löydy kuin Tammerkoski, jossa oli vesiputous ja jossa luonto oli muodostanut kaikki, mitä tarvittiin tarkoitetun päämäärän saavuttamiseksi. Mietintö tässä säädyssä hyväksyttiin, mutta kauppalan paikan määrääminen jätettiin hallituksen huoleksi.

Kauppalan asian vahingoksi kuitenkin tärkeämmät asiat pian tunkeutuivat etualalle valtiopäivillä. Ja elokuussa tapahtunut vallankumous keskeytti kokonaan säätyjen keskustelut Tammerkoskesta. (94)

Mutta Suomen sisällisille asioille tämä vallankumous oli kynnys parempaan aikaan. Kustaa III:n hallituksen ensi jakso oli erityisesti meidän maallemme suuri reformikausi. Vapaudenaika oli ollut suuri suunnittelija, mutta huono toimeenpanija; kustavilaisen ajan reformikausi oli toimeenpanossa tarmokas, mutta suunnittelunsa se suureksi osaksi lainasi edelliseltä ajalta, harvoin saaden aikaan kokonaan uutta. Näihin harvoihin uusiin ilmiöihin kuului kustavilaisen ajan kaupunkipolitiikka. Kustaa III:n hallitus näennäisesti pani toimeen vapaudenajan kaupunkipuuhia, mutta näihin puuhiin liittyi nyt elinkeinovapauden uusi harrastus. Uuden hallinnon taloudellinen suunta oli joihinkin määrin "fysiokratinen" ja "ekonomistinen". Ymmärrettävistä syistä olivat vapaudenajan harrastukset kaupunkien sisälliseen elinkeinovapauteen nähden olleet heikot: erioikeutettujen oma suu oli liian lähellä. Verraten niukasti olivat ajan taloudelliset kirjailijat ja ajattelijatkin käsitelleet tätä puolta asiastansa. Kustaa III:lla sitävastoin oli vapaammat kädet. Mikään ei estänyt häntä nyt uudella tavalla käyttämästä kaupunginperustajavaltaa, joka ikivanhan käsityksen ja historiallisen käytännön kautta oli maan hallitsijan oikeus.

Näinpä tuli Tampereen kaupungin perustamisen kysymys paljon merkillisemmäksi kuin ennen, paljon laajemmaksi kuin paikalliseksi. Tampereelle tuli kunnia päästä ensimmäiseksi ekonomistiseksi vapaakaupungiksi Ruotsin valtakunnassa.

Ylä-Satakunnan kaupunkikysymys kuoli v:n 1772 valtiopäivillä. Mutta pian se alkoi uudelleen elää virkakunnissa. Jo ennen vallankumousta oli asetettu eräs maatalouskomitea miettimään keinoja v:n 1772 hätäajan lieventämiseksi. Vallankumouksen jälkeenkin komitea jatkoi tointaan, ja siitä tuli sangen pitkäaikainen ja vaikutusvaltainen keskus, joka pikemmin muistutti jotakin virastoa kuin tilapäistä laitosta. Se lähetti esityksensä suoraan hallitsijalle, joka niitä käsitteli neuvostossa tai konseljissa. Kustaa III:n hallituksen ensi vuosina kulkivat monet tärkeät kotimaiset asiat, sellaiset kuin verolaitosta, isoajakoa, tie- ja kulkulaitoksia koskevat, tämän komitean kautta. Johtavana miehenä siinä oli kuninkaan taloudellinen luottamusmies J. Liljencrantz, maanviljelystä suosiva ja ammattipakkoa vihaava mies, mutta etupäässä kuitenkin hallitsijansa nöyrä palvelija. Komitean muut jäsenet olivat ruotsalaisia virkamiehiä; suomalaisia olivat ainoastaan lainsuomentajana tunnettu laamanni E. J. af Palén ja erikseen kutsuttuna lisäjäsenenä v:n 1773 lopulta alkaen H. H. Boije.

Tässä komiteassa tapaamme jälleen Tammerkosken kauppalankin kysymyksen. Komitean n.s. suuressa mietinnössä v:lta 1774 esitetään vain yleensä kaupunkeja perustettaviksi sisämaihin maataviljelevän väestön eduksi. Mutta 3 p. huhtik. 1775 on päivätty erityinen mietintö kauppalain perustamisesta Suomen sisämaihin. Komitea esittää kolmen kauppalan perustamista Suomeen: Mikkeliin, Anianpeltoon ja Tammerkoskelle. Mitään uusia perusteluja esityksessä ei tuoda esille. Sen sijaan tehdään tulevain kauppalain "ehtoihin ja etuihin" nähden seuraavat tarkemmat esitykset:

"(1) Ettei millekään kauppalalle myönnetä ja anneta enempää maata kuin mitä ranta-aittoja ja vesilaitoksia varten tarpeellisen rannan lisäksi tarvitaan rakennusten tonteiksi, kaduiksi toreiksi ja ryytimaiksi.

(2) Että niille, jotka sinne asettuvat, armossa suodaan 20 vapaavuotta ynnä täydellinen vapautus kaikista niin yleisistä kuin yksityisistäkin veroista kunink. majesteetille ja kruunulle, luettuna siitä päivästä, jolloin kauppalan perustuskirja on kuulutettu ja julaistu.

(3) Että se, jolla on muutamain yksinkertaisten ja tarpeellisimpain lääkkeiden varasto ja joka tahtoo sinne asettua, sen ohella aluksi saa pitää majataloa matkustaville, viinianniskelua ja kellaria sekä harjoittaa ryytitavarain kauppaa.

(4) Että jokaisella näiden kauppalain asukkaalla olisi oikeus ja vapaus, minkä voi ja taitaa, harjoittaa mitä kauppaa, tehdas- ja käsityötä hän vain oppinut on, olematta velvollinen noudattamaan nyt voimassa olevia kauppasääntöjä ja ammattikunta-asetuksia.

(5) Että kauppala asukkaineen on talous- ja politia-asioissa maaherran ja kruununpalvelijain, ja oikeusasioissa paikkakunnan oikeuden alainen, mutta kirkollisissa asioissa sen seurakunnan alainen, missä kauppala sijaitsee: ja tulee tuomarin, kun asukkaiden lukumäärä on lisääntynyt, muutamain kauppalan asukkaista kutsuttujen taitavain miesten kanssa pitää kaupunginoikeutta."

Asiaa valtaneuvostossa esiteltäessä 23 p. toukok. 1775 valtaneuvokset tekivät pienemmän muutoksen tulevaa kaupunginoikeutta koskevaan esityksen kohtaan, mutta ehdottivat lisäksi uusille kauppaloille myönnettäväksi täydellisen kauppavapauden, niinkuin samana päivänä jo olivat tehneet Ahvenanmaalle perustettavaksi ehdotettuun kauppalaan nähden ("... minkä ohessa Herrat Valtakunnanneuvokset puolsivat sen asukkaille rajatonta oikeutta tehdä tavaroillaan kauppaa, missä hyvänsä tahtoivat, riippumatta mistään muusta kaupungista ja ilman määrättyjä pysyviä kauppapiirejä, niinkuin valtakunnan muilla kauppaloilla oli, mistä etua tulee ainoastaan yhdelle ja toiselle porvarille siinä kaupungissa, jonka alaisia ne ovat, mutta ei maaseudulle ja vielä vähemmin koko valtakunnalle.")

Neuvosto siten puolsi uusien kauppalain perustamista Suomeen. Kuninkaalta saatavan vahvistuksen varalta määrättiin jo tarkemmat toimenpiteetkin kauppalain perustamisessa: asianomaisia maaherroja oli käskettävä kutakin läänissään valitsemaan ja kartoituttamaan kauppalain paikat, ja se toivomus lausuttiin, että kauppalat perustettaisiin kruunun omistamalle maalle tai, ellei se kävisi laatuun, hankittaisiin vaihdolla tai n.s. "tonttiäyrien" maksamisella (s.o. maata vuokraamalla) tarpeellinen maa, josta kaikesta maaherran aikanansa olisi annettava kertomus, minkä jälkeen kuningas allekirjoittaisi perustuskirjat. (95)

Tammerkosken, Mikkelin, Anianpellon ja Ahvenanmaan; kauppalain – lisäksi tuli vielä Lohjankin kauppala –, näiden kaikkien kohtalo joutui nyt Suomen matkalleen lähtevän kuninkaan matkasalkkuun. Samalla tavoin hankittua evästä oli korkealla matkustajalla paljon muutakin.

Kesäkuun 6 p:nä 1775 kuningas piti Helsingissä maamme historiassa niin muistettavan kabinettikonseljinsa valtakunnanneuvosten kreivien Liewenin ja Schefferin seurassa; se oli kuninkaan nimipäivä, ja konseljin pöytäkirja kyllä osoittaakin, että Kustaa III halusi antaa maallemme kuninkaallisen nimipäivämuiston. Ensinnäkin kuningas kirjoitti hyväksymisensä neuvoston yllä selostettuihin ehdotuksiin. Uusia kauppaloita koskeva lisäkohta konseljin pöytäkirjasta kuului:

"Edistääkseen Suomeen perustettavain kauppalain kasvamista, jotka sitten voidaan muuttaa kaupungeiksi, laajentaakseen niiden liikettä ja myöskin kehoittaakseen varakkaampia ulkomaalaisia asettumaan niihin, Kunink. Majestetti näki armossa olevan syytä

(1) selittää, etteivät ammattikunta-asetukset, käsityöläiserioikeudet eikä mikään muu, mikä voi olla pakkona elinkeinoille, saa ensinkään ulettua näihin paikkoihin, ja

(2) suoda kaikille protestanteille niissä vapaa ja esteetön uskonnonharjoitus ynnä oikeus pitää varsinaista jumalanpalvelustaan sekä muiden uskontokuntain jäsenille oikeus asettua sinne, varsinkin Savossa, missä löytyy toisuskoisia."

Mutta kaikista näistä suurehkoista valmisteluista huolimatta pääsi ainoastaan Tammerkosken kauppalahanke kuninkaan matkasalkusta edemmäksi – muut palasivat saman tien takaisin Ruotsiin, jäädäkseen arkistojen hyllyille. Mikä tähän oudostuttavaan seikkaan oli syynä, ei ole ollut täysin selvitettävissä. Mahdollisesti myötävaikutti Tammerkosken kysymyksen suotuisaan ratkaisuun se satunnaisuus, että kuninkaan matka kulki Tammerkosken kautta ja että sillä paikalla oli tavallista huomattavampia asianajajia, sellaisia kuin H. H. Boije, jonka kartanossa, Hatanpäässä, kuningas 22 p. kesäkuuta piti konseljia ja yösijaa. – Sanaansa useampain kaupunkien perustamiseksi Suomeen ei Kustaa III kuitenkaan kokonaan unohtanut. Kuten tunnettu, perusti hän tänne Tampereen lisäksi Kuopion (erioikeudet v:lta 1782) ja Kaskisen (erioikeudet v:lta 1785) kaupungit. (96)

Saakoot tässä sijansa ne hajanaiset muistotarinat, joita ylistetyn kuninkaan käynti Tammerkosken tienoilla on jälkeensä jättänyt.

"Valtiosihteerinsä Schröderheim'in kanssa Pyynikillä käydessänsä hän – Blåfield kertoo – kauniiseen näköalaan rakastuen sanoi: 'Jopa tässä kaikki mailma ja sen kunnia!' Kivikirkon kentällä hän sotaväen katselmuksen piti. Muistetaan kuninkaan siinä tilassa olleen puettuna vaaleansiniseen takkiin matalalla pystykauluksella, sinisiin lyhyviin housuihin, jotka kuitenkin olivat päällyskenkäin peitteessä, mustaan hattuun valkialla höyhen-töyhtöllä. Kuninkaalle esitettiin täällä isonvihanaikainen sotavanhus, valkopää 'karolinki'. Tulkin kautta hän miestä, paitsi muuta, kysytti: 'minkä-näköinen kuningas Kaarle kahdestoista oli?' Vanhus vastasi ykstoikkoisesti: 'Kuningas Kaarle näytti mieheltä', kuninkaalle tulkittuna: 'Konung Karl såg ut som en karl'. Jalomielinen kuningas ei suinkaan tätä pistosanaksi liene ottanut. Hänen lähteissänsä tästä Kangasalustalle neiti Elisabeth Fredrika Uggla, talonpojan tytöksi vaatetettuna, tien vieressä laulun lauloi kuninkaan kunniaksi. Kangasalustan korkian harjun päältä luontoa katsoen kuningas ihastuksissaan sanoi: 'Kas, tässäpä varmaan pahanen Vapahtajan kiusasi!' Schröderheim siihen osaavasti kokkasanan pisti: 'Teidän Majesteettinne! Eipä täällä, Pyynikillähän se tapahtui.' Hatanpään kartanossa kuningas piti majansa entisen maaherran ja presidentin Hans Henrik Boijen tykönä. Seuraavana päivänä läksi kuningas katsomaan Emäkosken koskea ja maisemaa, söi päivällistä Pirkkalan Penttilän Haukan niityllä, ja matkusti sitte yöksi Huittisten Takkulaan." (97)

Jo kuninkaan edellä oli sana Tammerkosken kaupungin perustamisesta rientänyt Helsingistä länteen.

Usein mainittuna kesäkuun 6 p:nä näet kuningas antoi Turun läänin maaherralle Rappelle seuraavan käskykirjan:

(Tit.) "Me olemme Armossa Itsellemme esittelyttäneet Meille tulleet asiakirjat, jotka koskevat tehtyä anomusta kauppalan perustamiseksi Tammerkoskelle Teille uskotussa läänissä; ja koska Me siten esiintyneiden seikkain johdosta katsomme kaupunkiliikettä äskenmainitulla paikalla sitäkin tarpeellisemmaksi, kuin se paikkakunta on useiden peninkulmain päässä lähimmistä kauppakaupungeista, ja sentähden olemme tahtoneet Armollisesti suostua siihen, että kauppala on sinne perustettava, niin on täten Armollinen käskymme Teille, että Te edelleen Meidän Armollisesti vahvistettavaksemme annatte asianomaisten, heti katsoa ja paaluttaa sekä kartalle asemineen kaavoineen merkitä niin suuren alan, kuin ranta-aittoja ja vesilaitoksia varten tarvittavan rannan ohella saattaa olla tarpeen rakennustonteiksi, sekä kaduiksi, toreiksi ja ryytimaiksi saman kauppalan perustamiseksi mukavimmalla ja sopivimmalla paikalla; minkä ohessa on varteenotettava, ettei mitään maata esitetä maanviljelyksen harjoittamista varten, koska uuden kauppalan asukkaiden liike ei saa tarkoittaa tai perustua mihinkään maanviljelykseen, vaan ainoastansa kauppaan, tehdas- ja käsityöhön, ja on tämä kauppala mieluimmin perustettava kruunun maalle, jos sellaista sopivaa on saatavissa, mutta muussa tapauksessa joko vaihtamalla hankittava sopivin paikka veromaalla yhtä hyvästä kruununmaasta tai verosta annettavaa korvausta vastaan, taikka sillä tavoin, että maanomistajalle myönnetään vuotuiset tonttiäyrit, kaikki sen mukaan kuinka Te hänen tai veronnauttijain kanssa parhaiten voitte sopia ja päättää; ja tahdomme Me, sittenkuin Teidän alamainen kertomuksenne siitä on Meille saapunut, antaa tälle aiotulle kauppalalle avoimen Armollisen vahvistus- ja perustuskirjan, enemmäksi ohjeeksi ja vakuudeksi kaikille niille, jotka sinne tahtovat asettua. (Tit.)

Helsingissä 6 p:nä kesäkuuta 1775.

                                 Gustaf
                                            J. Liljencrantz"

Tämä käskykirja ja sen syntymishistoria näyttävät riittävän selkeästi, mitä aatteita ja mikä politikka kustavilaisella reformikaudella oli mallikelpoiseen kauppalaan eli "ylämaan kaupunkiin" nähden, jonka ensimmäiseksi kokeeksi Ruotsin valtakunnassa Tammerkosken kaupunki oli tuleva. Mutta ennenkuin saamme nähdä periaatteiden kelpoisuutta käytännöllisessä elämässä, on meidän katsahdettava käskykirjan toimeenpanon kirjavia vaiheita. (98)

Näistä toimenpiteistä oli ensimmäinen sopivan paikan hankkiminen kauppalalle. Se hankittiin vaihtokirjalla jouluk. 16 p:ltä 1777. Tämä vaihtokauppa on muistoonpantava piirre sekä sen kohtalokkaan vaikutuksen vuoksi, mikä sillä on ollut kaupungin oloihin, että luonnekuvana siitä vanhasta keinottelijasta, jonka nyt oli esiinnyttävä samanaikaisesti isänmaanystävän ja oman etunsa valvojan vaikeasopuisissa tehtävissä.

Kauppalan paikaksi oli jo ennen ajateltu Tammerkosken säterin maita. Niiden omistaja oli presidentti, vapaaherra H. H. Boije. Kesäkuun käskykirjan johdosta maaherra Rappe ryhtyi keskusteluihin Boijen kanssa. Ehtonsa Boije esitti laajassa kirjoituksessa maaherralle 17 p. heinäk. 1775. Huomautettuaan omista monivuotisista harrastuksistaan kauppalain perustamiseksi Suomeen, lausuttuaan ohimennen mairittelevia sanoja kuninkaan toimista ja ennustaen uudesta kauppalasta aikaa myöten voivan tulla melkoisen kaupungin, hän sanoo osan Tammerkosken länsipuolella olevia maita parhaiten sopivan ja yllinkyllin riittävän kauppalan paikaksi. Siksi tarjosi hän säterin tontti- ja kartanomaata, ryytimaita, kahta moisiota ja suurta niittyä, Nalkalan päivätyötorppaa peltoineen sekä "sahamyllyä ja mainioita tiloja sinne ilman patorakennusten kustannuksia perustaa monenlaisia vesilaitoksia" ja vielä Laiskolan Pyynikin verotaloa tiluksineen. Kauppala saisi siten myöskin kaksi hyvää satamaa Näsijärven rannalla. Kaupungin sijoittamista kosken taakse puolsi vielä varovaisuus, koska siten asukkailla oli muka "enemmän aikaa pelastaa irtainta omaisuuttaan, jos vihollinen sattuisi tekemään hyökkäyksen (josta Luoja kaikkina aikoina varjelkoon), kun virran avulla helpommin voitaisiin, ellei kaupunkia puolustaakaan, niin kumminkin kelpo lailla vihollista viivyttää". Tällaisen ajatustavan kauppalan sijoittamisesta kosken länsipuolelle tiesi Boije kansassa vallitsevan.

Boijen varsinaiset luovutusehdot olivat seuraavat: Säterivapaus olisi siirrettävä Boijen omistamille Hatanpään ja Otavalan tiloille. Samoin olisi mainittuihin tiloihin siirrettävä Tammerkosken rustivelvollisuus. Korvaukseksi olisi Boijen saatava rasittamatonta veromaata niin paljon kuin hän Tammerkosken rusthollin ja Pyynikin tilan kautta menettää, ja tulisi korvausmaan olla kahden peninkulman sisällä Hatanpäältä lukien, koska Boije muuten tulisi menettämään päivätyöetuja. Samoin pidätti hän itselleen Tammerkosken rusthollille myönnetyt aukumenttiverot Tammerkosken kylän taloista ja myllyt sekä kalastusoikeuden ynnä Tammerkosken rusthollin avuksi annetut Parmaniemen ja Saaristen torpat Teiskossa. Ja koska kauppalan raja tulisi kulkemaan keskeltä koskea ja Boije antaisi kauppalalle sahan, kalaveden, satamat ja muita rantapaikkoja, niin hän "ankarimmin" vaati, etteivät kaupunkilaiset nyt eivätkä missään vastaisuudessa saisi rakentaa mitään jauhovesimyllyä Boijen myllyjen haitaksi, ne kun olivat verotetut ja suorittivat rustivelvollisuutta, jotavastoin Boije sitoutui aina pitämään myllyt siinä kunnossa, että kaupunkilaiset "kohtuullisesti arvioitua ja määrättyä tullia vastaan" kaikkina aikoina saisivat myllyissä jauhattaa viljansa. Hatanpäälle pidätettiin myöskin kosken itäpuolella oleva Tammerkosken säterille kuuluva Kanniston niitty sekä Messukylässä ja Teiskossa olevat yksityiset ja yhteiset metsät. Eivätkä vaatimukset vielä siihen päättyneet. Boije oli monta vuotta sitten saanut sotakollegiolta lainaksi 4 000 talaria hopeaa rakentaakseen salpietarilatoja Tammerkoskelle. Nämä oli hän sanainsa mukaan "paljon suuremmilla menoilla ja kustannuksilla" ei ainoastaan rakentanut ja sisustanut, vaan kaikinpuolisilla tarveaineilla varustanut, hämmentänyt ja luonut maakasoja sekä "kaikilla ajateltavilla tavoilla" ja suurilla kulungeilla niitä hoitanut, vaikka Suomen ankarain talvien tähden kokeet olivat vähemmin kannattaneet. Senvuoksi hän nyt pyysi, että työtä jatkettaisiin kruunun laskuun, työstä saatava voitto katsottaisiin velan lyhennykseksi ja loput – annettaisiin anteeksi. Tehtaan maakasat kelpaisivat sitten puutarhamaaksi y.m. Niinikään olisi Boijen laskelmain mukaan Tammerkosken säterin rakennuksista – asuin- ja navettarakennuksesta, holvatuista kellareista, sahasta, riihistä, ladoista y.m. – maksettava hänelle 30 000 tal. kuparia, joka oli hänen alin hintansa, koska uusi päärakennus holvikellareineen yksin jo maksoi hänelle lähes yhtä paljon. Kirjoittaja sanoi voivansa kuvata, millä haikeudella hän luopui 30 tynnyrin vuotuisesta kylvöstä hyvin viljeltyyn peltomaahan, hyvästä niitystä, välttävästi rakennetusta talosta lohenkalastuksineen, sanoineen ja päivätyötorppineen, joka vuoden ympäri teki, paitsi kyytejä y.m., kaksi hevospäivätyötä viikossa, mutta tahtoi sen jättää sikseen, vakuutettuna siitä, ettei hänen ehtojansa korkeammassa paikassa jätettäisi huomioonottamatta, kun hän "sielunsa autuuden kautta" saattoi vakuuttaa, että ainoastaan yleishyvän harrastus oli häntä näihin uhrauksiin taivuttanut, ja kun hän halusi osoittaa, että kauppaloita saatettiin perustaa vähemmillä kustannuksilla kuin kruunun oli ollut maksettava esim. Loviisan kaupunkia perustettaessa Degerbyn rusthollin maalle.

Huolenpidossaan tulevasta kauppalasta oli Boije kuninkaan käskykirjassa kaivannut määräyksiä laitumista, joita hän arveli uuden kauppalan asukkaiden pitkän aikaa tulevan tarvitsemaan, kunnes lähellä asuvat talolliset ehtisivät aidata itselleen laitumia. Samoin kaivattiin tilaa humalistoille, joista Boije luuli tulevan kauppalan asukkaille tärkeimpiä tulolähteitä kuten Tammisaaressakin, etenkin kun Kyrön ja Ikaalisten pitäjät möivät äärettömän paljon humalia. Siihen nähden oli Boije tarjonnut kauppalaa varten Tammerkosken säterin yksityisen metsän länsipuolella koskea ja Pyynikin aukumenttitilan.

Mitä vaihtoehtoisiin tonttiäyreihin tuli, ei Boije katsonut voivansa suostua sellaiseen järjestelyyn, koska oli jo liian ijäkäs ja kaukana asuva valvoakseen tulevia naapureitaan; senkin vuoksi oli koski hyvä olemassa rajana.

Maaherra Rappe, joka oli käynyt Tammerkoskella kauppalan paikkaa tarkastamassa, ei kuitenkaan näy ensi puheilla taipuneen. Se antoi aihetta Boijelle 29 p. elok. 1775 sepittämään toisen perinpohjaisen kirjoituksen maaherralle. Hän kertoi, että hän jo viime valtiopäivillä oli luvannut kauppalaksi luovuttaa Tammerkosken säterin maat vaihtoa tai tonttiäyrejä vastaan, ja että hän maatalouskomiteassa oli tehnyt samanlaisen lupauksen, mutta jo silloin luopunut tonttiäyrisuuunittelusta, "sillä – hän sanoi – olla yhteisissä maissa noiden vasta-alkavain kanssa vaatii voimaa ja paikalla asumista, ja kiitän Jumalaani, jos saan rauhassa olla lähitiloillanikaan, vaikka koski meidät erottaa". Mutta eihän hänen nyt tarvinnut maaherralta salata, että, niin kuuluivat sanat, "edellisen hallitussuunnan aikana luulin voivani tehdä mitä myönnytyksiä hyvänsä, koska vakaumukseni sanoi, ettei koko puuhasta tulisi mitään, vaikka katsoin tämän niinkuin muidenkin kauppalain perustamista Suomeen sangen hyödylliseksi". Mutta nyt, Luojan kiitos, oli saatu suurtöitä suorittava kuningas, ja niistä töistä ei Tammerkosken kauppala tulisi olemaan vähäisin. Boije oli varma siitä, että siitä kauppalasta aikaa myöten kasvaisi suuri ja väkirikas kaupunki, joka olisi kunniaksi korkealle perustajalleen ja rikastuttaisi valtion rahastoa.

Kun asia nyt oli tällä pohjalla, ei Boije katsonut voivansa luopua, ehdoistaan. Laillisesta omaisuudestaan ei hänen tarvinnut vasten tahtoaan eritä, eikä hän tiennyt voisiko kuningaskaan siihen pakottaa. Hänen ehtonsa olivat jo tingityt ja epäilemättä häntä jo vahingoittavat. Jos Tammerkosken rusthollin maan katsottaisiin riittävän kaupungille, taipui hän pitämään Pyynikin, mutta pienintäkään muuta myönnytystä ei hän luvannut tehdä. Mutta omasta puolestaan piti hän Pyynikin tilaa tuiki tarpeellisena kauppalalle. Jos kauppalan väkiluku aikaa myöten kasvaisi 300–400 henkeä suuremmaksi, mikä paikan asemaan nähden olisi mahdollista, saattaisi liian ahdas tila helposti tulla esteeksi kauppalan kasvamiselle. Tilansa tulisivat vaatimaan myös ranta-aitat, lastauspaikat, torit, kadut, ja päälle päätteeksi molempain peltojen välistä kulkeva oja, välttämätön esitetylle kanavalle, "joka aikaa myöten epäilemättä toteutuu", ja tietysti kanavan rantakadutkin. Kirjoittaja lopetti sillä toivomuksella, että maaherra toimisi niin, että kaupungin perustajaa muistaessaan jälkimaailma muistaisi maaherraakin.

Kun vaihtokysymys, jonka ratkaisemista Boijen esittämään suuntaan maaherra ja kamarikollegio yleensä puolsivat, v:n 1775 lopulla ja seuraavan vuoden alussa oli esillä neljässä valtakunnanneuvoston istunnossa, joissa kuningas oli läsnä, kiintyi hallitsijan huomio erityisesti Boijen vaatimaan myllyerioikeuteen, jota kuningas ei mielellään olisi suonut Hatanpäälle, koska sellainen poikkeus ei sopinut kaupungille luvattuun elinkeinovapauteen, ja kun varsinkin juuri myllyliikkeestä oli arveltu tulevan kauppalan "tärkeimpiä elinkeinoja". Valtiosihteeri sai käskyn vielä taivutella Boijea siinä kohden. Kitsas myllynisäntä selitti, että ikimuistoisista ajoista oli neljällä kiviparilla käypä mylly kuulunut säteriin, jonka mukana ne olivat joutuneet reduktioniin, ja sittemmin kaksi paria niistä katsottu säteriin kuuluviksi ja toiset kaksi paria pantu aukumentiksi; tästä oikeudestaan ei hän peräytynyt. Silloin johtui kuninkaan mieleen, eikö kauppalaa sen sijaan, että se ehdotusten mukaan perustettaisiin vain länsipuolelle koskea, voitaisi rakentaa myöskin kosken toiselle, itäpuolelle, jotta kauppala siten kaikilla mahdollisilla tavoin voisi käyttää hyödykseen sellaista edullista asemaa. Kuningas ei kuitenkaan nähnyt voivansa tehdä päätöstä siitä, ennenkuin Boijea vielä kerta kuulusteltaisiin. Vaan itsepäinen isäntä pani jyrkästi vastaan kaupungin rakentamista kosken itäpuolelle, koska Hatanpäälle oli tärkeä saada pitää hallussaan itäpuolella koskea oleva maa. Silloin vihdoin kuningas lopullisesti päätti, että kauppala oli rakennettava ainoastaan länsipuolelle koskea.

Saamme vasta nähdä mitä rettelöitä, vastuksia ja uhrauksia tämä näennäisesti pieni välinäytös on Tampereen kaupungin elämässä tuottanut. Tässä kohden on H. H. Boije jälkimaailmalta kyllä saanut sen muiston, jota hän niin auliisti tarjosi kuninkaalle ja maaherralle.

Muista vaihtoasian yksityiskohdista tuli kuninkaan päätös helpommin.

Myllyasia ratkaistiin niinkuin Boije oli tahtonut.

Maaherran ja kamarikollegion lausuntojen mukaisesti päätettiin kauppalan alaksi vaihtaa ainoastaan Tammerkosken rusthollin kosken länsipuolella olevat maat, joiden ylijäämää kauppalan asukkaat saisivat käyttää siten, että niitty ja metsä tulisi laitumeksi ja halkometsäksi ja pelto peruna-, humalisto-, pellava- ja hamppumaiksi, jotavastoin kaikenlainen muu maanviljelys oli heiltä kiellettävä, mikä määräys oli otettava tulevaan perustuskirjaan.

Salpietarilatojen asiasta kuulusteltiin sotakollegiota. Esille tuli, että Boije jo v. 1755 oli saanut 4 000 hopeatalarin salpietaritehdaslainan, joka olisi ollut maksettava takaisin viimeistään 1774 v:n lopussa. Mitään salpietaria ei tehtaassa oltu valmistettu. Tekemättä mitään ehdotusta kollegio jätti asian kuninkaan ratkaistavaksi. Mutta kun maaherra oli huomauttanut, että salpietariladot olivat juuri tulevan kauppalan rakennuspaikalla, ei kuninkaan auttanut muu kuin suostua tässäkin kohden Boijen vaatimuksiin. Salpietaria oli siis laitoksissa ruvettava valmistamaan kruunun laskuun, valmisteen arvo vähennettävä velasta ja loput (lue: kaikki) annettava anteeksi.

Ja rakennusrähjästäänkin piti Boijen saada 30000 talariansa kuparia. Maaherra oli arvioinut rakennuksen 12 000 talariksi samaa rahaa. Tätä arviota isäntä alamaisesti moitti, väittäen rakennuksen maksaneen hänelle 40 000 (vähää ennen oli 30000:ssa ollut liikaa!) ja kehuen, ettei hänen luulonsa mukaan Suomen talonpoikaistaloissa ollut kaksia suuria holvattuja kellareja eikä kaksinkertaisia vilja-aittoja, joissa voitiin säilyttää satoja tynnyrejä viljaa. Kuningas, kuten sanottu, myönsi naukujalle alkuperäisen summan.

Tällaisista vaiheista syntyi käskykirja Turun läänin maaherralle 17 p:ltä tammik. 1776, jossa Boijen iloksi kaikki hänen vaatimuksensa vahvistettiin. Kamarikollegio sai myöskin jo käskyn laatia itse vaihtokirjan ehdotuksen.

Mutta vaihtojutun vaiheet eivät vielä tähän päättyneet. Kauppalan alueeksi oli vastaiseksi määrätty vain Tammerkosken rusthollin maita. Vaan kun oli ollut puhetta kaupungin ulottamisesta itäpuolellekin koskea, Boije sen johdosta uudestaan kaupinnut Pyynikin aukumenttitilaa lisämaan tarpeen varaksi ja maaherra sellaista vaihtoa puolustanut, päätettiin hankkia Pyynikin tila kauppalalle. Korvaukseksi annettiin Boijelle aukumentiksi Teiskon Vattulan kylässä oleva Alasen kruununtila n:o 2. Alasen asukkaat, jotka jo v:sta 1759 olivat alkaneet lunastaa tilaa perinnöksi, saivat rahansa takaisin ja menettivät perintöoikeutensa. Tästä annettiin maaherralle käskykirje 18 p. syyskuuta 1776.

Kun vihdoin oli selvitty vaihtotiloja koskevista veronkantorettelöistä, saatu epäselvät omistukset eräistä tiloista ja maakappaleista sovituksi, annettiin viimeinkin tuo merkillinen vaihtokirja joulukuun 16 p:nä 1777.

Sen mukaan presidentti Boije luovutti kruunulle Tammerkosken kaksinkertaisen ratsutilasäterin sekä siihen kuuluvan Pyynikin veroaukumenttitilan Laiskoilan kylässä ja Nalkalan päivätyötorpan ynnä kaikki niihin kuuluvat kosken länsipuolella olevat tilukset, jotka mittauksen mukaan tekivät 649 tynnyrinalaa 16 kapanalaa, ja samalla puolella koskea olevan sahamyllyn sekä lohen- ja muun kalastuksen puolessa koskessa.

Korvaukseksi ratsuvelvollisuus ja säterivapaus siirrettiin Boijen omistamiin Hatanpään ja Otavalan rakuunakantatiloihin. Tammerkosken säterin menetettyjen verotulojen korvikkeeksi luovutettiin Boijelle joukko tiloja, nim. Hyhyn Hännäri ja Tyrkkölän Jaakkola Pirkkalassa, Vattulan Alasen kaksi taloa, Hyllilän kaksi taloa ja Saarlahden Ylinen Messukylässä, jotka olivat olleet Tammerkosken kartanoon kuuluvia, mutta kruunun omistamia aukumenttitiloja; näihin Boije sai perintökirjat, paitsi Saarlahden Yliseen, joka jo ennen oli ollut hänen omistamansa verotila ja jonka sijaan hän nyt sai perintökirjan Kangasalan Havisevan kylän Haralaan, josta kuitenkin ainoastaan maa oli tuleva hänen omakseen. Edelleen siirrettiin Hatanpään ja Otavalan alaisuuteen aikaisemmin Tammerkosken kartanon alle kuuluneet Parmaniemen ja Saarisen torpat Teiskossa sekä kosken itäpuolella olevat Tammerkosken kartanolle ja Pyynikille kuuluneet Kanniston ja Rautaharkon niityt ja muut niittykappaleet, Tammerkosken kartanolle erityisesti kuuluneet pienemmät Myllysaran ja Lahdenpohjan metsäkappaleet ja kartanolle ja aukumenttitaloille kuulunut Selkäsaran yhteisomistus.

Niinikään määrättiin vaihtokirjassa, etteivät uuden kauppalan asukkaat saaneet perustaa mitään myllyjä presidentti Boijen aikaisemmin perustettujen ja Tammerkosken kartanon ratsuvelvollisuuden aukumentiksi määrättyjen, mutta nyt ratsuvelvollisuuden mukana Hatanpään ja Otavalan alaisuuteen siirrettyjen myllyjen vahingoksi.

Tammerkosken kartanon rakennusten lunastamisesta ja salpietarin valmistamisen asiasta määrättiin niinkuin yllä on kerrottu. (99)

Sillä pitkällä ajalla, joka oli kulunut vaihtokirjan toimeensaamiseen, olivat toimet kauppalan perustamista varten toisellakin taholla edenneet kappaleen matkaa.

Kesäkuun 6 p. 1775 annetun käskykirjeen johdosta kävi maaherra Rappe Tammerkoskella katsomassa paikkaa tulevalle kauppalalle. Maaherran toimesta määräsi maanmittaustirehtööri Vetterstedt syyskuussa samana vuonna maanmittari Daniel Hallin toimittamaan kauppalan aseman ja kaavan mittauksen. Kartta selityksineen valmistui 13 p:nä lokak. 1775. Työ tuli hetkensä olojen ja ohjeiden mukainen. Sen mukaan laadittiin myöhemmin kaupungin ensimmäinen peruskartta, jonka kuningas v. 1779 vahvisti. Hallin työ kuvastuu siten pääpiirteissään vielä tänäkin päivänä Tampereen kaupungin asemakaavassa.

Alkuperäinen v:n 1775 kartta poikkesi v. 1779 lopullisesti vahvistetusta kartasta pääasiallisesti siinä, että kun edellisessä kartassa torilta kulki länteenpäin vain yksi katu, lopullisessa kartassa näitä katuja tuli olemaan kaksi (nyk. Kauppakatu ja Hämeenkatu) joiden välille jäi kapeita kortteleita.

Annamme maanmittarin itsensä selittää karttaansa. Kauppalalle määrätty maa on kosken länsipuolella ja tekee kaikkiaan 575 tynnyrinalaa 26 kapanalaa, joista 95 tynnyrinalaa 20 kapanalaa peltoa (kartalla A), 42 tynnyrinalaa 25 kapanalaa niittyä (B) ja 437 tynnyrinalaa 13 kapanalaa metsää, kun siitä on erotettu Pyynikin aukumenttitilalle laskettu metsä (73 tynnyrinalaa 22 kapanalaa). Kartalle merkityt 56 talontonttia ynnä tori ja kadut täyttävät ainoastaan 50 tynnyrinalaa 23 kapanalaa Tammerkosken kartanon pihaa ja peltoja sekä 20 tynnyrinalaa 12 kapanalaa niittyä. Kaupungin tori on merkitty C:llä, raatihuoneen tontti D:llä ja kirkon paikka E:llä, jotapaitsi F ja G merkitsevät kahta yleistä tonttia. Hautausmaata osoittaa kartalla H. Kaikki kadut ovat 20 kyyn. levyisiä. Kaikissa kortteleissa on neljä talon tonttia, suuremmat 13 200, pienemmät 12000 ja pienimmät 5 600 neliökyyn. laajuisia. "Näsijärven ja Pyhäjärven välille kartalle niittyjen ja peltojen poikki mustalla vedetty pitkä viiva osoittaa helpointa ja mahdollisinta suuntaa liikeväylän avaamiseksi molempain näiden järvien välillä."

Maaherra lähetti ennenmainitun lausuntonsa mukana 20 p. lokak. 1775 kartan Tukholmaan, omasta puolestaan lausuen kartan osoittavan paikan edullisuutta ja huomauttaen, miten mainio tilaisuus oli perustaa vesilaitoksia kauppalaan. Paikan molemmin puolin avautuvat vedet "tekevät tämän paikan vielä edullisemmaksi ja sellaiseksi, että jos mikään sisämaan kaupunki Suomessa voi menestyä, niin pitäisi sen tapahtua tällä paikalla". Kartalle oli merkitty se paikka, johon maaherra luuli kanavan parhaiten soveltuvan; venetien saamiseksi tarvittiin kanavaan kuitenkin useampia sulkuja.

Kuningas suostui tähän suunnitelmaan ja hyväksyi kartan. Se ilmoitettiin maaherralle jo mainitussa käskykirjeessä 17 p:ltä tammik. 1776. (100)

Kun tilusten vaihtoasiat olivat järjestyksessä ja kartat valmiit, ei enään mikään estänyt odotetun perustuskirjan julkaisemista. Se kuitenkin viipyi, vaikea käsittää mistä syystä, aina syksyyn 1779 saakka, lokakuun 1 p:nä 1779 kuningas sen allekirjoitti Gripsholman linnassa.

Tämän perustuskirjan syntyä ja sisällystä olemme edellisessä tulkinneet lopullisessa, julaistussa muodossaan ei asiakirja sisältänyt muuta meille odottamatonta kuin viimeiset sanansa: "Älköönkä kukaan Kaupungin asukkaista, millä nimellä hyvänsä, hakeko mitään muutosta näihin Erioikeuksiin, jos tahtovat niissä saada pysyä", jotka sanat ilmestyivät asiakirjoihin vasta perustuskirjan viimeisessä, kuninkaan allekirjoittamassa konseptissa.

Yleisemmän merkityksen Tampereen erioikeudet saivat sen kautta, että kuningas lokakuun 1 p:nä 1779 pidetyssä valtakunnanneuvoston istunnossa, hyväksyessään perustuskirjan, määräsi sen malliksi muille kauppaloille annettaville perustuskirjoille.

Mallityönä Kustaa III:n hallitus saattoikin pitää Tampereen paljotöisiä erioikeuksia, joihin oli koottuna kaikki se, mitä kustavilainen aika piti kaupan ja elinkeinojen parhaana edistäjänä.

Perustuskirja kuului Tampereen kaupungin arkistossa säilytetyn alkuperäisen pergamenttikirjan mukaan suomennettuna seuraavasti:

Me KUSTAA, JUMALAN Armosta Ruotsin, Göötan ja Wendin Kuningas, y.m. y.m. y.m., Norjan Perillinen, Slesvig-Holsteinin, Stormarnin ja Dittmarshin Herttua, Oldenburgin ja Delmenhorstin Kreivi y.m. y.m. Teemme tiettäväksi, Että kun Meidän hallitukseen astumisestamme saakka Meidän suurimpina huolinamme on ollut edistää Meidän uskollisten alamaistemme hyvinvointia Ruotsin maanviljelyksen ja elinkeinojen kohottamisella niin korkealle kuin kunkin Paikkakunnan erityinen asema ja muut luonnolliset edut saattavat myöntää; Mutta Me sen ohessa emme ole saattaneet olla havaitsematta, että niin terveellistä päämäärää tuskin voidaan saavuttaa, missä Kaupunkeja on liian harvassa ja kaukana hajallansa, niin ettei niiden välillä oleva maaseutu voi, ilman pitkäin ajo- ja kuormamatkain painavaa rasitusta, niiden puolelta nauttia sitä oston ja myynnin apua sekä tuotteittensa menekkiä ja jalostamista, joista Maatalouden samoinkuin Kaupunkilaisliikkeidenkin yhteinen kasvaminen ja vaurastuminen riippuu; Niinmuodoin olemme Me Armossa huolehtineet ei ainoastansa sopivain paikkain valitsemisesta useiden uusien Kaupunkien perustamiseksi muutamiin Valtakunnan Maakuntiin, vaan myöskin niille vahvistettavista vapauksista ja oikeuksista, joista niiden väkiluvun ja voiman joutuisa karttuminen varmuudella on odotettavissa.

Ja koska Me sellaisessa aikomuksessa myöskin Armossa olemme nähneet hyväksi antaa perustaa Kaupungin Tammerkosken virralle Porin Lääniä, Ylisen Satakunnan Ylistä Kihlakuntaa ja Messukylän Pitäjää, sille Tammerkosken Säteri-Ratsutilan Tilusten osalle, minkä ynnä Pyynikin aukumenttitalon Me sitä varten olemme antaneet Meille ja Kruunulle vaihtaa Presidentiltä ja Meidän Miekka-Tähdistömme Suuren Ristin Komentajalta, Vapaaherra Hannu Henrik Boijelta muista Taloista ja Tiloista suotua korvausta vastaan; Senvuoksi tahdomme Me täten ja tämän Meidän Avoimen Perustus-Kirjan perustuksella Armollisesti suoda ja myöntää kaikille niille, jotka ovat halukkaat mainittuun uuteen Tampereen Kaupunkiin muuttamaan ja sinne asettumaan, Kaupunkilais oikeuden ja vapauden, seuraavilla ehdoilla ja eduilla, Nimittäin:

1:o. Kaupunki tulee Rakennuksiinsa sekä Katuihinsa ja Toreihinsa ynnä muuhun nähden laadittavaksi Meidän tänä päivänä erikseen Armossa vahvistamamme Asemakaavan ja Pohjapiirustuksen mukaiseksi.

2:o. Koska uuden Kaupungin asukkaiden liikkeen ei tule suuntautua tai perustua Maanviljelykseen, vaan ainoastansa Kauppaan, Tehtaisiin ja Käsityöläislaitoksiin; Niin tulee Kaupungille Armossa suotu maa käytettäväksi ainoastaan laitumeksi, istutusmaiksi ja tarpeelliseksi halkometsäksi, paitsi mitä, Ranta-aitoille ja vesilaitoksille tarpeellisen ranta-alan ohella, tärvätään talorakennusten tonteiksi. Kaduiksi ja Toreiksi, Ryytimaiksi sekä Hautausmaiksi, jotka viimemainitut perustettakoot Kaupungin ulkopuolelle.

3:o. Sitävastoin olkoon kullakin Kaupungin Asukkaalla vapaus ja valta, miten parhaiten voi ja haluaa, harjoittaa minkälaista kauppaa, Teollisuutta ja Käsityötä hän oppinut on, olematta velvollinen noudattamaan Yleisesti voimassa olevia Kauppa-Sääntöjä ja Ammattikunta-Järjestyksiä.

4:o Kaikille niille, jotka nyt alussa uuteen Kaupunkiin asettuvat, suomme Me Armossa Kaksikymmentä vapaus Vuotta, täydellisesti vapauttaen heidät kaikista niinhyvin maa- kuin omakohtaisista veroista Meille ja Kruunulle, laskettuna siitä päivästä kuin tämä Meidän Armollinen Perustus-Kirjamme Kuulutetaan ja julistetaan.

5:o. Kaupunki asukkainensa olkoon muuten Maaherran ja Kruunun-Palveluskunnan alainen Taloudellisissa ja Järjestys-Asioissa, sekä paikkakunnalla olevan Kihlakunnan-Oikeuden alainen Oikeutta koskevissa asioissa; mutta Kirkollisasioissa sen Seurakunnan alainen, jossa Kaupunki on; Älköönkä kukaan Kaupungin asukkaista, millä nimellä hyvänsä, hakeko mitään muutosta näihin Erioikeuksiin, jos tahtovat niissä saada pysyä. Tätä kaikki asianomaiset alamaisesti noudattakoot. Paremmaksi vakuudeksi olemme Me tämän omakätisesti allekirjoittaneet ja Meidän Kunink. Sinetillämme vahvistaneet. Gripsholman linnassa 1 P:nä Lokakuuta 1779.

    Gustaf

                J. Liljencrantz (101)

11. TAMPEREEN KRUUNUNPOLTTIMO.

Viinanvalmistuksen vanhempia vaiheita. – Kotitarpeen viinanpolton juurtuminen maalaisoloihin. – Kapakkain luku Suomessa vapauden ajalla. – Puolueiden kanta paloviinakysymyksessä. – Kustaa III:n viinapolitikka: monopolijärjestelmä ja kruununpolttimot.

Tampereen kruununpolttimo. – Polttimon perustaminen. – H. H. Boijen keinotteluja. – Polttimon vuokraus. – Ensimmäinen polttokausi 1778– 1785. – Kruunun viina- ja viljapolitikka. – Väärinkäytöksiä Tampereen polttimolla. – Polttimon liikkeen taantuminen. – Tampereen kruununmakasiini. – Uusi polttokausi. – Polttimon lopullinen lakkautus.

Ei oltu vielä Satakunnan uuden kaupungin perustuskiveä laskettu, kun tulevan kaupungin seutu tuli omituisen liikkeen ja teollisuuden edustajaksi tässä maakunnassa. Jo useita vuosia ennen kaupungin syntymistä perustettiin näet tänne kruununpolttimo, joka monella tavoin tuli vaikuttamaan myöhemmän kaupungin oloihin.

Ennenkuin paloviinakysymyksestä Kustaa III:n aikana tuli päivän polttava valtiollinen ja yhteiskunnallinen pulma, se oli käynyt pitkän ja monivaiheisen kehitysjakson läpi. Paloviinan polttaminen ja juominen tulivat uskonpuhdistuksen ja mahtavuuden aikakaudella yleiseksi kansantavaksi Suomessa ja Ruotsissa. Niin kaupunkien porvarit kuin maaseutujen talonpojatkin polttivat viinaa sekä kotona nautittavaksi että myytäväksi. Samanaikaisesti kävi kuitenkin välttämättömäksi ryhtyä taisteluun uuden tavan tuottamaa turmelusta vastaan. Viinan käyttöä rajoittaakseen ja samalla saadakseen uuden mukavan tulolähteen valtio rupesi jo mainittujen vuosisatain kuluessa verottamaan viinanmyyntiä ja saattamaan sitä valtion myöntämästä luvasta riippuvaksi.

Pahimpina nälkä- ja sota-aikoina Kaarle XII kokonaan kielsi viinanpolton, vaikka sitten peruuttikin kiellon myyntipolton osalta. Kansansuosiota Kaarle XII:n pakkokeinot eivät saavuttaneet; vapaudenajan ensimmäisiä toimia oli kuningasvainajan viina-asetusten kumoaminen, koska niitä muka oli mahdoton pitää voimassa. Kumoamisen pääsyynä näyttää kuitenkin olleen uuden hallituksen halu miellyttää kansaa.

Viinan valmistus ja käytäntö saivat täten uutta virikettä ja kasvoivat pian oikeaksi kansallispaheeksi valtakunnassa. "Hyödyn" aikakauden valtiolta ei tietenkään jäänyt huomaamatta viinankäytännön sopivaisuus verotusesineeksi. Tuli tavaksi verotuskannalta erottaa toisistaan kolme paloviinaliikkeen haaraa: kotitarpeen poltto, myyntipoltto ja viinananniskelu, ja verottaa erikseen kutakin niitä. Verotuksen vuoksi viinakysymykset tulivat myöskin päivänkysymyksiksi valtiopäivillä. Vv. 1731–1775 oli, lyhytaikaisia vapautuksia lukuunottamatta, kotitarpeen polttokin veronalainen, ja v:sta 1748 lähtien oli "aksiisia" maksettava kotitarpeen poltosta maaseuduilla manttaalin mukaan, huolimatta siitä poltettiinko viinaa vai eikö. Kun talonpojat toiselta puolen saivat oikeuden myydä viinaansa ilman aksiisia, niin olot yllyttämällä yllyttivät heitä polttamaan viinaa mahdollisimman paljon. Paloviinan myynnistä sen ohella huolehtivat kestikievarit ja krouvit, joita oli varsinkin aateliskartanoiden alueilla sekä kaupungeissa. Väkilukutilastosta saadut luvut osoittavat, että julkisia anniskelupaikkoja Suomen maaseuduilla v. 1751 oli 510 (joista 383 kestikievaria ja 127 kapakkaa) sekä v. 1770 kaikkiaan 649 (niistä 489 kestikievaria ja 160 kapakkaa). Minkälaiset vastaavat olot olivat Suomen kaupungeissa voidaan arvata siitä, että v. 1752 yksin Loviisan kaupungissa, jonka väkiluku oli 723 henkeä, harjoitti liikettä 3 "kellarin" pitäjää ja 70 kapakoitsijaa!

Hyödyn aikakauden johtavat miehet oivalsivat kyllä viinanpolton suuret kansantaloudelliset haitatkin. Kun suunnattomat määrät viinaa valmistettiin viljasta, etupäässä kansan leipäviljasta, rukiista, asia koski hyvinkin kipeästi valtakunnan viljavaroihin ja viljakauppaan. Viljan liiallinen kysyntä viinanpolttoa varten saattoi nostaa viljan hintoja ja enentää peljättyä viljantuontia ulkomailta oman maan kansalliseksi tappioksi. Vielä pahempi oli, että katovuosien sattuessa hätä saattoi viinanpolton vuoksi tulla kerrassaan uhkaavaksi. Surullinen kokemus silloin joskus pakotti valtiosäätyjä julistamaan jyrkempiä tai lievempiä viinanpolton supistuksia. Tätä politikkaa kannatti etupäässä hattupuolue. Vallassa ollessaan se ajoittain sääti täydellisiä viinanpolton kieltoja. Niinpä vv. 1756–1760 oli voimassa yleinen paloviinan polton kielto, jonka kestäessä yksityisten omistamat viinapannut pidettiin takavarikossa. Hattupuolueen merkantilistisiin pyrkimyksiin kuului viinanpolton keskittäminen kruunun valvomiin polttimoihin ja koko viinaliikkeen ottaminen kruunun monopoliksi. Niin suuria uudistuksia ei puolue kumminkaan kyennyt saamaan aikaan.

Mahdollisimman laajan viinanpoltto-oikeuden puoltajia vapauden ajan valtiopäivillä olivat talonpojat ja papit ja heidän yhteinen puolueensa, myssypuolue. Viinavapautta puollettiin siltä taholta sekä periaatteellisilla syillä että käytännöllisillä perusteilla, viinanpolton kun luultiin olevan edullista maataloudelle ja rankin saannin vuoksi varsinkin karjanhoidolle.

Valtiopäiväpuolueiden taistellessa valtion noudatettavasta paloviinapolitikasta joukko valistuneita kansanystäviä kävi hellittämätöntä sotaa viinaturmelusta vastaan, suullisesti ja kirjallisesti, ihmisyyden ja kansansiveyden nimessä. Heistä on muistettavin kuuluisa kukkien kuningas Kaarle v. Linné. Vapaudenajan lopulla valtiopäivätkin huomasivat tällaisen siveellisen harrastuksen itselleen mukavammaksi kuin vihamielisyyttä herättävät lainpakolliset toimet, ja sen mukaisesti hallitus rupesi antamaan kuulutuksia, joissa isänmaallisuuden ja ihmisyyden nimessä kehoitettiin alamaisia luopumaan liiallisesta viinankäytöstä. (102)

Tällaiset olivat olot, kun Kustaa III kaappasi vallan käsiinsä. Aluksi hänen hallituksensa hoiteli paloviina-asioita vanhaan tapaan, mutta pian sen keskuudessa syntyi ajatus, että viinanpoltto olisi julistettava kruunun monopoliksi. Ajatuksen varsinaisena elähdyttäjänä oli toivo saada viinanpolton uudestaan järjestämisen avulla kipeästi kaivattuja lisätuloja kruunulle. Aatteen isä lienee ollut Kustaa III:n rahaministeri Liljencrantz, jonka nimen olemme jo nähneet Tampereen kaupungin perustamisasian yhteydessä. Hänen ehdotuksensa kulmakivenä oli se taloudellinen mielipide, että viinanpoltto harvemmissa mutta suuremmissa polttimoissa olisi talonpojillekin hyödyllisempi kuin kurja kotipoltto, ja että rahallinen etu tehdasvalmistuksesta ja tukkumyynnistä, Liljencrantzin laskelmain mukaan loistava, olisi tuleva kruunulle. Sitävarten olisi viinanpoltto julistettava kruunun yksinoikeudeksi ja kruunun vuokrattava poltto-oikeudet, siten että yhden suuren pitäjän alueelle tulisi yksi ainoa polttimo. Suomeen nähden sisälsi Liljencrantzin ehdotus jo alkuaan sen poikkeuksen, että kruunu täällä – varsinkin maamme sisäosissa, missä vilja oli halvassa hinnassa – itse perustaisi polttimoita ja käyttäisi niitä omaan laskuunsa. Viinanpolttoaksiisi oli suunnittelijan mielestä lakkautettava.

Kuningas hyväksyi suunnitelman pääpiirteissään syksyllä 1774, ja valmistaviin toimiin ryhdyttiin viipymättä. Turhaan valtakunnanneuvos Hermanson valmistavassa komiteassa varoitti hallitusta moiseen yritykseen ryhtymästä, lausuen, että se tulisi köyhdyttämään ja siveellisesti alentamaan kansaa, ja huomauttaen, että kruunun voitto tulisi otettavaksi talonpojan taskusta, joka ennestäänkin oli tyhjä. Pahanennustajan oli poistuttava näyttämöltä, sopivampi mies, "Viina-Wrangel" (vapaaherra G. G. Wrangel) astui sijaan, ja asiaa ajettiin edelleen kiiruulla ja tarmolla. Keväällä 1775 julaistiin uudet säännökset ja poltto-oikeudet Ruotsissa tarjottiin vuokrattaviksi.

Mutta vuokraajia ei ilmestynyt. Vastustus tuli maaylimystön puolelta ja oli etupäässä valtiollista laatua, sillä tarjous oli epäilemättä edullinen suurtilallisille. Nähtävästi olivat vapaudenajan periaatteelliset viinanpolttajat tässä vastustuksessa mukana. Este kuitenkin vaikutti hallitukseen päinvastoin kuin olisi luullut. Kruunu astui rohkeasti viimeiselle portaalle. Se päätti perustaa kaikkialle omia kruununpolttimolta. Valtakunnan pääkaupunkiin asetettiin polttimoiden rakentamista ja käyttöä varten erityinen johtokunta, "paloviinajohtokunta", Wrangel esimiehenä, mutta Liljencrantz näkymättömänä ylijohtajana. Viinanpolttovero lakkautettiin; salapoltosta määrättiin ankarat rangaistukset; ulkomaisen paloviinan tuonti kiellettiin. Tämä kaikki ehti tapahtua v. 1775, ja jo vuoden 1776 keväällä anniskeltiin Tukholmassa ensimmäiset "kruununryypyt". (103)

Lainkuuliaisessa Suomessa alkuperäisesti suunniteltu työ edistyi hitaammin, mutta varmasti. Turun lääniä pidettiin siihen aikaan Suonien viljarikkaimpana seutuna, ja erityisillä toiveilla ryhtyi kruunu tähän lääniin rakentamaan kolmea suurta kruununpolttimoa: Turkuun, Poriin ja Tampereelle.

Varmaan oli samanaikainen päätös kauppalan perustamisesta Tammerkoskelle lähimpänä syynä siihen suosioon, jota tälle paikkakunnalle nyt osoitettiin. Polttimon perustamis- ja rakennuspuuhat Tampereella alkoivat v. 1776 suurella kiireellä. Maaherra sai jo vuoden alussa käskyn ruveta kokoamaan Porin läänin kruununviljaa Tampereelle, ja hänen tuli talvikelillä vedättää Kangasalla oleva kruunun viljavarasto "Tampereen kauppalaan" polttimon tarpeeksi. Tampereesta tuli näin äkkiä koko maakunnan merkkipaikka ja viljakeskus. Yksityiset kiiruhtivat sinne viljaansa rahaksi muuttamaan. Jo maaliskuussa olivat uuden polttimon piirustukset saapuneet Tukholmasta, ja myöhemmin nimitettiin Tampereen uusien laitosten ensimmäiset virkamiehet: "inspehtoriksi" akatemian nimismies Henrik Tolpo, "vahtimestariksi" kersantti J. Lilliefeldt ja "polttomestariksi" muudan Ströman. Rakennustyön johtajaksi tuli "tirehtori" Jansson.

Kruunu oli, sovittuaan H. H. Boijen kanssa Tampereen kauppalan tilustenvaihdon pääehdoista, kiiruhtanut ottamaan haltuunsa Tammerkosken kartanon. Polttimon rakennuspuuhat edistyivät niin, että ennen vuoden 1776 loppua oli Tampereella tiiliruukki, polttimorakennus ja makasiineja jo osittain valmiina. Polttimorakennukset perustettiin nykyisen Finlaysonin tehtaan alueelle Tammerkosken yläputouksen varrelle, tulevan kauppalan järjestetyn alueen ulkopuolelle.

Kosken toisella rannalla isännöi vielä Boije, ja esiintyi hän polttimopuuhissa jälleen oman etunsa valvojana. Lopussa vuotta 1776 hän näet kertoi maaherralle, että polttimojohtokunnan kokeet jauhattaa viljaa valsseilla eikä myllyttämisellä olivat menneet myttyyn, minkävuoksi hän aikoi seuraavana keväänä rakennuttaa Tammerkoskeen uuden myllyn, jossa Tampereen polttimon viljat sopisi jauhattaa. Jonkinlainen välipuhekin näyttää olleen olemassa. Mutta koska liike polttimon ja myllyn välillä kosken yli oli hyvin hankala, pyysi Boije maaherraa rahvaan avulla ja polttimon kustannuksella jo kuluvana talvena rakennuttamaan tirehtori Janssonin suunnitteleman sillan kosken yli. Nähtävästi tarkoitettiin tällä jonkunlaista pienempää jalkasiltaa polttimon ja myllyn välillä; silta on ollut yläkoskessa, jossa ilmeisesti hävinnyttä "vanhaa polttimosiltaa" mainitaan v. 1803.

Suurempia kruununtöitä oli 1700-luvulla tapana suorittaa sotamieskomennuskuntain avulla, ja sillä tavoin rakennettiin Tampereen kruununpolttimoakin. Järjestelmän etuna oli perin halpa työ, mutta haittana suuri hitaus. Tällainen rakennustapa näyttää muiden sattuneiden väliseikkain ohella viivyttäneen Tampereen suurella melulla aljettujen polttimotöiden valmistumista. Ensimmäisenä vuonna oli täällä kruununpolttimon töissä luutnantti Carlqvistin johtama työkomennuskunta Turun rykmentin sotamiehiä, jotka vasta joulukuussa päästettiin vapaiksi. Keväällä 1777 työskenteli Tampereella komennuskunta kunink. henkirakuunarykmentin miehiä vääpeli Sittingin johdolla, ja kesäkuussa tuli 60-miehinen komennuskunta samasta rykmentistä kornetti Grönhagenin johdolla Tampereelle. Seuraavana vuonna pyydettiin 70 miestä Tampereelle, ja ne saatiin Turun läänin jalkaväestä. V. 1779 olivat Tampereen polttimon työmiehet Rautalammin vapaapataljoonan väkeä.

Työtä nämä puolen Suomen halki marssitetut sotamiehet tekivät kuten pakkotyötä ainakin. Eivät olleet palkkaus eivätkä muutkaan työolot Tampereella omiansa kruunun laitosta tarpeellisella voimalla edistämään. Muudan kesällä 1777 sattunut juttu antaa tarkempia tietoja senaikaisista työväenoloista Tammerkoskella. Työkomennuskunnasta valitettiin, ettei kruununpolttimon inspehtori Tolpo tahtonut maksaa työssä oleville rakuunoille palkkaa enempää kuin kaksi killinkiä päivässä ja saman verran kyytirahaa peninkulmalta. Tämä oli sitä kohtuuttomampaa, kuin miehistön ruoka oli kallista ja sitä oli vaikea saadakin edellisen vuoden kadon vuoksi. Miehistöltä puuttui vuodeolkiakin. Rykmentin päällikkö kirjoitti asiasta maaherralle huomauttaen, ettei miehistö mitenkään voi elää kahden killingin päiväpalkalla ja että sille kyydistä tuli suoranaista tappiota. Kruunun miehistöstä oli pidettävä huolta, "jotta se jaksaisi työssä kestää, olisi tyytyväinen ja helpommin toimittaisi tehtävänsä". Päiväpalkka oli senvuoksi ylennettävä neljään killinkiin, jonka summan Turun rykmentin miehet Turun polttimolla olivat saaneet, sekä kyytiraha kolmeen killinkiin, ja ruokavaroja ja olkia oli miehistölle hankittava. Kunnon päällikön täytyi myöhemmin vielä uudistaa vaatimuksensa.

Polttimoja rakentaessaan oli kruunu jälleen päättänyt palata polttimojen vuokraamisjärjestelmään. Vuokrattavaksi tarjottiin nyt valmiiden kruununpolttimojen käyttö, tavallisesti sillä ehdolla, että kruunu toimitti polttimoihin viljan, jonka vuokraaja poltti viinaksi, ja kruunu taasen otti viinan vastaan myydäkseen sen. Kruunu siten alentui yksityisten viinanpolttajain viljanhankkijaksi ja viinanmyyjäksi.

V. 1777 saatiin toimeen Tampereenkin polttimon vuokraus. Ensimmäiseksi

vuokraajaksi tuli kapteeni J. H. Hästesko – sittemmin surullista kuuluisuutta saavuttanut Anjalan liiton mies. Hänen yhtiömiehenään mainitaan myöhemmin majuuri, vapaaherra B. O. Stackelberg. Sama yhtiö vuokrasi myöskin polton Turun kruununpolttimossa. Tampereen polttimon vuokrasopimuksen mukaan tuli kruunun saada 15 kannua paloviinaa jokaiselta poltetulta tynnyriltä viljaa, josta 4/5 olisi rukiita ja 1/5 ohria; jos tynnyristä tulisi enemmän viinaa, oli kruunun lunastettava ylijäänyt määrä 16 killingin mukaan kannulta.

Sopimuksen tuli astua voimaan 1 p. syysk. 1777, jolloin siis polttimon olisi pitänyt olla valmis. Mutta vuosi loppui, eikä polttimo valmistunut. Vuokraaja alkoi jo nurista ja vaatia korvausta. Kruunu puolestansa koetti kaikin tavoin jouduttaa työn valmistumista. Alussa vuotta 1778 sai inspehtori Tolpo eron ja hänen sijaansa nimitettiin "kruununinspehtoriksi" kirjanpitäjä Ekebom, jonka seuraajaksi tuli varahenkikirjuri J. Dahl. Keväällä odotettiin polttimoon Fiskarin tehtaasta tilattuja rautatakeita ja elokuun lopussa 1778, siis vuotta myöhemmin kuin määrä oli, polttimo vihdoinkin luovutettiin vuokraajain haltuun. Rakennustöitä siellä vielä kuitenkin kesti, niin että vasta v. 1781 saatettiin toimittaa polttimon laillinen tarkastus palovakuutusta varten. Viinanpoltto Tampereen kruununpolttimossa alkoi v. 1778, ja tätä ensimmäistä toimikautta kesti v:een 1785 saakka. Valmistus näyttää ensi vuosina olleen vähempi, kun polttimo ei vielä ollut täydellisessä kunnossa. Viinan menekkikään ei näytä aluksi olleen tyydyttävä, minkävuoksi Tampereen viinaa tavattiin kuljettaa Turkuun, missä sillä tavaralla oli parempi menekki. Vasta v. 1782 mainitaan "täyden polton" Tampereella alkaneen, ja seuraavina aikoina siellä poltettiin päivässä 30 tynnyriä viljaa, josta määrä joskus väheni 24 tynnyriin. Se oli ajan oloihin nähden suurenmoista tuotantoa, ja Tampereen viinakellarit täyttyivät nopeasti. V. 1782 määrättiin 6000 kannun viinaerä vietäväksi Tampereelta Turkuun. Seuraavana vuonna olivat varastot loppuunmyydyt, mutta uutta viinaa riennettiin polttamaan ja uutta varastokellaria rakentamaan.

Kruunun polttimotaloudella oli kuitenkin sangen ikävät hankaluutensakin. Erittäin pulmalliseksi ja arkaluontoiseksi seikaksi tuli ensinnäkin viljanhankinta polttimoihin sellaisessa maassa, joka alinomaa oli katojen ja nälän kynsissä. Siitä tuli oikea koetuskivi Kustaa III:n sisäiselle hallinnolle.

Liljencrantz sai jo kesällä 1776 määräyksen ottaa valtakunnan viljamakasiinien ja polttimoiden viljanhankinta erityiseen hoitoonsa. Ja kyllä Turun ja Porin lääninkin viljaseikat näinä pränniaikoina antoivat hänelle riittävästi huolta ja työtä, niin uskomattoman toimelias mies kuin hän olikin.

Jo kruununpolttimojen perustamisvuonna sattui, ikäänkuin kohtalon ivaksi, Turun ja Porin läänissä kato. Kruunulla oli viljaa, ja se tahtoi rahvasta auttaa. Liljencrantz käski (elokuussa 1776) maaherran jakaa puutteessa oleville 2 837 tynnyriä rukiita, etupäässä siemeneksi, mutta piti samalla huolta, että Turun polttimo saisi 6–7 000 tynnyriä sijaan, ettei viinastakin jouduttaisi puutteeseen. Myöhemmin syksyllä sai maaherra luvan myydä tai lainata halukkaille kauppiaille 1000–2000 tynnyriä Turun polttimon liiviläistä viljaa nälkäisille jälleenmyytäväksi. Myyntihinnaksi Liljencrantz määräsi 50 vaskitalaria tynnyriltä, mutta hinnasta oli lupa alentaa 16 äyriä. Samalla ylijohtaja lausui toivovansa, että kauppiaat myydessään viljaa rahvaalle tyytyisivät yhden talarin voittoon tynnyriltä. Kauppiaat ottivat neljä. Näin autettiin Turun ja Porin läänin rahvasta v. 1776, ja polttimoiden rakentamista saatettiin hyvällä omallatunnolla jatkaa.

Seuraavanakin vuonna oli viljaa lainattava läänin rahvaalle. Samalla kuitenkin pidettiin hyvää huolta myöskin viinatarpeista. Viljaa oli ostettava läänin polttimoihin määrätystä hinnasta. Vaikka varottiin, ettei hankalan kuljetuksen vuoksi viljaa saataisi Turkuun ja Tampereelle, määrättiin, ettei ostoa kuitenkaan olisi kartettava, jos talonpoika möisi alle hinnan. Kaikkiaan oli talveksi varattava 3–4 000 tynnyriä viljaa läänin polttimoihin ja Tampereen polttimo varustettava viljalla seuraavaan elonkorjuuseen saakka. Niin kuuluivat Liljencrantzin ohjeet.

Tampereelle kerättyä kruunun hankkimaa viljaa oli mukava käyttää kansan auttamiseksi, niinkauan kuin ei kruunu itse tarvinnut varojansa. Mutta kun poltto täälläkin alkoi, tuli kruunun asema vaikeammaksi, viljaa kun piti riittää sekä kruunun viinaan että rahvaan leipään. Tampereen kruununlaarit pysyivät täysinä, vaikkapa suurilla ponnistuksilla ja ylennetyillä ostohinnoilla. Kun sitten 1780 taas tuli huono vuosi ja maaherra seuraavana talvena omin uhin lainasi köyhälle kansalle viljaa Tampereen polttimosta, Liljencrantz sai taas kerran tilaisuuden tiedoittaa, kuinka kuninkaalla on alati ollut tarkoituksenaan Suomen rahvaan auttaminen.

Mutta jo alkoi tulla äänekkääksi ajattelevan ja sivistyneen yleisön nurina siitä, että hallitus keskellä nälkävuosiakin poltti leipää viinavirroiksi ja koetti kaikilla tavoin saada kansaa juomaan näitä viinoja. Kruunu oli näet vähitellen ruvennut kapakoimaankin. Puutevuonna 1780 se julisti, että viinan anniskeleminenkin kuului kruunun viinamonopoliin, jotavarten nyt Turunkin läänissä entistä innokkaammin levitettiin kruunun viinaa, m.m. sallimalla viinanmyyntiä ainoastaan niissä kestikievareissa, jotka sitoutuivat myymään valtion viinaa määrätyn erän vuodessa.

Näin ollen oli helposti ymmärrettävä, miksi kruunu ja sen asianajaja Liljencrantz lakkaamatta koettivat kansalle selittää, että kruunun viinateollisuus muka todellisuudessa tuotti yhteiselle kansalle vain hyötyä. Niinpä Liljencrantz 1781 kirjoitti saaneensa tietoonsa, että muutamilla seuduilla Turun ja Porin lääniä, semminkin Tampereen tienoilla, oli saatu enemmän viljaa kuin tarvittiin, ja että talonpojat halusivat tärkeiden maksujensa suorittamiseksi myydä viljaa kolmesta riksistä ruis- ja 2 1/3 riksistä ohratynnyrin. Jottei nyt rahvaan tarvitsisi tehdä pitkiä ja kalliita matkoja kaupunkeihin ja siellä tyytyä ostajan määräämiin hintoihin, Liljencrantz oli ajatellut, että viljaa olisi mainitusta hinnasta ostettava Tampereen polttimoon, koska kruunun tarkoitus oli auttaa ja kehoittaa maamiestä. Puuhan oikea karva tulee näkyviin myöhemmästä määräyksestä, että viljaa oli Tampereelle ostettava enemmän kuin polttimoon tarvittaisiin, jotta keväällä olisi mistä antaa rahvaalle, jos kato sattuisi. V. 1783 kuullaan taas samantapaisia ohjeita: ottaen huomioonsa sen "todellakin tärkeän varteenotettavan seikan, että rahanpuutteessa olevalla rahvaalla olisi tilaisuutta saada viljansa kaupaksi", oli maaherran kuulutettava, että rahvas saa viljansa muutetuksi rahaksi Porin ja Tampereen polttimoissa yksin tynnyreinkin 2 riksin 40 killingin hintaan tynnyrin. Erityisesti Liljencrantz vielä huomauttaa, että "tällä ostolla on tarkoituksena varsinaisesti se, että puutteessa oleva rahvas saisi rahoja siitä viljasta, mitä sillä on myytävänä".

Kieltämätöntä on, että kruununpolttimoiden yhteydessä kehittynyt viljamakasiini järjestelmä vilkastutti sisämaiden viljakauppaa ja vakaannutti viljanhintoja. Mutta toiselta puolen on yhtä kieltämätöntä, ettei tämä järjestelmä säännöllisesti uudistuvaa nälänhätää kärsivän kansan keskuudessa ollut kaukana koronkiskomisesta, puhumattakaan siitä arveluttavasta siveellisestä ja taloudellisesta rappiosta, joka ei voinut olla seuraamatta, kun valtio riensi ostamaan maan viljan ja jakamaan sen kansalle takaisin hätälainana ja paloviinana.

Mutta se ei ollut ainoa mato kruununpolttimoiden kukinnassa. Maassamme lienee harvoin ollut niin oivallisia virkamiesvilpin ja kruununvarkauden kouluja kuin nämä kruununpolttimot. Tuskin oli Tampereellakaan poltto alkanut, kun siellä alkoivat vaillinki- ja petosjutut. V. 1779 kunink. polttimojohtokunta ilmoittaa saaneensa tietää, että kruunun palveluskunta Tampereen polttimossa "olisi sikäläisessä taloudessa menetellyt niin laittomalla ja omanvoitonpyyntöisellä tavalla, että ympäristössä asuvalla väestöllä, joka sen takia on kärsinyt suurinta vääryyttä, on ollut suurin syy tyytymättömyyteen ja valitukseen". Ostettavaa viljaa oli mitattu ja punnittu väärin ja paloviinan myynnissäkin oli käytetty "mitä rangaistavimpia petoksia", mistä polttimon huono viinanmenekki suurimmaksi osaksi olisi johtunut. Rangaistuksiin lienee ryhdytty, mutta pian taas kuului polttimon taloudesta uusia valituksia. Milloin olivat katot ja ruiskut epäkunnossa, astiat vuotavat, milloin oli kruununmakasiinista muka varastettu päälle 66 tynnyriä viljaa, milloin taas 23 1/2 kannua viinaa varkaan käden kautta hävinnyt, milloin kruunun vuositilit olivat perin kehnot ja huonosti kirjoitetut.

Tähän tulivat lisäksi polttimon omat paikalliset pikkurettelöt. Polttimon ensi vuosina esiintyi muudan entinen porvari G. Collan ruokapaikan ja anniskelun pitäjänä polttimolla. Mutta kun hän sai "trahtöörin" oikeudet uudessa Tampereen kaupungissa, ilmestyi hänen kilpailijakseen polttimolla vänrikki von Schantz, joka sai aikaan, että Collan v. 1784 karkoitettiin polttimolta, jonne Schantz sen sijaan sai luvan rakentaa ruoka- ja anniskelupaikan polttimolla käyvän rahvaan tarpeeksi ja mukavuudeksi. Tätä riitaa käytiin molemmin puolin koomillisilla valituskirjoituksilla.

Tampereen kruununpolttimon loistokausi lähestyi kuitenkin jo loppuansa. Vastustus polttimoita vastaan oli valtakunnassa kasvanut yhä voimakkaammaksi. Kruunu itsekin oli pitkin vuosia saanut kaikenlaisia huonoja kokemuksia suuresta yrityksestään. Erityisenä syynä kruununpolton laimenemiseen Turun läänissä olivat läänin epävakaiset viljaolot ja vuodentulot, joiden vuoksi polttimojen toiminta tuli horjuvaksi. V:n 1785 huono vuodentulo näyttää antaneen Tampereen polttimolle pahan iskun. Sikäläiset varastot olivat jo aikaisemmin tyhjenneet, mutta hallitus aikoi vielä jatkaa työtä tässä polttimossa, jonne maaherra sai käskyn hankkia 500–600 tynnyrin suuruisen alkuvaraston viljaa. Mutta sitten tuli kato, josta maaherra lähetti kertomuksen Ruotsiin. Hallitukselle oli vähitellen selvinnyt, mitä tällaiset kertomukset merkitsivät. Lokakuussa tuli Liljencrantzilta kirje, jossa ilmoitettiin hallituksen päättäneen lakkauttaa viinanvalmistus Tampereen polttimossa ja irtisanoa polttimon vuokraajat. Sopimuksen mukaan oli polttamista kuitenkin jatkettava kolme kuukautta irtisanomispäivän jälkeen.

Tampereen polttimon vuokraajain virallinen lähtötarkastus pidettiin kuitenkin vasta alussa vuotta 1788. Polttimo oli silloin lähes kymmenen vuotta ollut heidän hallussaan. Maistettuaan 1786 v:n valtiopäivillä aatelin ja maakansan vihaa kruunun viinateollisuutta vastaan Kustaa III:n hallitus oli vihdoinkin lähtenyt yleiselle peräytymisretkelle. Hallitus päätti jättää viinanpoltto-oikeuden takaisin valtakunnan asukkaille, ei kuitenkaan palautettuna, vaan vuokrattavana oikeutena. V. 1787 suostuivat Turun ja Porin läänin kaupungit, niiden joukossa Tamperekin, tarjottuun vapaan koti- ja myyntipolton sekä anniskelun ja tislauksen vuokraukseen, ja maaherra laati siitä sopimukset asianomaisten kanssa.

Polttimoiden viljamakasiinit jäivät edelleenkin kruununmakasiineiksi; polttimojohtokunnan sijaan asetettiin valtakunnan pääkaupunkiin makasiinijohtokunta valtion viljavaroja hoitamaan. Tällä tavoin syntyi Tampereen kruununmakasiini. Ensimmäiset virkamiehensä tämä laitos sai lakkautetusta polttimosta. Makasiinin hoitajaksi tuli polttimoninspehtori Jonas Lagerbaum ja vahtimestariksi polttimon ent. faktori Ekmark. Seisomaan joutuneen polttimolaitoksen väliaik. vahtimestariksi määrättiin Israel Sarlin.

Polttimon loppulaskut olivat vielä tekemättä. Viimeisen inspehtorin Lagerbaumin ja kirjanpitäjän Ekholmin jäljiltä makasiininhallitus havaitsi viinamakasiinin ammeissa lähes 3 000 kannun vaillingin, ja muitakin laskuvaillinkeja keksittiin. Tutkimus sitten osittain vapautti Ekholmin edesvastusta, ja Lagerbaumkin, joka tunnusti vaillingin – syyttäen siitä vuotavia astioita – ja tarjosi omaisuutensa ja hyviä takauksia vaillingin peittämiseksi, sai armon, kun makasiininjohtokunta näki olevan syytä "säästää heidän menestystään". Lagerbaum kylläkin erotettiin kruunun kantomiehen virasta, mutta myöhemmin tämä vanhassa Tampereen kaupungissa tunnettu mies kuitenkin esiintyi siinä toimessa, vieläpä sai (1795) luvan asua polttimon asuinrakennuksessa ja pitää hallussaan puutarhaa, ehdolla että hoitaisi kruunun kalustoa.

Mutta Tampereen kruununpolttimon lakkautettua eivät viinavalkeat vielä täydellisesti sammuneet kuuluisasta polttimosta. Syksyllä 1789 tuli käsky, että Tampereen polttimossa oli noin 3 000 tynnyriä viljaa poltettava viinaksi sotaväkeä varten. Tavattomalla kiireellä pantiin poltto alkuun. Kuten sanottu, käytettiin polttimoa nyt yksinomaan kruunun omaan tarpeeseen, sodassa olevan armeijan vahvistamiseksi; viinaa ei saatu polttimosta antaa kellekään, jolla ei ollut armeijan ylimuonittajan lupa, ja rankkikin oli vedätettävä armeijan hevosille. Talvella 1790 poltto keskeytyi halkojen, työmiesten ja varain puutteessa. Armeijan ylimuonittaja kuitenkin vaati polttoa jatkettavaksi, koska viina armeijalle oli "sangen tarpeellinen ja sen menekki suuri".

Jonkun aikaa viinanpolttoa sitten lieneekin Tampereella jatkettu, mutta rauhan tultua tämä polttimo jäi lopulliseen lepoon, tuottamatta kaipuuta muille kuin Tampereen kaupungin ensimmäisille porvareille, jotka ikävällä muistelivat niitä etuja, joita suuren prännin liike heille tuotti, ja eräille paikkakunnan tilanhaltijoille, jotka v. 1792 hallitukselta anoivat polttimon voimassapitämistä, nähtävästi saadakseen sinne myydyksi viljaansa edullisella tavalla. (104)

Tampereen kaupungin oloihin polttimo jätti pysyviä jälkiä. Polttimon väestöstä, joka parhaina polttoaikoina nousi luvultaan pian satamäärään, jäi hyvä osa alkavan kaupungin asukkaiksi.

12. ENSIMMÄISET ASUKKAAT.

Kaupungin todellinen perustaminen. – Maaherra Fredenschöldin kertomus kaupungin maiden jaosta. – Ensimmäiset yhteiset toimet kaupungissa.

Rakennusvuosi 1781. – Työkomennuskunta kaupungissa.

Luettelo Tampereen ensimmäisistä asukkaista 1781–1785. – Asutuksen ja eri säätyjen jakautuminen kaupungin tonteille. – Polttimon vaikutus kaupungin ensimmäisiin asutusoloihin.

Tampereen perustuskirja saapui Turun maaherralle huhtikuussa 1780. Läänin v.t. maaherrana oli silloin hovioikeudenneuvos Niilo Fredenschöld, jonka toimeksi tuli perustuskirjan kuuluttaminen ja toimeenpano. Hallitukselle lähettämässään hauskassa kirjeessä 23 p:ltä marraskuuta 1780 v.t. maaherra kertoo puuhistansa tämän Rooman perustamisessa.

Kaikilla tavoin oli hän koettanut kehoittaa kauppiaita, käsityöläisiä ja porvareita käyttämään tilaisuutta asettua uuteen kaupunkiin, "missä luonto on valmistanut oivallisimman paikan sisämaan kaupungille, joka vastaisuudessa tulee porvaristolle vielä edullisemmaksi, kun Teidän Kunink. Majest:nne huolenpito tästä maasta vesiteiden kautta ehtii täytäntöönsä, joten Tampereelle, joka nyt pian Rikalan sulkulaitoksen kautta saapi purjehdusväylän Hämeenlinnaan, avautuu tilaisuus vesitsekin päästä merelle".

Ja oli joukko kansaa ilmoittanut maaherralle halunsa muuttaa Tampereelle, minkä johdosta maaherra yleisellä kuulutuksella oli kutsunut heidät kaikki kokoontumaan Tammerkoskelle 4 p:nä syyskuuta.

Tuona muistettavana päivänä tapasi maaherra väkensä Tammerkosken rannalla. Ne olivat nykyisen Tampereen "toivioretkeläisisät", vaatimattomuudessaan suurtyön alkajat, ja voisi heihinkin sovittaa Johannes Scherrin kauniin tarinan "Jättiläisen lapsuudesta".

Useampia syyspäiviä siellä nyt maaherran johdolla häärättiin, paalutettiin uuden kotikaupungin maata kuninkaan vahvistaman kaavan mukaan ja katsottiin sopivat moisiomaat kylvöille ja istutuksille. Omista pienistä eduistaan mahtoivat siirtolaiset huolehtia, mutta maaherra korkeammalta kannalta piti huolen, että moisiomaankin jaossa vallitsi "simetri" ja "egalité". Plantaashit hän näet jakoi niin, että ne, "kun tulevat toimeen, kaupungin kaunistukseksi näyttäisivät samansuuruisiin kortteleihin jaetulta suurelta puu- ja ryytitarhalta, jonka kautta suuri maantie puistotienä menee kaupunkiin ja sen läpi kosken yli Hämeen lääniin". Istutusmaat mitattiin kaikki, yhtäsuuriksi, noin yhden mittausop. tynnyrinalan kokoiseksi kukin.

Kaupungin paperikartassa oli merkitty asuntotontteja ainoastaan 56 porvarille. Mutta syyskuun siirtolaisia oli maaherran ympärillä 80, ja tämän elävän todellisuuden edessä heitti korkea maanjakaja paperit: hän halkasi kartalle merkityt suurimmat tontit kahdeksi tai teki kahdesta tontista kolme, niin että tontit yleensä tulivat yhtä suuriksi. Kenenkään ei tarvinnut rauennein toivein palata uuden kodin etsinnästä. Maaherra puolusti menettelyänsä sillä, että tontit sittenkin olivat kyllin tilavat, varsinkin kun jokaisen osaksi oli määrätty plantaashimaa, ja että alkavalle asukkaalle olisi suurempi rasitus kuin etu rakentaa suurta tonttia. Vaan pääpuolustus oli maaherran oma kohtuuden ja oikeuden tunto, "koska suurempain tonttien kautta monet olisivat, niiden puutteessa, menettäneet edun päästä tämän uuden kaupungin asukkaiksi".

Tonttien jaossa yksityisillekin noudatti Fredenschöld korkeampaa oikeutta. Suurin osa tontteja jaettiin arvalla, "jotta – kuten maaherra kirjoitti – vältettäisiin tyytymättömyyttä siitä, että yksi ja toinen muutoin minun myönnytystäni noudattaen olisi saanut huonomman tontti- ja plantaashipaikan, koska kaikki monenmoisten sattumain vuoksi eivät olisi voineet saada yhtä hyviä". Mutta yhteiskunta on erilaista jo alussaan. Sentähden muutamille jaettiin tontteja ilman arvanheittoa. Kauppiaille, "joiden tulee asua suurten katujen ja torin varrella", annettiin asuinpaikat sen mukaiset, ne, jotka aikoivat perustaa vesilaitoksia tai joiden elinkeino muuten vaati veden läheisyyttä, pääsivät kosken puolelle, ja ne käsityöläiset, jotka käyttivät paljon tulta ja niinmuodoin saattoivat kaupungin suurempaan vaaraan, maaherra määräsi asumaan yhdessä korttelissa kaupungin äärimmäisessä päässä.

Maan isä katsoi myöskin jo kaukaisempaan tulevaisuuteen. Käyttämättä jääneet tontit hän varasi tulevan kaupungin käsityöläisille, joita vielä kaivattiin, vaan joita hän toivoi pian tänne saatavan. Kun siten kaupungin kaikki tontit voitiin pitää jaettuina ja hyvästä alusta päättäen kaupunki oli vastaisuudessa leviävä, maaherra jätti kaupungin ja koskenrannan välissä olevan 7 tynnyrinalan suuruisen maa-alan moisioiksi jakamatta katsoen, että tulevaisuudessa voitaisiin jatkaa kaupungin katuja ja tontteja sopusuhtaisesti sinne päin.

Siten oli tärkeä maanjako suoritettu. Sen päätteeksi maaherra tahtoi ennustaa kaupungin lähintä tulevaisuutta. Ennen pitkää olisi Tampereella oleva täysi luku asukkaita. Luultavaa oli, että paikalla jo tulevana syksynä olisi kaupungin hahmoa ja että siellä asuisi jo suurin osa uutta porvaristoa.

Vielä oli muutamia yhteisiä asioita tulokkaiden kanssa sovittava. Metsämaa päätettiin jättää kaupungin yhteiseksi laitumeksi, kun ensin oli katsottu "kestikievarihaka", joka oli tarpeellinen kyytien ja matkustavaisten hevosten vuoksi. Pidettiin myöskin kiintoisa huutokauppa, jossa myytiin kaupungin maalla seisovia vanhoja huoneita, näissä oloissa tietysti varsin arvokkaita. Niistä karttuikin 171 riksiä 4 killinkiä hopeaa, joka summa maaherran alamaisen esityksen mukaan oli katsottava kaupungin omaisuudeksi ja josta siten tuli Tampereen kaupungin alkurahasto.

Yksi suurempi rakennus – nähtävästi Boijen aikoinaan rakennuttama Tammerkosken kartanon päärakennus – jätettiin myymättä, kun se ei ollut kaupungin rakennusten tiellä. Se nyt katsottiin kirkon ja raatihuoneen edustajaksi, kunnes tulevaisuudessa oikea kirkko ja raatihuone saataisiin.

Neuvottuaan ja opetettuaan alkavia kaupunkilaisia noudattamaan järjestystä rakennustoimissaan ja kuultuaan heidän toiveitaan ja pyyntöjään, maaherra lausui jäähyväiset joukolle ja jätti heidät oman onnensa varaan.

Kaikki mitä huolellinen maaherra oli tehnyt, sai kuninkaan kiitoksen ja vahvistuksen. Apumiehenä Tampereella oli maaherralla ollut komisionimaanmittari Jean Limon, joka laati kaupungin ensimmäisen numeroidun tontti- ja plantaashikartan. Sekin tuli nyt vahvistetuksi.

Tuo tilapäinen toimitus Tammerkoskella syyskuun päivinä 1780 on siten yksi kaikkein tärkeimpiä tapauksia Tampereen kaupungin historiassa. Puolentoista vuosisataa ei ole sen jälkiä umpeen luonut.

Tammerkosken uudet siirtolaiset pesiytyivät vähitellen uuteen kaupunkiinsa. Muutamat harvat alkoivat vielä samana syksynä rakentaa talojansa ja osa ryhtyi talven kuluessa hankkimaan rakennusaineita alkaakseen salvoksensa seuraavana keväänä. Kun sitten kirkas kevät tuli, nähtiin Tampereella kirjavaa muuttolaisväkeä kilvan ahertamassa uusilla liesipaikoillaan. Kesä 1781 oli kaupungin ensimmäinen suuri rakennusvuosi. Mutta eiväthän nuo kauppiaat ja kaupunkilaismestarit olleet timmermannin luvallisen ammattikunnan jäseniä eivätkä perheineen saattaneet nousta rakennuksien telineille. Senpä vuoksi oli ajoissa pyydetty maaherralta tällaisissa suurtöissä tavallista kruununapua s.o. sotilaskomennuskuntaa, joka tälle kirvesmiesten puutteessa olevalle paikkakunnalle saattaisi kaupungin rakentaa. Maaherran esityksestä kuningas lupasi Tampereen rakentamistyöhön 150 miehisen komennuskunnan kahtena vuonna neljän killingin päiväpalkasta miestä kohden. Komennuskunta määrättiin keväällä 1781 Pohjanmaan jalkaväkirykmentin henkipataljoonasta lähtemään Tampereelle kahden upseerin, kolmen aliupseerin, kuuden korpraalin, kahden rummuttajan ja yhden välskärinkisällin johdolla. Ensimmäisten sadan miehen tuli saapua Tampereelle toukokuun puolivälissä ja muiden myöhemmin. Rakennuskesän hälinää Tampereella tuo pohjalaisten sotilaskirvesmiesten joukko varmaan melkoisesti lisäsi.

Täysin tyytyväisiä eivät uudet porvarit kuitenkaan olleet pohjalaisiin sotamiehiinsä. Kun piti maksaa miehistön kyyti- ja matkakulungit, kaupunkilaiset anoivat vapautusta maksun suorittamisesta. Matkan pituuden ja siitä johtuvain kulunkien suuruuden vuoksi kuningas tällä kertaa vapautti tamperelaiset maksusta, mutta toisen aiotun komennuskunnan matkakulungeista ei luvattu helpotusta. Tuosta toisesta komennuskunnasta emme ole mitään tietoja tavanneet; luulemmekin, että visut porvarit näkivät edullisemmaksi jatkaa rakennustöitänsä omin päin ja muine neuvoineen.

Keitä olivat Tampereen uudet tulokkaat? Se selvinnee parhaiten seuraavasta luettelosta, johon olemme henkikirjain ja muiden lähteiden mukaan merkinneet Tampereen kaupungin ensi vuosina saapuneet tulokkaat vuosittain. Luettelosta käypi myöskin selville, mille tonteille tulokkaat asettuivat.

        Tulokkat v. 1781:

    Tontit n:o 7 ja 32. Kauppias Kaarle Kustaa Gadd. Omisti v:sta 1784
       alkaen myös tontin 32, jolla asui vararikkoonsa saakka.
    47. Satulaseppä Antti Idström.
    30. Rakennusmestari Abr. Tennherg.
    47. Muurimestari Juhana Juvenius.
    Muut tulokkaat olivat:
    Ajuri Jaakko Jakola.
      "   Juhana Pyynikkä.
      "   Juhana Nalkala.
      "   Matti Tammerfors.

Ensinmainittua näistä kaupungin ensimmäisistä ajureista ei seuraavina vuosina enään ole Tampereen asukkaiden joukossa ainakaan samalla nimellä. Kolme viimemainittua olivat nimistään päättäen paikan entisiä maalaisasukkaita. Seuraavina vuosina "vanha Nalkala" ja "vanha Pyynikkä" vaimoineen esiintyvät kaupungin ensimmäisinä vaivaishoitolaisina; niin muuttui maaseutu kaupungiksi.

        Tulokkaat v. 1782:

    77 ja 56. Nimismies ja kauppias Gabr. Ahlman. Tämä myöhemmin niin
    kuuluisa lahjoittaja ei näy halveksineen pieniä talokeinotteluja
    alkavan Tampereen tonteilla. Ahlmanin molemmat tontit – nähtävästi
    jo kaupungin tonttien ensimmäisessä jaossa hankitut – olivat
    edullisilla paikoilla Kauppakadun varrella. Hänen itsensä ei mainita
    kaupungissa asuneen eikä siellä elinkeinoa harjoittaneen, vaan
    joutuivat nämä tontit pian muiden kauppiaiden haltuun.
    81. Kauppias Mik. Granberg.
    80. Komisario Henrik Kellroos.
    45. Kultaseppä Henrik Wahlstedt.
    21. Kirjansitoja Eerik Fagerström.
    31. Kapteeni ja kauppias Kaarle Kustaa Carlqvist. Muistuttaa sen ajan
    haaksirikkoutuneita säätyläisiä, joita varsin runsaasti ajautui
    Tammerkoskenkin rannalle.
    23. Kauppias Ernst Israel von Pfaler. Tämä entinen kersantti oli
    kaupunkia perustettaessa polttimon kirjanpitäjänä. Perusti nyt
    kauppansakin polttimon ääressä olevalla tontille 23.
    34. Kauppias Kaarle Emanuel Lindberg.
    87. Kersantti, kapakoitsija Juhana von Zweigbergk.
    74. Pellavakankuri Juhana Ohlström (Ahlström).
    42. Säämiskämaakari Antti Enqvist.
    76. Kauppias Birger Lundahl. Kuuluisan tamperelaisen suvun kantaisä
    ja tämän sukutalon perustaja.
    94. Puutarhuri Pietari Bergman.
    64. Seppä Iisak Abraham Rönnholm. Sai kuten kaupungin muutkin
    ensimmäiset sepät pajapaikkansa kaupungin eteläisimmässä päässä.
    65. Seppä Eerik Örling. Edellisen naapuri.
    88. Ajuri Eerik Björkqvist. Asui hevosmiesten kaupunginosassa
    kaupungin länsiäärellä.
    84. Ajuri, kaupunginpalvelija Matti Grönlund. Vanhan Tampereen
    merkillisimpiä asukkaita.
    85. Ajuri Jaakko Rundell.
    11. Muurarimestari Jaakko Busk.
    71. Suutari Eerik Juhana Salin.
    72. Suutari Abraham Tech tolin.
    17. Turkkuri Pietari Stenroos.
     5. Porvari Ahlström.
    Muut tulokkaat vuodelta 1782 olivat:
    Värjäri Lauri Elfvius,
    Ajuri Juhana,
    Paimen Palmén ja
    Pellavakankuri Burgraf, joita ei sittemmin kaupungin
    manttaalikirjoissa mainita.

        Tulokkaat v. 1783:

     1. Tehtailija Abr. Häggman. Tampereen teollisuuden Abraham.
    10. Kapakoitsija Kustaa Collan. Siihen aikaan kuin kaupunkia
    perustettiin, oli "entinen porvari" Collan anniskelijana
    polttimolla. Polttimon puolella oli hänen kaupunkikapakkansakin.
    18. Kauppias Kaarle Lindqvist. Hänen tonttinsa oli Kauppakadun
    ja torin kulmassa.
    20. Postimestari Juhana Allén. Postikonttori oli aikaisemmin
    polttimolla, mutta v. 1783 Allén muutti omalle tontilleen 20,
    joka v. 1803 postimestarin viran mukana joutui kaupungin
    järjestysmiehelle, luutnantti Tihlmanille.
    24. Suutari Simo Dahl.
    27 ja 54. Muurarimestari Henrik Kamberg. V. 1785 tuli Kambergin
    ensimmäiselle tontille (27) asujaksi seppä Färm, jonka jälkeen
    Kamberg itse asui tontilla 54.
    33. Vänrikki Juhana Reinhold von Schantz. Tunnettu polttimon
    historiasta, jossa mainitaan "kruununvuokraajain inspehtoriksi"
    ja "kersantiksi" jo 1780. Tämänkin aatelismiehen ammattina oli
    myöhemmin kapakanpito.
    36. Lasimestari Juhana Söderström.
    39. Puuseppä Kaarle Dahlman.
    44. Nahkuri Tuomas Grundberg. Kaupungin ensimmäisiä ja uskollisimpia
        mestareita.
    53. Teurastaja Antti Ilman (Idman), Tampereen sitkeimpiä kantaisiä.
    55. Porvari Juhana Arvolander.
    59. Maalari Martin.
    66 ja 48. Seppä Juhana Hagelberg (Hagerberg). Mainittu 1781 seppänä
    polttimolla, josta siirtyi kaupungin asukkaaksi. Hylkäsi kuitenkin
    pian ensimmäisen tonttinsa 66 kaupungin eteläisimmässä päässä
    muuttaen tontille 48 kaupungin pohjoispäässä.
    82. Kustaa Lindberg, jo seuraavana vuonna mainittu kaupungin
    "kestikievariksi".
    83. Ruokakauppias Antti Rönnholm. V:sta 1788 alkaen oli talo jonkun
    aikaa "tuomari Aejmelaeuksen väellä" (käräjätalona), mutta sittemmin
    autiona.
    86. Ajuri Antti Forsström.

        Tulokkaat v. 1784:

    2 ja 9. Inspehtori Jonas Lagerbaum. Näkyy jo kaupungin ensimmäisessä
    maanjaossa hankkineen itselleen kirkon vieressä olevan edullisen
    tontin 2 ja polttimon äärellä olevan tontin 9, vaikka häntä niiden
    omistajana nimitetään vasta 1784. Itse asui Lagerbaum polttimolla
    kuolemaansa saakka. Tontti 2 joutui v. 1790 ensin majuuri von
    Knorringille ja sittemmin siitä tuli apteekki.
     6. Ruokakauppias Sundell.
    12. Kauppias Pietari Hindor (Hindhår).
        Kauppias Kaarle Pontzler. Asui aluksi siellä täällä, kunnes
           sai tontin 57.
        Kauppias Jaakko Glansk. Hyvin lyhytaikainen asukas Tampereella.
    22. Pedagogi Juhana Lemström. Vanhan Tampereen merkillisyyksiä.
    26. Porvari Antti Immalin.
    40. Puuseppä Juhana Grönsten.
    46. Satulaseppä Selander.
    57. Kapakoitsija Antti Fontén. Oli yksi polttimolta (main. 1781)
        kaupunkiin muuttaneita kapakoitsijoita.
    58. Kirvesmies Eerik Olonius.
    60. Räätäli Eerik Selander.
    67. Porvari Riktman.
    69. Räätäli Juhana Rikalin.
    93. Puutarhuri Ranisen.
    94. Puutarhuri Pietari Bergman. Useimmat Tampereen ensi aikoina
        lukuisista puutarhureista hävisivät pian kaupungista.

        Tulokkaat v. 1785:

    13. Puutarhuri Eerik Eklander.
    14. Puutarhuri Matti Holm.
    16. Porvari Westerlund.
    27. Seppä Matti Färm. Vanhan Tampereen huomattavimpia seppiä.
    28. Rakennusmestari Ahl.
    29. Kapakoitsija Kaarle Pietari Tollet.
    52. Pellavakankuri Juhana Ahlberg.
    68. Räätäli Kaarle Lundholm.
        Seppä Eklöf. Ei näy saaneen omaa tonttia.
    95. Kruununkirjanpitäjä Abraham Ekholm. Mainitaan jo v. 1781
        polttimolla. Kaupungissa oleskeli hänen "väkeänsä" muutamana
        vuonna tontilla 95.

Lopetamme luettelomme vuoteen 1785, jota voidaan pitää kaupungin perustamiskauden päätteenä. Tampereen uusi kaupunki oli nyt saanut muodon, jossa se pysyi kauemman aikaa. Tonttien omistus oli jo vakaantunut, kaupungin väestö juurustettu. Kaupungin varsinaisilla tonteilla asuva väkiluku oli mainittuna vuonna 1785 noussut 297:ään, jota lukua suuremmaksi se pysyvästi pääsi vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

Viimemainittuna vuonna oli kaupungin 92 tontista 65 asuttua, 23 vapaata (ilman omistajaa) ja 4 poissa olevan omistajan omaa. Näiden lisäksi tuli vielä ulkopuolella kaupungin linjoja 4 numeroitua tonttia, joista 3:lla (n:oilla 93–95) oli omistajat.

Ylen vähäisen alueen oli "oppinut ja virkasääty" kaupungissa vielä kyennyt valloittamaan. Jos jätämme laskusta pois "kruununinspehtori" Lagerbaumin kaksi tonttia, olivat postimestarin, "pedagogin", kestikievarin ja kaupunginpalvelijan talot ainoat tätä laatua. Paljoa huomattavampi alueellinen valta oli kauppiassäädyllä. Se oli vallannut kaupungin keskuksen molemmin puolin torilta tulevaa katua (entistä maantietä), jonka varrella olevat yksityisten tontit kaikki, paitsi kahta, olivat sen hallussa. Tästä kadusta tuli siis jo kaupungin alusta alkaen se "Suuri Kauppiaskatu", miksi sitä pian ruvettiin sanomaan ja miksi sen maaherra oli aikonut. Etäämpänä Kauppakadusta asuvat kauppiaat olivat kauppasäädyn alempaa luokkaa: ruokakauppiaita (höökareja) ja porvareja.

Molemmin puolin kauppiaiden valta-aluetta asuivat kaupungin käsityöläiset. Seppiä asui kaupungin eteläisimmässä päässä ja ajurejakin oli kertynyt useampia yhteen paikkaan kaupungin länsiäärellä.

Kaupungin 65 asutusta talosta oli kokonaista kolme kapakoitsijain eli "trahtöörien" hallussa. Todellisuudessa heitä oli vielä useampia. Näin suuri suhteellinen kapakoitsijamäärä ei sen ajan kaupungeissa ollut mitään kummallista, saati sitten Tampereella, joka oli suuren polttimon lähin naapuri.

Polttimon suuri vaikutus Tampereen kaupungin aikaisempiin oloihin on edellä olleesta luettelostamme tullut näkyviin. Viinatehtaan kukoistusaika ja kaupungin perustaminen sattuivat samaan aikaan, eikä tämä seikka saattanut olla vaikuttamatta kaupunkiin. Polttimosta sai alkava kaupunki ensimmäisen ylimystönsä, ensimmäiset virkamiehensä, ensimmäiset kapakoitsijansa ja suuren osan ensimmäistä väestöänsä.

Seuraava henkiluettelojen mukaan laadittu taulukko osoittaa polttimon ja kaupungin väkiluvun 1780-luvulla:

    Tampereen kaupungin ja polttimon väestö vv. 1781–1789

              kaupunki        polttimo        yhteensä
                   ruoka-           ruoka-           ruoka-
    vuosi  henkeä  kuntaa   henkeä  kuntaa   henkeä  kuntaa

    1781     46       9      126      22      172      31
    1782    148      33      125      52      273      85
    1783    171      37       88      14      259      51
    1784    234      58      117      20      351      78
    1785    297      65      117      20      414      85
    1786    306      69      114      19      420      88
    1787    290      65       50       9      340      74
    1788    330      66       47       8      377      74
    1789    290      65       50       9      340      74

Vuoteen 1786 saakka polttimon väkiluku melkoisesti lisäsi kaupunkiseudun väkilukua. Siihen saakka kesti muutenkin polttimon suurta vaikutusta kaupungin oloihin. Vasta polttimon lakattua tämä vaikutus loppui, ja hyljätty polttimoalue joutui kaupunkilaisten isännöitäväksi samalla tavoin kuin polttimolaiset ennen olivat isännöineet kaupunkia. Kaupunki seisoi nyt omilla jaloillaan. (105)

TAMPERE RUOTSIN AIKANA

13. OPASTUKSEKSI.

Kaupungin vähäpätöisyys. – Tampereen vanha maantieto. – Silta. – Kaupunginpuoleinen koskenranta. – Kaupungin asuttu alue. – Kaupungin laajennuksia. – Kadut ja katujen nimet. – "Korttelit" eli kaupunginosat. – Katujen kunto. – Kaupungin vesistöt. – Tori. – Raatihuone. – Kirkko. – Yksityiset talot. – Hautausmaa.

Kaupungin kehitys Ruotsin ajalla.

Ruotsin ajan loppuun saakka Tampere pysyi vähäpätöisenä maa- ja maalaiskaupunkina. Jos sitä muuksi oli ajateltu, oli suuresti erehdytty.

Kaupungin asukasluku teki v. 1800 kirkonkirjain mukaan 463 ja kymmentä vuotta myöhemmin 682 henkeä. Meidän on siis supistettava näköpiirimme ahtaammaksi kuin suurempi jälkiaika näyttäisi edellyttävän. Suomalaisen suurkaupungin sijalla oli alkava pikkukaupunki, jota ihmiset vielä 19:nnen vuosisadan alkuaikoina tuskin uskalsivat verrata Kaskisen ja Naantalin kaupunkeihin.

Perehtyäksemme kaupungin Ruotsin aikaisiin oloihin alamme Tampereen vanhasta maantiedosta.

Tammerkosken itäpuoliselta rannalta eli "Hämeen puolelta" laskeudumme vanhaa Hämeen maantietä pitkin kosken yli vievälle sillalle. Tämä päätie ei silloin kulkenut nykyistä suuntaansa Kalevankankaalla, vaan tuli "Kosken maantienä" Messukylästä nyk. Tammelan kaupunginosan etelä-ääreen ja siitä nyk. Kyttälänkadun kohdilta mutkaten sillalle. Silta oli kaupungin perustamisen aikoina jo rapistunut puusilta, ja kulki se kosken yli, kuten vanhat kartat näyttävät, vähän yläpuolelta nykyistä Hämeensiltaa ja hiukan viistoon nykyistä Kauppakatua kohden, jota suuntaa vanha maantie oli kulkenut. Kartoissa näkyvä sillan epäsuhtaisuus pisti korkeiden asianomaisten silmiin, minkävuoksi kuningas jo v. 1781 oli määrännyt, että kun silta tulisi uudestaan rakennettavaksi, olisi se "suuremmaksi koreudeksi" sovitettava suoraan linjaan torin keskeltä kosken rantaan menevän kadun kanssa. Kun v. 1805 uutta siltaa ruvettiin rakentamaan, saatiinkin se säädetylle kohdalleen.

Olemme nyt kaupunginpuoleisella koskirannalla. Se oli vielä Ruotsin ajan loppuessakin jokseenkin autio ja alaston. Tosin, jos hyväin porvarien kaikki suuret aikomukset olisivat toteutuneet, olisi kosken rannan jo silloin pitänyt olla täynnä mitä monenlaatuisimpia "manufaktureja" ja "vesilaitoksia". Mutta niinkuin asiat nyt olivat, ei rannalla näkynyt muita laitoksia kuin uloinna pohjoisessa kruununpolttimo useine kylmille jätettyine rakennuksineen ja niiden alapuolella pieni paperimylly sekä pari kolme mitätöntä kyhäystä, jotka jyskyttivät nahkurien vuotia ja värjärien verkoja. Muuten oli koski hyvää kalavettä ja monella oli osuutta sen kalatokeissa ja pyydyksissä. Parissa kohden kosken rannalla oli kaupunkilaisten yhteisiä vedenottopaikkoja. Pitkin kosken törmää rehoittivat papin, apteekkarin ja porvarien istutusmaat, ja vasta niiden takana alkoi rakennettu kaupunki.

Itse kaupunkiin päästiin "tulliveräjästä", joka merkinnän mukaan v:lta 1807 sijaitsi saarnahuoneen kohdalla. Pientä "tullihuonettakin" mainitaan asiakirjoissa sillan korvalla. Kaupungin asuttavaksi määrätty alue oli perustajain mielestä suunniteltu kyllin suureksi, kun ulettui nykyiseen Pumpulitehtaankatuun saakka pohjoisessa, Nalkalan torille saakka etelässä, Läntiseen pitkäänkatuun saakka lännessä ja Itäiseen pitkäänkatuun ja Vanhan kirkon linjaan saakka idässä. Kaikki kaupungin maat Länt. pitkältäkadulta länteenpäin oli annettu yksityisille moisioiksi ja istutusmaiksi tai jätetty yhteiseksi laitumeksi ja metsäksi. Kaupungin pohjoispuolella olevaa polttimoaluetta ei luettu varsinaiseen kaupunkiin kuuluvaksi. Koko kosken rantue oli jätetty tonteiksi jakamatta, vähemmin kunnioituksesta tulevaa teollisuutta kohtaan kuin siitä syystä, että kaupungin kartalle oli vaikea mutkaiselle koskirannalle viivoittaa suoria "pitkiäkatuja".

Tällä asutusalueella oli Ruotsin aikaisella väestöllä tilaa sangen avarasti. Mutta erityisistä syistä, joihin myöhemmin tutustumme, Ruotsin ajan tamperelaiset sittenkin arvelivat asuvansa perin ahtaasti. Pitkin koko aikakautta oltiin senvuoksi myötäänsä kaupunginlaajennushommissa. Jo kaupungin ensimmäisessä paalutuksessa v. 1780 merkittiin kaupungin eteläpäähän kolme uutta asuintonttia, joita ei löytynyt kaupungin perustuskartassa, ja maaherra hankki samaan aikaan asianomaisen luvan, että kaupungin edessä kosken ääressä oleva alue saataisiin jakaa tonteiksi. Tällä alueella lohkaistunkin useampia tontteja 1700-luvun viimeisellä ja 1800-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Samoihin aikoihin levisi asutus myöskin kaupungista länteenpäin, minne pitkin kaupungin rajana olevan Läntisen pitkänkadun tuonpuolista vartta tämän tästäkin asettui talonrakentajia. Kun uusi asutus oli tapahtunut hyvin epäsäännöllisellä tavalla, toimitettiin vv. 1804–1807 kaupungin laajennuksen järjestely, jolla tavoin useita uusia tonttia tuli käytettäväksi ja kaupungin kadut tarpeen mukaan jatketuiksi suorissa linjoissa, mitä seikkaa, pidettiin ylen tärkeänä.

Kaupungin kadut kulkivat suorissa linjoissa etelästä pohjoiseen ja lännestä itään. Tampereen perustajat jättivät nimittämättä kadut, mutta Ruotsin ajan loppupuolella esiintyy muutamilla kaduilla nimiä, jotka näyttävät syntyneen sovinnaisesti ja olleen jonkun verran epävakaisiakin. Niinpä kutsuttiin kaupungin pääkatua milloin "Isoksikaduksi", milloin "Kauppiaskaduksi" (1786) tai "Isoksi Kauppiaskaduksi", mutta eniten "Kauppakaduksi", joka nimi on jäänyt pysyväksi. "Kuninkaankatu" ja "Läntinen pitkäkatu" ovat niinikään pitäneet nimensä menneen vuosisadan alusta asti. "Itäisellä pitkälläkadulla", joka nimi on samanaikainen, oli vanhoja toisintonimiä "Polttimonkatu" (1786) ja sittemmin "Kuningattarenkatu" (1805). Idästä länteen kulkevia lyhyitä katuja sanottiin alkuaan "poikkikaduiksi", koska ne kulkivat "pitkienkatujen" ja kaupungin poikki, jonka pääsuunta oli etelästä pohjoiseen. Niinpä nimitettiin nyk. Puuvillatehtaankatua "Pohjoiseksi poikkikaduksi". Raastuvan rakennettua sanottiin nyk. Hämeenkatua "Raastuvan poikkikaduksi" ja menneen vuosisadan alussa kutsuttiin niinikään nyk. Hallituskatua virallisesti "Eteläisen korttelin poikkikaduksi".

Tampereen järjestyessä ja edistyessä alkoi kuitenkin kaupungin johtomiehistä näyttää, että muutamilla kaduilla pitäisi olla parempia ja muhkeampia nimiä. V. 1807 pari yhteishyvää harrastavaa kaupungin herraa esitti kaupungin hallitukselle katujen nimittämistä, jota pitivät tarpeellisena palovakuutuksienkin tähden. Seitsenmiehinen komitea asetettiin nimiä määräämään, ja seuraavina vuosina rupeavat kaupungin kirjoissa näkymään nimet "Hallituskatu", "Hämeenkatu", "Puutarhakatu" ja "Uusikatu" – kaikki poikkikatuja. Nämä nimet, joiden valintaan Turussa käytetyt nimet näyttävät vaikuttaneen, ovat jääneet pysyviksi, vaikka Nikolai I:n aikoina kävikin ilmi, etteivät Tampereen katujen nimet olleet virallisesti vahvistettuja. Vanhoja kadunnimiä olivat vielä "Apteekinkatu" ja "Värjärinkuja". Edellinen katu kulki apteekin ohitse pitkin nykyisen torin pohjoislaitaa, jälkimmäinen samalla tavoin nyk. torin etelälaidalla; kun ne pienet korttelit, jotka muinoin olivat torin ja näiden kujain välillä, tulivat käytetyiksi torin laajennukseen, nämä kujat ja niiden nimetkin hävisivät. "Värjärinkujan" itäinen pää on kuitenkin vielä olemassa nyk. torilta kosken rannalle johtavana solana. Viimemainitut kadunnimet saavat selityksensä niistä laitoksista, joita muinoin oli näiden katujen varsilla.

Ohimennen mainittakoon, että kaupunki jo varhaisimmista ajoistaan oli ilmansuuntain mukaan jaettu neljään "kortteliin" eli kaupunginosaan. Tällaista jakoa tarvittiin jo Ruotsin aikaan erityisiä yhteiskunnallisia tarkoituksia, kuten palolaitosta ja vaivaishoitoa varten.

Kartalla katuverkko ja koko pikku kaupunki näytti ylen siistiltä ja korealta, säännölliseltä ja suoralta. Ne näköalat, jotka Ruotsin aikaisen Tampereen kaduilla kävijälle avautuivat, eivät kuitenkaan olleet aivan yhtä koreat. Väliäpitämättä maan luonnosta ja laadusta juoksivat kadut mäkiä ylös ja alas. Asukkailla ei ollut tarpeellista voimaa ylläpitää niitä kaupunkimaisessa kunnossa. V. 1786 olivat kaupungin pääkadut niin vaikeat kulkea, että anottiin niiden kuntoonpanemista Tampereen polttimon kustannuksella; pääsy polttimolle oli näet kuormamiehille kerrassaan hengenvaarallista. Vielä kauan myöhemminkin haittasivat vaaralliset maakivet ja syvät maantienojat liikettä kaupungin kaduilla. V. 1807 valitettiin, että kaupungin kadut olivat joka vuosi ojitettavat, jolloin suuria kasoja savea jäi ojain partaille. Hallituskadulla, Kuninkaankadun ja Itäisenkadun välillä, oli kaivo keskellä tietä. Liioittelematta voi sanoa, etteivät Tampereen kadut Ruotsin ajalla olleet pahanpäiväisiä maalaiskylien kujia mitenkään parempia.

Kaupunki oli rakennettu Tammerkosken rusthollin ja Nalkalan torpan pelloille ja niityille. Oli siinä kuivempia pellonperiä, joille oli hyvä taloa perustaa, mutta myöskin vesiperäisiä seutuja, joihin ei kukaan mielellään talottunut. Kauan aikaa, kerrotaan, olivatkin kaupungissa ainoastaan korkeammat maanpaikat asutut ja välillä olevat vesiniityt asumatta tai vain harvaksestaan asutut. Näiden vesiperäisten maiden viemärit olivat luojan laatimat. Purot ja luomat kiertelivät jokseenkin vapaasti tonttien halki ja katujen poikki; tarpeellisille paikoille oli laitettu siltoja ja rumpuja. Muudan suuri puro kulki nyk. Kauppakadun pohjoispuolelta Kuninkaankadun ja Itäisen kadun välimaata pitkin etelään laskien koskeen nyk. Laukontorin kohdalla; tämä on se puro, joka näkyy v:n 1696 kartanokartalla (ed. s. 111). Toinen suuri puro juoksi kaupungin länsipuolella nyk. Esplanaadin suuntaa eteläänpäin purkaakseen vetensä vanhan tiiliruukin (nyt Nalkalan torin) kohdalla virtaan. Kun tämä oja, joka on merkitty v:n 1780 karttaan, kulki ulkopuolella alkuperäisen kaupungin rajoja, ei siitä johtuvia haittoja vielä Ruotsin aikana tunnettu. Sitävastoin tuottivat kaupungin pohjoisessa osassa olevat lammikot ja purot paljon vaivaa ja lapiotyötä ääressäasujille. Siellä olevat lätäköt näyttävät kokoontuneen suureen ojaan, joka kulki lännestä itään ja nyk. paperitehtaan kohdalla yhtyi koskeen. Kaupungin alkuaikoina tämä puro haittasi pääsyä polttimolle, ja kun se helposti ruhkaantui, tulvi se monen talon maille. Sen aukipitämisestä käräjöivät ylä- ja ala-asukkaat keskenään ja kaupunkikin piti sen hoitamista tärkeänä tehtävänään. Tämä "laskuoja" näyttää olleen melkoisen vesirikas; vanhat ihmiset ovat kertoneet nuoruudessaan poimineensa kukkia sen rannoilta ja harjoittaneensa kilpahyppyä sen yli. Nämä Vanhan Tampereen ojat näyttävät yleensä olleen samantapaisia kuin tunnettu Kyttälän "Ronganoja".

Koko kaupungin keskus ja merkkipaikka oli tori kaupungin itäosassa, kosken ja sillan lähellä. Kaupungin vahvistetun kartan mukaan oli lännessä, torin perällä, raatihuoneen paikka ja torin pohjoisella ja eteläisellä puolella paikat neljälle kirkolle eri uskontokuntia varten. Kului kuitenkin aikaa, ennenkuin puinen raatihuone saatiin rakennetuksi. Sen edustalla ja sivustoilla seisoivat merkilliset markkinapuotirivit. Raatihuoneen tontille rakennettiin Ruotsin aikana myöskin vankila eli "korttikaali", sauna ja muita tärkeitä kaupunkikunnan laitoksia. Paikan alkuperäisiä kaunistuksia oli myöskin "puuhevonen", mutta kaupungin hallituksen järjestyttyä ja ikäänkuin uuden ajan aljettua v. 1802 eräs tehtailija ehdotti poistettavaksi tätä laitetta, "joka sitä enemmän rumensi kaupunkia, kuin moiset hevoset olivat muista kaupungeista poistetut". Tampereeltakin se poistettiin, mutta järjestysvallan merkiksi jätettiin torin kulmaan seisomaan "häpeäpaalu", kunnes Aleksanteri I:n aikaiset kaunosielut rupesivat senkin poistamista vaatimaan.

Uskonnonvapaudelle pyhitettyjä paikkoja torin varrella käytettiin Ruotsin aikana hyvin vähän pyhiksi kaalimaiksi. Kaupungilla ei ollut edes kunnollista luterilaistakaan kirkkoa. Sen ja samalla pappilan virkaa toimitti Tammerkosken vanhan rusthollin rakennus, joka seisoi torin koillispuolella eli tarkemmin sanoen nykyisestä kellotapulista pohjoiseenpäin, seinä kolmen sylen päässä nyk. vanhasta kirkosta. Talon eteläpää oli kirkkona ja pohjoispää pappilana. Vielä tilapäisempää laatua oli kaupungin vanha kellotapuli; se oli pylväiden varaan kyhätty hoippuva laitos, vaikka alkava hallitus kaupungin kunniaksi piirrätti sen Tampereen sinettiin sieväksi tapuliksi, joka nosti nuppuhuippuaan kaksinkertaistenkin talojen yli.

Muut osat kaupunkia eivät olleet verrattavatkaan torin seutuun ja sen huomattaviin rakennuksiin. Kaikkialla oli vain suuria tontteja ja pieniä rakennuksia. Matkustaja saattoi vapaasti nähdä talojen pihaelämää, sillä katuaitauksia ei monella talolla ollut ja missä aitarähjä oli, se oli alkuaan aidaksista kyhätty ja usein kuusenrisuilla paikattu. Koko ulkoasultaan kaupunki muistutti enemmän köyhää maalaiskylää kuin tehdaskaupunkia: kaduilla lehmiä ja sikoja, katuvarsilla malka- tai turvekattoisia, kivijalattomia tupia ja pirttejä, tonteilla viljelyksiä, savuavia saunoja ja riihiä, vieläpä aumojakin. Sellainen oli kaupunki arkiasussaan. Kauppapuodit, joiden ovet olivat kaksiosaiset tallinovien tapaan, sekä käsityöläisten ja kapakkain kyltit muistuttivat, että kylässä harjoitettiin toki muitakin elinkeinoja kuin maanviljelystä. Kaupungin parhaiten rakennetut talot olivat kaksinkertaisia puutaloja; niitä oli Kauppakadun varrella ja torin seudulla.

"Suuren Kauppiaskadun" päästä johti suora tie kaupungin hautausmaalle. Kahden puolen hautuumaan tietä oli istutettu puuriviä ja itse hautausmaata ympäröi punainen aitaus.

Tässä pienessä ja vähäpätöisessä kaupunkikunnassa eli vähäväkinen kansa halvan jokapäiväisen työn elämää. Ei siellä nähty suuria tapauksia eikä tehty suuria tekoja. Harvoin sieltä sanomat kuuluivat omaa kylää ja omaa seutua ulommaksi. Hiljoilleen ja tasaisesti kasvoi ja kehittyi kaupunki lähimmässä yhteydessä maakuntansa kanssa, osallisena sen hyvistä vuosista ja myös sen kadoista ja kärsimyksistä.

Muutos näistä oloista Tampereen kaupungin nykyisiin oloihin on suunnaton. Verrattuna nykyaikaan eivät Ruotsin ajan olot ole ainoastaan pienempiä ja ahtaampia, vaan toisen luontoisiakin: toiset ovat elinkeinot ja elinkeinomahdollisuudet, toiset käsitykset ja tavat, toisenlaiset vihdoin ihmisetkin. Ja kuitenkin on uusi Tampere syntynyt vanhasta Tampereesta, ja samat juuret, joista ensimmäinen vesa nousi, ovat vieläkin kantamassa satalatvaista puuta.

Ruotsin aika on kaupungin järjestymisen aika, mutta valmistuttuaan on sama järjestys vieläkin perusteiltaan pysyväinen. Se aika on hajanaisten pikkupyyteiden aika, mutta niistä pyyteistä kasvavat suuremmat yhteisharrastukset. Kaupungin vanhat teolliset harrastukset ja yritykset ovat pieniä ja mitättömiä; niitä samoja kuitenkin seuraavat sukupolvet toteuttavat paremmilla apuneuvoilla ja paremmalla menestyksellä. Tavat ja sivistys ovat Ruotsin ajoilta paljon muuttuneet, mutta vanhat historialliset perimykset ovat yhä vieläkin tämän kaupungin sivistyselämän kulumattomana perustuksena.

Ruotsin aika, lyhyesti sanoen, on kaupungin myöhemmän kehityksen alkuaika. Kuta enemmän tutkija näitä kehityskausia tarkkaa, sitä suuremmaksi huomaa hän niiden sisällisen yhteisyyden, ja sitä pienemmäksi hupenee niiden ulkonainen vastakohtaisuus. (106)

14. ALKAVA HALLINTO JA ITSEHALLINTO.

Suomen kaupunkilaitos Ruotsin vallan aikana. – Kaupunkilaitoksen historiallisia juuria.

Kaupunkihallinnon kehitysasteita Tampereella. – Maaherrahallinto. – Polttimon herrat kaupungin "järjestysmiehinä". – Oma järjestysmies saadaan 1802. – Varsinainen kaupunkihallinto alkaa. – Tampereen järjestysoikeus. – Ensimmäiset neuvosmiehet. – Kaupunginoikeuden perustammen 1805. – Neuvosmiesvaaleja. – Raatitalo. – Kaupungin ensimmäinen sinetti. – Uusia virkamiehiä: Kaupunginviskaali. Notario. Kaupunginvouti. Huutokauppatirehtori. Kaupunginpalvelijat. Palovartijat. Rumpali.

"Kaupunginvanhimmat" ja heidän historiansa.

Siihen aikaan, jolloin Tampereen kaupunki perustettiin, oli kaupunkilaitos Suomessa jo kehittynyt määrättyihin, joskin meidän aikamme kannalta katsoen vaillinaisiin muotoihin.

Ruotsin aikaisen kaupunkilaitoksen kulmakivenä ja tärkeimpänä oikeuslähteenä olivat yksityisille kaupungeille annetut erioikeudet.

Näiden antaja oli vanhempina aikoina kuningas, valtakunnanneuvosto taikkapa joku mahtava läänitysherra, myöhemmin säännöllisesti valtakunnan korkein hallitus kuninkaan nimessä. Kaupunkien perustaminen valtakunnan edistykseksi ja menestykseksi, mikä tapahtui joko uutiskaupunkien – s.o. aivan uusien kaupunkiyhdyskuntain – perustamisella tai kehittyneiden kyläyhdyskuntain kohottamisella kaupungiksi taikka vielä vanhain kaupunkien alueen ja oikeuksien laajentamisella ja senmukaisten erioikeuksien suomisella kullekin niistä, katsottiin Europan järjestyneissä valtioissa jo varhaisina aikoina hallitsi jäin valtaoikeudeksi. Olot pohjoismaissa näkyvät tässä kohden olleen suunnilleen samanlaiset kuin Keski-Europassa.

Ruotsin valtakunnan kaupungeille suodut erioikeudet olivat kirjavaa laatua. Uutiskaupungeille oli lahjoitettava tai luovutettava kaupunkilaitokseen tarpeellinen maa-alue. Ruotsin ja Suomen vanhimmissa kaupunkierioikeuksissa oli tämän lisäksi kaupungin asukkaiden yhdyselämän järjestäminen silmäänpistävimpiä seikkoja, sitä ilman kun kaupunkitoimintaa ei yleensä voitu ajatellakaan. Kaupungeille myönnettiin erinäisiä julkiseen oikeuteen, yksityisoikeuteen, rikosoikeuteen ja oikeudenkäyttöön kuuluvia etuuksia. Myöhemmissä erioikeuskirjoissa tällaiset oikeudet eivät kuitenkaan enään astuneet etualalle.

Kaupunkien kauppa- ja teolliselinkeinojen edistämistä tarkoittavat etuudet sitävastoin saivat myöhempäin aikain erioikeuskirjoissa yhä huomatumman aseman. Sellaisia olivat esim. nuo niin lukemattomia pyyteitä ja riitoja herättäneet markkina- ja purjehdusoikeudet. Suunta näissä kohdissa vaihteli aina sen mukaan, mikä talouspolitinen virtaus milloinkin oli erioikeuksien antajain kesken vallalla. Kustavilaisella aikakaudella pidettiin Ruotsin valtakunnan kaupunkien tärkeimpänä tehtävänä vilkasta kaupallista ja erittäinkin tehdasteollista toimintaa, ja sen suuntaisten erioikeuksien huippuna olivat Tampereen perustuskirjassa myönnetyt erioikeudet.

Ruotsinaikaisen kaupunkilaitoksen tunnettavimpia ominaisuuksia oli siten sen partikularinen, yksityistapauksellinen luonne. Ei sillä hyvä, että jokaiselle kaupungille annettiin erityiset paikkakunnalliset erioikeudet. Sehän oikeastaan oli täysin sopusoinnussa vanhemman valtion koko sisällisen yhteiskuntajärjestyksen kanssa, jonka tunnusmerkkinä oli hajaannus erityisillä oikeuksilla suojattuihin ja kaikkia muita vastaan suljettuihin säätyihin. Mutta lisäksi kaupunkien sisällisetkin olot, mikäli niitä valtion puolesta järjestettiin, olivat järjestettävät yksityistapauksellisella säädännöllä. Pohjoismaisen kaupunkilaitoksen kehitys muistuttaa tässä kohden suuresti Englannin vanhan kaupunkilaitoksen kehitystä. Pääerioikeuksiensa rinnalla oli jokaisella Suomenkin kaupungilla vielä joukko pienempiä erioikeuksia: kuninkaallisia säännöksiä kunnallisesta verotuksesta, vapautuksia veroista ja maksuista, määräyksiä kaupungin taloudellisista oloista, virkamiesten palkoista j.n.e. Kuinka hitaasti kehitys on tältä kannalta päässyt edistymään, on 19. vuosisadan kaupunkihistoriastamme kyllä tunnettu.

Muutamat kaupunkien julkisen toiminnan alat olivat tosin jo varhaisina aikoina menettäneet partikularisen luonteensa. Jo 1300-luvulla saatiin Ruotsin valtakunnassa aikaan yleinen "kaupunkilaki", joka järjesti tai yritti järjestää valtakunnan kaupunkien yksityis-, rikos- ja oikeudenkäymisoikeuden vieläpä eräät talous- ja hallinto-oikeudellisetkin olot yhdenmukaisella tavalla.

Tällä tavoin oli Suomenkin kaupungeissa tullut yleisesti käytäntöön pari kunnallista itsehallinnollista laitosta: neuvosto ja kaupunginvanhimmat.

Keskiajalta saakka raati eli neuvosto oli ollut Suomen kaupunkien varsinaisena kunnallishallituksena. Sen valta kaupungin asioissa aikain kuluessa yhä kasvoi, vaikka kaupunkilaisten yleiset kokoukset eli raastuvankokoukset ja kaupunginvanhimmat useissa kohdin sen kaikkivaltaisuutta rajoittivatkin.

Neuvostovalta ei kuitenkaan sinänsä ollut ristiriitainen hallittavain etujen kanssa. Kaikkina aikoina neuvosto oli luonteeltaan ollut kunnallinen s.o. itsehallinnollinen laitos. Sen esimiehen, pormestarin, nimitti vanhain lakien mukaan valtion hallitus, mutta kaupungilla oli oikeus asettaa pormestarin ehdokkaat. Neuvoston muut jäsenet kaupunki valitsi vapaasti ja kuninkaan käskynhaltijan oli vahvistettava valittu virkaansa. Että pormestari ja neuvoston jäsenet käsitettiin kunnallisiksi virkamiehiksi, näkyy siitäkin, että kaupunki maksoi heille palkan. Neuvoston velvollisuus toimia oikeusistuimena ja tuomioiden täytäntöönpanijana oli sekin alkuaan kunnallinen erioikeus, yksityistapauksittain vahvistettu useissa vanhoissa kaupunkien erioikeuksissa. Kun lainkäyttö myöhemmin tuli yhdenmukaisesti järjestetyksi ja välittömäksi vartiotehtäväksi, eivät kaupunkien neuvostot siltä tulleet valtion virastoiksi, enempää kuin nykyisten valtionlakien kunnalliset toimeenpanijat ovat valtion virkamiehiä; sillä vasta siinä, missä valtio kunnallisia virastoja sivuuttamalla hallitsee kaupunkeja omain välittömäin virkamiestensä kautta, lakkaa se, mitä sanotaan itsehallinnoksi. Kuitenkin olivat kunnalliset hallintolaitokset muinoin kuten nytkin valtion ylempien hallintolaitoksien alaisia ja niiden valvottavia, koska kunnallishallintokin oli ja on valtion yleistä toimintaa, vaikkapa erityisen laatuista. Tähän laatuerotukseen on pantava erityistä painoa, sillä sen kieltäminen olisi koko historiallisen kunnalliselämän kieltämistä. Ainoastaan tällainen katsantotapa selittää Suomen kaupunkien vanhan neuvostohallituksen omituisen luonteen. Se hallinto oli, väärinkäytöistään ja toispuolisuudestaan huolimattakin, hyvässä sopusoinnussa vanhan historiallisen yhteiskuntajärjestyksen ja kansan valtiollisen aseman kanssa. Se oli sangen kaukana siitä hallitusabsolutismista, joka monessa Europan maassa on uudella voimalla pyrkinyt yhteiskuntaa vallitsemaan vielä 20:nnelläkin vuosisadalla. Jos ei aina teossa niin aina kuitenkin periaatteessa oli jo Suomen vanhan kaupunkihallinnon pohjana se aate, jonka jalo Stein v. 1808 liitti Preussin lakiin kunnallisvirkamiesten ohjeeksi: "Laki ja heidän vaalinsa on heidän valtakirjansa, heidän vakaumuksensa ja mielipiteensä kaupungin yhteisestä hyvästä heidän ohjesääntönsä, mutta heidän omatuntonsa se virasto, jolle heidän on tiliä tehtävä."

Sen tapainen oli se yhteiskunnallinen järjestys, joka Tampereellakin vähitellen rupesi toteutumaan, kun kaupunki alkoi jaloillensa päästä.

Kaupunkilaitoksen historiallisia kehityskausia ei tietysti täällä tarvittu uudelleen elää. Kysymyksessä oli vain jo vakaantuneitten muotojen sovelluttaminen uuteen paikkakuntaan. Tämä sovellutus taas tapahtui hyvin kuvaavalla tavalla. Aluksi kaupunki oli sangen voimaton ja pieni; sitä ei vielä hallittu kaupunkien tapaan, vaan niinkuin maaseutua. Se oli maaherrahallinnon aika. Kuitenkin jo näissä mitättömissäkin oloissa tuli edistyneempi kaupunkijärjestys täälläkin tarpeelliseksi, sillä valtio ja valtion virkamiehet eivät mukavasti voineet yksityiskohdittaisin hallita pieniäkään kaupunkeja. Mutta yhdystunto Tampereella oli vielä heikko ja vähäväkinen. Kaupungin sisäisessä hallinnossa turvattiin senvuoksi edelleenkin valtion apuun, missä sellaista apua oli saatavissa, samalla kuin kasvaneita yhteiskunnallisia tehtäviä käytiin jo ominkin voimin suorittamaan. Mutta kun makuun oli kerran päästy, Tampereenkin porvaristossa alkoi esiintyä halua päästä itse johtamaan ja määräämään kaupunkinsa oloja. Vaikka se pyrkimys esiintyykin heikossa muodossa, se oli kuitenkin olemassa. Tämä asteettainen kehitys oli niin nopea, että voi sanoa Tampereen hallinnon jo Ruotsin ajan lopulla ehtineen silloin vallitsevan yleisen kaupunkihallinnon tasalle.

Tampereen perustuskirjassa säädettiin, että kaupunki talous- ja järjestysasioissa oli kuuluva maaherran ja kruununpalvelijain hoitoon, ja lakiasioissa paikkakunnan kihlakunnanoikeuden alaiseksi.

Alkavan kaupungin hallintoasioista tämän mukaisesti pitivätkin huolta ylinnä maaherra ja hänen alaisinaan Ylä-Satakunnan ylisen kihlakunnan kruununvouti ja paikkakunnan kruununnimismies. Ensinmainitussa virassa oli v:sta 1780 alkaen Tampereen polttimolla palvellut Jaakko Callmeijer, joka myöhemmin asui Teiskolan rusthollissa. Hän lienee vaillingin tähden saanut virkaeron v:n 1790 aikoina, jolloin kruununvoudiksi tuli Antti Hornborg.

Eivät näy muualla asuvat kruununvoudit voineen tyydyttää kaupungin järjestystarpeita. Senvuoksi kaupunkilaiset käänsivät toiveensa lähellä oleviin kruununpolttimon herroihin. Kruununkirjanpitäjää Ekholmia ja hänen jälkeensä kruununinspehtori Lagerbaumia mainitaan kaupungin vanhimmiksi "järjestysmiehiksi". Nalkalan torppa oli näillä yksityisillä luottamusmiehillä "puustellina".

Mutta ei tämäkään epävirallinen hallinto voinut kaupunkilaisia tyydyttää. Kun v. 1793 ensimmäinen tiedossamme oleva maaherrankokous kaupungin asiain järjestämistä varten Tampereella pidettiin, esittivät kaupungin asukkaat korkealle esimiehelleen vakinaisen järjestysmiehen tarpeellisuutta heidän yhteiskunnassaan. Lääninsihteeri Olavi Wibeliuksen laatimassa pöytäkirjassa siitä hyvin kauniisti puhutaan: "Kaupunginvanhimmat lausuivat sitten, ettei ilman kiiruullista ja nopeaa tointa järjestys- ja talousasioissa voitu kaupungissa ylläpitää järjestystä ja kuria; ja kun järjestys ja kuri olivat lamassa, ei kaupunki saattanut pysyä pystyssä. Missä suurempi kansanjoukko on koolla, tapahtuu usein vallattomuuksia; ja ellei niitä heti rangaista, sekaantuu toinen asia toiseensa niinkuin vyyhteen eikä sellainen yhteiskunta voisi kestää. Kaupunkilaiset olivat edesmenneenä aikana tunteneet siitä niin kirveleviä haittoja, että he hellimmin ja hartaimmin pyysivät alamaista puoltoa Kunink. Maj:lle, että he kuten Eskilstunan ja Kaskisen kaupungit saisivat Kuninkaan määräämään järjestysmiehen, jolle he tahtoivat maksaa palkkaa viisikymmentä riksiä vuodessa." lisäperusteluksi mainittiin vielä, että maaherra asui 18 peninkulman takana ja kruununvouti usean peninkulman päässä, suuressa kihlakunnassa, niin että hän vain tilapäisesti ehti käydä kaupungissa.

Maaherra v. Willebrand lupasi sopivassa tilaisuudessa esittää asian kuninkaalle, mutta jos ei kaupungin perustuskirjasta sallittaisi poikkeusta, hän lupasi ajatella sellaista sovittelua, että Teiskoon ja Ruovedelle määrättäisiin taitava kruununnimismies, jonka tulisi alati asua Tampereella ja hoitaa kruununvoudin velvollisuudet kaupungin järjestys- ja talousasioissa. Palkaksi tulisi tuon virkamiehen saada piirinsä vankikapat sekä kaupungilta vuotuisesti 30 riksiä. Sen summan kaupunkilaiset lupasivatkin maksaa.

Ei tästäkään hyvästä hankkeesta näyttänyt hedelmää kypsyvän. V. 1796 päätettiin senvuoksi maaherralta anoa edellä mainitun maaherrankokouksen päätöksen toimeenpanemista. Pian sen jälkeen esiintyikin muudan Kust. Wilh. Selenski Tampereen järjestysmiehenä. Kun häntä v. 1794 mainitaan Männäisten rautaruukin kirjurina Varsinais-Suomessa ja v:n 1798 maissa toimitusnimismiehenä Hämeenkyrön ja Ikaalisten puolella, ei hänen vaikutuksensa Tampereella ollut pitkäaikainen eikä se jättänyt kaunista muistoakaan, koskapa vielä vuosia myöhemmin häneltä vaadittiin kadonneita kaupungin papereita ja tilien selvitystä. Selenskin jälkeen nimitettiin auditöri Iisakki Em. Rothovius järjestysmieheksi Tampereelle, mutta hänkin siirtyi tuota pikaa varalääninsihteeriksi Turkuun. Näin oli kaupunki taas ilman järjestysmiestä ja järjestystä.

Kun ei sellaisia puolinaisia oloja voitu sietää, kaupunkilaiset päättivät kaikin voimin koettaa saada varsinaista järjestysmiestä kaupunkiinsa asetetuksi. V:n 1801 maissa kaupunginvanhimmat – apteekkari J. H. Långhjelm, inspehtori J. Vadén, kauppiaat B. Lundahl ja G. Sjöstedt, sekä porvarit Henr. Grönlund ja P. Mahlfors – tekivät ainakin kolmasti maaherralle anomuksen, että luutnantti Ernesti Freedrik Tihlman nimitettäisiin kaupungin järjestysmieheksi. Maaherran käskystä kruununvouti Hornborg kävi huhtikuussa 1801 Tampereella virallisesti kuulustelemassa, haluttiinko Tihlmania järjestysmieheksi kaupunkiin. Yksimielisesti haluttiin, ja Nalkala luvattiin puustelliksi. Näin asiaa valmistettuansa varamaaherra Olavi Wibelius vihdoin esitti vakinaisen järjestysmiehen asettamista Tampereelle, pääasiallisesti sillä perusteella, että samanlaisilla erioikeuksilla varustetut Kuopion ja Kaskisen kaupungit olivat saaneet järjestysmiehensä. Ensimmäiseksi järjestysmieheksi Tampereelle maaherra samalla esitti määrättäväksi Tihlmanin.

Kunink. käskykirjeellä 8 p. jouluk. 1801 sitten määrättiin Tampereelle asetettavaksi järjestysmies, "joka samanarvoisena kuin muiden kaupunkien järjestysmiehet tai pienempäin kaupunkien pormestarit tulee hoitamaan Tampereella esiintyviä talous- ja järjestysasioita samalla tavoin, kuin järjestysmiehet Kuopiossa ja muissa kaupungeissa niitä hoitavat". Sen ohella nimitettiin luutnantti Tihlman täksi järjestysmieheksi sillä palkalla, minkä porvaristo oli luvannut hänelle suorittaa, ja luvattiin antaa hänelle valtakirja.

Käskykirje saapui Turkuun vasta marraskuussa 1802. Maaherran määräyksestä Tihlman oli kuitenkin jo v:n 1802 alusta ryhtynyt järjestysmiehen virkaa hoitamaan. Porvaristo näet oli ehtinyt sitäkin anoa. Kun käskykirje viimein saatiin, maaherra itse tuli Tampereelle asettamaan uutta virkamiestä virkaan 15 p. jouluk. 1802. (107)

Luutnantti Tihlmanin nimityksestä Tampereen kaupungin järjestysmieheksi alkaa varsinainen kaupunkihallinto tässä kaupungissa.

Tihlman rupesi v:n 1802 alusta kaupunginvanhinten kanssa pitämään kokouksia, joissa käsiteltiin kaikenlaisia pieniä järjestysasioita, määrättiin uhkasakkoja annettujen säännösten rikkomisesta j.n.e. Näissä kokouksissa pidettiin pöytäkirjaa, joka on Tampereen kunnallistuomiokirjain alku. Ensimmäinen pöytäkirja on laadittu 9 p. tammik. 1802. Läsnä olivat kaupunginvanhimmat, paitsi kauppias Sjöstedtiä, jonka "sanottiin matkustaneen Hämeenlinnan markkinoille".

Sillä tavoin alkoi Tampereen järjestysoikeus.

Jo järjestysoikeutta muodostellessaan ja saadakseen laitokselleen suurempaa vakavuutta Tampereen uusi järjestysmies antoi kaikkien kaupunkilaisten valita neljä jäsentä "järjestysoikeuden alituisiksi jäseniksi". Enimmät äänet saivat inspehtori Vadén, kauppias Sjöstedt, tehtailija Spiring ja satulaseppä Mahlfors. Näiden Tampereen ensimmäisten neuvosmiesten vaali tapahtui 13 p. syysk. 1802. Valitut tekivät juhlallisesti tuomarinvalansa. Oloja kuvaa, etteivät kitsaat kaupunkilaiset suostuneet antamaan näille valituille mitään palkkaa, vaan arvelivat siitä pahasta päästävän siten, että raatimiehiä vuosittain vaihdettaisiin.

Neuvosmiehen virka ei kuitenkaan ollut, ei lain eikä tavan mukaan, noin vain joka miehen vuoroteltava. Vadén pysyi virassaan kuolemaansa saakka v. 1805, samoin Spiring (1806), ja Sjöstedt ja Mahlfors erosivat viroistaan vasta 1815, vanhuuden ja kivulloisuuden vuoksi. Laitoksesta tuli siis alusta alkaen jokseenkin pysyvä. Eaillisen pysyväisyytensä se sai järjestysoikeuden muuttuessa kaupunginoikeudeksi. Silloin oli kaupungin ruvettava maksamaankin uudesta kunniastaan, neuvosmiehille kun oli luvattava palkkioksi käyttämisoikeus eräisiin kaupungin vapaamaihin, noihin myöhemmin tunnettuihin neuvosmiestontteihin ja plantaasheihin.

Ensimmäiset "raatimiehet" eivät olleet palkattomassa työssään aivan säännöllisiä, vaan usein jäivät kuulutettuihin istuntoihin saapumatta, vaikka niitä, ellei erinomaisia kiireitä ollut, pidettiin ainoastaan kerran kuukaudessa. Senvuoksi säännöllisyyttä harrastava järjestysmies toimitti maaherrankokouksessa 1802 oikeutensa jäsenille 32 killingin uhkasakon, jos syyttä jäivät pois oikeuden istunnoista.

Järjestysoikeudella oli kuitenkin sangen ahdas ja rajoitettu valta, koska kaikki kaupungissa tapahtuneet varsinaiset rikosasiat oli lykättävä laillisen tuomioistuimen, paikkakunnan kihlakunnanoikeuden, käsiteltäväksi. Hankalaksi kumminkin kävi kaupungin järjestyksen pitäjille ajaa lukuisia syytteitään kapakka- ja katumeteleistä y.m. alinomaisista pikkurikoksista kahdesti vuodessa kokoontuvassa kihlakunnanoikeudessa. Kaupungin hallitus halusi senvuoksi saada itselleen tuomiovallan pienemmissä rikosasioissa. Kun ei järjestysmies perustuskirjan säännöksen vuoksi katsonut olevansa valtuullinen sellaista anomusta hovioikeudelle esittämään, kaupunginviskaali Häggberg rupesi asiaa puuhaamaan hyvällä menestyksellä. Maaherra antoi puoltavan lausunnon siihen suuntaan, että joko olisi asetettava Tampereelle varsinainen kaupunginoikeus, samanlainen kuin raastuvanoikeus niissä kaupungeissa, missä ei ole kämnärinoikeutta, tai että järjestysmies neuvosmiesten tavalla valittavan neljän valantehneen porvarin kanssa saisi ratkaista kaikki sellaiset asiat, jotka kuuluvat kämnärinoikeudelle, jotavastoin hovioikeuteen menevät raskaammat rikosasiat ja raastuvanoikeuksille kuuluvat sivilijutut edelleenkin jäisivät kihlakunnanoikeuden alaisiksi. Kun Tampereen asukkaita oli vielä kuulusteltu, ja he "hartaalla kaipuulla" toivoivat saavansa varsinaisen kaupunginoikeuden, kuningas 15 p:nä kesäkuuta 1805 antoi käskykirjan, jossa määrättiin Tampereen kaupunkiin perustettavaksi kaupunginoikeus samanlaisella tuomiovallalla kuin pienempäin kaupunkien raastuvanoikeuksilla oli.

Marraskuun 2 p:nä 1805 Tampereen "järjestetty kaupunginoikeus" jumalanpalveluksen jälkeen piti juhlallisesti ensimmäisen istuntonsa, jossa tilaisuudessa kokoontuneiden kaupunkilaisten läsnäollessa "seisovalta jalalta" luettiin kuninkaallinen käskykirja.

Niin oli Tampereen kaupungin hallinto taas astunut huomattavan askeleen eteenpäin. Kaupungille tullut kunnia oli suureksi osaksi kaupungin toimekkaiden hallitusmiesten ansiota, eikä aiheetta ruvettu kylän kesken kutsumaan järjestysmiestä "pormestariksi" ja kaupunginoikeutta "maistraatiksi". (108)

Aikomuksemme ei ole tässä antaa kuvausta niistä monenmoisista kunnallisista hallintotoimista, joihin Tampereen vanha neuvosto oikeuslaitoksena ja kaupungin hallinnollisena eduskuntana otti osaa. Toimivaltaansa ja toimitapaansa nähden Tampereen neuvosto ei liene poikennut samanlaisista laitoksista maan muissa kaupungeissa. Tuskin oli sitä kunnallista toimenpidettä, johon ei neuvostokin ottanut osaa ainakin tarkastavana ja oikaisevana virastona. Erinomaisen laajasti se vanhempina aikoina käytti valtaansa kaikenlaisten virka- ja palvelusmiesten nimittämisessä. Siinä kohden esiintyi se ei ainoastaan toimeenpanijana, vaan yleensä myöskin alkuunpanijana ja valitsijana, niinkauan kuin kaupunki ja esivalta poissaolevina tyytyivät päätökseen.

Kuluipa aikoja ennenkuin nähtiin tarpeelliseksi noudattaa täysin säännöllisiä muotoja neuvoston omassa kokoonpanossakaan. Yhdeksännentoista vuosisadan keskipalkoilla ilmennyttä hurjaa kiihkoa raatimiesten vaali- ja palkkausasioissa ei vuosisadan alkupuolella tunnettu. Kehdossaan vielä lepäsivät kunnalliset kiihkot ja harrastukset, harvoin vain puhjeten esille. Tampereen toinen raatimiesvaali suoritettiin v. 1805. Tässä vaalissa noudatettiin jo jonkunlaista järjestettyä vaalitapaa, sillä valituksi tuli tehtailija Abr. Häggman 29 1/2 äänellä "numerojen ja vero-osain mukaan". Aikomus oli laatia säännöllinen ehdokaslista maaherran virastoa varten, mutta kaksi muuta ehdokasta, jotka olivat ääniä saaneet, pyysivät, ettei heitä asetettaisi ehdolle. Raatimiesvaali 1806 toimitettiin erityisen vaaliluettelon perusteella "laskettuna vero-osain mukaan". Ääniä sai ylimääräinen raatimies Antti Enqvist 12 1/2, porvari Henrik Grönlund 9 1/4 sekä ylimääräinen raatimies, värjäri Juh. Fredr. Lagerqvist 8 1/2 neuvosto antoi puoltolauseensa enimmät äänet saaneelle. "Vero-osaluettelon" mukaan suoritettiin vaali v. 1815, jolloin annettu äänimäärä nousi yhteensä 127:ään, selvä merkki tilapäisestä harrastuksesta silloiseen vaaliin. V:n 1827 neuvosmiesvaali toimitettiin "niiden vero-osain mukaan, joista kukin suorittaa maksuja". Näistä tapauksista näkee, että Tampereen neuvosmiesvaaleissa käytettiin laajinta vaalioikeutta, mitä kaupungeissa ylipäänsä saatettiin käyttää, vaali kun oli lyhyistä vaalipöytäkirjoista päättäen avoin kaupungin koko veroamaksavalle väestölle. Ajan oloon opittiin tarkoiksi ääntenlaskijoiksikin, koskapa vihdoin ainoastaan todelliset vero-osat – niitä näet oli nimellisiäkin – otettiin vaalissa huomioon. Mutta sattui joskus, ettei äänestystä eikä ehdollepanoa tapahtunut, vaan että raatimies valittiin yksimielisesti, ilman äänestystä (Juhana Vidbomin ja Kustaa Ramlinin vaalit 1823, Juhana Kasper Grekin vaali v. 1828 ja A. F. Lindbergin vaali 1839, jolloin valitsijana mainitaan "porvaristo"). Tapaukset tällaiset olivat kuitenkin jo siihen aikaan muinaisajan hälveneviä muistoja.

Jo Ruotsin ajalla oli kehittyneempää raatimiesvaalitapaa osoitettu silläkin, että viran avoimeksi tullessa se julistettiin haettavaksi. Ensimmäisen sellaisen tapauksen olemme merkinneet v:lta 1807.

Raatimiehen virka oli elinkautinen. Ainoastaan vanhuuden ja kivulloisuuden vuoksi siitä elinaikana luovuttiin. Kelpoisuusehtona virkaan näkyy tapa pitäneen, paitsi varallisuutta ja arvoa, erityisesti myöskin kaupunginvanhimpain jäsenyyttä. Neuvosmiehen virka oli kunniavirka, jonka omistajille kaupunki oli hidas myöntämään aineellista palkkaa vanhain neuvosmiestonttien lisäksi. Vasta v. 1828 raatimiehet saivat lisäksi rahapalkan, 50 seteliruplaa mieheen. Myöhemmin syttyi neuvosmiesten palkoista kiivas kunnallinen sota, joka tuli merkkitapaukseksi kaupungin kunnallisessa elämässä. (109)

Uuden kaupunkihallituksen ulkonaiseksi merkiksi sai Tampere näinä vuosina oman raatihuonerakennuksen. Jo alussa vuotta 1802, pian järjestysmiehen toimeenastumisen jälkeen, näkyy oman raatitalon rakentaminen tulleen kaupunkilaisten harrastuksen esineeksi. Kokouksia ja neuvotteluja kaupungin asioissa oli ennen pidetty siellä täällä yksityisten kaupunkilaisten huoneissa, mikä nyt tunnettiin epämukavaksi. Kaupunginvanhimpain ja porvariston suostuttua oman raatitalon rakentamiseen, tehtiin huhtikuussa 1802 kapteenin, vapaaherra W. P. Carpelanin kanssa sellainen välipuhe, että Carpelan rakennuttaisi raastuvan paikaksi määrätylle tontille rakennuksen, jonka kaupunki sitten lunastaisi omakseen laskujen mukaan ja määrätyllä maksutavalla. Joulukuussa samana vuonna oli Carpelanin rakennus "lähimain valmis". Koska kuitenkin rakennuksen hinta laskettiin 400 velkariksiksi, eikä kaupungin rahastosta jaksettu heti maksaa näin suurta summaa, sovittiin maksun suorittamisesta vähittäin useamman vuoden kuluessa. Rakennus jäi toistaiseksi Carpelanin haltuun ja lunastus nähtävästi edistyi hitaasti, koskapa v. 1804 maisteri Lefrén tarjoutui lunastamaan talon itselleen ja ostamaan tontinkin kaupungilta. Kaupunkilaisille silloin hätä käteen; he päättivät lunastaa raastupansa laskujen mukaan, riippumatta 400 riksin määrästä, vieläpä Carpelanin tontille rakennuttaman makasiininkin.

Kului sittenkin vielä joitakuita aikoja, ennenkuin kaupungin onnistui päästä isännäksi taloonsa. Vielä v:n 1805 lopulla vuokrattiin kaupunginhallitukselle huoneet kauppias Laurénilta vuosikaupalla neljällä pankkoriksillä. V:n 1806 kaupungintileissä tavataan niinikään vielä maksuerä vapaaherra Carpelanille. Luultavasti saattoi kaupunginoikeus vasta v:sta 1807 alkaen ruveta raatitalossa hallitsemaan.

Valtansa osoittimena uusi hallitus käytti teräkseen kaiverrettua sinettiä, jonka tamperelainen kultaseppä G. G. Liljefelt v. 1803 tai 1804 valmisti viiden velkariksin hinnalla ja jonka käyttämiseen virallinen vahvistus näkyy tulleen hankituksi. Sinetissä näkyvä kuva lienee vanhin, vaikka vaillinainen kuvallinen esitys Tampereen kaupungin ulkomuodosta. (110)

Kaupungin hallituksen ympärille kokoontui verraten pian jokseenkin mieslukuinen virkamiehistö. Sen toimeensaaminen kävi kuitenkin päinsä paljon yksinkertaisemmalla tavalla kuin nykyaikaisten kunnallisten virkamiesten asettaminen. Kaupungissa oli useita joutilaita herroja, ja kaupunkilaiset olivat auliita kaunistamaan hallitustaan kaikenlaisilla uusilla viroilla, kun vain palkat eivät tulleet kysymykseen. Nuo uudet virat olivat nähtävästi enemmän yksityisen yritteliäisyyden kuin tunnetun tarpeen luomia.

Sellainen vapaaehtoinen tai luottamusvirka oli ollut kaupunginviskaalin toimi, jota entinen polttimonkirjuri Abraham Hellsing vuosien 1786 ja 1802 väliaikoina "ilman määräystä" hoiteli. Viimemainittuna vuonna, kun järjestysoikeus oli kaupungissa alkanut toimia, ilmoitti ylioppilas Sven Eerik Häggberg järjestysoikeudelle aikovansa hakea valtakirjaa kaupunginviskaaliksi. Oikeus katsoi tällaisen viran kaupungille tarpeelliseksi ja entisen viskaalin vastaansanomisista huolimatta antoi puoltolauseensa Häggbergille, koska hän oli naimisissa kaupungissa, hyvin tunnettu ja kynään pystyvä mies, kilpailija sitävastoin jo ijäkäs ja vähemmin sopiva notarion virkaan, joka paremman toimeentulon vuoksi tulisi yhdistettäväksi viskaalin toimeen. Syksymmällä vuotta 1802 Häggberg saikin asianomaisen nimityksen. Tampereen ensimmäinen viskaali pysyi virassaan v:teen 1806 saakka, jolloin kaupunginoikeus julisti viran haettavaksi ja antoi sitten puoltolauseensa vääpeli Fredrik Hultmanille, joka saikin valtakirjan.

Paljon ei ensimmäisiltä viskaaleilta Tampereella vaadittu, mutta eipä heille paljon tarjottukaan; he saivat tulla toimeen miten parhaiten taisivat. Hyvin uskottavalta tuntuukin ensimmäisen viskaalin valitus, ettei hän voinut virallaan elää. Toiselle viskaalille päätettiin tarjota parempi toimeentulo: hänelle annettiin palkkioksi eräs autioksi tullut tontti, jonka hän virasta luovuttuaankin sai pitää tavallista lunastushintaa vastaan. Palkkamaan arvo nähdään siitä, että viskaali sen v. 1808 möi saaden siitä hintaa 33 riksiä 16 killinkiä velkarahaa.

Jo ensimmäisenä virkavuonnaan kaupungin arvoisa järjestysmies halusi avukseen erityistä notariota. Tämän toimi siten jo alussaan erotettiin viskaalin virasta. Puoltolause uutta virkaa varten annettiin Kustaa Hellsingille, joka saikin asianomaisen valtakirjan 15 p. jouluk. 1802. Tietysti oli virka aluksi palkaton, mutta v. 1805 suotiin viran haltijalle tavallinen palkkiomaa.

Samalla yksinkertaisella tavalla perustettiin kaupunginvoudinkin virka. Viskaali Häggberg ehdotti v. 1804 sellaisen viran asetettavaksi ja samalla itsensä sen ensimmäiseksi haltijaksi, mihin kaupungin hallitus suostui, kun virkaan pyrkijä tarjosi takaukset. V. 1806 näkyy Häggberg heittäneen voutivirkansa, johon nyt tuli kaupunginpalvelija Juhana Lindberg. Hänen palkakseen on v:n 1806 kaupungintileissä merkitty 3 riksiä 16 kill. pankkorahaa.

Vuosi 1805 oli niinikään uuden viran perustamisvuosi. Silloin näet ennenmainittu vääpeli Hultman tarjoutui kaupungin huutokauppatirehtoriksi, luvaten perustaa kaupunkiin huutokauppakamarin, jossa hän maksutta pitäisi kirjat ja möisi kruunun ja kaupungin takavarikkoon ottamaa tavaraa, mutta muunlaisen tavaran myymisestä nauttisi lain määräämää tai erikseen sovittavaa prosenttia. Yritys havaittiin hyväksi ja anottu yksinoikeus annettiin Hultmanille, joka hankki tarpeelliset virkatakaukset.

Korkeamman virkamiehistön alaisia olivat kaupungin alemmat virkamiehet, etupäässä kaupunginpalvelijat. Raja ei kuitenkaan ollut ylipääsemätön, sillä kaupunginpalvelija Lindberg – siinä virassa mainittu jo v. 1802 – kelpasi tarvittaessa sekä kaupunginvoudiksi että v.t. viskaaliksikin. Kaupunginvoudin ja kaupunginpalvelijan toimet olivat näinä alkuaikoina useinkin samassa kädessä. Viimemainittu virka oli siitä harvinainen, että se oli palkallinen. Eikä se näy joutovirka olleenkaan, koska kaupunginpalvelijoita jo v. 1804 oli koko kolme, kullakin vuosipalkkaa 3 riksiä 16 killinkiä pankkorahaa. V. 1807 he saivat jo palkanlisäyksen, niin että palkka teki nyt neljä pankkoriksiä mieheen. Taksa oli seuraavinakin aikoina yhä nousemassa, niin että v. 1812 kahden kaupunginpalvelijan palkat pyynnöstä ylennettiin kuudesta velkariksistä kuuteen pankkoriksiin kummallekin.

Jo ennen Ruotsin vallan loppua oli Tampereella nähty oma poliisivoimakin. V. 1806 tehtiin nimittäin totta esivallan jo aikaisemmin antamasta määräyksestä, että kaupunkiin oli otettava palovartijoita. Nämä palovartijat olivat kaupungin ensimmäisiä katupoliisia. Heitä otettiin Tampereelle aluksi 4 miestä, joiden tuli v:n 1807 alusta parittain ja vuorottain öisin vartioida kaupunkia. Yövuorot määrättiin kestämään kello 10:stä illalla kello 4:ään aamulla. Tätä laitosta varten otti kaupunki hartioilleen verraten raskaan kuorman, palovartijain palkka kun sai tehdyn päätöksen mukaan nousta kuuteen pankkoriksiin saakka miestä kohden. Uudet palovartijat kyllä jo ennen ensimmäisen palvelusvuotensa loppua miehissä erosivat toimestaan, mutta alku oli kuitenkin tehty ja jatko oli vain ajankysymys.

Kaupungin hallitusmiesten rivin päättäjänä oli rumpali. Rummutusta oli käytetty jo uuden hallitusajan alussa, mutta sittemmin näyttää tämä hallinnonhaara päässeen taantumaan, niin että v. 1806 oli ryhdyttävä parannuksiin. Päätettiin ottaa kaupunkiin uusi rumpali, joka aamuin illoin toimittaisi rummutuksen kahdeksan velkariksin vuosipalkalla. Virkaohje sisälsi, että aamurummutus oli alkava kello neljä ja iltatapto kello yhdeksän ja kulkeva "corps de gardie'n" kulmasta kulmataloon 17, siitä kulmataloon 80, siitä kulmataloon 83 sekä päättyvä jälleen "korttikaalin" kulmaan. Kierrettävä oli siis ainoastaan nyk. torin, Puutarhakadun, Läntisenkadun ja Hämeenkadun välillä olevat neljä korttelia, mutta arvattavasti kuuli koko kaupunki jo siitäkin joka-aamuiset ja -iltaiset velvollisuutensa. Rumpalin virkaan otettiin v. 1806 ent. kauppias Akseli Grönlund, 10 velkariksin palkalla. V. 1807 ruvettiin "yksityisistä rummutuksista" vaatimaan kahdeksan killingin korvausta. Rummutuslaitos pääsi kuitenkin uudelleen ränstymään, minkävuoksi v. 1812 tehtiin päätöksiä sen virkistämiseksi entiseen voimaansa. (111)

Niin oli nuori ja vasta-alkuinen kaupunki aivan lyhyessä ajassa varustautunut varsin monihaaraisella hallintolaitoksella. Kun ottaa huomioon kaupungin silloisen vähäpätöisyyden, näyttää koko prameileva virkamiesjoukko irvikuvalta. Mutta kaiken tuon jäljittelyn ja vanhain muotojen tavoittelemisen alla elää kuitenkin tapain syvä valta ja oikeus, ja tapahtuu uuden yhteiskunnan liittyminen vanhaan yhteiskuntaan.

Lukija on huomannut, että jo ensimmäisissä järjestysmiehen hankkeissa Tampereella oli jonkinlaisena kaupunkilaisten eduskuntana esiintynyt kaupunginvanhimmiksi sanottu laitos.

Kaupunginvanhimpia lienee Ruotsin vallan loppuaikoina ollut kaikissa Suomen kaupungeissa. Tämä laitos oli kotoisin jo vanhemmilta ajoilta ja sen myöhempänä perustuksena pidettiin v:n 1619 kaupunkien hallintoa koskevaa kuninkaallista sääntöä, jota tosin ei koskaan laiksi julistettu, vaan joka käytännön kautta saavutti lakitavan pyhyyden. Tuossa säännössä määrättiin, että kaupungeissa oli valittava kaupunginvanhimmat, puoleksi käsityöläisistä ja puoleksi kauppiaista. Näiden valittujen tuli kaupungin asioissa edustaa kaupungin varsinaista porvaruusoikeutta nauttivaa porvaristoa. Tämä vanha laitos pysyi Suomessa voimassa aina kaupunkien uuden kunnallisasetuksen voimaanastumiseen saakka v. 1875. Kaupunginvanhimpia katsottiin niiden toiminnan myöhempänä jaksona kaupunkikunnan laillisiksi edustajiksi, joiden kanssa kaupungin maistraatin tuli kunnallisista asioista keskustella ja päättää. Koska yleisessä laissa oli kielletty raastuvankokouksien pitäminen muissa kuin määrätyissä tapauksissa, kaupunginvanhimmat olivat muissa tapauksissa kaupungin porvariston laillisia edustajia. Käytäntö Suomessa muodostui kuitenkin sellaiseksi, että raastuvankokouksia pidettiin vapaammin ja että maistraatti kutsui porvaristoa tai asianhaarain mukaan muita kaupunkilaisluokkia, esim. talonomistajia, maistraatin edessä "kuultaviksi", milloin asia niitä koski. Mutta toiselta puolen eivät kaupunginvanhimmat siltä menettäneet sitä erityistä toimivaltaansa ja merkitystään, jonka olosuhteet ja heidän laitoksensa pysyvä luonne heille antoivat.

Tavan ja tarpeen oikeudella vanhan Tampereen asukkaat näyttävät ottaneen käytäntöön tämän laitoksen, muodollisesti vastoin kaupungin perustuskirjan säännöksiä. Kaupunginvanhimmiksi lienee katsottu ja katsottava niitä erinäisten kruununverojen taksoitusmiehiä, joita mainitaan Tampereella esim. v. 1790. Ensi kerran esiintyivät kaupunginvanhimmat sillä nimellä maaherrankokouksessa 1793. Siitä alkaen he olivat vilkkaassa toimessa ainakin kolmisen vuotta, jolta ajalta heidän pöytäkirjojaan on säilynyt (31.10.1793—8.8.1796). Vuosikymmenen viimeisiltä vuosilta ei ole tarkempia tietoja heidän toimistaan, mutta nimellisesti näyttää laitos eläneen, kunnes se seuraavan vuosisadan ensi vuosina alkoi uudelleen elpyä ja muodostua pysyväksi kunnalliseduskunnaksi.

Vaikka tämä laitos siten juurtumistaan juurtui kaupungin elämään, se ei koskaan saavuttanut täysin vakaantuneita ja järjestettyjä muotoja. Ensinnäkään ei kaupunginvanhimpain lukumäärä näy olleen tarkoin määrätty. V. 1793 oli heitä kahdeksan, kolmisena seuraavana vuonna säännöllisesti kuusi, v. 1802 jälleen kahdeksan, jossa määrässä heidän lukunsa sitten kauemman aikaa pysyi. Mutta v. 1818 lisättiin kaupunginvanhimpain lukumäärä yhdeksäksi ja seuraavana vuonna kymmeneksi. V. 1842 lisättiin heidän joukkonsa yhdeksitoista "parittomain lukujen" saamiseksi. Tämän mukaan olisi siis vanhinten lukumäärä vähitellen noussut yhteentoista. Viimeisinä hetkinään, v. 1872, kaupunginvanhimmat pyysivät ja saivat vielä avukseen kaksi jäsentä.

Vanhain säännösten mukaan olisi kaupunginvanhimmista pitänyt olla puolet kauppiaita ja puolet käsityöläisiä. Tässäkin kohden tamperelainen käytäntö kulki omia uriansa. V. 1793 oli vanhinten kahdeksasta jäsenestä kaksi virkamiestä, neljä kauppiasta, yksi "fabrikööri" ja yksi muurimestari. Lähinnä seuraavina vuosina oli jäsenistö kokoonpantu neljästä kauppiaasta ja porvarista, yhdestä käsityöläisestä ja yhdestä virkamiehestä. Laitos oli silloin selvästi erityisesti kauppiasluokan eduskunta. Sellaisena se pysyikin aina uuden vuosisadan toisen vuosikymmenen lopulle saakka, jolloin kaupungin paisuva käsityöläisluokka alkoi pyrkiä suurempaan valtaan kaupungin eduskunnassa. V. 1818 esitettiin kaupunginvanhimpiin valittavaksi lisää yksi käsityöläisjäsen juuri siitä syystä, ettei käsityöläisten puolesta siellä ennestään ollut kuin yksi ainoa jäsen. Seuraavana vuonna tuli vielä lisäksi yksi jäsen "suuresti kasvaneen" käsityöläisluokan puolesta. Myöhempinä aikoina käsityöläiset tulivat kaupunginvanhimmissa yhä mieslukuisemmin edustetuiksi, niin että heillä 1840-luvulta lähtien oli enemmistö tässä edustajistossa.

Kaupunginvanhimpain toimi oli elinkautinen, palkaton luottamusvirka. Siitä erottiin ainoastaan kuoleman, vanhuuden, voimattomuuden ja sairauden tai raatimieheksi pääsyn vuoksi. Mielivaltaista eroa ei sallittu. Sitävastoin saatettiin maineensa menettänyt tai ijästä tylsistynyt jäsen erottaa kaupungin vanhimman toimesta.

Laitoksen vaalioikeus ja vaalitapa oli horjuva koko ajan, minkä tuo vanha kunnallinen eduskunta oli olemassa. Kaupungin ensi ajoilta on mainittu, että kaupunginvanhimmat "valittiin" tai "valittiin yksimielisesti". Valitsijoina olivat "porvarit" tai "kaupunginvanhimmat ja porvaristo" yhdessä (vaalit vv. 1810 ja 1831). Siten oli tuo vanhoina aikoina kaupunkien hallinnossa käytetty itsevalitseminen Tampereellakin tunnettu. Kuitenkin tulivat säännöllisemmät vaalitavat vähitellen käytäntöön. V. 1819 pääsi eräs käsityöläinen kaupunginvanhimmaksi enimmillä äänillä. V. 1822 toimitettiin kolmen vanhimman vaali erityisen vaalilistan mukaan, jolloin kolme enimmät äänet saanutta tuli valituksi. V:n 1842 vaalin toimittivat nimenomaan kaupungin "kuudestoistaosain omistajat" (s.o. yleensä veronalaiset kaupunkilaiset). Mutta myöskin kaupunginoikeus, myöhemmin maistraatti, sekaantui tarpeen tullessa vanhimpain vaaleihin. Niinpä se v. 1818 nimitti uuden käsityöläisjäsenen kaupunginvanhimpiin ilman vaalitoimitusta, ainoastaan käsityöläisten pyynnöstä. V. 1861 maistraatti ottamatta huomioonsa vaalitavasta vallinnutta erimielisyyttä julisti vaalissa olleen käsityöläisen valituksi, koska hänen edeltäjänsäkin oli ollut käsityöläinen.

Kaupunginvanhimpain tehtävät ja valtapiiri eivät Tampereella eivätkä muuallakaan olleet tarkoin määrätyt. Tampereen kaupungin ensi aikoina oli heillä kyllä tärkeä tehtävä. He antoivat lausuntoja maaherralle, sitten oman kaupungin hallitukselle kaupunkiin pyrkiville asukkaille myönnettävästä porvaruusoikeudesta y.m. esiintyvistä asioista. Toimintahalua osoittaa Tampereen kaupunginvanhinten v. 1794 tekemä ja 1796 uudistama anomus, että heille myönnettäisiin "toimeenpanovalta" heidän päättämissään asioissa. V. 1802 selitettiin heidän tehtäväkseen valvoa kaupungin etua taksoituksissa, tarkastuksissa y.m.

Kaupungin hallinto-olojen vakaantuessa kaupunginvanhimmat saavuttivat erittäin suuren vallan kuntansa rahavarain käyttämisessä. Se oli tämän edustajiston ehkä tärkein tehtävä. Kaupungin asukkaat kyllä kaikkina aikoina johdonmukaisesti pitivät itseverotusoikeutensa. Mutta kaupungin omaisuuden ja rahavarain valvomisessa kaupunginvanhimmat käyttivät kauan aikaa mitä laajinta valtaa. Yhtä säännöllisesti kuin kaupunginoikeus ja neuvosto karttoivat talousasioihin kajoamista, yhtä varmasti vanhimmat niitä käsissään pitelivät. He myönsivät palkat ja palkanylennykset kaupungin kaikille virkamiehille, määräsivät rohkeasti uusia menoeriä ja yleensä hoitivat kaupunkitalouden menopuolta, ainoastaan tärkeämmissä tapauksissa alistuen kaupungin asukkaiden tahtoon. Tämän lisäksi vanhimmat olivat yleensä lausuntoa antava virkakunta, jonka mielipidettä kuultiin kaikissa tärkeämmissä kaupungin asioissa.

Merkityksetön ei siis ollut tuo vanha kunnalliseduskunta. Sen sana saattoi painaa paljon asioista ja oloista riippuen. Yhdessä kaupungin hallituksen kanssa se saattoi rakentaa ylipääsemättömiä muureja kuntalaisten harrastusten ympärille. Mutta sillä oli käsissään myöskin alotevalta, jota se saattoi jos tahtoi, käyttää kaupungin edistämiseksi.

Tässä ei ole vielä paikka Tampereen kaupunginvanhinten toiminnan arvostelemiseen. Se vain mainittakoon, että kiirastulensa oli heidänkin käytävä, ja että kaupungin väestössä alkava kunnallisharrastus 19:nnen vuosisadan puolimaissa teki lopun vanhinten useimmista vanhoista omavaltaisuuksista, jos sellaista sanaa voi käyttää oloista, joissa omavaltaisuus usein katsottiin järjestykseksi ja oikeudeksi. Muinaisaikaisesta olemuksestaan viimeiset kaupunginvanhimmat jättivät mainehikastakin muistoa pannen pitkän vaikutuskautensa viimeisellä hetkellä onnelliseen alkuun seuraaville sukupolville niin tärkeän Kyttälän lunastusasian.

Tampereen kaupunginvanhinten sisäisestä järjestyksestä ei ole tietoja säilynyt. Puheenjohtajista ja pöytäkirjoista ei ole muistoa, ellemme ota lukuun 1790-luvun säilyneitä pöytäkirjoja. Lähtevät kirjoitukset ja lausunnot allekirjoitettiin tavallisesti miehissä. Yhdennellätoista hetkellä tapahtui näissä seikoissa uudennus; 1870-luvun alussa oli vanhimmilla puheenjohtaja, vieläpä palkkiota nauttiva lainoppinut sihteerikin. (112)

Olemme edellä luoneet katsauksen Tampereen kaupunginvanhimpain vaiheisiin kauas yli Ruotsin ajan rajojen, koska ainoastaan siten voimme saada edes jotain käsitystä tämän huomattavan, vaikka vähän tunnetun kunnallislaitoksen vanhemmista oloista.

15. KAUPUNKIKUNNAN TALOUTTA.

a) Vapaavuodet ja kruununverot: Tampereen asukkaiden vapautukset valtionveroista. – "Vapaavuosien" pitennykset. – Henkilölliset verot ja. vapautukset. – Henkirahain historia. – "Realiset" verot ja vapautukset. – "Yleinen suostunta". – Paloviinavero.

b) Yleiset rasitukset: Maantienteko. – Tammerkosken sillan teko. – Kestikievarit ja kyyditys. – Vankeinhoito.

c) Kaupungin vanhin kunnallistalous: Sen yleinen luonne.

d) Vanha maa- ja asuntopolitikka: Kaupungin asemakaava. – Asutus, ja kaupungin laajentuminen. – Vuokralaiset.

e) Palotoimi: Muinaisajan palolaitoksia. – Uudistuksia Ruotsin ajan lopulla. – Palovartijapalvelus Tampereella. – Palojärjestyksen ja palovartijain ohjeiden ehdotukset v:lta 1808.

f) Terveydenhoitoa: Kätilötoimi. – "Kaupungin fysikuksen" puuha. – Tampereen apteekki.

g) Kaupungin rahatoimi ja rahasto. – Kaupungin tilit v:lta 1806. – Kaupungin tulot: Markkinavero. Tonttiäyrit. "Vero-osat" eli "sekstonteelit":. tonttivero-osat; varallisuusvero-osat; porvaruusvero-osat; yhdistetyt vero-osat. – Rahasto ja sen hoitajat. – Johtavia periaatteita.

a) Vapaavuodet ja kruununverot.

Kun nyt käännymme tarkastamaan Tampereen vanhankaupunkilaitoksen aineellista toimintaa, on aluksi kiinnitettävä huomiota niihin veroihin ja taloudellisiin rasituksiin, joita sekä kaupungin yksityisten asukkaiden että koko kaupungin yhteisesti oli kannettava valtion hyväksi.

Perustuskirjan 4. kohdan mukaan kaupungin asukkaat: olivat kaksikymmentä vuotta luettuna perustuskirjan julkaisemisesta oikeutetut nauttimaan täydellistä vapautusta kaikista "maa- ja omakohtaisista veroista". Aikana, jolloin kruununverot pienemmissä kaupungeissa olivat paljon raskaampi taakka kuin vasta aikeissaan olevan kunnallistalouden tuottamat verot, tällainen vapautus oli todellakin tuntuva. Suuriarvoisina Tampereen köyhät asukkaat pitivätkin "vapaavuosiansa", joiden päättymistä pelolla odotettiin. Porvarimaailmassa vallitsevan käsityksen mukaan nämä vapaavuodet varsinaisesti tekivätkin Tampereen siksi "vapaakaupungiksi", joksi esivalta oli sen perustanut. Kun vapaavuosien loppumisen hetki läheni, kaupungin asukkaat koettivat säilyttää erioikeuksiaan kaikella sillä innolla, millä arvokkaita oikeuksia aina puolustetaan.

Vapaavuosien oli päättyminen v:n 1799 lopulla. Seuraavan vuoden valtiopäivillä kaupungin turkulainen edusmies Stadigh anoi vapaavuosien pitennystä vielä 15 tai 20 vuodeksi. Monenlaisiin pettymyksiin olivat Tampereen porvarit jo ehtineet tottua taloudellisissa pyrinnöissään ja pyyteissään. Senvuoksi heistä oli varmaan suuri suosionosoitus heidän kaupungilleen, kun kunink. päätöksellä 20 p:ltä lokak. 1801 Tampereelle myönnettiin vapaavuosia vielä kymmeneksi vuodeksi eli v:n 1809 loppuun saakka, "jotta kokemus näyttäisi, voiko se kaupungin parempaa menestystä edistää". Myöhemmin uudistettiin Tampereen verovapautukset vielä vuosien 1821 ja 1856 manifesteilla. (113)

Omakohtaisilla eli personallisilla veroilla tarkoitettiin puheenaolevina vanhempina aikoina henkilön eli henkilöperusteen mukaan suoritettavia pysyviä kruununveroja. Niitä olivat "henkirahain" (mantalspenningar) lisäksi "palkka- ja maksuvero" (lön- och betalningsafgift), jota v:sta 1719 alkaen oli säätyluokittain suoritettu valtakunnanvelkarahastoon valtakunnan velan maksamiseksi, v. 1727 alkanut "linnanrakennusapu" (slottsbyggnadshjelp), jota maksettiin säätyjen, arvonimien ja ammattien perusteella laadittujen taksain mukaan, sekä v. 1770 säädetty "lääkintärahaston maksu" (medicinalafgift), niinikään säädyttäin eli luokittain maksettava. Näistä veroista nautti Tampere perustuskirjansa mukaan vapautusta.

Tuntuvin oli vapautus vanhain, määräikäisiltä henkilöiltä: säädyttäin suoritettavain henkirahain maksamisesta. Tätä vapautusta nauttivat kaikki kaupungin asukkaat erotuksetta, niinkauan kuin kaupungin vanhoja vapaavuosia kesti. Mutta kun kaupunki v:n 1821 vapaakaupunkijulistuksella sai uudet erioikeudet ja julistuksessa mainittiin ainoastaan "Fabriki-, Konsti- ja Käsityön harjoittajat", joille suotiin "alinomainen vapaus hengiluku- ja muista ulosteoista Kruunulle, ilman eroitusta, niin hyvin itse edestänsä, vaimonsa ja lastensa, kuin työntekiäinsä ja tarpellisen palkkaväkensä edestä", ruvettiin muilta kaupunkilaisilta henkirahoja kantamaan. Näitä oli kunkin 15–63 ikäisen maksuvelvollisen kaupunkilaisen suoritettava muutetun raha-arvon mukaan 36 kopeikkaa hop. Syystä tai toisesta ruvettiin kuitenkin Tampereen maksuvelvollisilta työmiehiltä aluksi kantamaan vain 18 kop. hop. kultakin. Tehdyn huomautuksen johdosta kuitenkin selitettiin Turun maaherralle 16 p. lokak. 1829 annetussa arm. käskykirjeessä, että sellaisten työmiesten tuli suorittaa sama maksu kuin kaupungin muidenkin maksuvelvollisten asukkaiden, eli 36 kop. hop. V. 1841 kaupungin työmiehet (kirvesmiehet) näkyvät turhaan hakeneen itselleen, vaimoilleen, lapsilleen ja palvelijoilleen vapautusta kruununveroista; heitä ei katsottu käsityöläisluokan jäseniksi, joille v:n 1821 vapaakaupunkijulistus oli sellaisen vapautuksen suonut. Mainitulla rajoituksella Tampereen kaupungin asukkaiden vapautus henkirahoista ja muista samantapaisista kruununveroista jäi edelleenkin voimaan, kun v. 1856 Tampereen erioikeudet vielä viideksikymmeneksi vuodeksi vahvistettiin. Mutta 1863–64 vv:n valtiopäiville annetussa esityksessä henkilöllisiä kruununveroja koskevain asetusten uudistamisesta esitettiin Tampereen nauttiman henkirahoja y.m.s. koskevan verovapauden lakkauttamista. Tampereen edustajan, tehtaanisäntä F. W. Frenckellin vastalauseesta huolimatta sekä talousvaliokunta että valtiosäädyt hyväksyivät siinä kohden esityksen, ja sellainen määräys tuli uuteen asetukseen 20 p:ltä helmik. 1865. Sen jälkeen henkilöllisiä kruununveroja, eli, kuten niitä nyt yhdistettyinä nimitettiin, "henkirahoja" maksettiin Tampereelta samalla tavoin kuin muistakin Suomen kaupungeista aina tämän veron lakkauttamiseen saakka v. 1924.

Vuoden 1779 perustuskirjan mukaan suotiin Tampereen kaupungin asukkaille vapautus myöskin maakiinteimistöistä suoritettavista kruununveroista ("reelle utskylder"), ja v:n 1821 vapaakaupunkijulistuksen mukaan, joka v. 1856 uudistettiin, tämäkin vapautus jäi voimaan. Siten kaupunki sai vapautuksen kaupunkien peltomaasta suoritettavista "kruununkymmenyksistä" (kronotionde) ja kaupunkien alaksi ja laitumeksi annetuista tiloista maksettavista "karjarahoista" (boskapspenningar), jotka verot olivat säädetyt jo 1600-luvulla ja olivat käytännössä vielä 19:nnelläkin vuosisadalla.

Myöskin kaupunkien suoritettavasta "merisotaväen pidosta" (båtsmanshåll) ja sitä rauhan aikana vastaavasta "vakanssimaksusta" sai Tampere perustamisestaan saakka nauttia vapautusta, koska kaupunki oli "maakaupunki" eikä sen kanssa mitään sopimusta merisotaväen pidosta oltu voitu tehdä. (114)

Siihenpä Tampereen ensimmäiset verovapaudet supistuivatkin. Myönnetyt vapaavuodet eivät ajan lainopillisen käsityksen mukaan sisältäneet kaupungin asukkaiden vapauttamista kruunulle suoritettavista tilapäisistä ja n.s. "epävarmoista" veroista ja maksuista. Puhumattakaan sellaisista satunnaisiksi ja yksityisluontoisiksi katsotuista maksuista, kuten "sentonaalista" ja "sotilashuonemaksusta" (krigsmanshusafgift), joita virkamiesten oli suoritettava palkoistaan ja ylennyksistään, "leimamerkkiverosta", jota virastojen käyttäjät maksoivat asiakirjoistaan, "oikeuslaitoksen prosentista" (justitiestatens procent), jota maksettiin säätyläisten ja porvarien kuolinpesäin varallisuudesta, ja joista mistään Tampereellakaan ei nautittu vapautusta, jäi kaupunkilaisten suoritettavaksi muutamia yleisempiäkin kruununveroja. Näistä olivat Ruotsin vallan aikana tärkeimmät n.s. "yleinen suostunta" ja paloviinavero.

Yleinen suostunta oli vanha raskas vero, jonka säädyt olivat ottaneet uudessa muodossa kantaakseen 1770-luvulla. Suostuntaa sittemmin uusittiin ja osittain laajennettiinkin v:n 1789 ja viimeksi v:n 1800 valtiopäivillä. Tätä veroa kannettiin Ruotsin ajan lopulla viiteen "artikkeliin" jaetun taksan mukaan: I art. sisälsi erinäisiä henkilöllisiä arvoluokka- ja elinkeinomaksuja, II art. monenlaisia palkasta, tulosta (m.m. vuokratulosta), omaisuudesta, elinkeinosta y.m. meneviä maksuja, III art. ikkunaveron, jota varten ikkunat jaettiin pariin luokkaan, IV art. laajan ylellisyysverotuksen, jonka mukaan suoritettiin veroa ulkomaisista juomista, teestä, suklaasta, sokerista, viinistä, ajopeleistä, kortti- ja biljardipelistä, silkkikangastapeteista, hienoista huonekaluista, kultaisista ja hopeisista taskukelloista, silkkivaatteista, tupakan polttamisesta, puremisesta ja nuuskaamisesta, metsästyskoirista y.m., ja V art. vihdoin erityisen "sotaveron" (krigsgärd). Koko tämä suostunta sisälsi päälle puolensataa eri verotusesinettä.

Tästä verosta eivät Tampereen kaupungin asukkaat saaneet täydellistä vapautusta. Veroasetusten mukaan he kuitenkin nauttivat henkilöllisestä ja arvonimiverosta 1/6 helpoitusta. Kaupunkilaisten kantaa tätä uutta verotusta kohtaan kuvaa se, että he syksyllä 1788 kieltäytyivät suostunnan taksoituksen toimituksesta, aikoen muka siitä valittaa. Luonnollisesti verotus kuitenkin pantiin toimeen. Se oli raskain kaikista senaikaisista Tampereen kruununveroista. Niinpä kaupungista (ilman polttimoa) maksettava yl. suostunta teki:

    vuonna 1790 248 riks. 42 2/3 kill.
      "    1795 218  "    25       " 8 runst.
      "    1800 202  "    15       "
      "    1805 281  "     1       " 1   "

Varmaan oli siis Tampereenkin asukkaille hyvin tervetullut kreivi Buxhoevdenin Venäjän keisarin nimessä 12/24 p. maalisk. 1808 antama julistus, joka siitä vuodesta alkaen vapautti Suomen asukkaat "Ruotsin valtiovelan maksamiseksi säädetystä suostuntaverosta". Tämä julistus selitettiin vähää myöhemmin sekä v:n 1719 valtakunnanvelkarahastonveroa että "yleistä suostuntaa" koskevaksi. Suostuntaa ei sen jälkeen enään uudistettukaan. (115)

Tampereen asukkaiden oli Ruotsin vallan viimeisellä aikakaudella suoritettava muutamia muita tilapäisempiä suostuntoja, kuten "hääveroa" (bröllopsgärd) ja "kruunaus- ja hautausapua" (krönings- och begrafningshjelp), mutta ne eivät kaupunkilaisten verokuormaa tuntuvasti raskauttaneet. Paloviinaveroa eli viina-arentia oli Tampereella ruvettu maksamaan v. 1788, kun Tampereen kruununpolttimon lakattua maaherra edellisenä vuonna oli kaupungin kanssa tehnyt siitä sopimuksen. Tässä sopimuksessa kaupunki suostui kruunun tarjoamaan vapaaseen kotitarve- ja myyntiviinanpolttoon ja siitä kruunulle maksettavaan "arentiin" (vrt. edellä s. 202). Poltettava kannuluku ja vuokramaksun suuruus olivat sopimuksessa määrätyt. Käytännössä asia järjestyi täällä siten, että arentiveron suorittivat pannujensa suuruuden mukaan ne, jotka viinaa polttivat, jotavastoin muut olivat verosta vapautettuja.

Tampereella kuten muissakin Suomen kaupungeissa tästä verosta kehittyi jo Ruotsin aikana omituinen viinakysymys. Yleisen laillisen järjestelyn alaiseksi asia tuli v:n 1800 valtiopäivillä. Asetuksessa 15 p:ltä kesäk. 1800 määrättiin, että paloviinan valmistuksen arenti, joka oli maksettava kuluvalta vuodelta ja sen henkiluettelon mukaan, oli kaupungeissa laskettava seuraavalla tavalla: Jokaista hengille kirjoitettua mieshenkilöä kohden oli laskettava 12 kannun ja jokaista naista kohden 6 kannun vuotuinen paloviinan kulutus. Alaikäisiä ei otettu huomioon, mutta kaupungissa kävijäin ja matkustajain tarpeeksi oli yhteenlaskettua kannumäärää korotettava 5 %. Sitten muutettiin kulutusmäärä "polttotynnyreiksi" viljaa, siten että kutakin tynnyriä kohden laskettiin 18 kannua viinaa. Jokaisesta polttotynnyristä viljaa oli maksettava leiviskä rukiita paloviina-arenniksi. Arenti oli suoritettava luonnossa tai kunkin vuoden verohinnan mukaan rahassa.

Saattaa oudostuttaa, että kaupunkien täten piti maksaa viina-arentia väkilukunsa mukaan, vaikkeivät läheskään kaikki kaupungin asukkaat voineet viinanpolttoa harjoittaa ja siitä tulevaa etua nauttia. Yleinen maksuperuste oli kuitenkin tarpeellinen, sillä jos arentia olisi maksettu todellisesta viinanvalmistuksesta, olisi saattanut tapahtua – kuten Tampereella aikaisemmin oli tapahtunutkin –, että yksityisten viinanpolttajain luopuessa viinanpolttamisesta ei kukaan halunnut käyttää vapaaksi jäänyttä poltto-oikeutta, jolloin kruunu olisi menettänyt osan tulojaan. Sellaista mahdollisuutta silloinen valtio kauhistui. Yleisen viinaveroperusteen määräämistä kaupungeissa puolsi sekin seikka, että viinavero maalla oli muodostunut muuttumattomaksi maaveroksi, eikä tahdottu kaupungeille suoda erityistä helpotusta maaseutujen rinnalla.

Epävarmaksi sittenkin jäi, kuka kaupungeissa oikeastaan oli viinaveron maksava. Vero oli kollektivinen, kaupunki kokonaisuudessaan siitä vastuunalainen väkilukunsa mukaan. Asia siis vaati tarkempaa järjestelyä. Turun kaupunkiin nähden kuningas oli vahvistanut selityksen, jonka mukaan viinaveron maksaminen oli sälytettävä niille kaupungin asukkaille, jotka omistivat taloja tai kaupungin maata, niinkauan kuin ei perustettu mitään "yhdistettyä polttimoa", joka siinä tapauksessa olisi veron maksanut. Ellei tuollaista polttimoa syntyisi, oli läänin maaherran tarkemmin määrättävä perusteet, minkä mukaan veron jako talon- ja maanomistajille olisi tasapuolisesti toimitettava. Maaherra näkyy sen johdosta määränneen, että kunkin talon- ja maanomistajan tuli vastata niin suuresta verosta, kuin tuli kunkin omistajan talossa ja maalla asuvaa väkilukua kohden, minkä mukaan myöskin viinanpoltto-oikeuskin oli jaettava.

Tämän järjestyksen Turun maaherra v. 1804 määräsi noudatettavaksi lääninsä muissakin kaupungeissa, myöskin Tampereella, ja säännös näkyykin täällä seuraavina aikoina. pysyneen voimassa. Mutta ei kaikkein tyytyväisyydeksi. Kansassa vallitsi entisestään se mielipide, että viinavero oli niiden maksettava, jotka viinaa pohtivatkin. Esivallan myöntämä vaihtoehto, että kaupungeissa saisi perustaa jonkinlaisia kunnallisia polttimoita tai polttimoyhtiöitä, ei myöskään mielistä haihtunut. Jo v. 1804 viina-arennin asiaa järjestettäessä joukko kaupungin varakkaimpia ja etevimpiä asukkaita – majuuri Yrjö v. Knorring, kapteeni G. Uggla, Hatanpään omistaja T. G. Lefrén, inspehtori J. Vadén, kauppiaat R. Laurén ja Gabr. Sjöstedt, porvarit J. Grönholm, H. Berglund, N. Wahlstedt ja H. Grönlund sekä kersantti K. J. Spoof – tarjoutuivat polttamaan viinaa ja maksamaan viinaveroa köyhempäin puolesta. Sitten ilmoittivat useat näistä johtomiehistä luovuttavansa viinanpoltto-oikeutensa Lefrénille, joka oli luvannut verosta vastata. Mutta aiotusta suurpolttimosta ei tullut mitään; maaherra vaati perustettavaksi erityistä yhtiötä, joka toimittaisi polton "yhdistetyssä laitoksessa" suurella pannulla ja antaisi vakuuden veron maksamisesta, ja kaupunkilaiset olivat keskenään kovin riitaisia, viinanpolttajat kun eivät millään ehdoin tahtoneet luopua oikeudestaan. Kun sopimusta ei syntynyt, asia jäi vastaiseksi vanhoilleen seuraavain aikain ratkaistavaksi. (116)

b) Yleiset rasitukset.

Likemmin kuin edelläkerrotut kruununverot kaupungin julkista taloutta koskivat ne rasitukset, jotka valtio oli jättänyt kunkin kaupunkikunnan asukkaiden yhteisesti kannettaviksi. Näitä rasituksia olivat teiden ja siltain rakentaminen, kestikievarinpito ja kyyditys, vankilan rakentaminen ja vankien hoito ja jotkut muut kaupunkien suoranaiset yleiset tehtävät.

Maantien teosta ja kunnossapitämisestä, joka lakien mukaan oli kaupungin alueella kaupungin suoritettava, ei kaupungin vanhoissa asiapapereissa ole tietoja. Mutta kun vielä v. 1825 kaupunginvanhimmat päättävät, ettei lumiaurausta kaupungin maanteillä toimiteta kaupungin kustannuksella, vaan että kunkin talonomistajan tulee itse aurata jaettu osansa, voinemme siitä päättää, että Tampereen vanhimmat talonomistajat, kuten maanomistajat maallakin, suorittivat tämän rasituksen yleensä omalla työllään luonnossa.

Lakien mukaan olisi Tampereen kaupungin myöskin pitänyt rakentaa alueellansa olevat sillat. Mutta kauan aikaa katsottiin Tampereen kaupunkia liian vähävoimaiseksi rakentamaan sen alueella olevaa puolta Tammerkosken siltaa. Esivalta antoi hiljaisuudessa armon käydä oikeudesta, ja edelleenkin sai koko Ylä-Satakunnan ylinen kihlakunta ynnä siihen kuulunut osa Hämeen lääniä rakentaa tuota vanhaa siltaansa.

Alussa vuotta 1805 ryhdyttiin sillan uudestaan rakentamiseen maaherran käskyn mukaisesti. Silta oli tuleva puinen kuten ennenkin, ja se oli rakennettava entiselle viistolle paikalleen, koska Hatanpään isäntä ei suostunut ilmaiseksi luovuttamaan erästä peltolappua, jotta silta kaupungin kartan mukaisesti olisi saatu torin keskikohtaa vastaan. Jo saman vuoden toukokuussa piti uuden sillan olla valmis, minkävuoksi sen rakentaminen nyt kiiruusti huutokaupalla myytiin. "Turun" (s.o. kaupungin) puoleisen siltaosan otti tehdäkseen tamperelainen porvari Pietari Zweigberg 700 velkariksistä, mutta Hämeen puoleiset päättivät itse rakentaa osansa. Vanhasta sillasta maksoi Hatanpään isäntä Lefrén 28 velkariksiä 2 kill., ja rakentamisen ajalla tarvittavan lautan otti tamperelainen puuseppä Olonius tehdäkseen 13 velkariksillä. Mutta jo helmikuun keskivaiheella tuli pidettäväksi uusi siltakokous. Hatanpään isäntä oli miettinyt asiaa ja esitti nyt suurella joukolla kokoontuneelle kansalle uudet muhkeat suunnittelut ja piirustukset. Silta oli tehtävä kerrassaan "kiviholveilla eli arkuilla". Rakennustyö tulisi kestämään kaksi vuotta ja sen kustannukset nousisivat 2000 velkariksiin. Ja koska luultavasti kukaan ei huutaisi sellaisen rakennuksen suorittamista, Lefrén itse tarjoutui rakentamaan sillan, siten että kihlakunnan talonpojat joko tekisivät hänelle kahtena vuonna kultakin 1/2 manttaalia suuremmalta talolta viisi ja sitä pienemmältä talolta kolme hevospäivätyötä omin ruokineen, mitkä päivätyöt talonpojan eduksi saataisiin tehdä maaliskuussa ja jotka Kyrön, Ikaalisten ja Ruoveden pitäjäläiset saisivat suorittaa Lefrénin tilalle Ikaalisissa, tai maksaisivat talonpojat 1/2 kappaa rukiita jokaiselta talolta, jolloin rakentaja vastaisi sillan vastaisesta ylläpidostakin niinkauan kuin kappoja maksettaisiin. Kiviarkkusillan suunnitelma sai yleisen kannatuksen ja kaikki muut Turun puoleiset asianosaiset paitsi muutamia Pirkkalan miehiä suostuivat tekemään päivätyöt uuden manttaalin mukaan. Pitäjäin tekemistä pienemmistä ehdoista sovittiin niinikään hyvin. Koko sopimus koski ainoastaan Turun puoleista sillan osaa; kosken keskelle tulevan "raja-arkun" Lefrén lupasi rakentaa yksinään Hämeen läänin osalta. Tällä tavoin sitten silta lieneekin rakennettu ja tullut kaupungin asemakaavan mukaiseksi. Aivan määräajassa se ei tainnut kuitenkaan valmistua, mutta näkyy kuitenkin olleen valmis jo ennen Suomen sotaa.

Tässä yhteydessä mainittakoon, että Tammerkosken sillan Turun puoleisen osan rakentamisvelvollisuus vasta senaatin päätöksellä 5 p:ltä helmik. 1839 tuli kaupungin velvollisuudeksi. Vielä v. 1835 oli kuvernööri velvoittanut Ikaalisten pitäjäläiset siltaa rakentamaan, mutta kun pitäjäläiset valittivat senaattiin, asia palautettiin kuvernöörin tutkintoon, ja kuvernööri uudella päätöksellään 28 p:ltä tammik. 1838 vapautti kaikki lääninsä pitäjät rakennusvelvollisuudesta, mikä päätös Tampereen kaupunkilaisten valituksista huolimatta senaatissa vahvistettiin. (117)

Vanhain lakien ja asetusten mukaan olivat Suomen kaupungit velvolliset pitämään kestikievaria ja toimittamaan kyyditystä.

Kestikievariksi oli asetettava joku porvari, joka siitä rasituksesta saisi nauttia erinäisiä etuja. Kyyditys oli yleensä järjestetty samalle pohjalle kuin maallakin. Kaupungin porvariston tuli vastata kyydityksestä, eikä kukaan porvarillisia rasituksia ja veroja kantava saanut siitä olla vapaa. Mutta pienempien kaupunkien eduksi oli säädetty, että jolleivät ne jaksaneet yksin kyyditystä ylläpitää, maaherra sai harkintansa mukaan määrätä lähimpiä maalaistaloja hollikyytiin kaupungissa. Kaupunkilaisten omaan kyyditykseen nähden oli lisäksi annettu pari huomattavaa erityissäännöstä. Suuremmissa kaupungeissa oli kestikievarinpito erotettu kyydityksestä ja säädetty, että "ajurien" ja kyyditsijäin tuli kyytejä varten olla varustettuja ajopeleillä. Pienemmissä kaupungeissa sitävastoin kestikievarinpitäjän tuli, kuten maallakin, itse hoitaa kyyditystä.

Tampereen kaupunkia ei aluksi pidetty kaupungin arvoisenakaan, koska siellä ei mitään kestikievaria ollut. Vasta maaherrankokouksessa 1793 havaittiin, että kestikievarin muuttaminen kaupunkiin voisi lisätä liikettä, ja samassa tilaisuudessa saatiinkin kruununinspehtori Lagerbaum rupeamaan kestikievarinpitäjaksi. Maaherra lupasi uudelle kestikievarille avuksi yhden kyytihevosen Hämeen läänistä ja yhden Turun läänistä vuorokaudessa, joten kaupungin kestikievarissa tulisi olemaan kaksi hollihevosta. Muusta kyydinpidosta päästiin sillä mukavalla tavalla, että kaupungin ajurit määrättiin vuoronsa jälkeen kutsuttaessa suorittamaan reservikyyditystä. Kun arvattiin ajurien olevan vastahakoisia tähän rasitukseen, maaherra pyysi luetteloa kaupungin ajureista ryhtyäkseen asian vaatimiin toimenpiteisiin. Ennen maaherrankokouksen päättymistä luettelo oli valmis; se sisälsi kolmentoista ajuri- ja porvaripoloisen nimet. Heidät nyt maaherra velvoitti kunkin 3 riksin 16 killingin sakon uhalla vastaamaan reservikyytivuoroistaan. Samalla tehtiin se ajuriluokalle tärkeä säännös, että kaupunginvanhimmat saisivat ottaa kaupunkiin ja porvaruusoikeuden saamiseen ilmoittaa "suojelusmiehiä" reservikyydityksen suorittamisen ehdolla.

Sillä tavoin alkoi Tampereella kestikievarilaitos, josta vielä oli nouseva monet myrskyt. Ei ollut menestystä ensimmäisillä kestikievarinpitäjillä. Lagerbaum jo v. 1795 heitti sen virkansa, koska yksi ja toinen kaupunkilainen oli menetellyt vahvistettuja kestikievarisopimuksia vastaan. Eräs seuraavia majatalonpitäjiä, kauppias Laurén, yritti v. 1802 parantaa kestikievarioloja, mutta kaupunkilaiset eivät suostuneet ottamaan kantaakseen mitään veroja kestikievarin vuoksi; ainoastaan erityinen "kestikievarihaka" luovutettiin kestikievarin käytettäväksi.

Kyydinpidostakin, joka oli ajuriluokan hartioille sälytetty, syntyi suuria vaikeuksia. Kaikin tavoin koetettiin saada kyyditsemisvelvollisuus suoritetuksi ajurien avulla. Ajurioikeuksia myönnettäessä muistettiin erittäin teroittaa mieleen tätä velvollisuutta. Koetettiinpa pakottamalla pakottaa ihmisiä rupeamaan ajureiksi. Siitä huolimatta ajuriluokka väheni arveluttavasti, nähtävästi juuri kohtuuttoman kyytirasituksen vuoksi. V. 1815 mainitaan kaupungissa enään kuusi ajuria, joista vain kolmella oli hevoset.

Kohtuuttomuus siten rankaisi itsensä, ja kaupungin täytyi ryhtyä auttamaan kipeää kestikievari- ja kyytiasiaansa toisella tavalla. Kun kestikievarilla oli paljon vaivaa ja ajureita vähän, päätettiin v. 1817 lisätä kestikievarin etuja siten, että jokaisen vastatulevan porvarin, kauppiaan ja käsityöläisen tuli porvaruutensa kolmena ensimmäisenä vuonna maksaa kestikievariapua 10 ruplaa vuodessa, jotka rahat oli annettava kestikievarinpitäjälle. Tarkoitus oli ottaa tätä uutta porvaruusoikeusveroa ainoastaan vastaiseksi, kunnes ajureja tulisi kaupunkiin kylläksi. Mutta sitä aikaa ei pian tullut, vaikka kaupunki 1830-luvulla ryhtyi ankariin pakkokeinoihin, määräten 3–5 vuoden ajuripalveluksen porvaruusoikeuden saamisen ehdoksi. Kerran juurruttuaan tämä kestikievarivero jäi pysyväksi porvaruusveroksi kaupungissa uuden kunnallisasetuksen voimaan astumiseen saakka. V. 1874 tämä vero teki kultakin maksajalta 12 markkaa vuodessa, mikä vero oli suoritettava kolmena vuonna.

Siihen etuun, minkä kaupungin kestikievari v:n 1817 päätöksen kautta sai, näkyy liittyneen edellytys, että kestikievarinpitäjä vanhain maalaisten hollihevosten avulla itse vastaisi kyydityksestä. V. 1836 siirryttiin osittain uuteen kestikievarinpitojärjestykseen. Kestikievarilta otettiin pois 10 ruplan kestikievariapu, joka siirrettiin kaupungin kassaan, ja kestikievarinpito tarjottiin huutokaupalla seuraavilla ehdoilla: (1) hevoshaka oli jäävä kestikievarin haltuun; (2) kestikievarin tuli pitää lämpiminä kolme huonetta matkustaville ja tupa hollimiehille; (3) kestikievarin tuli vastata, että hevosia olisi aina saatavissa, jotavarten ajurien olisi "sopimuksen mukaan" tultava häntä auttamaan. Näillä ehdoilla huusi kestikievarin muudan, tarjoten siitä kaupungille 50 ruplaa 50 kop. setelirahaa vuodessa. Kaupunki ei kuitenkaan suoriutunut niin helpolla painajaisestaan. Uudessa huutokaupassa, joka toimitettiin v. 1837 edellisen kestikievarinpitäjän luovuttua, ei ilmaantunut ketään halukasta huutajaa, ja parin vuoden kuluttua oli kaupungin ruvettava maksamaan siitä, että sai kestikievarinpitäjän. Olot eivät sittenkään vielä rauhoittuneet, vaan antoivat aihetta merkillisiin rettelöihin kaupungin ja ajuriluokan välillä. Jättäen näiden rettelöiden kertomisen tuonnemmaksi, merkitsemme tässä vain, että kaupungin oli lopulta ruvettava kustantamaan hollihevostenkin pitoa. V. 1860 pidettiin huutokauppa neljän hollihevosen ylläpidosta kaupungissa, ja kaupungin menot nousivat näistä hevosista kustakin erikseen sinä vuonna 24, 23, 22 ja 6 hopearuplaan. (118)

Ruotsin lain mukaan oli myöskin kaupunkien oikeuspiiriin kuuluvain vankien hoito kaupunkien velvollisuus. Kun Tampereen kaupunkihallinto rupesi järjestymään, päätettiin v. 1802 kaupunginviskaalin esityksestä kaupungin kustannuksella ruveta rakentamaan pientä kaksihuoneista vankilaa raatihuoneen tontin kaakkoiseen kulmaukseen. Laitosta hoidettiin aluksi hyvin yksinkertaisesti. Viskaali sitä lämmitti kylmillä ilmoilla, ja sai korvaukseksi markkina-aikoina vuokrata vankilan etuhuoneen markkinapuodiksi. Elämä tässä "corps de gardie'ssa" eli "korttikaalissa", joksi sitä kansa nimitti, otettiin muutenkin vapaammalta kannalta sekä hoitajain että hoidettavain puolelta. Vanginvartijan tointa pitivät aluksi kaupunginpalvelijat, vaikka vastahakoisesti. Vangit karkailivat vankilasta, ja v. 1805 kaupunginoikeus merkitsi, että useita säännöttömyyksiä oli vankienhoidossa tapahtunut. Vankien elatus samoinkuin vanginkyyditys – sekin aluksi kaupunginpalvelijain tehtäviä – maksettiin kaupunginrahastosta.

Myöhemmin ei tämäntapaista vankienhoitoa pidetty riittävänä. V. 1815 annettiin vankienhoito kaupunginvoudin tehtäväksi 8 pankkoriksin vuotuista palkkiota vastaan. Näinä vuosina maan hallitus ryhtyi toimiin kaupunkien vankienhoidon parantamiseksi m.m. luovuttamalla monelle kaupungille kruunun sakko-osuudet vankienhoitokustannusten korvaamiseksi. V. 1816 maaherra Mannerheim kaupungissa käydessään lupasi toimittaa tämän edun Tampereenkin kaupungille, senaatti puolsi pyyntöä, koska useille muille kaupungeille oli sama etu myönnetty, ja keis. kirjeellä 29 p:ltä tammik. 1818 se tänne saatiinkin.

Mutta sittenkään ei kaupunki voinut pitää vankilaansa ajanmukaisessa kunnossa, kuten korkeampien viranomaisten alinomainen sekaantuminen siihen asiaan osoittaa. V. 1811 kaupungin omat hallintomiehet puuhasivat vanhan vankilan siirtämistä, koska rakennuksen perustukset olivat huonot. Maaherran kehoituksesta päätettiin v. 1818 ryhtyä hankkimaan hirsiä uuden vankilan rakentamista varten. Yritys jäi hyvään aikomukseen, sillä v. 1829 hovioikeus katsoi olevan syytä maaherran kautta velvoittaa kaupungin viipymättä ryhtymään toimiin sopivan ja varman vankilan aikaansaamiseksi, koska selville oli käynyt, että Tampereen vankilana oli "pieni sauna". Vitkutellen kaupunki ryhtyi vaadittuun parannukseen; v. 1832 päätettiin rakentaa uusi vankila, ja raatihuoneen tontilla olevat Ruotsin aikaiset koristukset – vanha vankila, sauna ja navetta – määrättiin myytäviksi. Mutta vasta v. 1836 uusi vankilalaitos oli valmis. Sekin oli raatihuoneen tontilla, hirsistä kyhätty 25 kyyn. pitkä ja 10 leveä rakennus, jonka toisessa päässä oli kaksi huonetta vangeille ja toisessa päässä vanginvartijan asunto. Sekään ei tyydyttänyt kaikkia vaatimuksia, koska maaherra kävi v. 1849 kaupungissa esittämässä vankilan laajentamista ja siirtämistä toiselle paikalle raatitalon tontilla. Asiaan palattiin sen jälkeen v. 1872, jolloin viranomaisten käskystä uuden raastuvanrakennuksen puuhan yhteydessä uuden vankilan rakennus tuli päiväjärjestykseen. (119)

c) Kaupungin vanhin kunnallistalous.

Maamme vanhoilla kaupungeilla ei ollut suoritettavanaan ainoastaan valtion niille sälyttämiä taloudellisia velvollisuuksia, vaan myöskin oman kaupunkitalouden tuottamia tehtäviä. Oikeudet ja velvollisuudet tässä kunnallisessa talouselämässä olivat vanhan ajan yleisen luonteen mukaisesti jaetut epätasaisesti. Edelliset kuuluivat virkamiehille ja korkeintaan muutamille harvoille valituille; jälkimmäiset taas jäivät hallittaville. Se oli niinkuin oleman piti. Ei tarvittu kunnan asiain johtoon suurten joukkojen osallisuutta, koska kunnan tehtävät olivat rajoitetut vain olevain oikeus- ja järjestysolojen ylläpitämiseen; mutta näiden olojen aineelliseen kannattamiseen kyllä tarvittiin kaikkien apua. Niin johto ja valta tulivat harvain erioikeudeksi, mutta kustannukset jäivät monien rasitukseksi. Luonnollisesti silloin jokainen vero oli maksajasta pakollinen, vastenmielinen, tarkoitukseltaan vieras. Veroa maksettiin ainoastaan siksi, että se oli pakollista ja välttämätöntä.

Järjestelmää ja eheyttä ei ollut itse kunnallistalouden johdossakaan. Siinäkin elettiin vain kädestä kärsään. Maamme kaupungeillakin on ollut "luontoistalouden" aikansa. Sellainen kunnallistalous on verrattava vanhanaikaiseen maalaistalouteen. Tuhansiin pikkutehtäviin jakautuu siinä työ, siellä korjaillaan ja paikkaillaan, tehdään omin käsin mitä voidaan, kartetaan mikäli suinkin voidaan ikäviä kulunkeja, aherretaan ja puuhataan päivästä toiseen tietämättä muusta suunnitelmasta kuin siitä, jonka jokapäiväiset tarpeet ja vanhat tavat antoivat.

Eipä siten kumma, jos pienessä Tampereen nurkkakunnassa jo Ruotsin aikana tapaamme laillaan hyvinkin laajan ja monirattaisen kunnallisen koneiston, joka työskenteli suurella melulla, mutta teki vähän jälkeä.

Laatunsa mukaan voimme Tampereen vanhat kunnallistaloudelliset tehtävät jakaa eri ryhmiin, sen mukaan kohdistuivatko ne (1) kaupungin maahan: kaupungin laajennuksiin, tilusten hoitoon, katuihin, viemäreihin; (2) rakennuksiin: yleisiin rakennuksiin, palotoimeen, rakennusjärjestykseen; (3) kaupungin väestöön: terveydenhoitoon, sivistystoimiin; (4) väestöluokkiin ja niiden elinkeinoihin, ja vihdoin (5) itse kaupunkilaitoksen ylläpitämiseen: kaupungin hallintoon.

Viimemainittuun toimihaaraan olemme jo osittain tutustuneet. Se oli aluksi taloudellisestikin tärkein kaikista kunnallistoimen haaroista. Kaupungin virkamiesten palkkaus ja hallintolaitosten ylläpito olivat koko Ruotsin ajan ne keskukset, joiden ympärillä muu kunnallistalous liikkui. Niin monta huolta kuin alkavalla kaupungilla olikin, ne olivat kauan pikkuhuolia niiden rasitusten rinnalla, mitä kaupungilla oli hallintonsa vuoksi. Kuitenkin nähdään täällä muutamain muidenkin kunnallisten tehtäväin jo kustavilaisella aikakaudella vähäpätöisestä alusta kasvavan ja tulevan yhä tärkeämmiksi.

d) Vanha maa- ja asuntopolitikka.

Kaupungin perustuskirjaan ei sisältynyt mitään erityisiä säännöksiä siitä tavasta, jolla kaupungille kuuluvaa maata oli rakennettavaksi ja asuttavaksi luovutettava. Ainoana osviittana siinä suhteessa oli vahvistettu kaupungin asemakartta, joka osoitti kaupungin katujen, korttelien ja tonttien aseman ja ylipäisen suuruuden. Siinä muodossa, minkä asemakartta v:n 1780 toimituksessa sai, se sisälsi 92 tontin numeroa. Alkuperäisiin tontteihin kuuluvat istutusmaat oli kartalla merkitty kaupungin länsipuolelle. Kun kuitenkin tonttien kysyntä jo kaupungin ensimmäisessä maapaalutuksessa oli ollut vilkas, oli samassa toimituksessa jaettu, vaikkei kartalle merkitty, myöskin kaupunkilinjan ja kosken välissä oleva alue tonteiksi, mihin saatiin korkeanasianomainen lupa.

Tontteja annettiin aluksi ilmaiseksi kaupunkiin muuttaville asukkaille. Kaupungin laveat tontit anastettiin tuokiossa, ja muutamassa vuodessa syntyi juopa onnellisten omistavain ja kaupunkiin myöhemmin muuttavain, mutta nyt tontittomiksi jääneiden asukkaiden välillä. Niin syntyi täällä melkein heti kaupungin perustamisen jälkeen kysymys tonttien omistamisesta ja kaupungin laajentamisesta. Oloja oli ruvettava järjestämään, ja järjestely toimitettiin omain sopimusten mukaan ja isällisen maaherravallan johdolla.

V:n 1793 maaherrankokouksessa valitettiin, että suuri osa kaupungin porvaristoa oli saanut porvaruuskirjoja ilman niitä seuraavia tontteja, koska tontit jo oli vallattu eikä paalutettuja talonpaikkoja ollut saatavissa. Sen johdosta nyt päätettiin, että maanmittari oli otettava yhdenjaksoisesti paaluttamaan ja erottamaan tarpeellisia tontteja.

Samalla määrättiin myöskin rakentamisvelvollisuus vanhoille tonteille ja paremmaksi tehoksi toimitettiin maaherran kaupungissa ollessa pieni peruutus eli reduktio: neljä vanhempaa tonttia kaupungissa havaittiin rakentamattomiksi ja yksi huonosti rakennetuksi; niiden omistajat velvoitettiin nyt rakennuttamaan tontit uhalla, että ne muuten joutuisivat takaisin kaupungille, paitsi erästä asumatonta tonttia, joka jo nyt tuomittiin kaupungille peruutetuksi ja annettiin uudelle omistajalle.

Mutta maaherran lähdettyä rakentamisvelvollisuus näyttää tulleen vain huonosti täytetyksi. Tontittomain kaupunginasukkaiden tyytymättömyyttä sellaiset olot vaan lietsoivat. Tämä mieliala kuvastuu kaupungin ensimmäisen järjestysmiehen v. 1802 maaherralle tekemästä ilmoituksesta, että kaupunkilaiset olivat anastaneet kaikki vapaat tontit ja käyttivät niitä istutusmaiksi tai ruis- ja kauramaiksi, mutta jättivät ne rakentamatta; uusilla porvareilla ei ollut mitään tontteja, vaikka arviolta puolet tonteista oli rakentamatta, anastajain hallussa, jotka eivät ilman suurta maksua niistä luopuneet. Joulukuussa 1802 pidetyssä maaherrankokouksessa tuli senvuoksi nyt ankarampia määräyksiä. Tontit oli rakennettava kolmen vuoden kuluessa siitä kuin ne tontinsaajille luovutettiin, uhalla että tontit muuten joutuisivat takaisin kaupungille ja vitkastelevat tontinsaajat sakkoihin. Sellaisen tapauksen varalta, että tontille olisi tontin omistamisen turvaamiseksi aljettu jotain rakennusta, jota sittemmin ei ole jatkettu, tai että rakennukset olisivat liian vähäpätöiset, säädettiin vähin määrä rakennuksia, mitä tontille oli rakennettava. Uusille päätöksille hankittiin arvoa uudella pienellä reduktiolla. Neljä rakentamatta jäänyttä tonttia peruutettiin kaupungille. Mutta nyt oli tonteilla kaupungin käsissä jo taloudellista arvoa;, peruutetut ynnä muut kaupungille mahdollisesti joutuvat rakentamattomat tontit päätettiin järjestysmiehen esityksen mukaisesti vuokrata kaupungin rahaston hyväksi siihen saakka, kunnes tonteille ilmestyisi vakinainen rakentaja.

Vuokrauskannalla ei kuitenkaan kauan tarvittu olla, sillä kaupungin väkiluvun kasvaessa oman tontin pyytäjäinkin luku kasvoi. Tontteja ei enään ollut antaa joka miehelle ilmaiseksi, vaan niistä ruvettiin v:n 1802 jälkeen pitämään hintaa, siten että tontin halua ja tarjosi kaupungin kassalle yksinkertaisesti jonkun summan. Tavallisin tontin hinta oli vuosina 1803–1809 kymmenen riksiä velkarahaa. Muutamista tonteista kaupunki sai jonkun verran parempia hintoja, 15–33 velkariksiä. V. 1802 myytiin eräs tontti huutokaupalla ja saatiin siitä 110 velkariksiä; hinnan nostivat tontilla olevat rakennukset. Se oli "Tuulensuun" = nyk. Säästöpankin tontti, myöhemmin kaupungin kalleimpia talonpaikkoja.

Tällä tavoin myytiin v:teen 1819 saakka, johon kaupungin ensimmäinen asutus- ja laajennuskausi päättyi, 14 tonttia.

Tampere oli tällöin jo melkoisesti paisunut asemakarttaan merkittyjen kaupunkilinjain ulkopuolelle. Vv:n 1793 ja 1802 toimenpiteiden jälkeen voitiin vain harvoin luovuttaa yksityisille tontteja kaupungin sisäpuolelta, kun tonttien omistajat yleensä jo kiiruhtivat hankkimaan rakennuksia tonteilleen. Kahdeksannentoista vuosisadan viimeisellä ja uuden vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä lohkaistiin käytettäväksi jätetyllä kosken rannalla useita asunto- ja teollisuustontteja. Jonkun verran syntyi uusia tontteja myöskin kaupungin eteläpuolelle "Tiiliruukin" ja "Nalkalan" alueille. Mutta alava vesiperäinen maaperä keskeytti melkein vuosisadaksi asutuksen leviämisen sille suunnalle.

Sitävastoin asutus kääntyi erityisellä halulla länteenpäin. Pitkin kaupungin rajana olevan Läntisenkadun läntistä vartta näkyy v:n 1780 kartassa istutusmaiden ja kaupunkialan väliin jätetty pohjoisesta etelään ulettuva kapea alue, juuri niin leveä, että siihen istutusmaita loukkaamatta mahtui rivi tontteja. Tänne asettui tuon tuostakin uusia talonrakentajia, niin että puheena oleva katuvarsi oli pitkin pituuttaan asutettu laajennuskauden loppuessa.

Tällä tavoin syntyi alkuperäisen kaupunkialueen ulkopuolelle, itään, etelään ja länteen kaikkiaan 33 tontin numeroa eli silloiset n:ot 93–125 ja 133, mikä siis oli kaupungin ensimmäisen laajennuskauden ulkonainen tulos.

Laajennus ei alkuaikoinaan tapahtunut säännöllisellä eikä järjestelmällisellä tavalla. V. 1804 mainitaan kaupungin tonttien ja maiden, varsinkin tonttinumeroiden 96–119, olleen perin sekaantuneita, niin että esim. tontti n:o 100 oli etelässä, 101 kokonaan kadonnut, 102 pohjoisessa. Senvuoksi otettiin nyt maanmittari toimittamaan uusien tonttien ja kaupungin laajennuksen järjestelyä, jonka työn suoritti vv. 1804–1807 maanmittari Tuderus. Järjestelyn kautta tuli käytettäväksi useita uusia tontteja, ja kaupungin kadut tulivat tarpeen mukaan jatketuiksi suorissa linjoissa.

Tämän yhteydessä mainittakoon, että Läntisenkadun länsivarrelle syntyneet tontit tulivat järjestelyssä huomattavan paljon suuremmiksi kuin kadun itävarrella olevat, alkuperäiseen kaupunkialueeseen kuuluvat tontit. Katsottiin näet, että uudet tontit tulisivat liian pieniksi, jos ne asetettaisiin entisten tonttien aseman mukaan, joiden pienempi sivu oli katua vastaan, minkävuoksi vanhain korttelien puolella olevaa kutakin neljää tonttia vastapäätä tuli olemaan ainoastaan kolme uutta tonttia. Tämä seikka näkyy muutamissa Läntisenkadun kortteleissa vielä tänäkin päivänä.

Epäkohdat eivät siltä loppuneet. Vanhain tonttien asema oli parempi kuin uusien. Edellisillä oli näet plantaasheja, joita jälkimmäisillä ei ollut. Kaupungin perustuskirjassa ei kaupunkialueen ulkopuolella olevain kaupungin tilusten omistussuhteista ollut mitään säädetty. Käytännössä ne muodostuivat niin, että kaupungin metsämaa ja laidun jätettiin yhteiseksi, mutta maanviljelykseen sopiva maa jaettiin arvalla ensimmäisille 92 tontille. Myöhemmin tuli joitakuita plantaasheja lisäksi. Mutta kaikille uusille tulokkaille ei niitä enää riittänyt. V. 1793 päätettiin, ettei vastaisuudessa erotettaville tonteille enään annettaisi plantaasheja, koska ne liiaksi supistivat kaupungin laidunmaata. Uusien tonttien omistajat eivät tietysti olleet tyytyväisiä tällaiseen järjestykseen; vv:n 1804–1807 maanjärjestelyssä hekin vaativat tonteilleen moisiomaita, mutta nytkään ei siihen suostuttu, koska laidunta toki piti kaupungille jättää. Yritys uudistettiin vielä v. 1819, mutta vastaukseksi annettiin sellainen päätös, ettei kaupungin maata enään saisi ensinkään luovuttaa plantaasheiksi.

Kaupungissa muodostui siten jo varhain kaksi tonttiluokkaa: vanhemmat plantaasheilla varustetut ja uudemmat plantaashittomat. Kunnallisessa verotuksessa tämä erotus tuli näkyviin siten, että tonttiäyreissä edelliset vastasivat täyttä vero-osaa, mutta jälkimmäiset puolta.

Epäiltävää kuitenkin on, tokko tällä pienellä verotuksen tasoituksella itse epäkohta tuli tasoitetuksi. Maanviljelyksellä näet oli tärkeä sija vanhan Tampereen elinkeinoissa ja plantaashit olivat arvokasta omaisuutta, usein niin arvokasta, että hyvästä moisiosta saatettiin maksaa paljonkin suurempia hintoja kuin rakennetuista tonteista. Kun vielä uusien plantaashien lohkominen kaupungin maasta kiellettiin, siitä entisten moisioiden arvo yhäkin nousi. Tämä plantaashimaiden luovutus ja niiden arvon nousu tuli pahaksi salvaksi kaupungin laajentumiselle, joka siten v:n 1819 maissa oli joutunut pysähdysasteelle. (120)

Niinkauan kuin kaupungin asutus oli perin tilava ja harva, ja uusia tai autioiksi jääneitä tontteja oli saatavissa, ei varsinaista asuntopulaa saattanut kaupungissa syntyä. Oman asunnon, vaikkapa vaatimattomankin, hankkiminen oli kaupungin ensimmäisinä aikoina kaikkien pysyväin kaupunkilaisten helposti saavutettava päämäärä. Niin tapa kuin käytännöllinen tarvekin noina perhevaltaisuuden ja luontoistalouden aikoina vaativat kaupunkilaista perheenisää, missä ammatissa hän työskentelikin, hankkimaan oman kodin. Käsityöläinen ja kauppias otti apuväkensä vuosikaupoin asuntoonsa ja pöytäänsä. Verstaat vaativat tilaa, samoin karjanpito ja muu maalaistalous. Nämä syyt vaikuttivat, että vuokralla asumista kaupungissa kaikki mikäli mahdollista koettivat karttaa.

Mutta epäkohdat eivät tälläkään alalla jääneet ilmenemättä. Kaupunkiin keräytyi vähitellen tilapäisiä, naimattomia tai yksinään työskenteleviä elinkeinonharjoittajia, jotka etsivät vuokrahuoneita. Talonomistajat alkoivat tällaiselle väelle vuokrata huoneita vuosivuokralla. Ensimmäinen sellainen tiedossamme oleva vuokra on v:lta 1790, jolloin veroluetteloissa mainitaan porvari Kellroosin nauttivan vuosivuokraa 12 riksiä. Tästä yksinäisestä alusta sitten vuokraustapa hiljoilleen laajeni, niin että kun vuokrannauttijoita v. 1790 oli yksi, heitä v. 1795 oli kuusi, v. 1800 vain kolme, mutta v. 1805 jo yhdeksän.

Vuokralaisista ja vuokrattujen huoneiden laadusta ei ole. yhtenäisiä tietoja. Vertailuista kuitenkin selviää, että v. 1795 muudan värjäri maksoi vuokraa velkariksiä 10:–:–, v. 1805 vaunumaakari 1:37:4, satulamaakari 6:32:–, postimestari 5:16:– sekä maalari ja suutari kumpikin 2:32:–. Suhteellisesti suuri oli v:n 1795 värjärin kymmenen riksin vuokra, mutta nähtävästi sisältyi summaan vuokra sekä asunnosta että värjäykseen tarvittavasta jotensakin laajasta verstaasta. Ruotsin vallan loppuvuosina oli parista tiedosta päättäen kymmenen velkariksin vuosivuokra käytännössä. Sen summan maksoivat v. 1807 eräs liinakankuri ja kupariseppä; mutta myöskin viiden riksin vuosivuokraa mainitaan samana vuonna. V. 1811 muudan vaunumaakari maksoi salista, kamarista ja pienestä aitasta 16 velkariksin vuosivuokran. Tästä päättäen vanhan Tampereen vuokrat olivat sangen vähäiset, jos olivat pienet vuokralaisen vaatimuksetkin. Sivumennen mainittakoon, että vuokravuosi luettiin Mikonpäivästä Mikonpäivään ja puolivuosi Mikonpäivästä Maarianpäivään.

Suurempaa merkitystä ei kaupungin vuokralaisluokalla vielä Ruotsin aikana ollut. Se oli pieni, tavallisuudesta poikkeava luokka, ja kaupungin valtaluokka sitä pienestä murinasta välittämättä mielivaltaisesti verotti oman kunnallisen kuormansa keventämiseksi. Mutta kun vuokralaisluokan miesluvun ja varallisuuden kasvaessa oman kodin saanti kaupungissa vaikeutui ja kaupungin alueellinen kasvaminen lakkasi, tultiin seuraavina aikoina havaitsemaan, että se mikä hiljaisuudessa kehittyy, se sitä suuremmalla voimalla ajan tultua puhkeaa ilmoille. (121)

e) Palotoimi.

Vielä sata vuotta sitten Suomen kaupungit olivat leikkikaluja tulen hirmuisissa käsissä. Ruotsin vanhimmat kaupunkilait kehoittavat tulipaloon tulijoita tuomaan mukanaan saavia, sankoja ja kirveitä. Seitsemännentoista vuosisadan lopussa Johann van der Heyde keksi letkuruiskun, mutta keksintö tapahtui Amsterdamissa ja oli vielä sadan vuoden kuluttua vaillinaisesti tunnettu Ruotsin ja Suomen pikkukaupungeissa. Täällä taisteltiin tulta vastaan edelleenkin kirkonkelloilla, saaveilla, sangoilla ja palokoukuilla. Tulen vuoksi oli jo vanhoissa asetuksissa sidottu ihmisten vapauskin. Valkeanvaaran sattuessa oli mies talosta velvollinen kiireesti saapumaan sammutukseen. Puhuttiinpa laissa sammutustyön järjestyksestäkin, määrättiin sammutus- ja pelastustyön johtajat ja jaettiin kaupungit palokortteleihin. Mutta valtaanpäässyt tuli oli tavallisesti voittamaton. Turha oli sitä vastaan hyökätä, kun hyökkäysaseita puuttui.

Tässä sodassa täytyi siten ihmisten turvautua pääasiallisesti puolustukseen. Rukousten ei katsottu yksinänsä auttavan. "Bjärkön oikeus" määräsi, ettei avotulta saa kuljettaa kadun yli, ja "Gotlannin laki" sanoi, ettei pajaa saa rakentaa lähemmäksi kaupunkia kuin entinen laki salli. Muudan vanha asetus sääti, ettei ravintolan isäntä saanut pitää tulta yli määrätyn ajan – ei juoppouden, vaan tulenvaaran ehkäisemiseksi. Vanhain aikain järjestyssäännöt tulenpitelyyn ja tulenvaarallisiin rakennuksiin nähden ovat epälukuisat. Vasta 19:nnen vuosisadan letkuruiskut ovat tuottaneet miehille vapaan tupakoimisoikeuden Suomen kaupunkien kaduilla. Ihmiset ovat vuosisatoja olleet tulityrannin kurjia orjia.

Kun kokemus oli osoittanut, ettei valkeanvaaran torjumisessa ollut yleisöön luottamista, olivat kaupungeissa jo ammoisista ajoista erityiset palovahdit ja yövartijat öisin liikkeellä. Tulen tähden tuli heistä kapakka- ja katupoliseja, voisi sanoa terveyspolisejakin, sillä he pitivät huolta ihmisten oikeasta makuuajastakin – tulen tähden.

Kaikki tämä tulen palveleminen ei sittenkään auttanut. Kun tulenvaara kuitenkin tuli, se toi uutta kurjuutta, jota oli lievennettävä naapurien, pitäjäin, kaupunkien tai kuninkaan antamalla paloavulla ja varsin usein verovapaudella.

Kustavilaisella ajalla jatkettiin palotoimen parantamista lakkaamatta. V. 1775 Turku sai uuden rakennusjärjestyksen, jossa m.m. saunain ja turvekattojen käyttäminen kaupungissa kiellettiin. Kun Tukholmassa käytäntöön otettu palovakuutustapa oli tuottanut paljon hyötyä, selitettiin kunink. kirjeellä v:lta 1777 suomalaisille, ettei kuningas voi eikä tahdo enään ottaa vastaan paloavun anomuksia. Se oli johdantoa valtakunnan yleiseen palovakuutuslaitokseen, joka perustettiin v. 1782. Uuden laitoksen johtokunnan alotteesta tulivat uudet palo- ja rakennusjärjestykset käytäntöön monessa Suomen kaupungissa. Porin, Rauman, Uudenkaupungin ja Naantalin palo- ja rakennusjärjestykset laadittiin kaikki vv. 1796–97, mutta kun ne v. 1805 lähetettiin Tukholmaan vahvistettaviksi, ne palautettiin takaisin maaherralle parannettaviksi "muuttuneiden aikain" ja Turun palojärjestyksen mukaisiksi.

Aikaa siis koetettiin seurata tällä tärkeällä alalla. Kaikkia uutuuksia palosammutuksen alalla piti koeteltaman. Kunink. kirjeellä v:lta 1799 suositeltiin Turunkin läänin kaupungeille erästä kahden apteekkarin keksimää uutta palosammutusainetta.

Ei tietysti voitu Tampereellakaan palotoimen kehittämistä kokonaan laiminlyödä, vaikkei täällä kaikkein uusimpia keksintöjä kyettykään seuraamaan. Kaupunginoikeuden tuomiokirjoissa mainitaan, että vuorovartio oli v. 1791 kulkenut kaupungissa, vaan sinä vuonna lakannut, kunnes v. 1802 taas oli voimaan pantu. Vartiovuorot näyttävät kulkeneen määrätyssä järjestyksessä talosta taloon, ja palveluksen näkyvät suorittaneen kaupungin asukkaat itse.

Luultavasti oli kaupungin nukahtaneen siveellisen valppauden uudelleen herättäminen v. 1802 kaupungin uuden hallituksen ansio. Kaikesta näkyy, että nyt tulikin henkeä Tampereen palotoimeen. V. 1803 laitatettiin kaupungin kustannuksella "palosakset" ja palokoukku ja annettiin määräyksiä niiden käyttämisestä palovahtivuoroilla. Seuraavana vuonna ilmoitettiin, että palokalustoa oli ruvettu säilyttämään "korttikaalissa", että oli valmistettu erityisiä merkkejä eli levyjä vartiovuorossa olevain tunnuksiksi ja että vartiohuoneen seinälle oli pantu esille lista kiertovuoroista.

Palkattujen palovartijain ottaminen kaupungin palvelukseen tuli puheeksi v. 1804, jolloin viskaali sai kaupunkilaiset suostumaan 16 killingin (velkarahaa) veroon jokaiselta tontilta ja porvariston jäseneltä neljän vahdin palkkaamiseksi. Maaherran määräyksen mukaan tuli näiden palovahtien velvollisuudeksi suorittaa myöskin "kaupungin vahdin" tehtäviä. Syystä tai toisesta asia kuitenkin jäi puolitiehen.

Mutta kaupunkilaiset näkyvät pian itse kyllästyneen yövuoroihinsa. Jo v. 1806 he vuorostaan esittivät kaupunginkokouksessa vartijajärjestelmää muutettavaksi siten, että palkattaisiin neljä palovartijaa. Tähän suostuttiin, ja samalla päätettiin, että palovartijain palkkaamista varten olisi kunkin talonomistajan maksettava 12 kill. ja porvariston talottomain jäsenten 8 kill. pankkorahaa vuodessa. Samassa tilaisuudessa oikeus määräsi, että palovartijain oli kuljettava vuoroyönsä parittain, ja yö oli luettava kello 10:stä illalla kello 4:ään aamulla. Palkkaa palovartijoille, joiden palvelus oli alkava seuraavan vuoden alusta, olisi maksettava enintään kuusi riksiä pankkoa mieheen.

Uudet vartijat tulivat kuitenkin olemaan virassaan vain kokeeksi, sillä jo v. 1807 he tekivät suoraan sanoen työlakon ja erosivat huonopalkkaisesta toimestaan. Tamperelaiset saivat koreasti palata vanhoihin vuorokulkuihinsa. Sitävastoin koetettiin palolaitosta täydentää toisella tavoin. Lain määräämä palopiiri- eli korttelijako otettiin käytäntöön ja kuhunkin neljään kortteliin määrättiin palomestari. Näiksi ensimmäisiksi palomestareiksi tulivat kauppiaat Laurén ja Techtolin, porvari Henrik Grönlund ja nahkuri Sarn (Zorn). Näiden toimeksi annettiin hankkia kaupungin kortteleihin paremmat paloaseet, kahdet palotikapuut, kaksi nahkaämpäriä, kaksi puoshakaa ja vääpeli kuhunkin; kustannukset oli jaettava korttelin talonomistajain kesken. Kalustojen hankkimiseksi myönnettiin aikaa, mutta kun asia ei luistanut, oli määräaikaa pitennettävä, emmekä tunne kuinka tarkoin hyvät aikomukset sittenkään toteutettiin.

Kaupungin hallitusmiehiltä puolestaan ei puuttunut toimeliaisuutta kaupungin palotoimen järjestämiseksi. Alussa vaiherikasta vuotta 1808 järjestysmies esitti kaupunginvanhimmille ja kokoontuneelle porvaristolle täydelliset ohjesäännöt palovartijoita varten sekä ehdotuksen Tampereen kaupungin palojärjestykseksi, jotka molemmat saivat kaupunkilaisten hyväksymisen. Julkaisemme kokonaisuudessaan nuo Tampereen ensimmäiset hauskat palosäännöt.

Ehdotus palojärjestykseksi Tampereen kaupungissa.

§ 1. Jokaisessa korttelissa on oleva palomestari, joka vuosittain valitaan.

§ 2. Paloaseet ovat säilytettävät palomestarien luona, joiden on vastattava, että ne aina ovat täydellisessä kunnossa.

§ 3. Palomestarien avuksi tapahtuvissa tulipaloissa on määrättävä joitakuita kaupungin työmiehiä ja kirvesmiehiä, joita palomestarien on harjoitettava paloaseiden käyttämiseen.

§ 4. Palomestarien sekä heidän avukseen määrättyjen työmiesten on sattuvissa tulipaloissa kannettava palomestarien hankittavia merkkejä, edellisten käsivarressaan ja jälkimmäisten hatussaan, jotka merkit myöskin ilmoittavat, mihin kortteliin he kuuluvat, nimittäin:

1. korttelissa, palomestarilla valkoinen nauha käsivarressa ja

työmiehillä valkoinen ruusu hatussa;

2. korttelissa, palomestarilla punainen nauha käsivarressa ja

työmiehillä punainen ruusu hatussa;

3. korttelissa, punavalkoinen nauha ja samanlainen ruusu hatussa;

4. korttelissa, sinivalkoinen nauha ja samanlainen ruusu.

§ 5. Palomestarin kussakin korttelissa on sattuvissa tulipaloissa aina oltava päällikkönä.

§ 6. Kukaan palomestari ei saa 1 riksin 16 kill:n sakon uhalla matkustaa kaupungista määräämättä toista miestä sijaansa, erittäinkin jos hän tulisi olemaan yötä poissa; sama on määräys työmiehille 32 kill:n sakon uhalla.

§ 7. Niinpian kuin valkea jossakin paikassa on päässyt irti eli valloilleen, on heti toimitettava häivytys, sekä sana lähetettävä korttelin palomestarille.

§ 8. Heti kun kellonläppäys tai palorumpu kuuluu, on työmiesten lähdettävä palomestariensa luo, palomerkeillään varustettuina, noutamaan paloaseita ja muuten odottamaan käskyjä.

§ 9. Kellonläppäys on toimitettava siten, että heti kuullaan, missä korttelissa valkea on irti, nimittäin

1. korttelissa, vitkallinen läppäys

2. " kaksi nopeaa lyöntiä kerrallaan

3. " kolme " " "

4. " neljä " " "

§ 10. Läppäystä on jatkettava, kunnes sana tulee, että vaaraa ei enään ole.

§ 11. Rummuttajan on, heti kun kellonläppäys kuuluu, lyötävä hätärumpua ympäri koko kaupungin ja lopuksi jäätävä palopaikalle.

§ 12. Palomestari tai työmies, joka sattuvista tulipaloista kokonaan jää pois, saakoon sakkoja, edellinen 2 riksiä ja jälkimmäinen riksin. Sama sakko olkoon niille, jotka heidän poissaollessaan ovat ruvenneet heidän sijaisikseen.

§ 13. Se palomestari, jonka paloaseet tapahtuvassa tulipalossa ovat epäkunnossa, saakoon sakkoa riksin.

§ 14. Palotarkastus on säännöllisesti toimitettava kahdesti vuodessa, nimittäin syksyllä ja keväällä. Tarkastuksen toimittavat korttelin palomestari ja ne, jotka maistraatti siihen määrää. Tarkastuksesta on laadittava säännöllinen pöytäkirja, josta toinen kappale asianmukaisesti allekirjoitettuna jätetään maistraatille ja toisen pitää palomestari, jonka sitten, kun se aika on loppuunkulunut, joka palotarkastuksessa on määrätty, on työmiehineen katsottava, ovatko korjaukset toimitetut, ja jos huolimattomuutta havaitaan, saatettava niskoitteleva lailliseen edesvastaukseen.

§ 15. Se, joka tapahtuvassa tulipalossa tuo palopaikalle ensimmäisen saavin vettä, saa palokassasta 32 killinkiä.

§ 16. Se, joka läppää kelloa väärin, saakoon sakkoa riksin.

§ 17. Kaikista sakoista, joita tässä palojärjestyksessä määrätään ja joita palotarkastuksissa on määrätty ja palovahtisäännöissä säädetty ja jotka oikeus hyväksyy ja vahvistaa, on puolet menevä syyttäjälle ja puolet palorahastolle, josta kassasta kaupunginkasöörin myöskin on vuosittain tili tehtävä.

Palovartijain ohjeet.

§ 1. Niinpian kuin tapto illalla on lyöty, kokoontuvat ne palovartijat, joiden sinä yönä vuorostansa on palovartiota pitäminen, kaupungin vahtitaloon ja saavat palovartija-aseet vahtimies Fagerholmilta, jolle edelliset palovahdit ne ovat jättäneet.

§ 2. Niinpian kuin kello on 10 lyönyt, lähtevät palovartijat ulos huutamaan tavallista vartiohuutoa jokaisessa kadunkulmassa, sekä katsovat, onko mitään epäjärjestyksiä tai säännöttömyyksiä havaittavissa, jotka heidän heti pitää ilmoittaa kaupunginviskaalille, elleivät luule itse voivansa niitä oikaista.

§ 3. Palovartijoilla on oikeus, jos huomaavat asiaankuulumattomia kokouksia tai melua jossakin paikassa, mennä sisälle sinne, ja ellei heidän varoituksestaan sellaisesta lakata, niin on heidän siitä heti ilmoitettava myös kaupunginviskaalille.

§ 4. Jos palovartijat huomaavat valkean jossakin paikassa kaupungissa olevan valloillaan, niin on toisen heistä heti juostava kellolle ja läpättävä sitä siinä järjestyksessä kuin palosääntö määrää. Toisen on herätettävä sen talon väki, missä valkea on huomattu, elleivät he sitä jo tiedä, sekä palomestari ja pormestari.

§ 5. Kello 4 aamulla on palovartijain mentävä kotiinsa, minkä jälkeen talonomistajain on ennen kello 12 päivällä toimitettava palovartijain merkkilevyt sen talon tai tontin omistajille, joiden vuoro on pitää huolta seuraavain palovartijain lähettämisestä.

§ 6. Kun kaikki numerot vuoroonsa ovat suorittaneet palovartion, alkaa niiden vuoro, joilla on porvarioikeus vaan ei tonttia, sen listan mukaan, joka on kaupungin vahtitalossa.

§ 7. Jos se, jonka vuoro on kulkea palovahdissa, olisi poissa, on sen isännän, jonka luona hän asuu, pitäminen huolta palovahtipalveluksesta hänen sijastaan saamalla myöhemmin täyden maksun poissaolevalta.

§ 8. Jos joku porvarioikeudenomistaja, jonka on suoritettava palovartiota, olisi kokonaan muuttanut pois tai ei asuisi kaupungissa, on kaupunginkasöörin pitäminen huolta hänen vahtivelvollisuutensa suorittamisesta, ja tulee siitä menevä maksu sittemmin asianomaiselta uloshaettavaksi.

§ 9. Palovartijain velvollisuus on kaupunginviskaalin käskystä auttaa häntä epäsäännöllisyyksien ja epäjärjestyksien estämisessä tai epäiltäväin ja asiattomain henkilöiden kiinniottamisessa.

§ 10. Se porvarioikeudenomistaja, joka palovahtiin lähettää jonkun alaikäisen tai pahamaineisen, joka ei ole lain edessä pätevä, saakoon sakkoa 1 riksin 32 kill.

§ 11. Se tontinomistaja, joka, kun palovahdin merkkilevy on hänelle jätetty, laiminlyö palovartion hoitamisen, saakoon sakkoa 1 riksin 32 kill. siinäkin tapauksessa, että merkkilevy hänen mielestään olisi väärin viety, koska palovahdin kulkua ei saa laiminlyödä, vaan hänellä myöhemmin aina on tilaisuus saada oikaisua, jos luulee vääryyden hänelle tapahtuneen.

§ 12. Se palovartija, joka yöllä laiminlyö tehtävänsä tai poikkee kapakoihin ryyppäämään, saakoon sakkoa 1 riksin 32 kill.

§ 13. Palovartijain on palovahdissa kulkiessaan aina kannettava merkkilevy rinnassaan.

§ 14. Sakot jaetaan puoleksi ilmiantajalle ja puoleksi palokassaan, josta kaupunginkasöörin vuosittain on tili tehtävä.

Palotoimen järjestämisessä Tampereen taloja omistavat porvarit näkyvät katsoneen enemmän omaa mukavuuttaan kuin kaupunkinsa etua. Palokaluston hankkimisessa ja palovartijain palkkaamisessa he ylenmäärin kitsastelivat. Viimemainittu rasitus suoritettiin vielä mieluimmin "luonnossa" ja se niinkuin muutkin palotoimesta johtuvat kuormat jaettiin kaupungin vuokralaisten kanssa, jotka siten saivat uhrata varoja ja vaivoja isäntäinsä talojen vartioimiseen. Ruotsin suuremmissa kaupungeissa, jopa Suomessakin (Turussa), ruvettiin kuitenkin jo pääsemään sille kannalle, että palovartion palkkaaminen suoritettiin "kiinteimistöjen arvon" perusteella, niinkuin ohje eräässä asiaa koskevassa kunink. kirjeessä v:lta 1805 kuuluu.

Täydellisyyden vuoksi lienee mainittava, että erityisen nuohoojan palkkaamista kaupunkiin jo v. 1803 esitettiin, vaikka asiasta ei näy sen valmiimpaa tulleen edes vielä v. 1806; kaupunginoikeus päätti julaista Turun ruotsalaisissa sanomissa viran haettavaksi. (122)

f) Terveydenhoitoa.

Lukija voi jo ennakolta arvata, millä tavalla Tampereen kaupunki ensi aikoinaan piti huolta väestönsä terveydestä. Yhtenä keskuksena vanhemmissa pyrinnöissä tällä alalla oli kätilön hankkiminen kaupunkiin.

Vaikeasti pääsi kätilötoimi kaupungissa alulle. V. 1793 mainitaan eräässä asiakirjassa ohimennen "kaupungin kätilöä matami Dahlmania" – mahdollisesti kaupungissa tähän aikaan asuvan puuseppä Kaarle Dahlmanin vaimo. Mutta sittemmin näkyy kaupunki taas olleen kätilöttä. Syynä oli se, että arvoisat porvarit pitivät kukkaroansa suuremmassa arvossa kuin vaimojensa ja lastensa henkeä. Onnettomuudet kuitenkin vähitellen hellittivät mieliä. V. 1802 päätettiin ottaa kaupunkiin kätilö, jolle maksettaisiin vuosittain neljä killinkiä joka tontilta. Pilan pieni oli palkka, ja kaupungin järjestysmies lausui epäilevänsä, tokko mokomalla palkalla ketään kätilöä saataisiin. Mutta porvarit olivat taipumattomia maksamaan enempää. Ja järjestysmies tunsi väkensä, että tätäkin vähäistä uhrausta tultaisiin katumaan. Senvuoksi hän viisaana miehenä antoi maaherran vahvistaa porvarien lupauksen, jotta kätilön palkka voitaisiin lain voimalla ottaa ulos niskoittelevilta.

Se tulikin pian tarpeelliseksi. Kätilöksi oli saatu tehtailija Häggmanin tytär, viskaali Häggbergin vaimo Margareta Häggberg, joka sitä varten oli käynyt suorittamassa säädetyt tutkinnot. V. 1806 hän oikeuden tietä vaati palkkojaan, mutta kaupunginvanhimmat ja porvarit väittivät, etteivät he koskaan olleet suostuneet ottamaan kätilöä kaupunkiin. Kätilö kuitenkin sai palkkansa, mutta samalla maksajain vihatkin. Jonkun vuoden kuluttua he julistivat menettäneensä luottamuksensa rouva Häggbergiin ja vaativat häntä virasta erotettavaksi. Vasta hovioikeuden tuomiolla saatiin heidät velvollisuutensa täyttämään. Ja kun kaikki ympärinsä kävi, niin rouva Häggberg jäi kaupunkiin ja tarpeellinen taisi ollakin, koska häntä vielä v. 1816 pyydettiin jäämään, vieläpä tarjottiin hänelle parempaa palkkaakin, 50 velkariksiä ja oikeutta kohtuullisen taksan pitämiseen. Rettelöt kätilön palkasta eivät kuitenkaan vielä siihenkään päättyneet.

Enemmän olisivat vanhat Tampereen porvarit suosineet miehistä kaupunginlääkäriä. Ymmärrettävästi, sillä tämä asia koski arvoisain porvarien omia ruhoja ja mustelmia. Jo v. 1804 värjäri Spiring esitti, että koska "suuri joukko kaupunkilaisia on ollut sairaana ja kaipaa hellintä hoitoa", kaupunkiin otettaisiin erityinen "kaupungin-fysikus". Virkaa tarjottiin pataljonanvälskäri Antti Långhjelmille. Mies oli kaupungissa entisestä tuttu, sillä v. 1795 häntä mainitaan "provisorina" kaupungin asukkaiden joukossa. Tämä kiitti luottamuksesta ja vastasi, ettei hän voinut 30 pankkoriksiä vähemmällä ottaa niskoilleen edesvastuuta kaupungin asukkaiden terveydestä. Asia rupesi silloin arveluttamaan kaupunkilaisia, jotka ratkaisevassa kokouksessa "jyrkimmästi" vastustivat fysikuksen ottamista, ja siihen se asia sillä kertaa jäi.

Ansaitsematon onni oli, että kaupunki jo pienessä alussaan sai oman apteekin. Se ei näet ollut kaupungin, vaan Juhana Henrik Långhjelmin ansiota. Kunink. kirjeellä 4 p:ltä helmik. 1802 Kuopion kaupungin entinen apteekkari J. H. Långhjelm sai pyytämänsä luvan ja asianomaisen erioikeuden perustaa apteekin Tampereelle. Tulokas oli satakuntalaista sukua ja näkyy toimeliaasti puuhanneen laitoksensa hyväksi synnyinmaakuntansa uudessa kaupungissa. Kaupungin perustajat olivat suunnitelleet apteekkitontiksi koko toisen puolen raatihuoneen korttelia, mutta kun ei apteekkaria ollut kuulunut, oli tontti jaettu kahtia ja annettu pois. Kun Långhjelm jo v. 1800 tuli kaupunkiin, hän hankki apteekkitalokseen talon n:o 2 (nyk. rakentamatonta puistoaluetta Vanhan kirkon pohjoispuolella), jonka edellinen omistaja, kauppias Eerik Damberg, oli tehnyt vararikon. Pian sen jälkeen apteekkari anoi, että hänen talonsa ja kosken välissä oleva vapaa maa annettaisiin ilmaiseksi hänelle, hänen siinä viljellä lääkekasveja, ja että se alue "ikuisiksi ajoiksi" jätettäisiin "apteekkiplantaashiksi". Sitäpaitsi oli hänelle kosken rannalta valittava ja annettava sopiva paikka "kemiallisfarmaseutista laboratoriota" varten. Kaupunginvanhimmat puolsivat anomusta, "erittäinkin kun tätä aluetta (apteekkiplantaashiksi aiottua) ei koskaan voida käyttää paremmalla tavalla", ja hallituksen kirjeellä 27 p:ltä lokak. 1803 myönnettiin Långhjelmille apteekkiplantaashi verottomaksi omistukseksi sekä erityinen paikka laboratoriota varten. Viimemainituksi paikaksi määrättiin joidenkuiden erimielisyyksien jälkeen tontin n:on 1 yläpuolella oleva tonttimaa (nyk. paperitehtaan aluetta). Kieltämättä siten kaupunki teki apteekkinsa hyväksi melkoisia uhrauksia, vaikka tulevaisuuden kustannuksella. (123)

g) Kaupungin rahatalous ja rahasto.

Vanhan Tampereen kunnallistalouden laatu käypi yleispiirteissään jo edellisestä selville. Sen johtavia periaatteita oli käyttää mikäli mahdollista hyväkseen kaikkia keinoja, jotka vapauttivat kaupungin asukkaita oman kukkaron nauhain kirvoittamisesta. Kaikella säästeliäisyydellään, kaikella mieskohtaisella palveluksellaan ja työllään porvari ei kuitenkaan voinut kokonaan välttää rahallisiakaan uhrauksia kaupunkinsa hyväksi.

Minkälaatuisia menoja kaupungilla oli ja mistä se sai menoihinsa tarpeelliset tulot, nähdään käytännöllisesti kaupungin tileistä v:lta 1806 – ainoat Ruotsin aikaiset kaupungintilit, mitkä ovat säilyneet. Lainaamme niistä tähän tärkeimmät erät:

                  Vastattavaa.

                                  Pankkorahaa
                                  Riks. kill. runst.  Riks. kill. runst.

    Säästö vuodelta 1805                                     78:38:6

          Kanto:
    Syksy- ja talvimarkkinamaksuja      148:–:–
    Vapaamaiden arentia                   5:24:–
    Porvaruusm. (kauppias, kaksi käsit.)  24:32:–
    Tonttiäyrejä                           6:13:4
    Kalastusarentia                       15:46:4
    Kapakkamaksuja                         4:24:4           180:9:–
    Kauppias Sjöstedt ja ruokakauppias
       Grönlund (korvausta)              101:42:5/3         126:26:5 1/3
                                                   Yhteensä 385:25:11 1/3

                  Vastaavaa.

    Vankikyytejä ja ruokarahoja                              18:16:–
    Kaupungin "sotavero" (krigsgärd)                          1:32:–
    Karttamerkkejä ja lunastuksia                            12:30:4
    Järjestysmiehen palkka                                   33:16:–
    Kaupunginvoudin palkka                                    3:16:–
    Kaupunginrahastonhoitajan palkka                         16:32:–
    2 kaup. palvelijan palkka                                 8:32:8
    Raatihuoneen lunastusta                                  30:11:5 1/3
    Lumiaurauksesta                                           4:–:–
    Palovartijoille 1/2 vuoden palkka                         1:16:–
    – – – – –                                         (168:1:6)

        Säästö vuoteen 1807:

    Annettuja lainoja korkoineen                             27:31:–
    V:n 1805 rästejä                                          4:17:7
    V:n 1806 rästejä                                         16:40:8
    Rahastonhoitajan vajaus                                  38:18:9
                                                   Yhteensä 385:25:11 1/3

Pilan pieneltä näyttää kaupungin rahallinen talous taulussamme, mutta vasta vitkallisesti oli edes sillekään kannalle päästy. Matka siitä 171 riksin 4 killingin suuruisesta summasta, jolla maaherra Fredensköld v. 1780 perusti kaupungin kassan, siihen 385 riksin 25 killingin 11 1/3 runstykin summaan, johon kaupungin tilit v. 1806 päättyvät, oli alkavan kaupungin oloissa kyllä huomattava.

V:n 1793 maaherrankokouksessa tuli kaupungin kunnallinen talous ensi kerran julkisesti puheeksi. Mainittiin kaupungin kassan alusta alkaen saaneen tuloja (1) markkinapuotien vuokrasta ja (2) kaupungissa olevain "vapaamaiden" s.o. käyttämättöminä olevain tonttien arennista. Mutta koska "tarpeellisuus vaati kaupunkia ajattelemaan joitakin riittäviä tuloja kaupungin kassalle" – kysymyksessä oli tulevan järjestysmiehen palkkaus, torin kivitys, yleiset sillat ja laiturit, koulutalo y.m. enemmän tai vähemmän haaveellisia suunnitteluja – päätettiin tässä tilaisuudessa ruveta kaupunkiin muuttavilta asukkailta kantamaan uutta veroa, (3) n.s. porvaruusmaksua. Uuden kaupunkihallinnon voimaanastuttua v. 1802 havaittiin jälleen, etteivät kaupungin kassan tulot näyttäneet ajan pitkään riittäviltä. Silloin otettiin käytäntöön kaupungin maanomistajain maksettavat (4) "tonttiäyrit", (5) kalastusvero, joka oli maksettava kalastusoikeudesta koskessa, erityinen (6) kapakkavero, jotavarten kapakkain lukua kaupungissa rajoitettiin, sekä (7) "plantaashivero", josta muodostettiin erityinen lainajyvästö.

V. 1804, kaupunginoikeutta puuhattaessa järjestysoikeuden sijaan,

kaupunkilaiset laativat itselleen jälleen yleiskuvan kunnallisesta taloudestaan. Kaupungin rahaston tulot – markkinatulot, vapaamaiden ja kalastusarennit, porvaruusmaksut, tonttiäyrit ja jotkut muut vähäpätöiset tulot – tekivät kaikkiaan noin 200 velkariksiä. Mutta menot olivat suuret: järjestysmiehen palkka 30 riksiä pankkorahaa, rahastonhoitajan palkka 16 riksiä 32 kill. ja kaupunginpalvelijain palkat 10 riksiä 16 kill., lisäksi aiottu raastuvan rakennus ja "korttikaali", pienemmistä rakennuksista puhumattakaan, niin että kassan säästö nyt oli "kylläkin vähäpätöinen". Kuninkaalliselta majesteetilta päätettiin pyytää apua kaupungin tulevain virkamiesten palkkaamiseen. Tiliotteemme kuitenkin todistaa, että kun kovalle tuli, kaupunki ilmankin sellaista apua kykeni suorittamaan menonsa, vieläpä lisäämäänkin kassansa vuotuista säästöä. Uusi vero, jota ei tileissämme näy, oli ainoastaan (8) laidunvero, joka v. 1804 otettiin käytäntöön. – Seurakunnallisia tuloja ja menoja ei tässä ole käsitelty, koska niiden esittäminen kuuluu seurakunnallisten olojen kuvaukseen.

Kaupungin vanhoista tulolähteistä oli markkinavero tuottavin. V. 1806 se antoi lähes 4/10 kaupungin kaikista ja 8/10 kunnan säännöllisemmistä tuloista. Tämä vero näyttää alkuaan olleen torimaksu, jota ne, jotka markkina-aikoina harjoittivat kauppaa torilla, suorittivat kaupungille. Tarkemman järjestelyn alaiseksi torimaksu joutui v. 1802, jolloin taksaksi määrättiin kultakin markkinakojulta 16 kill., kultakin kapakoitsijalta 16 kill., jokaiselta nahkakauppiaalta, leipurilta, kuparisepältä y.m.s., joilla ei ollut eri kojua, 6 kill., jokaiselta kalakauppiaalta 4 kill. sekä jokaiselta pienemmältä kaupustelijalta ja oluenmyyjäitä 4 kill. Taksa koski yhtä hyvin oman kaupungin porvaristoa kuin muualta tulleita markkinakauppiaita.

Muutamain aikain kuluttua (v. 1813) anottiin kuitenkin kaupungin omille käsityöläisille vapautusta torirahoista, koska tapa kuului olevan sellainen muissakin kaupungeissa. Tampereen porvaruusoikeutta nauttivat ammattilaiset ja porvarit saivatkin nyt luvan ilmaiseksi pystyttää markkinakojunsa torille omain ammattituotteittensa myyntiä varten; mutta heitä kiellettiin kojunpito-oikeuttaan siirtämästä muille ja samoin kiellettiin tavaransa menettämisen uhalla juomatavarain, lakkien y.m. rihkaman kaupustelijoita, vaikka olivatkin kaupungin asukkaita, käyttämästä maksuttomia havu- ja lautakojuja torilla. Verotettavain kojujen torimaksuja samana vuonna ylennettiin; irtaimien kauppiaskojujen vuosiveroksi määrättiin viisi ruplaa, kun kojut jokaisten markkinain jälkeen poistettaisiin, käsityöläiskojujen kertaveroksi 24 kill. setelirahaa ja kaupustelijain maksut kahdeksan kill. pankkorahaa. Myöhemmin (v. 1822) päätettiin, että kaupungin omat käsityöläiset saivat markkinoilla verotta pystyttää kukin kaksi kojua omain tuotteittensa myymiseksi, mutta jos niitä muille vuokrasivat, oli niistä tavalliset torirahat maksettavat. Vieraille taas ylennettiin samalla markkinakojun vero 10 seteliruplaksi kojulta. Tämä tarkka toriverotus ja verojen korotukset osoittavat, miten tärkeänä kaupungin tulolähteenä markkinaveroja pidettiin.

Kaupungin muut tulolähteet olivat, kuten markkinaverokin, liike- eli elinkeinomaksuja ja ne sopivat paremmin esitettäviksi asianomaisten elinkeinojen kuin kaupungin yleisen talouden yhteydessä, jossa ne vielä niin vähän merkitsivät. (124)

Yksi ainoa tuloerä kaupungin vanhimmassa rahataloudessa poikkeaa luonteeltaan noista elinkeinomaksuista. Ne olivat tonttiäyrit, v:n 1806 tileissä merkityt tuottaneiksi kaupungille 6 riksin 13 kill. 4 äyrin tulon. Tästä vähäpätöisestä alusta on Tampereen varsinainen kunnallisvero kehittynyt. Näissä äyreissä on tosiaankin ollut tuhansien alku.

Tonttiäyrejä ei otettu kannettaviksi mitään määrättyä menoa varten erityisesti, kuten vanha verotustapa kaupungeissa oikeastaan olisi käskenyt, vaan yleensä kaupungin kassan vahvistamiseksi, kun rahasto oli sangen vähissä ja keinoja sen täyttämiseksi ei muita keksitty. Tämä suoritus ei ollut varsinaisesti vero, vaan määrätyn oikeuden nauttimisesta suoritettava vaihtelematon maksu.

Tonttiäyrejä tuli v:n 1802 päätöksen mukaisesti maksettavaksi neljä killinkiä jokaisesta tontista. Koska toiset tontit olivat varustetut istutusmailla, toiset sitävastoin eivät, päätettiin aluksi, että edellisten tuli maksaa kaksinkertainen määrä tonttiäyrejä (4 kill. tontista + 4 kill. istutusmaasta). Plantaashiäyrit kuitenkin pian hävisivät, nähtävästi siitä syystä, että istutusmaista tuli maksettavaksi muita veroja, ja kaikki tonttien omistajat saivat maksaa samat tonttiäyrit, kuuluipa tonttiin plantaashi tai ei (1808). Ajoittain kuitenkin saatettiin palata vanhaan järjestelmään siten, että täydeksi tontiksi, josta täydet tonttiäyrit maksettiin, luettiin plantaasheilla varustetut tontit, jotavastoin plantaashittomat tontit pääsivät puolilla tonttiäyreillä (1819). Kun tontteja yhä useammin jaettiin, tuli myöhemmin säännöksi, että tonttiäyrejä maksettiin tontin suuruuden mukaan, koko tontilta täydet tonttiäyrit ja puolelta tontilta puolet (1823).

Tonttiäyrit eivät olleet kaupungin runsaimpia tulolähteitä. V. 1802 maksettiin tontilta neljä, v. 1813 kuusi ja v. 1814 kuusi kill. Menneen vuosisadan kaksikymmenluvulla tonttiäyrit kohosivat 75 kopeikkaan setelirahaa ja vuosikymmenen lopussa kolmeen seteliruplaan kokonaiselta tontilta. Seuraavalla vuosikymmenellä nämä äyrit taas rupesivat laskemaan.

Kun verotuksella katettavia menoja karttui kaupungille enemmän ja erilaisia, ruvettiin maksettavia veroja mittaamaan tuolla totutulla muuttumattomalla tonttiverolla. Tonttiverosta tuli täten yleinen, kaikissa sattuvissa verotustarpeissa käytettävä veropohja (myöh. "veroäyri"). Yhden tontin osaa sanottiin tässä merkityksessä vanhalla porvarillisella nimellä vero-osaksi eli sekstonteeliksi. Kun vero-osia käytettiin erilaisissa veroissa, vieläpä eri määrinkin, syntyi siitä erilaisia nimityksiä.

Tonteilta maksettavan veron ("tonttiäyrien") perustetta kutsuttiin (1) tonttivero-osaksi. Tämä nimitys edellytti muunlaistenkin vero-osain olemassaoloa. Kehitys oli johtanut siihen, että varakkaat ja köyhät olivat ruvenneet eri tavalla tuntemaan veron raskautta. Jo v. 1808 kaupunginvanhimmat ja kokoontunut porvaristo neuvottelivat, eikö voitaisi saada enemmän selvyyttä kaikenlaisissa sattuvissa menoissa, ja kaupunginvanhimmat selittivät näkevänsä, että vallassa olevan verotustavan kautta "vähävaraisimman asukkaan usein täytyy kantaa yhtä suurta rasitusta kuin varakkaamman". Mutta mahdollisuutta luopua totutusta verotustavasta ei nähty. Päätettiin senvuoksi, että kaikki vastaiset menot, minkä nimelliset hyvänsä, jotka ovat kaupunkilaisten kesken jaettavat, olisivat maksettavat tonttivero-osain mukaan, jos ei maksajalla olisi muuta omaisuutta.

Verotuksen pohjaksi jäi siten jokaiselle tontille edelleenkin yksi tonttivero-osa tai useampia tonttivero-osia. Mutta kaupunkilaisten varakkaampaa joukkoa varten keksittiin erityinen lisäveron pohja (2) varallisuusvero-osain nimellä. Näitä vero-osia kunkin vuoden alussa veronalaisille laskemaan valittiin erityiset taksoitusmiehet. Tonttisuuruuksiinsa tottuneet kaupunkilaiset eivät varallisuusvero-osia määrätessään rohjenneet käyttää kovin laajaa asteikkoa. Vastaiseksi pysyttiin ainoastaan kokonaisissa ja puolissa vero-osissa ja vielä v. 1811 oli 1/2 vero-osaa alin ja kaksi vero-osaa ylin raja varallisuusveroasteikossa; v. 1825 oli kuitenkin jo päästy 11 1/2 ylimpään rajaan.

Sattuvat verot olivat siis nyt maksettavat yleensä kahden perusteen mukaan, siten että kunkin maksajan tontti- ja varallisuusvero-osat laskettiin yhteen ja vero sen mukaan hänen osalleen määrättiin. Tontinomistajat sen lisäksi edelleen maksoivat erityisiä tonttiäyrejänsä.

Jo aikaisemmin oli vielä eräs verotuskeino tullut kaupungissa käytäntöön. V. 1806 päätettiin kaupunkiin palkata neljä palovartijaa ja näiden palkka määrättiin koottavaksi siten, että jokainen talonomistaja oli maksava 12 killinkiä pankkorahaa ja taloton porvaruusoikeuden omistaja 8 killinkiä samaa rahaa. Veron pohjana olivat (3) porvaruusvero-osat ja sen nimellisinä ne veroluetteloissa tulivat pysyviksi. Tämä vero oli siis aluksi aivan erityistä laatua, määrätarkoitukseen säädetty ja määrätyn suuruinen – kaikin puolin mallikuva vanhanaikaisesta kunnallisverosta. Sen asteikko oli luonnollisesti ahdas: yksi vero-osa kaikille muille paitsi työmiehille ja heidän vertaisilleen, joille laskettiin 1/2 vero-osaa.

Mutta kun kaupunki palolaitostansa varten tarvitsi vartijain lisäksi kalustoakin, tuli vähitellen tavaksi suorittaa siihen kuuluvat menot kaupungin rahastosta ja jakaa ne sitten veronalaisille heidän kaikkien vero-osainsa mukaan, jolloin siis tulivat kysymykseen tontti-, varallisuus- ja porvaruusvero-osat. Palokalustoverot olivat ensimmäiset, mitkä olemme huomanneet (4) yhdistetyillä vero-osilla suoritetuiksi. Sitten siirtyi palovahtiverokin tähän vero-osastoon, jolloin porvariusvero-osat jäivät veroluetteloihin ainoastaan yhdistettyjen vero-osain lukua lisäämään. Ja kun tämä veronsaantitapa oli yksinkertainen ja mukava, ruvettiin sitä yhä yleisemmin käyttämään, kunnes nämä yhdistetyt vero-osat pääsivät vallalle yleensä kaikessa kunnallisverotuksessa, yksityisistä poikkeustapauksista puhumatta. Silloin voitiin puhua suorastaan vain veronmaksajan "vero-osista" eli "veroäyreistä", vaikka toisessa mielessä kuin ennen talonomistajain yksin vastatessa "sekstonteeleistään". Kului kuitenkin miespolvi, ennenkuin kehitys sai verotuksen muodon ja sisällyksen soveltumaan yhteen.

Siihen tapaan ovat kunnalliset veroäyrit Tampereella historiallisesti syntyneet. (125)

Kaupungin rahallisen talouden keskuksena oli jo kaupungin ensimmäisestä alusta olemassa kaupungin rahasto. Sitä hoitivat aluksi ne kruununvirkamiehet, jotka pitivät kaupungin muutakin hallintoa. Kruununvouti Callmeijerin erotessa virastaan havaittiin hänen hävittäneen kaupungin kassan. Kaupunkilaiset eivät tahtoneet ryhtyä korvausvaatimuksiin Callmeijeriä vastaan "hänen köyhyytensä tähden" – ehkäpä myös rahastonsakin köyhyyden tähden. Mutta he päättivät vastedes pitää rahastonsa omassa kaupungissaan ja omain miesten hoidossa. Ensimmäinen "kaupunginkasööri" oli postimestari Juhana Allén, mainittu siinä toimessa v. 1793. Rahastonhoitajan virassa pysyi hän v:n 1803 loppuun saakka. Seuraajalle maksettiin palkkaa 16 riksiä 32 killinkiä pankkorahaa vuodessa, ja vaadittiin häneltä virkatakuu. Virasta tuli tärkeä pysyvä kunnallisvirka, jonka kaupunginvanhimmat asettivat ja johon valtakirja saatiin kaupungin hallitukselta. Rahastonhoitaja näkyy alkuaikoina hoitaneen myöskin "kruununkasöörin" tointa, vaikka tämä velvollisuus vasta myöhemmin (v. 1826) siihen virallisesti yhdistettiin.

Kassassa kulkevaa rahaista rahaa kaupunkilaiset, asiaankuuluvat ja -kuulumattomat, valvoivat niinkuin silmäteräänsä. Kaupunginrahaston varsinaisena hallintokuntana ja sen tilientarkastajina olivat kaupunginvanhimmat. Laitoksen hoitoa koskevat riitaisuudet ratkaistiin yksinkertaisesti oikeudessa. Eikä rettelöistä ynnä vielä pahemmista vaillinkijutuista puutetta ollutkaan. Säännöllisellä ja tarkalla rahastonhoidolla ja tilinpidolla eivät kassanhoitajat yleensä kaupungin vanhempina aikoina näy vaivanneen omiatuntojaan. Jo v. 1802 muutamat asiaa harrastavat kaupunkilaiset vaativat oikeudessa rahastonhoitaja Allénia erotettavaksi, koska hän muka hoiti huonosti kaupungin rahastoa. Asianomaisen kuitenkin olivat unohtaneet haastaa, ja siihen asia sillä kertaa jäi. V. 1804 kävi kuitenkin selville, ettei kasööri ollut vielä tehnyt valmiiksi v:n 1802 tilejä. Hän silloin jätti "tukun asiakirjoja ja tilejä", jotka annettiin uuden rahastonhoitajan käsiteltäviksi sillä seurauksella, että jälkeläinen rupesi ahdistamaan häntä v:sta 1797 alkaen puuttuvista tilitodisteista. Tämä ankara tilimies ei näy itsekään olleen paljoa parempi, sillä v. 1805 oli hänet vuorostaan velvoitettava esittämään kaupunginvanhimmille täydellisen laskun kaupungin tuloista ja menoista. Vaivoin se syntyi; heinäkuussa 1807 toi kasöörimme v:n 1806 tilit. Kaupunginvanhimmilla oli tosin yhtä ja toista muistutettavaa laskuja vastaan, mutta kutakuinkin muistutuksenalainen niistä selvisi. Ei kuitenkaan ehdi vuosi 1807 loppua, kun takuumiehet jo ovat maksamassa tämänkin kasöörin vaillinkia. Sellainen näet ilmeni, ja mies oli aivan rutiköyhä.

Alkoi niin seuraava rahastonhoitaja yrittää, sai v. 1810 esitetyksi tilit vuosilta 1808 ja 1809. Kolmellatoista muistutuksella koristivat kaupunginvanhimmat nämä tilit. Kasööri selvisi satimista yleensä hyvin. Jos oli vikaa kasööreissä, oli sitä tahallista tarkastajissakin. Melkein koomillisen kuvan kaupungin rahainhoidosta antavat jutun sivuseikat. Kaupunginvanhimmat näet halusivat itse ruveta kasööreiksi, kukin vuoronsa jälkeen kymmenen riksin vuosipalkalla; sitäpaitsi he vaativat, ettei kaupungin rahastosta saisi suorittaa mitään maksuja ilman heidän allekirjoitustaan. Kummassakin kohden kaupunginoikeus hylkäsi esityksen, koska kaupunginvanhimmat eivät olleet "kirjoitustaitoisia" (!).

Kaupungin rahainhoidon laatu vanhempina aikoina lienee jo näistä tapauksista tunnettava.

Hyvään rahastonhoitoon katsottiin kuuluvan, ettei kassa olisi "velassa", vaan mikäli mahdollista sisältäisi vuotuisia säästöjä. Sille ihanteelliselle kannalle päästiin jo v. 1804, jolloin kassasta liikeni antaa yksityiselle kymmenen velkariksin laina ja tilit vuoden lopussa osoittivat 88 pankkoriksin 20 kiliinkin 4 äyrin "säästön". V:n 1805 säästö teki 93 pankkoriksiä 3 kill. 11 äyriä ja v:n 1806 säästö 87 riksiä 14 kill. Viimemainittuun säästöön on rahastonhoitaja ilman muuta merkinnyt erään suullisella välipuheella annetun lainan ja oman velkansa s.o. vaillinkinsa – mitäpä muuta voidaankaan odottaa kassanhoidosta, jossa rahastonhoitaja isännöi kaikista maksumääräyksistä, maksutodisteista ja säännöllisestä tilientarkastuksesta tietämättä!

Kun kunnallistalouden johtavia periaatteita oli karttaa mikäli mahdollista kuntalaisten rahallista verotusta, suorittaa rasitukset ja palkat luonnossa tai lykätä sattuvat kunnallistaloudelliset tehtävät asianomaisten kansanluokkain ja henkilöiden omaksi asiaksi, ei kaupungin rahaston rahaliike saattanut nousta suuriin summiin. Niinpä v:n 1804 tilit päättyivät 276 pankkoriksin 19 kill. 8 äyrin vaatimattomaan summaan ja v:n 1806 tilit 385 pankkoriksiin 25 kill. 11 1/3 äyriin. (126)

Se oli tulos kokonaisen miespolven kunnallistaloudellisista ponnistuksista ja harrastuksista.

16. KANSANLUOKAT JA ELINKEINOT.

a) Väestö ja väestöluokat: Väestön lisäys 1801–1810. – Väestön siirtyminen Tampereelle. – Poismuutot. – Yleiset työolot väestön muuttelevaisuuden syynä. – Vv:n 1808 ja 1809 vaikutus. – Yhteiskuntaluokat Tampereella 1790–1805. – Säätyläisluokka. – Muut ryhmät.

b) Kauppiaat ja kauppa: Kauppiasluokan eri ryhmät: "porvarit", "höökarit" ja "trahtöörit". – "Kauppaseura". – Vararikot. – Kaupan laatu kaupungin ensi aikoina. – Markkinat. – Maaseutumarkkinat. – Markkinapolitikkaa. – Orihveden markkinat. – Matkat vieraille markkinoille. – Tampereen markkinat: "Perttelin" ja "Antin markkinat". – Helmikuun markkinain uudistamispuuha. – Tampereen markkinapuodit.

c) Käsityöläiset: Tampereen käsityöammatit ja käsityöntekijät 1785– 1805. – Kaupungin käsityön vanhanaikaisuus. – "Tehtaat". – Käsityöläisten muuttelevaisuus. – "Liikatuotanto". – Lahoova työ ja edistyvät käsityöläiset.

d) Työväen luokka: Kirvesmiehet ja ajurit. – Työmonopoli. – Pakkotaksat.

e) Porvaruusoikeus: Mitä se sisälsi. – Sen käyttäminen kaupunkien itsesuojeluskeinona. – Tampereen kaupungin taistelu elinkeinovapautta vastaan. – Porvaruusoikeustaksat ja niiden vaiheet.

a) Väestö ja väestöluokat.

    Tampereen väkiluku teki kirkonkirjain mukaan:

        v. 1800 463 henkeä
        v. 1805 602   "
        v. 1810 682   "

Väkiluvun vaiheista ennen vuotta 1800 ei ole seikkaperäisempiä tietoja ollut käytettävissämme. Sen sijaan sisältyy Blåfieldin kokoelmiin kaupungin väestön muutoksista ja laadusta 19:nnen vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä koko joukko valaisevia tietoja, jotka hän on kerännyt kirkollisista väenlaskutauluista ja kirkonkirjoista.

Ottaen lähtökohdaksi v:n 1800 väkiluvun havaitsemme näistä tiedoista Tampereen, väkiluvun vuosikymmenenä 1801– 1810 lisääntyneen syntyneisyyden enemmyyden johdosta 33 henkeä (7.1 %) ja kaupunkiin muuton johdosta 186 henkeä (40.2 %) eli yhteensä 219 henkeä (47.3 %).

Viimeisinä aikoinaan Ruotsin valtakunnassa tämän pienen kaupungin väestö osoitti tavatonta lisääntymistä. Ei ole kaupunki kaikkina seuraavina vuosikymmeninä niin suurin suhteellisin askelin edistynyt.

Väestön lisääntyminen tapahtui Ruotsin vallan loppuaikoina niinkuin kaikkina myöhempinäkin vuosikymmeninä pääasiallisesti kaupunkiin muuton, s.o. sinne tulevan siirtolaisuuden kautta. Vasta 19:nnen vuosisadan viidennellä ja kuudennella vuosikymmenellä, joiden kuluessa näiden vuosikymmenien alussa oleva väkiluku kasvoi siirtolaisuuden kaupunkiin muuton johdosta 54.5 ja 49.2 %, oli kaupunkiin muutto vilkkaampi kuin vuosikymmenellä 1801–1810 (40.2 %). Viimemainitun vuosikymmenen kuluessa muutti Tampereelle 831 henkeä, joka on suhteellisesti suurempi luku kuin millään seuraavalla vuosikymmenellä (19. vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä 179 henkeä kutakin vuosikymmenen alussa löytynyttä väestön 100-lukua kohden, mutta esim. kahdeksannella vuosikymmenellä, jolloin Kyttälä yhdistettiin kaupunkiin, vain noin 127 henkeä kutakin samanlaista 100-lukua kohden). Kun menneen vuosisadan alussa Tampereella ei ollut mitään mainittavia tehtaita, jotka olisivat vietelleet väkeä muualta, näyttäisivät Tampereen yleiset vapaudet ja toimeentulon helppous, m.m. talonpaikkain huokea saanti, olleen niitä mainetteja, jotka siihen aikaan vetivät väkeä tähän nuoreen kaupunkiin.

Luulemme kuitenkin, että oikea syy tähän ilmiöön on haettava muualta. Tampereelle tulijat eivät näet läheskään aina löytäneet täältä onneansa, vaan pakenivat suurin joukoin jälleen pois. Vuosikymmenenä 1801–1810 muutti kaupungista pois 645 henkeä. Se tekee enemmän kuin 139 henkeä kutakin vuosikymmenen alussa ollutta väestön 100-lukua kohden; kun vuosikymmenen alussa kaupungissa oli 463 asukasta ja näihin tuli lisäksi vain 33 syntynyttä, olisi siis koko kaupunki poismuuton kautta voinut tulla tyhjääkin tyhjemmäksi, ellei kaupunkiin muutto olisi toki ollut suurempi kuin poismuutto. Poismuutto vuosisadan toisella vuosikymmenellä nousi vieläkin suuremmaksi (päälle 142 henkeä kutakin väestön 100-lukua kohden). Yleensä on poismuutto samoinkuin kaupunkiinkin muutto Tampereella ollut suurin viime vuosisadan kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä. Sillä ilmiöllä oli perusteensa yleisemmissä teollisissa työoloissa. Täällä näet, kuten maamme muissakin kaupungeissa, oli käsityöläisluokka vielä kaupungin lukuisin väestöluokka. "Muutteleva käsityö" oli ajan yleinen teollinen työmuoto, ja se epäilemättä pani väkijoukot liikkeelle. Kun suhteellinen poismuutto hyvin huomattavasti aleni tehtaiden ilmestyttyä kaupunkiin ja käsityönkin tehdastuessa, vaikka kulkuneuvot samanaikaisesti parantuivat, on se johtopäätös lähellä, että uudempain aikain niin paljon syytetty tehdasteollisuus suuressa kokonaisuudessaan on ollut vakavampi työnantaja ja väestön elättäjä kuin vanhan ajan käsityö.

Erityisesti huomattava on ero Ruotsin ajan loppua edustavan vuosikymmenen alkupuoliskon ja sen uutta aikaa alkavan loppupuoliskon välillä. Ylen lupaava oli kaupungin kasvaminen vuosijaksona 1801–1805, jolloin koko väenlisäys teki 139 eli 30 % v:n 1800 väkiluvusta. Sekä syntyneisyyden enemmyys (31 henkeä eli 6.7 % edellisestä väkiluvusta) että muuttovoitto (108 henkeä eli 23.3 % edell. väkiluvusta) kävivät kaupungille edulliseen suuntaan. Mutta sitä seurasi sodan ja sen mukana tulevan kurjuuden, tautisuuden ja köyhyyden aikaansaama taantumuskausi 1806–1810, joka liitti harvinaisesti edistyvän vuosikymmenen alkuun surkean jatkon (väenlisäys vuosijaksona 1806–1810 vain 80 henkeä eli 13.3 % v:n 1805 väkiluvusta, josta lisäyksestä syntyneisyyden enemmyys teki vain 2 henkeä eli 0.3 % ja muuttovoitto 78 henkeä eli 13.0 % edell. väkiluvusta.)

Kaupungin verotetun, s.o. 15 ikävuotta vanhemman väestön yhteiskunnallisesta rakenteesta Ruotsin ajan lopulla saamme henkikirjoista seuraavan yleiskuvan:

        Sääty- ja elinkeinoluokat Tampereella vv. 7790–1805

                            V. 1790    V. 1795    V. 1800   V. 1805
        luokat              henkeä %   henkeä %   henkeä %  henkeä %

    säätyläisluokka          19   8.3   22   9.5   22  9.5   60 18.8
    kauppias   "             76  33.0   74  32.1   73 31.3   73 22.8
    teollisuus "            110  47.8  111  48.0  106 45.5  155 48.4
    työväen    "             16   6.9   21   9.1   28 12.0   32 10.0
    sekalaisia                9   4.0    3   1.3    4  1.7   –  –
                            230 100.0  231 100.0   33 100.0 320 100.0

Vaikkei edellä olevaan tauluun sisällykään kaupungin koko väestöä puheenalaisena aikana, se kuitenkin varmaan jokseenkin oikein ilmaisee Tampereen vanhain kansanluokkain keskinäisiä suhteita.

Säätyläisluokkaan olemme lukeneet kirkonmiesten, virkamiesten ja sotilaiden ryhmät. Näinkin ollen Tampereen kustavilainen säätyläisluokka hupenee hyvin vähiin. Kirkollisen ja oppineen ryhmän muodostivat kaupungin pappi ja "pedagogi" Lemström huonekuntineen. Virkamiesryhmän pääjoukkona olivat polttimon perut, inspehtorit, kirjanpitäjät y.m.s., kihlakunnan tuomarin väet, jotka aikajakson alkupuolella majailivat "käräjätalossa", pari "demoisellea", sekä aikakauden loppupuolella – tämän ryhmän uusimpina huippuina – kaupungin omat hallitusmiehet ynnä vielä apteekkari ja pari maanmittaria. Sotilasryhmäkin oli aikakauden lopulla kasvanut lukuisammaksi, mutta tarkemmin katsoen huomataan sen enemmistön olleen värvättyjä sotamiehiä ja sellaisten vaimoja tai leskiä sekä alhaisarvoisempaa sotilaspäällystöä, kuten konstaapeleita, kersantteja ja korpraaleja. Kaupungilla oli 1800-luvun ensi vuosina huomattava sotilaallinen leima ja värväyksiä siellä toimitettiin ehtimiseen. V:n 1802 tienoilla valtakunnassa liikkuneet sotahuhut ja maassamme tapahtuneet sotavarustukset tuntuivat selvästi Tampereellakin.

Tampereen elinkeinoluokista Ruotsin ajalla oli lukuisin teollisuusluokka, johon olemme lukeneet n.s. tehtailijat ja varsinaiset käsityöläiset väkineen. Jos tähän luokkaan yhdistämme myöskin varsinaisten työmiehien ja ajurien muodostaman työväenluokan, tulee tähän teollista työtä harjoittavaan kansanluokkaan kuulumaan runsaasti puolet kaupungin luokitetusta väestöstä eli v. 1790: 54.7 %,. v. 1795: 57.1 %, v 1800: 57.5 % ja v. 1805: 58.4 % väestöstä. (127)

b) Kauppiaat ja kauppa.

Melkoista suuremman ryhmän kuin säätyläiset muodostivat kauppiaat. Pian kolmas osa kaupungin veroluetteloihin merkitystä väestöstä eli mainittuina vuosina kaupalla.

Tämä elinkeino on kuitenkin silloin käsitetty laajassa merkityksessään. Alempaan kauppiasryhmään olemme lukeneet ensinnäkin porvarit eli "kauppaporvarit" ja ruokakauppiaat eli "höökarit", "kauppahöökarit". He elivät tavallisesti taloillaan ja epämääräisellä kaupalla, varsinkin maalaistavarain välityksellä, ja ovat katsottavat myöhempäin aikain torikauppiaiden ja maalaistavarain hankkijain ("porvarien") edeltäjiksi, lisäksi olemme tähän ryhmään lukeneet myöskin kapakoitsijat eli "trahtöörit". Näitä oli kaupungissa ensi aikoina koko monta, ja vaikka heidän lukumääränsä aikakauden loppupuolella – kapakkain joutuessa luvasta riippuviksi ja verotuksen alaisiksi – jonkin verran supistuikin, pysyi kuitenkin väkijuomain luvallinen myynti ja anniskelu halki koko Ruotsin ajan kaupunkilaisten yleisenä elinkeinona.

Varsinaisen kauppiaskunnan – "kauppaseuran", joksi sitä virallisestikin kutsuttiin – muodostivat ylemmät kauppiaat. Heidän vaurauttaan muihin säätyluokkiin verraten osoittavat heidän suhteellisesti suuret huonekuntansa, joihin kuului "puukhollareita", puotipoikia ja renkejä ("kaupparenkejä"); ei mikään muu elinkeinoluokka käyttänyt yhtä paljon apuväkeä kuin tämä. Itse isäntäin seura oli vähälukuinen ja valittu. Suuret olivat vaatimukset, varsinkin varallisuuden ja ulkonaisen voitelun, vanhan ajan kauppaseuraan pääsemiseen. Tampereellakin, joka lakien mukaan oli avoin kelle kauppakeinottelijalle hyvänsä, kauppiaskunta merkillisesti säilytti ahtaan, ammattikuntaisen kuorensa. Tungettelevain pyrkijäin yritykset osattiin täällä kaupungin hallituksen suosiollisella avulla monesti tehdä tyhjäksi. Milloin oli pyrkijän papinkirjassa vikaa, milloin katsottiin hänen ammattitaitonsa vähäiseksi. Toisia pelotti se melkoisen suuri porvaruusmaksu, jota pian opittiin uusilta kauppiaiksi pyrkiviltä vaatimaan ja joka ei ollutkaan huonoin keino torjua ala-arvoisia aineksia kauppiaskunnasta. Niin pysyi kauppaseura suotavan pienenä. Keskinäistä kilpailua sen piirissä harvoin valitettiin. Otettiinpa usein erinäisellä suosiolla sen syliin kauan palvelleita, koeteltuja kauppa-apulaisia, varsinkin oman kaupungin kasvuja, Tampereella kasvatettuja tai täällä naineita. Esimerkkejä siitä olivat Kaarle Avolin (otettu 1796), Gabriel Sjöstedt ja Kaarle Juhana Techtolin (1795).

Suurempaan varallisuuteen ei Tampereen kauppiaskunta kuitenkaan vielä tällä aikakaudella kohonnut. Paistavasta loisteliaisuudesta ja ulkonaisesta arvosta, kaupunginvanhimpain ja neuvoston jäsenyydestä huolimatta heidän mahtinsa usein päättyi vararikkoon. Silminnähtävästi he liikkuivat suureksi osaksi vierailla varoilla, sillä huomattavan usein oli vierailla kauppiailla, Porvoon, Helsingin ja erittäinkin Turun, saamisia Tampereen kauppiailta, joiden talot sitten joutuivat noiden vieraiden kauppiaiden haltuun.

Tampereen kaupalla on siten ollut alkuvaikeutensa, ja kauppakaupungiksi on Tampere tullut melkein toivottomasta alusta.

Kaupan laatua Tampereella kaupungin ensi aikoina valaisevat ne valitukset, joita kaupunkilaiset yhteisesti esittivät maaherrankokouksessa 1793. Siellä he kertoivat, että kaupungin kauppiaiden täytyi noutaa tavaransa Turusta, kahdeksantoista peninkulman päästä, ja että kuljetuskustannukset nousivat niin suuriksi, että ne estivät tavarain kaupaksimenon. Olot olivat olleet paremmat, kun kruununpolttimo oli käynnissä ja kruunu kuljetutti viinaa Turun linnaan, sillä silloin saivat kauppiaat palaavissa kuormissa tuotetuksi tavaransa halvemmalla hinnalla. Polttimon lakkauttamiseen oli kuitenkin se ilo loppunut, ja siitä syystä porvaristo toivoi polttimoa pantavaksi uudestaan käyntiin.

Samassa tilaisuudessa valitettiin myöskin maalaisliikkeen surkeutta Tampereella. "Kaupungin väkiluku oli muuten sangen vähäinen, ja siitä syystä ei voitu myöskään harjoittaa mitään erinäisempää liikettä maalaisten kanssa, joita melkeinpä täytyi tilata kaupunkiin, minkä seuraus oli hintain nouseminen ja kaupunkilaisten voimattomuus. Kun maalaisen tavarainsa myymiseksi täytyy matkustaa Turkuun, hän tuo palatessaan tarpeensakin sieltä, koska saa ne helpommalla hinnalla, ja siten puuttuu Tampereen asukkailta kaikki liike ja menekki."

Kaupunki oli tällöin todella hyvin epäedullisessa kaupallisessa asemassa. Kuinka laajoiksi ja tehokkaiksi kaupungin perustuskirjassa luvattuja kauppavapauksia lieneekään ajateltu, paperille ne jäivät, ja todellisuudessa Tampere pysyi vuosikymmeniä sinä "ylämaankaupunkina" (uppstad), miksi sitä sanottiin ja kirjoitettiin. Sellainen asema merkitsi itse asiassa kahleita, kaupallista riippuvaisuutta merikaupungeista, joilla oli ulkomaisen kaupan yksinoikeus ja vanhan tavan ja lain suojelema taloudellinen ylivalta sisämaissakin. Perin vaikea oli vasta-alkuisen sisämaankaupungin taistella vuosisatain aikana juurtuneita tapoja vastaan. Pahin vastus oli Tampereen kaupalle kuitenkin oman kaupungin vähäisyys ja köyhyys. Paikallista menekkiä, joka meidän aikamme suurkaupungeissa on niin tärkeä, ei saattanut syntyä. Kauppamiehen täytyi hakea liiketuttavansa kaupungin lähimaakunnasta; varsin kauas menemästä estivät ylen hankalat ja puutteelliset kulkuneuvot. Siten oli Tampereen kauppamaailma rajoitettu melkein yksinomaan kotimaakuntaan ja sen maalaisväestöön.

Kaikilla keinoin kaupunkilaiset senvuoksi koettivat saada pakotetuksi maalaisia tuomaan tuotteitansa Tampereelle ja myymään ne siellä kaupungin asukkaiden määräämiin hintoihin. Tämä ajatustapa näkyy eräässäkin lausunnossa, jonka kaupunkilaiset v. 1803 antoivat vastaukseksi hallituksen tiedusteluun, olisiko ruokatavarain kauppa valtakunnassa laskettava vapaaksi, niinkuin viljakauppa jo oli laskettu. Tampereelta vastattiin, että vaikka sellainen maalaiskauppa oli ollut kielletty, olivat toiset kaupungit kuitenkin sitä suureksi edukseen Ylä-Satakunnassa harjoittaneet, siten vähentäen tuontia Tampereelle ja kohottaen hintoja. Mutta vielä pahempi olisi tuon kaupan vapauttaminen, sillä se vain kohottaisi hintoja Tampereella ja kokonaan keskeyttäisi sen pienen ruokatavarain tuonnin, jota kaupunki yhä kestävässä alkutilassaan kyllä yksinkin tarvitsi. Kun siis kokonaisen kaupungin menestys oli kysymyksessä, olisi ruokatavarain pakkokauppa säilytettävä. Mutta jos tuo kauppa siitä huolimatta vapautettaisiin, ei Tampere halunnut jäädä vapauden ulkopuolelle.

Sillä tavoin kaupunki koetti pitää huolta ruokatavarain saannista. Siinä kohden oli pääasia, etteivät kilpailijat päässeet vapaasti maaseuduilla ostelemaan Tampereelle ehkä meneviä tavaroita. Miten kauan tällaiset olot ja käsitykset olivat voimassa, nähdään siitä, että Tampereen hallitus vielä v. 1833 näki olevan syytä valittaa, kuinka merikaupunkien "kaupparengit" kiertelivät maaseuduilla ostelemassa muka laivatarpeiden nimellä suuria varastoja voita, talia ja muita maalaistuotteita harjoittaen siten maalaiskauppaa ja kaikella tavoin pettäen rahvasta.

Noina vanhoina aikoina oli siis maalaisten itsensä tuotava tuotteensa kaupunkiin. Mutta aivan vapaa ei maalaiskauppa kaupungissakaan ollut. Siellä näet oli peljättävänä kaupunkilaisten keskinäinen kilpailu, joka helposti saattoi kohottaa saapuneiden tavarain hintoja. Maalaisten piti senvuoksi pitää tavaroitaan kaupan ainoastaan torilla, ja muutenkin tuli heidän noudattaa kaikenlaisia vanhoja asetuksia ja sääntöjä, joista heillä harvoin oli niin täyttä selvyyttä kuin kaupungin järjestysmiehillä. Surullisia ja naurettavia kepposia tapahtui tässäkin hyvässä kaupungissa yksinkertaisille maalaisille. Milloin sieppaa viskaali Kuokkalan mieheltä pois leipäkuorman, jota myydään pihalla, ja tavara tuomitaan menetetyksi, koska "sellaisen pahan tavan vuoksi kaupungin asukkaat joutuvat kärsimään ja saapuvain maalaistavarain hintoja ylennetään". Milloin taas kolme koiranleukaa vaativat lihaa kaupitsevalta talonpojalta papinkirjaa siitä, että liha on terveestä elukasta teurastettu, ja vievät väkisin kimpaleensa kukin tuota papinkirjatonta lihaa. Kruununmiesten alituisiin rettelöihin kyllästyivät viimein kaupunginvanhimmat, koska pelkäsivät tuonnin sillä tavoin kokonaan lakkaavan, ja oikeuden tiedolla, mutta omalla uhallaan he v. 1815 antoivat kuuluttaa maalaiskirkoissa, että Tampereella vastedes saatiin vapaasti harjoittaa maalaiskauppaa kaduilla ja kujilla. (128)

Tampereen ja sen kauppiaiden tärkeimmät kauppatilaisuudet olivat kuitenkin markkinat.

Tampereen kauppaan vaikuttavia markkinoita oli erotettava kolme eri lajia: läheiset maaseutumarkkinat, vieraiden paikkakuntain vapaamarkkinat ja vihdoin oman kaupungin markkinat. Kullakin näistä oli oma tehtävänsä Tampereen kauppa- ja teollisuuselämässä.

(1) Ensiksimainitut, Ylä-Satakunnan ja Hämeen maalaismarkkinat, olivat etupäässä ostomarkkinoita kaupungin kauppiaita varten. Tampereen kaupungin ensiaikoina oli sen läheisten maaseutujen kauppa enimmäkseen muiden kaupunkien hallussa, jotka tarjosivat maalaisille parempia hintoja kuin tamperelaiset porvarit ja kauppiaat. Katsoi mihin tahansa, kaikilla toisilla oli joitakin erioikeuksia, joiden turvissa he harjoittivat elinkeinoja toisten vahingoksi. Olivathan itse Tampereenkin markkinat alkujaan olleet Turun yksityiset markkinat. Nyt ne olivat vapaamarkkinat, mutta häiritsevä kilpailu esti omaa kaupunkia niistä täydelleen hyötymästä. Ja vieraillakin markkinoilla oli kilpailijan läsnäolo aina tamperelaisten tiellä. Senvuoksi heräsi heissä halu ja tarve tehdä niinkuin monessa muussa kaupungissa yhtäläisissä oloissa oli tehty. Hekin himoitsivat edes joitakin "yksityisiä" s.o. yksinoikeutettuja markkinoita, mieluimmin lähiseutujen mukavimmilla ja varakkaimmilla seuduilla. Silloinhan tiesi kaupunkilainen voivansa pitää maalaista vasaran ja alasimen välissä ja saavansa edullisella kaupalla varastoja tulevia keinotteluja varten. Vanhoja monopoleja vastaan oli sodittava uusilla monopoleilla.

Tietysti olisi Tampereen kaupalle myöskin ollut edullista, jos sellaiset lähiseutujen markkinat, jotka jo olivat muiden kaupunkien "yksityisiä", mahdollisuutta myöten ja sopivalla hetkellä olisi saatu tapetuksi tai, mikä vielä parempi, itselle anastetuiksi. Toisen häviö toisen voitto. Sellainen oli ensimmäisten tamperelaisten ohjelma maalaismarkkinoihin nähden.

Monesti mainitussa maaherrankokouksessa 1793 ei jäänyt tämäkään seikka esille vetämättä. Kaupunginvanhimmat silloin anoivat maaherran puoltoa, jotta Tampereen ja Hämeenlinnan porvarit saisivat yksityisesti haltuunsa Orihveden markkinat ja että Tampere saisi yksityiset markkinat Jyväskylän kappelissa 24 p. tammik. Hanke pysyi vireillä useita vuosia, mutta ei tuottanut tulosta. Mutta kun kuningas Kustaa IV Aadolf kesällä 1802 matkusti Suomessa ja Tampereen järjestysmies Tihlman oli saanut toimekseen huolehtia kuninkaan majoituksesta Huittisten pappilassa, avautui tässä harvinaisessa tilaisuudessa mahdollisuuksia muiden pyyteiden mukana yrittää markkinainkin anastusta. Tihlman teki anomuksen, jossa hän Tampereen porvariston puolesta pyysi, että Orihveden markkinat, joita oli pidetty 5 p. heinäkuuta ja jotka mainittiin vielä 1799 v:n almanakassa, saataisiin uudistaa, ja että ainoastaan Tampereen kauppiaat pääsisivät niille. Anomus kuitenkin hyljättiin.

Siihen päättyivät sentapaiset anastusyritykset. Vallanpitäjät eivät enään suosineet "yksityisiä" markkinoita, jotka kaikkialla jo alkoivat jäädä luvallisten markkinain luetteloista pois tai väistyä yleisten "vapaiden" markkinain tieltä.

(2) Kokemus opetti vanhoja tamperelaisia tyytymään osaansa. Heidän täytyi muiden tapaan lähteä kaukaisemmilta vierailta markkinoilta etsimään ansioita, joita ei kotimaakunta kyennyt antamaan. Tamperelaiset olivat ahkeria markkinamiehiä puolen Suomen markkinoilla. Hämeenlinnaan, Jyväskylään, Lapualle y.m. voimme seurata heidän markkinaretkiänsä 19:nnen vuosisadan alussa. Tällaiset matkat olivat välttämättömiä Tampereen kauppiaille, sillä markkinoilla tapasi sisämaan kauppias merikaupungin kauppiaan, jolle möi maalaistuotteitaan ja jolta osti puotitavaransa. Niinpä näkyvät Tampereen kauppiaat Anianpellon markkinoilla hieroneen ahkerasti kauppoja Helsingin ja varsinkin Porvoon kauppiaiden kanssa. Vielä kauan pysyi tällainen markkinavälitys maassa yleisenä kauppatapana, joka oli yhtä tärkeä käsityöläisten menekille kuin kauppiaiden asioimisille.

(3) Kaikista markkinoista olivat Tampereelle tärkeimmät oman kaupungin markkinat. Ne olivat yleiset vapaamarkkinat, ja pidettiin niitä vuosittain kahdet lakimääräiset, nimittäin "Perttelinmarkkinat" syyskuun alussa ja "Antinmarkkinat" joulukuussa.

Edelliset olivat suoraa jatkoa Pietari Brahen laillistuttamiin monivaiheisiin syysmarkkinoihin, joiden paikkana oli ollut Tammerkoski, Harju ja Pispala, kunnes markkinat pysyvästi kotiutuivat Ylä-Satakunnan uuteen kaupunkiin. Nimensä nämä markkinat olivat saaneet Perttelin päivästä (elok. 24 p.), jolloin ne alkuaan oli pidetty. Mutta markkinapäivä oli Pispalassa siirtynyt syyskuun alkuun, ja silloin niitä seuraavinakin aikoina aina pidettiin, vaikka päivämäärä oli muuttelevainen, siirtyen syysk. 2–4 p:stä vähitellen syysk. 6–8 p:ään.

"Antinmarkkinat", Tampereen toiset suuret markkinat, pidettiin viime vuosisadan alusta saakka jouluk. 12–15 p:nä. Niiden alkuperä on hämärä; kenties ne olivat syntyneet Vesilahden Narvan markkinoista, joita pidettiin alkutalvella ja jotka 1700-luvun lopulla mainitaan siirretyiksi Tampereelle.

Vanhat tamperelaiset eivät olleet tyytyväisiä kaksiin vuosimarkkinoihin, vaan tahtoivat enemmän sitä lajia.

Tammerkoskella oli muinoin pidetty markkinat helmikuussakin. Nämä markkinat oli jo 1600-luvulla siirretty loppiaiseksi. Tampereen kaupungin ensi aikoina nuo vanhat helmikuun markkinat kuitenkin jälleen esiintyivät almanakkain markkinaluetteloissa, vaikka todellisuudessa näkyvätkin joutuneen hyvin unheeseen. Tampereen edustaja 1800 v:n valtiopäivillä sai toimekseen hakea uutta lupaa Tampereen helmikuun markkinoille. Tähän anomukseen tuli v. 1801 kieltävä vastaus, "koska, katsoen Tampereen kaupungin vähäiseen liikkeeseen ja kyvyttömyyteen hankkia rahvaalle sen tarpeita tai ostaa sitä viljaa, mikä maalaisella on myytävänä, esitettyjen markkinain ei voida katsoa tuottavan mitään todellista etua, ei kaupungille eikä ympärillä olevalle maakunnalle", niinkuin kunink. päätös kuului.

Kun kuningas seuraavana vuonna matkusti Suomessa, katsoivat tamperelaiset ajat niin muuttuneiksi, että uudelleen anoivat noiden helmikuun markkinain elvyttämistä. Nämä markkinat, jotka olivat merkittyinä vielä edellisen vuoden almanakassa, olivat muka tuntemattomista syistä jääneet pitämättä jo monta aikaa sitten, mutta vanhat ihmiset niitä vielä muistivat. Tällä uudellakin kerralla tuli sama päätös kuin edellisellä. (129)

Markkinoitansa varten oli kaupungilla erityisiä pysyviä varustuksia. Ne olivat "markkinapuodit", jotka seisoivat Tampereen muinaisella ahtaalla torilla.

Näiden puotien monivaiheinen historia alkaa v:sta 1794, jolloin kauppias Lindqvist otti rakentaakseen markkinapuodit ja ylläpitääkseen niitä 8 vuotta, minkä jälkeen ne ilman korvausta olivat tulevat kaupungin omiksi. Puoteja piti tulla 38 kappaletta, ja ne oli varustettava lattioilla, lukoilla ja avaimilla sekä päältä punamullattava. Niiden paikaksi määrättiin silloisen torin pohjoinen laitue, "Lindqvistin kulmasta", s.o. nyk. Kauppakadun suusta, sillalle menevän tien vartta pitkin ja siitä viistoon kirkkoon päin. Puoteja, joista ainakin suuri osa oli rakennettu hirsistä, näkyy kuitenkin olleen, paitsi silloisen torin pohjoisella laidalla, myöskin raatihuoneen tontilla Kauppakadun ja torin puolella. Myöhemmät markkinapuotien haltijat – niitä olivat Lindqvistin jälkeen kauppias Sjöstedt ja porvari Grönlund – vuokrasivat laitoksiansa markkina-aikoina, saaden sillä tavoin korvausta kustannuksistaan.

Määrätyn ajan kuluttua (1802) kaupunki aikoi ottaa haltuunsa markkinapuodit, jotka sitävarten tarkastettiin. Niitä havaittiin olevan 44 kappaletta, mutta vikoja paljon. Kesti kuitenkin vuoden ajat ennenkuin puotien isännät kuninkaan tuomiolla saatiin luovuttamaan rakennukset kaupungille, ja vielä kolmisen vuotta, ennenkuin nämä uppiniskaiset korjauttivat ja uudelleen maalauttivat, mitä olivat hallintoaikanaan pilanneet.

Jo aikaisemmin oli valitettu, että yksityiset keinottelijat olivat kaupungin kaduille ja torille kyhänneet "kaupunkia rumentavia" irtaimia lauta- ja havukojuja, joita markkina-aikoina vuokrailivat kaupungin markkinapuotien vahingoksi, minkävuoksi mokomat kyhäykset v. 1802 oli tuomittu uhalla poistettaviksi markkinain väliaikoina. Kun markkinapuodit joutuivat kaupungin haltuun, tultiin ankarammiksi ja säädettiin, ettei kukaan sakon uhalla saanut vuokrata yksityisiä kojujaan markkinakaupustelijoille, ennenkuin kaupungin puodit olivat vuokratut (1807).

Tällä tavoin varustauduttuaan saattoi kaupunki vihdoin ruveta nauttimaan täysiä etuja markkinaverotuksestakin, joka jo v. 1806 nousi 148 riksiin. (130)

c) Käsityöläiset.

Esitämme seur. sivulla taulukon, jossa luetellaan Tampereella Ruotsin aikana harjoitetut käsityöammatit ja niissä toimivain ammattilaisten lukumäärät veroluetteloiden mukaan. Tarkastelun esineenä ei siis ole käsityöläisväestö "elättäjineen" ja "elätettävineen", vaan ainoastaan varsinainen käsityöntekijästö, s.o. mestarit ja heidän apulaisensa (kisällit ja oppipojat).

Taulukossa mainittujen ammattien lisäksi esiintyi Tampereella muutamia muitakin, joita täällä kuitenkaan ei harjoitettu erillisinä ammatteina, vaan toisten ammattien sivutoimina. Niinpä kengittäjäin ammatti (main. ensi kerran v. 1793) oli seppäin sivutoimi sekä tiilentekijäin ammatti (main. koko Ruotsin ajan) ja kakluunintekijäin ammatti (1804) savenvalajain sivuammatti. Kelloseppäin ammatti (1793) oli ennen vuotta 1805 nähtävästi pistooliseppäin sivuammattina. Muutamat ammatit esiintyivät Ruotsin aikana Tampereella vain lyhyen ajan, ilmestyen kaupunkiin sen alkuaikoina, mutta häviten lyhyen ajan kuluttua sieltä jälleen pois. Kirjansitojain ensimmäinen ammattiaika Tampereella oli vv. 1782–1789, rakennusmestareja ei mainita enään 1790-luvun alun jälkeen; ja turkkurinammattia harjoitettiin täällä ainoastaan vv. 1782–1786. Muuten oli pikkukaupunki varustettu eri ammateilla varsin runsaasti, vaikkei omasta mielestään kylläkään riittävästi.

        Tampereen käsityö vv. 1785–1805

 (ammatit, niiden aikaisin esiintymisvuosi ja niiden mestarien
 ja apulaisten [kisällien ja oppipoikain] luku)

                              1785   1790    1795    180O    1805
                      mai-           mest. apul yht.
       ammatit        ninta-  
                      vuosi


    sepät, lukkosepät 1782   5 - 5   5 2 7   2 1 3   3 - 3   3 - 3
    kuparisepät       1785   1 - 1   1 - 1   - - -   - - -   3 - 3
    kultasepät        1782   1 - 1   1 1 2   1 1 2   1 1 2   2– 2
    vaskenvalajat      –      -       -       -       -     1 - 1
    pistoolisepät     1794   - - -   - - -   1 3 4   1 4 5   1 - 1
    kellosepät        1793   - - -   - - -   - - -   - - -   1 - 1
    kivenhakkaajat    1789   - - -   1 - 1   - - -   - - -   - - -
    savenvalajat      1790   - - -   1 - 1   1 1 2   2 - 2   3 - 3
    värjärit          1782   - - -   1 - 1   2 1 3   2 4 6   3 4 7
    nahkurit          1783   1 - 1   1 - 1   3 - 3   2 - 2   3 - 3
    säämiskäntekijät  1782   1 - 1   1 1 2   2 1 3   2 1 3   3 - 3
    satulasepät       1781   2 - 2   - - -   2 1 3   1 1 2   2 3 5
    palttinakankurit  1782   2 - 2   2 - 2   1 - 1   - - -   2 - 2
    verankutojat      1802   - - -   - - -   - - -   - - -   1 - 1
    kirjansitojat     1782   1 - 1   - - -   - - -   - - -   - - -
    puusepät          1783   2 - 2   3 - 3   3 - 3   3 - 3   3 - 3
    sorvarit          1790   - - -   1 - 1   1 - 1   2 - 2   3 - 3
    vaununtekijät     1795   - - -   - - -   1 - 1   - - -   1 - 1
    rakennusmestarit  1781   2 - 2   1 - 1   - - -   - - -   - - -
    muurimestarit     1781   3 - 3   3 - 3   2 1 3   2 - 2   1 - 1
    maalarit          1783   1 - 1   - - -   - - -   - - -   2 - 2
    lasinleikkaajat   1783   1 - 1   1 1 2   1 - 1   1 - 1   1 - 1
    leipurit          1790   - - -   1 - 1   1 - 1   1 - 1   1 - 1
    teurastajat       1783   1 - 1   1 - 1   1 - 1   1 - 1   1 - 1
    räätälit          1784   3 - 3   2 - 2   5 - 5   4 1 5   5 1 6
    suutarit          1782   3 - 3   3 1 4   5 - 5   5 1 6   6 1 7
    turkkurit         1782   1 - 1   - - -   - - -   - - -   - - -
    hattumaakarit     1786   - - -   2 - 2   2 1 3   1 2 3   4 - 4
    puutarhurit       1782   4 - 4   3 1 4   1 - 1   2 - 2   1 - 1
    kalastajat        1802   - - -   - - -   - - -   - - -   1 - 1
             yhteensä –   35 - 35 35 7 42 38 11 49 36 15 51 57 10 67

Emme voi väittää, että Tampere Ruotsin aikana olisi ollut erityisemmin huomattava käsityöläiskaupunki. Siksi olivat varmaan täkäläinen väkiluku ja käsityöntekijäin lukumäärä jo itsessään liian pienet. Mutta suhteellisesti oli Tampere tähän aikaan erittäin "ammatillinen" kaupunki. Jos verrataan Tampereen käsityöntekijäin lukumäärää koko kaupungin väestön lukumäärään, nähdään, että täällä oli v. 1800 asukkaita 463, käsit. tekij. 51 = 11.0 kutakin 100 asuk. kohti, v. 1805 asukkaita 602, käsit. tekij. 67 = 11.1 kutakin 100 asukasta kohti; siis noin 11 käsityöntekijää kutakin 100 asukasta kohden, mikä – sen mukaan kuin tunnemme – oli siihen aikaan yleensä harvinaisen korkea määrä Suomen kaupungeissa. Jos Tampereella silloin oli mitään merkitystä, oli se merkitys käsityössä. Mutta miten vanhanaikainen leima on tuossa käsityössä! Katsokaamme ensinnäkin apulaisten käyttöä siinä. Kun taulukkomme ilmoittamiin mestarien määriin lisätään liikettä harjoittavat käsityöläislesket – v. 1790 räätälin, v. 1795 sepän ja savenvalajan, v. 1800 hattumaakarin ja v. 1805 lasimestarin leski – saamme seuraavat luvut työpaikkain ja työntekijäin lukumääristä:

                     v. 1790   1795   1800   1805

    työpaikkoja           36     40     37     58
    työntekijöitä         42     49     51     67
    työntek. työp. kohden  1.17   1.23   1.38   1.15

Kun keskimääräiset työpaikkain työntekijäin luvut soveltuvat hyvin siihen, mitä varmemmissa lähteissä mainitaan näistä oloista lähinnä seuranneina aikoina, on ylläolevia numeroita pidettävä tosiolojen mukaisina. Numeromme tosin eivät käsitä alaikäisiä työntekijöitä, koska niitä ei veroluetteloihin merkitty, mutta myöhempäin aikain kokemuksesta päättäen lienee alaikäisten oppipoikain käyttäminen vanhimman Tampereen käsityössä ollutkin hyvin harvinaista.

Luvuista näkyy, että varsinaisen työn verstaissa suorittivat mestarit itse. Apulaisten käyttäminen, olkoonpa oppipoikain tai kisällien, oli harvinaista Tampereella, jossa käsityö kuitenkin oli pääelinkeinoja. Jos apulaiset olisi jaettu tasan mestarien kesken, olisi näinä vuosina 3–6 mestarille tullut yhteisesti yksi apulainen. Todellisuudessa olivat olot sellaiset, että nuo harvatkin apulaiset jo alkoivat keräytyä harvempiin verstaisiin; toiset verstaat tietysti jäivät sitä tyhjemmiksi. V. 1800 luetellusta 15 apulaisesta työskenteli neljä pistooliseppä Färmin ja neljä värjäri Spiringin verstaassa. Ilmankos mainitut työpaikat olivatkin "tehtaita" sen ajan mielestä.

Käsityön omituisuuksiin kuului myöskin käsityöläisten suuri muuttelevaisuus, josta jo ylempänä olemme huomauttaneet. Niin hauskaa kuin työhistoriallisesti olisikin tarkemmin seurata "kisällivaellusten" omituisia teitä ja tapoja, eivät niitä tietoarkkumme ilmoita. Paria seikkaa kuitenkin huomautettakoon. V. 1802 etsittiin Tampereelle julkisella kuulutuksella Turun sanomalehdessä kupariseppää, vaunuseppää, puuseppää, sorvaria, räätäliä, kengittäjää, lukkoseppää, kirjansitojaa ja maalaria – siis yhdeksää erilaista ammattilaista, ja sen johdosta lääninhallitus kehoitti "kisällejä" nyt lähtemään Tampereelle. Kaikkia noita kaivattuja ammatteja oli kaupungissa kuitenkin ollut jo ennen. V. 1800 oli neljässä, kahta vuotta myöhemmin jo ikävöidyssä ammatissa ollut kaksitoista mestaria. Kuolema ei ollut heitä kaikkia korjannut, vaan he olivat lähteneet Tampereelta pois. Tai katsokaamme rakennusammattien väkeä. V. 1785 työskenteli kaupungissa rakennusmestareita, muurimestareita, maalareita ja lasinleikkaajia yhteensä seitsemän työntekijää. V. 1800 oli jäljellä ainoastaan kolme työntekijää muurimestarin ja lasinleikkaajan ammateissa, ja näistäkin hävisivät muurimestarit ajaksi v. 1806 ja lasimestaritkin joitakuita aikoja myöhemmin.

Rakennustyön aikaisempi kukoistus näyttää riippuneen kaupungin silloisesta rakennuskaudesta niinkuin sen työn kuihtuminenkin rakennuskauden päättymisestä. Todella olivatkin vanhan ajan käsityöläiset suuremmassa määrässä kuin myöhemmin riippuvaisia tilapäisistä ansioista. Heitä oli yhteiskunnassa liian paljon, heidän ammateissaan vallitsi "liikatuotanto" ja siksi heidän täytyi lakkaamatta etsiä työtä ja työnpuutteessa tarttua kisällisauvaansa. Lähtö ei aina ollut kunniakas. Tampereen vanhat aikakirjat kertovat monesta "karanneesta" käsityöläismestarista ja karkurijahdeista, joista tuskin lienee ollut vaivan palkkaa kaupungille. Varsin usein näkyy asiakirjoissa myöskin moitteita käsityöläisten työn kalleudesta ja huonoudesta, samoinkuin tekijäin huonoista tavoistakin.

Tuossa kaikessa oli jotain haurasta ja lahoa. Siitä ei käy syyttäminen käsityöläisiä, vaan on syytettävä pikemmin ajan yleisiä työoloja. Käsityö oli yli-ikäinen, kasvanut vuosisatain toispuolisen kehityksen kautta yksinäiseksi suurpuuksi, jota juuret eivät jaksaneet kantaa eikä elättää ja jonka myrsky uhkaa kaataa. Mikä käsityöläisjoukko Tampereenkin pienessä kaupungissa ja mikä ammattien moninaisuus! Mutta käsityöläinen pysyy "vapaakaupungissakin" tarkalla huolella oman ahtaan erikoisammattinsa alalla, vaikka kaikki muutkin ammatit ovat täällä hänelle auki. Perinnäisyys ja ammatin pyhyys painavat hänen vaakakupissaan enemmän kuin uuden ajan teennäinen elinkeinovapaus. Käsityöläisluokka on suuri kokonaisuudessaan, mutta erinomaisen heikko yksityiskohdissa. Mutta pieni kaupunki ei jaksa kuluttaa erikoisammatin harjoittajan erikoisia tuotteita. Hän siis kulkee ympäri, matkaa ahkerasti mailla ja markkinoilla. Elää kaupungissa, koska ei saa asua maalla. Tekee käsityötänsä, koska ei ole muuta oppinut. Niin kantaa käsityöläisluokka entisajan raskasta tukahduttavaa kaapua. Matka vaivaa huojentaa, väki tulvaa yhdestä portista kaupunkiin ja toisesta ulos – ivaksi yhteiskuntajärjestykselle, jonka mukaan kaikkien olisi pitänyt tyytyväisesti pysyä alallaan säädetyn työnsä ääressä.

Onnekkaammat niistä käsityöläisistä, jotka pysähtyivät Tampereelle, elivät siellä kättensä töillä, taloillaan ja plantaasheillaan. Ne olivat koko kaupunkiyhteiskunnan kolme taloudellista kulmakiveä. Ne kulmakivet vielä kestivät rakennuksensa. Valituimmat käsityöläiset kohosivat vähitellen yleistä tasoa korkeammalle, ottivat apulaisia, tulivat suurmestareiksi, kaupunginvanhimmiksi ja raatimiehiksi ja kohottivat siten koko luokkansa arvoa. Ja mikä oli käsityöläisluokan arvo, se oli koko kaupungin kunnia. (131)

d) Työväenluokka.

Kaupunkiyhteiskunnan alimpana portaana oli Ruotsinkin aikana työkansa. Tilapäisesti kaupungissa oleskelevasta irtaimesta väestöstä ja työtä hakevista maalaisista emme tässä yhteydessä puhu, koska he olivat kaupunkiyhteiskunnan ulkopuolella, emme myöskään elinkeinonharjoittajain apulaisista tai palkollisista, jotka vuosipalveluksen kautta olivat sidotut työnantajainsa perheisiin. Mutta kaupungissa oli jo olemassa toisenlaistakin työväenluokkaa, joka oli saavuttanut itsenäisemmän aseman kaupunkikunnassa. Kirvesmiesten ja ajurien ryhmät muodostivat selvästi rajoitetun ja laillisesti tunnustetun kansanluokan kaupungissa. Kaupungin kirvesmiehet ja ajurit olivat ensimmäinen yhteiskunnallisen itsenäisyyden saavuttanut työväenryhmä, ja historiallisesti he siten ovat olleet tienraivaajia ja edelläkävijöitä uuden ajan työväestölle, joka kokosi pääjoukkonsa vanhain suojelus- ja irtolaisasetusten ja palkollissääntöjen alaisista kansanluokista.

Kirvesmiesten ja ajurien työ oli vanhassa Tampereen yhteiskunnassa sekä sallittu että tarpeellinen elinkeino. Jäsenensä tämä elinkeinoluokka sai kaiken työväen tyhjentymättömästä alkulähteestä, maalaisväestöstä. Kolmestatoista vv. 1796–1820 Tampereelle otetusta ajurista oli kahdeksan maalaista. Ei kuitenkaan kuka kirvesmies ja ajuri hyvänsä ollut mahdollinen pääsemään kaupungin asukkaaksi. Heitäkin kohtaan käytettiin yhteiskunnallista valintaa, ja joskus sattui, että kirvesmiehen porvaruusanomus hyljättiin. Mutta kun kerran työmies tai ajuri oli hyväksytty kaupunkilaiseksi, saanut välttämättömän ruotsalaisen sukunimensä ja "ojennuksekseen" puolikkaan vero-osan, hän nautti sitä etua ja suojelusta, jota kaupunki tarjosi sen suljettuun piiriin kuuluville elinkeinonharjoittajille: työmonopolia.

Mutta erioikeudet jäivät sittenkin puolinaisiksi. Puheenaolevia ammatteja ei katsottu käsityöammattien veroisiksi, koska niissä ei ollut määrättyjä oppivuosia eikä kisällinäytteitä. Niitä katsottiin halvemmiksi, ja omaa etuaan ajavat valtaluokat yhteisesti niitä polkivat ja painoivat. Todellisuudessa ei millekään kansanluokalle sälytetty niin monia velvollisuuksia kuin työväelle. Työmiesten täytyi kaupunkiin tullessaan sitoutua noudattamaan kaikkia määräyksiä, mitä kaupunki oli antanut tai vastaisuudessa antaisi työmiehistä (1803). Näitä sääntöjä oli tähän aikaan jo monenlaisia. Palolaitoksen ylläpito painoi raskaimmin työväenluokkaa, jolla oli kaikkein vähimmän tulenarkaa omaisuutta. V. 1802 ryhdyttiin kaupungissa laatimaan ensimmäistä pakkotaksaa työmiehille ja ajureille. Kun näet oli sattunut ikävyyksiä siitä, ettei porvaristo ollut sopinut kirvesmiesten ja työmiesten kanssa päiväpalkoista, kaupungin hallitus päätti laatia heille kuukautisen, vallitsevain olojen mukaan sovitetun taksan, ja määräsi samalla, että taksa oli laadittava kaupungin ajureillekin hiedan, hakojen, saven y.m. vedätyksestä. Ajureille tuli lisäksi raskas kyyditysvelvollisuus, jonka vuoksi heidän elinkeinonsa tuli kaikkein raskaimmaksi ja poljetuimmaksi koko kaupungissa. Kuorman kukkuraksi laskettiin heidän hevosilleen vielä laidunvero.

Muissa ammattikunnissa tarkoittivat ankarat rajoitukset liiallisen kilpailun estämistä ja siis ammattikuntain omaa etua. Se tapahtui tietysti kaupungin ja kaupungin edun nimessä. Kaupungin edun nimessä rajoitettiin myöskin työmiesten ja ajurien vapautta. Mutta tässä tapauksessa ei ollut kysymys, miten ammattikunta parhaiten hyötyisi kaupungin kustannuksella, vaan miten kaupunki parhaiten hyötyisi ammattikunnan kustannuksella. On huomattava seikka, että mitä enemmän kaupunki kasvoi ja vaurastui, sitä häikäilemättömämmäksi nousi mielivalta kirvesmiehiä ja ajureita kohtaan. Näiden alkuperäinen työmonopoli kadotti jo pakkotaksain johdosta osan merkityksestänsä. Vähitellen se kadotti loputkin arvoaan, kun nuo omilla monopoleillaan elävät valtaluokat tässä kohden hylkäsivät koko silloisen yhteiskunnan perustuksen ja rupesivat mielin määrin käyttämään maalaistyöväkeä yleisissä ja yksityisissä töissään. Sillä alalla on elinkeinovapautta aikaisemmin toteutettu, ja muurinmurtajina olivat elinkeinovapauden pahimmat vastustajat itse.

Kauniit eivät siten olleet Tampereen vanhan itsenäisen työväestön tulevaisuuden näköalat. Luokka oli kuitenkin Ruotsin aikana liian pieni ja harvalukuinen mitään mahtaakseen olojen kieroudelle. Vasta seuraavat ajat vähitellen valmistivat toisenlaisten olojen tuloa. (132)

e) Porvaruusoikeus.

Vanhan Tampereen kaupunkikunnan arimpia sisällisiä seikkoja oli kysymys kaupungin asukkaiden porvaruusoikeudesta. Ruotsin aikana ei Suomessa tunnettu laillista, vapaata maassamuuttoa. Yleiset irtolais-, kerjäläis-, vaivaishoito- ja "suojelus"-asetukset olivat varattomain kansanluokkain liikuntavapaudelle takoneet orjuuttavia kahleita. Jokainen maalaisseurakunta ja kaupunkikunta saattoi sillä aseella torjua luotaan tai karkoittaa keskuudestaan melkeinpä kenen varattoman hyvänsä, jolla ei ollut syntymän tai säädyn oikeutta asua kunnassa, jos sekään oikeus auttoi. Ihmisten asumisoikeuskin tuli täten olemaan erityinen erioikeus, niinkuin yleensä kaikki oikeudet vanhassa sääty- ja pakkoyhteiskunnassa.

Kun vallitsevan valtiollisen työnjako-opin mukaan kaupungit olivat perustetut "kaupunkilaiselinkeinoja", etupäässä teollisuutta ja kauppaa varten, asumisoikeuskin kaupungissa sai erityisen luonteensa. Kaupunkia oli siihen aikaan katsottava ja katsottiin ikäänkuin suureksi vierailta suljetuksi yleisammattikunnaksi, jonka tuli jäsenilleen suoda suojaa ja turvaa, aivan niinkuin eri ammattikunnat suojasivat omia jäseniään. Kaupunki suojeli elinkeinonharjoittajaa alueellisesti, ammattikunta ammatillisesti. Ulkomaailmaa vastaan kaupunki puolusti itseään kaksinkertaisilla erioikeusmuureilla, joiden tuli tukea ja vahvistaa toinen toistansa.

Porvaruusoikeus ("burarätt", "burskapsrätt") merkitsi yksinkertaisesti asumis- ja elinkeino-oikeutta, jonka kaupunkiin pyrkivän tulokkaan tai kaupungissa alottelevan elinkeinonharjoittajan piti kaupungin hallitukselta hankkia. Se oli kaupungin asukkaan suuriarvoisin oikeus; se tosin tuotti hänelle velvollisuuden kantaa rasituksia ja veroja, mutta myös oikeuden nauttia kaupungin erioikeuksia ja ottaa osaa kunnan hallintoon. Porvaruusoikeuden saaneet elinkeinonharjoittajat olivat "oikeita porvareja". Heidän yhteisyytensä oli "porvaristo".

Jyrkkää rajaa porvaruuslaitoksen ja ammattikuntalaitoksen välillä ei voitu tehdä. Ammattikunnat, mikäli niitä kaupungeissa oli olemassa, olivat porvaruuslaitoksen rinnalla toisarvoisia laitoksia, ikäänkuin porvariston alaosastoja. Niille yhä kasvaville kaupunkilaisille elinkeinoluokille, jotka eivät muodostaneet järjestettyjä ammattikuntia, – kuten "porvareille", talonomistajille, ajureille, työmiehille y.m. –, porvaruusoikeus antoi kaikki tarpeelliset elinkeino- ja ammattioikeudet.

Tätä tärkeää itsehallinnollista oikeuttaan Suomen kaupungit käyttivät vielä Ruotsin vallan loppuaikoina ankaralla tavalla. Kaupunkeihin ei kuka hyvänsä voinut asettua asumaan. Vapaasukuisia, pappissäädyn jäseniä ja virkamiehiä ei oltu voitu tai tahdottu estää kaupunkeihin asettumasta, mutta sitä jyrkempiä oltiin muita kansanluokkia kohtaan. Kaupungithan olivat kaupunkilaiselinkeinojen erioikeutettuja alueita; senvuoksi niiden täytyi asukkailtaan vaatia näiden elinkeinojen kunnollista suorittamista. Se tapahtui siten, että elinkeinoon kykenemättömät ja kaupunkia häiritsevät ainekset torjuttiin pois ja että porvaruusoikeus myönnettiin vain taatulle kyvylle ja varallisuudelle. Porvariksi pyrkivältä vaadittiin usein varsin raskas porvaruusmaksu ja päälle päätteeksi takauksia siitäkin, ettei hän vastaisuudessakaan tulisi kaupungille rasitukseksi.

Tämä ikivanha kaupunkierioikeus sai Ruotsin vallan loppuaikoina uuden tuoreen tuen Kustaa III:n v. 1789 antamasta perustuslain luontoisesta vahvistuskirjasta, joka "ikuisiksi ajoiksi" vahvisti kaupunkien erioikeudet ja erityisesti sääti, että jos kaupungeissa ilmoittautui kauppiaita ja käsityöläisiä porvaruus- ja mestarioikeuden saamiseen useampia kuin paikkakunnan aseman, väkiluvun, toimeentulon ja ympärillä olevan maaseudun arveltiin sietävän, oli asianmukaista ja kohtuullista huomiota pantava seuran tai ammattikunnan ja kaupungin maistraatin siitä antamaan lausuntoon.

Kuitenkin oli vanha kaupunkilaitos kukistuva ja uusi sen sijalle rakentuva. Uuden rakennuksen kulmakiveksi oli Suomeen perustettu Tampereen kaupunki.

Tämän kaupungin perustuskirja ei kieltänyt ihmisiä vapaasti muuttamasta Tampereelle; pikemmin se kehoitti siihen tarjoamalla tulokkaille sellaisia etuja kuin riippumattomuuden voimassa olevista kauppasäännöistä ja ammattikunta-asetuksista. Tampereen erioikeudet tähtäsivät ilmeisesti sellaisen "vapaakaupungin" perustamista, joka olisi avoin kaikille elinkeinonharjoittajille. Mutta tätä käsitystä heikensi perustuskirjan epäselvä sanamuoto, joka sitäpaitsi ei sisältänyt erityisiä määräyksiä porvaruusoikeuden hankkimisesta kaupungissa.

Asia jäi siinä kohden käytännön varaan. Eikä kaupungin muodostumisesta vapaakaupungiksi silloin ollut suuria toiveita. Aivan kuin itsestään näet unohdetun uutiskaupungin porvaruusolot alkoivat muovautua muiden kaupunkien mallin mukaisiksi.

Luvan kaupunkiin asettumiseen näyttää kaupungin ensi aikoina antaneen maaherra, milloin sellaista lupaa haettiin. Mutta maaherrankokouksessa 1793 aljettiin jo siirtyä toiseen menettelyyn. Kaupunginvanhimpain ja porvariston esityksestä päätettiin, että "samoinkuin muissa kaupungeissa tavallista on" porvaruusoikeutta haettaessa ja annettaessa on kaupungin rahastoon suoritettava määrätty maksu, ennenkuin porvarillista elinkeinoa ja liikettä saadaan harjoittaa. Samalla säädettiin, että kun joku vastaisuudessa ilmoittautuu porvaruusoikeuden saamiseen, kruununvoudin tai tulevan järjestysmiehen tulee kuulla porvaristoa, jonka lausunto on kuninkaan käskynhaltijan harkittavaksi jätettävä.

Tämän järjestelyn käytännöllinen tarkoitus oli, kuten maaherrankokouksen pöytäkirjassa lausutaankin, kaupungin rahaston tulojen lisääminen. Epäilemättä se vaikutin aluksi olikin ratkaiseva porvaruusasioissa. V. 1795 kaupunginvanhimmat valittivat, että moni oli asettunut kaupunkiin ilman porvaruusoikeutta, siten loukaten velvollisuutensa täyttäneitä porvaruusoikeuden omistajia ja tuottaen vahinkoa rahastolle, minkävuoksi nyt pyydettiin maaherraa sakon uhalla pakottamaan laiminlyöjät ja uudet tulokkaat maksujensa suorittamiseen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin huomattiin asialla olevan muitakin puolia kuin rahallisia. V:n 1802 maaherrankokouksessa päätettiin järjestysmiehen esityksestä, ettei kukaan porvari tai käsityöläinen vastaisuudessa saanut asettua kaupunkiin, ennenkuin järjestysmiestä ja porvaristoa oli hänen porvaruushakemuksestaan kuultu ja he "havainneet hänet kaupungille hyödylliseksi", minkä jälkeen hakemus oli maaherralle alistettava. Tarkoitus oli nyt se, "etteivät hyödyttömät ja taidottomat sekä laiskuudesta ja siveettömyydestä tunnetut henkilöt saisi tilaisuutta asettua kaupunkiin ja harjoittaa porvarillista liikettä muiden vahingoksi". Paremmaksi tehoksi säädettiin myös, että porvaruusoikeuden hakijan tuli heti antaa kelvolliset takaukset rakennusvelvollisuutensa ja määrättyjen rasitusten suorittamisesta.

Tässä päätöksessä huokuu v:n 1789 vakuutuskirjan henkeä. Tamperekin oli jo hyvässä alussa rakentamassa ympärilleen kiinalaista muuria. Seuraavana aikoina tehtiin erinomaisen ahkerasti työtä muurin vahvistamiseksi. Tällä vanhalla porvarillisella politikalla oli puolensa. Mutta sitä suuntaa vastassa seisoi jo alun pitäin toinen, joka edusti uusia korkeampia elinkeinollisia tarkoituksia. Kaupungin perustuskirjan nojalla asettui hallitus johdonmukaisesti sille kannalle, että Tampereen kaupungin tuli avata porttinsa kaikille elinkeinonharjoittajille – ei kuitenkaan ihan poikkeuksetta, sillä huonomaineisia, irtolaisia, varattomia, "laillista suojelusta" kaipaavia y.m.s. henkilöitä katsoi vapaakin suunta mahdottomiksi ja kelvottomiksi elinkeinoa harjoittamaan ja kaupunkiin muuttamaan.

Taistelematta ei uusi suunta kuitenkaan voinut lopulliseen voittoon päästä. Vanha käsitys piti uskomattoman sitkeästi puoliansa. Jätämme tuonnemmaksi erikoiskohtaisemman kertomuksen pitkästä elinkeino- ja porvaruussodasta, jonka Tampereen elinkeinoluokat ovat kestäneet. Erittäin huomattava oli tämän sodan pitkällisyys; lopullinen ratkaisu siirtyi vuosikymmenien taa. Se näet oli enimmäkseen vähäväkisten taistelua pienissä oloissa, yhteiskunnan luoksepääsemättömissä alakerroksissa, partio- ja sissisotaa, jonka tapaukset harvoin tulivat suurten päällikköjen tietoon. Niin mahtava kuin vastustaja olikin ja niin vähäpätöisiltä kuin puolustajat näyttivätkin, vuosikymmeniä pysyivät vanhat tavat sittenkin käytännössä todistaakseen, kuinka hitaasti uudet politiset suunnat useinkin jaksavat murtaa juurtuneita käsityksiä ja oloja.

Keinoja Tampereen elinkeinovapaustaistelussa käytettiin monenmoisia. Yksi kaupungin vanhain olojen puolustajain apukeinoja oli edellämainittu porvaruusoikeuden anojain verottaminen. V:n 1793 porvaruussäännöt keksittiin näennäisesti viattomassa tarkoituksessa, kaupungin rahaston tulojen enentämiseksi. Silloin säädetyn ja vahvistetun taksan mukaan tuli porvaruusoikeudesta maksettavaksi:

    kauppiaan porvaruusoikeudesta 16 pankkoriksiä 32 killinkiä
    porvarin            "          6      "
    käsityöläisen       "          2      "

Pianpa kuitenkin tässäkin kohden toiset vaikuttimet pyrkivät mukaan. V. 1807 korotettiin näet porvaruusmaksuja, koska muka liian alhaisen maksun vuoksi kaupunkiin kerääntyi kaikenlaisia henkilöitä, jotka eivät muualla olleet tulleet toimeen ja nyt täälläkin hävisivät ja tuottivat kaupungille kärsimisiä. Uusi taksa tuli seuraavanlaiseksi:

    kauppiaan porvaruusoikeudesta 50 pankkoriksiä
    porvarin           "          16      "
    "manufakturistin   "          12      "
    käsityöläisen      "          10      "

Kaikinpuolin näytti varmaan tällainen korkea taksa kaupungille edulliseksi, sillä samalla kuin se antoi kaivattua suojaa "hyödyttömiä" porvaruuden tavoittelijoita vastaan, se ei myöskään unohtanut kaupungin rahaston etuja. Tätä politikkaa jatkettiin seuraavinakin aikoina ylentämällä taksaa ajan vaatimusten mukaan. V. 1821 taksa sai seuraavan muodon:

                                               omassa    muualta
                                            kaupungissa  siirtyneet
                                             syntyneet   seteliruplaa
                                            seteliruplaa

    kauppiaat ja tehtailijat................... 100:–     150:–
    "manufakturistit", värjärit, kauppahöökarit
       ja nahkurit............................   75:–     100:–
    höökarit, trahtöörit, ravintolanpitäjät
       ja käsityöläiset........................  50:–      75:–
    porvarit..................................   35:–      50:–

Sen lisäksi tuli jokaisen porvaruusoikeuden saajan suorittaa n.s. kestikievarimaksua 30 seteliruplaa jaettuna kolmelle vuodelle.

Tällä kannalla porvaruustaksa pysyi, pienempiä muutoksia lukuunottamatta, kymmeniä vuosia. Vasta vapaakaupunkisuuden voittaessa taksa menetti entisen merkityksensä ja jäi vain yksinkertaiseksi verolähteeksi, miksi oli alkujaankin aiottu. Kohtuullisia rajoja se näinä myöhempinä aikoina tuskin lienee rikkonut. Hauskuuden vuoksi lisättäköön tähän v:n 1874 taksoituksessa laadittu porvaruustaksa, viimeinen ennen uuden kunnallisasetuksen voimaanastumista. Se oli pääkohdissaan tällainen:

    kauppiaat, manufakturistit ja tehtailijat           Smk. 200:–
    käsityöläiset ja ravintoloitsijat                    "   100:–
    kaupustelijat                                        "    50:–
    työmiehet, laivurit ja ajurit                        "    20:–
    pumpulitavarain y.m. kaupitsijat
       (1868 v:n elinkeinoaset. § 5)                      "    16:–
    "itsesuojelijat" (vanhain asetusten nojalla tulleet) "    15:–

Muuttuneet ajat näkyvät siitäkin. 7

17. TAMPEREEN TEOLLISUUDEN ISÄT.

Teollisuuden edellytykset Tampereella. – Ennustuksia Tammerkoskesta, – Asukkaiden omat teolliset unelmat. – Abraham Häggman ja hänen toimensa. – Tampereen paperitehtaan alku. – Pistooliseppä Matti Färm. – Värjärien ja nahkurien laitokset. – Lindbergin valkki. – Juhana Pietari Spiring. – Juhana Fredrik Lagerqvist. – Antti Enqvist. – Juhana Lott. – Tiilitehtaat. – Kaupunkilaisien mylly- ja sahapuuhat.

Kaikilla aikansa tunnetuilla ja ajateltavilla keinoilla olivat kustavilaiset teollisuuspolitikoitsijat raivanneet alaa Tammerkosken varrelle nouseville tehtaille ja teollisuuslaitoksille. Ei ollut sitä yksityistä eikä yleistä etua, monopolia, erikoikeutta, jota ei olisi Tammerkosken tehtailijoille tarjottu.

Eikä ollut sitä tunnettua teollisuuden haaraa, jota ei jo Ruotsin aikana tässä koskessa koeteltu. Mutta luulemme esityksestämme jo näkyneen ja usein vielä tulevan näkymään, ettei teollisuutta voi tekemällä tehdä. Tampereen teollisuus oli noina vanhoina aikoina käsite, jossa ei ollut sisällystä. Mutta siellä oli kuitenkin jotain, joka tuhansien pettymysten keskellä aina piti aatetta yllä. Ja paljon sekin.

Se oli koski. Kauan se pauhasi luonnollisessa vapaudessaan, mutta isänmaanystävät eivät kadottaneet uskoaan, että kerran sen vapaus oli vangiksi joutuva. Tunnettu käytännön ja tieteen mies, Turun yliopiston kemian professori Juhana Gadolin puhuu v. 1802 palkitussa kilpakirjoituksessaan Suomen kaupunkien teollisuudesta luottavasti Tampereesta. "Mekanisia laitoksia kehräämöjä y.m. varten" oli hänen mielestään edullista tänne perustaa; paperin valmistukseen, jota ei voisi menestyksellä harjoittaa muualla kuin koskien ääressä, ei silloisista kaupungeista mikään olisi sopivammalla paikalla kuin Tampere, "jonka luonto näyttää aikoneen Suomen mekanisten laitosten pääpaikaksi". Pellavatehtaalla oli jo aikaisemmin ollut ennustajansa. Itse H. G. Porthan oli v. 1800 Turun talousseurassa lausunut: "Meillä on pieniä kaupunkeja sisämaassa, joilla ei ole minkäänlaista teollisuutta eikä juuri minkäänlaisia elinkeinoja, esim. Tampere. Koska tämä kaupunki on keskellä Suomen etevimpiä pellavapitäjiä, seudulla, jossa ruokavaroista ei ole puutetta, pitäisi sinne perustaa pellavankutomatehtaita ja niitä edistää."

Myöskin kustavilaisen Tampereen asukkailla oli horjumaton luottamus kaupunkinsa teolliseen tulevaisuuteen, vaikka tosiasiat olisivat mitä sanoneet. Keskellä pikkumaisimpia pyyteitään ja nurkkavalituksiaan he v. 1793 puhuivat maaherralleen toiseen äänilajiin koskestaan ja tulevasta teollisuudestaan. Kaupunkiin oli perustettava manufaktureja, tehtaita ja faktorioja. "Näille laitoksille tarjoutuu mitä edullisin asema kaikilta mahdollisilta puolilta. Tampere on melkoisen kaukana muista kaupungeista. Ympärillä olevassa maakunnassa on runsaasti kaikkia ruokatavaroita. Maa tuottaa villoja, pellavaa, hamppua, ja saatavana on kaikenlaisia raakavuotia ja nahkoja. Metsät puoltavat ruutitehtaita ja potaskatehtaita. Kaupungin läpi juoksevassa Tammerkoskessa on monta autiota putousta ja muutamissa on paperitehdas, jonka liike voisi tulla monta kertaa suuremmaksi, vähemmänarvoinen vaskipaja (kopparhammare) ja pyssynpiippujen purauslaitos, jota käytetään pienoiskoossa. Kun useampain sellaisten laitosten perustamisen kautta väkiluku kasvaa ja kulutus lisääntyy, avautuu lähempi yhteys maamiehen kanssa." (134)

Ensimmäinen, joka käytännössä alkoi toteuttaa kaupungin suuria teollisuusunelmia, oli Abraham Häggman. Helmikuun 27 p. 1783 toimitettiin virallinen tarkastus sillä paikalla, johon Häggman aikoi perustaa ensimmäiset teollisuuslaitoksensa vaskipajan, värjäämön, suurimomyllyn, sahan ja paperitehtaan Sopiva paikka näille tehtaille havaittiin tontin n:o 1 alla, "missä sadanviiden kyynärän pituisella ruuhella, joka on alkava eräästä suuresta kivestä viidenkymmenen kyynärän päässä yläpuolella suurta laskuojaa, voidaan saada noin kahden kyynärän putous sekä yläpuolella mainittua suurta kiveä voidaan kiviarkun laatimisella vähän veden aikana vesi padota ja johtaa ruuheen ja taas runsaamman veden aikana liikavesi päästää pois". Laitoksistaan määrättiin Häggman maksamaan kaupungin rahastoon viisi spesieriksiä vuodessa.

Maaherran päätöksellä 20 p:ltä huhtik. 1785 vahvistettiin tarkastuskirja muissa paitsi myllyä ja sahaa koskevissa osissaan. Uusi tehtailija oli kuitenkin liian suurensuuntainen mies tyytyäkseen aivan ahtaisiin rajoituksiin. V. 1783 mainitaan hänellä olleen tislauspannu, jota hän käytti tärpätin valmistukseen. V. 1790 hän kertoo jo "joksikin osaksi" rakentaneensa ne vesilaitokset, joihin oli saanut luvan, sekä lisäksi vedellä käyvän "savitehtaan" ynnä verkavalkin. Voimmepa sanoa, ettei ollut sitä teollisuudenhaaraa, jota ei Abraham Häggman koettanut, ja että melkein kaikki Tampereen tehtaat voivat lukea hänet esi-isäkseen.

Mikä hän oli miehiään ja mistä, emme tiedä. Tampereen kaupungin asukkaana hänet mainitaan v:sta 1783 alkaen. Ensi aikoina häntä nimitetään "tehtailijaksi ja kuparisepäksi". Toimistansa teollisuusmiehenä hän, antaa kuvauksen hauskassa anomuskirjassaan, jolla v. 1790 koetti saada esivallan lupaa perustaa häneltä ennen kielletyn sahan Tampereelle. "Ahtaat toiveet – hän lausuu –, jotka kotipaikassani kahlehtivat työ- ja elinkeinohaluani, ovat saattaneet minut rupeamaan ensimmäiseksi, joka perusti tämän uuden kaupungin etäiseen paikkakuntaan, missä ei ollut mitään muuta kuin vapaus, joka saattoi minua mairitella". Mainittuaan sitten niitä vaikeuksia, joita vastaan hänen oli täytynyt taistella, hän kertoo edellisenä vuonna itsellään olleen tilaisuuden "omassa (vieras käsi lisännyt: korkeassa) personassani" Parolan leirillä astua valtaistuimen eteen esittämään anomuksiaan, ja oli kuningas luvannut Tukholmaan tultuaan katsastaa Tampereen vaihtokirjaa ja sitten antaa vastauksen. Sahan homma ei kuitenkaan menestynyt. Kaupungin herrat todistivat, ettei laudoista ollut kaupungissa puutetta, ja paikkakunnan sahanomistajat sepittivät lausunnon, jossa väittivät samaa ja lisäsivät, ettei Häggman ollut perustanut Tamperetta ja etteivät hänen tehdaslaitoksensa vastanneet tarkoitustaan. Maaherrakin puolestaan vastusti sahan perustamista, koska sahaus ei ollut varsinainen kaupunkilaiselinkeino ja koska uusi saha loukkaisi toisten oikeuksia. Ja niin tuli tehtailijan Parolan retkestä huolimatta hylkäävä päätös tässä mainiossa sahajutussa.

Todellisuudessa eivät mahdikkaan fabriköörin muutkaan tehdaslaitokset vastanneet tarkoitustaan. V. 1793 oli niistä jäljellä ainoastaan nuo maaherrankokouksessa mainitut: paperitehdas ja vaskipaja. Näistäkin jäi ainoastaan paperitehdas pysyväksi.

Tämän Tampereen vanhimman tehtaan perustaja on siten Abr. Häggman, ja on tehtaan perustuskirjoina pidettävä edellämainittua tarkastuskirjaa v:lta 1783 ynnä maaherran vahvistusta v:lta 1785, joissa molemmissa paperitehdas nimenomaan on mainittu.

Häggmanin paperiruukki ei ollut mainittavan suuri. V. 1785 oli hänen palveluksessaan kolme "kisälliä" ja v. 1790 kuusi "renkiä" ja kahdeksan "piikaa", nähtävästi enimmät heistä tehtaan työssä; v. 1795 oli renkiä viisi, mutta piikoja vain kaksi, v. 1800 renkiä kuusi ja piikoja yksi. Paperitehtaalle tärkeitä henkilöitä olivat myöskin "lumppukauppiaat" eli "lumppukomisarit", joita mainitaan kaksi Tampereen asukkaiden joukossa 1780-luvun lopulta lähtien. Toinen näistä lumppukauppiaista asui Häggmanin talossa ja oli nähtävästi välittömästi hänen palveluksessaan. Isännän vanhetessa paperiruukki näyttää jonkinverran rappeutuneen. V. 1805 todistettiin, että tehdas oli ollut useat vuodet ainoastaan "nimeksi" paperitehdas ja että usein oli tapahtunut, etteivät paperin tarvitsijat olleet saaneet sieltä paperia. Perustamisestaan saakka se ei ollut valmistanut mitään muuta kuin "karkeaa konsepti-, paksua kartuusi-, makulaturi- ja painopaperia". Sen mukaan kuin miespolvea myöhemmin muistettiin, oli Häggmanin paperitehdas rakennettu alemmaksi kuin tehtaanisäntä Lefrénin myöhemmin rakennuttama paperitehdas, ja oli siinä ollut ainoastaan yksi pyörä ja yksi valsi.

Tehtaan tuotannosta on vv:lta 1804—07 jäänyt muutamia tietoja, jotka voinevat kuvata puheenaolevan teollisuudenhaaran vanhempia vaiheita.

           Tampereen paperitehtaan valmistus vv. 1804–1807

             (r. = riisiä, k. = kirjaa, arkk. = arkkia)

           kartuusi- ohutta  konsep- hylky- paino- valkeaa  harm.  prässi-
    vuonna   pap.    kart.p. tipap.   pap.   pap.  mak.pap. mak.p.  pap.

    1804    40 r.     8 5.    70 r.   6 r.  148 r.  204 r.  488 r.  180
                     10 k.                   10 k.    7 k.   12 k.  arkk.
    1805  61 r. 1 k.  2 r.    58 r.   3 r.  207 r.  109 r.  415 r.   –
            12 arkk.                  7 k.           18 k.
    1806    75,5 r.  7 1/3 r. 17,5 r. 7 k.   80 r.  175 r.  923 r.   –
             6 k.                                     6 k.
    1807     3,5 r.  11 r.    11,5 r. 1 r.  100 r.  259 r.  965,5 r. –
                      4 k.

V:n 1807 valmistusmäärään on vielä lisättävä 5 riisiä käärepaperia.

Näiden paperilaatujen hinnoiksi ilmoitettiin:

    kartuusipaperin       6 riksiä 16 kill. – 8 riks. 16 kill. riisiltä
    ohuen      "          5    "            – 5   "    4   "      "
    konsepti   "          2    "            – 2   "   16   "      "
    hylky      "          1    "            – 1   "   32   "      "
    paino      "          1    "            –         –          "
    valk. makul.paperin  –        40 kill. –         –          "
    harmaan "      "     –        24  "    –         26   " 8 runst.r.

Koko valmistusarvonsa näinä neljänä vuonna tehdas laski riksiin 4 680:24:– ja menonsa samalta ajalta riksiin 4 445:4:2. Nämä summat edustavat likimain koko Suomen silloisen paperiteollisuuden tuotannon arvoa.

Jonkinlaisena tehtaaninsinöörinä Häggmanin loppuijällä ja seuraavina vuosina toimi puuseppä Juhana Glas, joka tuli Tampereelle v. 1807. Hänen mainitaan olleen enimmän aikansa kirjanpitäjänä paperitehtaalla, "jossa hän on tehnyt useita mekanisia laitoksia ja itse valmistanut kaikki siihen kuuluvat pusertimet y.m."

Paperitehtaan perustaja, Tampereen teollisuuden isä Abraham Häggman kuoli v. 1810 seitsemänkahdeksatta vuoden ijässä. Monet hänen yrityksistään olivat rauenneet turhaan. Mutta hän sai kuitenkin päättää päivänsä siinä tiedossa, että oli mairittelevan vapauden kaupungissa voinut tyydyttää "työ- ja elinkeinohaluansa". Paitsi tehdastaan jättihän jälkeensä kolme kaupunkitaloa (silloiset n:ot 1, 14 ja 15) niihin kuuluvine moisiomaineen ja lainassa olevia varojakin. Kaupungissa hän oli ollut vaikuttava ja arvoa nauttiva mies. Hänen kynäänsä käytettiin yhteiskunnan hyväksi kaupungin ensi aikoina, kun ei vielä muita kirjoitusniekkoja täällä ollut; kaupunginvanhimpain joukossa hän esiintyi sen laitoksen alusta alkaen, ja kun kaupunkiin valittiin ensimmäiset raatimiehet, oli tehtailijaisä valittujen joukossa, vaikka hän jo parin vuoden päästä korkean ikänsä vuoksi pyysi vapautusta siitä velvollisuudesta. (135)

Häggmanin ympärille ryhmittyivät kustavilaisen Tampereen muut tehdastelijat. Monella heistä oli yhtä kirjavat yritykset kuin heidän ikäpresidentillään, mutta ani harvat saavuttivat edes senkään vertaa menestystä kuin hän.

V. 1793 mainittu Tammerkosken pienoinen "pyssynpiippujen purauslaitos"

lienee ollut pistooliseppä Matti Färmin teollisuusyrityksiä. Färm tuli Tampereen asukkaaksi v. 1785. V. 1802 hän sai siirtää laitoksensa paremmalle paikalle kosken rantaa (nyk. Finlaysonin puuvillatehtaan alueelle), mihin aikoi perustaa "purauslaitoksen, kniipi- ja naulavasaran y.m." Kaupunki suosi pistoolisepän yrityksiä, hän kun oli tunnettu "taitavaksi". Mutta taitavuuskaan ei aina auta. Jo v. 1803 muudan tirehtöri J. M. Gottskalk osti Färmin tehdaspaikan, jossa ei ollut tehtaita. Niitä aikoi nyt uusi isäntä ruveta perustamaan, mutta ei hänenkään laitoksistaan näkynyt sen enempää jälkeä.

Parempia tuloksia saavuttivat Tampereen vanhain värjärien ja nahkurien kosken rannalle perustamat laitokset. Näiden omistajat kutsuivat itseänsä mielellään "fabrikööreiksi", ja siihen heillä oli kaksinkertainen syy. Heidän "valkkinsa" ja "stamppinsa" olivat sellaisia "tehtaita", joita siihen aikaan tehtaina pidettiinkin. Värjäysammattia erityisesti katsottiin Ruotsin aikana "manufakturiksi", koska sitä voitiin tehdasmaisesti harjoittaa ja siihen usein oli yhdistetty verankutomis-, nukkaus- y.m.s. laitoksia. Tämäntapaisille manufaktureille kyllä oli edellytyksiä Tampereella, jossa koski edisti teknillisiä yrityksiä ja väkirikas maakunta menekkiä. Mutta tehtailijanimensä Tampereen vanhat värjärit ja nahkurit ansaitsivat lisäksi historiankin oikeudella, koska heidän vaatimattomiin vesilaitoksiinsa usein yhtyi sille ajalle ominaisia mahdottomia teollisuushaaveita.

Tammerkosken vanhin valkki oli kauppias Em. Lindbergin, jota 1790-luvun alussa verotettiin omistamastaan "värjäämöstä ja vanutusmyllystä". Kun ei itse ollut ammattimies, hoidatti hän laitostaan erityisellä työmestarilla. Vanutusmylly näyttää, olleen kosken yläputouksessa. Kun Lindbergin liikkeet äskenmainitun vuosikymmenen puolimaissa alkoivat kukistua, tämä "vuoden ympäri käyvä" laitos joutui ostolla Spiringille.

"Värjärinkisälli" Juhana Pietari Spiring oli vasta v. 1795 saanut porvaruuskirjansa ja samalla tontin kaupungin sillan ja torin kohdalla. Hän paisui pian tavallista huomattavammaksi liikkeenharjoittajaksi. Paitsi mainittua vanutusmyllyä hän heti kaupunkiin asetuttuaan osti 110 riksillä ent. kauppias K. Lindqvistin talon (silloisen n:o 7), jonka sitten paransi niin, että sen hinta arvioitiin 30 000 vaskitalariksi. Kun talo kauemman aikaa pysyi värjärien hallussa, ruvettiin sen editse koskeen johtavaa katukujaa sanomaan "Värjärinkujaksi". Spiringin omaksi joutui myös mainitun talon takana oleva talo (silloinen n:o 8), jonka eteläisenä jatkona olevan alueen hän hankki kuivauspaikakseen. Kisällistä oli näin tullut "fabrikööri".

Tampereen polttimon loppuhuutokaupassa 1801 Spiring osti useita polttimon vanhoja rakennuksia tonttineen ja hankki myöhemmin niitä lisää ostolla ja vaihdolla. Hänellä oli tällä taholla uusia teollisuusaikeita. Yhdessä kultaseppä Juhana Arkmanin kanssa, joka näihin aikoihin näyttää olleen Spiringin yhtiömies ja jota ehkä siitä syystä myöskin kutsuttiin "fabrikööriksi", he ilmoittivat tarkoituksensa rakennusten huutamisella olleen saada "polttimohuoneesta" sopivaa tilaa "muutamille hyödyllisille laitoksille, joita kosken vedellä voitaisiin käyttää, kuten vanutusmyllylle, kehräämölle y.m.", ja käyttää muita rakennuksia työmiesten asunnoiksi j.n.e. Ensi kerran silloin lienee kehräämöä ajateltu sille paikalle, johon toisena aikana syntyi suuri puuvillakehräämö. Mutta Spiring ja Kumpp:n aikeet olivat ennen aikaansa syntyneet.

Kuolema keskeytti Spiringin toiminnan v. 1806. Värjäämö jäi leskelle, joka sen möi rykmentinkirjuri Andersinille, kunnes tämä vanha teollisuuslaitos joutui uudelle suurvärjärille Fredrik Grekille.

Yksityistä omaisuutta oli Spiring ehtinyt koota sen ajan Tampereen oloissa huomattavan määrän. Hänen viisi taloansa ja tonttiansa arvioitiin pesäluettelossa 280 pankkoriksiksi ja värjäämö, jossa oli kaksi "kyyppiä", kolme kattilaa, prässi, raameja y.m. laitoksia, 200 riksiksi samaa rahaa. Mutta yksityinen menestys ei varmaankaan tyydyttänyt miestä, joka oli nähnyt yleisempäin toiveittensa pettävän.

Spiring, kuten kilpailijansa Häggmankin, oli aikanaan Tampereen kaupunkikunnan merkkimiehiä. Hänetkin valittiin kaupunginvanhimmaksi ja neuvosmieheksi. Uuden kotikaupunkinsa yhteisissä asioissa hän oli hyvin alottelias, ja monet pienet seikat osoittavat hänen olleen luonteeltaan tavallista hienomman. Syystäpä kaupungin hallitus hänestä saattoi antaakin sen maineen, että hän erityisesti harrasti "järjestystä ja siisteyttä pienessä kaupungissamme". Myötätunnolla merkitsemme sellaisen nimen Tampereen teollisuuden isäin muistolaan.

Tampereen vanhain tehdastelijain joukkoon luettiin aikoinaan myöskin liivinmaalaista sukuperää oleva Juhana Freedrik Lagerqvist, joka värjärinkisällinä v. 1803 muutti Turusta Tampereelle aikeissa perustaa tänne "verkatehtaan". Hänen tehdasaikeensa supistuivat kuitenkin toistaiseksi värjäämön toimeensaamiseen. Kun hän v. 1806 oli hankkinut itselleen mestarin kirjat ja kun hänellä lisäksi oli vanutusmylly koskessa ja liike menestyi hyvin, oli tietysti hänkin täysi "fabrikööri" sitä seuraavine sijoineen kaupunginvanhimpain ja neuvosmiesten joukossa. V. 1808 tarkastettiin hänelle uusi vanutusmyllyn paikka Spiringin valkin yläpuolella eli "entisellä polttimoalueella pienessä virrassa, jonka teiskolaiset ovat peranneet". Tämän pitkäikäisen tehtailijan myöhemmistä puuhista kerrotaan seuraavan aikakauden esityksessä.

Ruotsin aikana rakennettiin koskeen myöskin pari pientä nahkurin lyöttömyllyä. Kaupungin ensimmäisellä "säämiskämaakarilla" Antti Enqvistillä, joka tuli Tampereelle jo v. 1782, oli alakoskessa, "tiiliruukin lähellä", lyöttömylly, joka v. 1795 siirrettiin paremmalle paikalle tiilitehtaan yläpuolelle. Viimemainittuna vuonna sai myöskin porvari Juhana Lott, polttimon entisiä renkejä, valkin paikan koskessa "viistoon vastapäätä asessori Ahlmanin keskimmäistä myllyä". Lottin vesilaitos joutui myöhemmin värjäri Eerik Haggrenin haltuun.

Edellisessä mainittu "tiilitehdas" oli kaupungin eteläisessä päässä kosken rannalla nyk. Laukontorin tienoolla. Mahdollisesti käytettiin vesivoimaa tässäkin tehtaassa. Tätä tiiliruukkia, jonka edeltäjä oli ollut polttimon tarpeiksi aikoinaan käytetty samanlainen laitos, mainitaan majuuri, vapaaherra de Carnallin omaksi. V:n 1790 verokirjoissa kerrotaan tästä tiilitehtaasta vuosittain myydyksi 14 000 tiiltä, mutta tehdas oli sinä vuonna menekin puutteen vuoksi jätetty seisomaan. V. 1803 sanotaan, ettei Carnallin tiilitehtaasta maksettu mitään veroa kaupungille ja että kaupunkilaiset yleisesti olivat valittaneet tämän tehtaan tiilien kehnoutta. Notario Hellsingille annettiin senvuoksi yksinoikeus kaupungin tiiliteollisuuteen, veroa vastaan. Uudesta tehtaasta ei näytä tulleen mitään, mutta se herätti kuitenkin äkillisen kilpailunhengen keinottelevain porvarien joukossa. V. 1804 sai koko viisi tiilitehdasta erioikeudet ehdolla, että maksaisivat 4 kill. kultakin tiilituhannelta kaupungin rahastoon. Uusista tiilitehtaista piti kolmen (kauppias Laurénin, porvari Berglundin ja kaupp. Idmanin) tulla Santalahteen, yhden (tiilimestari Björkqvistin) Nalkalaan ja yhden (porvari Grönlundin) eräälle paikalle, jossa ennenkin oli ollut sellainen. Siinä oli hyvää jo liiaksi, varsinkin kun vielä vanha Carnallinkin tiilitehdas v. 1807 tuomittiin kaupungin omaksi ja vuokrattiin viideksi vuodeksi säämiskämaakari Antti Enqvistille vähän päälle 13 riksin vuosiverosta.

Olemme edellä kertoneet yksityisten teollisuusyrityksistä vanhassa Tampereen kaupungissa. Mutta itse kaupungillakin oli siihen aikaan yhteiset toivonsa kosken käyttämisestä teollisuuden palvelukseen.

V:n 1777 vaihtokirja oli nimenomaan ja ikuisiksi ajoiksi pidättänyt Hatanpään kartanolle yksinoikeuden myllynrakennukseen Tammerkoskessa, ja valtiossa vielä voimassa olevan käsityksen mukaan sahausliike oli maalaiselinkeino, jota periaatteellisesti ei voitu sallia kaupungeissa harjoitettavan. Nämä kielletyt edut olivat ylen kiusauksellisia elinkeinollista vapautta tavoitteleville tamperelaisille. Köyhät, maalaisoloissa elävät kaupunkilaiset eivät voineet ymmärtää, miksi ei koski saanut heillekin jauhaa Jumalan viljaa ja sahata tarpeellisia lautoja. Erittäinkin jauhatus oli yhteinen tarve kaupunkilaisille, joilla useimmilla oli viljaa kasvava vainionsa. Kaikkien kaupungin asukkaiden lempituumia oli senvuoksi saada rakentaa koskeen kaupungin yhteinen mylly.

Tampereen edustaja Norrköpingin valtiopäivillä saa toimekseen anoa kaupungille oikeutta rakentaa myllyjä ja sahoja Tammerkoskeen. Hallitus ei ota asiaa välittömästi päättääkseen. Anomus uudistetaan – koska tie Hatanpään myllylle on kehno ja itse myllyt ja sahat huonossa kunnossa – kuninkaan kesämatkalla Suomessa ja saadaan hylkäävä päätös. Yhtäkaikki on apteekkari Långhjelm jo samana syksynä suunnittelemassa uutta anomusta oman sahan saamiseksi lautain puutteessa olevalle kaupungille. Yhtä turhaa. Samaa menoa jatkuu läpi aikain. Myllyanomuksia uudistaa kaupunki ja uudistavat yksityiset kaupunkilaiset Ruotsin aikana ja seuraavina aikoina Kyttälän ostoon saakka kymmenisen eri kertaa. Ei tiedä kumpaako enemmän kummastelisi, kaupunkilaisten vähäistä kunnioitusta muiden erioikeuksia kohtaan vaiko heidän sitkeyttään oman asiansa ajamisessa. (136)

Lopputulokseksi Ruotsin aikaisista teollisuuspyrinnöistä Tampereella siis jää kuin jääkin pienoinen paperitehdas, pari värjärin vanutusmyllyä, yhtä monta survinmyllyä ja joitakuita pieniä tiiliruukkeja. Kaikki muut yritykset olivat pettäneet, rauenneet, kuolleet.

18. MAALAISELÄMÄÄ KAUPUNGISSA.

Kaupungin maalainen luonne. – "Maanviljelijän ja käsityöläisen sekaoliot". – Maanviljelys. – Plantaashiviljelys. – Plantaashisääntö v:lta 1802. – Kaupungin lainajyvästön historia. – Perunan viljelys. – Korkeampi maanviljelys. – Puutarhanhoito. – Kotieläinhoito. – Sikajuttuja. – Vuohet. – Metsä. – Kalastus Tammerkoskessa ja sen historiaa.

Talot ja asunnot. – Rakennussääntö v:lta 1802. – Talojen pohjapiirroksia. – Rakennusten laatu. – Kaksinkertaisia rakennuksia. – Kotoinen talous. – Palvelijain käyttö.

Tampereen perustuskirjan toisen kohdan mukaan eivät uuden kaupungin asukkaat saaneet perustaa elinkeinojansa maanviljelykseen, vaan tuli heidän elää yksinomaan kaupalla sekä tehdas- ja käsityöteollisuudella. Nimenomaan siinä tarkoituksessa oli kaupungille luovutettu maa supistettu vähimpään tarpeelliseksi katsottuun ja päällepäätteeksi mainitussa perustuskirjan kohdassa vielä kerran säädetty, että kaupungin rakennusalasta ylijäävä maa oli käytettävä ainoastaan laitumeksi, istutusmaiksi ("plantaasheiksi") ja halkometsäksi.

Tämä muka uudenaikainen periaate oli kuitenkin tosioloihin tuiki sopimaton. Itsessään se ei ollut muuta kuin vanhan merkantilistivaition keinotekoisen työnjaon jatkamista ja oli kaikinpuolin sotiva niitä vapaampia periaatteita vastaan, joita samaan aikaan koetettiin toteuttaa teollisen työn ahtaammassa piirissä. Todellisuudessa tulivat Kustaa III:n uudet kaupungit Suomessa siksi, mitä maan useimmat vanhat kaupungit jo sitä ennen olivat olleet, maanviljelystä harjoittaviksi käsityöläiskaupungeiksi. Eikä toisin voinut ollakaan, koskapa valtio itse toiselta puolen lukemattomilla pikkumaisilla säännöillään esti maalais- ja kaupunkilaistuotteiden vapaata vaihtoa ja toiselta puolen elinkeinopakon ja ammattikuntaisuuden kautta ehkäisi teollisuuden syntymistä ja siten myöskin kaupunkien kasvamista ja niiden asutuksen tihenemistä. Siten valtio itse piti huolta siitä, että tilaisuutta maanviljelyksen harjoittamiseen oli runsaasti tarjolla kaupunkien harvaan rakennetuilla tonteilla ja tilavilla moisioilla. Mitä hallitus periaatteessa kielsi, se käytännössä salli.

Vasta vapaampi elinkeinolainsäädäntö ja alkava suurteollisuus 19. vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla ovat perinpohjaisemmin muuttaneet kaupunkien asutus- ja elinkeino-oloja. Vielä Juhana Kraftman, joka Tampereen kaupungin perustamisen aikoina esitti talousopillisia mietteitään, mainitsee tunnetuimpana tosiasiana, että "pikkukaupungit elävät omasta viljansadostaan talvikeliin saakka", – niin, vielä v. 1855 kutsutaan eräässä asiallisessa kirjoituksessa kaupunkilaista porvaria "maanviljelijän ja käsityöläisen sekaolioksi". Eikä tarvitse kauan selailla Suomen kaupunkien "vuodentulokertomuksia" 1830- ja 1840-luvuilta päästäkseen vakaumukseen siitä, etteivät nämä kertomukset ole mitään tyhjällä täytettyjä virallisia kyselykaavakkeita, vaan silkkaa todellisuutta.

Siitä tiedämme, miten laita oli vanhassa Tampereen kaupungissa. Perustuskirjan mukaan eivät kaupungin ensimmäiset asukkaat olisi saaneet harjoittaa muuta kuin plantaashiviljelystä, s.o. kasvattaa kaikenlaisia ryytimaan ja puutarhan tuotteita, vaan ei viljaa. Laaja tonttimaa ja maaherra Fredenschöldin v. 1780 arpomat yhden mittausopillisen tynnyrinalan suuruiset plantaashit Tammerkosken kartanon vanhoilla pelloilla olivat kuitenkin selvänä yllykkeenä laajempaankin maanviljelykseen. Pian rupesikin maanviljelys tällä paikkakunnalla kukoistamaan. Kaupunkia tarkastaessaan v. 1793 huomasi maaherra v. Willebrand, että "suurin osa omistajia kylvää moisioilleen ruista ja ohraa, jota sanottiin välttämättömäksi, ennenkuin maa voisi mädätä ja tulla sopivaksi plantaashikasveille". Tarkastaja otti ollakseen ankara ja antoi päätöksen, ettei vuoden 1795 jälkeen saisi moisioille kylvää ruista, ohraa eikä muutakaan viljaa kasvun takavarikkoon ottamisen uhalla.

Mutta jo ensimmäisenä kiellettynä vuonna 1796, kun maaherran odotetun kaupunkiin tulon johdosta kaupunkilaiset neuvottelivat tavanmukaisista anomuksistaan, päätettiin tehdä sellainenkin pyyntö, "että vältettäisiin tänä vuonna plantaasheille kylvetyn rukiin takavarikkoon ottaminen". Päästiin taas v:teen 1802 saakka, vaan silloinpa vastanimitetty järjestysmies viran puolesta tarttui asiaan saadakseen sen lailliseen järjestykseen, kaupunkilaisten etuja kuitenkaan loukkaamatta. Hän kirjoitti maaherralle kaupungin maanviljelyksestä puolustellen plantaashien käyttämistä viljamaiksi sillä, ettei seudun maaperää ilman erityistä viljelystä ja sekoitusta saada tupakkaa, kaalia ja perunaa kasvamaan, ettei kaupunkilaisilla ole tarpeellista lannoitustakaan ja etteivät he osaa viljellä muuta kuin ruista ja ohraa, ennenkuin paikkakunnalle saataisiin taitava puutarhuri. Tarkoitus oli kuitenkin vähitellen siirtyä uuteen viljelystapaan, jotavarten jo oli sovittu, että kaupunkialueella oleville plantaasheille (joutilaille tonteille) nyt heti olisi istutettava perunoita, tupakkaa y.m., koska ne maat jo olivat siihen sopivat. Järjestysmiehen kehoituksesta niinikään oli perustettu erityinen lainajyvästökin, johon jokaisesta saadusta tynnyristä viljaa oli suoritettava kappa. Nyt puuttui vain vahvistus tälle järjestykselle ja rangaistusten määrääminen niskottelijoita vastaan.

Niin välittävällä ja sovittavalla tavalla kuin tämä esitys tehtiinkin, se ei kuitenkaan saanut vahvistusta maaherralta, joka jyrkästi vain viittasi läänin päämiehen aikaisempaan päätökseen. Mutta ennenkuin jättivät rakkaita ruisvainioitaan kruununmiesten ryöstettäviksi, tamperelaiset käyttivät viimeistä hätäkeinoa, kääntyivät itse kuninkaan puoleen valiten sen otollisen tilaisuuden, jolloin kuningas kesällä 1802 matkusti Suomessa. Kaupunginvanhimmat Gabr. Sjöstedt, J. Vadén ja Birger Lundahl laativat anomuskirjan, jossa he kuvailivat, mihin pulaan kaupungin asukkaat joutuisivat, jos v:n 1793 päätöksessä täytyisi pysyä; maalaisisäntäin tapaan he selittivät, että plantaashit olivat kuohusavimaata ja että lantaakin oli niukasti, kun karjaa oli vähän eikä tilaisuutta ollut hakojen saantiin, ja kaiken tämän perusteella anoivat, että kaupungin mailla saataisiin harjoittaa maanviljelystä entiseen tapaan äskettäin pitennettyjen vapaavuosien päättymiseen saakka, s.o. vuoden 1809 loppuun. Vastaus tuli toivojen mukainen. Mikkelissä 6 p. heinäk. 1802 päivätyllä käskykirjeellä kuningas ilmoitti suostuneensa esitykseen, koska moisioiden nopea muuttaminen varsinaisiksi plantaasheiksi tulisi rasittavaksi, varsinkin varattomille kaupunkilaisille. Kuitenkin liitettiin tähän myönnytykseen se ehto, että kaupungin oli perustettava järjestysmiehen esittämä lainajyvästö, johon jokaisesta ruis- ja ohratynnyristä, mikä plantaasheista vuosittain saatiin, oli maksettava yksi kappa, ja että kaupunkilaiset vuosittain laajentaisivat perunanviljelystä siinä määrin, kuin maaherra plantaashinomistajille määräisi. (137)

Pelolla odotettu vuosi 1809 tuli ja meni tuottamatta mitään mullistusta kaupungin maanviljelyksessä. Sota ja hyvät "supliikit" päästivät kaupunkilaiset maataloudellisesta pälkäästä. Plantaashien vapaavuosien loppuminen v. 1809 näyttää muistuneen viranomaisten mieleen vasta v. 1811, jolloin kaupunginvanhimmat anoivat hallitukselta, että kaupungin asukkaat saisivat entiseen tapaansa viljellä plantaashejaan. Ne näet olivat sodan aikana joutuneet lapetille, toiset nurmettuneet, toiset joutuneet sotaväen hevosten tallattaviksi, toisista taas poltettu aidat. Sitäpaitsi näyttivät kaupunkilaisten tontit riittäviltä ryytimaakasvien viljelykseen, joita ei voisi varjella varkailtakaan ja muilta vahingoilta, jos niitä pitäisi istuttaa kaupungin ulkopuolella oleviin plantaasheihin. Pellavaa, hamppua ja humaloita taas ei kannattanut viljellä, kun maakunta niitä viljeli. Kyllä syitä oli. Kaupunginoikeus oli asiassa kaupunginvanhimpain mieltä ja maaherra puolsi vapaavuosien jatkamista vielä muutamalla vuodella. Ja vaikka viranomaiset olisivat vastaan panneetkin, eivät kaupungin perinnäiset maanviljelystavat olisi kuitenkaan sanottavasti muuttuneet.

V:n 1802 kunink. plantaashipäätöksessä määrätty lainajyvästö saatiin aikaan ja se pysyi voimassa useampia vuosikymmeniä. Tarkempia määräyksiä jyvästöstä annettiin jo maaherrankokouksessa jouluk. 15 p:nä 1802. Siinä luvattiin maksaa "oikeudesta kylvää plantaasheihin ruista, ohraa, kauraa tai mitä muuta kasvia hyvänsä jokaiselta mittausopilliselta tynnyrinalalta vuosittain kaksi kappaa rukiita Kunink. Maj:n arm. suomana jatkettuna vapausaikana". Kapasta satotynnyriltä oli tullut kaksi kappaa plantaashilta. Samalla kertaa päätettiin, "ettei tonteille tästälähin saa kylvää ruista, ohraa eikä kauraa, vaan ainoastaan ryytimaan kasveja, niinkuin herneitä, perunoita ynnä muuta".

Tämä vero katsottiin mainitussa kokouksessa nimenomaan kaupungin rahaston tuloksi. Mutta kitsaat porvarit katuivat tätäkin lupaustaan. V. 1811 mainitaan kaupunkilaisten luvanneen maksaa jyvästöönsä vain yhden kapan plantaashilta. Kun v. 1828 tuli kysymys, millä perusteella kaupungin "makasiinia" hoidettiin, havaittiin, ettei v:n 1802 päätöksestä enään tiedetty mitään, vaan muistelivat kaupunginvanhimmat jyvästön syntyneen siten, että siihen oli maksettu kappa plantaashilta.

Jo v. 1802 ja 1803 saatiin plantaashikappain kanto käyntiin. Seuraavina aikoina oli jyvästöllä erityinen hoitaja. Siinä toimessa mainitaan v. 1806 räätäli ja kaupunginvanhin Abr. Frestadius ja v:sta 1807 alkaen useampina vuosina "trahtööri ja makasiininhoitaja" Henrik Berglund. Jyvästön säilyneistä tileistä nähdään, että säästöt tekivät:

    v. 1811  39 tnr. 15 1/2 kapp. rukiita, 1 tnr. 29     kapp. ohria
    "  1812  49  "    1 2/2  "     "       2  "    6 2/3  "      "
    "  1813  53  "      2/3  "     "       2  "  10 1/4   "      "
    "  1814  57  "   15 1/6  "     "       2  "  14 5/12  "      "
    "  1815  62  "   10 1/2  "     "       2  "  19 3/4   "      "
    "  1816  66  "   21 1/2  "     "       2  "  24 3/4   "      "
    "  1826 125  "    3      "     "

Vuonna 1826 oli jyvästön viljavaroja lainassa 110 tnr., mistä päättäen lainajyvästöä käytettiin ahkerasti. Mutta jyvästön ja maanviljelyksen aika alkoi Tampereella jo lähestyä loppuansa. Vanhat plantaashit olivat vähitellen luovutettavat rakennustonteiksi, niin raskasta kuin se maanviljelijäporvareille olikin. Ensimmäisen suuren laajennuksen aattona v. 1829 päätettiin lakkauttaa jyvästövero, jonka sijaan plantaashinomistajat rupesivat maksamaan kaupungille erityistä rahaveroa plantaashien lunastusta varten. Seuraavana vuonna jyvästön hoitaja Juhana Lundahl esitti koko jyvästön muuttamista rahaksi, koska laitoksen vuotuinen kasvu ei enään riittänyt hoitopaikkaan, joten jyvästö oli alkanut yhä pienentyä. Kun tällainen loppu oli tiedossa, oli hoitajan esitystä seurattava. Millä tavoin suoritus tapahtui ja miten mahdollisesti kertyneitä rahoja käytettiin, ei ole tiedossamme. Merkitsemme vain, että vuosi 1830 oli Tampereen vanhan maanviljelyskauden virallinen loppuhetki. (138)

V:n 1802 plantaashipäätöksen toisena vaatimuksena oli perunanviljelyksen laajentaminen kaupungissa. Korkea esivalta sai sillä tavoin pikku tilaisuuden edistää erästä lempiaatettansa, eivätkä lainkuuliaiset tamperelaiset olleet hitaita voimainsa mukaan edistämään hallituksen isänmaallista tarkoitusta, varsinkin kun heidän omat harrastuksensa kävivät samaan suuntaan. Pian olikin järjestysoikeudella ja apteekkari Långhjelmilla esitettävänä maaherralle ja Turun Talousseuralle sillä alalla saavutettuja tuloksia. Kesällä 1803 olivat kaupunkilaiset saaneet maastaan vähän päälle 1 500 tynnyriä perunoita, vaikkei kaupungissa ollut muuta kuin vähän päälle yhdeksänkymmentä maanomistajaa. Niinpä oli yksin kauppias Lundahl samana kesänä istuttanut seitsemän tynnyriä perunoita. Kauppias Laurénin sisar "mademoiselle Laurén" oli valmistanut ihmeteltävää perunaleipää, joka oli ollut oikeudessa esillä ja havaittu sekä koreaksi että maukkaaksi ja ruisleipään verrattavaksi. Asianharrastuksesta oli apteekkari ruvennut myymään tätä uutukaista keksintöä paljon halvemmalla kuin ruisleipää myytiin. Merkittiin myöskin, että suutari Dahlin leski oli valmistanut perunasta leipää jo useita vuosia sitten, jolloin perunan jaloa arvoa ei vielä tunnettu. Apteekkari oli jo v. 1802 lähettänyt talousseuralle tarkemman kirjoituksen uudesta edistysaskeleesta ja suutarinvaimon Dahlin ansioista siinä kohden. Odotettu palkka ei jäänyt tulematta, sillä v. 1804 Turun Talousseura antoi neiti Charlotta Christina Laurénille ja suutarinleski Ulrika Dahlille hopeamitalit hyvän perunaleivän leipomisesta ja sen myymisestä köyhille, jotapaitsi Ulrika Dahlille annettiin perunanistuttamisrahastosta kuuden velkariksin suuruinen palkinto siitä, "että hän oli opettanut kaupungin asukkaita valmistamaan sellaista leipää ja käyttämään paleltuneitakin perunoita hyvänmakuiseksi ruuaksi".

Tähän täytyy lisätä, että Tampereelta talousseuralle tulleitten tietojen mukaan ent. vääpeli Fr. Hultman jo v. 1801 oli leiponut leipää nauriista ja räätiköistä, vaikkei hänen yksinkertainen keksintönsä saanut sellaista tunnustusta kuin perunaleipä.

Perunanviljelys Tampereella kukoisti suuresti vielä miespolvia. Vuosisadan puolivälissä viljeltiin Tampereella perunoita myytäväksikin, ja mäentöyryt kaupungin ympärillä olivat täynnä perunakuoppia, joista maksettiin erityistä veroa kaupungin kassaan. (139)

Perunanviljelystä korkeampikin maanviljelys oli Ruotsin ajan Tampereella tunnettu, ja niin yksityiset kuin kaupungin hallituskin kaikin tavoin edistivät näitä hienompia viljelysyrityksiä. V. 1804 muutamat kaupunkilaiset pyysivät lupaa kylvää tonteilleen "valkoista kauraa", "egyptiläistä ohraa" ja vehnää, minkä kaupunginoikeus heille salli sillä ehdolla kuitenkin, että suurin osa tontteja käytettäisiin perunain, kaalin ja puutarhakasvien hyödylliseen viljelykseen. Minkälaisia tuloksia saatiin egyptiläisestä ohrasta y.m. harvinaisuuksista, ei ole tunnettu, mutta hamppuun nähden tultiin v. 1808 siihen kokemukseen, ettei sen viljeleminen menestynyt kaupungissa, kun maaperä oli hietaa ja valkosavea ja koskesta nousi kylmiä höyryjä. Sitävastoin alkoi puutarhanhoito kaupungissa vähitellen päästä etusijaan. Puutarhureja asui Tampereella kaupungin ensi aikoina useampiakin. Ammatti ei liene täällä kuitenkaan menestynyt, koska se pian hävisi sukupuuttoon. Kaupunkilaisten täytyi, järjestysmiehensä epäilyksistä huolimatta, omin neuvoin oppia puutarhoja hoitamaan. Jo 1800-luvun ensi kymmenluvulla oli kauppias Pihlmanin puutarha, jossa löytyi erityinen kuvakin, "niinkutsuttu eremiitti", hyvin kuuluisa koko kaupungissa. V. 1811 mainitaan värjäri Spiringin puutarhassa omenapuita. Kukoistukseensa ehtivät Tampereen puutarhat kuitenkin vasta paljon myöhemmin. (140)

Aika on jo puhua kaupunkilaisten kotieläinhoidostakin. Jos mahdollista olivat vanhimman Tampereen asukkaat vielä innokkaampia karjanhoitajia kuin maanviljelijöitä. Maalaisten karjantuotteiden saanti oli kaupungissa vaikea, mutta sen sijaan oli kaupungille jo perustamisestaan saakka varattu yhteinen karjanlaidun, jota saatiin vapaasti käyttää. V. 1804 ruvettiin kuitenkin ottamaan erityistä veroa laitumen käyttämisestä: hevoselta ja lehmältä killinki ja pienemmistä elikoista, niinkuin sioista ja lampaista, kuusi äyriä. Kaupungin karjaa paimentamassa oli ainakin jo v. 1805 yhteinen paimen.

Mutta niin välttämätöntä ja mieluista kuin oman karjan pitäminen kaupunkilaisille olikin, sekaantui siihen iloon harvinaisen paljon rauhattomuutta ja vastuksia. Laidun, joka ei alkuaankaan näy olleen parhaimpia, huononi huononemistaan karjan sorkkain alla ja haaskauksen, maanoton y.m. syiden vuoksi. Valitus laitumen huonoudesta oli alinomainen läpi vuosikymmenten. Uskomatonta, mutta totta on, että kun kosken itäpuolen lunastamisen ratkaisu 1870-luvulla läheni, Kyttälän puolen paremmat laitumet olivat yhtä himoittu syötti porvareille kuin rautatieunelmat kauppiaille.

Kehnon laitumen lisäksi tuli muinoin monenlaisia muita karjanhoitajan harmia. Niitä tuotti vanhoille tamperelaisille varsinkin heidän oma paikallinen esivaltansa. Jo v. 1786 sai polttimon kirjanpitäjä ja kaupungin järjestysmies Ekholm aikaan maaherran määräyksen, ettei itse kaupungissa sakon uhalla saisi pitää irrallaan mitään elikoita, ja että kaupungin rahaston kustannuksella oli rakennettava aita kaupungin ja sen ulkotilusten välille. Olivat näet monet matkustajat valittaneet, että heidän kaupunkiin tullessansa heidän ajopelinsä ja tavaransa joutuivat kaupungin elikoiden pilattaviksi ja hajoitettaviksi, kun elikot kaiket päivät kulkivat vapaana. Mutta Ekholmin järjestyksestä ei näytä olleen suurtakaan apua. Uuden vuosisadan ensi kymmenluvulla tuli elikoiden, varsinkin sikain, vapaasta liikkumisesta vielä suuremmat torat. V. 1802 määräsi uusi järjestysoikeus kaupungin siat rengastettaviksi, kun ne kevään tullen taas renkaattomina olivat ruvenneet kuljeksimaan kaduilla ja maata tonkimaan. Kaupunginpalvelija valtuutettiin katsomaan, että käskyä toteltiin. Seuraavana keväänä kuitenkin oli sama asia edessä. Tehtailija Häggman silloin esitti, että sakon uhalla kiellettäisiin sikain liikkuminen kaduilla. Mutta useimmat kaupunkilaiset panivat ankaran vastalauseen sellaista vapauden rajoittamista vastaan. Järjestysoikeus koetti sovittaa asiaa oikealla Salomonin tuomiolla: koska ei ollut aidalla erotettua syöttömaata ja kävisi kalliiksi pitää sikoja läätissä kesäkaudet, saisivat siat kuljeksia vapaina, mutta ne olisi viikon kuluessa rengastettava.

Tästä päätöksestä viskaali Häggberg teki maaherralle huvittavan valituksen, esittäen 1786 v:n määräyksiä viipymättä toimeenpantaviksi. Kaupungin järjestysmies koetti kuitenkin kaikenlaisilla verukkeilla ja estelyillä välttää kaupungille rasittavaa aidantekovelvollisuutta, varsinkin kun kaupungin rahastolla oli monia muita tärkeitä maksuja suoritettavanaan ja varat olivat ylen vähäiset. Maaherranvirasto ei tahtonut ryhtyä ankarampiin toimiin menneisyyteen nähden eikä antanut päätöstä sikain vapaasta kuljeksimisestakaan, mutta velvoitti järjestysmiehen viipymättä rakennuttamaan puheenaolevan laidunaidan.

Aita näkyy sittenkin jääneen rakentamatta, sillä v. 1806 teki oikeus taas päätöksiä sikain rengastamisesta. Samoin v. 1810. Ei vielä sittenkään tapahtunut pysyvää parannusta kaupungin oloissa, kunnes viimein v. 1814 oikea kansanliike nousi sikoja vastaan. Viskaali, paremmaksi tehoksi 44 kaupunkilaisen valtakirjalla varustettuna, esitti nyt drakonisesti, että – koska "moinen törkeys muuttaa kaupungin maaseuduksi, eikä näiden siivottomain eläimien jokapäiväinen näkeminen porvaristollekaan liene huvittavaa, vaikka siat ovat varsin hyödyllisiä tarkoituksensa puolesta, mikä ei kuitenkaan ole kaupungin katujen ja torin tonkiminen", ja koska entiset toimenpiteet eivät ole tuottaneet apua – nyt muiden kaupunkien esimerkin mukaisesti olisi säädettävä, että kaduilla ja torilla tavattavat siat saa tappaa ja hyvänään pitää se, joka sian korjaa pois. Sitävarten olisi kaupunkiin otettava erityinen polisimies, niin sanottu "sianpistäjä".

Sikain valtakausi oli selvästi lopussa, niinkuin "muissakin kaupungeissa". Mutta pari raatimiestä ja kaupunginvanhimpaa hätääntyi ja pyysi armoa, saadakseen vielä yhden kesän antaa sikainsa kulkea ulkona kärsärenkailla varustettuina, koska he "sikain nykyisessä laihassa tilassa eivät ilman tuntuvaa tappiota voi niitä teurastaa". Siihen hekin kyllä suostuivat, ettei tulevan syksyn teurastusajasta alkaen sikoja enään olisi julkisuudessa suvaittava.

Oikeus antoi seuraavan päätöksen: Kesä annetaan armoa. Mutta viikon kuluttua on sikain oltava renkaat kärsässä. Poikkeus myönnetään ainoastaan imeville porsaille. Uusi laki astuu voimaan syksystä alkaen. Sitävarten on kaupunkiin asetettava sianpistäjä. Ja muiden kaupunkien säännösten mukaisesti on sian omistajan maksettava sille, joka on laittoman sian tappanut – kappa suoloja.

Tämä kysymys oli kuitenkin niitä, joissa ei liika ankaruus auta enempää kuin liika hellyyskään. Sianpistäjää ei palkannut kaupunki eivätkä arvattavasti sikain omistajatkaan. Vielä 1830-luvulla oli kaupungin sioilla vanha vapautensa, ja v. 1858 palaa sikakysymys vieläkin esille, jo naurettavan surullisena. Silloin näet kaupungin viranomaiset valittavat, että kaupunginpalvelijoille ikävää sikajahtia on viime aikoina melkein joka päivä täytynyt toimittaa ja enimmäkseen ilman toivottua seurausta, koska siat ovat olleet niin ilkivaltaisia, etteivät ole antaneet itseään kiinni. Juttu näkyy koskeneen lähinnä Erkkilän talon sikoja. V. 1860 mainitaan Tampereen kyläläisten palkanneen erityisen naisen sillanpäässä vartioimaan, etteivät siat pääsisi kaupunkiin; toinen silta oli länsipuolisten naapurien onneksi "porrassilta, jonka yli siat eivät uskalla tulla". Sen jälkeen ei ole Tampereen sioista enään virallisia tietoja.

Vuohenhoito loppui Tampereella paljon aikaisemmin. Herran vuonna 1802 rangaistiin Tampereen kaupunkia sillä, että teurastaja Idman vuohineen ja pukkineen taas palasi kaupunkiin, joka jo oli luullut heistä päässeensä. Kun pukit tekivät paljon vahinkoa plantaasheille ja ryytimaille, annettiin päätös, että Idmanin oli 24 tunnin kuluessa toimitettava pois elukkansa, uhalla, että niitä sen ajan jälkeen jokainen sai vapaasti ampua.

Yhteiselle metsälleen eivät vanhat tamperelaiset ensi aikoinaan panneet suurtakaan arvoa. Pyynikin metsää sai nähtävästi jokainen kotitarpeekseen hakata, ja ahkerasti sieltä hakokuormia vedettiinkin kaupungin karjatarhoihin. Vähitellen vasta opittiin yhteistä omaisuutta säästämään. V. 1803 määrättiin pieni sakko sille, joka metsänhakkuissaan jätti oksat kokoamatta ja poisvedättämättä; metsää näet tarvittiin kaupungin niukan laitumen laajentamiseksi. Mutta vaikka pari vuotta myöhemmin kaupungin paimenta sakotettiinkin metsänhaaskauksesta, niin vanha huolimaton ja haaskaava käyttötapa jäi voimaan vielä vuosikymmeniksi. (141)

Vanhan Tampereen luonnontaloudesta puhuttaessa ei kalastusta ole unohdettava. Satasen vuotta sitten oli Tammerkoski vielä hyvin kalainen, ja silminnähtävästi olivat Tampereen enimmät porvarit halukkaampia perustamaan koskeen lohenpyydyksiä kuin teollisia "vesilaitoksia". Jo 1777 v:n vaihdossa oli puolet koskea joutunut kruunun haltuun. Polttimon väki näkyy sitten kruununvedessä kalastelleen. Kruununpolttimon kohdalla oli muudan pyyntipaikka, jossa inspehtori Lagerbaumilla ja hänen jälkeensä kirjanpitäjä Sarlinilla oli patoja ja pyydyksiä. Näistä ja muista pyyntipaikoista syntyi v. 1801 vanhan polttimoalueen käyttäjäin kesken vihainen riita. Siihen saakka näkyy kalastus koskessa olleen vapaa joka miehelle, joka jaksoi patojansa puolustaa, mutta mainittu juttu saattoi kaupungin kalastusoikeuden tarkemman järjestetyn alaiseksi. V. 1802 asetetun järjestysmiehen ensimmäisiä virkatoimia oli sekin, että hän esitti maaherralle kosken pientä lohenkalastusta vuosittain vuokrattavaksi, "jotta kaupungin rahastoa jollakin tavoin autettaisiin". Saman vuoden joulukuussa pidetyssä maaherrankokouksessa tulikin asia toivon mukaan järjestetyksi. "Kun Kunink. Majest. – kokouksen pöytäkirjassa sanotaan – on armollisesti suonut kaupungille koskikalastuksen, mutta kaupungille ei siitä tähän saakka ole ollut mitään hyötyä, kun yksi ja toinen yksityisesti on anastanut itselleen suurempia aloja koskea ja siilien laittanut kalastuskojeita, katsottiin kaupungin yhteisen edun vaativan, että koko kalastus annettaisiin vuokralle kaupungin asukkaille ja kerääntyvät vuokrausmaksut tulisivat kaupungin rahastoon". Sen mukaisesti nyt kaupungin kalavesi jaettiin kahteentoista osaan ja määrättiin ne huutokaupalla vuokrattavaksi enimmän tarjoaville kymmeneksi vuodeksi. Jotta niin monet kuin mahdollista pääsisivät halutusta kalastuksesta osallisiksi, säädettiin, ettei sama henkilö saanut vuokrata useampaa kuin yhden kalavesiosan, mutta useammat yhdessä yhden. Koskeen perustettuja ja perustettavia tehdaslaitoksia eivät kalastajat saaneet millään lailla estää tai häiritä; ja "turmiollisen onkija nuottakalastuksen" estämiseksi kiellettiin 15 riikintalarin sakon uhalla vastaisuudessa harjoittamasta minkäänlaista kalastusta ongella tai nuotalla, "jota täällä sanotaan vadaksi". Luettelemme tässä kaupungin kalavesiosat ja niiden ensimmäiset vuokraajat, jotka v. 1803 siten tulivat kaupungin luvallisiksi kalamiehiksi.

1. osa: Pispalan rajasta Myllysaariin. Huusi kaupunginnotario Hellsing

1 riksin 6 kill:n vuosimaksulla.

2. osa: Myllysaarista ensimmäiseen putoukseen eli "vanhaan

polttimosiltaan" saakka. Porvari Juhana Pott. 1 riksi 16 kill.

3. osa: Mainitusta sillasta entisen polttimopajan paikalle. 6 riksiä 6

äyriä. Rannan omistaja Henrik Grönlund teki vastalauseen.

4. osa: Main. paikasta polttimoalueen ja kaupungin väliseen aitaan

saakka. Porvari Eerik Selander. 1 riksi 24 kill.

5. osa: Main. paikasta "Annan Jussin kiveen". Kersantti Spoof. 1 riksi

12 kill.

6. osa: Annan Jussin kivestä porvari Pottin myllylle. Seppä Hagerberg.

4 riksiä 8 kill.

7. osa: Pottin myllyltä fabrikööri Häggmanin myllylle. Värjäri K. G.

Ström. 1 riksi 4 kill.

8. osa: Häggmanin myllyltä "uuteen siltaan eli maantielle saakka".

Herra apteekkari Långhjelm. 1 riksi 9 kill.

9. osa: Sillasta "Ratasaareen eli viimeiseen putoukseen". Messinkiseppä

K. Zweigberg. 17 kill.

10. osa: Ratasaaresta "tiiliruukille" saakka. Luutnantti Tihlman. 2

riksiä 32 kil.

11. osa: "Tiiliruukilta" Nalkalaan ("jossa kuoreen kalastus loppuu eli

ensimmäiseen kiveen"). Räätäli Abr. Frestadius. 2 riksiä 12 kill.

12. osa: Nalkalasta Pispalan rajaan. Porvari Henr. Grönlund.

Näin alkoi Tammerkoskessa järjestetty kalastus, josta siitä lähtien oli kaupungille aina veroa maksettava. Se on ollut kylläkin sopiva verotusesine, mutta lisäksi tämä verotus oli hyvin tärkeäkin, Ruotsin aikana kaupungin kaikkein tärkeimpiä, niin että vain harvat kaupungin rahaston tuloerät (porvaruusmaksut ja markkinaverotus) olivat sitä suurempia. Ne verot, mitä kaupunki sai kosken tehdaslaitoksista, olivat kauan aikaa vähäisemmät kuin kalastusvuokraus; tavallaan oikeassa olivat porvarit, kun kerran lausuivat sen mielipiteen, että yhteiskunnalle on enemmän hyötyä kalastuksesta ja sen tuottamista veroista kuin kaikenlaisista tehtaista ja vesilaitoksista, joita mahtiporvarit tämän tästäkin yrittivät kosken ääreen rakentaa.

V. 1812 syntyi kaupungin kalavesistä rettelö, kun ylimmän eli suuren

putouksen vuokraajat olivat tokeillaan ja pyydyksillään niin tukkineet kaikki vesiväylät, ettei kaloja voinut tulla koskesta alas. Parin vuoden päästä yläputouksen kalastuksen vuokraajat taas valittivat, että sillanrakennuksen vuoksi lohen nousu koskeen estyi, minkä vuoksi he vaativat vapautusta vuokran maksamisesta tai ainakin helpotusta siitä. Tuontapaisten rettelöiden estämiseksi päätettiin huutokaupoin uudelleen vuokrata kaupungin kalavedet silloisessa tilassaan ja ehdolla, että vuokra on pysyvä, ellei joku "selvä ja välttämätön" este riko vuokraajan oikeutta. Huutokauppa toimitettiin keväällä 1814 vuokrakauden kahdeksaksi jäljellä olevaksi vuodeksi, ja alenivat vuokrasummat tällöin jonkun verran.

Suuret koskityöt vuosisadan toisen vuosikymmenen lopulla jälleen häiritsivät kalavesien vuokrausta, minkävuoksi uusi vuokrahuutokauppa toimitettiin syksyllä 1820 kymmeneksi seuraavaksi vuodeksi. Kosken kalastukset lienevät perkauksista parantuneet tai kalastajat rikastuneet, koska nyt saatiin kalavesistä suurempi vuosivuokra. Mutta koskeen alkoi jo ilmestyä parempia pyydyksiä, tehtaita, jotka saattoivat vanhan kalastuksen vähitellen varjoon. (142)

Maalaiseen ympäristöönsä soveltuivat hyvin kaupunkilaisten rakennukset. Tamperelaisen porvarin kartano oli Ruotsin aikaan niinkuin maalaistalo ainakin. Riihiä näkyy olleen niin kaupungissa kuin sen ulkopuolellakin. V. 1804 päätettiin palotoimista neuvoteltaessa, että riihien poistamista ja puimista oli kaupungissa pidettävä tarkalla silmällä ja huolimattomat saatettava siihen edesvastuuseen, jonka maaherra oli heille määrännyt. Samoihin aikoihin ruvettiin ahdistamaan kaupunkilaisten lukuisia tulenvaarallisia saunoja. Oikeuden pöytäkirjoissa v. 1802 kerrotaan, että monen porvarin laittomat saunankiukaat oli kahdessa viime palotarkastuksessa sorrettu maahan, mutta että siitä huolimatta oli niitä yhä uudelleen rakennettu. Täytyi nyt määrätä sakko holvittomista hiukaista ja kuuluttaa päätös kaupungin kirkossa sekä ruotsiksi että suomeksi. V. 1805 kuitenkin vielä sakotettiin erästä kauppiasta laittoman saunan pidosta.

V:n 1802 maaherrankokouksessa annettujen rakennussäännöksien mukaan oli vähin määrä rakennuksia ja huoneita, mitä kaupunkitontille oli rakennettava, sali, kaksi kamaria, aitta, navetta ja talli. Uusien talojen piirustukset oli jätettävä viranomaisten vahvistettavaksi. Tästä säännöstä ei näytä olleen muuta tulosta, kuin että v:n 1803 oikeudenpöytäkirjoihin piirrettiin kahden uutistalon yksinkertaiset pohjapiirrokset. Toisessa talossa näkyy eteinen, sen perässä kamari, toisella puolen eteistä pakaritupa ja toisella sali ja salin perässä vielä kaksi pienoista kamaria. Toisessa uutisrakennuksessa oli maalainen rakennustapa vielä huomattavampi. Siinä ei ollut muuta kuin eteinen, sen perässä kamari, toisella puolella tupa ja toisella n.s. sali. Silmäänpistävä oli tämän talon tavaton pienuus; koko rakennus oli – jos piirustuksemme puhuu totta – viisitoista kyynärää pitkä ja neljä leveä(!). Jäipä todella tilaa vainioille ja pelloille kaupungin laajoilla tonteilla, kun rakennukset olivat tuollaisia. Vaatimattomat porvarit olivat vähään asuntomukavuuteen tyytyväisiä. Talojensa ympärille he rakensivat lautain kalleuden vuoksi tavallisia tai tavallista huonompia maalaisaitoja koristaen niitä risuilla ja kuusenoksilla. Kattotuohien ja malkainkin hankkiminen tahtoi porvarille käydä kalliiksi. Moni otti majansa katon kaupungin yhteisestä turpeenottopaikasta. Aluksi kattoturpeita nostettiin Nalkalan puolelta, mutta myöhemmin oli uudeksi turpeenottopaikaksi luovutettava kaupungin ja hautuumaan välinen alue, johon kuitenkin jätettiin 3 sylen levyinen tienpaikka. Kivijalan käyttämistä asuinrakennuksissa pidettiin vielä ylellisyytenä. Muurit ja tulisijat olivat hyvin yksinkertaista tekoa. V. 1807 valitettiin, ettei taloissa ollut kunnollisia savupiippuja ja että katotkin olivat mädäntyneitä ja sammalessa.

Kuitenkaan ei vanhan Tampereen liene tarvinnut hävetä Suomen muiden pikkukaupunkien rinnalla, niidenkään, joita kuningas katseli. V. 1803 ilmoitettiin Suomen maaherroille kuninkaan tahdon olevan, että turvekattojen käyttämisestä kaupungeissa lakattaisiin ja että taloja ruvettaisiin maalaamaan jollakin iloisemmalla värillä kuin tuolla punaisella.

Mitä Tampereeseen tulee, niin täällä oli ilahduttavia poikkeuksia säännöstä. Siellä täällä kaupungissa seisoi jo kaksinkertaisia puurakennuksia, esim. kauppias Sjöstedtin tontilla n:o 57 (nyk. Hämeenkadun ja Kuninkaankadun kulmassa) ja nahkuri Heleniuksen rakennus, jossa oli kolme huonetta kummassakin kerroksessa, tontilla 16 (nyk. Itäisenkadun ja Puutarhakadun kulmassa). Värjäri Spiringin huomattavista talorakennuksista on jo aikaisemmin mainittu. Toisilla oli aikomuksia rakentaa uhkeampia taloja. Hatanpään isäntä L. K. Lefrén ilmoitti v. 1805 aikovansa kosken lähelle (silloiselle tontille n:o 14, nyk. Itäisenkadun länsivarrella) rakentaa "kaupunkia kaunistavan talon", ja tirehtöri Gottskalk kerskui samana vuonna rupeavansa rakentamaan kivitaloja tonteilleen – mikä tosin jäi paljaaseen kerskumiseen. (143)

Ruotsin aikana – ja vielä kauemmin – elettiin tamperelaisessa talossa yksinkertaiseen maalaiseen tapaan. Karjapihassa hakkasi porvari pölkkynsä ääressä hakoja, ja emäntä puuhasi lehmäinsä ja maitopyttyjensä parissa. Tuvassa rukki surisi lakkaamatta. Ylellisyys ei ollut näitä esivanhempia pilannut. Itse he toimittivat kaikkia talon askareita ja vain vähässä määrässä käyttivät palvelusväkeä. Tampereen vanhoista henkikirjoista nähdään, että kaupungin 80 huonekunnasta v. 1790 ainoastaan 32 paikassa oli piikoja. Näissäkin paikoissa oli piikoja säännöllisesti vain yksi paikassaan; ainoastaan kolmessa talossa heitä oli kaksi. Tehtailija Häggmanin monilukuisten "piikain" erikoisesta asemasta on edellä mainittu. Sääntönä Ruotsin aikaisessa Tampereen kaupungissa oli, ettei puolissakaan perheissä ollut palvelijaa, ellei lapsia siihen toimeen yleisemmin käytetty. Vertauksen vuoksi mainittakoon vielä, että piian palkka Tampereella Ruotsin ajan lopussa oli tavallisesti kaksi riksiä pestirahaa ja neljä riksiä palkkaa vuodessa, siihen lisäksi kaksi paria kenkiä "vanhan tavan mukaan". 8

Sentapainen oli päältä ja sisältä Ruotsin aikainen "maakaupunki" Ylä-Satakunnassa.

19. SEURAKUNTA.

"Tampereen kirkon historia". – Muistoja kaupungin ensimmäisestä kirkosta. – Pappila. – Kellotapuli. – Penkkijako. – Mustapenkki ja jalkapuu. – Uuden kirkon rakennuspuuhat. – Valtakunnan kolehti 1801. – "Kantokirja". – Verotus kirkonrakennusta varten. – Pirkkalan kirkon asia. – Tampereen papin virkavuodet. – Papinpalkkaus. – Messukylän provastin saatavat. – Lukkari. – Kellonsoittaja. – Haudankaivaja. – Kirkonisäntä. – Hautausmaa. – Kirkkoneuvosto. – Vaivaishoito. – Kansanopetus. – "Yökunnat". – Lastenopettajat. – Yksityisopettajat. – Koulupuuha 1803. – Hengellinen elämä.

"Sittenkuin Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n armollisimmalla perustuskirjalla 1 p:ltä lokakuuta 1779 kaupunki oli perustettu Tammerkosken varrelle Tammerkosken säterirusthollin tiluksille, ovat kaupunkilaiset vielä muutamia vuosia sen jälkeen, kuten ennenkin, käyneet jumalanpalveluksessa Messukylän pitäjän emäkirkossa, ja samaan aikaan myöskin on Messukylän papisto jonkun kerran vuodessa pitänyt kaupungissa jumalanpalveluksia, joita toimitettiin ylemmän putouksen varrella olevassa niin sanotussa polttimorakennuksessa; mutta vuonna 1786 ovat mainitut kaupunkilaiset saaneet itselleen erityisen saarnahuoneen, joka sisustettiin rusthollin vanhan päärakennuksen eteläiseen päähän ja seisoi torin koillisessa kulmassa, ei kaukana koskesta; sekä samana vuonna oman ja ensimmäisen papin, herra maisteri Abraham Liliuksen, Satak. – Siitä ajasta on jumalanpalvelusta täällä pidetty kaikkina pyhäpäivinä, vuorotellen ruotsin ja suomen kielellä, ja suurempina juhlapäivinä kummallakin kielellä. (V. 1794 tämä Abrah. Lilius pääsi kappalaiseksi Piikkiöön. Sieltä kirkkoherraksi Urjalaan. – Senjälkeen)

"Vuonna 1795 Ruoveden kirkkoherranapulainen herra Juhana Wideman, Satak., sai Turun korkeastikunnioitettavan tuomiokapitulin määräyksen Tampereen kaupunginsaarnaajaksi, jota virkaa hän, nauttien 1 000 vaskitalarin vuotuista palkkaa, hoiti kunnes tuomiokapitulin päätöksellä 9 p. tammik. 1811 erotettiin irstaisuuden ja useiden tekemäinsä virkavirheiden tähden pappisviran vastaisesta hoitamisesta. Hän kuoli 27 p. huhtik. 1812."

Sellainen on Tampereen vanhimman kirkonkirjan alussa löytyvä kirkon historia Ruotsin ajalta. Eikä meillä ole paljon tärkeämpiä tietoja siihen lisättävänä.

O. Blåfield kertoo, että muinaisella Tammerkosken säterin herrasväellä ja heidän palvelusväellään oli Messukylän kirkossa etummainen kaksijakoinen penkki, ja parvella oli tila kartanon töllimiehillä ja "koskikunnan nuorisolla". Tampereen kaupungin ensimmäiset asukkaat kävivät Messukylän kirkossa vanhaan tapaan. Sitten saivat kaupunkilaiset kirkokseen edellä mainitun Tampereen rusthollin asuintuvan, johon seurakunta sai tyytyä 45 vuotta. Silloin vihdoin vanha, ahdas ja sopimaton rukoushuone myytiin, "ja on nyt (1879) Kuninkaankadun varrella matalin, nahkuri Karlssonin talo, taas väliseinällä niinkuin muinoin ennenkuin se kirkkona oli".

Tuon vanhan kirkkotalon entistä paikkaa osoittaa parhaiten nyk. vanhan kirkon kellotapuli, joka on rakennettu entisen kirkkotalon kellarin päälle. Kellari, jota kaupungin ensi aikoina kauppiaat vuokrasivat varastopaikakseen, oli itse kirkkorakennuksen alla ja tämä rakennus taas seisoi kosken suunnassa, pohjoisesta etelään. Huoneita rakennuksessa oli, paitsi "kirkkoa", sali, kaksi kamaria ja keittiö eli pakaritupa. Ne olivat aluksi kaupungin huoneettomain yhteisenä majapaikkana, jonkinlaisena "hospitsina". Siellä asusti m.m. rakennusmestareita, kultaseppiä, kätilöitä, kellonsoittajia, lukkareita; lupaa ja vuokraa ruvettiin vasta v. 1793 kysymään.

Kaupungin ensimmäisellä papilla, jonka isänkoti – myöhemmin hänen omakin kotinsa – oli Messukylän pappilassa, ei näy olleen virkataloa kaupungissa. Mutta kun seuraajalle oli luvattu kaupungin puolesta huoneet, karkoitettiin ylimääräiset asukkaat kirkkorakennuksesta, josta nyt tuli kaupungin pappilakin. Rakennuksen kuntoonpaneminen suoritettiin hyvin yksinkertaisella tavalla: päätettiin, että kaupunkilaiset talojensa suuruuden ja vero-osainsa mukaan hankkisivat koolle rakennusaineet ja että jokainen kaupungissa oleva mies sitten tulisi työhön, ellei urakkaa saataisi aikaan. Pappia varten päätettiin lisäksi kesällä 1797 rakentaa sopiva talli, navetta ja rehulato eli liiteri kaupungin yhteisellä kustannuksella. Viljeltäväkseen pappi sai kirkkotalon vieressä olevan kaupungille kuuluvan maan. Kauan aikaa sitten kaupungin papit pitivät kirkon ympärillä ja torin varrella olevia kirkkotontteja kaali- ja perunamainaan.

Omituisen temppelinsä Tampereen seurakuntalaiset varustivat yhtä omituisella kellotapulilla. Sen rakennusvuosi lienee ollut 1790, jolloin kirkonlaskuissa mainitaan kaupunkilaisten toimitettavia "hirsiä kellotapuliin". Erään myöhemmän kertomuksen mukaan tämä "yksinkertainen laitos, jossa oli neljä neliöön asetettua 8 tuuman paksuista lautapilaria ja halpa koju kellon päällä, rakennettiin 15 riksin kustannuksella".

Kirkollinen järjestys kaupungin ensimmäisessä kirkossa oli ajan hengen mukainen. Kirkonkokouksessa 1796 ryhdyttiin puuhaamaan kirkon "penkkijakoa". Oli näet kansan tungos ja sekaannus kirkossa käynyt kerrassaan arveluttavaksi, varsinkin suomalaisissa jumalanpalveluksissa. Tapahtui usein, että "arvokkaimpien kaupunkilaisten täytyi seistä käytävällä ja kirkonporstuassa, kun huonommat kaupunkilaiset ja maalaiset, jotka tavallisesti aikaisemmin tulevat kirkkoon, anastivat penkkisijat". Senvuoksi nyt useimmat seurakuntalaiset pyysivät kunnollista penkkijakoa, joka olisi laadittu "kunkin arvon ja kunnian mukaan" ja josta vuotuinen penkkivero olisi maksettava. Esitettiin, että kaikkein ensimmäisessä penkissä saisivat istua kaikki kaupungissa olevat virkamiehet neljän killingin henkiveroa vastaan vuodessa, kahdella seuraavalla penkillä "kauppasääty" (à kolme kill.), kolmella seuraavalla käsityöläiset ja porvarit (à 2 kill.), ja että kolme perimmäistä penkkiä tarjottaisiin seurakunnan muille jäsenille killingin maksusta. "Kunniallisemmat" vieraat olisi kanttorin johdettava etumaiseen penkkiin. Kaupungin säädyt olivat kuitenkin liian riitaisia yhtyäkseen tähän sopimukseen.

V. 1799 saatiin kirkkoon vielä tarpeellinen "mustapenkki" ja jalkapuu,

puuseppä Iisakki Oloniuksen tekemät.

Kirkko siis saatiin olosuhteisiin katsoen kylläkin kuntoon, mutta se oli kuitenkin vaillinainen ja väliaikainen kirkko, ja koko Ruotsin ajan muistuttivat nuo monet tyhjänä odottavat kirkkotontit oikean kirkon tarpeellisuutta. Uuden kirkon rakentamista ajattelivatkin kaupunkilaiset lakkaamatta. Geflen valtiopäivillä 1792 oli heidän edustajansa anonut yleistä kolehtia Tampereen kirkon rakentamista varten. Anomukseen ei suostuttu. Maaherrankokouksessa 1797 oli kirkon rakentaminen taas kysymyksessä. V. 1800 päästiin niin pitkälle, että rakennusmestari Åkerblom jo kolmesta pankkoriksistä laati uuden puukirkon piirustukset ja kustannusarvion, joka päättyi 3 117 riksiin 29 killinkiin 4 runstykkiin. Saman vuoden valtiopäivillä kaupungin edustaja, turkulainen ammatinvanhin Stadigh anoi tämän kirkon rakentamisen hyväksi koko valtakunnan kolehtia, ja nyt saatiin anomukseen kunink. suostumus, kun viranomaiset olivat todistaneet, että Tampereen vanha saarnahuone oli käyttämättömän kehno, kaupunki pieni ja köyhä eikä kirkkovarojakaan ollut muuta, kuin mitä kaupunkilaiset olivat keskenään keräilleet.

Valtakunnan kolehti tuotti velkariksiä 453:1:10. Summa kehoitti kaupunkilaisia jatkamaan ponnistuksiansa. Kaupunkilaisten vieraspidoissa koottiin edelleenkin lautasrahoja kirkon rakentamisen hyväksi. V. 1805 suostuttiin samaa tarkoitusta varten pysyvämpään verotukseen, siten, että jokaisen ripillä käyvän kaupunkilaisen tuli maksaa neljä ja jokaisen palkollisen kaksi killinkiä. Kaupungin johtavain miesten esityksestä päätettiin myöskin uudelleen polvistua valtaistuimen eteen anomalla yleistä "kantokirjaa" (stambok) koko valtakunnassa kaupungin kirkon hyväksi. Kunink. lupa saatiin siihenkin, Frenckellin painosta Turusta tilattiin 2 400 kpl. kantokirjoja jaettavaksi yli valtakunnan ja v. 1806 tapaamme fabrikööri Häggmanin itse Tukholmassa järjestämässä tätä tärkeää keräystyötä. Mutta sota tuli väliin, kun kantokirjat kahdesta Ruotsin hiippakunnasta vielä olivat palaamatta, ja se seikka myöhästytti lopullista tilintekoa ja koko kirkonrakentamisasiaa puolentoista vuosikymmentä.

Kirkonrakennuspuuhainsa lomassa Tampereen asukkaat koettivat toisillakin tavoin jouduttaa kaupungin kirkollista edistymistä. Syksyllä 1806 sattuivat sekä Messukylän että Pirkkalan kirkkoherranvirat joutumaan avonaisiksi. Kaupunkilaisten keskuudessa levisi silloin se merkillinen mielipide, että hetki oli sopiva saada aikaan päätös Pirkkalan kirkon siirtämiseksi Tampereelle ja kaupungin yhdistämiseksi Pirkkalan pitäjään. Kun kaupungin esimies sattui olemaan koskenperkuissa Ikaalisissa eikä siinä kiireessä jouduttu häntä odottamaan, puuhaajat kääntyivät juhlallisella kirjoituksella hartaan seurakuntalaisen apteekkari Långhjelmin puoleen, jota pyysivät auttamaan kaupunkia Pirkkalan kirkon muuttamiseen. Apteekkari laati anomuskirjan, jota seuraavana keväänä seurasi laaja kartoilla ja maalaisherrain puoltolauseilla varustettu ehdotus pitäjäin uudesta jaosta. Asia raukesi, kuten odotettavaa olikin, omaan mahdottomuuteensa.

Myöskin v. 1802 kaupunkilaiset olivat kärsineet pienen kirkollisen pettymyksen, kun anomus, että heidän pappinsa saisi lukea hyväkseen kaksinkertaisia virkavuosia, tuli hyljätyksi.

Kaikki nämä onnistuneet ja onnistumattomat kirkolliset pyyteet luovat omituista valoa ajan seurakunnallisiin harrastuksiin. Niissä ei näy muuta kuin ulkonaisen asun ja arvon tavoittelemista muiden kustannuksella ja esivallan armolla. Ajan kuollut, kirkollista korua etsivä seurakunnallisuus tuli näkyviin yksin etäisen pikkukaupunginkin oloissa, jotka todellisuudessa olivat alkeellisemmat ja vaillinaisemmat kuin syrjäisimmän rukoushuonekunnan meidän aikanamme.

Saarnaajansa aineellisesta toimeentulosta kykenivät Tampereen kirkonpenkeistä kiistelevät seurakuntalaiset vain heikosti pitämään huolta. Pappinsa palkkaa kaupunkilaiset itsekin pitivät riittämättömänä. V. 1802 koetettiin palkkaus järjestää paremmalle kannalle. Talonomistajain piti nyt maksaa papinmaksua tonttiensa ja vero-osainsa mukaan. Vero-osia laskettiin silloin olevan noin 200, ja tuli jokaiselta vero-osalta maksettavaksi 16 killinkiä. Talottomain seurakuntalaisten tuli maksaa erittäin määrätyllä tavalla. Tämän järjestelyn avulla eivät papinsaatavat kuitenkaan näy sanottavasti kohonneen. Aikakauden lopulla teki papinpalkka sata pankkoriksiä, jotka kaupungin rahastonhoitaja kantoi ja puolivuosittain suoritti saarnaajalle; ennen oli pappi itse kantanut palkkansa. Edelleenkin maksettiin papinpalkkaa vero-osain mukaan sillä muutoksella, että uudet varallisuusvero-osatkin otettiin maksuissa huomioon, joten erotusta yleisten kunnallisten verojen ja papinmaksun maksuperusteissa ei ollut.

Paitsi oman kaupunginsaarnaajan palkkaa kaupunkilaiset suorittivat vielä Messukylän kirkkoherralle n.s. "pääsiäisrahoja". Niitä maksoi jokainen ripillä käynyt kaupungin asukas, mutta maksun suuruus oli epämääräinen ja aiheutti myöhemmin rettelöitä. V. 1802 maaherra velvoitti kaupungin vastaamaan myöskin Pyynikin talon kruununkymmenyksistä, kolmestatoista kapasta viljaa, jotka aikoinaan oli luovutettu Messukylän pitäjän provastintynnyriin.

Lukkarin virka Tampereella oli aluksi palkaton. V. 1795 määrättiin "pedagogi" Lemström, joka oli hoidattanut lukkarin tehtäviä enimmäkseen poikapuolellaan Kustaa Alfthanilla ja itse ollut vain väliaikaisesti virkaan otettu, luovuttamaan viran viimemainitulle, jolla oli "taipuvampi ääni". V:n 1805 aikoina mainitaan kaupunkiseurakunnan lukkarina lukkoseppä Antti Juhana Hagerberg. V:n 1810 lukkarinpalkka annettiin pedagogi Lemströmin leskelle, jonka kuitenkin tuli siitä rahasta vastata väliaikaisen lukkarin Wallinin palkasta. V. 1811 määrättiin lukkarin palkaksi 12 kopeikkaa hopeaa kultakin vero-osalta. Tampereen ensimmäiset lukkarit olivat järjestään kaupungin köyhintä väkeä: Alfthan oli haudattava ja Hagerbergin lapset kasvatettava vaivaishoidon kustannuksella.

Kellonsoittajaa mainitaan kaupungissa 1790-luvulla. Siinä virassa oli aikoinaan Alfthan, kunnes köyhä pastori itse otti pitääkseen huolta kellonsoitosta ja hautajaissoitosta samalla maksulla kuin hänen kilpailijansa (1795).

Ensimmäisenä virassaan lienee ollut v. 1790 henkikirjassa mainittu "haudankaivaja" Blom.

Kirkonisännän viran tässä pienessä seurakunnassa alkoi postimestari Juh. Allén, mainittu siinä toimessa vv. 1785–1804. Hän pani alkuun myöskin kaupungin kirkontilit ja vaivaishoitotalouden, josta toimesta nautti kahden riksin kuudentoista killingin, myöhemmin kolmen riksin vuosipalkkaa. Hänen seuraajansa kirkonisäntänä oli porvari Henrik Grönlund, jonka vuosipalkka aikakauden lopulla teki 10 pankkoriksiä.

Kaupungin hautausmaan ympärille päätettiin v. 1794 rakentaa "polttimon aidan näköinen" aitaus. Siihen piti tulla alle korttelin korkuinen kivijalka, sen päälle kaksi hirsikertaa ja ylimmäksi pylväsaita, ja oli tämä aitaus punamullattava. Hautausmaan eteläpuolella, joka ei näkynyt Turun maantielle, pidettiin kuitenkin vain tavallista aitaa. V. 1803 rakennettiin kaupungin puolelle hautausmaata paarihuone. Ruotsin aikana ei Tampereella pidetty tarkkaa rajaa siitä, olivatko tällaiset seikat kaupunkikunnan vai seurakunnan asioita. Hautausmaastakin piti kaupunkikunta huolta, kunnes v. 1811 se toimi nimenomaisella päätöksellä jätettiin kirkon asiaksi.

Pastori Widemanin virkaanastumisesta (v. 1795) alkoi seurakunnallinen toimi vilkastua. Ensimmäiset "seksmannit" eli kirkkoneuvosto silloin asetettiin ja suostuivat kaupunginvanhimmat rupeamaan siksi. (145)

Seurakunnallinen vaivaishoito, joka oli alkanut v. 1785 riksin neljän killingin säästöllä, oli v. 1795 niin "onnellisella kannalla" kuten kirkonkokouksen pöytäkirjassa sanotaan, ettei kaupungissa ollut ainoatakaan lopen köyhää, joka olisi tarvinnut apua vaivaisrahoista. Rahaston säästö nousikin silloin riksiin 18:22:9. Koko vaivaishoito pidettiin Ruotsin aikana yllä ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa kootuilla lautasrahoilla, mihin joskus tuli lisäksi pesänkirjoitusprosentti ja tappelusakkoja. Vaivaisrahaston säästö teki vv. 1808–09 riksiä 9:3:9. Köyhäin raha-avustuksen rinnalla käytettiin poikkeuksittain jonkinlaista ruotuhoitoakin, vaikkei se laitos koskaan juurtunut Tampereelle. (146)

Näissä pienissä seurakunnallisissa oloissa ei tietenkään voitu tehdä paljoa kansanopetuksen hyväksi. Kirkollisen opetuksen, katkismuskuulustelujen, edistämiseksi jaettiin kaupunki v. 1805 neljään "yökuntaan" neljän korttelinsa mukaan. Muunlaista koulua ei kaupungissa saatu toimeen koko Ruotsin aikana, vaikkei yrittämättä oltu. Jo v. 1792 anottiin tähän tarkoitukseen turhaan valtakunnan kolehtia kirkolle aiotun kolehdin ohella. Kirkonkokouksessa v. 1797 pappi valitti, että kaupungin nuorison taito lukusilla ja rippikoulussa oli heikko ja yhä heikontui, ja esitti senvuoksi jonkinlaisen kouluopetuksen toimeenpanemista. Vakinaista koulumestaria ei arvellut kaupungin jaksavan kustantaa, vaan oli hänen mielestään koetettava saada kaupunkiin asettumaan joku taitava henkilö, joka helpolla maksulla opettaisi halukkaiden vanhempain lapsille kristinoppia tai sen rinnalla muitakin taitoja, koska sellaista etua ei ollut saatavissa lähettämättä lapsia muille kaukaisille paikkakunnille. Toimeen otettiin ylioppilas Sven Eerik Häggberg, joka jonkun aikaa oli oleskellut kaupungissa ja "kiitettävästi opettanut osalle kaupungin nuorisoa kaikenlaisia hyödyllisiä taitoja". Häggberg näkyy sittemmin vielä muutamia aikoja toimineen yksityisopettajana kaupungissa, kunnes hänelle avautui uusi tulevaisuus kaupungin ensimmäisenä viskaalina. Vielä v. 1803 hän kuitenkin opetti apteekkari Långhjelmin pojalle "kaikkia tarpeellisia filosofisia tieteitä". Ruotsin aikana oli muuten tällainen yksityisopetus yleisenä tapana kaupungin varakkaammissa porvariperheissä. Juhana Lemströmin olemme maininneet olleen kaupungin lukkarin toimissa. Kun häntä aina kutsutaan "pedagogiksi", lienee häntäkin pidettävä vanhana koulumestarina. Säkeitäkin näyttää mies tilattaessa sepittäneen, koskapa kerran itse merkitsee virkanimekseen "runoilija Tampereen kaupungissa". Hän mainitaan pedagogina jo v. 1782; omistipa hän Tampereella talonkin (n:o 22), joka hänen kuoltuaan arvioitiin 60 ruplan arvoiseksi. Tätä vanhaa koulumestarisäätyä olivat Tampereella vielä kersantti Kaarle Avolin, joka näkyy opettaneen porvarien poikia lukemaan, ylioppilas T. H. Sallmen, joka v. 1806 vaati värjäri Spiringiltä vuosipalkkaansa, 60 velkariksiä, ja ylioppilas Juhana Kustaa Busk, vanhan kaupunkilaisen muurimestari Jaakko Buskin poika, joka toistakymmentä vuotta opetti Tampereen lapsia, kunnes 1817 pääsi pitäjän koulumestariksi Vesilahdelle ja vei sinne isänsäkin kaupungin niskoilta pois.

Kerran, v. 1803, näyttivät kaupunkilaisten koulutoiveet valoisammilta. Porin trivialikoulu oli palanut, ja kuten ainakin ryhtyivät tamperelaiset keinottelemaan toisten vahingolla. Täällä näet pidettiin Porin koulun uudestaanrakentamista tarpeettomana ja toivottiin, että sen sijaan saataisiin Tampereelle koulu. Kaupungin hallitusta kehoitettiin katsomaan koululle sopivaa tilaa kaupungin tonteista ja rakennuksista, mutta silmällä oli pidettävä, että koulu saataisiin voimaan ilman kaupunkilaisten erityistä rasitusta. Asiaa suositeltiin koreilla sanoilla koko maakunnan puolesta esivallalle, mutta kohtalo tahtoi niin, että Pori sai pitää koulunsa ja Tampere olla sitä ilman. (147)

Se sielunpaimen, joka kustavilaisen ajan loppuvuosina vaikutti Tampereen seurakunnassa, ei ollut kykenevä korkeampia tehtäviänsä täyttämään. Viimeisinä elinvuosinaan hän näyttää menettäneen ruumiillisen ja henkisen terveytensä. Tuon tuostakin tapahtui häiriöitä kirkollisissa toimissa; kerran laski pastori kaupungin entisen viskaalin Häggbergin, tunnetun koiranleuan, puolestansa saarnastuoliin, saaden siten aikaan jymisevän kirkkoskandaalin, toisen kerran hän itse puhui saarnassaan käsittämättömyyksiä, tai unohti siunauksen lukemisen hautauksessa j.n.e. Kun hänen virkansa sitten ikävällä tavalla päättyi, oli jokseenkin yleinen arvostelu se, että hän oli aina saarnannut "heikosti ja yksinkertaisesti", ja yleisesti niinikään mainittiin syyksi hänen terveytensä heikkonemiseen ja henkensä tylsistymiseen liiallinen väkijuomain käyttäminen. Kuitenkin oli hänelläkin ollut paremmat päivänsä; ensimmäisinä virkavuosinaan hän ei ollut seurakuntalaisille epämieluinen mies, kirkollinen toiminta oli silloin verraten vilkasta, ja hänen köyhässä kuolinpesässään löytynyt tavaton kirjallisuusmäärä, varsinkin jumaluusopilliselta alalta, ei anna huonoa käsitystä hänen sivistyksestään. (148)

Monessa suhteessa piti Ruotsin ajan Tampereellakin paikkansa vanha sananparsi: millainen pappi, sellainen seurakunta.

20. KULTTUURIKUVIA RUOTSIN AJAN TAMPEREELTA.

Yksityiselämää. – Juoppous. – Kapakkajärjestely 1802. – Ylellisyys. – Tupakan nauttiminen. – Kelloverot. – Vaateylellisyys. – Ulkomainen ylellisyys. – Kortinpeluu. – Jahtikoirat. – Ajopelit. – Sivistysoloja. – Kansallisuusasia. – Sivistyskannan alhaisuus. – Iloista elämää. – Postikonttori. – Kulttuurimies Juhana Henrik Långhjelm. – Sotilaselämää. – Takaveräjän leiri. – Pyynikin jupakka. – Värväykset. – Kaupungin sotilassääty. – Kaarle Juhana Spoof. – Sotahuhuja. – Sotilaallisisänmaallinen juhla 1807.

Edellisissä luvuissa on päähuomiomme ollut suunnattu Ruotsin ajan Tampereen vakavaan julkiseen elämään. Siinä onkin esityksemme varsinainen raja. Ihmiset elävät tosin muuallakin kuin työssänsä, kokouksissa ja kirkossa. Mutta Tampereen ensimmäinen sukupolvi ei ole jättänyt pääsylippua tunkeutua sen tupiin ja kotitapoihin, vapaisiin puheisiin ja salaisiin ajatuksiin. Kuitenkaan ei se ole kokonaan salannut yksityiselämäänsäkään. Kruununmiehet ja muut virkamiehet ovat asiakirjoihinsa merkinneet yhtä ja toista vanhain tamperelaisten yksityisistä tavoista, ja jos ne tulevat vain toispuolisesti ja vaillinaisesti kerrotuiksi, niin on se kokonansa asiakirjain syy.

Niin pieni ja vähäpätöinen kuin Tampere muinoin olikin, sen asukkaat olivat kuitenkin eräässä suhteessa täysin ajanmukaisia. Kustavilaisen ajan irstaat tavat, joihin kuului yleinen juoppous, olivat syvään juurtuneet kaupungin väestöön. Alustansa alkaen oli suuren viinapolttimon viereen syntynyt Tampere oikea viinakaupunki. Astuttuaan kadulle vanha tamperelainen tavallisesti joutui kapakkaan ja hyvin usein kapakasta lakitupaan. Se oli vihdoinkin se elämänala, jossa säätyerotukset eivät tuntuneet, sillä juoppous rehoitti kaikissa luokissa, niin hallitsevissa kuin hallittavissa. Koko kaupungissa vallitsi suunnaton viinanviljelys. Karjanhoitokin oli siitä riippuva. V. 1795 kaupunginvanhimmat päättivät hallitukselta anoa, että tamperelaisten viinanpolttokausi pitennettäisiin puoleksi vuodeksi kahdessa erässä, ja tämän "katsoi koko porvaristo olevan sangen hyödyllistä ja helpoittavan karjanpitoa niinä vuodenaikoina, jotka ovat vaikeimmat". Eipä ihmettä, että kaupungin hallituksen v. 1802 täytyi antaa kaupunkilaisista se todistus, että he "katsovat kunniakseen ja urhoollisuudekseen alituisessa juopottelussa ja mellastamisessa kuluttaa päivät ja yöt". Tämän lausunnon todenperäisyyden vahvistavat lukuisat asiakirjoissa kerrotut juopumisjutut. Virkamiesten julkista juoppoutta ei pidetty minään asiana, kaupungin johtomiehet suorittivat keskenään tavan takaa ankaria kapakkatappeluja ja moni mies, jopa joku vaimokin, on suorastaan merkitty viinaan kuolleeksi.

Sitkeydellä, joka olisi ollut paremman asian arvoinen, tamperelaiset porvarit pitivät kiinni viinanmyynti- ja kapakoimisoikeuksistaan, joita kaupungin yleiset ja porvarien erityiset erioikeudet turvasivat. Jokaisella porvarilla oli lain mukaan viinanmyyntioikeus, ja kapakanpitoa harjoittivat sangen monet kaupungin asukkaat varsinaisena elinkeinonaan.

Pöytäkirjassa, joka laadittiin v:n 1803 maaherrankokouksessa, lausuttiin (§ 8):

"Kapakanpidon tässä kaupungissa havaittiin tutkimuksessa niin suuresti lisääntyneen, että kapakoita on melkein joka talossa. Kaupungin asukkaiden alempi luokka katsoo tätä elinkeinoa tärkeimmäksi ammatikseen. Ja kun kokemus on osoittanut, että suurin osa rikoksia ja pahantekoja saa alkunsa kapakoista, niin katsoi Herra Kenraalimajuri, Maaherra, Komentaja ja Ritari tarpeelliseksi jättää järjestysoikeuden tehtäväksi vähentää kapakkain lukua ja pitää huolta siitä, ettei kaupungissa pidetä useampia kapakoita, kuin asukkaiden ja rahvaan välttämätön tarve vaatii, ja jota vastaan niiden, jotka sellaista elinkeinoa harjoittavat, tulee kaupungin rahastoon maksaa määrätty, heidän elinkeinonsa mukaan sovitettu vero. Kuitenkin on jokaisella kaupungin asukkaalla valta markkina-aikoina sekä sotaväen ja muiden suurempien kansankokousten sattuessa harjoittaa kapakoimista niinkuin muutakin elinkeinoa."

Kyseessä oli siis jonkunmoinen kapakkamonopoli ja kapakkain verotus siveellisessä tarkoituksessa. Mutta maaherra sai nolaavan vastauksen ehdotukseensa. Kun järjestysoikeus saamaansa käskyä noudattaen tahtoi vähentää kapakkain lukua ja verottaa kapakoita, oikeuteen saapuneet kaupunkilaiset yksimielisesti ja jyrkimmästi vastustivat uudistusta "katsoen oikeudekseen harjoittaa verotonta kapakoimista ja vedoten vapauteen ja vapausvuosiinsa". Asiasta sukeutui kuulu riita, kun maaherra vastustuksesta huolimatta patriarkallisesti määräsi tahtonsa täytettäväksi. Juttua uudelleen v. 1803 käsiteltäessä järjestysoikeuden kokouksessa ne viisi porvaria, jotka olivat suostuneet verokapakkain pitoon, peruuttivat tarjouksensa ja yhtyivät useimpain muiden vaatimukseen saada pitää verotonta kapakkaa ja, sanoo oikeuden puheenjohtaja, "allekirjoittaneen esitykset olivat tässä kohden aivan turhia". Mutta maaherran päätökseen turvaten järjestysoikeus sittenkin määräsi kaikki kapakkakyltit laillisen edesvastuun uhalla poistettaviksi ja ilmoitti kapakkain luvun tulevan vähennettäväksi. Kun ei kukaan huomannut tai kehdannut päätöksestä valittaa, järjestysoikeus katsoi päätöksensä lainvoimaiseksi. Kapakanpitoon oli näinmuodoin hankittava lupa ja kapakasta suoritettava vero kaupungille. Kuusi kapakkaa katsottiin riittävän kaupungin ja maakunnan tarpeeksi, ja vuosivero näistä kapakoista määrättiin 32 killingiksi. Sitäpaitsi annettiin parille ravintolalle jatkuvat oikeudet ja määrättiin toiselle niistä riksin vuosivero. Mutta markkinoilla ja väenkokousten aikoina saivat kaikki maaherran lupauksen mukaan harjoittaa vapaata viinanmyyntiä ja kapakanpitoa. Uudistuksen täydentämiseksi pantiin vielä v. 1804 voimaan maaherra v. Willebrandin säännös v:lta 1802, että kapakat olivat suljettavat kello yhdeksän illalla.

Viinananniskelu Tampereella tuli siten v:sta 1803 alkaen aina vuoden 1865 viinalakiin saakka kunnan luvasta riippuvaksi ja veronalaiseksi. Mutta täten järjestetty kapakoiminen ei saanut aikaan mitään näkyvää parannusta itse juoppoudesta. Vielä moni sukupolvi eli siinä kohden lakkaamattomassa parannuksen tarpeessa. 1

Aikalaisten omasta mielestä pyrki jo kaikenlainen ylellisyys arveluttavassa määrässä pilaamaan Tampereenkin pientä yhteiskuntaa. Toisissa ylellisyyden haaroissa oli jo Ruotsin aikana päästy kehityksen huipulle, toisissa oltiin vasta alkuasteilla. Erittäin pitkälle oli päästy tupakan nautinnossa. Ei sitä miestä, joka ei polttanut, pureskellut tai nuuskannut. Hakemalla löytää ajan veroluetteloista tupakkaa käyttämättömiä mieshenkilöitä; v. 1795 oli heitä kolme. Ainoastaan kadulla tupakoiminen oli tulenvaaran tähden ankarasti kielletty. Pientä sotaa katutupakoitsijoita vastaan kesti lakkaamatta. Maalaisrusthollareilta, jotka esiintyivät kaduilla humalaisina hopealyötteiset merenvahapiiput suussa, otettiin ne kapineet armotta pois. V. 1806 pantiin katutupakoimiskielto, joka siihen asti oli ollut voimassa vain kesäisin, voimaan myöskin talvisin – aina vain peljätyn tulenvaaran tähden.

Tupakan käyttö oli jo juurtunut tapa, mutta uudenaikainenkin ylellisyys ehti ehtimistään Satakunnan kaukaiseen maakaupunkiin ylellisyyskielloista ja ylellisyysverotuksista huolimatta. Sitä todistavat esim. kelloverot. Vanhanaikainen taskukello oli suuri ja arvokas kapine, eikä se kaupungin ensimmäisinä aikoina raksuttanut läheskään joka miehen taskussa. Kauppias Emanuel Lindberg oli vanhoista kellomiehistä erittäin mainittava, sillä hän oli v. 1790 ainoa Tampereen herroista, jolla oli kultakello; viiden vuoden perästä eivät verottajat kuitenkaan enään sitä löytäneet. Kruununinspehtori Lagerbaum, fabrikööri Häggman ja kauppias Lundahl olivat kyllä Lindbergin arvoisia miehiä, mutta kello heillä oli vain hopeinen. Mutta ei heidänkään seuraansa siinä suhteessa pystynyt v. 1790 kaupungissa kuin viisitoista muuta miestä, niistä viisi kauppiasta. Kauppasääty oli siinäkin loisteliaisuudessa muuta yhteiskuntaa huomattavasti edellä. V. 1795, jolloin kaupungissa oli 23 hopeakelloista herraa, oli heistä kahdeksan kauppiasta, yksi kauppiaan poika ja neljä kauppa-apulaista, mistä päättäen "puukhollarit" jo silloin olivat kaupungin keikailevinta nuorisoa. Vähitellen tuli sitten taskukellon pitäminen yhä yleisemmäksi. V. 1805 oli kultakello kaupungin veroluetteloissa taas esillä ja hopeakelloniekkoja oli jo pian puolensataa.

Vaatetuksessakaan ei Ruotsin aikaisessa Tampereen kaupungissa oltu niin säästeliäitä kuin silloisesta yleisestä köyhyydestä päättäen luulisi. Vanhoista kertomuksista ja kuvista käy päättäminen, että Suomessa Ruotsin ajan lopulla yleensä kaikissa säädyissä pantiin vaihtelevaan ja koreaan pukuun paljon enemmän arvoa kuin meidän aikoinamme. V. 1785 maksoi Tampereella 76 henkeä veroa oikeudesta käyttää silkkikangasta. On merkittävä, että ylimmällä sijalla tässä veroluettelossa oli trahtööri Zweigberg, joka yleisissä varallisuusverotuksissa niihin asti oli esiintynyt "rutiköyhänä" tai pienten maksajain joukossa; mutta miehellä olikin kotonaan ympärillään suuri joukko, joka rakasti koreutta. Sittemmin silkkiä käytettiin niin yleisesti, että esim. v. 1795 järjestään kaikki ja v. 1805 jokseenkin kaikki veronalaiset tekivät kruunulle sen pienen uhrin, minkä tämä tapa vaati. Uusi vaatetusylellisyys oli lähestymässä puuvillatavarain muodossa. Puuvillaisia hartiahuivia käyttivät arvokkaammat naiset. Karttuunia ja puuvillalankoja saatiin jo kauppiaidenkin puodeista. Puolen naulaa punaista puuvillalankaa maksoi v. 1807 riksin 32 kill. eli lähes saman kuin leiviskä sianlihaa.

Teen, suklaan, viinien y.m.s. "ulkomaan juomain" käyttämisestä verotettuja oli v. 1805 Tampereella 98 henkeä. Melkoinen joukko sekin. Lystikäs oli se arvoluokkaryhmitys, joka tässäkin kohden tuli Tampereen yhteiskunnassa näkyviin. Ylimpään luokkaan kuului apteekkari Långhjelm, joka maksoi suurempaa viini- ja suklaaveroa kuin muut. Toisessa luokassa olivat luutnantti Tihlman, kauppias Lundahl ja kauppias Sjöstedt, kolmannessa värjäri Spiring ja inspehtori Vadén, neljännessä fabrikööri Häggman, viskaali Häggberg, kauppias Lundahlin pojat, porvari H. Grönlund ja maanmittari Tuderus. Nämä gentlemannit olivat selvästi senaikuista hienostoa Tampereella. Myöskin alempi kansa osasi jo herkutella "kanariasokerilla" ja "kahvipavuilla".

Mainittakoon vielä, että v. 1805 neljätoista kaupunkilaista maksoi veroa korttipelistä ja yksi "jahtikoirista". Tärkeämpinä kuin metsäkoiria pidettiin omia ajopelejä, joita siihen aikaan tietenkin tarvittiin enemmän kuin nyt. V. 1805 verotettiin Tampereella kolmet "katetut vaunut", seitsemät avonaiset vaunut ja 23:t kääsit. (150)

Kaupungin kansallisuus- ja sivistysolot olivat sangen kirjavat. Suomalaiselle paikkakunnalle ei voitu perustaa täysin ruotsalaista kaupunkia. Tässä kaupungissa on suomi aina ollut kansankieli. Ja niin merkilliseltä kuin kuuluukin, tämä kieli ei Ruotsin vallan loppuaikoina ollut Tampereellakaan niin poljetussa asemassa, missä se oli pitkinä jälkiaikoina. Ei mikään todista, että suomenkieltä olisi Ruotsin ajan lopulla Tampereella vielä erityisesti halveksittu. Suuri, kenties suurin osa porvaristoa, ei osannut ruotsia. Porvarien keskinäisiä asiakirjoja, kuten tarkastuspöytäkirjoja, laadittiin toisinaan suomeksi. Mutta ruotsinkieli oli jo maan vallitseva sivistys- ja virkakieli, ja sen käyttö yksityiselämässäkin yhä leviämässä. Sittenkuin Tampereen viimeiset maalaiset olivat kuolleet, ei ainoallakaan kaupunkilaisella ollut suomalaista sukunimeä. Vielä sukupolvia pysyi vallitsevana tapana se, että kaupunkiin muuttava maalainen, tulipa hänestä kuinka halpa kaupunkilainen hyvänsä, sai ruotsinkielisen sukunimen. Ruotsalainen sivistyssuunta voitti lakkaamatta alaa suomalaisen kansallisuuden kustannuksella, kunnes vihdoin seuraavina vuosikymmeninä kieli tuli kuvaamaan rotu- ja yhteiskuntaerotustakin, ja "suomalainen porvari" ja "alempi porvaristo" muuttuivat samaa merkitseviksi käsitteiksi. (151)

Mutta puhuivatpa Tampereen ensimmäiset porvarit suomea tai mursivat "Tampereen ruotsia", mistään korkeammista kansallisuus- tai sivistysriennoista ei heidän keskensä saattanut olla puhetta. Sivistys tässä yhteiskunnassa oli muualta tuotu ylellisyystavara, joka vain nosti muutamat yliopistossa tai suuressa maailmassa käyneet kaupunkilaiset sitä korkeammalle suurta tietämätöntä joukkoa. Toisella puolen kirjoitustaidottomia raatimiehiä ja kaupunginvanhimpia, toisella puolen kaikkiin kustavilaisen ajan korulauseisiin tottuneita laki- ja kynämiehiä, siinä oli tosiaan räikeä vastakohta. Kaupunkilaisten yleisen sivistyskannan täytyi jäädä alhaiseksi, kun ei kaupungissa ollut mitään oppilaitoksia. Tavallinen maalaiskirkonkylä meidän aikanamme on varustettu paremmilla sivistyksen välikappaleilla kuin Ruotsin ajan Tampere. Näinpä täällä koetettiin puuttuvaa sisällistä sivistystä korvata aineellisella ylellisyydellä ja koreilla vaatteilla, elämän remulla ja hauskutuksilla. Hengen valistuksen sijasta etsi kansan mieli soittoja, tansseja ja tappeluita. Epäilemättä oli silloinen elämä ulkonaisesti iloisempaa kuin monina jälkiaikoina. Klarinetin puhaltajat ja muut musikantit kuuluivat kaupungin välttämättömimpiin tarpeisiin; soittajanammatti oli monelle entiselle sotamiehelle varsinainen elinkeino. Kaikkia elämän merkkipäiviä vietettiin perheissä remuilla ja kemuilla. Kaikki tämä levitti puolittain rattoisan puolittain surullisen harson tuon kansanelämän yli, jonka köyhyyttä ja vaivaa koetettiin höystää iloisuudella ja humalalla.

Yhteiskunnallinen ylellisyys tämänlaisessa kaupungissa oli varmaan postikonttori, joka vuoden 1777 lopulla siirrettiin Kangasalta Tampereen polttimolle ja sieltä jotakuta vuotta myöhemmin itse kaupunkiin. Tämä kulttuurilaitos ei ollut olemassa Tampereen vähäpätöisiä porvareja, vaan koko maakunnan virkakuntia ja säätyläisiä varten. Ensimmäinen postimestari Tampereella oli ennen mainittu J. Allén; hänen seuraajansa sai juopon kuoleman, minkä jälkeen virka joutui itse luutnantti Tihlmanille.

Postimestarin mainitseminen saattaa meitä uudelleen muistamaan kaupungin johtavia ja edustavia miehiä. Tietysti olivat kaupungissa asuvat virkamiehet, ensimmäisenä itse järjestysmies luutnantti Tihlman, jo virka-asemansa ja sivistyksensä kautta kaupunkilaisväestön itseoikeutettuja johtajia. Varsinaisten virkamiesten rinnalla esiintyi kuitenkin muitakin kulttuurihenkilöitä, joiden vaikutus kaupungin sivistyselämässä ja yhteisissä pyrinnöissä oli huomattava. Kaupungin johtavain fabriköörien, Häggmanin ja Spiringin, merkitystä kaupungin julkisessakin elämässä on jo edellä arvioitu. Erikseen mainitsematta kaupungin ensimmäisistä on vielä apteekkari Juhana Henrik Långhjelm, Ruotsin ajan Tampereen ehkä muotokuntaisin edustaja. Ei ollut vain tavanmukaista kohteliaisuutta, kun kaupungin hallitus hänestä merkitsi pöytäkirjaan, että "apteekkari Långhjelmin kaupungille ja maalle niin hyödylliset pyrinnöt ovat päivän selvät kaikille kaupunkilaisille". Katsoipa maalliseen tai kirkolliseen julkisuuteen Tampereella, joka paikassa näkyi tämän kunnioitusta ja luottamusta nauttivan patriotin harrastusta. Ei ollut sitä yhteistä yritystä, jossa hän ei ollut mukana. Oman järjestysmiehen hankkimisessa, Pirkkalan kirkon muuttopuuhissa hän oli päämiehenä. Kauas eteenpäin hän ajatteli kaupungin tulevaisuutta, sillä vähäpätöinen nykyisyys ei voinut häntä milloinkaan tyydyttää. Mieluimmin hän esiintyi kirjallisesti, vaikka ei aina itse pannut lausuntojansa paperille, pojan kotiopettajat kun siihen paremmin sopivat. Hänen kirjoituksensa muistettavassa maaherrankokouksessa 1802 sisälsi "muun muassa" ehdotuksen komitean asettamisesta suunnittelemaan kaupungin elinkeinoja, koskeen perustettavia laitoksia ynnä kullekin tulevia erioikeuksia, ruudin myyntiä kaupungissa sekä sahan perustamista Tampereelle. Lausunnossaan kaupunginoikeuden pöytäkirjaan 13 p. marrask. 1805 hän esitti, että markkina-aikoina kaikkien vierailta paikkakunnilta kotoisin olevain olisi maksettava tori- ja satamarahoja, ja teki suunnitteluja vaakalaitoksen perustamiseen ja katukaupan kieltämiseen kaupungissa. Hänen toimistansa Suomen Talousseuran jäsenenä kaupungin maanviljelyksen alalla on jo ennen kerrottu. Sanalla sanoen hän oli ainoalaatuinen henkilö kaupungissa. (152)

Erityisen leiman Ruotsin ajan Tampereen kotoiselle elämälle antoivat sotilaat ja sotilasasiat. Koko aika oli sotilaallinen. Kaupungin yhteisissä pyrinnöissä ja pyyteissä olivat sotilasasiatkin myötäänsä esillä. Paria sellaista on meidän tässä muistettava. Suurien toiveiden päämääränä oli kaupungissa ensi aikoina sotaväen harjoituskentän saaminen kaupungin läheisyyteen. Viina- ja ruokaporvarien etua näet pidettiin siihen aikaan koko kaupungin yhteisenä etuna. Jo maaherrankokouksessa 1793 esitettiin, miten edullista kaupungille olisi, jos Porin jalkaväkirykmentin harjoituskenttä saataisiin kaupungin lähelle, missä siihen oli sopiva paikka, ja lupasikin maaherra ilmoittaa pyynnön asianomaisille. Kahta vuotta myöhemmin kaupunginvanhimmat jälleen neuvottelivat tästä kysymyksestä ja kaupunkilaiset yksimielisesti lupasivat suostua sotaväen majoitukseen, jos rykmentin leiripaikka saataisiin kaupungin maalle. Seuraavana vuonna oli kysymys sentapaisen anomuksen jättämisestä maaherralle yhä vireillä. V. 1802, kuningasmatkan aikana, olivat toiveet pienentyneet, tyydyttiin anomaan vain komppanian kokouspaikkaa "Takaveräjälle", mihin luultiin kuninkaan suostuvan, jos vain aljettu raivaustyö saataisiin loppuun suoritetuksi. Enempää tietoja jutun jatkumisesta emme ole tavanneet.

Toinenkin sotilasseikka tuotti näinä vuosina levottomuutta kaupunkilaisille. Vaihdettaessa kaupungille luovutettavaa Pyynikin aukumenttitilaa, jolla vanhana verotalona oli sotamiehenpitovelvollisuus, oli Pyynikin entiselle omistajalle annettu korvaukseksi kruununtila, joka oli mainitusta velvollisuudesta vapaa (jakamaton). Mitään erityistä sopimusta Pyynikin tilan ruotuvelvollisuudesta ei tullut tehdyksi. Kun sotamiehenpitoa vanhain lakien ja asetusten mukaan ei käynyt valtakunnassa vähentäminen, näkyy Hatanpään omistaja, joka oli tehnyt vaihdon, vastanneen Pyynikin sotamiesmaksusta. Mutta v. 1795 pääsi Hatanpään omistaja asessori Ahlman vapaaksi Pyynikin ruotuvelvollisuudesta, joka maaherran päätöksen kautta sälytettiin kaupungin porvariston hartioille. Tämä käänne sai tamperelaiset suureen hätään, ja he päättivät kaupungin rahaston kustannuksella jatkaa riitaa korkeimpaan paikkaan saakka: joko oli heidän päästävä rasituksesta vapaaksi tai saatava haltuunsa kaikki Pyynikille muinoin kuuluneet maat, joita oli kosken itäpuolellakin. Valtiopäivillä v. 1800 he antoivat edustajansa toimeksi vaatia vielä enempääkin: joko oli heidän päästävä sotamies- ja reservivelvollisuudesta tai oli heidän haltuunsa annettava Hatanpään kaikki tilukset. Maaherran päätös sai kuitenkin lain voiman. Silloin päätettiin ryhtyä vielä viimeiseen keinoon – anoa vapautusta kuninkaalta hänen majaillessaan 1802 Huittisten pappilassa, josta niin paljon muutakin hyvää odotettiin. Eikä sillä hyvä. Luutnantti Tihlman ilmoitti tietävänsä, ettei kukaan ottaisi ajaakseen tätä asiaa kuninkaan edessä, ellei kaupunki maksaisi asian auttajalle 50 riksiä, jos yritys onnistuisi. Tavatonta uhraavaisuutta siis kaupunkilaisilta vaadittiin, ja se luvattiin. V. 1803 saatiin ikävä päätös valtiopäivillä tehtyyn anomukseen: kaupungin pyyteet sekä vapautukseen että Hatanpään isännyyteen nähden hyljättiin aiheettomina. Mutta v. 1807 määrättiin Tihlmanille maksettavaksi 50 riksiä kaupungin rahastosta, kun kaupunki nyt jollakin lailla todella oli päässyt vapaaksi Pyynikin sotamiesmaksusta.

Lakkaamattomassa jännityksessä piti kaupunkilaisten miespuolisten asukkaiden mieliä sotaväen värväys. Voimassa oleva pakollinen värväystapa oli oikea painajainen kaikille kaupungin tai laillisten kaupunkilaisten suojelusta vailla oleville irtolaisille ja kulkureille. Uuden vuosisadan ensi vuosina varsinkin olivat kruunun värvääjät hyvin vaarallisia. Moni kaupungin tunnetuista irtolaisista ja kapakkasankareista joutui näinä vuosina syyllä tai syyttään kruununväkeen.

Kaupungissa asui ja eli näihin aikoihin paljon sotilashenkilöltä, ylempiä ja alempia, virassa olevia ja siitä luopuneita, kersantteja, korpraaleja, heidän vaimojaan ja lapsiaan, vieläpä erityisiä leirikaupustelijavaimojakin. Useat kaupungin sotilashenkilöt kuuluivat "adlercreutziläisiin". Se oli kirjavaa joukkoa, joka enimmäkseen vietti kaupungissa huoletonta sotilas- ja kapakkaelämää ansaiten leipänsä käsityöllä, soitolla ja tiesi millä. Mainioimpia näistä veitikoista oli kersantti Kaarle Juhana Spoof. Vuoden 1802 ajoista alkaen tämä komea sotilas asui Tampereella, osteli ja huikkasi taloja, joi ja hummasi. Siitä huolimatta hänet luettiin kaupungin hienoimpaan seuraan, johon myöskin hänen veljensä, kauppias, kuului. Tampereella meni Kaarle Juhana Spoof naimisiin porvari Källroosin tyttären Margaretan kanssa. Ei kukaan tiennyt, että tästä porvarin vävystä oli vielä tuleva Tampereen kuuluisin sotasankari. Sotainnolla oli kaupungissa siten kyllä aina otollista maanalaa. Sotahuhujen aikoina tämä into levisi sivilimiehiinkin. Kun v. 1802 suuret sotahuhut kulkivat maassa, Tampereen viskaali julisti lähtevänsä kruunun "siviliseen sotapalvelukseen", ja "sotaisten aikain vuoksi" muudan käsityöläismestari hankkiutui luopumaan raatimiehen virastaan. Huhut tällä kertaa kumminkin menivät menojaan. (153)

Sotilaallisuus oli tähän aikaan Tampereellakin korkeinta isänmaallisuutta ja isänmaallisuus sotilaallisuutta. Sitä osoittaa Turun sanomissa v. 1807 julaistu "Kirje Tampereelta 22 p. toukokuuta", jonka lainaamme tähän kokonaisuudessaan, koska se monessa suhteessa kuvastaa Tampereen kulttuurioloja Ruotsin vallan lopulla.

    "Niinpiankuin Kuninkaan Käskynhaltija Turussa oli ehtinyt
    lähettää tänne Kiitoksen ja Kertomuksen niistä eduista ja
    siitä voitosta, jotka Kuninkaan Pommerissa oleva Armeija
    oli saanut vihollisiamme, Ranskalaisia vastaan, täkäläisen
    Kaupungin-Oikeuden Puheenjohtaja, Herra Luutnantti Tihlman
    ryhtyi toimenpiteisiin, että Kiitos tapahtui Helluntaipäivänä
    Jumalanpalveluksen päätyttyä Suomalaisessa ja Ruotsalaisessa
    Seurakunnassa, minkä jälkeen veisattiin Virsi N:o 84 soiton
    ja laukausten säestyksellä kahteen kertaan. Tykkien sijasta
    käytettiin kivenampumista saarnahuoneen lähellä olevassa
    kivenlouhimossa uutta kivisiltaa varten, ja toimitettiin
    Hatanpään Hoitajan Herra Lauri Kustaa Lefrénin kustannuksella ja
    hänen luvattuaan luovuttaa suurimmat ja kauneimmat nyt ammutut
    kivet pian rakennettavan Kaupunginkirkon perustukseksi: yhteen
    kiveen oli hakattava vuosiluku 1, 2 ja 3 p. Huhtikuuta 1807
    näiden päiväin muiston säilyttämiseksi myöhäisimpiin aikakausiin.

    Herra Luutnantti Tihlmanin kutsusta kaupungissa asuvat Herrat
    Upseerit, Virkamiehet, Kaupungin-Oikeuden Jäsenet, Kaupungin
    Vanhimmat ja osa Porvaristoa kokoontuivat kello 4 iltapuolella
    Kaupungin-Oikeuden Istuntohuoneeseen. Kun Herra Luutnantti
    oli lyhyesti selittänyt sotilaittemme sankarillisuutta ja
    sitä kiitollisuutta, jota meidän muuten alati on osoitettava
    Esivaltaamme kohtaan, juotiin Kuninkaalliset maljat 128
    kanuunanlaukauksen pamahtaessa, tavallinen Kansanlaulu
    ("Folksången") laulettiin sekä Suomen että Ruotsin kielellä
    soiton ja tykinlaukausten kaikuessa. Sitten Herra Luutnantti
    esitti keräystä Kaupungin köyhäin hyväksi tämän tilaisuuden arvon
    mukaisena tekona: melkoinen keräys tapahtui heti ja jätettiin
    Herra Luutnantin vapaasti käytettäväksi. – Joilla rahoilla
    heti ostettiin alennettuun hintaan Leipää ja Suolasilakkaa,
    ja jakaminen aljettiin seuraavana päivänä eli toisena
    Helluntaipäivänä. – Seura hajaantui klo 8 tyytyväisenä.

    Toisena Helluntaipäivänä tämän Kaupungin Kauppias, Herra Birger
    Lundahl kutsui Herrasväet ja nuorison luokseen tanssiaisiin
    uudistamaan eilispäivän iloa. Seura kokoontui klo 4 j. pp. merkin
    annettua tykeillä. Sittenkuin isäntä oli esittänyt Kuninkaalliset
    maljat, ammuttiin 128 laukausta ja Kansanlaulu laulettiin soiton
    ja tykinlaukausten kaikuessa, minkä jälkeen nuoriso tanssi klo
    12:een yöllä. Seura nautti kestitystä ja hajaantui kukin omalle
    taholleen." (154)

Se oli Pommerin sotaa. Mutta toisenlainen sota oli jo tulossa.

21. SOTA.

Sota tulee. – Tamperelaisten puolustuspuuhat. – Vihollinen kaupungissa. – Sekasorto. – Kuljun kaappaus. – Tampereen viranomaisten käytös. – Majoitus. – Uskollisuuden vala Venäjän keisarille. – Majesteettirikoksia. – Huono palkka uskollisuudesta. – Aitoniemen ryöstö. – Roth ja Spoof Näsijärvellä. – Spoofin hyökkäys Tampereelle. – Kaupunkilaisten tukala asema. – Thegerströmin ja Nordforsin murha. – Thegerströmin lesken eläke. – Kuuromykkä Eekin kidutus. – Tihlmanin kertomus tapauksesta. – Kaupunginvanhimpain valitus. – Sodan seurauksia. – Väestötilastoa vv:lta 1808–1809. – Lavantauti. – Äpäriä ja perhenäytelmiä. – Kaupungin rakennusten rappio. – Parempain aikain toivoja. – Suomalainen deputatio. – Tampereen edustus Porvoon valtiopäivillä. – Uusi aika alkaa.

Ruotsin ajan suuri päätetapaus läheni Tampereen pientä kyläkaupunkia ja koko maatamme. Suomen sodan historiassa ei Tampereen tapauksilla ole suurta osaa. Mutta nuo sota- ja majoitusajat ovat kuitenkin olleet raskaimmat, lamauttavimmat ja turmiollisimmat, mitä tämä kaupunki ennen vuotta 1918 on saanut kestää. Ja Tampereen porvarien kärsimykset ja mielialat vuosina 1808–1809 valaisevat puolestansa sitäkin kysymystä, mitä sota oikeastansa on rauhallisten kansanjäsenten silmillä katsottuna.

Sota oli Suomenmaan ovella. Helmikuun 8 p:nä 1808 Tampereen kaupungin vanhimmat ja porvaristo kokoontuivat maaherralta tulleen kirjoituksen johdosta. Itse luutnantti Tihlman puhkesi puhumaan:

    "Kun vastoin kaikkea kansainoikeutta lähin naapurimme,
    liittolaisemme ja kuningasperheen läheinen sukulainen
    vihollishyökkäyksellä uhkaa häiritä isänmaassa vasta saatua
    lepoa, ja rakas läänimme päämies julkaisemassaan ja eilen
    julistetussa kuulutuksessaan selvin sanoin on lausunut
    ajatuksensa, että yksissä voimin olisi riennettävä isänmaata
    puolustamaan, on tarkoitukseni kutsuessani teidät, kansalaiseni,
    koolle ja rehellisesti harrastaessani armollisen kuninkaamme ja
    isänmaamme parasta, neuvotella kanssanne, eikö meidänkin pienen
    kaupunkimme suojelemiseksi olisi tarjottava sitä palvelusta,
    mihin heikot voimamme yltävät, nimittäin että mies talosta
    jokaisen Ruotsin alamaisen arvoisella sydämellä puolustamme
    isäimme maata ja sitä varten edeltäpäin harjoitamme niitä
    temppuja, jotka suuremmalla menestyksellä voisivat saattaa hyvän
    tahtomme onnekkaaseen päätökseen. Minä puolestani sitoudun
    en ainoastaan harjoittamaan teitä, vaan vaadittaessa teitä
    johtamaankin."

    "Ystäväni! Lausukaa minulle ajatuksenne! Osoittakaa intoanne,
    älkääkä kylmetkö kuningasta ja isänmaata kohtaan. Minä tahdon
    rehellisellä harrastuksella merkitä arvoisain kansalaisten nimet
    antaakseni heille sen sijan, minkä he arvokkaasti ansaitsevat."

Yhtä korealla kustavilaisella kielellä kuin Tihlman piti puheensa kertoo pöytäkirja porvarien vastauksen:

    "Liikutettuina innosta armollisen kuninkaan ja rakastetun
    isänmaan menestyksen puolesta, kaupunginvanhimmat ja läsnäolevat
    porvarit selittivät omasta ja poissaolevain kanssaporvariensa
    puolesta, että heistä jokainen, jolla kykyä ja voimia on, olisi
    valmis tarttumaan aseisiin viimeiseen saakka puolustaakseen
    sitä kuningasta, jonka viisas ja armollinen hallitus tekee
    jokaisen alamaisen onnelliseksi, ja hänen hallituksensa
    ja isänmaan itsenäisyyttä; sekä että jokainen, jolla on
    porvarioikeus, on valmis oppimaan sotaharjoituksia, jotta
    tarpeen tullessa voisivat tarvittavalla taidolla osoittaa,
    että he ruotsalaisella miehuudella käyvät ylivoimaista vaikka
    vähemmin peljättyä vihollista vastaan; mutta kun tämän kaupungin
    asukkaat suurimmaksi osaksi, kaupunkiin vasta muuttaneina,
    eivät voi itse hankkia itselleen kiväärejä ja ampumavaroja
    mainittuja harjoituksia varten, niin he pyysivät, että
    allekirjoittanut puheenjohtaja tahtoisi, ilmoittamalla tästä
    heidän alamaisesta alttiudestaan, kunnioitetun ja rakastetun
    maaherran kautta huolehtia siitä, että Kunink. Majesteetti,
    jos tämä heidän tarjoamansa palvelus ja hyvä tarkoitus armossa
    vastaanotettaisiin, armollisimmasti suvaitsisi lähettää kiväärejä
    ja ampumavaroja, jotta harjoituksiin ensi tilassa voitaisiin
    ryhtyä."

On kuukautta myöhemmin. Sota on jo Suomenmaassa, "vähemmin peljätty" vihollinen on aivan Tampereen portilla. Suomen armeijan toinen prikaati Adlercreutzin johdolla on tullut Tampereelle, mutta vain levätäkseen täällä päivän, tyhjentääkseen sotamakasiinin varastot ja maaliskuun 11 p. jatkaakseen täältä pitkää peräytymismatkaansa Pohjan periä kohden. Ei vielä sarastakaan pakkasaamu, kun jo kenraali Jankovitshin venäläinen esijoukko jäällä Hatanpään edustalla hyökkää Harjun puolelle marssivan suomalaisen jälkijoukon kimppuun. Hyökkäys torjutaan, suomalaiset jatkavat matkaansa. Kaupungissa ollaan vielä levollisissa matkapuuhissa. Adlercreutz viimeisten joukkojen kanssa aikoo lähteä vasta puolenpäivän aikana. Ainoastaan tusina vahteja on aseissa, kun kello 7 aamulla muutamia venäläisiä ratsumiehiä yrittää tunkeutua kaupunkiin, jossa on muka suuria muonavarastoja saatavissa. Puolittain hullunkurinen on se kohtaus, joka nyt tapahtuu. Eläkemajuri Kaarle v. Knorring, joka asui kaupungissa, ensimäisenä lennättää, kerrotaan, tapahtumasta sanan kapakassa istuville adjutanteille. He kapasevat satulaan ja rientävät venäläisiä vastaan. Majuurimme, toveriensa kesken tunnettu "Kalle Bastantin" nimellä ja kaupungin aikakirjoissa rohkeaksi, tuliseksi mieheksi, joka ei katsonut kenelle vihapään sattuessa korvapuustin antoi, ei voi jäädä toimettomaksi hänkään, vaan uskollisen keppinsä kanssa käy muutaman venäläisen kimppuun, joka on noussut satulastaan maahan ja kolistelee aamuryyppyä eräästä ikkunasta, ja vangitsee kuin vangitseekin miehen. Aamu päättyy adjutantin urheaan taisteluun Hatanpään kuistilla ja hänen antautumiseensa sekä Adlercreutzin kolmituntiseen kahakoimiseen jäällä. Puolenpäivän ajoissa vihdoin ovat loput adlercreutziläiset lähtemässä kaupungista.

Illalla on Tampere täynnä venäläisiä, kaupunki vihollisen vallassa.

Kaupunkilaiset eivät olleet joutuneet muistamaan Ruotsin kuninkaalle juhlallisesti antamaansa urhoollisuuslupausta. Heillä oli nyt muuta mietittävänä, kysymyksessä rakas henki ja tavara. Jo silloin kuin suomalaiset joukot ja heidän muassaan tamperelaiset soturit alkoivat marssia vihollista vastaan, oli porvareilla kiire "kuolemantapauksen varalta" kuulustuttamaan sotamiehiä pikku saatavistaan. Kun sitten sodan vaara läheni, kaupungin kauppiaat riensivät piilottamaan kauppa-arkkujansa läheisiin maalaiskyliin. Mutta tuskinpa varovaiset porvarit sittenkään osasivat aavistaa, mitä tuleva oli.

Sanomaton tungos ja sekasorto syntyi kaupungissa, kun Jankovitshin ja Kniperin venäläiset joukot 11 p:n illan suussa majoittuivat tänne. Siitä saa jonkunmoisen käsityksen, kun katselee korvauslaskuja, joita kaupunkilaiset myöhemmin, osaksi vasta vuosien kuluttua, antoivat esivallalle. Ravintoloitsija, leskirouva Vadén, sai äkkiä vieraikseen komppanian jääkäreitä, jotka vaativat ja saivat ruokavaroja ja väkijuomia. "Hirmuisessa tungoksessa" katosi talosta silkkihuiveja, liinavaatteita, hopealusikoita, merenvahapiippuja, rahaa, sika, saappaita, viulu y.m. rihkamaa. Lasku päättyi 116 riksiin 44 killinkiin riikinvelkarahaa. Kauppias R. Laurén velkoi hallitusta samana päivänä menetetyistä ruokavaroista, väkijuomista, pöytäkaluista, siasta y.m. Kauppias Techtolinin kaapista katosi 600 riikintalaria. Porvari ja kapakoitsija Henrik Berglund laski korvausta m.m. 18 kannusta viinaa ja "murretusta ulkolukosta paloviinaa otettaessa" sekä "väkivallalla otetuista rahoista". Raatimies ja kauppias Gabr. Sjöstedt anoi vahingonkorvausta rehuista, 15 kannusta viinaa, jonka sotamiehet olivat väkivallalla vieneet, särjetyistä ikkunaruuduista, useista rikotuista lukoista ja hukatuista avaimista, pyyheliinoista, kattilasta, padasta, pannukaakkupannusta, silitysraudasta, merenvahapiipusta. Kaikki näkyy kelvanneen viholliselle, varsinkin viina ja merenvahapiiput.

Kenraalinrouva Ramsay kärsi laskunsa mukaan vahinkoja 122 velkariksin 42 killingin 8 runstykin arvosta. Hän oli vanha yksinäinen leskirouva ja pakeni venäläisten tullessa leskirouva Ugglan luo pyytäen vastapäätä asuvaa porvaria vaimoineen lapsineen sillä aikaa olemaan kotimiehenä hänen talossaan. Porvari oli paraikaa kantamassa tavara-arkkua leskirouvan talossa, kun venäläiset tulivat. Ensi työkseen viholliset veivät ruokatavaroita alarakennuksesta. Kun porvari aamulla heräsi leskirouvan talossa, olivat huoneet täynnä venäläisiä sotamiehiä, jotka mursivat auki piironkeja ja laatikoita, kunnes muudan aliupseeri saapui raastajia hajoittamaan.

Ensiksi tulleiden venäläisten päällikköjen joukossa mainitsevat porvarit myöskin eversti Kulneffin. Sotahistoriassa sanotaan hänen tulleen Tampereelle 13 p:nä maaliskuuta. Kulneffin tekoja näillä tienoilla oli eräs suurenmoinen kaappaus, josta paljon puhuttiin. Karkun Kuljun kartanon omistaja, vapaaherratar Mellin, oli sitoutunut maalisk. 8 p:nä tuomaan Tampereen sotamakasiiniin 4 600 leiviskää ruisjauhoja ja 4 500 leiviskää kuivaa ruisleipää. Mutta kiireellisen peräytymismatkan vuoksi eivät suomalaiset viranomaiset ruvenneet ottamaan vastaan tätä suoritusta, joka vastaiseksi jäi Kuljuun. Tästä suuresta varastosta saivat venäläiset pian hajua. Eräs kruununmies todisti myöhemmin lähteneensä eversti Kulneffin käskystä maaliskuun 15 p:nä kasakkajoukon kanssa Kuljuun ja tuoneensa sieltä yllämainitut varastot Tampereelle. Kulneff oli uhannut polttaa kartanon, ellei sieltä varastoja saataisi. "Voi Kulju ja Karimäki parkoja", muudan satakuntalainen upseeri toukok. 1 p. kirjoitti päiväkirjaansa, "jos venäläiset kulkevat sieltä sivu! Edellisestä paikasta kerrotaan jo 60 tynnöriä viljaa viedyksi; se kuuluu aina tänne Peräpohjaan saakka". Kuten näemme saalis oli paljon suurempi.

J. O. I. Rancken kertoo, nähtävästi omain kuulemainsa mukaan, että tästä leipävarastosta (hänen mukaansa sitä olisi ollut vain 300 leiviskää) oli venäläisille tietoja antanut "eräs palvelushaluinen entinen suomalainen upseeri, joka silloin oleskeli sivilimiehenä Tampereella, lopuksi oli postilaitoksen palveluksessa ja tuli ikävän kuuluisaksi Porvoon valtiopäiväin aikana pitämästään rikoksellisesta suhteesta erään sokerileipurin vaimon kanssa." Tällä viittauksella on selvästi tarkoitettu kaupungin esimiestä, luutnantti E. F. Tihlmania. Vaikea on tutkia sydämiä ja munaskuita. Tosi asia on, että sama mies, joka helmikuun 8 p:nä piti urheita puheita vihollisia vastaan, muutaman kuukauden päästä oli heidän makasiininsa hoitajana Tampereella. Hän ei ollut laatuaan ainoa. Tihlman ja hänen tamperelaisensa mukautuivat välttämättömyyteen. Mutta he mukautuivat sittenkin lujalla luottamuksella lakiin. Jo huhtikuun alussa kuulivat Tampereenkin viranomaiset venäläisten ylipäällikön Buxhoevdenin julistuksesta, että kaikkia virkatoimia oli katkeamatta jatkettava. He tekivät niin ja todella osasivatkin paremmin puolustaa kaupungin etuja oikeudella kuin miekalla.

Tihlmanin ja muiden kaupungin viranomaisten tehtävä ei ollut helppoa laatua. Ensi päiväin sekasorto ja ryöstö tosin siihen lienee lakannut, ja sijaan tuli järjestystä majoituksessa ja järjestystä – väkivallassa. Porvareille alkoi pitkä kolkkouden aika.

Paikalliskomentajaksi määrättiin venäläinen majuuri Aleksanteri Ivanovitsh Neffneff, joka rupesi asumaan kauppias Lundahlin talossa. Tiukat olivat hänen vaatimuksensa. Venäjän keisarille vannottava uskollisuuden vala ei näin ollen ollut laiminlyötävä asia. Kesäkuussa 1808 oli majuuri Neffneffin läsnäollessa oikeuden edessä useita kaupungin asukkaita, "joilla viime kerralla oli sairauden tähden ollut esteitä", ja useita säätyläisiä maaseudulta "pyyntönsä mukaan" tekemässä uskollisuudenvalaa Venäjän kruunulle. Pöytäkirjaan kuitenkin merkittiin, että porvari Juhana Källström ei tullut valaa tekemään, vaikka oli käsketty. Olot olivat arkaluontoiset. Kaupungissa oli henkilöitä, jotka koettivat saada pieniä majesteettirikosjuttuja vireille. Puutarhuri ja suutari Mikko Törnroos, kotoisin Venäjän puolelta rajaa ja "ryssänä" pidetty, ilmiantoi kupariseppä Romanin majesteetin herjaamisesta, ja Neffneff vaati asiasta tutkimusta, koska hänestä asia oli "raskauttavaa laatua ja säädettyjä perustuslakeja vastaan". Törnroosin syyte sisälsi sen, että Roman eräässä tilaisuudessa oli sanonut ei tahtovansa tunnustaa Venäjän keisaria, vaan Ruotsin kuninkaan suojelijakseen. Juttu lykättiin hovioikeuteen eikä näytä tuottaneen mitään pahoja seurauksia Romanille, joka myöhemmin toimitti tulkin tehtäviä venäläisille; hän näet oli Preussista kotoisin ja osasi venäjää, saksaa ja ruotsia. Törnroos itse sitävastoin oli saanut kärsiä pahempaa omien puheittensa vuoksi. Anomuskirjassaan Buxhoevdenille hän kertoo olleensa kesällä (1808) majuuri Neffneffin toimesta seitsemäntoista päivää kovassa arestissa "muiden hullutusten muassa" syytettynä, kuten sanat kuuluivat, "uskottomuudesta hallitusta kohtaan, jolle kahdessa suhteessa olen vannonut uskollisuutta, nyt ja ennen" (tarkoittaa hänen entistä oleskeluaan Venäjän puolella). Törnroos valittaa vielä, että hänen poissaollessaan oli hänen vaimonsakin pienen lapsen kanssa vangittu ja vaimoa kauheasti kidutettu. Näistä todistuskappaleista käypi kyllin ymmärrettäväksi kaupunkilaisten alttius valantekoon.

Venäläisten majoitus tuli ylen ankaraksi kuormaksi kaupungin asukkaille. Lopulla tätä ensimmäistä vuotta saatiin kaupunginvanhimpain ponnistuksilla toimeen erityinen majoitusjärjestys kuorman tasoittamiseksi kaupunkilaisten kesken. Majoitusjärjestys sisälsi seuraavat kohdat:

(1) niiden, joilla oli rakentamattomia tai majoitukseen kelpaamattomia huoneita, tuli maksaa 16 killinkiä velkarahaa kuukaudessa jokaiselta heillä olevalta vero-osalta;

(2) niille, joilla oli porvaruusoikeus, vaan ei taloja, tuli maksaa varakkaampain kahdeksan ja köyhempäin neljä kill. jokaiselta vero-osaltaan;

(3) niiden, joilla oli porvaruusoikeus, vaan jotka eivät asuneet kaupungissa, tuli maksaa 32 kill. kultakin "sekstonteeliltään".

Kerääntyneet varat, joita kannettiin vain talvikuukausilta, oli käytettävä "joksikin korvaukseksi" kynttilöistä ja puista, joita alinomainen majoitus oli muutamilta kaupunkilaisilta vienyt.

Rasitustensa toivoivat kaupunkilaiset supistuvan majoitukseen, kun jo olivat mielestään keisarin alamaisia. Kaikilla tavoin he koettivat karttaa uuden esivaltansa epäluuloa ja vihaa. Kun kesällä 1808 muudan Viaporista kotiansa päässyt sotamies pyrki maalariksi kaupunkiin, ei häntä uskallettu ottaa vastaan, koska häntä katsottiin sotavangiksi. Mutta ensi aluksi oli uskollisuudesta huono palkka. Pitkin tämän ensimmäisen sotavuoden kesää kesti kaupungissa tavatonta sotaväen kulkua; porvarit taloineen ja tavaroineen olivat yhtä suuressa pulassa kuin talonpojat hevosineen. Omaisuus ei näyttänyt olevan missään turvassa. Messukylän Aitoniemellä tapahtui suuria ryöstöjä, jolloin Tampereen porvarienkin kätköt joutuivat ryöstävän sotaväen käsiin. Heinäkuun 13 p. venäläiset jääkärit ryöstivät kauppias Laurénin kauppa-arkun Aitoniemen kylästä ja veivät arkusta kalliit silkkikankaat. Porvari Henrik Berglund oli lähettänyt vaimonsa Aitoniemeen leipomaan, kun sotaväki kaupungissa oli tunkenut Berglundin pois leivintuvasta ja ajoittain kaikista asuntohuoneista, niin että porvarimme itse sai majailla ulkohuoneissa. Mutta Aitoniemen leivät joutuivat venäläisten suihin ja samoin Berglundin siellä oleva viinavarasto. Tähän tapaan jatkuivat porvarien valitukset koko sota-ajan ja kauan sen jälkeenkin. Olot olivat niin turvattomat, etteivät maalaiset vielä v. 1809 uskaltaneet kello taskussa liikkua Tampereella.

Heinäkuun aikana 1808 sattui Tampereella sotatapaus, jolla oli hirmuisia seurauksia. Heti Lapuan voiton jälkeisenä päivänä, heinäkuun 15 p:nä, lähetettiin Suomen armeijasta kaksi Porin rykmentissä palvelevaa pelotonta miestä, teiskolainen aliupseeri Roth ja tamperelainen vääpeli Spoof, Näsijärven vesistöille polttamaan venäläisten makasiineja, hävittämään siltoja ja kaikin tavoin häiritsemään vihollisten yhdyslinjoja. Urhot saivat mukaansa 40 miestä. He toimittivat asiansa paremmin kuin oli odotettu. Heidän rohkeat kaappauksensa ja pikkuvoittonsa Ruoveden vesillä ovat tulleet kuuluisiksi. Pian saatiin itse Tampereella silmästä silmään nähdä Näsijärven uljaita sissejä. Heinäk. 23 p:nä näet Spoof äkkiä teki hyökkäyksen kaupunkiin polttaakseen Tampereen sillan. Töintuskin jaksoi kaksi venäläistä komppaniaa tykkiensä avulla torjua hyökkäyksen. "Tämä retki – Porin rykmentin kapteeni C. A. Brakel muistelmissaan kertoo – on tullut naurettavan merkilliseksi sen kautta, että venäläisten komentaja Tampereella muonakuormastojen menetyksestä ilmoittaessaan kertoi, että hänen kimppuunsa oli Näsijärveltä hyökännyt laivasto, jota komensi amiraali Roth ja joka toi maallenousujoukkoja kenraali Spuffin johdolla, mutta että hän oli pakottanut nämä yhdistyneet maa- ja merijoukot peräytymään, ja onnellisesti estänyt Tampereen valloituksen. Kun tietää, että tässä pienessä suojattomassa kaupungissa tähän aikaan ei ollut enempää kuin 200 miestä, täytyy myöntää, että urhoollinen komentaja oli Tamperetta puolustamassa."

Suomalaiset sissit näyttävät kuitenkin torjutun hyökkäyksensä jälkeen vielä jonkun päivän pitäneen venäläisiä pahassa pinteessä ja kaupunkilaisia tukalassa asemassa. Sitä kuvaa eräs näinä päivinä sattunut pikkutapaus. Tampereen porvarien tärkeimpiä elinkeinoja näinä ahtaina aikoina oli viinan myynti ja anniskelu sotaväelle ja kulkijoille. Sellaisessa hommassa oli raatimies ja kauppias Gabr. Sjöstedt lähettänyt vanhan porvari Dahlgrenin ja hänen vaimonsa sekä erään loisen Maria Antintyttären veneellä Teiskoon ostamaan viinaa, jota sieltä olivat saaneetkin 66 kannua. Mutta kun hakumiehet olivat 25 p. heinäkuuta lähteneet kotimatkalle viinansa kanssa, "oli ruotsalainen joukko veneillä ollut Näsijärvellä aivan tämän kaupungin edessä, joka joukko jonkun aikaa ennenkin oli tehnyt jonkun hyökkäyksen kaupunkiin majoitettuja keisarillisia joukkoja vastaan, minkävuoksi Sjöstedtin lähettiläät, jotka olivat saaneet kuulla näistä levottomuuksista, eivät olleet uskaltaneet tulla tämän kaupungin rantaan, vaan olivat nousseet maihin neljännespeninkulman päässä kaupungista Lielahden rusthollissa, josta huolimatta keisarillinen jääkärijoukko oli heidät huomannut ja heti lähtenyt kaupungista heidän maallenousupaikalleen ja ottanut heiltä pois viinan, minkä jääkärit sitten osaksi joivat paikalla ja loput veivät mukaansa tämän kaupungin torille, missä se oli mitattu ja jaettu kaupungissa oleville joukoille". Se oli tapahtunut eversti Kubilinskin ja komentantti Neffneffin käskystä. Sjöstedt vaati vielä vuosia myöhemmin korvausta viinastaan.

Mutta pahempaakin kuin viinavahinkoja tapahtui kaupunkilaisille. Kertomamme tapauksen edellisenä päivänä olivat venäläiset jääkärit samassa Lielahden rannassa pistäneet kuoliaaksi Tampereen värjärin Antti Thegerströmin ja hänen kisällinsä Wilhelm Nordforsin. Venäläiset epäilivät näinä päivinä kaikkia Näsijärvellä näkyviä aluksia ja kun värjäri ja kisälli oli tavattu ruuhessa ongella lähellä Lielahtea, oli onkimiehet surmattu. Murha oli tapahtunut venäläisten päälliköiden käskystä; sotamiehet olivat osoittaneet sääliä. Turun läänin maaherra vaati venäläisten ylipäälliköltä ankaraa rangaistusta murhamiehille. Thegerströmin leskelle puuhattiin myöhemmin eläkettä, jonka hän v. 1811 vihdoin saikin.

Vielä kauheammankin tapauksen saivat Tampereen asukkaat nähdä. Venäläisillä lienee ollut luulo tai tieto, että Rothin ja Spoofin retki Näsijärven vesistöille oli Porin rykmentin henkipataljoonan päällikön "Eek urhoisen" toimeenpanema. Kun ei Eekille itselleen voitu kostaa, näkyy venäläisen kenraalin Müllerin päähän pistäneen kostaa Eekin perheelle, joka asui Kurun puustellissa. Arvattavasti luultiin perheenkin auttaneen Rothia ja Spoofia. Ja niinpä pantiin toimeen hirmuteko, joka säälittävän uhrinsa vuoksi on jäänyt muistosta haihtumattomaksi.

On sodan oloja kuvaavaa, etteivät paikalliset suomalaiset viranomaiset näy uskaltaneen hiiskuakaan tästä tapauksesta. Mutta Turun maaherra Knut von Troil tarttui tapansa mukaan ankarasti kiinni rikosasiaan ja hänen ansionsa oli, että rikos saatiin selvitetyksi ja syylliset paljastetuiksi. Maaherran ensi toimia oli vaatia täydellinen kertomus Tampereen järjestysmieheltä, Tihlmanilta.

Tihlmanin kertomus 11 p:ltä lokak. 1808 tästä hirmuisesta tapauksesta antaa tarkan kuvan sekä venäläisten päälliköiden helvetillisestä teosta että kansan kauhistuksesta ja pelonalaisesta tilasta. Kertoja sanoo julman teon tapahtuessa olleensa virallisissa asioissa poissa kaupungista ja palattuaan jääneensä tietämättömäksi olivatko kaupunginviskaali Fr. Hultman ja toimitusnimismies Snack, jotka hänen poissaollessaan hoitivat hänen virkatoimiaan, tehneet asiasta ilmoitusta. Kun ei kukaan ollut Tihlmanille tehnyt valitusta, ei hän ollut katsonut velvollisuudekseen ryhtyä toimiin, jotka ehkä olisivat saattaneet hänelle ikäviä seurauksia; "mutta kun nyt olen saanut käskyn – hän kirjoittaa – on minulla iloisin tilaisuus osoittaa virkaintoani, paitsi mitä ihmisyyden ääni käskee".

Tarkoilla tiedusteluilla Tihlman oli tullut seuraaviin tuloksiin: 28 p. heinäk. illalla oli venäläinen kapteeni Sukhanoff jääkärikomppaniansa kanssa lähtenyt vakoomisretkelle Ruovedelle, Kuruun ja Teiskoon. Kaupungissa asuva kirvesmies Antti Tammelin oli kenraali Müllerin käskystä lähtenyt soutajaksi ja oppaaksi mukaan. Seuraavana päivänä, 29 p:nä heinäk., venäläiset poikkesivat Toikon taloon Kurussa, missä he olivat niin pahasti lyöneet erästä naista, että hän muutaman päivän perästä oli kuollut. Yöksi venäläiset olivat lähteneet Kurun lahdelle ja seuraavana aamuna Kurun luutnantinpuustelliin, jossa everstiluutnantti Eekin rouva asui. Venäläisten perille tullessa ei puustellissa kuitenkaan ollut ketään muita ihmisiä kuin everstiluutnantin mielipuoli veli, ja Tammelin luuli, että talon asukkaat olivat paenneet saatuaan huhun kautta tietää Toikon tapauksesta ja kuultuaan venäläisten ampumista. Kurun puustellissa alkoivat julmuudet siten, että kaikki lukitut ovet murrettiin ja kaikki tavarat vietiin ja rikottiin. Sitten ottivat venäläiset kiinni mielipuolisen kuuromykän Eekin ja veivät hänet rantaan, missä sitoivat hänen jalkansa kiinni, kaatoivat hänet maahan ja löivät häntä kepeillä lukemattomia kertoja. Tulipunaiseksi kuumennetulla ja kipunoivalla rautaoralla polttivat he uhriansa kahdesti hartioiden väliin ja reisiin. Muutamat sotamiehet läksivät sitten veneellä viemään Eekiä Tampereelle. Siellä tuli kaupunginviskaali Hultman omin silmin näkemään Eekin kohtaloita. Heinäk. 31 p. tai elok. 1 p. kutsuttiin Hultman seuraamaan majuuri Neffneffiä, kasakkakornetti Kuineshioffia ja paria kenraali Müllerin adjutanttia värjäri Lagerqvistin taloon, jossa venäläisten vahtiputka oli. Salissa näki viskaali tuntemattoman miehen, joka hänestä näytti mielipuoliselta ja joka sanottiin vangituksi Kurussa. Kun vangilta kysyttiin, kuka hän oli, vastasi hän vain epäselvästi mölisten; sen jälkeen hänet kaadettiin lattialle, jossa häntä kaksi kasakkaa pampuilla äärettömästi pieksi ja otti kornetti Kuineshioffkin osaa pieksämiseen. Majuuri Neffneff oli, kuten viskaali luuli, kenraali Müllerin käskystä vaatinut, että tuntematonta miestä oli piestävä. Pitkän kidutuksen jälkeen nostettiin mies pystyyn ja kun hän ei sittenkään vastannut, kuka hän oli, hän kaadettiin taas lattialle ja piestiin uudelleen, jota menettelyä jatkettiin useampaan kertaan. Lopuksi käskettiin viskaalia tuomaan paperia, kynää ja mustetta, minkä jälkeen viskaali oli kysynyt mieheltä hänen nimeään ja hän kirjoittanut paperille, että hänen nimensä oli Eek, että hänellä oli Kaarle Fredrik niminen veli ja että hänen isänsä oli ollut hovioikeudenneuvos. Tämän keksittyään oli Hultman selittänyt, että mies saattoi olla everstiluutnantti Eekin veli. Mutta venäläiset eivät sitä myöntäneet, vaan käskivät yhäti piestä; niin tapahtuikin taas, mutta mitään tunnustusta ei kuuromykältä saatu. Vihdoin, vähintään tunnin ajan kestäneen kidutuksen jälkeen siitä lakattiin. Upseerit ja Hultman lähtivät nyt viimemainitun taloon, jossa kenraali Müller makasi sairaana ja jonne myös Eek tuotiin. Viskaalia ei päästetty sisälle eikä ulos, vaan kulki hän edestakaisin porstuassa, kunnes majuuri Neffneff vihdoin tuli ulos upseeriensa kanssa ja Eek vietiin rantaan, missä häntä jälleen kaksi kasakkaa armottomasti pieksi useaan kertaan. Välillä Eekiä aina kuulusteltiin, vaikka ei mykkä voinut mitään vastata. Vihdoin annettiin Eek sotilasvahdin huostaan ja Hultman sai luvan mennä pois ja pääsi näkemästä näitä hirmuisuuksia.

Kun Eekiä vietiin rantaan, oli Tihlmanin rouva itkien ja rukoillen pyytänyt kenraali Mülleriä armahtamaan Eekiä; rouva oli sanonut, että Eek oli parempain ihmisten lapsia ja kuuro ja mykkä, vaan se ei ollut kenraaliin mitään vaikuttanut. Tampereelta lähdettiin Eekiä viemään Hämeenlinnaan, mutta matkalla hän kuoli.

Sellainen on Tihlmanin virallinen kertomus tästä kammottavasta tapauksesta. Kerrotaan majuurinrouva Knorringinkin, joka kuuli Eekin huudot, turhaan rukoilleen venäläisiltä pedoilta armoa hänelle. Minkä rangaistuksen kenraali Müller teostaan sai, tai saiko ensinkään rangaistusta, ei ole tiedossa. Majuuri Neffneff, jota on syytetty Eekin kidutuksesta, ei näytä joutuneen minkäänlaiseen edesvastuuseen; hän nähtävästi olikin vähemmin syyllinen kuin kenraali Müller, joka oli hänen käskijänsä.

Julmuuksia ja ryöstöjä kesti Tampereella ja sen seuduilla pitkin loppuvuotta 1808. Tamperelainen työmies Juhana Idström uskalsi tehdä valituksen kärsimästään rääkkäyksestä. Tutkimus määrättiin toimeenpantavaksi. Toisia tutkimuksen aiheita esittivät paikkakunnan suomalaiset viranomaiset hallitukselle. Mutta monta pahantekoa varmaan jäi esittämättä ja tutkimatta. Tällaisia aikoja elettäessä kääntyivät Tampereen raatimiehet ja kaupunginvanhimmat venäläisten ylipäällikön puoleen kirjoituksella, jossa kuvastuu heidän aineellinen ja henkinen hätänsä. Spoofin joukko, "vihollisjoukko, jossa kertomuksen mukaan enimmäkseen kuuluu olevan muutamia kokoonhaalituita talonpoikia", oli saattanut kaupungin piiritystilaan. Ei päästy hakemaan maalta jokapäiväisiä elintarpeita. Majuuri Neffneff tosin oli antanut lupalippuja maalle, mutta hänen luonaan piti usein tuntikausia odottaa ennenkin lipun sai. Kapteeni Tihlmanille, joka tuntee kaupunkilaiset "sisintä myöten", olisi annettava oikeus laskea kaupunkilaisia maalle. Anojat pyysivät vielä korvausta puista, joita venäläiset olivat kaupunkilaisilta summalta polttaneet. Uskollisuusvalan tehtyään olivat kaupunkilaiset olleet kuuliaisia, alamaisia j.n.e. Epäilemättä olivatkin Tampereen köyhät porvarit suuressa puutteessa. Perttelin markkinat 1808 jäivät sota-aikain vuoksi pitämättä ja se yksin oli kaupungille suuri aineellinen tappio. Onneksi saatiin kuitenkin lupaus, että markkinatulojen hukka kaupungille korvattaisiin. Syksyllä pari kauppiasta, Laurén ja Techtolin, tekivät vararikon levottomain sota-aikain, kaupan lakkaamisen, kalliin ajan ja varkaiden tuottamain vahinkojen vuoksi. Vielä oli toivottu vuodentuloa plantaasheista, mutta viljat ja kaalit, yksin aidatkin hävisivät omistajain käsistä. Näin päättyi vuosi ja kova talvi 1809 tuli.

Sota oli Suomessa loppunut. Mutta kaupunki poti yhä sodan ja majoituksen kirousta. Blåfieldin tietojen mukaan vihittiin sotavuosina 1808 ja 1809 kaupungissa ainoastaan viisi avioparia. Syntyneisyys Tampereella aleni v. 1808 huomattavasti, ollen edellisinä vuosina 39, mutta main. v. 25 kutakin tuhatta henkeä kohden; kuolleisuus sitävastoin nousi rutosti, ollen v. 1809 yli 55 kutakin tuhatta henkeä kohden (keskimääräinen kuolleisuus vv. 1801–1880 vain 28 kutakin tuhatta henkeä kohden). Sodan ainainen seuralainen, lavantauti, raivosi täälläkin. Apteekkari Långhjelm puoskaroi sairastavaa sotaväkeä ja varmaan muitakin tautisia.

Keväällä 1809 sodan seurauksia alkoi näkyä tavattoman monien äpärälasten muodossa. Perhenäytelmiä tapahtui. Kun adlercreutziläinen soturi Dahl syksymmällä palasi kotikaupunkiinsa pitkältä sotaretkeltä, ei hänen vaimonsa ollut enään entinen. Venäläinen, korea Vasili, on hänen naistansa nauratellut. Soturin kunniantunto kuohahtaa, eikä mikään saa häntä antamaan anteeksi vaimon rikosta; hetkeäkään epäröimättä hän hylkää vaimon, ottaa pienen tyttönsä mukaansa, jättäen vanhemman pojan ja sota-ajan muiston uskottomalle puolisolle.

Aidat kaupungissa oli poltettu ja siat taas vapaimmasti rehentelivät kaupungin kaduilla tuottaen kaupungin maistraatille ja vanhimmille paljon huolta ja vaivaa. Uunit olivat rikkipoltetut, eikä kunnollista muurimestaria tahtonut saada mistään. Tullihuone ja toripuodit – kaupungin ylpeys – olivat ränstyneet ja lopuksi huutokaupalla poisvietäväksi myytävät. Venäläinen torikauppias oli majoittunut kaupunkiin silmärikaksi kauppiaille, jotka viimein 100 ruplan veron uhalla koettivat häntä kaupungista karkoittaa. Majoitusmestariksi valittiin mies toisensa jälkeen, he tekivät työtä "kruunun avaimella" ja nyrkillä, mutta lopulta sittenkin epätoivoisina luopuivat vihatusta virastaan.

Jo kesällä 1808 välähti tälle kovaa kokevalle kaupungille parempain aikain toivoja. Heinäk. 20 p. sinä vuonna oli porvaristo koolla kuulemassa maaherran kirjoitusta, jossa puhuttiin keisarin päätöksestä kutsua kokoon yleiset "valtiopäivät" ja käskettiin tamperelaisiakin lähettämään edustajia Turkuun valitsemaan "yleisiä valtiopäivävaltuutettuja". Kukapa muu olisi Tampereelta sopinut Turkuun lähtemään kuin pormestari Tihlman. Hän yksimielisesti siihen valittiin. Valittu kehoitti asianomaisia kaupunkilaisia kahdeksan päivän kuluessa antamaan hänelle kirjallisia mietintöjä "kaikissa niissä seikoissa, joita he toivovat saada alamaisesti esitetyksi Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen".

Pietarin deputatiossa sitten Tamperetta edusti Turun kauppias J. Tjäder, joka maaliskuussa 1809 vaati tamperelaisilta matkakuluja 31 rupl. 60 kop. ja 1 riksin 5 kill. 3 runst. Ruotsin velkarahaa.

Helmikuun 15 p. 1809 olivat Tampereen kaupunginvanhimmat ja porvaristo valitsemassa edustajaa Porvoon valtiopäiville. Yksimielisesti ja ilman erityistä vaalitoimitusta valittiin tähän luottamustoimeen järjestysmies Tihlman, jolle päivärahaksi myönnettiin kaksi pankkoriksiä ja matkoilla kahden hevosen kyytiraha, mikä palkkio kuitenkin parin viikon kuluttua ylennettiin neljään pankkoriksiin päivältä.

Mitään erityistä etua ei Tampereelle näistä puuhista ja uhrauksista lähtenyt. Mutta huomaamme kumminkin, että tämäkin pieni paikkakunta tahtoi olla osallisena maan yleisissä valtiotapauksissa ja rauhan rakentamisessa.

Vihdoin rupesi rauhan kylvö orastamaan. Syksyllä 1809 ovat Tampereen markkinat taas entisessä käynnissään. Liike ja teollisuus alkavat erinomaisesti elpyä. Ja kaupungissa vallitsee häähumu. Laurén nai rikkaan Vadénin lesken ja tekee hauskan lopun vararikostaan. Yhtenä ainoana vuonna, 1810, vihitään kaupungissa koko kaksitoista paria. Elämä alkaa uudelleen.

Maassa on rauha ja uusi aika. (155)

VIITTEITÄ JA HUOMAUTUKSIA

VIITTEITÄ JA HUOMAUTUKSIA.

Lyhennyksiä: MU = Hausenin julkaisema sarja Finlands Medeltidsurkunder. Mustak. = Hausenin julkaisema Turun tuomiokirkon Mustakirja. Pk = Pöytäkirja. Satak. V = Satakuntal. osakunnan julkaisu Satakunta V, Jalmari Jaakkolan kirjoitukseen "Pohjois-Satakunnan vanha eräkulttuuri" liitetyt asiakirjat. VA = Valtionarkisto.

1. TAMMERKOSKEN SEUDUN ALKUOLOJA.

(1) Tampereen kaupungin alue: Kyttälän osto, Blåfield, Tampereen kaupunki; Voionmaa, Tampereen hist. III (1. pain.); Valtioneuvoston päätös koskeva eräiden Messukylän ja Pirkkalan pitäjissä olevien alueiden yhdistämistä Tampereen kaupungin alueeseen 26.11.1919 (Asetuskok. 1919, n:o 157). – "Salmikunnasta": Carlsson, Hist. ja maantieteen, kertomus Pirkkalan pitäjäästä s. 75 ("Salmekylä"); VA 1920: 67, 1972: 31 ja 2240: 43; Kangasalan isonjaon karttoja Hämeen läänin maanmitt. kontt. ark. Hämeenlinnassa. Kangasalan Kirkkojärven ja Messukylän Kaukajärven välinen seutu näyttää komealta jokilaaksolta rantapenkereineen. Veden kahtaantuminen (bifurkatio) Kaarninkaisesta on paikkakunnalla hyvin tunnettu. Kaarninkaisesta Kaukajärveen (Pitkäjärveen) menevä oja ei ole suuri, mutta niin suuri kumminkin, "että siitä särki kulkee" (kert. B. Oksanen Kangasalla 1929). – Kalastus Otavalan joessa: VA, Topogr. Messukylä, Pirkkalan, Ruoveden ja Keuruun laamanninkär. 23, 26 ja 27.3.1672. Pirkkalan käräjillä 1647 sai Juhana Mikonp. Viinikainen luvan tukkia Viinikanjoki molemmilta puolilta pyydyksillään niin pitkältä kuin hänen maansa ulettui jättämällä syvimmältä paikalta kuusi kyynärää tukkimatta, "koska se ei ole mikään yleinen väylä, vaan venetie". VA, Ylä-Satak. Tk nn 4, Pirkk. kär. 23 ja 24.8.1647 1. 366.

(2) Tammerkosken vaiheista ja Ylä-Satakunnan koskien tyrehdyksistä: Blåfield. Tampereen kaupunki ss. 9–10; Frisius, Dissertatio historicogeographica de potissimis fluviorum universi orbis (Turku 1685) § VIII; Ericus. Erici, Postilla (1625) I s. 40; Carlsson, Kert. Pirkkalan pitäjäästä ss. 40–41.

(3) Pispalan luonnonmullistukset: VA, Harvialan kopiokirja ss. 783–785 (tarkastus Pispalassa 12. 4. 1598); Hall, Beskrifn. öfver Birckala socken, Samling af rön och afhandl. Kongl. Vetenskaps Academien, Tom. IV, 1783, s. 292; Carlsson, Kert. Pirkkalan pitäjäästä ss. 35–36.

(4) Muinaisia kasvusto-oloja MU IV s. 255; Maanmitt. Ylihall. Ark. H 5, 1/37; VA 1972: 34 ja 2054: 32. Vielä tämän vuosisadan alussa kasvoi pähkinäpuita Nokian koskella. Messukylän pysäkin luota on uomaa kaivettaessa tullut esille pähkinöitä (tuom. Yrjö Raevuoren tied.). "Pehkeisen" talo Hatanpäässä näkyy vielä Hannu Hanssonin Satakunnan kartalla 1600-luvun puoliväliltä (ks. s. 105). Kangasalan Luukkalassa on vanha tilus "Pähkinämaa".

(5) Petoeläimistä: Carlsson, Kert. Pirkkalan pitäjäästä s. 43; VA, Ikaalisten tuomiokunn. Tk n:o 14, Pirkkalan ylimäär. kär. 24–28. 5. 1742, luettelo L; Blåfield, Tampereen kaupunki s. 7; Kauffmann, Muntra minnen från mellersta Tavastland s. 258; VA, Ylä-Satak. Tk n:o 62, Pirkkalan ja Messukylän kär. 1 ja 3–4.7.1665 1. 778; Sam. n:o 6, Pirkkalan kär. 7–8.7.1682 1. 599; VA 2032: 10; Kauffmann, main. teos s. 258 kertoo, että 1860-luvun alussa oli sudenkuoppa Sorinmäen ja uuden hautausmaan välisellä harjulla ja että v. 1877 tehtiin kaupungin lähistölle uusi sudenkuoppa.

(6) Hirvenpyynnistä: Aamulehti 1910: 277; Blåfield, Tampereen kaupunki s. 7.

(7) Kivikauden löytöjä Messukylän alueelta saatu m.m. Hatanpäästä, Järvensivulta, Hallilasta, Leinolasta, Takahuhdista, Palon kylästä, Aitolahdelta, Nurmesta ja Hirviniemestä, siis vähin kaikkialta Tampereen ympäristöiltä. Soikkeli, Messukylän esihistoriaa, Tamp. San. 1910: 257 (131).

(8) Satakunnan lappalaisista: Yrjö Koskinen, Millä aloilla Suomenmaata ovat Lappalaiset historiallisten tutkimusten mukaan asuneet, Suomi 2 jakso, 15 osa s. 350; Varelius, Bidr. till Finlands kännedom i ethnographiskt hänseende, Suomi 1847 s. 47 seur.; Skogman, Kert. matkoiltani Satakunnassa muinaisjuttuja keräämässä, Suomi 2 jakso, 2 osa s. 123 seur.; Åbo Tidn. 1791: 21; Aamulehti 1911: 42; Hassinen, Muinaistieteell. kertomus Ruoveden kihlak:sta, käsikirj. Kansallismuseon Arkistossa; Carlsson, Kert. Pirkkalan pitäjäästä s. 7; Sama, Entinen Ikalinen ss. 32–36; Warén, Keuruun pitäjän historia ss. 1–2; Tamp. San. 1887: 146; Reinholmin kokoelmat n:ot 91 ja 92, Kansallismuseon Ark.; Reinholm ja Heikel, Tamp. San. 1879: 83 kertovat Messukylässä ja Pirkkalassa kuultuja tarinoita lappalaisten kivellä purjehduksesta ja tuulispäässä kulusta; K. A. K(overo), Neinvuoren lappalaistyttö, Kaikuja Hämeestä II, ss. 15 seur., on romanttinen tarina Tampereen ja Teiskon seutujen lappalaisista.

(9) Voionmaa, Suomalaisia keskiajan tutkimuksia ss. 74, 75 ja 77.

2. TAMMERKOSKEN ASUTUKSEN SYNTY JA VANHIN KEHITYS.

(10) Muinaislöytöjä Tampereen tienoilta: Suomenmaa IV, s. 145; Soikkeli, Messukylän esihistoriaa, Tamp. San. 1910: 257 (131); Maanmittari Daniel Hallin v. 1762 Niemen rusthollin Reuharin saarelta löytämät saviastiankappaleet sekä sikäläiset kivikummut, Myllysaarella Tammerkosken niskassa 1860-luvulla havaitut kivikummun jäännökset ja Naistenlahden sahan rannassa olleet jäännökset ovat hävitetyt ja hukkaantuneet; Hall, Beskrifn öfver Birckala socken, Samling af rön och afhandl. Kongl. Vetenskaps Academien Tom IV, 1783, s. 285; Heikel, Kertomus Pirkkalan kihlak. muinaisjäännöksistä ss. 48–49, 66–67. Herm. Kauffmannin Pyynikiltä löytämistä kirveestä, keihäänterästä ja veitsestä Kansallismuseon Ark., Topogr. Messukylä.

(11) Suur-Hämeen ja Satakunnan vanhin esiintyminen: Ruuth, Satakunnan asutusoloista keskiajalla, Hist. Ark. XV ss. 25–27; Mustak. s. 40; MU I s. 165.

(12) Ylä-Satakunnan ja Hämeen yhteys: Gadd-Carenius, Beskrifn. öfver Hwittis sokn (1759) s. 44 (Hämeensiika); Carlsson, Entinen Ikalinen s. 45; Mustak. s. 262; Hausen, Bidrag till Finlands historia I s. 107; Hall-, Beskrifn. öfver Birckala socken ss. 336, 346; Ruuth, Satakunnan asutusoloista keskiajalla, Hist. Ark. XV s. 6.

(13) Sääksmäkeläisiä muistoja: MU III ss. 210–211; VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan ja Messukylän kär. 8–9.2.1667, 1. 1022; VA, Hannu Hanssonin Ylä-Satakunnan kartta 1600-luvulta.

(14) Hauholaisista muistoista Näsijärvellä vrt. Voionmaa, Muinaishämäläisiä kyliä, Hämeenmaa I, ss. 13–17; VA, Maanjako-oik. Tk 41, Luopioinen v. 1786 (Laipateivas).

(15) Ruuth, main. kirj. Hist. Ark. XV, s. 1.

(16) Tampereen nimi: MU II s. 44; VA, Harvialan kopiokirja s. 897; VA 1920: 76 ja 2034: 18; Jaakko Teitin valitusluettelo s. 126 ja VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan kär. 26–27.9.1662 1. 666; Sam. Pirkkalan ja Messukylän kär. 21–22.5.1666 1. 965 (Tammere); Blåfield, Tampereen kaupunki s. 2; Ojansuu, Suomalaista paikannimitutkimusta s. 218 alaviitt.; VA 216 b, 11. 20 ja 21, 1972: 62; 1998: 43 ja 2031: 19 (Tompi ja Tompilainen); VA 2051: 8 (Tompi Kokemäellä); VA 6331 a ja 8646 us. (Savon p.o. paikannimiä); VA 4534 b ja e (Pohjois-Pohjanmaan p.o. nimiä).

(17) VA 2303: 7 (sukunimi "Otava" Ruovedellä v. 1577); Forsman (Koskimies), Tutkimuksia Suomen kansan persoonallisen nimistön alalla s. 84 (Neko); VA 2247: 179 ("neckoi" Ruoveden Pihlajalahdella v. 1571).

(18) Ojansuu, Suomal. paikannimitutk. s. 56 (Halli).

(19) Hatanpään nimestä MU III, s. 50; Maanmitt. Ylihall. Ark. H 6, 1/5; VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan kär. 14–15.2.1660 1. 456; Setälä, Sana- ja asiatiedust. vanh. uskomusten alalta I s. 42; VA 1972: 39; Ojansuu, Suomal. paikannimitutk. ss. 67–68.

(20) Asutusnimiä: Mustak. s. 472; MU IV s. 255; Messukylän isonjaonkarttoja Hämeen läänin Maanmitt. kontt. Ark. (Kurinen); Mustak. s. 369 (Vaininen); Mustak. s. 369 (Pylsy); MU III, s. 50 (Hyhky).

(21) MU II, s. 147 (Henneri. Henneri myös vanha nimi Lempäälän Hauralassa.); VA 2401 b: 404 (piispan lampuoteja Näsijärven seudulla).

(22) Kirjoituksessaan "Hämeen asuttaminen pakanuuden ajalla" (Kalevala-seuran vuosikirjassa IX) A. M. Tallgren esittää kiintoisan yleiskatsauksen Hämeen ja Tampereen seutujen rautakautisiin muinaislöytöihin ja tekee niiden johdosta päätelmiä Hämeen asuttamiseen ja koko Hämeen heimon syntymiseen nähden. Pakanuuden ajan lopulla, s.o. aikakaudella 1000–1200, oli kiinteää asutusta, jonka tuntimina ovat kyläkalmistot, vain eteläisessä Hämeessä: Vesilahti–Lempäälässä. Pirkkalassa, Kangasalla, Suur-Sääksmäen piirissä, Hattula–Vanajassa, Hauholla, Vesijärvellä sekä siellä täällä näiden seutujen lähialueilla. Muualta Hämeestä puuttuu tämän aikakauden löytöjä, mutta erämiesten hukkaamia hajalöytöjä on saatu kauempaakin, kuten Teiskon Kämmenniemeltä, Juupajoelta ja Keski-Suomesta. Silloinen Hämeen väestö oli varakasta ja sen yhteiskunnallisesta järjestymisestä puhuvat lukuisat muinaislinnat. Asutusyhteyttä tällä Hämeen väestöllä on ollut ainoastaan Kokemäenjoen laaksoon päin, jonka muinaislöytöihin Hämeen muinaislöydöt luontevasti liittyvät. Mutta Häme on ollut kiinteän suomalaisen väestön asuma jo puoltatuhatta vuotta aikaisemmin. N.s. "kansainvaelluskaudelta", vv. 500–700 j.Kr., on Hämeestä löydetty koko runsaasti esineellisiä muistoja, joita on pidettävä myöhempäin löytöjen alkumuotoina. Näitä löytöjä on saatu myöhempää löytöaluetta paljon pienemmältä Etelä-Hämeen alueelta, josta siten asutus on pakanuuden ajan loppupuolella levinnyt laajemmalle. Kansainvaelluskautta vielä aikaisemmalta ajalta, n.s. "roomalaiselta rautakaudelta", jota kesti Kristuksen syntymän ajoilta n. v:teen 400 j.Kr., on Hämeestä löydetty vain harvoja muinaisesineitä, vielä ahtaammalta alueelta, nim. eräiltä Urjalan, Akaan, Sääksmäen ja Pälkäneen paikkakunnilta, jota aluetta on siis muinaistieteellisesti pidettävä alku-Hämeenä. Tämänkin kulttuurin alku on haettava Kokemäenjoen laaksosta. Kokonaiskäsityksensä prof. Tallgren lausuu seuraavin sanoin: "Häme alkoi siis syntyä Kokemäenjoen varrelta tulevan uudisasutuksen vaikutuksesta jälkeen v:n 200 j.Kr., jolloin uudisasukkaita asettui harvakseen sinne tänne Tampereen etelä- ja itäpuolelle. Se ensi väestö oli varmaankin puolikiinteää, turkiksia hankkivaa ja kaskea viljelevää kansaa. Se kansoitti, lisääntyessään ja osaksi kenties jatkuvan siirtolaisuuden kautta Kokemäenjoen puolelta, Etelä-Hämeen järvialuetta, ensin Vanajaveden rannan ja Mallasveden tienoon, leviten sieltä Hauhon–Tuuloksen reittiä metsien toiselle puolelle Vesijärvelle ja Päijänteelle ja tunkeutuen vihdoin Lepaan salmen kautta Vanajan ja Janakkalan alueille. Näsijärven, Längelmäveden, pohjoisen Päijänteen ja siilien laskevien reittien varret sen sijaan odottivat vielä vuosisatoja ihmisasutusta." – Tämän mukaan olisi varsinaisen Hämeen heimon muodostuminen ja leviäminen tapahtunut Etelä-Hämeessä, Suur-Sääksmäen vanhoista pesäseuduista käsin, jonne asutuksen alkajat olisivat tulleet Kokemäenjoelta päin. Epäilemättä onkin joissakin määrin niin tapahtunut. Kuten tämän teoksen lukija huomaa, poikkeaa meidän käsityksemme kerrotusta muinaistutkijain käsityksestä sikäli, että katsomme lännestä tulleella asutuksella olleen rajoitetumman merkityksen. Me edellytämme paikannimien ja historiallisesti tunnettujen maanomistus- ja erämaaolojen nojalla, että jo ennen läntisiä tulokkaita on Hämeen alueella ollut esi- tai alkuhämäläistä väestöä, jonka kulttuurikanta on ollut lännestä tulleiden pelto viljelijäin tasoa alempi ja jonka köyhästä erämies- ja kaskimieselämästä ei ole jäänyt upeita kalmistoaarteita. Ylipäänsä emme katso muinaistieteellisten löytöjen yksinään voivan tyydyttävästi ratkaista niitä sisä-Suomen sisäisiä asutuskysymyksiä, joita tekstissämme on kosketeltu.

3. TAMMERKOSKEN KYLÄKUNTA JA SEN MUINAISHISTORIA.

(23) Rajain puute muinaisaikoina: Maanmitt. Ylihall. Ark. A 1 A, Messukylän kyläkartan selitys. – Koskiyhdyskunta: MU IV, s. 255; Maanmitt. Ylihall. Ark. H 8, Tammerkosken kartanon kartta v:lta 1696 selityksineen. Myös Pirkkalan pappilalla on aikoinaan ollut osuutta Tammerkosken myllyissä. VA, Ylä-Satak. Tk nn 6, Pirkkalan kär. 7–11.9.1685 ss. 1791–1792.

(24) Niittyjen valtaus: Maanmitt. Ylihall. Ark. H 8, Tammerkosken jakokunnan isonjaonkarttoja vv:lta 1758 (Lithov) ja 1822 (Wallenius).

(25) Kaskikauden muistoja: VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan kär. 23–24.11.1660, 1. 523 ja Pirkkalan kär. 22–23.2.1661, 1. 545; Ulrik Rudenschöldin kert. taloud. y.m. oloista Suomessa 1738–1741 (Hist. Seuran Todistuskapp. VI) s. 120; VA, Ikalisten tuomiokunnan Tk 14, Pirkkalan kär. 12.11.1742, S 39; VA, Börkerin kok.

(26) Maanmitt. Ylihall. Ark. H 8. Tammerkosken jakok. isonjaonkartta selityksineen v:lta 1758; selityksissä jäljennys v:n 1539 tuomiosta.

(27) Omistusolot kosken länsipuolella: Maanmitt. Ylihall. Ark. H 8 (Mörthin kartta); VA, Ylä-Satak. Tk nn 4, Pirkkalan kär. 27–28.1.1646. 1. 234.

(28) Satakunnan erämaiden luettelossa 1400-luvun puoliväliltä mainittu erämaanomistaja Heikki Talo ("Henric Talo J manzs skoga") saattaa olla suorastaan Pengonpohjan Tahlo, joka on harjoittanut erämaankäyntiä. Vrt. Voionmaa, Mustankirjan luettelo Satakunnan erämaista, Hist. Ark. XXXV, 3, s. 23.

(29) Tammerkosken rusthollin ja kylän erottaminen Viinikasta, Hatanpäästä ja Härmälästä v:n 1758 isonjaonkartan selityksissä, Maanmitt. Ylihall. Ark. H 8.

(30) Ylä-Satakunnan kylämuodoista vrt. esim. VA 1920.

(31) Koukkujärjestelmästä Voionmaa, Suomalaisia keskiajan tutkimuksia ss. 197–200.

(32) VA 1920 us.

(33) Ylä-Satakunnan erämaanmuistoja: Ylöjärven Mikkolan "Hammonmaa" mainittu maarekisterissä; VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan kär. 14–15.2.1660, 1. 455: Sam. Pirkkalan kär. 8–9.2.1667, II. 1024–1026; Satak. V, ss. 78 79, 80, 81 (erämajoja Näsijärven vesistöllä); VA 2000: 28.

(34) Asutuksen leviäminen Näsijärven seuduilla: VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan kär. 30. 9. ja 1. 10. 1667, 1. 1104; Ryömänsarka VA, Topogr. Pirkkala, asiakirja 3. 9. 1635; VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan kär. 16–18.10.1658, 1. 192; Maanmitt. Ylihall. Ark. H 5, 1/39; Sammaliston sarka VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan kär 17–18.10.1665, 1. 826; Tahlon torppa VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Ruoveden ja Keuruun kär. 26–27.2.1666, 1. 910; Muroleen seudun keskiajan asutuksia VA, YläSatak. Tk nn 62, Muroleen kär. 28.8.1667, 1. 1088–1090 (Murole ja Saarlahti); Ylöjärven Runsas mainittu v 1433, MU III s. 50; Teiskon Pohjankylän Kulju v. 1460, Mustak. s. 472.

(35) Kurisen erämaat: Voionmaa, Mustankirjan luettelo Satakunnan erämaista, Hist. Ark. XXXV, 3, s. 18.

(36) Siikalahti: Satak. V s. 98; VA 2401 b: 601.

(37) Tammerkosken erämaanomistukset: Satak. V s. 65; VA 2401 b: 614; VA, Ylä-Satak. Tk nn 3, Ruoveden kär. 26–27.9.1631, II. 343–344; Pihlajalahti VA 2247: 179; VA 2401 b: 601.

(38) Pengonpohja: Satak. V s. 66; VA 2401 b: 416.

(39) Pyynikkilä: VA 2247: 180; VA 2401 b: 617.

4. MUINAISEN USKONNON JA YHTEISKUNNAN MUISTOJA.

(40) Haltiauskoa: Maanmitt. Ylihall. Ark. H 6, 1/4 (Teivaalan Hiisilä); Setälä, Sana- ja asiatiedust. I ss. 12–14; Maanmitt. Ylihall. Ark. H 5, 1/39 ja 1/42 sekä H 6, 4/3; Hämeen l:n Maanmitt. kontt. Ark., Messukylä 38 ja 20 c (Koljo- ja Kouko-johteisia paikannimiä); MU III s. 50 ja Maanmitt. Ylihall. Ark. H 6, 1/5 (Noidanvasara); Gadd, Försök til en oecon. beskrifn. öfwer Satac. härad, norra del s. 11; Hall, Beskr. öfver Birckala socken s. 286; Heikel, Kert. Pirkkalan kihlak. muinaisjäännöksistä ss. 55–58 (Junkkarin mätäs).

(41) Elinkeinollisia haltioita: Hämeen l:n Maanmitt. kontt. Ark. 2 b ja 11 a; Maanmitt. Ylihall. Ark. H 6, 1/5 (Äijä- ja Ämmä-johteisia paikannimiä); VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan ja Messukylän kär. 17 ja 18.10.1665 1. 825; VA, Topogr. Pirkkala, Pirkkalan ja Messukylän kär. 26 ja 28.2.1670; Gadd, main. teos s. 10 (muinaisia palvontalähteitä).

(42) Muinaisia palvontapaikkoja: Hämeen l:n Maanmitt. kontt. Ark. 11 a ja 11 c (Messukylän Pyhäoja). Tämä Pyhäoja on vieläkin tunnettu (K. E. Linna). Ojansuu, Suomalaista paikannimitutkimusta s. 243 (Viiala). Vihijoen seudulla oleva "Vihonsuo" VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan ja Messukylän kär. 17 ja 18.10.1665 1. 825. Pyynikin "hiisi"-tarinoita Blåfield, Tampereen kaupunki s. 7 ja Carlsson, Hengellinen kalenteri 1870 ss. 89–90. Viimemainitussa paikassa tarinatoisinto: "... kuin ensikerran soitettiin Pirkkalan kirkonkelloja, niin otti 'pahalainen' Pispalan ahteen yläpuolelta jättiläislapiollisen maata (joten tähän kai on tullut notkopaikka?), nousi Pyyniken vuorelle ja tavotti kirkkoa; mutta lapio kun hetkahti kädessään, putosi maa siitä Pyhäjärveen, joten siihen saaret syntyivät."

(43) Kehittyneemmän kannan uskomuksia: Kalevalaisia muistoja:. Jaakkola, Suomi 5 jakso, 4 osa, Keskustelemukset ss. 8–10 ja Kansanvalistusseuran Kalenteri 1927, ss. 31–37 (Hiukan Kalevalan historiallisesta taustasta); Reinholmin kok. 91 ja 92 sekä kanttori Heleniuksen paikannimiluettelot Kansallismuseon Ark.; Blåfield, Tampereen kaupunki ss. 4–5; Aamulehti 1910: 28 (Messukylän n:o). Kalevan poikain kivenheitto ja niittäminen tunnettuja Länsi-Suomessakin, J. Krohn, Suomal. kirjallisuuden historia I, ss. 155–156 ja 374. Suuren hauen tarina sovitettu Pyhäjärveenkin, Elias Enteen muistoonpanot Suomen Hist. Seuran Ark. Kalevalaisia nimiä: VA 1920: 72 ja 2058: 14 (Ylöjärven Ilmarinen ja Kaleva); VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan ja Messukylän kär. 17 ja 18.10.1665, 1. 826 ("Aijno Nicki"); VA 1921: 48 (Lemmitty); VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan ja Messukylän kär. 10.6.1667 1. 1056 ("Sinivuorenkorkenmaa"). Muita kalevalaisia nimiä esim. "Wäinä Moisio" ja "Ilmarissari" Pirkkalan Taivalkunnassa, Maanmitt. Ylihall. Ark. H 8, 3/2 ja 3/3.

(44) Seutukirkoista Voionmaa, Suomen maalaiskirkkojen maanomistuksista keskiajalla, Hist. Ark. XXXI, 1, ss. 94–99.

(45) Aspelin, Messukylän ja Hauhon kirkot, Suom. Muinaism. Yhd. Aikakausk. VII ss. 82–83; Carlsson, Hengellinen Kalenteri 1870 s. 88.

(46) Messukylän kirkkotilat: VA 2401 b: 412 ja 413; Aamulehti 1885: 88; VA, Topogr. Messukylä, Messukylän laamanninkär. 31.10.1588; VA 2060: 19. – Messukylän kirkolla on muinoin ollut merkillisiä myllyoikeuksiakin Tammerkoskessa. Kun Pirkkalan käräjillä v. 1685 oli kysymys autiosta myllystä, jonka Pirkkalan pappilan sanottiin omistaneen Tammerkoskessa siihen aikaan, "kun Pirkkala autuaan herra Hannun aikana oli samaa seurakuntaa Messukylän kanssa", selitti lautamies Alpo Messukylästä, että se mylly oli Messukylän seurakunnan alainen sillä tavoin, että Messukylän pappilalla oli oikeus jauhattaa siellä kotitarpeensa, mutta muusta jauhatuksesta oli maksettava tulli, joka meni Messukylän kirkolle (VA, Ylä-Satak. Tk nn 6, Pirkkalan kär. 7–11.9.1685, ss. 1791–1792). Tässä asiakirjassa näyttää olevan kysymys Messukylän seutukirkon aikaisesta kirkon myllystä tai myllytuloista Tammerkoskessa. Kenties ovat Messukylän kirkon perustajat antaneet kirkon ylläpitämiseksi sitä mitä heillä oli parasta: myllyn tai myllytuloja Tammerkoskessa. Tai on asia ollut niin, että Messukylän seutukirkon kirkkotilalle kuulunut myllyoikeus on jäänyt kirkolle. Kun Messukylän myöhemmällä varsinaisella pappilalla, joka muodostettiin 1600-luvulla Takahuhdin tiloista, on kylän osakkaana tietenkin ollut osallisuus myöskin Takahuhdin myllyoikeuksiin Tammerkoskessa, on se myllyvero, jonka pappilan tuli omaa kotitarvettaan suuremmasta jauhatuksesta suorittaa kirkolle, mahdollisesti jäte muinaisen kirkkotilan s.o. kirkon myllyoikeudesta.

(47) Muinaisia yhteiskuntalaitoksia: MU IV s. 255; VA, Harvialan kopiok. 1. 16; VA 2056: 19 (Naistenmatkan Kuningas). – VA 2056: 19 (Vakkinen). "Vakkistenkanto" vanha Tammerkosken ja Messukylän kyläkuntain rajapaikka (Hämeen l:n Maanmitt. kontt. Ark. 2 b). Vakkinen saattaa myöskin olla siirtonimi, joka on tullut lähinnä Vesilahden Vakkilasta. – Vainisen nimi: VA 1920: 39 (Nohkuan Väinä). Vainisen nimeen on yhdistettävä edellä viitteessä 4 Pirkkalan Taivalkunnasta mainittu nimi "Väinä". Puheenaoleva nimi on siten todettavissa useissa Ylä-Satakunnan vanhoissa pääpaikoissa.

(48) Oikeuslaitoksia: Gadd, main. teos s. 11; Hall, Beskr. öfver Birckala Socken s. 286; Heikel, Kert. Pirkkalan kihlak. muinaisjäännöksistä ss. 60, 61 (Käräjäntörmä); Suomenmaa IV s. 135 (Sopimusvuori); VA 2191: 8 (mestaus käräjäpaikalla v. 1566).

(49) Muinaislinnoja: Maanmitt. Ylihall. Ark. H 5, 4/2 (Linnakivivuori. Vrt. Lempäälän Moision maalla esiintyviä Linnamaan ja Linnajärven asutuksia, Hämeen l:n maarekisteri). Hämeen l:n Maanmitt. kontt. Ark. 11 a ja 11 b (Linnamaa).

5. PIRKKALAISET JA TAMMERKOSKEN KYLÄN KAUPPAMUISTOT.

(50) Uusimpia yleisesityksiä pirkkalaiskysymyksestä: Jaakkola, Pirkkalaisliikkeen synty: Melander, Mietteitä pirkkalaisista, Hist. Ark. XXX, 3. – Pirkkalaismuistoja itäisemmässä Hämeessä: Maanmitt. Ylihall. Ark. BB 1 a (Valkiakosken "Pirkkalainen"); VA, Ylisen kihlak. Tk ee 5, Hauhon, Tuuloksen ja Lammin kär. 9–10.6.1645, 1. 71 (Portaan "Pirkka"); Maanmitt. Ylihall. Ark. H. 12, 7/1 (Hankialan Pirkosten kallio. Sama paikka selvällä nimellä "Pirkkalaisten kallio", VA, Maanjako-oik. Tuomiok. 38, Hauho v. 1784): Hollolan paikannimet Tieteellisten Seurain Paikannimitoimik. kok.; Lindén, Keräelmiä Kuhmoisten pitäjän historiasta s. 7 (runo pirkkalaisista). Pirkkalaisnimiä pohjoisella suunnalla, Jaakkola, Pirkkalaisliikkeen synty ss. 68, 134.

(51) Pirkkalan kylä: Porthanin mielipide Opera selecta IV s. 154; Carlsson, Kert Pirkkalan pitäjäästä s. 50; Mustak. s. 486; Voionmaa, Mustankirjan luettelo Satakunnan erämaista, Hist. Ark. XXXV, 3, s. 15; Jaakkola, Hist. Aikakausk. 1919, s. 133 (Sion kylä).

(52) Pirkkala ja Kokemäki: Hausen, Bidrag I s. 366 ("sakalan kaupj rukko"); Lindström, Kumo socken i historiskt hänseende, Suomi II jakso 1, ss. 195 ja 178 (Vironlahti). – Päinvastaista paikallisnimen siirtoa, kuin tässä on esitetty, edellyttää Jaakkola, Hist. Aikakausk. 1919. s. 128. – Merkillisiä nimiyhtäläisyyksiä, joiden takana varmaan on muinaisia kauppa- ja kulkusuhteita, edustavat yhtäällä Pirkkalan kylä ja siellä oleva Hahkalan talo Pirkkalan pitäjässä ja toisaalla Hahkialan kartano (muin. kylä) ja sen lähellä oleva Pirkkalaisten kallion rajapaikka Hauholla. Molempien paikkain välillä, niitä yhdistävän vesistötien varrella, ovat Vesilahden–Lempäälän vanhat Hahkala nimiset asutukset. Samoin on Pirkkalan kylän Hahkalan Sakkalalla vastine Vesilahden Sakaisissa.

(53) Uusin ruotsalainen esitys "Birkasta" ja pirkkalaiskysymyksestä Adolf Schück, Studier rörande det svenska stadsväsendets uppkomst ss. 51–97. Siinä esitetyt mielipiteet vastaavat suurin piirtein tässä teoksessa esitettyjä käsityksiä pirkkalaisliikkeestä. – Suomenlahden itäosan rannikoilla esiintyviä Pirkka-johteisia paikannimiä, kuten Pirkkangansuo, Pirkholmen, Pirkholmenkangas Virolahdella (Maanmitt. Ylihall. Ark. V 21, 56) tuskin voidaan pitää Ylä-Satakunnan pirkkalaisten, mutta kyllä Novgorodissa kulkeneiden Ruotsin pirkkalaisten muistoina.

(54) Varjaagit Suomessa: Voionmaa, "Ledung"-laitoksen muistoja Lounais-Suomen rannikoilla, Hist. Ark. XXXIV, 2; Varjakanvuori Näsijärvellä (J. Hahdon huom.). Muroleen kosken lähellä on Varjakansaari ja Varjakka-niminen asutus.

(55) Tammerkosken kylän keskuksellisesta asemasta VA 1920 us.

(56) Tampereen seudun muinaisia tieoloja: Carlsson, Kert. Pirkkalan pitäjäästä ss. 101, 102; Maanmitt. Ylihall. Ark. H 5, 1/83 ja 3/27. Ratinanniemi: Walleniuksen kartta selityksineen n:ot 209 a ("Lauttaniemi") ja 209 ("Lauttasillanmoisio") Maanmitt. Ylihall. Ark. H 8, 4/29 ja 4/30.

(57) Tammerkosken seudun teitä ja siltoja: Gadd, main. teos s. 10 ("Vanhan kirkon tiet" ja "ruumiinpuntarit". Tarina "ruumiinpuntareista" on tunnettu m.m. Hollolassakin sikäläisiin paikkoihin sovitettuna); Blåfield, Tampereen kaupunki s. 3 (Naistenmatkan nimi); Otavalan ja Vihijoen silloista ks. ed. s. 52; VA 1998: 37 (Tammerkosken silta); Vuohensillasta ks. ed. s. 53.

(58) Rahalöytöjä Tampereen seudulta: Heikel, Kert. Pirkkalan kihlak. muinaisjäännöksistä s 67.

(60) Tammerkosken pirkkalaissuhteita: VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan kär. 14–15.2.1659 1. 322 (Kuorannan osto v. 1550 Valkilalta); Carlsson, Kert. Pirkkalan pitäjäästä ss. 86, 88 (Kuotoniemi). Ruoveden Väärinmajan asutuksen tai valtauksen alkuperää Pirkkalan kirkon seudulta ilmaisee myös Väärinmajan tienoon vanha asutusnimi "Hanho", jonka vastine on Pirkkalan Tanilassa vieläkin olevan sillan nimi "Hanhonsilta" (sen lähellä oleva "Hanhilahti" oli ennen taivalkuntalaisteu kirkkovenevalkama, Carlsson, Kert. Pirkkalan pitäjäästä s. 29).

(61) Muuttelevia kauppapaikkoja: Maanmitt. Ylihall. Ark. H 5, 1/37 (Nuolialan–Partolan kauppanimistö).

(62) Tammerkoskelaisia kaukoretkeilijöitä: VA 4534 b ja e (tammerkoskelaisia nimiä Perä-Pohjolassa).

(63) Kauppeja ja Kauppiloita: VA 2058: 18 ja 2059: 16 (Korvolan Kauppamies); Voionmaa, Mustankirjan luett. Satak. eräm., Hist. Ark. XXXV, 3, s. 15 (Sikoisten Kauppi); Maanmitt. Ylihall. Ark. H 5, 1/37 (Nuolialan Kaupinmoisio); Satak. V s. 64; VA 2031: 19 ja 2058: 23 (Takahuhdin ja Vehmaisten Kauppilat); VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Kangasalan kär. 30.6.–1.7.1659 1. 380 (Kaupinniemi v. 1564).

(64) VA 129 11. 51, 55 (Ylä-Satakunnan maalaispohattoja v. 1590).

(65) Vainiset: VA 2247: 86 (Vainisen omaisuus v 1571); Ruuth, Suomalaisten rälssimiesten sinettejä, Hist. Ark. XI, n:o 262 (Juha Olavinp, Vainisen sinetti); VA 2303: 5 (Vainisen rengit v. 1577).

(66) Kekkoinen: VA 2247: 179 (Kekkoisen omaisuus v. 1571) ja 2303: 5 (Kekkoisen rengit v. 1577).

6. KYLÄ JA KARTANO.

(67) Tammerkosken kylä uskonpuhdistuksen ajalla: Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelia vastaan (Hist. Seur. julk.) s. 126; VA 1, 2, ja 1919 ja 1920 (Ylä-Satakunnan vanhoja verotusoloja). – Vainisen nimismiessuku: VA 1998: 37; VA, Harvialan kopiok. ss. 783–785; VA, 483 Bf 1. 7; VA, Ylä-Satak. Tk nn 3, Pirkkalan kär. 11–12.2.1630 11. 27–29; Sam. Pirkkalan kär. 20–21.10.1631, 1. 373.

(68) Kylän varallisuusoloja: VA 1920: 96 ja 2247: 86.

(69) VA, Ylä-Satak. Tk nn 3, Pirkkalan kär. 25.8.1630 11. 111 ja 117 (Häkiälä); VA, Ylä-Satak. Tk nn 3, Kyrön kär. 24.1.1631 1. 259 (Tuomas Tuomaanpojan valtiopäivämiespalkkio).

(70) Tammerkosken kalastus: Kauffmann, Muntra minnen från mellersta Tavastland ss. 120 ja 164–166; MU IV s. 255; VA 1996: 1, 2032: 16 ja 2240: 44. VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan ja Messuk. kär. 8–9.2.1667 1. 1019; Sam. nn 7, Pirkkalan ja Messuk. kär. 21–23.7.1690 11. 167–168. – Kruununkalastuksista Tammerkoskessa vielä v. 1593, Leinberg, Handl. rör. finska kyrkan och prestersk. I s. 274. "Lanaksi" sanottiin keskiajalla suurta merrantapaista pyydystä.

(71) Tammerkosken myllyt: MU IV s. 255; Jaakko Teitin valitusluettelo (Hist. Seur. julk.) s. 126; VA 127: 31 (v. 1585); VA 2401 a: 412 (v. 1590); VA, Ylä-Satak. Tk nn 3, Lempäälän kär. 6–7.9.1630 1. 153; Sam. nn 62, Pirkkalan ja Messuk. kär. 8–9.2.1667 1. 1019; Sam. nn 7, Pirkkalan ja Messuk. kär. 21–23.7.1690 11. 167–168. Myllytiestä VA, Ylä-Satak. Tk nn 6, Pirkkalan kär. 31.5. ja 1–2.6.1681 s. 182.

(72) Tammerkosken silta: VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Kangasalan kär. 8–9.10.1662 1. 672; Sam. nn 62, Kangasalan kär. 1. ja 3–4.7.1667 1. 1071; VA 241 b: 10.

(73) Kylän köyhtyminen ja tilain autioituminen: VA 2401 a: 412 (v. 1590); VA 2930: 15 (v. 1598); Vrt. Yrjö Koskinen, Nuijasota (2 p.) ss. 298, 299, 350. Elfsborgin lunnaiden veroluetteloissa v:lta 1614 on Tammerkosken kyläkunnan talojen isäntäväestä seuraavanlaisia merkintöjä: Nekala köyhtynyt ja autio, Viinikka köyhtynyt, Hatanpää mies kaatunut, Tausko lopen vanhoja ja rutiköyhiä, molemmat Kurilat köyhtyneet, Nalkalan leskivaimo rutiköyhä, molemmat Kytät köyhtyneet ja enimmäkseen autiot, molemmat Siukoilat köyhtyneet (VA 483 Bf: 6). – Ratsutilain synty: VA 2427: 37 ja 2429 us. (1590-luvun ratsutiloja); VA 2448: 25 (v. 1602); VA 2576:132 (lesken tarina). – Kruununtilain synty: VA, Ylä-Satak. Tk nn 3, Pirkkalan kär. 25.8.1630 1. 108.

(74) Tammerkosken kartanon perustaminen ja alkuajat: VA, Redukt. jordeb. Åbo län ss. 1370–1371; VA, Redukt. handl. ang. redukt. verket i Åbo och Björneb. län 1683–1687 1. 176, ja 1684–1696 1. 283. – Vainisen suvun viimeisistä ajoista Tammerkosken taloissa VA, Ylä-Satak. Tk nn 3, Pirkkalan kär. 11–12.2.1630 1. 27 ja 28 sekä nn 4, Pirkkalan kär. 9–10.6.1645 1. 176. Yrjö Juhananp. Svinhufvud omisti Tenholan Hylkiluodon ja kuoli v. 1639. Hänen vaimonsa Anna Sabel, joka oli elossa vielä v. 1654, mainitaan v. 1645 asuvana Tammerkoskella, jossa hän nähtävästi omisti Vainiselle ennen kuuluneet Kosken talot ("fru Anna Sabell i Kåskis", VA, Ylä-Satak. Tk nn 4, Pirkkalan kär. 25-26.10.1645 1. 210). Vrt. Jully Ramsay Finlands frälsesläkter II s. 368.

(75) Kartanon oloja 1600-luvun lopulla: VA 6944. Alkuperäinen Oloff Mörthin kartta Maanmitt. Ylihall. Ark. H 8, 4/1. Värikuvallinen jäljennys tästä kartasta Tampereen hist. 1 pain. ss. 22–23. – Tammerkosken talonpoikain omistusoikeudesta taloihinsa ja kartanoon suoritettavista veroista Creutzin aikana VA, Ylä-Satak. Tk nn 6, Pirkkalan kär. 7–11.9.1685 s. 1802.

(76) Kartanon myöhempiä vaiheita: Jully Ramsay, Finlands frälsesläkter I ss. 77–78; E. Aspelin, Messukylän ja Hauhon kirkot, S. Muinaism. Yhd. Aikakausk. VII ss. 83–84 (Anna Gertrud Creutz ja H. R. Zöögh). Kartanon rahallisista vaikeuksista tähän aikaan VA, Ylä-Satak. Tk nn 12, Pirkkalan kär. 1695 s. 3. – Jully Ramsay, "Ett dödsbo" teoksessa "Skuggor vid vägen" ss. 149–162 (Kl. Detlofsson Bars); Lagus, Finska adelns gods och ätter s. 117 (Detsofssonin, Kurckin ja v. Knorringin sukulaisuussuhteita). – H. H. Boijesta Kansallinen Elämäkerrasto I.

(77) Kartanon oloja 1700-luvun puolivälissä: VA, Ikalisten tuomiok. Tk n:o 14, Tammerkosken ylimäär. kär. 24–28.5.1742 laajoine pöytäkirjoineen ja liitteineen. Vrt. Jalmari Finne, Tampereen kartano, Aamulehti 1928.

(78) Hatanpää ja Otavala: VA 483 Bd 1. 29 ja Bf 1. 6; VA 2557 a: 00; Lagus, Finska adelns gods och ätter s. 341; Jalmari Finnen antamia tietoja. Otavalassa luutnantti Yrjö Martinp. Asp jo v. 1665 (VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan ja Messuk. kär. 17–18.10.1665 1. 825). Aspin myöhemmistä oloista VA, Ylä-Satak. Tk nn 6, Pirkkalan kär. 21–23.7.1683 s. 1109.

(79) Torpparit: Matti Seppää Tammerkoskella ("Mats Smed i Tamarkoski") main. v. 1681, VA, Ylä-Satak. Tk nn 6, Pirkkalan kär. 31.5. ja 1–2.6.1681 s. 177. Kapakan torpan muistona nimi "Kapakanmäki" Ronganojan seudulla, Elias Enteen kokoelm. Hist. Seuran Ark. – Väestöoloja: VA 7671: 557 (v:n 1772 henkikirja).

(80) Sota-aikoja: Frisius, Dissert, de potissimis Fluviorum universi orbis (Turku 1685) § VIII; Ericus Erici, Postilla (v:lta 1625) I s. 40; Lindeqvist Isoviha ss. 330–331; Blåfield, Tampereen kaupunki ss. 5–6; VA, Ikaalisten kihlak. Tk 1742–1743, Pirkkalan kär. 12.11.1742 § 39.

7. MAAKUNNAN OLOJA 1700-LUVULLA.

(81) V:n 1775 lääninjako: VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj.: Vetterstedtin kirj. Turun maaherralle 7.11. ja 20.12.1775; Schröderheimin kirj. Vetterstetille 24.11.1775; Kunink. kirj. 8.3; Kamarikollegion kirj. 26.4.1776 Turun maaherralle; Vaasan läänin maaherran kertomus v:lta 1777.

(82) Asutus- ja väestöoloja: VA, Turun läänin maakirjoja 1700-luvulta; Åbo Tidn. 1784 (kertomukset Orihvedeltä ja Mouhijärveltä); Leinberg, Bidr. till känned. af vårt land III s. 47. – Väkilukuja: Gadd, Oecon. beskrifn. ö. Satac. härad, norra del s. 125. Vrt. Schybergson, Bidr. till Finlands inre historia åren 1721–1731 ss. 28, 29, 136–138. Siinä käytetyn laskutavan mukaan ja ottamalla huomioon Ylä-Satakunnan väestön suhdeluku koko Turun läänin väkilukuun vuosisadan loppupuolella saataisiin Ylä-Satakunnan väkiluvuksi v. 1731 tasaisin luvuin 27 000 henkeä, mikä varmaan on liian korkealle arvattu. – Taulukossamme esitetyt väkilukutiedot on poimittu väestötaulukokoelmasta, Turun läänin väkiluvusta Wargentin, Folkmängden 1751 och 1752, Svenska Vetensk. Akad. Handl. 1782 s. 236 seur.; Mennander, Om folkrikedomen i Åbo stift under 30 år, Svenska Vetensk. Akad. Handl. 1769

(83) Maatalous ja maataloustavat: Ylä-Satakunnan maataloutta ja maalaisoloja koskeva esitys perustuu Indreniuksen, Lencqvistin y.m. kertomuksiin, jotka ovat julaistut Åbo Tidningarin vuosikerroissa 1781, 1784 ja 1791; Gaddin ja Wargentinin edellä mainitut kirjoitukset; Ulrik Rudenschöldin kertomukset vv:lta 1738–1741, Hist. Seur. Todistuskappaleita Suomen historiaan, us.; Kreanderin Turun yliopistossa julaistu väitöskirjasarja "Om möjligheten att utan ängar sköta landtbruk I–III" (1775).

8. MAAKUNNAN KAUPPA JA PIRKKALAN MARKKINAT.

(84) Ylä-Satakunta taloudellisena takamaana ja sen kauppatavat: Hermelin, Tal om näringarnas förhållande uti rikets särskilde landsorter, Svenska Vetensk. Akad. Presidiital 1773; Rudenschöldin kertomukset vv:lta 1738–1741 (Todistuskappaleita Suomen historiaan VI) us.; Åbo Tidn. 1783: 250, 1784: 10, 1791: 21 ja 1793.

(85) Kulkuneuvot: VA, Turun ja Porin läänin verifikatiokirjoja eri vuosilta, varsinkin vv:lta 1700, 1711 ja 1770; Wallin (Voionmaa), Suomen maantiet Ruotsin vallan aikana (Fennia 8, 2) ss. 110–114. Näsijarven itäpuolinen rantatie merkitty Hannu Hanssonin Satakunnan karttaan 1600-luvulta (ks. ed. s. 105). Näsijärven länsipuolista tietä tarkoittanevat ne "Penkoon menevät ratsutiet", joita mainitaan v. 1683 (VA, Ylä-Satak. Tk nn 6, Pirkkalan kär. 3. ja 5–7.2.1683 s. 959).

(86) Ylä-Satakunnan vanhoja markkinoita: Wallin (Voionmaa), Kirkkojemme suojeluspyhät, Suomen Museo 1896; Markkinaluetteloja 1600-luvulta: Manuale finnonicum 1646, Uusi suomal. Manuale 1671, Suomalaisten Sielun Tavara 1686, 1690, 1696 y.m.; Cajander, Om Tavasthandeln och Nystad s. 26; Schybergson, Bidr. till Finlands inre historia åren 1721–1731 ss. 60, 61; Rudenschöldin kertomus ss. 144, 106, 113; Aamulehti 1901: 215 (Orihveden markkinat); Ruuth, Björneborgs stads historiass. 107, 243; Gadd–Holmberg Om medel till finska stapelstädernes uppkomst (1766) s. 9–11; Åbo Tidn. 1797: 30.

(87) Tammerkosken markkinat: Qvist, Finlands marknader ss. Ruuth, Björneborgs stads historia ss. 10, 21, 44, 46, 88; Vääränen, Handlingar ss. 302, 303; Bidr. till Åbo stads historia, 1 sarja X ss. 78, 83; v. Bonsdorff, Åbo stads historia ss. 512, 513; Cajander, Uudenkaupungin muinaisia I ss. 237, 238; Schybergson, Bidr. till Finlands inre historia åren 1721–1731 ss. 60, 61. – Tammerkosken markkinapaikasta ja "tullikojusta" VA, Ylä-Satakunnan Tk nn 5, Pirkkalan kär. 22–23.9.1679 s. 378; Sam. nn 6, Pirkkalan kär. 3 ja 5–7.2.1683 ss. 950–958 (laaja juttu markkinaoloista).

(88) Harjun markkinat: Carlsson, Kert. Pirkkalan pitäjäästä s. 66; Rudenschöldin kertomus ss. 124, 129, 130; Lemberg, Bidr. till känned. af vårt land V s. 69.

(89) Pispalan markkinat: Kalm–Sovelius, Om nyttan, som tillfaller en province af en deri anlagd stapelstad; Gadd–Holmberg, Om medel till finska stapelstädernes uppkomst s. 10.

9. KANAVOIMIS- JA PELLAVANKEHRUUPUUHIA.

(90) Kanavoimis-ja kaupunkisuunnitelmia: Liljenstrand, Ekonomiskjuridisk af handling om Finlands strömrensningsverk ss. 50, 51; VA, Hasselbomin kertomus v:lta 1741; Schybergson, Bidr. till Finlands inre historia ss. 72, 73, 109–111, 112; Sama, Finlands historia (1 pain) II s. 78 ja Svenska Litterat. Sällskapets Förhandlingar och uppsatser 3, s. 141; Leinberg, Bidr. till känned. af vårt land III ss. 18 seur.; Gadd–Idman, Försök till en oeconomisk Afhandling om strömrensningars nytta och nödvändighet i Björneborgs Län; Rudenschöldin kertomus 1738–1741; Schybergson, Lars Johan Ehrenmalm, Svenska Litterat. Sällskapets Skrifter IX, liitteet.

(91) Koskenperkuita: Liljenstrand, Ekon.-jurid. afhandl. om Finlands strömrensningsverk s. 62; Palmen, Suomen Maantieteellisen Seuran Kartasto (1910 v:n painos), teksti karttaleht. 27.

(92) Ylä-Satakunnan pellavanviljelys: Rudenschöldin kert. ss. 45, 47, 64, 67, 119, 126, 137, 141, 144. Kalm–Salovius; Oförgripeliga tanckar om det så kallade gröna linets plantering och skötsel i Orihvesi sokn (1757); Lencqvist: Kårt beskrifning öfver Orihvesi socken (Åbo Tidn. 1784: 10); Åbo Tidn. 1775; 22 ja 1783: 250; Nimetön kilpakirjoituksen tekijä: Hvilka äro de hinder, som fjettra finska landtmannens idoghet (Finska Hush. Sällsk. Handl. I, v:lta 1803); Åbo Tidn. 1783: 250.

(93) Otavalan kehruukoulu: Elmgren: Otavala spinn-skola (Hist. Ark. VI, ss. 41 seur.); Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus Ruotsin vallan aikana ss. 296–299; VA 7635: 326 (Otavalan kehruukoulun väestö v. 1765); v. Willebrand–Radloff: Underd. utlåtande om tjenliga hemslöjder för det inre landet, 9.4.1807 (Finska Hush. Sällsk. Handl. v:lta 1807); Wallenius–Radloff: Underd. utlåtande ang. sättet att använda de till lin- och hampculturens befrämjande i Nåder anslagne medel, 1813 (Finska Hush. Sällsk. Handl. III); Åbo Tidn. 1797: 14 (Hermelin).

10. TAMPEREEN KAUPUNGIN PERUSTUSKIRJA.

(94) Tammerkosken kaupunkikysymyksen alkuvaiheita: Ruotsin VA, Ednerin anomusesitys, "Tammerfors stads acta"; Sam. Tammerkosken kokouksen Pk, H. H. Boijen, Turun maaherran, Kauppakollegion, Ednerin ja Markkulan lausunnot, Commerce-Dep. Handlingar 1771–1772; Sam. Valiokunnan mietintö, Kammar-, Ekon. och Commerce-Dep. protok. 1771–1772; Sam. Pappissäädyn Pk 29. 7. 1772. Mennanderin lausunnosta J. R. Forsman. Kaarle Fredrik Mennander ja hänen aikansa s. 322.

(95) Valmistelut Kustaa III:n aikana: Renvall, Fysiokratian vaikutus Ruotsi-Suomen kansantaloudelliseen kirjallisuuteen ss. 57, 69 seur. (Kustaa III:n suhde fysiokratiaan). Vrt. Wallin (Voionmaa), Tampereen käsityö ja käsityöläiset XIX:llä vuosisadalla ss. 13, 14 ja 18–20 sekä Hist. Aikakausk. 1903, s. 125 seur. Maatalouskomiteaan liittyvistä toimista Odhner, Gustaf III, I ss. 332, 333, 357 ja II s. 49; Nyström, Bidr. till Svenska handelns och näringarnas historia under senare delen af 1700-talet ss. 79, 100, 103; Maatalouskomitean asiakirjat 1773–1780, Ruotsin VA (Boijesta 16. 12. 1773). Tammerkosken kauppalasta erityisesti valtaneuvoston Pk 23. 5. 1775 (Protocoller för K. Handels- och Finance Expedition 1775), Ruots. VA.

(96) Ratkaisu: Helsingin konseljin Pk (Conseil och Cabinets Prot. uti Inrikes civile ärender 1775), Ruots. VA.

(97) Muistotarinoita kuninkaan Suomen matkalta Blåfield, Tampereen kaupunki ss. 12, 13.

(98) Ensimmäiset toimeenpanoaskeleet: VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1773–1780, Käskykirja 6.6.1775. – Ahvenanmaan kauppalasta annettiin käskykirja myöskin 6.6.1775, mutta asia myöhemmin raukesi (main. Turun lääninhall. Kunink. kirj.). – Yrjö Koskinen, Suomen kansan historia (2 pain.) s. 470 sanoo, että Kuopio olisi perustettu aikaisemmin kuin Tampere. Käskykirja Tampereen perustamisesta kuitenkin annettiin v. 1775, mutta Kuopion v. 1776; erioikeutensa Tampere sai v. 1779, mutta Kuopio 1782.

(99) Vaihtokirja: H. H. Boijen kirj. maaherra Rappelle jäljennyksinä Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1773–1780, VA; Maaherran ja kamarikollegion lausuntoja sekä Boijen promemoria 12.12.1775 Kammarkoll. Handl. 1775, Ruotsin VA; Valtaneuvoston Pk 29.11.1775, 13.12.1775 ja 20.12.1775 sekä 17.1.1776, Protoc. för K. Handels och Finance Exp. 1775 ja 1776, Ruotsin VA; Käskykirj. maaherralle 17.1.1776 (julaistu suomennoksena Blåfield, Tampereen kaupunki ss. 14–16) ja 18.9.1776, Kamarikollegion ja Boijen kirj. Turun maaherralle vv:lta 1776 ja 1777, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1773–1780, VA. – Boijen korvausvaatimusten laatua Tammerkosken rusthollin rakennuksiin nähden osoittaa m.m. sekin, että Tammerkosken, kokouksessa 1772 tehdyn kertomuksen mukaan säterin päärakennus oli rakennettu muutamaa vuotta aikaisemmin. Siinä oli lautakatto, yhdeksän suurimmaksi osaksi sisustamatonta huonetta ja alla kellarit. Muita rakennuksia oli kartanossa vanha pakaritupa, navettarakennus, aitta ja puoteja "osaksi enemmän tai vähemmän rappiollisia".

(100) Tampereen kaupungin ensimmäinen asemakaava: D. Hallin alkuperäinen kartta lienee hukkunut. Hallin käsialaa on todennäköisesti eräs Tamp. Kaup. Ark:ssa oleva asemakaavaluonnos, josta on jäljennys edellä s. 181. Hallin karttaselitys Tamp. Kirk. Ark. kotelo "Tammerfors stads kyrkohandlingar". Tämä karttaselitys edellyttää vielä täydellisempää alkukarttaa kuin se luonnos, jota olemme edellä katsoneet Hallin laatimaksi. Maaherran lausunto 20.10.1775, Kammarkoll. Handl. 1775, Valtaneuvoston Pk 29.11.1775, Protok. för K. Handels- och Finance Exp. 1775, Ruots. VA; Käskykirj. 17.1.1776, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1773–1780, VA.

(101) Perustuskirja: Valtaneuvoston Pk 1.10.1779, Protok. för K. Handels- och Finance Exp. 1779, Tampereen perustuskirjan konsepti, "Tammerfors stads acta", Ruots. VA. – Tamp. Kaup. Ark:ssa oleva alkuperäinen perustuskirja lienee keväällä 1918 ollut vaarassa joutua hukkaan. Sinetti on silloin kadonnut.

11. TAMPEREEN KRUUNUNPOLTTIMO.

(102) Vapauden ajan paloviinaoloja: Voionmaa, Yhteiskunnallinen alkoholikysymys ss. 49–54; U. Tuominen, Viinankäyttö ja sen vastustaminen vapaudenajalla (Suomen entisyyttä 1); Fryxell, Berättelser ur Svenska historien 43, ss. 257–267; Malmström, Sveriges politiska historia (2 pain.) II ss. 100 seur., 441 seur.; Tegengren, Öfversigt af bränvinslagstiftningen i Finland, Jurid. fören. tidskrift 1901 ss. 260 seur. – Sundbärg, Sveriges land och folk (1901) s. 253, mainitsee paloviinan nauttimisen Ruotsissa v:n 1830 aikoina nousseen vähintään 40 litraan asukasta kohden.

(103) Kustaa III:n paloviinapolitikka esitetty Fryxellin, Odhnerin y.m. teosten mukaan.

(104) Laajoja tietoja Tampereen kruununpolttimosta VA Turun läänin hall. Kunink. kirj. 1775–1795, sekä Kunink. Polttimojohtokunnan asiakirjoissa ja Turun läänin maaherralta tulleissa ja hänelle menneissä kirjelmissä 1785–1788 Ruots. VA. – Tammerkosken polttimon väestöstä VA 1711: 679 (v. 1780) y.m.

12. ENSIMMÄISET ASUKKAAT.

(105) Varamaaherra Fredenschöldin kirjelmä K. M:lle 23.11.1780, Turun läänin maaherran kirj. 1776–1782 Ruotsin VA; VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1781–1789, Kunink. kirj. 1.10.1779, 23.11.1780 ja 16.5.1782 sekä Fr. Possen kirj. Turun maaherralle 9.4. ja 25.6.1781; J. Limonin tonttikartta v:lta 1780, Turun läänin maaherran kirj. 1776–1782, Ruotsin VA. – Ensimmäisten asukkaiden luettelo laadittu VA:n Turun läänin vast. vuosien henkikirjain perusteella. Tiedot tarkistettu Jalmari Finnen Tampereen kirkon arkistossa olevain henkilöluettelojen avulla.

13. OPASTUKSEKSI.

(106) Tämän kuten seuraavainkin lukujen esitys perustuu pääasiallisesti Tampereen kaupungin tuomiokirjoihin, jotka alkavat v 1802. – Erityisiä lisätietoia antavat VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1781–1789, Kunink. kirj. maaherralle 23.1.1781 (Tammerkosken.sillasta). Turun maaherran kirj. 3.10.1786 sekä Abr. Häggmanin kirjoitus 29.6.1786, Maaherrain kirjeissä, Ruots. VA. – Tampereen katujen vanhoista nimistä Tamp. Sanomat 1890: 43.

14. ALKAVA HALLINTO JA ITSEHALLINTO.

(107) Yleistä: Gengler, Ueber die deutschen Städteprivilegien des XVI, XVII und XVIII Jahrhunderts s. 2; Redlich, Englische Lokalverwaltung (1901), erittäinkin luku "Die Entwicklung der engl. Verwaltungsorganisation bis zum Ende des XVIII Jahrhunderts". – Järjestysmiehen asettaminen: Tamp. Tk 25.8.1803 § 1; Tamp. Kaup. Vanh. Pk 24.1.1796 § 1; Tamp. Tk 9.1.1802 § 1. Callmeijeristä ja Selenskistä VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1780, 1791, 1794 ja 1798. – Tihlmanin nimittäminen: Kaupunkilaisten kirjoitukset 26.3. ja 19.9.1801, kruununvoudin kirj. 29.5 ja 4.6.1801 ja maaherran kirj. 27.10.1801, kaikki Turun läänin maaherran kirj. Ruots. VA; VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1801–1803, Kunink. käskykirja 8.12.1801; Tamp. Tk 9.1.1802, alkulause, ja maaherrankok. Pk 15.12.1802, alkulause.

(108) Maistraatin synty: Tamp. Tk 9.1.1804 § 13; VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj., Kirj. maaherralle 13.11.1804 ja Kunink. käskykirja 15.6.1805.

(109) Neuvosmiesten vaaleja: Tamp. Tk 6.11.1805 § 1 ja 13.11.1805 § 7; 24.10.1806 § 1; 9.11.1807 § 10; 26.6.1815 § 9; 3.3.1823 § 13 ja 17.3.1823 § 17; 18.6.1827 § 5; 14.7.1828 § 4 ja 19.11.1828 § 8; 26.8.1839 § 1.

(110) Raatihuonerakennus ja kaupungin sinetti: Maaherrankok. Pk 15.12.1802 § 11; Tamp. Tk 30.6.1804 § 9. ja 13.11.1805 § 10; Sam. 26.5.1803 § 7, 9.1.1804 § 8, 8.2.1804 § 13 ja 30.3.1804 § 2.

(111) Kaupungin virkamiehiä: Viskaali: Tamp. Tk 10.4.1802 ja 27.9.1802 §§ 4, 5; Sam. 30.4.1803 § 4; Sam. 4.8.1806 § 2 ja 8.12.1806 § 1; Sam. 28.2.1807 § 21; Sam. 24.10.1808 § 2. – Notario: Tamp. Tk 11.10.1802 §.4; Sam. 31.3.1803 § 1; Sam. 30.12.1805 § 2. – Kaupunginvouti: Tamp. Tk 9.1.1804 § 12. – Huutokauppatirehtori: Tamp. Tk 9.12.1805 § 11; Sam. 4.1.1806. – Kaupunginpalvelijat: Tamp. Tk 31.12.1802 § 3; Sam. 13.11.1805 § 6; Sam. 20.3.1807 § 6; Sam. 6.8.1809 § 1; Sam. 13.8.1810 § 9; Sam. 18.2.1811 § 11; Sam. 8.6.1812 § 3. – Palovartijat: Tamp. Tk 30.4.1804 § 4; Sam. 5.11.1806 § 9; Sam. 16.11.1807 § 9. – Rumpali: Tamp. Tk 3.3.1806 § 6; Sam. 28.2.1807 § 20; Sam. 5.10.1812 § 8.

(112) Kaupunginvanhimmat: Yleistä: Preuss, Das städtische Amtsrecht (1903); Hermanson, Föreläsningar ofver Finlands statsförfattningsrätt (kivip.) ss. 496–500; Perustelut Keis. esityksessä n:o 27 ja Talousvaliok. miet. n:o 1 vv:n 1863–1864 valtiopäiväin asiakirjoissa. – Tampereen kaupunginvanhimpain laitoksen perustaminen ja jäsenluku: Tamp. Tk 25.5.1818 § 20; Sam. 30.1.1819 § 3; Sam. 14.2.1842 § 2; Sam. 1872 § 43. – Kokoonpano: Tamp. Tk 25.5.1818 § 20; 22.5.1833 § 1; Sam. 9.1.1826 § 3; Sam. 16.5.1831 § 4; Tamp. Kaup. vanh. Pk 31.10.1793 § 2. – Vaalit: Tamp. Tk 13.9.1802 § 3; Sam. 2.11.1805 § 1; Sam. 9.11.1807 § 11; Sam. 13.8.1810 § 7; Sam. 13.6.1831 § 4; Sam. 30.1.1819 § 3; Sam. 11.2.1822 § 13; Sam. 14.2.1842; Sam. 6.4.1818 § 1; Sam. 5.8.1861 § 4. – Toimivalta: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 26. 4. 1794 § 2 ja 24. 1. 1796 § 1; Tamp. Tk 4. 1. 1813 § 1 (viskaalin lisäpalkka); Sam. 27.8.1810 § 2; Sam. 4.1.1813 § 3 (järjestysmiehen palkanylenn.); Sam. 19.6.1826 (kaup. rahastonhoit. palkk.); Sam. 19.11.1828 § 8 (neuvosmiehen palkk.); Sam. 12.1.1818 § 10 (notarion viran perustaminen). – Toimitapa: Tamp. Kunnall. Tk 1871 § 314.

15. KAUPUNKIKUNNAN TALOUTTA.

a) Vapaavuodet ja kruunun verot.

(113) Vapaavuodet: Tamp. Kirkon Ark. "Kyrkohandlingar"; Treen Kaup. Ark., vanha asiakirjaside, Kunink. päätös v:lta 1801. – Myöskin vv. 1809–1821 oli Tampereen verovapautus käytännöllisesti voimassa. Vrt. myöh. s. 326.

(114) Kruunun veroja: Henkirahat: C. G. v. Bonsdorff: Debiterings- och beskattnings-verket uti Åbo och Björneborgs län I s. 181; Tamp. Maistr. Kirjekirja 1841, 13. 9; Keis. esitys n:o 28 ja talousvaliok. miet. n:o 4 (jossa myös Frenckellin perusteltu vastalause) 1863–64 vv:n valtiop. asiakirj. V. 1824 annetun vapaakaupunkiohjesäännön I Art:n mukaan myönnettiin vapautus personallisista kruununveroista myöskin sellaisille vapaakaupungin ravintolan ja ruokapaikan pitäjille, jotka pitivät tarjolla ruokaa omaa taloutta kaipaaville vapaakaupungin työmiehille. – Karjarahat: Tunnettu kameralisti, maist. C. G. v. Bonsdorff oli sitä mieltä, että Tampereen kaupungin olisi sille annettujen maatilain edestä ollut maksettava "karjarahoja" 2 ruplaa 40 kop. hopeaa, koska kunink. päätös v:lta 1757 vapautti tämän veron maksamisesta ainoastaan ne kaupungit, jotka sitä ennen tai eri privilegion perusteella olivat siitä vapautetut, ja koska näin tiettävästi ei ollut laita Tampereella. Ks. Debiterings-. och beskattnings-verket uti Åbo och Björneborgs län I ss. 82, 83 sekä 85.

(115) Yleinen suostunta: Neovius (Nevanlinna), Suomen raha-asiain järjestämisestä Porvoon valtiopäiviä lähinnä seuranneina vuosina, s. 45 seur.; Turun v. maaherran kirjoitus 30.4.1789, "Tammerfors stads acta", Ruots. VA; VA, Turun läänin vero- ja verifik. kirjat asianom. vuosilta; Suomenmaan hallinn. kirjevaihtoa v.lta 1808, I ss. 586, 587, II, 1, ss. 295, 296, I ss. 200, 201.

(116) Paloviinavero: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 17.11.1795 § 1; v. Bonsdorff, Debiterings- och beskattnings-verket I s. 83; Tamp. Tk 31.12.1804 § 1; Sam. 28.2.1805 § 8 ja 6.11.1805 § 3

b) Yleiset rasitukset.

(117) Maantiet ja sillat: Maantiet: Tamp. Tk 14.2.1825 § 5 – Silta: Tamp. Tk 4.2.1805 § 3 ja 15.2.1805 § 3; Sam. 28.2.1807 § 7; V:n 1839 senaatinpäätös kaupungin tileissä v:lta 1841, Kaup. Ark. (118) Kestikievarinpito ja kyyditys: v. Bonsdorff, Debiterings- och beskattnings-verket II ss. 32, 33, 72; Paasikivi, Kyydinpito ja kestikievarilaitos Suomen lain mukaan ss. 46, 51, 67; Tamp. Kaup. Vanh. Pk 22.4.1795 § 9; Tamp. Tk 4.6.1802 § 2; Sam. 31.3.1803 § 14 ja 26.5.1803 § 3; Sam. 18.8.1817 § 5; Sam. 1.8.1836 § 3; Sam. 22.5.1837 § 4; Sam. 27.5.1839 § 1; Tamp. Polit. Tk 26.9.1860 § 1. – Maalaisten hollikyyti Tampereella näkyy joutuneen monen pitäjän rasitukseksi. V. 1803 mainitaan Vesilahden pitäjän tehneen yhden hollivuoron viikossa Tampereelle, vaan oli kaupungin kestikievarisopimuksen mukaan ottanut tuon vuoron vastatakseen, koska vesilahtelaiset eivät järviensä takaa aina päässeet hollivuorolleen kaupunkiin. Tamp. Tk 31.3.1803 § 14.

(119) Vankeinhoito ja vankila: v. Bonsdorff, Debiterings- och beskattnings-verket II s. 75; Tamp. Tk 10.11.1802 § 7; Sam. 9.1.1804 § 12; Sam. 7.12.1805 § 8; Sam. 20.5.1811 § 1; Kaupungin tilit v:lta 1806; Tamp. Tk 24.4.1815 § 12; Sam. 6.7.1816 § 2: VA, Senaatin Talousos. Pk 24.10.1816; Tamp. Maistr. virkamemorialeja 23.3.1829; Tamp. Tk 24.9.1832 § 4; Tamp. Maistr. Kirjekirja 4. 2. 1841; Tamp. Polit. Tk 1872 S 253.

d) Vanha maa- ja asuntopolitikka.

(120) Asemakaavan laajennus: Limonin kartta v:lta 1780, Turun läänin maaherran kirj. 1776–1782, Ruots. VA; Tamp. maaherrankok. Pk 1793; Tamp. Maistr. Kirjekirja, Tihlmanin kirj. maaherralle 8.2.1802; Tamp. Tk 12.5.1806 § 3; Sam. 9.5.1807 § 7.

Alkukartassa on vedet merkitty tummansinisellä, tontit vaaleanpunaisella, haat tummanvihreällä ja muut maat vaaleanvihreällä värillä. Kartan alkukielinen otsikko kuuluu: "Charta Öfver Tammerfors Stad belägen uti Åbo & Björneborgs Läners Höfdingedöme, samt de derunder lydande Ägor, Uprättad vid utstakningen af berörde Stads Gårds tomter, och den till hvarje Tomt anslagne Plantage Jord med mera, af Commissions-Landtmätaren Jean Limon År 1780. Renoverad samma år af Jac: Stålström, ord. Landtmätare". Tampereen Kaup. Arkistossa on jäljennys kartasta kokonaisuudessaan.

(121) Vuokrausoloja: VA, Tampereen "yleisen suostunnan" veroluettelot 1790–1808, Turun läänin verif. kirjoissa; "Tamp. Tk 28.2.1807 § 22. 13.7.1807 § 7 ja 26.10.1807 § 14; Sam. 8.4.1811 § 14.

e) Palotoimi.

(122) Palotoimi: Färling, Tulipaloista ja palotoimesta s. 13; Handwörterbuch der Staatswissenschaften, art. "Feuerpolizei"; VA, Turun lääninhall. Kunink. kirjeitä 1780–1799 ja 1804–1808; Tamp. Tk 31.1.1803 § 4; Sam. 30.4.1804 § 4; Sam. 5.11.1806 § 9; Sam. 26.10.1807 § 8, Sam. 8.1.1808 S 4; Sam. 5.11.1806 § 10.

f) Terveydenhoitoa.

(123) Kätilöt: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 31.10.1793 § 7; Tamp. Tk 4.7.1802 § 1; Sam. 5.11.1806 § 11; Sam. 7.10.1816 § 14. – Apteekki: VA, Tampereen "yleisen suostunnan" veroluett. 1795 Turun läänin verif. kirjoissa; Tamp. Tk 29.2.1804 § 10 ja 30.4.1804 § 24; VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1804–1808; Tamp. Tk 17.3.1802 § 2; Sam. 8.2.1804 5 2; Sam. 8.5.1805 § 1.

g) Kaupungin rahatalous ja rahasto.

(124) Kaupungin tulot: Tamp. Tk 4.1.1802 § 4 ja 6.2.1802 § 2; Tamp. maaherrankok. Pk 15.12.1802 §§ 6, 8; Tamp. Tk 10.12.1804 § 1. Sam. 9.1.1802 §§ 5, 6; Sam. 12.7.1813 § 5 ja 20.9.1813; Sam. 11.2.1822 § 21.

(125) S. 284. Veroäyrit: Tonttiäyrit ja "sekstonteelit": Tamp. Tk 9.1.1802 § 4, 6.2.1802 § 2 ja 22.11.1802 § 1; Sam. 8.1.1808 § 7; Sam. 20.12.1819 § 1: 7.4.1823 § 9; Sam. 4.1.1814 § 2. "Sekstonteeli" (= kuudestoistaosa) laskun syntyyn nähden huomautettakoon, että Turussa mainitaan jo vanhoina aikoina porvarien "veromarkkoja" eli "sekstonteelejä". Varmaan viittaa tämä vanhempiin kollektivisiin veroihin, jotka olivat porvarien kesken jaettavat. Se järjestelmä oli keskiajan kruununveroissa vallitseva. Myöhemmissä Messukylän papinvirkaa koskevissa kirkollisissa riidoissaan katsoivat tamperelaiset 16 kaupunkilais-"sekstonteelin" vastaavan yhtä manttaalia; siinä näyttää ilmenevän oikea käsitys asiasta. – Varallisuusvero-osat: Tamp. Tk 8.1.1808 § 7; Sam. 21.1.1811 § 15. – Porvaruusvero-osat ja yhdistetyt vero-osat: Tamp. Tk 5.11.1806 § 9; Sam. 24.12.1810 § 2.

(126) Kaupungin rahasto: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 31.10.1793 § 1; Tamp. Tk 29.12.1803 § 2; Sam. 9.1.1804 § 8; Tamp. kaupungin tilit v:sta 1806 alkaen.

16. KANSANLUOKAT JA ELINKEINOT.

a) Väestö ja väestöluokat.

(127) VA, Väkilukutaulukokoelma; Tilastoll. Päätoimisten Ark., Väkilukutauluja; Tamp. Kaup. Ark., Väestölaskelmia Blåfieldin papereissa; Tudeer, Tampereen kehitys väestötilaston valossa, Kauppalehti 1914 (Tampereen n: o).

b) Kauppiaat ja kauppa.

(128) Kaupungin kauppiaat: Tamp. Tk 22.9.1806; Sam. 5.8.1811 § 6; Sam. 6.7.1812 § 2. Tampereen tunnetuista Ruotsin aikaisista kauppiaista joutuivat Gadd, Sjöstedt, Lindberg, Laurén ja Techtolin vararikkoon tai köyhtyivät muuten. – Maalaiskauppa: Tamp. maaherrankok. Pk 1793; Tamp. Tk 3.8.1803 § 1; Tamp. Maistr. Kirjekirja 4.1.1833; Tamp. Tk 9.3.1807 § 8; Sam. 26.6.1815 § 6.

(129) Markkinat: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 24.1.1796 § 1; Tamp. Tk 4.7.1802 § 1; Tihlmanin anomuskirja 23.7. ja kunink. päätös 21.9.1802, Tammerfors stads acta, Ruots. VA; Kunink. päätös 7.8.1801, Tamp. Maistr Kirjekirja; Tamp. Tk 11.2.1822 § 19; VA, Senaatin Talousos. BD 60/75 1822; Tamp. Maistr. Kirjekirja 6.6.1836.

(130) Markkinapuodit: VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1800– 1803, Kunink. kirj. 15.7.1803; Tamp. Tk 9.12.1805 § 11; Sam. 4.1.1806 § 3; Tamp. Maistr. Kirjekirja 20.3.1802; Tamp. Tk 26.10.1807 § 6. – Markkinaverotuksesta ed. s. 281.

c) Käsityöläiset.

(131) Kaupungin käsityöläisoloja esittävä taulukko laadittu VA:ssa olevain samanaikaisten henkiluettelojen väestötaulujen perusteella. Käsityö-läisten kuuluttamisesta Tampereelle Åbo Tidn. 1802: 28.

d) Työväenluokka.

(132) VA, Henkiluettelot ja väestötaulut vast. ajalta; Tamp. Tk 10.11.1802 § 12.

e) Porvaruusoikeus.

(133) Hildebrand, Svenska statsförfattningens historiska utveckling ss. 350, 577 seur.; Tamp. Kaup. Vanh. Pk 17.11.1795 § 3; Sam. 24.1.1796 § 1; Tamp. maaherrankok. Pk 15.12.1802 § 3; Tamp. Tk 9.11.1807 § 6; Sam. 29.10.1821 § 6.

17. TAMPEREEN TEOLLISUUDEN ISÄT.

(134) Merkkimiesten lausuntoja: Juhana Gadolin: Hviijka Slöjder och Manufakturer äro för våra Finska städer de tjenligaste och förmånligaste (Finska Hush. sällsk. Handl. II, 1807); Porthanin lausunto kerrottu Valvojassa 1892, s. 257.

(135) S. 318. Häggmanin paperitehdas: Varamaaherra v. Glaanin kirj. saha-asiasta 25.11.1790, jonka liitteinä Häggmanin oma kertomus, maaherran 20.4.1785 antama vahvistus tarkistuskirjalle 27.2.1783 y.m., Turun maaherran kirj. (1790) Ruots. VA; Häggmanin tislauspannusta asiakirja 6.6.1783, Turun maaherralle menneissä kirjelmissä 1775–1799 Ruots. VA; Häggmanin myllyaikeista kunink. kirj. 20.1.1791, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1790–1799, VA. – Myöhemmissä teollisuus- ja tehdaskertomuksissa on usein mainittu, että Tampereen paperitehdas olisi perustettu v. 1805. Erehdys on johtunut siitä, että apteekkari Långhjelm Häggmanin tehtaasta annetun epäedullisen todistuksen nojalla sai 30.4.1805 Ruotsin kauppakollegiolta erioikeuden perustaa Tampereelle paperitehtaan. Uudesta paperitehtaasta ei kuitenkaan tullut mitään, kun kilpailijat sopivat keskenään. Häggman lainasi rahojakin Långhjelmille. Tamp. Tk 31.5.1805 § 1 ja 3.12.1810 (Häggmanin jälkisäädös). – Tietoja Häggmanin paperitehtaan ensimmäisistä ajoista: Tamp. Tk 15.2.1805 § 2; Sam. 15.1.1810 § 9; Sam. 28.4.1817 § 6; Sam. 7.7.1841.

(136) Erinäisiä tehdasyrityksiä: Tamp. Tk 19.4.1802 § 7; Sam. 21.11.1803 § 17; Sam. 7.5.1804 § 1 (Färmin pyssypaja); VA, Turun läänin verifik. kirjat vv:lta 1790, 1795 ja 1800; Tamp. Tk 30.7.1810 § 3 (värjäämöltä); Tamp. Kirkon Ark., "Tammerfors stads kyrkohandlingar", asiak. 19.6., 4.7. ja 14.10.1801; Tamp. Kaup. Ark., pesäluett. 16.10.1806; Tamp. Tk 27.9.1802 § 1; Sam. 12.5.1806 § 3 (Spiring ja hänen laitoksensa); Tamp. Tk 3.8.1803 § 6; Sam. 7.5.1806 § 2; Sam. 8.2.1808 § 2; Sam. 1.12.1818 § 1 (Lagerqvistin värjäämö); Tamp. Kaup. Vanh. Pk 17.11.1795 §§ 4, 5; Tamp. Tk 31.3.1803 § 2 (Enqvist ja Lott); VA, Turun läänin verifik. kirjat v:lta 1790; Tamp. Tk 21.11.1803 § 30; Sam. 28.3.1804 § 5; Sam. 28.9.1807 § 7 (tiiliteollisuus); Tamp. Kaup. Ark., vanha asiakirjaside, Kunink. päätös 11.9.1800; Tihlmanin anomus 23.7.1802 ja kunink. päätös 21.9.1802, Turun maaherran kirj. Ruots. VA (myllyt). – Ruotsin aikaisten tamperelaisten rauenneiden teollisuusyritysten luetteloa ei ole edellisessä tyhjennetty. Ohimennen mainittakoon Abraham Häggmanin pojan, yliopp. Abr. Wilh. Häggmanin v. 1802 tekemää yritystä saada haltuunsa tontin n:o 13 vieressä oleva koskenranta perustaakseen sinne "jonkun laitoksen". Kun kuitenkin yrittäjällä ei ollut tiettyä ammattia, mitä rupeisi harjoittamaan, ja ikääkin vasta 19 vuotta, anomus hyljättiin (Tamp. Tk 19.4.1802 § 4).

18. MAALAISELÄMÄÄ KAUPUNGISSA.

(137) Plantaashit ja vapaavuodet: Finl. Allin. Tidn. 1855: 103; Tamp. maaherrankok. Pk 25.10.1793; Tamp. Kaup. Vanh. Pk 24.1.1796, kohta 9; Tihlmanin anomus 15.4., maaherran päätös, Kaup. vanh. anomus 26.6.1802, "Tammerfors stads acta", Ruots. VA; VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1800–1803, Kunink. päätös 6.7.1802.

(138) Lainajyvästö: Tamp. maaherrankok. Pk 15.12.1802 § 6; Tamp. Tk 18.8.1828 § 4; Sam. 13.9.1802 § 1; Sam. 22.9.1806 § 2; Sam. 24.8.1807 § 5; Sam. 21.10.1811 § 5; Sam. 24.12.1813 § 9; Sam. 20.11.1815 § 5; Sam. 19.10.1829 (plantaashinomist. kirj.); Sam. 19.4.1830 § 2.

(139) Perunanviljelys: Tamp. Tk 21.11.1803 § 1; Turun Talousseuran Ark., vol. 50 s. 48 (apteekkari Långhjelmin kirje Talousseuralle 20.3.1803); Redogör, för K. Finska hush. sällsk. göromål 1803–1804 ss. 16, 17; Turun Talousseuran Ark., vol. 51 s. 150 (Hultmanin naurisleivästä).

(140) Puutarhanhoitoa: Tamp. Tk 30.4.1804 § 4; Sam. 8.2.1810.

(141) Kotieläinhoitoa ja maataloutta: Tamp. Tk 30.4.1804 § 25; Sam. 20.6.1805 § 8; Ekholmin kirj. 8.9. ja maaherran päät. 25.9.1786, Häggbergin kirj. 10.4., Tihlmanin selitys 21.5. ja maaherran päätös 26.5.1803, Tamp. Kaup. Ark., vanha asiakirjaside; Tamp. Tk 26.3.1802 § 8; Sam. 31.3.1803 § 16; Sam. 5.5.1806 § 3; Sam. 25.4.1814 § 16 (sikakysymys). – Tamp. Tk 4.7.1802 § 3 (vuohet). – Tamp. Tk 30.4.1803 § 2; Sam. 20.6.1805 § 8; Sam. 9.8.1830 § 2 (metsä).

(142) Kalastus: Tamp. Kirk. Ark., "Tammerfors stads kyrkohandl.", A. Hornborgin tutkimuspöytäk. 5.6.1801; Tihlmanin kirj. 20.3. ja maaherran välipäätös 28.5.1802, Tamp. Kaup. Ark., vanha asiakirjaside; Tamp. maaherrankok. Pk 15.12.1802 § 6; Sam. 31.3.1803 § 2; Sam. 21.10.1811 S 1; Sam. 16.11.1812 § 12; Sam. 25.4.1814 § 1 ja 2.5.1814 § 1.

(143) Rakennusoloja: Tamp. Tk 16.8.1804 § 6; Sam. 28.6.1802 § 1; Sam. 15.4.1805 § 4; Sam. 30.4.1803 § 11 ja 26.5.1803 § 10; Sam. 31.1.1803 § 9; Sam. 20.5.1811 § 2; Sam. 30.5.1807 § 5; VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1800–1803, M. Rosenbladin kirj. 19.7.1803; Tamp. Tk 7.12.1807 § 8; Sam. 16.12.1805 § 11.

(144) Palkollisoloja: VA, Turun läänin henki- ja verif. kirjat vv. 1790, 1795, 1800 ja 1805; Tamp. Tk 16.5.1808 § 15.

19. SEURAKUNTA.

(145) Kirkollinen elämä: Kirkkorakennus: Tamp. Kirk. Ark. ensimmäinen kirkonkirja; Blåfield, Tampereen kaupunki s. 80; Tamp. Vanh. Kaup. Pk 31.10.1793 §§ 3, 7, 10. – Pappila: Tamp. Kirk. Ark., Kirkonkok. Pk 20.12.1795 § 1; Sam. 6.3.1796 § 2; Tamp. Tk 31.5.1804 § 6. – Tapuli: Tamp. Kirk. Ark., "Kyrkoräkningsbok" 1785–1847 ja kirkonrakennuksen riitakirjoituksia v:lta 1823; Tamp. Tk 18.12.1826. – Penkkijako: Tamp. Kirk. Ark., Kirkonkok. Pk 6.3.1796 § 2; "Kyrkoräkningsbok" 1785–1847. – Kolehteja: VA, Turun läänin hali. Kunink. kirj. 1790–1799, Kunink. kirj. 5.6.1794; Sam. 1800–1803, Kunink. päätös 12.6.1801; Tamp. Kirk. Ark., "Kyrkoräkningsbok" 1785–1847; Kirkonkok. Pk 10.2.1805 § 1; Kirkonrakennuksen riitakirjoituksia v:lta 1823; Tamp. Tk 25.10.1806 § 10. – Kirkollisia pyyteitä: Kaupunkilaisten kirj. 26.9.1806, Långhjelmin kirj. 4.10.1806 ja 4.5.1807 Turun maaherran kirj., Ruots. VA; VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj., Hallituksen kirj. 7.8.1807; Sam. Kunink. kirj. 25.11.1802. – Papinmaksuja: Tamp. Tk 10.11.1802 § 18; Sam. 1.2.1809 § 8; Sam. 21.1.1811 § 15; Sam. 10.11.1802 § 19; Sam. 3.3.1823 § 15. – Lukkari: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 31.10.1793 § 7; Sam. 22.4.1795 §§ 6, 8; Tamp. Tk 20.11.1805 § 4; Sam. 24.12.1810 § 1; Sam. 21.1.1811 § 16; Tamp. Kaup. Vanh. Pk 22.4.1795 § 8. – Kirkonisäntä: Tamp. Kirk. Ark., "Kyrkoräkningsbok" 1785–1847; Tamp. Tk 31.7.1804 § 8. – Hautausmaa: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 26.4.1794 § 3; Tamp. Tk 26.5.1803 § 24; Sam. 16.11.1805 § 2; Sam. 21.1.1811 § 14.

(146) Köyhäinhoito: Tamp. Kirk. Ark., "Fattigmedels räkningar" 1785–1839; Tamp. Tk 14.11.1804 § 5.

(147) Opetusasiat: Tamp. Kirk. Ark., Kirkonkok. Pk 10.2.1805 § 2; Sam. 9.4.1797 § 1; Tamp. Maistr. Kirjekirja 2.10.1816; Tamp. Tk 19.5.1806 § 5; Sam. 22.4.1811 § 8; Sam. 14.1.1817 § 9; VA, Turun läänin henkikirj. 1805;Tamp. Tk 3.8.1803 § 5.

(148) Sielunhoitoa: Tamp. Tk 8.10.1810 § 11 ja 17.12.1810 s. 4; Sam. 17.6.1811 § 5; Sam. 8.6.1812 § 8.

20. KULTTUURIKUVIA RUOTSIN AJAN TAMPEREELTA.

(149) Viina-asioita ja kapakkaelämää: Wallin (Voionmaa), Väkijuomalakien sovelluttaminen ja käytäntö kaupunkikunnissa ss. 4–9; Tamp. Kaup. Vanh. Pk 17.11.1795 § 1; Tamp. maaherrankok. Pk 15.12.1802 § 8; Tamp. Tk 31.12.1802 § 2; Sam. 31.3.1803 § 3 ja 21.11.1803 § 12; Sam. 9.1.1804 § 16 ja 30.4.1804 § 3. Ajan kapakkaelämää inhoittavimmassa muodossaan kuvaa tapaus Tamp. Tk 2.11.1805 § 5 ja 4.11.1805 § 7.

(150) Ylellisyyttä: Tamp. Tk 27.9.1802 § 9; Sam. 25.10.1806 § 3; Sam. 13.7.1807 § 6; Sam. 8.4.1811 § 19. – VA, Turun läänin vero- ja verifik. kirjoja eri vuosilta; Tamp. Tk:sta poimittuja tietoja.

(151) Kansallisuusoloja: Tamp. Tk 4.11.1805 § 14; Sam. 5.11.1806 § 4; Sam. 2.8.1813 § 8; Sam. 8.2.1826 § 10.

(152) Långhjelm: Hougberg, Finlands apotekare s. 107; Tamp. maaherrankok. Pk 15.12.1802; Tamp. Tk 13.11.1805 § 3; Sam. 22.4.1811 § 8.

(153) Sotilasasioita: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 21.7.1795 § 1; Sam. 21.1.1796 § 1; Tamp. Tk 4.7.1802 § 1; Tamp. Kaup. Vanh. Pk 22.4.1795 § 3; Tamp. Kirk. Ark., "Kyrkohandlingar", Anomukset 1800 v:n valtiopäivillä; Tamp. Tk 4.7.1802 § 1; VA, Turun läähinhall. Kunink. kirj. 1800–1803, Asiakirj. v:lta 1803; Treen Tk 20.3.1807 § 2. – Värväyksiä: Tamp. Tk 30.4.1803 § 13; Sam. 29.2.1804 § 3; Sam. 11.11.1805 § 10; Sam. 20.5.1811 § 17.

(154) Pommerin sodan muistojuhla: Åbo Tidn. 1807: 43.

21. SOTA.

(155) Sota-ajan kuvaukseen käytetty yleisesti tunnettujen kirjateosten lisäksi seuraavia lähteitä: Tamp. Tk 8.2.1808 §§ 1, 8 (sodan alkutapauksia); Sam. 28.12.1808 § 1; Sam. 18.3.1811 § 6; Sam. 16.11.1812 § 11; Sam. 22.2.1813 § 1 (venäläisten tulo Tampereelle); Sam. 21.3.1808 § 1 (kuormastojuttu); Sam. 16.12.1813 § 1 (Kuljun juttu); Sam. 27.5.1809 § 3; Sam. 24.12.1808 § 11 (majoitusasioita); Sam. 13.6.1808 § 3 (valanteko); Sam. 30.12.1808 § 1 (majesteettirikos); Sam. 20.7.1808 § 9 (sotavangin kohtelu); Sam. 22.2.1813 § 1; Sam. 18.3.1811 § 6 (Aitoniemen ryöstöjä); Sam. 15.1.1810 ja 16.11.1812 § 11 (Sjöstedtin viinat); Suomen hallinn. kirjevaiht. 1808, I s. 496 ja II, 2, ss. 3. 465, 466; Tamp. Maistr. virkamemorialeja 11.11.1811 ja 18.5.1815 (Thegerströmin murha-asia); Suom. hallinn. kirjevaiht. 1808, II, 2, ss. 222–225, 405, 406 (Eekin kidutus); Sam. II, 2, ss. 6–8 (Tamp. Kaup. Vanh. valituskirj.); Sam. I ss. 465 ja 472, II, 2 ss. 287, 288; Tamp. Tk 24.10.1808 § 1 ja 14.11.1808 § 1; Sam. 24.4.1809 § 1, 6.5.1809 § 10 ja 18.12.1809 § 6; Sam. 5.2.1810 § 9, 4.6.1810 §§ 8 ja 11 ja 27.8.1810 § 1; Tamp. Kaup. Ark., Blåfieldin kokoelm. (kaupungin kärsimyksiä ja väestöoloja); Tamp. Tuomiok. 20.7.1808 § 1, Sam. 6.3.1809 § 1, 15.2.1809 §§ 1 ja 2 sekä 27.2.1809 § 2 (Suomen deputatio ja Porvoon valtiopäivät).