[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMOhSqa0PYkDyXwMwFWUAdfpoxKbNC6lAz49aN4QyPY0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1970,"Tampereen kaupungin historia I","Voionmaa, Väinö",1869,1947,"1970-voionmaa-vaino-tampereen-kaupungin-historia-i","1970__Voionmaa_Väinö__Tampereen_kaupungin_historia_I","Tampereen historia Ruotsin aikana","tietokirja",[],[],"fi",1903,null,89052,628832,true,[],[],[],"Historiallinen tutkimus käsittelee Tampereen alueen kehitystä esihistoriasta Ruotsin vallan loppuun saakka. Se tarkastelee kaupungin perustamisvaiheita, elinkeinoelämää, hallintoa sekä asukkaiden arkipäivää ja sosiaalisia oloja Tammerkosken rannoilla.","Väinö Voionmaan 'Tampereen kaupungin historia I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1970. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TAMPEREEN KAUPUNGIN HISTORIA I\n\nTampereen historia Ruotsin aikana\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ VOIONMAA\n\n\n\n\n\nTampereella,\nTampereen kaupungin kustantama,\n1929\n\n\n\n\n\n\n      Tampereen kaupungin ja sen historian innokkaan ystävän\n                 kaupunginlääkärin, hovineuvos\n                       Otto Blåfieldin\n                     muistolle omistettu.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause.\n\nEnnen kaupungin perustamista.\n\n 1. Tammerkosken seudun alkuoloja.\n 2. Tammerkosken asutuksen synty ja vanhin kehitys.\n 3. Tammerkosken kyläkunta ja sen muinaishistoria.\n 4. Muinaisen uskonnon ja yhteiskuntaelämän muistoja.\n 5. \"Pirkkalaiset\" ja Tammerkosken kylän kauppamuistot.\n 6. Kylä ja kartano.\n 7. Maakunnan oloja 1700-luvulla.\n 8. Maakunnan kauppa ja Pirkkalan markkinat.\n 9. Kanavoimis- ja pellavankehruupuuhia.\n\nTampereen kaupungin perustaminen.\n\n10. Tampereen kaupungin perustuskirja.\n11. Tampereen kruununpolttimo.\n12. Ensimmäiset asukkaat.\n\nTampere Ruotsin vallan aikana.\n\n13. Opastukseksi.\n14. Alkava hallinto ja itsehallinto.\n15. Kaupunkikunnan taloutta.\n    a) Vapaavuodet ja kruununverot.\n    b) Yleiset rasitukset.\n    c) Kaupungin vanhin kunnallistalous.\n    d) Vanha maa- ja asuntopolitikka.\n    e) Palotoimi.\n    f) Terveydenhoitoa.\n    g) Kaupungin rahatalous ja rahasto.\n16. Kansanluokat ja elinkeinot.\n    a) Väestö ja väestöluokat.\n    b) Kauppiaat ja kauppa.\n    c) Käsityöläiset.\n    d) Työväenluokka.\n    e) Porvaruusoikeus.\n17. Tampereen teollisuuden isät.\n18. Maalaiselämää kaupungissa.\n19. Seurakunta.\n20. Kulttuurikuvia Ruotsin ajan Tampereelta.\n21. Sota.\n\nViitteitä ja huomautuksia.\n\n\nTÄSSÄ OSASSA MAINITUT RAHALAJIT.\n\n_Hopeatalari_ (= 32 äyriä) vastasi Suomen vanhemmissa kultamarkoissa\nSmk. 1:88 (nyk. rahassa siis 18:80).\n\n_Vaski-_ eli _kuparitalari_ oli 1/3 hopeatalaria eli Suomen omassa\nvanh. rahassa lähes 63 penniä (nyt Smk. 6:30).\n\n_Hopeariksi_ (riksdaler specie) = Smk. 5:67 -- 5:70 vanh. rahaa (nyt\nSmk. 56:70 -- 57:--). Riksi jaettiin 48 killinkiin (skilling) ja\nkillinki 12 runstykkiin eli \"äyriin\" (runstyck, \"styfver\"); 1 killinki\nsiis = n. 12 penniä v.r. (nyt Smk. 1:20); 1 äyri = n. 1 penni v.r. (nyt\n10 penniä).\n\n_Pankinriksi_ (riksdaler banco) = hopeariksi.\n\n_Valtionvelkaseteliriksi_ eli _velkariksi_ (riksdaler riksgälds)\nvastasi Ruotsin vallan viimeisinä vuosina 2/3 hopeariksiä eli siis =\nSmk. 3:78 -- 3:80 v.r. (Smk. 37:80 -- 38:-- nyk. rahaamme).\n\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nKun vuosina 1903--1910 ilmestyneen Tampereen kaupungin historian painos\non jo kauan ollut lopussa, Tampereen kaupungin valtuusto kokouksessaan\n2 p. maalisk. 1926 päätti, että kaupungin 1 p:ksi lokak. 1929\nsattuvaksi sataviisikymmenvuotispäiväksi oli kaupungin kustannuksella\ntoimitettava tästä historiasta uusi tarkastettu laitos. Seuraavan\nkesäkuun 15 p. valtuusto valmisteluvaliokuntansa ehdotuksen mukaisesti\npäätti uskoa uuden painoksen toimittamisen allekirjoittaneelle, jonka\ntuli myös kirjoittaa historiateokseen nykyvuosiin saakka ulettuva jatko.\n\nYksissä neuvoin kaupungin valtuuston asettaman historiatoimikunnan\n-- herrain toimittaja Eino Kilven, muurari Juho A. Hahdon ja tuomari\nYrjö Raevuoren -- kanssa laaditun suunnitelman mukaisesti on uuden\nlaajennetun painoksen määrä ilmestyä neljänä osana. Kolme ensimmäistä\nosaa vastaavat edellisen painoksen kolmea osaa siten, että ensimmäinen\nosa käsittelee Tammerkosken seudun historiaa ennen kaupungin\nperustamista ja kaupungin historiaa Ruotsin vallan aikana, toinen\nosa kaupungin historian Suomen sodasta Itämaiseen sotaan ulottuvaa\naikakautta ja kolmas osa Itämaisesta sodasta ja valtiollisen elämän\nheräämisestä tämän vuosisadan alkuvuosina tapahtuneeseen valtiollisen\nja yhteiskunnallisen elämän murrokseen saakka. Neljäs, uusi osa on\nkäsittävä lyhyen asiakirjallisen yleiskatsauksen siihen edistyksistä\nja suurista tapauksista rikkaaseen, mutta levottomaan ja aaltoilevaan\naikakauteen, jota parin viime vuosikymmenen kuluessa on eletty\nmaassamme ja jossa Tampereella on oma huomattava osansa.\n\nVaikka uuden painoksen kolme ensimmäistä osaa sisältävät\npääasiallisesti samaa mitä entinenkin teos on sisältänyt, eivät\nmuutokset siltä ole vähäiset. Useita kohtia entisessä teoksessa on nyt\nlyhennetty tai kokonaan poistettu. Toiselta puolen on tehty useita\nlisäyksiä. Kun Tampereen kaupungin alue on viimeisten maanostojen\nkautta laajentunut melkein pienen pitäjän kokoiseksi, se on antanut\naihetta uuden painoksen ensi osassa esittää Tammerkosken seudun\nmuinaisia oloja ja kyläaikoja entistä laajemmin ja perinpohjaisemmin.\nTähän on kirjoittajan mielestä ollut sitäkin suurempi syy, kun muistot\nkaupunkiseudun maalaiskaudesta nopeasti häviävät; jälkipolville on\nkuitenkin kiintoisaa ja opettavaa saada tietää jotakin kotiseutunsa\nolojen ja elämän kehityksestä läpi kaikkien aikakausien. Valitan vain,\nettä olen voinut uudessa painoksessa esittää ainoastaan pienen osan\ntämän seutukunnan runsaasta muinaisuudesta ja maalaishistoriasta.\nToisessa osassa, jonka keskuksena on Tampereen vanhemman teollisuuden\nja sen synnyttämäin olojen esittäminen, on tämän esityksen\nyleiseksi taustaksi laadittu laajempi katsaus koko maan vanhempaan\nteollisuushistoriaan, mihin uusien tutkimusten ja tietolähteiden\nilmestyminen on antanut erityistä aihetta. Edellisen painoksen\nilmestymisen jälkeen kuluneena neljännesvuosisatana on kaupungin\nkunnallistoiminnan ja sivistyselämän alalta kaupungin uudempina\naikoina tullut julkisuuteen lukuisia uusia, osittain laajojakin\nerikoishistorioita ja tutkielmia, joita on käytetty hyväksi varsinkin\nnäitä kysymyksiä erityisemmin käsittelevässä kolmannessa osassa.\nYksityisseikkoihin, varsinkin henkilötietoihin, jotka edellisessä\npainoksessa lähteiden puutteellisuuden vuoksi toisinaan jättivät\ntoivomisen varaa, on voitu tehdä tarpeellisia korjauksia, mihin Jalmari\nFinnen suuri Tampereen kirkonarkistossa säilytetty kaupungin väestön\nhistoriallinen henkilöluettelo on ollut erinomaisena apuna.\n\nEn voi olla julkituomatta iloani siitä, että Tampereen kaupunki\nhuolehtii historiansa esittämisestä ajanmukaisessa muodossa uusille\nsukupolville ja että kaupunki on katsonut voivansa julaista uuden\npainoksen siksikin laajasta teoksesta kuin kirjoittamani Tampereen\nhistoria on. Omakohtaisesti olen kiitollinen siitä, että minulle on\nsiten suotu tilaisuus jättää jälkeeni nuoremman ikäkauteni pääteos\ntarkistetussa ja parannetussa muodossa.\n\nKaipauksella muistelen sitä kaupungin valtuuston valitsemaa\nhistoriakomiteaa -- tohtori R. Idmania, maisteri A. E. Lindforsia ja\nlehtori V. Malinia (Malista) --, jonka lämpimän harrastuksen, suuren\nasiantuntemuksen ja myötätuntoisen kannatuksen tukemana kolmekymmentä\nvuotta sitten aloin Tampereen historian monivuotisen kirjoittamistyön.\nMyöskin uudelta historiatoimikunnalta, jonka kanssa nyt olen ollut\nyhteistyössä, olen saanut osakseni aina altista ja ymmärtävää apua ja\nystävällistä luottamusta, joka on suuresti edistänyt työtä ja josta\nlausun hartaimman kiitokseni. Suuressa kiitollisuuden velassa olen\nmyöskin kaupungin arv. viranomaisille samoinkuin tehtaiden johtajille\nja lukuisille muille kuntalaisille ja asianharrastajille, jotka eivät\nmilloinkaan ole kieltäneet apuansa, kun historiatyön vuoksi on heidän\npuoleensa käännytty. Teoksen kuvittamisen ja kartoilla varustamisen\navustamisesta tunnen kiitollisuutta erityisesti Hämeen Museon johtajaa,\ntaiteilija Gabr. Engbergiä, maisteri Ilmari Mantere-vainajaa ja\nylioppilas Olavi Tarkkaa kohtaan.\n\nTampereella, kesällä 1929.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\n\n\nENNEN KAUPUNGIN PERUSTAMISTA\n\n\n\n\n1. TAMMERKOSKEN SEUDUN ALKUOLOJA.\n\n\nLuonnon ja asutuksen pääpiirteet Tampereen kaupungin alueella. --\nLuonnonolojen muutoksia. -- Roineen--Pyhäjärven muinainen vesitie.\n-- Ronganoja. -- Tammerkosken syntymishistoria. -- Koskentyrehdyksiä\nYlä-Satakunnassa. -- Luonnonmullistuksia Pispalassa. --\nKasvustonmuutoksia Tammerkosken seudulla. -- Muinaisia korpia ja soita.\n-- Muinainen eläimistö: pedot. -- Muinaisen metsästyksen muistoja. --\nTammerkosken seudun ensimmäiset asukkaat. -- Lappalaiset. -- Vanhin\nsuomalainen asutus.\n\nTampereen kaupunki on alkanut kehityshistoriansa maalaiskylän\ntapaisena pikkukaupunkina, maaseutuluonnon ja maalaisolojen\näidillisessä helmassa. Puolentoista vuosisadan kuluessa on kaupunki\nsiitä suunnattomasti kasvanut ja muuttunut. Kaupunki perustettiin\nahtaalle alalle Tammerkosken länsirannalle Tammerkosken kartanon\nja Pyynikin talon maalle, eikä kaupungin omistama alue ulettunut\nkoskea kauemmaksi idässä ja Pispalan kylän rajaa kauemmaksi lännessä.\nKyttälän kuuluisalla ostolla v. 1876 kaupunki sai haltuunsa kosken\nitäpuolisenkin rannan ja alueen Takahuhdin kylän rajaan saakka. V. 1913\nvihdoin Tampereen kaupunki tuli Hatanpään kartanon ja enimpäin sen\nhaltuun aikain kuluessa joutuneiden tilain ja maiden omistajaksi, joten\nkaupungin alue tuli ulettumaan Messukylän kirkon seudulle, Sääksjärveen\nja Partolan rajaan saakka.\n\nNäissä kaupungin alueen kasvamisen asteissa kuvastuu monien muidenkin\nolojen muutoksia. Ensi sijassa ne ilmaisevat asutuksen ja luonnon\nkeskinäisten suhteiden muuttumista, maaseutuluonnon ja maalaisolojen\nväistymistä kaupunkilaitosten ja kaupunkilaisolojen tieltä.\nMaaseutuluonto, joka ennen hallitsi kaupunkia, on vähitellen joutunut\nkaupungin hallittavaksi. Paljon on Tampereen kaupunki puolentoista\nvuosisadan kuluessa muuttanut Tammerkosken seudun alkuperäistä\nluontoa. Varsinkin uusimpain aikain kaupunki- ja teollisuusasutus\non häikäilemättömästi hävittänyt alkuperäisiä luonnonpiirteitä.\nNykyaikainen kaupunki ja kaupunkilaiselämä näyttäisi olevan luonnon\nja luonnonelämän jyrkin vastakohta. Suur-Tampereeksi paisuva kaupunki\nhävittää nopeasti maaseutuluontoa ja maalaisoloja laajoilla aloilla\nkaupungin ympäristöilläkin.\n\nMutta luonnon suuret peruspiirteet ovat sittenkin halki kaikkien aikain\npysyneet täälläkin häviämättöminä. Yhä humisee hongikko Pyynikillä\nniinkuin varmaan muinaisimpinakin aikoina, sama viihdykäs Pyhäjärvi\nlepäilee kaupungin eteläpuolella, sama Näsiselkä avartuu silmäin\neteen kaupungin pohjoispuolella, samat sinisalot piirtelevät rajoja\nnäköaloille kuin muinoinkin. Kaikki uusien aikain liikenne-, voima-\ny.m. teknilliset keksinnöt ja keinot ovat vain entistä monipuolisemmin,\nsyvemmin ja lujemmin sitoneet täällä asutusta ja luontoa toisiinsa.\nLuonnolla on ollut ja sillä on yhä edelleen perustava merkitys\nkaupungin kehityksessä. Meidän on senvuoksi aljettava katsauksemme\nTampereen kaupungin historiaan lyhyellä silmäyksellä Tammerkosken\nluonnon ja asutuksen alkuoloihin.\n\nSiinä laajassa maamme osassa, jonka keskipisteenä nyt on Tampereen\nkaupunki, on seutujen ja maisemain luontaisena yhdistäjänä se pitkä\nyhtenäinen harjujakso, joka Kangasalan harjujen, Kalevankankaan,\nPyynikin ja Pispalan harjun, Pinsiön, Vatulanharjun ja viimein\nHämeen- ja Pohjankankaan nimellisenä kaareutuu maakunnan poikki\nkaakosta luoteeseen. Sen toisella puolella leviävät Pohjois- ja\nKoillis-Satakunnan järvistä, nevoista ja metsistä rikkaat avarat\nylännemaat, joihin vasta viimeisten vuosisatain kuluessa on saatu\nistutetuksi hajanainen ja harva asutus ja alkava viljelys. Sen\ntoisella puolella taas asutus on kokoontunut ja tihentynyt ikivanhaan\nviljelyslaaksoon, joka lähettäen sivullensa muutamia haarauksia ulettuu\nharjujaksolta merenrannikolle. Jättiläistokeen tapaisena harjujakso\npidättää ylisen Satakunnan monihaaraisten reittien Längelmäveteen,\nNäsijärveen ja Kyrösselkään kokoontuneet vedet ja muutamissa\nmääräpaikoissa aukaisee niille pääsyn alisen Satakunnan yhteiseen\nelämänsuoneen, Kokemäenjokeen, joka väliin järvenselän tapaisena\nsuvantona, väliin syvään uurtautuneena virtana kulkee ikivanhaa\nviljelyslaaksoa pitkin mereen. Tällaiset paikat, joissa päävesistöt\nleikkaavat hallitsevaa harjujaksoa, ovat maakunnan luontaisten\nosain varsinaisia yhtymä- ja solmukohtia ja maakunnan kulttuurin\npolttopisteitä, portteja, joista etelämpäin seutujen edistyneempi\nasutus ja korkeampi kulttuuri ovat levinneet ylämaiden suurille\nsaloseuduille.\n\nTärkein näistä Satakunnan porteista on Tammerkoski. Vesi on muinoin\nvähitellen kuluttanut harjukannakseen leveän aukon, jota katkaistun\nharjun osat, Kalevankangas ja Pyynikki, kumpikin puoleltaan vartioivat,\nja laakson kalliopohjaan on syöpynyt koskiuurre, jota myöten Näsijärvi\nsyöksyy Pyhäjärveen. Tämä maantieteellisesti tärkeä paikka, jossa\nylisen Satakunnan laaja-alaiset latvavesistöt yhtyvät ahtaampaan\npäävesistöön, on ylimuistoisista ajoista saakka ollut ihmisten\nasutuksen ja taloudellisen toiminnan pääkeskuksia tässä maamme osassa.\n\nTammerkosken seudun luonnon- ja asutusmaantieteellisen aseman\npysyessä aikain halki muuttumattomana on sen luonnon jopa luonnon\nperuspiirteidenkin yksityiskohdissa tapahtunut lukuisia muutoksia.\nNiitä voidaan todeta varsinkin vesistöoloissa. Pyhäjärvestä\nTampereen kaupungin eteläpäästä ulettuu harjujakson ja nykyisen\nvaltamaantien suunnassa itäänpäin Kangasalan Roineeseen saakka\nyhden jaksoinen laaksoväylä, jonka syvimpiä kohtia osoittaa jakso\npitkulaisia kapeita järviä: Iidesjärvi, Kaukajärvi--Pitkäjärvi,\nKaarninkainen, Suoramaanjärvi, Kirkkojärvi. Tämä laaksoväylä on\ngeologien arvelun mukaan joskus kerran ollut jokireittinä, jota\nmyöten Roineen vedet ovat laskeneet suoraan Pyhäjärveen. Pienestä\nKaarninkaisesta valuu vesi vieläkin sekä länteen (Kaukajärveen)\nettä itään (kapean suo-, niitty- ja ojaseudun kautta Kangasalan\nKirkkojärveen). Tällä seudulla sijaitsevat kylät ovat vanhoista\najoista saakka muodostaneet _Salmikunta_ nimisen jakokunnan, jonka\nniityt ovat ulettuneet Pitkäjärveen saakka ja joka epäilemättä on\nsaanut nimensä seudulla muinoin olleista salmista, joista yksi varmaan\non ulettunut Pitkäjärveen. Tämä Kangasalan salmisto on muinoin\nollut katkeamattomassa vesiyhteydessä myöskin Pyhäjärven kanssa.\nKaukajärvestä on näet laskuväylä länteenpäin. Kaukajärvestä juoksee\nVuohenoja (Kyläjoki), joka vanhain karttain mukaan on ollut nykyistä\nsuurempi, Iidesjärveen, josta taas Otavalan joki menee Pyhäjärveen.\nEräiden historiallisten tietojen mukaan on tämän vesistön suupuoli\nmuinoin ollut vesirikkaampi, kalaisempi ja kaikinpuolin huomattavampi\nkuin uusina aikoina. V. 1609 annetun (v. 1672 uudistetun) tuomion\nmukaan Messukylän kyläläiset olivat valittaneet, että Otavalan isäntä\ntukki kutuaikana tonttimaansa ja peltojensa alapuolelle asettamillaan\nkatiskoilla Iidesjärvestä Pyhäjärveen juoksevan joen suureksi häiriöksi\nmuille. Nyt sovittiin oikeudessa, että Otavalan jokeen oli syvimmälle\nkohdalle jätettävä kahden tangon leveydeltä (tanko = 6 kyyn. = 3.6 m)\nkuninkaanväylää ja että Iidesjärven kalastus oli kuuluva yhteisesti\nMessukylälle ja Otavalalle. Sopimuksen rikkomisesta määrättiin\nmaksettavaksi sovintosakkoa, m.m. kirkolle 20 markkaa rahaa, leiviskä\nvahaa ja tynnyri olutta särpimineen. Tästä päättäen on Iidesjärven\nkalastuksella ollut huomattava arvo, mistä myöhemmiltäkin ajoilta\non tietoja. Tuo omituinen sovintosakkomääräys vahaleivisköineen ja\noluttynnyreineen on aitokeskiaikainen ja saattaa meidät uskomaan,\nettä puheenaolevasta kalastuksesta on ollut sopimuksia jo vuosisatoja\nennen vuotta 1609. Merkittäköön vielä, että itse nimi _Otavala_ --\nse näet eikä \"Otavalta\" on tämän asutuksen vanha historiallinen nimi\n-- saattaisi olla johtunut virtakalastuksesta, \"otava\" kun Lönnrotin\nsanakirjan mukaan merkitsee myöskin erästä lohiverkon lajia.\n\nJos emme voikaan sitovasti todistaa, että Keski-Hämeen vedet ovat\nKangasalan ja Messukylän kautta kerran yhdenjaksoisena virtana\nlaskeneet Pyhäjärveen, on kuitenkin historiallisesti varmaa se,\nettä Kaarinkaisessa on ollut nykyistä suurempi veden kahtaannus,\njollaisia on ollut monin paikoin muuallakin Ylä-Satakunnassa. Koko\nväli Kangasalan vesiltä Pyhäjärvelle on muinoin ollut vesitse suoraan\nkuljettava ja varmaan myös paljon kuljettu. Tällä venetiellä on varmaan\nollut suuri merkitys näiden seutujen asutushistoriassa, niinkuin\nilmenee siitäkin, että tämän vesitien varrella on paljon vanhoja kyliä\nja taloja. (1)\n\nItse Tammerkoskeen, nyk. Hämeen ja Satakunnan siltain välille, on\nidästäpäin laskenut _Ronganoja_ niminen pikku joki. Se on jo aikaa\nsitten luotu kokonaan umpeen, mutta sen paikan osoittavat kaikki\nvanhemmat kaupungin kartat ja sen uoma on maaston muodoista vielä\nhelposti havaittavissa. Tammerkosken kylän tiluskartalle v:lta 1822\non Tammerkoskesta itäänpäin aina Takahuhdin rajaan saakka merkitty\nyhdenjaksoisia niitty kaistoja ja pitkän matkaa myöskin ojaa. I. J.\nInbergin laatimalle Kyttälän puolen kartalle v:lta 1872 on merkitty\nlukuisia siltoja Ronganojan yli.\n\nItse Tammerkoskenkin syntymäseikat lienevät olleet sangen valheelliset.\nNäsijärvestä Pyhäjärveen laskeva vesi näyttää alkuaan raivanneen\nitselleen harjun poikki leveän laskuväylän. Kalevankankaan ja Pyynikin\nvälillä oleva aukko, jossa Tampereen kaupungin pääasutukset nyt\nleviävät, näyttää todella muinaisen leveän salmen pohjalta, josta\nveden huuhtomat karit ja kalliot pistävät esille. Mutta kun järvien\npinta oli alentunut, täytyi veden ruveta kalvamaan itselleen kapeampaa\nlasku-uomaa siinä laaksosyvänteessä, johon se kerran oli tiensä tehnyt.\nVirtauoman eteläpäässä Pyhäjärven puolella vesi edelleenkin kulutti\nirtaimia maakerroksia. Sinne syntyi siten tyynempi, suvantoinen vesi,\njolla on tasankovirran tunnettavia ominaisuuksia, kuten mutkikas juoksu\nja jyrkät äyräät (Ratinan niemi). Mutta virran niskapäässä ilmeni\nsyövytyksen estäjäksi harjusomeron alta kova kalliokynnys, jota veden\noli vaikeampi sahata. Sinne syntyi raju koski, joka yhä jyrkkeni, kun\ntoiselta puolen kosken niskassa oleva kalliosalpa pysytti Näsijärven\nvettä korkealla ja toiselta puolen kosken jalkapuoli uurtui yhä\ntaaksepäin. Sillä tavoin voimme ajatella Tammerkosken syntyneen.\n\nVanhan muiston mukaan on kosken niskapuolella ennen maailmassa ollut\ntoinen itäisempi juoksu, joka kävi Naistenlahdesta Myllyniemen\neteläpuolelle, myöhemmän Ronganojan suuhun. Tästä oletetusta\nTammerkosken vanhasta haarauksesta kertoo Blåfield (v. 1879): \"Muutamat\nvanhat miehet ovat vanhemmiltansa tästä 'Koukkuniemen' haarasta eli\nkoskesta, joka on ollut runsaasti nykyistä virstaa pitkä, kuulleet.\nVähän matkaa Näsijärven rannalta ovat kivikolu ja vuoret supistaneet\nveden juoksemasta. Entinen vesiväylä tuntuu siitä, että vesi on syönyt\nja uurtanut maan pois. Sen laakson pohjan suu on 5 jalkaa (jalka = 0.3\nm) yli Näsijärven nykyisen pinnan. Kun vesi salpautui, niin se sai\ntoisen väylän, nykyisen kosken.\"\n\nVarsin mahdollista on, että veden juoksun häiriöt ovat muinoin\naiheuttaneet mullistavia muutoksia Tammerkoskessa. Kuuluuhan tämä\nseutu siihen maamme osaan, joka on tullut tunnetuksi sen vesistöissä\nluonnon omasta vaikutuksesta vielä historiallisinakin aikoina\ntapahtuneista merkillisistä muutoksista. Kirjallisuudessa on usein\nkerrottu Kangasalan--Pälkäneen vesistöissä 1600-luvun alussa\nsattuneesta mullistuksesta, jolloin \"ilkiä Iharin koski saatti Sarsan\nvaivaiseksi\". Sentapaiset mullistukset ovat aiheutuneet luultavimmin\nkylmänä vuodenaikana sattuneista vedenjuoksun tyrehdyksistä. Sellainen\nluonnonihme sattui Tammerkoskella Luusian päivänä 1596, jolloin koski\nseisahtui juoksussaan ja oli neljä päivää aivan kuivilla. Kronikat\nkertovat samanlaisen tapauksen sattuneen samaan aikaan Vihavuoden,\nValkiakosken ja Sarsan koskissa. Kaikki nämä kosket olivat neljä päivää\nkuivilla ja \"paljastivat muinoin uponneita aarteita\". Nokian kosken\ntyrehtymisestä v. 1782 on seuraavanlainen muistoonpano: \"Marraskuussa\ntänä vuonna Emäkoski (ja niinmuodoin koko Nokian virta) lakkasi\njuoksustansa ja kuivettui eli hyytyi pohjaan asti, niin että useasta\npaikasta käytiin kuivin jaloin ylitse. Tätä ei muisteta tapahtuneen\n120 vuoteen.\" Tällaiset tyrehtymiset ovat saattaneet nostaa kosken\nyläpuolella olevan veden pintaa ja aiheuttaa uusien laskuväyläin\nsyntymisiä. (2)\n\nToisenlaatuisia vedenmullistuksia on tapahtunut Pyynikin harjuseudulla.\nV. 1598 toimitettiin tutkimus \"siitä vahingosta, jonka Pispalan\nasukkaat ovat kärsineet pelloillaan maan vieremisen vuoksi veteen siitä\nsaakka kuin heidät ensiksi laski verolle Niilo Inginpoika, muinoinen\nvouti ja käskynhaltija täällä Ylä-Satakunnassa\". Tutkimuksessa\ntodettiin, että Pispalassa kulkee neljännespeninkulman pituinen\nhiekkaharju ja että siellä sortuu maa yhtämittaa etenkin keväällä\nkirren kalvaessa, \"niin että heidän täytyy vuosi vuodelta mitä\nsuurimmalla vaivalla siirtää huoneitaan pellolle\". Vieremäin seuraukset\nolivat, tutkimuskirjassa sanotaan, joka miehen nähtävänä. Veden ja\ntulvan alle oli joutunut kummastakin vainiosta kahden äyrinmaan ala,\nhumalatarhaa, tontteja ja syöttömaata lukuunottamatta. Vahinkonsa\nkorvaukseksi Pispalan asukkaat anoivat veronhelpotusta. Näitä Pispalan\nvieremiä, jotka aiheutuvat Näsijärvestä harjun alitse Pyhäjärveen\nsuotavasta vedestä, on jatkunut myöhemminkin ja niitä on tietenkin\nsattunut aikaisemminkin. Ne ovat aikain kuluessa varmaan melkoisesti\nmuuttaneet tämän harjuseudun muotoilua. Maanalaisen veden yhä\njatkuvasta liikkeestä on kaikille näkyvänä todistuksena Pispalan harjun\nalla Pyhäjärven rannalla oleva suuri Pispalan eli Tahmelan lähde, joka\nDaniel Hallin tiedonannon mukaan \"ennen oli kolmella eri suonella ja\nsilmällä heittänyt ylös 18 000 tynnyriä vettä vuorokaudessa\". (3)\n\nVesistöjen verkalleen muuttaessa Tammerkosken seudun luontoa on sen\nluontoperäisissä kasvusto-oloissa tapahtunut muutoksia. Tammerkosken\nrannalla muinoin kasvaneista vahterista kertoo täällä v. 1466 mainittu\n\"Vahteren mylly\". Pähkinäpuukasvustot lienevät jo paikkakunnalta\nhävinneet. Ennen muinoin niillä oli arvoa m.m. hyvinä \"oravimetsinä\",\nminkävuoksi niitä koetettiin säilyttää. V. 1558 sakotettiin joukko\nPirkkalan talonpoikia siitä, että olivat kaataneet Taipaleessa olevan\npähkinämetsän. Isonjaon kartoilla on eräällä paikalla Partolan ja\nNuolialan vainiolla nimi _Pähkinäkuru_, mikä osoittaa sielläkin olleen\npähkinäpuukasvuston. Nähtävästi saman seudun pähkinäpuukasvustoista on\nsaanut alkunsa Hatanpään kylässä uuden ajan alussa esiintyvä talon ja\ntalollisen nimi _Pehkiö, Pehkeinen_ (Päckiö, Päekiä, Lasse Peehkeen).\n(4)\n\nSeudun valtakasvustona ovat kuitenkin muinoin olleet synkät metsät ja\nkorvet. Tammerkosken ja Messukylän asutusseutuja erottavista jylhistä\nkorpimaista kertovat Tammerkosken jakokunnan isonjaon kartoilla\nesiintyvät paikannimet sellaiset kuin _Sydänmaa, Kankahankorpi,\nLunkorpi_ y.m. Samoilla alueilla on ollut paljon soitakin: _Porrassuo,\nKorvensuot, Karjasuo, Pahasuo, Palosuo, Kurjensuo, Herransuo,\nKirvessuo_ j.n.e.\n\nSiihen aikaan kuin Tammerkosken seudulla on ollut suuria salomaita,\non niissä vilissyt kaikenlaista metsänelävää, pientä ja suurta.\nTammerkosken jakokunnan isonjaonkartoilta olemme merkinneet sellaisia\npaikannimiä kuin _Kärpänmäki_ ja _Saukkolamminoja_. Hirvistä ja\nvillipeuroista ovat aiheutuneet sellaiset paikannimet kuin _Hirviniemi_\nja _Peuransaaret_ Aitolahdella ja _Hirvisaaret_ Pyhäjärvessä. Karhuja\nja susia ei ole puuttunut seudun muinaisesta runsaasta eläinkunnasta.\nTammerkosken kartanossa tekivät sudet vielä 1700-luvun keskikymmeninä\nsuuria tuhoja: v. 1736 sudet tappoivat kartanosta hevosen; talvella\n1738 veivät sudet kartanon navetan luukun kautta kolmekymmentä lammasta\nja söivät ne suuhunsa; v. 1739 söivät sudet kartanosta neljä lehmää,\nj.n.e. Blåfield kertoo, että Erkkilän maalla, aivan likellä kaupunkia,\nnähtiin v:n 1840 paikkeilla emäkarhu kahden poikansa kanssa sekä että\nv. 1863 susi söi koiran itse kaupungissa. Tunnettu tamperelainen\nurheilukirjailija Hermann Kauffmann kertoo, että \"Tampereen yhteiskunta\n1860- ja 70-luvuilla joutui heti järvien jäädyttyä susien jatkuvan\npiirittämisen alaiseksi, joiden hyvinpoljetut patrullitiet kiertelivät\nkaupungin ulkolaidoilla. Pedot olivat niin pelottomia ja tunkeilevia,\nettä ne kirkkaina ja pakkasina talviöinä saivat talonkoirat pitämään\nyhtämittaista haukkukonserttia.\" Vanhempina aikoina olivat kyläkuntain\nyhteiset karhun- ja sudenajot toisinaan tarpeelliset. V. 1665\nmainitaan Ylöjärven, Keijärven ja Hirviniemen miesten saaneen karhun\nmetsästysverkkoonsa, mutta urhoilta puuttuneen rohkeutta pistää karhu\nkuoliaaksi, joten se pääsi karkuun; iloisten karhunpeijaisten sijaan\ntuli karhunkaatajille sillä kertaa nolot sakot. V. 1682 oli Messukylän\njahtivouti päissään karhunajossa Niemen puolella, missä oli viritetty\nmetsästysverkko. Vv. 1558--1559 mainitaan Keijärvellä, Pispalassa\nja Tammerkoskella olleen sudenkuoppia, joilla todella saatiinkin\nsurmatuksi susia ja kettuja. Vielä v. 1868 saatiin Blåfieldin tietämän\nmukaan kaksi sutta sudenkuopasta aivan lähellä kaupunkia. (5)\n\nIlman muuta voisi edellisestä jo päätellä, että metsästyksellä on\nkalastuksen ohella täytynyt olla tärkeä sija Tammerkosken seudun\nalkukantaisissa talousoloissa. Siihen viittaavat monet suoranaisetkin\ntarinat ja muistot. Vielä menneen vuosisadan puolimaissa tiesi\nMessukylän Junkkarin vanhus kertoa esi-isäinsä peuranpyynnistä jäkälää\nkasvavilla Peuransaarilla. Pauloilla oli eräs näitä esi-isiä peuroja\npyytänyt ja usein valittanut sitä, että peurat hänen paulojansa\npotkivat rikki, kunnes Savosta tullut kerjäläisukko oli auttavan\nkeinon neuvonut. Hirviä oli ollut helpompi pyytää. Alkukantaisia\nhirvenpyyntitapoja näillä \"hirvenhiihtäjäin\" kotimailla kuvaa seuraava\nmuistiinpano Aitolahden Hirviniemen kylän nimen synnystä: \"Vanhoina\naikoina paikkakunnalla oli hirviä runsaasti. Ne ahdistettiin nykyisen\nJunkkarin maalla olevaan niemeen, Nupinnenään. Siitä ne hädissään uivat\nkapean Nupinlahden yli Vohlisaareen, jossa ne tavallisesti saatiin\nhengiltä, kun eivät enään jaksaneet uusia uintimatkoja tehdä. Siitä\nnimi Hirviniemi.\" Vielä 1800-luvun alkupuolella oli hirvenpyynti näillä\ntienoin vauhdissa. Blåfield on merkinnyt, että v. 1821 oli Tampereen\nmolemmin puolin suuri hirventappo ja että kerrottiin kuuluisan\nkarhunampujan Martti Kitusen v. 1832 ampuneen viimeiset silloisista\nhirvistä Näsijärven Koljonsaaressa Teiskolan alla.\n\nHirvien ja peurain pyyntiä varten rakennettiin muinoin sopiville\npaikoille \"aitoja\" ja \"hankaita\" kuoppineen ja muine laitoksineen.\nNäitä pyyntipaikkoja palauttavat mieleen sellaiset paikannimet kuin\n_Hankaniemi_ Teiskon Sääksniemen maalla, _Aitomäki_ Takahuhdissa,\n_Aitovuori, Aitoniemi, Aitosalo_ ja _Aitolahti_ Aitolahdella --\nAitolahti näyttää todellakin olleen muinaisina aikoina aitametsästyksen\npääpaikkoja eteläisen Näsijärven seuduilla. Naistenmatkan _Aittokorpi_\nsaattaisi olla muisto metsäaitoista, joita ennen rakennettiin saaliin\nsäilyttämistä varten. Muinaiseen metsästykseen kohdistuvina on\npidettävä sellaisia paikannimiä kuin Pispalan _Ansionkallio_, jonka\nperussana \"ansio\" merkitsee ansainpitämispaikkaa tai ansasarjaa,\nsekä Nuolialan maalla oleva _Putikko_, joka slaavilaisperäinen\nlainasana merkitsee \"matkaa\", metsästäjän päivänmatkaa pyydyksillänsä.\nPyhäjärven etelärannikko Tammerkoskelta länteenpäin näyttää Pyhäjärven\npääasutusseutuja kauemmin pysyneen alkuperäisessä erämaan tilassa.\nSikäläinen entinen erämaan elämä kajastaa monista sikäläisistä \"maja\"\nliitteisistä paikannimistä kuten _Eerolan majala, Haikan majala,\nMajalan moisio_ ja _Majala_ -- kaikki Partolan ja Nuolialan alueella\n--, joita esiintyy niittyjen niminä isonjaon kartoilla, mutta\njotka epäilemättä ovat merkinneet sielläpäin muinoin liikkuneiden\nmetsämiestenkin olinpaikkoja. (6)\n\nEdelliset piirteet auttavat meitä luomaan mielessämme kuvaa niistä\nTampereen seudun yleisistä luonnonoloista, joiden keskuuteen\nihmisasutus täällä alkuaan juurtui ja levisi. Tammerkosken seudun\nverraten lukuisat kiviaseiden löydöt osoittavat, että ihmisiä on täällä\nelänyt ja toiminut jo kivikaudella. Valitettavasti ei näiden kivikauden\nasukkaiden kansallisuudesta ja muista oloista ole tarkempia tietoja.\nVarmaa kuitenkin on, että tuo alkuväestö on ollut metsästäjä- ja\nkalastajakansaa. (7)\n\nPaikallistarinain mukaan on näillä seuduin ennen suomalaista väestöä\nasunut _lappalaisia_ ja nämä tarinat ovat niin yksityiskohtaiset ja\nelävät, että ainoastaan myöhempäin asukkaiden todellinen asiantieto ja\nyhteys lappalaisten kanssa on niitä voinut synnyttää.\n\nHistoriallisten muistojen mukaan lappalaiset ovat muinoin asuneet\nSuomessa paljon etelämpänä kuin nykyään. Suoranaisia todistuskappaleita\nheidän oleskelustaan Näsijärven vesistön seuduilla ei tosin ole, mutta\nkun satakuntalaiset tarinat osoittavat paikkoja, joissa lappalaiset\nja suomalaiset ovat taistelleet, mainitsevat nimeltä lappalaisten\nmuinaisia päämiehiä ja kuvaavat lappalaisten pakoa suomalaisten\nuutisasukkaiden tieltä, niin tällaiset tarinat, Yrjö Koskinen lausuu,\novat katsottavat historiallisten todistusten vertaisiksi.\n\nTuskin on sitä seutua Ylä-Satakunnassa, josta ei olisi kertomuksia\nlappalaisista. Mainitsemme niistä vain pari Tampereen lähipitäjistä.\nLempäälän pitäjän kertomuksessa v:lta 1791 sanotaan yleisen vanhan\nkertomuksen mukaan lappalaisten olleen seudun ensimmäisiä asukkaita ja\nharjoittaneen metsästystä ja kalastusta, varsinkin Rikalan, Tolvilan,\nTaipaleen ja Perälän puolella, joita kyliä on kutsuttu yhteisellä\nnimellä _Lapinloukoksi_. Erään uudemman muistoonmerkinnän mukaan\nLiponselän molemmin puolin olevaa seutua on sanottu _Lapinkulmaksi_.\n\"Se on saanut nimensä lappalaisista, joita siellä kansantarinan\nmukaan on asunut. Toinen heistä, Lippo nimeltään, asui nykyisessä\nLipon kylässä ja toinen Pyhällön kylän puolella. Molemmat käyttivät\nyhteistä seulaa, jonka tarvittaessa ojensivat toisilleen mainitun\njärven yli\" (Lempäälässä on nykyään \"Lapinkulman\" kansakoulu ja \"Lapin\"\näänestysalue). Erään Teiskossa kerrotun tarinan mukaan olisi siellä\nennen asunut lappalaisia, joiden päämies oli _Teiska_. Siitä oli seutu\nsaanut nimen _Teisko_. Samassa Teiskossa kerrotaan Koljonsaarella\nolleesta \"lappalaisten kirkosta\", ja miten viimeiset lappalaiset\nkarkoitettiin siten, että heidät pantiin hiihtämään yksitellen alas\njyrkkää vuorta kahden hongan väliin kiinnitetyn viikatteen alitse.\nPeräkunnassa Ylöjärvellä ja Teiskossa mainitaan vielä 1700-luvun\nloppupuolella löydetyn muistomerkkejä lappalaisten muinaisesta\nasumisesta siellä.\n\nSamantapaisia ovat Tampereenkin paikkakunnan lappalaismuistot.\nNykyisen kaupungin maalla on Näsijärveen pistävä _Lapinniemi_.\nReinholmin kokoelmissa on merkintä, että vanhain messukyläläisten\ntarinain mukaan lappalaisia oli asunut Näsijärven rannoilla ei aivan\nmonta sukupolvea sitten. Lapinniemen ja Aitoniemen seuduilla olivat\nviimeiset lappalaiset oleskelleet, vaan olivat hävinneet pois samalla\nkuin peuratkin. Reinholm kertoo vielä menneen vuosisadan puolivälissä\nMessukylässä muistetun lappalaisten kulkeneen ruuhen tai kaukalon\ntapaisella kuljetusneuvolla ja _lappalaiseksi_ sanotun soikeaa\nnelikärkistä nahkasykkyä, joka pistetään hevosen länkien väliin\nkurehihnan alitse. (8)\n\nTammerkosken seuduilla on siis kerran harhaillut lappalaisia.\nMutta lappalaisten naapureina on näillä seuduilla jo varhain ollut\n_suomalaisiakin_ asukkaita. Keitä nämä ensimmäiset suomalaiset asukkaat\novat olleetkin, se on ilmeistä, että hekin ovat yhtenä pääelinkeinonaan\nharjoittaneet metsästystä ja kalastusta. Muulla tavoin ei voida\nselittää tämän seudun runsasta muinaiseen metsästykseen kohdistuvaa\nsuomenkielistä paikannimistöä. Yhtä selvänä todistuksena näiden\ntienoiden muinaissuomalaisesta metsästyselämästä on se tosiasia, että\nYlä-Satakunnan suomalaiset asukkaat ovat vanhemmalla keskiajalla\npääasiallisimpana veronaan kirkolliselle ja maalliselle esivallalleen\nsuorittaneet turkiksia. Vanhin piispanvero täällä on maksettu\n\"valkonahoissa\" (kärpännähoissa). Yläsatakuntalaiset veronmaksajat\novat alkuaan itse pyydystäneet ja hankkineet veroturkiksensa, sillä\nnämä verot olivat maksettavat \"jousien\" mukaan ja jokainen talollinen\noli \"jousiluvussa\". Kyrön--Hämeen keskiaikaisen kirkollisvero-oppaan\nmukaan oli kirkon ylläpitämiseksi maksettava \"jousinahkoja\" (myöhemmin\nrahaa) ja tämän veron maksajia kutsuttiin vielä uuden ajan alussa\n\"kirkon oraviksi\". Papillekin oli Ylä-Satakunnassa alkuperin maksettava\nvalkonahkoja joka talolta. Vielä uuden ajan alussa suoritettiin\nHämeessä ja Ylä-Satakunnassa Hämeen linnaan ja Kokemäenkartanoon\ntehtävät päivätyöt jousittain. Tunnettavia jälkiä on siitäkin, että\nvanhin varsinainen kruununverokin on Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa\nmaksettu turkiksissa. Se kansa, jonka keskuudessa \"jousi\" tällä tavoin\non ollut verojen yleisperusteena, on varmaan katsottava metsästäjä- ja\nkalastajakansaksi. (9)\n\nOn kuitenkin kartettava Ylä-Satakunnan ensimmäisten suomalaisten\nasukkaiden liian likeistä rinnastamista lappalaisten kanssa. Aivan\nvarmaan ovat jo ensimmäiset tämän seutukunnan suomalaiset asukkaat\nolleet lappalaisia korkeammalla taloudellisella ja yhteiskunnallisella\ntasolla ja pitäneet lappalaisia alamaisinaan. Missä tämä suomalaisten\nylemmyys on ilmennyt, milloin suomalainen asutus on alkanut, mistä\ntullut ja miten kehittynyt tunnetuksi historialliseksi asutukseksi,\nsitä on seuraavassa erikseen tarkastettava.\n\n\n\n\n2. TAMMERKOSKEN ASUTUKSEN SYNTY JA VANHIN KEHITYS.\n\n\nSuomalaisen asutuksen vanhuus Tammerkosken seudulla. -- Mitä heimoa\nolivat tämän seudun vanhimmat suomalaiset asukkaat? -- Muinainen\nSuur-Häme. -- \"Satakunnan\" muodostuminen. -- Todistuksia Tammerkosken\nseutujen hämäläisyydestä. -- Heimoraja Keski-Satakunnassa. --\nSääksmäkeläisiä muistoja Tampereen seuduilla. -- Hauholaisia muistoja.\n-- Niiden selitys: muinaishämäläisten retkeily- ja kauttakulkualue.\n\nTammerkosken seudun paikannimiryhmät. -- Perusnimiä: Tammerkoski,\nPyynikki. -- Yleissuomalaisia nimiä. -- Lännestä tulleita kulttuuri- ja\nasutusnimiä. -- Myöhempiä siirtonimiä. -- Läntisen kulttuurivirtauksen\nmerkitys ja vaiheet. -- Ylä-Satakunnan asutushistoria paikannimien\nvalossa.\n\nMitään varmaa tietoa ei ole siitä, milloin suomalainen asutus on\nalkanut Tampereen seuduilla. Historialliset tutkimukset osoittavat,\nettä suomalainen asutus ylisen Satakunnan pesäseuduilla, s.o.\nVesilahden--Pyhäjärven--Kuloveden varsilla ja Hämeenkyrössä, oli\nvakaantunut jo ruotsalaisen valloituksen vuosisatoina. Mutta jo\nsen edellisiltä ajoilta, aina keskimmäiseltä rautakaudelta alkaen,\non ylisen Satakunnan mainituilta pesäseuduilta karttunut varsin\nrunsaita muinaislöytöjä, joita tuskin voi pitää muiden kuin muinaisten\nsuomalaisten asukkaiden muistoina.\n\nTammerkosken seudulta on merkittävä pari Takahuhdin kylässä tehtyä\nlöytöä, joista toinen, Hinttalan Kukkojenkivenmäeltä, sisältää esineitä\nn. 600-luvulta j. Kr. ja toinen, Kässälän Veijalanmäeltä, kuuluu\nmyöhempään rautakauteen eli pakanuuden loppukauteen. Tästä voimme\nvarmuudella päättää, että Tammerkosken seudulla jo n. 600-luvulla j.\nKr. on ollut vakaantunut suomalainen asutus. Mutta muinaislöydöt eivät\nanna meille tarkkaa tietoa siitä mitä heimoa Tammerkosken seudun vanhin\nsuomalainen asutus on ollut sekä milloin ja mistä se on tullut. Kun\nmuitakin keinoja näiden kysymysten varmaan ratkaisemiseen puuttuu,\non meidän Tampereen seudun vanhimpain suomalaisten asutuskerrosten\nalkulähteitä etsiessämme tyytyminen siihen vaillinaiseen valaisuun,\nminkä historiallinen tutkimus Ylä-Satakunnan vanhimmista suomalaisista\nasutusoloista voi ylimalkaisesti antaa. (10)\n\nHistoriallisten asiakirjain mukaan _Hämeeksi_ (ruots. _Tavastiana_,\nlatin. _Tavastia)_ nimitetty \"maa\" eli suurmaakunta on vielä\nkeskiajan alkupuolella ulettunut lännessä Pohjanlahteen saakka.\nTähän muinaiseen \"Suur-Hämeeseen\" siis Tampereenkin tienoot ovat\nmuinoin kuuluneet. Myöskin Kokemäenjoen suupuolen seudut näyttävät\nkerran kuuluneen Hämeen alueeseen, kuten ilmenee m.m. siitä, että\nHenrikki piispaa muinaisessa kansanrunossa kutsutaan \"Hämeen herra\nHenrikiksi\", samoinkuin siitäkin, että Ylä-Satakunnan asukkailla\n(Karkun eli Saastamalan talonpojilla) muinoin on ollut merikalastuksia\nAla-Satakunnan rannikolla. Kokemäenjoen suupuolelle kuitenkin muodostui\njo varhain _Satakunta_ niminen pikku \"maa\", joka joutui Ruotsin vallan\nalaiseksi muun lounaisen Suomen mukana ja joka uuden vallan alaisena\noli erityisenä maakuntana tai hallintoalueena. Kokemäenjoen yliset,\nVesilahden--Pyhäjärven--Kuloveden--Kyrösselän seudut taasen jäivät\nedelleenkin vanhaan yhteyteensä Hämeen kanssa. Vasta kun hämäläinen\nheimoaluekin oli joutunut Ruotsin alaiseksi ja kun, todennäköisesti\n1300-luvun alussa, muodostettiin suuri Kokemäenkartanon linna- eli\nhallintolääni, läntiset hämäläisetkin seudut yhdistettiin siihen.\nNäin muodostunutta suurta linnalääniä ruvettiin kokonaisuudessaan\nkutsumaan \"Satakunnaksi\". Ensi kerran Satakunnan nimi esiintyy tämän\nsuuren linnaläänin nimenä historiallisissa asiakirjoissa v. 1331. Kun\nkuitenkin melkein samaan aikaan (v. 1335) Ala-Satakuntaa mainitaan\nerikseen, näyttää Kokemäenkartanon eri osain yhteys jääneen hyvin\nheikoksi ja ulkopuoliseksi. Ylä-Satakunta oli tällä tavoin jo 14.\nvuosisadan alkupuolella muodostunut muista maakunnista eroavaksi\nmaakunnanosaksi eli järjestyneeksi kihlakunnaksi. (11)\n\nSillä tavoin Tampereen tienoot ovat joutuneet Satakunnan yhteyteen.\nNäillä tienoilla ei siis oikeastaan ole Satakunnan maakuntaläänin\nkanssa ollut muuta historiallisesti todettavaa yhteyttä kuin\nhallinnollista, niin tärkeä kuin tämä yhteys taloudellisesti ja\nyhteiskunnallisesti Ylä-Satakunnalle muuten on saattanut ollakin.\n\nYlä-Satakunnan ja Ala-Satakunnan vastakkaisuudesta ja edellisen\nkiinteästä yhteydestä Hämeen kanssa on runsas joukko vakuuttavia\nhistoriallisia todistuksia. Sellaiset nimet kuin _Hämeenkyrö_ ja\n_Hämeenkangas_ ovat nähtävästi syntyneet sellaisena aikana, jolloin\nnämä seudut olivat Hämeen läntisenä ääriseutuna ja jolloin siis oli\njo olemassa ero Hämeen ja alisen Satakunnan välillä, mutta jolloin\nylinen Satakunta vielä kuului Hämeeseen. Samaan todistusryhmään kuuluu\nHuittisissa 1700-luvun puolivälissä muistoonpantu harjuksen (Salmo\nthymallus) nimitys _Hämeensiika_, josta ilmenee Keski-Satakunnan\nväestön kutsuneen Kokemäenjoen ylävesien seutuja \"Hämeeksi\". Lukuisat\n_Häme_-liitteiset paikannimet Näsijärven vesistön alueella osoittavat,\nettä niitä Ylä-Satakunnan pesäseutuja, joiden erämaankävijöihin\nnuo paikannimet pääasiallisesti kohdistuvat, on muinoin pidetty\nHämeenä. Ala-Satakunnassa asuvat isojokelaiset ja siikaslaiset\novat Ylä-Satakunnan puolella asuvia kankaanpääläisiä sanoneet\n\"hämäläisiksi\"; tämäkin viittaus samaan suuntaan, jonne edelliset\nesimerkkimme opastavat.\n\nYlisen Satakunnan ja Hämeen muinaisesta oikeudellisestakin\nyhteenkuuluvaisuudesta on olemassa asiakirjallisia muistoja. V.\n1415 oli Ylä-Satakunnan miehiä yhdessä Hämeen miesten kanssa\nkäymässä Hämeen rajaa Savoa ja Lapvettä vastaan; yläsatakuntalaisia\nnähtävästi pidettiin asianosaisina tässä suuressa maakunnallisessa\nrajakysymyksessä. Vielä niin myöhään kuin v. 1468 oli Hämeen Lammilla\ntoimivassa maantarkastuskunnassa jäseniä Ylä-Satakunnastakin.\n\nSe Karkun ja Tyrvään seuduilla oleva rajaseutu, joka muinoin erotti\nYlä-Satakunnan Ala-Satakunnasta, oli vielä uuden ajan alussa\nmerkittävä kansantapain ja talouselämän jakaja. Ala-Satakunnan\npuolella rajaa kynnettiin härillä ja auralla, Ylä-Satakunnan puolella\nhevosella ja sahroilla, -- edellinen tapa tänne tullut Itämeren\neteläisiltä ja läntisiltä peltoviljelysseuduilta, jälkimmäinen idän\nkaskimaailmasta. Vielä 1700-luvun lopulla oli Daniel Hallin mukaan\nsuuressa Pirkkalan pitäjässä ainoastaan 14 härkää. Tähän käsitykseen\nYlä- ja Ala-Satakuntaa muinoin jyrkästi erottaneesta rajavyöhykkeestä\nsopeutuu hyvin J. W. Ruuthin mainitsema kansantarina, jossa kerrotaan,\nettä kerran suuri asumaton taipale on erottanut Kokemäen ja Tyrvään\nseudut toisistaan. Omain tutkimustensa pohjalla Ruuth on tullut siihen\ntulokseen, että ainakin Keikyän kulmakunta Huittisissa sekä suurin\nosa alista Tyrväätä ovat vielä historiallisenakin aikana olleet\nasumattomia. Uuden ajan alussa veronlaskun pohjana Ylä-Satakunnassa\nolivat hämäläiseen tapaan \"jouset\" ja \"koukut\", mutta Ala-Satakunnassa\naivan toiset yksiköt. Kirkollisessa verotuksessa on jo aikaisemmalla\nkeskiajalla havaittavissa sama jyrkkä ero: Ylä-Satakunnassa erikoinen\n\"Kyrön (Hämeen) oikeus\", Ala-Satakunnassa siitä huomattavasti poikkeava\n\"suomalainen\" ja \"ruotsalainen oikeus\". Tällaiset seikat tekevät aivan\nepäilemättömäksi, että Ylä-Satakunnan muinainen suomalainen väestö\non yleensä kansankäsityksessä luettu hämäläiseen heimoon ja sen alue\nmuinaiseen Hämeen heimomaahan. (12)\n\nErityisen likeinen näyttää muinoin olleen yhteys Ylä-Satakunnan ja\nsen lähimmän muinaishämäläisen naapuriseudun, Sääksmäen ikivanhan\nsuurpitäjän kesken. Vielä v. 1540 Ylä-Satakunta ja Suur-Sääksmäen\nalue luettiin samaan maaprovastikuntaan, nähtävästi aikaisempain\nyhteisolojen perusteella. Erityisesti huomattavaa on, ettei ikivanhassa\ntärkeässä erämaankäytössä näytä alkuaan olleen mitään jyrkkää rajaa\nSääksmäen Hämeen ja Ylä-Satakunnan asukkaiden retkeilyalueiden\nvälillä. Muinaiset sääksmäkeläiset ovat todistettavasti retkeilleet\nja omistaneet erämaita Ylä-Satakunnan puolella, nimenomaan Keuruulla\nja selvästi myöskin Kauvatsan _Sääksjärven_ seudulla. Kun nyt\nTeiskossa Paarlahden rannalla on vanha _Sääksniemi_ niminen asutus,\nniin on luultavaa, ettei tämä nimi ole \"sääksi\" linnun nimestä\nmuodostettu paikallisperäinen luonnonpaikannimi, vaan muinaisten\nsääksmäkeläisten eräretkiä ilmaiseva siirtonimi. Teiskon ja\nOrihveden välimaalla olevan _Sääksjärvenkin_ nimi luultavastikin\nsisältää jonkun sääksmäkeläisen erämaamuiston; tämä \"Sääksjärvi\" on\nmerkitty Ylä-Satakunnan maakuntakartalle 1600-luvulta, niinkuin se\nolisi erityisemmin muistettava paikka. Paikannimistä päättäen on\npuheenaolevain Sääksniemen ja Sääksjärven seuduilla muinoin ollut\nhuomattavia metsänriistan pyyntipaikkoja. Vielä suuremmalla syyllä voi\nmuinaisten sääksmäkeläisten liikkuma-alan muistona pitää Tampereen\nlähellä olevan _Sääksjärven_ nimeä. Tämä järvi on ikivanha, keskiajan\nasiakirjoissa mainittu Pirkkalan, Messukylän ja Lempäälän rajapaikka;\nnykyään se on Tampereen kaupunginkin alueen rajapaikka. Mahdollista on,\nettä rajapaikan nimi \"Sääksjärvi\" merkitsee Sääksmäen muinaisen alueen\nulettumista siihen saakka. Kun Sääksjärven vesi on laskenut kahtaalle\npäin, Kuljun kautta Lempäälään ja Sääksjärven ojan kautta Pyhäjärveen,\non luultavaa, että tätä suoraa Kuokkalan koskea karttavaa vesitietä\non muinoin käytetty kulkemiseen Sääksmäen ja Pirkkalan välillä. Eräät\nnimet antavat tälle uskolle lisätukea. Etelä-Pirkkalassa on vanha\n_Partolan_ kylä, jossa on ennen aikaan ollut _Rättälän_ talo. \"Partola\"\nkuuluu yleisesti levinneisiin yleissuomalaisiin asutusnimiin, eikä siis\nsiitä näyttäisi voitavan tehdä mitään erityisiä asutushistoriallisia\npäätelmiä. Mutta kun Pirkkalan lähipiirissä, muinaisen Suur-Sääksmäen\nalueella, on ollut sekä \"Partola\" (Partala) että \"Rättö\", niin on\nasutushistoriallinen vertauskohta olemassa. Kun Pirkkalan Partola\non juuri Sääksjärvestä Pyhäjärveen juoksevan ojan suussa, on tässä\nviittaus suorimpaan tiehenkin, jota kautta sääksmäkeläiset nimet ovat\nvoineet Pyhäjärvelle kulkeutua. (13)\n\nHuomattavan runsas on myöskin se Tampereen seutujen paikannimistö,\njonka alkulähteet ovat vanhan Suur-Hauhon pesäseuduilla. Härmälässä\nPyhäjärven rannalla esiintyy uuden ajan alussa _Hauhula_ niminen\ntalo ja Messukylän Takahuhdissa, Tampereen naapurissa, mainitaan\nuuden ajan alussa _Hauholainen_ nimistä talollista. Tämä ei itsessään\nmerkitse paljon, sillä tuollaisia vieraaseen pitäjään kohdistuvia\nasutusnimiä havaitaan uuden ajan alussa vähin kaikkialla. Mutta asia\nmuuttuu toiseksi todetessamme, että Takahuhdissa on _Huikas_ niminen\nvanha talo ja _Euttu_ (\"Eutunmoisio\", \"Eutunportti\") nimisiä tiluksia\nja että näillä nimillä on selvät vastineensa Hauholla, \"Huikkalan\"\ntalo Hyömäen kylässä ja \"Euttujärvi\". Tämänkin yhtäläisyyden voisi\nkenties selittää satunnaisuudeksi, ellei Tammerkosken Näsijärven\npuoleisilla lähiseuduilla esiintyisi niin runsasta vanhaa hauholaista\npaikannimistöä, että asutushistoriallisen yhteyden kieltäminen\non mahdotonta. Eräs näitä Näsijärven hauholaisnimien pesiä on\nAitolahdella. Tunnettuja sikäläisiä paikannimiä ovat esim. _Keso,\nLaalahti_ (ennen \"Laajalahti)\", _Sorila_ ja _Nurmi;_ Hauholla on\n\"Keso\", \"Laajalahti\", \"Sorratinniemi\" ja \"Nurmi\", kolme viimemainittua\nHyömäen kylässä. Ylöjärvellä taas on esim. vanhat _Kukkolan, Ilmarin,\nTeivaalan, Lakkalan_ ja _Intin_ asutukset, joiden vastineita ovat\nvanhan Suur-Hauhon pesäseuduilla \"Kukkola\", \"Ilmoila\" (muinainen\nkuuluisa kylä), \"Teivaala\" (Ilmoilassa; \"Laipateivanjärvi\" v. 1442\nLuopioisissa), \"Lakkola\" ja \"Inttilä\".\n\nVoisimme rinnastuksia jatkaa pitemmältäkin, mutta jo edellä\nesitetytkin nimet riittävästi todistavat, että muinoin on ollut\nvarsin laajaa paikannimien yhtäläisyyttä ja yhteyttä Tammerkosken ja\nHauhon seutujen välillä. Kuinka on tämä ensi kuulemalta oudostuttava\nseikka selitettävä? Vastaukseksi ei riitä ylimalkainen viittaus\nsiihen, että molemmilla seuduilla on muinoin asunut hämäläistä\nkansaa, jolla on ollut samanlainen tapa nimittää paikkoja, sillä\nrinnastamamme paikannimet muodostavat sanastollisesti niin erikoisia\nja maantieteellisesti niin rajoitettuja alueita, että paikannimien\ntosiasiallista siirtymistä täytyy edellyttää. Kun puheenaolevat\npaikannimet toisella puolella esiintyvät Hauhon ikivanhain kyläin\ntai niihin kuuluvain asutusten ja tilusten niminä, mutta toisella\npuolella eteläisen Näsijärven hajanaisten ja puolittain erämaisten\nyksinäispaikkain nimityksinä, ei voi olla epätietoisuutta siitä,\nkumpaako puolta on katsottava nimien siirtymisen lähtökohdaksi: se on\nollut Hauho.\n\nVaikka Hauhon ja Tammerkosken seutujen muinaisilla asukkailla on voinut\nolla likeistä heimollistakin yhteyttä -- viitattakoon tässä vain\nKeski-Hämeen ja Ylä-Satakunnan yhteisiin murreominaisuuksiin -- ja\nvaikka Tampereen seudun alkuperäinen hämäläinen asutus voi suureksikin\nosaksi olla Hauholta välittömästi tänne siirtynyttä, on tässä kohden\nhuomioonotettava toinenkin luonnollinen selitysperuste, nim. muinainen\nerämaankäynti ja kauppa. Hauhon muinaisten kyläin asukkaat ovat\ntodistettavasti ammoisina aikoina retkeilleet Pohjanlahden rannikoilla\nsaakka ja tehneet näitä retkiään Näsijärven vesistön kautta myös\nEtelä-Pohjanmaalle. Syytä on otaksua, että yksi näiden retkien\npäätarkoituksia oli turkiskauppa ja että muinaiset hauholaiset ovat\nsiinä tarkoituksessa pyrkineet Etelä-Pohjanmaalle kenties jo sinä\nvarhaisena aikana kansainvaelluskaudella, jolloin Kyrönjoen suupuolella\noli germanilaisperäinen asutus, jonka harvinaisen kukoistava kulttuuri\nvarmaan perustui sisämaista hankittujen turkisten kauppaan.\n\nKun nyt muinaishauholaisia paikannimiä esiintyy erikoisen runsaasti\nTampereen seudulla, niin se on voinut aiheutua siitä, että hauholaiset\nerämaankulkijat ja turkiskauppiaat jostakin syystä joutuivat\noleskelemaan erikoisesti tällä seudulla. Varmaan oli Tammerkosken\nseutu jo hyvin varhaisina aikoina tullut liikenteellisesti tärkeäksi\nkeskusseuduksi, jossa kulkijat pysähtyivät ja josta erämaiden tiet\nhaarautuivat eri suunnille. Yksi kulkutie on nähtävästi kulkenut\nYlöjärven kankaiden ja vesien kautta Kyrösselälle ja sieltä edelleen\nEtelä-Pohjanmaan joille. Tämä tie sopi hyvin Kyrönjoelle pyrkiville\nhauholaisille erämiehille ja turkiskauppiaille, jotka pesäseuduiltaan\nolivat tulleet Tammerkoskelle suoraa tietä Pälkäneen ja Kangasalan\njärvien ja usein mainitun Kangasalan--Pyhäjärven muinaisen vesitien\nkautta.\n\nYleiset asutushistorialliset havainnot tukevat tätä käsitystämme. Ne\nnimet, jotka esiintyvät asutusten niminä, ovat toisinaan saattaneet\nsyntyä pysyvää asutusta paljon aikaisempina aikoina. Toiselta suunnalta\ntulleet metsästystä ja kaskenpolttoa harjoittavat asukkaat ovat\nuseinkin voineet antaa nimiä paikoille, joihin myöhemmin on toiselta\nsuunnalta tullut Pysyviä taloasukkaita. Sääksmäkeläiset ja hauholaiset\npaikannimet Tammerkosken seudulla eivät siis ehdottomasti merkitse\nmuinaista pysyvää sääksmäkeläistä ja hauholaista maanviljelysasutusta\nnäillä seuduilla. Tutkimus on osoittanut, että ihmisten kulut ja\nretket ovat muinaisuudessa aiheuttaneet paikannimen syntymistä yhtä\nhyvin kuin mikä muu toiminta tahansa. Retkistä johtuneet paikannimet\novat usein siirtyneet hyvin kaukaa; jonkun paikkakunnan kaukonimet\nsenvuoksi yleensä edustavat paikkakunnan vanhimpia asutusoloja.\nMuinaisten metsästys- ja kaskiaikain elämä on ollut pysyvän\nmaanviljelyksen ajan elämästä perin poikkeava ja tämä eroavaisuus\nilmenee paikannimistössäkin. Sellainen näyttää huomattavan suuressa\nmäärin olevan Tammerkosken seutujen paikannimistön luonne.\n\nKun muinaisten hauholaisten toiminnan valtakausi Tammerkosken\npuolella ja Etelä-Pohjanmaalla on muinaishistoriallisesti\nsijoitettava Ylä-Satakunnan omain asukkaiden erämaankäyttöä ja\nkaupparetkiä (pirkkalaisretkiä) varhaisempaan aikaan, saamme\ntäten Tammerkosken seutujen vanhimpiin hämäläisiin asutusoloihin\nlikipitäisen ajanmääräyksen: muinaisten hauholaisten retkien aikana\nEtelä-Pohjanmaalle, s.o. ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina ja\nvarmasti kansainvaellusten aikana on täällä ollut hämäläistä asutusta\nja kauppatoimintaa. (14)\n\nEdellämainittujen seikkain nojalla näyttää hyvin uskottavalta, että\nTampereen seuduille ja Ylä-Satakuntaan olisi ensimmäinen hämäläinen\nasutus tullut idästäpäin. Tämä on muinaismaantieteellistenkin olojen\nmukaista. Ylä-Satakunnan vanhain pesäseutujen asema on takamaan\ntapainen; niiden sekä länsi- että kaakkoispuolella on ikivanhoja\nasutusseutuja, Ala-Satakunta ja Sääksmäen-Vanajan Häme, jotka\nsijaitsevat lähempänä merta kuin Ylä-Satakunta. Hämäläisten joutuessa\nRuotsin vallan alaisiksi heidän asutuskeskuksensa olivat Vanajanselän\nja Vanajaveden ympäristöillä; sinne valloittajat rakensivat\nvaltalinnansa, sinne pesiytyi Hämeen vanhin tunnettu ylimystö ja sinne\nkristillinen kirkko sijoitti ensimmäiset päätoimipaikkansa. Huomioon\nei myöskään voi olla ottamatta hämäläisten muinaisen erämaankäynnin\nitä-läntistä suuntaa, Sääksmäen Hämeen asukkaat kun ovat tehneet\nerämaanretkiä Ylä-Satakunnan puolelle ja Ylä-Satakunnan hämäläiset\nedelleen Kokemäenjoen suupuolelle ja Pohjanlahden rannikoille,\npäinvastaisen liikunnan jäädessä perin harvinaiseksi.\n\nTutkielmassaan Satakunnan asutusoloista keskiaikana J. W. Ruuth\nlausuu, että muinaiseen Saastamalaan ovat ensimmäiset asukkaat varsin\ntodennäköisesti tulleet Hämeestä, virtaa alaspäin; siihen hänen\nmielestään viittaavat vastustamattomasti sekä paikkakunnalliset\nperimykset että paikannimet ja kielimurre. Edellä esitetyt seikat\ntukevat tätä mielipidettä. (15)\n\nKäännymme nyt tarkastamaan Tammerkosken seudun vanhan paikannimistön\nomia keskinäisiä suhteita voidaksemme siten saada jonkinlaisen\nkäsityksen tämän seudun vanhan asutuksen paikallisesta muodostumisesta.\nTällaisina paikallishistoriallisina todistuskappaleina vanhoja\npaikannimiä voidaan kuitenkin suotuisissakin tapauksissa käyttää\nvain rajoitetussa määrin. Suuri joukko paikannimiä on näet sellaisia\nkielen tavallisimmista sanoista muodostettuja yksinkertaisia nimiä\ntai muuten niin yleisesti käytettyjä paikannimiä, ettei niistä voida\ntehdä historiallisia päätelmiä, koska niitä on kaikkialla tai ainakin\nhyvin laajoilla alueilla tavattavissa ja vertauskohtia senvuoksi on\nliikaa. Toiset paikannimet taas ovat niin erikoisia ja niin perin\npaikallisluontoisia, ettei niillä ole vastineita muualla; näissä\ntapauksissa siis on vertauskohtia liian vähän. Mutta on paikannimiä\nsellaisiakin, joiden selvät maantieteelliset vastineet ja muut\nsuhteet sallivat joissakin määrin asutushistoriallistenkin päätelmäin\nrakentamista.\n\nKun tarkastamme Tammerkosken seudun vanhoja paikannimiä, niin huomio\nheti kiintyy eräisiin paikannimiin, jotka ovat siitä merkillisiä, että\nne ovat seudun ensisijaisia perusnimiä, mutta että niiltä puuttuu\nvarmoja lähtökohtia kaukaisemmilta seuduilta; ne itse sen sijaan ovat\nkyllä olleet siirtonimien kantana. Näitä nimiä ovat ensi sijassa\nTammerkoski ja Pyynikki.\n\nTammerkosken ääressä kauan ollutta asutusta on vanhoina aikoina\nkutsuttu yhteisellä nimellä _Tammerkosken kyläksi, Tammerkoskeksi_\ntai lyhyesti vain _Koskeksi_ tai _Koskiksi_ (\"Pedher Koskildha\" v.\n1512; \"Koskis\" v. 1540). Nimi esiintyy asiakirjoissa ensi kerran\nv. 1405 (lautamies \"Matts aff Koskis\"). Uuden ajan alussa nimi\nkirjoitetaan \"Tambercoski\", \"Tamberkoskii\", \"Tambkoski\" j.n.e.; muodon\n\"Tam(m)erkoski\" olemme merkinneet ensi kerran v:n 1556 ajoilta.\nRuotsalainen muoto \"Tammerfors\" on tullut käytäntöön vasta 1600-luvulla\nsilloin muodostetun Tammerkosken kartanon nimenä. Kylä on ilmeisesti\nsaanut nimensä koskesta; kylän ja myöhemmän kaupungin nimi _Tampere_\non nähtävästi ollut vain käytännöllinen lyhennysmuoto; sen olemme ensi\nkerran tavanneet kylän nimenä vasta v:lta 1666 (\"Tammere\").\n\nTammerkosken nimen alkuperästä on lausuttu monenlaisia arveluja. Jotkut\novat arvelleet sen voivan johtua eräiden kirkollisten juhlapäiväin\n\"tamperpäiväin\" (tamperdagar) nimestä, joita juhlia paavinuskon aikana\nyleisesti vietettiin neljästi vuodessa. Heikki Ojansuu rinnastaa\nTammerkosken nimen Viron \"Tamrajärv\" ja Lounais-Suomessa olevan\n\"Tampaja\" järven nimen kanssa; itse nimen merkityksen hän jättää\nvanhempain selitysten varaan, joiden mukaan se johtuisi lapin kielestä.\n\nMeidän mielestämme on kiinnitettävä huomiota siihen, että Tammerkosken\nnimessä oleva kantasana sisältyy eräisiin toisiin Tampereen\nseutujen vanhoihin asutusnimiin ja niiden johdannaisiin. Ovatko\nAkaan Riisikkalanjoen suurehko \"Tampinkoski\" ja Vanajan kaksi\n\"Tampikoskea\" rinnastettavia Tammerkosken nimen kanssa, jääköön\nratkaisematta. Pirkkalassa mainitaan 1550-luvulla Lasse \"Tompilainen\"\neli \"Tampilainen\" ja \"Tompila\" eli \"Tomppi\" nimisiä miehiä, joilla\nselvästi tarkoitetaan Pirkkalan Takahuhdin neljänneskuntaan luetun\nnyk. Kangasalaan kuuluvan ja Liuksialan kartanon kohdilla sijainneen\n\"Tompin\" eli \"Tompilan\" asukkaita. \"Tomperi\" ja \"Tomperinen\",\n\"Tomperoinen\", esiintyvät, luultavasti hämäläissatakuntalaiselta\nalueelta siirtyneinä henkilö- ja asutusniminä, Savon ja\nPohjois-Pohjanmaan 1500- ja 1600-luvun nimistössä (\"Tomberinen\"\nVisulahdella ja Juvalla, \"Tomberniemi\", \"Tomberin Niemi\", \"Tomberin\npirtin päiväranta\" Tavisalmella; Oluff \"Domberi\", Oluff \"Domberoijn\"\nLimingassa). Lönnrotin sanakirjassa on mainittu sana \"tampa\", joka\nmerkitsee tomua, pölyä ja joka erinomaisen hyvin sopii kovan kosken\nnimiaiheeksi, ja toinen sana \"tampea\", joka merkitsee jäykkää, jämeää.\nPääte -ari, -eri, -uri taasen on hyvin yleinen Ylä-Satakunnan vanhoissa\npaikannimissä (Sievari, Kolari, Tasari j.n.e.). Tällä johtopäätteellä\nvoidaan ajatella kantanimestä Tampi, Tompi muodostuneen sellaisia nimiä\nkuin Tampari, Tompari, Tamperi, Tompuri. Tampereen nimi voidaan siten\nselittää \"tampa\" sanasta johtuneeksi yksinkertaiseksi ja luonnolliseksi\nikivanhaksi yläsatakuntalaiseksi nimeksi, joka ensin olisi ollut kosken\nnimi ja siitä tullut myöskin asutusten ja henkilöiden nimeksi. (16)\n\n_Pyynikin_ harjulla on varmaan muinoin ollut jokin palvontapaikka.\nItse \"Pyynikki\" nimikin voi viitata samaan suuntaan. Tämän nimen voisi\nkyllä ajatella olevan yhteydessä \"pyytämisen\", \"pyynnin\" kanssa (vrt.\nsellaisia paikannimiä kuin \"Pyydysmäki\" ja Kangasalla 1400-luvulla\nmainittua maanomistajaa \"Pyyrikkiä\"). Meistä näyttää kuitenkin\nuskottavammalta \"Pyynikki\" nimen yhteys \"pyhityksen\" ja Pyhäjärven\nnimen kanssa (vrt. vanhassa maanlain suomennoksessa \"pyhätty metsä\"\nja Kurun Aurejärvellä olevia yhteen ja samaan alueeseen kohdistuvia\nasutusnimiä \"Pyyninki\" ja \"Pyhtinen\"). Tammerkosken kylän vanha\ntalo \"Pyynikkilä\" on ilmeisesti saanut nimensä läheisestä harjusta.\n\"Pyynikki\" esiintyy myös mahtavan talon nimenä Ruoveden ensimmäisten\ntaloasutusten joukossa; tämä Ruoveden Pyynikki on tietenkin saanut\nnimensä Tammerkosken Pyynikkilästä.\n\nMolemmat Tammerkosken seutua hallitsevat perusnimet, Tammerkoski ja\nPyynikki, voinemme lukea seudun kaikkein vanhimpaan suomalaiseen\npaikannimistöön. Kun seudun vanha pääasutus, Tammerkosken eli Kosken\nkylä, on saanut nimensä tuosta ikivanhasta koskennimestä, saanemme\nkatsoa tätä kyläasutusta seudun vanhimmaksi, nähtävästi sangen\nitsenäiseksi asutukseksi.\n\nSeudun erikoisiin asutusnimiin kuuluu myöskin _Otavalan_ asutuksen\nnimi. Sen mahdollisesta paikalliskantaisuudesta on edellä ollut puhe.\nTämän asutuksen asema varmaan jo muinaisuudessa huomattavalla ja\ntärkeällä paikalla panee ajattelemaan asutuksen ja nimen vanhuutta.\nNäsijärvessä olevat \"Ison-Otavasalon\" ja \"Vähän-Otavasalon\" saaret\nsekä Kangasalan Isopennon talo \"Otava\" (nyk. Kuhmalahtea) voivat hyvin\nkuulua muinaiseen asutusyhteyteen Tammerkosken seudun Otavalan kanssa\nja niin ollen myöskin ilmaista kanta-asutuksen vanhuutta. Vahinko vain,\nettemme voi Tammerkosken, Pyynikin ja Otavalan asutusten ikää tarkemmin\nmäärätä, kun niiden nimiltä puuttuu vertauskohtia muiden vanhain\nasutusseutujen nimistössä.\n\nToisaalta taas emme voi mainittujen muinaisten päänimien kanssa\nrinnastaa sellaisia Tammerkosken paikkakunnan erikoisia asutusnimiä\nkuin _Nalkaa_, joka esiintyy alussa 1570-lukua ja joka selvästi on\nmyöhemmän \"Nalkalan\" asutuksen alkunimi, ja Järvensivun _Nekaa_ (v.\n1590 \"Nika\", myöh. \"Nekala\"), ne kun ovat verraten vähäpätöisten syrjä-\ntai osa-asutusten nimiä ja historiallisissa asiakirjoissakin esiintyvät\nvasta myöhään (17)\n\nSellaisia Tampereen lähiseutujen vanhoja asutusnimiä, joiden yleisyys\nmuillakin seuduilla estää niiden käyttämistä asutushistoriallisena\naineistona, ellei muuta valaisua ole niiden avuksi käytettävissä,\novat nimet sellaiset kuin _Erkkilä, Hallila, Härmälä, Järvensivu,\nKulkkila, Leiniälä, Lielahti, Viinikka._ Näissä nimissä saattaa olla\nikivanhoja, semminkin kun jotkut niistä ovat vanhain historiallisten\nkyläkuntain nimiä. \"Hallilan\" nimen kantasanasta \"Hallista\" Heikki\nOjansuu kirjoittaa: \"Kun tällaiset i-loppuiset värinimet epäilemättä\nalunpitäen ovat koirannimiä, en voi käsittää muuta kuin että henkilöitä\nennen on nimitetty heidän koiriensa mukaan. _Halli_ siis oikeastaan\n_Halli_-nimisen koiran omistaja, _Musti Musti_- nimisen omistaja j.n.e.\nTällaiset nimet ovat leviämisestäänkin päättäen hyvin vanhoja; ne\npalautuvat niihin aikoihin, jolloin metsästys vielä oli esi-isiemme\npääelinkeinoja.\" Messukylän Hallila kyllä onkin muinoin ollut\nerämiesten pääpesiä näillä main. Mutta siltä ei ole sanottu, etteikö\ntämä Hallila ole voinut saada nimeänsä jostakin toisesta vanhemmasta\nHallilasta eikä koirasta. (18)\n\nTässä yhteydessä otamme puheeksi _Hatanpään_ nimen. Tämä nimi on\nkieltämättä Tammerkosken seudulle ominainen nimi, vaikkakin sillä\non runsaasti vastineita muilla seuduilla. \"Hatanpää\" oli uuden ajan\nalussa pienen Tammerkosken seudulla olevan kylän nimi. Se kantasana,\njosta \"Hatanpää\" on muodostettu, esiintyy useissa paikannimissä aivan\nerityisesti Ylä-Satakunnan päävesistöjen seuduilla. Pirkkalan Hyhkyn ja\nYlöjärven Keijärven rajapaikkain joukossa mainitaan v. 1433 \"Hattula\nlähte\" (vrt. lähellä olevan Teivaalan rajapaikkain joukossa v. 1761\n\"Hatolanhauta\").\n\nNyk. Ylöjärven perillä mainitaan v. 1660 monen kylän suuri yhteinen\ntakamaa nimeltä \"Hattaron (Hatturin, Hattaruen, Haturin) sarka\" ja\nRuoveden Rajalahden takamaassa on \"Hattulampi\" (samalla alueella\nnykyiset pikkutilat \"Hattula\" ja \"Hatanpää\"). Toisaalla taas\nlöydämme nyk. Koiviston kylän maalla Längelmäellä takamaan nimeltä\n\"Hattulansarka\", ja Kuorehveden Vedenpään kylässä on maarekisterin\nmukaan \"Hattula\" ja \"Hattusalo\" nimiset asutukset. Tähän kuuluvia\nasutusnimiä esiintyy Ylä-Satakunnan vanhimmissa verokirjoissa vielä\n\"Hattari\" Vesilahden pitäjän Vesilahden kylässä, jossa nykyään on\n\"Hatanpää\" niminen pientila, ja \"Hattu\" Kyrön Kallin kylässä. Nykyisiä\nKankaanpäässä, Tyrväällä y.m. esiintyviä \"Hatanpää\" nimiä emme\ntässä ota huomioon, koska ne voivat olla kuuluisan kartanon mukaan\nmuodostettuja uudenaikaisia tekonimiä.\n\nVarmaan on tämä näin runsas yläsatakuntalaisten \"Hattu\"-, \"Hatta\"-,\n\"Hattaro\"-kantaisten paikannimien joukko versonut jostakin\nyhteisestä alkujuurakosta. \"Hattu\" sana Suomen paikannimissä on\nselitetty lainasanaksi muinaisruotsalaisesta \"hatt\" sanasta, joka\nmerkitsee korkeaa maata ja joka esiintyy \"hatt\", \"hätta\" loppuisissa\ntunturinnimissä Ruotsissa ja Norjassa. Toiselta puolen taas monien\nyläsatakuntalaisten \"hattu\"-nimien esiintyminen takamailla saattaa\najattelemaan näiden nimien mahdollista yhteyttä muinaisuskomuksiin\nkuuluvan \"hattara\" sanan kanssa, joka E. N. Setälän mukaan \"näyttää\nmerkitsevän nauravaa, rääkyvää naispuolista metsän peikkoa, kenties\nalkujaan huonon naisen henkeä\".\n\nMutta vielä yksi selitysperuste saattaa tulla kysymykseen. Siihen\nnähden, että muinaisen Vanajan ja Hattulan pitäjäin asukkaat ovat\nharjoittaneet erämaankäyntiä ja -asutusta laajoilla alueilla ja\nluultavasti myöskin Ylä-Satakunnan puolella, jopa Pohjanmaalla saakka,\ntuntuisi, että Hatanpää ja muut tähän kuuluvat nimet Ylä-Satakunnassa\nolisi rinnastettava Hattulan pitäjän nimen kanssa s.o. että nämä\nnimet olisi katsottava n.s. kansallisuusnimiksi. Längelmäen seutujen\n\"Hattulansarka\", \"Hattula\" ja \"Hattusalo\" kuuluvat varmaan tällaisiin\nnimiin, koska Längelmäen tienoot muinoin ovat olleet Suur-Hattulaan\nkuuluneen Kulsialan pitäjän takamaita, joille varmasti on siirtynyt\nmuinaishattulaista asutusta. Myöskin Vesilahden \"Hattari\" ja \"Hatanpää\"\nnimien sijainti sopii hyvin muinaisten hattulaisten retkeily teille.\nMerkillistä on, että Pirkkalan Keijärvellä, siis juuri sillä seudulla,\njossa esiintyy huomattava ryhmä \"hattu\"- ja \"hatta\"-johtoisia\ntakamaanimiä, v. 1554 mainitaan talollinen \"Hattulainen\" (\"Jöns\nhuatulaynen\"). Kenties ei näiden eri selitysten välillä lopuksi olekaan\nmitään ristiriitaa. Voihan näet \"Hattula\" olla muinaisuskomuksellisesta\nnimestä muodostunut asutusnimi, joka toisilla paikoin voi olla aivan\npaikallisperäinen, toisilla taas siirtonimi. Kummankolaatuinen\nTammerkosken seudun \"Hatanpää\" nimi on, jää meiltä ratkaisematta. (19)\n\nToiset Tammerkosken seutujen paikannimet ovat siinä kohden selvempiä,\nettä ne voidaan enemmällä tai vähemmällä varmuudella todeta määrätyiltä\nseuduilta määrättyinä aikoina Tammerkosken seuduille tulleiksi\nsiirtonimiksi.\n\nEpäilemättä suuresti erehtyisimme, jos luulisimme näiden seutujen\nsaaneen pysyvän asutuksensa yksinomaan idästäpäin. Nykyisen\nmuinaistieteen omaksuman, löytöihin ja esinemuotoihin perustuvan\nmielipiteen mukaan kulttuuri ja asutus ovat jo varhain rautakaudella\nedenneet merenrannikolta Kokemäen jokivarsia ylöspäin ja edelleen\nHämeeseen. Kulttuurilla on epäilemättä jo muinaisuudessa ollut monta\ntietä Suomen sisämaihin ja varsin mahdollista on, että jo varhaisella\nrautakaudella on erittäin voimakkaita kulttuurivirtauksia tullut\nKokemäen jokilaaksoa pitkin Keski-Hämeen vesistöille saakka.\n\nTämänkin kulttuuriliikkeen vaikutukset ilmenevät Tammerkosken seutujen\npaikannimistössä. On mahdollista, että täkäläisistä vanhoista\nyleissuomalaisista asutusnimistä monet ovat tänne tulleet juuri\nlännestä päin. Selvä on sellaisten paikannimien läntinen syntyperä,\njoilla on vanhoja yhteyksiä länteen-, vaan ei itäänpäin. Tammerkosken\nkyläkunnan piirissä esiintyy useita sellaisia nimiä.\n\nTammerkosken kylässä länsipuolella koskea on ollut vanha talo _Kurinen_\n(myös \"Kurilainen\" ja \"Kurittu\"). \"Kurittu\" merkitsee lounaisessa\nSuomessa vasenkätistä. Nimi on tullut Tammerkoskelle varmaan lännestä\nkäsin, missä Pirkkalan kirkon seudulla on vanha Kuritun talo ja\nedempänä muita samannimisiä taloja ja kyliä (Kyrössä, Karkussa,\nLoimaalla, Nakkilassa, Maskussa j.n.e.) Tammerkosken Kurista mainitaan\nerämaankävijänä ja lautamiehenä jo 1400-luvun puolivälissä. Varmaan\nTammerkosken Kuris-suvun muinaisten työmaiden muistoja ovat sellaiset\ntämän seudun maanpaikannimet kuin \"Kuristen moisio\" ja \"Kuristen aho\"\nMessukylän Leinolan kylän alueella.\n\nToinen Tammerkosken länsipuolen vanhoja asutuksia on ollut _Kuotti_ eli\n_Kuottila_. Nimi lienee johdettava sanasta \"kuotta\", joka merkitsee\nm.m. mutaa, liejua. Voisi ajatella, että Kuorin talo Tammerkoskella\noli ollut jossakin kuottaisessa paikassa. Mutta yhtä ajateltavaa on,\nettä Tammerkosken Kuotti kuuluisi samaan asutusketjuun, jota edustavat\nPartolan ja Nuolialan tilusnimet \"Kuorin moisio\" ja \"Kuotti\", Pirkkalan\nkirkonpuolen kylän nimi Kuotoniemi ja Kyrön Kuotilan nimi. Tämä\nasutusnimi on tunnettu kauempanakin, esim. Janakkalassa ja Piikkiössä.\nJoka tapauksessa Tammerkosken Kuotti on vanha nimi, jonka kantajat\nmuinoin ovat ahkerasti ottaneet osaa Ylä-Satakunnan muinoin niin\nyleiseen erämaankäyntiin.\n\nTammerkosken vanha päätalo uuden ajan alussa oli _Vaininen_. Se on\nollut Tammerkoskella kauan asuneen nimismiessuvun nimi. Vainisen\nasutus on varmaan ainakin keskiaikaan palautuva, koska Vainisia oli\nTammerkoskella uuden ajan alussa levinnyt jo kahdelle talonosalle.\nNimi on harvinainen siitä, ettei sille löydä vastineita Ylä-Satakunnan\nsamanaikaisista verokirjoista. Lempäälässä kuitenkin mainitaan\nkapinallisten talonpoikain takuumiehinä v. 1439 \"Vaynini\" (Vaininen).\nEi ole mahdotonta, että Lempäälässä, ehkäpä Kuokkalan vanhassa suuressa\nkoskikylässä, on ollut jokin merkkimies Vaininen, joka sieltä on\nsiirtynyt Tammerkosken koskikylään. Lempäälässä on niin useita muitakin\nvanhoja suku- ja asutusnimiä, joilla on vastineita Tammerkosken\nseuduilla, että vanhaa asutusyhteyttä näiden lähekkäisten seutujen\nvälillä ei voi kieltää. Tammerkosken Vainisen asutus on otaksuttavasti\nollut alkuna Eräjärven Järvenpään kylän \"Vainikkalan\" asutukselle.\nNimi Vaininen lienee rinnastettava Virossa esiintyvän \"Vainjala\" nimen\nkanssa ja on epäilemättä ikivanha.\n\nTammerkosken _Laiskoila_ (myös \"Laisko\", \"Laiska\") ei ole ollut ainoa\ntalo laatuaan. Samasta juuresta on muodostettu nimi \"Laiskonvuorelle\"\nSorkkalan kylän Keskisen järven rannalla Etelä-Pirkkalassa ja Laiskan\ntalolle Karkun Karimäen kylässä. Muuallakin lounaisessa Suomessa tämä\nnimi on ollut käytännössä. Se on varmaan vanha satakuntalainen nimi\nsekin.\n\nTammerkosken itäpuolen vanhoista asutuksista on siltaa lähinnä\nollut _Kyttälä_ (isäntäin nimi myös \"Skyttä\", \"Kyttä\"). Nimi\nvoi olla ammattinimi, jollaisia syntyy itsenäisesti toisista\nsamanlaisista nimistä riippumatta. Mutta tällaiset nimet voivat syntyä\nsiirtymälläkin. Kun Kokemäellä on vanha, vaikka tosin ruotsalaisen\noikeuden alueeseen kuulunut ja siitä päättäen Kokemäen vanhimpia\nsuomalaisia asutuksia nuorempi \"Skyttälän\" asutus ja Kallialan\n(Tyrvään) Lumojassa niinikään vanha \"Skyttä\" niminen talo, Tammerkosken\nSkyttä saattaa varsin hyvin olla samaa pesuutta niiden kanssa.\n\nItäisen Tammerkosken kylän vanhoja pääasutuksia oli _Siukoila_.\n\"Siukoi(la)\" on vanha aito-yläsatakuntalainen nimi, joka esiintyy\nlukuisissa Ylä-Satakunnan pitäjissä, hajapaikoin Keski-Hämeessäkin. Jos\nTammerkosken Siukoila on saanut nimensä Lempäälästä tai Kallialasta\nkäsin, niin se puolestaan epäilemättä on antanut nimensä Ylöjärven,\nTeiskon ja Orihveden Siukoloille, jotka sijaitsevat historiallisella\nerämaa-alueella.\n\nTampereen _Ronganojan_ juurisana \"Ronka\" (\"Ronko\") on kantana\nlukuisissa Ylä-Satakunnan paikannimissä. Kaikkien niiden alkulähteenä\nvoivat olla Kokemäen seudun \"Ronka\"-nimet (\"Rongankangas\" ja\n\"Rongansuo\" Kokemäellä, \"Ronganniitty\" Huittisissa). Samalla\ntavoin voidaan sitoa yhteen Näsijärvessä Tampereen lähellä oleva,\nmuinaislöydöistään tunnetun _Reuharin_ saaren ja Huittisten\n\"Reuhaansuon\", Tampereen _Iiresjärven_ (\"Iidesjarven\", \"Iilesjarven\")\nja Mouhijärven \"Iirolan\" ja Huittisten \"Iironsuon\" nimet -- jos\nviimemainittuja nimiä voidaan rinnastaa ja ellei lopuksi havaita, että\nRonka, Reuhari ja Iiro kuuluvat alku-Hämeestä länteenpäin levinneisiin\npaikannimiin.\n\nAivan lyhyesti koskettelemme vielä eräitä Tammerkosken kylän lähimpäin\nympäristöjen paikannimiä. _Takahuhdin_ kylässä, joka takamaata\nmuistuttavasta nimestään huolimatta on ikivanhaa asutusta, on _Pylsy_,\nvanha erämaankäyntiä harjoittanut talo, jolla on vastineita Lempäälän\nKuokkalassa ja Kyrön Kierikkalassa (sikäläinen \"Pulsw\" mainittu\nkapinallisten talonpoikain takuumiehenä v. 1439).\n\nTammerkosken länsipuolella olevan _Hyhyn_ nimi, joka asiakirjoissa\nesiintyy ensi kerran v. 1433 (\"Hychis boor\", \"Höggis boer\"), lienee\nrinnastettava Kallialan \"Hykään\", nyk. Tyrvään \"Hykön\", kanssa. Hyhyn\nasutus on varmaan ikivanhaa alkuperää, mihin myöskin sikäläiset vanhat\ntalonnimet _Karvo_ (nyk. \"Karvola\") ja _Ikuri_ viittaavat.\n\nNäsijärven _Lielahti_ on merkittävä yleissuomalaiseksi paikannimeksi,\nmutta kun vanhassa Karkun \"Lielahden\" kylässä esiintyy niin\ntutunomaisia näsijärveläisiä paikannimiä kuin \"Kauttu\" ja \"Kuonurmi\"\n(vrt. Näsijärven \"Kuoranta\"), niin nämä seikat pakottavat katsomaan\nKarkun Lielahtea Tampereen Lielahden emäksi. Ja kun \"Kuorannan\"\nalkuperäinen täysmuoto on ollut \"Kuotoranta\", ilmenee tässä Karkun ja\nTammerkosken seutujen välillä laajempaakin muinaista asutusyhteyttä,\njossa kenties on ollut osansa Tammerkosken kylän Kuotillakin. (20)\n\nEdellä käsiteltyjen paikannimien lisäksi on Tampereen seuduilla\nlukuisia yksityisten talojen tai muiden pikkuasutusten nimiä, jotka\ntodennäköisesti ovat tänne siirtyneet läntisestä ja lounaisesta\nosasta maata. Tällaisia toissijaisia, historiallisissa asiakirjoissa\nmyöhään mainittuja paikannimiä ei kuitenkaan voida pitää muinaisuuden\ntodistuskappaleina. Ne kuuluvat pikemmin siihen asutusvirtaukseen, jota\non kestänyt halki keskiajan ja jatkunut vielä uudellakin ajalla.\n\nEsimerkkinä tällaisesta asutuksesta mainittakoon _Pispala._ Se on\nsaanut nimensä piispoista, jotka keskiajalla omistivat Pispalan pari\ntaloa. Ymmärrettävää on, että Turun katoliset piispat halusivat\nomain ja miestensä matkain vuoksi omistaa matkatalon tällä tärkeällä\nliikenneseudulla. Uuden ajan alussa esiintyy Hyhyn kylässä omituisen\nnimisiä asukkaita: _Mauritius, Valerianus_ (-- nyk. _Valleri)_ ja\n_Huovari_. Sentapaiset vierasperäiset nimet eivät keskiajalla ja\nuuden ajan alussa näillä tienoin olleet aivan harvinaisia; ne olivat\nnähtävästi tänne tulleiden tai tuotettujen uudisasukkaiden nimiä.\nKentiesi olivat Hyhyn latinalaisnimiset asukkaat Turun piispan\ntälle paikkakunnalle tuottamain uudisasukkaiden jälkeläisiä. Niistä\nPirkkalassa ja Ylöjärvellä sijaitsevista kolmen koukun maista, jotka\npiispa Maunu oli saanut haltuunsa ja joiden asumista ja hoitamista\nhän v. 1414 järjesteli, joutui osa \"Hæminge Höna\" nimiselle miehelle.\nTämä \"Höna\" on kaiketi sama kuin \"Henna\", josta Hyhyn talon _Hennarin_\n(nyk. \"Hennerin\", vrt. Hollolan \"Hennala\") nimi on muodostettu. Kun\nkoko Hyhyn kylässä uuden ajan alussa oli maata, ainoastaan hiukan\npäälle yksi koukunmaa ja Pispalassa vain 1/3 koukunmaata, on koko\nPispalan-Hyhyn kyläkunta saattanut keskiajalla olla Turun piispan\nhallussa. Joka tapauksessa on piispan asutustoiminta Pispalan ja\nHyhyn seudulla kokonaan mullistanut seudun vanhat asutusolot. --\nVarsinais-Suomesta tulleisiin asukkaisiin viittaavat sellaiset\nasutusnimet kuin Lielahden _Suomalaisten maa_. 12\n\nToisenlaisiin asutusoloihin kuin mainitut keskiaikaiset paikannimet\npohjautuvat sellaiset paikannimet kuin \"Ronko\", \"Reuhari\" ja \"Iiro\",\njotka suorastaan viittaavat alkukantaisiin oloihin, tai sellaiset kuin\n\"Kurinen\", \"Kuotti\", \"Siukola\", \"Hyhky\", \"Lielahti\", jotka kohdistuvat\nvanhoihin huomattaviin asutuksiin ja esiintyvät lukuisina ja laajalle\nlevinneinä nimiryhminä, ja joilla on sitä ikää, jota ne ovat tarvinneet\njuurtuakseen ja levitäkseen laajoille alueille. Sitävastoin nuo toiset\nsiirtonimet, joiden joukossa on useita ruotsalaisiakin, piispain ja\nmuiden herrain Ylä-Satakuntaan tuottamain uutisasukkaiden nimiä, ovat\nyleensä yhdenkerrallisia, yksinäisiä nimiä, koska niillä ei ole ollut\nriittävästi aikaa levitä ja haarautua monelle taholle.\n\nMikä on ollut lännestä muinoin tulleen kulttuurivirtauksen vaikutus\nYlä-Satakunnan oloihin? Se on luultavasti ollut hyvin mullistava ja\nsuuri. Tuskinpa erehdymme asettaessamme tuon muinaistieteen osoittaman\nläntisen asutusvirtauksen yhteen alkuhämäläistä metsästys- ja\npolttoviljelystä korkeamman maanviljelyksen ja karjanhoidon leviämisen,\nvarsinaisen peltoviljelyksen ja pysyvän taloasutuksen alkamiskauden\nkanssa.\n\nMutta, kysymme vielä, kuinka Ylä-Satakunnan asutus sen jälkeen ja vielä\nmyöhäisinä historiallisina aikoina esiintyy niin perin hämäläisenä\nasutuksena, Ylä-Satakunta Ala-Satakunnasta ja Varsinais-Suomesta niin\njyrkästi erillisenä alueena?\n\nVoisihan ajatella, että juuri hämäläiset tällä tavoin siirtyivät\nmyöhempään heimomaahansa. Mutta kuinka ovat silloin tuon korkeampaa\nkulttuuria tuovan hämäläisen heimon jäljet voineet niin perin tyyten\nhävitä Ala-Satakunnasta ja Varsinais-Suomesta? Ja mihin katosi\nse kansa, joka ennen läntistä kulttuuriaikaa liikkui ja levitti\nalkuhämäläisiä paikannimiä Tampereenkin seuduilla? Luonnollisempaa ja\nluultavampaa on, että uuden kulttuurin tuojat ovat kuuluneet lounaisen\nSuomen suomalaisheimoon, jotka kaukaisille hämäläisille seuduille\njouduttuaan ovat eristyneet vanhoista kotipaikoistaan ja vähitellen\nsulautuneet uusien kotiseutujensa alkuperäiseen hämäläiseen väestöön,\njonka kulttuurikanta heidän alkuunpanemastaan vaikutuksesta alkoi\nmuuttua myöhäishämäläiseksi, historialliseksi kulttuuriksi. Tämä\nkäsityksemme on sitäkin enemmän perusteltu kuin se on sopusoinnussa sen\nkanssa, mitä tiedämme Hämeen ja lounaisten rannikkoseutujen ikivanhasta\nheimovastakkaisuudesta ja muinaishämäläisen asutuksen leviämisestä. (22)\n\nYlä-Satakunnan asutusnimistössä kuvastuu selvin pääpiirtein\nYlä-Satakunnan vanha asutushistoria. Ylä-Satakunnan vanhoilla\nrintamailla Lempäälä-Vesilahdessa, Pirkkalassa, Saastamalassa,\nKyrössä, on asutusnimistöstä suurin joukko sellaista, joka toistuu\ntoisissa vanhoissa pitäjissä ja joka ilmeisesti edustaa vanhimpia\nnimikerroksia. Tämän nimistövyöhykkeen pohjoispuolella on toinen,\njossa esiintyy jo tarkemmin määrättyjä ja rajoitettuja nimistöalueita.\nNiinpä esim. Ylöjärvellä, Teiskossa ja Kurussa vilisee erityisesti\nLempäälän-Vesilahden, Pirkkalan ja Messukylän asutusnimiä, samoin\nLängelmäveden puolella erityisemmin runsaasti Kangasalan pesäseutujen\nasutusnimiä j.n.e. Tällainen asutusnimien levikki on ollut luonnollinen\nsiihen nähden, että Näsijärven eteläiset seudut ovat todella vanhaa\nVesilahden-Pirkkalan aluetta samoinkuin Längelmäveden seudut vanhan\nsuuren Kangasalan omistus- ja asutusaluetta. Kaukaisemmat Näsijärven\nja Längelmäveden takaiset seudut taas ovat kauimmin pysyneet, niinkuin\nalkuaan etelämmätkin seudut olivat, vanhain emäseutujen yhteisenä\nkatsottuna erämaana, ja senvuoksi sinne on kerääntynyt kosolta\nasutusnimiä kaikilta vanhoilta yläsatakuntalaisilta pesäseuduilta.\nTällä tavoin Ylä-Satakunnan asutusnimet jo ryhmittymisellään kertovat\nasutuksen kulusta ja leviämisestä.\n\nSamalla nämä asutusnimet valaisevat myöskin Ylä-Satakunnan\nmaakunnallisen eristymisen historiaa. Ylä-Satakunnassa on siksi\npaljon erikoisia, sille ominaisia asutusnimiä, että näitä seutuja\nvoi pitää erikoisena nimistöpiirinä. Se on merkki näiden seutujen\nikivanhasta maakunnallisesta yhteenkuuluvaisuudesta. Ylä-Satakunta on\njo hyvin varhain, varmaan jo kauan ennen historiallisia hallinnollisia\nmuodostelujaan ollut oma kihlakunta tai muunlainen maakunnallinen\nkokonaisuus. Sen omalaatuinen asutusnimistö osoittaa, että se on\nsuojellut omaa asutustaan ja edistänyt sen leviämistä maakuntaan\nkuuluville takamaille samalla kuin se on torjunut vieraan asutuksen\ntunkeutumista sen alueelle. Tällainen ahtaan alan, niin sanoaksemme\nkihlakunnallinen asutus on luonnollinen ja tarpeellinen varsinaisesti\nvasta maanviljelyksen asteella; luultavasti on Ylä-Satakunnan\nmaakunnallinen, määrättyjä alueita käsittävä ja niitä isännöivä\nyhdyskunta vasta silloin syntynytkin.\n\nKeskiajalla tämä maakunnallinen maanomistus ja yliomistus yhä kesti ja\ntavallaan yhä enemmän lujittui. Kansanomainen asutus jatkui vanhoilta\npääseuduilta niille kuuluville takamaille. Ainoastaan maallinen ja\nkirkollinen esivalta saattoivat harjoittaa vapaata maakunnallista\nasutustoimintaa ja tuottaa asutusalueillensa asukkaita mistä halusivat\nja mistä asukkaita saivat; eiväthän Suomen maakunnat silloin enään\nolleetkaan mitään itsenäisiä valtioita, vaan suuren valtakunnan osia ja\nmaakuntain asukkaat kirkon ja kunnan nöyriä alamaisia.\n\n\n\n\n3. TAMMERKOSKEN KYLÄKUNTA JA SEN MUINAISHISTORIA.\n\n\nTammerkosken jakokunnan historia. -- Rajain puute muinaisaikana.\n-- Koskiyhdyskunta. -- Niittyjen valtaus. -- \"Kaskikausi\". --\nYmpärysrajain synty. -- Raja Messukylää ja Takahuhtia vastaan.\n-- Omistusolot kosken länsipuolella ja raja Pispalaa vastaan. --\nJakokunnan lopullinen muoto. -- Jakokunnan hajoaminen.\n\nKyläkunta ja sen vanhat asutusryhmät. -- Kyläkunnan yleiskehitys. --\nKoukut ja kantatalot. -- Naapurikylät.\n\nErämaan käytön muinainen valta-asema Ylä-Satakunnassa. -- Erämaan\nammattisanasto. -- Lähierämaiden asutus. -- Tammerkoskelaisten\nmuinaiset erämaankappaleet.\n\nTarkastettuamme edellä Tammerkosken seudun muinaisen asutuksen syntyä\nmaakunnan yleisen asutushistorian yhteydessä, kiinnitämme nyt huomiomme\nTammerkosken kyläkunnan syntyyn ja muinaishistoriaan. Tällöin tulee\nmeidän tarkastaa kyläkuntaamme ensi sijassa maanomistuskuntana ja\ntaloudellisena yhdyskuntana.\n\nMiten se yhdyskunta, johon Tammerkosken asutukset muinoin ovat\nkuuluneet, on syntynyt ja miten laaja se alkuaan on ollut, siinä\nkysymyssarja, johon ei voi antaa aivan yksinkertaisia vastauksia.\nVarmaan täälläkin alkuisimpina aikoina veriheimolaisuus on ollut\nasukkaiden ja asutusten tärkeimpänä yhdyssiteenä. Kullakin asutuksella\non ollut oma asemapaikkansa, mutta mitään määrättyjä rajoja samaan\nsuureen kyläseutuun kuuluvilla asutuksilla eli kylillä ei ole ollut\nkeskenään eikä ulkopuolisia kyliä vastaan. Tämä ilmenee esim. v:n\n1693 Messukylän kylän kartan selityksestä, jossa selkeästi sanotaan,\nettä tällä kylällä on yhteiset maat kaikkien ympärillä olevain kyläin\nkanssa, ja nimenomaan mainitaan, että Messukylällä oli yhteistä metsää\nJärvensivun ja Otavalan kyläin kanssa. Alueellisesti siis Tammerkosken\nseudun kylät ovat alkuperäisesti muodostaneet samantapaisen luontaisen\nseutuasutuksen tai naapuruuskunnan kuin esim. Ylöjärven \"Harjuntausta\"\nja Pirkkalan \"Taivalkunta\".\n\nSelvästi on kuitenkin havaittavissa, että seutukuntamme suurella\nkoskella on ollut sen ympäristöjä yhdistävä ja keskittävä merkitys.\nTammerkosken seutukunnan asutukset ovat jo hyvin varhain muodostaneet\njonkinlaisen koskiyhdyskunnan. Jos tätä yhdyskuntaa arvostellaan kosken\nmuinaisten käyttämisoikeuksien mukaan, se yhdyskunta on ollut varsin\nlaaja. Erään v. 1466 annetun laamannintuomion mukaan, johon seuraavina\nvuosisatoina usein vedottiin, oli Tammerkoskesta ja sen kalastuksesta\nkaksi osaa kuuluva Messukylän ja Tammerkosken kylille ja kolmas osa\nTakahuhdille. Myllyoikeuksista päättäen Tammerkoskea hyväkseen käyttävä\nyhdyskunta on ollut vielä laajempi. Mainitussa v:n 1466 tuomiossa\nvahvistetaan Takahuhdin kylän omistusoikeus kahteen Tammerkosken\nmyllyyn; kolmannesta myllystä samassa koskessa oli kaksi kolmannesta\nkuuluva Messukylän kylälle. Tammerkosken kartanon tiluskartasta v:lta\n1696 taas näkee, että Pispalan ja Hyhyn kylät omistivat myllyjä\nTammerkosken yläputouksessa. Koskiyhdyskunta siis näyttää muinoin\nulettuneen Messukylästä idässä Hyhyn kylään lännessä, nämä kylät\nmukaanluettuina. (23)\n\nVarsinaisesta maanomistuksesta nykyaikaisessa merkityksessä ei\nTammerkosken seudulla muinaisimpina aikoina voi havaita jälkiä.\nNiinkauan kuin kalastus, erämaankäynti ja turkiskauppa olivat määrääviä\nelinkeinoja, oli Tammerkosken yhdyskunnan asukkaille tärkeä vain oman\nasumapaikan ja siellä täällä, pääasiallisesti varmaan kaukaisemmilla\ntakamailla sijaitsevain erämaiden s.o. kalavesien ja oravimetsäin\nomistaminen. Varsinaisen muinaishistoriallisen maanomistuksen ovat\ntuoneet tullessaan karjanhoito ja kaskenpoltto. Niityistä ja kaskista\ntuli raivaajainsa ja kaatajainsa täydellistä omaisuutta niin kauaksi\najaksi kuin he niittyjään ja kaskimaitaan hyväkseen käyttivät.\nTammerkosken suomalaiset asukkaat ovat todennäköisesti jo ikivanhoista\najoista saakka harjoittaneet karjanhoitoa ja kaskiviljelystä. Näiden\nelinkeinojen arvo kasvoi sitä myöten kuin väkiluku eneni ja erämaiden\nkäyttömahdollisuudet ja niiden tuotto vähenivät.\n\nUskomattomalla innolla Tammerkosken seudun muinaiset asukkaat\nraivasivat ja valtasivat niittyjä lähellä ja kaukana, mistä vain\nsopiva heinämaa näytti olevan saatavissa. Sellaisia niittyjä saattoi\nyhdellä ainoalla talolla vielä myöhäisinä aikoina olla kymmenittäin\nhajallaan laajoilla alueilla. Kun niittyjä on tällä tavoin voitu\nvapaasti vallata kaikkialla, missä ei niitä vielä oltu vallattu ja kun\nnämä valtaukset esiintyvät riippumatta kyläin ja jakokuntain, jopa\npitäjäinkin rajoista, käy siitä selville, että viljelemättömät maat\nnäillä tienoilla tosiaan alkujaan ovat olleet yhteisiä, siten että\njokainen muinaisen yhteiskunnan mies on saanut viljelemättömillä mailla\nvapaasti vallata niittyjä ja kaskimaita, ja että rajat ovat syntyneet\nvasta myöhemmällä omistusasteella. Kun niittyjä tällä tavoin vallattiin\nja kun niitä aikain kuluessa myytiin, vaihdettiin ja käytettiin melkein\nkuin käypänä rahana, syntyi siitä sanomaton omistusten sekasotku.\nSiitä antavat Tammerkosken seudun isonjaon kartat havainnollisen\nkuvan. Hatanpään ja Messukylän seutujen jokivarret ja lahdenperät\nnäyttävät olleen muinaisten niitynvaltaajain halutuimpia päämaaleja.\nSiellä oli Tammerkosken ja Messukylän seutujen taloilla epälukuisia\nniittykappaleita, tammerkoskelaisilla Messukylän ja messukyläläisillä\nTammerkosken puolella. Pyhäjärven niittyköyhän pohjoisrannikon kaikilla\nvanhoilla asutuksilla Pispalasta Pitkäänniemeen saakka oli tällä\neteläpuolella lukuisia niittyjä; Ylöjärven Pohtola oli mukana joukossa\nja Nokian puolen Viikin kartanokin oli huomattava niitynomistaja\nHatanpään seudulla. Lithovin kartan mukaan v:lta 1758 oli Tammerkosken\nkartanolla täällä niittyjä _Kannisto, Rautaharkko, Kirvessuo,\nVihijoenluhta, Toivio_ Partolan kylässä, _Vaitinaro_ Nuolialan\nkylässä, _Kärpänmäki, Kankahankorpi, Kontti, Ajos ja Keskimmäinen;_\nlukuisista muista oli riitaa. Siukolan Alasen niittyjä omilla\nsuunnillaan olivat _Vihijoenluhta, Majala, Karpio_ Partolan maalla,\n_Kortehisto, Kurjensuo, Rita, Alasniitty, Saunaniitty, Ratikonniitty,\nTakaveräjä, Pikarisoukko, Isosoukko_ ja _Pahasuo_. (24)\n\nYhtä vapaa kuin niitynvaltaus oli alkujaan myöskin kaskenkaato-oikeus.\nMiehet hakkasivat kaskiansa, missä vapaata sopivaa metsää oli\nkaatamatta, ja jättivät jälleen työsiönsä, kun sato tai useampia oli\nkorjattu. Kaskenpoltto on kerran ollut hallitseva viljanviljelystäpä\nTammerkoskenkin seuduilla. Riitoja kaskista on tietenkin ollut paljon,\nja niihin tuli uutta aihetta, kun se käsitys ja tapa voitti alaa,\nettä viljelemätön maa kuului lähimmälle kylälle. V. 1660 syytettiin\nTammerkosken kartanon puolesta Härmälän, Partolan ja Nuolialan kylän\nasukkaita siitä, että he olivat \"hakanneet\" Tammerkosken kartanon\nmaalla. Mutta kun Härmälän luutnantti vuorostaan seuraavana vuonna\nsyytti Kyttälän, Erkkilän ja Siukolan isäntiä siitä, että he olivat\nhakanneet kasken samalle paikalle, jossa luutnantti sitä ennen oli\nalkanut kaataa kaskea -- mitä tosiasiaa eivät syytetyt voineet kieltää\n--, niin oikeus tuomitsi kaadetun kasken luutnantille, koska maa oli\nyhteistä ja Kyttälällä, Erkkilällä ja Siukolalla oli tilaa hakata\nkaskea muuallakin. Tässä näemme jätteen muinaisesta kaski oikeudesta.\nValtaus ja työ olivat ratkaisevia: ken oli yhteisellä maalla kaskimaan\nitselleen merkinnyt tai alkanut sitä kaataa, sille se kuului.\n\nVielä 1700-luvun puolivälissä kaskiviljelys oli täydessä vauhdissa\nnäillä Ylä-Satakunnan seuduilla. \"Täällä kasketaan liiallisesti\",\nlausuu Pirkkalan puolen pitäjistä taloudellisessa kertomuksessaan v:lta\n1741 Ulr. Rudenschöld. Eräistä asiakirjoista näemme, että Tammerkosken\nkylän talot, niiden joukossa Pyynikkilä, samoihin aikoihin saivat\nkaskistaan suuria määriä nauriita. Lithovin isonjaonkartalla (1758) on\nkoko sille laajalle alueelle, joka ulettuu Kyttälän puolen vainioista\npohjoiseen ja itään, merkitty seuraava kirjoitus: \"Tammerkosken kylän\nyksityistä maata, jossa on osaksi korkeita vuoria ja hietaharjuja\nsekä varsin tasaista ja hyvää maata, kuitenkin suurimmaksi osaksi\nkaskeamisella pahasti pidelty ja poltettu kaikki ruokamulta sekä nyt\nvain nuorta mäntyä, koivua ja leppää kasvavaa.\" Menneen vuosisadan\nalussa oli kaskenpoltto Tammerkosken lähiympäristöillä jo hiljentynyt,\nmutta samanaikaisissa Böckerin kokoelmissa mainitaan, että Pirkkalassa\nja Harjussa saatiin kaskista n. 5--8 %, mutta Ylöjärvellä 18--20 %\nkoko viljasadosta. Pian kaiketi sitten kaskisavut lakkasivat kokonaan\nnäkymästä Tammerkosken taivaanrannoilla. (25)\n\nRajoja Tammerkosken seudun muinaisten kyläin ympäri ja välillä\nalkoi syntyä vasta sitten kuin niittyjen ja kaskien valtaamisen ja\npuun saannin mahdollisuudet paikkakunnalla pienenivät ja pakottivat\ntaloudellisemmin käyttämään kyläin ympärillä olevia maa-aloja.\nMitään järjestelmällistä menettelyä ei rajain tekemisessäkään aluksi\nnoudatettu, vaan rajoja käytiin siellä, missä syntyi maan omistamisesta\ntai maaeduista riitaa. Vihdoin ryhdyttiin käymään kyläin välillä\npitempijaksoisiakin rajoja, jotka kuitenkaan tavallisesti eivät\nkoskeneet vanhempia niitty- y.m.s. omistuksia. Sitä aluetta, mikä\nrajoilla tuli kullekin kylälle erotetuksi, katsottiin sen yksityiseksi\nomistukseksi, jossa muilla kuin oman kylän asukkailla ei ollut\nvaltaamis- ja käyttöoikeuksia muuten kuin kylänmiesten luvalla ja\nsovittua vuokraa vastaan. Näin alkaa näilläkin seuduilla muodostua\nmäärättyjen rajain ympäröimiä maanomistuskuntia eli n.s. lohko- eli\njakokuntia.\n\nKaikki Tammerkosken lähiasutukset näyttävät jo varhain muodostaneen\njonkinlaisen yhteisiin etuihin perustuvan maayhdyskunnankin.\nOtavalaa, Hatanpäätä ja Härmälää mainitaan Ylä-Satakunnan vanhimmissa\nverokirjoissa säännöllisesti Tammerkosken kylästä erillisinä\nasutuksina eli kylinä, mutta niiden alkuperäisestä kuulumisesta\nsamaan maanomistuskuntaan Tammerkosken asutusten kanssa on lukuisia\ntodistuksia. Messukylän kylää vastaan Tammerkosken puolella olevat\nkylät näyttävät jo varhain saaneen yhteisen rajan. Se ilmenee eräästä\nlaamanni Juho Knuutinpoika Kurjen v. 1539 antamasta tuomiosta, jossa\nTammerkosken ja Messukylän kyläläisten rajat määrättiin käymään\n_Kalevankivestä Otavalan siltaan_, siitä _Vihijoen siltaan_ ja sieltä\n_Sääksjärvenojalle_. Sama raja oli voimassa vielä Tammerkosken\nkyläkunnan isojakokarttaa laadittaessa v. 1758. Rajan yksityiskohdista\nsaadaan nyt tarkempia tietoja. Rajapaikat olivat: _Kalevankivi,\nOtavalansilta, Vihijoensilta, Rautaharkonmäki, Vakkistenkanto,\nSääksjärvenojansuu, Sääksjärvensaari, Mustalahti_ (Sääksjärvessä),\n_Sääksjärvenniityn kivipyykki, Myllyniityn kivipyykki, Saukkolamminoja,\nToivionmäki, Toivionsilta, Arolato, Knuutinsilta, Vähäjärvi, Pyhäjärvi_.\n\nTämä raja jättää Hatanpään ja Härmälän Tammerkosken kyläkunnan\npuolelle. Tällaisena raja ei kuitenkaan kernaasti voi olla\nalkuperäinen, sillä sen mukaan kuului Otavala Messukylän, mutta\nViinikkala Tammerkosken kyläkuntaan, vaikka Otavalan ja Viinikkalan\nyhteenkuuluvaisuudesta on selviä historiallisia todistuksia.\n\nTammerkosken kyläkunnan itäisen rajan pohjoispää Messukylän ja\nTakahuhdin kyliä vastaan oli v:n 1758 isojakokartan laatimisen aikana\njoutunut epävarmaksi, jos se oli ollut sen varmempi aikaisemminkaan.\nVanhasta tuomiosta v:lta 1553 havaittiin, että _Venhenkumoma_ oli\nollut rajapaikka, jossa oli ollut rajapyykki lähellä Vuohensiltaa; kun\npyykkiä ei nyt isonjaon rajaa käydessä löytynyt, otettiin _Vuohensilta_\nrajamerkiksi (kartalla merk. A). Sieltä Näsijärven rantaan mennessä\notettiin samasta syystä uudeksi rajamerkiksi suuri keskeltä haljennut\nmaakivi _Puolimatkankivi_, Tammerkoskelta Takahuhtiin kulkevan\npolkutien varrella (merk. B). Siitä pantiin raja kulkemaan Näsijärveen\nmuiston mukaan. (26)\n\nKosken länsipuolella muinaiset maanomistusolot ovat suuresti\npoikenneet myöhemmistä. Oloff Mörthin v. 1696 laatimalla Tammerkosken\nkartanon kartalla on Tammerkosken länsipuolella oleva yläputoukseen\nrajoittuva alue merkitty \"yhteiseksi maaksi lähellä olevain kyläin,\nPispalan, Hyhyn, Kyttälän ja Tahlon kyläin kanssa\". Mörthin kartan\nmukaan on Pispalan maa ulettunut maantien eteläpuolella aivan lähelle\nTammerkosken kartanon vainioita, lähelle nykyisen Tampereen esplanadia.\nTammerkosken asutusten muinainen yhteenkuuluvaisuus Pispalan ja Hyhyn\nasutusten kanssa on tämän kartan mukaisesti eittämätön.\n\nErittäin huomattava on Kyttälän nimen mainitseminen kosken\nlänsipuolella olevain yhteismaiden omista jäin joukossa. Se osoittaa\nkosken länsi- ja itäpuolisten asutusten alkuperäistä yhteisyyttä, joka\nenimmäkseen ilmenee vain länsipuolen asutusten omistuksissa kosken\nitäpuolella. Eräässä tuomiossa v:lta 1646 mainitaan Erkkilä, Siukoila,\nKyttälä ja Hatanpää Tammerkosken ja Laiskoilan kanssa osallisina\n\"Kortelahden sarassa\" kosken länsipuolella. Kaikilla näillä asutuksilla\noli lisäksi yhteinen \"Harju\" niminen ulkomaa. (27)\n\nKosken länsipuolisen yhteismaan osalliseksi merkitystä _Tahlon_ kylästä\nei Tammerkoskella ole ollut havaittavissa mitään jälkiä. Ylä-Satakunnan\nmaantarkastuskirjassa v:lta 1590 mainitaan Tammerkosken Vainisen\nPengonpohjassa omistamaa torppaa, joka todennäköisesti on sama kuin\nTeiskon Pohjankylässä oleva nykyinen Tahlo niminen talo. Sitä varmaan\nMörthin kartan merkintä tarkoittaa. (28)\n\nTammerkosken kyläkunnan isojakokartan karttaselityksessä kerrotaan,\nettä muinoin olivat Tammerkosken, Hyhyn ja Pispalan kylät olleet\nyhteisissä maissa, vaan että sitten esi-isät olivat tehneet kyläin\nvälille sovintorajan. Tuo raja nyt isojaon yhteydessä vahvistettiin;\nraja tuli kulkemaan _Koiranlähteen kalliosta_ Pyhäjärven rannalta\n(isonjaonkartalla n:o 18) _Härkikallion_ (n:o 19) ja _Liukaskiven_ (n:o\n20) kautta _Näsijärvenkariin_ (n:o 21).\n\nNäin siis Tammerkosken kylät vähitellen muodostuivat varsinaiseksi\nmaanomistus- eli jakokunnaksi, jolla oli varmat ympärysrajat. Messukylä\nja Takahuhti idässä, Pispala ja Hyhky lännessä ovat vasta myöhään\ntulleet selvillä rajoilla erotetuiksi suuresta yhdyskunnasta, johon ne\nkaikki kerran ovat kuuluneet ja josta niiden koskioikeudet ovat olleet\nmyöhäisimpänä jätteenä. Varsinaisen Tammerkosken jakokunnan muodostivat\nsen jälkeen Tammerkosken kylä (siihen luettuna Kyttälä, Erkkilä ja\nSiukoila) sekä Viinikka, Hatanpää ja Härmälä.\n\nMutta samalla kuin tämä suuri jakokunta lopullisesti muodostui se\nalkoi myöskin hajota pienempiin osiin. V. 1758 tuomittiin Tammerkosken\nrustholli ja kylä erotettavaksi Viinikasta, Hatanpäästä ja Härmälästä\nsiten, että Viinikanoja oli oleva rajana.\n\nKun sitten v. 1775 lääninraja tuli kulkemaan Tammerkoskesta ja\nTampereen kaupunki perustettiin kosken länsirannalle saaden alueekseen\nTammerkosken kartanon (alkuperäisen Tammerkosken kylän) maat,\nTammerkosken jakokunta vielä kerran supistui, niin että \"Tammerkosken\njakokuntaan\" v:n 1822 isojakokartan mukaan kuuluivat ainoastaan\nKyttälän, Erkkilän ja Siukolan asutukset eli kylät, kunnes tämäkin\njakokunta on kadonnut kasvavan kaupungin alle muuttuen kaupunkimaaksi.\n(29)\n\nTammerkosken jakokunnan historia kertoo meille yleisimmin piirtein\npaikkakunnan vanhimman yhteiskunnallisen historian. Maanomistus\nTammerkosken yhdyskunnassa on ollut erilainen riippuen maan\nelinkeinollisesta käytöstä eri aikakausina. Näiden seutujen alkukyläin\nlaajain alueiden yli ulottuvain yhteisten ylioikeuksien alaisuudessa\nalkukyläin asukkaat suorittivat yhteisiä tehtäviään sekä yksityisiä\nniittyjä kaskivaltauksiaan. Edistyvän asutuksen ja talouselämän, mutta\nensi sijassa leviävän peltoviljelyksen mukana tämä laaja-alainen\nhajaannus muuttui yhtymisliikkeeksi, jonka tuloksena oli varsinaisten\njakokuntain muodostuminen. Mutta peltoviljelystä seurasi myöskin\nuusi ja uudenlainen osittumisliike. Raivattu pelto ja vainio sitoi\nasutuksen varsinaiselle historialliselle paikalleen ja eristi sen\nvähitellen vanhemmista maanomistusyhteyksistä. Kukin kylä ja kylänosa\nsai erikseen omat pysyvät viljellyt maansa, jotka olivat pysyvää\nyksityisomaisuutta. Kullekin kylälle ja kylänosalle syntyivät omat\nerikoiset etuharrastuksensa. Tällaisia kylänosia eli \"peltokyliä\" oli\nTammerkosken jakokunnassa jo uuden ajan alussa ja varmaan jo kauan sitä\nennen useita.\n\nTammerkosken kyläkunnan kanta-asutukset ovat nähtävästi olleet\nmolemmin puolin koskea, keskellä nykyistä Tampereen kaupunkia.\nNämä asutukset esiintyvät vanhimmissa maakirjoissa yhteisellä\nnimellä _Koski_ tai _Tammerkoski_. Koski jakoi nämä asutukset\nkahteen pääosaan. Länsipuolella oli lähinnä koskea yhdessä ryhmässä\nvarsinainen Tammerkoski niminen kyläosa. Sen taloja olivat\nvanhimpain paikallisten veroluettelojen mukaan _Vaininen, Kurinen_\nja _Kuotti_. Kosken itäpuolella olivat yhtenäisellä vaurioalueella\nKyttälän-Erkkilän-Siukolan asutukset. Ne luettiin kosken länsipuolella\nolevan asutuksen kanssa samaan Tammerkosken kylään, mutta\nmaataloudellisesti ne aikain kuluessa siitä yhä enemmän eristyivät.\nAsemansa vuoksi sillan ja kosken toisella puolen olevan kylän lähellä\n_Kyttälä_ on ollut niistä huomattavin niinkuin se myöhäisaikaisesta\nnimestään huolimatta saattaa niistä olla vanhinkin. _Erkkilä_\n(vanhoissa veroluetteloissa \"Erikkilä\", isäntä usein \"Erkkiläinen\"),\njoka viimeisinä aikoinaan sijaitsi aivan kosken rannalla nyk.\nSatakunnan sillan kohdilla, on tietenkin saanut nimensä jostakin\nkristillisen ajan Eerikistä, mutta saattaa asutuksena olla ikivanha.\nKolmas itäisen Tammerkosken kylän vanhoja pääasutuksia oli _Siukoila_.\nErillisen asemansa vuoksi kosken rannalta poikempana se vanhoissa\nverokirjoissa on usein Erkkilän kanssa merkitty erilliseksi _Siukoilan\nkyläksi_, samoinkuin Kyttälä _Kyttälän kyläksi_.\n\nTämän kaksijakoisen keskusseudun ympärille oli muodostunut pienempiä\nerillisiä ääriasutuksia: kosken länsipuolella _Laiskoila_ ja\n_Pyynikkilä_, kumpikin omine vainioineen, sekä myöhemmin lisäksi\n_Hietala_ ja _Nalkala_, kosken itäpuolella taas _Otavala-Viinikkala_\nomine vainioineen. Edempänä etelässä oli omalla niemekkeellään\n_Hatanpää_ ja vielä edempänä _Härmälä_.\n\nSiinä muodossa Tammerkosken kyläkunta esiintyy meille vanhimmissa\nhistoriallisissa asiakirjoissa. Sen asutukset eivät todennäköisesti\nmilloinkaan ole muodostaneet suurta tiheää kylää, vaan ovat jo varhain\nolleet hajaantuneina molemmin puolin koskea ja kosken itäpuolella vielä\nuseaan paikkaan. Tämä asutusmuoto, jossa talot tai pienet taloryhmät\novat hajallaan kukin omilla pelloillaan saman viljelysseudun äärellä,\non Ylä-Satakunnan vanhoilla rintamailla ollut varsin yleinen. (30)\n\nKuinka oli Tammerkosken kyläkunta tällaiseksi kehittynyt?\nYlä-Satakunnan vanhimman maakirjan mukaan (v:lta 1540). tässä\nkyläkunnassa, Otavala mukaanluettuna, oli kaikkiaan 20 verotaloa.\nNe olivat melkein kaikki verraten pieniä tiloja; niiden maaluku,\njonka mukaan ne suorittivat veronsa, oli vain murto-osa, 1/3, 1/4,\n1/6, 1/8 tai vielä pienempi osa muinaisen Hämeen varsinaisesta\nveroperusyksiköstä \"koukusta\". Ainoastaan kyläkunnan kaksi päätaloa,\nnimismies Vainisen talo kosken länsipuolella ja Erkkilä kosken\nitäpuolella, olivat puolen koukun kokoisia. Koko kyläkunnan yhteinen\nveroluku oli main. aikana vähän yli 5 koukkua. Kun koukkuluku Hämeen,\nvanhoissa asutuskeskuksissa näyttää edustavan alkuperäisiä asutusoloja\nsiten, että koukku vastasi veron panemisen aikana olevaa taloa\nja koukun osat tällaisen kantatalon osia, on todennäköistä, että\nTammerkoskella koukkuverotuksen alkaessa oli viisi kantataloa, joista\nmuut 15 lisäksi tullutta ovat jakaantumisella myöhemmin syntyneet.\n\nKyläkunnan talojen verolukuja tarkastettaessa havaitaan, että näitä\nalkutaloja on todennäköisesti ollut kosken länsipuolella kaksi,\njoista uuden ajan alussa jo oli tullut Vainisen, Kurisen ja Kuotin\nviisi taloa. Näiden talojen silloinen veroluku oli hiukkaa vaille\nkaksi koukkua -- aivan tasaisia verosummia, ei voi odottaa seudulla,\njossa asutus oli vanha ja monet maanluovutukset olivat aiheuttaneet\nverolukujen muutoksia. Kosken itäpuolella on alkutaloja ollut\ntodennäköisesti niinikään kaksi, joista toisesta syntyivät Erkkilä ja\nSiukoila (niiden yhteenlaskettu veroluku vähän vaille koko koukku)\nja toisesta taas Kyttälän ja Otavalan asutukset, joiden viiden talon\nyhteenlaskettu veroluku teki melkein täyden koukun. Viides alkutalo\noli se, josta uuden ajan alkaessa jo olivat kehittyneet Hatanpään\nja Härmälän viisi taloa, joiden yhteenlasketut veroluvut tekivät\ntäsmälleen koukun. Miten tämä kyläkunnan alkutalojen jakaantuminen on\nyksityiskohtaisesti tapahtunut, on liian laaja ja epävarma kysymys\nsiihen tässä syventyäksemme. (31)\n\nTammerkosken asutusten naapureina kosken itäpuolella olivat\nmuinoin _Takahuhdin_ ja _Messukylän_ suuret ja väkirikkaat kylät.\nTammerkoskelle idästä tulevalla harju- ja kangasjaksolla on useissa\npaikoin ollut muinaisen väestön erityisesti suosimia asuinpaikkoja,\nmikä varmaan on aiheutunut harjumaan helppokulkuisuudesta, sen\nkuivista, lämpimistä ja helposti viljeltävistä rinteistä ja sen\nmolemmin puolin sijaitsevista suurista riistarikkaista erämaista.\nMessukylän kylässä, johon sisältyi _Hallilakin_, oli vanhimman\nmaakirjan mukaan v. 1540 koko 31 taloa ja Takahuhdissa 27 (nykyään\nMessukylässä ja Hallilassa yhteensä 19 ja Takahuhdissa samoin 19\ntalonnumeroa). Näiden kyläin miehet ovat muinoin olleet ahkeria\nerämaankävijöitä, jotka ovat istuttaneet kotitalojensa nimiä Näsijärven\nja Keurusselän varsille ja takamaille ja kauas Pohjanmaalle saakka.\n\nMessukylän erilliseksi ääriasutukseksi on historiallisesti katsottava\nIidesjärven sivussa olevasta asemastaan nimensä saanut _Järvensivun_\npieni asutus. (32)\n\nTammerkosken seudun kyläin talouselämässä muinaisuudessa ja vielä halki\nkoko keskiajan on metsästyksellä ja kalastuksella ollut erityisen\ntärkeä sija. Siitä puhuvat näiden seutujen kaikki takamaat, jotka\novat täynnä metsästykseen ja kalastukseen kuuluvia muistoja. Siitä\nkertovat ennen kaikkia Ylä-Satakunnan erämaiden käyttöä koskevat ylen\nrunsaat historialliset tiedot. Metsästyksen ja kalastuksen tavatonta\nmerkitystä Ylä-Satakunnassa muinaisaikoina osoittaa ensi sijassa se,\nettä kaikki metsänkäyntiin kelpaavat metsäalueet lähellä ja kaukana,\nmaakunnan etäisimmille perukoille saakka, tulivat todennäköisesti\njo muinaisimpina aikoina vallatuiksi yksityiseksi omistukseksi.\nYksityisten erämiesten tai kumppanuuskuntain eli \"yhtiöiden\"\nvaltaamia ja omistamia erämaankappaleita, joihin tavallisesti kuului\nsekä metsästysmaita että kalavesiä, kutsuttiin muinaishämäläisessä\nammattisanastossa \"eräsijoiksi\", \"päiväkunniksi\" tai \"miehenosiksi\".\nNimityksellä \"päiväkunta\" tarkoitettiin ilmeisesti sen kokoista\nerämaa-aluetta, jonka pyydykset mies ehti päivässä hoitaa ja kokea.\nNäsiselän seuduilla erämaanomistuksia kutsuttiin varsinkin myöhemmin\n\"maiksi\" (esim. Ylöjärven \"Hammonmaa\", Takahuhdin \"Pudasjärvenmaa\"\nj.n.e.) tai \"saroiksi\" (Tammerkosken kartanon \"Peltolamminsarka\"\nHärmälässä v. 1660 ja \"Myllynsarka\" Pengonpohjassa Teiskossa v.\n1667). Nämä sarat ja päiväkunnat olivat määrätyillä ympärysrajoilla\nmerkittyjä ja niiden rajoista käytiin kiivaita oikeusriitoja kuin\ntalon arvokkaimmasta omaisuudesta konsanaan. Majapaikoikseen erämiehet\nkyhäsivät \"majoja\" tai \"pirttejä\"; metsänriistan säilytyspaikoiksi\nrakennettiin lappalaiseen tapaan \"metsä-aittoja\" ja kalain\nsäilyttämiseksi \"kala-aittoja\". Näistä kaikista on muistoja pitkin\nmaakuntaa. Muinaiset metsän- ja erämaankävijät ovat ilmeisesti\nsuuresti rakastaneet majaelämää. Aivan kyläin läheisissäkin metsissä\nja lähijärvillä oli majoja; myöhempinä aikoina oli heinäväelläkin tapa\noleskella majoissa ollessaan heinässä takamailla. Eräässä tuomiossa\nv:lta 1667 kerrotaan, että Takahuhdin kyläläisillä oli Pudasjärven\nmaalla, jonne heillä oli matkaa \"hyvä peninkulma\", ollut yhteisesti\nkäytetty kala-aitta, jota oli kutsuttu \"Herran aitaksi\". Etäisemmillä\nerämailla ei muinoin tultu ensinkään toimeen ilman erämajoja ja\neräaittoja. Majapaikkain säilyneet nimet ilmaisevat usein rakentajansa\ntai omistajansa; esimerkkinä mainittakoon Kurun Pohjankapeessa vieläkin\noleva _Vänninmaja_, jonka nimen alkulähde varmaan on Vesilahden\nMustisten Vännissä. Kaukaiset majapaikat olivat muinoin usein monen\nmiehen yhteiset; toiset majapaikat olivat ikäänkuin erämaan keskuksia,\njoista erämiehet hajaantuivat eri tahoille. Huomattavista kaukomajoista\nmainittakoon esimerkkeinä _Patalanmaja_ ja _Virtomaja_ Virroissa,\n_Etsärinmaja_ Ähtärissä, _Kalliomaja_ ja _Loilanmaja_ Keurusselällä\npäin j.n.e. Näsijärven latvavesillä kerrotaan vieläkin muinaisten\npirkkalaisten kalamajoista ja näytetään niiden sijoja. (33)\n\nPyyntielinkeinoilla, metsästyksellä ja kalastuksella, oli erityisen\nsuuri arvo niinkauan kuin varsinainen maatalous pysyi alkunaisella\nkannalla ja vedet ja salot tarjosivat pyytäjälle runsaita saaliita.\nMetsäin ja vesien riistarikkaus on ollut muinaisuudessa suurempi\nkuin myöhempinä aikoina ei ainoastaan ehdottomasti vaan myöskin\nsuhteellisesti, koska asukkaiden lukumäärä muinaisaikoina on ollut\npaljon pienempi kuin myöhempinä historiallisina aikoina.\n\nVanhan Pirkkalan pääseutujen asukkaat, niihin luettuna Tammerkoskenkin\nkyläkunnan kansa, ovat kaikesta päättäen muinoin harjoittaneet ahkeraa\nerämaankäyntiä läheisillä Näsijärven seuduilla, Ylöjärvellä, Kurussa,\nTeiskossa, Orihvedellä, Ruovedellä y.m. Siitä ovat todistuksena monet\nPirkkalan ja Tammerkosken talojen pohjoisilla lähiseuduilla myöhäisinä\naikoina, osittain vielä nytkin, omistamat takamaat ja torpat, jotka\nalkuaan ovat ilmeisesti olleet metsästystä ja kalastusta varten\nvallattuja erämaanomistuksia. Tammerkosken kartanon kartassa v:lta\n1696 on tämän kartanon takamaanomistusten joukkoon merkitty Teiskon\nPengonpohjassa oleva Parmaniemen torppa sekä samalla seudulla olevat\nSaaristen torppa, joka jo v. 1667 mainitaan kartanon alaisena, ja\nMyllysarka, johon kartanolla oli osuutta muiden kyläin kanssa. Nämä\nmyöhäiset omistukset ovat varmaan olleet vain pieni jäte Tammerkosken\ntalojen Näsiselän piirissä muinoin omistamista erämaista.\n\nKun näiltä läheisiltä erämailta metsänriistan vähenemisen vuoksi meni\nsuurin osa niiden metsästysarvoa, ne sijaintinsa vuoksi asuttujen\nseutujen lähellä saivat uuden arvon kaski-, niitty- ja asumismaina.\nEsimerkkinä tähän tilaan joutuneesta erämaanomistuksesta mainittakoon\nYlöjärvellä oleva \"Ryömän sarka\", alkuperin jonkun kaukaisen Ryömän\nerämaanomistus, mutta v. 1635 mainittu Suojasen, Kuuston ja Runsaan\nkesken jaetuksi, ympäriinsä rajoilla erotetuksi metsäalueeksi,\njolle kaskimaiden, niittyjen ja raivattujen maiden vuoksi oli pantu\n1 1/2 äyrin veroluku. Ajan kysymys vain oli, koska sellaisista\nviljelyskelpoisista entisistä erämaaomistuksista tuli vakinaisia\nasutuksia. Niinpä esimerkiksi oli v. 1605 Ylöjärveltä muuttanut miehiä\nasumaan \"Sammaliston sarka\" ja \"Selkäsarka\" nimisille paikoille, missä\nolivat ottaneet suorittaakseen 2 \"kurun\" (1 äyrin) veron. Tällöin\nkävi usein niinkin, että uusi asukas alkoi harjoittaa erämaankäyntiä\njostakin kauempaa hankkimallaan erämaankappaleella. Pengonpohjan\nTahlo oli epäilemättä tullut asutetuksi Tammerkoskelta, mutta omisti\n1600-luvulla Kurun Keihäslahdella takamaan, jossa main. aikana\njo oli torppa. Tällaisen asutustoiminnan vuoksi erämaankappaleet\nNäsijärven puolella jo keskiajalla ja uuden ajan alkupuolella usein\nvaihtoivat omistajaa; varsinkin kaukaisemmat omistajat halusta möivät\nerämaankappaleita, joiden arvo heille oli loppunut tai vähentynyt.\n\nRuovettä etelämmällä Näsijärven alueella pysyvä asutus levisi\nhiljoilleen etelästä pohjoiseen läpi koko keskiajan jatkuakseen ja\ntihentyäkseen seuraavana aikakautena. Saarlahden (Teiskossa) ja\nMuroleen asutukset olivat olemassa jo v. 1514; Muroleen seudulla oli\nsiihen aikaan olemassa jo muitakin asutuksia. Mutta sitä pohjoisempana\nei vielä uuden ajan alussa ollut juuri mitään pysyvää asutusta. Vasta\n1550-luvun alkupuoliskolla Kustaa Vaasan hallituksen alotteesta\nja johdolla alkoi vilkas taloasutusliike Näsiselän takaisilla\nerämaa-alueilla eli \"Pirkkalanpohjassa\". V. 1564 siellä kierteli pappi,\n\"herra Olavi erämaassa\" ja viittä vuotta myöhemmin muodostettiin\nRuoveden pitäjä, jonka alue ulettui Muroleen eteläpuolelta Ähtärin,\nPihlajaveden ja Multian viimeisille perukoille saakka. (34)\n\nMutta vielä siihen aikaan niinkuin kauan sitä ennenkin Näsijärven\nvesistön monihaaraisten latvareittien laajoissa metsäavaruuksissa oli\nyltäkylläistä tilaa harjoittaa ikivanhaa erämaankäyntiä. Tammerkosken\nseudun miehet olivat jo ikivanhoista ajoista saakka ottaneet siihen\nahkerasti osaa.\n\nTurun tuomiokirkon \"Mustaankirjaan\" sisältyvässä merkillisessä\nSatakunnan erämaiden luettelossa, joka todennäköisesti on laadittu\nv:n 1450 tienoilla, on m.m. seuraava merkintä: _Item Peder Kurrenyn\nj manzs skogha_ (Samoin Peder Kurrenyn 1 miehen metsä), ja toinen\ntällainen: _Item Kurrenyn j manzs skoga_ (Samoin Kurrenyn 1 miehen\nmetsä). Tässä esiintyvä \"Peder Kurrenyn\" on ilmeisesti sama mies, joka\nmainitaan v. 1460 nimellä \"Peder Kurinen\" maanluovutuksen todistajana\nPirkkalassa ja v. 1466 nimellä \"Per Kurinen\" Pirkkalan lautamiehenä.\nTuo Kurinen on elänyt Tammerkoskella, jossa sen niminen talonpoika\nesiintyy erämaankävijänä vielä v:n 1552 suuressa Ylä-Satakunnan\nerämaiden luettelossa osakkaana kahteen erämaankappaleeseen. Toista\nnäistä erämaankappaleista koskee merkintä, että Heikki Partoi ja\nHeikki Kurinen omistavat yhteisen eräsijan _Toisvedellä_, joka oli\n20 silloisen peninkulman päässä heidän kylästään ja jossa oli sopiva\nasumispaikka, mikä nyt annettiin Mikko Reippiselle (varmaan Reippinen\nPirkkalan kylästä). Toisen merkinnän mukaan Heikki Kurinen omisti\nyksinään Toisvedellä toisenkin erämaankappaleen, joka kuitenkaan ei\nkelvannut asumiseen, vaan ainoastaan kalastukseen. Huomaamme siis,\nettä Tammerkosken Kurisella oli v:n 1552 aikoina omistusoikeutta\nkahteen erämaankappaleeseen niinkuin sata vuotta aikaisemminkin.\nVarmaan olivat Kurisen miehenosat v. 1552 samat kuin 1400-luvullakin.\nNäiden Kurisen eräsijain paikoista saamme tarkempia tietoja v:n 1590\nmaantarkastusluettelosta, jossa sanotaan, että Ruoveden Toisvedellä\nasuivat Tammerkosken kylän entisellä erämaalla Matti ja Pertti\nIkkalainen ja Paavali Hirvinen. Ikkalan ja Hirvelän talot ovat vieläkin\nolemassa Toisvedellä, ja niitä vastapäätä toisella puolella vettä\non muinaisaikoja muistuttava _Pirkkalanniemi_, jossa siis varmaan\ntammerkoskelaiset erämiehet ovat aikoinaan erämajaa pitäneet. (35)\n\nKun keskiaikaisessa Mustankirjan erämaaluettelossa on mainittu\nTammerkosken lähikyläin miesten, kuten Aitolahden Sorrin, Messukylän\nVihisen, Kielaan, Turron ja Selänteen, Takahuhdin Hinttalan ja\nKalamiehen, Vatialan Vatiaisen, Ylöjärven Paroisen omistavan yksin\ntai yhtiöittäin erämaankappaleita pariinkymmeneen, niin on hyvin\nluultavaa, ettei Tammerkosken 1400-luvulla epäilemättä jo varsin\nsuuressa kyläkunnassa Kurinen ollut sen ajan ainoa erämaankävijä. Tätä\nkäsitystä vahvistaa v:n 1552 erämaanluettelo, jossa jo mainittujen\nKurisen eräsijain lisäksi ilmoitetaan parin muunkin Tammerkosken\nisännän omistavan erämaita. Tämän luettelon mukaan näet Mikko Parta\nja Erkki Erikkilän kylässä omistivat yhteisen eräsijan 8 peninkulman\npäässä Paloveden järvellä (Muroleen pohjoispuolella); siellä\nolevalle asuinsijalle merkittiin asukkaaksi Olli Sorvanen. Tämä\nvanha erämaanomistus on sama kuin v:n 1590 maantarkastusluettelon\n_Siikalahti_, jonka Lassi Sorvangin silloin asuman tilan mainitaan\nolleen Paloveden rannalla ja sijainneen Tammerkosken erämaalla. (36)\n\nTammerkosken kylän erämaista olivat kuitenkin huomattavimmat\nnimismies Juha Vainisen omistukset. V:n 1552 luettelon mukaan Juha\nVaininen omisti 11 peninkulman päässä Väärinlahden järvellä eräsijan,\njonka vakinaiseksi asukkaaksi tällöin merkittiin Messukylän Olli\nKielas. Tämä eräsija on epäilemättä ollut nyk. _Väärinmajassa_\nRuoveden itäosassa. Samaan erämaanomistukseen tai joihinkin toisiin\nsamalla seudulla oleviin erämaanomistuksiin kohdistunevat v:n 1590\nmaantarkastusluettelon ilmoitukset, että Ruoveden Väärinmajaan olivat\nviisitoista vuotta aikaisemmin asettuneet asumaan Eskil Kauppinen\nTammerkosken erämaankappaleelle ja Pekka Nenoinen Juha Vainisen\nerämaalle. Ruoveden tuomiokirjassa v. 1631 on tiedonanto, että Juha\nEerikinpoika Tammerkoski (=Vaininen) on omistanut Väärinmajan eräsijan.\nMainittuna aikana olikin Juha Eerikinp. Vainisella Väärinmajassa\nlampuotitila.\n\nTammerkoskelaisten Väärinmajan erämaalla on ollut asutus- ja\nomistusyhteyttä Paloveden rannalla olevan _Pihlajalahden_ asutuksen\nkanssa. Pihlajalahdella mainitaan v. 1571 asukkaana Olli Nenoinen.\nMutta v:n 1590 maantarkastuskirjassa luetaan Pihlajalanteen myöskin\n\"Pekka Hannunpoika Vääristössä, Vainisten lampuoti\", joka epäilemättä\non juuri sama Pekka Nenoinen, joka samassa asiakirjassa Väärinmajan\nkohdalla mainitaan uudisasukkaana Juha Vainisen erämaalla. Tästä\nvoidaan päätellä, että Tammerkosken muinaisilla asukkailla on ollut\njoitakin erämaanomistuksia myöskin Pihlajalahdella, joka muuten\nonkin lähellä Tammerkosken vanhaa Siikalahden erämaata Paloveden\nrannalla. Palovesi on heti Muroleen kosken yläpuolella. Muinaisilla\ntammerkoskelaisilla näyttää olleen laajalta isäntävaltaa tällä\nNäsijärven vesistön tärkeällä seudulla. Lisättäköön vielä, että\nTammerkosken kartanolla on aikoinaan ollut vanhoja kalastuksia itse\nMuroleen koskessa. 15\n\nJuha Olavinp. Vaininen omisti v. 1552 myöskin Tammerkoskelta neljän\nsilloisen peninkulman päässä olevan _Penko_ (\"Pengoij\") nimisen\nulkomaan (nyk. Pengonpohjan). Paikka katsottiin silloin kelvolliseksi\nasumiseen ja annettiin Juha Vainisen veljen Heikki Olavinp. Vainisen\nasuttavaksi. V:n 1590 maantarkastusluettelossa Penko on merkitty\nVainisen torpparin asumaksi. Vainisen talosta muodostuneen Tammerkosken\nkartanon omistuksista Pengossa on edellä ollut puhe. (38)\n\nVainisten lukuisat erämaanomistukset edustavat sentapaista erämaan\nsuuromistusta, jota keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa esiintyy\nparhaastaan aateliskartanoilla, jotka aikain kuluessa ostivat tai\nmuulla tavoin keinottelivat itselleen vanhoja erämaankappaleita, ja\ntoisinaan myös suurtalonpojilla ja erämaan liikemiehillä.\n\nV:n 1571 hopeaveroluettelossa mainitaan Ruoveden Ruolahden asukkaana\nPertti Pyynikki, joka kuului erämaan silloisiin varakkaimpiin\ntalollisiin. V:n 1590 luettelosta saamme tietää, että tämä Pyynikki oli\nLempäälän Ahtialan erämaalla ja oli tullut verollepannuksi jo Niilo\nInginpojan (Kustaa Vaasan voudin) aikana. Talo, joka v. 1628 esiintyy\npappilana nimellä _Pyynikkilä_, on kuitenkin varmaan tullut asutetuksi\nTammerkosken Pyynikistä käsin, ellei ole ollut sen erämaakin. (39)\n\nVielä meidän aikoinamme ovat Pispalan talot yhdessä omistaneet\nVäärinojan eli _Pispanmaan_ ulkopalstan Kautun seudulla Ruovedellä.\nEpäilemättä tämä ulkopalsta on ollut Pispalan vanhoille tiloille\nkuulunut erämaa.\n\nNäissä hajanaisissa muistoissa näemme vain viimeiset rippeet\nTammerkosken kylän erämaanomistuksista, jotka muinaisuudessa\nolivat epäilemättä olleet paljon lukuisammat ja taloudellisesti\nsuurenarvoisemmat kuin niinä myöhäisinä aikoina, joilta meille niistä\non tietoja säilynyt.\n\n\n\n\n4. MUINAISEN USKONNON JA YHTEISKUNTAELÄMÄN MUISTOJA\n\n\nUskonnon tarve alkeellisessa yhteiskunnassa. -- Peljättyjä haltijoita\nmerkitseviä paikannimiä. -- Korkeamman asteen haltijoita ja\nmaataloudellisia jumalia. -- Uhrilähteitä. -- Tammerkoskella laajan\nseudun palvontakeskus. -- Pyynikki. -- Palvontamuistojen eri kerroksia.\n-- Tammerkosken seudun kalevalaisia muistoja: Kalevankangas. Suuren\nhauen tarina. Muita Kalevalamuistoja.\n\nTammerkosken seudun vanhimmat kirkolliset olot. -- Pirkkalan pitäjän\nmuodostuminen. -- Messukylän seutukirkko ja kirkkotilat.\n\nMuinaisia yhteiskuntaoloja: Yhteiskunnallisen erilaisuuden syitä. --\nYhteiskunnallisia johtomiehiä Tammerkosken seudulla. -- Oikeuselämän\nmuistoja. -- Muinaislinnoja.\n\nYrittäessämme luoda kuvaa siitä kansasta, joka eli muinaisessa\nTammerkosken kyläkunnassa, joudumme tavan takaa toteamaan uskomusten\ntavattoman suuren merkityksen tuon muinaiskansan yhteiskuntaelämässä.\nUskonnon suuri ja painava tehtävä muinaisaikain elämässä on helposti\nkäsitettävä. Muinaisuudessakin on ihmisillä ollut sielullisia ja\ntunteenomaisia tarpeita, joiden tyydyttäminen on vaatinut erityistä\npalvontaa ja erityisiä menoja. Muinaisetkin ihmiset ovat kaivanneet\nselityksiä luonnon ja elämän merkillisiin ilmiöihin, halunneet\nmenestystä toimissaan, tavoittaneet rikkautta ja valtaa, tarvinneet\napua tautiinsa, hätäänsä ja puutteeseensa, mitä kaikkea oli saatavissa\nvain määrättyjen perittyjen tietojen, taikamenojen, uhrien ja niiden\nkykeneväin tietäjäin ja taitajain välityksellä. Oli vielä yleisempiä\ntarpeita ja tarkoituksia, joita varten oli pidettävä yhteisiä\nuskonnollisia juhlia oman kylän ja koko pitäjän, vieläpä laajemmankin\nheimomaan kanssa.\n\nYlä-Satakunnan kansantarusto ja paikannimistö sisältävät lukuisia\nuskontoon ja palvontaan kohdistuvia muistoja. Tammerkosken seutujen\nasukkaat ovat olleet alkuaan hyvin uskomuksellista väkeä, jonka\nmielikuvitus on askarrellut kaikenlaisten hyväin ja pahain haltijain ja\nsalaperäisten voimain kanssa. Näiden seutujen maat ja vedet, vainiot ja\nmetsät -- varsinkin metsät ja takamaat -- vilisevät paikannimiä, jotka\nilmaisevat tuollaisten haltijain ja henkien olin- ja palvontapaikkoja.\nSuuri osa näistä nimistä näyttää kohdistuvan luonnonhaltioihin,\nja etualalla niiden joukossa ovat pahain ja peljättyjen haltiain\nnimet. Pyynikki on ollut \"hiisien\" asuma, Pyhäjärven etelärannalla\non _Hiidenmaa_ ja Teivaalan maalla Ylöjärvellä on ollut _Hiisilän_\ntorppa. \"Kouko\" on merkinnyt petoeläintä, karhua, aavetta, kuolemaa;\nalkujaan se kenties on tarkoittanut kuolleen (esi-isän) henkeä.\nSellainen kaamea olio on asustanut aivan vanhan Tammerkosken kylän\nviljelysten ääressä. V:n 1822 isonjaon kartalla on Yli-Siukolan\ntilusten joukkoon merkitty _Koukopelto_, joka on aivan pieni pellon\ntai niityn sipale Ronganojan koillispuolella, myöh. Armonkallion\nvuorten välissä; se näkyy vielä Inbergin v. 1872 laatimalla Kyttälän\nkartallakin. \"Koukkuniemi\" ja \"Koukkuniemen suo\" (v:n 1822 kartalla)\nsaattavat läheisen asemansa ja alkuperäisestä kentiesi muuntuneen\nnimensä perusteella kuulua muinaisten koukojen alueeseen. Messukylän\n\"Kovunkorpi\" voi niinikään kuulua samaan seuraan. Koukoa paljon parempi\nhaltia ei ollut \"Koljo\", joka sana kaikesta päättäen on \"ikivanha\nsuomalais-ugrilainen maanalaisen haltian nimi, pahan haltian, joka\ntuotti tauteja\". _Koljonselän_ ja _Koljonsaaren_ Teiskossa tuntevat\nkaikki nykyajan tamperelaiset. Ylöjärven Kaiharin ja Liimolan perillä\nmainitsevat vanhat kartat _Koljonsarka_ nimisen metsäpalstan; siellä\non myös _Koukokivensarka_. Mutta ne seudut ovatkin muinoin olleet\noikein metsänhaltiain pääpesiä. Edellä on jo mainittu useita pahaa\nhaltijaa merkitsevästä \"Hatta\"- eli \"Hattari\"-nimestä johdettuja\npaikannimiä. Merkillistä on, että samoissa Ylöjärven ja Hyhyn kyläin\nikivanhoissa rajoissa, joiden joukossa mainitaan \"Hatolan hauta\",\nesiintyy myöskin mielikuvitusta lappalaisten noitarumpuun johtava\nrajapaikka _Noidanvasara_. Lapin noitia täällä päin kyllä on saattanut\nmuinoin ollakin. \"Junkkari\" on ollut muudan lappalaisten palvomia\npääjumalia; Nokian kartanossa Pirkkalassa P. A. Gadd v. 1747 mainitsee\nolleen _Junkkarin mätäs_ nimisen paikan, jossa on harjoitettu\nepäjumalanpalvelusta, ja Aitolahden Hirviniemen kylässä on vanha\n_Junkkari_ niminen talo. (40)\n\nTakamaiden kammottavain haltiain pelkoa korkeampaa uskonnollista\nastetta osoittavat määrättyihin elinkeinoihin likeisesti kuuluvat\nhaltiat ja niiden palvonta. Muinaisen hämäläisen heimon keskuudessa\non yleisesti palvottu aviopuolisoiksi käsitettyjä \"Äijää\" ja \"Ämmää\",\njotka todennäköisesti ovat olleet maataloudellista menestystä\nantavia jumalia, vaikka näkyvät takamaillakin paljon oleskelleen.\nTähän palvontaan saattavat kohdistua Tammerkosken ja Takahuhdin\nvanhana rajapaikkana mainittu _Ämmänlepo_ ja Messukylän Leinolan\n_Ämmänniitty_ sekä Ylöjärven Teivaalan _Äijänmäen petäjä ja Äijälän\nniitty_, joiden puuttuvan puoliskon tapaamme Pinsiön _Ämmännevassa_.\nTähän ryhmään luemme myöskin Tammerkosken _Ronganojan_ nimen ja\nYlä-Satakunnan muut \"Ronko\" ja \"Ronkanen\" nimet, jotka varmaan\nkohdistuvat rukiin haltijaan \"Rongoteukseen\" eli \"Rukotivoon\" (vrt.\nlukuisia \"Ruisniemi\", \"Ruissalo\" y.m.s. nimiä Näsijärven puolella).\n\nErikoisia uhri- ja palvontapaikkoja näillä tienoin ovat epäilemättä\nolleet tälle harjurikkaalle maakunnalle ominaiset suuret lähteet,\nsellaiset kuin itse Pyynikin alla kumpuava Tahmelan lähde sekä\nYlöjärvellä Keijärven Saurion ja Pengon Saunin (v. 1665: \"Saundin\")\nlähteet. Pirkkalan kylän rajapaikkoina mainitaan v. 1540 pakanallista\npalvontaa muistuttavat nimet _Karsitunlähde_ eli _Karsikonlähde_ ja\n_Teurasniitty._ Ylä-Satakunnan ennustus- ja parannuslähteet herättivät\njo P. A. Gaddin huomiota. (41)\n\nMutta Tammerkosken seutu on muinoin ollut laajempainkin seutujen\npalvonnallinen keskusseutu. Lukuisat \"pyhä\"-liitteiset paikannimet\nkäärivät muinaisen pyhyyden ja palvonnan vaippaan koko tämän\njuhlallisen harju- ja selkäseudun. Täällähän on koko muinaisen\nPirkkalan keskusjärvi _Pyhäjärvi_, jonka Pyynikin ja Pitkäniemen\nvälisellä osalla on nimi _Pyhäselkä_. Kauempana Tyrkkölän kylässä on\n_Pyhämaa_. Naistenmatkan Vähäjärvestä juoksee Pyhäjärveen _Pyhäjoki_.\nMessukylän Hyllilän ja Leinolan rajaksi mainitaan vanhoissa kartoissa\n_Pyhäoja_, jonka varrella Lemolalle kuului _Pyhäojan moisio._\nEikä vielä siinä kaikki. Hatanpään kohdalla laskee Pyhäjärveen\nMessukylästä tuleva _Vihijoki_, jonka nimen on selitetty sisältävän\nsaman pyhittämistä merkitsevän juurisanan, joka esiintyy \"vihkiä\"\nsanassa (muinaisruotsalainen \"vi\" = pyhä paikka). Onko tällä samalla\nseudulla oleva Messukylän kylän vanhan talon \"Viialan\" nimi luettava\ntuohon \"pyhää\" merkitsevään nimiryhmään, vai onko sen kantasanana\nyksinkertaisesti muinaissuomalainen miehennimi, kuten Heikki Ojansuu\nväittää, jääköön ratkaisematta. Messukylän kylän alueella oleva,\nmuinaiseen palvontaan viittaava paikannimi _Palvaanniemi_ ja se\nhistoriallinen tosiasia, että siinä kylässä jo vanhemmalla keskiajalla\noli seudun kristillisen palvonnan keskus, tukevat sitä käsitystä,\nettä Vihi joen seudulla on jo pakanuuden aikana ollut erikoista\nuskonnollista palvontaa.\n\nPakanallisen palvonnan pääpaikkana Tammerkosken pyhällä seudulla\nlienee kumminkin ollut _Pyynikin_ harju. Paitsi harjun nimeä, jonka\nolemme rinnastaneet \"pyhää\" merkitseväin sanain kanssa, voidaan tässä\nkohden todistukseksi esittää muinaistarinoitakin. Niiden mukaan olisi\nPyynikillä muinoin asunut hiisiä, jotka olivat koettaneet kivillä\nheittää Pirkkalan kirkkoa. Paikallinen tarina \"Pyynikin unesta\" kuvaa\nkohtausta Tammerkosken muinaisten asukkaiden ja Pyynikin hiisien\nvälillä. Kun hämäläiset olivat väkilukuisammin asettuneet tälle\ntienoolle ja vallanneet Pyynikin hiisien alaa, tehden sinne Pyynikin\nuudistalon, oli siitä viha syntynyt näiden kesken. Pyynikin hiidet\ntoimittivat Pyynikin talon väelle seuraavan koston. Kun talon väki\neräänä lauantaiehtoona pani levolle, se makasi yhteen menoon yhdeksän\nvuorokautta. Herättyään makaajat luulivat nukkuneensa vain yhden yön\nja lähtivät Pirkkalan kirkkoon, jossa vasta huomasivat erehdyksensä.\nSiitä on tullut sananparsi: \"makaa Pyynikin unta\". Koska \"hiisi\"\nsana on alkuaan merkinnyt myöskin pyhää metsää, nämä Pyynikkiin\nniin selvästi kohdistuvat hiisi-tarinat viittaavat muinaisen pyhän\npalvontametsikön olemassaoloon Pyynikillä. Romantisella kuvitelmalla,\nettä Pyynikin kentällä olisi vietetty muinaishämäläisiä uhrijuhlia,\nsaattaa siten olla jotain pohjaa. Tuskinpa missään muualla Pyhäjärven\nja Näsijärven tienoilla olisikaan muinoin ollut keskeisempää ja\nsopivampaa paikkaa muinais-Pirkkalan yhteiselle heimopalvonnalle kuin\ntämä Pyynikin komea harjusaarelma. (42)\n\nPyhäjärven seutujen palvontanimistössä on varmaan useihin eri\naikakausiin kuuluvia kerroksia. Siinä voi olla sekä lappalaista että\nmuinaisruotsalaista vaikutusta ilmaisevia nimiryhmiä. Sellaisia\nPirkkalan asutusnimiä kuin \"Nokia\", \"Lukkila\" ja Kataiston \"Rauni\"\non arveltu muinaisskandinavialaisiin jumaluustaruihin perustuviksi,\nja ne saattavat olla muinaisen Skandinaviasta levinneen palvonnan\npaikkoja Ylä-Satakunnassa, mikäli eivät osoittaudu myöhemmän aikakauden\nsiirtonimiksi. Viimeisenä ja korkeimmalle kehittynyttä palvontaa\ntodistavana nimistökerroksena on se, joka kirjavaan ja karkeaan\nperintöön on liittänyt hämäläisen metsä- ja kaskikansan omat kotoiset\nuskomukset.\n\nTähän myöhäisempään ja kehittyneempään muinaisuskomusten ja -tarujen\nmaailmaan luemme Tammerkosken seutujen kalevalaiset muistot. J.\nJaakkola on osoittanut, että Kalevalan eepilliset nimet ja kalevaiset\ntaruaiheet ovat runsaasti ja tuoreen eloisasti edustetut Karkun\nja Kyrön tien öiden vanhassa kulttuurinimistössä ja tarinastossa,\nonpa mainittu tutkija sitäkin mieltä, että Kalevalan runoissa\nkuvatuilla Pohjolan retkillä ja muillakin eepillisillä tapauksilla\nolisi historiallista pohjaa mainituilla Ylä-Satakunnan seuduilla.\nTammerkoskenkin, tämän niin monessa suhteessa Ylä-Satakunnan keskuksena\npidettävän seudun paikannimistössä kalevalainen tuntu on harvinaisen\nyleinen ja elävä, vaikkemme siltä rohkene väittää, että tämä seutu sen\nparemmin kuin muutkaan Ylä-Satakunnan seudut olisi ollut Kalevalan\nrunostossa kuvattujen tapausten muinaishistoriallisena päänäyttämönä.\n\nVielä 1700-luvun puolivälissä puhuttiin Hämeessä usein\n\"Kalevanpojista\", joiden luultiin olleen jättiläisiä ja joiden mukaan\nkaikkia erityisen suurikokoisia miehiä kutsuttiin leikillisesti\nKalevanpojiksi. Samantapaisten tarinain ja uskomusten keskuksena\non Tammerkosken lähistöllä kaunis _Kalevankangas_, joka ulettuu\nTammerkoskelta itäänpäin aina Vuohensiltaan saakka. Ennen aikaan kulki\nmaantie pitkin harjun korkeinta lakea, ja erästä suurta kiveä tämän\ntien vieressä kutsuttiin _Kalevankiveksi_. Sillä nimellä se on mainittu\nmyöskin vanhassa rajakirjassa v:lta 1539; nykyään ei Kalevankiveä enään\nole, sillä \"yhä suureneva Tampere on sen rakennuksiinsa niellyt\".\nKalevanpojan, niin taru kertoo, oli Takahuhdin kylän Pylsylän talonväki\nkerran suututtanut. Vihastunut jättiläinen linkosi hirmuisen suuren\nkiven taloa kohden. Pellolla sattui olemaan talon isäntä kylvämässä,\nemäntä sitkainta vetämässä, renki parihärillä kyntämässä ja lisäksi\ntynnyrin säkki rukiita. Linkokivi putosi pellolle, likisti allensa\nisännän, emännän, rengin, härät ja muut vehkeet ja seisoo törröttää\npellolla vielä tänäänkin, jos jo ei ole särjetty. Vielä mainiommat\nolivat Kalevan pojat niittämään; heidän niittäessään \"heinää niin\nkaukaa kaatui kuin viikatteen kahallus kuului\". Tämä muistuttaa\nAgricolan muistosäettä hämäläisten pakanallisista jumalista: \"Calewan\npojat niitut ja mwdh löit.\"\n\n\"Suuren hauen\" tarina on paikallistettu Näsijärvelle. Kun hauki\nsattui yksikolmattahankaisen veneen rinnalle, niin jo voitti senkin\npituudessa. Hirviniemen Kiikkisen vaari kerran sai tuon suuren\nhauin koukkuunsa. Monta vuorokautta hauki kiidätti vaaria ja hänen\nvenettään ympäri Näsiselkää, kunnes viimein pysähtyivät Reuharin\nsaaren lähellä. Kun vaari pääsi kuivalle, hän alkoi kiskoa haukeakin\nmaalle. Jo oli noin seitsemän kirvesvarren mittaa hauen päätä maalla\neikä vielä silmiäkään näkynyt, mutta hauki pääsi karkuun. Nyt vaari\nteetti rautakangesta suunnattoman suuren koukun, pani suden tappaman\nlampaan syötiksi, vanhan oluttynnörin kohoksi ja tukevan hamppuköyden\nsiimaksi ja sitoi sen Kiikkisen rannalla kasvavaan mäntyyn kiinni.\nSillä ongella hauki viimein saatiin pyydetyksi. Vuosikausia syötiin\nhauenlihaa Kiikkisellä suolakalana. Hauen kylkiluista tehtiin tukevia\naidanseipäitä ja selkäruodon nikamista pohjalatoja, joilla peltoja\nladattiin.\n\nNäitä tällaisia tarinoita täydentävät kalevalaiset paikannimet.\nYlöjärvelle mennessä on _Ilmaristen_ vanha kylä ja Ylöjärvellä\n_Kalevan_ talo, jota mainitaan vanhimmissa verokirjoissa. Samassa\nYlöjärven kylässä esiintyy v. 1605 nimi _Aino_ (\"Aijno Nicki\").\nTakahuhdin neljänneskunnassa mainitaan v. 1541 _Lemmitty_ niminen\ntalollinen. Ja aitokalevalainen tuntu henkii \"Sinivuorenkorkealta\" ja\nmuilta simasaloilta, missä pirkkalaiset erämiehet muinoin ovat raikasta\nretkeilyelämäänsä eläneet. (43)\n\nPakanuuden hävitessä jäi paikallinen palvontatarve edelleenkin\nolemaan ja vaatimaan tyydyttämistä uusissa kristillisissä muodoissa.\nTämä tarve ei tullut tyydytetyksi suurten laaja-alaisten pääpitäjäin\nperustamisella. Katolisena aikana pidettiin tärkeänä, että pappi\nsaatiin käymään eri kulmakunnilla ja kylissä, ei lukusijoja ja saarnoja\npitämässä, jollaiset eivät kuuluneet katolisen ajan kirkolliseen\nelämään, vaan suorittamassa pyhiä toimituksia ja ennen kaikkia\n\"messuamassa\" s.o. toimittamassa kauniita katolisia kirkonmenoja, jotka\ntuohuksineen, pyhine savuineen, siunauksineen ja kulkueineen toivat\nonnea seudun viljavainioille, karjoille, kalastuksille, erämaille\nja koko elinkeinolliselle elämälle. Sellaisilla seuduilla, joihin\nyhteiset pakanalliset menot olivat erityisemmin juurtuneet, oli myöskin\nedellytyksiä tulla ennen muita seutuja tässä kohden huomioonotetuiksi.\nTästä syystä jo varhaisena katolisena aikana rakennettiin\nmäärättyihin seutuihin tai kyliin kyläkirkkoja eli seutukirkkoja,\n\"kappeleita\", joita usein sijoitettiin vanhoille kalmisto- tai muille\npalvontapaikoille. Niitä on ollut pienempiä tai suurempia, puusta tai\nkivestä tehtyjä, mutta yhteinen ominaisuus niillä kaikilla on ollut\nse, että ne ovat olleet pienempäin seutujen omaa tarvettaan varten\nylläpitämiä kirkkolaitoksia ilman omaa vakinaista pappia ja ilman\ntäydellisiä kirkollisia oikeuksia. Tavallisesti näihin seutukirkkoihin\non ollut yhdistettynä erityinen kappelikirkon omistama kirkkotila,\njonka tarkoituksena on ensi sijassa ollut seutukirkolla käyvän papiston\nmajoittaminen ja kestittäminen ja usein myöskin kappelikirkon ja sen\nkaluston ja muun omaisuuden hoitaminen.\n\nMaassamme on ollut paljon tuollaisia seutukirkkoja ja kirkkotiloja.\nNiillä on ollut tärkeä merkitys kirkollisessa kehityksessä. Ne ovat\nerinomaisen luontevasti välittäneet pakanallisen elämän siirtymistä\nkristilliseen. Ne ovat toisin paikoin olleet pohjana suurempien\nseurakuntain muodostamiseen; toisissa seuduissa taas ne ovat ensin\nperustetun suuren seurakunnan eri kulmille levittäneet uutta\nkirkollista elämää. Mitään ankaran yhtenäistä järjestelmää tässä\nSuomelle erikoisessa ja kansamme oman elämän luomassa kirkkolaitoksessa\nei kuitenkaan voida todeta. Se on ollut muuttuva ja mukautuva niinkuin\nse elämä, jonka tarpeita se on tyydyttänyt. (44)\n\nEi ole mitään odottamatonta, että Tampereen seudulla, jossa\npakanallinen palvonta kaikesta päättäen on ollut niin voimaperäistä, jo\nvarhain keskiajalla kehittyi huomattava seutukirkkolaitos.\n\nRuotsin vallan ja kristinuskon levittyä Ylä-Satakuntaan muodostettiin\ntäällä muutamia suuria kirkollisia pääpitäjiä, joista Pirkkala\noli yksi. Se oli olemassa ainakin 1300-luvun alkupuolella, mutta\nmahdollisesti jo 1200-luvun puolella. Sen kirkko ja pappila sijaitsivat\nPirkkalan kylässä, josta koko suurpitäjä sai nimensä. Tämän suurpitäjän\nalueeseen kuuluivat nykyiset Etelä- ja Pohjois-Pirkkalan, Messukylän,\nAitolahden, Teiskon ja Ylöjärven kunnat sekä Näsijärven vesistön\npohjoisia seutuja niin pitkälle kuin asutusta sen eri suunnille riitti.\n\nMutta kuuluminen Pirkkalan suurpitäjään ja kirkkomatkat sen kirkolle\neivät muinaisen Tammerkosken seudun asutusten kirkollisia vaatimuksia\ntyydyttäneet. Nämä asutukset ja ennen kaikkia itäisen kangas- ja\nharjujakson kansakkaat kylät näyttävät viljelystensä, erämaankäyntinsä\nja kauppansa nojalla jo varhain päässeen niin varakkaiksi ja olleen\nniin yritteliäitä, että ne jo varhaisella keskiajalla rakensivat\nitselleen oman seutukirkon.\n\nSe rakennettiin joko alkuaan tai myöhemmin kivestä, mutta jäi, niinkuin\nmuuten Karkunkin kirkko, tiilisiä viimeistelyjä vaille. Sen sijaan\nsinne kyllä hankittiin arvokkaat pyhäinkuvat ja kirkkokalut, niin että\nsiellä voitiin pitää täydelliset messumenot. Osa tästä kalustosta\non 1300-luvulta, jolloin luultavasti kivikirkkokin on rakennettu.\nErotukseksi Pirkkalan kirkosta, joka oli puinen, tätä kappelia\nkutsuttiin \"Kivikirkoksi\". Pappien sinne tekemistä messumatkoista se\nkylä, jossa tämä \"messukirkko\" sijaitsi, samoin kuin kokoseutukunta sai\n_Messukylän_ nimen.\n\nYlä-Satakunnassa on ollut verraten harvoja katolisajan kivikirkkoja.\nTämä seikka lienee osittain selitettävissä siitä, että Ylä-Satakunnassa\nkeskiaikana oli hyvin vähän aatelia ja muita korkeampain säätyluokkain\njäseniä, jotka muualla maassa tavallisesti olivat kirkollisten\nrakennuspuuhain etunenässä. Ylä-Satakunta oli muinoin harvinaisen\npuhdasta talonpoikaista maata. Sitä huomattavampi suurtyö on\naikanaan ollut kivisen seutukirkon rakentaminen Messukylään. Ehkäpä\non 1300-luvulla näillä, tienoin ollut erityinen taloudellinen\nkukoistusaika, \"pirkkalaisten\" ja erämaankävijäin hyvä aika, jonka\nmuisto Messukylän vanha kirkko on. (45)\n\nMutta kirkkotila? Sellainenkin on Messukylässä muinoin varmaan\nollut ja todennäköisesti se on ollut _Järvensivussa_. V:n 1590\nmaantarkastuskirjassa on merkintä, että edellisenä vuonna Järvensivun\nkylä \"pantiin kappelin alle\"; kylän asukkaana mainitaan \"Markus Nika\"\nmyöh. \"Nekala\". Vertaillessa Järvensivun esiintymistä vanhoissa\nverokirjoissa havaitaan, että sen nimi puuttuu vanhimmasta maakirjasta\n(v:lta 1540), mutta ilmestyy maakirjoihin vähän myöhemmin joutuakseen,\nkuten sanottu, v. 1589 \"kappelin alle\". Tätä ei voi ymmärtää, muulla\nlailla kuin että Järvensivu v. 1540 ja epäilemättä sitä ennen\nkatolisena aikana oli ollut Messukylän kappelin kirkkotilana, mutta\ntullut lukuisten muiden muualla maassa olevain samanlaisten tilain\ntavoin Kustaa Vaasan aikana otetuksi, kruunun haltuun, kunnes taas\nkatolisille perimyksille suopeampina aikoina tai seutukunnallisen\nkirkollisen elämän vilkastumisen vuoksi annettiin takaisin entiselle\noikealle omistajalleen. Kun sitten Messukylästä 1600-luvulla tuli oikea\nkirkkopitäjä, joka sai kruunulta oikean pappilan, vanha kirkkotila\ntoistamiseen joutui tavallisten talonpoikaisten verotilain luokkaan.\n\nEttä kehitys on ollut tällainen, selviää meille Messukylän, toisen\nkeskiaikaisen kirkkotilan historiasta.\n\nAitolahden kylillä näyttää keskiaikana olleen omaa papillista\npalvelusta. Lähellä Aitonientä on Näsijärveen pistävä _Ristiniemi_,\njonne tarinain mukaan paikkakuntalaiset muinoin toivat lapsiaan\nPirkkalan papin kastettavaksi. Tarina ei ole ollut aivan aiheeton.\nHirviniemen kylän vanhimpia taloja on _Lampun_ talo. Nimi on\nvanhan muistitiedon mukaan ollut \"Nisu\" ja talo sijainnut aivan\nNiihaman rannalla, nykyisen Junkkarin naapurina. Tätä taloa koskee\nlaamanninkäräjillä Messukylässä v. 1588 annettu todistus, jossa\nsanotaan: \"... samalla tavoin pitäjän rahvas todisti ja tunnusti, että\neräs tila nimeltään Lambola on vanhastaan kuulunut Messukylän kappelin\nalle, josta tilasta papilla oli elatuksensa ja ylläpitonsa niin usein\nkuin hän toimitti kirkonmenoja mainitussa kappelissa, mutta joitakuita\nvuosia sitten Niilo Inginpojan aikana on sama tila otettu kruunun\nhaltuun ja nyt kun armollisin kuninkaallinen majestetti on myöntynyt ja\nsuostunut siihen, että jumalanpalvelus on joka sunnuntai suoritettava\nmainitussa kappelikirkossa, pitäjän yhteinen kansa on nöyrästi\npyytänyt, että se saisi saman tilan takaisin kappelin alle niinkuin\nse vanhuudesta on ollut, jotta pappi siitä saisi elantonsa, koska\nsikäläinen rahvas on varaton hankkimaan papille ruokaa ja olutta...\"\n\nNiilo Inginpoika oli Kustaa Vaasan vouti Ylä-Satakunnassa. Hänen\naikanaan \"Lampola\", joka ei voi tarkoittaa muuta kuin Hirviniemen\nLamppua, otettiin kruunun haltuun. Sitä ennen Lampola oli ollut\nkirkkotila, joka oli saanut nimensä siellä asuneesta lampuodista.\nVerokirjoihin 1550-luvulla talo on merkitty nimellä \"Landbo\". Samaan\naikaan kuin Järvensivu ja samoista syistä Lampola 1580-luvun lopulla\nannettiin takaisin verottomaksi kirkkotilaksi.\n\nHirviniemen kylä, jossa Lampolan eli nyk. Lampun tila sijaitsee, on\nliian kaukana Messukylän kirkolta, jotta Pirkkalan papit Messukylän\nkirkolla käydessään olisivat siellä majailleet. Sen sijaan Lampola\nvarmaan on ollut pappien majapaikka heidän käydessään Aitolahdella.\nKuten mainittu, kansantarinakin tietää kertoa muinaisten Pirkkalan\npappien käynneistä Aitolahdella. Ehkäpä on Aitolahdella ollut muinoin\noma seutukirkkokin. \"Junkkarin\" talo, jonka naapurina Lamppu on ollut,\non nimestään päättäen ja nimenomaisten muistotarinain mukaan ollut\npakanallinen palveluspaikka. Mutta yksi ainoa nimi ja sen myöhäiset\nhistorialliset vaiheet valitettavasti eivät meitä tässä kohden\npaljoakaan valaise; ne asettavat kysymyksiä, mutta eivät niihin vastaa.\n(46)\n\nTammerkosken muinaisen kyläkunnan yhteiskunnallisen elämän\npohjana olivat muinaiskansan perhe- ja henkisen elämän kehittämät\noikeuskäsitykset ja oikeustavat sekä myöhempinä aikoina varsinkin\nhistoriallisesti muodostuneet maanomistussuhteet. Taloudellinen ja\nyhteiskunnallinen eriarvoisuus on epäilemättä jo muinaisimpina aikoina\ntullut tuntuvaksi täälläkin. Jo pyyntielinkeinojen valta-aikoina\nerilainen pyyntionni ja pyyntitaito ja semminkin yritteliäisyyttä\nja keinottelua kehittävä turkiskauppa epäilemättä aiheuttivat\nyhteiskunnallistakin eriarvoisuutta. Kaskikaudella taas taloudelliset\nja yhteiskunnalliset olot tulivat suuressa määrin riippuviksi talojen\nkaskiviljelykseen pystyvän miesmäärän erilaisuudesta. Erilainen\nkarjamääräkin on muinaisuudessa ollut mitä tärkein yhteiskunnallinen\ntekijä. Historiallisina aikoina taas varsinkin verotusolot jatkoivat\nmaalaisyhteiskunnan arvoportaita.\n\nYhteiskunnallinen eriarvoisuus ei kumminkaan milloinkaan pahemmin\nmullistanut yhteiskunnan tasaisia pohjaoloja Tammerkosken seudun\nmuinaisissa kylissä. Erämiesten, kirvesmiesten ja talonpoikain\ntoisiaan seuraavissa yhteiskunnissa vallitsi eräänlainen luonnollinen\nkeskinäinen tasa-arvoisuus, joka perustui elinkeinojen samanlaisuuteen\nsamanlaisissa oloissa. Yhteiskunnan johto- ja toimihenkilöt olivat\nmuinaisaikoina säännöllisesti paikkakunnan tunnettuja miehiä, jotka\nharvoin kohosivat kotikylänsä yläpuolelle vieraantumiseen saakka.\n\nKun Tammerkosken seuduilla näyttää muinoin olleen tavallista useampia\nyhteiskunnallisissa toimissa esiintyviä tai yhteiskunnallisesti muuten\nhuomattavia henkilöitä, niin se kaiketi on katsottava enemmän merkiksi\npaikkakunnan keskuksellisesta asemasta kuin sen yhteiskunnallisten\nolojen ylimyksellisyydestä.\n\nYlä-Satakunnan vanhimmassa maakirjassa esiintyy Naistenmatkan kylässä\nsukunimi _Kuningas_, joka varmaan edustaa jotakin tällä seudulla\nmuinoin johtavassa asemassa ollutta sukua. Olavi Kuningas mainitaan\nPirkkalan lautamiehenä v. 1466, samanniminen mies on laamannin\nlautamiehenä Pirkkalan käräjillä v. 1529 ja vielä 1550-luvulla aina\nsamaa nimeä pitävä mies (Olavi Kuningas eli Olavi Naistenmatka) on\nmerkitty Pirkkalan säännöllisten erämaankävijäin joukkoon. Tekeepä\nmieli väittää, että Naistenmatkan Ollila tai Ollikka nimiset talot\novat saaneet nimensä tästä Olli nimisten kyläkuninkaiden toimekkaasta\nsuvusta. Härmälässä muinoin asunut, mutta sieltä sitten hävinnyt\n_Vakkisen_ talosuvun nimi voi olla jonkun vanhan veronkantajan,\n\"vakkain\" kantajan, nimi.\n\nTammerkoskella oli pitkin 1500-lukua _Vaininen_ kaikkia muita isäntiä\npaljon huomattavammassa asemassa. Monessa polvessa oli nimismiehen\ntärkeä virka sen suvun hallussa. Se omisti kyläkunnan keskeisimmän ja\nsuurimman talon, josta 1600-luvulla muodostui Tammerkosken kartano,\npaljon muita tiluksia Tammerkoskella ja monia erämaankappaleita\nTeiskossa ja Ruovedellä. Vainisia on asunut Tammerkoskella jo\nkeskiajalla, mutta itse nimi Vaininen on ikivanha. Kiintoisiin\npäätelmiin tultaisiin, jos osoittautuisi, että nimi \"Vaininen\" on\nrinnastettava \"Väinisen\" kanssa. Sellaiseen otaksumaan antaa aihetta\ntämäntapaisten äänteenmuunnosten tavallisuus Ylä-Satakunnan vanhassa\nnimistössä (Halli = Hälli; Urmia = Yrmiä; vert. myös viron Vanamuine\n= Väinämöinen), mutta erityisesti Karkun Nohkuassa esiintyvä vanha\nnimi \"Väine\" (Väinö) ja \"Väinä\", joka on merkitty myös muodossa\n\"Vaine\". Täten Tammerkosken Vainisen nimi yhdistyisi Nohkuan Väinään\nja sen kautta itse Väinämöisen tarulliseen nimikantaan. Tämän rohkean\nrinnastuksen hyväksi voidaan esittää se tosiasia, että Tammerkosken\nseudun toinenkin vanha ylimysnimi, Kuningas, esiintyy myöskin Karkun\nNohkuassa, jonne Vainisenkin nimijuuret veivät. (47)\n\nTammerkosken kyläkunnan merkitystä Pirkkalan pitäjän vanhassa\noikeuselämässä ilmaisee se, että vanhimmissa säilyneissä Pirkkalan\nlautamiesten luetteloissa useimmiten on myöskin Tammerkosken kyläkunnan\nmiesten nimiä; etenkin Kuriset näyttävät jo keskiajalla usein olleen\nlautamiehinä.\n\nTampereen seudun muinaisesta oikeuselämästä on muistona P. A. Gaddin\nYlä-Satakunnan kertomuksessa v:lta 1747 mainittu Harjun kappelissa\nsijainnut _Käräjän törmä_ niminen paikka, jossa muinoin oikeutta\nistuttiin, käräjiä käytiin puuhun piirrettyjen lakien nojalla ja\narvalla koetettiin saada murhaajia ilmi. A. O. Heikelin kertomuksen\nmukaan v:lta 1882 paikka on Ylöjärveltä suoraan n.s. Kalevan kankaan\nylitse Harjun kirkolle kulkeneen tien puolivälissä, Provastin ja Epilän\nmaan rajalla. Paikalla näytettiin \"Käräjän kiveksi\" sanottua suurehkoa\nkiveä, mutta muuten oli paikka synkkä luonnonpaikka, josta kerrottiin\nkäärmetarinoita. Muinaiseksi oikeudenkäyntipaikaksi on mainittu myöskin\nPispalan ja Tohlopin välillä oleva _Sopimusvuori_ eli _Likomäki_.\nAnkarat oikeustavat, jotka muinoin ovat tälläkin seudulla vallinneet,\npuhkeavat alkuvoimaisessa kaameudessaan esiin eräässä Pirkkalan\nkäräjillä v. 1566 sattuneessa tapauksessa, jolloin Messukylän kylästä\nkotoisin oleva isänsä murhaaja tuomittiin kuolemaan \"ja otettiin heti\nhengiltä\". (48)\n\nTärkeimpiä yhteiskunnallisia tehtäviä muinaisilla Sisä-Suomenkin\nseuduilla oli kotikyläin puolustaminen retkeileväin vihollisten\nhyökkäyksiä vastaan. Pakanuuden sotaisina loppuaikoina oli melkein\nkaikilla huomattavilla asutusseuduilla Suomessa jyrkille vuorille\nvarustettuja pakolinnoja. Suuri sellainen on ollut esim. Siuron\nLinnavuorella. Luulisi Tammerkoskenkin varmaan jo muinoin tiheästi\nasutun seudun olleen varustettuna jollakin pakolinnalla. Varmaa\nsellaista emme kumminkaan ole saaneet tietoomme. Haikan takamaassa\non vanhoilla kartoilla merkitty _Linnakivivuori_ niminen rajapaikka.\nTakahuhdissa mainitaan jo vanhimmissa verokirjoissa _Linnan_ talo;\nLeinolan kylän Tuomaalan talon maalla vanhat karttaselitykset\nmainitsevat _Linnamaan niityn_. Jonkun matkaa Takahuhdista, Teiskoon\nvievän tien itäpuolella Linnamaan niittyalueen takana kohoaa korkeahko,\nparilta puolen aivan jyrkkäseinäinen, laajahko kallio, jossa varsin\nhyvin on voinut olla muinaislinna. Kalliolta on avara näköala\nMessukylän vanhalle kulttuuriseudulle. Nämä seikat viittaavat siihen,\nettei näilläkään main ole muinoin arvattu olla ilman pakolinnoja.\nPaikoin maassamme ovat muinaiset pakolinnat sijainneet katkoisissa\ntakamaissa. Kentiesi on sellainen järjestelmä ollut käytännössä\nTammerkoskenkin seuduilla. (49)\n\n\n\n\n5. \"PIRKKALAISET\" JA TAMMERKOSKEN KYLÄN KAUPPAMUISTOT.\n\n\nSuomen \"pirkkalaiset\" kotoisin Ylä-Satakunnan Pirkkalasta. --\nPirkkalaismuistoja itäisessä Hämeessä. -- Muinaisen Suur-Pirkkalan\nkaupallinen asema. -- Pirkkalan kylä. -- Pirkkalan pitäjä saanut\nnimensä kylästä. -- Pirkkalan kylän asema ja sen yhteydet Kokemäen\nkauppaseudun kanssa. -- Pirkkalan nimen siirtyminen Ylä-Satakuntaan.\n-- Nimi \"Pirkkala\" Ruotsin Birkan kukoistuskaudelta. -- Muinaisten\nruotsalaisten retkeilymuistoja Näsijärvellä. -- Tämän ilmiön selitys.\n\nTammerkosken kylän suuruus ja keskeinen asema. -- Seudun muinainen\nteistö. -- \"Radat\" ja \"Ratinanniemi\". -- Muita tiemuistoja. --\nMuinaisia siltoja.\n\nMuinaisia rahalöytöjä Tammerkoskella. -- Pirkkalaiset Tammerkoskella.\n-- Tammerkosken ja Pirkkalan kyläin muinaisia yhteyksiä. -- Muuttelevat\nkauppapaikat. -- Tammerkoskelaiset Perä-Pohjolassa.\n\nMyöhempiä pirkkalaismuistoja. -- \"Kaupit\" ja \"Kauppilat\". -- Uusia\nkauppatapoja. -- \"Viimeiset pirkkalaiset\": Vaininen ja Kekkoinen.\n\nYlä-Satakunnan muinaisesta kaupallisesta merkityksestä ovat pysyvimpänä\nja näkyvimpänä todistuksena \"Pirkkalan\" ja \"pirkkalaisten\" kuuluisat\nnimet. Niiden yhteydessä herää luonnollisesti kysymys, mikä on ollut\nmuinaisen Tammerkosken kylän suhde \"pirkkalaisten\" nimellä tunnettuihin\nmuinaisajan kaupankävijöihin ja ovatko tammerkoskelaisetkin aikoinaan\nolleet osallisina \"pirkkalaisten\" merkillisissä Perä-Pohjolan ja Lapin\nretkissä.\n\nToteamme ensiksi, etteivät ainoastaan vanhain lappalaisten keskuudessa\nvielä 1600-luvulla eläneet ja heiltä kerätyt muistotiedot, vaan\nmonet muutkin seikat tekevät varsin uskottavaksi, että puheenaolevat\n\"pirkkalaiset\" olivat suureksi osaksi alkuperin lähteneet muinaisesta\nYlä-Satakunnan Pirkkalasta ja siitä saaneet nimensä. Tavallisesti\non otaksuttu, että se Pirkkala, joka on ollut nimenantajana, on\nollut muinainen suurialainen Pirkkalan pitäjä. Todella onkin\nPerä-Pohjan pirkkalaisten suku- ja asutusnimien vastineita erittäin\nrunsaslukuisesti havaittu muinaisen Suur-Pirkkalan paikannimistössä.\nMyöskin Suur-Pirkkalan hämäläisillä naapurialueilla on näitä\nvastineita, mutta joka tapauksessa se Perä-Pohjolan pirkkalaisten\nalkupesä, josta he ovat saaneet nimensä, on ollut Suur-Pirkkalassa.\n\nMuinaisen Suur-Pirkkalan asemaa pirkkalaisten pesäpaikkana korostavat\nmyöskin useissa läntisen Sisä-Suomen paikoissa esiintyvät vanhat\nPirkkala-kantaiset paikannimet, jotka näyttävät kohdistuvan muinaisiin\nretkeilijäkauppamiehiin. Niinpä mainitaan vanhalla kulkuseudulla,\nSääksmäen Valkiakosken Apian koskessa v. 1640 \"Pirkkalainen\" niminen\nkoskenhaara tai kari, Hauholla Portaan kylässä v. 1645 talollinen\n\"Pirkka\" ja saman pitäjän Hahkialassa v. 1695 rajapaikka \"Pirkosten\nkallio\". Pohjois-Hämeessä Uuraisten Kuukkajärven kylässä on vanha\ntalo \"Pirkkalainen\". Lukuisia tähän kuuluvia paikannimiä on merkitty\nHollolasta: Paimelan kylän alueelta \"Pirkkonen\" ja \"Pirkosten mäki\",\nTennilän kylän alueelta \"Pirkmäki\", \"Pirkkorpi\", \"Pirkkorvenranta\".\nNäissä nimissä piilee epäilemättä muinaisten idässäpäin liikkuneiden\npirkkalaisten retkeilymuistoja. Erinomaisen puhuva todistus siitä on\nseuraava Fabian Lindénin Kuhmoisista n. 40 vuotta sitten muistoonpanema\nrunonkatkelma:\n\n    \"Pirkkalaiset kyliä kiersi,\n    veronahkoja hakitsi,\n    kumppanina kaimaksia\n    Kangasalta äijästi.\"\n\nTässä katkelmassa pirkkalaiset määritellään veronahkain kerääjiksi\ntai ostajiksi, ja Kangasalan mainitseminen selvästi osoittaa, että\npirkkalaisten kotipaikaksi on ajateltu Pirkkalan pitäjää. (50)\n\n\"Pirkkalaiset\" siis ovat olleet muinaisesta Pirkkalasta nimensä\nsaaneita ja Pirkkalan ympäristöissä laajalti tunnettuja retkeileviä\nkaupankävijöitä. Minkä vuoksi juuri Pirkkala on ollut tällainen\nretkeileväin kauppiaiden keskusseutu? On viitattu muinaisen Pirkkalan\npitäjän asemaan Sisä-Suomen lappalaisalueiden äärellä, mikä oli\nomiaan kehittämään Pirkkalan asukkaiden lapinkäyntiä (E. Lencqvist,\nYrjö Koskinen) ja Pirkkalan seutujen väestön ikivanhaan yleiseen\nerämaankäyntiin, josta aikain kuluessa kehittyi ja eristyi erikoinen\nPohjan perille saakka ulottuva pirkkalaisliike (J. Jaakkola).\nKieltämättä ovatkin Pirkkalan pitäjän asema ja sen muinaisten\nasukkaiden erämaankäynti olleet \"pirkkalaisten\" toiminnan edellytyksiä.\nMutta se ei vielä selitä kaikkia tämän toiminnan paikallistumis- ja\nnimittämissyitä.\n\nTodennäköisesti ei Suur-Pirkkalan alue sinänsä ole välittömästi ollut\n\"pirkkalaisten\" kauppamiesten nimittämistavan perusteena, vaan on nimen\nvälittäjänä varmaan ollut Pirkkalan kylä, jossa on ollut Pirkkalan\nvanhin tunnettu pitäjänkirkko.\n\nYleensä ovat vanhimmat pitäjät saaneet nimensä jonkun laajemman\nkeskusseudun tai keskusseudulla olevan luonnonpaikan mukaan. Useimmilla\nHämeen ja Ylä-Satakunnan vanhoilla pitäjillä on nimi, joka ei johdu\nmistään kylännimestä, vaan joka on nähtävästi alkujaan ollut määrätyn\nhuomattavan luonnonpaikan tai keskusseudun nimi. Sellaisia nimiä\novat esim. Hattula (vrt. \"Hatunniemi\" Hattulassa), Hauho, Sääksmäki,\nPälkäne, Kangasala, Kyrö ja ehkä Saastamalakin. Pirkkalan pitäjän nimi\non toista laatua: ei ole Pirkkalan järveä tai Pirkkalan vuorta, vaan\nnimen ainoana kiinnepisteenä on määrätty asuinpaikka, Pirkkalan kylä.\nTässä siis kylä on antanut nimen pitäjälle eikä päinvastoin.\n\nTämä kylä on epäilemättä ollut jossakin suhteessa erikoisen huomattava\npaikka. Lähinnä on tällöin se ajatus, että tämä kylä olisi ollut\nerityinen kauppamiesten keskuspaikka, josta kauppiaat olisivat saaneet\nlaajalle levinneen yleisnimensä \"pirkkalaiset\". Monet asianhaarat\npainavatkin vaakaa tämän mahdollisuuden puolelle. Pirkkalan kylän\nsijainti suurten vesireittien haarauksessa, keskellä vanhoja\nasutusseutuja on liikenteellisesti ja kaupallisesti ollut muinoin hyvin\ntärkeä ja keskeinen. Uuden ajan alussa Pirkkalan kylä yhdeksinetoista\ntaloineen oli seutukuntansa ylivoimaisesti suurin kylä. Carlsson\nPirkkalan pitäjän kertomuksessaan mainitsee, että tämä kylä oli muinoin\n\"yhdessä rypäässä sillä puolen siltaa, kussa Seppälä ja Sapala vielä\novat\", ja arvelee, että Pirkkalan kylä on luultavastikin pitäjän\nvanhin kylä. Todistimena seudun entisestä kaupallisesta merkityksestä\non mainittava, että Pirkkalan kylän lähellä olevassa Sion kylässä\n1400-luvun puolivälissä esiintyy \"Kauppi\"-niminen erämaanomistaja\n(\"Kaupi Sikkalan\"), josta Sion kylän \"Kauppilan\" talon nimi vieläkin\nmuistuttaa; Sionkylän isonjaon kartoilla esiintyvää paikannimeä\n\"Kildakukkaro\" J. Jaakkola pitää \"varmana kiltamuistona\". (51)\n\nMutta jos kerran Pirkkalan kylä on ollut Ylä-Satakunnan \"pirkkalaisten\"\nkauppamiesten ja Pirkkalan pitäjän nimen antaja, mistä on Pirkkalan\nkylä saanut kauppiaansa ja nimensä? Tähän vastausta etsittäessä on\nmielestämme erityisen merkittävinä pidettävä niitä jälkiä, jotka\nsolmivat Pirkkalan kylälle yhteyksiä Kokemäenjoen suupuolen seutujen\nkanssa. Ylä-Satakunnan Pirkkalan kylän \"Kierikan\" ja \"Pehulain\" talojen\nsekä Leukulan talon \"Ryssänniityn\" nimillä on vastineensa Kokemäen\nMäkikylän \"Pehun\" ja Kuoppalan \"Kierikan\" talojen sekä viimemainitun\ntalon \"Ryssän\" tiluksen ja Villiön \"Ryssän\" talon nimissä. Eräille\nmuillekin Pirkkalan kylän paikannimille, kuten Leukulan \"Hallialalle\"\nja Nikkilän \"Piponsuolle\" sekä \"Viralalle\" löytää vastineita Kokemäen\nPelholan \"Halliosta\" ja Kuurolan \"Hallasesta\", Hauvalan \"Piipistä\" ja\nKöömilän \"Vironlahdesta\" ja \"Vironkirkosta\". Kokemäen ja Pirkkalan\nvälimaillakin on \"Pehuloita\" ja \"Halloja\". Pirkkalan kylän Hankalan\nalueella esiintyvällä \"Sakkala\" nimellä on merkillinen vastine\nKallialan kirkontileissä mainitussa nimessä \"sakalan kaupj rukko\". Tämä\nnimiketju niinkuin niin moni muukin samantapainen ilmaisee muinaista\nAla-Satakunnasta Ylä-Satakuntaan suuntautunutta asutusliikettä,\ntässä tapauksessa Kokemäen kirkonpuolen ikivanhalta kauppaseudulta\nYlä-Satakunnan Pirkkalan kylään tullutta kauppa-asutusta. Päinvastaisen\nasutusliikkeen edellyttämistä estävät jo Pirkkalan kylän paikannimet,\njotka niin suureksi osaksi ovat outoja muualla Pirkkalan pitäjän\nalueella, mutta kotoisia Kokemäenjoen suupuolella. (52)\n\nKun nyt Kokemäenjoen suupuolen muinaisista kauppamuistoista rikkaalla\nseudulla, nyk. Harjavallassa, on \"Pirkkala\" niminen kylä, niin on\nYlä-Satakunnan ja Ala-Satakunnan Pirkkala-kyläin kieltämätön asiallinen\nyhteys epäilemättä selitettävä siten, että Ala-Satakunnan Pirkkala\nedustaa vanhempaa kauppapaikkaa, josta nimi on siirtynyt nuorempaan\nkauppapaikkaan Ylä-Satakunnassa. Yleensä ovat maamme tärkeimmät\nkauppapaikat muinoin jo liikennemaantieteellisistä syistä sijainneet\nrannikolla, jonne sisämaan asukkaat ovat tuoneet tuotteitaan kaupaksi\nja josta myös vieraat kauppamiehet ovat tehneet retkiään sisämaihin. Ei\nole luultavaa, että Kokemäenjoen laaksokaan on ollut tästä säännöstä\npoikkeuksena.\n\nMutta jos Ylä-Satakunnan Pirkkalan kylän kauppa-asutuksen ja nimen\nalkulähteet ovat Kokemäenjoen suupuolella, jää ratkaisua vaille vielä\nkysymys, mistä vuorostaan Harjavallan Pirkkalan nimi on kotoisin. Me\npuolestamme katsomme sen rinnastettavaksi Ruotsin muinaisen kuuluisan\nkauppakaupungin \"Birkan\" nimen kanssa. Tässä ei ole aihetta puuttua\ntuohon paljon pohdittuun kysymykseen, mitä \"Birka\" nimi alkuaan on\nmerkinnyt, \"Koivusaartako\" vai erikoista oikeuspiiriä. Joka tapauksessa\n\"Birka\" on ollut viikinkikaudella Sveanmaan tärkeimmän kauppakaupungin\nnimi, jonka kaupungin kukoistuskautta kesti 800-luvulta aina kaupungin\n1000-luvun alussa tapahtuneeseen autioitumiseen saakka. Birka oli\nloistoaikoinaan laajan kansainvälisen kaupan keskus, jonka suoranainen\ntoimipiiri ulettui idässä Venäjän sisäosiin saakka. (53)\n\nKun Birka kykeni hoitamaan kauppa-asioitaan Novgorodissa, mahtoi\nse kyetä niitä hoitamaan Kokemäenjoen suussakin. Ja miksei vaikka\nYlä-Satakunnassakin saakka. Ruotsalaisia asukkaita tuli Ylä-Satakuntaan\npitkin keskiaikaa; ruotsalaisia retkeilijöitä on voinut käydä siellä\npaljon aikaisemminkin. Edellä on ohimennen huomautettu Pirkkalan\nseudulla todettavista paikannimistä, jotka näyttävät pohjautuvan\nmuinaisruotsalaisiin uskomuksiin. On toisia paikannimiä, jotka\nviittaavat viikinkikauden ruotsalaisten sotaisempiin käynteihin näillä\nmain. \"Varas\" sana suomenkielessä on laina skandinavialaisesta sanasta\n\"varg\", joka samoinkuin sen venäjänkielinen kaima \"vrag\" on merkinnyt\nvihollista. Varsinais-Suomen rannikoilla on useita \"Varasvuoria\"\n(\"Varkaanvuoria\"), joita myöhempäin aikain kansantarinoissa selitetään\nvarkaiden ja rosvojen pesiksi, mutta joiden nimi alkuaan on merkinnyt\nruotsalaisen viholliskansan, varjaagien eli viikinkien, vartiopaikkaa.\nTampereen kaupungin alueella on _Varkaanlahti_ niminen lahti.\nNäsijärven vesistön merkillisessä nimistössä ei tällainenkaan nimi ole\noudostuttava. Sen rinnastamiseen Varsinais-Suomen \"Varkaanvuorien\"\nkanssa on sitä suurempi syy kuin Aitolahdella ei kaukana\nVarkaanlahdesta on _Vaarlahti_, joka Suomen rannikoilla on tavallinen\nmuinaisen vartiopaikan nimi, ja edempänä Teiskossa Näsijärven rannalla\n_Varjakanvuori_, jonka kantasanana selvästi on muinaisten viikinkien\n(venäjän \"varjagien\") suomalainen nimi \"varjakka\". Viikinkikauden\nruotsalaiset kauppiaat olivat usein sotureita ja soturit kauppiaita ja\nsellaisia kaiketi ovat olleet Näsijärvelläkin käyneet varjakat. (54)\n\nAsutushistoriallisestikaan ei \"Pirkkala\" nimeä voida pitää alkuperäisin\nsuomalaisena. Jos se olisi alkuperäisesti suomalainen nimi, mikä\non se todistettava suomalainen kantasana, josta tämä asutusnimi on\nmuodostettu? Jos \"Pirkkala\" olisi alkuperäinen suomalainen nimi, miksi\nsen nimi keskiajan asiakirjoissa säännöllisesti kirjoitetaan \"Birkala\",\nkun ruotsinkielessä on myöskin \"p\" äänne eikä tällaista äänteen\nmuuttamista esiinny muiden suomalaisten paikannimien käyttämisessä\nruotsalaisessa tekstissä?\n\nTällä emme siltä tahdo väittää, että Birkan aikaiset ruotsalaiset\nvarjakat olisivat olleet Ylä-Satakunnan kuuluisan pirkkalaistoiminnan\nperustajia. Lapinverotusta ja turkiskauppaa oli sisä-Suomessa\nvarmaan ollut jo ennen kuin Birkasta mitään tiedettiinkään ja tämä\nsisämaankauppa oli varmaan pääosaksi ollut ja pysyi edelleenkin\nsisämaan omain suomalaisten asukkaiden käsissä. Mutta meistä näyttää\nluonnolliselta ja luultavalta, että Ruotsin Birkan toimekkaat kauppiaat\novat tätä vanhaa liikettä uudelleen vilkastuttaneet ja että he ovat\naiheuttaneet uuden nimen antamisen vanhalle liikkeelle; samoin pidämme\nluonnollisena ja luultavana, että uusi kauppatoiminta ja uusi nimi\novat ensin juurtuneet Kokemäenjoen suupuolelle ja vasta sen jälkeen\nYlä-Satakuntaan.\n\nMutta Pirkkalan _nimen_ syntymisen selittäminen ei Suomen\n\"pirkkalaisten\" historiassa ole pääasia. Tärkeämpi on se tosiasia,\nettä kaukaisten pohjan peräin pirkkalaisten kotipaikat ovat\nolleet Ylä-Satakunnan Pirkkalassa ja että siellä on ollut paikka\ntai useampia paikkoja, missä noilla muinaisajan pitkämatkaisilla\nkaupparetkeilijöillä on ollut tosiasiallisia kanta-asemiansa.\n\nTammerkosken asutuksen muinainen keskeinen asema Pyhäjärven\nja Näsijärven alueen esihistoriallisessa ja historiallisessa\nviljelyselämässä perustui etupäässä seudun luonnonmaantieteellisiin\nominaisuuksiin, sen kannasmuotoon, sen suureen koskeen ja niistä\njohtuneisiin erikoisiin seikkoihin. Tammerkosken kylä on kuulunut\nseutukuntansa muinaisiin pääkyliin. Kun Pirkkalan veropitäjässä v.\n1540 luetellaan 80 eri kylää, niin on ilman muuta selvää, etteivät\nnämä kylät yleensä ole olleet mitään suurkyliä, vaan että pienet\nkylät ovat olleet hallitsevana asutusmuotona vanhassa Pirkkalassa.\nMuutamat Suur-Pirkkalan kylät olivat kuitenkin toisia paljon\nsuurempia. Ne olivat v:n 1540 verokirjan mukaan Messukylä (31 taloa),\nTakahuhti (27 taloa), Tammerkoski (20 taloa) ja Pirkkalan kylä\n(19 taloa). Näsijärven--Pyhäjärven kannasseudun asutusta kokoava\nmerkitys tulee näistä taloluvuista hyvin näkösälle. Tammerkosken\nseudun keskeistä asemaa kuvaa sekin, että vanhan Pirkkalan kaikki\nneljä neljänneskuntaa yhtyivät Tammerkosken seudulla: Tammerkosken\nkyläkunta kuului Messukylän, Takahuhti Takahuhdin, Pispala Keijärven ja\nHaikka--Naistenmatka Pirkkalan neljänneskuntaan. (55)\n\nKannasmuodosta johtui tämän seudun huomattava asema liikennekeskuksena.\nTäällä on kulkenut muinaisia harjuteitä ja täällä on ollut erämiesten\nja muiden kulkijain venevalkamia. Tammerkoskella muinoin yhtyneistä\nveneteistä on jo ollut puhe. Mutta muunkinlaisia teitä on tältä\nseudulta haarautunut usealle taholle. Näillä main on muinaisuudessa\nkulkenut paljon \"ratoja\", joka sana on merkinnyt tietä ja etenkin\ntalvitietä (vrt. \"kilpa-ajorata\", \"luistinrata\"; vanhain aikain\nmetsäteihin kohdistuvat sellaiset yleiset paikannimet kuin \"Mettirata\",\n\"Puirata\"). Ennen on kulkenut suuri talvitie Näsijärveltä Ylöjärven\nja Villilän kautta suoraan Pirkkalan kirkolle. Tämän tien suunnalla\non useita \"rata\"-liitteisiä paikannimiä, kuten \"Ratsalo\" Keijärvellä,\n\"Radakisto\" Villilän lähellä, \"Ratosaaret\" Pyhäjärvessä, \"Ratopohja\"\nPirkkalan kylässä. Tammerkosken kylän isonjaon kartan mukaan v:lta\n1758 kuului Kyttälän talolle \"Ratalahti\" niminen niitty Messukylän\npuolella. Tähän nimiryhmään lienevät luettavat Tammerkosken alakoskessa\nolleen, jo hävinneen saaren eli luodon nimi _Ratasaari_ sekä\nmyöskin sen lähellä olevan niemen nimi _Ratina_ eli _Ratinanniemi_.\nTämä viittaisi siihen, että muinoin on Ratinan kohdalta kuljettu\nTammerkosken yli. Ratinanniemen nimi v:n 1822 isojakokartassa onkin\n_Lauttaniemi_. Tuskinpa on Tammerkosken yli ilman siltaa päästykään\nmuualta kuin Ratinanniemen kohdalta. Kokemäenjoen ranta-asukkaat\novat vanhoista ajoista olleet taitavia rakentamaan talvella pitkistä\njäätelistä jääsiltoja virtaisenkin veden yli; ehkäpä sitä keinoa on\nkäytetty Tammerkoskellakin Ratinan kohdalla. (56) Edellämainittua\nYlöjärven--Pirkkalan kirkon talvirataa on kutsuttu \"Vanhan kirkon\ntieksi\". Pirkkalalainen P. A. Gadd Pohjois-Satakunnan kertomuksessaan\nv:lta 1747 sanoo Pirkkalan takamailla näkyvän teiden jälkiä,\njoita on kutsuttu \"Vanhan kirkon teiksi\". Tarinain mukaan oli\nTammerkosken kannas Suur-Pirkkalan aikoina yleinen \"ylivetisten\"\ns.o. Näsijärven puolella asuvain kulkupaikka. Pispalan harjun yli\nkävi vielä 1700-luvulla vähäisiä teitä eli polkuja, joita kutsuttiin\n\"ruumiinpuntareiksi\", niitä pitkin kun ruumiita kuljetettiin Pirkkalan\nkirkolle. Kylännimi _Naistenmatka_ Pyhäjärven etelärannikolla\nkohdistuu varmaan myöskin ikivanhaan tiehen. Tulijat, niin tarinat\nkertovat, laskivat veneensä _Naistenlahteen_ Näsijärven rannalla,\nkävelivät sieltä vaatemytty kourassa paljain jaloin Naistenmatkaan,\njoka on Pirkkalan kyliä, ja sieltä Pirkkalan vanhalle kirkolle; se\noli morsianten ja tyttöjen kirkkotie. Tämä tarina tuntuu kuitenkin\nmyöhäisaikaiselta. Käsittäisimme asian niin, että sana \"nais\", joka\nesiintyy kantana useissa paikannimissä pitkin Suomea, on ollut\njuurisanana kokonaisen seudun nimessä Tampereen lähellä; tässä seudussa\nkulkeneesta tiestä nimi \"Naistenmatka\" varmaan on syntynyt. Tällä\nsamalla tiesuunnalla olevia Otavalan ja Vihijoen siltoja mainitaan\nasiakirjoissa v. 1539, mutta ne ovat epäilemättä paljon vanhempia\nsiltapaikkoja ja todistavat puolestaan, että vanhastaan on Näsijärven\neteläpäästä ja Tammerkoskelta kulkenut kesätie pitkin Pyhäjärven\netelärantaa länteenpäin.\n\nTammerkosken seudun muinaisista teistä on tärkein ollut pitkin\nKalevankankaita kulkenut länsi-itäinen harjutie. Jo keskiajalla se\nmuodostui Satakunnan ja Hämeen väliseksi päätieksi. Tammerkosken silta\nmainitaan asiakirjoissa ensi kerran v. 1556, mutta sekin on nähtävästi\npaljon vanhempi. \"Vuohensillan\" rajapaikkaa tällä harjutiellä mainitaan\nv. 1553, mutta sekin silta on varmaan ollut olemassa jo kauan sitä\nennen. (57)\n\nSellainen paikka, jossa on näin paljon vanhoja tiemuistoja, ei ole\nvoinut olla joutumatta liikenteen ja kaupan keskuspaikaksi. Vanhimpana\nmerkkinä Tammerkosken kylän huomattavasta kaupallisesta asemasta\nmuinaisaikoina lienee pidettävä arabialaista rahaa, joka on löydetty\npellosta liki Tamperetta. Muinainen turkiskauppa kaiketi on kuljettanut\nnoita kaukaisia rahoja näille muinaisille kauppapaikoille. (58)\n\nTammerkosken paikkakunnalla on varmaan ollut erinomaisia edellytyksiä\n\"pirkkalaisten\" kaupalle. Valitettavasti ovat historialliset asiakirjat\naivan mykkiä pirkkalaisten toiminnasta näillä heidän omilla vanhoilla\npesäseuduillaan. Jälkiä on kuitenkin olemassa siitä, että Pirkkalan\nja Tammerkosken kyläin välillä on ollut erityistä yhteyttä. Niitä\novat ensinnäkin jotkut yhteiset paikannimet: Tammerkosken \"Kuotti\",\n\"Kurinen\" ja \"Laiskoila\", joilla on vastineensa jos ei juuri itse\nPirkkalan kylässä niin sen lähistöllä: \"Kuotoniemi\" ja \"Kurittu\"\nSionkylässä ja \"Laiskonvuori\" Sorkkalan kulmalla Pirkkalan kylän\ntakamaalla. Todistavammat ovat eräät asutushistorialliset yhteydet.\nKun Sionkylän (Kuotoniemen) asukkaat asiakirjallisesti ovat omistaneet\nerämaita Kuotorannassa (Kuorannassa) Teiskossa, niin ei välillä oleva\nTammerkosken \"Kuotti\" ole kernaasti voinut olla kuulumatta samaan\nasutusjuureen; kun \"Mikko Reippinen\", jonka kotipaikka ilmeisesti on\nPirkkalan kylän \"Reippi\", v. 1552 tulee asumaan Tammerkosken Kurisille\njo 1400-luvun puolivälissä kuuluvalle eräsijalle Virroissa, niin\nvarmaan on siinä alla vanhoja Kuristen ja Reippisten taloudellisia\nsuhteita; ja kun Tammerkosken Vainiset omistavat huomattavia erämaita\nRuoveden \"Väärinmajassa\", jonka nimen alkulähde todennäköisimmin\non Sionkylän \"Vääri\", niin täytyy uskoa Pirkkalan kylän seudun ja\nTammerkosken kylän kesken olleen muinaista taloudellista yhteisyyttä\nverraten paljonkin. (60)\n\nMuinaisajan kauppapaikoista puhuttaessa on syytä muistaa, ettei\nseutukunnallinen kauppa muinaisina aikoina tavallisesti ollut\nirroittamattomasti sidottu mihinkään määrättyyn kylään tai paikkaan,\nvaan saattoi olojen vaatiessa muutella asumapaikasta toiseen. Niin\noli laita Suomessa vanhemmalla keskiajalla ennen pysyväin kaupunkien\nperustamista ja niin kaiketi oli ollut laita sitä varhaisempinakin\naikoina. Ylä-Satakunnan \"Pirkkala\" on voinut olla Sionkylässä tai\nmuualla ennenkuin sijoittui siihen tämän kauppaseudun kylään, joka\nsiitä sai pysyvän nimensä. Samoin on Tammerkosken kannasseudun\nkauppapaikka voinut jo muinoin jonakin aikana olla Harjussa tai\nPispalassa, joissa myöhemmin historiallisina aikoina on ollut\ntärkeitä markkinapaikkoja, taikkapa Nuolialan--Partolan paikkeilla,\njossa on sellaisia vanhoja paikannimiä, kuten \"Kaupinmoisio\",\n\"Kuotinmoisio\", \"Killonoja\", \"Killonmoisio\", joilla näyttäisi olevan\nyhteyksiä Pyhäjärven seudun muinaiseen kauppanimistöön. Moinen\nkauppapaikan vaihtelevaisuus on luonnollinen sellaisissa oloissa,\njoissa kaupankäynti ei ole joutunut pienen suljetun ammattikunnan tai\nkaupungin monopoliksi, vaan pysynyt laajempain väestöpiirien, kuten\ntalonpoikain, yleisenä elinkeinona. (61)\n\nTässä paikallishistoriallisessa teoksessa emme voi ryhtyä seuraamaan\nmuinaisten pirkkalaisten toimipiirin laajentumista Perä-Pohjolaan ja\nLappiin saakka emmekä Tammerkosken seudun pirkkalaisten osallisuutta\ntuohon liikkeeseen. Kun Tornion seudun vanhassa historiallisessa\nnimistössä näemme sellaisia nimiä kuin \"Turtola\", \"Pähkilä\" ja\n\"Junkka\", niin muistuvat mieleen Takahuhdin \"Turtola\", Hatanpään\n\"Pähkiä\" ja Aitoniemen \"Junkkari\", ja kun Pohjois-Pohjanmaan\nverokirjoissa 1500-luvun puoliväliltä vilahtaa ohitsemme nimiä,\nsellaisia kuin \"Olli Tomperinen\" (\"Tomperi\"), \"Härmä\", \"Turtinen\" ja\n\"Väinäinen\", niin haluaisimme niiden kantajissa tuntea Tammerkosken\nseudun retkeileviä kauppa- ja erämiehiä tai sellaisten jälkeläisiä. (62)\n\nKaukaiset pirkkalaisretket eivät olleet esteeksi kauppatoiminnan\njatkumiselle muinaisen Suur-Pirkkalan omilla alueilla. Kun\nYlä-Satakunnan maalaiskaupan oloista 1500-luvulla on säilynyt eräitä\npaikallisia muistoja, jotka sisältävät paljon vanhempiinkin aikoihin,\njopa epäilemättä aina pirkkalaisten varsinaiseen kukoistuskauteen\nsaakka ulottuvia piirteitä, on syytä tässä tarkastella niitäkin\nkoettaessamme luoda jonkunlaistakaan kuvaa Ylä-Satakunnan ja Tampereen\nseudun muinaisten pirkkalaisten tosiasiallisista oloista.\n\nKaupan ammatillisia harjoittajia uuden ajan alussa kutsuttiin\nYlä-Satakunnassa niinkuin muuallakin Suomessa tavallisimmin \"kaupeiksi\"\ntai \"kauppamiehiksi\" ja heidän asuinpaikkojaan \"Kauppiloiksi\".\nMaakunnan vanhimmissa verokirjoissa esiintyy melkoinen joukko\n\"kauppi\"-kantaisia asutus- ja henkilönimiä, joiden lukua täydentävät\neräät toiset samaa tarkoittavat paikannimet. Suuri osa tästä nimistöstä\nesiintyy uuden ajan alussa tavallisena asutusnimistönä, mutta toinen\nosa oli ilmeisesti vielä verokirjain laatimisen aikana elävää\nkauppa-ammatillista nimistöä. Se tukee sitä käsitystämme, että monet\nsellaisetkin \"kauppi\"-kantaiset paikannimet, jotka uuden ajan alussa jo\nolivat tavallisia asutusnimiä, alkuaan ovat merkinneet kauppamiesten\nasuinpaikkoja.\n\nPirkkalan tienoot ovat \"kauppi\"-nimiensä runsaudesta päättäen muinoin\nolleet näiden kauppamiesten keskuspaikkoja.\n\nKorvolan kylän verollisten joukossa mainitaan v. 1558_Kauppamies_\n(\"nilis caupamies\", \"nilis köpman\").\n\nSionkylässä on vieläkin talo \"Kauppila\". Ylä-Satakunnan\nerämaanomistajain luettelossa 1400-luvun puoliväliltä mainitaan\n_Kaupi Sikkalan_, joka varmaan on asunut Sionkylän Kauppilassa;\nvielä 1500-luvun puolivälissä omisti Sikojärven kylä eräsijan Kurun\nParkusjärvellä.\n\nLähempänä Tammerkoskea Partolan ja Nuolialan maalla isonjaon kartoilla\nesiintyvä, ennen jo mainitsemamme _Kaupinmoisio_ on varmaan jokin vanha\nkauppiasmuisto sekin.\n\nTammerkoskellakin on tähän kuuluva muisto _Kaupinojan_ nimessä. Se\nesiintyy nykyisen kaupungin alueella Näsijärven rannalla, seudulla,\njoka on merkittävä monista Näsijärven muinaiseen kulkuun liittyvistä\npaikannimistään. Kaupinojan nimi on tietenkin syntynyt sellaisena\naikana, jolloin sen kohdilla on ollut jokin mainittava oja. Nykyajan\nkartoilla ei sellaista enään ole merkitty; v:n 1822 isonjaon kartalla\nKaupinojan otaksuttavalla kohdalla on niittymaita.\n\nTammerkoskelta itäänpäin kulkeneen valtatien suunnalla merkitsemme\nvanhan Pirkkalan alueella Takahuhdissa uuden ajan alussa talollisnimen\n_Kauppilainen_, joka johtuu siinä kylässä vieläkin olevasta \"Kauppilan\"\ntalon nimestä. Se on luultavasti vanhoja kauppien paikkoja niinkuin\nlähellä olevan Vehmaisten _Kauppila_, jota niinikään mainitaan uuden\najan alussa \"Nils Kauppilaisen\" asumana ja joka talo vieläkin on\nolemassa.\n\nMälkilän ja Myttäälän maiden välillä nyk. Pälkäneellä Satakunnan\nja Hämeen vanhalla rajalla mainitaan eräässä v:n 1564 tuomiossa\nrajapaikkana m.m. _Kaupinniemi_ (\"Kaupeniemi\"). Nimi ja sen ilmeinen\nvanhuus sekä paikan asema rajaseudulla, jollaisia kohtia muinaisina\naikoina erityisesti valittiin kauppapaikoiksi, antaa aihetta merkitä\ntämäkin paikka muinaisen Suur-Pirkkalan kauppapaikkani joukkoon. (63)\n\nTämä Kangasalta Pirkkalan Korvolaan saakka ulettuva Kauppilain rintama\njatkuu pohjoisessa Orihvedelle, lännessä kauas Hämeenkyröön ja etelässä\nVesilahdelle ja Lempäälään, mutta tyydymme tässä jo esittämäämme\nluetteloon.\n\nYlä-Satakunnan vanhat Kauppila-nimet saavat uskottavan selityksen\nsikäläisistä maalaiskauppaoloista. Tämän maakunnan kauppiaat uuden ajan\nalussa olivat, niinkuin maalaiskauppiaat kaikkiallakin pohjoismaissa\nikimuistoisista ajoista saakka olivat olleet, talonpoikia. \"Kauppila\"\nnimet ovat lukuisimmat maakunnan pohjoisemmassa, suurten erämaiden\nääressä olevassa osassa, tietenkin turkisten hankinnan vuoksi. Tämän\nmukaan olisi muinaisia \"pirkkalaisiakin\" ajateltava ensi sijassa\nturkiskauppaa harjoittaviksi talonpojiksi.\n\nUskonpuhdistusajalla, ja ilmeisesti jo paljon aikaisemminkin,\nYlä-Satakunnan maalaiskauppaoloissa oli kehittymässä uusia tapoja.\nYlemmät väestöluokat, vapaamiehet, kruunun alemmat virkamiehet,\npapit, jopa kaupunkien porvaritkin saivat maalaisyhteiskunnassa\nsuuren vaikutuksen, heille karttui varallisuutta ja heidän käsiinsä\njoutui suureksi osaksi sisämaan maalaiskauppakin. Uskonpuhdistusajan\naatelismiehet, jotka niinkuin Laukon ja Vääksyn herrat harjoittivat\nansiokseen myllytystä ja erämaankäyttöä, entiset voudit ja kirjurit,\njotka monellakin paikkakunnalla olivat seudun mahtavimpia pohattoja,\nentiset kirkkoherrat, jotka niinkuin Matti herra Karkun Järventaassa\nolivat laajan alueen mahtavimpia maanomistajia, ja virassa olevat\nkirkkoherrat, joista jotkut pitivät työssään puolenkymmentä\npalkkarenkiä, porvarit, jotka niinkuin Valpuri Innamaa Lempäälän\nKuokkalassa ja Lahdenkylässä olivat sijoittaneet rikkauksiaan\nmaatiloihin, nämä ansionhaluiset ja rahantuntevat yrittäjät eivät\nvarmaankaan halveksineet pirkkalaistenkaan vanhaa edullista elinkeinoa.\n(64)\n\nMutta näiden maalaisyhteiskunnan uusien ja vieraiden ainesten rinnalla\nesiintyy vielä 1500-luvun jälkipuoliskon kuluessa Ylä-Satakunnassa\nmuutamia harvoja talonpoikaisia liikemiehiä, tarmokkaita ja varakkaita\nmahtimiehiä, joiden koko toiminta palauttaa voimakkaasti mieleen Suomen\nsisämaiden muinaisaikaiset talous- ja kauppaolot ja joita muussakin\nkuin runollisessa mielessä voisimme kutsua Ylä-Satakunnan \"viimeisiksi\npirkkalaisiksi\".\n\nNäistä miehistä merkittävimpiä oli Tammerkosken kylän Vaininen, jonka\nsuvun mainintaan meillä on edellisillä lehdillä jo useasti ollut\naihetta. Tammerkosken Vainiset olivat aikanaan koko Suur-Pirkkalan\nkuuluisimpia miehiä. Pirkkalan vanhimman verokirjan aikana (v. 1540)\noli Olli Vaininen nimismiehenä Tammerkoskella. Hänen jälkeensä\nmainitaan hänen poikansa Juha Olavinpoika viidettäkymmentä vuotta\nsamassa toimessa. Juha Olavinpoika Vaininen omisti Tammerkoskella\nsen talon, josta myöhemmin muodostettiin nyk. Tampereen Kauppatorin\npaikalla sijainnut Tammerkosken kartano. Lisäksi hän omisti\nja käytti useampia erämaankappaleita Teiskossa ja Ruovedellä.\nRahanpuutteessa olevat paikkakuntalaiset panttasivat ja möivät hänelle\ntiluskappaleitaan. V:n 1571 hopeaveroluettelosta nähdään, että Vaininen\noli koko Pirkkalan rikkain mies, hän kun omisti 6 härkää, 18 lehmää,\n3 hevosta, 8 sikaa ja 22 lammasta, leiviskän tinatavaroita ja rahaa\nkokonaista 100 silloista markkaa. Erityisen mahtiaseman Vainiselle\nhankki nimismiehen toimi, joka kulki suvussa perintönä. Vaininen\nlukeutui itsekin talonpoikaiseen ylimystöön, niinkuin näkyy siitä, että\nhän käytti sinettiä, johon oli kuvattu kaksi kirvestä vastakkain (samaa\nkuviota suvun muut miehet käyttivät puumerkissään). V. 1577 Vainisella\noli palveluksessaan 3 renkiä, mikä osoittaa hänen taloutensa laajuutta.\nTällaista asemaa ei mikään talonpoika maataloudellaan olisi kyennyt\nhankkimaan. Se, mitä tiedämme Vainisen laajoista erämaanyrityksistä\nja maankaupoista, viittaa siihen, että mies on ollut oman aikansa\nsuuri maalaisliikemies, sellainen, jollaisia muinaiset pirkkalaiset\narvatenkin olivat olleet. (65)\n\nVielä selvempiä pirkkalaisperimyksiä näyttää edustaneen Ruoveden\nHaukkaniemen Juha Laurinp. Kekkoinen. Hänkin oli laajain seutujen\nrikkain mies. Hopeaveroluettelon mukaan hän omisti 15 lehmää, 13 kpl.\nnuorta karjaa, 40 lammasta, 10 vuohta, 8 sikaa, 3 hevosta, ja muuta\narvotavaraa. V. 1577 mainitaan Kekkoisella olleen 7 renkiä, joita\nkaikkia varmaankaan ei tarvittu maantyöhön Haukkaniemessä, mutta kyllä\nKekkoisen muuhun laajaan erämaatalouteen, johon tietenkin kuuluivat\npitkät kauppamatkatkin, sellaiset, jotka siihen aikaan olivat tapana\nPohjois-Hämeessä ja Keski-Pohjanmaalla. (66)\n\nVoisimme näiden vanhain mahtavain maalaispohattain lisäksi\nmainita toisia vähemmin mahtavia Messukylästä, Kangasalta ja\nmuualta Ylä-Satakunnasta. Mutta sitä, mitä tahdomme valaista, jo\nkerrotut esimerkit riittävästi valaisevat. Uskonpuhdistusajan\nmaalaisyhteiskunnan yksinkertaisesta ja yksitoikkoisesta\nsamanlaatuisuudesta muutamat mahtimiehet nousevat yhtä suuriksi\nkuin harvinaisiksikin poikkeuksiksi. Niihin ei ole muuta luontevaa\nselitysperustetta kuin sisämaan kauppa, joka siihen aikaan oli,\nniinkuin epäilemättä vuosisatoja ennenkin oli ollut, näiden\nharvaanasuttujen, mutta riistarikkaiden seutujen ainoa erikoisen\nrikkauden lähde. Se on sama taloudellinen ilmiö, joka on uudistunut\nvastaavissa oloissa kaikkialla muuallakin. Meidän maamme syrjäisimmillä\nseuduilla sentapaiset olot ovat pysyneet 19. vuosisadalle saakka.\nYlä-Satakunnassa ne kukoistivat muinaisena pirkkalaisaikana ja\njatkuivat heikkenemistään heiketen uudelle ajalle saakka, jolloin\nvanhalla kauppamuodolla vielä oli joitakuita harvoja suuria edustajia\nuusien kauppamuotojen jo tullessa hallitsevaan asemaan.\n\n\n\n\n6. KYLÄ JA KARTANO.\n\n\nTammerkosken kylä uuden ajan alussa. -- Vero-olot. -- Taloudellinen\nelämä. -- Sisäiset olot. -- Tammerkosken kalastuksen vaiheita. --\nMyllyasioita. -- Tammerkosken siltaseikat. -- Sota-aikain aiheuttama\nkäänne. -- Veriverot ja autiotilat. -- Kruununtilat ja ratsumiestilat.\n\nAatelisvallan aikakausi. -- Tammerkosken kartanon muodostuminen. --\nErnesti Juhana Creutz. -- Oloff Mörthin kartta ja karttaselitys.\n-- Kaamea kartanonisäntä. -- Hannu Henrik Boijen aika. -- Kartanon\nolojen kuvaus 1700-luvun puoliväliltä. -- Hatanpää ja Otavala. --\nKartanoalueen torppari- ja väestöoloja 1700-luvun loppupuolella.\n\nSotatapahtumia Tammerkoskella.\n\nAsiakirjain runsaammin valaisema historia alkaa Tammerkosken\nseudulla vasta uuden ajan koitteessa. Ylä-Satakunnan ensimmäisistä\nvarsinaisista verokirjoista nähdään, että Tammerkosken silloiset\nasutukset olivat jo vanhoja ja vakaantuneita. V:n 1540 verokirjan\nmukaan oli sillä alueella, joka uuden ajan alussa muodosti rajoilla\nympäröidyn Tammerkosken jakokunnan ja joka suureksi pääosaksi vastaa\nTampereen kaupungin nykyisin, omistamaa maa-alaa, Tammerkosken eli\nKosken, Hatanpään ja Härmälän kylät, jolloin ensinmainittuun on\nluettu Taiskoilan ja Pyynikin sekä Kyttälän, Erkkilän ja Siukolan\nosakylät. Historiallisista ja käytännöllisistä syistä sisällytämme\nsamaan kokonaisuuteen vielä koko Otavalan asutuksen, vaikka siitä\nainoastaan Viinikan talo v:n 1539 ja myöhempäin rajain mukaan jäi\nKosken jakokunnan puolelle. Tässä koossa ja muodossa Tammerkosken\nasutukset pysyivät satavuosia. Mitään sanottavia talonhalkomisia\nja uutisasutuksia ei täällä tapahtunut ennenkuin torppain\nperustaminen Ruotsin vallan viimeisinä ajanjaksoina tuli vauhtiin.\nViljelysoloissakaan ei tapahtunut mullistavia muutoksia; kylä\nnäyttää jo 1500-luvun puolivälissä kehittyneen siihen laajuuteen\nja viljelykseen, josta se ei milloinkaan päässyt paljon edemmäksi\nedistymään.\n\nTammerkoski oli uuden ajan alkupuolella puhtaasti talonpoikainen\nkyläkunta. \"Kuuluu talonpojille\" lausui Tammerkoskesta v. 1551\nkuninkaan asiamies Jaakko Teitti. Kaikki kylän talonpojat olivat\ntavallisia verotalollisia. Veroja oli siihen aikaan maksettava ja\nyleisiä rasituksia suoritettava kruunulle, paikallisille viranomaisille\nja paikallisiin tarpeisiin sekä kirkolle, siis samaan tapaan kuin\nnykyäänkin suoritetaan veroja valtiolle, kunnalle ja kirkolle. Kun\nluontoistalous oli vielä hallitsevana muotona yleisessä talouselämässä\neikä valtio harjoittanut mitään ansiotoimintaa, olivat verot\nmonenlaatuiset ja tavattoman raskaat. Veroiksi suoritettiin rahaa,\nviljaa, voita ja muita maataloustuotteita, turkiksia, kaloja ja\npäivätöitä, ja veroperusteina olivat maaluku (\"koukut\", myöh. \"äyrit\"\nja \"savut\"), jousiluku, karjamäärä ja vuotuiset tulot (kirkollisissa\nkymmenyksissä). Verojen ja rasitusten suorittaminen tapahtui\nverokunnittain eli neljänneskunnittain; tammerkoskelaiset maksoivat\nveronsa Pirkkalan pitäjän Messukylän neljänneskunnassa. Verotapain\nnäytteeksi mainittakoon, että tammerkoskelaisten maksettaviin kuului\nm.m. viidenlaiset verohauit: \"päivätyöhauit\", \"nuotanvetohauit\",\n\"kinkerihauit\" ja päällepäätteeksi \"pyhäpäivähauit\" ja \"erämaanhauit\"\nniiltä, jotka muinaiseen tapaan tekivät kalamatkoja erämaassa oleville\nkalavesilleen. Tämä osoittaa miten tärkeä sivuelinkeinokalastus näihin\naikoihin vielä oli Pirkkalassa. Suurimmat kalansaaliit saatiin kaukaa\nerämaan vesiltä, eikä siellä aina jouduttu sapattia pitämään, niinkuin\nnuo alkuaan Turun katolisten piispain vaatimat, synninpäästön tuottavat\n\"pyhäpäivähauit\" osoittavat.\n\nPaikallisena hallintomiehenä ja pitäjän luottamusmiehenä toimi\nkeskiajalla ja uuden ajan alkupuolella kansan valitsema nimismies.\nHänen talossaan pidettiin tavallisesti käräjät ja hänen tuli majoittaa\nja kestitä käräjaherrat huoveineen ja muut kruunun asioissa kulkevat.\nSitä varten pitäjä maksoi hänelle erityistä \"nimismiesveroa\", johon\nkuului monenlaista syötävää, olutta ja majoitustarpeita. Lisäksi oli\nnimismiehen talo veroista vapautettu, mutta Ylä-Satakunnan nimismiesten\ntuli maksaa kruunulle erityinen \"vanha taksa\", johon kuului\n\"härkärahoja\", \"lammasrahoja\", \"kyökkimestarinrahoja\" ja \"lahjarahoja\",\nkaikki muistoja muinaisaikain linnanherrain kestitysvelvollisuudesta.\nNimismiehenä oli tavallisesti joku hyvällä liikepaikalla asuva ja\nvarakas talonpoika, eikä häneltä useinkaan puuttunut tilaisuutta\nvirasta lihoa.\n\nPirkkalan nimismies asui uuden ajan alkupuolella, niinkuin varmaan oli\nasunut jo keskiajallakin, Tammerkoskella, missä tämä toimi useassa\npolvessa pysyi Vainisen suvun hallussa. V. 1540 mainitaan Olli Vaininen\nnimismiehenä, seuraavan vuosikymmenen alulta aina 1600-luvun alkuun\nsaakka, siis puolen vuosisataa, oli siinä toimessa hänen poikansa,\nkuuluisa Juha Ollinpoika Vaininen. Hänen aikanaan kulki kruunun väkeä\nja suuria herroja myötäänsä Tammerkoskella, missä nimismies useat\nkerrat sai kestitä itse Juhana herttuaakin seuralaisineen. Toisella\nvuosikymmenellä 1600-lukua mainitaan erästä suuresti laajentuneen\nVainisen suvun jäsentä, Jooseppi Eerikinpoikaa, nimismiehenä\nTammerkoskella. V. 1614 sai Tammerkosken nimismies vapautuksen puolen\ntaksansa maksamisesta, koska istui suuren tien varrella ja piti suurta\nkestitystä. Kolmekymmenluvulla samaa satalukua mainitaan Tammerkosken\nJuha Eerikinpoika Vainista nimismiehenä ja \"pitäjän kirjurina\", mutta\nseuraavan vuosikymmenen loppupuolella nimismiehen virka oli Laiskoilan\nPietari Knuutinpojalla ja Vainisten vanha talo joutui myytäväksi. (67)\n\nTammerkosken kyläkunnan _taloudellisen elämän_ kuvaamiseksi otamme\ntähän muutamia numeroita vanhimmista verokirjoista. V:n 1540\nverokirjoissa luetellulla, kyläkuntaamme kuuluvalla 22 talolla oli\nyhteensä 27 hevosta, 96 lehmää, 77 hiehoa ja 176 lammasta. Siitä tuli\ntaloa kohden keskimäärin ainoastaan 1.3 hevosta, 4.6 lehmää, 3.2 hiehoa\nja 8.4 lammasta. Laskuista on \"Olli nimismiehen\" talo jätetty pois,\nkoska hänellä oli virkansa vuoksi verovapaus. Muista talollisista oli\nvarakkain Lauri Eerikkiläinen, joka maksoi pääveroa puolen koukunmaan\nmukaan ja omisti 3 hevosta, 9 lehmää ja 24 lammasta. Lähelle häntä tuli\nvarallisuudessa kolme muuta talollista, Tapani Siukoinen, Lauri Kurinen\nja nimismiehen sukulainen Martti Vaininen, joilla kullakin oli 2\nhevosta, 7--9 lehmää ja 10--19 lammasta. Mutta muu kylä oli köyhempää,\nvarsinkin Laiskoilan ja Pyynikin puoli, jossa oli vain 1--3 lehmää\ntalossaan, ja olipa muudan talo siellä aivan autiokin. Laiskoilan\nja Pyynikin talot kuuluivat seuraavinakin aikoina tavallisesti\npaikkakunnan talojen heikoimpiin.\n\nMelkein samalla taloudellisella tasolla oli kyläkunta v. 1571, jolta\nvuodelta on olemassa näitäkin seutuja koskeva n.s. \"hopeaveroa\" varten\nlaadittu tavallista tarkempi verollisten omaisuusluettelo. Kyläkunnan\ntalojen luku oli edelleenkin 22. Näillä oli nyt yhteensä 45 hevosta,\n108 lehmää, 3 paria härkiä, 100 hiehoa ja 43 mullikkaa, 135 lammasta,\n82 vuohta ja 52 sikaa. Merkittävä on vuohien lukuisuus; vuohia ja\nsikoja ei ole mainittu v:n 1540 verokirjoissa, mikä ei siltä merkitse\nsitä, ettei niitä olisi kylässä silloin ja aikaisemminkin pidetty.\nHopeaveroluetteloon on merkitty myöskin verollisten rahavarat sekä\nkupari- ja tinatavarain paino ja arvioitu ne sekä kotieläimet rahaksi,\ntehden koko kylän verotettavan omaisuuden arvo 2 558 silloista markkaa\n(nykyisessä Suomen rahassa n. miljonan markkaa). Nyt oli nimismieskin\nTammerkosken verollisten joukossa; hänellä oli veronalaista omaisuutta:\nrahaa 100 markkaa, tinaa 1 leiviskä, kuparia 6 leiviskää, hevosia\n10, lehmiä 18, härkiä 3 paria, hiehoja 10, mullikoita 11, lampaita\n22, vuohia 8 ja sikoja 8, ja hänen omaisuutensa kokonaisarvo oli\n600 markkaa. Kaikissa suhteissa nimismies oli muita kyläläisiä\nverrattomasti varakkaampi mies. Ei kellään muulla ole merkitty olevan\npuhdasta rahaa eikä tinatavaroita eikä kyntöhärkiä; hänellä oli kylän\nkalleimmat hevoset (40 markan arvoiset) ja kaikkia kotieläimiä enemmän\nkuin muilla. Hänen varallisuutensa lisäsi tuntuvasti koko kylän\nvarallisuutta. Jos nimismies Juha Vainisen omaisuus jätetään kylän\nhopeaveroluettelosta pois, vaipuu muun kylän taloudellinen taso hyvin\nlähelle v:n 1540 tasoa. Hopeaveroluettelosta nähdään kylän väestön\nyhteiskunnallista luokittumista: Taiskoilassa on köyhä tilaton,\n\"huonemies Jaakko\", jolla on vain yksi lehmä ja jonka verotettavan\nomaisuuden kokonaisarvo on vain 18 markkaa, ja itse Tammerkosken\nkylässäkin on muudan yksilehmäinen mies, jonka omaisuus on arvioitu\n24 markaksi, keskimäärän ollessa taloa kohti 117 markkaa, nimismiehen\nsuuromaisuutta mukaanlukematta. (68)\n\nKylän _sisäistä elämää_ uskonpuhdistuksen aikakaudella emme ryhdy\ntässä kuvailemaan; eikä siinä olisikaan paljon muuta kerrottavaa\nkuin katovuosia ja veronmaksuja, kulkijain käyntejä kylässä ja\nmuutteeksi kylän miesten tuttavallisten juopottelujen ja tappelujen\njälkiselvittelyjä käräjillä, sillä sentapainen on tietolähteittemme\npääasiallinen sisällys.\n\nTietojen puutteessa emme voi tässä katsauksessamme esittää Tammerkosken\nkyläkunnan yksityisten talojen vaiheita. Emme tiedä varmuudella edes\nkylän muiden talojen nimiäkään kuin niiden, jotka jo edellä ovat\nusein tulleet mainituiksi; niinpä jää epätietoiseksi, mitä nimeä\ntai taloa tarkoittaa esim. v:n 1630 aikoina usein mainittu \"Hinrich\nHäkiälän Tamberkoski\", \"Häykiellä Hinrich i Tamberkoski\". Sota-aikain\naiheuttamat monet omistajanmuutokset ja talonkaupat vaikeuttavat\nmyöskin kyläkunnan talonpoikaissukujen selvittelyä. Tammerkosken\ntalonpoikain joukossa näyttää vielä kyläkauden rappiollisina\nloppuaikoinakin olleen yhteiskunnallisesti huomattavia miehiä. Niinpä\nmainitaan siellä Juha Eerikinpoika Vainisen rinnalla 1630-luvun\nalussa lautamies Tuomas Tuomaanpoika, joka oli v. 1629 \"kihlakunnan\nherrainpäivämiehenä\" ja siitä toimesta sai palkkiota kihlakunnan\ntalonpojilta. Enempää emme toistaiseksi hänestä tiedä; tuleva\npaikallishistoriallinen tutkimus on valaiseva tarkemmin näitä ja muita\nTammerkosken kyläkauden kysymyksiä. (69)\n\nKyläkunnan erikoisuutena oli vanhempina aikoina koski kalastuksineen ja\nmyllyineen. Tammerkoski on entisinä aikoina ollut tärkeä _kalavesi_,\njonka putouksissa lohet loiskivat ja suvannoissa siiat ja kuoreet\nparveilivat. Hermann Kaufmannin eloisat kertomukset lohenonkijain\npuuhista yläkoskessa ja käsityöläismestarien talvionginnasta Ratinan\njäällä osoittavat, että Tammerkosken kalasto oli vielä menneen\nvuosisadan keskimmäisinä vuosikymmeninä kyllin runsas askarruttamaan\nlukuisia kalamiehiä. Tammerkosken lähiasukkaat harjoittivat jo\nammoisina aikoina elinkeinokseen kalastusta koskessa. Kosken\nkalastuksista kuului v:n 1466 tuomion mukaan kaksi kolmannesta\nMessukylän ja Tammerkosken kylille yhteisesti ja kolmannes Takahuhdin\nkylälle. Häiritsemättä eivät alkuperäiset omistajat kuitenkaan\nsaaneet koskikalastustaan harjoittaa. Tammerkosken lohet herättivät\nkaikkiyritteliään kuninkaan Kustaa Vaasan huomiota, jonka aikana\nkoskessa ruvettiin harjoittamaan kruunun lohenpyyntiä \"lanalla\"\nLiuksialan kuninkaankartanon talouden yhteydessä. V. 1558 saatiin\nTammerkoskesta kruunun omasta padosta (\"Tamberkoski werck\") lohia\n1/2 tynnyriä. Kruunun oma kalastus kuitenkin pian lakkasi ja\nlohenkalastusoikeudet jätettiin viidelle Tammerkosken talolliselle,\njotka siitä maksoivat kruunulle vuosittain leiviskän lohta kukin\n(niin esim. v. 1571). Kruunun kartanotalouden lakattua Tammerkosken\nkruununkalastuskin lopullisesti lakkasi ja palasi talonpoikain haltuun.\n\nAateliskartanon perustaminen Tammerkoskelle 1600-luvun keskivaiheilla\njälleen pahasti häiritsi talonpoikain kalastuksia. Pirkkalan\nja Messukylän talvikäräjillä 1667 kysyttiin kartanon puolesta,\nmillä oikeudella Messukylän asukkaat käyttivät kuoreenpyydyksiään\nTammerkosken kartanon alla olevassa kalavedessä. Messukyläläiset\nesittivät oikeutensa perustukseksi v:n 1466 tuomioon nojautuvan\nmyöhemmän tuomion, mutta peräytyivät kuitenkin kaikista vaatimuksistaan\nsanoen, etteivät he eivätkä heidän isänsä olleet kalastaneet\nTammerkoskessa, jossa jotkut heikäläisistä vasta neljä viisi vuotta\nsitten olivat alkaneet pyytää kuoreita, ja luvaten yhteisesti omasta\nja perillistensä puolesta olla vaatimatta osuutta Tammerkosken\nkalastukseen. Tämän omituisen menettelyn selitys saadaan Pirkkalan\nja Messukylän kesäkäräjäin pöytäkirjasta v:lta 1690. Kun näet\nMessukylän ja Takahuhdin asukkaat silloin taas olivat käyttämässä\nkalastusoikeutta Tammerkoskessa vanhain tuomioittensa mukaisesti ja\nheitä kartanon puolesta siitä ahdistettiin sillä väitteellä, että\nkuoreenkalastusta oli harjoitettu kartanon pellon alla, mikä loukkasi\nkartanon rantaoikeudesta johtuvaa kalastusoikeutta, ja että Takahuhdin\nja Messukylän kylillä oli jopa parempi kalavesi Iidesjärvessä, johon\nkartanolla ei ollut osuutta, niin messukyläläiset vastasivat, etteivät\nhe ennen olleet uskaltaneet käräjöidä \"herrasväkeään\" vastaan, vaan\nettä \"nyt oli toista\", kun he jälleen olivat tulleet kruunun alaisiksi.\nJa oikeus oli samaa mieltä. (70)\n\nSamantapaisen historian kokivat Tammerkosken _myllyt_. V:n 1466 tuomion\nmukaan omisti Takahuhdin kylä Tammerkosken Uudenmyllyn (\"Nykvarn\") ja\nTykinmyllyn (\"Tijkiskvarn\"), Messukylän talot taas kaksi osaa Vahteren\nmyllyssä (\"Vahterekvarn\") ja Tammerkosken kylä siinä kolmannen osan.\nVahteren, myöh. Maavahteruksen (\"Maavachteruss\") mylly on sijainnut\nTammerkosken vanhalla varsinaisella myllypaikalla Myllyniemellä,\njossa nyt on kaupungin sähkölaitos. Tykin myllyn paikasta ei ole\nvarmaa tietoa. Mahdollisesti se oli yläkosken niskapuolella, jossa\nv. 1696 laaditun Tammerkosken kartanokartan mukaan oli länsirannalla\nPispalan ja Hyhyn myllyjä ja itärannalla pari suurempaa, luultavasti\nTammerkosken ja Messukylän kylille kuulunutta myllyä.\n\nTammerkoski oli laajalta tunnettu myllyistään. \"Siellä ovat kauneimmat\nmyllyt Satakunnassa\", kirjoitti näistä myllyistä v. 1551 Jaakko Teitti.\nSatakunnan myllyjen luettelon mukaan v:lta 1585 oli Tammerkoskessa\nyhdeksän ympäri vuoden käyvää myllyä, joista yksi, kahdella kiviparilla\nkäyvä, maksoi veroa kolme talaria ja muut kahdeksan yksiparista myllyä\nyhden talarin kukin. Näistä uuden myllyverotuksen alaisista myllyistä\noli tuo kaksiparinen suuri mylly todennäköisesti nimismies Juho\nVainisen; lukuisiin pienempiin yksiparisiin myllyihin on ilmeisesti\nluettu myöskin Tammerkosken yläputouksessa sijainneet Pispalan ja Hyhyn\nmyllyt.\n\nKruunu ei kuitenkaan tyytynyt mainituntapaiseen myllyjen verottamiseen,\nvaan suunnitteli oman myllyn rakentamista Tammerkoskeen. Ylä-Satakunnan\nmaantarkastuskirjassa v:lta 1590 todetaan, että Tammerkosken kylässä\noli kolme myllyä, joista yhden omistivat kaikki Tammerkosken lähikylät\nyhteisesti ja muut kaksi Messukylän asukkaat. Nämä myllyt olivat\nselvästikin nuo keskiajalla mainitut kolme myllyä. Kun nyt v:n 1590\nmaantarkastuksessa tuli kysymykseen kruunun tullimyllyn rakentaminen\nnoiden vanhempain virtamyllyjen sijaan, sovittiin siitä, että jos\nvanhat myllyt hajoitetaan, oli niiden omistajain verosta vähennettävä\nse kolmannes, joka oli heille pantu noiden kolmen myllyn vuoksi.\nKruunun myllypuuhista ei tällä kertaa vielä näytä tulleen mitään.\nVasta 1630-luvun alussa tuli yritykseen vakavampi ote. V. 1630\nnäet \"myllyrakennusten inspehtori\" Matti Martinpoika rakennutti\nkruununmyllyä Tammerkoskeen. Messukylän miehet valittivat oikeudessa,\nettä mainittu rakennuttaja oli hajoittanut heidän myllynsä ja ottanut\njokaiselta talonpojalta 8 kappaa viljaa myllynrakentajain elantoa\nja palkkaamista varten, vaikkei kruununmylly ollut vielä tullut\nkäyntiinkään. Oikeus kielsikin moisen menettelyn siksi \"kunnes\nkuninkaan mylly tulee täyteen käyntiinsä ja se tyydyttää maan tarpeen\".\nMyöhemmistä asiakirjoista selviää, että Tammerkosken kruununmylly\nnäihin aikoihin todella tuli joksikin ajaksi käyntiin.\n\nKruununmylly sitten taas hävisi, mutta sen sijaan aiheutti Tammerkosken\nkartano uusia myllyrettelöitä. Pirkkalan ja Messukylän talvikäräjillä\n1667 oli Tammerkosken kartanolla messukyläläisten kanssa kalastusriidan\nlisäksi myöskin myllyriita. Kysymys oli Messukylän kylälle kuuluneen\npuolen Maavahteruksen myllyn omistamisesta, siis samasta Vahteren\nmyllystä, josta messukyläläiset kaksisataa vuotta aikaisemmin\nolivat omistaneet kaksikolmannesta. Oikeudessa nyt selvitettiin,\nettä Tammerkosken Vaininen oli v. 1595 ostanut messukyläläisten\nmyllypuoliskon, mutta että messukyläläiset olivat pitäneet sitä\nhallussaan pitkiä aikoja ja vaatineet veroa myllynkäyttäjiltä. Syytetyt\neivät voineet kieltää kartanon omistavan mainitun puoliskon, mutta\npuolustautuivat sillä, että olivat rakentaneet myllyn uudestaan siihen\naikaan kuin kruununmylly lakkautettiin. Myllypuolisko tuomittiinkin\nkartanon omaksi ja messukyläläiset velvoitettiin maksamaan kartanolle\n8 kappaa viljaa mieheen vuosilta 1658--1667, jona aikana he olivat\nmyllypaikkaa hyväkseen käyttäneet.\n\nKartano näyttää muuten piankin tulleen myllytyksen itsevaltaiseksi\nisännäksi Tammerkoskella. V. 1667 Messukyläläisten täytyi luovuttaa\nkartanolle Häppölän maa päästäkseen vanhasta myllytiestään, joka oli\nkulkenut Siukolan pellon ympäri, ja voidakseen kulkea Erkkilän pellon\npoikki.\n\nSuuren reduktion jälkeen palattiin Tammerkosken myllyoloissakin\nvanhalle kannalle, koskapa v:n 1690 käräjillä kartano näkyy\ntehneen yhtä turhan yrityksen myllyetuuksiensa puolustamiseksi\nkuin kalastustensakin pelastamiseksi, kuten voi päätellä oikeuden\npöytäkirjan maininnasta, että nimismies Båge oli antanut poistaa\nsinetit Tykin myllystä -- varmaan mylly oli kartanon toimesta tullut\nsinetöidyksi. (71)\n\nYksin tein otamme tarkastaaksemme Tammerkosken vanhoja\n_siltaseikkojakin_. Nähtävästi on silta täällä ollut olemassa\njo keskiajan puolella ja on se ollut Ylä-Satakunnan kihlakunnan\nylläpidettävä. Sillan rakentamisessa kehittyi vähitellen sellainen\nkäytäntö, että Tammerkosken talonpojat ottivat sovituin ehdoin ja\nmäärätystä palkkiosta vastatakseen sillan ylläpitämisestä. Tästä\njärjestelmästä saamme tarkempia tietoja Kangasalan kihlakunnanoikeuden\npöytäkirjasta v:lta 1662, jossa selostetaan se sopimus, jonka kaikki\nKangasalan pitäjän asukkaat silloin tekivät Tammerkosken Jaakko\nMatinpojan (Kytän) kanssa main. sillan ylläpitämisestä. Sopimuksen\nmukaan oli Jaakko Matinpoika velvollinen ylläpitämään sillan kannen ja\nnojapylväät; pitäjä oli pääsevä vapaaksi kaikesta jälkivastuusta, mutta\nlupasi maksaa sillan rakentajalle kapan viljaa jokaiselta talolta joka\nkahdelta vuodelta; sillan arkut ja niskat sitävastoin tahtoi pitäjä\nitse tehdä.\n\nKangasalan käräjillä 1667 taas vaati Matti Kyttä Tammerkoskelta\nosakkaineen Orihveden ja Kangasalan pitäjiltä maksua puolen\nTammerkosken sillan uudestaan rakentamisesta, joka oli mainittujen\npitäjäin velvollisuus. Sillanrakentajille myönnettiin 5 kappaa\nviljaa jokaiselta Kangasalan, Orihveden, Kuorehveden ja Ruokolan\nneljänneskunnan talolta ehdolla, että rakentajat sopimuksen mukaan\nylläpitäisivät siltaa viiden vuoden ajan.\n\nKerrotuista tapauksista näyttää edellinen koskeneen sillan vuotuista\nylläpitämistä, jälkimmäinen sillan uudelleenrakentamista ynnä sen\nylläpitämistä viiden sitä seuraavan vuoden aikana. Sillan rakentaminen\nja ylläpitäminen näyttää siten olleen vapaiden sopimusten varassa,\njotka kuitenkin olivat luonteeltaan pääasiallisesti samanlaisia. V.\n1667 on ilmeisesti suurehko Tammerkosken talonpoikain yhtiö ollut\nsiltaa rakentamassa, koskapa asiakirjassa mainitaan, että seitsemän\nosakasta oli suorittanut vähemmän työtä kuin muut. Järjestelmä oli\nsilloisissa oloissa hyvin luonnollinen ja oli epäilemättä ollut\nkäytännössä jo kauan ennen käsiimme joutuneiden asiakirjain aikaa.\nSiihen on viittauskin eräässä v:n 1551 tuomioluettelossa, jossa\nTammerkosken Paavali Pyynikkä tuomitaan sakkoihin rikkinäisestä\nsillasta: eihän näet ole otaksuttavissa, että kokonaisen kihlakunnan\njokaisen talollisen erikoinen siltaosa olisi ollut esineellisesti\ntarkoin määrättävissä, vaan todenmukaisemmalta näyttää, että sillan\nurakoitsijaa on sakotettu vastuulleen ottamansa velvollisuuden\nlaiminlyömisestä. Varmaan on siltaa jo sen alkuaikoina ylläpidetty\nkerrotunlaisella urakkajärjestelmällä. Kun v. 1667 Tammerkosken\nitäpuolella olevat Ylä-Satakunnan pitäjät olivat vastaamassa _puolen_\nTammerkosken sillan uudestaan rakentamisesta, on sillan rakentaminen\nsaattanut alun perin olla järjestetty siten, että puolet sillasta oli\nkosken itäpuolella olevan kihlakunnan osan ja puolet länsipuolella\nolevan kihlakunnan osan vastattava; varmuutta siitä kuitenkaan ei ole.\n\nV:n 1667 silta-asiakirjassa mainitulla Tammerkosken poikkisillalla\n(\"twär brooen\") tarkoitetaan tietenkin Tammerkosken kartanon v. 1696\nlaaditulla kartalla näkyvää sillanhaarausta, joka johti maantien\nTammerkosken kartanon ohi; tuo omituinen laitos on siis ollut olemassa\njo aikaa ennen vuotta 1667, luultavasti kartanon ensi ajoilta saakka.\n(72)\n\nKuudennentoista vuosisadan viimeiset vuosikymmenet tulivat\nTammerkoskella niinkuin muuallakin maassamme maalaisolojen\n_käänneajaksi_. Alinomainen sotatila, jossa maamme Juhana kuninkaan\nhallitessa oli, sitten kammottava Nuijasodan aika ja yhä jatkuvat\nulkomaiset sodat jättivät syviä jälkiä Suomen talonpoikain oloihin.\nTammerkosken vanha kyläkunta joutui asemansa ja liikkeensä vuoksi\nerityisesti kulkevan sotaväen ja sitä seuraavain rasitusten jalkoihin\nja sai näinä vuosikymmeninä sellaisen vamman, ettei koskaan enään\npäässyt entisiin ehjiin talonpoikaisoloihinsa.\n\nSatakunnan maantarkastuskirja v:lta 1590 valaisee niitä syitä, jotka\nvalmistivat olojen muutosta. Tammerkosken kyläkunnan taloudellinen\ntaso oli siihen aikaan ilmeisesti alenemassa. Nimismies Juhana\nVainisen maataloudellinen mahti oli heikentynyt. Hän on kyllä vieläkin\nkyläkunnan varakkain mies ja hänen talossaan on vielä niinkuin ennenkin\nkolme härkäparia, mutta lehmäin luku on supistunut kymmeneen ja\nhevosten neljään; peltoa ja niittyä hänellä on kaksinverroin enemmän\nkuin parhailla naapureillaan, mutta hänenkään kylvönsä ei ole kuutta\ntynnyriä suurempi, eivätkä hänen niittyalueensa 32 aamia laajemmat. Muu\nkylä on suhteellisesti vielä enemmän heikontunut kuin nimismiestalo.\nSillan läheiset viisi taloa ovat edelleenkin koskikylän parhaat.\nKyläkunnan kalavettä kiitetään, mutta hirsimetsää, halkometsää,\nlaidunta ja kaskimaata sanotaan huonoiksi. Laiskoilan paras talo on\ntulipalon vuoksi saanut 1588 v:n verot anteeksi. Yksi Laiskoilan talo\non jätetty tarkastusluettelosta pois, sillä se oli autio.\n\nSe oli huonojen aikain merkki. Huonot vuodet, kovin raskaat verot ja\netenkin sotaväen majoitus, \"linnaleiri\", olivat tälläkin paikkakunnalla\nalkaneet ilmaista seurauksiansa. Maantarkastuskirjassa kerrotaan,\nettä Tammerkosken kylässä oli kaksi huovia majaillut linnaleirissä\nja kummallekin oli maksettava muonaksi joka talolta kuusi äyriä joka\nkuukausi. Ensimmäiset huonot ajat näyttää sikseenkin varakas kyläkunta\nmiten kuten kestäneen. Mutta naapurikylissä, esim. Messukylän puolella,\noli talonpojilla jo yleisesti verorästejä, ja niistä päästäkseen he\njoukoittain antautuivat kruununtalollisiksi, s.o. heidän tilansa\nkirjoitettiin kruunun omiksi ja he itse kruununtilallisiksi.\n\nUseat Tammerkoskenkin kyläkunnan taloista olivat jo v. 1598 autiona.\nVerokirjat 1600-luvun alulta osoittavat kyläkunnan suuresti\ntaantuneen uuden ajan alussa vallinneista oloista. Niinpä v. 1600\nolivat kyläläisten hevos- ja lehmäluvut alentuneet melkein puoleen\nentisestään. Neljä taloa -- kaksi Siukoilan ja yksi Laiskoilan talo\nsekä Pyynikkilä -- ovat harjattomia ja autioita, ja niiden isännät\nalkavat vaivoin uudelleen kylvää peltojansa. Köyhyys on vallalla\nvanhassa kylässä. Ijäkäs nimismies Juha Vaininen, joka nyt myöskin\non ruvennut kestikievarin pitäjäksi, on yksin vielä joltisissakin\nvaroissa, harjoittaa myllyliikettä ja syöttää 16 sikaa.\n\nPari vuotta myöhemmin ovat olot vielä kurjemmat: koko kyläkunnassa\nei ole kuin viisi taloa, jotka eivät ole osittain tai kokonaan\nverokyvyttömiä ja autioita.\n\nVuosisadan käänne tuli toisellakin tavoin käännekohdaksi kylän\nhistoriassa. Alinomaisten sotain vuoksi oli kruunu ruvennut yhä enemmän\ntarvitsemaan ratsuväkeä. Talonpojille, jotka ottivat pitääkseen\nratsumiestä kruunun palveluksessa, tarjottiin verovapautta, ja sangen\nmonesta talosta tuli täten, vapaaehtoisesti tai olojen pakosta,\n\"ryyttärin\" eli \"huovin\" tila. Ennen pitkää tuli Tammerkoskenkin\nparhaista taloista tällaisia ratsutiloja. Jo 1590-luvulla, jolloin\nratsutiloja Ylä-Satakunnassa alkaa yleisemmin esiintyä, mainitaan\nJuhana Vainisen taloa Tammerkoskella ja erästä Hatanpään taloa, jota\nTuomas Prydz oli ruvennut asumaan, ratsutiloiksi.\n\nVähän myöhemmin, v. 1602, mainitaan Tuomas Prydziä huovina Jesper\nMatinpojan (Kruusin) lippukunnassa ja Laiskoilan Nalkalan isäntää\n\"nihtiprofossina\", s.o. sotilaspolisina ja -pyövelinä, Jaakko Wentzin\nnihdeissä, mikä jalo virka tuotti isännän talolle verovapauden. Muut\ntammerkoskelaiset pitivät kuitenkin ratsutilallisen arvoa itselleen\nsopivampana. Siihen aikaan kuin kolmikymmenvuotinen sota parhaillaan\nriehui Saksassa, oli mainittujen ratsutilain lisäksi kaksi Tammerkosken\ntaloa tullut siihen tilaluokkaan. Tammerkoskelaiset soturit ratsastivat\ntähän aikaan Matti Eerikinpojan lippukunnassa.\n\nMinkälaisissa raskaissa oloissa ratsutalotkin näinä suurien sotain\naikoina olivat, osoittaa muudan anomuskirja, jonka eräs Siukoilan,\nsitten Otavalan ratsutilan leskiemäntä, Margareta Hannuntytär, v. 1629\nlähetti Suomen kuvernöörille Niilo Bjelkelle. Emäntä sanoo kuluneina\nvuosina kadottaneensa valtakunnan vihollisen vuoksi Venäjällä,\nLiivinmaalla ja Preussissa _kolme_ miestänsä ja lisäksi veljensä. Hänen\nensimmäinen miehensä oli ollut ennen jo mainitsemamme Tuomas Prydz.\nMies kaatui Liivinmaalla. Toinen mies kuoli Venäjällä, kolmas \"viime\nsyksynä\" Preussissa, ja emännän veli oli ammuttu Venäjällä. Ratsumiehen\nleskiparalla ei ollut tilallaan enää muuta miehistä apua kuin\nrenkipoika pahanen. Kauheassa tulipalossa oli leski vielä menettänyt\nkaikki tavaransa ja huoneensa. Nyt oli hän köyhyydessä, ja raskasta oli\nhänen hyljätä köyhä talonsa. Kaiken tämän vuoksi hän pyysi vapautusta\nraskaasta ratsuverostaan. Armosta suotiin hänelle anteeksi osa yhden\nvuoden veroista, mutta jos hän aikoi edelleen samaa vapautta nauttia,\noli hänen toimitettava \"hevonen ulos\" seuraavana vuonna. Ehkäpä oli\nemännän hankittava itselleen vielä neljäskin mies.\n\nJos kyläkunnan parhaat talot tällä tavoin veriverolla pysyivätkin\npystyssä, niin oli huonompia taloja, joiden omistajat näkivät\nviisaimmaksi pelastuskeinoksi ylen raskaiden verorästien alta antautua\nkruununtalollisiksi tai jättää tilansa autioiksi, jolloin seuraus\ntavallisesti oli sama. Luultavasti kirjoitettiin useimmat kyläkunnan\ntalot jo 1600-luvun alkuaikoina tällä tavoin kruununtaloiksi. V. 1624\nesim. joutui toinen Laiskoilan taloista ilman muuta kruununtaloksi\noltuaan autiona seitsemän vuotta. V. 1630 mainitaan Tuomas\nKlemetinpojan tila Tammerkoskella jo kolme vuotta olleen autiona.\nTästä talosta oli kolme poikaa \"uloskirjoitettu ja pois jäänyt\" eikä\nyksin jäänyt isäukko enään jaksanut taloa viljellä! Talo tuomittiin\nmaksamattomain verojen vuoksi kruunun omaksi ja sen viljelijäksi\notettiin talon tyttärenpoika. Samalla tavoin joutui samana vuonna Niilo\nSimonpojan talo Tammerkoskella kruununtaloksi. Tällaisia kertomuksia\nvoisi vielä jatkaa. (73)\n\nTällä tavoin valmistuivat olot täälläkin _aateliskartanoiden\naikakautta_ varten. Suuruudenaika oli huono aika talonpojille, ja\nhyvä ainoastaan herroille. Tuskin minään aikakautena on virkamies-\nja ylimysvalta Suomessa ollut raskaampi ja turmiollisempi kuin\npuheenaolevana aikana. Ennen oli talonpoika saanut kokea tätä valtaa\nmieskohtaisesti, mutta nyt se kohtasi talonpoikain tilojakin. Suurien\nsotain saaliista rikastuivat valtion palveluksessa olevat aateliset\nupseerit, virkamiehet ja muut mahtimiehet. Aika ei tuntenut parempaa\nrikkauden käyttöä kuin sen sitomista maaomaisuuteen. Talonpoikain\nhätä ja köyhyys tuli tässä kohden mahtaville hyväksi avuksi; lukuisia\ntiloja joutui ostolla aatelisten haltuun, mutta kruunulla oli myöskin\ntapana palkita maatiloilla virkamiesten ja aatelisten upseerien\npalveluksia. Suunnattomasti lisääntyneet kruununtilat olivat nyt\nkruunulle hyvään tarpeeseen. Syyllä ja vielä enemmin syyttä niitä\nluovutettiin joukoittain aatelisille, kelle virkataloksi, kelle\nikuiseksi perittäväksi rälssiksi, mille miespuolisten perillisten\nperittäväksi omaisuudeksi, mille vain elinkautiseksi läänitykseksi\ntai muilla sentapaisilla ehdoilla. Kuinka kävi tiloilla asuville\ntalonpojille, jotka eivät tällaisia aikoja voineet aavistaakaan, ei ole\naina tiedossa. Moni aatelisten lampuodiksi näin joutunut talonpoika sai\nelää entisellään, mutta monen varmaan piti jättää isiltä peritty maansa\ntehdäkseen tilaa aatelisherralle, joka itse tuli kylään asumaan ja\ntahtoi \"istuntakartanonsa\" (säterinsä) tiluksia pyöristää.\n\nYhtä kummallisia seikkoja sai harventunut verotalollistenkin luokka\nnäihin aikoihin nähdä. Kruunu näet ylläkerrotulla tavalla lahjoitti ja\nläänitti aatelisille myöskin verotaloja, ei toki itse talojen maita,\nvaan niiden maksettavat verot. Verotalonpojalle ei tietenkään saattanut\nolla samantekevä oliko hänen isäntänään kruunu vaiko joku aatelinen\nherra, jonka mielivaltaa hän sai monin tavoin kokea, varsinkin jos\naatelisherra oli saanut tuomiovallan seudulla. Suurviljelyksen tieltä\nverotalokin sai pian väistyä, jos sattui edessä olemaan.\n\nTällainen suunnilleen oli ajan tunnettu läänityslaitos, joka kuningatar\nKristiinan hallituskautena kohosi huipulleen. Katsokaamme nyt, mitä\nmuutoksia se sai aikaan Tammerkosken seudulla.\n\nJo v. 1635 mainitaan kaksi Tammerkosken taloa annetuksi (\"tilldeelt\")\nmajuri Yrjö Juhananpoika Svinhufvudille. Talot olivat kai menneet\ntavallista kruununtalotietä ja sitten tulleet luovutetuiksi majurin\npalkkataloiksi. Mutta pian tuli toinen korkeampi herra, joka mullisti\nkylän ja koko seudun. Tämä tulokas oli eversti, sittemmin maaherra,\nvaltaneuvos, vapaaherra ja Turun hovioikeuden presidentti Ernesti\nJuhana Creutz (s. 1684).\n\nV. 1649 hallitus lahjoitti tälle Creutzille \"Norrköpingin päätöksen\nehdoilla\", s.o. miehisillä perillisillä pysyväksi rälssiksi tiloja\nTakahuhdin kylästä Messukylässä sekä kolme Tammerkosken taloa. Kosken\nseutu näkyy erittäin miellyttäneen Creutziä, ja hän ryhtyi siellä\nkaikilla keinoin lisäämään ja pyöristämään uutta läänitystänsä. Kaksi\nLaiskoilan, yhden Hatanpään ja kaksi Eerikkilän taloa hän sai v. 1650\nostaa kruunulta rälssiksi 4 1/2 %:n kaupalla. Kyttälän kaksi taloa\nja Viinikan oli insinööri Henrik Muhlman-Zeulenberg v. 1649 saanut\nlahjoitusmaakseen Norrköpingin päätöksen ehdoilla. Insinööri kuitenkin\nmöi pian nämä tilukset toiselle muukalaissyntyiselle herralle, maaherra\nPatrik Ogilvielle ja tämä vuorostaan v. 1653 Creutzille. Siukoilan\nkaksi taloa oli kapteeni Franz Pfaler v. 1649 saanut Norrköpingin\npäätöksen ehdoilla, mutta hän möi talot v. 1656 Creutzille.\nKokonaisuudesta puuttui enää vain kaksi Tammerkosken taloa, joita\nhallitus oli viimeiseen asti säästellyt, koska ne olivat ratsutiloja,\njoita pidettiin luovuttamattomina; mutta v. 1660 onnistui Creutzin\nsaada nekin haltuunsa vaihdolla, siten että hän niiden sijasta antoi\nkruunulle kaksi taloansa Vehmaisten kylässä.\n\nNäin oli koko Tammerkosken kylä ynnä Viinikka joutunut yhden ainoan\nsuurmiehen haltuun. Lahjoina, ostoilla ja vaihdoilla olivat lukuisat\ntalot joutuneet yhteen käteen, eivätkä ne talot, joiden alkuperäiselle\nmaalle Tampereen kaupunki aikain kuluttua syntyi, sen jälkeen --\nLaiskoilan yhtä taloa lukuunottamatta -- enään koskaan joutuneet\ntalonpoikain omiksi, vaikka kyllä ehtivät nähdä jos jonkinlaisia\nvaiheita.\n\nTuli nimittäin vielä Creutzin eläessä suuri reduktio, joka kuninkaan\nmahtisanalla rikkoi vanhat lahjakirjat ja yhdellä tempauksella palautti\nlahjoitusmaat ja läänitykset kruunulle. Vv. 1682 ja 1683 Creutzinkin\nsuuri lääni Tammerkoskella lakkasi olemasta. Mutta Creutzillä oli\nvielä siksi varoja, että hän saattoi lunastamalla pelastaa itselleen\nmelkoisia aloja Tammerkoskella. Viipymättä pyysi hän saada vaihtaa\nTammerkosken viisi taloa, yhteensä 3 2/3 manttaalia, eräitä vanhoja\nallodialirälssitilojansa vastaan, joiden rälssioikeus siirtyisi\nTammerkoskelle. Tähän kuningas suostuikin ja vaihto toimitettiin v.\n1685. Vaan koska kaksi Tammerkosken taloa oli ollut \"menettämättömiä\"\nratsutiloja, niin jäi Tammerkosken velvollisuudeksi näiden talojen\nosalta edelleenkin rustata kaksi ratsumiestä (rakuunaa) kruunun\npalvelukseen. Näin tuli Tammerkosken entisestä kylästä rälssisäteri ja\nlisäksi kaksinkertainen rustholli, jollaisena se sitten pysyi loppuunsa\nsaakka.\n\nKaikki muut kyläkunnan talot pääsivät reduktion kautta aatelisesta\nisäntävallasta vapaiksi ja enimmät niistä tulivat kruununtaloiksi\nniinkuin ennen reduktiotakin olivat olleet. Useimmat talot määrättiin\nTammerkosken \"rusthollin\" aukumenteiksi. Taiskoilan taloista joutui\ntoinen Tammerkosken säteri rusthollin alle, toinen jäi verotaloksi.\n\nJäi siis suuren reduktion jälkeenkin aatelisherrain haltuun vielä\ntiloja yllin kyllin. Näitä taloja he nyt koettivat entistä ahkerammin\nviljelyttää ja hyväksensä käyttää, kun mahti oli muualla supistunut.\nNäin pysyi Tammerkoskenkin säterirustholli edelleen paikkakunnan\nsuurimpana ja huomattavimpana kartanona, joksi sen nähtävästi jo\nErnesti Juhana Creutz oli muodostanut. (74)\n\nYlä-Satakunnan aatelistilain tarkastuskirjassa v:lta 1683 on\nTammerkosken kartanosta mainittu, että \"se on kaikin puolin hyvin\nrakennettu\" ja että \"sen viljelyä varten on oma väki ja melkoinen\nkarja\". Kartanoon kuului kuusi taloa. Taiskoilan talon mainitaan olevan\naivan kartanon pellon vieressä ja sen pellon olevan samassa aitauksessa\nkartanon pellon kanssa, joten se olisi luettava kartanon rajataloksi\n(\"rå och rörs hemman\").\n\nKiintoisan kuvan kartanosta ja sen ympäristöstä antaa vanha\n\"mittausopillinen piirustus Tammerkosken kartanosta\", jonka kartan\nselityksineen on laatinut maanmittari Oloff Mörth v. 1696.\n\nTästä Tampereen vanhimmasta paikallisesta kartasta nähdään, että\nkosken itärannalta länsirannalle vievä silta oli jokseenkin nykyisen\nVanhankirkon kohdalla. Silta johti suoraan Tammerkosken kartanoon,\nmutta omituiseen tapaan poikkesi sillasta lähellä kartanon rantaa\nsiltahaara, jota myöten maantie meni hiukan ylemmäksi, niin että se\nkiersi kartanon pihamaan ja humalatarhan jatkuen sitten länteenpäin\nnyk. Kauppakadun suuntaa mennen nyk. Kuninkaankadun kohdilla pienestä\nsillasta yli Tampereella myöhemmin hyvin tunnetun ojan, joka kulki\npohjoisesta etelään ja laski Nalkalan lahden perään. Näyttää siltä kuin\nmaantie olisi tullut kartanon toimesta siirretyksi kartanon pihasta\npoikemmaksi.\n\nKartan mukaan kartanon kotitilukset käsittivät kosken länsirannalla\nolevan alueen nykyistä Puutarhakatua myöten Pohjoisessa ja Esplanadia\nmyöten lännessä. Kartanon rakennukset ja pihat olivat aivan kosken\ntörmällä ulottuen kapeana suorakaiteen muotoisena kartanomaana\npohjoisesta etelään, nyk. Kauppatorin kohdilta Kehruusaaren vaiheille.\nKartan ja sen selityksen mukaan oli suorakaiteen pohjoispäässä\nmiespiha, \"jossa on yksi kunnossa oleva rakennus, muut jonkun verran\nvanhoja\". Miespihan koskenpuoleiselle sivulle merkitty rakennus, joka\noli rakennettu lännestä itään, oli nähtävästi kartanon päärakennus.\nSe jakoi pihan kahteen osaan, joista pohjoisempi, tietä ja siltaa\nlähinnä oleva osa, oli kaiketi varsinainen herraspiha. Vaikeampi on\narvata, mikä tuo kartalla tuskin näkyvä esipihan pohjoispuolella,\naivan maantien vieressä oleva pieni rakennus oli. Päärakennuksen\neteläpuolella olevassa miespihan osassa oli länsipuolella pitkä\npohjoisesta etelään asetettu rakennus, jonka samoinkuin pihaosan\neteläpuolella olevan pienen neliömäisen rakennuksen tarkoitusta emme\ntunne. Miespihan eteläpuolella oli karjapiha ja vielä sen eteläpuolella\nkaalimaa. Miespihan ja maantien välissä oli humalatarha, josta saatiin\nleiviskän verran humaloita.\n\nYleisen kaksijakoisen viljelystavan mukaisesti Tammerkosken kartanon\nvainio, niinkuin varmaan sitä ennen kartanon kohdalla olleen kylänkin,\njakaantui kahteen osaan. Niiden välinen raja-aita kulki kartanon\nmiespihan etelämmästä osasta suoraan länteen, niinkuin kartastakin\nvoi nähdä. Kartalta näemme myös, että aidat ympäröivät vainioalueita\nmuiltakin puolilta. Maantie siten kulki kartanon pohjoisen vainion\nhalki. Tämän pohjoisen vainion peltokappaleissa oli \"hyvänlaista\nsavimultamaata\", \"huonompaa liehusavimaata, joka kasvaa vähän ja on\nlaihassa viljelyksessä\", hietamultaa, punaista ja ohutta hiekkamaata,\n\"jota on joka vuosi lannoitettava, jotta se jotain kasvaisi\".\nÄärimmäiset peltokappaleet lännessä oli jätetty autioksi (heinämaaksi)\nkartanon huonon heinänsaannin vuoksi, mutta \"voidaan niitä\nherrasväen aikoina viljellä ja lannoittaa, kun alustalaistalonpojat\ntuovat kartanoon veroheiniä\". Peltokappaleiden välille jäi useita\nheinämaankappaleita, joita niitettiin joka toinen vuosi.\n\nEteläisessä vainiossa oli savimaita, huonompaa liejusavea laihassa\nviljelyksessä, liejusavi- ja hiekkamaata, hiekkamaita, jotka kasvoivat\nhuonosti ja, kuten pohjoisessakin vainiossa, joka toinen vuosi\nniitettäviä kovanmaan niittyliuskoja.\n\nKun peltokappaleet muinaisaikaiseen tapaan olivat muodostetut\nerilaisen maanlaadun mukaisesti, olivat ne tulleet niin tavattoman\nepäsäännöllisiksi kuin kartta osoittaa. Sarkajaon vallitessa ennen\nkartanoaikaa oli jokaisella Tammerkosken kylän länsipuolen talolla\ntietenkin ollut jokaisessa peltokappaleessa määrämittaiset sarkansa.\nVainioseutu mahtoi silloin olla koko kirjavan näköinen!\n\nKoko vainion kylvömäärä oli 40 tynnyriä 12 kappaa, josta puolet\nvuosittain kylvettiin toiseen vainioon, toisen vainion ollessa\nkesantona.\n\nKartanon pohjoisen vainion takana oli syöttöhaka, \"joka voi elättää\nmuutamia hevosia tai vasikoita kesällä ja jota käytetään härkäin\nsyöttömaana kynnön aikana\". Syöttöhaassa kasvoi koivu- ja leppämetsää\n-- karttaan on merkitty sen kasvavan pientä kuusi- ja leppämetsää\n-- ja siinä oli savihietainen pohja. Eteläisen vainion takana alkoi\npientä mäntyä kasvava metsämaa ja lähellä Pyhäjärven rantaa oli täällä\n\"vetelä kelvoton suo\". Samaan paikkaan Nalkalan lahden perässä, johon\npohjoisesta tuleva oja laski, tuli lännestäkin oja, jonka yli oli\nkartanon peltoteitä varten rakennettu pieni silta; tämä oja on kulkenut\nnyk. Satamakadun kohdilla.\n\nOloff Mörthin kartasta ja selityksestä päättäen ei Tammerkosken kartano\n1600-luvun lopulla ollut mikään erinomainen peltoviljelystila sen ajan\nomainkaan mittakaavain mukaan. Heinänsaantikaan ei ollut sen parempi.\nKartanon niityt olivat hajallaan kosken itäpuolisten talojen maiden\nseassa. Rautaharkon, Kanniston, Vihipään, Toivaron, Korvensuon ja\nKärppälän niityistä kartano sai 27 parmasta heiniä \"lukuunottamatta\nsitä vähää peltoheinää, joka voidaan korjata talon läheltä, mutta jota\nei myöskään voida ottaa verotuksessa huomioon, koska sen tavallisesti\nsyövät vieraat hevoset, edestakaisin kulkevat matkamiehet kun sitä\ntarvitsevat hevosilleen, koska kartano on niin lähellä valtamaantietä\".\n\nKartanon varsinainen laidun oli kosken toisella puolella yhteinen\nViinikkalan, Otavalan, Tauskon, Hatanpään ja Nekalan kanssa. Kartassa\nolevan merkinnän mukaan oli kartanon pohjoisen vainion ja syöttöhaan\ntakana \"yhteistä maata lähellä olevain kyläin kanssa, jotka ovat\nPispalan, Hyhyn, Kyttälän ja Tahlon kylät\". Kartan selityksen mukaan\noli kartanolla Hyhyn ja Pispalan kanssa yhteistä metsää, josta saatiin\naidaksia ja polttopuita, mutta hirsimetsä \"Myllysarka\", joka oli\nyhteinen Kyttälän ja Tahlon kanssa, sijaitsi kolmen peninkulman päässä\nNäsijärven takana; siellä kasvoi saha- ja rakennuspuiksi sopivaa\nhonkametsää ja sieltä saatiin myös seipäitä, tuohta ja hiukan niintäkin.\n\nKalastus ei ollut sanottavan arvoinen. Koskesta voitiin toisinaan saada\npieniä lohenmulloja, mutta niillä ei ollut arvoa. Lähellä oli kaksi\njärveä, mutta niissä ei kartano käyttänyt mitään pyydyksiä, koska\njärvet olivat syvät ja kiviset ja niiden rannat karuja ilman ruohikkoja\nja kaislikkoja.\n\nKoskessa kartanolla oli \"sahamylly, joka sahaa talon tarpeeksi\", ja\nkaksi jauhomyllyä, joista toinen oli autio ja riidassa Tammerkosken\nkylän kanssa. (75)\n\nMörthin kartan laatimisen aikana kartanon hallinto ja hoito olivat\nrappeutumassa. Sen ylhäissukuisista, tälle maakunnalle ja koko\nmaallekin enemmän tai vähemmän vieraista omistajista harvat asettuivat\npitemmäksi ajaksi asumaan etäiseen koskikartanoonsa. Siihen eivät\nhoukutelleet kartanon maataloudellisetkaan mahdollisuudet, jotka\neivät olleet erin suuret. Tätä kartanoa ei mainita Suomen aatelin\nmerkkikartanoiden joukossa eikä se ole huomattavammalla tavalla ottanut\nosaa 1700-luvun maataloudellisiin edistysrientoihin. Koko aikansa se\nenimmäkseen oli perinnäisen vanhoillisen maatalouden edustaja. Sen\nvanhanaikainen talous oli kuitenkin lukuisain alustalaisten verojen\nja päivätöiden sekä koskitalouden avulla riittävä hankkimaan puhdasta\ntuloa kartanon omistajille, jotka sitä pitivät kylläkin arvokkaana\nomistuksena.\n\nPysyvänä syynä Tammerkosken kartanon taantumiseen olivat myöskin sen\nomistuksen monet muutokset ja omistajain henkilölliset ominaisuudet.\nErnesti Juhana Creutzin kuoltua v. 1684 Tammerkosken kartano näkyy\njoutuneen hänen vanhimmalle tyttärelleen Anna Gertrud Creutzille,\njoka oli naimisissa ratsumestari Hermann Reinhold Zööghin kanssa.\nPaikkakunnalla tämän Zööghin muisto on säilynyt v. 1697 valetussa\nkirkonkellossa, jonka hän lahjoitti Messukylän kirkkoon. Ratsumestarin\nkuoltua v. 1698 hänen leskeänsä mainitaan kartanon omistajana vielä v.\n1705.\n\nNiinä vuosina osti kartanon Ylä-Satakunnan tuomari Klaus Detlofsson\nBars, jonka hallussa kartano pysyi kolmisenkymmentä vuotta. Hän\noli omituinen kartanonomistaja, tavoitteli mainetta ja oli hyvin\nturhamainen. Hatussaan hän käytti loistavaa, timanteilla ja\noikeilla helmillä varustettua kultasolkea. Hänen nimensä näkyy\nMessukylän kirkon v. 1708 valetussa kellossa; samaan kirkkoon hän\nlahjoitti ehtoolliskalkinkin. Suurimman maineensa hän kuitenkin\nhankki rikkaudellaan ja sota- ja hätäaikoina harjoittamallaan\npanttilainausliikkeellä. Hänen jälkeenjättämänsä omaisuuden arvo teki\nsäilyneiden kuolinpesäpaperien mukaan 74 000 talaria kup., siihen\naikaan Suomen sisämaissa kuulumaton omaisuus, suurimmaksi osaksi\npantattuja arvoesineitä. Siinä oli hopeisia pöytäkaluja, lippaita,\nnaistenkoruja, peilejä, seinävaatteita, kalliita morsiuskruunuja,\nlasten ristiäispukuja ja \"kaksikolmatta sileää kultasormusta,\nkirjaimilla varustettuja, vaikkei kukaan voi mainita niitä, jotka\nolivat samat sormukset pantanneet\" -- kaikkia, millä hätääntyneet\nihmiset, suureksi osaksi jo unohtuneet vainajat, olivat saaneet rahaa\ntai syötävää irti Tammerkosken tuomarilta. Sillä tavoin oli joukkoon\njoutunut kaarlelaisen soturin sininen läpiammuttu univormutakkikin,\njohon kiinnitettyyn lappuun oli merkitty: \"kahdesta tynnyristä rukiita,\nkuulunut föörari Kaarle Hahlille\".\n\nTämän kaamean omaisuuden kokooja oli kirjuriluokasta kohonnut\nnousukas. Hän oli nainut aatelisneidin Sabina Juliana Silfversvahnin\nOrihveden Holmasta ja sai tyttärensä ja ainoan perijänsä Sofia\nJulianan naitetuksi Laukon kartanon omistajalle vänrikki, vapaaherra\nKnuutti Kustaa Kurckille. V. 1713 tuomari Detlofsson perheineen pakeni\nRuotsiin, mistä palasi vasta rauhan tultua. Sekä tuomari että hänen\nvaimonsa kuolivat molemmat Tammerkoskella lopulla vuotta 1734.\n\nJo paria vuotta aikaisemmin olivat Knuutti Kustaa Kurck ja hänen\nvaimonsa Sofia Juliana Detlofsson kuolleet, joten Tammerkosken\nkartano joutui perintönä heidän alaikäisille lapsilleen, vapaaherra\nAkseli Kustaa Kurckille ja vapaaherratar Sofia Juliana Kurckille.\nLasten isänäiti, leskirouva Sofia Agnes von Lützou kiiruhti v:n 1735\nensi päivinä antamaan Tammerkosken kartanon vuokralle Pirkkalan\nnimismiehelle Jaakko Gaddille, jonka arentiaikaa, pari kertaa\npitennettynä, kesti v:n 1742 kevääseen saakka. Uudeksi vuokraajaksi\ntuli silloin Porin rykmentin eversti Henrik Juhana von Knorring. Tämä\nvuokraaja joutui pian sukulaisuussuhteisiin kartanon omistajain kanssa,\nkun hänen poikansa Porin rykmentin vääpeli, myöh. majuuri Kaarle\nReinhold von Knorring v. 1745 meni naimisiin viisitoista vuotiaan\nvapaaherrattaren Sofia Juliana Kurckin kanssa. Vaimonsa kanssa Kaarle\nReinhold v. Knorring sitten omisti Tammerkosken kartanon, mutta v. 1758\nhe möivät kartanon Hatanpään kuuluisalle herralle, vapaaherra Hannu\nHenrik Boijelle.\n\nTämän Tammerkosken kartanon viimeisen isännän kirjava kuuluisuus\nvoittaa kartanon aikaisemman isännän Klaus Detlofssoninkin maineen.\nH. H. Boije syntyi Tyrvännön Lepaan kartanon omistajan poikana v.\n1716, otti nuorena upseerina osaa vv:n 1741--1742 sotaan, tuli v. 1748\nmajuuriksi Porin jalkaväkeen ja kohosi v. 1758 everstiluutnantiksi.\nToimi Porin rykmentissä lienee vaikuttanut siihen, että hän tuli\nhankkineeksi maaomaisuutta Ylä-Satakunnassa. Yleisemmin tunnetuksi\nBoije tuli valtiollisena seikkailijana. Hän oli tehokkaasti mukana\nvapaudenajan valtiopäiväelämässä, vaihtaen kursailematta puolueväriä,\nmiten laski milloinkin etunsa vaativan. Oltuaan kiihkeä hattu hän\nsiirtyi ajaksi myssypuolueeseen palatakseen 1750-luvulla takaisin\nhattupuolueeseen; Kustaa III:n vallankumouksen jälkeen hän liittyi\nkuninkaan hartaisiin kannattajiin. Hänen elämäkertansa kirjoittajain\narvostelun mukaan hän \"kuului huonoimpaan lajiin vapaudenajan\nvaltiopäiväpolitikkoja\". Arvostelu ei ole liian ankara miehestä,\njoka otti lahjuksia vierailta valtioilta ja möi valtiosalaisuuksia\nyhtaikaa vastakkaisille tahoille; hänen toimintansa upseerina Suomessa\non leimattu yhtaikaa urkkijan ja provokaattorin toimeksi. Ei sitä\nvaltiollista petosta ja rikosta, jota hän ei olisi harjoittanut. Ja\ntästä kaikesta hän sai suuria valtiollisia palkintoja, tuli v. 1761\nUudenmaan ja Hämeen läänin maaherraksi, jossa virassa ei ollut ilman\nansioita, vaikka olikin vieras kansalle ja sen kielelle, korotettiin\nv. 1771 vapaaherraksi ja siirtyi v. 1772 valtiokonttorin presidentiksi\nTukholmaan, ollen myöskin v:sta 1775 kruununpolttimoiden johtokunnan\njäsen. Boije oli eri tavoin hankkinut itselleen suuren omaisuuden,\njohon Tammerkoskenkin seutu oli saanut kantaa kortensa, mutta menetti\nrikkautensa viinakeinotteluissa ja oli pakotettu v. 1778 tekemään\nvararikon ja luopumaan virastaan. Hän kuoli Ruotsissa v. 1781. Hänen\nvaikutuksestaan Tammerkosken seudun historiassa tulee tuonnempana puhe.\n(76)\n\nKartanon oloista 1700-luvun keskimmäisinä vuosikymmeninä antavat\nmonipuolisen kuvan näiltä ajoilta säilyneet kartanon vuokrausta\nkoskevat asiakirjat. Tuomme niihin lyhyen katsauksen.\n\nTammerkoskella 2 p. tammik. 1735 päivätyllä vuokrakirjalla, jota\ntäydentää 3 p. kesäk. s.v. laadittu inventarioluettelo, rouva Sofia\nAgnes v. Lützou antoi pojanlastensa puolesta nimismies Gaddille\nvuokralle \"Tammerkosken kartanon hyvässä kylvössä olevine peltoineen,\nhyvin aidattuine niittyineen ja niittylatoineen sekä siihen kuuluvine\naukumenttitaloveroineen, sahamyllyineen, jauhomyllyineen tulliensa\nkera, yksityisine kartanon kalastuksineen ja Ruoveden pitäjässä olevan\npuolen Muroleen perintötorpan kalastusten kera ja kaikkine kartanon\nalaisine torppineen\". Vuokra-aika oli oleva kolme vuotta ja vuokramäärä\nensimmäisenä vuonna 600, mutta molempina seuraavina vuosina 700\ntalaria kup. Vuokraaja sitoutui lisäksi m.m. pitämään asianomaisessa\nkunnossa kartanossa olevat rakuunanvarustukset, maksamaan kartanosta\nmenevät verot ja vuokrakauden loppuessa luovuttamaan takaisin kartanon\ninventarion yhtä hyvänä kuin oli sen vastaanottanut. Vapauden ajan\nyhteiskunnallisia käsityksiä valaisee määräys, että vuokraajan tuli\npitää kartanossa riittävästi väkeä, \"tahtomatta rasittaa tai väsyttää\nkartanon torppareja yli sen, mikä on ollut tavallista\".\n\nKartanon inventarioon, jonka vuokraaja tuomari Detlofssonin jäljeltä\nsai haltuunsa, kuului m.m. seitsemän hevosta ja kaksi varsaa, 26\nlehmää, joukossa jos jonkinlaisia, mustan- ja valkoisenkirjavia,\nkokonaan valkoisia ja kokonaan punaisia, sarvettomia ja sarvipuolia,\nseitsemän hiehoa ja seitsemän vasikkaa, punainen sonni, pässi ja 25\nlammasta, kolme pukkia, kymmenen vuohta ja kolme kiliä, kolme paria\n\"vanhoja vakavia vetohärkiä\" ja yksi pari nuorempia, kymmenen sikaa\nja 14 kevätporsasta, kuusi hanhea, seitsemän kalkkunaa, kaksi kukkoa\nja kymmenen kanaa, sekä kaksi \"kelvollista paimenkoiraa\". Rauta- ja\npuutavaraa oli m.m. viinatynnyri, 40 maitopyttyä, rautavanteinen\nmittakappa ja kaksi vakkaa, 19 työ- ja kymmenen pukkirekeä, neljä\nauraa, uusi nelihankainen venhe ja vanha venhe. Nuottia ja verkkoja: 28\nsyltä siianverkkoa, kymmenen syltä kelvollista ja 20 syltä kelvotonta\nkesänuottaa, 35 syltä kelvollista ja yhtä paljon vähemmän kelvollista\ntalvinuottaa, viisi kelpaavaa ja kolme huonompaa lahnanverkkoa,\nviisi kelpaavaa ja neljä huonompaa lohenverkkoa, yksi kelvollinen\nsiianverkko ja kaksi kelvollista hauenverkkoa, mihin tulivat lisäksi\nMuroleen kalanpyydykset: 25 sylen pituinen muikkunuotta, kaksi vanhaa\nlohenverkkoa, 12 kuhan- ja hauenverkkoa sekä neljä uutta samanlaista.\nKalanpyydysten runsauden vastakohtana oli kartanon palvelusväen\nvuodevaatteiden niukkuus: kuusi lammasnahkavällyä, kuusi kulunutta\nvillavaippaa ja kuusi vanhaa rohdinlakanaa.\n\nKartanon myllyt, joita oli kaksi, kumpikin kaksilla kiviparilla\nvarustetut, olivat käyttökunnossa ja tuottivat ylläpitokustannusten\nvähennettyä vuosittain myllytullia n. 24 tynnyriä viljaa. Kartanon\nyksilehtinen sahamylly, jonka Detlofsson muutamia vuosia aikaisemmin\noli rakennuttanut ja varustanut tarpeellisella sisustuksella, oli\nkaikinpuolin käyttökuntoinen sekin; valmista tavaraa oli siellä 56 1/2\ntolttia sahalautoja.\n\nV. 1735 oli kartanolla neljä varsinaista torppaa, nim. Nalkalan,\nNiskan, Sepän ja Kapakan torpat, jotka kukin suorittivat veroksi kaksi\n(Kapakan torppa kolme) päivätyötä viikossa sekä yhden viljakuorman\najon Turkuun. Lisäksi tuli Parmaniemi, joka maksoi vuosittain kymmenen\ntalarin veron, sekä Ruissalo, joka oli vasta perustettu eikä vielä\nsuorittanut mitään veroa: -- Muroleen torpanpuolisko ei liene alkuaan\nkuulunut Tammerkosken kartanoon, koskapa v:n 1735 asiakirjoissa\nsanotaan sen olleen Detlofssonin hallussa kymmenen vuotta. Lopulla\nvuotta 1737 vuokrasopimus pitennettiin v:n 1739 kevääseen saakka ja\nsitten jälleen kolmeksi vuodeksi entisillä ehdoilla muuten, paitsi\nettä vuokraaja sitoutui nyt maksamaan 1 000 talaria kup. vuosivuokraa\nja luovuttamaan kartanon inventarioineen takaisin \"pikemmin paremmassa\nkuin huonommassa kunnossa\".\n\nKeväällä 1742 Tammerkosken kartano tuli luovutettavaksi uudelle\nvuokraajalle, eversti Henrik Juhana von Knorringille. Vaatiessaan\nasianmukaista katselmusta pidettäväksi kartanon alaikäisten omistajain\nholhooja, Lempäälän Sotavallassa asuva everstiluutnantti M. Segercrantz\nlausui moitteita siitä, että kartanon rakennukset ja viljelykset olivat\nnimismies Gaddin aikana \"jokseenkin rappeutuneet\" ja irtain omaisuus\nturmeltunut ja vähentynyt. Sen johdosta pidettiin kartanossa monta\npäivää kestänyt katselmus, josta laadittiin seikkaperäinen katselmus-\nja oikeuspöytäkirja. Tämän asiakirjan mukaan näyttää kartanon pihain ja\nrakennusten asema olleen yleensä sama kuin v:n 1696 kartan laatimisen\naikana. V:n 1742 katselmuksessa oli miespihan läntisellä sivulla\npohjoisesta etelään ulottuva päärakennus, johon kuului sali, viisi\nkamaria, keittiö ja eteinen. Tässä rakennuksessa, jota ei näy v:n 1696\nkartalla ja joka luultavasti oli tuomari Detlofssonin rakennuttama, oli\nuseita rikkinäisiä ikkunoita ja muita puutteellisuuksia. Rakennuksen\nalla oli kellari. Miespihan eteläpuolella oli toinen rakennus, jossa\noli sali, neljä kamaria, eteinen ja eteisestä erotettu sauna. Tämä\nrakennus, joka oli vanhuuttaan lahonnut ja \"pian perikatoa kohden\nkallistuva\", oli ilmeisesti kartanon vanha päärakennus, sama joka v:n\n1696 kartassa on merkitty lännestä itään ulottuvaksi.\n\nVielä oli miespihassa varitupa, joka pienine sivukamareineen oli\nkehno ja uudelleen tehtävä, kaksijakoinen aitta luhtineen, kaksi\nruokapuotia, toinen niistä hiukan kallellaan, ränstynyt pirtti, jonka\nvastapäätä olleen kamarin vuokraaja oli siirtänyt eteisen taakse\nrakennuttaen sen sijalle 13 kyyn. pitkän ja 12 3/4 kyyn. leveän, 80\ntalarin hintaiseksi arvioidun pirtin, sekä luhdilla varustettu renkien\naitta. Kartanon asuinrakennukset olivat v:n 1735 inventarioluettelon\nmukaan lautakattoisia, mutta muut rakennukset yleensä malka- ja\ntuohikattoisia; uusi 13 kyynärän pirtti mainitaan nimenomaan olleen\nkivijalalla varustettu.\n\nKarjapihassa oli navettoja, vajoja ja rehuhuoneita, vuoluja\nlammaskettoja, sikolättejä, hanhien ja kalkkunain kopit ja vaunuvaja.\nKartanon ulkopuolella oli talli. Erikseen oli munteerinkiaitta, jossa\nkartanon ylläpidettävän rakuunan varustukset säilytettiin. Sauna oli\nlaho, mutta mallaspirtti uusi, arvoltaan 24 talaria 12 äyriä. Kartanon\npaja oli käyttökelpoinen. Riihet luhineen oli palon jälkeen rakennettu\nuudelleen. Niinikään oli vuokraaja rakennuttanut toisen vanhan ja hyvin\nränstyneen riihen sijaan uuden riihen luhineen, latoineen, joiden arvo\noli 260 talaria. Rakennusten luettelossa mainitaan vielä pari olkilatoa\nja aittaa. Kartanossa oli siis rakennuksia kuin pienessä kaupungissa,\nvaikkei rakennusten kunto kaikistellen ollut kehuttava.\n\nKartanon sahastakaan ei katselmuskirja anna juuri loistavaa kuvaa. Saha\noli alkuaan rakennettu huolimattomasti ja oli sillaton. Seiniä ei ollut\nensinkään, vaan oli katto rakennettu pylväiden nojalle ja kattolaudat\nolivat joutuneet myrskyn käsissä hajalle; lumi, sade ja märkyys olivat\nrakennusta pilanneet. Laitosta kuitenkin käytettiin ja vuokraaja oli\nteettänyt Kauttuan rautaruukissa siihen rattaita kahdeksan plootun\nkustannuksella.\n\nKatselmuskirja tunnustaa kartanon peltojen olevan hyvässä kunnossa.\nPohjoiseen peltoon kylvettiin 25 ja eteläiseen 20 tynnyriä. Kuitenkin\nolivat katselmuskevään oraat huonot, mistä syystä, ei osattu sanoa.\nRenkivouti todisti, että lannoitusta varten oli kartanoon vedätetty\nvuosittain 100--300 kuormaa hakoja. Pohjoisessa vainiossa, joka oli\nkesantona, oli korjattava kaikkiaan 530 syltä aitaa; hamppumaan aitaa\noli myös parannettava 30 syltä. Ojia oli parannettava 130 syltä;\nsamoin oli peitollaan läpi juoksevasta laskuojasta 460 syltä tehtävä\nmuita ojia leveämmäksi ja syvemmäksi ja 20 syltä kokonaan uudestaan\nkaivettava. Eteläisen vainion aitaa oli korjattava 190 syltä ja ojaa\nperattava 700 syltä; laskuojasta, joka kulki \"suon yli pellon läpi\",\noli 70 syltä aivan tukkeutunut ja 210 syltä oli uudelleen kaivettava\nveden paremmaksi juoksemiseksi.\n\nHumalatarhassa oli 250 seivästä niinkuin ennenkin. Ryytimaa oli\naidattu, mutta sinne istutettu pihlaja ja viinimarjapensaat olivat\nkuolleet.\n\nKartanon kotieläimetkään eivät olleet Gaddin aikana menestyneet. Taudit\nja petoeläimet olivat häneltä tappaneet vuokra-aikana kolme hevosta,\nkymmenen lehmää, neljä hiehoa, yhden härän ja 30 lammasta. Kalkkunat ja\npaimenkoirat olivat kokonaan hävinneet.\n\nKummallisen tuomarin kuoltua eivät Tammerkosken kartanon omistajat\nnäy asuneen kartanossa, eikä sen hoito näytä vuokraajain käsissä\nparantuneen. Hannu Henrik Boijen aikana Tammerkosken kartanon maat\nolivat parin kolmen talonpoikaisen lampuodin viljeltävinä. (77)\n\nTammerkosken seudun toinenkin historiallinen pääkartano, _Hatanpää_,\non käynyt läpi nuo kolme tavallista kehitysastetta: kylän, ratsutilan,\nherraskartanon. Uuden ajan alussa Hatanpään asutukseen kuului kolme\ntavallista pientä talonpoikaistaloa, niistä yksi Pähkiä ja toinen\nTausko niminen. Niinkuin jo ennen on mainittu, lienevät Hatanpään ja\nsen lähellä olevan Härmälän asutukset syntyneet samasta alkutalosta,\nkoska niiden vanha veroluku oli muinaista alkutilaa vastaava täysi\nkoukku. Mitään erikoista ei näistä Hatanpään taloista ole mainittavana;\nniiden erämaanomistuksistakaan ei ole varmoja tietoja. Nuijasodan\njälkeen Hatanpään kaikki kolme taloa merkittiin verokirjoihin\nautioiksi. Uuden vuosisadan alkaessa Hatanpään asukkaana mainitaan\nratsumies Tuomas Prydz. V. 1614 Hatanpäässä asui kaatuneen ratsumiehen\nleski, ja Tausko mainitaan lopen köyhtyneen väen asumaksi. Kun\nviimemainittu talo sitten häviää maakirjoista, on luultavaa, että se\ntuli yhdistetyksi toiseen Hatanpään taloon.\n\nPian alkoi Hatanpäästä muodostua varsinainen kartano. V. 1624\nHatanpään kaksi taloa olivat Liuksialan kartanon kirjurin Simo\nMatinpojan hallussa, jolla sanottiin olevan Kaarle Oxenstiernan\nvapauskirja, vaikkei hän tullut tarkastustilaisuuteen sitä näyttämään.\nTalon rakennukset olivat palaneet seitsemän vuotta aikaisemmin.\nJoka tapauksessa Hatanpään talot näihin aikoihin joutuivat aatelin\nläänityksiksi. Toinen näistä taloista oli 1650-luvulla Rotkirchin\nperheen rälssitilana. Mainitulta perheeltä tämä talo siirtyi v. 1681\naateloidun Rutenhjelmin suvun haltuun. Hatanpäässä asui ratsumestari\nIsrael Rutenhjelm, joka kuoli v. 1723 ja haudattiin Messukylän\nkirkkoon. Toinen Hatanpään taloista oli v:sta 1650 alkaen Creutzin\nperheen hallussa. Suuressa reduktiossa Hatanpään talot tulivat\nuudelleen kruununrustholleiksi; toinen talo mainitaan 1700-luvun alussa\nvänrikin virkataloksi, toisessa asui v. 1698 rouva Elsa Margareta\nCreutz. Molempain talojen omistajana oli 1700-luvun puolivälin aikoina\nkapteeni Lindelöf. Häneltä kartano joutui Hannu Henrik Boijelle, jonka\naikana Hatanpää näyttää muodostuneen varsinaiseksi suurviljelystilaksi.\nV. 1765 sitä hoiti erityinen \"inspehtori\" kymmenen rengin, yhdeksän\npiian ja muun väen avulla isännän laskuun.\n\nTavallaan kartanoksi katsottava oli Ruotsin vallan loppupuolella\nmyöskin _Otavala_. Sen asutukseen kuului uuden ajan alussa kolme\ntaloa, niistä yksi Viinikka. Kuudennentoista vuosisadan viimeisellä\nvuosikymmenellä Otavalassa oli ratsumiehen tila, josta tuli\nsäännöllinen rustholli. Kahdeksannentoista vuosisadan puoliväliin\nsaakka Otavala oli Aspin perheen hallussa. V. 1665 mainitaan kapteeni\nYrjö Martinpoika Asp Otavalassa asuvana. Myöhemmin Otavala oli\napulaispapin Kaarle Aspin hallussa, sitten apulaispapin Kustaa Aspin ja\nvihdoin \"kehruukoulun johtajan ja pitäjänkirjurin\" Kustaa Aspin, joka\nv. 1756 sai säädyiltä hopeatuopin pellavanviljelyksen ja -jalostuksen\npalkinnoksi ja jota vielä v. 1765 mainitaan Otavalassa asuvana. Jo\naikaisemmin oli talo joutunut Hannu Henrik Boijen omaksi. (78)\n\nTammerkosken seudun maalaisolojen kirjavuutta lisäsivät aikaa myöten\nyhä lukuisammiksi tulleet torpat. Jo ennen Isoavihaa mainitaan\nTammerkosken kartanon alaisina v:n 1696 kartanonkartalle merkittyjen,\nkaukana Näsiselän varrella sijaitsevain Saaristen ja Parmaniemen\ntorppain lisäksi Myllärin, Kapakan, Sepän ja Niskan torpat. Näistä\nolivat kolme ensinmainittua kosken itäpuolella: Myllärin torppa,\nkosken itäpuolella olevain kartanon myllyjen myllärin asunto,\nKapakka (myös Krouvi) sen lähellä Matoniemen kohdalla s.o. nyk.\nKoskipuistossa Hämeensillan ja sähkölaitoksen välillä, Sepän torppa\narvatenkin Kyttälän talojen lähellä, missä myöhemmin mainitaan erikseen\n\"pitäjänsepän\" asunto. Isonvihan jälkeen torppain luku suuresti kasvoi.\nMessukylään meneväin teiden varsilla olivat Kujanpään, Raitinpään\nja Puolimatkan torpat, Ronganjoen suussa Siltalan torppa, Iidesjoen\nsuupuolella Joensuun torppa, j.n.e. Kaikkiaan oli Tammerkosken seudulla\ntorppia ennen kaupungin perustamista kymmenkunta.\n\nKuinka suuresti poikkesikaan Tammerkosken seudun maalaisasutus\nTampereen kaupungin perustamisen aikoina seudun asutuksesta uuden ajan\nalussa! Luomme vuoden 1772 henkikirjan avulla katsauksen paikkakunnan\nväestöoloihin. Varsinaisia talollisperheitä oli seutukunnalla enään\nseitsemän, nim. kahdessa Kyttälän, kahdessa Erkkilän, kahdessa\nSiukolan ja yhdessä Laiskoilan talossa (Pyynikissä). Väestön suuren\npääjoukon muodostivat Hatanpään ja Tammerkosken kartanon asukkaat ja\nalustalaiset. Hatanpään kartanon väkenä oli lasten ja yhden vanhuksen\nohella 36 renkiä ja 24 piikaa -- uskomatonta, mutta nimet on lueteltu\nja luvut merkitty henkikirjassa. Otavala oli nyt yhdysviljelyksessä\nHatanpään kanssa eikä siellä ollut eri väkeä. Tammerkosken kartanoa\nei viljelty niinkuin Hatanpäätä omistajan omaan tiliin, vaan siellä\nasui kolme lampuotia perheineen. Laiskoilassa asui pitäjänkirjuri\nAsp leskimiehenä lapsineen. Jos Hatanpään kartanon työvoiman runsaus\non omiaan hämmästyttämään, on työvoiman puute muissa taloissa\nsilmäänpistävä; Hatanpään ulkopuolella ei koko kyläkunnassa ollut\nenempää kuin pari renkiä ja piikaa. Tammerkosken kartanolla oli\nlukuisat torppansa, joiden päivätöitä se saattoi käyttää hyväksensä.\nNäiden torppain lisäksi oli seutukunnalla puolentusinaa lapsirikasta\nrakuunan ja sotamiehen perhettä sekä joukko köyhiä itsellisiä ja\nitsellisperheitä. Henkikirjan mukaan oli puheenaolevassa kyläkunnassa\nkaikkiaan 239 asukasta ryhmittyneenä n. 30 ruokakuntaan (suurin oli\nHatanpään ruokakunta, johon kuului 74 henkeä). Väestöstä oli 110 henkeä\ns.o. lähes puolet, alaikäisiä lapsia, vanhuksia, sairaita ja viallisia\ntai lopen köyhiä. Kartanojärjestelmä torppari-, muonamies-, mökkiläis-\nja itsellisjoukkoineen ei näytä missään suhteessa vaikuttaneen\nedullisesti väestöolojen kehitykseen tällä paikkakunnalla. (79)\n\nTammerkosken seudun liikenteellisestä asemasta on johtunut, että\nsodan roihujen levitessä Sisä-Suomeen tämä seutu aina on joutunut\n_sotaliikkeiden_ solmukohdaksi.\n\nLuusian päivänä 1596 Tammerkoski seisahtui juoksussaan ja pysyi\nneljä päivää aivan kuivilla. Sama ilmiö tapahtui muissakin suurissa\nYlä-Satakunnan ja Hämeen koskissa. Näitä koskientyrehdyksiä senaikaiset\nihmiset uskoivat sotain ja onnettomain aikain enteeksi, ja siltä\nkannalta niitä taikauskoiset oppineet ja piispat vielä jälkeenpäin\nselittivät. Frisius kertoo, kuinka vähän jälkeen mainittujen koskien\ntyrehdyksen maassa alkoi talonpoikain kapina, ja piispa Eerikki\nSorolainenkin postillassaan muistaa mainita näitä uskonnollisia\nihmeitä. Tammerkosken tyrehdys 1596 siinä kohden ennustikin totta\nerityisesti tälle paikkakunnalle. Jo muutamain päivän perästä näet\nsaatiin täällä nähdä ja kuulla Nuijasodan kauhuja. Keijärvellä oli\nkapinallisten leiri, Pirkkalan herraskartanot loimottivat liekeissä\nja vuoden viimeisinä hetkinä tapahtui Nokian surkea sotamellakka.\nKeväämmällä itse marski Klaus Fleming majaili joukkoineen\nTammerkoskella useita viikkoja.\n\nPälkäneen taistelun jälkeen syksyllä 1713 Tammerkosken kylä äkisti\njoutui Isonvihan sotaliikkeiden jalkoihin. Mainitun taistelun\nseurauksista K. O. Lindeqvist kirjoittaa: \"Suomen sotajoukko joutui\nhajaannustilaan, minkä aiheutti varsinkin se, että venäläiset\nvielä taistelun voitettuaan ajoivat sitä takaa. Savon ja Hämeen\njalkaväkirykmenttien miehet karkailivat melkein kaikki ruoduillensa;\nosa väkeä lähti Jämsään päin kulkevaa tietä, osa taas Ruoveden tietä\npitkin, mutta Armfelt itse ratsuväkineen sekä sairaat ja kuormasto\nmukanaan Tampereelle, jonne saavuttuaan hän ei saanut koolle muuta\nkuin 1 100 jalkamiestä ja 700 ratsumiestä. Venäläiset seurasivat\nmelkein kintereillä, sillä jo 7 p:nä lokak. heidänkin etujoukkojaan\nsaapui sinne. Kosken yli he eivät enää päässeet, sillä Armfelt oli\npolttanut jälkeensä sillan, jonka vuoksi venäläisten täytyi olla\nviikon päivät Messukylässä. Armfelt ei kuitenkaan uskaltanut täällä,\nkuten oli aikonut, ryhtyä vastarintaan, vaan lähti lokak. 12 p:n\nvastaisena yönä kulkemaan Pirkkalan ja Ylöjärven kautta Hämeenkyröön.\nVenäläiset, jotka rakensivat Tammerkosken yli uuden sillan, tosin niin\nheikon, että seuraavan kesän tulvavesi sen vei mukanaan, pääsivät sen\nyli ja seurasivat Suomen joukon jäljissä, mutta vain kasakat tulivat\nviimemainittuun pitäjään asti, kuitenkaan Armfeltia saavuttamatta.\"\nMyöhäsyksyllä majaili Tammerkoskella n. 10 500 miestä Venäjän väkeä,\nkunnes nämä joukot joulukuussa rupesivat marssimaan Pohjanmaalle.\nBlåfieldin arvelun mukaan olisi tämän ajan muisto se \"kolmetahkonen\npatteri\", joka on Pispalassa \"vähäsen Tampereen puolella siitä\ntiehaarasta, joka menee Harjuntaustan kyliin\".\n\nIsonvihan kärsimykset Tammerkosken seuduilla olivat samanlaiset kuin\nyleensä muuallakin maassamme. Paljon lievemmät olivat Pikkuvihan\nkolhaisut tällä tienoolla. Tammerkosken kartanon puolesta \"kuolinpesän\nkirjuri\" P. J. Austrell esitti erinäisiä valituksia siinä säätyjen\nkokouksessa, jonka venäläisten ylipäällikkö kenraali Keith oli kutsunut\nkoolle Turkuun 18 p:ksi lokak. 1742. Ylipäällikön määräyksestä\ntutkittiin asiaa Pirkkalan käräjillä 12 p. marrask., jolloin todettiin,\nettä Tammerkosken kartanon paras niitty ja kesantopelto olivat niin\ntallatut, ettei niistä moniin vuosiin ollut satoa odotettavissa, 140\nsyltä aitaa oli poltettu ja monesta muusta paikasta aita revitty,\nkartanon lähimetsikkö leirin perustamisen ja polttopuun ottamisen\nvuoksi kokonaan kaluttu j.n.e. Vahingot oli tehnyt serbialainen\nhusaarirykmentti, joka oli ollut täällä leirissä kolme päivää. Asian\nloppuselvityksistä ei meillä ole tietoa, mutta näkee jo edellisestäkin,\nettä julmimpain hävityssotain aika oli mennyt. (80)\n\n\n\n\n7. MAAKUNNAN OLOJA 1700-LUVULLA.\n\n\nYlä-Satakunnan vanha alue. -- Hallinnollisia jakoja. -- V:n 1775\nlääninjako. -- Erämaiden asutus ja kirkkokuntain kehitys. --\nHallituksen, asutustoimia. -- Torppariasutus. -- Kruununtilain\nperinnöksiosto. -- Väestöolot. -- Maatalous. -- Maakunnan kärsimykset.\n-- Elintavat.\n\nSeurattuamme edellisillä lehdillä Tammerkosken paikkakunnan\nhistoriallisia oloja ennen kaupungin perustamista kosken rannalle,\nluomme lyhyen katsauksen koko Ylä-Satakunnan yleisiin ja muutamiin\nerikoisiin taloudellisiin oloihin niinä vuosikymmeninä, jotka lähinnä\nedeltivät kaupungin perustamista tähän maakunnanosaan.\n\nYlä-Satakuntaan, jota jo keskiajalla katsottiin erityiseksi maakunnaksi\nja hallittiin erityisenä tuomari- ja voutikuntana, on vanhastaan\nkuulunut koko se laaja maa-alue, joka on Kokemäenjoen yläjuoksun\nja siihen yhtyväin suurten pohjoisten ja koillisten vesijaksojen,\nKyrösselän, Näsijärven vesistön ja osaksi Längelmäveden reitin\nvarsilla. Satakunnan yliseen kihlakuntaan kuuluivat kuningas Kustaa\nVaasan aikana Tyrvään, Karkun, Kyrön, Pirkkalan, Kangasalan, Lempäälän\nja Vesilahden ikivanhat hallintopitäjät.\n\nKansan karttuessa ei Ylä-Satakunnan vanha alue kuitenkaan pysynyt\nentisellään. Seitsemännellätoista vuosisadalla se jaettiin kahteen\nkihlakuntaan, \"Ylä-Satakunnan yliseen\" ja \"Ylä-Satakunnan aliseen\",\njohon viimemainittuun luettiin myöskin Huittisten ja Loimaan pitäjät.\nVanha Ylä-Satakunta pysyi kuitenkin kokonaisuudessaan edelleenkin\nyhden tuomarin alueena. Lääninhallinnon voimaan astuttua luettiin\nYlä-Satakunta Turun ja Porin lääniin.\n\nTällä kannalla pysyi Ylä-Satakunnan ylempi hallinto aina v:n 1775\nuuteen lääninjakoon saakka, joka monin tavoin hämmensi tämän maanosan\nhallinnollisia oloja, niin hyödyllinen kuin toimenpide muuten olikin\nkoko maalle.\n\nPuheenalaista lääninjakoa säätäessään kuningas Kustaa III\nmääräsi, että uusien rajain tulisi Sisä-Suomessa kulkea etupäässä\n\"luonnollisia\" linjoja, vesistöjä, pitkin. Tämän mukaisesti läänien\nrajat Ylä-Satakunnassa tulivat määrätyksi siten, että Ruoveden\npitäjästä siirrettiin Vaasan lääniin Ähtärin ja Virtain kappelit\nja Uudenmaan-Hämeen lääniin kaikki ne Ruoveden talot, jotka olivat\nitäpuolella Ruoveden järviä; muuten kulki Uudenmaan-Hämeen ja Turun ja\nPorin läänien raja halki Ruoveden järvien, Näsijärven, Tammerkosken,\nPyhäjärven ja Vesilahden järven, minkä jälkeen raja kävi Vesilahden\npitäjän ympäri yhtyäkseen sitten vanhaan Turun ja Porin läänin rajaan.\n\nYlä-Satakunta, joka siihen saakka vanhastaan oli kuulunut Turun ja\nPorin lääniin (alk. Kokemäenkartanon lääniin), tuli siten äkisti\nsilvotuksi kolmen läänin kesken. Vähin epäkohta siitä oli ehkä\nYlä-Satakunnan peräseuduille, Virtain ja Ähtärin kappeleille sekä\nKeuruun pitäjälle, jotka kokonaisinaan siirrettiin uuteen lääniin,\nvaikka haitoista kyllä sielläkin valitettiin.\n\nIkävämmin kävi lääninjaossa etelämpäin pitäjäin, jotka uusi raja\nhalkaisi Ruoveden Tarjanteesta Vesilahdelle saakka. Saman pitäjän\nkylien ja talojen tiluksia joutui kahteen lääniin ja saman pitäjän\nrahvaan täytyi käydä eri käräjillä oikeutta saamassa, puhumattakaan\nkaikista sekaannuksista veronlaskuissa y.m.s., mitkä olivat seurauksena\n\"luonnollisista rajoista\". Tampereen kaupunkikin sai kauan kokea\nkaikenlaisia haittoja järjestyksen pidossa, kaupungin laajentamisessa\nja muissa kysymyksissä, kun läänin raja kulki Tammerkoskesta. Yhden\nvuoden erehdyksestä tuli työtä ja kiusaa kokonaiselle vuosisadalle. (81)\n\nVanhan Ylä-Satakunnan alueella, jossa nyt elää enemmän kuin 200 000\nihmistä 37 kunnassa, oli Kustaa Vaasan aikoina ainoastaan ennenmainitut\nseitsemän hallintopitäjää, jotka kirkollisesti jakaantuivat kahdeksaan\nemäpitäjään ja neljään kappelikuntaan. Pohjoisimmat olivat Ikaalisten\nja Orihveden kappelit. Vanhoihin emäseutuihin kuuluvilla suunnattomilla\n\"erämailla\" heräsi kuitenkin juuri näihin aikoihin vilkas uutisasutus.\nV. 1561 mainitaan ensi kerran Ruoveden uutta pitäjää, joka oli\nerämaalle syntynyt.\n\nKuinka asutus vähitellen erämailla edistyi, näkyjä kirkkokuntain\nlisääntymisestä. Seitsemännellätoista vuosisadalla rakennettiin\nPirkkalan \"yli vetisten\" mukavuudeksi Harjun kirkko, ja samalla\nvuosisadalla syntyivät Näsijärven vesistön varsilla Messukylän\ntakamaille Teiskon ja Ruoveden perille Virtain, Ähtärin ja Keuruun\nkirkkokunnat, Orihveden pitäjän alueelle Eräjärven ja Kuorehveden\nkappelit ja Kangasalan pitäjään Kuhmalahti. Vielä 1780- ja\n1790-luvuilla syntyivät Näsijärven vesistön piirissä Ylöjärven,\nPihlajaveden ja Multian seurakunnat.\n\nEsivalta, jonka täytyi ottaa huomioon vanhempain emäpitäjäin ja\nniiden papistojen oikeuksia, ei milloinkaan sanottavasti suosinut\nja kannattanut erämaalaisten kirkollisia pyrkimyksiä. Toiselta\npuolen hallitus kuitenkin mielellään näki erämaiden kansoittuvan ja\nverotulojensa karttuvan, minkä vuoksi se kaikin tavoin koetti edistää\nuutisasutusta.\n\nKoko Ruotsin ajan muistettavimman edistyksen Ylä-Satakunnankin\nmaataloudellisissa oloissa saivat aikaan 1700-luvun suuret,\njärjestelmälliset maataloudelliset uudistukset: uutisasutus,\ntilainjako, torpparilaitos ja isojako.\n\nYlä-Satakunnassa näiden uudistusten seuraukset esiintyivät varsinkin\ntorppari- ja kruunun uutistaloasutuksen leviämisessä. Talollisten\nveljet, vävyt ja nuoremmat pojat pääsivät itsenäisemmiksi viljelijöiksi\nja liian väkirikkaat kylät elättämästä liikaväkeänsä. V:n 1701\nmaakirjassa luetellaan Ylä-Satakunnassa ainoastaan 66 torppaa,\nkaikki kruunun tai rälssin maalla. Lencqvist, joka oli tätä seikkaa\nerityisesti seurannut, kertoo v. 1784 Orihveden pitäjäläisten suurella\ninnolla harrastaneen torpparilaitosta. \"Uudenkaupungin rauhan jälkeen\nei pitäjässä ollut ainoatakaan torppaa. Mutta nyt niitä on 102, enimmät\ntäynnä pieniä lapsia. Kahdeksana viimeisenä vuonna on perustettu 40\ntorppaa. Väen lisääntyminen pakottaa ihmiset rakentamaan torppia.\nParemmat tilukset ovat senvuoksi jo anastetut, niin että nyt täytyy\ntyytyä huonompiin.\"\n\nHuomattavaa edistystä maakunnan maanomistusoloissa todistaa karttuva\nkruununtilain perinnöksiosto, johon kruununtiloja asuvalle kansalle\njo vuosisadan alkupuolella oli annettu oikeus. Kuinka tätä etua jo\nennen Kustaa III:n aikaa yksi ainoa miespolvi Ylä-Satakunnan ylisessä\nkihlakunnassa osasi hyväkseen käyttää, näkyy siitä, että verotalojen\nlisäys aikajaksona 1750--1770 mainitulla alueella oli 509 1/2 taloa.\n\nYlä-Satakunnan väkiluvusta 1700-luvun alkupuolella ei ole tarkkoja\ntietoja. Vasta vuosisadan neljäkymmenluvulla näyttää väkiluku\nsaavuttaneen sen määrän, noin 20 000 henkeä, jossa se ennen Isoavihaa\noli ollut. Gadd ilmoittaa Ylä-Satakunnan ylisen kihlakunnan väestön\nv. 1747 vain 12 460. hengeksi. Vuosisadan puolivälistä alkaen,\ntabellilaitoksen perustettua, on meillä Ylä-Satakunnan väestöstä\ntarkempia tietoja. Väkiluku oli:\n\n                                            v. 1751  v. 1772  v. 1800\n\n    Ylä-Satak. (vanhassa) ylisessä kihlak.  20 817   27 027   38 041\n        \"           \"     alisessa   \"      11 366   15 082   24 266\n    koko Ylä-Satakunnassa                   32 183   42 109   62 307\n    koko Turun ja Porin läänissä           136 643  168 622     --\n    koko Suomessa                          429 912  578 145   832 659\n\nV. 1772 ei siis koko laajassa Ylä-Satakunnassa ollut väkeä yhteensä\nedes niinkään paljoa kuin nykyään Tampereen kaupungissa.\n\nSuuresti ovat väkiluvun numerot viimeisen vuosisadan kuluessa\nkasvaneet. Vanha Ylä-Satakunta, jonka alueella nyt asuu 275 000\nihmistä, on väekkäämpi kuin Mikkelin lääni. Mutta Ylä-Satakunnan\nsuuresta väenlisäyksestä huolimatta on sen suhdeluku koko maan\nväkilukuun entinen, 76 tuhannelta. Molemmat ovat näet saaneet erityiset\nsuuret väenlisäyksensä, isänmaamme kokonaisuudessaan Viipurin läänin ja\nYlä-Satakunta Tampereensa. (82)\n\nMaatalous Ylä-Satakunnassa oli 1700-luvulla vielä alhaisella\nkannalla. Maata viljeltiin täällä yleensä samaan alkuperäiseen tapaan\nkuin muuallakin Suomessa. Rintamaiden kyläkunnissa oli tavallinen\nkaksijakoviljelys. Esivallan kielloista huolimatta ei kaskenpoltto\nollut hävinnyt kaikista alapitäjistäkään. Ulrik Rudenschöld sanoo\nkertomuksissaan vv:lta 1738--1741 vesilahtelaisten jo lakanneen\nkaskenpoltosta, mutta Kustaa III:n aikana se vielä oli tuoreessa\nmuistossa Mouhijärvellä, \"jonkun verran\" käytetty Lempäälässä ja\n\"vähenemässä\" Ruovedellä. Maakunnan kaukaisemmissa peräseuduissa se\nvielä kukoisti täydessä vauhdissa. Niin esim. Keuruulla.\n\nHyvinä vuosina maakunta möi viljaa, ja rintamailla näyttää viljanmyynti\nolleen talonpojan tärkein rahalähde. Pitkin vuosisataa olikin\nYlä-Satakunta hyvässä maineessa viljantuotannostaan. Viljanhinnan usein\nsattuvat nousut olivat talonpojalle alinomaisena yllykkeenä viljelemään\nviljaa ja unohtamaan kadot. Samaan suuntaan vaikutti Kustaa III:n\naikana perustettu Tampereen kruununpolttimo, joka osti paljon viljaa ja\nlaajoilla aloilla määräsi sen hinnat.\n\nKarjanhoito ei ollut tämän vuosisadan maatalouden vahvoja puolia\nYlä-Satakunnassa. Niityt olivat yleensä pieniä ja huonosti hoidettuja\nluonnonniittyjä tai aidattuja ahomaita. Yleisesti käytettiin soita ja\nnevoja heinämaiksi, kuten Satakunnan ja Pohjanmaan rajoilla vieläkin on\ntapana. Heinät säilytettiin suovissa yhtä usein kuin niittyladoissa.\nLehmänrehun jatkoksi käytettiin tarpeen vaatiessa, ja tarve oli\nainainen, kaikkia ajateltavia aineita pitkistä oljista puunkuoreen ja\nhevoslantaan saakka. Hevoshoito näyttää maakunnassa olleen paremmalla\nkannalla. Orihvedellä se puheena olevalla vuosisadalla oli muodostunut\ntuottavaksi sivuelinkeinoksi. Hevosia pidettiin paljon etupäässä\npitkäin työläiden kaupunkimatkain tähden. Sellaisiin hevoset olivatkin\nhyvin tottuneita; leikkikuormana pidettiin 3--5 tynnyriä viljaa ja\nmatkamuonia. Yläpitäjäin hevosia kehuttiin vielä enemmän.\n\nSuunnattomia metsiäkin humisi Ylä-Satakunnassa, mutta yleisempää\nkauppa-arvoa ei niillä vielä ollut. Ainoastaan kaskenpolttajalle\nja tervanpolttajalle olivat etämetsät hyödyksi. Lähimetsiä, jotka\nisoonjakoon saakka ja kauemminkin pysyivät kyläkuntain yhteisinä,\nhaaskattiin yhteisesti. Metsästystä harjoitettiin saloissa, mutta\nvuosisadan lopulla se ei enään näytä olleen yleisempi kansanelinkeino.\n\nAlkupuolella vuosisataa lienevät vielä jousipyssyt raksahdelleet\nmaakunnan peräseuduilla; loppupuolella vuosisataa mainitsee Indrenius\njousella ampumisen tulleen vanhanaikaiseksi Ruovedellä. Metsäneläjistä\noli kansalle kuitenkin paljon enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Pedot\nkaatoivat karjaa niin paljon, ettei sitä nykyaikana voisi uskoa.\n\nMutta maakunta sai tällä vuosisadalla kärsiä monenlaatuisia muitakin\nvitsauksia, jotka olivat sen väestölle ja taloudelle ylen turmiollisia.\nHirmuiset nälkävuodet 1696--1697 olivat vielä tuoreessa muistossa, kun\nKaarle XII:n sodat alkoivat. V. 1710 raivosi rutto maakunnassa. Sen\njälkeen Isoviha, joka tässä osassa maatamme alkoi Pälkäneen tappelun\njälkeen v. 1713, levitti kauhujaan kaikkialle ja hävitti mitä elämää\nja viljelystä maakunnassa edellisten koettelemusten jälkeen vielä\noli jäljellä. Ja kun kahdeksan kauhean vuoden jälkeen rauha jälleen\npalasi maahan, niin tuhkatiheään sittenkin tautikatovuodet lamasivat\nelpymään pyrkivää maakuntaa. Pikkuvihan seurassa kulki tavallinen sodan\nkumppani, punatauti (Keuruu). Mutta hävittävin kansantauti vuosisadalla\noli isorokko. Voi sanoa, että se oli aivan pysyvä kansantauti\nmaakunnassa.\n\nKato- ja nälkävuodet sattuivat useimmiten yhteen tautivuosien kanssa\ntai päinvastoin. Hätäaikoja oli ehtimiseen ja hätäleipä maakunnassa\nusein tarpeen. Gadd kertoo, että Ylä-Satakunnassa huonoina vuosina\nyleisesti syötiin pettu- ja vehkaleipää. Indrenius kertoo Ruovedeltä,\nettä osa väestöstä hyvinäkin vuosina sekoitti pettua leipäänsä.\nTakamailla turvauduttiin hätäaikoina tavallista enemmän metsästykseen.\nTällaisissa oloissa oli kalastuksellakin erinomaisen suuri merkitys\nkansan ravitsemisessa.\n\nPahimpia luonnonvitsauksia, joista tämän maakunnan asukkaat jo\nvanhastaan saivat erityisesti kärsiä, olivat tulvat ja märkyys,\nmikä oli seuraus näiden seutujen vesistö- ja metsärikkaudesta, sekä\nlaskuväylän, Kokemäenjoen, madaltumisesta. Usein tuottivat tulvat ja\nmärkyys suorastaan katovuosia. Oloja kuvaavaa on, että Längelmäen\npitäjäläiset vuosisadan lopulla hävittivät Iharin kosken tokeet,\nkoska katsoivat tulvan heidän pelloilleen tuottamaa vahinkoa paljoa\nsuuremmaksi kuin sakkoja väkivaltaisesta koskenaukaisemisesta.\n\nNiinkuin elinkeinot ja yleiset kansanolot, niin olivat elin- ja\nkansantavatkin 1700-luvun Ylä-Satakunnassa sangen alkuperäisellä\nkannalla. Kylissään ja metsissään eli hämäläisheimoinen rahvas isiensä\ntapaan kaikkialla savupirteissä. Satakunnan vanhat kirjoittajat\nkuvailevat monta kertaa idyllisesti tätä pirttielämää. Mouhijärven\ntuvassa, sanoo muudan heistä, talonpoikaislapset makaavat karitsain,\npikku kilien ja possujen kanssa samalla päänalaisella, oljilla, ja\nsaman peitteen, lämpimän, alla. Ruoveden ja monen muunkin pitäjän\npirtin väkeen kuului hevonen; pirtissä oli aina, kertoo Indrenius,\napetta hevosille, jotka sen pirtissä soivatkin. Lencqvist maalailee\nmeille vanhat orihveteläiset kotoisissa oloissaan: tuohivirsut jalassa\nja hurstimekko yllä he puuhaavat pellavainsa ääressä, mutta pyhänä\nhe ovat harmaissa sarkavaatteissa. Vanhat pitivät takkinsa kiinni\nhakasilla, mutta nuoret olivat jo ruvenneet käyttämään harmaita nappeja\ntakeissaan ja olivatpa jotkut alkaneet käydä sinisissä housuissa ja\nliiveissä, \"kun ylellisyys viime aikoina on ruvennut leviämään\".\nYläsatakuntalainen Gadd kiittelee kotiseutunsa väestöä: se oli tukevaa\nja voimakasta ruumiiltaan; ylistettävä oli sen vanhanaikainen elämän\nviattomuus ja vieraanvaraisuus. Lasten reipas elämä pirtissä ja lumessa\nhäntä myöskin miellytti. Kaikessa ystävyydessä \"talousajan\" miehet\nkuitenkin muistivat antaa Ylä-Satakunnankin väestölle tarpeelliset\nmoitteet ja opetukset. Silmätaudit olivat väestössä kovin yleiset,\nminkävuoksi savupirteistä olisi luovuttava. Talvipuhteiden reki-\nja päretyöt eivät voineet enään täyttää uuden ajan vaatimuksia;\nkansan talvista uneliaisuutta, saunomista ja laiskuutta ei voitu\nkyllin sättiä; lukemattomat olivat ne keinot, joita viisaat neuvojat\nesittivät kansan parantamiseksi siitä viasta. Vallitseva yleinen\ntaikuus ja vanhat taikaperäiset kansantavat olivat usein esillä olevana\nkysymyksenä varsinkin piispankäräjillä. Ylä-Satakunnan peräkulmalaiset\nolivat kaikkein pahimmassa taikuuden maineessa ja keuruulaisten\nsanotaan vielä vuosisadan lopussa olleen kaupunkimatkoillaan siitä\nsyystä hyvin peljättyjä.\n\nSellainen lyhyesti kuvattuna oli maakunta ja kansa, joiden keskuudessa\nvuosisadan viimeisellä neljänneksellä Tampereen kaupunki syntyi. (83)\n\n\n\n\n8 MAAKUNNAN KAUPPA JA PIRKKALAN MARKKINAT.\n\n\nYlä-Satakunta taloudellisena takamaana. -- Maakunnan kauppatavarat. --\nKiertelevät kauppiaat. -- Maalaisten kaupunkimatkat.\n\nMaakunnan kulkuneuvot. -- Maantiet ja talvitiet.\n\nMaakunnan markkinat. -- Kirkkomarkkinat. -- Erinäisiä\npaikallismarkkinoita. -- Pirkkalan markkinat. -- Tammerkosken\nmarkkinat. -- Eräitä tietoja näistä markkinoista. -- Harjun markkinat.\n-- Pispalan markkinat.\n\nYlä-Satakunta muodosti 18. vuosisadalla Lounais-Suomen merikaupungeille\ntärkeän \"taloudellisen takamaan\" eli kauppa-alueen. Maakunnan\nmyytävät tavarat oli saatava pellosta, karjatarhasta tai metsästä.\nRukiit mainitaan pitkin 1700-lukua Ylä-Satakunnan tärkeimmäksi\nkauppatavaraksi. Maakunnan viljatavaran ylituotanto saapi selityksensä\nharvasta asutuksesta, yleisestä kaskenpoltosta sekä yleisestä\nviljanviljelyksestä. Pellavan tuotannosta ja kaupasta kerrotaan\ntuonnempana. Metsästä saatiin kallisarvoisia mastopuita, joita\nvedätettiin merikaupunkeihin. Muu puutavara näyttää mastojen rinnalla\nolleen vielä arvotonta, uitto- ja sahausliike kun olivat maakunnassa\naivan alullaan, kaski- ja kulovalkeat hävittivät metsiä ja kaupungit\nsaivat puutavaran mukavammin metsäisiltä rannikkoseuduilta. Metsistä\nsaatiin siis tähän aikaan tuloja paljon vaikeammin kuin meidän\naikanamme. Tyrväällä, Karkussa ja Mouhijärvellä kiskottiin kaupaksi\npaljon tuohta (kattotuohia). Lempäälässä saatiin niintä muidenkin\npitäjäin tarpeeksi. Tervaa poltettiin kaikissa yläpitäjissä, ja tervan\nkauppa oli tähän aikaan kasvamassa.\n\nVaikka laillista kaupantekoa maakunnan asukkaiden kanssa saivat\nharjoittaa ainoastaan kaupunkien kauppiaat ja porvarit omissa\nkaupungeissaan ja laillisilla markkinoilla maakunnassa, oli kuitenkin\nlakia kiertävä maakauppa ikivanhoista ajoista saakka juurtunut täällä\nniinkuin muissakin Suomen maakunnissa. Vielä 1700-luvullakin oli\nkierteleviä kauppiaita varsin usein liikkeellä Ylä-Satakunnan etäisillä\nseuduilla. Mahtavimmat ostajat olivat siihen aikaan turkulaiset.\nKarjanostajina olivat Naantalin porvarit tunnettuja kaikkialla,\nOrihvedellä ja Ruovedelläkin saakka. Rauman ja Uudenkaupungin\nporvarit olivat myöskin usein nähtyjä vieraita. Kokemäenjoen\npuolella harjoittivat porilaiset vanhastaan maakauppaa. Vuosisadan\nloppupuolella alkoivat myöskin Pohjanmaan rantakaupungit vilkkaammin\nottaa osaa maakunnan kauppaan, kun olivat saaneet purjehdus- ja\nkauppavapauden. Pohjanlahden rannikkotalonpoikain kanssa harjoittivat\nyläsatakuntalaiset itse alkuperäistä vaihtokauppaa: rannikkolaisilta\nsaatiin silakoita ja heille annettiin viljaa ja pellavia.\n\nUsein muutenkin täytyi talonpojan itsensä ryhtyä kauppatoimiin. Ei\nollut aina kaupungin porvari hänen pihassaan; talonpojankin puolestaan\noli usein lähdettävä viemään kuormaa kaupunkiin. Pitkäin matkain ja\nhuonojen kulkuneuvojen vuoksi tehtiin matkat enimmäkseen talvella.\nMatkan mieluisinna päämaalina oli tavallisesti itse Turku, jonka\nkauppavaikutus tässäkin suhteessa oli Ylä-Satakunnassa vielä 19:nnen\nvuosisadan alkupuolellakin suurempi kuin muiden kaupunkien. Oloja\nkuvaa, että Lencqvist vielä v. 1784 mainitsee Turun hintain olleen\nmäärääviä Orihvedellä saakka; orihveteläinenkin teki kaupunkimatkansa\nkernaimmin Turkuun. Joskus hän kuitenkin kävi Porissa, Vaasassa\ntai Uudessakaarlepyyssä. \"Entisinä aikoina\" olivat monet vieneet\ntavaroitaan Vaakerin tehtaalle 25 peninkulman päähän; Hämeenlinnassa\nei sitävastoin oltu mitään saatu kaupaksi. Matkat Etelä-Suomen\nkaupunkeihin ja rautaruukkeihin näyttävät Ylä-Satakunnan eteläisissä\npitäjissä olleen tavallisia Turku-matkain ohella. Rudenschöld\nsanoo Lempäälän ja Vesilahden asukkaiden tapaavan tehdä vuotuisia\ntalvimatkoja Helsinkiin. Yläsatakuntalaisten rautaruukkimatkoista,\njotka arvatenkin raudan ostamistakin varten olivat välttämättömät,\nkerrotaan vielä main. vuosisadan lopullakin. Myöskin Raumaa ja\nUuttakaupunkia mainitaan usein Ylä-Satakunnan kaupunkimatkain\npäämäärinä. Erityisesti ne olivat Kuloveden puoleisten tuohikaupunkeja.\nPohjanmaan kaupungeilla oli erityinen vetovoima maakunnan yläpitäjiin,\njoista esim. tervat mieluisasti vietiin sinne. (84)\n\nEhkä vielä enemmän kuin yllämainitut kauppakeinojen puutteellisuudet\nraskauttivat maakunnan elinkeinoja _kulkuneuvojen_ vaikeus ja\npuutteellisuus.\n\nPaikallisen liikkeen oli tähän aikaan yleensä vielä turvauduttava\nhankaliin porrasteihin, polkuihin tai veneteihin sekä talvella\ntalviteihin. Kahdeksannentoista vuosisadan alussa kulki ainoastaan\nkolme varsinaista maantietä maakunnan kautta. Yksi niistä tuli\nKokemäenjoen vartta ja meni Tammerkosken yli Kangasalle ja Hämeeseen.\nTältä tieltä erosi Mouhijärvellä ja Pirkkalassa vanha kangastie, joka\nHämeenkankaan ja Pohjankankaan autioita harjuja ja nummia pitkin\nmeni Pohjanmaalle. Toinen kesätie erosi Satakunnan-Hämeen tiestä\nKangasalla ja kulki Orihveden suuren korven kautta Ruoveden Kauttuun,\nVirtain Herraselle ja Pohjanmaalle. Molemmin puolin Näsijärveä kulki\njo 1600-luvulla jonkinlaisia kesäteitä. Pääteiden varsilla oli\nharvakseltaan kestikievareita ja \"postitalonpoikain\" taloja. Samoin\nolivat tärkeimmät talvitietkin vanhastaan kestikievareilla varustetut.\nNämä talvitiet seurasivat maakunnan päävesistöjä etelästä pohjoiseen.\nKyrösjärveltä kuljettiin Parkanon ja Kuivasjärven kestikievarien kautta\nPohjanmaalle. Näsijärven reitillä oli kestikievari Padustaipaleessa ja\npostitalo Korpulassa. Längelmäveden puolella kuljettiin Kangasalta ja\nPälkäneeltä Sahalahden Tursolan postitalon ja Kuhmalahden Vehkapuntarin\nsekä Kuorehveden Kaitilan kestikievarien kautta Satakunnan ja Hämeen\nperille. Joitakuita pienempiä teitä oli myöskin kestikievareilla\nvarustettu, kuten Kuloveden eteläpuolinen tie (Stormi), Jämijärven tie,\nPirkkalan--Lempäälän (Kulju) sekä Vesilahden tie (Pöyhölä).\n\nKovin vähän laajeni Ylä-Satakunnan tieverkko seuraavain vuosikymmenien\nkuluessa. V. 1770 olivat kestikievarit ja kapakat yleensä samoilla\npaikoilla kuin v. 1700. Kuten seuraavassa saamme nähdä, ajateltiin\nnäinä vuosikymmeninä kulkuneuvojen parantamista etupäässä kanavain\nrakentamisella, josta ei kuitenkaan tullut mitään. Vasta Kustaa\nIII:n aikana hallitus ryhtyi tarmokkaasti edistämään maanteiden\nrakentamista Suomessa, ja Ylä-Satakunnassakin tehtiin nyt työtä uusien\nmaanteiden raivaamiseksi ja vanhain korjaamiseksi. Niinpä parannettiin\n1700-luvulla Tammerkosken--Lempäälän ja Vesilahden--Tyrvään tiet\nmaanteiksi, ja Tottijärvelle rakennettiin uusi tie. Niinikään\nparannettiin Längelmäveden itäistä rannikkoa kulkeva maantie, ja\nmolemmin puolin Näsijärveä Ruovedelle vievät rantatiet tulivat\nyleisempään käytäntöön. Suurta Jyväskylän--Alavuden tietä aljettiin\nrakentaa v. 1780. Mutta suuret alat Ylä-Satakunnan pohjoisia seutuja,\nkuten esim. koko Kyrösselän takainen laaja seutu, olivat vuosisadan\nlopussa vielä aivan ilman maanteitä. (85)\n\nTammerkosken paikkakunnan keskuksellinen asema muinaisessa\nYlä-Satakunnassa näkyy erityisesti siitäkin, että tällä paikkakunnalla\nmyöhempinä historiallisina aikoina pidettiin Ylä-Satakunnan tärkeimmät\n_markkinat_.\n\nIkivanhoista ajoista hyvinkin uusiin aikoihin saakka ovat markkinat\nSuomessa olleet tärkeimmät kauppatilaisuudet niin kaupanvälitystä\nharjoittavalle porvariluokalle kuin myyntitavaroita tuottaville\nja ostotavaroita käyttäville maakunnillekin. Vanhimpia tunnettuja\nmarkkinoita ovat olleet n.s. kirkkomarkkinat, joita vietettiin\nvanhimpain emäkirkkojen \"kirkkomessujen\" yhteydessä maallisten ja\nkirkollisten lakien suojassa. Maamme vanhimmilla viljelysseuduilla,\nLounais-Suomessa, vietettiin tällaisia kirkkomarkkinoita parhaastaan\nloppukesällä, vuodentulon korjattua, jolloin talonpojalla oli enin\nmyytävää tavaraa ja otollisin aika hankkia ostotavaroita pitkän\ntalvikauden varalta. Varsin monet lounaisen Suomen vanhimmista\nkatolisista kirkoista olivat pyhitetyt loppukesän suurille\npyhimyksille, Jaakolle, Olaville, Laurille ja Perttelille, ja näidenpä\nkirkkojen ääressä kirkkomessujen aikoina markkinoitakin pidettiin.\nVarmaan myöskin monet veronmaksutilaisuudet, jotka jo keskiajalla\nolivat sovitetut suuriksi juhlapäiviksi, kuten Juhannuksen, Olavin ja\nTuomaan messuihin, aiheuttivat markkinain pitämistä näinä juhlina,\njotka myöhemminkin ovat olleet sangen yleisiä markkina-aikoja.\n\nYlä-Satakunnankin vanhimpia markkinoita saanemme etsiä vanhimpain\nkirkkojen kirkkomessuista. Tiedetäänkin, että esim. _Karkussa_\npidettiin muinoin markkinoita pyhän Olavin päivänä, jolle Karkun\nKallialan (nyk. Tyrvään) kappelikirkko oli pyhitetty.\n\nYlä-Satakunnan muillakin liikepaikoilla näyttää jo vanhoina\naikoina olleen markkinoita, vaikka varmoja tietoja niistä on\nvasta myöhäisiltä ajoilta, jolloin hallitus rupesi määräilemään\nja järjestämään syrjäistenkin seutujen vanhoja markkinalaitoksia.\n_Orihveden Kirkkolahden_ perässä oli muudan vanha markkinapaikka.\nTurun porvaristolla oli v:sta 1723 oikeus pitää siellä vuotuisia\nmarkkinoita. Rudenschöld mainitsee kertomuksissaan vv:lta 1738--41\nOrihveden markkinoita pidetyiksi kolmena päivänä ennen Juhannusta.\nNämä markkinat olivat käytännössä vielä 1800-luvun alkupuolella.\nOrihveden aseman takana näytetään vieläkin erästä mäkeä, jolla on\nnimenä \"Markkinapuoti\". Mäen kerrotaan ennen olleen saarena, jossa\noli ollut markkinapaikka ja markkinapuoti. _Huittisissa_ on niinikään\nollut vanha markkinapaikka. Rudenschöld mainitsee, että Huittisissa\npidettiin markkinoita Perttelinpäivän aikaan, vaan ettei sinne tuotu\nmuuta kuin hevosia ja karjaa. Mahdollisesti olivat nämä markkinat\nsamat karjamarkkinat, joiden perustamista Turun maaherra v. 1694\npuuhasi. _Tyrvään Paavilassa_ mainitsee Rudenschöld markkinoita\npidettävän heinäk. 8 p:nä; myöhemmin niitä pidettiin heinäk. 13\np:nä. Nekin olivat etupäässä karjamarkkinat. Missä yhteydessä nämä\nmarkkinat olivat paikkakunnan muinaisten Olavinmarkkinain kanssa, ei\nole selvillä. Loppupuolella 1700-lukua mainitaan _Vesilahden Narvan_\nmarkkinoita. Niitä pidettiin alkutalvella ja erittäin mainitaan Turun\nja Uudenkaupungin porvarien sieltä ostelleen sianlihaa, joka oli\npaikkakunnan erityisiä tuotteita. Vuosisadan lopulla nämä markkinat\nmuutettiin Tampereelle. (86)\n\nMutta mitkään näistä Ylä-Satakunnan ijältään epämääräisistä ja vähän\ntunnetuista paikallismarkkinoista eivät vetäneet vertoja _Pirkkalan_\nvanhoille markkinoille.\n\nPirkkalan markkinoista puhutaan asiakirjoissa ensi kerran vasta v.\n1602, jolloin Kaarle IX antoi suostumuksensa Porin kaupungin porvarien\npyyntöön, että he saisivat pitää markkinoita Pirkkalan pitäjässä\nkynttilänpäivän aikana. Näiden kynttilänpäivän markkinain pitäminen\nvahvistettiin Porin kaupungille v:n 1604 erioikeuskirjassa. Enempiä\ntietoja näistä markkinoista, niiden alkuperästä, niiden paikasta y.m.s.\nei meillä ole.\n\nPian kuitenkin Pirkkalan markkinoille alkoi uusi aikakausi:\n_Tammerkosken_ markkinain aika. Harkitessaan keinoja Suomen sisämaiden\nolojen parantamiseksi muistettava kenraalikuvernööri Pietari Brahe\nkiinnitti huomiotaan myöskin maan markkinain kehnouteen ja esitti\nsenvuoksi v. 1638 hallitukselle antamassaan kertomuksessa \"hyväin\nmarkkinapäiväin\" pitämistä kolmessa kohden sisämaata, joista yhdet\nYlä-Satakunnassa. Tavallisella reippaudellaan hän sitten ryhtyi\ntuumasta toimeenkin. Vv. 1638 ja 1639 hän antoi kaksi erityistä\n\"patenttia\" Tammerkosken markkinoista. Näissä julistuksissaan\nkenraalikuvernööri sanoo, että on huomattu markkinoille sopiva\npaikka Pirkkalan pitäjässä Tammerkosken kylässä, jonne monen pitäjän\nrahvaalle, kuten Orihveden, Ruoveden, Rautalammin, Jämsän, Pälkäneen\nja suurimmaksi osaksi Ylä- ja Ala-Satakunnan sekä osalta Hämeenkin\nläänin asukkaille, on mukava päästä vesitse, minkävuoksi määrätään\nkahdet vuotuiset vapaamarkkinat pidettäviksi Tammerkoskella, toiset\nPerttelin- ja toiset Matinpäivän aikana. Mutta kun pian huomattiin,\nettä Matinpäivän markkinat olivat sopimattomalla ajalla ja kelillä,\nkenraalikuvernööri myöhemmässä patentissa määräsi, että Matinpäivän\nmarkkinat olivat siirrettävät loppiaiseksi. Tämän lisäksi annetaan\npatenteissa erityisiä markkinamääräyksiä. Kaikki porvarit ja muut\nsaavat tulla markkinoille laillista kauppaa harjoittamaan, mutta\nmarkkinat saavat kestää vain kolme päivää; porvarit eivät saa millään\ntekosyyllä viipyä siellä kauempaa. Mutta vaikka patentit täten\npuhuvatkin vapaamarkkinoista, jonne porvarit ja kaikki muut saisivat\ntulla, niin lopuksi kuitenkin selviää, että lupa tällä kertaa koski\nainoastaan Turun kaupunkilaisia sekä Hämeen, Porvoon ja Raaseporin\nläänien maalaisväestöä.\n\nTurun porvarien onnistuikin käytännössä kauan aikaa pitää Tammerkosken\nmarkkinoita yksityisinä markkinoinaan, joilla muiden kaupunkien\nporvareilla ei ollut paljon tekemistä. Turkulaiset katsoivat Pietari\nBrahelta saamansa kauppavallan Ylä-Satakunnassa niin suureksi, että\njo v:n 1640 valtiopäivillä rohkenivat anoa maakaupungin perustamista\nNokialle tai Tammerkoskelle, tietenkin sillä edellytyksellä, että\nTurku olisi ollut uuden maakaupungin tapulipaikka ja kauppaisäntä.\nYrityksestä ei tullut mitään, mutta turkulaisten kauppavalta ei siitä\nheikentynyt. Porin kaupunki näyttää menettäneen vanhan asemansa\nYlä-Satakunnan kaupassa; sille kaupungille olivat Tammerkosken\nmarkkinat epämukavat jo siitä syystä, että toiset niistä pidettiin\nPerttelinpäivänä, joka vanhastaan oli ollut Porissa pidettävien\nmarkkinain aika. Turhaan myöskin Ylä-Satakunnan rahvas anoi, että\nTammerkosken markkinoille pääsisivät muidenkin kaupunkien porvarit kuin\nTurun; anomukseen tuli v. 1643 kieltävä vastaus. Samoin kävi Rauman\nporvarien anomukselle, joka oli tehty samanlaisessa tarkoituksessa.\n\nTurun porvarien kilpailijat eivät kuitenkaan lakanneet tungeksimasta\nTammerkosken markkinoille, ja toisinaan näyttikin siltä kuin olisivat\nhe saaneet ahkeruudestaan palkan. Valtiopäivävalituksissaan v. 1641\nUudenkaupungin porvaristo pyysi oikeutta saada turkulaisten kanssa\nharjoittaa kauppaa Tammerkosken markkinoilla. Tämä oikeus sille\nmyönnettiin v. 1643, \"sillä koska mainitut markkinat eivät ole\nmäärätyt ja julistetut yksin Turun kaupunkia, vaan maalaisia ja useita\nsiellä lähellä olevia kaupunkeja varten, niin pitää heidän vapaasti\nja kieltämättä saada siellä kunnollisella ja laillisella tapaa tehdä\nkauppaa\". V. 1648 Pietari Brahe myönsi Naantalinkin porvareille pääsyn\nTammerkosken loppiaismarkkinoille. Tätä oikeuttaan naantalilaiset\nnauttivat vielä 1700-luvun alkupuolella, jolloin heillä mainitaan\nolleen oikeudet pitää karjamarkkinoita Tammerkoskella. Millaiset\nmarkkinaolot todellisuudessa olivat, se ilmenee Ylä-Satakunnan rahvaan\nhallitukselle v. 1668 tekemästä anomuksesta, että Uudenkaupungin,\nRauman ja Porin porvaristo velvoitettaisiin Turun porvarien ohella\n\"tulemaan heidän luokseen Perttulinpäivän aikana ostamaan heidän\nkarjaansa, jotta he voisivat saada tavaroistaan parempaa hintaa\".\nAnomukseen annetussa päätöksessä lausuttiin hyvin epämääräisesti, että\nkaikki tulisi pysymään entisellä kannalla.\n\nKaikenlaiset markkinajuonet jatkuivat edelleenkin. Niinpä oli v.\n1667 puheena Tammerkosken markkinain siirtäminen Lempäälään, ja\nv. 1694 Turun maistraatti ja maaherra antoivat lausunnon, että\nloppiaismarkkinat Tammerkoskella olisivat lakkautettavat, koska samaan\naikaan oli Hämeenlinnassa markkinat -- mutta vuosisadan loppuun\npysyivät markkinat entisellään. Vanhoissa \"manualeissa\", \"suomalaisten\nsielun tavaroissa\" ja virsikirjoissa aina Isoonvihaan saakka ovat\nTammerkosken Perttelin- ja loppiaismarkkinat (24 p. elok. ja 6 p.\ntammik.) säännöllisesti mainitut.\n\nEräistä asiakirjoista saamme tietää, että Tammerkosken vakinainen\nmarkkinapaikka 1600-luvun loppupuolella, niinkuin varmaan jo markkinain\nalusta saakka, sijaitsi Tammerkosken sillan länsipuolella, Tammerkosken\nkartanon lähellä. Tullivalvontaa varten saapui Tammerkosken\nmarkkinoille tullivirkamiehiä merikaupungeista ja oli heillä tointansa\nvarten \"tullikoju\" markkinapaikan vieressä. (87)\n\nAlkupuolella 1700-lukua tapahtui Pirkkalan markkinoissa taas muutoksia.\nTammerkosken markkinat lakkasivat ja niiden sijaan tulivat _Harjun_\nmarkkinat. Tammerkosken loppiaismarkkinat näyttävät vähitellen jääneen\nunohduksiin. Perttelinmarkkinat, jotka olivat päämarkkinat, mainitaan\nv. 1708 siirretyiksi, tietämätöntä mistä syystä, Harjun kankaalle.\nPyhäisinä aikoina pidetyt markkinat lienevät kuitenkin häirinneet\nHarjun kirkon rauhaa, koska piispankäräjillä v. 1730 kansa anoi niitä\nsiirrettäviksi Pispalaan tai Tammerkoskelle. Tähän aikaan Harjun\nmarkkinat olivatkin suuret ja meluisat. Rudenschöld kertoo, että Harjun\nmarkkinapaikalla pidettiin kolmipäiväisiä markkinoita Perttelinjuhlan\naikana ja että siellä kaupattiin Ylä-Satakunnan pitäjäin tuotteita:\nrukiita, maltaita, karjaa, pellavia, hamppua, voita, talia, mätiä ja\nhumalia, jotapaitsi Ruoveden puolelta sinne tuotiin myytäväksi suuria\nmääriä tervattuja veneitä.\n\nKauan ei markkinoita kuitenkaan enään pidetty Harjun kirkolla.\nSattuivat näet Harjun kirkkomäellä olevat markkinapuodit\nPerttelinmarkkinoilla 1749 vahingonvalkeasta palamaan, ja palo uhkasi\nsytyttää itse kirkonkin. Tästä säikähtyneinä Harjun kappelikunnan\nasukkaat jo saman syksyn käräjillä pyysivät, että maaherra vastaisten\nvahinkojen välttämiseksi siirtäisi markkinapaikan Pispalaan (Harjun\nja Tammerkosken välille), jossa olisi sopivampi paikka markkinoille\nja mukavampi vartioida tulliakin. Maaherra määräsi jo v:n 1750\nPerttelinmarkkinat pidettäviksi Pispalassa. Näin alkoi Pirkkalan\nmarkkinain historiassa Pispalan aikakausi, jota sitten kesti aina\nTampereen kaupungin perustamiseen saakka. (88)\n\n_Pispalankin_ markkinat olivat suuressa maineessa. Niitä kutsuttiin\nedelleenkin Perttelinmarkkinoiksi, vaikka niiden pitämisaika oli\nsiirtynyt syyskuun 4 p:ksi. Talvimarkkinain pitämisestä Pispalassa ei\nole mitään tietoja.\n\nYlä-Satakunnan Perttelinmarkkinat herättivät niin suurta huomiota, että\nkun kauppalain perustaminen Suomen sisämaahan tuli päivän kysymykseksi\nvaltiollisissa piireissä, säätyjen deputatio v. 1741 ehdotti kauppalaa\nperustettavaksi Pispalaankin.\n\nHuvittavan kertomuksen Pispalan markkinoista antaa J. P. Kalm eräässä\nväitöskirjassaan v:lta 1759. Sen tähän kuuluva kohta kuuluu:\n\n\"Pispalan kauppala on 15 peninkulman päässä lähimmästä merikaupungista\nja 17 1/2 peninkulman päässä Turusta. Paikka on hietaharjulla suurten\nPyhä- ja Näsijärvien välissä. Siellä pidetään nykyään syyskuun 4 p:nä\nsyksymarkkinoita, joille silloin tavallisimmin saapuu kauppiaita\nkaikista Suomen kaupungeista ja kaukaista rahvasta useammasta kuin\n40:stä pitäjästä. Maamiehellä on täällä toisella puolen jopa 20\npeninkulmaa esteetöntä vesitietä ja toisella puolen 13--14 peninkulmaa,\nkunhan Kuokkalan koskea ja Valkiakoskea vähän perataan. Vientiä täältä\non, jos tälle paikkakunnalle saataisiin talvimarkkinatkin, pellavia\nja hamppuja useammasta kuin 10--12 pitäjästä. Muut pitäjät myyvät\nniiniä, kovasimia, vuolukiviä, humaloita, pellavan, hampun ja nauriin\nsiemeniä, pikeä, tervaa, karjaa, hevosia, viljaa ja ruokatavaroita.\nKun tämän ehdotetun kauppalan ympäristöseutu tuottaa pellavia enemmän\nkuin muut Suomen paikat, niin voisi pellavanviljelys, pellavankehruu\nja -kudonta täällä helposti tulla pääelinkeinoksi, ja onkin rahvas\nOtavalan kehruukoulun kautta jo saanut ei ainoastaan halua, vaan\ntaitoakin siihen. Kun täällä kasvaa jalavia, vaahteria, pihlajia ja\nvisakoivuja sekä muita käsitöihin soveltuvia puita, voisi täällä\nharjoittaa kaikenlaista puuteollisuutta. Lähellä olevaan Tammerkoskeen\nolisi edullista perustaa suuri ja maalle hyödyllinen öljymylly.\nPotaskan puhdistuslaitoksetkin voisivat täällä kyllä kannattaa, jos\ntalonpoikaa totutettaisiin ja opetettaisiin polttamaan tuhkaa metsän\ntuulimurtopuista.\"\n\nVarmaan olivat Pispalan markkinat myötävaikuttavia syitä siihen, että\nkaupunkia Satakuntaan suunniteltaessa huomio kääntyi Tammerkosken\nvanhaan liikeseutuun. Vaan vielä tärkeämmäksi seikaksi, voimmepa sanoa\nelinehdoksi, nämä perityt markkinat tulivat alkavalle kaupungille\nitselleen. (89)\n\n\n\n\n9. KANAVOIMIS- JA PELLAVANKEHRUUPUUHIA.\n\n\nVapauden ajan taloudelliset tutkimuskomisiot ja niiden esitykset.\n-- Vapauden ajan maailmanparantajat. -- Kanavoimiskysymys. --\nNiilo Hasselbomin kertomukset vv:lta 1731 ja 1734. -- Hasselbomin\nkaupunkisuunnitelmat: Harjun kaupunki. -- Ulrik Rudenschöldin\ntutkimukset ja kertomukset vv:lta 1738--1741. -- Ehrenmalmin mietintö\nv:lta 1740. -- Hasselbomin suunnan voitto, -- Sota.\n\nUusi taloudellinen suunta Suomessa. -- V:n 1747 deputatio. --\nKoskenperkauksia kaupunkien sijasta. -- Rikalan kaivanto.\n\nYlä-Satakunnan vanha pellavanviljelys. -- Orihveden pellava. --\nOtavalan \"Spinni\", sen vaiheet ja vaikutukset.\n\nVapaudenajan maailmanparantajilla oli muudan yleiskeino maamme\ntaloudellisten epäkohtien parantamiseksi, nim. Suomen suurten\nsisävesistöjen kanavoiminen. Ylä-Satakunnankin virtaiset vesistöt\njoutuivat tässä kohden parantajain huomioon, ja aikain kuluessa tuli\ntuumista toimiakin, joista epäilemättä oli hyötyä maakunnalle. Lisäksi\nkanavamiesten paikkakunnalliset tutkimukset suuressa määrässä edistivät\nmaakunnan maantieteellistä ja taloudellista tuntemista ja siten\ntulivat oivalliseksi perustukseksi seuraavain aikain monihaaraisille\nparannuspuuhille.\n\nYlä-Satakunnan kanavoimiskysymys saattoi Satakunnan vesistöjen\nkeskuspaikan, Tammerkosken tienoon, erityisen huomion alaiseksi. Ajatus\nkaupungin tarpeellisuudesta tälle seudulle heräsi tässä yhteydessä\nlakkaamatta uudelleen ja aie tuli kerta kerralta paremmin perustelluksi\nja tarve kipeämmin tunnetuksi kuin ennen. Vaikka aatetta ei saatukaan\ntuota pikaa toteutetuksi, niin kanavoitsijain kaupunkisuunnittelu oli\nkuitenkin kylvöä, joka kerran kantoi hedelmän. Senvuoksi meidän on\nseurattava näitäkin Tampereen valmistushistorian kirjavia vaiheita.\n\nVapaudenajan kanavoimissuunnitteluja on katsottava jatkoksi Kaarle IX:n\nja Pietari Brahen kanavoimissuunnitteluihin, joiden tarkoituksena oli\nyhdistää sisämaiden suuret vesistöt veneillä kuljettavilla vesiteillä\ntoisiinsa ja rannikkokaupunkeihin ja siten edistää harvaan asuttujen\nsisämaan seutujen kansoittumista ja elinkeinoja. Kanavoimiskysymyksen\nuuteen heräämiseen 1700-luvulla oli kuitenkin erityisempiäkin syitä.\nEdellisen vuosisadan suuret kanavoimistyöt Ranskassa ja Hollannissa\nkehoittivat Europan muita valtioita seuraamaan esimerkkiä. Kaarle XII:n\naikana oli Ruotsissa ollut vireillä suuria kanavoimisaikeita. Kun\nIsonvihan jälkeen valtakunnan hallitusmiehet ja säädyt ottivat Suomen\ntaloudellisen elvyttämisen päiväjärjestykseen, kiintyi heidän huomionsa\nkuin itsestään maamme luonnollisten vesikulkuneuvojen parantamiseen.\n\nKun v. 1723 tunnetut tutkintokomisiot asetettiin Suomen oloja\nparantamaan, tuli niiden laatia ehdotuksia m.m. kulkuväyläin\nparantamiseksi maan järvien ja jokien välillä. Samoihin aikoihin\nnäkyy hallitus itsekin vaatineen viranomaisilta ja yksityisiltä\nSuomesta lausuntoja \"läpikulkujen\" (durchfarter) eduista maalle. Porin\nmaistraatti ja Turun professori Pietari Elfving saivat antamissaan\nlausunnoissa aiheen ihastuksella puhua siitä hyödystä, minkä\nKokemäenjoen perkaaminen voisi aikaansaada.\n\nYlä-Satakunnan vesistöjen kanavoimissuunnitelmain varsinaisina\nalkajina on kuitenkin pidettävä yllämainittujen tutkintokomisioiden\n\"läntistä\" osastoa, jonka työalana olivat Suomen läntiset läänit,\nja erityisesti tämän komision jäsentä, Turun hovioikeuden asessoria\nLauri Juhana Ehrenmalmia. Tuloksena hänen matkoistaan oli kertomus,\njossa hän laajasti esitti veneväylän rakentamista Päijänteestä\npitkin Keski-Hämeen vesistöjä ja Kokemäenjokea Poriin. Yrityksen\ntoteuttamiseksi tarvittiin hänen mielestään vain puolen peninkulman\npituudelta maakaivantoja ja kolmenneljänneksen peninkulman mitalta\nkoskien perkaamista. Vastaisuudessa voitaisiin tämä kulkuväylä\nTammerkosken kautta yhdistää Pohjois-Satakunnan vesistöihin.\nKustannuksiin tarvittavat varat olisi saatava siltavoutien ja\nunilukkarien palkkakapoista, vapaaehtoisista avuista y.m.; itse\ntyöhön taas olisi käytettävä sotaväkeä. Näitä ehdotuksia tuettiin\nläntisen komision loppumietinnössä. Vesitiet ovat, siinä lausutaan,\nparhain keino tämän maan vaurastuttamiseksi ja monien etujen lähde.\nVesiteiden parantamisella tulisi melkoisia salattuja rikkauksia ilmi,\nja erittäinkin talonpoikainen kansa voisi niiden nojalla ruveta\nharjoittamaan metsäliikettä ja siten paremmin kestää nälkäaikoja.\nSamoin kauppa ja teollisuus, jotka ovat yksityisen ja yleisen\nvarallisuuden päätuki, hyötyisivät vesiteiden parantamisesta.\n\nNämä ehdotukset antoivat aihetta Suomen kanavoimiskysymysten jatkuvaan\ntutkimiseen. Työn sai suorittaakseen Turun yliopiston matematikan\nprofessori Niilo Hasselbom, syntyään ruotsalainen. Hän näyttää\nvireästi ryhtyneen luottamustoimeen antaen ensimmäisen kertomuksensa\nv. 1731. Maanmittarien avulla oli hän mitannut ja tarkastanut\n28 koskea ja laskenut koko työn kustannukset ainoastaan 400 000\ntalariin kuparirahaa. Toisen, omiin matkoihin perustuvan kertomuksen\nHasselbom antoi v. 1734. Asian valmistamisessa ei oltu säästetty aikaa\neikä mustetta, mutta vieläkin säädyt katsoivat uusia tutkimuksia\ntarpeellisiksi. Uusi komisio, jonka jäsenistä mainittakoon Hasselbom\nja linnoitusväen luutnantti Kaarle Fredrik Nordenberg, tutki erään\nuudenkin kanavalinjan, nimittäin Päijänteestä Helsinkiin. Vuosien\n1740--1741 valtiopäivillä Päijänteen--Porin ja Päijänteen--Helsingin\nsuunnat kilpailivat keskenään. Tällöin antamassaan lopullisessa\nlausunnossaan Hasselbom laajasti käsitteli Ylä-Satakunnankin\ntaloudellisia kysymyksiä. Hänen lausuntonsa lähtee siitä, että\n\"tuotanto\" eli sisämainen kauppa on maalle tarpeellinen. Kuta paremmin,\nhelpommin ja nopeammin sellainen kauppa käy, sitä onnellisempi on\nkansa. Venäjällä, Hollannissa y.m. on joki- ja kanavaliike synnyttänyt\nsellaisen sisämaisen liikkeen. Mutta jottei kellään olisi pitkää\nkauppamatkaa ja jottei maanviljelys kärsisi ajanhukkaa pitkäin\nkauppamatkain vuoksi, on perustettava kaupunkeja ja kauppapaikkoja\nlähelle toisiaan.\n\nKun nyt näihin selviöihin vertaa Suomen oloja, huomaa helposti, miksi\ntäällä eletään köyhyydessä. Maa voi tuottaa sen mitä joku toinenkin\nmaa, mutta talonpojalla ei ole ylijäävästä tuotannostaan mitään hyötyä,\nvaan melkeinpä päinvastoin. \"Sillä, kuten kaikki tietävät, ovat ne\nharvat ja enimmäkseen kurjat kaupungit, mitä Suomessa on, meren\nrannikolla; sisämaan kaupunkeja (upstäder) ei siellä ole muita kuin\nHämeenlinna, joka on paljon kehnompi kuin hyvä talonpoikaiskylä ja\njossa ei muuta saa kuin ryypyn pilallista viinaa tai tuoppisen sakkaa\n(lura), mikä tähän saakka on ollut Ruotsin maakaupunkien vakinainen\nliike.\" Tällaisista kaupungeista ei talonpojalle ole hyötyä eikä\nmyöskään pitkistä kaupunkimatkoista, joilla hänen aikansa ja eväänsä\nkuluvat.\n\nVaan Jumala viisaudessaan on luonut Suomen vesirikkaaksi. Pahimmoiksi\nkuitenkin kosket 10--30 peninkulman päässä merestä keskeyttävät\nluonnollisen liikeyhteyden ylämaiden ja merikaupunkien välillä. Kun\nlausunnon laatija on tätä miettinyt, on hän tullut katsomaan kauan\nvireillä ollutta kanavakysymystä aivan toisilla silmillä ja johtunut\nuusiin mielipiteisiin. Vaikka kanavatie sisämaista meren rannikolle\nolisi kuinka hyvä ja mukava tahansa, on kuitenkin mahdotonta ajatella\nja esittää, että talonpojat sitä pitkin kuljettaisivat tavaroitansa\nmerikaupunkeihin, koska he siten menettäisivät vielä enemmän aikaa\nkuin talvimatkoillaan. Itsestään siis seuraa, että muutamia hyviä\nsisämaan kaupunkeja tarvitaan maan vaurastuttamiseksi. Niissä kolmessa\nläänissä, joissa lausunnon laatija oli matkustellut, oli kolme siihen\ntarkoitukseen varsin sopivaa paikkaa.\n\nEnsimmäinen oli Porin läänissä, Pirkkalan pitäjässä, \"joka on saanut\nnimensäkin vanhasta sanasta birka eli kaupita\", _Harjun kappelissa_,\n\"kauniilla hietapaikalla kahden suuren järven välissä\". Tämä paikka\non lähes 18 peninkulman päässä Turusta, ja yhtyy sen rannassa kaksi\nsuurta vesitietä, toinen 20 peninkulman pituinen Ruovedeltä, toinen\n8 peninkulmainen Hämeenlinnasta, paitsi Längelmäeltä ja Lummeneesta\ntulevaa 13--16 peninkulman pituista sivutietä. \"Sinne voisivat\ntalonpojat saapua veneillä sekä mukavasti ehtiä kaikkine tavaroineen\nja saada takaisin mitä tarvitsevat.\" Toinen kaupunkipaikka olisi\nHämeenlinna, joka kuitenkin pitäisi siirtää edullisemmalle paikalle.\nTämä kaupunki olisi suureksi osaksi samain vesiteiden varrella kuin\nHarjukin, \"niin että talonpoika saisi vapaasti viedä tavaransa sinne,\nmissä niistä parhaiten maksettaisiin\". -- Kolmas kaupungiksi sopiva\npaikka vihdoin olisi \"Anianpellon eli Vääksyn silta\".\n\nAsukkaiden hankkiminen näihin kaupunkeihin voisi ensi aluksi olla\nvaikeakin. Koska ehdotetun toimenpiteen kautta merikaupunkien kauppa\ntulisi suureksi osaksi siirtymään pois, voisi kaikille halukkaille\nturkulaisille antaa vapaus pitää kauppaa ja varastoa Harjussa, ja\nHelsingin ja Porvoon porvareille samanlainen oikeus Hämeenlinnassa\nja Anianpellossa. Täysinpalvelleita kauppamiesten renkejä olisi\nkehoitettava muuttamaan noihin ylämaankaupunkeihin. Sitäpaitsi ovat\nRauma tai Uusikaupunki ja Naantali \"tarpeettomia kaupunkeja\", joista\nkelvollinen porvaristo voisi muuttaa Harjuun. Koska Pori tulisi\nhyötymään uusista liikeväylistä, olisi turkulaisille annettava\nkauppaoikeudet sielläkin.\n\nEllei rahvas sittenkään tahtoisi luopua talvimatkoistaan\nmerikaupunkeihin, sopisi asetuksilla kieltää sellaiset matkat ja\nmäärätä talonpojat tekemään kauppansa vesiteiden varsilla olevissa\nsisämaankaupungeissa ja pysymään talvet kotona.\n\nNäin esitettyänsä sisämaankaupan tulevaisuuden kuvan Hasselbom\nlopuksi lausuu mielipiteensä itse kanavista ja niiden rakentamisesta.\nEtusijassa hän puhuu Tammerkosken--Porin reitistä. Mutta virtain\nväkevyyden, koskien kivisyyden ja töiden kalleuden tähden hän paljon\nvähemmin kuin ennen voi kehoittaa sellaisen työn suoritukseen Kokemäen\npitäjässä, jossa vaikeimmat kosket ovat. Koska kuitenkin jotain olisi\ntehtävä, pitäisi rakentaa 3 1/2 peninkulman pituinen tie Tyrväältä\nLammaisiin (Pirilään). Nokiaan ei myöskään voisi laatia veneväylää\nmillään, vaan olisi täälläkin paras kuljettaa tavarat maisin\npeninkulman matkan Haavistosta, \"tämän julman kosken alta\", Harjuun.\n\nRuoveden ja Hämeenlinnan--Harjun reittien kanavoimista pitää hän\nmukavana ja helppona, Längelmäen ja Lummeneen vesiteitä vähemmin\nkiireellisinä, ja Hämeenlinnan--Helsingin reittiä kovin paljotöisenä\n-- koskien perkaamista ja maan kaivamista olisi tällä suunnalla\nmonta kertaa pitemmältä kuin Harjun--Porin suunnalla -- mutta\nvälttämättömänä, koska Päijännettä ei muuten saataisi meren yhteyteen.\nMaanteillä olisi tälläkin taholla pahimmat paikat kierrettävä.\n\nMyönnettävä on, että Suomen kanavasuunnitelmat Hasselbomin esittämässä\nmuodossa eivät ole läheskään niin mahdottomia kuin pari vuosikymmentä\nennen. Matkoilla saatu kokemus ja tarkempi ajatteleminen ovat\nsaaneet hänen kirmaavan mielikuvituksensa pysymään ainakin osittain\nmahdollisuuksien rajoissa. Hänen ehdotuksensa sisämaan kaupunkien\nperustamiseksi ovat omituisuuksistaan huolimatta paremmin perustellut\nja järjellisemmät kuin mitkään edelliset sentapaiset. Mutta niin\nuusi on vielä tämäntapainen ajatus, ettei sen esittäjä uskalla\nastua täyttä askelta, vaan sisämaan kaupanvapautta puolustaessaan\nsamalla puoltaa kaikenlaisia pakkokeinoja vapauden rajoittamiseksi ja\nkahlehtimiseksi ajan vallitsevan holhoushengen mukaisesti. Esityksen\nansiona on myöskin, että siinä lopullisesti osoitetaan suurten\nkoskien kanavoimisen vaikeus. Mutta se lohdutus, mikä kukistettujen\nkanavatoiveiden sijaan annetaan, on heikko ja epäkäytännöllinen, sillä\nmuuksi ei voitane sanoa suunnitelmaa, jonka mukaan tavarat vuoroin\nkuljetetaan veneillä, vuoroin hevosella.\n\nParissa kohdassa suurta lausuntoaan Hasselbom mainitsee sihteeri\nRudenschöldin Suomessa toimittamia taloudellisia tutkimuksia. Koska\nnämä tutkimukset ovat lähimmässä yhteydessä ajan suuren kanava- ja\nsisämaakysymyksen kanssa, on meidän lyhyesti tarkastettava niitäkin.\n\nKauppakollegion notario, sittemmin saman kollegion sihteeri ja asessori\nUlrik Rudenschöld, syntyjään suomalainen, sai samaan aikaan, jolloin\nusein mainittu kanavakomisio asetettiin, kollegioltaan erityisen toimen\ntutkia taloudelliselta kannalta niitä seutuja, joiden kautta ehdotettu\nPäijänteen--Porin kanava kulkisi. Tästä työstä tuskin päästyään sai hän\nkollegiolta toisen käskyn tehdä samanlainen matka edemmäksi Uudenmaan\nja Kymenkartanon lääneihin tutkimaan sikäläisten virtain sopivaisuutta\ntavarain kuljettamiseen sekä niiden seutujen taloutta yleensä.\n\nTämä viimemainittu käsky oli uusi laajennus kanavakysymykseen.\nRudenschöld siitä antoi eri kertomuksen jo v. 1738. Hän oli\nuutterasti tutkinut Päijänteen ja Saimaan välisiä vesireittejä ja\nteki esityksiä niiden perkaamiseksi ja käyttämiseksi kulkuteinä\nPerä-Pohjolan koskikulun malliin. Mutta vaikka hän ei pitänytkään\nvesistöjen kanavoimista sulku- y.m. kalleilla laitoksilla vastaiseksi\nmahdollisena, puolusti hänkin kuitenkin innokkaasti vesitien avaamista\nPäijänteestä Helsinkiin.\n\nKertomuksen matkoistaan Päijänteen--Porin ehdotetun kanavatien\nseuduilla antoi hän vasta kolmea vuotta myöhemmin, 1741. Tätä\nkanavatietä ei hän erityisemmin puolustanut, koska arveli Kokemäenjoen\nsilloisessakin tilassaan kelpaavan uittoväyläksi. Jos kuitenkin\ntahdottaisiin rakentaa kanava Kokemäenjoen koskiin Huittisten\ntienoolla, olisi tien varrelle perustettava kauppala, jolle löytyisi\nsopivin paikka Kariniemen kylässä. Mutta muuten oli hän edelleenkin\nsitä mieltä, että Päijänteen ja Saimaan puoleisten sisämaiden kauppa\nolisi kanavan kautta johdettava Helsinkiin. Viimemainitut seudut\nkorvaisivat moninkertaisesti Porin puoleisten seutujen menetyksen,\n\"jotka ilmankin kanavaa voivat tavaroitaan viedä, vaikka vesistön\nperkaaminen paljon helpoittaisi sitä\".\n\nAsian käsittelyyn vv:n 1740--41 valtiopäivillä otti painavalla sanalla\nosaa myöskin laamanni Ehrenmalm. Hänen antamassaan lausunnossa\nesitetään kanavoimisten tarpeellisuutta Hämeen ja Porin lääneissä.\nNäiden läänien talonpojilla oli vaikea kuljettaa tavaroitaan\nkaupunkeihin, kun matkakustannukset usein tulivat kalliimmiksi kuin\nmyytävä tavara. Ylä-Satakunnan ja Sääksmäen kihlakuntain rikkaat\nmetsävarat olivat käyttämättä, koska kävi liian kalliiksi kuljettaa\nniitä maitse merikaupunkeihin. Mutta jos kanavoiminen olisi mahdollista\nja todella saataisiin aikaan, parantuisivat näiden seutujen olot\nmelkoisesti ja maa tulisi toiseen kuntoon. Ehrenmalm oli aikoinaan\ntarkastellut kanavoimisen suuntaa Päijänteestä Poriin saakka ja oli\nsilloin katsonut, että kanavoiminen olisi johdettava Kokemäenjoen\nkautta. \"Mutta sitten kuulutaan myöhemmässä tutkimuksessa löydetyn\nmukavampi, vähemmän vaivaloinen ja helpompi tie johtamalla se\nHelsinkiin.\" Ja \"kevyin tie on kai paras\", hän lyhyesti arveli.\n\nVaikkei hän siten tahtonut asettua Porin suuntaa ehdottomasti\npuoltamaan, olivat kuitenkin hänen esiintuomansa syyt Ylä-Satakunnan\nvesien kanavoimiseen epäilemättä pätevämmät kuin ylimalkaiset\nylistykset kaupan ja teollisuuden edistymisestä kanavoimisten kautta.\n\nTällä tavoin varustettuina ryhtyivät 1740--41 vv:n valtiopäivät\njonkunlaiseen ratkaisuun tässä pitkäpiimäisessä asiassa. Säädyt näkyvät\npääasiassa asettuneen Hasselbomin kannalle. Ne olivat sangen suopeita\nhänen esityksiänsä kohtaan ja kehoittivat hallitusta ryhtymään toimiin\nasian toteuttamiseksi, mutta huomasivat kuitenkin, että tämä Suomelle\nniin tärkeä suurtyö ei ollut toteutettavissa ilman suuria rahallisia\nuhrauksia. Ja luultavasti hyvin tuntien kanavoimistöiden kohtalon,\nkun siihen asianpuoleen tultiin, säädyt lähimmän tulevaisuuden\nvaraksi laativat helppohintaisemman päätöksen. Ne näet täydellisesti\nyhtyivät Hasselbomin kaupunkipolitikkaan ja käskivät perustaa kaksi\nuutta kaupunkia, toisen Harjuun ja toisen Anianpeltoon, sekä siirtää\nHämeenlinnan paremmalle paikalle, koska kanavoimisella ei voitaisi\nsaavuttaa tarkoitettua hyötyä, ellei joitakuita uusia kaupunkeja\nperustettaisi sisämaahan sopiville paikoille -- aivan niinkuin\nitsepintainen professorimme oli ehdottanut.\n\nItse asiassa oli siten koko tuo laajaperäinen, pian miespolven\najat haudottu Suomen kanavoiminen lopulta supistunut käskyksi\nperustaa pari uutta kauppalaa Sisä-Suomeen. Epätietoista on, olisiko\nnäinkään typistyneellä suunnitelmalla ollut voimaa toteutua, vaikkei\nodottamattomia esteitä olisikaan tullut väliin. Mutta nyt tuli sota, ja\nsen hälinässä raukesivat kaikki suuret ja pienet suunnitelmat niinkuin\nsaippuakuplat tuulessa. (90)\n\nKun rauhanajat v. 1743 taas palasivat, ryhtyi hallitus uudella voimalla\nSuomen taloudellisten olojen parantamiseen. Maamme elinkeinojen\nkehityksessä alkoi uusi ajanjakso, joka erosi edellisestä etenkin\nsiinä kohden, että joitakuita parannuksia nyt todella koetettiin panna\ntoimeen. Toisessakin suhteessa 1700-luvun jälkimmäiset vuosikymmenet\nerosivat edellisistä vuosikymmenistä. Ajan harrastuksissa tulivat\nSuomen puolustuslaitoksen vahvistaminen, maanviljelyksen edistäminen\nja rannikkokaupunkien kaupan vapauttaminen ensi sijoille. Vanhoja\nkanavasuunnitteluja katsottiin nyt ymmärtävämmillä silmillä kuin ennen.\nKaivetut kanavat sulkuineen, venelaivastoineen, lastauspaikkoineen\nja kaupunkeineen katosivat yhä kauemmaksi taivaanrannan taa. Koskia\nruvettiin nyt vain perkaamaan, etupäässä maanviljelystä haittaavain\ntulvain poistamiseksi ja vaatimattomain uitto- ja veneväyläin\navaamiseksi. Eikä arveltu enään maakunnan menestyksen riippuvan\nkaupunkien perustamisesta, vaan päinvastoin.\n\nUudet käsitykset eivät kuitenkaan yhtenä vuonna kypsyneet. V:n 1747\nvaltiopäivillä tuli vielä vanha kanavakysymys melkein kuin sattumalta\nkaivetuksi esille unohduksista. Asiaa käsitellyt deputatio hyvin\nylimalkaisesti kannatti mitä laajimman kanavaverkon rakentamista,\nkuitenkin suositellen hallitukselle uusien tutkimusten toimeenpanemista\nsitä paremmalla syyllä, kuin entiset kanavakartat oli huomattu\nvirheellisiksi. Yhdessä kohden deputation mietintö oli lopullisempi:\nse antoi sisämaankaupunkien perustamisesta aivan päinvastaisen\nlausunnon kuin 1740--1741 vv:n valtiopäivät. \"Mitä esitettyjen uusien\nkaupunkien eli kauppalain perustamiseen tulee -- se kirjoitti -- niin\npitää deputatio niitä ennen kanavan ja kulkuväylän kuntoon saamista\nturhina ja vähemmin hyödyllisinä, sikäli kuin sillä tavoin annettaisiin\nkansanjoukolle tilaisuutta jättää maanviljelys, joka on vaivaloisempaa\ntyötä, ja sitävastoin elää noissa kaupungeissa laiskuudessa tai\nkuljeksia pitkin maata laitonta kauppaa harjoittamassa niin oikean\ntodellisen porvarillisen kaupan turmioksi kuin vanhain kaupunkien\nvahingoksikin.\"\n\nAiotusta Harjun kaupungista ei sen enempää kuulunut. Teoretiset\nmielipiteet uusien sisämaankaupunkien perustamisesta eivät vielä\nolleet vakaantuneet. Ajan etevimmätkään taloudelliset ajattelijat,\nkuten Antti Chydenius, eivät kiinnittäneet erityisempää huomiota\nkaupunkipolitiseen kysymykseen. Mutta eniten estivät uusien kaupunkien\nperustamista varmaan olevat olot, s.o. vanhempien kaupunkien, etenkin\nmerikaupunkien, erioikeudet. Ylä-Satakunnan kaupunkiaikeen täytyi\nmolemmissa kohdin jäädä odottamaan voimakkaampaa otetta, ennenkuin se\nsaattoi toteutua.\n\nSitävastoin eivät maataloudelliset vesistöjen järjestelysuunnitelmat\njääneet jatkamatta, vaan alkoivat viimeinkin muuttua tositoimiksi.\nV. 1750 asetettiin Suomeen erityinen vesipunnitusten johtokunta,\njoka upseerien ja maanmittarien avulla alkoi toimituttaa uusia\nvesistötutkimuksia m.m. Hämeen--Porin vesijaksoillakin. Huomattavampi\nseikka kuin tämä oli se, että näihin aikoihin Ylä-Satakunnan rahvas\nitse ryhtyi vesistökysymystään ajamaan siinä käytännöllisessä\ntarkoituksessa, että koskia perattaisiin vesitulvain vahinkojen\nehkäisemiseksi, jotka Ylä-Satakunnassa olivat todellisena maanvaivana.\nJo v. 1737 olivat Kokemäenjoen varsipitäjät hallituksen käskystä\nolleet väylää perkaamassa, ja varsin luultavaa on, että kansa täten\nkäytännössä nähtyään perkausten edulliset vaikutukset yhä enemmin\nrupesi niitä kaipaamaan ja niihin apuansa tarjoamaan. Kesällä 1755 ja\n1756 olivat tulvat Porin läänissä ja varsinkin Huittisissa tehneet\ntuhojaan. Kun asukkaat sen johdosta tekivät v:n 1756 säädyille\nanomuksia koskenperkausten toimittamiseksi Kokemäenjoessa, antoivat\ntuoreet tapaukset pontta heidän anomukselleen. Anomuksella oli suuret\nseuraukset. Viaporin kuuluisa rakentaja Augustin Ehrensvärd määrättiin\nmuiden toimiensa ohella koskenperkausten päälliköksi Suomeen.\nKokemäenjoen perkaaminen asetettiin erityiseksi silmämääräksi, ja\nEhrensvärd sai sitävarten kutsua avukseen kreivi G. A. Hjärnen ja\nTammerkosken isännän eversti H. H. Boijen. Ehrensvärdin nimittämisestä\nuuteen toimeensa alkaa uusi aikakausi koko Suomen koskenperkauksissa;\nse on ollut alkuna Suomen nykyiselle tie- ja vesirakennuslaitokselle.\n\nKyvyllä ja innolla alkoivat Ehrensvärd ja hänen valitsemansa etevät\napulaiset Samuli Chydenius, Jaakko Stenius (\"Koski-Jaakko\") ja D.\nThunberg koskenperkaustoimen Suomessa. Jo kesällä 1757 suoritettiin\nensimmäiset työt Kokemäenjoessa -- jolloin Samuli Chydenius\ntapaturmaisesti hukkui Niskakoskeen -- ja seuraavina vuosina\ntyöskenneltiin m.m. Emäkoskessa, Nokianvuolteessa ja Kuokkalankoskessa\nYlä-Satakunnassa. Näiden perkausten hyödyllisyyttä kiittelivät\naikalaiset suuresti. V. 1762 työt Satakunnassa keskeytyivät, ja\nEhrensvärdin v. 1760 laatima kanavasuunnitelma, johon m.m. kuului\ntavarainkuljetustie Pispalan harjun ylitse, jäi lepäämään. Seuraavalla\nvuosikymmenellä vesityöt Ylä-Satakunnassa saivat jälleen uutta eloa.\nVv. 1771--1773 suoritti kruunun miehistö rahvaan avulla perkauksia\nTyrväällä sekä Nokian ja Kuokkalan koskissa. Muistettavalla Suomen\nmatkallaan 1775 antoi Kustaa III uusia määräyksiä Ylä-Satakunnan\nvesistöjen kanavoimiseksi. Niiden mukaisesti aljettiin v. 1778\nLempäälässä rakentaa Rikalan kanavaa ja sulkua, mutta kun työtä oli\n\"melkoisilla kustannuksilla\" jonkun aikaa jatkettu, se keskeytyi.\nHämeenlinna ja Tampere saivat sitten kauan odottaa, ennenkuin Lempäälän\nkanavasta tuli valmista. (91)\n\nParemmin kuin Ylä-Satakunnan kanavoimispuuhat näytti menestyvän eräs\ntoinen kahdeksannentoista vuosisadan tähän maakuntaan kohdistuva\nmieliharrastus: _pellavan viljelyksen_ ja _-kehruun_ edistäminen.\n\nSe Suomen seutu, joka nyt on maan kutomateollisuuden pääpaikka,\noli jo 1700-luvulla pellavanviljelysharrastuksistaan kuuluisa.\nOrihveden pellavanviljelys ja Otavalan lyhytaikainen pellavakoulu\neivät tosin ole suoranaisesti Tampereen kutomateollisuutta alkaneet.\nMutta ne kuvaavat sattuvasti ajan maataloudellisia harrastuksia\nYlä-Satakunnassa ja ensimmäisiä teollisuuden yrityksiä Tampereen\npaikkakunnalla. Muistaminen on, että Otavalan \"spinni\" on ollut\nhuomattava tienraivaaja sellaiselle edistykselle kuin rukkien käytölle,\nja että kutomateollisuuden muistoperintö on siitä pitäin Tammerkoskella\npysynyt. Saamme myöhemmin myöskin nähdä, että Orihveden pellava ja\npaikkakunnalla ammattimaisesti ja kotiteollisuutena harjoitettu kehruu\nja kudonta ovat aikoinaan olleet varsin tarpeelliset tai tarpeellisina\npidetyt tuet kaupungin alkavalle kutomateollisuudelle. Senvuoksi emme\nsaa sivuuttaa näitäkään unehtuneita vaiheita.\n\nPellavan viljelys ja jalostus olivat 1700-luvulla ajan\nhuomatuimpia taloudellisia harrastuksia. Suuressa osassa Suomea\npellavanviljelys olikin todella tärkeä kansanelinkeino. Ylä-Satakunnan\npellavanviljelyksestä antaa tietoja Rudenschöld usein mainituissa\nkertomuksissaan vv:lta 1738--1741. Pirkkalan puoleisissa pitäjissä\nharjoitettiin pellavanviljelystä ainoastaan kotitarpeiksi, ja\nkylvettiin pellava vuoroin peltoon vuoroin huhtaan. Maakunnan\ntärkein pellavaseutu oli kuitenkin Orihveden pitäjä. Siellä oli\npellavanviljelystä ahkerasti harjoitettu varsinkin äsken kuluneina\nvuosina. Kehruuta harjoitettiin pitäjässä ainoastaan omiksi tarpeiksi.\nLiikenevä pellava myytiin kaikki raakana naapuripitäjiin ja Turkuun,\nUuteenkaupunkiin ja Pohjanmaalle. Useimmat talolliset kylvivät puolen\ntynnyriä ja muutamat tynnyrin, jopa 40 kappaakin vuorotellen huhtaan\nja peltoon. Siemen oli liiviläistä, vaan sillä kylvetty pellava tuli\npehmeäksi vasta toisena tai kolmantena vuonna. Pellavan valmistuksessa\npoikkesi orihveteläinen menettely tavallisesta siinä, että pellava\nlioitettua kuivattiin aidoilla tai tangoilla. Pellava siten tuli\nvihertäväksi ja oli vaikeampi valmistaa, mutta tuli sen sijaan lujempaa\nkuin maassa kuivattu pellava. Tässä viljelyksessä kilpaili Längelmäen\npitäjä Orihveden kanssa.\n\nEräät kirjoittajat arvelivat Suomen maanlaadun tai ilmanalan\nolevan sopimattoman pellavanviljelykselle ja katsoivat, että\nSuomen pellavanviljelyksen oli toivotonta kilpailla Venäjän\npellavanviljelyksen kanssa. Se ei kuitenkaan ollut silloisten\nmeikäläisten talousmiesten yleinen mielipide. Päinvastoin katsottiin\nhyödyn aikakaudella Suomen pellavanviljelystä lupaavaksi elinkeinoksi,\njota olisi kaikilla keinoilla edistettävä. Sekä itse viljelyksen\nedistäminen että varsinkin pellavan kehruun ja kudonnan eloon\nherättäminen Suomen rahvaan kesken olivat kotimaisten kansantalouden\nharrastajain yleisempiä lempituumia tällä aikakaudella. Edellisessä\ntarkoituksessa ehdotti Kalm, että Ylä-Satakunnan talonpojille\nhankittaisiin halvalla hinnalla hyvää ulkolaista pellavansiementä, että\ntaloille määrättäisiin pellavassa maksettavia veroja ja annettaisiin\npalkintoja ahkerimmille pellavanviljelijöille sekä että Orihvedelle\nperustettaisiin erityiset pellavamarkkinat, joihin pohjalaisillakin\nolisi vapaa pääsy. Näistä hyvää tarkoittavista suunnitteluista\nei kuitenkaan vastaiseksi tullut totta. Mutta sen sijaan tehtiin\ntähän aikaan Ylä-Satakunnassa pellavankehruun taidon levittämiseksi\nhuomattava tosiyritys, josta jälkimaailmalle tuli paljon puhumista. (92)\n\nOlemme jo edellä maininneet sen mahtimiehen, joka 1700-luvun\nloppupuolella levitteli maatalouttaan Hatanpäässä ja Tammerkosken\nkylässä. Hannu Henrik Boijen monipuuhaiselle luonteelle eivät\nvapaudenajan taloudelliset pyrinnöt pellavanjalostuksenkaan alalla\nolleet vieraita. V. 1754 mainitaan hänen perustaneen Tammerkoskelle\npienen pellavankehruukoulun, jossa erityiset opettajat antoivat\npellavankehruun opetusta ja jossa myöskin tarpeellisia työkaluja\nvalmistettiin. Vv:n 1755--56 valtiopäivillä, jolloin hattupuolue, jonka\ninnokkaimpia jäseniä Boije oli, oli valtansa kukkuloilla, hankki hän\nteollisuuden edistämiseksi perustetusta manufakturirahastosta melkoisia\nmäärärahoja koulunsa laajentamista varten. Boije rakennutti nyt\nOtavalan rusthollin maalle kaksinkertaisen puurakennuksen tarpeellisine\nulkohuoneineen kehruukouluksi. V. 1759 oli \"spinni\" -- sillä nimellä\nvieläkin muistellaan Otavalan kehruukoulua ja sen rakennusta -- valmis\nja alkoi toimia. V:n 1760 valtiopäiville vei Boije jo nähtäväksi\noppilaiden kehruita ja kehui vaikuttaneensa pellavanviljelyksen\nparantamiseksi ja levittämiseksi koulun ympäristöseuduillakin. Säädyt\nkehoittivat uurasta johtajaa pitämään laitoksesta huolta seuraaviin\nvaltiopäiviin saakka, ottivat laitoksen kokonaan valtion omaksi ja\nmääräsivät sen kannattamiseksi uuden apurahan.\n\nErin paljon ei koulussa ollut oppilaita. V:n 1765 henkiluettelon\nmukaan oli Otavalassa kehruukouluun kuuluvaa väkeä kirjanpitäjä Kustaa\nAsp, sorvari M. Mengalin, naismestari Maria Öberg sekä yhdeksän\n\"kehrääjätärtä\". Parhaina aikoina oli koulussa parikymmentä oppilasta.\nKustaa Aspin saamasta palkinnosta on mainittu edellä.\n\nKoulun johtaja osasi ottaa maksua vaivoistaan. Kahdeksan vuoden\naikana hän koulunsa rakentamista ja ylläpitämistä varten lienee\nsaanut valtion varoja koko 55 500 hopeatalaria. Ei liene epäilemistä,\nettä Boije käytti näitä varoja yksityisiinkin tarpeisiinsa, niinkuin\npuoluerahoja siihen aikaan yleisesti käytettiin. Puoluerahoista tuli\nkuitenkin Otavalan kehruukoulun surma. Kun nimittäin vv:n 1765--66\nvaltiopäivin hattuhallitus kukistui ja myssypuolue rupesi sen tekoja\ntutkimaan, lausuttiin epäilyksiä, tokko Otavalassa mitään pellavakoulua\nolikaan ja tokko manufakturirahaston varoja oli oikein käytetty.\nPuolustaakseen itseään Boije keräsi todistuksia koulunsa olemassaolosta\nja hyödyllisestä toiminnasta päälle kuudeltakymmeneltä henkilöltä ja\npainatti nämä todistukset laajaan puolustuskirjoitukseen, joka ilmestyi\nTukholmassa v. 1766. Mutta puolustelu ei auttanut; apurahat lakkasivat\nsiihen paikkaan ja pian sen jälkeen lakkasi itse koulukin (v. 1767).\nHattupuolueen jälleen valtaan päästyä Boije pyysi tilinpäästöä\nkantamistaan rahoista, vieläpä korvaustakin omista koulun hyväksi\nuhraamistaan varoista, mutta asiasta ei ehtinyt tulla valmista, koska\nmyssyt v. 1771 jälleen pääsivät valtiorahaston herroiksi. Mutta uuden\nkustavilaisen hallituksen aikana osasi nyt kuningasmielinen vapaaherra\nesittää vaatimuksensa paremmalla ponnella. Kauppakollegio esitti v.\n1774 maksettavaksi Boijen vaatiman korvauksen, 8 403 talaria hopeaa,\nkoska koulu oli ollut valtion laitos ja Boije säätyjen kehoituksesta\noli toiminut sen johtajana. Boije sai kuin saikin tämänkin summan\nentistensä lisäksi.\n\nJotakin lienee Otavalan kehruukoulu aikanaan vaikuttanutkin.\nViisikymmentä vuotta myöhemmin mainittiin Tampereen ja Hämeenlinnan\nympäristöillä harjoitettavan monenlaista pellavankehruuta \"suurimmaksi\nhyödyksi paikkakunnalle\". Se luettiin Otavalan kehruukoulun ansioksi.\nTyrvännön Lahdentaan isäntä, sotaneuvos O. E. Boije, oli samaan aikaan\nmyöskin edistänyt tämän elinkeinon levenemistä. Hermelin mainitsee v.\n1790 Ylä-Satakunnassa kudottavan pellavakankaita ja drällejä. Samoihin\naikoihin kerrotaan Pälkäneen pitäjän vuosittain myyneen noin 4000\nleiv. pellavalankoja paitsi pellavakankaita. Kerrottiinpa lisäksi,\nettä ennen Otavalan kehruukoulun alkamista ei ainoatakaan rukkia\nlöytynyt Tampereen tienoilla. Orihvedelle kerrotaan ensimmäiset rukit\nilmestyneen v. 1757. Rudenschöld oli kuitenkin nähnyt niitä jo sitä\nennen Ruovedellä ja Kuorehvedellä.\n\nHatanpäässä kerrotaan Boijella olleen pieni pellavatehdaskin, jossa\narvattavasti Otavalan lankoja kudottiin, vaan tämäkään yritys ei\nkauan pysynyt pystyssä. Mutta Tampereen kaupungin perustettua ottivat\nkaupungin \"pellavakankurit\" ja paikkakunnan väestö jatkaakseen\nkeskeytynyttä työtä jättääkseen sen aikoinansa perinnöksi suuremmille\nteollisuuslaitoksille. (93)\n\n\n\n\n\n\nTAMPEREEN KAUPUNGIN PERUSTAMINEN\n\n\n\n\n10. TAMPEREEN KAUPUNGIN PERUSTUSKIRJA.\n\n\nYlä-Satakunnan kaupunkikysymys vv:n 1771--1772 valtiopäivillä. --\nLausuntoja eri tahoilta. -- Asian käsittely pappissäädyssä. --\nVallankumous. -- Uuden hallituksen talous- ja kaupunkipolitikka. --\nMaatalouskomisio ja sen kauppalasuunnitelmat v:lta 1775.\n\nKustaa III:n Suomen matka. -- Konselji Helsingissä Kustaan päivänä\n1775. -- Muistelmia kuninkaan käynnistä Tammerkosken tienoolla. --\nKäskykirje Tampereen kauppalan perustamisesta 1775. -- Valmistavia\ntoimia. -- H. H. Boijen vaatimukset. -- Pyynikin tilan yhdistäminen\nkaupungin alueeseen. -- V:n 1777 vaihtokirja.\n\nKaupunginpaikka katsotaan. -- D. Hallin kartta ja karttaselitys v:lta\n1775.\n\nKaupungin perustuskirja valmis 1 p. lokak. 1779.\n\nVv:n 1771--1772 valtiopäivillä tuli Ylä-Satakunnan kaupunkikysymys\nuudelleen esille päästäkseen viimeinkin toteutumisensa tien alkuun.\nPappissäädyssä teki kirkkoherra ja valtiopäivämies Eerik Edner\nanomuksen kaupungin perustamiseksi Tammerkoskelle. Anomuksen perustelu\noli tuo tällaisissa tapauksissa vanhastaan tunnettu: maakunnan rahvaan\npitkät ja vaikeat kaupunkimatkat, jotka köyhemmälle kansalle olivat\nsuorastaan mahdottomat ja maanviljelijöille tuottivat uskomatonta\nmies- ja hevospäivätöiden hukkaa, sekä tämän etäisen maakunnan\nvesistörikkaus, joka vaikutti, että Ylä-Satakunta \"siis oli liikkeelle\nja kaupalle kuin luotu\".\n\n\"Luonto itse\" -- Edner jatkaa -- \"on tässä laajassa maassa luonut\nkauppalaksi ja edulliseksi kauppapaikaksi varsinkin erään paikan,\njoka on suuren Tammerkoski nimisen kosken äyräällä Messukylän\npitäjässä. Tämä koski on lähinnä verrattava Norrköpingin koskeen\nihanaan vesiputoukseensa ja asemansa sopivaisuuteen nähden: sinne\nvoidaan perustaa monia ja kaikenlaisia vesilaitoksia kuten saha- ja\njauhomyllyjä, paperi- ja lasiruukkeja y.m. Orihveden ja Längelmäen\npitäjäin kaunis pellavaseutu kehoittaa kaikin tavoin perustamaan\nkehruukouluja ja pellavatehtaita. Tammerkosken yläpuolella on suuri\nja pitkä Näsijärvi, joka purkaa vetensä Tammerkoskesta ja ulettuu\nMessukylän, Teiskon, Ruoveden ja Keuruun sangen laajain pitäjäin halki\nnoin 15--16 peninkulmaa Pohjanmaan rajalle. Tammerkosken ylä- ja\nalapuolella on hyviä ja sopivia lastauspaikkoja...\n\n\"Kun nyt siten itse luonto on muodostanut tämän paikan ja aikonut\nTammerkosken sopivaksi kauppapaikaksi, johon kaikenlaisia\nkauppatavaroita mukavasti voidaan kuljettaa toiselta puolen 15\nja toiselta puolen 9--10 peninkulman etäisyydestä, ja josta maan\nasukkaat mukavasti ja 15--20 peninkulmaa lyhemmältä matkalta voivat\nnoutaa tarvetavaroitansa, ja kun Tammerkoskelta aikaa myöten ja jos\nkoskenperkauksiin tulevaisuudessa ryhdytään, voitaisiin kuljettaa\njauhoja, viljaa, lautoja, palkkeja, halkoja y.m. aina Porin kaupunkiin\nja sieltä Tukholmaan saakka, mikä tulevaisuudessa olisi hyvinkin\ntarpeellista, kun metsät Suomen saaristosta ovat kokonaan hakatut, en\nensinkään epäile nöyrimmästi esittää, että tämän edullisen Tammerkosken\nrannalle perustettaisiin kauppala, se kun hyödyttäisi tuhansia\nmaan asukkaita, edistäisi itse maan viljelystä ja vilkastuttaisi\nrahaliikettä.\"\n\nSäätyjen kamari-, talous- ja kauppadeputatio, jonka käsiteltäväksi\nanomus joutui, hankki ensi aluksi tavanmukaisia lausuntoja\nasianomaisilta virastoilta. Kaikki lausunnot kävivät samaan suuntaan\nkuin Ednerin anomus, mistä päättäen Ylä-Satakunnan kaupungin\nperustamista nyt vaikutusvaltaisissa piireissä todella suosittiin.\n\nErityisesti huomattavat olivat Turun läänin maaherran Kr. J. Rappen\ntoimet asian hyväksi. Hänen käskystään piti tuomari Joh. Eck 5 p.\ntoukok. 1772 Tammerkosken säterissä kokouksen, jossa oli läsnä rahvaan\nja säätyläisten edustajia viidestätoista Satakunnan ja Hämeen pitäjästä\nja jossa hartaasti puolustettiin kaupungin perustamista Tammerkoskelle;\nainoastaan Jämsästä esitettiin pitäjänkokouksen pöytäkirja, jossa\nAnianpeltoa puollettiin kaupungin paikaksi. Tammerkosken kokouksen\npöytäkirjaan liitettiin kertomus säteristä, jonka tanterille kaupunkia\najateltiin perustettavaksi, ja samoin kertomus lähipitäjistä.\n\nTammerkosken säterin omistajalta, vapaaherra H. H. Boijelta, oli\nmaaherra, jo aikaisemmin (27 p. maalisk. 1772) saanut lausunnon\nkaupungin perustamisen varalta Boijen maalle. Lausunnon antaja kaikin\ntavoin puolsi kauppalan perustamista. Kauppala oli muka välttämätön\nja hyödyllinen, se oli jo vanhemmista ajoista ollut \"ratkaistu\".\nPaikaksi oli Tammerkosken asema sopiva. Mutta jos siitä jo edeltäpäin\nvaadittaisiin hänen sitoumustaan, \"niin -- hän lausui -- luulen olevani\nliian hyvin tunnettu mieleltäni ja halultani voida edistää yleisiä\nhyödyllisiä laitoksia, ja sen johdosta suostun mielelläni kauppalan\nperustamiseen useinmainitun säterirusthollin tiluksille\". Hän selitti\nsitten korvausta vastaan luopuvansa itse säteritilasta ja Pyynikin\naukumenttitalosta ynnä niiden kaikista maista kosken länsipuolella.\nSäterivapaus ja rusthollioikeudet voitaisiin siirtää Hatanpään ja\nOtavalan tiloihin, joille silloin myös jäisivät myllyt ja muut\naukumentit. Korvausta kosken länsipuolella olevista rakennuksista sekä\nsahasta olisi annettava joko sopimuksen tai arviomiesten arvion mukaan.\nEllei tällainen järjestely kävisi laatuun, lupasi Boije vuokratakin\npaikan kauppalalle vuotuista arentia vastaan.\n\nKun maaherra omastakin puolestaan antoi Tammerkosken kauppalan\nperustamista puoltavan lausunnon, valtakunnan kauppakollegio niinikään\nja Edner vielä erityisessä kirjoituksessa oli ylistänyt Tammerkosken\nkaupallista ja teollista tulevaisuutta, karttui valtiopäiväin\nvaliokunnalle jo riittämään asti aineksia ehdotuksen puolustamiseksi.\nMietinnöstä, joka on päivätty 16 p. heinäk. 1772, tuli puoltava,\nhuolimatta siitä, että deputatiolle toimitettiin Ylä-Satakunnan ylisen\nkihlakunnan talonpoikaisedusmiehen Matti Tuomaanpoika Markkulan\nmerkillinen kirjoitus, jossa kaikissa kauppalaa koskevissa asioissa\noltiin päinvastaista mieltä kuin herrat ja väitettiin aiottua kaupunkia\nvahingolliseksi, maanmiehelle haitalliseksi ja viljelyksillekin\nturmiolliseksi. Deputation mietinnössä esitettiin, että kauppalan\nperustaminen Tammerkoskelle jätettäisiin hallituksen huoleksi. Olemme\nmerkinneet, että kauppalamietinnöstä keskusteltiin pappissäädyn\ntäysi-istunnossa 29 p. heinäk., jolloin pari ruotsalaista puhujaa\nlausui asiasta jonkun yhtäkaikkisen sanan, mutta suomalaiset puhujat,\nEdner etupäässä, hartaasti puolustivat kauppalan toimeensaantia. Turun\nprofessori Jaakko Gadolin piti Boijen korvausvaatimusta vähäisenä.\nTurun piispa Kaarle Fredrik Mennander lausui, ettei parempaa kauppalan\npaikkaa löydy kuin Tammerkoski, jossa oli vesiputous ja jossa luonto\noli muodostanut kaikki, mitä tarvittiin tarkoitetun päämäärän\nsaavuttamiseksi. Mietintö tässä säädyssä hyväksyttiin, mutta kauppalan\npaikan määrääminen jätettiin hallituksen huoleksi.\n\nKauppalan asian vahingoksi kuitenkin tärkeämmät asiat pian tunkeutuivat\netualalle valtiopäivillä. Ja elokuussa tapahtunut vallankumous\nkeskeytti kokonaan säätyjen keskustelut Tammerkoskesta. (94)\n\nMutta Suomen sisällisille asioille tämä vallankumous oli kynnys\nparempaan aikaan. Kustaa III:n hallituksen ensi jakso oli erityisesti\nmeidän maallemme suuri reformikausi. Vapaudenaika oli ollut suuri\nsuunnittelija, mutta huono toimeenpanija; kustavilaisen ajan\nreformikausi oli toimeenpanossa tarmokas, mutta suunnittelunsa se\nsuureksi osaksi lainasi edelliseltä ajalta, harvoin saaden aikaan\nkokonaan uutta. Näihin harvoihin uusiin ilmiöihin kuului kustavilaisen\najan kaupunkipolitiikka. Kustaa III:n hallitus näennäisesti pani\ntoimeen vapaudenajan kaupunkipuuhia, mutta näihin puuhiin liittyi\nnyt elinkeinovapauden uusi harrastus. Uuden hallinnon taloudellinen\nsuunta oli joihinkin määrin \"fysiokratinen\" ja \"ekonomistinen\".\nYmmärrettävistä syistä olivat vapaudenajan harrastukset kaupunkien\nsisälliseen elinkeinovapauteen nähden olleet heikot: erioikeutettujen\noma suu oli liian lähellä. Verraten niukasti olivat ajan taloudelliset\nkirjailijat ja ajattelijatkin käsitelleet tätä puolta asiastansa.\nKustaa III:lla sitävastoin oli vapaammat kädet. Mikään ei estänyt\nhäntä nyt uudella tavalla käyttämästä kaupunginperustajavaltaa, joka\nikivanhan käsityksen ja historiallisen käytännön kautta oli maan\nhallitsijan oikeus.\n\nNäinpä tuli Tampereen kaupungin perustamisen kysymys paljon\nmerkillisemmäksi kuin ennen, paljon laajemmaksi kuin paikalliseksi.\nTampereelle tuli kunnia päästä ensimmäiseksi ekonomistiseksi\nvapaakaupungiksi Ruotsin valtakunnassa.\n\nYlä-Satakunnan kaupunkikysymys kuoli v:n 1772 valtiopäivillä. Mutta\npian se alkoi uudelleen elää virkakunnissa. Jo ennen vallankumousta oli\nasetettu eräs maatalouskomitea miettimään keinoja v:n 1772 hätäajan\nlieventämiseksi. Vallankumouksen jälkeenkin komitea jatkoi tointaan,\nja siitä tuli sangen pitkäaikainen ja vaikutusvaltainen keskus,\njoka pikemmin muistutti jotakin virastoa kuin tilapäistä laitosta.\nSe lähetti esityksensä suoraan hallitsijalle, joka niitä käsitteli\nneuvostossa tai konseljissa. Kustaa III:n hallituksen ensi vuosina\nkulkivat monet tärkeät kotimaiset asiat, sellaiset kuin verolaitosta,\nisoajakoa, tie- ja kulkulaitoksia koskevat, tämän komitean kautta.\nJohtavana miehenä siinä oli kuninkaan taloudellinen luottamusmies J.\nLiljencrantz, maanviljelystä suosiva ja ammattipakkoa vihaava mies,\nmutta etupäässä kuitenkin hallitsijansa nöyrä palvelija. Komitean muut\njäsenet olivat ruotsalaisia virkamiehiä; suomalaisia olivat ainoastaan\nlainsuomentajana tunnettu laamanni E. J. af Palén ja erikseen\nkutsuttuna lisäjäsenenä v:n 1773 lopulta alkaen H. H. Boije.\n\nTässä komiteassa tapaamme jälleen Tammerkosken kauppalankin kysymyksen.\nKomitean n.s. suuressa mietinnössä v:lta 1774 esitetään vain yleensä\nkaupunkeja perustettaviksi sisämaihin maataviljelevän väestön eduksi.\nMutta 3 p. huhtik. 1775 on päivätty erityinen mietintö kauppalain\nperustamisesta Suomen sisämaihin. Komitea esittää kolmen kauppalan\nperustamista Suomeen: Mikkeliin, Anianpeltoon ja Tammerkoskelle. Mitään\nuusia perusteluja esityksessä ei tuoda esille. Sen sijaan tehdään\ntulevain kauppalain \"ehtoihin ja etuihin\" nähden seuraavat tarkemmat\nesitykset:\n\n\"(1) Ettei millekään kauppalalle myönnetä ja anneta enempää maata kuin\nmitä ranta-aittoja ja vesilaitoksia varten tarpeellisen rannan lisäksi\ntarvitaan rakennusten tonteiksi, kaduiksi toreiksi ja ryytimaiksi.\n\n(2) Että niille, jotka sinne asettuvat, armossa suodaan 20 vapaavuotta\nynnä täydellinen vapautus kaikista niin yleisistä kuin yksityisistäkin\nveroista kunink. majesteetille ja kruunulle, luettuna siitä päivästä,\njolloin kauppalan perustuskirja on kuulutettu ja julaistu.\n\n(3) Että se, jolla on muutamain yksinkertaisten ja tarpeellisimpain\nlääkkeiden varasto ja joka tahtoo sinne asettua, sen ohella aluksi\nsaa pitää majataloa matkustaville, viinianniskelua ja kellaria sekä\nharjoittaa ryytitavarain kauppaa.\n\n(4) Että jokaisella näiden kauppalain asukkaalla olisi oikeus ja\nvapaus, minkä voi ja taitaa, harjoittaa mitä kauppaa, tehdas- ja\nkäsityötä hän vain oppinut on, olematta velvollinen noudattamaan nyt\nvoimassa olevia kauppasääntöjä ja ammattikunta-asetuksia.\n\n(5) Että kauppala asukkaineen on talous- ja politia-asioissa maaherran\nja kruununpalvelijain, ja oikeusasioissa paikkakunnan oikeuden alainen,\nmutta kirkollisissa asioissa sen seurakunnan alainen, missä kauppala\nsijaitsee: ja tulee tuomarin, kun asukkaiden lukumäärä on lisääntynyt,\nmuutamain kauppalan asukkaista kutsuttujen taitavain miesten kanssa\npitää kaupunginoikeutta.\"\n\nAsiaa valtaneuvostossa esiteltäessä 23 p. toukok. 1775 valtaneuvokset\ntekivät pienemmän muutoksen tulevaa kaupunginoikeutta koskevaan\nesityksen kohtaan, mutta ehdottivat lisäksi uusille kauppaloille\nmyönnettäväksi täydellisen kauppavapauden, niinkuin samana päivänä jo\nolivat tehneet Ahvenanmaalle perustettavaksi ehdotettuun kauppalaan\nnähden (\"... minkä ohessa Herrat Valtakunnanneuvokset puolsivat sen\nasukkaille rajatonta oikeutta tehdä tavaroillaan kauppaa, missä hyvänsä\ntahtoivat, riippumatta mistään muusta kaupungista ja ilman määrättyjä\npysyviä kauppapiirejä, niinkuin valtakunnan muilla kauppaloilla oli,\nmistä etua tulee ainoastaan yhdelle ja toiselle porvarille siinä\nkaupungissa, jonka alaisia ne ovat, mutta ei maaseudulle ja vielä\nvähemmin koko valtakunnalle.\")\n\nNeuvosto siten puolsi uusien kauppalain perustamista Suomeen.\nKuninkaalta saatavan vahvistuksen varalta määrättiin jo tarkemmat\ntoimenpiteetkin kauppalain perustamisessa: asianomaisia maaherroja oli\nkäskettävä kutakin läänissään valitsemaan ja kartoituttamaan kauppalain\npaikat, ja se toivomus lausuttiin, että kauppalat perustettaisiin\nkruunun omistamalle maalle tai, ellei se kävisi laatuun, hankittaisiin\nvaihdolla tai n.s. \"tonttiäyrien\" maksamisella (s.o. maata\nvuokraamalla) tarpeellinen maa, josta kaikesta maaherran aikanansa\nolisi annettava kertomus, minkä jälkeen kuningas allekirjoittaisi\nperustuskirjat. (95)\n\nTammerkosken, Mikkelin, Anianpellon ja Ahvenanmaan; kauppalain --\nlisäksi tuli vielä Lohjankin kauppala --, näiden kaikkien kohtalo\njoutui nyt Suomen matkalleen lähtevän kuninkaan matkasalkkuun. Samalla\ntavoin hankittua evästä oli korkealla matkustajalla paljon muutakin.\n\nKesäkuun 6 p:nä 1775 kuningas piti Helsingissä maamme historiassa\nniin muistettavan kabinettikonseljinsa valtakunnanneuvosten kreivien\nLiewenin ja Schefferin seurassa; se oli kuninkaan nimipäivä, ja\nkonseljin pöytäkirja kyllä osoittaakin, että Kustaa III halusi antaa\nmaallemme kuninkaallisen nimipäivämuiston. Ensinnäkin kuningas\nkirjoitti hyväksymisensä neuvoston yllä selostettuihin ehdotuksiin.\nUusia kauppaloita koskeva lisäkohta konseljin pöytäkirjasta kuului:\n\n\"Edistääkseen Suomeen perustettavain kauppalain kasvamista, jotka\nsitten voidaan muuttaa kaupungeiksi, laajentaakseen niiden liikettä ja\nmyöskin kehoittaakseen varakkaampia ulkomaalaisia asettumaan niihin,\nKunink. Majestetti näki armossa olevan syytä\n\n(1) selittää, etteivät ammattikunta-asetukset, käsityöläiserioikeudet\neikä mikään muu, mikä voi olla pakkona elinkeinoille, saa ensinkään\nulettua näihin paikkoihin, ja\n\n(2) suoda kaikille protestanteille niissä vapaa ja esteetön\nuskonnonharjoitus ynnä oikeus pitää varsinaista jumalanpalvelustaan\nsekä muiden uskontokuntain jäsenille oikeus asettua sinne, varsinkin\nSavossa, missä löytyy toisuskoisia.\"\n\nMutta kaikista näistä suurehkoista valmisteluista huolimatta pääsi\nainoastaan Tammerkosken kauppalahanke kuninkaan matkasalkusta\nedemmäksi -- muut palasivat saman tien takaisin Ruotsiin, jäädäkseen\narkistojen hyllyille. Mikä tähän oudostuttavaan seikkaan oli syynä,\nei ole ollut täysin selvitettävissä. Mahdollisesti myötävaikutti\nTammerkosken kysymyksen suotuisaan ratkaisuun se satunnaisuus, että\nkuninkaan matka kulki Tammerkosken kautta ja että sillä paikalla oli\ntavallista huomattavampia asianajajia, sellaisia kuin H. H. Boije,\njonka kartanossa, Hatanpäässä, kuningas 22 p. kesäkuuta piti konseljia\nja yösijaa. -- Sanaansa useampain kaupunkien perustamiseksi Suomeen ei\nKustaa III kuitenkaan kokonaan unohtanut. Kuten tunnettu, perusti hän\ntänne Tampereen lisäksi Kuopion (erioikeudet v:lta 1782) ja Kaskisen\n(erioikeudet v:lta 1785) kaupungit. (96)\n\nSaakoot tässä sijansa ne hajanaiset muistotarinat, joita ylistetyn\nkuninkaan käynti Tammerkosken tienoilla on jälkeensä jättänyt.\n\n\"Valtiosihteerinsä Schröderheim'in kanssa Pyynikillä käydessänsä hän\n-- Blåfield kertoo -- kauniiseen näköalaan rakastuen sanoi: 'Jopa\ntässä kaikki mailma ja sen kunnia!' Kivikirkon kentällä hän sotaväen\nkatselmuksen piti. Muistetaan kuninkaan siinä tilassa olleen puettuna\nvaaleansiniseen takkiin matalalla pystykauluksella, sinisiin lyhyviin\nhousuihin, jotka kuitenkin olivat päällyskenkäin peitteessä, mustaan\nhattuun valkialla höyhen-töyhtöllä. Kuninkaalle esitettiin täällä\nisonvihanaikainen sotavanhus, valkopää 'karolinki'. Tulkin kautta\nhän miestä, paitsi muuta, kysytti: 'minkä-näköinen kuningas Kaarle\nkahdestoista oli?' Vanhus vastasi ykstoikkoisesti: 'Kuningas Kaarle\nnäytti mieheltä', kuninkaalle tulkittuna: 'Konung Karl såg ut som\nen karl'. Jalomielinen kuningas ei suinkaan tätä pistosanaksi liene\nottanut. Hänen lähteissänsä tästä Kangasalustalle neiti Elisabeth\nFredrika Uggla, talonpojan tytöksi vaatetettuna, tien vieressä\nlaulun lauloi kuninkaan kunniaksi. Kangasalustan korkian harjun\npäältä luontoa katsoen kuningas ihastuksissaan sanoi: 'Kas, tässäpä\nvarmaan pahanen Vapahtajan kiusasi!' Schröderheim siihen osaavasti\nkokkasanan pisti: 'Teidän Majesteettinne! Eipä täällä, Pyynikillähän\nse tapahtui.' Hatanpään kartanossa kuningas piti majansa entisen\nmaaherran ja presidentin Hans Henrik Boijen tykönä. Seuraavana päivänä\nläksi kuningas katsomaan Emäkosken koskea ja maisemaa, söi päivällistä\nPirkkalan Penttilän Haukan niityllä, ja matkusti sitte yöksi Huittisten\nTakkulaan.\" (97)\n\nJo kuninkaan edellä oli sana Tammerkosken kaupungin perustamisesta\nrientänyt Helsingistä länteen.\n\nUsein mainittuna kesäkuun 6 p:nä näet kuningas antoi Turun läänin\nmaaherralle Rappelle seuraavan käskykirjan:\n\n(Tit.) \"Me olemme Armossa Itsellemme esittelyttäneet Meille\ntulleet asiakirjat, jotka koskevat tehtyä anomusta kauppalan\nperustamiseksi Tammerkoskelle Teille uskotussa läänissä; ja koska\nMe siten esiintyneiden seikkain johdosta katsomme kaupunkiliikettä\näskenmainitulla paikalla sitäkin tarpeellisemmaksi, kuin se paikkakunta\non useiden peninkulmain päässä lähimmistä kauppakaupungeista,\nja sentähden olemme tahtoneet Armollisesti suostua siihen, että\nkauppala on sinne perustettava, niin on täten Armollinen käskymme\nTeille, että Te edelleen Meidän Armollisesti vahvistettavaksemme\nannatte asianomaisten, heti katsoa ja paaluttaa sekä kartalle\nasemineen kaavoineen merkitä niin suuren alan, kuin ranta-aittoja ja\nvesilaitoksia varten tarvittavan rannan ohella saattaa olla tarpeen\nrakennustonteiksi, sekä kaduiksi, toreiksi ja ryytimaiksi saman\nkauppalan perustamiseksi mukavimmalla ja sopivimmalla paikalla; minkä\nohessa on varteenotettava, ettei mitään maata esitetä maanviljelyksen\nharjoittamista varten, koska uuden kauppalan asukkaiden liike ei saa\ntarkoittaa tai perustua mihinkään maanviljelykseen, vaan ainoastansa\nkauppaan, tehdas- ja käsityöhön, ja on tämä kauppala mieluimmin\nperustettava kruunun maalle, jos sellaista sopivaa on saatavissa,\nmutta muussa tapauksessa joko vaihtamalla hankittava sopivin paikka\nveromaalla yhtä hyvästä kruununmaasta tai verosta annettavaa korvausta\nvastaan, taikka sillä tavoin, että maanomistajalle myönnetään vuotuiset\ntonttiäyrit, kaikki sen mukaan kuinka Te hänen tai veronnauttijain\nkanssa parhaiten voitte sopia ja päättää; ja tahdomme Me, sittenkuin\nTeidän alamainen kertomuksenne siitä on Meille saapunut, antaa tälle\naiotulle kauppalalle avoimen Armollisen vahvistus- ja perustuskirjan,\nenemmäksi ohjeeksi ja vakuudeksi kaikille niille, jotka sinne tahtovat\nasettua. (Tit.)\n\nHelsingissä 6 p:nä kesäkuuta 1775.\n\n                                 _Gustaf_\n                                            J. Liljencrantz\"\n\nTämä käskykirja ja sen syntymishistoria näyttävät riittävän selkeästi,\nmitä aatteita ja mikä politikka kustavilaisella reformikaudella oli\nmallikelpoiseen kauppalaan eli \"ylämaan kaupunkiin\" nähden, jonka\nensimmäiseksi kokeeksi Ruotsin valtakunnassa Tammerkosken kaupunki\noli tuleva. Mutta ennenkuin saamme nähdä periaatteiden kelpoisuutta\nkäytännöllisessä elämässä, on meidän katsahdettava käskykirjan\ntoimeenpanon kirjavia vaiheita. (98)\n\nNäistä toimenpiteistä oli ensimmäinen sopivan paikan hankkiminen\nkauppalalle. Se hankittiin vaihtokirjalla jouluk. 16 p:ltä 1777.\nTämä vaihtokauppa on muistoonpantava piirre sekä sen kohtalokkaan\nvaikutuksen vuoksi, mikä sillä on ollut kaupungin oloihin, että\nluonnekuvana siitä vanhasta keinottelijasta, jonka nyt oli\nesiinnyttävä samanaikaisesti isänmaanystävän ja oman etunsa valvojan\nvaikeasopuisissa tehtävissä.\n\nKauppalan paikaksi oli jo ennen ajateltu Tammerkosken säterin maita.\nNiiden omistaja oli presidentti, vapaaherra H. H. Boije. Kesäkuun\nkäskykirjan johdosta maaherra Rappe ryhtyi keskusteluihin Boijen\nkanssa. Ehtonsa Boije esitti laajassa kirjoituksessa maaherralle 17 p.\nheinäk. 1775. Huomautettuaan omista monivuotisista harrastuksistaan\nkauppalain perustamiseksi Suomeen, lausuttuaan ohimennen mairittelevia\nsanoja kuninkaan toimista ja ennustaen uudesta kauppalasta aikaa\nmyöten voivan tulla melkoisen kaupungin, hän sanoo osan Tammerkosken\nlänsipuolella olevia maita parhaiten sopivan ja yllinkyllin\nriittävän kauppalan paikaksi. Siksi tarjosi hän säterin tontti- ja\nkartanomaata, ryytimaita, kahta moisiota ja suurta niittyä, Nalkalan\npäivätyötorppaa peltoineen sekä \"sahamyllyä ja mainioita tiloja sinne\nilman patorakennusten kustannuksia perustaa monenlaisia vesilaitoksia\"\nja vielä Laiskolan Pyynikin verotaloa tiluksineen. Kauppala saisi\nsiten myöskin kaksi hyvää satamaa Näsijärven rannalla. Kaupungin\nsijoittamista kosken taakse puolsi vielä varovaisuus, koska siten\nasukkailla oli muka \"enemmän aikaa pelastaa irtainta omaisuuttaan, jos\nvihollinen sattuisi tekemään hyökkäyksen (josta Luoja kaikkina aikoina\nvarjelkoon), kun virran avulla helpommin voitaisiin, ellei kaupunkia\npuolustaakaan, niin kumminkin kelpo lailla vihollista viivyttää\".\nTällaisen ajatustavan kauppalan sijoittamisesta kosken länsipuolelle\ntiesi Boije kansassa vallitsevan.\n\nBoijen varsinaiset luovutusehdot olivat seuraavat: Säterivapaus olisi\nsiirrettävä Boijen omistamille Hatanpään ja Otavalan tiloille. Samoin\nolisi mainittuihin tiloihin siirrettävä Tammerkosken rustivelvollisuus.\nKorvaukseksi olisi Boijen saatava rasittamatonta veromaata niin paljon\nkuin hän Tammerkosken rusthollin ja Pyynikin tilan kautta menettää, ja\ntulisi korvausmaan olla kahden peninkulman sisällä Hatanpäältä lukien,\nkoska Boije muuten tulisi menettämään päivätyöetuja. Samoin pidätti\nhän itselleen Tammerkosken rusthollille myönnetyt aukumenttiverot\nTammerkosken kylän taloista ja myllyt sekä kalastusoikeuden ynnä\nTammerkosken rusthollin avuksi annetut Parmaniemen ja Saaristen\ntorpat Teiskossa. Ja koska kauppalan raja tulisi kulkemaan keskeltä\nkoskea ja Boije antaisi kauppalalle sahan, kalaveden, satamat\nja muita rantapaikkoja, niin hän \"ankarimmin\" vaati, etteivät\nkaupunkilaiset nyt eivätkä missään vastaisuudessa saisi rakentaa mitään\njauhovesimyllyä Boijen myllyjen haitaksi, ne kun olivat verotetut\nja suorittivat rustivelvollisuutta, jotavastoin Boije sitoutui aina\npitämään myllyt siinä kunnossa, että kaupunkilaiset \"kohtuullisesti\narvioitua ja määrättyä tullia vastaan\" kaikkina aikoina saisivat\nmyllyissä jauhattaa viljansa. Hatanpäälle pidätettiin myöskin kosken\nitäpuolella oleva Tammerkosken säterille kuuluva Kanniston niitty sekä\nMessukylässä ja Teiskossa olevat yksityiset ja yhteiset metsät. Eivätkä\nvaatimukset vielä siihen päättyneet. Boije oli monta vuotta sitten\nsaanut sotakollegiolta lainaksi 4 000 talaria hopeaa rakentaakseen\nsalpietarilatoja Tammerkoskelle. Nämä oli hän sanainsa mukaan \"paljon\nsuuremmilla menoilla ja kustannuksilla\" ei ainoastaan rakentanut ja\nsisustanut, vaan kaikinpuolisilla tarveaineilla varustanut, hämmentänyt\nja luonut maakasoja sekä \"kaikilla ajateltavilla tavoilla\" ja\nsuurilla kulungeilla niitä hoitanut, vaikka Suomen ankarain talvien\ntähden kokeet olivat vähemmin kannattaneet. Senvuoksi hän nyt pyysi,\nettä työtä jatkettaisiin kruunun laskuun, työstä saatava voitto\nkatsottaisiin velan lyhennykseksi ja loput -- annettaisiin anteeksi.\nTehtaan maakasat kelpaisivat sitten puutarhamaaksi y.m. Niinikään olisi\nBoijen laskelmain mukaan Tammerkosken säterin rakennuksista -- asuin-\nja navettarakennuksesta, holvatuista kellareista, sahasta, riihistä,\nladoista y.m. -- maksettava hänelle 30 000 tal. kuparia, joka oli\nhänen alin hintansa, koska uusi päärakennus holvikellareineen yksin jo\nmaksoi hänelle lähes yhtä paljon. Kirjoittaja sanoi voivansa kuvata,\nmillä haikeudella hän luopui 30 tynnyrin vuotuisesta kylvöstä hyvin\nviljeltyyn peltomaahan, hyvästä niitystä, välttävästi rakennetusta\ntalosta lohenkalastuksineen, sanoineen ja päivätyötorppineen, joka\nvuoden ympäri teki, paitsi kyytejä y.m., kaksi hevospäivätyötä\nviikossa, mutta tahtoi sen jättää sikseen, vakuutettuna siitä, ettei\nhänen ehtojansa korkeammassa paikassa jätettäisi huomioonottamatta,\nkun hän \"sielunsa autuuden kautta\" saattoi vakuuttaa, että ainoastaan\nyleishyvän harrastus oli häntä näihin uhrauksiin taivuttanut, ja kun\nhän halusi osoittaa, että kauppaloita saatettiin perustaa vähemmillä\nkustannuksilla kuin kruunun oli ollut maksettava esim. Loviisan\nkaupunkia perustettaessa Degerbyn rusthollin maalle.\n\nHuolenpidossaan tulevasta kauppalasta oli Boije kuninkaan käskykirjassa\nkaivannut määräyksiä laitumista, joita hän arveli uuden kauppalan\nasukkaiden pitkän aikaa tulevan tarvitsemaan, kunnes lähellä asuvat\ntalolliset ehtisivät aidata itselleen laitumia. Samoin kaivattiin\ntilaa humalistoille, joista Boije luuli tulevan kauppalan asukkaille\ntärkeimpiä tulolähteitä kuten Tammisaaressakin, etenkin kun Kyrön ja\nIkaalisten pitäjät möivät äärettömän paljon humalia. Siihen nähden oli\nBoije tarjonnut kauppalaa varten Tammerkosken säterin yksityisen metsän\nlänsipuolella koskea ja Pyynikin aukumenttitilan.\n\nMitä vaihtoehtoisiin tonttiäyreihin tuli, ei Boije katsonut voivansa\nsuostua sellaiseen järjestelyyn, koska oli jo liian ijäkäs ja kaukana\nasuva valvoakseen tulevia naapureitaan; senkin vuoksi oli koski hyvä\nolemassa rajana.\n\nMaaherra Rappe, joka oli käynyt Tammerkoskella kauppalan paikkaa\ntarkastamassa, ei kuitenkaan näy ensi puheilla taipuneen. Se antoi\naihetta Boijelle 29 p. elok. 1775 sepittämään toisen perinpohjaisen\nkirjoituksen maaherralle. Hän kertoi, että hän jo viime valtiopäivillä\noli luvannut kauppalaksi luovuttaa Tammerkosken säterin maat\nvaihtoa tai tonttiäyrejä vastaan, ja että hän maatalouskomiteassa\noli tehnyt samanlaisen lupauksen, mutta jo silloin luopunut\ntonttiäyrisuuunittelusta, \"sillä -- hän sanoi -- olla yhteisissä maissa\nnoiden vasta-alkavain kanssa vaatii voimaa ja paikalla asumista, ja\nkiitän Jumalaani, jos saan rauhassa olla lähitiloillanikaan, vaikka\nkoski meidät erottaa\". Mutta eihän hänen nyt tarvinnut maaherralta\nsalata, että, niin kuuluivat sanat, \"edellisen hallitussuunnan aikana\nluulin voivani tehdä mitä myönnytyksiä hyvänsä, koska vakaumukseni\nsanoi, ettei koko puuhasta tulisi mitään, vaikka katsoin tämän niinkuin\nmuidenkin kauppalain perustamista Suomeen sangen hyödylliseksi\". Mutta\nnyt, Luojan kiitos, oli saatu suurtöitä suorittava kuningas, ja niistä\ntöistä ei Tammerkosken kauppala tulisi olemaan vähäisin. Boije oli\nvarma siitä, että siitä kauppalasta aikaa myöten kasvaisi suuri ja\nväkirikas kaupunki, joka olisi kunniaksi korkealle perustajalleen ja\nrikastuttaisi valtion rahastoa.\n\nKun asia nyt oli tällä pohjalla, ei Boije katsonut voivansa luopua,\nehdoistaan. Laillisesta omaisuudestaan ei hänen tarvinnut vasten\ntahtoaan eritä, eikä hän tiennyt voisiko kuningaskaan siihen\npakottaa. Hänen ehtonsa olivat jo tingityt ja epäilemättä häntä jo\nvahingoittavat. Jos Tammerkosken rusthollin maan katsottaisiin\nriittävän kaupungille, taipui hän pitämään Pyynikin, mutta pienintäkään\nmuuta myönnytystä ei hän luvannut tehdä. Mutta omasta puolestaan piti\nhän Pyynikin tilaa tuiki tarpeellisena kauppalalle. Jos kauppalan\nväkiluku aikaa myöten kasvaisi 300--400 henkeä suuremmaksi, mikä paikan\nasemaan nähden olisi mahdollista, saattaisi liian ahdas tila helposti\ntulla esteeksi kauppalan kasvamiselle. Tilansa tulisivat vaatimaan\nmyös ranta-aitat, lastauspaikat, torit, kadut, ja päälle päätteeksi\nmolempain peltojen välistä kulkeva oja, välttämätön esitetylle\nkanavalle, \"joka aikaa myöten epäilemättä toteutuu\", ja tietysti\nkanavan rantakadutkin. Kirjoittaja lopetti sillä toivomuksella,\nettä maaherra toimisi niin, että kaupungin perustajaa muistaessaan\njälkimaailma muistaisi maaherraakin.\n\nKun vaihtokysymys, jonka ratkaisemista Boijen esittämään suuntaan\nmaaherra ja kamarikollegio yleensä puolsivat, v:n 1775 lopulla ja\nseuraavan vuoden alussa oli esillä neljässä valtakunnanneuvoston\nistunnossa, joissa kuningas oli läsnä, kiintyi hallitsijan huomio\nerityisesti Boijen vaatimaan myllyerioikeuteen, jota kuningas ei\nmielellään olisi suonut Hatanpäälle, koska sellainen poikkeus ei\nsopinut kaupungille luvattuun elinkeinovapauteen, ja kun varsinkin\njuuri myllyliikkeestä oli arveltu tulevan kauppalan \"tärkeimpiä\nelinkeinoja\". Valtiosihteeri sai käskyn vielä taivutella Boijea siinä\nkohden. Kitsas myllynisäntä selitti, että ikimuistoisista ajoista oli\nneljällä kiviparilla käypä mylly kuulunut säteriin, jonka mukana ne\nolivat joutuneet reduktioniin, ja sittemmin kaksi paria niistä katsottu\nsäteriin kuuluviksi ja toiset kaksi paria pantu aukumentiksi; tästä\noikeudestaan ei hän peräytynyt. Silloin johtui kuninkaan mieleen,\neikö kauppalaa sen sijaan, että se ehdotusten mukaan perustettaisiin\nvain länsipuolelle koskea, voitaisi rakentaa myöskin kosken toiselle,\nitäpuolelle, jotta kauppala siten kaikilla mahdollisilla tavoin voisi\nkäyttää hyödykseen sellaista edullista asemaa. Kuningas ei kuitenkaan\nnähnyt voivansa tehdä päätöstä siitä, ennenkuin Boijea vielä kerta\nkuulusteltaisiin. Vaan itsepäinen isäntä pani jyrkästi vastaan\nkaupungin rakentamista kosken itäpuolelle, koska Hatanpäälle oli tärkeä\nsaada pitää hallussaan itäpuolella koskea oleva maa. Silloin vihdoin\nkuningas lopullisesti päätti, että kauppala oli rakennettava ainoastaan\nlänsipuolelle koskea.\n\nSaamme vasta nähdä mitä rettelöitä, vastuksia ja uhrauksia tämä\nnäennäisesti pieni välinäytös on Tampereen kaupungin elämässä\ntuottanut. Tässä kohden on H. H. Boije jälkimaailmalta kyllä saanut sen\nmuiston, jota hän niin auliisti tarjosi kuninkaalle ja maaherralle.\n\nMuista vaihtoasian yksityiskohdista tuli kuninkaan päätös helpommin.\n\nMyllyasia ratkaistiin niinkuin Boije oli tahtonut.\n\nMaaherran ja kamarikollegion lausuntojen mukaisesti päätettiin\nkauppalan alaksi vaihtaa ainoastaan Tammerkosken rusthollin kosken\nlänsipuolella olevat maat, joiden ylijäämää kauppalan asukkaat saisivat\nkäyttää siten, että niitty ja metsä tulisi laitumeksi ja halkometsäksi\nja pelto peruna-, humalisto-, pellava- ja hamppumaiksi, jotavastoin\nkaikenlainen muu maanviljelys oli heiltä kiellettävä, mikä määräys oli\notettava tulevaan perustuskirjaan.\n\nSalpietarilatojen asiasta kuulusteltiin sotakollegiota. Esille\ntuli, että Boije jo v. 1755 oli saanut 4 000 hopeatalarin\nsalpietaritehdaslainan, joka olisi ollut maksettava takaisin\nviimeistään 1774 v:n lopussa. Mitään salpietaria ei tehtaassa\noltu valmistettu. Tekemättä mitään ehdotusta kollegio jätti asian\nkuninkaan ratkaistavaksi. Mutta kun maaherra oli huomauttanut, että\nsalpietariladot olivat juuri tulevan kauppalan rakennuspaikalla,\nei kuninkaan auttanut muu kuin suostua tässäkin kohden Boijen\nvaatimuksiin. Salpietaria oli siis laitoksissa ruvettava valmistamaan\nkruunun laskuun, valmisteen arvo vähennettävä velasta ja loput (lue:\nkaikki) annettava anteeksi.\n\nJa rakennusrähjästäänkin piti Boijen saada 30000 talariansa kuparia.\nMaaherra oli arvioinut rakennuksen 12 000 talariksi samaa rahaa. Tätä\narviota isäntä alamaisesti moitti, väittäen rakennuksen maksaneen\nhänelle 40 000 (vähää ennen oli 30000:ssa ollut liikaa!) ja kehuen,\nettei hänen luulonsa mukaan Suomen talonpoikaistaloissa ollut kaksia\nsuuria holvattuja kellareja eikä kaksinkertaisia vilja-aittoja, joissa\nvoitiin säilyttää satoja tynnyrejä viljaa. Kuningas, kuten sanottu,\nmyönsi naukujalle alkuperäisen summan.\n\nTällaisista vaiheista syntyi käskykirja Turun läänin maaherralle 17\np:ltä tammik. 1776, jossa Boijen iloksi kaikki hänen vaatimuksensa\nvahvistettiin. Kamarikollegio sai myöskin jo käskyn laatia itse\nvaihtokirjan ehdotuksen.\n\nMutta vaihtojutun vaiheet eivät vielä tähän päättyneet. Kauppalan\nalueeksi oli vastaiseksi määrätty vain Tammerkosken rusthollin maita.\nVaan kun oli ollut puhetta kaupungin ulottamisesta itäpuolellekin\nkoskea, Boije sen johdosta uudestaan kaupinnut Pyynikin aukumenttitilaa\nlisämaan tarpeen varaksi ja maaherra sellaista vaihtoa puolustanut,\npäätettiin hankkia Pyynikin tila kauppalalle. Korvaukseksi annettiin\nBoijelle aukumentiksi Teiskon Vattulan kylässä oleva Alasen kruununtila\nn:o 2. Alasen asukkaat, jotka jo v:sta 1759 olivat alkaneet\nlunastaa tilaa perinnöksi, saivat rahansa takaisin ja menettivät\nperintöoikeutensa. Tästä annettiin maaherralle käskykirje 18 p.\nsyyskuuta 1776.\n\nKun vihdoin oli selvitty vaihtotiloja koskevista veronkantorettelöistä,\nsaatu epäselvät omistukset eräistä tiloista ja maakappaleista\nsovituksi, annettiin viimeinkin tuo merkillinen vaihtokirja joulukuun\n16 p:nä 1777.\n\nSen mukaan presidentti Boije luovutti kruunulle Tammerkosken\nkaksinkertaisen ratsutilasäterin sekä siihen kuuluvan Pyynikin\nveroaukumenttitilan Laiskoilan kylässä ja Nalkalan päivätyötorpan ynnä\nkaikki niihin kuuluvat kosken länsipuolella olevat tilukset, jotka\nmittauksen mukaan tekivät 649 tynnyrinalaa 16 kapanalaa, ja samalla\npuolella koskea olevan sahamyllyn sekä lohen- ja muun kalastuksen\npuolessa koskessa.\n\nKorvaukseksi ratsuvelvollisuus ja säterivapaus siirrettiin Boijen\nomistamiin Hatanpään ja Otavalan rakuunakantatiloihin. Tammerkosken\nsäterin menetettyjen verotulojen korvikkeeksi luovutettiin Boijelle\njoukko tiloja, nim. Hyhyn Hännäri ja Tyrkkölän Jaakkola Pirkkalassa,\nVattulan Alasen kaksi taloa, Hyllilän kaksi taloa ja Saarlahden\nYlinen Messukylässä, jotka olivat olleet Tammerkosken kartanoon\nkuuluvia, mutta kruunun omistamia aukumenttitiloja; näihin Boije\nsai perintökirjat, paitsi Saarlahden Yliseen, joka jo ennen oli\nollut hänen omistamansa verotila ja jonka sijaan hän nyt sai\nperintökirjan Kangasalan Havisevan kylän Haralaan, josta kuitenkin\nainoastaan maa oli tuleva hänen omakseen. Edelleen siirrettiin\nHatanpään ja Otavalan alaisuuteen aikaisemmin Tammerkosken kartanon\nalle kuuluneet Parmaniemen ja Saarisen torpat Teiskossa sekä kosken\nitäpuolella olevat Tammerkosken kartanolle ja Pyynikille kuuluneet\nKanniston ja Rautaharkon niityt ja muut niittykappaleet, Tammerkosken\nkartanolle erityisesti kuuluneet pienemmät Myllysaran ja Lahdenpohjan\nmetsäkappaleet ja kartanolle ja aukumenttitaloille kuulunut Selkäsaran\nyhteisomistus.\n\nNiinikään määrättiin vaihtokirjassa, etteivät uuden kauppalan asukkaat\nsaaneet perustaa mitään myllyjä presidentti Boijen aikaisemmin\nperustettujen ja Tammerkosken kartanon ratsuvelvollisuuden aukumentiksi\nmäärättyjen, mutta nyt ratsuvelvollisuuden mukana Hatanpään ja Otavalan\nalaisuuteen siirrettyjen myllyjen vahingoksi.\n\nTammerkosken kartanon rakennusten lunastamisesta ja salpietarin\nvalmistamisen asiasta määrättiin niinkuin yllä on kerrottu. (99)\n\nSillä pitkällä ajalla, joka oli kulunut vaihtokirjan toimeensaamiseen,\nolivat toimet kauppalan perustamista varten toisellakin taholla\nedenneet kappaleen matkaa.\n\nKesäkuun 6 p. 1775 annetun käskykirjeen johdosta kävi maaherra Rappe\nTammerkoskella katsomassa paikkaa tulevalle kauppalalle. Maaherran\ntoimesta määräsi maanmittaustirehtööri Vetterstedt syyskuussa samana\nvuonna maanmittari Daniel Hallin toimittamaan kauppalan aseman ja\nkaavan mittauksen. Kartta selityksineen valmistui 13 p:nä lokak. 1775.\nTyö tuli hetkensä olojen ja ohjeiden mukainen. Sen mukaan laadittiin\nmyöhemmin kaupungin ensimmäinen peruskartta, jonka kuningas v. 1779\nvahvisti. Hallin työ kuvastuu siten pääpiirteissään vielä tänäkin\npäivänä Tampereen kaupungin asemakaavassa.\n\nAlkuperäinen v:n 1775 kartta poikkesi v. 1779 lopullisesti\nvahvistetusta kartasta pääasiallisesti siinä, että kun edellisessä\nkartassa torilta kulki länteenpäin vain yksi katu, lopullisessa\nkartassa näitä katuja tuli olemaan kaksi (nyk. Kauppakatu ja\nHämeenkatu) joiden välille jäi kapeita kortteleita.\n\nAnnamme maanmittarin itsensä selittää karttaansa. Kauppalalle määrätty\nmaa on kosken länsipuolella ja tekee kaikkiaan 575 tynnyrinalaa 26\nkapanalaa, joista 95 tynnyrinalaa 20 kapanalaa peltoa (kartalla A),\n42 tynnyrinalaa 25 kapanalaa niittyä (B) ja 437 tynnyrinalaa 13\nkapanalaa metsää, kun siitä on erotettu Pyynikin aukumenttitilalle\nlaskettu metsä (73 tynnyrinalaa 22 kapanalaa). Kartalle merkityt 56\ntalontonttia ynnä tori ja kadut täyttävät ainoastaan 50 tynnyrinalaa 23\nkapanalaa Tammerkosken kartanon pihaa ja peltoja sekä 20 tynnyrinalaa\n12 kapanalaa niittyä. Kaupungin tori on merkitty C:llä, raatihuoneen\ntontti D:llä ja kirkon paikka E:llä, jotapaitsi F ja G merkitsevät\nkahta yleistä tonttia. Hautausmaata osoittaa kartalla H. Kaikki kadut\novat 20 kyyn. levyisiä. Kaikissa kortteleissa on neljä talon tonttia,\nsuuremmat 13 200, pienemmät 12000 ja pienimmät 5 600 neliökyyn.\nlaajuisia. \"Näsijärven ja Pyhäjärven välille kartalle niittyjen ja\npeltojen poikki mustalla vedetty pitkä viiva osoittaa helpointa ja\nmahdollisinta suuntaa liikeväylän avaamiseksi molempain näiden järvien\nvälillä.\"\n\nMaaherra lähetti ennenmainitun lausuntonsa mukana 20 p. lokak. 1775\nkartan Tukholmaan, omasta puolestaan lausuen kartan osoittavan paikan\nedullisuutta ja huomauttaen, miten mainio tilaisuus oli perustaa\nvesilaitoksia kauppalaan. Paikan molemmin puolin avautuvat vedet\n\"tekevät tämän paikan vielä edullisemmaksi ja sellaiseksi, että jos\nmikään sisämaan kaupunki Suomessa voi menestyä, niin pitäisi sen\ntapahtua tällä paikalla\". Kartalle oli merkitty se paikka, johon\nmaaherra luuli kanavan parhaiten soveltuvan; venetien saamiseksi\ntarvittiin kanavaan kuitenkin useampia sulkuja.\n\nKuningas suostui tähän suunnitelmaan ja hyväksyi kartan. Se\nilmoitettiin maaherralle jo mainitussa käskykirjeessä 17 p:ltä tammik.\n1776. (100)\n\nKun tilusten vaihtoasiat olivat järjestyksessä ja kartat valmiit,\nei enään mikään estänyt odotetun perustuskirjan julkaisemista. Se\nkuitenkin viipyi, vaikea käsittää mistä syystä, aina syksyyn 1779\nsaakka, lokakuun 1 p:nä 1779 kuningas sen allekirjoitti Gripsholman\nlinnassa.\n\nTämän perustuskirjan syntyä ja sisällystä olemme edellisessä tulkinneet\nlopullisessa, julaistussa muodossaan ei asiakirja sisältänyt muuta\nmeille odottamatonta kuin viimeiset sanansa: \"Älköönkä kukaan\nKaupungin asukkaista, millä nimellä hyvänsä, hakeko mitään muutosta\nnäihin Erioikeuksiin, jos tahtovat niissä saada pysyä\", jotka sanat\nilmestyivät asiakirjoihin vasta perustuskirjan viimeisessä, kuninkaan\nallekirjoittamassa konseptissa.\n\nYleisemmän merkityksen Tampereen erioikeudet saivat sen kautta,\nettä kuningas lokakuun 1 p:nä 1779 pidetyssä valtakunnanneuvoston\nistunnossa, hyväksyessään perustuskirjan, määräsi sen malliksi muille\nkauppaloille annettaville perustuskirjoille.\n\nMallityönä Kustaa III:n hallitus saattoikin pitää Tampereen paljotöisiä\nerioikeuksia, joihin oli koottuna kaikki se, mitä kustavilainen aika\npiti kaupan ja elinkeinojen parhaana edistäjänä.\n\nPerustuskirja kuului Tampereen kaupungin arkistossa säilytetyn\nalkuperäisen pergamenttikirjan mukaan suomennettuna seuraavasti:\n\nMe KUSTAA, JUMALAN Armosta Ruotsin, Göötan ja Wendin Kuningas, y.m.\ny.m. y.m., Norjan Perillinen, Slesvig-Holsteinin, Stormarnin ja\nDittmarshin Herttua, Oldenburgin ja Delmenhorstin Kreivi y.m. y.m.\nTeemme tiettäväksi, Että kun Meidän hallitukseen astumisestamme saakka\nMeidän suurimpina huolinamme on ollut edistää Meidän uskollisten\nalamaistemme hyvinvointia Ruotsin maanviljelyksen ja elinkeinojen\nkohottamisella niin korkealle kuin kunkin Paikkakunnan erityinen asema\nja muut luonnolliset edut saattavat myöntää; Mutta Me sen ohessa emme\nole saattaneet olla havaitsematta, että niin terveellistä päämäärää\ntuskin voidaan saavuttaa, missä Kaupunkeja on liian harvassa ja kaukana\nhajallansa, niin ettei niiden välillä oleva maaseutu voi, ilman pitkäin\najo- ja kuormamatkain painavaa rasitusta, niiden puolelta nauttia sitä\noston ja myynnin apua sekä tuotteittensa menekkiä ja jalostamista,\njoista Maatalouden samoinkuin Kaupunkilaisliikkeidenkin yhteinen\nkasvaminen ja vaurastuminen riippuu; Niinmuodoin olemme Me Armossa\nhuolehtineet ei ainoastansa sopivain paikkain valitsemisesta useiden\nuusien Kaupunkien perustamiseksi muutamiin Valtakunnan Maakuntiin,\nvaan myöskin niille vahvistettavista vapauksista ja oikeuksista,\njoista niiden väkiluvun ja voiman joutuisa karttuminen varmuudella on\nodotettavissa.\n\nJa koska Me sellaisessa aikomuksessa myöskin Armossa olemme nähneet\nhyväksi antaa perustaa Kaupungin Tammerkosken virralle Porin Lääniä,\nYlisen Satakunnan Ylistä Kihlakuntaa ja Messukylän Pitäjää, sille\nTammerkosken Säteri-Ratsutilan Tilusten osalle, minkä ynnä Pyynikin\naukumenttitalon Me sitä varten olemme antaneet Meille ja Kruunulle\nvaihtaa Presidentiltä ja Meidän Miekka-Tähdistömme Suuren Ristin\nKomentajalta, Vapaaherra Hannu Henrik Boijelta muista Taloista ja\nTiloista suotua korvausta vastaan; Senvuoksi tahdomme Me täten ja\ntämän Meidän Avoimen Perustus-Kirjan perustuksella Armollisesti suoda\nja myöntää kaikille niille, jotka ovat halukkaat mainittuun uuteen\nTampereen Kaupunkiin muuttamaan ja sinne asettumaan, Kaupunkilais\noikeuden ja vapauden, seuraavilla ehdoilla ja eduilla, Nimittäin:\n\n1:o. Kaupunki tulee Rakennuksiinsa sekä Katuihinsa ja Toreihinsa ynnä\nmuuhun nähden laadittavaksi Meidän tänä päivänä erikseen Armossa\nvahvistamamme Asemakaavan ja Pohjapiirustuksen mukaiseksi.\n\n2:o. Koska uuden Kaupungin asukkaiden liikkeen ei tule suuntautua\ntai perustua Maanviljelykseen, vaan ainoastansa Kauppaan, Tehtaisiin\nja Käsityöläislaitoksiin; Niin tulee Kaupungille Armossa suotu maa\nkäytettäväksi ainoastaan laitumeksi, istutusmaiksi ja tarpeelliseksi\nhalkometsäksi, paitsi mitä, Ranta-aitoille ja vesilaitoksille\ntarpeellisen ranta-alan ohella, tärvätään talorakennusten tonteiksi.\nKaduiksi ja Toreiksi, Ryytimaiksi sekä Hautausmaiksi, jotka\nviimemainitut perustettakoot Kaupungin ulkopuolelle.\n\n3:o. Sitävastoin olkoon kullakin Kaupungin Asukkaalla vapaus ja\nvalta, miten parhaiten voi ja haluaa, harjoittaa minkälaista\nkauppaa, Teollisuutta ja Käsityötä hän oppinut on, olematta\nvelvollinen noudattamaan Yleisesti voimassa olevia Kauppa-Sääntöjä ja\nAmmattikunta-Järjestyksiä.\n\n4:o Kaikille niille, jotka nyt alussa uuteen Kaupunkiin asettuvat,\nsuomme Me Armossa Kaksikymmentä vapaus Vuotta, täydellisesti vapauttaen\nheidät kaikista niinhyvin maa- kuin omakohtaisista veroista Meille\nja Kruunulle, laskettuna siitä päivästä kuin tämä Meidän Armollinen\nPerustus-Kirjamme Kuulutetaan ja julistetaan.\n\n5:o. Kaupunki asukkainensa olkoon muuten Maaherran ja\nKruunun-Palveluskunnan alainen Taloudellisissa ja Järjestys-Asioissa,\nsekä paikkakunnalla olevan Kihlakunnan-Oikeuden alainen Oikeutta\nkoskevissa asioissa; mutta Kirkollisasioissa sen Seurakunnan alainen,\njossa Kaupunki on; Älköönkä kukaan Kaupungin asukkaista, millä nimellä\nhyvänsä, hakeko mitään muutosta näihin Erioikeuksiin, jos tahtovat\nniissä saada pysyä. Tätä kaikki asianomaiset alamaisesti noudattakoot.\nParemmaksi vakuudeksi olemme Me tämän omakätisesti allekirjoittaneet ja\nMeidän Kunink. Sinetillämme vahvistaneet. Gripsholman linnassa 1 P:nä\nLokakuuta 1779.\n\n    _Gustaf_\n\n                J. Liljencrantz (101)\n\n\n\n\n11. TAMPEREEN KRUUNUNPOLTTIMO.\n\n\nViinanvalmistuksen vanhempia vaiheita. -- Kotitarpeen viinanpolton\njuurtuminen maalaisoloihin. -- Kapakkain luku Suomessa vapauden\najalla. -- Puolueiden kanta paloviinakysymyksessä. -- Kustaa III:n\nviinapolitikka: monopolijärjestelmä ja kruununpolttimot.\n\nTampereen kruununpolttimo. -- Polttimon perustaminen. -- H. H. Boijen\nkeinotteluja. -- Polttimon vuokraus. -- Ensimmäinen polttokausi\n1778-- 1785. -- Kruunun viina- ja viljapolitikka. -- Väärinkäytöksiä\nTampereen polttimolla. -- Polttimon liikkeen taantuminen. -- Tampereen\nkruununmakasiini. -- Uusi polttokausi. -- Polttimon lopullinen\nlakkautus.\n\nEi oltu vielä Satakunnan uuden kaupungin perustuskiveä laskettu,\nkun tulevan kaupungin seutu tuli omituisen liikkeen ja teollisuuden\nedustajaksi tässä maakunnassa. Jo useita vuosia ennen kaupungin\nsyntymistä perustettiin näet tänne kruununpolttimo, joka monella tavoin\ntuli vaikuttamaan myöhemmän kaupungin oloihin.\n\nEnnenkuin paloviinakysymyksestä Kustaa III:n aikana tuli päivän\npolttava valtiollinen ja yhteiskunnallinen pulma, se oli käynyt pitkän\nja monivaiheisen kehitysjakson läpi. Paloviinan polttaminen ja juominen\ntulivat uskonpuhdistuksen ja mahtavuuden aikakaudella yleiseksi\nkansantavaksi Suomessa ja Ruotsissa. Niin kaupunkien porvarit kuin\nmaaseutujen talonpojatkin polttivat viinaa sekä kotona nautittavaksi\nettä myytäväksi. Samanaikaisesti kävi kuitenkin välttämättömäksi ryhtyä\ntaisteluun uuden tavan tuottamaa turmelusta vastaan. Viinan käyttöä\nrajoittaakseen ja samalla saadakseen uuden mukavan tulolähteen valtio\nrupesi jo mainittujen vuosisatain kuluessa verottamaan viinanmyyntiä ja\nsaattamaan sitä valtion myöntämästä luvasta riippuvaksi.\n\nPahimpina nälkä- ja sota-aikoina Kaarle XII kokonaan kielsi\nviinanpolton, vaikka sitten peruuttikin kiellon myyntipolton\nosalta. Kansansuosiota Kaarle XII:n pakkokeinot eivät saavuttaneet;\nvapaudenajan ensimmäisiä toimia oli kuningasvainajan viina-asetusten\nkumoaminen, koska niitä muka oli mahdoton pitää voimassa. Kumoamisen\npääsyynä näyttää kuitenkin olleen uuden hallituksen halu miellyttää\nkansaa.\n\nViinan valmistus ja käytäntö saivat täten uutta virikettä ja kasvoivat\npian oikeaksi kansallispaheeksi valtakunnassa. \"Hyödyn\" aikakauden\nvaltiolta ei tietenkään jäänyt huomaamatta viinankäytännön sopivaisuus\nverotusesineeksi. Tuli tavaksi verotuskannalta erottaa toisistaan\nkolme paloviinaliikkeen haaraa: kotitarpeen poltto, myyntipoltto ja\nviinananniskelu, ja verottaa erikseen kutakin niitä. Verotuksen vuoksi\nviinakysymykset tulivat myöskin päivänkysymyksiksi valtiopäivillä.\nVv. 1731--1775 oli, lyhytaikaisia vapautuksia lukuunottamatta,\nkotitarpeen polttokin veronalainen, ja v:sta 1748 lähtien oli\n\"aksiisia\" maksettava kotitarpeen poltosta maaseuduilla manttaalin\nmukaan, huolimatta siitä poltettiinko viinaa vai eikö. Kun talonpojat\ntoiselta puolen saivat oikeuden myydä viinaansa ilman aksiisia, niin\nolot yllyttämällä yllyttivät heitä polttamaan viinaa mahdollisimman\npaljon. Paloviinan myynnistä sen ohella huolehtivat kestikievarit\nja krouvit, joita oli varsinkin aateliskartanoiden alueilla sekä\nkaupungeissa. Väkilukutilastosta saadut luvut osoittavat, että julkisia\nanniskelupaikkoja Suomen maaseuduilla v. 1751 oli 510 (joista 383\nkestikievaria ja 127 kapakkaa) sekä v. 1770 kaikkiaan 649 (niistä 489\nkestikievaria ja 160 kapakkaa). Minkälaiset vastaavat olot olivat\nSuomen kaupungeissa voidaan arvata siitä, että v. 1752 yksin Loviisan\nkaupungissa, jonka väkiluku oli 723 henkeä, harjoitti liikettä 3\n\"kellarin\" pitäjää ja 70 kapakoitsijaa!\n\nHyödyn aikakauden johtavat miehet oivalsivat kyllä viinanpolton\nsuuret kansantaloudelliset haitatkin. Kun suunnattomat määrät viinaa\nvalmistettiin viljasta, etupäässä kansan leipäviljasta, rukiista, asia\nkoski hyvinkin kipeästi valtakunnan viljavaroihin ja viljakauppaan.\nViljan liiallinen kysyntä viinanpolttoa varten saattoi nostaa\nviljan hintoja ja enentää peljättyä viljantuontia ulkomailta oman\nmaan kansalliseksi tappioksi. Vielä pahempi oli, että katovuosien\nsattuessa hätä saattoi viinanpolton vuoksi tulla kerrassaan uhkaavaksi.\nSurullinen kokemus silloin joskus pakotti valtiosäätyjä julistamaan\njyrkempiä tai lievempiä viinanpolton supistuksia. Tätä politikkaa\nkannatti etupäässä hattupuolue. Vallassa ollessaan se ajoittain sääti\ntäydellisiä viinanpolton kieltoja. Niinpä vv. 1756--1760 oli voimassa\nyleinen paloviinan polton kielto, jonka kestäessä yksityisten omistamat\nviinapannut pidettiin takavarikossa. Hattupuolueen merkantilistisiin\npyrkimyksiin kuului viinanpolton keskittäminen kruunun valvomiin\npolttimoihin ja koko viinaliikkeen ottaminen kruunun monopoliksi. Niin\nsuuria uudistuksia ei puolue kumminkaan kyennyt saamaan aikaan.\n\nMahdollisimman laajan viinanpoltto-oikeuden puoltajia vapauden\najan valtiopäivillä olivat talonpojat ja papit ja heidän yhteinen\npuolueensa, myssypuolue. Viinavapautta puollettiin siltä taholta\nsekä periaatteellisilla syillä että käytännöllisillä perusteilla,\nviinanpolton kun luultiin olevan edullista maataloudelle ja rankin\nsaannin vuoksi varsinkin karjanhoidolle.\n\nValtiopäiväpuolueiden taistellessa valtion noudatettavasta\npaloviinapolitikasta joukko valistuneita kansanystäviä kävi\nhellittämätöntä sotaa viinaturmelusta vastaan, suullisesti ja\nkirjallisesti, ihmisyyden ja kansansiveyden nimessä. Heistä on\nmuistettavin kuuluisa kukkien kuningas Kaarle v. Linné. Vapaudenajan\nlopulla valtiopäivätkin huomasivat tällaisen siveellisen harrastuksen\nitselleen mukavammaksi kuin vihamielisyyttä herättävät lainpakolliset\ntoimet, ja sen mukaisesti hallitus rupesi antamaan kuulutuksia, joissa\nisänmaallisuuden ja ihmisyyden nimessä kehoitettiin alamaisia luopumaan\nliiallisesta viinankäytöstä. (102)\n\nTällaiset olivat olot, kun Kustaa III kaappasi vallan käsiinsä.\nAluksi hänen hallituksensa hoiteli paloviina-asioita vanhaan tapaan,\nmutta pian sen keskuudessa syntyi ajatus, että viinanpoltto olisi\njulistettava kruunun monopoliksi. Ajatuksen varsinaisena elähdyttäjänä\noli toivo saada viinanpolton uudestaan järjestämisen avulla kipeästi\nkaivattuja lisätuloja kruunulle. Aatteen isä lienee ollut Kustaa III:n\nrahaministeri Liljencrantz, jonka nimen olemme jo nähneet Tampereen\nkaupungin perustamisasian yhteydessä. Hänen ehdotuksensa kulmakivenä\noli se taloudellinen mielipide, että viinanpoltto harvemmissa mutta\nsuuremmissa polttimoissa olisi talonpojillekin hyödyllisempi kuin\nkurja kotipoltto, ja että rahallinen etu tehdasvalmistuksesta ja\ntukkumyynnistä, Liljencrantzin laskelmain mukaan loistava, olisi\ntuleva kruunulle. Sitävarten olisi viinanpoltto julistettava kruunun\nyksinoikeudeksi ja kruunun vuokrattava poltto-oikeudet, siten että\nyhden suuren pitäjän alueelle tulisi yksi ainoa polttimo. Suomeen\nnähden sisälsi Liljencrantzin ehdotus jo alkuaan sen poikkeuksen,\nettä kruunu täällä -- varsinkin maamme sisäosissa, missä vilja oli\nhalvassa hinnassa -- itse perustaisi polttimoita ja käyttäisi niitä\nomaan laskuunsa. Viinanpolttoaksiisi oli suunnittelijan mielestä\nlakkautettava.\n\nKuningas hyväksyi suunnitelman pääpiirteissään syksyllä 1774, ja\nvalmistaviin toimiin ryhdyttiin viipymättä. Turhaan valtakunnanneuvos\nHermanson valmistavassa komiteassa varoitti hallitusta moiseen\nyritykseen ryhtymästä, lausuen, että se tulisi köyhdyttämään ja\nsiveellisesti alentamaan kansaa, ja huomauttaen, että kruunun voitto\ntulisi otettavaksi talonpojan taskusta, joka ennestäänkin oli\ntyhjä. Pahanennustajan oli poistuttava näyttämöltä, sopivampi mies,\n\"Viina-Wrangel\" (vapaaherra G. G. Wrangel) astui sijaan, ja asiaa\najettiin edelleen kiiruulla ja tarmolla. Keväällä 1775 julaistiin uudet\nsäännökset ja poltto-oikeudet Ruotsissa tarjottiin vuokrattaviksi.\n\nMutta vuokraajia ei ilmestynyt. Vastustus tuli maaylimystön puolelta\nja oli etupäässä valtiollista laatua, sillä tarjous oli epäilemättä\nedullinen suurtilallisille. Nähtävästi olivat vapaudenajan\nperiaatteelliset viinanpolttajat tässä vastustuksessa mukana. Este\nkuitenkin vaikutti hallitukseen päinvastoin kuin olisi luullut. Kruunu\nastui rohkeasti viimeiselle portaalle. Se päätti perustaa kaikkialle\nomia kruununpolttimolta. Valtakunnan pääkaupunkiin asetettiin\npolttimoiden rakentamista ja käyttöä varten erityinen johtokunta,\n\"paloviinajohtokunta\", Wrangel esimiehenä, mutta Liljencrantz\nnäkymättömänä ylijohtajana. Viinanpolttovero lakkautettiin;\nsalapoltosta määrättiin ankarat rangaistukset; ulkomaisen paloviinan\ntuonti kiellettiin. Tämä kaikki ehti tapahtua v. 1775, ja jo vuoden\n1776 keväällä anniskeltiin Tukholmassa ensimmäiset \"kruununryypyt\".\n(103)\n\nLainkuuliaisessa Suomessa alkuperäisesti suunniteltu työ edistyi\nhitaammin, mutta varmasti. Turun lääniä pidettiin siihen aikaan Suonien\nviljarikkaimpana seutuna, ja erityisillä toiveilla ryhtyi kruunu tähän\nlääniin rakentamaan kolmea suurta kruununpolttimoa: Turkuun, Poriin ja\nTampereelle.\n\nVarmaan oli samanaikainen päätös kauppalan perustamisesta\nTammerkoskelle lähimpänä syynä siihen suosioon, jota tälle\npaikkakunnalle nyt osoitettiin. Polttimon perustamis- ja rakennuspuuhat\nTampereella alkoivat v. 1776 suurella kiireellä. Maaherra sai jo vuoden\nalussa käskyn ruveta kokoamaan Porin läänin kruununviljaa Tampereelle,\nja hänen tuli talvikelillä vedättää Kangasalla oleva kruunun\nviljavarasto \"Tampereen kauppalaan\" polttimon tarpeeksi. Tampereesta\ntuli näin äkkiä koko maakunnan merkkipaikka ja viljakeskus. Yksityiset\nkiiruhtivat sinne viljaansa rahaksi muuttamaan. Jo maaliskuussa olivat\nuuden polttimon piirustukset saapuneet Tukholmasta, ja myöhemmin\nnimitettiin Tampereen uusien laitosten ensimmäiset virkamiehet:\n\"inspehtoriksi\" akatemian nimismies Henrik Tolpo, \"vahtimestariksi\"\nkersantti J. Lilliefeldt ja \"polttomestariksi\" muudan Ströman.\nRakennustyön johtajaksi tuli \"tirehtori\" Jansson.\n\nKruunu oli, sovittuaan H. H. Boijen kanssa Tampereen kauppalan\ntilustenvaihdon pääehdoista, kiiruhtanut ottamaan haltuunsa\nTammerkosken kartanon. Polttimon rakennuspuuhat edistyivät niin, että\nennen vuoden 1776 loppua oli Tampereella tiiliruukki, polttimorakennus\nja makasiineja jo osittain valmiina. Polttimorakennukset perustettiin\nnykyisen Finlaysonin tehtaan alueelle Tammerkosken yläputouksen\nvarrelle, tulevan kauppalan järjestetyn alueen ulkopuolelle.\n\nKosken toisella rannalla isännöi vielä Boije, ja esiintyi hän\npolttimopuuhissa jälleen oman etunsa valvojana. Lopussa vuotta 1776\nhän näet kertoi maaherralle, että polttimojohtokunnan kokeet jauhattaa\nviljaa valsseilla eikä myllyttämisellä olivat menneet myttyyn,\nminkävuoksi hän aikoi seuraavana keväänä rakennuttaa Tammerkoskeen\nuuden myllyn, jossa Tampereen polttimon viljat sopisi jauhattaa.\nJonkinlainen välipuhekin näyttää olleen olemassa. Mutta koska liike\npolttimon ja myllyn välillä kosken yli oli hyvin hankala, pyysi Boije\nmaaherraa rahvaan avulla ja polttimon kustannuksella jo kuluvana\ntalvena rakennuttamaan tirehtori Janssonin suunnitteleman sillan kosken\nyli. Nähtävästi tarkoitettiin tällä jonkunlaista pienempää jalkasiltaa\npolttimon ja myllyn välillä; silta on ollut yläkoskessa, jossa\nilmeisesti hävinnyttä \"vanhaa polttimosiltaa\" mainitaan v. 1803.\n\nSuurempia kruununtöitä oli 1700-luvulla tapana suorittaa\nsotamieskomennuskuntain avulla, ja sillä tavoin rakennettiin Tampereen\nkruununpolttimoakin. Järjestelmän etuna oli perin halpa työ, mutta\nhaittana suuri hitaus. Tällainen rakennustapa näyttää muiden\nsattuneiden väliseikkain ohella viivyttäneen Tampereen suurella melulla\naljettujen polttimotöiden valmistumista. Ensimmäisenä vuonna oli täällä\nkruununpolttimon töissä luutnantti Carlqvistin johtama työkomennuskunta\nTurun rykmentin sotamiehiä, jotka vasta joulukuussa päästettiin\nvapaiksi. Keväällä 1777 työskenteli Tampereella komennuskunta kunink.\nhenkirakuunarykmentin miehiä vääpeli Sittingin johdolla, ja kesäkuussa\ntuli 60-miehinen komennuskunta samasta rykmentistä kornetti Grönhagenin\njohdolla Tampereelle. Seuraavana vuonna pyydettiin 70 miestä\nTampereelle, ja ne saatiin Turun läänin jalkaväestä. V. 1779 olivat\nTampereen polttimon työmiehet Rautalammin vapaapataljoonan väkeä.\n\nTyötä nämä puolen Suomen halki marssitetut sotamiehet tekivät\nkuten pakkotyötä ainakin. Eivät olleet palkkaus eivätkä muutkaan\ntyöolot Tampereella omiansa kruunun laitosta tarpeellisella voimalla\nedistämään. Muudan kesällä 1777 sattunut juttu antaa tarkempia tietoja\nsenaikaisista työväenoloista Tammerkoskella. Työkomennuskunnasta\nvalitettiin, ettei kruununpolttimon inspehtori Tolpo tahtonut maksaa\ntyössä oleville rakuunoille palkkaa enempää kuin kaksi killinkiä\npäivässä ja saman verran kyytirahaa peninkulmalta. Tämä oli sitä\nkohtuuttomampaa, kuin miehistön ruoka oli kallista ja sitä oli\nvaikea saadakin edellisen vuoden kadon vuoksi. Miehistöltä puuttui\nvuodeolkiakin. Rykmentin päällikkö kirjoitti asiasta maaherralle\nhuomauttaen, ettei miehistö mitenkään voi elää kahden killingin\npäiväpalkalla ja että sille kyydistä tuli suoranaista tappiota. Kruunun\nmiehistöstä oli pidettävä huolta, \"jotta se jaksaisi työssä kestää,\nolisi tyytyväinen ja helpommin toimittaisi tehtävänsä\". Päiväpalkka oli\nsenvuoksi ylennettävä neljään killinkiin, jonka summan Turun rykmentin\nmiehet Turun polttimolla olivat saaneet, sekä kyytiraha kolmeen\nkillinkiin, ja ruokavaroja ja olkia oli miehistölle hankittava. Kunnon\npäällikön täytyi myöhemmin vielä uudistaa vaatimuksensa.\n\nPolttimoja rakentaessaan oli kruunu jälleen päättänyt palata\npolttimojen vuokraamisjärjestelmään. Vuokrattavaksi tarjottiin nyt\nvalmiiden kruununpolttimojen käyttö, tavallisesti sillä ehdolla,\nettä kruunu toimitti polttimoihin viljan, jonka vuokraaja poltti\nviinaksi, ja kruunu taasen otti viinan vastaan myydäkseen sen. Kruunu\nsiten alentui yksityisten viinanpolttajain viljanhankkijaksi ja\nviinanmyyjäksi.\n\nV. 1777 saatiin toimeen Tampereenkin polttimon vuokraus. Ensimmäiseksi\nvuokraajaksi tuli kapteeni J. H. Hästesko -- sittemmin surullista\nkuuluisuutta saavuttanut Anjalan liiton mies. Hänen yhtiömiehenään\nmainitaan myöhemmin majuuri, vapaaherra B. O. Stackelberg. Sama yhtiö\nvuokrasi myöskin polton Turun kruununpolttimossa. Tampereen polttimon\nvuokrasopimuksen mukaan tuli kruunun saada 15 kannua paloviinaa\njokaiselta poltetulta tynnyriltä viljaa, josta 4/5 olisi rukiita ja 1/5\nohria; jos tynnyristä tulisi enemmän viinaa, oli kruunun lunastettava\nylijäänyt määrä 16 killingin mukaan kannulta.\n\nSopimuksen tuli astua voimaan 1 p. syysk. 1777, jolloin siis polttimon\nolisi pitänyt olla valmis. Mutta vuosi loppui, eikä polttimo\nvalmistunut. Vuokraaja alkoi jo nurista ja vaatia korvausta. Kruunu\npuolestansa koetti kaikin tavoin jouduttaa työn valmistumista. Alussa\nvuotta 1778 sai inspehtori Tolpo eron ja hänen sijaansa nimitettiin\n\"kruununinspehtoriksi\" kirjanpitäjä Ekebom, jonka seuraajaksi tuli\nvarahenkikirjuri J. Dahl. Keväällä odotettiin polttimoon Fiskarin\ntehtaasta tilattuja rautatakeita ja elokuun lopussa 1778, siis vuotta\nmyöhemmin kuin määrä oli, polttimo vihdoinkin luovutettiin vuokraajain\nhaltuun. Rakennustöitä siellä vielä kuitenkin kesti, niin että vasta v.\n1781 saatettiin toimittaa polttimon laillinen tarkastus palovakuutusta\nvarten. Viinanpoltto Tampereen kruununpolttimossa alkoi v. 1778, ja\ntätä ensimmäistä toimikautta kesti v:een 1785 saakka. Valmistus näyttää\nensi vuosina olleen vähempi, kun polttimo ei vielä ollut täydellisessä\nkunnossa. Viinan menekkikään ei näytä aluksi olleen tyydyttävä,\nminkävuoksi Tampereen viinaa tavattiin kuljettaa Turkuun, missä sillä\ntavaralla oli parempi menekki. Vasta v. 1782 mainitaan \"täyden polton\"\nTampereella alkaneen, ja seuraavina aikoina siellä poltettiin päivässä\n30 tynnyriä viljaa, josta määrä joskus väheni 24 tynnyriin. Se oli\najan oloihin nähden suurenmoista tuotantoa, ja Tampereen viinakellarit\ntäyttyivät nopeasti. V. 1782 määrättiin 6000 kannun viinaerä vietäväksi\nTampereelta Turkuun. Seuraavana vuonna olivat varastot loppuunmyydyt,\nmutta uutta viinaa riennettiin polttamaan ja uutta varastokellaria\nrakentamaan.\n\nKruunun polttimotaloudella oli kuitenkin sangen ikävät\nhankaluutensakin. Erittäin pulmalliseksi ja arkaluontoiseksi seikaksi\ntuli ensinnäkin viljanhankinta polttimoihin sellaisessa maassa, joka\nalinomaa oli katojen ja nälän kynsissä. Siitä tuli oikea koetuskivi\nKustaa III:n sisäiselle hallinnolle.\n\nLiljencrantz sai jo kesällä 1776 määräyksen ottaa valtakunnan\nviljamakasiinien ja polttimoiden viljanhankinta erityiseen hoitoonsa.\nJa kyllä Turun ja Porin lääninkin viljaseikat näinä pränniaikoina\nantoivat hänelle riittävästi huolta ja työtä, niin uskomattoman\ntoimelias mies kuin hän olikin.\n\nJo kruununpolttimojen perustamisvuonna sattui, ikäänkuin kohtalon\nivaksi, Turun ja Porin läänissä kato. Kruunulla oli viljaa, ja\nse tahtoi rahvasta auttaa. Liljencrantz käski (elokuussa 1776)\nmaaherran jakaa puutteessa oleville 2 837 tynnyriä rukiita, etupäässä\nsiemeneksi, mutta piti samalla huolta, että Turun polttimo saisi\n6--7 000 tynnyriä sijaan, ettei viinastakin jouduttaisi puutteeseen.\nMyöhemmin syksyllä sai maaherra luvan myydä tai lainata halukkaille\nkauppiaille 1000--2000 tynnyriä Turun polttimon liiviläistä viljaa\nnälkäisille jälleenmyytäväksi. Myyntihinnaksi Liljencrantz määräsi 50\nvaskitalaria tynnyriltä, mutta hinnasta oli lupa alentaa 16 äyriä.\nSamalla ylijohtaja lausui toivovansa, että kauppiaat myydessään viljaa\nrahvaalle tyytyisivät yhden talarin voittoon tynnyriltä. Kauppiaat\nottivat neljä. Näin autettiin Turun ja Porin läänin rahvasta v. 1776,\nja polttimoiden rakentamista saatettiin hyvällä omallatunnolla jatkaa.\n\nSeuraavanakin vuonna oli viljaa lainattava läänin rahvaalle. Samalla\nkuitenkin pidettiin hyvää huolta myöskin viinatarpeista. Viljaa oli\nostettava läänin polttimoihin määrätystä hinnasta. Vaikka varottiin,\nettei hankalan kuljetuksen vuoksi viljaa saataisi Turkuun ja\nTampereelle, määrättiin, ettei ostoa kuitenkaan olisi kartettava,\njos talonpoika möisi alle hinnan. Kaikkiaan oli talveksi varattava\n3--4 000 tynnyriä viljaa läänin polttimoihin ja Tampereen polttimo\nvarustettava viljalla seuraavaan elonkorjuuseen saakka. Niin kuuluivat\nLiljencrantzin ohjeet.\n\nTampereelle kerättyä kruunun hankkimaa viljaa oli mukava käyttää kansan\nauttamiseksi, niinkauan kuin ei kruunu itse tarvinnut varojansa. Mutta\nkun poltto täälläkin alkoi, tuli kruunun asema vaikeammaksi, viljaa\nkun piti riittää sekä kruunun viinaan että rahvaan leipään. Tampereen\nkruununlaarit pysyivät täysinä, vaikkapa suurilla ponnistuksilla ja\nylennetyillä ostohinnoilla. Kun sitten 1780 taas tuli huono vuosi\nja maaherra seuraavana talvena omin uhin lainasi köyhälle kansalle\nviljaa Tampereen polttimosta, Liljencrantz sai taas kerran tilaisuuden\ntiedoittaa, kuinka kuninkaalla on alati ollut tarkoituksenaan Suomen\nrahvaan auttaminen.\n\nMutta jo alkoi tulla äänekkääksi ajattelevan ja sivistyneen yleisön\nnurina siitä, että hallitus keskellä nälkävuosiakin poltti leipää\nviinavirroiksi ja koetti kaikilla tavoin saada kansaa juomaan\nnäitä viinoja. Kruunu oli näet vähitellen ruvennut kapakoimaankin.\nPuutevuonna 1780 se julisti, että viinan anniskeleminenkin kuului\nkruunun viinamonopoliin, jotavarten nyt Turunkin läänissä entistä\ninnokkaammin levitettiin kruunun viinaa, m.m. sallimalla viinanmyyntiä\nainoastaan niissä kestikievareissa, jotka sitoutuivat myymään valtion\nviinaa määrätyn erän vuodessa.\n\nNäin ollen oli helposti ymmärrettävä, miksi kruunu ja sen asianajaja\nLiljencrantz lakkaamatta koettivat kansalle selittää, että kruunun\nviinateollisuus muka todellisuudessa tuotti yhteiselle kansalle vain\nhyötyä. Niinpä Liljencrantz 1781 kirjoitti saaneensa tietoonsa, että\nmuutamilla seuduilla Turun ja Porin lääniä, semminkin Tampereen\ntienoilla, oli saatu enemmän viljaa kuin tarvittiin, ja että talonpojat\nhalusivat tärkeiden maksujensa suorittamiseksi myydä viljaa kolmesta\nriksistä ruis- ja 2 1/3 riksistä ohratynnyrin. Jottei nyt rahvaan\ntarvitsisi tehdä pitkiä ja kalliita matkoja kaupunkeihin ja siellä\ntyytyä ostajan määräämiin hintoihin, Liljencrantz oli ajatellut, että\nviljaa olisi mainitusta hinnasta ostettava Tampereen polttimoon, koska\nkruunun tarkoitus oli auttaa ja kehoittaa maamiestä. Puuhan oikea karva\ntulee näkyviin myöhemmästä määräyksestä, että viljaa oli Tampereelle\nostettava enemmän kuin polttimoon tarvittaisiin, jotta keväällä olisi\nmistä antaa rahvaalle, jos kato sattuisi. V. 1783 kuullaan taas\nsamantapaisia ohjeita: ottaen huomioonsa sen \"todellakin tärkeän\nvarteenotettavan seikan, että rahanpuutteessa olevalla rahvaalla olisi\ntilaisuutta saada viljansa kaupaksi\", oli maaherran kuulutettava, että\nrahvas saa viljansa muutetuksi rahaksi Porin ja Tampereen polttimoissa\nyksin tynnyreinkin 2 riksin 40 killingin hintaan tynnyrin. Erityisesti\nLiljencrantz vielä huomauttaa, että \"tällä ostolla on tarkoituksena\nvarsinaisesti se, että puutteessa oleva rahvas saisi rahoja siitä\nviljasta, mitä sillä on myytävänä\".\n\nKieltämätöntä on, että kruununpolttimoiden yhteydessä kehittynyt\nviljamakasiini järjestelmä vilkastutti sisämaiden viljakauppaa ja\nvakaannutti viljanhintoja. Mutta toiselta puolen on yhtä kieltämätöntä,\nettei tämä järjestelmä säännöllisesti uudistuvaa nälänhätää kärsivän\nkansan keskuudessa ollut kaukana koronkiskomisesta, puhumattakaan\nsiitä arveluttavasta siveellisestä ja taloudellisesta rappiosta, joka\nei voinut olla seuraamatta, kun valtio riensi ostamaan maan viljan ja\njakamaan sen kansalle takaisin hätälainana ja paloviinana.\n\nMutta se ei ollut ainoa mato kruununpolttimoiden kukinnassa.\nMaassamme lienee harvoin ollut niin oivallisia virkamiesvilpin ja\nkruununvarkauden kouluja kuin nämä kruununpolttimot. Tuskin oli\nTampereellakaan poltto alkanut, kun siellä alkoivat vaillinki-\nja petosjutut. V. 1779 kunink. polttimojohtokunta ilmoittaa\nsaaneensa tietää, että kruunun palveluskunta Tampereen polttimossa\n\"olisi sikäläisessä taloudessa menetellyt niin laittomalla ja\nomanvoitonpyyntöisellä tavalla, että ympäristössä asuvalla väestöllä,\njoka sen takia on kärsinyt suurinta vääryyttä, on ollut suurin syy\ntyytymättömyyteen ja valitukseen\". Ostettavaa viljaa oli mitattu\nja punnittu väärin ja paloviinan myynnissäkin oli käytetty \"mitä\nrangaistavimpia petoksia\", mistä polttimon huono viinanmenekki\nsuurimmaksi osaksi olisi johtunut. Rangaistuksiin lienee ryhdytty,\nmutta pian taas kuului polttimon taloudesta uusia valituksia. Milloin\nolivat katot ja ruiskut epäkunnossa, astiat vuotavat, milloin oli\nkruununmakasiinista muka varastettu päälle 66 tynnyriä viljaa, milloin\ntaas 23 1/2 kannua viinaa varkaan käden kautta hävinnyt, milloin\nkruunun vuositilit olivat perin kehnot ja huonosti kirjoitetut.\n\nTähän tulivat lisäksi polttimon omat paikalliset pikkurettelöt.\nPolttimon ensi vuosina esiintyi muudan entinen porvari G. Collan\nruokapaikan ja anniskelun pitäjänä polttimolla. Mutta kun hän sai\n\"trahtöörin\" oikeudet uudessa Tampereen kaupungissa, ilmestyi hänen\nkilpailijakseen polttimolla vänrikki von Schantz, joka sai aikaan,\nettä Collan v. 1784 karkoitettiin polttimolta, jonne Schantz sen\nsijaan sai luvan rakentaa ruoka- ja anniskelupaikan polttimolla käyvän\nrahvaan tarpeeksi ja mukavuudeksi. Tätä riitaa käytiin molemmin puolin\nkoomillisilla valituskirjoituksilla.\n\nTampereen kruununpolttimon loistokausi lähestyi kuitenkin jo\nloppuansa. Vastustus polttimoita vastaan oli valtakunnassa kasvanut\nyhä voimakkaammaksi. Kruunu itsekin oli pitkin vuosia saanut\nkaikenlaisia huonoja kokemuksia suuresta yrityksestään. Erityisenä\nsyynä kruununpolton laimenemiseen Turun läänissä olivat läänin\nepävakaiset viljaolot ja vuodentulot, joiden vuoksi polttimojen\ntoiminta tuli horjuvaksi. V:n 1785 huono vuodentulo näyttää antaneen\nTampereen polttimolle pahan iskun. Sikäläiset varastot olivat jo\naikaisemmin tyhjenneet, mutta hallitus aikoi vielä jatkaa työtä\ntässä polttimossa, jonne maaherra sai käskyn hankkia 500--600\ntynnyrin suuruisen alkuvaraston viljaa. Mutta sitten tuli kato, josta\nmaaherra lähetti kertomuksen Ruotsiin. Hallitukselle oli vähitellen\nselvinnyt, mitä tällaiset kertomukset merkitsivät. Lokakuussa tuli\nLiljencrantzilta kirje, jossa ilmoitettiin hallituksen päättäneen\nlakkauttaa viinanvalmistus Tampereen polttimossa ja irtisanoa polttimon\nvuokraajat. Sopimuksen mukaan oli polttamista kuitenkin jatkettava\nkolme kuukautta irtisanomispäivän jälkeen.\n\nTampereen polttimon vuokraajain virallinen lähtötarkastus pidettiin\nkuitenkin vasta alussa vuotta 1788. Polttimo oli silloin lähes kymmenen\nvuotta ollut heidän hallussaan. Maistettuaan 1786 v:n valtiopäivillä\naatelin ja maakansan vihaa kruunun viinateollisuutta vastaan Kustaa\nIII:n hallitus oli vihdoinkin lähtenyt yleiselle peräytymisretkelle.\nHallitus päätti jättää viinanpoltto-oikeuden takaisin valtakunnan\nasukkaille, ei kuitenkaan palautettuna, vaan vuokrattavana oikeutena.\nV. 1787 suostuivat Turun ja Porin läänin kaupungit, niiden joukossa\nTamperekin, tarjottuun vapaan koti- ja myyntipolton sekä anniskelun\nja tislauksen vuokraukseen, ja maaherra laati siitä sopimukset\nasianomaisten kanssa.\n\nPolttimoiden viljamakasiinit jäivät edelleenkin kruununmakasiineiksi;\npolttimojohtokunnan sijaan asetettiin valtakunnan pääkaupunkiin\nmakasiinijohtokunta valtion viljavaroja hoitamaan. Tällä tavoin\nsyntyi Tampereen kruununmakasiini. Ensimmäiset virkamiehensä tämä\nlaitos sai lakkautetusta polttimosta. Makasiinin hoitajaksi tuli\npolttimoninspehtori Jonas Lagerbaum ja vahtimestariksi polttimon\nent. faktori Ekmark. Seisomaan joutuneen polttimolaitoksen väliaik.\nvahtimestariksi määrättiin Israel Sarlin.\n\nPolttimon loppulaskut olivat vielä tekemättä. Viimeisen inspehtorin\nLagerbaumin ja kirjanpitäjän Ekholmin jäljiltä makasiininhallitus\nhavaitsi viinamakasiinin ammeissa lähes 3 000 kannun vaillingin, ja\nmuitakin laskuvaillinkeja keksittiin. Tutkimus sitten osittain vapautti\nEkholmin edesvastusta, ja Lagerbaumkin, joka tunnusti vaillingin --\nsyyttäen siitä vuotavia astioita -- ja tarjosi omaisuutensa ja hyviä\ntakauksia vaillingin peittämiseksi, sai armon, kun makasiininjohtokunta\nnäki olevan syytä \"säästää heidän menestystään\". Lagerbaum kylläkin\nerotettiin kruunun kantomiehen virasta, mutta myöhemmin tämä vanhassa\nTampereen kaupungissa tunnettu mies kuitenkin esiintyi siinä toimessa,\nvieläpä sai (1795) luvan asua polttimon asuinrakennuksessa ja pitää\nhallussaan puutarhaa, ehdolla että hoitaisi kruunun kalustoa.\n\nMutta Tampereen kruununpolttimon lakkautettua eivät viinavalkeat\nvielä täydellisesti sammuneet kuuluisasta polttimosta. Syksyllä 1789\ntuli käsky, että Tampereen polttimossa oli noin 3 000 tynnyriä viljaa\npoltettava viinaksi sotaväkeä varten. Tavattomalla kiireellä pantiin\npoltto alkuun. Kuten sanottu, käytettiin polttimoa nyt yksinomaan\nkruunun omaan tarpeeseen, sodassa olevan armeijan vahvistamiseksi;\nviinaa ei saatu polttimosta antaa kellekään, jolla ei ollut\narmeijan ylimuonittajan lupa, ja rankkikin oli vedätettävä armeijan\nhevosille. Talvella 1790 poltto keskeytyi halkojen, työmiesten ja\nvarain puutteessa. Armeijan ylimuonittaja kuitenkin vaati polttoa\njatkettavaksi, koska viina armeijalle oli \"sangen tarpeellinen ja sen\nmenekki suuri\".\n\nJonkun aikaa viinanpolttoa sitten lieneekin Tampereella jatkettu,\nmutta rauhan tultua tämä polttimo jäi lopulliseen lepoon, tuottamatta\nkaipuuta muille kuin Tampereen kaupungin ensimmäisille porvareille,\njotka ikävällä muistelivat niitä etuja, joita suuren prännin liike\nheille tuotti, ja eräille paikkakunnan tilanhaltijoille, jotka v.\n1792 hallitukselta anoivat polttimon voimassapitämistä, nähtävästi\nsaadakseen sinne myydyksi viljaansa edullisella tavalla. (104)\n\nTampereen kaupungin oloihin polttimo jätti pysyviä jälkiä. Polttimon\nväestöstä, joka parhaina polttoaikoina nousi luvultaan pian\nsatamäärään, jäi hyvä osa alkavan kaupungin asukkaiksi.\n\n\n\n\n12. ENSIMMÄISET ASUKKAAT.\n\n\nKaupungin todellinen perustaminen. -- Maaherra Fredenschöldin kertomus\nkaupungin maiden jaosta. -- Ensimmäiset yhteiset toimet kaupungissa.\n\nRakennusvuosi 1781. -- Työkomennuskunta kaupungissa.\n\nLuettelo Tampereen ensimmäisistä asukkaista 1781--1785. -- Asutuksen ja\neri säätyjen jakautuminen kaupungin tonteille. -- Polttimon vaikutus\nkaupungin ensimmäisiin asutusoloihin.\n\nTampereen perustuskirja saapui Turun maaherralle huhtikuussa\n1780. Läänin v.t. maaherrana oli silloin hovioikeudenneuvos Niilo\nFredenschöld, jonka toimeksi tuli perustuskirjan kuuluttaminen ja\ntoimeenpano. Hallitukselle lähettämässään hauskassa kirjeessä 23\np:ltä marraskuuta 1780 v.t. maaherra kertoo puuhistansa tämän Rooman\nperustamisessa.\n\nKaikilla tavoin oli hän koettanut kehoittaa kauppiaita, käsityöläisiä\nja porvareita käyttämään tilaisuutta asettua uuteen kaupunkiin, \"missä\nluonto on valmistanut oivallisimman paikan sisämaan kaupungille, joka\nvastaisuudessa tulee porvaristolle vielä edullisemmaksi, kun Teidän\nKunink. Majest:nne huolenpito tästä maasta vesiteiden kautta ehtii\ntäytäntöönsä, joten Tampereelle, joka nyt pian Rikalan sulkulaitoksen\nkautta saapi purjehdusväylän Hämeenlinnaan, avautuu tilaisuus\nvesitsekin päästä merelle\".\n\nJa oli joukko kansaa ilmoittanut maaherralle halunsa muuttaa\nTampereelle, minkä johdosta maaherra yleisellä kuulutuksella oli\nkutsunut heidät kaikki kokoontumaan Tammerkoskelle 4 p:nä syyskuuta.\n\nTuona muistettavana päivänä tapasi maaherra väkensä Tammerkosken\nrannalla. Ne olivat nykyisen Tampereen \"toivioretkeläisisät\",\nvaatimattomuudessaan suurtyön alkajat, ja voisi heihinkin sovittaa\nJohannes Scherrin kauniin tarinan \"Jättiläisen lapsuudesta\".\n\nUseampia syyspäiviä siellä nyt maaherran johdolla häärättiin,\npaalutettiin uuden kotikaupungin maata kuninkaan vahvistaman kaavan\nmukaan ja katsottiin sopivat moisiomaat kylvöille ja istutuksille.\nOmista pienistä eduistaan mahtoivat siirtolaiset huolehtia, mutta\nmaaherra korkeammalta kannalta piti huolen, että moisiomaankin jaossa\nvallitsi \"simetri\" ja \"egalité\". Plantaashit hän näet jakoi niin,\nettä ne, \"kun tulevat toimeen, kaupungin kaunistukseksi näyttäisivät\nsamansuuruisiin kortteleihin jaetulta suurelta puu- ja ryytitarhalta,\njonka kautta suuri maantie puistotienä menee kaupunkiin ja sen läpi\nkosken yli Hämeen lääniin\". Istutusmaat mitattiin kaikki, yhtäsuuriksi,\nnoin yhden mittausop. tynnyrinalan kokoiseksi kukin.\n\nKaupungin paperikartassa oli merkitty asuntotontteja ainoastaan 56\nporvarille. Mutta syyskuun siirtolaisia oli maaherran ympärillä\n80, ja tämän elävän todellisuuden edessä heitti korkea maanjakaja\npaperit: hän halkasi kartalle merkityt suurimmat tontit kahdeksi\ntai teki kahdesta tontista kolme, niin että tontit yleensä tulivat\nyhtä suuriksi. Kenenkään ei tarvinnut rauennein toivein palata uuden\nkodin etsinnästä. Maaherra puolusti menettelyänsä sillä, että tontit\nsittenkin olivat kyllin tilavat, varsinkin kun jokaisen osaksi oli\nmäärätty plantaashimaa, ja että alkavalle asukkaalle olisi suurempi\nrasitus kuin etu rakentaa suurta tonttia. Vaan pääpuolustus oli\nmaaherran oma kohtuuden ja oikeuden tunto, \"koska suurempain tonttien\nkautta monet olisivat, niiden puutteessa, menettäneet edun päästä tämän\nuuden kaupungin asukkaiksi\".\n\nTonttien jaossa yksityisillekin noudatti Fredenschöld korkeampaa\noikeutta. Suurin osa tontteja jaettiin arvalla, \"jotta -- kuten\nmaaherra kirjoitti -- vältettäisiin tyytymättömyyttä siitä, että yksi\nja toinen muutoin minun myönnytystäni noudattaen olisi saanut huonomman\ntontti- ja plantaashipaikan, koska kaikki monenmoisten sattumain vuoksi\neivät olisi voineet saada yhtä hyviä\". Mutta yhteiskunta on erilaista\njo alussaan. Sentähden muutamille jaettiin tontteja ilman arvanheittoa.\nKauppiaille, \"joiden tulee asua suurten katujen ja torin varrella\",\nannettiin asuinpaikat sen mukaiset, ne, jotka aikoivat perustaa\nvesilaitoksia tai joiden elinkeino muuten vaati veden läheisyyttä,\npääsivät kosken puolelle, ja ne käsityöläiset, jotka käyttivät paljon\ntulta ja niinmuodoin saattoivat kaupungin suurempaan vaaraan, maaherra\nmääräsi asumaan yhdessä korttelissa kaupungin äärimmäisessä päässä.\n\nMaan isä katsoi myöskin jo kaukaisempaan tulevaisuuteen. Käyttämättä\njääneet tontit hän varasi tulevan kaupungin käsityöläisille, joita\nvielä kaivattiin, vaan joita hän toivoi pian tänne saatavan. Kun siten\nkaupungin kaikki tontit voitiin pitää jaettuina ja hyvästä alusta\npäättäen kaupunki oli vastaisuudessa leviävä, maaherra jätti kaupungin\nja koskenrannan välissä olevan 7 tynnyrinalan suuruisen maa-alan\nmoisioiksi jakamatta katsoen, että tulevaisuudessa voitaisiin jatkaa\nkaupungin katuja ja tontteja sopusuhtaisesti sinne päin.\n\nSiten oli tärkeä maanjako suoritettu. Sen päätteeksi maaherra\ntahtoi ennustaa kaupungin lähintä tulevaisuutta. Ennen pitkää olisi\nTampereella oleva täysi luku asukkaita. Luultavaa oli, että paikalla jo\ntulevana syksynä olisi kaupungin hahmoa ja että siellä asuisi jo suurin\nosa uutta porvaristoa.\n\nVielä oli muutamia yhteisiä asioita tulokkaiden kanssa sovittava.\nMetsämaa päätettiin jättää kaupungin yhteiseksi laitumeksi, kun\nensin oli katsottu \"kestikievarihaka\", joka oli tarpeellinen kyytien\nja matkustavaisten hevosten vuoksi. Pidettiin myöskin kiintoisa\nhuutokauppa, jossa myytiin kaupungin maalla seisovia vanhoja huoneita,\nnäissä oloissa tietysti varsin arvokkaita. Niistä karttuikin 171 riksiä\n4 killinkiä hopeaa, joka summa maaherran alamaisen esityksen mukaan\noli katsottava kaupungin omaisuudeksi ja josta siten tuli Tampereen\nkaupungin alkurahasto.\n\nYksi suurempi rakennus -- nähtävästi Boijen aikoinaan rakennuttama\nTammerkosken kartanon päärakennus -- jätettiin myymättä, kun se ei\nollut kaupungin rakennusten tiellä. Se nyt katsottiin kirkon ja\nraatihuoneen edustajaksi, kunnes tulevaisuudessa oikea kirkko ja\nraatihuone saataisiin.\n\nNeuvottuaan ja opetettuaan alkavia kaupunkilaisia noudattamaan\njärjestystä rakennustoimissaan ja kuultuaan heidän toiveitaan ja\npyyntöjään, maaherra lausui jäähyväiset joukolle ja jätti heidät oman\nonnensa varaan.\n\nKaikki mitä huolellinen maaherra oli tehnyt, sai kuninkaan kiitoksen\nja vahvistuksen. Apumiehenä Tampereella oli maaherralla ollut\nkomisionimaanmittari Jean Limon, joka laati kaupungin ensimmäisen\nnumeroidun tontti- ja plantaashikartan. Sekin tuli nyt vahvistetuksi.\n\nTuo tilapäinen toimitus Tammerkoskella syyskuun päivinä 1780 on siten\nyksi kaikkein tärkeimpiä tapauksia Tampereen kaupungin historiassa.\nPuolentoista vuosisataa ei ole sen jälkiä umpeen luonut.\n\nTammerkosken uudet siirtolaiset pesiytyivät vähitellen uuteen\nkaupunkiinsa. Muutamat harvat alkoivat vielä samana syksynä rakentaa\ntalojansa ja osa ryhtyi talven kuluessa hankkimaan rakennusaineita\nalkaakseen salvoksensa seuraavana keväänä. Kun sitten kirkas kevät\ntuli, nähtiin Tampereella kirjavaa muuttolaisväkeä kilvan ahertamassa\nuusilla liesipaikoillaan. Kesä 1781 oli kaupungin ensimmäinen suuri\nrakennusvuosi. Mutta eiväthän nuo kauppiaat ja kaupunkilaismestarit\nolleet timmermannin luvallisen ammattikunnan jäseniä eivätkä\nperheineen saattaneet nousta rakennuksien telineille. Senpä vuoksi\noli ajoissa pyydetty maaherralta tällaisissa suurtöissä tavallista\nkruununapua s.o. sotilaskomennuskuntaa, joka tälle kirvesmiesten\npuutteessa olevalle paikkakunnalle saattaisi kaupungin rakentaa.\nMaaherran esityksestä kuningas lupasi Tampereen rakentamistyöhön 150\nmiehisen komennuskunnan kahtena vuonna neljän killingin päiväpalkasta\nmiestä kohden. Komennuskunta määrättiin keväällä 1781 Pohjanmaan\njalkaväkirykmentin henkipataljoonasta lähtemään Tampereelle kahden\nupseerin, kolmen aliupseerin, kuuden korpraalin, kahden rummuttajan ja\nyhden välskärinkisällin johdolla. Ensimmäisten sadan miehen tuli saapua\nTampereelle toukokuun puolivälissä ja muiden myöhemmin. Rakennuskesän\nhälinää Tampereella tuo pohjalaisten sotilaskirvesmiesten joukko\nvarmaan melkoisesti lisäsi.\n\nTäysin tyytyväisiä eivät uudet porvarit kuitenkaan olleet pohjalaisiin\nsotamiehiinsä. Kun piti maksaa miehistön kyyti- ja matkakulungit,\nkaupunkilaiset anoivat vapautusta maksun suorittamisesta. Matkan\npituuden ja siitä johtuvain kulunkien suuruuden vuoksi kuningas\ntällä kertaa vapautti tamperelaiset maksusta, mutta toisen aiotun\nkomennuskunnan matkakulungeista ei luvattu helpotusta. Tuosta toisesta\nkomennuskunnasta emme ole mitään tietoja tavanneet; luulemmekin, että\nvisut porvarit näkivät edullisemmaksi jatkaa rakennustöitänsä omin päin\nja muine neuvoineen.\n\nKeitä olivat Tampereen uudet tulokkaat? Se selvinnee parhaiten\nseuraavasta luettelosta, johon olemme henkikirjain ja muiden lähteiden\nmukaan merkinneet Tampereen kaupungin ensi vuosina saapuneet tulokkaat\nvuosittain. Luettelosta käypi myöskin selville, mille tonteille\ntulokkaat asettuivat.\n\n        Tulokkat v. 1781:\n\n    Tontit n:o 7 ja 32. Kauppias Kaarle Kustaa Gadd. Omisti v:sta 1784\n       alkaen myös tontin 32, jolla asui vararikkoonsa saakka.\n    47. Satulaseppä Antti Idström.\n    30. Rakennusmestari Abr. Tennherg.\n    47. Muurimestari Juhana Juvenius.\n    Muut tulokkaat olivat:\n    Ajuri Jaakko Jakola.\n      \"   Juhana Pyynikkä.\n      \"   Juhana Nalkala.\n      \"   Matti Tammerfors.\n\nEnsinmainittua näistä kaupungin ensimmäisistä ajureista ei seuraavina\nvuosina enään ole Tampereen asukkaiden joukossa ainakaan samalla\nnimellä. Kolme viimemainittua olivat nimistään päättäen paikan\nentisiä maalaisasukkaita. Seuraavina vuosina \"vanha Nalkala\" ja\n\"vanha Pyynikkä\" vaimoineen esiintyvät kaupungin ensimmäisinä\nvaivaishoitolaisina; niin muuttui maaseutu kaupungiksi.\n\n        Tulokkaat v. 1782:\n\n    77 ja 56. Nimismies ja kauppias Gabr. Ahlman. Tämä myöhemmin niin\n    kuuluisa lahjoittaja ei näy halveksineen pieniä talokeinotteluja\n    alkavan Tampereen tonteilla. Ahlmanin molemmat tontit -- nähtävästi\n    jo kaupungin tonttien ensimmäisessä jaossa hankitut -- olivat\n    edullisilla paikoilla Kauppakadun varrella. Hänen itsensä ei mainita\n    kaupungissa asuneen eikä siellä elinkeinoa harjoittaneen, vaan\n    joutuivat nämä tontit pian muiden kauppiaiden haltuun.\n    81. Kauppias Mik. Granberg.\n    80. Komisario Henrik Kellroos.\n    45. Kultaseppä Henrik Wahlstedt.\n    21. Kirjansitoja Eerik Fagerström.\n    31. Kapteeni ja kauppias Kaarle Kustaa Carlqvist. Muistuttaa sen ajan\n    haaksirikkoutuneita säätyläisiä, joita varsin runsaasti ajautui\n    Tammerkoskenkin rannalle.\n    23. Kauppias Ernst Israel von Pfaler. Tämä entinen kersantti oli\n    kaupunkia perustettaessa polttimon kirjanpitäjänä. Perusti nyt\n    kauppansakin polttimon ääressä olevalla tontille 23.\n    34. Kauppias Kaarle Emanuel Lindberg.\n    87. Kersantti, kapakoitsija Juhana von Zweigbergk.\n    74. Pellavakankuri Juhana Ohlström (Ahlström).\n    42. Säämiskämaakari Antti Enqvist.\n    76. Kauppias Birger Lundahl. Kuuluisan tamperelaisen suvun kantaisä\n    ja tämän sukutalon perustaja.\n    94. Puutarhuri Pietari Bergman.\n    64. Seppä Iisak Abraham Rönnholm. Sai kuten kaupungin muutkin\n    ensimmäiset sepät pajapaikkansa kaupungin eteläisimmässä päässä.\n    65. Seppä Eerik Örling. Edellisen naapuri.\n    88. Ajuri Eerik Björkqvist. Asui hevosmiesten kaupunginosassa\n    kaupungin länsiäärellä.\n    84. Ajuri, kaupunginpalvelija Matti Grönlund. Vanhan Tampereen\n    merkillisimpiä asukkaita.\n    85. Ajuri Jaakko Rundell.\n    11. Muurarimestari Jaakko Busk.\n    71. Suutari Eerik Juhana Salin.\n    72. Suutari Abraham Tech tolin.\n    17. Turkkuri Pietari Stenroos.\n     5. Porvari Ahlström.\n    Muut tulokkaat vuodelta 1782 olivat:\n    Värjäri Lauri Elfvius,\n    Ajuri Juhana,\n    Paimen Palmén ja\n    Pellavakankuri Burgraf, joita ei sittemmin kaupungin\n    manttaalikirjoissa mainita.\n\n        Tulokkaat v. 1783:\n\n     1. Tehtailija Abr. Häggman. Tampereen teollisuuden Abraham.\n    10. Kapakoitsija Kustaa Collan. Siihen aikaan kuin kaupunkia\n    perustettiin, oli \"entinen porvari\" Collan anniskelijana\n    polttimolla. Polttimon puolella oli hänen kaupunkikapakkansakin.\n    18. Kauppias Kaarle Lindqvist. Hänen tonttinsa oli Kauppakadun\n    ja torin kulmassa.\n    20. Postimestari Juhana Allén. Postikonttori oli aikaisemmin\n    polttimolla, mutta v. 1783 Allén muutti omalle tontilleen 20,\n    joka v. 1803 postimestarin viran mukana joutui kaupungin\n    järjestysmiehelle, luutnantti Tihlmanille.\n    24. Suutari Simo Dahl.\n    27 ja 54. Muurarimestari Henrik Kamberg. V. 1785 tuli Kambergin\n    ensimmäiselle tontille (27) asujaksi seppä Färm, jonka jälkeen\n    Kamberg itse asui tontilla 54.\n    33. Vänrikki Juhana Reinhold von Schantz. Tunnettu polttimon\n    historiasta, jossa mainitaan \"kruununvuokraajain inspehtoriksi\"\n    ja \"kersantiksi\" jo 1780. Tämänkin aatelismiehen ammattina oli\n    myöhemmin kapakanpito.\n    36. Lasimestari Juhana Söderström.\n    39. Puuseppä Kaarle Dahlman.\n    44. Nahkuri Tuomas Grundberg. Kaupungin ensimmäisiä ja uskollisimpia\n        mestareita.\n    53. Teurastaja Antti Ilman (Idman), Tampereen sitkeimpiä kantaisiä.\n    55. Porvari Juhana Arvolander.\n    59. Maalari Martin.\n    66 ja 48. Seppä Juhana Hagelberg (Hagerberg). Mainittu 1781 seppänä\n    polttimolla, josta siirtyi kaupungin asukkaaksi. Hylkäsi kuitenkin\n    pian ensimmäisen tonttinsa 66 kaupungin eteläisimmässä päässä\n    muuttaen tontille 48 kaupungin pohjoispäässä.\n    82. Kustaa Lindberg, jo seuraavana vuonna mainittu kaupungin\n    \"kestikievariksi\".\n    83. Ruokakauppias Antti Rönnholm. V:sta 1788 alkaen oli talo jonkun\n    aikaa \"tuomari Aejmelaeuksen väellä\" (käräjätalona), mutta sittemmin\n    autiona.\n    86. Ajuri Antti Forsström.\n\n        Tulokkaat v. 1784:\n\n    2 ja 9. Inspehtori Jonas Lagerbaum. Näkyy jo kaupungin ensimmäisessä\n    maanjaossa hankkineen itselleen kirkon vieressä olevan edullisen\n    tontin 2 ja polttimon äärellä olevan tontin 9, vaikka häntä niiden\n    omistajana nimitetään vasta 1784. Itse asui Lagerbaum polttimolla\n    kuolemaansa saakka. Tontti 2 joutui v. 1790 ensin majuuri von\n    Knorringille ja sittemmin siitä tuli apteekki.\n     6. Ruokakauppias Sundell.\n    12. Kauppias Pietari Hindor (Hindhår).\n        Kauppias Kaarle Pontzler. Asui aluksi siellä täällä, kunnes\n           sai tontin 57.\n        Kauppias Jaakko Glansk. Hyvin lyhytaikainen asukas Tampereella.\n    22. Pedagogi Juhana Lemström. Vanhan Tampereen merkillisyyksiä.\n    26. Porvari Antti Immalin.\n    40. Puuseppä Juhana Grönsten.\n    46. Satulaseppä Selander.\n    57. Kapakoitsija Antti Fontén. Oli yksi polttimolta (main. 1781)\n        kaupunkiin muuttaneita kapakoitsijoita.\n    58. Kirvesmies Eerik Olonius.\n    60. Räätäli Eerik Selander.\n    67. Porvari Riktman.\n    69. Räätäli Juhana Rikalin.\n    93. Puutarhuri Ranisen.\n    94. Puutarhuri Pietari Bergman. Useimmat Tampereen ensi aikoina\n        lukuisista puutarhureista hävisivät pian kaupungista.\n\n        Tulokkaat v. 1785:\n\n    13. Puutarhuri Eerik Eklander.\n    14. Puutarhuri Matti Holm.\n    16. Porvari Westerlund.\n    27. Seppä Matti Färm. Vanhan Tampereen huomattavimpia seppiä.\n    28. Rakennusmestari Ahl.\n    29. Kapakoitsija Kaarle Pietari Tollet.\n    52. Pellavakankuri Juhana Ahlberg.\n    68. Räätäli Kaarle Lundholm.\n        Seppä Eklöf. Ei näy saaneen omaa tonttia.\n    95. Kruununkirjanpitäjä Abraham Ekholm. Mainitaan jo v. 1781\n        polttimolla. Kaupungissa oleskeli hänen \"väkeänsä\" muutamana\n        vuonna tontilla 95.\n\nLopetamme luettelomme vuoteen 1785, jota voidaan pitää kaupungin\nperustamiskauden päätteenä. Tampereen uusi kaupunki oli nyt saanut\nmuodon, jossa se pysyi kauemman aikaa. Tonttien omistus oli jo\nvakaantunut, kaupungin väestö juurustettu. Kaupungin varsinaisilla\ntonteilla asuva väkiluku oli mainittuna vuonna 1785 noussut 297:ään,\njota lukua suuremmaksi se pysyvästi pääsi vasta seuraavalla\nvuosikymmenellä.\n\nViimemainittuna vuonna oli kaupungin 92 tontista 65 asuttua, 23 vapaata\n(ilman omistajaa) ja 4 poissa olevan omistajan omaa. Näiden lisäksi\ntuli vielä ulkopuolella kaupungin linjoja 4 numeroitua tonttia, joista\n3:lla (n:oilla 93--95) oli omistajat.\n\nYlen vähäisen alueen oli \"oppinut ja virkasääty\" kaupungissa vielä\nkyennyt valloittamaan. Jos jätämme laskusta pois \"kruununinspehtori\"\nLagerbaumin kaksi tonttia, olivat postimestarin, \"pedagogin\",\nkestikievarin ja kaupunginpalvelijan talot ainoat tätä laatua. Paljoa\nhuomattavampi alueellinen valta oli kauppiassäädyllä. Se oli vallannut\nkaupungin keskuksen molemmin puolin torilta tulevaa katua (entistä\nmaantietä), jonka varrella olevat yksityisten tontit kaikki, paitsi\nkahta, olivat sen hallussa. Tästä kadusta tuli siis jo kaupungin\nalusta alkaen se \"Suuri Kauppiaskatu\", miksi sitä pian ruvettiin\nsanomaan ja miksi sen maaherra oli aikonut. Etäämpänä Kauppakadusta\nasuvat kauppiaat olivat kauppasäädyn alempaa luokkaa: ruokakauppiaita\n(höökareja) ja porvareja.\n\nMolemmin puolin kauppiaiden valta-aluetta asuivat kaupungin\nkäsityöläiset. Seppiä asui kaupungin eteläisimmässä päässä ja\najurejakin oli kertynyt useampia yhteen paikkaan kaupungin länsiäärellä.\n\nKaupungin 65 asutusta talosta oli kokonaista kolme kapakoitsijain eli\n\"trahtöörien\" hallussa. Todellisuudessa heitä oli vielä useampia. Näin\nsuuri suhteellinen kapakoitsijamäärä ei sen ajan kaupungeissa ollut\nmitään kummallista, saati sitten Tampereella, joka oli suuren polttimon\nlähin naapuri.\n\nPolttimon suuri vaikutus Tampereen kaupungin aikaisempiin oloihin\non edellä olleesta luettelostamme tullut näkyviin. Viinatehtaan\nkukoistusaika ja kaupungin perustaminen sattuivat samaan aikaan, eikä\ntämä seikka saattanut olla vaikuttamatta kaupunkiin. Polttimosta sai\nalkava kaupunki ensimmäisen ylimystönsä, ensimmäiset virkamiehensä,\nensimmäiset kapakoitsijansa ja suuren osan ensimmäistä väestöänsä.\n\nSeuraava henkiluettelojen mukaan laadittu taulukko osoittaa polttimon\nja kaupungin väkiluvun 1780-luvulla:\n\n    Tampereen kaupungin ja polttimon väestö vv. 1781--1789\n\n              kaupunki        polttimo        yhteensä\n                   ruoka-           ruoka-           ruoka-\n    vuosi  henkeä  kuntaa   henkeä  kuntaa   henkeä  kuntaa\n\n    1781     46       9      126      22      172      31\n    1782    148      33      125      52      273      85\n    1783    171      37       88      14      259      51\n    1784    234      58      117      20      351      78\n    1785    297      65      117      20      414      85\n    1786    306      69      114      19      420      88\n    1787    290      65       50       9      340      74\n    1788    330      66       47       8      377      74\n    1789    290      65       50       9      340      74\n\nVuoteen 1786 saakka polttimon väkiluku melkoisesti lisäsi\nkaupunkiseudun väkilukua. Siihen saakka kesti muutenkin polttimon\nsuurta vaikutusta kaupungin oloihin. Vasta polttimon lakattua tämä\nvaikutus loppui, ja hyljätty polttimoalue joutui kaupunkilaisten\nisännöitäväksi samalla tavoin kuin polttimolaiset ennen olivat\nisännöineet kaupunkia. Kaupunki seisoi nyt omilla jaloillaan. (105)\n\n\n\n\n\n\nTAMPERE RUOTSIN AIKANA\n\n\n\n\n13. OPASTUKSEKSI.\n\n\nKaupungin vähäpätöisyys. -- Tampereen vanha maantieto. -- Silta.\n-- Kaupunginpuoleinen koskenranta. -- Kaupungin asuttu alue. --\nKaupungin laajennuksia. -- Kadut ja katujen nimet. -- \"Korttelit\" eli\nkaupunginosat. -- Katujen kunto. -- Kaupungin vesistöt. -- Tori. --\nRaatihuone. -- Kirkko. -- Yksityiset talot. -- Hautausmaa.\n\nKaupungin kehitys Ruotsin ajalla.\n\nRuotsin ajan loppuun saakka Tampere pysyi vähäpätöisenä maa- ja\nmaalaiskaupunkina. Jos sitä muuksi oli ajateltu, oli suuresti erehdytty.\n\nKaupungin asukasluku teki v. 1800 kirkonkirjain mukaan 463 ja kymmentä\nvuotta myöhemmin 682 henkeä. Meidän on siis supistettava näköpiirimme\nahtaammaksi kuin suurempi jälkiaika näyttäisi edellyttävän. Suomalaisen\nsuurkaupungin sijalla oli alkava pikkukaupunki, jota ihmiset vielä\n19:nnen vuosisadan alkuaikoina tuskin uskalsivat verrata Kaskisen ja\nNaantalin kaupunkeihin.\n\nPerehtyäksemme kaupungin Ruotsin aikaisiin oloihin alamme Tampereen\nvanhasta maantiedosta.\n\nTammerkosken itäpuoliselta rannalta eli \"Hämeen puolelta\" laskeudumme\nvanhaa Hämeen maantietä pitkin kosken yli vievälle sillalle. Tämä\npäätie ei silloin kulkenut nykyistä suuntaansa Kalevankankaalla, vaan\ntuli \"Kosken maantienä\" Messukylästä nyk. Tammelan kaupunginosan\netelä-ääreen ja siitä nyk. Kyttälänkadun kohdilta mutkaten sillalle.\nSilta oli kaupungin perustamisen aikoina jo rapistunut puusilta, ja\nkulki se kosken yli, kuten vanhat kartat näyttävät, vähän yläpuolelta\nnykyistä Hämeensiltaa ja hiukan viistoon nykyistä Kauppakatua kohden,\njota suuntaa vanha maantie oli kulkenut. Kartoissa näkyvä sillan\nepäsuhtaisuus pisti korkeiden asianomaisten silmiin, minkävuoksi\nkuningas jo v. 1781 oli määrännyt, että kun silta tulisi uudestaan\nrakennettavaksi, olisi se \"suuremmaksi koreudeksi\" sovitettava suoraan\nlinjaan torin keskeltä kosken rantaan menevän kadun kanssa. Kun v. 1805\nuutta siltaa ruvettiin rakentamaan, saatiinkin se säädetylle kohdalleen.\n\nOlemme nyt kaupunginpuoleisella koskirannalla. Se oli vielä Ruotsin\najan loppuessakin jokseenkin autio ja alaston. Tosin, jos hyväin\nporvarien kaikki suuret aikomukset olisivat toteutuneet, olisi\nkosken rannan jo silloin pitänyt olla täynnä mitä monenlaatuisimpia\n\"manufaktureja\" ja \"vesilaitoksia\". Mutta niinkuin asiat nyt olivat,\nei rannalla näkynyt muita laitoksia kuin uloinna pohjoisessa\nkruununpolttimo useine kylmille jätettyine rakennuksineen ja niiden\nalapuolella pieni paperimylly sekä pari kolme mitätöntä kyhäystä, jotka\njyskyttivät nahkurien vuotia ja värjärien verkoja. Muuten oli koski\nhyvää kalavettä ja monella oli osuutta sen kalatokeissa ja pyydyksissä.\nParissa kohden kosken rannalla oli kaupunkilaisten yhteisiä\nvedenottopaikkoja. Pitkin kosken törmää rehoittivat papin, apteekkarin\nja porvarien istutusmaat, ja vasta niiden takana alkoi rakennettu\nkaupunki.\n\nItse kaupunkiin päästiin \"tulliveräjästä\", joka merkinnän mukaan\nv:lta 1807 sijaitsi saarnahuoneen kohdalla. Pientä \"tullihuonettakin\"\nmainitaan asiakirjoissa sillan korvalla. Kaupungin asuttavaksi määrätty\nalue oli perustajain mielestä suunniteltu kyllin suureksi, kun ulettui\nnykyiseen Pumpulitehtaankatuun saakka pohjoisessa, Nalkalan torille\nsaakka etelässä, Läntiseen pitkäänkatuun saakka lännessä ja Itäiseen\npitkäänkatuun ja Vanhan kirkon linjaan saakka idässä. Kaikki kaupungin\nmaat Länt. pitkältäkadulta länteenpäin oli annettu yksityisille\nmoisioiksi ja istutusmaiksi tai jätetty yhteiseksi laitumeksi ja\nmetsäksi. Kaupungin pohjoispuolella olevaa polttimoaluetta ei luettu\nvarsinaiseen kaupunkiin kuuluvaksi. Koko kosken rantue oli jätetty\ntonteiksi jakamatta, vähemmin kunnioituksesta tulevaa teollisuutta\nkohtaan kuin siitä syystä, että kaupungin kartalle oli vaikea\nmutkaiselle koskirannalle viivoittaa suoria \"pitkiäkatuja\".\n\nTällä asutusalueella oli Ruotsin aikaisella väestöllä tilaa sangen\navarasti. Mutta erityisistä syistä, joihin myöhemmin tutustumme,\nRuotsin ajan tamperelaiset sittenkin arvelivat asuvansa perin\nahtaasti. Pitkin koko aikakautta oltiin senvuoksi myötäänsä\nkaupunginlaajennushommissa. Jo kaupungin ensimmäisessä paalutuksessa\nv. 1780 merkittiin kaupungin eteläpäähän kolme uutta asuintonttia,\njoita ei löytynyt kaupungin perustuskartassa, ja maaherra hankki\nsamaan aikaan asianomaisen luvan, että kaupungin edessä kosken ääressä\noleva alue saataisiin jakaa tonteiksi. Tällä alueella lohkaistunkin\nuseampia tontteja 1700-luvun viimeisellä ja 1800-luvun ensimmäisellä\nvuosikymmenellä. Samoihin aikoihin levisi asutus myöskin kaupungista\nlänteenpäin, minne pitkin kaupungin rajana olevan Läntisen pitkänkadun\ntuonpuolista vartta tämän tästäkin asettui talonrakentajia. Kun uusi\nasutus oli tapahtunut hyvin epäsäännöllisellä tavalla, toimitettiin\nvv. 1804--1807 kaupungin laajennuksen järjestely, jolla tavoin useita\nuusia tonttia tuli käytettäväksi ja kaupungin kadut tarpeen mukaan\njatketuiksi suorissa linjoissa, mitä seikkaa, pidettiin ylen tärkeänä.\n\nKaupungin kadut kulkivat suorissa linjoissa etelästä pohjoiseen ja\nlännestä itään. Tampereen perustajat jättivät nimittämättä kadut,\nmutta Ruotsin ajan loppupuolella esiintyy muutamilla kaduilla\nnimiä, jotka näyttävät syntyneen sovinnaisesti ja olleen jonkun\nverran epävakaisiakin. Niinpä kutsuttiin kaupungin pääkatua milloin\n\"Isoksikaduksi\", milloin \"Kauppiaskaduksi\" (1786) tai \"Isoksi\nKauppiaskaduksi\", mutta eniten \"Kauppakaduksi\", joka nimi on jäänyt\npysyväksi. \"Kuninkaankatu\" ja \"Läntinen pitkäkatu\" ovat niinikään\npitäneet nimensä menneen vuosisadan alusta asti. \"Itäisellä\npitkälläkadulla\", joka nimi on samanaikainen, oli vanhoja toisintonimiä\n\"Polttimonkatu\" (1786) ja sittemmin \"Kuningattarenkatu\" (1805). Idästä\nlänteen kulkevia lyhyitä katuja sanottiin alkuaan \"poikkikaduiksi\",\nkoska ne kulkivat \"pitkienkatujen\" ja kaupungin poikki, jonka pääsuunta\noli etelästä pohjoiseen. Niinpä nimitettiin nyk. Puuvillatehtaankatua\n\"Pohjoiseksi poikkikaduksi\". Raastuvan rakennettua sanottiin nyk.\nHämeenkatua \"Raastuvan poikkikaduksi\" ja menneen vuosisadan alussa\nkutsuttiin niinikään nyk. Hallituskatua virallisesti \"Eteläisen\nkorttelin poikkikaduksi\".\n\nTampereen järjestyessä ja edistyessä alkoi kuitenkin kaupungin\njohtomiehistä näyttää, että muutamilla kaduilla pitäisi olla parempia\nja muhkeampia nimiä. V. 1807 pari yhteishyvää harrastavaa kaupungin\nherraa esitti kaupungin hallitukselle katujen nimittämistä, jota\npitivät tarpeellisena palovakuutuksienkin tähden. Seitsenmiehinen\nkomitea asetettiin nimiä määräämään, ja seuraavina vuosina rupeavat\nkaupungin kirjoissa näkymään nimet \"Hallituskatu\", \"Hämeenkatu\",\n\"Puutarhakatu\" ja \"Uusikatu\" -- kaikki poikkikatuja. Nämä nimet, joiden\nvalintaan Turussa käytetyt nimet näyttävät vaikuttaneen, ovat jääneet\npysyviksi, vaikka Nikolai I:n aikoina kävikin ilmi, etteivät Tampereen\nkatujen nimet olleet virallisesti vahvistettuja. Vanhoja kadunnimiä\nolivat vielä \"Apteekinkatu\" ja \"Värjärinkuja\". Edellinen katu kulki\napteekin ohitse pitkin nykyisen torin pohjoislaitaa, jälkimmäinen\nsamalla tavoin nyk. torin etelälaidalla; kun ne pienet korttelit, jotka\nmuinoin olivat torin ja näiden kujain välillä, tulivat käytetyiksi\ntorin laajennukseen, nämä kujat ja niiden nimetkin hävisivät.\n\"Värjärinkujan\" itäinen pää on kuitenkin vielä olemassa nyk. torilta\nkosken rannalle johtavana solana. Viimemainitut kadunnimet saavat\nselityksensä niistä laitoksista, joita muinoin oli näiden katujen\nvarsilla.\n\nOhimennen mainittakoon, että kaupunki jo varhaisimmista ajoistaan\noli ilmansuuntain mukaan jaettu neljään \"kortteliin\" eli\nkaupunginosaan. Tällaista jakoa tarvittiin jo Ruotsin aikaan erityisiä\nyhteiskunnallisia tarkoituksia, kuten palolaitosta ja vaivaishoitoa\nvarten.\n\nKartalla katuverkko ja koko pikku kaupunki näytti ylen siistiltä ja\nkorealta, säännölliseltä ja suoralta. Ne näköalat, jotka Ruotsin\naikaisen Tampereen kaduilla kävijälle avautuivat, eivät kuitenkaan\nolleet aivan yhtä koreat. Väliäpitämättä maan luonnosta ja laadusta\njuoksivat kadut mäkiä ylös ja alas. Asukkailla ei ollut tarpeellista\nvoimaa ylläpitää niitä kaupunkimaisessa kunnossa. V. 1786 olivat\nkaupungin pääkadut niin vaikeat kulkea, että anottiin niiden\nkuntoonpanemista Tampereen polttimon kustannuksella; pääsy polttimolle\noli näet kuormamiehille kerrassaan hengenvaarallista. Vielä kauan\nmyöhemminkin haittasivat vaaralliset maakivet ja syvät maantienojat\nliikettä kaupungin kaduilla. V. 1807 valitettiin, että kaupungin kadut\nolivat joka vuosi ojitettavat, jolloin suuria kasoja savea jäi ojain\npartaille. Hallituskadulla, Kuninkaankadun ja Itäisenkadun välillä, oli\nkaivo keskellä tietä. Liioittelematta voi sanoa, etteivät Tampereen\nkadut Ruotsin ajalla olleet pahanpäiväisiä maalaiskylien kujia\nmitenkään parempia.\n\nKaupunki oli rakennettu Tammerkosken rusthollin ja Nalkalan torpan\npelloille ja niityille. Oli siinä kuivempia pellonperiä, joille oli\nhyvä taloa perustaa, mutta myöskin vesiperäisiä seutuja, joihin ei\nkukaan mielellään talottunut. Kauan aikaa, kerrotaan, olivatkin\nkaupungissa ainoastaan korkeammat maanpaikat asutut ja välillä olevat\nvesiniityt asumatta tai vain harvaksestaan asutut. Näiden vesiperäisten\nmaiden viemärit olivat luojan laatimat. Purot ja luomat kiertelivät\njokseenkin vapaasti tonttien halki ja katujen poikki; tarpeellisille\npaikoille oli laitettu siltoja ja rumpuja. Muudan suuri puro kulki nyk.\nKauppakadun pohjoispuolelta Kuninkaankadun ja Itäisen kadun välimaata\npitkin etelään laskien koskeen nyk. Laukontorin kohdalla; tämä on\nse puro, joka näkyy v:n 1696 kartanokartalla (ed. s. 111). Toinen\nsuuri puro juoksi kaupungin länsipuolella nyk. Esplanaadin suuntaa\neteläänpäin purkaakseen vetensä vanhan tiiliruukin (nyt Nalkalan torin)\nkohdalla virtaan. Kun tämä oja, joka on merkitty v:n 1780 karttaan,\nkulki ulkopuolella alkuperäisen kaupungin rajoja, ei siitä johtuvia\nhaittoja vielä Ruotsin aikana tunnettu. Sitävastoin tuottivat kaupungin\npohjoisessa osassa olevat lammikot ja purot paljon vaivaa ja lapiotyötä\nääressäasujille. Siellä olevat lätäköt näyttävät kokoontuneen suureen\nojaan, joka kulki lännestä itään ja nyk. paperitehtaan kohdalla yhtyi\nkoskeen. Kaupungin alkuaikoina tämä puro haittasi pääsyä polttimolle,\nja kun se helposti ruhkaantui, tulvi se monen talon maille. Sen\naukipitämisestä käräjöivät ylä- ja ala-asukkaat keskenään ja\nkaupunkikin piti sen hoitamista tärkeänä tehtävänään. Tämä \"laskuoja\"\nnäyttää olleen melkoisen vesirikas; vanhat ihmiset ovat kertoneet\nnuoruudessaan poimineensa kukkia sen rannoilta ja harjoittaneensa\nkilpahyppyä sen yli. Nämä Vanhan Tampereen ojat näyttävät yleensä\nolleen samantapaisia kuin tunnettu Kyttälän \"Ronganoja\".\n\nKoko kaupungin keskus ja merkkipaikka oli tori kaupungin itäosassa,\nkosken ja sillan lähellä. Kaupungin vahvistetun kartan mukaan oli\nlännessä, torin perällä, raatihuoneen paikka ja torin pohjoisella\nja eteläisellä puolella paikat neljälle kirkolle eri uskontokuntia\nvarten. Kului kuitenkin aikaa, ennenkuin puinen raatihuone saatiin\nrakennetuksi. Sen edustalla ja sivustoilla seisoivat merkilliset\nmarkkinapuotirivit. Raatihuoneen tontille rakennettiin Ruotsin\naikana myöskin vankila eli \"korttikaali\", sauna ja muita tärkeitä\nkaupunkikunnan laitoksia. Paikan alkuperäisiä kaunistuksia oli myöskin\n\"puuhevonen\", mutta kaupungin hallituksen järjestyttyä ja ikäänkuin\nuuden ajan aljettua v. 1802 eräs tehtailija ehdotti poistettavaksi tätä\nlaitetta, \"joka sitä enemmän rumensi kaupunkia, kuin moiset hevoset\nolivat muista kaupungeista poistetut\". Tampereeltakin se poistettiin,\nmutta järjestysvallan merkiksi jätettiin torin kulmaan seisomaan\n\"häpeäpaalu\", kunnes Aleksanteri I:n aikaiset kaunosielut rupesivat\nsenkin poistamista vaatimaan.\n\nUskonnonvapaudelle pyhitettyjä paikkoja torin varrella käytettiin\nRuotsin aikana hyvin vähän pyhiksi kaalimaiksi. Kaupungilla ei ollut\nedes kunnollista luterilaistakaan kirkkoa. Sen ja samalla pappilan\nvirkaa toimitti Tammerkosken vanhan rusthollin rakennus, joka seisoi\ntorin koillispuolella eli tarkemmin sanoen nykyisestä kellotapulista\npohjoiseenpäin, seinä kolmen sylen päässä nyk. vanhasta kirkosta. Talon\neteläpää oli kirkkona ja pohjoispää pappilana. Vielä tilapäisempää\nlaatua oli kaupungin vanha kellotapuli; se oli pylväiden varaan kyhätty\nhoippuva laitos, vaikka alkava hallitus kaupungin kunniaksi piirrätti\nsen Tampereen sinettiin sieväksi tapuliksi, joka nosti nuppuhuippuaan\nkaksinkertaistenkin talojen yli.\n\nMuut osat kaupunkia eivät olleet verrattavatkaan torin seutuun\nja sen huomattaviin rakennuksiin. Kaikkialla oli vain suuria\ntontteja ja pieniä rakennuksia. Matkustaja saattoi vapaasti nähdä\ntalojen pihaelämää, sillä katuaitauksia ei monella talolla ollut\nja missä aitarähjä oli, se oli alkuaan aidaksista kyhätty ja usein\nkuusenrisuilla paikattu. Koko ulkoasultaan kaupunki muistutti enemmän\nköyhää maalaiskylää kuin tehdaskaupunkia: kaduilla lehmiä ja sikoja,\nkatuvarsilla malka- tai turvekattoisia, kivijalattomia tupia ja\npirttejä, tonteilla viljelyksiä, savuavia saunoja ja riihiä, vieläpä\naumojakin. Sellainen oli kaupunki arkiasussaan. Kauppapuodit, joiden\novet olivat kaksiosaiset tallinovien tapaan, sekä käsityöläisten ja\nkapakkain kyltit muistuttivat, että kylässä harjoitettiin toki muitakin\nelinkeinoja kuin maanviljelystä. Kaupungin parhaiten rakennetut talot\nolivat kaksinkertaisia puutaloja; niitä oli Kauppakadun varrella ja\ntorin seudulla.\n\n\"Suuren Kauppiaskadun\" päästä johti suora tie kaupungin hautausmaalle.\nKahden puolen hautuumaan tietä oli istutettu puuriviä ja itse\nhautausmaata ympäröi punainen aitaus.\n\nTässä pienessä ja vähäpätöisessä kaupunkikunnassa eli vähäväkinen kansa\nhalvan jokapäiväisen työn elämää. Ei siellä nähty suuria tapauksia\neikä tehty suuria tekoja. Harvoin sieltä sanomat kuuluivat omaa kylää\nja omaa seutua ulommaksi. Hiljoilleen ja tasaisesti kasvoi ja kehittyi\nkaupunki lähimmässä yhteydessä maakuntansa kanssa, osallisena sen\nhyvistä vuosista ja myös sen kadoista ja kärsimyksistä.\n\nMuutos näistä oloista Tampereen kaupungin nykyisiin oloihin on\nsuunnaton. Verrattuna nykyaikaan eivät Ruotsin ajan olot ole ainoastaan\npienempiä ja ahtaampia, vaan toisen luontoisiakin: toiset ovat\nelinkeinot ja elinkeinomahdollisuudet, toiset käsitykset ja tavat,\ntoisenlaiset vihdoin ihmisetkin. Ja kuitenkin on uusi Tampere syntynyt\nvanhasta Tampereesta, ja samat juuret, joista ensimmäinen vesa nousi,\novat vieläkin kantamassa satalatvaista puuta.\n\nRuotsin aika on kaupungin järjestymisen aika, mutta valmistuttuaan\non sama järjestys vieläkin perusteiltaan pysyväinen. Se aika on\nhajanaisten pikkupyyteiden aika, mutta niistä pyyteistä kasvavat\nsuuremmat yhteisharrastukset. Kaupungin vanhat teolliset harrastukset\nja yritykset ovat pieniä ja mitättömiä; niitä samoja kuitenkin\nseuraavat sukupolvet toteuttavat paremmilla apuneuvoilla ja paremmalla\nmenestyksellä. Tavat ja sivistys ovat Ruotsin ajoilta paljon\nmuuttuneet, mutta vanhat historialliset perimykset ovat yhä vieläkin\ntämän kaupungin sivistyselämän kulumattomana perustuksena.\n\nRuotsin aika, lyhyesti sanoen, on kaupungin myöhemmän kehityksen\nalkuaika. Kuta enemmän tutkija näitä kehityskausia tarkkaa, sitä\nsuuremmaksi huomaa hän niiden sisällisen yhteisyyden, ja sitä\npienemmäksi hupenee niiden ulkonainen vastakohtaisuus. (106)\n\n\n\n\n14. ALKAVA HALLINTO JA ITSEHALLINTO.\n\n\nSuomen kaupunkilaitos Ruotsin vallan aikana. -- Kaupunkilaitoksen\nhistoriallisia juuria.\n\nKaupunkihallinnon kehitysasteita Tampereella. -- Maaherrahallinto. --\nPolttimon herrat kaupungin \"järjestysmiehinä\". -- Oma järjestysmies\nsaadaan 1802. -- Varsinainen kaupunkihallinto alkaa. -- Tampereen\njärjestysoikeus. -- Ensimmäiset neuvosmiehet. -- Kaupunginoikeuden\nperustammen 1805. -- Neuvosmiesvaaleja. -- Raatitalo. -- Kaupungin\nensimmäinen sinetti. -- Uusia virkamiehiä: Kaupunginviskaali.\nNotario. Kaupunginvouti. Huutokauppatirehtori. Kaupunginpalvelijat.\nPalovartijat. Rumpali.\n\n\"Kaupunginvanhimmat\" ja heidän historiansa.\n\nSiihen aikaan, jolloin Tampereen kaupunki perustettiin, oli\nkaupunkilaitos Suomessa jo kehittynyt määrättyihin, joskin meidän\naikamme kannalta katsoen vaillinaisiin muotoihin.\n\nRuotsin aikaisen kaupunkilaitoksen kulmakivenä ja tärkeimpänä\noikeuslähteenä olivat yksityisille kaupungeille annetut erioikeudet.\n\nNäiden antaja oli vanhempina aikoina kuningas, valtakunnanneuvosto\ntaikkapa joku mahtava läänitysherra, myöhemmin säännöllisesti\nvaltakunnan korkein hallitus kuninkaan nimessä. Kaupunkien\nperustaminen valtakunnan edistykseksi ja menestykseksi, mikä tapahtui\njoko uutiskaupunkien -- s.o. aivan uusien kaupunkiyhdyskuntain --\nperustamisella tai kehittyneiden kyläyhdyskuntain kohottamisella\nkaupungiksi taikka vielä vanhain kaupunkien alueen ja oikeuksien\nlaajentamisella ja senmukaisten erioikeuksien suomisella kullekin\nniistä, katsottiin Europan järjestyneissä valtioissa jo varhaisina\naikoina hallitsi jäin valtaoikeudeksi. Olot pohjoismaissa näkyvät tässä\nkohden olleen suunnilleen samanlaiset kuin Keski-Europassa.\n\nRuotsin valtakunnan kaupungeille suodut erioikeudet olivat kirjavaa\nlaatua. Uutiskaupungeille oli lahjoitettava tai luovutettava\nkaupunkilaitokseen tarpeellinen maa-alue. Ruotsin ja Suomen vanhimmissa\nkaupunkierioikeuksissa oli tämän lisäksi kaupungin asukkaiden\nyhdyselämän järjestäminen silmäänpistävimpiä seikkoja, sitä ilman\nkun kaupunkitoimintaa ei yleensä voitu ajatellakaan. Kaupungeille\nmyönnettiin erinäisiä julkiseen oikeuteen, yksityisoikeuteen,\nrikosoikeuteen ja oikeudenkäyttöön kuuluvia etuuksia. Myöhemmissä\nerioikeuskirjoissa tällaiset oikeudet eivät kuitenkaan enään astuneet\netualalle.\n\nKaupunkien kauppa- ja teolliselinkeinojen edistämistä tarkoittavat\netuudet sitävastoin saivat myöhempäin aikain erioikeuskirjoissa yhä\nhuomatumman aseman. Sellaisia olivat esim. nuo niin lukemattomia\npyyteitä ja riitoja herättäneet markkina- ja purjehdusoikeudet. Suunta\nnäissä kohdissa vaihteli aina sen mukaan, mikä talouspolitinen virtaus\nmilloinkin oli erioikeuksien antajain kesken vallalla. Kustavilaisella\naikakaudella pidettiin Ruotsin valtakunnan kaupunkien tärkeimpänä\ntehtävänä vilkasta kaupallista ja erittäinkin tehdasteollista\ntoimintaa, ja sen suuntaisten erioikeuksien huippuna olivat Tampereen\nperustuskirjassa myönnetyt erioikeudet.\n\nRuotsinaikaisen kaupunkilaitoksen tunnettavimpia ominaisuuksia oli\nsiten sen partikularinen, yksityistapauksellinen luonne. Ei sillä hyvä,\nettä jokaiselle kaupungille annettiin erityiset paikkakunnalliset\nerioikeudet. Sehän oikeastaan oli täysin sopusoinnussa vanhemman\nvaltion koko sisällisen yhteiskuntajärjestyksen kanssa, jonka\ntunnusmerkkinä oli hajaannus erityisillä oikeuksilla suojattuihin ja\nkaikkia muita vastaan suljettuihin säätyihin. Mutta lisäksi kaupunkien\nsisällisetkin olot, mikäli niitä valtion puolesta järjestettiin, olivat\njärjestettävät yksityistapauksellisella säädännöllä. Pohjoismaisen\nkaupunkilaitoksen kehitys muistuttaa tässä kohden suuresti Englannin\nvanhan kaupunkilaitoksen kehitystä. Pääerioikeuksiensa rinnalla oli\njokaisella Suomenkin kaupungilla vielä joukko pienempiä erioikeuksia:\nkuninkaallisia säännöksiä kunnallisesta verotuksesta, vapautuksia\nveroista ja maksuista, määräyksiä kaupungin taloudellisista oloista,\nvirkamiesten palkoista j.n.e. Kuinka hitaasti kehitys on tältä kannalta\npäässyt edistymään, on 19. vuosisadan kaupunkihistoriastamme kyllä\ntunnettu.\n\nMuutamat kaupunkien julkisen toiminnan alat olivat tosin jo varhaisina\naikoina menettäneet partikularisen luonteensa. Jo 1300-luvulla\nsaatiin Ruotsin valtakunnassa aikaan yleinen \"kaupunkilaki\", joka\njärjesti tai yritti järjestää valtakunnan kaupunkien yksityis-,\nrikos- ja oikeudenkäymisoikeuden vieläpä eräät talous- ja\nhallinto-oikeudellisetkin olot yhdenmukaisella tavalla.\n\nTällä tavoin oli Suomenkin kaupungeissa tullut yleisesti käytäntöön\npari kunnallista itsehallinnollista laitosta: neuvosto ja\nkaupunginvanhimmat.\n\nKeskiajalta saakka raati eli neuvosto oli ollut Suomen kaupunkien\nvarsinaisena kunnallishallituksena. Sen valta kaupungin asioissa\naikain kuluessa yhä kasvoi, vaikka kaupunkilaisten yleiset kokoukset\neli raastuvankokoukset ja kaupunginvanhimmat useissa kohdin sen\nkaikkivaltaisuutta rajoittivatkin.\n\nNeuvostovalta ei kuitenkaan sinänsä ollut ristiriitainen hallittavain\netujen kanssa. Kaikkina aikoina neuvosto oli luonteeltaan ollut\nkunnallinen s.o. itsehallinnollinen laitos. Sen esimiehen,\npormestarin, nimitti vanhain lakien mukaan valtion hallitus, mutta\nkaupungilla oli oikeus asettaa pormestarin ehdokkaat. Neuvoston\nmuut jäsenet kaupunki valitsi vapaasti ja kuninkaan käskynhaltijan\noli vahvistettava valittu virkaansa. Että pormestari ja neuvoston\njäsenet käsitettiin kunnallisiksi virkamiehiksi, näkyy siitäkin,\nettä kaupunki maksoi heille palkan. Neuvoston velvollisuus toimia\noikeusistuimena ja tuomioiden täytäntöönpanijana oli sekin alkuaan\nkunnallinen erioikeus, yksityistapauksittain vahvistettu useissa\nvanhoissa kaupunkien erioikeuksissa. Kun lainkäyttö myöhemmin tuli\nyhdenmukaisesti järjestetyksi ja välittömäksi vartiotehtäväksi,\neivät kaupunkien neuvostot siltä tulleet valtion virastoiksi,\nenempää kuin nykyisten valtionlakien kunnalliset toimeenpanijat ovat\nvaltion virkamiehiä; sillä vasta siinä, missä valtio kunnallisia\nvirastoja sivuuttamalla hallitsee kaupunkeja omain välittömäin\nvirkamiestensä kautta, lakkaa se, mitä sanotaan itsehallinnoksi.\nKuitenkin olivat kunnalliset hallintolaitokset muinoin kuten nytkin\nvaltion ylempien hallintolaitoksien alaisia ja niiden valvottavia,\nkoska kunnallishallintokin oli ja on valtion yleistä toimintaa,\nvaikkapa erityisen laatuista. Tähän laatuerotukseen on pantava\nerityistä painoa, sillä sen kieltäminen olisi koko historiallisen\nkunnalliselämän kieltämistä. Ainoastaan tällainen katsantotapa selittää\nSuomen kaupunkien vanhan neuvostohallituksen omituisen luonteen. Se\nhallinto oli, väärinkäytöistään ja toispuolisuudestaan huolimattakin,\nhyvässä sopusoinnussa vanhan historiallisen yhteiskuntajärjestyksen\nja kansan valtiollisen aseman kanssa. Se oli sangen kaukana siitä\nhallitusabsolutismista, joka monessa Europan maassa on uudella voimalla\npyrkinyt yhteiskuntaa vallitsemaan vielä 20:nnelläkin vuosisadalla.\nJos ei aina teossa niin aina kuitenkin periaatteessa oli jo Suomen\nvanhan kaupunkihallinnon pohjana se aate, jonka jalo Stein v. 1808\nliitti Preussin lakiin kunnallisvirkamiesten ohjeeksi: \"Laki ja heidän\nvaalinsa on heidän valtakirjansa, heidän vakaumuksensa ja mielipiteensä\nkaupungin yhteisestä hyvästä heidän ohjesääntönsä, mutta heidän\nomatuntonsa se virasto, jolle heidän on tiliä tehtävä.\"\n\nSen tapainen oli se yhteiskunnallinen järjestys, joka Tampereellakin\nvähitellen rupesi toteutumaan, kun kaupunki alkoi jaloillensa päästä.\n\nKaupunkilaitoksen historiallisia kehityskausia ei tietysti täällä\ntarvittu uudelleen elää. Kysymyksessä oli vain jo vakaantuneitten\nmuotojen sovelluttaminen uuteen paikkakuntaan. Tämä sovellutus\ntaas tapahtui hyvin kuvaavalla tavalla. Aluksi kaupunki oli sangen\nvoimaton ja pieni; sitä ei vielä hallittu kaupunkien tapaan, vaan\nniinkuin maaseutua. Se oli maaherrahallinnon aika. Kuitenkin jo näissä\nmitättömissäkin oloissa tuli edistyneempi kaupunkijärjestys täälläkin\ntarpeelliseksi, sillä valtio ja valtion virkamiehet eivät mukavasti\nvoineet yksityiskohdittaisin hallita pieniäkään kaupunkeja. Mutta\nyhdystunto Tampereella oli vielä heikko ja vähäväkinen. Kaupungin\nsisäisessä hallinnossa turvattiin senvuoksi edelleenkin valtion\napuun, missä sellaista apua oli saatavissa, samalla kuin kasvaneita\nyhteiskunnallisia tehtäviä käytiin jo ominkin voimin suorittamaan.\nMutta kun makuun oli kerran päästy, Tampereenkin porvaristossa alkoi\nesiintyä halua päästä itse johtamaan ja määräämään kaupunkinsa\noloja. Vaikka se pyrkimys esiintyykin heikossa muodossa, se oli\nkuitenkin olemassa. Tämä asteettainen kehitys oli niin nopea, että voi\nsanoa Tampereen hallinnon jo Ruotsin ajan lopulla ehtineen silloin\nvallitsevan yleisen kaupunkihallinnon tasalle.\n\nTampereen perustuskirjassa säädettiin, että kaupunki talous- ja\njärjestysasioissa oli kuuluva maaherran ja kruununpalvelijain hoitoon,\nja lakiasioissa paikkakunnan kihlakunnanoikeuden alaiseksi.\n\nAlkavan kaupungin hallintoasioista tämän mukaisesti pitivätkin huolta\nylinnä maaherra ja hänen alaisinaan Ylä-Satakunnan ylisen kihlakunnan\nkruununvouti ja paikkakunnan kruununnimismies. Ensinmainitussa\nvirassa oli v:sta 1780 alkaen Tampereen polttimolla palvellut\nJaakko Callmeijer, joka myöhemmin asui Teiskolan rusthollissa. Hän\nlienee vaillingin tähden saanut virkaeron v:n 1790 aikoina, jolloin\nkruununvoudiksi tuli Antti Hornborg.\n\nEivät näy muualla asuvat kruununvoudit voineen tyydyttää kaupungin\njärjestystarpeita. Senvuoksi kaupunkilaiset käänsivät toiveensa\nlähellä oleviin kruununpolttimon herroihin. Kruununkirjanpitäjää\nEkholmia ja hänen jälkeensä kruununinspehtori Lagerbaumia mainitaan\nkaupungin vanhimmiksi \"järjestysmiehiksi\". Nalkalan torppa oli näillä\nyksityisillä luottamusmiehillä \"puustellina\".\n\nMutta ei tämäkään epävirallinen hallinto voinut kaupunkilaisia\ntyydyttää. Kun v. 1793 ensimmäinen tiedossamme oleva maaherrankokous\nkaupungin asiain järjestämistä varten Tampereella pidettiin, esittivät\nkaupungin asukkaat korkealle esimiehelleen _vakinaisen järjestysmiehen_\ntarpeellisuutta heidän yhteiskunnassaan. Lääninsihteeri Olavi\nWibeliuksen laatimassa pöytäkirjassa siitä hyvin kauniisti puhutaan:\n\"Kaupunginvanhimmat lausuivat sitten, ettei ilman kiiruullista ja\nnopeaa tointa järjestys- ja talousasioissa voitu kaupungissa ylläpitää\njärjestystä ja kuria; ja kun järjestys ja kuri olivat lamassa, ei\nkaupunki saattanut pysyä pystyssä. Missä suurempi kansanjoukko on\nkoolla, tapahtuu usein vallattomuuksia; ja ellei niitä heti rangaista,\nsekaantuu toinen asia toiseensa niinkuin vyyhteen eikä sellainen\nyhteiskunta voisi kestää. Kaupunkilaiset olivat edesmenneenä aikana\ntunteneet siitä niin kirveleviä haittoja, että he hellimmin ja\nhartaimmin pyysivät alamaista puoltoa Kunink. Maj:lle, että he kuten\nEskilstunan ja Kaskisen kaupungit saisivat Kuninkaan määräämään\njärjestysmiehen, jolle he tahtoivat maksaa palkkaa viisikymmentä riksiä\nvuodessa.\" lisäperusteluksi mainittiin vielä, että maaherra asui 18\npeninkulman takana ja kruununvouti usean peninkulman päässä, suuressa\nkihlakunnassa, niin että hän vain tilapäisesti ehti käydä kaupungissa.\n\nMaaherra v. Willebrand lupasi sopivassa tilaisuudessa esittää asian\nkuninkaalle, mutta jos ei kaupungin perustuskirjasta sallittaisi\npoikkeusta, hän lupasi ajatella sellaista sovittelua, että Teiskoon ja\nRuovedelle määrättäisiin taitava kruununnimismies, jonka tulisi alati\nasua Tampereella ja hoitaa kruununvoudin velvollisuudet kaupungin\njärjestys- ja talousasioissa. Palkaksi tulisi tuon virkamiehen saada\npiirinsä vankikapat sekä kaupungilta vuotuisesti 30 riksiä. Sen summan\nkaupunkilaiset lupasivatkin maksaa.\n\nEi tästäkään hyvästä hankkeesta näyttänyt hedelmää kypsyvän.\nV. 1796 päätettiin senvuoksi maaherralta anoa edellä mainitun\nmaaherrankokouksen päätöksen toimeenpanemista. Pian sen jälkeen\nesiintyikin muudan Kust. Wilh. Selenski Tampereen järjestysmiehenä.\nKun häntä v. 1794 mainitaan Männäisten rautaruukin kirjurina\nVarsinais-Suomessa ja v:n 1798 maissa toimitusnimismiehenä Hämeenkyrön\nja Ikaalisten puolella, ei hänen vaikutuksensa Tampereella ollut\npitkäaikainen eikä se jättänyt kaunista muistoakaan, koskapa vielä\nvuosia myöhemmin häneltä vaadittiin kadonneita kaupungin papereita ja\ntilien selvitystä. Selenskin jälkeen nimitettiin auditöri Iisakki Em.\nRothovius järjestysmieheksi Tampereelle, mutta hänkin siirtyi tuota\npikaa varalääninsihteeriksi Turkuun. Näin oli kaupunki taas ilman\njärjestysmiestä ja järjestystä.\n\nKun ei sellaisia puolinaisia oloja voitu sietää, kaupunkilaiset\npäättivät kaikin voimin koettaa saada varsinaista järjestysmiestä\nkaupunkiinsa asetetuksi. V:n 1801 maissa kaupunginvanhimmat --\napteekkari J. H. Långhjelm, inspehtori J. Vadén, kauppiaat B.\nLundahl ja G. Sjöstedt, sekä porvarit Henr. Grönlund ja P. Mahlfors\n-- tekivät ainakin kolmasti maaherralle anomuksen, että luutnantti\n_Ernesti Freedrik Tihlman_ nimitettäisiin kaupungin järjestysmieheksi.\nMaaherran käskystä kruununvouti Hornborg kävi huhtikuussa 1801\nTampereella virallisesti kuulustelemassa, haluttiinko Tihlmania\njärjestysmieheksi kaupunkiin. Yksimielisesti haluttiin, ja Nalkala\nluvattiin puustelliksi. Näin asiaa valmistettuansa varamaaherra\nOlavi Wibelius vihdoin esitti vakinaisen järjestysmiehen asettamista\nTampereelle, pääasiallisesti sillä perusteella, että samanlaisilla\nerioikeuksilla varustetut Kuopion ja Kaskisen kaupungit olivat saaneet\njärjestysmiehensä. Ensimmäiseksi järjestysmieheksi Tampereelle maaherra\nsamalla esitti määrättäväksi Tihlmanin.\n\nKunink. käskykirjeellä 8 p. jouluk. 1801 sitten määrättiin Tampereelle\nasetettavaksi järjestysmies, \"joka samanarvoisena kuin muiden\nkaupunkien järjestysmiehet tai pienempäin kaupunkien pormestarit\ntulee hoitamaan Tampereella esiintyviä talous- ja järjestysasioita\nsamalla tavoin, kuin järjestysmiehet Kuopiossa ja muissa kaupungeissa\nniitä hoitavat\". Sen ohella nimitettiin luutnantti Tihlman täksi\njärjestysmieheksi sillä palkalla, minkä porvaristo oli luvannut hänelle\nsuorittaa, ja luvattiin antaa hänelle valtakirja.\n\nKäskykirje saapui Turkuun vasta marraskuussa 1802. Maaherran\nmääräyksestä Tihlman oli kuitenkin jo v:n 1802 alusta ryhtynyt\njärjestysmiehen virkaa hoitamaan. Porvaristo näet oli ehtinyt sitäkin\nanoa. Kun käskykirje viimein saatiin, maaherra itse tuli Tampereelle\nasettamaan uutta virkamiestä virkaan 15 p. jouluk. 1802. (107)\n\nLuutnantti Tihlmanin nimityksestä Tampereen kaupungin järjestysmieheksi\nalkaa varsinainen kaupunkihallinto tässä kaupungissa.\n\nTihlman rupesi v:n 1802 alusta kaupunginvanhinten kanssa pitämään\nkokouksia, joissa käsiteltiin kaikenlaisia pieniä järjestysasioita,\nmäärättiin uhkasakkoja annettujen säännösten rikkomisesta j.n.e.\nNäissä kokouksissa pidettiin pöytäkirjaa, joka on Tampereen\nkunnallistuomiokirjain alku. Ensimmäinen pöytäkirja on laadittu 9\np. tammik. 1802. Läsnä olivat kaupunginvanhimmat, paitsi kauppias\nSjöstedtiä, jonka \"sanottiin matkustaneen Hämeenlinnan markkinoille\".\n\nSillä tavoin alkoi Tampereen _järjestysoikeus_.\n\nJo järjestysoikeutta muodostellessaan ja saadakseen laitokselleen\nsuurempaa vakavuutta Tampereen uusi järjestysmies antoi kaikkien\nkaupunkilaisten valita neljä jäsentä \"järjestysoikeuden alituisiksi\njäseniksi\". Enimmät äänet saivat inspehtori Vadén, kauppias Sjöstedt,\ntehtailija Spiring ja satulaseppä Mahlfors. Näiden Tampereen\nensimmäisten _neuvosmiesten_ vaali tapahtui 13 p. syysk. 1802. Valitut\ntekivät juhlallisesti tuomarinvalansa. Oloja kuvaa, etteivät kitsaat\nkaupunkilaiset suostuneet antamaan näille valituille mitään palkkaa,\nvaan arvelivat siitä pahasta päästävän siten, että raatimiehiä\nvuosittain vaihdettaisiin.\n\nNeuvosmiehen virka ei kuitenkaan ollut, ei lain eikä tavan mukaan,\nnoin vain joka miehen vuoroteltava. Vadén pysyi virassaan kuolemaansa\nsaakka v. 1805, samoin Spiring (1806), ja Sjöstedt ja Mahlfors erosivat\nviroistaan vasta 1815, vanhuuden ja kivulloisuuden vuoksi. Laitoksesta\ntuli siis alusta alkaen jokseenkin pysyvä. Eaillisen pysyväisyytensä\nse sai järjestysoikeuden muuttuessa kaupunginoikeudeksi. Silloin oli\nkaupungin ruvettava maksamaankin uudesta kunniastaan, neuvosmiehille\nkun oli luvattava palkkioksi käyttämisoikeus eräisiin kaupungin\nvapaamaihin, noihin myöhemmin tunnettuihin neuvosmiestontteihin ja\nplantaasheihin.\n\nEnsimmäiset \"raatimiehet\" eivät olleet palkattomassa työssään aivan\nsäännöllisiä, vaan usein jäivät kuulutettuihin istuntoihin saapumatta,\nvaikka niitä, ellei erinomaisia kiireitä ollut, pidettiin ainoastaan\nkerran kuukaudessa. Senvuoksi säännöllisyyttä harrastava järjestysmies\ntoimitti maaherrankokouksessa 1802 oikeutensa jäsenille 32 killingin\nuhkasakon, jos syyttä jäivät pois oikeuden istunnoista.\n\nJärjestysoikeudella oli kuitenkin sangen ahdas ja rajoitettu valta,\nkoska kaikki kaupungissa tapahtuneet varsinaiset rikosasiat oli\nlykättävä laillisen tuomioistuimen, paikkakunnan kihlakunnanoikeuden,\nkäsiteltäväksi. Hankalaksi kumminkin kävi kaupungin järjestyksen\npitäjille ajaa lukuisia syytteitään kapakka- ja katumeteleistä\ny.m. alinomaisista pikkurikoksista kahdesti vuodessa kokoontuvassa\nkihlakunnanoikeudessa. Kaupungin hallitus halusi senvuoksi saada\nitselleen tuomiovallan pienemmissä rikosasioissa. Kun ei järjestysmies\nperustuskirjan säännöksen vuoksi katsonut olevansa valtuullinen\nsellaista anomusta hovioikeudelle esittämään, kaupunginviskaali\nHäggberg rupesi asiaa puuhaamaan hyvällä menestyksellä. Maaherra\nantoi puoltavan lausunnon siihen suuntaan, että joko olisi\nasetettava Tampereelle varsinainen kaupunginoikeus, samanlainen kuin\nraastuvanoikeus niissä kaupungeissa, missä ei ole kämnärinoikeutta, tai\nettä järjestysmies neuvosmiesten tavalla valittavan neljän valantehneen\nporvarin kanssa saisi ratkaista kaikki sellaiset asiat, jotka kuuluvat\nkämnärinoikeudelle, jotavastoin hovioikeuteen menevät raskaammat\nrikosasiat ja raastuvanoikeuksille kuuluvat sivilijutut edelleenkin\njäisivät kihlakunnanoikeuden alaisiksi. Kun Tampereen asukkaita oli\nvielä kuulusteltu, ja he \"hartaalla kaipuulla\" toivoivat saavansa\nvarsinaisen kaupunginoikeuden, kuningas 15 p:nä kesäkuuta 1805 antoi\nkäskykirjan, jossa määrättiin Tampereen kaupunkiin perustettavaksi\n_kaupunginoikeus_ samanlaisella tuomiovallalla kuin pienempäin\nkaupunkien raastuvanoikeuksilla oli.\n\nMarraskuun 2 p:nä 1805 Tampereen \"järjestetty kaupunginoikeus\"\njumalanpalveluksen jälkeen piti juhlallisesti ensimmäisen istuntonsa,\njossa tilaisuudessa kokoontuneiden kaupunkilaisten läsnäollessa\n\"seisovalta jalalta\" luettiin kuninkaallinen käskykirja.\n\nNiin oli Tampereen kaupungin hallinto taas astunut huomattavan askeleen\neteenpäin. Kaupungille tullut kunnia oli suureksi osaksi kaupungin\ntoimekkaiden hallitusmiesten ansiota, eikä aiheetta ruvettu kylän\nkesken kutsumaan järjestysmiestä \"pormestariksi\" ja kaupunginoikeutta\n\"maistraatiksi\". (108)\n\nAikomuksemme ei ole tässä antaa kuvausta niistä monenmoisista\nkunnallisista hallintotoimista, joihin Tampereen vanha neuvosto\noikeuslaitoksena ja kaupungin hallinnollisena eduskuntana otti osaa.\nToimivaltaansa ja toimitapaansa nähden Tampereen neuvosto ei liene\npoikennut samanlaisista laitoksista maan muissa kaupungeissa. Tuskin\noli sitä kunnallista toimenpidettä, johon ei neuvostokin ottanut osaa\nainakin tarkastavana ja oikaisevana virastona. Erinomaisen laajasti\nse vanhempina aikoina käytti valtaansa kaikenlaisten virka- ja\npalvelusmiesten nimittämisessä. Siinä kohden esiintyi se ei ainoastaan\ntoimeenpanijana, vaan yleensä myöskin alkuunpanijana ja valitsijana,\nniinkauan kuin kaupunki ja esivalta poissaolevina tyytyivät päätökseen.\n\nKuluipa aikoja ennenkuin nähtiin tarpeelliseksi noudattaa\ntäysin säännöllisiä muotoja neuvoston omassa kokoonpanossakaan.\nYhdeksännentoista vuosisadan keskipalkoilla ilmennyttä hurjaa\nkiihkoa raatimiesten vaali- ja palkkausasioissa ei vuosisadan\nalkupuolella tunnettu. Kehdossaan vielä lepäsivät kunnalliset kiihkot\nja harrastukset, harvoin vain puhjeten esille. Tampereen toinen\nraatimiesvaali suoritettiin v. 1805. Tässä vaalissa noudatettiin jo\njonkunlaista järjestettyä vaalitapaa, sillä valituksi tuli tehtailija\nAbr. Häggman 29 1/2 äänellä \"numerojen ja vero-osain mukaan\". Aikomus\noli laatia säännöllinen ehdokaslista maaherran virastoa varten, mutta\nkaksi muuta ehdokasta, jotka olivat ääniä saaneet, pyysivät, ettei\nheitä asetettaisi ehdolle. Raatimiesvaali 1806 toimitettiin erityisen\nvaaliluettelon perusteella \"laskettuna vero-osain mukaan\". Ääniä sai\nylimääräinen raatimies Antti Enqvist 12 1/2, porvari Henrik Grönlund\n9 1/4 sekä ylimääräinen raatimies, värjäri Juh. Fredr. Lagerqvist\n8 1/2 neuvosto antoi puoltolauseensa enimmät äänet saaneelle.\n\"Vero-osaluettelon\" mukaan suoritettiin vaali v. 1815, jolloin\nannettu äänimäärä nousi yhteensä 127:ään, selvä merkki tilapäisestä\nharrastuksesta silloiseen vaaliin. V:n 1827 neuvosmiesvaali\ntoimitettiin \"niiden vero-osain mukaan, joista kukin suorittaa\nmaksuja\". Näistä tapauksista näkee, että Tampereen neuvosmiesvaaleissa\nkäytettiin laajinta vaalioikeutta, mitä kaupungeissa ylipäänsä\nsaatettiin käyttää, vaali kun oli lyhyistä vaalipöytäkirjoista päättäen\navoin kaupungin koko veroamaksavalle väestölle. Ajan oloon opittiin\ntarkoiksi ääntenlaskijoiksikin, koskapa vihdoin ainoastaan todelliset\nvero-osat -- niitä näet oli nimellisiäkin -- otettiin vaalissa\nhuomioon. Mutta sattui joskus, ettei äänestystä eikä ehdollepanoa\ntapahtunut, vaan että raatimies valittiin yksimielisesti, ilman\näänestystä (Juhana Vidbomin ja Kustaa Ramlinin vaalit 1823, Juhana\nKasper Grekin vaali v. 1828 ja A. F. Lindbergin vaali 1839, jolloin\nvalitsijana mainitaan \"porvaristo\"). Tapaukset tällaiset olivat\nkuitenkin jo siihen aikaan muinaisajan hälveneviä muistoja.\n\nJo Ruotsin ajalla oli kehittyneempää raatimiesvaalitapaa osoitettu\nsilläkin, että viran avoimeksi tullessa se julistettiin haettavaksi.\nEnsimmäisen sellaisen tapauksen olemme merkinneet v:lta 1807.\n\nRaatimiehen virka oli elinkautinen. Ainoastaan vanhuuden ja\nkivulloisuuden vuoksi siitä elinaikana luovuttiin. Kelpoisuusehtona\nvirkaan näkyy tapa pitäneen, paitsi varallisuutta ja arvoa,\nerityisesti myöskin kaupunginvanhimpain jäsenyyttä. Neuvosmiehen virka\noli kunniavirka, jonka omistajille kaupunki oli hidas myöntämään\naineellista palkkaa vanhain neuvosmiestonttien lisäksi. Vasta v.\n1828 raatimiehet saivat lisäksi rahapalkan, 50 seteliruplaa mieheen.\nMyöhemmin syttyi neuvosmiesten palkoista kiivas kunnallinen sota, joka\ntuli merkkitapaukseksi kaupungin kunnallisessa elämässä. (109)\n\nUuden kaupunkihallituksen ulkonaiseksi merkiksi sai Tampere näinä\nvuosina oman _raatihuonerakennuksen_. Jo alussa vuotta 1802, pian\njärjestysmiehen toimeenastumisen jälkeen, näkyy oman raatitalon\nrakentaminen tulleen kaupunkilaisten harrastuksen esineeksi.\nKokouksia ja neuvotteluja kaupungin asioissa oli ennen pidetty siellä\ntäällä yksityisten kaupunkilaisten huoneissa, mikä nyt tunnettiin\nepämukavaksi. Kaupunginvanhimpain ja porvariston suostuttua oman\nraatitalon rakentamiseen, tehtiin huhtikuussa 1802 kapteenin,\nvapaaherra W. P. Carpelanin kanssa sellainen välipuhe, että Carpelan\nrakennuttaisi raastuvan paikaksi määrätylle tontille rakennuksen, jonka\nkaupunki sitten lunastaisi omakseen laskujen mukaan ja määrätyllä\nmaksutavalla. Joulukuussa samana vuonna oli Carpelanin rakennus\n\"lähimain valmis\". Koska kuitenkin rakennuksen hinta laskettiin 400\nvelkariksiksi, eikä kaupungin rahastosta jaksettu heti maksaa näin\nsuurta summaa, sovittiin maksun suorittamisesta vähittäin useamman\nvuoden kuluessa. Rakennus jäi toistaiseksi Carpelanin haltuun ja\nlunastus nähtävästi edistyi hitaasti, koskapa v. 1804 maisteri\nLefrén tarjoutui lunastamaan talon itselleen ja ostamaan tontinkin\nkaupungilta. Kaupunkilaisille silloin hätä käteen; he päättivät\nlunastaa raastupansa laskujen mukaan, riippumatta 400 riksin määrästä,\nvieläpä Carpelanin tontille rakennuttaman makasiininkin.\n\nKului sittenkin vielä joitakuita aikoja, ennenkuin kaupungin onnistui\npäästä isännäksi taloonsa. Vielä v:n 1805 lopulla vuokrattiin\nkaupunginhallitukselle huoneet kauppias Laurénilta vuosikaupalla\nneljällä pankkoriksillä. V:n 1806 kaupungintileissä tavataan\nniinikään vielä maksuerä vapaaherra Carpelanille. Luultavasti\nsaattoi kaupunginoikeus vasta v:sta 1807 alkaen ruveta raatitalossa\nhallitsemaan.\n\nValtansa osoittimena uusi hallitus käytti teräkseen kaiverrettua\nsinettiä, jonka tamperelainen kultaseppä G. G. Liljefelt v. 1803\ntai 1804 valmisti viiden velkariksin hinnalla ja jonka käyttämiseen\nvirallinen vahvistus näkyy tulleen hankituksi. Sinetissä näkyvä\nkuva lienee vanhin, vaikka vaillinainen kuvallinen esitys Tampereen\nkaupungin ulkomuodosta. (110)\n\nKaupungin hallituksen ympärille kokoontui verraten pian jokseenkin\nmieslukuinen virkamiehistö. Sen toimeensaaminen kävi kuitenkin päinsä\npaljon yksinkertaisemmalla tavalla kuin nykyaikaisten kunnallisten\nvirkamiesten asettaminen. Kaupungissa oli useita joutilaita herroja, ja\nkaupunkilaiset olivat auliita kaunistamaan hallitustaan kaikenlaisilla\nuusilla viroilla, kun vain palkat eivät tulleet kysymykseen. Nuo uudet\nvirat olivat nähtävästi enemmän yksityisen yritteliäisyyden kuin\ntunnetun tarpeen luomia.\n\nSellainen vapaaehtoinen tai luottamusvirka oli ollut\n_kaupunginviskaalin_ toimi, jota entinen polttimonkirjuri Abraham\nHellsing vuosien 1786 ja 1802 väliaikoina \"ilman määräystä\" hoiteli.\nViimemainittuna vuonna, kun järjestysoikeus oli kaupungissa alkanut\ntoimia, ilmoitti ylioppilas Sven Eerik Häggberg järjestysoikeudelle\naikovansa hakea valtakirjaa kaupunginviskaaliksi. Oikeus katsoi\ntällaisen viran kaupungille tarpeelliseksi ja entisen viskaalin\nvastaansanomisista huolimatta antoi puoltolauseensa Häggbergille,\nkoska hän oli naimisissa kaupungissa, hyvin tunnettu ja kynään pystyvä\nmies, kilpailija sitävastoin jo ijäkäs ja vähemmin sopiva notarion\nvirkaan, joka paremman toimeentulon vuoksi tulisi yhdistettäväksi\nviskaalin toimeen. Syksymmällä vuotta 1802 Häggberg saikin asianomaisen\nnimityksen. Tampereen ensimmäinen viskaali pysyi virassaan v:teen\n1806 saakka, jolloin kaupunginoikeus julisti viran haettavaksi ja\nantoi sitten puoltolauseensa vääpeli Fredrik Hultmanille, joka saikin\nvaltakirjan.\n\nPaljon ei ensimmäisiltä viskaaleilta Tampereella vaadittu, mutta eipä\nheille paljon tarjottukaan; he saivat tulla toimeen miten parhaiten\ntaisivat. Hyvin uskottavalta tuntuukin ensimmäisen viskaalin valitus,\nettei hän voinut virallaan elää. Toiselle viskaalille päätettiin\ntarjota parempi toimeentulo: hänelle annettiin palkkioksi eräs autioksi\ntullut tontti, jonka hän virasta luovuttuaankin sai pitää tavallista\nlunastushintaa vastaan. Palkkamaan arvo nähdään siitä, että viskaali\nsen v. 1808 möi saaden siitä hintaa 33 riksiä 16 killinkiä velkarahaa.\n\nJo ensimmäisenä virkavuonnaan kaupungin arvoisa järjestysmies halusi\navukseen erityistä _notariota_. Tämän toimi siten jo alussaan\nerotettiin viskaalin virasta. Puoltolause uutta virkaa varten annettiin\nKustaa Hellsingille, joka saikin asianomaisen valtakirjan 15 p. jouluk.\n1802. Tietysti oli virka aluksi palkaton, mutta v. 1805 suotiin viran\nhaltijalle tavallinen palkkiomaa.\n\nSamalla yksinkertaisella tavalla perustettiin _kaupunginvoudinkin_\nvirka. Viskaali Häggberg ehdotti v. 1804 sellaisen viran asetettavaksi\nja samalla itsensä sen ensimmäiseksi haltijaksi, mihin kaupungin\nhallitus suostui, kun virkaan pyrkijä tarjosi takaukset. V. 1806 näkyy\nHäggberg heittäneen voutivirkansa, johon nyt tuli kaupunginpalvelija\nJuhana Lindberg. Hänen palkakseen on v:n 1806 kaupungintileissä\nmerkitty 3 riksiä 16 kill. pankkorahaa.\n\nVuosi 1805 oli niinikään uuden viran perustamisvuosi. Silloin\nnäet ennenmainittu vääpeli Hultman tarjoutui kaupungin\n_huutokauppatirehtoriksi_, luvaten perustaa kaupunkiin\nhuutokauppakamarin, jossa hän maksutta pitäisi kirjat ja möisi kruunun\nja kaupungin takavarikkoon ottamaa tavaraa, mutta muunlaisen tavaran\nmyymisestä nauttisi lain määräämää tai erikseen sovittavaa prosenttia.\nYritys havaittiin hyväksi ja anottu yksinoikeus annettiin Hultmanille,\njoka hankki tarpeelliset virkatakaukset.\n\nKorkeamman virkamiehistön alaisia olivat kaupungin alemmat\nvirkamiehet, etupäässä _kaupunginpalvelijat_. Raja ei kuitenkaan ollut\nylipääsemätön, sillä kaupunginpalvelija Lindberg -- siinä virassa\nmainittu jo v. 1802 -- kelpasi tarvittaessa sekä kaupunginvoudiksi että\nv.t. viskaaliksikin. Kaupunginvoudin ja kaupunginpalvelijan toimet\nolivat näinä alkuaikoina useinkin samassa kädessä. Viimemainittu virka\noli siitä harvinainen, että se oli palkallinen. Eikä se näy joutovirka\nolleenkaan, koska kaupunginpalvelijoita jo v. 1804 oli koko kolme,\nkullakin vuosipalkkaa 3 riksiä 16 killinkiä pankkorahaa. V. 1807 he\nsaivat jo palkanlisäyksen, niin että palkka teki nyt neljä pankkoriksiä\nmieheen. Taksa oli seuraavinakin aikoina yhä nousemassa, niin että v.\n1812 kahden kaupunginpalvelijan palkat pyynnöstä ylennettiin kuudesta\nvelkariksistä kuuteen pankkoriksiin kummallekin.\n\nJo ennen Ruotsin vallan loppua oli Tampereella nähty oma\npoliisivoimakin. V. 1806 tehtiin nimittäin totta esivallan jo\naikaisemmin antamasta määräyksestä, että kaupunkiin oli otettava\n_palovartijoita_. Nämä palovartijat olivat kaupungin ensimmäisiä\nkatupoliisia. Heitä otettiin Tampereelle aluksi 4 miestä, joiden tuli\nv:n 1807 alusta parittain ja vuorottain öisin vartioida kaupunkia.\nYövuorot määrättiin kestämään kello 10:stä illalla kello 4:ään aamulla.\nTätä laitosta varten otti kaupunki hartioilleen verraten raskaan\nkuorman, palovartijain palkka kun sai tehdyn päätöksen mukaan nousta\nkuuteen pankkoriksiin saakka miestä kohden. Uudet palovartijat kyllä jo\nennen ensimmäisen palvelusvuotensa loppua miehissä erosivat toimestaan,\nmutta alku oli kuitenkin tehty ja jatko oli vain ajankysymys.\n\nKaupungin hallitusmiesten rivin päättäjänä oli _rumpali_. Rummutusta\noli käytetty jo uuden hallitusajan alussa, mutta sittemmin näyttää\ntämä hallinnonhaara päässeen taantumaan, niin että v. 1806 oli\nryhdyttävä parannuksiin. Päätettiin ottaa kaupunkiin uusi rumpali,\njoka aamuin illoin toimittaisi rummutuksen kahdeksan velkariksin\nvuosipalkalla. Virkaohje sisälsi, että aamurummutus oli alkava kello\nneljä ja iltatapto kello yhdeksän ja kulkeva \"corps de gardie'n\"\nkulmasta kulmataloon 17, siitä kulmataloon 80, siitä kulmataloon 83\nsekä päättyvä jälleen \"korttikaalin\" kulmaan. Kierrettävä oli siis\nainoastaan nyk. torin, Puutarhakadun, Läntisenkadun ja Hämeenkadun\nvälillä olevat neljä korttelia, mutta arvattavasti kuuli koko kaupunki\njo siitäkin joka-aamuiset ja -iltaiset velvollisuutensa. Rumpalin\nvirkaan otettiin v. 1806 ent. kauppias Akseli Grönlund, 10 velkariksin\npalkalla. V. 1807 ruvettiin \"yksityisistä rummutuksista\" vaatimaan\nkahdeksan killingin korvausta. Rummutuslaitos pääsi kuitenkin uudelleen\nränstymään, minkävuoksi v. 1812 tehtiin päätöksiä sen virkistämiseksi\nentiseen voimaansa. (111)\n\nNiin oli nuori ja vasta-alkuinen kaupunki aivan lyhyessä ajassa\nvarustautunut varsin monihaaraisella hallintolaitoksella. Kun ottaa\nhuomioon kaupungin silloisen vähäpätöisyyden, näyttää koko prameileva\nvirkamiesjoukko irvikuvalta. Mutta kaiken tuon jäljittelyn ja\nvanhain muotojen tavoittelemisen alla elää kuitenkin tapain syvä\nvalta ja oikeus, ja tapahtuu uuden yhteiskunnan liittyminen vanhaan\nyhteiskuntaan.\n\nLukija on huomannut, että jo ensimmäisissä järjestysmiehen hankkeissa\nTampereella oli jonkinlaisena kaupunkilaisten eduskuntana esiintynyt\n_kaupunginvanhimmiksi_ sanottu laitos.\n\nKaupunginvanhimpia lienee Ruotsin vallan loppuaikoina ollut kaikissa\nSuomen kaupungeissa. Tämä laitos oli kotoisin jo vanhemmilta ajoilta\nja sen myöhempänä perustuksena pidettiin v:n 1619 kaupunkien\nhallintoa koskevaa kuninkaallista sääntöä, jota tosin ei koskaan\nlaiksi julistettu, vaan joka käytännön kautta saavutti lakitavan\npyhyyden. Tuossa säännössä määrättiin, että kaupungeissa oli valittava\nkaupunginvanhimmat, puoleksi käsityöläisistä ja puoleksi kauppiaista.\nNäiden valittujen tuli kaupungin asioissa edustaa kaupungin\nvarsinaista porvaruusoikeutta nauttivaa porvaristoa. Tämä vanha laitos\npysyi Suomessa voimassa aina kaupunkien uuden kunnallisasetuksen\nvoimaanastumiseen saakka v. 1875. Kaupunginvanhimpia katsottiin\nniiden toiminnan myöhempänä jaksona kaupunkikunnan laillisiksi\nedustajiksi, joiden kanssa kaupungin maistraatin tuli kunnallisista\nasioista keskustella ja päättää. Koska yleisessä laissa oli kielletty\nraastuvankokouksien pitäminen muissa kuin määrätyissä tapauksissa,\nkaupunginvanhimmat olivat muissa tapauksissa kaupungin porvariston\nlaillisia edustajia. Käytäntö Suomessa muodostui kuitenkin sellaiseksi,\nettä raastuvankokouksia pidettiin vapaammin ja että maistraatti kutsui\nporvaristoa tai asianhaarain mukaan muita kaupunkilaisluokkia, esim.\ntalonomistajia, maistraatin edessä \"kuultaviksi\", milloin asia niitä\nkoski. Mutta toiselta puolen eivät kaupunginvanhimmat siltä menettäneet\nsitä erityistä toimivaltaansa ja merkitystään, jonka olosuhteet ja\nheidän laitoksensa pysyvä luonne heille antoivat.\n\nTavan ja tarpeen oikeudella vanhan Tampereen asukkaat näyttävät\nottaneen käytäntöön tämän laitoksen, muodollisesti vastoin kaupungin\nperustuskirjan säännöksiä. Kaupunginvanhimmiksi lienee katsottu\nja katsottava niitä erinäisten kruununverojen taksoitusmiehiä,\njoita mainitaan Tampereella esim. v. 1790. Ensi kerran esiintyivät\nkaupunginvanhimmat sillä nimellä maaherrankokouksessa 1793. Siitä\nalkaen he olivat vilkkaassa toimessa ainakin kolmisen vuotta, jolta\najalta heidän pöytäkirjojaan on säilynyt (31.10.1793---8.8.1796).\nVuosikymmenen viimeisiltä vuosilta ei ole tarkempia tietoja heidän\ntoimistaan, mutta nimellisesti näyttää laitos eläneen, kunnes se\nseuraavan vuosisadan ensi vuosina alkoi uudelleen elpyä ja muodostua\npysyväksi kunnalliseduskunnaksi.\n\nVaikka tämä laitos siten juurtumistaan juurtui kaupungin elämään,\nse ei koskaan saavuttanut täysin vakaantuneita ja järjestettyjä\nmuotoja. Ensinnäkään ei kaupunginvanhimpain lukumäärä näy olleen\ntarkoin määrätty. V. 1793 oli heitä kahdeksan, kolmisena seuraavana\nvuonna säännöllisesti kuusi, v. 1802 jälleen kahdeksan, jossa\nmäärässä heidän lukunsa sitten kauemman aikaa pysyi. Mutta v. 1818\nlisättiin kaupunginvanhimpain lukumäärä yhdeksäksi ja seuraavana\nvuonna kymmeneksi. V. 1842 lisättiin heidän joukkonsa yhdeksitoista\n\"parittomain lukujen\" saamiseksi. Tämän mukaan olisi siis vanhinten\nlukumäärä vähitellen noussut yhteentoista. Viimeisinä hetkinään, v.\n1872, kaupunginvanhimmat pyysivät ja saivat vielä avukseen kaksi\njäsentä.\n\nVanhain säännösten mukaan olisi kaupunginvanhimmista pitänyt\nolla puolet kauppiaita ja puolet käsityöläisiä. Tässäkin kohden\ntamperelainen käytäntö kulki omia uriansa. V. 1793 oli vanhinten\nkahdeksasta jäsenestä kaksi virkamiestä, neljä kauppiasta, yksi\n\"fabrikööri\" ja yksi muurimestari. Lähinnä seuraavina vuosina oli\njäsenistö kokoonpantu neljästä kauppiaasta ja porvarista, yhdestä\nkäsityöläisestä ja yhdestä virkamiehestä. Laitos oli silloin selvästi\nerityisesti kauppiasluokan eduskunta. Sellaisena se pysyikin aina uuden\nvuosisadan toisen vuosikymmenen lopulle saakka, jolloin kaupungin\npaisuva käsityöläisluokka alkoi pyrkiä suurempaan valtaan kaupungin\neduskunnassa. V. 1818 esitettiin kaupunginvanhimpiin valittavaksi lisää\nyksi käsityöläisjäsen juuri siitä syystä, ettei käsityöläisten puolesta\nsiellä ennestään ollut kuin yksi ainoa jäsen. Seuraavana vuonna tuli\nvielä lisäksi yksi jäsen \"suuresti kasvaneen\" käsityöläisluokan\npuolesta. Myöhempinä aikoina käsityöläiset tulivat kaupunginvanhimmissa\nyhä mieslukuisemmin edustetuiksi, niin että heillä 1840-luvulta lähtien\noli enemmistö tässä edustajistossa.\n\nKaupunginvanhimpain toimi oli elinkautinen, palkaton luottamusvirka.\nSiitä erottiin ainoastaan kuoleman, vanhuuden, voimattomuuden ja\nsairauden tai raatimieheksi pääsyn vuoksi. Mielivaltaista eroa ei\nsallittu. Sitävastoin saatettiin maineensa menettänyt tai ijästä\ntylsistynyt jäsen erottaa kaupungin vanhimman toimesta.\n\nLaitoksen vaalioikeus ja vaalitapa oli horjuva koko ajan, minkä tuo\nvanha kunnallinen eduskunta oli olemassa. Kaupungin ensi ajoilta\non mainittu, että kaupunginvanhimmat \"valittiin\" tai \"valittiin\nyksimielisesti\". Valitsijoina olivat \"porvarit\" tai \"kaupunginvanhimmat\nja porvaristo\" yhdessä (vaalit vv. 1810 ja 1831). Siten oli tuo\nvanhoina aikoina kaupunkien hallinnossa käytetty itsevalitseminen\nTampereellakin tunnettu. Kuitenkin tulivat säännöllisemmät\nvaalitavat vähitellen käytäntöön. V. 1819 pääsi eräs käsityöläinen\nkaupunginvanhimmaksi enimmillä äänillä. V. 1822 toimitettiin\nkolmen vanhimman vaali erityisen vaalilistan mukaan, jolloin kolme\nenimmät äänet saanutta tuli valituksi. V:n 1842 vaalin toimittivat\nnimenomaan kaupungin \"kuudestoistaosain omistajat\" (s.o. yleensä\nveronalaiset kaupunkilaiset). Mutta myöskin kaupunginoikeus, myöhemmin\nmaistraatti, sekaantui tarpeen tullessa vanhimpain vaaleihin. Niinpä\nse v. 1818 nimitti uuden käsityöläisjäsenen kaupunginvanhimpiin\nilman vaalitoimitusta, ainoastaan käsityöläisten pyynnöstä. V.\n1861 maistraatti ottamatta huomioonsa vaalitavasta vallinnutta\nerimielisyyttä julisti vaalissa olleen käsityöläisen valituksi, koska\nhänen edeltäjänsäkin oli ollut käsityöläinen.\n\nKaupunginvanhimpain tehtävät ja valtapiiri eivät Tampereella eivätkä\nmuuallakaan olleet tarkoin määrätyt. Tampereen kaupungin ensi aikoina\noli heillä kyllä tärkeä tehtävä. He antoivat lausuntoja maaherralle,\nsitten oman kaupungin hallitukselle kaupunkiin pyrkiville asukkaille\nmyönnettävästä porvaruusoikeudesta y.m. esiintyvistä asioista.\nToimintahalua osoittaa Tampereen kaupunginvanhinten v. 1794 tekemä ja\n1796 uudistama anomus, että heille myönnettäisiin \"toimeenpanovalta\"\nheidän päättämissään asioissa. V. 1802 selitettiin heidän tehtäväkseen\nvalvoa kaupungin etua taksoituksissa, tarkastuksissa y.m.\n\nKaupungin hallinto-olojen vakaantuessa kaupunginvanhimmat saavuttivat\nerittäin suuren vallan kuntansa rahavarain käyttämisessä. Se oli\ntämän edustajiston ehkä tärkein tehtävä. Kaupungin asukkaat kyllä\nkaikkina aikoina johdonmukaisesti pitivät itseverotusoikeutensa. Mutta\nkaupungin omaisuuden ja rahavarain valvomisessa kaupunginvanhimmat\nkäyttivät kauan aikaa mitä laajinta valtaa. Yhtä säännöllisesti kuin\nkaupunginoikeus ja neuvosto karttoivat talousasioihin kajoamista, yhtä\nvarmasti vanhimmat niitä käsissään pitelivät. He myönsivät palkat ja\npalkanylennykset kaupungin kaikille virkamiehille, määräsivät rohkeasti\nuusia menoeriä ja yleensä hoitivat kaupunkitalouden menopuolta,\nainoastaan tärkeämmissä tapauksissa alistuen kaupungin asukkaiden\ntahtoon. Tämän lisäksi vanhimmat olivat yleensä lausuntoa antava\nvirkakunta, jonka mielipidettä kuultiin kaikissa tärkeämmissä kaupungin\nasioissa.\n\nMerkityksetön ei siis ollut tuo vanha kunnalliseduskunta. Sen sana\nsaattoi painaa paljon asioista ja oloista riippuen. Yhdessä kaupungin\nhallituksen kanssa se saattoi rakentaa ylipääsemättömiä muureja\nkuntalaisten harrastusten ympärille. Mutta sillä oli käsissään myöskin\nalotevalta, jota se saattoi jos tahtoi, käyttää kaupungin edistämiseksi.\n\nTässä ei ole vielä paikka Tampereen kaupunginvanhinten toiminnan\narvostelemiseen. Se vain mainittakoon, että kiirastulensa oli heidänkin\nkäytävä, ja että kaupungin väestössä alkava kunnallisharrastus\n19:nnen vuosisadan puolimaissa teki lopun vanhinten useimmista\nvanhoista omavaltaisuuksista, jos sellaista sanaa voi käyttää oloista,\njoissa omavaltaisuus usein katsottiin järjestykseksi ja oikeudeksi.\nMuinaisaikaisesta olemuksestaan viimeiset kaupunginvanhimmat jättivät\nmainehikastakin muistoa pannen pitkän vaikutuskautensa viimeisellä\nhetkellä onnelliseen alkuun seuraaville sukupolville niin tärkeän\nKyttälän lunastusasian.\n\nTampereen kaupunginvanhinten sisäisestä järjestyksestä ei ole tietoja\nsäilynyt. Puheenjohtajista ja pöytäkirjoista ei ole muistoa, ellemme\nota lukuun 1790-luvun säilyneitä pöytäkirjoja. Lähtevät kirjoitukset\nja lausunnot allekirjoitettiin tavallisesti miehissä. Yhdennellätoista\nhetkellä tapahtui näissä seikoissa uudennus; 1870-luvun alussa oli\nvanhimmilla puheenjohtaja, vieläpä palkkiota nauttiva lainoppinut\nsihteerikin. (112)\n\nOlemme edellä luoneet katsauksen Tampereen kaupunginvanhimpain\nvaiheisiin kauas yli Ruotsin ajan rajojen, koska ainoastaan siten\nvoimme saada edes jotain käsitystä tämän huomattavan, vaikka vähän\ntunnetun kunnallislaitoksen vanhemmista oloista.\n\n\n\n\n15. KAUPUNKIKUNNAN TALOUTTA.\n\n\na) Vapaavuodet ja kruununverot: Tampereen asukkaiden vapautukset\nvaltionveroista. -- \"Vapaavuosien\" pitennykset. -- Henkilölliset verot\nja. vapautukset. -- Henkirahain historia. -- \"Realiset\" verot ja\nvapautukset. -- \"Yleinen suostunta\". -- Paloviinavero.\n\nb) Yleiset rasitukset: Maantienteko. -- Tammerkosken sillan teko. --\nKestikievarit ja kyyditys. -- Vankeinhoito.\n\nc) Kaupungin vanhin kunnallistalous: Sen yleinen luonne.\n\nd) Vanha maa- ja asuntopolitikka: Kaupungin asemakaava. -- Asutus, ja\nkaupungin laajentuminen. -- Vuokralaiset.\n\ne) Palotoimi: Muinaisajan palolaitoksia. -- Uudistuksia Ruotsin ajan\nlopulla. -- Palovartijapalvelus Tampereella. -- Palojärjestyksen ja\npalovartijain ohjeiden ehdotukset v:lta 1808.\n\nf) Terveydenhoitoa: Kätilötoimi. -- \"Kaupungin fysikuksen\" puuha. --\nTampereen apteekki.\n\ng) Kaupungin rahatoimi ja rahasto. -- Kaupungin tilit v:lta\n1806. -- Kaupungin tulot: Markkinavero. Tonttiäyrit. \"Vero-osat\"\neli \"sekstonteelit\":. tonttivero-osat; varallisuusvero-osat;\nporvaruusvero-osat; yhdistetyt vero-osat. -- Rahasto ja sen hoitajat.\n-- Johtavia periaatteita.\n\n_a) Vapaavuodet ja kruununverot._\n\nKun nyt käännymme tarkastamaan Tampereen vanhankaupunkilaitoksen\naineellista toimintaa, on aluksi kiinnitettävä huomiota niihin veroihin\nja taloudellisiin rasituksiin, joita sekä kaupungin yksityisten\nasukkaiden että koko kaupungin yhteisesti oli kannettava valtion\nhyväksi.\n\nPerustuskirjan 4. kohdan mukaan kaupungin asukkaat: olivat\nkaksikymmentä vuotta luettuna perustuskirjan julkaisemisesta oikeutetut\nnauttimaan täydellistä vapautusta kaikista \"maa- ja omakohtaisista\nveroista\". Aikana, jolloin kruununverot pienemmissä kaupungeissa olivat\npaljon raskaampi taakka kuin vasta aikeissaan olevan kunnallistalouden\ntuottamat verot, tällainen vapautus oli todellakin tuntuva.\nSuuriarvoisina Tampereen köyhät asukkaat pitivätkin \"vapaavuosiansa\",\njoiden päättymistä pelolla odotettiin. Porvarimaailmassa vallitsevan\nkäsityksen mukaan nämä vapaavuodet varsinaisesti tekivätkin Tampereen\nsiksi \"vapaakaupungiksi\", joksi esivalta oli sen perustanut. Kun\nvapaavuosien loppumisen hetki läheni, kaupungin asukkaat koettivat\nsäilyttää erioikeuksiaan kaikella sillä innolla, millä arvokkaita\noikeuksia aina puolustetaan.\n\nVapaavuosien oli päättyminen v:n 1799 lopulla. Seuraavan vuoden\nvaltiopäivillä kaupungin turkulainen edusmies Stadigh anoi vapaavuosien\npitennystä vielä 15 tai 20 vuodeksi. Monenlaisiin pettymyksiin olivat\nTampereen porvarit jo ehtineet tottua taloudellisissa pyrinnöissään ja\npyyteissään. Senvuoksi heistä oli varmaan suuri suosionosoitus heidän\nkaupungilleen, kun kunink. päätöksellä 20 p:ltä lokak. 1801 Tampereelle\nmyönnettiin vapaavuosia vielä kymmeneksi vuodeksi eli v:n 1809\nloppuun saakka, \"jotta kokemus näyttäisi, voiko se kaupungin parempaa\nmenestystä edistää\". Myöhemmin uudistettiin Tampereen verovapautukset\nvielä vuosien 1821 ja 1856 manifesteilla. (113)\n\nOmakohtaisilla eli personallisilla veroilla tarkoitettiin\npuheenaolevina vanhempina aikoina henkilön eli henkilöperusteen mukaan\nsuoritettavia pysyviä kruununveroja. Niitä olivat \"henkirahain\"\n(mantalspenningar) lisäksi \"palkka- ja maksuvero\" (lön- och\nbetalningsafgift), jota v:sta 1719 alkaen oli säätyluokittain\nsuoritettu valtakunnanvelkarahastoon valtakunnan velan maksamiseksi,\nv. 1727 alkanut \"linnanrakennusapu\" (slottsbyggnadshjelp), jota\nmaksettiin säätyjen, arvonimien ja ammattien perusteella laadittujen\ntaksain mukaan, sekä v. 1770 säädetty \"lääkintärahaston maksu\"\n(medicinalafgift), niinikään säädyttäin eli luokittain maksettava.\nNäistä veroista nautti Tampere perustuskirjansa mukaan vapautusta.\n\nTuntuvin oli vapautus vanhain, määräikäisiltä henkilöiltä:\nsäädyttäin suoritettavain henkirahain maksamisesta. Tätä vapautusta\nnauttivat kaikki kaupungin asukkaat erotuksetta, niinkauan kuin\nkaupungin vanhoja vapaavuosia kesti. Mutta kun kaupunki v:n 1821\nvapaakaupunkijulistuksella sai uudet erioikeudet ja julistuksessa\nmainittiin ainoastaan \"Fabriki-, Konsti- ja Käsityön harjoittajat\",\njoille suotiin \"alinomainen vapaus hengiluku- ja muista ulosteoista\nKruunulle, ilman eroitusta, niin hyvin itse edestänsä, vaimonsa ja\nlastensa, kuin työntekiäinsä ja tarpellisen palkkaväkensä edestä\",\nruvettiin muilta kaupunkilaisilta henkirahoja kantamaan. Näitä oli\nkunkin 15--63 ikäisen maksuvelvollisen kaupunkilaisen suoritettava\nmuutetun raha-arvon mukaan 36 kopeikkaa hop. Syystä tai toisesta\nruvettiin kuitenkin Tampereen maksuvelvollisilta työmiehiltä aluksi\nkantamaan vain 18 kop. hop. kultakin. Tehdyn huomautuksen johdosta\nkuitenkin selitettiin Turun maaherralle 16 p. lokak. 1829 annetussa\narm. käskykirjeessä, että sellaisten työmiesten tuli suorittaa sama\nmaksu kuin kaupungin muidenkin maksuvelvollisten asukkaiden, eli 36\nkop. hop. V. 1841 kaupungin työmiehet (kirvesmiehet) näkyvät turhaan\nhakeneen itselleen, vaimoilleen, lapsilleen ja palvelijoilleen\nvapautusta kruununveroista; heitä ei katsottu käsityöläisluokan\njäseniksi, joille v:n 1821 vapaakaupunkijulistus oli sellaisen\nvapautuksen suonut. Mainitulla rajoituksella Tampereen kaupungin\nasukkaiden vapautus henkirahoista ja muista samantapaisista\nkruununveroista jäi edelleenkin voimaan, kun v. 1856 Tampereen\nerioikeudet vielä viideksikymmeneksi vuodeksi vahvistettiin. Mutta\n1863--64 vv:n valtiopäiville annetussa esityksessä henkilöllisiä\nkruununveroja koskevain asetusten uudistamisesta esitettiin Tampereen\nnauttiman henkirahoja y.m.s. koskevan verovapauden lakkauttamista.\nTampereen edustajan, tehtaanisäntä F. W. Frenckellin vastalauseesta\nhuolimatta sekä talousvaliokunta että valtiosäädyt hyväksyivät siinä\nkohden esityksen, ja sellainen määräys tuli uuteen asetukseen 20 p:ltä\nhelmik. 1865. Sen jälkeen henkilöllisiä kruununveroja, eli, kuten niitä\nnyt yhdistettyinä nimitettiin, \"henkirahoja\" maksettiin Tampereelta\nsamalla tavoin kuin muistakin Suomen kaupungeista aina tämän veron\nlakkauttamiseen saakka v. 1924.\n\nVuoden 1779 perustuskirjan mukaan suotiin Tampereen\nkaupungin asukkaille vapautus myöskin maakiinteimistöistä\nsuoritettavista kruununveroista (\"reelle utskylder\"), ja v:n 1821\nvapaakaupunkijulistuksen mukaan, joka v. 1856 uudistettiin, tämäkin\nvapautus jäi voimaan. Siten kaupunki sai vapautuksen kaupunkien\npeltomaasta suoritettavista \"kruununkymmenyksistä\" (kronotionde) ja\nkaupunkien alaksi ja laitumeksi annetuista tiloista maksettavista\n\"karjarahoista\" (boskapspenningar), jotka verot olivat säädetyt jo\n1600-luvulla ja olivat käytännössä vielä 19:nnelläkin vuosisadalla.\n\nMyöskin kaupunkien suoritettavasta \"merisotaväen pidosta\"\n(båtsmanshåll) ja sitä rauhan aikana vastaavasta \"vakanssimaksusta\" sai\nTampere perustamisestaan saakka nauttia vapautusta, koska kaupunki oli\n\"maakaupunki\" eikä sen kanssa mitään sopimusta merisotaväen pidosta\noltu voitu tehdä. (114)\n\nSiihenpä Tampereen ensimmäiset verovapaudet supistuivatkin. Myönnetyt\nvapaavuodet eivät ajan lainopillisen käsityksen mukaan sisältäneet\nkaupungin asukkaiden vapauttamista kruunulle suoritettavista\ntilapäisistä ja n.s. \"epävarmoista\" veroista ja maksuista.\nPuhumattakaan sellaisista satunnaisiksi ja yksityisluontoisiksi\nkatsotuista maksuista, kuten \"sentonaalista\" ja \"sotilashuonemaksusta\"\n(krigsmanshusafgift), joita virkamiesten oli suoritettava\npalkoistaan ja ylennyksistään, \"leimamerkkiverosta\", jota virastojen\nkäyttäjät maksoivat asiakirjoistaan, \"oikeuslaitoksen prosentista\"\n(justitiestatens procent), jota maksettiin säätyläisten ja porvarien\nkuolinpesäin varallisuudesta, ja joista mistään Tampereellakaan ei\nnautittu vapautusta, jäi kaupunkilaisten suoritettavaksi muutamia\nyleisempiäkin kruununveroja. Näistä olivat Ruotsin vallan aikana\ntärkeimmät n.s. \"yleinen suostunta\" ja paloviinavero.\n\n_Yleinen suostunta_ oli vanha raskas vero, jonka säädyt olivat\nottaneet uudessa muodossa kantaakseen 1770-luvulla. Suostuntaa\nsittemmin uusittiin ja osittain laajennettiinkin v:n 1789 ja viimeksi\nv:n 1800 valtiopäivillä. Tätä veroa kannettiin Ruotsin ajan lopulla\nviiteen \"artikkeliin\" jaetun taksan mukaan: I art. sisälsi erinäisiä\nhenkilöllisiä arvoluokka- ja elinkeinomaksuja, II art. monenlaisia\npalkasta, tulosta (m.m. vuokratulosta), omaisuudesta, elinkeinosta\ny.m. meneviä maksuja, III art. ikkunaveron, jota varten ikkunat\njaettiin pariin luokkaan, IV art. laajan ylellisyysverotuksen, jonka\nmukaan suoritettiin veroa ulkomaisista juomista, teestä, suklaasta,\nsokerista, viinistä, ajopeleistä, kortti- ja biljardipelistä,\nsilkkikangastapeteista, hienoista huonekaluista, kultaisista ja\nhopeisista taskukelloista, silkkivaatteista, tupakan polttamisesta,\npuremisesta ja nuuskaamisesta, metsästyskoirista y.m., ja V art.\nvihdoin erityisen \"sotaveron\" (krigsgärd). Koko tämä suostunta sisälsi\npäälle puolensataa eri verotusesinettä.\n\nTästä verosta eivät Tampereen kaupungin asukkaat saaneet täydellistä\nvapautusta. Veroasetusten mukaan he kuitenkin nauttivat henkilöllisestä\nja arvonimiverosta 1/6 helpoitusta. Kaupunkilaisten kantaa tätä uutta\nverotusta kohtaan kuvaa se, että he syksyllä 1788 kieltäytyivät\nsuostunnan taksoituksen toimituksesta, aikoen muka siitä valittaa.\nLuonnollisesti verotus kuitenkin pantiin toimeen. Se oli raskain\nkaikista senaikaisista Tampereen kruununveroista. Niinpä kaupungista\n(ilman polttimoa) maksettava yl. suostunta teki:\n\n    vuonna 1790 248 riks. 42 2/3 kill.\n      \"    1795 218  \"    25       \" 8 runst.\n      \"    1800 202  \"    15       \"\n      \"    1805 281  \"     1       \" 1   \"\n\nVarmaan oli siis Tampereenkin asukkaille hyvin tervetullut kreivi\nBuxhoevdenin Venäjän keisarin nimessä 12/24 p. maalisk. 1808 antama\njulistus, joka siitä vuodesta alkaen vapautti Suomen asukkaat \"Ruotsin\nvaltiovelan maksamiseksi säädetystä suostuntaverosta\". Tämä julistus\nselitettiin vähää myöhemmin sekä v:n 1719 valtakunnanvelkarahastonveroa\nettä \"yleistä suostuntaa\" koskevaksi. Suostuntaa ei sen jälkeen enään\nuudistettukaan. (115)\n\nTampereen asukkaiden oli Ruotsin vallan viimeisellä aikakaudella\nsuoritettava muutamia muita tilapäisempiä suostuntoja, kuten\n\"hääveroa\" (bröllopsgärd) ja \"kruunaus- ja hautausapua\" (krönings-\noch begrafningshjelp), mutta ne eivät kaupunkilaisten verokuormaa\ntuntuvasti raskauttaneet. _Paloviinaveroa_ eli viina-arentia oli\nTampereella ruvettu maksamaan v. 1788, kun Tampereen kruununpolttimon\nlakattua maaherra edellisenä vuonna oli kaupungin kanssa tehnyt siitä\nsopimuksen. Tässä sopimuksessa kaupunki suostui kruunun tarjoamaan\nvapaaseen kotitarve- ja myyntiviinanpolttoon ja siitä kruunulle\nmaksettavaan \"arentiin\" (vrt. edellä s. 202). Poltettava kannuluku\nja vuokramaksun suuruus olivat sopimuksessa määrätyt. Käytännössä\nasia järjestyi täällä siten, että arentiveron suorittivat pannujensa\nsuuruuden mukaan ne, jotka viinaa polttivat, jotavastoin muut olivat\nverosta vapautettuja.\n\nTampereella kuten muissakin Suomen kaupungeissa tästä verosta\nkehittyi jo Ruotsin aikana omituinen viinakysymys. Yleisen laillisen\njärjestelyn alaiseksi asia tuli v:n 1800 valtiopäivillä. Asetuksessa\n15 p:ltä kesäk. 1800 määrättiin, että paloviinan valmistuksen arenti,\njoka oli maksettava kuluvalta vuodelta ja sen henkiluettelon mukaan,\noli kaupungeissa laskettava seuraavalla tavalla: Jokaista hengille\nkirjoitettua mieshenkilöä kohden oli laskettava 12 kannun ja jokaista\nnaista kohden 6 kannun vuotuinen paloviinan kulutus. Alaikäisiä ei\notettu huomioon, mutta kaupungissa kävijäin ja matkustajain tarpeeksi\noli yhteenlaskettua kannumäärää korotettava 5 %. Sitten muutettiin\nkulutusmäärä \"polttotynnyreiksi\" viljaa, siten että kutakin tynnyriä\nkohden laskettiin 18 kannua viinaa. Jokaisesta polttotynnyristä viljaa\noli maksettava leiviskä rukiita paloviina-arenniksi. Arenti oli\nsuoritettava luonnossa tai kunkin vuoden verohinnan mukaan rahassa.\n\nSaattaa oudostuttaa, että kaupunkien täten piti maksaa viina-arentia\nväkilukunsa mukaan, vaikkeivät läheskään kaikki kaupungin asukkaat\nvoineet viinanpolttoa harjoittaa ja siitä tulevaa etua nauttia. Yleinen\nmaksuperuste oli kuitenkin tarpeellinen, sillä jos arentia olisi\nmaksettu todellisesta viinanvalmistuksesta, olisi saattanut tapahtua --\nkuten Tampereella aikaisemmin oli tapahtunutkin --, että yksityisten\nviinanpolttajain luopuessa viinanpolttamisesta ei kukaan halunnut\nkäyttää vapaaksi jäänyttä poltto-oikeutta, jolloin kruunu olisi\nmenettänyt osan tulojaan. Sellaista mahdollisuutta silloinen valtio\nkauhistui. Yleisen viinaveroperusteen määräämistä kaupungeissa puolsi\nsekin seikka, että viinavero maalla oli muodostunut muuttumattomaksi\nmaaveroksi, eikä tahdottu kaupungeille suoda erityistä helpotusta\nmaaseutujen rinnalla.\n\nEpävarmaksi sittenkin jäi, kuka kaupungeissa oikeastaan oli viinaveron\nmaksava. Vero oli kollektivinen, kaupunki kokonaisuudessaan siitä\nvastuunalainen väkilukunsa mukaan. Asia siis vaati tarkempaa\njärjestelyä. Turun kaupunkiin nähden kuningas oli vahvistanut\nselityksen, jonka mukaan viinaveron maksaminen oli sälytettävä niille\nkaupungin asukkaille, jotka omistivat taloja tai kaupungin maata,\nniinkauan kuin ei perustettu mitään \"yhdistettyä polttimoa\", joka\nsiinä tapauksessa olisi veron maksanut. Ellei tuollaista polttimoa\nsyntyisi, oli läänin maaherran tarkemmin määrättävä perusteet, minkä\nmukaan veron jako talon- ja maanomistajille olisi tasapuolisesti\ntoimitettava. Maaherra näkyy sen johdosta määränneen, että kunkin\ntalon- ja maanomistajan tuli vastata niin suuresta verosta, kuin tuli\nkunkin omistajan talossa ja maalla asuvaa väkilukua kohden, minkä\nmukaan myöskin viinanpoltto-oikeuskin oli jaettava.\n\nTämän järjestyksen Turun maaherra v. 1804 määräsi noudatettavaksi\nlääninsä muissakin kaupungeissa, myöskin Tampereella, ja säännös\nnäkyykin täällä seuraavina aikoina. pysyneen voimassa. Mutta ei\nkaikkein tyytyväisyydeksi. Kansassa vallitsi entisestään se mielipide,\nettä viinavero oli niiden maksettava, jotka viinaa pohtivatkin.\nEsivallan myöntämä vaihtoehto, että kaupungeissa saisi perustaa\njonkinlaisia kunnallisia polttimoita tai polttimoyhtiöitä, ei myöskään\nmielistä haihtunut. Jo v. 1804 viina-arennin asiaa järjestettäessä\njoukko kaupungin varakkaimpia ja etevimpiä asukkaita -- majuuri Yrjö\nv. Knorring, kapteeni G. Uggla, Hatanpään omistaja T. G. Lefrén,\ninspehtori J. Vadén, kauppiaat R. Laurén ja Gabr. Sjöstedt, porvarit\nJ. Grönholm, H. Berglund, N. Wahlstedt ja H. Grönlund sekä kersantti\nK. J. Spoof -- tarjoutuivat polttamaan viinaa ja maksamaan viinaveroa\nköyhempäin puolesta. Sitten ilmoittivat useat näistä johtomiehistä\nluovuttavansa viinanpoltto-oikeutensa Lefrénille, joka oli luvannut\nverosta vastata. Mutta aiotusta suurpolttimosta ei tullut mitään;\nmaaherra vaati perustettavaksi erityistä yhtiötä, joka toimittaisi\npolton \"yhdistetyssä laitoksessa\" suurella pannulla ja antaisi vakuuden\nveron maksamisesta, ja kaupunkilaiset olivat keskenään kovin riitaisia,\nviinanpolttajat kun eivät millään ehdoin tahtoneet luopua oikeudestaan.\nKun sopimusta ei syntynyt, asia jäi vastaiseksi vanhoilleen seuraavain\naikain ratkaistavaksi. (116)\n\n_b) Yleiset rasitukset._\n\nLikemmin kuin edelläkerrotut kruununverot kaupungin julkista taloutta\nkoskivat ne rasitukset, jotka valtio oli jättänyt kunkin kaupunkikunnan\nasukkaiden yhteisesti kannettaviksi. Näitä rasituksia olivat teiden\nja siltain rakentaminen, kestikievarinpito ja kyyditys, vankilan\nrakentaminen ja vankien hoito ja jotkut muut kaupunkien suoranaiset\nyleiset tehtävät.\n\n_Maantien_ teosta ja kunnossapitämisestä, joka lakien mukaan oli\nkaupungin alueella kaupungin suoritettava, ei kaupungin vanhoissa\nasiapapereissa ole tietoja. Mutta kun vielä v. 1825 kaupunginvanhimmat\npäättävät, ettei lumiaurausta kaupungin maanteillä toimiteta kaupungin\nkustannuksella, vaan että kunkin talonomistajan tulee itse aurata\njaettu osansa, voinemme siitä päättää, että Tampereen vanhimmat\ntalonomistajat, kuten maanomistajat maallakin, suorittivat tämän\nrasituksen yleensä omalla työllään luonnossa.\n\nLakien mukaan olisi Tampereen kaupungin myöskin pitänyt rakentaa\nalueellansa olevat _sillat_. Mutta kauan aikaa katsottiin Tampereen\nkaupunkia liian vähävoimaiseksi rakentamaan sen alueella olevaa\npuolta Tammerkosken siltaa. Esivalta antoi hiljaisuudessa armon käydä\noikeudesta, ja edelleenkin sai koko Ylä-Satakunnan ylinen kihlakunta\nynnä siihen kuulunut osa Hämeen lääniä rakentaa tuota vanhaa siltaansa.\n\nAlussa vuotta 1805 ryhdyttiin sillan uudestaan rakentamiseen maaherran\nkäskyn mukaisesti. Silta oli tuleva puinen kuten ennenkin, ja se oli\nrakennettava entiselle viistolle paikalleen, koska Hatanpään isäntä\nei suostunut ilmaiseksi luovuttamaan erästä peltolappua, jotta silta\nkaupungin kartan mukaisesti olisi saatu torin keskikohtaa vastaan. Jo\nsaman vuoden toukokuussa piti uuden sillan olla valmis, minkävuoksi\nsen rakentaminen nyt kiiruusti huutokaupalla myytiin. \"Turun\" (s.o.\nkaupungin) puoleisen siltaosan otti tehdäkseen tamperelainen porvari\nPietari Zweigberg 700 velkariksistä, mutta Hämeen puoleiset päättivät\nitse rakentaa osansa. Vanhasta sillasta maksoi Hatanpään isäntä Lefrén\n28 velkariksiä 2 kill., ja rakentamisen ajalla tarvittavan lautan\notti tamperelainen puuseppä Olonius tehdäkseen 13 velkariksillä.\nMutta jo helmikuun keskivaiheella tuli pidettäväksi uusi siltakokous.\nHatanpään isäntä oli miettinyt asiaa ja esitti nyt suurella joukolla\nkokoontuneelle kansalle uudet muhkeat suunnittelut ja piirustukset.\nSilta oli tehtävä kerrassaan \"kiviholveilla eli arkuilla\". Rakennustyö\ntulisi kestämään kaksi vuotta ja sen kustannukset nousisivat 2000\nvelkariksiin. Ja koska luultavasti kukaan ei huutaisi sellaisen\nrakennuksen suorittamista, Lefrén itse tarjoutui rakentamaan sillan,\nsiten että kihlakunnan talonpojat joko tekisivät hänelle kahtena vuonna\nkultakin 1/2 manttaalia suuremmalta talolta viisi ja sitä pienemmältä\ntalolta kolme hevospäivätyötä omin ruokineen, mitkä päivätyöt\ntalonpojan eduksi saataisiin tehdä maaliskuussa ja jotka Kyrön,\nIkaalisten ja Ruoveden pitäjäläiset saisivat suorittaa Lefrénin tilalle\nIkaalisissa, tai maksaisivat talonpojat 1/2 kappaa rukiita jokaiselta\ntalolta, jolloin rakentaja vastaisi sillan vastaisesta ylläpidostakin\nniinkauan kuin kappoja maksettaisiin. Kiviarkkusillan suunnitelma\nsai yleisen kannatuksen ja kaikki muut Turun puoleiset asianosaiset\npaitsi muutamia Pirkkalan miehiä suostuivat tekemään päivätyöt uuden\nmanttaalin mukaan. Pitäjäin tekemistä pienemmistä ehdoista sovittiin\nniinikään hyvin. Koko sopimus koski ainoastaan Turun puoleista\nsillan osaa; kosken keskelle tulevan \"raja-arkun\" Lefrén lupasi\nrakentaa yksinään Hämeen läänin osalta. Tällä tavoin sitten silta\nlieneekin rakennettu ja tullut kaupungin asemakaavan mukaiseksi. Aivan\nmääräajassa se ei tainnut kuitenkaan valmistua, mutta näkyy kuitenkin\nolleen valmis jo ennen Suomen sotaa.\n\nTässä yhteydessä mainittakoon, että Tammerkosken sillan Turun puoleisen\nosan rakentamisvelvollisuus vasta senaatin päätöksellä 5 p:ltä helmik.\n1839 tuli kaupungin velvollisuudeksi. Vielä v. 1835 oli kuvernööri\nvelvoittanut Ikaalisten pitäjäläiset siltaa rakentamaan, mutta kun\npitäjäläiset valittivat senaattiin, asia palautettiin kuvernöörin\ntutkintoon, ja kuvernööri uudella päätöksellään 28 p:ltä tammik.\n1838 vapautti kaikki lääninsä pitäjät rakennusvelvollisuudesta, mikä\npäätös Tampereen kaupunkilaisten valituksista huolimatta senaatissa\nvahvistettiin. (117)\n\nVanhain lakien ja asetusten mukaan olivat Suomen kaupungit velvolliset\npitämään _kestikievaria_ ja toimittamaan _kyyditystä_.\n\nKestikievariksi oli asetettava joku porvari, joka siitä rasituksesta\nsaisi nauttia erinäisiä etuja. Kyyditys oli yleensä järjestetty\nsamalle pohjalle kuin maallakin. Kaupungin porvariston tuli vastata\nkyydityksestä, eikä kukaan porvarillisia rasituksia ja veroja kantava\nsaanut siitä olla vapaa. Mutta pienempien kaupunkien eduksi oli\nsäädetty, että jolleivät ne jaksaneet yksin kyyditystä ylläpitää,\nmaaherra sai harkintansa mukaan määrätä lähimpiä maalaistaloja\nhollikyytiin kaupungissa. Kaupunkilaisten omaan kyyditykseen nähden\noli lisäksi annettu pari huomattavaa erityissäännöstä. Suuremmissa\nkaupungeissa oli kestikievarinpito erotettu kyydityksestä ja säädetty,\nettä \"ajurien\" ja kyyditsijäin tuli kyytejä varten olla varustettuja\najopeleillä. Pienemmissä kaupungeissa sitävastoin kestikievarinpitäjän\ntuli, kuten maallakin, itse hoitaa kyyditystä.\n\nTampereen kaupunkia ei aluksi pidetty kaupungin arvoisenakaan, koska\nsiellä ei mitään kestikievaria ollut. Vasta maaherrankokouksessa 1793\nhavaittiin, että kestikievarin muuttaminen kaupunkiin voisi lisätä\nliikettä, ja samassa tilaisuudessa saatiinkin kruununinspehtori\nLagerbaum rupeamaan kestikievarinpitäjaksi. Maaherra lupasi uudelle\nkestikievarille avuksi yhden kyytihevosen Hämeen läänistä ja yhden\nTurun läänistä vuorokaudessa, joten kaupungin kestikievarissa\ntulisi olemaan kaksi hollihevosta. Muusta kyydinpidosta päästiin\nsillä mukavalla tavalla, että kaupungin ajurit määrättiin\nvuoronsa jälkeen kutsuttaessa suorittamaan reservikyyditystä. Kun\narvattiin ajurien olevan vastahakoisia tähän rasitukseen, maaherra\npyysi luetteloa kaupungin ajureista ryhtyäkseen asian vaatimiin\ntoimenpiteisiin. Ennen maaherrankokouksen päättymistä luettelo oli\nvalmis; se sisälsi kolmentoista ajuri- ja porvaripoloisen nimet.\nHeidät nyt maaherra velvoitti kunkin 3 riksin 16 killingin sakon\nuhalla vastaamaan reservikyytivuoroistaan. Samalla tehtiin se\najuriluokalle tärkeä säännös, että kaupunginvanhimmat saisivat ottaa\nkaupunkiin ja porvaruusoikeuden saamiseen ilmoittaa \"suojelusmiehiä\"\nreservikyydityksen suorittamisen ehdolla.\n\nSillä tavoin alkoi Tampereella kestikievarilaitos, josta vielä\noli nouseva monet myrskyt. Ei ollut menestystä ensimmäisillä\nkestikievarinpitäjillä. Lagerbaum jo v. 1795 heitti sen virkansa,\nkoska yksi ja toinen kaupunkilainen oli menetellyt vahvistettuja\nkestikievarisopimuksia vastaan. Eräs seuraavia majatalonpitäjiä,\nkauppias Laurén, yritti v. 1802 parantaa kestikievarioloja, mutta\nkaupunkilaiset eivät suostuneet ottamaan kantaakseen mitään veroja\nkestikievarin vuoksi; ainoastaan erityinen \"kestikievarihaka\"\nluovutettiin kestikievarin käytettäväksi.\n\nKyydinpidostakin, joka oli ajuriluokan hartioille sälytetty,\nsyntyi suuria vaikeuksia. Kaikin tavoin koetettiin saada\nkyyditsemisvelvollisuus suoritetuksi ajurien avulla. Ajurioikeuksia\nmyönnettäessä muistettiin erittäin teroittaa mieleen tätä\nvelvollisuutta. Koetettiinpa pakottamalla pakottaa ihmisiä rupeamaan\najureiksi. Siitä huolimatta ajuriluokka väheni arveluttavasti,\nnähtävästi juuri kohtuuttoman kyytirasituksen vuoksi. V. 1815 mainitaan\nkaupungissa enään kuusi ajuria, joista vain kolmella oli hevoset.\n\nKohtuuttomuus siten rankaisi itsensä, ja kaupungin täytyi ryhtyä\nauttamaan kipeää kestikievari- ja kyytiasiaansa toisella tavalla.\nKun kestikievarilla oli paljon vaivaa ja ajureita vähän, päätettiin\nv. 1817 lisätä kestikievarin etuja siten, että jokaisen vastatulevan\nporvarin, kauppiaan ja käsityöläisen tuli porvaruutensa kolmena\nensimmäisenä vuonna maksaa kestikievariapua 10 ruplaa vuodessa, jotka\nrahat oli annettava kestikievarinpitäjälle. Tarkoitus oli ottaa tätä\nuutta porvaruusoikeusveroa ainoastaan vastaiseksi, kunnes ajureja\ntulisi kaupunkiin kylläksi. Mutta sitä aikaa ei pian tullut, vaikka\nkaupunki 1830-luvulla ryhtyi ankariin pakkokeinoihin, määräten 3--5\nvuoden ajuripalveluksen porvaruusoikeuden saamisen ehdoksi. Kerran\njuurruttuaan tämä kestikievarivero jäi pysyväksi porvaruusveroksi\nkaupungissa uuden kunnallisasetuksen voimaan astumiseen saakka. V. 1874\ntämä vero teki kultakin maksajalta 12 markkaa vuodessa, mikä vero oli\nsuoritettava kolmena vuonna.\n\nSiihen etuun, minkä kaupungin kestikievari v:n 1817 päätöksen kautta\nsai, näkyy liittyneen edellytys, että kestikievarinpitäjä vanhain\nmaalaisten hollihevosten avulla itse vastaisi kyydityksestä. V.\n1836 siirryttiin osittain uuteen kestikievarinpitojärjestykseen.\nKestikievarilta otettiin pois 10 ruplan kestikievariapu, joka\nsiirrettiin kaupungin kassaan, ja kestikievarinpito tarjottiin\nhuutokaupalla seuraavilla ehdoilla: (1) hevoshaka oli jäävä\nkestikievarin haltuun; (2) kestikievarin tuli pitää lämpiminä kolme\nhuonetta matkustaville ja tupa hollimiehille; (3) kestikievarin tuli\nvastata, että hevosia olisi aina saatavissa, jotavarten ajurien\nolisi \"sopimuksen mukaan\" tultava häntä auttamaan. Näillä ehdoilla\nhuusi kestikievarin muudan, tarjoten siitä kaupungille 50 ruplaa 50\nkop. setelirahaa vuodessa. Kaupunki ei kuitenkaan suoriutunut niin\nhelpolla painajaisestaan. Uudessa huutokaupassa, joka toimitettiin v.\n1837 edellisen kestikievarinpitäjän luovuttua, ei ilmaantunut ketään\nhalukasta huutajaa, ja parin vuoden kuluttua oli kaupungin ruvettava\nmaksamaan siitä, että sai kestikievarinpitäjän. Olot eivät sittenkään\nvielä rauhoittuneet, vaan antoivat aihetta merkillisiin rettelöihin\nkaupungin ja ajuriluokan välillä. Jättäen näiden rettelöiden kertomisen\ntuonnemmaksi, merkitsemme tässä vain, että kaupungin oli lopulta\nruvettava kustantamaan hollihevostenkin pitoa. V. 1860 pidettiin\nhuutokauppa neljän hollihevosen ylläpidosta kaupungissa, ja kaupungin\nmenot nousivat näistä hevosista kustakin erikseen sinä vuonna 24, 23,\n22 ja 6 hopearuplaan. (118)\n\nRuotsin lain mukaan oli myöskin kaupunkien oikeuspiiriin kuuluvain\n_vankien hoito_ kaupunkien velvollisuus. Kun Tampereen kaupunkihallinto\nrupesi järjestymään, päätettiin v. 1802 kaupunginviskaalin esityksestä\nkaupungin kustannuksella ruveta rakentamaan pientä kaksihuoneista\nvankilaa raatihuoneen tontin kaakkoiseen kulmaukseen. Laitosta\nhoidettiin aluksi hyvin yksinkertaisesti. Viskaali sitä lämmitti\nkylmillä ilmoilla, ja sai korvaukseksi markkina-aikoina vuokrata\nvankilan etuhuoneen markkinapuodiksi. Elämä tässä \"corps de\ngardie'ssa\" eli \"korttikaalissa\", joksi sitä kansa nimitti, otettiin\nmuutenkin vapaammalta kannalta sekä hoitajain että hoidettavain\npuolelta. Vanginvartijan tointa pitivät aluksi kaupunginpalvelijat,\nvaikka vastahakoisesti. Vangit karkailivat vankilasta, ja v.\n1805 kaupunginoikeus merkitsi, että useita säännöttömyyksiä oli\nvankienhoidossa tapahtunut. Vankien elatus samoinkuin vanginkyyditys\n-- sekin aluksi kaupunginpalvelijain tehtäviä -- maksettiin\nkaupunginrahastosta.\n\nMyöhemmin ei tämäntapaista vankienhoitoa pidetty riittävänä. V. 1815\nannettiin vankienhoito kaupunginvoudin tehtäväksi 8 pankkoriksin\nvuotuista palkkiota vastaan. Näinä vuosina maan hallitus ryhtyi\ntoimiin kaupunkien vankienhoidon parantamiseksi m.m. luovuttamalla\nmonelle kaupungille kruunun sakko-osuudet vankienhoitokustannusten\nkorvaamiseksi. V. 1816 maaherra Mannerheim kaupungissa käydessään\nlupasi toimittaa tämän edun Tampereenkin kaupungille, senaatti puolsi\npyyntöä, koska useille muille kaupungeille oli sama etu myönnetty, ja\nkeis. kirjeellä 29 p:ltä tammik. 1818 se tänne saatiinkin.\n\nMutta sittenkään ei kaupunki voinut pitää vankilaansa ajanmukaisessa\nkunnossa, kuten korkeampien viranomaisten alinomainen sekaantuminen\nsiihen asiaan osoittaa. V. 1811 kaupungin omat hallintomiehet\npuuhasivat vanhan vankilan siirtämistä, koska rakennuksen perustukset\nolivat huonot. Maaherran kehoituksesta päätettiin v. 1818 ryhtyä\nhankkimaan hirsiä uuden vankilan rakentamista varten. Yritys jäi hyvään\naikomukseen, sillä v. 1829 hovioikeus katsoi olevan syytä maaherran\nkautta velvoittaa kaupungin viipymättä ryhtymään toimiin sopivan ja\nvarman vankilan aikaansaamiseksi, koska selville oli käynyt, että\nTampereen vankilana oli \"pieni sauna\". Vitkutellen kaupunki ryhtyi\nvaadittuun parannukseen; v. 1832 päätettiin rakentaa uusi vankila, ja\nraatihuoneen tontilla olevat Ruotsin aikaiset koristukset -- vanha\nvankila, sauna ja navetta -- määrättiin myytäviksi. Mutta vasta v.\n1836 uusi vankilalaitos oli valmis. Sekin oli raatihuoneen tontilla,\nhirsistä kyhätty 25 kyyn. pitkä ja 10 leveä rakennus, jonka toisessa\npäässä oli kaksi huonetta vangeille ja toisessa päässä vanginvartijan\nasunto. Sekään ei tyydyttänyt kaikkia vaatimuksia, koska maaherra kävi\nv. 1849 kaupungissa esittämässä vankilan laajentamista ja siirtämistä\ntoiselle paikalle raatitalon tontilla. Asiaan palattiin sen jälkeen v.\n1872, jolloin viranomaisten käskystä uuden raastuvanrakennuksen puuhan\nyhteydessä uuden vankilan rakennus tuli päiväjärjestykseen. (119)\n\n_c) Kaupungin vanhin kunnallistalous._\n\nMaamme vanhoilla kaupungeilla ei ollut suoritettavanaan ainoastaan\nvaltion niille sälyttämiä taloudellisia velvollisuuksia, vaan myöskin\noman kaupunkitalouden tuottamia tehtäviä. Oikeudet ja velvollisuudet\ntässä kunnallisessa talouselämässä olivat vanhan ajan yleisen luonteen\nmukaisesti jaetut epätasaisesti. Edelliset kuuluivat virkamiehille ja\nkorkeintaan muutamille harvoille valituille; jälkimmäiset taas jäivät\nhallittaville. Se oli niinkuin oleman piti. Ei tarvittu kunnan asiain\njohtoon suurten joukkojen osallisuutta, koska kunnan tehtävät olivat\nrajoitetut vain olevain oikeus- ja järjestysolojen ylläpitämiseen;\nmutta näiden olojen aineelliseen kannattamiseen kyllä tarvittiin\nkaikkien apua. Niin johto ja valta tulivat harvain erioikeudeksi,\nmutta kustannukset jäivät monien rasitukseksi. Luonnollisesti\nsilloin jokainen vero oli maksajasta pakollinen, vastenmielinen,\ntarkoitukseltaan vieras. Veroa maksettiin ainoastaan siksi, että se oli\npakollista ja välttämätöntä.\n\nJärjestelmää ja eheyttä ei ollut itse kunnallistalouden johdossakaan.\nSiinäkin elettiin vain kädestä kärsään. Maamme kaupungeillakin on ollut\n\"luontoistalouden\" aikansa. Sellainen kunnallistalous on verrattava\nvanhanaikaiseen maalaistalouteen. Tuhansiin pikkutehtäviin jakautuu\nsiinä työ, siellä korjaillaan ja paikkaillaan, tehdään omin käsin mitä\nvoidaan, kartetaan mikäli suinkin voidaan ikäviä kulunkeja, aherretaan\nja puuhataan päivästä toiseen tietämättä muusta suunnitelmasta kuin\nsiitä, jonka jokapäiväiset tarpeet ja vanhat tavat antoivat.\n\nEipä siten kumma, jos pienessä Tampereen nurkkakunnassa jo Ruotsin\naikana tapaamme laillaan hyvinkin laajan ja monirattaisen kunnallisen\nkoneiston, joka työskenteli suurella melulla, mutta teki vähän jälkeä.\n\nLaatunsa mukaan voimme Tampereen vanhat kunnallistaloudelliset\ntehtävät jakaa eri ryhmiin, sen mukaan kohdistuivatko ne (1) kaupungin\nmaahan: kaupungin laajennuksiin, tilusten hoitoon, katuihin,\nviemäreihin; (2) rakennuksiin: yleisiin rakennuksiin, palotoimeen,\nrakennusjärjestykseen; (3) kaupungin väestöön: terveydenhoitoon,\nsivistystoimiin; (4) väestöluokkiin ja niiden elinkeinoihin, ja vihdoin\n(5) itse kaupunkilaitoksen ylläpitämiseen: kaupungin hallintoon.\n\nViimemainittuun toimihaaraan olemme jo osittain tutustuneet. Se oli\naluksi taloudellisestikin tärkein kaikista kunnallistoimen haaroista.\nKaupungin virkamiesten palkkaus ja hallintolaitosten ylläpito olivat\nkoko Ruotsin ajan ne keskukset, joiden ympärillä muu kunnallistalous\nliikkui. Niin monta huolta kuin alkavalla kaupungilla olikin, ne\nolivat kauan pikkuhuolia niiden rasitusten rinnalla, mitä kaupungilla\noli hallintonsa vuoksi. Kuitenkin nähdään täällä muutamain muidenkin\nkunnallisten tehtäväin jo kustavilaisella aikakaudella vähäpätöisestä\nalusta kasvavan ja tulevan yhä tärkeämmiksi.\n\n_d) Vanha maa- ja asuntopolitikka._\n\nKaupungin perustuskirjaan ei sisältynyt mitään erityisiä säännöksiä\nsiitä tavasta, jolla kaupungille kuuluvaa maata oli rakennettavaksi\nja asuttavaksi luovutettava. Ainoana osviittana siinä suhteessa oli\nvahvistettu kaupungin _asemakartta_, joka osoitti kaupungin katujen,\nkorttelien ja tonttien aseman ja ylipäisen suuruuden. Siinä muodossa,\nminkä asemakartta v:n 1780 toimituksessa sai, se sisälsi 92 tontin\nnumeroa. Alkuperäisiin tontteihin kuuluvat istutusmaat oli kartalla\nmerkitty kaupungin länsipuolelle. Kun kuitenkin tonttien kysyntä\njo kaupungin ensimmäisessä maapaalutuksessa oli ollut vilkas, oli\nsamassa toimituksessa jaettu, vaikkei kartalle merkitty, myöskin\nkaupunkilinjan ja kosken välissä oleva alue tonteiksi, mihin saatiin\nkorkeanasianomainen lupa.\n\nTontteja annettiin aluksi ilmaiseksi kaupunkiin muuttaville asukkaille.\nKaupungin laveat tontit anastettiin tuokiossa, ja muutamassa vuodessa\nsyntyi juopa onnellisten omistavain ja kaupunkiin myöhemmin muuttavain,\nmutta nyt tontittomiksi jääneiden asukkaiden välillä. Niin syntyi\ntäällä melkein heti kaupungin perustamisen jälkeen kysymys tonttien\nomistamisesta ja kaupungin laajentamisesta. Oloja oli ruvettava\njärjestämään, ja järjestely toimitettiin omain sopimusten mukaan ja\nisällisen maaherravallan johdolla.\n\nV:n 1793 maaherrankokouksessa valitettiin, että suuri osa kaupungin\nporvaristoa oli saanut porvaruuskirjoja ilman niitä seuraavia tontteja,\nkoska tontit jo oli vallattu eikä paalutettuja talonpaikkoja ollut\nsaatavissa. Sen johdosta nyt päätettiin, että maanmittari oli otettava\nyhdenjaksoisesti paaluttamaan ja erottamaan tarpeellisia tontteja.\n\nSamalla määrättiin myöskin rakentamisvelvollisuus vanhoille tonteille\nja paremmaksi tehoksi toimitettiin maaherran kaupungissa ollessa pieni\nperuutus eli reduktio: neljä vanhempaa tonttia kaupungissa havaittiin\nrakentamattomiksi ja yksi huonosti rakennetuksi; niiden omistajat\nvelvoitettiin nyt rakennuttamaan tontit uhalla, että ne muuten\njoutuisivat takaisin kaupungille, paitsi erästä asumatonta tonttia,\njoka jo nyt tuomittiin kaupungille peruutetuksi ja annettiin uudelle\nomistajalle.\n\nMutta maaherran lähdettyä rakentamisvelvollisuus näyttää tulleen\nvain huonosti täytetyksi. Tontittomain kaupunginasukkaiden\ntyytymättömyyttä sellaiset olot vaan lietsoivat. Tämä mieliala kuvastuu\nkaupungin ensimmäisen järjestysmiehen v. 1802 maaherralle tekemästä\nilmoituksesta, että kaupunkilaiset olivat anastaneet kaikki vapaat\ntontit ja käyttivät niitä istutusmaiksi tai ruis- ja kauramaiksi,\nmutta jättivät ne rakentamatta; uusilla porvareilla ei ollut mitään\ntontteja, vaikka arviolta puolet tonteista oli rakentamatta, anastajain\nhallussa, jotka eivät ilman suurta maksua niistä luopuneet. Joulukuussa\n1802 pidetyssä maaherrankokouksessa tuli senvuoksi nyt ankarampia\nmääräyksiä. Tontit oli rakennettava kolmen vuoden kuluessa siitä kuin\nne tontinsaajille luovutettiin, uhalla että tontit muuten joutuisivat\ntakaisin kaupungille ja vitkastelevat tontinsaajat sakkoihin. Sellaisen\ntapauksen varalta, että tontille olisi tontin omistamisen turvaamiseksi\naljettu jotain rakennusta, jota sittemmin ei ole jatkettu, tai että\nrakennukset olisivat liian vähäpätöiset, säädettiin vähin määrä\nrakennuksia, mitä tontille oli rakennettava. Uusille päätöksille\nhankittiin arvoa uudella pienellä reduktiolla. Neljä rakentamatta\njäänyttä tonttia peruutettiin kaupungille. Mutta nyt oli tonteilla\nkaupungin käsissä jo taloudellista arvoa;, peruutetut ynnä muut\nkaupungille mahdollisesti joutuvat rakentamattomat tontit päätettiin\njärjestysmiehen esityksen mukaisesti vuokrata kaupungin rahaston\nhyväksi siihen saakka, kunnes tonteille ilmestyisi vakinainen rakentaja.\n\nVuokrauskannalla ei kuitenkaan kauan tarvittu olla, sillä kaupungin\nväkiluvun kasvaessa oman tontin pyytäjäinkin luku kasvoi. Tontteja\nei enään ollut antaa joka miehelle ilmaiseksi, vaan niistä ruvettiin\nv:n 1802 jälkeen pitämään hintaa, siten että tontin halua ja tarjosi\nkaupungin kassalle yksinkertaisesti jonkun summan. Tavallisin tontin\nhinta oli vuosina 1803--1809 kymmenen riksiä velkarahaa. Muutamista\ntonteista kaupunki sai jonkun verran parempia hintoja, 15--33\nvelkariksiä. V. 1802 myytiin eräs tontti huutokaupalla ja saatiin siitä\n110 velkariksiä; hinnan nostivat tontilla olevat rakennukset. Se oli\n\"Tuulensuun\" = nyk. Säästöpankin tontti, myöhemmin kaupungin kalleimpia\ntalonpaikkoja.\n\nTällä tavoin myytiin v:teen 1819 saakka, johon kaupungin ensimmäinen\nasutus- ja laajennuskausi päättyi, 14 tonttia.\n\nTampere oli tällöin jo melkoisesti paisunut asemakarttaan merkittyjen\nkaupunkilinjain ulkopuolelle. Vv:n 1793 ja 1802 toimenpiteiden\njälkeen voitiin vain harvoin luovuttaa yksityisille tontteja\nkaupungin sisäpuolelta, kun tonttien omistajat yleensä jo kiiruhtivat\nhankkimaan rakennuksia tonteilleen. Kahdeksannentoista vuosisadan\nviimeisellä ja uuden vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä\nlohkaistiin käytettäväksi jätetyllä kosken rannalla useita asunto-\nja teollisuustontteja. Jonkun verran syntyi uusia tontteja myöskin\nkaupungin eteläpuolelle \"Tiiliruukin\" ja \"Nalkalan\" alueille. Mutta\nalava vesiperäinen maaperä keskeytti melkein vuosisadaksi asutuksen\nleviämisen sille suunnalle.\n\nSitävastoin asutus kääntyi erityisellä halulla länteenpäin. Pitkin\nkaupungin rajana olevan Läntisenkadun läntistä vartta näkyy v:n 1780\nkartassa istutusmaiden ja kaupunkialan väliin jätetty pohjoisesta\netelään ulettuva kapea alue, juuri niin leveä, että siihen istutusmaita\nloukkaamatta mahtui rivi tontteja. Tänne asettui tuon tuostakin\nuusia talonrakentajia, niin että puheena oleva katuvarsi oli pitkin\npituuttaan asutettu laajennuskauden loppuessa.\n\nTällä tavoin syntyi alkuperäisen kaupunkialueen ulkopuolelle, itään,\netelään ja länteen kaikkiaan 33 tontin numeroa eli silloiset n:ot\n93--125 ja 133, mikä siis oli kaupungin ensimmäisen laajennuskauden\nulkonainen tulos.\n\nLaajennus ei alkuaikoinaan tapahtunut säännöllisellä eikä\njärjestelmällisellä tavalla. V. 1804 mainitaan kaupungin tonttien ja\nmaiden, varsinkin tonttinumeroiden 96--119, olleen perin sekaantuneita,\nniin että esim. tontti n:o 100 oli etelässä, 101 kokonaan kadonnut, 102\npohjoisessa. Senvuoksi otettiin nyt maanmittari toimittamaan uusien\ntonttien ja kaupungin laajennuksen järjestelyä, jonka työn suoritti vv.\n1804--1807 maanmittari Tuderus. Järjestelyn kautta tuli käytettäväksi\nuseita uusia tontteja, ja kaupungin kadut tulivat tarpeen mukaan\njatketuiksi suorissa linjoissa.\n\nTämän yhteydessä mainittakoon, että Läntisenkadun länsivarrelle\nsyntyneet tontit tulivat järjestelyssä huomattavan paljon suuremmiksi\nkuin kadun itävarrella olevat, alkuperäiseen kaupunkialueeseen kuuluvat\ntontit. Katsottiin näet, että uudet tontit tulisivat liian pieniksi,\njos ne asetettaisiin entisten tonttien aseman mukaan, joiden pienempi\nsivu oli katua vastaan, minkävuoksi vanhain korttelien puolella olevaa\nkutakin neljää tonttia vastapäätä tuli olemaan ainoastaan kolme uutta\ntonttia. Tämä seikka näkyy muutamissa Läntisenkadun kortteleissa vielä\ntänäkin päivänä.\n\nEpäkohdat eivät siltä loppuneet. Vanhain tonttien asema oli parempi\nkuin uusien. Edellisillä oli näet plantaasheja, joita jälkimmäisillä\nei ollut. Kaupungin perustuskirjassa ei kaupunkialueen ulkopuolella\nolevain kaupungin tilusten omistussuhteista ollut mitään säädetty.\nKäytännössä ne muodostuivat niin, että kaupungin metsämaa ja laidun\njätettiin yhteiseksi, mutta maanviljelykseen sopiva maa jaettiin\narvalla ensimmäisille 92 tontille. Myöhemmin tuli joitakuita\nplantaasheja lisäksi. Mutta kaikille uusille tulokkaille ei niitä enää\nriittänyt. V. 1793 päätettiin, ettei vastaisuudessa erotettaville\ntonteille enään annettaisi plantaasheja, koska ne liiaksi supistivat\nkaupungin laidunmaata. Uusien tonttien omistajat eivät tietysti olleet\ntyytyväisiä tällaiseen järjestykseen; vv:n 1804--1807 maanjärjestelyssä\nhekin vaativat tonteilleen moisiomaita, mutta nytkään ei siihen\nsuostuttu, koska laidunta toki piti kaupungille jättää. Yritys\nuudistettiin vielä v. 1819, mutta vastaukseksi annettiin sellainen\npäätös, ettei kaupungin maata enään saisi ensinkään luovuttaa\nplantaasheiksi.\n\nKaupungissa muodostui siten jo varhain kaksi tonttiluokkaa: vanhemmat\nplantaasheilla varustetut ja uudemmat plantaashittomat. Kunnallisessa\nverotuksessa tämä erotus tuli näkyviin siten, että tonttiäyreissä\nedelliset vastasivat täyttä vero-osaa, mutta jälkimmäiset puolta.\n\nEpäiltävää kuitenkin on, tokko tällä pienellä verotuksen tasoituksella\nitse epäkohta tuli tasoitetuksi. Maanviljelyksellä näet oli\ntärkeä sija vanhan Tampereen elinkeinoissa ja plantaashit olivat\narvokasta omaisuutta, usein niin arvokasta, että hyvästä moisiosta\nsaatettiin maksaa paljonkin suurempia hintoja kuin rakennetuista\ntonteista. Kun vielä uusien plantaashien lohkominen kaupungin maasta\nkiellettiin, siitä entisten moisioiden arvo yhäkin nousi. Tämä\nplantaashimaiden luovutus ja niiden arvon nousu tuli pahaksi salvaksi\nkaupungin laajentumiselle, joka siten v:n 1819 maissa oli joutunut\npysähdysasteelle. (120)\n\nNiinkauan kuin kaupungin asutus oli perin tilava ja harva, ja uusia tai\nautioiksi jääneitä tontteja oli saatavissa, ei varsinaista asuntopulaa\nsaattanut kaupungissa syntyä. Oman asunnon, vaikkapa vaatimattomankin,\nhankkiminen oli kaupungin ensimmäisinä aikoina kaikkien pysyväin\nkaupunkilaisten helposti saavutettava päämäärä. Niin tapa kuin\nkäytännöllinen tarvekin noina perhevaltaisuuden ja luontoistalouden\naikoina vaativat kaupunkilaista perheenisää, missä ammatissa hän\ntyöskentelikin, hankkimaan oman kodin. Käsityöläinen ja kauppias otti\napuväkensä vuosikaupoin asuntoonsa ja pöytäänsä. Verstaat vaativat\ntilaa, samoin karjanpito ja muu maalaistalous. Nämä syyt vaikuttivat,\nettä vuokralla asumista kaupungissa kaikki mikäli mahdollista koettivat\nkarttaa.\n\nMutta epäkohdat eivät tälläkään alalla jääneet ilmenemättä. Kaupunkiin\nkeräytyi vähitellen tilapäisiä, naimattomia tai yksinään työskenteleviä\nelinkeinonharjoittajia, jotka etsivät _vuokrahuoneita_. Talonomistajat\nalkoivat tällaiselle väelle vuokrata huoneita vuosivuokralla.\nEnsimmäinen sellainen tiedossamme oleva vuokra on v:lta 1790, jolloin\nveroluetteloissa mainitaan porvari Kellroosin nauttivan vuosivuokraa\n12 riksiä. Tästä yksinäisestä alusta sitten vuokraustapa hiljoilleen\nlaajeni, niin että kun vuokrannauttijoita v. 1790 oli yksi, heitä v.\n1795 oli kuusi, v. 1800 vain kolme, mutta v. 1805 jo yhdeksän.\n\nVuokralaisista ja vuokrattujen huoneiden laadusta ei ole. yhtenäisiä\ntietoja. Vertailuista kuitenkin selviää, että v. 1795 muudan värjäri\nmaksoi vuokraa velkariksiä 10:--:--, v. 1805 vaunumaakari 1:37:4,\nsatulamaakari 6:32:--, postimestari 5:16:-- sekä maalari ja suutari\nkumpikin 2:32:--. Suhteellisesti suuri oli v:n 1795 värjärin kymmenen\nriksin vuokra, mutta nähtävästi sisältyi summaan vuokra sekä asunnosta\nettä värjäykseen tarvittavasta jotensakin laajasta verstaasta. Ruotsin\nvallan loppuvuosina oli parista tiedosta päättäen kymmenen velkariksin\nvuosivuokra käytännössä. Sen summan maksoivat v. 1807 eräs liinakankuri\nja kupariseppä; mutta myöskin viiden riksin vuosivuokraa mainitaan\nsamana vuonna. V. 1811 muudan vaunumaakari maksoi salista, kamarista\nja pienestä aitasta 16 velkariksin vuosivuokran. Tästä päättäen\nvanhan Tampereen vuokrat olivat sangen vähäiset, jos olivat pienet\nvuokralaisen vaatimuksetkin. Sivumennen mainittakoon, että vuokravuosi\nluettiin Mikonpäivästä Mikonpäivään ja puolivuosi Mikonpäivästä\nMaarianpäivään.\n\nSuurempaa merkitystä ei kaupungin vuokralaisluokalla vielä Ruotsin\naikana ollut. Se oli pieni, tavallisuudesta poikkeava luokka,\nja kaupungin valtaluokka sitä pienestä murinasta välittämättä\nmielivaltaisesti verotti oman kunnallisen kuormansa keventämiseksi.\nMutta kun vuokralaisluokan miesluvun ja varallisuuden kasvaessa\noman kodin saanti kaupungissa vaikeutui ja kaupungin alueellinen\nkasvaminen lakkasi, tultiin seuraavina aikoina havaitsemaan, että se\nmikä hiljaisuudessa kehittyy, se sitä suuremmalla voimalla ajan tultua\npuhkeaa ilmoille. (121)\n\n_e) Palotoimi._\n\nVielä sata vuotta sitten Suomen kaupungit olivat leikkikaluja tulen\nhirmuisissa käsissä. Ruotsin vanhimmat kaupunkilait kehoittavat\ntulipaloon tulijoita tuomaan mukanaan saavia, sankoja ja kirveitä.\nSeitsemännentoista vuosisadan lopussa Johann van der Heyde keksi\nletkuruiskun, mutta keksintö tapahtui Amsterdamissa ja oli vielä\nsadan vuoden kuluttua vaillinaisesti tunnettu Ruotsin ja Suomen\npikkukaupungeissa. Täällä taisteltiin tulta vastaan edelleenkin\nkirkonkelloilla, saaveilla, sangoilla ja palokoukuilla. Tulen vuoksi\noli jo vanhoissa asetuksissa sidottu ihmisten vapauskin. Valkeanvaaran\nsattuessa oli mies talosta velvollinen kiireesti saapumaan\nsammutukseen. Puhuttiinpa laissa sammutustyön järjestyksestäkin,\nmäärättiin sammutus- ja pelastustyön johtajat ja jaettiin kaupungit\npalokortteleihin. Mutta valtaanpäässyt tuli oli tavallisesti\nvoittamaton. Turha oli sitä vastaan hyökätä, kun hyökkäysaseita puuttui.\n\nTässä sodassa täytyi siten ihmisten turvautua pääasiallisesti\npuolustukseen. Rukousten ei katsottu yksinänsä auttavan. \"Bjärkön\noikeus\" määräsi, ettei avotulta saa kuljettaa kadun yli, ja \"Gotlannin\nlaki\" sanoi, ettei pajaa saa rakentaa lähemmäksi kaupunkia kuin entinen\nlaki salli. Muudan vanha asetus sääti, ettei ravintolan isäntä saanut\npitää tulta yli määrätyn ajan -- ei juoppouden, vaan tulenvaaran\nehkäisemiseksi. Vanhain aikain järjestyssäännöt tulenpitelyyn ja\ntulenvaarallisiin rakennuksiin nähden ovat epälukuisat. Vasta\n19:nnen vuosisadan letkuruiskut ovat tuottaneet miehille vapaan\ntupakoimisoikeuden Suomen kaupunkien kaduilla. Ihmiset ovat vuosisatoja\nolleet tulityrannin kurjia orjia.\n\nKun kokemus oli osoittanut, ettei valkeanvaaran torjumisessa ollut\nyleisöön luottamista, olivat kaupungeissa jo ammoisista ajoista\nerityiset palovahdit ja yövartijat öisin liikkeellä. Tulen tähden tuli\nheistä kapakka- ja katupoliseja, voisi sanoa terveyspolisejakin, sillä\nhe pitivät huolta ihmisten oikeasta makuuajastakin -- tulen tähden.\n\nKaikki tämä tulen palveleminen ei sittenkään auttanut. Kun tulenvaara\nkuitenkin tuli, se toi uutta kurjuutta, jota oli lievennettävä\nnaapurien, pitäjäin, kaupunkien tai kuninkaan antamalla paloavulla ja\nvarsin usein verovapaudella.\n\nKustavilaisella ajalla jatkettiin palotoimen parantamista lakkaamatta.\nV. 1775 Turku sai uuden rakennusjärjestyksen, jossa m.m. saunain ja\nturvekattojen käyttäminen kaupungissa kiellettiin. Kun Tukholmassa\nkäytäntöön otettu palovakuutustapa oli tuottanut paljon hyötyä,\nselitettiin kunink. kirjeellä v:lta 1777 suomalaisille, ettei kuningas\nvoi eikä tahdo enään ottaa vastaan paloavun anomuksia. Se oli johdantoa\nvaltakunnan yleiseen palovakuutuslaitokseen, joka perustettiin v.\n1782. Uuden laitoksen johtokunnan alotteesta tulivat uudet palo- ja\nrakennusjärjestykset käytäntöön monessa Suomen kaupungissa. Porin,\nRauman, Uudenkaupungin ja Naantalin palo- ja rakennusjärjestykset\nlaadittiin kaikki vv. 1796--97, mutta kun ne v. 1805 lähetettiin\nTukholmaan vahvistettaviksi, ne palautettiin takaisin maaherralle\nparannettaviksi \"muuttuneiden aikain\" ja Turun palojärjestyksen\nmukaisiksi.\n\nAikaa siis koetettiin seurata tällä tärkeällä alalla. Kaikkia uutuuksia\npalosammutuksen alalla piti koeteltaman. Kunink. kirjeellä v:lta 1799\nsuositeltiin Turunkin läänin kaupungeille erästä kahden apteekkarin\nkeksimää uutta palosammutusainetta.\n\nEi tietysti voitu Tampereellakaan palotoimen kehittämistä kokonaan\nlaiminlyödä, vaikkei täällä kaikkein uusimpia keksintöjä kyettykään\nseuraamaan. Kaupunginoikeuden tuomiokirjoissa mainitaan, että\nvuorovartio oli v. 1791 kulkenut kaupungissa, vaan sinä vuonna\nlakannut, kunnes v. 1802 taas oli voimaan pantu. Vartiovuorot näyttävät\nkulkeneen määrätyssä järjestyksessä talosta taloon, ja palveluksen\nnäkyvät suorittaneen kaupungin asukkaat itse.\n\nLuultavasti oli kaupungin nukahtaneen siveellisen valppauden uudelleen\nherättäminen v. 1802 kaupungin uuden hallituksen ansio. Kaikesta näkyy,\nettä nyt tulikin henkeä Tampereen palotoimeen. V. 1803 laitatettiin\nkaupungin kustannuksella \"palosakset\" ja palokoukku ja annettiin\nmääräyksiä niiden käyttämisestä palovahtivuoroilla. Seuraavana\nvuonna ilmoitettiin, että palokalustoa oli ruvettu säilyttämään\n\"korttikaalissa\", että oli valmistettu erityisiä merkkejä eli levyjä\nvartiovuorossa olevain tunnuksiksi ja että vartiohuoneen seinälle oli\npantu esille lista kiertovuoroista.\n\nPalkattujen palovartijain ottaminen kaupungin palvelukseen tuli\npuheeksi v. 1804, jolloin viskaali sai kaupunkilaiset suostumaan 16\nkillingin (velkarahaa) veroon jokaiselta tontilta ja porvariston\njäseneltä neljän vahdin palkkaamiseksi. Maaherran määräyksen mukaan\ntuli näiden palovahtien velvollisuudeksi suorittaa myöskin \"kaupungin\nvahdin\" tehtäviä. Syystä tai toisesta asia kuitenkin jäi puolitiehen.\n\nMutta kaupunkilaiset näkyvät pian itse kyllästyneen yövuoroihinsa.\nJo v. 1806 he vuorostaan esittivät kaupunginkokouksessa\nvartijajärjestelmää muutettavaksi siten, että palkattaisiin neljä\npalovartijaa. Tähän suostuttiin, ja samalla päätettiin, että\npalovartijain palkkaamista varten olisi kunkin talonomistajan\nmaksettava 12 kill. ja porvariston talottomain jäsenten 8 kill.\npankkorahaa vuodessa. Samassa tilaisuudessa oikeus määräsi, että\npalovartijain oli kuljettava vuoroyönsä parittain, ja yö oli luettava\nkello 10:stä illalla kello 4:ään aamulla. Palkkaa palovartijoille,\njoiden palvelus oli alkava seuraavan vuoden alusta, olisi maksettava\nenintään kuusi riksiä pankkoa mieheen.\n\nUudet vartijat tulivat kuitenkin olemaan virassaan vain kokeeksi,\nsillä jo v. 1807 he tekivät suoraan sanoen työlakon ja erosivat\nhuonopalkkaisesta toimestaan. Tamperelaiset saivat koreasti palata\nvanhoihin vuorokulkuihinsa. Sitävastoin koetettiin palolaitosta\ntäydentää toisella tavoin. Lain määräämä palopiiri- eli korttelijako\notettiin käytäntöön ja kuhunkin neljään kortteliin määrättiin\npalomestari. Näiksi ensimmäisiksi palomestareiksi tulivat kauppiaat\nLaurén ja Techtolin, porvari Henrik Grönlund ja nahkuri Sarn (Zorn).\nNäiden toimeksi annettiin hankkia kaupungin kortteleihin paremmat\npaloaseet, kahdet palotikapuut, kaksi nahkaämpäriä, kaksi puoshakaa ja\nvääpeli kuhunkin; kustannukset oli jaettava korttelin talonomistajain\nkesken. Kalustojen hankkimiseksi myönnettiin aikaa, mutta kun asia ei\nluistanut, oli määräaikaa pitennettävä, emmekä tunne kuinka tarkoin\nhyvät aikomukset sittenkään toteutettiin.\n\nKaupungin hallitusmiehiltä puolestaan ei puuttunut toimeliaisuutta\nkaupungin palotoimen järjestämiseksi. Alussa vaiherikasta vuotta\n1808 järjestysmies esitti kaupunginvanhimmille ja kokoontuneelle\nporvaristolle täydelliset ohjesäännöt palovartijoita varten sekä\nehdotuksen Tampereen kaupungin palojärjestykseksi, jotka molemmat\nsaivat kaupunkilaisten hyväksymisen. Julkaisemme kokonaisuudessaan nuo\nTampereen ensimmäiset hauskat palosäännöt.\n\n_Ehdotus palojärjestykseksi Tampereen kaupungissa_.\n\n§ 1. Jokaisessa korttelissa on oleva palomestari, joka vuosittain\nvalitaan.\n\n§ 2. Paloaseet ovat säilytettävät palomestarien luona, joiden on\nvastattava, että ne aina ovat täydellisessä kunnossa.\n\n§ 3. Palomestarien avuksi tapahtuvissa tulipaloissa on määrättävä\njoitakuita kaupungin työmiehiä ja kirvesmiehiä, joita palomestarien on\nharjoitettava paloaseiden käyttämiseen.\n\n§ 4. Palomestarien sekä heidän avukseen määrättyjen työmiesten on\nsattuvissa tulipaloissa kannettava palomestarien hankittavia merkkejä,\nedellisten käsivarressaan ja jälkimmäisten hatussaan, jotka merkit\nmyöskin ilmoittavat, mihin kortteliin he kuuluvat, nimittäin:\n\n1. korttelissa, palomestarilla valkoinen nauha käsivarressa ja\ntyömiehillä valkoinen ruusu hatussa;\n\n2. korttelissa, palomestarilla punainen nauha käsivarressa ja\ntyömiehillä punainen ruusu hatussa;\n\n3. korttelissa, punavalkoinen nauha ja samanlainen ruusu hatussa;\n\n4. korttelissa, sinivalkoinen nauha ja samanlainen ruusu.\n\n§ 5. Palomestarin kussakin korttelissa on sattuvissa tulipaloissa aina\noltava päällikkönä.\n\n§ 6. Kukaan palomestari ei saa 1 riksin 16 kill:n sakon uhalla\nmatkustaa kaupungista määräämättä toista miestä sijaansa, erittäinkin\njos hän tulisi olemaan yötä poissa; sama on määräys työmiehille 32\nkill:n sakon uhalla.\n\n§ 7. Niinpian kuin valkea jossakin paikassa on päässyt irti eli\nvalloilleen, on heti toimitettava häivytys, sekä sana lähetettävä\nkorttelin palomestarille.\n\n§ 8. Heti kun kellonläppäys tai palorumpu kuuluu, on työmiesten\nlähdettävä palomestariensa luo, palomerkeillään varustettuina,\nnoutamaan paloaseita ja muuten odottamaan käskyjä.\n\n§ 9. Kellonläppäys on toimitettava siten, että heti kuullaan, missä\nkorttelissa valkea on irti, nimittäin\n\n    1. korttelissa, vitkallinen läppäys\n    2.      \"       kaksi nopeaa lyöntiä kerrallaan\n    3.      \"       kolme   \"       \"        \"\n    4.      \"       neljä   \"       \"        \"\n\n§ 10. Läppäystä on jatkettava, kunnes sana tulee, että vaaraa ei enään\nole.\n\n§ 11. Rummuttajan on, heti kun kellonläppäys kuuluu, lyötävä hätärumpua\nympäri koko kaupungin ja lopuksi jäätävä palopaikalle.\n\n§ 12. Palomestari tai työmies, joka sattuvista tulipaloista kokonaan\njää pois, saakoon sakkoja, edellinen 2 riksiä ja jälkimmäinen riksin.\nSama sakko olkoon niille, jotka heidän poissaollessaan ovat ruvenneet\nheidän sijaisikseen.\n\n§ 13. Se palomestari, jonka paloaseet tapahtuvassa tulipalossa ovat\nepäkunnossa, saakoon sakkoa riksin.\n\n§ 14. Palotarkastus on säännöllisesti toimitettava kahdesti vuodessa,\nnimittäin syksyllä ja keväällä. Tarkastuksen toimittavat korttelin\npalomestari ja ne, jotka maistraatti siihen määrää. Tarkastuksesta\non laadittava säännöllinen pöytäkirja, josta toinen kappale\nasianmukaisesti allekirjoitettuna jätetään maistraatille ja toisen\npitää palomestari, jonka sitten, kun se aika on loppuunkulunut, joka\npalotarkastuksessa on määrätty, on työmiehineen katsottava, ovatko\nkorjaukset toimitetut, ja jos huolimattomuutta havaitaan, saatettava\nniskoitteleva lailliseen edesvastaukseen.\n\n§ 15. Se, joka tapahtuvassa tulipalossa tuo palopaikalle ensimmäisen\nsaavin vettä, saa palokassasta 32 killinkiä.\n\n§ 16. Se, joka läppää kelloa väärin, saakoon sakkoa riksin.\n\n§ 17. Kaikista sakoista, joita tässä palojärjestyksessä määrätään ja\njoita palotarkastuksissa on määrätty ja palovahtisäännöissä säädetty\nja jotka oikeus hyväksyy ja vahvistaa, on puolet menevä syyttäjälle\nja puolet palorahastolle, josta kassasta kaupunginkasöörin myöskin on\nvuosittain tili tehtävä.\n\n_Palovartijain ohjeet._\n\n§ 1. Niinpian kuin tapto illalla on lyöty, kokoontuvat ne palovartijat,\njoiden sinä yönä vuorostansa on palovartiota pitäminen, kaupungin\nvahtitaloon ja saavat palovartija-aseet vahtimies Fagerholmilta, jolle\nedelliset palovahdit ne ovat jättäneet.\n\n§ 2. Niinpian kuin kello on 10 lyönyt, lähtevät palovartijat\nulos huutamaan tavallista vartiohuutoa jokaisessa kadunkulmassa,\nsekä katsovat, onko mitään epäjärjestyksiä tai säännöttömyyksiä\nhavaittavissa, jotka heidän heti pitää ilmoittaa kaupunginviskaalille,\nelleivät luule itse voivansa niitä oikaista.\n\n§ 3. Palovartijoilla on oikeus, jos huomaavat asiaankuulumattomia\nkokouksia tai melua jossakin paikassa, mennä sisälle sinne, ja ellei\nheidän varoituksestaan sellaisesta lakata, niin on heidän siitä heti\nilmoitettava myös kaupunginviskaalille.\n\n§ 4. Jos palovartijat huomaavat valkean jossakin paikassa kaupungissa\nolevan valloillaan, niin on toisen heistä heti juostava kellolle ja\nläpättävä sitä siinä järjestyksessä kuin palosääntö määrää. Toisen on\nherätettävä sen talon väki, missä valkea on huomattu, elleivät he sitä\njo tiedä, sekä palomestari ja pormestari.\n\n§ 5. Kello 4 aamulla on palovartijain mentävä kotiinsa, minkä jälkeen\ntalonomistajain on ennen kello 12 päivällä toimitettava palovartijain\nmerkkilevyt sen talon tai tontin omistajille, joiden vuoro on pitää\nhuolta seuraavain palovartijain lähettämisestä.\n\n§ 6. Kun kaikki numerot vuoroonsa ovat suorittaneet palovartion, alkaa\nniiden vuoro, joilla on porvarioikeus vaan ei tonttia, sen listan\nmukaan, joka on kaupungin vahtitalossa.\n\n§ 7. Jos se, jonka vuoro on kulkea palovahdissa, olisi poissa, on sen\nisännän, jonka luona hän asuu, pitäminen huolta palovahtipalveluksesta\nhänen sijastaan saamalla myöhemmin täyden maksun poissaolevalta.\n\n§ 8. Jos joku porvarioikeudenomistaja, jonka on suoritettava\npalovartiota, olisi kokonaan muuttanut pois tai ei asuisi kaupungissa,\non kaupunginkasöörin pitäminen huolta hänen vahtivelvollisuutensa\nsuorittamisesta, ja tulee siitä menevä maksu sittemmin asianomaiselta\nuloshaettavaksi.\n\n§ 9. Palovartijain velvollisuus on kaupunginviskaalin käskystä auttaa\nhäntä epäsäännöllisyyksien ja epäjärjestyksien estämisessä tai\nepäiltäväin ja asiattomain henkilöiden kiinniottamisessa.\n\n§ 10. Se porvarioikeudenomistaja, joka palovahtiin lähettää jonkun\nalaikäisen tai pahamaineisen, joka ei ole lain edessä pätevä, saakoon\nsakkoa 1 riksin 32 kill.\n\n§ 11. Se tontinomistaja, joka, kun palovahdin merkkilevy on hänelle\njätetty, laiminlyö palovartion hoitamisen, saakoon sakkoa 1 riksin 32\nkill. siinäkin tapauksessa, että merkkilevy hänen mielestään olisi\nväärin viety, koska palovahdin kulkua ei saa laiminlyödä, vaan hänellä\nmyöhemmin aina on tilaisuus saada oikaisua, jos luulee vääryyden\nhänelle tapahtuneen.\n\n§ 12. Se palovartija, joka yöllä laiminlyö tehtävänsä tai poikkee\nkapakoihin ryyppäämään, saakoon sakkoa 1 riksin 32 kill.\n\n§ 13. Palovartijain on palovahdissa kulkiessaan aina kannettava\nmerkkilevy rinnassaan.\n\n§ 14. Sakot jaetaan puoleksi ilmiantajalle ja puoleksi palokassaan,\njosta kaupunginkasöörin vuosittain on tili tehtävä.\n\nPalotoimen järjestämisessä Tampereen taloja omistavat porvarit näkyvät\nkatsoneen enemmän omaa mukavuuttaan kuin kaupunkinsa etua. Palokaluston\nhankkimisessa ja palovartijain palkkaamisessa he ylenmäärin\nkitsastelivat. Viimemainittu rasitus suoritettiin vielä mieluimmin\n\"luonnossa\" ja se niinkuin muutkin palotoimesta johtuvat kuormat\njaettiin kaupungin vuokralaisten kanssa, jotka siten saivat uhrata\nvaroja ja vaivoja isäntäinsä talojen vartioimiseen. Ruotsin suuremmissa\nkaupungeissa, jopa Suomessakin (Turussa), ruvettiin kuitenkin jo\npääsemään sille kannalle, että palovartion palkkaaminen suoritettiin\n\"kiinteimistöjen arvon\" perusteella, niinkuin ohje eräässä asiaa\nkoskevassa kunink. kirjeessä v:lta 1805 kuuluu.\n\nTäydellisyyden vuoksi lienee mainittava, että erityisen nuohoojan\npalkkaamista kaupunkiin jo v. 1803 esitettiin, vaikka asiasta ei näy\nsen valmiimpaa tulleen edes vielä v. 1806; kaupunginoikeus päätti\njulaista Turun ruotsalaisissa sanomissa viran haettavaksi. (122)\n\n_f) Terveydenhoitoa._\n\nLukija voi jo ennakolta arvata, millä tavalla Tampereen kaupunki\nensi aikoinaan piti huolta väestönsä terveydestä. Yhtenä keskuksena\nvanhemmissa pyrinnöissä tällä alalla oli kätilön hankkiminen kaupunkiin.\n\nVaikeasti pääsi _kätilötoimi_ kaupungissa alulle. V. 1793 mainitaan\neräässä asiakirjassa ohimennen \"kaupungin kätilöä matami Dahlmania\" --\nmahdollisesti kaupungissa tähän aikaan asuvan puuseppä Kaarle Dahlmanin\nvaimo. Mutta sittemmin näkyy kaupunki taas olleen kätilöttä. Syynä oli\nse, että arvoisat porvarit pitivät kukkaroansa suuremmassa arvossa\nkuin vaimojensa ja lastensa henkeä. Onnettomuudet kuitenkin vähitellen\nhellittivät mieliä. V. 1802 päätettiin ottaa kaupunkiin kätilö, jolle\nmaksettaisiin vuosittain neljä killinkiä joka tontilta. Pilan pieni oli\npalkka, ja kaupungin järjestysmies lausui epäilevänsä, tokko mokomalla\npalkalla ketään kätilöä saataisiin. Mutta porvarit olivat taipumattomia\nmaksamaan enempää. Ja järjestysmies tunsi väkensä, että tätäkin\nvähäistä uhrausta tultaisiin katumaan. Senvuoksi hän viisaana miehenä\nantoi maaherran vahvistaa porvarien lupauksen, jotta kätilön palkka\nvoitaisiin lain voimalla ottaa ulos niskoittelevilta.\n\nSe tulikin pian tarpeelliseksi. Kätilöksi oli saatu tehtailija\nHäggmanin tytär, viskaali Häggbergin vaimo Margareta Häggberg,\njoka sitä varten oli käynyt suorittamassa säädetyt tutkinnot. V.\n1806 hän oikeuden tietä vaati palkkojaan, mutta kaupunginvanhimmat\nja porvarit väittivät, etteivät he koskaan olleet suostuneet\nottamaan kätilöä kaupunkiin. Kätilö kuitenkin sai palkkansa, mutta\nsamalla maksajain vihatkin. Jonkun vuoden kuluttua he julistivat\nmenettäneensä luottamuksensa rouva Häggbergiin ja vaativat häntä\nvirasta erotettavaksi. Vasta hovioikeuden tuomiolla saatiin heidät\nvelvollisuutensa täyttämään. Ja kun kaikki ympärinsä kävi, niin rouva\nHäggberg jäi kaupunkiin ja tarpeellinen taisi ollakin, koska häntä\nvielä v. 1816 pyydettiin jäämään, vieläpä tarjottiin hänelle parempaa\npalkkaakin, 50 velkariksiä ja oikeutta kohtuullisen taksan pitämiseen.\nRettelöt kätilön palkasta eivät kuitenkaan vielä siihenkään päättyneet.\n\nEnemmän olisivat vanhat Tampereen porvarit suosineet miehistä\n_kaupunginlääkäriä_. Ymmärrettävästi, sillä tämä asia koski arvoisain\nporvarien omia ruhoja ja mustelmia. Jo v. 1804 värjäri Spiring esitti,\nettä koska \"suuri joukko kaupunkilaisia on ollut sairaana ja kaipaa\nhellintä hoitoa\", kaupunkiin otettaisiin erityinen \"kaupungin-fysikus\".\nVirkaa tarjottiin pataljonanvälskäri Antti Långhjelmille. Mies\noli kaupungissa entisestä tuttu, sillä v. 1795 häntä mainitaan\n\"provisorina\" kaupungin asukkaiden joukossa. Tämä kiitti luottamuksesta\nja vastasi, ettei hän voinut 30 pankkoriksiä vähemmällä ottaa\nniskoilleen edesvastuuta kaupungin asukkaiden terveydestä. Asia rupesi\nsilloin arveluttamaan kaupunkilaisia, jotka ratkaisevassa kokouksessa\n\"jyrkimmästi\" vastustivat fysikuksen ottamista, ja siihen se asia sillä\nkertaa jäi.\n\nAnsaitsematon onni oli, että kaupunki jo pienessä alussaan sai\noman _apteekin_. Se ei näet ollut kaupungin, vaan Juhana Henrik\nLånghjelmin ansiota. Kunink. kirjeellä 4 p:ltä helmik. 1802 Kuopion\nkaupungin entinen apteekkari J. H. Långhjelm sai pyytämänsä luvan ja\nasianomaisen erioikeuden perustaa apteekin Tampereelle. Tulokas oli\nsatakuntalaista sukua ja näkyy toimeliaasti puuhanneen laitoksensa\nhyväksi synnyinmaakuntansa uudessa kaupungissa. Kaupungin perustajat\nolivat suunnitelleet apteekkitontiksi koko toisen puolen raatihuoneen\nkorttelia, mutta kun ei apteekkaria ollut kuulunut, oli tontti jaettu\nkahtia ja annettu pois. Kun Långhjelm jo v. 1800 tuli kaupunkiin, hän\nhankki apteekkitalokseen talon n:o 2 (nyk. rakentamatonta puistoaluetta\nVanhan kirkon pohjoispuolella), jonka edellinen omistaja, kauppias\nEerik Damberg, oli tehnyt vararikon. Pian sen jälkeen apteekkari anoi,\nettä hänen talonsa ja kosken välissä oleva vapaa maa annettaisiin\nilmaiseksi hänelle, hänen siinä viljellä lääkekasveja, ja että se\nalue \"ikuisiksi ajoiksi\" jätettäisiin \"apteekkiplantaashiksi\".\nSitäpaitsi oli hänelle kosken rannalta valittava ja annettava\nsopiva paikka \"kemiallisfarmaseutista laboratoriota\" varten.\nKaupunginvanhimmat puolsivat anomusta, \"erittäinkin kun tätä aluetta\n(apteekkiplantaashiksi aiottua) ei koskaan voida käyttää paremmalla\ntavalla\", ja hallituksen kirjeellä 27 p:ltä lokak. 1803 myönnettiin\nLånghjelmille apteekkiplantaashi verottomaksi omistukseksi sekä\nerityinen paikka laboratoriota varten. Viimemainituksi paikaksi\nmäärättiin joidenkuiden erimielisyyksien jälkeen tontin n:on 1\nyläpuolella oleva tonttimaa (nyk. paperitehtaan aluetta). Kieltämättä\nsiten kaupunki teki apteekkinsa hyväksi melkoisia uhrauksia, vaikka\ntulevaisuuden kustannuksella. (123)\n\n_g) Kaupungin rahatalous ja rahasto._\n\nVanhan Tampereen kunnallistalouden laatu käypi yleispiirteissään\njo edellisestä selville. Sen johtavia periaatteita oli käyttää\nmikäli mahdollista hyväkseen kaikkia keinoja, jotka vapauttivat\nkaupungin asukkaita oman kukkaron nauhain kirvoittamisesta. Kaikella\nsäästeliäisyydellään, kaikella mieskohtaisella palveluksellaan ja\ntyöllään porvari ei kuitenkaan voinut kokonaan välttää rahallisiakaan\nuhrauksia kaupunkinsa hyväksi.\n\nMinkälaatuisia menoja kaupungilla oli ja mistä se sai menoihinsa\ntarpeelliset tulot, nähdään käytännöllisesti kaupungin tileistä v:lta\n1806 -- ainoat Ruotsin aikaiset kaupungintilit, mitkä ovat säilyneet.\nLainaamme niistä tähän tärkeimmät erät:\n\n                  Vastattavaa.\n\n                                  Pankkorahaa\n                                  Riks. kill. runst.  Riks. kill. runst.\n\n    Säästö vuodelta 1805                                     78:38:6\n\n          Kanto:\n    Syksy- ja talvimarkkinamaksuja      148:--:--\n    Vapaamaiden arentia                   5:24:--\n    Porvaruusm. (kauppias, kaksi käsit.)  24:32:--\n    Tonttiäyrejä                           6:13:4\n    Kalastusarentia                       15:46:4\n    Kapakkamaksuja                         4:24:4           180:9:--\n    Kauppias Sjöstedt ja ruokakauppias\n       Grönlund (korvausta)              101:42:5/3         126:26:5 1/3\n                                                   Yhteensä 385:25:11 1/3\n\n                  Vastaavaa.\n\n    Vankikyytejä ja ruokarahoja                              18:16:--\n    Kaupungin \"sotavero\" (krigsgärd)                          1:32:--\n    Karttamerkkejä ja lunastuksia                            12:30:4\n    Järjestysmiehen palkka                                   33:16:--\n    Kaupunginvoudin palkka                                    3:16:--\n    Kaupunginrahastonhoitajan palkka                         16:32:--\n    2 kaup. palvelijan palkka                                 8:32:8\n    Raatihuoneen lunastusta                                  30:11:5 1/3\n    Lumiaurauksesta                                           4:--:--\n    Palovartijoille 1/2 vuoden palkka                         1:16:--\n    -- -- -- -- --                                         (168:1:6)\n\n        Säästö vuoteen 1807:\n\n    Annettuja lainoja korkoineen                             27:31:--\n    V:n 1805 rästejä                                          4:17:7\n    V:n 1806 rästejä                                         16:40:8\n    Rahastonhoitajan vajaus                                  38:18:9\n                                                   Yhteensä 385:25:11 1/3\n\nPilan pieneltä näyttää kaupungin rahallinen talous taulussamme, mutta\nvasta vitkallisesti oli edes sillekään kannalle päästy. Matka siitä 171\nriksin 4 killingin suuruisesta summasta, jolla maaherra Fredensköld v.\n1780 perusti kaupungin kassan, siihen 385 riksin 25 killingin 11 1/3\nrunstykin summaan, johon kaupungin tilit v. 1806 päättyvät, oli alkavan\nkaupungin oloissa kyllä huomattava.\n\nV:n 1793 maaherrankokouksessa tuli kaupungin kunnallinen talous ensi\nkerran julkisesti puheeksi. Mainittiin kaupungin kassan alusta alkaen\nsaaneen tuloja (1) markkinapuotien vuokrasta ja (2) kaupungissa olevain\n\"vapaamaiden\" s.o. käyttämättöminä olevain tonttien arennista. Mutta\nkoska \"tarpeellisuus vaati kaupunkia ajattelemaan joitakin riittäviä\ntuloja kaupungin kassalle\" -- kysymyksessä oli tulevan järjestysmiehen\npalkkaus, torin kivitys, yleiset sillat ja laiturit, koulutalo y.m.\nenemmän tai vähemmän haaveellisia suunnitteluja -- päätettiin tässä\ntilaisuudessa ruveta kaupunkiin muuttavilta asukkailta kantamaan\nuutta veroa, (3) n.s. porvaruusmaksua. Uuden kaupunkihallinnon\nvoimaanastuttua v. 1802 havaittiin jälleen, etteivät kaupungin\nkassan tulot näyttäneet ajan pitkään riittäviltä. Silloin otettiin\nkäytäntöön kaupungin maanomistajain maksettavat (4) \"tonttiäyrit\",\n(5) kalastusvero, joka oli maksettava kalastusoikeudesta koskessa,\nerityinen (6) kapakkavero, jotavarten kapakkain lukua kaupungissa\nrajoitettiin, sekä (7) \"plantaashivero\", josta muodostettiin erityinen\nlainajyvästö.\n\nV. 1804, kaupunginoikeutta puuhattaessa järjestysoikeuden sijaan,\nkaupunkilaiset laativat itselleen jälleen yleiskuvan kunnallisesta\ntaloudestaan. Kaupungin rahaston tulot -- markkinatulot, vapaamaiden\nja kalastusarennit, porvaruusmaksut, tonttiäyrit ja jotkut muut\nvähäpätöiset tulot -- tekivät kaikkiaan noin 200 velkariksiä. Mutta\nmenot olivat suuret: järjestysmiehen palkka 30 riksiä pankkorahaa,\nrahastonhoitajan palkka 16 riksiä 32 kill. ja kaupunginpalvelijain\npalkat 10 riksiä 16 kill., lisäksi aiottu raastuvan rakennus ja\n\"korttikaali\", pienemmistä rakennuksista puhumattakaan, niin että\nkassan säästö nyt oli \"kylläkin vähäpätöinen\". Kuninkaalliselta\nmajesteetilta päätettiin pyytää apua kaupungin tulevain virkamiesten\npalkkaamiseen. Tiliotteemme kuitenkin todistaa, että kun kovalle tuli,\nkaupunki ilmankin sellaista apua kykeni suorittamaan menonsa, vieläpä\nlisäämäänkin kassansa vuotuista säästöä. Uusi vero, jota ei tileissämme\nnäy, oli ainoastaan (8) laidunvero, joka v. 1804 otettiin käytäntöön.\n-- Seurakunnallisia tuloja ja menoja ei tässä ole käsitelty, koska\nniiden esittäminen kuuluu seurakunnallisten olojen kuvaukseen.\n\nKaupungin vanhoista tulolähteistä oli _markkinavero_ tuottavin. V. 1806\nse antoi lähes 4/10 kaupungin kaikista ja 8/10 kunnan säännöllisemmistä\ntuloista. Tämä vero näyttää alkuaan olleen torimaksu, jota ne, jotka\nmarkkina-aikoina harjoittivat kauppaa torilla, suorittivat kaupungille.\nTarkemman järjestelyn alaiseksi torimaksu joutui v. 1802, jolloin\ntaksaksi määrättiin kultakin markkinakojulta 16 kill., kultakin\nkapakoitsijalta 16 kill., jokaiselta nahkakauppiaalta, leipurilta,\nkuparisepältä y.m.s., joilla ei ollut eri kojua, 6 kill., jokaiselta\nkalakauppiaalta 4 kill. sekä jokaiselta pienemmältä kaupustelijalta ja\noluenmyyjäitä 4 kill. Taksa koski yhtä hyvin oman kaupungin porvaristoa\nkuin muualta tulleita markkinakauppiaita.\n\nMuutamain aikain kuluttua (v. 1813) anottiin kuitenkin kaupungin\nomille käsityöläisille vapautusta torirahoista, koska tapa kuului\nolevan sellainen muissakin kaupungeissa. Tampereen porvaruusoikeutta\nnauttivat ammattilaiset ja porvarit saivatkin nyt luvan ilmaiseksi\npystyttää markkinakojunsa torille omain ammattituotteittensa myyntiä\nvarten; mutta heitä kiellettiin kojunpito-oikeuttaan siirtämästä muille\nja samoin kiellettiin tavaransa menettämisen uhalla juomatavarain,\nlakkien y.m. rihkaman kaupustelijoita, vaikka olivatkin kaupungin\nasukkaita, käyttämästä maksuttomia havu- ja lautakojuja torilla.\nVerotettavain kojujen torimaksuja samana vuonna ylennettiin; irtaimien\nkauppiaskojujen vuosiveroksi määrättiin viisi ruplaa, kun kojut\njokaisten markkinain jälkeen poistettaisiin, käsityöläiskojujen\nkertaveroksi 24 kill. setelirahaa ja kaupustelijain maksut kahdeksan\nkill. pankkorahaa. Myöhemmin (v. 1822) päätettiin, että kaupungin omat\nkäsityöläiset saivat markkinoilla verotta pystyttää kukin kaksi kojua\nomain tuotteittensa myymiseksi, mutta jos niitä muille vuokrasivat, oli\nniistä tavalliset torirahat maksettavat. Vieraille taas ylennettiin\nsamalla markkinakojun vero 10 seteliruplaksi kojulta. Tämä tarkka\ntoriverotus ja verojen korotukset osoittavat, miten tärkeänä kaupungin\ntulolähteenä markkinaveroja pidettiin.\n\nKaupungin muut tulolähteet olivat, kuten markkinaverokin, liike- eli\nelinkeinomaksuja ja ne sopivat paremmin esitettäviksi asianomaisten\nelinkeinojen kuin kaupungin yleisen talouden yhteydessä, jossa ne vielä\nniin vähän merkitsivät. (124)\n\nYksi ainoa tuloerä kaupungin vanhimmassa rahataloudessa poikkeaa\nluonteeltaan noista elinkeinomaksuista. Ne olivat _tonttiäyrit_, v:n\n1806 tileissä merkityt tuottaneiksi kaupungille 6 riksin 13 kill. 4\näyrin tulon. Tästä vähäpätöisestä alusta on Tampereen varsinainen\nkunnallisvero kehittynyt. Näissä äyreissä on tosiaankin ollut tuhansien\nalku.\n\nTonttiäyrejä ei otettu kannettaviksi mitään määrättyä menoa varten\nerityisesti, kuten vanha verotustapa kaupungeissa oikeastaan olisi\nkäskenyt, vaan yleensä kaupungin kassan vahvistamiseksi, kun rahasto\noli sangen vähissä ja keinoja sen täyttämiseksi ei muita keksitty.\nTämä suoritus ei ollut varsinaisesti vero, vaan määrätyn oikeuden\nnauttimisesta suoritettava vaihtelematon maksu.\n\nTonttiäyrejä tuli v:n 1802 päätöksen mukaisesti maksettavaksi neljä\nkillinkiä jokaisesta tontista. Koska toiset tontit olivat varustetut\nistutusmailla, toiset sitävastoin eivät, päätettiin aluksi, että\nedellisten tuli maksaa kaksinkertainen määrä tonttiäyrejä (4 kill.\ntontista + 4 kill. istutusmaasta). Plantaashiäyrit kuitenkin\npian hävisivät, nähtävästi siitä syystä, että istutusmaista tuli\nmaksettavaksi muita veroja, ja kaikki tonttien omistajat saivat\nmaksaa samat tonttiäyrit, kuuluipa tonttiin plantaashi tai ei (1808).\nAjoittain kuitenkin saatettiin palata vanhaan järjestelmään siten,\nettä täydeksi tontiksi, josta täydet tonttiäyrit maksettiin, luettiin\nplantaasheilla varustetut tontit, jotavastoin plantaashittomat tontit\npääsivät puolilla tonttiäyreillä (1819). Kun tontteja yhä useammin\njaettiin, tuli myöhemmin säännöksi, että tonttiäyrejä maksettiin tontin\nsuuruuden mukaan, koko tontilta täydet tonttiäyrit ja puolelta tontilta\npuolet (1823).\n\nTonttiäyrit eivät olleet kaupungin runsaimpia tulolähteitä. V. 1802\nmaksettiin tontilta neljä, v. 1813 kuusi ja v. 1814 kuusi kill. Menneen\nvuosisadan kaksikymmenluvulla tonttiäyrit kohosivat 75 kopeikkaan\nsetelirahaa ja vuosikymmenen lopussa kolmeen seteliruplaan kokonaiselta\ntontilta. Seuraavalla vuosikymmenellä nämä äyrit taas rupesivat\nlaskemaan.\n\nKun verotuksella katettavia menoja karttui kaupungille enemmän ja\nerilaisia, ruvettiin maksettavia veroja mittaamaan tuolla totutulla\nmuuttumattomalla tonttiverolla. Tonttiverosta tuli täten yleinen,\nkaikissa sattuvissa verotustarpeissa käytettävä veropohja (myöh.\n\"veroäyri\"). Yhden tontin osaa sanottiin tässä merkityksessä vanhalla\nporvarillisella nimellä _vero-osaksi_ eli _sekstonteeliksi_. Kun\nvero-osia käytettiin erilaisissa veroissa, vieläpä eri määrinkin,\nsyntyi siitä erilaisia nimityksiä.\n\nTonteilta maksettavan veron (\"tonttiäyrien\") perustetta kutsuttiin (1)\n_tonttivero-osaksi_. Tämä nimitys edellytti muunlaistenkin vero-osain\nolemassaoloa. Kehitys oli johtanut siihen, että varakkaat ja köyhät\nolivat ruvenneet eri tavalla tuntemaan veron raskautta. Jo v. 1808\nkaupunginvanhimmat ja kokoontunut porvaristo neuvottelivat, eikö\nvoitaisi saada enemmän selvyyttä kaikenlaisissa sattuvissa menoissa,\nja kaupunginvanhimmat selittivät näkevänsä, että vallassa olevan\nverotustavan kautta \"vähävaraisimman asukkaan usein täytyy kantaa\nyhtä suurta rasitusta kuin varakkaamman\". Mutta mahdollisuutta luopua\ntotutusta verotustavasta ei nähty. Päätettiin senvuoksi, että kaikki\nvastaiset menot, minkä nimelliset hyvänsä, jotka ovat kaupunkilaisten\nkesken jaettavat, olisivat maksettavat tonttivero-osain mukaan, jos ei\nmaksajalla olisi muuta omaisuutta.\n\nVerotuksen pohjaksi jäi siten jokaiselle tontille edelleenkin yksi\ntonttivero-osa tai useampia tonttivero-osia. Mutta kaupunkilaisten\nvarakkaampaa joukkoa varten keksittiin erityinen lisäveron pohja\n(2) _varallisuusvero-osain_ nimellä. Näitä vero-osia kunkin vuoden\nalussa veronalaisille laskemaan valittiin erityiset taksoitusmiehet.\nTonttisuuruuksiinsa tottuneet kaupunkilaiset eivät varallisuusvero-osia\nmäärätessään rohjenneet käyttää kovin laajaa asteikkoa. Vastaiseksi\npysyttiin ainoastaan kokonaisissa ja puolissa vero-osissa ja\nvielä v. 1811 oli 1/2 vero-osaa alin ja kaksi vero-osaa ylin raja\nvarallisuusveroasteikossa; v. 1825 oli kuitenkin jo päästy 11 1/2\nylimpään rajaan.\n\nSattuvat verot olivat siis nyt maksettavat yleensä kahden perusteen\nmukaan, siten että kunkin maksajan tontti- ja varallisuusvero-osat\nlaskettiin yhteen ja vero sen mukaan hänen osalleen määrättiin.\nTontinomistajat sen lisäksi edelleen maksoivat erityisiä\ntonttiäyrejänsä.\n\nJo aikaisemmin oli vielä eräs verotuskeino tullut kaupungissa\nkäytäntöön. V. 1806 päätettiin kaupunkiin palkata neljä palovartijaa\nja näiden palkka määrättiin koottavaksi siten, että jokainen\ntalonomistaja oli maksava 12 killinkiä pankkorahaa ja taloton\nporvaruusoikeuden omistaja 8 killinkiä samaa rahaa. Veron pohjana\nolivat (3) _porvaruusvero-osat_ ja sen nimellisinä ne veroluetteloissa\ntulivat pysyviksi. Tämä vero oli siis aluksi aivan erityistä laatua,\nmäärätarkoitukseen säädetty ja määrätyn suuruinen -- kaikin puolin\nmallikuva vanhanaikaisesta kunnallisverosta. Sen asteikko oli\nluonnollisesti ahdas: yksi vero-osa kaikille muille paitsi työmiehille\nja heidän vertaisilleen, joille laskettiin 1/2 vero-osaa.\n\nMutta kun kaupunki palolaitostansa varten tarvitsi vartijain lisäksi\nkalustoakin, tuli vähitellen tavaksi suorittaa siihen kuuluvat\nmenot kaupungin rahastosta ja jakaa ne sitten veronalaisille heidän\nkaikkien vero-osainsa mukaan, jolloin siis tulivat kysymykseen\ntontti-, varallisuus- ja porvaruusvero-osat. Palokalustoverot olivat\nensimmäiset, mitkä olemme huomanneet (4) _yhdistetyillä vero-osilla_\nsuoritetuiksi. Sitten siirtyi palovahtiverokin tähän vero-osastoon,\njolloin porvariusvero-osat jäivät veroluetteloihin ainoastaan\nyhdistettyjen vero-osain lukua lisäämään. Ja kun tämä veronsaantitapa\noli yksinkertainen ja mukava, ruvettiin sitä yhä yleisemmin käyttämään,\nkunnes nämä yhdistetyt vero-osat pääsivät vallalle yleensä kaikessa\nkunnallisverotuksessa, yksityisistä poikkeustapauksista puhumatta.\nSilloin voitiin puhua suorastaan vain veronmaksajan \"vero-osista\" eli\n\"veroäyreistä\", vaikka toisessa mielessä kuin ennen talonomistajain\nyksin vastatessa \"sekstonteeleistään\". Kului kuitenkin miespolvi,\nennenkuin kehitys sai verotuksen muodon ja sisällyksen soveltumaan\nyhteen.\n\nSiihen tapaan ovat kunnalliset veroäyrit Tampereella historiallisesti\nsyntyneet. (125)\n\nKaupungin rahallisen talouden keskuksena oli jo kaupungin ensimmäisestä\nalusta olemassa _kaupungin rahasto_. Sitä hoitivat aluksi ne\nkruununvirkamiehet, jotka pitivät kaupungin muutakin hallintoa.\nKruununvouti Callmeijerin erotessa virastaan havaittiin hänen\nhävittäneen kaupungin kassan. Kaupunkilaiset eivät tahtoneet ryhtyä\nkorvausvaatimuksiin Callmeijeriä vastaan \"hänen köyhyytensä tähden\" --\nehkäpä myös rahastonsakin köyhyyden tähden. Mutta he päättivät vastedes\npitää rahastonsa omassa kaupungissaan ja omain miesten hoidossa.\nEnsimmäinen \"kaupunginkasööri\" oli postimestari Juhana Allén, mainittu\nsiinä toimessa v. 1793. Rahastonhoitajan virassa pysyi hän v:n 1803\nloppuun saakka. Seuraajalle maksettiin palkkaa 16 riksiä 32 killinkiä\npankkorahaa vuodessa, ja vaadittiin häneltä virkatakuu. Virasta tuli\ntärkeä pysyvä kunnallisvirka, jonka kaupunginvanhimmat asettivat ja\njohon valtakirja saatiin kaupungin hallitukselta. Rahastonhoitaja näkyy\nalkuaikoina hoitaneen myöskin \"kruununkasöörin\" tointa, vaikka tämä\nvelvollisuus vasta myöhemmin (v. 1826) siihen virallisesti yhdistettiin.\n\nKassassa kulkevaa rahaista rahaa kaupunkilaiset, asiaankuuluvat ja\n-kuulumattomat, valvoivat niinkuin silmäteräänsä. Kaupunginrahaston\nvarsinaisena hallintokuntana ja sen tilientarkastajina olivat\nkaupunginvanhimmat. Laitoksen hoitoa koskevat riitaisuudet ratkaistiin\nyksinkertaisesti oikeudessa. Eikä rettelöistä ynnä vielä pahemmista\nvaillinkijutuista puutetta ollutkaan. Säännöllisellä ja tarkalla\nrahastonhoidolla ja tilinpidolla eivät kassanhoitajat yleensä\nkaupungin vanhempina aikoina näy vaivanneen omiatuntojaan. Jo v.\n1802 muutamat asiaa harrastavat kaupunkilaiset vaativat oikeudessa\nrahastonhoitaja Allénia erotettavaksi, koska hän muka hoiti huonosti\nkaupungin rahastoa. Asianomaisen kuitenkin olivat unohtaneet haastaa,\nja siihen asia sillä kertaa jäi. V. 1804 kävi kuitenkin selville,\nettei kasööri ollut vielä tehnyt valmiiksi v:n 1802 tilejä. Hän\nsilloin jätti \"tukun asiakirjoja ja tilejä\", jotka annettiin uuden\nrahastonhoitajan käsiteltäviksi sillä seurauksella, että jälkeläinen\nrupesi ahdistamaan häntä v:sta 1797 alkaen puuttuvista tilitodisteista.\nTämä ankara tilimies ei näy itsekään olleen paljoa parempi, sillä v.\n1805 oli hänet vuorostaan velvoitettava esittämään kaupunginvanhimmille\ntäydellisen laskun kaupungin tuloista ja menoista. Vaivoin se syntyi;\nheinäkuussa 1807 toi kasöörimme v:n 1806 tilit. Kaupunginvanhimmilla\noli tosin yhtä ja toista muistutettavaa laskuja vastaan, mutta\nkutakuinkin muistutuksenalainen niistä selvisi. Ei kuitenkaan ehdi\nvuosi 1807 loppua, kun takuumiehet jo ovat maksamassa tämänkin kasöörin\nvaillinkia. Sellainen näet ilmeni, ja mies oli aivan rutiköyhä.\n\nAlkoi niin seuraava rahastonhoitaja yrittää, sai v. 1810 esitetyksi\ntilit vuosilta 1808 ja 1809. Kolmellatoista muistutuksella koristivat\nkaupunginvanhimmat nämä tilit. Kasööri selvisi satimista yleensä hyvin.\nJos oli vikaa kasööreissä, oli sitä tahallista tarkastajissakin.\nMelkein koomillisen kuvan kaupungin rahainhoidosta antavat jutun\nsivuseikat. Kaupunginvanhimmat näet halusivat itse ruveta kasööreiksi,\nkukin vuoronsa jälkeen kymmenen riksin vuosipalkalla; sitäpaitsi he\nvaativat, ettei kaupungin rahastosta saisi suorittaa mitään maksuja\nilman heidän allekirjoitustaan. Kummassakin kohden kaupunginoikeus\nhylkäsi esityksen, koska kaupunginvanhimmat eivät olleet\n\"kirjoitustaitoisia\" (!).\n\nKaupungin rahainhoidon laatu vanhempina aikoina lienee jo näistä\ntapauksista tunnettava.\n\nHyvään rahastonhoitoon katsottiin kuuluvan, ettei kassa olisi\n\"velassa\", vaan mikäli mahdollista sisältäisi vuotuisia säästöjä.\nSille ihanteelliselle kannalle päästiin jo v. 1804, jolloin kassasta\nliikeni antaa yksityiselle kymmenen velkariksin laina ja tilit\nvuoden lopussa osoittivat 88 pankkoriksin 20 kiliinkin 4 äyrin\n\"säästön\". V:n 1805 säästö teki 93 pankkoriksiä 3 kill. 11 äyriä\nja v:n 1806 säästö 87 riksiä 14 kill. Viimemainittuun säästöön on\nrahastonhoitaja ilman muuta merkinnyt erään suullisella välipuheella\nannetun lainan ja oman velkansa s.o. vaillinkinsa -- mitäpä muuta\nvoidaankaan odottaa kassanhoidosta, jossa rahastonhoitaja isännöi\nkaikista maksumääräyksistä, maksutodisteista ja säännöllisestä\ntilientarkastuksesta tietämättä!\n\nKun kunnallistalouden johtavia periaatteita oli karttaa mikäli\nmahdollista kuntalaisten rahallista verotusta, suorittaa rasitukset\nja palkat luonnossa tai lykätä sattuvat kunnallistaloudelliset\ntehtävät asianomaisten kansanluokkain ja henkilöiden omaksi asiaksi,\nei kaupungin rahaston rahaliike saattanut nousta suuriin summiin.\nNiinpä v:n 1804 tilit päättyivät 276 pankkoriksin 19 kill. 8 äyrin\nvaatimattomaan summaan ja v:n 1806 tilit 385 pankkoriksiin 25 kill. 11\n1/3 äyriin. (126)\n\nSe oli tulos kokonaisen miespolven kunnallistaloudellisista\nponnistuksista ja harrastuksista.\n\n\n\n\n16. KANSANLUOKAT JA ELINKEINOT.\n\n\na) Väestö ja väestöluokat: Väestön lisäys 1801--1810. -- Väestön\nsiirtyminen Tampereelle. -- Poismuutot. -- Yleiset työolot väestön\nmuuttelevaisuuden syynä. -- Vv:n 1808 ja 1809 vaikutus. --\nYhteiskuntaluokat Tampereella 1790--1805. -- Säätyläisluokka. -- Muut\nryhmät.\n\nb) Kauppiaat ja kauppa: Kauppiasluokan eri ryhmät: \"porvarit\",\n\"höökarit\" ja \"trahtöörit\". -- \"Kauppaseura\". -- Vararikot. -- Kaupan\nlaatu kaupungin ensi aikoina. -- Markkinat. -- Maaseutumarkkinat.\n-- Markkinapolitikkaa. -- Orihveden markkinat. -- Matkat vieraille\nmarkkinoille. -- Tampereen markkinat: \"Perttelin\" ja \"Antin markkinat\".\n-- Helmikuun markkinain uudistamispuuha. -- Tampereen markkinapuodit.\n\nc) Käsityöläiset: Tampereen käsityöammatit ja käsityöntekijät 1785--\n1805. -- Kaupungin käsityön vanhanaikaisuus. -- \"Tehtaat\". --\nKäsityöläisten muuttelevaisuus. -- \"Liikatuotanto\". -- Lahoova työ ja\nedistyvät käsityöläiset.\n\nd) Työväen luokka: Kirvesmiehet ja ajurit. -- Työmonopoli. --\nPakkotaksat.\n\ne) Porvaruusoikeus: Mitä se sisälsi. -- Sen käyttäminen kaupunkien\nitsesuojeluskeinona. -- Tampereen kaupungin taistelu elinkeinovapautta\nvastaan. -- Porvaruusoikeustaksat ja niiden vaiheet.\n\n_a) Väestö ja väestöluokat._\n\n    Tampereen väkiluku teki kirkonkirjain mukaan:\n\n        v. 1800 463 henkeä\n        v. 1805 602   \"\n        v. 1810 682   \"\n\nVäkiluvun vaiheista ennen vuotta 1800 ei ole seikkaperäisempiä tietoja\nollut käytettävissämme. Sen sijaan sisältyy Blåfieldin kokoelmiin\nkaupungin väestön muutoksista ja laadusta 19:nnen vuosisadan\nensimmäisellä vuosikymmenellä koko joukko valaisevia tietoja, jotka hän\non kerännyt kirkollisista väenlaskutauluista ja kirkonkirjoista.\n\nOttaen lähtökohdaksi v:n 1800 väkiluvun havaitsemme näistä tiedoista\nTampereen, väkiluvun vuosikymmenenä 1801-- 1810 lisääntyneen\nsyntyneisyyden enemmyyden johdosta 33 henkeä (7.1 %) ja kaupunkiin\nmuuton johdosta 186 henkeä (40.2 %) eli yhteensä 219 henkeä (47.3 %).\n\nViimeisinä aikoinaan Ruotsin valtakunnassa tämän pienen kaupungin\nväestö osoitti tavatonta lisääntymistä. Ei ole kaupunki kaikkina\nseuraavina vuosikymmeninä niin suurin suhteellisin askelin edistynyt.\n\nVäestön lisääntyminen tapahtui Ruotsin vallan loppuaikoina niinkuin\nkaikkina myöhempinäkin vuosikymmeninä pääasiallisesti kaupunkiin\nmuuton, s.o. sinne tulevan siirtolaisuuden kautta. Vasta 19:nnen\nvuosisadan viidennellä ja kuudennella vuosikymmenellä, joiden kuluessa\nnäiden vuosikymmenien alussa oleva väkiluku kasvoi siirtolaisuuden\nkaupunkiin muuton johdosta 54.5 ja 49.2 %, oli kaupunkiin muutto\nvilkkaampi kuin vuosikymmenellä 1801--1810 (40.2 %). Viimemainitun\nvuosikymmenen kuluessa muutti Tampereelle 831 henkeä, joka on\nsuhteellisesti suurempi luku kuin millään seuraavalla vuosikymmenellä\n(19. vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä 179 henkeä kutakin\nvuosikymmenen alussa löytynyttä väestön 100-lukua kohden, mutta\nesim. kahdeksannella vuosikymmenellä, jolloin Kyttälä yhdistettiin\nkaupunkiin, vain noin 127 henkeä kutakin samanlaista 100-lukua kohden).\nKun menneen vuosisadan alussa Tampereella ei ollut mitään mainittavia\ntehtaita, jotka olisivat vietelleet väkeä muualta, näyttäisivät\nTampereen yleiset vapaudet ja toimeentulon helppous, m.m. talonpaikkain\nhuokea saanti, olleen niitä mainetteja, jotka siihen aikaan vetivät\nväkeä tähän nuoreen kaupunkiin.\n\nLuulemme kuitenkin, että oikea syy tähän ilmiöön on haettava muualta.\nTampereelle tulijat eivät näet läheskään aina löytäneet täältä\nonneansa, vaan pakenivat suurin joukoin jälleen pois. Vuosikymmenenä\n1801--1810 muutti kaupungista pois 645 henkeä. Se tekee enemmän kuin\n139 henkeä kutakin vuosikymmenen alussa ollutta väestön 100-lukua\nkohden; kun vuosikymmenen alussa kaupungissa oli 463 asukasta ja näihin\ntuli lisäksi vain 33 syntynyttä, olisi siis koko kaupunki poismuuton\nkautta voinut tulla tyhjääkin tyhjemmäksi, ellei kaupunkiin muutto\nolisi toki ollut suurempi kuin poismuutto. Poismuutto vuosisadan\ntoisella vuosikymmenellä nousi vieläkin suuremmaksi (päälle 142 henkeä\nkutakin väestön 100-lukua kohden). Yleensä on poismuutto samoinkuin\nkaupunkiinkin muutto Tampereella ollut suurin viime vuosisadan\nkahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä. Sillä ilmiöllä oli perusteensa\nyleisemmissä teollisissa työoloissa. Täällä näet, kuten maamme\nmuissakin kaupungeissa, oli käsityöläisluokka vielä kaupungin lukuisin\nväestöluokka. \"Muutteleva käsityö\" oli ajan yleinen teollinen työmuoto,\nja se epäilemättä pani väkijoukot liikkeelle. Kun suhteellinen\npoismuutto hyvin huomattavasti aleni tehtaiden ilmestyttyä kaupunkiin\nja käsityönkin tehdastuessa, vaikka kulkuneuvot samanaikaisesti\nparantuivat, on se johtopäätös lähellä, että uudempain aikain niin\npaljon syytetty tehdasteollisuus suuressa kokonaisuudessaan on ollut\nvakavampi työnantaja ja väestön elättäjä kuin vanhan ajan käsityö.\n\nErityisesti huomattava on ero Ruotsin ajan loppua edustavan\nvuosikymmenen alkupuoliskon ja sen uutta aikaa alkavan loppupuoliskon\nvälillä. Ylen lupaava oli kaupungin kasvaminen vuosijaksona 1801--1805,\njolloin koko väenlisäys teki 139 eli 30 % v:n 1800 väkiluvusta. Sekä\nsyntyneisyyden enemmyys (31 henkeä eli 6.7 % edellisestä väkiluvusta)\nettä muuttovoitto (108 henkeä eli 23.3 % edell. väkiluvusta) kävivät\nkaupungille edulliseen suuntaan. Mutta sitä seurasi sodan ja sen mukana\ntulevan kurjuuden, tautisuuden ja köyhyyden aikaansaama taantumuskausi\n1806--1810, joka liitti harvinaisesti edistyvän vuosikymmenen alkuun\nsurkean jatkon (väenlisäys vuosijaksona 1806--1810 vain 80 henkeä eli\n13.3 % v:n 1805 väkiluvusta, josta lisäyksestä syntyneisyyden enemmyys\nteki vain 2 henkeä eli 0.3 % ja muuttovoitto 78 henkeä eli 13.0 %\nedell. väkiluvusta.)\n\nKaupungin verotetun, s.o. 15 ikävuotta vanhemman väestön\nyhteiskunnallisesta rakenteesta Ruotsin ajan lopulla saamme\nhenkikirjoista seuraavan yleiskuvan:\n\n        Sääty- ja elinkeinoluokat Tampereella vv. 7790--1805\n\n                            V. 1790    V. 1795    V. 1800   V. 1805\n        luokat              henkeä %   henkeä %   henkeä %  henkeä %\n\n    säätyläisluokka          19   8.3   22   9.5   22  9.5   60 18.8\n    kauppias   \"             76  33.0   74  32.1   73 31.3   73 22.8\n    teollisuus \"            110  47.8  111  48.0  106 45.5  155 48.4\n    työväen    \"             16   6.9   21   9.1   28 12.0   32 10.0\n    sekalaisia                9   4.0    3   1.3    4  1.7   --  --\n                            230 100.0  231 100.0   33 100.0 320 100.0\n\nVaikkei edellä olevaan tauluun sisällykään kaupungin koko väestöä\npuheenalaisena aikana, se kuitenkin varmaan jokseenkin oikein ilmaisee\nTampereen vanhain kansanluokkain keskinäisiä suhteita.\n\nSäätyläisluokkaan olemme lukeneet kirkonmiesten, virkamiesten\nja sotilaiden ryhmät. Näinkin ollen Tampereen kustavilainen\nsäätyläisluokka hupenee hyvin vähiin. Kirkollisen ja oppineen ryhmän\nmuodostivat kaupungin pappi ja \"pedagogi\" Lemström huonekuntineen.\nVirkamiesryhmän pääjoukkona olivat polttimon perut, inspehtorit,\nkirjanpitäjät y.m.s., kihlakunnan tuomarin väet, jotka aikajakson\nalkupuolella majailivat \"käräjätalossa\", pari \"demoisellea\", sekä\naikakauden loppupuolella -- tämän ryhmän uusimpina huippuina\n-- kaupungin omat hallitusmiehet ynnä vielä apteekkari ja pari\nmaanmittaria. Sotilasryhmäkin oli aikakauden lopulla kasvanut\nlukuisammaksi, mutta tarkemmin katsoen huomataan sen enemmistön\nolleen värvättyjä sotamiehiä ja sellaisten vaimoja tai leskiä sekä\nalhaisarvoisempaa sotilaspäällystöä, kuten konstaapeleita, kersantteja\nja korpraaleja. Kaupungilla oli 1800-luvun ensi vuosina huomattava\nsotilaallinen leima ja värväyksiä siellä toimitettiin ehtimiseen.\nV:n 1802 tienoilla valtakunnassa liikkuneet sotahuhut ja maassamme\ntapahtuneet sotavarustukset tuntuivat selvästi Tampereellakin.\n\nTampereen elinkeinoluokista Ruotsin ajalla oli lukuisin\nteollisuusluokka, johon olemme lukeneet n.s. tehtailijat ja varsinaiset\nkäsityöläiset väkineen. Jos tähän luokkaan yhdistämme myöskin\nvarsinaisten työmiehien ja ajurien muodostaman työväenluokan, tulee\ntähän teollista työtä harjoittavaan kansanluokkaan kuulumaan runsaasti\npuolet kaupungin luokitetusta väestöstä eli v. 1790: 54.7 %,. v. 1795:\n57.1 %, v 1800: 57.5 % ja v. 1805: 58.4 % väestöstä. (127)\n\n_b) Kauppiaat ja kauppa._\n\nMelkoista suuremman ryhmän kuin säätyläiset muodostivat kauppiaat.\nPian kolmas osa kaupungin veroluetteloihin merkitystä väestöstä eli\nmainittuina vuosina kaupalla.\n\nTämä elinkeino on kuitenkin silloin käsitetty laajassa merkityksessään.\nAlempaan kauppiasryhmään olemme lukeneet ensinnäkin porvarit eli\n\"kauppaporvarit\" ja ruokakauppiaat eli \"höökarit\", \"kauppahöökarit\".\nHe elivät tavallisesti taloillaan ja epämääräisellä kaupalla,\nvarsinkin maalaistavarain välityksellä, ja ovat katsottavat myöhempäin\naikain torikauppiaiden ja maalaistavarain hankkijain (\"porvarien\")\nedeltäjiksi, lisäksi olemme tähän ryhmään lukeneet myöskin\nkapakoitsijat eli \"trahtöörit\". Näitä oli kaupungissa ensi aikoina\nkoko monta, ja vaikka heidän lukumääränsä aikakauden loppupuolella\n-- kapakkain joutuessa luvasta riippuviksi ja verotuksen alaisiksi\n-- jonkin verran supistuikin, pysyi kuitenkin väkijuomain luvallinen\nmyynti ja anniskelu halki koko Ruotsin ajan kaupunkilaisten yleisenä\nelinkeinona.\n\nVarsinaisen kauppiaskunnan -- \"kauppaseuran\", joksi sitä\nvirallisestikin kutsuttiin -- muodostivat ylemmät kauppiaat.\nHeidän vaurauttaan muihin säätyluokkiin verraten osoittavat heidän\nsuhteellisesti suuret huonekuntansa, joihin kuului \"puukhollareita\",\npuotipoikia ja renkejä (\"kaupparenkejä\"); ei mikään muu elinkeinoluokka\nkäyttänyt yhtä paljon apuväkeä kuin tämä. Itse isäntäin seura oli\nvähälukuinen ja valittu. Suuret olivat vaatimukset, varsinkin\nvarallisuuden ja ulkonaisen voitelun, vanhan ajan kauppaseuraan\npääsemiseen. Tampereellakin, joka lakien mukaan oli avoin kelle\nkauppakeinottelijalle hyvänsä, kauppiaskunta merkillisesti säilytti\nahtaan, ammattikuntaisen kuorensa. Tungettelevain pyrkijäin yritykset\nosattiin täällä kaupungin hallituksen suosiollisella avulla monesti\ntehdä tyhjäksi. Milloin oli pyrkijän papinkirjassa vikaa, milloin\nkatsottiin hänen ammattitaitonsa vähäiseksi. Toisia pelotti se\nmelkoisen suuri porvaruusmaksu, jota pian opittiin uusilta kauppiaiksi\npyrkiviltä vaatimaan ja joka ei ollutkaan huonoin keino torjua\nala-arvoisia aineksia kauppiaskunnasta. Niin pysyi kauppaseura suotavan\npienenä. Keskinäistä kilpailua sen piirissä harvoin valitettiin.\nOtettiinpa usein erinäisellä suosiolla sen syliin kauan palvelleita,\nkoeteltuja kauppa-apulaisia, varsinkin oman kaupungin kasvuja,\nTampereella kasvatettuja tai täällä naineita. Esimerkkejä siitä\nolivat Kaarle Avolin (otettu 1796), Gabriel Sjöstedt ja Kaarle Juhana\nTechtolin (1795).\n\nSuurempaan varallisuuteen ei Tampereen kauppiaskunta kuitenkaan\nvielä tällä aikakaudella kohonnut. Paistavasta loisteliaisuudesta ja\nulkonaisesta arvosta, kaupunginvanhimpain ja neuvoston jäsenyydestä\nhuolimatta heidän mahtinsa usein päättyi vararikkoon. Silminnähtävästi\nhe liikkuivat suureksi osaksi vierailla varoilla, sillä huomattavan\nusein oli vierailla kauppiailla, Porvoon, Helsingin ja erittäinkin\nTurun, saamisia Tampereen kauppiailta, joiden talot sitten joutuivat\nnoiden vieraiden kauppiaiden haltuun.\n\nTampereen kaupalla on siten ollut alkuvaikeutensa, ja kauppakaupungiksi\non Tampere tullut melkein toivottomasta alusta.\n\nKaupan laatua Tampereella kaupungin ensi aikoina valaisevat\nne valitukset, joita kaupunkilaiset yhteisesti esittivät\nmaaherrankokouksessa 1793. Siellä he kertoivat, että kaupungin\nkauppiaiden täytyi noutaa tavaransa Turusta, kahdeksantoista\npeninkulman päästä, ja että kuljetuskustannukset nousivat niin\nsuuriksi, että ne estivät tavarain kaupaksimenon. Olot olivat olleet\nparemmat, kun kruununpolttimo oli käynnissä ja kruunu kuljetutti viinaa\nTurun linnaan, sillä silloin saivat kauppiaat palaavissa kuormissa\ntuotetuksi tavaransa halvemmalla hinnalla. Polttimon lakkauttamiseen\noli kuitenkin se ilo loppunut, ja siitä syystä porvaristo toivoi\npolttimoa pantavaksi uudestaan käyntiin.\n\nSamassa tilaisuudessa valitettiin myöskin maalaisliikkeen surkeutta\nTampereella. \"Kaupungin väkiluku oli muuten sangen vähäinen, ja siitä\nsyystä ei voitu myöskään harjoittaa mitään erinäisempää liikettä\nmaalaisten kanssa, joita melkeinpä täytyi tilata kaupunkiin, minkä\nseuraus oli hintain nouseminen ja kaupunkilaisten voimattomuus. Kun\nmaalaisen tavarainsa myymiseksi täytyy matkustaa Turkuun, hän tuo\npalatessaan tarpeensakin sieltä, koska saa ne helpommalla hinnalla, ja\nsiten puuttuu Tampereen asukkailta kaikki liike ja menekki.\"\n\nKaupunki oli tällöin todella hyvin epäedullisessa kaupallisessa\nasemassa. Kuinka laajoiksi ja tehokkaiksi kaupungin perustuskirjassa\nluvattuja kauppavapauksia lieneekään ajateltu, paperille ne jäivät, ja\ntodellisuudessa Tampere pysyi vuosikymmeniä sinä \"ylämaankaupunkina\"\n(uppstad), miksi sitä sanottiin ja kirjoitettiin. Sellainen asema\nmerkitsi itse asiassa kahleita, kaupallista riippuvaisuutta\nmerikaupungeista, joilla oli ulkomaisen kaupan yksinoikeus ja vanhan\ntavan ja lain suojelema taloudellinen ylivalta sisämaissakin. Perin\nvaikea oli vasta-alkuisen sisämaankaupungin taistella vuosisatain\naikana juurtuneita tapoja vastaan. Pahin vastus oli Tampereen\nkaupalle kuitenkin oman kaupungin vähäisyys ja köyhyys. Paikallista\nmenekkiä, joka meidän aikamme suurkaupungeissa on niin tärkeä, ei\nsaattanut syntyä. Kauppamiehen täytyi hakea liiketuttavansa kaupungin\nlähimaakunnasta; varsin kauas menemästä estivät ylen hankalat ja\npuutteelliset kulkuneuvot. Siten oli Tampereen kauppamaailma rajoitettu\nmelkein yksinomaan kotimaakuntaan ja sen maalaisväestöön.\n\nKaikilla keinoin kaupunkilaiset senvuoksi koettivat saada pakotetuksi\nmaalaisia tuomaan tuotteitansa Tampereelle ja myymään ne siellä\nkaupungin asukkaiden määräämiin hintoihin. Tämä ajatustapa näkyy\neräässäkin lausunnossa, jonka kaupunkilaiset v. 1803 antoivat\nvastaukseksi hallituksen tiedusteluun, olisiko ruokatavarain kauppa\nvaltakunnassa laskettava vapaaksi, niinkuin viljakauppa jo oli\nlaskettu. Tampereelta vastattiin, että vaikka sellainen maalaiskauppa\noli ollut kielletty, olivat toiset kaupungit kuitenkin sitä suureksi\nedukseen Ylä-Satakunnassa harjoittaneet, siten vähentäen tuontia\nTampereelle ja kohottaen hintoja. Mutta vielä pahempi olisi tuon kaupan\nvapauttaminen, sillä se vain kohottaisi hintoja Tampereella ja kokonaan\nkeskeyttäisi sen pienen ruokatavarain tuonnin, jota kaupunki yhä\nkestävässä alkutilassaan kyllä yksinkin tarvitsi. Kun siis kokonaisen\nkaupungin menestys oli kysymyksessä, olisi ruokatavarain pakkokauppa\nsäilytettävä. Mutta jos tuo kauppa siitä huolimatta vapautettaisiin, ei\nTampere halunnut jäädä vapauden ulkopuolelle.\n\nSillä tavoin kaupunki koetti pitää huolta ruokatavarain saannista.\nSiinä kohden oli pääasia, etteivät kilpailijat päässeet vapaasti\nmaaseuduilla ostelemaan Tampereelle ehkä meneviä tavaroita. Miten kauan\ntällaiset olot ja käsitykset olivat voimassa, nähdään siitä, että\nTampereen hallitus vielä v. 1833 näki olevan syytä valittaa, kuinka\nmerikaupunkien \"kaupparengit\" kiertelivät maaseuduilla ostelemassa\nmuka laivatarpeiden nimellä suuria varastoja voita, talia ja muita\nmaalaistuotteita harjoittaen siten maalaiskauppaa ja kaikella tavoin\npettäen rahvasta.\n\nNoina vanhoina aikoina oli siis maalaisten itsensä tuotava tuotteensa\nkaupunkiin. Mutta aivan vapaa ei maalaiskauppa kaupungissakaan\nollut. Siellä näet oli peljättävänä kaupunkilaisten keskinäinen\nkilpailu, joka helposti saattoi kohottaa saapuneiden tavarain hintoja.\nMaalaisten piti senvuoksi pitää tavaroitaan kaupan ainoastaan torilla,\nja muutenkin tuli heidän noudattaa kaikenlaisia vanhoja asetuksia\nja sääntöjä, joista heillä harvoin oli niin täyttä selvyyttä kuin\nkaupungin järjestysmiehillä. Surullisia ja naurettavia kepposia\ntapahtui tässäkin hyvässä kaupungissa yksinkertaisille maalaisille.\nMilloin sieppaa viskaali Kuokkalan mieheltä pois leipäkuorman, jota\nmyydään pihalla, ja tavara tuomitaan menetetyksi, koska \"sellaisen\npahan tavan vuoksi kaupungin asukkaat joutuvat kärsimään ja saapuvain\nmaalaistavarain hintoja ylennetään\". Milloin taas kolme koiranleukaa\nvaativat lihaa kaupitsevalta talonpojalta papinkirjaa siitä, että liha\non terveestä elukasta teurastettu, ja vievät väkisin kimpaleensa kukin\ntuota papinkirjatonta lihaa. Kruununmiesten alituisiin rettelöihin\nkyllästyivät viimein kaupunginvanhimmat, koska pelkäsivät tuonnin sillä\ntavoin kokonaan lakkaavan, ja oikeuden tiedolla, mutta omalla uhallaan\nhe v. 1815 antoivat kuuluttaa maalaiskirkoissa, että Tampereella\nvastedes saatiin vapaasti harjoittaa maalaiskauppaa kaduilla ja\nkujilla. (128)\n\nTampereen ja sen kauppiaiden tärkeimmät kauppatilaisuudet olivat\nkuitenkin _markkinat_.\n\nTampereen kauppaan vaikuttavia markkinoita oli erotettava kolme\neri lajia: läheiset maaseutumarkkinat, vieraiden paikkakuntain\nvapaamarkkinat ja vihdoin oman kaupungin markkinat. Kullakin näistä oli\noma tehtävänsä Tampereen kauppa- ja teollisuuselämässä.\n\n(1) Ensiksimainitut, Ylä-Satakunnan ja Hämeen maalaismarkkinat,\nolivat etupäässä ostomarkkinoita kaupungin kauppiaita varten.\nTampereen kaupungin ensiaikoina oli sen läheisten maaseutujen kauppa\nenimmäkseen muiden kaupunkien hallussa, jotka tarjosivat maalaisille\nparempia hintoja kuin tamperelaiset porvarit ja kauppiaat. Katsoi\nmihin tahansa, kaikilla toisilla oli joitakin erioikeuksia, joiden\nturvissa he harjoittivat elinkeinoja toisten vahingoksi. Olivathan\nitse Tampereenkin markkinat alkujaan olleet Turun yksityiset\nmarkkinat. Nyt ne olivat vapaamarkkinat, mutta häiritsevä kilpailu\nesti omaa kaupunkia niistä täydelleen hyötymästä. Ja vieraillakin\nmarkkinoilla oli kilpailijan läsnäolo aina tamperelaisten tiellä.\nSenvuoksi heräsi heissä halu ja tarve tehdä niinkuin monessa muussa\nkaupungissa yhtäläisissä oloissa oli tehty. Hekin himoitsivat edes\njoitakin \"yksityisiä\" s.o. yksinoikeutettuja markkinoita, mieluimmin\nlähiseutujen mukavimmilla ja varakkaimmilla seuduilla. Silloinhan tiesi\nkaupunkilainen voivansa pitää maalaista vasaran ja alasimen välissä ja\nsaavansa edullisella kaupalla varastoja tulevia keinotteluja varten.\nVanhoja monopoleja vastaan oli sodittava uusilla monopoleilla.\n\nTietysti olisi Tampereen kaupalle myöskin ollut edullista, jos\nsellaiset lähiseutujen markkinat, jotka jo olivat muiden kaupunkien\n\"yksityisiä\", mahdollisuutta myöten ja sopivalla hetkellä olisi saatu\ntapetuksi tai, mikä vielä parempi, itselle anastetuiksi. Toisen häviö\ntoisen voitto. Sellainen oli ensimmäisten tamperelaisten ohjelma\nmaalaismarkkinoihin nähden.\n\nMonesti mainitussa maaherrankokouksessa 1793 ei jäänyt tämäkään\nseikka esille vetämättä. Kaupunginvanhimmat silloin anoivat maaherran\npuoltoa, jotta Tampereen ja Hämeenlinnan porvarit saisivat yksityisesti\nhaltuunsa Orihveden markkinat ja että Tampere saisi yksityiset\nmarkkinat Jyväskylän kappelissa 24 p. tammik. Hanke pysyi vireillä\nuseita vuosia, mutta ei tuottanut tulosta. Mutta kun kuningas Kustaa\nIV Aadolf kesällä 1802 matkusti Suomessa ja Tampereen järjestysmies\nTihlman oli saanut toimekseen huolehtia kuninkaan majoituksesta\nHuittisten pappilassa, avautui tässä harvinaisessa tilaisuudessa\nmahdollisuuksia muiden pyyteiden mukana yrittää markkinainkin\nanastusta. Tihlman teki anomuksen, jossa hän Tampereen porvariston\npuolesta pyysi, että Orihveden markkinat, joita oli pidetty 5 p.\nheinäkuuta ja jotka mainittiin vielä 1799 v:n almanakassa, saataisiin\nuudistaa, ja että ainoastaan Tampereen kauppiaat pääsisivät niille.\nAnomus kuitenkin hyljättiin.\n\nSiihen päättyivät sentapaiset anastusyritykset. Vallanpitäjät eivät\nenään suosineet \"yksityisiä\" markkinoita, jotka kaikkialla jo alkoivat\njäädä luvallisten markkinain luetteloista pois tai väistyä yleisten\n\"vapaiden\" markkinain tieltä.\n\n(2) Kokemus opetti vanhoja tamperelaisia tyytymään osaansa. Heidän\ntäytyi muiden tapaan lähteä kaukaisemmilta vierailta markkinoilta\netsimään ansioita, joita ei kotimaakunta kyennyt antamaan.\nTamperelaiset olivat ahkeria markkinamiehiä puolen Suomen markkinoilla.\nHämeenlinnaan, Jyväskylään, Lapualle y.m. voimme seurata heidän\nmarkkinaretkiänsä 19:nnen vuosisadan alussa. Tällaiset matkat olivat\nvälttämättömiä Tampereen kauppiaille, sillä markkinoilla tapasi\nsisämaan kauppias merikaupungin kauppiaan, jolle möi maalaistuotteitaan\nja jolta osti puotitavaransa. Niinpä näkyvät Tampereen kauppiaat\nAnianpellon markkinoilla hieroneen ahkerasti kauppoja Helsingin ja\nvarsinkin Porvoon kauppiaiden kanssa. Vielä kauan pysyi tällainen\nmarkkinavälitys maassa yleisenä kauppatapana, joka oli yhtä tärkeä\nkäsityöläisten menekille kuin kauppiaiden asioimisille.\n\n(3) Kaikista markkinoista olivat Tampereelle tärkeimmät oman kaupungin\nmarkkinat. Ne olivat yleiset vapaamarkkinat, ja pidettiin niitä\nvuosittain kahdet lakimääräiset, nimittäin \"Perttelinmarkkinat\"\nsyyskuun alussa ja \"Antinmarkkinat\" joulukuussa.\n\nEdelliset olivat suoraa jatkoa Pietari Brahen laillistuttamiin\nmonivaiheisiin syysmarkkinoihin, joiden paikkana oli ollut Tammerkoski,\nHarju ja Pispala, kunnes markkinat pysyvästi kotiutuivat Ylä-Satakunnan\nuuteen kaupunkiin. Nimensä nämä markkinat olivat saaneet Perttelin\npäivästä (elok. 24 p.), jolloin ne alkuaan oli pidetty. Mutta\nmarkkinapäivä oli Pispalassa siirtynyt syyskuun alkuun, ja silloin\nniitä seuraavinakin aikoina aina pidettiin, vaikka päivämäärä oli\nmuuttelevainen, siirtyen syysk. 2--4 p:stä vähitellen syysk. 6--8 p:ään.\n\n\"Antinmarkkinat\", Tampereen toiset suuret markkinat, pidettiin viime\nvuosisadan alusta saakka jouluk. 12--15 p:nä. Niiden alkuperä on\nhämärä; kenties ne olivat syntyneet Vesilahden Narvan markkinoista,\njoita pidettiin alkutalvella ja jotka 1700-luvun lopulla mainitaan\nsiirretyiksi Tampereelle.\n\nVanhat tamperelaiset eivät olleet tyytyväisiä kaksiin\nvuosimarkkinoihin, vaan tahtoivat enemmän sitä lajia.\n\nTammerkoskella oli muinoin pidetty markkinat helmikuussakin. Nämä\nmarkkinat oli jo 1600-luvulla siirretty loppiaiseksi. Tampereen\nkaupungin ensi aikoina nuo vanhat helmikuun markkinat kuitenkin jälleen\nesiintyivät almanakkain markkinaluetteloissa, vaikka todellisuudessa\nnäkyvätkin joutuneen hyvin unheeseen. Tampereen edustaja 1800 v:n\nvaltiopäivillä sai toimekseen hakea uutta lupaa Tampereen helmikuun\nmarkkinoille. Tähän anomukseen tuli v. 1801 kieltävä vastaus, \"koska,\nkatsoen Tampereen kaupungin vähäiseen liikkeeseen ja kyvyttömyyteen\nhankkia rahvaalle sen tarpeita tai ostaa sitä viljaa, mikä maalaisella\non myytävänä, esitettyjen markkinain ei voida katsoa tuottavan mitään\ntodellista etua, ei kaupungille eikä ympärillä olevalle maakunnalle\",\nniinkuin kunink. päätös kuului.\n\nKun kuningas seuraavana vuonna matkusti Suomessa, katsoivat\ntamperelaiset ajat niin muuttuneiksi, että uudelleen anoivat\nnoiden helmikuun markkinain elvyttämistä. Nämä markkinat, jotka\nolivat merkittyinä vielä edellisen vuoden almanakassa, olivat muka\ntuntemattomista syistä jääneet pitämättä jo monta aikaa sitten, mutta\nvanhat ihmiset niitä vielä muistivat. Tällä uudellakin kerralla tuli\nsama päätös kuin edellisellä. (129)\n\nMarkkinoitansa varten oli kaupungilla erityisiä pysyviä varustuksia. Ne\nolivat \"markkinapuodit\", jotka seisoivat Tampereen muinaisella ahtaalla\ntorilla.\n\nNäiden puotien monivaiheinen historia alkaa v:sta 1794, jolloin\nkauppias Lindqvist otti rakentaakseen markkinapuodit ja ylläpitääkseen\nniitä 8 vuotta, minkä jälkeen ne ilman korvausta olivat tulevat\nkaupungin omiksi. Puoteja piti tulla 38 kappaletta, ja ne oli\nvarustettava lattioilla, lukoilla ja avaimilla sekä päältä\npunamullattava. Niiden paikaksi määrättiin silloisen torin pohjoinen\nlaitue, \"Lindqvistin kulmasta\", s.o. nyk. Kauppakadun suusta,\nsillalle menevän tien vartta pitkin ja siitä viistoon kirkkoon päin.\nPuoteja, joista ainakin suuri osa oli rakennettu hirsistä, näkyy\nkuitenkin olleen, paitsi silloisen torin pohjoisella laidalla, myöskin\nraatihuoneen tontilla Kauppakadun ja torin puolella. Myöhemmät\nmarkkinapuotien haltijat -- niitä olivat Lindqvistin jälkeen\nkauppias Sjöstedt ja porvari Grönlund -- vuokrasivat laitoksiansa\nmarkkina-aikoina, saaden sillä tavoin korvausta kustannuksistaan.\n\nMäärätyn ajan kuluttua (1802) kaupunki aikoi ottaa haltuunsa\nmarkkinapuodit, jotka sitävarten tarkastettiin. Niitä havaittiin\nolevan 44 kappaletta, mutta vikoja paljon. Kesti kuitenkin vuoden ajat\nennenkuin puotien isännät kuninkaan tuomiolla saatiin luovuttamaan\nrakennukset kaupungille, ja vielä kolmisen vuotta, ennenkuin nämä\nuppiniskaiset korjauttivat ja uudelleen maalauttivat, mitä olivat\nhallintoaikanaan pilanneet.\n\nJo aikaisemmin oli valitettu, että yksityiset keinottelijat olivat\nkaupungin kaduille ja torille kyhänneet \"kaupunkia rumentavia\"\nirtaimia lauta- ja havukojuja, joita markkina-aikoina vuokrailivat\nkaupungin markkinapuotien vahingoksi, minkävuoksi mokomat kyhäykset\nv. 1802 oli tuomittu uhalla poistettaviksi markkinain väliaikoina.\nKun markkinapuodit joutuivat kaupungin haltuun, tultiin ankarammiksi\nja säädettiin, ettei kukaan sakon uhalla saanut vuokrata yksityisiä\nkojujaan markkinakaupustelijoille, ennenkuin kaupungin puodit olivat\nvuokratut (1807).\n\nTällä tavoin varustauduttuaan saattoi kaupunki vihdoin ruveta\nnauttimaan täysiä etuja markkinaverotuksestakin, joka jo v. 1806 nousi\n148 riksiin. (130)\n\n_c) Käsityöläiset._\n\nEsitämme seur. sivulla taulukon, jossa luetellaan Tampereella Ruotsin\naikana harjoitetut käsityöammatit ja niissä toimivain ammattilaisten\nlukumäärät veroluetteloiden mukaan. Tarkastelun esineenä ei siis ole\nkäsityöläisväestö \"elättäjineen\" ja \"elätettävineen\", vaan ainoastaan\nvarsinainen käsityöntekijästö, s.o. mestarit ja heidän apulaisensa\n(kisällit ja oppipojat).\n\nTaulukossa mainittujen ammattien lisäksi esiintyi Tampereella muutamia\nmuitakin, joita täällä kuitenkaan ei harjoitettu erillisinä ammatteina,\nvaan toisten ammattien sivutoimina. Niinpä kengittäjäin ammatti\n(main. ensi kerran v. 1793) oli seppäin sivutoimi sekä tiilentekijäin\nammatti (main. koko Ruotsin ajan) ja kakluunintekijäin ammatti (1804)\nsavenvalajain sivuammatti. Kelloseppäin ammatti (1793) oli ennen\nvuotta 1805 nähtävästi pistooliseppäin sivuammattina. Muutamat ammatit\nesiintyivät Ruotsin aikana Tampereella vain lyhyen ajan, ilmestyen\nkaupunkiin sen alkuaikoina, mutta häviten lyhyen ajan kuluttua sieltä\njälleen pois. Kirjansitojain ensimmäinen ammattiaika Tampereella oli\nvv. 1782--1789, rakennusmestareja ei mainita enään 1790-luvun alun\njälkeen; ja turkkurinammattia harjoitettiin täällä ainoastaan vv.\n1782--1786. Muuten oli pikkukaupunki varustettu eri ammateilla varsin\nrunsaasti, vaikkei omasta mielestään kylläkään riittävästi.\n\n        Tampereen käsityö vv. 1785--1805\n\n (ammatit, niiden aikaisin esiintymisvuosi ja niiden mestarien\n ja apulaisten [kisällien ja oppipoikain] luku)\n\n                              1785   1790    1795    180O    1805\n                      mai-           mest. apul yht.\n       ammatit        ninta-  \n                      vuosi\n\n\n    sepät, lukkosepät 1782   5 - 5   5 2 7   2 1 3   3 - 3   3 - 3\n    kuparisepät       1785   1 - 1   1 - 1   - - -   - - -   3 - 3\n    kultasepät        1782   1 - 1   1 1 2   1 1 2   1 1 2   2-- 2\n    vaskenvalajat      --      -       -       -       -     1 - 1\n    pistoolisepät     1794   - - -   - - -   1 3 4   1 4 5   1 - 1\n    kellosepät        1793   - - -   - - -   - - -   - - -   1 - 1\n    kivenhakkaajat    1789   - - -   1 - 1   - - -   - - -   - - -\n    savenvalajat      1790   - - -   1 - 1   1 1 2   2 - 2   3 - 3\n    värjärit          1782   - - -   1 - 1   2 1 3   2 4 6   3 4 7\n    nahkurit          1783   1 - 1   1 - 1   3 - 3   2 - 2   3 - 3\n    säämiskäntekijät  1782   1 - 1   1 1 2   2 1 3   2 1 3   3 - 3\n    satulasepät       1781   2 - 2   - - -   2 1 3   1 1 2   2 3 5\n    palttinakankurit  1782   2 - 2   2 - 2   1 - 1   - - -   2 - 2\n    verankutojat      1802   - - -   - - -   - - -   - - -   1 - 1\n    kirjansitojat     1782   1 - 1   - - -   - - -   - - -   - - -\n    puusepät          1783   2 - 2   3 - 3   3 - 3   3 - 3   3 - 3\n    sorvarit          1790   - - -   1 - 1   1 - 1   2 - 2   3 - 3\n    vaununtekijät     1795   - - -   - - -   1 - 1   - - -   1 - 1\n    rakennusmestarit  1781   2 - 2   1 - 1   - - -   - - -   - - -\n    muurimestarit     1781   3 - 3   3 - 3   2 1 3   2 - 2   1 - 1\n    maalarit          1783   1 - 1   - - -   - - -   - - -   2 - 2\n    lasinleikkaajat   1783   1 - 1   1 1 2   1 - 1   1 - 1   1 - 1\n    leipurit          1790   - - -   1 - 1   1 - 1   1 - 1   1 - 1\n    teurastajat       1783   1 - 1   1 - 1   1 - 1   1 - 1   1 - 1\n    räätälit          1784   3 - 3   2 - 2   5 - 5   4 1 5   5 1 6\n    suutarit          1782   3 - 3   3 1 4   5 - 5   5 1 6   6 1 7\n    turkkurit         1782   1 - 1   - - -   - - -   - - -   - - -\n    hattumaakarit     1786   - - -   2 - 2   2 1 3   1 2 3   4 - 4\n    puutarhurit       1782   4 - 4   3 1 4   1 - 1   2 - 2   1 - 1\n    kalastajat        1802   - - -   - - -   - - -   - - -   1 - 1\n             yhteensä --   35 - 35 35 7 42 38 11 49 36 15 51 57 10 67\n\nEmme voi väittää, että Tampere Ruotsin aikana olisi ollut erityisemmin\nhuomattava käsityöläiskaupunki. Siksi olivat varmaan täkäläinen\nväkiluku ja käsityöntekijäin lukumäärä jo itsessään liian pienet.\nMutta suhteellisesti oli Tampere tähän aikaan erittäin \"ammatillinen\"\nkaupunki. Jos verrataan Tampereen käsityöntekijäin lukumäärää koko\nkaupungin väestön lukumäärään, nähdään, että täällä oli v. 1800\nasukkaita 463, käsit. tekij. 51 = 11.0 kutakin 100 asuk. kohti, v.\n1805 asukkaita 602, käsit. tekij. 67 = 11.1 kutakin 100 asukasta\nkohti; siis noin 11 käsityöntekijää kutakin 100 asukasta kohden, mikä\n-- sen mukaan kuin tunnemme -- oli siihen aikaan yleensä harvinaisen\nkorkea määrä Suomen kaupungeissa. Jos Tampereella silloin oli mitään\nmerkitystä, oli se merkitys käsityössä. Mutta miten vanhanaikainen\nleima on tuossa käsityössä! Katsokaamme ensinnäkin apulaisten käyttöä\nsiinä. Kun taulukkomme ilmoittamiin mestarien määriin lisätään liikettä\nharjoittavat käsityöläislesket -- v. 1790 räätälin, v. 1795 sepän ja\nsavenvalajan, v. 1800 hattumaakarin ja v. 1805 lasimestarin leski --\nsaamme seuraavat luvut työpaikkain ja työntekijäin lukumääristä:\n\n                     v. 1790   1795   1800   1805\n\n    työpaikkoja           36     40     37     58\n    työntekijöitä         42     49     51     67\n    työntek. työp. kohden  1.17   1.23   1.38   1.15\n\nKun keskimääräiset työpaikkain työntekijäin luvut soveltuvat hyvin\nsiihen, mitä varmemmissa lähteissä mainitaan näistä oloista lähinnä\nseuranneina aikoina, on ylläolevia numeroita pidettävä tosiolojen\nmukaisina. Numeromme tosin eivät käsitä alaikäisiä työntekijöitä,\nkoska niitä ei veroluetteloihin merkitty, mutta myöhempäin aikain\nkokemuksesta päättäen lienee alaikäisten oppipoikain käyttäminen\nvanhimman Tampereen käsityössä ollutkin hyvin harvinaista.\n\nLuvuista näkyy, että varsinaisen työn verstaissa suorittivat mestarit\nitse. Apulaisten käyttäminen, olkoonpa oppipoikain tai kisällien, oli\nharvinaista Tampereella, jossa käsityö kuitenkin oli pääelinkeinoja.\nJos apulaiset olisi jaettu tasan mestarien kesken, olisi näinä vuosina\n3--6 mestarille tullut yhteisesti yksi apulainen. Todellisuudessa\nolivat olot sellaiset, että nuo harvatkin apulaiset jo alkoivat\nkeräytyä harvempiin verstaisiin; toiset verstaat tietysti jäivät sitä\ntyhjemmiksi. V. 1800 luetellusta 15 apulaisesta työskenteli neljä\npistooliseppä Färmin ja neljä värjäri Spiringin verstaassa. Ilmankos\nmainitut työpaikat olivatkin \"tehtaita\" sen ajan mielestä.\n\nKäsityön omituisuuksiin kuului myöskin käsityöläisten suuri\nmuuttelevaisuus, josta jo ylempänä olemme huomauttaneet. Niin hauskaa\nkuin työhistoriallisesti olisikin tarkemmin seurata \"kisällivaellusten\"\nomituisia teitä ja tapoja, eivät niitä tietoarkkumme ilmoita. Paria\nseikkaa kuitenkin huomautettakoon. V. 1802 etsittiin Tampereelle\njulkisella kuulutuksella Turun sanomalehdessä kupariseppää,\nvaunuseppää, puuseppää, sorvaria, räätäliä, kengittäjää, lukkoseppää,\nkirjansitojaa ja maalaria -- siis yhdeksää erilaista ammattilaista,\nja sen johdosta lääninhallitus kehoitti \"kisällejä\" nyt lähtemään\nTampereelle. Kaikkia noita kaivattuja ammatteja oli kaupungissa\nkuitenkin ollut jo ennen. V. 1800 oli neljässä, kahta vuotta myöhemmin\njo ikävöidyssä ammatissa ollut kaksitoista mestaria. Kuolema ei ollut\nheitä kaikkia korjannut, vaan he olivat lähteneet Tampereelta pois. Tai\nkatsokaamme rakennusammattien väkeä. V. 1785 työskenteli kaupungissa\nrakennusmestareita, muurimestareita, maalareita ja lasinleikkaajia\nyhteensä seitsemän työntekijää. V. 1800 oli jäljellä ainoastaan kolme\ntyöntekijää muurimestarin ja lasinleikkaajan ammateissa, ja näistäkin\nhävisivät muurimestarit ajaksi v. 1806 ja lasimestaritkin joitakuita\naikoja myöhemmin.\n\nRakennustyön aikaisempi kukoistus näyttää riippuneen kaupungin\nsilloisesta rakennuskaudesta niinkuin sen työn kuihtuminenkin\nrakennuskauden päättymisestä. Todella olivatkin vanhan ajan\nkäsityöläiset suuremmassa määrässä kuin myöhemmin riippuvaisia\ntilapäisistä ansioista. Heitä oli yhteiskunnassa liian paljon,\nheidän ammateissaan vallitsi \"liikatuotanto\" ja siksi heidän täytyi\nlakkaamatta etsiä työtä ja työnpuutteessa tarttua kisällisauvaansa.\nLähtö ei aina ollut kunniakas. Tampereen vanhat aikakirjat kertovat\nmonesta \"karanneesta\" käsityöläismestarista ja karkurijahdeista, joista\ntuskin lienee ollut vaivan palkkaa kaupungille. Varsin usein näkyy\nasiakirjoissa myöskin moitteita käsityöläisten työn kalleudesta ja\nhuonoudesta, samoinkuin tekijäin huonoista tavoistakin.\n\nTuossa kaikessa oli jotain haurasta ja lahoa. Siitä ei käy syyttäminen\nkäsityöläisiä, vaan on syytettävä pikemmin ajan yleisiä työoloja.\nKäsityö oli yli-ikäinen, kasvanut vuosisatain toispuolisen kehityksen\nkautta yksinäiseksi suurpuuksi, jota juuret eivät jaksaneet kantaa\neikä elättää ja jonka myrsky uhkaa kaataa. Mikä käsityöläisjoukko\nTampereenkin pienessä kaupungissa ja mikä ammattien moninaisuus! Mutta\nkäsityöläinen pysyy \"vapaakaupungissakin\" tarkalla huolella oman\nahtaan erikoisammattinsa alalla, vaikka kaikki muutkin ammatit ovat\ntäällä hänelle auki. Perinnäisyys ja ammatin pyhyys painavat hänen\nvaakakupissaan enemmän kuin uuden ajan teennäinen elinkeinovapaus.\nKäsityöläisluokka on suuri kokonaisuudessaan, mutta erinomaisen heikko\nyksityiskohdissa. Mutta pieni kaupunki ei jaksa kuluttaa erikoisammatin\nharjoittajan erikoisia tuotteita. Hän siis kulkee ympäri, matkaa\nahkerasti mailla ja markkinoilla. Elää kaupungissa, koska ei saa asua\nmaalla. Tekee käsityötänsä, koska ei ole muuta oppinut. Niin kantaa\nkäsityöläisluokka entisajan raskasta tukahduttavaa kaapua. Matka vaivaa\nhuojentaa, väki tulvaa yhdestä portista kaupunkiin ja toisesta ulos --\nivaksi yhteiskuntajärjestykselle, jonka mukaan kaikkien olisi pitänyt\ntyytyväisesti pysyä alallaan säädetyn työnsä ääressä.\n\nOnnekkaammat niistä käsityöläisistä, jotka pysähtyivät Tampereelle,\nelivät siellä kättensä töillä, taloillaan ja plantaasheillaan. Ne\nolivat koko kaupunkiyhteiskunnan kolme taloudellista kulmakiveä. Ne\nkulmakivet vielä kestivät rakennuksensa. Valituimmat käsityöläiset\nkohosivat vähitellen yleistä tasoa korkeammalle, ottivat apulaisia,\ntulivat suurmestareiksi, kaupunginvanhimmiksi ja raatimiehiksi ja\nkohottivat siten koko luokkansa arvoa. Ja mikä oli käsityöläisluokan\narvo, se oli koko kaupungin kunnia. (131)\n\n_d) Työväenluokka._\n\nKaupunkiyhteiskunnan alimpana portaana oli Ruotsinkin aikana\ntyökansa. Tilapäisesti kaupungissa oleskelevasta irtaimesta\nväestöstä ja työtä hakevista maalaisista emme tässä yhteydessä puhu,\nkoska he olivat kaupunkiyhteiskunnan ulkopuolella, emme myöskään\nelinkeinonharjoittajain apulaisista tai palkollisista, jotka\nvuosipalveluksen kautta olivat sidotut työnantajainsa perheisiin.\nMutta kaupungissa oli jo olemassa toisenlaistakin työväenluokkaa, joka\noli saavuttanut itsenäisemmän aseman kaupunkikunnassa. Kirvesmiesten\nja ajurien ryhmät muodostivat selvästi rajoitetun ja laillisesti\ntunnustetun kansanluokan kaupungissa. Kaupungin kirvesmiehet ja\najurit olivat ensimmäinen yhteiskunnallisen itsenäisyyden saavuttanut\ntyöväenryhmä, ja historiallisesti he siten ovat olleet tienraivaajia\nja edelläkävijöitä uuden ajan työväestölle, joka kokosi pääjoukkonsa\nvanhain suojelus- ja irtolaisasetusten ja palkollissääntöjen alaisista\nkansanluokista.\n\nKirvesmiesten ja ajurien työ oli vanhassa Tampereen yhteiskunnassa sekä\nsallittu että tarpeellinen elinkeino. Jäsenensä tämä elinkeinoluokka\nsai kaiken työväen tyhjentymättömästä alkulähteestä, maalaisväestöstä.\nKolmestatoista vv. 1796--1820 Tampereelle otetusta ajurista oli\nkahdeksan maalaista. Ei kuitenkaan kuka kirvesmies ja ajuri hyvänsä\nollut mahdollinen pääsemään kaupungin asukkaaksi. Heitäkin kohtaan\nkäytettiin yhteiskunnallista valintaa, ja joskus sattui, että\nkirvesmiehen porvaruusanomus hyljättiin. Mutta kun kerran työmies\ntai ajuri oli hyväksytty kaupunkilaiseksi, saanut välttämättömän\nruotsalaisen sukunimensä ja \"ojennuksekseen\" puolikkaan vero-osan, hän\nnautti sitä etua ja suojelusta, jota kaupunki tarjosi sen suljettuun\npiiriin kuuluville elinkeinonharjoittajille: työmonopolia.\n\nMutta erioikeudet jäivät sittenkin puolinaisiksi. Puheenaolevia\nammatteja ei katsottu käsityöammattien veroisiksi, koska niissä ei\nollut määrättyjä oppivuosia eikä kisällinäytteitä. Niitä katsottiin\nhalvemmiksi, ja omaa etuaan ajavat valtaluokat yhteisesti niitä\npolkivat ja painoivat. Todellisuudessa ei millekään kansanluokalle\nsälytetty niin monia velvollisuuksia kuin työväelle. Työmiesten täytyi\nkaupunkiin tullessaan sitoutua noudattamaan kaikkia määräyksiä,\nmitä kaupunki oli antanut tai vastaisuudessa antaisi työmiehistä\n(1803). Näitä sääntöjä oli tähän aikaan jo monenlaisia. Palolaitoksen\nylläpito painoi raskaimmin työväenluokkaa, jolla oli kaikkein vähimmän\ntulenarkaa omaisuutta. V. 1802 ryhdyttiin kaupungissa laatimaan\nensimmäistä pakkotaksaa työmiehille ja ajureille. Kun näet oli sattunut\nikävyyksiä siitä, ettei porvaristo ollut sopinut kirvesmiesten ja\ntyömiesten kanssa päiväpalkoista, kaupungin hallitus päätti laatia\nheille kuukautisen, vallitsevain olojen mukaan sovitetun taksan, ja\nmääräsi samalla, että taksa oli laadittava kaupungin ajureillekin\nhiedan, hakojen, saven y.m. vedätyksestä. Ajureille tuli lisäksi raskas\nkyyditysvelvollisuus, jonka vuoksi heidän elinkeinonsa tuli kaikkein\nraskaimmaksi ja poljetuimmaksi koko kaupungissa. Kuorman kukkuraksi\nlaskettiin heidän hevosilleen vielä laidunvero.\n\nMuissa ammattikunnissa tarkoittivat ankarat rajoitukset liiallisen\nkilpailun estämistä ja siis ammattikuntain omaa etua. Se tapahtui\ntietysti kaupungin ja kaupungin edun nimessä. Kaupungin edun nimessä\nrajoitettiin myöskin työmiesten ja ajurien vapautta. Mutta tässä\ntapauksessa ei ollut kysymys, miten ammattikunta parhaiten hyötyisi\nkaupungin kustannuksella, vaan miten kaupunki parhaiten hyötyisi\nammattikunnan kustannuksella. On huomattava seikka, että mitä enemmän\nkaupunki kasvoi ja vaurastui, sitä häikäilemättömämmäksi nousi\nmielivalta kirvesmiehiä ja ajureita kohtaan. Näiden alkuperäinen\ntyömonopoli kadotti jo pakkotaksain johdosta osan merkityksestänsä.\nVähitellen se kadotti loputkin arvoaan, kun nuo omilla monopoleillaan\nelävät valtaluokat tässä kohden hylkäsivät koko silloisen yhteiskunnan\nperustuksen ja rupesivat mielin määrin käyttämään maalaistyöväkeä\nyleisissä ja yksityisissä töissään. Sillä alalla on elinkeinovapautta\naikaisemmin toteutettu, ja muurinmurtajina olivat elinkeinovapauden\npahimmat vastustajat itse.\n\nKauniit eivät siten olleet Tampereen vanhan itsenäisen työväestön\ntulevaisuuden näköalat. Luokka oli kuitenkin Ruotsin aikana liian pieni\nja harvalukuinen mitään mahtaakseen olojen kieroudelle. Vasta seuraavat\najat vähitellen valmistivat toisenlaisten olojen tuloa. (132)\n\n_e) Porvaruusoikeus._\n\nVanhan Tampereen kaupunkikunnan arimpia sisällisiä seikkoja oli\nkysymys kaupungin asukkaiden porvaruusoikeudesta. Ruotsin aikana ei\nSuomessa tunnettu laillista, vapaata maassamuuttoa. Yleiset irtolais-,\nkerjäläis-, vaivaishoito- ja \"suojelus\"-asetukset olivat varattomain\nkansanluokkain liikuntavapaudelle takoneet orjuuttavia kahleita.\nJokainen maalaisseurakunta ja kaupunkikunta saattoi sillä aseella\ntorjua luotaan tai karkoittaa keskuudestaan melkeinpä kenen varattoman\nhyvänsä, jolla ei ollut syntymän tai säädyn oikeutta asua kunnassa,\njos sekään oikeus auttoi. Ihmisten asumisoikeuskin tuli täten olemaan\nerityinen erioikeus, niinkuin yleensä kaikki oikeudet vanhassa sääty-\nja pakkoyhteiskunnassa.\n\nKun vallitsevan valtiollisen työnjako-opin mukaan kaupungit olivat\nperustetut \"kaupunkilaiselinkeinoja\", etupäässä teollisuutta ja kauppaa\nvarten, asumisoikeuskin kaupungissa sai erityisen luonteensa. Kaupunkia\noli siihen aikaan katsottava ja katsottiin ikäänkuin suureksi vierailta\nsuljetuksi yleisammattikunnaksi, jonka tuli jäsenilleen suoda suojaa\nja turvaa, aivan niinkuin eri ammattikunnat suojasivat omia jäseniään.\nKaupunki suojeli elinkeinonharjoittajaa alueellisesti, ammattikunta\nammatillisesti. Ulkomaailmaa vastaan kaupunki puolusti itseään\nkaksinkertaisilla erioikeusmuureilla, joiden tuli tukea ja vahvistaa\ntoinen toistansa.\n\nPorvaruusoikeus (\"burarätt\", \"burskapsrätt\") merkitsi yksinkertaisesti\nasumis- ja elinkeino-oikeutta, jonka kaupunkiin pyrkivän tulokkaan\ntai kaupungissa alottelevan elinkeinonharjoittajan piti kaupungin\nhallitukselta hankkia. Se oli kaupungin asukkaan suuriarvoisin oikeus;\nse tosin tuotti hänelle velvollisuuden kantaa rasituksia ja veroja,\nmutta myös oikeuden nauttia kaupungin erioikeuksia ja ottaa osaa kunnan\nhallintoon. Porvaruusoikeuden saaneet elinkeinonharjoittajat olivat\n\"oikeita porvareja\". Heidän yhteisyytensä oli \"porvaristo\".\n\nJyrkkää rajaa porvaruuslaitoksen ja ammattikuntalaitoksen välillä ei\nvoitu tehdä. Ammattikunnat, mikäli niitä kaupungeissa oli olemassa,\nolivat porvaruuslaitoksen rinnalla toisarvoisia laitoksia, ikäänkuin\nporvariston alaosastoja. Niille yhä kasvaville kaupunkilaisille\nelinkeinoluokille, jotka eivät muodostaneet järjestettyjä\nammattikuntia, -- kuten \"porvareille\", talonomistajille, ajureille,\ntyömiehille y.m. --, porvaruusoikeus antoi kaikki tarpeelliset\nelinkeino- ja ammattioikeudet.\n\nTätä tärkeää itsehallinnollista oikeuttaan Suomen kaupungit käyttivät\nvielä Ruotsin vallan loppuaikoina ankaralla tavalla. Kaupunkeihin\nei kuka hyvänsä voinut asettua asumaan. Vapaasukuisia, pappissäädyn\njäseniä ja virkamiehiä ei oltu voitu tai tahdottu estää kaupunkeihin\nasettumasta, mutta sitä jyrkempiä oltiin muita kansanluokkia kohtaan.\nKaupungithan olivat kaupunkilaiselinkeinojen erioikeutettuja alueita;\nsenvuoksi niiden täytyi asukkailtaan vaatia näiden elinkeinojen\nkunnollista suorittamista. Se tapahtui siten, että elinkeinoon\nkykenemättömät ja kaupunkia häiritsevät ainekset torjuttiin pois\nja että porvaruusoikeus myönnettiin vain taatulle kyvylle ja\nvarallisuudelle. Porvariksi pyrkivältä vaadittiin usein varsin raskas\nporvaruusmaksu ja päälle päätteeksi takauksia siitäkin, ettei hän\nvastaisuudessakaan tulisi kaupungille rasitukseksi.\n\nTämä ikivanha kaupunkierioikeus sai Ruotsin vallan loppuaikoina uuden\ntuoreen tuen Kustaa III:n v. 1789 antamasta perustuslain luontoisesta\nvahvistuskirjasta, joka \"ikuisiksi ajoiksi\" vahvisti kaupunkien\nerioikeudet ja erityisesti sääti, että jos kaupungeissa ilmoittautui\nkauppiaita ja käsityöläisiä porvaruus- ja mestarioikeuden saamiseen\nuseampia kuin paikkakunnan aseman, väkiluvun, toimeentulon ja ympärillä\nolevan maaseudun arveltiin sietävän, oli asianmukaista ja kohtuullista\nhuomiota pantava seuran tai ammattikunnan ja kaupungin maistraatin\nsiitä antamaan lausuntoon.\n\nKuitenkin oli vanha kaupunkilaitos kukistuva ja uusi sen sijalle\nrakentuva. Uuden rakennuksen kulmakiveksi oli Suomeen perustettu\nTampereen kaupunki.\n\nTämän kaupungin perustuskirja ei kieltänyt ihmisiä vapaasti\nmuuttamasta Tampereelle; pikemmin se kehoitti siihen tarjoamalla\ntulokkaille sellaisia etuja kuin riippumattomuuden voimassa olevista\nkauppasäännöistä ja ammattikunta-asetuksista. Tampereen erioikeudet\ntähtäsivät ilmeisesti sellaisen \"vapaakaupungin\" perustamista, joka\nolisi avoin kaikille elinkeinonharjoittajille. Mutta tätä käsitystä\nheikensi perustuskirjan epäselvä sanamuoto, joka sitäpaitsi ei\nsisältänyt erityisiä määräyksiä porvaruusoikeuden hankkimisesta\nkaupungissa.\n\nAsia jäi siinä kohden käytännön varaan. Eikä kaupungin muodostumisesta\nvapaakaupungiksi silloin ollut suuria toiveita. Aivan kuin itsestään\nnäet unohdetun uutiskaupungin porvaruusolot alkoivat muovautua muiden\nkaupunkien mallin mukaisiksi.\n\nLuvan kaupunkiin asettumiseen näyttää kaupungin ensi aikoina antaneen\nmaaherra, milloin sellaista lupaa haettiin. Mutta maaherrankokouksessa\n1793 aljettiin jo siirtyä toiseen menettelyyn. Kaupunginvanhimpain\nja porvariston esityksestä päätettiin, että \"samoinkuin muissa\nkaupungeissa tavallista on\" porvaruusoikeutta haettaessa ja annettaessa\non kaupungin rahastoon suoritettava määrätty maksu, ennenkuin\nporvarillista elinkeinoa ja liikettä saadaan harjoittaa. Samalla\nsäädettiin, että kun joku vastaisuudessa ilmoittautuu porvaruusoikeuden\nsaamiseen, kruununvoudin tai tulevan järjestysmiehen tulee kuulla\nporvaristoa, jonka lausunto on kuninkaan käskynhaltijan harkittavaksi\njätettävä.\n\nTämän järjestelyn käytännöllinen tarkoitus oli, kuten\nmaaherrankokouksen pöytäkirjassa lausutaankin, kaupungin rahaston\ntulojen lisääminen. Epäilemättä se vaikutin aluksi olikin ratkaiseva\nporvaruusasioissa. V. 1795 kaupunginvanhimmat valittivat, että moni\noli asettunut kaupunkiin ilman porvaruusoikeutta, siten loukaten\nvelvollisuutensa täyttäneitä porvaruusoikeuden omistajia ja tuottaen\nvahinkoa rahastolle, minkävuoksi nyt pyydettiin maaherraa sakon uhalla\npakottamaan laiminlyöjät ja uudet tulokkaat maksujensa suorittamiseen.\nEi kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin huomattiin asialla olevan\nmuitakin puolia kuin rahallisia. V:n 1802 maaherrankokouksessa\npäätettiin järjestysmiehen esityksestä, ettei kukaan porvari tai\nkäsityöläinen vastaisuudessa saanut asettua kaupunkiin, ennenkuin\njärjestysmiestä ja porvaristoa oli hänen porvaruushakemuksestaan\nkuultu ja he \"havainneet hänet kaupungille hyödylliseksi\", minkä\njälkeen hakemus oli maaherralle alistettava. Tarkoitus oli nyt\nse, \"etteivät hyödyttömät ja taidottomat sekä laiskuudesta ja\nsiveettömyydestä tunnetut henkilöt saisi tilaisuutta asettua kaupunkiin\nja harjoittaa porvarillista liikettä muiden vahingoksi\". Paremmaksi\ntehoksi säädettiin myös, että porvaruusoikeuden hakijan tuli heti\nantaa kelvolliset takaukset rakennusvelvollisuutensa ja määrättyjen\nrasitusten suorittamisesta.\n\nTässä päätöksessä huokuu v:n 1789 vakuutuskirjan henkeä. Tamperekin\noli jo hyvässä alussa rakentamassa ympärilleen kiinalaista muuria.\nSeuraavana aikoina tehtiin erinomaisen ahkerasti työtä muurin\nvahvistamiseksi. Tällä vanhalla porvarillisella politikalla oli\npuolensa. Mutta sitä suuntaa vastassa seisoi jo alun pitäin toinen,\njoka edusti uusia korkeampia elinkeinollisia tarkoituksia. Kaupungin\nperustuskirjan nojalla asettui hallitus johdonmukaisesti sille\nkannalle, että Tampereen kaupungin tuli avata porttinsa kaikille\nelinkeinonharjoittajille -- ei kuitenkaan ihan poikkeuksetta, sillä\nhuonomaineisia, irtolaisia, varattomia, \"laillista suojelusta\"\nkaipaavia y.m.s. henkilöitä katsoi vapaakin suunta mahdottomiksi ja\nkelvottomiksi elinkeinoa harjoittamaan ja kaupunkiin muuttamaan.\n\nTaistelematta ei uusi suunta kuitenkaan voinut lopulliseen voittoon\npäästä. Vanha käsitys piti uskomattoman sitkeästi puoliansa. Jätämme\ntuonnemmaksi erikoiskohtaisemman kertomuksen pitkästä elinkeino- ja\nporvaruussodasta, jonka Tampereen elinkeinoluokat ovat kestäneet.\nErittäin huomattava oli tämän sodan pitkällisyys; lopullinen ratkaisu\nsiirtyi vuosikymmenien taa. Se näet oli enimmäkseen vähäväkisten\ntaistelua pienissä oloissa, yhteiskunnan luoksepääsemättömissä\nalakerroksissa, partio- ja sissisotaa, jonka tapaukset harvoin tulivat\nsuurten päällikköjen tietoon. Niin mahtava kuin vastustaja olikin\nja niin vähäpätöisiltä kuin puolustajat näyttivätkin, vuosikymmeniä\npysyivät vanhat tavat sittenkin käytännössä todistaakseen, kuinka\nhitaasti uudet politiset suunnat useinkin jaksavat murtaa juurtuneita\nkäsityksiä ja oloja.\n\nKeinoja Tampereen elinkeinovapaustaistelussa käytettiin monenmoisia.\nYksi kaupungin vanhain olojen puolustajain apukeinoja oli\nedellämainittu porvaruusoikeuden anojain verottaminen. V:n 1793\nporvaruussäännöt keksittiin näennäisesti viattomassa tarkoituksessa,\nkaupungin rahaston tulojen enentämiseksi. Silloin säädetyn ja\nvahvistetun taksan mukaan tuli porvaruusoikeudesta maksettavaksi:\n\n    kauppiaan porvaruusoikeudesta 16 pankkoriksiä 32 killinkiä\n    porvarin            \"          6      \"\n    käsityöläisen       \"          2      \"\n\nPianpa kuitenkin tässäkin kohden toiset vaikuttimet pyrkivät mukaan.\nV. 1807 korotettiin näet porvaruusmaksuja, koska muka liian alhaisen\nmaksun vuoksi kaupunkiin kerääntyi kaikenlaisia henkilöitä, jotka eivät\nmuualla olleet tulleet toimeen ja nyt täälläkin hävisivät ja tuottivat\nkaupungille kärsimisiä. Uusi taksa tuli seuraavanlaiseksi:\n\n    kauppiaan porvaruusoikeudesta 50 pankkoriksiä\n    porvarin           \"          16      \"\n    \"manufakturistin   \"          12      \"\n    käsityöläisen      \"          10      \"\n\nKaikinpuolin näytti varmaan tällainen korkea taksa kaupungille\nedulliseksi, sillä samalla kuin se antoi kaivattua suojaa \"hyödyttömiä\"\nporvaruuden tavoittelijoita vastaan, se ei myöskään unohtanut kaupungin\nrahaston etuja. Tätä politikkaa jatkettiin seuraavinakin aikoina\nylentämällä taksaa ajan vaatimusten mukaan. V. 1821 taksa sai seuraavan\nmuodon:\n\n                                               omassa    muualta\n                                            kaupungissa  siirtyneet\n                                             syntyneet   seteliruplaa\n                                            seteliruplaa\n\n    kauppiaat ja tehtailijat................... 100:--     150:--\n    \"manufakturistit\", värjärit, kauppahöökarit\n       ja nahkurit............................   75:--     100:--\n    höökarit, trahtöörit, ravintolanpitäjät\n       ja käsityöläiset........................  50:--      75:--\n    porvarit..................................   35:--      50:--\n\nSen lisäksi tuli jokaisen porvaruusoikeuden saajan suorittaa n.s.\nkestikievarimaksua 30 seteliruplaa jaettuna kolmelle vuodelle.\n\nTällä kannalla porvaruustaksa pysyi, pienempiä muutoksia\nlukuunottamatta, kymmeniä vuosia. Vasta vapaakaupunkisuuden voittaessa\ntaksa menetti entisen merkityksensä ja jäi vain yksinkertaiseksi\nverolähteeksi, miksi oli alkujaankin aiottu. Kohtuullisia rajoja se\nnäinä myöhempinä aikoina tuskin lienee rikkonut. Hauskuuden vuoksi\nlisättäköön tähän v:n 1874 taksoituksessa laadittu porvaruustaksa,\nviimeinen ennen uuden kunnallisasetuksen voimaanastumista. Se oli\npääkohdissaan tällainen:\n\n    kauppiaat, manufakturistit ja tehtailijat           Smk. 200:--\n    käsityöläiset ja ravintoloitsijat                    \"   100:--\n    kaupustelijat                                        \"    50:--\n    työmiehet, laivurit ja ajurit                        \"    20:--\n    pumpulitavarain y.m. kaupitsijat\n       (1868 v:n elinkeinoaset. § 5)                      \"    16:--\n    \"itsesuojelijat\" (vanhain asetusten nojalla tulleet) \"    15:--\n\nMuuttuneet ajat näkyvät siitäkin. 7\n\n\n\n\n17. TAMPEREEN TEOLLISUUDEN ISÄT.\n\n\nTeollisuuden edellytykset Tampereella. -- Ennustuksia Tammerkoskesta,\n-- Asukkaiden omat teolliset unelmat. -- Abraham Häggman ja hänen\ntoimensa. -- Tampereen paperitehtaan alku. -- Pistooliseppä Matti Färm.\n-- Värjärien ja nahkurien laitokset. -- Lindbergin valkki. -- Juhana\nPietari Spiring. -- Juhana Fredrik Lagerqvist. -- Antti Enqvist. --\nJuhana Lott. -- Tiilitehtaat. -- Kaupunkilaisien mylly- ja sahapuuhat.\n\nKaikilla aikansa tunnetuilla ja ajateltavilla keinoilla olivat\nkustavilaiset teollisuuspolitikoitsijat raivanneet alaa Tammerkosken\nvarrelle nouseville tehtaille ja teollisuuslaitoksille. Ei ollut sitä\nyksityistä eikä yleistä etua, monopolia, erikoikeutta, jota ei olisi\nTammerkosken tehtailijoille tarjottu.\n\nEikä ollut sitä tunnettua teollisuuden haaraa, jota ei jo Ruotsin\naikana tässä koskessa koeteltu. Mutta luulemme esityksestämme jo\nnäkyneen ja usein vielä tulevan näkymään, ettei teollisuutta voi\ntekemällä tehdä. Tampereen teollisuus oli noina vanhoina aikoina\nkäsite, jossa ei ollut sisällystä. Mutta siellä oli kuitenkin jotain,\njoka tuhansien pettymysten keskellä aina piti aatetta yllä. Ja paljon\nsekin.\n\nSe oli koski. Kauan se pauhasi luonnollisessa vapaudessaan, mutta\nisänmaanystävät eivät kadottaneet uskoaan, että kerran sen vapaus\noli vangiksi joutuva. Tunnettu käytännön ja tieteen mies, Turun\nyliopiston kemian professori Juhana Gadolin puhuu v. 1802 palkitussa\nkilpakirjoituksessaan Suomen kaupunkien teollisuudesta luottavasti\nTampereesta. \"Mekanisia laitoksia kehräämöjä y.m. varten\" oli hänen\nmielestään edullista tänne perustaa; paperin valmistukseen, jota\nei voisi menestyksellä harjoittaa muualla kuin koskien ääressä, ei\nsilloisista kaupungeista mikään olisi sopivammalla paikalla kuin\nTampere, \"jonka luonto näyttää aikoneen Suomen mekanisten laitosten\npääpaikaksi\". Pellavatehtaalla oli jo aikaisemmin ollut ennustajansa.\nItse H. G. Porthan oli v. 1800 Turun talousseurassa lausunut:\n\"Meillä on pieniä kaupunkeja sisämaassa, joilla ei ole minkäänlaista\nteollisuutta eikä juuri minkäänlaisia elinkeinoja, esim. Tampere.\nKoska tämä kaupunki on keskellä Suomen etevimpiä pellavapitäjiä,\nseudulla, jossa ruokavaroista ei ole puutetta, pitäisi sinne perustaa\npellavankutomatehtaita ja niitä edistää.\"\n\nMyöskin kustavilaisen Tampereen asukkailla oli horjumaton luottamus\nkaupunkinsa teolliseen tulevaisuuteen, vaikka tosiasiat olisivat mitä\nsanoneet. Keskellä pikkumaisimpia pyyteitään ja nurkkavalituksiaan\nhe v. 1793 puhuivat maaherralleen toiseen äänilajiin koskestaan ja\ntulevasta teollisuudestaan. Kaupunkiin oli perustettava manufaktureja,\ntehtaita ja faktorioja. \"Näille laitoksille tarjoutuu mitä edullisin\nasema kaikilta mahdollisilta puolilta. Tampere on melkoisen kaukana\nmuista kaupungeista. Ympärillä olevassa maakunnassa on runsaasti\nkaikkia ruokatavaroita. Maa tuottaa villoja, pellavaa, hamppua, ja\nsaatavana on kaikenlaisia raakavuotia ja nahkoja. Metsät puoltavat\nruutitehtaita ja potaskatehtaita. Kaupungin läpi juoksevassa\nTammerkoskessa on monta autiota putousta ja muutamissa on paperitehdas,\njonka liike voisi tulla monta kertaa suuremmaksi, vähemmänarvoinen\nvaskipaja (kopparhammare) ja pyssynpiippujen purauslaitos, jota\nkäytetään pienoiskoossa. Kun useampain sellaisten laitosten\nperustamisen kautta väkiluku kasvaa ja kulutus lisääntyy, avautuu\nlähempi yhteys maamiehen kanssa.\" (134)\n\nEnsimmäinen, joka käytännössä alkoi toteuttaa kaupungin suuria\nteollisuusunelmia, oli _Abraham Häggman_. Helmikuun 27 p. 1783\ntoimitettiin virallinen tarkastus sillä paikalla, johon Häggman aikoi\nperustaa ensimmäiset teollisuuslaitoksensa vaskipajan, värjäämön,\nsuurimomyllyn, sahan ja paperitehtaan Sopiva paikka näille tehtaille\nhavaittiin tontin n:o 1 alla, \"missä sadanviiden kyynärän pituisella\nruuhella, joka on alkava eräästä suuresta kivestä viidenkymmenen\nkyynärän päässä yläpuolella suurta laskuojaa, voidaan saada noin\nkahden kyynärän putous sekä yläpuolella mainittua suurta kiveä voidaan\nkiviarkun laatimisella vähän veden aikana vesi padota ja johtaa ruuheen\nja taas runsaamman veden aikana liikavesi päästää pois\". Laitoksistaan\nmäärättiin Häggman maksamaan kaupungin rahastoon viisi spesieriksiä\nvuodessa.\n\nMaaherran päätöksellä 20 p:ltä huhtik. 1785 vahvistettiin\ntarkastuskirja muissa paitsi myllyä ja sahaa koskevissa osissaan. Uusi\ntehtailija oli kuitenkin liian suurensuuntainen mies tyytyäkseen aivan\nahtaisiin rajoituksiin. V. 1783 mainitaan hänellä olleen tislauspannu,\njota hän käytti tärpätin valmistukseen. V. 1790 hän kertoo jo \"joksikin\nosaksi\" rakentaneensa ne vesilaitokset, joihin oli saanut luvan,\nsekä lisäksi vedellä käyvän \"savitehtaan\" ynnä verkavalkin. Voimmepa\nsanoa, ettei ollut sitä teollisuudenhaaraa, jota ei Abraham Häggman\nkoettanut, ja että melkein kaikki Tampereen tehtaat voivat lukea hänet\nesi-isäkseen.\n\nMikä hän oli miehiään ja mistä, emme tiedä. Tampereen kaupungin\nasukkaana hänet mainitaan v:sta 1783 alkaen. Ensi aikoina\nhäntä nimitetään \"tehtailijaksi ja kuparisepäksi\". Toimistansa\nteollisuusmiehenä hän, antaa kuvauksen hauskassa anomuskirjassaan,\njolla v. 1790 koetti saada esivallan lupaa perustaa häneltä ennen\nkielletyn sahan Tampereelle. \"Ahtaat toiveet -- hän lausuu --, jotka\nkotipaikassani kahlehtivat työ- ja elinkeinohaluani, ovat saattaneet\nminut rupeamaan ensimmäiseksi, joka perusti tämän uuden kaupungin\netäiseen paikkakuntaan, missä ei ollut mitään muuta kuin vapaus, joka\nsaattoi minua mairitella\". Mainittuaan sitten niitä vaikeuksia, joita\nvastaan hänen oli täytynyt taistella, hän kertoo edellisenä vuonna\nitsellään olleen tilaisuuden \"omassa (vieras käsi lisännyt: korkeassa)\npersonassani\" Parolan leirillä astua valtaistuimen eteen esittämään\nanomuksiaan, ja oli kuningas luvannut Tukholmaan tultuaan katsastaa\nTampereen vaihtokirjaa ja sitten antaa vastauksen. Sahan homma ei\nkuitenkaan menestynyt. Kaupungin herrat todistivat, ettei laudoista\nollut kaupungissa puutetta, ja paikkakunnan sahanomistajat sepittivät\nlausunnon, jossa väittivät samaa ja lisäsivät, ettei Häggman ollut\nperustanut Tamperetta ja etteivät hänen tehdaslaitoksensa vastanneet\ntarkoitustaan. Maaherrakin puolestaan vastusti sahan perustamista,\nkoska sahaus ei ollut varsinainen kaupunkilaiselinkeino ja koska uusi\nsaha loukkaisi toisten oikeuksia. Ja niin tuli tehtailijan Parolan\nretkestä huolimatta hylkäävä päätös tässä mainiossa sahajutussa.\n\nTodellisuudessa eivät mahdikkaan fabriköörin muutkaan tehdaslaitokset\nvastanneet tarkoitustaan. V. 1793 oli niistä jäljellä ainoastaan nuo\nmaaherrankokouksessa mainitut: paperitehdas ja vaskipaja. Näistäkin jäi\nainoastaan paperitehdas pysyväksi.\n\nTämän Tampereen vanhimman tehtaan perustaja on siten Abr. Häggman, ja\non tehtaan perustuskirjoina pidettävä edellämainittua tarkastuskirjaa\nv:lta 1783 ynnä maaherran vahvistusta v:lta 1785, joissa molemmissa\npaperitehdas nimenomaan on mainittu.\n\nHäggmanin paperiruukki ei ollut mainittavan suuri. V. 1785 oli\nhänen palveluksessaan kolme \"kisälliä\" ja v. 1790 kuusi \"renkiä\"\nja kahdeksan \"piikaa\", nähtävästi enimmät heistä tehtaan työssä;\nv. 1795 oli renkiä viisi, mutta piikoja vain kaksi, v. 1800 renkiä\nkuusi ja piikoja yksi. Paperitehtaalle tärkeitä henkilöitä olivat\nmyöskin \"lumppukauppiaat\" eli \"lumppukomisarit\", joita mainitaan kaksi\nTampereen asukkaiden joukossa 1780-luvun lopulta lähtien. Toinen näistä\nlumppukauppiaista asui Häggmanin talossa ja oli nähtävästi välittömästi\nhänen palveluksessaan. Isännän vanhetessa paperiruukki näyttää\njonkinverran rappeutuneen. V. 1805 todistettiin, että tehdas oli ollut\nuseat vuodet ainoastaan \"nimeksi\" paperitehdas ja että usein oli\ntapahtunut, etteivät paperin tarvitsijat olleet saaneet sieltä paperia.\nPerustamisestaan saakka se ei ollut valmistanut mitään muuta kuin\n\"karkeaa konsepti-, paksua kartuusi-, makulaturi- ja painopaperia\".\nSen mukaan kuin miespolvea myöhemmin muistettiin, oli Häggmanin\npaperitehdas rakennettu alemmaksi kuin tehtaanisäntä Lefrénin myöhemmin\nrakennuttama paperitehdas, ja oli siinä ollut ainoastaan yksi pyörä ja\nyksi valsi.\n\nTehtaan tuotannosta on vv:lta 1804---07 jäänyt muutamia tietoja, jotka\nvoinevat kuvata puheenaolevan teollisuudenhaaran vanhempia vaiheita.\n\n\n           Tampereen paperitehtaan valmistus vv. 1804--1807\n\n             (r. = riisiä, k. = kirjaa, arkk. = arkkia)\n\n           kartuusi- ohutta  konsep- hylky- paino- valkeaa  harm.  prässi-\n    vuonna   pap.    kart.p. tipap.   pap.   pap.  mak.pap. mak.p.  pap.\n\n    1804    40 r.     8 5.    70 r.   6 r.  148 r.  204 r.  488 r.  180\n                     10 k.                   10 k.    7 k.   12 k.  arkk.\n    1805  61 r. 1 k.  2 r.    58 r.   3 r.  207 r.  109 r.  415 r.   --\n            12 arkk.                  7 k.           18 k.\n    1806    75,5 r.  7 1/3 r. 17,5 r. 7 k.   80 r.  175 r.  923 r.   --\n             6 k.                                     6 k.\n    1807     3,5 r.  11 r.    11,5 r. 1 r.  100 r.  259 r.  965,5 r. --\n                      4 k.\n\nV:n 1807 valmistusmäärään on vielä lisättävä 5 riisiä käärepaperia.\n\nNäiden paperilaatujen hinnoiksi ilmoitettiin:\n\n    kartuusipaperin       6 riksiä 16 kill. -- 8 riks. 16 kill. riisiltä\n    ohuen      \"          5    \"            -- 5   \"    4   \"      \"\n    konsepti   \"          2    \"            -- 2   \"   16   \"      \"\n    hylky      \"          1    \"            -- 1   \"   32   \"      \"\n    paino      \"          1    \"            --         --          \"\n    valk. makul.paperin  --        40 kill. --         --          \"\n    harmaan \"      \"     --        24  \"    --         26   \" 8 runst.r.\n\nKoko valmistusarvonsa näinä neljänä vuonna tehdas laski riksiin 4\n680:24:-- ja menonsa samalta ajalta riksiin 4 445:4:2. Nämä summat\nedustavat likimain koko Suomen silloisen paperiteollisuuden tuotannon\narvoa.\n\nJonkinlaisena tehtaaninsinöörinä Häggmanin loppuijällä ja seuraavina\nvuosina toimi puuseppä _Juhana Glas_, joka tuli Tampereelle v. 1807.\nHänen mainitaan olleen enimmän aikansa kirjanpitäjänä paperitehtaalla,\n\"jossa hän on tehnyt useita mekanisia laitoksia ja itse valmistanut\nkaikki siihen kuuluvat pusertimet y.m.\"\n\nPaperitehtaan perustaja, Tampereen teollisuuden isä Abraham Häggman\nkuoli v. 1810 seitsemänkahdeksatta vuoden ijässä. Monet hänen\nyrityksistään olivat rauenneet turhaan. Mutta hän sai kuitenkin\npäättää päivänsä siinä tiedossa, että oli mairittelevan vapauden\nkaupungissa voinut tyydyttää \"työ- ja elinkeinohaluansa\". Paitsi\ntehdastaan jättihän jälkeensä kolme kaupunkitaloa (silloiset n:ot 1,\n14 ja 15) niihin kuuluvine moisiomaineen ja lainassa olevia varojakin.\nKaupungissa hän oli ollut vaikuttava ja arvoa nauttiva mies. Hänen\nkynäänsä käytettiin yhteiskunnan hyväksi kaupungin ensi aikoina, kun\nei vielä muita kirjoitusniekkoja täällä ollut; kaupunginvanhimpain\njoukossa hän esiintyi sen laitoksen alusta alkaen, ja kun kaupunkiin\nvalittiin ensimmäiset raatimiehet, oli tehtailijaisä valittujen\njoukossa, vaikka hän jo parin vuoden päästä korkean ikänsä vuoksi pyysi\nvapautusta siitä velvollisuudesta. (135)\n\nHäggmanin ympärille ryhmittyivät kustavilaisen Tampereen muut\ntehdastelijat. Monella heistä oli yhtä kirjavat yritykset kuin heidän\nikäpresidentillään, mutta ani harvat saavuttivat edes senkään vertaa\nmenestystä kuin hän.\n\nV. 1793 mainittu Tammerkosken pienoinen \"pyssynpiippujen purauslaitos\"\nlienee ollut pistooliseppä _Matti Färmin_ teollisuusyrityksiä. Färm\ntuli Tampereen asukkaaksi v. 1785. V. 1802 hän sai siirtää laitoksensa\nparemmalle paikalle kosken rantaa (nyk. Finlaysonin puuvillatehtaan\nalueelle), mihin aikoi perustaa \"purauslaitoksen, kniipi- ja\nnaulavasaran y.m.\" Kaupunki suosi pistoolisepän yrityksiä, hän kun oli\ntunnettu \"taitavaksi\". Mutta taitavuuskaan ei aina auta. Jo v. 1803\nmuudan tirehtöri J. M. Gottskalk osti Färmin tehdaspaikan, jossa ei\nollut tehtaita. Niitä aikoi nyt uusi isäntä ruveta perustamaan, mutta\nei hänenkään laitoksistaan näkynyt sen enempää jälkeä.\n\nParempia tuloksia saavuttivat Tampereen vanhain värjärien ja\nnahkurien kosken rannalle perustamat laitokset. Näiden omistajat\nkutsuivat itseänsä mielellään \"fabrikööreiksi\", ja siihen heillä\noli kaksinkertainen syy. Heidän \"valkkinsa\" ja \"stamppinsa\" olivat\nsellaisia \"tehtaita\", joita siihen aikaan tehtaina pidettiinkin.\nVärjäysammattia erityisesti katsottiin Ruotsin aikana \"manufakturiksi\",\nkoska sitä voitiin tehdasmaisesti harjoittaa ja siihen usein oli\nyhdistetty verankutomis-, nukkaus- y.m.s. laitoksia. Tämäntapaisille\nmanufaktureille kyllä oli edellytyksiä Tampereella, jossa koski\nedisti teknillisiä yrityksiä ja väkirikas maakunta menekkiä. Mutta\ntehtailijanimensä Tampereen vanhat värjärit ja nahkurit ansaitsivat\nlisäksi historiankin oikeudella, koska heidän vaatimattomiin\nvesilaitoksiinsa usein yhtyi sille ajalle ominaisia mahdottomia\nteollisuushaaveita.\n\nTammerkosken vanhin valkki oli kauppias _Em. Lindbergin_, jota\n1790-luvun alussa verotettiin omistamastaan \"värjäämöstä ja\nvanutusmyllystä\". Kun ei itse ollut ammattimies, hoidatti hän\nlaitostaan erityisellä työmestarilla. Vanutusmylly näyttää, olleen\nkosken yläputouksessa. Kun Lindbergin liikkeet äskenmainitun\nvuosikymmenen puolimaissa alkoivat kukistua, tämä \"vuoden ympäri käyvä\"\nlaitos joutui ostolla Spiringille.\n\n\"Värjärinkisälli\" _Juhana Pietari Spiring_ oli vasta v. 1795 saanut\nporvaruuskirjansa ja samalla tontin kaupungin sillan ja torin kohdalla.\nHän paisui pian tavallista huomattavammaksi liikkeenharjoittajaksi.\nPaitsi mainittua vanutusmyllyä hän heti kaupunkiin asetuttuaan osti 110\nriksillä ent. kauppias K. Lindqvistin talon (silloisen n:o 7), jonka\nsitten paransi niin, että sen hinta arvioitiin 30 000 vaskitalariksi.\nKun talo kauemman aikaa pysyi värjärien hallussa, ruvettiin sen editse\nkoskeen johtavaa katukujaa sanomaan \"Värjärinkujaksi\". Spiringin\nomaksi joutui myös mainitun talon takana oleva talo (silloinen n:o 8),\njonka eteläisenä jatkona olevan alueen hän hankki kuivauspaikakseen.\nKisällistä oli näin tullut \"fabrikööri\".\n\nTampereen polttimon loppuhuutokaupassa 1801 Spiring osti useita\npolttimon vanhoja rakennuksia tonttineen ja hankki myöhemmin\nniitä lisää ostolla ja vaihdolla. Hänellä oli tällä taholla\nuusia teollisuusaikeita. Yhdessä kultaseppä Juhana Arkmanin\nkanssa, joka näihin aikoihin näyttää olleen Spiringin yhtiömies\nja jota ehkä siitä syystä myöskin kutsuttiin \"fabrikööriksi\",\nhe ilmoittivat tarkoituksensa rakennusten huutamisella olleen\nsaada \"polttimohuoneesta\" sopivaa tilaa \"muutamille hyödyllisille\nlaitoksille, joita kosken vedellä voitaisiin käyttää, kuten\nvanutusmyllylle, kehräämölle y.m.\", ja käyttää muita rakennuksia\ntyömiesten asunnoiksi j.n.e. Ensi kerran silloin lienee kehräämöä\najateltu sille paikalle, johon toisena aikana syntyi suuri\npuuvillakehräämö. Mutta Spiring ja Kumpp:n aikeet olivat ennen aikaansa\nsyntyneet.\n\nKuolema keskeytti Spiringin toiminnan v. 1806. Värjäämö jäi leskelle,\njoka sen möi rykmentinkirjuri Andersinille, kunnes tämä vanha\nteollisuuslaitos joutui uudelle suurvärjärille Fredrik Grekille.\n\nYksityistä omaisuutta oli Spiring ehtinyt koota sen ajan Tampereen\noloissa huomattavan määrän. Hänen viisi taloansa ja tonttiansa\narvioitiin pesäluettelossa 280 pankkoriksiksi ja värjäämö, jossa oli\nkaksi \"kyyppiä\", kolme kattilaa, prässi, raameja y.m. laitoksia,\n200 riksiksi samaa rahaa. Mutta yksityinen menestys ei varmaankaan\ntyydyttänyt miestä, joka oli nähnyt yleisempäin toiveittensa pettävän.\n\nSpiring, kuten kilpailijansa Häggmankin, oli aikanaan Tampereen\nkaupunkikunnan merkkimiehiä. Hänetkin valittiin kaupunginvanhimmaksi ja\nneuvosmieheksi. Uuden kotikaupunkinsa yhteisissä asioissa hän oli hyvin\nalottelias, ja monet pienet seikat osoittavat hänen olleen luonteeltaan\ntavallista hienomman. Syystäpä kaupungin hallitus hänestä saattoi\nantaakin sen maineen, että hän erityisesti harrasti \"järjestystä\nja siisteyttä pienessä kaupungissamme\". Myötätunnolla merkitsemme\nsellaisen nimen Tampereen teollisuuden isäin muistolaan.\n\nTampereen vanhain tehdastelijain joukkoon luettiin aikoinaan myöskin\nliivinmaalaista sukuperää oleva _Juhana Freedrik Lagerqvist_, joka\nvärjärinkisällinä v. 1803 muutti Turusta Tampereelle aikeissa\nperustaa tänne \"verkatehtaan\". Hänen tehdasaikeensa supistuivat\nkuitenkin toistaiseksi värjäämön toimeensaamiseen. Kun hän v. 1806\noli hankkinut itselleen mestarin kirjat ja kun hänellä lisäksi oli\nvanutusmylly koskessa ja liike menestyi hyvin, oli tietysti hänkin\ntäysi \"fabrikööri\" sitä seuraavine sijoineen kaupunginvanhimpain\nja neuvosmiesten joukossa. V. 1808 tarkastettiin hänelle uusi\nvanutusmyllyn paikka Spiringin valkin yläpuolella eli \"entisellä\npolttimoalueella pienessä virrassa, jonka teiskolaiset ovat peranneet\".\nTämän pitkäikäisen tehtailijan myöhemmistä puuhista kerrotaan seuraavan\naikakauden esityksessä.\n\nRuotsin aikana rakennettiin koskeen myöskin pari pientä nahkurin\nlyöttömyllyä. Kaupungin ensimmäisellä \"säämiskämaakarilla\" _Antti\nEnqvistillä_, joka tuli Tampereelle jo v. 1782, oli alakoskessa,\n\"tiiliruukin lähellä\", lyöttömylly, joka v. 1795 siirrettiin paremmalle\npaikalle tiilitehtaan yläpuolelle. Viimemainittuna vuonna sai myöskin\nporvari _Juhana Lott_, polttimon entisiä renkejä, valkin paikan\nkoskessa \"viistoon vastapäätä asessori Ahlmanin keskimmäistä myllyä\".\nLottin vesilaitos joutui myöhemmin värjäri Eerik Haggrenin haltuun.\n\nEdellisessä mainittu \"tiilitehdas\" oli kaupungin eteläisessä päässä\nkosken rannalla nyk. Laukontorin tienoolla. Mahdollisesti käytettiin\nvesivoimaa tässäkin tehtaassa. Tätä tiiliruukkia, jonka edeltäjä\noli ollut polttimon tarpeiksi aikoinaan käytetty samanlainen\nlaitos, mainitaan majuuri, vapaaherra de Carnallin omaksi. V:n 1790\nverokirjoissa kerrotaan tästä tiilitehtaasta vuosittain myydyksi 14 000\ntiiltä, mutta tehdas oli sinä vuonna menekin puutteen vuoksi jätetty\nseisomaan. V. 1803 sanotaan, ettei Carnallin tiilitehtaasta maksettu\nmitään veroa kaupungille ja että kaupunkilaiset yleisesti olivat\nvalittaneet tämän tehtaan tiilien kehnoutta. Notario Hellsingille\nannettiin senvuoksi yksinoikeus kaupungin tiiliteollisuuteen, veroa\nvastaan. Uudesta tehtaasta ei näytä tulleen mitään, mutta se herätti\nkuitenkin äkillisen kilpailunhengen keinottelevain porvarien joukossa.\nV. 1804 sai koko viisi tiilitehdasta erioikeudet ehdolla, että\nmaksaisivat 4 kill. kultakin tiilituhannelta kaupungin rahastoon.\nUusista tiilitehtaista piti kolmen (kauppias Laurénin, porvari\nBerglundin ja kaupp. Idmanin) tulla Santalahteen, yhden (tiilimestari\nBjörkqvistin) Nalkalaan ja yhden (porvari Grönlundin) eräälle paikalle,\njossa ennenkin oli ollut sellainen. Siinä oli hyvää jo liiaksi,\nvarsinkin kun vielä vanha Carnallinkin tiilitehdas v. 1807 tuomittiin\nkaupungin omaksi ja vuokrattiin viideksi vuodeksi säämiskämaakari Antti\nEnqvistille vähän päälle 13 riksin vuosiverosta.\n\nOlemme edellä kertoneet yksityisten teollisuusyrityksistä vanhassa\nTampereen kaupungissa. Mutta itse kaupungillakin oli siihen aikaan\nyhteiset toivonsa kosken käyttämisestä teollisuuden palvelukseen.\n\nV:n 1777 vaihtokirja oli nimenomaan ja ikuisiksi ajoiksi pidättänyt\nHatanpään kartanolle yksinoikeuden myllynrakennukseen Tammerkoskessa,\nja valtiossa vielä voimassa olevan käsityksen mukaan sahausliike oli\nmaalaiselinkeino, jota periaatteellisesti ei voitu sallia kaupungeissa\nharjoitettavan. Nämä kielletyt edut olivat ylen kiusauksellisia\nelinkeinollista vapautta tavoitteleville tamperelaisille. Köyhät,\nmaalaisoloissa elävät kaupunkilaiset eivät voineet ymmärtää, miksi ei\nkoski saanut heillekin jauhaa Jumalan viljaa ja sahata tarpeellisia\nlautoja. Erittäinkin jauhatus oli yhteinen tarve kaupunkilaisille,\njoilla useimmilla oli viljaa kasvava vainionsa. Kaikkien kaupungin\nasukkaiden lempituumia oli senvuoksi saada rakentaa koskeen kaupungin\nyhteinen mylly.\n\nTampereen edustaja Norrköpingin valtiopäivillä saa toimekseen anoa\nkaupungille oikeutta rakentaa myllyjä ja sahoja Tammerkoskeen.\nHallitus ei ota asiaa välittömästi päättääkseen. Anomus uudistetaan\n-- koska tie Hatanpään myllylle on kehno ja itse myllyt ja sahat\nhuonossa kunnossa -- kuninkaan kesämatkalla Suomessa ja saadaan\nhylkäävä päätös. Yhtäkaikki on apteekkari Långhjelm jo samana syksynä\nsuunnittelemassa uutta anomusta oman sahan saamiseksi lautain\npuutteessa olevalle kaupungille. Yhtä turhaa. Samaa menoa jatkuu läpi\naikain. Myllyanomuksia uudistaa kaupunki ja uudistavat yksityiset\nkaupunkilaiset Ruotsin aikana ja seuraavina aikoina Kyttälän ostoon\nsaakka kymmenisen eri kertaa. Ei tiedä kumpaako enemmän kummastelisi,\nkaupunkilaisten vähäistä kunnioitusta muiden erioikeuksia kohtaan vaiko\nheidän sitkeyttään oman asiansa ajamisessa. (136)\n\nLopputulokseksi Ruotsin aikaisista teollisuuspyrinnöistä Tampereella\nsiis jää kuin jääkin pienoinen paperitehdas, pari värjärin\nvanutusmyllyä, yhtä monta survinmyllyä ja joitakuita pieniä\ntiiliruukkeja. Kaikki muut yritykset olivat pettäneet, rauenneet,\nkuolleet.\n\n\n\n\n18. MAALAISELÄMÄÄ KAUPUNGISSA.\n\n\nKaupungin maalainen luonne. -- \"Maanviljelijän ja käsityöläisen\nsekaoliot\". -- Maanviljelys. -- Plantaashiviljelys. -- Plantaashisääntö\nv:lta 1802. -- Kaupungin lainajyvästön historia. -- Perunan viljelys.\n-- Korkeampi maanviljelys. -- Puutarhanhoito. -- Kotieläinhoito. --\nSikajuttuja. -- Vuohet. -- Metsä. -- Kalastus Tammerkoskessa ja sen\nhistoriaa.\n\nTalot ja asunnot. -- Rakennussääntö v:lta 1802. -- Talojen\npohjapiirroksia. -- Rakennusten laatu. -- Kaksinkertaisia rakennuksia.\n-- Kotoinen talous. -- Palvelijain käyttö.\n\nTampereen perustuskirjan toisen kohdan mukaan eivät uuden kaupungin\nasukkaat saaneet perustaa elinkeinojansa maanviljelykseen, vaan tuli\nheidän elää yksinomaan kaupalla sekä tehdas- ja käsityöteollisuudella.\nNimenomaan siinä tarkoituksessa oli kaupungille luovutettu maa\nsupistettu vähimpään tarpeelliseksi katsottuun ja päällepäätteeksi\nmainitussa perustuskirjan kohdassa vielä kerran säädetty, että\nkaupungin rakennusalasta ylijäävä maa oli käytettävä ainoastaan\nlaitumeksi, istutusmaiksi (\"plantaasheiksi\") ja halkometsäksi.\n\nTämä muka uudenaikainen periaate oli kuitenkin tosioloihin tuiki\nsopimaton. Itsessään se ei ollut muuta kuin vanhan merkantilistivaition\nkeinotekoisen työnjaon jatkamista ja oli kaikinpuolin sotiva niitä\nvapaampia periaatteita vastaan, joita samaan aikaan koetettiin\ntoteuttaa teollisen työn ahtaammassa piirissä. Todellisuudessa tulivat\nKustaa III:n uudet kaupungit Suomessa siksi, mitä maan useimmat vanhat\nkaupungit jo sitä ennen olivat olleet, maanviljelystä harjoittaviksi\nkäsityöläiskaupungeiksi. Eikä toisin voinut ollakaan, koskapa valtio\nitse toiselta puolen lukemattomilla pikkumaisilla säännöillään esti\nmaalais- ja kaupunkilaistuotteiden vapaata vaihtoa ja toiselta puolen\nelinkeinopakon ja ammattikuntaisuuden kautta ehkäisi teollisuuden\nsyntymistä ja siten myöskin kaupunkien kasvamista ja niiden asutuksen\ntihenemistä. Siten valtio itse piti huolta siitä, että tilaisuutta\nmaanviljelyksen harjoittamiseen oli runsaasti tarjolla kaupunkien\nharvaan rakennetuilla tonteilla ja tilavilla moisioilla. Mitä hallitus\nperiaatteessa kielsi, se käytännössä salli.\n\nVasta vapaampi elinkeinolainsäädäntö ja alkava suurteollisuus 19.\nvuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla ovat perinpohjaisemmin muuttaneet\nkaupunkien asutus- ja elinkeino-oloja. Vielä Juhana Kraftman, joka\nTampereen kaupungin perustamisen aikoina esitti talousopillisia\nmietteitään, mainitsee tunnetuimpana tosiasiana, että \"pikkukaupungit\nelävät omasta viljansadostaan talvikeliin saakka\", -- niin, vielä v.\n1855 kutsutaan eräässä asiallisessa kirjoituksessa kaupunkilaista\nporvaria \"maanviljelijän ja käsityöläisen sekaolioksi\". Eikä tarvitse\nkauan selailla Suomen kaupunkien \"vuodentulokertomuksia\" 1830- ja\n1840-luvuilta päästäkseen vakaumukseen siitä, etteivät nämä kertomukset\nole mitään tyhjällä täytettyjä virallisia kyselykaavakkeita, vaan\nsilkkaa todellisuutta.\n\nSiitä tiedämme, miten laita oli vanhassa Tampereen kaupungissa.\nPerustuskirjan mukaan eivät kaupungin ensimmäiset asukkaat olisi\nsaaneet harjoittaa muuta kuin plantaashiviljelystä, s.o. kasvattaa\nkaikenlaisia ryytimaan ja puutarhan tuotteita, vaan ei viljaa.\nLaaja tonttimaa ja maaherra Fredenschöldin v. 1780 arpomat yhden\nmittausopillisen tynnyrinalan suuruiset plantaashit Tammerkosken\nkartanon vanhoilla pelloilla olivat kuitenkin selvänä yllykkeenä\nlaajempaankin maanviljelykseen. Pian rupesikin maanviljelys tällä\npaikkakunnalla kukoistamaan. Kaupunkia tarkastaessaan v. 1793 huomasi\nmaaherra v. Willebrand, että \"suurin osa omistajia kylvää moisioilleen\nruista ja ohraa, jota sanottiin välttämättömäksi, ennenkuin maa\nvoisi mädätä ja tulla sopivaksi plantaashikasveille\". Tarkastaja\notti ollakseen ankara ja antoi päätöksen, ettei vuoden 1795 jälkeen\nsaisi moisioille kylvää ruista, ohraa eikä muutakaan viljaa kasvun\ntakavarikkoon ottamisen uhalla.\n\nMutta jo ensimmäisenä kiellettynä vuonna 1796, kun maaherran\nodotetun kaupunkiin tulon johdosta kaupunkilaiset neuvottelivat\ntavanmukaisista anomuksistaan, päätettiin tehdä sellainenkin\npyyntö, \"että vältettäisiin tänä vuonna plantaasheille kylvetyn\nrukiin takavarikkoon ottaminen\". Päästiin taas v:teen 1802 saakka,\nvaan silloinpa vastanimitetty järjestysmies viran puolesta tarttui\nasiaan saadakseen sen lailliseen järjestykseen, kaupunkilaisten\netuja kuitenkaan loukkaamatta. Hän kirjoitti maaherralle kaupungin\nmaanviljelyksestä puolustellen plantaashien käyttämistä viljamaiksi\nsillä, ettei seudun maaperää ilman erityistä viljelystä ja sekoitusta\nsaada tupakkaa, kaalia ja perunaa kasvamaan, ettei kaupunkilaisilla\nole tarpeellista lannoitustakaan ja etteivät he osaa viljellä muuta\nkuin ruista ja ohraa, ennenkuin paikkakunnalle saataisiin taitava\npuutarhuri. Tarkoitus oli kuitenkin vähitellen siirtyä uuteen\nviljelystapaan, jotavarten jo oli sovittu, että kaupunkialueella\noleville plantaasheille (joutilaille tonteille) nyt heti olisi\nistutettava perunoita, tupakkaa y.m., koska ne maat jo olivat siihen\nsopivat. Järjestysmiehen kehoituksesta niinikään oli perustettu\nerityinen lainajyvästökin, johon jokaisesta saadusta tynnyristä viljaa\noli suoritettava kappa. Nyt puuttui vain vahvistus tälle järjestykselle\nja rangaistusten määrääminen niskottelijoita vastaan.\n\nNiin välittävällä ja sovittavalla tavalla kuin tämä esitys tehtiinkin,\nse ei kuitenkaan saanut vahvistusta maaherralta, joka jyrkästi vain\nviittasi läänin päämiehen aikaisempaan päätökseen. Mutta ennenkuin\njättivät rakkaita ruisvainioitaan kruununmiesten ryöstettäviksi,\ntamperelaiset käyttivät viimeistä hätäkeinoa, kääntyivät itse kuninkaan\npuoleen valiten sen otollisen tilaisuuden, jolloin kuningas kesällä\n1802 matkusti Suomessa. Kaupunginvanhimmat Gabr. Sjöstedt, J. Vadén\nja Birger Lundahl laativat anomuskirjan, jossa he kuvailivat, mihin\npulaan kaupungin asukkaat joutuisivat, jos v:n 1793 päätöksessä\ntäytyisi pysyä; maalaisisäntäin tapaan he selittivät, että plantaashit\nolivat kuohusavimaata ja että lantaakin oli niukasti, kun karjaa\noli vähän eikä tilaisuutta ollut hakojen saantiin, ja kaiken tämän\nperusteella anoivat, että kaupungin mailla saataisiin harjoittaa\nmaanviljelystä entiseen tapaan äskettäin pitennettyjen vapaavuosien\npäättymiseen saakka, s.o. vuoden 1809 loppuun. Vastaus tuli toivojen\nmukainen. Mikkelissä 6 p. heinäk. 1802 päivätyllä käskykirjeellä\nkuningas ilmoitti suostuneensa esitykseen, koska moisioiden nopea\nmuuttaminen varsinaisiksi plantaasheiksi tulisi rasittavaksi,\nvarsinkin varattomille kaupunkilaisille. Kuitenkin liitettiin tähän\nmyönnytykseen se ehto, että kaupungin oli perustettava järjestysmiehen\nesittämä lainajyvästö, johon jokaisesta ruis- ja ohratynnyristä, mikä\nplantaasheista vuosittain saatiin, oli maksettava yksi kappa, ja että\nkaupunkilaiset vuosittain laajentaisivat perunanviljelystä siinä\nmäärin, kuin maaherra plantaashinomistajille määräisi. (137)\n\nPelolla odotettu vuosi 1809 tuli ja meni tuottamatta mitään mullistusta\nkaupungin maanviljelyksessä. Sota ja hyvät \"supliikit\" päästivät\nkaupunkilaiset maataloudellisesta pälkäästä. Plantaashien vapaavuosien\nloppuminen v. 1809 näyttää muistuneen viranomaisten mieleen vasta v.\n1811, jolloin kaupunginvanhimmat anoivat hallitukselta, että kaupungin\nasukkaat saisivat entiseen tapaansa viljellä plantaashejaan. Ne näet\nolivat sodan aikana joutuneet lapetille, toiset nurmettuneet, toiset\njoutuneet sotaväen hevosten tallattaviksi, toisista taas poltettu\naidat. Sitäpaitsi näyttivät kaupunkilaisten tontit riittäviltä\nryytimaakasvien viljelykseen, joita ei voisi varjella varkailtakaan ja\nmuilta vahingoilta, jos niitä pitäisi istuttaa kaupungin ulkopuolella\noleviin plantaasheihin. Pellavaa, hamppua ja humaloita taas ei\nkannattanut viljellä, kun maakunta niitä viljeli. Kyllä syitä oli.\nKaupunginoikeus oli asiassa kaupunginvanhimpain mieltä ja maaherra\npuolsi vapaavuosien jatkamista vielä muutamalla vuodella. Ja vaikka\nviranomaiset olisivat vastaan panneetkin, eivät kaupungin perinnäiset\nmaanviljelystavat olisi kuitenkaan sanottavasti muuttuneet.\n\nV:n 1802 kunink. plantaashipäätöksessä määrätty _lainajyvästö_\nsaatiin aikaan ja se pysyi voimassa useampia vuosikymmeniä. Tarkempia\nmääräyksiä jyvästöstä annettiin jo maaherrankokouksessa jouluk. 15\np:nä 1802. Siinä luvattiin maksaa \"oikeudesta kylvää plantaasheihin\nruista, ohraa, kauraa tai mitä muuta kasvia hyvänsä jokaiselta\nmittausopilliselta tynnyrinalalta vuosittain kaksi kappaa rukiita\nKunink. Maj:n arm. suomana jatkettuna vapausaikana\". Kapasta\nsatotynnyriltä oli tullut kaksi kappaa plantaashilta. Samalla kertaa\npäätettiin, \"ettei tonteille tästälähin saa kylvää ruista, ohraa eikä\nkauraa, vaan ainoastaan ryytimaan kasveja, niinkuin herneitä, perunoita\nynnä muuta\".\n\nTämä vero katsottiin mainitussa kokouksessa nimenomaan kaupungin\nrahaston tuloksi. Mutta kitsaat porvarit katuivat tätäkin lupaustaan.\nV. 1811 mainitaan kaupunkilaisten luvanneen maksaa jyvästöönsä vain\nyhden kapan plantaashilta. Kun v. 1828 tuli kysymys, millä perusteella\nkaupungin \"makasiinia\" hoidettiin, havaittiin, ettei v:n 1802\npäätöksestä enään tiedetty mitään, vaan muistelivat kaupunginvanhimmat\njyvästön syntyneen siten, että siihen oli maksettu kappa plantaashilta.\n\nJo v. 1802 ja 1803 saatiin plantaashikappain kanto käyntiin. Seuraavina\naikoina oli jyvästöllä erityinen hoitaja. Siinä toimessa mainitaan v.\n1806 räätäli ja kaupunginvanhin Abr. Frestadius ja v:sta 1807 alkaen\nuseampina vuosina \"trahtööri ja makasiininhoitaja\" Henrik Berglund.\nJyvästön säilyneistä tileistä nähdään, että säästöt tekivät:\n\n    v. 1811  39 tnr. 15 1/2 kapp. rukiita, 1 tnr. 29     kapp. ohria\n    \"  1812  49  \"    1 2/2  \"     \"       2  \"    6 2/3  \"      \"\n    \"  1813  53  \"      2/3  \"     \"       2  \"  10 1/4   \"      \"\n    \"  1814  57  \"   15 1/6  \"     \"       2  \"  14 5/12  \"      \"\n    \"  1815  62  \"   10 1/2  \"     \"       2  \"  19 3/4   \"      \"\n    \"  1816  66  \"   21 1/2  \"     \"       2  \"  24 3/4   \"      \"\n    \"  1826 125  \"    3      \"     \"\n\nVuonna 1826 oli jyvästön viljavaroja lainassa 110 tnr., mistä päättäen\nlainajyvästöä käytettiin ahkerasti. Mutta jyvästön ja maanviljelyksen\naika alkoi Tampereella jo lähestyä loppuansa. Vanhat plantaashit\nolivat vähitellen luovutettavat rakennustonteiksi, niin raskasta kuin\nse maanviljelijäporvareille olikin. Ensimmäisen suuren laajennuksen\naattona v. 1829 päätettiin lakkauttaa jyvästövero, jonka sijaan\nplantaashinomistajat rupesivat maksamaan kaupungille erityistä\nrahaveroa plantaashien lunastusta varten. Seuraavana vuonna jyvästön\nhoitaja Juhana Lundahl esitti koko jyvästön muuttamista rahaksi,\nkoska laitoksen vuotuinen kasvu ei enään riittänyt hoitopaikkaan,\njoten jyvästö oli alkanut yhä pienentyä. Kun tällainen loppu oli\ntiedossa, oli hoitajan esitystä seurattava. Millä tavoin suoritus\ntapahtui ja miten mahdollisesti kertyneitä rahoja käytettiin, ei ole\ntiedossamme. Merkitsemme vain, että vuosi 1830 oli Tampereen vanhan\nmaanviljelyskauden virallinen loppuhetki. (138)\n\nV:n 1802 plantaashipäätöksen toisena vaatimuksena oli\n_perunanviljelyksen_ laajentaminen kaupungissa. Korkea esivalta sai\nsillä tavoin pikku tilaisuuden edistää erästä lempiaatettansa, eivätkä\nlainkuuliaiset tamperelaiset olleet hitaita voimainsa mukaan edistämään\nhallituksen isänmaallista tarkoitusta, varsinkin kun heidän omat\nharrastuksensa kävivät samaan suuntaan. Pian olikin järjestysoikeudella\nja apteekkari Långhjelmilla esitettävänä maaherralle ja Turun\nTalousseuralle sillä alalla saavutettuja tuloksia. Kesällä 1803 olivat\nkaupunkilaiset saaneet maastaan vähän päälle 1 500 tynnyriä perunoita,\nvaikkei kaupungissa ollut muuta kuin vähän päälle yhdeksänkymmentä\nmaanomistajaa. Niinpä oli yksin kauppias Lundahl samana kesänä\nistuttanut seitsemän tynnyriä perunoita. Kauppias Laurénin sisar\n\"mademoiselle Laurén\" oli valmistanut ihmeteltävää perunaleipää, joka\noli ollut oikeudessa esillä ja havaittu sekä koreaksi että maukkaaksi\nja ruisleipään verrattavaksi. Asianharrastuksesta oli apteekkari\nruvennut myymään tätä uutukaista keksintöä paljon halvemmalla kuin\nruisleipää myytiin. Merkittiin myöskin, että suutari Dahlin leski oli\nvalmistanut perunasta leipää jo useita vuosia sitten, jolloin perunan\njaloa arvoa ei vielä tunnettu. Apteekkari oli jo v. 1802 lähettänyt\ntalousseuralle tarkemman kirjoituksen uudesta edistysaskeleesta ja\nsuutarinvaimon Dahlin ansioista siinä kohden. Odotettu palkka ei jäänyt\ntulematta, sillä v. 1804 Turun Talousseura antoi neiti Charlotta\nChristina Laurénille ja suutarinleski Ulrika Dahlille hopeamitalit\nhyvän perunaleivän leipomisesta ja sen myymisestä köyhille, jotapaitsi\nUlrika Dahlille annettiin perunanistuttamisrahastosta kuuden\nvelkariksin suuruinen palkinto siitä, \"että hän oli opettanut kaupungin\nasukkaita valmistamaan sellaista leipää ja käyttämään paleltuneitakin\nperunoita hyvänmakuiseksi ruuaksi\".\n\nTähän täytyy lisätä, että Tampereelta talousseuralle tulleitten tietojen\nmukaan ent. vääpeli Fr. Hultman jo v. 1801 oli leiponut leipää\nnauriista ja räätiköistä, vaikkei hänen yksinkertainen keksintönsä\nsaanut sellaista tunnustusta kuin perunaleipä.\n\nPerunanviljelys Tampereella kukoisti suuresti vielä miespolvia.\nVuosisadan puolivälissä viljeltiin Tampereella perunoita\n_myytäväksikin_, ja mäentöyryt kaupungin ympärillä olivat täynnä\nperunakuoppia, joista maksettiin erityistä veroa kaupungin kassaan.\n(139)\n\nPerunanviljelystä korkeampikin maanviljelys oli Ruotsin ajan\nTampereella tunnettu, ja niin yksityiset kuin kaupungin hallituskin\nkaikin tavoin edistivät näitä hienompia viljelysyrityksiä. V. 1804\nmuutamat kaupunkilaiset pyysivät lupaa kylvää tonteilleen \"valkoista\nkauraa\", \"egyptiläistä ohraa\" ja vehnää, minkä kaupunginoikeus\nheille salli sillä ehdolla kuitenkin, että suurin osa tontteja\nkäytettäisiin perunain, kaalin ja puutarhakasvien hyödylliseen\nviljelykseen. Minkälaisia tuloksia saatiin egyptiläisestä ohrasta y.m.\nharvinaisuuksista, ei ole tunnettu, mutta hamppuun nähden tultiin v.\n1808 siihen kokemukseen, ettei sen viljeleminen menestynyt kaupungissa,\nkun maaperä oli hietaa ja valkosavea ja koskesta nousi kylmiä höyryjä.\nSitävastoin alkoi _puutarhanhoito_ kaupungissa vähitellen päästä\netusijaan. Puutarhureja asui Tampereella kaupungin ensi aikoina\nuseampiakin. Ammatti ei liene täällä kuitenkaan menestynyt, koska se\npian hävisi sukupuuttoon. Kaupunkilaisten täytyi, järjestysmiehensä\nepäilyksistä huolimatta, omin neuvoin oppia puutarhoja hoitamaan. Jo\n1800-luvun ensi kymmenluvulla oli kauppias Pihlmanin puutarha, jossa\nlöytyi erityinen kuvakin, \"niinkutsuttu eremiitti\", hyvin kuuluisa\nkoko kaupungissa. V. 1811 mainitaan värjäri Spiringin puutarhassa\nomenapuita. Kukoistukseensa ehtivät Tampereen puutarhat kuitenkin vasta\npaljon myöhemmin. (140)\n\nAika on jo puhua kaupunkilaisten _kotieläinhoidostakin_. Jos\nmahdollista olivat vanhimman Tampereen asukkaat vielä innokkaampia\nkarjanhoitajia kuin maanviljelijöitä. Maalaisten karjantuotteiden\nsaanti oli kaupungissa vaikea, mutta sen sijaan oli kaupungille jo\nperustamisestaan saakka varattu yhteinen karjanlaidun, jota saatiin\nvapaasti käyttää. V. 1804 ruvettiin kuitenkin ottamaan erityistä veroa\nlaitumen käyttämisestä: hevoselta ja lehmältä killinki ja pienemmistä\nelikoista, niinkuin sioista ja lampaista, kuusi äyriä. Kaupungin karjaa\npaimentamassa oli ainakin jo v. 1805 yhteinen paimen.\n\nMutta niin välttämätöntä ja mieluista kuin oman karjan pitäminen\nkaupunkilaisille olikin, sekaantui siihen iloon harvinaisen paljon\nrauhattomuutta ja vastuksia. Laidun, joka ei alkuaankaan näy olleen\nparhaimpia, huononi huononemistaan karjan sorkkain alla ja haaskauksen,\nmaanoton y.m. syiden vuoksi. Valitus laitumen huonoudesta oli\nalinomainen läpi vuosikymmenten. Uskomatonta, mutta totta on, että kun\nkosken itäpuolen lunastamisen ratkaisu 1870-luvulla läheni, Kyttälän\npuolen paremmat laitumet olivat yhtä himoittu syötti porvareille kuin\nrautatieunelmat kauppiaille.\n\nKehnon laitumen lisäksi tuli muinoin monenlaisia muita karjanhoitajan\nharmia. Niitä tuotti vanhoille tamperelaisille varsinkin heidän oma\npaikallinen esivaltansa. Jo v. 1786 sai polttimon kirjanpitäjä ja\nkaupungin järjestysmies Ekholm aikaan maaherran määräyksen, ettei itse\nkaupungissa sakon uhalla saisi pitää irrallaan mitään elikoita, ja että\nkaupungin rahaston kustannuksella oli rakennettava aita kaupungin ja\nsen ulkotilusten välille. Olivat näet monet matkustajat valittaneet,\nettä heidän kaupunkiin tullessansa heidän ajopelinsä ja tavaransa\njoutuivat kaupungin elikoiden pilattaviksi ja hajoitettaviksi, kun\nelikot kaiket päivät kulkivat vapaana. Mutta Ekholmin järjestyksestä\nei näytä olleen suurtakaan apua. Uuden vuosisadan ensi kymmenluvulla\ntuli elikoiden, varsinkin sikain, vapaasta liikkumisesta vielä\nsuuremmat torat. V. 1802 määräsi uusi järjestysoikeus kaupungin siat\nrengastettaviksi, kun ne kevään tullen taas renkaattomina olivat\nruvenneet kuljeksimaan kaduilla ja maata tonkimaan. Kaupunginpalvelija\nvaltuutettiin katsomaan, että käskyä toteltiin. Seuraavana keväänä\nkuitenkin oli sama asia edessä. Tehtailija Häggman silloin esitti,\nettä sakon uhalla kiellettäisiin sikain liikkuminen kaduilla. Mutta\nuseimmat kaupunkilaiset panivat ankaran vastalauseen sellaista vapauden\nrajoittamista vastaan. Järjestysoikeus koetti sovittaa asiaa oikealla\nSalomonin tuomiolla: koska ei ollut aidalla erotettua syöttömaata\nja kävisi kalliiksi pitää sikoja läätissä kesäkaudet, saisivat siat\nkuljeksia vapaina, mutta ne olisi viikon kuluessa rengastettava.\n\nTästä päätöksestä viskaali Häggberg teki maaherralle huvittavan\nvalituksen, esittäen 1786 v:n määräyksiä viipymättä toimeenpantaviksi.\nKaupungin järjestysmies koetti kuitenkin kaikenlaisilla verukkeilla\nja estelyillä välttää kaupungille rasittavaa aidantekovelvollisuutta,\nvarsinkin kun kaupungin rahastolla oli monia muita tärkeitä maksuja\nsuoritettavanaan ja varat olivat ylen vähäiset. Maaherranvirasto\nei tahtonut ryhtyä ankarampiin toimiin menneisyyteen nähden eikä\nantanut päätöstä sikain vapaasta kuljeksimisestakaan, mutta velvoitti\njärjestysmiehen viipymättä rakennuttamaan puheenaolevan laidunaidan.\n\nAita näkyy sittenkin jääneen rakentamatta, sillä v. 1806 teki oikeus\ntaas päätöksiä sikain rengastamisesta. Samoin v. 1810. Ei vielä\nsittenkään tapahtunut pysyvää parannusta kaupungin oloissa, kunnes\nviimein v. 1814 oikea kansanliike nousi sikoja vastaan. Viskaali,\nparemmaksi tehoksi 44 kaupunkilaisen valtakirjalla varustettuna, esitti\nnyt drakonisesti, että -- koska \"moinen törkeys muuttaa kaupungin\nmaaseuduksi, eikä näiden siivottomain eläimien jokapäiväinen näkeminen\nporvaristollekaan liene huvittavaa, vaikka siat ovat varsin hyödyllisiä\ntarkoituksensa puolesta, mikä ei kuitenkaan ole kaupungin katujen ja\ntorin tonkiminen\", ja koska entiset toimenpiteet eivät ole tuottaneet\napua -- nyt muiden kaupunkien esimerkin mukaisesti olisi säädettävä,\nettä kaduilla ja torilla tavattavat siat saa tappaa ja hyvänään pitää\nse, joka sian korjaa pois. Sitävarten olisi kaupunkiin otettava\nerityinen polisimies, niin sanottu \"sianpistäjä\".\n\nSikain valtakausi oli selvästi lopussa, niinkuin \"muissakin\nkaupungeissa\". Mutta pari raatimiestä ja kaupunginvanhimpaa hätääntyi\nja pyysi armoa, saadakseen vielä yhden kesän antaa sikainsa kulkea\nulkona kärsärenkailla varustettuina, koska he \"sikain nykyisessä\nlaihassa tilassa eivät ilman tuntuvaa tappiota voi niitä teurastaa\".\nSiihen hekin kyllä suostuivat, ettei tulevan syksyn teurastusajasta\nalkaen sikoja enään olisi julkisuudessa suvaittava.\n\nOikeus antoi seuraavan päätöksen: Kesä annetaan armoa. Mutta viikon\nkuluttua on sikain oltava renkaat kärsässä. Poikkeus myönnetään\nainoastaan imeville porsaille. Uusi laki astuu voimaan syksystä alkaen.\nSitävarten on kaupunkiin asetettava sianpistäjä. Ja muiden kaupunkien\nsäännösten mukaisesti on sian omistajan maksettava sille, joka on\nlaittoman sian tappanut -- kappa suoloja.\n\nTämä kysymys oli kuitenkin niitä, joissa ei liika ankaruus auta\nenempää kuin liika hellyyskään. Sianpistäjää ei palkannut kaupunki\neivätkä arvattavasti sikain omistajatkaan. Vielä 1830-luvulla oli\nkaupungin sioilla vanha vapautensa, ja v. 1858 palaa sikakysymys\nvieläkin esille, jo naurettavan surullisena. Silloin näet kaupungin\nviranomaiset valittavat, että kaupunginpalvelijoille ikävää sikajahtia\non viime aikoina melkein joka päivä täytynyt toimittaa ja enimmäkseen\nilman toivottua seurausta, koska siat ovat olleet niin ilkivaltaisia,\netteivät ole antaneet itseään kiinni. Juttu näkyy koskeneen lähinnä\nErkkilän talon sikoja. V. 1860 mainitaan Tampereen kyläläisten\npalkanneen erityisen naisen sillanpäässä vartioimaan, etteivät siat\npääsisi kaupunkiin; toinen silta oli länsipuolisten naapurien onneksi\n\"porrassilta, jonka yli siat eivät uskalla tulla\". Sen jälkeen ei ole\nTampereen sioista enään virallisia tietoja.\n\nVuohenhoito loppui Tampereella paljon aikaisemmin. Herran vuonna\n1802 rangaistiin Tampereen kaupunkia sillä, että teurastaja Idman\nvuohineen ja pukkineen taas palasi kaupunkiin, joka jo oli luullut\nheistä päässeensä. Kun pukit tekivät paljon vahinkoa plantaasheille\nja ryytimaille, annettiin päätös, että Idmanin oli 24 tunnin kuluessa\ntoimitettava pois elukkansa, uhalla, että niitä sen ajan jälkeen\njokainen sai vapaasti ampua.\n\nYhteiselle _metsälleen_ eivät vanhat tamperelaiset ensi aikoinaan\npanneet suurtakaan arvoa. Pyynikin metsää sai nähtävästi jokainen\nkotitarpeekseen hakata, ja ahkerasti sieltä hakokuormia vedettiinkin\nkaupungin karjatarhoihin. Vähitellen vasta opittiin yhteistä\nomaisuutta säästämään. V. 1803 määrättiin pieni sakko sille, joka\nmetsänhakkuissaan jätti oksat kokoamatta ja poisvedättämättä; metsää\nnäet tarvittiin kaupungin niukan laitumen laajentamiseksi. Mutta\nvaikka pari vuotta myöhemmin kaupungin paimenta sakotettiinkin\nmetsänhaaskauksesta, niin vanha huolimaton ja haaskaava käyttötapa jäi\nvoimaan vielä vuosikymmeniksi. (141)\n\nVanhan Tampereen luonnontaloudesta puhuttaessa ei _kalastusta_ ole\nunohdettava. Satasen vuotta sitten oli Tammerkoski vielä hyvin\nkalainen, ja silminnähtävästi olivat Tampereen enimmät porvarit\nhalukkaampia perustamaan koskeen lohenpyydyksiä kuin teollisia\n\"vesilaitoksia\". Jo 1777 v:n vaihdossa oli puolet koskea joutunut\nkruunun haltuun. Polttimon väki näkyy sitten kruununvedessä\nkalastelleen. Kruununpolttimon kohdalla oli muudan pyyntipaikka, jossa\ninspehtori Lagerbaumilla ja hänen jälkeensä kirjanpitäjä Sarlinilla\noli patoja ja pyydyksiä. Näistä ja muista pyyntipaikoista syntyi v.\n1801 vanhan polttimoalueen käyttäjäin kesken vihainen riita. Siihen\nsaakka näkyy kalastus koskessa olleen vapaa joka miehelle, joka\njaksoi patojansa puolustaa, mutta mainittu juttu saattoi kaupungin\nkalastusoikeuden tarkemman järjestetyn alaiseksi. V. 1802 asetetun\njärjestysmiehen ensimmäisiä virkatoimia oli sekin, että hän esitti\nmaaherralle kosken pientä lohenkalastusta vuosittain vuokrattavaksi,\n\"jotta kaupungin rahastoa jollakin tavoin autettaisiin\". Saman vuoden\njoulukuussa pidetyssä maaherrankokouksessa tulikin asia toivon mukaan\njärjestetyksi. \"Kun Kunink. Majest. -- kokouksen pöytäkirjassa\nsanotaan -- on armollisesti suonut kaupungille koskikalastuksen,\nmutta kaupungille ei siitä tähän saakka ole ollut mitään hyötyä, kun\nyksi ja toinen yksityisesti on anastanut itselleen suurempia aloja\nkoskea ja siilien laittanut kalastuskojeita, katsottiin kaupungin\nyhteisen edun vaativan, että koko kalastus annettaisiin vuokralle\nkaupungin asukkaille ja kerääntyvät vuokrausmaksut tulisivat\nkaupungin rahastoon\". Sen mukaisesti nyt kaupungin kalavesi jaettiin\nkahteentoista osaan ja määrättiin ne huutokaupalla vuokrattavaksi\nenimmän tarjoaville kymmeneksi vuodeksi. Jotta niin monet kuin\nmahdollista pääsisivät halutusta kalastuksesta osallisiksi,\nsäädettiin, ettei sama henkilö saanut vuokrata useampaa kuin yhden\nkalavesiosan, mutta useammat yhdessä yhden. Koskeen perustettuja\nja perustettavia tehdaslaitoksia eivät kalastajat saaneet millään\nlailla estää tai häiritä; ja \"turmiollisen onkija nuottakalastuksen\"\nestämiseksi kiellettiin 15 riikintalarin sakon uhalla vastaisuudessa\nharjoittamasta minkäänlaista kalastusta ongella tai nuotalla, \"jota\ntäällä sanotaan vadaksi\". Luettelemme tässä kaupungin kalavesiosat ja\nniiden ensimmäiset vuokraajat, jotka v. 1803 siten tulivat kaupungin\nluvallisiksi kalamiehiksi.\n\n1. osa: Pispalan rajasta Myllysaariin. Huusi kaupunginnotario Hellsing\n1 riksin 6 kill:n vuosimaksulla.\n\n2. osa: Myllysaarista ensimmäiseen putoukseen eli \"vanhaan\npolttimosiltaan\" saakka. Porvari Juhana Pott. 1 riksi 16 kill.\n\n3. osa: Mainitusta sillasta entisen polttimopajan paikalle. 6 riksiä 6\näyriä. Rannan omistaja Henrik Grönlund teki vastalauseen.\n\n4. osa: Main. paikasta polttimoalueen ja kaupungin väliseen aitaan\nsaakka. Porvari Eerik Selander. 1 riksi 24 kill.\n\n5. osa: Main. paikasta \"Annan Jussin kiveen\". Kersantti Spoof. 1 riksi\n12 kill.\n\n6. osa: Annan Jussin kivestä porvari Pottin myllylle. Seppä Hagerberg.\n4 riksiä 8 kill.\n\n7. osa: Pottin myllyltä fabrikööri Häggmanin myllylle. Värjäri K. G.\nStröm. 1 riksi 4 kill.\n\n8. osa: Häggmanin myllyltä \"uuteen siltaan eli maantielle saakka\".\nHerra apteekkari Långhjelm. 1 riksi 9 kill.\n\n9. osa: Sillasta \"Ratasaareen eli viimeiseen putoukseen\". Messinkiseppä\nK. Zweigberg. 17 kill.\n\n10. osa: Ratasaaresta \"tiiliruukille\" saakka. Luutnantti Tihlman. 2\nriksiä 32 kil.\n\n11. osa: \"Tiiliruukilta\" Nalkalaan (\"jossa kuoreen kalastus loppuu eli\nensimmäiseen kiveen\"). Räätäli Abr. Frestadius. 2 riksiä 12 kill.\n\n12. osa: Nalkalasta Pispalan rajaan. Porvari Henr. Grönlund.\n\nNäin alkoi Tammerkoskessa järjestetty kalastus, josta siitä lähtien\noli kaupungille aina veroa maksettava. Se on ollut kylläkin sopiva\nverotusesine, mutta lisäksi tämä verotus oli hyvin tärkeäkin, Ruotsin\naikana kaupungin kaikkein tärkeimpiä, niin että vain harvat kaupungin\nrahaston tuloerät (porvaruusmaksut ja markkinaverotus) olivat sitä\nsuurempia. Ne verot, mitä kaupunki sai kosken tehdaslaitoksista,\nolivat kauan aikaa vähäisemmät kuin kalastusvuokraus; tavallaan\noikeassa olivat porvarit, kun kerran lausuivat sen mielipiteen, että\nyhteiskunnalle on enemmän hyötyä kalastuksesta ja sen tuottamista\nveroista kuin kaikenlaisista tehtaista ja vesilaitoksista, joita\nmahtiporvarit tämän tästäkin yrittivät kosken ääreen rakentaa.\n\nV. 1812 syntyi kaupungin kalavesistä rettelö, kun ylimmän eli suuren\nputouksen vuokraajat olivat tokeillaan ja pyydyksillään niin tukkineet\nkaikki vesiväylät, ettei kaloja voinut tulla koskesta alas. Parin\nvuoden päästä yläputouksen kalastuksen vuokraajat taas valittivat,\nettä sillanrakennuksen vuoksi lohen nousu koskeen estyi, minkä vuoksi\nhe vaativat vapautusta vuokran maksamisesta tai ainakin helpotusta\nsiitä. Tuontapaisten rettelöiden estämiseksi päätettiin huutokaupoin\nuudelleen vuokrata kaupungin kalavedet silloisessa tilassaan ja\nehdolla, että vuokra on pysyvä, ellei joku \"selvä ja välttämätön\"\neste riko vuokraajan oikeutta. Huutokauppa toimitettiin keväällä 1814\nvuokrakauden kahdeksaksi jäljellä olevaksi vuodeksi, ja alenivat\nvuokrasummat tällöin jonkun verran.\n\nSuuret koskityöt vuosisadan toisen vuosikymmenen lopulla jälleen\nhäiritsivät kalavesien vuokrausta, minkävuoksi uusi vuokrahuutokauppa\ntoimitettiin syksyllä 1820 kymmeneksi seuraavaksi vuodeksi. Kosken\nkalastukset lienevät perkauksista parantuneet tai kalastajat\nrikastuneet, koska nyt saatiin kalavesistä suurempi vuosivuokra.\nMutta koskeen alkoi jo ilmestyä parempia pyydyksiä, tehtaita, jotka\nsaattoivat vanhan kalastuksen vähitellen varjoon. (142)\n\nMaalaiseen ympäristöönsä soveltuivat hyvin kaupunkilaisten\n_rakennukset_. Tamperelaisen porvarin kartano oli Ruotsin aikaan\nniinkuin maalaistalo ainakin. Riihiä näkyy olleen niin kaupungissa kuin\nsen ulkopuolellakin. V. 1804 päätettiin palotoimista neuvoteltaessa,\nettä riihien poistamista ja puimista oli kaupungissa pidettävä\ntarkalla silmällä ja huolimattomat saatettava siihen edesvastuuseen,\njonka maaherra oli heille määrännyt. Samoihin aikoihin ruvettiin\nahdistamaan kaupunkilaisten lukuisia tulenvaarallisia saunoja. Oikeuden\npöytäkirjoissa v. 1802 kerrotaan, että monen porvarin laittomat\nsaunankiukaat oli kahdessa viime palotarkastuksessa sorrettu maahan,\nmutta että siitä huolimatta oli niitä yhä uudelleen rakennettu. Täytyi\nnyt määrätä sakko holvittomista hiukaista ja kuuluttaa päätös kaupungin\nkirkossa sekä ruotsiksi että suomeksi. V. 1805 kuitenkin vielä\nsakotettiin erästä kauppiasta laittoman saunan pidosta.\n\nV:n 1802 maaherrankokouksessa annettujen rakennussäännöksien mukaan\noli vähin määrä rakennuksia ja huoneita, mitä kaupunkitontille oli\nrakennettava, sali, kaksi kamaria, aitta, navetta ja talli. Uusien\ntalojen piirustukset oli jätettävä viranomaisten vahvistettavaksi.\nTästä säännöstä ei näytä olleen muuta tulosta, kuin että v:n 1803\noikeudenpöytäkirjoihin piirrettiin kahden uutistalon yksinkertaiset\npohjapiirrokset. Toisessa talossa näkyy eteinen, sen perässä kamari,\ntoisella puolen eteistä pakaritupa ja toisella sali ja salin perässä\nvielä kaksi pienoista kamaria. Toisessa uutisrakennuksessa oli\nmaalainen rakennustapa vielä huomattavampi. Siinä ei ollut muuta kuin\neteinen, sen perässä kamari, toisella puolella tupa ja toisella n.s.\nsali. Silmäänpistävä oli tämän talon tavaton pienuus; koko rakennus\noli -- jos piirustuksemme puhuu totta -- viisitoista kyynärää pitkä\nja neljä leveä(!). Jäipä todella tilaa vainioille ja pelloille\nkaupungin laajoilla tonteilla, kun rakennukset olivat tuollaisia.\nVaatimattomat porvarit olivat vähään asuntomukavuuteen tyytyväisiä.\nTalojensa ympärille he rakensivat lautain kalleuden vuoksi tavallisia\ntai tavallista huonompia maalaisaitoja koristaen niitä risuilla ja\nkuusenoksilla. Kattotuohien ja malkainkin hankkiminen tahtoi porvarille\nkäydä kalliiksi. Moni otti majansa katon kaupungin yhteisestä\nturpeenottopaikasta. Aluksi kattoturpeita nostettiin Nalkalan puolelta,\nmutta myöhemmin oli uudeksi turpeenottopaikaksi luovutettava kaupungin\nja hautuumaan välinen alue, johon kuitenkin jätettiin 3 sylen levyinen\ntienpaikka. Kivijalan käyttämistä asuinrakennuksissa pidettiin vielä\nylellisyytenä. Muurit ja tulisijat olivat hyvin yksinkertaista tekoa.\nV. 1807 valitettiin, ettei taloissa ollut kunnollisia savupiippuja ja\nettä katotkin olivat mädäntyneitä ja sammalessa.\n\nKuitenkaan ei vanhan Tampereen liene tarvinnut hävetä Suomen muiden\npikkukaupunkien rinnalla, niidenkään, joita kuningas katseli. V.\n1803 ilmoitettiin Suomen maaherroille kuninkaan tahdon olevan, että\nturvekattojen käyttämisestä kaupungeissa lakattaisiin ja että taloja\nruvettaisiin maalaamaan jollakin iloisemmalla värillä kuin tuolla\npunaisella.\n\nMitä Tampereeseen tulee, niin täällä oli ilahduttavia poikkeuksia\nsäännöstä. Siellä täällä kaupungissa seisoi jo kaksinkertaisia\npuurakennuksia, esim. kauppias Sjöstedtin tontilla n:o 57 (nyk.\nHämeenkadun ja Kuninkaankadun kulmassa) ja nahkuri Heleniuksen\nrakennus, jossa oli kolme huonetta kummassakin kerroksessa, tontilla\n16 (nyk. Itäisenkadun ja Puutarhakadun kulmassa). Värjäri Spiringin\nhuomattavista talorakennuksista on jo aikaisemmin mainittu. Toisilla\noli aikomuksia rakentaa uhkeampia taloja. Hatanpään isäntä L. K.\nLefrén ilmoitti v. 1805 aikovansa kosken lähelle (silloiselle\ntontille n:o 14, nyk. Itäisenkadun länsivarrella) rakentaa \"kaupunkia\nkaunistavan talon\", ja tirehtöri Gottskalk kerskui samana vuonna\nrupeavansa rakentamaan kivitaloja tonteilleen -- mikä tosin jäi\npaljaaseen kerskumiseen. (143)\n\nRuotsin aikana -- ja vielä kauemmin -- elettiin tamperelaisessa\ntalossa yksinkertaiseen maalaiseen tapaan. Karjapihassa hakkasi\nporvari pölkkynsä ääressä hakoja, ja emäntä puuhasi lehmäinsä ja\nmaitopyttyjensä parissa. Tuvassa rukki surisi lakkaamatta. Ylellisyys\nei ollut näitä esivanhempia pilannut. Itse he toimittivat kaikkia talon\naskareita ja vain vähässä määrässä käyttivät palvelusväkeä. Tampereen\nvanhoista henkikirjoista nähdään, että kaupungin 80 huonekunnasta\nv. 1790 ainoastaan 32 paikassa oli piikoja. Näissäkin paikoissa oli\npiikoja säännöllisesti vain yksi paikassaan; ainoastaan kolmessa\ntalossa heitä oli kaksi. Tehtailija Häggmanin monilukuisten \"piikain\"\nerikoisesta asemasta on edellä mainittu. Sääntönä Ruotsin aikaisessa\nTampereen kaupungissa oli, ettei puolissakaan perheissä ollut\npalvelijaa, ellei lapsia siihen toimeen yleisemmin käytetty. Vertauksen\nvuoksi mainittakoon vielä, että piian palkka Tampereella Ruotsin ajan\nlopussa oli tavallisesti kaksi riksiä pestirahaa ja neljä riksiä\npalkkaa vuodessa, siihen lisäksi kaksi paria kenkiä \"vanhan tavan\nmukaan\". 8\n\nSentapainen oli päältä ja sisältä Ruotsin aikainen \"maakaupunki\"\nYlä-Satakunnassa.\n\n\n\n\n19. SEURAKUNTA.\n\n\n\"Tampereen kirkon historia\". -- Muistoja kaupungin ensimmäisestä\nkirkosta. -- Pappila. -- Kellotapuli. -- Penkkijako. -- Mustapenkki\nja jalkapuu. -- Uuden kirkon rakennuspuuhat. -- Valtakunnan kolehti\n1801. -- \"Kantokirja\". -- Verotus kirkonrakennusta varten. -- Pirkkalan\nkirkon asia. -- Tampereen papin virkavuodet. -- Papinpalkkaus. --\nMessukylän provastin saatavat. -- Lukkari. -- Kellonsoittaja. --\nHaudankaivaja. -- Kirkonisäntä. -- Hautausmaa. -- Kirkkoneuvosto. --\nVaivaishoito. -- Kansanopetus. -- \"Yökunnat\". -- Lastenopettajat. --\nYksityisopettajat. -- Koulupuuha 1803. -- Hengellinen elämä.\n\n\"Sittenkuin Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n armollisimmalla\nperustuskirjalla 1 p:ltä lokakuuta 1779 kaupunki oli perustettu\nTammerkosken varrelle Tammerkosken säterirusthollin tiluksille, ovat\nkaupunkilaiset vielä muutamia vuosia sen jälkeen, kuten ennenkin,\nkäyneet jumalanpalveluksessa Messukylän pitäjän emäkirkossa, ja\nsamaan aikaan myöskin on Messukylän papisto jonkun kerran vuodessa\npitänyt kaupungissa jumalanpalveluksia, joita toimitettiin ylemmän\nputouksen varrella olevassa niin sanotussa polttimorakennuksessa; mutta\nvuonna 1786 ovat mainitut kaupunkilaiset saaneet itselleen erityisen\nsaarnahuoneen, joka sisustettiin rusthollin vanhan päärakennuksen\neteläiseen päähän ja seisoi torin koillisessa kulmassa, ei kaukana\nkoskesta; sekä samana vuonna oman ja ensimmäisen papin, herra maisteri\nAbraham Liliuksen, Satak. -- Siitä ajasta on jumalanpalvelusta täällä\npidetty kaikkina pyhäpäivinä, vuorotellen ruotsin ja suomen kielellä,\nja suurempina juhlapäivinä kummallakin kielellä. (V. 1794 tämä Abrah.\nLilius pääsi kappalaiseksi Piikkiöön. Sieltä kirkkoherraksi Urjalaan.\n-- Senjälkeen)\n\n\"Vuonna 1795 Ruoveden kirkkoherranapulainen herra Juhana Wideman,\nSatak., sai Turun korkeastikunnioitettavan tuomiokapitulin määräyksen\nTampereen kaupunginsaarnaajaksi, jota virkaa hän, nauttien 1 000\nvaskitalarin vuotuista palkkaa, hoiti kunnes tuomiokapitulin\npäätöksellä 9 p. tammik. 1811 erotettiin irstaisuuden ja useiden\ntekemäinsä virkavirheiden tähden pappisviran vastaisesta hoitamisesta.\nHän kuoli 27 p. huhtik. 1812.\"\n\nSellainen on Tampereen vanhimman kirkonkirjan alussa löytyvä kirkon\nhistoria Ruotsin ajalta. Eikä meillä ole paljon tärkeämpiä tietoja\nsiihen lisättävänä.\n\nO. Blåfield kertoo, että muinaisella Tammerkosken säterin herrasväellä\nja heidän palvelusväellään oli Messukylän kirkossa etummainen\nkaksijakoinen penkki, ja parvella oli tila kartanon töllimiehillä\nja \"koskikunnan nuorisolla\". Tampereen kaupungin ensimmäiset\nasukkaat kävivät Messukylän kirkossa vanhaan tapaan. Sitten saivat\nkaupunkilaiset kirkokseen edellä mainitun Tampereen rusthollin\nasuintuvan, johon seurakunta sai tyytyä 45 vuotta. Silloin vihdoin\nvanha, ahdas ja sopimaton rukoushuone myytiin, \"ja on nyt (1879)\nKuninkaankadun varrella matalin, nahkuri Karlssonin talo, taas\nväliseinällä niinkuin muinoin ennenkuin se kirkkona oli\".\n\nTuon vanhan kirkkotalon entistä paikkaa osoittaa parhaiten nyk.\nvanhan kirkon kellotapuli, joka on rakennettu entisen kirkkotalon\nkellarin päälle. Kellari, jota kaupungin ensi aikoina kauppiaat\nvuokrasivat varastopaikakseen, oli itse kirkkorakennuksen alla ja\ntämä rakennus taas seisoi kosken suunnassa, pohjoisesta etelään.\nHuoneita rakennuksessa oli, paitsi \"kirkkoa\", sali, kaksi kamaria\nja keittiö eli pakaritupa. Ne olivat aluksi kaupungin huoneettomain\nyhteisenä majapaikkana, jonkinlaisena \"hospitsina\". Siellä asusti\nm.m. rakennusmestareita, kultaseppiä, kätilöitä, kellonsoittajia,\nlukkareita; lupaa ja vuokraa ruvettiin vasta v. 1793 kysymään.\n\nKaupungin ensimmäisellä papilla, jonka isänkoti -- myöhemmin hänen\nomakin kotinsa -- oli Messukylän pappilassa, ei näy olleen virkataloa\nkaupungissa. Mutta kun seuraajalle oli luvattu kaupungin puolesta\nhuoneet, karkoitettiin ylimääräiset asukkaat kirkkorakennuksesta,\njosta nyt tuli kaupungin pappilakin. Rakennuksen kuntoonpaneminen\nsuoritettiin hyvin yksinkertaisella tavalla: päätettiin, että\nkaupunkilaiset talojensa suuruuden ja vero-osainsa mukaan hankkisivat\nkoolle rakennusaineet ja että jokainen kaupungissa oleva mies sitten\ntulisi työhön, ellei urakkaa saataisi aikaan. Pappia varten päätettiin\nlisäksi kesällä 1797 rakentaa sopiva talli, navetta ja rehulato eli\nliiteri kaupungin yhteisellä kustannuksella. Viljeltäväkseen pappi sai\nkirkkotalon vieressä olevan kaupungille kuuluvan maan. Kauan aikaa\nsitten kaupungin papit pitivät kirkon ympärillä ja torin varrella\nolevia kirkkotontteja kaali- ja perunamainaan.\n\nOmituisen temppelinsä Tampereen seurakuntalaiset varustivat yhtä\nomituisella kellotapulilla. Sen rakennusvuosi lienee ollut 1790,\njolloin kirkonlaskuissa mainitaan kaupunkilaisten toimitettavia\n\"hirsiä kellotapuliin\". Erään myöhemmän kertomuksen mukaan tämä\n\"yksinkertainen laitos, jossa oli neljä neliöön asetettua 8 tuuman\npaksuista lautapilaria ja halpa koju kellon päällä, rakennettiin 15\nriksin kustannuksella\".\n\nKirkollinen järjestys kaupungin ensimmäisessä kirkossa oli ajan\nhengen mukainen. Kirkonkokouksessa 1796 ryhdyttiin puuhaamaan\nkirkon \"penkkijakoa\". Oli näet kansan tungos ja sekaannus kirkossa\nkäynyt kerrassaan arveluttavaksi, varsinkin suomalaisissa\njumalanpalveluksissa. Tapahtui usein, että \"arvokkaimpien\nkaupunkilaisten täytyi seistä käytävällä ja kirkonporstuassa, kun\nhuonommat kaupunkilaiset ja maalaiset, jotka tavallisesti aikaisemmin\ntulevat kirkkoon, anastivat penkkisijat\". Senvuoksi nyt useimmat\nseurakuntalaiset pyysivät kunnollista penkkijakoa, joka olisi laadittu\n\"kunkin arvon ja kunnian mukaan\" ja josta vuotuinen penkkivero olisi\nmaksettava. Esitettiin, että kaikkein ensimmäisessä penkissä saisivat\nistua kaikki kaupungissa olevat virkamiehet neljän killingin henkiveroa\nvastaan vuodessa, kahdella seuraavalla penkillä \"kauppasääty\" (à kolme\nkill.), kolmella seuraavalla käsityöläiset ja porvarit (à 2 kill.),\nja että kolme perimmäistä penkkiä tarjottaisiin seurakunnan muille\njäsenille killingin maksusta. \"Kunniallisemmat\" vieraat olisi kanttorin\njohdettava etumaiseen penkkiin. Kaupungin säädyt olivat kuitenkin liian\nriitaisia yhtyäkseen tähän sopimukseen.\n\nV. 1799 saatiin kirkkoon vielä tarpeellinen \"mustapenkki\" ja jalkapuu,\npuuseppä Iisakki Oloniuksen tekemät.\n\nKirkko siis saatiin olosuhteisiin katsoen kylläkin kuntoon, mutta se\noli kuitenkin vaillinainen ja väliaikainen kirkko, ja koko Ruotsin\najan muistuttivat nuo monet tyhjänä odottavat kirkkotontit oikean\nkirkon tarpeellisuutta. Uuden kirkon rakentamista ajattelivatkin\nkaupunkilaiset lakkaamatta. Geflen valtiopäivillä 1792 oli heidän\nedustajansa anonut yleistä kolehtia Tampereen kirkon rakentamista\nvarten. Anomukseen ei suostuttu. Maaherrankokouksessa 1797 oli kirkon\nrakentaminen taas kysymyksessä. V. 1800 päästiin niin pitkälle,\nettä rakennusmestari Åkerblom jo kolmesta pankkoriksistä laati\nuuden puukirkon piirustukset ja kustannusarvion, joka päättyi 3 117\nriksiin 29 killinkiin 4 runstykkiin. Saman vuoden valtiopäivillä\nkaupungin edustaja, turkulainen ammatinvanhin Stadigh anoi tämän\nkirkon rakentamisen hyväksi koko valtakunnan kolehtia, ja nyt saatiin\nanomukseen kunink. suostumus, kun viranomaiset olivat todistaneet, että\nTampereen vanha saarnahuone oli käyttämättömän kehno, kaupunki pieni\nja köyhä eikä kirkkovarojakaan ollut muuta, kuin mitä kaupunkilaiset\nolivat keskenään keräilleet.\n\nValtakunnan kolehti tuotti velkariksiä 453:1:10. Summa kehoitti\nkaupunkilaisia jatkamaan ponnistuksiansa. Kaupunkilaisten\nvieraspidoissa koottiin edelleenkin lautasrahoja kirkon rakentamisen\nhyväksi. V. 1805 suostuttiin samaa tarkoitusta varten pysyvämpään\nverotukseen, siten, että jokaisen ripillä käyvän kaupunkilaisen tuli\nmaksaa neljä ja jokaisen palkollisen kaksi killinkiä. Kaupungin\njohtavain miesten esityksestä päätettiin myöskin uudelleen polvistua\nvaltaistuimen eteen anomalla yleistä \"kantokirjaa\" (stambok) koko\nvaltakunnassa kaupungin kirkon hyväksi. Kunink. lupa saatiin siihenkin,\nFrenckellin painosta Turusta tilattiin 2 400 kpl. kantokirjoja\njaettavaksi yli valtakunnan ja v. 1806 tapaamme fabrikööri Häggmanin\nitse Tukholmassa järjestämässä tätä tärkeää keräystyötä. Mutta sota\ntuli väliin, kun kantokirjat kahdesta Ruotsin hiippakunnasta vielä\nolivat palaamatta, ja se seikka myöhästytti lopullista tilintekoa ja\nkoko kirkonrakentamisasiaa puolentoista vuosikymmentä.\n\nKirkonrakennuspuuhainsa lomassa Tampereen asukkaat koettivat\ntoisillakin tavoin jouduttaa kaupungin kirkollista edistymistä.\nSyksyllä 1806 sattuivat sekä Messukylän että Pirkkalan\nkirkkoherranvirat joutumaan avonaisiksi. Kaupunkilaisten keskuudessa\nlevisi silloin se merkillinen mielipide, että hetki oli sopiva saada\naikaan päätös Pirkkalan kirkon siirtämiseksi Tampereelle ja kaupungin\nyhdistämiseksi Pirkkalan pitäjään. Kun kaupungin esimies sattui\nolemaan koskenperkuissa Ikaalisissa eikä siinä kiireessä jouduttu\nhäntä odottamaan, puuhaajat kääntyivät juhlallisella kirjoituksella\nhartaan seurakuntalaisen apteekkari Långhjelmin puoleen, jota pyysivät\nauttamaan kaupunkia Pirkkalan kirkon muuttamiseen. Apteekkari laati\nanomuskirjan, jota seuraavana keväänä seurasi laaja kartoilla ja\nmaalaisherrain puoltolauseilla varustettu ehdotus pitäjäin uudesta\njaosta. Asia raukesi, kuten odotettavaa olikin, omaan mahdottomuuteensa.\n\nMyöskin v. 1802 kaupunkilaiset olivat kärsineet pienen kirkollisen\npettymyksen, kun anomus, että heidän pappinsa saisi lukea hyväkseen\nkaksinkertaisia virkavuosia, tuli hyljätyksi.\n\nKaikki nämä onnistuneet ja onnistumattomat kirkolliset pyyteet\nluovat omituista valoa ajan seurakunnallisiin harrastuksiin. Niissä\nei näy muuta kuin ulkonaisen asun ja arvon tavoittelemista muiden\nkustannuksella ja esivallan armolla. Ajan kuollut, kirkollista korua\netsivä seurakunnallisuus tuli näkyviin yksin etäisen pikkukaupunginkin\noloissa, jotka todellisuudessa olivat alkeellisemmat ja vaillinaisemmat\nkuin syrjäisimmän rukoushuonekunnan meidän aikanamme.\n\nSaarnaajansa aineellisesta toimeentulosta kykenivät Tampereen\nkirkonpenkeistä kiistelevät seurakuntalaiset vain heikosti\npitämään huolta. Pappinsa palkkaa kaupunkilaiset itsekin pitivät\nriittämättömänä. V. 1802 koetettiin palkkaus järjestää paremmalle\nkannalle. Talonomistajain piti nyt maksaa papinmaksua tonttiensa ja\nvero-osainsa mukaan. Vero-osia laskettiin silloin olevan noin 200, ja\ntuli jokaiselta vero-osalta maksettavaksi 16 killinkiä. Talottomain\nseurakuntalaisten tuli maksaa erittäin määrätyllä tavalla. Tämän\njärjestelyn avulla eivät papinsaatavat kuitenkaan näy sanottavasti\nkohonneen. Aikakauden lopulla teki papinpalkka sata pankkoriksiä,\njotka kaupungin rahastonhoitaja kantoi ja puolivuosittain suoritti\nsaarnaajalle; ennen oli pappi itse kantanut palkkansa. Edelleenkin\nmaksettiin papinpalkkaa vero-osain mukaan sillä muutoksella, että uudet\nvarallisuusvero-osatkin otettiin maksuissa huomioon, joten erotusta\nyleisten kunnallisten verojen ja papinmaksun maksuperusteissa ei ollut.\n\nPaitsi oman kaupunginsaarnaajan palkkaa kaupunkilaiset suorittivat\nvielä Messukylän kirkkoherralle n.s. \"pääsiäisrahoja\". Niitä\nmaksoi jokainen ripillä käynyt kaupungin asukas, mutta maksun\nsuuruus oli epämääräinen ja aiheutti myöhemmin rettelöitä. V. 1802\nmaaherra velvoitti kaupungin vastaamaan myöskin Pyynikin talon\nkruununkymmenyksistä, kolmestatoista kapasta viljaa, jotka aikoinaan\noli luovutettu Messukylän pitäjän provastintynnyriin.\n\nLukkarin virka Tampereella oli aluksi palkaton. V. 1795 määrättiin\n\"pedagogi\" Lemström, joka oli hoidattanut lukkarin tehtäviä enimmäkseen\npoikapuolellaan Kustaa Alfthanilla ja itse ollut vain väliaikaisesti\nvirkaan otettu, luovuttamaan viran viimemainitulle, jolla oli\n\"taipuvampi ääni\". V:n 1805 aikoina mainitaan kaupunkiseurakunnan\nlukkarina lukkoseppä Antti Juhana Hagerberg. V:n 1810 lukkarinpalkka\nannettiin pedagogi Lemströmin leskelle, jonka kuitenkin tuli siitä\nrahasta vastata väliaikaisen lukkarin Wallinin palkasta. V. 1811\nmäärättiin lukkarin palkaksi 12 kopeikkaa hopeaa kultakin vero-osalta.\nTampereen ensimmäiset lukkarit olivat järjestään kaupungin köyhintä\nväkeä: Alfthan oli haudattava ja Hagerbergin lapset kasvatettava\nvaivaishoidon kustannuksella.\n\nKellonsoittajaa mainitaan kaupungissa 1790-luvulla. Siinä virassa oli\naikoinaan Alfthan, kunnes köyhä pastori itse otti pitääkseen huolta\nkellonsoitosta ja hautajaissoitosta samalla maksulla kuin hänen\nkilpailijansa (1795).\n\nEnsimmäisenä virassaan lienee ollut v. 1790 henkikirjassa mainittu\n\"haudankaivaja\" Blom.\n\nKirkonisännän viran tässä pienessä seurakunnassa alkoi postimestari\nJuh. Allén, mainittu siinä toimessa vv. 1785--1804. Hän pani alkuun\nmyöskin kaupungin kirkontilit ja vaivaishoitotalouden, josta toimesta\nnautti kahden riksin kuudentoista killingin, myöhemmin kolmen riksin\nvuosipalkkaa. Hänen seuraajansa kirkonisäntänä oli porvari Henrik\nGrönlund, jonka vuosipalkka aikakauden lopulla teki 10 pankkoriksiä.\n\nKaupungin hautausmaan ympärille päätettiin v. 1794 rakentaa \"polttimon\naidan näköinen\" aitaus. Siihen piti tulla alle korttelin korkuinen\nkivijalka, sen päälle kaksi hirsikertaa ja ylimmäksi pylväsaita, ja\noli tämä aitaus punamullattava. Hautausmaan eteläpuolella, joka ei\nnäkynyt Turun maantielle, pidettiin kuitenkin vain tavallista aitaa. V.\n1803 rakennettiin kaupungin puolelle hautausmaata paarihuone. Ruotsin\naikana ei Tampereella pidetty tarkkaa rajaa siitä, olivatko tällaiset\nseikat kaupunkikunnan vai seurakunnan asioita. Hautausmaastakin\npiti kaupunkikunta huolta, kunnes v. 1811 se toimi nimenomaisella\npäätöksellä jätettiin kirkon asiaksi.\n\nPastori Widemanin virkaanastumisesta (v. 1795) alkoi seurakunnallinen\ntoimi vilkastua. Ensimmäiset \"seksmannit\" eli kirkkoneuvosto silloin\nasetettiin ja suostuivat kaupunginvanhimmat rupeamaan siksi. (145)\n\nSeurakunnallinen vaivaishoito, joka oli alkanut v. 1785 riksin\nneljän killingin säästöllä, oli v. 1795 niin \"onnellisella kannalla\"\nkuten kirkonkokouksen pöytäkirjassa sanotaan, ettei kaupungissa\nollut ainoatakaan lopen köyhää, joka olisi tarvinnut apua\nvaivaisrahoista. Rahaston säästö nousikin silloin riksiin 18:22:9.\nKoko vaivaishoito pidettiin Ruotsin aikana yllä ristiäisissä, häissä\nja hautajaisissa kootuilla lautasrahoilla, mihin joskus tuli lisäksi\npesänkirjoitusprosentti ja tappelusakkoja. Vaivaisrahaston säästö teki\nvv. 1808--09 riksiä 9:3:9. Köyhäin raha-avustuksen rinnalla käytettiin\npoikkeuksittain jonkinlaista ruotuhoitoakin, vaikkei se laitos koskaan\njuurtunut Tampereelle. (146)\n\nNäissä pienissä seurakunnallisissa oloissa ei tietenkään voitu\ntehdä paljoa kansanopetuksen hyväksi. Kirkollisen opetuksen,\nkatkismuskuulustelujen, edistämiseksi jaettiin kaupunki v. 1805\nneljään \"yökuntaan\" neljän korttelinsa mukaan. Muunlaista koulua ei\nkaupungissa saatu toimeen koko Ruotsin aikana, vaikkei yrittämättä\noltu. Jo v. 1792 anottiin tähän tarkoitukseen turhaan valtakunnan\nkolehtia kirkolle aiotun kolehdin ohella. Kirkonkokouksessa v. 1797\npappi valitti, että kaupungin nuorison taito lukusilla ja rippikoulussa\noli heikko ja yhä heikontui, ja esitti senvuoksi jonkinlaisen\nkouluopetuksen toimeenpanemista. Vakinaista koulumestaria ei arvellut\nkaupungin jaksavan kustantaa, vaan oli hänen mielestään koetettava\nsaada kaupunkiin asettumaan joku taitava henkilö, joka helpolla\nmaksulla opettaisi halukkaiden vanhempain lapsille kristinoppia\ntai sen rinnalla muitakin taitoja, koska sellaista etua ei ollut\nsaatavissa lähettämättä lapsia muille kaukaisille paikkakunnille.\nToimeen otettiin ylioppilas Sven Eerik Häggberg, joka jonkun aikaa oli\noleskellut kaupungissa ja \"kiitettävästi opettanut osalle kaupungin\nnuorisoa kaikenlaisia hyödyllisiä taitoja\". Häggberg näkyy sittemmin\nvielä muutamia aikoja toimineen yksityisopettajana kaupungissa, kunnes\nhänelle avautui uusi tulevaisuus kaupungin ensimmäisenä viskaalina.\nVielä v. 1803 hän kuitenkin opetti apteekkari Långhjelmin pojalle\n\"kaikkia tarpeellisia filosofisia tieteitä\". Ruotsin aikana oli muuten\ntällainen yksityisopetus yleisenä tapana kaupungin varakkaammissa\nporvariperheissä. Juhana Lemströmin olemme maininneet olleen kaupungin\nlukkarin toimissa. Kun häntä aina kutsutaan \"pedagogiksi\", lienee\nhäntäkin pidettävä vanhana koulumestarina. Säkeitäkin näyttää mies\ntilattaessa sepittäneen, koskapa kerran itse merkitsee virkanimekseen\n\"runoilija Tampereen kaupungissa\". Hän mainitaan pedagogina jo v.\n1782; omistipa hän Tampereella talonkin (n:o 22), joka hänen kuoltuaan\narvioitiin 60 ruplan arvoiseksi. Tätä vanhaa koulumestarisäätyä olivat\nTampereella vielä kersantti Kaarle Avolin, joka näkyy opettaneen\nporvarien poikia lukemaan, ylioppilas T. H. Sallmen, joka v. 1806 vaati\nvärjäri Spiringiltä vuosipalkkaansa, 60 velkariksiä, ja ylioppilas\nJuhana Kustaa Busk, vanhan kaupunkilaisen muurimestari Jaakko Buskin\npoika, joka toistakymmentä vuotta opetti Tampereen lapsia, kunnes 1817\npääsi pitäjän koulumestariksi Vesilahdelle ja vei sinne isänsäkin\nkaupungin niskoilta pois.\n\nKerran, v. 1803, näyttivät kaupunkilaisten koulutoiveet valoisammilta.\nPorin trivialikoulu oli palanut, ja kuten ainakin ryhtyivät\ntamperelaiset keinottelemaan toisten vahingolla. Täällä näet pidettiin\nPorin koulun uudestaanrakentamista tarpeettomana ja toivottiin,\nettä sen sijaan saataisiin Tampereelle koulu. Kaupungin hallitusta\nkehoitettiin katsomaan koululle sopivaa tilaa kaupungin tonteista ja\nrakennuksista, mutta silmällä oli pidettävä, että koulu saataisiin\nvoimaan ilman kaupunkilaisten erityistä rasitusta. Asiaa suositeltiin\nkoreilla sanoilla koko maakunnan puolesta esivallalle, mutta kohtalo\ntahtoi niin, että Pori sai pitää koulunsa ja Tampere olla sitä ilman.\n(147)\n\nSe sielunpaimen, joka kustavilaisen ajan loppuvuosina vaikutti\nTampereen seurakunnassa, ei ollut kykenevä korkeampia tehtäviänsä\ntäyttämään. Viimeisinä elinvuosinaan hän näyttää menettäneen\nruumiillisen ja henkisen terveytensä. Tuon tuostakin tapahtui häiriöitä\nkirkollisissa toimissa; kerran laski pastori kaupungin entisen\nviskaalin Häggbergin, tunnetun koiranleuan, puolestansa saarnastuoliin,\nsaaden siten aikaan jymisevän kirkkoskandaalin, toisen kerran hän itse\npuhui saarnassaan käsittämättömyyksiä, tai unohti siunauksen lukemisen\nhautauksessa j.n.e. Kun hänen virkansa sitten ikävällä tavalla päättyi,\noli jokseenkin yleinen arvostelu se, että hän oli aina saarnannut\n\"heikosti ja yksinkertaisesti\", ja yleisesti niinikään mainittiin\nsyyksi hänen terveytensä heikkonemiseen ja henkensä tylsistymiseen\nliiallinen väkijuomain käyttäminen. Kuitenkin oli hänelläkin\nollut paremmat päivänsä; ensimmäisinä virkavuosinaan hän ei ollut\nseurakuntalaisille epämieluinen mies, kirkollinen toiminta oli silloin\nverraten vilkasta, ja hänen köyhässä kuolinpesässään löytynyt tavaton\nkirjallisuusmäärä, varsinkin jumaluusopilliselta alalta, ei anna huonoa\nkäsitystä hänen sivistyksestään. (148)\n\nMonessa suhteessa piti Ruotsin ajan Tampereellakin paikkansa vanha\nsananparsi: millainen pappi, sellainen seurakunta.\n\n\n\n\n20. KULTTUURIKUVIA RUOTSIN AJAN TAMPEREELTA.\n\n\nYksityiselämää. -- Juoppous. -- Kapakkajärjestely 1802. -- Ylellisyys.\n-- Tupakan nauttiminen. -- Kelloverot. -- Vaateylellisyys. --\nUlkomainen ylellisyys. -- Kortinpeluu. -- Jahtikoirat. -- Ajopelit.\n-- Sivistysoloja. -- Kansallisuusasia. -- Sivistyskannan alhaisuus.\n-- Iloista elämää. -- Postikonttori. -- Kulttuurimies Juhana Henrik\nLånghjelm. -- Sotilaselämää. -- Takaveräjän leiri. -- Pyynikin jupakka.\n-- Värväykset. -- Kaupungin sotilassääty. -- Kaarle Juhana Spoof. --\nSotahuhuja. -- Sotilaallisisänmaallinen juhla 1807.\n\nEdellisissä luvuissa on päähuomiomme ollut suunnattu Ruotsin ajan\nTampereen vakavaan julkiseen elämään. Siinä onkin esityksemme\nvarsinainen raja. Ihmiset elävät tosin muuallakin kuin työssänsä,\nkokouksissa ja kirkossa. Mutta Tampereen ensimmäinen sukupolvi ei ole\njättänyt pääsylippua tunkeutua sen tupiin ja kotitapoihin, vapaisiin\npuheisiin ja salaisiin ajatuksiin. Kuitenkaan ei se ole kokonaan\nsalannut yksityiselämäänsäkään. Kruununmiehet ja muut virkamiehet\novat asiakirjoihinsa merkinneet yhtä ja toista vanhain tamperelaisten\nyksityisistä tavoista, ja jos ne tulevat vain toispuolisesti ja\nvaillinaisesti kerrotuiksi, niin on se kokonansa asiakirjain syy.\n\nNiin pieni ja vähäpätöinen kuin Tampere muinoin olikin, sen\nasukkaat olivat kuitenkin eräässä suhteessa täysin ajanmukaisia.\nKustavilaisen ajan irstaat tavat, joihin kuului yleinen juoppous,\nolivat syvään juurtuneet kaupungin väestöön. Alustansa alkaen oli\nsuuren viinapolttimon viereen syntynyt Tampere oikea viinakaupunki.\nAstuttuaan kadulle vanha tamperelainen tavallisesti joutui kapakkaan\nja hyvin usein kapakasta lakitupaan. Se oli vihdoinkin se elämänala,\njossa säätyerotukset eivät tuntuneet, sillä juoppous rehoitti kaikissa\nluokissa, niin hallitsevissa kuin hallittavissa. Koko kaupungissa\nvallitsi suunnaton viinanviljelys. Karjanhoitokin oli siitä riippuva.\nV. 1795 kaupunginvanhimmat päättivät hallitukselta anoa, että\ntamperelaisten viinanpolttokausi pitennettäisiin puoleksi vuodeksi\nkahdessa erässä, ja tämän \"katsoi koko porvaristo olevan sangen\nhyödyllistä ja helpoittavan karjanpitoa niinä vuodenaikoina, jotka ovat\nvaikeimmat\". Eipä ihmettä, että kaupungin hallituksen v. 1802 täytyi\nantaa kaupunkilaisista se todistus, että he \"katsovat kunniakseen\nja urhoollisuudekseen alituisessa juopottelussa ja mellastamisessa\nkuluttaa päivät ja yöt\". Tämän lausunnon todenperäisyyden vahvistavat\nlukuisat asiakirjoissa kerrotut juopumisjutut. Virkamiesten julkista\njuoppoutta ei pidetty minään asiana, kaupungin johtomiehet suorittivat\nkeskenään tavan takaa ankaria kapakkatappeluja ja moni mies, jopa joku\nvaimokin, on suorastaan merkitty viinaan kuolleeksi.\n\nSitkeydellä, joka olisi ollut paremman asian arvoinen, tamperelaiset\nporvarit pitivät kiinni viinanmyynti- ja kapakoimisoikeuksistaan,\njoita kaupungin yleiset ja porvarien erityiset erioikeudet turvasivat.\nJokaisella porvarilla oli lain mukaan viinanmyyntioikeus, ja\nkapakanpitoa harjoittivat sangen monet kaupungin asukkaat varsinaisena\nelinkeinonaan.\n\nPöytäkirjassa, joka laadittiin v:n 1803 maaherrankokouksessa,\nlausuttiin (§ 8):\n\n\"Kapakanpidon tässä kaupungissa havaittiin tutkimuksessa niin\nsuuresti lisääntyneen, että kapakoita on melkein joka talossa.\nKaupungin asukkaiden alempi luokka katsoo tätä elinkeinoa tärkeimmäksi\nammatikseen. Ja kun kokemus on osoittanut, että suurin osa rikoksia ja\npahantekoja saa alkunsa kapakoista, niin katsoi Herra Kenraalimajuri,\nMaaherra, Komentaja ja Ritari tarpeelliseksi jättää järjestysoikeuden\ntehtäväksi vähentää kapakkain lukua ja pitää huolta siitä, ettei\nkaupungissa pidetä useampia kapakoita, kuin asukkaiden ja rahvaan\nvälttämätön tarve vaatii, ja jota vastaan niiden, jotka sellaista\nelinkeinoa harjoittavat, tulee kaupungin rahastoon maksaa määrätty,\nheidän elinkeinonsa mukaan sovitettu vero. Kuitenkin on jokaisella\nkaupungin asukkaalla valta markkina-aikoina sekä sotaväen ja muiden\nsuurempien kansankokousten sattuessa harjoittaa kapakoimista niinkuin\nmuutakin elinkeinoa.\"\n\nKyseessä oli siis jonkunmoinen kapakkamonopoli ja kapakkain verotus\nsiveellisessä tarkoituksessa. Mutta maaherra sai nolaavan vastauksen\nehdotukseensa. Kun järjestysoikeus saamaansa käskyä noudattaen tahtoi\nvähentää kapakkain lukua ja verottaa kapakoita, oikeuteen saapuneet\nkaupunkilaiset yksimielisesti ja jyrkimmästi vastustivat uudistusta\n\"katsoen oikeudekseen harjoittaa verotonta kapakoimista ja vedoten\nvapauteen ja vapausvuosiinsa\". Asiasta sukeutui kuulu riita, kun\nmaaherra vastustuksesta huolimatta patriarkallisesti määräsi tahtonsa\ntäytettäväksi. Juttua uudelleen v. 1803 käsiteltäessä järjestysoikeuden\nkokouksessa ne viisi porvaria, jotka olivat suostuneet verokapakkain\npitoon, peruuttivat tarjouksensa ja yhtyivät useimpain muiden\nvaatimukseen saada pitää verotonta kapakkaa ja, sanoo oikeuden\npuheenjohtaja, \"allekirjoittaneen esitykset olivat tässä kohden\naivan turhia\". Mutta maaherran päätökseen turvaten järjestysoikeus\nsittenkin määräsi kaikki kapakkakyltit laillisen edesvastuun uhalla\npoistettaviksi ja ilmoitti kapakkain luvun tulevan vähennettäväksi. Kun\nei kukaan huomannut tai kehdannut päätöksestä valittaa, järjestysoikeus\nkatsoi päätöksensä lainvoimaiseksi. Kapakanpitoon oli näinmuodoin\nhankittava lupa ja kapakasta suoritettava vero kaupungille. Kuusi\nkapakkaa katsottiin riittävän kaupungin ja maakunnan tarpeeksi, ja\nvuosivero näistä kapakoista määrättiin 32 killingiksi. Sitäpaitsi\nannettiin parille ravintolalle jatkuvat oikeudet ja määrättiin\ntoiselle niistä riksin vuosivero. Mutta markkinoilla ja väenkokousten\naikoina saivat kaikki maaherran lupauksen mukaan harjoittaa vapaata\nviinanmyyntiä ja kapakanpitoa. Uudistuksen täydentämiseksi pantiin\nvielä v. 1804 voimaan maaherra v. Willebrandin säännös v:lta 1802, että\nkapakat olivat suljettavat kello yhdeksän illalla.\n\nViinananniskelu Tampereella tuli siten v:sta 1803 alkaen aina vuoden\n1865 viinalakiin saakka kunnan luvasta riippuvaksi ja veronalaiseksi.\nMutta täten järjestetty kapakoiminen ei saanut aikaan mitään näkyvää\nparannusta itse juoppoudesta. Vielä moni sukupolvi eli siinä kohden\nlakkaamattomassa parannuksen tarpeessa. 1\n\nAikalaisten omasta mielestä pyrki jo kaikenlainen ylellisyys\narveluttavassa määrässä pilaamaan Tampereenkin pientä yhteiskuntaa.\nToisissa ylellisyyden haaroissa oli jo Ruotsin aikana päästy kehityksen\nhuipulle, toisissa oltiin vasta alkuasteilla. Erittäin pitkälle\noli päästy tupakan nautinnossa. Ei sitä miestä, joka ei polttanut,\npureskellut tai nuuskannut. Hakemalla löytää ajan veroluetteloista\ntupakkaa käyttämättömiä mieshenkilöitä; v. 1795 oli heitä kolme.\nAinoastaan kadulla tupakoiminen oli tulenvaaran tähden ankarasti\nkielletty. Pientä sotaa katutupakoitsijoita vastaan kesti lakkaamatta.\nMaalaisrusthollareilta, jotka esiintyivät kaduilla humalaisina\nhopealyötteiset merenvahapiiput suussa, otettiin ne kapineet armotta\npois. V. 1806 pantiin katutupakoimiskielto, joka siihen asti oli ollut\nvoimassa vain kesäisin, voimaan myöskin talvisin -- aina vain peljätyn\ntulenvaaran tähden.\n\nTupakan käyttö oli jo juurtunut tapa, mutta uudenaikainenkin\nylellisyys ehti ehtimistään Satakunnan kaukaiseen maakaupunkiin\nylellisyyskielloista ja ylellisyysverotuksista huolimatta. Sitä\ntodistavat esim. kelloverot. Vanhanaikainen taskukello oli suuri ja\narvokas kapine, eikä se kaupungin ensimmäisinä aikoina raksuttanut\nläheskään joka miehen taskussa. Kauppias Emanuel Lindberg oli\nvanhoista kellomiehistä erittäin mainittava, sillä hän oli v. 1790\nainoa Tampereen herroista, jolla oli kultakello; viiden vuoden perästä\neivät verottajat kuitenkaan enään sitä löytäneet. Kruununinspehtori\nLagerbaum, fabrikööri Häggman ja kauppias Lundahl olivat kyllä\nLindbergin arvoisia miehiä, mutta kello heillä oli vain hopeinen. Mutta\nei heidänkään seuraansa siinä suhteessa pystynyt v. 1790 kaupungissa\nkuin viisitoista muuta miestä, niistä viisi kauppiasta. Kauppasääty oli\nsiinäkin loisteliaisuudessa muuta yhteiskuntaa huomattavasti edellä.\nV. 1795, jolloin kaupungissa oli 23 hopeakelloista herraa, oli heistä\nkahdeksan kauppiasta, yksi kauppiaan poika ja neljä kauppa-apulaista,\nmistä päättäen \"puukhollarit\" jo silloin olivat kaupungin keikailevinta\nnuorisoa. Vähitellen tuli sitten taskukellon pitäminen yhä\nyleisemmäksi. V. 1805 oli kultakello kaupungin veroluetteloissa taas\nesillä ja hopeakelloniekkoja oli jo pian puolensataa.\n\nVaatetuksessakaan ei Ruotsin aikaisessa Tampereen kaupungissa oltu niin\nsäästeliäitä kuin silloisesta yleisestä köyhyydestä päättäen luulisi.\nVanhoista kertomuksista ja kuvista käy päättäminen, että Suomessa\nRuotsin ajan lopulla yleensä kaikissa säädyissä pantiin vaihtelevaan\nja koreaan pukuun paljon enemmän arvoa kuin meidän aikoinamme. V. 1785\nmaksoi Tampereella 76 henkeä veroa oikeudesta käyttää silkkikangasta.\nOn merkittävä, että ylimmällä sijalla tässä veroluettelossa oli\ntrahtööri Zweigberg, joka yleisissä varallisuusverotuksissa niihin\nasti oli esiintynyt \"rutiköyhänä\" tai pienten maksajain joukossa;\nmutta miehellä olikin kotonaan ympärillään suuri joukko, joka rakasti\nkoreutta. Sittemmin silkkiä käytettiin niin yleisesti, että esim.\nv. 1795 järjestään kaikki ja v. 1805 jokseenkin kaikki veronalaiset\ntekivät kruunulle sen pienen uhrin, minkä tämä tapa vaati. Uusi\nvaatetusylellisyys oli lähestymässä puuvillatavarain muodossa.\nPuuvillaisia hartiahuivia käyttivät arvokkaammat naiset. Karttuunia\nja puuvillalankoja saatiin jo kauppiaidenkin puodeista. Puolen naulaa\npunaista puuvillalankaa maksoi v. 1807 riksin 32 kill. eli lähes saman\nkuin leiviskä sianlihaa.\n\nTeen, suklaan, viinien y.m.s. \"ulkomaan juomain\" käyttämisestä\nverotettuja oli v. 1805 Tampereella 98 henkeä. Melkoinen joukko sekin.\nLystikäs oli se arvoluokkaryhmitys, joka tässäkin kohden tuli Tampereen\nyhteiskunnassa näkyviin. Ylimpään luokkaan kuului apteekkari Långhjelm,\njoka maksoi suurempaa viini- ja suklaaveroa kuin muut. Toisessa\nluokassa olivat luutnantti Tihlman, kauppias Lundahl ja kauppias\nSjöstedt, kolmannessa värjäri Spiring ja inspehtori Vadén, neljännessä\nfabrikööri Häggman, viskaali Häggberg, kauppias Lundahlin pojat,\nporvari H. Grönlund ja maanmittari Tuderus. Nämä gentlemannit olivat\nselvästi senaikuista hienostoa Tampereella. Myöskin alempi kansa osasi\njo herkutella \"kanariasokerilla\" ja \"kahvipavuilla\".\n\nMainittakoon vielä, että v. 1805 neljätoista kaupunkilaista maksoi\nveroa korttipelistä ja yksi \"jahtikoirista\". Tärkeämpinä kuin\nmetsäkoiria pidettiin omia ajopelejä, joita siihen aikaan tietenkin\ntarvittiin enemmän kuin nyt. V. 1805 verotettiin Tampereella kolmet\n\"katetut vaunut\", seitsemät avonaiset vaunut ja 23:t kääsit. (150)\n\nKaupungin kansallisuus- ja sivistysolot olivat sangen kirjavat.\nSuomalaiselle paikkakunnalle ei voitu perustaa täysin ruotsalaista\nkaupunkia. Tässä kaupungissa on suomi aina ollut kansankieli. Ja\nniin merkilliseltä kuin kuuluukin, tämä kieli ei Ruotsin vallan\nloppuaikoina ollut Tampereellakaan niin poljetussa asemassa, missä\nse oli pitkinä jälkiaikoina. Ei mikään todista, että suomenkieltä\nolisi Ruotsin ajan lopulla Tampereella vielä erityisesti halveksittu.\nSuuri, kenties suurin osa porvaristoa, ei osannut ruotsia. Porvarien\nkeskinäisiä asiakirjoja, kuten tarkastuspöytäkirjoja, laadittiin\ntoisinaan suomeksi. Mutta ruotsinkieli oli jo maan vallitseva\nsivistys- ja virkakieli, ja sen käyttö yksityiselämässäkin yhä\nleviämässä. Sittenkuin Tampereen viimeiset maalaiset olivat kuolleet,\nei ainoallakaan kaupunkilaisella ollut suomalaista sukunimeä. Vielä\nsukupolvia pysyi vallitsevana tapana se, että kaupunkiin muuttava\nmaalainen, tulipa hänestä kuinka halpa kaupunkilainen hyvänsä,\nsai ruotsinkielisen sukunimen. Ruotsalainen sivistyssuunta voitti\nlakkaamatta alaa suomalaisen kansallisuuden kustannuksella, kunnes\nvihdoin seuraavina vuosikymmeninä kieli tuli kuvaamaan rotu- ja\nyhteiskuntaerotustakin, ja \"suomalainen porvari\" ja \"alempi porvaristo\"\nmuuttuivat samaa merkitseviksi käsitteiksi. (151)\n\nMutta puhuivatpa Tampereen ensimmäiset porvarit suomea tai\nmursivat \"Tampereen ruotsia\", mistään korkeammista kansallisuus-\ntai sivistysriennoista ei heidän keskensä saattanut olla puhetta.\nSivistys tässä yhteiskunnassa oli muualta tuotu ylellisyystavara,\njoka vain nosti muutamat yliopistossa tai suuressa maailmassa käyneet\nkaupunkilaiset sitä korkeammalle suurta tietämätöntä joukkoa. Toisella\npuolen kirjoitustaidottomia raatimiehiä ja kaupunginvanhimpia, toisella\npuolen kaikkiin kustavilaisen ajan korulauseisiin tottuneita laki-\nja kynämiehiä, siinä oli tosiaan räikeä vastakohta. Kaupunkilaisten\nyleisen sivistyskannan täytyi jäädä alhaiseksi, kun ei kaupungissa\nollut mitään oppilaitoksia. Tavallinen maalaiskirkonkylä meidän\naikanamme on varustettu paremmilla sivistyksen välikappaleilla kuin\nRuotsin ajan Tampere. Näinpä täällä koetettiin puuttuvaa sisällistä\nsivistystä korvata aineellisella ylellisyydellä ja koreilla vaatteilla,\nelämän remulla ja hauskutuksilla. Hengen valistuksen sijasta etsi\nkansan mieli soittoja, tansseja ja tappeluita. Epäilemättä oli\nsilloinen elämä ulkonaisesti iloisempaa kuin monina jälkiaikoina.\nKlarinetin puhaltajat ja muut musikantit kuuluivat kaupungin\nvälttämättömimpiin tarpeisiin; soittajanammatti oli monelle entiselle\nsotamiehelle varsinainen elinkeino. Kaikkia elämän merkkipäiviä\nvietettiin perheissä remuilla ja kemuilla. Kaikki tämä levitti\npuolittain rattoisan puolittain surullisen harson tuon kansanelämän\nyli, jonka köyhyyttä ja vaivaa koetettiin höystää iloisuudella ja\nhumalalla.\n\nYhteiskunnallinen ylellisyys tämänlaisessa kaupungissa oli varmaan\npostikonttori, joka vuoden 1777 lopulla siirrettiin Kangasalta\nTampereen polttimolle ja sieltä jotakuta vuotta myöhemmin itse\nkaupunkiin. Tämä kulttuurilaitos ei ollut olemassa Tampereen\nvähäpätöisiä porvareja, vaan koko maakunnan virkakuntia ja säätyläisiä\nvarten. Ensimmäinen postimestari Tampereella oli ennen mainittu J.\nAllén; hänen seuraajansa sai juopon kuoleman, minkä jälkeen virka\njoutui itse luutnantti Tihlmanille.\n\nPostimestarin mainitseminen saattaa meitä uudelleen muistamaan\nkaupungin johtavia ja edustavia miehiä. Tietysti olivat kaupungissa\nasuvat virkamiehet, ensimmäisenä itse järjestysmies luutnantti\nTihlman, jo virka-asemansa ja sivistyksensä kautta kaupunkilaisväestön\nitseoikeutettuja johtajia. Varsinaisten virkamiesten rinnalla esiintyi\nkuitenkin muitakin kulttuurihenkilöitä, joiden vaikutus kaupungin\nsivistyselämässä ja yhteisissä pyrinnöissä oli huomattava. Kaupungin\njohtavain fabriköörien, Häggmanin ja Spiringin, merkitystä kaupungin\njulkisessakin elämässä on jo edellä arvioitu. Erikseen mainitsematta\nkaupungin ensimmäisistä on vielä apteekkari _Juhana Henrik Långhjelm_,\nRuotsin ajan Tampereen ehkä muotokuntaisin edustaja. Ei ollut vain\ntavanmukaista kohteliaisuutta, kun kaupungin hallitus hänestä merkitsi\npöytäkirjaan, että \"apteekkari Långhjelmin kaupungille ja maalle niin\nhyödylliset pyrinnöt ovat päivän selvät kaikille kaupunkilaisille\".\nKatsoipa maalliseen tai kirkolliseen julkisuuteen Tampereella,\njoka paikassa näkyi tämän kunnioitusta ja luottamusta nauttivan\npatriotin harrastusta. Ei ollut sitä yhteistä yritystä, jossa hän ei\nollut mukana. Oman järjestysmiehen hankkimisessa, Pirkkalan kirkon\nmuuttopuuhissa hän oli päämiehenä. Kauas eteenpäin hän ajatteli\nkaupungin tulevaisuutta, sillä vähäpätöinen nykyisyys ei voinut häntä\nmilloinkaan tyydyttää. Mieluimmin hän esiintyi kirjallisesti, vaikka\nei aina itse pannut lausuntojansa paperille, pojan kotiopettajat\nkun siihen paremmin sopivat. Hänen kirjoituksensa muistettavassa\nmaaherrankokouksessa 1802 sisälsi \"muun muassa\" ehdotuksen komitean\nasettamisesta suunnittelemaan kaupungin elinkeinoja, koskeen\nperustettavia laitoksia ynnä kullekin tulevia erioikeuksia,\nruudin myyntiä kaupungissa sekä sahan perustamista Tampereelle.\nLausunnossaan kaupunginoikeuden pöytäkirjaan 13 p. marrask. 1805\nhän esitti, että markkina-aikoina kaikkien vierailta paikkakunnilta\nkotoisin olevain olisi maksettava tori- ja satamarahoja, ja teki\nsuunnitteluja vaakalaitoksen perustamiseen ja katukaupan kieltämiseen\nkaupungissa. Hänen toimistansa Suomen Talousseuran jäsenenä kaupungin\nmaanviljelyksen alalla on jo ennen kerrottu. Sanalla sanoen hän oli\nainoalaatuinen henkilö kaupungissa. (152)\n\nErityisen leiman Ruotsin ajan Tampereen kotoiselle elämälle antoivat\nsotilaat ja sotilasasiat. Koko aika oli sotilaallinen. Kaupungin\nyhteisissä pyrinnöissä ja pyyteissä olivat sotilasasiatkin myötäänsä\nesillä. Paria sellaista on meidän tässä muistettava. Suurien toiveiden\npäämääränä oli kaupungissa ensi aikoina sotaväen harjoituskentän\nsaaminen kaupungin läheisyyteen. Viina- ja ruokaporvarien etua\nnäet pidettiin siihen aikaan koko kaupungin yhteisenä etuna. Jo\nmaaherrankokouksessa 1793 esitettiin, miten edullista kaupungille\nolisi, jos Porin jalkaväkirykmentin harjoituskenttä saataisiin\nkaupungin lähelle, missä siihen oli sopiva paikka, ja lupasikin\nmaaherra ilmoittaa pyynnön asianomaisille. Kahta vuotta myöhemmin\nkaupunginvanhimmat jälleen neuvottelivat tästä kysymyksestä ja\nkaupunkilaiset yksimielisesti lupasivat suostua sotaväen majoitukseen,\njos rykmentin leiripaikka saataisiin kaupungin maalle. Seuraavana\nvuonna oli kysymys sentapaisen anomuksen jättämisestä maaherralle yhä\nvireillä. V. 1802, kuningasmatkan aikana, olivat toiveet pienentyneet,\ntyydyttiin anomaan vain komppanian kokouspaikkaa \"Takaveräjälle\", mihin\nluultiin kuninkaan suostuvan, jos vain aljettu raivaustyö saataisiin\nloppuun suoritetuksi. Enempää tietoja jutun jatkumisesta emme ole\ntavanneet.\n\nToinenkin sotilasseikka tuotti näinä vuosina levottomuutta\nkaupunkilaisille. Vaihdettaessa kaupungille luovutettavaa\nPyynikin aukumenttitilaa, jolla vanhana verotalona oli\nsotamiehenpitovelvollisuus, oli Pyynikin entiselle omistajalle annettu\nkorvaukseksi kruununtila, joka oli mainitusta velvollisuudesta\nvapaa (jakamaton). Mitään erityistä sopimusta Pyynikin tilan\nruotuvelvollisuudesta ei tullut tehdyksi. Kun sotamiehenpitoa vanhain\nlakien ja asetusten mukaan ei käynyt valtakunnassa vähentäminen, näkyy\nHatanpään omistaja, joka oli tehnyt vaihdon, vastanneen Pyynikin\nsotamiesmaksusta. Mutta v. 1795 pääsi Hatanpään omistaja asessori\nAhlman vapaaksi Pyynikin ruotuvelvollisuudesta, joka maaherran\npäätöksen kautta sälytettiin kaupungin porvariston hartioille.\nTämä käänne sai tamperelaiset suureen hätään, ja he päättivät\nkaupungin rahaston kustannuksella jatkaa riitaa korkeimpaan paikkaan\nsaakka: joko oli heidän päästävä rasituksesta vapaaksi tai saatava\nhaltuunsa kaikki Pyynikille muinoin kuuluneet maat, joita oli kosken\nitäpuolellakin. Valtiopäivillä v. 1800 he antoivat edustajansa\ntoimeksi vaatia vielä enempääkin: joko oli heidän päästävä sotamies-\nja reservivelvollisuudesta tai oli heidän haltuunsa annettava\nHatanpään kaikki tilukset. Maaherran päätös sai kuitenkin lain voiman.\nSilloin päätettiin ryhtyä vielä viimeiseen keinoon -- anoa vapautusta\nkuninkaalta hänen majaillessaan 1802 Huittisten pappilassa, josta\nniin paljon muutakin hyvää odotettiin. Eikä sillä hyvä. Luutnantti\nTihlman ilmoitti tietävänsä, ettei kukaan ottaisi ajaakseen tätä\nasiaa kuninkaan edessä, ellei kaupunki maksaisi asian auttajalle\n50 riksiä, jos yritys onnistuisi. Tavatonta uhraavaisuutta siis\nkaupunkilaisilta vaadittiin, ja se luvattiin. V. 1803 saatiin ikävä\npäätös valtiopäivillä tehtyyn anomukseen: kaupungin pyyteet sekä\nvapautukseen että Hatanpään isännyyteen nähden hyljättiin aiheettomina.\nMutta v. 1807 määrättiin Tihlmanille maksettavaksi 50 riksiä kaupungin\nrahastosta, kun kaupunki nyt jollakin lailla todella oli päässyt\nvapaaksi Pyynikin sotamiesmaksusta.\n\nLakkaamattomassa jännityksessä piti kaupunkilaisten miespuolisten\nasukkaiden mieliä sotaväen värväys. Voimassa oleva pakollinen\nvärväystapa oli oikea painajainen kaikille kaupungin tai laillisten\nkaupunkilaisten suojelusta vailla oleville irtolaisille ja\nkulkureille. Uuden vuosisadan ensi vuosina varsinkin olivat kruunun\nvärvääjät hyvin vaarallisia. Moni kaupungin tunnetuista irtolaisista\nja kapakkasankareista joutui näinä vuosina syyllä tai syyttään\nkruununväkeen.\n\nKaupungissa asui ja eli näihin aikoihin paljon sotilashenkilöltä,\nylempiä ja alempia, virassa olevia ja siitä luopuneita, kersantteja,\nkorpraaleja, heidän vaimojaan ja lapsiaan, vieläpä erityisiä\nleirikaupustelijavaimojakin. Useat kaupungin sotilashenkilöt kuuluivat\n\"adlercreutziläisiin\". Se oli kirjavaa joukkoa, joka enimmäkseen\nvietti kaupungissa huoletonta sotilas- ja kapakkaelämää ansaiten\nleipänsä käsityöllä, soitolla ja tiesi millä. Mainioimpia näistä\nveitikoista oli kersantti Kaarle Juhana Spoof. Vuoden 1802 ajoista\nalkaen tämä komea sotilas asui Tampereella, osteli ja huikkasi taloja,\njoi ja hummasi. Siitä huolimatta hänet luettiin kaupungin hienoimpaan\nseuraan, johon myöskin hänen veljensä, kauppias, kuului. Tampereella\nmeni Kaarle Juhana Spoof naimisiin porvari Källroosin tyttären\nMargaretan kanssa. Ei kukaan tiennyt, että tästä porvarin vävystä\noli vielä tuleva Tampereen kuuluisin sotasankari. Sotainnolla oli\nkaupungissa siten kyllä aina otollista maanalaa. Sotahuhujen aikoina\ntämä into levisi sivilimiehiinkin. Kun v. 1802 suuret sotahuhut\nkulkivat maassa, Tampereen viskaali julisti lähtevänsä kruunun\n\"siviliseen sotapalvelukseen\", ja \"sotaisten aikain vuoksi\" muudan\nkäsityöläismestari hankkiutui luopumaan raatimiehen virastaan. Huhut\ntällä kertaa kumminkin menivät menojaan. (153)\n\nSotilaallisuus oli tähän aikaan Tampereellakin korkeinta\nisänmaallisuutta ja isänmaallisuus sotilaallisuutta. Sitä osoittaa\nTurun sanomissa v. 1807 julaistu \"Kirje Tampereelta 22 p. toukokuuta\",\njonka lainaamme tähän kokonaisuudessaan, koska se monessa suhteessa\nkuvastaa Tampereen kulttuurioloja Ruotsin vallan lopulla.\n\n    \"Niinpiankuin Kuninkaan Käskynhaltija Turussa oli ehtinyt\n    lähettää tänne Kiitoksen ja Kertomuksen niistä eduista ja\n    siitä voitosta, jotka Kuninkaan Pommerissa oleva Armeija\n    oli saanut vihollisiamme, Ranskalaisia vastaan, täkäläisen\n    Kaupungin-Oikeuden Puheenjohtaja, Herra Luutnantti Tihlman\n    ryhtyi toimenpiteisiin, että Kiitos tapahtui Helluntaipäivänä\n    Jumalanpalveluksen päätyttyä Suomalaisessa ja Ruotsalaisessa\n    Seurakunnassa, minkä jälkeen veisattiin Virsi N:o 84 soiton\n    ja laukausten säestyksellä kahteen kertaan. Tykkien sijasta\n    käytettiin kivenampumista saarnahuoneen lähellä olevassa\n    kivenlouhimossa uutta kivisiltaa varten, ja toimitettiin\n    Hatanpään Hoitajan Herra Lauri Kustaa Lefrénin kustannuksella ja\n    hänen luvattuaan luovuttaa suurimmat ja kauneimmat nyt ammutut\n    kivet pian rakennettavan Kaupunginkirkon perustukseksi: yhteen\n    kiveen oli hakattava vuosiluku 1, 2 ja 3 p. Huhtikuuta 1807\n    näiden päiväin muiston säilyttämiseksi myöhäisimpiin aikakausiin.\n\n    Herra Luutnantti Tihlmanin kutsusta kaupungissa asuvat Herrat\n    Upseerit, Virkamiehet, Kaupungin-Oikeuden Jäsenet, Kaupungin\n    Vanhimmat ja osa Porvaristoa kokoontuivat kello 4 iltapuolella\n    Kaupungin-Oikeuden Istuntohuoneeseen. Kun Herra Luutnantti\n    oli lyhyesti selittänyt sotilaittemme sankarillisuutta ja\n    sitä kiitollisuutta, jota meidän muuten alati on osoitettava\n    Esivaltaamme kohtaan, juotiin Kuninkaalliset maljat 128\n    kanuunanlaukauksen pamahtaessa, tavallinen Kansanlaulu\n    (\"Folksången\") laulettiin sekä Suomen että Ruotsin kielellä\n    soiton ja tykinlaukausten kaikuessa. Sitten Herra Luutnantti\n    esitti keräystä Kaupungin köyhäin hyväksi tämän tilaisuuden arvon\n    mukaisena tekona: melkoinen keräys tapahtui heti ja jätettiin\n    Herra Luutnantin vapaasti käytettäväksi. -- Joilla rahoilla\n    heti ostettiin alennettuun hintaan Leipää ja Suolasilakkaa,\n    ja jakaminen aljettiin seuraavana päivänä eli toisena\n    Helluntaipäivänä. -- Seura hajaantui klo 8 tyytyväisenä.\n\n    Toisena Helluntaipäivänä tämän Kaupungin Kauppias, Herra Birger\n    Lundahl kutsui Herrasväet ja nuorison luokseen tanssiaisiin\n    uudistamaan eilispäivän iloa. Seura kokoontui klo 4 j. pp. merkin\n    annettua tykeillä. Sittenkuin isäntä oli esittänyt Kuninkaalliset\n    maljat, ammuttiin 128 laukausta ja Kansanlaulu laulettiin soiton\n    ja tykinlaukausten kaikuessa, minkä jälkeen nuoriso tanssi klo\n    12:een yöllä. Seura nautti kestitystä ja hajaantui kukin omalle\n    taholleen.\" (154)\n\nSe oli Pommerin sotaa. Mutta toisenlainen sota oli jo tulossa.\n\n\n\n\n21. SOTA.\n\n\nSota tulee. -- Tamperelaisten puolustuspuuhat. -- Vihollinen\nkaupungissa. -- Sekasorto. -- Kuljun kaappaus. -- Tampereen\nviranomaisten käytös. -- Majoitus. -- Uskollisuuden vala Venäjän\nkeisarille. -- Majesteettirikoksia. -- Huono palkka uskollisuudesta. --\nAitoniemen ryöstö. -- Roth ja Spoof Näsijärvellä. -- Spoofin hyökkäys\nTampereelle. -- Kaupunkilaisten tukala asema. -- Thegerströmin ja\nNordforsin murha. -- Thegerströmin lesken eläke. -- Kuuromykkä Eekin\nkidutus. -- Tihlmanin kertomus tapauksesta. -- Kaupunginvanhimpain\nvalitus. -- Sodan seurauksia. -- Väestötilastoa vv:lta 1808--1809.\n-- Lavantauti. -- Äpäriä ja perhenäytelmiä. -- Kaupungin rakennusten\nrappio. -- Parempain aikain toivoja. -- Suomalainen deputatio. --\nTampereen edustus Porvoon valtiopäivillä. -- Uusi aika alkaa.\n\nRuotsin ajan suuri päätetapaus läheni Tampereen pientä kyläkaupunkia\nja koko maatamme. Suomen sodan historiassa ei Tampereen tapauksilla\nole suurta osaa. Mutta nuo sota- ja majoitusajat ovat kuitenkin olleet\nraskaimmat, lamauttavimmat ja turmiollisimmat, mitä tämä kaupunki ennen\nvuotta 1918 on saanut kestää. Ja Tampereen porvarien kärsimykset ja\nmielialat vuosina 1808--1809 valaisevat puolestansa sitäkin kysymystä,\nmitä sota oikeastansa on rauhallisten kansanjäsenten silmillä\nkatsottuna.\n\nSota oli Suomenmaan ovella. Helmikuun 8 p:nä 1808 Tampereen kaupungin\nvanhimmat ja porvaristo kokoontuivat maaherralta tulleen kirjoituksen\njohdosta. Itse luutnantti Tihlman puhkesi puhumaan:\n\n    \"Kun vastoin kaikkea kansainoikeutta lähin naapurimme,\n    liittolaisemme ja kuningasperheen läheinen sukulainen\n    vihollishyökkäyksellä uhkaa häiritä isänmaassa vasta saatua\n    lepoa, ja rakas läänimme päämies julkaisemassaan ja eilen\n    julistetussa kuulutuksessaan selvin sanoin on lausunut\n    ajatuksensa, että yksissä voimin olisi riennettävä isänmaata\n    puolustamaan, on tarkoitukseni kutsuessani teidät, kansalaiseni,\n    koolle ja rehellisesti harrastaessani armollisen kuninkaamme ja\n    isänmaamme parasta, neuvotella kanssanne, eikö meidänkin pienen\n    kaupunkimme suojelemiseksi olisi tarjottava sitä palvelusta,\n    mihin heikot voimamme yltävät, nimittäin että mies talosta\n    jokaisen Ruotsin alamaisen arvoisella sydämellä puolustamme\n    isäimme maata ja sitä varten edeltäpäin harjoitamme niitä\n    temppuja, jotka suuremmalla menestyksellä voisivat saattaa hyvän\n    tahtomme onnekkaaseen päätökseen. Minä puolestani sitoudun\n    en ainoastaan harjoittamaan teitä, vaan vaadittaessa teitä\n    johtamaankin.\"\n\n    \"Ystäväni! Lausukaa minulle ajatuksenne! Osoittakaa intoanne,\n    älkääkä kylmetkö kuningasta ja isänmaata kohtaan. Minä tahdon\n    rehellisellä harrastuksella merkitä arvoisain kansalaisten nimet\n    antaakseni heille sen sijan, minkä he arvokkaasti ansaitsevat.\"\n\nYhtä korealla kustavilaisella kielellä kuin Tihlman piti puheensa\nkertoo pöytäkirja porvarien vastauksen:\n\n    \"Liikutettuina innosta armollisen kuninkaan ja rakastetun\n    isänmaan menestyksen puolesta, kaupunginvanhimmat ja läsnäolevat\n    porvarit selittivät omasta ja poissaolevain kanssaporvariensa\n    puolesta, että heistä jokainen, jolla kykyä ja voimia on, olisi\n    valmis tarttumaan aseisiin viimeiseen saakka puolustaakseen\n    sitä kuningasta, jonka viisas ja armollinen hallitus tekee\n    jokaisen alamaisen onnelliseksi, ja hänen hallituksensa\n    ja isänmaan itsenäisyyttä; sekä että jokainen, jolla on\n    porvarioikeus, on valmis oppimaan sotaharjoituksia, jotta\n    tarpeen tullessa voisivat tarvittavalla taidolla osoittaa,\n    että he ruotsalaisella miehuudella käyvät ylivoimaista vaikka\n    vähemmin peljättyä vihollista vastaan; mutta kun tämän kaupungin\n    asukkaat suurimmaksi osaksi, kaupunkiin vasta muuttaneina,\n    eivät voi itse hankkia itselleen kiväärejä ja ampumavaroja\n    mainittuja harjoituksia varten, niin he pyysivät, että\n    allekirjoittanut puheenjohtaja tahtoisi, ilmoittamalla tästä\n    heidän alamaisesta alttiudestaan, kunnioitetun ja rakastetun\n    maaherran kautta huolehtia siitä, että Kunink. Majesteetti,\n    jos tämä heidän tarjoamansa palvelus ja hyvä tarkoitus armossa\n    vastaanotettaisiin, armollisimmasti suvaitsisi lähettää kiväärejä\n    ja ampumavaroja, jotta harjoituksiin ensi tilassa voitaisiin\n    ryhtyä.\"\n\nOn kuukautta myöhemmin. Sota on jo Suomenmaassa, \"vähemmin peljätty\"\nvihollinen on aivan Tampereen portilla. Suomen armeijan toinen prikaati\nAdlercreutzin johdolla on tullut Tampereelle, mutta vain levätäkseen\ntäällä päivän, tyhjentääkseen sotamakasiinin varastot ja maaliskuun\n11 p. jatkaakseen täältä pitkää peräytymismatkaansa Pohjan periä\nkohden. Ei vielä sarastakaan pakkasaamu, kun jo kenraali Jankovitshin\nvenäläinen esijoukko jäällä Hatanpään edustalla hyökkää Harjun puolelle\nmarssivan suomalaisen jälkijoukon kimppuun. Hyökkäys torjutaan,\nsuomalaiset jatkavat matkaansa. Kaupungissa ollaan vielä levollisissa\nmatkapuuhissa. Adlercreutz viimeisten joukkojen kanssa aikoo lähteä\nvasta puolenpäivän aikana. Ainoastaan tusina vahteja on aseissa, kun\nkello 7 aamulla muutamia venäläisiä ratsumiehiä yrittää tunkeutua\nkaupunkiin, jossa on muka suuria muonavarastoja saatavissa. Puolittain\nhullunkurinen on se kohtaus, joka nyt tapahtuu. Eläkemajuri Kaarle v.\nKnorring, joka asui kaupungissa, ensimäisenä lennättää, kerrotaan,\ntapahtumasta sanan kapakassa istuville adjutanteille. He kapasevat\nsatulaan ja rientävät venäläisiä vastaan. Majuurimme, toveriensa\nkesken tunnettu \"Kalle Bastantin\" nimellä ja kaupungin aikakirjoissa\nrohkeaksi, tuliseksi mieheksi, joka ei katsonut kenelle vihapään\nsattuessa korvapuustin antoi, ei voi jäädä toimettomaksi hänkään, vaan\nuskollisen keppinsä kanssa käy muutaman venäläisen kimppuun, joka on\nnoussut satulastaan maahan ja kolistelee aamuryyppyä eräästä ikkunasta,\nja vangitsee kuin vangitseekin miehen. Aamu päättyy adjutantin\nurheaan taisteluun Hatanpään kuistilla ja hänen antautumiseensa sekä\nAdlercreutzin kolmituntiseen kahakoimiseen jäällä. Puolenpäivän ajoissa\nvihdoin ovat loput adlercreutziläiset lähtemässä kaupungista.\n\nIllalla on Tampere täynnä venäläisiä, kaupunki vihollisen vallassa.\n\nKaupunkilaiset eivät olleet joutuneet muistamaan Ruotsin kuninkaalle\njuhlallisesti antamaansa urhoollisuuslupausta. Heillä oli nyt muuta\nmietittävänä, kysymyksessä rakas henki ja tavara. Jo silloin kuin\nsuomalaiset joukot ja heidän muassaan tamperelaiset soturit alkoivat\nmarssia vihollista vastaan, oli porvareilla kiire \"kuolemantapauksen\nvaralta\" kuulustuttamaan sotamiehiä pikku saatavistaan. Kun sitten\nsodan vaara läheni, kaupungin kauppiaat riensivät piilottamaan\nkauppa-arkkujansa läheisiin maalaiskyliin. Mutta tuskinpa varovaiset\nporvarit sittenkään osasivat aavistaa, mitä tuleva oli.\n\nSanomaton tungos ja sekasorto syntyi kaupungissa, kun Jankovitshin ja\nKniperin venäläiset joukot 11 p:n illan suussa majoittuivat tänne.\nSiitä saa jonkunmoisen käsityksen, kun katselee korvauslaskuja, joita\nkaupunkilaiset myöhemmin, osaksi vasta vuosien kuluttua, antoivat\nesivallalle. Ravintoloitsija, leskirouva Vadén, sai äkkiä vieraikseen\nkomppanian jääkäreitä, jotka vaativat ja saivat ruokavaroja ja\nväkijuomia. \"Hirmuisessa tungoksessa\" katosi talosta silkkihuiveja,\nliinavaatteita, hopealusikoita, merenvahapiippuja, rahaa, sika,\nsaappaita, viulu y.m. rihkamaa. Lasku päättyi 116 riksiin 44 killinkiin\nriikinvelkarahaa. Kauppias R. Laurén velkoi hallitusta samana päivänä\nmenetetyistä ruokavaroista, väkijuomista, pöytäkaluista, siasta y.m.\nKauppias Techtolinin kaapista katosi 600 riikintalaria. Porvari ja\nkapakoitsija Henrik Berglund laski korvausta m.m. 18 kannusta viinaa\nja \"murretusta ulkolukosta paloviinaa otettaessa\" sekä \"väkivallalla\notetuista rahoista\". Raatimies ja kauppias Gabr. Sjöstedt anoi\nvahingonkorvausta rehuista, 15 kannusta viinaa, jonka sotamiehet olivat\nväkivallalla vieneet, särjetyistä ikkunaruuduista, useista rikotuista\nlukoista ja hukatuista avaimista, pyyheliinoista, kattilasta, padasta,\npannukaakkupannusta, silitysraudasta, merenvahapiipusta. Kaikki näkyy\nkelvanneen viholliselle, varsinkin viina ja merenvahapiiput.\n\nKenraalinrouva Ramsay kärsi laskunsa mukaan vahinkoja 122 velkariksin\n42 killingin 8 runstykin arvosta. Hän oli vanha yksinäinen leskirouva\nja pakeni venäläisten tullessa leskirouva Ugglan luo pyytäen vastapäätä\nasuvaa porvaria vaimoineen lapsineen sillä aikaa olemaan kotimiehenä\nhänen talossaan. Porvari oli paraikaa kantamassa tavara-arkkua\nleskirouvan talossa, kun venäläiset tulivat. Ensi työkseen viholliset\nveivät ruokatavaroita alarakennuksesta. Kun porvari aamulla heräsi\nleskirouvan talossa, olivat huoneet täynnä venäläisiä sotamiehiä, jotka\nmursivat auki piironkeja ja laatikoita, kunnes muudan aliupseeri saapui\nraastajia hajoittamaan.\n\nEnsiksi tulleiden venäläisten päällikköjen joukossa mainitsevat\nporvarit myöskin eversti Kulneffin. Sotahistoriassa sanotaan hänen\ntulleen Tampereelle 13 p:nä maaliskuuta. Kulneffin tekoja näillä\ntienoilla oli eräs suurenmoinen kaappaus, josta paljon puhuttiin.\nKarkun Kuljun kartanon omistaja, vapaaherratar Mellin, oli sitoutunut\nmaalisk. 8 p:nä tuomaan Tampereen sotamakasiiniin 4 600 leiviskää\nruisjauhoja ja 4 500 leiviskää kuivaa ruisleipää. Mutta kiireellisen\nperäytymismatkan vuoksi eivät suomalaiset viranomaiset ruvenneet\nottamaan vastaan tätä suoritusta, joka vastaiseksi jäi Kuljuun. Tästä\nsuuresta varastosta saivat venäläiset pian hajua. Eräs kruununmies\ntodisti myöhemmin lähteneensä eversti Kulneffin käskystä maaliskuun\n15 p:nä kasakkajoukon kanssa Kuljuun ja tuoneensa sieltä yllämainitut\nvarastot Tampereelle. Kulneff oli uhannut polttaa kartanon, ellei\nsieltä varastoja saataisi. \"Voi Kulju ja Karimäki parkoja\", muudan\nsatakuntalainen upseeri toukok. 1 p. kirjoitti päiväkirjaansa, \"jos\nvenäläiset kulkevat sieltä sivu! Edellisestä paikasta kerrotaan jo 60\ntynnöriä viljaa viedyksi; se kuuluu aina tänne Peräpohjaan saakka\".\nKuten näemme saalis oli paljon suurempi.\n\nJ. O. I. Rancken kertoo, nähtävästi omain kuulemainsa mukaan, että\ntästä leipävarastosta (hänen mukaansa sitä olisi ollut vain 300\nleiviskää) oli venäläisille tietoja antanut \"eräs palvelushaluinen\nentinen suomalainen upseeri, joka silloin oleskeli sivilimiehenä\nTampereella, lopuksi oli postilaitoksen palveluksessa ja tuli ikävän\nkuuluisaksi Porvoon valtiopäiväin aikana pitämästään rikoksellisesta\nsuhteesta erään sokerileipurin vaimon kanssa.\" Tällä viittauksella on\nselvästi tarkoitettu kaupungin esimiestä, luutnantti E. F. Tihlmania.\nVaikea on tutkia sydämiä ja munaskuita. Tosi asia on, että sama mies,\njoka helmikuun 8 p:nä piti urheita puheita vihollisia vastaan, muutaman\nkuukauden päästä oli heidän makasiininsa hoitajana Tampereella.\nHän ei ollut laatuaan ainoa. Tihlman ja hänen tamperelaisensa\nmukautuivat välttämättömyyteen. Mutta he mukautuivat sittenkin lujalla\nluottamuksella lakiin. Jo huhtikuun alussa kuulivat Tampereenkin\nviranomaiset venäläisten ylipäällikön Buxhoevdenin julistuksesta, että\nkaikkia virkatoimia oli katkeamatta jatkettava. He tekivät niin ja\ntodella osasivatkin paremmin puolustaa kaupungin etuja oikeudella kuin\nmiekalla.\n\nTihlmanin ja muiden kaupungin viranomaisten tehtävä ei ollut helppoa\nlaatua. Ensi päiväin sekasorto ja ryöstö tosin siihen lienee\nlakannut, ja sijaan tuli järjestystä majoituksessa ja järjestystä --\nväkivallassa. Porvareille alkoi pitkä kolkkouden aika.\n\nPaikalliskomentajaksi määrättiin venäläinen majuuri Aleksanteri\nIvanovitsh Neffneff, joka rupesi asumaan kauppias Lundahlin talossa.\nTiukat olivat hänen vaatimuksensa. Venäjän keisarille vannottava\nuskollisuuden vala ei näin ollen ollut laiminlyötävä asia. Kesäkuussa\n1808 oli majuuri Neffneffin läsnäollessa oikeuden edessä useita\nkaupungin asukkaita, \"joilla viime kerralla oli sairauden tähden\nollut esteitä\", ja useita säätyläisiä maaseudulta \"pyyntönsä mukaan\"\ntekemässä uskollisuudenvalaa Venäjän kruunulle. Pöytäkirjaan kuitenkin\nmerkittiin, että porvari Juhana Källström ei tullut valaa tekemään,\nvaikka oli käsketty. Olot olivat arkaluontoiset. Kaupungissa oli\nhenkilöitä, jotka koettivat saada pieniä majesteettirikosjuttuja\nvireille. Puutarhuri ja suutari Mikko Törnroos, kotoisin Venäjän\npuolelta rajaa ja \"ryssänä\" pidetty, ilmiantoi kupariseppä Romanin\nmajesteetin herjaamisesta, ja Neffneff vaati asiasta tutkimusta,\nkoska hänestä asia oli \"raskauttavaa laatua ja säädettyjä\nperustuslakeja vastaan\". Törnroosin syyte sisälsi sen, että Roman\neräässä tilaisuudessa oli sanonut ei tahtovansa tunnustaa Venäjän\nkeisaria, vaan Ruotsin kuninkaan suojelijakseen. Juttu lykättiin\nhovioikeuteen eikä näytä tuottaneen mitään pahoja seurauksia Romanille,\njoka myöhemmin toimitti tulkin tehtäviä venäläisille; hän näet oli\nPreussista kotoisin ja osasi venäjää, saksaa ja ruotsia. Törnroos\nitse sitävastoin oli saanut kärsiä pahempaa omien puheittensa vuoksi.\nAnomuskirjassaan Buxhoevdenille hän kertoo olleensa kesällä (1808)\nmajuuri Neffneffin toimesta seitsemäntoista päivää kovassa arestissa\n\"muiden hullutusten muassa\" syytettynä, kuten sanat kuuluivat,\n\"uskottomuudesta hallitusta kohtaan, jolle kahdessa suhteessa olen\nvannonut uskollisuutta, nyt ja ennen\" (tarkoittaa hänen entistä\noleskeluaan Venäjän puolella). Törnroos valittaa vielä, että hänen\npoissaollessaan oli hänen vaimonsakin pienen lapsen kanssa vangittu ja\nvaimoa kauheasti kidutettu. Näistä todistuskappaleista käypi kyllin\nymmärrettäväksi kaupunkilaisten alttius valantekoon.\n\nVenäläisten majoitus tuli ylen ankaraksi kuormaksi kaupungin\nasukkaille. Lopulla tätä ensimmäistä vuotta saatiin kaupunginvanhimpain\nponnistuksilla toimeen erityinen majoitusjärjestys kuorman\ntasoittamiseksi kaupunkilaisten kesken. Majoitusjärjestys sisälsi\nseuraavat kohdat:\n\n(1) niiden, joilla oli rakentamattomia tai majoitukseen kelpaamattomia\nhuoneita, tuli maksaa 16 killinkiä velkarahaa kuukaudessa jokaiselta\nheillä olevalta vero-osalta;\n\n(2) niille, joilla oli porvaruusoikeus, vaan ei taloja, tuli maksaa\nvarakkaampain kahdeksan ja köyhempäin neljä kill. jokaiselta\nvero-osaltaan;\n\n(3) niiden, joilla oli porvaruusoikeus, vaan jotka eivät asuneet\nkaupungissa, tuli maksaa 32 kill. kultakin \"sekstonteeliltään\".\n\nKerääntyneet varat, joita kannettiin vain talvikuukausilta, oli\nkäytettävä \"joksikin korvaukseksi\" kynttilöistä ja puista, joita\nalinomainen majoitus oli muutamilta kaupunkilaisilta vienyt.\n\nRasitustensa toivoivat kaupunkilaiset supistuvan majoitukseen, kun jo\nolivat mielestään keisarin alamaisia. Kaikilla tavoin he koettivat\nkarttaa uuden esivaltansa epäluuloa ja vihaa. Kun kesällä 1808 muudan\nViaporista kotiansa päässyt sotamies pyrki maalariksi kaupunkiin, ei\nhäntä uskallettu ottaa vastaan, koska häntä katsottiin sotavangiksi.\nMutta ensi aluksi oli uskollisuudesta huono palkka. Pitkin tämän\nensimmäisen sotavuoden kesää kesti kaupungissa tavatonta sotaväen\nkulkua; porvarit taloineen ja tavaroineen olivat yhtä suuressa\npulassa kuin talonpojat hevosineen. Omaisuus ei näyttänyt olevan\nmissään turvassa. Messukylän Aitoniemellä tapahtui suuria ryöstöjä,\njolloin Tampereen porvarienkin kätköt joutuivat ryöstävän sotaväen\nkäsiin. Heinäkuun 13 p. venäläiset jääkärit ryöstivät kauppias\nLaurénin kauppa-arkun Aitoniemen kylästä ja veivät arkusta kalliit\nsilkkikankaat. Porvari Henrik Berglund oli lähettänyt vaimonsa\nAitoniemeen leipomaan, kun sotaväki kaupungissa oli tunkenut Berglundin\npois leivintuvasta ja ajoittain kaikista asuntohuoneista, niin\nettä porvarimme itse sai majailla ulkohuoneissa. Mutta Aitoniemen\nleivät joutuivat venäläisten suihin ja samoin Berglundin siellä\noleva viinavarasto. Tähän tapaan jatkuivat porvarien valitukset koko\nsota-ajan ja kauan sen jälkeenkin. Olot olivat niin turvattomat,\netteivät maalaiset vielä v. 1809 uskaltaneet kello taskussa liikkua\nTampereella.\n\nHeinäkuun aikana 1808 sattui Tampereella sotatapaus, jolla oli\nhirmuisia seurauksia. Heti Lapuan voiton jälkeisenä päivänä, heinäkuun\n15 p:nä, lähetettiin Suomen armeijasta kaksi Porin rykmentissä\npalvelevaa pelotonta miestä, teiskolainen aliupseeri _Roth_ ja\ntamperelainen vääpeli _Spoof_, Näsijärven vesistöille polttamaan\nvenäläisten makasiineja, hävittämään siltoja ja kaikin tavoin\nhäiritsemään vihollisten yhdyslinjoja. Urhot saivat mukaansa 40\nmiestä. He toimittivat asiansa paremmin kuin oli odotettu. Heidän\nrohkeat kaappauksensa ja pikkuvoittonsa Ruoveden vesillä ovat tulleet\nkuuluisiksi. Pian saatiin itse Tampereella silmästä silmään nähdä\nNäsijärven uljaita sissejä. Heinäk. 23 p:nä näet Spoof äkkiä teki\nhyökkäyksen kaupunkiin polttaakseen Tampereen sillan. Töintuskin jaksoi\nkaksi venäläistä komppaniaa tykkiensä avulla torjua hyökkäyksen. \"Tämä\nretki -- Porin rykmentin kapteeni C. A. Brakel muistelmissaan kertoo\n-- on tullut naurettavan merkilliseksi sen kautta, että venäläisten\nkomentaja Tampereella muonakuormastojen menetyksestä ilmoittaessaan\nkertoi, että hänen kimppuunsa oli Näsijärveltä hyökännyt laivasto, jota\nkomensi amiraali Roth ja joka toi maallenousujoukkoja kenraali Spuffin\njohdolla, mutta että hän oli pakottanut nämä yhdistyneet maa- ja\nmerijoukot peräytymään, ja onnellisesti estänyt Tampereen valloituksen.\nKun tietää, että tässä pienessä suojattomassa kaupungissa tähän aikaan\nei ollut enempää kuin 200 miestä, täytyy myöntää, että urhoollinen\nkomentaja oli Tamperetta puolustamassa.\"\n\nSuomalaiset sissit näyttävät kuitenkin torjutun hyökkäyksensä\njälkeen vielä jonkun päivän pitäneen venäläisiä pahassa pinteessä\nja kaupunkilaisia tukalassa asemassa. Sitä kuvaa eräs näinä päivinä\nsattunut pikkutapaus. Tampereen porvarien tärkeimpiä elinkeinoja\nnäinä ahtaina aikoina oli viinan myynti ja anniskelu sotaväelle ja\nkulkijoille. Sellaisessa hommassa oli raatimies ja kauppias Gabr.\nSjöstedt lähettänyt vanhan porvari Dahlgrenin ja hänen vaimonsa sekä\nerään loisen Maria Antintyttären veneellä Teiskoon ostamaan viinaa,\njota sieltä olivat saaneetkin 66 kannua. Mutta kun hakumiehet olivat 25\np. heinäkuuta lähteneet kotimatkalle viinansa kanssa, \"oli ruotsalainen\njoukko veneillä ollut Näsijärvellä aivan tämän kaupungin edessä, joka\njoukko jonkun aikaa ennenkin oli tehnyt jonkun hyökkäyksen kaupunkiin\nmajoitettuja keisarillisia joukkoja vastaan, minkävuoksi Sjöstedtin\nlähettiläät, jotka olivat saaneet kuulla näistä levottomuuksista, eivät\nolleet uskaltaneet tulla tämän kaupungin rantaan, vaan olivat nousseet\nmaihin neljännespeninkulman päässä kaupungista Lielahden rusthollissa,\njosta huolimatta keisarillinen jääkärijoukko oli heidät huomannut ja\nheti lähtenyt kaupungista heidän maallenousupaikalleen ja ottanut\nheiltä pois viinan, minkä jääkärit sitten osaksi joivat paikalla ja\nloput veivät mukaansa tämän kaupungin torille, missä se oli mitattu\nja jaettu kaupungissa oleville joukoille\". Se oli tapahtunut eversti\nKubilinskin ja komentantti Neffneffin käskystä. Sjöstedt vaati vielä\nvuosia myöhemmin korvausta viinastaan.\n\nMutta pahempaakin kuin viinavahinkoja tapahtui kaupunkilaisille.\nKertomamme tapauksen edellisenä päivänä olivat venäläiset jääkärit\nsamassa Lielahden rannassa pistäneet kuoliaaksi Tampereen värjärin\nAntti Thegerströmin ja hänen kisällinsä Wilhelm Nordforsin. Venäläiset\nepäilivät näinä päivinä kaikkia Näsijärvellä näkyviä aluksia ja kun\nvärjäri ja kisälli oli tavattu ruuhessa ongella lähellä Lielahtea, oli\nonkimiehet surmattu. Murha oli tapahtunut venäläisten päälliköiden\nkäskystä; sotamiehet olivat osoittaneet sääliä. Turun läänin maaherra\nvaati venäläisten ylipäälliköltä ankaraa rangaistusta murhamiehille.\nThegerströmin leskelle puuhattiin myöhemmin eläkettä, jonka hän v. 1811\nvihdoin saikin.\n\nVielä kauheammankin tapauksen saivat Tampereen asukkaat nähdä.\nVenäläisillä lienee ollut luulo tai tieto, että Rothin ja Spoofin\nretki Näsijärven vesistöille oli Porin rykmentin henkipataljoonan\npäällikön \"Eek urhoisen\" toimeenpanema. Kun ei Eekille itselleen\nvoitu kostaa, näkyy venäläisen kenraalin Müllerin päähän pistäneen\nkostaa Eekin perheelle, joka asui Kurun puustellissa. Arvattavasti\nluultiin perheenkin auttaneen Rothia ja Spoofia. Ja niinpä pantiin\ntoimeen hirmuteko, joka säälittävän uhrinsa vuoksi on jäänyt muistosta\nhaihtumattomaksi.\n\nOn sodan oloja kuvaavaa, etteivät paikalliset suomalaiset viranomaiset\nnäy uskaltaneen hiiskuakaan tästä tapauksesta. Mutta Turun maaherra\nKnut von Troil tarttui tapansa mukaan ankarasti kiinni rikosasiaan\nja hänen ansionsa oli, että rikos saatiin selvitetyksi ja syylliset\npaljastetuiksi. Maaherran ensi toimia oli vaatia täydellinen kertomus\nTampereen järjestysmieheltä, Tihlmanilta.\n\nTihlmanin kertomus 11 p:ltä lokak. 1808 tästä hirmuisesta tapauksesta\nantaa tarkan kuvan sekä venäläisten päälliköiden helvetillisestä\nteosta että kansan kauhistuksesta ja pelonalaisesta tilasta. Kertoja\nsanoo julman teon tapahtuessa olleensa virallisissa asioissa poissa\nkaupungista ja palattuaan jääneensä tietämättömäksi olivatko\nkaupunginviskaali Fr. Hultman ja toimitusnimismies Snack, jotka\nhänen poissaollessaan hoitivat hänen virkatoimiaan, tehneet asiasta\nilmoitusta. Kun ei kukaan ollut Tihlmanille tehnyt valitusta, ei hän\nollut katsonut velvollisuudekseen ryhtyä toimiin, jotka ehkä olisivat\nsaattaneet hänelle ikäviä seurauksia; \"mutta kun nyt olen saanut\nkäskyn -- hän kirjoittaa -- on minulla iloisin tilaisuus osoittaa\nvirkaintoani, paitsi mitä ihmisyyden ääni käskee\".\n\nTarkoilla tiedusteluilla Tihlman oli tullut seuraaviin tuloksiin: 28 p.\nheinäk. illalla oli venäläinen kapteeni Sukhanoff jääkärikomppaniansa\nkanssa lähtenyt vakoomisretkelle Ruovedelle, Kuruun ja Teiskoon.\nKaupungissa asuva kirvesmies Antti Tammelin oli kenraali Müllerin\nkäskystä lähtenyt soutajaksi ja oppaaksi mukaan. Seuraavana päivänä,\n29 p:nä heinäk., venäläiset poikkesivat Toikon taloon Kurussa, missä\nhe olivat niin pahasti lyöneet erästä naista, että hän muutaman\npäivän perästä oli kuollut. Yöksi venäläiset olivat lähteneet\nKurun lahdelle ja seuraavana aamuna Kurun luutnantinpuustelliin,\njossa everstiluutnantti Eekin rouva asui. Venäläisten perille\ntullessa ei puustellissa kuitenkaan ollut ketään muita ihmisiä\nkuin everstiluutnantin mielipuoli veli, ja Tammelin luuli, että\ntalon asukkaat olivat paenneet saatuaan huhun kautta tietää Toikon\ntapauksesta ja kuultuaan venäläisten ampumista. Kurun puustellissa\nalkoivat julmuudet siten, että kaikki lukitut ovet murrettiin ja\nkaikki tavarat vietiin ja rikottiin. Sitten ottivat venäläiset kiinni\nmielipuolisen kuuromykän Eekin ja veivät hänet rantaan, missä sitoivat\nhänen jalkansa kiinni, kaatoivat hänet maahan ja löivät häntä kepeillä\nlukemattomia kertoja. Tulipunaiseksi kuumennetulla ja kipunoivalla\nrautaoralla polttivat he uhriansa kahdesti hartioiden väliin ja\nreisiin. Muutamat sotamiehet läksivät sitten veneellä viemään Eekiä\nTampereelle. Siellä tuli kaupunginviskaali Hultman omin silmin näkemään\nEekin kohtaloita. Heinäk. 31 p. tai elok. 1 p. kutsuttiin Hultman\nseuraamaan majuuri Neffneffiä, kasakkakornetti Kuineshioffia ja paria\nkenraali Müllerin adjutanttia värjäri Lagerqvistin taloon, jossa\nvenäläisten vahtiputka oli. Salissa näki viskaali tuntemattoman miehen,\njoka hänestä näytti mielipuoliselta ja joka sanottiin vangituksi\nKurussa. Kun vangilta kysyttiin, kuka hän oli, vastasi hän vain\nepäselvästi mölisten; sen jälkeen hänet kaadettiin lattialle, jossa\nhäntä kaksi kasakkaa pampuilla äärettömästi pieksi ja otti kornetti\nKuineshioffkin osaa pieksämiseen. Majuuri Neffneff oli, kuten viskaali\nluuli, kenraali Müllerin käskystä vaatinut, että tuntematonta miestä\noli piestävä. Pitkän kidutuksen jälkeen nostettiin mies pystyyn ja\nkun hän ei sittenkään vastannut, kuka hän oli, hän kaadettiin taas\nlattialle ja piestiin uudelleen, jota menettelyä jatkettiin useampaan\nkertaan. Lopuksi käskettiin viskaalia tuomaan paperia, kynää ja\nmustetta, minkä jälkeen viskaali oli kysynyt mieheltä hänen nimeään\nja hän kirjoittanut paperille, että hänen nimensä oli Eek, että\nhänellä oli Kaarle Fredrik niminen veli ja että hänen isänsä oli ollut\nhovioikeudenneuvos. Tämän keksittyään oli Hultman selittänyt, että\nmies saattoi olla everstiluutnantti Eekin veli. Mutta venäläiset eivät\nsitä myöntäneet, vaan käskivät yhäti piestä; niin tapahtuikin taas,\nmutta mitään tunnustusta ei kuuromykältä saatu. Vihdoin, vähintään\ntunnin ajan kestäneen kidutuksen jälkeen siitä lakattiin. Upseerit ja\nHultman lähtivät nyt viimemainitun taloon, jossa kenraali Müller makasi\nsairaana ja jonne myös Eek tuotiin. Viskaalia ei päästetty sisälle\neikä ulos, vaan kulki hän edestakaisin porstuassa, kunnes majuuri\nNeffneff vihdoin tuli ulos upseeriensa kanssa ja Eek vietiin rantaan,\nmissä häntä jälleen kaksi kasakkaa armottomasti pieksi useaan kertaan.\nVälillä Eekiä aina kuulusteltiin, vaikka ei mykkä voinut mitään\nvastata. Vihdoin annettiin Eek sotilasvahdin huostaan ja Hultman sai\nluvan mennä pois ja pääsi näkemästä näitä hirmuisuuksia.\n\nKun Eekiä vietiin rantaan, oli Tihlmanin rouva itkien ja rukoillen\npyytänyt kenraali Mülleriä armahtamaan Eekiä; rouva oli sanonut, että\nEek oli parempain ihmisten lapsia ja kuuro ja mykkä, vaan se ei ollut\nkenraaliin mitään vaikuttanut. Tampereelta lähdettiin Eekiä viemään\nHämeenlinnaan, mutta matkalla hän kuoli.\n\nSellainen on Tihlmanin virallinen kertomus tästä kammottavasta\ntapauksesta. Kerrotaan majuurinrouva Knorringinkin, joka kuuli Eekin\nhuudot, turhaan rukoilleen venäläisiltä pedoilta armoa hänelle. Minkä\nrangaistuksen kenraali Müller teostaan sai, tai saiko ensinkään\nrangaistusta, ei ole tiedossa. Majuuri Neffneff, jota on syytetty Eekin\nkidutuksesta, ei näytä joutuneen minkäänlaiseen edesvastuuseen; hän\nnähtävästi olikin vähemmin syyllinen kuin kenraali Müller, joka oli\nhänen käskijänsä.\n\nJulmuuksia ja ryöstöjä kesti Tampereella ja sen seuduilla pitkin\nloppuvuotta 1808. Tamperelainen työmies Juhana Idström uskalsi\ntehdä valituksen kärsimästään rääkkäyksestä. Tutkimus määrättiin\ntoimeenpantavaksi. Toisia tutkimuksen aiheita esittivät paikkakunnan\nsuomalaiset viranomaiset hallitukselle. Mutta monta pahantekoa varmaan\njäi esittämättä ja tutkimatta. Tällaisia aikoja elettäessä kääntyivät\nTampereen raatimiehet ja kaupunginvanhimmat venäläisten ylipäällikön\npuoleen kirjoituksella, jossa kuvastuu heidän aineellinen ja henkinen\nhätänsä. Spoofin joukko, \"vihollisjoukko, jossa kertomuksen mukaan\nenimmäkseen kuuluu olevan muutamia kokoonhaalituita talonpoikia\",\noli saattanut kaupungin piiritystilaan. Ei päästy hakemaan maalta\njokapäiväisiä elintarpeita. Majuuri Neffneff tosin oli antanut\nlupalippuja maalle, mutta hänen luonaan piti usein tuntikausia odottaa\nennenkin lipun sai. Kapteeni Tihlmanille, joka tuntee kaupunkilaiset\n\"sisintä myöten\", olisi annettava oikeus laskea kaupunkilaisia maalle.\nAnojat pyysivät vielä korvausta puista, joita venäläiset olivat\nkaupunkilaisilta summalta polttaneet. Uskollisuusvalan tehtyään\nolivat kaupunkilaiset olleet kuuliaisia, alamaisia j.n.e. Epäilemättä\nolivatkin Tampereen köyhät porvarit suuressa puutteessa. Perttelin\nmarkkinat 1808 jäivät sota-aikain vuoksi pitämättä ja se yksin oli\nkaupungille suuri aineellinen tappio. Onneksi saatiin kuitenkin\nlupaus, että markkinatulojen hukka kaupungille korvattaisiin. Syksyllä\npari kauppiasta, Laurén ja Techtolin, tekivät vararikon levottomain\nsota-aikain, kaupan lakkaamisen, kalliin ajan ja varkaiden tuottamain\nvahinkojen vuoksi. Vielä oli toivottu vuodentuloa plantaasheista, mutta\nviljat ja kaalit, yksin aidatkin hävisivät omistajain käsistä. Näin\npäättyi vuosi ja kova talvi 1809 tuli.\n\nSota oli Suomessa loppunut. Mutta kaupunki poti yhä sodan ja\nmajoituksen kirousta. Blåfieldin tietojen mukaan vihittiin sotavuosina\n1808 ja 1809 kaupungissa ainoastaan viisi avioparia. Syntyneisyys\nTampereella aleni v. 1808 huomattavasti, ollen edellisinä vuosina\n39, mutta main. v. 25 kutakin tuhatta henkeä kohden; kuolleisuus\nsitävastoin nousi rutosti, ollen v. 1809 yli 55 kutakin tuhatta henkeä\nkohden (keskimääräinen kuolleisuus vv. 1801--1880 vain 28 kutakin\ntuhatta henkeä kohden). Sodan ainainen seuralainen, lavantauti, raivosi\ntäälläkin. Apteekkari Långhjelm puoskaroi sairastavaa sotaväkeä ja\nvarmaan muitakin tautisia.\n\nKeväällä 1809 sodan seurauksia alkoi näkyä tavattoman monien\näpärälasten muodossa. Perhenäytelmiä tapahtui. Kun adlercreutziläinen\nsoturi Dahl syksymmällä palasi kotikaupunkiinsa pitkältä sotaretkeltä,\nei hänen vaimonsa ollut enään entinen. Venäläinen, korea Vasili,\non hänen naistansa nauratellut. Soturin kunniantunto kuohahtaa,\neikä mikään saa häntä antamaan anteeksi vaimon rikosta; hetkeäkään\nepäröimättä hän hylkää vaimon, ottaa pienen tyttönsä mukaansa, jättäen\nvanhemman pojan ja sota-ajan muiston uskottomalle puolisolle.\n\nAidat kaupungissa oli poltettu ja siat taas vapaimmasti rehentelivät\nkaupungin kaduilla tuottaen kaupungin maistraatille ja vanhimmille\npaljon huolta ja vaivaa. Uunit olivat rikkipoltetut, eikä kunnollista\nmuurimestaria tahtonut saada mistään. Tullihuone ja toripuodit --\nkaupungin ylpeys -- olivat ränstyneet ja lopuksi huutokaupalla\npoisvietäväksi myytävät. Venäläinen torikauppias oli majoittunut\nkaupunkiin silmärikaksi kauppiaille, jotka viimein 100 ruplan veron\nuhalla koettivat häntä kaupungista karkoittaa. Majoitusmestariksi\nvalittiin mies toisensa jälkeen, he tekivät työtä \"kruunun avaimella\"\nja nyrkillä, mutta lopulta sittenkin epätoivoisina luopuivat vihatusta\nvirastaan.\n\nJo kesällä 1808 välähti tälle kovaa kokevalle kaupungille parempain\naikain toivoja. Heinäk. 20 p. sinä vuonna oli porvaristo koolla\nkuulemassa maaherran kirjoitusta, jossa puhuttiin keisarin\npäätöksestä kutsua kokoon yleiset \"valtiopäivät\" ja käskettiin\ntamperelaisiakin lähettämään edustajia Turkuun valitsemaan \"yleisiä\nvaltiopäivävaltuutettuja\". Kukapa muu olisi Tampereelta sopinut Turkuun\nlähtemään kuin pormestari Tihlman. Hän yksimielisesti siihen valittiin.\nValittu kehoitti asianomaisia kaupunkilaisia kahdeksan päivän kuluessa\nantamaan hänelle kirjallisia mietintöjä \"kaikissa niissä seikoissa,\njoita he toivovat saada alamaisesti esitetyksi Hänen Keisarilliselle\nMajesteetilleen\".\n\nPietarin deputatiossa sitten Tamperetta edusti Turun kauppias J.\nTjäder, joka maaliskuussa 1809 vaati tamperelaisilta matkakuluja 31\nrupl. 60 kop. ja 1 riksin 5 kill. 3 runst. Ruotsin velkarahaa.\n\nHelmikuun 15 p. 1809 olivat Tampereen kaupunginvanhimmat ja porvaristo\nvalitsemassa edustajaa Porvoon valtiopäiville. Yksimielisesti ja\nilman erityistä vaalitoimitusta valittiin tähän luottamustoimeen\njärjestysmies Tihlman, jolle päivärahaksi myönnettiin kaksi\npankkoriksiä ja matkoilla kahden hevosen kyytiraha, mikä palkkio\nkuitenkin parin viikon kuluttua ylennettiin neljään pankkoriksiin\npäivältä.\n\nMitään erityistä etua ei Tampereelle näistä puuhista ja uhrauksista\nlähtenyt. Mutta huomaamme kumminkin, että tämäkin pieni paikkakunta\ntahtoi olla osallisena maan yleisissä valtiotapauksissa ja rauhan\nrakentamisessa.\n\nVihdoin rupesi rauhan kylvö orastamaan. Syksyllä 1809 ovat Tampereen\nmarkkinat taas entisessä käynnissään. Liike ja teollisuus alkavat\nerinomaisesti elpyä. Ja kaupungissa vallitsee häähumu. Laurén nai\nrikkaan Vadénin lesken ja tekee hauskan lopun vararikostaan. Yhtenä\nainoana vuonna, 1810, vihitään kaupungissa koko kaksitoista paria.\nElämä alkaa uudelleen.\n\nMaassa on rauha ja uusi aika. (155)\n\n\n\n\n\n\nVIITTEITÄ JA HUOMAUTUKSIA\n\n\n\n\nVIITTEITÄ JA HUOMAUTUKSIA.\n\n\nLyhennyksiä: MU = Hausenin julkaisema sarja Finlands Medeltidsurkunder.\nMustak. = Hausenin julkaisema Turun tuomiokirkon Mustakirja. Pk =\nPöytäkirja. Satak. V = Satakuntal. osakunnan julkaisu Satakunta\nV, Jalmari Jaakkolan kirjoitukseen \"Pohjois-Satakunnan vanha\neräkulttuuri\" liitetyt asiakirjat. VA = Valtionarkisto.\n\n\n1. TAMMERKOSKEN SEUDUN ALKUOLOJA.\n\n(1) Tampereen kaupungin alue: Kyttälän osto, Blåfield, Tampereen\nkaupunki; Voionmaa, Tampereen hist. III (1. pain.); Valtioneuvoston\npäätös koskeva eräiden Messukylän ja Pirkkalan pitäjissä olevien\nalueiden yhdistämistä Tampereen kaupungin alueeseen 26.11.1919\n(Asetuskok. 1919, n:o 157). -- \"Salmikunnasta\": Carlsson, Hist. ja\nmaantieteen, kertomus Pirkkalan pitäjäästä s. 75 (\"Salmekylä\"); VA\n1920: 67, 1972: 31 ja 2240: 43; Kangasalan isonjaon karttoja Hämeen\nläänin maanmitt. kontt. ark. Hämeenlinnassa. Kangasalan Kirkkojärven\nja Messukylän Kaukajärven välinen seutu näyttää komealta jokilaaksolta\nrantapenkereineen. Veden kahtaantuminen (bifurkatio) Kaarninkaisesta\non paikkakunnalla hyvin tunnettu. Kaarninkaisesta Kaukajärveen\n(Pitkäjärveen) menevä oja ei ole suuri, mutta niin suuri kumminkin,\n\"että siitä särki kulkee\" (kert. B. Oksanen Kangasalla 1929). --\nKalastus Otavalan joessa: VA, Topogr. Messukylä, Pirkkalan, Ruoveden\nja Keuruun laamanninkär. 23, 26 ja 27.3.1672. Pirkkalan käräjillä 1647\nsai Juhana Mikonp. Viinikainen luvan tukkia Viinikanjoki molemmilta\npuolilta pyydyksillään niin pitkältä kuin hänen maansa ulettui\njättämällä syvimmältä paikalta kuusi kyynärää tukkimatta, \"koska se ei\nole mikään yleinen väylä, vaan venetie\". VA, Ylä-Satak. Tk nn 4, Pirkk.\nkär. 23 ja 24.8.1647 1. 366.\n\n(2) Tammerkosken vaiheista ja Ylä-Satakunnan koskien tyrehdyksistä:\nBlåfield. Tampereen kaupunki ss. 9--10; Frisius, Dissertatio\nhistoricogeographica de potissimis fluviorum universi orbis (Turku\n1685) § VIII; Ericus. Erici, Postilla (1625) I s. 40; Carlsson, Kert.\nPirkkalan pitäjäästä ss. 40--41.\n\n(3) Pispalan luonnonmullistukset: VA, Harvialan kopiokirja ss. 783--785\n(tarkastus Pispalassa 12. 4. 1598); Hall, Beskrifn. öfver Birckala\nsocken, Samling af rön och afhandl. Kongl. Vetenskaps Academien, Tom.\nIV, 1783, s. 292; Carlsson, Kert. Pirkkalan pitäjäästä ss. 35--36.\n\n(4) Muinaisia kasvusto-oloja MU IV s. 255; Maanmitt. Ylihall. Ark.\nH 5, 1/37; VA 1972: 34 ja 2054: 32. Vielä tämän vuosisadan alussa\nkasvoi pähkinäpuita Nokian koskella. Messukylän pysäkin luota on uomaa\nkaivettaessa tullut esille pähkinöitä (tuom. Yrjö Raevuoren tied.).\n\"Pehkeisen\" talo Hatanpäässä näkyy vielä Hannu Hanssonin Satakunnan\nkartalla 1600-luvun puoliväliltä (ks. s. 105). Kangasalan Luukkalassa\non vanha tilus \"Pähkinämaa\".\n\n(5) Petoeläimistä: Carlsson, Kert. Pirkkalan pitäjäästä s. 43; VA,\nIkaalisten tuomiokunn. Tk n:o 14, Pirkkalan ylimäär. kär. 24--28.\n5. 1742, luettelo L; Blåfield, Tampereen kaupunki s. 7; Kauffmann,\nMuntra minnen från mellersta Tavastland s. 258; VA, Ylä-Satak. Tk n:o\n62, Pirkkalan ja Messukylän kär. 1 ja 3--4.7.1665 1. 778; Sam. n:o 6,\nPirkkalan kär. 7--8.7.1682 1. 599; VA 2032: 10; Kauffmann, main. teos\ns. 258 kertoo, että 1860-luvun alussa oli sudenkuoppa Sorinmäen ja\nuuden hautausmaan välisellä harjulla ja että v. 1877 tehtiin kaupungin\nlähistölle uusi sudenkuoppa.\n\n(6) Hirvenpyynnistä: Aamulehti 1910: 277; Blåfield, Tampereen kaupunki\ns. 7.\n\n(7) Kivikauden löytöjä Messukylän alueelta saatu m.m. Hatanpäästä,\nJärvensivulta, Hallilasta, Leinolasta, Takahuhdista, Palon kylästä,\nAitolahdelta, Nurmesta ja Hirviniemestä, siis vähin kaikkialta\nTampereen ympäristöiltä. Soikkeli, Messukylän esihistoriaa, Tamp. San.\n1910: 257 (131).\n\n(8) Satakunnan lappalaisista: Yrjö Koskinen, Millä aloilla Suomenmaata\novat Lappalaiset historiallisten tutkimusten mukaan asuneet, Suomi\n2 jakso, 15 osa s. 350; Varelius, Bidr. till Finlands kännedom\ni ethnographiskt hänseende, Suomi 1847 s. 47 seur.; Skogman,\nKert. matkoiltani Satakunnassa muinaisjuttuja keräämässä, Suomi 2\njakso, 2 osa s. 123 seur.; Åbo Tidn. 1791: 21; Aamulehti 1911: 42;\nHassinen, Muinaistieteell. kertomus Ruoveden kihlak:sta, käsikirj.\nKansallismuseon Arkistossa; Carlsson, Kert. Pirkkalan pitäjäästä s.\n7; Sama, Entinen Ikalinen ss. 32--36; Warén, Keuruun pitäjän historia\nss. 1--2; Tamp. San. 1887: 146; Reinholmin kokoelmat n:ot 91 ja 92,\nKansallismuseon Ark.; Reinholm ja Heikel, Tamp. San. 1879: 83 kertovat\nMessukylässä ja Pirkkalassa kuultuja tarinoita lappalaisten kivellä\npurjehduksesta ja tuulispäässä kulusta; K. A. K(overo), Neinvuoren\nlappalaistyttö, Kaikuja Hämeestä II, ss. 15 seur., on romanttinen\ntarina Tampereen ja Teiskon seutujen lappalaisista.\n\n(9) Voionmaa, Suomalaisia keskiajan tutkimuksia ss. 74, 75 ja 77.\n\n\n2. TAMMERKOSKEN ASUTUKSEN SYNTY JA VANHIN KEHITYS.\n\n(10) Muinaislöytöjä Tampereen tienoilta: Suomenmaa IV, s. 145;\nSoikkeli, Messukylän esihistoriaa, Tamp. San. 1910: 257 (131);\nMaanmittari Daniel Hallin v. 1762 Niemen rusthollin Reuharin saarelta\nlöytämät saviastiankappaleet sekä sikäläiset kivikummut, Myllysaarella\nTammerkosken niskassa 1860-luvulla havaitut kivikummun jäännökset\nja Naistenlahden sahan rannassa olleet jäännökset ovat hävitetyt ja\nhukkaantuneet; Hall, Beskrifn öfver Birckala socken, Samling af rön\noch afhandl. Kongl. Vetenskaps Academien Tom IV, 1783, s. 285; Heikel,\nKertomus Pirkkalan kihlak. muinaisjäännöksistä ss. 48--49, 66--67.\nHerm. Kauffmannin Pyynikiltä löytämistä kirveestä, keihäänterästä ja\nveitsestä Kansallismuseon Ark., Topogr. Messukylä.\n\n(11) Suur-Hämeen ja Satakunnan vanhin esiintyminen: Ruuth, Satakunnan\nasutusoloista keskiajalla, Hist. Ark. XV ss. 25--27; Mustak. s. 40; MU\nI s. 165.\n\n(12) Ylä-Satakunnan ja Hämeen yhteys: Gadd-Carenius, Beskrifn. öfver\nHwittis sokn (1759) s. 44 (Hämeensiika); Carlsson, Entinen Ikalinen s.\n45; Mustak. s. 262; Hausen, Bidrag till Finlands historia I s. 107;\nHall-, Beskrifn. öfver Birckala socken ss. 336, 346; Ruuth, Satakunnan\nasutusoloista keskiajalla, Hist. Ark. XV s. 6.\n\n(13) Sääksmäkeläisiä muistoja: MU III ss. 210--211; VA, Ylä-Satak. Tk\nnn 62, Pirkkalan ja Messukylän kär. 8--9.2.1667, 1. 1022; VA, Hannu\nHanssonin Ylä-Satakunnan kartta 1600-luvulta.\n\n(14) Hauholaisista muistoista Näsijärvellä vrt. Voionmaa,\nMuinaishämäläisiä kyliä, Hämeenmaa I, ss. 13--17; VA, Maanjako-oik. Tk\n41, Luopioinen v. 1786 (Laipateivas).\n\n(15) Ruuth, main. kirj. Hist. Ark. XV, s. 1.\n\n(16) Tampereen nimi: MU II s. 44; VA, Harvialan kopiokirja s. 897;\nVA 1920: 76 ja 2034: 18; Jaakko Teitin valitusluettelo s. 126 ja\nVA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan kär. 26--27.9.1662 1. 666; Sam.\nPirkkalan ja Messukylän kär. 21--22.5.1666 1. 965 (Tammere); Blåfield,\nTampereen kaupunki s. 2; Ojansuu, Suomalaista paikannimitutkimusta s.\n218 alaviitt.; VA 216 b, 11. 20 ja 21, 1972: 62; 1998: 43 ja 2031: 19\n(Tompi ja Tompilainen); VA 2051: 8 (Tompi Kokemäellä); VA 6331 a ja\n8646 us. (Savon p.o. paikannimiä); VA 4534 b ja e (Pohjois-Pohjanmaan\np.o. nimiä).\n\n(17) VA 2303: 7 (sukunimi \"Otava\" Ruovedellä v. 1577); Forsman\n(Koskimies), Tutkimuksia Suomen kansan persoonallisen nimistön alalla\ns. 84 (Neko); VA 2247: 179 (\"neckoi\" Ruoveden Pihlajalahdella v. 1571).\n\n(18) Ojansuu, Suomal. paikannimitutk. s. 56 (Halli).\n\n(19) Hatanpään nimestä MU III, s. 50; Maanmitt. Ylihall. Ark. H 6, 1/5;\nVA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan kär. 14--15.2.1660 1. 456; Setälä,\nSana- ja asiatiedust. vanh. uskomusten alalta I s. 42; VA 1972: 39;\nOjansuu, Suomal. paikannimitutk. ss. 67--68.\n\n(20) Asutusnimiä: Mustak. s. 472; MU IV s. 255; Messukylän\nisonjaonkarttoja Hämeen läänin Maanmitt. kontt. Ark. (Kurinen); Mustak.\ns. 369 (Vaininen); Mustak. s. 369 (Pylsy); MU III, s. 50 (Hyhky).\n\n(21) MU II, s. 147 (Henneri. Henneri myös vanha nimi Lempäälän\nHauralassa.); VA 2401 b: 404 (piispan lampuoteja Näsijärven seudulla).\n\n(22) Kirjoituksessaan \"Hämeen asuttaminen pakanuuden ajalla\"\n(Kalevala-seuran vuosikirjassa IX) A. M. Tallgren esittää kiintoisan\nyleiskatsauksen Hämeen ja Tampereen seutujen rautakautisiin\nmuinaislöytöihin ja tekee niiden johdosta päätelmiä Hämeen asuttamiseen\nja koko Hämeen heimon syntymiseen nähden. Pakanuuden ajan lopulla,\ns.o. aikakaudella 1000--1200, oli kiinteää asutusta, jonka tuntimina\novat kyläkalmistot, vain eteläisessä Hämeessä: Vesilahti--Lempäälässä.\nPirkkalassa, Kangasalla, Suur-Sääksmäen piirissä, Hattula--Vanajassa,\nHauholla, Vesijärvellä sekä siellä täällä näiden seutujen\nlähialueilla. Muualta Hämeestä puuttuu tämän aikakauden löytöjä, mutta\nerämiesten hukkaamia hajalöytöjä on saatu kauempaakin, kuten Teiskon\nKämmenniemeltä, Juupajoelta ja Keski-Suomesta. Silloinen Hämeen väestö\noli varakasta ja sen yhteiskunnallisesta järjestymisestä puhuvat\nlukuisat muinaislinnat. Asutusyhteyttä tällä Hämeen väestöllä on ollut\nainoastaan Kokemäenjoen laaksoon päin, jonka muinaislöytöihin Hämeen\nmuinaislöydöt luontevasti liittyvät. Mutta Häme on ollut kiinteän\nsuomalaisen väestön asuma jo puoltatuhatta vuotta aikaisemmin. N.s.\n\"kansainvaelluskaudelta\", vv. 500--700 j.Kr., on Hämeestä löydetty koko\nrunsaasti esineellisiä muistoja, joita on pidettävä myöhempäin löytöjen\nalkumuotoina. Näitä löytöjä on saatu myöhempää löytöaluetta paljon\npienemmältä Etelä-Hämeen alueelta, josta siten asutus on pakanuuden\najan loppupuolella levinnyt laajemmalle. Kansainvaelluskautta vielä\naikaisemmalta ajalta, n.s. \"roomalaiselta rautakaudelta\", jota kesti\nKristuksen syntymän ajoilta n. v:teen 400 j.Kr., on Hämeestä löydetty\nvain harvoja muinaisesineitä, vielä ahtaammalta alueelta, nim. eräiltä\nUrjalan, Akaan, Sääksmäen ja Pälkäneen paikkakunnilta, jota aluetta on\nsiis muinaistieteellisesti pidettävä alku-Hämeenä. Tämänkin kulttuurin\nalku on haettava Kokemäenjoen laaksosta. Kokonaiskäsityksensä prof.\nTallgren lausuu seuraavin sanoin: \"Häme alkoi siis syntyä Kokemäenjoen\nvarrelta tulevan uudisasutuksen vaikutuksesta jälkeen v:n 200 j.Kr.,\njolloin uudisasukkaita asettui harvakseen sinne tänne Tampereen etelä-\nja itäpuolelle. Se ensi väestö oli varmaankin puolikiinteää, turkiksia\nhankkivaa ja kaskea viljelevää kansaa. Se kansoitti, lisääntyessään\nja osaksi kenties jatkuvan siirtolaisuuden kautta Kokemäenjoen\npuolelta, Etelä-Hämeen järvialuetta, ensin Vanajaveden rannan ja\nMallasveden tienoon, leviten sieltä Hauhon--Tuuloksen reittiä metsien\ntoiselle puolelle Vesijärvelle ja Päijänteelle ja tunkeutuen vihdoin\nLepaan salmen kautta Vanajan ja Janakkalan alueille. Näsijärven,\nLängelmäveden, pohjoisen Päijänteen ja siilien laskevien reittien\nvarret sen sijaan odottivat vielä vuosisatoja ihmisasutusta.\" -- Tämän\nmukaan olisi varsinaisen Hämeen heimon muodostuminen ja leviäminen\ntapahtunut Etelä-Hämeessä, Suur-Sääksmäen vanhoista pesäseuduista\nkäsin, jonne asutuksen alkajat olisivat tulleet Kokemäenjoelta päin.\nEpäilemättä onkin joissakin määrin niin tapahtunut. Kuten tämän teoksen\nlukija huomaa, poikkeaa meidän käsityksemme kerrotusta muinaistutkijain\nkäsityksestä sikäli, että katsomme lännestä tulleella asutuksella\nolleen rajoitetumman merkityksen. Me edellytämme paikannimien ja\nhistoriallisesti tunnettujen maanomistus- ja erämaaolojen nojalla,\nettä jo ennen läntisiä tulokkaita on Hämeen alueella ollut esi-\ntai alkuhämäläistä väestöä, jonka kulttuurikanta on ollut lännestä\ntulleiden pelto viljelijäin tasoa alempi ja jonka köyhästä erämies-\nja kaskimieselämästä ei ole jäänyt upeita kalmistoaarteita. Ylipäänsä\nemme katso muinaistieteellisten löytöjen yksinään voivan tyydyttävästi\nratkaista niitä sisä-Suomen sisäisiä asutuskysymyksiä, joita\ntekstissämme on kosketeltu.\n\n\n3. TAMMERKOSKEN KYLÄKUNTA JA SEN MUINAISHISTORIA.\n\n(23) Rajain puute muinaisaikoina: Maanmitt. Ylihall. Ark. A 1 A,\nMessukylän kyläkartan selitys. -- Koskiyhdyskunta: MU IV, s. 255;\nMaanmitt. Ylihall. Ark. H 8, Tammerkosken kartanon kartta v:lta 1696\nselityksineen. Myös Pirkkalan pappilalla on aikoinaan ollut osuutta\nTammerkosken myllyissä. VA, Ylä-Satak. Tk nn 6, Pirkkalan kär.\n7--11.9.1685 ss. 1791--1792.\n\n(24) Niittyjen valtaus: Maanmitt. Ylihall. Ark. H 8, Tammerkosken\njakokunnan isonjaonkarttoja vv:lta 1758 (Lithov) ja 1822 (Wallenius).\n\n(25) Kaskikauden muistoja: VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan kär.\n23--24.11.1660, 1. 523 ja Pirkkalan kär. 22--23.2.1661, 1. 545; Ulrik\nRudenschöldin kert. taloud. y.m. oloista Suomessa 1738--1741 (Hist.\nSeuran Todistuskapp. VI) s. 120; VA, Ikalisten tuomiokunnan Tk 14,\nPirkkalan kär. 12.11.1742, S 39; VA, Börkerin kok.\n\n(26) Maanmitt. Ylihall. Ark. H 8. Tammerkosken jakok. isonjaonkartta\nselityksineen v:lta 1758; selityksissä jäljennys v:n 1539 tuomiosta.\n\n(27) Omistusolot kosken länsipuolella: Maanmitt. Ylihall. Ark. H 8\n(Mörthin kartta); VA, Ylä-Satak. Tk nn 4, Pirkkalan kär. 27--28.1.1646.\n1. 234.\n\n(28) Satakunnan erämaiden luettelossa 1400-luvun puoliväliltä mainittu\nerämaanomistaja Heikki Talo (\"Henric Talo J manzs skoga\") saattaa olla\nsuorastaan Pengonpohjan Tahlo, joka on harjoittanut erämaankäyntiä.\nVrt. Voionmaa, Mustankirjan luettelo Satakunnan erämaista, Hist. Ark.\nXXXV, 3, s. 23.\n\n(29) Tammerkosken rusthollin ja kylän erottaminen Viinikasta,\nHatanpäästä ja Härmälästä v:n 1758 isonjaonkartan selityksissä,\nMaanmitt. Ylihall. Ark. H 8.\n\n(30) Ylä-Satakunnan kylämuodoista vrt. esim. VA 1920.\n\n(31) Koukkujärjestelmästä Voionmaa, Suomalaisia keskiajan tutkimuksia\nss. 197--200.\n\n(32) VA 1920 us.\n\n(33) Ylä-Satakunnan erämaanmuistoja: Ylöjärven Mikkolan \"Hammonmaa\"\nmainittu maarekisterissä; VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan kär.\n14--15.2.1660, 1. 455: Sam. Pirkkalan kär. 8--9.2.1667, II. 1024--1026;\nSatak. V, ss. 78 79, 80, 81 (erämajoja Näsijärven vesistöllä); VA 2000:\n28.\n\n(34) Asutuksen leviäminen Näsijärven seuduilla: VA, Ylä-Satak. Tk\nnn 62, Pirkkalan kär. 30. 9. ja 1. 10. 1667, 1. 1104; Ryömänsarka\nVA, Topogr. Pirkkala, asiakirja 3. 9. 1635; VA, Ylä-Satak. Tk nn\n62, Pirkkalan kär. 16--18.10.1658, 1. 192; Maanmitt. Ylihall. Ark.\nH 5, 1/39; Sammaliston sarka VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan\nkär 17--18.10.1665, 1. 826; Tahlon torppa VA, Ylä-Satak. Tk nn 62,\nRuoveden ja Keuruun kär. 26--27.2.1666, 1. 910; Muroleen seudun\nkeskiajan asutuksia VA, YläSatak. Tk nn 62, Muroleen kär. 28.8.1667, 1.\n1088--1090 (Murole ja Saarlahti); Ylöjärven Runsas mainittu v 1433, MU\nIII s. 50; Teiskon Pohjankylän Kulju v. 1460, Mustak. s. 472.\n\n(35) Kurisen erämaat: Voionmaa, Mustankirjan luettelo Satakunnan\nerämaista, Hist. Ark. XXXV, 3, s. 18.\n\n(36) Siikalahti: Satak. V s. 98; VA 2401 b: 601.\n\n(37) Tammerkosken erämaanomistukset: Satak. V s. 65; VA 2401 b: 614;\nVA, Ylä-Satak. Tk nn 3, Ruoveden kär. 26--27.9.1631, II. 343--344;\nPihlajalahti VA 2247: 179; VA 2401 b: 601.\n\n(38) Pengonpohja: Satak. V s. 66; VA 2401 b: 416.\n\n(39) Pyynikkilä: VA 2247: 180; VA 2401 b: 617.\n\n\n4. MUINAISEN USKONNON JA YHTEISKUNNAN MUISTOJA.\n\n(40) Haltiauskoa: Maanmitt. Ylihall. Ark. H 6, 1/4 (Teivaalan Hiisilä);\nSetälä, Sana- ja asiatiedust. I ss. 12--14; Maanmitt. Ylihall. Ark.\nH 5, 1/39 ja 1/42 sekä H 6, 4/3; Hämeen l:n Maanmitt. kontt. Ark.,\nMessukylä 38 ja 20 c (Koljo- ja Kouko-johteisia paikannimiä); MU III\ns. 50 ja Maanmitt. Ylihall. Ark. H 6, 1/5 (Noidanvasara); Gadd, Försök\ntil en oecon. beskrifn. öfwer Satac. härad, norra del s. 11; Hall,\nBeskr. öfver Birckala socken s. 286; Heikel, Kert. Pirkkalan kihlak.\nmuinaisjäännöksistä ss. 55--58 (Junkkarin mätäs).\n\n(41) Elinkeinollisia haltioita: Hämeen l:n Maanmitt. kontt. Ark. 2 b\nja 11 a; Maanmitt. Ylihall. Ark. H 6, 1/5 (Äijä- ja Ämmä-johteisia\npaikannimiä); VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan ja Messukylän\nkär. 17 ja 18.10.1665 1. 825; VA, Topogr. Pirkkala, Pirkkalan ja\nMessukylän kär. 26 ja 28.2.1670; Gadd, main. teos s. 10 (muinaisia\npalvontalähteitä).\n\n(42) Muinaisia palvontapaikkoja: Hämeen l:n Maanmitt. kontt. Ark. 11\na ja 11 c (Messukylän Pyhäoja). Tämä Pyhäoja on vieläkin tunnettu (K.\nE. Linna). Ojansuu, Suomalaista paikannimitutkimusta s. 243 (Viiala).\nVihijoen seudulla oleva \"Vihonsuo\" VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan\nja Messukylän kär. 17 ja 18.10.1665 1. 825. Pyynikin \"hiisi\"-tarinoita\nBlåfield, Tampereen kaupunki s. 7 ja Carlsson, Hengellinen kalenteri\n1870 ss. 89--90. Viimemainitussa paikassa tarinatoisinto: \"... kuin\nensikerran soitettiin Pirkkalan kirkonkelloja, niin otti 'pahalainen'\nPispalan ahteen yläpuolelta jättiläislapiollisen maata (joten tähän kai\non tullut notkopaikka?), nousi Pyyniken vuorelle ja tavotti kirkkoa;\nmutta lapio kun hetkahti kädessään, putosi maa siitä Pyhäjärveen, joten\nsiihen saaret syntyivät.\"\n\n(43) Kehittyneemmän kannan uskomuksia: Kalevalaisia muistoja:.\nJaakkola, Suomi 5 jakso, 4 osa, Keskustelemukset ss. 8--10 ja\nKansanvalistusseuran Kalenteri 1927, ss. 31--37 (Hiukan Kalevalan\nhistoriallisesta taustasta); Reinholmin kok. 91 ja 92 sekä kanttori\nHeleniuksen paikannimiluettelot Kansallismuseon Ark.; Blåfield,\nTampereen kaupunki ss. 4--5; Aamulehti 1910: 28 (Messukylän\nn:o). Kalevan poikain kivenheitto ja niittäminen tunnettuja\nLänsi-Suomessakin, J. Krohn, Suomal. kirjallisuuden historia I, ss.\n155--156 ja 374. Suuren hauen tarina sovitettu Pyhäjärveenkin, Elias\nEnteen muistoonpanot Suomen Hist. Seuran Ark. Kalevalaisia nimiä: VA\n1920: 72 ja 2058: 14 (Ylöjärven Ilmarinen ja Kaleva); VA, Ylä-Satak. Tk\nnn 62, Pirkkalan ja Messukylän kär. 17 ja 18.10.1665, 1. 826 (\"Aijno\nNicki\"); VA 1921: 48 (Lemmitty); VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan\nja Messukylän kär. 10.6.1667 1. 1056 (\"Sinivuorenkorkenmaa\"). Muita\nkalevalaisia nimiä esim. \"Wäinä Moisio\" ja \"Ilmarissari\" Pirkkalan\nTaivalkunnassa, Maanmitt. Ylihall. Ark. H 8, 3/2 ja 3/3.\n\n(44) Seutukirkoista Voionmaa, Suomen maalaiskirkkojen maanomistuksista\nkeskiajalla, Hist. Ark. XXXI, 1, ss. 94--99.\n\n(45) Aspelin, Messukylän ja Hauhon kirkot, Suom. Muinaism. Yhd.\nAikakausk. VII ss. 82--83; Carlsson, Hengellinen Kalenteri 1870 s. 88.\n\n(46) Messukylän kirkkotilat: VA 2401 b: 412 ja 413; Aamulehti 1885:\n88; VA, Topogr. Messukylä, Messukylän laamanninkär. 31.10.1588;\nVA 2060: 19. -- Messukylän kirkolla on muinoin ollut merkillisiä\nmyllyoikeuksiakin Tammerkoskessa. Kun Pirkkalan käräjillä v. 1685\noli kysymys autiosta myllystä, jonka Pirkkalan pappilan sanottiin\nomistaneen Tammerkoskessa siihen aikaan, \"kun Pirkkala autuaan herra\nHannun aikana oli samaa seurakuntaa Messukylän kanssa\", selitti\nlautamies Alpo Messukylästä, että se mylly oli Messukylän seurakunnan\nalainen sillä tavoin, että Messukylän pappilalla oli oikeus jauhattaa\nsiellä kotitarpeensa, mutta muusta jauhatuksesta oli maksettava tulli,\njoka meni Messukylän kirkolle (VA, Ylä-Satak. Tk nn 6, Pirkkalan\nkär. 7--11.9.1685, ss. 1791--1792). Tässä asiakirjassa näyttää\nolevan kysymys Messukylän seutukirkon aikaisesta kirkon myllystä tai\nmyllytuloista Tammerkoskessa. Kenties ovat Messukylän kirkon perustajat\nantaneet kirkon ylläpitämiseksi sitä mitä heillä oli parasta: myllyn\ntai myllytuloja Tammerkoskessa. Tai on asia ollut niin, että Messukylän\nseutukirkon kirkkotilalle kuulunut myllyoikeus on jäänyt kirkolle. Kun\nMessukylän myöhemmällä varsinaisella pappilalla, joka muodostettiin\n1600-luvulla Takahuhdin tiloista, on kylän osakkaana tietenkin ollut\nosallisuus myöskin Takahuhdin myllyoikeuksiin Tammerkoskessa, on\nse myllyvero, jonka pappilan tuli omaa kotitarvettaan suuremmasta\njauhatuksesta suorittaa kirkolle, mahdollisesti jäte muinaisen\nkirkkotilan s.o. kirkon myllyoikeudesta.\n\n(47) Muinaisia yhteiskuntalaitoksia: MU IV s. 255; VA, Harvialan\nkopiok. 1. 16; VA 2056: 19 (Naistenmatkan Kuningas). -- VA 2056:\n19 (Vakkinen). \"Vakkistenkanto\" vanha Tammerkosken ja Messukylän\nkyläkuntain rajapaikka (Hämeen l:n Maanmitt. kontt. Ark. 2 b). Vakkinen\nsaattaa myöskin olla siirtonimi, joka on tullut lähinnä Vesilahden\nVakkilasta. -- Vainisen nimi: VA 1920: 39 (Nohkuan Väinä). Vainisen\nnimeen on yhdistettävä edellä viitteessä 4 Pirkkalan Taivalkunnasta\nmainittu nimi \"Väinä\". Puheenaoleva nimi on siten todettavissa useissa\nYlä-Satakunnan vanhoissa pääpaikoissa.\n\n(48) Oikeuslaitoksia: Gadd, main. teos s. 11; Hall, Beskr.\nöfver Birckala Socken s. 286; Heikel, Kert. Pirkkalan kihlak.\nmuinaisjäännöksistä ss. 60, 61 (Käräjäntörmä); Suomenmaa IV s. 135\n(Sopimusvuori); VA 2191: 8 (mestaus käräjäpaikalla v. 1566).\n\n(49) Muinaislinnoja: Maanmitt. Ylihall. Ark. H 5, 4/2 (Linnakivivuori.\nVrt. Lempäälän Moision maalla esiintyviä Linnamaan ja Linnajärven\nasutuksia, Hämeen l:n maarekisteri). Hämeen l:n Maanmitt. kontt. Ark.\n11 a ja 11 b (Linnamaa).\n\n\n5. PIRKKALAISET JA TAMMERKOSKEN KYLÄN KAUPPAMUISTOT.\n\n(50) Uusimpia yleisesityksiä pirkkalaiskysymyksestä: Jaakkola,\nPirkkalaisliikkeen synty: Melander, Mietteitä pirkkalaisista, Hist.\nArk. XXX, 3. -- Pirkkalaismuistoja itäisemmässä Hämeessä: Maanmitt.\nYlihall. Ark. BB 1 a (Valkiakosken \"Pirkkalainen\"); VA, Ylisen\nkihlak. Tk ee 5, Hauhon, Tuuloksen ja Lammin kär. 9--10.6.1645, 1.\n71 (Portaan \"Pirkka\"); Maanmitt. Ylihall. Ark. H. 12, 7/1 (Hankialan\nPirkosten kallio. Sama paikka selvällä nimellä \"Pirkkalaisten\nkallio\", VA, Maanjako-oik. Tuomiok. 38, Hauho v. 1784): Hollolan\npaikannimet Tieteellisten Seurain Paikannimitoimik. kok.; Lindén,\nKeräelmiä Kuhmoisten pitäjän historiasta s. 7 (runo pirkkalaisista).\nPirkkalaisnimiä pohjoisella suunnalla, Jaakkola, Pirkkalaisliikkeen\nsynty ss. 68, 134.\n\n(51) Pirkkalan kylä: Porthanin mielipide Opera selecta IV s. 154;\nCarlsson, Kert Pirkkalan pitäjäästä s. 50; Mustak. s. 486; Voionmaa,\nMustankirjan luettelo Satakunnan erämaista, Hist. Ark. XXXV, 3, s. 15;\nJaakkola, Hist. Aikakausk. 1919, s. 133 (Sion kylä).\n\n(52) Pirkkala ja Kokemäki: Hausen, Bidrag I s. 366 (\"sakalan kaupj\nrukko\"); Lindström, Kumo socken i historiskt hänseende, Suomi II\njakso 1, ss. 195 ja 178 (Vironlahti). -- Päinvastaista paikallisnimen\nsiirtoa, kuin tässä on esitetty, edellyttää Jaakkola, Hist. Aikakausk.\n1919. s. 128. -- Merkillisiä nimiyhtäläisyyksiä, joiden takana\nvarmaan on muinaisia kauppa- ja kulkusuhteita, edustavat yhtäällä\nPirkkalan kylä ja siellä oleva Hahkalan talo Pirkkalan pitäjässä\nja toisaalla Hahkialan kartano (muin. kylä) ja sen lähellä oleva\nPirkkalaisten kallion rajapaikka Hauholla. Molempien paikkain välillä,\nniitä yhdistävän vesistötien varrella, ovat Vesilahden--Lempäälän\nvanhat Hahkala nimiset asutukset. Samoin on Pirkkalan kylän Hahkalan\nSakkalalla vastine Vesilahden Sakaisissa.\n\n(53) Uusin ruotsalainen esitys \"Birkasta\" ja pirkkalaiskysymyksestä\nAdolf Schück, Studier rörande det svenska stadsväsendets uppkomst ss.\n51--97. Siinä esitetyt mielipiteet vastaavat suurin piirtein tässä\nteoksessa esitettyjä käsityksiä pirkkalaisliikkeestä. -- Suomenlahden\nitäosan rannikoilla esiintyviä Pirkka-johteisia paikannimiä, kuten\nPirkkangansuo, Pirkholmen, Pirkholmenkangas Virolahdella (Maanmitt.\nYlihall. Ark. V 21, 56) tuskin voidaan pitää Ylä-Satakunnan\npirkkalaisten, mutta kyllä Novgorodissa kulkeneiden Ruotsin\npirkkalaisten muistoina.\n\n(54) Varjaagit Suomessa: Voionmaa, \"Ledung\"-laitoksen muistoja\nLounais-Suomen rannikoilla, Hist. Ark. XXXIV, 2; Varjakanvuori\nNäsijärvellä (J. Hahdon huom.). Muroleen kosken lähellä on\nVarjakansaari ja Varjakka-niminen asutus.\n\n(55) Tammerkosken kylän keskuksellisesta asemasta VA 1920 us.\n\n(56) Tampereen seudun muinaisia tieoloja: Carlsson, Kert. Pirkkalan\npitäjäästä ss. 101, 102; Maanmitt. Ylihall. Ark. H 5, 1/83 ja\n3/27. Ratinanniemi: Walleniuksen kartta selityksineen n:ot 209 a\n(\"Lauttaniemi\") ja 209 (\"Lauttasillanmoisio\") Maanmitt. Ylihall. Ark. H\n8, 4/29 ja 4/30.\n\n(57) Tammerkosken seudun teitä ja siltoja: Gadd, main. teos s. 10\n(\"Vanhan kirkon tiet\" ja \"ruumiinpuntarit\". Tarina \"ruumiinpuntareista\"\non tunnettu m.m. Hollolassakin sikäläisiin paikkoihin sovitettuna);\nBlåfield, Tampereen kaupunki s. 3 (Naistenmatkan nimi); Otavalan ja\nVihijoen silloista ks. ed. s. 52; VA 1998: 37 (Tammerkosken silta);\nVuohensillasta ks. ed. s. 53.\n\n(58) Rahalöytöjä Tampereen seudulta: Heikel, Kert. Pirkkalan kihlak.\nmuinaisjäännöksistä s 67.\n\n(60) Tammerkosken pirkkalaissuhteita: VA, Ylä-Satak. Tk nn 62,\nPirkkalan kär. 14--15.2.1659 1. 322 (Kuorannan osto v. 1550\nValkilalta); Carlsson, Kert. Pirkkalan pitäjäästä ss. 86, 88\n(Kuotoniemi). Ruoveden Väärinmajan asutuksen tai valtauksen alkuperää\nPirkkalan kirkon seudulta ilmaisee myös Väärinmajan tienoon vanha\nasutusnimi \"Hanho\", jonka vastine on Pirkkalan Tanilassa vieläkin\nolevan sillan nimi \"Hanhonsilta\" (sen lähellä oleva \"Hanhilahti\" oli\nennen taivalkuntalaisteu kirkkovenevalkama, Carlsson, Kert. Pirkkalan\npitäjäästä s. 29).\n\n(61) Muuttelevia kauppapaikkoja: Maanmitt. Ylihall. Ark. H 5, 1/37\n(Nuolialan--Partolan kauppanimistö).\n\n(62) Tammerkoskelaisia kaukoretkeilijöitä: VA 4534 b ja e\n(tammerkoskelaisia nimiä Perä-Pohjolassa).\n\n(63) Kauppeja ja Kauppiloita: VA 2058: 18 ja 2059: 16 (Korvolan\nKauppamies); Voionmaa, Mustankirjan luett. Satak. eräm., Hist. Ark.\nXXXV, 3, s. 15 (Sikoisten Kauppi); Maanmitt. Ylihall. Ark. H 5,\n1/37 (Nuolialan Kaupinmoisio); Satak. V s. 64; VA 2031: 19 ja 2058:\n23 (Takahuhdin ja Vehmaisten Kauppilat); VA, Ylä-Satak. Tk nn 62,\nKangasalan kär. 30.6.--1.7.1659 1. 380 (Kaupinniemi v. 1564).\n\n(64) VA 129 11. 51, 55 (Ylä-Satakunnan maalaispohattoja v. 1590).\n\n(65) Vainiset: VA 2247: 86 (Vainisen omaisuus v 1571); Ruuth,\nSuomalaisten rälssimiesten sinettejä, Hist. Ark. XI, n:o 262 (Juha\nOlavinp, Vainisen sinetti); VA 2303: 5 (Vainisen rengit v. 1577).\n\n(66) Kekkoinen: VA 2247: 179 (Kekkoisen omaisuus v. 1571) ja 2303: 5\n(Kekkoisen rengit v. 1577).\n\n\n6. KYLÄ JA KARTANO.\n\n(67) Tammerkosken kylä uskonpuhdistuksen ajalla: Jaakko Teitin\nvalitusluettelo Suomen aatelia vastaan (Hist. Seur. julk.) s. 126;\nVA 1, 2, ja 1919 ja 1920 (Ylä-Satakunnan vanhoja verotusoloja).\n-- Vainisen nimismiessuku: VA 1998: 37; VA, Harvialan kopiok. ss.\n783--785; VA, 483 Bf 1. 7; VA, Ylä-Satak. Tk nn 3, Pirkkalan kär.\n11--12.2.1630 11. 27--29; Sam. Pirkkalan kär. 20--21.10.1631, 1. 373.\n\n(68) Kylän varallisuusoloja: VA 1920: 96 ja 2247: 86.\n\n(69) VA, Ylä-Satak. Tk nn 3, Pirkkalan kär. 25.8.1630 11. 111 ja 117\n(Häkiälä); VA, Ylä-Satak. Tk nn 3, Kyrön kär. 24.1.1631 1. 259 (Tuomas\nTuomaanpojan valtiopäivämiespalkkio).\n\n(70) Tammerkosken kalastus: Kauffmann, Muntra minnen från mellersta\nTavastland ss. 120 ja 164--166; MU IV s. 255; VA 1996: 1, 2032: 16\nja 2240: 44. VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan ja Messuk. kär.\n8--9.2.1667 1. 1019; Sam. nn 7, Pirkkalan ja Messuk. kär. 21--23.7.1690\n11. 167--168. -- Kruununkalastuksista Tammerkoskessa vielä v. 1593,\nLeinberg, Handl. rör. finska kyrkan och prestersk. I s. 274. \"Lanaksi\"\nsanottiin keskiajalla suurta merrantapaista pyydystä.\n\n(71) Tammerkosken myllyt: MU IV s. 255; Jaakko Teitin valitusluettelo\n(Hist. Seur. julk.) s. 126; VA 127: 31 (v. 1585); VA 2401 a: 412 (v.\n1590); VA, Ylä-Satak. Tk nn 3, Lempäälän kär. 6--7.9.1630 1. 153;\nSam. nn 62, Pirkkalan ja Messuk. kär. 8--9.2.1667 1. 1019; Sam. nn 7,\nPirkkalan ja Messuk. kär. 21--23.7.1690 11. 167--168. Myllytiestä VA,\nYlä-Satak. Tk nn 6, Pirkkalan kär. 31.5. ja 1--2.6.1681 s. 182.\n\n(72) Tammerkosken silta: VA, Ylä-Satak. Tk nn 62, Kangasalan kär.\n8--9.10.1662 1. 672; Sam. nn 62, Kangasalan kär. 1. ja 3--4.7.1667 1.\n1071; VA 241 b: 10.\n\n(73) Kylän köyhtyminen ja tilain autioituminen: VA 2401 a: 412 (v.\n1590); VA 2930: 15 (v. 1598); Vrt. Yrjö Koskinen, Nuijasota (2 p.)\nss. 298, 299, 350. Elfsborgin lunnaiden veroluetteloissa v:lta 1614\non Tammerkosken kyläkunnan talojen isäntäväestä seuraavanlaisia\nmerkintöjä: Nekala köyhtynyt ja autio, Viinikka köyhtynyt, Hatanpää\nmies kaatunut, Tausko lopen vanhoja ja rutiköyhiä, molemmat Kurilat\nköyhtyneet, Nalkalan leskivaimo rutiköyhä, molemmat Kytät köyhtyneet ja\nenimmäkseen autiot, molemmat Siukoilat köyhtyneet (VA 483 Bf: 6). --\nRatsutilain synty: VA 2427: 37 ja 2429 us. (1590-luvun ratsutiloja);\nVA 2448: 25 (v. 1602); VA 2576:132 (lesken tarina). -- Kruununtilain\nsynty: VA, Ylä-Satak. Tk nn 3, Pirkkalan kär. 25.8.1630 1. 108.\n\n(74) Tammerkosken kartanon perustaminen ja alkuajat: VA, Redukt.\njordeb. Åbo län ss. 1370--1371; VA, Redukt. handl. ang. redukt.\nverket i Åbo och Björneb. län 1683--1687 1. 176, ja 1684--1696 1.\n283. -- Vainisen suvun viimeisistä ajoista Tammerkosken taloissa VA,\nYlä-Satak. Tk nn 3, Pirkkalan kär. 11--12.2.1630 1. 27 ja 28 sekä nn 4,\nPirkkalan kär. 9--10.6.1645 1. 176. Yrjö Juhananp. Svinhufvud omisti\nTenholan Hylkiluodon ja kuoli v. 1639. Hänen vaimonsa Anna Sabel, joka\noli elossa vielä v. 1654, mainitaan v. 1645 asuvana Tammerkoskella,\njossa hän nähtävästi omisti Vainiselle ennen kuuluneet Kosken talot\n(\"fru Anna Sabell i Kåskis\", VA, Ylä-Satak. Tk nn 4, Pirkkalan kär.\n25-26.10.1645 1. 210). Vrt. Jully Ramsay Finlands frälsesläkter II s.\n368.\n\n(75) Kartanon oloja 1600-luvun lopulla: VA 6944. Alkuperäinen Oloff\nMörthin kartta Maanmitt. Ylihall. Ark. H 8, 4/1. Värikuvallinen\njäljennys tästä kartasta Tampereen hist. 1 pain. ss. 22--23. --\nTammerkosken talonpoikain omistusoikeudesta taloihinsa ja kartanoon\nsuoritettavista veroista Creutzin aikana VA, Ylä-Satak. Tk nn 6,\nPirkkalan kär. 7--11.9.1685 s. 1802.\n\n(76) Kartanon myöhempiä vaiheita: Jully Ramsay, Finlands frälsesläkter\nI ss. 77--78; E. Aspelin, Messukylän ja Hauhon kirkot, S. Muinaism.\nYhd. Aikakausk. VII ss. 83--84 (Anna Gertrud Creutz ja H. R. Zöögh).\nKartanon rahallisista vaikeuksista tähän aikaan VA, Ylä-Satak. Tk nn\n12, Pirkkalan kär. 1695 s. 3. -- Jully Ramsay, \"Ett dödsbo\" teoksessa\n\"Skuggor vid vägen\" ss. 149--162 (Kl. Detlofsson Bars); Lagus, Finska\nadelns gods och ätter s. 117 (Detsofssonin, Kurckin ja v. Knorringin\nsukulaisuussuhteita). -- H. H. Boijesta Kansallinen Elämäkerrasto I.\n\n(77) Kartanon oloja 1700-luvun puolivälissä: VA, Ikalisten tuomiok.\nTk n:o 14, Tammerkosken ylimäär. kär. 24--28.5.1742 laajoine\npöytäkirjoineen ja liitteineen. Vrt. Jalmari Finne, Tampereen kartano,\nAamulehti 1928.\n\n(78) Hatanpää ja Otavala: VA 483 Bd 1. 29 ja Bf 1. 6; VA 2557 a: 00;\nLagus, Finska adelns gods och ätter s. 341; Jalmari Finnen antamia\ntietoja. Otavalassa luutnantti Yrjö Martinp. Asp jo v. 1665 (VA,\nYlä-Satak. Tk nn 62, Pirkkalan ja Messuk. kär. 17--18.10.1665 1. 825).\nAspin myöhemmistä oloista VA, Ylä-Satak. Tk nn 6, Pirkkalan kär.\n21--23.7.1683 s. 1109.\n\n(79) Torpparit: Matti Seppää Tammerkoskella (\"Mats Smed i Tamarkoski\")\nmain. v. 1681, VA, Ylä-Satak. Tk nn 6, Pirkkalan kär. 31.5. ja\n1--2.6.1681 s. 177. Kapakan torpan muistona nimi \"Kapakanmäki\"\nRonganojan seudulla, Elias Enteen kokoelm. Hist. Seuran Ark. --\nVäestöoloja: VA 7671: 557 (v:n 1772 henkikirja).\n\n(80) Sota-aikoja: Frisius, Dissert, de potissimis Fluviorum universi\norbis (Turku 1685) § VIII; Ericus Erici, Postilla (v:lta 1625) I s. 40;\nLindeqvist Isoviha ss. 330--331; Blåfield, Tampereen kaupunki ss. 5--6;\nVA, Ikaalisten kihlak. Tk 1742--1743, Pirkkalan kär. 12.11.1742 § 39.\n\n\n7. MAAKUNNAN OLOJA 1700-LUVULLA.\n\n(81) V:n 1775 lääninjako: VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj.:\nVetterstedtin kirj. Turun maaherralle 7.11. ja 20.12.1775;\nSchröderheimin kirj. Vetterstetille 24.11.1775; Kunink. kirj. 8.3;\nKamarikollegion kirj. 26.4.1776 Turun maaherralle; Vaasan läänin\nmaaherran kertomus v:lta 1777.\n\n(82) Asutus- ja väestöoloja: VA, Turun läänin maakirjoja 1700-luvulta;\nÅbo Tidn. 1784 (kertomukset Orihvedeltä ja Mouhijärveltä); Leinberg,\nBidr. till känned. af vårt land III s. 47. -- Väkilukuja: Gadd, Oecon.\nbeskrifn. ö. Satac. härad, norra del s. 125. Vrt. Schybergson, Bidr.\ntill Finlands inre historia åren 1721--1731 ss. 28, 29, 136--138.\nSiinä käytetyn laskutavan mukaan ja ottamalla huomioon Ylä-Satakunnan\nväestön suhdeluku koko Turun läänin väkilukuun vuosisadan loppupuolella\nsaataisiin Ylä-Satakunnan väkiluvuksi v. 1731 tasaisin luvuin 27 000\nhenkeä, mikä varmaan on liian korkealle arvattu. -- Taulukossamme\nesitetyt väkilukutiedot on poimittu väestötaulukokoelmasta, Turun\nläänin väkiluvusta Wargentin, Folkmängden 1751 och 1752, Svenska\nVetensk. Akad. Handl. 1782 s. 236 seur.; Mennander, Om folkrikedomen i\nÅbo stift under 30 år, Svenska Vetensk. Akad. Handl. 1769\n\n(83) Maatalous ja maataloustavat: Ylä-Satakunnan maataloutta ja\nmaalaisoloja koskeva esitys perustuu Indreniuksen, Lencqvistin y.m.\nkertomuksiin, jotka ovat julaistut Åbo Tidningarin vuosikerroissa 1781,\n1784 ja 1791; Gaddin ja Wargentinin edellä mainitut kirjoitukset;\nUlrik Rudenschöldin kertomukset vv:lta 1738--1741, Hist. Seur.\nTodistuskappaleita Suomen historiaan, us.; Kreanderin Turun\nyliopistossa julaistu väitöskirjasarja \"Om möjligheten att utan ängar\nsköta landtbruk I--III\" (1775).\n\n\n8. MAAKUNNAN KAUPPA JA PIRKKALAN MARKKINAT.\n\n(84) Ylä-Satakunta taloudellisena takamaana ja sen kauppatavat:\nHermelin, Tal om näringarnas förhållande uti rikets särskilde\nlandsorter, Svenska Vetensk. Akad. Presidiital 1773; Rudenschöldin\nkertomukset vv:lta 1738--1741 (Todistuskappaleita Suomen historiaan VI)\nus.; Åbo Tidn. 1783: 250, 1784: 10, 1791: 21 ja 1793.\n\n(85) Kulkuneuvot: VA, Turun ja Porin läänin verifikatiokirjoja eri\nvuosilta, varsinkin vv:lta 1700, 1711 ja 1770; Wallin (Voionmaa),\nSuomen maantiet Ruotsin vallan aikana (Fennia 8, 2) ss. 110--114.\nNäsijarven itäpuolinen rantatie merkitty Hannu Hanssonin Satakunnan\nkarttaan 1600-luvulta (ks. ed. s. 105). Näsijärven länsipuolista tietä\ntarkoittanevat ne \"Penkoon menevät ratsutiet\", joita mainitaan v. 1683\n(VA, Ylä-Satak. Tk nn 6, Pirkkalan kär. 3. ja 5--7.2.1683 s. 959).\n\n(86) Ylä-Satakunnan vanhoja markkinoita: Wallin (Voionmaa), Kirkkojemme\nsuojeluspyhät, Suomen Museo 1896; Markkinaluetteloja 1600-luvulta:\nManuale finnonicum 1646, Uusi suomal. Manuale 1671, Suomalaisten Sielun\nTavara 1686, 1690, 1696 y.m.; Cajander, Om Tavasthandeln och Nystad s.\n26; Schybergson, Bidr. till Finlands inre historia åren 1721--1731 ss.\n60, 61; Rudenschöldin kertomus ss. 144, 106, 113; Aamulehti 1901: 215\n(Orihveden markkinat); Ruuth, Björneborgs stads historiass. 107, 243;\nGadd--Holmberg Om medel till finska stapelstädernes uppkomst (1766) s.\n9--11; Åbo Tidn. 1797: 30.\n\n(87) Tammerkosken markkinat: Qvist, Finlands marknader ss. Ruuth,\nBjörneborgs stads historia ss. 10, 21, 44, 46, 88; Vääränen, Handlingar\nss. 302, 303; Bidr. till Åbo stads historia, 1 sarja X ss. 78, 83; v.\nBonsdorff, Åbo stads historia ss. 512, 513; Cajander, Uudenkaupungin\nmuinaisia I ss. 237, 238; Schybergson, Bidr. till Finlands inre\nhistoria åren 1721--1731 ss. 60, 61. -- Tammerkosken markkinapaikasta\nja \"tullikojusta\" VA, Ylä-Satakunnan Tk nn 5, Pirkkalan kär.\n22--23.9.1679 s. 378; Sam. nn 6, Pirkkalan kär. 3 ja 5--7.2.1683 ss.\n950--958 (laaja juttu markkinaoloista).\n\n(88) Harjun markkinat: Carlsson, Kert. Pirkkalan pitäjäästä s. 66;\nRudenschöldin kertomus ss. 124, 129, 130; Lemberg, Bidr. till känned.\naf vårt land V s. 69.\n\n(89) Pispalan markkinat: Kalm--Sovelius, Om nyttan, som tillfaller en\nprovince af en deri anlagd stapelstad; Gadd--Holmberg, Om medel till\nfinska stapelstädernes uppkomst s. 10.\n\n\n9. KANAVOIMIS- JA PELLAVANKEHRUUPUUHIA.\n\n(90) Kanavoimis-ja kaupunkisuunnitelmia: Liljenstrand,\nEkonomiskjuridisk af handling om Finlands strömrensningsverk ss.\n50, 51; VA, Hasselbomin kertomus v:lta 1741; Schybergson, Bidr.\ntill Finlands inre historia ss. 72, 73, 109--111, 112; Sama,\nFinlands historia (1 pain) II s. 78 ja Svenska Litterat. Sällskapets\nFörhandlingar och uppsatser 3, s. 141; Leinberg, Bidr. till känned.\naf vårt land III ss. 18 seur.; Gadd--Idman, Försök till en oeconomisk\nAfhandling om strömrensningars nytta och nödvändighet i Björneborgs\nLän; Rudenschöldin kertomus 1738--1741; Schybergson, Lars Johan\nEhrenmalm, Svenska Litterat. Sällskapets Skrifter IX, liitteet.\n\n(91) Koskenperkuita: Liljenstrand, Ekon.-jurid. afhandl. om Finlands\nströmrensningsverk s. 62; Palmen, Suomen Maantieteellisen Seuran\nKartasto (1910 v:n painos), teksti karttaleht. 27.\n\n(92) Ylä-Satakunnan pellavanviljelys: Rudenschöldin kert. ss. 45, 47,\n64, 67, 119, 126, 137, 141, 144. Kalm--Salovius; Oförgripeliga tanckar\nom det så kallade gröna linets plantering och skötsel i Orihvesi sokn\n(1757); Lencqvist: Kårt beskrifning öfver Orihvesi socken (Åbo Tidn.\n1784: 10); Åbo Tidn. 1775; 22 ja 1783: 250; Nimetön kilpakirjoituksen\ntekijä: Hvilka äro de hinder, som fjettra finska landtmannens idoghet\n(Finska Hush. Sällsk. Handl. I, v:lta 1803); Åbo Tidn. 1783: 250.\n\n(93) Otavalan kehruukoulu: Elmgren: Otavala spinn-skola (Hist. Ark.\nVI, ss. 41 seur.); Annala, Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus\nRuotsin vallan aikana ss. 296--299; VA 7635: 326 (Otavalan kehruukoulun\nväestö v. 1765); v. Willebrand--Radloff: Underd. utlåtande om tjenliga\nhemslöjder för det inre landet, 9.4.1807 (Finska Hush. Sällsk. Handl.\nv:lta 1807); Wallenius--Radloff: Underd. utlåtande ang. sättet att\nanvända de till lin- och hampculturens befrämjande i Nåder anslagne\nmedel, 1813 (Finska Hush. Sällsk. Handl. III); Åbo Tidn. 1797: 14\n(Hermelin).\n\n\n10. TAMPEREEN KAUPUNGIN PERUSTUSKIRJA.\n\n(94) Tammerkosken kaupunkikysymyksen alkuvaiheita: Ruotsin VA, Ednerin\nanomusesitys, \"Tammerfors stads acta\"; Sam. Tammerkosken kokouksen Pk,\nH. H. Boijen, Turun maaherran, Kauppakollegion, Ednerin ja Markkulan\nlausunnot, Commerce-Dep. Handlingar 1771--1772; Sam. Valiokunnan\nmietintö, Kammar-, Ekon. och Commerce-Dep. protok. 1771--1772; Sam.\nPappissäädyn Pk 29. 7. 1772. Mennanderin lausunnosta J. R. Forsman.\nKaarle Fredrik Mennander ja hänen aikansa s. 322.\n\n(95) Valmistelut Kustaa III:n aikana: Renvall, Fysiokratian vaikutus\nRuotsi-Suomen kansantaloudelliseen kirjallisuuteen ss. 57, 69\nseur. (Kustaa III:n suhde fysiokratiaan). Vrt. Wallin (Voionmaa),\nTampereen käsityö ja käsityöläiset XIX:llä vuosisadalla ss. 13, 14 ja\n18--20 sekä Hist. Aikakausk. 1903, s. 125 seur. Maatalouskomiteaan\nliittyvistä toimista Odhner, Gustaf III, I ss. 332, 333, 357 ja II\ns. 49; Nyström, Bidr. till Svenska handelns och näringarnas historia\nunder senare delen af 1700-talet ss. 79, 100, 103; Maatalouskomitean\nasiakirjat 1773--1780, Ruotsin VA (Boijesta 16. 12. 1773). Tammerkosken\nkauppalasta erityisesti valtaneuvoston Pk 23. 5. 1775 (Protocoller för\nK. Handels- och Finance Expedition 1775), Ruots. VA.\n\n(96) Ratkaisu: Helsingin konseljin Pk (Conseil och Cabinets Prot. uti\nInrikes civile ärender 1775), Ruots. VA.\n\n(97) Muistotarinoita kuninkaan Suomen matkalta Blåfield, Tampereen\nkaupunki ss. 12, 13.\n\n(98) Ensimmäiset toimeenpanoaskeleet: VA, Turun lääninhall. Kunink.\nkirj. 1773--1780, Käskykirja 6.6.1775. -- Ahvenanmaan kauppalasta\nannettiin käskykirja myöskin 6.6.1775, mutta asia myöhemmin raukesi\n(main. Turun lääninhall. Kunink. kirj.). -- Yrjö Koskinen, Suomen\nkansan historia (2 pain.) s. 470 sanoo, että Kuopio olisi perustettu\naikaisemmin kuin Tampere. Käskykirja Tampereen perustamisesta kuitenkin\nannettiin v. 1775, mutta Kuopion v. 1776; erioikeutensa Tampere sai v.\n1779, mutta Kuopio 1782.\n\n(99) Vaihtokirja: H. H. Boijen kirj. maaherra Rappelle jäljennyksinä\nTurun lääninhall. Kunink. kirj. 1773--1780, VA; Maaherran ja\nkamarikollegion lausuntoja sekä Boijen promemoria 12.12.1775\nKammarkoll. Handl. 1775, Ruotsin VA; Valtaneuvoston Pk 29.11.1775,\n13.12.1775 ja 20.12.1775 sekä 17.1.1776, Protoc. för K. Handels och\nFinance Exp. 1775 ja 1776, Ruotsin VA; Käskykirj. maaherralle 17.1.1776\n(julaistu suomennoksena Blåfield, Tampereen kaupunki ss. 14--16) ja\n18.9.1776, Kamarikollegion ja Boijen kirj. Turun maaherralle vv:lta\n1776 ja 1777, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1773--1780, VA. --\nBoijen korvausvaatimusten laatua Tammerkosken rusthollin rakennuksiin\nnähden osoittaa m.m. sekin, että Tammerkosken, kokouksessa 1772\ntehdyn kertomuksen mukaan säterin päärakennus oli rakennettu muutamaa\nvuotta aikaisemmin. Siinä oli lautakatto, yhdeksän suurimmaksi osaksi\nsisustamatonta huonetta ja alla kellarit. Muita rakennuksia oli\nkartanossa vanha pakaritupa, navettarakennus, aitta ja puoteja \"osaksi\nenemmän tai vähemmän rappiollisia\".\n\n(100) Tampereen kaupungin ensimmäinen asemakaava: D. Hallin\nalkuperäinen kartta lienee hukkunut. Hallin käsialaa on todennäköisesti\neräs Tamp. Kaup. Ark:ssa oleva asemakaavaluonnos, josta on jäljennys\nedellä s. 181. Hallin karttaselitys Tamp. Kirk. Ark. kotelo\n\"Tammerfors stads kyrkohandlingar\". Tämä karttaselitys edellyttää\nvielä täydellisempää alkukarttaa kuin se luonnos, jota olemme edellä\nkatsoneet Hallin laatimaksi. Maaherran lausunto 20.10.1775, Kammarkoll.\nHandl. 1775, Valtaneuvoston Pk 29.11.1775, Protok. för K. Handels- och\nFinance Exp. 1775, Ruots. VA; Käskykirj. 17.1.1776, Turun lääninhall.\nKunink. kirj. 1773--1780, VA.\n\n(101) Perustuskirja: Valtaneuvoston Pk 1.10.1779, Protok. för K.\nHandels- och Finance Exp. 1779, Tampereen perustuskirjan konsepti,\n\"Tammerfors stads acta\", Ruots. VA. -- Tamp. Kaup. Ark:ssa oleva\nalkuperäinen perustuskirja lienee keväällä 1918 ollut vaarassa joutua\nhukkaan. Sinetti on silloin kadonnut.\n\n\n11. TAMPEREEN KRUUNUNPOLTTIMO.\n\n(102) Vapauden ajan paloviinaoloja: Voionmaa, Yhteiskunnallinen\nalkoholikysymys ss. 49--54; U. Tuominen, Viinankäyttö ja sen\nvastustaminen vapaudenajalla (Suomen entisyyttä 1); Fryxell,\nBerättelser ur Svenska historien 43, ss. 257--267; Malmström, Sveriges\npolitiska historia (2 pain.) II ss. 100 seur., 441 seur.; Tegengren,\nÖfversigt af bränvinslagstiftningen i Finland, Jurid. fören. tidskrift\n1901 ss. 260 seur. -- Sundbärg, Sveriges land och folk (1901) s. 253,\nmainitsee paloviinan nauttimisen Ruotsissa v:n 1830 aikoina nousseen\nvähintään 40 litraan asukasta kohden.\n\n(103) Kustaa III:n paloviinapolitikka esitetty Fryxellin, Odhnerin y.m.\nteosten mukaan.\n\n(104) Laajoja tietoja Tampereen kruununpolttimosta VA Turun läänin\nhall. Kunink. kirj. 1775--1795, sekä Kunink. Polttimojohtokunnan\nasiakirjoissa ja Turun läänin maaherralta tulleissa ja hänelle\nmenneissä kirjelmissä 1785--1788 Ruots. VA. -- Tammerkosken polttimon\nväestöstä VA 1711: 679 (v. 1780) y.m.\n\n\n12. ENSIMMÄISET ASUKKAAT.\n\n(105) Varamaaherra Fredenschöldin kirjelmä K. M:lle 23.11.1780, Turun\nläänin maaherran kirj. 1776--1782 Ruotsin VA; VA, Turun lääninhall.\nKunink. kirj. 1781--1789, Kunink. kirj. 1.10.1779, 23.11.1780 ja\n16.5.1782 sekä Fr. Possen kirj. Turun maaherralle 9.4. ja 25.6.1781;\nJ. Limonin tonttikartta v:lta 1780, Turun läänin maaherran kirj.\n1776--1782, Ruotsin VA. -- Ensimmäisten asukkaiden luettelo laadittu\nVA:n Turun läänin vast. vuosien henkikirjain perusteella. Tiedot\ntarkistettu Jalmari Finnen Tampereen kirkon arkistossa olevain\nhenkilöluettelojen avulla.\n\n\n13. OPASTUKSEKSI.\n\n(106) Tämän kuten seuraavainkin lukujen esitys perustuu pääasiallisesti\nTampereen kaupungin tuomiokirjoihin, jotka alkavat v 1802. -- Erityisiä\nlisätietoia antavat VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1781--1789,\nKunink. kirj. maaherralle 23.1.1781 (Tammerkosken.sillasta). Turun\nmaaherran kirj. 3.10.1786 sekä Abr. Häggmanin kirjoitus 29.6.1786,\nMaaherrain kirjeissä, Ruots. VA. -- Tampereen katujen vanhoista nimistä\nTamp. Sanomat 1890: 43.\n\n\n14. ALKAVA HALLINTO JA ITSEHALLINTO.\n\n(107) Yleistä: Gengler, Ueber die deutschen Städteprivilegien\ndes XVI, XVII und XVIII Jahrhunderts s. 2; Redlich, Englische\nLokalverwaltung (1901), erittäinkin luku \"Die Entwicklung der engl.\nVerwaltungsorganisation bis zum Ende des XVIII Jahrhunderts\". --\nJärjestysmiehen asettaminen: Tamp. Tk 25.8.1803 § 1; Tamp. Kaup.\nVanh. Pk 24.1.1796 § 1; Tamp. Tk 9.1.1802 § 1. Callmeijeristä ja\nSelenskistä VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1780, 1791, 1794 ja\n1798. -- Tihlmanin nimittäminen: Kaupunkilaisten kirjoitukset 26.3.\nja 19.9.1801, kruununvoudin kirj. 29.5 ja 4.6.1801 ja maaherran kirj.\n27.10.1801, kaikki Turun läänin maaherran kirj. Ruots. VA; VA, Turun\nlääninhall. Kunink. kirj. 1801--1803, Kunink. käskykirja 8.12.1801;\nTamp. Tk 9.1.1802, alkulause, ja maaherrankok. Pk 15.12.1802, alkulause.\n\n(108) Maistraatin synty: Tamp. Tk 9.1.1804 § 13; VA, Turun lääninhall.\nKunink. kirj., Kirj. maaherralle 13.11.1804 ja Kunink. käskykirja\n15.6.1805.\n\n(109) Neuvosmiesten vaaleja: Tamp. Tk 6.11.1805 § 1 ja 13.11.1805\n§ 7; 24.10.1806 § 1; 9.11.1807 § 10; 26.6.1815 § 9; 3.3.1823 § 13\nja 17.3.1823 § 17; 18.6.1827 § 5; 14.7.1828 § 4 ja 19.11.1828 § 8;\n26.8.1839 § 1.\n\n(110) Raatihuonerakennus ja kaupungin sinetti: Maaherrankok. Pk\n15.12.1802 § 11; Tamp. Tk 30.6.1804 § 9. ja 13.11.1805 § 10; Sam.\n26.5.1803 § 7, 9.1.1804 § 8, 8.2.1804 § 13 ja 30.3.1804 § 2.\n\n(111) Kaupungin virkamiehiä: Viskaali: Tamp. Tk 10.4.1802 ja 27.9.1802\n§§ 4, 5; Sam. 30.4.1803 § 4; Sam. 4.8.1806 § 2 ja 8.12.1806 § 1; Sam.\n28.2.1807 § 21; Sam. 24.10.1808 § 2. -- Notario: Tamp. Tk 11.10.1802\n§.4; Sam. 31.3.1803 § 1; Sam. 30.12.1805 § 2. -- Kaupunginvouti: Tamp.\nTk 9.1.1804 § 12. -- Huutokauppatirehtori: Tamp. Tk 9.12.1805 § 11;\nSam. 4.1.1806. -- Kaupunginpalvelijat: Tamp. Tk 31.12.1802 § 3; Sam.\n13.11.1805 § 6; Sam. 20.3.1807 § 6; Sam. 6.8.1809 § 1; Sam. 13.8.1810\n§ 9; Sam. 18.2.1811 § 11; Sam. 8.6.1812 § 3. -- Palovartijat: Tamp. Tk\n30.4.1804 § 4; Sam. 5.11.1806 § 9; Sam. 16.11.1807 § 9. -- Rumpali:\nTamp. Tk 3.3.1806 § 6; Sam. 28.2.1807 § 20; Sam. 5.10.1812 § 8.\n\n(112) Kaupunginvanhimmat: Yleistä: Preuss, Das städtische Amtsrecht\n(1903); Hermanson, Föreläsningar ofver Finlands statsförfattningsrätt\n(kivip.) ss. 496--500; Perustelut Keis. esityksessä n:o 27 ja\nTalousvaliok. miet. n:o 1 vv:n 1863--1864 valtiopäiväin asiakirjoissa.\n-- Tampereen kaupunginvanhimpain laitoksen perustaminen ja jäsenluku:\nTamp. Tk 25.5.1818 § 20; Sam. 30.1.1819 § 3; Sam. 14.2.1842 § 2; Sam.\n1872 § 43. -- Kokoonpano: Tamp. Tk 25.5.1818 § 20; 22.5.1833 § 1; Sam.\n9.1.1826 § 3; Sam. 16.5.1831 § 4; Tamp. Kaup. vanh. Pk 31.10.1793 § 2.\n-- Vaalit: Tamp. Tk 13.9.1802 § 3; Sam. 2.11.1805 § 1; Sam. 9.11.1807\n§ 11; Sam. 13.8.1810 § 7; Sam. 13.6.1831 § 4; Sam. 30.1.1819 § 3; Sam.\n11.2.1822 § 13; Sam. 14.2.1842; Sam. 6.4.1818 § 1; Sam. 5.8.1861 § 4.\n-- Toimivalta: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 26. 4. 1794 § 2 ja 24. 1. 1796 §\n1; Tamp. Tk 4. 1. 1813 § 1 (viskaalin lisäpalkka); Sam. 27.8.1810 § 2;\nSam. 4.1.1813 § 3 (järjestysmiehen palkanylenn.); Sam. 19.6.1826 (kaup.\nrahastonhoit. palkk.); Sam. 19.11.1828 § 8 (neuvosmiehen palkk.); Sam.\n12.1.1818 § 10 (notarion viran perustaminen). -- Toimitapa: Tamp.\nKunnall. Tk 1871 § 314.\n\n\n15. KAUPUNKIKUNNAN TALOUTTA.\n\na) Vapaavuodet ja kruunun verot.\n\n(113) Vapaavuodet: Tamp. Kirkon Ark. \"Kyrkohandlingar\"; Treen Kaup.\nArk., vanha asiakirjaside, Kunink. päätös v:lta 1801. -- Myöskin vv.\n1809--1821 oli Tampereen verovapautus käytännöllisesti voimassa. Vrt.\nmyöh. s. 326.\n\n(114) Kruunun veroja: Henkirahat: C. G. v. Bonsdorff: Debiterings-\noch beskattnings-verket uti Åbo och Björneborgs län I s. 181; Tamp.\nMaistr. Kirjekirja 1841, 13. 9; Keis. esitys n:o 28 ja talousvaliok.\nmiet. n:o 4 (jossa myös Frenckellin perusteltu vastalause) 1863--64\nvv:n valtiop. asiakirj. V. 1824 annetun vapaakaupunkiohjesäännön I\nArt:n mukaan myönnettiin vapautus personallisista kruununveroista\nmyöskin sellaisille vapaakaupungin ravintolan ja ruokapaikan\npitäjille, jotka pitivät tarjolla ruokaa omaa taloutta kaipaaville\nvapaakaupungin työmiehille. -- Karjarahat: Tunnettu kameralisti,\nmaist. C. G. v. Bonsdorff oli sitä mieltä, että Tampereen kaupungin\nolisi sille annettujen maatilain edestä ollut maksettava \"karjarahoja\"\n2 ruplaa 40 kop. hopeaa, koska kunink. päätös v:lta 1757 vapautti\ntämän veron maksamisesta ainoastaan ne kaupungit, jotka sitä ennen\ntai eri privilegion perusteella olivat siitä vapautetut, ja koska\nnäin tiettävästi ei ollut laita Tampereella. Ks. Debiterings-. och\nbeskattnings-verket uti Åbo och Björneborgs län I ss. 82, 83 sekä 85.\n\n(115) Yleinen suostunta: Neovius (Nevanlinna), Suomen raha-asiain\njärjestämisestä Porvoon valtiopäiviä lähinnä seuranneina vuosina, s. 45\nseur.; Turun v. maaherran kirjoitus 30.4.1789, \"Tammerfors stads acta\",\nRuots. VA; VA, Turun läänin vero- ja verifik. kirjat asianom. vuosilta;\nSuomenmaan hallinn. kirjevaihtoa v.lta 1808, I ss. 586, 587, II, 1, ss.\n295, 296, I ss. 200, 201.\n\n(116) Paloviinavero: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 17.11.1795 § 1; v. Bonsdorff,\nDebiterings- och beskattnings-verket I s. 83; Tamp. Tk 31.12.1804 § 1;\nSam. 28.2.1805 § 8 ja 6.11.1805 § 3\n\nb) Yleiset rasitukset.\n\n(117) Maantiet ja sillat: Maantiet: Tamp. Tk 14.2.1825 § 5 --\nSilta: Tamp. Tk 4.2.1805 § 3 ja 15.2.1805 § 3; Sam. 28.2.1807 § 7;\nV:n 1839 senaatinpäätös kaupungin tileissä v:lta 1841, Kaup. Ark.\n(118) Kestikievarinpito ja kyyditys: v. Bonsdorff, Debiterings- och\nbeskattnings-verket II ss. 32, 33, 72; Paasikivi, Kyydinpito ja\nkestikievarilaitos Suomen lain mukaan ss. 46, 51, 67; Tamp. Kaup.\nVanh. Pk 22.4.1795 § 9; Tamp. Tk 4.6.1802 § 2; Sam. 31.3.1803 § 14 ja\n26.5.1803 § 3; Sam. 18.8.1817 § 5; Sam. 1.8.1836 § 3; Sam. 22.5.1837\n§ 4; Sam. 27.5.1839 § 1; Tamp. Polit. Tk 26.9.1860 § 1. -- Maalaisten\nhollikyyti Tampereella näkyy joutuneen monen pitäjän rasitukseksi. V.\n1803 mainitaan Vesilahden pitäjän tehneen yhden hollivuoron viikossa\nTampereelle, vaan oli kaupungin kestikievarisopimuksen mukaan ottanut\ntuon vuoron vastatakseen, koska vesilahtelaiset eivät järviensä takaa\naina päässeet hollivuorolleen kaupunkiin. Tamp. Tk 31.3.1803 § 14.\n\n(119) Vankeinhoito ja vankila: v. Bonsdorff, Debiterings- och\nbeskattnings-verket II s. 75; Tamp. Tk 10.11.1802 § 7; Sam. 9.1.1804 §\n12; Sam. 7.12.1805 § 8; Sam. 20.5.1811 § 1; Kaupungin tilit v:lta 1806;\nTamp. Tk 24.4.1815 § 12; Sam. 6.7.1816 § 2: VA, Senaatin Talousos.\nPk 24.10.1816; Tamp. Maistr. virkamemorialeja 23.3.1829; Tamp. Tk\n24.9.1832 § 4; Tamp. Maistr. Kirjekirja 4. 2. 1841; Tamp. Polit. Tk\n1872 S 253.\n\nd) Vanha maa- ja asuntopolitikka.\n\n(120) Asemakaavan laajennus: Limonin kartta v:lta 1780, Turun läänin\nmaaherran kirj. 1776--1782, Ruots. VA; Tamp. maaherrankok. Pk 1793;\nTamp. Maistr. Kirjekirja, Tihlmanin kirj. maaherralle 8.2.1802; Tamp.\nTk 12.5.1806 § 3; Sam. 9.5.1807 § 7.\n\nAlkukartassa on vedet merkitty tummansinisellä, tontit\nvaaleanpunaisella, haat tummanvihreällä ja muut maat vaaleanvihreällä\nvärillä. Kartan alkukielinen otsikko kuuluu: \"Charta Öfver Tammerfors\nStad belägen uti Åbo & Björneborgs Läners Höfdingedöme, samt de\nderunder lydande Ägor, Uprättad vid utstakningen af berörde Stads Gårds\ntomter, och den till hvarje Tomt anslagne Plantage Jord med mera, af\nCommissions-Landtmätaren Jean Limon År 1780. Renoverad samma år af Jac:\nStålström, ord. Landtmätare\". Tampereen Kaup. Arkistossa on jäljennys\nkartasta kokonaisuudessaan.\n\n(121) Vuokrausoloja: VA, Tampereen \"yleisen suostunnan\" veroluettelot\n1790--1808, Turun läänin verif. kirjoissa; \"Tamp. Tk 28.2.1807 § 22.\n13.7.1807 § 7 ja 26.10.1807 § 14; Sam. 8.4.1811 § 14.\n\ne) Palotoimi.\n\n(122) Palotoimi: Färling, Tulipaloista ja palotoimesta s. 13;\nHandwörterbuch der Staatswissenschaften, art. \"Feuerpolizei\"; VA,\nTurun lääninhall. Kunink. kirjeitä 1780--1799 ja 1804--1808; Tamp. Tk\n31.1.1803 § 4; Sam. 30.4.1804 § 4; Sam. 5.11.1806 § 9; Sam. 26.10.1807\n§ 8, Sam. 8.1.1808 S 4; Sam. 5.11.1806 § 10.\n\nf) Terveydenhoitoa.\n\n(123) Kätilöt: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 31.10.1793 § 7; Tamp. Tk 4.7.1802 §\n1; Sam. 5.11.1806 § 11; Sam. 7.10.1816 § 14. -- Apteekki: VA, Tampereen\n\"yleisen suostunnan\" veroluett. 1795 Turun läänin verif. kirjoissa;\nTamp. Tk 29.2.1804 § 10 ja 30.4.1804 § 24; VA, Turun lääninhall.\nKunink. kirj. 1804--1808; Tamp. Tk 17.3.1802 § 2; Sam. 8.2.1804 5 2;\nSam. 8.5.1805 § 1.\n\ng) Kaupungin rahatalous ja rahasto.\n\n(124) Kaupungin tulot: Tamp. Tk 4.1.1802 § 4 ja 6.2.1802 § 2; Tamp.\nmaaherrankok. Pk 15.12.1802 §§ 6, 8; Tamp. Tk 10.12.1804 § 1. Sam.\n9.1.1802 §§ 5, 6; Sam. 12.7.1813 § 5 ja 20.9.1813; Sam. 11.2.1822 § 21.\n\n(125) S. 284. Veroäyrit: Tonttiäyrit ja \"sekstonteelit\": Tamp. Tk\n9.1.1802 § 4, 6.2.1802 § 2 ja 22.11.1802 § 1; Sam. 8.1.1808 § 7;\nSam. 20.12.1819 § 1: 7.4.1823 § 9; Sam. 4.1.1814 § 2. \"Sekstonteeli\"\n(= kuudestoistaosa) laskun syntyyn nähden huomautettakoon, että\nTurussa mainitaan jo vanhoina aikoina porvarien \"veromarkkoja\" eli\n\"sekstonteelejä\". Varmaan viittaa tämä vanhempiin kollektivisiin\nveroihin, jotka olivat porvarien kesken jaettavat. Se järjestelmä\noli keskiajan kruununveroissa vallitseva. Myöhemmissä Messukylän\npapinvirkaa koskevissa kirkollisissa riidoissaan katsoivat\ntamperelaiset 16 kaupunkilais-\"sekstonteelin\" vastaavan yhtä\nmanttaalia; siinä näyttää ilmenevän oikea käsitys asiasta. --\nVarallisuusvero-osat: Tamp. Tk 8.1.1808 § 7; Sam. 21.1.1811 § 15. --\nPorvaruusvero-osat ja yhdistetyt vero-osat: Tamp. Tk 5.11.1806 § 9;\nSam. 24.12.1810 § 2.\n\n(126) Kaupungin rahasto: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 31.10.1793 § 1; Tamp. Tk\n29.12.1803 § 2; Sam. 9.1.1804 § 8; Tamp. kaupungin tilit v:sta 1806\nalkaen.\n\n\n16. KANSANLUOKAT JA ELINKEINOT.\n\na) Väestö ja väestöluokat.\n\n(127) VA, Väkilukutaulukokoelma; Tilastoll. Päätoimisten Ark.,\nVäkilukutauluja; Tamp. Kaup. Ark., Väestölaskelmia Blåfieldin\npapereissa; Tudeer, Tampereen kehitys väestötilaston valossa,\nKauppalehti 1914 (Tampereen n: o).\n\nb) Kauppiaat ja kauppa.\n\n(128) Kaupungin kauppiaat: Tamp. Tk 22.9.1806; Sam. 5.8.1811 § 6; Sam.\n6.7.1812 § 2. Tampereen tunnetuista Ruotsin aikaisista kauppiaista\njoutuivat Gadd, Sjöstedt, Lindberg, Laurén ja Techtolin vararikkoon tai\nköyhtyivät muuten. -- Maalaiskauppa: Tamp. maaherrankok. Pk 1793; Tamp.\nTk 3.8.1803 § 1; Tamp. Maistr. Kirjekirja 4.1.1833; Tamp. Tk 9.3.1807 §\n8; Sam. 26.6.1815 § 6.\n\n(129) Markkinat: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 24.1.1796 § 1; Tamp. Tk 4.7.1802\n§ 1; Tihlmanin anomuskirja 23.7. ja kunink. päätös 21.9.1802,\nTammerfors stads acta, Ruots. VA; Kunink. päätös 7.8.1801, Tamp. Maistr\nKirjekirja; Tamp. Tk 11.2.1822 § 19; VA, Senaatin Talousos. BD 60/75\n1822; Tamp. Maistr. Kirjekirja 6.6.1836.\n\n(130) Markkinapuodit: VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj. 1800-- 1803,\nKunink. kirj. 15.7.1803; Tamp. Tk 9.12.1805 § 11; Sam. 4.1.1806 §\n3; Tamp. Maistr. Kirjekirja 20.3.1802; Tamp. Tk 26.10.1807 § 6. --\nMarkkinaverotuksesta ed. s. 281.\n\nc) Käsityöläiset.\n\n(131) Kaupungin käsityöläisoloja esittävä taulukko laadittu VA:ssa\nolevain samanaikaisten henkiluettelojen väestötaulujen perusteella.\nKäsityö-läisten kuuluttamisesta Tampereelle Åbo Tidn. 1802: 28.\n\nd) Työväenluokka.\n\n(132) VA, Henkiluettelot ja väestötaulut vast. ajalta; Tamp. Tk\n10.11.1802 § 12.\n\ne) Porvaruusoikeus.\n\n(133) Hildebrand, Svenska statsförfattningens historiska utveckling ss.\n350, 577 seur.; Tamp. Kaup. Vanh. Pk 17.11.1795 § 3; Sam. 24.1.1796 §\n1; Tamp. maaherrankok. Pk 15.12.1802 § 3; Tamp. Tk 9.11.1807 § 6; Sam.\n29.10.1821 § 6.\n\n\n17. TAMPEREEN TEOLLISUUDEN ISÄT.\n\n(134) Merkkimiesten lausuntoja: Juhana Gadolin: Hviijka Slöjder\noch Manufakturer äro för våra Finska städer de tjenligaste och\nförmånligaste (Finska Hush. sällsk. Handl. II, 1807); Porthanin\nlausunto kerrottu Valvojassa 1892, s. 257.\n\n(135) S. 318. Häggmanin paperitehdas: Varamaaherra v. Glaanin kirj.\nsaha-asiasta 25.11.1790, jonka liitteinä Häggmanin oma kertomus,\nmaaherran 20.4.1785 antama vahvistus tarkistuskirjalle 27.2.1783 y.m.,\nTurun maaherran kirj. (1790) Ruots. VA; Häggmanin tislauspannusta\nasiakirja 6.6.1783, Turun maaherralle menneissä kirjelmissä 1775--1799\nRuots. VA; Häggmanin myllyaikeista kunink. kirj. 20.1.1791, Turun\nlääninhall. Kunink. kirj. 1790--1799, VA. -- Myöhemmissä teollisuus-\nja tehdaskertomuksissa on usein mainittu, että Tampereen paperitehdas\nolisi perustettu v. 1805. Erehdys on johtunut siitä, että apteekkari\nLånghjelm Häggmanin tehtaasta annetun epäedullisen todistuksen\nnojalla sai 30.4.1805 Ruotsin kauppakollegiolta erioikeuden perustaa\nTampereelle paperitehtaan. Uudesta paperitehtaasta ei kuitenkaan\ntullut mitään, kun kilpailijat sopivat keskenään. Häggman lainasi\nrahojakin Långhjelmille. Tamp. Tk 31.5.1805 § 1 ja 3.12.1810 (Häggmanin\njälkisäädös). -- Tietoja Häggmanin paperitehtaan ensimmäisistä ajoista:\nTamp. Tk 15.2.1805 § 2; Sam. 15.1.1810 § 9; Sam. 28.4.1817 § 6; Sam.\n7.7.1841.\n\n(136) Erinäisiä tehdasyrityksiä: Tamp. Tk 19.4.1802 § 7; Sam.\n21.11.1803 § 17; Sam. 7.5.1804 § 1 (Färmin pyssypaja); VA, Turun läänin\nverifik. kirjat vv:lta 1790, 1795 ja 1800; Tamp. Tk 30.7.1810 § 3\n(värjäämöltä); Tamp. Kirkon Ark., \"Tammerfors stads kyrkohandlingar\",\nasiak. 19.6., 4.7. ja 14.10.1801; Tamp. Kaup. Ark., pesäluett.\n16.10.1806; Tamp. Tk 27.9.1802 § 1; Sam. 12.5.1806 § 3 (Spiring ja\nhänen laitoksensa); Tamp. Tk 3.8.1803 § 6; Sam. 7.5.1806 § 2; Sam.\n8.2.1808 § 2; Sam. 1.12.1818 § 1 (Lagerqvistin värjäämö); Tamp. Kaup.\nVanh. Pk 17.11.1795 §§ 4, 5; Tamp. Tk 31.3.1803 § 2 (Enqvist ja Lott);\nVA, Turun läänin verifik. kirjat v:lta 1790; Tamp. Tk 21.11.1803 §\n30; Sam. 28.3.1804 § 5; Sam. 28.9.1807 § 7 (tiiliteollisuus); Tamp.\nKaup. Ark., vanha asiakirjaside, Kunink. päätös 11.9.1800; Tihlmanin\nanomus 23.7.1802 ja kunink. päätös 21.9.1802, Turun maaherran kirj.\nRuots. VA (myllyt). -- Ruotsin aikaisten tamperelaisten rauenneiden\nteollisuusyritysten luetteloa ei ole edellisessä tyhjennetty. Ohimennen\nmainittakoon Abraham Häggmanin pojan, yliopp. Abr. Wilh. Häggmanin v.\n1802 tekemää yritystä saada haltuunsa tontin n:o 13 vieressä oleva\nkoskenranta perustaakseen sinne \"jonkun laitoksen\". Kun kuitenkin\nyrittäjällä ei ollut tiettyä ammattia, mitä rupeisi harjoittamaan, ja\nikääkin vasta 19 vuotta, anomus hyljättiin (Tamp. Tk 19.4.1802 § 4).\n\n\n18. MAALAISELÄMÄÄ KAUPUNGISSA.\n\n(137) Plantaashit ja vapaavuodet: Finl. Allin. Tidn. 1855: 103; Tamp.\nmaaherrankok. Pk 25.10.1793; Tamp. Kaup. Vanh. Pk 24.1.1796, kohta 9;\nTihlmanin anomus 15.4., maaherran päätös, Kaup. vanh. anomus 26.6.1802,\n\"Tammerfors stads acta\", Ruots. VA; VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj.\n1800--1803, Kunink. päätös 6.7.1802.\n\n(138) Lainajyvästö: Tamp. maaherrankok. Pk 15.12.1802 § 6; Tamp. Tk\n18.8.1828 § 4; Sam. 13.9.1802 § 1; Sam. 22.9.1806 § 2; Sam. 24.8.1807 §\n5; Sam. 21.10.1811 § 5; Sam. 24.12.1813 § 9; Sam. 20.11.1815 § 5; Sam.\n19.10.1829 (plantaashinomist. kirj.); Sam. 19.4.1830 § 2.\n\n(139) Perunanviljelys: Tamp. Tk 21.11.1803 § 1; Turun Talousseuran\nArk., vol. 50 s. 48 (apteekkari Långhjelmin kirje Talousseuralle\n20.3.1803); Redogör, för K. Finska hush. sällsk. göromål 1803--1804\nss. 16, 17; Turun Talousseuran Ark., vol. 51 s. 150 (Hultmanin\nnaurisleivästä).\n\n(140) Puutarhanhoitoa: Tamp. Tk 30.4.1804 § 4; Sam. 8.2.1810.\n\n(141) Kotieläinhoitoa ja maataloutta: Tamp. Tk 30.4.1804 § 25; Sam.\n20.6.1805 § 8; Ekholmin kirj. 8.9. ja maaherran päät. 25.9.1786,\nHäggbergin kirj. 10.4., Tihlmanin selitys 21.5. ja maaherran päätös\n26.5.1803, Tamp. Kaup. Ark., vanha asiakirjaside; Tamp. Tk 26.3.1802\n§ 8; Sam. 31.3.1803 § 16; Sam. 5.5.1806 § 3; Sam. 25.4.1814 § 16\n(sikakysymys). -- Tamp. Tk 4.7.1802 § 3 (vuohet). -- Tamp. Tk 30.4.1803\n§ 2; Sam. 20.6.1805 § 8; Sam. 9.8.1830 § 2 (metsä).\n\n(142) Kalastus: Tamp. Kirk. Ark., \"Tammerfors stads kyrkohandl.\", A.\nHornborgin tutkimuspöytäk. 5.6.1801; Tihlmanin kirj. 20.3. ja maaherran\nvälipäätös 28.5.1802, Tamp. Kaup. Ark., vanha asiakirjaside; Tamp.\nmaaherrankok. Pk 15.12.1802 § 6; Sam. 31.3.1803 § 2; Sam. 21.10.1811 S\n1; Sam. 16.11.1812 § 12; Sam. 25.4.1814 § 1 ja 2.5.1814 § 1.\n\n(143) Rakennusoloja: Tamp. Tk 16.8.1804 § 6; Sam. 28.6.1802 § 1; Sam.\n15.4.1805 § 4; Sam. 30.4.1803 § 11 ja 26.5.1803 § 10; Sam. 31.1.1803\n§ 9; Sam. 20.5.1811 § 2; Sam. 30.5.1807 § 5; VA, Turun lääninhall.\nKunink. kirj. 1800--1803, M. Rosenbladin kirj. 19.7.1803; Tamp. Tk\n7.12.1807 § 8; Sam. 16.12.1805 § 11.\n\n(144) Palkollisoloja: VA, Turun läänin henki- ja verif. kirjat vv.\n1790, 1795, 1800 ja 1805; Tamp. Tk 16.5.1808 § 15.\n\n\n19. SEURAKUNTA.\n\n(145) Kirkollinen elämä: Kirkkorakennus: Tamp. Kirk. Ark. ensimmäinen\nkirkonkirja; Blåfield, Tampereen kaupunki s. 80; Tamp. Vanh. Kaup. Pk\n31.10.1793 §§ 3, 7, 10. -- Pappila: Tamp. Kirk. Ark., Kirkonkok. Pk\n20.12.1795 § 1; Sam. 6.3.1796 § 2; Tamp. Tk 31.5.1804 § 6. -- Tapuli:\nTamp. Kirk. Ark., \"Kyrkoräkningsbok\" 1785--1847 ja kirkonrakennuksen\nriitakirjoituksia v:lta 1823; Tamp. Tk 18.12.1826. -- Penkkijako: Tamp.\nKirk. Ark., Kirkonkok. Pk 6.3.1796 § 2; \"Kyrkoräkningsbok\" 1785--1847.\n-- Kolehteja: VA, Turun läänin hali. Kunink. kirj. 1790--1799, Kunink.\nkirj. 5.6.1794; Sam. 1800--1803, Kunink. päätös 12.6.1801; Tamp. Kirk.\nArk., \"Kyrkoräkningsbok\" 1785--1847; Kirkonkok. Pk 10.2.1805 § 1;\nKirkonrakennuksen riitakirjoituksia v:lta 1823; Tamp. Tk 25.10.1806\n§ 10. -- Kirkollisia pyyteitä: Kaupunkilaisten kirj. 26.9.1806,\nLånghjelmin kirj. 4.10.1806 ja 4.5.1807 Turun maaherran kirj., Ruots.\nVA; VA, Turun lääninhall. Kunink. kirj., Hallituksen kirj. 7.8.1807;\nSam. Kunink. kirj. 25.11.1802. -- Papinmaksuja: Tamp. Tk 10.11.1802 §\n18; Sam. 1.2.1809 § 8; Sam. 21.1.1811 § 15; Sam. 10.11.1802 § 19; Sam.\n3.3.1823 § 15. -- Lukkari: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 31.10.1793 § 7; Sam.\n22.4.1795 §§ 6, 8; Tamp. Tk 20.11.1805 § 4; Sam. 24.12.1810 § 1; Sam.\n21.1.1811 § 16; Tamp. Kaup. Vanh. Pk 22.4.1795 § 8. -- Kirkonisäntä:\nTamp. Kirk. Ark., \"Kyrkoräkningsbok\" 1785--1847; Tamp. Tk 31.7.1804\n§ 8. -- Hautausmaa: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 26.4.1794 § 3; Tamp. Tk\n26.5.1803 § 24; Sam. 16.11.1805 § 2; Sam. 21.1.1811 § 14.\n\n(146) Köyhäinhoito: Tamp. Kirk. Ark., \"Fattigmedels räkningar\"\n1785--1839; Tamp. Tk 14.11.1804 § 5.\n\n(147) Opetusasiat: Tamp. Kirk. Ark., Kirkonkok. Pk 10.2.1805 § 2; Sam.\n9.4.1797 § 1; Tamp. Maistr. Kirjekirja 2.10.1816; Tamp. Tk 19.5.1806 §\n5; Sam. 22.4.1811 § 8; Sam. 14.1.1817 § 9; VA, Turun läänin henkikirj.\n1805;Tamp. Tk 3.8.1803 § 5.\n\n(148) Sielunhoitoa: Tamp. Tk 8.10.1810 § 11 ja 17.12.1810 s. 4; Sam.\n17.6.1811 § 5; Sam. 8.6.1812 § 8.\n\n\n20. KULTTUURIKUVIA RUOTSIN AJAN TAMPEREELTA.\n\n(149) Viina-asioita ja kapakkaelämää: Wallin (Voionmaa),\nVäkijuomalakien sovelluttaminen ja käytäntö kaupunkikunnissa ss. 4--9;\nTamp. Kaup. Vanh. Pk 17.11.1795 § 1; Tamp. maaherrankok. Pk 15.12.1802\n§ 8; Tamp. Tk 31.12.1802 § 2; Sam. 31.3.1803 § 3 ja 21.11.1803\n§ 12; Sam. 9.1.1804 § 16 ja 30.4.1804 § 3. Ajan kapakkaelämää\ninhoittavimmassa muodossaan kuvaa tapaus Tamp. Tk 2.11.1805 § 5 ja\n4.11.1805 § 7.\n\n(150) Ylellisyyttä: Tamp. Tk 27.9.1802 § 9; Sam. 25.10.1806 § 3;\nSam. 13.7.1807 § 6; Sam. 8.4.1811 § 19. -- VA, Turun läänin vero- ja\nverifik. kirjoja eri vuosilta; Tamp. Tk:sta poimittuja tietoja.\n\n(151) Kansallisuusoloja: Tamp. Tk 4.11.1805 § 14; Sam. 5.11.1806 § 4;\nSam. 2.8.1813 § 8; Sam. 8.2.1826 § 10.\n\n(152) Långhjelm: Hougberg, Finlands apotekare s. 107; Tamp.\nmaaherrankok. Pk 15.12.1802; Tamp. Tk 13.11.1805 § 3; Sam. 22.4.1811 §\n8.\n\n(153) Sotilasasioita: Tamp. Kaup. Vanh. Pk 21.7.1795 § 1; Sam.\n21.1.1796 § 1; Tamp. Tk 4.7.1802 § 1; Tamp. Kaup. Vanh. Pk 22.4.1795\n§ 3; Tamp. Kirk. Ark., \"Kyrkohandlingar\", Anomukset 1800 v:n\nvaltiopäivillä; Tamp. Tk 4.7.1802 § 1; VA, Turun läähinhall. Kunink.\nkirj. 1800--1803, Asiakirj. v:lta 1803; Treen Tk 20.3.1807 § 2.\n-- Värväyksiä: Tamp. Tk 30.4.1803 § 13; Sam. 29.2.1804 § 3; Sam.\n11.11.1805 § 10; Sam. 20.5.1811 § 17.\n\n(154) Pommerin sodan muistojuhla: Åbo Tidn. 1807: 43.\n\n\n21. SOTA.\n\n(155) Sota-ajan kuvaukseen käytetty yleisesti tunnettujen kirjateosten\nlisäksi seuraavia lähteitä: Tamp. Tk 8.2.1808 §§ 1, 8 (sodan\nalkutapauksia); Sam. 28.12.1808 § 1; Sam. 18.3.1811 § 6; Sam.\n16.11.1812 § 11; Sam. 22.2.1813 § 1 (venäläisten tulo Tampereelle);\nSam. 21.3.1808 § 1 (kuormastojuttu); Sam. 16.12.1813 § 1 (Kuljun\njuttu); Sam. 27.5.1809 § 3; Sam. 24.12.1808 § 11 (majoitusasioita);\nSam. 13.6.1808 § 3 (valanteko); Sam. 30.12.1808 § 1 (majesteettirikos);\nSam. 20.7.1808 § 9 (sotavangin kohtelu); Sam. 22.2.1813 § 1; Sam.\n18.3.1811 § 6 (Aitoniemen ryöstöjä); Sam. 15.1.1810 ja 16.11.1812 §\n11 (Sjöstedtin viinat); Suomen hallinn. kirjevaiht. 1808, I s. 496 ja\nII, 2, ss. 3. 465, 466; Tamp. Maistr. virkamemorialeja 11.11.1811 ja\n18.5.1815 (Thegerströmin murha-asia); Suom. hallinn. kirjevaiht. 1808,\nII, 2, ss. 222--225, 405, 406 (Eekin kidutus); Sam. II, 2, ss. 6--8\n(Tamp. Kaup. Vanh. valituskirj.); Sam. I ss. 465 ja 472, II, 2 ss. 287,\n288; Tamp. Tk 24.10.1808 § 1 ja 14.11.1808 § 1; Sam. 24.4.1809 § 1,\n6.5.1809 § 10 ja 18.12.1809 § 6; Sam. 5.2.1810 § 9, 4.6.1810 §§ 8 ja\n11 ja 27.8.1810 § 1; Tamp. Kaup. Ark., Blåfieldin kokoelm. (kaupungin\nkärsimyksiä ja väestöoloja); Tamp. Tuomiok. 20.7.1808 § 1, Sam.\n6.3.1809 § 1, 15.2.1809 §§ 1 ja 2 sekä 27.2.1809 § 2 (Suomen deputatio\nja Porvoon valtiopäivät).\n\n\n\n"]